Kirjoittaja Aihe: Kesytä minulle lohikäärme (2/4, hettiparitus, draama, Hogwarts Mystery, K-12)  (Luettu 999 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Ginger

  • Tyy
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Melko yksinkertainen
  • Tupa: Puuskupuh
Otsikko: Kesytä minulle lohikäärme
Paritus: En vielä tässä vaiheessa tiedä. Naispäänhenkilö/mieshahmo. Mainintana ainakin Tonks/Lupin ja Bill/Fleur.
Ikäraja: K-12
Tyylilaji: ...draama? Tahaton huumori, romantiikka
Spoilaa: Harry Potter: A Hogwarts Mystery -peli
Tiivistelmä: Tarina alkaa vuodesta 1998. Tylypahkan taistelu on juuri päättynyt.
Lynn Scarlett Carter, joka sai koulussa lempinimen Kirouksen murtaja, koska ratkaisi koulun kirottujen holvien arvoituksen, palaa kotiin vietettyään vuosia maailmalla pelastamassa ja auttamassa ihmisiä.
Millainen velhojen Britannia on sodan jälkeen? Osaako ja haluaako hän jäädä auttamaan yhteisön uudelleenrakentamisessa?

Disclaimer: Maailma on JK Rowlingin, Hogwarts mystery Jam Cityn. Jotkin hahmot olen itse kehitellyt, he ovat vapaasti käytettävissä.
Muuta: Ei välttämättä Cursed child -yhteensopiva. Yritän kirjoittaa niin, ettei peliä tarvitse tuntea.

Kirjoittajan terveiset: Tämä on ensimmäinen fikkini ties miten pitkään aikaan – edellisestä Potter-tarinasta on vierähtänyt sitäkin kauemmin.

Tykkään pelata vähällä vapaa-ajallani Hogwarts Mystery -peliä, joka kuitenkin etenee turhan hitaasti minun makuuni. Olen vasta aloittelemassa viidettä vuotta tämän tarinan alkaessa, joten katsotaan miten jatkossa sieltä tulevat yksityiskohdat vaikuttavat. Tarinan päähenkilön nimi on sama kuin hahmollani Tylypahka-pelissä, Lynn Scarlett Carter (en osannut päättää pelin arpomien Lynnin ja Scarlettin välillä), mutta en ajatellut ihan yks-yhteen kaikkia ominaisuuksia tähän kopioida (pelatessa vastaan varmaan kaikkiin uraehdotuksiin kyllä...).

Toivottavasti saatte tästä tarinasta iloa edes rahtusen siitä, mitä saan sen kirjoittamisesta itse. Tahtini on nykyään vähän, harvoin ja hitaasti, mikä sinänsä tarkoittaa paluuta juurille, sillä lukioiässä kirjoitin kirjaston koneella ruokatunneilla. Zaira saa oikaista, jos mun muisti pettää tässä asiassa :D



***



How lucky am I to have something that makes saying goodbye so hard – Nalle Puh, A.A. Milne



***


”Carter! Carter, tule tänne!”

Jos ajatteli armeijan komentajia, sellaisten uskoi yleensä karjuvan alaisilleen pää punaisena. Renán Juan Hernandez ei ollut sellainen, ei ainakaan vapaaehtoisille, mutta yhtä kaikki hän seisoi pienen puisen hökkelin edessä ja huusi nimeäni keuhkot pinkeänä. Nostin leukaani hieman ylöspäin ja katselin harmaan sairasteltan katossa olevia pieniä reikiä, joista auringonvalo olisi pilvettömällä säällä tihkunut sisään, mutta näin sateella vesi oli loitsittu pysymään ulkona.

Minä loitsin. Ei muilla käynyt mielessäkään, että asialle olisi voinut tehdä jotain, kun sadepisarat rummuttivat niskaa.

”Voit sinä mennä”, vuoteessa makaava velhopoika sanoi. Hän oli kymmenen, korkeintaan kaksitoistavuotias, pikimusta tukka ja töpselimäinen nenä. Hänen ikäisiään yleensä tukiopetin, en parantanut, mutta hän oli eksynyt luokkaretkellä sademetsän tiheimmässä osassa ja tullut melkein pedon syömäksi. ”Minä pärjään kyllä.”
”Ehkä nyt, mutta kun olet juonut tuon luurankokon, saatat muuttaa mieltäsi.”

Seurasin silmää räpäyttämättä, että lapsi varmasti tyhjensi koko kupin ja irvisti päälle. Renán huusi.

”Sinun pitäisi ihan oikeasti mennä”, Pilar huomautti.

Hän oli paikan varsinainen parantaja, ja muistutti arvatenkin paljon matami Pomfreyta, jolta olin oppinut kaikki osaamani parannusloitsut. Hän on hersyvämpi ja hölskyvämpi Pomfreyta, mutta hänen komennossaan tyhjäntoimittaminen sairasteltalla oli yhtälailla kiellettyä ja jokainen tarvitseva sai apua oli millainen paukapää hyvänsä.

”Menen, menen. Tulen myöhemmin katsomaan sinua, Eduardo.”

En ollut aivan varma oliko pojan nimi todella Eduardo. Ihmisiä tuli ja ihmisiä meni, tämä oli neljäs kylä tämän vuoden aikana, jonne pysähdyin auttamaan. Joka väitti, etteivät Perun ja Ecuadorin jästien nahistelut valtakuntien rajoista vaikuttaneet taikayhteisöön mitenkään, valehteli. Vaikka olisi ollut kuinka hyvä naamioimaan asumuksia ja tekemään jästienkarkoitusloitsuja, pitkässä juoksussa piikkilanka-aidat, ammuskelut ja sissien päiväretket alruunapuutarhoissa ajoivat ihmiset muuttamaan koko omaisuutensa toisaalle.

Sitten olivat vielä nekin, jotka saivat jästien riidoista innoitusta omalle agendalleen. Vanhat taikapaikat eivät olleetkaan yhteisiä, vaan kuuluivat milloin kenellekin. Oli päiviä, jolloin olin varma, että jos joutuisin purkamaan vielä yhdenkin hämähäkkienhoukuttelutaian tai banaaninenäkirouksen, tulisin hulluksi. Jouduin käyttämään aikaani velhojen keskinäisten keljuilujen selvittämiseen, kun olisin voinut auttaa taikaopintojen kanssa kampailevia lapsia. Suututti, koska tiesin, että minua olisi kaivattu kotonakin.

”Kutsuitte, luutnantti Hernandez?” tervehdin ja pyyhin taikasauvaani kostean takin liepeeseen. Vettä oli satanut viimeiset kolme viikkoa putkeen, eikä mikään kuivatusloitsu ollut riittävä.
”Kyllä. Kyllä kutsuin, ja mietin oletko ehtinyt kuuroutua aamiaisen jälkeen”, Renán valitti. Hän heilutti kädessään kirjenippua ja tuuppasi ne kömpelösti rintaani vasten. ”Pöllö toi hyviä uutisia kotimaastasi. Tiedät-kai-kuka on kuollut. Lopullisesti tällä kertaa, sanovat.”

Se oli enemmän kuin hyvä uutinen, mutta luutnantti näytti silti synkältä. Katseeni valui väkisin kirjeisiin, jotka hän oli ojentanut minulle. Tunnistin käsialat helposti, yksi oli äidiltä, toinen veljeltä, he kirjoittelivat jatkuvasti. Mutta kolmas, sitä sotkuista räpellystä en ollut nähnyt aikoihin. Se oli ystävältäni Charlielta.

”Musta pöllö toi ne”, Renán selitti otsa kurtussa.

Hänellä oli sellainen lättänä, päätä vasten liimautunut tumma tukka, joka sotkeutui kulmakarvoihin aina, kun hän rypisteli noin. Kohotin hänelle vähän kulmiani, koska vaikka olin nähnyt kirouksen jos toisenkin, taikauskoinen en ollut. Täkäläisten mukaan mustat linnut olivat kuoleman enne vähän kuten kalmakoirat kotipuolessa. Punurmio olisi ollut täällä varmasti suosittu.

”Lähdemme tarkistamaan rajakylää joen varressa, jästit ovat liikkuneet siellä tavallista enemmän. Jos et ole enää täällä, kun palaamme... Kiitos kaikesta.”
”Miksi en olisi enää täällä?”

En saanut vastausta. Työnsin kirjeet takin sisään ja juoksin takaisin sairasteltalle, jossa Eduardo-poika vääntelehti unissaan vuoteella. Pilarin pyylevä olemus oli poissa, mutta hän oli varmasti juottanut luurankokon perään unilääkettä. Hyvä vain, kenenkään ei pitäisi kestää uusien luiden kasvattamisen kipuja valveilla.

Istuin Eduardon viereen ja avasin ensin äidiltä tulleen kuoren. Hän kertoi saman minkä luutnantti oli minulle jo sanonut. Tiedät-kai-kuka oli nyt poissa. Tylypahkassa oli käyty suuri taistelu, ja Harry Potter oli rohkeudellaan ja epäitsekkyydellään jälleen kukistanut pimeyden velhon. Lopetin hetkeksi lukemisen, mietin äidin itsetyytyväistä hymyä. Muutama vuosi sitten Potterista oli lehdissä maalattu vähemmän mairea kuva, mutta koska me jouduimme lukemaan kamalia asioita veljestäni, osasimme olla ottamatta kaikkea todesta. Jälkikäteen äiti kiersi kylillä hokemassa tutuille minähän sanoin.

Hymyni hyytyi, kun näin viimeiset rivit. Kaatuneita oli molemmilla puolilla, paljonkin, myös lapsia. Se teki oloni levottomaksi. Olin monesti harkinnut Britanniaan palaamista, mutta aina minulle tarjottiin jotain uutta tehtävää, jotakuta uutta autettavaa ja minä siirsin lähtöä myöhemmäksi, koska ajattelin, että minulle kyllä kerrottaisiin, jos tilanne riistäytyisi todella pahaksi. Lehdissä ei näkynyt mitään, ja eiväthän ihmiset enää voineet haluta ryhtyä kuolonsyöjiksi? Se jengitatuointi oli kammottava.

Toivoin, että Jacob olisi kertonut lisää, mutta hän kirjoitti samoista asioista kuin äiti, hänen tyylinsä oli vain paljon runollisempi. Hän oli ollut vuosia Tylypahkan kirotun holvin vankina. Kun hän oli viimein pelastunut, hän ei ollut enää se Jacob, jonka minä muistin. Leikkisästä, vauhdikkaasta isoveljestäni oli tullut hiljainen ja omiin oloihinsa vetäytyvä. Hän alkoi kynäillä kirjoja, osa hyviä, osa huonoja, ja se näkyi hänen kirjeissään. Selkeä alku, keskikohta ja loppu.

Vain Charlien kirje oli jäljellä. Vatsassa muljahti pahaenteisesti. Olimme kirjoitelleet Charlien kanssa paljonkin, ja hänestä oli paljon apua, kun meidän piti pyydystää viime keväänä loukkaantunut ja hyvin pahansisuinen perulainen kyyhammas. Siltä oli murtunut siipi, ja jos oli koskaan yrittänyt lastoittaa mitään lentävää otusta, tiesi millaisessa pulassa olimme suuren järäleen kokoisen liskon kanssa. Siinä vaiheessa minua ei lohduttanut tieto siitä, että perulaiset ovat niitä pienimpiä lohikäärmeitä.

Tilanteen teki pahemmaksi se, että ilmapiiri lohikäärmeitä kohtaan oli hyvin vihamielinen, koska viimeisen vuosikymmenen ajan niitä oli ollut niillä seuduilla vaarallisen paljon.

Varmasti maailmalla olisi ollut kokeneempiakin lohikäärmeiden hoitajia, mutta Charlien mielipiteeseen luotin kaikkein eniten. Sen perulaisen olimme joutuneet lopettamaan, eikä hänestä kuulunut sen jälkeen mitään. Oli iltoja, jolloin pelkäsin Charlien pitävän minua hirviönä.

Taittelin kuoren auki ja pidätin hengitystäni. Paperin oli kastunut, se oli ryppyinen ja tekstiä oli vain muutama rivi. Ei. Voi ei. Eihän.

Lynn Scarlett,

tuntuu kamalalta kirjoittaa tätä, mutta en ole varma oletko kuullut ja sinun pitää saada tietää. Kohtasimme Harryn johdolla Voldemortin joukot Tylypahkassa ja voitimme, mutta meiltä vietiin myös paljon.
Veljeni Fred ei selvinnyt. Samana yönä menetimme Tonksin, hän kuoli miehensä rinnalla kuolonsyöjen iskussa.
Heidän hautajaisensa järjestetään ensi viikolla. Tonks haluaisi, että olet paikalla.

Charlie


Teltan läpi kulki viileä ilmavirta, mutta minusta tuntui kuin happi olisi loppunut. Luin sanat vielä uudestaan ja sitten vielä uudestaan ja toivoin, että vika oli vain Charlien kärsimättömässä käsialassa.

Ei Tonks voinut kuolla.

Purukumipäinen, Voroa piinannut, Sekon puotia rakastanut Tonks. Jos suljin silmäni, pystyin helposti kuvittelemaan hänen leveän virnistyksensä hetkeä ennen kuin hän kompastui ja kaatui nenälleen, koska hänen ajatuksensa olivat eri paikassa kuin hänen jalkansa. Hän halusi auroriksi, jollaiseksi hän oli aivan liian kömpelö, mutta metamorfimaagina sai paljon anteeksi. Ystävämme Tulip piilotti hänen tyynynsä alle sontapommin, kun selvisi, että hänet on hyväksytty koulutukseen.

Kuollut.

Mietin Tonksin viimeistä pöllöä. Hän oli vasta mennyt naimisiin ja saanut vauvan. Olin nauranut hysteerisesti ajatukselle nyytistä, jonka tukka vaihtoi väriä. Jos he olisivat unohtaneet vauvan johonkin ja poliisi olisi kysynyt miltä se näyttää, he eivät olisi tienneet. Ainakaan varmasti. Lupasin tulla katsomaan pikkuista Teddy Tonksia, kieltäydyin kutsumasta sitä Lupiniksi. Tai aioin luvata, vastauskirjeeni oli vielä kesken.

”Lynn Escarlata, onko kaikki hyvin?” parantaja Pilar huhuili teltan oviaukosta. Taisin olla aika kalpea.
”Ei, ei ole”, vastasin, pyyhin poskiltani pois kaiken, mitä oli karannut niille salaa silmäkulmistani. ”Ystäväni on kuollut, minun pitää lähteä Englantiin hautajaisiin.”
”Oi oi, minä kuulinkin, että Renán puhui mustasta pöllöstä. Olitteko läheiset?”
”Seitsemän vuotta samassa tuvassa.”

Seitsemän vuotta sitä tunkkaista hajupellettien tuoksua, joka leijaili ilmaan Tonksin lakanoiden välistä. Rowan, joka oli vuosikurssin fiksuin noita, yritti puhdistaa sitä sänkyä kaikilla kirjoista löytämillään pesuloitsuilla, mutta mikään ei tepsinyt.

Tunsin, miten hätä siirtyi vatsaontelosta pari tuumaa ylemmäs. Tonks oli itsensä Alastor Vauhkomielen kouluttama, jos hän ei selvinnyt, mitä mahdollisuuksia muilla oli? Uskoin Rowanin olevan turvassa, hän lähti Uagadouhun toteuttamaan unelmaansa opettamisesta. Hän halusi aina kovasti professoriksi Tylypahkaan, muttei ollut niin uhkarohkea, että olisi kokeillut pestiä pimeyden voimilta suojautumisen opettajana.

Entä Ben? Penny, Tulip? Bill ja Barnaby? Lapsuuden ystävien nimet vilistivät päässäni ja huomasin rypistäneeni Charlien kirjeen kasaan nyrkissäni. Pyysin Pilarilta anteeksi ja säntäsin pihalle, kumarruin asuinteltoille johtavan polun viereen ja maistoin aamupuuron, joka ei ollut enää aamupuuroa vaan hapanta velliä aluskasvillisuuden joukossa.


***


Inhosin porttiavaimia melkein yhtä paljon kuin inhosin ilmiintymistä ja hormiverkostossa liikkumista. Ymmärsin logiikan, joka ilmassa kieppumiseen liittyi, mutta se oli samanlaista kuin olisi imeytynyt suoraan tyhjyyteen; se oli matkantekoa, johon ei itse voinut vaikuttaa. Pahinta oli liikkua maiden välillä, ja minä valitsin mahdollisimman monta pysähdystä, ettei minun tarvinnut luottaa pitkiä matkoja jonkun muun tekemiin taikuuksiin.

Viimeisen pätkän kuitenkin ilmiinnyin. Se oli ainut taikuuden muoto, jossa en uskonut itseeni. Jouduin tekemään ilmiintymiskokeen aikanaan kolmesti, koska jotain jäi aina matkan varrelle. Charlie sanoi, että tein sen vain piristääkseni häntä, koska hänkään ei onnistunut kokeissa ensimmäisellä kerralla.

Varmistin, että kaikki raajat seurasivat mukana, ennen kuin astuin ulos pienestä puutarhavajasta ja kävelin kotipihan halki valkoisen tiilitalon mustalle ovelle. Äiti, joka oli aina ollut viehättynyt jästien tavoista, piti edelleen avainta kuistilla olevan sammakon alla. Toisin kuin jästeillä, tämä sammakko puri, jos joku yritti ottaa avaimen ilman lupaa. Isän mielestä koko kapine oli täysin turha, koska kaikki velhothan käyttivät alohomoraa.

”Mutta ei se ole yhtä hauskaa”, äiti aina sanoi.

Talo oli hiljainen, muttei kylmä. Haistoin uuniin jätetyn ruoan. Kania, perunoita, porkkanoita. Lempiruokaa kotiin palaavan tyttären kunniaksi. Riisuin eteisessä mutaiset kenkäni ja kiipesin aulasta lähtevät portaat ylös vanhaan huoneeseeni. Äiti oli uhkaillut tekevänsä siitä itselleen askartelutilan, mutta kaikki tavarat olivat edelleen paikoillaan ja sama vaaleanpunainen tapetti rapistui reunoistaan. Hypistelin naulassa roikkuvaa puuskupuhin kaulaliinaa, jonka olin parsinut kokoon kehnolla korjausloitsulla sen jälkeen, kun eräs akromantella oli pureskellut sitä kuin lakritsinauhaa. Se oli myös jäätynyt, palanut ja lievästi syöpynyt, kun ajauduin milloin mihinkin hankaluuksiin. Ymmärsin vasta nyt miten paljon rehtori Dumbledore oli minusta pitänyt – mitään muuta syytä ei voinut olla sille, ettei minua oltu erotettu koulusta.

Liinan lomassa seinällä oli suuri valokuva, jonka ystäväni olivat antaneet minulle joululahjaksi vuosia sitten. Istuimme siinä Kolmessa luudanvarressa istumassa iltaa, en muista miten oikein edes mahduimme sen saman pöydän ääreen. Olin opettanut tuopinsuurennusloitsun Rowanille, ja matami Rosmerta oli uhannut meitä porttikiellolla, jos emme lopettaisi hänen kermakaljojensa monistamista. Se oli Billin viimeinen ilta Tylyahossa, koska hän oli valmistumassa.

Tonks istui Billin vieressä ja alkoi vilkuttaa, kun käänsin katseeni häneen. Mustavalkoinen kuva ei tehnyt pinkille tukalle oikeutta. Painoin sormeni valokuvan pinnalle ja yritin pörröttää sitä, mutta Tonks väisti ja oli kaataa kaikki pöydällä olevat tuopit. Pyysin anteeksi, mutta ystävysjoukko näytti minulle pitkää naamaa ja jätin heidät rauhaan.

Hautajaiset olisivat ylihuomenna, enkä vieläkään tiennyt mitä sanoisin muille, jos he kysyisivät missä olin ollut, miksi en tullut auttamaan. En tiennyt mitä sanoisin Billille ja Charlielle, jotka menettivät pikkuveljensä, yhden neljästä. Tämä oli ollut toinen kaksosista, enkä tuntenut heitä kovin hyvin. Valvojaoppilaana katsoin jotain heidän temppujaan läpi sormien ja uhkasin kannella heidän äidilleen. Miten kaksosen menettämisestä voisi toipua?

”Lynn? Lynn, oletko täällä?”

Lapsena minua ärsytti äidin tapa kutsua minua. Hän itse oli antanut minulle kaksiosaisen nimen, muttei käyttänyt sitä. Nyt siinä oli jotain lohdullista ja juoksin alakertaan. Olin aikuinen nainen ja silti löysin itseni itkemästä äidin kaulaa vasten, vasta hetken nyyhkittyäni tajusin haisevani edelleen sademetsältä ja nuotion ääressä keitetyiltä pannukahveilta. Otsassani oli edelleen ruhje, joka vaikutti siltä kuin olisin ollut joukkotappelussa, vaikka todellisuudessa olin vain saanut kypsästä hedelmästä osuman päähäni.

”Minun pieni tutkimusretkeilijäni, miten sinä voit?” äiti kysyi ja nosti silmälasit pois nenältäni nähdäkseen kasvoni paremmin. Hän haroi ohimoilta pois tummaa tukkaa, jonka lyhyyttä inhosi, mutta rakasti minua enemmän ollakseen sanomatta mitään.
”Paremminkin on mennyt.”
”Olen niin pahoillani ystävästäsi.” Yritin sanoa jotain, mutta sanat jäivät kurkkuun jumiin. ”Sinä tarvitset ruokaa. Minulla on paisti uunissa, isä tulee kohta, sitten syödään. Saiko siellä Perussa koskaan vatsaansa täyteen?”
”Sai, sai”, vakuutin ja silitin puolestani äidin selkää. Hänen pitkä, palmikolle sidottu tukkansa oli saanut muutaman harmaan raidan lisää. ”Siellä syötiin marsuja, maistuivat ihan kanalta.”
”Hyi. Eikö sillä sinun kaverillasi, mikä se oli, Angie, sillähän oli marsuja?”
”Hamstereita.”

Äiti alkoi pulputtaa ja joka sanalla muuttui iloisemmaksi unohtaen miksi ylipäätänsä palasin kotiin. Minä annoin hänen unohtaa, kerroin seikkailuistani Perussa ja Argentiinassa ja Ecuadorissa ja jätin pelottavat yksityiskohdat tarinan ulkopuolelle. Kerroin mieluummin niistä lapsista, joita lennätin luudallani, kun vanhempansa olivat parantajan luona paikattavana, ja sademetsän linnuista, joita yritin kouluttaa toimittamaan postia.

Kesken tarinatuokion isä tuli kotiin haisten palaneilta noidankattiloilta. Hän kertoi olleensa sammuttamassa pahaa liemipaloa, kun joku luova kotikokki oli sekoittanut auringonkukkaöljyä salamanterin kikkareisiin ja tuliravun kuoreen. Isä painoi nenänsä hiuksiani vasten ja sanoi, etteivät ne lieskat tietenkään olleet mitään siihen verrattuna, kun perulainen sytyttää tukan tuleen.

”Niin kävi vain kerran ja sain sen kyllä heti sammumaan.”

Isä ja äiti katsoivat toisiaan ja huomasin pieniä yksityiskohtia, jotka paljastivat heidän vanhentuneen kymmenen vuotta, vaikka olin poissa vain kaksi. Täällä he olivat pelänneet, että lohikäärme söisi minut, että kuolonsyöjät nappaisivat Jacobin. Nyt vaara oli toistaiseksi ohi, mutta he eivät lakanneet olemasta vanhempia.


***

Kirjoittajan terveiset 2
: Kaipaisin huomioita aikamuodoista, jos/kun löydätte häröyksiä, koska yleensä käytän minä-preesensiä tai kaikkitietävä-imperfektiä ja tämä näyttää omaan silmään niin hassulta.
« Viimeksi muokattu: Joulukuu 14, 2018, 22:39:04 kirjoittanut Ginger »
Those who don't believe in magic will never find it.
~ Roald Dahl ~
Ikuisuusprojekti

Poissa Ginger

  • Tyy
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Melko yksinkertainen
  • Tupa: Puuskupuh
Osa 2.


En ollut pitänyt hametta sen jälkeen, kun pääsin eroon koulupuvustani. Ei se ollut inhoa tyttömäisiä vaatteita kohtaan, satuin vain kulkemaan paikoissa, joissa housut olivat käytännöllisemmät. Hautajaiskaapu ja hame sen alla olivat raskaat, liikuin ventovieraiden joukossa mahdollisimman hiljaa ja huomaamatta ja kävin istumaan aivan kappelin perälle. Pitkät puiset penkit olivat epämukavat, ja vanhempi väki supatteli tuon tuosta pehmennysloitsuja.

Arkkuja oli kaksi, Tonksin sekä hänen miehensä, jota en tulisi koskaan tapaamaan. Katselin etäältä miten ihmiset kävivät esittämässä osaanottonsa Tonksin äidille. Olin nähnyt hänet ehkä kerran tai kahdesti aiemmin, hän oli pitkä, hoikka ja näytti kuninkaalliselta tiukasti takaraivolle sidotussa tukassaan. Muistin elävästi miten Tonks oli epähuomiossa hajottanut kukkaruukun ja hänen äitinsä oli kuin ei olisi huomannutkaan koko vahinkoa. Nyt hän keinutti tyynesti pientä vauvaa rinnalle sitomassaan liinassa ja yritti olla itkemättä.

”Lynn Scarlett Carter. Toipa vuorovesi sitten sinutkin tänne.”
”Hei, Tulip.”

Hän oli laskeutunut viereeni äänettömästi kuin haamu ja puhutteli minua kuten oli aina puhutellut; koko nimellä kuin kutsuisi työhaastatteluun. Tulipin hiukset olivat punaisemmat kuin muistin, kasvot kapeammat ja silmät apeammat. Hänen tumman kaapunsa rintataskussa nökötti pieni lehtisammakko, joka pulputti hiljaa ja tarkkaili minua, vierasta uhkaa. Koulussa Tulipilla oli ollut lihava, vähemmän esteettinen rupikonna nimeltä Dennis, joka katosi kuudennen ja seitsemännen luokan välillä.

”En vain voi uskoa sitä”, minun piti sanoa. ”Ei Tonks voi kuolla.”
”Kaikki me kuolemme joskus”, Tulip vastasi lakonisesti. ”Mutta jos totta puhutaan, minäkin yllätyin. Olin varma, että Barnaby Lee kuolisi ensiksi. Se fletkumato tekee töitä hevoskotkien suojelualueella.”

Tiesin, ettei Tulip tarkoittanut kuulostaa niin tylyltä. Viimeisinä vuosina hän ja Tonks olivat löytäneet yhteisen sävelen, johon kuului paljon sontapommien räjäyttelyä kielletyillä käytävillä. He kilpailivat siitä kumpi pamauttaa niitä enemmän jäämättä kiinni. Tulip voitti, mutta otti syyt niskoilleen, jottei Tonksin auroriunelma olisi mennyt jäihin. Dennisin kadottua Tonks yritti piristää häntä ja loitsi osan kirjaston kirjoista kurnuttamaan ajaen Prillin hulluuden partaalle.

Siinä Tulip kyllä oli oikeassa, että vaikka Tonks oli valinnut vaarallisen uran aurorina, Barnaby ja Charlie eivät arvostanneet henkeään yhtään sen enempää. Jos Tonks ja Tulip olivat kouluaikoina keksineet kilpaa erilaisia kepposia, Barnaby ja Charlie rakastivat taikaeläimiä. Charlie oli viehättynyt lohikäärmeistä, Barnaby taas oli elementissään muiden verenhimoisten otusten kanssa. Kummallakin oli kuitenkin sen verran harkintakykyä, etteivät he nähneet kimeeran tai akromantellan kaltaisia lajeja pörröisinä sängynlämmittiminä, kuten professori Patapalo tai riistanvartija Hagrid.

”Alkoiko se jo, en kai myöhästynyt? Lynn Scarlett!”

Rowanin kädet kietoutuivat tiukasti ympärilleni. Hänen kaapunsa oli kiireestä rypyssä, lasit olivat vähän vinossa ja musta tukka liehui vapaana. Oliivin värinen iho oli tummennut Afrikan pilvettömän taivaan alla ja hän oli saanut uusia ajatteluryppyjä kasvoilleen. Jos Tonksin ympärillä oli leijunut hajupellettien aromi, Rowan tuoksui edelleen pergamentilta, vanhojen kirjojen kansilta ja auringon kuivattamalta puulta. Hänen sormissaan oli tummia, sulkakynästä tulleita musteläikkiä, jotka lähtivät yhtä huonosti pesussa pois kuin se pellettien haju.

”Millaista Perussa oli? Luin, että siellä 78 prosenttia taikaväestöstä on vasenkätisiä, huomasitko sinä?”

Rowan höpötti omiaan, koska ei osannut muutakaan. Oikeasti hänen alahuulensa väpätti ja hän halusi keskustella mistä vain, jottei joutuisi keskustelemaan Tonksista ja sodasta. Virallisten puheiden aikana hän istui vieressäni ja annoin hänen itkeä hihaani, taputin hänen selkäänsä yhtä kömpelösti kuin silloin, kun häntä ei oltu kutsuttu työhaastatteluun Tylypahkan haettua uutta taikaeläinten hoidon opettajaa. Samana vuonna Tonks oli aloittanut Vauhkomielen mentoroitavana.

Myös Harry Potter saapui puhumaan. Hän oli lyhyempi kuin olin kuvitellut, mutta näytti juuri niin selkäänsä saaneelta kuin asiaan kuului. Pikaisesti ja ytimekkäästi hän kertoi olevansa elämänsä velkaa Nymfadoralle ja tämän miehelle, lupasi pitää huolta pikku Teddystä. Potter nosti sauvansa, rouva Tonks nosti omansa ja lattiasta ilmestyneet liekit nielaisivat puiset arkut.

En enää koskaan kuulisi Tonksin huutavan kovaa korvani juuressa terppa. Ehkä hän ei ollut tehnyt niin muutenkaan viimeisinä vuosinaan, mutta nyt se oli lopullista. Ei enää kitakivipelejä, ei höntsähuispausta, ei velhonshakkia, johon Tonks kyllästyi viiden minuutin jälkeen, nappasi kuningattareni ja käski ”sitä murhanhimoista ämmää” rauhoittumaan. Jossain ulvahti haavoittunut eläin, ja se olin minä. Tai Tulip. Vaikka kuolema oli osa elämää, hänen suurin pelkonsa oli ystävän menettäminen.

Lähdimme kävelemään kolmistaan kappelilta muistotilaisuuteen. Kukaan ei ollut kertonut auringolle, että tänään oli hautajaiset, vaan päivä oli kaunis, ja korkeat pyökit tavoittelivat taivasta täydessä vihreässä loistossaan. Amazonilla viidakko oli vyörynyt päälle, mutta nyt näin ympärilleni, enkä niiden monsuunisateiden jälkeen olisi edes osannut valittaa kotipuolen kosteista säistä. Tämä olisi ollut loistava hetki luokkakokoukselle, jos vain kaikki olisivat olleet paikalla.

”Tiedättekö miten se tapahtui?” kysyin. ”Charlie ei... tai sain viestin Charlielta, mutta hän ei kertonut tarkemmin.”
”Se oli hänen tätinsä”, Tulip vastasi. ”Bellatrix Lestrange.”
”Kuinka sinä sen tiedät? Olitko siellä?” Rowan ihmetteli.
”Kävin töissä läpi syytettyjen ja syyttämättä jätettyjen nimiä. Azkabaniin lähtee piakkoin paljon väkeä ilman paluulippua.”
”Tulip Karasu, tuleva velhoneuvoston puheenjohtaja”, minun oli pakko sanoa.
”Tunteakseen lain sitä pitää ensin rikkoa.”

Tulipin vanhemmat olivat edelleen töissä Taikaministeriön rikos- ja lainvalvontapuolella. Lapsena hän oli inhonnut sitä ja tahtoi elämältään kaikkea muuta, ihan mitä tahansa. Mielellään hankaluuksia, kerran estin häntä päästämästä kokonaista haiskulaumaa riehumaan Tylypahkaan. Eikö ministeriössä tarkastettu ollenkaan ihmisten taustoja?

”Se oli Nymfadora Tonksistakin hauskaa. Lähettelimme pöllöjä... Jepari ja lakinainen, ajattele sitä halvausta, jonka Voro saa, kun kuulee.” Hän piti tauon ja mietti voisiko sanoa ääneen mitä mietti. ”Minä haluan ajatella, että jos hän olisi joutunut itse valitsemaan epämiellyttävistä vaihtoehdoista vähiten huonoimman, tämä oli se tapa, jolla hän halusi lähteä. Jättämällä kamalan sotkun Vorolle siivottavaksi.”

Ei tällaisessa tilanteessa saanut nauraa, mutta hymyilin kuitenkin. Oli niin kovin hiljaista.

Matkoilla olin aina kuvitellut mitä kertoisin ja mitä tekisimme, jos näkisimme taas vanhan porukan kanssa. Rowania varmasti kiinnostaisi kuulla sikäläisestä taikakoulusta, Castelobruxosta, jossa sain vierailla, kun saatoin erään vähän kapinallisemman tapauksen takaisin pulpetin ääreen. Tylypahkan kasvihuoneet, niin asiantunteva kuin professori Verso olikin, olivat pieniä lasikoppeja Castelobruxon vastaaviin verrattuna, ja kirjasto oli täynnä alkuperäiskansojen kirjoituksia.

Tai Penny, taikajuomataituri Penny olisi haljennut kateudesta, jos olisi kuullut siitä liemimestarista, johon törmäsin Boliviassa. Kirjaimellisesti törmäsin, yritin saada taskuvarkaan kiinni ja kompastuin kulman takana pihallaan äkämäjuomaa keitelleeseen vihaiseen pikkumieheen. Kesti kuukauden, että sain ne paiseet asettumaan, ja nekin vasta sitten, kun mies itse suostui antamaan vastalääkkeen. Hän sai Kalkaroksen näyttämään kotikokilta.

”Oletteko kuulleet Pennystä? En nähnyt häntä äsken.”
”Pakenivat perheen kanssa Ranskaan vuosi sitten”, Tulip tiesi jälleen. ”En ole kuullut hänestä sen jälkeen, mutta uskon heidän palaavan pian.”

Olin kysymässä muista – Barnabysta, Benistä, Andresta – mutta silmäkulmassani vilahti erilaista punaista kuin Tulipin tukka. Vähän kauempana kohosi talo, harmaa ja harjakattoinen, jossa muistotilaisuuden oli tarkoitus olla. Sen pihalla seisoi ihmisiä weaslynpunaisissa hiuksissa ja mustissa, raskaissa kaavuissa. Vaimea piiskanisku lävisti ilman kerran, toisen, aina uudelleen kunnes Tonksia hyvästelemässä olleet olivat suurilta osin liittyneet heidän seuraansa.

Ensiksi erotin Charlien, koska ja vaikka hän oli selvästi veljiään lyhyempi. Hänen kasvonsa olivat, jos se vain oli mahdollista, vielä enemmän pisamien peitossa kuin lapsena ja tukka rehotti villinä. Lohikäärmeet eivät olleet napanneet hänestä niin montaa suupalaa kuin hän oli väittänyt kirjeissään, päinvastoin, Charlie näytti siltä, että voittaisi kaikki veljensä vaikka samanaikaisesti painimatolla. Olisin antanut mitä vain, että hänellä olisi vielä mahdollisuus yrittää kaikkia viittä vastaan.

”Charlie.”

Sain häneltä laihan hymyn, joka oli paljon enemmän kuin olin odottanut. Charlien halaukset olivat aina kaikkein lämpimimmät. Luulin haistavani jonkin osan lohikäärmeestä tai sen tuotoksen, mutta hän oli kuurannut taistelun jäljet saippualla pois.

”Lynn”, hän mutisi olkapäätäni vasten.
”Olen niin pahoillani veljestäsi”, sain sanottua.
”Kiitos.”

Yritin änkyttää jotain muutakin, sanoa jotain kaunista Fredistä tai edes hauskaa. Halusin saada Charlien nauramaan, vaikka tiesin, että oli liian aikaista sille. Astuin kauemmas, hän vilkaisi vasemmalle ja nyökkäsi minua kohti.

”Katso, kuka viimein vaivautui ilmestymään paikalle.”

Charlie siirtyi tervehtimään Rowania ja Tulipia ja mukamas kiinnostui heti pienestä sammakosta. Hänen takanaan oli seissyt mies, jonka kasvoilla kulki kammottavia, syviä arpia. Hän huomasi, että tuijotin, ja yritti hänkin hymyillä. Hetkinen.

”Bill?” Olin kuullut, että Bill joutui Fenrir Harmaaselän raatelemaksi, mutta en arvannut sen tarkoittavan tätä. ”Bill-”
”En voi uskoa, ettet tullut häihini, Carter.”

Emme olleet nähneet toisiamme vuosiin, mutta sillä hetkellä oli kuin olisin löytänyt jälleen veljeni. Sinua minulla oli ikävä enemmän kuin ketään muuta. Tai niin minä ajattelin, mutta Billin halaaminen olikin erilaista kuin Charlien. Tunsin Billin kylkiluut ja otsani kolahti kömpelösti hänen laukaansa vasten. Kun nenäni hieroi kaavun karheaa kangasta, haistoin jonkun muun kuin Billin. Hänen vaimonsa parfyymissä oli kevään ensimmäisiä kukkia ja jotain, joka muistutti simpukoita.

Olin ollut niin ihastunut Billiin 14-vuotiaana, että nyt se tuntui jo nöyryyttävältä. Hän oli niin cool, aina ystävällinen ja hauska ja taitavimpia velhoja, joita olin koskaan tavannut tai tulisin tapaamaan. Minä odotin ja odotin, että hän olisi nähnyt minussa muutakin kuin kirotun oppilaan, joka yritti pelastaa veljensä, mutta hän vei kermakaljalle ja tanssiaisiin niitä suosittuja, kauniita tyttöjä katsomatta minuun kahta kertaa. Miksi olisikaan, ystäväänsä.

Koska hän oli kaksi vuotta vanhempi ja valmistui Tylypahkasta aiemmin, nuupahti yksipuolinen ensirakkaus, kun emme enää nähneet päivittäin. Olin päässyt yli hänestä aikaa sitten, mutta en ilmeisesti tarpeeksi, koska hääkutsun saapuessa en saanut itseäni lähettämään edes kieltävää vastausta.

”Fleur, tulisitko tänne?”

Billin vaimo salpasi hengitykseni. En ollut koskaan nähnyt niin täydellistä naista, ja hänellä oli kuitenkin päälaellaan ruma musta hattu, josta valui mustaa verkkoa peittämään puolet kasvoista. Hänellä oli pitkät, platinaiset hiukset, jotka hohtivat auringonvalossa, ja niin suuret siniset silmät, että pystyin peilaamaan niistä miten mitättömältä itse näytin. Ei ollut ihme, ettei minulla koskaan ollut saumaakaan Billiin, kun hän rakastui tällaisiin naisiin.

”Tässä on vaimoni Fleur”, Bill esitteli ja minä kättelin hänet. ”Fleur, tässä on Lynn Carter.”
”Ze kirouksen murtaja?” Fleur varmisti ja hänen tuijotuksensa muuttui heti tarkemmaksi. ”Bill on puhunut zinusta paljon. Mukava tavata zinut viimein, Lynn.”
”Lynn Scarlett.” En voinut uskoa, että oikaisin häntä. ”Olisipa hetki parempi.”
”Totta. Mutta zinun täytyy tulla meille käymään”, Fleur vaati.
”Vai lähdetkö heti huomenna johonkin Kolumbiaan?”
”En lähde, olen täällä ainakin jonkin aikaa”, vastasin Billille, jonka jälkeen valehtelin: ”Ja tulen mielelläni käymään teillä.”

***

En osannut sanoa miten kauan minulla kesti lakata toivomasta, että Tonks ilmestyisi ovesta sisään ja huutaisi yllätys, en voi uskoa, että te kaikki menitte halpaan! Söin sinä aikana kolme palaa munuaispiirakkaa, jota en ollut saanut Tylypahkan jälkeen, ja kuuntelin huutoitkevien ihmisten tarinoita Fred Weasleyn kepposista, joista Tonkskin olisi ollut kateellinen. He olivat kehittäneet siirrettävän suon, jollaiselle olisi ollut meidän kouluvuosinammekin käyttöä, koska silloin meidän ei olisi tarvinnut harhauttaa Voroa ainaisilla vaarallisilla kepposkojeilla. Jos Voro ei olisi haavellut lasten pistämisestä kahleisiin, olisin tuntenut jopa vähän syyllisyyttä teoistani.

Kun lapsiperheet olivat lähteneet, Billin ja Charlien isotäti Muriel käski ottaa tuliviskipullon esiin, koska niin heidän suvussaan aina tehtiin. Rouva Weasley yritti toppuutella vanhaa naista, joka muistutti surukaavussaan erehdyttävästi korppikotkaa, ja vetosi tämän terveyteen, johon Muriel vain kuittasi:

”Höpsis, Molly, miten luulet minun eläneen näin vanhaksi? Pikku napsu iltaisin tekee vain hyvää.”
”Minä taidan mennä nyt kotiin”, kumarruin sanomaan Rowanille, joka haukotteli itsekin leveästi.
”Vasta- vastahan me tulimme”, hän kuitenkin vastusteli.
”Me voisimme nähdä ensi viikolla ihan kahdestaan?” ehdotin ja olin valmis sanomaan samaa Tulipille, mutta tämä oli syventynyt keskustelemaan minulle vieraan aurorin kanssa ministeriön asioista. ”Viistokujalla vaikka, minun pitäisi ostaa uusia kaapuja. Kaikki omani haisevat jokiliejulta.”
”Se olisi hienoa, lähetän sinulle pöllön heti huomenna!”

Halusin hyvästellä Charlien, mutta hän oli ehtinyt kadota huoneesta. Etsin häntä aulasta ja siirryin sitten pihalle, mutta minua vastassa olivat vain iltahämärä ja hautausmaalle kynttilöiden valojen lomasta siivilöityvät kapeat varjot. Ehtisin puhua Charlielle myöhemminkin, ajattelin, ja valmistauduin ilmiintymisen tuottamaan vastenmieliseen tunteeseen vatsassa, kun yksi kauempana oleva varjo kiinnitti huomioni. Se oli roteva ja notkui jotakuinkin samassa kohdassa, johon Tonksin hautakivi tultaisiin pystyttämään.

”Charlie?” huhuilin ja lähdin kävelemään kohti tummaa hahmoa. Hän selvästi kuuli minut, muttei halunnut vastata. Se ei ollut Charlie, vaistoni sanoivat äkkiä, ja tartuin taikasauvaani. ”Kuka olet? Valois!”
”Merlin soikoon, sokaiset minut!”

Tunsin tuon äänen, kuuntelin ennen ja jälkeen äänenmurroksen, kun hän puhui sillä innokkaasti vaarallisista taikaolennoista ja kaksintaisteluista ja kertoi maailman huonoimpia puujalkavitsejä.

”Barnaby? Sinäkö se olet?”

Oli se.

”Lynn Scarlett? Lynn Scarlett!”

Barnabylla oli ehkä suurin tietämäni hymy heti Charlien ja Tonksin jälkeen. Hänellä oli terävät, vihreät silmät, jotka saivat hänet näyttämään himpun verran haltialta, ja leuka, jota olisi voinut lyödä luudalla, eikä hänen ilmeensä olisi silti värähtänyt. Barnaby oli ollut iso jo koulussa, yhtä pitkä kuin Bill, mutta nyt hänen hartiansa olivat vieläkin leveämmät kuin hän olisi kantanut niillä koko maailmaa. Tarkalleen ottaen hän kantoi minua, koska oli siepannut minut tiukkaan rutistukseen, joka nosti jalkani irti maasta.

”Laske minut alas!” nauroin. ”Ja mitä sinä täällä teet?”
”Tulin jättämään jäähyväiset Nymfadoralle.”
”Joo, niin ajattelinkin, mutta mitä sinä siis täällä yksinäsi teet?” kysyin, kun hän päästi viimein irti. ”Miksi et tullut muistotilaisuuteen?”
”En halunnut häiritä”, Barnaby myönsi vaivaantuneena ja hänen leveä hymynsä mureni.
”Häiritä? Tonks oli sinun ystäväsi siinä missä meidän muidenkin.”
”Oli. Emme puhuneet vuosiin. Kukaan ei ole puhunut minulle vuosiin.”
”Lähetin sinulle kyllä pöllön”, sanoin, eikä se kuulostanut yhtään lohdulliselta edes omissa korvissani.
”Kiitos siitä, mutta en tarkoittanut sitä.”

Katselin Barnabya hieman tarkemmin. Hän vältteli silmiäni ja siinä vääntyillessään huomasin hänen poskellaan hyvin samanlaiset arvet kuin mitä Billillä oli. Punaiset, valkoiset, violetit urat, toiset syvempiä ja toiset ohuempia, jatkuivat leuan yli kaulalle ja sieltä pääntietä pitkin kaavun sisälle. Hevoskotka ehkä, mutta ei sentään ihmissusi, arvioin.

”Englanti ei ollut kiva paikka silloin, kun olit poissa”, Barnaby huokaisi, kun pysyin hiljaa. ”Kukaan ei halunnut olla tekemisissä sellaisen kuolonsyöjän lapsen kanssa, joka ei halua olla kuolonsyöjä.”
”Olen pahoillani.”
”Niin. Minäkin olen.” Hänen kätensä olivat kuin lapiot ja horjahdin niiden painon alla, kun hän laski ne olkapäilleni. ”Mutta on silti hienoa nähdä sinut taas. Millaista Afrikassa oli?”
”Minä en ollut Afrikassa, Rowan oli”, oikaisin.
”Mutta etkö sanonut olevasi Argentiinassa?”
”Olin minä. Mutta Argentiina on Etelä-Amerikassa.”
”Ai. Tietysti. Olen huono maantiedossa.”

Pudistin päätäni ja hymyilin.

”Sinä olet aina ollut parempi eläimien kanssa. Oletko vielä töissä siellä suojelualueella Irlannissa?”
”Olen”, Barnaby myönsi. ”Sinun pitäisi nähdä se paikka, aivan upea, ja kaikki ne hevoskotkat... Weasley aina hehkutti lohikäärmeitä, mutta kyllä oikea hevoskotkalauma on varsinainen näky.”
”Ehkä tulen käymään siellä.”
”Lynn, älä lupaile mitään mitä et aio pitää.”
”Haluan oikeasti tulla!” intin.
”Sanot noin, että piristyisin.”
”Ei vaan koska haluan tulla ratsastamaan hevoskotkalla! Patapalo ei koskaan antanut.”

Tai antoi kerran, mutta se oli salaisuus, jota en aikonut paljastaa. Sain viimein Barnabyn hymyilemään. Hän mittaili minua päästä varpaisiin, mutta nyökkäsi sitten.

”Olet yhtä hintelä kuin koulussa, mutta ehkä sinä pysyisit juuri ja juuri kyydissä.”

Ovi paukkui talolla ja juopuneita velhoja kaatui pihalle, ainakin parilla oli punainen Weasley-tukka. Barnaby astui kauemmas, vetäytyi varjoihin ja nosti kaapunsa kaulukset pystyyn.

Minun olisi pitänyt tehdä muutakin kuin vain lähettää pöllö, ajattelin, minun olisi pitänyt käydä hänen luonaan.Enkä lyönyt laimin vain Barnabya. Lupasin minä Charliellekin, että jos ja kun hän pääsisi lohikäärmeiden pariin, matkustaisin katsomaan häntä. Lupasin kirjoittaa Pennylle ja Rowanille joka viikko, lupasin Tulipille sytyttää sademetsän tuleen. Silloin pidin kylläkin sormia ristissä. Muutoin olin vain huono ystävä.

”Minä tulen”, sanoin päättäväisesti. ”Laita minulle vain tarkka osoite.”
”Laitan”, Barnaby lupasi ja hänen kasvoilleen nousi tuttu, keskittynyt, kurttuinen ilme kuten aina ennen ilmiintymistä. ”Nähdään, Lynn Scarlett.”
”Näh-” Hän oli jo kadonnut ja minä heilutin kättäni korkealle hautamuistomerkille. ”-dään.”
Those who don't believe in magic will never find it.
~ Roald Dahl ~
Ikuisuusprojekti

Poissa Zaira

  • 42
  • Valvojaoppilas
  • *
  • ^o^
    • Ei mitään nähtävää täällä
  • Pottermore: LumosDragon46
  • Tupa: Luihuinen
Toivottavasti saatte tästä tarinasta iloa edes rahtusen siitä, mitä saan sen kirjoittamisesta itse. Tahtini on nykyään vähän, harvoin ja hitaasti, mikä sinänsä tarkoittaa paluuta juurille, sillä lukioiässä kirjoitin kirjaston koneella ruokatunneilla. Zaira saa oikaista, jos mun muisti pettää tässä asiassa :D

Ei ole muisti pettänyt tässä asiassa. Itsekin muistelen näin tapahtuneen, myös itseni osalta... :D

Ja jotta tämä nyt ei menisi vain lukioaikojemme muisteluksi, niin öh, yritän kommentoida jotain fiksua. Tykkään <3  Teksti soljuu oiken mukavasti, ja tässä joitain kohtia uudelleen lukiessani huomaan koko ajan jotain uutta, mikä on mennyt ekalla lukukerralla ohi. Joko mie oon liian nopea lukija, tai sitten rivit hyppii silmissä (mitä kyllä tapahtuu oikeasti turhankin paljon). Tykkään myös siitä, että vaikka tarina sijoittuukin kirjasarjan välittömään maailmaan, niin silti taustalla on vahvasti tuo Hogwarts Mysteryn maailma. Vastaavaan en ole törmäännyt, mutta toisaalta en kyllä ikinä (lue: viimeisen puolentoista vuoden aikana, jolloin olen ruvennut taas HP-fikkejä lukemaan/kirjoittamaan) edes etsinyt oman "mukavuus"-alueeni ulkopuolelta mitään. Pitäisi, ehkä. Tai sitten vaan luen siun tekstejä.

(Mennään niihin menneisiin sen verran, että se eräs haaste vuodelta nakkimakkara ja perunamuussi on edelleen tekeillä, avasin sen tiedoston jopa tässä pari kuukautta sitten, häpesin silmät päästäni sen tekstin tasoa, suljin ko. tiedoston ja päätin, että kyllä sen vielä aloitan alusta... Hiljaa hyvä tulee, mutta miun vauhti taitaa olla aivan liian hidas)
"When I lead the big patient rebellion, Voldemort here is the first to go."
[The pessimist sees difficulty in every opportunity.
The optimist sees the opportunity in every difficulty. -Winston Churchill]