Kirjoittaja Aihe: Kuvataiteilijoiden vaikea elämä.  (Luettu 554 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Satuu

  • Vuotislainen
  • Pottermore: lightelm13
  • Tupa: Rohkelikko
Kuvataiteilijoiden vaikea elämä.
« : Joulukuu 20, 2010, 20:45:35 »
Eli me piirustajat jotka piirrämme paljon mutta inspis on se hetkellinen.Täällä voimme jakaa tuskiamme siitä ettemme saa ideaa tms.
kertoilla minkälaisia piirtelijöitä olette. Milloin innostus lopahtaa tms
Itse piirtelen kun inspis iskee. Esim jonkin leffan tai kirjan jälkeen. Mutta inspis saattaa loppua kesken silloin kuva jätetään raa'asti kesken ja jatketaan ensi inspiksellä. Tai sitten teen kuvaa niin kauan että se yksinkertaisesti on valmis. En tyydy keskivertoisiin vaan tahdon työn parasta! Jos joku menee pieleen kummaan heti ja yritys uudestaan. Joskus kuva alkaa tietyllä idealla ja loppuu aivan toiseen. Esim. Piirtelen Kalkarosta ja saan aikaiseksi Jamesin. Jakakaa tuskanne niin voimme mekin elää tuskattomammin :) Omista ideoistaan saa kertoa ja niiden lopahtamisesta. Kuinka taideteos alkaa hyvin ja toisinsanoen lopulta unohtuu nurkkaan pölyttymään ;)

Hidarico

  • Ankeuttaja
Vs: Kuvataiteilijoiden vaikea elämä.
« Vastaus #1 : Joulukuu 20, 2010, 22:22:00 »
Inspiraatio tosiaan tulee ja menee. Minulla ollut aktiivisessa piirtämisessä parin vuoden tauko, välillä puuskittain on tullut piirrettyä vuoristomaisemia kuin taas toisessa puuskassa metsiä, jokia, aavikkoja, maailmaa ennen ihmisiä ja näin. Viimeksi sain inspiraatiota piirtämiseen istuessani Helsingin keskustassa ratikassa jossa minua vastapäätä istui humaltunut, ei mitenkään hyvältä tuoksuva mies, ja minä aloin piirtämään koiria. Sellaisia venäjän vinttikoiran tapaisia, mutta korkeampia ja laihempia. Olen huomannut, että kun piirrän yleensä eläimiä aloitan aina takajalasta, aika hassu juttu. Nyt kun olen taas siirtynyt hieman sivupoluille voin todeta, että en todellakaan piirrä niin paljon kuin haluaisin ja minua lannistaa yleensä se, että en jaksa yleensä korjata kuvia jos jokin menee pieleen. Sitten sitä aina odottamaan inspispuuskia, mutta tietysti koulussa piirrän ja maalaan viikoittain kuvia joskin koulutehtävinä enkä omaksi ilokseni. Joskus piirtämisellekään ei ole aikaa, eikä sitä aina vain jaksa. Kyllä, pölyttymässä on myös iso pino kuvia joita en enään jaksa jatkaa enkä heittää roskiinkaan. Ne siis jäävät kirjahyllyn nurkkalaatikkoon ja sinne unohtuvat.

Poissa Musta lilja

  • Lupus Tigris
  • Valvojaoppilas
  • *
  • Sukupuoli: Noita
  • Apulannan kasvattama
  • Pottermore: FeatherProphecy121
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Kuvataiteilijoiden vaikea elämä.
« Vastaus #2 : Helmikuu 23, 2011, 19:23:16 »
Inspiraation puute, se on tuttu ongelma. Toisinaan olen pitkiä aikoja piirtämättä kun ei inspaa. Toisinaan sitten inspiraation puuskassa on joka päivä kynä kädessä. Joskus joku työ saattaa jäädä pitkäksikin aikaa kesken, kun ei inspiroi. Toisinaan piirrän jotain muuta välissä ja teen sitten kesken jääneen työn loppuun. Toisinaan teen kahta työtä päällekäin sen mukaan kumpaa huvittaa jatkaa. Useimmiten innostukseni kaikkoaa joko väritys vaiheessa tai taustaa tehdessä. Kaikkein varmin innostuksen karkottaja on se kun pitäisi värittää tausta. Toisinaan tosin lintsaan taustan piirtämisen kanssa niin, että vain väritän sen aiheeseen sopivaksi. Tällä hetkelläkin on itseasiassa yksi työ sellainen, johon pitäisi tehdä tausta, mutta ei innosta. Toinen innostuksen viejä on se, kun huomaa ettei pidä työn alla olevasta työstä. Joskus ei jaksa kumittaa ja piirtää uudestaan niin montaa kertaa, että sisäinen perfektionistini olisi tyytyväinen. Tällöin työ yleensä jää sen hetkiseen tilaansa. Jos se on täysin keskeneräinen saatan sutaista sen valmiiksi, mutta värittämään en yleensä jaksa ruveta. Näitä "en tykkää, en jaksa tehdä kunnolla valmiiksi" töitä on kuitenkin hyvin vähän. Yksi ongelma piirrustuksessa on idea pula. Usein on hetkiä, jolloin haluaisi piirtää, mutta ei tiedä mitä piirtäisi. Esimerkiksi juuri nyt. Kynä ja paperi on käden ulottuvilla, mutta en keksi mitä piirtäisin. :D Piirrustus inspiraatiot tuntuu tulevan ja menevän hyvin satunnaisesti muusta elämästä riippumatta. Joskus jokin kirja tms. voi aiheuttaa sellaisen, hei haluan piirtää tuon -ajatuksen, jota sitten saatan toteuttaa, jos innostus ei kaikkoa ennenkun pääsen rauhassa piirtelemään.
Entiseltä nimeltä AIV-rehu

Psykiatrisia toimia, jotka oman kokemuksen kautta täysin aukee -Apulanta

Poissa Loure

  • Bloodien lasten kokoonhaalija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • I don't care what people think about me.
  • Pottermore: WildQuill30294
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Kuvataiteilijoiden vaikea elämä.
« Vastaus #3 : Helmikuu 23, 2011, 19:43:35 »
Tietääkö kukaan Uniklubin Luotisade-biisiä?

Ja niin sinä ompelet sulan kerrallaan kiinni siipiin, että lentäisin taas.

Miksen. Minä. Osaa. Piirtää. Tuota. Kohtausta?
Minulla on siis niiiin tarkka kuva päässäni siitä, miten tämän voisi toteuttaa, mutta aina kun yritän, se menee ihan huonosti... Perspektiivi on viholliseni!

Inspis minulle iskee usein, mutta kun minulla on usein niin tarkkoja kuvia siitä, mitä haluan, niin turhaudun kun ei onnistu... Huoh. Piirrän mielelläni kirjojen hahmoja, tai sitten, kuten edellä mainitsin, omia mielikuviani jostain biisistä. Eräät lempibiiseistäni, joita sitten tulkitsen, ovat Samantekevää, Ympyrää, Näiden tähtien alla... Ja Ei.
Voih, jos olisi sellainen kone, joka saisi piirrettyä minun tarkat kuvni paperille täältä kaaoksesta (jota myös pääkseni kutsutaan)
Kun inspis on poissa, mutta tahtoa on, alan piirtää ainoastaan paria asiaa: Goottityttöjä, aaveita, tai asentoja. Juuuh.
Mitäs muuta sitten sanoisi? No, saatanpa taas ilmoitella, jos tuo Luotisade joskus onnistuisi...
Miten pahalta nyt tuntuukaan, pilvet väistyvät kyllä.
Mutta vaikka aurinko paistaisi pilvettömältä taivaalta, ei se estä sitä, että sisältä tuntuisi tyhjältä.

Poissa Haisku

  • Kummitus-susi
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Kuvataiteilijoiden vaikea elämä.
« Vastaus #4 : Maaliskuu 20, 2011, 18:44:44 »
Inspiraatio... sillä taitaa olla jotain minua vastaan. Inspiraata on mahdoton pakottaa tulemaan, se vaan iskee kun sillle päälle sattuu. Minun kohdallani se ei susostu kovin usein iskemään. Välillä sitten piirrän ilman ispiraatiota jotain täysin randomia, mutta se nyt ei ole sitten sama asia. Mitä sitten yleensä piirrän? Jotain fanartteja leffoista, kirjoista ta RoPe:ista. Sitten toinen asia mikä tekee elämän vaikeksi on se kun jokin ei suostu onnistumaan vaikka olisi kuinka hyvä inspi. Välillä vaan joidenkin asioiden piirtäminen on jostain syystä mahdotonta, vaikka se joskus muulloin on toiminut hyvin. Mistä lie johtuu.
Go, go, go
Figure it out, figure it out
But don't stop moving

Poissa Satuu

  • Vuotislainen
  • Pottermore: lightelm13
  • Tupa: Rohkelikko
Vs: Kuvataiteilijoiden vaikea elämä.
« Vastaus #5 : Huhtikuu 11, 2011, 20:40:57 »
Minulla on ollut hirveästi inspistä kaikenlaiseen piirtelyyn. Mutta en ole piirrellyt yhtäkään Potter hahmoa pitkään aikaan. Ideoita? :D

Sab

  • Ankeuttaja
Vs: Kuvataiteilijoiden vaikea elämä.
« Vastaus #6 : Huhtikuu 11, 2011, 21:39:58 »
Eivät kaikki ihmiset saa minkäänlaista inspiraatiota koko ikänään. Inspiraatio merkitsee uuden luomista, jonkinlaista taiteellista hurmostilaa, jossa työlle syntyy sielu.

Luova ihminenkään ei välttämättä saa koskaan mitään inspausta ikänään, vaikka olisikin saanut eräänlaisen luovuudenpuuskan. Jos "osaa" olla luova, ja saada työlleen edes sydämen, niin sekin on suuri henkiläkohtainen/ tilanteesta riippuen laajamittainenkin yleisen tason saavutus.

Mutta yhdellä kunnon inspiraatiolla sinusta tulee jonkun luoja. Ehkä saat jonkun toisen teoksen sydämeen puhallettua ns. elämän kipinän.

Miksi kuvataiteilijoilla olisi muka vaikea elämä? Ei kuvataiteesta kannata tehdä itselleen pakkopullaa. Jos tykkää tehdä, tehköön, mutta pakottamalla itsensä omien mielikuviensa tai toisten mielikuvien "taiteilijan" muottiin, saa kaipaamansa vaikean elämän.

Eikä ollut edes of-topic.

Poissa Amyna

  • 'urmaava neito
  • Vuotislainen
  • Vapaamatkustaja
  • Tupa: Mary Sue
Vs: Kuvataiteilijoiden vaikea elämä.
« Vastaus #7 : Huhtikuu 27, 2011, 00:47:41 »
Luova ihminenkään ei välttämättä saa koskaan mitään inspausta ikänään, vaikka olisikin saanut eräänlaisen luovuudenpuuskan.
En usko! :D Ehkä kyse on enemmän siitä, miten luovuuttaan toteuttaa. Kaikkihan eivät kuitenkaan kirjoita/maalaa/sävellä (joka ei enää liity tähän aiheeseen), mutta ovat silti luovia.
Saan suuren inspiraation vähintään kahdeksan kertaa vuodessa ja pienempiä luovuudenpuuskia pari viikossa.

Kuvataiteilijalla kuuluu olla vaikea elämä, koska hänellä on suorastaan kärsivä taiteilijasielu, joka itkee verta maailman melskeissä ;) Taiteilijahan ei voi tehdä asioita niin noin vaan.

Teen yleensä mallista kuvia, koska olen todella huono sommittelemaan. Jos käyttää vaikka lehtikuvaa pohjana, näkee jo, että mitä siitä kannattaa siirtää omaan työhön, mitä ei. Fanarttia en osaa tehdä, enkä edes oikein piirtää omia hahmojani. Niistä tulee vaan liian sitä ja ihan liian vähän tätä.

Inspiroiko joku vuorokaudenaika teitä erityisesti? Minä olen aktiivisin illalla/yöllä. Jos laittaa vielä iPodin soimaan, ja pihalla on pimeää niin johan lähtee lyyli kirjoittamaan (tai piirtämään).

Poissa Ales

  • Fanficcari
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • 24365
    • My life, my party!
  • Pottermore: DreamFlight25004
  • Tupa: Luihuinen
Vs: Kuvataiteilijoiden vaikea elämä.
« Vastaus #8 : Huhtikuu 27, 2011, 15:20:55 »
Inspiraation puute on minulle myös tuttu ongelma. Saatan istua kynä kädessä vaikka kuinka kauan miettimässä ja/tai odottamassa inspistä. Ja siinä on se ongelma, että kun inspiraatio tulee, en osaa piirtää sitä mitä aioin. Se suututtaa.

Sitten toinen asia mikä tekee elämän vaikeksi on se kun jokin ei suostu onnistumaan vaikka olisi kuinka hyvä inspi. Välillä vaan joidenkin asioiden piirtäminen on jostain syystä mahdotonta, vaikka se joskus muulloin on toiminut hyvin. Mistä lie johtuu.

Samoin. Se ärsyttää välillä ihan suunnattomasti. Mutta, elämä on.
Hey! You just lost The Game.

Poissa Ulputti

  • harmaan loputon tihku
  • Vuotislainen
  • Tupa: Luihuinen
Vs: Kuvataiteilijoiden vaikea elämä.
« Vastaus #9 : Kesäkuu 21, 2011, 22:00:08 »
Desuconissa oli perättäin Tuskallisen luomisen työpaja (iltayö-aamuyö, 4 tuntia) ja siihen perään huomattavasti vapaampi, melkeinpä ohjaamaton BL-työpaja (2:30-5:00 tms).

Edellämainittu oli pitkälti improa ja avasi kivasti kanavia puskea kaikki ulos jäljestä riippumatta. Sen jälkeen kun meni BL-pajaan niin a vot. Siinähän tajusi että mitään inspiraatiota tarvita. Kunhan ottaa ajatuksen, ihan tyhmänkin, ja piirtää. Sitten jatkoajatus ja piirtää sen. Ja uudestaan. En ole mitenkään tottunut sarjakuvantekijä (itse asiassa työpajan improsarjikset sunnuntaina oli ekat sarjikseni kai ikinä) mutta sitten aamuyöllä sain tehtyä muutamia sivuja ihan kunnollista kamaa. Jos ei piirrosjälki huimannut niin ainakin luonnos ja perusjuttu jäi, josta voi sitten myöhemmin jatkaa. Hyvin vapauttavaa.
pecc@QuakeNet

Poissa Mirrekala

  • Suklaamurmeli
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Kuvataiteilijoiden vaikea elämä.
« Vastaus #10 : Kesäkuu 21, 2011, 22:37:42 »
^On se noinkin. Itse olen piirtänyt kauemmin kuin kirjoittanut, mutta yllättäin kirjoittamisessa olen jo hahmottanut sen, että välillä on parempi kirjoittaa roskaa kuin olla kirjoittamatta ollenkaan, ja se roska osoittautuu useimmiten ihan jalostuskelpoiseksi tekstiksi ja suollan sitä nykyään melko luontevasti. Kun vain saisin siirrettyä tämän metodin piirtämiseenkin, niin johan kaikki taivaan portit aukeais!

Mutta ei, piirtämiseen en ole koskaan kehittänyt korkeaa kunnianhimoa, minusta edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeen sen päätarkoitus on olla hupia ja ajankulua. Mikä on vähän sääli, sillä periaatteessa haluaisin sylkäistä ulos jonkun itemmän sarjistarinan joskus, mutta sellaista en ainakaan minä ihan kylmiltään piirrä. Omasta laiskuudesta ja motivaatiostahan se on kiinni. Ja taitohan ruostuu käyttämättömänä, kuukausien tauon jälkeen, kun ei ole vain "ehtinyt" tai "huvittanut", eivät viivat enää asetukaan niin luontevasti kuin ennen, vaikka onhan joku asia joskus saattanut kypsyäkin blokin aikana. Silloin turhauttaa, mutta jostain syystä halu pitää taito yllä vie minut aina tantuman yli. "Inspiraatiottomuus" (Älä ruoki sanahirviötä!) ei sinänsä ole minulle ongelma - kun ei huvita, niin ei huvita - vaan se, että kun huvittaa, niin ei muka yhtäkkiä osaakaan. Silloinkin söherrän yleensä paperille jonkun tikku-ukon ja toivon, että palaan asiaan joskus. Seurauksena kansioni on täynnä epämääräisiä söhryjä, jotka olen joskus luonnostellut idean tai harjoituksen vuoksi.

Ja sitten on se tunne, että jokin aihe tai tuntemus kutkuttaa mielen perukoille, mutta sille ei synny paperille minkäänlaista hahmoa. Eikä se silloin ole kiinni siitä, ettei osaisi siirtää mielikuvaa kuvaksi, vaan siitä, ettei sitä mielikuvaa olekaan. Mutta jonkinlainen idean esiaste on, ja tuntuu, ettei siitä tule kypsää ollenkaan. Viime aikoina olen saanut näitä paljon, ja siksi olen keskittynyt lähinnä fanitaiteeseen, jolloin taiteellista vapautta on vähemmän. Jos ei muuten, niin harjoituksen vuoksi. En minä tiedä, miksi haluan piirtämistaitoni säilyttää, jos en sillä mitään suurta aio koskaan tehdä. Ehkä kuvittelen, että laittamalla siihen enemmän aikaa, kaikki siihen jo mennyt aika ei olisi hukattua. Tai ehkä jossain mieleni perukoilla haaveilen vieläkin siitä sarjakuvaeepoksesta tai animaattorin urasta tai niistä muista jutuista, joiden eteen en ole oikeastaan jaksanut tehdä paljon mitään, haaveillut seku vain. Tai ehkä pitää olla se yksi asia, jossa voi olla hyvä vailla paineita tulla jatkuvasti paremmaksi.
"Paras tapa toimia on ystäville kostaa
jos päältä kauniin hevosen saa silmiin tuijottaa
Mut takaisin ei käytettyä sieluaan voi ostaa
kun kalpein kauppamiehistä ovelle kolkuttaa
" -Viikate: Tie

Poissa Damatris

  • seonnut
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Vain nerot hallitsevat kaaoksen!
Vs: Kuvataiteilijoiden vaikea elämä.
« Vastaus #11 : Marraskuu 30, 2011, 20:32:00 »
Inspiraatio on kieltämättä ihana asia, joka helpottaa taiteilijan elämää, mutta rehellisesti sanottuna sitä ei kannata jäädä odottelemaan.

Aloitin kuvataideopiskelun (vain vuoden kestävä, sitten pitää taas hakea muualle) tänä syksynä ja yksi tärkeä asia jonka olen oppinut on juuri se, että on parempi vain tehdä eikä odottaa sitä upeaa neronleimausta. Kun luonnostelee, hyvinkin nopeita ja rumia(kin) hahmotelmia useampia kappaleita, niin ajatusvirta avautuu ja yllättäen pää on täynnä ideoita. Toisin sanoen aktiivinen tekeminen synnyttää ajatuksia paremmin kuin pelkkä pohtiminen.

Nopeissa ja pienissä, vaikka ihan tulitikkuaskin kokoisissa, luonnoksissa on hyvää juuri se, että ehtii saada paperille jonkinasteisen kuvan häilyvästä ajatuksesta. Myös sommittelua ja perspektiiviä on helppo testailla pienessä koossa ennen lopullisen aloittamista.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että spontaani inspiraatio olisi pelkkää urbaania legendaa.
Itselläni näitä inspiraation pelmahduksia iskee milloin tahansa, toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän. Vaikka itse inspiraatiota ei tulisikaan, niin pakottava tarve piirtämiseen kuitenkin tulee, jos en ole pariin päivään kynään koskenut.

Välillä tosin iskee aivan karmea artblock jolloin ei saa mitään aikaan, vaikka miten yrittäisi. Tästäkin pääsee ihan oikeasti eroon vain tekemällä, pitämällä pienen (tai suuremman) tauon ja yrittämällä uudestaan. Hermot käryävät ja kynät melkein katkeavat puristusotteessa, mutta seuraavana päivänä taiteilu taas sujuu ja kamalat tuhraukset saattavat herättää uuden idean.

Off topic: Ulputti, olitko sinäkin desuconin BL-piirtopajassa? Luultavasti siinä tapauksessa näimme toisemme. Saanko udella mitä satua aloit työstämään? Itselläni oli punahilkka. ;D
Sing me a song of seas and sun, chant me a spell of ice and fire

Poissa Mirrekala

  • Suklaamurmeli
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Kuvataiteilijoiden vaikea elämä.
« Vastaus #12 : Maaliskuu 11, 2013, 18:13:30 »
Nyt huolestuttaa. Edellisessä viestissäni sanoin, etten kokenut minkäänlaisia kunnianhimoja kuvataiteen suhteen. Unohtakaa se. Nyt on mennyt vakavaksi.

Tyhjän paperin syndroomaa ei ole näkynyt kuukausiin. Päin vastoin: olen oikeastaan syksystä asti piirtänyt lähes joka päivä, enkä vain söherrellyt, vaan kuluttanut tuntikausia aikaa taiteelle. Aina silloin, kun varsinainen inspiraatio ei ole pakottanut tekemään jotain, olen tietoisesti opetellut uusia tekniikoita ja tutustunut uusiin välineisiin, enkä vain pöllöillyt niin kuin ennen. Olen kuluttanut taidetarvikkeisiin enemmän rahaa kuin koskaan ennen - vaikka olenkin edelleen sitä mieltä, ettei kuvataide ole välineurheilua. Olen jopa vakavissani miettinyt pyrkimistä taidekouluun, koska tässä viimeisen vuoden aikana melko lailla kyllästynyt nykyisen opinahjoni ja oppialani meininkeihin, ja saattaa olla alanvaihto edessä. Mutta taidekouluun, minä, joka olen koko nuoruuteni suhtautunut skeptisesti taideopetukseen ja etenkin taiteeseen ammattina! Niin muuttuu ihmisen mieli.

Kyllästymiseni nykyiseen oppialaani tukee väitettä, ettei ehkä kannata tehdä rakkaasta harrastuksesta ammattia. Samalla tuntuu, ettei harrastus oikein enää riitä. Ja kuka muka on koskaan lähtenyt taiteelliselle alalle ylipäänsä, jos ei taidetta harrasta? Koska jonkinnäköisen välivuoden pitäminen yliopistosta tuntuu nyt fiksulta idealta, miksen kävisi vaikka opiskelemassa jotain kuvataidejuttuja. Vuodenhan sitä on vaikka aidanseipäänä, ja pääseehän niistäkin kouluista pois.

Ennen piirsin lähinnä silloin, kun aikaa oli, kun ei todellakaan ollut tärkeämpää tekemistä. Nykyään piirtäminen ja maalaaminen haukkaa ajastani isomman siivun kuin minulla olisi oikeastaan varaa siihen laittaa muun elämän puitteissa. Nykyään myös luotan taitoihini entistä enemmän, vaikkeivät ne ehkä olekaan kummoisesti kohenneet, ja kokeilen uusia juttuja paljon vapaammin. Esimerkiksi uudet välineet eivät enää hermostuta. Hassu ilmiö on se, että vaikka tämänhetkinen tavoitteeni on kehittyä ja kehittyä ja keskityn juuri nyt paljon siihen, mitä piirrän ja maalaan, itsekritiikkini on lientynyt. En enää ota niin suuria paineita siitä, jos joku pyytää minua piirätämään jotain, mitä en ole ennen piirtänyt, tai käyttämään uutta tekniikka. En enää harmistu niin paljon siitä, jos kokeillessani jotain pilaan muuten loistavan työn ja joudun aloittamaan alusta - koska nykyään tiedän, että voin tehdä kaiken uudestaan ja todennäköisesti paremmin. Ylipäänsäkin suhteeni harrastukseeni on sekä vakavoitunut että muuttunut rennommaksi yhtä aikaa, mikä tuntuu yhtä hupsulta kuin kuulostaakin. Välillä tuntuu, ettei ole rajoja ollenkaan. Se on kai se taiteellinen vapaus, mistä puhutaan.

Art blokki on toki ikävä juttu, mutta näin pitkään jatkunut flow-tila epäilyttää myös. Jotenkin tuntuu, että kohta rysähtää.
"Paras tapa toimia on ystäville kostaa
jos päältä kauniin hevosen saa silmiin tuijottaa
Mut takaisin ei käytettyä sieluaan voi ostaa
kun kalpein kauppamiehistä ovelle kolkuttaa
" -Viikate: Tie