Sisältää spoilausta
*niisk* Sain juuri Maagisen kaukoputken loppuun, itkin Willin ja Lyran tähden viimeiseen sivuun saakka. Loppu oli todellakin liikuttava, paljon vaikuttavampi kuin jos rakastavaiset olisivat saaneet elää yhdessä kuolemaan saakka. Koko lopun oivallusketju oli sydäntäsärkevä... ikkunat on suljettava, jokaisen pitää pysyä omassa maailmassaan, yhden ikkunan voi jättää auki mutta se jätetään kuolleille... Ääh. nyyh. Rakkaustarina oli koko kirjan ihanin juttu, oikeesti.
Yksi hieman ärsyttävä seikka oli kirjojen suomenkieliset nimet - ensinnäkin "His Dark Materials" on suora säe Paradise Lostista, lukekaa se John Miltonin kappale ensimmäisen kirjan alussa. Siinähän on koko kirjan idea! Tosin kappaletta ei ole suomennettu siten, että se vastaisi täydellisen sanantarkasti englanninkielistä, joten olisi ollut vaikeaa ottaa suomenkielistä nimeä siitä. Muutenkin Paradise Lost-viittaukset ja quotet olivat minusta tosi traki juttu. Mii laiks.
Sitten - "Maaginen Kaukoputki"! Ei, ei, vaan the Amber spyglass. Amber. Yhteys ambran ja sähkön välillä oli erittäin kiehtova yksityiskohta, varsinkin jos sattuu tietämään Antiikin Kreikkalaisten kutsuneen meripihkaa elektroniksi... Mitenköhän tuo oltaisiin voitu kääntää... hmm, ambaarinen kaukoputki? :)
Hela Tomujuttu on hyvin pitkälle mietitty, harmi että siitä tuli loppua kohden eräänlainen itsestäänselvyys - se vain oli, eikä sen enempää mietitty, mitä se oli. Tomututkimus on mielestäni kirjasarjan mielenkiintoisimpia seikkoja - se on tietoisuus, se on perisynti, sitä kerääntyy tiettyjen kallojen ympärille enemmän, se liittyy mulefan öljyyn ja se on sekä pelottavaa että kaunista.
Kuitenkin, vaikka niin suunnattoman hienoa ideaa on kirjoissa, niin jossain keskikohdan paikkeilla tuntui kuin olisi jotain taka-alalla... jokin ilkeä sivumaku, kuin kirjoittajalla olisi ollut sairas ajatus, ja hän olisi kirjoittanut sen paperille käyttäen tarinassaan lapsia ja sankareita, niin että vain herkkä ihminen saattaa tuntea sen jonkin sairaan tihkuvan rivien välistä (oo, olenko minä herkkä?)... kuulostaapa oudolta. Ehkä pidän suuni kiinni tästä asiasta. Mutta jokin paha lenteli ajatuksen nurkassa, siitä olen varma.
Lee Scoresby oli yksi sankarillisimmista hahmoista!!1 *rakastus*
Ääk, olen ihan ihkuuntunut siihen... ja John Parryyn. :P
Asriel ja Coulter oli aika vaikeaselkoisia hahmoja, ehkä se olikin tarkoitus. Kohtauksessa, jossa he kohtaavat loppunsa ja syöksyvät yhdessä kuiluun jotta Lyra pelastuisi, on jotain tosi liikuttavaa, varsinkin kun siinä tulee heti mietittyä Lyran ajatuksia kuiluun putoamisen kammottavuudesta.
Vaikka rouva Coulter tekikin niin paljon pahaa elämässään, en voinut olla tuntematta pientä pehmeätä myötätunnon pistosta kun ajattelin, että hän *ehkä* *sittenkin* rakasti vähän Lyraa ja Asrielia.
Ajatus ihmisen kolmijakoisuudesta - ruumis, haamu ja daimoni esiintyy varmasti monessa vanhassa uskonnossa/kulttuurissa/miten sanoisi, mainitakoon Suomen (luultavasti Lapin) shamanismi. Shamaani pystyi erkanemaan ruumiistaan yhdellä kolmesta osastaan, ja kuolemassa... hei, kuolemassa yksi osa (oliko se nyt "löyly"?) sulautui maailmankaikkeuteen, ilmaan ja elämään, ruumis mätäni ja kolmas osa ("sielu"?) joutui mihin sitten joutuikaan, sinne minne ihmisten sielujen uskottiin menevän. Niin, siis shamaanit saattoivat lähteä tripille toisiin maailmoihin, etsimään vastauksia tai parannuskeinoja.
Olisikohan Pullman joskus perehtynyt pohjoisen shamanismiin? :)