Aivotoiminta ja sen puute > Keskustelut

Asuminen ja muuttaminen

(1/14) > >>

Perian:
Olen itse muuttamassa mahdollisimman pian ystäväni kanssa yhteiseen asuntoon Helsingissä. Sain kaksi päivää sitten kuulla, että aloitan työt maanantaina, ja eihän tässä muu auta kuin muuttaa. Olemme etsineet asuntoja koko kevään sillä muutosta päätettiin jo syksyllä (kummatkin olemme siis lukion nyt päättäneitä) mutta tähän mennessä sopivia ja tarpeeksi pitkään vapaana olevia asuntoja ei ole löytynyt.

Tällä hetkellä asun vanhempieni luona, ja ikävä tätä paikkaa tulee kovasti. Saatuani tietää että muutan näinkin pienellä varoitusajalla, onnistuin pysymään itkemättä jopa niin kauan että pääsin eroon mukana olleista ystävistä omaan huoneeseeni. Ikävä on jo nyt kova, kävellessäni ympäri taloa ja kylää on pala kurkussa ja tuntuu, että en ikinä voi kotiutua muualle. Sinänsä tämä ei ole mitenkään yllättävää sillä olen asunut lähes koko tietoisen ikäni tässä talossa ja kylässä. Muutto Helsinkiin vie minut myös 600km päähän täältä.

Vaikka muutto pelottaa ja asuntojen etsiminen on tässä vaiheessa jo turhauttavaa ja ahdistavaa, odotan silti muuttoa myös innolla. Oma koti, sisustaminen ja itsenäisyys ovat houkuttelevia asioita joita tässä <i>hirmuisen</i> kypsässä iässä jo kaipaa.

Siispä;

oletko itse kaltaiseni yhdessä paikassa koko ikänsä ollut vai onko muuttaminen turhankin tuttua? Onko asumisen pysyvyys sinulle arvokasta, vai nautitko vanhojen pölyjen karistamisesta? Kannatko muuttaessasi mukana palasia vanhasta elämästäsi (esim. sisustatko uuden asunnon samoilla tavaroilla kuin aiemman) vai aloitatko kaiken uudestaan? Yksin, kaksin vai kommuunissa?

Siinäpä muutamia virikkeitä keskustelulle - areena on teidän!

Majandra:
Minä olen muuttanut liikaa. En enää osaa kuulua minnekään. Olen asunut erittäin monessa talossa, monessa eri kaupungissa, ympäri Suomea, sekä USAssa.

Nyt asun Salossa. Muutin tänne maanantaina. Sitä ennen asuin Lempäälässä, Tampereen lähellä. En ole kovin sosiaalinen ihminen ja juuri, kun olin saanut sieltä ystäviä, jouduin muuttamaan. Ei kovin kivaa. Tampereellakin minulla on monia ystäviä, mutta niitä pääsee onneksi sinne katsomaan tai he voivat tulla tänne. Mutta en siltikään tapaa heitä yhtä usein, kuin ennen, joka on kamalaa. Kun kuulin, että muutamme, itkin lähes joka ilta. Yritin sysätä ajatuksen muutosta jonnekin kauemmas, mutta aina kun sitä ajattelin, rupesin itkemään. Ja vieläkin rupeaa itkettämään, kun ajattelen, että olen niin kaukana. Vaikka asunhan minä nyt lähempänä joitakin muita ystäviäni :)

Täällä Salossa olen asunut ennenkin, mutta tietenkin vanhat kaverit ovat muuttuneet, ystäväpiirit vaihtuneet jne. Ei ole kivaa yrittää ystävystyä niiden kanssa, kun molemmat ovat muuttuneet. Toki olen pitänyt joihinkin entisiin kavereihini täältä yhteyttä, mutta olemme kasvaneet erillemme. Aloittaisin mieluummin alusta täällä. Nyt olen menossa syksyllä samalle luokalle, jolla olen ennenkin ollut, eikä ajatus tunnu kovin houkuttelevalta.

Minä inhoan muuttamista. Juuri, kun on saanut ystäviä, muuttaa toiselle puolelle Suomea ja ystävät jäävät taakse. Ainahan luvataan pitää yhteyttä kirjeitse, puhelimitse, mutta lopulta sitten kumminkin kasvetaan erilleen. On eri asia muuttaa johonkin uuteen taloon, samaan kaupunkiin, kun jos muuttaa kokonaan toiselle puolelle Suomea.

Toisaalta muutto on taas kivaa. Löytää paljon kadonneita tavaroita, saa muuttaa uuteen huoneeseen ja sisustaa sen täysin uudella tavalla. Vanhoja tavaroita voi heittää pois ja uusi ostaa tilalle. Sekoitus uutta ja vanhaa.

Uuden huoneeni aion sisustaa hieman samalla tavalla, kuin vanhan, mutta silti teen pieniä uudistuksia sisustukseen. Tällä hetkellä puolet tavaroistani ovat pahvilaatikoissa ympäri huonetta ja puolet jossakin väliaikaisilla paikoilla.

Muutto on aina kamalan inhottavaa, mutta kyllä siitä hyviäkin puolia löytyy.

Nefertari:
Minä olen hakenut opiskelemaan toisiin kaupunkeihin, eli syksyllä olisi tarkoitus muuttaa. Ei minua oikeastaan jännitä, sillä olen nyt lukion jälkeen pitänyt välivuoden ja ehtinyt ajatella sitä mitä haluan tehdä ja myös kypsyä ajatukseen kotoa pois lähdöstä. Olen myös harjoitellut ruoan laittoa ja maksanut kaikki ostokseni omista rahoistani.

Tottakai sitten kun muutto aika tulee eteen niin itken aivan varmasti ja minua jännittää ja hirvittää, mutta siitä selviää. Onhan se lapsuuden jättämistä taakse, mutta ei sitä voi ikuisuuksiin vanhempien nurkissa asuakaan.

Tarkoitus olisi hakea soluasuntoa, sillä yksiöt ovat tosi kalliita ja niitä on myös vaikea saada.

Mirzam:
Perheeni kanssa en muuttanut kuin muutaman kerran (neljä kertaa 16 vuoden aikana), ja näistäkin muutoista kolmen kohdalla olin alle viisi vuotias, joten en muista juurikaan asioita. Neljäs muutto tapahtui railakkaalta kerrostaloalueelta rauhalliseen isoon rivariin.

16 vuotiaana muutin ensimmäistä kertaa asumaan itsekseni, tuolloin kahden hengen soluun 7 vuotta itseäni vanhemman nuoren naisen kanssa. Asuimme saman katon alla melkein puoli vuotta, jolloin muutin vuodeksi takaisin vanhempieni luo. Se tuli halvemmaksi ratkaisuksi. Keräsin kamppeeni uudestaan kun tulin täysi-ikäiseksi ja siitä eteenpäin, eli 4 vuotta olen nyt asunut tyystin yksinäni yksiössä rauhallisella kerrostaloalueella Tampereella, 110 kilometrin päässä vanhemmistani.

Puolet tavaroistani ja huonekaluistani on varta vasten tätä kotiani varten hankittu, vaikkakin silloin aluksi kun muutin, uutta oli vain vuode (vanha vuode jäi vanhaan huoneeseeni vanhempien kotiin ja siellä se on yhä). Neljän vuoden aikana on niitä vanhoja huonekaluja kärrätty takaisin vanhempien luo ja tuota sieltä jotain toista vanhaa tilalle, ja tietyllä tasolla täällä on jopa henkeä ihan ensimmäisestä kodistani. Nykyinen kirjahyllyni on hankittu meille silloin kun minä synnyin, ja tässä välissä se on ollut kummitädilläni ja serkullani.

En ole elämässäni muuttanut liikaa, sillä keväällä kun muutto Poriin tuntui todennäköiseltä, olin innoissani muuttamassa vaikka ajatus pakkaamisesta nyppikin. En muuttanut, ja jollain tasolla huokaisin helpotuksesta. Todennäköisesti seuraava muuttoni tapahtuu töiden tai puolison takia. Jos töiden takia, muutan todennäköisesti toiseen kaupunkiin ja jos puolison takia, muutamme todennäköisesti isompaan asuntoon, ja silloin haluan oikean parvekkeen ja keittiön. Sekä kylppärin, jossa ei tule seinät vastaan jos päätän kiskoa hiukset molemmin sivuin kohti seinää suoraksi.. ;)

Kannan varmasti aina mukanani jotain vanhaa ja hankin jotain uutta.

Ja mitä yksin tai yhdessä asumiseen tulee, soluasuminen ei ollut minun juttuni. Yksinäni olen hyvässä seurassa :P ja mitä puolisoon tulee, se nähdään sitten.. todennäköisesti tapamme toisemme.

Ixion:
Muuttaminen.. Itse muutin ensimmäisen kerran viime syksynä, kun aloitin lukion eri paikkakunnalla. Nyt olen siis asunut yksin noin vuoden verran, ja hyvin olen pärjännyt nuoresta iästäni huolimatta. *leveä hymy* Yksin muuttaminen oli oikeastaan ihan jees, sai sisustaa kämpän niinkuin tahtoi ja kerätä sukulaisilta vanhoja huonekaluja.
Mutta minua kammottaa ajatus, että syystä tai toisesta meidän perhe joutuisi muuttamaan pois kotitilalta. Me asutaan siis maalla, ja ulkorakennukset ja kellari ja kaikki paikat on niin täynnä tavaraa, että niiden lajitteluun ja pakkaamiseen menisi varmaan vuosi.. Ja sitten jos ei enää olisikaan ihanaa avaraa pihamaata eikä kotoista maan tuoksua.. Jos perhe asuisikin kaupungissa kerrostalossa, ei minkäänlaista vapautta.. Hui. Minusta tuntuu, että on hyvä asua yksin omassa kerrostaloyksiössä, kun tietää, että viikonloput ja lomat voi viettää kotona kaiken sen avaruuden ja vapauden keskellä.

Parin vuoden päästä sitä joutuu taas muuttamaan, kun lukio loppuu, ja pitäisi lähteä jatkamaan opiskeluja.

Olen kyllä sitä mieltä, että olisi hyvä, jos ihmisellä olisi jokin pysyvä paikka, jota voi kutsua kodiksi. Että se ei muuttuisi eikä häviäisi, vaan sinne voisi aina palata hyvillä mielin. En toivoisi kenellekään jatkuvaa muuttamista paikasta toiseen. Se ei voi olla kauhean kivaa. Näin ainakin päättelin (nokkelana tyttönä..) Majandran vastauksesta.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

Siirry pois tekstitilasta