Kirjoittaja Aihe: Kuudes vuosi (L/J, K-12) JATKOA 24.1.2018  (Luettu 650 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Kuudes vuosi (L/J, K-12) JATKOA 24.1.2018
« : Tammikuu 14, 2017, 21:53:43 »
Nimi: Kuudes vuosi
Kirjoittaja: Sharra
Rating: K-12
Pairing: Lily Evans / James Potter
Genre: Draama
Beta: Ei ole
Summary: Lily Evansin kuudes vuosi Tylypahkassa ei ole sieltä helpoimmasta päästä. Asenteet kovenevat, luokkatoverit käyttäytyvät omituisesti, uudet loitsut tuottavat vaikeuksia ja James Potter on päässyt yli ihastuksestaan - vai onko? Entä kuka juonittelee jästisyntyisten pään menoksi, ja miksi?

A/N: Kyllä, paluu Kelmien Tylypahkaan! Yritän houkutella vastahakoista kirjoitusintoani palaamaan kirjoittamalla jotakin, mihin ei tarvitse suhtautua elämän-ja-kuoleman-ja-julkaisemisen vakavasti. Aikaisempaan kelmimonsteriini verrattuna tämä fikki käsittää vain kuudennen vuoden ja on kerrottu lähinnä Lilyn näkökulmasta. Niin, ja ei liity millään tavalla aiempiin kelmikirjoituksiini eli tässä seikkailevat ihan eri hahmot kuin Memissä. Pahoittelut lauserakenteiden kökköydestä, olen lukenut ja kirjoittanut viime aikoina lähinnä englanniksi joten kestää hetki ennen kuin pääsen taas vauhtiin kuvailujen ja dialogien kanssa.

**

Alkunäytös
Elokuu 1976

Ei ollut helppoa olla teini-ikäisten tyttöjen äiti.

Kun rouva Evans odotti ensimmäistä lastaan, häneltä kysyttiin jatkuvasti kumpaa hän toivoi, tyttöä vai poikaa. Se oli kompakysymys, kukaan ei oikeastaan halunnut kuulla rehellistä vastausta, ja niinpä rouva Evanskin vain laski kätensä vatsalleen ja totesi ettei sukupuolella ollut väliä, kunhan lapsi vain olisi terve. Hiljaa mielessään hän kuitenkin toivoi poikaa. Pojat olivat suoraviivaisempia, yksioikoisempia, vähemmän salamyhkäisiä – ja kun tulisi aika sydänsuruille ja kukkia ja mehiläisiä käsitteleville puheille, hän voisi jättää ne keskustelut kokonaan miehensä huoleksi. Mutta sitten Petunia syntyi ja oli kaikin puolin täydellinen, ja kun toisen lapsen aika tuli, tuntui luontevalta toivoa toista tyttöä. Tytöistä tulisi parhaita ystäviä, ja he pitäisivät aina huolen toisistaan, vielä sittenkin kun heidän vanhempiaan ei enää olisi.

Ja niin olisi varmaan ollutkin – Petunia ja Lily olivat pienestä pitäen hyviä ystäviä, aina yhdessä. Totta kai he kinastelivat, ja luonteiltaan he olivat kuin päivä ja yö. Siinä missä Lily oli kovaääninen, oli Petunia hiljainen; siinä missä Lily teki asioita hetken mielijohteesta, halusi Petunia aina punnita huolella asioiden hyvät ja huonot puolet. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä, koska siskokset täydensivät toinen toisiaan. Aina siihen asti, kun Lily sai sen kirjeen.

Jos rouva Evansilta olisi kysytty, miltä hänestä tuntui kun hänen nuorempi lapsensa oli noita (kukaan ei koskaan kysynyt, Lilyn noituus oli suvussa huolella kätketty salaisuus) – niin, jos olisi kysytty, hän olisi sanonut, että oli ylpeä Lilystä. Ja totta kai hän olikin. Hänen nuorempi tyttärensä osasi taikoa teekupin rotaksi ja hävittää tahrat vaatteista yhdellä taikasauvan heilautuksella, miten hän olisi voinut olla olematta ylpeä? Ylpeyteen sekoittui kuitenkin myös pelkoa. Mitä vanhemmaksi Lily tuli, sitä enemmän rouva Evansista tuntui, ettei hän enää tuntenut lastaan. Petunialle Lily oli lakannut puhumasta kunnolla jo vuosia sitten (ja se oli Petunian syy siinä missä Lilynkin, rouva Evans vannoi ettei ollut koskaan tavannut kahta itsepäisempää lasta), mutta mitä enemmän aikaa kului, sitä vähemmän Lily kertoi enää äidilleenkään. Voi, Lily puhui kaiken aikaa totta kai – puhui huispauksesta ja taikajuomatunneista ja liikkuvista portaikoista ja kentaureista ja pojasta nimeltä Potter – mutta suurimman osan ajasta rouva Evansilla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä Lily ajatteli. Mitä Lilyn mielessä liikkui silloin kun hän tuijotti ulos ikkunasta ja oli hiljaa? Oliko hän onnellinen taikamaailmassa? Oliko hän tyytyväinen valintoihinsa? Kaipasiko hän koskaan takaisin kotiin?

Kulunut kesä oli ollut kaikista vaikein. Lily oli tullut viidennen kouluvuotensa jälkeen kotiin hiljaisena, mietteliäänä, jollakin tapaa surullisena. Hän hymyili kyllä ruokapöydässä, vastaili kysymyksiin yhtä iloisesti kuin aina ennenkin, mutta jokin hänen hymyssään ei näyttänyt enää yhtä aidolta kuin ennen. Eikä Lily mennyt enää ulos – Lily, joka tavallisesti inhosi sisätiloissa vetelehtimistä oli istunut koko kesän sisällä huoneessaan. Rouva Evans oli melko varma, että Lilyn käytöksellä oli jotain tekemistä sen Kalkaroksen pojan kanssa. Aikaisempina kesinä Lily ja Severus olivat olleet erottamattomia, mutta kuluneena kesänä rouva Evans ei ollut nähnyt poikaa kertaakaan. Hän ei voinut sanoa olevansa pahoillaan, pojassa oli aina ollut jotakin, joka sai hänet varuilleen. Mutta mitä tahansa olikin tapahtunut, se oli selvästi sattunut Lilyyn kovasti.

Rouva Evans pysähtyi nuoremman tyttärensä huoneen ovelle. Lilyn huone oli täydessä kaaoksen tilassa, kuten aina. Loitsukirjat, suklaasammakkokortit ja likaiset sukat lojuivat sikin sokin avonaisen matka-arkun ympärillä. Ikkunalaudalla istui iso ruskea pöllö, joka räpytteli laiskasti silmiään rouva Evansille. Lily istui sängyllä punaisessa t-paidassaan, jalat ristissä ja perheen oranssiraitainen kissa sylissä. Hän oli niin uppoutunut lukemaan jotakin – pitkää pergamentinpalasta – ettei huomannut äitinsä tuloa, ennen kuin rouva Evans koputti ovenkarmiin. Lily hätkähti ja tunki pergamentin kiireesti tyynynsä alle. Rouva Evans rypisti otsaansa, pakottautui sitten hymyilemään rennosti.
  ”Älä unohda pakata kaapujasi.” Rouva Evans asetti Lilyn mustat koulukaavut pöydälle. ”Ne tulivat juuri pesusta.”
Lily hymyili. ”Kiitos, äiti.”
Rouva Evans istui varovasti sängynreunalle. ”Mitä sinä luit?”
  ”Kirjettä koulusta”, Lily sanoi nopeasti. ”Tarkistin vain, että muistan pakata kaiken.”
Rouva Evans oli melko varma, että Lily valehteli. Lily ei koskaan huolehtinut siitä, muistiko pakata kaiken – hän viskoi tavaroita laukkuun sikin sokin, ja päätyi sitten unohtamaan hammasharjan tai koulukirjan tai muuta tärkeää ja lähetti sitten paniikissa pöllön Tylypahkasta, unohdin alushousuni, voisitteko lähettää ne äkkiä. Ja rouva Evans päätyi paketoimaan lapsensa alushousut paperipussiin ja sitomaan sen ison ruskean pöllön jalkaan samalla kun pöllö mulkoili häntä kaiken aikaa paheksuvasti, ihan kuin se olisi ollut mielestään liian arvokas ja ylhäinen kantamaan kenenkään alusvaatteita.
Talossa oli täysin hiljaista. Herra Evans oli vielä töissä, ja Petunia oli lähtenyt ystäviensä kanssa ulos. Rouva Evans huokaisi. Jos hän aikoi vielä puhua Lilyn kanssa ennen kuin Lily hyppäisi Tylypahkan pikajunaan huomenna, hänen täytyi puhua nyt.
  ”Lily”, hän aloitti pitemmittä puheitta, ”olen huolissani sinusta.”
Lily hätkähti. ”Miksi ihmeessä?”
Rouva Evans loi häneen pitkän katseen. ”Olet istunut sisällä koko kesän – ”
  ”Ulkona sataa.”
  ” – et ole viettänyt aikaa ystäviesi kanssa – ”
  ”Marlene on Ranskassa, etkö muista – ”
  ” – ja näytät koko ajan yhtä iloiselta kuin joku olisi ampunut pöllösi.”
Lily väänsi hymyn huulilleen.
Rouva Evans huokaisi. ”Lily, sano rehellisesti. Haluatko sinä mennä takaisin kouluun?”
  ”Mitä?”
  ”Koska jos sinä olet – onneton – Tylypahkassa, sana vain ja me – ”
  ”Mitä?”
  ”Ei sinun tarvitse olla noita, jos et halua. Voisit opiskella vaikka sihteeriksi – ”
  ”Mitä? Hei, hei, jarrua!” Lily nosti kätensä pystyyn. ”En halua opiskella sihteeriksi. Rakastan Tylypahkaa!”
Rouva Evans katsoi tytärtään pitkään. Lily näytti siltä, että oli täysin tosissaan.
  ”No mistä sitten on kyse?” hän kysyi väsyneesti. ”Koska minä tunnen sinut, Lily. Et ole ollut oma itsesi.”
Lily vilkaisi tyynyn alle piilotettua pergamenttia ja puri huultaan. Pienen hetken verran rouva Evansista näytti siltä, että Lily saattaisi uskoutua hänelle, niin kuin joskus ennen. Sitten muuri nousi heidän välilleen Lilyn vihreissä silmissä, ja iloinen hymy syttyi Lilyn huulille kuin napista painamalla ja hän vakuutti, että ei häntä mikään vaivannut. Poikaongelmia vain – ei mitään, mikä ei menisi ohitse heti kun hän pääsisi takaisin kouluun ja rutiineihin kiinni.
Eli se oli sittenkin se Kalkaroksen poika, rouva Evans ajatteli, eikä voinut olla olematta huojentunut. Hän inhosi yli kaiken ajatusta, että joku oli särkenyt hänen rakkaan Lilynsä sydämen, mutta silti – Lily oli oikeassa, rakkausongelmat olivat ohimeneviä eivätkä kaiken kaikkiaan mitään, mistä pitäisi olla huolissaan. Kaikki oli hyvin.

Mutta kun rouva Evans kääntyi vielä ovensuussa vilkaisemaan Lilyä, hän näki Lilyn silittävän kissaa poissaoleva ilme kasvoillaan. Jokin Lilyn ilmeessä kertoi, että kysymys oli jostakin muusta kuin rakkaushuolista. Jostain isommasta.
Rouva Evans käveli portaat alas päätään pudistellen. Ei ollut helppoa olla teini-ikäisen noidan äiti.

**

Lily odotti, että hänen äitinsä oli palannut alakertaan ennen kuin kaivoi kirjeen esille tyynynsä alta. Hän taitteli pergamentinpalasen auki ja luki viestin uudemman kerran yrittäen ymmärtää lukemaansa.

Lily,

Mary täällä (Macdonald). En tiedä oletko jo kuullut – siitä ei kirjoitettu lehdissä, mutta Potterin setä oli jälkeenpäin paikalla ja Luoja sen tietää ettei Potter osaa pitää suutaan kiinni sinun lähistölläsi – mutta meidän perheen kimppuun hyökättiin torstaina. Ai miten niin hyökättiin? Hyökättiin niin kuin joukko naamioituneita velhoja taikasauvojen kanssa. En viitsi mennä yksityiskohtiin, mutta me ollaan kaikki okei – tai no, niin okei kun silloin voi olla, kun pikkuveli on sairaalassa kidutuskirouksen takia ja äidillä on jalka poikki, mutta kun ottaa huomioon, että olisi voinut käydä pahemmin… Joku meidän kadulla asuva noita oli tehnyt ilmoituksen epäilyttävästä taikuudesta ja aurorit osuivat paikalle, ennen kuin kävi pahemmin. Mutta silti. Niitä hyökkääjiä oli neljä ja ne puhuivat koko ajan saastasta ja kuraverisistä, niin että siitä voit varmaan päätellä, mitkä niiden motiivit olivat.

Me aiotaan muuttaa pois, niin että ei kannata ihmetellä, kun minua ei näy junassa huomenna. Äidillä ei ole enää turvallinen olo ja kun ottaa huomioon miten veljelleni melkein kävi en syytä häntä yhtään. Me laitetaan meidän talo myyntiin ja muutetaan Yhdysvaltoihin, isä saa kuulemma töistä siirron sinne. Äiti haluaa, että jätän taikomisen sikseen ja menen siellä tavalliseen kouluun, rupean opiskelemaan lakia tai jotain.

Ihmettelet varmaan, miksi kerron tämän sinulle – me ei olla koskaan oltu mitään hyviä ystäviä ja niin edelleen. Kaksi syytä: Ensinnäkin, puolet kuutosluokasta alkaa kuitenkin spekuloimaan kun minua ei näy koulussa, joten ajattelin että sinä voit kertoa Marlenelle kahden kesken mitä tapahtui ja Marlene sitten epäilemättä juoruaa koko koululle, joten minun ei tarvitse itse yrittää selittää kaikille. Toinen syy – ja tärkeämpi – on kuitenkin se, että me ollaan samassa veneessä.

Tämä on jo toinen kerta, kun joku on hyökännyt kimppuuni, koska olen jästisyntyinen. Ensimmäinen kerta ei ollut hauska, mutta pääsin siitä yli, koska olin ainoa, jonka kimppuun hyökättiin. Tällä kertaa ne hyökkäsivät myös vanhempieni ja veljeni kimppuun. Ja miksi? Koska en täytä jotakin ääliömäistä puhdasverisyyden standardia, johon puolet koulusta tuntuu uskovan. Taikamaailma on ihmeellinen paikka ja minulla on ollut hauskaa Tylypahkassa, mutta taikamaailmassa on myös paljon sekopäitä – ja ne ovat valmiita satuttamaan sellaisia ihmisiä kuin sinä ja minä.

Lily, ennen kuin hyppäät junaan huomenna, mieti vielä, onko se sen arvoista. Onko se sen arvoista, jos joku hyökkää kimppuusi ihan vain siksi, että satut olemaan jästisyntyinen? Onko se sen arvoista, jos ne hyökkäävät perheesi kimppuun? Perheeni olisi voinut kuolla eilen, koska minä halusin opiskella noidaksi. Mieti tarkkaan, oletko valmis ottamaan sen riskin.

Onnea matkaan, mitä ikinä päätätkin tehdä,
toivoo Mary


Lily laittoi pergamentin syrjään ja veti polvet rintaansa vasten. Hän yritti kuvitella itsensä Maryn kenkiin, katsomaan kauhuissaan vierestä kun joku hyökkäsi hänen perheensä kimppuun, satutti hänen äitiään ja isäänsä ja Petuniaa kirouksilla. Mary oli sentään ollut kotona, kun se tapahtui. Entä jos joku hyökkäisi Lilyn perheen kimppuun kun hän oli koulussa? Mitä hän sitten tekisi?

Mistä sitten on kyse, äiti oli kysynyt hetki sitten, silmät täynnä huolta. Mikä on hätänä, miten voin auttaa? Lily toivoi, että olisi voinut kertoa äidilleen totuuden:

Että hän oli menettänyt parhaan ystävänsä, koska tämä oli kutsunut häntä kuraveriseksi.
Että hänen paras ystävänsä piti häntä yhtä saastaisena kuin puolet muustakin koulusta.
Että uutiset sanomalehdissä olivat päivä päivältä pelottavampia, ja jotkut ennustivat sotaa.
Että hän ei voinut taata perheensä turvallisuutta – että pelkästään menemällä takaisin kouluun hän asetti perheensä alttiiksi vaaralle.
Että kaikesta huolimatta hän ei ollut valmis jäämään kotiin.

Miten hän olisi voinut kertoa? Äiti ottaisi hänen taikasauvansa ja heittäisi sen lähimpään jokeen eikä koskaan päästäisi häntä takaisin kouluun.

Lily huokaisi ja heittäytyi sängylle makaamaan. Ei ollut helppoa olla teini-ikäinen noita, jonka täytyi salata asioita omalta perheeltään.

***

A/N2: Jatkuu osassa yksi, jossa palataan takaisin Tylypahkaan!
« Viimeksi muokattu: Tammikuu 24, 2018, 14:28:30 kirjoittanut Sharra »

Poissa Mikea

  • Taikalampi
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Kuudes vuosi (L/J, K-12)
« Vastaus #1 : Tammikuu 16, 2017, 01:43:35 »
Siis voi kivet ja männynkävyt, miten onnellinen mä olen, että sä vieläkin kirjoitat! Mä olen aina aika-ajoin palannut takaisin Vuotikseen ihan vain katsomaan, että miten sinulla vielä menee, jos olisitkin sattunut jotakin päivitystä laittamaan Memoryn kommentteihin. Olen harkinnut laittavani esimerkiksi yksityisviestiäkin, mutten kuitenkaan ole siihen ryhtynyt... ja nyt olet julkaissut tämän!

Olet varmasti kuullut tämän tuhat kertaa aikaisemmin, mutta sä olet se, kuka minut fikkien maailmaan sai. Mä olen kommentoinut aikaisemmin hyvin harvoin sun kirjoituksiin (koska kaikki, mitä mä kirjoitan, tuntuu ihan typerältä ja sellaiselta, mitä ei oikeasti jaksaisi edes laskea kommentiksi), mutta olen seurannut Pakkaskukkia ja Memorya ihan alusta lähtien! Mä olin niin kakara, kun aloin sun kirjoittamia fikkejä lukemaan, etten voi käsittää, miten nopeasti aika tosiaan on kulunut. On olemassa sellaisia kirjoja, mitä lukee läpi aina silloin tällöin, jos ei ihan koko kirjaa jaksa lukea niin lempparit kohdat vain... ja mä olen tehnyt sen sun fikeille (oikeasti valehtelematta) useita kymmeniä ellen jopa satoja kertoja kaikkien näiden vuosien aikana. Ehkä vuosi sitten mä käynnistin mun ikivanhan läppärin uudelleen (ihan vain koska se multa vieläkin jostain syystä löytyy) ja siellä selaimessa, vieläkin kirjanmerkkien paraatipaikalla, on linkit molempiin sun teoksiin.

Tämä kuulostaa äärimmäisen kliseiseltä ja siirappiselta, tiedän, mutta mä haluan kiittää sua siitä, miten sä avasit mun silmät fanifiktioille. Olen kaikkien näiden vuosien aikana kiertänyt niin monet fandomit läpi, mutta lähes poikkeuksetta, kun joku kysyy lempifikkejäni, mainitsen sun fikit. Kiitos.

Sinulla on ainakin yksi lukija tällekin tarinalle minusta. Odotan innolla, miten tämä tulee jatkumaan!
The fantasy, mmm.

Poissa Kahlesalpa

  • Vuotislainen
Vs: Kuudes vuosi (L/J, K-12)
« Vastaus #2 : Tammikuu 30, 2017, 21:47:26 »
Vaikuttaa todella kiinnostavalta fikiltä. Minä en tosin pidä Lilyä kovinkaan unohtelevaisena tai epäjärjestelmällisenä, mutta kyllä tällainenkin versio Lilystä kelpaa. :) Toivottavasti kirjoitat pian jatkoa.

Minäkin olen lukenut kirjoittamasi mahtavat Pakkaskukkia- ja Memory-fikit ties kuinka monta kertaa, ja täytyy sanoa, että niiden ansiosta ihastuin kelmifikkeihin peruuttamattomasti. Pidin niistä kyllä jo ennen fikkiesi lukemista, mutta ne luettuani minun oli aivan pakko alkaa etsiä täältä Vuotiksesta ja Finfanfunista lisää kelmitarinoita. Harmi vain, että löytämäni fikit eivät olleet kovin laadukkaita, tai jos olivatkin, niin sitten kirjoittaja oli jättänyt ne kesken.

Poissa Charlotte

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • No books, no life
  • Tupa: Rohkelikko
Vs: Kuudes vuosi (L/J, K-12)
« Vastaus #3 : Maaliskuu 07, 2017, 23:03:52 »
Sharra on palannut...siis mitä?
Itse olen myöskin Pakkaskukkien ja Memin suuri fani, joten tää ficci erottu heti joukosta.
Ja kivaltahan tää vaikuttaa. Jään seurailemaan saisko tää jatkoa.

Charlotte
"Mutta sinähän olet kuollut", Harry sanoi.
"Niin olen", Dumbledore sanoi arkisesti.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Kuudes vuosi (L/J, K-12)
« Vastaus #4 : Toukokuu 06, 2017, 23:39:58 »
A/N: Kiitos kommenteista Mikea, Kahlesalpa ja Charlotte, kiva kuulla teistä! :) Kyllä, kirjoittelen edelleen, tosiaan nykyään ajanpuutteen vuoksi huomattavasti ruosteisemmin kuin ennen (tässä uudessa osassa tuotti jostain syystä suuresti vaikeuksia liikkeen kuvailu, pitäisi selvästi kirjoittaa fiktiota useammin kuin kerran puolessa vuodessa). Koetan saada tämän päivittymään nyt useammin että saisin itsenikin vähän vähemmän ruosteiseksi. Tämä ensimmäinen osa tuntuu hieman sillisalaatilta kun yritin mahduttaa siihen miljoona asiaa ja äkkiä en ehtinytkään syventyä tarpeeksi mihinkään, mutta asiat lähtevät avautumaan rauhallisemmin tulevissa osissa.

 - Laura

Ensimmäinen osa
Syyskuu 1976

Marlene McKinnon oli kuusitoistavuotias – pitkä, vahva, viikinkimäinen blondi, ja auttamatta tapojensa orja. Ensimmäisestä kouluvuodesta lähtien Marlene oli aina valinnut Tylypahkan pikajunassa istumapaikakseen koko junan viimeisen osaston, eikä epäröinyt puolustaa istumapaikkaansa niiltä onnettomilta sieluilta, jotka olivat sinne jo erehtyneet istumaan. Raahatessaan matka-arkkuaan kohti viimeistä vaunuosastoa Lily oli näkevinään pari kauhistuneen näköistä ensiluokkalaista, jotka pujahtivat posket punaisina läheiseen vaunuosastoon.
  ”Onko sinun aina pakko kiusata ekaluokkalaisia, Marley?” Lily huokaisi ja rojahti istumaan puiselle penkille. Hänen käsivarsiaan särki.
Marlene kohotti katseensa kirjastaan ja virnisti. ”Autan vain lapsiparkoja oppimaan paikkansa maailmassa.”
  ”Ja se ei ole tässä junavaunussa”, Lily mumisi. ”Millaista oli Pariisissa?”
  ”Tosi mielenkiintoista, me kierrettiin varmaan viisitoista eri museota.” Marlenen siniset silmät säteilivät. ”Tiesitkö, että velhotkin piileskelivät aikoinaan katakombeissa, ihan niin kuin listityt?”
  ”Kristityt”, Lily korjasi hajamielisesti.
  ”Ai. Listityt olisi paljon osuvampi nimi, niitä kuoli niin paljon vainuissa.”
  ”Vainoissa, ei vainuissa.”
  ”Ai.”
  ”Mutta hyvä yritys.” Lily taputti ystäväänsä rohkaisevasti olalle. ”En ole koskaan käynyt Ranskassa. Olisi kiva nähdä rakkauden kaupunki joskus.”
  ”Rakkauden kaupunki tosiaan”, Marlene pärskähti. ”Isoveljeni Michael rakastui siellä yhteen ranskalaiseen tyttöön. Myöhemmin selvisi, että se tyttö oli melkein kolmekymmentä ja kaiken lisäksi naimisissa. Michael meinasi kuolla häpeästä. Miten sinun lomasi meni?”
  ”Ei mitenkään mainitsemisen arvoisesti.” Se oli totta – entisen parhaan ystävän välttely, sisällä piilottelu, siskon kanssa nahisteleminen ja siskon uudelle poikaystävälle naureskelu eivät olleet varsinaisesti uutiskynnyksen ylittäviä tapahtumia. Lily oli juuri aikeissa kertoa Marlenelle edellisiltana saamastaan kirjeestä ja Mary MacDonaldin päätöksestä, kun Remus Lupin pisti päänsä oviaukosta sisään ja ilmoitti, että Lilyn oli paras laittaa liikettä niveliin tai he myöhästyisivät valvojaoppilaiden kokouksesta.
  ”Pitäkää hauskaa, mielistelijät!” Marlene huusi heidän peräänsä ja uppoutui saman tien takaisin kirjaansa.
Lily nousi ylös ja hymyili paljonpuhuvasti Remukselle. ”Hän kiersi vapaaehtoisesti viisitoista museota kesällä, ja minä olen muka mielistelijä.”
  ”Meitä on moneen junaan”, Remus totesi diplomaattisesti. He lähtivät kävelemään kohti valvojaoppilaiden vaunua.
  ”Ja tämä juna on liian pitkä. Miksi valvojaoppilaiden vaunun pitää olla aivan toisessa päässä?”
  ”Pikemminkin voisi kysyä, miksi te haluatte aina istua tässä päässä”, Remus virnisti.
  ”Syytä Marlenea”, Lily huokaisi. ”Hänellä menee feng shuit sekaisin jos hän joutuu vaihtamaan vaunua.”
  ”Feng – mitkä?”
  ”Anna olla. Miten kesä meni?”
  ”Hyvin”, Remus hymyili ja kertoi viettäneensä suurimman osan kesästään ystäviensä kanssa. Lily pidätti irvistyksen – Remuksen parhaiden ystävien ajatteleminen aiheutti hänelle yleensä yhtä aikaa hammassäryn, migreenin ja ennenaikaisen kihdin, tai ainakin vastaavat tuntemukset. Nyt kun hän ajatteli asiaa, kesä oli ollut sillä rintamalla hiljainen. Edelliskesänä James Potter oli muistuttanut olemassaolostaan kirjeen muodossa vähintään joka toinen viikko…
  ”Mitä?” Lily säpsähti. Remus katsoi häntä odottavasti.
  ”Kysyin, että miten sinun lomasi meni.”
  ”On mennyt paremminkin.” Lily hymyili ja kohautti olkapäitään osoittaakseen, että ei sillä niin väliä. ”Mitä veikkaat, kenet Dumbledore on valinnut johtajaoppilaiksi?”
  ”En veikkaa, vaan tiedän. Alice Andrews Rohkelikosta ja Frank Longbottom Puuskupuhista.”
Lily pärskähti. ”Kaverisi ovat varmaan riemuissaan.”
  ”Mitä?”
  ”Eivätkös Alice ja Frank alkaneet seurustella viime vuonna? He ovat niin rakastuneita toisiinsa, ettei heillä riitä aikaa vahtia teidän kepposianne.”
  ”Sirius taisi sanoa jotain samansuuntaista”, Remus myönsi hymyillen. ”Muistatko Harperin ja Boydin kolmosluokalla? He olivat toivottomia – ”
  ” – hyödyttömimmät johtajaoppilaat ikinä – ”
  ” – unohtivat järjestää Tylyaho-viikonloput –”
  ” – ja se oli vielä ennen kuin Harperille selvisi, että Boyd petti häntä sen lohikäärmeenkasvattajan kanssa.” Lily ravisti päätään. ”Miksi ihmeessä Dumbledore valitsee aina pareja johtajaoppilaiksi? Luulisi, että hän olisi jo oppinut jotakin.”
  ”Ehkä Dumbledore uskoo nuoreen rakkauteen.”
  ”Hyvä että edes joku”, Lily mumisi puoliääneen. Petunian uuden poikaystävän tavattuaan hän oli menettänyt uskonsa rakkauteen – tai pikemminkin tullut siihen tulokseen, että rakkaus oli paitsi sokea, myös kuuro, mykkä, lievästi dementoitunut ja epätoivoinen, eikä sinänsä siis varsinaisesti etsimisen arvoinen. ”No, kai meidän täytyy ruveta käymään sokkotreffeillä, jos Dumbledoren kriteerinä johtajaoppilaille on parisuhde.”
Hän puolittain odotti Remuksen sanovan jotakin James Potterista. Remus kuitenkin totesi vain, että jättäisi miehenmetsästyksen Lilylle – hänellä ei kuitenkaan ollut toivoakaan päästä johtajaoppilaaksi, Dumbledore ei koskaan valitsisi johtajapojaksi jotakuta, joka ei pystynyt edes pitämään omia parhaita ystäviään kurissa.

Valvojaoppilaiden vaunu oli vielä puoliksi tyhjillään. Lilyn ja Remuksen lisäksi paikalla oli vain kourallinen hermostuneennäköisiä viitosluokkalaisia, kolme mykkänä nurkassa murjottavaa luihuista sekä pari kuudesluokkalaista puuskupuhia, Aidan Pope ja Seitsemän Nimen Penelope (jolla oli jästiäitinsä puolelta aristokraattista verta ja seitsemän hankalaa sukunimeä, joita kukaan ei jaksanut edes yrittää muistaa). Aidan tervehti iloisesti Lilyä ja Remusta, kun taas Penelope keskittyi tarkkailemaan tympääntyneenä kynsiään. Miljoonannen kerran Lily huomasi miettivänsä, millä perusteella Penelope oli valittu Puuskupuhiin – jos hänellä oli yhtään puuskupuhille sopivaa luonteenpiirrettä, oli ne haudattu erittäin syvälle.
  ”Moi Aidan, miten kesä meni?”
  ”Loistavasti!” Aidan suorastaan säteili viimeistäkin pisamaa myöten. ”Olin katsomassa huispausottelua, Englanti vastaan Irlanti. Se oli brutaalia, se oli taidetta, se oli – ”
Aidan uppoutui pitkään ja ylisanoilla täytettyyn selostukseen siitä, mitä kaikkea Englannin ja Irlannin välinen huispausottelu oli ollut. Lily putosi kärryiltä yhdeksännen adjektiivin kohdalla (hän piti huispauksesta siinä missä kuka tahansa muukin itseään kunnioittava noita ja oli varustettu hyvällä sanavarastolla, mutta jopa hänellä oli vaikeuksia ymmärtää, millä tavalla fuusiomainen kuvasi huispausottelua). Aidanin into oli kuitenkin tarttuvaa, joten hän hymyili ja nyökkäili kohteliaasti. Jossakin vaiheessa hän havahtui siihen, että valvojaoppilaiden vaunu oli huomattavasti täydempi kuin aiemmin – itse asiassa kaikki valvojaoppilaat näyttivät olevan paikalla. Vain Alice ja Frank puuttuivat.
Lily vilkaisi kelloa ja rypisti otsaansa. Alice ja Frank olivat myöhässä – reilusti.
  ”Hyvä alku johtajaoppilasvuodelle”, mumisi Aidan, joka tajusi menettäneensä yleisönsä.
  ”Mikä ihme heillä kestää?” Seitsemän Nimen Penelope kivahti. ”Tämä on vapaaehtoistyötä! Minulla on parempaakin tekemistä!”
  ”Dumbledore on ääliö kun valitsee pareja johtajaoppilaiksi”, Luihuisen Annabeth Yaxley naljaisi. ”Mistä vetoa, että he ovat juuttuneet luutakomeroon?”
  ”Ikävä kertoa, mutta hävisit vedon”, Alice Andrews tokaisi harppoessaan sisälle junavaunuun Frank Longbottom kannoillaan. ”Anteeksi, että olemme myöhässä. Pari tokaluokkalaista päätti noudattaa Potterin ja Blackin ohjeita oppikirjan luvusta Kuinka saada jälki-istuntoa ennen kuin lukuvuosi on edes alkanut.”
Lilyn vieressä seisova Remus liikahti syyllisen oloisesti.
  ”Käytävällä oli tappelu”, Frank Longbottom selvensi.
  ”Tappelu?”
  ”Kuka se oli?”
  ”Mitä tapahtui?”
  ”Oliko se kaksintaistelu?”
  ”Kakkosluokkalaiset? Eiväthän ne osaa edes taikoa!”
  ”Ovatko kaikki kunnossa?”
  ”Mistä vetoa, että se oli joku idiootti kuraverinen…”
  ”Hiljaa!” Alice vaiensi kysymysten tulvan. ”Tämä ei ole juorukerho, vaan valvojaoppilaiden kokous ja se alkaa nyt. Tiedoksi niille jotka eivät tunne minua, olen Alice Andrews ja tämän vuoden johtajatyttö. Tässä on Frank Longbottom…”
Lilyn ajatukset lähtivät onnellisesti harhailemaan loppukokouksen ajaksi.

Kokouksen päättymiseen mennessä koko juna tuntui jo kuulleen tappelusta. Kävellessään Remuksen perässä kohti omaa osastoaan junan toisessa päässä Lily kuuli useammasta osastosta spekulointia siitä, keitä osapuolet olivat ja mistä tappelussa oli kyse. Yksi seitsemäsluokkalainen korpinkynsi epäili kovaan ääneen, että kyseessä oli kolmiodraama kahden luihuisen ja yhden puuskupuhin välillä (”Esiteini-ikäisillä on niin voimakkaat tunteet eikä mitään välineitä käsitellä niitä rakentavasti”) Toisessa vaunussa väitettiin, että tapahtunut oli ollut epäonnistunut murhayritys.
  ”Kaksitoistavuotiaiden kesken?” Lily ravisti päätään. ”Tuolla logiikalla tulee vielä vaikeuksia V.I.P.-kokeissa.”
  ”Olen aika varma, että ainakin toinen osapuolista oli rohkelikko”, Remus sanoi hiljaisella äänellä. ”Näitkö miten vihainen Alice oli?”
  ”Kaksitoistavuotias rohkelikko joka aloittaa tappelun junassa.” Lily huokaisi. ”Onko meillä joku uuden sukupolven James Potter vai?”
Lily oli hädin tuskin ehtinyt mainita nimen, kun aito ja alkuperäinen James Potter pisti päänsä esiin läheisestä junaosastosta. Jamesin musta tukka sojotti tapansa mukaan jokaiseen ilmansuuntaan, silmälasit olivat vinossa ja toisella poskella oli nokea. Lily päätti saman tien, että mitä ikinä kyseisessä junaosastossa olikaan meneillään – räjähdyksiä, kiellettyjä taikajuomakokeiluja – hän ei halunnut tietää. Remus huolehtikoon ystävistään ja ystäviensä katastrofeista.
James vilkaisi Lilyä, kohotti kulmiaan ja kääntyi sitten saman tien virnistäen Remuksen puoleen. ”Liikettä niveliin, Kuutamo, etkö ole jo ikävystynyt tarpeeksi?”
Remus loi Lilyyn anteeksipyytävän katseen silmänurkastaan. ”Tämä taitaa olla minun pysäkkini.”
  ”Onnea matkaan”, Lily mumisi. Hän hymyili Remukselle ja kääntyi sitten jatkamaan matkaa kohti omaa junavaunuaan. Nopeasti, nopeasti… jos hän liukenisi paikalta oikein äkkiä, Jamesilla ei olisi aikaa sanoa mitään ääliömäistä, mikä saisi hänen verenpaineensa nousemaan. Melkein turvassa…
Hän kompastui käytävällä lojuvaan luudanvarteen ja oli matkalla kohti väkivaltaista kohtaamista lattian kanssa, kun joku nappasi häntä viime tipassa käsivarresta kiinni.
Lily otti seinästä tukea päästäkseen tasapainoon. Hän vilkaisi syrjäsilmällä kättä, joka piteli edelleen kiinni hänen neulepaitansa hihasta. Hänen katseensa seurasi ruskettunutta käsivartta ylöspäin, yli punaisen t-paidanhihan verhoaman olkavarren…
Ja kohtasi James Potterin huvittuneet ruskeat silmät.
Lily puri hammasta. ”Kiitos.”
  ”Eipä kestä.” James ei ollut vieläkään irrottanut otettaan hänen käsivarrestaan.
Lily sulki silmänsä. Nyt se tapahtuisi. James avaisi suunsa ja sanoisi jotakin – ja kun otti huomioon, että hän ei ollut kuullut Jamesista koko kesänä, se jotakin olisi taatusti jotakin tavallistakin ärsyttävämpää, ja hänen verenpaineensa kohoaisi sekunnin murto-osassa huispaussalkojen tasalle ja hän päätyisi kiljumaan äänensä käheäksi ennen kuin he olisivat edes puolimatkassa kohti Tylypahkaa. Hetkenä minä hyvänsä…
Lily avasi silmänsä. James päästi irti hänen käsivarrestaan ja astui taaksepäin tutkimaton ilme kasvoillaan.
  ”Nähdään, Evans.”
James Potter kääntyi ympäri ja palasi takaisin junaosastoonsa taakseen katsomatta.

**

  ”En saa unta.” Marlene nousi istumaan ja heitti peiton syrjään. ”Täällä on liian hiljaista.”
Lily ei sanonut mitään. Hän oli maannut paikallaan viimeiset puoli tuntia ja tuijottanut kattoa siinä toivossa, että jossakin vaiheessa tuttu väsymys valtaisi hänen jäsenensä. Yleensä hän oli junamatkan jälkeen aina valmis nukahtamaan illallispöytään, mutta tänä iltana uni pakoili häntä. Marlene oli oikeassa – makuusalissa oli liian hiljaista, nyt kun heitä oli vain kaksi. Hän vilkaisi sivusilmällä makuusalin nurkassa olevaa kolmatta sänkyä. Aina ennen sen ympärille oli vedetty punaiset verhot, mutta nyt verhot olivat auki ja sänky oli tyhjä. Marylla oli ollut tapana mumista ja maiskuttaa unissaan. Ei ihme, että makuusali tuntui hiljaiselta.
  ”Tosi outoa, että Mary ei ole enää täällä”, Marlene mutisi. ”Niin monta kertaa kun meinasinkin kirota hänet Timbuktuun asti…”
Mitähän Mary teki nyt? Oliko hän jo muuttanut uuteen kotiinsa? Makasiko hän parhaillaan huoneessaan ja toivoi, että olisi ollut Tylypahkassa? Vai oliko hän onnellinen, koska se kaikki oli nyt historiaa? Mary ei saanut lain mukaan vielä edes käyttää taikuutta… Lily yritti kuvitella, millaista olisi olla alaikäinen noita ja joutua piilottamaan taitonsa, luopua niistä kokonaan. Pelkkä ajatuskin teki kipeää.
  ”Lily?”
  ”Mm?”
  ”Mitä mietit?”
Pienen hetken ajan Lily harkitsi sanovansa sen ääneen, pukevansa sanoiksi sen mustan möykyn, joka oli painanut koko päivän hänen rintalastaansa. Oliko hän itsekäs? Oliko hän kamala ihminen, kun tiesi jättävänsä perheensä vaaraan ja lähti Tylypahkaan siitä huolimatta? Hän halusi uskoa, että Marlene nauraisi hänen peloilleen. Halusi kuvitella, että Marlene nousisi sängystä ja halaisi häntä ja vakuuttaisi, että ei kukaan vahingoittaisi hänen perhettään – vakuuttaisi, ettei yksikään puhdasverisyysintoilija olisi niin itsetuhoinen, että hyökkäisi Petunian kimppuun. Mutta entä jos Marlene ei ymmärtäisikään?
Lily huokaisi. Oli parempi olla tietämättä varmaksi.
  ”Tosi outo päivä”, Lily sanoi sen sijaan. ”Kuulitko jo Roderickista?”
Roderick Keyes oli kakkosluokkalainen rohkelikko, joka oli ollut toinen junassa tapahtuneen tappelun osapuolista. Roderick oli hyökännyt ilmeisesti täysin provosoimatta samanikäisen luihuisen päälle, kolauttanut tämän lattiaan ja murtanut tämän nenän. Nyrkillään, ilman taikasauvaa. Professori McGarmiwa oli tutissut kiukusta.
  ”Ei ihan paras mahdollinen alku vuodelle”, Marlene myönsi.
  ”No, jotain hyvää sentään.” Lily haukotteli. ”James Potter pysyi minusta kaukana tänään.”
Hiljaisuus. Sitten Marlene kysyi oudolla äänellä:
  ”Eikö Remus kertonut?”
  ”Mitä?”
  ”James Potterilla on tyttöystävä.”

Poissa Charlotte

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • No books, no life
  • Tupa: Rohkelikko
Vs: Kuudes vuosi (L/J, K-12) JATKOA 6.5.2017
« Vastaus #5 : Kesäkuu 02, 2017, 21:55:12 »
Jes uusi osa!
Älä huoli, kuvailu oli loistavaa ja tarina tempaisi mukaansa.
Ja loppui sellaiseen kohtaan, että mun on pakko saada tietää lisää tästä.

Sitä vaan mietin, että Lily ja James alkoivat seurustelemaan 7.-luokalla. Kestääkö tarina pari vuotta vai aiotko ottaa taiteellisia vapauksia sen kanssa (koska tottakai ne alkaa seurustelemaan :D) ?

Kiitos, tää piristi iltaa! Toivottavasti uutta kesälomalukemista tulee pian :)

Charlotte
"Mutta sinähän olet kuollut", Harry sanoi.
"Niin olen", Dumbledore sanoi arkisesti.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Kuudes vuosi (L/J, K-12) JATKOA 6.5.2017
« Vastaus #6 : Heinäkuu 05, 2017, 17:30:19 »
A/N: Charlotte, kiitos kovasti kivasta palautteesta! :) Fikki käsittää nimensä mukaisesti vain kuudennen vuoden eli seitsemättä vuotta en lähde kirjoittamaan, ja loppuratkaisuahan en tietenkään halua spoilata! ;)

 - Sharra

Toinen osa
Syyskuu 1976

Lily vannoi itselleen, että ei tuijottanut. Sana tuijottaminen viittasi johonkin, joka oli jatkuvaa. Tarkoituksenmukaista. Pakkomielteistä. Ei, Lily ei missään nimessä tuijottanut. Hän vain… tarkkaili. Katseli. Seurasi ajankohtaisia ilmiöitä, aivan kuten kuka tahansa ajan hermolla oleva noita tekisi.
  ”Lily, sinä tuijotat”, Marlene ilmoitti avuliaasti ja heitti Lilyä sämpylänpalalla.
Lily mulkaisi ystäväänsä ja ryhtyi irrottamaan sämpylänmuruja otsahiuksistaan. ”Enkä tuijota.”
  ”Tuijotatpas. James Potteria.” Marlene kohotti kulmiaan. ”Sinä tuijotat James Potteria.”
  ”Enkä, vaan – ”
  ”Lily.”
Hyvä on, ehkä Marlene oli oikeassa – hän tuijotti. Mutta ei huvin vuoksi, ei missään nimessä huvin vuoksi. Sitä vain että… James Potter ei näyttänyt tyttöystävälliseltä (miltä tyttöystävällinen ihminen sitten ikinä näyttikään, Lily ei ollut varma). Lily oli puolittain odottanut, että James pilaisi koko rohkelikkopöydän ruokahalut järjestämällä jonkin lähentelynäytöksen tyttöystävänsä kanssa. Mutta James vain istuikin tavalliseen tapaan pöydän päässä pienen kaveriporukkansa kanssa jollekin epäilemättä huonolle vitsille naureskellen, eikä Rose Adamsia näkynyt missään.

Rose. Ihan tosi, millä perusteella James oikein valitsi tyttöystävänsä? Etunimen vai? Siinä tapauksessa olisi pitänyt esitellä James Petunialle, Lily ajatteli huvittuneena. Jos kukan nimi etunimenä oli ainoa kriteeri Jamesin rakkaudelle, olisi vuosisadan rakkaustarina luvassa.
Tosin sitten Petunia ja James menisivät naimisiin ja Jamesista tulisi Lilyn lanko ja Lily joutuisi kestämään häntä sunnuntaipäivällisillä ja kuolisi luultavasti korkeaan verenpaineeseen ennen kuin täyttäisi kolmekymmentä. Hän värisi ja karkotti ajatuksen äkkiä mielestään.
Marlene huokaisi ja heitti Lilyä sämpylänjäämillä nenään. ”En edes halua tietää mitä päässäsi liikkuu. Aivojesi täytyy olla koko linnan pelottavin paikka.”
Sanopa muuta, Lily mietti synkästi ja ryhtyi lappamaan pannukakkuja suuhunsa.

Professori McGarmiwa tuli jakamaan lukujärjestykset aamiaisen jälkeen. Muutenkin hymytön muodonmuutosten opettaja näytti tänä aamuna tavallistakin ärtyneemmältä – yllättävää sinänsä, koska Kelmit olivat jättäneet perinteisen lukuvuoden avajaiskepposensa väliin, joten sinänsä McGarmiwan olisi pitänyt näyttää siltä, kuin joulu olisi tullut kylään tavallista aikaisemmin ja julistanut aikeensa mennä naimisiin pääsiäisen kanssa. Roderick Keyes, Lily ajatteli. Se tappelu. Hän oli luultavasti oikeassa, koska ennen lukujärjestysten jakoa McGarmiwa piti heille pitkän ja ankaran puheen, jonka sisältö oli tiivistettynä:
Rohkelikot eivät tapelleet.
Rohkelikot eivät käyttäneet väkivaltaa.
Rohkelikot eivät häpäisseet toisia rohkelikkoja huonolla käytöksellä.
Rohkelikot eivät aiheuttaneet tuvanjohtajalleen päänsärkyä käyttäytymällä kuin pikkulapset eläintarhassa.
Professorin tuima katse pysähtyi heihin jokaiseen vuorotellen, ja kun hänen katseensa kohtasi Lilyn, teki Lilyn melkein mieli tehdä asento.
  ”Jos teillä on jotain mielen päällä tai jonkun toisen oppilaan käytös huolettaa, oletan, että tulette kertomaan asiasta minulle”, McGarmiwa lopetti tiukasti. ”Sitten lukujärjestyksiin. Abercrombie…”
  ”Aika paljon melua yhdestä tappelusta”, Marlene mumisi Lilyn korvaan.
Lily nyökkäsi. Kelmit – tai no, lähinnä James ja Sirius – olivat olleet tappeluissa viime vuonna harva se viikko, eikä niistä kerroista ollut koskaan seurannut koko tuvanlaajuista luentoa, ei edes silloin, kun Mulciber oli joutunut yöksi sairaalasiipeen pieleen menneen kirouksen seurauksena. Ehkä McGarmiwa oli luovuttanut Kelmien suhteen ja päättänyt sen sijaan varmistaa, että nuoremmista oppilaista ei kasvaisi samanlaisia päänsärkyjä.

  ”Evans.”
Lily havahtui ajatuksistaan ja meni hakemaan lukujärjestyksensä. Taikajuomia, loitsuja, muodonmuutoksia, yrttitietoa… Lukujärjestys ei pitänyt sisällään yllätyksiä, erinomaiset arvosanat V.I.P.-kokeista takasivat, että hän oli saanut juuri ne aineet, jotka oli halunnutkin. Taikuuden historian jatkaminen saattoi olla virhe, Lily arveli; hän luultavasti nukahtaisi jo ensimmäisellä tunnilla. Mutta hän ei ollut kasvanut taikamaailmassa, ja hänestä tuntui tärkeältä ymmärtää tämän maailman historiaa, vaikka sivuvaikutuksena olikin professori Binns ja loputon ikävystyminen.
  ”Näytä tänne, mitä sinulla on seuraavana?” Marlene nykäisi lukujärjestyksen hänen kädestään. ”Hyi, taikajuomia. Onneksi olen päässyt siitäkin pahasta. Äiti olisi pakottanut minut jatkamaan, mutta mokasin käytännön kokeessa niin pahasti että…”
Marlenen selitys haipui jonnekin taka-alalle. Kuin itsestään Lilyn katse kohosi lukujärjestyksestä ja vaelsi Suuren salin toiselle laidalle, missä luihuiset parhaillaan jonottivat lukujärjestyksiään professori Kuhnusarviolta. Hän erotti Severuksen joukosta helposti; poika seisoi hieman syrjässä muista ja näytti jurolta. Äkkiä Severus nosti katseensa varpaistaan ja vilkaisi Lilyn suuntaan.
Heidän katseensa kohtasivat. Lily käänsi päänsä poispäin.

**

Taikajuomat oli aina ollut Lilyn lempiaine koulussa. Kun hän oli ensimmäisen kerran aloittanut Tylypahkassa, kaikki muu oli tuntunut vieraalta ja vaikealta – loitsujen muistaminen, oikeanlainen ranneliike taikasauvalla, myrkylliset kasvit, jotka purivat jos vain saivat tilaisuuden… Mutta taikajuomat – taikajuomien valmistaminen oli tuntunut tutulta, liemien keitteleminen muistutti kemiantunneista ja niistä kesistä, kun hän ja Petunia olivat keitelleet hajuvesiä äidin kukkapenkistä varastettujen kukkien terälehdistä Evansien takapihalla. Eikä mitään haittaa ollut tietenkään siitäkään, että Lily oli itse asiassa hyvä taikajuomien valmistuksessa, ja että professori Kuhnusarvio rakasti häntä. Tai että Severuskin tuntui olevan luonnonlahjakkuus taikajuomissa, ja viiden vuoden ajan he muodostivat pysäyttämättömän unelmatiimin, jolle mikään liemi ei ollut liian vaikea.

Ja sitten tuli yksi kaunis kesäpäivä järven rannalla, ja Severus kutsui häntä sillä nimellä, ja Lily menetti yhdessä sekunnissa vanhimman ystävänsä. He eivät olleet puhuneet sen päivän jälkeen. Tai no, Severus oli kyllä yrittänyt pyytää anteeksi noin miljoona kertaa pöllön välityksellä (kaikkien niiden kirjeiden jälkeen hänen pöllönsä täytyi olla koko Tylypahkan kovakuntoisin lintu), mutta Lily ei ollut kiinnostunut. Oli asioita, joita ei voinut antaa noin vain anteeksi.

Ja nyt häntä odotti kaksi tuntia kidutusta taikajuomatunnilla Severuksen kanssa. Miksi, oi miksi hän ei ollut ottanut Marlenesta mallia ja valinnut taikaeläinten hoitoa liemien sijasta? Ai niin, koska hän oli vahva ja itsenäinen nainen, joka ei antanut yhdenkään miehen sanella tekemisiään, siksi.

Paitsi että hänellä ei ollut kovin vahva eikä itsenäinen olo, kun hän viimein työnsi taikajuomatyrmän oven auki noin puolitoista minuuttia ennen oppitunnin alkua. Hän oli viivytellyt käytävässä niin pitkään, että koko tyrmässä oli enää kaksi vapaata paikkaa. Toinen oli hänen vanha paikkansa Severuksen vieressä, ja toisessa pöydässä istui Sirius Musta. Lily lateli päänsä sisässä kirosanojen litanian ja suuntasi kohti Siriuksen pöytää. Sirius ei ollut hänen paras ystävänsä, ja hänen vieressään istuminen tarkoitti luultavasti, että Lilyn kattilaan lentäisi ennemmin tai myöhemmin ilotulitus, mutta ainakaan Sirius ei ollut koskaan kutsunut häntä sillä nimellä.
  ”Missä Potter on?” Lily heilautti koululaukkunsa pöydälle ja ryhtyi kaivamaan tarvikkeita esille. ”Eikös teidän pitäisi olla erottamattomia?”
Sirius ei vastannut, vaan loi synkän katseen kohti tyrmän takaosaa. Seuratessaan hänen katsettaan Lily näki Jamesin istuvan aivan takimmaisessa pöytärivissä vaaleatukkaisen tytön vieressä. Rose Adams, korpinkynsi. Jamesin tyttöystävä. Lilyn edelleen tuijottaessa James sanoi jotakin matalalla äänellä, ja Rose puhkesi nauruun. Niin pienikokoiseksi tytöksi hänellä oli iso nauru, sellainen, joka täytti koko tyrmän ja sai muutkin hymyilemään. Lily käänsi katseensa pois ja pakotti äänensä kevyeksi sanoessaan:
  ”En olisi ikinä uskonut, että Potter hylkää sinut tytön takia.”
  ”Joo, no – ” Sirius ääni oli tyly. ”Ainakin minulla on edelleen ystäviä. Kauanko mahtaa kestää, ennen kuin McKinnon hyppää laivasta niin kuin rakas Ruikuli?”
Lily hätkähti. Sirius katsoi häntä kylmästi hymyillen kuin ainakin joku, joka oli halunnut satuttaa ja tiesi osuneensa maaliinsa. Hän yritti keksiä jotakin yhtä ilkeää vastineeksi, mutta hänen tavallisesti niin luotettava päänsä löi tyhjää. Hänen korvissaan humisi. Kuin sumun läpi hän kuuli viereisessä pöydässä istuvan Remuksen ärähtävän jotakin Siriukselle vaimealla äänellä. Siriuksen vastausta hän ei enää kuullut. Hän otti taikajuomakirjansa esille ja yritti keskittyä lukemaan vastamyrkyistä, vaimentaa mielestään Siriuksen ilkkuvat sanat, jotka kaikuivat edelleen hänen takaraivossaan rumpujen iskun lailla.

Vasta professori Kuhnusarvion tullessa luokkaan Lily tajusi purevansa alahuultaan niin kovaa, että siitä tihkui verta.

**

  ”Sanoiko hän ihan tosi niin?”
Lily nyökkäsi ilottomasti ja puukotti lautasella olevia perukoita haarukalla kuin ne olisivat olleet syyllisiä kaikkiin maailman ongelmiin.
  ”Siis Sirius? Sirius Musta?”
Lily nyökkäsi uudelleen katse edelleen lautasessa.
  ”Vau.” Marlene henkäisi syvään. ”Mikähän hänen alushousunsa on laittanut solmuun.”
  ”Siinä kaikki?” Lily kysyi latteasti. ”Vau?”
  ”No ei tietenkään, Musta on ääliö joka ansaitsisi syyhyn sinne missä se tuntuu, mutta mitä uutta siinä on? Pointti on, että Musta ei yleensä ole ääliö meille.”
Marlene oli oikeassa. Lily ei ollut koskaan erityisemmin pitänyt Siriuksesta – Siriuksella oli ilkeä huumorintaju, joka suuntautui liian usein ulkopuolisiin, sekä loppumaton halu ivata toisia. Yleensä Siriuksen terävimmät iskut suuntautuivat kuitenkin luihuisiin, ja vaikka Lily ei sitä hyväksynytkään, hän ymmärsi kyllä syyn. Ei tarvinnut kuulua Siriuksen sisäpiiriin tietääkseen, että koko Siriuksen suku – häntä itseään lukuun ottamatta sataprosenttisesti Luihuisen edustajia - oli enemmän tai vähemmän sulkenut Siriuksen ulkopuolelle sen jälkeen kun hän oli tullut lajitelluksi Rohkelikkoon ja ystävystynyt muiden Kelmien kanssa. Oliko se mikään ihme, että Siriuksella oli vaikeuksia suhtautua luihuisiin kun hänen perhe-elämänsä oli mitä oli? Ja Luihuisessa oli myös Siriuksen pikkuveli, Regulus – ja sen jos minkä Lily ymmärsi: miltä tuntui, kun oma sisarus sulki ulkopuolelle. Hän ei pitänyt Siriuksesta, mutta hän ymmärsi Siriusta, ja tähän asti hänestä oli tuntunut, että Sirius suhtautui samoin häneen. Toisinaan he vitsailivat, toisinaan he riitelivät, mutta suurimman osan asiasta he jättivät toisensa huomiotta. Sirius ei ollut kuitenkaan koskaan ollut julma häntä kohtaan.
  ”Luuletko että se johtuu – ”
  ”Mistä?” Lily sanoi.
Marlene puri huultaan. ”No, Potterista.”
  ”Mitä?” Lily pärskähti. ”Miksi ihmeessä se johtuisi Potterista?”
  ”No sen viimevuotisen takia ja kaikkea.”

Lilyn ei tarvinnut kysyä, mihin Marlene viimevuotisella viittasi. Marlene tarkoitti sitä päivää järvellä, kun Severus oli kutsunut häntä sillä nimellä ja James oli pyytänyt häntä ulos, suorastaan kiristänyt häntä treffeille ja hän oli vastannut yhtä ystävällisesti kuin – no, Lily Evans jota joku poika yritti kiristää treffeille. Jälkeenpäin, kun pöly oli laskeutunut ja hän alkoi taas ajatella selvästi huono omatunto iski. Ei siksi, ettei James oli ansainnut pakkeja – Merlin sen tiesi, että James oli ansainnut pakit ja Lily oli säästänyt heidät molemmat huomattavalta päänsäryltä ja mahdollisesti myös tulevalta murhasyytteeltä kun oli vastannut kieltävästi. Mutta silti. Oliko hänen ollut pakko tehdä se niin julkisesti? (Okei, James ei varsinaisesti antanut hänelle vaihtoehtoa.) Oliko hänen ollut pakko tehdä se niin ilkein sanankääntein? (Okei, hän oli vain kertonut totuuden.)

Mutta silti.

Lily oli tiennyt jo vähintään vuoden ajan, että James piti hänestä. Hemmetti, koko Tylypahka oli tiennyt vähintään vuoden ajan, että James piti hänestä. Mitä siitä, että James ei koskaan sanonut sitä ääneen, ei niillä sanoilla – Sirius ja Peter sanoivat sen kyllä hänen puolestaan, kovaäänisesti. Ja sitä paitsi Jamesin käytös oli läpinäkyvämpää kuin lumottu suihkuverho majatalonpitäjän yllä siinä kauhuleffassa, jonka he olivat käyneet Marlenen kanssa katsomassa ja joka oli selvästi käsikirjoitettu vain miesten tarpeita silmälläpitäen. James ilmestyi aina sinne missä Lily oli. James kertoi huonoja vitsejä, ja lumosi paperinpalaset pommittamaan Lilyn takaraivoa, ja puhui kovaan ääneen kaikista niistä tytöistä, joiden kanssa oli ollut (salaa Lily oli varma, että todellisuudessa yhtään tyttöä ei ollut, vaan James oli keksinyt ne). Kun kaikki palapelin palat asetteli paikoilleen, kuvio oli selvä: James Potter oli ihastunut Lily Evansiin.

Ensi alkuun tieto oli ahdistanut Lilyä, kuin inhottavan kutittava villapaita, jota ei pystynyt unohtamaan hetkeksikään niin kauan kun se oli päällä. Vähitellen kävi kuitenkin selväksi, ettei James aikonut tehdä asialle mitään, pyytää häntä Tylyahoon tai joulutanssiaisiin tai jotain muuta yhtä ääliömäistä, ja Lily oli viimein rentoutunut. Mitä väliä sillä oli, vaikka James olisikin ihastunut häneen? Varmasti James myös tajusi, että tunne ei ollut molemminpuolinen eikä yrittäisi mitään typerää.

Ja sitten tuli kesäkuu ja James oli oma itserakas itsensä ja Lily menetti ystävänsä ja James antoi viimein periksi ja yritti pyytää (kiristää) häntä treffeille ja Lily kiljui kuin ulvoja ja jäljellä olevien koulupäivien ajan he välttelivät huolellisesti toisiaan, molemmat niin raivoissaan toisilleen, että kohtaamisesta olisi jäänyt jäljelle vain paljon savua ja tuhkaa ja kärventyneitä hiustenlatvoja. Vasta myöhemmin kesällä, pahimman raivon laannuttua Lily oli alkanut tajuta, että oli todennäköisesti oikeasti satuttanut Jamesia. Ei sillä, että James ei olisi itse sitä käytöksellään ansainnut, mutta no – kuitenkin.
  ”Miksi Musta siitä vielä kiukuttelisi?” Lily ihmetteli. ”Potter on selvästi unohtanut koko jutun.”
Hän osoitti kohti Korpinkynnen pöytää, missä James istui Rose Adamsin vieressä ja heilutteli heidän yhteen kiedottuja käsiään pöydän alla samalla kun survoi perunoita kömpelösti suuhunsa vasemmalla kädellä. James näytti siltä kuin ei olisi koskaan elämässään kohdannut murheen murhetta.
Marlene irvisti näylle ja myönsi, että Lily oli luultavasti oikeassa. ”Ehkä Mustalla vain sattui olemaan se aika kuusta.”

**

Lily katseli heitä. Ei tuijottanut, vaan katseli. Katseli, kun he istuivat Korpinkynnen pöydässä päivällisellä ja juttelivat ja nauroivat sen näköisenä, että olivat tehneet niin monta kertaa ennenkin. Katseli, kun he painoivat päänsä lähekkäin ja puhuivat selvästi jotakin vaimealla äänellä, vain heille kahdelle. Katseli, kuinka Jamesin olkapäät hytkyivät naurusta. Kuinka James pudotti kuuman perunan käsivarrelleen ja Rose tarttui käsivarteen ja painoi suukon kipeään kohtaan ja hymyili. Lilyn katse seurasi heitä, kun he hylkäsivät ruokalautasensa ja suuntasivat ulos Suuresta salista. Salin ovella James kumartui solmimaan kengännauhojaan ja pienen hetken ajan he seisoivat oviaukon kehystäminä kuin taulu: pitkä ja hoikka James tummine piirteineen ja pieni ja vaalea Rose, joka otsahiuksineen ja punoittavine poskineen näytti niin naapurintyttömäiseltä, että oli väkisinkin todellinen. Oikea ihminen.

James Potterilla oli tyttöystävä.
« Viimeksi muokattu: Tammikuu 24, 2018, 14:53:20 kirjoittanut Sharra »

Poissa Vainmia

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Kuudes vuosi (L/J, K-12) JATKOA 5.7.2017
« Vastaus #7 : Heinäkuu 09, 2017, 15:05:44 »
Hei!
Rakastan Pakkaskukkia ja Memorya! Olen lukenut ne valehtelematta ainakin 10 kertaa❤😍 Minulla on kovat odotukset myös tästä tarinasta!
Muuten hyvä tarina,
Mutta voi helvetti, kun sain lukea, että sinä et ole kirjoittanut
Sirius Black vaan olet sortunut kirjoittamaan sukunimen suomeksi!
Toivon jatkossa, että saan lukea tarinaa Sirius Black nimellä❤️
Kesäisin terveisin: Mummo Makarooni
Toivottavasti uusi osa tulee pian!
« Viimeksi muokattu: Syyskuu 12, 2017, 13:25:55 kirjoittanut Vainmia »

Poissa Charlotte

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • No books, no life
  • Tupa: Rohkelikko
Vs: Kuudes vuosi (L/J, K-12) JATKOA 5.7.2017
« Vastaus #8 : Heinäkuu 25, 2017, 01:39:40 »
Tulin vaan ilmottamaan, että tää oli hyvä ja hauska ja että tällä tarinalla on edelleen innokkaita lukijoita, jotka toivovat kovasti jatkoa!
"Mutta sinähän olet kuollut", Harry sanoi.
"Niin olen", Dumbledore sanoi arkisesti.

Poissa tipsu

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Luihuinen
Vs: Kuudes vuosi (L/J, K-12) JATKOA 5.7.2017
« Vastaus #9 : Heinäkuu 25, 2017, 15:22:37 »
Moikka,

Luin vuosia sitten innolla muita kirjoituksiasi, ja nyt innostuin, kun näin uutta tekstiä. En ole lukenut suomeksi mitään pitkään aikaan, mutta tavoitteena olisi vielä tänä kesänä saada luettua pakkaskukkia uudestaan :).

Tää uusi fikki vaikuttaa oikein kivalta, jään innolla odottamaan jatkoa!


Poissa Rantsake

  • Ei mikään surkkimus
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: SparksWolf20852
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Kuudes vuosi (L/J, K-12) JATKOA 5.7.2017
« Vastaus #10 : Elokuu 03, 2017, 23:29:19 »
Moi Sharra!

Onpa kiva huomata, että kirjoitat taas näistä hahmoista. :) Ja erityisesti siksi, että tässä mennään nyt enemmän canonin mukaan, kun Potteritkin on ilmestyneet ja me kaikki tiedetään, mitä silloin tapahtui.

Olen tykännyt kovasti näistä ensimmäisistä luvuista. Sun tekstiin on helppo uppoutua ja se tempaa mukavasti mukaansa. Lilyn ajatuksia ja mielenliikkeitä on kiva tässä seurata. Sirius kieltämättä sanoi aika ikävästi Lilylle tuossa... Mutta varmaankin jätkää vain vituttaa se, että James on hankkinut tuommoisen "feikkityttöystävän" päästäkseen Lilystä yli... Ja Sirius sitten purkaa tympääntymisensä Lilyyn tällä lailla.
"Tuntematonta me pelkäämme, kun katsomme kuolemaa ja pimeyttä, siinä kaikki."
- Harry Potter ja Puoliverinen prinssi

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Kuudes vuosi (L/J, K-12) JATKOA 5.7.2017
« Vastaus #11 : Tammikuu 24, 2018, 14:27:30 »
A/N: Kiitos kaikille kommenteista! :)

Kolmas osa
Syyskuu 1976

TAIKAMINISTERIÖ RAHOITTAA TAIKUUDEN LÄHTEIDEN TUTKIMUSTA
Teksti ja kuvat: Thaddeus Lovekiva

Taikaministeriön tutkimusjaosto on eilisessä budjettikokouksessaan päättänyt myöntää rahoitusta tutkimushankkeelle, jonka tarkoituksena on saada lisää ymmärrystä taikuuden alkuperästä ja periytymisestä. Tutkimusjaoston puhevelho Fitzwilliam Paperey kuvasi lausunnossaan kolmivuotista hanketta ”kunnianhimoiseksi” ja ”taikayhteiskunnallisesti merkittäväksi” sekä hankkeen toteuttamiseen myönnettyä rahasummaa ”huomattavaksi”. Kolmivuotista hanketta vetää taikayhteiskunnan tutkija Amadeus Nott yhdessä amerikkalaisen kollegansa Lincoln Sayren kanssa.

Useat huomattavien velhosukujen jäsenet ovat kiitelleet päätöstä. Kaikissa taikaministeriön rahoituspäätös ei ole kuitenkaan herättänyt hyväksyntää. Taikaministeriön tutkimuseettisen lautakunnan puheenjohtaja Daphne Ontarkka huomauttaa, että ministeriö on rahoituspäätöstä tehdessään sivuuttanut täysin tutkimuseettisen lautakunnan lausunnon, jossa Nottin ja Sayren hanketta kritisoidaan epäeettiseksi ja pahimmillaan jopa vaaralliseksi.
 ”Taikuuden alkuperän ja periytymisen tutkimisella on aina ollut vain yksi tarkoitus, ja se on jästisyntyisten aseman heikentäminen, jopa suoranainen vahingoittaminen”, tuohtunut Ontarkka sivaltaa. ”Kautta Merlinin parran, tarvitsee vain katsoa näiden niin katsottujen tutkijoiden sukutaustaa ja selviää, millä asialla he ovat!”
(Tutkimuseettisen lautakunnan puheenjohtaja Daphne Ontarkan sekaantumisesta maahisten lahjusskandaaliin kerrotaan tarkemmin sivulla kolme.)


 Lily kirosi ääneen, rutisti Päivän Profeetan epämääräisesti mytyksi ja viskasi sen pöllölän nurkkaan. Jos katseella olisi voinut tappaa, olisi sanomalehti taatusti muuttunut eläväksi olennoksi vain voidakseen kuolla kivuliaan ja väkivaltaisen kuoleman paria sekuntia myöhemmin. Katseella ei kuitenkaan voinut tappaa, eikä sanomalehti ollut elävä olento vaan pelkkä paperimytty – tosin äärimmäisen loukkaava sellainen.

Lily vajosi istumaan kylmälle, pöllönsulkien ja pöllönkakan peittämälle lattialle. Hän ei tiennyt, miksi vaivautui olemaan yllättynyt – Maryn perheeseen kohdistunut hyökkäys oli kyllä tehnyt täysin selväksi, mistä päin tuulet taikamaailmassa puhalsivat. Mutta silti, muutaman sekopään harjoittama mielivaltainen väkivalta oli eri asia kuin taikaministeriön hyväksymä, rahoittama, hyökkäys kokonaista ihmisryhmää kohtaan. Koska sitä se oli, sanoi Fitzwilliam Paperey mitä tahansa – hyökkäys. Lily oli lukenut tarpeeksi taikuuden historiaa tietääkseen, että taikuuden alkuperää oli yritetty selvittää ennenkin, ja lopputulos oli aina sama. Alkuun pidettiin aina hienoja puheita siitä, miten tieto ja ymmärrys olivat itsessään arvokkaita, ja seuraavassa hetkessä joku ennakkoluuloilla varustettu tutkija jo julisti, että jästisyntyiset olivat saaneet taikavoimansa kieroilemalla tai varastamalla, että heidät pitäisi karkottaa taikamaailmasta tai lähettää Azkabaniin.

Ainoa lohdunaihe oli, että taikuuden alkuperän selvittäminen oli suurin piirtein yhtä helppoa kuin ajan kääntäminen taaksepäin ilman ajankäännintä, eikä tämäkään tutkimushanke luultavasti päätyisi mihinkään järkevään lopputulokseen, Lily ajatteli. Siitä huolimatta koko juttu oli yksinkertaisesti nöyryyttävä. Miksi kenenkään muun ei tarvinnut todistaa oikeuttaan olemassaoloon vuosi toisensa jälkeen? Miksi ihmeessä hänen piti kuulua siihen ainoaan ihmisjoukkoon, jonka taikamaailma halusi jostain syystä alentaa pelkäksi – pelkäksi – veriryhmäksi? Hän potkaisi seinää vihaisesti. Saman tien yläpuolelta kuului kiukkuista huhuilua, kun päivälepoa viettävä pöllö yksi toisensa jälkeen heräsi unestaan. Lily pyysi nopeasti anteeksi, mutta uniset pöllöt eivät olleet anteeksiantavalla päällä, ja hän ehti vain täpärästi väistää linnunkakka-ammusta, jonka poikkeuksellisen pahastuneennäköinen huuhkaja tähtäsi hänen niskaansa.
  ”Älä sinäkin aloita”, Lily kivahti. ”Taikaministeriö viskoo jo ihan tarpeeksi sontaa minun niskaani!”
Ovelta kuului rapinaa. Lily pyörähti ympäri valmiina kehottamaan tulijaa suksimaan kovaa vauhtia lähimpään kuuseen. Saman tien hän jähmettyi.
Ovella seisoi Rose Adams kirjekuori kädessään ja sen näköisenä, että olisi ollut mieluummin missä tahansa muualla kuin siinä. Lily pystyi samaistumaan tunteeseen. Oli vaikea ilahtua siitä, että sai äkisti yleisöä, kun seisoi keskellä pöllölää itkeneen näköisenä, höyheniä hiuksissa ja pöllöille kiroten. Vielä vaikeampaa oli ilahtua siitä, että yleisön muodosti Jamesin tyttöystävä.
Ja totta kai Rose Adams näytti ärsyttävän täydelliseltä, Lily ajatteli synkästi. Hän oli aina inhonnut sellaisia ihmisiä – ihmisiä, jotka astuivat huoneensa ulkopuolelle kahdeksalta aamulla ja näyttivät vaivattoman huolitteluilta, siltä, että olivat vain napauttaneet kasvojaan sormenkynnellä ja näyttäneet saman tien siltä, että voisivat osallistua MeNoitien kansikuvanoitakilpailuun. Lily ei olisi koskaan pystynyt samaan. Rosen rinnalla hän tunsi itsensä kaupunkiin saapuneeksi maalaisserkuksi, joka yritti kyllä parhaansa, mutta päätyi siitä huolimatta lähtemään ulos heiniä hiuksissaan.
Rose liikahti vaivaantuneena. ”Onko – tuota – kaikki hyvin?”
Lily nyökkäsi jäykästi.
  ”Koska minä kuulin mitä sanoit – taikaministeriöstä – ja luin Päivän Profeetan – ”
Lily vilkaisi tahtomattaankin nurkkaan paiskaamaansa, palloksi rypistettyä lehteä.  Rosen kasvoille kohosi myötätuntoinen ilme.
  ”Koko tutkimus on tosi typerä idea. En ymmärrä, mitä ne ajavat takaa.”
  ”Minä ymmärrän”, mutisi Lily. Vähän turhankin hyvin.
  ”Niin, niin tietysti.” Rose nyökkäsi epävarman näköisenä, yritti hymyillä. ”Mutta kyllä ne pian varmasti tulevat järkiinsä.”
  ”Helppo sinun on sanoa”, Lily tokaisi ennen kuin ehti estämään itseään.
Rose näytti ensin yllättyneeltä, sitten loukkaantuneelta. Tyttö mumisi, että oli vain yrittänyt auttaa, ja kiepsahti kannoillaan lähettämätön kirje edelleen kädessään. Pöllölään johtavista portaista kantautui loittonevien askeleiden vihainen kopina.
Lily huokaisi ja haroi hiuksiaan. Loistavaa – nyt hän oli onnistunut loukkaamaan Jamesin tyttöystävää. Miksi hän ei voinut koskaan ajatella ennen kuin puhui? Okei, hän oli ollut oikeassa – puoliverisenä Rosen oli helppo ladella ärsyttävän optimistisia latteuksia, kun koko asia ei koskettanut tyttöä millään tavalla, mutta ei Lilyn olisi silti tarvinnut hermostua hänelle siitä. Hyväähän Rose oli vain tarkoittanut.
Hänen yläpuolellaan orrellaan istuva huuhkaja oli ilmeisesti samaa mieltä, sillä se yritti jälleen pommittaa häntä linnunkakalla.

**

Lilyn mieliala ei varsinaisesti kohentunut aamupäivän aikana. Pöllölävälikohtauksen jälkeen häntä odotti taikajuomien tuplatunti, jonka aikana Severus loi häneen kaipaavia katseita huoneen toiselta laidalta, Rose keskittyi näyttämään syvästi loukkaantuneelta, ja Lilyn vieressä istuva Sirius säteili kylmyyttä, joka olisi syväjäädyttänyt päiväntasaajankin. Lounaalla Lily ei voinut olla panematta merkille luihuisia, jotka naureskelivat tyytyväisenä Päivän Profeetan artikkelille. Hän huomasi melkein toivovansa, että Kelmit olisivat valinneet juuri sen hetken tehdäkseen jonkin kepposen luihuisille – ei mitään vakavaa, mutta jotain lievästi nöyryyttävää, mikä pyyhkisi hymyn heidän huuliltaan. Kelmit eivät kuitenkaan olleet tehneet yhtään pilaa kuutosluokan alun jälkeen, ja jos Rosea halailevan Jamesin poissaolevasta olemuksesta saattoi mitään päätellä, ei asianlaita ollut muuttumassa mihinkään ainakaan tämän lounaan aikana. Lily kaatoi kurpitsamehua lasiinsa ja kuvitteli heittävänsä lasin sisällön kovaäänisesti naureskelevan Annabeth Yaxleyn merkkikaavulle.

Hänen paha tuulensa hälveni viimein kun hän palasi rohkelikkotorniin hakemaan kirjansa ja Marlenen, ja he suuntasivat yhdessä kohti pimeyden voimilta suojautumisen luokkaa.  Koulu oli alkanut jo kolme viikkoa sitten, mutta tähän asti heillä ei ollut ollut yhtään pimeyden voimilta suojautumisen tuntia. Siitä oli kiittäminen uutta professoria, joka Dumbledoren mukaan oli ”kokenut odottamattomia viivästyksiä” eikä ollut pystynyt aloittamaan ajallaan. Käytävillä tosin kiersi huhu, jonka mukaan mitään viivästyksiä ei ollut olemassakaan, vaan Dumbledore ei ollut vain yksinkertaisesti onnistunut löytämään sopivaa opettajaa ajoissa syyskuun ensimmäiseen päivään mennessä.
  ”Ei se mikään ihme olisi”, Marlene huomautti, kun he jäivät luokan ulkopuolelle odottamaan tunnin alkua. ”Kaikki tietää, että se työ on kirottu. Yhtä hyvin voisi kirjoittaa työtarjoukseen, että tiedossa kilpailukykyinen palkka ja kivulias loppu.”
  ”Ei niille kaikille ole huonosti käynyt”, Lily sanoi heidän aiempia PVS-opettajiaan ajatellen. ”Eikö se yksi lopettanut, koska oli menossa naimisiin?”
  ”Joo, mutta mistä vetoa että sekin avioliitto on päättynyt jo eroon. Luultavasti se mies osoittautui vaimonhakkaajaksi, tai petti professori Honeywellia sihteerin kanssa.”
Lily olisi halunnut sanoa, että Marlene oli väärässä, mutta hänen oli pakko myöntää, että vaihtoehto oli todennäköinen. Heillä oli ollut tähän mennessä jo viisi PVS-opettajaa, yksi jokaista vuotta kohden, ja naimisiin karannutta professori Honeywellia lukuunottamatta kaikki olivat lopettaneet oman opetusvuotensa enemmän tai vähemmän surkeissa merkeissä. Professori Andrews oli käynyt taisteluun omaa kirottua varjoaan vastaan ja kuollut. Professori Kuplavaisesta oli tullut alkoholisti, kun taas professori Jakomielen mieli oli jakaantunut pysyvästi. Professori Behringer oli ainoa, jonka oli ollut tarkoitus palata. Lilyllä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä miehelle oli tapahtunut, mutta toisten opettajien synkistä ilmeistä päätellen se ei ollut ollut mitään iloista.
  ”Haluatteko lyödä vetoa?”
Lily kääntyi ympäri. Peter Piskuilan, Kelmien neljäs jäsen, seisoi hänen edessään sulkakynä ja pergamentinpalanen kädessä ja lammasmainen virne kasvoillaan. Poika oli kasvanut kesän aikana, ja oli viimein Lilyä pidempi. Muuten hän oli ennallaan – sama hiirenruskea tukka, samat aavistuksen verran pyöreät kasvot, sama vähän liian innokas hymy.
  ”Pienin panos on yksi sirppi”, poika jatkoi jäämättä odottamaan Lilyn tai Marlenen vastausta. ”Me veikataan, millainen uusi PVS-opettaja on. Suosituin veikkaus on, että tänä vuonna meillä on kentauri. Muita vaihtoehtoja on eläkeläismummo, hyvännäköinen ex-aurori, japanilainen ja vampyyri, omia kategorioita saa lisätä.”
  ”Neljä sirppiä kummituksen puolesta”, Marlene sanoi ennen kuin Lily ehti avata suunsa. ”Ehkä Binns saa tänä vuonna tyttöystävän.”
  ”Erinomainen arvaus.” Peter nyökytteli kuin ei olisi koskaan kuullut mitään viisaampaa, kirjoitti Marlenen veikkauksen muistiin ja kääntyi sitten Lilyn puoleen. ”Entä sinä, Evans?”
  ”Jätän väliin”, Lily huokaisi. ”Ja Peter? Sano Potterille ja Blackille, että vedonlyönti koulussa on kiellettyä, jooko?”
  ”Remus sanoi jo”, Peter virnisti ja katosi nurkan taakse.
Lily loi katseensa kattoon. ”En ymmärrä, miksi Remus vaivautuu. Pahus, en ymmärrä, miksi itse vaivaudun.”
  ”Koska olet valvojaoppilas, ja valvojaoppilaan osa on kova.” Marlene taputti häntä olkapäälle kuulostamatta tippaakaan myötätuntoiselta. ”Mutta ainakin teillä on se mahtava kylpyhuone.”
  ”Se olisi mahtavampi ilman Murjottavaa Myrttiä”, Lily mumisi. ”Viimeksi kun olin siellä, Myrtti kyseli koko ajan, mikä Remuksen naismaku on.”
  ”Mitä vastasit? Elävä?” Marlene virnisti.
Lily oli aikeissa vastata, että ei ollut niin ilkeä edes kuolleiden sieluille, kun käytävän päästä kantautui terävä saappaiden kopina ja kaikki keskustelu katkesi kuin veitsellä leikaten. Uusi PVS-opettaja oli saapunut.

**

Viisi aiempaa pimeyden voimilta suojautumisen opettajaa oli opettanut Lilylle ainakin sen, että PVS-luokan sisustuksesta saattoi päätellä paljon uuden opettajan luonteesta. Professori Jakomielen aikana huone oli ollut silmiä särkevän värikäs ja sekava, vähän niin kuin henkisesti epätasapainoinen opettajansa. Professori Kuplavainen oli säilyttänyt isossa hyllyssä taikaliemipulloiksi naamioituja viskipulloja, kun taas professori Honeywellillä oli ollut pöytänsä kulmalla yhteensä neljä valokuvaa tulevasta aviomiehestään. Lily oli jo niin tottunut PVS-opettajien omituisiin sisustusratkaisuihin, ettei tiennyt mitä ajatella kun uuden opettajan sisustama luokkahuone näytti pelkältä… luokkahuoneelta, asialliselta ja mitäänsanomattomalta. Ehkä uusi opettaja ei ollut vielä ehtinyt tekemään huoneesta mieleisensä näköistä – mutta kun Lily katseli naisen päättäväisiä elkeitä, asiallista noidankaapua ja viimeisen päälle suorassa olevaa paperipinoa, hän ei voinut olla ajattelematta, että paljas luokkahuone oli juuri sellainen kuin nainen halusikin sen olevan.
Nainen itse oli keski-ikäinen, ehkä nelissäkymmenissä. Hän oli naiseksi huomattavan pitkä ja leveäharteinen ja näytti siltä, että ei ollut koskaan pyytänyt anteeksi senttiäkään. Leuan alle kaartuvat vaaleat hiukset kehystivät kasvoja, joille oli alkanut ilmestyä uurteita, ja huonosti pukevat silmälasit kätkivät taakseen tyynet harmaat silmät. Hän olisi voinut näyttää jonkun äidiltä, tavalliselta keski-ikäiseltä naiselta, jos hänen ilmeensä ei olisi ollut niin… epä-äitimäinen.
  ”Hyvää iltapäivää, luokka. Nimeni on Lisen Merryweather ja olen uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettajanne. Voitte kutsua minua nimellä professori Merryweather. Pahoittelen, että oppituntienne alku viivästyi muutamalla viikolla. Olin – kiireinen.”
  ”Toivottavasti me saadaan käyttää samaa tekosyytä läksyjen kanssa”, Marlene mumisi Lilyn korvaan. Professori Merryweatherin katse lipui heidän suuntaansa, mutta nainen ei sanonut mitään, vaan kääntyi paperiensa puoleen.
  ”Olen käynyt läpi aiempien opettajienne opetussuunnitelmat. Näyttää siltä, että teillä on ollut tähän mennessä varsin… vaihteleva valikoima opettajia, mutta olette kuitenkin saaneet hyvän yleiskuvan perusasioista – pimeyden olennoista, tärkeimmistä suojaavista loitsuista ja säänneltyihin loitsuihin liittyvästä lainsäädännöstä. Hyvä. Tänä vuonna siirrymme kuitenkin hieman edistyneempiin asioihin. Olette kaikki läpäisseet V.I.P.-kokeenne hyvin arvosanoin, joten oletan, että teillä kaikilla on motivaatiota ja kykyä keskittyä vaativiin loitsuihin. Tässä luokassa ei pelleillä, ei tapella eikä haaskata aikaa, ja oletan, että jokainen suhtautuu antamiini läksyihin niiden ansaitsemalla vakavuudella.”
Nainen loi luokkaan läpitunkevan katseen. Kukaan ei uskaltanut sanoa vastaan, joskin Lily näki Siriuksen ja Jamesin virnuilevan toisilleen – luultavasti siksi, etteivät olleet kertaakaan elämänsä aikana suhtautuneet mihinkään kouluun liittyvään asiaan vakavasti.
  ”Mennäänpä sitten asiaan”, professori Merryweather ilmoitti ja lipui liitutaulun luo. Hän heilautti taikasauvaansa, ja taululiitu lennähti ilmaan ja jäi leijumaan liitutaulun eteen, valmiina kirjoittamaan. ”Mikä on mielestänne pahin uhka, jonka voitte velhoina ja noitina kohdata?”
Syvä hiljaisuus. Kaikki vilkuilivat toisiaan, mutta kukaan ei uskaltanut avata suutaan.
Professori Merryweather huokaisi syvään. ”Lisäys aiempaan ohjeistukseen: kun kysyn kysymyksen, odotan, että annatte minulle vastauksen.”
Puuskupuhin Aidan Pope sanoi hiljaisella äänellä: ”Avada kedavra.”
  ”Aivan. Kiitos, herra…”
  ”Pope. Aidan.”
  ”Kiitos, herra Pope.” Professori Merryweather heilautti taikasauvaansa, ja sanat ilmestyivät liitutaululle. ”Avada kedavra, tappokirous. Seuraava kysymys: mikä on paras puolustuksenne pimeyden voimia vastaan?”
Marlene kohotti kätensä. ”Taikasauva?”
  ”Ja sinä olit…?”
  ”Marlene McKinnon, professori.”
  ”Kiitos, neiti McKinnon.” Taikasauvan heilautus, ja sanat piirtyivät taas liitutaululle. Professori Merryweather katseli sanoja hetken, nyökkäsi itsekseen ja istui sitten työpöytänsä kulmalle. ”Hyviä vastauksia. Loogisia vastauksia. Olette kuitenkin molemmat väärässä.”
Tällä kertaa luokkaan laskeutuneessa hiljaisuudessa oli epäuskoinen sävy. Professori Merryweather nyökkäsi.
  ”Tiedetään. Mikä voisi olla pahempaa kuin kuolema? Ajattelin itse samoin teidän iässänne. Mutta entä jos sanon teille, että suurin uhkanne ja paras puolustuksenne ovat itse asiassa sama asia?”
Nainen käveli verkkaisesti takaisin liitutaululle. Tällä kertaa hän ei heilauttanut taikasauvaa, vaan poimi taululiidun ilmasta ja kirjoitti itse taululle suurin kirjaimin yhden ainoan sanan: MIELI.
  ”Mieli.” Professori Merryweather kääntyi ympäri. ”Mielenne on sekä suurin heikkoutenne että vahvin aseenne.”
Marlene viittasi.
  ”Niin, neiti McKinnon?”
  ”Millä tavalla mikään mieleen liittyvä voi olla pahempaa kuin avada kedavra?”
Professori hymyili pienesti kuin olisi odottanut kysymystä. ”Kuolema on lopullista ja pelottavaa, en kiellä sitä. Mutta kuoleminen omana itsenään – se ei ole pelon aihe, se on lahja. Kun taas jos joku onnistuu murtautumaan mieleenne… kuvittele tilanne, jossa surmaat oman ystäväsi tai perheenjäsenesi, koska joku on käskenyt sinun tehdä niin.”
Marlene värähti.
  ”Se on pahempaa kuin kuolema. Huono uutinen on, että mielemme ovat jatkuvan hyökkäyksen alaisena. Harva lahjakaskaan velho tai noita tajuaa, miten usein ja miten helposti mieleemme vaikutetaan. Otetaan vaikka mainokset. Tai Päivän Profeetta”, professori sanoi, ja luokka nauroi yllättyneenä. Sitten professori Merryweather vakavoitui. ”On muitakin keinoja. Taitava pimeyden velho voi pyyhkiä pois muistonne, manipuloida niitä tai istuttaa mieleenne muiston, joka ei ole todellinen. Lukilitis-loitsun taitaja voi lukea ajatuksenne. Ankeuttaja voi imeä onnelliset muistonne, ja jättää jälkeensä tyhjän kuore. Loitsulla voi luoda valheellisen masennuksen tai onnen tunteen. Ja sitten on tietenkin komennuskirous, yksi kolmesta kielletystä. Komennuskirouksen hallitseva pimeyden velho voi ottaa mielenne hallintaansa ja pakottaa teidät tekemään mitä vain – vaikka riistämään oman henkenne.”
Lily vilkaisi ympärilleen, ja totesi, että kukaan luokassa ei enää näyttänyt vähääkään huvittuneelta tai uteliaalta. Sen sijaan kuudesluokkalaisten ilmeet vaihtelivat pelosta hermostukseen ja ahdistukseen.
  ”Kuulostaa ankealta, vai mitä?” professori Merryweather hymyili. ”Onneksi näitä kaikkia uhkia vastaan on mahdollista myös puolustautua, ja sitä varten teillä on minut. Tänä vuonna sukellamme syvälle mielen puolustukseen. Käymme läpi suurimmat mieleenne ja tajuntaanne kohdistuvat uhat ja opimme torjumaan ne, aina okklumeuksesta komennuskiroukseen ja suojeliusloitsuun. Vuoden lopussa odotan, että pystytte kaikki suojelemaan itseänne. Sanon jo nyt, että tämä kurssi tulee olemaan tähänastisista pimeyden voimilta suojautumisen kursseistanne haastavin, ettekä tule selviämään siitä, jos ette tee kovasti töitä. Jos tarvitsette apua, pyytäkää sitä. Olen täällä teitä varten. Mutta nyt… ottakaa kirjanne esille ja kääntäkää sivulle kaksi. Mielenhallinnan perusteet. Herra Pope, ole hyvä ja kerro meille…”

**

  ”Voisi kuvitella, että me saataisiin vähän vähemmän läksyjä tänä vuonna”, Marlene huokaisi ja tuijotti edessään olevaa kirjapinoa. ”Kun kerran V.I.P.-kokeet on ohi ja kaikkea.”
  ”Niinhän sitä voisi kuvitella.” Lily nyökytteli.
  ”Joten miksi ihmeessä McGarmiwa antoi kolmen jalan aineen? Ja Patapalo neljän?”
  ”Koska ensi vuonna on S.U.P.E.R.-kokeet?”
  ”Koska ne haluaa, että me päästetään itsemme päiviltä ennen sitä”, Marlene mutisi. ”Myötätunnottomat, nuoruutensa unohtaneet, armottomat…”
  ”Mene nukkumaan, Marley”, Lily kehotti huokaisten ja kastoi sulkakynänsä musteeseen. ”Pääsi alkaa pehmetä.”
Hän jatkoi Kuhnusarvion antaman taikajuomaesseen kirjoittamista (”kuvaile Felix Feliciksen käyttötarkoitusta, valmistusprosessia ja haittavaikutuksia”). Marlene ei vastannut mitään, ja hän ehti jo ajatella ystävänsä nukahtaneen. Sitten Marlene kysyi unisella äänellä, mitä Lily veikkasi, oliko Mary onnellisempi siellä missä oli.
Lily tunsi piston rinnassaan kuten aina ajatellessaan Marya.
  ”Ilman kotiläksyjä? Varmaan.” Hän selvitti kurkkuaan.
Mary ei ollut kirjoittanut kertaakaan Yhdysvalloista. Ei Lily sitä ollut odottanutkaan – he eivät olleet koskaan olleet ystäviä. Silti, olisi ollut kiva tietää, että Marylla oli kaikki hyvin…
  ”Inhoan läksyjä”, Marlene sanoi silmät kiinni. ”Mutta en osaisi silti kuvitella, että luopuisin kaikesta tästä.”
  ”Joo.”
  ”Taikomisesta, Tylypahkasta…”
  ”Joo.”
Marlene avasi silmänsä, loi häneen tutkivan katseen. ”Onko kaikki ok?”
  ”Joo.” Lily yritti hymyillä ja viittoili taikajuoma-aineensa suuntaan. ”Kuhnusarvio aiheuttaa päänsäryn.”
Marlene kohotti kulmiaan sen näköisenä, että ei oikein uskonut häntä. Hänen onnekseen Marlene päätti kuitenkin antaa asian (ja hänen) olla ja totesi vain, että taitaisi totella kehotusta ja mennä nukkumaan – miksi ihmeessä tehdä läksyjä nyt, jos ne oli mahdollista tehdä myöhemmin ja itse asiassa hereillä? Lily pidätti helpottuneen huokauksen, kun Marlene nousi ylös, venytteli, keräsi kirjansa ja suunnisti kohti tyttöjen makuusalin portaikkoa. Portaikon alkupäässä Marlene kuitenkin pysähtyi ja kääntyi ympäri.
  ”Hei, Lily?”
  ”Mitä?” Lily kysyi varautuneena. Hän tunsi tuon äänensävyn – Marlene oli aikeissa sanoa jotakin sellaista, mitä hän ei halunnut kuulla.
  ”Sitä vain, että sinä et ole Mary. Kannattaa pitää se mielessä.”
Helppohan sinun on sanoa, Lily ajatteli nyökätessään jäykästi. Kukaan ei hyökkää sinun perheesi kimppuun sen takia, että haluat välttämättä opiskella taikuutta.
Ääneen hän ei sanonut mitään. Marlene hymyili epävarmasti ja katosi sitten portaisiin, jätti hänet yksin hiljaiseen oleskeluhuoneeseen.

Lily tuijotti hetken tyhjää portaikkoa, käänsi sitten katseensa takaisin taikajuomaesseeseen ja yritti keskittyä. Felix Feliciksen käyttötarkoitus ja valmistusprosessi. Hän kirjoitti pari lausetta, tajusi kirjoittaneensa täyttä roskaa joka saisi Kuhnusarvon itkemään tuskasta, veti lauseen yli ja huokaisi. Marlene oli täysin tarkoittamattaan vienyt hänen kykynsä keskittyä.
Sinä et ole Mary. Totta – mutta mitä eroa heillä lopulta oli? Puhdasverisyydestä intoilevien mielestä ainakaan ei mitään. Maryn perheen kimppuun hyökänneet sekopäät eivät epäröisi yhtään enempää hyökätä hänen perheensä kimppuun. Oikeastaan heidän ainoa eronsa oli se, että Mary oli ollut tarpeeksi epäitsekäs luopuakseen Tylypahkasta ja taikamaailmasta oman perheensä vuoksi, kun taas Lily ei ollut. Hän ei voinut olla miettimättä, kauanko Marlenella kestäisi tajuta se tosiasia – ja tuomitsisiko Marlene hänet sen vuoksi, kun viimein tajuaisi.

Taikajuoma-aineen kirjoittamisesta ei tullut enää mitään. Oleskeluhuone tuntui liian hiljaiselta, hiipuvan tulen vaimea rätinä takassa kuulosti yhtä väkivaltaiselta kuin liekkien kohina vasten palavan talon seinää. Lily työnsi mustepullon ja sulkakynän kauemmas, heittäytyi selälleen makaamaan sohvalle ja tuijotti oleskeluhuoneen kivistä kattoa yksityiskohtia näkemättä.

Pitäisi kirjoittaa kotiin. Lähtiessään takaisin Tylypahkaan hän oli luvannut itselleen, että kirjoittaisi kotiin vähintään kerran viikossa, varmistaisi, että kaikki oli hyvin, että kukaan taikamaailmasta ei ollut kiinnittänyt hänen perheeseensä mitään huomiota. Maryn ajatteleminen sai kirjoittamisen tuntumaan entistäkin tärkeämmältä. Mutta mitä hän oikein sanoisi? Että taikaministeriö oli myöntänyt rahaa jästisyntyisten vastaiselle tutkimukselle? Että heidän uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettajansa vaikutti vakuuttuneelta siitä, että joku yrittäisi ottaa heidän mielensä haltuunsa hetkenä minä hyvänsä? Että luihuiset virnuilivat ja sihisivät kävellessään hänen ohitseen käytävillä, aivan kuin tietäisivät jotakin, mitä hän ei tiennyt, eivätkä malttaisi odottaa että pääsisivät kertomaan hänellekin, koska kyse ei ollut mistään hyvästä? Ei sellaista voinut kirjoittaa kirjeeseen, äiti saisi ennenaikaisen sydänkohtauksen ja valvoisi kaikki yöt sen jälkeen. Ei, kirjeen pitäisi olla kevyt, lennokas, iloinen – kaikkea sitä, mitä Lily ei itse sillä hetkellä ollut. Oli parempi kirjoittaa huomenna.

Oleskeluhuoneen ovelta kuului kolahdus, ja sitten pojan ääni kirosi hiljaa. Lily nousi istumaan sohvalla juuri ajoissa nähdäkseen James Potterin seisovan muotokuva-aukon luona ja pitelevän päätään.
  ”Pahuksen Lihava Leidi”, poika manasi puoliääneen.
  ”Ei se minun vikani ole, että te teinipojat ette käsitä omaa pituuttanne”, muotokuva tuhahti pahastuneena vastaukseksi ja heilautti itsensä kiinni niin terävästi, että James ehti vain vaivoin hypätä pois tieltä. James mulkaisi muotokuvaa vihaisesti, kääntyi sitten ympäri ja pysähtyi kesken liikkeen tajutessaan, että ei ollutkaan yksin oleskeluhuoneessa.
  ”Evans.” Jamesin ääni oli varautunut. Epäilemättä hän odotti, että Lily alkaisi huutaa hänelle, tai uhkaisi kertoa McGarmiwalle, koska hän oli ollut ulkona aikarajan jälkeen.
  ”Potter.” Lily nyökkäsi lyhyesti. Pienen hetken verran hän harkitsi, pitäisikö hänen huutaa Jamesille, tai uhata McGarmiwalla. Nopeasti hän kuitenkin tajusi, että ei ollut sillä tuulella – mitä sitten, että James oli viitasta päätellen ollut ulkona pihamailla keskiyöllä, hän ei ollut selvästikään jäänyt kiinni eikä Lily jaksanut olla aina täydellinen valvojaoppilas.
Sitä paitsi ei ollut kovin vaikeaa päätellä, missä James oli ollut, Lily ajatteli, ja hänen vatsanpohjassaan muljahti omituisesti. Muita Kelmejä näkynyt missään, ja kun otti huomioon, että James ei yleensä viihtynyt hetkeäkään yksin, vaihtoehtoja jäi vain yksi: Rose Adams. Lily oli jo loukannut aamulla Jamesin tyttöystävää. Hän ei halunnut tietää, mitä James kuvittelisi, jos hän vielä alkaisi huutaa pojalle, koska tämä oli ollut hiippailemassa jossakin tyttöystävänsä kanssa.

James seisoi edelleen ovensuussa epäluuloisen ja epätietoisen näköisenä. Lily tajusi äkkiä piinallisen selkeästi, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun he olivat samassa tilassa täysin kahden sitten – sitten sen päivän. Kun he olivat viimeksi puhuneet, useita kuukausia sitten, hän oli tehnyt mielipiteensä Jamesista selväksi volyymilla, jonka olisivat kuulleet kuurotkin. Ei ihme, että James katseli häntä kuin hän olisi ollut räjähtämäisillään oleva aikapommi. Hän yritti keksiä jotakin harmitonta sanottavaa, joka osoittaisi pojalle, että hänellä ei ollut mitään aikomusta huutamiseen. Kesäloma, hän ajatteli – kesälomasta kysyminen oli harmittominta, mitä oli. Moi James, oliko kiva kesä? Mutta kun hän avasi suunsa kysyäkseen kysymyksen ääneen, ilmoille karkasivatkin sanat:
  ”Moi James, oliko kiva Rose?”
James kohotti kulmiaan. Lilyn teki mieli nielaista saman tien kielensä. Hänen poskiaan poltteli, kun hän muotoili kysymyksen uudelleen:
  ”Siis kesä. Kesäloma. Oliko kiva kesäloma?”
  ”Kesäloma oli oikein kiva.” James virnisti. ”Samoin Rose.”
No, ainakin hän oli onnistunut murtamaan jään, Lily huokaisi hiljaa mielessään. Mitä siitä, että hän oli tehnyt samalla itsestään täyden ääliön. Oliko kiva Rose? Mistä ihmeestä se oikein ilmestyi? Okei, hän oli juuri ajatellut, että James oli varmaan ollut Rosen kanssa, ehkä se oli se selitys… mutta silti… onneksi Marlene ei ollut paikalla, hän olisi vain alkanut jauhaa troidilaisista lipsahduksista.
James tuijotti häntä edelleen huvittuneen näköisenä. Hän pakotti nopeasti tutun lily-evans-puhuu-james-potterille -ilmeen kasvoilleen.
  ”Toivottavasti et jäänyt kiinni hiippailemassa. Olisi kiva selvitä pari viikkoa, ennen kuin Rohkelikko menettää pisteitä teidän takianne.”
Hymy haihtui Jamesin huulilta, ja Lily kirosi itseään. Loistavaa, nyt hän oli taas huumorintajuton-valvojaoppilas-Evans. Miksi ihmeessä hän ei osannut sanoa tänään mitään oikein?
  ”Ainakin minulla on elämä”, James sanoi purevasti. ”Ainakaan en istu yksin tekemässä läksyjä keskiyöllä, niin kuin eräät.”
  ”Minulla on ystäviä”, Lily kivahti. ”Ei kiitos sinun tosin.”
Jamesin koko olemus synkkeni kuin myrsky olisi äkkiä laskeutunut hänen päänsä ylle. ”Kalkaros ei ollut minun vikani.”
Ei, ei niin, Lily tiesi sen itsekin – Severus olisi kutsunut häntä sillä nimellä joka tapauksessa ennen pitkää, jopa ilman Jamesin ja Siriuksen väliintuloa. Mutta silti…
  ”Ei teidän koulukiusaamisenne hirveästi asiaa auttanut.”
Mikä ihme häntä oikein vaivasi? Hänen tarkoituksensa oli ollut rakentaa rauhaa – siinä määrin kuin hänen ja James Potterin välillä saattoi koskaan vallita rauha – mutta hän vain teki tilanteesta räjähdysalttiimman, kuin olisi sana sanalta kaatanut lisää bensiiniä liekkeihin. Pahinta oli, että hän tiedosti sen, eikä pystynyt silti lopettamaan.
  ”Öitä, Evans”, James sanoi happamasti.
  ”Potter – ”
James marssi hänen ohitseen poikien makuusaliin johtaviin portaisiin. Hetken päästä portaikosta kantautui oven kolahdus – vaimea, mutta selvästi vihainen. Lily huokaisi ja heittäytyi taas selälleen sohvalle.
Sepä oli mennyt hyvin.

**

A/N2: Lilyn ja Jamesin ei ollut oikeasti tarkoitus riidellä tuossa lopussa, mutta Lily kieltäytyi tulemasta kirjoitetuksi muulla tavalla. Yllättävää? Ei.
« Viimeksi muokattu: Tammikuu 24, 2018, 15:05:41 kirjoittanut Sharra »

Poissa Velns Meica

  • Viinirypäleiden suursyömäri
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Kuudes vuosi (L/J, K-12) JATKOA 24.1.2018
« Vastaus #12 : Maaliskuu 12, 2018, 15:34:55 »
Moikka Sharra!

Hauska nähdä, että sut löytää edelleen täältä :) Olen ollut alusta asti suuri Pakkaskukkia- ja Memory-fani ja palaan vuotikseen aina säännöllisesti lukemaan luvun sieltä ja täältä muistellen samalla nuoruutta, jolloin kaveripiirissä oli Todella Iso Juttu, kun uusi luku Memorystä ilmestyi :D
Sinulla oli ainutlaatuinen ja kepeä tyyli kirjoittaa silloin ja on ehdottomasti edelleen! Itselläni kestää kieltämättä hetki tottua lukea tällaista ficciä, koska James ja Lily esim. kieltämättä ovat erilaisia kuin Memoryssa, mutta olen pääasiassa iloinen lukiessani sun tekstiä eli jatkoa odotan!
Emme lopeta leikkimistä sen johdosta, että vanhenemme. Vanhenemme, koska lopetamme leikkimisen.

Poissa Shirlene

  • Introvertti 110%
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Kuudes vuosi (L/J, K-12) JATKOA 24.1.2018
« Vastaus #13 : Huhtikuu 23, 2018, 18:14:37 »
Olis hauska tietää jokin karkea arvio siitä, kuinka moni aikoinaan löysi tiensä Vuotikseen Pakkaskukkia & Memoryn takia (kuulun siis myös tähän kyseiseen ryhmään.) Varmasti useampi sata. En muista tarkalleen, mistä kuulin ekan kerran Pakkaskukista (irc-galleriassa, ehkä), mutta jostain kumminkin ja se lähetti sitten Vuotikseen Memoryn perässä. Oon useamman viime vuoden ajan välillä mietiskellyt, että olisikohan aika verestää nuoruudenmuistoja ja lukea kyseiset ficit vuosien jälkeen uudestaan, mutta ei ole sitten muka löytänyt aikaa. Laittaa teiniajan musiikit (mm. Avril Lavignen kaksi ekaa levyä) soimaan ja nököttää aamuyöhön saakka koneen ääressä. Nyt ei tarvis edes yrittää olla hipihiljaa, ettei iskä herää ja käske mennä nukkumaan ja vähän äkkiä, kun oon jo iso aikuinen ja asun omillani. Vitsit, oli ne kyllä aikoja :D

Mutta niin, Vuotiksessa en oo käynyt ties kuinka pitkään aikaan ja vaikka harmikseni huomasin paikan jo melko lailla hiljentyneen, koin mitä ihanimman yllätyksen kun huomasin, että oot julkaissut uutta matskua. Oon muuten vuosien varrella miettinyt, että onkohan se Sharra jo julkaissut oman romaanin.. Pliis, jos joskus sen teet niin vihjaathan meille uskollisille lukijoillesi siitä. Ootko ikinä muuten miettinyt tehdä ficciä Harryn & kumppaneiden lapsista?(Edes jotain, mikä voisi herättää painajaisesta, jonka nimi on *kuiskaa*Harry Potter ja kirottu lapsi). Mainitsit tuossa alussa, että oot viime aikoina kirjoittanut englanniksi, siis ficcejä jne. vai jotain muuta?

Nyt itse ficciin. Tykkäsin kovasti siitä miten aloitit Lilyn äidin näkökulmasta. Katsaus jästivanhemman, jolla on noitajälkeläinen, ajatuksiin oli hyvin uskottava ja toi realistisen vivahteen. Onko tämä ficci tuota hetkeä lukuunottamatta sitten koko ajan Lilyn näkökulmasta? Niin ainakin summaryn perusteella päättelin. Olis ihan mielenkiintoista lukea pienikin kohtaus Petunian näkökulmasta, minua on aina kiinnostanut heidän kahden suhteensa, ja Petunia henkilönä muutenkin. Sulta löytyis varmasti taitoa onnistua siinä hyvin.

Senkin rontti James, Rose, really??! :D Hmm, Rosen jälkeen vois tulla vaikka Iris, Lavender, Daisy, Jasmine..  On kyllä ollut aikamoinen ikävä Jamesia, pakko myöntää. Kiinnostavaa nähdä miten tuo suhde etenee, ja etenkin nähdä kuinka Lily kituuttelee ja kärvistelee vaikka yrittääkin parhaansa mukaan esittää ettei mikään ole vialla. Ehkä juuri Rosen takia olisi (no, olisi muutenkin) kiva lukea myös Jamesin näkökulmasta, ja saada ensimmäisen käden tietoa siitä, että mikä on totuus; a) James on tosissaan Rosen suhteen, vai b) James yrittää tehdä Lilyn mustasukkaiseksi, tai c) James esittää muille ja MYÖS itselleen, että on päässyt yli Lilystä vai d) puhtaasti teinipojan hormonien seurausta.

Ihan mielenkiintoista, että Taikaministeriö on osaltaan mukana tuossa jästisyntyiset on huijareita-jutussa, vaikkakin ainakin vielä melko epäsuorasti. Olisi ihan realistista jos siellä olisi rasisteja hallinnossa, koska niitä on tosimaailmassakin. Tosin voihan tässä olla kysymys myös Volden & kuolonsyöjien komennuskirouksista, mutta niin tai näin, kiva nähdä miten tuo lähtee etenemään.

Aina se on kyllä ollut katkeransuloista lukea kelmificcejä, kun tietää hahmojen surullisenkuuluisan kohtalon. Muistan, kuinka suoranaista rääkkiä oli lukea Memoryn loppuvaiheet, kun jo niin rakkaiksi käyneille hahmoille kävi niin hirveän kauhean huonosti. ("Why does it hurt so much?" "Because it was real.") Tavallaan on jännä kuvitella, millaista olisi ollut jos Rowling olisi ensin julkaissut kelmien tarinan ja sitten vasta Harryn. Olisiko erillailla suhtautunut Harryn tarinaan, jos ensin olisi jo tutustunut ja kiintynyt hänen vanhempiinsa.. No, vähän turha ehkä miettiä, mutta ihan kivaa ajanvietettä sillon kun ei saa unta.

Hah, huomasin nyt muuten sinun allekirjoituksesta linkin Red/Jazz-tarinaan!! Luulenpa, että romaanien lukeminen jää nyt kuukauden tauolle, että löydän aikaa syöksyä jälleen kerran Sharran kelmi-maailmaan (joka imaisee kyllä vaarallisen helposti mukaansa). Saa nähä miten sydänparka selviää siitä kaikesta tällä kertaa (puhumattakaan silmistä, nuorempana sitä pystyi valvomaan yökaudet ja silmät oli karaistuneet tietokoneen näytöltä lukemiseen, mutta ei löydy ehkä enää samanlaista staminaa). Kaunis kiitos tästä uudesta kelmi-tarinasta, ja myös tämän herättämästä muistojen ja tunteiden ryöpystä. Vuotis 2006-2008 oli melkoinen henkireikä varhaisteini-Shirlenelle ja hetkeksi sinne palaaminen oli hätkähdyttävä kokemus.
"A reader lives a thousand lives before he dies. The man who never reads lives only one."

Poissa Vainmia

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Kuudes vuosi (L/J, K-12) JATKOA 24.1.2018
« Vastaus #14 : Joulukuu 06, 2018, 23:43:49 »
Hei Sharra!
Olenko turhaan, vieläkin toiveekkaana ja tarkistan joka
viikko säännöllisesti oletko jo julkaissut uuden osan?
Ilmoitatko jos lopetat kirjoittamisen vai oletko edes enää kirjoittamassa? Itse ainakin vielä toiveekkaana uuden luvun kanssa. Olen nyt lukenut alun liian monta kertaa (välissä aina pakkaskukan jos ei tätä ole jaksnaut lukea xd) toivosstavasti jatkat sillä lopetit viime luvun karmeaan kohtaan

<3: Fani!