Kirjoittaja Aihe: Divatime / kelmific, k12  (Luettu 164 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa leilai

  • Vuotislainen
Divatime / kelmific, k12
« : Lokakuu 16, 2015, 12:11:56 »
nimi: divatime
kirjoittaja: leilai
beta: iki-ihana word ♡ ps. vapaaehtoista betaajaa kaivataan
genre: fluffymäistä söpöilyä, draamaista romantiikkaa, huumorintynkää sekä surullista, synkkää angstia
ikäraja: k11
paritus: James ♡ Lily sekä tietenkin muu ihana kelmidraama
vastuuvapaus: hahmot kuuluvat kiltisti Rowlingille, minä vain vähän leikin heillä ilman rahallista hyötyä
yhteenveto: jokaiseen kouluun mahtuu vain yksi tosidiiva, kumpi se siis on?

a/n: ensimmäisellä kerralla saatte kaksi lukua kerralla, kaipaan paljon kommentteja ensimmäisestä lapsestani (ficistäni)
//Suurennettu tekstikoko poistettu. :) -gamma

divatime

ensimmäinen luku
”Grace, Grace! Odota – en pysy perässä!”

Sanoja seuraava puukantisten kirjojen kolina kivistä lattiaa vasten sai pitkän, tummatukkaisen tytön kääntymään kannoillaan katsomaan kirjakasan eteen polvistunutta pyylevää ruskeahiuksista tyttöä. Graceksi kutsuttu tummatukka kohotti leukaansa ja maiskautti tyytymättömästi punattuja huuliaan, antaen syyllistävän katseensa porautua kiharapilvisen tytön tummanruskeisiin silmiin.

”No, kauanko pitää oikein odottaa? Hop hop – ja muuten, se on neiti Long sinulle”, Grace tylytti kylmästi ja venytti hieman kaulaansa kurkistaen polvillaan olevan tytön taakse. ”Pitääkö sinut korvata, vai aiotko parantaa tapasi? Moni ottaisi paikkasi enemmän kuin mielellään.”

Pyylevä tyttö henkäisi pelästyneen kuuloisesti ja tunki kirjat repeämäisillään olevaan vaaleanvihreään olkalaukkuun. Kompuroiden tyttö nousi seisomaan ja katsoi takanansa seisovaa ihmisjoukkoa nopeasti, ei hän missään nimessä haluaisi tulla korvatuksi.

”Ei ei, minä – minä parannan tapani”, Marissa-nimeä totteleva pyylevä tyttö sanoi hiljaa ja valmistautui taas tarpomaan lyhyillä jaloillaan itseään melkein puolet pidemmän Gracen perässä.

Puolittainen, ilkikurinen hymy kohosi Gracen huulille tytön lähettäessä lentosuukon Marissan takana seisovalle ihailijajoukolle. Laskettuaan käden takaisin lantiollensa Grace kiepsahti korkeiden piikkikorkojensa kanssa kasvot menosuuntaan päin ja lähti harppomaan pitkillä askelillaan jälleen kerran eteenpäin jättäen käytävään vain korkokenkiensä kopinan, Marissan puuskutuksen ja ihailijoidensa syvät, ihastuneet huokaisut.

**

”Ah, neiti Long. Päätitte siis kuitenkin ilmestyä ihastuttamaan tuntiamme kanssaolollanne”, kalpea taikuudenhistorian professorina toimiva Joshua Small sanoi sarkastisesti hengähtäen. Grace ei ollut varsinaisesti opettajien lempioppilas, vaikka tytön arvosanat olivatkin aina esimerkillisiä.

Grace pyöräytti silmiään professorille ja kääntyi sitten katsomaan luokan suuntaan. Viimeinen vapaana oleva paikka oli nuhjuinen nurkkapulpetti, jonne kukaan ei oikeastaan halunnut istuutua professori Smallin varsin pahanhajuisten kasvien takia. Ei kulunut kuitenkaan minuuttiakaan kun punapäinen tyttö nousi punastuen seisomaan, takertui ystävättärensä hihaan ja kiskoi tämän nurkkapöytään kanssansa vapauttaen Gracelle paikan eturivistä. Huuliaan jälleen maiskauttaen Grace asteli muutaman askeleen pöydän luo, kiskoi koulupuvusta poikkeavan tummanharmaan hameensa helmaa hieman alemmas ja istuutui mahonkiselle penkille laskien sitten kätensä puhtaalle pöydälle.
Professori hengitti syvään ja pudisti päätään kohdatessaan Gracen sinisten silmien ylimielisen katseen.

”Jälki-istuntoa neiti Long”, Joshua sanoi kyllästyneesti ja kääntyi sitten edelleen ovella seisovan, ääneen huohottavan, punaisuutta hohkaavan Marissan puoleen. ”Neiti Sweet, olettaakseni te ette kuulu kuudesluokkalaisten tunnille?”

Äänekkäästi nielaisten Marissa tiputti saumoistaan ratkeavan laukun kiviselle lattialle ja sinkaisi juoksuun kohti omaa luokkaansa. Kilttinä oppilaana – ja ylipäätään ihmisenä – tyttö kammosi kaikenmoisia konflikteja aikuisten – etenkin opettajien – kanssa.

”No, eikö kukaan aio kerätä niitä?” Grace kysyi kylmästi, ja osittain hämmentyneestikin, pitäen melkein oletuksena, että ainakin kymmenen hänen kanssaopiskelijoistaan olisi singahtanut keräämään kirjoja lattialta. Heti tytön kysymyksen jälkeen takarivin poikakaksikko ryntäsi kirjojen kimppuun. ”Ja mitä teihin tulee, professori, kyllä te tiedätte kuinka minä inhoan jälki-istuntoja.”

**

Jälki-istunnot eivät olleet Gracen mieleen, ja jälleen kerran aika tuntui suorastaan matelevan. Tyttö istui Durmstrangin hämärän kirjaston puisella penkkirivistöllä ja antoi katseensa kierrellä muita oppilaita. Koulun tapoihin kuuluen jälki-istuntoa varten kirjasto oli tyhjennetty muista oppilaista ja pöydät oli siirretty suuriin, kolkkoihin käytäviin pois opiskelijapaljouden tieltä. Koulun jälki-istunnot eivät koskaan olleet pienimuotoisia, sillä tiukan opetuslinjauksen takia niitä jaeltiin kuin karkkia oppilaille. Grace kieputti mustia hiuksia vasemman kätensä ohuen etusormen ympärille ja puraisi kiusaavasti huultansa katsellessaan viimeisen vuosiluokan poikia. Ylimielinen, mutta kylmä, hymy kohosi Gracen huulille hänen saadessaan haluamaansa huomiota juuri siltä tietyltä seitsemäsluokkalaiselta, Tim Gordonilta.

Timin ja Gracen kiinteä katsekontakti kuitenkin katkesi kirjaston raskaiden ovien käydessä, kylmä aalto pyyhkäisi oppilaita ja sivusilmästään Grace näki kuinka kaikki jäykistyivät kauttaaltaan. Hitaasti tyttö käänsi katseensa tulijaan, vaikka tiesikin kuka sieltä on tullut. Eivät oppilaat muuten näin käyttäytyneet. Huonoksi onnekseen Grace kuitenkin tajusi tulijan, koulun rehtorin, tuijottavan tummilla silmillään suoraan tytön omia silmiä.

”Grace Long, sinut on erotettu.”

**

Valkoiseksi kalkitun kivikartanon mahonkinen pariovi oli raskas, mutta yhdellä kevyellä taikasauvan heilautuksella Grace sai sen lennähtämään auki. Muutamassa sekunnissa avonaisista pariovista juoksi vaaleaan, likaisesta lakanasta tehtyyn paidanpuolikkaaseen verhoutunut iäkäs kotitonttu joka ensitöikseen tarttui tummahiuksisen tytön myrskynharmaaseen matka-arkkuun, kiikuttaen sen sitten sisälle. Kotitontulle nenäänsä nyrpistävä Grace harppasi muutamalla askeleella kotitalonsa suureen eteisaulaan ja työnsi taikasauvan takaisin mustan villakangastakkinsa taskuun, saaden ovia pitävän loitsun raukeamaan. Raskaat pariovet pamahtivat kiinni vapauttaen kumisevan kaiun vanhaan kivikartanoon.

”Äiti!” tytön ääni oli kimeä ja se kimpoili kartanon kiviseltä seinältä toiselle. Grace risti paljaat käsivarret rinnoilleen ja tuijotti vaativana kivisiä portaita joita pitkin hoikka, vaaleahiuksinen nainen asteli korkeilla korkokengillään.

”Missä isä on? Teidän on parempi tehdä tälle jotain – ei minua noin vaan voida erottaa. Ei voida”, Grace tuhahti kylmästi naisen päästyä hänen eteensä. Sinisilmäinen nainen, Gwendolyn Long, pyyhkäisi tummanpunaisiin huuliinsa takertuneen vaalean hiuksen pois kapeilla sormillaan ja laski sitten hennon kätensä tyttärensä kaltevalle olkapäälle.

”Asia on hoidettu, huomenna jatkat koulua –”

”Missä? Missä minä muka jatkan koulua? En voi palata Durmstrangiin, ei se ole mahdollista –”

”Rakas, anna minun lopettaa lauseeni, jatkat kouluasi Tylypahkassa”, Gwendolynin ääni oli rauhallinen, vaikka Grace oli kuin mikäkin myrskynmerkki. Kylmä, leveä irvistys nousi tytön huulille niiden kaventuessa samalla ohueksi viiruksi.

”Tylypahkassa? Mihin ette sitten huonompaa koulua voineet keksiä?” Grace tuhahti ja riuhtaisi äitinsä käden pois harteiltaan, hänhän ei moiseen rotanloukkoon menisi opiskelemaan.

***********

toinen luku
”… Palautus on viikon päästä – ” pölyisten kirjojen päällä, vanhan puisen puhujanpöntön takana seisoi ruskeahiuksinen professori Lipetit joka puhuessaan korjasi mustasankaisia silmälaseja paremmin nenälleen. Mies käänsi tiukan katseensa takarivissä istuvaan poikanelikkoon, joka ei yrittänyt pitää keskusteluaan salassa opettajalta. ” – Mutta herroja Potter, Musta, Lupin ja Piskuilan koskee erityiset säännöt, Teillä on ihan oma palautuspäivä.”

Poikanelikko hiljeni samalla sekunnilla, ensimmäisenä Lipetitin katseen tavoittanut pörröiset mustat hiukset omistava Sirius Musta väläytti leveän virneen, totta kai he ansaitsivat erityiskohtelua, olivathan he kuuluisia. He olivat kelmejä, koulun kuninkaita.

”Lupaamme kelmien kunniasanalla palauttaa tehtävän valmistujaispäivänämme”, Sirius vastasi vinosti virnistäen ja nousi seisomaan, kohottaen oikean kätensä sydämensä päälle. Professori pudisti kyllästyneenä päätään.

”Ei, palautuksenne on huomenna – ”

”Huomenna? Et voi tehdä sitä professori! Meillä on huispauskarsinnat tänään!” porukan toinen tummahiuksinen, pyöreät silmälasit omistava James Potter älähti ja nousi seisomaan nopeasti. Poika löi nyrkkinsä kulahtaneen pulpetin pintaan saaden kaikki luokkahuoneessa olevat oppilaat hätkähtämään.

”Itseasiassa Potter, minä voin tehdä sen”, Lipetit jatkoi rauhassa ja kohensi ryhtiään. ”Minä voin myös määrätä sinulle – ja muille – jälki-istuntoa. Huomenna, kello seitsemän. Tavataan luokan oven edessä.”

”Mutta – ” poikaporukan aivoina tunnettu vaaleahiuksinen Remus Lupin aloitti hitaasti, mutta tajusi sitten professorin olevan ihan tosissaan. Poika huokaisi syvään ja kiskaisi Jamesin istumaan viereensä. ”Hyvin tehty kaveri…”

”Et sinä minua voi syyttää Kuutamo, sehän oli ilmiselvästi Anturajalan vika – ”

”Sarvihaara! Eihän ollut!” Sirius murjaisi ja kurottautui lyömään parasta ystäväänsä olkapäähän, saaden Jamesin ärähtämään.
 
”Se oli selkeästi Matohännän vika!” James esitti kärkkään vastalauseen parhaalle ystävälleen, saaden Siriuksen vieressä istuvan poikanelikkoon viimeisenä kuuluvan Peter Piskuilanin älähtämään. Pyylevä, hieman hiirimäinen poika ei kuitenkaan väittänyt vastaan. Ei se olisi kuitenkaan hyödyttänyt.

**

”Olenko aivan huono ihminen, jos minulla on vähän paha fiilis poikien takia?” etupenkissä istuva vaaleahiuksinen tyttö kysyi ja käänsi melkein mustien silmiensä katseen toisiaan syyttelevistä pojista vieressään istuvaan parhaaseen ystäväänsä, punapäiseen Lily Evansiin, joka oli lukinnut jo kauan sitten katseensa luokan edessä olevaan liitutauluun. Punapää oli yrittänyt olla kuuntelematta koko keskustelua, mutta nyt, kun vaaleatukkainen Luisa Portham toi asian esille, oli siihenkin pakko keskittyä.

”No, jos minulta kysytään niin – ” Lily aloitti silmiään pyöräytellen ja vilkaisi takapenkin poikaporukan suuntaan, vain huomatakseen heidän mököttävän lapsellisesti toisilleen.

”Okei, perun kysymykseni”, toinen tyttö sanoi naurahtaen samalla hiljaisesti. ”Mennäänkö tämän jälkeen kirjastoon Lils? Ajattelin kerätä vähän aineistoa esseeseen, ennen huispauskarsintoja – jos niitä nyt edes tulee tänään..”

”Mm-hmm”, punapää aloitti ja pyyhkäisi valtoimenaan vellovat hiukset korviensa taakse. ”Mennään vaan.”

**

Luisa sai harppoa pitkiä askelia itseään päätä pidemmän Lilyn perässä. Vaaleaverikkö oli huippuluokan urheilija, mutta äärettömän hidas kävelijä. Ja hidas kävely yhdistettynä Lilyyn, ja punapään varmasti maailman nopeimpaan kävelyyn, oli huono yhdistelmä. Ainakin silloin, jos kelmiporukka käveli heidän perässään.

”Lily – Lily, ei sinun tarvitse juosta! En minä purematta suutele – eikun siis syö!” James huudahti ja muutamalla juoksuaskeleella oli punapään edessä, pysäyttäen tämän niille jalansijoilleen seisomaan.
”Tuletko katsomaan tänään huispauskarsintoja?”

Lilyä ärsytti se tosiasia, että hänen paras ystävänsä oli ehkä koko koulun parhaimpia naispuolisia jahtaajia, joten hän joutui aina vähän väkipakollakin katsomaan kuinka James lenteli typerällä puupalalla – jonka toiseen päähän oli sidottu kasa risuja – ystävänsä Siriuksen, ja tietenkin Luisan, kanssa korkeuksissa ympäri Tylypahkan huispauskenttää.

”Tulen, mutta vain ja ainoastaan – ” Lily aloitti närkästyneesti ja vilkaisi Luisaa pyytäen sanattomasti apua ystävältään tilanteeseen, joka vaan ei voinut päättyä hyvin.

”- Tiedän, tiedän. Vain ja ainoastaan minun takiani. Nähdään illalla kukkanen”, James vastasi valloittavasti hymyillen. Poika hipaisi nopeasti Lilyn poskea, saaden punapään värähtämään inhosta, ennen kuin jatkoi matkaansa takaisin ystäviensä luo.

Lily irvisti ja kääntyi katsomaan huvittuneena hymyilevää Luisaa. Nopeasti punapään ilmeen tajuttuaan tyttö vaihtoi kasvoilleen tekaistun, mutta varsin loukkaantuneen ilmeen.
”Luulin, että tulisit sinne vuokseni.”

”Älä aloita…” Lily mumisi ja kääntyi sitten takaisin kirjaston suuntaan. ”Mennään nyt vaan hakemaan se aineisto niin pääsen sitten lukittautumaan makuusaliin. Onneksi, makuusalin portaiden keksijä on ollut niin viisas, että on tajunnut estää poikien portaiden käytön…”

”Voi Lils, joskus tulet vielä katumaan sitä”, Luisa mumisi huvittuneena ja lähti sitten taas harppomaan punapään perään.

**

James ja Sirius istuivat huispauskentän vieressä olevassa pukuhuoneen virkaa toimittavassa teltassa ja tuijottivat toisiaan päättäväisinä. Heillä olisi huispauskarsinnat vedettävänä. Tai oikeastaan Jamesilla olisi, olihan hän rohkelikon huispausjoukkueen kapteeni, mutta lähes kaiken mitä James teki, teki Siriuskin. Tämä ei ollut poikkeus.

”No, tuota… Mitä mietit?” Sirius lausahti rikkoen kylmän hiljaisuuden. He olivat varmaan viisi minuuttia kuunnelleet kuinka tuuli ulvoi huispausrenkaiden lomassa. He olivat olleet ihan liian syvällä omissa ajatuksissaan. James oli juuri avaamassa suutaan, mutta Sirius kerkesi keskeyttämään: ”Ei, älä kerrokaan. Arvaan, mietit Lilyä.”

James pudisti päätänsä ja työnsi vasemman kätensä etusormella silmälasejaan ylemmäs kapeaa nenänvarttansa. ”Itseasiassa mietin Kuutamoa, hän varmaan painii omantunnontuskissaan kun emme ole kirjoittamassa esseitämme.”

”Mutta miksi kirjoittaisimme, olemme jo valmiiksi jälki-istunnossa, joten mitä Lipetit voisi muka enää tehdä?” Sirius kysyi huvittuneena ja pörrötti jo valmiiksi hyvin sotkuista hiuskuontaloansa. Toisen hyväntuulisuus tarttui myös Jamesiin.

”Totta ystäväiseni… Mutta nyt niihin karsintoihin, mitä aiomme tehdä?”

**

Luisa tärisi kylmästä viimasta, joka pyyhkäisi ajoittain huispauskentän läpi. Hän pystyi vain kuvittelemaan, kuinka kylmä Lilyllä oli kylmässä katsomossa – Luisa oli kyllä sanonut, ettei punapään tarvinnut tulla karsintoja katsomaan, mutta Lily oli vain vastannut sen kuuluvan parhaan ystävän velvollisuuksiin.

”Noniin kanssaeläjät”, Sirius aloitti saaden karsintoihin tulleen porukan tyrskähtelemään huvittuneena. ”Koska kissa on vienyt Sarvihaaran kielen, toimin puhemiehenä – ”

”Hei – kyllä minä osaan ihan itsekin puhua!” James älähti ja tyrkkäsi kyynärpäällään parhaan ystävänsä kylkeä. ”Jahtaajakokelaat, aloitetaan teistä.”

Luisa tempaisi hymyillen uudenkarhean luudan jalkojensa väliin ja polkaisi usvasta kosteaa nurmikenttää ponnahtaen kevyesti ilmaan muiden jahtaajakokelaiden kanssa. Tyttö kallisti luutaa aavistuksen ja pyyhkäisi Lilyn luo, joka vastasi ystävänsä hymyyn.

”Pidä peukkuja”, Luisa naurahti ja palasi sitten ohjeita kuuntelevien kokelaiden luokse. Lentotaidoiltaan lähes virheetön tyttö pyrki ensimmäistä kertaa huispausjoukkueeseen, hän ei ollut aikaisempina vuosina halunnut olla mitenkään etuoikeutettu viime vuonna valmistuneen – aikaisemmin rohkelikkojen huispausjoukkueessa pelanneen – jahtaajaveljensä, Travisin, takia. Tavallaan Travis oli ollut myös toisenlaisenakin syynä siihen, miksei Luisa ollut pyrkinyt joukkueeseen. Hän ei halunnut hävitä veljellensä, joka ehdottomasti oli paras lentäjä, jonka tyttö oli ikinä eläessään nähnyt.

Jahtaajakokelaiden tehtävä oli helppo, saada kaato mahdollisimman nopeasti itselleen ja kolmatta vuotta toimivan pitäjän, Reese Williamsin, ohi puhtaasti. Jamesin lyödessä kaato ilmaan, Luisa vetäytyi hieman kauemmas pallon kimppuun hyökkäävästä kokelasporukasta. Tuosta ei vain voinut hyvää seurata.

Ensimmäisenä pelistä tippui pois luudaltaan tippunut seitsemäsluokkalainen Courtney Green. Tilanteen hyväksikäyttänyt Tyron Smith oli ominut kaadon kainaloonsa ja lähtenyt syöksymään kohti Reesen vartioimia maalirenkaita. Luisa syöksähti itseään kaksi kertaa isomman pojan perään. Hän oli nopea, pienikokoinen lentäjä, joten tämä oli hänen tilaisuutensa. Terävällä potkulla Tyronin luudanvarteen tyttö sai sen verran horjautettua pojan tasapainoa, että sai napattua kaadon itselleen. Tilanteen herrana Luisa heitti samantien punaisen nahkapallon Reesen käsien välistä suoraan keskimmäisen maalirenkaan läpi.

Vislauksien ja taputuksien saattelemana vaaleatukkainen tyttö laskeutui Jamesin ja Siriuksen viereen, ja antoi virnistyksen kohota kasvoilleen.

”Vautsi, nyt voit taivutella Lilynkin joukkueeseen, eikö?” James kysyi toiveikkaana virnistelevältä tytöltä. Luisan hymy kuitenkin hyytyi nopeasti, eikö silmälasipäinen poika voinut vain olla ylpeä hänen lentotaidoistaan? Pitikö Lilyä miettiä joka asiassa?
« Viimeksi muokattu: Marraskuu 20, 2015, 17:55:13 kirjoittanut gamma »