Kirjoittaja Aihe: Väärässä tuvassa väärä ihminen K-7  (Luettu 191 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Werewolf

  • kuolonsyöjän kasvonaamio
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • 100% Death Eater
  • Tupa: VOLDEMORT!!!
Väärässä tuvassa väärä ihminen K-7
« : Heinäkuu 05, 2014, 21:23:39 »
Nimi: Väärässä tuvassa väärä ihminen
Kirjoittaja: Werewolf
Tyyli: angst (?)
Summary: En ollut koskaan tuntenut kuuluvani Rohkelikkoon. Se oli melkein sama, kuin asuminen roskakorissa.


Kun makasin sängylläni sinä yönä, tunsin sen selvemmin kuin koskaan. En ollut koskaan tuntenut kuuluvani Rohkelikkoon. Se oli melkein sama, kuin asuminen roskakorissa.

Punaiset verhot vuoteeni ympärillä oksettivat minua. Punaiset vuodevaatteet olivat hirveät. Se sänky sai minut näkemään painajaisia. Aivan niin kuin se, että vihasin Rohkelikon oleskeluhuonetta. Punainen ja kulta, ne olivat väreistä kamalimmat.

Mitä lajitteluhattu oli vuosi sitten ajatellut, kun oli lajitellut minut Rohkelikkoon. Olin nähnyt isoveljeni katseen. Hän oli katsonut minua ihmeissään ja järkyttyneenä. Sitten vihaisena. Seuraavana aamuna olin saanut vanhemmiltani räyhääjän. Lucius Malfoyn karjunta oli kaikunut korvissani viikon. Rohkelikot pilkkasivat minua. Luihuiset vihasivat minua. Verenpetturi. Se minä olin.

Viime vuonna ennen joulua tätini, Bellatrix, lähetti kirjeen. Hän toitotti kirjeessään sitä, miten historia toistaa itseään. Miten Sirius oli myös lajiteltu Rohkelikkoon ja pettänyt sukunsa.

Kirje ei lannistanut minua. Tiesin, että Bellatrix oli oikeassa. Suku oli pettynyt minuun. Historia toisti itseään. Ainoana erona se, että vihasin rohkelikkoja.

Huokaisin raskaasti. Olin masentunut. Oli vain yksi keino muuttaa oma mielentilani. Ainoa keino saada suvun kunnioitus takaisin.

Otin taikasauvani tyynyn alta ja katselin sitä hetken. Se oli sysimustaa eebenpuuta, viisitoista ja puoli tuumaa pitkä. Sen sisällä oli lohikäärmeen sydänjuuri.

Osasin hyvin sanattomia taikoja ja muodonmuutoksia. Liemissä olin loistava. Pimeyden voimat kiehtoivat minua. Pimeyden voimista kertovia kirjoja minulla oli paljon katossänkyni vieressä. Päällimäinen kirja koski kuitenkin Tylypahkan historiaa. Sen kirjan oli lukenut lisäkseni vain yksi henkilö: kuraverinen Hermione Granger

Heilautin taikasauvaani. Katossänkyni leveni hieman ja puu muuttui tummemmaksi. Verhot vaihtuivat raskaaseen, tummanvihreään samettiin. Raotin raskaita verhoja.

Lattia oli muuttunut röpeloiseksi ja kivet olivat epätasaisia. Ikkunaan oli ilmestynyt täsmälleen samanväriset verhot kuin vuoteeni ympärille.
Huone näytti heti paljon kotoisammalta. Heilautin taikasauvaani uudestaan. Vuodevaatteeni muuttuivat vihreiksi.
Vielä yksi heilautus. Yöpukuni oli muuttunut vihreäksi ja siinä oli hopeisia yksityiskohtia.

Olin ajatellut tätä jo pitkään. Muutokset oli tehty loitsuilla, jotka vain minä voisin purkaa. Kaivoin esiin tumman pergamentin, jonka olin löytänyt käytävältä Lihavan Leidin edestä. Olin kuullut Harryn puhuvan kaksi vuotta sitten Fredin ja Georgen kanssa tästä. Olin silloin ekaluokkalainen.

Tämä pergamentti oli siis jonkinsorttinen kartta. Näpäytin sitä taikasauvallani ja mutisin erään loitsun. Loitsu oli vanhaa pimeyden taikuutta.

Kartta avautui. Katsoin, miten muutama opettaja kierteli käytävillä: Minerva McGarmiwa ja Severus Kalkaros. Seurasin Kalkarosta katseellani. Hän kulki kohti Luihuisen oleskeluhuonetta. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja täplän viereen kartalle ilmestyi puhekupla. Luin sen: Kuraverinen

Kalkaros jatkoi matkaansa ja pysähtyi sitten taas. Severuksen täplän vieressä oli nyt toinen täplä. Täplä, jonka vieressä luki Draco Malfoy. Kaikesta päätellen Kalkaros oli Luihuisen tuvan oleskeluhuoneessa. Kuraverinen oli luultavasti tunnussana.

Seurasin Kalkaroksen matkaa vielä hetken. Hän poistui tyrmiltä ja kulki selkeästi kohti Rohkelikkotornia. Hetken kuluttua täplä oli Lihavan Leidin muotokuvan edessä. Kalkaros seisoi siinä hetken, kunnes lähti.

Heilautin taikasauvaani ja mutisin toisen loitsun. Se oli myös pimeää taikuutta. Se loitsu kätki kartan. Nyt vain minä voisin löytää sen. Vislasin terävästi. Vislaus kuulosti petolinnun kirkaisulta. Kukaan ei kuitenkaan herännyt. Ei kukaan.

Vannoin kostavani kaikille. Kaikille, jotka olivat kiusanneet minua. Vannoin sen vereni kautta. Vannoin sen itselleni. Puhdas veri, joka virtasi suonissani, oli minun voittoni. En ollut kurja puoliverinen. En ollut surkea kuraverinen. Minä, Victoire Veronica Malfoy, olin puhdasverinen ja maineikkaasta suvusta. Olin rikas. Minulla oli valtaa. Minä kuuluin voittajien puolelle. Pimeän puolelle.

"Victoire Veronica Malfoy. Oletko valmis toimimaan kuolonsyöjänä ja uskollisena palvelijanani kuolemaa uhmaten?"
"Olen."
"Pystytkö toteuttamaan tahtoni ja pysymään uskollisena vaikka kuolisit niin tehdessäsi?"
"Pystyn."
"Oletko valmis menemään Azkabaniin mielummin kuin kieltäväsi minut?"
"Olen."
"Pysytkö uskollisena kuolemaasi saakka ja tuhoat kanssani kuraveriset ja verenpetturit tuhoamasta velhomaailmaa?"
"Kyllä."
"Sinä, Victoire Veronica Malfoy, kuulut tästä eteenpäin kuolonsyöjiin ja otat Pimeän Piirron vasempaan käsivarteen todisteena uskollisuudestasi. Oletko sinä valmis siihen?"
"Kyllä."

Herrani, Pimeyden Lordi, otti taikasauvansa ja painoi sen kärjen vasempaan käsivarteeni. Musta veri kiemurteli sauvan kärjen alla. Siitä muodostui pääkallo. Sauva painui lujemmin käteeni ja käärme luikerteli pääkallon suusta. Se kiemurteli hetken ja jähmettyi sitten paikoilleen. Olin ylpeä tuosta merkistä. Pimeän Piirto paloi mustana käsivarressani.


Muisto oli ylpeydenaiheeni. En välittänyt, miten rohkelikot pilkkasivat Azkabanissa olevaa isääni. Olin ylpeä isästäni. Hän oli mennyt Azkabaniin mielummin kuin kieltänyt Pimeän Lordin. En säälinyt isääni. Sääli on sairautta. Olin oppinut sen jo pikkuvauvana. Pysyin vahvana. En antaisi minkään murtaa itseäni.
Olisin samanlainen kuin isäni: uskollinen Pimeän Lordille.

Ei ole hyvää ilman pahaa. Ei ole minua ilman sinua. Ei ole kuolonsyöjiä, jos ei ole Pimeyden Lordia, Voldemortia.