Kirjoittaja Aihe: Mitä siilin kuoren alla piili (K-12, Hermione, seikkailu, draama, AU)  (Luettu 156 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Nodame

  • Vuotislainen
Title: Mitä siilin kuoren alla piili
Author: Nodame
Genre: seikkailu, draama, AU
Pairing: ei mitään varmuutta vielä.. ehkä hamassa tulevaisuudessa HermionexSirius/Remus/Severus/Lucius
Rating: K-12
Summary: On hankala olla yksin. Joskus tuntuu vielä hankalemmalta lähestyä muita. Kuka voisikaan tietää mitä piikkikuoresi alta löytyy, kun et päästä ketään lähelle? Voi surullista siiliä.
Warnings: Kannattaa olla lukenut KV vaikka tämä liittyykin alussa siihen vain löyhästi.
Disclaimer: Pahus kun en Harry Potteria omista. Somperi.
Muuta: Tarina jatkaa siis aivan omaa rataansa seitsemännen kirjan välistä. Voldemort ei saanutkaan Harrya kiinni metsässä ja taistelu kuolonsyöjien ja kapinallisten välillä parhaillaan kärjistyy Tylypahkan kentällä.

Mitä siilin kuoren alla piili



~Luku 1. Spiraali~




Hänen elämässään ei ollut suurempaa momenttia kuin se jolloin Harry putosi maahan vihreän, kohtalokkaan säteen iskemänä.

Se oli huippu, kärki, maailman murskautuminen silmänräpäyksessä, pyyhkien kaiken altaan.
Jokainen henkilö taistelualueella pysähtyi tuijottamaan liikkumatonta ruumista uskomatta silmiään. Voldemort nauroi kolkkoa, riemukkaan pahansuopaa naurua.

Hermione juoksi.

Hän säntäsi mielipuolisesti koulun suojiin, pään sisällä myrskyten.
Juosten vauhkona käytävillä, Hermione tainnutti jokaisen hänen tielleen osuneen vastustajan kertaakaan pysähtymättä. Kun tarvitset jotain kipeästi, Tylypahkassa on paikka, jonka etsisit käsiisi.

Portaat, vasemmalle, portaat

ylös, ylös, ylös! hän juoksi

lisää käytäviä ja portaikkoja, lisää

kunnes hän saavutti tietyn osan seitsemännestä kerroksesta, vastapäätä Barnabas Bauka-Aivon seinävaatetta.
Yksi ainut ajatus läpäisi hänen mielensä sekasorron.

minun täytyy pelastaa Harry

minun täytyy pelastaa Harry

minun täytyy pelastaa Harry


Kolmasti lause, kolmasti ohi

Vähemmän poissa tolaltaan, hän olisi saattanut ajatella muotoilla tarpeensa toisin. Kas, hänen mielensä tila esti häntä keskittymästä mihinkään muuhun kuin Harryyn, joka oli juuri kaatunut kuolleena Tylypahkan pihalle. Esimerkiksi, hän ei pyytänyt velhomaailman pelastumista Voldemortin kynsistä, eikä liioin eritellyt tapaa tai miltä Harry tulisi pelastaa.

Pelastaa hänet kuolemasta juuri sinä hetkenä, pelastaa Harry ylipäänsä kuolemasta Voldemortin tuhoamana, pelastaa hänen sietämättömiltä Dursleyiltä, pelastaa hänet kummisedän menettämisen surulta

pelastaa hänet vanhempien menetykseltä

pelastaa hänet, hänen julmalta kohtaloltaan?

Tämä kysymys saattaa valottaa joitakin asioita, joita tuli tapahtumaan.

Hermione sulki oven nopeasti heti Tarvehuoneen sisälle päästyään, katkaisten käytävän aavemaisen äänimaailman ulos. Pimeän ei kestäisi kauaa löytää keino läpäistä taikaseinämät. Silmäillen epäilevästi ympärilleen, Hermione huomasi heti varpaidensa kohdalta lähtevän hienojakoisen hiekan peittävän lattian. Varovasti, hän otti hitaan askeleen kohti tuota valkoista, pehmeää kenttää.

Jalka tupsahti hietikolle. Kun mitään ei tapahtunut hän siirsi toisenkin.

Kylmä väre kiiri selkäpiitä pitkin.
Jokin yritti tunkeutua ulkopuolelta sisälle.

Vaistomaisesti jalat veivät pidemmälle hiekan poikki, pimeys juuri huoneen ulkopuolella tuntui painostavalta. Hermione ei edes ehtinyt toivoa huoneen toimivan, ennen kuin hiekka jo vajosi hänen ympärillään, upottaen, syvemmälle ja syvemmälle hiekkaan, samaan hiekkaan joka myös valui hänen päällensä virraten alaspäin, lattiaa ei ollut! Tiedätkö miltä tuntuu pudota lattian läpi? Se vääntää tavattoman kipeästi vatsassa. Hiekkaa tulvi kaikkialle, silmiin, kirvellen, pistäen, korviin, ärsyttäen, suuhun, niin kuivaa ja niin hienorakenteista

huone, ei vaan hiekka, pyöri ja pyöri
ympäri, ympäri, ympäri

Kieppuen


          kuin sisällä pyörteen

                    valkoisen

                             mustan

                   ja tähtien

Mitä avaruutta vääristävin kokemus. Jos hiekka ei olisi huuhdellut hänen aivojaan hän olisi mieltänyt tunteen jotakuinkin samankaltaiseksi kuin Ajankääntäjällä matkustamisen. Myös hiekka, vaikkakin asteen vaaleampaa, oli samannäköistä kuin pienen tiimalasin sisällä.

Hermione ei kuitenkaan huomionut tätä, koska hän kärsi parhaillaan tajunnan räjäyttävästä päänsärystä ja pahoinvointi-aallosta. Taituttuaan täristen kahtia ja oksennettuaan pienen lätäkön lähinnä mahahappoa, tuntien olonsa heikoksi ja epävakaaksi, hänestä alkoi tuntua että jotain oli vialla. Hän liikkui kömpelösti, ikäänkuin tuntemattomassa ruumiissa. Vilkaisten raajojaan, käsiään... toinen käsi puristi edelleen taikasauvaa rystyset valkoisina – mutta!
Hänen kätensä olivat kutistuneet.

Tai eivät täsmälleen kutistuneet.. enemmänkin kuin.. nuoremmat, pienemmät kädet, ei vain koon puolesta, mutta myös ihon koostumuksen ja mittasuhteiden.
Raajat olivat tosiaan lyhyemmät ylipäänsä, ja jotenkin muodottomammat, ohuet ja tasapaksut – eikä ollut rintoja. Ei leveää lantiota, ei pyöreää peppua. Posket olivat pehmoiset ja hieman pullukat. Silkkiset. Tukka oli leijonan harja, joten hän saattoi vain päätyä olettamukseen että oli mitä todennäköisimmin omassa lapsen ruumiissaan, ehkä mitä tahansa seitsemän ja yhdentoista iän väliltä. Hän muisti elävästi inhon kun kaksitoista vuotiaana murrosikä oli ottanut alkaakseen.

Jos hän kerta oli vielä Tarvehuoneessa, se voisi loihtia hänelle peilin, eikö?

”Tarvitsen peilin seinälle”, Hermione määräsi ja sellainen ilmestyi samantien. Pikkuinen Hermione napitti häntä takaisin kuluneissa ja hieman rähjääntyneissä vaatteissa mutta mustelmitta, hänen vartalonsa oli täysin puhdas. Hetken mielijohteesta hän kohotti paidan helmaa löytääkseen pienen syntymämerkin vasemmanpuoleisten kylkiluiden välistä. Tokkuraisena ja ihmeissään tästä kaikesta, hän vielä tunnusteli hampaitaan ja nopea katse peiliin kertoi valitettavasti että ne olivat samat epämiellyttävän isot hampaat kuin ennen Malfoyn kanssa sattunutta tapausta. Hermione kohotti sauvaansa ja hiljaa pienensi etuhampaiden kokoa ja pituutta peilin avulla kunnes oli tyytyväinen.

Yhtäkkiä hän muisti että huoneessa olisi pitänyt olla hiekkaa. Paljon hiekkaa. Mutta jyvääkään ei ollut näkyäkseen.
Seinämät eivät värisseet, ei pienintäkään merkkiä että kuolonsyöjiä olisi huoneen ulkopuolella.
Vain hiljaisuus, ja hänen hieman epätasainen hengityksensä.

Olivatko kaikki pimeyden joukot tuhottu? Sitäkö Tarvehuone oli saanut aikaan? Mutta miksi muuttaa Hermione lapseksi? Ja miksi vajoava, pyörivä hiekka? Jos hän ikinä selviäisi tästä, hän muuttaisi asumaan kirjastoon selvittääkseen kaiken.

Hermione keräsi rohkeutensa ja avasi oven käytävälle, sauvakäsi valmiina.

Tyhjä.

Hän pysyi valppaana tästä huolimatta. Koko ajan tarkkaillen ympäristöään huolellisesti, hän kulki monta kerrosta alaspäin varsin tyhjältä ja ehjältä vaikuttavaa linnaa, aina kakkoskerrokseen asti, missä hän kuuli puheensorinaa.
Se oli professori McGarmiva ja professori Lipetit, syventyneinä keskusteluun oppilaiden lukujärjestyksistä.

”Professori!” Hermione huusi.
Ääni kuulosti todella lapselliselta, lähes kiljuvalta.

Kummatkin käänsivät päänsä ääntä kohti, yllättyneinä. Heidän kasvonsa eivät paljastaneet mitään tunnistamisen merkkejä.

”Sinä taidatkin olla yksi meidän ykkösvuosikurssilaisista. Miten ihmeessä päädyit vaeltelemaan tänne yksin? Sinut olisi pitänyt lajitella luokkalaistesi mukana minuutteja sitten!” McGarmiva torui tiukkailmeisenä, otti kädestä ja raahasi Hermionen mukanaan.
”Ja missä on sinun koulupukusi? Kaikille teille ilmoitettiin että vaihdatte vaatteet ajoissa junassa! Hulmukaavutus”, Hermionen ulommat vaatteet muuntuivat punaisen välähdyksen saattelemana tunnusomaiseen tupruavaan mustaan velhonkaapuun kera valkoisen paitapuseron sekä mustan siistin vekkihameen, ja jopa kenkien puuttuessa – olivat varmaan pudonneet jonnekin sen hiekkavirran viemänä – hänen nukkavierut lököttävät sukkansakin muuttuivat ihastuttavaksi, kiiltäväksi kenkäpariksi.

”K-kiitos. Mutta etkö tunne minua, professori?” Hermione tiedusteli epävarmasti.

”Pitäisikö minun?” professori katsoi Hermioneen, miettien lapsen mielenterveyttä.

Eivätkö nämä oikeasti olleetkaan hänen professoreitaan, vaan monijuomaliemellä naamioituneita? Vai voisiko ollakin että hän oli taas uudelleen yksitoista; hän oli tullut tänne uusimaan menneisyytensä – ei, ei uusimaan – muuttamaan menneisyytensä jotta Harry pelastuisi ja he voittaisivat Voldemortia vastaan hänen tulevaisuuden tietämyksensä avulla - se hiekka! Hiekka oli ehkä vienyt hänet menneisyyteen, mutta itseään ei saisi milloinkaan tavata, tämänhän Hermione tiesi aikamatkustuksesta hyvin - nyt Hermioneja oli kaksi? Vai oliko jotain tapahtunut täällä olevalle Hermionelle? Korvasiko hän nyt tämän? Eikö tätä enää ollut olemassa?

Samalla kun hän mietti mitä sanoa, miten toimia, he saapuivat jo Suureen Saliin täynnä hilpeitä oppilaita. Hermione epäili ettei onneksi löytäisi itseään jo istumasta Rohkelikon pöydässä, mutta etsi silti kasvojaan väkijoukosta kaiken varalta samaan aikaan kun McGarmiva puhui matalaan ääneen rehtori Dumbledoren kanssa. Dumbledore oli elossa joten tämän täytyi ehdottomasti olla menneisyyttä. Harrykin löytyi Rohkelikko-pöydästä, mutta muuten outoa kyllä tuttuja kasvoja ei ollut löytyäkseen, ei esimerkiksi Ronald Weasleytä, hänet kyllä erotti väkijoukosta kuin joukosta, ja jotenkin Sali tuntui suuremmalta ja täydemmältä kuin koskaan, ja opettajistakin puolet olivat tuntemattomia. Tämä ei ollut hänen menneisyytensä sellaisena kuin Hermione muisti. Hän hätkähti mietteistään Dumbledoren yskähtäessä.

”Lapsi hyvä, ei täällä tämän vuoden listassa ole ketään, kenen nimeä ei olisi vielä kutsuttu. Kertoisitko meille kuka olet?” hän sanoi rauhallisesti, mutta hieman tutkivalla katseella, joka tuntui lupaavan käymiskertaa rehtorin kansliaan tämän oudon sattuman johdosta.

Oliko viisasta antaa hänen oma nimensä, jos tämä ei ollut hänen menneisyytensä? Hermione päätti olla muuttamatta sitä, koko koulun edessä, joka oli hiljentynyt kuuntelemaan heidän vuoropuheluaan.

”Hyvä herra, olen Hermione Granger. 11-vuotias. En tiedä miksi en saanut pääsykirjettä, kun kerta osaan taikoa..”

Dumbledore puhkesi sydämelliseen nauruun.

”Tottakai, tottakai lapsi hyvä sinä taikoa osaat, kun kerta tänne asti pääsit. Loistavaa, loistavaa! Uusi oppilas. Lajitellaanpa sinut sitten”, Dumbledore iski silmää veikeästi.

”Albus..” McGarmiva kuiskasi, huolissaan.

”Lajitteluhattu on aivan tuossa, istu ja pistä päähäsi”, rehtori neuvoi Hermionea.
Paljon kuiskeita kiiri ympäri muuten hipihiljaista salia.

”Hermione Granger”, julisti tämän hetken vararehtori, vieras, pitkä ja kylmäkatseinen mies karkean matalalla äänellä. Selvästikään ei hänen menneisyyttään, Hermione ajatteli kävellessään tuolin luo ja veti hatun ylleen, tuntien hienoista nostalgiaa kumman nahkaisen ja painavan materiaalin ympäröidessä hänen päänsä.
Pitkään aikaan Lajitteluhattu ei sanonut mitään. Hermione yritti puhua sille.

-Pyydän, lajitelkaa minut Rohkelikkoon tai Korpinkynteen, olkaa niin hyvät. Kumpikin sopii, mutta mieluummin Rohkelikkoon.

Hiljaisuus.

-Päästäthän sinä minut Rohkelikkoon, etkö päästäkin? Ystäväni, tai siis ainakin jokunen niistä on siellä ymmärräthän, ja olen luonteeltani uskollinen ja rohkea! Olisi aivan kauhea sattumus jos minua ei lajiteltaisikaan sinne.

Vihdoin se puhui.


-Sinä olet mysteeri,

mitä epätavanomaisin

Valhe on olemassaolosi,

kahlittu tänne loitsimin

Salaisuutesi kanssa, hiivi ja piileksi,

ovelaa suunnitelmaa, voittoa etsi

Tie edessäs sun puistattaa niin

Todella, pistänpä sinut


Luihuisiin!


-Ei, minä kuulun Rohkelikkoon!

Minä kuulun Rohkelikkoon!

Hermione huusi epäuskovaisena päänsä sisällä.

”Neiti Granger, olkaa hyvä ja poistakaa hattu päästänne”, sanoi aiempi professori, jonka hän yhtäkkisellä mielen kirkkaudella identifioi professori Sullivaniksi, Suojautumisen Pimeyden voimilta opettajaksi vuosien 1963 ja 1976 väliltä, kirjasta Tylypahkan Historia. Nyt kun hän katseli ympärilleen hän löysi nimet ja kuvaukset jokaiselle aluksi oudolta tuntuneelle professorille, ja mistäpä muustakaan kuin hänen parhaimmasta lempikirjastaan!

Vilkaisten taas oppilas-pöytiä, hän huomasi hyvin pitkän luihuis-pojan olkapääpituisen suoran ja blondin tukkaverhon alla omaavan erittäin silmiinpistävät Malfoyn piirteet. Itseasiassa, todella monilla miespuolisilla opiskelijoilla oli pitkähkö tukka – sen täytyi olla muodikasta siihen aikaan – ja sen täytyi ollakin siihen aikaan –

”Neiti Granger, toistan; olkaa hyvä ja poistakaa hattu välittömästi päästänne ja istuutukaa tupanne pöytään”, sanoi herra Sullivan entistä painokkaammin.
Nuori lettipäinen tyttö Puuskupuhin pöydän etupäässä viittoi ja elehti villisti käsillään, matkien hatun päästä ottamisen liikettä.

Hermione avasi suunsa sekunnin murtoajaksi melkein sanoen jotain, mutta tuli toisiin aatoksiin ja hiljaa matkasi Luihuisten pöytään, luoden pikaisesti surkean katseen rohkelikkoihin, hänen alkuperäiseen tupaansa.

Miksi ihmeessä Luihuinen?
Hermione oli jästisyntyinen ja rehellinen luonteeltaan.

Jo nyt hän tunsi epäystävällisien katseiden kohdistuvan häneen uudesta pöydästään.
Granger ei ole puhdasveristen sukujen nimi eikä tämä ollut edes saanut kirjettä – voisiko tämä edes olla kunnollinen noita?
...oli se mitä liikkui todennäköisimmin päällimmäisenä heidän mielessään.

Dumbledoren johdolla kaikki taputtivat vielä tämän uuden oppilaan saapumisen kunniaksi ja pitoja jatkettiin.

Epämukavan hiljaisuuden jälkeen, eräs poika kysyi häneltä: ”Oletko ihminen? Kun et kerta saanut pääsykirjettä, niin ehkä oletkin todellisuudessa harpyija?”

”Tuota ei, tietääkseni olen kyllä aivan normaali ihminen...”

”Miten kummassa sitten et ole saanut kirjettä? Jokainen jolla on taikavoimia rekisteröidään vauvana.”

”Ehkä minun taikavoimani kasvoivat vasta syntymäni jälkeen, en minä tiedä”, Hermione vastasi heikosti, tietäen sen epätodeksi.

”Mahdotonta!” joku kommentoi.

”Kai ne ovat saattaneet tehdä virheen”, kiharatukkainen tyttö pohti.

Lucius Malfoy istui hänestä kolme paikkaa oikealle pöydän vastapuolen. Hän yritti kovasti olla olematta niin tietoinen tästä asiasta, mutta se kävi hankalaksi. Oliko tämä 16-vuotias poika jo Voldemortin joukoissa? Eivätkö luihuiset olleetkin ensimmäisiä jotka liittyivät häneen, ja suurimmissa määrin?

Eikö tämä ollut paras tilaisuus saada selville mitä he oikein puuhasivat?
Pitää ystäväsi lähellä, mutta vihollisesi vielä lähempänä...

Se oli pelottava ajatus.

Että Hermione oli matkannut ajan läpi muuttaakseen historian kulun, jotta Harry pelastuisi.
Minun täytyy pelastaa Harry!
Magia oli parhaimmillaan suurenmoinen, ihmeellinen asia.

Hän sai ensin tietää tummapehkoisen pojan nimen joka oli luullut häntä harpyijaksi, tämä oli Cerell Criscel. Pikkuruinen, soma nukkemainen tyttö hänen edessään oli Alina Flidderick. Kiharatukkainen tyttö ilmoitti itsensä Theodora Rosenlewiksi, poika joka söi kuin huomista ei olisikaan sai vaivalla puuskautettua pureksinnan välistä ”Carl Crabbe”, poika jonka päätä koristi tumma pottakampaus oli Christian Nott, vaaleaksi polkaksi leikattu tyttö puolestaan Patricia Rosier, kaikki ensiluokkalaisia.

Hän oli pöydässä monen tulevaisuuden kuolonsyöjän kanssa. Malfoy, Avery, Crabbe, Lestrange, Nott, Rosier, Mulciber ja mahdollisesti vielä monien muiden. Dolohovinkin tunnisti pitkänä ja rujona seitsemännes-luokkalaisena.

Missään nimessä hän ei aikonut kertoa heille olevansa jästisyntyinen, keskellä Luihuis-pöytää. Joku peitetarina oli keksittävä. Mikäli hän ei aikonut elää täydellisen epäsosiaalisena, syrjäytyneenä erakkona, ennemmin tai myöhemmin hänen olisi kerrottava tupalaisilleen jotain. Kyllä, luihuisille, hänen tämän hetken tupatovereilleen. Siitä oli hankala päästä yli.

”Niin siis ketkä olivatkaan sinun vanhempasi?”
Christian Nott, todellinen räkänokkainen kakara nosti kissan pöydälle.

”Et sinä tuntisi heitä. Asuimme Australiassa. Minun äitini tutki Loitsuja. Saatan ehkä joku päivä pystyä valmistamaan taikasauvoja”, valheet liukuivat pitkin hänen kieltään, liian sulavasti, melkein kuin se ei olisi ollut hänen omansa. Mutta ei kaikki oikeastaan ollutkaan valetta.

”Todellako? Sinun täytyy sitten olla hyvin lahjakas”, Rosier tyttö sanoi hieman kateissaan.

”Miksi Australiasta tänne? Miksi et jäänyt sinnen sauvojen valmistamista oppimaan, jos kerran olet niin mahtava?” Nott uteli pilkallisesti.

”Minun isäni kuoli joskus vauvana ollessani, ja äiti kuoli luolan romahdukseen, kaivaessaan Riimukiviä. En halunnut jäädä, joten tulin tänne etsimään tätini Bathilda Bagshotin”,

”-eikä, se joka on kuin pullosta tullut umpihullu?-”

”ja hän ystävällisesti neuvoi minut tänne. Toi minut Tylyahoon saakka ja sieltä kävelin jalkaisin. Siinä kaikki lyhyesti. Mutta olen todella nälkäinen, joten jos suotte minulle hetken anteeksi, niin söisin nyt”, Hermione toi vaarallisen keskustelun päätökseen ja alkoi tarmokkaasti latoa lautastaan täyteen. Tottakai hän tiesi historioitsija Bathildan olevan hieman eriskummallinen jo näihin aikoihin, ja siihen hän juuri luottikin. Valehtelu oli silti epämukavaa ja pelottavaa, se jätti tahmean palan kurkkuun. Onneksi hänet jätettiin lähinnä rauhaan lopuksi illaksi.

Kun kiireiset pienet ekaluokkalaiset parveilivat ulos suuresta salista, menneisyys, tai siis tulevaisuus tuntui yhtäkkiä kovin kaukaiselta. Luihuiset kerättiin kokoon ja Hermione huomasi pienen Kalkaroksen joukossa. Hän oli todellakin niin nuori että oli vaikea tunnistaa tässä tulevaa juomamestaria. Jollakin tapaa, Hermionen teki mieli mennä kuristamaan tämä, huutaa ja tivata miten tämä oli kehdannut murhata rehtori Dumbledoren – mutta se olisi ollut liian absurdia. Hermionen rationaalinen puoli kuitenkin ajatteli, että ehkä Kalkaroksenkin tulevaisuuden voisi muuttaa, estää tätä ikinä liittymästä kuolonsyöjiin. Koska siitä tässä oli kyse, ei epäilystäkään. Jo se että professorit 2.kerroksen käytävällä olivat nähneet Hermionen, tarkoitti menneisyyden, ja samalla tulevaisuuden muuttumista. Hermione ei tiennyt miten tämä paradoksi oli mahdollista, mutta ainakaan toistaiseksi maailma ei ollut vielä pysähtynyt.
”Mitä sinä tuijotat?” kysyi nuori Kalkaros happamasti.
Hermione säpsähti.
”Ei ollut tarkoitus”, hän mutisi.

Vaikutti siltä että ekaluokkalaisilla oli yhteensä neljä huonetta, sillä tytöt jaettiin kahteen.
Toivottuaan hyvää yötä huonetovereilleen, Alinalle, Theodoralle ja Patricialle, unenpäästä ei tuntunut saavan millään kiinni vaikka miten yritti. Päivän tapahtumat, menneisyys, kaikki pyöri hänen päässään levottomasti. Vihdoin hän antoi periksi ja keskittyi häntä aivan erityisesti vaivaavaan ajatukseen.

Miksi hänet lajiteltiin Luihuiseen? Hän ei ikinä ollut pitänyt näitä korkeassa arvossa, eivätkä nämä häntä. Hän tuntui olevan kaiken sen ruumiillistuma mitä he vastustivat. Rohkeus, uskollisuus, keskinkertainen varallisuus, sääntöjä pilkulleen noudattava, myötätuntoinen erilaisia taikaolentoja, kuten ihmissusia, jättejä ja kotitonttuja kohtaan ja kaiken huipuksi: hän oli jästisyntyinen. Vaikka hän tiesi ettei ollut ainut jästisyntyinen ikinä joka oli kantanut hopea-vihreitä värejä, sitä olisi silti hankala piilotella, hän oli jo valmiiksi melkoisen epäilyttävä henkilö.

Kuten jokaisessa Tylypahkasta kertovassa kirjassa, niin myöskin hänen rakkaassa teoksessaan Tylypahkan Historia, kerrottiin Luihuisen arvojen olevan viekkaus, neuvokkuus ja kunnianhimo. Jos hän mietti tätä hetken, hän saattoi myöntää omaavansa kaksi ensimmäistä piirrettä, jotenkuten, varsinkin toisen, ja kunnianhimo... hänellähän oli aina ollut jonkun verran kunnianhimoa, eikö ollutkin ollut? Kolmantena vuonna hän oli päättäväisenä kahminut kaikki kaksitoista kurssia, neljäntenä hän aloitti Kotitonttujen Hyvinvointi -kampanjan, ja joskus hän oli kuvitellut itselleen korkean viran Taikaministeriöstä...
Ja olihan Lajitteluhattu ollut, varsinkin siinä oikeassa: hän kantoi suurta salaisuutta. Hiekka oli saanut tämän kaiken aikaan. Kirjasto... kirjasto odotti häntä huomenna... Peitto tuntui painavalta ja kovin väsyttävältä, se sai hänet viimein vaipuimaan kevyeeseen, levottomaan uneen.


~o~

<Loppusanat!>

Apua, mitä teet täällä? Luitko ensimmäisen luvun todellakin loppuun? No huh huh.
Ei olisi kannattanut – ei kun ihan tosi kiva :)

Tämä on siis kömpelö käännös ehkä yhtälailla kömpelöstä englannin kielisestä ficistäni, ”What lies beneath the cover of the Hedgehog”, eli tämä on kömpelö potenssiin kaksi. Olen saanut alkuperäisestä noin viisi lukua kirjoitettua ja julkaissut vasta ensimmäisen. Kaikki ovat hehtaaripitkiä ja tavattoman pitkästyttäviä myös. Pidän kyllä romanssista mutta jotenkin ei huvita virittää mitään mieleltään 18-v Hermionen ja 11-v pikkunappuloiden välille.. Yllättikö? Ei vaan, en vaan osaa kirjoittaa hyvin, haha. :D

Kielioppivirheet ovat mahdollisia. Aikamatkustuskaan ei ole ihan loogista mutta mitäpä tuosta, eipä ole taikasauvojen kanssa riehuvat velhotkaan. Voin kuitenkin paljastaa oman ajanjuoksuni punaisen langan ko. asiasta:
tein paradoksin, missä Hermione matkustaa menneisyyteen, mutta ei voisi enää olla olemassa koska menneisyys muuttuu suuntaan y kun ”vanha” menneisyys jatkuu edelleen suuntaan x, eli muodostuu kaksi aikajanaa. Tässä ei siltikään ole logiikkaa, vanhan aikajanan tulisi kadota ja siten Hermionenkin, mutta *taikuutta*! Eli vanha aikajana jatkaa Tylypahkan hävityn taistelun jälkeen ilman Hermionea, ja uusi jana vanhasta tulevan Hermionen kanssa, ja ehkä myöhemmin kahden, ken tietää.. perhosenisku ja kaikkea tiedättehän.

Hip hei, peräti yksi taika koko luvussa!

Huom. Alkuperäinen uusi loitsuni oli fluctunifors, latinan ja englannin sekoitus. En enää muista tarkkaan mitä se tarkoitti ;__; Joten nyt siitä tuli hulmukaavutus. Toinen vaihtoehto olisi ollut hulmunivormutus.

Kääntäminen on aivan kauheaa. Jos jotain on tehnyt englanniksi, ei voi enää käsittää miten sen muuntaa suomeksi.. en edes enää muista mitkä ilmaisut ovat englannista peräisin ja mitkä eivät. Alkuperäinen fic löytyy fanfiction.netistä ja harvoin päivitetystä blogistani.

Jos joskus jaksan kääntää loput, niin lupaan siitä tulevan yhtä karmeaa kuin tästäkin!

Cheers, Nodame


Ps. Kai on sallittua kääntää Barnabas Barmy Barnabas Hiivakkaaksi?

/Taitaa ollakin Barnabas Bauka-Aivo.. Taidanpa korjata.
//Pahoitteluni että Harry dumpattiin näin nopeasti sivuun... Tästä ei kuitenkaan täysin ole kyse, vaan lupaan että Harry, Ron&co tulevaisuudenkin ihmiset vielä palaavat mukaan tarinaan, jossakin vaiheessa, väistämättä (elleivät jätä syntymättä, koska perhosefekti, hui! Ei vaiskaan, kyllä niiden täytyy syntyä koska Hermione tekee tämän kaiken lähinnä Harryn ja muiden kavereidensa paremman tulevaisuuden puolesta). Mutta käsittelenkö enää alkuperäistä aikajanaa on toinen juttu. En tiedä vielä.

//Suurennettu tekstikoko poistettu. :) -gamma
« Viimeksi muokattu: Elokuu 13, 2014, 21:05:40 kirjoittanut Nodame »