Kirjoittaja Aihe: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) VALMIS 22.10.2014  (Luettu 2845 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 35. osa 6.2.
« Vastaus #75 : Helmikuu 14, 2014, 12:54:33 »
Semina, voi, kiitos paljon kommentistasi! Olen aika imarreltu, että olet noussut klo 6.10 lukemaan tätä haha! :D Kiva että tykkäilet! :)



36. Lieroja ja lunttaajia
Maanantai 7.12.2023

Lily, Hugo, Fred ja Gabriella hytisivät kävellessään kohti rohkelikkotornia luudanvarret kainaloissa. Heidän punaiset huispauskaapunsa olivat jäätyneet jäykiksi ja heidän kaikkien kasvoilla oli terävänpunaiset läiskät aivan kuin pakkanen olisi puraissut heitä poskista.
   Lihava Leidi katsoi heitä päätään puolelta toiselle pyöritellen. ”Miksi teidän täytyy pelata tuollaisessa säässä?”
   Fred, Hugo ja Gabriella mulkaisivat Lilyä merkityksellisesti. ”Niin, miksi, Lily?”
   Lily kohotti leukaansa. ”Kireistä sääolosuhteista huolimatta meidän on harjoiteltava! Olemme häviöllä yli sadalla pisteellä!”
   Fred tuhahti. ”Muista, että voit käyttää tuota tekosyynä enää korkeintaan kerran.”
   ”Se ei ole tekosyy, serkku hyvä”, Lily tokaisi arvokkaasti. ”Kiität minua sitten, kun me voitamme Puuskupuhin.” Tosin peliin oli vielä melkein kuukausi. Lilystä oli kuitenkin hyvä, että heidän harjoittelunsa oli jo nyt tiivistä ja tiukkaa, he olisivat huippukunnossa ja toivottavasti voittamattomia kuukauden päästä Puuskupuhia vastaan.
   ”Tai sitten sinä kiität minua, kun viskon hämmästyttävillä huispaustaidoillani meille voiton”, Fred uumoili leveästi hymyillen.
   Lily kohotti kulmaansa. ”No, parasta olisikin, minä jouduin viime pelissä viskomaan maaleja melkein yksinäni, kun sinä lorvit kuherruskuukaudellasi.”
   Kaikki hymy Fredin kasvoilta valahti pois ja hän kääntyi Lihavan Leidin paljastaman muotokuva-aukon suuntaan. ”Miten vaan.”
   Lily huokaisi kiivetessään muiden perässä rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen. Miksi hänen oli pitänyt muistuttaa Frediä Georgiannasta? Poika selkeästi halusi vältellä aihetta.
   Oleskeluhuone oli melkein tyhjä, maanantai oli hyvää vauhtia kääntymässä tiistaiksi. Fred ja Hugo lähtivät kiipeämään poikien makuusaleihin vieviä kierreportaita ylös ja Lily ja Gabriella lähtivät omaan makuusaliinsa hyvät yöt pojille toivottaen.
   Makuuhuoneessa heitä odotti hassunkurinen näky: Roxanne makasi mahallaan sänkynsä jalkopäässä ja luetteli kovaan ääneen vampyyrinkarkotusloitsun vaiheita. Shawn puoliksi istui ja puoliksi makasi nojaten tytön sängynpäätyyn ja näytti kuuntelevan keskittyneesti. Molemmat kohottivat katseensa Lilyn ja Gabriellan astuessa huoneeseen.
   ”Moi Shawn”, Gabriella tervehti tyynesti heittäen luutansa sängylleen ja käveli suoraan kylpyhuoneeseen.
   ”Moi!” Shawn tervehti takaisin ja katsoi Lilyä ovelasti hymyillen. ”Ja moi sinullekin.”
   Lily hymyili, laski Tulisalamansa sängylleen Jamesin Tulisalaman viereen, meni Roxannen sängyn luokse ja istahti poikaystävänsä viereen. ”Moi.” Hän suuteli viivytellen pojan huulia. ”Oletteko te panneet vähemmän viisaat päänne yhteen ja ryhtyneet opiskelemaan?”
   ”Shawn tenttaa minun pimeyden voimilta suojautumisen teoriataitojani”, Roxanne kertoi näyttäen lievästi kärsivältä. ”Butlerin pistokokeen takia.”
   ”Minkä pistokokeen takia?” Lily kähähti.
   Roxanne irvisti. ”Ai niin! Unohdin kertoa Butlerin pitävän meille huomenna pistokokeet!”
   Lily tuijotti tyttöä. ”Mistä sinä sen tiedät?”
   Roxanne kohautti olkiaan. ”Näin unta, että se viiksivallu läväytti nivaskan täytettäviä pergamentteja eteeni ja minä en osannut vastata mihinkään muuhun kysymykseen kuin siihen, mitä tehdään jos ankeuttaja hyökkää. Tosin jos todellinen tilanne tulisi eteen ja ankeuttaja lähestyisi minua kammottavasti koristen, minä varmaan lähinnä kiljuisin ja yrittäisin vähemmän arvokkaasti kompuroida karkuun. Ihan kuin minä mitään suojeliusta osaisin tehdä.”
   ”Sinun pitäisi opetella tekemään se”, Shawn sanoi silitellen samalla hajamielisesti Lilyn alaselkää. ”Ankeuttajat ovat nyt kuolonsyöjien käskyläisiä.”
   Roxanne irvisti. ”No, tuskin ne tänne tulevat.”
   Shawn katsoi Roxannea melkein ankarasti. ”Koskaan ei voi tietää. Eikös Jasper olekin antanut sinulle tukiopetusta? Pyydä häntä opettamaan sinulle suojeliusloitsu.”
   Roxanne huokaisi alistuneesti. ”Joo, joo.”
   Shawnin vihjailevat, pehmeät kädenliikkeet Lilyn alaselän tienoilla saivat kutkuttavan kutinan kiristämään Lilyn vatsanpohjaa ja hänen kätensä puristui melkein tahattomasti Shawnin ranteen ympärille vaativasti. Poika katsoi häntä ja leveästä virnistyksestä ja kulmakarvojen nytkähtämisestä päätellen saattoi aavistaa hänen ajatuksensa.
   Roxanne taisi aavistaa ne myös. Tyttö huokaisi liioitellun raskaasti. ”Menkää rakastamaan toisianne siitä, senkin kiimaisen limaiset pienet etanat. Hyvä, että edes jotkut lempivät.”
   Shawn ja Lily tirskahtivat. Lily katsoi parasta ystäväänsä. ”Miksi sinä jurotat? Onko sinulla ja salaisella kitarisakutittajalla ryppyjä rakkaudessa?”
   Roxanne irvisti ja nousi sängyltään pahantuulisesti tuhahtaen. ”Miehet ovat ärsyttäviä lieroja!”
   ”Hei!” Shawn huudahti närkästyneenä.
   Roxanne virnisti. ”Sinä myös, Etanahurmuri.”
   Shawn mutristi huuliaan. ”Ai olen ärsyttävä liero vai?”
   Roxanne hymyili leveästi. ”No, hyvä on, liero vain.”
   Shawn mulkoili Roxannea ja risti kätensä puuskaan. Lily pyöräytti silmiään ja ryhtyi kiskomaan Shawnia ylös sängyltä. ”Tule, liero. Mennään käymään… kävelyllä.”
   Roxanne vinkkasi silmäänsä. ”Niin, romanttisella kuutamokävelyllä luutavarastossa.”
   Lily ja Shawn loivat Roxanneen huvittuneet katseet ennen kuin lähtivät makuusalista toisiaan käsistä pidellen. Heti, kun makuuhuoneen ovi oli sulkeutunut, Shawn kietoi kätensä Lilyn ympärille, painoi hänet vasten kivistä seinää ja suuteli häntä pehmeästi.
   ”Sinä olet niin söpö huispausvermeissäsi”, Shawn mutisi hymyillen vasten Lilyn huulia.
   Lily hymyili takaisin ja näykkäisi Shawnia vihjailevasti huulesta. ”Olen vieläkin söpömpi ilman niitä.”
   Shawnin kädet Lilyn lanteilla tiukensivat otettaan. Poika virnisti hyväksyvästi. ”Tiedän. Tule, mennään.”
   He rymistivät nauraen kierreportaat alas ja sujahtivat muotokuva-aukon lävitse tyhjälle käytävälle. Lihava Leidi ryki tuomitsevasti heidän takanaan ja he hihittivät paheellisesti juostessaan eteenpäin käytävällä toisiaan käsistä pidellen.

*

Roxanne toljotti epäuskoisesti pergamenttipinoa, jonka Butler oli hänen eteensä laskenut. Ensimmäisen pergamentin yläosassa oli liuta kysymyksiä.

1.   Kuinka suojaudut ankeuttajalta?
2.   Mitä torjuntaloitsua käyttäisit tainnutustaikaan ja miksi?
3.   Kuinka suojelet itseäsi ihmissudelta?
4.   Mitkä ovat vampyyrinkarkotusloitsun vaiheet ja miksi sen käyttö ei välttämättä ole paras ratkaisu vampyyrin karkottamiseen?

Kysymykset jatkuivat aina kahdenteenkymmenenteen kysymykseen saakka. Vaikka Roxanne olikin saanut vihiä kokeesta etukäteen kummallisilla unenlahjoillaan, ei hän tiennyt vastauksia puoliinkaan kysymyksistä.
   Masentuneena hän katseli ympärilleen pimeyden voimilta suojautumisen luokassa. Professori Butler katseli tarkkaavaisesti rohkelikko-opiskelijoita pöytänsä takaa ja suki hitaasti mustia pitkiä viiksiään. Hugo ja Lily istuivat Roxannen edessä ja molemmat olivat kumartuneet omien pergamenttiensa ylle ja kirjoittivat hurjaa vauhtia vastauksiaan. Fred istui Roxannen vieressä, nojasi toiseen käteensä ja kirjoitteli laiskan välinpitämättömästi pergamenttiin vastauksia. Veljen silmänaluset olivat kovin tummat ja iho kalpea, nukkuikohan tämä ollenkaan öisin?
   ”Valkosipulin voi työntää vampyyrin nenään”, kuului yhtäkkiä pohtiva ääni aivan Roxannen selän takaa. ”Se tehoaa nopeammin kuin karkotusloitsu.”
   Roxanne käännähti vauhkosti ympäri ja hänen suustaan pääsi pieni vinkaisu. Senior James seisoi hänen takanaan sukien pörröisiä, mustia hiuksiaan ja katseli hänen koekysymyksiään harkitsevainen ilme kasvoillaan.
   ”Jep, mutta se on tehtävä nopeasti ja sulavasti ennen kuin vampyyri tajuaa mitä tapahtuu”, sanoi toinen ääni senior Jamesin vierestä ja yhtäkkiä Roxanne näki Jamesin viereen ilmestyvän jäntevän ja hyvännäköisen miehen, jolla oli tyylikkään pitkä ruskea tukka, harmaat silmät ja kylmän ovela hymy kasvoillaan.
   ”Entä mitä sinä sanot kysymyksestä viisitoista?” senior James kysyi kuulostaen siltä kuin olisi ollut etäisesti kiinnostunut ystävänsä vastauksesta.
   Hyvännäköinen mies vilkaisi pergamenttia pulpetilla ja virnisti iloisesti. ”Hei, pliis! Sanoisin, että animaagia on mahdotonta tunnistaa eläinhahmossa. Jos tuntee henkilön, voi löytää jotakin ominaispiirteitä tietysti – ”
   ”Esimerkkinä sinun koirahahmosi kirppuinen ja saastainen turkki, joka kuvastaa mainiosti sinun kuontaloasi – ”
   ”Hei, jos tässä epämiellyttävästä kuontalosta aletaan puhua, niin kehottaisin vilkaisemaan peiliin, Sarvihaara – ”
   ”Anteeksi”, Roxanne kähähti kuiskaten ja sekä senior James että tämän ystävä – jonka Roxanne oletti olevan Anturajalka, Harryn kummisetä Sirius Black – kääntyivät katsomaan Roxannea. ”Minä yritän tässä keskittyä!”
   Senior James ja Sirius virnistivät. ”Okei, sori vaan. Tosin luulisi, että apu kelpaisi”, Sirius sanoi ja vinkkasi silmäänsä.
   Roxanne räpytteli silmiään ja tunsi synnillisen virnistyksen leviävän kasvoilleen. ”Kelpaa, kelpaa! Jatkakaa!” Hän ryhtyi kirjoittamaan senior Jamesin ja Siriuksen mutinoita ylös pergamentiinsa.
   ”Neiti Weasley? Mitä sinä supiset? Yritätkö sinä luntata?” professori Butlerin ääni luokan edestä kysyi toruvalla äänellä.
   ”En tietenkään, professori”, Roxanne päräytti. Fred, Lily ja Hugo katsoivat häntä. ”Minua vain tuota, itketti, ja yritin vain vähän tsempata itseäni.”
   ”Miksi sinua itketti?” professori Butler kysyi hämmentyneenä.
   Roxanne irvisti. ”Koska en tiedä vastauksia – ”
   ”Älä kerro hänelle, törppö! Etkö luule hänen ihmettelevän, kun palautat kauniisti täytetyn koepaperin hänelle?” senior James sihahti ja Roxanne vaihtoi lauseensa suuntaa lennossa.
   ” – kysymykseen kaksikymmentä”, Roxanne lopetti lauseensa.
   Lily, Fred ja Hugo tuijottivat häntä ihmeissään ja muutama muukin heidän luokkatovereistaan vilkuili häntä kummastuneena. Roxanne räpytteli viattomasti silmiään takaisin.
   ”Keskittykää kaikki nyt vain omiin pergamentteihinne”, professori Butler käski hivenen kärsivällä äänellä.
   ”Nopeasti nyt, tunnen voimieni ehtyvän!” senior James hoputti.
   ”Tuonpuoleisella on meitä jo ikävä”, Sirius kertoi ironinen huvittuneisuus äänestään huokuen.
   Sirius ja senior James supisivat vastauksia Roxannen korvaan niin hurjalla vauhdilla, ettei hän meinannut pysyä perässä.
   ”Hups”, Sirius mutisi vain hetken kuluttua. ”Nyt se on menoa.” Sitten hyvännäköinen komistus olikin jo kadonnut ilmaan. Senior James irvisti.
   ”Minunkin on mentävä.”
   ”Kiitos!” Roxanne sihahti. Senior James hymyili ennen kuin katosi hänkin osaksi ilmaa.
   Roxanne oli erittäin hyvällä tuulella. Vaikkei hän ollutkaan saanut ihan kaikkia vastauksia kelmeiltä, pistokoepergamentit olivat kiitettävän täynnä vastauksia. Roxanne suorastaan pomppi ilosta. Mustan magian voimat olivat aika siisti juttu!
   ”Miksi sinä olet niin iloinen?” Hugo kysyi epäilevästi, kun he menivät Suureen Saliin päivälliselle. Lily, Fred ja Gabriella katsoivat kaikki Roxannea pistävästi, aivan kuin olisivat arvanneet jotakin vilpillistä olleen tekeillä. Roxanne yritti näyttää niin harmittomalta kuin vain suinkin osasi.
   ”Ehkä minulla on ollut hyvä päivä”, Roxanne sanoi iloisesti ja kohautti olkiaan. Hän ryhtyi kahmimaan risottoa lautaselleen ja vältteli Lilyn tutkivaa katsetta.
   ”Onko sinulla treffit salaisen rakastajasi kanssa vai?” Gabriella kysäisi.
   Fred röyhtäisi mahtavasti. ”Hyi.”
   ”Älä muuta sano”, Roxanne sanoi painokkaasti ja mulkaisi sikamaista veljeään. ”Eikä minulla ole mitään treffejä”, hän sanoi Gabriellalle. Ihan kuin hän olisi etukäteen sopinut Jacobin kanssa tapaamisia. Jacob tuli ja meni miten sattui ilmoittelematta pahemmin suunnitelmistaan tai aikatauluistaan. Roxanne irvisti ajatellessaan poikaa. Tämä oli ääliömäisin, moukkamaisin, jääräpäisin, ärsyttävin ja tuskatuttavin poika, ketä hän oli ikinä tapaillut.
   Ja myös auttamattomasti seksikkäin. Pelkkä ajatus Jacobin käsistä hänen vartalollaan sai Roxannen jalat muuttumaan hyytelömössöksi.
   Jacobia ei ollut näkynyt melkein viikkoon ja se raivostutti Roxannea monestakin syystä. Yksi oli se, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä missä poika oli ja mitä tämä puuhasi – eikä Jacob varmasti kertoisi hänelle, jos hän kysyisi. Toinen oli se, että hänellä oli oikeastaan melkoinen ikävä poikaa. Kolmas oli se, että hän oli kiimainen ja olisi kovasti halunnut päästä nauttimaan Jacobin kosketuksesta ja läheisyydestä. Roxannen teki yhtäkkiä melkein mieli murjottaa. Miksei Jacobia ollut näkynyt? Oliko tämä kyllästynyt häneen? Se ei tuntunut todennäköiseltä. Jacob oli heidän salaisilla yöseikkailuillaan ollut enemmänkin kuin innostunut Roxannesta. Silti… Roxanne ei täysin kyennyt sulkemaan epäluuloisuutta pois mielestään. Jacob oli salaperäinen ja arvaamaton ja tästä oli vaikea ottaa selvää.
   Päivällisen jälkeen Roxanne, Fred, Hugo ja Lily lähtivät kohti rohkelikkotornia, Gabriella jäi Suureen Saliin juttelemaan kuudesluokkalaisen ystävänsä Carrie Seen kanssa.
   ”Minusta näytti siltä kuin olisit jutellut jollekin Butlerin kokeen aikana”, Lily mutisi katsellen Roxannen kasvoja tutkivasti.
   Roxanne irvisti. ”Itselleni vain.”
   Hugo ja Fred katsoivat hekin Roxannea. ”Tai sitten sait apua joltakulta, joka on siirtynyt tästä maailmasta mullan toiselle puolelle.”
   Roxanne niiskaisi arvokkuutta tavoitellen. ”En tiedä, mistä te puhutte.”
   Roxanne tiesi olevansa surkea valehtelija ja Fredin leveästä virneestä ja Hugon ja Lilyn paheksuvista katseista päätellen hänen serkkunsa näkivät hänen lävitseen.
   ”Hah!” Lily huudahti. Tytön tummansiniset silmät näyttivät syyttäviltä. ”Sinä siis huijasit!”
   Roxanne pyöräytti silmiään. ”Sarvihaaralla ja Anturajalalla oli mielenkiintoisia mielipiteitä ja minä satuin kuuntelemaan heidän sepustuksiaan, kun ne nyt siinä kuunneltavissa kerran olivat.”
   ”Sinä huijasit.” Lilyn ääni oli paheksuva.
   ”Olisit sinäkin varmasti huijannut!” Roxanne huudahti puolustautuen.
   ”No, en varmasti!”
   ”Haiskun kakkaa.” Roxanne risti kätensä puuskaan.
   Lily tuhahti. ”Minun ei tarvitse luntata kokeissa.”
   ”Niinpä, koska ylväs, siveellinen ja tunnollisesti läksyjen ajan tasalla pysyvä huispausrinsessa Lily Luna on täydellinen!”
   Lily virnisti, vaikka katselikin häntä edelleen paheksuvasti. ”Osuvasti muotoiltu.”
   Roxanne huokaisi turhautuneena. Lily mulkoili häntä, Fred virnisteli ja Hugo katseli kohtausta hieman etäämmältä, mutta kohollaan olevista kulmakarvoista Roxanne päätteli Johtajapojan olevan samaa mieltä Lilyn kanssa.
   ”Sinun pitää mennä kertomaan Butlerille”, Lily sanoi käskevällä äänellä.
   Roxanne tuijotti Lilyä. ”Et voi olla tosissasi.”
   ”Olen minä! Sinä huijasit! Sinä et ikinä opi mitään, jos et ota vastuuta opiskelustasi! Meillä on S.U.P.E.R.:t tänä vuonna!”
   ”Olen hyvin tietoinen lähestyvistä supereista, kiitos vaan”, Roxanne mutisi. Pettymys kuohahteli hänen sisällään, miksi Lilyn piti aina olla tuollainen ilonpilaaja? Miksi punapää ei voinut vain riemuita Roxannen mukana siitä, että hän oli ehkä kerrankin päässyt pistokkaasta läpi? Miksi tämä ei voinut kerrankin olla hänen puolellaan?
   ”Ei siltä vaikuta!” Lily huudahti. ”Vai ajattelitko sinä huijata myös S.U.P.E.R.:ssa?”
   Roxannea alkoi ärsyttää. Hyvähän se Lilyn oli pyhää kunniallisuutta esittää. ”Ehkä huijaankin ja ehkä saan kaikesta paremman arvosanan kuin sinä ja sehän se sinua sitten vasta pännisikin.”
   Lily siristi silmiään. ”Mitä tuo oli tarkoittavinaan?”
   Roxanne huokaisi. Lilyn kanssa oli typerää ryhtyä riitelemään, tyttö oli luupäistä luupäin, eikä itsepäisesti antaisi myöten mistään, mistä oli jo päättänyt oman mielipiteensä. ”Rauhoitu Lils. Ei tässä elämästä ja kuolemasta ole kysymys, vaan parista hassusta valkosipulivampyyrista.”
   Lily pyöräytti silmiään olemus närkästystä huokuen ja lähti kävelemään käytävää eteenpäin kiukkuisin askelin.
   ”Pidä hauskaa”, Roxanne mutisi tytön perään. Lily marmattaisi koko illan Roxannen paheellisuudesta ja tuomitsisi häntä. Hugo vilkaisi Roxannea ja lähti sitten Lilyn perään.
   Fred virnisti hänelle. ”Älä välitä, pikkusisko. Lilleroa vain ärsyttää, kun sinä et paljastanut kelmien tietämyksiä hänellekin.”
   Roxanne hymähti. Fredillä oli tapana kutsua häntä joskus pikkusiskoksi, vaikka oli syntynyt noin kymmenen sekuntia aikaisemmin kuin hän. ”Joo, niin varmaan.”
   Fred nytkäytti päätään kohti Lilyn ja Hugon loittonevia selkiä. ”Tuletko sinä?”
   Roxanne irvisti. ”Taidan mennä kirjastoon täyttämään tätä tyhjää päätäni loitsutietämyksellä.”
   Fred nyökkäsi ovela hymy kasvoillaan. ”Suosittelen sitä lämpimästi, ehkei sinun sitten tarvitse turvautua kokeissa kuolleiden tietoperustaan.” Veli virnisti ja lähti sitten Lilyn ja Hugon perään. Roxanne huokaisi. Opiskeleminen yksin kirjastossa ei pahemmin houkutellut häntä, mutta Lilyn mäkätyksen kuunteleminen houkutteli häntä vieläkin vähemmän.
   Samassa Roxanne näki vaaleahiuksisen naisen hahmon lipuvan käytävää eteenpäin kävelevän Fredin vieressä, mutta hän ei ehtinyt edes räpäyttää silmiään hämmästyksestä, kun nainen oli jo kadonnut.
   Roxanne pyöritti päätään. Kuolleiden näkeminen oli sinänsä ihan jees, mutta joskus se myös karmi häntä kammottavalla tavalla. Jostakin syystä hänestä tuntui kuin kuolleet olisivat ilmestyneet yhä useammin hänen näköpiiriinsä.
   Roxanne lähti kohti kirjastoa miettien Frediä, Georgiannaa ja Lilyä. Joskus Roxanne toivoi, että jokin kolauttaisi Lilyn egoon mahtavan reiän ja tyttö joutuisi painumaan syvälle itseensä ja järjestelemään ajatusmaailmaansa vähemmän mustaksi ja valkoiseksi. Ehkä tämä sitten oppisi vähän rentoutumaan. Lilyn olisi pitänyt ottaa asiat vähän avomielisemmin vastaan eikä aina vain kuvitella itsepäisesti tietävänsä kaikesta kaiken. Lily oli tärkein ihminen Roxannelle koko maailmassa, mutta lähiaikoina häntä oli alkanut ärsyttää tämän kova kuori, joka vain harvoin pääsi rakoilemaan.
   Yhtäkkiä jäntevät kädet kietoutuivat Roxannen ympärille takaapäin ja käheä, matala ääni kuiskasi hänen korvaansa: ”Vai olet sinä lunttaajapaholainen.”
   Roxanne tunsi leveän hymyn leviävän kasvoilleen voimakkaiden käsien kääntäessä hänet ympäri. Jacobin vihreät silmät olivat huvittuneet ja suu hymyili vinoa, ovelaa hymyä. Samassa poika pyöräytti häntä niin, että he siirtyivät tyhjän käytävän soihdunkirkkaasta valosta kahden haarniskan väliin turvaan mahdollisilta uteliailta katseilta. Roxanne kohtasi terävän, rauhallisen katseen hymyillen ilkikurisesti.
”Niinhän minä sitten vissiinkin olen.”
   ”Se punapää on aika tiukkapipo”, Jacob tokaisi ja irvisti. ”Siis niin kuin oikeasti, kuka ottaa noin tosissaan jonkun pistokokeen?”
   ”Lillero on tunnollisuuden perikuva”, Roxanne mutisi harmissaan laskien katseensa. Hän oli itsekin samaa mieltä, mutta jokin vaisto hänen sisällään tunsi silti tarvetta puolustaa Lilyä.
   Jacob tarttui hänen leukaansa ja nosti hänen päätään niin, että saattoi katsoa häntä silmiin. ”Et kai sinä mökötä?”
   Roxanne virnisti. ”En enää, nyt kun sinä olet täällä. Minä voin livahtaa synnillisesti sinun matkaasi ja jättää opiskelun tältä illalta väliin.”
   Jacob virnisti takaisin ja kumarsi sitten syvään. ”Tulisiko neiti Weasley kanssani tähtitorniin kuutamoa katselemaan?”
   Roxanne hihitti ja tarttui Jacobin käteen. ”Mielelläni, herra Blom.”
   Jacob kaivoi mustien farkkujensa takataskua ja Roxannen yllätykseksi vetäisi sieltä näkymättömyysviitan esiin.
   ”Mistä sinä tuon olet saanut?” hän henkäisi.
   ”Harry Potterilta”, Jacob kertoi iloisesti. ”Tämä on ihan mahtava. Tule.” Jacob heilautti viitan sekä itsensä että Roxannen päälle.
   ”Minkä ihmeen takia Harry on sinulle näkymättömyysviittansa antanut?” Roxanne hämmästeli Jacobin lähtiessä taluttamaan häntä kohti tähtitornia. Ottaen huomioon, ettei Jacob ollut koskaan käynyt Tylypahkaa tämä tiesi häiritsevän hyvin, mihin suuntaan kulkea linnassa.
   ”Koska minä olen hänen hyödyllisin vakoojansa ja tarvitsen sitä enemmän kuin herra auroriosaston ylipäälikkö”, Jacob kertoi.
   ”Vakoiluhommissako sinä olet ollut?” Roxanne kysyi ja tutki tarkasti Jacobin kasvoja.
   Jacob pörrötti hänen hiuksiaan. ”Siellä juuri. Jännää puuhaa tämä kaksinaamaisuus, saa nähdä mitä tästäkin tulee.”
   ”Miten sinä ihan tarkalleen ottaen suoritat tätä vakoilupestiäsi?” Roxanne kysyi epäluuloisesti.
   Jacob virnisti. ”Älä sinä siitä murehdi.”
   Roxanne pyöräytti silmiään. ”No, en sitten. Oletko käynyt tapaamassa Jasperia?”
   ”En vielä”, Jacob kertoi ja katsoi häntä sivusilmällä. ”Halusin tulla ensiksi moikkaamaan sinua.”
   ”Oliko ikävä?” Roxanne kysäisi leveästi virnistäen.
   Jacobin kasvot vakavoituivat ja tämä väisti Roxannen katseen. ”Ehkä.”
   ”Hmm”, tuumasi Roxanne ja yhtäkkiä hänellä oli entistäkin iloisempi ja kevyempi olo. He olivat kävelleet tähtitorniin vievien rappusien luokse ja ryhtyivät kiipeämään niitä ylöspäin. ”Kuulitko Azkabanista?”
   Jacob näytti yllättyvän kysymystä ja vilkaisi häntä. ”Minä olin siellä silloin.”
   ”Ai olit vai?” Roxanne hämmästyi ja siristi silmiään. ”Niin kuin kuolonsyöjän ominaisuudessa vai?”
   ”Onko täällä tapahtunut mitään erikoista?” Jasper vaihtoi keskustelun suuntaa kevyellä, välinpitämättömällä äänensävyllä. Roxanne mulkaisi poikaa.
   ”Luuletko minun olevan niin hölmö, etten tajua sinun vaihtavan puheenaihetta?”
   ”Luuletko minun olevan niin hölmö, että paljastaisin supersalaisia vakoojasalaisuuksiani sinulle?”
   ”No, miksi sitten vihjailet niistä noin ärsyttävästi”, Roxanne mutisi inhoavasti.
   ”Ehkä minusta on kivaa olla ärsyttävä.”
   ”Sinusta ehkä, muut ihmiset eivät siitä pahemmin nauti”, Roxanne naljaisi.
   Jacob hymähti huvittuneena. He tulivat tähtitornin korkeimmalle huipulle. Pyöreän, kivisen huoneen seinät olivat täynnä ikkunoita. Suurimmasta ikkunasta avautui näkymä Tylypahkan lumen peittämille tiluksille. Taivas oli kirkas ja tähdet tuikkivat tummalta taivaalta veikeästi välkähdellen. Hagridin mökin piipusta tuprusi savua ja mökin ikkunoista hohkaava valo valaisi tiluksia.
   Roxanne istahti yhdelle kiviselle ikkunakaarelle. ”Minua ihmetyttää, miten et ole jäänyt kiinni täällä hiipparoimisesta. Vai onko Anastasia antanut sinulle luvan häpäistä Tylypahkan kivisen pyhiä käytäviä luihulla olemuksellasi?”
   Jacobin kasvoille levisi ovela hymy. ”Ehkä onkin. Harryn ja Jasperin puolustuspuheet ovat olleet eduksi. Tosin rehtori kyllä tykkää minusta hurjasti ja kutsuu minua yhtenään teehetkille huoneeseensa.”
   Roxannesta tuntui kuin mustasukkaisuus olisi räjäyttänyt kaikki sisuskalut hänen sisällään ja jättänyt hänet tyhjäksi sisältä. Punainen paine alkoi tykyttää jossakin hänen ohimoidensa tienoilla. ”Oletko sinä sitten vieraillut hänen huoneessaan teetä lipittämässä?”
   Jacob hymyili kulmakarvat viekkaasti koholla, tuli hänen luokseen ja asettui seisomaan hänen jalkojensa väliin. ”Ehkä.”
   ”Mitä tarkoittaa ehkä?” Roxanne kysäisi suloisesti yrittäen pitää äänensä mahdollisimman normaalina.
   Jacob kietoi kätensä hänen ympärilleen ja hiveli huulillaan hänen kaulaansa. ”Sitä, että ehkä olen ollut hänen huoneessaan teellä.”
   ”Ja teetäkö te sitten vain joitte?” Roxanne henkäisi. Hän oli tarkoittanut sanat kuulostamaan määrätietoisen tiedonhaluisilta, mutta Jacobin huulet hänen kaulallaan häiritsivät hänen puheentuotantoaan.
   ”Oletko sinä mustasukkainen?” Jacob kysyi kuulostaen siltä kuin asia olisi huvittanut häntä suunnattomasti.
   Roxanne työnsi pojan kauemmaksi ja katsoi tätä kiukkuisesti silmiin. ”Olen.”
   Jacobin kulmakarvat pongahtivat ylös. ”Olet?”
   ”Jep.” Roxanne risti kätensä puuskaan ja katsoi Jacobia odottavasti. ”Oletko sinä lipitellyt rehtorin kitarisoja?”
   Jacob räpytteli silmiään. Ensimmäistä kertaa Roxanne näki pojan olevan hämmentynyt. ”Häh?”
   ”Niin, tiedäthän, vaihtanut kuolaa Anastasian kanssa”, Roxanne täsmensi kärsivästi aivan kuin olisi puhunut lapselle eikä aikuiselle miehenalulle.
   Jacob katsoi häntä aivan kuin olisi lievästi ollut kiinnostunut hänen reaktiostaan. ”No, tuota…”
   ”Eli olet”, Roxanne tajusi ja loukkaantuminen, mustasukkaisuus ja pettymys läikähtelivät hänen sisällään kuin myrkky. Jacobin tuntien rehtori Anastasia Diazin kielen kutittelu ei ollut jäänyt ainoaksi aktiviteetiksi pariskunnan välillä. ”Senkin luihu limamies. Hauskaa vakoojan elämää vain sinullekin. Moro.”
   Roxanne hypähti alas ikkunalaudalta ja käännähti kohti alas vieviä portaita päin. Jacob kuitenkin tarttui hänen olkapäihinsä pysäyttäen hänen karkausyrityksensä ja käänsi hänet itseensä päin. ”Hei, mihin sinä nyt menet?”
   Roxanne mulkaisi Jacobia. ”Pois sinun luotasi.”
   ”Miksi?” Jacob kysyi kuulostaen aidosti hämmentyneeltä.
   ”Koska sinä olet ärsyttävä ja limamielinen lurjus, jonka pitäisi tälläkin hetkellä mädäntyä helvetissä enkä minä voi käsittää miten ikinä annoin sinun koskea minuun! Pois tieltä tai tungen sormeni nenääsi!”
   Jacob tuijotti häntä. ”Sinä olet siis mustasukkainen ja vihainen minulle sen takia, että olen vieraillut rehtorin huoneessa?”
   Roxanne huokaisi kärsivästi. ”Kiva, että pysyt perässä. No niin, väistäisitkö sitten, että pääsen kipittämään mahdollisimman kauaksi sinusta.”
   Jacobin suupielet värähtivät aivan kuin tämä olisi pidätellyt naurua. ”Sinä olet niin huvittava.”
   ”Huvittava?” Roxanne toisti kiukun syöksähtäessä hänen elimistöönsä. ”Sinusta tämä on hauskaa, vai?”
   Jacob hymyili. ”Aika hauskaa joo, pakko myöntää.”
   Roxannesta tuntui siltä kuin hän olisi voinut räjähtää raivosta. ”No, on ollut ilo huvittaa sinua. Väistä.”
   Jacob ei liikahtanutkaan ja piteli häntä edelleen paikoillaan katsellen häntä etäisen kiinnostunut ilme kasvoillaan. ”Älä mene.”
   ”Menenpäs. Ja sinä voit mennä nuolemaan rehtorin hampaita.”
   ”Roxanne”, Jacob mutisi huvittuneena ja yritti näykkäistä häntä korvasta. Roxanne väisti inhoavasti.
   ”Olen tosissani, Jacob. Väistä. Minä menen nyt.”
   ”En minä halua sinun menevän”, Jacob mutisi. ”Ei sinun tarvitse olla mustasukkainen. Sinä maistut paljon paremmalta kuin rehtori.”
   Roxannen suusta karkasi raivostunut äännähdys ja hänen polvensa nousi refleksimäisesti hurjalla vauhdilla Jacobin jalkoväliin. Jacob älähti tuskastuneena ja valahti polvilleen. Roxanne tuhahti halveksuvasti, kiersi vaaleatukkaisen pojan ja livahti portaisiin.
   Jacob ei kuitenkaan luovuttanut niin helpolla ja oli vain hetkessä Roxannen perässä. ”Roxanne.”
   ”Ei kiinnosta!” Roxanne huudahti ja hyppeli portaita alaspäin. ”Mene pois, Jacob!”
   Jacob tarttui häneen ja pysäytti ärsyttävän helposti hänen pakomatkansa. ”Kuuntele nyt, saamari!”
   Roxanne käännähti ympäri. ”No?”
   Jacob näytti siltä, ettei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Roxanne ei ollut koskaan nähnyt poikaa niin hämmentyneenä. ”Mitä sinä haluat minun tekevän?”
   Roxanne tuijotti poikaa. ”Eikö se tullut jo selväksi? Haluan sinun menevän rehtorin varpaita lämmittelemään ja jättävän minut rauhaan!”
   Jacob katseli häntä omituisen vakavana. ”En minä halua mennä hänen luokseen, helkkari. Tulin heti etsimään sinut käsiini, kun tulin tänne - ”
   ”Vau, olen todella otettu!” Roxanne huudahti ivallisesti. ”Vaihtelu tietysti virkistää, nuorempaa lihaa ensin iltapalaksi ja yöherkutteluksi sitten näpäköitä rehtoreita!”
   Jacob huokaisi kärsivästi. ”Etkö voisi vain – ÄÄÄÄÄ!”
   ”Mitä?” Roxanne huudahti säikähtäneenä. Jacob oli alkanut pomppia paikallaan hullunkurisesti ja kauhoi ilmaa käsillään aivan kuin olisi yrittänyt napata pieniä itikoita kiinni. ”Mitä sinä oikein teet?”
   Jacob pyöri hölmönnäköisesti paikallaan. ”Narksuja!” poika huudahti vauhkona. ”Ne näykkivät minua!”
   ”Narksuja?” Roxanne toisti hitaasti ja tuijotti Jacobin ympärillä olevaa ilmaa. Hän ei nähnyt mitään. ”Mitä ne ovat?”
   ”Rasittavia pikku öttiäisiä, jotka tykkäävät purra minusta palasia!” Jacob huudahti kärsivästi vilkuillen säikkynä ympärilleen.
   ”Miksi ne näykkivät sinua?” Roxanne kysyi eikä voinut estää hymyä leviämästä kasvoilleen. Jacob näytti kerta kaikkiaan hölmöltä.
   ”En tiedä! Ehkä henkiin herätetty ruumiini maistuu hyvältä! AUH!”
   Roxanne purskahti nauruun Jacobin hypätessä ilmaan. ”Hahaha! Oikein sinulle!”
   ”Ei ole hauskaa! Ne oikeasti satuttavat!”
   ”Hyvä!”
   Jacob mulkaisi Roxannea. He katsoivat toisiaan kiukkuisesti silmiin. Jostakin syystä Roxannea alkoi naurattaa ja Jacobinkin huulet kääntyivät hitaasti ylöspäin. Samassa he purskahtivat nauruun, Jacob kihersi matalaa, syvältä rinnastaan hölskyvää nauruaan ja Roxannen räkätys kaikui tähtitornin seinämistä.
   ”Sinä näytät ihan vauhkoontuneelta metsinkäiseltä!” Roxanne tirskui.
   Jacob katseli häntä huvittuneena. ”Älä ole minulle vihainen.”
   Roxanne vakavoitui ja risti kätensä puuskaan. ”Olenpas.”
   Jacob mutristi huuliaan. ”En halua sinun olevan minulle vihainen.”
   ”Miksi?” Roxanne tuhahti. ”Ei sinulla tunnu olevan naisista pulaa.”
   Jacob virnisti. ”Ehkä ei olekaan, mutta minä nyt satun pitämään jostakin helkkarin syystä sinusta.”
   Roxanne katsoi Jacobia. Tämän vihreät silmät katsoivat takaisin täynnä jotakin, minkä Roxanne aisti olevan hämmentynyttä mielenkiintoa, aivan kuin Jacob olisi ollut lievästi kiinnostunut siitä, miltä Roxannen katsominen tuntui.
   Jacob kurtisteli kulmiaan. ”Lepytkö sinä, jos minä sanon sinulle, etten enää vieraile rehtorin luona?”
   Roxanne mietti hetken aikaa. ”Riippuu siitä tarkoitatko sitä.”
   Jacob huokaisi. ”Kai se on sitten tarkoitettava.”
   Roxanne tuhahti. ”Eli et tarkoita. Selvä. Terve.” Hän käännähti taas ympäri. Jacob älähti turhautuneena ja käänsi hänet itseensä päin jälleen.
   ”En ole hyvä tekemään minkäänmoisia lupauksia, mutta jos sinun kanssasi oleminen tarkoittaa sitä, että minä en voi tehdä muita naisia onnelliseksi kädentaidoillani, niin – ”
   ”Aargh!” Roxanne huudahti. ”Minun puolestani voit ihan helkkarin hyvin mennä taiteilemaan käsilläsi muita naisia onnelliseksi, ei minua kiinnosta – ”
   Samassa Jacob painoi huulensa hänen huulilleen keskeyttäen kiukkuisen puhetulvan. Jacobin läheisyys hyökyi Roxanneen kuin kiduttava tuli ja hän maisteli pojan makua melkein yhtä vaativasti kuin poika maisteli hänen makuaan. Jacobin kädet painoivat Roxannea lähemmäksi itseään vasten ja Roxanne tunsi vartalonsa antautuvan pojan voimakkaiden käsien vangiksi.
   Roxanne kohotti päätään ja katsoi Jacobia silmiin. Poika katsoi takaisin omituisen vakava ilme vaaleanvihreissä silmissään.
   ”Minä haluan olla tässä”, Jacob mutisi ja katseli hänen kasvojaan jotenkin ihmettelevästi. ”Ei minua edes kiinnosta kukaan muu.”
   Roxanne hymyili ja lämpö hyökyi hänen vartaloonsa. Hän tiesi Jacobin tarkoittavan, mitä sanoi. Tämä sanoi aina suoraan, mitä ajatteli ja tunsi.
   ”Hyvä”, Roxanne mumisi ja suuteli Jacobia. Jacob hymyili hänen huuliaan vasten painaessaan hänet tiiviisti tähtitornin porraskäytävän seinää vasten.
   
   
   
   
   
Kommentteja?? ;) Ja hyvää ystävänpäivää kaikille! :)
« Viimeksi muokattu: Helmikuu 14, 2014, 13:04:02 kirjoittanut jacoblove »

Poissa Raparperi

  • Pahislynkkarikerhon puheenjohtaja ;)
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 36. osa 14.2.
« Vastaus #76 : Helmikuu 14, 2014, 14:48:13 »
Tämä on toisaalta tosi realistinen juoni, kun koululaiset pysyvät (pääosin) koulussa ja aikuiset tekevät töitä maailman pelastamisen eteen. Jostain syystä tahtoisin silti tietää enemmän siitä, mitä ulkomaailmassa tapahtuu, oli se sitten Alin tai Rosen tai Harryn kautta. Nyt koulussa olevien elämä on jopa tuskastuttavan normaalia, ja koska kaikki ihmissuhdedraama on näiden hahmojen osalta koettu, mitään suurempia konflikteja ei ole.

Lainaus
Joskus Roxanne toivoi, että jokin kolauttaisi Lilyn egoon mahtavan reiän ja tyttö joutuisi painumaan syvälle itseensä ja järjestelemään ajatusmaailmaansa vähemmän mustaksi ja valkoiseksi. Ehkä tämä sitten oppisi vähän rentoutumaan. Lilyn olisi pitänyt ottaa asiat vähän avomielisemmin vastaan eikä aina vain kuvitella itsepäisesti tietävänsä kaikesta kaiken. Lily oli tärkein ihminen Roxannelle koko maailmassa, mutta lähiaikoina häntä oli alkanut ärsyttää tämän kova kuori, joka vain harvoin pääsi rakoilemaan.

Lainauksessa on se, mitä melkein toivoisin nyt tapahtuvan. Roxanne maailma romahti jo hänen äitinsä kuollessa, joten hän sai sitä kautta syvyyttä. Nyt Lilylle toivoisi tapahtuvan jotain samansuuntaista (enkä nyt toivo että lynkkaat Harryn tai Ginnyn), joka pakottaisi hänet tarkastamaan arvojaan.

Ilokseen tätä lukee, jatka taas pian!
"Muikkunen, ota airo."

Solemn Spoiler Alert -blogi tv-addikteille ja lukutoukille ;)

Poissa Villasukka

  • Ensimmäinen näytös
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 36. osa 14.2.
« Vastaus #77 : Helmikuu 14, 2014, 21:41:38 »
Nyt ryhdistäydyn ja kommentoin jokaista uutta lukua! En ala tässä kuitenkaan kaikkia tähän mennessä ilmestyneitä lukuja erikseen kertaavan, vaan keskityn tähän uusimpaan.

Roxannen ajatusmaailmaa on ollut kiinnostava seurata ja tässä luvussa siihen saikin hieman syvyyttä. Siksi toivoisinkin nyt pientä katsausta Lilyn ajatusmaailmaan. Tytölle on tapahtunut viimeisimmissä luvuissa paljon ja palan halusta saada tietää miten hän suhtautuu niihin. Erityisesti rakkauselämäänsä ja Roxin uusiin mystisiä taitoihin.

Kielioppi oli kunnossa ja nautin Roxin ja Jacobin väittelystä/sitä edeltävästä keskustelusta valtavasti. Muutenkin tapasi kuvailla kiivaita keskusteluita on loistava. En kuitenkaan lähtenyt kahlaamaan tekstiä läpi, eli kirjoitusvirheistä en ole niinkään varma. Luotan kuitenkin, että niitä ei ole :)

Jatkoa odottaen!
Viileällä säällä Villasukka kelpaa jokaiselle

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 36. osa 14.2.
« Vastaus #78 : Helmikuu 18, 2014, 15:06:17 »
Villasukka, Lilyn ajatusmaailmaa on tässä luvussa hiukan ja tulevaisuudessa paljon lisää! :) kirjoitusvirheitä kyllä varmasti löytyy, olen vähän sellainen hosuja ja ei meinaa virheet iskeä silmään, onneksi nyt on word vähän oikoilemassa :) kiitos paljon kommentistasi! :)

Raparperi, Lilyn hahmo saa kyllä pian syvyyttä (ainakin toivon niin, semmoinen tarina tuolla päässä ainakin on..) Ulkomaailmaa tässä luvussa hiukan ja ihan piakkoin enemmän luvassa... Kiitos taas paljon kommentistasi :)

37. Salaisia suunnitelmia ja valistamispuheita
Lauantai 12.12.2023

Rose vilkaisi kelloaan hermostuneena. Se näytti vähän yli kahtatoista yöllä. Scorpius oli myöhässä.
   Rosen sydän hakkasi niin kovaa hänen rintaansa vasten, että hän olisi voinut melkein vannoa kuulevansa sen sykkeen paksun talvikaapunsa lävitse. Hänen hengityksensä huurusi hyisessä pimeydessä.
   Hän seisoi lapsuudenkotinsa pihalla. Koti piirtyi tummana tummansinistä taivasta vasten kurotellen kohti taivaalla hohkaavaa puolikuuta. Kaksikerroksisen talon ikkunat olivat pimeänä, isä ja äiti olivat käyneet nukkumaan vain vähän aikaisemmin. Äiti oli katsellut häntä omituisen vakavana, aivan kuin olisi aavistanut jotakin olevan tekeillä.
   Viimeisten viikkojen aikana Rose oli viettänyt kaikki päivänsä jästien kirjastossa internetissä etsien informaatiota jästien maailmasta. Hänestä oli tärkeää olla perillä kaikesta mahdollisesta tiedosta, sitten he voisivat Scorpiuksen kanssa kehittää suunnitelman jästien pelastamiseksi heiltä itseltään. Samalla Rose oli tajunnut jotakin muutakin. Ainoastaan jästit eivät kaivanneet pelastusta. Taikamaailma ja jästien maailma olivat yhtä ja samaa, he olivat kaikki ihmisiä ja heidän yhteinen maailmansa oli vaarassa.
   Ron ja Hermione olivat ihmetelleet, mitä hän puuhasi kaikki päivät, kun ei kerran täyttänyt velvollisuuksiaan Taikaministeriössä. Rose oli vain sanonut tarvitsevansa aikaa toipuakseen kuukauden mittaisesta sellissä virumisestaan.
”Amelie on jo töissä”, Hermione oli sanonut vakavasti ja katsellut Rosea hieman ankarasti. Ron oli yllättäen ollut Rosen puolella ja tullut heidän väliinsä ilmoittaen kovalla ja peräänantamattomalla äänellä Rosen saavan lomailla niin kauan kuin ikinä haluaisi. Rose olisi halunnut kertoa vanhemmilleen kaikesta mitä oli saanut selville jästeistä, mutta ensiksi hän oli halunnut laajentaa tietoperustaansa. Jos Hermionen halusi vakuuttaa jostakin, oli pidettävä huolta kaiken mahdollisen faktatiedon hallitsemisesta.
Samassa Rosen takaa kuului askeleita ja hän käännähti ympäri. Scorpius käveli häntä kohti kädet syvällä viittansa taskuissa. Pojan iho näytti kalpealta yön pimeydessä.
”Olet myöhässä”, Rose sihahti.
”Velvollisuuksia”, Scorpius sanoi lyhyesti ja pysähtyi hänen eteensä katsellen hänen kasvojaan ilmeettömästi.
”Puhdistusvelvollisuuksia?” Rose kysäisi.
Scorpius hymähti. ”Niinkin voi sanoa. Me valtaamme ministeriön muutaman viikon päästä ja siinä vasta on hommaa.”
”MITÄ?” Rose parahti niin kovalla äänellä, että hänen äänensä kaikui pitkin pihaa.
Scorpius virnisti. ”Se on samalla sinun näyttösi siitä, pääsetkö mukaan.”
Rose tunsi polviensa valahtavan veltoksi ja hän horjahti hieman. ”Et voi olla tosissasi.”
”Kylläpäs vain voin. Voisimmeko liikkua jonnekin vähän lämpimämpään? Täällä on jäätävää.”
Rose aukoi suutaan kykenemättä liikahtamaankaan. Scorpius vilkaisi häntä kyllästyneesti. ”Jos tuo jo järkytti sinua, miten kuvittelet selviytyväsi kokonaisuudessaan tästä operaatiosta?”
Rose hätkähti pienesti ja ravisteli itseään henkisesti. Hän siristi silmiään Scorpiukselle. ”Emme muistaakseni puhuneet mitään Taikaministeriön valtaamisesta.”
”Sinä et puhunut. Me olemme puhuneet siitä jo monta kuukautta.”
Rose tunsi kiukun pistävän ohimoitaan. Hän mulkaisi Scorpiusta ja kääntyi kohti suurta puuta, jonka juurella he seisoivat. Hän vislasi korkealta ja puusta valahti alas tikapuut.
”Tule”, hän kähähti Scorpiukselle, joka katseli tikapuita epäilevästi.
”Mihin me oikein menemme?” Scorpius kysyi epäuskoisella äänellä Rosen alkaessa kiivetä tikkaita ylöspäin.
”Minun majaani”, Rose heläytti. Hän kuuli Scorpiuksen tuhahtavan allaan, mutta tämä tarttui kuitenkin tikkaisiin ja seurasi häntä.
Rose virnisti iloisesti päästessään ylös. Hänen majansa oli taialla suojattu talven pakkaselta ja pienessä, puisessa huoneessa oli lämmintä ja kotoisaa. Rose oli peittänyt lattian punaisilla huovilla ja hän heilautti taikasauvaansa niin, että seiniin kiinnitetyt kynttilät syttyivät palamaan.
Scorpius ilmestyi lattian aukosta huoneeseen ja kohotti kulmiaan. ”Tämäkö on sinun majasi?”
”Joo”, Rose sanoi ja katseli hellästi omaa pientä piilopaikkaansa. ”Rakensimme tämän isän kanssa, kun olin neljävuotias. Hän sanoi tämän voivan olla minun salainen, oma pieni turvapaikkani.”
”Kuinka suloista”, Scorpius sanoi sarkastisesti.
Rose mulkaisi poikaa, muttei vaivautunut torumaan tätä ivailusta. ”Mikä tämä Taikaministeriön valtaamisjuttu oikein on?”
”Juuri sitä miltä se kuulostaakin. Meillä on kaikki valta, kun saamme Taikaministeriön haltuumme. Kaikki resurssit ovat sen jälkeen avoinna ja puhdistus voi alkaa.”
Rosea karmi. ”Mutta – entä kaikki viattomat sivulliset? Tuskin te valkoisia lippuja kantaen meinasitte Taikaministeriön valloittaa.”
Scorpius katsoi häntä ilmeettömästi. ”Jos joku yrittää estää meitä… no, sanotaanko vaikka näin, ettei kannata astua tiellemme, jos ei halua jäädä jalkoihin.”
”Sotiminen rauhan saamiseksi maailmaan on melko kieroutunutta”, Rose kivahti. ”Teidän toimintatapanne on täysin väärä!”
”Onko sinulla sitten parempia ideoita?” Scorpius kysäisi kuulostaen huvittuneelta.
Rose katsoi Scorpiusta silmiin. ”Meidän on keksittävä jokin parempi keino!”
”Ainoa keino pelastaa maailma rauhassa olisi se, että sekä taikakansalla ja jästeillä olisi sama tavoite, pelastaa maailma”, Scorpius sanoi rauhallisesti yllättäen Rosen täydellisesti lauseensa kiistämättömällä totuudella, ”mutta se ei tule tapahtumaan. Ihmiset ovat liian itsekkäitä, liian sokeita, liian mukavuudenhaluisia. He uskovat mieluummin mukavaan valheeseen kuin epämiellyttävään totuuteen.”
”Meidän on saatava kaikki uskomaan epämiellyttävään totuuteen!” Rose huudahti. ”Se on ainoa keino! Muuten viattomia ihmisiä kuolee!”
Scorpius katseli häntä pieni hymy huulillaan. ”Kuinka sinä ajattelit saada kaikki uskomaan johonkin, mihin he eivät halua uskoa? Kaikki Taikamaailman kansalaiset luulevat, että maailmassa on kaikki hyvin. Helkkari, jästitkin luulevat kaiken maailmassa olevan hyvin, vaikka aavistavatkin totuuden syvällä sisimmässään!”
Rose katsoi Scorpiusta epätoivoisesti silmiin. ”Yritin puhua Albukselle ja Amelielle – he katsoivat minua kuin mielenvikaista, he eivät edes ymmärtäneet, mitä yritin heille selittää – ”
Scorpius hymähti. ”Ja tuossa juuri on pähkinänkuoressa meidän ongelmamme. Ihmiset eivät halua uskoa.”
”Meidän on saatava heidät uskomaan”, Rose sanoi kiihkeästi. ”Meidän on keksittävä keino!”
Scorpius pyöritti päätään. ”Se on mahdotonta. Thomasta ei kiinnosta rauhan saavuttaminen, hän syyttää maapallon hiljalleen tapahtuvasta tuhoutumisesta jästejä ja haluaa puhdistaa maailman heistä, eikä kukaan tai mikään voi estää häntä. Hän on liian voimakas ja meidän kaikkien on seurattava hänen käskyjään, jos haluamme pysyä hengissä.”
Rose äännähti turhautuneena. ”Mitä sinä tarkoitit sillä, että Taikaministeriön valtaaminen on minun näyttöni siitä, pääsenkö mukaan?”
”Puhuin Thomakselle sinusta”, Scorpius kertoi ja katseli häntä kuin olisi ollut kiinnostunut hänen reaktiostaan. ”Kerroin sinun ottaneen minuun yhteyttä ja ymmärtäneen puhdistuksen tärkeyden. Sanoin sinun haluavan mukaan. Hän olettaa sen olevan Harry Potterin juoni päästä vakoilemaan meitä, mutta oli omituisen avoin asian suhteen. Hän sanoi minun voivan kertoa sinulle Taikaministeriön valtauksesta. Jos teet niin kuin hän käskee paljastamatta meitä, olet mukana.”
Rose tuijotti Scorpiusta. ”Entä jos minä paljastan teidät?”
Scorpius virnisti. ”Ei sillä oikeastaan ole mitään väliä. Thomaksella on uskomattomia voimia, eivätkä taikaministeriöläiset tai aurorit voi estää häntä, hidastaa kylläkin. Lopulta hän saa kuitenkin haluamansa. Ja hän haluaa Taikaministeriön.”
”Minun äitini on töissä Taikaministeriössä”, Rose kuiskasi. ”Kuinka minä voin muka olla kertomatta hänelle tästä?”
Scorpius katsoi häntä miettiväinen ilme kasvoillaan. ”Ehkä sinun on mietittävä, kumpi on tärkeämpää, maailman pelastaminen vai äitisi työpaikan pelastaminen.”
”Entä jos hänelle käy jotakin?” Rose inahti.
”Ehkä sinun on oltava paikalla varmistamassa, ettei niin tapahdu”, Scorpius totesi ilmeettömällä äänensävyllä. ”Jos sinä liityt meihin… me voimme yrittää yhdessä saada muut puolellemme, vastustamaan Thomaksen toimintamallia sisältä käsin. Sinä voit saada Harry Potterin ja teidän muun väkenne ymmärtämään, mitä on tehtävä, että jästien maailma tuhoaa myös meidän maailmamme, jos emme estä sitä tapahtumasta. Mutta tämä kaikki on tehtävä harkiten ja viisaasti. Muista, etteivät he halua uskoa siihen, mitä sanomme. Meidän on näytettävä se kaikille, annettava kaikkien itse ymmärtää, mitä tässä maailmassa tapahtuu.”
Rose hengitti syvään. ”Minun on varoitettava äitiä”, hän kuiskasi.
Scorpius pudisti päätään. ”Sitten Thomas ei luota sinuun. Et voi liittyä meihin.”
”En minä halua liittyä teihin!” Rose huudahti. ”Minä haluan vain pelastaa maailman!”
Scorpius katsoi häntä melkein pettyneenä. ”Meidän puolellamme on enemmän väkeä kuin voit kuvitellakaan. Kaikki, ketkä vastustavat meitä, pyyhitään pois. Sinulla ja Potterin väellä ei ole mitään mahdollisuuksia meitä vastaan. Meidän on pelattava pelimme viisaasti, Rose. Jos Thomas kuvittelee sinun olevan meidän puolellamme, me voimme tuhota hänet sisältä päin. Sinä voit vakoilla häntä Harry Potterille.”
Rose henkäisi syvään. ”Harry ei ikinä suostuisi siihen.”
”Varmasti Potter haluaisi vakoojan vihollislaumansa sisälle.”
”Varmasti, mutta ei minua! Hän on minun kummisetäni, luuletko, että hän antaisi minun ikinä liittyä wannabe-kuolonsyöjien riveihin?”
Scorpius irvisti. ”Emme me ole mitään wannabe-kuolonsyöjiä.”
Rose tuhahti. ”Miksi te sitten itseänne kutsutte?”
Scorpius hymyili. ”Puhdistajiksi.”
Rose pyöräytti silmiään. ”Vau.”
He olivat hiljaa ja katselivat toisiaan. Yhtäkkiä Rosen mieleen muistui suudelma Lontoon syrjäisessä puistossa. Scorpius oli suudellut häntä… miksi? Oliko tällä ollut ikävä häntä, olivathan he viettäneet kokonaisen kuukauden toisilleen kaltereiden lävitse naljaillen. Oliko se ollut hetken huumaa? Mitä poika hänestä oikein ajatteli? Rose olisi halunnut kysyä Scorpiukselta, mitä suudelma oli oikein tarkoittanut, mutta hänen kätensä alkoivat hikoilla pelkästä ajatuksesta. Ja sitä paitsi heillä oli tärkeämpiäkin asioita selvitettävänään.
Scorpius vilkaisi kelloaan. ”Minun on mentävä. Thomas on antanut perheelleni harvinaisen epämiellyttävän tehtävän.”
”Minkä tehtävän?” Rose kysyi silmiään siristäen. Thomas punaisine silmineen ja susivahteineen oli hänen silmissään pahuuden perikuva ja häntä ärsytti, että Scorpius joutui tottelemaan tätä.
Scorpius virnisti. ”Jos kertoisin sinulle, joutuisin tappamaan sinut.”
Rose irvisti. ”Ehket sitten kerro minulle.”
”En. Lähetän sinulle kirjeen ja voimme tavata ennen Taikaministeriön valtausta. Kerron sinulle sitten, mitä sinun on tehtävä, missä sinun on oltava ja milloin. Sinä et voi kertoa tästä kenellekään, muista se!”
Rose nielaisi. ”Hyvä on.”
Scorpius nyökkäsi. ”Hyvä. Ja yritä saada sinun väkesi ymmärtämään, mitä tässä maailmassa tapahtuu. Meidän on saatava kaikki ymmärtämään ja tiedostamaan maapallon tilanne.”
Rose huokaisi. ”Se on helpommin sanottu kuin tehty.”
”Tiedän”, Scorpius sanoi ja ensimmäistä kertaa ikinä Rose kuuli pojan äänessä jotakin myötätunnolta kuulostavaa. ”Yritä pärjäillä, Ruusunen.”
Scorpius sujahti lattian aukosta tikapuihin ja kohotti vielä katseensa häneen. Hetken aikaa Rose oli näkevinään jotakin syvää pojan harmaissa silmissä, Scorpiuksen katse käväisi hänen huulissaan. Sitten poika laski katseensa ja ryhtyi kiipeämään tikapuita alaspäin.
Rose katseli platinanvaaleiden hiuksien laskeutuvan hiljalleen alapäin eikä voinut olla tuntematta oloaan hieman pettyneeksi, kun Scorpius oli lähtenyt noin vain hänen luotaan. Suudelma oli selkeästi ollut vain hetken huumaa ja miksi se olisikaan ollut muuta? Kuka nyt ikinä voisi olla oikeasti kiinnostunut Rosesta, Taikaministeriön asiakirjojen järjestelijästä. Ei ainakaan Scorpius Malfoy.

*

James heräsi hätkähtäen kummalliseen tunteeseen, että jotakin oli tekeillä. Ava tuhisi hänen rintansa päällä nukkuen rauhallisesti. James puristi tyttöä tiukemmin itseään vasten ja siristeli silmiään huoneensa pimeydessä, muttei nähnyt muuta kuin tummana kohoavia varjoja. Hänellä oli karmiva tunne siitä, etteivät he olleet kahdestaan huoneessa.
   James nosti kätensä hitaasti kohti yöpöytäänsä ja kahmi sen pintaa käsillään. Hänen vatsassaan jysähti ikävästi, kun hän tajusi taikasauvansa puuttuvan normaalilta paikaltaan – oliko se tippunut?
   ”Tätäkö etsit?” kysäisi käheä ääni pimeydestä ja James hätkähti. Ava liikahti unissaan, muttei herännyt.
   Keskellä huonetta syttyi taikasauvasta loistava valo ja hetkeksi James sokeutui yllättävästä kirkkaudesta. Pian hänen silmiinsä piirtyivät kuitenkin Aqualine Patilin vihasta vääristyneet, kulmikkaat kasvot.
   ”Mitä helkkaria sinä täällä teet?” James kähähti raivostuen ja ponkaisi istumaan niin, että Ava oli lentää lattialle. Tyttö mutisi tukahtuneesti unissaan.
   Aqualine asteli lähemmäksi sänkyä kasvot vastenmielisyydestä ja vihasta hohkuen. ”Sinä veit hänet minulta, saasta. Nauti varastetuista hetkistäsi, Potter. Hän on minun, hän tulee aina kuulumaan minulle ja minä aion pitää siitä huolen.”
   James irvisti inhoavasti. ”Tiedätkö, kuinka hyytävän karmivaa on, että ilmestyt keskellä yötä tänne tuijottamaan meitä ja haukahtelemaan uhkauksiasi? Nousisin täältä ylös ja heittäisin sinut niska-perse otteella ikkunasta ulos, mutta sattumoisin satun olemaan Aatamin asussa täällä peiton alla.”
   Aqualinen vihamieliset kasvot kiristyivät entisestään. ”Luulet olevasi niin helvetin nokkela, senkin kuvottava limanuljaska. Katsotaan, kuka nauraa viimeiseksi.”
   ”Aqua?” Ava mumisi unisesti, sekavan kuuloisena.
   Aqualine jäykistyi ja James näki tytön silmiin ilmestyvän surua ja kauhua vihan höysteeksi. Aqualine viskasi Jamesin taikasauvan suoraan hänen naamaansa ja lähti sitten huoneesta paiskaten oven mielenosoituksellisesti takanaan kiinni. James oli harvinaisen varma Aqualinen olleen valmiina tappamaan hänet hänen omalla taikasauvallaan.
   Ava nosti pörröisen päänsä tyynyistä. ”Mitä täällä oikein tapahtuu?”
   ”Suloinen ex-tyttöystäväsi päätti pistäytyä yövisiitillä”, James mutisi ja hieroi nenäänsä, johon taikasauva oli osunut. ”Hän tuijotti meitä meidän nukkuessamme. Olen positiivisesti yllättynyt siitä, ettei hän avada kedavrattanut minua.”
   ”Mitä ihmettä hän täällä oikein teki?” Ava kuiskasi järkyttyneenä.
   ”No, tuskin ainakaan hipelöi itseään meitä katsellessaan.” James värähti. ”Hän sanoi, että minun pitäisi nauttia varastetuista hetkistäni kanssasi vielä kun voin.”
   Ava näytti surulliselta huoneen pimeydessä. ”Hän on ihan sekaisin.”
   ”Sitä minä olen epäillyt jo pidemmän aikaa”, James sanoi painokkaasti.
   Ava naurahti ja painoi huulensa hänen kaulalleen. ”No, nyt kun olemme hereillä, mehän voisimme nauttia varastetuista hetkistämme.”
   James tunsi ilahtuneen virnistyksen leviävän kasvoilleen ja hän kierähti Avan päälle. ”Rakastan sitä, miten mielesi toimii.”
   Aamu oli valjennut jo kauan ennen kuin James ja Ava heräsivät uuteen päivään. He pukeutuivat unisina ja lähtivät huoneesta lounaalle. James kietaisi kätensä Avan ympärille heidän lähtiessä kiipeämään kierreportaita alaspäin. Ava vilkaisi häntä hymyillen, mutta James ehti nähdä tytön kinuskisissa silmissä jotakin… ehkä surua? Mitä helkkaria se oikein tarkoitti?
Jamesin järkytykseksi he kohtasivat eteishallissa ahdistuneelta näyttävän Teddyn, joka nuhteli Shawnia ja punapäistä, lyhyttä tyttöä, jonka James tunnisti ainoaksi sisarekseen.
   Teddy oli ristinyt kätensä puuskaan. ”Auroria ei ole mikään majatalo! Et sinä voi noin vain tulla tänne yövierailulle poikaystäväsi huoneeseen!”
   James irvisti inhoavasti ja oli iloinen siitä, ettei ollut syönyt mitään, mitä olisi voinut oksentaa ulos. Ava vilkaisi häntä huvittuneena. He jäivät seisomaan tuohtuneen Teddyn taakse.
   ”Miksi en muka?” Lily tivasi uhmakkaasti. Hän kohtasi Jamesin katseen ja virnisti. Shawn tämän vieressä oli kietonut kätensä Lilyn lanteille kuin pitäen tätä turvassa kyljessään ja katseli Teddyä suostuttelevainen ilme kasvoillaan. ”Sama kai se on, nukunko minä täällä vai muutaman kivenheiton päässä Tylypahkassa?”
   ”Ei tosiaankaan ole! Täällä koulitaan räkänokista päteviä auroreita, enkä minä halua kaiken maailman hihhuleita tänne häiritsemään kokelaitani!”
   Lily tuhahti. ”Mistä lähtien minä olen hihhuli ollut? Minun isäni sattuu johtamaan tätä paikkaa, jos et muista!”
   Teddy tuhahti. ”Itse asiassa minä johdan tätä paikkaa enkä minä välitä, vaikka olisit itse taikaministerin tytär! Tällainen käytös on kerta kaikkiaan sopimatonta!”
   ”Älä viitsi, Teddy”, Lily tuhahti pyöräyttäen silmiään.
   ”Voimmehan me tietysti kysyä Harrylta, mitä mieltä hän on siitä, että hänen tyttärensä viettää öitä Auroriassa”, Teddy sanoi ovelalla äänensävyllä. James virnisti vahingoniloisesti Lilyn kasvoille kohotessa kauhistuneen järkytyksen. Samassa pikkusisko kuitenkin virnisti.
   ”Entä jos minä kertoisin sinulle, mitä rakas serkkuni Dominique kertoi minulle Victoiresta?”
   Teddy ei värähtänytkään. ”En käsitä, miten se muuttaisi tilannetta mihinkään suuntaan.”
   ”Tehdään sopimus. Minä saan vierailla poikaystäväni luona ilman, että joudumme kuuntelemaan sinun nalkutustasi, etkä sinä kerro isälle. Ja sitten minä kerron sinulle, miksi Victoire oikeasti palasi Englantiin.”
   James saattoi aistia Teddystä hohkaavan mielenkiinnon. ”Entä miksi sinä luulet, että minua kiinnostaisi?”
   Lily tuhahti. ”Koska en ole typerä tai sokea. Sinä olet rakastanut Victoirea siitä saakka, kun olitte kakaroita – vaikka Victoire karkasikin Ranskaan sen sulavaliikkeisen lieron kanssa ja jätti sinut kuin nallin kalliolle.”
   Teddy oli hetken aikaa hiljaa. ”No, miksi hän oikeasti palasi?”
   Lily risti kätensä puuskaan. ”Onko meillä sopimus?”
   Teddy näytti painivan hetken itsensä kanssa. ”No, hyvä on sitten.”
   Lily hypähti ilmaan ilahtuneena ja Shawn virnisti onnellisen näköisenä. Ava hymähti ja James tunsi syvää pettymystä Teddyä kohtaan.
   ”Se limainen liero ryösti hänet ja hänen sukulaisensa ja hän tajusi rakastavansa sinua ja halusi palata luoksesi”, Lily kertoi iloisesti.
   Teddy tuijotti häntä. ”Tuoko sinun suuri salaisuutesi oli?”
   ”Jep!” Lily huudahti aurinkoisesti ja käännähti kohti ruokasalia. ”Mitähän on lounaaksi?”
   Lily ja Shawn menivät ruokailusaliin ja Teddy tuijotti epäuskoisesti pariskunnan perään. James taputti Teddyä olalle. ”Olet harvinaisen pönttö, aurorikouluttaja hyvä. Seitsemäntoistavuotias, nokkava pieni tirriäinen vetäisi juuri sinua nenästä.”
   Teddy mulkaisi häntä. ”Ole hiljaa, James.”
   James virnisti iloisesti ja lähti taluttamaan Avaa kohti ruokailusalia. Teddy kuitenkin rykäisi.
   ”Ava… Aqualine käväisi puheillani eilen illalla.”
   Ava jähmettyi. ”Mitä hän sanoi?”
   ”Hän erosi koulutusohjelmasta”, Teddy sanoi ja katseli Avaa pistävästi. ”Oletan sen liittyvän jotenkin sinuun ja tuohon tomppeliin, jonka käsi on ympärilläsi.”
   ”Oikeasti?” James innostui. ”Loistavaa!”
   Ava laski katseensa. ”Voi ei...”
   ”Ehkä sinä voisit puhua hänelle järkeä”, Teddy ehdotti. ”Jos hän keskeyttää koulutusohjelman nyt, en voi ottaa häntä enää takaisin. Ikinä. Hänestä ei ikinä tule auroria.”
   James irvisti. ”Suoraan sanottuna en pistäisi kyllä ollenkaan pahaksi, jos en näkisi sitä ärsyttävää ärhentelijää enää ikinä.”
   ”Tämä ei koske nyt sinua, James”, Teddy sanoi rauhallisesti.
   James oli henkäisevinään syvään. ”Ihanko totta?”
   Ava pyöritti päätään. ”En usko hänen kuuntelevan minua, mutta voin minä yrittää.”
   Teddy nyökkäsi ja käännähti kierreportaisiin päin. ”Hyvä.”
   James mulkaisi Avaa Teddyn mentyä. ”Miksi sinä haluat Aquan tulevan takaisin tänne? Eikö ole paljon mukavampaa, kun hän ei ole täällä tappouhkauksia kimittämässä ja meitä pällistelemässä keskellä yötä?”
   Ava katsoi häntä vihaisesti. ”On meidän syytämme, että hän keskeytti! Hän on aina halunnut auroriksi! En minä voi antaa hänen pilata tulevaisuuttaan takiamme!”
   ”Totta kai voit. Et sinä ole vastuussa hänen elämästään.”
   Ava siristi silmiään. ”Minä tulen aina välittämään Aqualinesta. Hän on ollut tärkein osa elämääni viimeiset kuusi vuotta ja minä tulen aina pitämään huolta hänestä.”
   ”Anteeksi nyt vain”, James tokaisi, ”mutta en oikein näe meillä yhteistä tulevaisuutta, jos sinä ’pidät huolta’ Aqualinesta. Hän toljotti meitä meidän nukkuessamme, eikö se ole sinusta kerta kaikkiaan järkyttävää?”
   Ava pyöritti päätään. ”En tiedä, miksi hän teki niin, enkä voi väittää pitäväni siitä. Mutta sinun on yritettävä ymmärtää häntä, minä jätin hänet sinun takiasi!”
   ”Nimenomaan!” James huudahti. ”Sinä jätit hänet, joten anna hänen olla!”
   Ava tuhahti ja lähti kävelemään ruokailusalia kohti vihaisin askelin. James irvisti ja seurasi tyttöä.
   Shawn ja Lily istuivat Jesseä ja Summeria vastapäätä. James näki Michaelin pöydän päässä katselevan Lilyä silmät omituisesti hieman päästä pullottaen. Ava istui Shawnin viereen ja vain mulkaisi Jamesia, kun hän istahti tytön viereen.
   ”Älä ole vihainen, kulti”, James sanoi Avalle ja yritti houkutella omalla hymyllään tämän kasvoille hymyn. ”Minä olen mies, et voi olettaa minun ymmärtävän kummallista tyttörakkautta, jonka olet sen rasittavan olennon kanssa jakanut.”
   ”Voisit edes yrittää”, Ava tokaisi kuivasti. James pyöräytti silmiään.
   ”Ehkä en halua ymmärtää. Mielestäni sinun on unohdettava hänet, jotta me voimme keskittyä toisiimme.”
   Shawn kumartui pöytää kohti niin, että saattoi katsoa heitä huvittuneena. ”Niin, tehän saatte vauvankin ja kaikkea.”
   James tunsi palan nousevan kurkkuunsa ja hänen sydämensä jätti inhottavasti pari lyöntiä väliin. Niin kävi aina, kun hän ajatteli minihirviötä, joka kasvoi jossakin Avan sisällä. Siksipä hän yrittikin olla ajattelematta hirviötä kaikin mahdollisin tavoin. Hän mulkaisi Shawnia.
   ”Limamies on hyvä ja pitää huolta omista asioistaan.”
   ”Älä nyt viitsi olla niin vakava, isukki”, Lily virnuili Shawnin toiselta puolelta.
   Ava hymähti huvittuneena ja hieroi vatsaansa poissaolevasti. Sitten tyttö kääntyi jälleen mulkaisemaan Jamesia.
   ”Minä en tule koskaan unohtamaan Aqualinea, tiedä se. Enkä minä halua hänen katoavan kokonaan minun elämästäni.”
   James irvisti. Hänen sisällään velloi epämiellyttäviä, ahdistavia tuntemuksia, joihin sekoittui vihamielistä omistamisen halua. ”Ei käy.”
   ”Ei käy?” Ava toisti epäuskoisesti. Shawn ja Lily pärskähtivät.
   ”Niin!” James huudahti. ”En minä halua jakaa sinua sen ruman koiran muiston kanssa! Ja vielä vähemmän haluan teidän olevan ystäviä, jotka pitävät toisistaan huolta!”
   Ava siristi silmiään näyttäen kerta kaikkiaan raivostuneelta. ”Sinä olet ahdasmielinen apina!”
   James kohautti olkiaan. ”Ehkä.”
   Ava tuhahti, nousi ylös paikaltaan ja lähti kiukkuisin askelin pois ruokailusalista. James hymähti. Hän ei varmasti lähtisi tytön perään. Hän oli ihan oikeassa tässä asiassa. Ava oli epäreilu vaatiessaan häntä ymmärtämään suhdettaan entiseen tyttöystäväänsä.
   Shawn ja Lily näyttivät huvittuneilta. James mulkaisi pariskuntaa. ”Te kaksi voitte keskittyä kinkkukiusauksiinne ja lopettaa virnuilun.”
   ”Selvä, apina”, Lily hymähti.
   Shawn näytti mietteliäältä. ”Miksi Ava haluaa pitää Aqualinesta kiinni, jos kerran on sinun kanssasi?”
   ”Erinomainen kysymys”, James mutisi kiukkuisesti.
   Lily näytti turhautuneelta. ”No, totta kai hän haluaa! He ovat olleet monta vuotta yhdessä, eivät he voi yhtäkkiä vain sulkea toisiaan pois elämästään!”
   ”Miten niin eivät?” James tivasi. ”He ovat eronneet! Se tarkoittaa suhteen loppumista, mikä taas tarkoittaa sitä, etteivät he voi olla toistensa kanssa tekemisissä! Se rikkoo eroamisen lakeja!”
   Lily pyöritti päätään. ”Tytöt ovat vähän moniulotteisempia kuin te putkiaivoiset tolvanat.”
   ”Hei!” Shawn katsoi Lilyä loukkaantuneena. Lily virnisti ja sipaisi Shawnin nenänpäätä.
   ”Ei se haittaa, tykkään sinusta silti, vaikka oletkin putkiaivoinen tolvana.”
   ”No, sepä mukava kuulla”, Shawn sanoi ivallisesti.
   ”Oksettavaa”, James mutisi. Hänen silmänsä osuivat Michaeliin, joka tuijotti Lilyä edelleen pöydän päässä. ”Miksi Michael tapittaa Lilyä?”
   Shawn ja Lily käänsivät päänsä kohti pöydän päätyä. Michael näytti nololta ja laski katseensa nopeasti lautaseensa.
   ”Koska hän kerjää verta nenästään”, Shawn sanoi rauhallisesti ja siemaisi maitoa lasistaan.
   ”Hän taitaa olla ihastunut minuun”, Lily sanoi irvistäen. ”Outoa.”
   ”Ei kannattaisi”, Shawn sanoi edelleen samalla rauhallisella äänellä. Lily vilkaisi poikaa huvittuneena.
   ”Mustasukkaisuutesi on oikeastaan aika lutuista.”
   Shawn hymähti ja kumartui suikkaamaan Lilyn huulille pehmeän suukon. ”Sinä olet lutuinen.”
James irvisti inhoavasti. ”Te olette kuvottavia.”
Shawn ja Lily virnistelivät hänelle. ”Emmepäs ole, kun lutuisia.”
James pyöräytti silmiään. ”Kuinka vaan. Mitäs lutuisilla on tänään mielessä?”
”Huispausharjoitukset”, Lily kertoi.
Shawn katsoi Jamesia. ”Voisimme mennä katsomaan.”
James nyökkäili. ”Mennään vain. Sen jälkeen voisimme mennä Kolmeen Luudanvarteen muutamalle terästetylle kermakaljalle. Minä olen sen tarpeessa.”
   ”Niin, kannattaahan sinun nyt käyttää kaikki tilaisuudet elää villiä nuoruuttasi, ennen kuin sinusta tulee isukki ja joudut vaihtelemaan vaippoja kaikki viikonloput”, Shawn naljaili.
   Jamesin vatsassa muljahti jälleen ja pakokauhu sykki syvällä hänen sydämessään. ”Sinä olet sitten ilkeä.”

*

Rosmerta näytti ilahtuneelta nähdessään Lilyn, Shawnin, Jamesin, Fredin ja Hugon. ”Hei! Minä luulin teidän unohtaneen minut kokonaan, teitä ei ole näkynyt moneen viikkoon!”
   James virnisti. ”Isi kielsi meitä siemailemasta ilojuomia ja jaksoimme totella hetken aikaa hänen toiveitaan.”
   ”Hmm.” Rosmerta näytti huvittuneelta ja ryhtyi ottamaan heidän tilaisuuksiaan vastaan.
   Kolmen luudanvarren pubi oli harvinaisen täysi, vaikka kello ei ollut vielä paljonkaan. Lily katseli ympärilleen etsien tyhjää pöytää, jonka he voisivat valloittaa ja ilokseen näki tutun kolmikon nurkimmaisen pöydän ääressä. Hän pujotteli pöytien lomitse heidän luokseen. ”Moi!”
   Albus, Amelie ja Rose hymyilivät hänelle. ”Moi!”
   Lily istui Rosen viereen ja katseli veljeään, serkkuaan ja ystäväänsä ilahtuneena. ”Kuinka te tänne olette eksyneet?”
   ”Rose halusi tulla moikkaamaan teitä kaikkia, eikä meilläkään ollut mitään tekemistä. Arvasimme teidän ilmestyvän tänne jossakin vaiheessa”, Amelie kertoi hymyillen. Lily näki tytön kasvoilla väsymyksen uurteita ja tämän silmänaluset olivat tummat. Lily tiesi täydenkuun yön olleen vain vähän yli viikko sitten ja mietti, miten Amelie ja Albus olivat selviytyneet yöstä.
   James, Shawn, Fred ja Hugo tulivat heidän luokseen ja kahmaisivat viereisistä pöydistä itselleen tuolit. Nurkkapöytä oli hieman ahdas, kun heitä oli niin monta.
   James kietaisi kätensä Amelien olalle. ”Hei, rakkaani, vieläkö sinä olet tuon hongankolistajan kanssa? Kuulin huhun, että olet erehtynyt rakentamaan yhteisen kotikolon hänen kanssaan, ei kai se ole totta?”
   Albus pyöritteli päätään näyttäen siltä, ettei tiennyt olisiko hänen pitänyt olla ärtynyt vai huvittunut. Amelie kikatti ja sipaisi Jamesin poskea. ”Voi armas Lohikäärmerakastajani, en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin tyytyä kohtalooni, sillä kuulin sinun seurustelevan jonkun söpöläisen kanssa ja kuulin vielä sellaisenkin huhun, että sinä olet jatkamassa Pottereiden jaloa sukulinjaa.”
   James irvisti. ”Ai kuulit sinä niin.”
   Amelie pyöritti päätään haikeasti. ”Särjit sydämeni.”
   Rose heitti Jamesia hillosipulilla. ”Vai isukki, Jamie, mitä sinä oikein ajattelit?”
   ”Liikaa alaruumiillani”, James mutisi painokkaasti. Kaikki nauroivat. James vilkaisi Albusta lievästi kauhuissaan. ”Ethän sinä ole kertonut äidille ja isälle?”
   Albus virnisti. ”Ehen! Mutta lupaa, että kerrot heille kun minä olen paikalla, lupaathan?”
   ”Minä pyysin täsmälleen samaa”, Lily kertoi kikattaen ja kohotti kätensä. Albus läpsäisi kättä nauraen. Shawn hymähti ja kietoi kätensä Lilyn uuman ympärille. Lily vilkaisi poikaystäväänsä hymyillen.
   James huokaisi. ”Perhe on pahin.”
   ”Koska sinä ajattelit kertoa heille?” Hugo kysyi huvittuneena. Fred virnisteli hölmösti pojan vieressä.
   ”En ikinä”, James sanoi vakavana. ”En halua ajatella koko asiaa, oikeasti, vaihdetaanko puheenaihetta?”
   ”Missä Rox on?” Rose kysyi ihmeissään ja katseli ympärilleen.
   Lily tunsi iloisen mielentilansa synkkenevän hieman. ”Sen kun tietäisi. Kaulailee salaisen poikaystävänsä kanssa jossakin.”
   ”Onko Roxylla salainen poikaystävä?” Amelie kysyi kiinnostuneena. Lily ei voinut olla virnistämättä. Amelie oli aina ollut toivoton romantikko.
   ”Jep”, Fred kertoi pyöräyttäen silmiään. ”Häntä tuskin näkeekään enää, kun hän viettää kaiken aikansa jossakin linnan syrjäisissä kolkissa.”
   ”Miksi hänen poikaystävänsä on salainen?” Rose kysyi.
   Lily pyöräytti silmiään. ”Sehän se mysteeri onkin.”
   ”Eikö hän ole kertonut edes sinulle?” Albus kysyi epäuskoisesti.
Lily pudisti päätään ja hyytävä surullisuus läikähti hänen sisällään. Hänestä oli alkanut kummallisella tavalla tuntua, että Roxanne oli lipumassa pois hänen luotaan, eikä hän tiennyt, mitä olisi tehnyt asialle. Roxanne ei ollut koskaan salannut häneltä mitään, ei ikinä – eikä sen puolin keneltäkään muultakaan. Tyttö oli aina ollut melkein liiankin avoin ja suorapuheinen. Siksi Lily ei voinut käsittää muutosta, mikä Roxannessa oli yhtäkkiä tapahtunut. Lily syytti parhaassa ystävässään tapahtuneita muutoksia kaikesta, mitä tälle oli viimeisten kuukausien aikana tapahtunut. Äidin menetyksen tuska ja uudet, mysteeriset voimat olivat muuttaneet Roxannea ja Lily pelkäsi, ettei tyttö koskaan enää olisi se sama vallaton, iloinen ja peloton hölmöläinen. Tämä uusi salaperäinen, kuolleiden avulla kokeissa lunttaava Roxanne oli paljon kovempi, paljon lujatahtoisempi. Lilyllä oli ikävä parasta ystäväänsä.
   Kauhukseen Lily tajusi kyynelten polttavan silmiään ja hän käpertyi syvemmälle Shawnin kainaloon. Shawn puristi häntä hellästi aivan kuin olisi ymmärtänyt, mitä hän ajatteli ja olisi halunnut lohduttaa häntä.
   ”Kuinka kauan hän on tapaillut tätä salaista poikaystäväänsä?” James kysyi hitaasti.
   ”Siitä asti, kun hän sai aavevoimansa”, Hugo kertoi.
   ”Hmm”, James mutisi hiljaa ja näytti siltä kuin olisi miettinyt hartaasti jotakin.
   ”Entä missä sinun tyttöystäväsi on, Jamie?” Amelie kysäisi.
   Jamesin ilme synkkeni. ”Ei aavistustakaan.”
   ”Lesbiaanirakastajansa luona varmaankin”, Shawn naurahti.
   James potkaisi poikaa pöydän alla. ”Ole hiljaa tai huomaat pian syöväsi etanoita!”
   Shawn virnisti. ”Älä minuun pura mustasukkaisuuttasi, Lohikäärmerakastaja hyvä.”
   Rose rykäisi. ”Tuota, voisivatko kaikki kuunnella minua hetken aikaa? Minun pitää puhua teille jostakin hyvin tärkeästä.”
   Lily näki Albuksen ja Amelien vilkaisevan toisiaan merkitsevästi. Rose näytti hermostuneelta.
   ”Minä olen viimeviikkojen aikana tutkinut jästimaailmaa”, Rose aloitti äänellä, josta paistoi oudolla tavalla epätoivo ja määrätietoisuus.
   ”Miksi?” Hugo kysyi ja tuijotti sisartaan pöllämystyneenä.
   ”Tämä maailma on tuhoutumassa”, Rose jatkoi. Lily kohotti kulmiaan.
   ”Älä pelkää, Rose”, James naurahti. ”Eivät wannabe-kuolonsyöjät mahda isälle ja hänen joukoilleen mitään. Me aurorit olemme vankkaa tekoa.”
   ”Et sinä vielä mikään aurori ole”, Fred muistutti virnistellen.
   James niiskaisi arvokkaasti. ”Puolisen vuoden päästä olen.”
   ”En minä wannabe-kuolonsyöjistä puhu nyt”, Rose sanoi hitaasti. ”Minä haluan, että te kaikki kuuntelette minua tarkasti. Minä kerron teille jästimaailmasta. Jästien maailmaa hallitsee kolmetoista perhettä. He kutsuvat itseään illuminaateiksi, valaistuneiksi. He omistavat kaikki maailman suurimmat yhtiöt, he hallitsevat ympäri maailman lehdistöjä, korkeimpia oikeustahoja, öljyvaroja, lääkefirmoja, elokuvatuotantoa, uutistoimistoja, armeijoita ja pankkeja – kaikkea koko jästien maailmassa, suurimmat jästien päälliköt saavat monen eri tahon lävitse käskynsä illuminaateilta. Illuminaateilla on vain yksi tavoite: täysi valta ja omien sukupolviensa rikkauksien avulla säilyttäminen vielä kauan sen jälkeen, kun kaikki jästit ovat tuhonneet sokeasti itse itsensä. Jästit eivät ole tietoisia tästä. Jästien maailmaa hallitsee raha, ihan niin kuin meidänkin maailmaamme. Jästit eroavat meistä siinä, että he joutuvat maksamaan aivan kaikesta – jopa taloista ja asunnoista, joissa asuvat! He joutuvat tekemään työtä, jotta he saavat maksettua rahalla AIVAN KAIKEN, vuokransa kodeistaan, syömänsä ruoan ja kaiken tuhansista viihdykkeistään, joilla he yrittävät epätoivoisesti pitää itsensä tyytyväisinä mielenvikaisessa maailmassaan. Jotta jästit eivät ymmärtäisi olevansa rahan orjia, heidän harhauttamisekseen on järjestelmällisesti kehitetty systeemi, valtiovalta, jästit luottavat politiikkojen pitävän huolta heistä ja tottelevat sokeasti kaikkea, minkä poliitikot ilmoittavat olevan laki. Jos joku ei noudata lakia, hänet pistetään vankilaan.”
   Rose katseli pöydän ympärillä olevia kiihkeästi. Kaikki tuijottivat tyttöä melkein järkyttyneenä.
   ”Okei. Jästit ovat siis oman valtiovaltansa ja rahojensa orjia”, Fred tokaisi kuulostaen huvittuneelta. ”Miten se meihin liittyy?”
   ”Jästit eivät tajua, että samalla, kun he yrittävät pitää itsensä tyytyväisinä onnistumatta koskaan siinä – he tuhlaavat aikansa ostamalla uusia vaatteita, ostamalla uusia huonekaluja, ostamalla uutta elektroniikkaa, ostamalla uusia autoja, ostamalla, ostamalla ja ostamalla lisää tavaraa, joihin he lopulta kyllästyvät ja heittävät sitten luontoon ja ilmaan maailmaa saastuttamaan – he tuhoavat tämän planeetan, jossa mekin asumme! Jästejä on aivopesty ihan pienestä saakka ajattelemaan juuri niin kuin illuminaatit haluavat heidän ajattelevan! Siksi he ovat tehneet suunnitelmat, miten jästejä koulutetaan ihan vauvasta saakka! Maailman suurimmat jäätiköt ovat sulaneet, suurimmat sademetsät tuhoutuneet ja tuhannet eläinlajit ovat kuolleet sukupuuttoon. Tämä maapallo ja kaikki, mikä oikeasti on tärkeää – luonto, kaikki elävät olennot, ilma jota hengitämme – kaikki kuolee! Tämä maapallo tekee kuolemaa ja miljoonat jästit kärsivät järkyttävän huonoissa, epäinhimillisissä oloissa! Ja jos kukaan ei auta jästejä ymmärtämään tätä, me kaikki kuolemme tämän maapallon mukana!”
   Rosen puhetta seurasi hyytävä hiljaisuus. Fred purskahti nauruun. ”Rose, mitä helkkaria sinä olet juonut? Kuulostat ihan mielenvikaiselta!”
   Rose mulkaisi poikaa. ”Etkö sinä käsitä?”
   Fred hymähti. ”No, en?”
   Hugo pyöritti päätään. ”Jästien ongelmat ovat heidän ongelmiaan. Me pystymme kyllä suojelemaan itseämme kaikelta, minkä kohtaamme – himputti, me osaamme taikoa! Me voimme tehdä mitä vain.”
   ”Nimenomaan! Siksi meidän on autettava jästejä!” Rose huudahti.
   ”Ei tämä maapallo mihinkään kuole, Rose, älä ole hassu”, Lily sanoi tytölle hämmentyneenä.
   James tyrskähti. ”Minä olen sitä mieltä, että jästit ovat hölmöjä ja saavat juoda oman liemensä, kun ovat sen kerran keittäneetkin. Minä haen lisää juotavaa, haluaako joku muu?”
   Shawn naurahti ja lähti Jamesin, Fredin ja Hugon kanssa tiskille. Rose näytti kerta kaikkiaan musertuneelta ja katsoi Albusta ja Amelieta. ”Ettekö tekään ymmärrä?”
   Albus ja Amelie vilkaisivat toisiaan. ”Rose, sinulla on tosi omituinen pakkomielle jästeistä. Miksi et voi vain keskittyä omaan elämääsi? Antaisit jo olla.”
   Rose pudisti päätään. ”En minä voi vain antaa olla! Tämä maailma on pelastettava!”
   Lily vaihtoi katseen Albuksen kanssa. Rose oli selkeästi sekaisin, ehkei tämä ollut täysin toipunut oltuaan vankina niin monta viikkoa.
   ”Minun pitää käydä vessassa”, Lily mutisi ja loi Roseen anteeksipyytävän katseen. ”Rose, juo pari juomaa, ehkä sitten rauhoitut hieman.”
   Rose näytti surulliselta ja tuijotti pöydän pintaa murheellisesti. Lily pyöritti päätään ja lähti kohti naisten vessaa ihmetellen, mistä kummasta Rose oli saanut moista hölynpölyä mieleensä.
   Juuri, kun Lily oli avaamassa naisten vessan ovea, vahva käsi pyöräytti hänet ympäri ja sulki hänet ansaan syrjäistä seinää vasten. Lily äännähti järkyttyneenä ja katsoi Michaelia, joka tuijotti hänen kasvojaan ahnaasti. ”Michael? Mitä helkkaria sinä oikein luulet tekeväsi?”
   ”Anteeksi”, Michael murahti ja astahti hieman kauemmaksi. ”Halusin vain puhua sinun kanssasi hetken aikaa.”
   ”Okeiiiii”, Lily sanoi hitaasti. ”Mistä?”
   Michael hymyili. ”Mistä vain. Lily, minä olen naurettavan ihastunut sinuun.”
   Lily irvisti. ”Usko minua, olen hyvin tietoinen asiasta. Michael, minä olen Shawnin kanssa.”
   Micahel näytti surulliselta. ”Tiedän. Halusin sinun vain tietävän, että sinulla on muitakin vaihtoehtoja kuin hän. Shawn on limainen naistenmies ja tulee aina olemaan. Hän särkee vielä sydämesi, Lily, usko minua. Ja kun niin tapahtuu, muista, että minä odotan sinua.”
   Lily värähti ja hän katsoi Michaelia epäuskoisesti. ”No, tuota, kiitos vain tiedosta. Nyt, jos voisit väistää, minua pissattaa – ”
   Michael astui pois hänen tieltään näyttäen vastahakoiselta. ”Muista, mitä sanoin, Lily.”
   Lily pakotti kasvoilleen hymyn. ”Muistan, muistan.”
   Hetken kuluttua Lily palasi takaisin heidän nurkkapöytäänsä. Fred ja Hugo naureskelivat jollekin, Rose tuijotti edelleen pöydän pintaa, James näytti hieman murjottavalta ja Albus ja Amelie katselivat toisiaan aivan kuin olisivat käyneet sanatonta keskustelua. Shawn oli ainoa, joka katsoi Lilyä. Poika hymyili iloisesti hänelle aivan kuin olisi ollut hyvin onnellinen.
   Lily hymyili ja painautui poikaystävänsä syliin. Kaikki oli harvinaisen hyvin ja hän tunsi olonsa onnelliseksi. Ainoa asia, joka mustensi hänen onnellisuuttaan, oli hänen parhaan ystävänsä poissaolo.
   
   
   

   


Kommentteja? :) jos jotakuta kiinnostaa, tässä on kahden minuutin pätkä, jonka suosittelen lämpimästi katsomaan, avaa hieman ehkä Rosen ajatusmaailmaa: http://www.exposingthetruth.co/felt-it-your-entire-life/#axzz2tebUQ7IZ ja jos joku on kiinnostunut tietämään lisää, tässä vähän pitempi parin tunnin pätkä: http://www.youtube.com/watch?v=njSV5LtVmR4&feature=share
ps. aaaargh noitten kappalejakojen kanssa, kun ne ei suostu meneen täällä oikein -.-
« Viimeksi muokattu: Helmikuu 18, 2014, 17:44:45 kirjoittanut jacoblove »

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 37. osa 18.2.
« Vastaus #79 : Helmikuu 27, 2014, 10:57:21 »
Helouuu :) Olen saanut finfanfunissa palautetta, että ficin pituus on alkanut tuntua puuduttavalta ja tapahtumat kyllästyttävät... haluaisin tietää, tuntuuko muistakin samalta? Olisi kiva kuulla muidenkin mielipiteitä :) lueskelin tätä eilen illalla ja tajusin tarinan junnaavan paljon paikallaa ja menevän eteenpäin melko hitaasti, vaikka tapahtumia ja hahmoja onkin paljon... tosin seuraavissa luvuissa on tapahtumassa aika isoja muutoksia, ehkä tarina saa sitten siitä taas vähän puhtia ja vauhtia :)

Tämä luku on aika Rox/Jake painotteinen, aina kun alan kirjoittamaan niistä en oikein osaa lopettaa ja tähänkin osaan kirjoitin vielä viisi ylimääräistä sivua heidän dialogiaan (päätin jättää joskus myöhemmin julkaistavaksi :D)

38. Yöhiippailijat
Torstai 17.12.2023

”McGarmiwa on ilkein olento ikinä”, Fred mutisi happamasti kääntäessään uuden sivun muodonmuutoskirjastaan luettavakseen. ”Vain McGarmiwa viitsii olla näin ilkeä! Pistää nyt koe viimeiselle päivälle ennen lomaa!”
   ”Mitä muuta odotit McGarmiwalta?” Lily kysäisi suloisesti. ”Hän otti elämäntehtäväkseen kiusata meitä sillä hetkellä, kun astuimme ensimmäistä kertaa Suuren Salin ovista sisään.”
   ”Tai sitten hän vain haluaa meidän oppivan”, Hugo ehdotti tyynesti.
   Lily ja Fred mulkaisivat poikaa. He istuivat kirjaston likaisenruskeilla sohvilla, Fred ja Lily jakoivat isoimman sohvista ja nojasivat sen päätyihin ja Hugo oli vallannut yksinään kokonaisen sohvan. He olivat levittäneet lukuisat muodonmuutoskiemuroita sisältävät pergamenttinsa pöydälle väliinsä. Kirjastossa oli hiljaista, mutta matami Prilli mulkoili heitä silti tiskinsä takaa aivan kuin he olisivat häirinneet hänen pyhän hiljaista kirjataivastaan opiskelevilla olemuksillaan.
   Lily vilkuili toiveikkaana ympärilleen kuullessaan lähestyviä askeleita. Hän kuitenkin lysähti syvemmälle sohvansa nurkkaan nähdessään Gabriellan tulevan heidän luokseen kantaen omaa muodonmuutoskirjaansa sylissään. Tyttö heilautti vaaleanruskean, paksun hiuspalmikkonsa olkansa ylitse viskatessaan painavannäköisen laukkunsa pöydälle ja istahtaessaan Hugon viereen. Lily virnisti nähdessään Hugon nielaisevan ja räpyttelevän silmiään kiivaasti Gabriellan jalan hipaistessa tämän polvea.
   ”En käsitä, miksi McGarmiwa haluaa opettaa meitä näinkin ilkeällä tavalla viimeisenä koulupäivänä!” Gabriella huudahti näyttäen ahdistuneelta. ”Tämä koealue on koko syksyn ajalta, ihan uskomatonta, koe tulee olemaan tosi vaikea – inhottavaa – ”
   ”Hyvin sinä pärjäät”, Hugo lohdutti. Gabriella loi poikaan kiitollisen katseen.
   ”Toivottavasti, en ole lukenut melkein lainkaan!”
   ”Sinä olet niin fiksu, ettei sinun tarvitse paljon näitä kirjoja edes kahlata”, Hugo kannusti. ”Hyvin se menee.”
   Fred ja Lily vilkaisivat toisiaan vahingoniloisesti. Samassa Lilyn silmiin osui Gabriellan kaulassa himmeänä orastava violetti jälki. Hän kohotteli kulmiaan.
   ”Gaby, missäs sitä on oikein oltu?”
   Gabriella räpytteli ruskeita silmiään kohdatessaan Lilyn keskittyneen katseen ja tytön poskille kohosi hämmentynyt puna. ”Rohkelikkotornissa, kuinka niin?”
   ”Mitä tekemässä? Kuka sinun kaulaasi on haukkaillut?”
   Puna kasvoilla syveni entisestään. Hugo katseli Gabriellaa hämillään ja Fred virnisteli kuin joulu olisi tullut etuajoissa.
   ”Kunhan lueskelin, yksinäni”, Gabriella mutisi ja näytti painuvan kasaan Lilyn haastavan katseen alla.
   ”Sinäkin tapailet jotakin salaperäistä lieroa!” Lily huudahti. Gabriella hätkähti.
   ”Enpäs!”
   ”Älä valehtele minulle! Tuo punastelu kertoo kaiken! Kuka se on?”
   Gabriella näytti kiusaantuneen kiukkuiselta. ”Se ei varmaankaan ole sinun asiasi?”
   ”On sitten, kun kerrot minulle. Miksi kaikki salailevat kaulailukaverinsa minulta? En minäkään salaile!”
   ”Sinä seurusteletkin kaulailukaverisi kanssa”, Fred muistutti sopuisasti. Hugo oli tutkivinaan muodonmuutoskirjaansa sen näköisenä kuin ei olisi kuunnellut keskustelua lainkaan, mutta pojan korvat punoittivat ja tämän hartiat olivat jäykät.
   ”Mitä kaikki muut sitten tekevät?”
   ”Irstailevat”, Hugo mutisi.
   ”Synnillisesti”, Fred lisäsi.
   Gabriella nauroi. ”Antakaa olla, ei se ole mitään vakavaa!”
   Lily tuhahti ja risti kätensä puuskaan. ”Tämä on niin epäreilua. En käsitä, mikä kaikkia tuntemiani naikkosia vaivaa! Joko he puhuvat kuolleille, syövät salaisesti lierojen naamoja tai sitten he höpöttävät jästien sekopäisyydestä!”
   Fred värähti. ”Naiset ovat sekopäitä.”
   Hugo ynähti kuin olisi yhtynyt parhaan ystävänsä mielipiteeseen. Gabriella oli tutkivinaan tarkasti muodonmuutoskirjansa sivua ja kysyi kuin ohimennen: ”Missä Rox on?”
   ”Missä luulisit?” Lily tuhahti ärtyen. ”Vipeltää jossakin sen oman lieronsa kanssa.”
   ”Eikö hän meinaa lukea tähän kokeeseen ollenkaan? Hänen jos kenen pitäisi opiskella.”
   ”Roxylla on omat tapansa päästä kokeista läpi”, Fred kertoi näyttäen huvittuneelta.
”Ehkä Rox on palannut yhteen Espanjan Iilimatokuninkaan kanssa”, Hugo ehdotti. ”Siksi hän ei halua kertoa meille ketä tapailee, pelkää meidän nauravan hänelle.”
”Ihan kuin se hölmöläinen olisi koskaan kenenkään nauruista välittänyt!” Fred huudahti. ”Ei, kyllä tässä on kyse jostakin ihan muusta. Eikä hän siihen surkeaan limanuljaskaan enää alentuisi koskemaan.”
”Ei Richardo nyt niin surkea valinta olisi”, Gabriella pisti väliin näyttäen jostakin syystä närkästyneeltä. ”Hän on hyvin komea ja kohtelias!”
Lily tuijotti tyttöä. ”Eih, älä vain sano - ”
”Et voi olla tosissasi”, Hugo sanoi ja katsoi Gabriellaa melkein inhoavasti.
”Sinä tapailet Richardoa!” Lily huudahti tietämättä olisiko häntä pitänyt naurattaa vai ällöttää.
Fredin suusta karkasi mahtava, röhkivä nauru. ”O-ou, Gaby!”
   Gabriella mulkoili heitä vihamielisesti. Ilme ei sopinut tytön sydämenmuotoisiin, ystävällisiin kasvoihin. ”Luulkaa mitä tahdotte!”
He katselivat toisiaan. Hugo näytti ärtyneen pahoinvoivalta, Fred huvittuneelta ja Lily tunsi olonsa hämmentyneeksi. Hän ei voinut käsittää, kuinka kukaan pystyisi koskettamaan Richardo-iilimatoa ilman pitkää keppiä, saatikka sitten tunkemaan kieltä tämän kurkkuun. Kuinka häiritsevää.   
”Menettekö te Kotikoloon jouluksi?” Gabriella kysäisi.
Lily, Fred ja Hugo nyökkäilivät kaikki samaan aikaan. ”Tietysti.”
Koko suuri Potter-Weasley suku oli viettänyt kaikki joulut Kotikolossa. Molly-mummo oli aina sanonut joulun olevan perhejuhla ja siksi he olivat juhlistaneet sitä aina koko suvun voimin. Lily oli iloinen lähestyvästä joululomasta. Suurin syy oli se, että hän pääsisi viettämään aikaa Roxannen kanssa – Kotikolosta tyttö ei kehtaisi lähteä noin vain karkuteille salaisen lieronsa kanssa ja Lily voisi yrittää puhua tämän kanssa. Toinen syy Lilyn riemuun oli se, että Shawn oli tulossa heidän kanssaan joulua viettämään - jouluksi kotikoloon ja loppulomaksi Codrickin notkoon, pojalla kun ei ollut muuta perhettä kuin Irlannissa asuva entinen naapurinsa Marge. Kokonaiset kaksi viikkoa Lily saisi olla aamusta iltaan Shawnin kanssa – hän ei keksinyt mitään, mikä olisi ollut ihanammalla tavalla parempaa. Hölmö hymy kohosi Lilyn huulille, kun hän ajatteli Shawnia. Poika teki hänet hassun onnelliseksi, eikä Lily tiennyt, miten olisi selvinnyt parhaan ystävänsä välinpitämättömästä ja etäisestä käytöksestä, jos Shawn ei olisi ollut hänen tukenaan.
Roxanne oli alkanut vältellä melkein liioitellun selkeästi Lilyä. Tyttö puhui hänelle tuskin mitään ja katosi aina mahdollisuuden tullen jonnekin salaisen poikaystävänsä kanssa. Lily oli yrittänyt hienovaraisesti puhua Roxannelle ja urkkia tämän tekemisiä, mutta Roxanne oli omalla hölmöllä tyylillään torjunut kaikki hänen keskusteluyrityksensä. Lilyllä oli kammottava tunne siitä, että hänen ja Roxannen välit olivat muuttumassa kokonaan joksikin täysin erilaiseksi kuin mitä ne olivat olleet siitä saakka, kun he olivat olleet vaipoissa.
Lilyllä oli ikävä parasta ystäväänsä, muttei hän tiennyt mitä olisi voinut tehdä kaiken korjaamiseksi. Roxanne ei tuntunut haluavan enää puhua hänen kanssaan – hittolainen, Roxanne ei halunnut edes viettää aikaa hänen kanssaan!
Lilyä alkoi ärsyttää, kun hän mietti parasta ystäväänsä. Roxanne oli mahdottoman epäreilu, kun noin vain yhtäkkiä päätti olla jakamatta ajatuksiaan hänen kanssaan ja viiletti ties missä ja ties kenen kanssa vaivautumatta kertomaan menemisistään ja tekemisistään. Ei sillä, eihän Roxanne tietenkään ollut mitenkään tilivelvollinen Lilylle – silti, olisi tyttö voinut seitsemäntoista vuoden pituisen ystävyyden nimissä edes puhua hänelle!
No, joululomalla heillä olisi varmasti oivia tilaisuuksia keskustella, Lily muistutti itseään. Heidän perheensä viettivät aina joululomat melko tiiviisti yhdessä. Kaikki olisi pian varmasti ihan niin kuin ennenkin, Lily vakuutteli itselleen. Pieni epäilyksen siemen kuitenkin nakersi hänen sydäntään.

*

”Eikö olisi noin viisikymmentä kertaa hyödyllisempää, jos sinä oikeasti vain opiskelisit kokeeseesi?” Jacob kysyi sarkastisesti Roxannen kurkistellessa nurkan taakse varmistuakseen käytävän heidän edessään todella olevan niin tyhjä kuin pitikin.
   Roxanne käänsi päätään taaksepäin ja vilkaisi poikaa kulmiensa alta. Jacobin kasvot olivat ivallisen huvittuneet näkymättömyysviitan alla. ”Mitä hauskaa siinä sitten olisi?”
   ”Olen kuullut muiden opiskelijoiden tekevän niin”, Jacob kertoi asialliseen sävyyn.
   ”Minä en ole koskaan osannut olla niin kuin muut”, Roxanne kertoi hymyillen ovelasti ja kääntyi taas katsomaan käytävälle.
   Jacob kurkisti hänen olkansa yli käytävälle ja tuhisi tahallaan hänen vasempaan korvaansa. Lämmin hengitys korvassa ja kaulalla sai kylmät väreet kiitämään pitkin Roxannen vartaloa ja hän kiemurteli kauemmaksi ilmehtien varoittavasti Jacobille. Poika virnisti ja vilkuili sitten hämillisen tarkoilla silmillään käytävää pitkin kaikkiin suuntiin. ”Joo, joo, tyhjää on. Mennään.”
   Jacob sujahti käytävälle ja tarttui Roxannea kädestä vetäen hänet mukaansa. Harryn näkymättömyysviitta peitti heidät kokonaan silkinpehmeään suojaansa. Tyhjän käytävän soihdut maalasivat kivisille seinille tanssivia varjoja. Käytävä haarautui kolmeen eri suuntaan ja niistä jokainen kaikui hiljaista tyhjyyttä – kaikki olivat sulkeutuneet linnan torneihin valmistautumaan huomenna alkavaan joululomaan.
Jacob marssi reipasta tahtia kohti Minerva McGarmiwan huonetta. Pojan vaaleiden, repsottavien farkkujen verhoama takamus sai Roxannen puremaan huultaan. Jacob vilkaisi häntä viitan alla kysyvästi ja Roxanne vastasi katseeseen viekkaasti virnistäen. Jacob pyöritti päätään huvittuneena.
He pysähtyivät McGarmiwan huoneen kohdalla ja katsoivat toisiaan. Roxannea hermostutti ja hänen sydämensä tykytti epämukavan vauhdikkaasti hänen rintansa alla. Jacob ei vaikuttanut lainkaan hermostuneelta ja tutki työhuoneen oven lukkoa hassun tosissaan.
”Eiköhän alohomora tepsi”, poika mutisi ja kaivoi taikasauvan hihastaan. Roxanne tarttui pojan käsivarteen ja katsoi tätä tiukasti.
”Alohomora Minnie McKarmiwan työhuoneen oveen? Älä ole pönttö!”
Jacob katsoi häntä hämmentyneenä. ”Miksi ei?”
”No – koska - Minerva McGarmiwa! Väistä.” Roxanne tyrkki Jacobia sivummalle ja kaivoi taskustaan linkkuveitsen, jonka oli joskus kähminyt Weasleyn Welhowitsien varastosta. ”Tämä avaa minkä tahansa lukon.”
Jacob kietoi kätensä hänen ympärilleen takaapäin ja näykkäisi häntä niskasta hampaillaan. ”Et kai sinä pelkää tätä Minerva McGarmiwaa? Puhut hänestä kuin Voldemortin vaimosta.”
”Minnie on ainoa olento tämän maan päällä, ketä todella pelkään”, Roxanne sanoi hyvin vakavasti. ”Kohtaisin Voldun vaimon ja kymmenen ankeuttajaa Kielletyssä Metsässä tuhat kertaa mieluummin kuin jäisin McGarmiwalle kiinni kokeen varastamisesta.”
Jacob tirskahti, mutta vakavoitui nähdessään Roxannen ilmeettömät kasvot. ”Meidän on parasta olla sitten ovelia kuin ninjat.”
Roxanne nyökkäsi tomerasti työntäessään veitsen lukkoon. ”Oikeassa olet.”
Hetken kuluttua lukko naksahti lupaavasti. Jacob työnsi oven auki ja astui sisälle työhuoneeseen. Roxanne seurasi poikaa ja paheellinen hymy kohosi hänen kasvoilleen. McGarmiwan työhuoneen pöydällä oli pergamentteja ja sulkakyniä asiallisissa, suoraviivaisissa pinoissa ja muutama muotokuva hätkähti käytävän soihduista huoneeseen hohkaavaa valoa. Jacob oli nostamassa näkymättömyysviittaa pois heidän päältään, mutta Roxanne tarttui viittaan ja piti siitä tiukasti kiinni.
”Oletko hullu? Nuo muotokuvat kantelevat meistä, jos näyttäydymme!” Roxanne sihahti. Jacob pyöräytti silmiään kertoen sanoitta, ettei häntä olisi vähempää voinut kiinnostaa mahdollinen kiinnijääminen, mutta laski kuitenkin kätensä. He menivät McGarmiwan työpöydän luokse. Jacob räpläsi välinpitämättömästi pöydällä olevia pergamentteja ja Roxanne tutki laatikoita, muttei löytänyt muuta kuin purkillisen keksejä, hiuspinnejä, pari vanhaa valokuvaa, suuren tummakivisen sormuksen ja jonkinlaisia tylsiä papereita.
Jacob nykäisi häntä kädestä ja Roxanne oli kompastua jalkoihinsa. Jacob tarttui häneen, piteli häntä hetken pystyssä huvittuneesti hymyillen ja talutti hänet sitten nurkassa olevan lipaston luokse. He vilkaisivat toisiaan ja yrittivät avata lipaston laatikoita, mutta ne olivat lukossa. Jacob osoitti laatikoita taikasauvallaan ja ne napsahtivat hiljaa auki paljastaen ystävällisesti kätkönsä. Liiankin ystävällisesti, Roxanne huomasi ajattelevansa, mutta työnsi mietteen mielessään taka-alalle. Hänen suustaan karkasi ilahtunut hihkaisu, kun hän näki pergamenttien olevan järjestetty luokkien mukaan – koepapereita.
Jacob katseli hiljaa, kun Roxanne näpräsi paperit läpi ja löysi lopulta oman luokkansa muodonmuutoskokeet. Hän sulloi tärkeät pergamentit taskuunsa ja kolautti sitten lipaston laatikon kiinni. Hän nyökkäsi Jacobille, joka virnisti vastaukseksi ja he lähtivät huoneesta varautuneiden muotokuvien pälyilevien katseiden alla.
Roxanne jähmettyi paikoilleen astuessaan työhuoneesta jälleen käytävälle ja tajutessaan tuijottavansa suoraan vahtimestari Voron ryppyisiin kasvoihin, joita hallitsivat melkein mustat, kiukkuiset silmät ja tummat silmäpussit. Jacob tömähti Roxannen selkää vasten ja äännähti hämmästyneenä.
Voro irvisti ja kouraisi ilmaa edessään määrätietoisesti. Käsi hipaisi Roxannen leukaa ja hän ja Jacob astahtivat taaksepäin ilmaa harovan vahtimestarin tavoittamattomiin. Voro mulkoili ilmaa edessään epäluuloisesti.
”Ette voi piiloutua minulta!” Voro huudahti hinkuvalla äänellään. Kyyryselkäisen vanhuksen takaa astahti esiin ruskean pörröinen kissa Norriska, joka tuijotti heitä tiiviisti silmiin keltaisilla silmillään. ”Minä ja Norriska tiedämme teidän olevan täällä! Näkymättömyytenne ei hämää meitä!”
Roxanne ja Jacob vilkaisivat toisiaan. Roxanne tukahdutti hihityksen, Jacob virnisteli, kietoi hitaasti kätensä hänen ympärilleen ja ohjasi hänet sitten seinän vierelle kauas Voron huitovista käsistä.
   Voron tummana kiiluvat silmät tähyilivät käytävää nälkäisesti. ”Kyllä minä teidät kiinni saan!”
   Jacob tönäisi Roxannen vauhtiin, he sujahtivat Voron ohitse ja lähtivät juoksemaan tyhjää käytävää eteenpäin. Voro rääkäisi tuohtuneena heidän takanaan ja Roxanne kikatti ja Jacob nauroi heidän rynnistäessään vahtimestaria karkuun. Voro jäi kauas heidän taakseen, mutta Norriska viiletti vetreästi heidän perässään aikomuksenaan selkeästikin pitää heitä silmällä niin kauan, että tämän isäntä saisi heidät kiinni.
   He rymistivät nauraen toisen kerroksen kierreportaat ylös kolmanteen kerrokseen. Norriska jäi portaissa heistä jälkeen ja maukaisi kovaa ja korkealta kiukkuisen kuuloisena.
   He juoksivat vielä muutaman käytävänvälin. Jacob lykkäsi yhden käytävän kymmenistä ovista auki ja työnsi Roxannen edellään sisälle. Ovi naksahti kiinni heidän takanaan Jacobin osoittaessa sitä taikasauvallaan ja he heittivät näkymättömyysviitan pois päältään edelleen hykerrellen.
   ”Näitkö sen papparaisen ilmeen?” Jacob hohotti etukumarassa. ”Jos se naama ja vanha peruna asetettaisiin rinnatusten olisi hankalaa sanoa kumpi on kumpi.”
   Roxanne nauroi. ”Olen aina ollut sitä mieltä, että Voro muistuttaa etäisesti vauvaikäistä alruunaa. Norriska kyllä löytää meidät alta aikayksikön, sano minun sanoneen. Sillä katilla on pelottavan sulavat vakoilutaidot.”
   Jacob katsoi häntä ovelasti. ”Ei kai sinua pelota?”
   Roxanne pyöräytti silmiään aivan kuin Jacob olisi tahallaan ollut tyhmä. ”Ei tietenkään, se ryppyinen vanha surkki-peruna nyt ei osaa muuta kuin yskiä ja Norriskan voi potkaista vaivihkaa kaaressa ikkunasta alas.”
   ”Eihän meillä sitten mitään hätää ole”, Jacob totesi virnistäen ja istahti tyhjän pulpetin päälle rennosti. ”Näytähän sitten sitä koetta.”
   Roxanne kaivoi taskustaan kasan vohkittuja pergamentteja ja ojensi ne Jacobille. Poika vilkaisi paria ensimmäistä sivua ja tuhahti huvittuneena. ”Ja näiden takiako me uhmasimme sitä tuhat vuotta vanhaa ukkelia ja ninjakissaa? Naurettavan helppoja kysymyksiä.”
   Roxanne nykäisi pergamentit takaisin itselleen ja mulkaisi Jacobia. ”Sinusta ehkä. Minun muodonmuutokseni päättyvät yleensä siihen, että Lilleron nenänpään tilalla on paistinpannu.”
   Jacoc vilkaisi häntä huvittuneesti kulmiensa alta. ”Et sinä niin surkea voi olla.”
   Roxanne katsoi vilpittömän avoimesti takaisin. ”Kyllä vain voin, ja vieläkin surkeampi. Kysy vaikka veljeltäsi.”
   Jacob naurahti. ”Jasper kyllä mainitsi jotakin pienimuotoisesta tulipalosta eilen illalla. Et kai sinä oikeasti sytyttänyt tukkaasi liekkeihin?”
   Roxanne naksautti kieltään. ”Jasper säikäytti minut ja keskittymiskykyni herpaantui hetkeksi.”
   ”Hän sanoi sinun yrittäneen vain yksinkertaista tuliloitsua.”
   ”Onko sinulla jokin pointti?” Roxanne kysäisi suloisesti ja heilutti merkitsevästi pergamentteja kädessään. ”Minulla ei ole kauhean kauaa aikaa opetella näitä kysymyksiä.”
   ”Ehkä sinun kannattaisi itse asiassa opetella vastaukset niihin kysymyksiin, niin tästä etukäteen lunttaamisesta olisi jotakin hyötyäkin”, Jacob kiusoitteli ja Roxanne yritti sohaista poikaa pulpetilla lojuvalla rikkinäisellä sulkakynällä. Jacob väisti nauraen.
   ”Eikö sinulla ole mitään vakoiltavaa?” Roxanne kysyi melkein alistuneesti ja istuutui sen pulpetin tuolille, missä Jacob istuskeli.
   Jacob nojasi taaksepäin ja heilutteli jalkojaan ilmassa. Pojan huulilla karehti pieni hymy ja silmät tuikkivat katsoessaan tutkivasti Roxannea. ”Eipä näytä olevan.”
   Roxanne hymähti ja selasi koekysymyksiä läpi hivenen hermostuneena. Jos hän ei pääsisi McGarmiwan koetta läpi, olisi hyvin mahdollista, ettei hän saisi osallistua muodonmuutoksien S.U.P.E.R.-tenttiin keväällä. Hän oli yrittänyt koko viikon opiskella (no, ainakin hän oli muutaman kerran yrittänyt lukea muutamaa sivua enemmän) muodonmuutoskirjastaan luvattoman vaikeita koukeroita ja oli lopulta tajunnut, ettei hänen älykkyysosamääräänsä oltu yksinkertaisesti luotu niin vaativien muodonmuutosteorioiden hallitsemiseen. Lunttaaminen oli ainoa keino päästä kokeesta läpi.
   Tai sitten sinun pitäisi vain opiskella, sanoi jokin pieni, ilkikurinen ääni Roxannen mielessä. Ääni kuulosti erehdyttävän ärsyttävästi Lilyn ääneltä.
Lily… Lils olisi ollut niin vihainen, jos olisi tiennyt, mitä hän piteli käsissään ja kenen kanssa hän oli… Paniikki pyörähti Roxannen sisällä kuin pieni, tuhoisa pyörremyrsky.
Lily ei koskaan ymmärtäisi häntä, tämä ei osaisi nähdä häntä syiden ja mahdollisten seurauksien ja asioiden ja vakaiden periaatteidensa lävitse. Lily ei pystyisi kokemaan myötätuntoa ja empatiaa häntä kohtaan, hyväksymään häntä epätäydellisyyksineen kaikkineen. Tuhma Roxanne, tuhma, miksi et käyttäydy niin kuin minä haluan sinun käyttäytyvän?
Tyhmä Lily.
”Mietitkö taas punapäätä?” Jacobin ääni sai Roxannen hätkähtämään ja hän kohotti katseensa vihreisiin, tutkiviin silmiin. ”Eikös sinun pitänyt luntata?”   
Roxanne huokaisi. ”Ei tästä tule mitään. Olisi pitänyt varastaa kysymykset jo paljon aikaisemmin ja tivata Jasperilta vastaukset.”
”Eikö minun apuni kelpaa vai?” Jacob kysäisi kulmiaan kohottaen.
Roxanne myhäili. ”Jasper on melkoinen opettaja.”
”Luuletko etten minä voisi olla vieläkin mahtavampi?” Jacob kysyi haastavasti hymyillen.
”Kiitos, muttei kiitos. Sohin taikasauvallani paljon mieluummin Jasperia sieraimiin kuin sinua.”
Jacob katseli häntä taas sillä hämmentävän etsivällä, tarkkaavaisella katseellaan. ”Kuulostaa siltä kuin nauttisit Jasperin sierainten sohimisesta.”
Roxanne virnisti paheellisesti. ”Ehkä nautinkin.”
”Mitä tuo nyt sitten on tarkoittavinaan?” Jacob vaikutti melkein tuohtuneelta, mutta Roxannesta tuntui syyn tuohtumiseen olevan jotakin syvempää kuin mustasukkaisuutta Roxannen ja Jasperin välisestä suhteesta ja kyseenalaisesta nenäntökkimistoiminnasta. Ei, Jacob vaikutti tuohtuneelta… itseensä. Kuinka mielenkiintoista.
”No, minulla on hassu tapa nauttia kuumien ja ihanien miesten seurasta”, Roxanne kertoi hymyillen iloisesti. ”En minä mitään sen kummoisempaa tarkoittanut.”
Jacob vaikutti jostakin syystä tyytymättömältä hänen vastaukseensa. ”Hmm.”
Roxanne otti mukavan asennon tuolilla ja nosti jalkansa pulpetille. Jacob kävi makaamaan samaiselle pulpetille, risti kätensä niskansa taakse ja katseli luokkahuoneen ikkunasta näkyvää tummansinistä tähtitaivasta hiljaa.
 Roxanne yritti pitää katseensa pergamentissaan, mutta se oli hurjan vaikeaa kun Jacob oli niin lähellä. Jacob näytti tähtien säteilevässä valossa melkein enkelimäisen rauhalliselta. Vihreät silmät hohkasivat aavemaisesti syvää levollisuutta ja ihmettelevää tietämystä.
Jacob käänsi päätään, eikä hymyillyt huomatessaan Roxannen katselevan häntä. Jacobin silmät tutkivat häntä, ikuistivat häntä katseellaan, näkivät jonnekin paljon silmiä syvemmälle. Roxannen sydämessä läikähti jokin polttava, melkein kuin tuli. Hänen hengityksensä salpautui.
”Tule tänne”, Jacob mumisi ja ojensi kättään kutsuvasti. Roxanne laski pergamenttinsa käsistään ja tarttui Jacobin paljon suurempaan, lämpimään käteen.
Jacob tuskin liikahti nostaessaan hänet kevyesti ilmaan. Roxanne nauroi hieman hengästyneenä Jacobin pitäessä häntä hassusti ilmassa käsiensä varassa. Sitten Jacob hymyili ja laski häntä hitaasti alemmaksi. Roxanne saattoi tuntea Jacobin hengityksen kasvoillaan, saattoi haistaa tämän uhkaavan tuoksun. Jo ennen kuin heidän huulensa koskettivat toisiaan, Roxanne maistoi Jacobin huulillaan. He painautuivat toisiaan vasten kuin olisivat olleet erossa aivan liian kauan, he maistelivat toisiaan kuin eivät koskaan voisi saada tarpeekseen. Roxanne kiusoitteli Jacobia vartalollaan ja kohtasi tämän palavan katseen vakavan ovelasti hymyillen. Jacob hengähti ja nousi istumaan pitäen Roxannea sylissään ja suudellen hänen huuliaan. Pojan etsivät kädet sujahtivat hänen mustan kouluhameensa alle ja Roxannen vartalo taipui pehmeänä Jacobin käsivarsilla. Jacob maisteli huulillaan hänen kaulaansa ja repäisi sitten hänen valkoisen kauluspaitansa auki maistellakseen hänen ihoaan. Roxanne riuhtoi Jacobin paidan pois tämän päältä haluten hurjasti vain tuntea jäntevät lihakset käsiensä alla. Heidän huokauksensa sekoittuivat toisiinsa. Jacob painoi Roxannen hitaasti alleen kovalle pulpetille ja vangitsi hänet käsiensä väliin.
Heidän silmänsä kohtasivat toisensa haastavina heidän vartaloidensa ottaessa toisensa aivan yhtä haastavasti.
Myöhemmin he hiippailivat naureskellen ja vain vähän Norriskaa arastellen näkymättömyysviitan suojissa pimeän linnan lävitse tarvehuoneeseen nukkumaan. Jacob nukahti melkein heti kaatuessaan pehmeän punaisiin petivaatteisiin muhkealle sängylle. Roxanne kävi makaamaan pojan viereen kallisarvoisten muodonmuutoskoepergamenttiensa kanssa. Hän yritti keskittyä muodonmuutoskiemuroihin, mutta Jacobin rauhalliset kasvot olivat aivan liian mielenkiintoiset niihin verrattuina. Roxanne tajusi, ettei ollut nähnyt ikinä mitään niin suloista kuin nukkuva Jacob.
Hän ei tiennyt, kuinka kauan vain makasi siinä katsellen pojan kasvoja, mutta lopulta hän tajusi, ettei opiskelusta mitään tulisi. Hän huokaisi ja sammutti taikasauvansa valon. Hän käpertyi Jacobin kainaloon ja painoi nenänsä tämän ihanalta tuoksuvaa paljasta rintaa vasten pojan puristaessa hänet syliinsä. Jacob hautasi kasvonsa hänen kaulaansa ja hengitti syvään unissaan.
Juuri, kun Roxanne oli nukahtamassa, hän oli kuulevinaan tutun kuuloisen kuiskauksen pimeydessä. ”Hän ei ole sinulle hyväksi, Roxy.”
Äidin varjo välähti Roxannen mielessä ennen kuin hän painui uneen Jacobin rintaa vasten.
Vain sekuntien kuluttua nukahtamisesta – siltä se ainakin tuntui - Roxanne heräsi Jacobin liikahdellessa levottomasti. Ärtyneenä hän nosti päänsä jostakin vällyjen välistä katsoakseen poikaa. Jacob nukkui, mutta tämän kurkusta kuului rauhatonta ääntelyä ja tämä piehtaroi peittoonsa kietoutuneena kuin olisi unissaan taistellut sen kanssa.
”Jacob!” Roxanne huudahti ja nosti kätensä Jacobin rinnalle. Pojan iho oli hiestä märkä. ”Jake!”
Jacob hätkähti hereille ja haukkoi henkeään kauhuissaan. Pojan silmät tuijottivat pimeyteen melkein lapsenomaisen pelokkaasti.
Roxanne kohottautui polvilleen ja nosti kätensä Jacobin kasvoille. ”Jake? Se oli vain unta.”
Jacobin pelokkaat, etsivät silmät pysähtyivät hetkeksi hänen silmiinsä. Poika hengitti edelleen raskaasti ja tärisi kuin horkassa. Sitten tämä laski päänsä huohottaen Roxannen rinnan päälle ja puristi häntä heikosti. He huojuivat hiljaa paikallaan, Roxanne nojasi päätään Jacobin päähän ja silitti ihmeissään tämän hiuksia. ”Shhh. Kaikki on hyvin.”
Jacob ei sanonut mitään, kaatui vain takaisin sängylle makaamaan ja veti Roxannen mukanaan, puoliksi päälleen makaamaan. Jacob nukahti hänen syliinsä ja Roxanne tajusi hiljaisten kyyneleiden valuvan hänen silmistään pojan hiuksiin hänen sydämensä täyttyessä jostakin, mikä kosketti häntä syvemmältä kuin mikään oli ikinä koskettanut.
Aamulla Roxanne heräsi ikävältä tuntuvaan tönimiseen. ”Herää pöljä, sinä myöhästyt kokeestasi!”
”Herää itse”, Roxanne mutisi tuohtuneesti. Miksi kaikki halusivat hänen aina heräävän? Hän ei mitään muuta inhonnut niin kovasti kuin heräämistä. Vain ikävät ihmiset halusivat herätä, niin hän oli aina ajatellut.
”Minnie Karmiva vai mikä nyt olikaan ei varmaan tykkää hyvää, jos myöhästyt hänen kokeestaan…”
Miksi Jacob kuulosti niin huvittuneelta? Mitä tämä yritti oikein sanoa? Roxanne tiesi sanojen tarkoittavan jotakin, muttei ollut täysin varma jaksoiko välittää ottaa selvää niiden tarkoituksesta.
”Roxanne…”
”Nukutaan.”
Vahvat kädet kaivautuivat Roxannen alle ja nostivat hänet puolittain istumaan. Roxanne siristeli silmiään, pakkashuuruisen ikkunan takaa paistoi aurinko sokaisevasti hänen silmiinsä. Jacob katseli hänen kasvojaan huvittuneena pidellessään häntä sylissään. ”Sinä et todella taida olla aamuihmisiä.”
”Kuka hullu on aamuihminen?” Roxanne raakkui ja katsoi Jacobia varoittavasti. ”Et kai sinä ole?”
”Tänä aamuna onneksesi olen. Muodonmuutoskokeesi alkaa kymmenen minuutin kuluttua.”
Sanat saivat Roxannen sydämen melkein pysähtymään. ”Minä en osaa mitään. En pääse kokeesta läpi. En voi osallistua keväällä S.U.P.E.R.-kokeeseen. Minerva syö minut ja Lily ivailee tietäneensä, ettei minusta ole mihinkään.”
Jacob pyöräytti silmiään. ”Punapää voisi opetella olemaan lojaali ystävälleen”, poika totesi kuulostaen hieman ärsyyntyneeltä. Hän nipisti Roxannea nenästä. ”Hyvin se menee.”
Roxanne tuijotti poikaa epäuskoisesti. ”Etkö sinä kuullut, mitä minä juuri sanoin?”
Jacob hymyili. ”Kaikki lutviutuu kyllä, usko minua.”
”Lutviutuu?” Roxanne toisti huvittuneena. Hän heitti tyynyllä Jacobia ja nousi sängystä kiskoakseen kouluhameensa ja kauluspaitansa päälleen. Jacob katseli häntä veikeästi hymyillen, silmät melkein vakavina nojatessaan suureen sängynpäätyyn. Roxanne vilkaisi poikaa melkein toruvasti napittaessaan paitaansa päälle.
”Sinä olet repinyt muutaman napin irti. Siveetön lurjus.”
Jacob virnisti. ”Et sinä kovasti vastaan kyllä taistellut.”
Roxanne hymähti. ”Hyvää vastaa taisteleminenhan nyt olisi kerta kaikkiaan mielipuolista. Minun pitää mennä nyt pilaamaan taikaurani.” Hän virnisti Jacobille. ”Toivota minulle onnea.”
Jacob hymyili. ”Onnea.”
Roxanne heitti poikaan vielä viimeisen alistuneen huvittuneen katseen ennen kuin poistui huoneesta. Hän tunsi olonsa nuhjuiseksi ja myös jollakin tavalla paheellisen likaiseksi. Mutta ennen kaikkea hän tunsi olevansa elossa, luvattoman elossa.
McGarmiwan luokkahuoneen ovi oli jo auki, kun Roxanne saapui toiseen kerrokseen. Hän huokaisi raskaasti mennessään luokkaan. Lilyn katse singahti eturivistä heti häneen ja siniset silmät pyyhkivät hänen nuhjuista olemustaan paljon puhuvan närkästyneinä ja moittivina. Fred virnisteli tytön vieressä huvittuneena ja Hugo piirteli hajamielisesti sulkakynällä pulpettinsa pintaan. Roxanne meni Hugon viereen istumaan ja vältteli luokan edessä seisovan professori McGarmiwan katsetta.
”Missä sinä olet ollut?” Lily sihahti Hugon ylitse Roxannelle. Roxanne virnisti ilkikurisesti takaisin.
”Lukemassa kokeeseen, tietysti.”
”Niin varmaan”, Fred sanoi yskähtäen epäuskoisesti.
Lily näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa vielä jotakin, mutta McGarmiwa sulki luokkahuoneen oven taikasauvallaan ja ryki merkitsevästi.
”Joku murtautui viime yönä minun työhuoneeseeni”, McGarmiwa sanoi ensi sanoikseen vihreiden, haukkamaisten silmien pyyhkiessä rohkelikkoja toruvasti. Roxanne kuuli itsensä nielaisevan kovaäänisesti. ”Minun huoneessani on lipasto täynnä valekokeita ja muutama tämän luokan koe puuttui sieltä. Toivottavasti valekokeiden varastaja on oikein ylpeä itsestään ja toivon mukaan tämä henkilö ei keskittänyt kaikkia opiskelupanoksiaan valekokeiden vastauksiin.” McGarmiwan silmät tuikkivat Roxannen suuntaan melkein huvittuneina, vaikka suu olikin yhtä ankaraa viivaa. Hän tietää, Roxanne ajatteli lievästi kauhuissaan. Nyt olisi entistäkin nolompaa, kun hän ei pääsisi kokeesta läpi. Lilyn pistävä katse porasi Roxanneen reikiä, mutta hän ei ollut huomaavinaan.
McGarmiwa jakoi heille tyhjät pergamentit ja sulki sitten hetkeksi silmänsä. Pian pergamentilla Roxannen edessä oli liuta koukeroita ja kysymyksiä. ”Koe on alkanut. Täydellinen hiljaisuus sitten.”
Kuului sulkakynän suhinaa. Roxanne tuijotti kysymyksiään epäuskoisesti. Hän tunnisti vain muutaman muodonmuutoskoukeron monista kymmenistä. Tässä se oli. Hänen koulu-uransa huippu.
Samassa sulkakynä Roxannen kädessä alkoi liikkua itsestään. Hän henkäisi hämmästyneenä ja pehmeä ääni kuiskasi hänen korvaansa: ”Ole hiljaa, pönttö.” Tuttu, uhmakkaan vaarallinen tuoksu valtasi Roxannen sieraimet ja hän tunsi lämpimän vartalon aivan omansa vieressä.
Jacob piirsi Roxannen kättä puristaen pergamenttiin koukeroita ja vastauksia. Roxanne yritti näyttää mahdollisimman normaalilta ja vilpittömältä. McGarmiwan pistävä katse käväisi hänessä muutamaan otteeseen ja Roxanne oli melkein varma vanhan professorin tietävän meneillään olevasta vilunkipelistä.
”Hölmöläinen”, Jacob kuiskasi kiusoittelevasti Roxannen korvaan. Pojan hengitys sai Roxannen värähtämään ja hän hymyili tälle salaa. Lily vilkaisi häntä hieman ihmeissään ja Roxanne hymyili leveästi takaisin.
Jacob täytteli Roxannen pergamentin täyteen. Roxanne ei olisi voinut olla kiitollisempi pojalle ja hän lupasi pyhän syvästi jonnekin taivaisiin opiskelevansa kevätlukukaudella niin ahkerasti kuin vain suinkin voisi niin, ettei hänen koskaan enää tarvitsi huijata kokeessa.
Kokeen jälkeen McGarmiwan toivottaessa heille hyvät joululomat jäntevä käsi puristi Roxannea takapuolesta. ”Nähdään, apina.”
Roxanne hymähti ja lähti Fredin, Hugon, Gabriellan ja Lilyn kanssa kohti rohkelikkotornia. Heillä ei ollut muita tunteja tänään ja Tylypahkan pikajuna veisi heidät kotiin jouluksi.
Fred kietaisi kätensä Roxannen ympärille. ”Mitenkäs koe meni, pikkusisko?”
Roxanne virnisti. ”Hyvin.”
”Murtauduitko sinä McGarmiwan työhuoneeseen?” Lily kysyi haastavalla äänellä.
”Miksi minä olisin murtautunut McGarmiwan työhuoneeseen?” Roxanne kysyi yrittäen kuulostaa loukkaantuneelta.
”Jotta pääsisit kokeesta läpi?” Hugo ehdotti hiljaa.
Roxanne vilkaisi poikaa. ”En kai minä nyt niin tekisi. Miksi sinä mökötät? Onko jotakin sattunut?”
Hugo käänsi happamana katseensa eteensä. ”Ei.”
Lily ja Fred hymähtivät ja Lily elehti merkitsevästi Gabriellaan päin. ”Gabylla on suhde Espanjan Iilimadon kanssa.”
Roxannen suu loksahti auki. ”Mitä? Oikeasti? Hyi!”
”Minulla ei ole suhdetta Espanjan Iilimadon kanssa”, Gabriella sanoi kärsivästi.
Lily pyöräytti silmiään. ”Eipä.”
”Hei, kaverit, me selvisimme ensimmäisestä lukuvuosipuolikkaasta!” Fred huudahti. ”Enää puoli vuotta tässä murjussa ja pääsemme lähtemään täältä iki ajoiksi!”
”Hurraa”, Lily mutisi.
Roxannen katse osui talviseen maisemaan ikkunan takana. Lumi peitti tiluksia valkoisen, kimaltelevan peiton lailla ja taivas oli kauniin vaaleansininen. Ilma kimalteli aivan kuin se olisi ollut täynnä lähestyvän joulun taikaa.




Kommentteja? ;) Ärsyttävät rivivälit kun ei toimi -.-

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 38. osa 27.2.
« Vastaus #80 : Maaliskuu 07, 2014, 18:23:27 »


Kommentit on tosi ihania ja inspiroivia vink :) Tämän osan kirjoittaminen oli tosi uuvuttavan hidasta jostakin syystä...



39. Tulkoon joulu
Sunnuntai 20.12.2023

James istui Shawnin kanssa lapsuudenkotinsa keittiössä sunnuntaiaamupäivänä. Pullantuoksuinen höyry oli saanut suuren ikkunan huurteiseksi ja pirteä, aurinkoinen pakkasilma ulkona melkein huusi Jamesia nousemaan luudanvarrelleen ja liitelemään Godrickin notkon ylle. Lily oli kuuleman mukaan lähtenyt hurjalla vauhdilla luudanvarrellaan liitelemään kuin mikäkin noita-akka jo ennen kuin James oli ehtinyt unissaan harkitakaan silmien avaamista uuteen päivään.
   Shawn oli harvinaisen iloisella tuulella ja myhäili Jamesille häpeilemättömän vahingoniloisesti. James mulkaisi poikaa kyllästyneesti.
   ”Tungen tämän korvapuustin jonnekin hyvin ahtaaseen paikkaan ruumiissasi, jos et lopeta virnuiluasi”, hän varoitti synkästi.
   Shawn irvisti. ”Älä viitsi, isukki. Tänään on yksi elämäsi suurimmista päivistä! Tyttöystäväsi tapaa vanhempasi ensimmäistä kertaa ja pääsette vielä ilahduttamaan tulevaa mummo ja pappa Potteria tiedolla seuraavan sukupolven edustajan lähestyvästä syntymästä! Tätä pitäisi juhlia!”
   James sulloi yhdellä nopealla ja sulavalla liikkeellä korvapuustin syvälle Shawnin ivailevaan suuhun. Tämä alkoi kakoa ja yskiä, leveät hartiat nytkähtelivät kouristuksenomaisesti ja kyyneleet alkoivat valua yhtäkkiä hyvin punaisia poskia pitkin alas. James katsoi tyynesti, kuinka Shawn väänteli suutaan kummallisiin asentoihin köhimisensä lomassa saadakseen valtavan pullan möyhennettyä ja nielaistua.
   Ginny tuli keittiön ulko-ovelle kantaen valtavaa koria, josta pursusi jonkinlaisia vihreitä rehuja. Äidin ruskeat silmät pyyhkivät keittiötä ikkunan lävitse ja kohtasivat Jamesin vakavan katseen. Hetken aikaa James oli varma äidin näkevän hänen kasvoillaan jotakin, mikä sai tämän huolestuneeksi.
   Ginny astui sisälle ja tämän kantamasta korista hyökyi Jamesin sieraimiin merkillinen tuoksahdus erilaisten yrttien sekoitusta. Ginny katsoi Shawnin tuskaisaa yskintää ihmeissään laskiessaan korinsa pöydälle ja antoi viittansa hupun valahtaa päänsä päältä vapauttaen näin punaiset hiukset pitkälle selkään.
   ”Mikä hätänä?”
   Shawn osoitteli kurkkuaan yskien edelleen hurjasti. Poika oli alkanut muistuttaa tomaattia. Ginny vilkaisi Jamesia, joka vain kohautti olkiaan. Äiti vetäisi sulavalla liikkeellä taikasauvan hihastaan ja osoitti sillä Shawnia ja sinisen, hentoisen valon välähdyksessä pojan kurkusta lennähti mönjäinen kasa pullaa keskelle pöytää ja tämä haukkoi henkeään kuin olisi juuri noussut pintaan pitkän sukellusmatkan jälkeen.
   ”Ei kannattaisi ahmia voimössöä tuohon malliin, voit vielä tukehtua”, James totesi ystävällisesti Shawnille. ”Näetkö, ihan itkukin sinulta pääsi.”
   ”Katsotaan, kuka täällä vielä itkee”, Shawn mutisi ärtyneesti kurkkuaan hieroskellen ja katsoi sitten Ginnyä. ”Kiitos. Pelastit henkeni, mikä olikin ihan suotuisaa ottaen huomioon ääliömäisen poikasi yrittäneen tappaa minut. Korvapuustilla.”
   ”James.” Ginny vilkaisi Jamesia nuhtelevasti ruvetessaan nostelemaan erilaisia yrttejä koristaan.
   ”Tiedän, tiedän, korvapuustin tunkeminen ystävän nielurisoihin on rumaa ja hyvin epäkohteliasta”, James mumisi. ”Puolustukseni voisin mainita Shawnin ärsyttäneen minua. Tahallaan.”
   ”Mitä sinä teit?” Ginny kysyi kiinnostuneena.
”Ivailin lähestyvästä tyttöystävän saapumisesta.”
Ginny naurahti ja osoitti sitten Shawnin kasvoja valtavalla, vihreällä yrttipuskalla. Shawn nuuhkaisi puskaa tunnollisesti ja katsoi sitten Ginnyä ilahtuneena.
”Korianteria?”
   Ginny näytti melkein otetulta siitä, että Shawn tiesi mitä hölmöä rehua piteli käsissään ja nyökkäsi hyväksyvästi. ”Minulla on oma pieni kasvihuone, jossa kasvatan kaikennäköistä. James, niistä nenäsi.” Äiti vei rehunsa keittiön työtasolle ja pisti taikasauvansa pilkkomaan niitä.
   James pyyhkäisi nenäänsä kärsivästi. ”Minulla on flunssa, minkäs minä tälle voin.”
   ”Minä keitän sinulle mummon mustaherukkamehua, kunhan pidät huolta siitä, ettei räkäsi kosketa pöytääni.”
   ”Voin minä ainakin yrittää.”
   Ginny vilkaisi Jamesia merkitsevästi kantaessaan yrttinsä keittiön työtasolle. ”Monelta Ava tulee?”
   James kohautti olkiaan. ”Hän sanoi tulevansa puolen päivän aikoihin, eli varmaan kohtapuolin. Avan mummo on ollut muutaman päivän Lontoossa ja he ovat kirmanneet pitkin baareja yhdessä. Mummo on kuulemma kova ottamaan.”
   ”Herttaista”, tuumasi Ginny pistäessään taikasauvallaan veitsen leikkelemään yrttejä.
   ”Todella suloista”, Shawn lisäsi ja James tähtäsi poikaan potkun pöydän alla juuri, kun hänen isänsä astui keittiöön hermostuneen oloisena.
   ”Huomenta James, Shawn. Ginny, mihin sinä olet pistänyt minun mustan viittani?” Harry kuulosti ahdistuneelta.
   Ginny kääntyi katsomaan miestään. ”Minä pesin sen juuri. Mihin sinä sitä tarvitset?”
   ”Kahlesalpa pyysi minut mukaansa tapaamiseen jästien hallituksen kanssa”, Harry kertoi näyttäen alistuneen tuskaiselta. Hän katsoi Jamesia suoraan silmiin vihreät silmät kaikesta sisällään hyökyvästä huolesta palaen. ”Kuolonsyöjät aikovat hyökätä Taikaministeriöön uuden vuoden aattona.”
”MITÄ?” James ja Shawn karjaisivat yhteen ääneen.
Harry nyökkäsi vakavana ja vaihtoi Ginnyn kanssa merkityksellisen silmäyksen. ”Älkää olko huolissanne, eivät he pääse meidän lävitsemme.”
James tuijotti isäänsä. ”Mistä sinä tiedät tämän kaiken?”
Shawn toljotti niin ikään Harrya katseessaan syvää palvontaa. ”Sinä todella olet poika, joka elää.”
Harry ja Ginny purskahtivat nauruun. James vilkaisi ystäväänsä vinosti. ”Ja sinä olet hönöistä korvapuusteista hömelöin.”
Shawn tuijotti Jamesia pysähtyneen hetken aikaa ilmeettömästi ja kääntyi sitten katsomaan Harrya päätään hieman pyöritellen kuin saadakseen ajatuksensa kasaan. ”Miksi te menette puhumaan jästien hallitukselle?”
Harryn kasvoille palasi ahdistunut ilme ja James ei voinut olla virnistämättä. Hänen isänsä saattoi olla auroriosaston ylipäällikko, kuuluisa elävä poika, joka peittosi itse Voldemortin, mutta tämä oli aina ollut vaivaantunut joutuessaan huomion keskipisteeksi ja jästien hallitukselle puhuminen ei ilmeisesti ollut aivan mieleistä sunnuntai tekemistä. Harry huokaisi. ”Meidän on annettava ohjeet jästien hallitukselle, jos kuolonsyöjät pääsevätkin meidän lävitsemme… vaikka eivät he pääse. Kaiken varalta kuitenkin.”
James raapi leukaansa. ”On niillä wannabe-luihuilla kyllä pokkaa, se myönnettäköön.”
Keittiön ulko-ovea vasten tömähti jokin, mikä näytti Jamesista vain punaiselta välähdykseltä, mutta joka tarkemmin tihrustettuna osoittautuikin hänen pikkusisarekseen. Lily asetti Tulisalamansa keittiön ikkunaa vasten nojaamaan ja tuli sitten sisälle kasvot punoittaen ja nenänpää oudon valkoisena hohkaten. Tytön siniset silmät säkenöivät niin kuin aina, kun tämä pääsi lentämään kotikylänsä ylle.
Lily tuskin vilkaisi keittiössä oleskelevia, meni suoraan keittiön kaapille ja nappasi itselleen mukin ja teepussin, mutta huomasi sitten pannulla porisevan mustaherukkamehun, vaihtoi suuntaa ja kauhoi mehua mukiinsa. ”Täälläpäs on kireä ilmapiiri. Ei kai Jamie paljastanut jo suurta salaisuuttaan?”
Jamesin teki mieli kuristaa Lily siltä istumalta ja hän sai vain vaivoin pidäteltyä mielihalunsa. Harryn ja Ginnyn katseet käännähtivät Jamesiin päin etsivät uteliaina. ”Mikä suuri salaisuus?”
James napitti viattoman välttelevästi vanhempiensa odottavia kasvoja. ”Ei sitten niin yhtään mikään.”
Ginny siristi silmiään. ”Oletko sinä taas muuttanut jonkun kasvot muistuttamaan takamusta?”
”Oletko sinä vaikeuksissa?” Harry halusi tietää.
James mulkaisi Lilyä, joka vain virnisteli iloisesti takaisin. ”Kyllä, minä olen vaikeuksissa, mutten mieluusti jakaisi huoliani kanssanne juuri tällä hetkellä, jos se vain mitenkään sopii.”
”Ei tietenkään sovi”, Ginny sanoi samaan aikaan, kun Harry kysyi: ”Missä vaikeuksissa?”
”Ai, kappas! Kaunis tyttöystäväni näyttää saapuneen!” James huudahti ja osoitti lumen kaunistamaa pihamaata.
Avan kinuskinväriset hiukset oli solmittu somasti kahdelle letille kehystämään tytön siroja kasvoja, jotka olivat viimeisen kuukauden aikana hieman pyöristyneet – James ei yhtään ihmetellyt miksi, tyttö oli yhtäkkiä alkanut syömään kuin mikäkin yksisarvinen. Minihirviön kasvaminen mahassa vaati veronsa tytön ruokailutottumuksista. Jamesia karmi, ahdisti ja kauhistutti niin kuin aina, kun hän tuli ajatelleeksi minihirviötä ja hän käänsi keskittyneen katseensa pois tyttöystävästään ja katsoi sen sijaan tämän vieressä käveleviä kaksospoikia.
Vaikka Jasper ja Jacob olivatkin identtiset ja näyttivät vihreitä silmiä, vaaleaa pystytukkaa ja jäntevää ruumiinrakennetta myöten toistensa kopioilta, Jasperin tunnisti heti rentoutta huokuvasta, toisia kauemmaksi työntävästä olemuksesta ja hieman sulkeutuneen surullisesta hymystä, joka leikitteli pojan suupielessä. Jacobin askeleet taas olivat röyhkeän kevytmieliset ja tämän terävä katse pyyhki maisemaa kuin analysoiden sitä jatkuvasti, kuin haastaen kaiken leikkisästi ympärillään pelkällä olemassaolollaan.
”Mitä tuo täällä tekee?” Lily sylkäisi vihaisesti istuessaan Shawnin viereen. Shawn puristi Lilyä ohimennen lohduttavasti – tai hillitsevästi - kädestä.
”Ava tulee jouluksi tänne tutustumaan perheeseesi”, Shawn kertoi totisena. Lily vilkaisi poikaa tuskastuneena.
”No, ihanko totta? Tarkoitin tuota murhaajaa, pönttö!”
Harry meni tulijoita vastaan ovelle Ginny vanavedessään. James otti mukavamman asennon tuolillaan ja katseli, kuinka hänen tyttöystävänsä tapasi ensimmäistä kertaa hänen vanhempansa.
Ava näytti hieman ujolta ja ojensi Ginnylle valtavan, pyöreän mustikkapiirakan. ”Hei. Minä olen Ava.”
”Tervetuloa, Ava”, Ginny sanoi lämpimästi ja tutki Avan kasvoja kiihkeästi mustikkapiirakan ylitse. Harry puristi Avan kättä hymyillen.
”Hauska tutustua.”
Avan katse livahti Jamesiin, joka virnisti iloisesti takaisin. Ava hymyili ja katsoi sitten taas Harrya ja Ginnyä. ”Kiitos, että sain tulla viettämään joulua kotiinne. Minulla ei ole muuta perhettä kuin mummoni, ja hänkin asuu Australiassa, josta olemme kotoisin.”
”Aa, siksi sinulla siis on tuollainen ääni!” Shawn huudahti aivan kuin olisi vasta ymmärtänyt jotakin hyvin tärkeää. Lily vilkaisi huvittuneena poikaystäväänsä ja kohdisti sitten taas siristelevän katseensa kaksosiin, jotka seisoivat ulkona terassilla Avan takana.
”Hyvää joulua, Harry, Ginny”, Jasper tervehti ja kätteli Jamesin vanhempia kuin ohimennen tullessaan keittiöön. ”Limamies. Lohikäärmerakastaja. Lils.”
”Terve, Jasper.”
”Tulitko haistelemaan äitini jumalaisia jouluruokia?” James kysäisi.
”Toivoin itse asiassa saavani jopa maistaa.”
”Entä mitä sinä täällä teet?” Lily kivahti kovalla äänellä katse kohdistettuna Jacobiin, joka astui juuri sisälle keittiöön kasvot ilmeettöminä. Poika vilkaisi Lilyä melkein inhoavasti.
”Minulla on asiaa”, Jacob tokaisi kädet syvällä taskuissaan.
”Miksi meidän pitäisi kuunnella mitään, mitä sinulla on sanottavaa?” Lily kivahti tuohtuen silminnähden ja katsoi vanhempiaan epäuskoisesti kuin tukea hakien. ”Tuo saasta murhasi Georgiannan!”
”Lily.” Harry katsoi Lilyä tavalla, joka kehotti tyttöä pitämään suunsa kiinni. Lily vain ei ollut koskaan ollut kovin hyvä tottelemaan kehotuksia.
”Hän on murhaaja! Miksi sinä et sulje häntä Azkabaniin, sinne hän kuuluu!”
Jacob vilkaisi Lilyä alentavasti. ”Kuulehan nyt, Punapää. Ensiksikin ankeuttajat ovat hylänneet Azkabanin ja toisekseen minä olen täällä pelastamassa sinunkin itsepäisen, tiukkapipoisen pikku pääsi.”
”Arvostaisin, jos et puhuisi tyttärelleni tuolla tavalla”, Harry sanoi rauhallisen vakavasti ja katsoi Jacobia suoraan silmiin. Sitten Harry katsoi Lilyä. ”Minulla ja Jacobilla on sopimus, joka on kaikille hyväksi paljon enemmän kuin kenenkään sulkeminen kaltereiden taakse. Georgiannan kuolema oli valitettava vahinko, josta Jacob on ottanut täyden vastuun.”
”Voiko vahingoksi kutsua sitä, että tyyppi osoittaa naista taikasauvallaan ja kylmästi avada kedavrattaa hänet?” Lily tivasi haastavasti.
Jacob irvisti. ”Muistaakseni et ollut paikalla, neiti Kaikkitietävä.”
Lily näytti pullistuvan raivosta. ”Ihan tarpeeksi moni sukulaisistani oli! Ja he sanoivat sinun tappaneen Georgiannan armotta vain silmänräpäyksessä!”
”Se blondi tykitti jokaiseen ilmansuuntaan tappokirouksia ja yksi osui melkein nenääni”, Jacob sanoi kuulostaen laiskan kärsivältä. ”Kuka vain olisi reagoinut valitettavan samankaltaisesti minun tennareissani.”
”Sinä olet murhaaja”, Lily tuomitsi sihahtaen ja katseli Jacobia avoimen vihamielisesti. Jacob pyöräytti silmiään ja katsoi Lilyä aivan yhtä inhoavasti takaisin.
Jasper rykäisi. ”Jacob on myöntänyt toimineensa epäviisaasti ja sovittaa syntejään vakoilemalla vastapuolta meidän hyödyksemme.”
Jacob näytti hämmentyneeltä ja katsoi veljeään yllättyneenä. James kohotti kulmiaan.
”Miten me olemme hyötyneet Jacobin vastapuolen vakoilusta?” hän halusi tietää.
”Taikaministeriön valtaamisyritys nyt ainakin olisi tullut melko yllättäen puun takaa”, Shawn pohti ääneen.
Ginny raapi nenäänsä. ”Rosella oli myös osansa asiassa.”
”Rosella?” Lily hämmästyi. ”Mikä osa Rosella tässä on?”
”Ilmeisesti hän on ollut tekemisissä Scorpius Malfoyn kanssa”, Ginny kertoi. ”Malfoy oli kertonut taikaministeriön valtaamisesta Roselle ja pyytänyt häntä olemaan kertomatta meille mitään.”
James vaihtoi Jasperin kanssa inhoavan katseen. Scorpius Malfoy oli limaisista lieroista limaisin. Lily näytti närkästyneeltä. ”Minkä takia kautta Grindewaldin pöksyjen Rose olisi ollut Scorpius Malfoyn kanssa tekemisissä?”
”Sitä Ronkin on tässä päivitellyt kovaan ääneen muutaman päivän ajan”, Ginny kertoi ja vaihtoi Harryn kanssa huvittuneen katseen.
Jacob liikahti vaivaantuneena ja rykäisi merkitsevästi niin, että kaikki kääntyivät katsomaan häntä. ”Itse asiassa tulin tänne tänään kertomaan vielä vähemmän mukavia uutisia… Thomas alistuvine kätyreineen on hyökkäämässä teidän Kotikoloonne jouluaattona.”
Harry kulmakarvat pongahtivat ylös. Jamesin sydän muljahti hänen rinnassaan, Lily näytti ryhmynuijalla päähän lyödyltä, Ava inahti säikähtäneenä ja Jasper ja Shawn vaihtoivat keskenään hämmentyneen ja järkytyksen sekaisen katseen.
Jacob nyökkäili. ”He puhuivat siitä ensimmäistä kertaa minun kuulteni vasta eilen. He olettavat Thomaksen elukoiden ajavan teidät pois suojataikakuplastanne ja hyökkäävät sitten kimppuunne.”
”Eikös Thomas olekin se hyypiö, jonka perässä kulkee kolme vauhkosti sylkevää rumaa susiotusta?” James kysyi.
Jacob nyökkäsi. ”Hän pystyy hallitsemaan eläimiä. Se on häiritsevää hyvin monella eri tavalla.”
”Isi?” Lily inahti. Harry ja Ginny katsoivat toisiaan tiiviisti aivan kuin olisivat käyneet sanatonta keskustelua silmillään.
”Älä pelkää”, Harry sanoi ja laski kätensä Lilyn olkapäälle. ”Eivät he pääse satuttamaan ketään.”
Lily vilkaisi Jamesia. Yhtäkkiä joululoma oli muuttunut paljon jännittävämmäksi kuin kukaan oli alun perin toivonut.

*

Harry ja Ginny ottivat Avan kotiinsa yhtä avoimesti kuin Shawninkin (ja Amelienkin aikoinaan). Jamesista oli melkein hassua, kuinka luontevaa oli olla kotona Avan kanssa, joka näytti viihtyvän heidän luonaan melkein luvattoman hyvin. Tyttö hääräsi Ginnyn kanssa keittiössä kuin olisi ollut omassa kodissaan ja avusteli tätä sademetsän tuoksuisessa kasvihuoneessa monia tunteja päivässä. James oli kehunut tyttöystävänsä joulupipareiden olevan parhaimpia mitä hän oli eläissään maistanut – valitettavasti Ginny oli kuullut hänen sanansa ja väittänyt mukamas loukkaantuneena poistavansa hänet testamentistaan. Äiti oli tahallaan pitänyt pitkään pintansa ja Jamesin oli täytynyt kehua ja lirkutella tälle ikuisuus, ennen kuin oli lopulta saanut tältä anteeksiantavan hymyn ja hellän nenännykäisyn. Kieroa touhua, sillä eihän äiti oikeasti ollut edes ollut loukkaantunut, oli vain halunnut Jamesilta huomiota.
Lilyä tuskin näki ja Jamesia nauratti Shawnin valitus. ”Ihan kuin se tyttö pitäisi enemmän typerästä luudanvarrestaan kuin minusta.”
”Mitä muuta odotit huispausrinsessa Lily Potterilta?” James oli kysynyt epäuskoisesti. Shawn oli ainoastaan mulkaissut häntä vastaukseksi.
Avan hormonit hyrräsivät siihen malliin, että James oli alkanut miettiä, jakoiko hän vuoteensa tavallisen velhotytön vai vain sievään valeasuun naamioituneen demonihaiskun kanssa. Ava saattoi olla kikattelevan onnellinen ja seuraavassa tuokiossa jo itkeä tihrustaa kuin ei voisi koskaan enää hymyillä. Jouluaattona heidän herättyään tyttö laittoi paitansa napit vääriin aukkoihin ja purskahti sydäntä särkevän surulliseen itkuun.
”Ei mitään hätää”, James lohdutti ymmällään, kun tyttö käpertyi häneen syliinsä henkeään haukkoen ja itkusta täristen, paita vain puoliksi päällään. Jamesin huone oli pimeä aivan kuin olisi ollut vielä yö, vaikka aamu oli ehtinyt jo pitkälle.
”Kaikki on hätänä!” Ava nyyhkäisi märän kuuloisesti vasten Jamesin rintaa. ”Aivan kaikki!”
”Hei, hei, rauhoitu!” James mumisi. ”Nyt on jouluaatto, ei meidän pitäisi itkeä! Tämä on iloinen rauhan päivä!”
”Minä olen raskaana!” Ava parahti ja tytön kurkusta pääsi inahtava korahdus. ”Olen raskaana hyypiölle, joka ei kykene katsomaan keksiä noitumatta sitä tanssimaan ympäri huonetta!”
”Minä luulin että se oli sinusta hauskaa”, James jupisi melkein loukkaantuen.
”Voisimmeko hetken keskustella vakavasti?” Ava sihahti. ”Me saamme vauvan!”
James irvisti. ”Siihen nyt on vielä monta kuukautta.”
”Sinä et suostu ikinä puhumaan tästä!” Ava huudahti turhautuneena. ”Tämä ei ole mikään vitsi, James, tämä on totta!”
”Tiedän sen”, James myönsi vastahakoisesti.
”Voisimmeko puhua tästä niin kuin aikuiset?”
James tuijotti Avan kasvoja epäuskoisesti ja halu lähteä juoksemaan pirteään pakkasilmaan oli ottaa vallan. Hän huokaisi, työnsi Avan kauemmaksi ja ryhtyi kiertämään huoneensa pyöreää, vihreää karvamattoa ympäri. ”Minä en kykene keskusteluun, joka vaatii aikuisuutta missään muodossa. Minä olen ikuisesti vanhenematon pikku poika! Kuin Peter Pan, mutta huomattavasti komeampi! Luulisi sinun tuntevan minut tarpeeksi hyvin tietääksesi sen.”
”Vauvamme syntymään on puoli vuotta”, Ava sanoi ja nappasi tyynyn syliinsä ja puristi sitä kuin voimaa hakien. ”Me emme ole käyneet edes parantajan luona tarkistamassa, että kaikki on hyvin.”
Jamesin sydäntä kouraisi. ”Onko meidän sitten mentävä?”
”Totta kai on! Mitä jos sillä on liikavarpaita tai ylimääräisiä päitä?”
James jähmettyi paikoilleen. ”Onko se mahdollista?”
Ava näytti näkevän hänen kasvoillaan väkevän pakenemistarpeen, sillä tyttö nosti kätensä ilmaan kuin antautuen. ”Varmasti sillä on kaikki kunnossa! Silti, onhan meidän mentävä, ihan vain varmuuden vuoksi! Olemme vältelleet sitä jo liian pitkän aikaa.”
James hieroi sydänalaansa. ”Niin kai sitten.”
Ava mulkaisi häntä kulmiensa alta. ”Voisit edes esittää olevasi kiinnostunut tästä.”
James tuijotti tyttöä. ”Mutta kun en ole.”
Avan kinuskisiin silmiin tulvahtivat jälleen kyyneleet. James huokaisi raskaasti, vaipui polvilleen sänkynsä eteen ja laski kätensä Avan reisille. ”Anteeksi! Mitä sinä haluat minun sanovan?”
”Haluan sinun sanovan, että kaikki tulee päättymään vielä hyvin! Että me saamme tämän vauvan ja pidämme siitä huolta yhdessä ja olemme onnellisia! Haluan sinun välittävän meidän vauvastamme!”
”Kaikki tulee päättymään vielä hyvin”, James toisti uskollisesti. ”Me saamme tämän…” mutta sanan vauva ääneen lausuminen oli yksinkertaisesti liikaa. Se oli aivan liian todellista. James yritti puhua, mutta sanat tuntuivat jumittuvan hänen kurkkuunsa.
Ava äännähti kuin raivostunut sarvikuono. ”James Sirius Potter, sinä olet pelkuri!” Niine hyvineen Ava pongahti ylös sängyltä ja marssi Jamesin ohitse ulos huoneesta.
”Niin olen!” James huusi tytön perään. Kuinka epäreilu Ava olikaan! Minkä James mahtoi sille, että minihirviön olemassaolo oli hänestä melkein kohtalon ivaa ja melkein jokaisella mahdollisella tavalla häiritsevän epämiellyttävää? James tiesi vallan mainiosti, ettei hänestä olisi isäksi, ei nyt eikä ehkä koskaan! Hän ei ollut valinnut minihirviötä muuttamaan hänen koko elämäänsä joksikin sisintä särkevän tylsäksi ja vaatimustentäytteiseksi. Vanhempana oleminen tarkoitti Jamesin silmistä vastuullisuutta ja James tiesi, että vastuun ottamisessa hän oli surullisen surkea.
James työnsi jälleen kerran minihirviön kauas mielensä perukoille ja lähti huoneestaan Avan perässä. Portaissa tuoksui lupaavasti joulupipari ja keittiöstä kuului etäistä, rentoa naurua.
Loikatessaan viimeisen portaan ylitse James tömähti suoraan päin pikkuruista vaaleahiuksista tyttöä, joka riisui päällysviittaa päältään. Tyttö kiljaisi ja oli kaatua törmäyksen voimasta maahan ja James nappasi tyttöä vyötäisiltä estäen juuri ja juuri päätä ja lattiaa kolhimasta toisiaan. Hän pyöräytti tyttöä nauraen sylissään.
”Ja hyvää joulua!” hän huudahti. Amelie nauroi ihanalla, korkealla äänellään ja suikkasi suukon hänen poskelleen.
”Hyvää joulua sinullekin, Jamie!”
Albus tönäisi hyväntuulisesti Jamesia olkapäähän ja sujautti kätensä Amelien ja Jamesin väliin niin, että saattoi nykäistä tyttöystävänsä kylkeensä kiinni. ”Hyvää joulua, isukki.”
James mulkaisi veljeään. ”Se on Lohikäärmerakastaja sinulle, veli hyvä.”
”Haistan joulupiparin”, Albus sanoi nuuhkien tuoksuvaa ilmaa sisäänsä ja veti Amelien perässään keittiöön. James seurasi heitä.
Harry, Shawn, Lily ja Ava istuivat keittiön pöydän ääressä edessään valtava tarjotin täynnä erivärisiä joulupipareita. Ginny istui pöydän päässä ja kaatoi valtavasta pannusta Avalle glögiä.
”Hyvää joulua!” kaikki huudahtivat melkein yhteen ääneen. James meni tyttöystävänsä viereen ja suikkasi suukon tämän korvaan. Ava vilkaisi häntä melkein kylmästi ja tarttui sitten hymyillen Amelien ja Albuksen käsiin.
”Sinä olet siis Ava”, Amelie totesi kuulostaen innostuneelta ja tutki vaaleansinisillä silmillään Avan kasvoja kiihkeästi. ”Ihanaa vihdoinkin tavata sinut.”
”James on kertonut meille paljon sinusta”, Albus lisäsi iskien silmäänsä. James pyöräytti silmiään.
”Kaksi aurorikokelasta rakastuu ja heidän rakkaudestaan syntyy kaunis hedelmä”, Amelie runoili ja sulki silmänsä kuin olisi nähnyt jotakin hyvin kaunista ja halunnut nauttia näystään kaikessa rauhassa.
Shawn ja Lily tirskahtivat kahvimukeihinsa. Harry ja Ginny näyttivät hämmentyneiltä, kun taas Ava näytti riemastuneelta.
”Niin, kyllä”, tyttö sanoi ja silitti mahaansa melkein haikeasti. ”Täällä meidän rakkautemme hedelmä kasvaa.”
Jamesin sydän valahti jonnekin hänen varpaidensa tasolle. Ginnyn silmät pullistuivat päästä ja Harry veti glögiä väärään kurkkuun. Lily ja Shawn näyttivät siltä kuin olisivat saaneet maailman parhaimman joululahjan, Albuksen hartiat hytkyivät pidätellystä naurusta ja Amelie näytti kerta kaikkiaan liikuttuneelta.
”James ei varmaankaan ole kertonut teille vielä tästä”, Ava sanoi asiallisella sävyllä Harrylle ja Ginnylle, jotka tuijottivat Jamesia melkein tismalleen samanlaiset, kivettyneen järkyttyneet ilmeet kasvoillaan. ”Me saamme vauvan kesäkuussa.”
Vihreät ja ruskeat silmät porautuivat Jamesin kasvoihin latautuneemmin kuin James oli joutunut ikinä vanhempiensa katseet kohtaamaan. Hän nielaisi ja ääni kuulosti yhtäkkiä kovin hiljaisessa keittiössä kuin taikasauvan räjähdykseltä.
”Tuleeko sinusta isä?” Harry kähähti epäuskoisesti samaan aikaan kun Ginny kuiskasi tärisevällä äänellä: ”Tuleeko minusta mummo?”
James huokaisi alistuneesti. ”Kyllä ja kyllä.”
”En voi uskoa tätä”, Harry sanoi ja hänen katseensa siirtyi Lilyyn, Albukseen ja Ginnyyn ennen kuin ne kääntyivät taas Jamesiin.
”Koska ajatus Jamesista isänä todella on uskomaton”, Lily sanoi nyökäten asiallisen ymmärtäväisesti.
”Melkoinen joululahja”, Ginny sanoi käheällä äänellä ja Jamesin kauhuksi äidin silmät täyttyivät kyynelistä. ”Voi, Jamie…”
”Minä olen varma, että teistä tulee mahtavia vanhempia”, Amelie sanoi hymyillen rohkaisevasti ja katsoi heitä kasvot iloa hehkuen. ”Odottakaa vain. Kun ensi kertaa näette hänet – onko se muuten tyttö vai poika?”
Kaikkien katseet porautuivat yhtäkkiä Avaan. Tyttö liikahti vaivaantuneena. James kietoi kätensä tämän ympärille. ”Emme tiedä vielä.”
”Oletteko käyneet parantajan luona?” Ginny kysyi silmät edelleen liikutuksen kyyneleitä täynnä.
”Emme vielä”, Ava mutisi. ”Menemme heti joulun jälkeen.”
James nielaisi. ”Joo. Niin me sitten kai teemme.”
Harry katseli Jamesia ja alkoi hitaasti hymyillä. ”Tästä tulee vielä mielenkiintoista.”
Albus ja Lily virnistivät toisilleen. ”Älä muuta sano!” Albus huudahti.
”En malta odottaa”, Lily sanoi innoissaan. Shawn nauroi.
Yhtäkkiä eteisestä kuului avautuvan oven ääni ja iloinen ääni huikkasi: ”Hyvää joulua!”
”Hyvää joulua!” kaikki huudahtivat ja Roxanne astui eteisestä keittiöön iloisesti hymyillen punainen tonttuhattu päässään ja valtavat, valkoiset, karvaiset ja pörröiset bootsit jaloissaan. Tytöllä oli kädessään valtava puska jonkinlaisia vihreitä oksia.
”Mitä nuo ovat?” James kysyi epäluuloisesti.
”Misteleitä!” Roxanne huudahti ja riisui turkoosin kaulahuivinsa. ”Laitetaan niitä joka puolelle Kotikoloa niin saadaan paljon pusuja joululahjaksi!”
”Miksi sinä haluat pussailla sukulaisiasi?” Lily kysyi huvittuneena.
Roxanne kohautti olkiaan. ”Jotkut serkut ovat aika söpöliinejä.”
”Niin kuin esimerkiksi minä”, James sanoi iskien silmää Roxannelle, joka hymyili aurinkoisesti ja iski silmää takaisin.
”No, etenkin sinä, Jamie.”
”Vai misteleitä”, sanoi Harry huvittuneena. ”Rox, tiesitkö sinä Jamesin ja Avan saavan vauvan?”
”Ai, te tiedätte?” Roxanne riemastui. ”Eikö olekin mahtavaa? Lohikäärmerakastaja vaihtamassa vaippoja ja irvistelemässä ruokaa roiskivalle pikku taaperolle – tuskin maltan odottaa!”
”Tehän voisitte hankkia talon jostakin tästä läheltä”, Ginny mutisi ja katsoi jonnekin kauas kuin olisi piirtänyt jonkinlaista tulevaisuudennäkymää mielessään. Jamesin kurkkua alkoi kuristaa. Ava vilkaisi häntä hieman kauhuissaan kuin olisi tiennyt, mitä hän ajatteli ja tunsi.
”Tämä on tullut melkoisena yllätyksenä Jamesille ja Avallekin”, Shawn loikkasi keskusteluun mukaan ja katsoi Harrya ja Ginnyä tyynnyttelevästi. ”Kaikenlaiset vihaiset lesbiaanit ovat olleet heidän rakkautensa tiellä.”
”Kaikki järjestyy kyllä”, Lily sanoi katsellen Jamesia melkein hellästi.
James pakottautui nyökkäämään. ”No niin, näin nyt on sattumoisin päässyt tapahtumaan ja palaamme asiaan, kun tiedämme enemmän. No niin, hyvää joulua kaikille!” Hän kohotti glögimukiaan ja kaikki kolauttelivat omiaan toistensa mukeihin. James hymyili Avalle, joka hymyili takaisin. James sipaisi tytön poskea peukalollaan ja kumartui kuiskaamaan tämän korvaan: ”Kaikki lutviutuu vielä, lupaan sen.”
Ava naurahti. ”Jos sanot niin.”
”Missä Fred ja George ovat, Rox?” Ginny kysyi Roxannelta, joka oli istuutunut Amelien viereen ja ryhtynyt voitelemaan itselleen sämpylää.
”Siellä missä ovat olleet koko joululoman ajan. Sohvalla.”
”Sohvalla?” Harry toisti.
”Jep. Viikon verran olen katsellut heidän lorvimistaan ja haistellut heidän sohvalla löyhkääviä olemuksiaan. He juovat tuliviskiä, jaarittelevat ikuisuuksia kaikenlaisesta tylsästä, naistensa menettämisen tuskasta – joo se on kyllä aika inhottavaa - murjottavat, nauravat, itkeä tihrustavat – mutta suurimman osan ajasta piereskelevät.” Roxanne huokaisi raskaasti. ”Eikä siinä vielä kaikki. Heidän välissään sohvalla nököttää jatkuvasti senior Fred Weasley kannustuksia hokien – harmi vain, että minä olen ainoa, joka kuulee hänen jatkuvan höpötyksensä! Äiti pörrää ympäriinsä ja höpöttää, että Georgen ja Fredin pitäisi antaa periksi surulleen ja vain surra – ja sitten jatkaa taas elämäänsä, entistä vahvempana ja tietoisempana siitä, mikä oikeasti on tärkeää tässä maailmassa. Äiti on kyllä ihan oikeassa”, Roxanne sanoi nyökkäillen kuin itsekseen. James katseli pienen hymyn kohoavan Roxannen suupieleen ja hänen kurkussaan tuntui omituista kylmää poltetta. Roxanne näytti hohkaavan jonkinlaista näkymätöntä kauneutta – tytöstä suorastaan hehkui onnellisuus, joka kosketti Jamesia jostakin läheltä rintaa ja sai hänen arpisten käsivarsiensa kaikki karvat nousemaan pystyyn.
”Kai George ja Fred tulevat Kotikoloon?” Ginny kysyi ja vilkaisi Harrya kulmiensa alta.
”He väittivät viettävänsä joulun sohvalla, mutta en usko että he uskaltavat uhmata Molly-mummoa”, Roxanne sanoi yhtäkkinen surun häivähdys äänessään. Tyttö kohensi asentoaan. ”Mikä tämä wannabe-kuolonsyöjien hyökkäys Kotikoloon ja Taikaministeriöön oikein on? Rose höpötti minulle jotakin käsittämätöntä Scorpius Malfoysta ja jästien pelastamisesta – ”
”Koska sinä olet Rosea nähnyt?” Lily tiukkasi.
Roxanne vilkaisi Lilyä ihmeissään. ”Hän tuli käymään eilen illalla.”
”Miksi et pyytänyt minua mukaan?”
”Miksi et itse tullut käymään?”
”Miksi et ole itse tullut käymään?”
”Olen hengaillut isäni, veljeni, kuolleen äitini ja kuolleen setäni kanssa.” Roxanne risti kätensä puuskaan ja näytti kyllästyneeltä. Sitten tyttö näytti muistavan jotakin ja katsoi Harrya. ”Ai niin, Sarvihaara, Anturajalka ja Kuutamo ja sievä punapäinen ja vihreäsilmäinen lady lähettävät terveisiä ja sanoivat, etteivät voisi olla sinusta ylpeämpiä, Harry-setä.”
Harry räpytteli silmiään sarvisankaisten silmälasiensa takana näyttäen liikuttuneelta. ”Kiitos, Roxanne.”
”Kiitä kelmejä. He ovat ihan mahtavia.”
”Sitä he todella ovat.”
”En voi uskoa, ettette sinä ja Rose pyytäneet minua mukaan”, Lily sanoi Roxannelle huomionhakuisesti. Jamesin teki mieli nipistää Lilyä nenästä.
”No, ei itselläsi varmaan seuran puutetta ole ollut”, Roxanne sanoi ja vilkaisi Shawnia merkitsevästi.
”Lily on lennellyt paljon”, Shawn pisti väliin. Lily mulkaisi poikaa kiukkuisesti.
Roxanne näytti iloiselta. ”On kyllä ollut nätti ilma.”
Shawn nyökkäili. ”Niin on. Lensimme yksi päivä Jamesin ja Jasperin kanssa vuorille ja sieltä vielä meren ylitse – säikäytimme pari kentauria ihan tolaltaan ja ne yrittivät keihästää meidät nuolillaan – ”
”No huh huh!” Roxanne huudahti innostuneena.”Osuivatko ne?”
”Minuun vain”, James huokaisi ja hieroi takapuoltaan. ”Se sattui.”
Harry ja Ginny nauroivat kuulostaen melkein alistuneilta, äiti vilkaisi Jamesia kulmiensa alta.
”Eiväthän wannabe-kuolonsyöjät pääse Kotikoloon?” Amelie kuiskasi kuulostaen hieman säikyltä. Albus puristi tytön kättä.
”Eivät he pääse suojataikojemme lävitse”, Harry lupasi rohkaisevalla ja luottamusta herättävällä äänellä.
”Miksi maailmassa on oltava ilkeitä ja inhottavia ihmisiä?” Amelie mutisi tuohtuneena, mikä oli sinänsä huvittavan näköistä tytön pikkuruisen ja enkelimäisen olemuksen takia.
Se oli kysymys, mihin kukaan ei osannut vastata.
He söivät joulupipareita ja joivat glögiä viivytellen. Kukaan heistä ei halunnut lähteä Kotikoloon liian aikaisin, Molly-mummo oli mahdoton touhottaja pyhien aikaan ja rauhoittui vasta iltaa myöten. Sitä paitsi kaikki veisivät ruokaa Kotikoloon niin paljon, etteivät he todennäköisesti liikkuisi ennen loppuvuotta, joten Mollyn touhotus oli rakastettavan hölmöllä tavalla turhaa.
Jasper saapui puolen päivän jälkeen tuoden heille joululahjaksi hienon ja valtavan velhoshakkilaudan ja haastoi kaikki pelaamaan. Peli jatkui tuntikausia. Albus oli ylivoimaisin, mutta Jasper oli melkein yhtä hyvä ja lukuisien otteluiden jälkeen oli jäljellä enää viimeisin ja kaikista tasavertaisin ottelu Jasperin ja Albuksen välillä.
James huomasi Lilyn vievän Roxannen olohuoneen puolelle Jasperin syödessä molemmat Albuksen ratsuista. Hän höristi korviaan kuullakseen pikkusisarensa ja lempiserkkunsa keskustelun tietämättä itsekään oikeastaan miksi häntä kiinnosti, mitä tytöt höpisivät.
”No, mitä kuuluu?” Lily kysyi omituisen patoutuneella äänensävyllä.
”Johan minä kerroin.” Roxanne kuulosti ivallisella tavalla hämmentyneeltä. ”Mitä sinulle kuuluu? Oletteko jo testanneet Shawnin kanssa jokaisen huoneen seksuaalisen värähtelytaajuuden?”
James oli tukehtua glögiinsä.
”No, ei oikeastaan. Talo on ihan täynnä väkeä koko ajan ja James ja Shawn ovat kuin paita ja peppu – isä pisti Shawnin Albuksen huoneeseen nukkumaan, mikä on mahdottoman epäreilua, kun Ava kerran saa nukkua Jamesin huoneessa – ”
Jamesia ällötti ja hän päätti lopettaa kuuntelemisen, mutta kuuli Lilyn seuraavan kysymyksen ja höristi korviaan.
”Oletko nähnyt salaista rakastajatartasi pyhien aikana?”
Kuka oli Roxannen salainen rakastaja?
”En.” Roxannen ääni kuulosti täysin neutraalilta.
”Oletteko te vielä yhdessä?”
”En minä tiedä mitä me olemme. Mennäänkö pipareiden luokse? Kohta lähdemme Kotikoloon ja siellä on Dominique ja sehän tarkoittaa sitä, ettemme näe yhtäkään piparia tai – ”
” – tai kuppikakkua ellemme ole vikkeliä kuin ryhmyt”, Lily täydensi ja Roxanne pärskähti.
”Aivan niin.”
Tytöt tulivat takaisin keittiöön Albuksen syödessä Jasperin kuninkaan. Albus pomppasi riemuissaan seisomaan ja teki jonkinlaisen aaltomaisen tuuletuksen saaden Amelien tirskahtamaan ja Jamesin luomaan pikkuveljeensä kärsivän katseen. Jasper tuijotti typertyneenä shakkilautaa kuin ei olisi voinut uskoa kukkakeppimäisen Albuksen peitonneen hänet hänen omassa lajissaan.
Harry taputti Albusta ylpeänä olalle ja Ginny nousi seisomaan. ”Alkaa olla jo aika myöhä. Mummo suuttuu, jos emme pian ilmesty joulun viettoon.”
Harry nyökkäili. ”Lähdetään.”
”Minä menen hormiverkon kautta ruokien kanssa”, Ginny organisoi. ”Te muut voitte ilmiintyä.”
”Minä voin auttaa sinua”, Roxanne sanoi Ginnylle, meni jääkaapin luokse ja ryhtyi tyhjentämään sitä.
”Kiitos, Roxanne.”
Kaikki lähtivät eteiseen noutamaan viittojaan ja siitä ulos terassille. Taivas oli synkän ja ankean harmaa ja ilma haisi jotenkin rautaisen kostealta. James kietoi kätensä Avan ympärille heidän astuessaan portaat alas pihamaalle. Lumi tuntui sohjoiselta ja märältä kenkien alla.
He antautuivat ilmiintymiselle ja sen tuomalle puristavalle tyhjyydelle. James mietti Kotikoloa, mummo ja pappa Weasleyn kummallista, pyöreää, korkeaa ja vinon pitkulaista taloa. Se oli aina tuntunut yhtä paljon kodilta kuin Godrickin notkonkin koti.
James tiesi heti jonkin olevan vialla kireän pakkasilman iskiessä hänen kasvoilleen. Joka puolelta kuului epämääräistä murinaa ja vain sydämenlyönnin pituisessa hetkessä James tajusi Kotikolon hämärän pihamaan olevan täynnä valtavia, tummia susia, joiden keltaiset silmät kiiluivat nälkäisinä ja tappavina ympäröiden heidät uhkaavina ja voimakkaina kaikkialta.
Ava äännähti kauhuissaan ja James puristi tytön syliinsä vaniljantuoksuisen lehähdyksen pyyhkäistessä hänet lohduttavaan syleilyynsä. Joka puolelta heidän ympäriltään kuului vaimeita poksahduksia Harryn, Lilyn, Shawnin, Jasperin, Albuksen ja Amelien ilmiintyessä heidän luokseen.
Taivaalla välähti vihreä välähdys ja valtava, vihreänä hohkaava pääkallo valaisi taivaan ja sen suusta kiemurteli ulos tappava käärme.
”Takaisin kotiin!” Harry karjaisi. ”Heti!”
”Ei käy!” James huudahti. Kotikolo kohosi kohti harmaata taivasta hänen takanaan ja sen keittiön ikkunasta hohkasi heikosti, mutta lohduttavasti valoa ja sieltä kuului etäistä puheensorinaa. Jostakin kauempaakin kuului suden ulvontaa.
Jamesin sydän hakkasi hulluna hänen rintaansa vasten. Nämä ihmiset hänen ympärillään olivat hänen ihmisiään ja ihmiset sisällä Kotikolossa olivat myös hänen ihmisiään. Eikä James Sirius Potter koskaan hylkäisi omia ihmisiään.
Sudet paljastivat kellertävinä hohkaavat hampaansa irvistellen ja ulvoivat kuin ilmoittaen olevansa valmiina taisteluun. James puristi taikasauvaansa ja irvisti.
”Hyvää joulua vaan.”


   
      

....rivivälit -.-

Poissa Rantsake

  • Ei mikään surkkimus
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: SparksWolf20852
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 39. osa 7.3.
« Vastaus #81 : Maaliskuu 09, 2014, 20:10:35 »
Juhuu, tapahtuihan se lopultakin! Tätä olen kyllä innolla odottanut, että James ja Ava kertovat Harrylle ja Ginnylle jymyuutisensa. Minä tykkäsin tästä jouluosasta. Toisaalta mie vähän mietin, että jos ne kerta saa vatoruksen, että wannabekuolarit aikoo hyökätä, ni minkä himpuran takia ne on niin ylimielisiä, että luottaa sokeasti suojataikoihin? Kai niie ois pitäny edes jotenkin reagoida ilmoitukseen, muuten ku hieman säikähtämällä ja toteamalla, että ei ne pysty.... Mut jännityskertomuksissa mikään ei ikinä toimis, jos ne varautuisivat kaikkeen. Esim. kauhutarinoissa ku päähenkilö huomaa, että "Kah, tuolta tulee auto!" se jää aina siihen paikalleen seisomaan. Miksi? Koska se pitää saaha jätettyä auton alle.
 Mut, jännityksellä odottelen taas jatkoa tarinalle! Voimia taistelussa rivivälien känkkäränkkää vastaan!
"Tuntematonta me pelkäämme, kun katsomme kuolemaa ja pimeyttä, siinä kaikki."
- Harry Potter ja Puoliverinen prinssi

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 39. osa 7.3.
« Vastaus #82 : Maaliskuu 11, 2014, 14:13:10 »
Rantsake, joo kyllähän he suojataikoihin luottivan sen verran, että tiesivät etteivät kuolarit (hajosin tälle sun sanavalinnalle :D) pääse niiden läpi, mut nää susiotukset on asia erikseen... kiva että tykkäsit jouluosasta, tässä hieman lisää (einiinhyvää) joulua... kiitos paljon taas kommentistasi! ja joo en tajua miks noi rivivälit alkanut yhtäkkii temppuilee -.-


Tämän osan kirjoittaminen oli tosi haasteellista, on muuten ihan himputin hankalaa kirjoittaa tapahtumista, kun on parisen kymmentä hahmoa joista pitäisi kirjoittaa..... tämä osa on aika haikea, mutta kuvittelemani tarinan ja ficin tulevaisuuden kannalta välttämätön.. risut ja ruusut otetaan ilolla vastaan :)

40. Susimaisen surullista joulua
24.12.2023

Roxanne tömähti Kotikolon ruskein ja punaisin kuosein koristellun olohuoneen matolle. Vihreät ja punaiset jouluvalot vilkkuivat keittiöstä olohuoneeseen melkein irvokkaasti. Roxanne ehti tuskin äännähtää valittavasti, kun Molly-mummo jo nappasikin muffinssi- ja porkkanalaatikkovadit hänen käsistään ja nosti hänet pystyyn. Seuraavassa hetkessä Roxanne tajusi nenänsä litistyvän mummonsa uhkeaan rintavarustukseen tämän halatessa häntä lempeästi, mutta häiritsevän napakasti.
   ”Hyvää joulua, mummo!” Roxanne kähähti.
   ”Hyvää joulua, rakas Rox”, mummo toivotti lämpimästi ja sipaisi hänen poskeaan sormellaan. Sitten Molly pyöritti päätään melkein tuohtuneen oloisena. ”Minulla on kyllä ikävä sinun hiuksiasi.”
   Roxanne irvisti ja haroi lyhyitä, mustia hiuksiaan. ”Miksi? Niitä oli ihan liian paljon ja ne painoivat enemmän kuin pääni.”
   ”Niin ihanat kiharat.” Molly niiskahti melkein dramaattisesti.
   Roxanne pyöräytti silmiään. ”Söin niitä aina vahingossa unissani. Kuvittele se tunne herätessäsi, kun suusi on täynnä vieraita kiemuroita karvoja. Hyh. Miksi te ette ole vielä koristelleet joulukuusta?”
   Olohuoneen nurkassa nökötti kaljusti vihreä kuusi, jossa ei ollut lainkaan koristeita. Molly vilkaisi puolihuolimattomasti puuta.
   ”Ajattelimme koristella sen kaikki yhdessä. Isäsi ja veljesi ovat muiden miesten kanssa ulkona – he menivät lämmittämään saunaa.”
   ”Arvasin, etteivät he uskaltaisi olla niin pönttöjä, etteivät ilmestyisi paikalle”, Roxanne huokaisi helpottuneena. Keittiöstä kuului riitelemisen ääniä ja hän kohotti kysyvästi kulmiaan.
   Molly huokaisi. ”Ronilla ja Rosella on hieman erimielisyyksiä”, mummo kertoi punaista essuaan oikoen.
   Roxanne virnisti. Rose oli kertonut hänelle edellisenä iltana kaiken Scorpiuksesta – salaista suudelmaa myöten. Ron oli raivoissaan, vaikkei edes tiennyt Rosen ja Scorpiuksen välillä olevan vipinää.
   ”Mitä himputtia se saastan jälkeläinen sinulle oikein teki Azkabanissa?” Ronin ääni pauhasi. ”Et sinä ennen – häntä - joutunut ikinä mihinkään vaikeuksiin!”
   ”Typerän  turhia ja tylsiä asiakirjoja plärätessä on vaikea joutua vaikeuksiin!” Rosen ääni kuulosti turhautuneelta. ”Scorpius ei tehnyt minulle mitään! Hän yrittää vain auttaa minua!”
   ”Auttaa sinua missä?” Ron parahti.
   ”Johan minä olen kertonut monta kertaa! Minä ja Scorpius yritämme pelastaa jästit!”
   ”Sinä – ja Scorpius Malfoy – haluatte pelastaa jästit?” Ronin ääni oli epäuskoisen ontto ja Roxanne saattoi nähdä sielunsa silmillä Ronin järkyttyneet kasvot. ”Miltä helkkarilta te haluatte jästit pelastaa?”
   ”Ja miten Taikaministeriön valtaaminen edesauttaa jästien pelastusta?” Hermione pisti väliin. Molly ja Roxanne vilkaisivat toisiaan.
   Rose huokaisi kärsivästi kuin olisi puhunut pikkulapsille. ”Taikaministeriön valtaaminen on sen inhottavan susimies Thomaksen suunnitelma, ei Scorpiuksen! Hän haluaa puhdistaa maapallon jästeistä, koska he pilaavat meidän planeettamme! Minä ja Scorpius haluamme auttaa jästejä tajuamaan maailmassaan vallitsevan kaaoksen, heidän maailmassaan on tapahtunut kauheita asioita viimeisten vuosien aikana! He antoivat kaikkien mehiläisten kuolla sukupuuttoon, mikä vaikeuttaa hedelmien, marjojen ja kasviksien saantia ja monissa maissa ihmiset ovat vaarassa kuolla nälkään, kun mehiläiset eivät enää pölytä mitään, mistä voisi kasvaa ruokaa! He ovat saastuttaneet meret niin, että kalakin on alkanut olla syömäkelvotonta ja myös ne kuolevat pian sukupuuttoon! He ovat tuhonneet metsiä niin, että kohta he joutuvat kävelemään ympäri maailman happinaamarit naamalla, kun ei ole tarpeeksi puita tuottamaan tarpeeksi happea! Heidän maailmassaan on järjenvastaisia sotia, joissa miljoonat ihmiset ovat kuolleet täysin turhaan – ja sodat vain jatkuvat! He tuhoavat kaiken ympärillään ja heidät on saatava tajuamaan se, ennen kuin on liian myöhäistä!”
   ”Mistä sinä tiedät tämän kaiken?” Hermione kysyi kuulostaen pöyristyneeltä.
   ”Internetistä!”
   ”Mistä ihmeen ernetistä?” Ron pihahti kuulostaen siltä, että keskustelu oli siirtynyt aikoja sitten alueelle, josta hän ei ymmärtänyt hölkäsen pöläystä.
   Rose huokaisi kärsivästi. ”Minä ja Scorpius aiomme pelastaa jästit, ymmärsitte te sen tai ette.”
   ”Sinä et näe sitä kalpeaa luihua enää, kuuletko!” Ron huudahti närkästyneenä.
   ”Rose, hän piti sinua ja Amelieta sellissä kuukauden ajan”, Hermione muistutti lempeästi.
   ”Entä sitten, ei hänellä ollut vaihtoehtoja! Thomas on sekopää!”
   ”Sinä et ole sen Malfoyn limaisen jatkeen kanssa missään tekemisissä!” Ron pauhasi.
   ”Sinä et minua määrää!”
   ”Minä olen sinun isäsi, joten totta kai määrään!”
   ”No, anteeksi vain, isi, minä täytän pian kaksikymmentä vuotta, joten määräämisoikeutesi meni umpeen kauan sitten!”
   Kuului kiukkuinen oven pukahdus ja Roxanne arvasi Rosen karanneen ulos.
   Molly virnisti melkein ovelasti Roxannelle. ”Nuoren rakkauden pitääkin uhmata sääntöjä. Kapinaa. Siksi se juuri onkin niin kaunista.”
   ”Tosi somaa”, Roxanne mutisi ja Jacob välähti hänen mielessään. Missähän poika vietti jouluaan? Ei ainakaan Jasperin kanssa, kun Jasper kerran oli ollut Pottereilla koko jouluisen päivän ja oli parhaillaan ilmiintymässä Kotikoloon muiden kanssa. Roxannen olisi tehnyt kovasti mieli vain nähdä Jacob. Ehkä olla tämän kanssa tarpeeksi pitkäksi aikaa houkutellakseen tämän kasvoille leikittelevän hymyn. Hukuttautua vaikka ihan vain hetkeksi pojan uhkaavaan tuoksuun ja sen tuomaan paheelliseen, kaiken pois pyyhkivään onnentunteeseen.
   Ginny räsähti takasta matolle inhottavasti muksahtaen ja Molly kiirehti auttamaan tyttärensä pystyyn. Punaiset hiukset sekoittuivat toisiinsa heidän halatessaan toisiaan joulutervehdykseksi.
   ”Hyvä, et kaatanut puolukkahilloa, hieno suoritus”, Roxanne kehaisi. Ginny loi häneen huvittuneen katseen juuri, kun jostakin kuului hurjaa suden ulvontaa.
   Roxannen mielessä välähti heti huispauksen maailmanmestaruuskisat – Jasperin käsivarsi uppoamassa valtavan keltasilmäisen suden kitaan, joka puolella kauhusta kiljuvia ihmisiä ja vihreitä välähdyksiä ja tulen syömiä huispausstadionin palasia – äidin mustana ammottavat, kuolemaan tuijottavat silmät ja huutoon avautunut suu…
   ”Mikä se oli?” Ginny kysyi ruskeat silmät yhtäkkiä hyvin valppaina, selkä suorassa ja käsi hihassa kuin valmiina vetämään taikasauvan esiin. Roxanne, Molly ja Ginny menivät keittiöön, jossa Ron ja Hermione seisoivat näyttäen molemmat yhtäkkiä hyvin säikähtäneiltä. He tuijottivat Kotikolon pihamaalle jäykistyneinä.
   Kauhukseen Roxanne tajusi, mitä he tuijottivat. Piha oli kauttaaltaan täynnä valtavia susia, jotka olivat ympäröineet pienen ihmislauman pihan keskellä – Roxanne näki Lilyn ja Shawnin takertuvan toistensa käsiin, näki Jamesin puristavan Avan syliinsä, Albuksen työntävän Amelien selkänsä taakse ja Jasperin ja Harryn kohottavan taikasauvansa uhmakkaasti –
   ”Rose”, Ron kähähti samaan aikaan, kun Hermione parahti: ”Hugo.” Kuin yhteisestä sopimuksesta aviopari syöksähti ovesta pihalle. Yhtäkkiä susien takaa, kaukaa Kotikolon pihan laidalta, saunan luota syöksähti susia päin punaisia loitsuja kymmenistä eri taikasauvoista. Roxanne ei ehtinyt huokaista helpotuksesta, kun jostakin kuului rikkoutuvan lasin helinää ja kammottavaa mekkalaa aivan kuin sotamarssi olisi pärähtänyt käyntiin keskellä olohuonetta. Kammottavaa, korahtelevaa murinaa kuului aivan liian läheltä -
   Ginny nappasi Roxannen kädestä kiinni ja oli lähtemässä Ronin ja Hermionen perään, kun Molly huudahti: ”Victoire ja Dominique ovat yläkerrassa!”
   Ginny äännähti tuskastuneena. ”Et ole tosissasi – ”
   Samassa kaksi valtavaa sutta syöksähti keittiöön. Roxanne kiljaisi ja hänen kätensä irtosi Ginnyn kädestä heidän loikatessaan keittiön paljon kärsineen pöydän taakse. Sudet läähättivät innostuneina, niiden keltaiset silmät kiiluivat pahaa enteilevästi ja ne näyttivät irvistelevän -
   ”Estous!” Molly ja Ginny huudahtivat samanaikaisesti ja punaisen valon välkähdyksessä sudet lennähtivät vasten keittiön seinää mahtavasti rysähtäen. Ne eivät kuitenkaan menettäneet tajuntaansa, vaan pyörittivät päitään sekavan oloisina ja syöksähtivät heitä kohti raivostuneina –
   ”ESTOUS!” kuuluivat Lilyn ja Shawnin äänet keittiön ovelta ja sudet lennähtivät jälleen seinää päin, seinä näytti antavan myöten ja katosta tipahteli valtavia puuparruja.
   ”Rox!” Shawn ojensi kättään kohti Roxannea. Roxanne kohtasi Lilyn silmät Shawnin valtavan hauiksen ylitse ja arvasi Lilyn olleen huolissaan hänestä, Lily jos kuka tiesi hänen surkeat taiankäsittelytaitonsa etenkin hätätilanteen yllättäessä. Lily tuijotti takaisin silmät kauhusta selällään, mutta näytti helpottuneelta tajutessaan Roxannen olevan turvassa Mollyn ja Ginnyn kanssa. Molly ja Ginny olivat saaneet sisällä olevat sudet tainnutettua ja ne lojuivat epätodellisen näköisinä puisella lattialla raajat levällään. Ginny katsoi vaativasti heitä kaikkia.
   ”Lily. Mene Shawnin ja Roxannen kanssa kotiin ja odota siellä, kunnes – ”
   ”En mene minnekään!” Lily huudahti. ”Kotikolo on minunkin kotini!”
   Niine hyvineen tyttö syöksähti jälleen sekasortoiseen susisotaan pihalla. Shawn ryntäsi Lilyn perään, Molly ikään kuin värähti tomerasti, vaihtoi Ginnyn kanssa latautuneen katseen ja rynnisti sitten ulos. Ginny irvisti.
   ”Edes hädän hetkellä tyttäreni ei tottele minua.”
   ”Lillero ei osaa ottaa käskyjä vastaan niin kuin normaalit ihmiset”, Roxanne lohdutti.
   Ginny huokaisi alistuneesti. ”Niin. Mutta – sinä siinä. Hae Victoire ja Dominique yläkerrasta ja menkää sitten Godrickin notkoon.”
   Roxannen ilme valahti. ”Enhän minä sitten tiedä yhtään mitä tapahtuu!”
   ”Ei mitään pääse tapahtumaan! Me tainnutamme sudet ja jatkamme sitten joulun viettoa! Luuletko susilauman peittoavan meidän koko sukumme?” Ginny kysyi kuulostaen melkein loukkaantuneelta. ”Ei ole mitään syytä huoleen! Mene!”
   Ja hyvin samannäköisesti kuin tyttärensä Ginny käännähti ympäri punaisten hiusten lehahduksessa ja syöksähti ulvonnan ja huudon täytteiselle pihamaalle.
   Roxanne toljotti tätinsä perään yhden piinaavan pitkän sydämenlyönnin ajan ja säntäsi sitten yläkertaan vieviin portaisiin. Paniikki hakkasi hänen korvissaan humisten. Mitä jos joku susista pääsisi iskemään keltaiset hampaansa johonkuhun Roxannen ihmisistä?
   Roxanne kuuli takaansa murinaa ja hän jähmettyi kauhusta paikoilleen portaiden puoliväliin. Hän kääntyi hitaasti ympäri ja tajusi tuijottavansa kahta sutta, jotka killittivät häntä portaiden alapäästä lihanhimoisesti.
   Yhdessä ulvahduksessa sudet olivat jo loikanneet portaisiin, valmiina iskemään hampaansa Roxanneen –
   ”Estous!” Roxanne inahti taikasauvaansa puristaen. Hänen sauvastaan melkein räjähti ulos punainen loitsu, joka singahti suoraan vastapäiseen seinään ja räjäytti sen tulilieskoihin. Sudet säikähtivät ja Roxanne irvisti melkein huvittuneena hengenvaarallisesta tilanteesta huolimatta. ”Hups.”
   Samassa sudet alkoivat nauraa. Ne hinkuivat ja hikkailivat ja niiden rinnuksista kuului haukahtelevaa, huvittunutta kähinää. Roxanne toljotti susia ja hänestä tuntui etäisesti siltä kuin hänen silmänsä pullistuisivat hämmästyksestä pois hänen päästään.
   Olenko minä pimahtanut lopullisesti? Roxanne huomasi ajattelevansa susien kikatusta tuijottaessaan. Minä olen niin surkea loitsija, että lihansyöjätappajaelukatkin nauravat minulle. Hienoa, kerta kaikkiaan hienoa!
   Oikeastaan… kyllä, se todella oli aika hienoa…
   ”Oikeasti?” kuului huvittunut, tuttu ääni aivan Roxannen korvan juuresta ja hän loikkasi ilmaan säikähdyksestä kiljaisten.
   ”Mitä sinä täällä teet?” hän sai henkäistyä palattuaan maan pinnalle. Porrastasanne oli tyhjä, mutta Roxanne tiesi Jacobin olevan näkymättömyysviitan alla.
   Samassa jokin viileä ja silkkinen kietoutui Roxannen ympärille ja Jacobin huvittuneesti virnistelevät kasvot olivat aivan hänen kasvojensa edessä. Jacobin leukaa koristi pieni parransänki ja vihreät silmät näyttivät epäluonteenomaisen vakavilta.
   ”Sitä samaa minäkin kysyin itseltäni”, Jacob kertoi puristaen näkymättömyysviittaa heidän ympärillään niin, että heidän vartalonsa painautuivat toisiaan vasten. ”Hommaan itseni vaikeuksiin, se nyt on ainakin varmaa.” Jacob hautasi kasvonsa hänen niskaansa ja veti hänen tuoksuaan sisäänsä. Roxanne nosti kätensä pojan kasvoille, jotta saattoi katsoa tätä tiukasti silmiin.
   ”Mikä on hätänä?”
   ”Teidän pihamaanne on täynnä verenhimoisia susia ja sinä kysyt minulta, mikä on hätänä?”
   ”Minä näen jonkin olevan hätänä”, Roxanne ilmoitti ja katsoi poikaa vaativasti.
   Jacob nojasi otsaansa hänen päälakeensa. ”Tämä oli harhautusta ja huijausta koko juttu. Tajusin sen ihan liian myöhään…”
   ”Mitä sinä puhut?” Roxanne kysyi. Sudet portaissa heidän alapuolellaan tirskahtelivat vieläkin kaiken verenhimoisuutensa unohtaneena.
   ”He valloittavat ministeriön”, Jacob puuskahti ja Roxannen vatsaa kouraisi. ”Thomas tiesi Harryn saavan tietää valtauksesta ja yrittävän estää sen, joten hän kertoi meille väärän päivän harhautukseksi.”
   ”Meidän on kerrottava Harrylle!” Roxanne huudahti kauhuissaan. ”He eivät saa valloittaa ministeriötä!”
   ”Se on myöhäistä, Roxanne”, Jacob huoahti kuulostaen kylmän välinpitämättömältä. ”He ovat jo tehneet sen. Kahlesalpa on varmaankin jo kuollut.”
   ”Ei!” Roxanne irrottautui Jacobista ja käännähti alas vieviä portaita kohti, mutta Jacob kiskaisi hänet käsivarresta takaisin luokseen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. ”Yksi juttu vain ensin.” Ja sitten Jacob nosti kätensä hänen niskaansa ja taivutti hänen vartaloaan toisella kädellään painaen häntä alaselästä itseään vasten. Heidän suudelmansa oli janoinen, melkein kivuliaan kiihkeä kuin Jacob olisi kaivannut Roxannen makua aivan yhtä paljon kuin hän oli kaivannut pojan makua. Roxannen suusta pääsi hämmästynyt äännähdys suudelman valaessa häneen jotakin hyökyvän lämmintä voimaa, joka tuntui täyttävän hänet kokonaan –
   ”Hyvää joulua”, Jacob mumisi Roxannen huulia vasten. Roxanne suuteli poikaa viivytellen vielä kerran ja hymyili.
   ”Hyvää joulua itsellesi.”
   ”Tule. Mennään kertomaan Harrylle.” Jacob lähti taluttamaan häntä näkymättömyysviitan alla alas portaisiin. He ohittivat kikattelevat sudet ja Roxanne vilkaisi Jacobia kulmiensa alta.
   ”Sinä pistit ne nauramaan minulle, etkö pistänytkin?”
   ”Syyllinen”, Jacob myönsi ja huvittuminen pyyhki vakavuuden tämän kasvoilta. ”Sinä räjäytit seinän. Estomanauksella.”
   Roxanne niiskahti arvokkuutta tavoitellen. ”No, ainakin ne hämmentyivät.”
   Jacob pyöritti päätään ja puristi häntä muutaman kerran. ”Kun tämä sotku on ohitse, minä opetan sinua taikomaan. Ilman taikasauvaasi. Käyttämään magian voimia.”
   ”Magian voimia?”
   ”Niin, tiedäthän niitä samaisia voimia joiden avulla näet kuolleita ja enneunia”, Jacob sanoi sarkastisesti. ”Pakkohan jonkun on opettaa sinua puolustautumaan. Entä jos ensi kerralla susien hyökätessä kimppuusi minä en olekaan paikalla pistämässä niitä nauramaan sinulle?”
   ”No, todennäköisesti minä vain muuttaisin ne suolakurkuiksi.”
   Jacob tirskahti, mutta vakavoitui sitten. He seisoivat Kotikolon ovella ja näkymä takapihalla oli melko hurja.
   Tainnutettuja susia oli joka puolella ympäri pihamaata. Roxannen helpotukseksi missään ei ollut verta – huispausstadionin hyökkäyksen aikana ihmiset olivat joutuneet uimaan verilammikoissa.
   Harry ja Ginny seisoivat Ronin ja Hermionen kanssa muista hieman erillään. Hermione elehti käsillään näyttäen selittävän kiihkeästi jotakin miehelleen ja parhaille ystävilleen. Sekä Harry, Ginny että Ron näyttivät kuuntelevan keskittyneesti. George , Fred ja Hugo kävelivät heitä kohti pihan laidalta ja heidän perässään olivat Arthur, Bill, Fleur, Charlie ja Percy. Molly tuijotti taivaalla hohkaavaa pimeän piirtoa näyttäen olevan varuillaan. Jasper ja Teddy kiertelivät maassa makaavien susien seassa taikasauvojaan puristaen.
   James, Albus ja Lily seisoivat partnereineen vain vähän matkan päästä Harrysta ja muista ja Roxannen onneksi pikku Potterit näyttivät olevan kaikissa ruumiin voimissaan. James silitti tärisevän Avan käsivarsia ja Shawn oli kietonut kätensä Lilyn harteille.  Amelie halasi Rosea näyttäen vapisevalta ja Roxanne näki Albuksen kietovan kätensä molempien tyttöjen ympärille.
   Kaikki olivat kunnossa.
   Jacob heilautti näkymättömyysviitan pois heidän päältään ja virnisti Roxannelle. ”Pysy täällä. Emme varmaankaan halua kenenkään näkevän meitä yhdessä. Etenkään tuon ärsyttävän punapään.”
   Roxanne vilkaisi Jacobia varoittavasti. ”Lils ei ole ärsyttävä.”
   ”Onpas.”
   Roxanne huokaisi. ”Vain joskus.”
   Jacob hymähti ja sulloi näkymättömyysviitan taskuunsa. Hän vinkkasi silmäänsä Roxannelle lähtiessään harppomaan pihan poikki kohti Harrya, Ginnya, Hermione ja Ronia. Jasperin katse käännähti heti kaksoisveljeensä ja poika lähti kävelemään tätä kohti kasvot synkkinä kuin arvaten jotakin vieläkin ikävämpää tapahtuneen.
   Roxanne nojasi päätään ovenpieleen ja katseli pihan tapahtumia. Hänen vatsaansa kouri kauhu Taikaministeriön mahdollisen valtauksen takia, muttei hän voinut olla tuntematta helpotusta nähdessään kaikki sukulaisensa turvallisesti jaloillaan. Heidän sukunsa oli pysäyttänyt kokonaisen valtavan susilauman, kuinka mahtavaa se oikein oli?
   ”Mitä helkkaria täällä on tapahtunut?” kuului järkyttynyt ääni Roxannen takaa. ”Ja kuka on räjäyttänyt eteisen seinän tuhkaksi?”
   ”Ja miksi portaissa kikattaa kaksi valtavaa sutta?” kysyi toinen ääni.
   ”Sudet hyökkäsivät kimppuumme ja sillä välin wannabe-kuolonsyöjät valloittivat ministeriön”, Roxanne kertoi kääntymättä katsomaan Victoirea ja Dominiquea.
   ”MITÄ?” Victoire kähähti ja syöksähti Roxannen ohitse pihalle. Dominique tuli Roxannen viereen ja nojasi toiseen ovenkarmiin näyttäen melkein kyllästyneeltä.
   ”Ettekö te kuulleet susien ulvontaa?” Roxanne kysäisi epäluuloisesti.
   ”Luulimme Jamien ja Charlien pistäneen shown pystyyn”, Dominique nälväisi. ”No, ei, me sovittelimme Alankomaista tuomiani vaatteita ja koska meillä oli musiikkia – ”
   ”Okei”, Roxanne keskeytti ymmärtäen kaiken sanan vaatteita kohdalla. ”Minä muuten vieläkin odotan tuliaisiani.”
   ”Saat odottaa ihan rauhassa.”
   ”Tylsä.”
   ”Ovatko kuolonsyöjät oikeasti hyökänneet Taikaministeriöön?” Dominique kysyi vaaleita, prinsessamaisen pitkiä kihariaan sukien.
   ”Jep. Neiti aurorikouluttaja on hyvä ja lähtee pelastamaan arvoisan ministeriömme.”
   ”Etkö sinä sitten tule?”
   ”Minäkö? Tarvitaanko siellä joku muuttamaan kuolonsyöjien varpaat parsakaaleiksi?”
   ”Ehkä.”
   Jacob näytti kertoneen valtauksesta Harrylle ja muille. Harry näytti kuolemanvakavalta nostaessaan sauvansa kurkulleen ja puhuessaan sitten kaikille pihalla oleville Pottereille, Weasleyille ja heidän seuralaisilleen. ”Kuolonsyöjät ovat iskeneet Taikaministeriöön. Tämä oli harhautus.”
   Teddy, Victoire ja Jasper kaikkoontuivat saman tien ja Arthur, Molly, Percy, Bill, Charlie ja George kaikkoontuivat aivan heidän jälkeensä. Percyn viimeisillään raskaana oleva nuori vaimo Audrey juoksi pihan halki neljävuotiaan Molly-tytön perässä, joka näytti olevan innostunut valtavista susista. Dominique Roxannen vieressä huokaisi alistuneesti ja katosi sitten hänkin pienen poksahduksen saattelemana ilmaan.
   ”Kaikki, jotka eivät ole valmiita auroreita tai käyvät vielä koulua, jäävät tänne!” Harry huudahti luoden varoittavia katseita lapsiinsa. Ron ja Hermione katsoivat aivan yhtä varoittavasti Rosea ja Hugoa, jotka nyökkäsivät kiltisti. Heidän vanhempansa näyttivät helpottuneilta, tarttuivat toistensa käsiin ja katosivat ilmaan.
   ”Me tulemme mukaan!” James karjaisi Shawnin, Avan, Lilyn ja Albuksen nyökkäillessä vieressä.
   ”James.” Ginny katsoi Jamesia ankarasti.
   James vain virnisti kadotessaan poksahtaen ilmaan. Shawn, Lily, Albus, Amelie ja Ava katosivat heti hänen perässään.
   Harry ja Ginny vilkaisivat toisiaan näyttäen kauhistuneilta ja kaikkoontuivat lastensa perään. Roxannen suusta karkasi tukahtunut voihkaisu. Samassa hän huomasi veljensä marssivan pihan lävitse kohti Jacobia.
   ”FRED!” Roxanne kiljaisi ja syöksähti ulos meinaten kompastua valtavaan suteen, joka röhnötti kukistettuna Molly-mummon kukkapenkin vieressä.
   Jacob oli huomannut Fredin lähestyvän ja oli nostanut molemmat kätensä ilmaan kuin antautuen. Fred karjaisi raivosta ja iski nyrkkinsä suoraan Jacobin kasvoihin niin lujaa, että poika lennähti maahan. Roxanne irvisti – Fred oli aina käyttänyt mieluummin fyysisiä voimiaan tappeluissa kuin taikasauvaansa, se oli kerta kaikkiaan typerää.
   Roxanne syöksähti Jacobin eteen ja kohtasi veljensä raivosta sokeutuneen katseen. ”Fred! Paikka!”
   Fred tönäisi Roxannen kumoon tieltään kuin kärpäsen ja loikkasi Jacobin päälle lyöden tätä joka puolelle mihin vain suinkin osui raivosta äristen. Jacob ei taistellut vastaan ja otti iskut vastaan omituisen hiljaisena, verta purskahti pojan suusta, nenästä – Roxanne ei kestänyt sitä –
   ”FRED!” Roxanne loikkasi veljensä niskaan, mutta Fred ei edes huomannut ja järkyttyneenä Roxanne tajusi veljensä kasvaneen aikuisen miehen mittoihin ja aikuisen miehen voimat tällä myös oli. Tai ehkä raivo antoi hänelle voimaa.
   ”Minä – tapan – sinut – ” Fred ärisi iskien aina vain uudestaan Jacobin lihaa nyrkillään – hänen kätensä olivat märät verestä.
   ”FRED, SENKIN PYLLYMAISTERI SINÄ OLET KUIN TYHMÄ RAIVOSTUNUT SARVIKUONO! LOPETA!” Roxanne kiljui roikkuen edelleen veljensä niskassa epämukavasti. Hugo ja Rose ryntäsivät heidän luokseen ja tarttuivat Fredin käsivarsiin, mutta veli tönäisi kädet raivokkaasti sivuun ja jatkoi Jacobin mukiloimista –
   ”Sinä tapat hänet!” Rose huudahti. ”Lopeta! Fred!”
   ”FRED!”
   ”Hän – ansaitsee – kuolla – ”
   Roxannesta näytti siltä kuin Jacob olisi menettänyt tajuntansa. Roxanne kiljui ja hänen sydäntään kouraisi. Samassa jotakin kummallista tapahtui – hänen sisällään tuntui räjähtävän jokin kuuma ja paniikilta tuntuva ja hänen ihostaan räjähti ulos valkoinen välähdys, joka sokaisi kirkkaudellaan hänet yhdeksi järkyttäväksi hetkeksi.
   Yhtäkkiä oli aivan hiljaista. Roxanne räpytteli silmiään ja tajusi seisovansa yksin hämärällä pihalla. Fred, Jacob, Hugo ja Rose makasivat kaikki maassa ja näyttivät menettäneen tajuntansa.
   Roxanne toljotti näkyä kauhuissaan. ”Minäkö tämän tein?”
   ”Sinä sen teit, kulta”, kuului tuttu ääni ja Roxanne huokaisi.
   ”Äiti, minussa on jotakin pahasti vialla”, hän huoahti ja laskeutui polvilleen. Hän tunnusteli Fredin kaulaa ja henkäisi syvään helpotuksesta tuntiessaan tämän vahvan pulssin.
   Angelina laskeutui hänen tasolleen ja tummat silmät porautuivat Roxannen silmiin Fredin ylitse. ”Sinussa ei ole mitään vialla, kulta. Sinussa on paljon voimaa, sinun on vain opittava hallitsemaan sitä.”
   ”Niin Jasperkin sanoi”, Roxanne mumisi. Hänen päässään humisi. Oli aivan liian hiljaista. Oli aavemaista. Joka puolella oli hirvittäviä, nukkuvia susia ja hän oli polvillaan mummonsa ja pappansa pihamaalla. Kaikki hänen sukulaisensa olivat lähteneet taistelemaan. Hän oli yksin. Hän oli tainnuttanut serkkunsa ja veljensä. Oli niin hiljaista. Puolikas kuu loisti taivaalla ja synkän harmaat pilvet yrittivät peittää sen. Roxannen silmät hakeutuivat Jacobin kasvoihin.
   Angelina katseli häntä hellästi. ”Sinä olet rakastunut häneen.”
   Roxanne huokaisi. ”Minä rakastun aina kaikkiin poikiin.”
   Angelina hymyili. ”Mutta hän on erilainen, eikö olekin?”
   Roxannen katse pyyhki Jacobia ja hänen sydämessään läikähti jokin polttavan lämmin ja lohduttava. Poika oli niin kaunis. Vaikka tämä oli yltä päältä veressä, Roxanne oli varma, ettei ollut nähnyt koskaan ketään niin kaunista.
   ”Kukaan ei ole niin kuin hän”, Roxanne kuiskasi ja hänen äänensä särähti. ”Jos Fred saa ikinä tietää… hän ei anna minulle koskaan anteeksi.”
   Angelina näytti surulliselta. ”Fred on menettänyt paljon, Roxanne.”
   Roxanne huokaisi. ”Olenko minä paha ihminen?”
   ”Et tietenkään ole”, Angelina vastasi kuulostaen melkein tuohtuneelta. ”Sydän haluaa mitä haluaa. Sinun on oltava vahva, Rox. Maailma tulee muuttumaan lähiaikoina ja teidän kaikkien on oltava vahvoja. Rakkaus ei ole koskaan väärin, muista se.”
   Ja äiti katosi kuin savuna ilmaan.
   Roxanne ei ollut koskaan tuntenut oloaan niin yksinäiseksi ja pieneksi.
   Hän konttasi Jacobin luokse. Pojan hengitys takelteli. Roxanne pyyhki verisiä kasvoja hellästi ja painoi huulensa Jacobin verisille huulille pehmeästi. ”Herää, Jake, sinun on lähdettävä täältä.”
   Jacobin suusta kuului karheaa muminaa.
   ”Sinun on mentävä, ennen kuin Fred herää ja jatkaa sinun mukiloimistasi”, Roxanne mumisi takaisin.
   ”Pyllymaisteri”, Jacob murahti.
   Roxanne irvisti. ”Jep, se minun veljeni todella on.”
   ”Sinä olet sitten hullu, nainen.” Jacobin onnistui kuulostaa huvittuneelta tuskansa lävitsekin. ”Minun on mentävä ministeriöön. Jos he huomaavat, etten ole siellä - ”
   Roxannea karmi. ”Ethän sinä voi! Sinä olet loukkaantunut!”
   Rose alkoi liikehtiä. Tytön punaisia kiharoita koristivat kimaltelevat lumihiutaleet.
   Jacob avasi silmänsä ja niiden vihreydestä heijastui taivaalta loistava kuu. Verinen suu kääntyi melkein ivalliseen hymyyn. ”Olen ihan kunnossa.”
   ”Etkä ole – ”
   ”Olen kunnossa, koska sinä olet kunnossa”, Jacob tokaisi ja nosti kätensä hänen kasvoilleen. Poika veti hänen päätään alaspäin ja suuteli häntä. ”Hyvää joulua, Roxanne.”
   Ja heidän huultensa yhä koskettaessa toisiaan Jacob katosi pienen poksahduksen saattelemana.
   Roxanne tuijotti kohtaa, jossa poika oli maannut ja hänen sydämensä tuntui kääntyvän ympäri hänen rinnassaan. Kyyneleet kihahtivat hänen silmiinsä, kun hän konttasi takaisin veljensä luokse ja ryhtyi herättelemään tätä.

*

Lily tajusi sillä hetkellä, kun hän astui Taikaministeriön aulaan Shawnin ja Jamesin välissä, että he olivat myöhässä. He olivat aivan liian myöhässä.
   Joka puolella oli kuolleita. Ne raukat, jotka olivat joutuneet jouluaatoksi töihin, olivat jääneet kuolonsyöjien taikasauvojen uhreiksi. Lilyn sisällä alkoi sykkiä paniikki ja hänen kurkkuaan kuristi kauhusta. Aula oli täynnä kuolleita, kirkkaat valot tekivät kaikesta terävän todellista. Verilammikot kiiltelivät marmorisella lattialla. Yhden kaatuneen miehen jalasta puuttui toinen kenkä ja vaaleat, paljaat varpaat pilkistivät esiin tummasta kuoleman merestä.
   Kultaisella korokkeella makasi Kingsley Kahlesalvan liikkumaton hahmo. Hiljaisessa kuolemassaankin tummasta miehestä hohkasi syvää rauhaa.
   Oli niin hiljaista.
   Ja hiljaisuuden halkaisi ilkeä, kylmä ääni. ”Tervetuloa, Harry Potter ja hänen sukulaisensa.”
   Punasilmäisen, ilkeännäköisen Thomaksen kalpeat kasvot ilmestyivät valoa hohkaten heidän eteensä kuin hologrammikuva. Thomas hymyili vinoa, ivallista hymyä ja punaiset silmät kiiluivat kuin ne olisivat olleet täynnä miehen vuodattamaa verta. ”Tämä on nyt minun valtakuntani, minun ja vaimoni. Olemme ottaneet haltuumme kaikki Taikaministeriön voimat, tiedon ja vallan. Varautukaa maailman muutoksiin, Potterit. Tapaamme pian.” Thomaksen ilkeät kasvot nytkähtivät huvittuneina aivan kuin hän olisi muistanut jotakin. ”Ainiin, olin melkein unohtaa. Hauskaa joulua!”
   Hologrammikuva katosi aivan yhtä hiljaa kuin oli ilmestynytkin. Jäljelle jäi ainoastaan kuoleman hiljaisuus.

*

Jouluaatto oli synkempi kuin kukaan oli osannut odottaa.
   Lily istui Shawnin ja Albuksen välissä olohuoneessa. Fred istui synkän näköisenä, kädet puuskassa nojatuolissa ja Hugo istui lattialla takkatulta katsellen nojaten Fredin tuoliin. Ava nojasi Jamesin jalkoihin kasvot itkun raidoittamina. Roxanne makasi selällään matolla ja pieni Molly-tyttö nukkui tytön mahan päällä levollisesti. Rose tepasteli ympäriinsä liikkuen koko ajan olohuoneen ja keittiön väliä levottomana. Amelie nyyhkytti Albuksen sylissä tämän rintaa vasten ja Albus silitti hiljalleen tyttöystävänsä vaaleita hiuksia.
   Aikuiset – tai no, vanhemmat aikuiset – olivat jääneet selvittämään taikaministeriön sotkua. James, Albus, Fred, Shawn ja Hugo olivat hankkiutuneet eroon susien ruumiista – he olivat vieneet ne läheiseen metsään, kun Roxanne oli saanut raivokohtauksen ja kieltänyt heitä polttamasta susien ruumiita, niin kuin he olivat ensiksi aikoneet tehdä.
Lilyllä ei ollut aavistustakaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä taikaministeriön valtaus tarkalleen ottaen tarkoitti ja miten se muuttaisi velhomaailmaa. Lily olisi halunnut kysyä muilta, mitä kaikki oikein tarkoitti, mutta se tuntui liian uuvuttavalta.
         Hiljaisuus oli painava, eikä ketään huvittanut rikkoa sitä. Pienen Mollyn suusta karkasi raskas huokaus ja Roxanne pörrötti tytön punaisia hiuksia hellästi.
         Molly heräsi ja katseli ympärilleen söpön unisena, hiukset pörrössä ja posket punoittaen. ”Joko saadaan lahjoja?”
Koruttoman joulukuusen alla oli valtava kasa paketteja. Roxanne yritti hymyillä Mollylle. ”Avaa vain kaikki mitkä suinkin saat auki.”
         Mollyn pienet kasvot kirkastuivat ja tyttö ponkaisi seisomaan. Tytön punaiset sukkahousut saivat lyhyet töppöjalat näyttämään hassun suloisilta. Molly meni pakettien luokse ja ryhtyi repimään käärepapereita auki innostuneena. Muut katselivat hiljaisina.
         Roxanne huokaisi, nousi seisomaan ja katosi huoneesta. Kohta tyttö palasi takaisin kantaen valtavaa ruskeaa laatikkoa, vei sen lattialle Mollyn viereen ja ryhtyi nostelemaan sieltä kimaltelevia, pitkiä nauhoja.
         ”Mitä sinä teet?” Fred kysyi melkein inhoavasti nojaten päätään käsiinsä. Pojan rystyset olivat rupisen veriset.
         ”Koristelen joulukuusen”, Roxanne mumisi. ”Se näyttää niin kaljulta.”
         ”Sinä olet kalju”, James mutisi, mutta nousi ylös sohvalta ja käveli tytön luokse. Hän tarttui Roxannen pitelemään hopeiseen, pörröiseen nauhaan ja piteli hetken Roxannen käsistä kiinni. Lily näki ruskeiden nappisilmien porautuvan toisiin melkein samanlaisiin ja kaksikosta huokui voimakas latautuneisuus. Ava liikahti lattialla.
         ”Tehdään siitä kaunis”, James mumisi edelleen hiljaisella äänellä ja ryhtyi kieputtamaan nauhaa kuusen ympärille. Roxanne melkein hymyili ja kumartui jälleen koristelaatikon puoleen. Molly hihkui löytäessään yhdestä paketista laulavan ja liikahtelevan pehmolelukoiran. Takkatulen roihu, käärepapereiden repeytyminen ja koristeiden kahina täyttivät huoneen synkän hiljaisuuden.
         Lily vilkaisi Shawnia. Pojan harmaanvihreät silmät olivat surulliset, mutta tämä hymyili hänelle lempeästi ja sipaisi peukalollaan hänen huuliaan. Lily painoi hetken aikaa päätään pojan vahvaan olkapäähän, nousi sitten sohvalta ja meni Jamesin ja Roxannen luokse auttamaan heitä kuusen koristelussa. Muut vain katselivat heitä hiljaisina paikoiltaan.
         ”Hyvää joulua”, Lily mutisi, kun kuusi lopulta kimalteli erivärisistä koristeista ja sen latvaa koristi valtava kultainen tähti.
         ”Hyvää joulua”, kaikki toistivat hiljaa toisilleen.


Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 40. osa 11.3.
« Vastaus #83 : Maaliskuu 14, 2014, 13:02:58 »
Tätä osaa oli tosi hauska kirjoittaa, kirjoittelin tässä aamun aikana kymmenisen sivua tästä kahdentoista sivun pituisesta pätkästä :) Aurinkoista viikonloppua kaikille! ps. nuo rivivälit ei vain toimi ja niiden yksittäinen läpikäyminen tuntuu monen tunnin koneella istumisen jälkeen aivan liian rankalta...

41. Yllätyksiä
26.12.2023

Harry hämmensi hitaasti kahviaan taikasauvallaan. Maito piirsi kuumaan, mustaan liemeen erilaisia kuvioita. Hitaasti nesteen pinnalle näytti muodostuvan kolkkosilmäinen pääkallo. Harry kurtisti kulmiaan kahville ja siemaisi siitä sitten rikkoen pääkallokuvioisen pinnan.
   Aamu kohosi hiljalleen ikkunan takana.  Sininen taivas kellersi sieltä, mihin nousevan auringon säteet siihen osuivat. Eilen aamulla taivas oli ollut punertava, ihan kuin se olisi ollut tietoinen viattomien ihmisten verenvuodatuksesta.
   Kingsley Kahlesalvan tummat, rauhalliset kasvot välähtivät Harryn mielessä ja hänen kurkkuaan kuristi.
   Hän ei ollut melkein muistanutkaan (vaikkei täysin unohtanutkaan), kuinka vaikeaa ja turhauttavaa oli tuntea itsensä aseettomaksi kylmän pahuuden edessä. Nuorena pahaa vastaan taisteleminen oli ollut niin suuri osa hänen elämäänsä, että se oli tuntunut täysin normaalilta. Olihan hän ollut tottunut ilkeilyyn ja pahuuteen pienestä saakka, nuorempana Vernon-sedän ja myöhemmin Voldemortin ja tämän kuolonsyöjien muodossa. Nyt, kun hän oli saanut elää melkein normaalia elämää yli kahdenkymmenen vuoden ajan perheensä kanssa, pahuuden palaaminen takaisin taikamaailmaan tuntui pilkallisella tavalla kohtalon ilkeilyltä. Eikö hän ollut muka taistellut pahuutta vastaan riittävästi? Eikö hän ollut ansainnut onnea ja rauhaa perheineen? Eikö hän ollut menettänyt jo tarpeeksi?
Ei ilmeisestikään.
Hän oli luullut, että ministeriön lukuisat suojataiat pitäisivät ministeriön salaisuudet ja voimat turvassa ministeriössä, mutta väärässähän hän oli ollut, kuten oli ollut myös väärässä luottaessaan Kotikolon taikaeläinestotaikojen läpipääsemättömyyteen. Tosin myös Charlie ja Hermione olivat luottaneet niihin: Harry ei ymmärtänyt, kuinka Thomaksen sudet olivat päässeet niiden lävitse. Hermionekaan ei ollut keksinyt uskottavaa selitystä asialle.
Harry huokaisi raskaasti ja keittiön ikkuna hänen edessään huuruuntui. Aurinko osui nyt pihan pienen kummun päällä olevaan kultalehtiseen puuhun ja ilma näytti olevan täynnä kultaisia hippusia. Harry hymyili. Hän ja Ginny olivat istuttaneet kultaiset siemenet kummulle päivänä, jolloin heidän talonsa oli valmistunut. He olivat sanoneet puun kuvastavan heidän yhteistä, uutta elämäänsä. Harry muisti, miten Ginnyn ruskeat silmät olivat näyttäneet niin ikään kimaltelevan kultaista onnea, kuinka nainen oli hymyillyt kuin olisi juuri saanut kaiken mitä oli ikinä keksinyt toivoa ja kuinka tämä oli laskenut haikeasti päänsä hänen olkaansa vasten sivellen samalla valtavaa mahaansa, jossa James oli kasvanut.
Harry muisti, kuinka oli ollut tikahtua nauruunsa Jamesin ja Lilyn kiivetessä kultaiseen, siron hentoiseen puuhun ollessaan polvien korkuisia pikku vintiöitä. Ginny oli rynnännyt huutaen sisältä keittiöstä kaulinta uhkaavasti kädessään huitoen. James ja Lily olivat kiljuneet ja lähteneet äitiään karkuun ja Albus oli tullut Harryn luokse kuistille ihmetellen, miksi James ja Lily halusivat aina olla apinoita. Harry ja Albus olivat katselleet naureskellen Ginnyn takaa-ajoa: lopulta Ginny oli saanut hysteerisesti nauravat Jamesin ja Lilyn kiinni ja kaatanut heidät nurmikolle hurjasti heitä kutittaen. Kaikki kolme olivat nauraneet niin, että piha oli raikunut ja Harry ja Albus olivat yhtyneet nauruun.
Se oli yksi onnellisimmista muistoista, joita Harrylla oli, vaikka niitä olikin kertynyt vuosien varrella monen monta muutakin.
Hän ei halunnut sotaa. Ajatus pyöri Harryn mielessä jatkuvasti. Hän ei halunnut palata siihen aikaan, siihen synkkään ja pelottavaan ankeuteen. Hän ei halunnut herätä joka aamu miettien, kuka hänen läheisistään oli saattanut kuolla yön aikana.
Jos oltiin täysin rehellisiä, Harry ei ollut koskaan halunnut päätyä johtoasemaan, jossa nyt oli. Hän ei halunnut olla se, jolta pyydettiin neuvoja ja päätöstentekoa, hädän hetkellä ohjeistusta ja valintoja. Hittolainen, hän pyysi vieläkin Hermionen apua kaikkiin pulmiinsa ja Ronin mielipidettä kaikkiin päätöksiinsä. Ilman Ginnyä hän olisi varmasti kulkenut hikisissä ja rapaisissa viitoissa.
 Hän oli aina saanut apua kaikkeen, josta oli ikinä saanut kiitosta ja kunnioitusta. Voldemortin kukistaminen oli ollut hänen elämäänsä kirjoitettu tämän omien valintojen ja erinäisten sattumien seurauksena ja kuin ihmeen ja onnen kaupalla Harry oli onnistunut tuolloin niin mahdottomalta tuntuvassa, vaarallisessa tehtävässään, joka oli ennustettu hänen kohtalokseen jo ennen hänen syntymäänsä.
Harry ei käsittänyt, miten Thomas oli saattanut saada koottua itselleen niin suuren ja vahvan armeijan ja mistä tämä oli saanut niin valtaisat voimat, että kykeni hallitsemaan eläimiä niin kuin hallitsi. Tuntui melkein naurettavalta ajatukselta, että mies olisi tehnyt kaiken itse: tämä oli varmasti saanut joltakulta apua, joltakulta, joka oli tarpeeksi ilkeä ja voimakas. Mutta keneltä? Taikaministeriöön jättämässään viestissä Thomas oli sanonut valtakunnan kuuluvan nyt itselleen ja vaimolleen…
Harry olisi tahtonut keksiä tavan, jolla sota olisi voitu välttää. Hän olisi halunnut antaa Thomakselle ja tämän vaimolle kaiken, mitä nämä ikinä keksivät pyytää, jotta nämä olisivat lopettaneet verenvuodatuksen. Ilmeisesti Thomas vaimoineen halusi kuitenkin vain yhtä asiaa: puhdistaa maailman jästeistä. Eikä se ollut mikään vaihtoehto, johon Harry voisi myöntyä.
Vaikkei hän ollutkaan halunnut johtoasemaansa, se ei tarkoittanut sitä, ettei hän olisi ottanut hartioilleen kasaantunutta vastuuta vakavasti. Hän tunsi olevansa vastuussa jokaisesta velhosta ja noidasta ja heidän turvallisuudestaan. Siksi hän tunsi myös sodan estämisen olevan vastuullaan, mutta vain vähän oli enää tehtävissä. Ministeriön valta yletti pitkälle ja jos Thomas itse oli kukistanut edellisen taikaministerin, Kahlesalvan, hän oli vienyt tämän taikaministerin valtuudetkin ja kykeni hallitsemaan Taikaministeriön voimavaroja.
Yhden huoneen voimia lukuun ottamatta.
Ehkä se olisi tarpeeksi, Harry mietti kuumeisesti. Ehkä tuossa huoneessa oleva ase pelastaisi taikamaailman uudelta sodalta, jos he pelaisivat pelinsä viisaasti. Huoneessa piili voima, jota suurempaa ei ollut koko maailmassa ja Harry tiesi Thomaksen haluavan päästä huoneeseen, jossa kukaan ei ollut koskaan vielä käynyt. Hermione oli epäillyt Thomaksen vallanneen ministeriön juuri tuon salaperäisyyksien osastolla sijaitsevan huoneen takia enemmän kuin taikaministeriön vallan ja voimien takia.
Huoneeseen pääsemiseen vaadittiin seitsemän sanomatonta, salaperäisyyksien osastolla työskentelevää ministeriöläistä ja Harry oli omakätisesti pitänyt huolen siitä, että nuo henkilöt olivat varmassa turvassa ja piilossa. Ilman heitä Thomaksella ei olisi mitään mahdollisuuksia päästä huoneeseen, lähellekään asetta.
Mutta Thomas voisi vaikuttaa taikamaailmaan muuten miten tahtoi. Mikä oli tämän suunnitelma taikamaailman varalle, Tylypahkan ja Aurorian varalle? Tuhoutuisiko heidän uudelleen rakentamansa taikamaailma nyt, kun he olivat melkein kolmenkymmenen vuoden ajan sitä kunnostaneet? Kaikki heidän työnsä valuisi hukkaan.
Harry ei voinut antaa sen tapahtua. Oli keksittävä jokin keino.
Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi unohtanut jotakin tärkeää, aivan kuin hän ei olisi tajunnut jotakin hyvin merkittävää. Ajatus ei ollut pelkästään häiritsevä ajatus, vaan vahva tunne, tietoisuus siitä, että jokin oli… erilaista. Harry oli tuntenut jo vuosikausia tuon kummallisen, kutkuttavan voimakkaan tunteen vatsanpohjassaan ja nyt tunne oli vain voimistunut entisestään. Häneltä oli jäänyt tajuamatta jotakin hyvin olennaisella tavalla tärkeää… mutta mitä? Kuin vanhasta tottumuksesta hänen kätensä lennähti otsalle ja siveli salamanmuotoista arpea.
”Sinähän olet aikaisin ylhäällä”, totesi Ginny tullessaan hänen luokseen ruskeat silmät unista mömmöä täynnä. Harry nosti kätensä vaimonsa pisamaisille kasvoille ja kiitti jälleen kerran onneaan siitä, että tämä oli kunnossa. Hän onki sormellaan Ginnyn silmäkulmasta unihiekat pois tämän katsellessa häntä surumielisesti. ”Onko kaikki kunnossa?”
”Onko?” Harry kysyi melkein katkerasti. Hän oli epäonnistunut niin monella eri tavalla, hän oli pettänyt niin monta ihmistä. Ja yksi tärkeimmistä seisoi juuri hänen edessään ja katseli häntä loputon ihmetys silmissään palaen.
”Me pysäytämme Thomaksen”, Ginny sanoi lohduttavasti arvaten, mitä Harryn päässä pyöri. ”Emme anna hänen satuttaa enää ketään.”
”Hän on satuttanut jo niin monia”, Harry mutisi. Kingsleyn rauhoittava hymy käväisi jälleen hänen mielessään. Kingsleyn menetys tuntui kuin viimeisen suojelijan menetykseltä, niin lapsellista kuin se ehkä olikin.
”Hän ei pääse lähellekään totuuden huonetta”, Ginny lupasi synkän peräänantamattomalla äänensävyllä. Harry katseli vaimonsa kasvoja. Ginny oli niin rohkea ja tulinen, täynnä taisteluntahtoa ja päättäväisyyttä. Lily oli perinyt äidiltään niin monia luonteenpiirteitä. ”Minä en suostu hyväksymään, että se hyypiö muuttaa Taikaministeriön, Profeetan, Tylypahkan ja Aurorian omiksi pieniksi kuolonsyöjälinnakkeikseen. Meidän on estettävä se.”
”Minä haluan mennä huoneeseen”, Harry puuskahti.
Ginny jähmettyi ja kääntyi katsomaan häntä ällistyneenä. ”Sinä?”
”Minä”, Harry vastasi ja sai kuin saikin puserrettua pienen hymyn kasvoilleen. ”Minä haluan tietää totuuden. Ehkä me voimme saada sodan estettyä.”
Ginny näytti miettivän asiaa. Se oli yksi monista syistä, miksi Harry rakasti Ginnyä: tämä oli loputtamattoman lojaali, eikä tuominnut koskaan, vaan ajatteli asioita kaikilta kannoilta. ”No, on se parempi idea kuin koota wannabe-kuolonsyöjien vastainen armeija järkyttyneistä ja pelokkaista kansalaisista, vaikka koko kansahan nyt tietysti seuraisikin sinua minne ikinä tahtoisit mennäkään. Vähän niin kuin minä seuraisin sinua minne tahansa”, Ginny lisäsi hymyillen pienesti ja katseli hänen kasvojaan tutkivasti.
Harry hymyili takaisin. ”Kysytään, mitä mieltä Ron ja Hermione ovat.”
Ginnyn suupielet nytkähtivät ja Harry arvasi, että vaimoa huvitti hänen ainainen turvautumisensa parhaisiin ystäviinsä. ”Kysytään.”
Harry ojensi kättään ja veti Ginnyn kainaloonsa. Ginny huokaisi, laski päänsä hänen rintaansa vasten ja katseli huurteisen ikkunan lävitse ulos. ”Näyttää siltä, että uudesta vuodesta tulee mielenkiintoinen.”
”Vähän liiankin mielenkiintoinen”, tuumasi Harry synkästi ja nuuski Ginnyn hiuksista uhkuvaa kukkaistuoksua sisäänsä.
”On meillä paljon hyvääkin, mitä odottaa”, Ginny muistutti hellästi. ”Me saamme ensimmäisen lapsenlapsemme.”
Harryn sisällä läikähti lämmin aalto, johon sekoittui rajua ylpeyttä. ”Kuka olisi uskonut Jamesin lisääntyvän meidän lapsistamme ensimmäisenä”, hän sanoi huvittuneisuus äänestään paistaen. Hän ei koskaan unohtaisi Jamesin kasvoja, kun tämän suloinen tyttöystävä oli paljastanut vatsassaan kasvavasta pienestä ihmeestä. Poika oli näyttänyt kerta kaikkiaan kauhistuneelta aivan kuin olisi pelännyt Avan vatsassa kasvavan lumimiehen, haiskun ja ankeuttajan risteytyksen.
”Minä uskoin aina Albuksen olevan ensimmäinen”, Ginny paljasti, irrottautui Harryn kainalosta ja meni keittiön lieden luokse kaataakseen itselleen Harryn aikaisemmin aamulla keittämää kahvia. ”Hän ja Amelie ovat olleet jo niin monta vuotta yhdessä, että kohta olisi jo korkea aika tehdäkin meille lapsenlapsia.”
Harry hymähti. Ajatus siitä, että hänen kaikki lapsensa olivat niin isoja, että heillä oli kumppanit, oli kummallinen. ”Kyllä he vielä ehtivät. Hyvä vain, että nauttivat nuoruudestaan. Melkein jännittää, miten James tästäkin selviää.” Tumma pöllö lähestyi suoraan kohti keittiön ikkunaa ja Harry meni avaamaan hakasen niin, että lintu saattoi lentää suoraan sisälle. Pöllö lehahti Ginnyn eteen pöydälle ja ojensi koipeaan, johon oli sidottu Päivän Profeeta. Ginny ojentui ottamaan pari kolikkoa keittiötason päällä olevasta kulhosta ja sujautti ne pöllön jalassa olevaan pieneen pussukkaan. Pöllö huhuili iloisesti kiitokseksi ja lehahti takaisin vaaleansiniselle taivaalle.
”Jamesista tulee varmasti mahtava isä. Tietysti häntä pelottaa, hän on vielä niin apina, mutta nopeasti hän vauvaansa rakastuu ja eihän siihen muuta vaadita”, Ginny tuumasi jatkaen heidän keskusteluaan aivan kuin pöllö ei olisi ollenkaan keskeyttänyt sitä. ”Olen melkein varma vauvan olevan tyttö.”
Harry hymyili. Ajatus pienestä Jamesin näköisestä tytöstä Jamesin käsivarsilla oli sydäntä sulattava. ”Tai sitten se on poika.” Ajatus pienestä Jamesin näköisestä pojasta, ehkä pienellä luudanvarrella lentelemässä ympäriinsä, oli aivan yhtä sydäntä sulattava.
Ginny irvisti. ”Melkein toivon sen olevan poika, yhtä vintiö niin kuin Jameskin niin, että hän tietää mitä tuskaa on ollut kasvattaa häntä.”
Harry nauroi istuessaan Ginnyn viereen keittiön pöydän ääreen ja ryhtyessään oikomaan Profeetaa auki. Hänen naurunsa kuoli kuitenkin nopeasti hänen huulilleen.
Päivän Profeetan etusivulla komeili valtava kuva tummasta, laihasta naisesta, joka oli kaikessa elegantissa kopeudessaan hyvin kaunis. Korkeat poskipäät ja terävä leuka saivat naisen näyttämään hieman kolkolta ja tummat silmät olivat ilkeällä tavalla päättäväisen näköiset. Naisella oli pitkät, kurittoman kiharat hiukset.
Naisen kuvan yläpuolella komeili valtava teksti. ”Isabella Volrange – uusi Taikaministeri, uusi aika.”
”Isabella Volrange”, Ginny toisti hitaasti, järkyttyneenä. ”Hän näyttää ihan – ”
”Niin näyttää”, Harry mutisi saamatta katsettaan irrotettua Isabella Volrangen kasvoista, jotka muistuttivat häntä elävästi naisesta, jota hän vihasi koko sydämensä pohjasta, mutta joka oli kuollut jo kauan aikaa sitten. ”Ja… Volrange…”
Ginnyn silmät laajenivat entisestään. ”Niin kuin – ”
”Huomenta”, toivotti Lily laahustaessaan pyjamassaan keittiöön. Tytön syvänsiniset silmät pyyhkivät ensin heidän järkyttyneitä kasvojaan ja sitten Profeetaa. ”Joko wannabe-kuolonsyöjät ovat ilmoittaneet suunnitelmistaan taikamaailman varalle?”
Harry selasi lehteä. ”Ei mitään Auroriasta tai Tylypahkasta. Kummallista…”
Lily risti kätensä puuskaan ja mutristi alahuultaan. Harryn mielestä tyttö oli aina näyttänyt Georgelta ja Frediltä tehdessään niin. ”Minä en halua mennä takaisin Tylypahkaan, jos siellä alkaa vehdata kuoliksia ympäriinsä.”
”Kuoliksia?” Ginny toisti silmiään räpytellen.
”Niin, wannabe-kuolonsyöjiä”, Lily puuskahti kuin asian olisi pitänyt olla täysin selvä.
Harryn mieltä pyyhki musta toivottomuuden aalto. Hän ei halunnut tyttärensä joutuvan käymään Tylypahkaa, jossa kuolonsyöjät pitivät hovia. Hän muisti, mitä kuolonsyöjät olivat viimeksi tehneet Tylypahkassa ollessaan valta-asemassa ja se poikkesi kovin paljon siitä, miten McGarmiwa oppilaitaan kasvatti koulussa.
Hänen oli tehtävä jotakin.
”Öööh – mitä ulkona tapahtuu?” Lily kysyi hölmistyneellä äänellä. Harry kohotti katseensa ja huomasi kymmenien pöllöjen lentävän taivaalta kohti heidän ikkunaansa.
Harry ja Ginny vaihtoivat ankeina katseita. ”Ilmeisesti taikakansa on lukenut Päivän Profeetansa”, Ginny puuskahti.
”Ja nyt he haluavat isän pelastavan tilanteen”, Lily arvasi irvistäen melkein anteeksipyytävästi hänelle.
Harry yritti hymyillä tytölle rohkaisevasti kymmenien pöllöjen lehahtaessa ikkunalaudalle odottavasti huhuillen. ”Kuuluu auroreiden ylipäällikön kuvaan.”
”Sinun ei olisi pitänyt kukistaa Voldua”, kuului Jamesin ääni keittiön ovensuusta ja poika laahusti sisään hämmentävän samantyylisesti kuin Lily vain hetkeä aikaisemmin. Ava tuli Jamesin perässä näyttäen kalpealta ja huonovointiselta. ”Nyt he odottavat sinun pelastavan maailman aina, kun joku hyypiö keksii, että on kiva tappaa ja tuhota.”
”Minä yritän pelastaa tilanteen”, Harry lupasi ja toivoi koko sydämestään pystyvänsä täyttämään lupauksensa.

*

Aamupalan jälkeen Lily hiippaili yläkertaan herättämään Shawnia. Poika nukkui Albuksen huoneessa ja astuessaan veljensä huoneeseen Lily hämmentyi siellä tuoksuvasta Albus-hajusta. Luulisi pojasta huokuvan katkun hälvenneen jo, kun tämä oli asunut jo niin monta kuukautta Amelien kanssa rivitaloasunnossaan.
   Huone oli hämärä ja pieniä valonjuovia karkasi verhojen raosta valaisemaan utuisena leijailevia pölyhiukkasia. Shawn kuorsasi mahtavasti röhnöttäen mahallaan ja vällyjen välistä pilkisti pörröinen, tummanruskea hiustupsu. Poika oli kuolannut tyynyynsä suuren läikän. Lilyn suusta karkasi tukahtunut kikatus. Shawn näytti lutuisella tavalla hassulta.
   Lily veti tummansinisen peiton syrjään ja sujahti sen alle. Shawnilla ei ollut päällään muuta kuin kirkkaanvihreät bokserit ja Lilyn vartaloa pitkin kiisi mielihyvän väristyksiä, kun hän painautui pojan lämmintä ja vahvaa vartaloa vasten.
   Shawn ei herännyt, mutta pojan käsi hakeutui kuin automaattisesti hänen ympärilleen ja puristi häntä lähemmäksi. Lilyä nauratti, kun poika maiskutteli suutaan kuulostaen hyvinkin tyytyväiseltä olotilaansa unissaan.
   Veikeästi hymyillen Lily ryhtyi suukottelemaan Shawnin vartaloa, ensin nautiskellen tämän kaulan miehisestä tuoksusta ja sitten leveän rinnan hieman suolaisesta mausta. Shawnin vatsalihakset olivat mahaa kourivalla tavalla muodostuneet ihanan koviksi ja jänteviksi ja Lily antoi kielensä nauttia pojan mausta laskeutuessaan yhä vain alemmaksi pojan vartalolla.
   Shawn liikahti ja kouraisi Lilyä hiuksista. ”Hmm. Tykkään tästä herätyksestä.”
   Lily hymyili jatkaessaan huulillaan tutkimusretkeään. Pian Shawn tarttui häntä kainaloista, nosti hänet yhdellä sulavalla liikkeellä päälleen ja suuteli hänen huuliaan pehmeästi. ”Huomenta.”
   Lily hymyili vasten pojan huulia. ”Huomenta.”
   ”Eihän isäsi ole kotona?”
   ”Ei, hän ja äiti lähtivät Ronin ja Hermionen luokse. Maailmanpelastus juttuja.”
   ”Hyvä.” Shawnin etsivät kädet lähtivät omalle tutkimusretkelleen ja Lilyn vartalo taipui nautinnosta, kun pojan hyväilevät kädet kiusoittelivat häntä. Lily näykkäisi hellästi Shawnin alahuulta vangitessaan tämän vartalonsa vangiksi alleen.
   Kun he myöhemmin menivät keittiöön, he löysivät Rosen ja Hugon istumassa kalpean ja hieman vihertävän Avan ja masentuneelta näyttävän Jamesin kanssa.
   ”Ajoiko kultainen nelikkö teidät tiehenne?” Lily kysyi pirteästi Roselta ja Hugolta, jotka siemailivat kahvejaan alakuloisina.
   ”Joo, heillä on kuulemma aikuisten juttuja keskenään”, Hugo kertoi sinisiä silmiään pyöräyttäen näyttäen kyllästyneeltä. ”Ymmärsin siitä vähästä mitä kuulin, että Harrylla oli jokin idea ja isä ja äiti näyttivät innostuvan siitä. Sitten he huomasivat minut ja käskivät minun lähteä ulos.”
   ”Minäkin jouduin lähtemään, vaikka olen mukamas kotiarestissa”, Rose puuskahti.
   James näytti hieman piristyvän. ”Miksi?”
   Rose vilkaisi Jamesia kulmiensa alta. ”Koska isä kuvittelee, että hänellä on valta pistää minut kotiarestiin, vaikka olen melkein kahdenkymmenen.”
   James näytti kärsivältä. ”Ei, kun miksi hän haluaa pistää sinut kotiarestiin? Sen Malfoyn lieronko takia?”
   ”Scorpius ei ole mikään liero”, Rose tuohtui.
   ”Niin, hän vain piti sinua ja Amelieta kuukauden ajan Azkabanissa, koska on niin kauhean kiva ja mukava”, Hugo tuhahti.
   Rose katsoi veljeään tyynesti. ”Sarkasmi ei sovi sinulle.”
   ”Tyhmyys ei sovi sinulle”, Hugo pisti takaisin omalla rauhallisella tyylillään. ”Luuletko Malfoyn välittävän pätkänkään vertaa sinusta? Etkö muista, kuinka idiootti hän oli sinua kohtaan aina Tylypahkassakin?”
   ”Sitä minä ihmettelen kuinka sinä muistat, kun kerran olit vasta napero meidän ollessamme koulussa.”
   ”Minä olen sinua kaksi vuotta nuorempi”, Hugo muistutti kärsivästi.
   ”Luulisi sen olevan enemmänkin kaksitoista vuotta.”
   ”Hassua, minä olin sanomassa samaa sinulle.”
   ”Tehdään jotakin kivaa!” James huudahti yllättäen kovalla äänellä niin, että kaikki hätkähtivät.
   ”Niin kuin esimerkiksi mitä?” Shawn kysäisi huvittuneena ja laski kätensä Lilyn reidelle siemaistessaan omaa kahviaan.
   James katseli ympärillään olevia odottavasti. ”No, jotakin, niin ettei tarvitse miettiä typerää uutta taikaministeri Isabella Volrangea!”
   ”Mitä?” Shawn hämmentyi ja katsoi Lilyä ihmeissään. Lily ojentautui ottamaan Päivän Profeetan pöydältä ja viskasi sen Shwawnin eteen luettavaksi.
   ”Minulla on huono olo”, Ava puuskahti ja samassa tyttö liikahti kouristuksenomaisesti, vaipui polviensa päälle ja antoi näyttävän ylen keittiön lattialle.
   ”Minun sukkani!” James parkaisi ja ponkaisi seisomaan.
   Hugo työnsi puoliksi syömänsä joulumuffinsin sivuun.
   ”Ava, oletko kunnossa?” Lily kysyi irvistäen. Ava lepäsi polviensa päällä voipuneena.
   ”En usko”, tyttö hönkäisi. James osoitti inhoavasti ensin sukkiaan ja sitten lattiaa taikasauvallaan. Kun keltainen oksennusmönjä oli pesty pois, veli istui takaisin paikalleen ja kietoi kätensä Avan ympärille.
   ”Aamupahoinvointia?”
   ”Jonkunlaista pahoinvointia ainakin”, Ava henkäisi ja vaikeroi mahaansa pidellen. ”Minulla on ihan kamala olo.”
   ”Pitäisiköhän teidän käväistä parantajalla?” Shawn kysäisi katsellen Avaa kulmiensa alta. ”Näytät aika kalpealta, muru.”
   ”Kiitos, mutta eiköhän väri piakkoin palaudu somille kasvoilleni”, James sanoi ivallisesti pojalle.   
   Ava röyhtäisi mahtavasti ja James irvisti vieden nenänsä kauemmaksi Avan kasvoista.
 ”Ei, James, hän on oikeassa”, Ava sanoi. ”Ehkä meidän pitäisi mennä.”   ”Vihertävän keltaisen, ällöttävän mössönkö takia?” James kysyi epäluuloisesti. ”Parantaja varmaankin antaa sinulle vain käskyn levätä ja juoda paljon nesteitä. Minä voin antaa samaisen käskyn, niin säästymme raskaalta reissulta.”
   Ava siristi silmiään pojalle kiukkuisesti ja Lily ei yhtään ihmetellyt miksi, James ei yrittänyt edes esittää olevansa innostunut viemään raskaana olevaa tyttöystäväänsä parantajan tarkastettavaksi. ”James, me olimme menossa muutenkin parantajan luokse. Aivan hyvin voimme tehdä sen tänään.”
   James mutristi huuliaan. ”Minä olisin halunnut tehdä jotakin hauskaa.”
   ”Apina”, Rose mutisi suupielestään ja Lily virnisti tytölle vahingoniloisesti. Shawn pyöritti päätään huvittuneena ja Hugo virnisti itsekseen.
   ”Sinä voit tehdä sitten jotakin hauskaa!” Ava huudahti kiukkuisesti. ”Minä lähden parantajan luokse!”
   Niine hyvineen tyttö nousi tuoliltaan ja marssi ulos keittiöstä. James katsoi hetken tytön perään kuin miettien, olisiko hänen aivan pakko lähteä tämän perään. Sitten veli huokaisi alistuneesti ja nousi hänkin paikaltaan. ”Me sitten ilmeisesti menemme parantajan luokse. Kuinka jännittävää.”
   James laahusti ulos huoneesta kuin olisi ollut menossa mestattavaksi.
   Rose hihitti pariskunnan mentyä. ”Jamesista ei todellakaan ole isäksi.”
   ”Anna hänelle aikaa”, Shawn pyysi naurahtaen haukahtavasti. ”Hän on vain pieni Lohikäärmerakastajan poikanen.”
   ”Mennäänkö pelaamaan huispausta?” Lily kysäisi muilta.
   ”Ei”, Shawn ja Rose tokaisivat yhteen ääneen. Hugo kohautti olkiaan.
   ”Mitä me sitten tehtäisiin?” Lily kysyi hämmentyneenä.
   ”Lähdetäänkö Viistokujalle?” Shawn kysäisi.
   ”Joo, haetaan Rox ja Fred mukaan”, Hugo ehdotti.
   ”Onko se ihan turvallista?” Rose kysyi huultaan purren. ”Nyt, kun ministeriö on kuolonsyöjien vallassa…”
   ”Minä suojelen sinua”, Lily lupasi tytölle. ”Emme me voi lakata elämästä muutamien typerien kuoliksien takia.”

*

”Kenen idea tämä olikaan?” Roxanne kysyi kulmakarvat koholla heidän astuessaan Viistokujalle. Koko katu oli ankean tyhjä ja vain muutamat noidat ja velhot viilettivät sitä pitkin tiiviisti eteensä tuijottaen kuin peläten pahuuden hyökkäävän kimppuunsa tyhjien hedelmäkojujen takaa.
   ”Shawnin”, Lily kanteli ja Roxanne kääntyi mulkaisemaan Shawnia toruvasti.
   ”Täällähän on ihan kuollutta!”
   Shawn räpytteli silmiään viattomasti tytölle. ”Neiti Magia on sitten hyvä ja keksii paremman idean.”   
   ”Mennään käymään Weasleyn Welhowitseissä”, Hugo ehdotti. Fred seisoi pojan vieressä näyttäen tympääntyneeltä.
   ”Ei se ole auki. Isä halailee tuliviskipulloaan kotona”, punapäinen poika puuskahti.
   ”Sitä samaista, josta minä jouduin kiskomaan sinut irti, että sain sinut lähtemään tänne näiden otusten matkaan”, Roxanne lisäsi irvistäen. Fred irvisti takaisin välinpitämättömästi.
   ”Tehän käytännöllisesti katsottuna omistatte paikan, mennään sinne!” Lily innostui. Weasleyn Welhowitseissä oli kaikenlaista mielenkiintoista rojua. Fred, Hugo ja Shwan lähtivät kävelemään Viistokujaa eteenpäin ja Lily, Rose ja Roxanne jäivät kävelemään hieman poikien taakse.
   ”Lily, Shawn on niin lutuinen”, Rose hehkutti.
   Lily hymyili. ”Niin on. Onko Scorpius yhtä lutuinen?” hän lisäsi hieman epäuskoisesti.
   Rosen hymy näytti hieman lannistuvan. ”Scorpius on omalla salaperäisellä tavallaan mielenkiintoinen.”
   ”Vai mielenkiintoinen”, Lily toisti eikä voinut estää ääntään muuttumasta hieman kylmäksi. ”Teillä oli varmasti hyvin mielenkiintoisia keskusteluita keskenänne, kun hän piti sinua ällöttävässä selissään.”
   Rosen kasvot näyttivät tyyniltä. ”Itse asiassa kyllä meillä oli. Vaikka enimmäkseen minä vain kiukuttelin hänelle ja hän naljaili takaisin.”
   ”Romanttista”, Lily mutisi purevasti. Hän ei voinut käsittää, kuinka Rose saattoi olla niin sinisilmäinen, että luotti Scorpiukseen kaiken sen jälkeen, mitä poika oli tälle ja Amelielle tehnyt.
   ”Lils, anna olla”, Roxanne tokaisi.
   Lily vilkaisi ystäväänsä. ”Et voi sanoa Scorpiuksen olevan hyväksi Roselle.”
   Rose näytti kiukkuiselta, Roxanne taas kyllästyneeltä. ”Ehkä Rose tietää itse paremmin kuin sinä, mikä hänelle on parasta.”
   Lily tuhahti. Rose oli niin sokaistunut omista tunteistaan, ettei tajunnut Scorpiuksen käyttäneen tätä kylmästi hyväksi harhauttaakseen Harrya. Hittolainen, Scorpiuksen harhautuksen takia Kingsley oli nyt kuollut ja taikaministerinä oli joku hullu Volrange-naikkonen! Tosin myös murhaaja-Jacobilla oli osuutensa asiaan Lilyn mielestä. Molemmat lierot tiesivät vain pelkkää kurjuutta ja kuolemaa.
   ”Onko sinulla ja Scorpiuksella sitten jotakin vakavaakin?” Lily halusi tietää Roselta.
   Rose kohautti olkiaan. ”En minä tiedä mitä meillä on. Me haluamme molemmat pelastaa jästit.”
   Lilyä nauratti. Hän ei voinut käsittää, miten Rose olikin saattanut hurahtaa Scorpiuksen jästijuttuihin noin palavasti. ”Miltä te haluatte pelastaa jästit?”
   ”Heiltä itseltään ja heidän järjestäytyneiltä valtioiltaan, jotka käyttävät heitä törkeästi hyväkseen omien etujensa saavuttamiseksi”, Rose kertoi asiallisesti. ”Pian jästien maailmassa käynnistyy kolmas maailmansota, jos kukaan ei pistä valtiovallalle vastaan. Ja se tarkoittaisi suurta tuhoa niin jästien maailmassa kuin meidänkin maailmassamme.”
   Lily yritti vilkaista Roxannea huvittuneena, mutta tyttö katseli vaaleansinisen taivaan ja Irvetan pankin välistä rajakohtaa näyttäen mietteliäältä. ”Rose, sinä taidat ottaa vähän liian kiihkeästi tämän jästijutun.”
   Rose huokaisi melkein alistuneesti. ”Kukaan ei usko minua, enkä minä mahda sille mitään. Tulette kyllä huomamaan, että me olimme oikeassa. Ja sitten on jo liian myöhäistä.”
   ”Mitä mieltä sinä olet tästä?” Lily tivasi Roxannelta, joka vilkaisi häntä kulmiensa alta.
   ”Olen sitä mieltä, että ihminen on viisas ainoastaan silloin, kun tietää, ettei tiedä mitään”, Roxanne sanoi epäluonteenomaisen vakavalla äänellä.
   Lily toljotti tyttöä. ”Mitä tuo nyt sitten tarkoittaa?”
   ”Rox tarkoittaa sitä, ettei kukaan ihminen voi tietää totuutta”, Rose selitti. ”Ja siinähän se maailman salaperäisyys piileekin. Me emme ehkä koskaan saa tietää, mikä on aito totuus.”
   Lilyä ärsytti, että Rose ymmärsi Roxannea paremmin kuin hän itse ja hänen huulensa painuivat mutruun kuin itsestään. Roxanne näytti pistävän sen merkille ja tökkäsi häntä kylkeen nauraen. ”Älä murjota, Lillero!”
   Roxannen nauru sai Lilyn piristymään. ”Okei.”
   ”Rox, etkö sinä vieläkään kerro salaisen rakastajasi henkilöllisyyttä?” Rose kysyi melkein valittavalla äänellä. ”Minä ja Amelie yritimme tuntikausia arvailla, kuka se voisi olla, mutta emme päässeet mihinkään uskottavaan lopputulokseen. Albus kyllästyi meihin totaalisesti.”
   Lilyn silmät melkein söivät Roxannen kasvoja. Vain pieni vihje ja hän ehkä keksisi, kuka ihme oli voinut saada Roxannen niin syvälle pauloihinsa. Roxannen kasvot pysyivät ilmeettöminä, mutta tämän ruskeat silmät välähtivät ja Lily tajusi työn oikeasti välittävän salaperäisestä pojastaan… mutta kuka hitto poika oikein mahtoi olla?
   ”Miksi sinä et suostu kertomaan?” Lily kysyi samanlaisella äänensävyllä kuin Rose, melkein anovan tiedonhaluisella. ”Minä haluan tietää!”
   ”Et halua”, Roxanne puuskahti.
   ”No, totta kai haluan!”
   ”No, halua ihan rauhassa sitten!” Roxanne otti muutaman hassun laukka-askeleen ja jätti Lilyn ja Rosen jälkeensä. Tyttö pompahteli Shawnin, Fredin ja Hugon luokse, jotka olivat pysähtyneet Weasleyn Welhowitsien eteen.
   ”Murtaudummeko me oikeasti sisään?” Rose kysyi epäuskoisesti.
   ”Miksi ei?” Fred kysyi tympeästi.
   ”Siitä tulee hauskaa!” Roxanne huudahti.
   ”Kunhan emme jää kiinni”, Hugo mutisi.
   ”Eiköhän aikuisilla ole tärkeämpääkin mietittävää”, Rose huomautti.
   Shawn katseli Lilyä. ”Mikä sinulla on?”
   Lily pyöräytti silmiään Roxannen suuntaan merkitsevästi. Shawnin kulmakarvat ponnahtivat ylös ymmärtämisen merkiksi. ”Eikö Rox vieläkään paljasta epäsiveellisiä salaisuuksiaan sinulle?” poika sihahti hänen korvaansa kietoessaan kätensä hänen ympärilleen lohduttavasti.
   Lily pudisti päätään surullisesti ja Shawn halasi häntä osaaottavasti. ”Kyllä hän vielä avautuu sinulle, ihan varmasti.”
   Lily tuijotti synkkänä Roxannea, joka nauroi iloisesti Rosen avatessa Weasleyn Welhowitsin puodin oven taikasauvallaan. ”Miksi minusta tuntuu, että kaikista viimeisin asia mitä hän haluaa on minulle avautuminen.”
   Shawn oli ilmeestä päätellen sanomassa jotakin lohduttavaa, mutta jähmettyi siinä samassa ja tuijotti jonnekin kauas Lilyn taakse. Lily käännähti ympäri valmiina näkemään kymmenpäisen kuolislauman, mutta tajusikin sitten Shawnin tuijottavan kahta toisiaan käsistä pitelevää tyttöä.
   Toinen tytöistä oli kulmikaskasvoinen, mustahiuksinen ja melkein poikamaisella tavalla jäntevä, kun taas toinen tytöistä oli vaaleahiuksinen ja seksikkäällä tavalla uhkea.
   ”Mitä hittoa Aqualine tekee magia-Meganin kanssa?” Lily älähti kovaan ääneen. Roxanne, joka oli mennyt Rosen, Hugon ja Fredin perässä sisälle Georgen kauppaan, loikki takaisin ulos silmät selällään.
   ”Mitä?” Roxannen katse kohdistui tyttöihin, jotka kävelivät Viistokujalla heitä päin toisiinsa hyvin keskittyneinä. Siinä heidän silmiensä edessä Aqualine tarttui Meganin kasvoihin ja suuteli tätä suoraan suulle.
   Lily ja Shawn katsoivat toisiaan ällistyneinä. Roxanne näytti kerta kaikkiaan ilahtuneelta. ”Vau, lisää lesbiaanirakkautta! Mahtavaa!”
   ”Miksi minulla on tunne, ettei tästä hyvää seuraa”, Shawn mutisi. Roxanne vilkaisi poikaa melkein kiukkuisesti.
   ”Sinä sovit Lillerolle mainiosti. Teidän maailmannäkemyksenne on suorastaan tuskallisen tylsä! Te näette kaikessa jännittävässä vain vaaran!”
   Lily irvisti tytölle. ”Ja sinä näet kaikessa vaarallisessa vain jännityksen.”
   ”Minä olen sitten mahtava”, Roxanne huokaisi onnellisena ja vilkaisi sitten vielä suutelevia Aqualinea ja Megania. ”Ja minusta tuo on ihan huippujuttu.”
   Lilykin vilkaisi suutelevia tyttöjä. ”Jotakin tästä vielä seuraa, sano minun sanoneen.”

*
Jamesin sydän takoi kiusallisen kovaa hänen rintaansa vasten. Huone, jossa hän ja Ava olivat, oli epänormaalin valkoinen ja avara.
   Ava makasi huoneen keskellä jonkinlaisella kovalla sängyllä valkoisessa sairaala-asussa, jonka kerroksen aulanoita oli tämän käsiin hellästi tyrkännyt. Ava piteli mahaansa molemmin käsin kuin olisi pelännyt sen tipahtavan ja vaikeroi huonovointisena. James silitti tytön hiuksia ja tunsi lievää huonoa omaatuntoa siitä, että toivoi olevansa melkein missä tahansa muualla, vaikkapa taistelussa wannabe-kuolonsyöjiä vastaan.
   He odottivat hiljaisina kätilöparantajan – mikä pelottava ammattinimike – saapumista.
   ”Minä kuulen sinun hikoilusi”, Ava mutisi tukahtuneesti ja tarttui hänen käteensä. ”Yyh, ja tunnen myös.”
   ”Minua pelottaa”, James puuskahti. ”Ei, ei, se ei riitä. Minä olen kauhuissani. Kerta kaikkiaan. Missä se nainen oikein viipyy?”
   ”Rauhoitu”, Ava kehotti tyynnyttelevästi. ”Ajattele iloisia asioita. Tämä on vain lyhyt pieni parantajan tarkastus.”
   ”Vain iloisia asioita”, James mutisi ja puristi silmiään kiinni toivoen käsiensä tärinän hellittävän. ”Oliiveja, hilloa, lättyjä. Oliiveja, hilloa ja lättyjä.”
   Ava yökkäsi. ”Yök! Minkälaisen apinan kanssa minä olen oikein ryhtynyt seurustelemaan? Minua oksettaa muutenkin! Oliiveja, hilloa ja lettuja?”
   James niiskahti arvokkuutta tavoitellen, vaikka uskoikin menettäneensä arvokkuutensa kauan aikaa sitten hetkenä, jolloin metsinkäinen oli puraissut palasen hänen korvastaan. Hän säästyi vastaamisen vaivalta, kun oveen koputettiin ja kätilöparantaja astui sisälle valkoiseen takkiin pukeutuneena. Takin rinnuksissa oli kyltti, jossa luki: ”Kätilöparantaja Haikara.”
   Jamesin kauhuksi kätilöparantajalla oli harmaat hiukset ja aivan yhtä harmaa, valtava parta. Kätilöparantaja oli mies.
   ”Hyvää päivää”, parantaja Haikara toivotti äänellä, jota joku vähemmän järkyttynyt olisi voinut kuvailla rauhoittavaksi. ”Minä olen teidän kätilöparantajanne, parantaja Haikara”, mies kertoi ja tutkiskeli käsissään olevia papereita. ”Ja te olette Ava Lopez ja James Potter – Potter? Oletteko te sukua Harry Potterille?”
   James heilautti kättään kuivasti. ”Ylpeä esikoinen täällä näin.”
   Haikaramies näytti olevan hyvillään ja hieroi käsiään yhteen. Jamesia ällötti.
   ”Ja täällä ilmeisesti lepäilee teidän ensimmäinen vauvanne?” Haikara oli laskenut paperinsa käsistään ja piteli nyt molempia käsiään Avan varsan päällä. James tajusi tytön mahan hieman pullistuneen ja tunsi sisällään huonon olon pyyhkäisyn ja toivoi, ettei oksentaisi.
   ”Toivon mukaan myös viimeinen”, James sanoi synkästi. Ava vilkaisi häntä varoittavasti.
   Haikara istahti pienelle satulamaiselle tuolille, jossa oli pyörät. James ei voinut olla tuijottamatta miehen partaa. Ava puristi tiukasti hänen kättään.
   ”Minä vähän vilkaisen, missä mennään”, Haikara sanoi ja katseli Avan polvien ylitse tytön kasvoja rauhoittavasti. Haikara kumartui ottamaan jostakin kaksi kumihansikasta. James tuijotti hanskoja mitään ymmärtämättä ja hänen suustaan karkasi kauhistunut korahdus, kun Haikara hanskat suuriin käsiinsä puettuaan pyöri tuolillaan aivan Avan jalkojen eteen ja nosti tytön sairaalakaapua.
   ”Mitä sinä teet?” James älähti niin kovalla äänellä, että Ava hätkähti.
   ”James!” Ava murahti varoittavasti, mutta James ei välittänyt tytöstä ja katsoi parantaja Haikaraa ankarasti.
   ”Se on minun tyttöystäväni haaraväli, johon tirkistelet siellä!” James huudahti.
   Ava sulki silmänsä ja päästi syvää kärsimystä huokuvan äänen. Parantaja Haikara tuijotti Jamesia pöllämystyneenä. ”Minun on tutkittava, että täällä alhaalla on kaikki kunnossa.”
   ”Sormillasiko?” James sihahti silmiään siristellen ja hihassaan lepäävää taikasauvaa hipelöiden.
   Haikara katsoi häntä rauhoittavasti. ”Tämä on ihan vain rutiinitutkimus. Jos haluat, voit tulla katsomaan.”
   Ava puhalsi ilmaa ulos suustaan närkästyneenä. James irvisti. ”Kiitos, mutta taidan pysytellä täällä näin.”
   Haikara nyökkäsi ja nosti jälleen Avan kaavun helmaa. ”Kuinka haluatte.” Ja Haikara partoineen katosi Avan helman alle.
   Ava katsoi Jamesia melkein toruvasti. ”Jos meidän vauvamme ei tule ulos näyttäen apinalta, voi olla etten usko silmäni. Sillä on nimittäin apinamaisin isä, mitä kenelläkään voi olla.”
   James huokaisi. ”Se on kyllä ihan totta.”
   ”Täällä on kaikki kunnossa”, ilmoitti Haikara ilmestyen helman alta jälleen heidän näkyvilleen. Haikara veti taikasauvan taskustaan ja kuljetti sitä Avan vatsan päällä. ”Oletteko valmiita näkemään vauvanne?”
   Ava henkäisi syvään ja Jamesin  vatsassa muljahti. Ava puristi hänen kättään entistäkin tiukemmin kuin varmistaakseen, ettei hän loikkaisi pienestä ikkunasta karkuun. ”Olemme me.”
   Haikara mutisi jonkin loitsun ja samassa mustavalkoinen hologrammikuva kohosi Avan polvien eteen. Kuului tasaista, hiljaista tykytystä.
   Hologrammikuva näytti Jamesista pelkältä sekasotkulta. Haikara osoitti pientä palleroa sekamelskan keskellä. ”Ja tuossa on teidän vauvanne.”
    Ava henkäisi syvään. James siristi silmiään. ”Tuohan näyttää ihan perunalta.”
   Ava nauroi vapautuneesti. ”Kuuntele, James!”
   James kuunteli. Tasainen, hiljainen tykytys kuului nyt voimakkaammin ja yhdessä järkytyksensekaisessa hetkessä James tajusi tykytyksen olevan minihirviön sydämen syke, joka sykki hitaasti, tasaisesti ja varmasti Avan sisällä.
   Jokin kutsumaton, voimakas tunne puristi Jamesin sydäntä ja salpasi hänen hengityksensä. Peruna harmaanvalkoisen sekamelskan keskellä näytti yhtäkkiä paljon kauniimmalta.
   ”Kaikki on kunnossa. Sikiö vaikuttaisi olevan terve ja vahvasydäminen”, kertoi parantaja Haikara hymyillen. ”Haluatteko tietää sen sukupuolen?”
   Jamesin sydäntä kouraisi taas ja hän katsoi Avan kinuskisiin silmiin. Hän tajusi niissä olevan liikutuksen kyyneleitä.
   ”Haluatko sinä tietää?” James kysyi tytöltä ja sipaisi tämän poskea sormellaan. Ava oli aina niin lutuisen näköinen itkiessään.
   Avan huulet vapisivat ja James kumartui painamaan huulensa niille kevyesti. ”Oletan tuon tarkoittavan kyllä.”
   Ava sai itkuiselta vapinaltaan tuskin nyökättyä. James katsoi Haikaraa nyökäten hänkin. ”Anna palaa.”
   ”Se on poika”, kertoi Haikara ja Jamesin sisällä tuntui räjähtävän lukuisien tunteiden sekamelska, joista jokainen oli niin voimakas, ettei niiden muodosta meinannut saada selvää.
   Poika.
   Ava purskahti itkuun. ”James, me saamme pojan!”
   Jostakin syystä sanat eivät saaneet Jamesia paniikin valtaan niin kuin minihirviön mainitseminen pelkässä sivulauseessa oli aikaisemmin saanut. Hän kehysti Avan kasvot käsillään ja suuteli tyttöä äskeistä lujemmin. Hän nojasi päätään tytön otsaan ja hymyili tälle hänen sydämensä tehdessä rinnan alla ennennäkemättömiä kuperkeikkoja.
   ”Me saamme pojan.”
   
   



pps. Toivottavasti Rantsake et pahastu, että vein käyttämäsi kuolis-sanan tarinaan, minusta se oli vain niin mahtava :D ppps. paitsi että sinä taisitkin käyttää sanaa kuolarit ja minä kuolikset xD no mutta kuitenkin.
   
   
   
   
   
« Viimeksi muokattu: Maaliskuu 14, 2014, 13:14:30 kirjoittanut jacoblove »

Poissa Rantsake

  • Ei mikään surkkimus
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: SparksWolf20852
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 41. osa 14.3.
« Vastaus #84 : Maaliskuu 15, 2014, 14:11:23 »
Oi että oli ihana luku. Ja mikä parasta, minusta oli hyvä että tuo tarkastus meni ainakin tähän mennessä tosi hyvin. Mie jossain vaiheessa pelkäsin, että kun ne menee sinne, ni parantaja puottaa sit jonku pommin, et se voi olla vaikka sairas tms... Mut onneks kaikki näyttää olevan ihan hyvin ja pieni pojanjässikkä vaikuttaa terveeltä : ) Jamesin kauhunsekaista isäksi kasvamista on muuten tosi mielenkiintoista seurata..
 Joo, minä käytin sanaa "kuolari", minkä itse asiassa itsekin lainasin jostain fikistä, eli mikäpä minä olen pahastumaan, vaikka saitkin idean käyttää niistä lempinimeä : )
"Tuntematonta me pelkäämme, kun katsomme kuolemaa ja pimeyttä, siinä kaikki."
- Harry Potter ja Puoliverinen prinssi

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 41. osa 14.3.
« Vastaus #85 : Maaliskuu 21, 2014, 09:30:16 »
Rantsake, toivotaan että pojanjässikkä pysyykin terveenä! :) Jamien ajatuksenjuoksua vanhemmuudesta on kyllä hauska seurata ihan niin kuin näin kirjoittajankin näkökulmasta :D Kuolari on niin hauska sana hahah :D Kiitos paljon kommentistasi taas ihanaa kun olet tunnollisesti pysynyt matkassa mukana :)


Huuuuh.. tämä oli ihan kiva luku kirjoittaa, vaikkakin taas tällainen tarinaa eteenpäin pukkaileva väliluku onkin... seuraava luku tulee olemaan tosi vaikea kirjoittaa ja siinä varmaan hetkinen menee että saan sen kokoon rutistettua, sellaiset juonikuviot tuolla päässä pörrää... saas nähä mitä tästäkin tulee :D Kommentit inspiroivat tosi paljon ja niistä saa paljon kirjoituspuhtia vink vink ;D


42. Kohti valoa
29.12.2023

Lily järkyttyi muutamaa päivää ennen uuden vuoden aattoa palatessaan Tulisalamallaan kotiin. Heidän pihaansa reunustavaa valkoista aitaa vasten oli kokoontunut valtaisa joukko ihmisiä, jotka näyttivät ja kuulostivat siltä kuin olisivat osoittaneet mieltään. Joukkio koostui pääosin talviviittoihin pukeutuneista naisista, mutta seassa oli muutamia jykeviä, matalalla äänellä uhkauksia huutelevia miehiäkin.
   Lily liiteli joukkion ylle. Päivä oli kirkas ja aurinkoinen ja naiset hänen alapuolellaan siristelivät silmiään kohottaessaan katseensa taivaalle.
   ”Mitä te oikein haluatte?” Lily tivasi joukkiolta.
   ”Harry Potterin! Me haluamme Harry Potterin!” yksi pyylevimmistä naisista huudahti.
   Lily irvisti ja vaihtoi käsiensä asentoa hieman mukavammaksi Tulisalaman siloisella varrella. ”Ikävä tuottaa pettymys, mutta hän taitaa olla onnellisesti naimisissa.”
   ”Me haluamme vastauksia!”
”Emme uskalla päästää lapsiemme Tylypahkaan ennen kuin tiedämme heidän olevan turvassa!”
   Lilyä harmitti, hän kyllä ymmärsi naisten huolen, mutta hitsi, pitikö sitä tulla heidän kotinsa hujakoille asiasta huutelemaan? Eivät noita-akat voineet vain ilmestyä heidän talolleen ja vaatia Harrylta vastauksia ja pelastusta. ”Harry Potter ei tiedä Tylypahkan kohtalosta sen enempää kuin tekään!” Lily huudahti. Hän ei tiennyt, pitikö hänen sanomansa täysin paikkaansa, mutta päätti ottaa riskin. ”Menkää kotiinne! Päästäkää lapsenne Tylypahkaan, onhan siellä Minerva McGarmiwa ja karskeinkin kuolis pelkäisi häntä!”
   Naiset eivät liikahtaneetkaan. ”Me haluamme Harry Potterilta vastauksia!”
   Lily sulki silmänsä kärsivästi. ”Harry Potter ei edes ole kotona tällä hetkellä!”
   ”Me haluamme Harry Potterin!”
   ”Voihan Grindewaldin ruskeamömmöiset pöksyt”, Lily jupisi ja käänsi Tulisalamansa kotia kohti. Suojataiat pitäisivät naikkoset kyllä omalla puolellaan aitaa ja jos rouvat halusivat odotella Harry Potterin saapumista, siinähän odottelivat sitten. Isä ja äiti olivat menneet Ronin ja Hermionen kanssa jonnekin – Lily oli päätellyt salaperäisistä, ilmeettömyyteen pyrkivistä ilmeistä, että isä ja äiti suunnittelivat jotakin taikamaailman pelastukseen liittyvää.
   Lily laskeutui kuistille. Keittiö ikkunan takana näytti olevan tyhjillään, vaikka Shawn, James ja Ava olivat jääneet sinne norkoilemaan Lilyn lähdettyä lentelemään. Heti sisälle astuttuaan Lily kuuli olohuoneesta Shawnin vahingoniloista hurraahuutoa, Jamesin kiroilua ja Avan naurua.
   Olohuoneesta Lily löysi sohvalla makoilevat Shawnin ja Avan, jotka katselivat lattialla käytävää velhoshakkipeliä. James makasi mahallaan ruskealla matolla ja veljeä vastapäätä makasi tismalleen samassa asennossa Roxanne, jonka tummat silmät olivat haukkamaisen keskittyneet peliin.
   Lily ei tiennyt, miksi Roxanne oli heille yhtäkkiä ilmestynyt, muttei vaivautunut kysymään kun meneillään oli jotakin niin paljon tärkeämpää. ”Voitatko sinä?” hän tivasi parhaalta ystävältään ja meni istumaan tämän viereen lattialle hipaisten samalla hänelle hymyilevän Shawnin käsivartta.
   Roxanne tuskin vilkaisi häntä. ”Jamie on yllättävän tasavertainen pelikumppani.”
   ”James yrittää huijata koko ajan”, Ava kertoi kuulostaen huvittuneelta.
   ”Hän pelkää häviävänsä tytölle”, Lily arvasi. Shawn nauroi ja alkoi hieroa hänen hartioitaan. Lily huokaisi nautinnollisesti. James vilkaisi heitä kärsivästi.
   ”Yök. Minä söin juuri lasagnea, en haluaisi oksentaa sitä ulos.”
   Lily näytti kieltään pojalle. ”Älä sitten oksenna.”
   ”Hah, hah”, James sanoi laiskasti. ”Olet niin nokkela, Lillero.”
   ”Enkös vain.”
   ”Olevinasi”, Roxanne pisti väliin virnistäen. Lily tökkäsi varpaansa tytön kylkeen. ”Ai ai! Älä viitsi! Huomioni herpaantuu! Elämääkin tärkeämpi ottelu, haloo!”
   ”Keskity”, Shawn kannusti. ”Päihitä Lohikäärmerakastaja ja olet meidän kaikkien sankari.”
   ”Yritän”, Roxanne lupasi vakavasti.
   Lily katseli parasta ystäväänsä. Hän olisi voinut vaikka vannoa, ettei Roxanne ollut nukkunut silmällistäkään viime yönä, tytön silmät olivat utuisen väsyneet ja ruskeiden nappisilmien alla oli tummat pussit. Mikähän Roxannen mieltä painoi? Oliko tälle ja tämän rakastajalle tullut ryppyjä salaiseen rakkauteen?
   Lily huokaisi. Oli asia miten tahansa, Roxanne tuskin hänelle uskoutuisi. Lily ei tiennyt, milloin tai miksi heidän koko elämänpituinen ystävyytensä oli oikein päässyt rakoilemaan. Roxanne oli vain yhtäkkiä lopettanut hänelle puhumisen, vaikka mielestään Lily oli aina ollut ystävänsä tukena ja luottamuksen arvoinen.
   ”HEI!” James karjahti yhtäkkiä kovalla äänellä. ”SINÄ HUIJASIT!”
   ”Miten niin?” Roxanne tuohtui ja kohensi asentoaan. ”Enhän! Sinä se siinä olet yrittänyt koko ajan tyrkkiä torniasi pikkurillilläsi!”
   ”Ei! Sinun ratsusi siirtyi äsken vaivihkaa, tuo tuossa!” James osoitti aivan yhtä tuohtuneena Roxannen ratsua. ”Minä näin!”
   ”En minä vaan mitään nähnyt”, Shawn huomautti.
   ”Enkä minä”, Ava ja Lily sanoivat yhteen ääneen ja vilkaisivat toisiaan virnistäen.
   James oli noussut istumaan ja melkein pomppi paikallaan. ”Se aivan varmasti liikkui!” James käänsi hätääntyneen katseensa Roxanneen toruvasti. ”Sinä huijasit voodoollasi!”
   ”Enpäs huijannut!” Roxanne kohotti leukaansa uhmakkaasti.
   ”Ja kehtaat huijata vielä lisää! Häpeä!”
   ”Häpeä itse, sinä se täällä huijaat!”
   ”Lapset, lapset”, Ava sanoi rauhoittavasti, kohensi asentoaan ja työnsi päänsä shakkilaudan ylle. ”Eipäs tapella. James, minkä ratsun sinä näit liikkuvan?”
   Roxanne virnisti Avan hiusten lomitse Jamesille. ”Tyttösestäsi tulee vielä loistelias äiti ja teidän pojankoltiaisestanne ehkä jopa normaali lapsi, kun hänellä on Ava pitämässä jöötä.”
   Ava tuhahti. ”Meidän pojastamme tulee ihan yhtä järkyttävä riiviö kuin Jamesistakin.”
   James näytti ilmeettömältä ja osoitti valkoista ratsua. ”Rox siirsi tuota tuossa noin.”
   Ava ja Roxanne vilkaisivat toisiaan paljon puhuvasti ja Lily ja Shawn virnistivät toisilleen. Ava siirsi Roxannen tornia taaksepäin. ”No niin, jatkakaa sitten.”
   Roxanne risti kätensä puuskaan. ”Ihan epäreilua! Jamie, olet pieni kana!”
   James irvisti vahingoniloisesti. ”Ihastuttava tyttöystäväni on puhunut. Älä valita ja jatka peliä, magia-akka.”
   Roxanne siristi silmiään. ”Minä vielä magia-akat sinulle näytän, Lohikäärmeiden rakastelija.”
   ”Magiasta puheen ollen”, Shawn sanoi yllättäen. ”Ava, kertoiko James sinulle entisestä lesbiaanikumppanistasi ja iso tissisestä magia-Meganista?”
   ”Ai mitä?” Ava kuulosti hölmistyneestä. James irvisti.
   ”En tainnut muistaa ottaa puheeksi.”
   ”Mitä sinä nyt olet jättänyt minulle kertomatta?” Ava kysyi alistuneen kuuloisena ja katseli Jamesia melkein kyllästyneesti.
   ”Minä, Lily ja Shawn näimme Aqualinen Viistokujalla”, Roxanne kertoi tytölle.
   ”Joo, hän imutteli magia-Meganin kitarisoja varmaan kymmenen minuuttia keskellä katua”, Lily jatkoi.
   James näytti unohtaneen shakkipelin hetkeksi ja katseli Avaa. Lilystä tyttö näytti yhtäkkiä melkein sairaalta. Ava nieleskeli, oli kalpea ja tytön sirot kasvot olivat ilmeettömän vakavat.
   ”Minun täytyy mennä hetkeksi ulos”, Ava huoahti ja oli jo siinä samassa rynnännyt ulos olohuoneesta. Roxanne vislasi korkealta ja virnisti Jamesille, joka katseli Avan perään ilmeettömästi.
   ”Jatka, pöllö”, James töksäytti Roxannelle ja kääntyi tyynesti takaisin peliin päin.
   Lily kohotteli kulmakarvojaan isoveljelleen. ”Miksi sinä et kertonut Avalle Aqualinesta? Eikös Shawn kertonut sinulle jo monta päivää sitten näkemästämme?”
   ”Eipä tullut mieleen”, James tokaisi. ”Aqualine ei ole minusta erityisen miellyttävä puheenaihe. Ehkäpä juuri siksi, että Ava reagoi häneen tuolla tavalla kuin reagoi.”
   ”Eikö sinun mielestäsi Avalla ole oikeus tietää, mitä hänen ex-tyttöystävänsä oikein puuhailee?” Lily kysäisi suloisesti.
   James kohautti olkiaan. ”He ovat eronneet, joten onko sillä sitten jotakin väliä miten se ärsyttävä hurtta aikansa käyttää?”
   ”Minusta vähän tuntuu, että sillä on Avalle väliä”, Lily huomautti.
   ”No, sitten Avan täytyy varmaankin järjestellä vähän ajatuksiaan”, James töksäytti. ”Hän on nyt minun kanssani ja olisi jo korkea aika unohtaa se rasittava pikku ankeuttajan, iilimadon ja jättiläiskalmarin risteytys.”
   Shawn purskahti nauruun. ”Sinun logiikkaasi ei voi muuta kuin ihailla.”
   James nyökkäsi hartaasti. ”Minkäs minä mahtavuudelleni voin. Shakki.”
   ”Niinhän sinä luulet!” Roxanne huudahti ja siirsi kiireesti kuningastaan laudalla.
   Lopulta James sai Roxannen kuninkaan kuitenkin syötyä omalla kuninkaallaan. Isoveli pomppasi seisomaan ja alkoi hyppelehtiä ympäri huonetta onnellisena.
   Shawn tuijotti Jamesia. ”Onko tuo olevinaan jonkinlainen voitontanssi? Muistutat kiimaista simpanssia.”
   James keikutti lanteitaan innostuneena. ”Minä selätin Roxyn, vaikka hän huijasikin, lällälällälää – ”
   Roxanne näytti kiukkuiselta ja mulkaisi Jamesia noustessaan seisomaan. ”Minä en huijannut, senkin naurettava apinamainen olento.”
   James näytti Roxannelle kieltä. ”Älä ole niin huono häviäjä, magia-akkaseni.”
   Roxanne hyökkäsi Jamesin kimppuun ja alkoi kutittaa tätä hurjasti kyljistä. ”Tässä sinulle akkaa!”
   James nauroi, pyöräytti yhdellä sulavalla liikkeellä Roxannea niin, että tyttö yhtäkkiä makasi selällään lattialla ja James piteli tätä käsivarsista tiiviisti paikallaan. ”Älä ryhdy isottelemaan isommille, Magiarella.”
   ”Magiarella?” Roxanne puuskahti inhoten ja yritti rimpuilla Jamesin tiukasta otteesta karkuun Shawnin ja Lilyn nauraessa. ”Mitäpä jos menisit kiusaamaan vaikkapa tyttöystävääsi, senkin anaalimaisteri.”
   James nauroi, piteli Roxannea polviensa välissä ja kutitti tätä armotta kainaloista. Roxanne nauroi niin lujaa että koko talo raikui. Lily hymyili leveästi, Roxannen nauru sai hänet aina iloiseksi.
   Lopulta James vapautti kikattavan ja rimpuilevan Roxannen ja ryhtyi pelaamaan Shawnin kanssa räjähtävää näpäystä. Lily mulkaisi veljeään.
   ”Sinun pitäisi mennä lohduttamaan Avaa.”
   ”Miksi?” James tuijotti Lilyä aivan kuin olisi katsellut kolmipäistä papukaijaa. ”Jos hän on surullinen typerän Aqualinen uuden tyttöystävän takia, niin olkoon ihan rauhassa minun puolestani.”
   ”Idiootti”, Lily tuomitsi turhautuneesti. Shawn nauroi.
   ”Lils, mennään sinun huoneeseesi”, Roxanne ehdotti haukotellen.
   Lily nyökkäsi ja mulkaisi vielä veljeään ennen kuin meni Roxannen perässä keittiön lävitse ylös vieviin portaisiin.
   ”Onko kaikki jees?” Lily kysyi Roxannelta heidän kiivetessään toiseen kerrokseen. Lilyn huone oli samassa kerroksessa kuin Jamesin ja Albuksen huoneet, mutta toisella puolella taloa.
   ”Ei oikeastaan.” Roxanne huokaisi raskaasti astuessaan ensimmäisenä Lilyn huoneeseen.
   ”Mikä on?” Lily kysäisi ihmeissään. Roxanne loikkasi punaisen päiväpeiton peittämälle sängylle ja odotti, että Lily tuli istumaan hänen viereensä. ”Onko sinulla ja salaisella rakastajallasi jokin riita?”
   ”Ei”, Roxanne puuskahti ja siinä samassa Lilyn järkytykseksi tyttö valahti veltoksi ja purskahti itkuun.
   ”Hei!” Lily huudahti ja kietoi kätensä Roxannen ympärille. Tämä käpertyi hänen syliinsä aivan kuin olisi ollut lohdutusta kaipaava pikku lapsi. ”Mikä sinulla oikein on?”
   ”Minä en jaksa enää!” Roxanne nyyhki tukahtuneesti hänen vihreää villapaitaansa vasten. ”Joka yö – ja joka päivä – ja vain minä näen – ja sitten he vielä puhuvat koko ajan – ”
   ”Mitä sinä oikein höpötät?” Lily kysyi ja silitti Roxannen lyhyitä, mustia hiuksia. ”Kuka puhuu koko ajan?”
   ”Henget!” Roxanne huudahti itkuisesti. ”Ja minä en pysty enää nukkumaan, näen koko ajan niitä unia, ihan koko ajan, se on hirvittävää, en kestä niitä enää – ”
   ”Mitä unia?”
   ”Kaikki kuolevat”, Roxanne puuskahti. ”Kaikki kuolevat minun unissani! Tuntikausia näen kuolevia ihmisiä, juoksevia, hätääntyneitä ihmisiä. Joka puolella on tulta ja taivas on täynnä valoja ja pamauksia ja kaikki huutavat ja kuolevat, kiemurtelevat maassa naamat täynnä paiseita, he vain huutavat ja huutavat – ”
   ”Sinä näet unia kuolevista ihmisistä?” Lily toisti hieman kauhuissaan.
   ”Ja äiti ja kelmit ja Fred-setä eivät jätä minua rauhaan, he ilmestyvät milloin missäkin – aamulla Sirius Black ja James Potter senior ilmestyivät suihkuverhoni taakse! Kiljuin niin kovaa, että Fred pamahti pelkissä boksereissa sisälle, potkaisi oven auki ja kiskoi suihkuverhoni sivuun valmiina kiroamaan mahdolliset kuolikset fletkumadoiksi! Sirius ja James olivat tikahtua nauruunsa ja minä kiljuin entistäkin enemmän ja Fred sai varmaan ikuiset traumat näkemästään!”
   Lilyn suupielet värähtivät. ”Ehkä heillä oli jotakin tärkeää asiaa.”
   Roxanne nosti päänsä hänen sylistään ja katseli kyyneleisillä silmillään häntä epäuskoisesti. ”Niinhän sitä voisi luulla, mutta he eivät tee muuta kuin vihjailevat pirullisesti ja varoittelevat maailman muutoksista hyisesti! Tulen pian hulluksi!”
   ”Oletko yrittänyt puhua heille?” Lily kysyi otsaansa kurtistaen. ”Ehkä he kertoisivat sinulle, mitä oikein on meneillään, jos vain kysyisit.”
   ”Olen yrittänyt tivata heiltä vaikka millä konstein edes jotakin tuonpuoleista informaatiota, mutta ei, he eivät muuta tee kuin vihjailevat ärsyttävästi – ”
   ”Mitä he sitten vihjailevat?”
   Roxanne laski katseensa. ”Ilmeisesti minun pitäisi heidän mielestään jättää salainen rakastajani.”
   Lily räpytteli silmiään. ”Miksi?”
   ”Hän ei kuulemma ole hyväksi minulle.”
   ”Miksi?”
   ”Hän on kuulemma vaaraksi niin itselleen kuin muillekin ja rikkoi rajoja anteeksiantamattomasti. Tiedä sitten mitä se tarkoittaa.”
   Lily katseli Roxannea. ”Jotenkin minusta tuntuu, ettet aio kuunnella henkien mielipiteitä.”
   Roxanne kohautti olkiaan. ”En usko.”
   ”Sinä välität hänestä.” Lily ei kysynyt, se oli toteamus. Roxanne nyökkäsi pyyhkien kosteita silmäkulmiaan ja huokaisten syvään.
   ”Välitän minä. Siksi onkin niin vaikeaa, kun en voi puhua hänestä. Etenkin, kun en voi puhua sinulle.” Roxannen ääni oli karhean surullinen ja Lilyn sydäntä vihlaisi.
”Kerro minulle.” Lily ei tiennyt oliko se käsky vai pyyntö, sanat karkasivat hänen huuliltaan tukahtuneesti.
Roxannen silmät välähtivät. Tyttö kohotti katseensa Lilyyn, yhtäkkiä hyvin keskittynyt katse pyyhki hänen kasvojaan ja lukittautui sitten hänen silmiinsä. Hetken aikaa he vain katselivat toisiaan, Lilystä tuntui hämärästi siltä kuin jokin olisi lähestynyt häntä. Hän näki Roxannen silmissä surua ja ehkä myös jotakin vieläkin surullisempaa… melkein kuin sääliä. ”Minä haluaisin kertoa sinulle. En vain pysty siihen… ihan vielä. Okei? Kerron sinulle sitten kun… on oikea hetki.”
Lilystä tuntui siltä kuin Roxanne olisi pettänyt hänet. Vieläkin kamalampi oli tunne siitä, että hän oli pettänyt Roxannen. Kyyneleet täyttivät hänen silmänsä ja hän pusersi ne yhteen samalla kun hänen kätensä puristuivat tiukasti päiväpeitteeseen.
Roxanne nyyhkäisi. ”Olen pahoillani, Lils, mutta en usko että ymmärtäisit. Heti, kun olen valmis kertomaan jollekulle, kerron sinulle, lupaan.”
Lily pyöritti päätään surullisena. ”Miten vain.”
Roxanne huokaisi ja oli hetken hiljaa ennen kuin puhui taas. ”Kuolemaunet olisi paljon mukavampi kohdata, jos voisin nukkua hänen sylissään… mutta se luihu luuhaa jossakin eikä vaivaudu ilmoittamaan itsestään mitään.” Roxannen ääni muuttui lauseen loppua kohti kiukkuiseksi. ”Arvaa, onko mukavaa odotella päivästä toiseen, että typerä apinapoika päättäisi ilmestyä paikalle ihan vain ilmoittaakseen olevansa vielä elossa!”
   Lily irvisti ja pyyhkäisi kyyneleen kasvoiltaan. ”Varmasti se on ärsyttävää. Minä en kestäisi, jos en tietäisi missä Shawn on ja mitä hän puuhaa.”
   Roxanne hymyili. ”No, te olettekin oikea siirappipariskunta. Minä ja hän… en minä edes tiedä mitä me olemme. Tiedän vain, että minulla on paljon parempi olla hänen kanssaan kuin ilman häntä. Ja nukkuminen todellakin on huomattavan paljon mukavampaa kuin ilman häntä.”
   Lily virnisti. ”Shawn on hiippaillut minun huoneeseeni jo kolmena yönä peräkkäin, eikä isä ole tajunnut mitään.”
   Roxanne virnisti takaisin kannustavasti. ”Niin sitä pitää! Olen miettinyt… Shawn on varmaan melkoinen ori…”
   Lilyn korvia pisteli ja mielihyvän puna kohosi hänen kaulaansa. ”Shawn on niin… ihana.”
   ”Ja kuuma.”
   ”Ja kuuma. Joskus vielä varastan kaikki hänen paitansa niin, että hän joutuu olemaan yläruumis paljaana. Kaiken aikaa. Koko ajan. Jatkuvasti. Aina ja ikuisesti.”
   ”Aamen”, Roxanne sanoi hengellisesti ja paheellinen hymy levisi tytön kasvoille. ”Onko hän hellä, vai onko hän omistava, vai onko hän kiireinen, vai onko hän raju – ”
   Lily nauroi. ”Shawn on kaikkea noita. Vaihtelevasti.”
   Roxanne nyökkäili aivan kuin olisi ollut asiantuntija. ”Minun apinamieheni on samaa laatua. Hänen kosketuksensa lennättää minut saman tien yhdeksänteen taivaaseen. Olemme testanneet Tylypahkan luutavaraston, muutaman salakäytävän, tarvehuoneen lukuisia kertoja, muutaman tyhjän luokkahuoneen ja kerran tähtitornin – ”
   Lily purskahti nauruun, mutta jossakin hänen vatsassaan tuntui epämiellyttävää kouristelua. Hän ja Shawn olivat nautiskelleet toistensa vartaloista ainoastaan mukavasti ja turvallisesti vällyjen välissä ja yhtäkkiä häntä pelotti, että se kaikki oli aivan pliisua Shawnin kaltaiselle kokeneelle, no, oriille. Mitä jos Shawnia kyllästytti? Lily oli ajatellut heillä menevän hyvin hänen vähäisestä kokemuksestaan huolimatta, sillä Shawn oli kehunut hänen olevan luonnonlahjakkuus ja yllättävän luova uusien taitojen oppimisessa… mutta entä jos Shawn kaipasikin jotakin muuta, jotakin lisää…?
   ”Minä kaipaan häntä”, Roxanne puuskahti. ”Miksi hän ei voi vain ilmoittaa itsestään?”
   Lily kohautti olkiaan ja katseli parhaan ystävänsä kasvoja tutkivasti. ”Ehkä hänellä on jotakin muuta tekemistä.”
   Roxanne huokaisi ja laski päänsä Lilyn olalle. ”Hän voisi ihan hyvin tulla tekemään minua. Mikä muka voisi olla sen hauskempaa?”
   Lily nojasi päätään Roxannen päätä vasten. ”Kyllä hän varmasti tulee tekemään sinua ihan pian.”
   ”Niinkö luulet?” Roxanne kysyi kuulostaen ilahtuneelta.
   ”Totta kai. Eihän kukaan voisi elää sinua muutamaa päivää kauempaa”, Lily lohdutti.
   Roxanne naurahti. ”Jos sinä sanot niin.”
   
*

Albus kurkisti makuuhuoneeseen varovaisesti. Pimennysverhot olivat edelleen paikallaan ja huone oli häiritsevän hämärä, sillä ulkona oli kirkas auringonpaiste.
   Makuuhuoneesta huokui surumielisyys, joka imaisi Albuksenkin sisäänsä. Amelie oli ollut jouluaatosta saakka sulkeutunut ja hiljainen ja viipyi joka päivä entistäkin pidempään heidän hämärässä makuuhuoneessaan aivan kuin olisi päättänyt jäädä sinne piiloon maailmalta ja hukuttautua hempeän sinisiin vällyihin. Albuksesta tuntui siltä kuin Amelie olisi yhtäkkiä rakentanut tyhjästä näkymättömän seinän heidän väliinsä.
   Se tuntui sietämättömältä. He olivat aina jakaneet kaikki ajatuksensa, kertoneet toisilleen pieniä yksityiskohtia myöten kaiken tekemänsä, paljastaneet kaikki salaisuutensa, uskoutuneet toinen toisilleen omista huolistaan ja murheistaan. Albus ei muistanut Amelien koskaan sulkeneen häntä tällä tavalla pois. Tyttö oli jo monen päivän ajan kulkenut heidän talossaan kuin aave, hiukset pörrössä, kasvot kalpeina ja suu hymyttömänä, Albukselle tuskin mitään puhuen.
   ”Mel?” Albusta harmitti itseäänkin hänen äänestään huokuva epävarmuus.
   Amelie ei vastannut, eikä pieni vaalea tupsu muhkeiden tyynyjen välissä liikahtanutkaan. Albuksella oli kummallinen tunne, että Amelie esitti nukkuvansa. Hän empi pienen hetken, oli jo sulkemassa makuuhuoneen ovea takaisin kiinni, mutta leväytti sen sitten päättäväisesti auki ja astui sisälle.
   Albus työnsi vaaleansinisen untuvapeiton sivuun ja sujahti sen alle. Amelie oli lämmin ja tämän ihana laventelimainen tuoksahdus kouraisi Albuksen vatsaa. Vielä näinkin monien vuosien jälkeen Amelien tuoksu sai hänet veteläksi, se oli yhtä aikaa lohduttava ja kutkuttava.
   Amelie huokaisi ja Albus huomasi olleensa oikeassa, tyttö ei nukkunut vaan makasi paikallaan ja halasi peittoaan kuin se olisi ollut pelastusrengas. Albus sujautti toisen kätensä Amelien niskan alle, asetti toisen tytön ympärille ja veti tämän syliinsä. Amelien vartalo painautui kuin täydelliseen muottiin häntä vasten.
   ”Kulta, mikä sinulla on?” Albus mutisi hiljaisella äänellä Amelien korvaan. Hentoinen tyttö värähti hänen sylissään, muttei vastannut. ”Miksi et puhuisi minulle? Ehkä se auttaisi.”
   ”Ei minua kukaan voi auttaa”, Amelie kähähti tukahtuneesti.
   Albus painoi suukon tytön niskaan ja mietti. Amelie oli selvästi järkyttynyt jouluaaton tapahtumista, ehkä niin monien verenhimoisten susien kanssa taisteleminen oli todella järkyttänyt tätä, vaikkei taistelu ollutkaan kestänyt kauaa. Tosin täysikuu lähestyi myös uhkaavasti ja muutaman päivän kuluttua Amelie joutuisi jälleen käymään läpi inhottavan muodonmuutoksensa Pyhän Mungon taikasairaalassa. Albus oli vienyt tytön jo kerran sinne täydenkuun yön ajaksi, koska he eivät olleet keksineet vielä muutakaan sen mukavampaa ja turvallisempaa paikkaa. Mungossa parantajat antaisivat Amelielle sudenmyrkkyjuomaa ja veisivät tämän hyiseen kellarikerrokseen, joka oli täynnä pehmustettuja ja turvallisia sellejä (Mungon turvallisuusriskisyistä ihmissudet pidettiin äänieristetyssä kellarissa).
 Amelie oli kuvaillut ensimmäistä heräämistä alasti pehmoluolassa kammottavaksi ja inhottavaksi, se oli saanut tytön tuntemaan itsensä ’saastaiseksi, epäsikiömäiseksi ja likaiseksi’ ja muistuttanut tätä epämiellyttävän paljon Azkabanin sellistä, vaikka olikin suhteellisen paljon esteettisemmin ja mukavammin rakennettu.
   Albus oli halannut Amelien ryytynyttä, tuskanhikistä ja väsynyttä olemusta ja vienyt tämän kotiin luvaten keksiä mukavamman paikan tytön muodonmuutoksien ajaksi. Vielä hän ei ollut kuitenkaan ehtinyt keksiä mitään turvallisempaa paikkaa ja hänen täytyisi jälleen viedä Amelie Mungoon.
   Albus oli päättänyt ryhtyä animaagiksi. Se olisi keino olla Amelien kanssa tämän muodonmuutoksien ajan, ihan niin kuin kelmit olivat aikoinaan olleet Remus Lupinin tukena ja turvana, kun tämä oli joutunut käymään tuskallisia muodonmuutoksiaan läpi. Albus päätti siinä samassa pyytää Hermionen apua ja aloittaa animaagiksi opettelun. Sitten Amelien ei enää koskaan tarvitsisi olla yksin.
   ”Mietitkö sinä täysikuuta?” Albus mumisi Amelien hiuksiin. ”Älä huoli, kaikki tulee menemään hyvin.”
   ”Niinkö luulet?” Amelie tuhahti tyynyynsä ja Albus kurtisti kulmiaan. Ei ollut Amelien tapaista äyskiä.
   ”Totta kai.”
   ”En halua mennä sinne pehmoluolaan.”
   ”Tämä on viimeinen kerta, minä lupaan. Etsimme paremman paikan ennen seuraavaa muodonmuutostasi.”
   ”Yh”, Amelie inahti inhoavasti. ”En halua muuttua. Se on hirvittävää. Se on ihan kamalaa.”
   ”Tiedän, kulta”, Albus yritti lohduttaa, mutta hänen ääneensä hiipi epätoivoinen sävy. Hän olisi tehnyt mitä tahansa ottaakseen Amelien tuskan itselleen, hän olisi muuttunut ihmissudeksi tuhat ja taas tuhat kertaa ettei Amelien olisi tarvinnut käydä sitä lävitse.
   ”Mistä sinä sen muka tiedät?” Amelie kivahti epäluonteenomaisen kiukkuisesti. ”Oletko sinä muuttunut kertaakaan ihmissudeksi?”
   ”En, mutta – ”
   ”Niin, joten sinulla ei voi silloin olla haiskunkaan verran aavistusta siitä, miltä se tuntuu! Anna olla, Al!”
   Ja samassa Amelie oli potkinut peitot päältään ja heilauttanut itsensä alas sängyltä. Jossakin muussa tilanteessa Albusta olisi saattanut naurattaa tytön dramaattisen kiukkuiset, puolialastomat askeleet, mutta heidän keskustelunaiheensa oli hänestä kaikkea muuta kuin huvittava, joten hymy ei päässyt hänen suupieliinsä saakka, vaikka käväisikin lähellä hänen sydäntään.
   Amelie marssi ulos huoneesta ja paiskasi kylpyhuoneen oven kiukkuisesti kiinni. Albus huokaisi, petasi sängyn ja meni sitten keittiöön vilkaisten kulmiensa alta kylpyhuoneen ovea. Hän kaatoi itselleen kahvia ja meni katsomaan ikkunasta ulos. Päivä todella oli ihanan aurinkoinen, ehkä he voisivat mennä vaikkapa kävelylle. Ehkä se piristäisi Amelieta.
   Amelie tuli kylpyhuoneesta vaaleansininen kylpytakki päällään, hiukset edelleen pörrössä. Albus hymyili pienesti siirtyessään sohvalle ja katsellessaan tytön laahustavan kahvipannun luokse melkein zombimaisesti. Amelien kanssa oli turha yrittääkään saada kunnollista keskustelua aikaiseksi ennen kuin tämä oli saanut aamukahvinsa siemailtua.
   Amelie pyöri keittiössä hetken aikaa ympärilleen eksyneenä vilkuillen. ”Missä Profeeta?”
   ”Ei sitä tullut tänään”, Albus kertoi.
   ”Ai.” Amelie laahusti kahvimukiaan kaksin käsin pidellen Albuksen viereen sohvalle. Albus nosti tytön paljaat jalat syliinsä ja ryhtyi hieromaan niitä.
   Amelie oli hetken aikaa hiljaa ja huokaisi sitten. ”Anna anteeksi. Minulla on vain niin paha olla.”
   Albus nosti Amelien jalkaa ja suuteli tämän varpaita. ”Kaikki on hyvin.”
   Amelie hymähti. ”En kyllä nyt ihan niin sanoisi. Minua pelottaa kaiken muun kurjuuden lisäksi, mitä wannabe-kuolonsyöjät seuraavaksi keksivät.”
   Albus nipisti tytön pikkuvarvasta. ”Isä saa varmasti asiat ojennukseen.”
   ”Toivottavasti.” Amelien kasvot olivat vakavat ja vaaleansiniset silmät tuijottivat lattianrajaa ankeasti.
   Samassa kuului poksahdus ja Rose ilmestyi punaisten kiharien lehahduksessa keskelle olohuonetta. Albus ja Amelie vain kohottivat kulmiaan.
   ”Et sitten ole kuullut käytöstavoista?” Amelie kysäisi huvittuneena.
   ”Niin, mitä jos emme olisi olleet pukeissa?” Albus lisäsi.
   Rose tuhahti, marssi keittiöön ja ryhtyi kaatamaan itselleen kahvia. ”Olen minä ennenkin teidän paljaat pintanne yllättänyt - valitettavasti. Ja ulkona on kylmä.”
   Albus ja Amelie vilkaisivat toisiaan hymyillen. Rose palasi olohuoneeseen kantaen luumunviolettia kahvikuppia. Tytöllä oli päällään mustat gollegehousut ja valkoinen, pitkähihainen paita, joka sai punaiset kiharat näyttämään entistäkin punaisemmilta.
   ”Harry suunnittelee jotakin”, Rose ilmoitti käpertyessään kotoisasti nojatuoliin sohvaa vastapäätä. ”Kultainen nelikkö supisi ja sipisi koko aamun meidän keittiössämme ja sitten he kaikki lähtivät jonnekin ympärilleen pälyillen syyllisesti kuin paheellisuuksia suunnittelevat ilkiöt. Jotakin on meneillään, sanokaa minun sanoneen.”
   ”No, eivät he meille ainakaan mitään kerro”, Albus tuhahti melkein katkerasti. Harry ja Ginny pitivät heidät vieläkin melkein kokonaan ulkona tärkeistä asioista, aivan kuin he olisivat pelänneet lastensa traumatisoituvan, jos he olisivat tienneet mitä oikeasti oli meneillään.
   ”Toivottavasti heillä on suunnitelma wannabe-kuolonsyöjien peittoamiseksi”, Amelie mutisi.
   ”Hah”, Rose tuhahti epäilevästi.
   Albus katseli parasta ystäväänsä tutkivasti. ”Mikä sinua oikein kiukuttaa?”
   ”Ei mikään, kuinka niin?” Rose kivahti, mutta vähän liian hyökkäävästi ja myös vähän liian vikkelästi.
   ”Scorpiuksesta ei taida olla kuulunut mitään?” Amelie arvasi.
   ”Parempi niin.” Albus tuohtui saman tien. Hän ei voinut käsittää, kuinka Rose saattoi olla kiinnostunut Scorpius Malfoysta. Tyyppi oli aukonut heille suutaan ensiksi seitsemän vuotta Tylypahkassa, kironnut Amelien, Rosen ja Albuksen aina oivan tilaisuuden tullen ja pitänyt sitten Rosea ja Amelieta kuukauden ajan sellissä! Se luihu oli antanut ihmissuden puraista Amelieta! Sitten tyypillä oli ollut vielä pokkaa yrittää houkutella Rosea mukaan taikaministeriön valtaukseen – vaikka oikeasti poika olikin vain antanut Rosen avustuksella Harrylle väärän valtauspäivämäärän. Sillä totta kai Scorpius oli tiennyt Rosen kertovan vanhemmilleen ja Harrylle ministeriön valtauksesta.
   ”Minä haluan selityksen häneltä”, Rose kivahti. ”Hän huijasi minua!”
   ”Mitä muuta sinä odotit?” Albus kysyi epäuskoisesti. ”Satutko sinä muistamaan, millainen Scorpius Malfoy on? Se itseään täynnä, ilkeä ja armottoman tyhjäpäinen luihu pitäisi sulkea selliin.”
   ”Ei hän ole niin paha”, Amelie mutisi.
   ”Mitä?” Albus räjähti. ”Älä sinäkin aloita!”
   ”Scorpius ei edes haluaisi olla kuolonsyöjien puolella”, Rose puolusti. ”Hänellä ei vain ole muita vaihtoehtoja! Susihyypiö-Thomas pitää häntä ja hänen vanhempiaan hyppysissään!”
   Albus tuhahti mielenosoituksellisesti. Amelien kasvot venähtivät sanan susi-kohdalla ja tyttö valahti syvemmälle sohvan tyynyä vasten näyttäen masentuneelta.
Miten Albus olisi voinut piristää ja lohduttaa tyttöystäväänsä?

*

Harry lennähti takasta ulos marmoriselle lattialle taikasauvaansa tiukasti puristaen. Hän hypähti saman tien jaloilleen ja tähyili varuillaan ympärilleen hämärässä, valtavassa aulassa. Oli aavemaisen hiljaista ja ainoastaan korkealta katonrajasta pilkisti ulkoa auringosta tulvivaa valoa.
   Samassa Hermione lennähti Harryn jalkoja päin syöksähtäessään takasta ulos ja hän oli lentää nurin. Hän kumartui ottamaan Hermionea käsitaipeista kiinni ja nosti tämän seisomaan jaloilleen.
   ”Kiitos”, Hermione huoahti. Harry ei nähnyt kunnolla tämän kasvoja, mutta kuuli tämän äänen olevan jännittynyt. ”Täällähän on ihan pimeää. Valois maximalium!”
   Samassa koko valtava Taikaministeriön aula oli tulvillaan valoa. Katosta roikkuvat valtavat kristallikruunut loistivat satojen kynttilöiden valoa. Valtava patsas keskellä aulaa kimalteli kultaisena.
   ”Miksi täällä ei ole ketään?” Harry ihmetteli. Hän oli ollut puolittain varma Taikaministeriön aulan olevan täynnä kuolonsyöjiä. Tai ehkä susia tai ankeuttajia.
   ”Ihmeellinen vallankaappaus tämä on”, Hermione sanoi katsellessaan ympärilleen. ”Missä kaikki oikein ovat?”
   Harrylla oli inhottava tunne vatsanpohjassaan. Hän oli melkein varma, että jotakin inhottavaa oli tapahtumassa. Jotakin paljon inhottavampaa kuin mitä oli vielä tapahtunut.
   Ajatuksen kammottavuus sai hänet nieleksimään ja hän oli helpottunut, kun Ginny pölähti takasta lattialle. Tuhkaa pölähti ympäriinsä. Harry liikahti valmiina auttamaan vaimonsa ylös, mutta Ginny ponnahti seisomaan ketterästi kuin kissa ja tähysi vimmaisesti ympärilleen. Tämä kuitenkin rentoutui nopeasti huomatessaan aulan olevan tyhjä. ”Täälläpäs on hiljaista.”
   Harry ja Hermione nyökkäsivät ja katsoivat toisiaan. ”Miksi minulla on tunne, että jotakin todella ikävää on tekeillä. Miksi he olisivat valloittaneet ministeriön ja pitäisivät sitä sitten tyhjillään?”
   Harry pyöritti päätään. Isabella Volrange, uusi Taikaministeri, oli vain ilmoittanut Päivän Profeetassa ottaneensa taikaministerin tittelin ja vallan itselleen. Päivän Profeetaa ei ollut sen koommin ilmestynyt, eikä Isabella Volrangesta kuulunut sanaakaan.
   Mitä se kaikki oikein tarkoitti? Mitä Volrange oikein halusi?
   ”Ehkä se selviää kohta”, Ginny sanoi kannustavasti Ronin lennähtäessä heidän eteensä vihreän valon välähdyksessä takasta. Roninkin katse tähysi kiivaasti pitkin autiota Taikaministeriötä ensin varuillaan, sitten epäluuloisesti ja lopuksi helpottuneena. ”Eivät sitten vissiin ole saanut hommaa ihan kunnolla pyörimään, vai mitä?”
   Harry hymähti. Hermione pyyhki Ronin olkapäiltä tuhkaa ja Ron kietaisi kätensä tämän harteille rennosti. ”No niin, sitten ilmeisesti odotellaan sanattomia?”
   Hermione vilkaisi melkein säikysti ympärilleen aivan kuin olisi pelännyt seinien kuulevan heidän sanansa. Ronkin katseli ympärilleen, muttei näyttänyt lainkaan huolestuneelta.
   ”Oletko sinä ihan varma tästä, Harry?” Hermione kysyi purren huultaan. ”Sinähän tiedät jo, mitä siinä huoneessa on.”
   Harry nyökkäili sinnikkäästi. ”Tiedän, Dumbledore kertoi. Rakkaus.”
   ”Miksi sinä sitten haluat mennä sinne?” Hermione kysyi varmasti yli kymmenettä kertaa.
   Harry huokaisi. Sitä oli vaikea selittää sanoilla… se oli ikään kuin vahva tunne siitä, että hänen vain täytyi. ”Minusta vain tuntuu kuin se… kutsuisi minua. Kuin minun kuuluisi mennä sinne. Minä haluan tietää totuuden, haluan katsoa totuutta silmiin. Minusta tuntuu, että sitten tietäisin…”
   ”Tietäisit mitä?” Ginny kysyi katsellen häntä melkein kuin ihmetellen.
   ”En tiedä. Totuuden, kai.” Tai ehkä hän toivoi saavansa vastauksia pelastaa taikamaailma ja palauttaa rauha ilman sotimista tai enempiä kuolemia. Jotenkin hänestä vain tuntui, että tuo salaperäinen huone tietäisi vastauksen kaikkeen.
   Hermione pyöritti päätään. ”Entä jos et pääse takaisin?”
   Ginny nielaisi. Harry katsoi vaimoaan rauhoittavasti ja Ron puristi Hermionea olkapäästä. ”Mitä minulle voisi tapahtua totuuden huoneessa?”
   ”En tiedä, Harry… se tuntuu jotenkin pelottavalta”, Hermione sanoi.
   ”Hermione, Harrysta tuntuu siltä, että hänen on tehtävä tämä. Kuinka monta kertaa hän on ollut väärässä näissä asioissa?” Ronin ääni oli lempeän ja huolettoman kärsivä.
   Hermionen katse porautui Harryn silmiin. ”Muistan muutaman kerran.”
   Harry pyöräytti silmiään. ”Hei, Voldemortin kukistaja tässä näin.”
   ”Voit käyttää tuota enää korkeintaan kymmenen kertaa, kamu”, Ron irvisti. Harry irvisti takaisin juuri, kun takoista alkoi ilmestyä pitkiin tummiin viittoihin pukeutuneita hahmoja. Ensiksi hän luuli niiden olevan kuolonsyöjiä, mutta tajusi niiden sitten olevan sanattomia, tummat viitat peittivät kasvot ja he lähestyivät heitä rauhallisesti, taikasauvat väljästi käsissään roikkuen.
   Harry meni tulijoita vastaan ja tervehti heitä rykäisemällä. ”Kiitos, että tulitte.”
   Ron astui seitsemän sanattoman luokse ja kohtasi heistä ensimmäisen osoittamalla taikasauvallaan tämän rintaa. Hermione ja Ginny astuivat hekin eteenpäin sauvat koholla. Sanattomat seisoivat rivissä paikallaan. Harry tutki heidän rivistöään tiiviisti, valmiina, jos jotakin olikin mennyt vikaan ja paikalla oli joku, kenen ei pitäisi olla…
Ronin sauvasta purskahti hopeinen, kirkas taika, joka näytti pyyhkivän tummaviittaista sanomatonta rinnan lävitse. Ron ja sanomaton nyökkäsivät toisilleen ja sitten Ron siirtyi seuraavan sanomattoman luokse muiden odotellessa hiljaa paikallaan.
Ronin tarkastettua kaikkien sanattomien todella olevan sanattomia, Harry rykäisi uudelleen. ”Kiitos, että tulitte. En ollut ihan varma…”
”Kukaan ei ole koskaan käynyt totuuden huoneessa”, kähähti ensimmäinen ja isokokoisin sanomattomista. ”Miksi sinä haluat astua sinne? Ei ole varmaa, että pääset takaisin.”
Ginny henkäisi syvään. Harry kohensi ryhtiään. ”Minä haluan tietää totuuden.”
”Etkö sinä tiedä, kenelle sinä puhut?” Ron kysyi hivenen inhoavalla äänensävyllä. ”Hän on Harry Potter!”
Muutamat sanomattomat liikahtivat. Viimeisin niistä sanoi viileällä äänensävyllä: ”Äänestys on jo tehty. Harry Potter on osoittanut jaloutensa ja kunniallisuutensa kauan aikaa sitten uhratessaan itsensä taikamaailman hyväksi. Hänellä, jos kenellä on oikeus nähdä rakkaus totuuden huoneessa. Taikamaailma tarvitsee häntä ja hänen rohkeuttaan ja sydämensä viisautta.”
Muut sanomattomat hymisivät kuin kuorossa. Ginny hymyili, Hermione katseli Harrya hellästi ja Ron virnisteli typerästi. Ensimmäinen ja isokokoisin sanomaton liikahti, mutta näytti hänkin sitten taipuvan muiden tahtoon ja nyökkäsi, vain hivenen vastentahtoisesti.
Matka hämärässä Taikaministeriössä tuntui aavemaiselta ja saattajajoukko Harryn takana huokui omituista hiljaista taistelutahtoa, aivan kuin he kaikki olisivat tienneet suututtavansa vihollisen seuraavilla teoillaan raivoisan myrskyn tavoin.
Taikaministeriön hiljaisuus tuntui pahaa enteilevältä. Matka alas salaperäisyyksien osastolle oli tuttu, mutta reitti tuntui silti jotenkin erilaiselta. Harrylla oli mitä jännittävin ja kutkuttavin tunne siitä, että jotakin hyvin suurta oli tapahtumassa. Tällä kertaa se ei olisi mitään pahaa, vaan ainoastaan hyvää, vaikka hämyisen hämärät, ankeat käytävät yrittivätkin huokua muuta. Harry puristi Ginnyn kättä ja suojelunhalu pyyhkäisi hänen ylitseen kuin tulen lieskat olisivat roihahtaneet lähellä.
”Emme ole yksin”, Ron mutisi. Harrykin tunsi sen, ankeuttajien kylmyyttä ja pelkoa huokuvat hahmot käytävien varjoissa. Jokin murisi pimeydessä.
   ”Odotum suojelius!” Harry huudahti ja samassa kymmenen ääntä hänen ympärillään huudahti samoin. Harryn hopeinen uroshirvi johti hopeista eläinjoukkiota käytävää eteenpäin, Ronin koiraa, Ginnyn kissaa ja Hermionen saukkoa ja sanomattomien sulavia suojelijoita. Ankeuttajat ja sudet käytävän varjoissa vetäytyivät kauemmaksi heidän suojelustensa valosta.
Salaperäisyyksien osaston pyöreä huone tervehti heitä vilkkuen välkkyvää valoa aivan kuin olisi toivottanut heidät mielissään tervetulleiksi takaisin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Heti, kun ovi oli sulkeutunut heidän neljän ja seitsemän viisaimman sanomattoman perässä, huone alkoi pyöriä vimmatusti. Harryn sisällä tuntui lentelevän perhosia, tai ehkä ne olivat avainlintuja. Ginny tarttui hänen kasvoihinsa ahtaassa viittapaljoudessa.
”Minun on tehtävä tämä”, Harry kuiskasi tälle ja nojasi otsaansa tämän otsaan. Kukkaistuoksu kietoi hänet lohduttavaan syleilyynsä ja rakkaus kuristi hänen kurkkuaan hetken aikaa.
”Tiedän”, Ginny kuiskasi ja suuteli häntä kevyesti. ”Katsokin, että tulet takaisin.”
”Aina”, lupasi Harry.
”Totta kai hän tulee”, Ron pärskähti. ”Ei hän malta olla jättää väliin tilaisuutta nähdä James Sirius Potter isukkina.”
Harry nauroi. ”Ihan totta.” Hänen lastensa kasvot välähtivät hänen mielessään, Lily räpyttelemässä mukamas viattomasti silmiään, uhmakas hymykuoppa poskessaan pomppien. Jamesin ilkikurinen, melkein lapsenomainen nauru. Albuksen sarkasmia huokuva ääni pisteleviä kommentteja heittelemässä. Hänen lapsensa olivat jo niin isoja, mutta Harry näki heidät silti vielä niin pieninä, niin nuorina, niin viattomina. Heidän vuokseen hän tekisi mitä tahansa, koska tahansa, heidän puolestaan hän luopuisi mistä tahansa ja heidän viattomuuttaan ja koskemattomuuttaan hän suojelisi viimeiseen hengenvetoonsa saakka.
Samassa Hermione heittäytyi Harryn kaulaan. ”Tiedäthän, ettemme me anna sinun jäädä sinne.”
”Totta kai minä sen tiedän.” Harry katsoi Hermionen olan ylitse Roniin, joka hymyili hänelle kannustavasti ja astahti heidän luokseen yhdellä pitkällä harppauksella. Hän taputti Harrya olalle kietoessaan toisen kätensä Hermionen ympärille.
”Hyvin se menee. Valoa ja rakkautta siellä vain on.”
Harry nyökkäsi. Hänen ystävänsä olivat jälleen kerran siinä, valmiina antamaan kaiken mitä itsestään ikinä löytäisivät, jos hän vain tarvitsisi heitä.
Sanomattomat olivat kaikki seitsemän asettaneet sauvansa totuuden ja rakkauden huoneen ovelle. ”Kun me avaamme tämän, sinun on astuttava heti sisälle. Vain sinä voit mennä. Kukaan ei tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu.”
Kohtahan se nähdään, Harry ajatteli melkein innostuneena. Häntä ei pelottanut lainkaan ja hän katsoi Hermionea ja Ronia hymyillen rohkaisevasti. He hymyilivät hänelle takaisin aivan yhtä kannustavasti, vaikkakin pieni huolen kaarre rypisti Hermionen otsaa. Harry kääntyi katsomaan vielä Ginnyä.
”Tulen takaisin ihan pian.”
Ginnyn silmät näyttivät leimuavan, kun tämä suuteli häntä ja sipaisi hänen kasvojaan. Harry tarttui siroon, pisamaiseen käteen ja suuteli kultaista sormusta nimettömässä. ”Lupaan.”
Sitten hän astui valoon.

*

Juuri silloin maailman toisella puolella räjähti.
   
   
   

   
   
   
   
   
   
      
   

Poissa Raparperi

  • Pahislynkkarikerhon puheenjohtaja ;)
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 42. osa 21.3.
« Vastaus #86 : Maaliskuu 21, 2014, 23:46:46 »
Phuuh, lukaisin tuossa kaiken mitä olen kiireiltäni jättänyt lukematta. Yritän nyt vähän koota jotain järkevää sanottavaa.

Kielellisesti edelleen vahvaa työskentelyä, huumoria ei ollut ihan niin paljon, mutta ymmärtäähän sen kun tilanne on koko ajan vaan vakavampi. Silti onnistut naurattamaan välillä ihan urakalla, vauvauutisen kertominen Harrylle ja Ginnylle oli riemastuttava kohtaus :DD Aitous on kanssa vahvuuksiasi, miten osaatkin eläytyä noin monen erilaisen hahmon mielenmaailmaan. Kuten joku jo paljon aikaisemmin sanoikin, Jamesin tuntemuksia vauvan ja isyyden suhteen on erittäin mielenkiintoista seurata.

Juoni itsessään ei mitään valonnopeutta etene, mutta tämä uusin käänne vaikuttaa todella kiintoisalta. Melkoinen cliffhanger, en tiedä voinko puhtaalla omallatunnolla sanoa "jatka taas pian", kun olen niin huonosti ehtinyt seuraamaan, mutta toivottavasti pikainen kommenttini edes vähän inspaa kirjoittelemaan.
"Muikkunen, ota airo."

Solemn Spoiler Alert -blogi tv-addikteille ja lukutoukille ;)

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 42. osa 21.3. + traileri!
« Vastaus #87 : Huhtikuu 03, 2014, 12:07:51 »
Raparperi, jei kiva tietää että sinäkin pysynyt mukana vielä! :) kiva että välillä näiden vakavien asioiden seassa olen osannut naurattaakin haha. Mukava myös kuulla, että tarina on mielestäsi aito ja osaan eläytyä hahmojen mielenmaailmaan, siinä on haastetta välillä kyllä! :D Ja kommenttisi todellakin inspiroi paljon, kiitos siitä!


Joo, elikkäs, mulla oli hieno tarkotus tehä tästä luvusta sellainen himopitkä pätkä, mutta päätin sit jakaa tän kahteen osaan kun tämä eka osa hipoi 12 sivua, taisin vähän innostua. Tämän luvun toinen osa ilmestyy tässä sitten, kun olen saanut sen valmiiksi, en halua hätiköidä vaan kirjoittaa rauhassa, kun tärkeitä ja isoja juttuja tapahtuu! Tämän luvun toisen osan jälkeen nimittäin hypätään sitten maaliskuuhun... Tämän luvun eka osa on tällainen tarinaa eteenpäin tökkivä, mutta äksöniä on sitten luvassa toisessa osassa riittämiin! ;) Kommentit inspiroi toooooosi paljon vink! ;)


43. Poika, joka elää – osa 1
31.12.2023

Jonkin muun mielentilan alaisena Lilyä olisi saattanut naurattaa Roxannen tiivis, latautunut ja kriittinen katse, kun tyttö tutkaili itseään huoneensa valtavasta mustareunaisesta kokovartalopeilistä. Nyt hän kuitenkin vain nojasi päätään Roxannen huoneen vaaleanvihreän tapetin peittämään seinään ja katseli parhaan ystävänsä itsetutkiskelua ja vaatteiden sovitusta tyhjä järkytys elimistössään sykkien. Lilyn näki oman peilikuvansa Roxannen takaa, hän näytti tylsistyneeltä, kalpealta ja uupuneelta. Roxannen seiniä koristavat julisteet taikaolennoista, eläimistä ja viidakoista ja Lilyn oli vaikea irrottaa katsettaan kolmisilmäisestä gorillasta, joka irvisteli hänelle seinältä antiikkisennäköisen meikkauspöydän yltä.
   Roxanne vilkaisi häntä ja pyörähti vaaleanvihreässä juhlamekossaan ympäri niin, että tyllien pullistamat helmat lehahtivat keimailevasti ilmaan. Roxannen jalat olivat paljaat ja Lilyä huvitti tytön kirkkaan neonvihreät varpaankynnet.
”Minusta näytän suhteellisen viehättävältä”, Roxanne huomautti mielissään tutkiessaan itseään.
   Lily katseli mekkoa. Se oli kaunis ja ihoa myötäilevä ja sai Roxannen siron vartalon näyttämään tyttömäiseltä. Roxannnen ihon kullanruskeus sai paljaat olkapäät ja käsivarret näyttämään siltä kuin ne olisivat kimaltaneet, aivan kuin tytön iho olisi ollut kauttaaltaan täynnä pieniä timantteja.
   ”Oikein somalta”, Lily myönsi. ”Minä en käsitä, kuinka sinä pystyt keskittymään näihin absurdeihin tanssiaisiin”, hän sitten puuskahti.
   Roxannen kasvot synkkenivät peilissä. ”Jos en keskity näihin tanssiaisiin, minun pääni hajoaa.”
”Siltä minusta tuntuu nyt”, Lily mutisi ja hänen vatsaansa väänsi. ”Ja minusta tuntuu, että isäkin on menettänyt järkensä.”
Roxanne nyökkäili vakavana. ”Se on hyvin mahdollista. Olisi pitänyt kysäistä Ronilta, onko hän kolauttanut päänsä aurorihommeleissa.”
Lily pyöritti päätään. ”En ymmärrä, mitä hänelle on tapahtunut.”
”Ehkä taikaministeri Isabella Volrange on iskenyt häneen komennuskirouksen”, Roxanne ehdotti. ”Ei sitä koskaan voi tietää. Täytyy kyllä myöntää, että minä olen aika iloinen tästä Harryn hetkellisestä mielenjärkkymisestä.”
”Hah.” Lily kurtisti kulmiaan. Kun Roxanne sanoi uuden taikaministerin nimen ääneen, se sai hänet tajuamaan, miltä nimi kuulosti. ”Miksi Isabella Volrange kuulostaa minusta yhtäkkiä Voldemortin ja Bellatrixin risteytykseltä?”
Roxannen silmät lukittuivat Lilyn silmiin peilin kautta ja tytön suu loksahti auki. ”Voi pyhä Merlin, olet oikeassa! Bellatrix – Bella – Isabella! Volrange, niin kuin – ”
”Voldemort ja Lestrange”, Lily henkäisi. ”Onkohan kultainen nelikko tajunnut tämän?”
Roxanne loi Lilyyn kärsivän katseen ja sanoi merkitsevästi: ”Hermione.”
Lily nyökkäsi alistuneesti. Heidän uuden taikaministerinsä nimen salaisuus ei lohduttanut häntä paljonkaan. Ei, kun maailma oli muutamassa päivässä muuttunut niin pelottavaksi, surulliseksi ja synkäksi paikaksi.
”Rose oli oikeassa”, Roxanne mutisi. ”Jästit ovat hulluja.”
   Lily tuhahti. ”Tuskin jästit halusivat pyyhkäistä miljoonia kanssaihmisiään pois planeetalta.”
   ”Miksi he sitten tekivät sen?” Roxanne pyöritti päätään kuin ajatukset olisivat vavisuttaneet tämän mieltä ja tyttö olisi epätoivoisesti halunnut ravistella ne ulos. ”Kuka idiootti halusi keksiä noin valtavaa tuhoa aiheuttavia pommeja?”
   Lily kohautti olkiaan. Miljoonien jästien kuolemat ympäri maailman ydinpommitusten seurauksena tuntui hänestä epätodelliselta ja hänen oli vaikea uskoa sitä. Hän ei ollut edes tiennyt, että jästeillä oli käytössään tuollaisia hirvittäviä aseita. Pommeja oli räjäytetty Yhdysvalloissa ja Venäjällä. Pelkissä räjähdyksissä oli kuollut miljoonia ihmisiä, rakennukset olivat kirjaimellisesti sulaneet ja pommien ioniseen säteilyyn (mitä se sitten tarkoittikaan) kuoli koko ajan lisää ihmisiä. Kolmas maailmansota oli virallisesti alkanut jästien maailmassa.
   Ja mitä Lilyn isä oli päättänyt tehdä? Järjestää tanssiaiset.
   Ajatus tästä oli vieläkin epäuskottavampi kuin ajatus jästien maailman kolmannesta sodasta ja miljoonien ihmisten kuolemasta. Isä oli aivan varmasti menettänyt järkensä.
   Tanssiaiset pidettäisiin Taikaministeriössä, mikä teki kaikesta vieläkin kummallisempaa.
   ”Minun luulin, että wannabe-kuolikset valloittivat Taikaministeriön”, Lily oli järkyttyneenä puuskahtanut isälleen, kun tämä oli ilmoittanut pitävänsä uuden vuoden aattona tanssiaiset, joihin kaikki halukkaat saisivat osallistua.
   Harry oli ainoastaan hymyillyt hänelle. ”Pitää paikkansa.”
   ”Haluatko sinä tapattaa meidät kaikki?” James oli tivannut melkein kauhuissaan ja oli vilkaissut Lilyä kuin olisi ollut vakavasti huolissaan isän mielenterveydestä.
   ”En tietenkään”, Harry oli nauranut.
   ”Entä, kun kuolikset, susifriikki-Thomas ja häiritsevän viileällä tavalla kaunis uusi taikaministerimme päättävät tulla paikalle juhlimaan tulevaa vuotta?” James oli kysynyt.
   Veljen sanat olivat saaneet kummallisen, tietäväisen hymyn kohoamaan Harryn kasvoille. ”Mikään ei voisi ilahduttaa minua enempää.” Ja niine hyvineen Harry oli mennyt kohentamaan olohuoneen takkatulta olemus levollisuutta ja iloisuutta huokuen. Ehkä isän mieli oli järkkynyt jästien maailman tapahtumista niin, että tämä todella oli unohtanut, kuinka ajatella rationaalisesti.
   ”Miltähän Rosesta tuntuu nyt?” Roxanne mietti ääneen palauttaen Lilyn takaisin meneillään olevaan hetkeen. ”Hän yritti varoittaa meitä, hän yritti kertoa, että jästien maailma on sekaisin. Minä näin kaikki tapahtumat unissani etukäteen, enkä tehnyt mitään, en kertonut kenellekään, ehkä minä olisin voinut estää kaiken – ”
   ”Älä syytä itseäsi”, Lily kehotti ystäväänsä. ”Ei kukaan olisi voinut estää pommeja räjähtämästä.”
   ”Ei sitä tiedä”, Roxanne mumisi surullisesti ja hipelöi mekkonsa helmaa hajamielisesti.
   ”Tuleeko sinun salarakkaasi juhliin?” Lily kysyi yrittäen saada Roxannen mieltä pois kuolemasta ja tuhosta.
   Roxanne tuhahti ja päästi irti mekkonsa helmoista aivan kuin ne olisivat yhtäkkiä polttaneet häntä. ”Tuskin. Ja vaikka tulisikin, minä en välitä. Olen saanut tarpeekseni hänestä. Minä en ole mikään tyhmä magia-bimbo, jonka luokse hän voi ilmestyä silloin kun sattuu huvittamaan ja jonka luota hän sitten voi karata viikoiksi, mitään itsestään ilmoittamatta! Ei, minä olen päättänyt löytää itselleni uuden miehen! Vaikka vaihteeksi semmoisen, josta voin kertoa ystävilleni ja jolla on edes jonkinlaisia alkeellisia käytöstapoja ja viestintätaitoja ja jonka tekee mieli nähdä minua yhtä paljon kuin minun häntä!”
   ”Jaahas”, Lily sanoi hitaasti ja hymy nyki hänen suupieltään. Roxanne vilkaisi häntä peilin kautta silmiään siristellen.
   ”Minä olen tosissani.”
   ”Tietysti olet.”
   ”Älä sitten naura minulle.”
   ”Enhän minä nyt sinulle nauraisi.”
   ”Naurat koko ajan.”
   ”Mutta en ääneen.”
   ”Laamanpoikanen.” Roxanne alkoi kiskoa juhlamekkoaan alas. Samassa huoneen ovi lennähti auki ja Fred astui sisälle.
   Lily purskahti nauruun Roxannen ponnahtaessa ilmaan säikähdyksestä ja Fredin parkaistessa inhoavasti. ”Minun silmäni!”
   Roxanne nyki juhlamekkoaan takaisin ylös vähemmän arvokkaasti yläruumiinsa suojaksi. ”Senkin pönttömaakari, voisit opetella koputtamaan!”
   ”Tämä on jo toinen kerta tämän viikon aikana, kun olen nähnyt enemmän kuin koskaan olisin halunnut!” Fred valitti ja heittäytyi Roxannen sängylle Lilyn viereen. ”Todella ällöttävää.”
   Roxanne mulkoili veljeään. ”Se lienee ihan omaa syytäsi, senkin tohveliaivoinen kakankaivaja!”
   Lily ja Fred katsoivat toisiaan huvittuneina ja virnistivät. Roxanne tuhahti heille närkästyneenä ja meni vaatekaapilleen mutisten jotakin typeryksistä ja kengistä.
   ”Oletteko valmiina tanssimaan?” Fred kysäisi suhteellisen ilottomasti.
   Lily tuhahti. ”Valmiina taistelemaan ennemminkin. Se nyt on ihan selvää, että kuolikset hyökkäävät juhliin. Lyön vetoa, ettemme ehdi edes alkupaloihin saakka.”
   ”Minä lyön vetoa, että he iskevät vasta keskiyöllä”, Fred ilmoitti. ”Juuri, kun vuosi vaihtuu.”
   ”Se olisi ylidramaattista”, Lily tuomitsi pojan arvelut irvistäen.
   ”Kaikkihan nyt tietävät kuoliksien olevan huomionhakuisia draamakuningattaria.”
   ”Totta.”
   ”Mitä mieltä olette näistä?” Roxanne ojensi heidän nähtäväkseen kimaltelevia, valkoisia korkokenkiä, joiden pitkillä koroilla olisi voinut huiskia jotakuta kivuliaasti takamukselle tai joista toisen olisi voinut kenties tunkea johonkin epämiellyttävän ahtaaseen, auringonvalottomaan paikkaan.
   Fred katsoi Roxannea ilmeettömästi. ”Luuletko tosissasi, että minulla on jonkinlainen mielipide noista?”
   Roxanne katsoi Frediä aivan yhtä ilmeettömästi takaisin. ”Miksi et menisi isän kanssa sohvalle haisemaan?”
   ”Hän lähti käymään kaupalla.”
   ”Mene sitten yksinäsi jonnekin haisemaan.”
   ”Entä jos haluan haista täällä?”
   Roxanne pyöräytti silmiään ja kääntyi takaisin vaatekaappinsa puoleen vaivautumatta vastaamaan. Fred näytti huvittuneelta ja vilkaisi Lilyä voitonriemuisena aivan kuin olisi juuri voittanut jonkin henkilökohtaisen kisan.
   ”Lillero, mitä sinä meinasit pukea päällesi?” Roxanne kysyi ääni hieman hukkuen pursuavan vaatekaappinsa kätköihin.
   Lily ei ollut edes ajatellut asiaa. ”Onko sillä jotakin väliä, minkä koltun sotken vereen ja sudenkarvoihin?”
   Roxanne mulkaisi häntä olkansa ylitse. ”Missä sinun juhlamielesi on?”
   ”Räjähti miljoonien jästien mukana.” Lilyn kurkkua kuristi. Kuolema oli kylmä, julma ja armoton.
   Tai ehkä elämä oli.

*

Jamesin teki mieli itkeä. Hän istui sängyllään risti-istunnossa ja oli peittänyt kärsivän päänsä käsiinsä.
   Ava pyöri kiukkuisen ja vaarallisen tornadon elkein ympäri huonetta vaatekappaleita raivostuneena ympärilleen viskoen.
   ”Sillä ei ole mitään väliä, mitä puet päällesi”, James yritti takoa järkeä tyttöystävänsä päähän vaivautumatta nostamaan katsettaan turvallisesta suojastaan käsiensä alta. ”Kuolonsyöjät tulevat kuitenkin pelastamaan meidän uuden vuotemme hauskuudelta ja onnelta. Veren roiskuessa ja avada kedavrien lentäessä ympäriinsä kukaan ei huomaa, vaikka olisit pukeutunut kotitontun nahkaan ja ankeuttajan huntuun.”
   Ava veti ilmaa sisäänsä kuin kiukkuinen sarvikuono. ”Kaltaiseltasi apinalta ei voi muuta odottaakaan kuin noin typeriä mielipiteitä!”
   James yritti muistuttaa itseään siitä, että Ava oli raskaana ja näin ollen täynnä hormonihirviöitä, joista jokaisesta James olisi halunnut pysytellä mahdollisimman kaukana, mutta jotka hän oli valitettavasti joutunut kohtaamaan olosuhteiden pakosta. Vaikka James tiesikin Avan olevan järkyttynyt ja sekaisin ja tiuskivan hänelle oman pahan olonsa takia, hän ei täysin kyennyt estämään itseään närkästymästä tytön vihamielisestä äänensävystä.
   ”No, onneksi sinun mielipiteesi ovat kaikki niin loistavia”, hän tokaisi purevasti nostaessaan päänsä suojastaan.
   Ava paiskasi matka-arkkunsa kannen kiinni ja kääntyi katsomaan häntä kiukkuisesti. ”Mitä tuo on tarkoittavinaan?”
   James huokaisi kärsivästi. ”Mitä väliä sillä on, minkä mekon sinä puet typeriin tanssiaisiin?”
   ”No, ei ilmeisesti mitään, koska minun poikaystävälleni on aivan sama näytänkö sialta vai lehmältä!”
   James tuijotti Avaa ja kauhukseen tajusi tytön silmien täyttyvän kiukkuisista kyyneleistä. ”Sinä et voisi koskaan näyttää sen enempää sialta kuin lehmältäkään”, hän huomautti ymmällään.
   ”Minä olen lihonut niin paljon, etten mahdu mihinkään vaatteisiini!” Ava huudahti itkuisesti ja käännähti jälleen matka-arkkunsa suuntaan.
   ”Sinä syöt kuin nälkää näkevä yksisarvinen ja sinun mahassasi kasvaa pieni hirviö, totta kai sinä olet lihonut”, James yritti lohduttaa. Hänen olisi tehnyt mieli mennä Avan luokse ja nostaa tämän pieni, itkuinen ja kiukkuinen vartalo syliinsä, mutta hän aavisti, ettei Ava ollut halailutuulella.
   ”Minä näytän ihan hirveältä!”
   James katsoi Avaa. Vaikka tytön vatsan seutu pullottikin hieman, tämä näytti kirsikanvärisine huulineen, mantelinmuotoisine silmineen, korkeine poskipäineen ja silkkisine hiuksineen Jamesin silmissä täydelliseltä kaunottarelta.
   ”Sinä olet kaunis”, hän sanoi tytölle ymmärtämättä ollenkaan tämän sekopäistä marmatusta.
   ”Enkä ole”, Ava inahti ja samassa tytön hartiat valahtivat veltoiksi, tämä purskahti itkuun ja lysähti keskelle lattiaa. Tyttö risti jalkansa ja halasi polviaan huojuen paikallaan.
   James loikkasi alas sängyltään, meni istumaan Avan viereen lattialle ja nosti tytön syliinsä. Ava käpertyi häntä vasten itkuisesti.
   ”Anna anteeksi. Olen typerä”, tyttö nyyhkäisi säälittävästi.
   ”Me kaikki olemme vähän järkyttyneitä kaikesta, mitä on tapahtunut”, James lohdutti ja synkkyys ja ankeus puristivat hänen sydäntään.
   ”Kaikki ne ihmiset”, Ava mutisi itkuisesti. ”Kaikki ne viattomat ihmiset… ja minä valitan siitä, etteivät vaatteet mahdu päälleni.”
   James hymyili ilottomasti. ”Niin, senkin hölmö.”
   ”Ei sillä ole mitään väliä, miltä minä näytän”, Ava mumisi. ”Ja vaikka Aqua ilmestyisikin paikalle naurettavan iso tissisen bimbonsa kanssa, niin – ”
   Jamesia etoi ja hän työnsi Avaa kauemmaksi itsestään. ”Siksi sinä siis meuhkaat ympäriinsä kuin vauhkoontunut hevoskotka. Sinä haluat näyttää kauniilta Aqualinen takia.”
   Ava näytti kalpealta ja järkyttyneeltä. ”Enhän! En minä sitä tarkoittanut!”
   James tuhahti ja katsoi Avaa kylmästi. ”Mitä sitten?”
   Ava tuhahti takaisin ja pyyhki kyyneleet kasvoiltaan vimmaisesti. ”Tämä jästijuttu vain pörrää päässäni ja saa minut käyttäytymään kummallisesti. Kaikki tuntuu niin epätodelliselta.”
   James ei sanonut mitään, vaan nousi lattialta ja lähti pois huoneesta.
”James!” Ava huusi hänen peräänsä hämmästyneen kuuloisena, mutta James ei välittänyt. Yhtäkkiä hän halusi mahdollisimman kauas Avasta.
Kun Shawn oli kertonut hänelle Aqualinesta ja Meganista, hän oli tiennyt Avan tulevan mustasukkaiseksi ja surulliseksi asiasta. Siksi hän ei ollut edes halunnut kertoa tälle, hän ei ollut halunnut nähdä sitä reaktiota, sitä miten syvästi Aqualine vieläkin vaikutti Avaan. Tyttöjen välillä oli jokin side, jota James ei koskaan kykenisi ymmärtämään ja oli sietämätöntä katsella ja aistia sitä vierestä, sitä kuinka hänen tyttöystävänsä sydämessä oli hänen niin kovasti inhoama tyttö, joka ei ehkä koskaan täysin katoaisi sieltä. Toisinaan Ava vaipui kokonaan omiin ajatuksiinsa, kuin toiseen maailmaan ja tästä huokuva ikävä ja suru saivat Jamesin kiukkuiseksi ja mustasukkaiseksi, sillä hän tiesi noina hetkinä Avan miettivän Aqualinea.
Ajatus Avasta miettimässä ja ikävöimässä Aqualinea oli sietämätön. Jamesin kädet puristuivat nyrkkiin ja häntä ärsytti suunnattomasti. Hänen teki mieli räjäyttää jotakin. Tai ehkä hakata jotakin. Tai purra jotakin. Vaikka Aqualinea.
Harry, Ginny tai Lily eivät olleet kotona. James ei tiennyt, missä kaikki olivat eikä oikeastaan välittänytkään. Keittiön ikkunasta hän näki Shawnin kävelevän heidän valtaisalla pihamaallaan pää painuksissa. Poika näytti potkivan lumikokkareita kengillään. James oli menossa ystävänsä luokse, kun huomasi toisen ystävänsä lähestyvän heidän terassiaan kädet puuskassa ja kasvot yhtä synkkinä kuin harmaa taivas yläpuolellaan.
James heilautti kättään niin, että taikasauva sujahti hänen sormiensa väliin. Hän osoitti hellalla lepäävää kahvipannua ja pisti veden porisemaan. Hänen olisi oikeastaan tehnyt mieli jotakin kahvia paljon väkevämpää, mutta kello oli vasta vähän yli puolen päivän, joten ehkä oli parempi aloitella kahvilla.
”Ja hitot siitä”, hän sitten puuskahti, meni olohuoneeseen ja suoraan lasiselle kaapille. Hän nappasi ruskean rommipullon käteensä ja meni takaisin keittiöön. Rommikahvi totisesti tekisi terää.
Jasper kohtasi hänen katseensa keittiön ikkunan lävitse ja hymyili vinon ilottomasti ennen kuin astui sisälle.
”Tulitko kysymään minulta juhlakaapumielipiteitä?” James kysäisi yrittäen saada ääntään kuulostamaan ilahtuneelta, mutta ei aivan onnistunut. Hänen äänensä kuulosti hänen omissa korvissaankin väsyneeltä, ahdistuneelta ja synkältä.
Jasper näytti tiedostavan hänen mielialansa ja nuoresta professorista huokuivat samat tunteet kuin peilinä takaisin. ”Mistä arvasit?” tämä kysäisi kuivan ilottomasti.
James hymähti ja meni kaatamaan pannuun kahvinporoja. Jasper istuutui pöydän ääreen ja nojasi tuolin selkämykseen niin, että se keikkui vain kahdella jalalla. ”Mikä hitto tämä Harryn tanssiaisjuttu oikein on?”
James vilkaisi parasta ystäväänsä paljon puhuvasti. ”Sen kun tietäisi.”
”Ovatko kuolonsyöjät iskeneet häneen komennuskirouksen?” Jasper epäili.
James irvisti. ”Se voisi olla uskottava vaihtoehto, jos isään ikinä olisi tehonnut komennuskirous.”
”Ai niin”, Jasper mutisi ja otti ilmasta Jamesin lennättämän kahvikupin käteensä. ”Jotakin outoa tässä on.”
”Älä muuta sano”, James yhtyi mielipiteeseen istahtaessaan hänkin pöydän ääreen. Hän avasi rommipullon, kaatoi sitä kahviinsa ja ojensi pullon sitten Jasperille, joka terästi kahvinsa rauhallisesti ennen kuin puhui.
”Jästien maailmassa on täysi kaaos”, Jasper kertoi. ”Ihmiset pakenevat kaupungeista. Valtiot pakottavat kaikki miehet sotaan liittoutumien nimissä, kun maat ovat riidoissa keskenään, mutta ihmiset eivät halua sotia.”
   ”Mistä he oikein sotivat?” James puuskahti. ”Siinä ei ole mitään järkeä.”
   ”Ei olekaan. Käsittääkseni Yhdysvalloilla ja Venäjällä on ollut jo vuosikausia poliittista kärhämää. Yhdysvallat menetti hermonsa, kun Venäjä alkoi kymmenisen vuotta sitten valloittaa pikkuhiljaa vanhoja maa-alueita takaisin - lopputulos on sitten tämä.”
   ”Jästit ovat sekopäitä”, James mutisi synkästi. Rommikahvi lämmitti hänen kurkkuaan ja vatsaansa.
   ”James!” Ava tuli keittiöön kasvot itkun raidoittamina, huomasi Jasperin olevan paikalla ja pyyhkäisi kasvojaan hätäisesti. ”Ai, moi, Jasper.”
   ”Terve, Ava. Mitä kuuluu?”
   James hymähti. Ava mulkaisi häntä silmiään siristellen ennen kuin katsoi taas Jasperia.
   ”No, olen vähän järkyttynyt tästä koko jästijutusta. Niin kuin kaikki ovat.”
   ”Paitsi Harry”, Jasper huomautti. ”Tanssiaiset? Oikeasti?”
   ”Isä on käyttänyt muutaman päivän ajan tosi omituisesti”, James kertoi. ”Vaikka miljoonat jästit ovat juuri räjähtäneet pieniksi märiksi länteiksi, isä on järjestellyt tanssiaisiaan häpeilemättömän iloisena. Vannon, että kuulin hänen jopa lauleskelevan.”
   ”Outoa”, Jasper puuskahti.
   ”Tosi outoa”, vahvisti James. Hän kutsui kaapista Avalle kahvimukin tytön istahtaessa Jasperin viereen häntä vastapäätä. Hän oli kaatamassa tytönkin kuppiin rommia, kun Ava rykäisi.
   ”James, minä olen raskaana.”
   James vilkaisi tyttöystäväänsä hämillään. ”Kyllä minä nyt sen tiedän.”
   ”Tiedätkö? Miksi sitten kaadat kahviini rommia?”
   James irvisti, näki Shawnin astuvan ulkona terassille ja kohensi asentoaan. ”Ei tämä ole sinulle, vaan Limamiehelle.”
   Ava hymähti Shawnin astuessa sisälle keittiöön. James kutsui kaapista uuden kupin Avalle vältellen Jasperin katsetta, pojan hartiat hytkyivät naurusta.
   Shawn istui Avan viereen ja tarttui rommikahviinsa synkkänä. ”Ihanaa.”
   ”Oletko sinä kunnossa?” Ava kysyi pojalta katsellessaan tätä. Jamesistakin Shawn näytti hiukan sairaalta, tämän silmien alla oli tummat pussit ja kasvot näyttivät hieman vihertäviltä.
   ”Tämä jästijuttu”, Shawn tokaisi väsyneesti.
   ”Mmmh”, muut hymisivät kuin kuorossa. James kohotti rommikahvikuppiaan.
”Hyvää uutta vuotta.”
   He kilisyttelivät kahvejaan. ”Hyvää uutta vuotta.”
   Jamesia pelotti, mitä vuosi 2024 toisi tullessaan. Sen lisäksi, että tasan puolen vuoden päästä perunahirviö tulisi maailmaan.
   Millaiseen maailmaan minihirviö oikein syntyisikään?

*

Taikaministeriö oli räjähtänyt. Se näkyi tavalliselta jästikadulta suurena aukkona maassa. Jästit viilettivät katua pitkin katseet tiukasti asvaltissa aivan kuin olisivat pelänneet taivaan tipahtavan niskaan millä hetkellä hyvänsä. Kukaan heistä ei katsonut heitä tai valtavaa monttua maassa. Pientä mäyräkoiraa ulkoiluttava vanha rouva näytti ensin putoavan valtavan aukon reunalta, mutta käveli sitten tyhjyyden päältä aivan kuin maassa olisi ollut näkymätön lasilattia.
   Rose vilkaisi Amelieta ja Albusta. Kaksikko näytti satukirjamaiselta seisoessaan sinä Taikaministeriön reunalla toistensa kyljissä kiinni ja toistensa käsiä tiukasti puristaen. Amelie näytti pikkuruiselta keijukaiselta pitkän ja hontelon Albuksen rinnalla vaaleansinisessä juhlamekossaan ja paksussa talviviitassaan.
   ”Miksi he ovat räjäyttäneet sen?” Albus kysyi ymmällään, ontolla äänellä.
   ”Minusta tuntuu, ettei se ole kokonaan räjähtänyt”, Amelie kuiskasi heiveröisesti.
   Rosekin näki sen. Montun pohjalla näytti olevan jotakin valkoista ja ehkä jotakin kultaista kimallusta pienien täplien joukossa. Hetkessä Rose tajusi täplien olevan ihmisiä.
   ”Ilmiinnytään alas”, hän sanoi muille kahdelle. Albus ja Amelie nyökkäsivät ja sulkivat silmänsä. Rose matki heitä, puristi taikasauvaansa ja antoi tyhjyyden täyttää hänet.
   Kun hän seuraavaksi avasi silmänsä, hän näki Taikaministeriön entisessä loistossaan tai ehkä jopa vieläkin koreampana. Kultaisia, punaisia ja hopeisia, kimaltelevia koristenauhoja leijaili ympäriinsä juhlakaapuihin pukeutuneiden noitien ja velhojen yllä. Valkoinen marmorilattia kiilteli ja valtava aukko katossa avautui kohti tummanharmaata taivasta. Ilma oli täynnä pieniä, loistavia keijukaisia, jotka loistivat hämyistä valoa ympärilleen.
   ”Täällä on niin paljon ihmisiä”, Amelie kuiskasi hämillään. Tytön ääni oli väsynyt ja Rose vilkaisi parasta ystäväänsä kulmiensa alta. Täysikuu oli ollut vasta viime yönä ja Amelie oli joutunut viettämään jo toisen ihmissusiyönsä Pyhän Mungon taikasairaalan kellarikerroksessa. Amelien silmien alla oli tummat pussit ja kalpea iho näytti ohuelta, aivan kuin se olisi ollut vain paperia. Albus katseli korkeuksistaan tyttöystäväänsä näyttäen alistuneen huolestuneelta ja hieman hermostuneelta.
   ”Kaikki ovat halunneet tulla kuulemaan, mitä isällä on sanottavaa”, Albus veikkasi ja kietaisi kätensä Amelien hentoisten hartioiden ympärille.
   ”Minäkin haluan kuulla, mitä Harrylla on sanottavaa”, Rose mutisi ja oikoi mustaa juhlamekkoaan. Harry, Ginny, Ron ja Hermione olivat kaikki pukeutuneet juhlakaapuihin ja seisoivat suuren patsaan viereen rakennetun korokkeen päällä juhlavieraita katsellen ja toisilleen vaimeilla äänillä puhuen. Nelikosta huokui jonkinlainen päättäväisyys, aivan kuin nuo neljä olisivat tienneet jotakin, mitä kukaan muu ei tiennyt ja aivan kuin tuo tieto olisi antanut heille voimaa ja rohkeutta.
   ”Jaahas, Kukkakeppi, Hullu Jästinäinen ja Ihmissusineito ovat saapuneet paikalle”, kuului tuttu ääni ja James tuli heidän luokseen näyttäen omituisen juhlalliselta mustassa juhlakaavussaan. Arpinen käsivarsi puristi tiukasti nätisti hymyilevää Avaa, jonka punainen juhlamekko istui somasti tämän siroon vartaloon. Pieni kumpu vatsan seudulla oli Rosesta hassulla tavalla suloinen ja teki Avasta jotenkin pehmeän näköisen. Jasper oli Jamesin toisella puolella ja näytti vaivaantuneelta ja ahdistuneelta omassa juhlakaavussaan. Nuori professori vilkuili ympärilleen tarkkaavaisesti aivan kuin olisi odottanut kuolonsyöjien hyökkäävän juhlavieraiden kimppuun millä hetkellä hyvänsä.
   ”Kuolonsyöjiä ei ole vielä näkynyt?” Albus kysäisi vaivautumatta tervehtimään sen enempää.
   James huokaisi alistuneesti. ”Arvon pikkuveli, jos kuolikset olisivat päättäneet ilahduttaa meitä hupaisilla olemuksillaan, sinä varmasti olisit huomannut sen.”
   ”Hyvä juttu”, Albus murahti, nykäisi hämmentyneen Amelien matkaansa ja lähti kohti koroketta, jossa kultainen nelikko seisoskeli juhlavieraita tutkiskellen.
   Rose tuijotti Albuksen ja Amelien perään ymmärtämättä, mitä pitkän ja hontelon pojan mielessä oikein pyöri ja miksi tämä oli lähtenyt niin vikkelästi heidän luotaan. Amelie kääntyi katsomaan Rosea olkansa takaa ja kohautti olkiaan näyttäen aivan yhtä hämmentyneeltä kuin Rose tunsi olevansa.
   James kietaisi vapaan kätensä Rosen ympärille. ”Missä sinun avecisi on? Vai eikö Scorpius ole tullut vielä paikalle?”
   Rose mulkaisi Jamesia. ”Älä sinäkin aloita. Isä ei ole mistään muusta jauhanutkaan minulle kuin Scorpiuksesta viimeisen viikon ajan.”
   James nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Ronaldia saattaa arveluttaa pikku junior Malfoyn motiivit, ymmärtäähän tuon. Tai siis, hänhän tietääkseni ruokki sinua ja Amelieta kuukauden ajan kaltereiden lävitse.”
   Rose irvisti muistaessaan kokkareisen mömmön, jota Scorpius oli heille Azkabanissa tarjoillut. ”Scorpius ei tehnyt sitä vapaaehtoisesti.”
   ”Ei hän myöskään vapaaehtoisesti päästänyt teitä pois sietä”, Jasper huomautti kädet syvällä kaapunsa taskuissa.
   ”Tismalleen”, James sanoi iskien silmäänsä.
   ”Anna olla, James”, Ava huoahti. ”Ei se kuulu sinulle.”
   James loi tyttöystäväänsä kärsivän katseen. ”Tietääkseni sukulaisteni asiat kuuluvat minulle. Okei okei!” poika sitten huudahti nostaen kätensä antautuvasti ilmaan Avan näyttäessä kiukkuiselta. ”Ei sitten kuulu! Höh…”
   Samassa pienessä vaaleanvihreässä lehahduksessa joku oli tunkeutunut Jamesin ja Jasperin väliin ja tarrannut viimeiseksi mainittua käsipuolesta. ”Minun!”
   Rose tyrskähti. Jasper räpytteli silmiään hämmentyneenä ja katsoi häntä muutamaa päätä lyhyempää Roxannea näyttäen siltä kuin olisi menettänyt kielensä. Rosenkin mielestä Roxanne näytti kauniilta, tytön kullanruskea iho näytti hehkuvan ja mustat, lyhyet hiukset saivat tämän näyttämään eksoottiselta keijukaiselta.
   Ava naurahti. ”Ilmeisesti sinulla ei ole seuralaista.”
   Roxanne puristi Jasperin kättä ylpeänä. ”Onhan minulla, etkö sinä näe?”
   Jasper hymyili Roxannelle. ”Sinähän sievä olet.”
   Roxanne niiasi syvään. ”Kiitos. Et sinäkään kauhean kurjalta näytä.”
   James hymähti kietoessaan jälleen kätensä Avan harteiden ympärille. ”Mihin sinä olet ärsyttävän pikkusisareni jättänyt?” poika kysyi Roxannelta.
   ”Itse olet ärsyttävä”, Lily puuskahti astellessaan Shawnin käsipuolessa heidän luokseen. Tyttö oli nostanut punaiset, pitkät hiuksensa korkealle nutturalle – tai sitten Roxanne oli tehnyt sen Lilyn puolesta, mikä tuntui hieman uskottavammalta vaihtoehdolta. Päällään Lilyllä oli tummanvihreä juhlapuku ja Rosen mielestä Lily näytti hassun tyttömäiseltä, yleensä kun tämä pukeutui koruttomiin ja rentoihin vaatteisiin. Shawn näytti Lilyn vieressä hurjan komealta ja valtavalta. Rose olisi voinut vaikka vannoa, että pojan hartiat olivat leveämmät kuin kellään muulla juhlavieraiden miekkosista.
   ”Mitä Al puuhaa?” Shawn kysyi ymmällään katse kohdistettuna korokkeelle. Rose käännähti ympäri juuri parahiksi nähdäkseen Albuksen seisovan korokkeella Harryn, Ginnyn, Ronin ja Hermionen tutkivien ja yllättyneiden katseiden alla. Amelie tuijotti poikaystäväänsä hämmentyneenä tämän nostaessa taikasauvansa kurkulleen.
   Juhlaväki hiljeni heti Albuksen rykäistessä merkitsevästi taialla vahvistetulla äänellään. ”Hyvää iltaa, arvon taikakansa ja hyvää uutta vuotta 2024 kaikille! Minä olen Albus Potter ja minulla olisi pienimuotoinen kysymys edessäni seisovalle kauniille tyttöystävälleni ennen kuin kuolonsyöjät hyökkäävät pilaamaan juhlamme.” Rosen sydämessä läikähti jokin lämmin Albuksen laskeutuessa polvilleen Amelien eteen ja ojentaessa tälle sinistä, pientä rasiaa.
   ”Amelie Phoebe Wakefield, minä olen rakastanut sinua niin kauan kuin muistan ja olen valmis rakastamaan sinua niin kauan kuin elän. Kaiken synkkyyden ja kurjuuden keskellä sinä olet ainoa asia, joka pitää minut järjissäni. Sinä teet minut onnellisemmaksi kuin ikinä voisin sanoin kuvailla enkä voisi koskaan kuvitella eläväni ilman sinua. Tuletko sinä minun vaimokseni?”
   Rosen silmiin kihahtivat kyyneleet Amelien suun loksahtaessa järkytyksestä auki. Pian järkytys vaihtui kuitenkin riemuksi ja onnen kyyneleet kihahtivat myös Amelien vaaleansinisiin silmiin tämän loikatessa Albuksen syliin. ”Tulen, tulen, tulen!”
   Albus nousi seisomaan Amelieta sylissään pidellen ja pyöritti tätä ilmassa juhlavieraiden alkaessa taputtaa ja hurrata. Ginny itki avoimesti pariskunnan takana ja Harry kietoi kätensä vaimonsa ympärille pyyhkien tämäkin silmäkulmaansa sarvisankaisten silmälasiensa takana. Hermione ja Ron vilkaisivat toisiaan hymyillen ja heidän kätensä puristuivat hellästi yhteen.
 Albus laski Amelieta sylissään hieman alemmaksi niin, että pariskunta saattoi sulautua pehmeään suudelmaan siinä taikakansan silmien edessä.
”Käsittämätöntä”, James mutisi Rosen vieressä. Vaikka pojan ääni olikin vastentahtoinen ja inhoava, Rose näki serkkunsa nappisilmien loistavan ja pieni hymy leikitteli tämän suupielessä. Roxanne virnisteli typerästi ja Lily näytti iloiselta hymyillessään leveästi.
Korokkeella Albus oli pujottanut hopeisena kimaltelevan sormuksen Amelien vasempaan nimettömään. Amelien kasvot näyttivät enkelimäisen kauniilta tytöstä huokuvan onnellisuuden valaistessa kaiken ympärillään.
Harry oli astunut korokkeella Amelien ja Albuksen eteen ja katseli juhlavieraita melkein hellästi. ”Minunkin puolesta tervetuloa kaikille ja onnittelut nuorimmalle pojalleni ja hänen kihlatulleen.” Harry hymyili Albukselle ja Amelielle kaksikon hipsiessä alas korokkeelta kasvot sädehtien.
”Te kaikki varmasti ihmettelette, miksi minä halusin pitää nämä uuden vuoden tanssiaiset kaiken tapahtuneen jälkeen. Lupaan, että syy siihen selviää vielä tänä iltana. Minusta tuntuu, että me kaikki odotamme kuolonsyöjien tulevan paikalle ja haluan vain kertoa, että kenelläkään ei ole mitään pelättävää. Minulla on uudelle taikaministerillemme ehdotus, jonka uskon palauttavan rauhan tähän maailmaan.
”Mitä tulee jästien maailman traagisiin tapahtumiin… Kukaan ei olisi voinut uskoa, että näin kävisi. Hermione tässä vieressäni on jo alkanut koota joukkoja jästimaailman ihmisiä auttamaan. Jästit tarvitsevat meidän apuamme ja sitä he ovat tarvinneet jo kauan, me olemme vain olleet liian sokeita näkemään sitä.” Harryn silmät tuikkivat Rosen suuntaan ja Rose tunsi kurkkuaan kuristavan. ”Jästien maailman sota on vasta alkanut ja lisää viattomia ihmisiä kuolee, jos me emme auta heitä kaikkien resurssiemme avulla.”
Rose siristeli silmiään. Hän oli ilmoittanut Hermionelle aikaisemmin päivällä haluavansa mukaan jästienauttamisjoukkoihin, mutta Ron oli tylysti ilmoittanut, että Rosella oli oma elämä elettävänään velhomaailmassa. Rose ei aikonut antaa periksi. Hän lähtisi auttamaan jästejä, aivan varmasti lähtisi, eikä hänen isänsä mahtaisi asialle mitään. Isä piti häntä vieläkin pikkutyttönään ja oli jo aikakin, että tämä näkisi tyttärestään kasvaneen aikuisen naisen, joka oli täysin kykenevä tekemään omaa elämää koskevia päätöksiä.   
”Kuolonsyöjien saapumista odotellessa – pitäkää hauskaa!” Harry huudahti epäluonteenomaisen iloisella äänellä. ”Syökää, juokaa, tanssikaa ja naurakaa! Hyvää uutta vuotta kaikille!”
”Isä on seonnut”, James tokaisi synkästi. Lily nyökkäili veljensä vieressä vakavana.
”Todellakin.”
Jostakin oli alkanut kuulua iloista musiikkia. Albus oli vienyt Amelien keskelle tyhjää lattiaa ja kihlapari keinui rauhallisesti musiikin tahdissa toisiaan tiiviisti halaten. James vinkkasi silmäänsä Avalle.
”Haluaisitko sinä tanssia ennen kuoliksien saapumista, kaunis kultaseni?”
Ava näytti iloiselta ja loi Jamesiin melkein imelän katseen. ”Mielelläni.”
Myös Shawn ja Lily vetäytyivät tanssimaan. Roxanne irvisti Roselle anteeksipyytävästi.
”Minäkin raahaan Jasperin tanssimaan.”
”Raahaa ihmeessä”, Rose hymähti tytölle. Jasper näytti vaivaantuneelta.
”En minä osaa tanssia.”
Roxanne nyki Jasperia kädestä. ”Ei haittaa. Minä opetan.”
”Minä tallon sinun varpaillesi.”
”Ei haittaa, näissä kengissä en tunne varpaitani muutenkaan.”
Rose tirskahti Roxannen kiskoessa vastentahtoisen Jasperin kanssaan lattialle keinahtelemaan. Hän tyytyi kohtaloonsa ja lähti kohti valtavan aulan seinustaa, jossa oli pöytä täynnä herkkuja. Hän huomasi isänsä käyneen herkkupöydän kimppuun myös ja meni tämän vierelle.
Ron vilkaisi häntä sivusilmällä. ”Jos tulit taas höpöttämään jästien auttamisjoukoista, niin sanon vielä viimeisen kerran, ettet sinä lähde minnekään – ”
”En tullut”, Rose puuskahti. Hän ei halunnut aloittaa taas riitaa. ”Minulle tuli nälkä. Niin kuin ilmeisesti sinullekin.”
”Minulla on aina nälkä”, Ron paljasti virnistäen ja kauhoi lautaselleen herkkumuhennosta.
”Mikä Harryn suunnitelma oikein on?” Rose kysäisi mahdollisimman kepeällä äänellä. ”Mikä ehdotus hänellä on Isabella Volrangelle?”
Ron virnisti iloisesti. ”Sellainen, josta vain typerys kieltäytyisi.”
”Te olette aina niin salamyhkäisiä”, Rose totesi inhoavasti asettaessaan siirappitorttuja lautaselleen. ”Teidän kaikki lapsenne ovat jo aikuisia, voisitte alkaa vähän avautumaan meillekin.”
”Minulle te tulette aina olemaan lapsia”, Ron ilmoitti.
Rose pyöräytti silmiään. Joku koputti häntä olalle ja hän pyörähti ympäri.
Hänen vatsassaan jysähti hänen tajutessaan tuijottavansa tuttuihin, pistäviin ja harmaisiin silmiin. ”Saisinko tanssin, arvon neiti?”
Scorpius oli piiloutunut Lucifer Halo-asuunsa. Kasvot olivat täysin tunnistamattomat, vaikka silmät olivatkin entisellään. Pitkät vaaleat hiukset laskeutuivat olkapäille sekavina.
Rose vilkaisi kauhuissaan isäänsä, mutta Ron hymyili ystävällisesti Scorpiukselle ja ojensi kättään. ”Terve, minä olen Ron Weasley.”
Scorpius kätteli Ronin kättä. ”Terrance Hilbert.”
Ronin kulmakarvat nytkähtivät. ”Selvä juttu. Minäpä jätän teidän kaksi sitten pitämään hauskaa.” Ron iski silmäänsä Roselle ilmeisesti luullen vaikuttavansa rennolta isältä, mutta sinisten silmien terävä katse ei huijannut Rosea – Ron tapittaisi heitä herkeämättä mihin sitten ikinä menisikään herkkumuhennoksestaan nauttimaan. Rose kuitenkin arveli, että Ron oli vain helpottunut hänen tanssiessaan jonkun muun kuin Scorpius Malfoyn kanssa. Tai niinhän isä luuli.
Scorpius virnisti iloisesti taluttaessaan hänet tanssilattialle ja laskiessaan kätensä hänen alaselkänsä kohdalle ja vetäessään hänet itseään vasten. Rosen vatsassa tuntui polttavaa kutinaa, mutta hän katsoi ilmeettömästi Scorpiuksen harmaisiin silmiin.
”Sinä huijasit minua.”
”En oikeastaan”, Scorpius tuumasi. ”Minulle kerrottiin, että Taikaministeriö valloitettaisiin uuden vuoden aattona, mutta Thomas päättikin aikaistaa valtausta jouluaattoon.”
”Eikä mieleesi tullut, että voisit ilmoittaa minulle asiasta.”
”Kummallista kyllä, mutta ajatus itse asiassa pälkähti mieleeni”, Scorpius sanoi äänellä, joka oli melkein hämmentynyt. ”Thomas piti kuitenkin käteni täynnä töitä niin, etten päässyt karkaamaan.”
Rose irvisti. Hän ei halunnut tietää, mitä töitä Scorpiuksella oli ollut Taikaministeriön valtaukseen liittyen. ”Miksi et vain kieltäytynyt kunniasta?”
”Koska Thomas ilmoitti susien repivän äitini kasvot uuteen uskoon, jos en tekisi niin kuin hän käskisi”, Scorpius kertoi kylmällä, tunteettomalla äänellä.
Rosen kädet puristuivat tahattomasti Scorpiuksen ympärille. ”Thomas on kuvottava. Toivottavasti Harry sulkee hänet lukkojen taakse.”
”Toivottavasti”, Scorpius tokaisi laiskasti, äänellä, joka kertoi, ettei hän uskonut niin tapahtuvan missään lähitulevaisuudessa. ”Sinun sukulaisesi taitavat arvata, kuka minä oikeasti olen.”
Rose vilkaisi sivuilleen ja huomasi Jamesin mulkoilevan Scorpiusta pyöritellessään Avaa käsivarsillaan. Albus näytti siltä kuin olisi halunnut marssia heidän luokseen, mutta Amelien kädet puristivat Albuksen kaavun selkämystä tiukasti. Jasper ja Roxanne pyörähtivät heidän ohitseen ja Roxanne iski silmäänsä Roselle kannustavan innostuneena.
”He osaavat kyllä käyttäytyä”, Rose lupasi, vaikkei ollutkaan aivan varma lupauksestaan.
”Parasta olisi. Kuolonsyöjät ovat tulossa tänne hetkellä millä hyvänsä.” Harmaiden silmien katse oli vakava, kun ne tutkivat Rosen kasvoja. ”Halusin tulla varoittamaan sinua.”
Rosen sydämessä läikähti. ”Me tiesimme koko ajan heidän tulevan tänne. Harrylla on suunnitelma.”
”Omatpa ovat hautajaisenne”, Scorpius tuhahti, mutta tämän katse näytti hieman huolestuneelta.
Rose katseli poikaa. ”Äiti kokoaa joukkoja auttamaan jästejä.”
”Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitä?” Scorpius hymähti ilottomasti.
”Vanhempani eivät päästä minua mukaan. Turhaudun kuoliaaksi, jos en pääse auttamaan.”
Scorpius tuhahti. ”Isin prinsessa Ruusunen.”
"Tule minun mukaani”, Rose puuskahti. ”Karataan."
  Scorpius tuijotti häntä. "Sinä haluat karata minun kanssani auttamaan jästejä?"
  Rose vastasi järkyttyneeseen katseeseen peräänantamattomasti. "Kyllä, kiitos. Miksi emme vain karkaisi kahdestaan? Sinä pääset eroon Thomaksesta ja minä pääsen auttamaan jästejä. Voimme tehdä sen, mitä koko ajan olemme suunnitelleet tekevämmekin.”
”Entä minun vanhempani?” Scorpius puuskahti. Rose oli iloinen, poika näytti todella harkitsevan ajatusta.
”Eivätkö he ole turvassa?”
”En tiedä.” Scorpius näytti mietteliäältä. ”Ovat he tällä hetkellä… Ehkä…”
Rose katsoi poikaa vetoavasti silmiin. ”Olen lukenut, että Venäläiset ovat ryhtyneet valloittamaan vanhoja maa-alueita sotilaallisin toimin. Ihmiset Venäjän naapurimaissa ovat kauhuissaan, ihmiset eivät halua sotia.”
”Eivät tietenkään halua”, Scorpius tuhahti. ”Valtion isoilla pomoilla on kärhämää keskenään, mutta sodat käydään viattomien ihmisten hengillä, niin se on aina mennyt jästien maailmassa.”
”Mennään auttamaan”, Rose pyysi palavalla äänellä tuijottaen tiiviisti Scorpiuksen silmiin. ”Me osaamme taikoa, me voimme auttaa heitä tavoilla, joita he eivät osaa edes kuvitella!”
Scorpius katsoi häntä takaisin suoraan silmiin ja Rose näki harmaissa silmissä aivan yhtä palavaa epätoivoa kuin tiesi omissaankin näkyvän. ”Minne me menisimme?”
Rosella oli jo vastaus valmiina. ”Suomeen. Suomalaiset ovat hyvin sivistynyttä kansaa, mutta nyt heidän maassaan on täysi sekasorto. Venäläiset ovat aloittaneet maan valtauksen väittäen sen kuuluvan heille.”
Scorpius irvisti. ”Suomeen. Eikös se ole se pohjoinen maa, jossa on pimeää ja paljon jääkarhuja? Kuulostaa hyiseltä.”
”Pakataan paljon lämpimiä vaatteita mukaan”, Rose ehdotti olkiaan kohauttaen.
Scorpius pyöritti päätään. ”Sinä olet aika uskomaton pakkaus, tiesitkö sinä sitä?”
”Tarkoittaako tuo, että sinä karkaat minun kanssani Suomeen auttamaan jästejä?”
Scorpius katsoi häntä epäilevän ihailevasti. ”Taitaa se sitten tarkoittaa.”
Rose hymyili onnellisena. ”Tanssitaan tämä tanssi ensin loppuun.”
Scorpius nojasi otsaansa hänen otsaansa vasten ja hymyili vinoa hymyään. ”Tanssitaan.”
   
   
   



Kommentteja?? Lupaan, että pian ilmestyvässä tämän luvun toisessa osassa paljastuu Harryn suunnitelma ja se, mitä totuus/rakkaushuoneessa tapahtui ;)
   
   
   
   
   
   

Poissa Raparperi

  • Pahislynkkarikerhon puheenjohtaja ;)
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 43. osa part1 3.4.2014
« Vastaus #88 : Huhtikuu 03, 2014, 17:08:16 »
Olipa ihana tuo lopetus! Rose/Scorpius on jostain syystä aina lempiparini näissä kolmannen sukupolven ficeissä, en tiedä miksi, mutta aina se vain toimii :D Rosen ja Scorpiuksen dialogissa oli jotain jopa disneymäisiä piirteitä (tanssiaiset, ihastuttava nuoripari, karkaussuunnitelmia, heikompien auttamista...). Olet sinä lahjakas, ei voi kuin ihailla.

Luultavasti erittäin hyvä ratkaisu jakaa luku kahteen osaan, pelkkä ensimmäinen osa oli melko pitkä (ihan offtopic, mutta kun luin tuon kahteen jakamisen, ensimmäinen ajatus oli "hmph, ihankuin G.R.R. Martin ja Tulen ja jään laulu"). Hauskasti toi ajankohtaiseksi tuo kolmas maailmansota tämän ficin, kun peilaa Ukrainan tapahtumiin, sitä ehkä haitkin. Nyt aletaan lähestymään ratkaisun hetkiä, ja todella mielenkiintoista tietää mitä Harrylle tapahtui rakkaushuoneessa. Jään suurella mielenkiinnolla odottamaan jatkoa!
"Muikkunen, ota airo."

Solemn Spoiler Alert -blogi tv-addikteille ja lukutoukille ;)

Poissa Rantsake

  • Ei mikään surkkimus
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: SparksWolf20852
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 43. osa part1 3.4.2014
« Vastaus #89 : Huhtikuu 03, 2014, 18:46:21 »
Hui, näin kun ajattelee, mistä uutisissa tänä päivänä puhutaan, ei voi muuta ku toivoa, ettet sinä ennusta tulevaisuutta ku kirjotat tätä!
Minulla meni pieni hetki tajuta, mitä tuossa oikeestaan oli tapahtunut. Mietin, mistä ihmeen räjähdyksestä ne puhuu... Eka säikähin, että oon vahingossa hypänny jonku luvun yli, mut sit muistin, että edellisen lopussa oli se lause, missä tuosta mainittiin. Mie vaan taisin sillon tulkita sen jotekin toisin, en tiedä..
 Näin kun tuota nuorisoa ja heidän verenperimäänsä tässä rupesin pohdiskelemaan... Rose Weasley, hän on kerta kaikkiaan äitinsä tytär. Hermione voihkasi kotitontuista, Rose vouhkaa jästeistä. Kun taas jos ajattelee Scorpius Malfoyta... Sitä sitä saa ihimetellä, että kenen maitomiehen/postipojan poika se oikee on! Draco Malfoyn poika ja se a) seurustelee Rose Weasleyn kans ja b) on siinä sen jästien suojelujutussa täysin rinnoin mukana.
 Tällaisia ajatuksia tämä tällä kertaa herätti minussa! Mielenkiinnolal jatkoa odotellessa.... : )
"Tuntematonta me pelkäämme, kun katsomme kuolemaa ja pimeyttä, siinä kaikki."
- Harry Potter ja Puoliverinen prinssi

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 43. osa part1 3.4.2014
« Vastaus #90 : Huhtikuu 23, 2014, 10:33:05 »
Rantsake, juu toivotaan etten povaile tulevaisuutta haha ;D tuo räjähdysjuttu oli ehkä hassusti kyllä kuvailtukin, etten yhtään ihmettele vaik vähän sekaisin olitkin ;D hahah Scorpius maitomiehen/postipojan poika xD ehkä Scorpiuksen käytös/ajatusmaailma aukenee tässä tarinan myötä vielä, jospa hänestä tulisi sitten enemmän ymmärrettävä ;) Kiitos taas paljon kommentistasi!! :)

Raparperi, haha kiva että tykkäilet Rose/Scorpiuksesta, minäkin tykkäilen ja heitä luvassa vielä lisäääää! aika muuten disneymäinen pariskunta joo :D juu ja näitä ajankohtaisia tapahtumia tullu seurattua sen verran, että ne jotenkin peilas itse itsensä mukaan tähän tarinaan haha :D tässä jatkoa ja kiitos sinullekin taas paljon kommentistasi! :)


Helöyy! Kestipä kauan tämän osan kirjoittaminen, ei ole tehnyt mieli istuskella koneella sisällä kun niin mahti ilmat ollu! Tämän osan kirjoittaminen oli toooooosi hidasta ja vaikeaa, sain aina kirjoitettua tyyliin puoli sivua ja sit ei vain teksti luistanut, en tiedä johtuuko inspiraation puutteesta vai mistä. Lopulta nyt kuitenkin sain tämän kyhättyä kasaan, vaikka olen vähän pettynyt jotenkin tähän osaan, pääni sisällä tarina tuntui paljon paremmalta kuin tämä ulosanti nyt sitten on... mutta, mutta, olisi kiva tietää teidän mielipiteitä tästä! Seuraavassa osassa tosissaan hypätään maaliskuuhun, että tarinaan tulee siis pieni "tauko"... ;) mukavaa kesäistä loppuviikkoa kaikille! :)

43. Poika, joka elää – osa 2
31.12.2023

James pyöräytti Avaa sylissään ja virnisti, kun tyttö nauroi vapautuneesti ja kinuskinväriset hiukset lehahtivat ilmaan. Naurun kuunteleminen tuntui höllentävän solmuja Jamesin rinnassa, mikä oli hassua, koska ei hän ollut tiennyt siellä mitään solmuja olevan.
James ojensi kätensä sipaistakseen hiukset pois Avan siroilta kasvoilta juuri, kun bändi korokkeella valtavan salin keskellä vaihtoi vauhdikkaasti soittamansa kappaleen hieman tunnelmallisemmaksi. Taikaministeriön kultakimalteisessa valossa Avan vaaleanruskeat silmät näyttivät salaperäisesti hohkaavan oranssia väriä tytön hymyillessä niin, että silmät nauroivat iloisesti mukana. Avan violetti juhlamekko oli koristeellisella ja hienostuneella tavalla sievä, eikä tyttö ollut kaikeksi onneksi kauheasti kiukutellut enää loppuillasta, vaikka mekko saikin vatsan seudun pullottamaan hassun kumpumaisesti.
Jamesin oli yhtäkkiä vaikea irrottaa katsettaan Avan vatsasta. Se teki sileään kankaaseen pömpöttävän kummun.
James tunsi rinnassaan kutsumatonta poltetta. Hieman ihmetellen hän laski kätensä Avan vatsan päälle samaan aikaan kun ihmiset heidän ympärillään painautuivat lähemmäksi toisiaan sovittaakseen askeleensa uuden, hitaamman musiikin tahtiin. Avan alkoi hymyillä leveästi ja nosti kätensä hellästi hänen niskaansa. James hämmästeli sitä, kuinka kovalta, lämpimältä ja vahvalta Avan pieni vatsakumpu tuntui hänen kämmeniensä alla. Hän saattoi melkein tuntea vatsasta säteilevän salaperäisen elinvoiman sormissaan.
James ei edes tajunnut pysähtyneensä keskelle tanssilattiaa tyttöystävänsä vatsaa jähmettyneesti tuijottaen ja pidellen, ja hätkähti vasta, kun Shawn ja Lily tönäisivät heitä tahallaan pyörähtäessään heidän ohitseen. Lily näytti heille lapsellisesti kieltä.
   ”James, sinun on liikutettava jalkojasi!” Shawn huikkasi iloisesti. ”Vasta sitten voit kutsua sitä tanssimiseksi!”
   James ei vaivautunut kommentoimaan niin laimeaa kommenttia ja vain irvisti ystävälleen ja pikkusisarelleen pariskunnan kieppuessa kauemmaksi tanssivien ihmisten taakse heidän katseidensa ulottumattomiin.
   ”Se on niin lämmin”, James mutisi melkein kuin itsekseen keskittäen jälleen kaiken huomionsa pitelemäänsä pieneen kumpuun.
   Ava tirskahti. ”Minun vatsani vai?”
   ”Niin”, James sanoi ääni huokuen siitä ihmetyksestä, minkä hän tunsi jossakin rintansa tai kenties kurkkunsa tienoilla. ”Siellä se vain on.”
   Ava nyökkäsi huvittuneena. ”Niin, siellä meidän minihirviömme on.”
   ”Se vain on siellä.”
   ”Niin”, Ava sanoi tunnustellen ja katsoi häntä odottavasti.
   James kohotti katseensa tyttöystäväänsä. ”Sinä olet ihmeellinen”, hän totesi kaikesta sydämestään.
   Ava hymyili, kohottautui varpailleen ja suuteli häntä viivytellen. James sulki silmänsä ja antoi Avan maun täyttää hänet, antoi tämän karkottaa kaikki ajatukset jättäen jäljelle ainoastaan tämän hetken. Avan tuoksu karkotti kaiken pelon ja hämmennyksen hänen sisältään, lohdutti häntä jostakin hyvin syvältä, jostakin, mistä kukaan ei ollut häntä vielä koskaan koskettanut.
   James puristi Avaa tiukemmin itseään vasten ja hautasi kasvonsa tytön niskaan. Kun hän kohotti seuraavaksi katseensa, hänen silmiinsä osui vaaleahiuksinen pitkä poika, joka piteli Rosea kiusallisen lähellä itseään ja tuijotti tätä tiiviisti silmiin. Pariskunta näytti uppoutuneen syvälle toisiinsa ja keskustelevan jostakin vakavasta. Scorpius Malfoy oli saattanut muuttaa vartalonsa mallia ja muovata rumia kasvojaan uuteen uskoon, mutta Lohikäärmerakastajaa tämä ei huijannut.
   James paljasti hampaansa ja hänen kurkustaan karkasi hieman murinaa muistuttava äännähdys. Ava hätkähti ääntä ja astui hieman kauemmaksi hänestä. Tytön kasvot olivat melkein järkyttyneet.
   ”Miksi sinä koriset tuolla tavalla?”
   ”Scorpius Malfoy liehittelee Rosea”, James urahti. Hänen kätensä irtosivat Avan uuman ympäriltä ja hän oli menossa parin luokse, kun Ava yhtäkkiä kiskaisi hänet tiukasti itseensä kiinni.
   ”Entä sitten? Ei Rose näytä kovasti pistävän pahakseen. Anna olla, ei se kuulu sinulle.” Avan ääni oli tiukka, melkein opettajamainen ja James vilkaisi tyttöystäväänsä kulmiensa alta pettyneenä.
   ”Miten niin ei kuulu minulle?” Jamesista lausahdus oli kaikessa absurdisuudessaan omituinen, hänestä nimittäin tuntui siltä, että asia kuului hänelle. Eikö se silloin tarkoittanut sen kuuluvan? Kuka sen muka päätti, mitkä asiat hänelle kuuluivat ja mitkä eivät? Ei ainakaan Ava, vaan James aivan itse. Ja hän oli hyvin vahvasti sitä mieltä, että asia kuului hänelle, silloin sen täytyi siis loogisesti ajatellen kuulua hänelle.
   ”Rose haluaa olla Scorpiuksen kanssa!” Ava sihahti.
   ”Mutta Scorpius on limainen luihuis-liero ja Rosen pitäisi tietää paremmin!”
   ”Hän todennäköisesti tietää paremmin kuin sinä”, Ava sanoi ja pyöräytti silmiään. Tytön ote hänen lanteidensa ympärillä oli melkein epämieluisan puristava ja tiukka.
   Jamesin olisi tehnyt mieli karata Avan peräänantamattoman otteen alta ja mennä potkaisemaan Scorpiusta polvitaipeeseen, mutta hän ei uskaltanut lähteä uhmaamaan tyttöystäväänsä, tämä kun oli ylikierroksilla käyvien hormoniensa takia toinen toistaan pelottavampia yllätyksiä täynnä. Hän tyytyi mulkoilemaan Scorpiusta niin ilkeännäköisesti ja pahantahtoisesti kuin vain suinkin osasi. Rose näki hänen tuijotuksensa ja siristi hänelle silmiään varoittavasti Scorpiuksen olan ylitse. Albus ja Amelie pyörähtivät pariskunnan ohitse näyttäen niin rakastuneilta ja onnellisilta, että Jamesia hieman ällötti. Albus oli hullu. Kuka muka meni naimisiin alle kaksikymmentävuotiaana 2000-luvulla? Kuka muka meni naimisiin ollenkaan ikinä? Sekopäistä.
   ”Minun täytyy käydä taas vessassa”, Ava huoahti ja irrottautui hänestä.
   ”Taas?” James töksäytti ihmeissään. ”Nainen, mikä sinun rakkoasi vaivaa?”
   ”Minihirviö varmaan luulee sitä stressileluksi”, Ava puuskahti ja lähti kipittämään kohti naisten saniteettitiloja. James pyöritti päätään ja lähti kävelemään kohti houkuttelevia napostelupöytiä.
   Samassa James tunsi vartaloonsa iskeytyvän jonkin voimakkaan paineen. Seuraavassa hetkessä hän tajusi jalkojensa liikkuvan oma-aloitteisesti eteenpäin, eikä ollenkaan siihen suuntaan kun alun perin oli ollut tarkoitus, pienet taikinaan käärityt nakit jäivät kauaksi takavasemmalle. Hän yritti avata suutaan ilmaistakseen ääneen hämmennystään jalkojensa toiminnasta, mutta hänen kurkustaan ei päässyt pihahdustakaan. Hän yritti kääntää päätään katsoakseen jonnekin muualle kuin jalkoihinsa, mutta hänen niskanivelensä ei suostunut tottelemaan.
   Minä olen komennuskirouksen alaisena, James tajusi järkytyksekseen. Tunteeseen sekoittui omituista mielenkiintoa. Hänen jalkansa veivät häntä kohti syrjäistä ja hämärää nurkkaa salin laidalla, kohti vessanpyttysisäänkäyntitilaa. Juhlapukuiset ihmiset eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota kiepuntansa lomasta.
   Laatoitettu huone oli hämärä. James olisi halunnut kiljua apua. Toivottavasti joku oli huomannut hänen kipittävän tänne, seuraisi häntä ja saapuisi uljaan ritarin elkein pelastamaan hänen komennetun nahkansa, niin hän toivoi koko pamppailevan sydämensä voimin.
   ”No niin, Potter, annapa sitten taikasauvasi minulle.”
   Seinän vierustalta liikahti tumma hahmo esiin ja Jamesin vatsaa väänsi epämiellyttävästi. Hänen olisi tehnyt mieli purskahtaa itkuun.
   Aqualine.
   Aqualinen terävät kasvot olivat vihan vääristämät. Tyttö oli verhonnut jämäkän vartalonsa jonkinlaiseen myötäilevään, mustaan asuun ja tämän iho näytti huoneen hämärässä hyvin kalpealta ja poskia koristi vihreä vivahde. Lesbotyttö tuli hänen luokseen omahyväinen hymy naamallaan ja Jamesin suureksi ärsytykseksi hän ojensi kiltisti taikasauvansa kohti tämän odottavia käsiä.
   Aqualine hymyili petollisen ystävällisesti. ”Kiitos.”
   Jamesin teki mieli pyöräyttää silmiään. Mitä helvettiä tyttö oikein tahtoi hänestä? Sylkeä hänen päälleen?  Avada kedavrattaa hänet? Puraista häntä?
   Aqualine näytti tietävän, mitä hän päänsä sisällä pohti. Tytön ääni ei olisi voinut olla tyytyväisempi, kun hän tarttui Jamesin leukaan inhottavan lujalla otteella ja nykäisi hänen kasvonsa melkein omiinsa kiinni. ”Sinä limainen niljake, minähän sanoin kostavani sinulle. Kun sinua ei ole, Ava juoksee heti takaisin luokseni.”
   Jamesia ärsytti. Ei vain se, että Aqualine suunnitteli hänen mahdollista kuolemaansa, vaan myös se, että hän tiesi Aqualinen sanojen olevan totta. Jos häntä ei olisi ollut, Ava tuskin koskaan olisi lähtenyt raivostuttavan tyttöystävänsä luota, niin surullisen naurettavaa kuin se olikin.
   Aqualine painoi taikasauvan kivuliaan pisteliäästi hänen kaulalleen. ”Sinä veit minulta kaiken, mistä ikinä välitin. Ja saat maksaa siitä.”
   Ei kai Aqualine oikeasti häntä tappaisi? James mietti sydän pamppaillen. Ei kai tyttö todella niin sekaisin voinut olla? Tämähän oli halunnut kuitenkin auroriksi, ei tämä nylkisi häntä hengiltä vain sen takia, että tämän tyttöystävä oli rakastunut häneen ja jättänyt tämän –
   ”Minä aion tappaa sinut”, Aqualine kuiskasi silmät kiiluen, mielipuolinen hymy paksuilla huulillaan. James saattoi tuntea tämän hengityksen kasvoillaan ja oli iloinen, kun se ei muistuttanut koiran hengitystä vaikka itse tyttö muistuttikin erehdyttävästi verenhimoista räksyttäjähurttaa. ”Kuolonsyöjät hyökkäävät tänne millä hetkellä hyvänsä ja kaikki luulevat heidän tehneen sen.”
   Tyttö todella oli mielenvikainen.
   ”Saat puhua”, Aqualine henkäisi. ”Onko sinulla viimeisiä sanoja?”
   James tunsi kurkkunsa paineen hellittävän. ”ISIIIIIIIIIIIII!” hän karjaisi niin lujalla äänellä, että koko vessa raikui. Aqualine läimäytti häntä kasvoihin ja Jamesia melkein nauratti kivun kyyneleet, jotka kohosivat hänen silmiinsä.
   ”Idiootti! Ole hiljaa!”
   Paine tukki taas hänen kurkkunsa. James mulkoili Aqualinea. Hän ei ollut koskaan vihannut ketään niin paljon. Viha tykytti hänen suonissaan ja sydämessään ja hän ei halunnut mitään muuta niin kovasti kuin tunkea taikasauvansa suoraan tytön nenään, niin syvälle että se tökkisi tämän typerät aivot muusiksi. Hän ei millään tahtonut uskoa elämänsä todella päättyvän näin, tämän raivostuttavan koiralesbon kynsissä Taikaministeriön vessanpönttöjen läheisyydessä.
   ”Aqua?”
   Aqualine hätkähti ja Jamesin vartalon läpi pyyhkäisi helpotuksen aalto, jota seurasi pieni huolen vivahde. Ava seisoi laatoitetun huoneen oviaukossa ja tuijotti heitä suu auki, taikasauvaa kädessään puristaen.
   ”Ava”, Aqualine kuiskasi ja tuijotti entistä tyttöystäväänsä.
   ”Mitä hittoa täällä tapahtuu?” Ava tiuskaisi.
   Aqualine ei vastannut. Tyttö tuijotti edelleen Avaa näyttäen siltä kuin silmät pullistuisivat päästä millä hetkellä hyvänsä. Vasta, kun latautunut tuijotus kesti kestämistään James tajusi, ettei Aqualine tuijottanut Avaa, vaan tämän pientä vatsakumpua.
   ”Sinä olet raskaana”, Aqualine hönkäisi lopulta tärisevällä äänellä.
   James tunsi kurkkunsa paineen hellittävän ja pakottavan jäykkyyden katoavan vartalostaan. Hän loikkasi Aqualinen niskaan ja kellisti tämän lattialle. Tyttö oli lötkö kuin räsynukke. James istahti tytön rinnan päälle ja osoitti tätä taikasauvallaan suoraan kasvoihin.
   ”James!” Ava huudahti varoittavasti. Aqualinen siniset silmät porautuivat syvälle Jamesin silmiin ja ne olivat täynnä vihaa, halveksuntaa ja murhanhimoa.
   ”Minä saisin sinut lukkojen taakse murhayrityksestä”, James murisi Aqualinelle matalalla äänellä.
   ”Niin sinun kannattaisikin tehdä”, Aqualine huoahti silmät raivoa täynnä. ”Minä nimittäin vielä tulen ja katkaisen niskasi, nilkki.”
   James tipahti polvilleen laattalattialle Aqualinen kadotessa pienen poksahduksen saattelemana ilmaan. Ava nyyhkäisi ja heittäytyi hänen viereensä. Tyttö nosti kätensä hänen kasvoilleen.
   ”Mitä hän teki sinulle? Sattuuko sinuun? Kuulin sinun huutavan - ”
   ”Sinun entinen naisesi on täysi kaheli, nainen”, James virkkoi inhoten. ”Hän komensi minut tänne ja olisi tappanut minut, jos et olisi tullut järkyttämään häntä perunahirviövatsallasi.”
   Avan kasvoille valuivat surulliset kyyneleet. ”Hän on ihan sekaisin.”
   ”Sitä minä olen sinulle yrittänyt selittää jo melkoisen monta kuukautta”, James huokaisi ja veti Avan syliinsä. ”Älä itke, kulta.”
   ”Hän murtui täysin, kun näki – ”
   ”Niin teki”, James tokaisi inhoten. ”Komennuskirouskin raukesi hänen järkytyksestään.”
   ”Hän ei koskaan anna minulle anteeksi”, Ava nyyhki.
   James hymähti. ”Tuskin hän sinua kohtaan kantaa niin paljon kaunaa kuin minua. Saan koko loppuelämäni vilkuilla olkani taakse Aqualinen raivoisien murhayrityksien pelossa.”
   Ava naurahti tukahtuneesti aivan kuin ajatus olisi ollut tytön mielestä naurettava. James huokaisi ja silitti tyttöystävänsä silkkisiä hiuksia.
   ”Palataanko tanssilattialle? Olisi mukavaa pitää vielä hetken ajan hauskaa ennen kuolonsyöjien saapumista.”

*   
   
Roxanne nojasi päätään Jasperin rintaa vasten eikä voinut heidän siinä musiikin tahdissa huojuessaan olla toivomatta olevansa jonkun muun tismalleen samannäköisen pojan syleilyssä. Oli hassua, kuinka erilaiset Jasper ja Jacob keskenään olivatkaan, vaikka näyttivätkin toistensa kopioilta. Jasperista huokui turvallisuus ja varmuus, kun taas jos Jacob olisi pidellyt häntä tällä tavoin… no, Roxanne oli melko varma, että häntä olisi kiihottanut ja naurattanut ja hänen varpaansa olisivat kipristelleet Jacobista huokuvan viekkaan salaperäisyyden voimasta.
   Missä Jacob oikein luuhasi? Roxanne oli nähnyt poikaa viimeksi jouluaattona ja siitä oli jo yli viikko. Roxannen vatsaa kouraisi ikävästä ja häntä kismitti. Eikö Jacobilla ollut häntä ikävä lainkaan? Surunaalto pyyhkäisi hänen ylitseen. Ehkä hän oli Jacobille vain makea lihakimpale, jota oli kiva lipoa silloin tällöin kun sattui lähistöllä olemaan.
   ”Onko kaikki hyvin?” Jasper kysäisi ja siirsi päätään hieman taaksepäin, jotta saattoi katsoa hänen kasvojaan.
   Roxanne pakottautui hymyilemään pojalle leveästi. Tämän kasvot olivat niin samanlaiset kuin Jacobin, että hänen vatsaansa koski. ”Totta kai, kuinka niin?”
   ”En tiedä, tuli vain sellainen outo tunne”, Jasper kertoi olkiaan kohauttaen ja veti hänet takaisin lähelleen. Roxannesta se oli suloista. Jasper yleensä väisteli ihmisten kosketusta, mutta Roxannea tämä piteli lähellään hyvin luonnollisesti, ilman jännitteitä. Ehkä poika oli tottunut hänen läheisyyteensä kaikkien heidän tukiopetustuntiensa aikana.
   Roxanne näki Jamesin ja Avan kävelevän napostelupöytien luokse toisiinsa tiiviisti nojaten. Ava näytti siltä kuin olisi itkenyt. Olivatkohan tytön ylikierroksilla käyvät hormonit yllättäneet pariskunnan vai oliko jotakin muuta ikävää tapahtunut?
   Rose ja Scorpius pyörähtivät heidän ohitseen ja Roxanne kohtasi Rosen ruskeiden silmien katseen virnistäen. Vaikkei Scorpius näyttänytkään omalta itseltään, Roxanne oli varma pojan olevan Scorpius, sillä kukaan muu poika ei olisi voinut saada Rosea säteilemään noin onnellisen näköisenä. Kaksikko näytti siltä kuin heillä olisi ollut jokin kahdenkeskinen salaisuus ja Roxanne painoi mieleensä, että tivaisi jossakin vaiheessa Roselta, mistä he olivat oikein keskenään supisseet.
   ”Mennäänkö istumaan hetkeksi?” Jasper kysäisi musiikin vaihtuessa jälleen hieman vauhdikkaammaksi. Roxanne huomasi nuoren professorin tähyilevän jatkuvasti ympärilleen kuin olisi melkein innoissaan odottanut kuolonsyöjien saapuvan paikalle keskeyttämään juhlat. Ehkä Jasper vietti aikaansa mieluummin kuoliksia vastaan taistellen kuin tanssien.
   Roxanne nyökkäsi. He lähtivät kävelemään kohti salin reunustaa, kun heidän eteensä astahti veelamainen tyttö, Roxannen kasvot olivat törmätä tämän uhkeaan rintavarustukseen. Hänet valtasi outo halu puristaa toista valtavaa melonia ihan vain testatakseen, oliko se aitoa luomutavaraa vai muovia.
   ”Terve, Megan”, Jasper tervehti. Roxanne nosti kasvonsa pullistelevista rinnoista tytön kasvoihin. Megan oli kuorruttanut kasvonsa paksulla meikkikerroksella ja näytti kaikessa pitkässä ja leveäharteisessa upeudessaan epätodellisen kauniilta.
   ”Moi, Jasper”, Megan tervehti reippaalla äänellä ja nyökkäsi sitten Roxannelle hieman välinpitämättömästi. Roxanne irvisti.
”Mitä Tylypahkaan kuuluu?” Megan kysyi kuulostaen siltä kuin olisi oikeasti halunnut kysyä jotakin aivan muuta.
”En tiedä, minä olen joululomalla”, Jasper hymähti ja katsoi Megania odottavasti aivan kuin olisi aavistanut tällä olevan vielä jotakin asiaa.
”Onko Jacob täällä?” Megan kysyi ääni kuulostaen hieman äskeistä kimeämmältä.
   Jasperin kasvot pysyivät peruslukemilla. ”En usko. En ole nähnyt häntä moneen päivään.”
   Megan ei näyttänyt pitävän tiedosta. ”Hän on vältellyt minua jo viikkoja.”
   ”Hänellä on ollut paljon puuhaa”, Jasper kertoi.
   Roxannea ärsytti. Hän tiesi, että ennen Jacobin kuolemaa Megan oli ollut pojan tyttöystävä, Jacob oli itse kertonut hänelle niin. Nyt häntä mietitytti, oliko pariskunta jatkanut seurustelua tai jotakin siihen liittyvää aktiviteettia sen jälkeen, kun Jacob oli heidän kaikkien avustuksella palannut elävien kirjoihin.
   ”Mitä puuhaa?” Megan tivasi. Jasper näytti vetäytyvän kuoreensa.
   ”En minä hänen menoistaan tiedä.”
   ”Miksi Jacob sinua kiinnostaa?” Roxanne tahtoi tietää. Megan kääntyi katsomaan häntä epäuskoisesti.
   ”Ei sillä, että asia sinulle kuuluisi tippaakaan, mutta minulla on tapana haluta tietää, missä minun poikaystäväni luuhaa.”
   ”Poikaystävä?” Roxanne kiinnostui ja mustasukkainen raivo poltteli hänen näkökenttäänsä. ”Minä luulin sinun ryhtyneen lesbiaaniksi.”
   Megan hymähti. ”Minun asiani ja joustavat seksuaaliset suuntautumiseni eivät tietääkseni kuulu sinulle, ipana.”
   Roxannea ärsytti. ”Minä näin, kun sinä ja Aqualine lipittelitte toistenne kitarisoja hyvin keskittyneesti vain muutamia päiviä sitten.”
   Megan katsoi häntä odottavasti tummat kulmakarvat koholla. ”Entä sitten?”
   ”Eikö se silloin tarkoita Aqualinen olevan sinun tyttöystäväsi ja Jacobin olevan poissa laskuista?”
   Megan virnisti omahyväisesti. ”Yksiavioisuus on mahdottoman tylsää.”
   Jasper näytti siltä kuin olisi poistunut keskustelusta aikapäiviä sitten ja katseli taivaisiin avautuvaa kattoa heidän yllään. Roxanne mulkoili Megania ja harmitteli päänsä sisällä sitä, ettei osannut kirota ketään. Meganin naama suorastaan huusi lepakonräkäkirousta. Ehkä hänen pitäisi pyytää Lillerolta hieman apuja.
   Megan näytti kyllästyneeltä. ”Jasper, jos näet Jakea, käske häntä tulemaan luokseni.”
   ”Juu”, Jasper lupasi. Megan nyökkäsi, loi Roxanneen vielä halveksuvan katseen ja viiletti sitten tiehensä.
   ”Ärsyttävä bimbo”, Roxanne mumisi inhoavasti. Hänen sisällään kyti jäätävä raivo ja levottomuus valtasi hänet, hän olisi halunnut etsiä Jacobin käsiinsä ja tivata tältä, olivatko asiat oikeasti niin kuin Megan väitti. Eihän Jacob millään voinut olla Meganin poikaystävä! Poikahan oli viimeisten muutaman kuukauden ajan viettänyt hyvin tiiviisti yönsä Roxannen lämpöön kietoutuneena… mutta Roxanne mietti kaikkia niitä öitä, kun hän oli maannut yksinään pylvässängyssään Lilyn kuorsausta kuunnellen… missä Jacob olikaan ollut kaikkina niinä öinä? Eipä tämä ollut koskaan vaivautunut hänelle sitä kertomaan.
   ”Hmm”, Jasper mutisi. Roxanne näki nuoren professorin vilkaisevan häntä kulmiensa alta tietäväisesti ja samassa hän oli varma, että Jasper oli hyvin tietoinen kaikesta, mitä hänen päänsä sisällä liikkui. Jasper vietti niin paljon aikaa hiljaa itsekseen toisia ihmisiä tarkkaillen, että tällä oli taito kuulla ja aavistaa asioita, mitä ei ääneen sanottu.
   Roxannella oli epämiellyttävä olo, mutta hän karisti sen määrätietoisesti pois iholtaan. Hän ja Jasper menivät napostelupöytien luokse, Jasper näki suuren juusto- ja keksikasan ja näytti unohtavan hänen olemassaolonsa kokonaan syöksähtäessään niiden kimppuun. Roxanne näki Fredin ja Hugon heittelevän toisiaan viinirypäleillä ja viiletti veljensä taakse. Hugo virnisti hänelle Fredin kainalon alta ja viskasi viinirypäleen suoraan hänen odottavaan suuhunsa.
   Roxanne nielaisi rypäleen ja nauroi Fredin käännähtäessä ympäri. ”Onko teillä tylsää?”
   ”Jep”, Fred töksähti.
   ”Niinkin voisi sanoa”, Hugo kertoi ja asteli hieman lähemmäksi heitä.
   ”Joo, olen sitä mieltä, että kuolonsyöjät voisivat jo käydä kimppuumme”, Fred tokaisi.
   ”Miksi te ette ole tanssittamassa tyttöjä?” Roxanne ihmetteli. Jasper tuli heidän luokseen kantaen suurta tarjotinta täynnä erilaisia keksejä. Poika istahti vapaana olevalle penkille heidän viereensä ja ryhtyi napsimaan herkkujaan huolettomasti.
   ”Hugeli ei löytänyt Gabriellaa mistään”, Fred kertoi virnistäen ja sai Hugolta kevyen muksauksen olkapäähän.
   ”En kyllä edes etsinyt.”
   ”Niin varmaan”, Fred kiusasi.
   Roxannelle tuli yhtäkkiä kummallinen aavistus siitä, että joku katseli häntä. Hän nosti katseensa ja kohtasi vihreiden silmien keskittyneen tuijotuksen. Jacob seisoi salin laidalla ja nojasi seinää vasten nostetamaansa käteen rennosti, viekas hymy kasvoillaan karehtien aivan kuin tällä ei olisi ollut minkäänlaista huolta mistään tai kiire minnekään. Jacob virnisti veikeästi heidän katseidensa kohdatessa ja Roxannen sydän sykähti.
   ”Minä menen käymään pissalla”, Roxanne inahti ja hylkäsi ystävänsä napostelupöytien luokse.
   ”Liikaa informaatiota”, hän kuuli Fredin mutisevan takanaan.
   Jacob näki hänen lähestyvän ja hymyili entistäkin leveämmin sujahtaessaan nurkan taakse uteliaiden katseiden ulottumattomiin. Roxanne näki sivusilmällään Lilyn ja Shawnin tyrkkivän tietään kohti Hugoa ja Frediä juhlavieraiden joukossa ja hän sujahti värikkäästi pukeutuneiden nuorten noitien taakse, ettei Lily vain näkisi häntä.
Roxanne puolittain juoksi Jacobin luokse peläten tämän katoavan hetkellä millä hyvänsä ilmaan.
   Jacob nojaili seinään kapealla käytävällä. Tämä näytti niin lutuisen hyvältä, että Roxannen vatsaa kouri. Pojan tiivis katse lipui hänen vartaloaan pitkin.
   ”Oletpas sinä sievä.”
   ”Sinä olet kunnossa”, Roxanne huoahti ja tarttui Jacobin kasvoihin. Poika todella näytti vahingoittumattomalta. Hienoa.
   Roxanne tönäisi Jacobia kiukkuisesti ja vähemmän varovaisesti. ”Missä sinä olet oikein ollut? Miksi tissi-Megan sanoo sinua poikaystäväkseen?”
   ”Au!” Jacob inahti ja hieroi käsivarttaan. ”Miksi sinä muksit minua?”
   Roxanne risti kätensä puuskaan. ”Tällainen peli ei vetele, herra hyvä! Vastaa minulle!”
   Jacob virnisti. ”Herra hyvä? Oletko sinä käynyt jonkinlaisen käytöstapakoulun sitten viime näkemämme?”
   ”Viime näkemisestämme on suurin piirtein kolme vuotta, olen hyvinkin voinut ehtiä tehdä vaikka mitä riettauksia sillä välin!” Roxanne sihahti.
   ”Viime näkemisestämme on seitsemän päivää”, Jacob oikaisi hitaasti ja katseli häntä kuin olisi lievästi pelännyt hänen menettäneen viimeisetkin järjenrippeensä. ”Oletko sinä joutunut vaikeuksiin sinä aikana?”
   ”En, mutta sinä olet, nimittäin minun kanssani. Minä en pidä tällaisesta touhusta ollenkaan, ettäs sen tiedät! Ensinnäkin, en tiennyt yhtään oletko kunnossa ja mitä sinä teet ja onko sinulla yhtään ikävä minua – ”
   Jacob keskeytti hänet tarttumalla hänen kasvoihinsa ja painamalla huulensa lujaa hänen huulilleen. Suudelma tuntui hukuttavan Roxannen alleen, kuohuvan kuumat tunteet läikähtelivät kutsumattomasti hänen sisälleen ja Jacobin maku tuntui kietovan hänet peräänantamattomasti syvälle pauloihinsa. Pojan jänteikkäät kädet hänen ympärillään saivat hänet tuntemaan olonsa mahdottoman pieneksi.
Jacob nojasi otsaansa hänen otsaansa. ”Minulla oli kuolismenoja. Ja kyllä, minulla oli ikävä sinua, niin ikävää ja omituista kuin se onkin. Ja ei, Megan ei ole minun tyttöystäväni, ainakaan minun tietääkseni. Minä olin vähän niin kuin sellaisen käsityksen alaisena, että minä ja sinä olemme jotakin sellaista.”
   Roxanne hymyili. ”Hienoa. Ai mitä sellaista?”
   Jacob kohautti olkiaan näyttäen huvittuneelta. ”En minä tiedä. Tyttöystävä-poikaystävä-hölynpöly-sellaista?”
   Roxanne näykkäisi pojan alahuulta kaiken kiukkunsa unohtaneena. ”Kivaa.”
   Jacob naurahti ja puristi häntä hieman lähemmäksi vasten vartaloaan. ”Sinä olet aika hassu, tiesitkö sinä sitä?”
   ”Tiesin”, Roxanne naurahti. ”Mukavaa, että sinäkin olet tietoinen asiasta.”
   ”Hah.”
   ”Ovatko kuolonsyöjät tulossa kiduttamaan meitä?”
   ”Jep”, Jacob huoahti ja suki hiuksia hänen kasvoiltaan sivuun. ”Siksi minä tänne tulinkin ennen kuolonsyökamujani. Ajatus sinusta poukkaroimassa avada kedavrien keskellä surkeine sauvatyöskentelyinesi oli oikeastaan sietämätön.”
   ”Hei, sinun jos kenen pitäisi tietää minun sauvatyöskentelyni olevan erinomaista”, Roxanne oikaisi ja iski pojalle silmäänsä. Hänen päähänsä pälkähti jostakin kumman syystä ajatus, että kuka vain olisi saattanut tulla käytävälle ja nähdä heidät, mutta hän ei jaksanut välittää varoituksia kuiskivasta mielestään juuri sillä hetkellä, kun hän vihdoinkin näki Jacobin kaikessa ihanassa lihassaan aivan kättensä ulottuvilla.
   Jacob purskahti nauruun ja halasi häntä. ”Tarkoitin taikasauvatyöskentelyä.”
   ”Aaaa!”
   Jacob nauroi vieläkin painaessaan huulensa taas hänen huulilleen. Roxanne kietoutui tiiviisti pojan jäntevää vartaloa vasten, autuaan onnellisena siitä, että tämä viimeinkin oli hänen lähellään ja suuteli häntä niin kuin ei haluaisi koskaan lopettaa –
   ”Et. Voi. Olla. Tosissasi.”
   Lilyn ääni iskeytyi Roxannen tajuntaan kauhunsekaisena humauksena. Hän hätkähti irti Jacobista ja kääntyi katsomaan parasta ystäväänsä, joka tuijotti heitä siniset silmät päästä pullottaen, suu auki ja kasvot aavemaisesti siinä heidän silmiensä edessä kalveten. Roxanne saattoi melkein nähdä, kuinka suuttumus, pettymys ja loukkaantuminen hyökyivät Lilyyn ja lopulta kylmä raivo sokaisi tämän ja tuntui räjähtävän ulos tämän ihosta. Punaiset hiukset näyttivät sähköistyvän.
   ”Sinä olet kaiken aikaa pelehtinyt murhaajan kanssa!” Lily kiljaisi kovalla, raivosta tärisevällä äänellä. ”Tämä selittää kaiken! En yhtään ihmettele, ettet kertonut minulle!”
   ”Ei, Lily, ole kiltti – ” Roxannen sydäntä kouri. Lily katsoi häntä kuin hän olisi ollut mitätön maan fletkumatonen, säälittävä, likainen ja limainen –
   ”Kuvottavaa!” Lily kiljui ja loi tyyneltä näyttävään Jacobiin syvää halveksuntaa kuvastavan katseen. ”Hän murhasi sinun veljesi tyttöystävän! Kuinka sinä voit olla näin helvetin typerä, Rox?”
   ”Lils, ole hiljaa!” Roxanne huudahti. ”Kaikki kuulevat!”
   ”Hyvä!” Lily kiljui entistäkin kimeämmällä äänellä. ”Kaikkien pitäisikin kuulla, kuinka sairas sinä olet! Sinut pitäisi pistää hoitoon, Rox, sinä olet sekaisin päästäsi!”
   ”Kuulehan nyt, neiti Tiukkapipo”, Jacob tuhahti, ”mitäpä jos sinä pitäisit huolta omista asioistasi ja minä ja Roxanne pitäisimme huolta omistamme?”
   ”Ole sinä hiljaa! Kuinka sinä kehtaat? Sinä olet murhaaja! Sinun pitäisi olla lukkojen takana!”
   ”Sinun isäsi tuntuu olevan toista mieltä”, Jacob huomautti kuulostaen huvittuneelta.
   ”Minun isäni reagoi maailman tuhoavaan kolmanteen maailmansotaan järjestämällä tanssiaiset, joten luottamukseni isäni loogiseen päättelykykyyn on tällä hetkellä melko kyseenalainen!” Lily karjaisi.
   ”Mielestäni tuo kuvastaa herttaista huumorintajua”, Jacob tokaisi ja katsoi Lilyä aivan yhtä inhoten kuin tämäkin katsoi häntä.
   ”Mitä täällä tapahtuu?” Roxannen kauhuksi Shawn, Fred, Hugo ja Jasper tulivat käytävälle kaikkien kasvoilla samat ihmettelevät ilmeet, taikasauvat ojossa kuin puoliksi odottaen kuolonsyöjien hyökänneen. ”Mitä te oikein kiljutte täällä?”
   Roxannen sydän tuntui jäätyvän hänen rinnassaan. Hän tiesi, mitä oli tapahtumassa, eikä ollut mitään keinoa estää sitä.
   ”Roxyn salainen rakastaja on paljastunut!” Lily huudahti dramaattisesti, ääni vieläkin raivosta vääristyneenä. Tyttö osoitti vapisevalla sormella Jacobia. ”Onko mikään ihme, ettei hän salasi sen näin pitkään?”
   Roxanne näki veljensä jähmettyvän Lilyn sanojen osuessa tietoisuuteen. Ruskeat silmät käväisivät Roxannessa, lipuivat Jacobiin ja palasivat sitten Roxanneen. Fred haukkoi henkeään. Pisamaiset kasvot kalpenivat vitivalkoisiksi, kädet puristuivat nyrkkiin ja suu avautui kuin äänettömään kauhunhuutoon.
   Roxanne ei tiennyt, mitä odotti veljeltään. Hän ei kyennyt katsomaan mitään muuta kuin Fredin vitivalkoisia kasvoja. Tappaisiko Fred Jacobin? Kuristaisiko tämä ainokaisen sisarensa? Pyörtyisikö tämä?
   Hetki oli niin jännittynyt, että Roxanne tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn. Kukaan ei sanonut mitään. Roxanne saattoi kuulla sydämensä järkyttyneen sykkeen korvissaan ja verensä kuohuvan suonissaan.
   Fred siirsi katseensa Roxannen silmiin ja hän nielaisi nähdessään niissä kylmää, halveksuvaa vihaa. He tuijottivat toisiaan ja Roxanne saattoi melkein tuntea, kuinka Fred rakensi paksun muurin heidän väliinsä, vetäytyi pois hänen luotaan, hylkäsi hänet. Fredin ääni oli täysin väritön ja kylmä, kun tämä tokaisi: ”Sinä olet kuollut minulle.”
   Ja sitten Fred käännähti kannoillaan ja marssi tiehensä. Jacob hengähti helpottuneena. Hugo vilkaisi Roxannea kulmiensa alta ja ryntäsi parhaan ystävänsä perään.
   ”Tajuatko sinä, mitä sinä juuri teit?” Roxanne kuiskasi heiveröisellä äänellä Lilylle. ”Hän ei anna minulle koskaan anteeksi.”
   Lily tuijotti häntä vihamielisesti takaisin. Shawn näytti vaivaantuneelta tytön vieressä. Jasper ja Jacob katselivat toisiaan silmiin kuin olisivat käyneet sanatonta keskustelua keskenään.
   ”Ehkä sinun olisi pitänyt miettiä sitä vähän aikaisemmin!” Lily kivahti.
   Roxanne tunsi kyyneleiden kastelevan kasvonsa ja hänen jalkansa tutisivat aivan kuin olisivat varoittaneet häntä siitä, että ne pettäisivät hänen allaan millä hetkellä hyvänsä. Lily tuhahti halveksuvasti, käännähti kannoillaan ja veti hämmentyneen ja kiusaantuneen Shawnin perässään takaisin tanssisaliin.
   Roxanne tunsi itkun ja järkytyksen tärisyttävän vartaloaan. Jacob kietoi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet syliinsä. ”Shh, kyllä se siitä. Kuka välittää, mitä se typerä Punapää vaahtoaa?”
   ”Toivottavasti se siitä. Apinat…” Jasper mutisi, loi heihin kummallisen synkän katseen ja lähti muiden perässä takaisin tanssisaliin jättäen heidät kahden.
   ”He eivät anna minulle ikinä anteeksi”, Roxanne itki vasten Jacobin rintaa.
   Jacob silitti hänen hiuksiaan. ”Totta kai he antavat. Mitä se sitä paitsi heille kuuluu, kenen kanssa sinä kaulailet? Kuka sinun kaltaisellesi tättähäärälle voisi olla kauhean kauaa vihainen?”
   Roxanne naurahti ja pieni räkäkupla räjähti hänen sieraimestaan. ”Mikä on tättähäärä?”
   ”Sinä olet”, Jacob mutisi ja painoi huulensa hänen hiuksiinsa. Roxannesta tuntui siltä kuin hänen sydämensä olisi juuri revitty riekaleiksi, mutta hän oli onnellinen siitä, että Jacob oli hänen luonaan liimaamassa palasia paikoilleen.

*

Harry piteli Ginnyä lähellään ja antoi tarkkaavaisen katseensa kiertää salia tanssin lomassa. Kuolonsyöjillä meni kauemmin kuin hän oli odottanut.
   ”Mikä tässä oikein kestää?” Harry mumisi kärsimättömästi.
   ”Kyllä he tulevat”, Ginny sanoi väsyneesti nojaten päätään hänen rintaansa vasten. Heidän askeleensa liikkuivat täydessä sopusoinnussa toisen askeleita myötäillen. ”Eikö sinusta ole mukavaa vähän irrotella näin uuden vuoden kunniaksi?”
   Harry naurahti. ”Omituista kyllä, mutta itse asiassa on.”
Hän ei oikeastaan koskaan ollut ollut juhlista nauttivia ihmisiä, mutta kun hän katseli ympärilleen ja näki Albuksen ja Amelien tanssivan toisiinsa tiiviisti nojaten, näki Lilyn huitomassa hurjasti käsiään selittäen ilmeisen tuohtuneena jotakin Shawnille ja näki Jamesin tanssivan jonkinlaista napatanssia Avan nauraessa tälle, hän ei voinut olla ajattelematta, että nämä olivat yhdet parhaimmista juhlista, joissa hän koskaan oli ollut.
   Hän ei tuntenut pelkoa tai ahdistusta. Ainoastaan riemua, rakkautta ja myötätuntoa.
   Ron ja Hermione tanssivat heidän lähellään ja Harrya nauratti Ronin ylväs ilme, kun tämä piteli Hermionea käsivarsillaan. Ron näki hänen katseensa ja vinkkasi hänelle silmäänsä. Harry tirskahti ja Ginny nosti kasvonsa katsoakseen häntä.
   ”Mikä nyt on niin hauskaa?”
   ”Ron.”
   Ginny irvisti ja vilkaisi veljeään. ”Juu, no kyllä tuota naamaa katsellessa alkaakin naurattaa.”
   ”Hah.”
   ”Luuletko kaiken menevän hyvin, Harry?” Ginny kysäisi levottoman näköisenä. Vaimon kasvot olivat hieman kalpeat. ”Minua hermostuttaa.”
   ”Ihan turhaan”, Harry rauhoitti. ”Mikä voisi mennä pieleen?”
   Ginny hymähti. ”Melkein mikä tahansa.”
   ”Etkö sinä luota minuun?”
   ”Totta kai luotan, mutta  - ”
   ”Ei muttia. Minä tiedän mitä teen.”
   Ginny katsoi häntä tiiviisti silmiin ja näki hänen silmissään ehkä jotakin, mikä rauhoitti tämän. Vaimo nyökkäsi ja laski päänsä jälleen hänen rintaansa vasten. Sitten tämä yhtäkkiä nosti päänsä jälleen. ”Mitä ihmettä James oikein puuhaa?”
   Harry vilkaisi esikoistaan ja naurahti. Napatanssiesitys oli kerännyt lisää katsojia ja nyt juhlavieraat hurrasivat ja kannustivat Jamesin lanteita entistäkin keinuvampaan esitykseen. ”Onkohan hän oikeasti meidän lapsemme?”
   ”En ole enää varma”, Ginny mutisi synkästi, muttei voinut olla nauramatta.
   Ja sitten tapahtui se, mitä kaikki olivat odottaneet koko illan ajan. Kuului kymmeniä poksahduksia, musiikki sammui ja kimaltelevat keijukaiset sammuttivat hetkeksi valonsa ennen kuin alkoivat taas loistaa säikähdykseltään. Tummiin kaapuihin pukeutunut valtaisa kuolonsyöjäjoukkio seisoi vaikuttavana rivistönä salin keskellä ja jokainen heistä piteli taikasauvaa tiukasti kädessään.
   Harry ei aikaillut, vaan vetäisi Ginnyn tiukasti syliinsä ja ilmiintyi korokkeelle salin keskelle. Ron ja Hermione ilmiintyivät heidän viereensä vain muutamia hetkiä heidän perässään. Harry nosti molemmat kätensä ilmaan rauhan merkiksi ja mutisi sanattoman melutusloitsun ennen kuin puhui. ”Minä haluan puhua Isabella Volrangelle.”
   Tumma kuolonsyöjäarmeija ei liikahtanutkaan. Juhlavieraat olivat hajaantuneet tanssilattialta salin reunustoille ja kaikkien taikasauvat näyttivät olevan valmiusasennossa taisteluun, taisteluun, jota ei tulisi, niin Harry oli päättänyt. Ei tällä kertaa.
   Samassa kuului tuhatpäinen henkäys, kun kaikki salissa olevat hätkähtivät jotakin, mitä Harry ei nähnyt. Hermione hänen vieressään käännähti salamana ympäri taikasauva koholla.
   Harrykin kääntyi ympäri. Hän näki takanaan seisovan pitkän, nuoren naisen, jolla oli kauniit, teräväpiirteiset kasvot ja suuret harmaat silmät. Naisen pitkä, ruskea tukka oli käkkärällä ja valui pitkälle selkään.
   Nainen näytti viekkaalta ja katseli Harrya, Ronia, Ginnyä, Hermionea ja taikakansaa ja kuolonsyöjäarmeijaa heidän takanaan kuin viekas kissa, joka olisi katsellut valtavaa hiirilaumaa. Naisen silmät näyttivät palavan mielenkiinnosta.
   Alhaalla naisen takana seisoi punasilmäinen, pitkänhuiskea tumma mies Thomas ja tämän takana istua nökötti valtava susiarmeija maassa läähättäen. Jokaisella sudella oli kiiluvan keltaiset silmät ja niiden kaikkien katse oli kohdistunut suoraan Harryyn.
   ”Hassua”, kuiskasi Isabella Volrange yllättävän keimailevalla, lapsekkaalla äänellä. Harry oli kuvitellut sen päänsä sisällä samankaltaiseksi kylmäkiskoiseksi ja jäykäksi kuin Bellatrix Lestrangen ääni. ”Tanssiaiset. Miksi?”
   ”Minulla on sinulle ehdotus”, Harry ilmoitti kädet edelleen koholla. Hän halusi saada nopeasti asiansa sanottua ennen kuin kuolonsyöjät ja sudet hyökkäisivät ihmisten kimppuun.
   ”Ehdotus?” Isabella Volrangen tuuhearipsiset silmät näyttivät leviävän hämmästyksestä ja ääni värähti mielenkiinnosta. ”Harry Potterilla on minulle ehdotus?”
   Nainen vaikutti melkein lapselliselta, Harry mietti. ”Niin. Minä olen käynyt rakkauden huoneessa ja olen nähnyt valon.”
   ”Valon?” uusi taikaministeri otti muutaman notkean askeleen lähemmäksi häntä aivan kuin ei olisi voinut vastustaa kiusausta. ”Minäkin haluan nähdä valon. Minäkin haluan rakkauden huoneeseen.”
   ”Huone tuhoutui”, Harry kertoi. ”Se räjähti, kun tulin ulos. Sen tarkoitus oli paljastaa salaisuutensa vain yhdelle henkilölle.”
   ”Se paljasti salaisuutensa sinulle”, Isabella Volrange mutisi ja vaikutti surulliselta, pettyneeltä. Nainen mutristi huuliaan. Harrya hämmensi naisen keimailevan lapsellinen käytös. ”Minä olisin halunnut kuulla ne.”
   ”Minä voin kertoa sinulle kaiken”, Harry lupasi. ”Minä haluan vain sinun sanasi siitä, ettei yhteenkään viattomaan henkeen enää kosketa. Käske armeijaasi laskemaan aseensa.”
   Isabella pyöritteli hartioitaan ja naksautti kieltään. ”Eivät he laske aseitaan, ei, he ovat minun turvani, minun aseeni.”
   ”Minä en halua, että keneenkään sattuu”, Harry huoahti, pitäen tietoisesti äänensä hyvin rauhallisena ja päämäärätietoisena. ”Lupaan, etten tahdo sinulle tai joukoillesi mitään pahaa. Minä haluan vain rauhaa.”
   ”Rauhaa”, toisti Isabella ja katseli häntä silmät palaen. ”Suuri Harry Potter tahtoo rauhaa.”
   ”Niin tahdon”, Harry vakuutti ja hänen äänensä särähti. ”Minä kerron sinulle kaiken mitä ikinä haluat tietää. Ja annan sinulle jotakin, mitä sinun isäsi aina tahtoi.”
   ”Minun isäni?” Isabella näytti jähmettyvän.
   Harry katseli naista. Ginny hengitti hyvin raskaasti hänen vieressään ja Hermione tuntui pidättelevän henkeään. Ainoastaan Ron näytti täysin rauhalliselta ja tyyneltä katsellessaan Isabellaa.
   ”Oletko sinä Voldemortin ja Bellatrixin tytär?” Harry kysyi. Ajatus oli tuntunut naurettavalta jo silloin, kun he olivat Hermionen kanssa päätelleet naisen ulkomuodosta ja nimestä asianlaidan ja vielä selvittäneet epäilystensä todenperäisyyden laajojen tiedostoverkostojensa kautta. He olivat saaneet tietää, että Isabella Volrange oli löydetty viisivuotiaana metsästä. Tyttö oli itse kertonut löytäjilleen nimensä ja puhunut täysin sujuvaa englantia. Suuri susilauma oli totellut pikkuista tyttöä, hoivannut ja ruokkinut tätä. Isabella oli viety pienten noitien ja velhojen orpokotiin, josta tyttö oli karannut vain yli kymmenen vuoden ikäisenä. Kukaan ei ollut nähnyt tai kuullut tytöstä sen koommin. Ennen kuin tämän kuva oli ollut Päivän Profeetassa Uusi Taikaministeri-otsikon alla.
   Isabella kiemurteli mielissään. ”Olen, olen. Olen suuren Pimeyden lordin ja hänen uskollisimman liittolaisensa salaisen ja kielletyn rakkauden hedelmä, piilossa syntynyt, orpona kasvanut, susien keskellä kukoistukseen noussut. Ja nyt olen taikamaailman valtiatar, pimeyden suuruuksien perijätär.”
   Ron nytkähti. Harry ei vaivautunut kertomaan Isabellalle, että Voldemort tuskin koskaan oli tuntenut rakkautta elämässään, vaikka olikin saanut uuden elämän aikaan.
   ”Sinun… isäsi… ei koskaan mitään muuta tahtonutkaan kuin valtaa ja kuolemattomuuden. Sitäkö sinäkin haluat?”
   ”Kuolemattomuus”, kuiskasi Isabella käheällä äänellä. ”Haluan, haluan. Kuolemattomuuden, tahdon. Ikuisen elämän, tahdon. Niin kuin isä.”
   ”Minä annan sen sinulle”, Harry henkäisi sydämensä sykähtäessä.
   Isabella räpytteli silmiään ja tuli lähemmäksi häntä viekkailla, liikahtelevilla askeleillaan. ”Kuinka? Kuinka? Miksi? Valehteletko?”
   ”En valehtele.” Harry kohotti leukaansa. Hän saattoi melkein kuulla satapäisen taikakansan haukkovan henkeään takanaan. ”Saat minun kuolemattomuuteni, jos lupaat, että käytät päättymättömän elämäsi jokaisen hetken tehden tästä maailmasta paremman paikan, eikä yksikään viaton henki joudu enää kärsimään.”

*
Kolme päivää aikaisemmin.

Harry astui valoon.

Valoa.
   Elämä on tarina.
   Rakkaus.
   Me olemme kaikki yhtä. Vain rakkautta. Olemme tehty rakkaudesta. Me kaikki.
   Me olemme yhtä.
   Olemme valoa.
   Vain valoa. Vain energiaa, värähtelyä, lähtöisin rakkaudesta. Rakkaus on kaiken alku, kaiken keskikohta ja kaiken loppu.
   Eikä sillä ole loppua.
   Olemme universumi kokemassa itseään.
Olemme kaikki, emmekä ole mitään.
Olemme vain yhtä.
Yksi ajatus.
   Suurin viisaus on tieto siitä, ettei voi tietää mitään.
   Totuuden voi tuntea. Syvällä sisällä, siellä, minne mieli ei pääse.
   Sieluja.
   Maan vankeina, maa on haastavin planeetta kokea. Ihmiskunta tuhoaa itse itsensä.
Vaikeaa. Kaikki niin vaikeaa.
Siksi on tuhoa. Liian vaikeaa. Sieluille liian pahaa.
Vääristymme.
Ihmiskokemus. Sielulle hurja opetus.
   Olemme sieluja. Valitsemme tämän elämän. Valitsemme kaiken.
   Ajatuksemme tekevät todellisuuden ja todellisuus on vain illuusio. Sielumme näkee illuusion lävitse, mieli taistelee illuusiota vastaan.
   Elämä jatkuu. Aina vain. Päättymätön.
   Ginny. Rakkaus.
   Ron, Hermione. Heidän lapsensa. Rakkautta.
   Minun lapseni, sinun lapsesi. James. Albus. Lily. Rakkautta, rakastan heidän rakkauttaan.
   Tiedä totuus.
   Tiedän totuuden.
   Ei ole totuutta.
   Sinä olet valo.
   Valoa.
   Olet jo nähnyt valon. Muista se, minkä olet muistanut koko ajan.
   Tiedä paikkasi. Sinä olet taikakansan valo.
   Olet ollut aina.
   Valittu.
   Silloin ja nyt.
   Olen valittu.
   Sibylla Punurmio. ”Se, jolla on voima kukistaa pimeyden lordi, lähestyy… syntyy niille, jotka ovat uhmanneet häntä kolmasti, syntyy kun seitsemäs kuukausi kuolee… ja pimeyden lordi merkitsee hänet vertaisekseen, mutta hänellä on voimia joita pimeyden lordi ei tunne… ja jommankumman (molempien) on kuoltava toisen kädestä, sillä kumpikaan ei voi elää, jos toinen on hengissä…”
   Eikä toinen voi kuolla, jos toinen on kuollut.
   Pimeyden lordi, sinun kädestäsi kukistettu, minun kädestäni kukistettu.
   Viattomat sielut pelastettu. Ihmiskokemus voi jatkua.
   Sinä olet poika, joka elää.
   Olen poika, joka elää.
   Olet aina ollut.
   Tulet aina olemaan.
   Kuolematon.
   Taikakansan pelastaja, valittu.
   Vain pimeyden lordin kädestä olisi sielusi matka päättynyt.
   Eikä se nyt pääty lainkaan.
   En tahdo.
   Miksi? Tehtävänäsi on lähettää valon ja rakkauden sanaa eteenpäin.
   Oletko varma?
   Voit antaa päättymättömän lahjasi.
   Kuolemattomuutesi.
   Haluan rauhan. Vain rauhan.
   Ja rakkauden.
   Ja maan valaisee rauha, ihmiskunnan muutos. Tietoisuuden muutos.
   Voit tehdä sen. Voin tehdä sen.
   Anna pimeyden perijättärelle se, mitä hän eniten tahtoo, mitä hänen isänsä tahtoi ennen häntä, se, mikä sinulla on ja mitä et tahdo.
   Voit tehdä mitä tahansa.
   Ajatuksillasi.
   Kaikki on mahdollista.
   Rakasta.
Pelasta. Se on sinun tehtäväsi.
   On aina ollutkin.
   Olet hyvä.
   Olet puhdas.
   Siksi sinut valittiin.
   Valittu.
   Pelasta.
   Voit jakaa elämäsi rakastettujesi kanssa.
   Voin elää heidän kanssaan.
   Sitten tulet takaisin kotiin.
   Jos tahdot.
   Valinta on sinun.
   Pelastan.
   Olet valittu.
   Poika, joka elää.


*

”Se tuntui kestävän ajattoman hetken”, Harry jatkoi kertomustaan. Isabella Volrange tuijotti häntä kissamaisesti, silmät palaen. ”Tiesin kaiken, mutten nähnyt mitään muuta kuin valoa. Tiesin ja tunsin totuuden, minä vain yksinkertaisesti tunsin sen kaiken olevan totta. Ja tuo tunne on vain jatkunut sen jälkeen. Minä olen kuolematon, minä olen poika, joka elää. Ja minä olen valmis antamaan kuolemattomuuteni sinulle, jos sinä vannot minulle viettäväsi loppuelämäsi yrittäen saada rauhan tähän maailmaan.”
   Oli hiljaista. Kaikki olivat aavemaisen hiljaa. Harry ei tiennyt, uskalsiko kukaan edes hengittää.
   ”Minä, kuolematon”, kuiskasi Isabella näyttäen hieman järkyttyneeltä. ”Vain rauhaa.”
   ”Sinun isäsi tahtoi tuhota kaiken ja saada kuolemattomuutensa. Minä voin antaa sinulle sen, mitä sinun isäsi aina tahtoi ja sinä voit pelastaa kaiken.”
   ”Minä, pelastaja”, Isabella sanoi aivan kuin olisi maistellut sanaa. ”Pelastaja. Minä. Vain rauhaa.”
   ”Ja rakkautta”, Harry sanoi. ”Rauhaa ja rakkautta.”
   ”Rakkautta”, kuiskasi Isabella kuin ei olisi koskaan sellaista sanaa kuullutkaan.
   Harry nyökkäsi. Hänen sydämensä takoi kivuliaasti hänen rintaansa vasten. ”Tahdotko sinä kuolemattomuuden? Tahdotko sinä tuoda rauhan ja rakkauden tähän maailmaan?”
   Isabella tuijotti häntä suoraan silmiin. ”Tahdon. Minä tahdon kuolemattomuuden. Rauhan. Rakkautta kaikille. Kaikille. Ihmisille. Eläimille, niin kuin susille. Kaikille rakkautta ja rauhaa, ja sitten olen kuolematon. Ikuisesti elävä.”
   Harryn sydämeen tuntui hulmahtavan lämmin rakkauden aalto. ”Vannotko sinä minulle rikkumattoman valan? Valan siitä, että toimit koko loppuelämäsi rauhan nimissä, viattomia suojellen.”
   ”Rikkumaton vala”, Isabella kuiskasi ääni kehräten. ”Viattomat elävät. Sitten kuolen, jos rikon valani.”
   ”Älä riko sitä”, Harry sanoi.
   ”EI!” huusi Thomas alhaalta salista. Harry hätkähti, hän oli melkein unohtanut olevansa keskellä satapäistä ihmislaumaa. ”Isabella – entä puhdistus?”
   ”Puhdistus, niin, niin”, Isabella mutisi. ”Maan puhdistus. Niin kuin isä tahtoi. Thomas tahtoo.”
   ”Voit puhdistaa maan rakkaudella ja rauhalla”, Harry kähähti. ”Ei viattomien veren vuodatuksella.”
   ”Pidän siitä, pidän tästä”, Isabella kertoi hymyillen leveästi paljastaen täydellisen valkoisen hammasrivistön. ”Minä, rauhan tuoja, minä, pimeyden perijätär, kuolematon, rauhan pelastaja.”
   ”Niin.” Harry ojensi kätensä. ”Rikkumaton vala.”
   Isabella astui lähemmäksi kättä ja katseli sitä kuin olisi lievästi pelännyt sen purevan. ”Minä vannon ja saan kuolemattomuuden. Sitten olen pelastaja.”
   ”Tyttö, joka elää”, Harry sanoi ja hymyili.
   Isabella tuijotti hänen hymyään. ”Sinusta minä pidän, Harry Potter. Sinä olet hyvä.”
   ”Sinäkin olet hyvä”, Harry sanoi. ”Me olemme kaikki hyviä, syvällä sisimmässämme.”
   Isabella tarttui hänen käteensä, eikä taikasauvoja tarvittu. Heidän kätensä alkoivat loistaa kirkasta valkeaa valoa, joka oli niin kirkas, että se sokaisi hetkeksi kaiken, koko Taikaministeriön ja tähtitaivaan heidän yläpuolellaan.
   Vuosi 2024 oli alkanut.
   
   
   
   
   

   
   

   
   
   
   
   
   



Poissa Raparperi

  • Pahislynkkarikerhon puheenjohtaja ;)
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 43. osa part2 23.4.
« Vastaus #91 : Huhtikuu 23, 2014, 14:09:54 »
Vau, osaat kyllä yllättää aina vain uudestaan. Minä en ollut yhtään pettynyt tähän lukuun, päinvastoin, jos kirjoittaisit yhtään nerokkaammin voisit saman tien lopettaa kaiken muun ja tehdä täysipäiväistä kirjailijanuraa. Jamesin tuntemuksien kuvailu oli jälleen kerran tosi aitoa ja Roxin ja Lilyn & kumppanien välikohtaus sai minut puremaan huulta, niin kriittiseltä se tilanne vaikutti. Enkä tosiaan olisi arvannut mitä loppu tuo tullessaan. Toivottavasti kelit huononee että saadaan jatkoa pian!
"Muikkunen, ota airo."

Solemn Spoiler Alert -blogi tv-addikteille ja lukutoukille ;)

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 43. osa part2 23.4.
« Vastaus #92 : Toukokuu 08, 2014, 10:44:25 »
Raparperi, kivaa, jos onnistun yllättämään haha :D Kiitos paljon taas kommentistasi, mukavaa että tykkäilit!


Hellou! Tässä olisi uusin osa, kommentit on kivoja ja inspiroivat hurjasti vink vink ;D tosissaan tässä hypätään siis kahden kuukauden päähän uudesta vuodesta...


44. Horoskooppeja ja anteeksiantoja
1.3.2024

”Scorpius!” Rose kutsui ja tähysi turhautuneena ympärilleen. Joka puolella oli vain loputtomasti valtavia, auringossa kimaltelevia luminietoksia ja lumipölyisiä puita. Ilman painonsäätelyloitsua hän olisi hukkunut lanteitaan myöten valkoiseen, kylmään peittoon: lunta oli metritolkulla.
Rose puristi taikasauvaa kädessään ja heilautti punaisen palmikkonsa selkänsä taakse. Mihin hittoon Scorpius oli kadonnut? Vastahan tämä oli ollut hänen vieressään.
Rosen rintaa puristi pienoinen paniikki. Mitä jos ne olivat saaneet pojan kiinni? Se oli epätodennäköistä, mutta mahdollista kuitenkin -
   Kuului valtava ja ikävä kolahdus jostakin Rosen takaa ja hän pyörähti ympäri niin nopeasti, että maisema oli vain yhtä valkoista vilahdusta. Samassa hän tajusi jonkun tarttuvan häneen ja seuraavassa hetkessä kaatuvansa selkä edellä lumeen.
   ”Kangistumis tyystilus!” Rose huudahti automaattisesti ja osoitti pitelijäänsä taikasauvallaan. Hänen sydämensä muljahti, kun hänen korvansa juuresta kuului huvittunutta, matalaa naurua.
   ”Huono sihti”, Scorpius mutisi hänelle kuulostaen kiusoittelevalta.
   Rose kiemurteli kauemmaksi pojasta voidakseen katsoa tätä kiukkuisesti. Scorpius makasi selällään lumessa näyttäen harvinaisen tyytyväiseltä itseensä. Harmaat silmät olivat tavanomaisen vakavat, mutta suupieliä pyyhki hymy, joka nykyään leikitteli huulilla tuon tuostakin.
   ”Sinä näytät iloiselta”, Rose puuskahti pojalle tietämättä, oliko vieläkin vihainen tälle säikäyttämisestä ja maahan teilaamisesta vai oliko vain iloinen nähdessään tämän niin onnellisennäköisenä.
   Scorpius kohotti kulmiaan. ”Pitäisikö minun sitten itkeä?”
   ”Itket ainakin sitten, kun minä kostan säikäyttelysi”, Rose varoitti synkästi ja lysähti takaisin maahan makaamaan pojan viereen. Taivas oli rakoilevan vaaleansininen, mutta lunta kantava harmaa pilvipeite näytti tummuvan tummumistaan kuin kertoen, ettei kevät todellakaan ollut vielä tulossa vaikka sää niin ehkä saattoi esittääkin. Samassa taivaalta alkoi hiljalleen valua lumihiutaleita maata kohti.
   Scorpius hymähti huvittuneena ja käänsi tämäkin päänsä taivasta kohti. Poika näytti rauhalliselta, mutta silti Rosesta tuntui, että tämä pyöritteli mielessään kuumeisesti jotakin.
   ”Mitä sinä mietit?” Rose kysäisi katsellen ilmassa tanssivia lumihiutaleita.
   Scorpius ei heti vastannut, mutta kun poika puhui, tämän ääni oli hyvin pohtiva. ”Mietin, etten ole koskaan tuntenut olevani näin vapaa.”
   Rose veti raikasta ilmaa syvälle sisäänsä. ”Tiedän mitä tarkoitat. Minusta tuntuu samalta. Täällä on niin kaunista ja rauhallista.”
   ”Olevinaan”, Scorpius sanoi ja tuhahti kuulostaen närkästyneeltä. ”En tajua, miksi maailmassa pitää olla tyyppejä, jotka haluavat pilata kaiken hyvän.”
   Rose hymyili. ”Sanoo entinen kuolonsyöjä.”
   ”Painosanalla entinen. Eihän kuolonsyöjiä ole enää.”
   ”Ei, kiitos Harryn.” Rose hymyili.
   ”Tai ihanaisen taikaministerimme”, Scorpius sanoi ja nauroi helpottuneena. ”Kuka olisi uskonut?”
   ”Ei kovin moni...”
   ”Hei! Taikasankarit!” kuului yhtäkkiä kova tytön ääni ja Rose ja Scorpius nostivat päänsä lumesta. Oliivinvihreään, paksuun takkiin pukeutunut siro ja pitkä hahmo huiski heille valtavan ja koristeellisen rakennuksen kupeesta. ”Tulkaa jo!”
   ”Heillä on sitten aina kiire”, Scorpius marisi, mutta nousi kuitenkin seisomaan. Tämä auttoi Rosen ylös hangesta eikä irrottanut kättään hänen kädestään heidän lähtiessä kulkemaan kohti heille huiskivaa tyttöä ja valtavaa rakennusta tämän takana. Rakennuksen katolta rötkötti suuria ja värikkäitä kylttejä, osa niistä näytti olevan putoamisen partaalla. Lumihiutaleet lakkasivat tippumasta taivaalta äkisti.
   ”Olitteko päivänokosilla?” tyttö kysyi iloisella äänellään päätään pyöritellen, kun he lähestyivät tätä. ”Meidän on oltava nopeita!”
   ”Ei täällä ketään ole”, Scorpius sanoi laiskasti. ”Voisit kokeilla relaamista, se tekee yllättävän hyvää.”
   Oliivinvihreät silmät, jotka olivat tismalleen samanväriset kuin takki, välähtivät huvittuneina. ”Hyvähän se sinun on sanoa, kun sinulla on tuo kepukka kourassasi.”
   Scorpius hymyili leveästi. ”Totta”, poika myönsi ja pyöritti taikasauvaansa sormissaan.
   ”Missä muut ovat?” Rose kysyi.
   ”Lastaamassa autoa. Lähdetään.” Tyttö kääntyi kannoillaan ja lähti marssimaan eteenpäin kohti rakennuksen taka-osaa. Rose ja Scorpius vilkasivat toisiaan ja seurasivat sitten tyttöä.
   ”Mikä tämä paikka oikein on, Sofia?” Rose kysyi ja heilautti kättään kohti valtavaa rakennusta, joka näytti siltä kuin zombit olisivat syöneet sen ja oksentaneet sitten ulos.
   Sofia laski oliivinvihreän huppunsa alas ja antoi pitkien maantienväristen hiustensa valahtaa pitkälle selkään. Tyttö näytti ahdistuneelta katsoessaan hylättyä valtavaa rakennusta. ”Se oli joskus ostoskeskus. Etkö ole sellaista ennen nähnyt?”
   ”En oikeastaan”, Rose hymähti. Viistokujalla hän oli aina ostoksensa tehnyt, ja se kuja oli täynnä pieniä kodikkaita puoteja ja kauppoja. Koti-ikävä puristi Rosen rintaa ja hänen hengityksensä tuntui salpautuvan. Scorpius kääntyi katsomaan häntä tutkivasti ja puristi sitten hänen kättään huolettomasti.
   Sofia vilkaisi Rosea kuin hän olisi ollut lievästi hullu. ”Velhot…”
   ”Jästit…” Rose sanoi samalla äänensävyllä ja katsoi Scorpiusta kulmiaan kohotellen.
   He kaikki nauroivat. Sofia pyöritti päätään. ”En oikein vieläkään tiedä mitä mieltä olen siitä, että te kutsutte meitä kaikkia koko ajan jästeiksi.”
   ”Luulisi, että olisit parin kuukauden aikana tottunut siihen”, Scorpius hymähti.
   Sofia nauroi. ”Niinhän sitä voisi luulla.”
   Yhtäkkiä kuului kammottavaa paukahtelua ja meteliä. Sofia jähmettyi kauhistuneena paikoilleen.
   ”Pysy takanani!” Rose huudahti, heilautti hihastaan taikasauvansa sormiinsa ja ryntäsi Scorpiuksen kanssa eteenpäin kohti ostoskeskuksen takana olevaa autoparkkikenttää. He olivat jättäneet sinne auton, jolla olivat tulleet etsimään ruoka- ja elintarvikkeita. Rose joutui vetämään Sofiaa perässään, tyttö vaikutti olevan paniikkikohtauksen partaalla.
   ”He saavat meidät kiinni, he saavat meidät kiinni, he vievät meidät”, Sofia mutisi henkeään haukkoen. Pauke ja jyske satuttivat Rosen korvia.
   Samassa valtava keltainen jeeppi kaahasi heidän eteensä ja sen takaovi lennähti auki. ”KYYTIIN! ÄKKIÄ!”
   Scorpius tarttui Sofiaan ja heivasi tämän ylös autoon. Sitten poika tarttui Roseen. Heidän katseensa kohtasivat määrätietoisina ja pelottomina, Scorpius auttoi hänetkin ylös autoon ja heilautti sitten itsensä mukaan kyytiin.
   ”Aja! Aja!” Sofia huusi rastahiuksiselle pojalle, joka istui kuljettajan paikalla. Valtavia reikäkorvakoruja korvanrei’issään kantava poika oli kuitenkin askeleita edellä tyttöä ja oli jo tallannut kaasun pohjaan. Jeeppi paineli lumista tietä eteenpäin hurjaa vauhtia ja lunta pöllysi joka puolella heidän ympärillään. Taivas oli jälleen täynnä lumihiutaleita.
   Rose ja Scorpius kääntyivät katsomaan taakseen. Vihreitä maastokuvioisia suuria autoja oli joka puolella parkkikenttää ja joka puolella näkyi vihreisiin pukeutuneita mieshahmoja. Rose ja Scorpius vilkaisivat toisiaan ja osoittivat sitten molemmat autoa taikasauvoillaan. Se muuttui näkymättömäksi ja niin muuttuivat kaikki sen sisällä olevatkin.
   ”Mahtavaa”, Sofia mutisi kuulostaen rauhoittuneelta ja tyytyväiseltä. Rose ja Scorpius virnistivät toisilleen.
Rose katsoi paljonpuhuvasti ulos ikkunasta. ”Mikä tätä säätä vaivaa? Ensin paistaa aurinko, sitten sataa lunta, sitten paistaa taas aurinko ja taas sataa lunta!”
   Sofia nauroi. ”Tervetuloa Suomeen!”

*
Aurinko paistoi kauniin vaaleansiniseltä taivaalta saaden lumiset nietokset ympäri Tylypahkan tilusten kimaltelemaan aivan kuin pehmeään peittoon olisi upotettu timantteja. Muutama yksisarvinen laukkasi Kielletyn Metsän siimeksessä ja Lily seurasi hymyillen ilmasta luudaltaan niiden iloista viiletystä metsän poikki.
   Aurinko lämmitti lempeästi kasvoja, mikä oli mukavaa, koska pakkanen nipisteli sormenpäitä, vaikka lohikäärmenahkahansikkaat suojasivatkin enimmiltä puremilta. Hän lensi Tylypahkan suojataikojen lävitse Tylyahon ylle. Kylä näytti heränneen sekin aamutoimiin: ihmiset kulkivat kauppakadulla toisiaan tervehtien ja sanomalehtiään noutaen. Matami Rosmerta avasi pubinsa oven selälleen, ehkä haluten pakkasen tuulettavan viikonlopun tuoksut pois.
   Lily hymyili entistäkin leveämmin lentäessään Aurorian valkoisen kartanon ylitse. Sen pihamaalla oleva ruskea mutkittelevainen pururatapolku oli säästynyt lumen litistykseltä taianomaisesti ja se pilkisti esiin valkeasta maasta. Lilyn ei tarvinnut lentää hirveän pitkälle, ennen kuin hän näki kaksikymmenpäisen joukkion hölkkäävän pitkin pururataa.
   Hän liisi alemmaksi. Hän näki Jamesin ja Avan hölkkäävän rinnatusten joukon viimeisimpinä. Avalla näytti olevan vaikeuksia ottaa terhakoita askeleita eteenpäin, pyöreä pieni vatsakumpu taisi hidastaa aurorikokelasneidon vauhtia. James tämän vieressä näytti vilkuilevan koko ajan Avaa kuin olisi pelännyt tämän kaatuvan ja olisi ollut valmiina nappaamaan tämän syliinsä.
   Shawn juoksi joukkion etunenässä, aivan Teddyn takana. Pojalla oli yllään vain ohut Aurorian verryttelytakki, mikä sai leveät ja lihaksikkaat hartiat näyttämään entistäkin timmimmiltä. Lilyn vatsaa kouraisi ja hän puri huultaan. Hän käänsi luutansa alaspäin ja viiletti alas aurorikokelasjoukon ylle Shawnin viereen. ”Hei, rakas Etanahurmurini.”
   Shawn ei edes säikähtänyt, vaan käänsi vain päätään ja hymyili leveästi. ”Huomenta, pupu”, poika toivotti tasaisella äänellä, vaikka ottikin valtavia juoksuaskeleita koko ajan. Pojan kasvot olivat hiestä märät ja Lily tunsi huumaavaa halua kiskoa kaikki vaatteet pois pojan yltä ja painautua vasten tämän lämmintä ja kosteaa ihoa.
   Shawnin harmaanvihreät silmät välähtivät aivan kuin poika olisi arvannut, mitä hän mietti. ”Aaaaha, ota minut kyytiin ja karataan aamulempimään”, poika pyysi silmäänsä iskien.
   Lily virnisti ja nyökkäili innoissaan.
   ”Tiger ei mene minnekään”, Teddy äyskähti heidän edestään. Lily ja Shawn nauroivat.
   ”Teddy, miksi olet niin vakava?” Lily kiusasi. ”Ja heti aamusta.”
   ”Neiti Potter on hyvä ja palaa takaisin Tylypahkaan häiritsemästä minun kokelaideni aamukuntoilua”, Teddy murahti viileällä äänellä kääntämättä katsettaan edessään avautuvasta metsästä. Miehen turkoosit hiukset olivat hien kastelemat.
   Lily ja Shawn vilkaisivat toisiaan tietäväisesti. Teddy oli ollut kiukkuinen jo muutaman viikon ajan ja syy siihen oli noin 175 senttimetriä pitkä, kantoi päässään silkkisiä platinanvaaleita hiuksia ja omasi täyteläisen vartalon. Victoire oli ottanut viikko sitten lähtöpassit Auroriasta ja palannut Ranskaan. Lily ei tiennyt, miksi hänen serkkunsa oli jättänyt Aurorian kesken koulutuskauden, mutta hän oli jokseenkin varma sen liittyvän jotenkin Teddyyn. James oli veikannut entisen kyyhkyläisparin joutuneen kiivaaseen sanaselkkaukseen ja Victoiren saaneen tarpeekseen Teddyn katkerasta ja niskoittelevasta käytöksestä heidän menneisyytensä vuoksi. Lily ei voinut syyttää Teddyä. Victoire oli jättänyt tämän kylmästi monen vuoden seurustelun jälkeen ja karannut jonkun ranskalaisen lieron kanssa. Miten Teddy olisi voinut muka unohtaa sen? Oli väärin Victoirelta vaatiakaan sellaista. Ehkä Victoire olisi onnellisempi Ranskassa sukulaistensa luona.
   ”Tulin vain antamaan sinulle pusun”, Lily sanoi Shawnille. ”Minun täytyy mennä loitsutunnille.”
   ”Jasperille terveisiä”, Shawn sanoi, nosti kätensä hänen kasvoilleen ja veti häntä lähemmäksi. Poika suikkasi äänekkään suukon hänen huulilleen ja hymyili. ”Voisit tulla joka aamu tervehtimään minua tällä tavoin.”
   ”Ehkä voisinkin, olet aika hyvännäköinen hengästyneenä ja hikisenä.”
   ”Otan tuon sitten lupauksena”, Shawn huoahti kuulostaen nyt hieman hengästyneeltä. Lily sipaisi sormillaan pojan hikisiä kasvoja.
   ”Hauskaa jolkotusta. Nähdään illalla?”
   Shawn hymyili hänelle. ”Nähdään.”
   ”Moikka, Lily”, Teddy urahti heidän edestään painokkaasti. Lily ja Shawn vilkaisivat toisiaan huvittuneina Lilyn nostaessa luutansa jälleen korkeuksiin.
   ”Terve, tirriäinen!” James huudahti aurorikokelasjoukkion hänniltä. Lily vilkutti isoveljelleen ja liisi tämän ja Avan yläpuolelle. Lily näki Summerin vilkaisevan häntä alailmoista hieman katkerannäköisesti ja virnisti tytölle röyhkeästi.
   ”Terve, Lohikäärmeiden rakastelija! Ava, oletko sinä kunnossa?”
   Ava näytti kalpealta ja hikiseltä. ”Juu, aamupahoinvointia vain.”
   ”Teddy ei antanut hänen jäädä kartanolle”, James urahti ja loi kaukana edessä häämöttävään turkoosiin hiustupsuun katkeran mulkaisun.
   ”Minihirviö päätti tulla maailmaan hyvin epäkäytännöllisellä hetkellä”, Ava huoahti hengästyneenä ja piteli toisella kädellä kiinni vatsakummustaan kuin olisi pelännyt sen tipahtavan. ”Mukavaa yrittää kouluttautua auroriksi samaan aikaan kun potkiva ja rakkoa puristeleva otus imee kaiken energian minusta sisältäpäin.”
   ”No, ainakin aurorikoulutuksessasi on haastetta”, Lily hymähti. ”Minun on nyt mentävä takaisin. Jasper opettaa meille elementtiloitsujen saloja.”
   James naurahti räkäisesti aivan kuin ajatus Jasperista opettamassa mitään olisi huvittanut häntä suuresti. Lily virnisti vielä veljelleen ja tämän suurimahaiselle tyttöystävälle ennen kuin viiletti takaisin yläilmoihin.
   Matkalla takaisin linnaan Lily pohti, että tulisi olemaan vallattoman jännittävää ja riemastuttavaa nähdä James isänä. Poika-parka, todennäköisesti isoveli vanhentuisi kymmenillä vuosilla, olisi jatkuvasti erinäisten eritteiden peitossa ja itkisi synkkänä oman elämänsä surkeutta. Lily ei malttanut odottaa.
   Aamu oli kaunis. Liian pitkään oli ollut synkkää ja ankeaa. Tällaiselta maailman kuuluikin näyttää, säteilevältä ja rauhoittavalta. Linna lepäsi vuorten kupeessa jykevänä, luotettavana ja voittamattomana niin kuin oli jo satoja vuosia levännyt.
   Makuusali oli tyhjä Lilyn lentäessä sisälle. Hän vieritti hellästi Tulisalamansa sänkynsä alle ja ryhtyi sitten etsimään koululaukkuaan. Hän vilkaisi tahtomattaan oman sänkynsä vieressä nököttävää pylvässänkyä, jonka vihreä päiväpeitto peitti sen siististi ja kylmästi. Missään sängyn ympärillä ei näkynyt ylimääräistä roinaa niin kuin Lily oli tottunut näkemään seitsemän vuoden aikana. Näky tuntui väärältä.
   Surun ja ikävän aalto pyyhkäisi hänen ylitseen melkein ylitsepääsemättömästi, mutta hän karisti ne vikkelästi ja päättäväisesti mielestään. Hän ei tarvinnut ystäviä, jotka olivat häikäilemättömiä, petturimaisia, valehtelevia ja itsekkäitä.
   Lily lähti nopeasti loitsutunnille. Aurinko leikitteli linnan ikkunoista kuin ilkkuen häntä siitä, ettei hän voinut vain lennellä koko päivää kimaltelevassa ja lohduttavassa luonnossa.
   Toisen kerroksen käytävällä hän pysähtyi paikoilleen nähdessään Jasperin tepastelevan käytävää eteenpäin perässään lauma rohkelikkoja. Lily räpytteli silmiään hämmästyksestä, mutta muisti sitten Jasperin kertoneen heidän harjoittelevan elementtiloitsuja ulkona.
Hän jäi odottamaan. Fred ja Hugo maleksivat joukkion takana Hugo näyttäen omalta reippaalta itseltään ja Fred näyttäen tavanomaisen kyllästyneeltä ja välinpitämättömältä. Roxanne käveli Gabriellan vieressä. Lily oli jo monien viikkojen ajan vältellyt katsomasta Roxanneen, mutta nyt hänen silmänsä hakeutuivat tutkimaan entisen parhaan ystävän katsoja melkein nälkäisesti.
   Roxanne näytti erilaiselta. Kasvoilla ei leikitellyt ilkikurinen hymy eikä tytön olemuksesta huokunut vallaton veikeys. Nyt Roxanne näytti päättäväisen välinpitämättömältä ja silmien alla oli tummat varjot. Missähän tyttö nukkui? Varmaan murhaajapoikaystävänsä kanssa jossakin linnan salaisissa kätköissä.
Lily tuhahti ääneen.
   Roxannen suuret ruskeat silmät välähtivät häneen päin ja Lily tunsi vatsassaan hurjan muljahduksen. Roxanne katsoi häntä kylmästi ja halveksuvasti ennen kuin käänsi päänsä välinpitämättömästi pois.
   Lily tunsi kiukun hyökyvän vereensä ja samaan aikaan hän tunsi vatsassaan vellovan jotakin hyvin epämiellyttävän. Millä oikeudella Roxanne katsoi häntä tuolla tavoin? Eihän Lily ollut tehnyt mitään väärää. Roxanne itse oli veljeillyt kaikkien selän takana likaisen murhaajakuolonsyöjävakoojan kanssa. Nyt tytön oli vain kärsittävä seuraukset. Kurja juttu, mutta niin se vain oli.
   Lily liittyi luokkatovereidensa riveihin ja astahti Hugon ja Fredin väliin. Fred virnisti hänelle ja tönäisi häntä puolihuolimattomasti kylkeen, Hugo taas katseli hänen kasvojaan melkein vakavana.
   ”Mitä?” Lily töksäytti.
   ”Onko kaikki hyvin?”
   ”Miksi ei olisi?”
   ”Näytät jotenkin surulliselta.”
   ”Onko Limamiehellä ja Huispausrinsessalla ryppyjä rakkaudessa?” Fred kiusasi.
   Lily hymähti. ”Ei. Kävin nauramassa Teddyn piinaamalle kokelasjoukkiolle. Tai oikeastaan Teddylle. Poikarukka oli huvittavan äksynä.”
   ”Victoiren takiako?” Hugo kysyi. ”Vai sen takia, että joutuu koulimaan kokelaita nyt yksinään?”
   ”Minä kuulin Dominiquen olevan tulossa takaisin Auroriaan Lunan ja Rolfin luota Alankomaista”, Fred kertoi. ”Tai siis, hänenhän sen piti alun perinkin olla siellä koulimassa räkänokkia eikä Victoiren.”
   ”Jee!” Lily innostui. Hän oli aina pitänyt Dominique-serkustaan suunnattomasti. Ja jos tyttö kerran oli tulossa takaisin, Lilykin voisi nähdä tätä, eikä aina vain hengailla Hugon, Fredin tai Shawnin kanssa. Hän kaipasi tyttöseuraa.
   Jasper johdatti heidät pihalle kasvihuoneiden viereen, jossa ei ollut paljon lunta maassa ja Musta Järvi avautui valtavana ja tummana heidän edessään. Hagridin mökin savupiipusta tuprutti savua ja Lilyä nolotti, kun hän tajusi ettei ollut ikuisuuksiin vieraillut Hagridin luona. Hänen täytyisi korjata tilanne mahdollisimman pian.
   Jasper asteli luokan eteen ja kääntyi sitten puhumaan heille. ”Tämän aamun aihe on elementtiloitsut. Osaisiko joku kertoa minulle, mitä ovat luonnon elementit? Niin, Longbottom?”
   ”Maa, vesi, ilma ja tuli”, Gabriella heläytti tyttömäisellä äänellään vaaleanruskeaa palmikkoaan hipelöiden.
   ”Oikein hyvä. Viisi pistettä Rohkelikolle. Fred, tule tänne eteen", Jasper yllättäen kutsui. Fredin ilme tuskin värähti, kun tämä lähti pujottelemaan heidän luokkatovereidensa läpi nuoren loitsuprofessorin luokse. Poika ohitti eturivissä seisovan Roxannen kuin tämä olisi ollut ilmaa.
"Mikä sinun horoskooppimerkkisi on?" Jasper kysyi asiallisesti Frediltä.
"Kuinka niin?" Fred kysyi epäilevällä ja varautuneella äänensävyllä.
"Kannattaa aloittaa sellaisesta elementistä, joka on sinun vahvuutesi."
"Ja minun horoskooppiniko sen sitten kertoo?"
"Totta kai. Planeetat vaikuttavat meihin yllättävän monilla ja kiehtovilla eri tavoilla."
Fred näyytti vieläkin epäilevältä, mutta tokaisi sitten: "Minä olen skorpioni."
Jasper nyökkäsi. "Silloin sinun elementtisi on vesi."
"Okei. Mitä minun on tarkoitus sitten tehdä?"
Jasper osoitti Mustaa Järveä ja heilautti päätään kuin kutsuen Fredin mukaansa. Jasper johdatti Fredin aivan järven rantaan ja luokka levittäytyi pihalla niin, että he saattoivat nähdä mitä tapahtui.
"Tarkoituksenasi olisi tehdä vesiseinä. Loitsu on aquamarius."
Fred osoitti järven tummaa pintaa sauvallaan tottelevaisesti. "Aquamarius!"
Pieni pläntti järvessä alkoi pulputa aivan kuin Fred olisi käynnistänyt jonkinlaisen maanalaisen lähteen. Jasper nyökkäili kannustavasti.
"Hienoa ensimmäiseksi yritykseksi. Nyt voit yrittää ajatustesi voimalla hallita vettä, muokata sitä mielesi mukaan."
Lily näki Fredin näyttävän epäilevältä. Pulputus näytti hieman pienentyvän.
Fred puri huultaan ja tuijotti tiiviisti edessään avautuvaa vettä. Yhtäkkiä järvi alkoi aaltoilla hurjasti, vaahtopäiset aallot hakkasivat järven kiviä. Jasper kohotti kätensä.
"Mainiota, voit lopettaa. Hienoa työtä, kymmenen pistettä Rohkelikolle!"
Fred ei näyttänyt juurikaan innostuneelta palatessaan Lilyn ja Hugon väliin. Seuraavaksi Jasper huikkasi Gabriellan luokseen. Gabriella oli horoskoopiltaan vaaka ja Jasper ilmoitti Gabriellan elementin olevan silloin ilma. Gabriellan oli tarkoitus saada ilma ympärillään tuulemaan niin, että se nostaisi jotakin lentoon. Gabriella pinnisteli kovasti, tytön sydämenmuotoiset kasvot olivat hyvin keskittyneet eikä aikaakaan, kun ilma alkoi puhaltaa hurjasti Gabriellan ympärillä saaden tämän palmikot heilumaan tuulessa. Kaikkien yllätykseksi Gabriella kohosi kymmenen senttiä maanpinnan yläpuolelle oman loitsunsa voimasta. Jasper näytti hyvin iloiselta ja rohkelikko sai jälleen pisteitä.
Seuraavaksi oli Hugon vuoro. Hugo oli horoskoopiltaan jousimies, joten tämän elementti oli tuli. Jasper koversi lumeen pienen kolon ja sytytti sen pohjalle tulen.
"Yritä saada tuli nousemaan korkeammalle, yritä hallita sitä mielelläsi", Jasper opasti Hugoa. Nuori professori näytti innostuneemmalta kuin kukaan luokasta. "Loitsu on firearium."
Vain hetken kuluttua lieskat nousivat korkealle, korkeammalle kuin Jasperin tai Hugon päät. Jasper nyökkäili tyytyväisenä ja huikkasi sitten: "Onko täällä enempää tulen merkkejä? Oinaita, leijonia, lisää jousimiehiä?"
Lily meni Jasperin luokse. "Minä olen oinas."
Jasper hymyili hänelle. "En ole oikeastaan yllättynyt."
Lily ei pitänyt tavasta, jolla Jasper sanoi tämän. "Mitä tuo nyt on tarkoittavinaan?"
Jasper ainoastaan hymyili hänelle, melkein myötätuntoisesti. ”Yritähän saada tuli roihuamaan, Lily."
Lily osoitti tulta taikasauvallaan. "Firearium!"
Samalla hetkellä, kun hän lausui loitsun, hän tunsi valtavan lämpimän voiman hyökyvän vartaloonsa ja hän pystyi tuntemaan roihuavan tulen sormenpäissään. Hän keskittyi ajattelemaan valtavia lieskoja ja samalla hetkellä pieni, kytevä tuli lumen keskellä roihahti täysiin liekkeihin, jotka kohosivat korkealle taivaalle aivan kuin ne olisivat räjähtäneet eloon. Jasper vislasi.
"Vau, mahtavaa, Lily! Hienoa työtä! Kaksikymmentä pistettä rohkelikolle!"
Lily palasi paikalleen tyytyväisenä. Hän oli ylpeä siitä, että oli ansainnut tuvalleen enemmän pisteitä kuin kukaan muu.
Lily tunsi suupieliensä värähtävän, kun Jasper kutsui Roxannen seuraavaksi luokseen. Roxanne ja Fred olivat kaksosia, joten Roxannenkin horoskooppimerkki oli skorpioni. Jasper hymyili leveästi Roxannelle.
Roxanne ei kuitenkaan mennyt veden äärelle niin kuin Fred oli tehnyt. Lily katseli, kuinka hänen entinen paras ystävänsä sulki rauhallisesti silmänsä ja veti syvään henkeä. Tytön rauhallisia kasvoja katsellessaan Lily tunsi hurjan ikävän puuskan ja tunnetta seurasi epämiellyttävä, etova olo, aivan kuin hän olisi yhtäkkiä voinut pahoin.
Roxannen lyhyet hiukset alkoivat liikahdella tuulessa. Yhtäkkiä joka puolella ilmassa alkoi viuhahdella lumihiutaleita ja kuivia, pakkasen kovettamia lehtiä ja oksia. Tulilieskat Roxannen jalkojen juuressa kohosivat räjähdysmäisesti korkeuksiin ja Mustan Järven pinta alkoi värähdellä ja nousi sitten yhtenä vaikuttavana solahduksena valtavaksi vesiseinäksi monen metrin korkeuteen.
Jasper hymyili vieläkin leveästi, eikä näyttänyt lainkaan yllättyneeltä niin kuin kaikki muut heidän luokkalaisensa. Roxanne hallitsi sekä ilmaa, maata, tulta ja vettä samanaikaisesti, eikä tyttö pidellyt edes taikasauvaansa. Lily tunsi suunsa loksahtavan auki. Hugon kulmakarvat olivat kohonneet hiusrajan alle ja Fred risti kätensä puuskaan kasvot ilmeettöminä.
"Tässä näette, kuinka Roxanne hallitsee kaikkia elementtejä vain ajatustensa voimalla! Kolmekymmentä pistettä Rohkelikolle! Vaikuttavaa, Roxanne, olet kehittynyt todella paljon!"
Roxanne hymyili iloisesti, muttei avannut silmiään. "Tiedän", tyttö ilmoitti nauraen ja Lilyn vatsaa kouraisi taas ikävästä. Hän ei ollut muutamaan kuukauteen kuullut Roxannen nauravan ja tajusi vasta nyt, kuinka kaunis ääni tytön nauru olikaan.
Haluan hänet takaisin, Lily tajusi ja järkytyksekseen huomasi silmiensä täyttyvän kyyneleistä. Haluan parhaan ystäväni takaisin.


*

Lily nauroi Shawnin tarttuessa häneen veden alla. Yhdellä sulavalla liikkeellä poika vetäisi hänet kokonaan pinnan alle. Lily avasi silmänsä veden alla ja hänen suustaan karkasi ilmakuplia, kun Shawn irvisteli hänelle hassusti. Lily ponkaisi takaisin pinnan alle ja kikatti, kun myös Shawn tuli pinnalle nostaen hänet samalla syliinsä.
   ”Yritätkö sinä hukuttaa minut?” Lily kysyi poikaystävältään nauraen. Shawnin vahvat käsivarret hänen ympärillään tuntuivat ihanan vahvoilta ja omistavilta. Lily kietoi jalkansa pojan ympärille ja painautui tätä vasten vihjailevasti. Valvojaoppilaiden kylpyhuone, johon he olivat kielletysti livahtaneet, oli täynnä erivärisiä ja muotoisia saippuakuplia ja yksi niistä poksahti Lilyn päähän.
   Shawnin silmät pullistuivat hieman Lilyn vartalon läheisyydestä, mutta ääni oli tasainen, kun tämä puhui. ”En tietenkään. Testaan vain sinun hengityksenpitelytaitojasi. Tiedäthän, jos vaikka joskus sattuisi jotakin, niin on hyvä tietää, kuinka kauan pystyt pidättämään hengitystäsi veden alla.”
   Lily tuijotti Shawnia epäuskoisesti. ”Ja tietenkään en voi vain käyttää kuplapääloitsua.”
   ”Jospa sinulla ei vaikka olisi taikasauvaa.”
   ”Vaikea kuvitella sellaista tilannetta.” Lily muisteli Roxannea aikaisemmin päivällä ja hänen mielensä tuntui tummuvan. ”Roxanne ei taida tarvita enää taikasauvaa loitsimiseen.”
   Shawn näytti yllättyneeltä ja Lily tiesi miksi: kahden kuukauden aikana hän oli tuskin maininnut muutamaa kertaa enempää Roxannen nimeä. ”Kuinka niin?”
   ”Jasper pisti meidät harjoittelemaan elementtiloitsuja… Mikä sinun horoskooppimerkkisi muuten on?”
Shawn näytti hämmentyneeltä. ”Leijona, kuinka niin?”
Lily kohautti olkiaan. ”Mielenkiinnosta kysäisin vain. Oli aika hassua, kun Rox vain sulki silmänsä ja hallitsi kaikkia elementtejä samanaikaisesti. Se oli aavemaista.”
   ”Vau”, Shawn sanoi näyttäen mietteliäältä. ”Teidän pieni välirikkonne on varmaan tehnyt Roxin taikavoimille hyvää.”   
   Lily pyöräytti silmiään. ”Ilmeisesti.”
   Shawn katseli hetken hänen kasvojaan. ”Näytät surulliselta.”
   ”Miksi kaikki sanovat minulle noin tänään?” Lily puuskahti ja yritti väistää Shawnin katseen. Poika kuitenkin tarttui hänen leukaansa ja katsoi häntä syvälle silmiin. Lilyn mieleen palautui yllättäen hetki Salaisuuksien kammiossa, kun Shawn oli nostanut hänen kidutetun ja herkän vartalonsa syliinsä. Heidän katseensa olivat kohdanneet ja Lily ei ollut ajatellut mitään, oli vain tuntenut pakottavaa tarvetta päästä lähemmäs tuota kaunista poikaa. Silloin he olivat suudelleet ensimmäisen kerran.
   Ja nyt, puoli vuotta myöhemmin siinä he lilluivat saippuavedessä ja Shawn yritti nähdä hänen sieluunsa. Lily ei liiemmin pitänyt ajatuksesta, että hänen poikaystävänsä yritti nähdä hänen päänsä sisään.
   Shawnin harmaanvihreät silmät olivat myötätuntoiset. ”Ehkä sinun pitäisi yrittää tehdä sovinto Roxannen kanssa.”
   ”Rox on itsekäs, valehteleva, petturimainen ja hävytön”, Lily puuskahti kiukkuisesti. ”Hän ei edes jättänyt murhaajapoikaystäväänsä, vaan luuhaa sen hyypiön kanssa koko ajan! En minä tarvitse sellaista ystävää!”
   Shawn katseli häntä hetken hiljaa näyttäen siltä, kuin olisi halunnut sanoa jotakin, mutta halusi sanoa sen varovaisesti. ”Roxanne on aina ollut sinun tukenasi, eikä hän tahallaan sinulle valehdellut. Tuskin hänellekään oli helppoa rakastua poikaan, joka aiheutti hänen veljensä tyttöystävän kuoleman. Enkä yhtään ihmettele, että hän luuhaa Jacobin kanssa koko ajan, kun teistä kukaan ei kerran ole puhunut hänelle uuden vuoden jälkeen.”
   Lily tunsi jossakin vatsansa seudulla vellovan etovia tunteita, jotka joku syvällä hänen päänsä sisällä nimesi häpeäksi. Kuitenkin hänen mielensä kapinoi kovaäänisesti Shawnin sanoja vastaan.
   ”Roxyn pitäisi osoittaa uskollisuutensa Frediä kohtaan ja jättää se hyypiö! Tai siis, hänhän valitsi Jacobin eikä omaa veljeään! Kuka muka tekee niin?”
   ”Tuskin Rox koki asiaa niin”, Shawn sanoi hiljaa. ”Hän on impulsiivinen ja vallaton, eikä useinkaan ajattele asioita järjellään vaan sydämellään, kyllähän sinä hänet tunnet. Tiedät myös sen, että hänellä on lämmin ja lojaali sydän, eikä hän tahdo kenellekään mitään pahaa.”
   ”Miksi sinä puolustat häntä?” Lily kivahti yhtäkkiä hyvin ärsyyntyneenä syistä, joita hän ei itsekään ymmärtänyt, mutta jotka tuntuivat vieläkin epämiellyttävinä tuntemuksina vatsassa.
   Shawn naurahti ilottomasti. ”No, minusta hän ei ihan ansaitse teidän kohteluanne. Hän on joutunut kokemaan paljon viimeisen vuoden aikana ja varmasti tarvitsisi ystäviään.”
   ”No, onneksi hänen murhaajapoikaystävänsä on tukemassa häntä”, Lily tuhahti kiukkuisesti, repi itsensä irti Shawnin otteesta ja ui altaan reunalle. Häntä kiukutti ja itketti ja turhautti, ja Shawnin rauhallisuus oli hänestä ärsyttävää.
   Shawn katseli hiljaa, kun hän kampesi itsensä ylös altaasta ja kuivasi itsensä taikasauvallaan ennen kuin ryhtyi pukemaan päälleen.
   ”Miksi sinä aina pakenet kaikkea epämiellyttävää?” Shawn huokaisi. ”Tiedät itsekin minun olevan oikeassa, mutta itsepäinen mielesi ei anna periksi. Sinulla on ikävä häntä.”
   ”Hah”, Lily puuskahti ja veti villapaidan päänsä ylitse.
   ”Onhan sinulla. Mitä jos vain puhuisit hänelle?”
   ”Ehkä en halua puhua hänelle”, Lily kivahti.
   Shawn nousi altaasta ja tuli vettä valuvana hänen luokseen. Lily yritti kiemurrella kauemmaksi, mutta Shawn kietoi kätensä hänen ympärilleen ja katsoi häntä vakavana. ”Älä taistele vastaan. Sinä haluat puhua hänelle, joten puhu.”
   ”Antaisin hänelle noin vain anteeksi?” Lily tuhahti. Ajatus oli naurettava. ”Enpä usko.”
   ”Miksi et antaisi?” Shawn kysyi päätään pyörittäen, kuulostaen nyt vähän turhautuneelta. ”Ei hän sinulle mitään pahaa ole tehnyt.”
   ”Just joo.” Lilyn teki mieli päästä kauemmaksi Shawnin otteesta ja hän kiemurteli ahdistuneena. Shawn huokaisi, päästi hänestä irti ja ryhtyi pukemaan päälleen.
   Lily varmisti kelmien kartasta, että heidän olisi turvallista lähteä takaisin rohkelikkotorniin. Linnan käytävät olivat autiot.
   He kävelivät hiljaisina hämärillä käytävillä. Shawn huokaisi jälleen ja tarttui hänen käteensä. ”Kyllä kaikki vielä järjestyy, lupaan.”
   Lilykin huokaisi ja suikkasi suukon poikaystävänsä karhealle poskelle. ”No, aivan varmasti.”
   Lihava leidi katseli heitä kulmakarvojaan kohotellen, kun he ilmestyivät rohkelikkojen käytävälle. ”Jaahas, sitä on taas oltu hiippailemassa.”
   Lily virnisti. ”Se oli hauskaa. Kermakorva.”
   Lihava leidi hykerteli päästäessään heidät sisälle. He kiipesivät muotokuva-aukosta ylös toisiaan vieläkin käsistä pidellen.
   Monet rohkelikot olivat vielä oleskeluhuoneessa. Kevät oli saapumassa Tylypahkaan ja se tarkoitti koekausien alkamista ja päätä jomottavaa pänttäämistä. Lily ei liiemmin jännittänyt S.U.P.E.R.-kokeitaan, hän oli aina pärjännyt kaikissa kokeissa hyvin.
   Kukaan rohkelikoista ei kohottanut katseitaan oppikirjoistaan ja siksi Lily ihmetteli, kun Shawn yhtäkkiä pysäytti hänet.
   ”Lily, mene puhumaan hänelle. Nyt.”
   Lily seurasi Shawnin katsetta ja näki Roxannen oleskeluhuoneen nurkkasohvalla edessään valtava pino kirjoja. Tyttö haroi mustia hiuksiaan turhautuneena.
   ”Mene.” Shawn ei pyytänyt, se oli melkein käsky. Poika kumartui suutelemaan häntä hellästi huulille. ”Haluat kuitenkin. Minun täytyy mennä takaisin Auroriaan. Serkkusi Dominique ilmestyi sinne illalla ja uhkasi herättää kaikki kolmelta aamulla lenkkeilemään.”
   Lily pärskähti. ”Kuulostaa Dominiquelta.”
   Shawn hymyili ja suuteli häntä vielä pehmeästi. ”Mene sopimaan parhaan ystäväsi kanssa, pupu. Nähdään huomenna.”
   Shawn lähti kävelemään kohti poikien makuusaleja, varmaan tämä vohkisi Frediltä luudan, jotta voisi hakea Jamesin luudan Lilyn, Gabriellan ja Roxannen makuusalista ja palata Auroriaan.
   Matka huoneen nurkkaa kohti Roxannea tuntui uskomattoman pitkältä ja vaikealta. Roxanne ei kohottanut katsettaan valtavasta muodonmuutoskirjastaan Lilyn astellessa lähemmäksi tätä. Lopulta hän seisoi aivan tämän edessä, muttei tiennyt ollenkaan, mitä sanoisi. Hän ei ollut moneen viikkoon katsonut Roxannea näin läheltä.
   Roxanne näytti aistivan hänen läsnäolonsa ja nosti hitaasti tummanruskeiden silmiensä katseen kirjastaan. Tytön kasvot näyttivät ilmeettömiltä, mutta Lily näki silmien laajenevan hämmästyksestä.
   Roxanne ei sanonut mitään, katsoi vain häntä. Lily avasi suunsa, muttei vieläkään tiennyt mitä sanoisi. Lopulta hän vain puuskahti: ”Minä annan sinulle anteeksi.”
   Roxanne ei näyttänyt yllättyneeltä, kohotti vain toista kulmaansa. ”Sinä annat minulle anteeksi?”
   ”Niin”, Lily sanoi ja hänen vatsassaan tanssi ainakin tuhat perhosta. ”Minulla… on ikävä sinua. Ja jos sinä jätät murhaajapoikaystäväsi, me voimme olla jälleen parhaita ystäviä.”
   Roxanne ei sanonut mitään, katsoi häntä vain tiiviisti silmiin ja laski sitten katseensa. Tyttö sulki muodonmuutoskirjansa ja nousi seisomaan.
   ”Sinä olet kyllä uskomaton tapaus, Lils”, Roxanne sanoi tasaisella äänellä. ”On sinulla pokkaa. En tiedä vihaisinko vai säälisinkö sinua.”
   Lily ei ymmärtänyt, mitä Roxanne tarkoitti ja katsoi tätä odottavasti. Roxanne pyöritti päätään kuin ei olisi voinut uskoa, mitä oli juuri tapahtunut.
   ”Luuletko sinä ihan tosissasi, että sinulla on jokin huispausrinsessa Lilleron armoisa valta antaa minulle anteeksi? Ja luuletko sinä tosissasi, että minä tahtoisin sinun kaltaisesi ystävän takaisin elämääni? Sen jälkeen, kun olet vain mulkoillut minua viimeiset kaksi kuukautta kuin olisin ollut limainen, saastainen ja likainen maan fletkumatonen? Sen jälkeen, kun tuhosit minun ja veljeni välit sinulle tyypillisellä dramaattisella ’minä olin oikeassa, katsokaa kaikki’ tavallasi? Minä olen prinsessa Lily, minä olen aina oikeassa ja te kaikki muut väärässä, mustaa valkoisella ilman harmaita häivähdyksiä!”
   Lily ei tiennyt mitä olisi sanonut ja hänen oli vaikea hengittää. Hänen päänsä löi täysin tyhjää. Roxanne näytti siltä kuin olisi halunnut ravistella häntä.
   ”Sinua kurjempaa parasta ystävää saa hakea ja ei kyllä varmasti löytyisi! Sinä olet itsepäisin muuli, jonka olen koskaan tuntenut! Tämä vuosi on ollut elämäni kamalin, ja sinä et muuta ole tehnyt kuin nalkuttanut ja valittanut minulle! Tee näin Roxanne, ei näin Roxanne, tee niin kuin minä sanon, Roxanne! Sinä et koskaan kannusta minua, ymmärrä minua tai ole minun puolellani, et ollut tukenani, kun äitini kuoli, et ollut tukenani, kun minulla oli vaikeuksia oppimisen kanssa, etkä todellakaan ollut tukenani, kun minä menetin näköni! Minä uskouduin sinulle Jakesta sinun huoneessasi, muistatko! Kerroin, miten vaikea koko juttu on minulle ja mitä hän saa minut tuntemaan! Sinä et tainnut edes kuulla, kuulitko? Kuulit vain sen, etten tahtonut kertoa sinulle hänen henkilöllisyyttään! Ja kun sait tietää totuuden, sinä käänsit minulle röyhkeästi ja tunteettomasti selkäsi ja tuhosit minun ja Fredin välit ikuisiksi ajoiksi! Sinä et ikinä kuuntele minua ja suoraan sanottuna sinä et myöskään kuuntele itseäsi! Kuuntelet vain itsepäisen mielesi minä-olen-paras-ja-aina-oikeassa-jaaritusta!”
   Lilyä alkoi ärsyttää. ”Sinä et tiedä, mistä puhut! Itse sinä välisi Frediin tuhosit!”
   Roxanne nauroi hurjan kovalla, ilottomalla äänellä. ”Oi, katso, kuinka osuin taas kiperään kohtaasi – itsetuntoosi! Voit pitää haisevat anteeksiantosi ihan vain itselläsi Lily – minä en tarvitse sinua enää! Olen saanut tarpeekseni!”
   Ja niine hyvineen Roxanne marssi hänen ohitseen jättäen ison kasan koulukirjojaan pöydälle. Roxanne harppoi lyhyet hiuksien ilmassa pompsahdellen suoraan muotokuva-aukosta ulos ja Lily tuijotti entisen parhaan ystävänsä perään tuntien ahdistavaa ja jomottavaa tyhjyyttä joka puolella vartaloaan.
   Lily pyöritti kiukkuisesti päätään. Roxanne ei tiennyt mistä puhui, Jacob oli saanut tämän pään täysin sekaisin. Roxanne tulisi vielä järkiinsä, jättäisi murhaajapoikaystävänsä ja tulisi itkien ja rukoillen takaisin hänen luokseen, se oli varmaa. Ei Roxanne pystyisi olemaan enää kauaa ilman Lilyä.
   Mutta miksi Lilyllä oli niin kurja ja tyhjä olo?
   
   
   

Poissa Raparperi

  • Pahislynkkarikerhon puheenjohtaja ;)
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 44. osa 8.5.
« Vastaus #93 : Toukokuu 22, 2014, 22:50:03 »
Minulta on näköjään mennyt totaalisesti ohi tämä uusin luku :O Nooh, heitänpä pikaisesti jotain kommentintynkää.

Noniin, alkaa Lilyllekin elämän realiteetit pikkuhiljaa valjeta, lisää tätä. Muuten tämä luku herätti melkein enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia (tiedä sitten johtuiko siitä etten ole pitkään aikaan ollut tämän ficin parissa). Rosen ja Scorpiuksen kohtaus etenkin oli todella lyhyt, mutta siinä ehti tapahtua yhtä jos toista minkä taustoihin toivottavasti päästään seuraavissa luvuissa. Lukaisin juuri Divergent(Outolintu)-kirjan, ja kohtauksessa oli samanlaista tunnelmaa kuin siinä kirjassa. Hoh, enempiä jaarittelematta, kirjoitusinspiraatiota, yritän seuraavan luvun kohdalla olla tarkkana :D
"Muikkunen, ota airo."

Solemn Spoiler Alert -blogi tv-addikteille ja lukutoukille ;)

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 44. osa 8.5.
« Vastaus #94 : Toukokuu 30, 2014, 12:15:53 »
Raparperi, kiitos paljon taas kommentista! Mukavaa, että olet jaksanut seurailla lukuja vaikkakin sitten viiveellä:) Rosea ja Scorpiusta luvassa kyllä seuraavissa luvuissa :)

Heippa hei! Tämäkin luku on tällainen rauhallinen, väliosamainen tarinaa eteenpäin johdatteleva luku.. Minulla on tässä tällainen 35pv:n työputki ilman vapaapäiviä, ja kirjoittaminen jäänyt vähän vähiin... Enää puolitoista viikkoa ja sitten alkaa seitsemän viikon loma, jonka aikana olisi tarkoitus saada tämä ficci kirjoitettua loppuun ja toivottavasti saisin sitten vähän tapahtumarikkaampia lukujakin aikaiseksi! :) Neljäskymmenesviides luku saatu valmiiksi, tästä on kehkeytynyt paljon pidempi kuin aloittaessani kirjoittamaan tätä koskaan kuvittelin, kivaa :) 45:n luvun kunniaksi haluaisin lukijoilta kysyä pari kysymystä ficciä koskien :) Kiitos paljon niille lukijoille, jotka ovat pysyneet matkassa!

1. Kuka on lempihahmosi/tylsin hahmo ja miksi?
2. Mikä on lempi paritus/muu hahmojen välinen suhde ja miksi? Mistä parituksesta/ihmissuhteesta et pidä ja miksi?
3. Mitä toivoisit ficissä tapahtuvan/mitä kaipailisit ficciin lisää?


45. Katkeran suolaisia kyyneleitä
3.3.2024

Albus tihrusti väsyneenä heijastustaan kylpyhuoneen peilistä. Hänen tumma, kihara tukkansa sojotti jokaiseen ilmansuuntaan aivan kuin sillä olisi ollut yön aikana painimatsi tyynyn kanssa. Poskessa oli syvä painauma ja kuviot jatkuivat aina hänen otsatukkansa alle. Hänen pullonvihreä kylpytakkinsa repsotti huolettomasti auki. Amelie mutisi jotakin unissaan ja Albus höristi korviaan, vaikka se vaikeaa olikin niin unisena. Tuskinpa tyttö oli ainakaan herännyt, todennäköisesti tämä mutisi unissaan hääsuunnitelmia.
Albus hätkähti, kun joku ilmiintyi suoraan heidän keittiöönsä jykevästi poksahtaen. Kello ei voinut olla kahdeksaakaan aamulla, kuka sekopää muka oli tähän aikaan ylhäällä lauantaiaamuna? Muu kuin Albus siis. Hän oli aina ollut aamuvirkku. Lily oli joskus sanonut olevansa täysin varma Albuksen olleen kukko entisessä elämässään.
Albus kurkisti varovaisesti keittiöön ja pyöräytti silmiään kohti kattoa nähdessään, kuka sinne oli tupsahtanut. ”Mitä sinä täällä teet?”
James käännähti heidän keittiössään ympäri. Isoveljen kasvot venähtivät säteilevään hymyyn tämän nähdessä Albuksen.
”Al! Arvasinhan, että olisit hereillä! Ja kylpytakissakin vielä, mahtavaa! Onneksi tulin, muuten olisi jäänyt tämäkin näky näkemättä.”
”Täh?” Albus sai sanottua. Jamesin puhe tulvi hänen korviinsa paksuna mössönä. ”Voisitko ystävällisesti olla hiljaa, kunnes saan kahvia ruokatorveeni?”
”Totta kai, pikkuveli hyvä!” James virnisti ja oli jo vetäissyt taikasauvansa esiin. Albus pyöräytti silmiään Jamesin alkaessa touhuta keittiössä jotakin, mikä näytti Albuksen silmissä apinoimiselta, mutta mikä toivottavasti oli kahvinkeittoa.
Albus harjasi hampaansa rauhassa ja meni sitten keittiöön Jamesin luokse. Isoveli istui leveästi kahdella tuolilla kaksi höyryävän kuumaa kahvikuppia pöydällä edessään. Tämä oli levittänyt Päivän Profeetan keskiaukeamalta auki ja luki nenä melkein kiinni sanomalehdessä.
”Saat vielä mustetta sievään nenänpäähäsi”, Albus varoitti, istuutui ja siemaisi kahviaan. Jamesin ruskeat silmät odottivat, kunnes hän oli saanut kahviaan maisteltua aivan kuin olisi todella halunnut noudattaa Albuksen käskyä olla hiljaa kunnes hän olisi saanut aamukahviaan.
”Minun naamani nyt ei pienestä musteesta kärsisi”, James tokaisi ylevästi, ovela hymy huulillaan. ”Sinä taas olet kokonaan eri juttu.”
”Ja sinä olet hullu, kun olet tähän aikaan liikkeellä. Mitä sinä oikein täällä teet?”
Jamesin ilme venähti. ”Eikö isoveli saa tulla nuorempaa ja paljon vähemmän komeampaa pikkuveljeään tervehtimään?”
Albus pyöräytti silmiään. Hän näki ja tunsi Jamesia selkeästi vaivaavan jonkin, mutta jos tämä ei halunnut asiasta puhua, mitään muuta suusta ei tulisi kuin surkeita vitsejä ja naljailua. Ehkä oli parempi pitää keskustelu kevyenä. ”Toki saa. Mitä Isabella on tänään keksinyt?”
Päivän profeetan aukeamalla komeili näyttävä kuva iloisesti hymyilevästä Isabellasta, joka poseerasi kaunispiirteisiä kasvojaan kameralle esitellen. Taikaministerin silmät näyttivät hieman pullottavan päästä ja Albuksen mielestä tämä näytti hievahduksen hullulta, mitä tämä ehkä olikin. Oli kuitenkin muistettava, että takaministerin oli kasvattanut lauma susia.
   ”Isabella ilmoittaa, ettei hän ole enää taikaministeri vaan taikavaltiatar. Ja hän ilmoittaa niistä uusista laeista, joista varoitteli viime viikolla.”
   Albusta hymyilytti. Heidän taikaministerinsä – taikavaltiattarensa – oli totisesti ainoaa laatuaan. ”Ja mitkähän meidän uudet lakimme sitten ovat?”
   ”Isabella ilmoittaa: ’Kaikki vanhat lait kumotaan ja kaikki vanhoja rikoksia tehneet vapautetaan, paitsi ne, jotka ovat vahingoittaneet toisen elävän olennon henkeä. Tästä eteenpäin meillä on vain kolme lakia, joita rikkova tuomitaan tapauskohtaisesti oikeudenkäynnissä Azkabaniin. Kolme lakia ovat: 1. On kiellettyä vahingoittaa toista elävää olentoa ja on kiellettyä uhata toisen elävän olennon henkeä. 2. On kiellettyä varastaa toisen elävän olennon omaisuutta. 3. On kiellettyä aiheuttaa vahinkoa luonnolle, sen vesille, kasvikunnalle, eläinkunnalle tai ilmalle. Kaikki muu on vapaan tahdon alaista.”
   Albus vihelsi. ”Minä alan todella pitää taikavaltiattarestamme.”
   James virnisti. ”Minä myös. Hän on melkoisen seksikäs tapaus kaikessa mielenkiintoisessa hulluudessaan.”
   Albus nyökkäili. ”Mm-mm. Älä sano tuota Avalle.”
   Jamesin kasvot synkkenivät. ”Uskoa minua, en sano.”
   Albus arvasi heidän päässeen aiheeseen, joka painoi Jamesin mieltä. Hän siemaisi huolettomasti kahviaan ja kysäisi: ”Kuinkas tulevilla vanhemmilla hurisee?”
   James vilkaisi häntä varoittavasti. ”En halua puhua siitä.”
   ”Puhua mistä?”
   ”Mistään minihirviöön tai Avaan liittyvästä.”
   ”Miksi?”
   ”Koska se on kuristavaa.”
   ”Kuinka niin kuristavaa?”
   ”Onko sinun pakko kysellä?”
   ”Voisit yhtä hyvin avautua minulle, kun kerran olet tänne asti raahautunut kello kahdeksalta aamulla Avaa karkuun.”
   James nyökkäsi kuin antautuen ja huokaisi raskaasti. ”Ava haluaa harrastaa seksiä.”
   Albus veti kahvia väärään kurkkuun. ”Anteeksi?”
   James oli epäluonteenomaisen vakava. ”Hän on kiimainen kuin pieni kaniini! Ja… minua pelottaa.”
   Albus joutui pinnistelemään, ettei olisi purskahtanut nauruun. ”Sinua pelottaa?”
   James oli edelleen hyvin vakava. ”Niin.”
   Albus yritti rauhoittaa huvittuneen mielensä. ”Mikä sinua sitten pelottaa?”
   James vilkaisi keittiön ikkunasta ulos ja sitten eteiskäytävään heidän makuuhuoneensa suuntaan kuin varmistaakseen, ettei kukaan kuullut. ”No, hänen vatsansa on valtava!”
   Albus tuijotti veljeään. ”Entä sitten?”
   ”Se on pelottavaa! Mitä jos minä litistän minihirviön vahingossa? Tai entä jos – minä vahingossa tökkäisen sitä?”
   Albus katsoi Jamesia suoraan silmiin. Isoveljen ruskeat silmät olivat aidon kauhistuneet. Albus hymyili vinosti. ”Eikö olisi suloista, jos minihirviöllä olisi pieni hymykuoppa?”
   Jamesin suu loksahti auki. ”Yyy! Kamalaa!”
   Albus antoi periksi ja antoi kuplivan naurun karata kurkustaan. ”Sitten joudut varmaan karkailemaan Avan luota vielä muutaman kuukauden ajan.”
   James värähti. ”Ei se helppoa ole, usko minua.”
   Albus tyrskähti. ”Voisit vain antaa periksi.”
   James pudisti päätään huuliaan purren. ”Ei. En halua tökkiä pojalleni hymykuoppaa poskeen. Ei missään nimessä.”
   Se oli ensimmäinen kerta, kun Albus kuuli Jamesin sanovan vauvaa muuksi kuin perunahirviöksi tai muuksi yhtä imartelevaksi. Ehkä James oli pikkuhiljaa alkanut lämmetä pian maailmaan saapuvalle jälkipolvelleen. Albus olisi voinut kertoa Jamesille, ettei minihirviö oikeasti mitään hymykuoppaa lempimisestä voisi saada, muttei millään raaskinut, kun tämän kauhu huvitti häntä niin lämpimästi.
   He jättivät Ava-aiheen sikseen. Albus kertoi Jamesille uudesta virastaan Taikaministeriössä. Albus oli päässyt Hermionen kanssa komiteaan, joka huolehti jästien maailmaan lähtevistä pelastusjoukoista. Työ oli tuhansin verroin mielenkiintoisempaa kuin yksinkertaisten paperien pyöritteleminen.
Muutaman tunnin kuluttua Ameliekin heräsi ja tuli hiukset suloisesti sekaisin keittiöön unisia silmiään hieroskellen. ”Hei, Jamie.”
   James huokaisi teatraalisesti. ”Sinä kaunis olento. Pura kihlauksesi tuon kukkakepin kanssa ja karkaa kanssani Arubaan.”
   ”Kukkakepin?” Albus tokaisi viileästi.
   ”Arubaan?” Amelie kiinnostui. ”Missä se on? Onko siellä lämmin?”
   ”Hei!” Albus huudahti närkästyneenä. James ja Amelie olivat aina heitelleet tämänkaltaisia karkailuvitsejä keskenään ja kaiken järjen mukaan häntä olisi pitänyt huvittaa veljensä ja tyttöystävänsä pelleily, mutta oikeastaan se ärsytti häntä hieman. Hän vetäisi Amelien syliinsä istumaan ja kietoi kätensä tämän ympärille. ”Minun morsiantani sinä et mihinkään vie.”
   James huokaisi pettyneenä. ”Ei sitten. Ei sen puolen, en kyllä tiedä yhtään missä Aruba on.”
   Ameliekin huokaisi. ”Minä haluan aurinkoon.”
   Albus pisti mieleensä, että hankkisi heille jonkinlaisen lomamatkan häiden päättäjäisiksi. Amelie oli uudesta vuodesta saakka järjestellyt häitä innoissaan ja Albus oli iloinen, kun tämä oli jälleen iloinen oma itsensä, eikä vain maannut pimeässä ihmissuteuttaan surkutellen. Nyt tällä oli ainakin jotakin tekemistä.
   ”Ehkä Al vie sinut häämatkalle”, James sanoi Amelielle ja katsoi Albusta varoittavasti kuin olisi sanonut hänelle sanoitta tai muuten.
   ”Ehkä…” Amelie mutisi ja vilkaisi Albusta kysyvästi. Albus vain kohotteli kulmiaan.
   ”Saa nähdä.”
   Amelie pyöräytti silmiään. ”Kysyitkö jo Jamesilta?”
   ”Kysyikö hän minulta mitä?”
   Oli Albuksen vuoro pyöräyttää silmiään. ”Lupasin hankkia bestmanin tämän viikonlopun aikana. Satutko olemaan vapaana toukokuun 15 päivä toimiaksesi parhaana miehenäni?”
   James läimäytti kätensä sydämensä päälle. ”Oih, mikä kunnia! Totta himputissa! Saanko pitää laulavaa hattua?”
   ”Et!” Amelie huudahti.
   Albus kohautti olkiaan. ”Pidä mitä huvittaa.”
   Amelie mulkaisi häntä. ”Ei! Kaikilla pitää olla juhlavaatteet!”
   James värähti. ”Onneksi en tule koskaan olemaan niin mielenvikainen, että menisin naimisiin.”
   Amelie henkäisi yllättyneenä. ”Etkö sinä sitten aio kosia Avaa?”
   Jamesin suu loksahti auki ja hän tuijotti Amelieta epäuskoisesti. ”Onko joulupukilla räästä tehdyt saappaat?”
   ”En minä vain tiedä. Mutta te olette perustamassa perheen! Totta kai teidän täytyy mennä naimisiin!” Amelien ääni oli kohonnut muutaman oktaavin verran innostuksesta ja tyttö pomppi Albuksen sylissä.
   James siirsi tuoliaan hieman kauemmaksi keittiönpöydästä kuin olisi halunnut saada nopeasti etäisyyttä Amelieen. ”Ei iki kuuna päivänä! Ei missään tapauksessa! Ei sitten niin ikinä! Ja jos sinä ikinä vihjailet Avalle mitään naimisiinmenon kaltaistakaan, minä puraisen sinua korvasta!”
   Ja niine hyvineen James hypähti seisomaan, pyörähti ympäri ja kaikkoontui pienen poksahduksen saattelemana ilmaan.
   Albus naurahti. ”Hän ei tainnut pitää ideastasi.”
   Amelie tuhahti närkästyneenä ja nousi seisomaan kaataakseen itselleen kahvia. ”Jamie on sitten mahdoton vintiö.”

*

”Amelie on sekaisin!” James ilmoitti tunkeutuessaan Shawnin huoneeseen. Shawn nukkui vielä peittonsa uumeniin kaivautuneena ja murahti tukahtuneesti. Ruskea hiustupsu pilkisti tyynyjen välistä.
   ”Mene pois.”
   ”Hänen mielestään minun pitäisi kosia Avaa! Onko hullumpaa kuultu?”
   ”Kosi minun puolestani vaikka ankeuttajaa, kunhan lähdet ja annat minun nukkua.”
   ”Tai siis – miksi meidän pitäisi mennä naimisiin? Kuka hullu muka sellaista harrastaa? Muut kuin siis muumioituneet ja mummomaiset ja naurettavan vanhasieluiset Mel ja Al?”
   James loikkasi Shawnin murinasta huolimatta tämän sängylle. Samassa hän kuitenkin ponkaisi kauhistuneena seisomaan, kun Shawnin peitto alkoi kiljua kimeällä äänellä. ”AU! Senkin pölvästi! Älä tunge takamustasi naamani päälle!”
   James haukkoi kauhuissaan henkeä. ”Lily?”
   ”Oih! Mene pois, James!”
   Jamesin vatsassa etoi. ”Nukutko sinä minun pikkusiskoni kanssa?” hän sai hönkäistyä Shawnille, joka vain käänsi väsyneenä päätään.
   ”No, hän sattuu olemaan minun tyttöystäväni – ”
   ”Liikaa informaatiota!” James karjui, heitti kätensä korvilleen ja paineli ulos huoneesta.
   ”Minustakin sinun pitäisi kosia Avaa, Jamie!” Lily huusi hänen peräänsä. James paiskasi Shawnin oven vihaisesti kiinni.
   Ällöttävää! Jamesin vartaloa pitkin kiisi kylmiä väristyksiä ja hän ravisteli itseään karistaakseen epämiellyttävät mielikuvat mielestään. Tämä aamu ei ollut suotuisa pikkusisaruksien ja heidän kumppaneidensa kanssa asioimiseen, ei todellakaan.
   James huokaisi alistuneesti katsellessaan huoneensa ovea, jonka edessä seisoi. Siellä Ava varmaankin nukkui suloisen rauhallinen ilme kasvoillaan niin kuin tällä tapana oli. Jamesin teki mieli kovasti mennä Avan viereen ja vetää tämä lähelleen, mutta entä jos aamuinen välikohtaus toistuisi? Ava oli kierosti alkanut kutittelemaan häntä hellästi joka puolelta ja painautunut tiiviisti häntä vasten…
   James värähti jälleen ja käänsi päättäväisesti selkänsä makuuhuoneensa ovelle. Hän ei uskonut kykenevänsä vastustamaan tyttöystävänsä viettely-yritystä toistamiseen niin pian edellisen yrityksen jälkeen.
   Ruokailusalissa ei ollut ketään. James lysähti istumaan pöydän päähän ja alkoi hieman katua sitä, että oli lähtenyt niin nopeasti karkuun Albuksen ja Amelien luota. Yksinään oli tylsää istuskella ja haahuilla. Kaikeksi onneksi Tobby oli tuonut aamupalavermeitä pöytään uskollisen ja huolehtivaisen kotitontun tavoin.
   Kesken hiivaleivän mussutuksen Dominique marssi vaaleissa farkuissa ja turkoosissa t-paidassa ruokailusaliin. Aurorikouluttajan pitkät, platinanvaaleat kiharat hiukset olivat römpsyilevällä nutturalla. James virnisti leveästi.
   ”Melkoinen pakkaus sinä olet, arvon aurorikouluttaja”, James tuumasi silmäänsä iskien serkulleen. Dominique hymähti istahtaessaan hänen viereensä ja ryhtyessään kuorimaan appelsiinia.
   ”Aivan. Mitä herra Lohikäärmerakastaja täällä yksinään synkistelee heti aamusta?”
   ”Kiroan naisia ja sukulaisia.”
   ”Ja minä satun olemaan vähän kumpaistakin. Jos yrität kirota minut, vannon että isken takaisin.”
   ”En ole ihan varma voidaanko sinua laskea naiseksi, kun olet niin kovakalloinen.”
   ”Tarkoitat varmaan kovaluontoinen.”
   James virnisti. ”Vaikka sitten niin.”
   ”Emme ole saaneet tilaisuutta jutustella minun paluuni jälkeen”, Dominique sanoi mässytellen suussaan vetistä appelsiinia. ”Haluaisitko selittää minulle, minkä loitsun Lopez sai sinuun iskettyä, kun ryhdyit hänen kanssaan perhettä perustamaan?”
   James värähti. ”Ava kieroili tiensä minun pöksyihini, vaikka oli sylkeä roiskivan koiralesbiaanin kanssa yksissä.”
   Dominique ainoastaan kohotti kulmaansa. ”Onko sinun tyttöystäväsi lesbo?”
   James liikahti. ”No, tuskin häntä voi lesboksi sanoa, kun hän kerran on minun kanssani ja odottaa minun perunahirviötäni.”
   ”Miksi kutsut poikaasi perunahirviöksi?”
   ”Koska ollessamme kätilöparantajan luona saimme nähdä ensisilmäyksen pojastamme. Ja se näytti aivan perunalta.”
   Dominique nyökkäsi aivan kuin Jamesin sanat olisivat olleet täysin ymmärrettäviä. James katseli serkkuaan. Tämä näytti Alankomaissa vietetyn vuotensa jälkeen päivettyneeltä ja jotenkin myös urheilullisen ulkoilmaihmiseltä. ”Minkälaista oli Lunan ja Rolfin luona? Eivätkö Lorcan ja Lysander tehneet sinua hulluiksi ihme keksinnöillään ja vempeleillään?”
   Dominique hymähti. ”Eivät. He tekivät minut hulluksi kilpaillessaan hämmästyttävän ihanasta huomioistani. Sitten Teddy lähetti kirjeen ja kertoi sisareni hölmöilystä ja päätin tulla takaisin.”
   James kohotteli kulmiaan. ”Kummalle lämpenit, Lorcanille vai Lysanderille?”
   Dominique vain virnisti. ”Sitä sinä saat ihan rauhassa miettiä pienen, hölmön pääsi sisällä.”
   ”Epäreilua. Minäkin kerroin sinulle koiralesbiaanista.”
   ”Mitäs olet tuollainen suupaltti.”
   ”Just.” James pyöräytti silmiään ja syventyi leipäänsä.

*

Lily myöhästyi omista huispausharjoituksistaan. Hän liisi Auroriasta kentälle hurjaa vauhtia ja laskeutui huispausjoukkueensa eteen hieman hengästyneenä.
   ”Sinä olet myöhässä”, Fred huomautti ystävällisesti. Hugo kohotteli Lilylle kulmiaan.
   ”Miksi te olette vielä maassa?” Lily pisti takaisin. ”Kaikki ilmaan ja pallot vapaaksi!”
   Hugon singahtaessa maalisaloille, Gabriellan viilettäessä siepin perään, Tomin ja Jerryn ryhtyessä paiskomaan ryhmyjä mailoillaan ja Fredin ja William Peeksin ryhtyessä viskomaan kaatoa toisilleen Lily sai hetken hengähdettyä ja kerättyä voimiaan. Hän ja Shawn olivat heränneet niin tiiviisti toisiinsa kietoutuneina, että heidän oli ollut pakko päästä vieläkin lähemmäksi toisiaan ja iltapäivä oli hassusti venähtänyt ja aika kadonnut. Hölmö virne kohosi Lilyn huulille, kun hän ponkaisi tulisalamansa ilmaan ja nappasi Fredin syöttämän kaadon käsiinsä.
   Huispausharjoitusten jälkeen koko joukkue lähti suunnistamaan kohti Tylyahoa. Lily ja Gabriella päättivät käydä suihkussa pesemässä lian ja hien pois ja liittyä sitten muiden seuraan.
   He lensivät makuusalinsa ikkunalle ja Lilyn vatsaa väänsi, kun hän näki Roxannen makaavan mahallaan vihreällä päiväpeitollaan. Tyttö kirjoitti kuumeisesti jotakin paksukantiseen vihkoon. Lily ei ollut nähnyt tyttöä heidän sanaselkkauksensa jälkeen muualla kuin oppitunneilla, joilla Roxanne oli käyttänyt Lilyä kohtaan aivan kuin tämä olisi ollut ilmaa.
   Roxanne ei hätkähtänyt heidän liitäessään sisälle. Tyttö tuskin kohotti katsettaan paksukantisesta kirjastaan.
   ”Moi Rox”, Gabriella tervehti. Lily ei sanonut mitään, alkoi vain riisua huispausvaatteitaan.
   ”Moi”, Roxanne sanoi takaisin puolihuolimattomasti.
   ”Tuletko sinä Tylyahoon?” Gabriella kysyi. Lilyn vatsassa muljahti taas ja hän katsoi salavihkaisesti hikisten hiustensa lävitse Roxannea. Tyttö nosti katseensa Gabriellaan.
   ”Enpä taida.”
   ”Miksi et? Emme ole käyneet pitkään aikaan missään. Tule, siitä tulee hauskaa!”
   ”En usko. En ole kovinkaan kaivattua seuraa.” Roxanne vilkaisi Lilyä viileästi.
   ”Ehkä sinun kannattaisi heivata murhaajapoikaystäväsi hitoille, niin olisit”, Lily kivahti ennen kuin edes tajusi puhuvansa. Roxannen silmät siristyivät tämän kääntyessä katsomaan Lilyä.
   ”Kiitos, muttei kiitos. En kaipaa ihmisten seuraa, jotka eivät hyväksy minua sellaisena kuin olen.”
   ”Sitten sinä varmaan kyyhötät täällä yksinäsi koko illan”, Lily tuhahti kiukkuisesti, epämiellyttäviä tuntemuksia vatsassaan tuntien.
   Roxanne näytti kiukkuiselta. ”Mieluummin teen niin kuin katselen hetkeäkään pitempään sinun lepattavia sieraimiasi.” Roxanne pongahti seisomaan musta hame ilmassa lehahtaen ja marssi kohti huoneen ovea.
   ”Pidä kivaa yksinäsi!” Lily huusi tytön perään.
Roxanne paiskasi oven takanaan vihaisesti kiinni.
Gabriella huokaisi raskaasti. ”Te voisitte yrittää jo sopia hölmön riitanne.”
Lily tuhahti. ”Minä yritin! Minä sanoin hänelle antavani anteeksi, muttei hän ottanut kuuleviin korviinsa vaan haukkui vain minua!”
Gabriella näytti siltä kuin olisi miettinyt jotakin, mitä ei halunnut sanoa Lilylle. Lilyä alkoi ärsyttää entistäkin enemmän.
Pestyään huispausharjoitusten jämät iholtaan he lähtivät luudillaan taas kirpeään pakkasilmaan ja lensivät Tylypahkan tilusten yli matami Rosmertan pubin ovelle. Ilta oli alkanut hämärtyä ja pubista hohkaava lämmin valo vilkutteli heille houkuttelevasti.
Pubi oli harvinaisen väljä, vaikka oli lauantai-ilta. Fred ja Hugo istuivat huispausjoukkueen kanssa laitimmaisessa pöydässä. Lilyn silmät kuitenkin siirtyivät toiseen pöytään, jossa hän näki suureksi ärsytyksekseen Roxannen, Dominiquen, Avan, Jamesin ja Shawnin.
Gabriella näytti ilahtuneelta. ”Rox tulikin! Mennään sinne.” Gabriella oli menossa heidän pöytäänsä, mutta Lily tarrasi ystävänsä kädestä kiinni.
”Eikä mennä! Rox on siellä!”
Gabriella katsoi häntä hölmistyneenä. ”Mitä sitten?”
”En minä halua istua hänen kanssaan!”
Gabriella pyöräytti sinisiä silmiään. ”Sinun poikaystäväsi, veljesi ja serkkusikin istuvat hänen kanssaan.”
”Jos te kaikki olette niin typeriä, että haluatte istua tuon murhaajalirkuttelijan kanssa, niin istukaa sitten!”
Gabriella katsoi häntä hetken ilmeettömästi ja käänsi sitten selkänsä hänelle. Lily tuijotti epäuskoisesti tämän perään ja meni sitten istumaan Hugon ja Fredin pöytään. Hän näki Gabriellan menevän istumaan Roxannen ja Dominiquen viereen ja sanovan heille jotakin matalalla äänellä. Shawn nosti katseensa ja katsoi Lilyä suoraan silmiin kuin moittien.
Lily mutristi huuliaan pojalle. Shawn pyöritti päätään ja muotoili sanat huulillaan: ”Tule tänne.”
Lily pyöritti itsepintaisesti päätään. Shawn näytti huokaisevan raskaasti, mutta luovutti sitten ja keskittyi suureen tuoppiin edessään näyttäen mietteliäältä. Lilyä ärsytti, miksei poika tullut hänen luokseen vaan jäi istumaan Roxannen kanssa? Uskollinen poikaystävä olisi tullut heti hänen luokseen ja jättänyt hänen vihanaisensa istumaan ihan vain keskenään.
”Älä mökötä, Lils”, Hugo kehotti ja tuuppasi tuopin hänen eteensä. Lily tarttui tuoppiin janoisena ja kiskoi sen sisällön alas kurkustaan hetkessä. Fred vislasi.
”Joku on kohta umpihumalassa.”
”Se olisi oikein mukavaa”, Lily sihahti hampaidensa välistä. ”Eikö sinua ärsytä, että he istuvat tuolla Roxyn kanssa?”
Fredin ilme kovettui ja hän vilkaisi sisarensa siroa selkää. ”Ei minua kiinnosta.”
”En ymmärrä, miksi hänen täytyi tulla tänne”, Lily mutisi katkerasti. ”Ja miksi he kaikki istuvat hänen kanssaan? He tietävät varsin hyvin, mitä hän on tehnyt!”
Fred ei sanonut mitään, hukutti vain naamansa suureen tuoppiinsa. Hugo katseli Lilyä hieman omituinen ilme kasvoillaan. Se näytti melkein säälivältä, eikä Lily voinut käsittää, miksi poika tuollaisen ilmeen kasvoilleen taiteili. Ei Hugolla ollut mitään syytä sääliä Lilyä! Roxannea pojan olisi pitänyt sääliä! Tyttö oli täysin hakoteillä itsensä ja oman elämänsä kanssa!
”Ei Rox heille ole mitään tehnyt”, Hugo sanoi Lilylle. ”Eikä hän ole kyllä sinullekaan mitään tehnyt.”
Lily alkoi ärsyttää suunnattomasti. ”Miten niin ei ole? Hän valehteli minulle, hän seurustelee Fredin tyttöystävän murhaajan kanssa! Olisit kuullut, kuinka hän haukkui minua muutama ilta sitten! Minä en halua puhua hänelle enää ikinä!”
”Et vai?” Hugo kysäisi.
”Sinä olet alkanut lihoa”, Lily puuskahti pojalle kiukkuisesti.
Hugon korvat punehtuivat ja Fred tyrskähti. ”Niinpä muuten oletkin!” Punapää tarttui Hugon leukaan ja ravisteli sitä. ”Sinulle on ilmestynyt toinen leukakin, kuinka somaa!”
”Oletko sinä ryhtynyt kaveeraamaan Tylypahkan kotitonttujen kanssa?” Lily kiusasi nauraen. He löivät Fredin kanssa kätensä yhteen.
Hugo näytti vaivaantuneelta ja käänsi katseensa sivuun. Fred ja Lily virnistivät toisilleen vahingoniloisina.
Muutamien värikkäiden juomien jälkeen Lilyn mieli alkoi tuntua humalaisen kevyeltä. Heidän viereisestä pöydästään raikui Roxannen ja Jamesin nauru ja Lilyä ärsytti suunnattomasti. Hänen teki mieli mennä tunkemaan sämpylä Roxannen suuhun.
Samassa Lily huomasi Shawnin ja Dominiquen nauravan hervottomasti keskenään. Dominique oli kumartunut Shawnin puoleen ja Shawnin käsivarsi oli kiertynyt Dominiquen tuolin ympärille. Jokin pistävä vihlaisi Lilyn rintaa ja kurkkua ja häntä alkoi suututtaa. Miksi Shawn istui heidän kanssaan? Miksei tämä tullut Lilyn luokse?
”No mene sinä sinne”, Hugo tuhahti Lilylle. Lily ei ollut puhunut ääneen, joten kaipa serkku oli lukenut hänen ajatuksensa hänen kasvoiltaan.
”En minä seurustele murhaajalirkuttelijoiden kanssa”, Lily tuhahti ylevästi.
”Omapa on ongelmasi sitten”, Hugo sanoi pistävästi.
Lily tuhahti uudelleen ja lähti baaritiskille hakemaan lisää juotavaa. Matami Rosmerta jutusteli pyylevän velhon kanssa. Lilyn odottaessa vuoroaan vahvat kädet kiertyivät hänen ympärilleen.
”Moi, pupu”, Shawn henkäisi hänen korvaansa.
Lily käännähti ympäri ja hänen niskansa naksahtivat, kun hän kohotti katseensa ylös poikaystäväänsä. ”Aha, ihan kiva nähdä sinuakin.”
Shawn näytti kummastelevan hänen katkeraa äänensävyään. ”Mikä sinua kiukuttaa?”
”Miksi sinä istut Roxannen ja Dominiquen kanssa?”
Shawn räpytteli silmiään. ”Istun siellä myös Gabriellan, Avan ja Jamesin kanssa.”
”Miksi et tullut minun pöytääni istumaan? Tiedät varsin hyvin, mitä mieltä olen Roxannesta!”
Shawn katseli häntä samainen säälivä ilme kasvoillaan kuin Hugo oli hetki sitten katsellut. Se sai Lilyn suuttumaan entistäkin enemmän. ”Sinä vain lirkuttelet hänelle ja Dominiquelle ja odotat minun katselevan vierestä!”
Shawn huokaisi. ”Minä lirkuttelen tätä nykyä vain tyttöystävälleni, joka sinä satut olemaan. Miksi sinä et sitten tullut istumaan meidän kanssamme?”
”En minä halua olla lähelläkään sitä murhaajalirkuttelijaa!”
”Miksi et? Tietääkseni hän on ollut sinun paras ystäväsi siitä saakka, kun ryömitte vaipoissanne.”
”No, asiat muuttuvat!” Lily tiuskahti. ”Mene sinä vain sinne Dominiquen uhkeita muotoja tärisyttämään lirkuttelullasi ja Roxannen vilpillistä minun haukkumistani kuuntelemaan!”
Shawn näytti ärsyyntyneeltä. ”Rox ei ole sanonut sanaakaan sinusta koko illan aikana.”
”Joo, niin varmaan! Kyllä minä hänet tunnen ja osaan hyvin kuvitella, kuinka te kaikki olette vain nauraneet hänen paskajutuilleen minusta!”
Shawn ei hetkeen sanonut mitään, katseli vain häntä. ”Oletko varma siitä, että todella tunnet hänet? Vai tunnetko vain sen illuusioversion hänestä, jonka olet itsepäisessä mielessäsi väkertänyt? Koska se Rox, jonka minä tunnen, ei koskaan puhuisi sinusta niin kuin sinä puhut hänestä.”
”Hah, joo, niin varmaan!” Lily kivahti kiukkuisena. ”Enkä minä ole itsepäinen!”
Shawn tyrskähti. ”Sinua itsepäisempää oikuttelijaa saa kyllä kaukaa hakea!”
”Aha!” Lily huudahti. Muutama baaritiskille pyrkivä asiakas katseli heidän sanaselkkaustaan kulmiaan kohotellen, muttei Lilyä jaksanut kiinnostaa. ”No, jos olet tuota mieltä niin mene sitten vain takaisin Dominiquen ja Roxannen luokse ja pysy siellä!”
Shawn kohotti kulmaansa. ”Teet tästä ihan ihme draamaa ja ihan suotta.”
”Roxanne tämän kaiken aloitti!” Lily huudahti. Hänen päätään kiristi. ”Ja jos sinä olet niin typerä, ettet näe hänen lävitseen, saat minun puolestani olla hänen kanssaan ihan rauhassa!”
Lily käännähti kiukkuisesti kannoillaan ja työnsi ihmisiä tieltään harppoessaan ulko-ovelle. Hän tunkeutui pakkaseen tuntien hurjan kiukun koko ihollaan, hänen teki mieli paiskoa tavaroita ympäriinsä tai ehkä rikkoa jotakin. Hän odotti Shawnin tulevan perässään ulos, yrittävän lepyttää häntä ja pyytävän anteeksi typerää käytöstään.
Mutta Shawn ei tullut. Lily tunsi pakkasen ihoillaan ja katseli epäluuloisesti ympärilleen. Miksei Shawn tullut ulos ja vannonut ikuista rakkauttaan ja uskollisuuttaan hänelle?
Lily kurkisti pubin jäähuurteisesta ikkunasta sisään ja hänen suunsa loksahti auki. Shawn oli palannut Jamesin, Avan, Dominiquen, Gabriellan ja Roxannen pöytään ja pojan käsi oli kiertynyt jälleen Dominiquen tuolin selkänojalle. Shawnilla ei näyttänyt olevan kiire mihinkään ja koko pöytäjoukkio nauroi hurjasti.
Pettymys, suuttumus ja loukkaantuminen läikähtelivät Lilyn vatsassa. Shawn oli uskomaton, ärsyttävä paviaani! Ja Roxanne oli kiero ja inhottava, käärmemäinen ja selkään puukottava laama!
Selvä sitten! Lily ajatteli mielessään. Olkoot siellä vain yhdessä pitämässä hauskaa, ei Lily tarvinnut heitä! Hän ei tarvinnut ketään.
Mutta kun Lily nosti tulisalamansa seinää vasten nojaamasta ja asetti sen jalkojensa väliin hän tunsi olonsa yksinäisemmäksi kuin oli vielä ikinä tuntenut. Hän ponkaisi ilmaan ja kirosi pakkasilmaa, joka sai hänen silmänsä vuotamaan vettä.
Paitsi ettei se ollut vettä, joka kasteli hänen kasvonsa. Ne olivat suolaiset ja katkerat kyyneleet.




   
   
   
   
   
   
   
   

Poissa Raparperi

  • Pahislynkkarikerhon puheenjohtaja ;)
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 45. osa 30.5.
« Vastaus #95 : Toukokuu 30, 2014, 22:36:42 »
vai väliluku, sellaiseksi kyllä ihan täydellinen! Nyt huumoria oli mukana yllin kyllin, mutta samalla käsiteltiin hahmojen välisiä suhteita, olet sinä taitava. Etenkin tuo loppukohtaus oli minusta tosi hyvä, melkein odotin että Lily pistää kiukuspäissään poikki Shawnin kanssa ja vajoaa sitä kautta syvemmälle kohti pohjaa, mutta toimihan tämä näinkin. Jään mielenkiinnolla odottamaan, mihin suuntaan tilanne kehittyy.

Sitten vastaukset (vaikeisiin!) kysymyksiisi:
1. Lempihahmoni on toisaalta Scorpius, koska hän on edelleen hieman salaperäinen ja mystinen, hänestä ei ole saatu kovin paljon informaatiota (ja koska jostain syystä tykkään Scorpiuksesta kaikissa ficeissä missä hän esiintyy, joten saatan olla vähän puolueellinenkin). Toisaalta pidän Jamesista, koska hän on ehkä aidoimmin kuvattu. Jamesin kehitystä rasavillistä naistenmiehestä vastuullisemmaksi on ollut erittäin antoisaa lukea. Tylsimmäksi hahmoista ovat luultavasti jääneet Albus ja Amelia, jostain syystä heidän tasaiset olemuksensa eivät herätä suurempia tunteita, eivätkä he kovin suuressa roolissa olekaan. Muiden sidekickeinä he kuitenkin toimivat ihan mukiinmenevästi.

2. Tämä on luultavasti ilmiselvyys, mutta lempiparitukseni on ehdottomasti Rose & Scorpius. Siitä asti kun luin Kuoleman varjeluksien epilogin, olen ollut sitä mieltä että Rose ja Scorpius kuuluvat yhteen, eikä vielä yhdessäkään lukemassani ficissä ole onnistuttu heitä minulta pilaamaan. Roxannesta ja Jacobista en jostain syystä pahemmin välitä ja aikaisemmin Fredin ja Georgiannan juttu oli minulle vähän sellainen huoh, mutta en osaa tarkemmin eritellä miksi. Roxannen tapauksessa hahmo ehkä toimii vaikuttavammin yksinään. En tiedä olenko hieman sadistinen, mutta tällä hetkellä toivon ihan juonen ja hahmokehityksen kannalta Lilylle ja Shawnille ongelmia, vaikka he parina ovatkin toimineet.

3. Enemmän Scorpiusta! Ja Rosea myös. Ja kuten sanoin jo edellä, ongelmia Lilylle ja Shawnille. Mutta muuten otan vastaan kaiken, mitä päätät kirjoittaa, laatu on ainakin taattua.

Toivottavasti saat jotain selvää näistä selostuksista. Voimia viimeisiin työpäiviin!
"Muikkunen, ota airo."

Solemn Spoiler Alert -blogi tv-addikteille ja lukutoukille ;)

Poissa Rantsake

  • Ei mikään surkkimus
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: SparksWolf20852
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 45. osa 30.5.
« Vastaus #96 : Kesäkuu 17, 2014, 22:14:11 »
Oi että oli ihana pitkästä aikaa lukea tätä! En ole aikoihin saanut aikaiseksi (älä ota henkilökohtaisesti, lukutauko on koskenut kaikkia muitakin maailman tekstejä) ja pari lukua oli tässä välissä sitten kerennyt ilmestyä. Toivottavasti jatkoa saadaan taas pian : )
Vastataampa sit niihin kysymyksiin...

1. Lempihahmo? Lily ja James. Molemmat hauskoja persoonia, taitavat olla sinun tarinasi aidoimmat hahmot. En oikein muuten osaa selittää, miksi he, mutta heistä on jostain syystä mukavin lukea.
  Inhokkihahmo? Amelie on jääny mulle jotenki etäiseksi hahmoksi, en saa hänestä oikeen kiinni. Se, että teit siitä ihmissuden, oli oikeastaan tosi hyvä veto siksikin, että nyt siitä hahmosta on jotain muutakin sanottavaa, ku että "se on se Alin morsmaikku".
Scorpius... Ei, ei hän ole inhokki eikä lemppari. Siinä on tosiaan tämmönen Ota hänestä selvää -hahmo. Varmaan kaikkein mielenkiintoisin siinä mielessä, mut ei lemppari kuitenkaan, koska en oikein luota häneen vieläkään.

2. Lempiparitus? James ja Ava, koska siihen liittyy niin paljon kaikkea. Niillä on vauva tulossa (toivottavasti tulee kans..) ja sit se ihanan kamala ja umpihullu Aqua (sori jos kirjotin väärin) työntelee kapuloita rattaisiin.
Inhokkiparitus? Rose ja Scorpius, koska en luota Scorpiukseen. Scorpius on tosi hyvä ja mielenkiintonen hahmo ja saa nähä mitä siitä vielä kuoriutuu, mutta jotenki en siltikään oikeen haluais että ne ihan pariskunnaksi rupiais. Mut mulla on toisaalta omat ennakkoluukoni Scorpiusta kohtaan : )
 Ja sitten ihan näistä muista ihmissuhteista, jotka eivät ole romanttisia... Tykkään ihan hirveesti James-Al-Lily -sisaruskaartista ja heidän keksinäisistä suhteistaan. Olen jostain syystä mieltynyt sisarussuhteisiin, älä kysy miksi. Varsinki veli-sisar -suhteisiin.

3. Mitä toivoisin tapahtuvan vielä? No, koska ollaan jo maaliskuussa ja odotan lopun kohta häämöttävän, odotan actionia ja jännitystä loppuhuipennukselta. Sit ois tosi ihanaa jos Rox sais välinsä selvitettyä entisten ystäviensä ja veljensä kans. Ja sit kun minä lapsirakas ihminen sydän syrjälläni toivon sen pienen Minihirviön selviytyvän ehjänä ja terveenä o_o
"Tuntematonta me pelkäämme, kun katsomme kuolemaa ja pimeyttä, siinä kaikki."
- Harry Potter ja Puoliverinen prinssi

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 45. osa 30.5.
« Vastaus #97 : Kesäkuu 19, 2014, 12:18:53 »
Rantsake, sinä olet aivan ihana :) James ja Lily tuntuvat minustakin tosi aidoilta kirjoittaa, ainakin James, Lils on vähän vaihteleva. Toinen suosikkini on Roxanne. Amelie on minustakin vähän sellainen etäinen hahmo, mutta se jotenkin toimii sillain etäisenä, ei voi kaikkia vetää ihan niin lähelle ku hahmoja niin paljon :) Scorpius on myös hahmo, josta en ole oikein minäkään saanut selvää, tosin tämän osan myötä tuntuu paljon läheisemmältä tyypiltä toivottavasti pehmentää luottamustasi häneen ja Rose/Scorpiukseen, mielenkiinnolla odotan mitä mieltä olet ;D kiva että tykkäät Al/Lily/James -suhhteesta, niiden välisestä suhteesta on aina tosi kiva kirjoittaa! lopussa häämöttää kyllä äksöniä yllin kyllin, lupaan! :) Kiitos sinulle taas ihanasta kommentista, mukavaa että pysyt matkassa! :)

Raparperi, sinäkin olet kyllä aivan ihana :) Scorpius on totta kyllä ollut aika mystinen, tässä luvussa sen mystisyys tosin vähän karisee nyt kyllä, toivottavasti pidät tästä osasta, luvassa siis paljon Rose/Scorpiusta :) Albus ja Amelie ovat juu jääneet aika sivuun, mutta kuten sanoin Rantsakkeellekin niin minusta ne toimivat tuossa sivussa jotenkin hyvin :) Lilylle ja Shawnille on kyllä tulossa ongelmia seuraavissa luvuissa, saa nähdä kariseeko Lilsin kuori mihinkään :D Tuo kommenttisi että Roxanne toimii ehkä parhaiten yksinään on kyllä tosi osuvasti huomioitu! Se on kyllä vähän semmoinen.. hmm ;D Iso kiitos sinullekin ihanasta kommentista taas! :)

Heips! Ihanaa (kylmää) kesää kaikille :) Loma on alkanut, ihanaa kun saa vaan olla ja tehdä mitä huvittaa :) Tämän luvun kirjoittamisessa meni kauan aikaa, mutta olen iloisen yllättynyt lopputuloksesta! Monet sanoivat kaipaavansa Scorpiusta ja Rosea lisää tähän ja minusta ne hahmot ovat koko ajan tuntuneet kaikista kaukaisimmilta hahmoilta, vaikka tavallaan ovatkin ehkä tärkeimpiä ficin tarkoitusperien kannalta. En vain ole saanut heihin sellaista 'sidettä' jos tiedätte mitä tarkoitan. Päätn sitten omistaa yhden luvun heille ja oikeasti olen aika ymmälläni mitä tässä tapahtui, mutta Scorpiuksesta tuli yhtäkkiä melkein lempparihahmoni tämän osan kirjoittamisen jälkeen :D Tästä tuli vahingossa wordilla 18 sivuinen pläjäys, mutta toivon että tykkäätte, minulla oli ainakin tosi kivaa kun kirjoitin tätä! Risut ja ruusut ovat kaikki tervetulleita! :)


46. Susi ja pupu
4.3.2014

Rose heräsi epämääräiseen mutinaan ja kahinaan. Hän huokaisi raskaasti tajutessaan olevansa hereillä. Hän oli nähnyt ihaninta ja täydellisintä unta, mutta nyt se oli muuttumassa jo utuiseksi muistoksi. Rose yritti pitää unestaan kiinni: hän oli maannut kuumalla, silkkisellä hiekalla. Aurinko oli paistanut lempeän hiostavasti taivaalta ja valaissut Scorpiuksen kasvot, harmaat silmät olivat porautuneet syvälle hänen silmiinsä. Rose saattoi vieläkin tuntea Scorpiuksen painon päällään, saattoi tuntea pojan vartalon painon päällään ja miltä pojan huulet olivat tuntuneet, kun tämä oli suudellut häntä.
   Mutta uni lipui ulottumattomiin ja Rosea kouraisi pettymys. Scorpius ei ollut suudellut häntä kuukausiin ja tuskin enää suutelisikaan ja uni oli ollut vain kiduttavaa toiveajattelua.
   Uusi, raskas huokaus karkasi hänen suustaan. Hän kuuli tutun naurahduksen takanaan.
   ”Eikö kiinnostaisi vai?”
   Rose avasi silmänsä. Scorpius istui omalla ilmapatjallaan vain vähän kauempana hänestä ja katseli häntä. Pojan vaaleat hiukset olivat sekaisin ja toisessa poskessa oli tyynyn piirtämiä viivoja. Poika oli niin suloinen unihiekkaa silmissään ja ryppyisessä t-paidassaan, että Rosen vatsaa kouri.
   ”Näin ihanaa unta”, Rose kertoi ja tajusi äänestään paistavan pettymyksen ja surun sen johdosta, että uni todella oli ollut vain unta. Scorpiuksen kasvoilla leikitteli kummallinen hymy.
   ”Millaista unta?”
   ”En kerro.”
   ”Älä viitsi. Kerro nyt, kun aloitit.”
   ”En kerro.”
   ”Älä ole tylsä.”
   ”Olenpas. Kyllähän sinun pitäisi minua jo sen verran tuntea.”
   Scorpiuksen tyrskähtäessä Rose katseli ympärilleen salissa, jossa he olivat nukkuneet. Joka puolella jästi-ihmiset viikkailivat petivaatteitaan ja tyhjensivät ilmapatjojaan. Rose näki vanhan ikälopun pariskunnan taittelevan yhdessä omaa peittoaan ja häntä hymyilytti. Pariskunnan vieressä Sofia kuorsasi vieläkin peittonsa uumenissa, vain pieni maantienvärinen tupsu pilkisti tyynyjen välistä.
   ”Minäkin näin ihanaa unta”, Scorpius kertoi yllättäen. Rosen niskat naksahtivat, kun hän kääntyi niin nopeasti katsomaan poikaa. Scorpius ei koskaan paljastanut ajatusmaailmansa saloja hänelle ja Rose oli jo alkanut epäillä, oliko pojalla laisinkaan minkäänlaisia mietteitä päänsä sisällä.
   ”Millaista unta?” Rose kysyi ja melkein sulki silmänsä nolostuksesta, sillä hänen äänestään paistoi kauas hurja mielenkiinto ja melkein pakonomainen tarve saada tietää. Scorpius hymyili hassua, huvittunutta hymyä.
   ”En kerro.”
   Rose tunsi silmiensä siristyvän. Vihdoinkin hän oli ollut saamassa vihiä siitä, mitä Scorpiuksen pään sisällä saattoi tapahtua, ja nyt poika ei sitten aikonut kertoa hänelle. Mahtavaa.
   ”Tosi ilkeää”, Rose puuskahti Scopriukselle, joka vain kohotteli kulmiaan.
   ”Et sinäkään suostunut kertomaan unestasi minulle.”
   ”Kerrotko minulle, jos minä kerron sinulle?” Rose halusi tietää, vaikka arvelikin jo tietävänsä vastauksen.
   Scorpius virnisti. ”Tuskin, mutta kokeillaan.”
   ”Just.” Rosea alkoi todella ottaa päähän ja hän veti taikasauvansa tyynynsä alta ja nousi seisomaan. Hän alkoi taitella taikasauvallaan petivaatteita kasaan. ”Sinä et kerro minulle koskaan mitään.”
   Scorpius näytti nauttivan olostaan ja heittäytyi makaamaan selälleen patjalleen. ”Kerronhan minä vaikka mitä.”
   ”Sitä ei lasketa, kun yrität käännyttää minua uskomaan höpötihöpötijuttujasi.”
   Scorpius näytti loukkaantuvan. ”Jos ne tuntuvat sinusta höpötihöpötijutuilta, minä en mahda sille mitään.”
   Rosesta tuntui pahalta pojan puolesta. ”No, eivät ne kaikki jutut kuulosta hölynpölyltä. Sinun hengellisissä sielujutuissasi on vain paljon nieltävää, tiedätkö.”
   Scorpius kohotti toista kulmaansa. ”Ehkä sinun nieluasi tukkii jokin. Esimerkiksi ennakkokuulo.”
   Rose pyöräytti silmiään. ”Hyvin mahdollista.”
   ”Sinun paitulisi on omissa korkeuksissaan”, Scorpius totesi.
   ”Täh?” Rose ei ymmärtänyt, mitä poika tarkoitti, mutta tajusi sitten vaalean yöpaitanaan toimineen jättiläismäisen paidan tunkeutuneen hänen pikkupöksyihinsä yön aikana niin, että puolet hänen pepustaan ja säärestään olivat paljaina. Scorpius virnisteli ja Rose heitti poikaa tyynyllä.
   ”Minä näin unta hiekkarannasta”, Rose kertoi, enimmäkseen peittääkseen nolostuksensa ihonsa paljastelemisen takia. Hän leijutti ilmapatansa seinän vierustalle muiden patjojen luokse ja jästit katselivat patjan lentoa kuin avaruusalusta, vaikka Rose ja Scorpius tekivät samaisen tempun joka ikinen aamu.
   Scorpius näytti yllättyneeltä. ”Minäkin näin unta hiekkarannasta.”
   Jostakin selittämättömästä syystä Rosen mieleen pälkähti ruskeasilmäinen Roxanne, joka nauroi hurjasti. Rose ravisteli päätään ja tuijotti Scorpiusta.
   ”Ai näit vai? Olitko sinä yksin siellä?”
   Scorpiuksen katse näytti syvenevän. ”Sinä taisit olla siellä minun kanssani.”
   He jäivät tuijottamaan toisiaan silmiin. Rose tunsi sydämensä hakkaavan pakkomielteisen vasaroijan elkein hänen rintaansa vasten. Scorpiuksen harmaat silmät katsoivat häntä kuin eivät olisi uskoneet näkemäänsä, pojalla oli aina tuo sama skeptinen ilme. Oliko Scorpius nähnyt unta siitä samasta hiekkarannasta ja samasta tilanteesta, oliko poika unissaan painanut Rosen pehmeää hiekkaa vasten, litistänyt hänet painollaan alleen ja suudellut häntä…?
   Rosen hengitys tuntui salpautuvan ja hän tunsi melkein kiduttavaa halua mennä Scorpiuksen lähelle, mennä makaamaan pojan päälle ilmapatjalle ja jatkaa siitä, mihin uni oli jäänyt…
   Scorpius virnisti. ”Sinä taidat himoita minua.”
   Mitä tuohon muka olisi pitänyt vastata? Roxanne tai Lily olisi osannut näpäyttää nasevan vastauksen saman tien takaisin noin mauttomaan kommenttiin. Rosesta tuntui siltä kuin hänen korvansa irtoisivat kuumottavasta häpeästä. Scorpius näytti nauttivan hänen hämmennyksestään, virnistys leveni entisestään. Rose tyytyi tuhahtamaan ja pyöräyttämään silmiään. Hän pakeni kylpyhuoneeseen päästäkseen pois Scorpiuksen harmaiden silmien pistävän katseen alta.
   Suomalaisjästien rakentama hengellinen keskus oli vielä rakennusvaiheessa. Koivusta rakennettu vankka, suuri mökki oli Rosesta ihanan kotoisa ja jotenkin huokui arvokkuutta ja turvallisuutta. Jästit olivat aloittaneet keskuksen rakentamisen jo kauan ennen sotaa – Sofia oli kertonut, että keskuksessa asuvat jästit olivat nostaneet hallintojärjestelmänsä, valtionsa asettaman verhon pois silmiensä edestä kauan aikaa sitten ja olivat osanneet ennustaa sodan tulevan. ”Me opimme jo kauan aikaa sitten, että kaikki mitä meille koskaan oli opetettu, oli valetta”, Sofia oli kertonut asiallisesti. ”Tiedämme, mikä suurvaltojen suunnitelma on tämän planeetan ja ihmisten varalle, ja olemme osanneet varautua siihen.”
Itseään heränneiksi kutsuvat suomalaiset olivat alkaneet rakentaa suurta keskusta yhteisvoimin, paljain käsin. Rosesta se oli todella hienoa, hän ihaili näitä rohkeita, itsenäisiä jästejä, jotka seisoivat uskomustensa takana. Hän oli oppinut, että suomalaisista huokuva ensivaikutelma – hän oli ajatellut heidän olevan hiljaisia, vetäytyviä ja juroja – oli pelkkää alku kohmeutta. Oikeasti suomalaiset olivat hyvin ystävällisiä, ahkeria, intuitiivisia, syvällisiä ja ymmärsivät maailmaa ja toisia ihmisiä paljon enemmän kuin antoivat olettaa.
   Keskuksessa olevat asuintilat, kuten suuri nukkumasali, jossa kaikki nukkuivat yhdessä ennen kuin kaikille saataisiin rakennettua omat nukkumatilat, olivat jo valmiit. Nukkumatilojen vieressä oli suuri huone täynnä pehmeitä sohvia. Yhteisissä tiloissa olivat myös suuri keittiösali, jossa tehtiin yhdessä ruokaa. Ruoka saatiin maan alle rakennetusta puutarhasta.
   Käytyään kylpyhuoneessa Rose meni keittiöön, jossa sämpylöitä aseteltiin juuri pöytään. Scorpius istui Sofian vieressä ja kohotti katseensa häneen, eikä poika tietenkään voinut olla virnistelemättä. Rose siristi tälle silmiään ja istuutui sitten Sofiaa vastapäätä. Tytön oliivinvihreät silmät pyyhkivät kummallista pientä vekotinta tämän kädessä. Sofia oli kertonut sen olevan puhelin, ja kuulemma puhelimessa oli internetyhteys niin, että sillä saattoi tutkia maailman tapahtumia. Rose ei voinut kuin ihmetellä jästien älykkyyttä.
   ”Venäläiset ovat tunkeutuneet naapurimaihinsa, myös tänne”, Sofia kertoi turhautumista ja ahdistusta huokuvalla äänellä. Sofian poikaystävä, suuria reikäkorvakoruja ja vaaleita rastoja päässään kantava Aleksis kumartui tämän puoleen tutkimaan puhelinvekotinta. ”He ovat virallisesti aloittaneet Suomen valloituksen.”
   Ilmoitus aiheutti tukahtuneita nyyhkäyksiä ja synkeitä katsekontakteja ympäri pöydän. Rosella oli kurja olo – hän toivoi, että typerät sotaihmiset lopettaisivat Voldemortmaisen käytöksensä. Mikseivät kaikki vain antaneet toistensa olla rauhassa ja turvassa? Siinä olisi ollut mukava motto koko maailmalle.
   ”Mitä se tarkoittaa?” kysyi nuori teinityttö, Heidi, jolla oli musta pörröinen tukka ja huulikoruja. ”Tuleeko meistä sitten venäläisiä?”
   Sofia tuhahti. ”Minusta ei ainakaan tule.”
   ”Tai minusta”, Aleksis tokaisi.
   ”Liput ovat valheellisia”, pyylevä ja suurikokoinen Maarit heläytti rauhallisella ja tasaisella äänellä, josta ei huokunut minkäänlaista pelkoa tai ahdistusta. ”Me olemme kaikki yhtä. Tämä on vain valtioiden manipuloivaa toimintaa meidän silmänlumeksemme. Me tiedämme keitä me olemme ja mistä me tulemme ja minne palaamme takaisin. Se, mitä maan päällä tapahtuu, ei ole lopullista, vain kokemus, joka meidän on koettava.”
   Sanoja seurasi rauhallinen hiljaisuus. Rose ja Scorpius vilkaisivat toisiaan.
   Samassa katolta kuului valtavaa kolinaa ja jyskettä aivan kuin rakennusta olisi alettu pommittamaan. Jästit pomppasivat ylös tuoleiltaan ja Rose ja Scorpius vetivät taikasauvansa hihoistaan.
   ”Ei hätää!” Sofia huudahti kirkkaalla äänellään. ”Ne olivat vain aurinkopaneelit!”
   ”Tipahtivatko ne?”
   ”Joko niin tai sitten venäläiset tulevat katosta läpi!”
   Scorpius näytti yhtäkkiä hyvin kalpealta. Rose oli juuri kysymässä, oliko poika kunnossa, kun tämä nousi seisomaan ja rynnisti ulos huoneesta.
   ”Mikä sille tuli?” Sofia kysyi Roselta ihmeissään.
   ”Ei mitään aavistusta”, Rose mutisi, ja se tosiasia harmitti häntä suunnattomasti.

*

”Mitä se oikein oli?”
   Scorpius osoitti taikasauvallaan palasiksi hajonnutta aurinkopaneelia lumessa. ”Entistus. Mikä niin?”
   ”Juoksit aurinkopaneelien tippumisääniä karkuun kuin pelästynyt pikku peura.”
   ”Ehkä minä olen pieni pelästynyt peura.”
   Rose pyöräytti silmiään kohti harmaata, pilvistä taivasta. ”No, kappas vain.” Scorpius pysyi aina vain salaperäisenä, eikä kertonut omia ajatuksiaan tai mitään muutakaan hänelle, mutta Rose oli päättänyt selvittää Scorpiuksen sielun salat hinnalla millä hyvänsä. ”Tai sitten kuolikset tulivat katon läpi pelottelemaan sinua kun olit pikkuinen vauveli ja sinulle on jäänyt traumat siitä.” Se oli villi veikkaus. Rosen sydän sykki naurettavan nopeasti beigen villapaitansa alla, hän melkein toivoi osuneensa oikeaan niin, että saisi tietää edes jotakin Scorpiuksesta.
   Scorpiuksen suupielessä leikitteli pieni hymy. ”Niin, paitsi etteivät ne olleet kuoliksia vaan pieniä metsinkäisiä, jotka olivat juhlatamineissa ja lauloivat kimeällä äänellä.”
   Rose tuijotti poikaa hetken aikaa ja pettymys ja loukkaantuminen läikähtelivät hänen sisällään. Scorpius ei ikimaailmassa kertoisi hänelle itsestään mitään, ei ikikuuna päivänä ja hän oli kuin innokas ja naurettava pikkutyttö yksipuolisine ihastuksineen. Kauhukseen Rose tajusi kyyneleiden pyrkivän silmäkulmiinsa, joten hän käännähti ympäri, jätti Scorpiuksen taakseen korjailemaan aurinkopaneeleja ja lähti kävelemään kohti lumesta kimaltelevaa metsää keskuksen takana. Scorpius äännähti epäuskoisesti hänen takanaan, mutta Rose ei jaksanut välittää. Scorpius ei välittänyt hänestä tippaakaan ja Rose oli naurettava, säälittävä ja typerä –
   ”Hei – mihin sinä oikein painelet?”
   Scorpius oli lähtenyt hänen peräänsä? Miksi? Ei tämän olisi tarvinnut vaivautua. Rose halusi vain olla yksin.
   ”Mene pois”, Rose kivahti pojalle tarpoessaan paksussa hangessa eteenpäin. Hänen karvaiset lumikenkänsä upposivat syvälle lumeen.
   ”Oletko sinä minulle vihainen jostakin?” Scorpius kuulosti siltä kuin mikään maailmassa ei olisi voinut huvittaa tätä enempää. Rose puri hampaitaan yhteen.
   ”En taida välittää sinusta tarpeeksi ollakseni sinulle mistään vihainen”, Rose ilmoitti kylmällä äänellä, joskin hänen äänensä petti lauseen loppua kohdin niin, että koko ilmoitus kuulosti teennäiseltä. Rose saattoi melkein kuulla Scorpiuksen äänettömän naurun.
   ”Niinkö? Miksi korvasi sitten heloittavat punaisina niin kuin ne aina tekevät, kun olet vihainen tai muuten vain tunteellinen?” Scorpius ivaili.
   Rose tuhahti. ”Älä sinä esitä tietäväsi korvistani yhtään mitään.”
   ”Mutta kun tiedänhän minä. Tässä muutamien kuukausien aikana olen oppinut jos jonkinnäköistä sinusta.”
   Rose pyöräytti silmiään. Aivan kuin Scorpiusta olisi kiinnostanut mikään häneen liittyvä, varmasti tämä vain puhui läpiä päähänsä. ”Niin kuin mitä muka? Ja mitään naurettavia korvavitsejä ei sitten lasketa.”
   ”Voisitko kenties hidastaa vauhtia niin, ettei minun tarvitsisi ravata perässäsi kuin jälkeenjäänyt thestral?”
   ”En.” Rose piti marssinsa suunnattuna tiukasti kohti edessäpäin häämöttävää metsää.
   ”Itsepäinen, lellitty maalaistytteli”, Scorpius mutisi inhoavasti, mutta tihensi sitten askeleitaan niin, että käveli samaan tahtiin Rosen kanssa.
   Rose kohotti kulmaansa. ”Ovatko nuo niitä asioita, jotka sinä olet näiden kuukausien aikana oppinut minusta? Luulisi sinun huomanneen nuo piirteet jo silloin, kun pidit minua ja Amelieta häkissä viikkotolkulla.”
   Scorpiuksen kasvot eivät synkistyneet, Rosesta näytti siltä kuin hymy olisi entisestään levinnyt. ”Siellä minä opin, että sinulla on tulta sielussasi, olet lojaali rakkaillesi ja sihtisi on erinomainen.”
   Rosen sydän jätti pari lyöntiä väliin. ”Minun sihtini?”
   ”Niin, kun viskoit minua niillä muovisilla ruokakupeilla.”
   ”No, olen maistanut parempaa räkääkin kuin miltä se sinun syöttämäsi pöperö maistui”, Rose puuskahti kaikesta sydämestään.
   Scorpius irvisti. ”Tein sen omin pikku kätösini Azkabanin tsiljardeja vuotta vanhassa, limaisessa keittiössä, mitä muuta maulta voi odottaa kuin räkääkin pahempaa katkua?”
   ”Teitkö sinä sen ruoan itse?” Rose kysyi sydämensä läpättäessä naurettavan iloisesti, kun Scorpius oli kertonut hänelle niinkin vähäpätöisen asian. ”Siksikö se maistui ihan peikon ulosteelta?”
   Scorpius naurahti. ”Juuri siksi.”
   Heidän katseensa kohtasivat jälleen. Rose haukkasi vahingossa ilmasta palasen huomatessaan Scorpiuksen katseen lipuvan hänen huuliinsa. Scorpius ei ollut koskenut häneen kuukausiin, saatikka sitten suudellut häntä…
   Scorpius näytti hämilliseltä ja hymyili vinosti. ”Meinasitko syvällekin metsään tarpoa?”
   Rose vilkaisi lumista metsää. Se näytti kyllä melkoisen houkuttelevalta, ja jos Scorpius seuraisi häntä, niin miksei hän voisi vain kävellä? Jästimiehet keskuksessa olivat ryhtyneet jatkamaan rakennustöitä ja suurin osa naisista oli lähtenyt hoitamaan maanalaista puutarhaa. Rose kohautti olkiaan vastaten Scorpiuksen kysymykseen. ”Kävellään hetken aikaa.”
   He olivat hetken aikaa hiljaa, vain heidän pehmeät askeleensa kuuluivat uppoavan lumea vasten. ”Olen myös oppinut sinun pureskelevan sormiasi, kun olet turhautunut tai hermostunut”, Scorpius yllättäen kertoi. ”Miksi? Maistuvatko ne hyviltä?”
   Rose vilkaisi sormiaan, jotka olivat nyrkissä valmiina menemään kohti suuta. Hän oli pureskellut kynsinauhat rikki ja ne tuntuivat kipeiltä, nyt kun asiaan kiinnitti huomiota. ”Se on kai jonkinlainen pakkomielle.”
   ”Sinulla on myös tapana haistella sormiasi”, Scorpius kertoi totisena. ”Miksi sinä niin teet?”
   ”Enkä tee”, Rose närkästyi ja piilotti kätensä paksun takkinsa taskuihin.
   ”Teetpäs.”
   ”En varmasti. Ja sinä et koskaan tee mitään”, Rose puuskahti ja hänen omissa korvissaankin lausahdus kuulosti vihaiselta ja katkeralta.
   Scorpius kohotti kulmaansa. ”Ja se ilmeisesti ärsyttää sinua? Mitä minun pitäisi sitten tehdä?”
   ”En minä tiedä!” Rose ilmoitti. Suudella minua. Puhua minulle. Pidellä minua sylissäsi.
   Rose olisi voinut vaikka vannoa Scorpiuksen kuulleen hänen ääneen lausumattomat sanansa, sillä pojan hymy oli mahdottoman omahyväinen ja tietäväinen. Rosea ärsytti ja hänen mieleensä juolahti ajatus kiukkuisesta karkuun lähtemisestä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa askeltakaan, kun Scorpius yhtäkkiä tarttui hänen takkiinsa ja nykäisi hänet kiinni itseensä. Scorpius hymyili nostaessaan molemmat kätensä hänen niskaansa ja kumartuessaan suutelemaan häntä. Rosen suusta karkasi haltioitunut huokaus, jonka Scorpius nielaisi hymyillen. Scorpius maistui jollakin hassulla tavulta vähän savuiselta ja tästä huokuva salaperäisyys sai Rosen varpaat kipristelemään. Hän toivoi, ettei hänen punainen kiharapaljoutensa nousisi suudelman sähköisyydestä törröttämään kohti taivaita.
   Scorpius nojautui vähän kauemmaksi, mutta nojasi otsaansa Rosen otsaan. Rose räpytteli järkyttyneenä silmiään. ”Mistä hyvästä tuo oli?”
   Scorpius näytti tavallista vähemmän ovelalta ja katseli häntä kumman vakava ilme kasvoillaan, harmaat silmät näyttäen melkein surullisilta. ”Olet söpö suuttuessasi.”
   Rose hymähti epäuskoisesti, muttei oikeastaan tiennyt, mitä sanoisi. Hän olisi voinut jäädä ikuisiksi ajoiksi siihen seisomaan Scorpiuksen kädet kasvoillaan ja tämän lämmin vartalo kiinni omassaan.
   ”Haluatko sinä vielä kävellä?” Scorpius kysyi hassun karhealla äänellä, joka sai Rosen hymyilemään. Hän nyökkäsi.
   ”Kävellään. Ja sinä voisit kertoa minulle jotakin itsestäsi nyt kun olemme päässeet niin hyvään alkuun.”
   Scorpius näytti ahdistuneen hämmentyneeltä. ”Kertoa itsestäni? Mitä minun pitäisi kertoa itsestäni?”
   ”Mitä tahansa”, Rose puuskahti silmiään pyöräyttäen. Scorpius katseli hänen kasvojaan epäuskoisesti.
   ”Niin kuin mitä?”
   ”Mitä tahansa! Miksi sinusta tuli kuolonsyöjä? Pidätkö lohikeitosta vai makaronilaatikosta? Mikä on lempivärisi? Mitä huispausjoukkuetta kannatat? Onko sinulla ikävä kotiin?”
   Scorpius hymähti näyttäen jälleen omalta viekkaalta itseltään. Poika painoi tummaa pipoa syvemmälle päähänsä. ”Miksi sinä haluat tietää tuon kaiken?”
   ”Koska en tiedä sinusta mitään”, Rose mutisi ja ajatuksen ääneen sanominen tuntui hieman kivuliaalta. ”Sinä et ikinä kerro minulle mitään.”
   ”Et sinäkään kerro minulle mitään”, Scorpius ilmoitti, mutta sitten ovela hymy palasi jälleen suupieleen. ”Silti minä tiedän paistetun lohen olevan sinun herkkuasi, lempivärisi olevan punainen ja sinulla ei ole lempihuispausjoukkuetta, koska et seuraa kyseistä urheilulajia. Sinulla on ikävä kotiin, muttet halua myöntää sitä kenellekään etkä etenkään jatkuvasti kirjeitä kirjoitteleville vanhemmillesi.”
   Rose huokaisi raskaasti. ”Oikein, oikein, oikein ja oikein, mistä sinä oikein tiedät tuon kaiken?”
   Scorpius hymyili ja vinkkasi liioitellusti silmäänsä. ”Minä pidän sinua silmällä, Ruusunen.”
   Rose hymyili takaisin, muttei se ollut aivan yhtä iloinen hymy kuin Scorpiuksella. ”Minä haluan tietää sinusta enemmän.”
   Scorpius oli niin pitkän aikaa hiljaa, että Rose oli melkein varma tämän nielaisseen kielensä. Lopulta Scorpius kääntyi katsomaan Rosea hymyillen ilottomasti. ”En ole mitenkään hyvä kertomaan itsestäni mitään. Minun perheeni tarina ei ole kaunis ja onnellinen tarina väärinymmärretyistä Malfoysta.”
   ”Minä haluan kuulla”, Rose kertoi päättäväisesti.
   Scorpius hymähti. ”Itsepähän toivoit sitten.”
   Scorpius tarttui hänen käteensä heidän astuessaan lumiseen metsään ja vei hänet kertomuksillaan vuosien taakse.

*

”Scorpius, ei! Ei, ei, ei ja ei! Kuinka monta kertaa minun on muistutettava sinua?” äiti nappasi kimaltelevan pupun hänen käsistään vihaisesti. Mihin se katosi? Scorpius etsi katseellaan pupua, sen oli ollut tarkoitus törmätä yhteen suden kanssa, mihin äiti oli sen oikein pistänyt?
   Samassa pieni susikin katosi hänen käsistään. Scorpiuksen suusta karkasi parkaisu.
   ”Ne eivät ole leluja, vaan koriste-esineitä! Niillä ei leikitä!” Äiti kuulosti vihaiselta. Ja Scrorpius oli vain halunnut leikkiä. Epäreiluus sai kyyneleet kihahtamaan hänen silmiinsä.
   ”Näetkö Scorpius, nämä ovat tässä hyllyllä ja niiden paikka on juuri tässä!” äiti asetteli kimaltelevat eläimet hyllylle yksisuuntaisen suoraan.   
   Scorpius lähti kohti toisenlaisia esineitä, ehkä hän saisi leikkiä niillä. Äiti pyyhkäisi hänet lattialta syliinsä. ”Ei! Älä levitä mitään tavaroita minnekään! Voit leikkiä pehmoleluillasi tässä maton alueella, näetkö?”
   Mutta ei Scorpius nähnyt kuin kielletyt, timanteista kimaltelevat pupun ja suden.
   ”Älä viitsi nalkuttaa”, isä pyysi sohvalta ja nosti yllättäen Scorpiuksen istumaan syliinsä. Isä tuntui lämpimältä.
   ”Varo vähän”, äiti puuskahti ja ryhtyi oikomaan tyynyjä sohvalla. Isä huokaisi raskaasti ojentuessaan niin, että äiti pääsi pöyhimään tyynyä tämän takana.
”Ei minkäänlaista kunnioitusta”, äiti kivahti, oikoen hurjana tyynyä. ”Olen asetellut nämä tyynyt jo kolmesti tänään ja taas joudun laittamaan nämä! Tässä talossa kukaan muu ei tee mitään kuin minä!”
   ”Miksi sinä oiot niitä?” isä kysyi täysin ymmällään ja pullisti harmaat silmänsä näyttämään oikein isolta. Scorpiusta nauratti.
   ”Ai miksi? Miksi?” äiti huusi vauhkoontuneena. ”Vain mies kysyisi tuollaista asiaa!”   ”Sinä taidat olla vain väsynyt ja stressaantunut”, isä huokaisi ja nosti käsivartensa kutsuvasti kohti äitiä. ”Tule tänne.”
   Äiti tuhahti. ”Ei minulla ole aikaa! Minun on siivottava!”
   ”Naiset”, isä huokaisi äidin lähtiessä pois huoneesta. ”Älä koskaan mene heidän ansaansa, Scorpius, sieltä ei noin vain pääsekään pois.”
   ”Pupu!” Scorpius huudahti.
   Isä tuijotti häntä näyttäen yhtäkkiä hurjan iloiselta. ”Mitä sinä – hienoa, Scorpius! Astoria! Scorpius puhui!”
   Äiti juoksi takaisin heidän luokseen. ”Mitä hän sanoi? Mitä hän sanoi?”   
   ”Pupu!” Scorpius huudahti ja osoitti kimaltelevaa koristepupua.

*

”Scorpius, nyt riittää! Sinä sotket, sotket, sotket aina vain! Opettele korjaamaan jälkesi! Äläkä koske koristeisiin, kuinka monta kertaa minun on sinua muistutettava? Sinä et sitten ikinä opi!”
   ”Rauhoitu, Astoria, mitä väliä sillä on?” isän ääni oli väsynyt.
   ”Minä en voi sietää, etteivät tavarat ole paikallaan, kyllä sinä sen tiedät!” äiti huiski taikasauvaansa ympäriinsä ja siivosi entisestään täysin puhdasta ja täydellisessä järjestyksessä olevaa taloa. ”Scorpiuksen on opittava pienestä pitäen siivoamaan jälkensä!”
   Ihan epäreilua, miksi kaiken piti olla muka niin täydellistä ja niin täydellisessä järjestyksessä?
   ”Täällä on karvoja, mistä nämä karvat ovat tulleet, Draco?” äitin ääni kimeni paniikista. ”Niitä on joka puolella! Pyyhkiis, pyyhkiis!”
   Isä huokaisi raskaasti.

*

Isä ei koskaan huutanut, mutta nyt tämä huusi. Vihaista, turhautunutta, epäuskoista huutoa. Isä oli vihainen, kovin vihainen.
   Pappa ja mummi olivat kylässä ja yrittivät puhua isälle rauhallisilla ja tyynnyttelevillä äänillä. Äiti puristi Scorpiusta tiukemmin syliinsä, eikä Scorpius ymmärtänyt, miksi tämä itki hänen niskaansa.
   ”Mama?” Scorpiuksen ääni värähti hädän ja turvattomuuden tunteesta. ”Miksi itkee?”
   Äiti hätkähti pienesti ja halasi häntä entistäkin tiukemmin. ”Kaikki on hyvin, Scorpius.”
   Mutta Scorpius tiesi, ettei kaikki ollut hyvin. Sohva äidin alla tärisi, kun tämä itki. Isä huusi mummille ja papalle keittiöstä.
   ”Te jätitte hänet metsään! Te joudutte Azkabaniin, jos kukaan saa ikinä tietää!” Isä ei voinut uskoa asiaa todeksi. ”Te jätitte pienen tyttövauvan metsään!”
   ”Mitä meidän olisi pitänyt tehdä?” mummi kähähti puolustelevalla äänellä. ”Olisiko meidän pitänyt kasvattaa se hirviöiden lapsi?”
   ”Olisitte antaneet sen pois! Vaikka orpokotiin! Mitä tahansa muuta!”
   ”Me toivoimme susien syövän sen”, pappa murahti. ”Emme me voineet tietää, että se löydettäisiin ja vietäisi orpokotiin monta vuotta myöhemmin.”
   ”Sinä toivoit susien syövän sen”, mummo sihahti. ”Minä halusin vain sen pois ihmisten lähettyviltä. Meidän on vietävä se takaisin metsään”, mummi sanoi kireällä äänellä. ”Meidän on vietävä se sinne takaisin. Ei hän voi elää ihmisten seassa ja oppia jästien tai etenkään taikakansan taitoja. Mitä jos hänestä tulee pimeyden lordin ja sisareni kaltainen?”
   ”Sinä olet siis valmis viemään pikkutytön takaisin metsään susien keskelle juuri, kun hänet on löydetty ja viety sivistyksen pariin!”
   ”Se ei ole mikä tahansa pikkutyttö!” pappa huudahti kuulostaen ahdistuneelta. ”Se on Bellatrix Lestrangen ja tiedät-kai-kenen tytär!”
   ”Shhhh!” mummo sihahti.
   ”Ei pimeyden lordi sinua enää kuule, äiti”, isä sanoi mummolle kuulostaen kyllästyneeltä ja voipuneelta.
   ”Luulimme kerran aikaisemminkin, ettei hän voi tulla takaisin. Ja hän tuli.”
   ”No, jos hän tulisikin takaisin, kuinka olette aikoneet selittää hänelle hänen tyttärensä kasvavan metsässä susien keskellä sen jälkeen, kun lupasitte huolehtia hänestä?”
   Syntyi tiivis ja kiusaantunut hiljaisuus. Isä tuhahti. ”Olette te varsinaisen liemen keittäneet. Minä en halua tällaista taakkaa perheeni niskoille. Minulla on poika ja vaimo, joista minun on pidettävä huolta. Saatte hoitaa tämän ihan omalla tavallanne.”
   ”Draco, yrittäisit ymmärtää”, mummo pyysi kuulostaen itkuiselta.
   ”En minä halua ymmärtää!” isä huudahti. ”En tätä. Olette omillanne. Jos teidän tekonne joskus selviää, me kaikki olemme pulassa!”

*

”Mitä sinä teet?”
   Äiti istui olohuoneessa risti-istunnossa matolla, selkä suorana ja hyvin rauhallisena. Scorpius asteli lähemmäksi varoen. Äiti oli ollut kumman rauhallinen monta päivää, eikä ollut jäkättänyt siivoamisesta ollenkaan niin paljon, tämä ei ollut käyttänyt pyyhkisloitsuakaan moneen päivään.
   ”Meditoin. Tule kanssani, Scorpius, tule istumaan.”
   ”Mitä on meditointi?”
   ”Se on mielen hiljentämistä, oman itsesi kuuntelemista”, äiti kertoi hyvin rauhallisella äänellä. ”Se saa kaikki huolet unohtumaan.”
   Scorpius istuutui äidin viereen matolle. ”Mitä minun pitää tehdä?”
   ”Hengitä syvään ja kuuntele sitä energiaa, joka on sisälläsi”, äiti kuiskasi. ”Mikään ei ole rentouttavampaa.”
   Scorpius kummasteli hassua äitiä, mutta sulki silmänsä tottelevaisesti ja hengitti syvään.
   ”Tunne, kuinka hengitys kulkee vartalosi lävitse”, äiti kehotti. ”Tunne, kuinka voima nousee selkärangan tyvestäsi, kulkee ala- ja ylävatsasi lävitse, rintasi lävitse, kurkkusi lävitse, on otsassasi ja säteilee päälaeltasi joka puolelle, myös takaisin selkärankaasi jalkojesi kautta.”
   Scorpius hämmästeli entisestään äidin hassuttelua, mutta totteli. Hän hengitti syvään ja tunsi huumaavan energian täyttävän vartalonsa hengittäessään ensin nenän kautta sisään ja sitten suun kautta ulos.
   ”Hengitä kaikki sisään ja puhalla sitten kaikki ulos”, äiti sanoi rauhallisella, tasaisella äänellä, siniset silmät suljettuina. ”Jos mieleesi juolahtaa ajatuksia, anna niiden mennä lävitsesi reagoimatta niihin mitenkään. Pyydä mieltäsi olemaan hiljaa.”
   Oli yllättävän vaikea keskittyä pimeään hiljaisuuteen silmien takana. Ajatuksia juolahti Scorpiuksen päähän tiuhaan tahtiin. Äidin poninauha hiuksissa on kivan värinen. Matto tuntuu mukavalta. Jalkaa painaa. Sataakohan koko päivän? Koska äiti alkaisi jälleen pakkomielteisesti siivota ja lopettaisi hassun meditoimisensa?
   ”Jos mielesi alkaa pölöttää turhanpäiväistä, sano sille ystävällisesti palaavasi asiaan ja pyytämällä sitä olemaan hiljaa”, äiti sanoi edelleen tuolla samalla, tasaisella äänellä.
   Scorpius kohautti olkiaan. Miksi äiti tekee näin? Onko äiti tullut hulluksi? Mitä kummaa mummo ja pappa oikein tarkoittivat puhuessaan pikkuisesta tytöstä ja susista?
   Scorpius tajusi päässään pyörivien kysymyksien olevan mielensä pölötystä, josta äiti oli puhunut ja yritti sanoa mielelleen ’ole hiljaa’.
   Hiljaisuus.
Voimaa, energiaa, valoa.
   Scorpiuksesta tuntui kuin hänen koko vartalonsa olisi täyttynyt energiasta ja hänen sisällään tuntui leiskuvan lämmin, loputon energian palo. Hän hengitti syvään sisään ja ulos. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi pystynyt mihin tahansa.
   Äiti hymyili. ”Olen löytänyt rauhan sisältäni. Arvaa mikä on hassua? Minua ei kiinnosta enää siivoaminen ollenkaan. Se ei ole enää tärkeää.”
   Scorpius oli iloinen tästä uutisesta. Hän ei ollut koskaan pitänyt äidin pakkomielteisestä siivoamisesta, eikä ollut isäkään pitänyt siitä. Hän hymyili äidilleen ja äiti hymyili takaisin leveästi.
   ”Olen onnellinen”, äiti huokaisi ja Scorpiuksesta tuntui, kuin kaikki hänen sisällään olisi täyttynyt tuosta samasta onnellisuuden tunteesta. Tunne oli niin kaunis, että se sai kyyneleet kihahtamaan hänen silmiinsä. Kimalteleva koristepupu tuntui hymyilevän hänelle suden vierestä.

*

”Te veitte hänet takaisin”, isä kivahti kylmällä, kovalla äänellä.
   ”Meillä ei ollut muita vaihtoehtoja”, pappa puuskahti. ”Sen otuksen ei pitäisi olla olemassa.”
   ”Miksi ette sitten vain listineet sitä?” isä kysyi halveksuvasti.
   ”Koska me emme ole murhaajia”, mummo kivahti hyisesti.
   ”Niin, te vain jätätte pieniä tyttövauvoja metsään susien syötäväksi.”
   Äiti puristi Scorpiusta tiukemmin syliinsä ja mutisi hiljaisella äänellä: ”Rakkautta, rauhaa, onnea, turvaa kaikille. Rakkautta, rauhaa, onnea ja turvaa kaikille.”
   Scorpius ei ymmärtänyt.

*

”Olet viekas ja rohkea, olet perinyt isäsi sinnikkyyden ja äitisi sydämen lämmön”, lajitteluhattu kuiskasi matalalla, hiljaisella äänellä hänen korvaansa. ”Sinusta tulisi mahtava rohkelikko, kyllä vain…”
   Ei rohkelikkoon, Scorpius ajatteli kauhuissaan keskittäen kaiken energian vartalostaan ajatukseen. Ei rohkelikkoon, ei rohkelikkoon, pappa-Malfoy ei koskaan antaisi hänelle anteeksi, jos hän ei pääsisi luihuiseen, jos hän ei jatkaisi sukunsa jaloa perinnettä…
   Tahdon luihuiseen, Scorpius ajatteli päättäväisesti, kaiken energiansa keskittäen.
   ”Hmm”, mutisi hattu. ”Sinun luja tahtosi olkoon tahtoni. LUIHUINEN!” Viimeinen sana huudettiin koko Suuren Salin väelle. Scorpius ponkaisi ylös tuoliltaan onnellisena ja helpottuneena. Hänen silmiinsä osui ruskea silmäpari, joka katsoi häntä tiiviisti ruipelon ja pörröpäisen konkelon vierestä. Tytön punaiset, kiharat hiukset näyttivät ihanilta.

*

Mustatukkainen ruipelo piti kättään punapään harteilla ja toista kättään blondin pikkutytön ympärillä. Kuinka ärsyttävää. Scorpius tunsi kummallista vetoa mennä kiskomaan ruipelon käsi pois punapäätä koskettamasta. Scorpius ärsyyntyi itseensä.
   ”Hei, Potter! Siirrä kättäsi alemmaksi, niin pääset vertailemaan puhdasveristä ja kuraveristä peppua!” Scorpius oli iloinen, kun hänen ystävänsä nauroivat räkäisesti hänen hienolle ja kekseliäälle kommentilleen. Hän oli pidetty, suosittu, mahtava. Ehkä isäkin olisi sitä mieltä, kun Scorpius pääsisi kertomaan letkautuksistaan.
   Punapää vilkaisi häntä hyisesti. ”Sinä olet kuvottava, Malfoy. Enkä minä edes ole puhdasverinen, pönttö.”
   Jostakin syystä Scorpius ei pitänyt siitä, että punapää ajatteli hänen olevan kuvottava ja pönttö.
   ”Mene huutelemaan mauttomia letkautuksia jättiläiskalmarille, sitä saattaisi kiinnostaa hieman enemmän ja minusta tuntuu, että juttusi olisivat sopivammat sen korville. Saatte varmaan soman keskustelun aikaiseksi”, ruipelo papatti yhteen putkeen silmälasejaan nenälleen paremmin asetellen.
   Punapää nauroi niin, että kaunis, valkohampainen hymy levisi pisamaisille kasvoille. Tyttö näytti hurmaavan onnelliselta.
   Yön pimeillä tunneilla, kun Scorpius ei saanut unta, hän näki tuon hymyn uudelleen ja uudelleen silmiensä edessä ja tunsi mielipuolista halua saada kuulla jälleen tuo ihana nauru.

*

”Sinä olet ihan hurahtanut noihin sielujuttuihin”, Draco puuskahti äidille ja lähti huoneesta. Astoria ei näyttänyt välittävän.
   ”Kaikki eivät vain ymmärrä”, äiti sanoi Scorpiukselle ymmärtäväinen ilme sinisissä silmissään. ”Sinä ymmärrät, vai mitä Scorpius?”
   Ei hän oikeastaan ymmärtänyt.
   Äiti oli kertonut hänelle kaiken sieluista, siitä kuinka heillä kaikilla oli tehtävänsä maan päällä ja kuinka kaikki ihmiset olivat eläneet satoja elämiä maan päällä eläen erilaista elämää. Jokaisen elämän päätteeksi ihmisen sielulle näytetään juuri eletty elämä ja siitä muodostunut karma: kuinka kaikki mitä ikinä on sanonut, ajatellut ja tehnyt on koskettanut toisia olentoja ja itseään. Seuraava elämä määräytyi entisten elämien muodostamasta karmasta ja sielun tehtävä oli tasapainottaa tuo karma ennen kuin pääsisi jatkamaan eteenpäin. Uusi elämä oli valmiiksi suunniteltu suunnitelma sielulle täyttääkseen kohtalonsa.
   Scorpiuksesta koko juttu kuulosti humpuukiselta hölynpölyltä, mutta äiti oli sanonut vakavasti ja rauhallisesti: ”Olen löytänyt tämän totuuden syvältä sisältäni ja tiedän sen olevan totta.”
   Äidin mukaan jästit olivat typeriä ja elivät unessa, täysin todellisen luontonsa unohtaneina tämän elämän materialistisiin viihdytyksiin sokeutuneina.
   Scorpiukselle oli oikeastaan se ja sama, mitä hän oli ja mitä teki tässä tappavan tylsässä maailmassa, jossa mikään ei jaksanut kiinnostaa häntä.

*


”Scorpius, menisitkö avaamaan?” äiti huikkasi. Keittiöstä kuului lasin kilinää.
   ”Miksi?” Scorpius tivasi sohvalta. Häntä laiskotti. Hän oli tylsyyteensä kuvitellut itsensä maistelemaan kurvikasta, tyttömäisen pehmeää vartaloa. Tytöllä oli ollut leiskuvan punaiset, kiharat hiukset ja kirkkaanpunaiset, täyteläiset huulet.
   Kuulostaa tutulta, ääni hänen päänsä sisällä mutisi melkein vahingoniloisesti. Scorpius tuhahti ajatuksilleen noustessaan ovea avaamaan.
   Ovi avautui narahtaen. Keväinen sade piiskasi Malfoyden kartanon pihamaata. Ilma oli synkän harmaa ja niin oli mieskin, joka oven takaa oli astunut esiin vettä valuvana. Miehellä oli punaisena kiiluvat, ilkeät silmät.
   ”Kuka sinä olet?” Scorpius kysyi mieheltä välinpitämättömästi.
   ”Etsin isovanhempiasi”, kertoi mies paljastaen valkoisena hohkaavan hammasrivistön.
   ”Jaa, mutta kuka sinä olet?” Scorpius tahtoi edelleen tietää ja pyöräytti taikasauvaansa sormissaan.
   Yhtäkkiä hän tajusi joka puolelta pihan varjoista hitaasti tassuttelevan valtavia, keltasilmäisiä ja saastaisia susia. Punasilmäinen mies hymyili. ”Olen Thomas ja täällä on joku, joka haluaisi tavata isovanhempasi.”
   Scorpius heitti taakseen pikaisen suojeliusloitsun. Hopeahohtoinen susi pongahti suoraan yläkertaan vieviin portaisiin hänen taikasauvastaan. ”Miksi?”
   Thomas hymyili ilkeää hymyä. ”Siitä voimme keskustella sitten, kun isovanhempasi saapuvat paikalle.”
   Draco ja Astoria tulivat Scorpiuksen selän taakse. ”Mitä täällä tapahtuu?”
   ”Kuka sinä olet?” Draco tivasi Thomakselta.
   ”Olen Thomas ja etsin Lucifer ja Narcissa Malfoyta.”
   ”Draco…” Astoria tarrasi Dracon käsivarteen silmät täynnä pelkoa. Draco tuijotti kivettynein kasvoin susilaumaa heidän pihallaan.
   ”He eivät ole täällä”, Draco sihahti Thomakselle.
   Thomas hymyili leveästi. ”Se ei haittaa. Me voimme odottaa.”
   Ja susien keskeltä hyppelehti esiin siro nuori nainen, jolla oli suuret harmaat silmät ja hyvin teräväpiirteiset kasvot, poskipäät näyttivät hieman törröttävän laihoissa kasvoissa. Paksut, pörröiset kiharat hiukset olivat valtoimenaan. Naisen olemus hohkasi jonkinlaista eläimellistä viekkautta. Tämä pompahteli heidän kuistinsa portaat ylös melkein keimailevasti.
   Nainen katseli heitä hymyillen leveästi. ”Eivät nämä ole oikeita”, nainen tuumasi puhuen suoraan Thomakselle, joka pyöritti päätään vastaukseksi.
   ”Te etsitte vanhempiani”, Draco sanoi katsellen naista tiiviisti. Astoria näytti hyvin kalpealta ja pelokkaalta.
   ”Kyllä”, vahvisti viekas nainen. ”Minun nimeni on Isabella Volrange, mutta voitte kutsua minua Bellaksi. Thomas antoi minulle sen nimen ja minusta se on kaunis.”
   Isabella Volrange kuulosti Scorpiuksen mielestä Bellatrixin ja Voldemortin nimien yhdistelmältä ja jotkin hämyiset menneisyyden muistot pyyhkivät hänen mieltään. Draco ja Astoria nieleksivät.
   ”Sinä olet pimeyden lordin ja Bellatrixin tytär”, Astoria kähähti.
   Isabella näytti olevan mielissään. ”Tunsitko sinä vanhempani?”
   ”En”, Astoria mutisi vältellen Isabellan vilpittömän suurta katsetta.
   Isabella näytti pettyneeltä ja pompsahteli heitä päin. ”Minä menen sisälle odottamaan Luciferia ja Narcissaa. Täällä on kylmä.”
   Draco, Astoria ja Scorpius kavahtivat kauemmaksi iloisesti hymyilevästä Isabellasta ja nainen pomsahteli heidän eteiseensä ja suoraan olohuoneeseen lapsekkaan keveillä askeleilla. Thomas hymyili leveästi heilauttaessaan kättään susille ja astuessaan sisälle taloon Isabellan perässä.
   ”Mitä me teemme, Draco?” Astoria kysyi kalmankalpeana, kauhuissaan.
   Draco näytti synkältä. ”Vanhempieni on aika kohdata menneisyytensä.”
        Katolta kuului meteliä. Kymmenpäinen susilauma vaani heitä uhkaavasti katolta. Scorpius ei ollut koskaan ollut niin peloissaan.

*

”Sinä haluat taikaministeriksi?” Narcissa toisti Isabellan ilmoituksen tärisevällä äänellä.
   Isabella kohautti olkiaan. ”Se kuulostaa hassulta. Haluaisin mieluummin olla taikavaltiatar, se kuulostaa majesteettisemmalta. Thomaksesta se on loistava idea.”
   ”Kuinka sinä löysit meidät?” Luficer sihahti selkä jäykkänä vaihtaen vaimonsa kanssa kuumeisen katseen.
   Isabella hymyili leveästi. ”Kyllähän minä teidät tunnen ja löydän koska vain. Te jätitte minut susirakkaideni kanssa asumaan.”
   Syntyi vaivaantunut hiljaisuus ja Scorpius hätkähti, kun Isabella alkoi nauraa kimeällä, hurjan iloisella äänellä. ”Thomas etsi minua ja löysi minut. Ja nyt minä löysin teidät. Ja te autatte minua tulemaan maailman taikavaltiattareksi.”
   Lucifer ja Narcissa katsoivat toisiaan kauhuissaan. Draco näytti synkältä. Astoria näytti rukoilevan päänsä sisällä. Scorpiuksella oli levoton ja omituinen olo.
   Isabella hymyili leveästi ja aidon ilahtuneena. ”Minulla on loistavia suunnitelmia, niin on myös Thomaksella.”
   Thomas virnisti ilkeästi. ”Pimeyden lordin arvokkaan työn saattaminen loppuun on yksi niistä.”
   Vaivaantuneita, ahdistuneita katseita. Scorpiuksen päässä humisi.
   Isabella hymyili. ”Isi oli kuulemma mahtava. Ja nyt on minun vuoroni olla mahtava. Minäpä kerron, mitä toivoisin teidän tekevän seuraavien kuukausien aikana.”
   ”Entä jos emme suostu?” Draco kähähti.
   Isabella näytti loukkaantuneelta. ”Ettehän te niin tekisi? Ettehän?”
   Thomas kohotti kulmiaan melkein varoittavasti.
   ”Mitä meidän täytyy tehdä?” Narcissa puuskahti.
   Isabella hymyili.

*

Kling, kling, kling.
   "Lopeta", Scorpius kivahti. "Teet minut hulluksi."
   "Kuinka kurjaa." Punapää hymyili petollisen suloisesti ja paukutti lasia entistäkin lujempaa likaisia kaltereita vasten. Scorpiuksesta tuntui kuin tuo ääni olisi paukahdellut myös jossakin syvällä hänen sisällään.
   "Minä käskin sinua lopettamaan", Scorpius sihahti hampaidensa välistä. Punapää tuhahti ja katsoi häntä välinpitämättömän uhmakkaasti.
   Kling, kling, kling.
   "Ruhjoo!" Scorpius huudahti ja lasi punapään kädessä räjähti. Lasinsirpaleet viilsivät tytön kasvoja ja jokin tuntui vihlaisevan samanaikaisesti Scorpiuksen rintaa.
   Hän oli varmasti tulossa hulluksi.
   Kaksikymmentäviisi päivää oli kulunut näissä kellarityrmissä ja Scorpius oli jokseenkin varma, että Isabella ja Thomas eivät aikoneet päästää ketään heistä pois. Ainakaan elävinä.
   Blondi, ruipelo tyttö makasi likaisella patjalla silmät kiinni ja nyyhkytti. Kyyneleet ärsyttivät Scorpiusta, eikä hän täysin ymmärtänyt miksi. Kaikki tuntui vain jotenkin niin väärältä. Verinen paitasidos blondin käsivarressa oli karmiva ja haisi oksettavalta.
   Scorpius oli luopunut omasta patjastaan ja antanut sen blondille. Äitinsä salakuljettaman viltinkin hän oli antanut säälittäville tytöille. Punapää oli tietysti heti piikitellyt häntä ’oletko pehmenemässä’ tyttö oli näsäviisastellut. Scorpius oli tiuskaissut blondin hampaiden kalinan tekevän hänet hulluksi, mikä oli harvinaisen totta. Blondin katsominen teki pahaa.
   Punapää konttasi blondin luokse, meni makaamaan tytön taakse ja kietoi kätensä tämän ympärille. Blondi nyyhkäisi heikosti.
   "Al", tyttö kuiskasi.
   Punapää kohotti päätään ja katsoi Scorpiusta. "Toivottavasti olet nyt onnellinen", tyttö tiuskaisi. "Teidän hieno puhdistuksenne tekee arvokasta tehtäväänsä kerta kaikkiaan loistavasti."
   Scorpiusta ärsytti. Tyttö ei tiennyt mistään mitään.
   "Ei tämä liity puhdistukseen millään tavalla." Tämä oli vain Isabellan ja Thomaksen mielipuolista kuolemanleikkiä.
   "No mihin sitten?" Rose kivahti ja puristi Amelieta sylissään. "Sinä annat hänen kuolla vain, koska typerät puhdistuspomosi käskivät."
   Scorpiusta ahdisti ja ärsytti. "En minä tätä halunnut."
   "Etpä näytä kovasti taistelevan vastaankaan", punapää ärähti.
   Mitä Scorpius olisi voinut muka tehdä? Hän tuijotti punapään ruskeisiin, suuriin silmiin latautuneesti. Tyttö ei tiennyt mistään mitään, ärsyttävä, kaunis ja näsäviisas piikittelijä. "Ei minua kiinnosta teidän kohtalonne."
   "Ai niin, sinuahan kiinnostaa vain jästien tappaminen ja maailman valloitus -"
   "Minähän selitin sinulle, miksi se on tärkeää", Scorpius puuskahti. Punapää ei tajunnut heidän planeettansa olevan vaarassa jästien sokean tuhoamisen takia. Äiti oli höpöttänyt jästien tyhmyydestä vuosia."Sinä vain et tajunnut sitä."
   "Miljardien viattomien ihmisten teloitus ylittää ymmärrykseni, pakko myöntää."
   "Viattomien!" Scorpius huudahti tuohtuen, vaikkei hän pystynytkään näkemään itseään tai ketään perheestään oikeasti teloittamassa, tappamassa jästejä. Ihmisiähän hekin olivat, sokeita ja hölmöjä ja typeriä… Jästit olivat pilaamassa kaiken... "Jästeissä ei ole mitään viatonta! He ovat itsekkäitä, typeriä, välinpitämättömiä, ahneita - "
   "Eli kaikkea mitä sinä ja muu puhdistusporukkanne ette ole?" Rose tuhahti. "Ajatteletko saavasi kunniapaikan kammottavan ihmissusihyypiösi riveissä, kun annat meidän kuolla tänne?"
   Punapää oli sitten typerä, eikä tiennyt mistään mitään. Aivan kuin Scorpius olisi halunnut olla tyrmissä yhtään sen enempää kuin nämä ärsyttävät rohkelikkotytöt halusivat.
   "Tässä ei ole mitään järkeä!" Rose huusi. "Te ette hyödy meidän kuolemastamme millään tavalla! Ihmissusihyypiösi ei selkeästikään ole keksinyt meille tai sinullekaan mitään käyttöä ja on jättänyt sinut tänne vain katselemaan, kuinka me kuolemme!"
   "Sinun tulinen, kaiken tietävä sielusi nyt ei kuole kirouksellakaan", Scorpius tuhahti.
   "Luuletko minun ikuisesti elävän räkämössölläsi, jota kehtaat kutsua ruoaksi? Katso Amelieta! Hän kuolee!"
   Scorpius tuijotti soihtua. Hän ei halunnut katsoa blondin ruipeloa ja sairasta olemusta, se sai hänet voimaan pahoin.
   "KATSO HÄNTÄ!" punapää kiljaisi. Ääni satutti Scorpiuksen tärykalvoja. Hän käänsi päänsä vastentahtoisesti tyttöjen suuntaan. Blondi näytti kurjalta, kuolemaa tekevältä. Scorpiusta kuvotti ja ällötti, hän halusi lähteä kauas pois tai haihtua ilmaan. Hän ei halunnut olla enää olemassa, ei kun elämä oli tällaista. Hän ei halunnut katsoa surkeita ja likaisia tyttöjä sellin takana enää hetkeäkään kauempaa.
   "Huomenna on täysikuu", hän mutisi puoliksi tajuamatta puhuvansa ääneen. "Ensimmäinen muodonmuutos ihmissudeksi on helvetin kivuliasta..."
   Blondi uikutti hiljaa.
   "Päästä meidät pois täältä", punapää kuiskasi ja tämän ääni värähti. Scorpius katsoi noihin ruskeisiin, ymmärtäväisiin silmiin ja tunsi rintansa täyttyvän kutsumattomasta lämmöstä, joka täytti kuumalla voimallaan hänen vartalonsa jokaisen sopukan. Tältäkö rakkaus tuntui?
   Se oli helvetin pelottavaa. Scorpiuksesta tuntui kuin hän olisi nähnyt punapään sieluun, jonnekin hyvin syvälle kauas silmien taakse ja yhtäkkiä hän oli täysin varma siitä, että sielut olivat ihan niin totta kuin äiti oli aina uskonut.
   Kaikki ne tunteet olivat liikaa. Liian paljon, ne vuosivat hänen ylitseen. Scorpiusesta tuntui kuin hän olisi tajunnut selkeämmin kuin koskaan ennen kuka hän oli ja mitä hänen oli tehtävä.
  Punapää tuijotti häntä. Scorpius ei kyennyt käsittelemään tunteitaan, hänen suustaan karkasi puuskahdus ja hän nousi ylös kostealta, likaiselta lattialta. Hänen oli päästävä pois. Heti.
   Sanaakaan sanomatta hän vilkaisi punapään ruskeita silmiä vielä kerran päässään hölmö ajatus, että uskaltaisi uhmata Isabellaa ja Thomasta jos vain muistaisi noissa silmissä leiskuvan palon. Käveleminen pois punapään luota tuntui vaikeammalta kuin hän olisi voinut koskaan kuvitella.

*

Aallot pamahtelivat kallioihin. Ilmassa haisi kosteus ja ankeuttajat. Täysikuu valaisi Azkabanin kivisen linnan, joka puolella oli hämyisiä ja tummia varjoja.
Scorpius livahti kivenmurikoiden ympäröimään pieneen koloon, joista lähti pyöreät portaat tyrmäkellariin. Scorpius tiesi vanhempiensa ja isovanhempiensa olevan turvassa ja hän oli päättänyt vapauttaa punapään ja blondin, vaikka Thomas ja Isabella siitä suuttuisivatkin. Scorpiusta ei jaksanut kiinnostaa.
Hän suunnisti hämyisen kellarin halki kohti tyttöjen selliä. Hän kuuli blondin uikutuksen ja punapään hätääntyneen äänen. Blondin muodonmuutos käynnistyisi hetkellä millä hyvänsä.
    Tullessaan sellin luokse Scorpius tajusi sen käynnistyneen jo. Blondi kouristeli tuskissaan puoliksi patjalla ja puoliksi lattialla. Punapää oli kauhuissaan lattialla.
   ”Alohomora”, Scorpius sihahti ja avasi sellin oven. Hän katsoi ruskeisiin silmiin ja ojensi kätensä.
   Punapää tarttui tärisevällä kädellään hänen ojennettuun käteensä ja Scorpius tunsi jonkin sisällään loksahtavan paikalleen. Hän kietoi kätensä punapään ympärille sulkiessaan blondin häkin oven. Tyttö saisi viettää yönsä ihmissutena häkissä ja huomenna hän voisi tulla vapauttamaan tytön ja viedä tämän jonnekin hoidettavaksi.
   ”Amelie?” punapää kuiskasi kauhuissaan, kun Scorpius lähti taluttamaan tyttöä pois kellarista.
   ”Hänen on oltava täällä tämä yö”, Scorpius murahti.
   ”Sinä tulit takaisin”, punapää kuiskasi ääni värähtäen. Scorpius kääntyi katsomaan tyttöä silmiin.
   ”Niin tulin.”
   ”Miksi?”
   ”Ei aavistustakaan.”
   Kai.
   He saapuivat portaiden luokse. Kun he kiipesivät ylös, Scorpius näki ruipelon Potterin pojan kallioilla taikasauva ojossa.
"Al!" punapää kiljaisi kuulostaen siltä kuin olisi nähnyt pelastavan ritarinsa. Scorpiusta ärsytti. Hän ei ollut koskaan pitänyt tuosta kirjaviisaasta ja sarkastisesta Potterin pojasta, joka oli nolannut hänet kerta toisensa jälkeen Tylypahkassa. Nyt hänestä tuntui, ettei hän ollut koskaan ilahtunut kenenkään näkemisestä vähempää. Punapää sen sijaan oli ilosta soikeana, ärsyttävää.
Hongankolistaja syöksähti heitä päin vihainen ilme kasvoillaan. Scorpius nosti salamannopeasti taikasauvansa Rosen kurkulle. Jos Isabella tai Thomas saisivat tietää hänen päästäneen tytön vapaaksi noin vain, hän joutuisi perheineen vaikeuksiin. "Ei askeltakaan lähemmäs, Potter."
"Missä Amelie on?" hongankolistaja tahtoi tietää.
Scorpius tunsi hymyn leviävän kasvoilleen. Potterin ruipelolle olisi mukava opetus löytää tyttöystävänsä ihmissutena. Ehkä kävisi hyvä tuuri ja blondi puraisisi hongankolistajaa, se ainakin pyyhkisi tuon imelän hymyn punapään kasvoilta. "Tuolla alhaalla hän on, mene ihmeessä hakemaan”, hän sanoi hongankolistajalle.
 "EI, AL - "
 Scorpius nosti kätensä ja peitti punapään suun. "Mene, mene", hän yllytti hongankolistajaa virnistellen. "Pitäisi ehkä varoittaa sinua, hän ei ole ihan loistokunnossa - "
Hongankolistaja karvaisi raivosta, silmälasit lurpsahtivat nenällä kun tämä syöksähti heidän ohitseen tunneleihin karjuen: "AMELIE! AMELIE!"   
   Scorpiusta nauratti punapään hyytävä ja vihainen halveksunta. Samassa tyttö iski kyynärpäänsä hänen vatsaansa ja nappasi oman taikasauvansa hänen taskustaan. Scorpius tunsi ilman purskahtavan ulos suustaan.
   Yhtäkkiä joka puolella oli ankeuttajia, ne saartoivat heidät joka puolelta. He tarrasivat toisiinsa kauhuissaan, punapää tärisi pelosta, mutta kiljaisi yllättävän terävällä äänellä Scorpiuksen kanssa samanaikaisesti: ”ODOTUM SUOJELIUS!”
   Hopeanhohtoinen pupu syöksähti punapään sauvasta ankeuttajia päin samaan aikaan, kun Scorpiuksen solakka susi hyökkäsi vasten läheisimpiä ankeuttajia. Ankeuttajat kiljuivat ja lipuivat kauemmaksi – mutta Scorpius ei saanut silmiään irti yhdessä heitä puolustavista hopeanhohtoisista pupusta ja sudesta. Ne herättivät hänen sisällään jonkinlaisen tunnepitoisen muiston, hänestä tuntui kuin jokin olisi jälleen loksahtanut paikalleen hänen sisällään. Hän kohtasi ruskeiden silmien katseen hopeanhohtoisten eläinten loisteessa ja tunsi jonkun sisällään antautuvan.
   Kookas leijona hyökkäsi toiselta puolelta ankeuttajia päin ja Scorpius näki jämäkän vaaleatukkaisen miehen seisomassa siron, lyhyttukkaisen ja aavesilmäisen tytön vieressä tyrmien suuaukoilla. Hän ei kuitenkaan ehtinyt reagoida ihmisiin mitenkään, kun joku iskeytyi hänen takaraivoonsa ja kaikki pimeni.

*

”Olen pettynyt sinuun”, Isabella ilmoitti. Scorpiuksen päätä särki.
   ”Miksi?” hän sai kuin saikin sanottua. Hän yritti avata silmiään, mutta Isabellan kasvot harmaata taivasta vasten olivat sumeat.
   ”Vangit karkasivat”, Isabella huokaisi pettyneenä. ”Olisi ollut mukava kiusata Harry Potterin sukulaisia vielä hetken aikaa.”
   ”Miksi?” Scorpius sylkäisi. Hänestä kuukaudessa ei ollut tapahtunut mitään, mitä olisi voinut kutsua mukavaksi.
   Isabella äännähti tavalla, joka saattoi ilmaista epätietoisuutta. ”En tiedä. Minusta tuntuu, että isäni olisi pitänyt siitä.”
   ”Vaikea sanoa”, Scorpius murahti.
   Isabella hymisi. ”Sinä olet mukava, Scorpius, Malfoyden poika. En tiedä, miksi Thomas ei pidä sinusta.”
   ”Tunne on molemminpuolinen”, Scorpius kähähti ja nousi istumaan. Hän katseli ympärilleen Azkabanin harmailla kallioilla. ”Karkasivat kaikki vai?”
   ”Kyllä vain”, Isabella sanoi ja mutristi huuliaan. Tyttö näytti melkein lapselta istuessaan mustassa mekossaan kalliolla, suuret harmaat silmät ammollaan.
   ”Uskotko sinä sieluihin?” Scorpius kysyi tytöltä hetken mielijohteesta.
   Isabella näytti imartuvan kysymyksestä ja käänteli päätään puolelta toiselle. ”En tiedä, mutta kuulostaa kivalta. Kerro minulle lisää. Tykkään sinusta, Scorpius.”
   Scorpius tunsi hymyn kohoavan kasvoilleen. ”Minäkin tykkään sinusta, Isabella.” Hän tajusi sen olevan totta. Nainen – tyttö – mikä olikaan – otti kaiken vastaan avoimella mielenkiinnolla, melkein lapsekkaalla tavalla. Siinä oli jotakin suloista.
   Minustapa on tullut pehmo, Scorpius ajatteli päätään pyörittäen ja hieman irvistäen. Timanttista hopeanhohtoista valoa loistavat pupu ja susi välähtivät hänen mielissään ja hän mietti ruskeita, ymmärtäväisiä ja kauniita silmiä, jotka tuntuivat lämmittävän hänen ennen niin tyhjältä tuntuvaa rintaansa.
   Hän kohtasi harmaat, vilpittömät silmät ja kertoi tulevalle taikavaltiattarelle kaiken mitä oli ikinä oppinut sieluista ja siitä, kuinka universumilla oli jokaista varten tehtävä, siitä, kuinka kaikella mitä tapahtui, oli tarkoituksensa. Isabella kuunteli hymyillen.

*

Rose räpytteli silmiään. Scorpius katseli häntä tuttu vino hymy kasvoillaan karehtien. Harmaat silmät katselivat hänen silmiään syvää ymmärrystä täynnä.
   Scorpius ei ollut vain kertonut elämästään kaikkea. Tämä oli avautunut hänelle, antautunut hänelle kaikin mahdollisin tavoin. Nyt Rosesta tuntui kuin hän olisi ensimmäistä kertaa ymmärtänyt, mitä suomalaisjästit olivat hänelle monen kuukausien ajan höpöttäneet. Kaikki loksahti paikoilleen, kun hän katsoi Scorpiuksen silmiin. Hän tajusi katsovansa syvälle tämän sieluun.
   ”Minä rakastan sinua”, Rose huokaisi ja nosti kätensä Scorpiuksen kasvoille.
   Scorpius hymyili. ”Minäkin rakastan sinua.”
   Ja he suutelivat lumisten puiden vavistessa hentoisesti tuulessa.





Kommentteja? ;)

*näistä hengellisistä sielujutuista haluaisin sanoa sen verran, että niistä on tullut parin vuoden aikana suuri energianlähde minulle, voisi melkein sanoa että kaikki mitä ikinä olin kahdenkymmenen elinvuoteni aikana oppinut sai täysin uuden merkityksen ja tuntui siltä kuin olisin oppinut kaiken uudestaan ja löytänyt voiman ja rauhan ja tarkoituksen... ja olen keksinyt tavan kanavoida kaikkien tekstien, dokumenttien ja artikkeleiden aikaansaaman plörinän päästäni tähän tarinaan, se jotenkin lohduttaa minua. Ymmärrän, että se saattaa turhauttaa/ärsyttää lukijoita, jos eivät ole tällaisista jutuista ennen kuulleet...
kaikki saavat uskoa tietysti juuri siihen omaan totuutensa enkä halua tuputtaa kenellekään mitään! :) kuitenkin jos jotakuta kiinnostaa tällaiset asiat, haluaisin antaa esimerkkejä dokumenteista, jotka kertoo sitä samaa mitä minä olen yrittänyt kertoa: http://www.youtube.com/watch?v=alcav1Ox9bg ja tässä vielä linkkiesimerkki dokumenttiin, jossa monet ihmiset, jotka ovat kuolleet hetkellisesti esim sydän pysähtynyt kertovat kokemuksiaan: http://www.youtube.com/watch?v=XQBRGEKw7O4
jos kiinnostaa katsokaa ihmeessä, lupaan ettette pety! :)

Poissa Raparperi

  • Pahislynkkarikerhon puheenjohtaja ;)
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 46. osa 19.6.
« Vastaus #98 : Kesäkuu 19, 2014, 17:56:37 »
Aaaah, olet sinäkin ihana, minua ei ole helppo koskettaa, mutta tämä luku liikautti jotain sisimmässäni. Rose ja Scorpius vain ovat niin täydelliset toisilleen, siitä en tule koskaan pääsemään yli. Oli kiinnostavaa lukea millaiseksi olet kuvitellut Scorpiuksen lapsuuden ja Dracon ja Astorian, olisin voinut lukea niitä pätkiä koko loppupäivän. Hauskaa oli myös saada taustaa Isabellasta, tyyppi ei loppujen lopuksi ole pöllömpi.

Ratkaisun hetkiä ilmeisesti eletään monin paikoin, jatka taas pian!
"Muikkunen, ota airo."

Solemn Spoiler Alert -blogi tv-addikteille ja lukutoukille ;)

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 46. osa 19.6.
« Vastaus #99 : Kesäkuu 24, 2014, 11:29:50 »
Raparperi, minua jotenkin liikutti tuo sinun "minua ei ole helppo koskettaa, mutta tämä luku liikautti jotain sisimmässäni" tälla lailla kirjoittajan näkökulmasta en usko että olisi mitään ihanampaa mitä lukija voi sanoa :) mukavaa ettei Isabella ole sinusta pöllömpi minäkin tykkään hänestä :D Kiitos taas paljon kommentistasi! ;)

Heissan :) Ihanaa kun on lomaa ja saa aloittaa jokaisen aamun juomalla kahvia ja kirjoittamalla tätä tarinaa eteenpäin! :) En melkein jaksa odottaa että pääsen kirjoittamaan loppuhäppeninkejä :) Kommentit inspiroivat paljon vinks vinks ;D


47. Parisuhdekärhämää
6.3.2024

”Hei, kultaseni”, kuului tuttu, huvittunut ja kiusoitteleva ääni ja vaniljantuoksuinen lehahdus hukutti Jamesin alleen ennen kuin Ava loikkasi hänen kaulaansa takaapäin.
   ”Hei, muruseni”, James tervehti irvistäen. ”Miksi me olemme niin imeliä?”
   ”Koska olemme rakastuneita?” Ava ehdotti ja tuli istumaan hänen syliinsä. James työnsi maastoutumismuodostelmatehtävät käsistään sohvalle viereensä. Aurorian oleskeluhuoneen takkatuli lepatti kotoisasti heidän edessään.
   James nosti katseensa tyttöystävänsä kasvoihin, joille takkatuli piirteli valojuovia.
   ”Sinä olet kaunis.”
   ”Aww, sinäkin olet kaunis, rakkaani”, Ava mumisi kiusoittelevasti ja kehysti kasvoillaan hänen kätensä.
   James huokaisi. ”En minä voi olla kaunis. Minähän olen mies.”
   ”Tai ainakin jotakin sinne päin.”
   James siristi silmiään. ”Mitenköhän tuokin nyt sitten pitäisi tulkita?”
   ”Oman mielen mukaan”, Ava ilmoitti virnistäen ja suikkasi kevyen suukon hänen huulilleen. ”Oletko ihan yksin täällä? Missä kaikki ovat?”
   ”Shawn lähti nolaamaan itsensä Lilyn edessä ja kurjat aurorikokelasryökäleet lähtivät Kolmeen Luudanvarteen viettämään rattoisaa keskiviikko-iltaa. Missä sinä olet oikein luuhannut?”
   Avan posket näyttivät punehtuvan hieman. ”Ulkona.”
   ”Ulkona? Tuossa pakkasessa?”
   ”Ei siellä ole edes kylmä.”
   ”Kulmakarvasi olivat valkoiset, kun palasimme Tylyahosta aikaisemmin tänään”, James muistutti ja katseli tyttöystävänsä vaivaantunutta olemusta varuillaan. ”Missä sinä niin kuin tarkalleen ottaen olit?”
   Ava hymyili hänelle. ”Olenko minä tilivelvollinen sinulle?”
   James mietti asiaa hetken aikaa. ”Hmm... joo?”
   Ava tuhahti ja nipisti häntä nenästä. ”Ei kai meidän tarvitse toisillemme ihan kaikkea kertoa? Suhteestahan katoaa jännitys kokonaan. Ja se voisi olla hyvinkin tylsää ottaen huomioon sen, että olemme lakanneet harrastamasta seksiä.”
   James pyöräytti silmiään. ”Emme kai me taas ala keskustelemaan tästä? Minä en halua pojalleni hymykuoppaa poskeen!”
   Ava älähti turhautuneena. ”Kuten olen sanonut jo miljoona kertaa, vauvalle ei käy mitään vaikka me nauttisimmekin toistemme lihojen iloista!”
   James värähti. ”Saat tuon kuulostamaan siltä kuin olisimme menossa teurastamaan eläimiä joulupöytään. Etkä sinä voi tietää siitä hymykuopasta.”
   Ava pyöräytti silmiään. ”Sinun kanssasi on mahdotonta keskustella vakavasti.”
   ”Eikä ole. Minäpä näytän. Missä sinä oikein hiippailit, kun olit ulkona?”
   Ava äännähti kiukkuisesti ja nousi Jamesin sylistä. ”Tylypahkan tiluksilla.”
   ”Mitä sinä siellä teit?”
   ”Kävelin.”
   ”Olitko yksin?”
   ”En.”
   ”Kenen kanssa sinä olit?”
   Ava oli hiljaa. James nousi seisomaan ja katsoi tyttöystävänsä kasvoja varoittava humina päässään hyristen. Ava näytti siltä kuin olisi halunnut nielaista kielensä, mutta tytön kasvoilla oli myös jotakin uhmakasta.
   ”Kenen kanssa sinä olit?” James toisti kysymyksensä, vaikka uskoikin tietävänsä jo vastauksen. Hän ei vain halunnut uskoa olevansa oikeassa.
   ”Olin Aquan kanssa, okei?” Ava puuskahti rikkoen latautuneen hiljaisuuden. Jamesista tuntui kuin joku hänen päänsä sisällä olisi naksahtanut.
   ”Sinä olit Aqualinen kanssa?” James toisti raivoissaan ja tuijotti Avaa epäuskoisesti. ”Mikä mahti maailmassa kautta Merlinin haisevien sukkien olisi saanut sinut menettämään harkintakykysi niin syvästi?”
   ”Hän halusi jutella!” Ava huudahti. ”Hänellä on vaikeaa!”
   ”Vai jutella, joopa joo!” James huudahti. ”Niin kuin hän halusi vain jutella minunkin kanssani uuden vuoden tanssiaisissa! Oli ihan liian lähellä, ettei se torahampainen hirviö listinyt minua!”
   Ava pyöräytti silmiään. ”Ei hän koskaan tekisi niin.”
   ”Haloo! Sinä olit paikalla! Totta kai hän tekisi juuri niin!”
   ”James, sinä olet lapsellinen”, Ava ilmoitti tuohtuneena. ”Aqua on ollut elämässäni niin kauan kuin muistan. Totta kai minä haluan nähdä häntä välillä!”
   ”Ei käy!” James ärjäisi. ”Hän iskee vielä sauvansa perunahirviöön, sano minun sanoneen!”
   Ava pyöritti päätään aivan kuin olisi ollut liian väsynyt keskustelemaan pikkulapsen kanssa. ”Sinä olet mahdoton. Ei Aqualine ole mikään hirviö, vaikka sinä mielelläsi niin kuvitteletkin.”
   ”Juuri se hän on. Pahimman luokan lesbiaanihirviö”, James mutisi raivoissaan. ”Sinä et enää tapaa häntä.”
   Ava siristi silmiään. ”Aqualinellakin oli ikävä tapa määräillä minua. Opin kyllä läksyni edellisestä suhteestani, enkä aio antaa kenenkään pompotella minua enää. Minä teen mitä haluan.”
   ”Älä sinä vertaa minua edes sivulauseessa siihen hurttaan! Ja jos sinä teet mitä haluat, niin sitten teen minäkin!”
   Ava kohotti kulmaansa. ”Etkös sinä vähän niin kuin aina tee niin kuitenkin?”
   ”Ehkä!” James huudahti uhkaavalla äänellä. ”Tästä eteenpäin aion tehdä ainakin ja vieläpä tavalla, joka ärsyttää sinua aivan yhtä paljon kuin se rasittava, ankeutta sylkevä hurtta ärsyttää minua! Ja ihan turha tulla ruikuttamaan minulta lihallisia iloja tämän jälkeen!”
   Ava tuhahti. ”No eipä sinusta ole ollut täydentämään suhdettamme moniin viikkoihin muutenkaan, joten en taida menettää mitään!”
   James siristi silmiään. ”Ja sitä täydennystä saat muuten odottaa!”
   Ava näytti raivostuneelta. ”Saan minä sitä kyllä muualtakin!”
   Tyttö käännähti kinuskinvärisen hiusten lehahduksessa ympäri ja yritti karata Jamesin luota makuusalikäytävään. James nappasi tytön käsivarresta kiinni ja pyöräytti tämän ympäri. Ava yritti rimpuilla, joten James painoi tämän käsivarret tiukasti vartalon sivuille. ”Vai muualta?”
   ”Päästä irti, senkin aivoton apina!”
   ”Miksi sinä sanoisit minulle jotakin tuollaista?”
   ”Koska sinä olet apina?”
   ”Miksi sinä sanoisit saavasi muualta?”
   ”Ehkä se on totta?”
   He katsoivat toisiaan tiukasti silmiin. James tunsi kiukun jyskyttävän suonissaan. Ava oli täysin epäreilu, kiero ja liero kaikessa kauneudessaan. Jamesista tuntui kuin tyttö olisi särkenyt palasen hänen sydämestään. Tunne ei todellakaan ollut mukava.
   ”Selvä sitten. Sinä olet ihan paviaani. Mene ihan rauhassa”, James puuskahti inhottavia tuntemuksia vatsassaan tuntien, haluten yhtäkkiä niin kauas Avasta kuin vain suinkin mahdollista ja vapautti tämän otteestaan.
   Ava hymähti vihaisesti. ”Niin menenkin.”
   ”No mene!” James huudahti. ”Eikä sinun tarvitse odottaa näkeväsi minua vähään aikaan!”
   ”Ehkä en haluakaan nähdä tuollaista kontrollifriikkimäistä emäpaviaania!”
   ”Hyvä!”
   ”Hyvä!” Ava käännähti ympäri ja marssi kiukkuisin askelin pois huoneesta. James tuijotti tytön perään tajuamatta, mitä oli juuri tapahtunut.
   ”Naiset”, hän mutisi kiukkuisesti ja lähti omaan huoneeseensa päin melkein yhtä kiukkuisesti astellen kuin Ava oli vain hetki sitten astellut. Kiukku ja turhautuminen saivat hänen vartalonsa tärisemään. Hän seisoi hetken aikaa Avan huoneen ovella punniten mielessään erilaisia solvauksia, joita voisi tyttöystävälleen vielä laukoa. Hän tönäisi oven auki ja kurkisti sisälle, mutta tajusi suureksi ärsytyksekseen, ettei Avaa näkynyt enää missään.
   ”Tämä oli sitten ensimmäinen ja viimeinen tyttöystävä”, James mutisi itselleen raivostuneena. ”En enää koskaan pistä sauvaani tällaiseen liemeen, sen minä vannon luihujen kelmi-esi-isieni nimeen.”

*
Lily näki tutunnäköisen pisteen taivaalla lähestyvän hitaasti heidän makuusalinsa ikkunaa. Isokokoinen hahmo luudanvarren päällä pokkuroi ilmassa sennäköisesti että tipahtaisi maahaan sekunnilla millä hyvänsä.
   Lilyllä ei ollut minkäänlaista mielenkiintoa puhua Shawnille ja hän oli luullut tehneensä asian hyvin selväksi. Ilmeisestikin Shawn oli niin ylitsepääsemättömän typerä pönttö, ettei kyennyt sisäistämään omaa äidinkieltään.
   Lily loikkasi ylös sängyltään ja pyyhälsi makuusalin lävitse ovelle. Juuri, kun hän oli nykäisemässä ovea auki, se avattiin toiselta puolelta reippaalla vedolla ja Lily oli törmätä pieneen ja laihaan hahmoon, joka oven oli avannut.
   ”Varo vähän”, Roxanne tokaisi yllättyneenä. Lily nosti katseensa ja tajusi tuijottavansa entisen parhaan ystävänsä silmiin.
   ”Varo itse”, Lily kivahti kiukkuisesti takaisin.
   Roxanne puhalsi ilmaa ulos suustaan. ”Ollaanpas sitä taas maailmaa rakastavalla tuulella.”
   ”Vaikea sitä on mitään tuntea kun joutuu törmäilemään kaiken maailman törppöihin alvariinsa”, Lily tuhahti ja tunkeutui Roxannen ohitse.
   Roxanne hymähti. ”Onneksi sinä olet niin ihana ja täydellinen.”
   ”Niinpä. Äläkä kerro tuolle apinalle nähneesi minut”, Lily vielä puuskahti ennen kuin loikkasi portaisiin. Hän ehti nähdä Roxannen pyöräyttävän silmiään ja ärsyyntyi entisestään.
   Lilyä ei kiinnostanut jäädä rohkelikkotorniin, joten hän suunnisti suoraan muotokuva-aukosta ulos. Hän ei oikeastaan tiennyt mihin päin olisi halunnut mennä, joten lähti vain kävelemään antaen jalkojensa päättää määränpään.
   Shawnin loukkaantuneet kasvot kirvelsivät äkkiä Lilyn mieltä ja hän irvisti. Oli kuitenkin pojan oma vika, ettei Lily tahtonut puhua tälle. Lilystä Shawn oli käyttäytynyt kaikin muin tavoin kuin uskollisen poikaystävän pitäisi käyttäytyä. Lily ei aikonut noin vain antaa pojalle anteeksi sitä, että tämä oli nolannut hänet täysin Kolmessa Luudanvarressa istumalla koko illan muiden tyttöjen kanssa ja jättänyt hänet yksinään typerästi seisomaan kuin haiskun autiolle niitylle. Lily oli nähnyt Shawnin arvostavan katseen tämän tapittaessa Dominiqueta ja tämän vallattoman naurun Roxannen kertoessa superhauskoja tarinoitaan. Shawn oli mieluummin ollut heidän kanssaan kuin Lilyn, eikä hän voinut noin vain unohtaa sitä ja antaa anteeksi. Hän halusi tuntea pystyvänsä luottamaan poikaystäväänsä, oli tilanne mikä tahansa ja hänen mielestään Shawn ei ollut pärjännyt kovinkaan edukseen luottamustestissä.
   Äkkiä Lilyä alkoi kaduttaa, että hän oli lähtenyt Shawnia karkuun. Nyt Shawn saisi vastaansa vain Roxannen ja päätyisi aivan varmasti viettämään aikaa tämän kanssa, kaksikko kun tuli Lilyn harmiksi niin kovin hyvin juttuun. Oli epäreilua, että hänen poikaystävänsä ja entisen parhaan ystävänsä välit olivat niin hyvät, kun Lilystä tuntui että hänen suhteensa molempiin rakoili ja pahasti. Roxanne nyt ainakin oli menetetty tapaus: tytöstä huokuva jatkuva vihamielisyys oli Lilystä epäreilua ja ärsyttävää. Roxanne itse oli pilannut salailullaan ja valehtelullaan kaiken heidän välillään ja nakkeli nyt niskojaan aivan kuin Lily olisi ollut se, joka oli aloittanut riitelyn ja pilannut heidän välinsä. Lily ei ollut tehnyt mitään väärää. Nyt hän vain joutuisi odottamaan niin kauan, että myös Roxanne ymmärtäisi sen. Lily odotti sitä päivää, kun Roxanne tulisi anomaan hänen anteeksiantoaan ja rukoilisi, että he olisivat jälleen parhaita ystäviä.
Siihen asti Lily voisi aivan hyvin olla yksinäänkin. Ei hän tarvinnut ketään, ei Shawnia, eikä myöskään Roxannea.
   Lily tajusi astelleensa tähtitornin rappusten juurelle. Hän tunsi kummallista vetoa kiivetä rappuset aina ylös korkeimmalle huipulle saakka. Kierreportaat olivat pitkät ja matkalla korkeammalle Lily näki välähdyksiä tiluksia valaisevasta tähtitaivaasta.
   Kun hän pääsi kierreportaiden päähän, tähtien valaisemaan torniin, hän tajusi ettei ollut yksin. Ikkunalla istuskeli pitkä poika, jolla oli tummat pitkät hiukset ponihännällä ja vaalea iho. Vihreäkauluksinen, luihuiskuosinen viitta lepäsi pojan harteilla ja Lily näki tähtitaivaan kimaltelevan tämän sinisissä silmissä.
   Poika käänsi äkkiä päätään tajutessaan jonkun tuijottavan ja Lily tajusi pojan olevan Lucas Rome, luihuinen, joka oli aina pyörinyt Scorpius Malfoyn kanssa. Pojalla oli myös isoveli Nicholas ja Lily tiesi tämän olleen ensimmäisten joukossa kannattamassa Voldemortin suunnitelmien loppuun viemistä. Siksipä hän irvistikin inhoavasti nähdessään pojan.
   ”Ai, sinä.”
   Lucas näytti huvittuvan hänen äänensävystään. ”Odotitko kenties jotakuta muuta?”
   ”En oikeastaan, mutta kuka tahansa muu olisi ollut miellyttävämpi yllätys”, Lily totesi pisteliäästi.
   ”Mikä minussa sitten on vikana?” Lucas tahtoi tietää.
   Lily istahti toiselle ikkunalaudalle ja katsoi Lucasta nenänvarttaan pitkin. ”Sinä olet luihuinen, kuulut kuolisjoukkoihin ja kutrisi ovat hyvin feminiiniset.”
   Lucas hymähti. ”Sinä taas olet hemmoteltu ja nenäkäs ja narsismia hipova käsityksesi itsestäsi saa minut melkein säälimään sinua.”
   ”Aivan kuin minä sinun sääliäsi olisin vailla”, Lily tuhahti inhoavasti.
   ”Näytät itse asiassa siltä kuin olisit juuri sitä vailla.”
   Lily siristi silmiään. ”Sinä et tiedä elämästäni mitään.”
   Lucas hymyili pisteliäästi. ”Naamasi kertoo jo aika paljon.”
   ”Ai jaa? Ja mitäköhän minun naamani kertoo sinulle?”
   ”Se kertoo minulle, että olet tottunut aina saamaan kaiken tahtomasi. Olet itsepäinen ja sisukas, mutta ne luonteenpiirteet yhdessä tekevät sinusta ylimielisen ja sokean.”
   ”Sinä olet naurettava pieni kuolistennuoleskelija”, Lily tuhahti raivostuneena tämän puoliksi tuntemattoman luihuispojan arvostelusta.
   Lucas hymyili. ”Et myöskään voi sietää arvostelua, koska olet jossakin vaiheessa elämääsi päättänyt olevasi täydellinen ja kaikki joka voisi poiketa tästä ainutlaatuisesta leimasta saa sinun egosi järkyttymään.”
   Lily puri hampaitaan yhteen ja hiveli peukalollaan hihassaan lepäävää taikasauvaa. ”Minusta tuntuu siltä, että lepakonräkäkirous sopisi rumaan naamaasi mainiosti.”
   Lucas nauroi yllättävän vapautuneella äänellä. ”Taisi osua ja upota.”
   ”Et sinä mihinkään osunut”, Lily mutisi happamasti, muttei ollut aivan varma pitikö hänen väitteensä paikkaansa.
   Lucas kohautti olkiaan. ”Ihan sama se minulle oikeastaan on.”
   Lily näytti pojalle kieltään, mutta tämä katseli Tylypahkan kuun valaisemia, lumesta kimaltelevia tiluksia niin, ettei huomannut. Lily tunsi olonsa kummallisen hölmöksi ja rykäisi yrittäen saada ääneensä nasevuutta.
   ”Oletko nyt pettynyt, kun taikamaailmassa on jälleen rauha ja säälittävät kuolisjoukkosi hävisivät lopullisesti?” hän kysyi luihuispojalta enimmäkseen täyttääkseen pisteliään hiljaisuuden. Oikeastaan hän toivoi, että poika lähtisi ja jättäisi hänet yksin, mutta luihuispojan ääni oli jollakin tavalla kiehtova ja Lily tunsi kummallista halua kuulla se uudelleen.
   Lucas naurahti kuulostamatta kovinkaan huvittuneelta. ”Itse asiassa en ikinä ollut kuoliksien puolella.”
   ”Narraat. Isoveljesi ja paras kamusi Scorpius pitivät serkkuani ja ystävääni vankina.”
   ”Tekeekö se minusta kuolonsyöjän?”
   ”Joo?”
   ”Minun isäni pakotti sekä Scorpiuksen että Nicholaksen hämäriin hommiinsa. Tosin Nicholasta hänen ei tarvinnut paljon pakottaa, veljeni on ihan yhtä törppö kuin hänkin.”
   Lily tuijotti tummatukkaista poikaa. ”Kuka teidän isänne on?”
   Lucas hymyili ilottomasti. ”Tunnet varmaan Isabella Volrangen oikean käden, Thomaksen.”
   ”Se punasilmäinen susifriikki, joka halusi teloittaa kaikki jästit?” Lily arvasi inhoten.
   Lucas käänsi katseensa takaisin tähtitaivasta kohti. Poika näytti yhtäkkiä hyvin surulliselta. ”Sama mies.”
   ”Et taida liiemmin pitää hänestä”, Lily veikkasi varovaisesti ymmärtämättä itsekään, miten oli päätynyt keskustelemaan tämän luihuispojan kanssa, jonka kanssa ei koskaan ollut vaihtanut sanaakaan.
   ”Hänestä on vaikea pitää”, Lucas totesi rauhallisesti.
   ”Olen pahoillani”, Lily mutisi.
   Lucas käänsi päätään hänen suuntaansa näyttäen yllättyneeltä. ”Miksi?”
   Lily kohautti olkiaan ja hymyili ujosti tuntien jälleen olonsa hurjan hölmöksi. ”En tiedä. Se tuntui ’olen pahoillani’ – hetkeltä.”
   Lucas tyrskähti. ”Kuinka yllättävää. Ylimielinen huispausrinsessa Lily Potter herkistelee.”
   Lily kohensi asentoaan yhtäkkiä hyvin vaivaantuneena. ”Ei minussa ole mitään herkkää.”
   ”Ei vai?” Lucas kysäisi, mutta se kuulosti melkein siltä kuin poika olisi kysynyt kysymyksen itseltään.
   ”Ei.”
   ”Hmm”, Lucas mutisi ja katseli häntä aivan kuin olisi juuri saanut jonkinlaisen haasteen vastaan. Lily pyöräytti silmiään.
   ”Ja voit poistaa tuon nälkäisen flirttailukatseen naamaltasi”, hän ilmoitti terävästi. ”Minulla on poikaystävä.”
   ”Näet ihan omiasi”, Lucas ilmoitti huvittuneen kuuloisena. ”Ja olen nähnyt sen vaatekaappia muistuttavan poikaystäväsi. Melkoinen köntti.”
   ”Niin”, Lily myönsi, ”mutta minä olen tällä hetkellä vihainen hänelle.”
   ”Miksi?”
   ”Koska minä pistin hänet valitsemaan minun ja entisen parhaan ystäväni välillä. Ja hän valitsi parhaan ystäväni.”
   ”Kuulostaapa sisäsiittoiselta”, Lucas totesi.
   Lily pyöräytti silmiään. ”En olettanutkaan sinun ymmärtävän.”
   ”Miksi sinun entinen paras ystäväsi on entinen?”
   ”Koska hän valehteli ja salaili minulta asioita.”
   ”Millaisia asioita?”
   ”Onko sinulla useinkin tapana urkkia tuntemattomien ihmisten yksityisiä asioita?”
   ”Ei, mutta mitä muutakaan tekemistä meillä olisi näin kauniina tähtitaivaisena iltana kuin keskustella draamantäytteisestä elämästäsi?  Tämä on minusta melkein hauskaa. Kiehtovaa jopa.”
   Lilyn vatsaa kouraisi yllättäen ja hän katsoi Lucaksen vaaleisiin, sinisiin silmiin yllättyneenä. Lucas katseli tutkivasti takaisin. Lilystä tuntui kuin hänen kielensä olisi mennyt lukkoon.
   ”Roxanne. Hän salaili kaulailukaverinsa minulta, valehteli minulle viikkotolkulla ja sitten paljastui, että hän olikin kaiken aikaa rietastellut veljensä tyttöystävän murhaajan kanssa – ”
   ”Veljensä tyttöystävän murhaajan?” Lucas keskeytti. Lily nyökkäili tomerasti.
   ”Niin! Voitko käsittää? Se on ihan uskomatonta. Rox on aina ollut vastuuton ja holtiton, mutta tämä oli minusta viimeinen pisara – ”
   ”Mutta sitä en täysin käsitä, miksi sinä olet vihainen hänelle?” Lucas pisti väliin.
   Lily pyöräytti silmiään. ”Etkö sinä kuullut, mitä minä juuri kerroin? Hän rietastelee murhaajan kanssa!”
   ”Ja se suututtaa sinua?”
   ”No, niin!”
   Lucas kohotti kulmaansa. ”No, mitä mieltä Roxanne itse on asiasta?”
   ”No hän luulee olevansa rakastunut siihen hyypiöön, joka kuuluisi Azkabanin kaltereiden taakse – ”
   ”Ja sinä et voi sietää hänen pitävän jostakusta, ketä sinä et hyväksy?”
   ”Niin! Ei- kun – hei, odotas, ei – ” Lilystä tuntui että hän meni sanoissaan sekaisin. Hän siristi silmiään Lucakselle. ”En tajua miksi edes puhun sinulle tästä.” Hän tajusi kuitenkin avautumisen ja purkautumisen tuntuvan yllättävän hyvältä. Miten hän oli päätynytkin avautumaan tälle luihuispojalle? Hassua.
   Lucas kohautti olkiaan. ”Ei se minua haittaa. Ei minulla ole parempaakaan tekemistä.”
   He katsoivat toisiaan silmiin. Lilyn korvia tuntui kuumottavan. Samalla hänet valtasi hassun levollinen ja rauhallinen olo ja hänestä tuntui kumman normaalilta istuskella tämän puoliksi tuntemattoman luihuispojan kanssa linnan korkeimmalla huipulla. Lucaksen silmissä oli jotakin, joka rauhoitti häntä.

*

Roxanne nauroi Shawnille tämän tipahtaessa luudanvarrelta heti ikkunasta sisälle päästyään. Nuori aurorikokelas tömähti lattialle pitkine raajoineen ja leveine hartioineen ja oli kertakaikkisen huvittavan ja epäsopivan näköinen keskellä heidän vaaleanpunaisin värein sisustettua makuusaliaan. Jamesin luuta kierähti pois näkyvistä Lilyn sängyn alle.
   Roxanne hymyili leveästi Shawnille. ”Mahtavaa.”
   ”Ole hiljaa siinä”, Shawn mutisi varoittavasti ja katseli toiveikkaana ympärilleen makuusalissa. ”Eikö Lily ole täällä?”
   ”Ei näytä olevan.”
   ”Oletko nähnyt häntä?”
   Roxanne oli jo möläyttämässä nähneensä tytön kirmaavan tätä komistusta sekopäisen villihevoskotkan tavoin karkuun, mutta hänen kielensä ei suostunut lausumaan sanoja. Kai hänen kroppansa oli vieläkin uskollinen hänen parhaalle ystävälleen ja teki mahdottomaksi laverrella tämän asioita eteenpäin, vaikka Roxannen puolesta Lily olisi voinut hyvin muuttaa Arubaan.
   Harmi ettei Lilyn vikkelä ja pisteliäs suu ollut aivan yhtä lojaali Roxannelle kuin Roxannen suu oli Lilylle.
   ”Minä näen tätä nykyä niin paljon asioita, henkiä ja olentoja ja ihmisiä, etten ole enää varma mitä näen ja näenkö oikeasti vai olenko vain vähän tullut hulluksi”, Roxanne papatti vastausta odottavalle Shawnille. Shawn huokaisi noustessaan lattialta.
   ”Hän välttelee minua.”
   ”Miksi?” Roxanne ihmetteli. ”Jos joku tuonnäköinen etsisi minua, niin ei tarvitsisi kyllä kauaa etsiä, kun minä olisin valmiina palvelukseen säälittävä kuolalammikko suustani valuen.”
   Shawn pärskähti. ”Lily on harvinaisen itsepäinen nainen.”
   Roxanne naksautti kieltään. ”Niinkö?”
   ”Joo. Jos niin kuin oikein käsitin hänen tulta syöksevät rivivälinsä kirjeistämme, minä en enää ole hänen mielestään täydellistä poikaystävämateriaalia, koska istuin sinun, Dominiquen, Gabriellan ja Jamesin kanssa Kolmessa Luudanvarressa mieluummin kuin hänen kanssaan.”
   Roxannea ärsytti ja hän sulki silmänsä. Ilman vetäminen ensin nenästä sisään ja puhaltaminen sitten suusta ulos tuntui kumma kyllä auttavan ja rauhoittavan häntä. ”Lils on aasi.”
   Shawn kohautti olkiaan. ”Minusta tuntuu, ettei hän pidä minun hengailevan sinun kanssasi, koska hän itse haluaisi olla kanssasi.”
   ”Sitä hän saa haluta ihan rauhassa”, Roxanne puuskahti.
   Shawn näytti ahdistuneelta. ”Ettekö te kaksi voisi vain sopia riitaanne?”
   Roxanne huokaisi. ”Kuten sanoin, Lils on aasi.”
   ”Kyllä sinä ennen pidit hänestä siitä huolimatta.”
   ”Se oli silloin, kun luotin häneen!” Roxanne tiuskaisi tulisemmin kuin oli tarkoittanut ja järkyttyi oman äänensä volyymista, se oli kohonnut monta oktaavia normaalia korkeammaksi. Shawn näytti lievästi tyrmistyneeltä ja nosti kätensä ilmaan kuin antautumisen merkiksi.
   ”Hyvä on, hyvä on, en puutu teidän estrogeenisiin draamoihinne”, Shawn mutisi ja katseli ympärilleen makuusalissa. ”Missä kelmien kartta on? Haluan etsiä Lilyn.”
   Roxanne kohautti olkiaan ja nousi ylös sängyltään. Hän meni suoraan häpeilemättä Lilyn yöpöydän luokse ja etsi karttaa sieltä, mutta se oli vain täynnä sälää ja rojua. Roxannen käsi osui johonkin terävään, joka viilsi häntä ja hän nosti kätensä laatikosta irvistäen. Jonkinlainen paperi oli viiltänyt hänen etusormeaan. Roxanne pisti kätensä uudestaan laatikkoon ja veti syyllisen esiin.
   Viiltohaavan tehnyt paperi osoittautui valokuvaksi ja Roxanne tuijotti siinä olevia hahmoja. Kuvassa Lily ja Roxanne istuivat vähän nuorempina Pottereiden kylpyhuoneessa vaatteet ja kasvot täynnä jonkinlaista oranssia mössöä, jonka Roxanne muisti olevan kurpitsaa. Hän ja Lily olivat tuhonneet Ginnyn kurpitsamaan, he olivat saaneet hepulikohtauksen ja jahdanneet toisiaan pitkin pihaa ja yrittäneet tunkea toistensa vaatteiden sisään kurpitsaa ja lopputuloksena he olivat molemmat olleet yltä päältä kurpitsan peitossa. Roxanne vannoi kuolleen äitinsä nimeen nähneensä Ginnyn tukan alta nousevan savua, kun tämä oli nähnyt mitä he olivat saaneet hänen puutarhassaan aikaiseksi. Roxanne pärskähti muistaessaan Lilyn naurun, kun tämä oli osoittanut hänen kiharapaljouttaan ja sanonut, että Roxannen tummiin hiuksiin sopi hyvin tuo tuollainen oksennussävähdys. Roxanne oli vastannut kommenttiin kaivamalla paitansa sisältä kourallisen oranssia mössöä ja pyyhkimällä sen kaiken Lilyn kasvoihin. Naurusta ei ollut meinannut tulla loppua.
   Oli hassua, kuinka katkeran suloiselta tuo muisto nyt tuntui. Roxanne tajusi pidättelevänsä hengitystään ja haukkoi happea. Jokin painoi ikävästi hänen rintaansa. Äidin hymyilevät kasvot ilmestyivät tyhjästä Roxannen eteen.
   ”Kaikki on hyvin, Rox”, äiti mumisi rauhoittavalla äänellä. ”Kaikki järjestyy.”
   Roxanne pudisti päätään.
   ”Onko kaikki hyvin, Rox?” Shawn huikkasi hänen takaansa.
   ”Joo”, Roxanne mumisi. Yksinäinen kyynel vierähti poskelle hänen silmäkulmastaan.
   ”Hän ei ole sinulle hyväksi, Rox.”
   Roxanne kohotti kulmaansa. ”Aina tuo sama laulu äiti, älä jaksa. Vai tarkoitatko nyt Shawnia?”
   Äiti pyöritti päätään ja katsoi häntä tummilla silmillään vakavasti. Roxanne huokaisi. Hän oli käynyt samankaltaisen keskustelun äitinsä hengen kanssa useasti ja Roxannea harmitti, ettei äiti hyväksynyt Jacobia.
   Äiti iski hänelle silmäänsä ja haihtui taas osaksi ilmaa. Roxanne pyöräytti silmiään ja oli kuulevinaan kikatusta jostakin.
   ”Puhutko sinä haamujen kanssa?” Shawn kysyi kuulostaen lievästi ahdistuneelta. Roxanne kääntyi katsomaan poikaa virnistäen.
   ”Äidillä oli asiaa.”
   ”Hienoa”, Shawn mutisi matalalla äänellä vilkuillen ympärilleen hieman säikyn näköisenä. Roxanne hymähti ja kaivoi kelmien kartan Lilyn yöpöydänlaatikosta. Hän vei sen Shawnin odottaviin käsiin.
   ”Lils ei varmaan arvosta kauheasti sitä, että annan tämän sinulle”, Roxanne veikkasi irvistäen.
   ”Miksi ei arvostaisi? Minä olen hänen poikaystävänsä, kai minulla on oikeus käyttää kaikkia mahdollisia välineitä hänen löytämisekseen.”
   ”Niin kai sitten. Eikä Lils kyllä arvosta minua kovinkaan paljon muutenkaan, joten ehkei sillä ole väliä.” Roxanne kohautti olkiaan.
   Shawn nosti harmaanvihreiden silmien katseensa Roxannen silmiin. ”Hän arvostaa sinua enemmän kuin itse tajuaakaan. Sinä olet hänelle hyvin tärkeä.”
   ”Joo”, Roxanne puuskahti epäusko äänestään paistaen. ”Olen hänelle niin tärkeä, että hän tuhosi elämäni.”
   Shawn huokaisi. ”En usko sen olleen hänen tarkoituksensa.”
   ”Niin siinä kuitenkin kävi. Lilyn mielestä sinä reputit poikaystävätestin, minä olen sitä mieltä että hän on surkein paras ystävä ikinä ja ansaitsisi epäluottamusmitalin.”
   ”Ymmärrän kyllä”, Shawn mumisi. ”Olisi niin paljon mukavampaa, jos te vain saisitte välinne setvittyä.”
   Roxanne taputti Shawnia päälaelle. ”Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.”
   Kutsumatta hän näki silmiensä edessä kotitalonsa ja näyssään lennähti suoraan olohuoneeseen. James istui sohvalla ja huoneessa oli hyvin pimeää. Ainoastaan takkatulen loimu valaisi Jamesin kasvoja, jotka näyttivät Roxannen silmissä surullisilta ja vanhentuneilta. Jamesin tummat silmät tuijottivat tuleen, mutta Jamesin ajatukset olivat syvällä jossakin muualla. James näytti siltä kuin olisi halunnut halata kuolemaa. Jostakin kuului hätääntynyttä, kauheaa ja puistattavaa vauvan itkua ja siro, tummatukkainen tyttö pyyhälsi huoneeseen. Tyttö ojensi kätensä kävellessään Jamesin ohitse ja läpsäisi tätä suoraan kasvoihin. Roxanne tunnisti järkyttyneenä tytön omaksi itsekseen. James tuskin liikahti. Läpsäyksen ääni kaikui pimeässä, vauvanhuutoa täynnä olevassa huoneessa.
   Samassa Roxanne tajusi seisovansa jälleen makuusalissaan. Shawn katsoi häntä kulmat koholla.
   ”Missä sinä oikein olet?”
   Roxannen päässä humisi. ”Taisin vierailla tulevaisuudessa. Tai sitten olen vain nokkaunien tarpeessa.”
   ”Mitä sinä näit?”
   ”Jamesin mököttämässä. Itseni nuijimassa Jamesia. Ja siellä taisi olla vauva.”
   Shawn tuijotti häntä. ”Niin kuin Jamesin ja Avan vauva?”
   ”Niin kai”, Roxanne mumisi. Hän ei saanut karistettua tunnetta, että jokin oli ollut pahasti ja peruuttamattomasti vialla näyssä. Hän värähti.
   ”Olet sinäkin melkoinen tapaus”, Shawn mutisi matalalla äänellä. ”Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni.”
   Roxannne ei saanut näkynsä aiheuttamia epämiellyttäviä tuntemuksia karistettua, eikä hän jaksanut keskittyä Shawnin tutkimaan karttaan.
   ”Jaaha”, Shawn mutisi kuulostaen yhtäkkiä kireältä. ”Hänellä näyttää olevan jo seuraa.”
   Roxanne kohotti kulmaansa ja kumartui kartan ylle. Lily Potterin piste näkyi tähtitornissa Lucas Rome nimisen täplän kanssa. Roxanne vilkaisi Shawnia. Pojan kasvot olivat jännittyneet.
   ”Ehkä he ovat vain törmänneet sattumalta”, Roxanne ehdotti. Hänellä käväisi kuitenkin mielessä, että oli hassua Lilyltä juosta omaa poikaystäväänsä karkuun ja mennä norkoilemaan luihuin luihuispojan kanssa tähtitorniin taivasta katselemaan.
   Shawn näytti käyvän mielessään erilaisia vaihtoehtoja. Roxanne irvisti.
   ”Mitä sinä haluat tehdä?”
   ”Haluan lentää suoraan päin heitä”, Shawn mutisi kuulostaen kiukkuiselta. ”Tai sitten haluan mennä vetämään pääni täyteen tuliviskiä.”
   Roxanne nyökkäili. ”Vaikea valinta.”
   ”Kuka helvetti on Lucas Rome?”
   ”Luihu luihuinen. Hän on Nicholas Romen pikkuveli ja Scorpiuksen kamu.”
   ”Miksi Lily on hänen kanssaan tähtitornissa?”
   Roxanne hymyili ilottomasti. ”Ehkä heillä on lukupiiri siellä.”
   Shawn tyrskähti. ”Just. Onko sinulla mitään tekemistä?”
   ”Joo, olen hyvin kiireinen maatessani sängyllä pähkäilemässä missä poikaystäväni luuhaa jälleen kerran, hänellä kun on mitä epäkivoin tapa olla kertomatta minulle mitään.”
   ”Hienoa. Lähdetäänkö ryyppäämään?”
   Roxanne kohautti olkapäitään. ”Miksi ei.”
   Shawn nyökkäsi, heitti kelmien kartan käsistään kuin se olisi polttanut häntä ja kumartui noukkimaan Jamesin luudan Lilyn sängyn alta. ”Hyppää kyytiin.”
   Roxanne totteli ja asettui luudalle Shawnin taakse. ”Oletko varma, ettei minun kannattaisi ajaa? Sinä olet surkea luutien kanssa.”
   ”Minä olen mahtava luutien kanssa.”
   Roxanne tyrskähti. ”Okei sitten, Etanahurmuri.”
   He lensivät makuusalin ikkunasta viileään yöhön. Kuu valaisi lumiset tilukset salaperäisesti. Roxanne aisti Shawnista huokuvan kiukun ja oli täysin varma, että poika kääntyisi tähtitornille päin hetkellä millä hyvänsä.
   Ei mennyt montaakaan sekuntia, kun luudan suu kääntyi vahvasti oikealle ja he liisivät tornien ylitse. Roxanne hymähti. ”Sinähän käyttäydyt kuin mustasukkainen poikaystävä.”
   ”Haluan tietää mitä tapahtuu”, Shawn mutisi.
   ”Ymmärrän”, Roxanne sanoi vakavoituen. ”Jos haluat, voin tehdä meistä näkymättömiä.”
   Shawn yritti vilkaista häntä olkansa ylitse. ”Miten muka?”
   Roxanne virnisti ovelasti, vaikkei poika sitä voinutkaan nähdä. ”Jacob ja Jasper ovat opettaneet minua käyttämään maagisia voimiani. Ne toimivat joskus hieman kyseenalaisesti, mutta toimivat kuitenkin.”
   Shawn hymähti. ”Minun on ehkä helpompi murhata se Romen luihuinen katseellani, jos hän näkee minut.”
   ”Hyvä pointti. Mennään sitten.” Roxanne kohensi ryhtiään ja päätteli pääsevänsä todistamaan räiskyvää ihmissuhdedraamaa. Mukavaa.
   Tähtitorni häämötti korkeuksissa ja Lilyn leiskuva tukka näkyi selkeästi pimeän yön keskellä. Lily istui ikkunalaudalla ja pitkähiuksinen, kalpeakasvoinen Lucas istui toisella ikkunalaudalla. Kaksikko näytti juttelevan. Roxanne olisi voinut vaikka vannoa kuulevansa jostakin syvältä Shawnin sisältä murinaa.
   He lensivät aivan keskustelevan parivaljakon eteen. Lilyn silmät laajenivat hämmästyksestä tytön nähdessä heidät. Roxanne yritti näyttää mahdollisimman vakavalta, mutta jostakin mielipuolisesta syystä häntä nauratti hurjasti aivan kuin joku osa hänessä olisi nauttinut tilanteesta suuresti.
   ”Hyvää iltaa”, Shawn sanoi ystävällisesti.
   Lucas Rome näytti huvittuneelta. Lilyn silmät siristyivät ensijärkytyksen karistua pois.
   ”Mitä te kaksi oikein touhuatte?”
   ”Hassua, sitä samaa minä olin kysymässä sinulta”, Shawn vastasi piikikkäästi. Lily mulkoili poikaystäväänsä.
   ”Minä en halua puhua sinun kanssasi.”
   ”Jaahas. Mepä jätämme teidät sitten rauhaan”, Shawn vastasi ivallisesti, niin kylmällä äänellä että Roxannen kaikki karvat nousivat pystyyn. ”Hauskaa illanjatkoa molemmille.”
   Ja Shawn käänsi luudan kohti Tylyahoa päin. Roxanne vilkaisi olkansa ylitse Lilyä ja näki tämän nieleksivän. Tytön kasvoilla oli kiukun naamio, mutta Roxanne näki sen lävitse. Lily näytti ahdistuneelta, eksyneeltä ja yksinäiseltä.
   Provosoi häntä, pieni tyytyväinen ääni hänen päänsä sisällä mumisi. Roxanne totteli ääntä hetken mielijohteesta ja hymyili Lilylle kylmän tyytyväisesti. Lily näytti entistäkin kiukkuisemmalta. Hyvä. Ihan oikein.
   Shawn vaikutti yllättävän levolliselta, vaikka Roxanne aistikin pinnan alla kytevän kiukun. He laskeutuivat Kolmen Luudanvarren eteen epävakaasti ja rojahtivat luudalta alas. Rajaat sotkeutuivat toisiinsa ja Roxanne paini Shawnin kilometrin pituisten jalkojen kanssa hetken aikaa ennen kuin löysi omat raajansa. Shawn auttoi hänet ylös lumesta ja Roxanne puisteli valkoista, kylmää untuvaa vaatteistaan.
   ”Sehän meni hyvin”, hän päräytti. Shawn hymähti.
   ”Onkohan niillä kahdella jotakin meneillään?”
   ”En usko”, Roxanne totesi. ”Lils haluaa vain näyttää sinulle, kuinka kovapäinen ja pitkävihainen osaa ollakaan.”
   Shawn huokaisi raskaasti. ”Hän on ihan mahdoton.”
   ”Mahdoton, ärsyttävä, näsäviisas, epälojaali, itsepäinen, kiukkuinen pieni otus”, Roxanne puuskahti yhteen pötköön. Shawn nauroi.
   ”Se taisi tulla suoraan sydämestä.”
   ”Syvältä sydämestä”, Roxanne vahvisti. Hän näki tutun kuontalon Kolmen Luudanvarren huurteisen ikkunan lävitse. ”Lohikäärmerakastajakin näyttää tulleen keskiviikkohumalalle.”
   Shawn vilkaisi ikkunan suuntaan. ”Hyvä.”
   He astuivat sisälle lämpimään pubiin. James tuijotti synkkänä höyryävää tuoppiaan ja näytti melkein säälittävältä istuessaan yksin pöydässä.
   Shawn otti kaksi tuliviskiä, Roxanne tyytyi terästettyyn kermakaljaan. He menivät Jamesin luokse. Poika kohotti nappisilmäisen katseensa heihin.
   ”Miksi näytät niin surkealta?” Roxanne halusi tietää ensitervehdykseksi.
   ”Ava tapailee hurttaa selkäni takana”, James puuskahti. ”Ja haluaisi vielä harrastaa seksiä sen päälle. Ärsyttävä nainen.”
   ”Onko Ava suuntautunut siis tyttöjen ja poikien lisäksi kotieläimiin?” Roxanne kysyi ihmeissään.
   James vilkaisi häntä kyllästyneesti. ”Juu sitähän minä tarkoitinkin.”
   ”Miksi sinä et halua harrastaa seksiä tyttöystäväsi kanssa?”
   ”Koska hän on mielenvikainen?” Shawn ehdotti siemaisten tuliviskiään.
   ”Koska en halua perunahirviölle hymykuoppaa poskeen!” James älähti turhautuneen kuuloisena. Roxanne ja Shawn tyrskähtivät juomiinsa.
   ”No, sitten sinun on parempi pitää pintasi”, Shawn sanoi Jamesille vakavalla naamalla.
   ”Sinä olet apina”, Roxanne kertoi Jamesille. Poika vain nyökkäsi haroen tummaa tukkaansa kuin tahtoen nykiä sen irti.
   ”Pakko kai se on uskoa, kun niin monet ovat niin väittäneet. Mitä te kaksi olette vehdanneet?”
   Shawn ja Roxanne vilkaisivat toisiaan. ”Kävimme kiusaamassa Lilyä.”
   ”Hyvä, hyvä”, James totesi.
   Roxanne kohensi ryhtiään. ”Otetaanko ärsyttäville tyttö- ja poikaystäville?”
   James ja Shawn nostivat tuoppinsa ilmaan ja Roxanne nosti oman lasinsa korkealle. ”Jättäkäämme heidät omaan arvoonsa. Me olemme mahtavia ilman heitäkin.”
   ”Asiaa, asiaa”, James mumisi. Shawn hymähti.
   He kilistivät lasejaan yhteen yhteisymmärryksen merkiksi.
   Kolmen tunnin kuluttua Jamesin silmät olivat hyvin punaiset ja hyvin pienet. Poika näytti huvittavalta yrittäessään osua tuopillaan huuliinsa. ”Tai siis, rakkilesbiaanin tapaamisen pitäisi olla lailla kiellettyä, eikö vain?”
   ”Etenkin niin kuuman rakkilesbiaanin tapaamisen kuin Aqua”, Roxanne totesi vain pienesti hikaten. Maailma oli ihanan pyörivä.
   Shawn, joka oli näyttänyt vakavoituvan jokaisen selättämänsä tuopillisen jälkeen, hörähti. "Onko Aqualine sinun mielestäsi kuuma?”
   ”Kuinka saatat?” James tahtoi tietää ja katsoi häntä loukkaantuneena ja epäuskoisena.
   ”No, hottis! Ei kuitenkaan niin kuuma kuin Ava.”
   Jamesin otsa kolahti pöytään pojan valahtaessa veltoksi. ”Niin kuuma. En kestä. Haluan syödä hänet.”
   ”Mene syömään”, Roxanne ehdotti.
   ”En voi. Olen niin vihainen.”
   ”Te Potterit olette sitten tuskastuttavia”, Shawn ilmoitti takellellen. ”Sinä rakastat häntä ja haluat olla hänen kanssaan, joten minkä helvetin takia sinun on vihoiteltava hänelle? Elämän tuhlausta tuollainen luupäisyys!”
   ”Puhutko sinä Jamielle vai Lilsille?” Roxanne virnisti.
   ”Kummalle hyvänsä.”
   ”Olet oikeassa”, James tuumasi nyökkäillen hitaasti. ”Minähän käyttäydyn yhtä typerästi kuin tyhmä Lils.”
   ”Lils on ihan tyhmä”, Roxanne yhtyi hieman sammaltaen mielipiteeseen.
   ”Aivan!” James huudahti. ”Melkein yhtä tyhmä kuin Al, muttei ihan.”
   ”Jacobkin on tyhmä”, Roxanne ilmoitti. ”Hän puuhaa jotakin epäilyttävää, sanokaa minun sanoneen.”
   Shawn ja James vilkaisivat toisiaan. Roxanne pyöräytti silmiään. ”Ei mitään murhiin liittyvää epäilyttävää!”
   ”Mistä tiedät?” James kysyi ja katsoi Roxannea silmiin pistävästi.
   Jokin kiisi pitkin Roxannen selkärankaa. ”Tiedän vain.”
   ”Sinä et tiedä mitään”, James totesi tuijotettuaan hetken aikaa syvälle hänen silmiinsä.
   ”Tiedän ainakin enemmän kuin sinä, herra Hymykuoppatökkijä.”
   James värähti. ”Tuo oli ilkeää. Miksi kaikki ovat minulle aina ilkeitä?”
   ”Koska sinä olet apina”, Roxanne veikkasi olkiaan kohauttaen.
   ”Tai sitten sinä vain kerjäät sitä”, Shawn ehdotti.
   ”En kerjää, en varmasti!”
   Roxanne työntyi aivan Jamesin kasvojen eteen ja tökkäsi nenällään tämän nenää. ”Lohikäärmerakastaja?”
   James räpytteli silmiään. ”Mitä?”
   Hetken välähdyksessä Roxanne näki Jamesin turkoosin valon ympäröimänä. James huusi tuskasta ja raivosta ja piteli kasvojaan kuin haluten repiä naamansa irti. Kammottava punainen veri tahrasi tämän kasvot.
   Roxanne hätkähti irti Jamesin nenästä. Maailma pyöri aivan liian nopeasti hänen silmissään. ”Jamie, minua pelottaa.”
   James näytti tajunneen jotakin kummallista tapahtuneen. ”Mikä on hätänä?”
   ”Minusta tuntuu, että sinulla on kohta hätä”, Roxanne kuiskasi kauhuissaan.
   James huokaisi humalaisesti. ”Tuskinpa vain. Lohikäärmerakasta selviytyy mistä tahansa.”
   Roxannen sydän jyskytti hänen rinnassaan ja hän kuuli sen paukkeen korvissaan. Hänen verensä humisi. Yhtäkkiä hän toivoi, ettei hänellä olisi ollut minkäänlaisia maagisia voimia. Ei ollut enää ollenkaan hauskaa tietää ja nähdä asioita, joista muilla ihmisillä ei ollut aavistustakaan.
   
   
   
   
Kommentteja? ;)