Kirjoittaja Aihe: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) VALMIS 22.10.2014  (Luettu 2842 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Rantsake

  • Ei mikään surkkimus
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: SparksWolf20852
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 47. osa 24.6.
« Vastaus #100 : Kesäkuu 24, 2014, 12:43:44 »
Oi että minä tykkään näistä ihmissuhdesotkuista tässä : ) Toivottavasti Lily saa välinsä korjattua Roxyyn ja Shawniin, ymmärtäis niittenki näkökulman... Mä niin tykkään Lilyn hahmosta, vaikka sen onki välillä vaikea nähä asioita toisten silmin. Se on kaikesta huolimatta ihana. Sivumennen sanottuna pidin hänen seuralaisestaan Tähtitornissa.
  James ja Ava... Äh, mun tekis niin mieli mennä ravisteleen Avaa, että se tajuais millane umpihullu eikko se Aqua oikeen on!! Tietysti olis kiva jos Jamesilta löytyis ymmärrystä siihen, että niillon pitkä historia ja eroaminen ei taatusti ole ollut helppoa, mutta hyvänen aika, Aquahan on ihan kamala! "Ei hän koskaan sellaista tekisi" no joo, ei vissii!
  Ja sitten edellisestä luvusta... Suoraan sanottuna olin aika hämmentynyt sen Rose-Scorpius -jutun jälkeen. Piti tosiaan vähän selvitellä ajatuksia ennenku siitä sai muodostettua selkeitä mielipiteitä. Nyt se Malfoyn nuorin vesa sit lopultakin voitti mun luottamuksen ja hyväksynnän puolelleen : )
"Tuntematonta me pelkäämme, kun katsomme kuolemaa ja pimeyttä, siinä kaikki."
- Harry Potter ja Puoliverinen prinssi

Poissa Raparperi

  • Pahislynkkarikerhon puheenjohtaja ;)
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 47. osa 24.6.
« Vastaus #101 : Kesäkuu 24, 2014, 20:50:13 »
Plot twistin makua tuossa Lucas Rome -kuviossa, mutta yhdyn Rantsakkeen mielipiteeseen, tykkäsin Lilyn ja herra Romen välisestä kohtauksesta. Ja hörähdin ääneen, kun Lucas kuvailee Shawnia sanoilla "melkoinen köntti" :DD

Ja vaikka Rose ja Scorpius ovat kiistaton suosikkiparini, niin jotenkin osaat kirjoittaa Jamesin ja Avan tosi, tosi aidosti. Riitaa oli viihdyttävää lukea, jos riidasta voi sanoa että se on viihdyttävä. Voitko ilmoittaa minulle, jos joskus rupeat kirjailijaksi tai käsikirjoittajaksi, luen taatusti jokaisen sanan jonka julkaiset.
"Muikkunen, ota airo."

Solemn Spoiler Alert -blogi tv-addikteille ja lukutoukille ;)

Poissa Eliel Bub

  • Vuotislainen
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
  • Pelailen aina välillä 😂
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 47. osa 24.6.
« Vastaus #102 : Heinäkuu 02, 2014, 22:14:26 »
moi olen lukenut hyvin paljon tarinast yhes päiväs :D minä tykkäsin aik paljo täst luvust kos mä tykkään täst tarinast kos siin on yllättävän paljon pari suhteita>:D mut....... ois ehk kivempi jos olis enemmän jamesiä ja avaa kos ne on mun lemppareit :D
Herroo

Poissa Lumottu Kirja

  • Haaveista tupruava
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
  • Pottermore: RiverSilver16420
  • Tupa: Rohkelikko
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 47. osa 24.6.
« Vastaus #103 : Heinäkuu 03, 2014, 23:53:14 »
Olin miettinyt kommentoida, mutta ajatteluni oli vähän lopahtanut, koska suorastaan rakastuin tähän ficciin, ja huomasin jopa etten yhtään lähetellyt viestejä Vuotikseen, koska luin vain tätä :D.
Taisin jo ilmaista tämän, mutta minun mielestäni olet hyvin taitava ja mahtava! :) Kun luin ensimmäisen luvun takerruin heti lukemaan tätä mestariteosta.

Tämä luku oli hyvin mielenkiintoinen. Minua alkoi melkein pelottamaan mitä Avalle ja Jamesille tapahtuu. (Kirjoitat tosi taitavasti heidän suhdettaan ja rakastan kirjoituksiasi heistä) :) Yhdyn Roxyn mukaan siihen, että Lily on hieman täynnä itseään :/. Lilyssä on kuitenkin jotain, hänessä on kuitenkin... Ekaksi hän ei tuntunut niin itserakkaalta, hän kuitenkin tarvitsee Roxyn vierelleen, ei hän selviä ilman Roxyä ;).
Jännä keskustelu Lilyn ja Lucas Romen kanssa. Jotenkin pidin siitä äijästä, ei se ollukaan läpimätä (luulin että Scorpius oli läpimätä, mutta ei, ehkä kannattaa lopettaa veikkailu).

Tämä ficci on yllätyksiä täynnä. Ja tykkään että tätä tarinaa on vaikea arvata, eli ei voi helposti arvata mitä seuraavaksi tapahtuu, niin kaikki pysyy yllätyksenä. :)

<3
« Viimeksi muokattu: Heinäkuu 03, 2014, 23:58:02 kirjoittanut Lumottu Kirja »

Poissa Eliel Bub

  • Vuotislainen
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
  • Pelailen aina välillä 😂
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 47. osa 24.6.
« Vastaus #104 : Heinäkuu 04, 2014, 22:36:20 »
olen samaa mieltä sinun kanssasi Lumottu kirja A.K.A (extrakallle) mutta scorpius on minun mielestä ihan kiva :D
Herroo

Poissa Lumottu Kirja

  • Haaveista tupruava
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
  • Pottermore: RiverSilver16420
  • Tupa: Rohkelikko
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 47. osa 24.6.
« Vastaus #105 : Heinäkuu 05, 2014, 17:10:37 »
olen samaa mieltä sinun kanssasi Lumottu kirja A.K.A (extrakallle) mutta scorpius on minun mielestä ihan kiva :D
Joo, mut aluksi se tuntu vähän tunteettomalta äijältä. Mut se olikin ok tyyppi. Must tuntuu, että olisi kiva saada heitä hieman tässä lisää, vaikka se entinen osa pitikin suuren osan Scorpiusta ja Rosea, mutta tykkään myös heistäkin. Mutta tietenkin haluaisin tietää mitä seuraavaksi tapahtuu Avalle ja Jamesille :).

Ja muistutukseksi Eliel Bub tuo nimimerkki (extraKALLE, unohdit isolla loppu osan :D) on vanhoilta ajoilta ;).

Poissa Eliel Bub

  • Vuotislainen
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
  • Pelailen aina välillä 😂
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 47. osa 24.6.
« Vastaus #106 : Heinäkuu 06, 2014, 21:23:37 »
Ha kiitos huomautuksesta
Herroo

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 47. osa 24.6.
« Vastaus #107 : Heinäkuu 10, 2014, 12:55:31 »
Eliel Bub, haha kiva että tykkäilet! juu tässä tarinassa riittää kyllä parisuhteita haha :D kiitos paljon kommentista!

Lumottu kirja, voi kiitos paljon olen ihan imarreltu, mukavaa että tykkäilet tarinasta :) joo itseasiassa mullekin tulee vähän yllätyksenä nämä kaikki tapahtumat tässä tarinassa, välillä tuntuu et tarina ja hahmot elää vaa omaa elämäänsä ja minä vain toimin kirjurina :D kiitos paljon ihanasta kommentista! <3

Raparperi, haha joo ihme hahmoja ku haluavat twistailla ;D kiva kuulla että Avan ja Jamesin väliset mättelyt tuntuvat aidoilta, niistä kahdesta on kyllä aina kiva kirjoittaa :) thänks again kommentista! :))

Rantsake, joo Lils on aika mielenkiintoinen hahmo kaikessa itsepäisyydessään, saa nähdä kariseeko hänen egonsa tuosta vielä ;D James taitaa olla samaa mieltä kanssasi Aqualinesta ;) mukavaa että Scorpius voitti sinutkin lopulta puolelleen! :) kiitos sinullekin taas kommentista!:))

Heissan. Ihanaa kesää, ihanat ilmat! On tullut lököiltyä kyllä auringossa paljon ja kirjoittaminen jäänyt vähän vähille... hitaasti mutta varmasti kohti loppua! :) En keksinyt tälle luvulle jostain syystä nimeä, tässä kun ei sinänsä taaskaan tapahdu ihmeitä, kuhan lietsotaan hahmoja menemään eteenpäin ;D kommentit ovat inspiroivia vink vink!

48.
6.3.2024

Roxanne avasi silmänsä ja katui sitä välittömästi: kirkas talviaurinko poltti hänen verkkokalvojaan ikkunan lävitse. Hän hautautui lämpimien peittojen suomaan turvaan ja mutisi inhoavasti. Hän oli hyvin tietoinen päivän olevan torstai, joten krapulanhuurteisia oppitunteja oli riittämiin luvassa. Kertakaikkisen hienoa.
   Jostakin kuului matalaa naurua ja Roxanne räväytti jälleen silmänsä auki. Jacob virnisteli hänelle nojatuolilta sängyn vierestä. Pojalla oli kädessään höyryävä kahvikuppi ja Päivän Profeeta. Hämmennyksekseen Roxanne tajusi heidän olevan tarvehuoneessa, jossa he yleensäkin yönsä yhdessä viettivät. Hassua oli vain se, ettei Roxannella ollut hajuakaan, miten oli tarvehuoneeseen päätynyt Jacobin kanssa. Viimeinen asia, minkä hän muisti, oli pelottava näky tuskaa huutavasta, verikasvoisesta Jamesista. Ei, hetkinen, hän saattoi muistaa myös sitä seuranneen shottishokkikisan.
   ”Miksi tunnen oloni yksisarvisen alle jääneeksi haiskuksi? Miksi olen täällä?” Roxanne ihmetteli aamutervehdykseksi ja vilkaisi kateellisena Jacobin kahvikuppia. ”Entä mistä sinä olet nuo kähveltänyt?”
   ”Jasperilta”, Jacob kertoi virnistäen. ”Hän saattaa olla hieman tuohtunut palatessaan suihkusta. Haiskusta en osaa sanoa juuta enkä jaata. Ja me nukuimme täällä.”
   ”Kappas, sen verran olisin osannut ehkä itsekin päätellä jos olisin oikein kovasti pinnistellyt”, Roxanne huomautti ja ojensi sitten kätensä kutsuvasti Jacobille. ”Tule.”
   Jacob nousi, laski kahvikupin kädestään viereiselle pienelle pöydälle ja loikkasi sängylle. Poika työnsi Roxannen alas makaamaan ja vangitsi hänet vartalonsa alle ja käsiensä väliin. ”Eikö neiti Tirskuva Humala muista yöstä mitään?”
   Roxanne yritti pinnistellä. Hän muisti, kuinka liila litku oli kadonnut shottilaseista hänen suuhunsa, mutta hän päätteli, ettei Jacob sitä tarkoittanut. ”Muistan Shawnin ja Jamesin. Apinoimassa, niin kuin normaalistikin. Muistan eriväriset, limaiset shotit. Muistan humalan.”
   ”Muistatko, kuinka pääsit takaisin linnaan?”
   Roxanne kelasi muistiaan. Ei, hänellä ei ollut minkäänlaista muistikuvaa linnaan lentämisestä tai kävelemisestä. ”No, kuinka?”
   ”Ne kaksi humalaista veikkoa taluttivat sinut Hunajaherttuan käytävää pitkin takaisin – jos oikein osasin bongata ymmärrettävissä olevat sanasi, uskaltaisin väittää, että matami Rosmerta oli takavarikoinut sen Potterin pojan luudan. Te yrititte saada haarniskoja laulamaan kanssanne, kun satuin paikalle – olin etsimässä sinua nimittäin. Samoihin aikoihin myös Voro kirmasi käytävää eteenpäin valmiina tukahduttamaan teidät pahanhajuisilla henkäyksillään.”
   Roxanne räpytteli silmiään. ”Saimmeko haarniskat laulamaan?”
   Jacob nauroi. ”Sehän se olikin se tärkein pointti tässä tarinassa.”
   ”Se kuulostaa hauskalta.”
   ”Siltä se myös kuullosti. Se köriläs ja suunsoittaja eivät olisi halunneet laskea sinua matkaani.” Jacob näytti huvittuneelta. ”Pitivät minulle sammaltavan puheen siitä, kuinka teippaavat kallisarvoiset elimeni Tähtitornin tuuliviiriin, jos teen sinulle jotakin ikävää. Se vähemmän kaappimainen näytti siltä kuin olisi halunnut upottaa hampaansa kaulavaltimooni.”
   ”Miksi muka? Hehän pitävät sinusta”, Roxanne ihmetteli. Hänen silmiensä eteen muodostui hassu mielikuva kädet puuskassa nököttävästä valtavasta Shawnista ja apinamaisesta Jamiesta, joka paljasteli varoittavasti hampaitaan ja murisi.
   ”Pitävät vai?” Jacob hymähti epäuskoisesti. Pojan toinen käsi hiveli Roxannen jalkaa aina polvitaipeesta uumalle saakka ja se tuntui hänestä paljon kutkuttavammalta kuin humalanhuurteisen yön kadonneiden muistikuvien terästäminen.
   ”No, ainakaan he eivät yritä repiä päätäsi irti joka kerta, kun näkevät sinut, niin kuin veljeni.”
   ”Totta”, Jacob myönsi. ”Lopulta ne kaksi lähtivät matkoihinsa ja me kaksi luikimme pitkin varjoja karkuun sitä hinkuyskäistä vanhusta. Sinä olit niin riettaalla tuulella, etten meinannut saada sinua tänne asti.”
   Roxannen mieleen kohosi hämärä muistikuva pimeästä käytävästä ja hänestä ja Jacobista toisiinsa kietoutuneena hämärän käytävän suojaisissa varjoissa. Jacobin omistavat huulet ja hapuilevat kädet olivat meinanneet tehdä hänet hulluksi. Hän muisti yrittäneensä kiskoa turhia vaatekappaleita heidän tieltään pois. Hän virnisti.
   ”Ilmeisesti en saanut sinua vieteltyä.” Sen hän päätteli collegehousuistaan ja valkoisesta t-paidastaan, jotka olivat hänen päällään.
   Jacob näykkäisi häntä hellästi kaulasta. ”Ehkä olisit saanutkin, jos se vauhko vanhus ei olisi hengittänyt niskaamme. Kun pääsimme tänne, sinä tipahdit sängylle vatsallesi raajat levällään ja aloit kuorsata mahtavasti.”
   Roxanne irvisti. ”Seksikästä.”
   Jacobin vihreät silmät tuikkivat hänen yllään. Poika kumartui suutelemaan häntä pehmeästi. ”Oikein seksikästä. Ja myös aika huvittavaa.”
   ”Mukavaa, että olen viihdyttänyt sinua”, Roxanne tuumasi synkästi.
   Jacob pyöritti päätään huvittuneena kumartuessaan jälleen suutelemaan häntä. Roxanne tunsi olevansa ihanasti tämän jäntevän ja lämpimän vartalon vankina. Hän työnsi jalkansa Jacobin jalkojen väliin, työnsi tämän vartalollaan selälleen makaamaan sängylle ja kierähti tämän päälle. Jacob hymyili.
   ”Yritätkö sinä selättää minut?” poika kysäisi. Roxanne virnisti, kumartui kiusoittelevasti alemmaksi ja näykkäisi vähemmän hellästi Jacobia alahuulesta.
   ”Ehkä.”
   Jacobin omistavat kädet sivelivät etsivästi hänen vartaloaan, mutta pojan silmät pysyivät latautuneesti hänen silmissään. ”Ei kuulosta kovinkaan epämukavalta. Voithan sinä kokeilla.”
   Roxanne hymyili. Hän tunsi lumoavalla tavalla olevansa elossa ja hänen olonsa oli täydellisen huoleton, hänen vartalonsa tuntui pehmeältä ja notkealta Jacobin käsien hamuiltavana. Pojan jäntevä vartalo loukussa hänen allaan sai hänet tuntemaan olonsa voimakkaaksi, siltä että hän oli tilanteen valtiatar. He suutelivat toisiaan nälkäisesti samalla, kun repivät vaatekappaleet pois tieltään päästäkseen lähemmäksi toisiaan.
   Roxanne vangitsi Jacobin vartalonsa vangiksi ja Jacob maisteli hänen huokauksiaan kiusoittelevasti kielellään.
   Jonkin ajan kuluttua – Roxannesta aika tuntui muutamalta viikolta - hän valahti voimattomana Jacobin päälle ja tämä silitti hänen selkäänsä laiskasti. Roxanne hymyili Jacobin lämmintä ja ihanantuoksuista kaulaa vasten. He olivat hiljaa, kunnes heidän hengityksensä tasaantuivat verkalleen. Roxannen rinnan tienoilla tuntui hurmaavaa, lohduttavaa lämpöä, joka tuntui hehkuvan, valuvan hänestä Jacobiin. Samalla hän tunsi jonkin hehkuvan hohkaavan Jacobista häneen.
   ”Melkoinen selätys”, Jacob mumisi hänen hiuksiinsa. ”Olet sinä kyllä pakkaus.”
   Roxanne näykkäisi Jacobin leukaa kiusoittelevasti. ”Siksi sinä minusta tykkäätkin.”
   Jacobin kädet puristivat hänen takapuoltaan laiskasti. ”Niinkö luulet?”
   ”Niin tiedän.” Roxanne nosti päätään ja hymyili esteettömän leveästi. Jacob näytti melkein siltä kuin joku olisi lyönyt tätä. Tämä nosti kätensä hänen kasvoilleen ja katseli häntä vakavasti, tutkiva ja ihmettelevä katse silmissään.
   Roxanne virnisti. ”Tämä on melkein niin mukavaa, että voisin jättää tämän päivän oppitunnit väliin ja tehdä tätä koko päivän. Se olisi mukavaa myös sen takia, että typerä Butler pisti minut Fredin pariksi vampyyritehtävää väkertämään.”
   ”Veljesi kanssa?”
   ”Niin, veljeni. Tiedäthän, hän on sen naisen poikaystävä, kenet sinä tapoit.”
   ”Tapoinko minä jonkun poikaystävän?”
   Roxanne tyrkkäsi Jacobia rintaan. ”Älä kaulaile pilkun kanssa. Hän vihaa minua niin, että on vaikea olla hänen lähellään. Ja sinua hän vihaa niin, etten ollenkaan ihmettelisi, jos hän joku päivä hyökkäisi haarniskan takaa kimppuusi ja kuristaisi sinut.”
   ”En minä pelkää sinun veljeäsi.”
   Roxanne vilkaisi poikaa kulmiensa alta. ”Ehkä sinun pitäisi. Sinä tapoit hänen tyttöystävänsä.”
   Jacob pyöräytti silmiään. ”Taasko tästä on jauhettava? Kuinka monta kertaa minun on sanottava sen olleen vahinko?”
   ”Ei sillä ole väliä oliko se tarkoituksenmukainen murha vai ei, ainakaan minun veljeni silmissä. Kai sinä nyt sen ymmärrät.”
   Jacob tuhahti ja näytti tympääntyneeltä. ”Miten vain.”
   Roxannea alkoi ärsyttää. Jacobilla ei ollut mitään oikeutta käyttäytyä kuin traaginen marttyyri, ei kun itse oli aiheuttanut Fredille niin suurta kärsimystä ja vienyt Georgiannan hengen. Roxanne livahti pois Jacobin sylistä ja ryhtyi etsimään vaatteitaan. Vaatemyttyjä oli pitkin punaisen karvamaton peittämää lattiaa. Valtava sänky keskellä pientä huonetta valkoisine petivaatteineen oli kuin myllätty ja valloitettu taistelutanner.
   ”Taasko sinä vetäisit kurpitsan nenääsi?” Jacob kysyi kuulostaen ivalliselta.
   ”Sinä et ole niin kylmä kuin esität”, Roxanne väitti ja sujahti takaisin collegehousuihinsa. ”Georgiannan kuolema vaivaa sinua enemmän kuin annat ymmärtää, kai minä nyt sen olen huomannut.”
   ”Niinkö?” Jacob kuulosti kohteliaalla tavalla huvittuneelta.
   Roxanne vilkaisi poikaa kylmästi. ”Miksi sinä esität minulle?”
   Jacob kohotti kulmaansa. ”Minä en esitä mitään. Ehkä sinä vain toivot minun katuvan syntejäni niin, että sinulla itselläsi olisi puhtaampi omatunto. Sinähän makaat vihollisen kanssa.”
   Roxanne nielaisi ja syyllisyys läikähti hänen sisällään. Hän kohtasi kuitenkin Jacobin ivallisen katseen uhmakkaasti. ”Juuri nyt mietin, miksi.”
   Jacobin kasvot olivat ilmeettömät, mutta Roxanne näki tämän silmien laajenevan hieman.
   Roxanne pyöritti päätään. ”Minä olen niin typerä. Tässä ei ole mitään järkeä.” Hänen kätensä alkoivat täristä, kun hän puki valkoisen paitansa päälleen.
   Jacob katseli häntä. ”Ihan kuin sinä etsisit pakoreittiä.”
   Roxannen sisimmässä leiskui uhma ja syyllisyys, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen pelkoon, mitä hän yhtäkkiä sydämessään tunsi. Ajatus Jacobin menettämisestä tuntui ylitsepääsemättömän ahdistavalta ja yksinäiseltä.
   Roxannen kohotti katseensa ja katsoi Jacobia. Poika nojasi käsiinsä istuessaan sängyllä, vaaleat hiukset olivat sekaisin ja olemus huokui välinpitämättömyyttä. Vaaleanvihreät silmät näyttivät uhmakkailta.
   ”Minä olen valmis antamaan anteeksi”, Roxanne kuiskasi, ”mutta sinun on kaduttava tekojasi.”
   ”Mitä sinä haluat minun sanovan?” Jacob räjähti. ”Minä tapoin hänet! Enkä saa sitä tekemättömäksi, vaikka sinä tai kuka muu tahansa kuinka tahtoisi!”
   Yhtäkkiä Jacob nosti kätensä rintansa päälle aivan kuin olisi halunnut kiskoa sydämensä irti. ”Haluatko sinä minun kuvailevan miltä se tuntuu? Kuinka näen joka helvetin kerta sen naisen kasvot, kun suljen silmäni? Kuinka elän uudestaan ja uudestaan sen hetken, kun vein hänen elämänsä ja kuinka sinun veljesi alkoi karjua ja juoksi hänen luokseen? Mitä helvettiä sen hetken muisteleminen muka muuttaa? Hän on poissa! Minä tapoin hänet!”
   Roxanne katsoi Jacobin tuskasta palavia silmiä. Hän tunsi sydämensä täyttyvän lämpimällä, kaiken pois pyyhkivällä myötätunnolla. Hän astui Jacobin luokse, istui uudelleen tämän syliin ja nosti kätensä tämän kasvoille. ”Syyllisyys ei ole heikkoutta. Me teemme kaikki virheitä elämässämme. Menneisyys voi sattua, mutta sinä voit joko oppia siitä tai paeta sitä.”
   Jacob hymähti surullisesti ja pyöritti päätään. ”Sinä et tiedä minusta mitään.”
   Roxannen sydän muljahti. ”Kerro minulle sitten.”
   Jacob tuhahti ja painoi päänsä hänen rintaansa vasten.  ”Minun ei kuuluisi olla elossa.”
   ”Niin, mutta olet silti. Sillä on oltava joku tarkoitus.”
   Jacob tuhahti uudelleen. Roxannelle tuli hassu tunne siitä että Jacob olisi halunnut kertoa hänelle jotakin. Pojasta huokuva suru, turhautuneisuus ja ahdistus tuntuivat yhtäkkiä syövän Roxannen energiaa niin, että hänen oli vaikea hengittää. Hän tiesi Jacobin salaavan häneltä jotakin ja yhtäkkiä hänellä oli kummallinen ja vahva tunne, ettei pojan salailu ollut kasa pieniä valkoisia valheita vaan jotakin suurta ja ikävää.
   ”Mitä sinä salaat minulta?” Roxanne puuskahti kammottavat ennakkoluulot sydäntään painaen.
   Jacob kohotti katseensa häneen. Pojan silmät olivat ahdistuneet, mutta myös luotaantyöntävät. Roxannen sisällä kuohahti pettymys. Hän tajusi, ettei Jacob koskaan avautuisi hänelle täysin tai kertoisi hänelle kaikkea.
   ”Minun on helpompi hengittää, kun olen sinun kanssasi”, Jacob kähähti. Pojan silmät leiskuivat järkytyksen, ahdistuksen ja vastahakoisuuden sekamelskasta. ”Sinä olet ainoa asia, joka tuntuu todelliselta täällä.”
   Roxanne nojasi otsaansa Jacobin otsaan. Hänen sisällään tuntui kuitenkin kummallista, voimaa vievää lepatusta. Hänen oli vaikea hengittää.
   ”Minun on mentävä tunnille”, Roxanne kähähti. Hänellä oli yhtäkkiä kurja ja surkea olo.
   Jacob näytti surulliselta. ”Onko sinun pakko mennä?”
   Ehkä hänen ei olisi ollut pakko, mutta hän tahtoi yhtäkkiä etäisyyttä Jacobiin. Hänestä tuntui kuin hän olisi herännyt jonkinlaisesta unesta ja olisi nähnyt kaiken paljon kirkkaammin ja selkeämmin.
   Roxannesta tuntui niin pahalta, ettei hän kyennyt puhumaan. Hän työnsi itsensä kauemmaksi Jacobista.
   ”Onko kaikki hyvin?” Jacob kysyi.
   Roxanne pyöritti päätään. ”Moikka”, hän sai juuri ja juuri kähistyä ja pakeni tarvehuoneesta.
   Roxanne tunsi olonsa järkyttyneeksi. Yhtäkkiä hänestä tuntui kuin kaikki olisi ollut pilalla. Hänestä tuntui, ettei hän ollut koskaan Jacobia tuntenutkaan. Eikä aivan varmasti tulisi koskaan tuntemaankaan. Poika luuhasi päivätolkulla jossakin muualla kuin Roxannen luona, eikä ollut vaivautunut koskaan kertomaan mitään tekemisistään. Mitä tämä oikein mukamas puuhaili? Sitäkään Roxanne tuskin koskaan saisi tietää. Jacob oli sulkeutunut pikku otus. Lihalliset ilot ja nautinnot olivat vieneet Roxannen mennessään. Hän oli kuvitellut hänen ja Jacobin olevan satutarinamainen pariskunta, niin kuin vaikka Lily ja Shawn. Hän tajusi, etteivät he olleet oikeastaan koskaan keskustelleet vakavasti mistään, he aina vain naureskelivat, naljailivat ja heittelivät huulta toisilleen. Niin, ja pyörivät suurimman osan ajasta ilman vaatteita. Mitä se oikein kertoi heidän suhteestaan? Mitä se kertoi Roxannesta?
   Professori Butler oli jo aloittanut tunnin, kun Roxanne saapui pimeyden voimilta suojautumisen luokkaan.
   ”Neiti Weasleykin päätti sitten ilmestyä paikalle”, professori Butler totesi mustia viiksien hivenen ärsyyntyneenä nykien.
   ”Siltä näyttäisi”, Roxanne päräytti ja meni hivenen vastahakoisesti Fredin viereen istumaan. Veli ei edes vilkaissut häntä.
   ”Kymmenen pistettä Rohkelikolta”, Butler töksähti päätään pyöritellen.
   ”Suihku olisi saattanut tehdä terää”, Gabriella mutisi Roxannelle hänen takaansa. Lily tämän vieressä vilkaisi häntä kulmiaan kopeasti kohottaen.
   ”Ei minulla jäänyt sellaisiin ylellisyyksiin aikaa”, Roxanne mumisi tytölle takaisin ja virnisti Lilylle provosoivasti. ”Kekkuloin eilen yömyöhään Shawnin ja Jamesin kanssa.”
   Lily näytti äkäiseltä. Hyvä.
   ”Meillä oli hurjan hauskaa”, Roxanne jatkoi ja iski silmäänsä Gabriellalle. Lily näytti entistäkin kiukkuisemmalta.
   Gabriella näytti peukkua laiskasti. ”Mahtavaa.”
   Roxanne hymähti. Hän aisti Fredistä huokuvan vastenmielisyyden ja vihan ja hänen oli taas vaikea hengittää. Hän vilkaisi veljeään kulmiensa alta. Fred tuijotti vampyyreistä höpöttävää Butleria kasvoillaan kylmä naamio.
   Roxanne huokaisi. Fred tuskin koskaan antaisi hänelle anteeksi ja se oli Lilyn syytä.
   Vai oliko se sittenkin Roxannen oma syy? Itse hän oli alkanut rietastelemaan Jacobin kanssa. Vaikka oli ollut hyvin tietoinen tämän tekemistä syntisistä virheistä.
   Roxanne oli antanut rakkautensa Jacobiin tuhota hänen ja veljensä välit. Hän ei ollut enää ollenkaan varma, oliko hänen ja Jacobin välinen suhde sen kaiken arvoista. Ehkä olisi ollutkin, jos poika olisi antautunut ja avautunut hänelle, kertonut, mitä oikein puuhasi ja miksi. Tämä käyttäytyi kuitenkin aina vain kuin salaperäinen, sulkeutunut ja pahuksen seksikäs simpukka.
   Roxanne vilkaisi Frediä jälleen silmäkulmastaan ja mietti, mitä ihmettä voisi tälle sanoa katkaistakseen jäätävän hiljaisuuden heidän välillään.
   Butler lätkäisi kätensä yhteen. ”No niin, ei muuta kuin töihin sitten!”
   Roxannella ei ollut aavistustakaan, mitä heidän olisi muka pitänyt ryhtyä tekemään. Muut luokkatoverit heidän ympärillään alkoivat vetää esiin sulkakyniä ja pergamentteja. Roxanne tuijotti avuttomana Fredin kylmää sivuprofiilia.
   Fred vilkaisi häntä. Heidän katseensa kohtasivat ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen. Veljen ruskeat silmät näyttivät vieläkin kylmemmiltä kuin tämän kiviset kasvot.
   Fred tuhahti halveksuvasti ja nousi seisomaan. Pulpetti raahasi kivistä lattiaa inhottavasti. Fred heilautti laukkunsa olalleen ja lähti marssimaan luokan ulko-ovea kohti.
   ”Herra Weasley!” professori Butler huudahti. ”Mihinkäs sitä ollaan matkalla?”
   Fred ei vastannut, avasi luokan oven ja pamautti sen kiukkuisesti takanaan kiinni. Oven pamahtamisen ääni sattui Roxannen korviin. Se ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna siihen, miten hänen sydämeensä koski.
   ”En kestä teitä Weasleyitä”, Butler huokaisi dramaattisesti ja kirjoitti jotakin pergamentille.
   Lily näytti vahingoniloiselta. Roxannen teki mieli tunkea sulkakynä tytön nenään.

*

”James!” Dominique karjaisi mahtavasti kuntoiluareenan toiselta puolelta osoittaen häntä uhkaavasti taikasauvallaan. ”Apinointi ja vetelehtiminen seis ja painot käteen!”
   James mulkaisi serkkuaan. ”Kai minä nyt saan nenääni kaivaa välillä?”
   ”Kaiva omalla ajallasi!”
   ”Mokomakin orjapiiskuri”, James jupisi inhoavasti, mutta tarttui kuitenkin valtavaan tankoon, jonka molemmissa päässä oli kurjan massiiviset painot. Hän mulkaisi Shawnia, joka virnisteli hänelle vahingoniloisesti pidellen omaa tankoaan suorilla käsillä ilmassa näyttämättä ollenkaan rasittuneelta.
   ”Eihän sinulla edes ole siinä kuin parinkymmenen kilon painot”, Shawn hymähti hänelle nostaessaan tankoa aina vain uudelleen yläilmoihin käsiensä yläpuolelle ja sitten taas takaisin lanteidensa kohdalle.
   ”Älä yhtään rehvastele siinä”, James mutisi ja katseli ystävänsä pullistelevia hauiksia katkeransuolainen maku suussaan. Hän mulkaisi uudelleen Dominiqueta, joka juuri löi tahtia Michaelille, joka joutui tekemään syväkyykkyjä. Nikita seisoi pojan takana ja tuijotti tämän takamusta lievästi haikea ilme kasvoillaan. James pärskähti ja työnsi jälleen omaa tankoaan kohti taivasta.
   ”En ymmärrä miksi meidän on muka kuntoiltava”, James jupisi inhoavasti. ”Aurorit tekevät työtä taikasauvoilla eivätkä turhalla lihasmassalla.”
   ”Sano tuo sitten, kun Voldemortin kätyrit vievät taikasauvasi ja joudut nyrkkitappeluun kuoliksien kanssa”, Shawn puuskahti hikipisara pitkin tämän ohimoa kohti maata valuen.
   James vilkaisi kopeasti ystäväänsä. ”Voldemortilla ei ole enää kätyreitä.”
   ”No, nyrkkitappeluun Aqualinen kanssa sitten.”
   James irvisti. Hänen katseensa lipui automaattisesti aurorikokelastyttöihin, joita Teddy hoputti kauempana pihalla ihmeellisiin liikuntasuorituksiin. Ava näytti juuri heittelevän kärrynpyöriä, oliko se nyt ihan terveellistä perunahirviötä ajatellen?
”Enhän minä lyö tyttöjä”, James tokaisi Shawnille. ”Tosin Aqua ei taida päästä siihen kategoriaan, kun miettii hänen naamaansa.”
   Shawn hymähti. ”Sinun pitäisi sopia Avan kanssa.”
   James mulkaisi ystäväänsä. ”Sovi itse Lilyn kanssa.”
   Shawn näytti nyrpeältä. ”Ei hän halua puhua minun kanssani. Hän haluaa vain istuskella Lucas Romen kanssa Tähtitornissa kuutamoa ihastelemassa.”
   ”Valitat kuin mustasukkainen pikkupoika”, James ilmoitti. ”Mene kohtamaan hurja, tulisieluinen sisareni. Minä varoitin sinua hänestä, eihän hänen kanssaan voi mitenkään tulla toimeen. En ollenkaan ihmettele alistunutta ja masentunutta olemustasi. Lils on kunnon syöjätär, joka imee elinvoiman kaikesta, mihin saa kynsillään tartuttua.”
   Shawn huokaisi. ”Siltä alkaa pikkuhiljaa tuntua.”
   James katseli ystäväänsä. Poikaparka todella näytti maansa myyneeltä ja turhautuneen ahdistuneelta. Sellainenko vaikutus Lillerolla todella oli miespuolisiin otuksiin? James ei ollenkaan ihmetellyt asiaa, mutta ehkä olisi parasta sanoa Lilylle pari valittua sanaa siitä, mitä seurustelusuhteessa tehtiin ja mitä ei. Eihän kukaan tuollaista Shawnin säälittävää koiranpentuilmettä jaksanut katsella, se ei sopinut pojan muuten niin karskiin olemukseen ollenkaan.
   James vilkaisi jälleen tyttöystäväänsä, joka pompahteli jumppa-asussaan kauempana pihamaalla. Jonkun olisi pitänyt selittää myös Avalle, mitä seurustelusuhteessa tehtiin ja mitä ei. James oli vakaasti sitä mieltä, ettei entisiä, rasittavan raivostuttavia tyttöystäviä saanut tapailla. Mitä Ava olisi sanonut, jos James olisi ryhtynyt heilastelemaan entisten kaulailuystävättäriensä kanssa? Tosin suurin osa niistä oli jäänyt Bulgarian hiekkarannoille.
   Jamesin alahuuli painui mutruun itsestään. Vielä vuosi sitten hän oli ollut Bulgariassa hehkuvan auringon alla Charlien kanssa siemailemassa kirpakoita juomia ja ihastelemassa kauniita tyttösiä pikku, pikku bikineissä. Ja tässä hän nosteli ruosteista metalliputkea kohti taivaita nilkat täynnä loskaa, odotti pelottavaa minihirviönsä syntymää kauhun ja ahdistuksen sekaisin tuntein ja tappeli lesbotyttöystävänsä kanssa mitä naurettavimmista ja yksinkertaisimmista asioista, joiden olisi pitänyt olla kristallinkirkkaan selviä draaman jokaiselle osapuolelle.
   Ei Lohikäärmerakastajalla hyvin mennyt, James tuumasi inhoavasti itsekseen. Elämä oli kurjaa.
   ”Saatte lähteä syömään”, Dominique ilmoitti raikuvalla äänellä. ”Teoriaa sitten loppupäivä.”
   ”Jee”, James jupisi happamasti.
   Dominique siristi sähkönsinisiä silmiään Jamesille kävellessään heitä kohti. Serkkutyttö heilautti kätensä Jamesin olalle. ”Asenteesi on kuin hevoskotkalla. Piristypä vähän, Jamie.”
   ”Ei hän kykene”, Shawn kertoi huvittuneen ivallisella äänellä.
   ”Sinä et kykene kohta kävelemään, kun löydät taikasauvani anuksestasi”, James varoitti.
   Dominique kakoi ilmaa. ”Te olette ällöttäviä.”
   ”James on”, Shawn oikaisi. ”Minä olen vain ihana.”
   Dominique tirskahti. James kohotti kulmiaan äänelle: Dominique ei todellakaan ollut mitään hihittäjätyyppisiä tyttöjä, tämä oli aina ollut enemmänkin se suvun kovapäisin mimmi. Hän katsoi serkkuaan ihmeissään ja näki järkytyksekseen Dominiquen luovan Shawniin mietteliään katseen.
   Minä huomaan liikaa asioita, James jupisi hieman kauhistuneena päänsä sisällä itselleen.
   He kävelivät kolmestaan pois kuntoiluareenalta. Teddyn johtama tyttöjoukko oli jo lähtenyt kulkemaan kohti Auroriaa kauempana pihalla. Michael, Jesse, Opelix, Nikita ja muut pojat jutustelivat vaimealla äänellä Shawnin, Jamesin ja Dominiquen takana.
   Lounaaksi oli kinkkukiusausta. Ruokailusalissa James istumaan Avan viereen sukkelasti kiilaten törkeästi Summerin. Hän virnisti leveästi kiukkuiselle tytölle sujahtaessaan tyttöystävänsä viereen.
   Ava vilkaisi häntä viileästi. ”Mitä?”
   ”Enkö saisi muka tulla tyttöystäväni viereen kermaisesta kinkusta nauttimaan?”
   ”Et. Mitä asiaa? Minun ei tee mieli kuunnella sinun juttujasi juuri nyt.”
   ”Miksi ei?” Jamesista lauseessa ei ollut päätä eikä häntä. Miksi Ava oli hänelle muka vihainen? Asianlaidanhan olisi pitänyt olla aivan toisin. Ei James ollut heilastellut entisen tyttöystävänsä kanssa, vaan Ava oli.
   ”Koska sinä et tajua mitään ja olet täysi pöllö”, Ava ilmoitti käheällä äänellään ja katsoi häntä pientä nenäänsä nyrpistäen.
   ”Eihän tuo nyt pidä laisinkaan paikkaansa”, James ärsyyntyi. Hän hätkähti Shawnin rykäistessä mahtavasti hänen korvansa juuressa, hän ei ollut huomannut pojan tulleen viereensä.
   ”Nuoripari voisi ottaa ihan rauhallisesti näin kymmenen muun todistajan läsnä ollessa”, Shawn ehdotti.
   ”Sinä taas voisit pitää omalaatuisen suuren pääsi poissa tästä”, James naljaisi ja kääntyi jälleen Avaan päin. ”Tämä on naurettavaa. Ei tapella enää.”
   Ava katsoi häntä epäilevästi. ”Oikeastiko?”
   ”Niin!” James huudahti ilahtuneena, kun tajusi ettei Ava ollut enää vihaisella puolustuslinjalla. ”Ollaan vain onnellisia ja iloisia, eikö vain? Se on paljon mukavampaa.”
   ”Totta”, Ava myönsi huokaisten ja laski päänsä Jamesin olkapäälle. James silitti tytön silkkisiä hiuksia helpottuneena.
   ”Siinäs näette, noin helppoa se on!” Shawn hihkaisi. ”Ehkä minunkin pitäisi yrittää vielä sopia Lilyn kanssa.”
   ”Tee se”, James kannusti. ”Näitkö kuinka helposti minunkin tyttöni oli valmis sopuun. Rakkaus voittaa aina.”
   ”Minä olen valmis sovintoon”, Ava sanoi ja nosti päänsä Jamesin olalta, ”mutta minä aion myös nähdä Aqualinea.”
   ”MITÄ?” James räjähti niin, että tamminen pöytä heidän allaan nytkähti ja aurorikokelaat pöydän ympärillä hiljenivät. ”Et ole tosissasi!”
   Ava näytti ärsyyntyneen uhmakkaalta. ”No, totta hitossa olen! Sinä et minua määräile!”
   ”Miten sinä sitten kuvittelet meidän juttumme kestävän?” James ärähti raivostuneena.
   Ava tuijotti häntä kuin ei olisi voinut uskoa kuulemaansa ja näkemäänsä. ”Mitenköhän sinä sitten kuvittelet meidän juttumme kestävän, jos todella olet noin typerä kuin annat olettaa?”
   Ava heitti servietin puoliksi tyhjentämänsä ruokalautasen päälle ja nousi kiukkuisesti pöydästä. Tytön suuri, pyöreä maha osui ikävännäköisesti pöydän kulmaan ja Jamesin sydäntä vihlaisi. Ava loi Jamesiin musertavan katseen ja lähti marssimaan ruokailusalista ulos. Aurorikokelaat pöydän ympärillä näyttivät huvittuneen uteliailta, Shawn pyöritteli päätään kuin olisi ollut väsynyt tilanteeseen. James ryntäsi Avan perään, luuliko tämä hölmö oikeasti pääsevänsä lähtemään noin vain karkuun hänen luotaan jälleen kerran?
   Ava oli painelemassa loskaiseen lumimaisemaan pyöreistä ovista, kun James sai tämän kiinni. Ava riuhtaisi itsensä irti hänen otteestaan.
   ”Älä koske minuun.”
   ”Ai joo, minä en saa koskea sinuun, mutta inha lesbiaaniystäväsi saa, niinkö?”
   ”Ei hän ole minuun koskenut!”
   ”No, minkä helkkarin takia sinä sitten haluat häntä nähdä?”
   ”Hän on minun paras ystäväni!” Ava kiljaisi. ”Ja jos sinä et tajua sitä, saat minun puolestani olla ihan rauhassa tajuamatta!”
   ”Sinä olet kakaramainen!” James kiljaisi syyttävästi. ”Me olemme perustamassa perhettä vaikkakin vasten tahtoamme, meidän pitäisi osata käyttäytyä sivistyneesti ja aikuisesti!”
   ”Ei tuo ole edes sana!” Ava kiljui niin kimeällä äänellä, että Jamesin korvia vihlaisi. ”Ja jos tämä kaikki on niin vasten sinun tahtoasi, niin ole hyvä ja lähde karkuun sitten niin kuin olet koko ajan halunnutkin tehdä!”
   ”En minä ole menossa minnekään!” James ärjäisi, mutta hänen sisällään kuohahti toiveikas pieni kipinä. Hän jähmettyi tunteesta ja astui askeleen kauemmaksi. ”Kai.”
   Ava siristi silmiään. ”Mitä tuo tarkoittaa?”
   ”En minä halua tätä!” James karjaisi. ”En ole halunnut mitään osaa tästä missään vaiheessa!”
   ”No, siitä minä kyllä olen hyvin tietoinen!” Ava kiljui. Ruokailusali heidän vieressään oli aavemaisen hiljainen ja James tiedosti hämärästi kaikkien kuuntelevan heitä. ”Itsepähän minut paksuksi panit!”
   ”Ja toivon todella, ettei niin olisi käynyt!” James ärjyi takaisin.
   Ava astui kauemmaksi hänestä aivan kuin hän olisi lyönyt tätä. Jamesin sydäntä jylläsi kammottava tyhjyyden tunne.
”Selvä!” Ava kiljaisi. ”Pidä vapautesi, James Sirius Potter! Sitähän sinä kaipaat ja tarvitset!”
   ”Selvä! Pidä sinä typerä, ruma lesborakkisi!” James karjui takaisin. ”Sitähän sinä olet tahtonut koko ajan!”
   ”Idiootti!” Ava mutisi raivostuneena ja pyörähti makuukammareihin vieviin pyörteisiin päin. ”Minulle riittää, James!”
   ”Niin minullekin!” James karjaisi ja pyyhälsi pyöreistä ovista loskaiseen talvi-ilmaan. ”Nyt riitti!”
   Mutta kun hän seisoi Aurorian pihalla ja tammiset ovet paukahtivat hänen takanaan kiinni, hän tunsi olonsa kurjan tyhjäksi ja mitäänsanomattomaksi.
   Hän osoitti taikasauvallaan taivasta. ”Tulejo, Tulisalama!”
   Tulisalama viiletti viheltäen ilman halki hänen luokseen ja asettui hänen eteensä. James tarttui luutaan kiitollisena ja lähti karkuun epämiellyttävää elämäänsä ja vieläkin epämiellyttävämpää tyttöystäväänsä.
   James liisi sydän palaen synkän Tylyahon yllä. Hän tunsi olonsa kurjaksi ketaleeksi.
   Rakkaus oli ihan tyhmää.
   Tylypahkan suojataiat tervehtivät häntä värähtäen ja laskivat hänet lävitseen. James kieputteli harmaassa ilmassa yrittäen tyhjentää kuohuvan mielensä. Dominique repisi kaapunsa, kun hän ei ilmestyisi teoriatunnille, mutta sille ei nyt mitään mahtanut.
   Ava oli ikävällä tavalla kammottava pakkaus. Tyttö oli kietonut hänet nilkasta kiinni kettinkiin ja kehtasi vielä heitellä sen perään palloa kohti hänen jalkojaan.
   Miten Ava saattoi kuvitella Jamesille koskaan olevan okei se, että tämä tapaili Aqualinea? James muisti oikein mainiosti, kuinka Aqualine oli katalasti komennuttanut hänet uuden vuoden tanssiaisissa Taikaministeriön pönttösisäänkäyntivessaan. ”Sinä veit minulta kaiken, mistä ikinä välitin. Ja saat maksaa siitä. Minä aion tappaa sinut.”
   James muisti myös oikein hyvin, kuinka Aqualine oli hiippaillut ennen tanssiaisia hänen huoneeseensa yöllä ja katsellut hänen ja Avan nukkumista. ”Sinä veit hänet minulta, saasta. Nauti varastetuista hetkistäsi, Potter. Hän on minun, hän tulee aina kuulumaan minulle ja minä aion pitää siitä huolen”, Aqualine oli kähissyt huoneen hämärässä.
   Jamesin mielestä juuri tällaisten asioiden takia Avan ja Aqualinen tapailu oli kerta kaikkiaan väärin. Aqualinesta ei seuraisi mitään muuta kuin ikävyyksiä ja pahuutta.
Ja Aqualine aivan varamsti suunnitteli jotakin ikävää. James tiesi sen.
   Ava ei enää koskaan saisi nähdä Aqualinea, se oli varmaa. James vaikka köyttäisi tytön sänkyynsä niin, ettei Aqualine pääsisi kajoamaan tähän tai minihirviöön.
   Ava oli niin itsepäinen! Kunpa tyttö itse vain tajuaisi kuinka hölmö olikaan luottaessaan sokeasti hulluun, mielenvikaisen mustasukkaiseen exäänsä.
   James lensi Jasperin huoneen ikkunalle. Hän toivoi, ettei hänen parhaalla ystävällään olisi tuntia juuri sillä hetkellä. Olisi piristävää kiusata tätä.
   Ikkunasta James näki Jasperin istuvan ruskealla nojatuolillaan keskellä huonetta. Nuori professori oli nostanut jalkansa pienelle lasiselle pöydälle ja pyöritteli taikasauvaansa sormiensa välissä. Hetken aikaa James kummasteli, miksei Jasperilla ollut velhokaapuaan, vaan tämä oli mustassa t-paidassa ja kauhtuneissa farkuissa.
   Jasper näytti hämmentyneeltä Jamesin avatessa ikkunan taikasauvallaan. Hän lensi sisään, sulki ikkunan takanaan ja virnisti parhaalle ystävälleen. ”Terve.”
   ”Terve”, Jasper tervehti huvittuneen kuuloisena, kuulostamatta ollenkaan itseltään.
   Jamesille tuli kumma tunne ja hän siristi silmiään tajutessaan, ettei vaaleatukkaisella pojalla hänen edessään ollut kulmakorua. ”Sinä et ole Jasper.”
   ”Hyvä huomio”, Jacob tokaisi kuulostaen edelleenkin huvittuneelta.
   ”Missä Jasper on?”
   ”Leikkimässä opettajaa tietääkseni”, Jacob kertoi virnistäen. ”Omituista.”
   ”Sinä se vasta omituinen oletkin”, James tuumasi.
   Jacob hymähti. ”Ja sinä olet melkoinen suupaltti.”
   ”Se on sekä kirous että lahja.”
   Jacob naurahti. ”Aivan varmasti. Rox puhuu sinusta usein. Hän kutsuu sinua Apinapojaksi.”
James kyräili poikaa varuillaan. ”Se on Lohikäärmerakastaja sinulle.”
Jacob irvisti. ”Selvä.”
   ”Miksi sinä oikein pyörit Roxyn kanssa?” James päräytti pysähtymättä ajattelemaan sanojaan lainkaan, ne vain karkasivat hänen suustaan, mutta heti sanottuaan ne hän tiesi haluavansa kiihkeästi tietää Jacobin vastauksen. Hän ei itsekään oikein ymmärtänyt miksi.
   ”Onko se jollakin tavalla sinun asiasi?” Jacob kysyi ystävällisesti, mutta tämän ääneen oli ilmaantunut pieni särähdys.
   ”Ehkei, mutta olisi mukava kuulla sinun vastaukseksi nyt kun tuli puheeksi.”
   Jacob hymähti kopeasti. ”Ehkä minä nautin hänen seurastaan.”
   Jostakin syystä Jamesia ärsytti. ”Hän on sellainen tyttö, että vaikea siitä olisi olla nauttimattakaan.”
   ”Minusta tuntuu, että tiedän tuon paljon syvällisemmin kuin sinä”, Jacob tokaisi ja virnisti ivallisesti. ”Kirjaimellisesti.”
   James tajusi ärsytyksensä kasvavan syövyttäviksi liekeiksi hänen sisällään kummallisista syistä. ”Parasta olla pelleilemättä hänen kanssaan. Olen tosissani.”
   ”Melkein pelottaa”, Jacob tuumasi.
   James tunsi sisimpänsä kuohuvan syistä, jotka olivat hänelle itselleen kovin hämärän peitossa. Hän kohautti olkapäitään ja istahti Jacobia vastapäätä. ”Parasta olisi pelottaakin. Osaan olla hirmuinen halutessani.”
   ”Melkoinen mielikuva”, Jacob hymähti. ”Tulee mieleen apina, joka jyskyttää rintavarustustaan ja kiljuu.”
   ”Kuvittele apinan tilalle gorilla, joka repii pääsi tai viimeyönäkin mainitun elimen irti vartalostasi”, James tokaisi kuivasti.
   ”Selvä…”
   Ovelta kuului lukon napsahdus ja Jasper astui sisälle huoneeseen. Kulmakorua kantava korvakoru kohosi hiusrajaa hipomaan, kun nuori professori tajusi kaksoisveljensä ja parhaan ystävänsä vallanneen hänen huoneensa.
   ”Teillä taitaa olla tylsä elämä”, Jasper arveli hitaasti sulkiessaan oven perässään.
   James irvisti. ”Kyllähän sinä sen tiedät. Mitä opetit lapsukaisille tänään?”
   ”Leijutusloitsua.”
   ”Hurjaa”, Jacob pärskähti. Jasper käveli tämän tuolin takaa ja läpsäisi veljeään mojovasti takaraivoon Jamesin suureksi riemuksi.
   ”Tuo oli aamukahvini kähveltämisestä”, Jasper tokaisi ja istui sitten nojatuoliin pienen sohvapöydän toiselle puolelle.
   ”Sattui osumaan silmääni”, Jacob virnisteli päätään hieroen. ”Päätin pelastaa sen parempiin kurkkuihin.”
   ”Kahvini oli tuossa pöydällä, kun menin suihkuun. Sinä murtauduit minun huoneeseeni. Niin kuin te molemmat olette nytkin tehneet.”
   ”Kuka pöljä muka jättää kahvin jäähtymään ja menee suihkuun?” James tahtoi tietää.
   ”Niin, ihan oma vikasi”, Jacob tokaisi jollakin tavalla hyvin lapsellisesti Jasperille, joka mulkaisi kaksoisveljeään.
   ”Kylmä kahvi kaunistaa. Ja voin kertoa koston olevan suloinen.”
   ”Sinä se vasta suloinen oletkin tuossa opettajankoltussasi”, Jacob pärskähti takaisin.
   ”Tämä tuntuu siltä kuin kaksi lasta tappelisi leluista”, James mutisi.
   Jasper ja Jacob virnistelivät toisilleen. ”No, meiltä jäi kaikki parhaat kinastelut käymättä lapsuudessamme, pakko kai ne on joskus käytävä läpi.”
   James pyöritti päätään. Hän tiesi Jacobin ja Jasperin historian ja hänestä oli järkyttävää, että kaksoset pystyivät vitsailemaan siitä missään muodossa. James ei osannut kuvitella mitään kamalampaa kuin se, mitä hän tiesi veljesten kokeneen.
   ”Mikä sinulla oikein on?” Jasper hymähti ja osoitti Jamesia kasvoihin. ”Mitä sinä mökötät?”
   ”Tyttöystäväni on itsepäinen, kiero paholainen, joka ei suostu olla näkemättä murhanhimoista entistä tyttöystäväänsä.”
   Jasper nojasi päätään nojatuolinsa selkäosaan ja nosti jalkansa sohvapöydälle. ”Miksi Ava haluaa nähdä Aqualinea?”
   ”Sen kun tietäisin!” James huudahti teatraalisesti. ”Hän väittää sen rakin olevan paras ystävänsä. Mihin hän muka parasta ystävää tarvitsee? Hänellä on minut! Minun pitäisi riittää täyttämään kaikki hänen halunsa ja tarpeensa!”
   Jacob pärskähti vahingoniloisesti. ”Ehkä sinun pitäisi osoittaa tytöllesi kaapin paikka.”
   James mulkaisi poikaa. ”En tarvitse sinun kieroutuneita parisuhdeneuvojasi, kiitos vain.”
   ”Jake on oikeassa”, Jasper tuumasi. ”Sinä ja Ava olette saamassa vauvan. Ei Ava voi tehdä mitä tahansa tahtoo ja poukkoilla ympäriinsä. Aqualine on arvaamaton, hänhän yritti tappaa sinut. Tuskin hän kovin iloinen on teidän yhteisestä rakkauden siemenestänne.”
   ”Nimenomaan!” James rääkäisi ilahtuneena siitä, että joku tajusi vihdoin hänenkin kantansa asiaan.
   ”Näytä hänelle potut pottuina”, Jacob ehdotti olkiaan kohauttaen.
   James huokaisi raskaasti ja käänsi katseensa poikaan. Häntä ärsytti tämän läsnäolo, hän olisi halunnut haukkua tyttöystävänsä hölmöjä mielitekoja Jasperin kanssa kahden kesken. ”Mitenköhän herra liero sitten hoitaisi asian?” James kysyi liioitellun ystävällisesti.
   Jacob kohautti olkiaan. ”Iske joku mimmi, tee tyttösi mustasukkaiseksi ja hän juoksee takaisin luoksesi ja sanoo sinulle, ettei koskaan enää tapaile kyseenalaisen omituista exäänsä, jos sinäkään et enää rietastele muiden tyttöjen kanssa.”
   Jasper huokaisi. ”Tai sitten voit vain käyttäytyä niin kuin aikuiset ja yrittää puhua hänelle.”
   Mutta Jamesin pään sisällä oli jo valo syttynyt. Hän huudahti riemastuneena. ”Kertakaikkisen loistava idea! Ehket ole niin typerä kuin miltä näytät, Jake!”
   ”Hei!” Jasper ja Jacob ärähtivät yhteen ääneen. James tuskin kuuli.
   ”Minä menenkin tästä heti Roxyn luokse! Kiitos mahtavasta ideasta!” James hehkutti ja nousi seisomaan.
   Jacob ja Jasper tuijottivat häntä. ”Mihin sinä Roxya tarvitset?”
   ”Hän saa tietysti esittää minun iskemääni naista! Me pistämme kunnon esityksen pystyyn!”
   Jacob näytti yhtäkkiä ärsyyntyneeltä. ”Mikset sinä voi oikeasti vain iskeä jotakuta naista?”
   ”Koska shown on oltava uskottava!” James huokaisi, miten Jacob ei sitä tajunnut? Ihan kuin tämä olisi ollut tahallaan tyhmä. ”Rox on mitä parahin näyttelijä ja meidän yhteistyömme on aina ollut saumatonta, tämä on aivan loistavaa!”
   ”Todella loistavaa”, Jacob tokaisi kuivasti ja pyöräytti silmiään. James näki tämän sormien alkavan naputtaa sohvan käsinojaa kiukkuisesti.
   James vähät välitti Jacobista ja vilkutti Jasperille, joka näytti lannistuneen huvittuneelta. ”Nähdään taas!”
Hän viiletti ulos huoneesta. Ennen kuin ovi sulkeutui hänen takanaan, hän kuuli Jacobin sanovan Jasperille: ”En yhtään ihmettele sitä, että kaikki kutsuvat häntä apinaksi.”
James hymähti. Hän oli innoissaan, Ava saisi potut pottuina takaisin!
James nousi Tulisalamansa selkään ja viiletti pitkin Tylypahkan käytäviä. Muutama Korpinkynsi säikähti hänen hurahtaessa näiden päiden ylitse. James oli vain onnellinen, ettei Minerva McGamiwa sattunut paikalle. Se olisi saattanut olla nostalgisen traumatisoivaa. James ei koskaan ollut ollut Minervan suosikki, enemmänkin vanhan professorin silmätikku.
James viiletti yhdestä avonaisesta ikkunasta Tylpahkan tiluksille ja lensi Lilyn, Roxannen ja Gabriellan makuusalin ikkunalle. Hänen suureksi helpotuksekseen Gabriella ja Roxanne olivat huoneessa ja makoilivat Gabriellan sängyllä kirjoittamassa jotakin, epäilemättä tekivät jonkinlaisia läksyjä.
James lensi huoneeseen avattuaan ikkunan. Gabriella hymyili hänelle, Roxanne pomppasi seisomaan ja virnisteli hänelle typerästi.
”Tere. Onko sinunkin olosi vielä vähän haiskumainen?”
”Mistä arvasit?” James oli ihmettelevinään. ”Sinä ihana olento, tulin pyytämään sinulta palvelusta.”
”Minkälaista palvelusta?” Roxanne kysyi kärkkäästi, heti innostuen, ruskeat silmät säihkyvästi tuikkien. James tajusi typerän hymyn leviävän kasvoilleen katsellessaan tytön siroja kasvoja.
”Minä haluan näyttää Avalle mitä mustasukkaisuus on!” James julisti. ”Hän tekee minut hulluksi vaahdotessaan Aqualinen tapaamisesta ja minua pelottaa, että se hurtta iskee puukon minihirviöön. Haluan herättää hänet todellisuuteen ja sinun liero poikaystäväsi antoi minulle oikein hyvän vinkin.”
Roxanne nyökkäili aivan kuin olisi ymmärtänyt täsmälleen, mistä James puhui. ”Selvä sitten. Mikä on suunnitelma?”
   James hieroi käsiään yhteen. ”Loistavaa.”
   


   
   
   

Poissa Raparperi

  • Pahislynkkarikerhon puheenjohtaja ;)
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 48. osa 10.7.
« Vastaus #108 : Heinäkuu 10, 2014, 21:09:37 »
Koitan nopeasti kommentoida jotain ennen kuin nukahdan pystyyn, myöhäinen futis ja aikaiset työaamut eivät ole hyvä yhdistelmä...

Vaikka alkuun tuntuu, että eihän tässä luvussa tapahtunut paljon mitään, niin kun hetken miettii niin johan tässäkin ehti sattua yhtä jos toista. Naurahdinkin pariin otteeseen taas :D

Ehkä ensimmäistä kertaa oli kiinnostava kohtaus Roxannen ja Jacobin välillä, näitä lisää. Rupesin miettimään, etten ole pahemmin välittänyt Jacobista varmaan juuri siksi, kun hänessä ei oikein ole tarttumapintaa (tämä ongelma ilmeisesti muilla lukijoilla on ollut Scorpiuksen kanssa). Toivottavasti raotat Jacobin salaisuuksien kammiota tulevissa luvuissa hieman, aloin jo melkein syttyä tyypille!

Toinen asia mitä lähes harmittelen: Aqualine. Aloin tätä lukua lukiessani toivoa, ettet olisi tehnyt Aquasta sekopää-uhkailijaa, jolloin Jamesilla olisi ollut kasvun paikka päästä yli mustasukkaisuudestaan. Nyt Jamesin kielteisyys Aquaa kohtaan on perusteltua, mutta olisit varmasti saanut täyspäisestä Aquasta tosi aidot kuviot revittyä. No, katsellaan mihin kaikki vielä johtaa, kirjoittelehan taas!
"Muikkunen, ota airo."

Solemn Spoiler Alert -blogi tv-addikteille ja lukutoukille ;)

Poissa Lumottu Kirja

  • Haaveista tupruava
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
  • Pottermore: RiverSilver16420
  • Tupa: Rohkelikko
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 48. osa 10.7.
« Vastaus #109 : Heinäkuu 12, 2014, 00:39:25 »
James, tuo ei kuulosta hyvältä idealta.......
Eikös Ava ole tutustunut Roxanneen jo, vai mietinkö ihan tyhmiä?
No, mutta en tiedä miksi minua jopa pelottaa mitä Avalle ja Jamesille tapahtuu taidan olla vain niin tykästynyt heihin, että kokoajan huutelen ei, ei, ei näin saa tapahtua.... Iiik! :D (Hitto miksi kommentoin keskellä yötä, pääkipeänä ja aikainen herätys aamulla...)

Salaperäistä, salaperäistä... Enemmän Jacobbia, en tiedä pidänkö tästä tyypistä vai en. Tällein samallailla tapahtu Scorpiuksen kassa, en vaan tiennyt minkälainen se oli. Jos tässä tulevaisuudessa saatais tietoon, mitä tapahtuu. On pakko saada, muuten hermostun :D

Okei pitää lopettaa muuten en saa yhtään unta, huomenna miitti. Miks mulla pitää olla aina päänsärkyä ja huono olo.....

/Sanoinko jotain Aquasta? No olen aika paljon samaa mieltä, että Aqua on mennyt ihan sekaisin. Toivottavasti Aqua ei tee mitään sille vauvalle.
« Viimeksi muokattu: Heinäkuu 13, 2014, 14:39:35 kirjoittanut Lumottu Kirja »

Poissa Eliel Bub

  • Vuotislainen
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
  • Pelailen aina välillä 😂
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 48. osa 10.7.
« Vastaus #110 : Heinäkuu 13, 2014, 14:25:12 »
Olen aika samaa mieltä kanssasi lumottu kirja  mutta ois kiva jos ava ja aqua Ei tapailis
Herroo

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 48. osa 10.7.
« Vastaus #111 : Heinäkuu 13, 2014, 15:06:35 »
Eliel Bub, haha tässä luvussa ratkeaa Avan ja Aqualinen tapailun kohtalo.. ehkä ;D kiitos kommentista!

Lumottu kirja, joo kyllä Ava ja Rox ovat tavanneet ha :D saa nähdä mitä Avalle ja Jamesille tapahtuu :) eiköhän Jacobkin avaudu tässä kohta puolin toivotaan ainakin niin niin hänestäkin saataisiin vähän enemmän irti :) toivotaan että Aqua ei nyt ihan flippais.. :D kiitos paljon kommentistasi!

Raparperi, olet ihan oikeassa Scorpiuksesta ja Jacobista on molemmista ollut vähän hankala saada otetta, ihan näin kirjoittajankin puolelta ja varmasti on juu välittynyt sinnekin puolelle ruutua tämä fiilis, toiv asia saataisiin korjailtua pian kiva jos vähän lämpenit jo Jacobille :) Aquasta tuli aika värikkään sekistyyppi joo, mutta vannon että silläkin on tarkoituksensa hoho.. kiitos taas valtavan paljon kommentistasi :)

Oioi, tämä luku tulikin sitten kirjoitettua ihan tässä aamun aikana yhteen pötköön, oli sellainen ihana flow päällä ja kyllä tempauduin mukaan tarinaan ihan huolella :) kommentit on kivoja vink vink ja mukavaa sunnuntaita kaikille :)

49. Sopu ja ero
8.3.2024

Lily oli ylpeä huispausjoukkueestaan. Hänen sydämensä oli täynnä onnea, kun hän katseli, kuinka hänen punaisiin huispauskaapuihin pukeutuneet joukkuetoverinsa liisivät täydellisessä muodostelmassa hänen ylitseen. He olivat kehittyneet hurjasti muutamien kuukausien aikana. Tasan viikon päästä pidettävä ottelu Puuskupuhia vastaan ensi lauantaina toisi heille takuulla voiton. Jos he eivät voittaisi Puuskupuhia, se olisi Rohkelikon joukkueen loppu, koska he olivat hävinneet Korpinkynnelle, niin noloa kuin se olikin. Lily puri hampaitaan yhteen muistaessaan viimeisen pelin. Typerä Gabriella oli ollut aivan liian loivaliikkeinen ja Korpinkynnen etsijä oli saanut siepin napattua aivan tämän nenän edestä.
   No, seuraavassa pelissä Fred olisi myös pelaamassa (eikä kadoksissa tyttöystävänsä kanssa), joten heillä oli paremmat mahdollisuudet voittoon. Eikä Lily tosiaankaan ollut nähnyt joukkueensa pelaavan koskaan niin hyvin. Tiukka harjoituslinja oli tehnyt tehtävänsä.
   Lily syöksähti luudallaan Fredin alta ja iski tämän kainalossa lepäävään kaatoon tiukan iskun. Kaato pompahti, mutta Fred sai sen pidettyä sylissään. Ivallisesti nauraen poika lähti kohti Hugon vartioimia maalisalkoja. Lily irvisti ja lähti tämän perään.
   Fred viskasi kaadon suoraan kohti oikeanpuoleista pyöreää maalisalkoa: Hugo ilmestyi kuin tyhjästä sen eteen ja potkaisi sen korkealle taivaalle. William Peeks, kolmas Rohkelikon jahtaaja sihahti salamana punaisena pyörivän pallon perään. Gabriella teki surmansilmukoita ilmassa etsiessään kultaista sieppiä.
   ”Gaby, etsi sieppi ja lopetetaan sitten!” Lily huudahti niin kovalla äänellä, että kaikki huispausstadionilla varmasti kuulivat. Gabriella viiletti luudallaan alas kohti loskaista maata ja käänsi sen juuri ennen maahan mätkähtämistä vaakasuoraan pidellen jossakin välissä nappaamaansa sieppiä voitokkaasti ilmassa.
   ”Tosi loistavaa”, Lily kehui joukkuetovereitaan näiden hakeutuessa hänen ympärilleen. ”Keskiviikkona ja perjantaina on vielä harjoitukset ennen lauantaista peliä sitten.”
   ”Me voitetaan!” Will riemuitsi. Hugo ja Fred naureskelivat ja Lily nyökkäili vakavana.
   ”Parasta olisi. Muuten saatan joutua syöttämään sormenne jättiläiskalmarille.”
   ”Sitähän me emme tahtoisi”, Fred vitsaili. ”Onko kukaan kiinnostunut lähtemään Kolmeen Luudanvarteen?”   
   ”Minä olen”, Gabriella ilmoitti puistellen loskaa huispauskaavustaan. Myös Tommy, Jerry ja Will olivat valmiita lähtemään Tylyahoon lauantai-illan viettoon. Lily ei oikein tiennyt mitä olisi halunnut tehdä.
   ”Mainiota. Mennään.” Fred suuntasi luutansa kohti taivaita ja muu joukkue seurasi hänen esimerkkiään. Lily lähti raahaamaan huispauspallolaatikkoa pukuhuoneisiin päin, mutta yllättäen Hugo nosti sen toiselta puolelta ylös hänen kanssaan.
   ”Miksi et mennyt muiden kanssa Kolmeen Luudanvarteen?” Lily ihmetteli.
   Hugo kohautti olkiaan. ”Ajattelin sinun tarvitsevan apua.”
Lily siristi silmiään nähdessään pojan apean ilmeen ja hänen mielensä laski. Hugon mieltä selkeästi painoi jokin.
   He veivät painavan laatikon omalle paikalleen odottamaan seuraavia harjoituksia ja lähtivät sitten kävelemään huispausstadionin halki kohti Tylypahkaa. Hugo oli harvinaisen hiljainen ja katseli maahan. Lily käänsi katseensa taivaalle, jossa tähdet alkoivat pikkuhiljaa tuikkia taivaan hämärtyessä iltaan.
   ”Lily…” Hugo aloitti kuulostaen vaikealta.
   ”Niin?” Lily kysäisi. Hän oli tiennyt Hugon haluavan puhua hänen kanssaan jostakin.
   ”Tämä saattaa kuulostaa tosi typerältä ja tunnen itseni ihan narriksi kysyessäni, mutta…”
   Hugo hiljeni. Lily kohotti kulmiaan. ”Älä anna mörön viedä kieltäsi, kysy ihan rohkeasti vain.”
   ”Minä olen ihan typerä.”
   ”Etkä ole. Pamela Parkinson on ihan typerä.”
   ”Totta.” Hugo naurahti, mutta tämän katse pysytteli edelleen maassa. Lily lätkäisi poikaa olalle.
   ”No! Anna tulla!”
   Hugo veti syvään henkeä. ”Minä olen ihastunut Gabriellaan.”
   Lilyn suupieliä nyki voimakas hymy. ”Olen kyllä huomannut.”
   Hugo vilkaisi häntä kulmiensa alta. ”Mistä muka?”
   ”Suustasi valuva kuola ja hölmelö, mitään ymmärtämätön ilme Gabyn astuessa huoneeseen puhuvat puolestaan, ystäväiseni.”
   ”Hah”, Hugo naurahti näyttäen kiusaantuneelta.
   Lily nauroi. ”No, miksi näytät ihan maasi myynneeltä? Ota yksisarvista sarvesta kiinni ja puhu Gabylle!”
   Hugo pudisti päätään. ”Hän tapailee jotakuta toista, eikö tapailekin?” Siniset silmät porautuivat Lilyn silmiin ja hän tajusi, miksi Hugo oli alun alkaen alkanut puhumaan hänelle Gabriellasta. Poika halusi sisäpiirin tietoa ihailemansa naisen huoneenjakajalta.
   Lily nosti kätensä ilmaan antautumisen merkiksi ja oli kumauttaa Hugoa Tulisalamalla päähän. ”Ei mitään hajua. Kyllä hän joskus haahuilee jossakin, mutta niinhän me kaikki teemme, eikö vain?”
   Hugo näytti nyrpeältä. ”En minä vaan haahuile.”
   Lily pyöräytti silmiään. ”Älä masentele siinä. Kerro vain rohkeasti Gabylle mitä tunnet. Te voisitte olla oikein soma pari.”
   ”Niin… en oikein tiedä.”
   Lily huokaisi. He olivat kävelleet Tylypahkan oville saakka. He vilkaisivat koko ajan pikkuhiljaa hämärtyviä tiluksia.
   ”Haluatko lähteä Tylyahoon?” Lily kysyi Hugolta.
   ”Vaikka”, Hugo murahti olkiaan kohauttaen. Lily huokaisi uudelleen.
   ”Älä murehdi, serkku hyvä. Asioilla on tapana järjestyä.”
   ”Niin kai sitten”, Hugo mutisi kuulostamatta kovinkaan vakuuttuneelta.
   ”Usko vain minua”, Lily kehotti ja hymyili pojalle rohkaisevasti. Hugo hymyili takaisin jo hieman ponnekkaammin.
   ”Mistä sitä tietää, vaikka tänään olisi se ilta”, Lily vielä kannusti Hugoa silmäänsä iskien. Hugo tuhahti epäilevästi, mutta ponkaisi kuitenkin maasta vauhtia ja lehahti taivaalle luudallaan. Lily ponkaisi oman luutansa selkään ja lähti pojan perään.
   Lilyn ajatukset karkasivat Shawniin. Pojalla oli tapana viettää lauantai-illat muiden aurorikokelaiden kanssa Kolmessa Luudanvarressa ja jotenkin Lilyllä oli vahva tunne siitä, ettei tämä lauantai-ilta poikennut muista. Etenkin kun Lily ja Shawn olivat vieläkin riidoissa.
   Lilyn oli hankala yhtäkkiä muistaa, mistä he edes riitelivät. Hän vain muisti sen, että Shawn oli toiminut väärin ja nyt tämä saisi kärsiä siitä. Niin, aivan, poikahan oli nolannut hänet täysin Kolmessa Luudanvarressa viime kerralla, kun oli keskellä kaiken kansan hylännyt Lilyn yksinään ja viettänyt iltaansa vain muiden tyttöjen kanssa. Lilyä alkoi suututtaa heti kun hän muisteli hetkeä.
   Oli totta, että Shawn oli yrittänyt tulla tapaamaan häntä ja oli kirjoittanut jokusia kirjeitäkin hänelle. ”Minä haluan selvittää asiat.” Juupa juu! Lilyn mielestä Shawnin olisi pitänyt käyttäytyä niin, ettei tämän aina olisi tarvinnut olla selittelemässä tekosiaan hänelle ja pyytämässä anteeksi.
   Kuitenkin… Lily ei jaksanut olla enää vihainen. Ehkä olisi parasta vain puhua Shawnin kanssa ja antaa tälle tämän pönttömäisyys anteeksi. Loppujen lopuksi Lilyllä oli kuitenkin ikävä Shawnia ja tämän hölmöjä juttuja. Poika osasi olla aika ihana halutessaan.
   Tylyaho loisti kotoisana heidän allaan. Kolmen Luudanvarren baarista kantautui tuttua helinää ja puheensorinaa.
   Hugo ja Lily laskeutuivat baarin eteen. Samanaikaisesti sen ovi avautui kellon kilinän kera ja Shawn astui baarin lämmöstä loskaiseen iltaan.
   Shawn näytti ilahtuvan ja yllättyvän samanaikaisesti nähdessään heidät. ”Moi.”
   ”Moi”, Hugo tervehti ja sujahti Shawnin ohitse baariin.
Shawn ja Lily katsoivat toisiaan oven sulkeutuessa pojan takana teljeten heidät kaksistaan kadun hiljaisuuteen. Lily tajusi hämärästi, ettei ollut koskaan kunnolla tajunnutkaan, kuinka isokokoinen Shawn todella oli.
   ”Miksi tulit ulos?” Lily kysyi rikkoakseen latautuneen hiljaisuuden.
   ”James lähetti minut suorittamaan tärkeää tehtävää”, Shawn kertoi naurahtaen.
   ”Millaista tehtävää?” Lily ihmetteli.
   Shawn ojensi kätensä hänelle. ”Tule mukaan, niin kerron.”
   Lilyn ensimmäinen reaktio oli itsepäinen kiukku: hänen teki mieli riuhtaista kätensä kauemmaksi ja syyttää Shawnia kaikista niistä vääryyksistä, joita poika oli hänelle tehnyt ja vaatia tältä anteeksipyyntöä, hän oli vieläkin hyvin vihainen tälle.
Älä ole hölmö, kehotti kuitenkin hempeä ääni hänen päässään ja Lily nielaisi kiukkuiset vastalauseensa. ”Okei”, hän kähähti ja tarttui Shawnin käteen. Shawn hymyili hänelle ja sulki lämpimän kätensä Lilyn paljon pienemmän ja viileämmän käden ympärille. Lilylle tuli heti paljon kevyempi olo.
Shawn veti hänet mukaansa lähtiessään kävelemään Tylyahon käytävää pitkin kohti kauempana kukkulan päällä häämöttävää valkoista Auroriaa. Tylyaho oli rauhallinen ja hiljainen ja heidän askeltensa ääni seurasi heitä talojen seiniä pitkin heidän kulkiessaan eteenpäin.
”Mitä James tahtoo sinun tekevän?” Lily kysyi Shawnilta ja katseli tämän kasvoja.
Shawn pyöritti päätään huvittuneena. ”Minun on mentävä hakemaan Ava hinnalla millä hyvänsä Kolmeen Luudanvarteen.”
”Miksi?”
”James ja Ava ovat riidelleet jo jonkin aikaa kuin kaksi räiskeperäistä sisuliskoa. James ja Roxanne tahtovat antaa Avalle opetuksen.”
”James ja Roxanne?” Lily toisti inhoten. ”Mitä tuo tarkoittaa? Miten Roxanne mitenkään liittyy Jamesiin ja Avaan?”
”Ilmeisesti he olivat saaneet idean tehdä Ava mustasukkaiseksi niin, että tämä suostuisi olla tapaamatta Aqualinea jos vain Jameskin lakkaisi flirttailemasta kauniille mimmeille.”
”James on niin typerä”, Lily puuskahti koko sydämestään. ”En kyllä silti ymmärrä, miten Roxanne tähän liittyy?”
Shawn pärskähti. ”Hän esittää Jamesin iskemää naista. Valeasussa, tietysti.”
”No, tietysti”, Lily puuskahti kiukkuisesti. Oikeastaan koko touhu kuulosti häneltä tavattoman hauskalta, mutta hänestä tuntui että hänen täytyi olla sitä vastaan ihan vain periaatteesta, olihan se ollut osittain Roxannen idea.
Lilyllä oli kumma tunne siitä kuin Shawn olisi ymmärtänyt, mitä hänen päässään pyöri. Poika huokaisi.
”Miksi sinä olet niin kiukkuinen koko ajan?”
”Ehkä minulla on ollut syitä olla kiukkuinen”, Lily vastasi kärkkäästi.
”Niin kuin esimerkiksi?”
”Sinä nyt ainakin olet ollut ihan ääliö”, Lily puuskahti.
Shawn näytti mietteliäältä. ”Kuinka niin?”
”No, silloin yhtenä iltana kun et halunnut olla minun kanssani, vaan Roxyn ja Domin – ”
”Tarkoitat silloin, kun vaadit minua olla istumatta Jamesin ja Roxyn ja muiden kanssa ketä siinä pöydässä nyt sattuikin istumaan ja minä pyysin sinua tulemaan istumaan meidän kanssamme pariinkin otteeseen?”
Lily pyöräytti silmiään. ”Niin! Minä haluan minun poikaystäväni olevan minun kanssani eikä typerien sukulaisteni kanssa, jos minä kerran en ole väleissä heidän kanssaan!”
”Miksi minun pitäisi rikkoa välini Roxanneen vain koska sinä olet päättänyt savustaa hänet elämästäsi? Minä pidän Roxannesta.”
Lilyä alkoi suututtaa. ”Minäkin pidin ennen kuin hänestä tulisi täysin toivoton tapaus!”
Shawn huokaisi eikä sanonut mitään. Lilyn korvissa humisi ja hänestä tuntui kuin hänen verensä olisi alkanut yhtäkkiä virrata paljon voimakkaammin.
”Arvaa, mitä minä haluaisin, Lily?” Shawn kysäisi, kun he saapuivat Tylyahon päähän. ”Minä haluaisin tyttöystävän, joka ei haasta riitaa jokaisesta pienestä asiasta jonka kokee epätäydelliseksi. Minä haluaisin tyttöystävän, joka haluaa kuulla mitä minulla on sanottavaa, kun tulee erimielisyyksiä. Ja minä haluan tyttöystävän, joka mieluummin tulee minun kanssani selvittämään turhanpäiväiset riidat sitä pyytäessäni kuin jää istuskelemaan luihujen lierojen kanssa tähtitaivasta ihastelemaan.”
Shawn pysähti ja kääntyi katsomaan häntä. Lilyn korvissa tuntui polttavaa hehkua ja hänellä oli hyvin hölmö olo. Shawn kosketti hänen leukaansa. ”Ymmärrätkö sinä, mitä minä tarkoitan?”
Lilyn suusta karkasi ilmaa tärisevänä henkäisynä. ”Ymmärrän minä.” Hänestä tuntui, ettei hän koskaan ollut tuntenut itseään yhtä typeräksi. ”Anna anteeksi, Shawn. Taidan olla aika kovapäinen pakkaus.”
Shawn naurahti. ”Sitä sinä kyllä olet. Ja se on minusta suloista ja kiehtovaa tiettyyn pisteeseen asti.”
Lilyn kurkkua kuristi. ”Anteeksi.”
Shawn veti hänet halaukseen. ”Saat anteeksi. Ja minäkin pyydän anteeksi. Ja toivon, ettet tästä eteenpäin jaksaisi kiukutella ihan kaikista pienimmistäkin jutuista. Minä haluan olla sinun kanssasi ja sinäkin ilmeisesti haluat olla minun kanssani, joten ollaan sitten eikä väännetä tikkua hölmöistä ja turhista asioista.”
Lily nyökkäili, vaikka hänen tekikin mieli irvistää sanojen ’et jaksaisi kiukutella ihan kaikista pienimmistäkin jutuista’, hah! Ehkä ne Shawnin mielestä olivat pieniä juttuja, mutta eivät ne siltä Lilystä tuntuneet. Hän kuitenkin aisti Shawnin olevan järkähtämättömällä tuulella ja päätteli, että olisi parasta saada tämä näkemään virheensä jolloinkin muulloin. Lily tiesi ehkä olleensa turhan jääräpäinen, mutta Shawnin oli opittava tiettyjä asioita, jos kerran halusi olla hänen kanssaan.
Shawn hymyili näyttäen onnelliselta. Poika tiukensi käsiä hänen ympärillään ja sulki hänet pehmeän jäntevään syliinsä ja painoi huulensa hänen huulilleen. Suudelma oli yhtä suloinen kuin leuto tuuli heidän ympärillään. He uppoutuivat suudelmaan ja toistensa makuun ja Lilystä tuntui täydellisen ihanalta olla siinä, Shawnin syleilyssä. Tylyahon valot vilkkuivat heidän päänsä päällä.
He irrottautuivat toisistaan hymyillen. Lily iski silmäänsä pojalle ja kohotti pitelemäänsä Tulisalamaa ilmassa. ”Lennetään Auroriaan, niin päästään nopeammin.”
Shawn näytti surkealta. ”Miksi pitää aina lentää? Eikö ole paljon romanttisempaa kävellä tällä tavalla tähtitaivaan alla?”
Lily pyöräytti silmiään. ”Oletpa siirappinen.”
Shawn virnisteli hänelle. ”Eivätkö tytöt sitä juuri tahdo poikien olevankin?”
”Ehkä normaalit tytöt”, Lily hymähti. Shawn pyöritti päätään nauraen ja heilautti kätensä hänen olalleen.
”Sinä olet kyllä mahdoton.”
Lily irvisti. ”Tiedetään.”
Loppujen lopuksi he kävelivät Aurorialle. Valkoinen kartano oli hiljainen, aurorikokelaat olivat lähteneet viikonlopun viettoon. Shawn huokaisi teatraalisesti.
”Ellen olisi niin kiinnostunut näkemään, kuinka James ja Rox nolaavat itsensä totaalisesti, en olisi kyllä lähtenyt tälle ristiretkelle”, Shawn kertoi ympärilleen katsellen. ”En edes tiedä, onko Ava täällä. James väitti lukinneensa tytön oven niin, ettei tämä pääsisi tapaamaan Aqualinea, mutten ihan usko hänen uskaltaneen todella tehdä sitä.”
Lily nauroi. ”Usko minua, minä tunnen veljeni. Hän on tehnyt sen.”
”Näinköhän”, Shawn sanoi ja katseli epäillen heidän edessään nököttävää kartanoa.
He menivät sisälle ja kiipesivät pyöreät kierreportaat ylös makuusalikäytävään. Käytävä oli hämärä ja sen perältä oleskeluhuoneesta kuului vaimeaa puhetta. Lily ja Shawn pysähtyivät Avan huoneen ovella ja katsoivat toisiaan. Lily puristi Shawnin kättä, joka oli sulkenut hänen omansa tiiviiseen puristukseen.
”Mikä on suunnitelma?”
”Sanotaan Jamesin sekoilevan hurjassa humalassa Kolmessa Luudanvarressa”, Shawn kertoi ja innostunut pilke ilmestyi tämän silmäkulmaan. ”Ja että hän vikittelee entistä tyttöystäväänsä.”
Lily tuijotti Shawnia. ”Ai, oikeasti? Emme kai me todella alennu valehtelemaan typerän Jamesin takia?”
”Miksi ei? Siitä tulee hauskaa”, Shawn ennusti innoissaan.
”Minä en ainakaan valehtele Avalle”, Lily tokaisi.
Shawn siristi silmiään. ”Et kyllä pilaa tätä pakko-olla-rehellinen-periaatteellasi!”
Lily nosti kätensä ilmaan. ”Selvä, selvä! Minä pidän suuni kiinni ja annan teidän kaikkien nolata itsenne ihan rauhassa!”
”Hienoa!” Shawn huudahti ja koputti sitten rempseästi Avan huoneen oveen.
”Vihdoinkin!” karjaisi kiukkuinen, käheä ääni ja Shawn ja Lily avasivat Avan huoneen oven alohomora-loitsulla.
Lily ehti nähdä vain lehahduksen kinuskinväristä tukkaa, kun Ava pyyhälsi heidän ohitseen käytävälle. Tyttö kääntyi mulkoilemaan heitä näyttäen niin kiukkuiselta, ettei Lily olisi ollenkaan ihmetellyt vaikka tämän sieraimista olisi kohonnut savua.
”Missä James on?” Ava kähähti raivokkaasti niin, että sylkeä roiskui joka puolelle. Lily ei olisi osannut kuvitella niin kiltin ja sievän tytön kykenevän näyttää niin murhanhimoiselta.
”Hän vikittelee vanhaa tyttöystäväänsä Kolmessa Luudanvarressa”, Shawn livautti käärmemäisesti, veikeästi hymyillen. Lily ei voinut olla siristämättä silmiään pojalle.
Ava jähmettyi ja tytön vaaleanruskeat silmät siristyivät hämäävän pieniksi. ”Anteeksi, mitä?”
”Joo, siellä he ovat rietastelleet koko illan”, Shawn lietsoi Avan kiukkua.
”Se paviaani on yhtä kuin kuollut”, Ava sihisi vihaisesti ja käännähti käytävän portaita kohti. Tyttö lähti marssimaan käytävää eteenpäin raivokkain askelin. ”Se samperin idiootti kehtasi lukita minut huoneeseeni ja lähteä vikittelemään jotakin hutsua?”
Shawn hihitti. Lily mulkaisi poikaa. ”Sinä olet yhtä hölmö kuin James.”
Shawn näytti surulliselta. ”Eikö tämä sinun mielestäsi ole ollenkaan hauskaa?”
”Ehkä on sitten, jos näen kuin Ava vetelee Jamesia korville”, Lily hymähti.
He lähtivät Avan perään ja kirmasivat pyörreportaat takaisin alas. Ava näkyi jo kaukana Aurorian pihalla. Dominique ampaisi kirjastosta eteissaliin toisessa kädessään paksu kirja ja toisessa puoliksi syöty punainen omena. ”Mitä te touhuatte? Oletteko menossa lauantai-illan riettauksiin?”
”Joo, haluatko tulla mukaan?” Shawn kysyi. ”Me menemme nauramaan itsemme kipeäksi ja katsomaan, kuinka Ava littaa Jamesin lattiaan.”
”Ai, oikeasti?” Dominique innostui ja vikasi kirjan kädestään porraskaiteelle. ”Sen minä haluan nähdä! Mitä Jamie on nyt tehnyt?”
”Et halua edes tietää”, Lily puuskahti serkulleen päätään pyörittäen.
Domonique kohotti kulmaansa. ”Haluanpas, siksi minä kysyinkin.”
”Hah hah. Tule, mennään nopeasti niin ehditään nähdä, kuinka Jamie saa köniinsä!” Lily huudahti ja kiskoi Shawnia käsivarresta. He lähtivät kolmestaan vihaisena eteenpäin marssivan Avan perään.

*

”Rox, tule lähemmäksi!” James hermoili innostuksesta täristen, tarttui vieressään istuvan Roxannen tuoliin ja veti tytön tuoleineen aivan kiinni itseensä. ”Ava tulee hetkellä millä hyvänsä ja sitten pistä kaikki riettaus itsestäsi irti!”
   Roxanne huiski käsillään pitkiä, vaaleita hiuksia pois kasvoiltaan ja suustaan. ”Tämä blonditukka on sitten ärsyttävä, koko ajan menossa suuhun”, tyttö valitti irvistellen ja hiuksia sylkien.
   ”Muista sitten olla ihan ihollani”, James muistutti tyttöä. ”Haluan Avan haluavan kiskoa pääsi irti niin kuin minusta tuntuu aina kun joudun näkemään Aqualine-hurtan.”
   ”Älä huoli, minä tungen vaikka kielen korvaasi jos täytyy”, Roxanne lupasi ja katseli terhakkana ympärilleen pubissa. ”Vähän kyllä alkaa humalahammasta kolottaa, kun täällä joutuu kupeksimaan. Emmekö voisi ottaa yhdet juomat ihan vain estottomuuden buuttaamiseksi?”
   ”Käyttäydyhän nyt siinä”, James suhahti tytölle. Hän näki Fredin, Hugon ja Gabriellan huiskivan hänelle pubin toiselta laidalta ja vilkutti heille takaisin.
   Roxanne, joka ei näyttänyt ollenkaan itseltään, oikoi epämukavan lyhyttä pikku paitaansa ja vilkaisi taakseen. Tyttö kääntyi takaisin näyttäen surulliselta, ilmeisesti tämäkin oli bongannut veljensä.
   ”Jee.”
   James taputti Roxannea päälaelle. ”Eikö Freddie vieläkään ole antanut likaisuuksiasi anteeksi?”
   ”Ei, eikä tule varmaan koskaan antamaankaan.”
   James mietti hetken aikaa. ”Se voi hyvin olla mahdollista.”
   Roxanne mulkaisi häntä. ”Miksi et voisi vain valehdella?”
   ”Ei kuulu Lohikäärmerakastajan tapoihin.”
   ”Lohikäärmerakastaja on hyvä ja muistaa, mitä on juuri suunnitellut tyttöystävänsä pään menoksi”, Roxanne tuhahti.
   James siristi silmiään tytölle. ”Älä nyt pilaa iloani siinä. Ole nätisti.”
   ”Minähän olen nätisti”, Roxanne tuhahti. ”Vaikka omalta nätiltä itseltäni en näytäkään. Miksi minun pitää näyttää ihan tyhmältä, sinisilmäiseltä blondilta?”
   ”Koska Ava ei voi sietää tyhmiä blondeja”, James vastasi ja vilkuili toiveikkaana ovelle toivoen Avan jo saapuvan.
   Kuin olisi kuullut hänen ääneenlausumattoman pyyntönsä, Ava kiskaisi baarin oven juuri silloin terhakasti auki. James nielaisi nähdessään tyttöystävänsä kiukkuisen ilmeen.
   ”Tämähän menee paremmin kuin hyvin. Ava näyttää siltä kuin haluaisi pätkäistä kaulavaltimoni auki hampaillaan.”
   ”Toivottavasti hän läpsäisee sinua kasvoihin”, Roxanne toivoi innostuneena ja ryhtyi tunnollisesti toteuttamaan heidän suunnitelmaansa ja siirsi kätensä Jamesin syliin vihjailevasti. James käänsi katseensa Roxanneen ja oli katselevinaan tätä oikein syvällisesti. Roxanne pysyi ihailtavan vakavana auttaen Jamesiakin pitämään pokkansa. Roxanne siirtyi vieläkin lähemmäksi häntä niin, että oli puolittain hänen sylissään. Roxanne naurahti käheästi, siirsi kätensä Jamesin kasvoille ja kuiskasi hänen korvaansa vihjailevasti kiemurrellen: ”Voi, Jamie, hän näyttää siltä että sinä saatat kuolla tänä yönä. On ollut oikein mukavaa tuntea sinut, Apinapoika.”
   James kumartui tytön puoleen ja kietoi tahallaan kätensä tiiviisti tytön sirojen hartioiden ympärille. Hän huomasi shownsa keskellä ihmeellisesti Roxannen tuntuvan erikoisen ihanalta hänen sylissään, mutta ajatus oli niin kummallinen, että hän työnsi sen kauas mielestään. Hän kumartui kuiskaamaan tytön korvaan: ”Kuulehan, Apinatyttö, minä voitan tämän taistelun. Ava ei koskaan enää lähde luotani tämän illan jälkeen.”
   Roxanne hihitti heidän halauksensa suomassa piilossa. ”Tai sitten hän päättää sinun olevan liian apina hänen sietokyvylleen.”
   James mutristi huuliaan. ”Et kai sinä niin luule?”
   Roxanne silitti hänen tukkaansa. ”No, en todellakaan. Ava on varmasti sulaa vahaa tämän jälkeen käsissäsi. Kukaan tyttö ei voi vastustaa kieroa ja muita mimmejä vikittelevää poikaystävää, joka ei suostu harrastamaan seksiä, koska pelkää aiheuttavansa epätoivottuja hymykuoppia.”
   James pyöräytti silmiään ja kouraisi Roxannea olkapäistä varoittavasti. ”Varohan sarkastisia sanojasi, senkin kiusanhenki.”
   Heidän liioiteltu halailunsa keskeytyi Avan rykimisen ääneen. Yllättävän kauan tyttö olikin seisonut paikoillaan ja tuijottanut heitä. James kohotti hitaasti katseensa tyttöystäväänsä ja oli yllättyvinään. ”Ai, moi.”
   Ava seisoi heidän pöytänsä edessä kädet puuskassa, ilme epäuskoisen kiukkuisena. ”Ai, moi? Eikö sinulla ole muuta sanottavaa? Mitä helkkaria sinä oikein luulet tekeväsi?”
   ”Anteeksi, tässä on vanha tuttuni Rosaline.”
   ”Jamie ja minä vietimme laatuaikaa Bulgariassa yhdessä”, Roxanne henkäisi vaaleita hiuksiaan teatraalisesti lehautellen ja kumartui pikkuisessa topissaan aivan kiinni Jamesiin. Avan silmät näyttivät hieman pullistuvan päästä.
   ”Ai, niinkö?”
   ”Muistathan, Jamie?” Roxanne henkäisi keimailevasti ja silitti Jamesin poskea. ”Muistathan meidän ihanat yömme?”
 James hymyili tytölle leveästi. ”Beibi, en koskaan voisi unohtaa.”
”Mikä sinut on tänne tuonut?” Ava livautti hampaidensa välistä kiukkuinen katse tiiviisti Roxannen kasvoissa.
Roxanne kikatti kovaan ääneen. ”Voi, minun tuli niin kova ikävä minun Jamietäni. Asun tässä Tylyahossa ihan lähellä ja voimme nähdä joka päivä, kuinka ihanaa, vai mitä Jamie?”
Ava näytti siltä kuin olisi halunnut tunkea taikasauvansa Roxannen nenään. Tyttö veti kiivaasti henkeä sisäänsä ja tiuskaisi Jamesille: ”Ulos. Nyt.”
James otti mukavamman asennon tuolillaan. ”Muistatkos, mitä sinä sanoit minulle tässä muutama päivä sitten kesken ihanan rentouttavan keskustelumme? Sinä et minua määräile.”
Ava siristi silmiään. ”Niin, sinä et määräile minua, mutta minä määräilen sinua. Ulos. Heti.”
James kohotti leukaansa uhmakkaasti. ”Ei käy. Minä vietän nyt aikaa Rosalinen kanssa!”
Ava oli pienikokoinen, mutta näytti kasvavan kaksinkertaiseksi pullistuessaan turhautumisesta. ”Sinä et tuon vikittelevän blondin kanssa tänne jää!”
”Miksi en jäisi?” James huudahti. ”Sinäkin teet ihan mitä sinua huvittaa, joten sitten teen minäkin!”
”Minä en ole vikitellyt muita niin kuin sinä teet!”
”En minä mitään vikittele!” James huudahti puolustelevasti. ”Minä vain vietän vähän laatuaikaa vanhan tuttavani kanssa, ei kai siinä mitään pahaa ole?”
”Ahaa, nyt minä näen mitä sinä yrität!” Ava huudahti. ”Sinä teet näin, koska minä haluan tavata Aqualinea, eikö vain?”
”En käsitä mistä sinä puhut”, James tokaisi kuivasti.
”Mitä jos jättäisit meidät kahden?” Roxanne töksäytti epäystävällisesti Avalle. ”Minulla ja Jamiella on paljon juteltavaa.”
”Sinä blondi voisit mennä sinne mistä olet tullutkin”, Ava töksäytti aivan yhtä epäystävällisesti takaisin.
”Älä viitsi, jättimasutyttö”, Roxanne heläytti iloisesti ja heilautti kättään Avan suuntaan kuin tämä olisi ollut hölmö. ”Minulla ja Jamiella on paljon historiaa, anna meidän jutella rauhassa.”
”Jos sinä et siirrä kättäsi pois poikaystävääni hipelöimästä tällä sekunnilla, minä kiroan sinut maanrakoon”, Ava kähähti Roxannelle käheällä äänellä.
Roxanne katsoi Avaa haastavasti silmiin ja Jamesin suureksi riemuksi ja Avan raivoksi nuolaisi keimailevasti Jamesin poskea. James tunsi selkäkarvojensa nousevan pystyyn.
”Mmmm, Jamie maistuu yhtä hyvältä kuin ennenkin, melkein ehkä jopa paremmalta”, Roxanne henkäisi. James joutui pidättelemään happea sisällään, ettei olisi purskahtanut nauruun.
Ava kiskaisi taikasauvansa esiin ja osoitti sillä suoraan Roxannea kasvoihin. ”Tuo oli muuten viimeinen temppusi, senkin halpa vosu!”
James loikkasi ylös tuoliltaan ja kirmasi nopeasti Avan ja Roxannen väliin. Hän nosti kätensä antautuvasti ilmaan. ”Okei, okei, rakas, ei tapella. Jos sinä et halua minun olevan hänen kanssaan, niin totta kai minä lähden sitten sinun kanssasi. Sinä tulet minulle aina ensimmäisenä.”
Avan silmät levisivät järkytyksestä ja tyttö laski hölmistyneenä taikasauvansa. ”Oletko sinä tosissasi?”
James nyökkäsi ja katsoi vakavasti Avaa silmiin. ”Minä rakastan sinua. Ja suoraan sanottuna olen melko varma siitä, että tekisin mitä tahansa vuoksesi.”
Ava näytti sulavan ja tytön silmät täyttyivät kyynelistä. James hymyili ja vetäisi tytön syliinsä tiukkaan halaukseen. ”Älä itke, rakkaani.”
”Mennään pois täältä”, Ava kähähti vasten hänen rintaansa.
James kääntyi niin, että saattoi iskeä leveästi hymyilevälle Roxannelle silmäänsä. ”Mennään vain.”
Ava nyökkäsi ja James talutti tyttöystävänsä pubin halki. Ava kääntyi vielä mulkaisemaan voitonriemuisesti Roxannea, joka tunnollisena roolilleen yritti näyttää hylätyltä ja loukkaantuneelta.
He ohittivat leveästi virnuilevat Shawnin, Lilyn ja Dominiquen, jotka olivat kerääntyneet baritiskin hujakoille vakoilemaan heidän sanaselkkaustaan. Lily hymyili, mutta Shawn ja Dominique näyttivät jostakin syystä pettyneiltä.
”Eihän tuossa ollut mitään jännittävää”, Dominique puuskahti tylsistyneen kuuloisena ja kääntyi Rosmertan puoleen tilaamaan juotavaa. James virnisti Shawnille ja Lilylle taluttaessaan Avan ulos.
”Olen pahoillani”, James sanoi Avalle heidän lähtiessä kulkemaan Auroriaan. ”Olen tainnut olla aika apina.”
”Todistit juuri kykeneväsi myös epäapinamaiseen toimintaan”, Ava huokaisi kuulostaen siltä, ettei vieläkään voinut uskoa tapahtumaa todeksi. ”Kiitos, että lähdit mukaani ja jätit sen bimbon sinne nököttämään.”
”Mustasukkaisuus on aika inhottava tunne, eikö vain?” James kysäisi vihjaileva sävähdys äänessään.
Ava vilkaisi häntä kulmiensa alta. ”Se oli ihan kamalaa. Minusta tuntui siltä kuin olisin voinut räjähtää, seota tai ryhtyä synnillisiin tekoihin. Se tuntui siltä kuin olisit murskannut sydämeni.”
James veti rauhallisesti henkeä sisäänsä ja piteli Avaa tiukemmin kyljessään kiinni. ”Siltä minusta tuntuu aina, kun sinä puhut Aqualinesta tai näet häntä”, hän sanoi hiljaa. ”Se tuntuu väärältä ja pahalta ja siltä kuin haluaisit tahallasi satuttaa minua ja aiheuttaa hankaluuksia.”
Ava oli hiljaa. James puri huultaan ja jatkoi.
”Ymmärrän hänen olleen kauan elämässäsi ja ymmärrän teidän kokeneen paljon yhdessä, muttet voi kiertää sitä tosiasiaa, että se tyttö on käyttäytynyt aggressiivisen mielenvikaisesti pitkän aikaa. Hän on arvaamaton ja rakastunut sinuun. Minä en pelkästään ole mustasukkainen vaan olen sitä mieltä, että Aqualine on pelottava ja tietää pahaa. Oikeasti.”
Ava pysähtyi ja kääntyi katsomaan häntä. ”Kyllä minä ymmärrän, James. Minun on vaikea päästää Aqualinesta irti, mutta ymmärrän miksi sinä haluat minun tekevän sen. Sinä sanoit minulle tekeväsi mitä tahansa vuokseni. Joten minä lupaan olla näkemättä Aqualinea enää, koska minäkin tekisin mitä tahansa sinun vuoksesi.”
James hymyili onnellisena. ”Sinä olet ihana. Minä sitten rakastan sinua, nainen. Me saamme vauvan. Meidän on kyettävä tekemään yhdessä näitä ratkaisuja ja kompromisseja sun muuta yhtä ällöttävää parisuhdelöpinää.”
Ava naurahti hieman itkuisesti. ”Olet oikeassa. Kas, sinähän kuulostat melkein aikuiselta, James.”
James irvisti. ”Älä viitsi. Minusta ei koskaan tule aikuista.”
Ava katseli häntä. James näki tähtien loistavan kinuskinvärisissä silmissä. ”Minä olen varma, että sinusta tulee mahtava isä.”
James tunsi polviensa lyövän loukkua. Hän pakottautui nielemään kauhunsa, sipaisi Avan hiukset pois tämän kasvoilta ja suuteli tyttöä. ”Ja sinusta tulee loistava äiti.”
He painautuivat lämpimään suudelmaan, joka täytti heidän molempien sydämet rakkaudella ja onnella. James hymyili tytölleen tyytyväisenä ja veti tämän pois valaistulta tieltä. ”Tule.”
”Mihin me olemme matkalla?” Ava ihmetteli.
James myhäili taluttaessaan tytön loskaisen lumen lävitse tien syrjällä olevien puskien luokse. Hän kaivoi sinne piilottamansa Tulisalamansa esiin ja istui sen päälle. ”Tule.”
Ava tuijotti luutaa epäilevästi. ”Mitä tapahtuu?”
James hymyili ja ojensi kätensä. ”Luota minuun.”
Ava katsoi häntä tutkivasti ja tarttui sitten hänen käteensä. James ampaisi ilmaan tuntiessaan tytön kietovan kätensä hänen ympärilleen. Ava nauroi vapautuneena. ”Ihanaa!”
James virnisti. ”Niin olet.”
”Aaw!” Ava huokaisi ja nojasi leukaansa hänen selkäänsä.
James hymyili itsekseen liitäessään Kielletyn Metsän ylle. Hän siristeli silmiään yrittäen bongata etsimänsä hämärän metsän kätköstä. Viimein hänen silmiinsä osui tummana kohoava kivenjärkäle keskellä metsää ja hän liisi sitä kohti. Kuu vilkutti heille salaperäisesti taivaalta.
Ava kiljaisi, kun James käänsi luudan laskuun ja lensi suoraan valtavan kivenjärkäleen katossa olevan suuren aukon lävitse valtavaan, turkoosina hohtavaan luolaan. James helpottui, kun missään ei näkynyt merenneitoja. Hän oli aikaisemmin päivällä lentänyt luolaan ja tuonut sinne kynttilöitä ja ruusunlehtiä.
Ava henkäisi ihastuneena. ”James, mitä tämä on? Oletko sinä tehnyt tämän? Missä me olemme?”
James laskeutui kostealle kalliolle ja laski Tulisalaman käsistään. Hän hymyili Avalle, jonka kasvoille piirtyi turkoosin veden väläyttelemiä kuvioita. ”Tämä on merenneitoluola.”
Ava pomppasi säikähdyksestä ja katsoi vauhkona ympärilleen. ”Oletko sinä hullu? Mehän kuolemme tänne!”
”Merenneidot vievät vain miehiä merenpohjaan”, James rauhoitteli tyttöä.
”Luuletko sinä minun haluavan kasvattaa minihirviötä yksinäni?” Ava tivasi. ”Mennään pois täältä!”
James riisui takkinsa. Turkoosi vesi oli höyryävän lämmintä ja houkuttelevaa. Ava tuijotti häntä kuin peläten hänen menettäneen järkensä.
”James? Mitä sinä oikein touhuat?”
James riisui paitansa ja viskasi sen kädestään kostealle kalliolle. ”Otan sinut.”
Avan silmät levisivät ja suusta karkasi käheä hengähdys, joka kouraisi Jamesin vatsaa. Tyttö perääntyi kuin vaistomaisesti askeleen. ”Mitä?”
”Otan sinut”, James toisti hengitys lämpimässä ilmassa huuruten ja astui askeleen lähemmäksi Avaa. Hän vetäisi epäröivän tytön syliinsä ja käänsi hellästi tämän päätä niin, että saattoi suudella tämän kaulaa. ”Minulla on ollut ikävä sinua.”
Ava venytti päätään niin, että hänen huulensa saattoivat paremmin maistella hänen ihoaan. ”Minullakin on ollut ikävä sinua.”
James veti Avan paidan hitaasti pois tämän päältä ja painoi tämän sitten taas itseään vasten nauttien tämän paljaan ihon tunnusta omaansa vasten. Hän laski kätensä Avan piukan ja pyöreän vatsan päälle ja silitti tytön pehmeää ihoa. ”Minä rakastan sinua.”
”Minäkin rakastan sinua”, Ava henkäisi. James saattoi melkein tuntea, kuinka tytön vartalo antautui hänen omistavan kosketuksensa alla. Hän siveli hellästi Avan vatsakumpua ja laskeutui polvilleen tyttöystävänsä eteen. Hän suuteli vatsaa ja hymyili Avan henkäistessä.
Yhtäkkiä James tunsi jämäkän tömäyksen kasvoillaan ja hätkähti säikähtäneenä kauemmaksi Avasta. Ava nauroi ääneen.
”Se oli vauva! Se potkii!”
James tuijotti vatsakumpua. ”Lapseni potkii minua jo nyt, vaikkei se ole vielä edes tutustunut minuun.”
Ava nauroi. James katsoi tyttöystävänsä kasvoja ja tajusi tämän itkevän onnesta. Hänen sydämensä tuntui sulavan ja hän nousi seisomaan ja nappasi tytön syliinsä. Ava kiljui, kun hän loikkasi tämä sylissään suoraan turkoosiin veteen.
”James, senkin paviaani!” Ava nauroi vettä sylkien heidän tullessa pintaan.
James piteli tyttö pinnalla ja hymyili tälle. Hän suuteli Avan suolaisia huulia. ”Minäkin sinua, rakkaani.”

*

Lilyä kiukutti. Häntä ärsytti katsella Roxannen ja Dominiquen hauskanpitoa. Serkuksen räkättivät niin kovaan ääneen, että koko Kolmen Luudanvarren baari raikui. Mikä vielä ärsyttävämpää, Shawn nauroi tyttöjen jutuille koko ajan. Lilyä ei naurattanut ollenkaan.
   Kaikki olisi ollut hyvin, jos Dominique ei olisi ängennyt heidän mukaansa! Lily ja Shawn olivat Jamesin ja Avan lähdettyä olleet menossa Hugon, Fredin, Gabriellan ja muiden Rohkelikon huispausjoukkueen jäsenien kanssa istumaan samaan pöytään, kun Dominique oli huikannut yksin jääneen Roxannen heidän seuraansa. Fred oli päräyttänyt kovan ääneen hänen saaneen tarpeeksi näistä illanistujaisista ja lähtenyt pois. Gabriella oli lähtenyt melkein heti pojan jälkeen. Hugo oli näyttänyt koko illan synkältä.
   Nyt Tom, Jerry, Hugo ja Will näyttivät siltä kuin olisivat kilpailleet siitä, kuka saa eniten latkittua kirpakoita juomia. Lilyllä ei ollut ollenkaan sosiaalinen olo eikä hän oikein tiennyt, mitä olisi puhunut Roxannen ollessa paikalla. Niinpä hän oli latkinut hiljaisena vaikka kuinka monta juomaa peräkkäin ja tunsi olonsa kumman huteraksi ja epävarmaksi.
   ”…sitten Jamie ja Shawn mönkivät loskakurassa kuin kaksi säälittävää pientä haiskua”, Dominique kertoi Roxannelle hurjasti nauraen. Roxanne nauroi aivan yhtä hurjasti.
   ”Tosi reilua”, Shawn tokaisi kuivasti, pilke silmäkulmassaan. ”Sinusta on varmaan kivaa, kun pääset käskyttämään komeita miehenalkuja.”
   ”No, totta helkkarissa on!” Dominique julisti.
   ”Minustakin olisi”, Roxanne huokaisi raukeasti. ”Minä pistäisin heidät painimaan mudassa joka ikinen päivä. Ilman rihman kiertämää.”
   ”Tuossa on ideaa”, Dominique sanoi pohtivalla äänellä ja vilkaisi Shawnia silmäkulmastaan, minkä Lily pisti entisestään ärsyyntyen merkille.
   Shawn tönäisi Dominiqueta leikkisästi. ”Neiti aurorikouluttajan mielessä pyörii selkeästi jotakin epäsiveellistä.”
   Dominique näytti Shawnille kieltä. ”Anna minä mietin epäsiveellisiä jos kerran tahdon.”
   ”Mieti ihmeessä, ei se minua ollenkaan haittaa”, Shawn sanoi tytölle virnistäen.
   Lilyn päässä tuntui naksahtavan. Shawn oli sitten törkeä sika. Siinä tämä vain täysin pokkana flirttaili Dominiquen kanssa hänen silmiensä edessä ja naureskeli typerän Roxannen tyhmille jutuille.
   ”Shawn”, Lily ärähti. ”Lähdetään täältä.”
   Shawn näytti kummastuneelta. ”Nyt jo? Meillä on vielä juomatkin kesken.”
   ”Lähdetään. Nyt”, Lily ärähti painokkaasti.
   Shawn puhalsi ilmaa suustaan ja nosti kätensä ilmaan. ”Mikä sinulla oikein on? Lähdetään ihan kohta. Hetki vain, pupu.”
   ”Minulla ei ole mikään muu kuin se, että tahdon lähteä nyt!” Lily kivahti. ”Tuletko sinä vai etkö tule?”
   Shawn tuijotti häntä. ”Tiedätkö mitä, en taida tulla.”
   Lily tunsi kiukun polttelevan korviaan. Roxanne oli ristinyt kätensä ja nostanut jalkansa ylös tuolilleen ja katseli häntä melkein huvittuneen näköisenä. Dominique tuijotti häntä kuin olisi yrittänyt keksiä mikä häneen oli iskenyt. Lilystä se oli ärsyttävää. Dominique ja Roxanne olivat molemmat ärsyttäviä.
   ”Jos sinä jäät, se oli sitten siinä”, Lily sanoi Shawnille hyisesti. Jos poika todella jäisi jälleen kerran mieluummin hänen typerien serkkujensa kanssa ilojuomaa litkimään kuin olisi hänen kanssaan…
   Shawn tuijotti häntä kyllästyneenä. ”Et ole tosissasi.”
   ”Tuletko sinä, vai etkö tule?” Lily tivasi.
   Shawn pyöritti päätään eikä vastannut. Lily tuhahti. ”Selvä!”
   Hän nappasi takkinsa tuolinsa selkänojalta ja lähti marssimaan kohti ulko-ovea. Hugo, Tom, Jerry ja William eivät näyttäneen edes huomaavan mitään ihmeellistä tapahtuneen. Dominique ja Roxanne tuijottivat Lilyä, Dominique epäuskoisena ja Roxanne huvittuneena.
   Shawnin olisi pakko tulla hänen peräänsä… ei poika uskaltaisi valita enää toista kertaa Dominiqueta ja Roxannea Lilyn ylitse, ei, kyllä tämä tiesi, ettei Lily sietäisi sitä.
   Kolmen Luudanvarren ovi pamahti kilisevästi kiinni Lilyn takana ja hetken aikaa pelko ja järkytys kouraisivat Lilyn sydäntä: entä jos Shawn ei tulisikaan taaskaan hänen peräänsä…?
   Mutta ovi jysähti auki ja Shawn marssi pimeään yöhön vaikuttaen kiukkuiselta. Lily tuhahti.
   ”Sinun on ihan turha yrittää pyytää anteeksi”, hän ilmoitti pojalle kylmästi. ”Minä en kestä sitä, että sinä – ”
   ”Ja minä en kestä sinua!” Shawn ärjäisi niin kovalla äänellä, että Lily säikähti ja astahti taaksepäin. ”Sinä olet täysin mahdoton! Sinun kanssasi ei koskaan voi pitää hauskaa, sinä et voi hetkeksikään unohtaa samperin periaatteitasi menemään! Kaiken on tapahduttava sinun mielesi ja sinun aikataulusi mukaan! Luulet voivasi pompottaa minua ihan miten sattuu ja oman mielesi mukaan! Minä en ole mikään koira, joka uskollisesti seuraa sinua ja sinun mielihalujasi! Minä olen saanut tarpeekseni sinun kiukuttelustasi!”
   Lilyn pää löi tyhjää ja hänen sydämessään tuntui outoa painetta. ”Mitä sinä oikein tarkoitat?”
   Shawn tyrskähti turhautuneena. ”Minä tarkoitan sitä, Lily, että olen oikeasti saanut tarpeekseni. Minä jätän sinut.”
   ”Mitä?” Lily ei voinut uskoa korviaan. Sanat jäivät soimaan hänen korvissaan ja tuntuivat hyytävän hänen verensä ja jähmettävän hänen jalkansa paikoilleen.
   ”Niin. Minä jätän sinut. Sinä olet yksinkertaisesti liian vaikea ihminen. Menetit jo parhaan ystäväsi itsepäisyytesi takia. Ja nyt menetät myös minut.”
   ”Ei – odota – ”
   Shawn käänsi hänelle selkänsä ja pyöritti päätään surullisesti. Lilyn kurkkua kuristi.
   ”Älä mene”, hän pyysi kyyneleet silmiinsä kihahtaen.
   Shawn ei kääntynyt katsomaan häntä. ”Olen pahoillani, mutten jaksa enää. Sinun kanssasi ei vain yksinkertaisesti voi olla. Nähdään joskus, Lils.”
   Ja Shawn meni Kolmen Luudanvarren ovelle ja astui sisälle taakseen katsomatta. Lily tuijotti pojan perään epäusko, suru ja järkytys sydäntään hakaten.
   Taivaalta alkoi sataa märkiä, painavia pisaroita, jotka laskeutuivat loskaiseen maahan. Lily seisoi pimeässä, kylmässä sateessa ja tajusi menettäneensä kaiken, mistä oli ikinä välittänyt.
   Eikä hän ollenkaan ymmärtänyt, miksi.


Poissa Lumottu Kirja

  • Haaveista tupruava
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
  • Pottermore: RiverSilver16420
  • Tupa: Rohkelikko
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 49. osa 13.7.
« Vastaus #112 : Heinäkuu 13, 2014, 17:35:27 »
En olisi voinut uskoa että tuo toimisi... :o
Luulin jo että tapahtuisi jotain kauheaa (Taino tapahtui Lilyn suhteen :/). Kyllä Ava ja James ovat niin suloisia ;). Vihdoinkin Ava luovutti Aquasta, mutta en usko että Aqua luovutti :(. Hullu se kyllä on :/.

Noniin, minähän sanoin että Lily on hieman vaikea ja itserakas. Tuollaisen ihmisen kanssa olisi vaikea puhua. Lilyn kyllä pitää luovuttaa Roxylle, jos hän ei ole nyt tähän menessä ymmärtänyt. En tiedä olisinko edes surullinen hänelle...  Luulen tämän ehkä tekevän hänestä paremman ihmisen, ehkä. Mutta tuo ero tuli hieman yllätyksenä, en tiennyt että Shawn olisi niin hermostunut Lilylle. Tämä traumatisoi luultavasti Lilyn ihan hirveästi, oikeastaan sen takia minä luulinkin, että tämä tekisi Lilystä paremman ihmisen. Tajuaisi toisten ihmisten tunteet...

Poissa Eliel Bub

  • Vuotislainen
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
  • Pelailen aina välillä 😂
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 49. osa 13.7.
« Vastaus #113 : Heinäkuu 14, 2014, 00:22:15 »
noniin luin 48 tuli heti 49 no.... se on kivaa :D mut ookoo ava jätti aquan sitä mä vähän odotinkin... mutta tää että shawn erosi on aika suuri plottwist :P ois kyl kiva jos tarinaa tulis npeemmin (ei mitenkään että pakotan vain sanon) mut sinä kirjotat nää charactäärit niin.......eläytyvästi ja se on hienoa ja sinun sanavarasto on hirmu suuri PS. tosi hyviä lukuja sinun pitäs saada vuosi kymmenen kirjailia pysti:D   4paivaa myohemmin .................... miksei oo l'hi aikoina kommentteja O______________o
« Viimeksi muokattu: Heinäkuu 17, 2014, 20:15:09 kirjoittanut Eliel Bub »
Herroo

Poissa Raparperi

  • Pahislynkkarikerhon puheenjohtaja ;)
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 49. osa 13.7.
« Vastaus #114 : Heinäkuu 18, 2014, 19:07:08 »
Noniiiiin, johan alkaa Lilylle elämän realiteetit valjeta. Voi James ja Jamesin suunnitelmat, lisää Jamesin ja Roxannen yhteisiä juonitteluja, sitä oli hulvaton lukea :D Kiva että yksi pari sopii kun toinen eroaa, vaikka Shawnia käykin sääliksi :/
"Muikkunen, ota airo."

Solemn Spoiler Alert -blogi tv-addikteille ja lukutoukille ;)

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 49. osa 13.7.
« Vastaus #115 : Heinäkuu 29, 2014, 11:09:40 »
Raparperi, juu eiköhän se Lily tuosta pikkuhiljaa kasva ja viisastu ;) Jamiesta ja Roxysta o kyllä hauska aina kirjoittaa ;)) kiitos kommentista!

Eliel Bub, kirjoitan niin nopeasti kuin vain suinkin inspiraatiota riittää! :) nyt kun niin makeat kelit on tullu vaa oltua ulkona koko ajan ja kirjoittaminen jäänyt vähän vähemmälle... hitaasti mutta varmasti mennään! ;) voi kiitos paljon sinulle kehuista ja kommentista! :)

Lumottu Kirja, Aqua on juu vähän hullu..ehkä. Toivotaan että Lily vähän tajuaisi asioita nyt kun ei voi enää tukeutua Shawniin tai Roxyyn ;9 kiitos sinullekin paljon kommentistasi!

Helou! Ihana kesää! Lomaa vielä viikko jäljellä, ihanaa... Tässä uutta lukua, kohta lähdetään rullaamaan loppua kohti :)) Kommentit on ihania ja kiitos niistä, ne kannustavat ihan hirveästi! Luku 50 kirjoitettu, vitsi tästä on tullut paljon pitempi kuin ikinä kuvittelin :D

50. Antautuminen
14.3.2024

Rose oli hyvin tietoinen siitä, että Scorpius oli tottunut äitinsä takia kummallisiin hengellisiin menoihin ja sielujuttuihin, mutta poika olisi voinut ymmärtää hänenkin näkökantansa asioihin. Rosen oli pakko myöntää itselleen olevansa täysin pihalla. Vaikka hän oli ollut jo yli kaksi kuukautta näiden hengellisten suomalaisten kanssa, jotka taistelivat venäläisten sotilaiden päämääriä vastaan piilottelemalla ja pakoilemalla, hän ei yksinkertaisesti päässyt sisään meditoinnin salattuihin maailmoihin, joissa muut keskuksen ihmiset mielellään vierailivat päivittäin.
   Rose ei ollut oikeastaan osallistunut kuin muutaman kerran meditointiin. Scorpius oli sitä mieltä, että se tekisi hänelle erittäin hyvää ja puhdistaisi hänen ruumistaan ja sieluaan, mutta Rose ei ollut aivan varma saattoiko mennä noin vain takuuseen siitä. Se oli niin omituista.
   Scorpius oli kuitenkin sinä iltana peräänantamattomalla päällä. ”Ne hullut venäläiset hyökkäävät tänne millä hetkellä tahansa”, poika marmatti hänelle vetäessään häntä perässään lumisesta ulkoilmasta keskuksen hellään lämpöön. ”Sinun pitäisi ottaa kaikki oppi irti tästä nyt vielä kun voit.”
   Rose irvisti. ”Ei tänne kukaan hyökkää. Etkä itsekään kertomasi mukaan ollut mitenkään innosta pomppiva kun äitisi yritti vetää sinua mukaan tähän huuhaahömpötykseen.”
   Scorpius pyöräytti harmaita silmiään ja näytti Rosesta tavattoman suloiselta niin tehdessään. ”En yritä vetää sinua mihinkään mukaan vain saada sinut tajuamaan, kuka olet.”
   ”Minä tiedän varsin hyvin kuka olen, kiitos vain huolenpidosta”, Rose vastasi nenäkkäästi ja kiljaisi vaimeasti, kun Scorpius yhtäkkiä pyöräytti häntä ympäri ja nykäisi sitten tiiviisti itseensä vasten. ”Senkin luihu konna.”
   ”Miksi minä olen joku konna?” Scorpius hymähti hyväntuulisesti ja hieroi nenäänsä hänen nenäänsä. ”Sinä olet tuittupäinen, punapää.”
   ”Välillä pitää vähän olla”, Rose hymähti ja punastui hämillisesti Sofian ja Aleksiksen virnistellessä heille leveästi näidenkin tullessa pakkasesta sisätiloihin posket punoittavina. Sofia vinkkasi heille liioitellusti silmää ja Aleksis nosti lumisen tumppinsa peukun pystyyn kannustuksen merkiksi. Rose tyrskähti nuoren parin kulkiessa heidän ohitseen nukkumasaliin yhteiseen iltakokoontumiseen.
   ”He juoruilevat meistä.”
   ”Entä sitten?” Scorpius kysyi ja painoi jääkylmän nenänsä Rosen kaulaan.
   ”Et kai sinä sitä halua?” Rosea kikatutti Scorpiuksen tuhiseva hengitys hänen kaulallaan.
   ”Ei minua pahemmin kiinnosta, jos totta puhutaan.”
   Rose hymähti ja tönäisi Scorpiuksen kauemmaksi itsestään. ”Just joo. Käyttäydyhän sitten ja mennään meditatiiviloimaan.”
   ”Meditoimaan”, Scorpius oikaisi automaattisesti ja tihensi askeleitaan niin, että saattoi tulla kävelemään hänen vierelleen ja kietoa kätensä hänen olalleen.
   ”No jotakin huuhaajuttuja kuitenkin”, Rose tuhahti.
   ”Ei se ole mitään huuhaajuttuja”, Scorpius sihahti peräänantamattomasti hänen korvaansa. ”Kuuntele.”
   Muut keskuksessa asuvat olivat jo siirtyneet iltahartauteen nukkumasalin pimeään tunnelmaan. Kaikki istuivat patjoilla ympäri salin ja joka puolella oli kynttilöitä. Rosesta se oli nättiä. Scorpius puristi hänen kättään salin pimeydessä heidän mennessä istumaan lähelle Sofiaa ja Aleksista.
   Pyöreähkö Maarit istui naama muihin päin salin etuosassa ja hymyili lämpimästi. Hänen silmänsä tuikkivat Rosen suuntaan.
   ”Ihanaa iltaa, kaikki. Ajattelin tänään puhua ensin hieman meidän energiakeskittymistämme, chakroista ennen hiljentymistämme.” Maaritin silmät tuikkivat taas Rosen suuntaan ja jostakin syystä hänelle tuli kummallinen tunne siitä, että Maarit halusi pitää juuri hänelle jonkinlaisen oppitunnin. Ei hänellä ainakaan ollut mitään käsitystä siitä, mitä chakrat saattaisivat olla. Rose vilkaisi Scorpiusta, jonka suupielessä leikitteli hymy. Rose hymyili ja kääntyi katsomaan taas Maarittia, jonka hymy tuntui kulkeutuvan jokaisen huoneessa olijan läpi näiden sydämiin. Maaritin hymyssä oli jotakin hyvin rauhoittavaa ja lohduttavaa ja tämän olemus tuntui huokuvan äidillistä rakkautta. Rosen mieleen tuli Molly-mummo ja hänen kurkkuaan vihlaisi ikävä.
   ”Oppi chakroista, ihmisen energiakeskuksista on alkujaan intialainen. Fyysisen anatomiamme lisäksi keholla on myös ns. energeettinen anatomia, joka ei kaikille ole yhtä ilmeinen kuin fyysinen anatomia, mutta joka on vähintään yhtä tärkeä hyvinvointimme kannalta”, Maarit kertoi rauhallisella äänellä. ”Nämä energiakeskukset sijaitsevat määrätyssä järjestyksessä, suorassa linjassa selkärangan juuresta päälaellemme saakka energiakehomme eri kohdissa, niillä on jokaisella oma tehtävänsä ja ne kuljettavat elämänvoimaa sisällämme. Kun energia soljuu chakroissa puhtaasti, pysyy ihminen tasapainossa huolimatta siitä, millaisia tunteita, ajatuksia, ihmisiä ja tapahtumia päivittäin kohtaa. ”
   Kuulostaapa hengelliseltä, Rose mietti, mutta oli oikeastaan kiinnostunut aiheesta. Maarit hymyili puhuessaan.
   ”Chakroja on monia, mutta seitsemän päächakraa hallitsevat niistä meitä eniten. Ensimmäinen chakra on nimeltään juurichakra, se on väriltään punainen ja se sijaitsee selkärangan juuressa. Juurichakran elämänläksy on itsensä puolustaminen, perusluottamus, suhtautuminen maahan ja aineelliseen maailmaan ja sen opetus on se, että kaikki on yhtä. Tämän chakran epätasapainoinen toiminta ilmenee turhautumisena, raivona ja väkivaltana, jotka kuvastavat perusluottamuksen puutetta.
   ”Toinen chakra on nimeltään sakraalichakra ja se sijaitsee vatsan seudulla, kämmenen verran navan alapuolella. Sen väri on oranssi. Se edustaa iloa ja aistillisuutta, eloisuutta, luovuutta ja hurmiollisia tunteita. Sen opetus on kunnioittaa toisia. Kykymme toteuttaa itseämme tunnetasolla sekä ihmissuhteemme heijastavat tämän chakran energian virtausta. Sakraalichakran epäharmoninen toiminta on nähtävissä elämän makeuden puutteena, tunteiden torjumisena tai tukahduttamisena sekä kohtuuttomuutena esimerkiksi seksin ja ruoan suhteen.
   ”Kolmas chakra on nimeltään solar plexus, se on keltainen ja sijaitsee muutaman sormen leveyden verran navan yläpuolella. Sen pääteemoja ovat henkilökohtainen voima, oma tahto ja itseluottamus ja sen opetus on kunnioita itseäsi. Epätasapainossa ollessaan tämän chakran huonosti virtaavat energiat näkyvät sekaannuksena, masennuksena, itseluottamuksen puutteena, vallanhimona tai ahneutena.
   ”Neljäs chakra, sydänchakra, sijaitsee sydämen korkeudella, keskellä rintaa ja loistaa vihreää väriä. Tässä energiakeskuksessa on vilpittömän ja ehdottoman rakkauden, rehellisyyden ja luottamuksen tasapaino. Se on yhteys kaiken olevaisen sisimpään ja koko luomakunnan hellään huomaan. Aito myötätunto ja rakkaus ilman ehtoja ovat sydänchakraan liitettäviä aiheita ja sen opetus on se, että rakkaus on jumalallinen voima. Sydänchakran epätasapaino voi aiheuttaa mustasukkaisuutta, katkeruutta, omistushalua ja kateutta. Kovasydäminen ja maaninen käyttäytyminen kuvastavat tämän chakran epäharmonista toimintaa.
   ”Viiden chakra, kurkkuchakra, on väriltään vaaleansininen ja sen pääteemoja ovat kommunikaatio, itseilmaisu, luovuus äänen kautta ja tahdonvoima. Siihen liitetään kuunteleminen ja oman totuuden puhuminen, vastuu omista tunteista sekä kyky yhdistää sydän ja mieli. Taiteellinen luovuus, inspiraatio ja sisäinen riippumattomuus ovat osa tämän chakran harmonista toimintaa. Kurkkuchakran toimiessa vajaasti sen heikot energiat heijastuvat muun muassa arvostelun pelkona, mielipiteiden mustavalkoisuutena, ujoutena ja naamion taakse piiloutumisena.
   ”Kuudes chakra on nimeltään kolmas silmä ja se sijaitsee keskellä otsaa loistaen sinistä valoa. Kolmas silmä kuvastaa olemassaolon tietoista aistimista, mielen voimaa, totuuden etsimistä sekä intuitiota eli energiaa ennen ajatusta. Intuitio on vastaanottamista ja tietämistä, sisäistä näkemistä ennen konkreettisia todisteita. Suuren hengen tai jumaluuden innoittamat ajatukset, korkeampi näkemys sekä ajatuksen ja energian yhdistäminen ja ymmärtäminen mielletään myös osaksi tämän energiakeskuksen harmonista toimintaa. Kolmas silmä eli sielunsilmä on portti laajentuneeseen tietoisuuteen - mielen ollessa kirkas ja selkeä, on mahdollisuus kartoittaa vähitellen oma kohtalo edessään. Pelkästään älyn tai järjen varassa eläminen tukahduttavat kolmannen silmän tasa- painoista toimintaa, kuten myös haluttomuus katsoa sisäänpäin tai omien pelkojen tutkiminen. Sen opetus on: etsi totuutta.
   ”Seitsemäs chakra on kruunuchakra ja väriltään violetti. Se sijaitsee päälaella ylöspäin avautuneena, se on henkinen yhteytemme maailmankaikkeuden energiakenttään ja kaiken tiedon alkulähteeseen. Sen pyhä totuus on elä nykyhetkessä ja sen pääteemoja ovat henkisyys, auttaminen ja palveleminen, vapautuminen ja puhdas tietoisuus. Kruunuchakra avaa tietoisuutemme kauneuden uusille tasoille, rakkauden läsnäolon ohjaavaan valoon. Tämä chakra on tiemme ykseyteen kaiken elämän kanssa, sen kautta tulemme ymmärtämään, että olemme jumalallisia olentoja rakastavassa universumissa. Seitsemäs energiakeskus on yleensä enemmän tai vähemmän kehittynyt, joten siinä ei esiinny varsinaisia tukkeumia, mutta sulkeutuneena se saattaa heijastaa kuoleman pelkoa, kielteisiä ajatuksia ja jatkuvaa huolenkantamista. Rajoittuneena se estää myös kykyämme oivaltaa tai tiedostaa mitään itseämme suurempaa voimaa.”
   Rosen päässä humisi hieman. Hänestä tuntui siltä kuin hänet olisi uitettu jonkinlaisessa informaatiotaikaliemessä. Hänestä tuntui kuin hän olisi voinut melkein tuntea Maaritin kuvaileman energian virtauksen kehossaan, kun hän hengitti syvään sisään ja ulos.
   Maarit hymyili hänelle veikeästi ennen kuin pyysi heitä rentoutumaan ja sulkemaan silmänsä. Meditoiminen oli Rosen mielestä ollut ihan hassua, kun hän oli kokeillut sitä muutaman kerran, mutta nyt hänestä tuntui mukavan rauhalliselta keskittyä vain hengittämiseen ja seesteiseen hiljaisuuteen.
   Lopulta, kun he olivat hengitelleet yhdessä Maaritin pehmeää ääntä kuunnellen, he toivottivat toisilleen hyvää yötä ja kävivät nukkumaan. Kynttilät sammuivat ympäri huoneen. Rosea ei väsyttänyt, hän tunsi enemmänkin olonsa virkeäksi.
   Ilmeisesti Scorpiuksella oli samankaltaisia tuntemuksia, sillä poika leikitteli hänen sormillaan huoneen pimeydessä. Rosea nauratti ja jokin kouri hänen mahanpohjaansa.
   Jonkin ajan kuluttua, kun joka puolelta oli alkanut kuulua rauhallista tuhinaa, jokin kylmä ja pieni tarttui Rosen olkapäähän ja ravisteli häntä. Rose oli jo siinä samassa kiskaissut taikasauvansa tyynynsä alta ja osoittanut sillä kourijaansa, kun tajusi hämärän hahmon yläpuolellaan olevan Sofia, joka hyssytteli hänelle hiljaa huulillaan. ”Tule”, tyttö kuiskasi käheästi.
   ”Mihin?” Rose sihahti kummastuneena takaisin, mutta Sofia ei vastannut vaan nosti hänet ylös. Rose näki Aleksiksen auttavan juuri Scorpiuken ylös.
   Ihmeissään Rose ja Scorpius antautuivat Sofian ja Aleksiksen talutettaviksi. Jästipariskunta vei heidät suoraan kirpeään pakkasyöhön.
   ”Mitä tapahtuu?” Rose kummasteli.
   Sofia ja Aleksis vilkaisivat toisiaan paljonpuhuvasti ja nostivat sitten terassin lattialta valtavat rinkat selkiinsä. ”Meidän täytyy lähteä ja toivomme teidän tulevan mukaamme.”
   ”Lähteä?” Rose toisti ja vaihtoi Scorpiuksen kanssa katseita. ”Mihin ihmeeseen te muka lähdette?”
   Sofia huokaisi. ”Maarit on ihana ihminen, mutta hän on vähän hölmö ja liian kiltti tajutakseen tilanteen todellista luonnetta. Venäläiset ovat aloittaneet Suomen valloituksen, eikä ole kuin ajan kysymys kun sotilaat löytävät tämän paikan ja räjäyttävän sen maan tasalle. Meidän vanhempamme ovat muiden kapinallisten mukana taistelemassa sotilaita vastaan ja me lähdemme heidän luokseen. Vaikka he kielsivätkin. Tulkaa meidän mukaamme”, Sofia kuiskasi melkein anovasti. ”Me tarvitsemme teitä.”
   Rose ja Scorpius vilkaisivat taas toisiaan. Rose tunsi sydämensä hakkaavan hurjasti rintaansa vasten. Seikkailu kuulosti jännittävältä. Eivätkö he tätä varten olleet tulleetkin auttamaan jästejä? Enemmän he auttaisivat jästejä kapinallisten joukkojen rinnalla kuin säyseiden ja kilttien, meditoimista harrastavien ja maailmaa rakastavien jästien luona.
   Rose näki Scorpiuksen silmistä tämän olevan samaa mieltä hänen kanssaan.
   ”Ettekö te aio kertoa kenellekään lähtevänne?” Rose ihmetteli.
   Sofia ja Aleksis tarttuivat kuin vaistomaisesti toisiaan kädestä. ”Jätin lapun. Maarit ei ymmärtäisi, eikä antaisi meidän lähteä. Hän lupasi vanhemmillemme pitää huolta meistä. Turhaa draamaa siitä vain syntyisi. Parempi näin.”
   Scorpius kosketti Rosen nenänpäätä. ”Jätetään keskuksen ympärille suojataikoja. Sotilaat saavat todella tehdä töitä löytääkseen tämän paikan.”
   ”Kuulostaa erinomaiselta”, Aleksis ilmoitti ja nosti lattialta vielä kaksi suurta reppua. ”Nämä ovat teille. Pakkasimme teidän tavaranne puolestanne.”
   ”Te olette suunnitelleet kaiken näköjään valmiiksi”, Scorpius puuskahti kuulostaen sekä huvittuneelta että nyrpeältä.
   ”Olisitte voineet kertoa meille suunnitelmistanne”, Rose huomautti.
   Sofia virnisti. ”Niin, mutta sitten joku muukin olisi aivan varmasti kuullut siitä ja se olisi vain vaikeuttanut lähtöä.”
   Rose hymähti ja heitti painavan repun selkäänsä. ”Lähdetään sitten.”
   ”Eläköön vapaus!” Sofia huudahti vaimealla äänellä, kun he lähtivät kohti lumen peittämää metsämaisemaa. Scorpius tarttui Rosen käteen ja puristi sitä kuin kertoen sanoitta, ettei antaisi mitään pahaa tapahtua heille ja että kaikki tulisi menemään hyvin.
   


*

Lily tuijotti Rohkelikkojen oleskeluhuoneen ikkunasta ulos vetiseen ja pimeään iltaan. Sadepisarat rätisivät vasten ikkunaa ja sen metallista lautaa. Lily piirsi sormellaan huurteiseen ikkunaan sydämen ja katsoi sitä hetken aikaa ennen kuin piirsi sen keskelle poikkiviivan. Särkynyt sydän ikkunassa näytti epämiellyttävän surulliselta ja hän pyyhkäisi kuvion hetken päästä kärsimättömästi hihaansa.
   Lily rutisti polviaan ja toivoi voivansa haihtua ilmaan. Sitten hänen ei olisi tarvinnut olla olemassa tuntemassa tätä kurjaa tyhjyyttä, ikävää ja yksinäisyyttä. Se olisi ollut mukavaa. Hän olisi oikein mielellään paennut räkäisesti nauraen ällöttävän kurjia tunteitaan, mutta ei. Tässä hän oli istuskellut jo tuntikausia synkistelemässä ja hän oli melkein varma painovoiman liimanneen hänen takapuolensa kiveen kiinni lopullisesti.
   Oleskeluhuone hänen takanaan oli tulvillaan eri-ikäisten Rohkelikkojen suunsoittoa ja riemua. Lilyn olisi tehnyt mieli iskeä jokaiseen metelöivään suuhun vaimennusloitsu, mutta hän päätteli että McGarmiwa olisi ilmestynyt viemään hänet korvasta riuhtoen jälki-istuntoon ennen kuin hän olisi ehtinyt kirota muutamaa möykkäävää mukulaa enempää. Silti… ajatus oli houkutteleva. Lily hiveli hihassaan piilossa lepäävää taikasauvaansa haikeasti.
   Ehkä hänen olisi pitänyt lähteä etsimään Pamela Parkinson ja purkaa turhautumistaan tämän ärsyttävään naamaan. Tosin hän ei ollut ihan varma siitä kestäisikö kuulla Pamelan kimeää ääntä juuri nyt. Tyttö oli ollut entistäkin kärkkäämpi suustaan Voldemortin seuraajien koplan luhistuttua kasaan. Kaipa tätä harmitti, etteivät Thomas ja hullu susilauma olleet lähteneet jästimaailmaa valloittamaan ja tuomaan velhoille maailmanvaltiutta. Tai mistäpä sitä kieroutuneen Pamelan mielihaluja olisi voinut tietää. Mutta Lily oli melko varma arvailunsa osuvan hyvin lähelle totuutta.
   Viikko oli ollut kaiken kaikkiaan kamalin ikinä Tylypahkassa ja Lilyn sydäntä vihloi koti-ikävä. Hän olisi kaivannut isänsä rauhoittavaa ja levollista seuraa, jutustelemista ja juoruamista äitinsä kanssa ja reikien puhkomista Alin itsetuntoon.
   Kuitenkin kaikista eniten hän kaipasi parasta ystäväänsä.
   Lily ei ollut ikinä joutunut kärsimään sydänsuruista, eikä ollut osannut aavistaa niiden olevan niin sisältä syöviä. Hänestä tuntui kuin hänen maailmaltaan olisi pudonnut pohja. Ihan kuin Shawn olisi kiskonut hänen sydämensä irti hänen rinnastaan ja tanssinut sitten sen päällä napatanssia Dominiquen ja muiden aurorikokelasmimmien kanssa.
Lilyn oli tehnyt mieli koko viikon ajan mennä tapaamaan Shawnia tai kirjoittaa tälle ja vaatia tältä uutta mahdollisuutta, mutta jokin ylpeä ja kopea ääni hänen päänsä sisällä oli sitä mieltä, että jos Shawn kerran saattoi noin vain heivata hänet menemään, niin sitten tämä saisi olla ilman Lilyä ihan kaikessa rauhassa sitten vaan.
Kopea ääni ei saanut hänen sydämensä märkiviä haavoja umpeutumaan.
Lily muisti ne runsaslukuiset kerrat, jolloin Roxanne oli eronnut lukuisista poikaystävistään ja tyttö oli ollut sydämensä särkemä. Tyttö oli vetistellyt kuin mikäkin vesiputous jokaisella kerralla, vaikka olikin sitten tointunut hetkessä ja lähtenyt jo seuraavan nuorukaisen matkaan ennen kuin toinen oli kunnolla ehtinyt jäädä menneisyyteenkään. Lily ei ollut koskaan osannut ottanut Roxannen sydänsuruja vakavasti, koska tiesi tämän olevan intohimoisen ailahtelevainen ja ripeäliikkeinen mitä rakkauteen tuli. Kuitenkin nyt Lily mietti, oliko Roxannesta todella tuntunut näin pahalta erota kaulailukavereistaan kuin miltä hänestä nyt tuntui.
Mitä väliä sillä oli? Lily kivahti omille ajatuksilleen. Hän oli aina ollut Roxannen luona, kun tämä oli vollottanut, ollut surullinen ja raahannut häntä sitten ympäri kyliä miestennielemisaikeissa. Nyt, kun Lily oli surullinen, niin eipä Roxannea paljon näkynyt.
Typerä Roxanne.
Tyhmä, inhottava, sikamainen Shawn.
Shawnin halu erota oli tullut kerta kaikkiaan ihan puun takaa. Lily ei voinut käsittää sitä. Hän oli kuvitellut pojan rakastavan häntä, muttei tämä ollut tainnut koskaan häntä rakastaakaan, jos kerran saattoi heivata hänet noin vain menemään.
Tai ehkä, sanoi se pieni kiusallinen ääni hänen sisällään, ehkä hän ei vain jaksanut katsoa kontrollifriikkimäistä, nokkavaa ja kiukuttelevaa käytöstä yhtään kauempaa. Ehkä hän vain sai tarpeekseen, niin kuin hän itse asiassa mainitsikin…
Lily tunsi itsensä kaikilla mahdollisilla tavoilla riittämättömäksi. Tyhjyys jomotti ammottavana aukkona hänen sisällään. Hänestä tuntui, kuin hän olisi yhtäkkiä menettänyt kaiken tärkeän elämässään.
Mutta miksi? Roxanne ja Shawn tuntuivat olevan ainakin sitä mieltä, että hän oli luupäinen, epäluotettava ja kiukutteleva. Oliko hän noita asioita oikeasti?
Oli totta, että hän osasi pitää puolensa, jos oli oikeassa jossakin. Sitä he olivat varmaankin tarkoittaneet luupäisyydellä ja itsepäisyydellä. Roxanne oli haukkunut häntä epäluotettavaksi. Sitä Lily ei oikein käsittänyt. Mitä epäluotettavaa hän oli muka tehnyt? Itsehän Roxanne kaulaili veljensä tyttöystävän murhaajan kanssa, paraskin sanomaan! Shawn oli väittänyt, ettei Lilyn kanssa koskaan voinut pitää hauskaa. Se nyt oli täysin naurettavaa. Lily osasi aina pitää hauskaa.
Onko sinulla viimeaikoina ollut hauskaa? Pieni, ovela ääni hänen päänsä sisällä kysäisi. Lily tuhahti itselleen vaivautumatta vastaamaan kysymykseen. Kuitenkin pieni ajatus jäi muhimaan jonnekin ja hieman hämmentyneenä hän tajusi, ettei hänellä ollut oikeasti tainnut olla hauskaa moneen kuukauteen. Tuntui kuin hän ei olisi oikein osannut nauttia mistään enää.
Miten hän olisi osannutkaan? Shawn ja Roxanne olivat molemmat töykeästi kääntäneet hänelle selkänsä. Ehkä Roxanne oli suunnitellut koko jutun ja vietellyt Shawnin näiden yhteisillä humalareissulla. Lily ei olisi ollenkaan ihmetellyt sitä. Kaksikko oli tullut ihmeen hyvin toimeen keskenään ja Roxanne aivan varmasti halusi näpäyttää Lilyä. Roxannehan oli ihastunut Shawniin heti ensi näkemältä ja oli varmasti ollut katkera siitä, ettei tämä ollut tykännytkään Roxannesta vaan Lilystä. Mitä jos kaksikko oli yhdessä junaillut kaiken hänen päänsä menoksi?
Nyt minusta on sitten tullut vainoharhainenkin kaiken lisäksi, Lily huomasi katkeria ajatuksiaan inhoten. Hänellä oli likainen ja ällöttävä olo ja hänestä tuntui siltä, ettei hän tiennyt enää, kuka oikein oli. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut jollakin tavalla saastainen. Pilalla.
”Lils?” Hugo tuli hänen luokseen kantaen muodonmuutoskirjojaan. Lily irvisti. Hugo oli tunnollisesti lukenut lähestyviin S.U.P.E.R.-kokeisiin jo monen viikon ajan jokaisena iltana. Lily tiesi, että hänenkin olisi pitänyt opiskella, muttei ajatus jaksanut innostaa häntä kovinkaan paljon.
Lily teki tilaa Hugolle, jotta tämä saattoi istua hänen viereensä. Hugon siniset silmät katselivat häntä vakavina ruskean tukan alta. ”Onko kaikki hyvin?”
Lilyn teki mieli tiuskaista, että oliko sitä nyt koko ajan pakko varmistella. Eikö serkku nähnyt hänen olevan täysin kunnossa? Lily ei kuitenkaan halunnut purkaa pahaa oloaan Hugoon, niin houkuttelevaa kuin se omalla tavallaan olikin. ”Kaikki on ihan hyvin.”
Hugo nyökkäsi, muttei näyttänyt uskovan häntä. Lily pani merkille, ettei poika itsekään näyttänyt kovin onnelliselta. ”Mikä sinua painaa?” hän kysäisi.
   Hugo vilkaisi ympärilleen hieman vainoharhaisesti kuin haluten varmistaa, ettei kukaan kuullut. Poika näytti surkealta. ”Gabriella tapailee jotain hyypiötä.”
   Lily pyöräytti silmiään. Hän oli ollut hyvin tietoinen asiasta jo monen kuukauden ajan, vaikkei Gabriella ollutkaan paljastanut rietastelukaverinsa henkilöllisyyttä. ”No, ehkä sinun pitäisi ehdottaa hänelle poikaystävän vaihtoa, tiedäthän, tarjota itseäsi vakituiseksi kitarisanpuhdistajaksi sen toisen luuserin sijaan.”
   Hugo pyöritti päätään. ”En todellakaan.”
   ”Minä voisin ehkä yrittää puhua hänelle”, Lily tuumasi ja ajatteli asiaa. ”Saada vähän vihiä siitä, mitä se Longbottomin tyttönen oikein puuhailee.”
   Hugo hymyili hieman surullisesti. ”Tuskin siitä mitään apua on. Ei minulla ole mitään mahdollisuuksia, jos Gaby kerran jo seurustelee jonkun kanssa.”
   ”Nyt vähän itsevarmempaa otetta peliin, Hugeli!” Lily huudahti. ”Naiset tykkäävät itsevarmoista miehistä!”
   ”Ehken minä vain ole itsevarma.”
   ”Ehket sinä vain ole mies.”
   ”Hah!” Hugo mulkaisi häntä, mutta Lilyn nauraessa alkoi hänkin nauraa. Sitten tämän kasvot kirkastuivat. ”Onko sinulla kelmien kartta?”
   Lily katsoi Hugoa varuillaan. ”Mihin sinä sitä haluat?”
   ”Haluan tietää, kenen kanssa Gabriella loikkii.”
   ”Miksi et voisi vain kysyä?”
   ”Miksi nolata itseni Gabyn edessä olemalla säälittävä?”
   Lily huokaisi. ”Totta. Paljon parempi olla säälittävä vain näin kun minä olen paikalla.” Hän heilautti kättään ja antoi taikasauvansa valahtaa sormiensa väliin ja osoitti sitten sillä makuusaleja. ”Tulejo, kelmien kartta!”
   Kuului ilmaa halkovaa ääntä, kun kartta viiletti heidän luokseen avuliaasti. Hugo tuijotti karttaa melkein synkkänä.
   ”Älä viitsi”, Lily puuskahti pojalle. ”Ehkä Gabriella nyhjää yksinään kirjastossa. Hän on ihan yhtä ärsyttävän tunnollinen pänttääjä kuin sinäkin. Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni.”
   He kumartuivat kartan ylle. Lilyn silmiin osui heti Lucas Romen täplä, poika näytti istuskelevan jälleen tähtitornissa – yksin. Miksi? Tämä oli kummallinen.
   Pojalla oli myös kummallisen kauniit, siniset silmät…
   ”Ei häntä näy koko kartalla”, Hugo puuskahti.
   Lily riuhtoi silmänsä irti Lucas Romen täplästä ja pyyhki karttaa katseellaan. Gabriellaa ei näkynyt missään.
   ”Kummallista”, Lily mutisi, ”ehkä hän on tarvehuoneessa. Tai Tylyahossa. Katso, ei Roxannekaan ole täällä missään. He ovat voineet hyvin lähteä Tylyahoon.”
   ”Missäköhän Fred on?” Hugo pohti ja katseli karttaa.
   Lily kääntyi takaisin kartan puoleen ja ryhtyi etsimään Frediä, kun hänen silmiinsä osui piste, joka viiletti suoraan hunajaherttuan salaista käytävää pitkin kohti Tylyahoa.
   Jacob Blom.
   Lilyn vatsassa syttyi kapinalliset liekit ja hän siristi silmiään. ”Mitä tuo tuolla hiippailee?”
   Hugo kohautti olkiaan. ”Ehkä hän on menossa tapaamaan Roxya tai jotakin.”
   Lily seurasi Jacobin pistettä katseellaan. Hänen verensä sykki hänen suonissaan. Hän oli varma siitä, että Jacobissa oli jokin vikana. Tässä oli jotakin vilpillistä ja luihua. Entä jos poika ei ollutkaan menossa Tylyahoon Roxannea tapaamaan? Hmm…
   ”Lily…” Hugo sanoi varoittavasti ja Lily kohotti katseensa vain tajutakseen Hugon silmäilevän häntä epäluuloisesti. ”Et ryhdy hölmöilemään mitään.”
   Lily loikkasi pois ikkunalaudalta. ”Enhän minä koskaan. Nähdään!”
   ”Hei!” Hugo huusi hänen peräänsä. ”Tule takaisin! Et tee mitään typerää!”
   ”En, en!” Lily huusi nauraen ja syöksyi kierreportaat ylös aina heidän makuusaliinsa asti. Hän viskasi kelmien kartan käsistään, kahmaisi takkinsa ja Tulisalamansa ja syöksähti sateisen harmaaseen ilmaan päättäväisyys kasvojaan kiristäen. Hän selvittäisi, mitä Jacob oikein luihuili. Hän todistaisi Roxannelle vielä, ettei tämän poikaystävä ollut mikään katuva pieni roisto kenen kanssa saattoi heilastella. Lily oli varma pojan olevan läpikotoisin paha, oli tämä Jasperin veli kuinka paljon hyvänsä. Kukaan muu kuin paha ei noin vain tappaisi viatonta naista niin kuin Jacob oli Georgiannan tappanut. Vaikka Jacobo oli väittänyt toimineensa vain refleksinomaisesti itsepuolustukseksi, Lily oli täysin varma tämän valehtelevan.
   Ehkä se selviäisi. Lily liisi Tylypahkan suojataikojen lävitse ja viiletti suoraan hurjaa vauhtia Tylyahoon. Hän lensi Hunajaherttuan katon päälle ja jäi odottamaan. Hän tiesi, ettei Jacob ollut voinut ehtiä kävellä käytävän lävitse vielä.
   Lily vilkaisi kadun toisella puolella loistavaa Kolmea Luudanvartta, josta kantautui tuttuja illanistujaisten ääniä, naurua ja laulua, lasien kilinää. Ikkunasta saattoi nähdä baarissa istuskelevia hahmoja. Lily veti terävästi henkeä tajutessaan tuijottavansa suoraan Shawniin, joka istuskeli Jamesin, Avan ja Dominiquen kanssa keskellä baaria.
   Shawn katseli pöydänpintaa ja näytti surulliselta. Lilyn sydäntä kouri. Shawn pyöritteli lasia käsissään kuin olisi miettinyt hartaasti, mahtuisiko hukuttautumaan siihen.
   James ja Ava olivat toistensa kyljissä kiinni ja näyttivät ällöttävän ja imelän rakastuneilta ja onnellisilta. Lilyä hymyilytti, kunnes hän siirsi jälleen katseensa Shawniin.
   Ehkä he saisivat vielä välinsä korjattua, Lily mietti. Ehkä he voisivat olla vielä yhdessä. Ei se kaikki voinut noin vain loppua. Hänestä tuntui siltä kuin kaikki olisi jäänyt ihan kesken. Eihän Shawn tosissaan voinut haluta olla erossa hänestä? Poikahan oli ihan sekaisin päästään.   
   Lily päätti sillä hetkellä näyttävänsä vielä Shawnille, mitä tämä hänessä oikein menetti. Poika vielä anoisi häntä polvillaan tulemaan takaisin luokseen, se oli varmaa…
   Lilyn suusta karkasi kähähdys, kun hän näki Dominiquen kumartuvan Shawnin masentuneen olemuksen puoleen. Tyttö nosti kätensä Shawnin kasvoille ja näytti puhuvan tälle jotakin – Lily saattoi hyvin kuvitella Dominiquen päämäärätietoisen ja jämäkän äänen korvissaan – ja Shawn nauroi. James ja Avakin nauroivat. Shawn siemaisi juomaansa näyttäen vähän pirteämmältä.
   Lilyn vatsassa myllersi.
   Kaikeksi onnesi Hunajaherttuan ovi aukeni hiljaa narahtaen juuri silloin ja Jacob kurkisteli paljastuneesta raosta kylmään sateeseen. Lily kurkisteli katolta alas, Jacob näytti varmistavan, ettei ketään näkynyt. Tylyahon loskaisella tiellä ei ollut muita kuin kaksi vanhaa mummelia, jotka kävelivät rinnatusten kohti Tylyahon asutusaluetta: Jacob lähti mummojen perään.
   Lily kohotteli kulmiaan ja liisi kattojen yllä Jacobin perään. Ainakaan poika ei ollut menossa Kolmeen Luudanvarteen. Jacob näytti tietävän tarkalleen mihin oli menossa, tämän keinahtelevat askeleet olivat vikkelät aivan kuin tällä olisi ollut kiire.
   Lily seurasi Jacobia vanhan keltaisen, ränsistyneen talon luokse. Talo oli hieman kauempana Tylyahosta kuin muut talot ja sen piha oli lehtien, lian ja osittain sulaneen lumen peitosta. Loskan seasta pilkisteli kummallisia, ruosteisia esineitä. Lilyä kummastutti omituinen haju, joka talosta huokui. Se toi etäisesti hänen mieleensä puhvelin.
   Samassa Lily muisti Roxannen kertoneen viettäneensä yönsä puhvelinhajuisessa, ränsistyneessä ja viileässä talossa, kun tämä oli lähtenyt Jacobin (vaikkeivät he silloin olleet tienneet tämän olevan Jacob) kanssa etsimään keinoja saada näkökykynsä takaisin. Olivatko Roxanne ja Jacob olleet silloin täällä yötä? Se tuntui melko todennäköiseltä.
   Lily liisi hiljaa Jacobin yllä, vähän tämän takana ja puiden suojissa niin ettei tämä nähnyt häntä. Hän nyki mustaa huppua syvemmälle päähänsä, etteivät hänen punaiset hiuksensa olisi paistaneet illan hämärässä Jacobin silmiin.
   Lilyn silmiin osui ränsistyneen ja ruskean oven vieressä komeilevan mustan, lohkeilevan kyltin, jossa hohti valkoisena talon omistajien sukunimi. Rome.
   Oliko talo susi-Thomaksen ja tämän poikien Nicholaksen ja – Lilyn vatsassa tuntui lepatusta - Lucaksen talo? Kuinka kummallista. Mitä Jacob täällä teki?
   Jacob asteli nitisevät puurappuset kuistille ja avasi talon oven kuin olisi mennyt kotiinsa. Lily kohotteli kulmiaan ja liisi lähemmäksi taloa. Hän painui matalaksi vasten luutaansa ja höristeli korviaan lentäessään suuren, valoa hohkaavan ikkunan alle. Hän näpäytti taikasauvaansa yrittäen tehdä kuulonterävöitysloitsun, mutta loitsu ei toiminut ja Lily tajusi taloa suojelevien taikojen blokkaavan hänen kirouksensa. Hän irvisti, osoitti kohti Tylyahoa taikasauvallaan ja keskitti voimansa. ”Tulejo, kaukokorvat!”
   Mistään ei kuulunut mitään. Oli hyvin hiljaista. Hetken aikaa Lily luuli, ettei hänen loitsunsa toimisi, mutta hetken kuluttua ilman halki liihotti hassusti roikkuva vekotin. Lily tarttui kaukokorviin kiitollisina ja työnsi sen sydän tykyttäen kohti suurta ikkunaa. Hän uskaltautui kurkkaamaan ikkunasta sisälle, tummien verhojen välistä pilkisti hurjan kirkas valo.
   Jacob näytti heittäytyvän nojatuolille vastapäätä tummanpuhuvaa, laihaa hahmoa. Lily tunnisti pojan Nicholas Romeksi. Poika oli ollut muutamia vuosia sitten Tylypahkassa ja oli pyörinyt tiiviisti Scorpiuksen ja pikkuveljensä kanssa. Nicholas oli aina vaikuttanut ilkeältä ja kyyniseltä. Lily ihmetteli, mitä himputtia Jacob teki pojan kanssa.
   Poikien äänet kuuluivat kirkkaina Lilyn korviin ja hän keskittyi kuuntelemaan.
   ”Olitko taas pikku rohkelikkosi kanssa?” Nicholas puhui venyttelevä, jollakin tapaa hyvin käärmemäisellä äänellä.
   ”Ehkä”, Jacob tokaisi kuulostaen välinpitämättömältä. ”Oletko sinä saanut mitään aikaiseksi?”
   ”Sinä olet varmaan saanut enemmän, veikkaisin”, Nicholas hymähteli ja sytytti sikarin. ”Varmaan tiukkaa tavaraa tuollaiset nuoret kimulit. Tekisi ihan terää. Melkein kateeksi käy.”
   ”Mene iskemään itsellesi nainen”, Jacob hymähti. ”Vaikka osaan kuvitella sen olevan haastavaa tuolla pärställä.”
”Ehkä sinun tiukka pikku mimmisi antaisi minullekin, jos nätisti pyytäisin”, Nicholas sanoi räkäisesti ja nauroi törkeästi perään. Lilyä kuvotti.
”Vähän epäilen”, Jacob hymähti ja kuului nousevan seisomaan. Lily kurkisti sisään nähdäkseen tämän ilmeen. Jacob näytti kyllästyneeltä ja vilkaisi ikkunaan päin. Lily säikähti ja valahti alemmaksi. ”No niin sitten”, Jacob sanoi venyttelevällä, jotenkin huvittuneella äänellä. Lily mietti kuumeisesti, oliko tämä ehtinyt nähdä hänet.
”Älä nyt jaksa taas, istuskellaan nyt hetki”, Nicholas sanoi. ”Vastahan sinä tulit.”
”En jaksaisi istua taas koko iltaa täällä sinun lemuasi haistelemassa.”
Nicholas nauroi. ”Niin, varmaan sinulla on jo ikävä kukkaistuoksuista unikaveriasi.”
Jacob ei vastannut. Hetken oli hiljaista ja sitten alkoi kuulua omituisia ääniä, aivan kuin jotakin olisi tipahdellut maahan. Lily kurkisti sisään. Jacob oli mennyt peräseinällä olevan kirjahyllyn luokse ja nakkeli sieltä kirjoja alas.
”Mitä helvettiä, onko ihan pakko?” Nicholas tuhahti sohvalta.
Jacob näytti löytävän etsimänsä ja vilkaisi huolettomasti olkansa ylitse. ”Hupsis.”
”Luulisi hitto sinun muistavan mikä se niistä on näin monen kuukauden jälkeen. Olet sekopää. Kaikki sen yhden mimmin takia.”
”Turpa kiinni.”
”Voisit osoittaa vähän kiitollisuutta!” Nicholas huudahti huvittuneen kuuloisena ja imi kiihkeästi sikariaan. ”Minä sentään annan sinun käyttää niitä. Jos isäni asuisi täällä, sinulla ei olisi sinne mitään asiaa.”
Jacob vilkaisi Nicholasta kyllästyneesti ja painoi kirjan kirjahyllyn peräseinää vasten. Kirjahylly heilahti sivuun paljastaen jonkinlaisen hämyisen, luolamaisen huoneen, jonka hyllyt pursuilivat kirjoja. Lily siristeli silmiään.
”Miten vain”, Jacob tokaisi ja oli astumassa kirjahyllyn takaa paljastuvaan huoneeseen.
”Joko kerroit pikku unikaverillesi aiheuttaneesi hänen hitaan kuolemansa?” Nicholas kysyi huolettomasti, venyttelevällä äänellä ja nauroi.
Lilyn veri tuntui hyytyvän hänen sisällään. Mitä? Mitä?
Jacob oli jähmettynyt ja kääntyi hitaasti katsomaan Nicholasta. ”Pidä suusi kiinni. Oikeasti.”
Nicholas nauroi. Jacob mulkaisi Nicholasta vielä kerran ja lähti sitten hämärään, kirjoja pursuilevaan huoneeseen.
Lilyn sydän jyskytti hänen korvissaan ja samalla hän kuuli hurjaa surinaa joka puolelta aivan kuin todellisuus olisi yhtäkkiä muuttunut aivan uudenlaiseen ulottuvuuteen. Lily veti kiihkeästi henkeä sisäänsä, laski jalkansa loskaiseen kuraan ja ponkaisi Tulisalamallaan korkealle ilmaan. Hän lensi korkeammalle, korkeammalle, niin korkealle, että Tylyaho ja sen valot olivat vain pieniä tuikkivia pisteitä hänen allaan. Tylypahka tuikki vuorten kupeessa rauhallisuutta ja turvallisuutta huokuen, mutta Lilystä tuntui, ettei hän koskaan ollut tuntenut oloaan niin epäturvalliseksi kuin tällä hetkellä. Hänestä tuntui, ettei hänen henkeään oltu koskaan uhattu niin kuin nyt.
Mitä helkkaria? Mitä ihmettä?
Mitä hittoa Nicholas oli tarkoittanut Jacobin unikaverin hitaalla kuolemalla?
Sen oli tarkoitettava Roxannea, ketä muuta se olisi tarkoittanut?
Mitä helkkaria oli tapahtumassa?
Mitä?
Lilystä tuntui siltä kuin hän ei olisi saanut henkeä. Hän veti kiihkeästi ilmaa sisäänsä yrittäen rauhoittua. Hänen kurkkuaan kuristi.
Hän oli lentänyt niin korkealle, että ympärillä ilma oli huuruavan kylmää ja kalisutti hänen hampaitaan hänen haukkoessa happea.
Mitä jos Roxanne kuolisi?
Lilyn rinnassa tuntui omituista poltetta ja yhtäkkiä siellä, korkeassa ilmassa, huuruavassa pakkasessa, harmaiden pilvien ympäröidessä hänet joka puolelta, hänen rintansa tuntui räjähtävän. Hän tunsi kuinka jokin hänen rinnassaan avautui, antautui ja päästi irti: hänen koko vartalonsa täyttyi syvästä rakkaudesta ja onnesta ja rauhasta samalla, kun jokin minkä hän saattoi tuntea vuosi taivaaseen, maahan ja pilviin hänen rinnastaan. Hämmentyneenä ja järkyttyneenä Lily tajusi sen kaiken olevan rakkautta. Hänen sisimpänsä tuntui räjähtävän rakkaudesta. Hänen sisimpänsä tuntui avautuvan. Antautuvan.
Kyyneleet täyttivät Lilyn silmät ja hänestä tuntui kuin yhtäkkiä hän olisi nähnyt kaiken selkeästi.
Hän tajusi olleensa typerä, turhamainen ja pinnallinen. Kaikella sillä, mistä hän oli niin itsepäisesti pitänyt kiinni, ei ollut mitään väliä. Se kaikki oli pelkkää turhuutta, eikä tärkeää ollenkaan.
Ainoa tärkeä asia oli rakkaus. Rakkaus ja tärkeät ihmiset.
Niin kuin Roxanne.
Lily tajusi ensimmäistä kertaa elämässään, ettei elämä ollut mikään kilpailu, mikä oli pakko voittaa hinnalla millä hyvänsä.
Hän tajusi elämän olevan peliä ja rakkauden olevan palkinto.
   Kiitollisuus elämästä tuntui täyttävän Lilyn sydämen ja hän tajusi tuntevansa olonsa hyvin nöyräksi. Se oli kummallinen ja vieras tunne, mutta tuntui antavan hänelle ihmeellistä voimaa.
Lily katsoi ylös ja näki avaruuden tähtiloiston kimaltelevan yläpuolellaan. Hän tunsi olonsa hyvin pieneksi ja samalla hyvin vapautuneeksi.
Hän pyyhkäisi hiljaiset kyyneleet kasvoiltaan ja nyökkäsi kohti taivasta. Hän ei antaisi läheisilleen tapahtua mitään pahaa. Kukaan ei pääsisi satuttamaan hänen rakkaitaan.
Tästä eteenpäin minä olen parempi ihminen, Lily päätti. Turhuudet pois. Keskityn vain siihen, mikä on tärkeää. Kaikki tulee olemaan vielä hyvin.
Tähtien loistaessa hänen yllään kuin kirkkaimmista kirkkaimmat timantit hänen oli helppoa uskoa siihen kaikkeen.

*

James kaivoi limonadistaan hillosipulin ja heitti sillä Shawnia. ”Lakkaa murjottamasta! Surullinen koiranpentunaamasi saa sinut näyttämään normaalia enemmän säälittävältä.”
   ”Älä kuuntele häntä”, Ava puuskahti ja loi häneen paheksuvan katseen, johon James vastasi iloisesti virnistäen. ”James ei ole koskaan hienotunteisuudesta kuullutkaan.”
   ”Tai sitten olen kuullut siitä, mutten vain ole omaksunut sitä omiin ominaisuuksiini”, James ehdotti.
   Shwan vilkaisi heitä ja murjottavat huulet kääntyivät pieneen hymyntapaiseen. ”Idiootit.”
   ”Niin sitä pitää!” James innostui. ”Asennetta peliin! Olisit vain iloinen, kun sinun ei tarvitse katsella enää rasittavan pikkusiskoni tulisen pisamaisia kasvoja. Se tyttöparkahan on täysi sekopää. Parempi näin, limainen kamuseni.”
   Dominique tyrskähti juomaansa. ”Limainen kamuseni? Mistä hitosta sinä revit noita kommentteja?”
   ”Niitä kutsutaan aivoiksi, serkku hyvä”, James valaisi.
   ”Onko sinulla sellaisetkin”, Dominique mutisi matalalla äänellä. Se ei ollut kysymys, mutta James vastasi silti.
   ”On ja erinomaiset aivot ne ovatkin!”
   ”Tuosta voi olla montaa mieltä.”
   ”Älä yritä lannistaa hyvää tuultani!” James huudahti. ”Kaikki on hyvin! Shawn ei enää seurustele pikkusisareni kanssa, ihastuttava tyttöystäväni on luvannut olla näkemättä rumaa Aqualine-hauvelia – ”
   ” – ja te kaksi saatte ihanan pikku pojan…” Dominique lisäsi silmäänsä iskien.
   James tunsi hymyn valahtavan kasvoiltaan. ”Sinä teit tuon tahallasi.”
   ”Totta kai tein.”
   Ava silitti hänen kättään. ”Olet hölmö.”
   James mutristi huuliaan. ”Tykkäätkö sinä minusta silti?”
   ”Aina”, lupasi Ava ja suuteli hänen poskeaan kevyesti.
   ”Yh”, Shawn urahti ja siemaisi juomaansa.
   ”Älä mökötä, Shawn”, Dominique kehotti. ”Sinä olet syötävän hyvännäköinen, tytöt varmasti jonottavat kuolaten perääsi.”
   ”Etkö sinä ole tietoinen Shawnin limamiesstatuksesta?” James kysyi epäuskoisesti. ”Totta kai ne jonottavat, kun minä kerran olen varattuna maailman ihanimmalle tytölle.”
   ”Niin, muutenhan ne olisivat sinun perässäsi vai?” Dominique hymähti.
   ”Miksi kuulostat niin epäuskoiselta?” James tivasi.
   ”Voi helvetti”, Shawn puuskahti inhoavasti ja tunki kolpakkonsa naamansa eteen aivan kuin olisi piiloutunut jotakuta. James käännähti ympäri ja näki pikkusiskonsa tuulen tuivertaman punaisen pehkon ja pakkasen kalventamat kasvot. Tämä pyyhälsi Kolmen Luudanvarren lävitse heidän luokseen.
   ”No, mutta kappas, pikkuinen tirriäinenhän se siinä! Miksi olet niin kamalan valkoinen?”
   Lily veti viereisestä pöydästä tuolin Jamesin viereen ja vasta silloin James tajusi tämän tärisevän kauttaaltaan.
   ”Mitä on tapahtunut?” Dominiquekin kysyi valppaana nähdessään Lilyn kasvot.
   ”Minä seurasin Jacobia”, Lily puuskahti äänellä, joka oli kummallisen rauhallinen ja päättäväinen. James näki Lilyn välttelevän Shawnin katsetta melkein yhtä pakkomielteisesti kuin Shawn näytti välttelevän Lilyn katsetta.
   ”Jacobia?” Dominique toisti kysyvällä äänellä. ”Siis sitä Roxyn Jasperkopiota?”
   ”Joo – ”
   ”Miksi sinä seurasit Jacobia?” James kysyi ja tunsi aivojensa rasittuvan. Lily oli aina työntämässä nokkaansa kaikkien asioihin ja aiheuttamassa ongelmia. Juuri, kun James oli ollut niin taivaallisen onnellinen kaiken ongelmattomuudesta. Olisihan hänen pitänyt arvata, että Lily tulisi muuttamaan asian mitä pikimmiten.
   ”Koska halusin todistaa sen lieron olevan kurja ketale”, Lily ilmoitti. ”Ja arvatkaa, mitä kuulin…”
   Lily kertoi vierailustaan Romen talon nurkilla. ”…sitten Nicholas sanoi ’joko kerroit pikku unikaverillesi aiheuttaneesi hänen hitaan kuolemansa’!”
   Jamesin sisälmykset tuntuivat jäätyvän hänen sisällään. ”Mitä?”
   ”Niin! Ja Jacob vain käski Nicholasta pitämään suunsa kiinni ja meni sinne ihme luolakirjahuoneeseen!”
   Jamesin päässä humisi. Ava tarttui hänen käteensä ja hän tajusi puristaneensa ne niin tiiviisti nyrkkiin, että kynnet painautuivat hänen ihoonsa. Hän yritti hengittää syvään, mutta se oli vaikeaa, kun kaikki hänen sisällään kuohui. Halu mennä kiroamaan Jacob pienen pieniksi savuaviksi palasiksi oli ottaa vallan.
   ”James”, Lily kivahti käskevällä äänellä. ”Paikka.”
   ”Tapetaan se”, James älähti ennen kuin ehti harkitakaan sanojaan. ”Sillä se on hoidettu.”
   ”Ei!” Lily huudahti. ”Meidän on oltava viisaita! Rox ei ikimaailmassa usko meitä – ainakaan minua – eikä meillä ole todisteita! Meidän on saatava Jacob nalkkiin niin, että hän paljastaa itse itsensä! Meidän on otettava selvää, mitä ihan tarkalleen ottaen on meneillään! Meidän on pelastettava Roxanne!”
   ”Miten me sen teemme?” Dominique älähti. Aurorikouluttaja pyöritteli kiivaasti taikasauvaa sormissaan.
   Jamesin päässä alkoi raksuttaa. Hän vilkaisi Avaa, joka näytti kalpealta, mutta päättäväiseltä. "Meidän on vakoiltava sitä luihua murhaaja-lieroa.”
   Se oli varmaa, ettei se ääliö pääsisi satuttamaan Roxannea. James nyökkäsi itsekseen. Hän ei antaisi sen koskaan tapahtua. Ei ikinä.

Poissa Raparperi

  • Pahislynkkarikerhon puheenjohtaja ;)
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 50. osa 29.7.
« Vastaus #116 : Heinäkuu 29, 2014, 21:27:16 »
Tajusinpä tätä lukua lukiessani, ettei minun ole tarvinnut nipottaa mistää kielellisistä asioista ties miten pitkään aikaan. Toisin sanoen kieli on ainakin niin hyvää, ettei minun seulaani jää mitään virheitä tai kummallisuuksia :D

Itse luvun juonellisesta sisällöstä sitten... Olin jo luullut, että Jacob on täysin "hyvisten" puolella, mutta näköjään hänellä ei ihan vielä ole puhtaat jauhot pussissa. Tai sitten vedätät lukijaa ihan urakalla ja teet hänestä tarinan suurimman sankarin. Lily onnistuu jotenkin aina kääntämään tilanteen edukseen. Kun hän kerrankin oli ihan pohjalla, hän saa selville Jacobin puuhailevan jotain hämärää ja voi sillä voittaa taas kaikki puolelleen. Olisin suonut Lilyn rypevän kurjuudessaan vielä hetken, mutta tähän on tyydyttävä. Muuten rispektit että jaksat kirjoittaa tässä helteessä, itsestäni tuntuu kuin olisin koko ajan sulamassa lätäköksi jo pelkästään olemalla, puhumattakaan että tekisin jotain.
"Muikkunen, ota airo."

Solemn Spoiler Alert -blogi tv-addikteille ja lukutoukille ;)

Poissa Lumottu Kirja

  • Haaveista tupruava
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
  • Pottermore: RiverSilver16420
  • Tupa: Rohkelikko
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 50. osa 29.7.
« Vastaus #117 : Heinäkuu 29, 2014, 23:29:30 »
Jacob mitä hittoa?!
Tämähän on mielenkiintoista... Onkos tämä sen pimeän magian takia? Tarvitaanhan tollanen energinen henkilö niinkuin Roxy. Minäkin luulin että Jacob ihan putipuhdas "hyvis". Kyllä Lilyssä ainakin puhtia vielä on :D. Höm, mitäköhän ne aurori seka joukot aikoo tehdä?

Tämä Scorpiuksen ja Rosen jutta luultavasti tuntuu pieneltä monien silmissä, kun muu tarina menee nopeasti eteenpäin. Mutta onhan tuo aika iso juttu. Näyttäkää niille venäjäläisille! Tästä voi tullakin aika paljon jännitystä, vaikka pieneltä tuntuukin :).

Aah, ihana pirystys iltaani :). Jännitystä näkyy selvästi edessämme! Loistavaa kirjoitusta ;)! Ja vielä Avan ja Jamesin vauvakin on tulossa, kaikkea tapahtuu. :>

Poissa Eliel Bub

  • Vuotislainen
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
  • Pelailen aina välillä 😂
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 50. osa 29.7.
« Vastaus #118 : Elokuu 04, 2014, 14:04:01 »
Jessss toinen tosi hyvä luku    keep up the good stuff ja toivottavasti et lopeta tätä ficciä :D toivotta vasti :'| okei tää on ollu joku 2 kuukautta im starting to get un happy .......................no omapa on valintas millo kirjoitat ja millo et  emmä kontroloi sit :|  PS. sori että en kirjoittanut mitään rakenteellista en pääse tuppaamaan keksimään olisin varmaan aika surkea kirjoittaja :P
« Viimeksi muokattu: Syyskuu 07, 2014, 21:36:45 kirjoittanut Eliel Bub »
Herroo

Poissa Besoaari

  • professional fangirl
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Mitä eroa on ukonhatulla ja kasviarsenikilla?
  • Pottermore: MidnightBronze18838
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 50. osa 29.7.
« Vastaus #119 : Elokuu 23, 2014, 17:05:10 »
Aloin lukemaan tätä noin viikko sitten, ja koska sain nyt lukaistua läpi, ajattelin kommentoida. Varoitus: olen huono kommentoimaan ja antamaan rakentavaa palautetta, mutta yritetään...

Ensiksikin, tämä on paras nuoremmasta sukupolvesta kertova ficci, jota olen lukenut. Kirjoitat mahtavan mukaansatempaavasti ja käytät sanoja monipuolisesti! Rakastan myös juonta, josta löytyy ihanan sopivasti käänteitä, huumoria ja draamaa.

Lempihahmojani ovat ainakin James ja Roxanne. Lilystäkin pidän valtavasti, samoin kuin muista hahmoista. Inhokkeihin kuuluvat Aqualine ja Jacob. En vain missään vaiheessa ole Jacobista pitänyt, lieneekö syynä sitten kuolleista nouseminen, en tiedä. Aqualine taas... no, ymmärrät varmaan! ;)
Pidän erityisesti James/Ava parituksesta, Albuksesta ja hänen vaimostaan sekä Lilyn ja Shawnin suhteesta. Rosen jaScorpiuksen "jutullekin" olen alkanut lämmetä.

Taikavaltiatar Isabella on mielenkiintoinen hahmo. Alkujärkytyksen jälkeen huomasin pitäväni hänestäkin.

Osaat kirjoittaa myös kultaisesta nelikosta, Weasleyistä ja muista ns. tutummista hahmoista aidosti. Kertaakaan en ole ajatellut, että "Ei Harry noin tekisi" tms. :)

Muutamat virheet esim. loitsuissa, nimissä tai muissa taikatermeissä (Esim. Lucius Malfoy, ei Lucifer) eivät edes häiritse, vaikka olen yleensä todella tarkka niiden suhteen.

Kaiken kaikkiaan mahtava ficci ja upea kirjoittaja: WOW.
"Harry on paras toivomme. Luottakaa häneen."

Poissa momentum

  • Daydreamer
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Hi~ ♥
    • Tunneterapiaa
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 50. osa 29.7.
« Vastaus #120 : Elokuu 25, 2014, 02:10:24 »
No, no. No, no, no. En ole pitkään aikaan kommentoinut mitään ficciä. Jotenkin vaikea aloittaa tätä kommentoimista nyt, mutta yritetäänpä jotakin saada aikaan ennen kuin uusi osa tulee. ;3 Saat erittäin pitkän ja toivon mukaan rakentavaa kritiikkiä sisältävän megapostin lahjaksi minulta 50. osan kunniaksi. ;)

Jospa minä aloitan nyt ensiksi puheet tuosta juonesta sitten. Se on aika erikoinen tapaus kyllä kun vertaa muihin Potter ficceihin mitä olen lukenut - ja myös ensimmäinen kolmannen sukupolven ficci, jonka olen lukenut läpi. Yritin tätä aloittaa jo joskus viime vuonna lukemaan, mutta sitten aina tuli jotakin muuta mitä halusin lukea ja tämä unohtui. Luin nyt tällä viikolla koko ficin alusta asti ja urakka oli melkoinen. Monesti tuli valvottua kuuteen asti tämän parissa. :p mutta tosiaan tämä erikoinen juoni. Minusta oli mukava lukea tätä, vaikkakin pikku hiljaa tuo jatkuva riiteleminen alkoi ärsyttää ihan älyttömästi ja toivoin että se vähenisi huomattavasti. Onneksi ainakin James ja Ava sai sovittua välinsä. Saa toki nähdä meneekö kaikki taas pilalle lol. Ja Lily ja Shawn erosivat riitojensa takia. Toivottavasti vastaisuudessa ne riidat ei ole niin paljoa esillä. :) Tuli vähän mieleen Twilight, jossa niitä riitoja oli vähän liikaa ja minun teki monesti mieli repiä hiukset päästä kun en kestänyt sitä meininkiä enää. :D Mutta sinä olet kyllä sen verran hyvä kirjoittaja, ettet varmaan saa samaa reaktiota minussa aikaan, vai mitä?

On minusta juonesta hyviäkin asioita sanottavana! :) Pidän tuosta kun sinä olet keksinyt tuonne paljon kaikenlaista jännittävää ja mieltä kiusaavia juonikäänteitä. Useaan otteeseen sai lukea tätä suu auki kun olin niin hämmästynyt (ydinpommi, Jasperin kaksoisveli, Roxannen oudot voimat, Isabella Volrange ja tää viimeisin Jacob-paljastus). Pidän niistä, vaikka tuo ydinpommi saikin sisukaulut kirjaimellisesti jäätymään. Minä kammoan niitä. Näen monesti painajaisiakin niistä, joten elättelen toivoa ettei niitä räjähtelisi enempää. Tietenkin sinä kirjoittajana saat tehdä ficillesi mitä huvittaa. Minä kuitenkin pidän tästä tarinasta sen ainutlaatuisuuden vuoksi sen verran paljon, että vaikka maailma loppuisi lopulta, minä lukisin tämän loppuun saakka. Ärsytti kyllä vähän tuo kun Harry vaan virnuili koko ajan niin kuin olisi ollut aineissa tai jotakin tuolla, mutta se taisikin olla vain rakkauden huumaa maailmaa kohtaan. Hienoa, että se sai Isabellan uskomaan omiin ajatuksiinsa ja se homma päättyi hyvin. Odotan mielenkiinnolla lähteekö Isabellan komentama velhoarmeija laittamaan jästimaailman järjestykseen taikuudellaan. Se olisi niin eeppistä. <3

Ja hahmot sitten. Otan aluksi ne, joista pidän, eli James, Ava, Albus, Amelie, Rose ja Scorpius. James on alusta saakka ollut ihana. Mustasukkaisuuden kourissa ehkä vähän rasittava - enemmän huvittava - mutta tyyppi osaa heittää ihan kunnon läppää. Vähän kyllä hirvittää millainen isä siitä tulee kun se ei kamalasti ole innostunut siitä, mutta eiköhän se selviä siitä. James muistuttaa minua hiukkasen isoisästään myös. Vähän saman tyyppinen on luonteeltaan. Ero taitaa vain olla siinä, että James I halusi aina naimisiin Lilynsä kanssa. Ja sitten tämä herttainen Ava. Hän on tosiaan herttainen, mutta Jamesin tavoin mustiksena ihan älytön lol. Ja se, että se juoksenteli Aqualinen perässä vaikka oli Jamesin kanssa ärsytti minua. Teki mieli huutaa että "etkö sä likka näe mikä sekopää se on?!". Mutta Ava on muuten ihastuttava. Kun aloin lukea tätä, tiesin jotenkin että Ava on Jamesin tyttöystävä jossakin välissä. Ihan sama vaikka olikin lesbo ensin. :)

Ja minusta oikeasti tuntuu siltä että Rose ja Albus ovat oikeasti ainoat, joilla on jotakin järkeä omissa elämissään ja ihmissuhteissaan. Ihastuin kumpaankin hahmoon heti. Scorpius ja Amelie ovat ihan täydelliset parit heille. :D Mut toisaalta voi kuulostaa puolueelliselta toi Rose/Scorpius parituksen ylistäminen kun olen fanittanut sitä salaa aina KV:n epilogista lähtien. :p Oli muuten aika yllättäv tuo kun Ameliesta tuli ihmissusi. Haluaisin lukea jossakin välissä kuvailuja enemmän siitä miltä Ameliesta tuntuu kun hän muuttuu sudeksi. Se toisi vähän syvyyttä hahmoon! Ja hienoa, että Albus kosi häntä kaikesta huolimatta~ <3 Happy endingit on niin ihania. Scorpius sitten taas on todella kiehtova hahmo kun hän haluaa muuttaa maailmaa, meditoi ja vaikka mitä. Jännä juttu kyllä sinänsä. En osannut odottaa tuollaista, mutta sama se. Toivottavasti hän ja Rose pelastavat Suomen venäläisiltä! >:D Ne keksii varmaan jonkun todella eeppisen loitsun, jolla kaikki venäläiset ajetaan pois Suomesta, muhahahahaha. >:3 En ihmettelisi ollenkaan, mutta toivottavasti kaikki kääntyy parhain päin. Ja se että ne pääsee kunnolla seukkaamaan! Odotan niitä kiihkeitä hetkiä~ ;)

Roxannesta minulla ei ole mitään kunnon mielipidettä. Paitsi että ne sen voimat kyllä hämmentävät minua. Ja laittavat miettimään onko tytöllä suurempikin rooli lopun kannalta, koska yleensä hahmot, joilla on tuollaisia outoja voimia, väistämättä uhraavat itsensä muun maailman rauhan vuoksi. Toivon oikeastaan, ettet pääsy tappamaan Roxannea. Olisi mielenkiintoisempaa, jos hän selviäisi hengissä kaikesta. :)

Unohdin muut positiiviset jutut hahmoista... Damn. No, otetaanpa ne vähemmän kivat tyypit käsittelyyn sitten. Ensinnäkin Lily ja Shawn. Siis voi *piip*. Lily oli ihan kamalan ylimielinen ja itsekäs diivailija tuossa aikaisemmin - tuossa uusimmassa hän vähän rauhoittui - enkä ole kamalan ihastunut häneen edelleenkään. Saa nähdä, miten hahmo muuttuu vai muuttuuko ollenkaan. Hän on edelleen todella rasittava. Shawn on kuitenkin vielä pahempi. Hän vaikuttaa juuri sellaiselta tyypiltä jolle suhteet ei ole tärkeitä vaan se että pääsee sänkyyn naisten kanssa. Tiedän itsekin pari samanlaista tyyppiä ja sellainen inho kyllä osui tähän tyyppiin saman tien. Hävettää melkeinpä myöntää että olin iloinen kun nämä kaksi erosivat. En tiedä olisinko kestänyt enää pitkään tätä paritusta. Toivottavasti Lils muuttuu ja löytää jonkun paremman ja sitoutuvamman miehen rinnalleen, koska Shawn ei ole sitä. Enpä tiedä. Ehkä mieleni näistä kahdesta vielä muuttuu jossakin välissä - ihan tarinan alkupuolella pidin heistä jonkin verran btw, mutta juuri nyt... Ei.

Kolmas hahmo, joka minua ottaa päähän on Jacob. En pitänyt hänestä ollenkaan silloinkaan kun hän oli Jasperin ruumiissa enkä sen jälkeen kun hän sai oman kroppansa takaisin. Hänestä on huokunut sellainen paha voima kaikkialle ilmestymisestään lähtien, ja tuo 50. osa on saanut minut vakuuttumaan siitä että herra ei todellakaan ole hyvis. Toivottavasti joku tinttaa sitä ja lähettää hänet takaisin manalaan, jonne poika kuuluu. :D Mutta saapa nähdä. Toivottavasti Roxanne kuitenkin avaa silmänsä ja tajuaa, ettei Jacob ole hyväksi hänelle. Siinä on yksi syy miksi aion lukea tämän ficin loppuun. ;3

Sitten on nämä muut tapaukset niin kuin Hugo, Fred, Isabella ja kumppanit joita en tässä maininnut joihin en ole ehtinyt saada kunnon sisäistystä vieläkään. En siis osaa yhtään sanoa mitä mieltä heistä olen juuri nyt. :/

Joo, mitäs muuta oli vielä? En osaa oikeastaan sanoa muuta juuri nyt - iPadistakin alkaa loppua nimittäin virta - joten toivon vain, että jaksat kirjoittaa tämän tosiaan loppuun saakka etkä jätä kesken niin kuin monelle muulle pitkälle ficille on käynyt. Se olisi todella syvältä, kun tässä on kuitenkin asioita, jotka vaatii selityksen. Toivon myös, ettei tämä kommentti jättänyt sinulle pahaa mieltä, se ei ollut tarkoitukseni. Minusta on kiva kertoa hyviä ja huonoja puolia kuin pelkästään hehkuttaa näitä kirjoituksia. :) Ja kun tämäkin tarina on todella mielenkiintoinen, vaikka aika synkkä tapaus onkin, se kuitenkin kiinnostaa minua liian paljon. Aion siis kaikesta kirjoittamastani huolimatta lukea tämän loppuun kun kerran aloitin ja toivon edelleen, ettei tämä kommentti aiheuttanut pahaa mieltä. Minsta nimittäin tuntuu, että tämä melkeinpä haukkuu ficciäsi surkeaksi, vaikka tarkoitus ei olekaan tehdä niin. ^^'
Löydätte mut myös näistä:
last.fm||Twitter||Facebook||LiveJournal||Fanfiction.net||DeviantART

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 50. osa 29.7.
« Vastaus #121 : Lokakuu 22, 2014, 09:46:11 »
momentum, siis vau, en ole ikinä lukenut noin pitkää kommenttia varmaan :D oli tosi mielenkiintoista lukea, miten olet sisäistänyt hahmoja ja tarinaa. Kiitos mielettömästi rakentavasti kommentistasi! En oikein edes tiedä mitä tuohon sanoisi...

Besoaari, wow kiitos sinullekin paljon :) kirjoitusvirheitä tuppaa joo olemaan muutamia siellä täällä pitkin ficcejä, pitäisi yrittää käydä koko stoori läpi wordin oikolukijan kanssa....

Eliel Bub, kiitos paljon sinullekin kommentistasi :)

Lumottu kirja, kiitos kommentistasi! Jeps jeps, paljon jänniä tapahtumia ja tässä alapuolella kaikki sitten ratkeaa ;)

Raparperi, ehkä Lilyn pitäisikin vähän möyriä kurjissa oloissaan ja minun oli tarkoituskin pistää hänet vähän kärsimään tuntemuksistaan, mutta jotenkin se ei vain onnistu Lilyn kohdalla, se on jotenkin niin vahva hahmo :D kiitos paljon kommentistasi..jälleen:)



Joo... huh! Sain tämän valmiiksi, en voi uskoa sitä, ihan mahtavaa!! :) Kesän jälkeen elämässä tapahtui niin paljon kaikkea, että kirjoittaminen jäi kokonaan taka-alalle, mutta sitten päätin että himputti minähän kirjoitan tämän loppuun kun kerran aloitinkin! Kyllä siinä puolitoista vuotta meni humpsahtaen... Nämä loppulukujen tapahtumat ovat olleet minulla ihan alusta saakka valmiina päässä ja olen vihjaillut näistä tapahtumista ihan alusta asti, en tiedä bongasiko kukaan pieniä vinkkejä lopputuloksesta haha ;D Yritin pistää näihin muutamaan lukuun kertausta kaikesta tapahtuneesta niin, että lukija pysyisi mukana siitä mitä on tapahtunut :) Pahoittelut, kun näiden lukujen kanssa kesti niin kauan aikaa... Minä tykkään näistä luvuista, tuntuu että sain sen tunnelman sivuille kuin olen päässäni suunnitellut alusta saakka :) Olisi kivaa lukea muidenkin mielipiteitä vinks vinks ;) Kiitos paljon kaikille lukijoille, jotka ovat pysyneet matkassa!! :)

51. Viimeinen ottelu
9.5.2024

Lily seisoi makuusalinsa kylpyhuoneessa ja tärisi sen lämminhuurteisessa usvassa. Hän tuijotti itseään pyöreästä, kultareunuksisesta peilistä. Punahiuksinen, alaston ja kalpea tyttö, jonka syvänsiniset silmät kiilsivät keltaisen valon hohteessa, näytti kumman vieraalta.
   Olenko minä todella tuossa? Lily hämmästeli. Minä näytän niin säälittävältä ja surulliselta. Ja samaan aikaan kovalta ja ylpeältä. Hän yritti hymyillä kopean ilmeen silmistään pois, mutta näytti lähinnä kituvalta punahilkalta.
    Suihkunjälkeinen vesihuuru alkoi haihtua ilmasta ja Lilyä paleli entisestään. Hän kietoi pyyhkeen ympärilleen ja yritti ravistella itseään henkisesti.
   Hänen koko Tylypahka-aikansa tärkein päivä oli tänään, eikä hänellä ollut varaa jäätyä heti aamutuimaan kylpyhuoneensa hämyssä.
   Rohkelikko vastaan Luihuinen. Viimeinen matsi. Tässä olisi näytön paikka. Lily tiesi kykyjenetsijöiden soluttautuvan huispauskatsomoon opiskelijoiden sekaan ja aikoi näyttää taitonsa niin, että jokainen huispausliiga tahtoisi hänet riveihinsä ensi vuonna. Se oli suunnitelma. Oikein hyvä suunnitelma.
   Ainakin he olivat harjoitelleet. Lilyn joukkuetovereista moni oli jo viimeisellä luokalla ja he olivat valittaneet hänelle harjoituksien tiheydestä, sillä S.U.P.E.R.-kokeet olivat käynnissä ja pänttäämistä olisi pitänyt harjoittaa kellon ympäri. Lily oli säälittä silti määrännyt harjoituksia melkein joka illalle. Häntä ei kiinnostanut niinkään S.U.P.E.R.-kokeiden tulokset, ei hän niitä lentämiseen tarvinnut. Olihan hän toki silti lukenut kokeisiin, ihan vain kerratakseen. Hän halusi kuitenkin saada upeita arvosanoja, ihan vain päästäkseen ylpeilemään vanhemmilleen. Ja muillekin.
   Makuusalista kylpyhuoneen oven takaa kuului Roxannen mahtava kuorsauksen korahdusääni ja Lily virnisti. Jacob Tigerin kasvot välähtivät hänen mielessään ja hän tunsi hymyn valahtavan kasvoiltaan.
   Siitä oli jo yli kuukausi, kun Lily oli seurannut Jacobia Rome-luihujen talolle ja kuullut Nicholaksen suusta Jacobin aiheuttaneen Roxannen lähestyvän kuoleman. Roxanne ei ollut kuitenkaan ainakaan vielä kuollut.
Lily oli kertonut Jamesille ja muille kuulleensa Jacobin kieroista suunnitelmista. Kaikista estelemisyrityksistä huolimatta James oli marssinut Jacobin juttusille ja Shawnin sanojen mukaan kovistellut pullistelevan apinan lailla tämän edessä ja yrittänyt saada totuutta esille. Jacob oli tyynen huvittuneena ilmoittanut, ettei kukaan ollut kuolemassa ja että se, mitä hän Romen talossa puuhaili ei kuulunut millään tavalla kenellekään, etenkään ”nokkavalla punapäälle tai apinamaiselle suunsoittajalle”.
   Lily irvisti. Hän oli yrittänyt kertoa Roxannelle saaneensa Jacobista selville huolestuttavia asioita, mutta Roxanne oli purskahtanut nauruun ja ilmoittanut, ettei häntä kiinnostanut kuulla mitään mitä Lilyllä oli sanottavaa. Eivätkä he olleet puhuneet mitään sen jälkeen. Lily oli yrittänyt aina välillä jutella Roxannelle, mutta tämä vain soitteli suutaan, käänsi päänsä tylysti toiseen suuntaan tai poistui paikalta. Lily oli jollakin tavalla jo tottunut Roxannen vihanpitoon ja tyytyi kohtaloonsa.
   Fred ei ollut vieläkään sanonut Roxannelle sanaakaan uuden vuoden tanssiaisten jälkeen ja Lilystä tuntui, etteivät kaksoset koskaan enää puhuisi toisilleen. Fred ei varmaan koskaan pystyisi antamaan Roxannelle anteeksi sitä, että tämä oli alkanut heilastelemaan hänen tyttöystävänsä hengen riistäjän kanssa. Lily oli joskus miettinyt, pitäisikö hänen kertoa Fredille Jacobin salamyhkäisistä suunnitelmista, mutta oli lopulta päättänyt olla hiljaa. Fred oli muutenkin tappamassa Jacobia aina nähdessään tämän, ja jos poika tietäisi tämän suunnittelevan sisarensa murhaa tai jotakin yhtä hirvittävää, Fred todennäköisesti marssisi Jacobin luokse ja lähettäisi tämän saman tien takaisin manalaan, minne poika tosissaan kuuluisikin.
   Shawnin kanssa Lily ei ollut jutellut moneen viikkoon, ei sen jälkeen kun poika oli lopulta kyllästynyt hänen tuittuiluunsa ja jättänyt hänet. Aina tavatessaan he välttelivät visusti katsomasta toisiinsa. Se oli epämukavaa ja vaivaannuttavaa.
   Lilyllä oli ollut pitkään hirvittävän haavoittunut olo: hänestä oli tuntunut siltä kuin jokin suojamuuri hänen ympäriltään olisi pudonnut ja hän olisi ensimmäistä kertaa elämässään tuntenut selkeästi sen, kuinka kipeästi hän tarvitsi muita ihmisiä: rakkaidensa tukea, ymmärrystä ja hyväksyntää. Hän oli kuitenkin koko elämänsä ajan ollut kova ja lujatahtoinen, tehnyt itsenäisyytensä olemuksellaan hyvin selväksi. Nyt, kun hän tunsi muuttuneensa – tai enemmänkin olevansa vapautuneemmin oma itsensä – hän ei oikein osannut enää käyttäytyä normaalisti ja tunsi itsensä paljaaksi ja kumman epävarmaksi muiden seurassa. Hän olikin viettänyt yksinään paljon aikaa Tähtitornissa lukemassa – oli ikään kuin piiloutunut kaikilta omaan uuteen herkempään kuoreensa. Hänellä oli koko ajan hyvin paljas olo ja se oli erittäin epämukavaa.
   Lucas Rome oli muutamina iltoina liittynyt hänen yksinäiseen lukupiiriinsä tähtitornissa. He olivat muodostaneet jonkinlaisen inhoavan ja ivailuntäyteisen ystävyyssuhteen. Lucas oli hyvin suorasanainen ja aika ajoin se sai Lilyn varpailleen: poika laukoi epämiellyttäviä totuuksia rauhallisella äänellään, siniset silmät pitkän ruskean tukan alta rauhallisesti vilkkuen ihan kuin mikään maallinen asia ei koskaan voisi vaikuttaa tähän millään tavalla. Lily oli myöntänyt itselleen olevansa jonkin verran ihastunut tuohon salaperäiseen ja rauhallisuutta huokuvaan luihuispoikaan, mutta ei aikonut ikimaailmassa kertoa sitä kenellekään. Se salaisuus pysyisi hänen mieltensä salaisissa lokeroissa kuolemaan saakka ja se oli varmaa. Joskus hänestä kyllä tuntui, että myös Lucas olisi saattanut pitää hänestä. Mutta poika oli luihuinen, joten tämän mielen koukeroita ei kannattanut paljon alkaa pohdiskelemaan.
   Lily vilkaisi vielä itseään kylpyhuoneen peilistä ennen kuin sujahti viileään makuukamariin. Gabriella ja Roxanne pyörivät molemmat sängyissään siihen malliin, että varmaan kohta heräisivät.
   Hän puki hämärässä päälleen, nappasi Tulisalamansa ja hiipi pois makuusalista. Oleskeluhuone oli hiljainen ja näytti kumman terävältä Lilyn silmissä, kun hän hyppeli alas kierreportaita.
   Lilyn yllätykseksi Fred istui takkatulen edessä sohvalla ja tuijotti hiljaa suhisevaa hiillosta. Lily pysähtyi portaiden juurelle ja vain katsoi Frediä. Tästä näytti kumpuavan hiljaista, vahvaa voimaa ja haikeaa surua. Georgiannaako poika mietti?
   Lily huokaisi ja lähti kohti Frediä. Punapää käänsi päätään ja pieni hymynkare nousi leikkimään huulilla. Ruskeat silmät näyttivät väsyneiltä ja onnettomilta, edes hymy ei saanut surun ja ahdingon merkkejä karistettua.
   ”Huispauskapteeni on sitten valmiina viimeiseen koitokseen?” Fred kysäisi ja teki tilaa sohvalla niin, että Lily mahtui Tulisalamoineen istumaan.
   Lily huokaisi ja laski päänsä Fredin rinnalle. Fred tuntui ensiksi hämmentyvän ja jäykistyi, mutta rentoutui sitten ja laski kätensä Lilyn harteille.
   ”Minua jännittää”, Lily kuiskasi heiveröisellä äänellä. Hänen sydämensä sykähti kuin korostaen sanomaa.
   Fred hymähti. ”Ja sinä myönnät sen?”
   ”Miksi en myöntäisi?” Lily ihmetteli ja saattoi melkein kuulla Fredin pyöräyttävän silmiään.
   ”Piti kai se tämäkin päivä nähdä. Ylpeä huispausrinsessa riisuu haarniskansa. Mikä sinua vaivaa?”
   ”Sitä kutsutaan hermoiluksi”, Lily puuskahti ja nosti päänsä serkkunsa rinnalta. ”Miksi sinä kyyhötät täällä yksinäsi? Jännitätkö peliä?”
   Fred tuhahti. ”En.”
   ”Mitä sitten?”
   ”En mitään.”
   ”Älä esitä minulle. Jotakin tuolla sinun punaisen kuontalosi alla tapahtuu, niin epäuskottavaa kuin se onkin.”
   ”Hah hah.” Fred ei näyttänyt lainkaan huvittuneelta. Näin läheltä Lily saattoi nähdä selkeästi tummat silmänaluset. Fred vilkaisi häntä kyllästyneesti. ”En tiedä. Mikään ei vaan tunnu miltään enää.”
   Yhtäkkiä Lily toivoi, ettei olisi kiusannut Frediä. Hän ei ehkä halunnutkaan tämän avautuvan hänelle.
   ”Mitä meinaat?”
   ”Pelkkää tyhjää. Koko ajan. Missään ei ole mitään mieltä.”
   Keskustelun ankea suunta oli saanut Lilyn vaivaantumaan. Hän rykäisi. ”No, huispauksessa ainakin on. Nyt nyrpeä suu hymyyn ja lähdetään aamupalalle.”
   Fred vilkaisi häntä vinosti, mutta kaikeksi onneksi nousi seisomaan ja auttoi Lilynkin ylös sohvalta. He lähtivät vaitonaisina muotokuva-aukosta ulos. Aurinko oli alkanut nousta Tylypahkan tiluksilla ja punaisen ja keltaisen väreissä ikkunasta sisälle karkaavat valonsäteet saivat Lilyn iloiselle mielelle niin, että oli helppo olla välittämättä Fredin synkeyttä huokuvasta olemuksesta.
   Kun he laskeutuivat marmoriportaat alas, Lily näki tyrmien oven avautuvan ja Lucaksen astuvan etishalliin. Heidän katseensa porautuivat toistensa kasvoihin ja Lily tunsi hölmön hymyn kohoavan huulilleen ja tunsi olonsa entistäkin hölmömmäksi ilahtuessaan siitä, että hänet nähdessään myös Lucaksen huulet kääntyivät hymyyn.
   ”Onko nokkava neiti huispausrinsessa valmiina häviöön?” Lucas heitti.
   Fred tuhahti. Lily irvisti Lucakselle. ”Minä en ole valmistautunut mihinkään muuhun kuin voittoon. On sinun onnesi, ettet pelaa huispausta, minä rökittäisin sinut kentällä pieniksi säälittäviksi luihuispalasiksi.”
   Lucas virnisti. ”Olisi hauska nähdä sinun yrittävän.”
   He olivat pysähtyneet Suuren Salin oville. Fred rykäisi ja kiskoi Lilyä salin suuntaan. Lily irvisti Lucakselle. ”Nähdään sitten, kun tulen ilkkumaan sinua luihuisten häviöstä.”
   ”Varo ettei ryhmy osu söpöihin pikku kasvoihisi”, Lucas hymähti. Fred kiskaisi Lilyn pois pitkätukkaisen luihuispojan luota ja lähti taluttamaan häntä kohti rohkelikkojen pöytää. Lily ei voinut olla vilkaisematta vielä taakseen: Lucas oli jäänyt seisomaan paikalleen ja katseli heidän menoaan.
   ”En käsitä, miksi sinä vaivaudut puhumaan tuolle törpölle”, Fred ynähti heidän istuutuessaan.
   ”Minusta on kiva soittaa suutani hänelle.”
   ”Mmm-hmm”, Fred mutisi vilkaisten häntä kulmiensa alta. Lily ei ollut huomaavinaan ja keskittyi lappomaan puuroa lautaselleen.
   Vähän ajan kuluttua Hugo ja Gabriella tulivat Suureen Saliin. Lily tunsi kulmakarvojensa pongahtavan hiusrajaan saakka nähdessään kaksikon pitelevän toisiaan kädestä. Hän potkaisi Frediä pöydän alla. ”Katso!”
   Fred mulkaisi häntä. ”Au! Mitä?”
   ”Hugo ja Gaby!”
   Lilyn hämmennykseksi Fredin ilme kovettui. ”No voi, kun kiva.”
   ”Mikä sinua vaivaa?” Lily kysyi ihmeissään. Fred vain muljautti silmiään eikä vaivautunut vastaamaan. Poika laski punaisen päänsä ja tuijotti puuroaan vihaisesti aivan kuin se olisi tehnyt hänelle jotakin hyvin ikävää.
   Gabriella ja Hugo tulivat heidän luokseen ja molempien hymyt hehkuivat niin, että Lilyn silmiin meinasi koskea. Hän tunsi hölmön virnistyksen leviävän kasvoilleen. ”Te näytätte siltä kuin joku olisi juottanut teille lemmenjuomaa. Mitä on tapahtunut?”
   Hugo ja Gabriella vilkaisivat toisiaan niin imelästi, että Lily teki automaattisesti oksennusrefleksimäisen liikkeen. Hugo katsoi häntä laiskasti.
   ”Hugo ja minä olemme vähän niin kuin yhdessä”, Gabriella kertoi astetta kimeämmällä äänellä kuin millä tämä normaalisti puhui. Lily kohotti kulmiaan, ei Gabriellan hassusti muuttuneen äänen takia, vaan siksi, että huomasi tämän välttävän visusti katsomasta Frediin.
   Lily henkäisi syvään ja palapelin palaset loksahtivat paikoilleen: kuinka Gabriella oli hiippaillut koko talven ajan salaperäisen poikaystävänsä kanssa kertomatta kenellekään mitään ja kuinka Fred oli aina ollut jossakin teillä tietämättömillä muiden ollessa koolla: Fred ja Gabriella olivat siis rietastelleet yhdessä!
   Lily tajusi Gabriellan ja Hugon odottavan heiltä jonkinlaista vastareaktiota ilmoitukseen ja taputti käsiään yhteen. ”Vihdoinkin! On sitä kyllä odotettukin!”
   Gabriella ja Hugo nauroivat. Fred tuijotti vieläkin puuroaan. Hugo vilkaisi parasta ystäväänsä kulmat koholla. ”Mikä sinua vaivaa?”
   Niin, mikäköhän? Lily tuhahti mielessään. Gabriella oli yhtäkkiä hyvin kiinnostunut ilmassa leijuvista kynttilöistä.
   Fred irvisti Hugolle. ”Jännitän luihuisia.”
   Hugo vain kohotti kulmaansa. ”Aaaha.”
   Kaverukset hiljenivät. Lily aisti jotakin kummaa poikien välillä ja rykäisi. ”Kuinka te nyt yhtäkkiä sitten tajusitte haluavanne homehtua yhdessä vanhoiksi ja ryppyisiksi?”
   ”Emme me tajunneet haluavamme homehtua yhdessä”, Gabriella tuhahti ja repi vaaleaa leipää pienemmiksi palasiksi. ”Me vain tajusimme kaiken sen opiskelun ja lukemisen keskellä, että meidän on hyvä olla yhdessä.”
   ”Niin, eli minä siis änkytin ihastumistani ja Gabriella päätti tukkia suuni ja vapauttaa meidät kiusallisesta keskustelusta”, Hugo tyrskähti ja Lilyn sydäntä lämmitti pojan leveä hymy. Hän oli harvoin nähnyt Hugoa niin onnellisena. Tuskin olisi viisasta kertoa tälle, että heidän serkkunsa oli rietastellut tämän ihastuksen kanssa pitkin vuotta. Lily mulkaisi Frediä. Inhottava, itsekäs häntäheikki!
   Fred kohotti päätään aivan kuin olisi kuullut hänen haukkunsa mielessään. Hän katsoi Lilyä odottavasti. ”Mitä?”
   ”Ei mitään”, Lily tokaisi hyisesti.
   Fred hymähti. ”Okei sitten.”
   ”Missä Roxanne on?” Gabriella kysyi. ”Hän lähti paljon ennen minua makuusalista.”
   ”Varmaan Jacobin kanssa hurjastelemassa”, Hugo veikkasi ja tyhjensi appelsiinimehunsa lasistaan.
   Fred tuhahti kovaan ääneen. Samassa taivaansinisestä katosta hulmahti pöllöjen paljous ja huhuilu täytti koko Suuren Salin. Lilyn, Fredin, Hugon ja Gabriellan luokse lensi pöllöjä, ja he irrottivat niiltä niiden kantamukset vain tajutakseen, että he olivat saaneet kaikki samanlaiset kirjeet.
   Lily repi kuorensa auki ja hymähti. ”Amelie haluaa tietää, onko minulla avecia häihin. Mitä väliä sillä on?” Lilyn mieli laski. Olisi ollut hauskaa pyytää vaikka Lucasta Albuksen ja Amelien häihin, mutta tuskin tämä olisi halunnut tulla. Toisaalta Lilyn sydän kaipasi Shawnin vapauttavaa ja suloista seuraa ja hänen teki mieli pyytää tätä kanssaan häihin… Shawn piti heidän sukulaisistaan ja tuli heidän kanssaan hyvin toimeen. Ehkä Lily pyytäisikin Shawnia tulemaan häihin. Ihan vain ystävällisissä merkeissä, vähän niin kuin rauhan eleenä.
   ”Ihan typerää”, Fred tuumasi ja heitti kuoren kädestään inhoavasti.
   ”En malta odottaa häitä”, Gabriella ilmoitti välittämättä Fredin tympeydestä ja hymyili seesteisesti silmät suljettuina aivan kuin olisi rukoillut.
   ”Uskomatonta, että kahden viikon kuluttua minun isoveljeni on mukamas naimisissa oleva aikuinen kurppa”, Lily tuumasi irvistäen. Albus aviomiehenä. Haha! Ei sillä, Amelie ja Albus nyt olivat muutenkin olleet kuin taikasauva ja käsi neljännestä luokasta saakka, kun olivat ensimmäisen kerran uskaltautuneet pussaamaan. Jos joidenkin liitto kestäisi varmasti, se olisi Albuksen ja Amelien.
   ”Lils, oletko puhunut Rosen kanssa?” Hugo kysyi. ”Onko hän tulossa häihin?”
   ”Viimeisessä kirjeessä Rose kertoi hänen ja Scorpiuksen olevan joidenkin kapinallisten leireissä auttamassa suomalaisia pitämään maata itsellään”, Lily kertoi ja hymy kohosi hänen huulilleen, kun hän mietti Rosea taistelemassa punainen, kikkara tukka hulmuten vapauden puolesta. ”Tuskin hän jättäisi häitä väliin.”
   ”Niin, tuskin”, Hugo mumisi näyttäen mietteliäältä ja myös hieman huolestuneelta.
   ”Rose on tulinen mimmi”, Lily muistutti Hugoa. ”Kyllä hän nyt pärjää muutamia jästisotilaita vastaan.”
   ”Niinpä kai”, Hugo hymähti nyt jo vähän hymyillen.
   Kun he olivat syöneet aamiaisensa, he lähtivät kohti eteishallia. Hugo ja Gabriella menivät edeltä ja Lily hidasteli tahallaan Fredin kanssa, jotta pääsi haukkumaan tätä.
   ”Sinä ja Gaby! Senkin liero! Sinä olet kyllä tiennyt Hugon tykkäävän hänestä!”
   Fred vilkaisi häntä hämmästyneenä. ”Mitä sinä selität?”
   ”Älä esitä! Tiedän sinulla ja Gabyllä olleen jotain meneillään!”
   ”No, entä sitten? Ei ilmeisesti ole enää”, Fred ärähti.
   ”Kuinka sinä saatoit? Tiesit kyllä Hugon pitävän hänestä!”
   ”Eihän se nyt minun ongelmani kai pitäisi olla?” Fred tuhahti tympääntyneenä.
   ”Itsekäs limanuljaska!”
   ”Itse olet”, Fred tokaisi kuulostaen siltä, ettei keskusteleminen tästä aiheesta olisi voinut vähempää häntä kiinnostaa. Sitten poika yhtäkkiä jäykistyi ja tuijotti tyrmiin vieviä ovia. ”Mitä tuolla tapahtuu?”
   Lilykin kuuli sen. Tyrmäkäytävästä kuului riemukasta huutoa ja hurrausta. Lily ja Fred vilkaisivat toisiaan ja kurkistivat tyrmiin.
   Lauma luihuistyttöjä oli saartanut pienikokoisen, mustatukkaisen tytön. Lily tunsi tulen leimahtavan sisällään, kun kaikki vihreisiin pukeutuneet luihuistytöt osoittelivat taikasauvoillaan keijukaismaista rohkelikkotyttöä kukin vuorollaan ja nauroivat ilkeästi. ”Friikkilehmä! Friikkilehmä!”
   ”Se joka haukkuu, on itse”, kuului Roxannen arvokas vastaus, jota lentelevät räät tämän pään ympärillä vähän vaimensivat.
   Lily veti taikasauvansa esiin, mutta ei ehtinyt tehdä mitään, kun Fred oli jo marssinut raivokkain askelin tyttöjen keskelle ja heitti värikkäänä hohkaavan kilpiloitsun sisarensa ja luihuistyttöjen väliin.
   Tytöt näyttivät järkyttyvän ja helähtivät kaikki eri suuntiin. Vain kopeakasvoinen Pamela Parkinson ja tämän uskollisimmat liehuletit jäivät kärkkymään lähelle.
   Lily osoitti tyttöjä taikasauvoillaan. ”Säälittävää. Mitä Rox on teille muka tehnyt?”
   ”Kysymys ei ole siitä mitä hän on tehnyt, vaan mitä hän on”, Pamela tokaisi. ”Kaikki tietävät hänen pimahtaneen viime halloweenina! Hänestä on tullut kahjo friikki, vähän niin kuin vanhasta kunnon Punurmiosta!”
   ”Älä viitsi”, Roxanne ynähti maasta. Vihreä räkä oli peittänyt tämän kasvot melkein kokonaan. ”Minä olen ainakin triplasti coolimpi kuin Punurmio.”
   ”Sinä olet ainakin triplasti kuvottavampi kuin Punurmio – ” Pamela aloitti, mutta samassa Fred tarrasi tyttöä kurkusta kiinni ja nosti tämän ilmaan vaivautumatta käyttämään taikasauvaa.
   ”Fred – ” Lily hieman säikähti, Fred näytti siltä kuin voisi tappaa Pamelan. Pamelan siniset silmät täyttyivät järkytyksen kyynelistä tämän haukkoessa henkeään, Fred puristi ikävännäköisesti tämän kurkkua –
   ”Turpa kiinni minun siskostani, tyhmä bimbo”, Fred tokaisi ja heitti Pamelan tyrmän seinää vasten kuin nuken. ”Jätä meidät rauhaan tai pidän huolta siitä, että vietät valmistujaisiasi kalmarin kanssa Mustan Järven pohjassa.” Pamela kompuroi pois tyrmistä eteishalliin henkeään haukkoen ja kakoen uskolliset seuraneitinsä aivan kannoillaan.
   Lily osoitti Roxannen kasvoja taikasauvoillaan ja poisti niiltä neonvärisen, limaisen peitteen. Roxanne tuijotti Frediä ruskeat silmät palaen.
   ”Fred – ” Roxanne sanoi tärisevällä äänellä. Fred näytti jäykistyvän ja laski katseensa Roxanneen. Hetken aikaa kaksoset tuijottivat toisiaan silmiin, sitten Fred yhtäkkiä hipaisi sormellaan hellästi Roxannen poskea ja lähti sitten harppomaan pois käytävältä.
   Roxanne alkoi täristä. Lilyn kurkkua kuristi ja hän kyykistyi Roxannen vierelle. ”Rox – ”
   ”Ole hiljaa, Lillero”, Roxanne nyyhkäisi, työnsi hänet kauemmaksi ja pyyhälsi ulos tyrmistä. Lily huokaisi ja lähti serkkujensa perässä eteishalliin ja sieltä kohti huispausstadionia. ”Pahuksen Weasleyt.”

*
   
James painoi Avan ihanan lämmintä ja pehmeää vartaloa lähemmäksi itseään ja mutisi inhoavasti, kun makuuhuoneen oveen jyskytettiin. Ava käännähti tukahtuneesti äännähtäen ja hautasi kasvonsa hänen rintaansa.
   ”Kuka idiootti se on? Kirotaan se”, tyttö jupisi vaimeasti peittojen välistä.
   ”Mene pois!” James ähkäisi yrittäen saada uniseen ääneensä hieman volyymia ja auktoriteettisuutta.
   Hetken aikaa James ehti toivoa heidän komentelunsa ajaneen jyskyttäjän kauas pois, mutta sitten ovi räsähti auki inhottavan paukahduksen ja valoryöpsähdyksen kera ja Shawnin kurjalla tavalla innokas ääni kantautui heidän korviinsa. ”Kyyhkyläiset! Ylösnousun aika!”
   ”Tähän aikaan lauantaiaamuna vain yksi osa minusta voisi nousta ylös”, James tokaisi. Ava nauroi peiton alla.
   ”Me myöhästymme huispausottelusta! Luihuinen vastaan Rohkelikko!” Shawn huudahti kuulostamatta ollenkaan väsyneeltä, mitä James ei voinut laisinkaan käsittää.
   ”Entä sitten? Miksi se sinua kiinnostaa?”
   ”Miksi ei kiinnostaisi?”
   ”Koska inhoat luudanvarsia?”
   Shawnin into ei näyttänyt hiipuvan. ”Ehkä minä haluan nähdä jonkun heittävän Lilyä kaadolla päähän.”
   ”Totta puhuen sen minäkin haluaisin nähdä”, James myönsi ja antautui avaamaan silmänsä kokonaan auki. Ava painautui ihanasti vieläkin lähemmäksi häntä kuin pyytäen, ettei vielä tarvitsisi nousta. James ihaili tapaa, jolla hänen tyttöystävänsä osasi kietoutua hänen vartaloaan vasten.
   Shwan näytti huomaavan heidän tunnelmansa peiton alla ja huokaisi dramaattisesti. ”Annan teille viisitoista minuuttia. Jos teitä ei näy alhaalla siihen mennessä, lähden yksin.”
   ”Viidessätoista minuutissa ehtii vaikka mitä”, James hymisi Avalle, joka mumisi puolihuolimattomasti takaisin suudellen hänen rintaansa kevyesti ja jatkaen suukotteluaan hänen kaulaansa pitkin aina korvannipukkaan saakka. Jamesin vartaloa kihelmöi ja hänen omistavat kätensä hakeutuivat hipelöimään Avan pehmeää ihoa. Hän käänsi Avan selälleen ja painoi huulensa tämän kovan, mutta samalla niin sileän vatsakummun päälle. Hän olisi voinut suukotella vatsaa ikuisuuden, eikä se silti olisi ollut tarpeeksi pitkä aika. Ava huokaisi raukeasti Jamesin antaessa huultensa jatkaa tutkimusmatkaansa.  Hän hiveli ihanaa, samalla niin pehmeää ja samalla niin kovaa vatsakumpua.
Joskus James huomasi toivovansa, että minihirviö jäisi ikuisesti Avan vatsaan. Ainakin siellä se pysyisi turvassa. James rakasti minihirviövatsakumpua, mutta pelkäsi suunnattomasti tulevaa ja sitä, kun perunaotus päättäisi tulla ulos sieltä. Isänä oleminen tulisi varmasti olemaan hirvittävää ja järkyttävää. Perunahirviö ei todennäköisesti tekisi mitään muuta kuin huutaisi ja kakkisi. Ava saisi todellakin ottaa päävastuun perunamukulan hoitamisesta. James yritti olla ajattelematta tulevaisuutta mahdollisimman vähän, sillä perunahirviön ajatteleminen sai toisinaan hänen jalkansa vispaamaan ja teki hyvin tiukkaa olla loikkaamatta Tulisalaman selkään ja vilkuttaa iloiset jäähyväiset Aurorialle ja epämukavalle tulevaisuudelle. Mutta sitten hänen ei tarvinnut kuin katsoa Avan kauniisiin silmiin, ja kaikki epäilykset ja huolet kaikkosivat tiehensä ja hän tiesi olevansa juuri siellä, missä hänen kuuluikin olla.
”Sinä olet ihana”, James kuiskasi rakkaansa korvaan hetken mielijohteesta. Avan hengitys salpautui hetkeksi, sitten tyttö nosti kätensä hänen kasvoilleen ja suuteli hänen huuliaan pehmeästi.
”Sinä olet ihanampi.”
”Onko minihirviö sitten ihanin?” James pelkäsi olevansa niin tottunut kutsumaan heidän poikaansa minihirviöksi, että siitä todella muodostuisi pojan oikea nimi.
”Tai sitten ollaan yhdessä koko perhe ihanin.”
Perhe. Kuinka oudolla tavalla sydäntälämmittävä sana se olikaan. James ei ollut koskaan ajatellut, että pian hänellä olisi perhe, ihana nainen ja perunalta näyttävä pieni otus huolehdittavanaan. Ajatus ei saanut häntä jäykistymään kauhusta, pikemminkin lämmitti hänen sydäntään jollakin hyvin tyydyttävällä, rauhoittavalla ja pysyvällä tavalla. Aivan kuin pieni liekki jossakin hänen sisällään olisi syttynyt.
”Minä rakastan sinua”, James mumisi Avan kaulaa vasten, muttei ollut aivan varma mitä tyttö vastasi huokaillen takaisin.
   He saapuivat alakertaan reippaasti myöhässä. Shawnia ei näkynyt, ruokailusalissa muutamat aurorikokelaat nautiskelivat unisina aamupalaa. James nappasi itselleen ja Avalle banaanin ennen kuin he lähtivät Tulisalamalla kohti Tylypahkan huippausstadionia.
   Liehuvat liput tervehtivät heitä liehuen hurjan kannustusmelun tahtiin. Tylypahkan opiskelijat hurrasivat hurjasti ympäri stadionin: peli oli jo alkanut.
   James kierteli katsomoita hetken aikaa yrittäen löytää väenpaljouden seasta Shawnin. Hänen oli vaikea keskittyä etsimäänsä, kun toinen hänen silmistään vierähti pakkomielteisesti koko ajan kohti peliä. Fred kirmasi juuri ilmassa napaten kaadon kesken luihuisten syötön. Punapää ampaisi suoraan kohti maalisalkoja ja Lily viiletti alhaalta aivan Fredin alle: luihuisten jahtaajien syöksähtäessä Frediä kohti tämä yksinkertaisesti tiputti sen sormistaan suoraan Lilyn odottaville käsivarsille. James katseli ihaillen, kuinka hänen sisarensa voimakas ja vikkelä syöttö sai kaadon sujahtamaan suoraan keskimmäisen renkaan lävitse.
   ”Rohkelikko johtaa 30-0!” kuului selostajan innostunut ääni. James epäili tämän olevan Rohkelikko. ”Rohkelikon kapteeni Lily Potter tekee kolmannen maalinsa!”
   ”Hyvä Lily!” Ava kannusti Jamesin takaa. James äkkäsi katsomon väenpaljouden joukossa istuvan siron hahmon, jolla oli lyhyt musta tukka ja hän ampaisi kohti Roxannen valloittamaa katsomoa. James ei aluksi edes tajunnut Shawnin ja Dominiquen istuvan Roxannen molemmilla puolilla, mutta oli tyytyväinen, kun näin oli. He laskeutuivat katsomoon ystäviensä luokse. Muutamat nuoret koripinkynsiläiset katsoivat heitä yllättyneinä ja hämmentyneinä.
   Shawn vilkaisi heitä paljonpuhuvasti. ”Että sillä tavalla. Ehditte sittenkin.”
   James vaihtoi Avan kanssa kiusoittelevan katseen. Ava puraisi huultaan tavalla, joka sai Jamesin toivomaan heidän olevan vieläkin kaksistaan makuuhuoneen hämärässä. Hän nielaisi, ravisteli päätään ja katsoi Shawnia nenäkkäästi.
   ”Totta kai ehdimme”, James vastasi pojalle istuutuessaan Roxannen taakse ja auttaessa Avan istumaan viereensä. Avan liikehdintä oli nykyään melkoista lyllerrystä, vaikka ei James ollut sitä uskaltanut ihan sellaiseksi kuvaillakaan Avan kuullen.
   ”Emme kai me tätä jättäisi näkemättä”, Ava lisäsi silmäänsä iskien Shawnille, joka pyöräytti silmiään.
   ”Lily on ihan mieletön!” Dominique hihkui ja James muisti serkkunsa olevan kiihkeäsieluinen huispaaja. ”En ole nähnyt vuosiin hänen pelaavan, tämä on ihan mahtavaa!”
   James kumartui nojaamaan Roxannen olkapäähän. ”Oletko nähnyt unta siitä että joku kolauttaisi ryhmyllä Lilyä päähän?”
   Roxanne vilkaisi häntä kuin hän olisi juuri lukenut tämän ajatukset. ”En unta, mutta mielikuvia kyllä. Kuinka niin?”
   ”Shawn ja minä toivomme sitä kovasti.”
   ”Mitä hän on teille tehnyt?”
   Shwan naurahti epähuvittuneena kovaan ääneen.
   James virnisti. ”Mitä hän ei olisi tehnyt?”
   ”Maalia vähään aikaan!” Dominique rääkäisi melkein pettyneenä. ”Näytä niille, Lils!”
   James vilkaisi sisartaan, joka jahtasi juuri kaatoa kantavaa kaappikellon kokoista, ruskeahiuksista luihuista. Kaappikello heitti kaadon kohti Hugon vartioimia maalisalkoja.
   ”Rohkelikon pitäjä Weasley torjuu Baruskin syötön ja kaato toisella Rohkelikon Weasleyllä – Potter ja Peeks perässä – mahtava kuoleman kärjen muodostelma! Rohkelikko on selkeästi panostanut yhteispeliin tänä vuonna, mieletöntä taktiikkapeliä! Rohkelikko on tulessa!”
   James hurrasi muiden mukana rohkelikkojahtaajien viilettäessä heidän ohitseen peräänantamattomalla voimalla. Jamesin oli pakko myöntää hänen siskonsa todella tuntevan huispauksen ja lentämisen salat kieroutuneen hyvin. Lily oli ovela pelaaja ja vieläkin ovelampi kapteeni: tyttö oli asettanut pelaajansa juuri oikeisiin kulmiin ja kohtiin niin, että rohkelikot pyörittivät peliä täysin eivätkä luihuiset mahtaneet sille mitään.
   Roxanne naksautti kieltään ja James keskitti jälleen huomionsa tyttöön. Hänen olisi tehnyt mieli kaapata tyttö syliinsä ja viedä jonnekin syrjäiseen paikkaan, jottei tämän luihu poikaystävä olisi koskaan löytänyt tätä. Uutiset Jacobin omituisista puuhista Tylyahon puhvelinhajuisessa Rome-suvun talossa olivat saaneet Jamesin kiukkuisen ahdistuneeksi ja lohkaisseet ikävän palasen hänen onnestaan ja huolettomuudestaan. Kalvava epäilys tulevaisuudesta ahdisti toisinaan hänen sydäntään niin, että oli vaikea hengittää.
   James kuitenkin jokseenkin oletti Roxannen nauravan sylki roiskuen vasten hänen kasvojaan, jos hän mainitsisi sanallakaan mitään epäilyttävää Jacobista. Mutta eikö hänen kuitenkin olisi pitänyt edes yrittää?
Ehkä… Tai sitten Roxannen kanssa olisi oltava ovelampi. Tämä ei koskaan suostuisi uskomaan pahaa sanaa kenestäkään läheisestään: Roxanne ei yksinkertaisesti toiminut sillä tavalla. Tytöllä oli liian uskollinen sydän siihen.
   Jostakin syystä Roxannen sydämen kauneuden ajattelu sai Jamesin kiusaantuneeksi. Hän ravisteli itseään henkisesti ja kumartui jälleen Roxannen puoleen. ”Miten hurisee?”
   Roxanne vilkaisi häntä kummastuneena. ”Ihan okei. Kuinka itselläsi?”
   ”Mainiosti. Miksi sinulla on räkää tukassa?”
”Jouduin keskelle räkää syöksevää lehmälaumaa.”
”Okei. Vieläkö tapailet liero-luiruasi?”
   Roxanne tuhahti. ”Tarkoitatko Jakea?”
   ”Vieläkö tapailet sitä luirua?”   
   ”Miksi se sinua kiinnostaa?”
   ”Olen omituisella tavalla utelias läheisteni seuraelämää kohtaan.”
   ”Puhuva apina sinä olet jos jotakin. Jacobilla ja minulla on kaikki hyvin.”
   James mulkaisi Roxannea, joka irvisti kummastuneena takaisin. ”Mikä sinua vaivaa?”
   ”Eikö Jacobin käyöksessä ole sinun mielestäsi mitään luihua?”
   ”On, ja paljonkin.”
   ”Niin, kuten esimerkiksi sinun murhaussuunnitelmasi”, James tokaisi ivallisesti.
   Roxanne tuhahti. ”Älä sinäkin aloita tuota hölmöä laulua.”
   ”Katso, James!” Ava hihkui ja puristi hänen kättään. James näki Fredin ja Lilyn heittelevän katoa toisilleen vapautuneen rennosti kaikkien pelaajien yllä luihuisten jahtaajien yrittäessä turhaan napata sitä. James hörähti nauruun.
   ”He kukkoilevat”, Dominique nauroi.
   ”Lils on huomionkipeä ja ovela pikku torakka”, James kehui kaikesta sydämestään. Lily ja Fred viskelivät kaatoa toisilleen siihen malliin, että pian rohkelikot johtivat ottelua 160-40.
   ”Kaduttaako?” James huikkasi Shawnille ja muksautti tätä olkapäähän. Shawn mulkaisi häntä.
   ”Mikä?”
   ”Että jätit siskoni.”
   ”Ehkä.”
   ”Ei!” James parahti ja loikkasi kiinni Shawnin valtaviin hartioihin. Joka puolelta kuului Rohkelikon kannustushuutoja: Rohkelikko oli tehnyt jälleen maalin. ”Et tee tätä minulle! Et taas! Juuri kun kaikki oli niin hyvin!”
   ”James, hillitse itsesi!” Dominique parahti ja kavahti kauemmaksi. ”Käyttäydyt kuin vajaaälyinen lapsi.”
   ”Sitähän hän onkin”, Shawn tokaisi kuivasti ja katseli tiiviisti taivaalle.
   James ei välittänyt ystäviensä ilkeistä sanoista vaan tuijotti kiukkuisesti Shawnin niskaa ja yritti kääntää tämän päätä niin, että he olisivat kasvokkain. ”Sinun on triplasti parempi ilman siskoani, naistennaurattajalimamies! Sinkkuilu sopii sinulle paljon paremmin!”   
”James”, Ava puuskahti ja nyki häntä takaisin istumaan. ”Anna olla.”
   James vilkaisi tyttöystäväänsä kummeksuen. ”Miksi?”
   ”Ei se ole sinun asiasi.”
   ”Niin, James”, Shawn sanoi painokkaasti.
   James pyöräytti silmiään. ”Noin te aina sanotte.”
   ”Ehkä voisit joskus kuunnella meitä.”
   James tuhahti ja keskittyi katsomaan peliä. Luihuiset näyttivät voipuneilta ja kireiltä, rohkelikot näyttivät riemukkailta ja ylpeiltä. Samassa Gabriella syöksyi hurjaa vauhtia alas ja James näki kultaisen kimalluksen lähellä lumista, vihertävää nurmikkoa.
   Myös Luihuisten etsijä oli nähnyt siepin, nyt molemmat kirmasivat kiihkeästi kohti tuota kultaista palkintoa koko stadionin pidätellessä henkeään –
   James haukkoi henkeään Luihuisten etsijän napatessa siepin suoraan Gabriellan nenän edestä –
”Merlinin sisarien irstaat iltatoimet!” hän rääkyi rohkelikkojen voihkiessa ja huutaessa pettyneinä ja järkyttyneinä ympäriinsä. ”Kautta itkevien hevoskotkien joulutanssien! Miten tällaista voi tapahtua?”
   ”Lillero raivostuu!” Roxanne hihkaisi ilahtuneena, eikä välittänyt muiden mulkoilusta.
   Lily todellakin näytti raivostuneelta. Siskon pisamaiset ja hiestä kiiltelevät kasvot, jotka vain hetki sitten olivat loistaneet ylpeyttä ja tyytyväisyyttä, olivat raivosta kiristyneet ja sinisten silmien murhaava katse oli kohdistunut suoraan Gabriellaan, kun tämä laskeutui luudallaan kohti maata. Gabriella näytti lyödyltä ja roikotti päätään surkeana. James näki Hugon ja Fredin viilettävän salamana Lilyn perään.
   ”Mistä lyödään vetoa, että Lils kiroaa Gabyn?” Dominique kysäisi kevyesti.
   ”Ennemminkin tunkee luudanvarren johonkin vähemmän imartelevaan, ahtaaseen paikkaan”, Roxanne mumisi ja yritti venyttää päätään niin, että näkisi mitä huispauskentällä tapahtui.
   Lily oli lentänyt Gabriellan eteen ja sätti tätä nyt kehonkielestä päätellen oikein olan takaa. Hugo laskeutui Gabriellan viereen ja näytti tunkeutuvan tyttöjen väliin sovittelevasti, kädet ylhäällä.
   ”Että sellainen peli!” Shawn huudahti ja vaikutti kumman riemastuneelta. James kohotti kulmiaan ystävälleen.
   ”Onko sinusta jotenkin hienoa, että luihuinen voitti?”
   ”Ei, mutta minusta on hienoa, että Lily hävisi.”
   Roxanne nosti kätensä ilmaan ja Shawn läiskäisi sitä niin, että kajahti. Ava nauroi.
   ”Te olette hassuja.”
   Roxanne ja Shawn virnistelivät toisilleen.
   ”Lähdetäänkö Tylyahopäiville? Siellä on tänään kevätmarkkinat”, Dominique ehdotti. ”Otetaan Lillero mukaan niin ehkä hän vähän piristyy.”
   ”Piristyy?” Roxanne toisti inhoavasti. ”Tainnuttaa hänet pitäisi. Hän on tämän pelin takia tulesta ja kiukusta kihisevä ainakin viikon.”
   Samassa Roxanne haukkoi henkeään ja valahti takaisin penkilleen istumaan aivan kuin tämän jalat eivät olisi yhtäkkiä kantaneetkaan. James valahti serkkunsa viereen ja tuijotti tämän ahdistuneita kasvoja. Roxanne huohotti silmät suljettuina aivan kuin olisi nähnyt jotakin järkyttävää.
   James tarttui tytön olkapäihin. ”Rox!”
   Roxanne avasi silmänsä ja James haukkoi henkeään – hetken aikaa Roxannen silmät kiiluivat vitivalkoisina ja hohkasivat kummaa, kirkasta valoa. Sitten ne palautuivat takaisin ruskeiksi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
   ”Mitä hittoa tuo oli?” James puuskahti järkyttyneenä.
   Roxanne tärisi. ”Jamie, minua pelottaa.”
   Jamesin kädet tytön olkapäillä kiristivät otettaan kuin automaattisesti. ”Mikä?”
   ”Sinulle tapahtuu jotakin”, Roxanne puuskahti itkuisella äänellä. ”Näen tuota näkyä jatkuvasti. Sinä huutamassa ja kätesi ovat ihan veressä ja sinulla on jokin niin hätänä, ettei kukaan voi auttaa – ”
   Jamesin kurkkua kuristi. ”Ei minulle mitään tapahdu.”
   Roxanne päästi kummallisen, tuskastuneen ja ahdistuneen äännähdyksen, tarrasi hänen takinkauluksiinsa, kiskaisi hänet itseensä kiinni ja hautasi kasvonsa hänen rintaansa vasten kuin olisi halunnut piiloutua hänen ihonsa sisälle. James silitti tytön hiuksia ja katsoi Avaa tämän olan ylitse. Ava näytti säikähtäneeltä ja katsoi Roxannen surullista olemusta huolestuneena.
   ”Minä rakastan sinua”, James muotoili sanat huulillaan ja ojensi roxannettoman kätensä kohti Avaa. Ava hymyili, tarttui hänen käteensä ja huolenrypyt katosivat tämän kasvoilta.
   ”Minäkin rakastan sinua.”

*

Tylyaho oli täynnä kaikennäköisiä ja kokoisia mammeleita, jotka olivat tulleet tutkimaan markkinoiden antia. Päivä oli ankean harmaa, eikä kevätaurinko päässyt valaisemaan sitä paksun pilvipeitteen välistä. Roxanne oli melkoisen varma niskanivelensä löystyvän pysyvästi kaikesta siitä pään kääntelemisestä. Hänen koko vartalonsa tärisi kauttaaltaan koko ajan aivan kuin se olisi odottanut uutta väkivaltaista näkyhyökkäystä.
   Näyt olivat perseestä, siihen lopputulokseen hän oli tullut. Näky tuskaa karjuvasta Jamesista oli kiusannut hänen verkkokalvojaan jo monen viikon ajan eikä Roxanne saanut karistettua pois tunnetta, että jotakin todella ikävää oli tapahtumassa.
   ”Rox? Kaikki ok?” James katsoi häntä huolestuneena. Poika käveli Avan ja Shawnin välissä eteenpäin mammoja täynnä olevalla tiellä. Lily motkotti Fredille, Hugolle ja Gabriellalle pelistä heidän edellään niin kovaan ääneen, että jokainen markkinoilla oleva olisi saattanut halutessaan kuulla, mitä mieltä Lily Potter oli huispauskauden päätöspelistä. Gabriella vaikutti masentuneelta, Lily taas huokui ympärilleen turhautunutta raivoa.
   ”Kaikki ok”, Roxanne huijasi Jamesia. ”Naama eteenpäin ja nauti markkinahulinasta.”
   James tuhahti, mutta ruskeiden silmien katse söi hänen kasvojaan nälkäisen huolestuneena.
   ”Älä jaksa”, Roxanne tokaisi pojalle. James avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta jähmettyi yhtäkkiä ja tuijotti jonnekin Roxannen olan ylitse.
   Roxanne käännähti salamannopeasti ympäri valmiina kohtaamaan nälkäisen hevoskotkan tai sieluja vaanivan ankeuttajan, mutta ei nähnyt kuin innokkaita ja iloisia, markkinakojuja tonkivia vanhuksia ympärillään.
   ”Koira!” James rääkäisi. Heidän pieni seurueensa pysähtyi.
   ”Mitä?” Ava ihmetteli ja kääntyi katsomaan Jamesin tuijottamaan suuntaan.
   ”Mikä koira?” Shawnkin hämmästeli ja katseli korkeuksistaan markkinaväkeä. ”Ai Aqualine?”
   ”Miksi sinä kutsut Aqualinea koiraksi?” Ava närkästyi, mutta James teki kädellään vaientavia huiskimisliikkeitä.
   ”Minä näin Aqualinen tuolla! Hän tuijotti meitä ja irvisti minulle – se oli pelottavaa! Mihin se koira katosi? Minä aion kyllä – ”
   Roxanne tunsi väristysten kulkevan pitkin vartaloaan ja hänen vatsaansa kouri. Tässä se oli, jotakin ikävää oli aivan varmasti tapahtumassa, hän tunsi ja tiesi sen –
   Samassa jäntevät kädet tarrasivat häneen takaapäin ja Roxanne puhkesi hymyilemään, kun matala ääni kuiskasi hänen korvaansa: ”Mitä täällä tapahtuu?”
   Roxanne käännähti ympäri ja hautasi päänsä Jacobin syliin onnellisena siitä, että poika oli ilmestynyt paikalle. Samassa hän muisti Fredin olevan ihan lähellä ja hänen sydäntään kouri, hän pyörähti ympäri valmiina puolustamaan poikaystäväänsä, mutta Fred tuijotti Jacobia vähän matkan päästä kylmästi kasvoihin eikä tehnyt elettäkään, mikä oli paljastanut mahdolliset murhausaikeet. Jacob ei näyttänyt olevan moksiskaan.
   ”Mitä sinä täällä teet?” Roxanne sihahti Jacobille ja pyöräytti silmiään Fredin suuntaan. Jacob hymyili hänelle ja Roxanne tajusi pojassa olevan jotakin erilaista: tämä vaikutti iloiselta ja onnelliselta, aivan kuin jokin taakka tämän harteilta olisi juuri pudonnut pois.
   ”Minun oli löydettävä sinut. Minun täytyy kertoa sinulle jotakin.”
   ”Kertoa minulle mitä?”
   Jacob hymyili leveästi ja puristi hänen käsivarsiaan hellästi, mutta lujasti. ”Tule mukaani, niin näytän sinulle.”
   ”Sinä et muuten vie häntä minnekään”, James ärähti kovaan ääneen yhtäkkiä heidän takaansa.
   Jacob kohotti katseensa Jamesiin. ”Älä viitsi, apinapoika. Ei hänelle mitään minun kanssani tapahdu.”
   ”Enpä usko”, James tokaisi.
   Shawn risti kätensä puuskaan. Hugo veti Gabriellaa kädestä ja he tulivat seisomaan rinnatusten muiden kanssa. Lily irvisteli Jacobille. Ainoastaan Fred jäi taka-alalle.
   ”Oikeasti, kaverit, antakaa olla”, Roxanne puuskahti. Hän tiesi sydämessään, ettei Jacob koskaan tahtoisi hänelle mitään pahaa.
   ”Antakaa heidän mennä”, Fred tokaisi kovaan ääneen.
   Roxannen sydän muljahti.
   James tuijotti Frediä. ”Oletko hullu? Tuo hyypiö murhasi sinun tyttöystäväsi!”
   ”Jacob on luvannut sovittaa syntinsä, vai mitä Jacob?” Fred älähti.
   Jacobin ilme tuskin värähti. ”Sopimus on sopimus.”
   Roxanne tuijotti veljeään ja sitten Jacobia. ”Mitä täällä tapahtuu? Mikä sopimus? Mistä te puhutte?”
   ”Tule mukaani, niin selitän.”
   Roxanne nyökkäsi, hämmentyneenä, mutta luottavaisena, katsoen tiiviisti Jacobin vaaleanvihreisiin silmiin. Lily tarrasi hänen viittaansa. ”Rox, kuuntele minua – ”
   ”Niin kuin sinä aina kuuntelit minua?” Roxanne tuhahti. Lily ärsytti häntä.
   ”Rox – tuo suunnittelee jotakin ikävää – ”
   ”Pidä sinä vain huoli omista limanuljaskoistasi. Huhu kiertää, että sinä olet vehtaillut Lucas Romen kanssa –
   Shawnin ilme Lilyn takana kiristyi. Lily tuhahti.
   ”Ei se nyt liity mitenkään tähän – ”
   ”Tarkoitan vain sitä, että pidä sinä nokkava pieni hyppyrinenäsi pois minun rakkauselämästäni ja keskity ihan vain omaasi – ”
   ”Missä Ava on?” James tokaisi yhtäkkiä kovaan ääneen ja pyöri vinhasti ympäri. ”Mitä hittoa? Mihin hän meni?”
   Avaa ei tosissaan näkynyt missään. Heidän pieni joukkionsa oli kasautunut keskelle toria, jossa oli joka puolella myyntikojuja ja markkinaväkeä. Avan kinuskista hiuspaljoutta ei näkynyt missään lähettyviltä. Jostakin torin laidalta kuului iloista laulua ja musiikkia.
   James alkoi hengittää raskaasti kuin vihainen sonni. ”Se koira.”
   ”Eihän Aqualine olisi voinut saada Avaa katoamaan – ” Lily aloitti, mutta James huitoi sisarensa hiljaiseksi kädellään.
   ”Ihan varmasti! Se koira irvisteli minulle tuolla vain hetki sitten ja hyvin pahaa enteilevään sävyyn! Missä helvetissä Ava on?”
   ”Etsitään hänet”, Shawn tokaisi ja kiskaisi Dominiquen kädestä mukaansa. Hugo, Fred ja Gabriella lähtivät toiseen suuntaan ja Lily ja James tunkeutuivat syvemmälle torille ihmisten välistä.
   Jacob ja Roxanne lähtivät eri suuntaan kuin muut ja pitelivät toisiaan kädestä kiinni ja vaikka huoli Avasta kuristi Roxannen kurkkua, hän pani merkille Jacobin olemuksen keveyden. ”Mitä ihmettä sinulle on tapahtunut?”
   Jacob hymyili ja tämän silmät sädehtivät. ”Ratkaisin meidän ongelmamme.”
   ”Onko meillä ollut jokin ongelma?” Roxanne ihmetteli.
   ”En halua puhua tästä täällä – etsitään Ava ja mennään sitten jonnekin – ”
   Mutta Avaa ei löytynyt mistään. He palasivat torille, missä James tärisi järkytyksestä ja tämän silmät pyörivät päässä kuin mielipuolella. Lily piteli veljeään käsivarsista ja yritti selkeästi puhua tälle järkeä. Jacob ja Roxanne menivät sisarusten luokse.
   ”Se koira on tekemässä minihirviölle jotakin. Ihan varmasti. Jotakin tapahtuu. Minä tunnen sen. Minä tapan sen hurtan, olisi pitänyt tappaa se jo aikapäiviä sitten, ihan alussa – ” Jamesin puhe kuulosti sekavalta ja vauhkolta.
   Roxanne tunsi, kuinka hänen mielensä tyhjentyi ja Tylyahon tilanne katosi hänen tietoisuudestaan – tilalle nousi kuva turkoosina hohkaavasta luolasta, kinuskinväriset silmät olivat täynnä kyyneleitä, Ava haukkoi henkeään, hopeinen välähdys, James huutamassa, punaista joka puolella – ”
   ”ROX!”
   Roxanne hätkähti irti näystään ja lennähti takaisin Tylyahon torille. Jacobin kädet puristivat häntä tiukasti, pitivät häntä pystyssä –
   James tuijotti häntä ja serkun kasvot olivat jännittyneet ja jäykät. ”Mitä?”
   ”Näin turkoosin luolan. Ja Avan”, Roxanne sai kuiskattua.
   ”Turkoosin luolan -?” Jacob aloitti.
   ”Se on merenneitoluola!” Lily huudahti.
   Lily oli tuskin saanut sanoja ulos suustaan, kun James kiskaisi luutansa kainalostaan, kurotti tarttumaan Roxannen käteen ja kiskaisi tämän irti Jacobista. Sanaakaan sanomatta ja vähän kovakouraisesti James nosti Roxannen eteensä luudalle ja ponkaisi hurjalla voimalla märästä, mutaisesta maasta vauhtia.
   ”Menkää hakemaan apua!” James karjui Lilylle ja Jacobille.
   ”Jamie!” Roxanne kiljui. ”Miksi sinä minut kaappasit?”
   ”En luota siihen lieroon – en suostu siihen, että sinutkin viedään minulta –    Roxannen sydän lepatti. James oli kerta kaikkiaan apinoista apinoin. Huoli Avasta tärisytti hänen aivojaan samaan aikaan, kun tuuli tuntui repivän hänen ihoaan irti: hän ei ollut koskaan lentänyt luudalla niin lujaa, James lensi Tylyahosta kohti Kiellettyä Metsää salamannopealla vauhdilla.
   ”Hän ei ehdi tehdä mitään, mitään ei tapahdu, meistä tulee onnellisia perunahirviön vanhempia, meistä tulee onnellinen ja ihanin perhe – ” Roxanne kuuli Jamesin mutisevan hurjana viuhtovaa tuulta vasten. Mielikuva tuskaa huutavasta Jamesista poltti Roxannea jälleen, tärisytti häntä kauttaaltaan… hän kuuli takaansa huutoa ja näki Lilyn ja Jacobin lentävän luudalla heidän perässään.
   ”Lils ja Jake ovat perässämme.”
   Jamesin rinnasta kuului kiukkuista murinaa.
   Kielletty Metsä oli vain yhtä vihreää välähdystä heidän allaan, kun James kiisi kohti metsän keskustaa itsekseen muristen. Roxanne pelkäsi, mitä he löytäisivät merenneitoluolasta ja mitä oli tapahtumassa, hän ei halunnut nähdä, ei halunnut Jamesin joutuvan näkemään…
   Tuuleen sekoittui jotakin – tyttöjen kimakoita, kovia, säikähtäneitä ääniä – vähän kauempana edessä metsän keskellä näkyi tummana kohoava valtava kivenmurikka, jonka kattoaukosta hohkasi turkoosina loistavaa valoa. Tyttöjen kovat ja kimakat äänet tulivat kuitenkin jostakin lähempää.
   ”He ovat tuolla alhaalla”, James kähähti karhealla äänellä.
   Roxanne kietoi kätensä taakseen, Jamesin ympärille. ”Jamie…”
   James puristi Roxannea tiukasti itseään vasten kuin keräten voimaa suunnatessaan Tulisalaman kohti maata. Roxanne käänsi päänsä ja näki Jacobin ja Lilynkin laskeutuvan alemmaksi…
   Päivä oli muutenkin harmaa, mutta puiden alapuolella oli vielä harmaampaa ja ankeampaa. Roxanne räpytteli silmiään, oli vaikea totuttautua yhtäkkiä niin pimeään. Jostakin läheltä kuului itkua.
   James veti syvään henkeä ja Roxanne läimäytti kätensä serkkunsa suulle estääkseen tätä huutamasta. ”Shh! Ihan hiljaa!”
   James vilkaisi häntä kopeasti silmäkulmastaan. Roxanne kohautti olkiaan takaisin. ”Teille ei selkeästikään ole opetettu vakoilemistaitoja Auroriassa.”
   ”Anteeksi, jos ninjataitoni eivät ole nyt terävimmillään”, James tokaisi takaisin ja lähti tarpomaan oksia ja puskia pois tieltään työnnellen eteenpäin vetäen Roxannen mukaansa. Roxanne räpytteli silmiään kohti puiden oksien peittämää taivasta – Jacobia ja Lilyä ei näkynyt.
   Edestäpäin kuului kovaäänistä tytön itkua. Roxanne tunsi Jamesin tärisevän ja heidän yhteen liitetyt kätensä hikoilivat ja liukastelivat toisiaan vasten. Yhtäkkiä Roxanne meinasi kompuroida johonkin paksuun keppiin – James tarrasi hänestä kiinni ja piti häntä pystyssä. Roxanne tajusi kompastuneensa katkenneeseen luudanvarteen. Heidän takaansa kuului kahinaa ja Lily ja Jacob rämpivät metsän keskeltä heidän luokseen. James tuskin vilkaisi heitä.
   ”He ovat tuolla”, James mutisi ja osoitti eteenpäin. ”Mennään – ”
   ”Vauhtia! Sinusta on tullut kömpelö”, kuului kimakka, jännittynyt ääni Jamesin osoittamasta suunnasta. James jäykistyi.
   ”Aqua – pyydän – lopeta tämä mitä ikinä suunnitteletkaan – ” Avan ääni oli anova.
   ”Nopeasti nyt – ”
   ”TAINNUTU!” Punainen valo välähti ja yhtäkkiä Lily valahti maahan. James, Jacob ja Roxanne kohottivat sauvansa, metsän pimeydestä kuului kahinaa ja taas punainen valo välähti – Jacob valahti veltoksi –
   James kiskaisi Roxannen mukaansa ja lähti matalana juosten rämpimään kohti Avan ja Aqualinen edestä kuuluvia ääniä, mutta metsän pimeydestä syöksyvä tainnutusloitsu teilasi Jamesin ja poika mätkähti maahan raajat levällään –
   Roxannen kurkusta karkasi säikähtänyt kiljahdus. Metsä oli aavemaisen pimeä ja jossakin joku vaani häntä – Avan itku kuului lähempää –
   ”Tämähän meni paremmin kuin hyvin”, kuului tuttu ääni ja lehtien kahinaa, kun kurvikas ja lyhyt hahmo tarpoi Roxannen hämärään näköpiiriin metsän pimeydestä. Roxanne osoitti tärisevällä kädellään taikasauvaansa puristaen tulijaa, mutta se lennähti hänen kädestään kurvikkaan hahmon odottaviin käsiin. Roxanne tajusi tuijottavansa magia-Meganin pyntättyihin ja kireisiin kasvoihin.
   ”Sinä! Mitä hittoa sinä täällä pusikossa oikein tainnuttelet ihmisiä?” Roxanne säikähti.
   Megan puhkesi nauruun. ”Minulla ja Aqualinella on yhteisiä projekteja.”
   Roxannen vatsaa etoi. Hän toivoi Jamesin, Lilyn ja Jacobin herpaantuvan kuin ihmeen kaupalla tajuttomuustiloistaan. ”Mitä projekteja?”
   ”Voi, näet ihan kohta.”
   Roxanne tajusi Jacobin velton ruumiin roikkuvan Meganin takana. ”Mitä hittoa täällä tapahtuu? Oletteko te seonneet?”
   Megan nauroi. Roxannen takaa kuului kahinaa. ”Onko kaikki ok?”
   Aqualine roikotti valtavamahaista Avaa käsipuolessaan. Ava näytti kauhistuneelta ja tuijotti Roxannea silmiin pelokkaana. Roxannen olisi tehnyt mieli juosta tytön luokse ja ottaa tämä syleilyynsä, mutta arveli Meganin ja Aqualinen tappavan hänet silmänräpäyksessä, jos hän sellaista yrittäisi.
   ”Te lesbiaanit olette todella pimahtaneet lopullisesti”, Roxanne päräytti kovaan ääneen.
   Hänen yllätyksekseen Megan ja Aqualine nauroivat, mutteivät vaivautuneet kommentoimaan asiaa. Tytöt katsoivat toisiaan.
   ”Onko kaikki valmista?” Megan kysyi Aqualinelta.
   ”On. Hoiditko sinä sen apinan?”
   ”Jep, ja punapää-pikkusiskon myös.”
   ”Hyvä. Mennään sitten.”
   Aqualine työnsi tärisevää Avaa eteenpäin ja Megan tökkäsi Roxannea ristiselkään kuin käskien häntä liikkumaan. Jacobin tajuton ruumis leijui heidän takanaan aavemaisesti ja Roxannen mieleen muistui heidän retkensä Venäjälle ja Dumstrangiin. Muisto sai jostakin syystä kyyneleet hänen silmiinsä. Mitä jos nämä hullut lesbiaanit olivat päättäneet uhrata heidät jollekin pirulle tai demonille tai jopa Saatanalle? Oliko lesbiaaneilla oma Saatanansa?
   Ava itki hysteerisesti ja Aqualine käski tätä lopettamaan. Roxannesta tuntui siltä kuin Avan hätä olisi sykkinyt hänen sydämessään ja häntä raivostutti. Ava oli viimeisillään raskaana ja nämä lesbiaanit pakottivat tytön rämpimään pimeässä metikössä! Eihän se nyt ollut oikein millään tavalla! Minkä himputin takia James ja Lily olivat antautuneet tainnutettaviksi? Ei Roxanne saisi yksinään pelastettua Avaa näiden mielipuolisten lesbojen kynsistä.
   He saapuivat valtavan kivenmörikän luokse. Ava nyyhkytti. ”Aqualine, anna minun mennä. Älä tee tätä.”
Tiesikö Ava, mitä Aqualine suunnitteli?
   ”Sinä tiedät haluavasi tätä itsekin”, Aqualine tokaisi kylmästi ja tönäisi Avan ahtaaseen koloon, josta pääsi luolaan sisälle. Avan itku sai veren kohisemaan Roxannen korvissa.
   He kompuroivat kivikolosta turkoosina hohkaavaan luolaan. Suuri turkoosi allas lainehti odottavasti kostean luolan keskellä. Harmaa taivas aaltoili luolan katon aukossa synkkänä.
   Megan tönäisi Roxannen luolan kostealle kivilattialle. Aqualine työnsi Avan lattialle hänen viereensä ja Roxanne yritti ottaa tytön vastaan niin, ettei tämä olisi valtavine mahoineen loukannut itseään. Roxanne kietoi kätensä Avan ympärille Meganin ohjatessa Jacobin velton ruumiin kivelle makaamaan. Aqualine asteli luolan seinustalle ja näytti näpertelevän jotakin selkä heihin päin käännettynä, mutisten itsekseen jotakin kummaa. Turkoosi vesi liplatti hassun kovalla äänellä kosteaa kiveä vasten.
   ”Mitä täällä tapahtuu?” Roxanne mumisi Avalle, joka tärisi itkusta, eikä saanut sanaa suustaan. Megan kääntyi hymyilemään punaisilla, paksuilla huulillaan Roxannelle.
   ”Olen odottanut tätä niin kauan. Vihdoin Jacobista tulee minun.”
   Roxanne naurahti. ”Jos sinä et saa miehiä kuin tainnuttamalla heidät, niin ehkä sinun olisi sittenkin parempi pysytellä tyttömeiningeissä.”
   ”Sinä olet aika hauska. Harmi, että sinun on kuoltava.” Megan vaikutti melkein aidosti olevansa pahoillaan. Roxannen sydäntä kouri.
   ”Aneeksi, mutten ihan ymmärrä”, hän sanoi kohteliaasti. ”Miksi minun on kuoltava?”
   ”Voimat, joilla toimme Jacobin takaisin, vaativat veronsa ja sinä olet vero hänen elämästään. Kuolema ottaa hengen hengestä. Olet tehnyt hidasta kuolemaa koko ajan, etkö ole tuntenut sitä? Jacob on imenyt sinusta elinvoimaa, luuletko että hän muuten olisi sinun kanssasi ollut? Hänen oli pakko pysytellä lähellä sinua, imeäkseen sinusta voimaa niin, että ylösnousemusmanaus täyttyisi. Sinun täytyy kuolla, jotta hän voi pysyä elossa.”
   Roxannen aivot löivät tyhjää. ”Jos minä kuolen muutenkin, miksi olette järjestäneet tällaisen aavemaisen seremonian?”
   ”Aqualla on projekti, johon hän tarvitsee kuolemasta purkautuvia voimia.” Megan virnisti ilahtuneena Aquan selälle. ”Päätimme yhdistää suunnitelmamme.”
   ”Aqua aikoo muuttaa minut merenneidoksi”, Ava hönkäisi itkunsa välistä.
   ”Öö – hän mitä - ?”
   Samassa Aqualine käännähti niin, että he saattoivat nähdä mitä tämä oli luolan seinustalla hivellyt. Tytöllä oli siroissa käsissään valtava, hopeinen puukko. Aqualine näytti mielenvikaiselta turkoosin valon hohteessa, hullun kiilto silmissään ja tyytyväinen hymy huulillaan. ”Niin. Kaikki on valmiina. Muodonmuutosloitsut ovat valmiina. Enää minun on vain otettava sen apinan siittämä otus pois sinusta.”
   Ava tärisi ja tämän suusta pääsi kauhistunut hengähdys. Roxanne tunsi hurjaa halua purskahtaa nauruun, eikä oikein itsekään ymmärtänyt miksi, sillä hän ei ollut koskaan ollut yhtä peloissaan.
   Megan oli sulkenut silmänsä ja mutisi jotakin matalalla äänellä. Tytön hiukset hulmusivat, vaikkei luolassa tuullut ollenkaan. Roxanne saattoi tuntea taian ihollaan.
   Aqualine alkoi astella lähemmäksi heitä. Roxanne työnsi Avan selkänsä taakse. ”Pysy kaukana hänestä, kahjo lesbiaani!”
   ”Hän on minun”, Aqualine mumisi silmät kiiluen. Ava itki mielipuolisesti.
   JAMES! JAMES! JAMES! JAMES! JAMES! JAMES! JAMES! Roxanne huusi päänsä sisällä, tuntien mielettömän purkauksen räjähtävän ulos ihostaan, sielunsa silmillä hän näki Jamesin avaavan täyteläisen ruskeat silmänsä, kauhuissaan henkeä haukkoen –
   Roxanne tajusi lentävänsä yhtäkkiä ilman halki sivuun Aqualinen kumartuessa kauhusta kiljuvan Avan luokse. Roxanne kolautti päänsä ikävästi seinän kiveen ja luola sumentui hänen silmissään – hopeinen välähdys – kauheaa, kimeää huutoa –
   ”EI! EI!” Meganin ääni oli järkyttynyt, kun tämä huusi ääneen. ”EI! Jokin on vialla!”
   Sumein, kyyneleisin silmin Roxanne yritti nähdä mitä tapahtui, hänen päänsä ei totellut, ihan kuin se olisi ollut muutaman näkymättömän ryhmyn ahdisteltavana - inhottava jomotus sai kaiken pimenemään ja taas hälvenemään…
   Jacobin rinnassa loisti valkoisena ja kaikissa mahdollisissa väreissä sykkivä valo, joka valaisi turkoosin luolan kauttaaltaan loistollaan. Valossa oli jotakin hyvin kaunista ja lohduttavaa. Sokaiseva, kirkas välähdys näytti räjähtävän ja sitten sammui yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin. Hetken aikaa oli täysin hiljaista ja pimeää.
   ”Ei, ei!” Megan alkoi huutaa ja itkeä. ”EIIIIII!”
   Roxanne tunsi sydämensä täyttyvän kylmyydestä ja hän tiesi mitä oli tapahtunut, muttei voinut uskoa sitä, ei halunnut uskoa… Jacob oli yhtäkkiä poissa, ja Ava oli ihan, ihan liian hiljaa –
   Samassa hän kuuli Jacobin äänen korvassaan. ”En minä ole poissa. Olen täällä.” Lämmin, lohduttava ja pelastava lämpö täytti Roxannen sydämen. ”Olen aina kanssasi. Nyt sinun on pelastettava Jamesin ja Avan vauva.”
   ”Ava…” Roxanne yritti keskittää sumean katseensa. Hän tunsi Jacobin vierellään ja tunsi myös äitinsä olevan lähellä, tunsi tämän rakkauden lämmön ja sen tuoman voiman. Aqualine näytti olevan yltä päältä veressä ja ähelsi ja puhisi, hopeinen veitsi välähteli, Ava makasi tämän vieressä elottomana –
   Roxanne lähti ryömimään heitä kohti yrittäen olla välittämättä päänsä pyörimisestä. Ei, hän ei voisi antaa Avalle tapahtua mitään, ei, James tarvitsi Avaa, heidän vauvansa tarvitsi heitä… Megan nyyhki ja itki kuin palosireeni Jacobin elottoman ruumiin päällä. Roxanne ryömi lähemmäs Avaa ja Aqualinea ja haukkoi henkeään nähdessään joka puolella vain verta, hänen kätensä sotkeutuivat siihen, liukastelivat siinä, Avan vatsa pulppusi punaista nestettä kuin suihkulähde –
   Samassa kuului raivostunutta karjuntaa ja Roxannen sydän täyttyi helpotuksesta hänen tunnistaessaan Jamesin äänen. James heittäytyi suoraan päin Aqualinea raivosta äristen ja kiilasi tämän pois Avan luota – hopeinen puukko lennähti vasten kivistä seinää kilisten. Roxanne liukasteli elottoman Avan luokse ja tietämättä laisinkaan, mitä voisi tehdä kaiken sen veripaljouden keskellä, hän työnsi kätensä Avan viilleltyyn vatsaan. Hänen tärisevät kätensä upposivat limaiseen pehmeyteen, verta ja jotakin muuta oli joka puolella ja jokin kova ja liikkumaton osui hänen käsiinsä. Roxanne nosti kylmän möykyn verenpaljouden keskeltä ja haukkoi henkeään – verinen, pieni ihmisotus näytti nukkuvan, eikä se hengittänyt –
   Roxanne haukkoi ilmaa kauhuissaan sisäänsä ja tunsi käsiensä yhtäkkiä lämpenevän – polttava lämpö syöksyi hänestä suoraan pieneen, veriseen ihmisotukseen hänen sylissään –
   Otuksen suusta kuului yhtäkkiä kimeää, kauhistunutta itkua ja Roxannen sydän tuntui räjähtävän helpotuksesta.
”Minihirviö”, hän mutisi ja aika tuntui pysähtyvän. Pieni verinen otus hänen käsissään itki lohduttomasti kuin olisi ollut suuressa hädässä. Roxannen oli vaikea hengittää, hän kiskaisi rohkelikkokuosisen kaulahuivin irti kaulastaan ja kietoi pienen, itkevän veriotuksen sen sisään ja sulki sitten otuksen syliinsä. Itku loppui ja muuttui säikähtäneeksi ulinaksi. Pieni otus avasi silmänsä ja Roxanne haukkoi jälleen henkeään kohdatessaan kinuskinväriset, mantelinmuotoiset silmät, jotka tuijottivat häntä suoraan silmiin aivan kuin minihirviö olisi tiennyt täsmälleen, kuka hän oli. Kutsumaton, polttava ja vyöryvä rakkaudenaalto räjähti Roxannen sisällä ja huumaava onnentunne, johon sekoittui mielenvikainen määrä huolta, täytti hänet kokonaan.
   Roxanne tajusi Jamesin huutavan. ”AVA! AVA!”
   Oli vaikea ymmärtää, mitä tapahtui. Roxanne puristi minihirviötä ja näki, kuinka Megan huusi Lilyn tainnuttaessa tämän jostakin luolan varjoista, hän näki kuinka Aqualine tömähti maahan violetissa välähdyksessä Jamesin syöksähtäessä liikkumattoman, verilammikossa makaavan Avan luokse.
   James tarttui Avaan ja ravisteli tätä. ”AVA!”
   Ava ulisi matalalla, hädin tuskin kuuluvalla äänellä. Hätä ja kauhu puristivat Jamesin kurkkua, kun hän yritti epätoivoisesti estää verta pulppuamasta rakkaansa vatsasta. Hänen kätensä muuttuivat kirkkaanpunaisiksi ja hänen koko vartalonsa tärisi kauhusta ja paniikista. Lily lysähti hänen vierelleen ja yritti parantaa taikasauvallaan Avan vuotavia haavoja –
   ”AVA!”
   Ava avasi silmänsä ja James haukkoi henkeään kohdatessaan kinuskinväriset, kyyneleiset silmät.
   ”James…”
   ”Älä jätä minua”, James rukoili ja painoi kasvonsa Avan kasvoja vasten. ”Pysy minun luonani. Minä pelastan sinut, minä pelastan sinut aina. Älä tee tätä minulle, jooko, älä tee tätä minulle…”
   ”Minä rakastan sinua…”
   ”Ei!” James puristi Avan kasvoja käsiensä väliin. ”Sinä et jätä minua!”
   Mutta Avan kinuskiset silmät näyttivät lasittuvan. ”Rakastan…”      Kylmyys täytti Jamesin sydämen –
   ”EI! EI! AVA!”
   Mutta Avan silmien katse sammui –
   ”EI!”
   ”James!” Lilyn ääni tunkeutui Jamesin tajuntaan. Siskon ääni oli kauhistunut, James käännähti ja näki Aqualinen lähestyvän –
   ”Minä pelastan hänet!” Aqualine huusi ja tämän taikasauvasta purskahti turkoosi valo, joka täytti koko huoneen. James sokaistui valon loisteesta, hän tärisi kauttaaltaan, eikä hänen päässään ollut ainoatakaan ajatusta, hän oli täysin tyhjä – Aqualinen mumiseva, matala ääni tuntui tulevan jostakin usvan takaa – James ei kyennyt liikkumaan, hänen vartalonsa oli kauhusta jähmettynyt, pysähtynyt, lamaantunut –
   Kuului hassu, vedenloiskahdusta muistuttava ääni, kun sokaiseva turkoosi valo näytti yhtäkkiä supistuvan ja sujahtavan sitten suoraan ensin Avan rintaan, sitten Aqualinen. Molemmat tytöt alkoivat loistaa turkoosia valoa ja jostakin alkoi kuulua kaunista, helisevää laulua, kuin rauhoittavaa musiikkia. Ava ja Aqualine nousivat hassusti ilmaan roikkumaan turkoosin valon pyörittäessä heitä – James tuijotti mitään ymmärtämättä, mitään tuntematta, tyhjä epäusko, suru ja kylmä raivo sisällään sykkien, kuinka hänen rakkaansa vartalo alkoi sädehtiä kultaista valoa ilmassa hänen yläpuolellaan.
Avan iho näytti silenevän ja punainen veri katosi, Avan silkkiset hiukset näyttivät lainehtivan ilmassa kultaisen kimalluksen tuulessa. James tuijotti näkyä täristen, Avan kauneus särki hänen sydämensä. Samassa tytön vartalo näytti räjähtävän ja valtava, turkoosina hohkaava pyrstö räjähti ulos Avasta kuin olisi ollut jossakin tämän ihon sisällä piilossa vain odottamassa tilaisuutta purskahtaa ulos. Sivusilmällään James näki Aqualinenkin vartalon pyörivän ilmassa ja räjähtävän, mutta hänen silmänsä näkivät vain Avan kauneuden.
Ava avasi kinuskinväriset silmänsä ja rakkaus räjähti Jamesissa, helpotus täytti hänen sydämensä ja Ava katsoi häntä suoraan silmiin, hymyili kuin enkeli –
Samassa kaunis, helisevä laulu kuului kovempaa ja turkoosi allas luolan keskellä oli yhtäkkiä täynnä siroja, kultaisena sädehtiviä käsiä – Avan ja Aqualinen ilmassa pyörivät hahmot alkoivat liikkua kohti allasta –
James ei pystynyt liikkumaan ja hänen rakkaansa kauneus sattui hänen silmiinsä, hänen sydämensä huusi kivusta samaan aikaan, kun hänen silmänsä söivät Avan hymyileviä, kultaisena sädehtiviä kasvoja –
Sirot, monet kädet ottivat Aqualinen ja Avan vastaan. Avan silmät olivat lukittautuneet Jamesin silmiin. Aqualine tuijotti häntä sinisillä, pistävillä silmillään Avan vierestä ja James sai hetkeksi irrotettua katseensa Avan kasvoista katsoakseen vihanaistaan vielä viimeisen kerran silmiin.
”Minähän sanoin sinulle”, Aqualine kähähti oudon laulavalla äänellä. ”Hän tulee aina olemaan minun.”
James ei voinut uskoa sitä, hän kurotti kättään kohti Avaa, tuijotti tämän kinuskisina hohkaavia silmiä, ymmärtämättä, tajuamatta, haluamatta uskoa – hän yritti liikkua kohti Avaa, mutta joku piteli häntä tiukasti aloillaan -
Aqualine oli jo kadonnut veden alle sirojen käsien vetämänä. Ava tuijotti Jamesia silmiin, hitaasti painuen kohti turkoosin veden pintaa – ja James kuuli Avan äänen tietämättä, oliko se vain muisto vai todellisuutta – maailma oli muuttunut hämyiseksi ja epätodelliseksi -
”Rakastan.”
 Kinuskiset hiukset levittäytyivät turkoosiin veteen ja mantelinmuotoiset silmät upposivat pinnan alle hehkuen Avalle niin ominaista itsepäistä, suloista ihmetystä.
Turkoosin veden pinta katkaisi katseen Avan ja Jamesin välillä ja James haukkoi henkeään, kun Ava katosi pinnan alle kokonaan. Kaunis, helisevä laulu kuului vielä hetken aikaa ja turkoosi valo leikitteli kostean luolan seinillä, ennen kuin laulu loppui ja oli täysin hiljaista.
James tajusi kätensä ojentuneen eteensä, kurottavan kohti Avaa, joka oli kadonnut turkoosin veden pimeyksiin. Hän laski kätensä alas ja hänen sydämensä räjähti kivusta ja tuskasta ja hän toivoi ensimmäistä kertaa elämässään kuolemaa. Hänen vartalonsa ei enää kantanut ja hän lysähti vasten veristä, kylmää ja kosteaa kalliota. Itku takertui hänen kurkkuunsa ja sydän tuntui ammottavalta aukolta rinnassa. Hän tajusi vain hämärästi Lilyn kietoutuneen hänen ympärilleen ja puristavan häntä sylissään.
”James…”
Lilyn ääni tuntui kuuluvan jostakin hyvin kaukaa. James ei välittänyt, ei tahtonut tietää. Hän toivoi Lilyn lähtevän ja jättävän hänet yksin. Hän oli menettänyt kaiken. Ihan kaiken. Ei ollut enää mitään jäljellä, eikä koskaan voisi ollakaan. Tässä se oli. Kaiken loppu. Ava oli poissa, eikä voisi koskaan tulla takaisin. Aqualine oli vienyt Avan häneltä, aivan niin kuin oli aina uhannutkin tekevänsä… Muistot Avasta pyörivät Jamesin päässä tuskaa huutaen, eikä hän voinut uskoa tytön todella olevan poissa, vasta tänä aamunahan he olivat halailleet ja pussailleet peiton alla yltiöpäisen onnellisina ja huolettomina, niin rakastuneina… puhuneet siitä, kuinka heistä tulisi onnellinen, ihanin perhe maailmassa… ja nyt se kaikki oli vain kadonnut turkoosin veden alle…
”James…” Roxannen ääni pääsi Jamesin tajuntaan paljon terävämmin kuin Lilyn. ”James.”
Mutta James ei kyennyt vastaamaan, vaikka

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) 50. osa 29.7.
« Vastaus #122 : Lokakuu 22, 2014, 09:49:15 »
vaikka olisi tahtonut. Hän haistoi Roxannen tutun kukkaistuoksun tytön tunkeutuessa hänen kylkeensä kiinni ja pakottaessa hänet nousemaan lyyhistyneestä asennostaan puoliksi istumaan. Roxanne tuntui lohduttavalta siinä, hänen sylissään.
”Jamie, täällä on joku kenet sinun pitäisi tavata.”
James räpytteli kyyneleisiä silmiään, ymmärtämättä mitä Roxanne tarkoitti. Roxanne ei tuntunut välittävän, vaan työnsi Jamesin syliin jonkin omituisentuntuisen, tiiviin mytyn. ”Tässä on sinun tyttäresi.”
Sanat porautuivat hyvin hitaasti Jamesin tajuntaan samaan aikaan, kun hän kohtasi keltaisen ja punaisen kankaan seasta tapittavan kinuskinvärisen silmäparin.
Rakkaus, joka häneen humahti salpasi hänen hengityksensä, syöksähti hänen vereensä ja pakahdutti hänen sydämensä. Hän olisi valahtanut maahan, ellei olisi jo lojunut kostealla kalliolla. Hän hukkui kinuskinväristen silmien ihmettelevään katseeseen ja tajusi, ettei mikään olisi koskaan enää niin kuin ennen. Tämä pieni olento hänen sylissään oli kauneinta, mitä hän koskaan oli nähnyt.
Yhtäkkiä kaikki muuttui.
Kaikki mitä James oli koskaan ollut, sanonut, tehnyt, kaikki mitä ikinä oli koskaan tapahtunut, katosi. Jäljelle jäi vain mantelinmuotoisten, kinuskisten silmien terävä katse, joka porautui suoraan syvälle Jamesin sydämeen. Elämän keskipiste siirtyi vain pienessä, sydämenlyönnin pituisessa hetkessä tuohon pieneen ihmisolentoon ja James tiesi, ettei koskaan rakastaisi tai pelkäisi mitään niin paljon kuin tätä pientä ihmistä sylissään.
Katsoessaan tyttärensä kinuskisia, ihmetteleviä silmiä James tajusi eläneensä vain tätä hetkeä varten, jotta saisi kokea tämän hetken. Tässä oli hänen tarkoituksensa, tässä oli kaikki se, minkä vuoksi hän oli koskaan elämässään taistellut ja tässä oli kaikki se, minkä vuoksi hän koskaan elämässään taistelisi tai eläisi. Tämä pieni olento oli vastaus kaikkeen, mitä hän ikinä koskaan oli etsinyt tai mitä hän ei ollut koskaan tiennyt edes etsivänsä. Tässä oli kaiken tarkoitus.
James tiesi, ettei koskaan elämässään tekisi mitään muuta kuin suojelisi tätä käsittämättömän kaunista, pientä olentoa. Hänen kätensä tärisivät ja hänen kurkkuaan kuristi, kun hän kuiskasi heiveröisellä äänellä: ”Sinä olet siis minun pieni hirviöni.”
Kinuskisilmäinen otus päästi hassun, kimeän äänen, aivan kuin olisi vastannut hänelle. James ei ollut koskaan kuullut mitään suloisempaa. Pienen otuksen katse pysyi Jamesin silmissä aivan kuin se olisi kertonut hänelle tuntevansa hänet ja rakastavan häntä takaisin.
James painoi otsansa vasten minihirviön pikkuruista otsaa. ”Aina ja ikuisesti ja vähän vielä sen jälkeenkin... sinä olet minun, ja minä olen sinun.”


52. Timantteja
22.5.2024

Lily makasi Mustan Järven rannalla ja antoi auringon paahtaa kasvojaan. Keväinen tuuli kutitteli häntä kevyesti ja vihreä nurmikko hänen allaan tuoksui kesäisen vehreältä. Linnut lauloivat keväisiä säveliä iloisina. Tylypahkan pihamaa oli täynnä opiskelijoita, jotka halusivat nauttia vielä viimeisistä hetkistä kauniin linnan tiluksilla.
   Lily ei ollut koskaan tuntenut oloaan yhtä vapaaksi kuin nyt. Tänään Tylypahka jäisi kauas taakse ja vaikka hänellä tulisikin ikävä rakasta linnaa, josta oli vuosien myötä tullut hänen toinen kotinsa, oli nyt aika siirtyä elämässä eteenpäin, kohti uusia teitä.
   Lilyn mieleen muistui ihana aurinkoinen päivä ennen tämän lukukauden aloittamista. Hän oli maannut Albuksen kanssa Pottereiden pihamaalla ja James oli örveltänyt luudanvarrellaan ilmassa. Lily muisti ahdistuksensa viimeisen vuoden aloittamisen johdosta: kuinka häntä oli kauhistuttanut ajatus siitä, että pian Tylypahka-ajat olisivat ohitse. Jos hän olisi tiennyt, mitä kaikkea vuoden aikana tulisi tapahtumaan, hän todennäköisesti olisi hypännyt junasta heti Kings Crossin aseman jälkeen. Nyt hän ei malttanut odottaa tulevaa tylypahkatonta elämäänsä ja kaikkea, mitä tulisi tapahtumaan. Lily uskoi vakaasti pääsevänsä jonkun huispausliigan riveihin, pakkohan hänen oli! Kykyjenetsijät olisivat kerta kaikkiaan mieleltään vinksahtaneita, jos eivät haluaisi häntä joukkoihinsa.
   ”McGarmiwa ennusti synkästi, että saan jokaisesta S.U.P.E.R.-kokeestani Peikon!” kuului tuttu ääni ja Roxanne loikkasi hänen ylitseen istumaan nurmikolle. Lily vain kohotti kulmaansa.
   ”Jos joku kysyy minua vedonlyöntiin mukaan, olen sitten Minnien joukoissa.”
   ”Petturi”, Roxanne sihahti ja siristeli silmiään hänelle loukkaantuneena. ”Sinä et tiedäkään, kuinka viisas minusta on tullut! Minulle jäi paljon aikaa opiskella, kun en puhunut sinulle.”
   ”Näin, kuinka paistinpannusi jahtasi sinua muodonmuutoskokeessa.”
   ”Ei sitä lasketa.”
   ”Hah.”
   Roxanne oikoi punaista kesämekkoaan ja kävi sitten makaamaan Lilyn viereen. Lilystä oli hassua, kuinka helposti he olivat loppujen lopuksi selvittäneet kuukausia kestäneen välirikkonsa. Kauheudet merenneitoluolassa olivat pyyhkineet pois kaiken turhan heidän väliltään. Eivät he olleet oikeastaan edes puhuneet riidastaan, joka oli joksikin aikaa ajanut heidät erilleen: kaikki oli palautunut normaaleihin uomiin heidän välillään luonnollisesti, melkein kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. He naljailivat toisilleen niin kuin aina ennenkin ja nauroivat enemmän kuin koskaan ennen.
   Lilystä tuntui siltä kuin heidän välillään olisi tapahtunut jonkinlainen hiljainen yhteisymmärrys. Lily tiesi nyt, ettei hän voinut muuttaa Roxannea ajattelemaan niin kuin hän, eikä hän voinut puuttua tämän tekemisiin niin kuin hänellä olisi ollut oikeus siihen: Roxanne teki itse omat valintansa ja Lilyn oli tämän parhaana ystävänä hyväksyttävä Roxanne ja tämän huoleton, kaiken hyväksyvä ja rakastava elämäntyyli sellaisinaan ja tuettava tätä niin myötä- kuin vastamäissäkin. Todella, kun hän alkoi miettiä asiaa, hän rakasti Roxannea juuri sen takia, että tämä oli niin huoleton, uskollinen, hyväksyvä ja rakastava. Parasta, mitä Lily voisi antaa parhaalle ystävälleen, olisi täydellinen hyväksyntä, tuki ja lojaalisuus. Lily ei stressannut asiasta millään tavalla, mutta hän oli vannonut itselleen näyttävänsä Roxanelle kaikin mahdollisin tavoin, kuinka kertakaikkisen paras ystävä tämä oli.
Hyvin paljon oli muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana. Lily tunsi muuttuneensa: hän ei tarkalleen tiennyt miten, mutta hänen olonsa oli erilainen. Aivan kuin hän olisi ollut jollakin tapaa viisaampi ja vahvempi, mutta myös avoimempi. Myös Roxanne oli muuttunut: Lily muisti, kuinka pinnallisen kevyt, rietas ja vallaton Roxanne oli ollut ennen tätä heidän viimeistä kouluvuottaan. Nyt Roxanne oli täynnä mystistä, maagista voimaa ja tiesi sen itsekin. Tässä oli myös uusi, hieman pimeämpi puoli: ennen Roxanne oli ollut täynnä ainoastaan iloista elämänjanoa, joka oli innostanut ja inspiroinut muita. Nyt tässä oli jotakin pehmeämpää, herkempää, syvällisempää.
”En voi uskoa tämän olevan muka viimeinen päivä”, Roxanne huokaisi raukeasti katsellen ympärilleen.
”Ei tämä ole viimeinen päivä.”
”Ei elämässä, vaan Tylypahkassa.”
”Voisithan sinä pyrkiä tänne vaikka opettajaksi.” Lily nosti kätensä auringon eteen niin, ettei sokaistuisi ja virnisti kiusoittelevasti Roxannelle, joka irvisti takaisin.
”Joo, pitääkin kysyä Anastasia Lopezilta tarvitseeko hän riveihinsä opettajan, joka räjäyttää kaiken mihin taikasauvallaan osoittaa.”
”Aina kannattaa kysyä. Koskakohan Minnie jää eläkkeelle? Hänen täytyy olla ainakin kaksisataavuotias.”
”Tai kolmesataa.”
”Hyvällä lykyllä hän on täällä vielä, kun meidän lapsemme tulevat Tylypahkaan”, Lily ennusti naurahtaen.
Roxanne hymähti. ”Luuletko meillä olevan joskus lapsia?”
”Eihän sitä voi koskaan tietää. Mieti nyt Lohikäärmerakastajaammekin. Jos hän siihen pystyy, niin kyllä sitten mekin pystymme. Minusta voisi olla ihan hauskaa olla äiti.”
Roxanne irvisti. ”Minä en osaa kyllä nähdä itseäni äitinä. Sinut kylläkin. Olisit varmaan ankara ja tiukka.”
Lily mutristi huuliaan. ”Tai sitten rakastava, iloinen ja ymmärtävä.”
Roxanne nauroi. ”Pysy todellisena sille, mitä olet, Lils.”
Lily irvisti. ”No, hyvä on, saattaisin minä olla vähän tiukka. Mutta äiti sanoo aina, että rajat ovat rakkautta.”
Roxanne irvisti. ”Ääh. Rakkaus on rakkautta. Rajat ovat tappavan tylsiä ja tehty vain rikottaviksi.”
”Sinulta oppii aina paljon elämänviisauksia.”
”Tiedän.” Roxanne rykäisi. ”Olen hyvin viisas.”
Lily hymähti. Hän laski taas päänsä vihreälle nurmikolle. Vaaleansinistä taivasta koristi pehmeät, muhkeat pilvenhattarat. Yksi niistä muistutti hänestä sydäntä, josta kasvoi yksisarvisen sarvi. Se liikautti hänessä jotakin, muttei hän ollut ihan varma, mitä.
”Minä voisin tulla käymään teillä, ennen kuin menen kotiin”, Roxanne mietti ääneen.
”Voithan sinä mennä kotiin ja tulla sen jälkeen. Äidillä ja Ameliella on varmasti hommia vaikka kuinka paljon ja olisi kiva, jos ei tarvitsisi yksin huhkia. Uskomatonta, että häät ovat jo huomenna.”
”Al ja Mel avioparina”, Roxanne hymähti pehmeyttä äänessään. ”Ihanaa. Ja kyllä minä tulen auttamaan, mutta onhan siellä talo täynnä väkeä muutenkin.”
”Mutta sinä olet paras.”
”Totta.” Roxanne virnisti. Sitten tämän ilme synkkeni. ”Kuinkahan James jakselee?”
”Sinä se meedio olet.” Lilyn sydäntä vihlaisi ikävästi.
Roxanne huokaisi. ”Hän näytti ihan kamalalta eilen.”
He olivat olleet Auroriassa valmistujaisjuhlissa, kun nuoret aurorikokelaat oli ristitty auroreiksi. James oli näyttänyt aavemaiselta ja tämän kasvot olivat olleet täysin ilmeettömät, kun Teddy oli kiinnittänyt aurorin virkamerkin tämän rinnuksiin.
Ginny oli pidellyt minihirviötä sillä välin, eikä ollut luovuttanut tätä Lilyn mankumisesta huolimatta sylistään. ”Minä lupasin Jamesille, etten laske häntä sylistäni. Menehän nyt siitä.”
”Ihan epäreilua. Sinä olet saanut pidellä häntä koko ajan, kun James kerran lojuu teidän nurkissanne”, Lily oli pistänyt vastaan.
”Hah, James ei laske häntä sylistään hetkeksikään!” Ginny oli huudahtanut ja luonut imelän, siirappisen katseen paksuun vaaleanpunaiseen myttyyn, josta minihirviön suuret kinuskinväriset silmät olivat tapittaneet heitä. ”Minä otan siis tästä kaiken irti nyt. Hus.”
Lily oli luovuttanut ja kohottanut katseensa juuri sopivasti Shawnin harmaisiin silmiin, jotka olivat tuikkineet riemusta Teddyn ilmoittaessa tästä tulleen täysivaltainen aurori. He olivat hymyilleet toisilleen valmistujaisjuhlaväen ylitse ja Lilystä oli tuntunut siltä, kuin heidän välillään olisi ollut kaikki hyvin. Ehkä he voisivat olla vielä hyviä ystäviä… tai kenties jotakin enemmänkin. Eihän sitä voinut tietää. Koskaan ei voinut tietää mitä seuraavaksi tapahtuisi, sen Lily oli oppinut elämästä. Tavallaan se oli mahtavaa, tavallaan hieman pelottavaa. Mutta sellaista elämä kuitenkin nyt vain sattui olemaan. Koskaan ei tiennyt mitä seuraavan tienmutkan jälkeen kohtaisi.
”Mitäs riiviökaksikko täällä suunnittelee?” kuului iloinen ääni ja Hugo ja Gabriella kävelivät heidän luokseen järven rantaan vihreän nurmikon halki toisiaan käsistä pidellen. Fred maleksi kaksikon vierellä synkkänä.
Roxanne ja Lily nousivat istumaan ja hymyilivät ystävilleen. ”Kunhan nautiskellaan viimeisistä hetkistä.”
”Kuulostaa siltä kuin tekisitte kuolemaa”, Fred murahti ja lysähti istumaan vähän Roxannen taakse. Lily huomasi Roxannen vilkaisevan Frediä hieman arasti silmäkulmastaan. Kaksoset eivät olleet vieläkään puhuneet mitään keskenään. Lilyä hieman suututti Fredin välinpitämätön käytös: tämä olisi voinut jo niellä ylpeytensä ja antaa Roxannelle anteeksi. Roxanne oli menettänyt paljon ihan niin kuin Fredkin: kaksoset olisivat voineet lohduttaa ja tukea toisiaan sen sijasta, että esittivät kuin eivät olisi tunteneet lainkaan.
”En voi uskoa, että meidän pitää hyvästellä Tylypahka”, Gabriella huokaisi haikeasti. ”Onneksi isi on täällä. Voin tulla usein käymään.”
”Sinähän voisit ryhtyä vaikka Nevillen apulaiseksi, jos Peikkosi eivät riitä muihin pesteihin”, Fred tokaisi vähemmän ystävällisesti.
Lily ja Roxanne vaihtoivat katseita. Lily ei ollut muistanut kertoa Roxannelle saaneensa selville Fredin ja Gabriellan rietasteluista ja nyt se harmitti häntä suunnattomasti.
”Ei sinun tarvitse piikitellä Gabyä vain siksi, että hän sattuu mieluummin olemaan minun kanssani kuin sinun”, Hugo ilmoitti kaikkien yllätykseksi ja tönäisi Frediä leikkisästi polveen.
Roxannen suu loksahti auki. ”Mikä kolmiodraama teillä on meneillään?”
Gabriella näytti nololta. ”Minä ja Fred vähän aikaa niin kuin pyörimme yhdessä - uuden vuoden jälkeen kaikki oli vain jotenkin niin sekavaa ja sitten se vain tapahtui – mutta sitten –”
”Sitten sinä tajusit minun olevan itsekäs, mököttävä ja ahdasmielinen ja ryntäsit Hugon käsivarsille”, Fred lopetti. Lilyn yllätykseksi pojan suupielissä leikitteli niillä nykyään hyvin harvoin nähtävä hymy.
Gabriella virnisti Fredille. ”Jotakuinkin niin se taisi mennä.”
”Minun mielestäni juuri täydellinen lopetus tarinalle”, Hugo hymähti ja silitti hajamielisesti Gabriellan reittä. Pariskunta näytti suloiselta istuessaan sylityksin kimaltelevalla nurmikolla.
”Tiesitkö sinä?” Lily kysyi Hugolta hämillään.
Hugo kohautti olkiaan. ”Arvasin jossakin vaiheessa.”
Roxanne taputti käsiään yhteen. ”Ihanaa!”
”Tosi ihanaa”, Fred matki venytellen, kiusoittelevalla äänensävyllä. Roxanne näytti kieltä veljelleen ja Lilyä hymyilytti.
”En malta odottaa huomista!” Gabriella hehkutti. ”Amelie on varmaan uskomattoman kaunis morsian.”
   ”Mitä sinä pistät päälle?” Roxanne kysyi, mutta Lily putosi keskustelusta huomatessaan Lucas Romen salamyhkäisen hahmon kävelemässä Kielletyn Metsän reunalla. Hän ponkaisi pystyyn.
   ”Nähdään myöhemmin, kaverit – ”
   Roxanne vislasi hänen peräänsä. ”Anna palaa, Lils! Valloita se limainen luihuinen!”
   Lily nauroi ja vilkaisi vielä taakseen. Roxanne, Fred, Hugo ja Gabriella näyttivät järven rannassa istuessaan satukirjamaisen onnellisilta. Lilyn sydän sykki iloisena hänen rinnassaan.
   Lucas huomasi hänen tulevan kohti ja virnisteli hänelle. ”Kuinka huispausrinsessa on toennut häviöstään?”
   Lily hymähti. ”Huispausmestaruuden häviäminen ei ole mitään verrattuna siihen, mitä pelin jälkeen jouduin näkemään. Pikkuiset häviämiset kalpenevat murhakeisarinleikkausmerenneitoseremonioiden rinnalla, sen voin kertoa.”
   Lucas ei hymyillyt. ”Kuulin, että merenneitoluolassa oli jonkinlainen draamantäyteinen episodi pelipäivänä.”
   Lily ei pahemmin halunnut muistella merenneitoluolan tapahtumia. ”No, joko odotat innolla tylypahkatonta elämää?”
   Lucas kohautti olkiaan. ”En oikeastaan. Sinä tietysti odotat.”
   ”No, todellakin! Pääsen vihdoinkin pelaamaan huispausta elääkseni. Mikä voisi olla parempaa?”
   ”Onko sinut sitten hyväksytty johonkin joukkueeseen?”
   ”Epäiletkö, ettei minua hyväksyttäisi?”
   Lucas nauroi. ”Olisin hullu, jos sanoisin kyllä. Sinä varmaan kiroaisit minut ja piilottaisit ruumiinpalaseni tuohon pusikkoon.”
   ”Hyvin todennäköistä”, Lily myönsi. ”Meillä on huomenna isot pirskeet. Isoveljeni Al menee naimisiin tyttöystävänsä kanssa.”
   Lucas hymähti. ”Suuret sukukekkerit siis tiedossa.”
   ”Joo. Jos haluat, voit tulla maistamaan kakkua.”
   Lucas näytti yllättyvän. Lilyn mahanpohjassa pörräsi pari hassua perhosta, mutta hän yritti olla välittämättä niistä. Lucas näytti siltä kuin olisi ollut jollakin kieroutuneella tavalla iloinen. ”Ehkä poikkean haukkaamaan palan kakkua.”
   Lilyn vatsaa kouraisi aivan kuin perhoset olisivat alkaneet tehdä kuperkeikkoja. ”Kivaa. Nähdään ehkä sitten.” Hän vinkkasi silmäänsä Lucakselle yrittäen näyttää veikeältä ennemmin kuin jännittyneeltä ja riensi sitten takaisin Järven rantaan ystäviensä luo nauttimaan viimeisistä hetkistä Tylypahkassa.

*

Albus katsoi Pottereiden keittiön ikkunasta kuistille, johon Ginny oli sytytellyt leiskuavia kynttilöitä ympäriinsä. Ulkona oli alkanut pikkuhiljaa hämärtyä, mutta se ei näyttänyt vaivaavan Jamesia, joka istui terassin keinutuolissa ja kiikutteli sylissään pientä vaaleanpunaiseen kääröön pakattua vauvaa.
   ”Kuinka kauan hän oikein istuu tuolla?” Albus puuskahti tajuamatta puhuneensa ääneen.
   Lily ja Amelie, jotka olivat levittäytyneet keittiönpöydän ääreen sitomaan kukkakoristeita, nostivat katseensa kultaisista ja valkoisista kukkasista. ”Miksi et mene kysymään?”
   Albus pyöritti päätään. Hän tiesi ja aavisti Jamesin haluavan olla yksin. ”Ei hän taida kaivata juttuseuraa juuri nyt.”
   ”Jospa hän jutustelee minihirviön kanssa”, Lily hymähti, mutta näytti hieman surulliselta.
   ”Minihirviön kanssa”, Amelie toisti tuhahtaen ja sipaisi vaaleaa polkkatukkaansa pois silmiltään. ”Jamesin pitäisi keksiä tytölle kunnon nimi.”
   ”Hassua, että minihirviö olikin loppujen lopuksi tyttö”, Lily mietti. ”Kätilöparantaja kun silloin väitti siitä tulevan poika.”
   ”James epäili minihirviön näyttäneen peukkua ultraäänessä hämätäkseen kaikkia”, Albus kertoi naurahtaen.
   Lily ja Amelie tirskahtivat ja keskittyivät taas kukkasidoksiinsa. Lily huokaisi. ”Ihanaa olla kotona taas.”
   Amelie hymyili tytölle. ”Eikö sinulle tule ikävä Tylypahkaa?”
   ”Voinhan minä aina lentää sinne.”
   ”Osaan kuvitella sinut siellä vakoilemassa Rohkelikkojen harjoituksia ja uuden kapteenin toimintatapoja”, Albus tyrskähti.
   Lilyn silmät kirkastuivat. ”Enpä tullut edes ajatelleeksi. Hyvä Al!”
   Albus pyöritti päätään. Hänen sisaruksensa olivat täysiä kahjoja, oli hullunkurista että hänestä oli tullut näinkin normaali. Sitä mieltä hän oli ollut aina.
   ”Kuinka edistyy?” Harry kysyi tullessaan keittiöön. Isä jäi nojailemaan keittiön ovenpielusta vasten ja katseli tyttöjen kukkaprojektia hiuksiaan haroen kuin ei olisi aivan käsittänyt, mitä tapahtui.
   ”Meillä on enää sata sidottavana”, kertoi Amelie tuskin nostaen katsettaan kukkasista. ”Voisit hyvin tulla auttamaan, jos sinulla ei ole muuta tekemistä.”
   Harry näytti siltä, että katui tulleensa keittiöön. ”Minun pitäisi oikeastaan – ”
   ”Isi”, Lily sihahti. ”Tee kanssamme kukkakoristeita.”
   Harry huokaisi kuin soturi, joka joutui luopumaan miekastaan. Hän meni Lilyn viereen ja tarttui epäilevästi kultaiseen ruusunnuppuun. ”Mitä minun tällä pitäisi sitten tehdä?”
   ”Ne sidotaan tähän näin”, neuvoi Lily ja näytti mallia. Albusta nauratti. Harry näytti ahdistuneelta.
   ”Miksi niitä ei voi vain taikoa yhteen?”
   ”Jäljestä ei tule yhtä somaa!” Amelie huudahti. Harry pyöräytti silmiään ja Albus tirskahti. Hän tajusi siinä samassa sen olleen virhe, kun kahdet siniset ja yhdet vihreät silmäparit napsahtivat tapittamaan häntä.
   ”Al, tule auttamaan.” Albus ihmetteli, kuinka hänen kihlattunsa ääni saattoikin olla niin terävän käskevä, että sitä olisi ollut pelottavaa olla tottelematta. Harry näytti tyytyväiseltä ja Albus loi tähän varoittavan katseen.
   Ginny pelmahti keittiöön käsissään valtavia lasikulhoja. Äiti näytti nuhjuiselta, punaiset hiukset repsottivat ponihännästä ja essu oli täynnä jauhoja ja erivärisiä koristenauhoja roikkui sieltä täältä. ”Kaikki alkaa olla valmista.”
   ”Vihdoinkin”, Albus huokaisi kaikesta sydämestään. ”Nämä ovat sitten ensimmäiset ja viimeiset häät, sen voin kertoa. Tähän hullunmyllyyn en toiste lähde.”
   Amelie hymyili hänelle leveästi. ”Ei sinun tarvitsekaan, kulta.”
   Albus hymyili rakkaalleen takaisin. Lily oli oksentavinaan.
   ”Te olette ällöttäviä.”
   ”Suloisia”, Ginny korjasi melkein kuin automaattisesti.
   ”Mitä sinun ja Shawnin rakkauselämään kuuluu?” Amelie kysäisi ovelasti. Harry hätkähti aivan kuin olisi pistänyt itseään sormeen ja mulkaisi kulmiensa alta Lilyä aivan kuin tämä olisi tehnyt jotakin tuhmaa.
   ”Ei itse asiassa mitään. Me erosimme muutamia viikkoja sitten.”
   ”Ai jaa”, Amelie sanoi surkeana. ”Harmi. Te olitte kaunis pari.”
   ”Parempi niin”, Harry kiirehti sanomaan. ”Sinun on parempi keskittyä vain huispaukseen.”
   Lily virnisti. ”Niin no, pyysin Lucas Romea seuralaisekseni häihin.”
   Harry tuijotti Lilyä hetken aikaa aivan kuin tämä olisi pettänyt hänet jollakin tavalla ja laski sitten alistuneena katseensa takaisin kukkakoristeisiin. Ginny seisoi Lilyn takana ja alkoi sitoa tämän hiuksia letille. ”Eikös Lucas Rome ole jotakin sukua susi-Thomakselle?”
   ”Thomas on Romejen isä”, Lily vahvisti nyökkäillen, ”mutta käsittääkseni arvoisa rauhaarakastava taikavaltiattaremme Isabella on pistänyt sen susihyypiön ruotuun.”
   Harry näytti mietteliäältä, tällä oli kasvoillaan aurorin ilmeensä. Lilykin taisi huomata sen. ”Lucas ei ole niin kuin isänsä. Ei hän ole paha.”
   ”Jos sinä sanot niin”, Harry sanoi olkiaan kohauttaen, mutta tämän otsan rypyt eivät kadonneet. Ginny katsoi huvittuneena, kun Harry näpersi kukkia toisiinsa.
   ”Sinäkin olet näköjään päässyt hommiin.”
   Harry vilkaisi Ginnyä silmät tuikkien. ”Riittää näistä sinullekin.”
   ”Ei kiitos, minusta on mukavampaa vain katsella teitä työn touhussa”, Ginny virnisteli.
   ”Niin justiinsa.”
   ”Missäköhän Rox viipyy?” Lily ihmetteli. ”Hän lupasi tulla auttamaan.”
   ”Ehkä hän tulee kohta”, Amelie rauhoitteli. ”Al, voisitko varmistaa takapihan valojen toimivan?”
   Albus nousi tuoliltaan ja oli kävelemässä olohuoneeseen, kun nappasikin Amelien pöydän päästä syliinsä. Amelie nauroi.
   ”Mitä sinä teet?”
   ”Otan sinut mukaan.”
   ”Siirappisiskokset”, Lily mumisi inhoavasti heidän takaansa. Albus ei välittänyt ja hymyili Amelielle.
   ”Minusta meidän pitäisi viettää hetken aikaa laatuaikaa kaksistaan näin häidemme aattona. Sitten, kun olemme ryppyisiä ja reppanoita, voimme muistella tätä hetkeä, kun emme olleet vielä astuneet avioliiton satamaan.”
   ”Miksi me haluaisimme ryppyisinä muistella hetkiä, kun emme olleet vielä naimisissa?” Amelie ihmetteli.
   ”Muistojen vaalimiseksi.”
He astuivat takapihalle. Taivas oli kirkas ja tähdet tuikkivat kirkkaina tummansinisestä avaruudesta valaisten valtavan takapihan ja sen lukuisat istutukset, puut ja pensaat. Pihan laidalta metsästä kuului hirnuntaa ja Albus ja Amelie vilkaisivat toisiaan: yksisarvisen ääni oli niin kaunis, että se sai ihon kananlihalle.
Albus nappasi nopeasti terassilla lepäävän Tulisalaman ja odotti, kun Amelie loikkasi hänen eteensä sen kyytiin. Sitten he ampaisivat taivaalle ja siristelivät silmiään tähtien valossa nähdäkseen yksisarvisen, joka oli hirnunut. Metsä heidän allaan oli pimeä ja huokui tummaa, syvää rauhaa.
”Entä jos se juoksi jo pois?” Amelie kuiskasi.
”Ei se voinut ehtiä kauas.”
”Haluan nähdä sen!”
”Tuolla!” Albus hoksasi valkoisena hohkaavan, upean yksisarvisen suuren marjapensaan kätkössä valtavan tammen alla. He liisivät hieman matalammalle. Yksisarvisen häntä keinahteli leikkisästi puolelta toiselle ja näytti hohkaavan ympärilleen hopeanhohtoista kimallusta ja sillä oli ihana hohtava, sileä turkki.
Yhtäkkiä yksisarvinen nosti upean päänsä pensaasta ja käänsi turkoosina hohkaavat silmänsä heihin. Ensiksi Albus ajatteli sen säikähtävän ja juoksevan heti pois, mutta yksisarvinen nostikin itsensä takajaloilleen, päästi kauniin, laulavan hirnahduksen ja heilautti kimaltelevan harjansa taakseen aivan kuin se olisi tervehtinyt heitä. Sitten olento lähti laukkaamaan syvemmälle metsään hopeanhohtoisena vilahduksena.
Amelie henkäisi haltioituneena. ”Näitkö, ihan kuin se olisi sanonut meille moi! Voi, se oli niin kaunis!”
”Tuollaisen voisi ottaa vaikka lemmikiksi”, Albus päätteli ja käänsi heidän Tulisalamansa takaisin kohti kotia.
”Voi Al, mieti kuinka ihanaa se olisi!”
”Harmi, ettei se taida ihan mahtua käyskentelemään meidän olohuoneeseemme.”
He lensivät takaisin takapihan kuistille ja Albus napautti taikasauvaansa niin, että heidän vastikään virittelemänsä koko pihan ylittävä valonauha syttyi. Sadat ja taas sadat kultaisen ja valkoisen väriset valopallot saivat pihan näyttämään taianomaisen epätodelliselta.
”Tule.” Albus veti kuistin keinun päältä suuren viltin ja veti Amelien kädestä mukaansa kostealle nurmikolle. Hän levitti viltin maahan, ojenteli pitkät raajansa, kävi makaamaan ja otti sitten Amelien kainaloonsa. He sulkivat viltin ympärilleen ja kietoutuivat toisiaan vasten.
Amelie huokaisi vapautuneesti hänen rintaansa vasten. ”Minä olen niin onnellinen.”
Sanat saivat Albuksen sydämen sykkimään tyytyväisyyttä hänen rinnassaan.
   ”Hyvä. Minä olen onnellinen, jos sinä olet.”
   Amelie kääntyi niin, että saattoi suudella häntä. ”Sinä olet parasta, mitä minulla on.”
   ”Ja sinä olet parasta, mitä minulla on”, Albus kuiskasi ja suuteli Amelien hiuksia.
   ”Ihania tähtiä.”
   ”Sinä olet ihana.”
   ”Olemmekohan me aina näin onnellisia?” Amelie mietti.
   ”Tai ehkä vieläkin onnellisempia”, Albus vastasi. Sitten hän huokaisi. ”Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu.” Hän mietti Jamesia, joka istui etupihalla ja suri tyttöystävänsä menetystä. ”Mutta minä lupaan olla aina tässä.”
   Amelie hymyili. ”Minäkin lupaan olla aina tässä.”
   He hymyilivät toisilleen ja katsoivat sitten tähtiä, jotka loistivat satojen timanttien lailla heidän yläpuolellaan.

*

James ei saanut silmiään irti hirviön silmistä. Hän ei koskaan kyllästyisi katsomaan niitä. Hän olisi voinut istua koko loppuelämänsä siinä, vanhempiensa terassilla tähtitaivaan alla kiikkustuolissa kuin mikäkin vanha kurppa ja tuijottaa tyttärensä kinuskinvärisiä silmiä. Siinä oli hänelle elämää aivan tarpeeksi. Mitä muuta hän muka tarvitsi?
   Ava…
   Jamesin sydäntä vihlaisi ja hän haukkoi henkeään saadakseen järkytyksen pois sisimmästään, mutta se jäi hänen iholleen kylmänä tuskanhikenä. Hän näki sielunsa silmillä Avan uppoavan aina vain uudestaan turkoosin veden alle sillä aikaa, kun hän itse istui tyhmänä ja avuttomana märällä kalliolla kuin säälittävä pikkupoika.
   James puristi hirviötä lähemmäksi itseään, vasten rintaansa ja halasi sitä kuin se olisi voinut pelastaa hänet riipaisevalta tuskalta. Hirviö äännähti ja räpytteli pitkiä ripsiään väsyneenä.
   ”Nuku vain, muru”, James mumisi hirviön niskaa vasten ja hengitti vauvan ihanaa tuoksua sisäänsä. Hän imi sitä sisäänsä antaen sen täyttää aistiensa jokaisen sopukan. Hirviö tuoksui etäisesti vaniljalta, niin kuin Ava oli tuoksunut…
   Jamesin sydäntä kouri taas ja oli vaikea hengittää.
   Loppuisiko kipu koskaan?
   Tuskin… ikävä ei koskaan loppuisi… hän jäisi ikuisiksi ajoiksi surulliseksi merenneitoleskiksi ja todennäköisesti olisi vanhana ja raihnaisena täysin mielenvikainen omistettuaan koko elämänsä pienelle hirviölle sylissään. Ehkä sillä ei ollut väliä.
   ”Moi, Jamie.” Roxannen ääni tunkeutui illan pimeydestä Jamesin korviin ja hän avasi vastentahtoisesti silmänsä. Roxanne nojasi terassin kaiteeseen ja katseli häntä.
   ”Kuinka kauan sinä olet tuijottanut meitä siinä?”
   ”Jonkin aikaa.”
   ”Pelottava.”
   ”Itse olet.”
   ”Älä muuta sano. Hirviö nukahti.”
   ”Onko sen nimi nyt sitten lopullisesti hirviö?”
   James kohautti olkiaan. ”Onko sinulla parempia ideoita?”
   ”Eikö sinun pitäisi keksiä tyttärellesi vähän edustavampi kutsumisnimi?”
   ”En minä voi noin vain päättää sitä.”
   ”Kuka sen sitten voi jos et sinä?”
   Jamesin kurkkua kuristi. ”Avan ja minun pitäisi tehdä se yhdessä.”
   Roxanne ei vastannut hetkeen, mutta liikahti sitten ja tuli istumaan keinutuolin leveälle käsinojalle ja nosti jalkansa Jamesin ylitse niin, että he kaikki kolme olivat kuin yhdessä kasassa kiikkustuolissa. ”Avaa ei oikein enää kiinnosta maalliset asiat sillä tavalla, että hän pystyisi päättämään teidän vauvallenne nimen.”
   ”Ihanko totta”, James murahti sarkastisesti. Hän oli varsin hyvin tietoinen siitä, että merenneidot elivät omaa elämäänsä meressä ja tulivat maan päälle ainoastaan miestennielemistarkoituksissa. Hyvin suuri osa hänestä olisi halunnut vain mennä takaisin merenneitoluolaan ja odottaa Avan tulevan ja vievän hänet mukanaan merenpohjaan. Mutta hän ei voinut tehdä sitä.
Ihan vain siksi, että silloin hänen olisi pitänyt laskea pieni hirviö sylistään.
   ”Puhuitteko te koskaan Avan kanssa vauvojen nimistä?” Roxanne kysäisi kevyesti. Jamesin sydäntä riipaisi kuulla Avan nimi, mutta Roxannen läheisyys antoi hänelle hassua voimaa niin, ettei tuska saanut häntä ihan veteläksi.
   ”Minä ehdotin nimeksi James junioria, mutta Ava ei oikein innostunut siitä.” Ava oli nauranut hurjasti ja James oli esittänyt loukkaantuneensa. Muisto oli kipeällä tavalla ihana.
   ”Hmm”, Roxanne sanoi ja katseli tähtitaivaalle kuin olisi miettinyt hyvin syvällisiä. James näki tähtien loistavan Roxannen suurissa, pitkien ripsien kehystämissä silmissä ja tunsi kummaa vetoa katsoa vieläkin syvemmälle noihin tummiin silmiin. Hänen teki mieli tarttua Roxannen kasvoihin ja vain katsoa tyttöä ihan hiljaa, hukkua tytöstä huokuvaan syvään vapauteen ja tummien silmien pohjattomaan kauneuteen.
   Roxannen kanssa hän tunsi aina olevansa vapaa.
Hän pani merkille, kuinka kullanhohtoinen ja sileän näköinen Roxannen iho oli ja ihmetteli, missä vaiheessa Roxanne oli muuttunut nenäkkäästä ja vilkkaan vallattomasta pikkutytöstä niin kauniiksi ja hellyttäväksi. Hän tunsi kummaa lepatusta jossakin kurkkunsa ja rintansa tienoilla ja muisti hassuja samankaltaisia tuntemuksia yhdessä hämärässä, mutta hyvin kirkkaassa erinäisten muistojen välähdyksessä. Roxanne oli monesti herättänyt hänessä jonkinlaisia kummallisia, epätodellisen syviä tuntemuksia.
James pyöritti päätään hämmentyneenä ja yritti karistaa kummalliset tunteet mielestään.
”Miten olisi joku a:lla alkava? Vaikka Annabelle?” Roxanne kysäisi mietteliäällä äänensävyllä.
James irvisti. ”Ei.”
”Amanda?”
”Ei. Olen melko varmasti pelehtinyt sennimisen tytön kanssa.”
”Viehättävää. Entä Alexa?”
”Ei.”
”Roxanne?”
”Hah. Ei se ala a:lla.”
”Haluatko sen alkavan a:lla?”
James katsoi nukkuvaa tytärtään ja hänen sydämensä tuntui täyttyvän rakkaudesta. Niin kävi aina, kun hän katsoi hirviötään. ”Hän näyttää siltä, että hänen nimensä voi alkaa a:lla.” Niin kuin Avankin nimi oli alkanut. Ava olisi varmasti pitänyt siitä.
”Angelina?”
”Näetkö sinä hänet vai oliko tuo ehdotus?”
Roxanne virnisti. ”Minä näen hänet aina.”
”Kummallista. Mikä on seuraava ehdotus?”
”Entäs Angelica?”
”Ei.”
”Alma?”
”Tyttäreni ei ole 90-vuotias mummo.”
”Ei hän Almalta kyllä näytäkään. Entä Anna?”
”Ei.”
”Ariana?”
”Ei.”
”Aubrey?”
Jamesin sisällä läikähti jokin lämmin. ”Hmm.”
Roxanne äännähti ilahtuneena. ”Aubrey?”
James raapi leukaansa ja katsoi suloista pientä tytärtään. ”Näyttääkö hän sinusta Aubreylta?”
Roxanne kumartui lähemmäksi ja katsoi minihirviötä. James taas katsoi Roxannen kasvoja. Hän tunsi taas hassua halua tarttua niihin ja katsoa syvälle Roxannen silmiin.
Roxanne vetäytyi taaksepäin ja Jamesin oli helpompi hengittää. ”Minusta hän näyttää ihan Aubreylta.”
”Aubrey…” James maisteli nimeä ja katsoi tytärtään. ”Haluatko sinä olla Aubrey?”
Minihirviö päästi unissaan pienen äännähdyksen ja rypisti otsaansa. Sitten tyttö alkoi hymyillä kuin olisi nähnyt kaunista unta. Rakkaudenaallot pyyhkivät Jamesin ylitse.
”Hän taitaa pitää siitä.”
”Minustakin tuntuu siltä.”
”Aubrey…”
”Se on kaunis nimi.”
”Kauneimmalla hirviöllä pitäisi ollakin kaunein nimi.”
Hetken aikaa oli hiljaista. James kohotti katseensa ja tajusi Roxannen katsovan häntä. ”Mitä?”
”Aika yllättävää. Minusta tuntuu, että sinä saattaisit olla aika hyvä tässä, Jamie.”
”Missä niin?”
”Isänä olemisessa.”
James naurahti. Oli hassua, kuinka paljon hän oli pelännyt isänä olemista. Nyt hän ei pelännyt mitään muuta kuin menettävänsä pienen hirviönsä. ”Ei minun tarvitse kuin katsoa häntä ja kaikki loksahtaa paikalleen. Ei siinä tarvitse yrittää mitään.”
Roxanne hymähti, vieläkin katsoen häntä. James katsoi takaisin. ”Minä rakastan häntä niin paljon, että se pelottaa minua.”
”Huh.” Roxanne värähti. ”On hän vain melkoinen pakkaus.”
James hymyili. ”Niin. Ja niin olet sinäkin.”
Roxanne räpytteli silmiään. ”Minä?”
”Sinä olet mahtava. En tiedä, mitä tekisin ilman sinua.” Se oli niin totta, että Jamesin sydän tuntui kuoriutuvan jonkinlaisesta haarniskasta. ”Sinä olet aina minun luonani, kun tarvitsen apua.”
Roxanne hymyili ja katsoi häntä epäluonteenomaisen vakava ilme silmissään. ”Ihan samalla tavalla kuin sinäkin olet minun luonani, kun minä tarvitsen apua.”
James tunsi verensä kuohuvan hitaasti mutta varmasti suonissaan ja jokin liikahti, loksahti paikoilleen. Hänen sisällään tuntui kytevän jokin niin voimakas, ettei hän pystynyt käsittelemään sitä. Hän ravisteli päätään ja katsoi taas minihirviötä. ”Vai Aubrey…”
Minihirviö avasi kinuskinväriset silmänsä aivan kuin olisi kuullut, että häntä kutsuttiin. Samaan aikaan ulko-ovi heidän takanaan avautui.
”Näin sinut ikkunasta”, Lily kertoi tullessaan ulos kuistille. ”Mitä te täällä juoruilette?”
”Keksimme minihirviölle nimen!” Roxanne julisti.
Lily räpytteli silmiään. ”No?”
James nosti vauvan ilmaan, josta se katsoi häntä ihmeissään. ”Tässä on Aubrey.”
”Aubrey”, Lily kuiskasi haltioituneena ja tuijotti lempeästi vauvaa. Sitten sisko pongahti ilmaan ilahtuneena. ”Äiti! James keksi hirviölle nimen!”
Roxanne hymähti. ”Oikeastaan minähän sen keksin.”
James hymyili katsoessaan, kuinka Roxanne meni Lilyn perässä sisälle. Aubrey tapitti häntä.
”Varo vaan, rakkaani. Sinun sukusi on sitten täynnä hunsvotteja.” Hän rutisti Aubreyta rintaansa vasten ja meni tyttöjen perässä sisälle.
Keittiössä oli melkein kuin juhlat käynnissä. Joka puolella oli kultaisia ja valkoisia kukkasia. Amelie ja Albus olivat karanneet jonnekin, Lily ja Roxanne olivat valloittaneet pöydän päädyn ja Harry oli käsivarsia myöten uppoutunut kukkasiin. James virnisti vahingoniloisesti.
”Jotakin hyvää tässä merenneitoleskeydessä on. Kukaan ei oleta, että alentuisin tyttöhommiin.”
Harry vilkaisi häntä kulmiensa alta. ”Annoitko tytölle nimen?”
James kohensi ryhtiään ja käänsi sitten Aubreyn kaikkien nähtäväksi. ”Tässä on Aubrey Potter.”
Ginny, joka oli seissyt hellan luona, kiljaisi innostuksesta. ”Ihanaa! Meidän täytyy pitää juhlat Aubreylle!”
”Eikö sinulla ole näissä häissä ihan tarpeeksi juhlaa?”
”Mutta nimijuhlat!”
James irvisti. ”En tahdo.”
Hän marssi olohuoneeseen heilauttaen samalla taikasauvaansa niin, että keittiön pöydällä olleet maitotönikkä ja tuttipullo seurasivat häntä. Hän kuuli Roxannen tirskahtavan.
”Siinä menee arvoisa Lohikäärmerakastajamme.”
Kaikki muutkin tirskahtelivat. James ei välittänyt. Muista oli ehkä hauskaa nähdä hänen isän roolissa, mutta hänestä se tuntui täysin luontevalta ja normaalilta. Hän valtasi mahtavan violetin nojatuolin olohuoneen takkatulen äärestä ja hymyili Aubreylle, joka joi tuttipullostaan tyytyväisenä maitoa. Kinuskiset silmät hohkasivat tulen loimussa muistuttaen Jamesia katkeransuloisesti Avasta. Olisiko Ava pitänyt Aubrey-nimestä? Jamesista tuntui, että olisi.
James kuuli Roxannen äänen keittiöstä. ”Isä ja Fred aikovat lähteä Rosen ja Scorpiuksen kanssa Suomeen.”
”Mitä?” Lily ihmetteli. ”Oikeasti?”
”Joo. Isä sanoi haluavansa tehdä jotakin hyödyllistä ja Fred ilmoitti, ettei hänellä ole täällä mitään, joten hän lähtee mukaan. Rose ja Scorpius ovat asuneet joidenkin kapinallisten valloittamalla alueella ja auttaneet heitä pitämään alueensa valtiovallalta ja sotilailta.”
”Ron kertoikin siitä”, Harry sanoi. ”Se tekee Georgelle ja Fredille varmasti hyvää, päästä vähäksi aikaa pois täältä.”
”Lähteä seikkailemaan”, Ginny hymähti. ”Mitä sinä aiot tehdä, Rox?”
”Et kai sinä lähde mukaan?” Lily säikähti. Jamesin sydän muljahti ikävästi ja hän tajusi, ettei ehkä kestäisi, jos Roxanne lähtisi maailman toiselle puolelle taistelemaan jästisotilaita vastaan.
”En minä oikein tiedä. En haluaisi lähteä sinne. Tiedättehän te minut. Taikoisin itseni paniikissa sodan keskellä varmaan lopullisesti hylkeeksi.”
”Hyvin todennäköistä”, Lily sanoi vakavasti. James tirskahti itsekseen. Aubrey katsoi häntä ihmeissään. Tyttö näytti aina vain ihmettelevän kaikkea. Silti Jamesista tuntui kuin vauva olisi tiennyt ihan kaiken mitä tapahtui ja ymmärtänyt koko ajan, mitä hän ajatteli ja tunsi. Se oli kummallista.
James käänsi päätään keittiön suuntaan. Roxanne katsoi häntä pöydän päästä ja hymyili otsaansa nojaten, olemus rauhallisuutta ja veikeyttä huokuen. James hymyili takaisin. Hän ihmetteli, miksi hänen sydämensä tuntui lepattavan niin, että henkeä salpasi.

*

Amelie oli kuin enkeli lyhyine vaaleine hiuksineen ja uskomattoman kauniine häämekkoineen kävellessään keväisen puutarhan ja väenpaljouden välistä kohti puutarhan perälle kyhättyä upeaa alttaria, jossa Albus seisoi tummassa juhlakaavussaan odottamassa. Lempeästi hymyilevä liitonvihkijä piteli suurta valkoista kansiota käsissään ja odotti kärsivällisesti. Juhlavieraat henkäilivät ihastuneina Amelien enkelimäisestä kauneudesta. Albus näytti siltä kuin olisi saanut kuun taivaalta ja enemmänkin.
   Roxanne myhäili itsekseen. Tämä oli hyvä päivä. James oli tullut hänen luokseen vain vähän ennen seremonian alkua ja antanut Aubreyn hänen pideltäväkseen.
”Älä laske häntä hetkeksikään sylistäsi”, James oli sihahtanut hampaidensa välistä hänen korvaansa. ”Vaikka Molly-mummo tulisi ja yrittäisi viedä häntä, sinä et päästä hänestä irti, onko selvä?”
Roxannea oli alkanut melkein hermostuttaa Jamesin kireä ääni. ”Hän on turvassa minun kanssani, Jamie, rauhoitu.”
”Kai minä nyt sen tiedän”, James oli ärähtänyt kiukkuisesti, vaikuttaen ahdistuneelta.
 Aurinko valaisi Pottereiden kauniisti koristellun, kultaisista ja valkoisista kukista kimaltelevan puutarhan. Juhlavieraat henkäilivät ihastuksesta Amelien kävellessä heidän ohitseen. Amelien vaaleansiniset silmät hakeutuivat Roxannen silmiin ja hän vinkkasi silmäänsä morsiamelle. Amelie hihitti.
   ”Sinä näytät kauniilta”, kuului tuttu ääni Roxannen korvan juuresta. Hän tiesi heti äänen tulevan toisesta ulottuvuudesta: hän oli oppinut tunnistamaan sen tietyn kauniin kaiun, joka tästä maailmasta poistuneilla oli. Roxanne sulki silmänsä ja hymyili. Hän tunsi Jacobin vierellään.
   ”Parempi olisikin, niin monta tuntia minulta meni laittautua”, Roxanne vastasi poikaystävälleen ja kohensi Aubreyn asentoa sylissään. Vai oliko Jacob nyt hänen entinen poikaystävänsä? Ainakin voisi luulla seurustelusuhteen päättyvän, kun sen toinen osapuoli potkaisi tyhjää.
   Jacob nauroi tutulla kumpuavalla tavallaan ja Roxanne muisti irvistäen henkien kuulevan hänen ajatuksensa. ”No, miten asia sitten on?”
   ”No, sovitaan niin, että sinä olet vapaa tekemään ihan mitä ikinä haluat ja minä voin naureskella sinulle täältä verhon toiselta puolelta”, Jacob hymähteli.
   ”Mitähän minä sitten haluaisin tehdä?” Roxanne mietti matalalla äänellä itsekseen. Albus tarttui juuri alttarilla Amelieta käsistä ja vihkijävelho alkoi puhua rakkaudesta tasaisella, voimakkaalla äänellä. Lily ja James seisoivat alttarilla vihkijävelhon takana ja näyttivät siltä kuin olisivat pidätelleet naurua.
   ”Sinä tiedät jo, mitä haluat tehdä”, Jacob kuiskasi Roxannen korvaan.
   ”Niinkö?” Roxanne ilahtui. ”Mitä se sitten on?”
   ”Sinä haluat heidät.”
   ”Ai, kenet?”
   Jacob hymyili.  ”Tiedät kyllä.”
   Ja Jacob lähti. Roxanne pyöräytti silmiään Aubreylle, joka katseli häntä vaaleanpunaisesta, pehmeästä turvastaan. ”Olipa tuostakin taas apua. Miksi henkien täytyy aina olla niin salamyhkäisiä?”
   Hän kuuli päänsä sisällä naurua ja hymähti. Hengillä oli kieroutunut huumorintaju.
   Mitäköhän Jacob oli tarkoittanut? ”Sinä haluat heidät.” Tarkoittiko poika isää ja Frediä? Pitäisikö hänen lähteä Suomeen taistelemaan korruptoitunutta jästien järjestelemää vastaan? Ajatus ei erityisemmin houkutellut häntä. Oikeastaan… mitä hän oikeasti halusi, oli vain kehittää maagisia voimiaan… ja…
   Kyyhkyset syöksähtivät kohti taivasta vihkijävelhon toimesta, kun tämä julisti kovalla äänellä alttarilla: ”Julistan teidät nyt mieheksi ja vaimoksi, aviopariksi. Olkoon liittonne taianomainen ja rakkauden sävyttämä, kunnes kuolema teidät erottaa.”
   Roxannea melkein häikäisi Albuksen ja Amelien hymyt, kun tuore aviopari kumartui lähemmäksi toisiaan ja sulki toisensa pehmeään, rakkautta koko juhlayleisöön huokuvaan suudelmaan.
   ”Nyt sinun setäsi ja Amelie-täti ovat sitten naimisissa”, Roxanne kertoi Aubreylle, joka vastasi vain tuijottamalla. ”Heistä on nyt tullut tylsiä aikuisia. Älä ikinä vain sorru siihen ansaan, Aubrey. Aikuisuus on hurjan tylsää.”
   Vihkiseremonian jälkeen bändi alkoi soittaa lavalla menevää, iloista musiikkia ja Albus talutti vaimonsa tanssilattialle. Roxanne nauroi Albuksen taivuttaessa onnellisesti hymyilevää Amelieta kohti nurmikolle taiottua puista tanssilattiaa.
   James meni tanssimaan Lilyn kanssa ja Harry ja Ginny seurasivat aivan heidän perässään. Myös Ron ja Hermione menivät pyörimään sulavasti muiden sekaan. Roxanne virnisteli typerästi Roselle, kun tämä raahasi vastahakoiselta näyttävän Scorpiuksen mukanaan tanssimaan. Kaksikko näytti hassun urheilullisilta ja valppailta, aivan kuin he olisivat olleet jonkinlaisella kuntoutusleirillä viimeiset kuukaudet.
   Roxanne katseli tanssivia sukulaisiaan ja ystäviään ja häntä hymyilytti. Kaikki oli juuri niin kuin pitkin, kaikki oli mennyt juuri niin kuin oli tarkoitettukin. Paljon oli tapahtunut vuoden aikana: niin hyvää kuin pahaakin.
   Äidin tai Jacobin poismeno ei tuntunut lainkaan niin pahalta kuin olisi saattanut tuntua. Roxanne tiesi, etteivät hänen rakkaansa koskaan todella poistuisi hänen tai kenenkään muunkaan luota. Mikä siis voisi koskaan mennä oikeasti pieleen?
   Roxannen silmät hakeutuivat Jamesiin. Kyllä, niin, moni asia saattoi mennä pieleen. Oli väärin, että hullu koira-Aqualine oli tuhonnut Jamesin ja Avan onnen niin kieroutuneen lopullisella tavalla. James tuskin koskaan pääsisi Avasta yli. Roxanne puolittain odotti sitä hetkeä, kun James saisi päähänsä ryhtyä etsimään vastakirousta merenneitomuutokselle ja yrittäisi saada Avan takaisin. Hän tunsi Jamesin tarpeeksi hyvin tietääkseen, miten tämä toimi. Kaikeksi onneksi James oli nyt niin keskittynyt Aubreyhin, ettei todennäköisesti vähään aikaan alkaisi hölmöilemään. Toivottavasti. Roxannen olisi pidettävä silmällä Jamesia. Jos tämä saisi päähänsä lähteä merenneitoluolaan… merenneidot olivat hurjia ja pelottavia otuksia, eivätkä ne kyenneet miehen nähdessään mihinkään muuhun kuin verenhimoiseen viettelyyn ja raateluun. Roxannen pitäisi pitää huolta siitä, ettei James koskaan saisi päähänsä mennä tervehtimään merenneitotyttöystäväänsä.
   ”Minä pidän sinun isistäsi huolta”, Roxanne lupasi kuiskaten Aubreylle. ”Minä pidän teistä molemmista huolta.”
   Aubrey päästi hassun äänen, aivan kuin olisi halunnut vastata hänelle. Roxanne hymyili ja sipaisi tytön poskea. ”Sinä suloinen, pieni ihminen.”
   ”Rox!” Molly-mummo kirmasi häntä kohti tanssivien ihmisten välistä.
   ”O-ou”, Roxanne mumisi ja vilkaisi Aubreyta alistuneena. ”Meidän olisi pitänyt mennä johonkin piiloon.”
   ”Mummon pieni rakas!” Molly hehkutti saapuessaan heidän luokseen. Roxanne virnisteli.
   ”Sinäkin olet minulle rakas.”
   Molly huiskaisi kättään hänen suuntaansa aivan kuin sanoakseen, että menes nyt siitä jonnekin. Roxanne puristi Aubreyta tiukemmin syliinsä Mollyn kurotellessa käsiään tätä kohti.
   ”Minulla ei ole lupaa antaa häntä”, Roxanne sihahti Aubreyta rintaansa vasten puristaen.
   ”Minä olen hänen isoisoäitinsä!” Molly huudahti tulistuen ja mulkoili häntä. ”Totta kai minä saan pidellä häntä!”
   Roxannen teki mieli luovuttaa mummon raivosta paisuvan olemuksen edessä ja luikkia karkuun, mutta yksi vilkaisu Lilyä tanssittavaan Jamesiin sai hänet puristamaan Aubreyta entistäkin tiukemmin. ”James ei anna minulle anteeksi, jos päästän hänestä irti. Mene keskustelemaan asiasta Jamesin kanssa.”
   ”Anna hänet minulle!” Molly sihahti silmiään siristellen. ”Roxanne!”
   Roxanne pompahteli kauemmas raivostuneesta mummostaan. ”Anteeksi, en minä voi!” Hän kipitti Mollya karkuun ja vei Aubreyn herkkupöytien luokse. Fred, Gabriella, Hugo, Dominique ja Shawn olivat vallanneet yhden pöydän ja ahmivat herkkuja innoissaan naureskellen. Roxanne meni heidän luokseen.
   ”Varoittakaa minua, jos Molly lähestyy. Hän haluaa kirota minut.”
   ”Miksi hän haluaisi kirota sinut?” Shawn ihmetteli ja haukkasi valtavan palan tiikerikakustaan.
   ”Koska en luovuttanut Aubreyta hänelle.” Roxanne vilkaisi vauvaa sylissään.
   ”Olen yllättynyt, että James laski hänet käsistään”, Shawn inahti ja katsoi Aubreyta kuin olisi vierastanut sitä. ”Ihmeellinen otus. Se todella näyttää ihan perunalta.”
   Roxanne hämmästyi kiukkua, joka leimahti hänen sisällään. ”Hän on kaunis.”
   Shawn vilkaisi häntä. ”Huh, sinun silmäsi ovat sitten pelottavat, nainen.”
   Roxanne räpytteli silmiään. ”Miksi? Muuttuivatko ne taas valkoisiksi?”
   ”Lähinnä syöksevät tulta”, Dominique hymähti.
   ”Rox!” James marssi heidän luokseen Lily perässään maleksien. ”Mitä sinä sanoit Mollylle?”
   Roxanne räpytteli silmiään hämmentyneenä. ”Sanoin vain, että kysyy sinulta luvan, jos haluaa pidellä Aubreyta.”
   ”Miksi sinä sellaista sanoisit?” James ihmetteli, tuli hänen viereensä ja otti Aubreyn häneltä. ”Hän tuli raivomaan minulle kuin mikäkin paisunut räiskeperäinen sisulisko.”
   ”Mitä jos vain antaisit sukulaistesi pidellä perunaotustasi?” Shawn huomautti ja katsoi Jamesia huvittuneena.
   James mulkaisi ystäväänsä. ”Herra limamies on hyvä ja keskittyy kuivaan kakunpalaseensa.”
   ”Mitä sinä oikein pelkäät?” Dominique ihmetteli. ”Tuskin kukaan vauvaa tiputtaisi sylistään.”
   James hymähti ja istui Roxannen viereen. ”Ei sitä voi tietää.”
   Gabriella katsoi Aubreytä kuin se olisi ollut suloisin asia maailmassa ja olisi tahtonut pistellä sen poskeensa. ”Annoithan sinä Roxynkin pidellä sitä. Jooko, James, minun tekisi hirveästi mieli halia sitä.”
   James tuhahti. ”Hali sinä vain Hugoa, Gabriella hyvä.”
   Lily hymähti. ”Minä olen Aubreyn täti, enkä ole saanut häntä vielä kertaakaan syliini. Miksi Roxanne saa pidellä sitä?”
   ”Roxanne pelasti sen”, James mutisi hiljaa katsellen Aubreyta, joka tapitti vällyjensä välistä tätä. Sitten James kohotti ruskeiden nappisilmiensä katseen. ”Antakaa meidän olla. En kestä tätä hullunmyllyä, mikä tässä talossa on käynnissä koko ajan.”
   ”Ehkä sinun ja Aubreyn pitäisi hankkia oma asunto”, Lily vinkkasi silmäänsä iskien. ”Kuka olisi uskonut, Jamie, että sinusta tulee vielä noin rauhaarakastava, vastuullinen isähahmo.”
   James hymähti. ”No, minä en olisi ainakaan uskonut. Ajatus asunnon hommaamisesta on kyllä hieman pelottava. Ehken minä ole ihan tarpeeksi aikuinen siihen.”
   ”Voittehan te muuttaa Aubreyn kanssa meille”, Roxanne pamautti hetken mielijohteesta. ”Isä ja Fred lähtevät kuitenkin huitelemaan pitkin Suomen maita ja minä jään ihan yksin.”
   James raapi leukaansa ja tämän silmät näyttivät kirkastuvan. ”Siellä ei varmaan koko ajan ramppaa porukkaa. Sehän olisi suorastaan täydellistä! Ainakin kesän ajaksi.”
   Roxanne nyökkäili. ”Siellä on ainoastaan henkiä, mutta ne nyt seuraavat minua minne ikinä menenkin.”
   Fred tuhahti. ”Ai minne ikinä menetkin? Onko äiti nyt siis seurassamme?”
   Roxanne kohotti kulmaansa. ”Äiti seisoo sinun vieressäsi. Ja Georgianna silittelee sinun hiuksiasi.”
   Fred käännähti kauhuissaan ympäri, muttei nähnyt kuin tanssilattialla pyörähteleviä juhlavieraita. "Huijaat.”
   ”En, itse asiassa”, Roxanne hymähti.
   ”Hah.” Fred tuijotti häntä epäilevästi. Roxanne vinkkasi veljelleen silmäänsä.
   ”Georgianna sanoo sinun näyttävän komealta tuossa juhlakaavussasi. Minä olen kyllä tosin vähän eri mieltä.”
   Fred mulkoili häntä aivan kuin ei olisi osannut päättää, pitäisikö tämän kirota hänet vai nauraa hänet maanrakoon. Loppujen lopuksi veli päätyi kohauttamaan olkiaan ja tarjosi Gabriellan ja Hugon ylitse kättään hänelle. ”Haluatko tanssia?”
   ”Joo!” Roxanne innostui ja tarttui käteen ilahtuneena. Fred oli selkeästi antamassa anteeksi hänen vallattoman käytöksensä.
   He menivät tanssimaan Ronin ja Hermionen viereen ja tirskahtivat, kun pariskunta näytti niin rauhallisen onnelliselta ja keskittyneiltä toisiinsa, etteivät näyttäneet huomaavan muuta maailmaa laisinkaan. Roxanne tosin näki Ronin siristelevän silmiään Roselle ja Scorpiukselle, jotka tanssahtelivat toisiinsa kietoutuneina vähän matkan päässä.
   Roxanne kohtasi Fredin katseen heidän alkaessa tanssia hitaan, iloisen musiikin tahtiin. ”Annatko sinä minulle anteeksi?” Roxanne henkäisi kykenemättä hillitsemään itseään.
   Fredin kasvot kiristyivät. ”Kai sinä ymmärrät, kuinka kieron tempun teit minulle.”
   ”Olen pahoillani”, Roxanne sanoi vilpittömästi. ”En siitä, mitä tein, mutta siitä, että se sattui sinuun. En minä koskaan halunnut satuttaa sinua tai saada sinua ajattelemaan, että olisin pettänyt sinut. Tiesin, ettei Jacob ollut läpikotaisin paha, vaikka tapahtuikin se hirveä juttu ja – ”
   ”Ei sinun tarvitse selittää”, Fred murahti. ”Kyllä minä ymmärrän. Olin vain niin sekaisin Georgiannasta, että ajatuskin sinusta ja siitä murhaajasta sai minut näkemään punaista. Minä muuten meinasin tappaa hänet yhtenä iltana.”
   Roxanne räpytteli silmiään. ”Häh?”
   ”Niin. Seurasin häntä Romejen talolle ja olin hakkaamassa hänet takaisin manalaan, mutta hän kertoi minulle yrittävänsä pelastaa sinun henkesi hengellään. Että hän oli palannut takaisin tänne vain kostaakseen äitinsä murhan ja tapaamaan veljeään. Hän oli kuulemma jo kostanut kaikille asianomaisille, mitä hittoa se sitten tarkoittaakaan, ja lupasi omistaa koko elämänsä sinun pelastamisellesi. Hän vannoi rikkumattoman valan.”
   Roxannen kurkkua kuristi. Hän oli tiennyt Jacobin ja Jasperin kärsineen paljon heidän ollessaan pieniä, muttei hän tiennyt, miten kaksosten äiti oli murhattu. Mitähän Jacob oli tehnyt kostaakseen äitinsä murhan? Tiesikö Jasper siitä? Roxannen silmät hakeutuivat Jasperiin, joka juuri maleksi pihan poikki kohti Hugon, Gabriellan, Jamesin ja Dominiquen valloittamaa pöytää. Tämä näytti surulliselta ja ankealta. Varmaan pojalla oli ikävä veljeään, jonka oli juuri vasta saanut takaisin. Elämä oli epäreilua. Mutta ehkä sen epäreiluudellakin oli tarkoituksensa.
   ”Onko meillä nyt kaikki hyvin?” Roxanne varmisti vielä Frediltä ja katsoi tämän ruskeita silmiä, jotka olivat niin samanlaiset kuin hänellä itsellään ja heidän äidillään.
   Fred rutisti häntä. ”Meillä on koko ajan kaikki ollutkin hyvin. Sinä olet minun siskoni, ja minä puolustan sinua aina kaikelta. Eikä kukaan tai mikään muuta sitä.” Fred painoi hänen päänsä tämän rintaa vasten ja Roxanne räpytteli liikutuksen kyyneliä silmistään.
   Shawn talutti Lilyn tanssilattialle ja Lily nauroi suurikokoisen pojan pyöräyttäessä hänet ympäri. ”Unohdinkin, kuinka sulavat tanssiliikkeet sinulla on.”
   Shawn esitti loukkaantuvansa. ”Kuinka sinä olet saattanut minun liikkeeni unohtaa?”
   Lily punastui muistaessaan kaikenlaisia toisiakin liikkeitä, mitä he olivat yhdessä Shawnin kanssa harjoittaneet. Hän virnisti. ”Vitsi vain. Enhän minä sinun liikkeitäsi voisi unohtaa.”
   Shawn naurahti painaessaan heidän vartalonsa tiiviisti toisiaan vasten. Lilyn oli vaikea hengittää ja hänen teki mieli suudella Shawnia ja kietoutua tämän vartalon tuttuun turvaan ja lämpöön. Hän yritti saada laukkaavan sydämensä hallintaan ja ravisteli itseään. ”Mitä herra aurori aikoo nyt tehdä, kun on kerran valmistunut?”
   Shawn kohautti jykeviä olkapäitään. ”En oikein tiedä. Haluaisin alkaa jäljittämään isääni.”
   Lily nielaisi. Hän muisti Shawnin kauhean kertomuksen lapsuudestaan, kuinka tämän isä oli kylmäverisesti murhannut Shawnin äidin ja lähtenyt sitten pakoon, eikä ollut antanut kuulua mitään itsestään sen jälkeen. ”Mitä sinä sitten teet, jos löydät hänet?”
   Shawn hymähti. ”Mitäpä luulet?”
   Lily ei halunnut ajatella sitä. ”Huh.”
   ”Niin. Entä sinä? Joko huispausliigat tappelevat sinun omistamisestasi?”
   Lily irvisti. ”Kukaan ei koskaan voi omistaa minua. Mutta joo, odotan innolla kutsuntakirjeitä. Toivottavasti niitä vain tulee.”
   ”Totta kai niitä tulee. Sinä olet ihan uskomaton huispaaja.”
   ”Sanoo mies, joka ei voi itkemättä istahtaa luudanvarren kyytiin.”
   ”Hei, nykyään se käy jo paljon helpommin!” Shawn vastusti. ”Sinä opetit minua kohtamaan pelkoni.”
   Lily virnisti pojalle. ”Mukava kuulla.”
   He katselivat toisiaan silmiin ja Shawnin harmaanvihreät silmät tuikkivat Lilylle niin kovin tutulla tavalla. Lily oli iloinen, että he olivat jälleen puheväleissä. Shawn oli mahtava tyyppi ja olisi ollut kurjaa menettää tämä kokonaan…
   Lilyn silmiin osui ruskea- ja pitkätukkainen hahmo, joka katseli tanssilattian suuntaan näyttäen siltä, ettei olisi tiennyt miten päin olisi. Lucas oli siis tullut, sittenkin!
   Lily kohotti katseensa Shawniin. ”Oli kiva tanssia. Minun pitää mennä käymään tuolla. Nähdään myöhemmin.”
   Hän irrottautui hämmentyneen Shawnin otteesta ja meni Lucaksen luokse. ”Sinä tulit.”
   ”Odotan kovasti sitä kakkua”, Lucas vastasi naurahtaen ja katseli häntä. ”Sinun huispauskaapusi altahan on löytynyt ihan soma tytteli.”
   Lily irvisti. ”Minä en ole mikään tytteli. Ja jos haluat kakkua, sinun on ensin tanssittava minun kanssani.”
   Lucas huokaisi dramaattisesti ja tämän vihreät silmät tuikkivat. ”No, sehän vasta kurjaa. Kai meidän on sitten tanssittava.”
   He menivät tanssilattialle ja Lily virnisti vanhemmilleen, jotka pyörähtelivät toisiinsa keskittyneinä väenpaljouden keskellä. Harry vilkaisi Lucasta silmäkulmastaan ja Lily hymyili leveästi isälleen, yrittäen kertoa ettei tarvinnut huolehtia turhia. Harry näytti rauhalliselta, mutta pullonvihreät silmät eivät irrottaneet terävää katsettaan Lucaksesta. Isä huolehti aina ihan liikaa. Onneksi äiti oli vähän rennompi ja sai isänkin aina nauramaan. Lily niin rakasti vanhempiaan ja heitä katsoessaan siinä tanssimassa hän tajusi, kuinka onnekkaita hän, Albus ja James olivatkaan, kun heillä oli niin täydelliset ja rakastavat vanhemmat, jotka vielä monien vuosien jälkeenkin näyttivät onnellisilta yhdessä.
   Lucaksen kädet hänen ympärillään tuntuivat jännittäviltä, Lily pani merkille. Shawnin kädet huokuivat voimaa ja turvaa, kun taas Lucaksen koko olemus sai Lilyn jännittymään. Lucas hymyili hänelle.
   ”Ihan hienot kekkerit Potterit ovat pistäneet pystyyn.”
   Lily hymyili. ”Mukavaa, jos tykkäät.”
   Luvas irvisti. ”No, en oikeastaan. Väkijoukot eivät oikein koskaan ole olleet minua varten.”
   ”Minäkin viihdyn paremmin itsekseni”, Lily myönsi.
   ”Ja mieluiten taivaalla.”
   ”Totta kai.”
   ”Mehän voisimme kesällä lähteä lentelemään”, Lucas ehdotti silmät tuikkien.
   ”Ai, osaatko sinä lentää?” Lily piruili.
   ”Vain koska en koskaan koulussa alentunut lentelemään pallojen perässä se ei tarkoita sitä, ettenkö osaisi lentää.”
   ”Ei sitä koskaan voi tietää.”
   ”Olet sinä melkoinen suupaltti.”
   ”Minun isoveljeni on paatunut suunsoittaja ja olen oppinut häneltä ihan liikaa.”
   ”Sinun isoveljesi oli aina minusta jotenkin tosi cool”, Lucas yllättäen myönsi katse seurueessa tanssilattian lavalla, jossa James piteli Aubreyta ja jutteli Hugon, Gabriellan, Fredin ja Roxannen kanssa. Shawn ja Dominique tanssivat keskenään vähän kauempana ja Shawnin katse oli huvittuneen haastava, kun se kohtasi Lilyn katseen. Lily vinkkasi silmäänsä saaden Shawnin purskahtamaan nauruun. ”Nyt hän näyttää lähinnä aika pehmolta.”
   ”Isyys on tehnyt kummia Lohikäärmerakastajallemme”, Lily naurahti.
   Lucas irvisti. ”Sekopäistä, kuka muka alkaa vääntää muksuja näin nuorena?”
   Lily hymähti. ”Älä muuta sano. Vaikka itse asiassa Aubrey on aika suloinen.”
   ”Ihan varmasti”, Lucas hymähti äänellä, joka tihkui kohteliasta epäuskoa.
   Lily näki Mollyn ja Ginnyn lähestyvän Jamesin ja muiden pöytää ja virnisti. James ei takuulla pystyisi pistämään sekä äidille että mummolle vastaan.
   ”James”, Ginny sihahti lähestyessään heitä uhkaavasti. James nielaisi nähdessään äidin turhautuneet ja Mollyn kiukkuisen loukkaantuneet silmät. ”Miksi et anna mummon pidellä Aubreyta?”
   James puristi nukkuvaa tytärtään rintaansa vasten. ”En tahdo.”   
   ”Olen kasvattanut seitsemän riiviöpunapäätä aikuiseksi”, Molly muistutti kädet lanteilla. ”Kyllä minä osaan vauvaa pidellä.”
   Roxanne kumartui Jamesin puoleen. ”Älä pelkää, Jamie.”
   James katsoi Aubreyta melkein hätääntyneenä. ”Sinä et ymmärrä, miltä tämä tuntuu.”
   Roxanne hymähti ja katsoi häntä pistävästi silmiin. ”Molly-mummo haluaa pidellä ensimmäistä lapsenlapsenlastaan sylissä, ethän sinä voi sitä häneltä viedä.”
   James mutristi huuliaan ja hänen teki mieli sanoa, että totta kai hän voisi, Aubreyhan oli hänen. Ginnyn ankaran turhautunut ilme kuitenkin sai hänet huokaisemaan alistuneena ja hän ojensi tytärtään kohti mummonsa odottavia käsivarsia. ”Varovasti sitten. Ja tuo ilme on juuri se syy, miksi minä muutan Roxannen luokse”, hän sanoi äidilleen.
   Ginnyn kulmakarvat pongahtivat ylös. ”Sinä muutat Roxannen luokse?”
   ”Niin”, James sanoi uhmakkaasti pystymättä irrottamaan katsettaan tyttärestään, joka käpertyi Mollyn uhkeaa rintaa vasten ja jatkoi uniaan tyytyväisenä.
   Ginny kohautti olkiaan. ”Se on varmaan ihan hyvä idea.”
   Niine hyvineen äiti meni Harryn, Ronin ja Hermionen luokse, jotka olivat lopettaneet tanssimisen ja juttelivat keskenään tanssilattian laitamilla. James tuijotti tämän perään.
   ”Hyvä idea? Kuulitteko te tuon? Miksi hän ei pistänyt vastaan ja sanonut, etten saa koskaan muuttaa kotoa pois?”
   ”Enkä hän haluaa päästä sinusta eroon”, Roxanne virnisteli vahingoniloisen huvittuneena. ”Tule Jamie, mennään tanssimaan.”
   James antoi Roxannen raahata itsensä tanssilattialle. Tyttö kietoi kätensä hänen ympärilleen ja James sulki tämän syliinsä. Roxanne tuntui kumman ihanalta hänen sylissään.
   Taas tuo outo ajatus, James pani ihmeissään merkille ja veti päätään taaksepäin niin, että saattoi katsoa Roxannea silmiin. Hän tunsi kummallista vetoa, aivan kuin Roxannen silmät olisivat hitaasti imeneet häntä syvyyksiinsä.
   Roxanne katseli häntä takaisin. ”Mitä?”
   ”Sinussa on jotakin ihmeellistä.”
   ”Tiedän.” Roxanne myhäili itsekseen. James naurahti ja painoi Roxannen pään rintaansa vasten. Hänen silmänsä hakeutuivat Mollyyn ja hän huokaisi helpotuksesta nähdessään tämän istuvan vakaana ja rauhallisena keinussa pihan laidalla ja laulavan hiljaa nukkuvalle Aubreylle.
   ”Minulla on ikävä häntä nytkin”, James mumisi saamatta silmiään irti tyttärensä kaukaisesta hahmosta. ”Olen ihan hullu.”
   ”Täysi kahjo”, Roxanne myönsi.
   James antoi katseensa harhailla. Harry, Ginny, Ron ja Hermione supisivat jotakin keskenään, niin kuin yleensäkin. Nelikkö näytti nauravan. Jasper jutteli Fredin ja Georgen kanssa vakavana ja James oli melkein varma Weasleyden houkuttelevan Jasperia kanssaan Suomeen. Hugo ja Gabriella halailivat ja syöttivät toisilleen kakkua näyttäen soman ihastuneilta. Albus ja Amelie tanssivat tanssiparien keskellä toisiinsa kietoutuneina, silmät suljettuina ja hohkasivat ympärilleen rakkautta ja onnea. Rose ja Scorpius tanssivat vain vähän matkan päässä tuoreesta avioparista ja näyttivät hekin onnellisilta. Shawn ja Dominique olivat löytäneet valtavan hääkakun ja lappoivat kilpaa sitä suuhunsa. Kaikkien juhlavieraiden takaa lennähti Lily ylös taivaalle Tulisalamallaan iloinen virne kasvoillaan. Tyttö katseli juhlahumua allaan ja James saattoi melkein kuulla tämän kikatuksen, kun sisko nauroi yläilmoissa.
   Kaikki oli juuri niin kuin pitikin, James tajusi ja hän puristi melkein vaistomaisesti Roxannea lähemmäksi itseään. Ava käväisi hänen mielessään ja hänen sydäntään kuristi. Hän saattoi kuulla Avan viimeiset sanat mielessään: ”Rakastan.”
   ”Jamie? Onko kaikki hyvin?” Roxanne kysyi ja kohotti katseensa häneen.
   Jostakin syystä Jamesia hymyilytti. Hän pörrötti Roxannen tukkaa. ”Kaikki on tosi hyvin. Toivon vain, että Ava voisi olla täällä.”
   Roxanne sipaisi Jamesin poskea kädellään. ”Mutta Aubrey on täällä.”
   Jamesin sydäntä lämmitti. ”Niin. Minun pieni hirviöni. Mitä luulet, mitenköhän meidän oikein käy?”
   Roxanne jähmettyi ja James kohotti kulmiaan nähdessään tytön ruskeiden silmien peittyvän valkoiseen, hämyiseen väriin.
   Roxanne haukkoi henkeään nähdessään itsensä, mustat pitkät hiukset olivat vallattomilla kiharoilla ja hänen kasvonsa säteilivät onnesta, kun hän nosti mustatukkaisen, pienen tytön korkealle ilmaan ja sulki tämän sitten syliinsä. Tytön kinuskinväriset silmät hehkuivat naurua, kun tämä kehysti käsillään Roxannen nauravat kasvot. Samassa heidän taakseen ilmestyi hassun viiksikäs James, joka kietoi kätensä heidän molempien ympärille tummat nappisilmät hehkuen ja leveä hymy kasvoillaan sädehtien. James otti Aubreyn syliinsä ja tyttö kietoutui tämän olkapäätä vasten riemusta pomppien. James nosti toisen kätensä Roxannen kasvoille ja suuteli häntä pehmeästi. Roxanne tunsi, kuinka kaikki hänessä pehmeni ja antautui ja hänen sydämensä täyttyi leiskuavasta, syvästä rakkaudesta.
   Hän palautui todellisuuteen henkeään haukkoen. James katseli häntä huolestuneena. ”Mitä sinä näit? Onko kaikki hyvin?”
   Roxanne ei saanut sanaa suustaan ja tuijotti Jamesia. Hän tunsi vieläkin huulillaan tämän lempeän suudelman ja hän tunsi vieläkin Aubreyn painon sylissään. Hänen sydämensä hakkasi melkein kivuliaasti hänen rintaansa vasten, sillä Jamesin suudelma oli täyttänyt hänen vartalonsa jokaisen sopukan ja tuntui polttavan häntä kauttaaltaan. Mitäköhän himputtia taas…
   ”Sinä haluat heidät”, kuului hento ääni melkein kuin menneisyydestä ja Roxanne räpytteli silmiään järkyttyneenä, kun totuus riisui itsensä paljaaksi hänen edessään. Hän katsoi Jamesin tummia nappisilmiä ja tajusi, että voisi katsoa noihin silmiin ikuisesti tuntien tätä samaa huumaavaa vapaudentunnetta.
Jamesin kanssa hän tunsi aina olevansa vapaa.
   ”Mitä sinä näit?” James tivasi, kun hän edelleen vain tuijotti tätä saamatta sanaa suustaan.
   Roxanne räpytteli silmiään ja herätti itsensä jälleen todellisuuteen. ”Koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu.”
   James katso häntä epäilevästi. ”Miksi sinä et kerro minulle?”
   ”Eihän siinä sitten olisi mitään jännää, apinapoika”, Roxanne puolustautui ja virnisti sitten ovelasti. ”Mielenkiintoisempaa vain katsella, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.”
   James naurahti ja puristi häntä lähemmäksi itseään. Roxannesta tuntui siltä kuin hänen sydämeensä olisi valunut kutsumattomia tunteita, jotka olivat aina lymynneet jossakin hänen sisällään piilossa. Hän puristi Jamesia lähemmäksi itseään.
   ”Ehkä me elämme elämämme onnellisina loppuun saakka.”
   James virnisti. Koskaan ei voinut tietää, mitä elämässä tapahtuisi, mutta sehän se suuri arvoitus ja mysteeri olikin. ”Ehkä. Mutta ennen sitä me voimme vain nauttia tästä hetkestä.”
   ”Tämä hetki on täydellinen”, Roxanne mumisi hänen rintaansa vasten.
   Lily katseli taivaalta sukulaisiaan ja perhettään sydän sykkien vapautta. Tätä onni oli. Kaikki hänen rakkaansa, onnellisina ja iloisina. Kaikki oli juuri niin kuin pitkin. Aurinko sai kaiken Pottereiden puutarhassa kimaltelemaan, aivan kuin ilma olisi ollut täynnä timantteja. Lily nauroi ja käänsi Tulisalamansa kohti hohkaavaa aurinkoa.

Poissa Rantsake

  • Ei mikään surkkimus
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: SparksWolf20852
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) VALMIS 22.10.2014
« Vastaus #123 : Lokakuu 22, 2014, 15:14:12 »
Noniin, nyt tämä on sitten loppunut. Surullista, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Tykkäsin erityisesti tuosta metenneitoluolan kohtauksesta. Okei, välillä mä pohdin, että onko tuo keisarileikkaus ja sen kuvaaminen nyt ihan k12 -materiaaliin luokiteltavaa, ja samoin välillä piti palata hieman taaksepäin, että pysyi kärryillä tapahtumista, mut silti kokonaisuutenaan pidin tarinasta.
Avan ja Aquan muuttuminen merenneidoiksi oli kyllä loistava idea. Surullinen, mutta minusta hyvä ratkaisu. Ja täytyy kyllä sanoa, että voisin sytyttää pienen muistokynttilän Jacobin muistoksi... Opin tarinan aikana ihan oikeasti pitämään hänestä, joten nyyh : (
Tuo, kun James sai pienen Aubreyn syliinsä ja se, miten kuvailit hänen tuntemuksiaan.... Mulle tuli siitä jotenki mieleen se, miten Stephenie Meyer kuvas leimautumisen Twilightissa. Kaiken maailman mielleyhtymiä... : D
Ja ja ja... No, olen iloinen, kun Suomeen ei enää palattu. Mullon joku juttu tuossa, etten pidä, kun Suomi sekotetaan HP-fikkiin mukaan, en ymmärrä ittekään, mikä siinä nostaa ihokarvat pystyyn. Mut joku siinä vastustaa. Samoin se ihme henkimaailman huuhaa, mitä ne harrasti siellä.... Älä nyt loukkaannu sanavalinnasta, ymmärsin että itse taidat pitää ihan kivoina juttuina noita? Mut siis sekin oli semmoinen ihokarvoja pystyyn nostattava juttu, varsinkin kun siitä alettiin puhua totena. Mut nämä pari juttua nyt ovatkin sellaisia ihan mielipideasioita, ei fikki niiden takia huono ollut, vaikken minä hen. koht. sellaisista asioista pitänytkään.
Asiasta kukkapurkkiin, tätä lukua lukiessani mun mielessä alko tosiaan pyöriin, että "Se on varmaan tyttö se näitten lapsi, ku siitä niin varmati odotetaan poikaa..." Ja just, ku olin päässy sanomasta näin itselleni, ni tyttöhä sieltä sit tulikin!
Mut joo, ihanaa kun Rox ja Fred saivat välinsä selviksi! Tätä mä oon oottanu siis vaikka kuinka kauan!
Harmi, kun tässä ei oikein kuvattu sitä Amelien hääpukua... Jos vastaat vielä kommentteihin, voitko vähän kertoa, millainen hääpuku hänellä oli? Tekisit pienen ihmisen niiiin onnelliseksi : )
Kiitos ihanasta, pitkästä kolmannen sukupolven fikistäsi! Ihan mielettömän hyvä, tähän vaan jotenki uppoutu! Jospa tuo ei ollu liian kriittinen tuo mun kommentti, tässä oli toki listattuna muutama ei-mieluisa juttu, mut oon kuiteskin pitkin matkaa tästä fikistä tykännyt! Niin hyvä fikki oli, et pienet "tästä en tykänny" -jutut voi surutta antaa anteeksi ja nauttia niistä asioista, mistä taas puolestaan piti : )
« Viimeksi muokattu: Lokakuu 26, 2014, 10:51:11 kirjoittanut Rantsake »
"Tuntematonta me pelkäämme, kun katsomme kuolemaa ja pimeyttä, siinä kaikki."
- Harry Potter ja Puoliverinen prinssi

Poissa Raparperi

  • Pahislynkkarikerhon puheenjohtaja ;)
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) VALMIS 22.10.2014
« Vastaus #124 : Lokakuu 22, 2014, 18:50:19 »
Voi ei, voi ei, voi EI! Kuulut niihin harvoihin ja valittuihin, jotka oikeasti ovat saattaneet pitkän ficcinsä kunnialla päätökseen. En jotenkin yhtään osannut varautua tämän loppumiseen, luulin että tässä saataisiin vielä viitisen lukua ainakin nautiskella ja loppurytinöitä pohjustettaisiin hyvän aikaa. Vielä mitä!

Aikamoiset loppurytinät sieltä sitten pamahtikin, vaikka tyylillesi uskollisena onnistuit mahduttamaan mukaan myös huumoria (aikuinen kurppa, nauroin ääneen ja nauran taas kun muistelen sitä :DDDD). Mistä tähän olisi pitänyt löytää vihjeitä, en minä ainakaan osannut aavistaakaan mitä tapahtuu. Koko merenneitoepisodi tuli täysin puskista, vaikka tykkäsinkin siitä melankoliasta mitä se toi loppupätkän tunnelmiin. Ihanan katkeransuloinen loppu (nyt syytän sitten sinua jos ajaudun kuuntelemaan jotain itkuvirsiä Spotifystä tänään!), kaikki irralliset langat solmittiin mukavasti mutta samalla suurin osa hahmojen tulevaisuudesta jäi auki lukijan mielikuvituksen varaan. Muutamasta yksityiskohdasta voisin nipottaa, mutta viimeisen luvun kunniaksi jätän sen toiseen kertaan.

Kokonaisuutena ficci pysyi melko hyvin kasassa, juoni eteni tasaisesti eikä mikään jäänyt irralliseksi tai turhaksi. Hahmoista tärkeimpiin tutustui ja kiintyi, hahmot kasvoivat tarinan edetessä ja olivat oleellinen osa juonta kukin. Mielestäni kehityit ficin myötä myös kirjoittajana, vaikka hyvä olitkin alusta asti. Toivottavasti kirjoitat vielä tulevaisuudessakin!
"Muikkunen, ota airo."

Solemn Spoiler Alert -blogi tv-addikteille ja lukutoukille ;)