Kirjoittaja Aihe: Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) VALMIS 22.10.2014  (Luettu 2899 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Timantteja (K12, kolmas sukupolvi) VALMIS 22.10.2014
« : Kesäkuu 29, 2013, 11:09:39 »
Nimi: Timantteja
Ikäraja: K13
Genre: äksöniä ja draamarakkautta
Paritukset: James/OC, Lily/OC, Albus/OC, Rose/Scorpius + monia muita + perusparitukset Harry/Ginny, Ron/Hermione yms.
Disclaimer: Taikamaailma ja suurin osa sen henkilöistä kuuluvat J.K.Rowlingille ja kaikki muu hömpötys siinä välissä minulle.
Summary: 20-vuotias James Potter palaa Bulgariasta ryhtyäkseen opiskelemaan auroriksi Auroriassa. Lily Potter aloittaa viimeisen vuotensa Tylypahkassa yhdessä Roxanne, Hugo ja Fred Weasleyn kanssa. Vuosi pitää sisällään rakastumisia, riitelyä, mustaa magiaa, mustasukkaisuutta, kuolemaa, shottishokkikisoja, vihamielisiä lesbiaaneja, sieppauksia, merenneitoja, wannabe-kuolonsyöjien vallankaappauksen, henkisiä kasvupyrähdyksiä ja etanasuudelmia.

A/N: Risut ja ruusut olisivat oikein tervetulleita!

Ilmestyneet luvut:

1.Tervetuloa kotiin
2. Auroria
3. Tylypahkaan
4. Tutustumisharjoituksia
5. Huonovointisuutta ja yllätyshyökkäyksiä
6. Salainen suudelma kammiossa
7. Toipilas
8. Räkää ja sekavia tunteita
9. Rääkyvä hiprakka
10. Purjoa ja thestraleja
11. Suojakehiä ja vohveleita
12. Shottishokkeja ja etanoita
13. Sovinto
14. Salamyhkäisyyttä
15. Suolaisia suudelmia ja yllätyksellinen ilmavakoilu
16. Hylkeitä ja yllätysvierailija
17. Piukka peppu ja Limamies
18. Huispauksen maailmanmestaruuskisat
19. Sekasortoa
20. Alku
21. Vankina
22. Mustasukkaisuutta
23. Pallo ja kettinki
24. Menneisyyden saloja
25. Puraisu
26. Riitelyä ja pako
27. Halloween
28. Etanaunia ja sopimuksia
29. Täydenkuun yö
30. Rikkumaton vala
31. Magiaa
32. Lumihiutaleita
33. Paniikkia ja kuumia tunteita
34. Apinoita ja salaisuuksia
35. Intohimohuurua
36. Lieroja ja lunttaajia
37. Salaisia suunnitelmia ja valistamispuheita
38. Yöhiippailijat
39. Tulkoon joulu
40. Susimaisen surullista joulua
41. Yllätyksiä
42. Kohti valoa
43. Poika, joka elää - osa 1
43. Poika, joka elää - osa 2
44. Horoskooppeja ja anteeksiantoja
45. Katkeran suolaisia kyyneleitä
46. Susi ja pupu
47. Parisuhdekärhämää
48.
49. Sopu ja ero
50. Antautuminen
51. Viimeinen ottelu
52. Timantteja

Traileri (varoitus, sisältää pieniä spoilereita!)


Kelmien kertomus oli traaginen...
  ”Ai niin, Sarvihaara, Anturajalka ja Kuutamo ja sievä punapäinen ja vihreäsilmäinen lady lähettävät terveisiä ja sanoivat, etteivät voisi olla sinusta ylpeämpiä, Harry-setä.”
  ”Kiitos, Roxanne.”
  ”Kiitä kelmejä. He ovat ihan mahtavia.”
  ”Sitä he todella ovat.”

...kultaisen trion tehtävänä oli pelastaa maailma Voldemortilta...
  ”Hermione, Harrysta tuntuu siltä, että hänen on tehtävä tämä. Kuinka monta kertaa hän on ollut väärässä näissä asioissa?”
  ”Muistan muutaman kerran.”
  ”Hei, Voldemortin kukistaja tässä näin.”
  ”Voit käyttää tuota enää korkeintaan kymmenen kertaa, kamu."

...entä millainen on heidän jälkipolvensa tarina?
  ”Ja te olette Ava Lopez ja James Potter – Potter? Oletteko te sukua Harry Potterille?”
  ”Ylpeä esikoinen täällä näin.”

James Sirius Potter on aina kaihtanut vastuuta, sitoumuksia ja aikuisuutta...
  "Nyt, kun olemme keskustelleet tästä ikävästä juonenkäänteestä, jonka aiheutin, mitäs sanoisitte, tarjoaisitteko lempiesikoisellenne maittavan iltapalan?"
  *mulkoilua*
  "Tiedän, tiedän, olen paha."
  "Lähetit juuri pikkuveljesi kuolonsyöjien armoille."
  "Kuten sanoin, paha, paha, paha."

...mutta rakastuessaan varattuun tyttöön kaikki muuttuu...
  ”Ei, ei, ei, ei! Ei onnistu! Olen ratsastanut lohikäärmeillä! Kokonainen huispausstadion on sortunut päälleni! Wannabe-kuolonsyöjät ovat riepotelleet minun sukulaisiani! Minun parhaan ystäväni ruumiin on vallannut hänen kauan sitten kadonnut kaksoisveljensä! Mutta tämä! Tämä on sietämätöntä! En kestä tätä!”
  ”James – ”
  ”Sinä et saa tehdä tätä minulle! Et kaiken muun kieroilusi jälkeen! Minä lähden! Vie juonitteleva pikku olemuksesi Aqualinen hyysättäväksi, niin kuin olet väittänyt koko ajan haluavasi tehdä! Sinä ja Aqualine voitte viettää loppuelämänne yhdessä kasvattaen sitä otusta! Minä en välitä menninkäisen nenänpään vertaa! Minä lähden täältä!”
  ”Sinä et ole tosissasi. Voisitko edes yrittää keskustella tästä niin kuin aikuiset?”
  ”Minä en ole aikuinen! Eikä minulla ole mitään halua tai aikomusta ollakaan!"

Albus Severus Potterin sydän joutuu koetukselle, kun hänen tyttöystävänsä elämä kääntyy päälaelleen...
   ”Yh. En halua muuttua. Se on hirvittävää. Se on ihan kamalaa.”
   ”Tiedän, kulta."
   ”Mistä sinä sen muka tiedät? Oletko sinä muuttunut kertaakaan ihmissudeksi?”
   ”En, mutta – ”
   ”Niin, joten sinulla ei voi silloin olla haiskunkaan verran aavistusta siitä, miltä se tuntuu! Anna olla, Al!”

Lily Luna Potter on koko elämänsä nauranut vaaroille ja säännöille...
   ”Lily. Mene Shawnin ja Roxannen kanssa kotiin ja odota siellä, kunnes – ”
   ”En mene minnekään! Kotikolo on minunkin kotini!”
   *poistuvia askeleita*
   ”Edes hädän hetkellä tyttäreni ei tottele minua.”
   ”Lillero ei osaa ottaa käskyjä vastaan niin kuin normaalit ihmiset."

...mutta ylpeydellä ja itsepäisyydellä on hänelle kova opetus...
  "Menetit jo parhaan ystäväsi. Ja nyt menetät myös minut."
  "Ei - odota - älä mene - "

Taika- ja jästimaailman ylle laskeutuu pimeys...
 ”Mikä on hätänä?”
  ”Teidän pihamaanne on täynnä verenhimoisia susia ja sinä kysyt minulta, mikä on hätänä?”
  ”Minä näen jonkin olevan hätänä."
  ”Tämä oli harhautusta ja huijausta koko juttu. Tajusin sen ihan liian myöhään…”
  ”Mitä sinä puhut?"
   ”He valloittavat ministeriön."

...ja vain yksi voi jälleen pelastaa heidät...
  "Sinä todella olet poika, joka elää."

Kohtalokas vuosi on täynnä sekasortoa...
  ”Rose oli oikeassa. Jästit ovat hulluja.”

...magiaa...
”Ihan epäreilua! Jamie, olet pieni kana!”
”Ihastuttava tyttöystäväni on puhunut. Älä valita ja jatka peliä, magia-akka.”
”Minä vielä magia-akat sinulle näytän, Lohikäärmeiden rakastelija.”

...mustasukkaisuutta...
  "Haluaisitko selittää, mitä helkkaria sinä oikein sepitit tuolla sisällä?"
  "Minä en halua sinun olevan Michaelin kanssa."
  "Ai, jaa! No, minäkään en olisi halunnut sinun olevan lukuisien aurorikokelasmimmiesi kanssa ja liehittelevän minun parasta ystävääni, mutta sinä teit niin silti!"
  "Se kaikki tapahtui ennen kuin tajusin olevani korviani myöten ihastunut sinuun."

...suudelmia...
 "Yök! Sinä oksensit etanan minun suuhuni!"

...salaisuuksia...
  ”Miksi kaikki salailevat kaulailukaverinsa minulta? En minäkään salaile!”
  ”Sinä seurusteletkin kaulailukaverisi kanssa."
  ”Mitä kaikki muut sitten tekevät?”
  ”Irstailevat."
  ”Synnillisesti."
  ”Antakaa olla, ei se ole mitään vakavaa!”
  ”Tämä on niin epäreilua. En käsitä, mikä kaikkia tuntemiani naikkosia vaivaa! Joko he puhuvat kuolleille, syövät salaisesti lierojen naamoja tai sitten he höpöttävät jästien sekopäisyydestä!”
   ”Naiset ovat sekopäitä.”

...yllätyksiä...
  "Tuohan näyttää ihan perunalta."

...ja opetuksia...
  "Kukaan ei enää ikinä muuta minua hylkeeksi."

Yhdessä Potterit ja Weasleyt ystävineen...
  "Suut tukkoon, ei sanaakaan metsinkäisten karkoittamisesta tai gäätien kutittamisesta tai hän pitää sukulaisiani täysinä törppöinä!”
   ”Jos hän säikähtää muutamaa metsinkäistä hän ei ole sinun arvoisesi."

...taikovat maailmasta paremman paikan...
  "Tule minun mukaani. Karataan."
  "Sinä haluat karata minun kanssani auttamaan jästejä?"
  "Kyllä, kiitos."

Tämä on tarina ystävyydestä...
  ”Ja kehtaatkin kutsua itseäsi parhaaksi ystäväkseni. Parhaille ystäville kerrotaan tällaiset asiat! Minä kerron sinulle aina kaiken ja etenkin suutelointiin liittyvän kaiken!”
  ”Ihan kuin minä en sitä tietäisi ja nyt kun tuli puheeksi voin kertoa sinulle, etten pahemmin nauti niistä keskusteluistamme. Jos sitä nyt voi keskusteluksi edes kuvailla, että sinä tilität yksityiskohtaisesti mihin suuntaan Espanjan Iilimato on pyörittänyt kieltään sinun suussasi ja minä yritän kaikin voimin olla oksentamatta.”

...ja rakkaudesta...
  "Minä en voi hengittää ilman sinua."

...tarina, joka on täynnä...
  "Jamie, kuinka sait egosi sullottua kaapuusi niin huomaamattomasti?"
  "Taidolla, kultaseni, taidolla."

   Timantteja
   Find light in the beautiful sea
   I choose to be happy
   You and I, you and I
   We’re like diamonds in the sky
   Eye to eye, so alive
   We’re beautiful like diamonds in the sky

(Rihanna, Diamonds)

1.   Tervetuloa kotiin

James Sirius Potter rämähti kovaa nurmikolle ja kirosi, kun hänen takamuksensa teki inhottavasti tärähtäen tuttavuutta maankamaran kanssa. Refleksinomaisesti ja sulavasti hän kiepsautti itsensä ylös ja nakkasi samalla porttiavaimena toimineen kärsineennäköisen kauhan kädestään vihreänä välkehtivälle nurmikolle. Jamesin tummanruskeat silmät tekivät nopeasti pienen skannauksen varmistuakseen siitä, että hänen äitinsä ei ollut nähnyt hänen häpäisevän heidän kaunista pihamaataan käyttökelvottomalla ruokaottimella. Vielä kaksikymmentävuotiaanakin hän pelkäsi äitinsä arvaamatonta temperamenttia kauhun ja ylpeydensekaisin tuntein.
  James veti syvään henkeä ja pieni, vino hymy ilmestyi hänen suupieleensä, kun hän katsoi taloa, joka oli ollut hänen kotinsa syntymästään asti. Godrickin notko tuoksui vielä vuosien jälkeenkin täydellisen tutulta ja yksinkertaisesti siltä mitä olikin – kodilta.
  Talo oli kaunis kaikessa komeudessaan auringon kimmeltäessä sen moniin ruskeilla reunuksilla kehystettyihin suuriin ikkunoihin. Valkoisia seiniä koristivat sitä pitkin kiipeilevät lumotut, kaikissa punaisen ja kultaisen väreissä loistavat kukkaköynnökset, joista pisimmät ylettivät kolmannen kerroksen ikkunoihin saakka. Taloa reunustivat mehevät marja- ja kukka-pensaat, joita Jamesin äiti oli varjellut urheasti ja päättäväisesti kolmen lapsen tuhoa tekeviltä sormilta yli heidän kasvuvuosiensa. Suurta pihaa koristivat niin ikään kauniit istutukset, joista huomiota herättävin oli kultalehtinen puu, joka oli istutettu pihan pienimuotoisen kukkulan päälle. Se ei ollut korkea, mahtava tai massiivinen, enemmänkin taianomainen kaikessa hiljaisessa ja sirossa kauneudessaan; James saattoi kuulla tuulessa soljuvien, kultaisena kimaltavien lehtien kuiskaukset.
  Pieni ja ruma, hieman perunaa muistuttava metsinkäinen pompahteli hänen eteensä piipittäen omaa omituista kieltään tärkeänä, aivan kuin sillä olisi ollut jotakin merkittävää asiaa hänelle. James ei ymmärtänyt sanaakaan. Hetken hän tuijotti otusta huvittuneena, kunnes yhtäkkiä ja arvaamatta tontunnäköinen otus loikkasi hänen niskaansa ja seuraavassa hetkessä jo puraisi häntä ikävästi korvasta.
  James rääkäisi järkyttyneenä metsinkäisen yllättävästä väkivaltaisuudesta, kohotti kätensä niskaansa, tarttui sen hevosenharjalta tuntuvaan partaan ja kiskaisi lujaa. Metsinkäinen kiekaisi ja äänensävystä päätellen alkoi sitten kirota railakkaasti, mutta ei irrottanut pihtimäistä otettaan Jamesin korvista.
  Hetken metsinkäinen ja James kamppailivat siinä kimaltavan auringon alla.  James nyki nykimistään, mutta metsinkäinen oli kietonut jalkansa hänen kaulansa ympärille kuin ammattilaispainija ainakin ja piti yhä raudanlujalla otteellaan Jamesin kuuloelimistä kiinni aivan kuin olisi päättänyt roikkua koko surkean loppuelämänsä niissä.
  ”Samperi!” James turhautui ja vetäisi kauhtuneiden farkkujensa taskusta taikasauvansa. ”Irtijo!”
  Taikasauvasta purskahti kipunoita ja otus inahti ja irrotti musertavan otteensa. James käännähti salamannopeasti ja heittäytyi metsinkäisen päälle, jotta se ei olisi ehtinyt juosta häntä karkuun. Kiukkuisena ja kostonhimoisena James otti uudelleen hurjana kiroilevaa ja sylkevää pientä perunamiestä kiinni parrasta ja ryhtyi heiluttamaan sitä päänsä päällä kuin lassoa. Sitten hän päästi irti ja kimeästi kiljuva metsinkäinen lensi kaaressa Jamesin auringossa hohtavan lapsuudenkodin ylitse ja kauas sen taakse.
  Tyytyväisenä itseensä James kumartui nostamaan maasta reppunsa, joka oli taistelun tuoksinnassa tipahtanut.
  ”Säälittävää”, totesi matala ääni suuren ulko-oven edessä olevilta rappusilta. ”Luulisi, että pahansisuisten lohikäärmeiden kaitsiminen olisi karaistanut sinuun edes jonkinnäköistä maskuliinisuutta.”
  James virnisti kääntyessään katsomaan pikkuveljeään. Albus oli ojentanut sulavasti koko pitkän ja hontelon vartalonsa ja istui harmailla kiviportailla nojaten tyynesti kyynärpäähänsä ja siemaillen samalla kurpitsamehua. Hänen vihreät silmänsä nauroivat mustien kiharoiden alta. James oli aina kiittänyt onneaan siitä, että oli perinyt vain isänsä hiustenvärin eikä suinkaan sen kuritonta ulkoasua – hänen poikamiesvuotensa eivät varmastikaan olisi olleet yhtä vauhdikkaat ja tyttöjentäytteiset, jos hän olisi joutunut kantamaan moista harakanpesää päässään. Samaa onnea ei ollut siunaantunut hänen pikkuveljelleen, joka oli joutunut selviytymään jokaiseen ilmansuuntaan sojottavan kuontalonsa kanssa yli yhdeksäntoista vuoden ajan.
  ”Sanoo rillipäinen hongankolistaja, joka pomppaa tuolille kiljumaan aina kun näkee hiiren”, James nälväisi veljelleen pystymättä estämään leveää hymyä levittäytymästä kasvoilleen. Siitä oli yli puoli vuotta, kun hän oli viimeksi nähnyt Alin.
  Albus tökkäsi silmälasejaan ylemmäs nenällään mahdollisimman arvokkaasti. ”Aina kun näen rotan”, hän korjasi. ”En voi sietää rottia ja se on minun ainoa heikkouteni, muista se!”
  ”Kukaan meistä ei voi sietää rottia”, James muistutti ja Peter Piskuilan välähti hänen mielessään. ”Sinä vain olet ainoa perheestä, joka käyttäytyy kuin neiti nähdessään yhdenkin sellaisen valitettavan luontokappaleen. Joskus olen melkein varma, että Lilylle on siunaantunut sinulle tarkoitettuja geenejä ja toisinpäin.”
  Albus mulkaisi veljeään. ”Olet ollut kotona alle viisi minuuttia ja nyt jo omalla omaperäisellä tavallasi muistutat minua siitä, miksi täällä on ollut niin mukava asua viimeiset pari vuotta.”
  James virnisti. ”Onko tuo sinun tapasi sanoa, että olet ikävöinyt minua? Melkoisen tyly vastaanotto, jos saan sanoa. Missä loput tervetuliaiskomiteasta on? Älä vain sano, että sinä ruipeloine kasvoinesi olet kaikki mitä saan vastaani palatessani tapahtumarikkaalta seikkailultani lohikäärmeiden luvatusta maasta.”
  Albus hymähti. ”Lils on kurkkinut ikkunasta noin minuutin välein koko aamupäivän. Hän ei ole meinannut pysyä pöksyissään ja äiti on ollut melkein yhtä ihana touhottaessaan sinun huonettasi siivoamassa ja lempiruokiasi kokatessa.”
  James piristyi silminnähden. ”Lettuja, oliiveja ja kurpitsahilloa?”
  Albus elehti oksentamista. ”Olet aina ollut oudoista otuksista kummallisin oliiveinesi ja suolakurkkuinesi.” Hän nousi täyteen melkein 190 senttimetrin pituuteensa oikoen jalkojaan, jotka näyttivät Jamesin silmissä kilometrin pituisilta. Miten hänen pikkuveljensä olikin saattanut kasvaa yli kymmenen senttiä pitemmäksi kuin hän itse? Missä ironiaa oli, jos ei siinä?
  ”LILY! ÄITI! JAMES ON TÄÄLLÄ!” Al karahti sitten täydellä voimalla niin, että James hätkähti. Hän vaikuttui pikkuveljensä äänihuulien aikaansaamasta volyymista ja niin ikään sen välittömästä vaikutuksesta: samassa ulko-ovi avautui aivan kuin joku olisi odottanut juuri tätä korviahuumaavaa karjahdusta. James ei ehtinyt nähdä muuta kuin pitkän, tuuhean pehkon punaista tukkaa; Lily oli loikannut portailta suoraan hänen syliinsä.
  ”Jamieeeee!” Lily nauroi ihanaa, helisevää nauruaan, joka tuntui kumpuavan syvältä tytön sisästä.
  James kieputti sisartaan ympäri. ”Senkin tirriäinen!”
  ”Ihanaa kun tulit!” Lily huudahti, mutta lisäsi sitten kopeasti: ”Vaikka ei minulla kyllä yhtään ikävä ollut.”
  ”Huijaat!” James syytti ja laski sisarensa maahan hymyillen leveästi. Lilyn virnisti ja nousi varpailleen nykäistäkseen Jamesia nenästä. James kosti eleen näpäyttämällä pientä, hyppyrimäistä nenänpäätä takaisin. ”Olet tainnut vanheta sitten viimenäkymän”, hän kommentoi.
  Lily mulkaisi häntä. ”Et ole siis vieläkään oppinut puhumaan naisille? Miksi ne eivät sitä opettaneet sinulle Bulgariassa? Se on tärkeä taito jos nimittäin miettii omaa selviytymismahdollisuuttaan tässä maailmassa.” Tyttö näpäytti farkkushortsiensa taskusta pilkistävää vaaleapuista taikasauvaansa merkitsevästi.
  James muisti oitis joulupöydässä käydyn keskustelun lepakonräkäherjasta, jonka loitsimisen jalon taidon Lily oli kuulemma perinyt heidän äidiltään. James oli nähnyt äitinsä täydessä toiminnassa ja kiirehti kerkeästi puolustamaan itseään mahdollisen lepakonräkäkirousjälleennäkemisen ennaltaehkäisemiseksi. ”Tarkoitin vain, että sanonta ’seitsemäntoistavuotiaana on tyttö kauneimmillaan’ pitää sinun kohdallasi ehdottomasti paikkaansa.”
  ”Hyvä pelastus”, Lily hymähti kuin itsekseen, mutta silminnähden leppyneenä. Jos nyt oli tosissaan ollut alun perinkään, mitä James hiukan epäili.
  ”Annoitko sinä lohikäärmeiden käyttää sinua leikkikaluna?” Lily kysyi ihmeissään katsellessaan sinisillä silmillään häntä tarkemmin. ”Antoivatko ne sinulle kyytiä – mitä nämä arvet ovat olevinaan?” Lily siveli sormillaan Jamesin arpia, jotka koristivat siellä täällä hänen ruskettuneita käsivarsiaan aina olkapäistä ranteisiin saakka.
  ”Taisteluarpia”, James totesi röyhistäen rintaansa. ”Isoveljesi on oikea soturi.”
  ”Liskojen laulattaja”, Albus oikaisi. Hän nojaili terassin valkoiseen pylvääseen katsellen sisarustensa jälleennäkemistä.
  ”Senkin kukkakeppi!” James kääntyi katsomaan Albusta murhaavasti, mutta samalla hänen silmänsä osuivat punatukkaiseen naiseen, joka seisoi ovensuussa ja katseli heitä kaikkia hymyssä suin, kädet ristittynä rinnan päälle. Aika ja kolmen lapsen kasvattaminen olivat luoneet sirot elämänjälkensä naisen kasvoihin, mutta ne olivat yhtä kaikki kauniit, kauneimmat kasvot joita James oli ikinä katsonut. Ginny Weasleyn silmät pyyhkivät Jamesin ylitse kuin varmistaakseen, että poika tosissaan seisoi siinä kaikissa ruumiin- ja hengenvoimissaan täysin vahingoittumattomana. Heidän katseensa kohtasivat ja Ginny hymyili, levitti käsivartensa odottavasti levälleen ja kohotti kulmakarvaansa. ”Missä minun halaukseni on?”
  James loikkasi kotitalonsa portaiden ylitse yhdellä ponnahduksella niin kuin niin usein ennenkin, kietoi kätensä äitinsä ympärille ja antautui tämän lämpimän sylin suomaan turvallisuudentunteeseen. Hän oli kotona.

*

James totesi itsekseen, että Pottereiden talossa mikään ei ollut muuttunut. Kaikki oli hyvin siellä ja oli aina ollutkin. Albus näljäili ja Lily nauroi kaikelle niin kuin aina. Isä oli lähettänyt pahoittelevan viestin, jossa kertoi joutuvansa jäämään töihin vielä vähäksi aikaa, mutta tulisi mahdollisimman pian. Ginny kertoi Jamesille, että nyt kun Harry johti koko auroriosastoa ylipäällikön virassa, hän joutui olemaan paljon töissä. Jamesia se ihmetytti.
   ”Miten auroreilla voi olla muka niin paljon töitä?” James kysyi ymmällään. Hän istui suuren tammisen keittiönpöydän ääressä edessään iso kasa lettuja, hilloa ja purkillinen oliiveja. Ginny puuhaili hellan äärellä jotakin mikä tuoksui ihanalta. ”Tai siis, isähän tappoi Voldemortin.”
   Ginny nytkähti hänen sanoistaan. ”Ei isä häntä tappanut.”
   ”Ai jaa? Oletteko te ja koko muu taikamaailma sitten valehdelleet minulle koko ikäni? Koska niin minulle on väitetty...”
   Ginny vilkaisi häntä kurtistaen kulmakarvojaan. Se yleensä merkitsi sitä, että James oli sanonut jotakin hölmöä ja äiti tahtoi jotenkin kertoa sen hänelle, vaikka tyytyikin vain sanomaan arvokkaasti: ”Isäsi ei ole koskaan tappanut ketään. Voldemort kuoli omaan tappokiroukseensa, se kimposi isäsi aseistariisuntaloitsusta ja tiedät sen oikein hyvin. Ja tiedät myös, että maailma on täynnä ilkeitä ja pahoja velhoja ja olentoja ja on aurorien tehtävä pitää heidät aisoissa.”
   ”Onneksi minulle kerrataan aina näitä asioita, muuten saattaisin vaikka unohtaa”, James kiitti kuivasti. Hieman näreissään hän haukkasi suuren palan rullalle kääritystä letusta, jonka välistä pilkisti oliiveja.
   Koko taikamaailma piti hänen isäänsä jalona sankarina, ihailtavana auroriosaston ylipäällikkönä, Voldemortin kukistajana ja rauhan palauttajana taikamaailmaan. Luonnollisesti se oli tuonut julkisuutta heidän perheelleen, julkisuutta, josta James ei erityisemmin välittänyt. Itseasiassa hän inhosi sitä... tai oli ainakin inhonnut Tylypahkassa. Siksi hän olikin lähtenyt heti koulun loputtua Bulgariaan Charlie-enon luokse lohikäärmeitä kesyttämään.
   Totta kai hän oli ylpeä rohkeasta isästään; tämä oli hänen sankarinsa niin monella eri tavalla. Vaikka hän oli aina ollutkin kiireinen, hänellä oli aina aikaa jutella, aina aikaa kysellä mitä James oli tehnyt... ja aina, kertoi James mitä tahansa Harry oli ylpeä hänestä, nauroi hänelle ja maailmalle ja hänen kanssaan ja ymmärsi häntä. James luotti isäänsä kuin kiveen.
   Niin luotti myös koko taikamaailma. Isä oli lehdissä enemmän kuin taikaministeri. Koko kansan pelastaja, silloin ja nyt…
   Oli ollut mahtava idea lähteä Bulgariaan. Se oli ollut juuri oikeanlainen päätös siinä vaiheessa, kun hän oli suorittanut kymmenen S.U.P.E.R.:ia ja kaikki tiet olivat avoinna... James oli tiennyt, että hänen isänsä tahtoisi hänen lähtevän opiskelemaan auroriakatemiaan... opiskelemaan auroriksi, pimeyden velhojen saalistajaksi, taistelukumppaniksi isänsä rinnalle. Se olisi merkinnyt isälle paljon, James oli tiennyt sen. Kuitenkin päätös oli tuntunut kauhistuttavan ratkaisevalta ja lopulliselta silloin; aivan kuin hänen olisi pitänyt samantien päättää, mihin sitoa koko elämänsä ja mitä ja kuka hänestä tulisi, millaista hänen elämänsä olisi...
   James muisti, kuinka hän oli kertonut vanhemmilleen Tylypahkasta tultuaan, että lähtisi Bulgariaan kesyttämään lohikäärmeitä Charlien kanssa. Ginny oli pihahtanut, että parasta tulla kotiin usein käymään ja toivottaisi siitä ei tulisi monen vuoden reissu. ”Charlien piti mennä pariksi kuukaudeksi ja nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin siellä hän vieläkin laukkaa lohikäärmeiden kanssa ja naurattaa naisia!”
Harry oli katsonut häntä vakavana silmiin jopa kiusallisen pitkän aikaa ja sitten hymyillyt hänelle vihreät silmät mielihyvästä ja jostakin sitä suuremmasta tunteesta kimaltaen. ”Teet juuri niin kuin sinusta tuntuu ja se on hienoa.”
   Kolme vuotta oli kulunut rattoisasti lohikäärmeiden kanssa painiessa, aalloissa surffatessa ja naisia Charlien kanssa iskiessä. Voih, kaikkia niitä naisia... heitä James jäisi kaipaamaan vaikka ei välttämättä kaikkien nimiä muistanutkaan... vaikkakin huomattavasti enemmän hän ikävöisi Charlien vitsejä ja lempilohikäärmettään: kaksisataa vuotta vanha Amandara oli jotenkin onnistunut sulattamaan hänen sydämensä... James uskoi sen tapahtuneen silloin, kun hän oli ollut tylsistynyt ja napsinut Weasleyn welhovitsien namiräjähdyksiä ja sattunut heittämään Amandarallekin pari namia. Amandara oli kai jollakin omituisella tavalla nauttinut pienestä räjähdyksestä suussaan ja oli hellästi lipaissut Jamesia pitkällä kielellään luoden häneen lempeän, syvää palvontaa kuvastavan katseen tuuheiden ripsiensä alta. Lohikäärme oli aina sen jälkeen totellut hänen käskyjään ja ollut täysin hänen hallittavissaan, odottaen vain pientä räjähdysnamia kiitokseksi hyvästä käytöksestä silloin tällöin.
   Charlie ja muut olivat nimenneet hänet ylevästi Lohikäärmerakastajaksi.
   ”Herra Lohikäärmerakastaja voisi vähän tiivistää niin, että muutkin mahtuvat syömään”, Lily sanoi ängetessään tuolillaan istumaan ihan Jamesin viereen. Ajatuksistaan hätkähtäen James katsoi ärsyyntyneenä siskoaan ja sitten merkitsevästi tammista pöytää, jossa oli muutama kaksi kertaa kaksi metriä tyhjää tilaa.
   ”Sinulla on neliömetritolkulla tilaa! Ja yletät ehkä juuri ja juuri minua kyynärpäähän joten oletan, että neiti näen-vain-oman-hyppyrinenäni-Lily mahtunee kyllä syömään.”
   Lily vilkaisi inhoavasti hänen letturullaansa. ”Yök! Syötkö sinä vieläkin oliiveja letun välissä? Olet ihan epäsikiö.” Lily ryhtyi lappomaan sokeria lettunsa päälle.
   James ainoastaan kohotti kulmaansa, kun hän huomasi letun pinnan olevan pian kauttaaltaan valkea. Lily kääri letun nopeasti rullaksi ja haukkasi innoissaan.
   James peitti suunsa kädellään, jottei olisi nauranut ääneen -
   Kuului kauhea pamaus, kun Lily singahti ylös tuoliltaan lennättäen sen nurin ja sylkäisi suuntäydeltä lettua ulos säikähtäen niin, että hänen taskussaan ollut taikasauva räjäytti punaisia kipunoita ympäriinsä. James heittäytyi pöydän alle kipunoita karkuun nauraa räkättäen.
   ”SUOLAA!” Lily kiljui. ”JAMES, SENKIN MÄRKÄRUPI!”
   James nousi pöydän alta viattomasti hymyillen yrittäen hillitä naurua, jonka tunsi ravistavan mieltään ja kehoaan sisältäpäin. ”En se minä ollut?”
   Lily tarttui hylättyyn letturullaansa huohottaen ja Jamesia tiiviisti tuijottaen.
   James katsoi tytön taisteluun valmistautunutta asentoa hämmentyneenä ja varuillaan. ”Mitä sinä teet?”
   ”Saat maistaa omaa lääkettäsi!” Nämä uhkaavat sanat lausuttuaan Lily loikkasi huispaajalle ominaisella ketteryydellä Jamesin kimppuun ja yritti tunkea väkipakolla lettua hänen suuhunsa. James pyristeli vastaan huutaen, kakoen ja potkien ja sai lopulta itsensä kiemurreltua irti Lilyn yllättävän lujan voiman alta. Hurjasti nauraen hän pakeni keittiöstä Lily kannoillaan.
   ”Älä pakene senkin lurjus! Mikä taistelusankari sinä oikein luulet olevasi?”
   Ginny tuijotti hetken kaksikon perään päätään pyöritellen ja katsoi sitten sotkua, minkä hänen lettutaistelua käyvät mukamas aikuiset lapsukaisensa olivat saaneet aikaan. Tuolit olivat levällään, pöytäliina oli kadonnut ja punaiset kipinät olivat polttaneet mustia palojälkiä pöytään, lattialle ja kattoon. Jostakin yläkerrasta kuului kiljuntaa ja huutoa. Ginny huokaisi. Kyllä, hänen vanhin poikansa oli tullut kotiin.
   Yläkerrasta kuului kolahdus ja sitten helskyvää naurua ja matalaa räkätystä. Ginny hymyili.
   ”Kop kop”, kuului tuttu ääni keittiön ovelta. Ginny kohotti katseensa vain kohdatakseen pullonvihreät silmät ja huvittuneen hymyn. Vihreiden silmien katse pyyhkäisi huoneen ylitse pysähtyen hetkeksi palojälkiin seinässä ja sitten vähän pidemmäksi hetkeksi oliiveihin ja lettutaikinamössökasoihin, joita oli ympäriinsä pitkin pöytää. Sitten katse käväisi katossa, jonka yläpuolelta kantautui vieläkin kolme erilaista nauravaa ääntä.
   Harry tuli hänen luokseen, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja hukutti kasvonsa hänen hiuksiinsa. ”James on näköjään kotona.” Hän nauroi hiljaa, kuin itsekseen.
   ”Olemme kaikki nyt kotona”, Ginny vastasi hymyillen ja suuteli miestään.
« Viimeksi muokattu: Lokakuu 22, 2014, 10:02:50 kirjoittanut jacoblove »

Poissa Minna

  • ystävällinen mäyrä
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Diamonds (K12, kolmas sukupolvi)
« Vastaus #1 : Kesäkuu 29, 2013, 21:53:37 »
Mitää, eikö kukaan muka ole kommentoinut? Täytyy korjata tämä vääryys :D

Olen jo pitkään etsiskellyt kolmannesta sukupolvesta kertovaa fickiä, jota jaksaisin alkaa seurailemaan ja nyt sitte ihan sattumalta eksyin tänne tänään ja päädyin lukemaan tätä. Summary sai minut totisesti kiinnostumaan ihan täysillä tästä. Yleensä nämä toisesta sukupolvesta kertovat ficit kun seuraavat aika lailla tuota Tylypahkan elämää ja hahmot ovat hiukan nuorempia, joten tämä oli tosi piristävä poikkeus tähän! Iso plussa siis jo siitä! :) Vaikka toki on mukava poiketa välillä Tylypahkassakin, että ei Lilyn ja kumppaneiden olemassaolo minua haittaa mitenkään :D Lisäksi kiva lisä oli, että ilmeisesti keskitys tässä ficissä myös Teddyynkin hiukan enemmän kuin näissä valtaosassa tämä sukupolven ficeissa. Tykkään hahmosta aivan valtavasti, mutta Teddy-rukasta löytyy ihan älyttömän vähän fickejä :/

Ite en kyllä ainakaan huomannut ollenkaan, että oot ollut pitkään kirjoittamatta. Teksti oli tosi sujuvaa ja kuvailet hienosti! Tuossa alussa ja Jamesin ja metsinkäisen tappelussa oli ehkä pikku hiukan liikaa sitä kuvailua mun makuun, mutta muuten ei kyllä tässä mikään erityisesti häirinnyt. Hahmot oli olivat juuri sellaisia kuin miksi heidät voisi kuvitellakin ja kirjoitit mukaansatempaavasti. Olisin kyllä mieleellään lukenut pitempäänkin :D Mutta jään odottamaan sitten sitäkin innokkaammin seuraavaa lukua.

Juu, rakentava kommentti jäi taas hieman haaveeksi, mutta toivottavasti tästä nyt jotakin saa irti :)
~ Minna
Mä huudan ohjeit mut auto menee puskii,
älä anna mun kuolla mun tuskii.

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Diamonds (K12, kolmas sukupolvi)
« Vastaus #2 : Kesäkuu 30, 2013, 21:08:53 »
Minna, kiitos kommentistasi! Minusta on kiva kirjoittaa aikuisista Harryn ja muiden lapsista, sellaiseen ficciin kun en ole itse törmännyt niin tuntui kutkuttavalta kokeilla vähän erilaista lähestymistapaa... Kiva että pidit hahmoista, olen yrittänyt panostaa juuri heidän "aitouteensa". Teddyllä on iso rooli tässä ficissä, joten häntä tullaan kyllä näkemään! :)


A/N: Ihan hölmöä, kun tämä vuotis ei tunnista kappalejakoja ja ne pitää erikseen vielä muokkailla tähän! Yritin kaikki saada kohalleen... Kommentit on aina kivoja! :)

2.   Auroria

Ted Remus Lupin tuijotti synkkänä Aurorian, auroreiden koulutukselle omistetun kartanon ikkunasta ulos ja ryysti höyryävää kahvia vaaleanpunaisesta mukistaan. Taivas oli synkkä ja vesipisarat kolahtelivat ikkunalautaan ropisten.
Teddy tunsi olonsa jälleen auttamattoman tyhjäksi, aivan kuin hänellä ei olisi ollut energiaa minkäänlaiseen tunnetilaan. Tyhjyys oli tunne, jota hän oli jo kauan aikaa tuntenut, mutta Teddy ei pistänyt sitä oikeastaan pahakseen. Hän oli oppinut jopa arvostamaan tätä loputtoman mustaa aukkoa sisällään, olihan itse tunteiden tunteminen tuhansin kerroin epämiellyttävämpää.
   Ikkunasta avautui näkymä pihamaalle. Se oli iso ja sitä koristivat puut ja kukinnot ja se oli aidattu korkealla pensasaidalla. Suuri musta portti piti kutsumattomat vieraat loitolla. Pihalla oli iso hiekkakenttä, jota reunusti päällystetty juoksurata ja jonka nurkassa oli kuntoilualue täynnä erilaisia kunnonkohotusvempeleitä. Pihan toisella laidalla oli kaksintaisteluharjoituksia varten rakennettu areena. Pihamaan halkaisi suuri polku, joka johti Tylyahon kylään. Auroriakartano oli korkealla kukkulalla ja Tylyahon katui näkyi ikkunasta hiljaisena, se nukkui. Aamu vasta sarasti.
   Kauempana näkyi Tylypahkan linna, se seisoi valtavana ja vaikuttavana suurten harmaiden vuorten edessä. Pöllöjä parveili linnan tornien ympärillä ja muutama lensi kohti harmaata taivasta. Maisema oli rauhoittava kaikessa hiljaisuudessaan.
   Teddy ajatteli tulevaa päivää. Aurorian pääsykokeet olivat yleensä hyvinkin viihdyttäviä ja olisi sinänsä ehkä jollakin tavalla mielenkiintoista nähdä, millaisia kokelaita hän joutuisi seuraavan vuoden aikana kouluttamaan ja valmentamaan.
   Auroreiden koulutusohjelma oli ennen järjestetty Taikaministeriön tiloissa, mutta Harry oli halunnut auroriosaston ylipääliköksi noustuaan rakennuttaa erillisen paikan harjoitteleville auroreille. Harry oli perustellut ratkaisuaan sillä, että aurorin työ oli rankkaa ja vaativalle uralle valmistautuminen olisi Tylypahkan taianomaisessa ympäristössä rauhoittavaa ja syventävää, aurorikokelaat saisivat todella keskittyä vain omaan koulutukseensa kaukana taikamaailmasta. Teddy oli kuitenkin aina epäillyt, että Harry oli halunnut antaa Tylypahkalle ja etenkin siellä opiskeleville lapsilleen täydellisen suojan auroreiden ja auroriopiskelijoiden muodossa.
   Samassa Teddy näki punatukkaisen, pitkän miehen ilmiintyvän mustalle portille. Mies keskusteli hetken portin kanssa ja hetken kuluttua portti aukeni ystävällisesti. Ron Weasleyn musta aurorinkaapu hulmusi hänen takanaan, kun hän käveli Aurorian pihaa halkaisevaa polkua pitkin kohti kartanoa. Hän kuitenkin pysähtyi vähän matkan päähän ulko-ovesta ja kohotti katseensa ikkunaan, jossa Teddy seisoi. Ron huiskutti kättään kutsuvasti Teddylle, joka nyökkäsi ja laski kahvikupin kädestään ikkunalaudalle.  Huvittuneena hän arveli, että pelottavalla tavalla työhönsä omistautunut kotitonttu Tobby mulkoilisi häntä murhaavasti kupin takia muutaman päivän. Hän ja kotitonttu jakoivat kymmenen vuoden inhosuhteen – tonttu ei voinut sietää Teddyä, mikä huvitti häntä siinä määrin, että hän ei voinut olla piikittelemättä ja kiusaamatta tonttua aina oivan mahdollisuuden tullen.
   Teddy lähti kiipeämän kaartavia tammisia rappusia kohti kartanon eteisaulaa. Seinillä komeili kuuluisien ja arvostettujen velhojen muotokuvia, niiden, jotka olivat taistelleet sodassa pimeyden kannattajia vastaan. Teddy hymyili isälleen ja äidilleen kulkiessaan heidän muotokuvansa ohitse. Remuksen käsi lepäsi Nymfadoran harteilla ja he molemmat hymyilivät Teddylle takaisin.
   Teddy saapui korkeaan, yksinkertaisin punaisin ja kultaisin värein koristeltuun eteisaulaan ja työnsi suuren tammisen ulko-oven auki. Ilma oli kolea ja Teddy veti hartiansa kyyryyn suojatakseen itseään purevalta tuulelta.
   Ron oli edelleen samassa kohdassa. Pitkä, pisamanaamainen mies oli kääntänyt selkänsä Aurorialle ja katseli kaukana hiljaisena seisovaa Tylypahkaa olemus haikeutta huokuen. Ron kuuli Teddyn lähestyvän ja kääntyi katsomaan häntä. Ron irvisti. ”Näytät kamalalta, poju. Oletko nukkunut ollenkaan?”
   ”Olin vakoilukeikalla, uni jäi lyhyeen”, Teddy kertoi ja haukotteli kuin sanoja vahvistaakseen. ”Harry oli oikeassa, Lucius Malfoy on jollakin tavalla sekaantunut Ollivanderin katoamiseen. Seurasin häntä Iskurinkiertokujalta, hän käveli suoraan Ollivanderin liikkeeseen ja penkoi paikan ylösalaisin. Ilmeisesti hän ei löytänyt ensimmäisellä kerralla etsimäänsä.”
   ”Paitsi Ollivanderin”, Ron mutisi synkästi. ”Malfoyt ovat aina olleet limanuljaskoita.”
   ”Tarvitaan lisätodisteita ennen kuin voimme syyttää heitä mistään”, Teddy muistutti. ”Eikä meillä ole todisteita siitä, että Malfoyt liittyisivät Ollivanderin katoamiseen. Pelkästään Harryn vahvat epäilykset eivät riitä.”
   ”Harryn vahvat epäilykset yleensä osuvat nappiinsa”, Ron mutisi. ”Kyllä me ne rotat vielä kiinni saamme.”
   ”No, Lucius Malfoyta on jonkun varjostettava kellon ympäri. Hän saattaa johdattaa meidät Ollivanderin luokse, kun kerran ilmeisesti liittyy jotenkin tämän katoamiseen. Koulutuskausi alkaa kohta, minä en ehdi vakoilla sitä vanhaa luihua.” Teddy oli haromassa hiuksiaan turhautuneena vain tajutakseen, että oli unohtanut muuttaneensa ne lyhyen lyhyeksi siilitukaksi viimeöisen vakoilukeikan takia. Hän pusersi silmänsä automaattisesti yhteen ja muutti hiuksensa takaisin normaaleiksi – turkooseiksi ja juuri sopivan pituisiksi niin, että niitä oli mukavan rauhoittavaa haroa.
   ”Hoidetaan”, Ron lupasi. Hän ainoastaan räpäytti silmiään Teddyn hiusten kasvaessa yhtäkkiä heidän keskustelunsa aikana. Hän vilkaisi portille päin, aurorikokelaita ei vielä näkynyt. ”Kuule, minun piti – ”
   ”Huomasitko sinäkin nimilistassa komeilevan nimen?” Teddy keskeytti Ronin virnistäen. ”James otti vihdoinkin itseään niskasta kiinni ja raahasi perseensä sinne, mihin se kuuluu.”
   Ron, joka oli tuijottanut häntä tympääntyneenä keskeytyksestä, ei voinut olla hymyilemättä. ”Joo, hän tuli kuulemma eilen Bulgariasta. Katsotaan, miten lohikäärmerakastaja pärjää mörköjen kanssa.”
   Ron ja Teddy nauroivat, vaikka molemmat tiesivätkin, että James loistaisi pimeyden voimilta suojautumisen taidoillaan, olihan tällä ollut elinikäisenä opettajanaan koko maan taidokkain aurori.
   ”Missä Dominique on? Hänen olisi pitänyt olla täällä ottamassa kokelaita vastaan kanssani.” Teddy vilkaisi ympärilleen kuin odottaen vaaleahiuksisen Weasleyn ilmestyvän näkymättömistä suorittamaan työtehtäväänsä tunnollisen luonteensa mukaisesti.
   Ron näytti vaivaantuneelta ja hänen korvanlehtensä punehtuivat tuskin havaittavasti. ”Siitä minun pitikin sinulle puhua… Hän ilmoitti minulle myöhään eilen jäävänsä Lunan ja Rolfin luokse Alankomaihin vielä joksikin aikaa. Hän sanoi, että selittäisi myöhemmin ja että on pahoillaan.”
   Teddy tuijotti Ronia. ”Alankomaihin? Niin kuin oikeasti vai? Mitä hemmettiä se tyttö siellä tekee? Minä sitten inhoan näitä Simpukkamökin naisia, heitä ei saa pysymään tässä maassa ei sitten niin millään!” Teddy veti kätensä puuskaan melkein kuin mököttäen. Typerät Weasleyt… aina hankaluuksia aiheuttamassa... ”Pitääkö minun muka paimentaa yksinäni aurorikokelaskatrasta sillä aikaa, kun Dominique letittelee lampaiden villoja Alankomaassa vähintäänkin epäilyttävässä seurassa? Vai ajattelitko sinä dumbata Weasleyn Welhovitsit ja ryhtyä kokopäiväiseksi räkänokkien karaistajaksi?”
   ”No, itse asiassa piti sanomani, että sinun olisi hyvä valmistautua uuteen kouluttajakollegaasi – ” Ron aloitti, mutta keskeytti sitten yhtäkkiä vaivaantuneena. Teddy kääntyi ympäri hämillään vain huomatakseen vaaleahiuksisen naisen seisovan Aurorian ulko-ovella.
  Teddyn vatsassa muljahti ja hänen sydämensä jätti pari lyöntiä väliin. Epämääräiset, mutta tuskallisen tutut muistikuvat vilisivät hänen mielessään, kun hän katsoi naista, jota hän oli monta vuotta syyttänyt niin monista eri asioista ja niin monin eri tavoin.
  Naisella oli platinanvaaleat, silkkiset, aina sinisen aurorikaavun verhoaman lanteen ylitse yltävät hiukset, korkeat poskipäät ja sydämenmuotoiset huulet. Teddy muisti liiankin elävästi, miltä nuo huulet olivat tuntuneet hänen omillaan ja katkera sivallus viilsi hänen rintaansa. Naisen silmät olivat kermaisen ruskeat ja ne olivat lukittautuneet Teddyn silmiin kuin pitääkseen hänet paikallaan. Ei sillä, Teddystä tuntui että hänen jalkansa eivät olisi totelleet häntä laisinkaan, vaikka hän olisikin yrittänyt liikuttaa niitä. Hitaasti hän tunsi oudon, kutsumattoman palavan lämmön täyttävän rintansa. Samalla hän tunsi mielipuolista halua kääntyä ympäri ja juosta kauas pois.
  ”Minä tulin auttamaan herra auroria hädässä”, Victoire Weasley ilmoitti soljuvalla, melkein laulavalla äänellään ja napautti kädessään olevaa taikasauvaa.
  Äkkiä Teddy toivoi joutuvansa tallotuksi vauhkojen hevoskotkien toimesta. Sellainen tulevaisuudennäkymä näytti yhtäkkiä paljon auvoissammalta kuin todellinen.

*

James tunsi olonsa mahdottoman jännittyneeksi. Vaikka hän oli viettänyt Auroriassa paljon aikaa Teddyn kanssa, pienestä pitäen seuraten kuinka tämä kouli velhoista pimeyden velhojen metsästäjiä, joka kerta kartanon nähdessään hänet täytti syvä, täyteläinen olo, aivan kuin hän olisi ollut juuri siellä missä pitikin. Kuitenkin Jamesilla oli hieman hölmö olo, hänen aurorikokelastoverinsa vaikuttivat omituisen jäyhiltä ja hiljaisilta. Kukaan ei ollut sanonut sanaakaan porteilla vaihdettujen epämääräisten tervehdyksien jälkeen. Ja tällaisten ihmeellisten, eriytymättömien hissukoiden kanssako hän oli vapaaehtoisesti päättänyt viettää seuraavan vuoden elämästään? Lohikäärmeet olivat sentään pitäneet hänet varpaillaan ja jännityksessä, tällaiset vaitonaiset mulkoilijat saisivat Jamesin turhautumaan alta aikayksikön. James ei ollut lainkaan varma ratkaisustaan, mutta kun tänne kerran oli tultu niin antoi palaa sitten vain. Turha sitä läikkynyttä kurpitsamehua oli enää itkeä.
  James ja muut aurorikokelaat talsivat jäätävässä hiljaisuudessa kohti Aurorian pihamaalla seisovia Ronia, Teddyä ja hetkinen – mitä Victoire täällä teki, koska tämä muka oli Ranskasta tullut? James änki itsensä vain vähän kokelastovereitaan tuuppien aivan ryhmän eteen nähdäkseen sukulaisensa paremmin. Ron virnisti leveästi Jamesille, Teddy vinkkasi hänen suuntaansa silmäniskun ja Victoire heilautti hymyillen kättään pieneksi tervehdykseksi.
  ”Voisitko ystävällisesti lakata käyttämästä minuun kyynärpäätekniikkaasi?” kuului lievästi närkästynyt Jamesin oikealta puolelta. ”Tietääkseni olet jo saanut parhaan paikan.”
  James kääntyi katsomaan loukkaamaansa naishahmoa kohtelias hymy huulillaan. ”Anteeksi, tällaiset kohtaamistapahtumat saavat minut aina käyttäytymään kuin yli-innokas imbesilli.”
  Mustahiuksinen, vähän poikamaisenoloinen kulmikaskasvoinen tyttö naurahti. ”Anteeksipyyntö hyväksytty.”
  James hymähti. Samaan aikaan Ron rykäisi kovaäänisesti.
  ”Tervetuloa Kansainvälisen Auroriosaston oppilaitoksen, Aurorian koulutusohjelman pääsykokeisiin. Minä olen Ron Weasley, auroriosaston päälikkö, eli toisin sanoen teidän tuleva pomonne.
  ”Ne viisitoista, jotka suoriutuvat parhaiten tämänpäiväisistä taistelusuorituksista, selviytymis-, ja paineensietokykykokeesta Kielletyssä Metsässä pääsevät vuoden pituiseen koulutukseen tähän kartanoon, joka tarjoaa teille koulutuksenne ajan asutuksen. Opettajinanne toimivat aurorikouluttaja Lupin ja aurori Weasley.” Teddy ja Victoire nyökkäsivät molemmat Ronin mainitessa heidän nimensä, mutta molemmat pitivät katseensa visusti hiljaisessa aurorikokelasjoukossa eikä kumpikaan hymyillyt. Totisuus johtui joko siitä, että aurorikouluttajat halusivat vaikuttaa arvovaltaisilta ja vaikuttavilta tai sitten siitä, että entinen kyyhkyläispari oli joutunut kohtaamaan toisensa pitkän hiljaisuuden jälkeen. James epäili vahvasti syyn olevan viimeiseksi mainittu.
  Teddy astui askeleen lähemmäksi kokelaita. ”Siirtykäähän sitten kaikki kaksintaisteluareenalle!” hän ohjeisti kouluttajalle ominaisella, määrätietoisella äänensävyllä. Joukko lähti kävelemään kivestä rakennettua areenaa kohti edelleen vaitonaisena. Victoire ja Ron kävelivät ryhmän edellä. Victoire puhui heleällä äänellään jotakin Ronille elehtien vimmatusti. James näki Teddyn vilkaisevan kuin tahtomattaan Victoirea ja samassa aurorikouluttajan hiukset vaihtoivat yhtäkkiä väriä turkoosista punaiseksi.
  James harppoi Teddyn vierelle. ”Mistä moinen muodonmuutos?”
  ”Täh?” Teddy katsoi Jamesia kuin tärähtänyttä.
  James katsoi merkitsevästi hänen hiuksiaan. ”Ei sillä, punainen kyllä sopii väritykseesi. Olet kuin ilmetty Weasley nuo päässäsi.”
  Teddy näytti järkyttyneeltä. ”Taasko tämä alkaa? Hiukseni muuttavat itsestään väriä!”
  ”Olet luonnonoikku”, James totesi isänsä kummipojalle kaikkea muuta kuin lohduttavasti ja jätti tämän sitten johtamaan joukkojaan siirtyen itse taka-alalle. Ted oli silmänräpäyksessä vaihtanut hiustensa värin takaisin itselleen normaaliksi. Hän näytti olevan vihainen itselleen.
  Ryhmä kerääntyi areenalle. Teddy jakoi ryhmän kahtia ja kaivoi areenan alimman katsomorivistön kivisellä penkillä lepäävästä suuresta urheilukassista punaisia liivejä samalla, kun Victoire jakoi nimilappuja. ”Toinen joukkue vetäisee liivit päälleen. Sitten joukkueet siirtyvät toinen toiselle puolelle areenaa ja toinen toiselle. Tehtävänänne on puolustaa omaa joukkuettanne ja yrittää kirota toista joukkuetta. Liikettä sitten!”
  James veti punaisen liivin päälleen ja puristi sauvaansa siirtyessään oman joukkueensa kanssa areenan toiselle puolelle. Ron, Teddy ja Victoire kiipesivät katsomoon tarkkailemaan heidän suorituksiaan.
  ”Ja taikasauvat valmiina?” Teddy huusi. ”Valmina kiroamaan kuin henkenne edestä! Kolme – kaksi – yksi – nyt!”
  Oli kuin areenalla olisi yhtäkkiä alkanut ilotulitus: taiat sinkoilivat areenan päihin kaikissa mahdollisissa väreissä. James väisti väin kiperästi vihreää kirousta ja heitti kangistustaian kohti toista joukkuetta. Ilokseen hän näki kirouksen osuvan keijukaismaiseen tyttöön. Joku toisesta joukkueesta vapautti tytön kuitenkin heti.
  James näki edessään seisovan, karamellin värisiä hiuksia kantavan tytön väistävän täpärästi punaisen valosuihkun, mutta jo samassa toinen samanlainen osui tätä ikävännäköisesti rintaan ja tainnutettuna tyttö oli kaatua maahan –
James heitti nopeasti pehmennysloitsun maahan niin, että tyttö näytti putoavan pehmeään verkkoon. James käveli tytön luokse torjuen samalla häntä kohti viilettäviä kirouksia, kumartui tytön ylle ja osoitti tätä taikasauvallaan. ”Herpaannu!”
Tyttö räväytti silmänsä auki. Ne olivat mantelinmuotoiset ja samanväriset kuin hänen hiuksensa, kuin pehmeää kinuskia ja näyttivät jotenkin pohjattoman syviltä. James tunsi oudon sävähdyksen vartalossaan.
  Tyttö avasi suunsa kiittääkseen Jamesia, mutta samassa heitä kohti syöksähti monta eriväristä kirousta niin, että he joutuivat loikkaamaan kauas toisistaan väistääkseen kiroukset.
  James oli aina ollut voittamaton pimeyden voimilta suojautumisessa. Hänen isänsä oli joskus sanonut, että hänen uhkarohkea, impulsiivinen, vaaroja kaihtamaton luonteensa oli hänen valttikorttinsa kaksintaistelussa. Pienestä saakka James oli harjoitellut pimeyden voimilta suojautumista – jo ennen Tylypahkaa hän oli kähveltänyt äitinsä taikasauvan harjoitellakseen Auroriassa näkemiään kirouksia.
  James huomasi nauttivansa kirousten väistelemisestä ja vielä enemmän niiden langettamisesta. Hänestä oli tyydyttävää nähdä, että hänen kirouksensa kangistivat monta vastapuolen joukkuelaista.
  ”SEIS!” Teddy karjaisi lopulta. ”Hienoa työtä! Muistakaa aina varmistaa selustanne, älkääkö ikinä kääntäkö selkäänne osoittavalle taikasauvalle. Heti perään - aloittakaamme kaksintaistelut! Te kaksi siinä – Tiger ja Austen – aloittakaa!”
  Pieni keijukaismaisen siro tyttö ja kookas, tummahiuksinen poika siirtyivät areenan keskelle vastatuksin. Muut kokelaat siirtyivät katsomoon. Teddyn käskystä Tiger ja Austen kumarsivat toisilleen ennen kuin ryhtyivät kaksintaistelemaan.
Tiger oli taitava, James päätteli. Vaikka miehenalun olemus olikin isokokoinen ja jämäkkä, tämä liikkui sulavasti kuin tanssitaiteilija kaksintaistelun tuoksinnassa. Keijukaismainen, vaaleahiuksinen Austen näytti lähinnä kääpiöltä Tigerin rinnalla, mutta torjui tämän kiroukset yllättävällä näppäryydellä ja liikkui ketterästi, kevein askelin.
  Lopulta Tiger sai riistettyä taikasauvan Austenilta ja Teddy käskytti heti seuraavat kaksintaistelijat kamppailemaan.
James tunsi pienen palasen murenevan itsetunnostaan – hän oli lapsellisen typerästi kuvitellut olevansa auttamatta paras koko joukosta, mutta huomasi nyt, että aurorikokelaat olivat toinen toistaan taitavampia ja käsittelivät taikasauvojaan viiltävän piiskan lailla.
  James sai ensimmäiseksi vastaansa kyynärpään käyttämisestä loukkaantuneen Aqualine Patilin, jonka nimi toi hänen mieleensä merenneidon, ja yllättyi tämän näppärästä sauvatyöskentelystä. Silti kaksintaistelu ei ollut niin tasaväkinen, että James olisi joutunut pistämään parastaan. Tyttöjen kanssa kaksintaistelut olivat aina juuri tällaisia…
  ”Halkinaurus!” James sai maksaa ajatustensa herpaantumisesta; Aqualinen kutitusloitsu osui häntä ikävästi kylkeen. Mieletön kutina tärisytti koko Jamesin vartaloa ja hänen huuliltaan karkasi epätoivoinen nauru. ”Lopeti loitsumies!” hän huohotti hihityksensä välissä saaden kutinan lakkaamaan.
  ”Keskittyisit taisteluun, Potter!” Aqualine nauroi hänelle.
  ”Pitäähän minun antaa sinulle mahdollisuus edes pieni toivonkipinä voittoon”, James huomautti ystävällisesti. ”Kaltaisillesi merenneitonaisille on silloin tällöin suotava armahduksia, jotta maailmankaikkeus kehittyisi.”
  Aqualine tuijotti häntä kuin järkensä menettänyttä ja torjui kuin ohimennen Jamesin kangistusloitsun. ”Oletko sinä oikeasti Harry Potterin poika? Koska kaikesta päätellen voisi kuvitella, että olet kasvanut kieroutuneiden haiskujen huomassa.”
  James nauroi – kuvaus ei hänen korviinsa kuulostanut kovinkaan kaukaahaetulta jos mietti Albusta ja Lilyä. James tähtäsi aseistariisuntaloitsun Aqualinen käteen. Aqualinen suuri suu aukesi pyöreänmuotoiseksi hämmentyneenä hänen sivalluksensa vikkelyydestä ja tarkkuudesta ja James nappasi sauvan ilmasta näppärästi sormenpäidensä väliin.
  ”Kyllä vain, olen Harry Potterin poika”, James myönsi virnistäen ja heitti sauvan takaisin Aqualinelle.
  James taisteli muitakin kokelaita vastaan ja joutui keskittymään täysillä tehoilla kamppailuihin onnistuen kuitenkin riisumaan vastustajan vastustajan jälkeen aseista. Hän ja isokokoinen Tiger kamppailivat tunnilta kestäneen ajan: tämä torjui ja väisteli kirouksia viskoen niitä takaisin Jamesin suuntaan niin vikkelästi, että James joutui melkein steppaamaan väistääkseen kiroukset. Lopulta hän onnistui riisumaan kookkaan Tigerin aseistaan. Tiger näytti Jamesille peukkua, kun hän palautti sauvan takaisin omistajalleen. James ei voinut kuitenkaan olla huomaamatta, että Tiger näytti vähän uhmakkaan kilpailunhaluiselta.
  Kului muutama tunti. Jamesia ei väsyttänyt lainkaan eikä hänen huomionsa suinkaan herpaantunut kaksintaisteluista. Hän oli liian kiinnostunut ja innostunut tarkkailemaan mahdollisia tulevia opiskelutovereitaan, jotka nyt kilpailivat opiskelupaikoista tarmoa ja hikeä kasvoiltaan pyyhkien.
  ”Selvä sitten!” Teddy kajautti. ”Kolme ylivoimaisesti parasta ovat olleet tänään Potter, Tiger ja Lopez. Viimeinen matsi sitten, kuka on kaksintaistelujen voitokkain? Potter ja Lopez!”
  James vilkaisi karamellihiuksista tyttöä, jonka oli vapauttanut taistelutilanteessa tainnutustaiasta. Kaksintaistelutuntien aikana hän oli nähnyt karamellitukan käyttävän taikasauvaansa kuin ruoskaa ja yhtä tappavalla voimalla. James oli kuitenkin jokseenkin varma, että pienikokoinen tyttö ei voisi mitenkään kukistaa häntä, olihan tämä loppujen lopuksi vain tyttö, kun taas hän oli James Sirius Potter.
  James ja Lopez-niminen tyttö astelivat areenan keskelle ja kääntyivät vastakkain. Tytöllä oli ovela, hieman kettumainen hymy. Hän kohotti toista tummaa kulmakarvaansa niin, että se katosi otsatukan alle.
  ”Valmiina, Potter?” Lopezin ääni oli yllättäen käheä ja matala, täysin ristiriidassa solakan, tyttömäisen ulkomuodon kanssa.
  ”Aina valmiina”, James ilmoitti silmät kiiluen ja puristi taikasauvaansa.
  ”Ei tämä partiolaisten valahetki ole”, Lopez hymähti heidän kumartaessa toisilleen. Samassa karamellihiuksinen tyttö sivalsi sauvallaan niin nopeasti, että James ehti nähdä vain punaisen välähdyksen. Vain kiperästi hän väisti tainnutustaian.  Antamatta aikaa uudelle hyökkäykselle James iski takaisin kangistustaian – Lopez torjui sen kilpiloitsulla, joka oli niin vahva, että se kimposi Jamesiin takaisin. James joutui luomaan oman kilpitaikansa estääkseen omaa kirousta osumasta itseensä ja heti perään Lopez iski hänen suuntaansa jonkin violetinvärisen loitsun, jollaista James ei muistanut koskaan nähneensä. Hän yritti torjua sitä kilpiloitsulla, mutta kirous oli liian vahva sille ja James joutui heittäytymään maahan, jottei violetti kirous olisi osunut häneen.
  Taistelu tuntui jatkuvan ikuisesti ja kiroukset räiskyivät heidän välissään. Lopez oli vastustajana suorastaan mahdottoman hyvä: hän käytti taikasauvaansa niin nopeasti, määrätietoisesti ja tarkasti, että James tunsi olonsa hieman hölmöksi karjuessaan ”varjelum” aina vain uudestaan ja uudestaan torjuakseen tytön loputtomat kiroukset.
  ”Pattiajos!” James karjaisi , kun Lopezin heittämä kangistustaika kiisi hänen ohitseen.
   ”Varjelum! Tainnutu!”
   James joutui taas loikkaamaan kirouksen tieltä pois. Häiriintymättä hän heittäytyi uuden loitsun vietäväksi. ”Karkotaseet!”
   Lopez heilautti sauvaansa laiskasti torjuen kirouksen ja heitti samassa samanlaisen kirouksen Jamesin suuntaan. James torjui kirouksen ja yritti kangistaa ovelan vastustajansa epäonnistuen ja heti jo loikaten pois seuraavan häntä lähestyvän loitsun tieltä.
   ”Mielenkiintoista”, James kuuli Ronin mutisevan katsomossa.
   ”Melko tasaväkistä”, kuului Teddyn pohtiva ääni vastaukseksi.
   ”James vaikuttaa turhautuneelta”, Victoire mutisi.
   ”Tietysti hän on turhautunut, tuo tyttöhän pommittaa hänen egoonsa reikiä”, Teddy tokaisi kuivasti.
  ”Maskulisti.”
  ”Onko tuo edes oikea sana?” Teddy sihahti.
  ”On se minusta.”
  ”Et ole siis vieläkään päässyt eroon tuosta itsepäisestä, mukamas kaikkitietäväisestä luonteestasi”, Teddy huomautti.
  ”Pääsen eroon helposti niistä asioista mistä minun pitääkin”, kuului närkästynyt vastaus, jota saattoi tulkita monella tavalla.
  Taistelun tuoksinnassa James näki sivusilmällään Teddyn siirtyvän pitkällä penkillä niin kauas Victoiresta kuin vain suinkin pääsi.
  Pieni tarkkaamattomuuden hetki kostautui hänelle mitä inhottavimmalla tavalla. Lopez huomasi hänen pienen haparointinsa ja käytti tilanteen hyväkseen. ”Karkotaseet!”
  Järkytyksekseen James tajusi taikasauvansa syöksähtävän otteestaan suoraan karamellitukkaisen tytön odottaviin käsiin. Tyttö nauroi ja pyöritti sauvaa sormiensa välissä hetken ennen kuin viskasi sen takaisin Jamesille. ”Yksi-nolla minulle, Potter.”
  ”Ei tämä sellainen peli ole!” James huudahti uskomatta tapahtumaa todeksi. Hän tuijotti tyttöä – miten tämä oli saattanutkin päihittää hänet?
  ”Elämä on peliä”, Lopez vastasi. Hänen silmänsä nauroivat, tyttö oli selkeästikin tyytyväinen itseensä.
  Aurorikokelasjoukkio taputti innostuneesti käsiään ja Lopez kumarsi pienesti, iski silmää Jamesille ja käveli sitten hurjasti käsiään yhteen taputtavan Aqualine Patilin luokse.
  James katsoi myrtyneenä tytön perään. Epäuskoisena hän tajusi hävinneensä elämänsä ensimmäistä kertaa tytölle. Tunne ei ollut millään tavalla miellyttävä.

*

Kaksintaisteluiden jälkeen Teddy, Victoire ja Ron johdattivat aurorikokelaat Tylyahon lävitse Kielletyn Metsän reunalle. Metsä oli pimeä ja aavemainen, mutta Jamesia se ei häirinnyt: hän oli livahtanut isänsä näkymättömyysviitan avulla Kiellettyyn Metsään kouluvuosinaan useasti ja joutunut jos minkälaisiin otteluihin siellä asustelevien olentojen kanssa ja aina hän oli jotenkin selviytynyt - miksi tilanne olisi nyt ollut sen kummoisempi?
   ”Teidän tulee kulkea metsän läpi Tylypahkan tiluksille”, Ron ilmoitti kuuluvalla äänellä. ”Me tarkkailemme teitä koko matkan ajan vakoilu-, läpivalaisu- ja peililoitsuilla. Toimikaa metsässä miten parhaaksenne koette.”
   ”Ja muistakaa, metsä on täynnä taikaolentoja” Victoire lisäsi. ”Olkaa varuillanne.”
   ”Ainoa sääntö on, että ei ole sääntöjä”, Teddy huomautti. ”Ketarat liikkeelle sitten!”
   Aurorikokelaat lähtivät taikasauvoja puristaen metsään. James kuuli kolme poksahdusta, kun Teddy, Victoire ja Ron kaikkoontuivat.
   Aurorikokelaat hajaantuivat. James alkoi hölkätä – hän pääsisi nopeammin perille. Hänen vatsansa kurni mahtavasti ja hän huokaisi, kun muisti Ginnyn maininneen hauduttavansa lihaa päivälliseksi. Toivottavasti Albus ei ahmisi kaikkea.
   James hölkkäsi pitkän matkaa ja alkoi jo kyllästyä, kun missään ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Mitä haastetta tässä nyt muka oli? James tajusi karistaneensa muut aurorikokelaat kannoiltaan aikoja sitten. Myhäillen itsekseen hän teki nelipistetaian varmistaakseen kulkevansa oikeaan suuntaan – hän tiesi Tylypahkan sijaitsevan etelässä ja taika kertoi hänelle ystävällisesti, että hän oli menossa oikeaan suuntaan.
   Yhtäkkiä James tajusi lentävänsä ilmassa ja seuraavassa hetkessä hänen nenänsä kynti maata ikävästi. Hänen suustaan karkasi liuta sanoja, joita hän ei ikinä olisi uskaltanut käyttää äitinsä korvien lähettyvillä. Hän tunsi naamalleen valuvan jotakin märkää ja hän haistoi veren – naurettavaa, hänen nenästään valui verta rinnuksille.
   ”Apua!” karjui ääni yhtäkkiä jostakin läheltä. James höristi korviaan – mistä ääni oli kuulunut?
   ”Missä sinä olet?” hän huusi metsän siimekseen ja nousi ylös taikasauvaansa puristaen.
   ”Täällä!” kuului miehen ääni. James käveli äänen suuntaan taikasauva ojossa, valmiina…
   Hän kiersi valtavan puun ja näky jonka hän kohtasi sai jylisevän naurun karkaamaan hänen suustaan. Isokokoinen aurorikokelas Tiger oli tarrautunut kiinni jättiläismäiseen hämähäkinverkkoon ja roikkui epämukavannäköisesti, kaikki raajat levällään ylösalaisin. Miehenalun taikasauva oli tipahtanut maahan.
   ”Älä vain naura siinä!” Tiger mulkoili Jamesia vihaisesti, mutta asentonsa johdosta tämä näytti niin hassulta, että Jamesia nauratti vain enemmän.
   ”Kuinka sinä sinne juutuit?” hän kysyi uteliaasti. ”Ei meitä puissa kiipeilemään käsketty.”
   ”Koin valtavaa halua imitoida apinaa”, Tiger tokaisi kuivasti. ”No ei, minulla oli nälkä ja bongasin omenat puussa.” Tiger kuulosti myrtyneeltä. ”Juuri kun olin päässyt kiipeämään ylös, parvi jotakin hemmetin lentäviä avaimia hyökkäsi oksalta kimppuuni ja minä tipahdin ja juutuin tähän.”
   ”Lentäviä avaimia?” James kysäisi huvittuneena. ”Sen minä olisin halunnut nähdä.”
   Tiger irvisti. ”Ei edustavimpia hetkiäni. Jos olet nyt irvaillut minulle tarpeeksesi, voisitko mitenkään harkita auttavasi minut alas täältä?”
   ”Tottahan toki”, James lupasi, mutta jähmettyi sitten. Tigerin takana heitä lähestyi hitaasti, mutta sitäkin varmemmin jättiläismäinen hämähäkki. Se oli hirvittävän ruma, sillä oli kiiluvat mustat silmät ja karvainen naama ja sen suusta törrötti valtavat pihdit, joiden väliin James ei todellakaan halunnut jäädä.
   ”Mitä sinä tuijotat?” Tiger kysyi ihmeissään.
   James ei ehtinyt vastata, kun hämähäkki kiljaisi inhottavalla äänellä ja syöksähti heitä kohti pihdit inhottavasti klonksuen. James karjaisi ja syöksähti pois otuksen tieltä.
   ”Mikä tuo on?” Tiger karjui hätääntyneenä ja avuttomana. ”Tapa se, tapa se!”
   ”Miten?” James huusi viskoessaan tainnutustaikoja jättiläishämähäkkiin päin – ne kimmahtelivat sen kovasta kuoresta pois. Otus ärsyyntyi kirouksista ja kiljui.
  ”En minä tiedä!”
  ”Estous!” Estomanauskin oli täysin hyödytön. Jättiläishämähäkki piti kammottavaa, innostuneen kuuloista meteliä syösähtäessään Jamesin kimppuun – sen toinen pihtimäinen jokin mikä olikaan työntyi ikävästi Jamesin käden lävitse ja James huusi kivusta ja Tiger pelosta.
  James näki tähtiä kivun takia, mutta nykäisi itsensä salamannopeasti irti otuksen otteesta ja heittäytyi puun taakse. Hämähäkin karvaiset jalat tömähtelivät maahan, kun se kiersi puun Jamesin perään…
  ”Potter! Lukkius luikkius! Kokeile sitä!” Tiger huusi Jamesille.
  ”Lukkius luikkius!” James huudahti taikasauvaansa kuin hengenhädässä puristaen ja osoitti rumaa naamaa, joka juuri ilmestyi puun takaa valmiina pistämään Jamesin poskeensa.
  Vihreä valo välkähti ja jättiläishämähäkki lensi kaaressa kymmenisen metriä kauemmaksi, mutta ei menettänyt tajuntaansa. Inisten se nousi ylös ja kiisi jälleen heitä kohti –
  James loikkasi maahan Tigerin sauvan luokse ja heitti sen ylöspäin. Tummatukkainen poika nappasi sauvan ja yhdessä he osoittivat heitä päin rymistävää jättiläishämähäkkiä –
  ”Lukkius luikkius!” he karjuivat yhdissä tuumin. Kaksoistaika osui hämähäkin naamaan ja se lensi jälleen taaksepäin hurjasti huutaen, eikä noussut enää.
  James huohotti ja osoitti verkkoa, joka piti Tigeria vankinaan. ”Poistujo!”
  Verkko räjähti säpäleiksi ja Tiger putosi maahan ikävännäköisesti. Poika kirosi.
  ”Et muuta loitsua sitten keksinyt”, hän jupisi takamustaan hieroen.
  ”Pelastin juuri henkesi, ole hyvä vain”, James sanoi ja virnisti.
  Tiger naurahti ja katsoi Jamesia silmiin. Pojalla oli harmaanvihreät silmät ja niiden katse oli terävä. ”Kiitos. Se rumilus olisi pistänyt minut poskeensa, jos et olisi sattunut paikalle.”
  ”Se rumilus pisti poskeensa palasen kädestäni”, James mutisi inhoavasti ja puristi vertavuotavaa kättään.
Tiger osoitti kättä taikasauvallaan. ”Episkus.”
  Kättä poltteli ja sitten se tuntui jäätävän kylmältä. Haava umpeutui. ”Kiitos”, James sanoi, ”pelastit minut nöyryyttävältä verihukkakuolemalta. Mitäs sanot, Tiger, jatketaanko matkaa niin että päästään pois tästä metsästä joskus?”
  ”Jes”, Tiger sanoi ja ojensi kätensä. ”Nimeni on Shawn.”
  ”James”, James vastasi puristaen kättä ja käänsi sitten selkänsä Shawn Tigerille. ”Älä törmää avainlintuihin enää, minä en sinua toista kertaa riennä prinssi uljaana pelastamaan.”
  He virnistivät toisilleen ja jatkoivat matkaansa.

*

”Tämä tästä vielä puuttui”, James mutisi kiukkuisesti tuijottaessaan puiden hämyisessä pimeydessä valtavaa, norsunkokoista räiskeperäistä sisuliskoa, joka rääkyi kammottavasti ja läiski häntäänsä puuhun uhkaavasti. Sen pikimustat silmät tuijottivat ahnaasti Jamesia.
   Mörkö, jättiläishämähäkkejä, ilkiöjoukon pelottavan määrätietoinen tukan irtirepimishyökkäys, aggressiivisia avainlintuja, vihamielisten kentaurien nuolisade, kova päänkolahdus ylitse lentävältä omituiselta vaaleansiniseltä autolta (James uskoi sen kuuluneen joskus pappa-Weasleylle) ja nyt vielä vihamielinen lisko-otus. Oli ihan Jamesin tuuria vielä viimeisillä metreillä typerän selviytymiskokeen jo melkein suorittaneena hän joutui kohtaamaan tällaisen inhottavan otuksen. No, ei häntä turhaan ollut nimetty Lohikäärmerakastajaksi.
   James tiesi räiskeperäisen sisuliskon vatsan olevan sen vankan panssarimaisen kuoren heikko kohta. Taikasauvaansa metsän tahraamilla, multaisilla käsillään puristaen hän ryhtyi ärsyttämään sisuliskoa tulisilla lieskoilla. Räiskeperäisen sisuliskon musta katse seurasi taikasauvasta purskautuvia tulilieskoja vihamielisen pelottomasti. James tuijotti sisuliskoa tiukasti silmiin, yrittäen saada liskon ymmärtämään että hän oli tilanteen herra ja sisuliskon olisi parasta vain alistua ja siirtyä pois hänen tieltään.
   Sisulisko ja James kiersivät hitaasti toisiaan. James odotti, oli valmiina…
   Sisulisko karjaisi, läimäytti häntäänsä ja syöksähti Jamesia kohti. James heittäytyi maahan selälleen kierähtäen pois liskon murskaavien tassujen ja hurjien hampaiden ulottumattomiin. Lisko syöksähti uudelleen häntä päin, mutta James osoitti tämän vatsaa jo taikasauvallaan. ”Estous!” hän karjahti ja räiskeperäinen sisulisko paiskautui inhottavasti räsähtäen puihin.
   James viskaisi pökkyräisen otuksen vatsaan vielä tainnutustaian selustansa turvaamiseksi ja lähti sitten harppomaan metsän laitaa kohti; sieltä pilkisti valoa ja turkoosi, punainen ja platinanvaalea hiuspehko.
   Ron ja Victoire virnistelivät Jamesille tämän rämpiessä runnellun ruhonsa kanssa pois metsästä. Teddy vislasi.
   ”Lohikäärmerakastaja, sinä olet ylittänyt itsesi!” Pidin erityisesti siitä, kun kiljuit kuin tyttö ilkiöiden repiessä kuontaloasi.”
   ”Ne otukset kimittivät jotakin pesänrakentamisesta, vannon että kimittivät!” James huudahti. ”Kyllä siinä rohkeinkin mies kalpenee. Ja sainhan ne myös pois kimpustani”, hän lisäsi arvokkaasti ja pyyhki muina miehinä kuraa kaavustaan.
   ”Muutit puunlehdet peruukeiksi ja kiljuit, että ottakaa nuo mieluummin.”
   ”No, ainakin ne hämmentyivät ja päästivät irti hiuksistani.”
   ”Loikkasit sammalta mussuttavan kentaurin selkään ja karjuit että juokse humma henkesi edestä.”
   James nykäisi inhoavasti olkapäästään sojottavaa nuolenpäätä, mutta se oli niin syvällä, että ei liikahtanutkaan. ”Joo, se ei oikein ilahtunut siitä. Se vaikutti sillä hetkellä hyvältä idealta kyllä.”
   Ron hohotti ja Teddykään ei voinut enää pidätellä nauruaan. Victoire pyöräytti silmiään, mutta ei hänkään voinut olla hihittämätä. ”Tämän pitäisi olla vakavamielinen Aurorian pääsykoe.”
   ”Miksi ottaa elämä vakavasti, kun vaihtoehtoisesti voi elää ja pitää hauskaa?” James kysäisi filosofisesti.
  Pikkuhiljaa muutkin aurorikokelaat räpivät pois metsästä. Kun kaikki kolmekymmentä olivat selviytyneet Kielletyn Metsän otuksista Ron astui heidän eteensä hymyillen leveästi.
   ”Pärjäsitte kaikki hienosti tänään. Vaikka olemmekin tarkkailleet loitsujen ja kirousten hallintataitojanne, erityisesti olemme keskittyneet tarkkailemaan luonteenlujuuttanne ja käyttäytymistapojanne. Se, miten hallitsemaansa taikuutta käsittelee, mihin taikansa suuntaa ja millä urilla, se vasta kertoo todellisesta luonteesta. Auroreiksi pääsevät ne, jotka kunnioittavat muita ihmisiä, velhoja ja olentoja, taistelevat urhoollisesti, muita puolustaen, rehellisesti ja yhteishengessä, omaa etua tavoittelematta ja rohkeutta sydämessään. Tämän päivän harjoitustilanteiden perusteella auroriosaston ylipäällikkö Harry Potterin suomin valtuuksin minä, aurorikouluttaja Lupin ja aurori Weasley, olemme valinneet syyskuussa alkavaan Aurorian koulutusohjelmaan seuraavat viisitoista aurorikokelasta: Mimosa Austen, Megara Doom, Jacob Cooper, Michael Davis, Opelix La’Fleur, Summer Fox, Ava Lopez, Taylor Moore, Aqualine Patil, James Potter, Jesse River, Jessica Shake, Stuart Stevens, Shawn Tiger ja Nikita Vtox. Opintonne alkavat syyskuun ensimmäisenä päivänä.”
  Ne aurorikokelaat, joiden nimiä ei ollut sanottu, lähtivät pettyneinä kohti Tylypahkan porttia. James näki järkytyksekseen yhden tytön kyynelehtivän. Surullista, miksi nyt ottaa niinkin pieni asia kuin opiskelupaikan menetys niin suurena vastoinkäymisenä, että sen vuoksi oli vuodatettava kyyneleitä? James ei muistanut koskaan itkeneensä, mutta toisaalta olettikin sen kuuluvan pelkästään naisten omituisiin tapoihin. Hän olisi kohdannut tuhat ja taas tuhat ankeuttajaa silmästä silmään jos olisi sillä välttänyt kyynelehtivän naisen. Onneksi James oli toistaiseksi onnistunut siirtymään naisten käsivarsilta toisille aiheuttamatta sen kummempaa draamaa tai kyynelehtimistä. Tosiasia, josta hän oli aidon iloinen ja ylpeä. James Potter osasi käsitellä naisia, kyllä vain.
  ”Alkakaahan laputtaa kotiinne sitten!” Teddy huudahti. ”Nauttikaa viimeisistä vapaapäivistänne, sillä voin luvata, että vuoden aikana ette tule lepäilyä paljon harrastamaan!”
   ”Mihinkähän minä olen taas ryhtynyt”, James mutisi itsekseen tietämättä, oliko iloinen päästyään koulutusohjelmaan vai ei. No, kai se selviäisi jossakin vaiheessa matkan varrella…
« Viimeksi muokattu: Marraskuu 22, 2013, 11:52:33 kirjoittanut jacoblove »

Poissa Minna

  • ystävällinen mäyrä
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Diamonds (K12, kolmas sukupolvi) jatkoa 30.6.
« Vastaus #3 : Kesäkuu 30, 2013, 23:40:10 »
Hei taas!

Kyllä tämä on taas niin jännää, kun on ficki, johon odottaa jatkoa kun kuuta nousevaa :D Mahtavaa, että sitä tuli näin nopeasti! Muttamutta... Tämä seurasi edellisen luvun jalanjälkiä ja oli taas tosi mukaansatempaava. Kuten jo aikaisemmassa kommentissa taisin mainita, Teddy kuuluu lempihahmoihini, joten tämä luku oli senkin puolesta mukavaa luettavaa. Olit tehnyt hänen hahmostaan hienon persoonan, tyystin erilaisen kuin millaiseksi olin hänet kuvitellut, mutta ehdottomasti toimivan ja hän on kenties tällaisena vielä paljonpaljon kiinnostavampi hahmo kuin sellaisena lähes täydellisenä Remuksen kopiona, millaiseksi olen hänet itse jostain kumman syystä aina kuvitellut :D Ja tämä Teddyn ja Victoiren kuvio oli kyllä mielenkiintoinen ;)

Tämä aurorien koulutuspaikka oli minusta hyvin keksitty ja toi tähän vähän niinkuin sellaisen "Tylypahkan korvikkeen". Odotan innolla, mitä kaikkea tästä seuraa, kun James ja kumppanit pääsevät vauhtiin. Toit myös hyvin uusia hahmoja tässä esille ja heihin varmaan sitten pääsemme tutustumaan vielä lähemmin. Mielenkiintoisilta hahmoilta vaikuttavat joka tapauksessa :D

Rakentavassa kommentissa pitäisi ilmeisesti olla jotakin rakentavaa kritiikkia, mutta en nyt kyllä keksi yhtään mitään. Jouduin jopa tämän luettuani vielä selaamaan luvun takaisin alkuun ja lukemaan kaikki lempikohtani uudelleen :D Toivottavasti tulee taas pian jatkoa!

~ Minna
Mä huudan ohjeit mut auto menee puskii,
älä anna mun kuolla mun tuskii.

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Diamonds (K12, kolmas sukupolvi) jatkoa 30.6.
« Vastaus #4 : Heinäkuu 01, 2013, 21:57:33 »
Minna, kiitos piristävästä kommentista! Kivaa että tykkäät!

A/N: Minulla on ollut ihan hurja inspiraatio tässä muutaman päivän ajan ja olen kirjoittanut tukka putkella... selkä huutaa hoosiannaa! :D Kommentit ovat oikein tervetulleita! :)

3.   Tylypahkaan

Lily Luna Potter hymyili itsekseen. Hän makasi kotitalonsa pihamaalla selällään, raajat levällään ja katseli sinistä taivasta yllään. Se oli niin kaunis ja todellinen, se sai hänet tuntemaan, että hän oli vain pienen pieni osa jotakin niin paljon suurempaa. Tunne oli lohduttava. Lily saattoi haistaa vastaleikatun nurmikon allaan. Tummat aurinkolasit suojasivat häntä elokuun viimeisiltä, kuumilta ja kirkkailta auringonsäteiltä.
Kesä on sitten ihana, Lily ajatteli. Kunpa se jatkuisi ikuisesti, eikä hänen tarvitsisi lähteä Tylypahkaan. Oikeastaan Lilyn sydän tahtoi palavasti takaisin taianomaiseen linnaan juoksemaan käytäville, haahuilemaan reheville tiluksille, löhöilemään oleskeluhuoneen punaisiin nojatuoleihin, livahtamaan Tylyahoon ja kiepsahtelemaan ilmaan luudanvarrella satojen silmäparien ihailevien katseiden hellimäksi. Se surullinen tosiasia, että Lily nousisi viimeistä kertaa punaiseen pikajunaan, sai hänen vatsansa muljahtamaan kerta toisensa jälkeen ja hän jollakin tavalla jopa kammoksui opiskeluvuoden aloittamista. Se tuntui niin lopulliselta.
   Yhtäkkiä Lilylle tuli kumma tunne, että joku tuijotti häntä ja hän avasi silmänsä. Pörröhiuksinen, pitkä hahmo leijui hänen yllään rumasti irvistellen, silmät muljahdellen, kasvot aivan liian lähellä hänen naamaansa. Lily hätkähti, kiljaisi ja tähtäsi vaistomaisesti potkun suoraan ylöspäin.
   ”Senkin väkivaltainen talitiainen!” Albus huusi lentäessään inhottavasti kyljelleen nurmikolle Lilyn potkun osuessa hänen luudanvarteensa. Hän mulkoili Lilyä silmälasiensa takaa.
   ”Minkä hemmetin takia sinä kiikut ilmassa tunkemassa nenääsi toisten naamavärkkiin?” Lily kivahti kiukkuisesti, mutta ei voinut olla virnistämättä katsellessaan Albuksen nousevan hitaasti valittaen istumaan.
   Samassa heidän ylitseen lehahti kuin salamanvälähdyksenä tummatukkainen hahmo. ”Hahahahaha!” kuului hurja nauru ja hahmo pyörähti ilmassa, syöksähti rajusti alaspäin ja lehahti sitten Potterien pihamaan laidalta alkavaan metsään itsekseen käkättäen.
   Lily tuijotti Jamesin perään. ”Siinä meillä vasta on harvinaisen mielipuolinen tapaus.”
   Albus ei kiistänyt. Hän oikoi suorakaiteenmuotoisia silmälasejaan. ”On surullista, että joillekin meistä ei ole siunaantunut sivistyttävää maalaisjärkeä.”
   Lily irvisti. ”Surullista, totta tosiaan.”
   Hetken he katselivat hiljaisina metsää, jonne James oli kadonnut luudallaan. Lily oli melkein varma, että kuuli jostakin metsän siimeksestä iloista hihkuntaa. Häntä hymyilytti: jos johonkin saattoi luottaa niin siihen, että James Potter ei koskaan kasvaisi aikuiseksi. Tämä viihdyttäisi itseään ja muita niin kauan kuin olisi täysissä hengen ja ruumiin voimissaan.
   Albus kävi takaisin nurmikolle makaamaan niin, että hänen ja Lilyn päät koskettivat melkein toisiaan. He katselivat sinistä taivasta ja nauttivat auringonsäteistä. Oli elokuun viimeinen päivä ja käytännöllisesti katsoen kesä oli melkein ohi, mutta ilma oli autuaan tietämätön tästä; oli lämmintä ja leutoa ja luonto surisi heidän ympärillään elinvoimaisena.
   ”Jännittääkö sinua?” Albus kysäisi rikkoen tyynen hiljaisuuden.
   ”Mikä niin?” Lily ihmetteli.
   ”Huominen. Viimeinen vuotesi Tylypahkassa alkaa…  eikö sinua jännitä mitä tapahtuu? S.U.P.E.R.:it… viimeinen vuotesi huispauskapteenina…”
   ”Ai, niin.” Lily oli hetken hiljaa ja tokaisi sitten: ”Tuo on kyllä aika nuija kysymys, miksi minua jännittäisi?”
   ”Minua jännitti.”
   ”Sinä olitkin kauhea hikipinko koulussa ja jännitit supereitasi mutisten ja möngertäen koko kesäloman niin että harkitsin useasti sukan tunkemista suuhusi.”
   Albus tunsi Lilyn, joten hän pysyi vaiti. Lily huokaisi. ”No joo, joo… ei minua kyllä jännitä. Olen enemmänkin surullinen siitä, että tiedän tekeväni kaiken viimeistä kertaa... Tylypahka ja elämä siellä on kaikki mitä tiedän, huispaus, ystäväni…. Kotona on tietenkin ihanaa, mutta olen aina tiennyt palaavani takaisin Tylypahkaan… Tämän vuoden jälkeen minulla ei ole enää Tylypahkaa, johon palata. Joudun taikamaailman armoille. Eikä kukaan välitä kuinka monta pistettä olen tehnyt Tylypahkan huispausmatsin loppuottelussa.”
   ”Surullisia tosiasioita aikuiseksi kasvamisesta, siskokulta”, Albus totesi. ”Huomaat pian, että elämä Tylypahkan ulkopuolellakin voi olla jännittävää.”
   ”Juu, vapiset innosta varmasti joka kerta, kun Hermione viskaa oikoluettavaksesi tuhannen jalan pituisia selontekoja taikalajeista ja niiden plussista ja miinuksista. Joskus ihmettelen, miten joku noin tylsä on voinut saada napattua itselleen niin huumorintajuisen naisen. Mitä Amelie oikein näkee sinussa?”
   ”Monipuolinen älykkyyteni kiehtoo häntä. Ja ne selonteot koskevat taikakansan järjestäytymisestä ja kehitysliikkeiden toimivuutta sekä – ” Albys ryhtyi tarkentamaan häiriintyneenä Lilyn kielentämisestä, mutta Lily heilautti kätensä veljensä naamalle ja peitti tämän suun.
   ”Tiedät, että minä vain esitän kuuntelevani, jos jatkat yhtään pidemälle”, Lily totesi viileästi.
   Albus pyöräytti silmiään, mutta sulki suunsa. Viisas poika, Lily ajatteli.
   ”Miksi ette ole auttamassa äitiänne keittiössä?” kysyi paheksuva ääni jostakin kauempaa.
   Lily nosti päätään ja näki isänsä kävelevän heitä kohti aurorinkaapu takanaan hulmuten. Vaikka isän ääni oli paheksuva, hänen silmänsä nauroivat huvittuneina.
   ”Me yritimme!” Albus huudahti loukkaantuneena. ”Hän ajoi meidät pois ja uhkasi karkottaa meidät Kiellettyyn Metsään, jos emme katoaisi hänen silmistään.”
   ”Arvatenkin te tökitte kakkuun reikiä ja räjäytitte siirappitortut.” Harry istahti heidän vierelleen nurmikolle ja kävi sitten makaamaan sulkien silmänsä.
”Se oli James”, Lily ja Albus sanoivat yhteen ääneen.
Harry naurahti ja huokaisi sitten haaveilevasti. Hän näytti väsyneeltä ja Lily mietti, että hänen isänsä teki liikaa töitä, pitkiä päiviä ja pitkiä öitä. Lily ei ollenkaan ymmärtänyt, miksi. Taikamaailmahan oli voldemortiton ja vaikka pimeyden voimia suosivia alamaailman hulttioita olikin joka puolella, oli omituista, että auroriosaston ylipäällikkö joutui raatamaan päivin ja öin.
   ”Isi, sinä teet liikaa töitä”, Lily mutisi. ”Olet väsynyt.”
   ”Niin olen”, Harry myönsi silmät edelleen suljettuna. ”Viime aikoina on ollut rauhatonta. Ympäriinsä pyörii huhuja kuolonsyöjien uudesta noususta… outoja katoamisia on tapahtunut viimeisien kuukausien aikana ja me yritämme selvittää, mitä oikein on meneillään.”
   Lily ei pitänyt kuulemastaan. Hän tiesi kuolonsyöjien olevan sydämettömiä raakalaisia ja vaikka hän tiesi isänsä olevan yksi kaikkien aikojen mahtavimmista velhoista, hänen sydäntään kouraisi pelosta, kun hän kuvitteli isänsä keskelle naamioituja, tummiin kaapuihin pukeutuneita kuolonsyöjiä.
   ”Kuolonsyöjillä ei ole enää isäntää, miksi he pyrkisivät uuteen nousuun?” Albus pohti. ”Ei heistä ole mihinkään ilman Voldemorttia.”
   ”Yllättyisit, kuinka laajalle Voldemortin elämänkatsomus ja aatteet levittäytyivät silloin… vielä näinkin monen vuoden jälkeen hänen kannattajiaan on ympäri maata. Onneksi olemme saaneet pidettyä heidät kurissa.” Harryn kulmat kurtistuivat kuin hän olisi miettinyt hartaasti jotakin. ”Nyt minusta kuitenkin on alkanut tuntua, että joku on noussut lietsomaan, yhdistämään heitä… johtamaan heitä...”
   Lilyä kauhistutti – jos hänen isänsä oli oikeassa, kuolonsyöjät saattaisivat alkaa kiduttamaan, kiristämään ja tappamaan ihmisiä niin kuin sodan aikana…
   ”Koko konkkaronkka ylös sieltä makoilemasta! He ovat täällä!” kuului käskevä ääni takaovelta. Ginny seisoi terassilla kädet kyljillään ja katsoi heitä merkitsevän odottavasti.
   Harryn ankeat epäilyt jäivät roikkumaan ilmaan, kun kolmikko nousi nurmikolta jäseniään oikoen. Tottelevaisesti he kävelivät Ginnyn luokse. Tällä oli jauhoja essussaan ja kasvoillaan.
   ”Missä se hunsvotti on?” Ginny kysyi turhautuneena.
   ”Katosi metsään hurjasti hihkuen kuin mielipuoli”, Albus naurahti ja käveli äitinsä ohitse sisälle.
   ”Toivottavasti hän säikähtää hevoskotkaa ja törmää puuhun”, Lily toivoi ja seurasi Albusta.
   Ginny ja Harry katsoivat toisiaan huvittuneina. Harry kietoi kätensä Ginnyn olkapäiden ympärille ja pyyhkäisi jauhot tämän nenänpäästä. ”Mennäänpä sitten viihdyttämään vieraitamme. Kyllä James aina kotiin löytää.”
   ”Parempi olisikin löytää ja nopeasti, jos hän laisinkaan ymmärtää miettiä omaa hyvinvointiaan”, Ginny mutisi.
   ”Sen puolesta en kyllä laittaisi kaljuunoitani likoon”, Harry vastasi hymyillen ja talutti vaimonsa sisälle.

*

Potterien talon pihamaa oli täynnä ihmisiä ja melua. Pitkä pöytä oli täynnä ruokaa ja leivoksia ja pöydän ympärille kokoontuneet nälkäiset ahmivat herkkuja intohimoisesti. Aurinko oli alkanut laskea ja loi kauniin punaisen värin illan alkavaan hämärään.
   Lily virnisteli katsellessaan, kuinka Hugo ja Fred nauraa räkättivät heitellessään toisilleen torahammasfrisbeetä. Frisbee näykkäisi aina silloin tällöin jompaakumpaa pohkeesta tai takamuksesta saaden pojat loikkimaan hurjasti kiljuen ihailtavan korkealle.
   Molly, Angelina, Fleur ja Ginny kuuntelivat pöydän päässä kiinteästi Victoirea, joka kertoi vuodestaan Ranskasta. ”Minulla on niin ikävä niitä ihmisiä, ranskalaiset ovat niin ystävällisiä! He toden totta rakastavat kaikki toisiaan – aina suutelemassa poskelle – tämä maa on täynnä jääräpäisiä juntturoita heihin verrattuna!” Victoire vilkaisi pöydän toisessa päässä Arthurin, Billin, Harryn, Ronin ja Jamesin kanssa istuvaa Teddyä. Lily näki entisen kyyhkyläisparin katseiden kohtaavan hetkeksi – molemmat käänsivät päänsä nopeasti pois.
   Hermione ja Albus olivat syventyneet keskustelemaan jostakin tappavan tylsän kuuloisesta uudesta lakialoituksesta, jota he olivat työstäneet. ”Pidin tiivistelmästäsi ja erityisesti siitä, että huomasit taikakansankartoituksen systemaattisuuden puutoksen, siihen meidän on juuri pitänyt panostaa ja mielestäni sinä voisit ruveta pohtimaan kehitysliikettä sen saralta – ”
Lily pyöräytti silmiään ja lopetti kuuntelemisen ennen kuin tylsistyisi nukahtamispisteeseen.
   ”En voi uskoa, että me oikeasti lähdemme huomenna viimeistä kertaa Tylypahkaan”, Roxanne sanoi Lilylle. Tyttö istui hänen vieressään ja söi niin innokkaalla ruokahalulla sitruunakurpitsapiirakkaa, ettei edes tajunnut mustan, pitkän lettinsä uiskentelevan kermakaljatuopissa. Lily huiskaisi auttavaisesti letin pois hukuttautumasta.
   Lily huokaisi. Taas häntä muistutettiin siitä, että lopullisen viimeinen vuosi lähestyi uhkaavasti. ”En minäkään.”
   ”Älkää huokailko siinä”, Rose sanoi Lilyn toiselta puolelta. Hän pyyhkäisi ruskeat, kiharat hiuksensa pois kasvoiltaan ja katsoi heitä hieman myrtyneenä. ”Antaisin mitä tahansa, että pääsisin takaisin Tylypahkaan! Luvatkaakin nauttia joka hetkestä.”
   ”Minä ainakin nautin”, Roxanne lupasi ja nosti kätensä sydämensä päälle kuin valaa vannoen. Sitten hän vilkaisi Lilyä hieman syyttävästi. ”Vaikka todennäköisesti tämä vuosi on samanlainen kuin kaikki aikaisemmatkin. Tuota nyt ei saa luudanvarresta irti repimälläkään, joten minä kökötän kaikki illat oleskeluhuoneessa ja teeskentelen ymmärtäväni Hugon ja Fredin lapsellista huumorintajua.”
   ”Älä valita”, Lily kehotti ja halkaisi haarukallaan uudensadon perunan uittaakseen sen voissa. ”Sinullahan on poikaystävä, et sinä minua kaulailultasi edes noteeraisi mitenkään, vaikka jököttäisinkin illat sinun vieressäsi.”
   Roxannen kasvoille kohosi typerä hymy niin kuin aina, kun hänen poikaystävänsä olemassaolosta mainittiin. ”Se saattaa kyllä olla hyvin mahdollista”, tyttö myönsi.
   ”Minäkin haluan poikaystävän”, Rose huokaisi unelmoivasti. Jokin hänen äänessään sai Lilyn kohottamaan kulmiaan ja katsomaan tyttöä tarkemmin. Rosen korvat hehkuivat punaisina ja tämän katse oli poissaoleva, ikään kuin tämä olisi katsonut jonnekin hyvin kauas.
   ”Sinä olet ihastunut!” Lily hoksasi. Hän ja Roxanne siirtyivät kuin sanattomasta sopimuksesta Rosen kylkiin kiinni ja tuijottivat häntä ahnaasti. ”Kerro kaikki!”
   ”Te litistätte minut!” Rose huudahti ja töni serkkujaan kauemmaksi. ”Ei minulla ole mitään kerrottavaa!”
   ”Huijaat!” Roxanne syytti ja tapitti ruskeilla nappisilmillään Rosea vaativasti.
   ”Kyllä sinä voit meille kertoa.” Lily tökki kiusoittelevasti Rosea kylkeen. ”Ei me paljasteta kesyttömiä ja kuumia fantasioitasi kenellekään.”
   ”Ei minulla ole kesyttömiä ja kuumia fantasioita”, Rose kielsi niin kuin kunniaansa arvostava lady ainakin.
   ”Kaikilla on villejä fantasioita”, Roxanne tuhahti. ”Jopa meidän pikku-Lilyllä, vaikka tämä itsepäisesti muuta väittääkin.”
   ”Vain koska sinä olet seikkailut Tylypahkan syrjäisillä käytävillä jokaisen nätisti hymyilevän pojan kanssa, se ei tarkoita että kaikkien pitäisi”, Lily totesi.
   ”Vai jokaisen nätisti hymyilevän pojan!” Roxanne huudahti tuohtuen, mutta sitten hänen kasvoilleen kohosi ihmettelevä, miettivä ilme. ”Ei, kyllä se taitaa sittenkin kuulostaa ihan totuudenmukaiselta”, hän sitten myönsi virnistäen ja kaavi viimeiset sitruunakurpitsapiirakkansa muruset lautaseltaan suuhunsa.
   ”Eksyimme aiheesta, palatkaamme Rosien salaiseen ihastukseen”, Lily sanoi ja tuijotti Rosea odottavasti. ”Kuka se on? Joku ministeriöstäkö?”
   Rose vältteli hänen katsettaan ja Roxanne katsoi voitonriemuisesti Lilyä. ”Ministeriössä siis! Kuka se on?”
   ”Älä vaan sano, että olet ihastunut johonkin Albuksen kaltaiseen nörttiin”, Lily kauhistui.
   ”Hei!” Albus karjaisi yllättäen heidän takaansa. Poika oli ollut kantamassa monikerroksista, kermaista kakkua puutarhaan ja mulkoili Lilyä. ”Se, että sattuu olemaan älykkyysosamäärältään hieman korkeammalla tasolla kuin sukulaisensa ei tee ihmisestä nörttiä.”
   ”Auts”, Lily sanoi ja hymyili leveästi. ”Olipas naseva vastaus, mistä kirjasta sinä tuon bongasit?”
   ”Taisi olla opus nimeltä Sata ja yksi tapaa nujertaa sisaruksesi.”
   ”Älä välitä, Al”, Rose sanoi ja loi Lilyyn moittivan katseen. ”Tuollaiset huispaushullut eivät ymmärrä akateemisen viisauden päälle mitään.”
   ”Olen surullisen monta kertaa joutunut toteamaan saman”, Albus huokaisi päätään pyöritellen ja kiikutti sitten pitelemänsä kakun pöydälle. James loikkasi oitis ylös tuoliltaan pöydän päästä ja kirmasi heidän kohdalleen.
   ”Kakkua!”
   ”James Sirius Potter!” Ginny kiljaisi ja riensi seisomaan kakun ja Jamesin väliin. ”Astu kauemmaksi kakusta. Heti. Sinulla ei ole lupaa mennä lähellekään kakkua!”
   James katsoi äitiään loukkaantuneen hämmentyneenä. ”Mitä? Miten niin? Ethän sinä voi olla noin ilkeä! Omalle jälkipolvellesi!”
   ”Tietysti voin! Minä jouduin koristelemaan kakun kolme kertaa, kun päästin sinut vasten parempaa tietoani sen lähettyville! Älä luulekaan, että teen saman virheen uudestaan!”
   James mulkoili äitiään hetken uhmakkaasti, mutta laski sitten päänsä alas surullisen antautuvasti. ”Jos kerran tosissasi lähetät vanhimman poikasi nälkää näkevänä piehtaroimaan kurjaan, vuodenpituiseen rääkkiin, niin olkoon sitten…” Aurorikokelas kääntyi tahallisen murtuneena, hartiat kyyryssä ja lähti kävelemään takaisin kohti paikkaansa pöydän päässä vilkuillen Ginnyn reaktiota olkansa ylitse.
   Ginny vain pyöräytti silmiään ja alkoi sitten tyynesti leikata kakkua vieraille. Hugo ja Fred hölkyttivät oitis hänen luokseen ilmeet koiranpentumaisen viattomina. ”Kai me saadaan kakkua, kun ei kerran olla tuollaisia toivottomia tolvanoita niin kuin tuo?” Hugo nytkäytti päätään Jamesin suuntaan ja sai tältä osakseen vihaisen mulkaisun.
   ”Hugo, älä puhu serkustasi noin”, Hermione nuhteli.
   ”Oikeassahan hän on!” Fred puolusti. ”Kaikkihan sen tietää, että Jamie on täysi pökkelö.”
   ”Pökkelöksi minua ei olekaan vielä kutsuttu”, James totesi kädet puuskassa, tuijottaen Ginnyn kakkua jakavia käsiä.
   ”Eihän se ole edes oikea sana”, George sanoi ja kipsutteli hänkin kakkua jonottamaan lautanen ojossa. ”Vaikka se kuulostaakin juuri siltä, mitä Jamie on.”
   ”Paatunut suunsoittaja hän on”, Teddy tokaisi ja virnisti leveästi Jamesille. ”Ehkä minä saan sen koulittua hänestä ulos. Kuka tietää, ehkä pikku-Jamiestamme tulee vielä mies.”
   ”Joo, samana päivänä kun helvetti jäätyy!” Fred nauroi.
   ”Et sinä kyllä itsekään mikään vastuuntuntoinen aikuinen ole”, Angelina huomautti pojalleen tummat kulmakarvat koholla. ”Löysin eilen ammeesta kumiankkoja ja olen melkein varma, että sinä olet joko yrittänyt kirota niitä mikä on täysin naurettavaa tai sitten sinä olet vain yksinkertaisesti kylpenyt niiden kanssa, mikä on sukupuolesi ja ikäsi huomioon ottaen outoa. Pitäisikö tässä huolestua?”
   Fred katsoi äitiään kauhistuneena. ”Et sinä voi kaiken kansan kuullen tuollaista sanoa!”
   ”Kumiankkoja!” Hugo tuijotti Frediä lievästi inhoava ilme kasvoillaan. ”Mitä ihmettä sinä niillä teit?”
   ”En tiedä mistään pahuksen kumiankoista yhtään mitään!” Fred käännähti katsomaan sisartaan syyttävästi. ”Sinä se olet ollut!”
   Roxanne vain kohotti kulmiaan. ”Minusta on kivaa, kun kylvyssä on seuraa.”
   ”James otti aina kylpyyn mukaan Velhottaren seikkailut ja kiljui sarjakuvan repliikkejä itsekseen”, Lily kertoi virnistellen.
   ”Sitäkö se oli?” Albus huudahti. ”Helpottavaa tietää… luulin äänten syntyvän ihan jostakin muunlaisesta aktiviteetistä…”
   Kaikki pöydän ympärillä olevat hykersivät – Lily näki Molly-mummon pyyhkivän silmäkulmiaan pyöreän vartalon nytkähdellessä naurusta.
   ”Miksi kaikki pilkkaavat minua?” James huudahti ja katsoi vieressään istuvaa isäänsä kuin odottaen tämän puolustavan itseään.
   Harry hymyili. ”He tarvitsevat jonkun ketä kiusata ja tietävät sinun itsetuntosi kestävän sen. Ja reaktiosi asioihin ja tapahtumiin ovat toisinaan sangen huvittavia.”
   ”James itsessään on huvittava”, Ron oikaisi. Lily näki Hermionen luovan mieheensä tuskastuneen katseen.
   James katsoi myrtyneenä ympärilleen. Pitkän pöydän ympärillä kaikki virnistelivät hänelle. Ja kaikki söivät kakkua. Se oli harvinaisen epäreilua.
   Samassa käsi ojentui Jamesin eteen ja asetti lautasellisen kakkua hänen syötäväkseen. Hellä käsi pörrötti Jamesin tukkaa. ”Minun urhea pikkuiseni.”
   James hymyili äidilleen. ”Sinä olet sitten ihana.”   

*

Lily huiskutti vielä viimeisen kerran vanhemmilleen Tylypahkan punaisen pikajunan ikkunasta. Ginny lennätti lentosuukon hänelle ja Harry vilkutti haikeasti.
   Lily heitti oman lentosuukkonsa heille samalla, kun korvia huumaava pillinvihellys kajahti ilmoille.
   ”Heippa, äiti!” Hugo huusi ja vilkutti Lilyn vanhempien vieressä huiskuttaville Hermionelle ja Ronille niin innokkaasti, että tuuppasi Lilyn vahingossa päin seinää.
   ”Opiskelkaa ahkerasti! Jouluna nähdään!” Hermione huusi heille.
   ”Olkaa kiltisti ja antakaa Norriskalle potku minun puolestani!” Ron huudahti.
   ”Ron!” Hermione sanoi toruvasti.
   ”Lähettäkää kirje, kun olette perillä!” Ginny huusi.
   ”Älkää kasvako liian isoiksi”, Harry kehotti ja Lily kohotti kulmiaan – mitä tuokin nyt oli tarkoittavinaan?
   Samassa juna alkoi liikkua. Lily nielaisi, tässä se oli, lopun alku…
  Lily ja Hugo vilkuttivat vielä viimeiset hyvästit vanhemmilleen, ennen kuin nämä katosivat heidän näkyvistään laiturin jäädessä taakse.
  ”Yritetäänkö etsiä jostakin tyhjä vaunu?” Hugo kysäisi tuuppien suurta matka-arkkuaan.
  Lily vilkaisi ruskeahiuksista poikaa kulmat kohollaan. ”Mennään vain. Sinä osaat sitten yllättää, en olisi kyllä uskonut…”
  ”Uskonut mitä?” Hugo kysyi hämmentyneenä ja nosti Lilyn matka-arkun kynnyksen yli omansa viereen.
  ”Että noin vain laiminlyöt johtajapojan velvollisuuksiasi heti ensimmäisenä päivänä…”
  ”Hemmetti!” Hugo huudahti ja lähti rynnimään vaunuosaston käytävää eteenpäin kohti valvojaoppilaiden vaunua. Poika katosi nopeasti tyhjää vaunua etsiskelevien koululaisten sekaan.
  ”Juu ei siinä mitään!” Lily huusi hänen peräänsä. ”Mene sinä vain, kyllähän minä toki saan raahattua sinunkin tuhat kiloa painavat roinasi tästä jonnekin!”
  ”Kiitti!” kuului vastaus jostakin. Lily pyöräytti silmiään ja tuijotti sitten toivottomana vastuulleen jääneitä matka-arkkuja, jotka painoivat suunnilleen puolikkaan jättiläisen verran.
  Huokaisten Lily tarttui arkkujen kahvoihin ja lähti raahaamaan niitä eteenpäin käytävillä. Ihmiset tuuppivat ja tönivät häntä ja inhottava tuskanhiki kihisi hänen otsalleen.
  ”Neiti huispaussankari on näköjään alentunut kuormajuhdaksi”, tokaisi inhottavalla tavalla tuttu ääni. ”Tuo puuskutus sopii sinulle. Luulisi, että et voisi vajota enää alemmas, mutta näköjään sinulla on taipumus nolata itsesi yhä uudelleen ja uudelleen.”
  Lily huokaisi ja kääntyi katsomaan luihuisia täynnä olevan vaunun ovelle, jossa seisoi tummahiuksinen, sinisilmäinen ja koleakatseinen Pamela Parkinson. Tyttö pyöritteli taikasauvaa kädessään ja näytti nauttivan tilanteesta.
  ”Sinun naamasi taas vie nolouden täysin uudelle tasolle”, Lily huoahti. ”Harmi, että Tylypahkassa ei ole tupaa niille, joiden korviin voi puhaltaa saadakseen toiselta puolelta kuulumaan vihellystä. Se olisi sinulle omiaan.”
  ”Luulet olevasi niin fiksu”, Parkinson tokaisi. ”Tosiasiassa olet vain säälittävä isin kuuluisuuden varjolla suosiota hakeva pikku tonttu.”
  ”Joulupukin apulainen onkin ollut aina toiveammattini, hassua että sinä kekkasit sen.”
  ”Älä esitä nokkelaa minulle, Potter. Minua ei kannata ärsyttää. Minulla on suhteita, ja ne tyypit saisivat sinut unohtamaan näsäviisaat, typerät kommenttisi ja laskemaan housuihisi.”
  ”Hui, minua ihan pelottaa, en tiedä mitään kamalampaa kuin märät pöksyt.”
  ”Isisi on varmaan tosi ylpeä pikkuisesta huispausrinsessastaan, kuulemma hänkin keikkui luudanvarrellaan palloja jahdaten. Kuulemma hän oli aivan yhtä pöyhkeilevä, ylimielinen jästejärakastava mutiainen niin kuin sinäkin – ”
  Lily kiskaisi taikasauvansa farkkujensa taskusta ja osoitti Parkinsonia suoraan kasvoihin. ”Sanakin vielä ja nielet omaa räkääsi, senkin typerä piiloblondi!”
  ”Anna palaa”, Parkinson tiuskaisi ja osoitti häntä omalla taikasauvallaan. ”Jonkun pitäisi kertoa isällesi, millainen naurettava pikku huo-”
  ”Sinuna en lopettaisi tuota lausetta”, Fred Weasley kivahti työntyessään väkijoukon läpi heidän luokseen. ”Jos oma hyvinvointisi nimittäin merkkaa sinulle mitään. En yleensä kiroa naisia, mutta kohdallasi teen ilomielin poikkeuksen.”
  ”Aah, ja taas prinssi uljas rientää pelastamaan!” Parkinson huudahti teatraalisesti. ”Jonakin päivänä me vielä otamme kunnolla yhteen, Potter, kahdestaan. Sittenpähän nähdään, miten kuuluisa näsäviisastelija syö maata jalkojeni juuressa.”
  ”Tuskin maltan odottaa”, Lily tokaisi kuivasti ja Pamela Parkinson käännähti ympäri ja palasi kohtaamista kiihkeästi tuijottavien luihuistovereidensa luokse.
  ”Tule.” Fred nosti vaivatta sekä Lilyn että Hugon matka-arkut maasta ja lähti johdattamaan Lilyä junan käytävää pitkin kohti vaunua, jonka hän ja Roxanne olivat valloittaneet.
  ”Mikä kesti?” Roxanne kysäisi, kun he työnsivät vaunun oven auki ja astuivat sisälle.
  ”Pamela oli taas vauhdissa”, Fred vastasi. ”Jos silmäni eivät todistaisi muuta, voisin helposti luulla hänen olevan jättiläiskalmarin jälkeläinen. Sen tytön päässä on varmaan iilimatoja.”
  ”Hyvin todennäköistä”, Roxanne sanoi nyökkäillen. ”Oletko kunnossa, Lily? Näytät hikiseltä.”
  Lily mulkaisi parasta ystäväänsä eikä vaivautunut vastaamaan. ”Iilimadoista puheenollen, missä sinun nuoleskelua rakastava miekkosesi on? Teidänhän piti tavata junassa.”
  ”Hän kävi tässä äsken ja tulee kohta takaisin, meni moikkaamaan kavereitaan.” Roxanne vilkuili toiveikkaasti ovelle kuin odottaen poikaystäväänsä jo saapumaan.
  Lily oli kakovinaan. ”Poista tuo siirappinen ilme heti paikalla kasvoiltasi tai teen sen puolestasi”, hän varoitti.
  Roxanne väänsi kasvonsa peruslukemille. ”Minkä minä sille voin? Oli ikävä.”
  ”Olen kuullut, että yhtäkkinen kitarisojen tutkiskelun katoaminen arkielämästä voi aiheuttaa vieroitusoireita”, Lily huomautti ymmärtäväisesti.
  ”Vaihdetaanko puheenaihetta?” Fred pyysi pahoinvoivan näköisenä. ”En ole kiinnostunut keskustelemaan sisareni kitarisoista.”
  ”Te olette vain kateellisia!” Roxanne nauroi. ”Fredin ainoa rakkauselämä kohdistuu siihen ällöttävään tyttölehteen – älä näytä tuolta, olen kyllä nähnyt sen vaikka toivonkin etten olisi – ja Lily ei edes tiedä, mitä suuteleminen tarkoittaa!”
  ”Enkö minä juuri kuvaillut sitä sinulle?” Lily kysäisi kulmakarvojaan kohottaen.
  ”Eikö Lily ole koskaan suudellut ketään?” Fred kysyi ihmeissään. ”Oikeastiko? Ikinä?”
  ”Olen!” Lily huudahti.
  ”Etkä ole!” Roxanne kiisti. ”Älä huijaa!”
  ”En minä huijaa!”
  ”No ketä olet sitten pussannut?” Fred kysyi.
  ”Arnoldia.”
  ”Kuka on Arnold?”
  ”Puhpallura.”
  Fred ja Roxanne tuijottivat häntä hetken ja räjähtivät sitten nauruun. Samaan aikaan heidän vaunuosastonsa ovi aukeni ja Lilyn iloinen mieli laski – Roxannen poikaystävä Richardo Marquez asteli heidän vaunuunsa. ”Mikä on noin hauskaa?”
  ”Lilyllä on salasuhde puhpallura Arnoldin kanssa”, Roxanne kertoi edelleen hykerrellen.
  Richardo ei näyttänyt ymmärtävän vitsiä. Espanjalainen nappisilmä tyytyi kohauttamaan olkapäitään ja meni istumaan Roxannen viereen vetäen tytön syliinsä.
  ”Hei.”
  ”Hei.”
  Muuta parivaljakko ei toisilleen sanonut, ja he uppoutuivat limaiseen suudelmaan inhottavan muiskutuksen kera.
Fred ja Lily katsoivat toisiaan hetken silmät ymmyrkäisinä. Roxanne ja Richardo näyttivät unohtaneen heidät kokonaan ja keskittyivät pyörittämään kieliään toistensa suussa. Fred alkoi vähitellen näyttää jälleen pahoinvoivalta. Hän pomppasi seisomaan.
  ”Lily, mennäänkö katsomaan, olisiko matami Mässyllä siirappitoffeeta?” Fred ei saanut kysymystään sanottua edes loppuun, kun Lily ponnahti jo seisomaan. ”Mennään.”
  Roxanne ja Richardo eivät edes huomanneet, kun Lily ja Fred pyyhälsivät ulos vaunusta.
  ”Mitäs tehdään?” Lily kysäisi vaivautumatta esittämään, että he oikeasti olisivat lähteneet vaunusta makeisia hakemaan.
  Fred virnisti. ”Minulla on idea.” Poika kaappasi Lilyn käden suureen kouraansa ja lähti vetämään häntä kohti junan loppupäätä. Lily ihmetteli mitä vekkulin punapään mielessä taas oikein liikkui.
  He kävelivät aivan junan peräseinän luokse. Lily kohotti kulmiaan kysyvästi, mutta Fred tyytyi vain hymyilemään hänelle ovelasti vetäessään taikasauvansa esiin.
  ”Poistujo!” poika huudahti yllättäen ja ikkuna heidän vieressään räjähti säpäleiksi.
  ”Apina!” Lily huudahti. ”Mitä sinä teet?”
  ”Tule.” Fred nosti jalkansa ikkunalle ja punnersi itsensä ylös. Hän nousi seisomaan pitäen junan katosta kiinni ja kiikkui vaarallisennäköisesti tuulessa keltaisena loistavan niityn vilistäessä takanaan. Lily ehti vain räpäyttää silmiään hämmästyneenä, kun Fred oli jo ponnahtanut ikkunalta katolle. Pojan pisamainen naama ilmestyi ylösalaisin ikkunaan ja hän ojensi kätensä Lilylle.
  Lily tuijotti poikaa hetken pohtien, olikohan tällä jokin piilevä mielisairaus vai oliko tämä muuten vain hölmö. Sitten uteliaisuus vei vallan ja hän nosti jalkansa ikkunalle ja ponnahti ylös: Fredin käsi kietoutui hänen ranteensa ympärille ja poika nosti hänet ylös katolle sellaisella vauhdilla, että Lily kierähti katolla muutaman kierroksen. Fred nauroi.
  Lily nousi istumaan ja leveä virnistys nousi hänen kasvoilleen, kun hän tajusi istuvansa Tylypahkan pikajunan katolla. Rehevät niityt kiisivät junan molemmilla puolilla ohitse ja aurinko oli noussut korkealle siniselle taivaalle.
Lilyn tukka hulmusi tuulessa junan pyyhältäessä kohti määränpäätään. Hänen suustaan karkasi ilahtunut nauru.
  ”Aika mahtavaa, eikö vain?” Fred kysäisi.
  ”Uskomatonta”, Lily myönsi. Hän tunsi olonsa mahdottoman onnelliseksi. ”Tylypahka, täältä tullaan!”
« Viimeksi muokattu: Heinäkuu 01, 2013, 22:02:10 kirjoittanut jacoblove »

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Diamonds (K12, kolmas sukupolvi) jatkoa 1.7.
« Vastaus #5 : Heinäkuu 06, 2013, 16:11:21 »
A/N: En tiedä lukeeko tätä kukaan, mutta ajattelin nyt kuitenkin postata uuden osan tänne... Risut ja ruusut ovat tosi tervetulleita! :)

4.   Tutustumisharjoituksia

James heräsi epämääräisiin ääniin, joku kikatti ja kompasteli käytävässä oven ulkopuolella. James siristeli silmiään huoneen pimeydessä. Hetkeen hän ei tajunnut missä oli: pieni huone oli sotkuinen ja tummien verhojen välistä karkasi valojuovia, jotka osuivat pölyhiukkasiin saaden ne kimaltelemaan. Vähitellen Jamesin mieleen palautui eilisilta ja se tosiasia, että hän oli saapunut Auroriaan.
   Se on vain yksi vuosi, James muistutti itseään ahdistavan pakokauhun täyttäessä hänen sydämensä. Vain yksi vuosi ja hän olisi valmis, koulutettu ja pätevä aurori. Hänen ei tarvitsisi ryhtyä heti, tai ikinä, Taikaministeriön juoksupojaksi, ehei, hän voisi karata jälleen Bulgariaan… ehkä matkustaa muuallekin, vaikka maailman ympäri jos mieli tekisi. Ei, mikään ei voisi sitoa häntä paikoilleen, vaikka hän olikin jostakin syystä (mitä ei juuri nyt saanut päähänsä) päättänyt viettää vuoden elämästään Teddyn pilkattavana ja rääkättävänä.
   Ehkä vuodesta koituisi jotakin hyötyäkin, James ajatteli unenpöpperössään. Ehkä hän oppisi uusia pimeyden voimilta suojautumisen keinoja, oppisi taistelemaan samalla pysäyttämättömällä, määrätietoisella tavalla kuin hänen isänsä. Ehkä hän oppisi asioita, joita ei ulkomailla lohikäärmeitä tanssittaessa olisi voinut oppia…
   ”Huomenta!” kajahti Teddyn ääni ilmoille aivan kuin mies olisi seissyt Jamesin sängyn vieressä ja huutanut hänen korvaansa. James pompahti istumaan natisevalla sängyllään potkien petivaatteet päältään ja tähyili ympärilleen vauhkona käden hamuillessa taikasauvaa vaistomaisesti yöpöydältä.
   ”Sitten kaikki repivät itsensä ylös ja ovat pihalla tasan viiden minuutin kuluttua, aamujuoksun aika! Vauhtia!” James tajusi Teddyn äänen tihkuvan huoneen seinistä. Hän tuijotti typertyneenä kelloa yöpöydällään, se näytti aamu viittä. Aamulenkille? Ennen aamupalaa? Oliko Teddy täysin mielenvikainen?
   James kirosi itseään siitä, että oli koskaan saanut päähänsä seurata isänsä jalanjälkiä… Ihme touhua… Hän pomppasi ylös sängyltä ja meni matka-arkkunsa luokse. Hän oli illalla viskannut Victoirelta saamansa aurorikokelasvaatekerran matka-arkkunsa päälle ja kaivoi nyt kasasta esiin verkkarit ja t-paidan, jonka rinnuksissa komeili Aurorian logo, feenikslintu ja kaksipäinen leijona ja kaksi taikasauvaa, joiden päästä tuprusi kultaista kimallusta.
   James huokaisi ja veti lenkkeilyasun päälleen. Hän lipoi kielellään hampaitaan ja suunnaton halu pestä ne oli ottaa vallan, mutta hän ei tiennyt ehtisikö alle viidessä minuutissa siirtyä pihalle jos alkaisi hinkkaamaan suutaan, eikä James halunnut kapinoida auktoriteetteja vastaan, ainakaan ennen kuin olisi tietoinen mahdollisista sanktioista.
   James pyöräytti silmiään omille ajatuksilleen. Milloin hän, James Sirius Potter, Tylypahkan opettajien hermojaraastava kiusankappale oli muka auktoriteetteja ja sääntöjenrikkomista kaihtanut? Tämä paikka ei selkeästikään ollut hyväksi hänelle, se sai hänet ajattelemaan vieraita, kummallisia asioita. Kohta hän huomaisi suunnittelevansa perheenperustamista ja aloilleen asettumista! James irvisti ajatuksiensa mahdottomuudelle. Ei, ei sentään, niin hulluksi ei häntä mikään mahti maailmassa saisi…
   James nykäisi huoneensa oven auki ja oli törmätä karamellitukkaiseen tyttöön, joka oli pääsykokeiden kaksintaistelusessiossa saanut kuin ihmeen kaupalla riistettyä häneltä taikasauvan. Tyttö roikkui Aqualine Patilin käsipuolessa.
   ”Huomenta”, James toivotti tytöille, jotka olivat loikanneet kauemmaksi käytävällä välttääkseen yhteentörmäyksen.
   ”Huomenta”, tytöt vastasivat kuorossa. Karamellitukkainen Lopez loi häneen vinon katseen. ”Sinuna kiskaisisin pöksyjäni korkeammalle, Potter.”
   James vilkaisi alavartaloaan ja huomasi todella jättäneensä housut hyvinkin vihjailevan alas. Hän nykäisi arvokkuutta tavoitellen verryttelyhousujaan ylemmäksi. ”Hupsista”, hän sanoi virnistäen. Aqualine kohotti kulmiaan ja Lopez hymyili leveästi. ”Nyt kun olen melkein paljastellut itseäni teille ja kun kerran joudumme nukkumaan tämän saman käytävän varrella seuraavan vuoden ajan, tehdään ihmeessä sinuttelukaupat. Minä olen James.”
   ”Ava”, Lopez esitteli itsensä. ”Oli ilo piestä sinut pääsykokeissa.”
   ”Uskon sen. Valitettavasti nautinto ei ollut molemminpuolinen.”
   Aqualine nykäisi Avaa kädestä. Jamesin mielestä tyttö näytti jotenkin närkästyneeltä, tai ainakin hän katseli oudon vakavana Jamesia kulmiensa alta. ”Mennään, ettei myöhästytä.”
   Muutkin aurorikokelaat olivat ilmestyneet käytävälle kaikki verryttelyasuissaan. Unisena, haukottelevana massana he tungeksivat makuusalikäytävän päässä oleviin portaisiin, jotka olivat pyöreänmuotoiset ja kiersivät eräänlaisena piruettina koko pitkän matkan Aurorian kartanon korkeimmasta kolkasta eteisaulaan, jossa suuret tammiset ovet olivat kutsuvasti auki.
   Teddy ja Victoire odottivat heitä ulkorappusten edessä. Molemmilla oli samanlaiset verryttelypuvut kuin aurorikokelaillakin ja molempien kasvoja korosti sama päättäväinen välinpitämättömyyden naamio, kun he seisoivat rinnatusten katsomattakaan toisiinsa. James pyöräytti silmiään. Teddy ja Victoire olisivat voineet jo tehdä aselevon, typerät itsepäiset muulit.
   ”Huomenta!” Victoire toivotti kun kaikki aurirokokelaat olivat levittäytyneet rykelmäksi heidän eteensä. ”Toivottavasti olette valmiita ensimmäiseen koulutuspäivään. Koska päivä on ensimmäinen, päästämme teidät hieman helpommalla. Päivän ohjelma on seuraavanlainen: ensiksi juoksemme kahdeksan kilometrin aamulenkin, jonka jälkeen on aamutauko ja aamupala. Aamupäivä on omistettu pienelle tutustumisharjoitukselle, ja lounaan jälkeen on kolme tuntia pimeyden voimilta suojautumisen teoriaa. Iltapäivällä kokoonnumme taisteluharjoituksiin ja sitten teillä on ilta vapaata. Annan teille viikko-ohjelmat myöhemmin tänään, niin pystytte valmistautumaan henkisesti koulutusohjelmaan.”
   Jamesin kurkkua alkoi kuristaa taas pakokauhu. Olisivatko kaikki päivät tällaisia, täynnä hikoilua, pänttäämistä ja suorittamista? Ja Victoire oli vielä sanonut, että ensimmäistä päivää oli helpotettu…
   ”Liikkeelle sitten!” Teddy huudahti ja johdatti heidät kartanon taakse, josta lähti puruilla päällystetty juoksurata kohti Aurorian takana olevaa metsää. Aurorikouluttajat ja –kokelaat ryhtyivät hölkkäämään.
   James tunsi viimein heräävänsä viileän aamuilman läiskiessä hänen kasvojaan, kun he viilettivät pitkin pururataa. Synkkä, aamunkostea metsä oli hiljainen. Hieman nolona James tajusi olevansa pian todella hengästynyt ja läkähdyksissä, ja hän kun oli luullut lohikäärmeiden paimentamisen jälkeen omaavansa teräksisen kunnon! Jamesin helpotukseksi muutkin puuskuttivat hänen ympärillään. Aqualine Patil ja Ava Lopez hölkkäsivät hänen edessään ja mustan ja karamellinväriset hiuspalmikot pompsahtelivat vasten tyttöjen selkää heidän nostellessa reippaasti jalkojaan samassa tahdissa.
   Shawn Tiger loikki pitkillä jaloillaan Jamesin viereen. ”Kuinka hurisee, oi uljas prinssi rohkea?”
   Jamesin onnistui virnistää pojalle puuskutuksensa lomasta. ”Oikein kurjasti, kiitos. Tässä mietin, olisiko kamalan nössömäistä karata tästä rääkistä.”
   ”Olisi”, Shawn tuumasi. James vilkaisi inhoavasti poikaa – tämän iholla oli hikipisaroita, mutta poika ei tuntunut olevansa edes hengästynyt. ”Eihän tässä olla päästy vielä edes alkuun.”
   ”Siksi karkaaminen tuntuukin niin houkuttelevalta vaihtoehdolta”, James mutisi ja loikkasi suuren kivenmörikän ylitse.
   ”Miksi sinä edes ryhdyit tähän, jos kunnon rääkki tuntuu niin vastenmieliseltä? Luulisi, että olisit ollut tietoinen siitä mihin olet taikasauvaasi upottamassa.”
   ”Olinkin. Joskus minulla on tapana tehdä typeriä päätöksiä ja tajusin juuri nyt, aivan liian myöhään tehneeni yhden kaikkien aikojen typerimmistä.”
   ”No, turha parkua kun liemi on jo lattialla”, Shawn totesi.
   ”En minä mitään itke. Valitan arvokkaasti.”
   Shawn pärskähti. ”Oikein arvokkaasti”, hän myönsi ja osoitti sitten Aqualinea ja Avaa, jotka juoksivat heidän edessään. ”On tässä kyllä hyviäkin puolia. Vaikuttavaa silmäniloa heti aamutuimaan.”
   James katsoi heidän edessään hölköttävien tyttöjen ihoamyötäilevien verryttelypukujen verhoamia piukkoja takamuksia. Hän ei voinut olla hymyilemättä.
   ”Vaikuttavaa”, James sanoi hyväksyvästi. ”Ei paha ollenkaan.”
   ”Ei, ei ollenkaan.” Unelmoiva ilme nousi Shawnin hikisille kasvoille.
   ”Sitten tiukempaa tahtia!” kuului Teddyn käsky hölköttävien aurorikokelaiden edestä. ”Ei tässä vanhuksia markkinoille saattamassa olla!”
   Vauhti kiristyi ja Jamesin sydän löi tuhatta ja sataa ja hän hengästyi niin, että oli mahdotonta enää puhua.
   Kahdeksan kilometriä tuntui tappavan pitkältä ja James oli täysin valmis kaatumaan ketarat levällään takaisin sänkyyn, kun he palasivat Aurorian kartanolle. Väsyneinä ja huohottavina aurorikokelasjoukko maleksi eteisaulan vieressä olevaan suureen ruokasaliin, jossa oli yksi pitkä tamminen pöytä, joka oli anteliaasti täytetty aamupalaherkuilla. Jamesin mieli kohentui hänen nähdessään tarjoilun ja hän istuutui pitkälle penkille ja alkoi kahmia lautaselleen kaikkea mihin vain suinkin ylettyi. Shawn istahti hänen viereensä ja ryhtyi lappomaan kauhatolkulla puuroa omalle lautaselleen.
   ”Sinähän olet James Potter?” kysäisi utelias ääni Jamesin toiselta puolelta. ”Harry Potterin poika?”
   James kääntyi katsomaan puhujaa. ”Arvoisan auroreiden ylipäällikön esikoinen, kyllä vain”, hän vastasi pirtsakanoloiselle blondille, jolla oli edessään säälittävä, kalju palanen ruisleipää, vaikka tämä oli juuri juossut kahdeksan kilometriä ja pöytä notkui munakokkelia, pekonia, paahtoleipää ja muita herkkuja.
   Tyttö katsoi häntä kuin hän olisi ollut suurikin kuuluisuus, suuret siniset silmät tapittivat Jamesin kasvoja tiiviisti. ”Millaista se on, olla Harry Potterin poika?”
   James esti vain vaivoin itseään pyöräyttämästä silmiään. Miten typerä kysymys, tämä tästä vielä puuttui! Juuri tätä hän oli inhonnut Tylypahkassakin – ihmiset luokittelivat hänet aina Harry Potterin pojaksi, aivan kuin hänellä ei olisi omaa identiteettiä ollut laisinkaan. ”Vähän niin kuin olisin varttunut hevoskotkien kanssa laitumella käyskennellen ja kiekuen ja metsinkäisiä tylsyyteen napostellen”, hän vastasi tytölle totisena.
   Shawn pärskähti appelsiinimehumukiinsa ja sinisilmäinen tyttö tuijotti häntä hämmentyneenä. ”Mitä? Nyt en kyllä ymmärrä.”
   ”En ole ikinä uskonut, että kaikkien tulisi ymmärtää kaikkea, sehän sekoittaisi universumin täysin”, James sanoi nyökäten. Hän tunsi hirvittävää halua laulattaa lausahduksia hämmentääkseen huvikseen tyttöä vielä lisää, mutta hän päätteli, että se ei olisi ihan viisasta. Hänen suullaan oli tapana laulatella kaikenlaista varomatonta, kun hän päästi kielenkantansa vauhtiin. Ihan vain rauhan taatakseen hän tyytyi vaihtamaan keskustelun normaaleille raiteille. ”Sinä tiedät minun nimeni, luultavasti myös syntymäpäiväni ja lemmikkieni kuolinpäivät, joten olisi vain reilua, että kertoisit minulle nimesi.”
   Blondi hymyili yhtäkkiä leveästi niin, että näytti todella kauniilta. James kuuli Shawnin nielaisevan kovaäänisesti vieressään. ”Minä olen Summer Fox.”
   ”Minä olen Shawn Tiger”, Shawn kiirehti esittelemään itseään, venytti kätensä Jamesin yli ja puristi tytön kättä sydämellisesti. ”Hauska tavata. Muistan sinut Tylypahkasta. Hävettää myöntää, mutta olin aina vähän ihastunut sinuun.”
   James yllättyi keskustelun saamasta käänteestä ja niin yllättyi Summerkin. Tyttö punastui helakasti. ”Oikeastiko?”
   ”Totta kai. Olit mielestäni koko koulun kaunein tyttö.”
   Summer Fox hihitti. ”Olet suloinen.”
   James vilkaisi Shawnia. Tämän harmaanvihreissä silmissä oli tuike, jonka James oli nähnyt tarpeeksi monta kertaa miesystäviensä kasvoilla tietääkseen mitä Shawn ajoi takaa. James pyöräytti silmiään ja yritti keskittyä paahtoleipäänsä.
   ”Ei, sinä olet suloinen.” Shawnin käsi puristi vieläkin Summerkin kättä.
   ”Minä yritän syödä tässä”, James sanoi kovalla äänellä. ”Jospa menisitte jatkamaan tätä siirappisen imelää keskusteluanne jonnekin syrjemmälle?”
   Summer katsoi Shawnia niin toiveikkaana, että James onnistui vain vaivoin estämään itseään repeämästä nauruun. Jotkut tytöt olivat niin vietävissä, kun poika vain osasi lausua oikeat sanat!
   ”Miten olisi tänä iltana, taisteluharjoituksien jälkeen?” Shawn kysyi iskien silmää. ”Voisimme mennä kävelylle tai jotakin. Ihan mitä sinä vain haluat.”
   ”Kävely kuulostaa ihanalta”, Summer huokaisi. ”Sovittu.”
   Shawn virnisti, irrotti otteensa Summerin kädestä ja ryhtyi lusikoimaan vuorimaista kasaa puuroa suuhunsa.
   Summer kääntyi kuiskuttamaan vieressään istuvalle brunetille ja molemmat tytöt kihersivät ilahtuneena ja jatkoivat supatteluaan käsiensä välissä.
   ”Renttu”, James livautti Shawnille suupielestään.
   Shawn vilkaisi häntä virnistäen. ”Olet vain kateellinen, kun itse et pääse kuutamokävelylle kauniin naisen kanssa.”
   ”Tietysti olen”, James myönsi. ”Eikö sinusta ole aika tonttumaista valehdella kauniille tytölle, jotta tämä lähtisi kanssasi kuutamoa ihastelemaan?” hän lisäsi sihahtaen.
   ”Sodassa ja rakkaudessa on kaikki sallittua”, Shawn sanoi matalalla äänellä olkiaan kohauttaen. ”Eivätkä minun valkoiset valheeni satuttaneet häntä, minusta hän näytti enemmänkin kerta kaikkiaan ihastuvan.”
   ”Entä sitten kun hän ihastuu ja kunnolla ja sinä olet hänen kanssaan loukussa täällä seuraavan vuoden verran?” James sanoi ja virnisti riemastuneena, kun Shawnin kasvot kalpenivat hieman ja hän vilkaisi säikähtäneenä Summeria, joka edelleen kuiskutteli ystävättärensä kanssa. Sitten hän kohautti olkapäitään.
   ”No, selvisin minä aina Tylypahkassakin vihaisilta mulkaisuilta, lentäviltä esineiltä ja naamalämäreiltä, kaipa se onnistuu myös täällä.”
   ”Sinulta tyylissäsi on hiomista, kuomaseni”, James huomautti.
   Shawn virnisti. ”No, ainakin minulla on lämmin öisin.”
   Aamupalan jälkeen aurorikokelaat lähtivät pesemään lenkin jälkeisiä eritteitä iholtaan ja palasivat sitten alakertaan, ruokailusalia vastapäätä olevaan suureen saliin, jonka seiniä koristivat julisteet huispausjoukkueista, kuuluisista auroreista ja suosituista velhobändeistä.
   Teddy ja Victoire olivat keskellä jonkinlaista sanaselkkausta, kun aurorikokelaat astuivat saliin. Aurorikouluttajat hiljenivät ja mulkoilivat toisiaan ja James katsoi parhaaksi piristää päivää. Hän käveli reippaasti Teddyn ja Victoiren luokse.
   ”Noh, noh, mitäs arvon opettajat täällä kinastelevat?” James kysäisi iloisesti.
   Teddy mulkaisi häntä. ”Mene riviin, Potter.”
   ”Kuule, ei se minun syyni ole että tämä viehkeä kaunotar tässä karkasi Ranskaan sen limaisen lieron kanssa.”
   ”Ole hiljaa, James!” Victoire kivahti. ”Tämä ei kuulu sinulle ja sinä et tiedä koko kuviosta yhtään mitään.”
   James virnisti. ”Se on hyvin mahdollista, mutta jonkun on puhuttava teille järkeä. Kuinka te kuvittelitte koulivanne meistä kunnon miehiä ja naisia, kun kerran ette kykene olla hakkaamatta toisianne verbaalisesti viidentoista tapittavan silmäparin edessä?”
   Teddy ja Victoire vilkaisivat toisiaan ja kääntyivät noloina poispäin. James hymyili heille iloisesti ja palasi sitten muiden aurorikokelaiden luokse, jotka seisoivat lievästi hämmentyneinä salin seinustalla.
   Teddy rykäisi. ”No niin. Koska joudumme katsomaan toistemme naamoja vuoden verran, ajattelimme, että olisi hyvä tutustua jonkin verran toisiimme. Pelot ja unelmat kertovat ihmisestä paljon, joten ajattelimme pistää teidät avautumaan ja kertomaan jotakin mielenkiintoista itsestänne tai unelmistanne ja sen jälkeen vapauttaa mörön tuosta lipastosta – ” Teddy osoitti salin perällä olevaa kolisevaa, ruskeaa lipastoa ” - paljastaaksemme teidän suurimmat pelkonne.”
   James hymähti. Rankaksi aurorikokelaskoulutusharjoitukseksi tehtävänantoa ei voinut kyllä sanoa, mutta kaipa se voisi olla ihan hauskaakin.
   Teddy ja Victoire heilauttivat sauvojaan kaaressa ja salin keskelle ilmestyi rivi tuoleja, jotka muodostivat ympyrän.
   ”Tämähän on kuin vertaistukiryhmä”, Shawn mutisi inhoavasti Jamesille.
   Kun kaikki olivat istuutuneet, Victoire sanoi: ”Selvä, sanokaa ensin nimenne ja kertokaa sitten jotakin itsestänne tai unelmistanne. Minä aloitan.
   ”Victoire Weasley. Olen ollut seitsemän vuotta aurori ja olen asunut viimeisen vuoden Ranskassa, se on upea maa, rakastan sitä ja haluan joskus muuttaa sinne asumaan.” Victoire nytkäytti päätään Teddyn suuntaan kuin kertoen tälle, että tämän vuoro oli seuraavaksi.
   ”Teddy Lupin. Olen ollut aurori yhdeksän vuotta ja asunut koko sen ajan tässä kartanossa kouluttamassa kaltaisianne räkänokkia.”
   ”Aqualine Patil. Unelmoin siitä, että ihmiset kasvaisivat ulos ennakkoluuloistaan ja valmiista ajatusmalleistaan ja oppisivat arvostamaan toinen toisiaan.” Mustatukkaisen tytön ääni oli jotenkin vihainen, aivan kuin hänen lauseensa takana olisi ollut jokin patoutunut tunne.
   ”Ava Lopez. Rakastan hiljaisuutta ja uskon, ettei ole mitään sen kauniimpaa tai todellisempaa.” James yllättyi jälleen karamellitukan äänestä, se oli niin käheä ja matala.
   ”Shawn Tiger. Kauniilla naisilla on tapana viedä jalat altani ja vihaan jättiläishämähäkkejä.”
   ”James Potter. Tunnen syvää halveksuntaa metsinkäisiä kohtaan ja rakastan napanöyhtieni nykimistä.”
   ”Summer Fox. Unelmoin komeasta ja herkästä poikaystävästä, joka suojelisi minua kaikelta.” Summer loi toiveikkaan katseen Shawnin suuntaan. James vilkaisi Shawnia leveästi hymyillen. Tummatukkainen poika näytti lievästi ahdistuneelta.
   ”Mimosa Austen. Toivon, että jonakin päivänä osaisin lentää ilman luutaa.” Keijukaismaisen pienen Mimosan ääni oli hyvin korkea ja tuntui laulavan.
   Aurorikokelaat kertoivat toinen toisensa perään jonkin pienen yksityiskohdan itsestään. Kaikki tuntuivat arkailevan hieman puhumista ja James ymmärsi miksi – hän ei itsekään olisi halunnut paljastaa mitään kovin paljastavaa itsestään tuntemattomille koulutustovereilleen.
   Herkän tai vähemmän herkän lyhyen paljastuskierroksen jälkeen Teddy ja Victoire ohjasivat heidät tärisevän lipaston luokse.
   James huomasi Shawnin jäävän kaikkien muiden taakse näyttäen yhtäkkiä jotenkin kovalta ja välttelevältä. James loi poikaan ihmettelevän katseen, mutta Shawn ei huomannut, vaan tuijotti tärisevää lipastoa synkkänä.
   ”Perääntykää vähän, annetaan sille tilaa!” Teddy huudahti. ”Lopez, sinä aloitat!”
   Ava astui eteenpäin huultaan purren ja kohotti sauvaansa näyttäen hyvin pelokkaalta. James oli varma, että Ava tiesi minkä muodon mörkö ottaisi ja pelkäsi suurinta kammoaan etukäteen. Jamesille tuli kummallinen olo kun hän katsoi tytön säikkyä ilmettä. Hänen kätensä hapuili kuin vaistomaisesti taikasauvaa.
   ”Valmiina?” Victoire kysäisi. ”Yksi – kaksi – kolme – alohomora!”
   Lipastosta lipui kammottavasti röhisten mustahuppuinen ankeuttaja kädet ojossa -
   ”Odotum suojelius!” Ava kiljaisi heti ja hänen sauvastaan purskautui solakka kettu, joka syöksähti päin mörköankeuttajaa. Mörkö kirkaisi säikähdyksestä ja livahti takaisin lipastoon paiskaten oven perässään kiinni.
   Aurorikokelaat naureskelivat vaisusti. Victoire ja Teddy vilkaisivat toisiaan ja sitten Avaa. Tyttö tärisi hurjasti ja näytti olevan kyynelten partaalla.
   ”Hieno suojelius, mutta ensi kerralla muista, että loitsu on naurettavus”, Teddy kommentoi.
”Pahoja kokemuksia ankeuttajista?” Victoire kysäisi.
   Ava nyökkäsi täristen edelleen. Jamesille tuli outo halu kietoa kätensä tytön ympärille, jotta tämä lakkaisi tärisemästä. Aqualine Patill tunsi ilmeisesti samoin, sillä tämä meni tytön luokse ja kietoi kätensä suojelevasti tämän harteiden ympärille. Ava hautasi kasvonsa Aqualinen hiuksiin.
   ”Okei, otetaan sitten seuraava. Fox, sinun vuorosi. Ja yritetäänpä muistaa, että loitsu on sitten naurettavus”, Teddy muistutti vielä ja päästi sitten mörön jälleen ulos lipastosta.
   Summer Foxin mörkö oli hirvittävästi ylipainoinen tyttö, jonka kasvot muistuttivat erehdyttävästi Summerin omia kasvoja. ”Naurettavus!” tyttö huudahti ja ylipainoisen tytön suusta purkautui ilmaa ja tyttö tyhjeni kuin olisi yhtäkkiä muuttunut ilmapalloksi, johon oli puhkaistu reikä.
   ”Austen!” Keijukaismainen Mimosa astui eteenpäin ja mörkö muuttui valtavaksi käärmeeksi, joka sähisi vihaisesti. ”Naurettavus!” Mimosa kiljaisi ja käärmeen häntä kietoutui sen oman ruumiin ympärille niin tiukasti, että käärmeen pää jäykistyi, silmät pullistuivat ulos ja kieli jähmettyi paikoilleen.
   ”Opelix La’Fleur!” hieman pyylevä poika astahti mörön eteen ja se muuttui joukoksi luihuispoikia, jotka osoittelivat ja nauroivat Opelixille pilkallisesti. ”Naurettavus!” poika huudahti ja luihuispoikien naamat kasvoivat täyteen rumia, märkiviä paiseita.
   ”Patil!” Aqualinen kohdatessaan mörkö muutti muotoaan lattialla makaavaksi Ava Lopeziksi, joka vuosi verta ja teki ilmiselvästi kuolemaa. ”Naurettavus!” Aqualine huudahti inhoa äänessään ja mörkö-Ava virnuili ja pyyhki yhtäkkiä tekovereksi muuttunutta punaista möhnää päältään.
   ”Potter!” Victoire huudahti ja James astui mörkö-Avan eteen. Mörkö muutti muotoaan vanhaksi mieheksi, jolla oli haituvaiset harmaat hiukset, paljon ryppyjä, ruskeat nappisilmät ja kävelykeppi. Virnistäen James osoitti vanhus-itseään ja huusi: ”Naurettavus!”
   Vanhus-James heitti kävelykepin syrjään ja alkoi stepata. Aurorikokelaat nauroivat.
   ”Tiger!” Teddy huudahti.
   Shawn seisoi hieman syrjässä muista kädet puuskassa. Hän pyöritti päätään. ”Ei”, hän tokaisi.
   ”Se on vain mörkö, Tiger!” Teddy huudahti. ”Tänne, heti.”
   ”Ei.”
   ”Älä ole kakara. Tule tänne ja anna pienelle pahalle mörkölle köniin!” Teddy käski.
   ”En.” Shawn tuijotti tyynesti Teddyä silmiin, kädet edelleen puuskassa. Teddy puuskahti turhautuneesti, mutta luovutti ja kääntyi seuraavaa kokelasta päin. ”Tämä ei muuten jää tähän, Tiger. Cooper, sinä sitten, jos et ole niin nössö että pelkäisit mörköä!”
   Jacob Cooperin astellessa mörön luokse James katseli ihmeissään Shawnia. Mikä kumma pojan mörkö, pahin pelko mahtoi olla, kun poika kieltäytyi niin jyrkästi kohtaamasta sitä?
   Lopulta kaikki aurorikokelaat Shawnia lukuun ottamatta olivat ottaneet mörön kanssa yhteen ja mörkö katosi oman naurunremakansa saattelemana pienesti poksahtaen ilmaan.
   ”No niin, nyt me tunnemme ehkä vähän paremmin toisemme”, Victoire totesi hymyillen. ”Voitte mennä lounaalle. Kahden tunnin päästä on pimeyden voimilta suojautumisen teoriaa, minä opetan sitä toisessa kerroksessa sijaitsevassa luokkahuoneessa.”
   ”Tiger, sinä jäät tänne”, Teddy kajautti, kun aurorikokelaat lähtivät vaimeasti hölisten kohti salin ovia.
   James vilkaisi Shawnia, jonka kasvoilla oli välinpitämätön, kova ilme. James toivoi, että Shawn ei suututtaisi Teddyä ja lentäisi pois koulutusohjelmasta.

*

Aurinko laski vuorten taakse luoden hämyisen valon Tylyahon kylään. James asteli jokseenkin vastahakoisesti Aurorian kartanolta johtavaa polkua pitkin kohti Tylyahoa Shawnin päättäväisen otteen puristaessa hänen käsivarttaan. Jamesin jokainen jäsen kiljui tuskasta aamuisen juoksentelun, Victoiren kolmen tunnin raastavan yksityiskohtaisen kilpi-, varjelu ja torjuntakirousten käyttöohjesaarnan ja kahden tunnin torjuntakirousten harjoittelemisen jälkeen ja hän toivoi, että olisi vain saanut kaatua sänkyyn tai mihin tahansa tasolle, johon nyt vaakatasoon saattoi asettua. Hänen toiveensa oli tylysti evännyt ilkikurisesti virnistelevä Shawn, joka talutti häntä kohti kylää iloisesti vihellellen.
   ”Et voi väittää että raajasi eivät huuda hoosiannaa”, James valitti pojalle. ”Olen ihan poikki. Onko meidän pakko mennä siemailemaan kurkkua kirveleviä juomia juuri tänään?”
   ”Raajani voivat erinomaisesti ja tietysti meidän on. Nyt on perjantai.”
   ”Joten?”
   ”Se on yleinen tuliviskin ja rommikolahduksen litkimispäivä.” Shawn vilkaisi Jamesia kuin tämä olisi ollut tahallaan tyhmä. ”Älä valita. Emmehän me edes tehneet mitään kovin rankkaa tänään.”
   ”Sanoo mies, joka kieltäytyi raukkamaisesti kohtaamasta limaista pientä mörköä.”
   Shawn mulkaisi Jamesia. ”Ehkä en halunnut jakaa traagisia tapahtumia kärsineen mieleni saloja teidän heikkohermoisten pikku otusten kanssa.”
   ”Ihmettelen syvästi, miksi Teddy ei potkinut sinua pellolle. Kuinka sinä kuvittelit voivasi ryhtyä metsästämään pimeyden hulttioita kun et selviä edes yhdestä möröstä?”
   ”Oikein hyvin, pimeyden ronteilla ei ole lainkaan niin pelottavia voimia kuin möröillä. Ja herra aurorikouluttaja myönsi minun toimineen oikein typerässä mörkötilanteessa.”
   ”Niinkö?” James yllättyi. Hän tutkiskeli Shawnin kasvoja nähdäkseen tämän reaktion hänen seuraavaan kysymykseensä, vaikka osin olettikin tämän kiertävän kysymyksen. ”Mikä sinun mörkösi on?”
   Shawn oli hetken hiljaa. ”Muisto.”
   ”Mistä?”
   ”Jostakin sellaisesta, mitä en mielelläni muistele. Sianpää vai Kolme luudanvartta?” poika kysäisi, he olivat saapuneet Tylyahon laidalle.
   ”Kolme luudanvartta”, James vastasi heti. ”Minulla onkin ollut ikävä matami Rosmertaa.”
   ”Aah, ihana nainen”, Shawn huokaisi, kun he suuntasivat askeleensa kohti lämminhenkistä pubia. ”Ensimmäinen nainen, joka ikinä on kieltäytynyt kunniasta käyskennellä käsikynkässäni kuutamossa.”
   ”Kuutamokäyskentelystä puheen ollen, eikös sinulla ollut treffit tänä iltana? Siirappisen suloinen Summer itkee itsensä uneen jos ei pääse ihastelemaan luontoa kanssasi, kuulithan itsekin mikä hänen suurin unelmansa on. Et voi antaa niin kauniin tytön kärsiä niin kurjasta kohtalosta.”
   ”Ehdin talutella häntä pitkin maita ja mantuja ja lämmitellä hänen pehmeää mieltään myöhemminkin. Nyt minun tekee mieli juoda itseni mukavaksi.”
   He olivat kävelleet Kolmen luudanvarren eteen. Sisältä kuului naurua ja lasien kilinää ja ikkunoista hohkasi lämmin valo kadun pimeyteen. Shawn työnsi oven auki ja James seurasi poikaa perässään pubiin, jossa oli viettänyt kouluvuosinaan enemmän aikaa kuin hän ikinä uskaltaisi äidilleen myöntää.
   Pubi oli täynnä iloisesti höpiseviä noitia ja velhoja. Shawn ja James marssivat suoraan tiskille, jonka takana kauniisti vanhentunut matami Rosmerta tarjoili juomia asiakkailleen.
   ”Tämä on sitten viimeinen, Stevens, olet juonut tarpeeksi vilahdusvodkaa yhdelle illalle”, matami puuskahti tiskiin nojailevalle hyvin parrakkaalle vanhalle miehelle, joka mutisi epämääräisen vastalauseen hukuttaessaan kasvonsa valtavaan tuoppiinsa.
   Matami Rosmertan silmät osuivat Shawniin ja Jamesiin ja leveä hymy lehahti hänen kasvoilleen ja hän huudahti ilosta. ”Kappas, minun lempikoltiaiseni! James, senkin lurjus, koska sinä olet Bulgariasta palannut? Shawn, lupasit tulla liehittelemään minua säännöllisin väliajoin, senkin valkoisia lurittelevia riiviö, missä sinä olet luuhannut? Mikä teidät on yhteen ajanut?”
   James suikkasi lentosuukon tiskin ylitse uhkealle baarihengettärelle. ”Sinä ihanainen, kaipasin sinua lohikäärmeiden luvatussa maassa ja siksi en voinut jäädä enää yhtään pidemmäksi aikaa! Törmäsin tähän rumaan yksilöön erittäin kyseenalaisissa merkeissä Kielletyssä Metsässä. Pelastin hänen kurjan pikku takamuksensa hurjan hirviön kynsistä.”
   ”Roikuin epäedustavasti seittiin takertuneena, kun luvattoman suuri hämähäkki yritti piestä meidät iltapalan antimiksi”, Shawn kertoi ja irvisti nolona.
   Matami Rosmerta näytti hämmentyneeltä ja James selitti: ”Tämä tapahtui Aurorian pääsykokeissa. Olemme vastoin kaikkia todennäköisyyksiä uudet lupaavat aurorikokelaat. Tänään oli ensimmäinen koulutuspäivä ja tulimme hukuttamaan turhautumistamme johonkin kurpitsamehua väkevämpään.”
   ”Tiesinhän minä, että seuraisit isäsi jalanjälkiä vielä joskus”, matami hymähti asetellessaan suuria tuoppeja heidän eteensä. ”Olen ylpeä sinusta – tai siis teistä molemmista. En olisi ihan heti uskonut, että sinun kaltaisesi ryökäle ryhtyisi tekemään jotakin noinkin urhoollista, Shawn. Tuliviskiä? Mariannea? Rommikolahdusta?”
   ”Yllätti se minutkin”, Shawn myönsi.
   James ja Shawn tilasivat molemmat tuliviskit ja rommikolahdukset, kiittivät Rosmertaa ja tähyilivät sitten ympärilleen tyhjän pöydän toivossa. Baari oli auttamattoman täysi.
   ”Henkeäsalpaavan viehkeitä neitokaisia kello kolmessatoista”, Shawn mutisi Jamesille. ”Meidän on ehdottomasti mentävä piristämään heidän iltaansa.”
   James katsoi Shawnin osoittamaan suuntaan ja virnisti nähdessään tutun punaisen pehkon ja mustan pitkän palmikon. ”No, jos sinä vaadit”, hän vastasi Shawnille, joka oli jo lähtenyt pyyhältämään kohti tyttöjen pöytää.
   ”Iltaa, arvon kaunottaret. Saammeko liittyä seuraan?” Shawn kysyi kohteliaasti Lilyltä ja Roxannelta. Lily virnisti nähdessään Jamesin ja Roxanne tuijotti Shawnia kuin ei olisi ikinä miespuolista ihmisolentoa nähnytkään.
   ”Totta kai”, Roxanne huokaisi haltioituneen kuuloisena irrottamatta katsettaan Shawnin kasvoista, kun tämä istuutui hänen viereensä.
   James istahti Lilyn viereen ja pörrötti tämän tukkaa. ”Ovatko opettajien pikku lellikit karanneet yömyssylle? Minä voisin vaikka kannella teistä, senkin pikku tirriäiset.”
   Lily vilkaisi häntä kyllästyneenä. ”Sitten minä kerron äidille, mitä hänen mystisesti kadonneille koriste-esineilleen tapahtui.”
   James katsoi sisartaan kauhistuneena. ”Ethän sinä voisi niin tehdä.”
   ”Totta kai voisin.”
   ”Minulta jäi luultavasti jotakin oleellista väliin”, Shawn tuumasi. ”Te ilmeisesti tunnette toisenne.”
   ”Tämä ilkeästi kiristävä pikku punajuuripää tässä on sisareni Lily”, James esitteli. ”Tämä sinua tapittava kaunotar tässä on serkkumme Roxanne. Tytöt, tässä on Shawn Tiger, hän on vähemmän viisaampi uusi tuttavuuteni Auroriasta.”
   Roxanne tarttui Shawnin käteen suuret ruskeat silmät ihailua täynnä. ”Hauska tavata”, tyttö hengähti ja ravisti kättä innoissaan.
   ”Ilo on molemminpuolinen. James, en tiennytkään, että sinulla on näinkin kauniita sukulaisia, miten ihmeessä sinulle ei ole siunaantunut laisinkaan näin suloisia piirteitä mauttomaan olemukseesi?”
   ”Geenien jaossa sain kaikki sisäiset viisaudet ja muut sukulaiseni ulkoisen esteettisyyden”, James virnisti.
   ”James kieri talomme rappuset alas monesti ollessaan lapsi”, Lily lisäsi aivan kuin selittääkseen jotakin ilmeistä.
   ”Aah”, Shawn tuumasi, ”se selittää paljon!”
   James mulkaisi poikaa. ”Eikö sinun pitänyt juoda itsesi mukavaksi?” hän kysäisi merkitsevästi.
   Shawn nosti tuliviskituopin huulilleen tottelevaisesti. James hörppäsi omaa juomaansa ja tarttui sitten Lilyn tuoppiin ja nosti sen tytön yllättyneestä vastalauseesta huolimatta huulilleen.
   ”Rommikolahdusta!” James järkyttyi rommin katkeransuloisen maun räjäyttäessä hänen makuaistinsa. ”Sinä olet liian pieni juomaan tätä, pirpana!”
   ”Olen täysi-ikäinen”, Lily muistutti. ”Äläkä esitä mitään suojelevaista isoveljeä tälle tuttavuudellesi, jota Rox tuossa nolosti kuolaa, muistan kyllä erittäin hyvin kuka minut juotti ensimmäisen kerran humalaan.”
   ”Muistatko sinä siitä jotain?” James kysyi yllättyneenä. ”Laulelit rakkaudentunnustuksia ohikulkijoille siihen malliin, että oletin tuliviskin pyyhkineen muistikuvasi tyystin.”
   ”Valitettavasti muistikuvani ovat oikein terävät siltä illalta. En ole vieläkään antanut sinulle anteeksi sitä, että annoit minun suudella sen pyylevän miehen saapikasta.”
   ”Itse sinä halusit niin tehdä, minähän olisin ollut kurjista isoveljistä kurjin jos olisin pilannut sinun ilosi!” James huudahti eikä voinut olla virnistämättä muistolleen.
   ”Vai minun iloni, muistaakseni sinä meinasit tukehtua kieleesi kun nauroit niin paljon.” Lily tönäisi inhoavasti Jamesia.
   ”No, sinun on myönnettävä että mitään niin hauskaa ei voi olla olemassa kuin sinä pylly pystyssä keskellä Viistokujaa huulet töröllään kiinni pulleromiehen saapikkaassa.”
   Roxanne tirskui Lilyn mulkoillessa Jamesia. ”Sen minäkin olisin halunnut nähdä.”
   ”Kuulostaa huvittavalta”, Shawnkin myönsi.
   ”No, mitenkäs herra auroreiden ensimmäinen koulutuspäivä on sujunut?” Lily kysäisi vaihtaakseen puheenaihetta. ”Joko Teddy menetti hermonsa sinun ainaisesti lurittelevaan suuhusi, Jamie?”
   ”Minä menetin hermoni, kun herra aurorikouluttaja kiskoi minut lämpimistä vuodevaatteistani viideltä aamulla metsään jolkottamaan.”
   ”James on valittanut koko päivän kuin pikkulikka”, Shawn mutisi inhoavasti. ”Onko hän aina näin rasittava?” hän kysäisi tytöiltä.
   ”On”, Lily ja Roxanne vastasivat yhteen ääneen.
   ”James on ikävyyksiä aiheuttava nulikka. Jos tosissasi meinasit ryhtyä kaveeraamaan hänen kanssaan kehotan, että annat hänen sanojensa viuhahtaa toisesta korvasta sisään ja ulos niin säästyt hermoromahdukselta”, Roxanne neuvoi.
   ”Älä ota häntä missään tilanteessa tosissaan”, Lily lisäsi. ”Jopa hengenvaaran uhatessa hän laukoo typeriä vitsejään ja luulee olevansa kovinkin hauska, vaikka todellisuudessa hänen vitseilleen nauravat vain ne, jotka ovat liian kohteliaita käskemään häntä pitämään toivotonta suutaan kiinni.”
   ”Pidetään mielessä”, Shawn naureskeli ja läppäsi Jamesia olkaan. ”Sinä olet siis sukulaistesikin mielestä typerä aasi.”
   ”Ilmeisesti”, James mutisi happamasti ja siemaisi taas juomaansa.
   ”Mikä sai sinut ryhtymään auroriksi, Shawn?” Roxanne kysäisi tuuheita ripsiään räpytellen. ”Minä olen aina ihaillut auroreita.”
   ”Olet vai?” Shawn kysäisi mielissään kauniin tytön lirkuttelusta. ”Olen aina tiennyt haluavani auroriksi. Valmistuin Tylypahkasta muutama vuosi sitten ja olen kierrellyt Eurooppaa siitä lähtien. Sitten minusta alkoi tuntua, että olisi aika tehdä jotakin viisasta vaihteeksi ja päätin kouluttautua unelma-ammattiini.”
   ”Missä kaikkialla olet käynyt?” Lily kysyi kateellisena. ”Minä olen aina halunnut nähdä Eurooppaa.”
   ”Olin aika kauan Amsterdamissa ja sitten lähdin Irlantiin. Olin melkein vuoden Espanjassa ja sitten käväisin vielä Italiassa ja Saksassa.”
   ”Minä rakastan Espanjaa!” Roxanne huudahti. ”Missä sinä olit siellä? Me olemme käyneet siellä lomalla ja olen ajatellut lähteväni sinne opiskelemaan taikaolentojen hoitoa, kun valmistumme Tylypahkasta.”
   ”Niinkö, sehän on hienoa”, Shawn totesi. ”Minä olin Barcelonassa. Upea kaupunki. Mehän voisimme lähteä kiertämään Espanjaa vaikka yhdessä”, hän lisäsi iskien silmäänsä.
   Roxanne näytti siltä ettei tiennyt miten päin olisi ollut. ”Se olisi varmasti ihanaa”, hän huokaisi haltioituneena.
   ”Sinulta valuu kuolaa suupielestäsi”, Lily tokaisi.
   ”Ole hiljaa ja anna valua”, Roxanne sähähti tytölle ja keskittyi räpyttelemään ripsiään Shawnille.
   ”Eikös sinulla ole poikaystävä?” Lily kysäisi suloisesti.
   Roxanne mulkaisi Lilyä. ”Entä sitten?”
   ”Ei kai sitten mitään”, Lily huokaisi luovuttaen ja kääntyi katsomaan Jamesia. ”Minulta loppui juoma, mitä jos toimisit niin kuin kunnon isoveli ainakin ja pulittaisit minulle uuden?”
   ”Minä en sinun iltarientojasi rahasta, pikkusisko”, James nauroi. ”Äitihän tappaisi minut, jos saisi tietää!”
   ”En minä ole niin tyhmä että kertoisin. Tietysti sinun pitää rahastaa, muuten kerron äidille, että talloit hänen orkideansa yrittäessäsi karkottaa pikkuruista ötökkää, joka kiusasi sinua.”
   ”Hei!” James närkästyi. ”Voisitko lopettaa kiristämiseni? Ja se ötökkä oli valtava ja sillä oli karvainen naama, olisit itsekin talsinut kauhusta sitä karkuun!”
   ”Epäilen, en ole ikinä ollut ihan niin neitimäinen kuin sinä.”
   ”Ole hiljaa”, James mutisi, loi loukkaantuneen katseen Lilyyn ja nousi pöydästä hakemaan lisää juotavaa pikkusiskolleen.

Poissa Minna

  • ystävällinen mäyrä
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Diamonds (K12, kolmas sukupolvi) 4. osa 6.7.
« Vastaus #6 : Heinäkuu 08, 2013, 21:09:07 »
Minä ainakin luen tätä edelleen :D Ja kyllä tätä varmasti moni muukin lukee. Tuntuu vain, että Vuotiksessa on vähän turhan suuri kynnys tähän kommentoimiseen nykyään, mikä on kyllä tosi harmi, kun ne kommentit nyt kuitenkin vaikuttavat aika paljon kirjoittajan motivaatioon.

Mutta siis mielenkiintoisia ovet olleet nämä molemmat uudet luvut. Aurorikoulutuksen alku oli hieman yllättävä. En olisi kyllä ihan heti odottanut, että koulutus aloitetaan juoksulenkillä ja tutustumisharjoituksilla. Jotenkin hirveän - miten sen nyt sanoisi - "jästimäistä". Toki höystettynä velhomaisillakin asioilla. En siis sano tätä mitenkään pahalla, vain yllättävänä :D Ja tuo tutustumiskierros ja mörön kohtaaminen kyllä olivat toimiva tapa saada hahmoista vähän lisää tietoa heidän luonteistaan yms. En malta odottaa, että selviää mikä Shawnin mörkö oikein olisi ollut :D Pidän myös hirveästi siitä, että aurorikoulutuspaikka on Tylyahossa, että tällaiset Jamesin ja Liyn + kumppaneiden tapaamiset onnistuvat. On jotenkin mukava sisarusten välistä kiusoittelua, varsinkin kun olet osannut tehdä siitä niin luonnollista. Muutenkin tykkään hirveästi dialogeistasi, nimenomaan sen takia, että olet osannut tehdä niistä niin luonnollisia. Arvostan sitä, kun itselläni on aina kauhea ongelma saada vuoropuheluista sellaisia, ettei niiden välissä ole hirveästi kuvailua tai sitten vastaavasti ei yhtään :D

Albusta olen ehkä vähän kaipaillut lisää tähän fickiin, mutta tietysti on ymmärrettävää, ettei kaikkiin hahmoihin voi keskittyä yhtä paljon. Se tekisi vain tarinasta hirveän sekaisen. Ja eihän tässä ole kuin vasta neljän luvun verran menty eteenpäin, joten kaikkia ei tietenkään ole voinut vielä tuodakaan hirveästi esiin :D

Mutta enpä tässä oikein keksi muuta sanottavaa, tosi paljon olen tykännyt! Olen vain vähän laiska kommentoimaan, mutta nyt on ollut pakko terästäytyä, kun kerrankin löysin fickin, jota jaksan seurata näin innolla :D

Jatkoa odotellen
~ Minna
Mä huudan ohjeit mut auto menee puskii,
älä anna mun kuolla mun tuskii.

Poissa Raparperi

  • Pahislynkkarikerhon puheenjohtaja ;)
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Diamonds (K12, kolmas sukupolvi) 4. osa 6.7.
« Vastaus #7 : Heinäkuu 08, 2013, 21:58:37 »
Josko minäkin sitten uskaltaudun kommentoimaan, eli eli. Olen suuri kolmannen sukupolven ficcien fani ja siksipä avasin tämänkin. Tämä on virkistävän erilainen muihin Harryn ja kumppanien lapsista kertoviin ficceihin verrattuna. James ja kumppanit aikuisina on mielenkiintoinen lähtökohta ja olet tehnyt hahmoista muutenkin kiinnostavia persoonia. Mistä yleensä huomauttelen ficin kirjoittajille on kuvailu, mutta tässä se on erinomaisesti tapissa.

Jos nyt saisin jostain vähän nillittää, niin ficin nimestä. Toivon aina, että nimi jollain tavalla linkittyy juoneen. Englanninkielinen nimi suomenkielisellä ficillä ei ihan hirveän hyvä yhdistelmä ole, mutta toivottavasti nimellä olisi joku merkitys. Aion joka tapauksessa jatkaa tämän seurailua ainakin säännöllisen epäsäännöllisesti ja ehkä löytää rakentavaakin kommentoitavaa.
"Muikkunen, ota airo."

Solemn Spoiler Alert -blogi tv-addikteille ja lukutoukille ;)

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Diamonds (K12, kolmas sukupolvi) 4. osa 6.7.
« Vastaus #8 : Heinäkuu 09, 2013, 20:25:10 »
Hei ja kiitos kommenteistanne! Innostuin niistä niin että istahdin koneelle ja kirjoitin tätä uutta osaa kuutisen tuntia putkeen... :D

Raparperi, kiva että kuvailu kelpaa, kirjoittaessa ajatus kuvailusta tuntuu aina jotenkin taakalta, mutta kiva kuulla että olen mielestäsi onnistunut sillä saralla! Ficin nimi oli minulle vähän vaikea päätös, en meinannut keksiä mitään, mutta lopulta päädyin 'Timantteja'-nimeen, kun kuuntelin Rihannan biisiä ja ajattelin, että Harry+kelmit+muut ovat kuin timantteja taivaalla ja biisi on niin luvattoman kaunis, että oli pakko tehdä sille vähän kunniaa. Nyt, kun mainitsit, niin englanninkielinen nimi suomenkielisellä ficillä on kyllä vähän hölmöä...!

Minna, kiva että sinäkin olet pysynyt lukijana! :) Aurorikoulutuksen alku ja tutustumisharjoitus oli kyllä vähän jästimäinen, totta, mutta minusta se tuntui luontevammalta vaihtoehdolta saada hahmoja ja heidän luonteitaan esiin, kuten mainitsitkin. Minusta on ihana kirjoittaa Jamesin ja Lilyn sisarussuhteesta, kiva että tykkäät! Hauskaa että pidät dialogeista, panikoin aina vähän niiden kirjoittamista ennen kuin alan kirjoittaa, olen aina varma etten edes keksi mitään, mutta sitten kun alan kirjoittaa sormet vain viilettävät ja kirjoittavat kuin itsestään keskusteluja! Albusta ja Rosea ja muita nähdään myöhemmin ficissä enemmän, nyt tuntuu paremmalta keskittyä lähinnä Lilyyn ja Jamesiin :)

5.   Huonovointisuutta ja yllätyshyökkäyksiä

Lily heräsi inhottavan tuttuun herätykseen, kun hänen taikasauvansa alkoi kilkattaa ja välkehtiä violettia valoa. Ärtyneenä Lily heilautti kätensä yöpöydälleen ja tarttui sauvaan saaden sen heti lopettamaan metelöintinsä.
   Lily voihkaisi, kun hänen päässään jysähti ikävästi ja sitten sitä alkoi jomottaa aivan kuin joku olisi ollut hänen sen sisällä ja hakannut häntä ohimoihin vasaralla. Kuvottava maku hänen suussaan sai melkein kyyneleet kihahtamaan hänen siristeleviin silmiinsä. Hänen vartalonsa tuntui jäykältä ja hän kirosi itseään siitä, että oli innokkaana varannut kentän huispauharjoituksille. Olisi ollut ihanaa hautautua sänkyyn potemaan itse aiheutettua huonoa oloa, mutta velvollisuudet oli ikävä kyllä hoidettava. Ehkä lentäminen sitä paitsi veisi huonon olon pois, niin oli käynyt ennenkin. Lily oli ollut jo kauan sitä mieltä, että lentäminen oli pelastus kaikkeen.
   Lily hengähti syvään, keräsi voimansa ja nousi istumaan pylvässängyllään. Roxanne hänen vieressään päästi valtavan kurnutusta muistuttavan äänen ja maiskutteli sitten suutaan autuaana, peittoaan kuin pehmolelua halaten. Lily tukahdutti naurahduksen ja hipsutteli makuusalin halki suihkuun.
   Viileä vesi piiskasi ihanan raikastuttavasti hänen kasvojaan. Lily antautui veden rauhoittavaan hellintään ja ainoastaan seisoi suihkun alla antaen ajatustensa karkailla.
   Viime yö oli ollut hurjan hauska. Roxanne oli väen väkisin halunnut livahtaa juhlimaan viimeisen vuoden ensimmäisen viikonlopun kunniaksi – tekosyitä, Lily oli tuhahtanut, Roxanne oli nimittäin suutahtanut poikaystävälleen Richardolle (tai iilimatojen kuninkaalle, niin kuin Lily mielellään tätä nimitti), joka oli kieltäytynyt viettämästä iltaa Roxannen kanssa, koska tällä oli ’muita juttuja’.
Oli ollut hupaisaa törmätä Kolmessa Luudanvarressa Jamesiin ja tämän uuteen ystävään Shawniin. Heillä oli riittänyt juttua pitkälle yöhön rommikolahduksen ja tuliviskin siivittämänä ja Hugon ja Fredin liityttyä heidän seuraansa naurusta ei ollut meinannut tulla loppua.
   Lopulta matami Rosmerta oli ajanut heidät ulos baaristaan yön pimeyteen mutisten itsekseen jotakin kamalista kelmien jatkeista.
   Fred ja Hugo olivat joutuneet taluttamaan humalaisen ja kompuroivan Roxannen koko pitkän matkan Hunajaherttuan käytävää pitkin takaisin Tylypahkaan ja Rohkelikkojen torniin. Lily virnisti muistellessaan, kuinka Rox oli roikkunut poikien käsivarsissa ja laulanut kovalla äänellä laulua rakastuneesta kotitontusta ja metsinkäisestä reippaasti nuotin vierestä.
   Lily sammutti suihkun pestyään itsensä ja kietoi punaisen pyyhkeen ympärilleen. Sitten hän sipsutteli takaisin makuusaliin.
   ”Huomenta”, Gabriella Longbottom kuiskasi. Tummatukkainen tyttö oli selkeästi odottanut vuoroaan päästä suihkuun, koska tämä kirmasi hänen ohitseen. ”Toivottavasti säästit minullekin lämmintä vettä”, tyttö lisäsi naurahtaen.
   ”En lupaa mitään”, Lily virnisti ja meni matka-arkkunsa luokse kaivaakseen esiin huispausvaatteensa. Hän vilkaisi Roxannen sänkyä kuin vanhasta tottumuksesta ja hätkähti, kun näki tytön tummien silmien tuijottavan häntä mustan kiharapehkon alta.
   ”Miksi sinä hypit kukonlaulun aikaan ylhäällä?” tyttö kysyi raakkuvalla äänellä. ”Auts”, hän lisäsi ja nosti kätensä tuskaisen näköisenä päänsä päälle. ”Jäinkö minä poimittaislinjan alle eilen vai mitä tämä päänsärky oikein on olevinaan?”
   ”Sitä kutsutaan krapulaksi, ystävä hyvä”, Lily kertoi avuliaasti. ”Minulla on huispausharjoitukset puolen tunnin kuluttua.”
   ”Hullu nainen”, Roxanne kommentoi.
   ”Hassua, että olet nyt tuota mieltä, eilen sinä julistit minun olevan kaikkien aikojen paras ystävä ja kertakaikkisen kaunis ja solakka vielä kaiken lisäksi.”
   Roxanne lipoi hampaita kielellään. ”Suussani maistuu marsu.”
   ”Mene pyytämään Richardoa nuolemaan haju pois”, Lily kehotti ystävällisesti ja veti huispauspaidan päälleen.
   ”Menisinkin, jos en olisi niin pahuksen ärsyyntynyt häneen. Kuka älykääpiö sanoo tyttöystävälleen, että ei voi tulla viihdyttämään tätä, koska hänellä on muita juttuja? Muita juttuja! Mitä se muka on meinaavinaan?”
   ”Tätä me pohdimme koko illan ja tulimme siihen tulokseen, että Richardo on ääliömäinen iilimato ja sinun pitäisi jättää hänet ja ottaa se Jamesin ystävä Shawn uudeksi kitarisojen tutkimisehdokkaaksi.” Lily kiinnitti huispauskapteenin merkin rinnuksiinsa ja kumartui noukkimaan Tulisalamansa sänkynsä alta.
   ”Hän on kyllä varsin varteenotettava vaihtoehto”, Roxanne huokaisi unelmoivasti. ”Näitkö hänen hauiksensa? Niillä nostaisi muutaman hevoskotkan korkeuksiin kepeästi.”
   ”Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että hän on suutaan soittava naistennaurattaja niin kuin Lohikäärmerakastajammekin.”
   ”Hänellä oli ihanat harmaanvihreät silmät”, Roxanne sanoi haikeasti.
   ”Joo, ja hän ei meinannut saada niitä irti sinusta. Joten tartu yksisarvista sarvesta kiinni, heivaa se ääliömäinen Espanjan iilimato helvettiin ja nappaa se jykevä komistus itsellesi.”
   ”Pistetään korvan taakse”, Roxanne hymähti, haukotteli sitten makeasti ja kaivautui syvemmälle vällyihinsä. ”Taidankin tästä käydä takaisin unten maille, kun sinä kerran lähdet liihottelemaan typerällä luudanvarrellasi. Hauskoja harjoituksia!”
   ”Joo, kauniita unia vain sinullekin”, Lily mutisi ja katsoi kateellisena ystävättärensä mukavaa asentoa.
   Lily lähti makuusalista ja törmäsi kierreportaissa haukotteleviin Frediin ja Hugoon, joilla molemmilla oli huispausvermeet yllään, luudanvarret olillaan ja kasvoillaan sama, syvästi kärsivä ilme. Pojat mulkaisivat Lilyä syyttävästi.
   ”Et sitten voinut yhtään aikaisempia harjoituksia määrätä”, Hugo murahti hänelle. Poika näytti hyvin huonovointiselta.
   ”Hyvää huomenta sinullekin”, Lily vastasi iloisesti. ”Valitettavasti tämä oli ainoa aika jonka sain, luihuiset olivat varanneet koko iltapäivän ja illan omille harjoituksilleen.”
   ”Ne ärsyttävät mäntit”, Fred mutisi.
   ”Onko huono olo?” Lily kysäisi pirteästi pojilta, kun he astelivat oleskeluhuoneen poikki ja työnsivät lihavan leidin muotokuvan auki päästäkseen käytävälle.
   ”Sanotaanko näin, että olen hyvin varma kärsiväni massiivisesta muistinmenetyksestä, koska en muista että olisin joutunut villiintyneen räiskeperäisen sisuliskon pahoinpideltäväksi”, Fred sanoi ja tönäisi kiukkuisesti haarniskaa, aivan kuin olisi halunnut purkaa pahaa oloaan johonkin.
   ”Olo on kuin tallotulla fletkumadolla”, Hugo sanoi omasta puolestaan. ”Minusta tuntuu, että Roxannella ei ole hyvä vaikutus meihin, ilman häntä olemme kyllä osanneet siemailla sivistyneesti niin, että aamulla ei tunne halua kuolla kolme kertaa peräkkäin.”
   ”Roxilla on ikävä tapa saada ihmiset vauhkoontumaan”, Lily myönsi nyökkäillen.
   ”Hän ei meinannut pysyä pöksyissään, kun suostuimme ottamaan sen shottishokkikisan hänen kanssaan”, Fred lisäsi nyreästi. ”Varmasti hän tiesi meidän joutuvan nousemaan aamulla huispausharjoituksiin ja siksi niin kuumeisesti halusi meidän humaltuvan. Halusi meidän kärsivän.”
   ”Minusta taas vaikutti siltä, että hän halusi juottaa sen Jamesin ystävän humalaan”, Hugo sanoi mietteliäällä äänellä. ”Rox varmaan ihastui.”
   ”Varmaan?” Lily kysyi epäuskoisena. ”Etkö sinä todellakaan huomannut kuolalammikkoa, jossa me kaikki jouduimme uiskentelemaan, kun se typerä tyttö liehitteli Shawnia?”
   ”Minusta Shawn kyllä enemmänkin näytti liehittelevän Roxia”, Fred sanoi inhoavasti. ”Tai siis, minusta se polvien hipelöinti meni jo liiallisuuksiin.”
   ”Ai se meni liiallisuuksiin?” Lily puuskahti. ”Oletko sattunut olemaan samassa huoneessa Roxin ja Espanjan Iilimadon kanssa?”
   ”Niiden kahden touhu menee kyllä liiallisuuksiin jos jokin”, Hugo sanoi värähtäen.
   Fred kakoi. ”Voimmeko vaihtaa puheenaihetta? Kärsin muutenkin oksennusrefleksin äkillisestä voimistumisesta, eikä puhuminen sisarestani ja hänen touhuilustaan erilaisten hulttioiden kanssa auta asiaa lainkaan.”
   ”Hieno huispaussää”, Lily vaihtoi keskustelun suuntaa tottelevaisesti. He olivat tulleet Suureen Saliin ja katoton katto heidän yllään oli autuaan sininen vain muutaman pilvenhaituvan koristaessa sitä.
   Suuri Sali oli kumman tyhjä – vain siellä täällä pitkin neljän pöydän äärtä istui muutamia aamuvirkkuja, jotka lukivat Päivän Profeetaa haukotellen ja teemukejaan siemaillen.
   Lily heilautti itsensä istumaan Rohkelikon tupapöytään ja Hugo ja Fred istuutuivat hänen molemmille puolilleen. Lily kahmi eteensä jugurttia, pekonia, munakokkelia ja leipää ja tunki elintarvikkeita suuhunsa ahmien, ruoka maistui taivaalliselta hänen krapulaansa vasten.
   ”Jatka vain samaan malliin, Potter!” kuului kimeä, ylpeä ääni ja Lily pyöräytti silmiään turhautuneena. ”Kun syöt tuohon tahtiin saat lisää pyylevyyttä tuohon epäedustavaan olemukseesi!”
  Huokaisten Lily kääntyi katsomaan Pamela Parkinsonia ja tämän kahta isokokoista poikakaveria, Pricea ja Bennettia. ”Älä viitsi pilata ruokahaluani tyhjäpäisillä letkautuksillasi, Pamela.”
  ”Joo, jatka vain matkaasi”, Fred pyysi kovalla äänellä kääntämättä katsettaan puurolautasestaan. Hugo huljutteli lusikkaansa muroissaan näyttäen kyllästyneeltä.
  ”No, ainakaan minun ei tarvitse katsella ylimielistä nokkaasi huispauspelissä, kun alat painaa niin palon ettei mikään luudanvarsi jaksa kantaa sinua!” Pamela sanoi ylimielisesti.
  Lily repesi nauruun ja Hugo ja Fred nauroivat hänen kanssaan. ”Minulla taas ei ole yhtä toiveita herättävää tuuria, kun mikä tahansa luudanvarsi jaksaa kantaa sinut ja hupaisan kevyen pääsi.”
  Muutama muukin rohkelikko heidän pöydässään nauroi myös ja Pamelan turvamiehet puristelivat nyrkkejään. Pamelan kasvot kiristyivät.
  ”Olet olevinasi niin nokkela, kun sinulla on nuo naurettavan näköiset henkivartijasi vierelläsi!” Pamela huudahti. ”Odota vain, pikku-Potter…” Pamelan poikakaverit nyökkäilivät ja katsoivat häntä merkitsevästi.
  ”Odota mitä? Että varastat jostakin itsellesi aivot ja tulet solvaamaan minua kenties hieman osuvimmilla kommenteilla. Ehkä sinun kannattaisi antaa vieressäsi seisoville gorilloille muutamat seläntaputukset, he näyttävät ikävästi siltä että ovat tukehtumaisillaan.”
  Price ja Bennet irvistivät, mulkoilivat Lilyä vihamielisesti ja käärivät hihojaan yrittäen ilmeisesti näyttää uhkaavalta.
  ”Taasko Potter ja Parkinson ovat vauhdissa?” kysyi pimeyden voimia opettava professori Butler huokaisten saapuessaan keskelle heidän nälvimistään. Mies suki mustia viiksiään miettiväisesti. ”Ettekö voisi tehdä rauhanjulistusta näin viimeisen vuoden kunniaksi?”
  ”Rauhanlippuja ei valitettavasti meidän kesken nostella lähitulevaisuudessa”, Lily virnisti. ”Tuo kaakattava kotkottaja saa puolestani painua sinne mistä on tullutkin. Yksinäisen äitinsä hermoja raastamaan siis.”
  ”Lily!” professori Butler oli nuhtelevinaan, vaikka Lily näkikin viiksien värähtävän pidätetystä naurusta. Professori Butler oli Rohkelikkojen tuvanjohtava ja hänen tiedettiin olleen koulussa määrätietoinen luihuistenkiusaaja.
  ”Tuo opettajien pikku lellikki katuu vielä sitä päivää, kun syntyi!” Pamela julisti. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet raivoisaan ilmeeseen Lilyn mainitessa hänen äitinsä. ”Tulkaa, pojat.”
  Niine hyvineen luihuistyttö ja –pojat marssivat ulos Suuresta Salista. Professori Butler loi Lilyyn, Frediin ja Hugoon huvittuneen katseen ja lähti sitten kävelemään opettajien pöytää kohti päätään pyöritellen.
  Lily, Fred ja Hugo söivät aamiaisensa loppuun hilpeästi naureskellen Pamelalle ja lähtivät sitten huispauskentälle. Vaikka aamu oli vasta sarastamassa, ilma oli hyvin lämmin ihan kuin kesä olisi viimeisillä hengenpihahduksillaan halunnut suoda heille kauniin päivän.
  ”Oli ehkä huono idea syödä”, Hugo sanoi ja röyhtäisi mahtavasti. ”Minulla on entistäkin huonompi olo. Taidan oksentaa.”
  ”Etkä muuten oksenna!” Lily huudahti. ”Olosi on oma vikasi, et pääse livahtamaan tästä. Sinähän pelaat ja kaikilla sielun voimillasi pelaatkin!”
  Fred ja Hugo vilkaisivat merkitsevästi toisiaan. ”Neiti huispauskapteeni on siis ottanut vallan kehostasi ja mielestäsi. Muutut ikävän diktaattorimaiseksi, Lily-kulta, kun jalkasi osuvat huispauskentälle.”
  Lily virnisti. ”Kiitos.”
  ”Ei se mikään kehu kyllä ollut”, Fred sanoi kulmiaan kohottaen.
  ”Minun korviini se kuulosti kehulta. Vauhtia!”
  He kävelivät kentän keskelle, jossa muut huispausjoukkuelaiset jo odottivat, kuten Lily pani merkille ilahtuneena. Hän kuitenkin huomasi huispausvermeisiin pukeutuneita olevan kentällä vain kuusi itsensä mukaan lukien ja hän kurtisti inhoavasti kulmiaan.
  ”Missä Peeks on?” hän tivasi punaisiin sonnustautuneilta huispaustovereiltaan.
   ”Näin hänen katoavan kolmannen kerroksen kuvakudoksen taakse Korpinkynnen Helen Scottin kanssa”, Gabriella Longbottom huikkasi irvistäen anteeksipyytävästi. ”Voi olla, että hän on jäänyt sille tielle.”
   Lily tuhahti. ”On esimerkillisen typerää jättää huispausharjoitukset väliin nuoleskelun takia”, hän mutisi närkästyneenä.
   ”Minä voin lähteä etsimään häntä”, Hugo tarjoutui näyttäen hieman vihertävältä.
   ”Ei, sinä menet suojelemaan maalisalkoja niin Fred voi hutkia maaleja. Tom – Jerry – vapauttakaa ryhmyt. Gabriella, päästä sieppi lentoon! Minä raahan Peeksin tänne.”
   Lilyn huispaustoverit tottelivat hänen käskyjään ja Lily itse asetti Tulisalamansa jalkojensa väliin ja ponkaisi lentoon.
   Lilyn turhautunut olo muuttui heti riemuksi. Lentäminen oli yksinkertaisesti parasta, mitä hän tiesi. Leuto tuuli hulmutti hänen hiuksiaan ja Lily teki ilokseen muutaman kiepin ja pyörähdyksen lentäessään kohti linnaa. Hän suuntasi suoraan oman makuusaliinsa ikkunaan – hän tarkistaisi Peeksin olinpaikan ennen kuin lähtisi etsiskelemään tätä.
   Lily lensi ikkunalle, veti taikasauvansa hihastaan ja osoitti sillä ikkunaa. ”Alohomora!”
   Ikkuna avautui ystävällisesti. Lily lensi sisään ja heilautti itsensä alas luudanvarreltaan.
   Hänen suustaan pääsi järkyttynyt korahdus, kun hän huomasi mitä makuusalissa tapahtui. Hyvinkin vähäpukeinen Roxanne oli kietoutunut mustahiuksisen pojan ympärille ja kaksikko nuoleskeli toistensa naamoja antaumuksella Roxannen sängyllä. Tilanne vaikutti hyvin yksityiseltä.
   ”Yök”, Lily sanoi kovalla äänellä ja Roxanne ja Richardo hätkähtivät irti toisistaan.
   ”Mitä sinä täällä teet?” Roxanne kysyi kiukkuisesti paikannettuaan yllättävän äänen makuukamarin pimeydessä. ”Mene huispaamaan siitä!”
   ”Tulin hakemaan Kelmien karttaa, älä nyt revi hiuksiasi nainen, pääset jatkamaan kuvottavaa painimatsiasi ihan hetken kuluttua.”
   ”Tarvitko sinä karttaa huispaamiseen?” Richardo kysyi ihmeissään.
   Lily pyöräytti silmiään. ”En tietenkään, senkin putkiaivoinen tolvana.”
   Richardo näytti loukkaantuneelta. ”Voisitko ystävällisesti olla haukkumatta minua?”
   ”Ei ole minun vikani jos hentoinen mielesi ei kestä totuuden kolahtelua korvissasi”, Lily näljäisi.
   ”Ystäväsi on epäkohtelias”, Richardo valitti Roxannelle. ”Ja outo.”
   Roxanne virnisti. ”Tiedän. Kaiva kartta kainaloosi senkin laama ja laukkaa ulos!” tyttö käski Lilyä.
   ”Joo, joo”, Lily mutisi inhoavasti haluamatta ajatella, miksi Roxannella oli niin kiire. Hän nappasi Kelmien kartan yöpöydältään ja puolittain juoksi makuusalin ovelle luudanvartta olkapäällään kannatellen. ”Iloista nylkytystä!” hän huudahti hyvästiksi paiskatessaan oven turhankin lujaa kiinni takanaan.
   ”Yök”, Lily toisti vielä, ravisteli itseään ja pyyhki siten epämiellyttävän välikohtauksen mielestään. Hän oikoi kantamaansa pergamenttia ja napautti sitä sauvallaan. ”Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni.”
   Karttaan alkoi piirtyä mustia juonteita ja täpliä. Lily tihrusti karttaa ja löysi William Peeksin täplän Gabriella Longbottomin sanojen mukaisesti kolmannen kerroksen kuvakudoksen takaa Helen Scottin täplään kietoutuneena.
   ”Ällöttäviä, kaulailevia ihmisiä”, Lily mutisi inhoavasti. Hän napautti Kelmien karttaa sauvallaan ja pyyhki sen tyhjäksi sanomalla: ”Ilkityö onnistui. Kiitos, arvon Sarvihaara, Anturajalka ja Kuutamo.” Hän heitti pienen hymyn isoisälleen ja tämän ystäville taivaisiin ja lähti sitten kapuamaan rappusia alaspäin manaten William Peeksiä, joka vei häneltä arvoisaa lentoaikaa.
   Lilylle tuli kumma tunne, kun hän saapui kolmanteen kerrokseen. Hän hieroi niskaansa sen kihelmöidessä. Hänestä tuntui ikävästi siltä kuin joku olisi tarkkaillut häntä. Hän tähyili ympärilleen, mutta käytävä oli tyhjä lukuun ottamatta muutamaa aavetta, jotka lipuivat käytävän lävitse suoraan seinän läpi ja pois näkyvistä.
   Lily kohautti olkapäitään ja jatkoi kävelyään kohti käytävän päässä olevaa kuvakudosta, mutta puristi kuitenkin tiukasti taikasauvaansa oudon tunteen hellittämättä.
   Yhtäkkiä tumma hahmo loikkasi nurkan takaa hänen eteensä. ”Tainnutu!”
   Punainen valo välähti ja Lily näki vain pimeää.

*

James maleksi haukotellen Aurorian ruokasaliin. Kotoisa sali oli vain puoliksi täysi. Suurin osa aurorikokelaista oli varmaan lähtenyt kotiin viettämään viikonloppua.
James istahti risottoa suuhunsa mättävän Shawnin ja Avalle höpöttävän Aqualinen viereen.
   ”Huomenta”, James haukotteli.
   Aqualine vilkaisi häntä vinosti. ”Kello on yksi.”
   ”Kyllä minä sen tiedän.” James kurotteli pekonivatia, mutta ei ihan ylttänyt – häntä vastapäätä istuva Ava tyrkkäsi vatia lähemmäksi.
   ”Pojilla taisi mennä myöhään Tylyahossa eilen”, Ava virnisti.
   ”Jamesin sukulaiset ovat hulluja!” Shawn huudahti. ”Olen vain harvoin ollut niin päissäni kuin eilen.”
   ”Juottiko Jamesin isukki sinulle liikaa kermakaljaa?” Aqualine kysyi mukamas myötätuntoisesti.
   Shawn hymähti. ”Ei, vaan hemaiseva serkku Roxy suorastaan pakotti minut shottishokkikisaan.”
   ”Kaatoi juomaa kurkustasi alas niinkö?” Ava kysäisi ja puraisi palan omenastaan.
   ”Jotenkin niin se meni.”
   ”Eipäs mennyt”, James kiisti suu täynnä pekonia. ”Roxy räpytteli sinulle muutaman kerran ripsiään ja pyysi sinua kisaamaan ja sinä rynnistit tiskille hakemaan Rosmertalta shotteja kaataen innokkuudellasi puolet Kolmen Luudanvarren kalusteista matkallasi.”
   Shawnin kasvoille levisi unelmoiva hymy. ”Hän on todella seksikäs.”
   ”Kahdeksankymmentä vuotias matami Rosmerta vai serkku Roxy?” Ava pärskähti.
   ”Molemmat ovat omalla tavallaan hemaisevia.”
   ”Olet limanuljaska”, Aqualine tokaisi.
   Shawn katsoi tyttöä loukkaantuneena. ”Miten niin?”
   ”Etkös sinä viettänyt yösi Summerin huoneessa?” Ava kysäisi hymyillen appelsiinimehumukiinsa.
   ”Miten se tähän liittyy?” Shawn kysyi hämillään. Sitten hänen kasvoilleen levisi ilkikurinen virnistys. ”Älä ole mustasukkainen, kulta. Sinä olet auttamattomasti parhaimman näköinen tässä murjussa, Summer nyt vain sattui kehumaan vatsalihaksiani ja halusi tehdä niiden kanssa lähempää tuttavuutta niin rukoilevasti huuliaan mutristellen, ettei hellä sydämeni kyennyt kieltäytymään.”
   Ava nauroi ja James huomasi tämän naurun olevan ihanan helisevä ja se tuntui kantautuvan jostakin syvältä tytön sisältä vähän niin kuin Lilynkin nauru. Ääni sai hänet hymyilemään ja katsomaan Avaa tarkemmin. Tyttö tosiaan oli auttamattomasti kaunein Aurorian sievemmän sukupuolen edustajista, hän mietti. Tämän iho näytti kullanhohtoiselta ja kinuskinväriset silmät nauroivat tytön naurun mukana.
   Aqualine taas ei näyttänyt tippaakaan huvittuneelta, päinvastoin tyttö mulkoili hyvin vihamielisesti Shawnia. ”Ava on varattu, voit säästää nuo imelät letkautuksesi vähämielisille tyttösillesi, senkin taliaivo.”
   Shawn vilkaisi Aqualinea kummastuneena tytön hyökkäävyydestä. Hän kohotti kulmaansa tälle välinpitämättömästi ja kääntyi katsomaan Avaa. ”Anteeksi, jos loukkasin sinua jotenkin, kaunokainen. Olisihan se kumma, että joku ei olisi kaapannut noin viehättävää tapausta rengastukseensa.”
   Ava vain pyöritti päätään hymyillen ja aukaisi suunsa sanoakseen jotakin, mutta -
   ”Etkö sinä ymmärtänyt, mitä juuri sanoin?” Aqualine kivahti päällekäyvästi. ”Hän on varattu!”
   ”Mitä minä nyt muka tein?” Shawn närkästyi.
   ”Flirttailet ja lirkuttelet hänelle!”
   ”Rauhoitu nyt hyvä nainen!” James puuttui keskusteluun.
   Ava näytti nololta. ”Aqualine, lopeta.”
   Aqualine loi Avaan jos mahdollista vieläkin vihaisemman katseen. ”Puolustatko sinä häntä?”
   ”Ei hän edes tehnyt mitään!”
   ”Selvä!” Aqualine huudahti dramaattisesti, nousi pöydästä ja marssi ulos salista.
   ”Mitä juuri tapahtui?” Shawn kysyi ihmeissään ja tuijotti mitään ymmärtämättä Jamesia, joka katsoi aivan yhtä hölmistyneenä häntä takaisin.
   ”Älkää välittäkö hänestä”, Ava puuskahti. ”Hän on vain mustasukkainen.”
   ”Sinustako?” James kysyi.
   Ava näytti jotenkin kiusaantuneelta. ”Niin, joo… parasta mennä hänen peräänsä.” Tyttö nousi pöydästä huomattavasti rauhallisemmin kuin ystävättärensä ja poistui salista.
   ”Naiset”, Shawn mutisi inhoavasti ja iski haarukkansa risotostaan pilkistävään kananpalaseen kiukkuisesti, ”heidän ajatuksenjuoksuaan ei vain yksinkertaisesti voi ymmärtää.”
   ”Sinäpä sen sanoit, kuomaseni”, James sanoi nyökäten vakavana. ”Miten meinasit viettää viikonloppusi? Iskien tipusia, joita ei voi viisainkaan miesolento ymmärtää?”
   Shawn kohautti olkapäitään. ”En tiedä. En ole miettinyt ajankulutustani tätä risottoa pidemmälle. Menetkö sinä käymään kotonasi?”
   James nyökkäsi. ”Äiti kiroaa minut pieniksi säälittäviksi murusiksi, jos en mene kotiin illalliselle.”
   ”Hah.”
   ”Etkö sinä tahdo mennä perheesi luokse?” James kysyi.
   ”Ei minulla ole perhettä.” Shawnin kasvot synkkenivät ja silmiin ilmestyi se sama, kova ilme, jonka James oli nähnyt niissä kun poika oli kieltäytynyt kohtaamasta mörköä.
   ”Voisit tulla minun mukaani”, James ehdotti. ”Voisimme mennä illallisen jälkeen Viistokujalle tarkistamaan meiningit ja naistarjonnan.”
   ”En halua tungetella perheillalliselle”, Shawn virnisti.
   ”Et sinä tungettele, minähän kutsuin sinut. Meillä lappaa alvariinsa väkeä syömässä äitini taivaallisenmakuisia keitoksia. Jos olemme kiltisti, saamme varmasti jälkiruokaakin.”
   ”Miksi et heti sanonut? Mennään sitten.”
   James naurahti ja hörppäsi maitolasinsa tyhjäksi. He kävelivät pois salista ja suunnistivat kierreportaisiin, jotka johtivat makuuhuonekäytävälle. Käytävälle päästyään he saattoivat nähdä sen päässä olevan tilavan, lämpimin värein sisustetun oleskeluhuoneen, jossa oli monta pehmeää sohvaa ja lämpimänä hehkuva takka.
   Heidän kävellessään huoneen ohi jossa luki Ava Lopez he kuulivat kiukkuista tyttöjen huutoa oven toiselta puolelta.
   James ja Shawn vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä ja menivät sitten oleskeluhuoneen takan luokse. Takanedustan päällä oli purkillinen hormipulveria ja molemmat pojat kouraisivat hiekkaa käsiinsä.
   James iski silmää Shawnille. ”Takka kysyy meidän päässä tunnussanaa, se on Dobby”, hän opasti poikaa ja astui sitten takkaan. ”Godrickin notko, Potterien talo!”
   Kieputuksen alkaessa James sulki silmänsä ja puristi huulensa yhteen välttyäkseen nielemästä ympärillään pöllyävää tuhkaa.
   ”Tunnussana?” kuului Harryn ääni Jamesin vauhdin pysähtyessä kuin seinään. James aukaisi suutaan mahdollisimman vähän ja sihahti edesmenneen kotitontun nimen takalle.
   James rämähti lapsuudenkotinsa olohuoneen matolle. Hänen takamuksensa kynti lattiaa ja hän huusi kivusta.
   ”Vaikuttava sisääntulo”, kuului Albuksen ääni violetilta sohvalta.
   James oli mulkaisemassa poikaa vihaisesti, mutta huomasi sitten tämän kainalossa rennosti loikoilevan pikkuruisen vaalehiuksisen neitokaisen ja huudahti ilosta. ”Amelie, sinä ihana nainen! Vieläkö sinä roikut tuossa rumassa otuksessa? Olen palannut maahan ja valmiina ryhtymään ritariksesi!”
   Amelien kasvoille levisi valloittava hymy. Hän nojasi päätään Albuksen rintaa vasten. ”Hei, James.”
   ”Äläkä lirkuttele minun naiselleni siinä”, Albus tokaisi ja painoi huulensa Amelien hiuksiin.
   ”Kuuntele nyt tuota Amelie, ethän sinä tosissasi voi haluta olla tuollaisen niuhon hongankolistajan kanssa!”
   Amelie nauroi. ”Anteeksi, Jamie, mutta Al vei sydämeni kauan ennen kuin sinä lupauduit antaa minulle kaiken maan ja taivaan väliltä, muutenhan olisin ollut sulaa vahaa hurmurinkatseesi alla!”
   James virnisti ja iski silmäänsä tytölle. ”Vielä ei ole liian myöhäistä.”
   Albus heitti Jamesia koristetyynyllä juuri kun Shawn rämähti takasta ikävästi lattialle. Poika kirosi ja kampesi itsensä ylös.
   Amelie ja Albus olivat ainoastaan kohottaneet kulmakarvojaan tuntemattoman miehen ilmestyttyä matolle. Shawn hymyili ilkikurista hymyään pariskunnalle. ”Terve, Jamesin sukulaiset, minä olen ääliömäisen veljenne tai serkkunne tai mikä hän teille onkaan uusi toveri auroreiden valtakunnasta.”
   ”Puhut minun kieltäni”, Albus hymähti. ”Olen samaa mieltä veljeni ääliömäisyydestä, hauskaa että sinäkin olet huomannut saman. Minä olen Al ja tässä on tyttöystäväni Amelie.”
   ”Hauska tutustua”, Amelie sanoi hymyillen. ”Onpa James iskenyt itselleen hyvännäköisen poikaystävän.”
   ”Hah hah”, James tokaisi, muut nauroivat.
   ”Mitä täällä metelöidään?” Harry ja Ginny tulivat olohuoneeseen kädet toistensa ympärillä. ”Hei James!” Ginny halasi ja suukotti häntä ja Harry taputti häntä olalle.
   ”Kuka sinun ystäväsi on?” Ginny kysäisi käännyttyään Shawniin päin. ”Komea poika.”
   ”Tässähän syntyy melkein alemmuuskompleksi kun kaikki kehuvat Shawnia vaikka minä olen paikalla”, James mutisi.
   Shawn tarttui Ginnyn käteen. ”Olen Shawn Tiger, Jamesin ystävä Auroriasta. James pyysi meidät ihastuttavaan kotiinne illalliselle enkä voinut vastustaa kiusausta, kun kuulin että luvassa saattaisi olla myös taianomaisin sormin valmistamaasi jälkiruokaa.”
   ”Ja lipeväkin hän on”, Ginny lisäsi hymyillen.
”Tervetuloa”, Harry sanoi puristaessaan Shawnin kättä. ”Jamesin ystävät ovat aina tervetulleita.”
   ”Ikään kuin tänne keltään pääsy evättäisi”, Albus huomautti.
   ”Miksi sitten pitäisi?” Harry kysäisi nuorimmalta pojaltaan. Sitten hänen otsansa rypistyi yhtäkkiä.
   ”Mikä hätänä?” Ginny kysyi.
   Harry ei vastannut, vaan kaivoi taskustaan hurjasti tärisevän, pyöreänmuotoisen esineen. Se näytti lähinnä puuterikotelolta Jamesin mielestä.
   Harry avasi kotelon ja katsoi sieltä paljastunutta peiliä kysyvästi. ”Anastasia? Onko jokin hätänä?”
   James näki Tylypahkan rehtori Anastasia Diazin huolestuneet kasvot peilissä ja hänelle tuli kummallinen, etova olo.
   ”Anteeksi, Harry, toivottavasti et ole pahassa paikassa. Meillä on pieni tilanne täällä meneillään koskien tytärtäsi.”
   ”Onko Lily kunnossa?” Harry kysyi hätkähtäen. Ginnyn käsi puristui Harryn ranteen ympärille. James kurkkua alkoi kuristaa.
   Rehtori Diaz puraisi huultaan. ”No, meillä on sellainen pieni ongelma, että emme löydä häntä.”
   ”Miten niin ette löydä häntä?” Ginny kivahti.
   ”Hän poistui huispausharjoituksista etsimään puuttuvaa huispausjoukkueen jäsentä. Roxanne Weasley on kertonut puhuneensa sen jälkeen Lilyn kanssa heidän makuusalissaan, mutta hän ei palannut harjoituksiin eikä kukaan ole nähnyt häntä sen jälkeen.”
   ”Kuinka kauan hän on ollut kateissa?” Harry kysyi kasvot jähmettyneinä. He kaikki tiesivät, että Lilylle oli vaikeuksissa, kun tämä ei kerran ollut mennyt paimentamaan huispausjoukkuettaan.
   ”Jotakuinkin seitsemän tuntia.”
   ”Me tulemme sinne. Lukitkaa kaikki sisään-, ja uloskulkutiet.” Harry napsautti rasian kiinni. James, Shawn, Albus, Amelia ja Ginny olivat jo menneet takan luokse valmiina hormimatkustamaan.
   ”Ei sinun tarvitse tulla”, James sanoi hieman käheällä äänellä Shawnille. Hän rykäisi.
   ”Ole hiljaa, pönttö, totta kai minä tulen.”
   Jamesin täytti kiitollisuus ja hän katsoi Shawnia vakavana. Poika puristi hänen olkaansa rohkaisevasti. ”Olen varma, että hän on kunnossa.”
   James vilkaisi isäänsä. Harry katsoi häntä totisena, mutta hänen vihreät silmänsä olivat lohduttavat. Ginnyn kasvoilta paistoi kauhu. Amelia puristi tiukasti järkyttyneeltä näyttävän Albuksen kättä.
   James kirosi vaikeuksille altista sisartaan. ”Typerä tyttö. Jos hän ei ole kunnossa suutun ja muutan hänet metsinkäiseksi.”

A/N: Jostakin syystä kaikki kappalejaot ei tule tänne Vuotikseen, toivottavasti bongasin taas kaikki...
« Viimeksi muokattu: Joulukuu 19, 2013, 09:33:07 kirjoittanut jacoblove »

Poissa Rantsake

  • Ei mikään surkkimus
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: SparksWolf20852
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Diamonds (K12, kolmas sukupolvi) 5. osa 9.7.
« Vastaus #9 : Heinäkuu 10, 2013, 14:02:53 »
Pitäisikö miun uskaltaa kommentoida? Ehkäpä voisin tarttua kerrankin härkää sarvista ja tehdä sen...
  Mie ensinnäkin pidän siitä, että kirjotat näin kaukaa tulevaisuudesta, misä nää Potterin muksut on aika lailla aikusia. Lähes kaikki, mihin itte oon törmänny, kertoo niien lapsuudesta/nuoruudesta, ni tää misä nää on aikusia, on kyllä mukavaa vaihtelua! Ittekin oikeestaan kirjotan semmosta, misä ovat aikusia, vielä kylläkin vähän vanhempia ku mitä ne tässä on... Taitaa vaan valitettavasti olla liian raaka julkastavaksi edes Hirviökirjassa, ni taitaa jäädä pöytälaatikkoon...
  James, Albus ja Lily on kaikki älyttömän hyvin toteutettuja, just semmosia ku minä kuvittelinki niiden olevan. Ne on just siinä määrin mielenkiintoisia persoonallisuuksia, että vaikka alkuun ei mitään älyttömän suura tapahtunukaan, ni tarina silti tempasi mukaansa. Nyt jätit kyllä jo niin jännään paikkaan, että jo ihan tapahtumatkin jo koukuttaa : )
  Jossain vaiheessa mie aattelin, että ois ihana nähä Harryä enempi jälkikasvunsa seurassa, mie haluun muodostaa hänestä käsityksen isänä : ) Mut kyllähän tuo nyt on niien kans jonku verra olluki... : )
  Noniin, nyt mie oon uskaltanu kirjottaa mielipiteeni ylös \o/
"Tuntematonta me pelkäämme, kun katsomme kuolemaa ja pimeyttä, siinä kaikki."
- Harry Potter ja Puoliverinen prinssi

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Diamonds (K12, kolmas sukupolvi) 5. osa 9.7.
« Vastaus #10 : Heinäkuu 11, 2013, 09:01:52 »
Rantsake, kiitos kommentistasi! :) tuntui jotenkin luonnolliselta kirjoittaa aikuisista Harry-muksuista, mukavaa että pidät ideasta! Harrya isän hahmossa tullaan toivottavasti näkemään enemmän! :)

6. Salainen suudelma kammiossa   

Anastasia Diaz oli raikkaan nuorekas ja sievä. Hänellä oli vaaleat hiukset, joissa oli turkooseja raitoja. Monet olivat epäilleet hänen kykyään johtaa noitien ja velhojen koulua, hän kun oli monien mielestä ollut aivan liian nuori niin tärkeään ja vaativaan pestiin. Rehtori McGarmiwa oli kuitenkin pitänyt hänen puoliaan ja saanut lautakunnan ymmärtämään, että nuoresta iästään huolimatta Anastasia Lopez oli älykäs, määrätietoinen ja vastuuntuntoinen nainen, jonka nuori ikä ei suinkaan ollut haitta vaan pikemminkin virkistyttävä muutos koulun rehtorihistoriassa.
   McGarmiwa oli jäänyt eläkkeelle ja jättänyt Anastasian huostaan Tylypahkan nuoret opiskelijat ja nyt kymmenen vuotta myöhemmin kukaan ei olisi enää epäillyt Anastasian pätevyyttä.
   Tosin juuri sillä hetkellä Ginny Potter ei ollut asiasta lainkaan niin varma. Hän oli kumartunut rehtorin pöydän ylitse ja katsoi Anastasiaa vaativasti.
   ”Miten te olette voineet kadottaa tyttäreni?” hän tivasi. ”Luulin, että Tylypahkan piti olla täydellisen turvallinen! Kenenkään ulkopuolisen ei pitäisi pystyä lähtemään täältä ulos tai sen puolen päästä sisäänkään!”
   James ja Shawn vilkaisivat toisiaan.
   ”Me selvitämme kyllä, mitä Lilylle tapahtui”, Anastasia lupasi rauhoittavalla äänellä. ”Kukaan ei ole ohittanut suojaloitsuja tänään, me varmistimme sen. Joskus Tylypahkan opiskelijat livahtavat salakäytävää pitkin Tylyahoon, yleensä matami Rosmertan pubiin, mutta tänään käytävää pitkin ei ole kulkenut ketään.”
   James ja Shawn virnistivät toisilleen. Ilmeisesti Anastasia Diaz oli täysin perillä siitä, mitä hänen opiskelijansa tekivät vapaa-ajallaan.
   ”Sinä tiedät että opiskelijat livahtavat Tylyahoon ja katsot sitä sormiesi lävitse?” Harry kysäisi kulmat koholla.
   Anastasia vilkaisi Harrya. ”Mitä minun pitäisi tehdä? Sulkea salakäytävä ja evätä oppilailtani tilaisuus pitää hauskaa ja elää hieman jännityksessä opiskelujen välissä? Professori Dumbledoren ajoista saakka on tiedetty, että oppilaat livahtavat öisin kylään ja takaisin, älä pidä minua hölmönä ja uskottele, ettet itsekin tehnyt niin aikoinasi, Harry. Livahdin itsekin aina Tylyahoon ollessani nuori ja muistoni reissuista ovat mitä hauskimpia. Kaikkia opiskelijoita pidetään silmällä myös Tylyahossa, he ovat täysin turvassa niin siellä kuin linnassakin, kyllähän sinä sen tiedät. Itsehän olit mukana, kun Tylypahkan ja Tylyahon suojataiat langetettiin.”
   ”Ilmeisesti Tylypahka ei ole täysin turvallinen!” Ginny huudahti. ”Missä meidän tyttäremme on?”
   ”Minä epäilen vahvasti, että hän on yhä linnassa. Meidän pitää vain löytää hänet. Kaikki opettajat ja aaveet etsivät häntä. Hänen poissaolonsa huomattiin nopeasti, kiitos Fred ja Hugo Weasleyn. Olemme aina pitäneet teidän lapsianne vielä tarkemmin silmällä kuin muita oppilaita ottaen huomioon Harryn historian ja arvoaseman… Olen pahoillani että näin pääsi tapahtumaan. Olen varma, että Lily on kunnossa, hän on rohkea ja terävä tyttö.”
   Harry hieroi leukaansa. ”Toivon että olet oikeassa. Taikamaailmassa on ollut levotonta viimeaikoina… minua pelottaa, että kapinallisten kiinnostus ja inho minua kohtaan voisi saada jonkun yrittämään päästä minuun käsiksi Lilyn, Albuksen tai Jamesin kautta. Mutta jos olet varma, että kukaan ulkopuolinen ei ole tullut linnaan…”
   ”Täysin varma.”
   Harry kääntyi Jamesiin päin. ”Onko sinulla Kelmien kartta? Tiedän, että varastit sen pöydältäni vuosia sitten, joten poista tuo viaton ilme naamaltasi. Lily voisi löytyä kartan avulla.”
   James irvisti. ”Annoin sen Lilylle lahjaksi, kun valmistuin.”
   ”Niinpä tietenkin, jotenkin oletinkin niin. Mitäpä jos sinä, Al ja Shawn menisitte etsimään kartan rohkelikkotornista? Me lähdemme etsimään Lilyä.”
   ”Selvä, kapu”, James sanoi nyökäten ja teki pienesti kunniaa rehtorille ja vanhemmilleen.
   Ginny oli ensimmäisenä turkoosein värein sisustetun työhuoneen ovella, riuhtaisi sen auki ja marssi ulos. Muut tulivat hänen perässään vähemmän intohimoisesti.
   ”Mistä te lähdette etsimään häntä?” Albus kysyi professori Diazilta, Harrylta ja Ginnyltä.
   ”Me lähdemme kiellettyyn metsään”, Harry sanoi, ”hän voi hyvinkin olla siellä, linna kun on jo tarkkaan haravoitu.”
   ”Varokaa jättiläishämähäkkejä”, Shawn sanoi synkästi.
   Harry hymyili pienesti. ”Usko minua, varon. Minulla ei ole niistä kovin hyviä kokemuksia.”
   ”Samassa veneessähän tässä sitten ollaan”, Shawn tuumasi.
   Ginny hipaisi Albuksen poskea ja puristi Jamesin kättä nopeasti. ”Lähettäkää taivaalle punaisia kipunoita, jos löydätte hänet tai muuten vain tarvitsette meitä.
   ”Kyllä, äiti”, James lupasi ja suuteli äitinsä kämmenposkea.
   Harry, Ginny ja rehtori lähtivät kulkemaan kohti marmoriportaita ja James, Albus ja Shawn suuntasivat askeleensa kohti rohkelikkotornia.   
   ”Nostalgista olla täällä”, Albus hymähti. Heitä vastaan käveli opiskelijoita, jotka katsoivat heitä hölmistyneinä ja uteliaina samaan aikaan.
   ”Oikein sydäntä lämmittää”, James sanoi happamasti. ”Lily on mahdoton. Mistä vetoa, että hän on karannut Kiellettyyn Metsään harjoittamaan lentotaitojaan, osunut hämähäkinseittiin ja kiroaa kimeällä äänellään siellä niin että koko metsä raikaa.”
   ”Minua ihmetyttää, miksi sinä et antanut minulle Kelmien karttaa”, Albus sanoi syyttävällä äänellä. ”Miksi Lilylle?”
   ”Koin, että se pääsisi enemmän oikeuksiinsa Lilyn ja Roxannen hyppysissä. Sinä olisit varmaan vain kehystänyt sen ja ihastellut sen esteettisyyttä aina kun olisit saanut nenäsi irti jostakin tappavan tylsästä opuksestasi tai saanut kiskaistua itsesi irti Amelien säkenöivistä pikku silmistä.”
   ”Hei, sinä saat minut kuulostamaan kamalan tylsältä”, Albus sanoi närkästyneenä, ”kyllä minä tein muutakin kuin opiskelin koulussa ja tuijottelin tyttöystävääni!”
   ”Mitä esimerkiksi?” Shawn kysyi kiinnostuneesti.
   ”Olin kitakivi-, shakki- ja kirjastokerhossa, annoin taikaliemien tukiopetusta, keksin kuukiville kaksi uutta käyttötarkoitusta, – ”
   ”Juuri tuon takia annoin kartan Lilylle, enkä sinulle”, James puuskahti.
   Albus mulkaisi Jamesia ja Shawn nauroi. He olivat tulleet lihavan leidin muotokuvalle. Lihava leidi tunnisti heidät kaikki ja hymyili. ”Mitä kuuluu, pojat?”
   ”Oikein hyvää, oi sinä ikuisesti kaunis neito”, James vastasi kumartaen pienesti. ”Tulimme pelastamaan rakkaan sisaremme omalta itseltään. Päästäisitkö meidät sisään?”
   ”Tunnussana?” lihava leidi kysäisi arvokkaasti.
   Shawn, Albus ja James vilkaisivat toisiaan. ”Emme me tiedä tunnussanaa.”
   ”Sitten te ette valitettavasti voi astua sisälle”, lihava leidi pahoitteli. ”En päästä ketään sisälle ilman tunnussanaa.”
   ”Tunnussana on fletkumato”, kuului tytön ääni. ”Hei, James, hei Al ja sinä komea poika, joka Lilyn ja Roxannen viimeöisistä tulisista, humalan siivittämistä keskusteluista päätellen olet Shawn.”
   Pojat kääntyivät kannoillaan lihavan leidin muotokuvan avautuessa kutsuvasti ja James virnisti. ”Hei, Gabriella, miten menee?”
   ”Paremmin kuin teillä, kuulin Lilystä”, Gabriella Longbottom sanoi harmittelevasti ja näytti huolestuneelta kavutessaan oleskeluhuoneeseen johtavaan aukkoon. ”Olen ollut mukana etsimässä häntä, isä ja minä kävimme läpi kellarit ja keittiön, mutta Lilystä ei näy jälkeäkään.”
   Oleskeluhuone näytti samalta kuin aina ennenkin kaikissa punaisen ja kultaisten värien loistossaan. Takassa roihusi tuli ja pehmeissä nojatuoleissa loikoili kaikenikäisiä rohkelikkoja, jotka tuijottivat hölmistyneinä Jamesia, Shawnia ja Albusta.
   ”James! Al!” Roxanne pyrähti heidän luokseen. ”Hei, Shawn”, tyttö lisäsi valloittavasti hymyillen.
”Terve, söpöläinen.” Shawn vinkkasi Roxannelle silmäänsä ja tytön kasvoille nousi mielihyvää kielivä puna.
 ”Kuulitte Lilystä? Olen varma, että se tyttö on vain hetken mielijohteesta lähtenyt liitelemään jonnekin ja saapuu keskuuteemme nauraen hurjasti sille, että sai kaikki huolestumaan ja koko koulun etsimään häntä.”
   ”Epäilen syvästi ja vahvasti samaa”, James myönsi, ”mutta siitä tytöstä ei koskaan tiedä. Oletko tarkistanut Kelmien kartan?”
   Roxanne puuskahti. ”No kun se typerä hunsvotti sattui kantamaan sitä mukanaan.”
   ”Niinpä tietysti”, James murahti ja Albus äännähti turhautuneena. ”Turhaan me täällä sitten oleskellaan, mennään etsimään hänet.”
   ”Hugo ja Fred ovat yrittäneet päästä jo monta tuntia luihuisten kellariin päästääkseen kiroamaan Pamela Parkinsonin”, Roxanne kertoi, kun he astuivat ulos oleskeluhuoneesta työntäen lihavan leidin muotokuvan tieltään. ”Lilyllä ja Parkinsonilla oli jonkinnäköinen pieni väkivaltainen verbaalinen kohtaaminen aamupalalla ja se noita-akka oli julistanut Lilyn saavan vielä kärsiä. Rehtori piti Pamelalle jo puhuttelun, mutta se petolinnun peräpää väittää kivenkovaan, ettei ole nähnyt Lilyä aamupalan jälkeen.”
   ”Parkinson on lehmistä lehmin”, James puuskahti mietteliäästi, ”hän on aina vihannut Lilyä. Hänellä voi hyvinkin olla jotakin tekemistä tämän kanssa.”
   ”Hyvin mahdollista”, Albus tokaisi, ”eikös hän pyörinyt aina Scorpius Malfoyn porukoissa?”
   ”Malfoyt ovat limanuljaskaista sakkia”, Shawn totesi inhoavasti.
   Roxanne värähti. ”Täytyy kyllä myöntää, että minulla on vähän etova olo. Toivottavasti Lilyllä on kaikki hyvin…”
   Shawn kietaisi kätensä tytön harteiden ympärille. ”Älä huoli, katso nyt kuinka monta uljasta ja rohkeaa ritaria häntä on etsimässä. Kyllä me hänet vielä löydämme ja tyttö varmaan nauraa itsensä kipeäksi, kun tajuaa minkä shown on saanut aikaiseksi.”
   Roxanne katsoi kiitollisena Shawnia. ”Sinulla on sana hallussasi, herraseni.”
   ”Kieleni on hyvin taitava, se osaa vaikka minkälaisia temppuja”, Shawn vastasi matalalla äänellä ja kumartui vähän lähemmäksi Roxannen kasvoja. Roxanne näytti nieleskelevän.
   ”Yritätkö sinä iskeä Roxya?” Albus kysyi inhoavasti. ”Jamie, kaverisi on limainen.”
   ”Hei!” Shawn huudahti loukkaantuneena. ”Minä yritän vain lohduttaa huolestunutta, kaunista naisolentoa, ei kai siinä mitään pahaa ole?”
   ”Ei”, Roxanne sanoi haltioituneella äänellä ja mulkaisia Albusta. ”Ole hiljaa, Al. Shawn on herrasmies.”
   James pärskähti. ”Rox, Shawn saattaa olla paljon kaikenlaista, mutta herrasmies hän ei ole.”
   ”Olenpas!” Shawn huudahti. ”Älä kuuntele heitä, kaunottareni, he ovat vain kateellisia.”
   Roxanne liimautui Shawnin kylkeen kiinni hihittäen ja James pyöräytti silmiään. ”Älä sitten tule itkemään minulle, kun tuo rontti talloo sydämesi päälle.”
   ”Okei”, Roxanne lupasi ja räpytteli ripsiään Shawnille, joka nauroi tytön vastaukselle.
   ”Roxanne!” tumma Richardo Marquez oli juossut heidän perässään oleskeluhuoneesta käytävälle. James oli kuullut Lilyltä hyvin värikkäitä kuvailuja pojasta ja niiden muisteleminen sai pienen hymyn kohoamaan hänen huulilleen.
   Richardo pysähtyi heidän eteensä. James huomasi, että Roxanne ei näyttänyt ilahtuvan pojan ilmestymisestä ja Richardo taas kyräili Shawnia ja tämän Roxannen ympärille kietoutunutta kättä siihen malliin, että James oli varma pääsevänsä todistamaan jonkinlaista draamaa.
   ”Mitä sinä teet tuon kanssa?” Richardo kysyi ja nyökäytti päätään Shawin suuntaan, joka vain hymyili huvittuneena.
   ”Etsin Lilyä”, Roxanne vastasi ilmeettömällä äänellä.
   ”Aah, hän ei ole vieläkään siis löytynyt”, Richardo totesi.
   ”Ihailtavan vikkelää aivotoimintaa”, Albus huomautti ja Jamesia nauratti.
   ”Etkö mieluummin tulisi kanssani meidän makuusaliin?” Richardo kysyi ja tarttui Roxannen käteen. ”Meillä olisi paljon hauskempaa kahdestaan.”
   Roxanne kohotti kulmiaan. ”Minä haluan löytää Lilyn.”
   ”Kyllä hän löytyy, mihin hän olisi voinut linnasta kadota? Tulisit nyt…”
   ”Minä haluan tietää että hän on kunnossa”, Roxanne sanoi painottaen jokaista sanaa. ”Olisi vain kohteliasta, että sinä poikaystävänäni tulisit etsimään parasta ystävääni kanssani.”
   Richardo irvisti. ”Olen varma, että Lily on kunnossa. Tule nyt, Roxy…” Richardo nykäisi Roxannea kädestä niin, että tyttö otti muutaman pakkoaskeleen eteenpäin, ettei kaatuisi. Jamesia alkoi ärsyttää.
   ”Minähän sanoin jo, että haluan löytää Lilyn!”
   ”Roxyy…” Poika nykäisi Roxannea uudestaan kädestä ja se oli liikaa Jamesille ja hän tarttui espanjalaisen miehenalun ranteeseen terävällä otteella ja puristi tahallisen lujaa.
   ”Päästä irti”, James sanoi Richardolle rauhallisesti tämän kääntyessä katsomaan häntä yllättyneenä, ”tai minä kiroan kätesi siihen kuntoon, että et voi ikinä enää edes kuvitella käyttäväsi kättä itsesi hipelöimiseen tai mihinkään muuhunkaan.”
   Richardo päästi irti Roxannen kädestä näyttäen nyrpeältä. Hän loi vihaisen katseen tyttöystäväänsä ja käännähti sitten kannoillaan.
   ”Ei erityisen välkky tapaus”, Albus totesi.
   Shawn kietoi uudestaan kätensä Roxannen ympärille. ”Kuule, muru, sinun ihan totta pitäisi lempata tuo typerys.”
   Roxanne vilkaisi poikaa vinosti. ”Ja ottaa sinut tilalle vai?”
   ”En pistäisi lainkaan pahakseni jos noin upea nainen tahtoisi tehdä lähempää tuttavuutta kanssani”, Shawn virnisti ja iski silmäänsä.
   ”James! Al! Rox!” Hugo ja Fred pyyhälsivät heitä kohti pitkin toisen kerroksen käytävää. Jamesin vatsassa muljahti, kun hän näki Fredin kantavan Lilyn Tulisalamaa. Pojat pysähtyivät heidän eteensä. ”Terve, Shawn.”
   ”Mistä sinä tuon löysit?” Roxanne tivasi veljeltään. ”Tuo on Lilyn luuta.”
   ”Se löytyi toisen kerroksen vessasta, joku luihuistyttö oli iskenyt limaiset näppinsä siihen ja naureskeli asiasta kovaan ääneen ystävilleen. Päätimme parhaaksi kirota tytön typerän suun ja ottaa Lilyn luudan talteen.”
   ”Toisen kerroksen vessasta?” James maisteli tiedonmurua. ”Murjottavan Myrtin vessasta siis. Mennäänpä jututtamaan iloista pikku Myrttiä.”
   ”Eih”, Shawn mutisi inhoavasti, ”se hullu tyttönen on ihan sekopää.”
   ”Mutta se on saattanut nähdä, mitä Lilylle tapahtui!” Albus sanoi. ”Mennään!”
   He hipsivät rykelmänä mutkikasta käytävää eteenpäin, kunnes lopulta olivat tyttöjen vessan ovella. Roxanne tönäisi oven auki ja katsoi inhoavasti ympärilleen. ”Sangen viehättävää.”
   Vessa näytti siltä, että kukaan ei ollut käyttänyt sitä aikoihin. Peilit ja käsienpesualtaat olivat kauttaaltaan ruskean töhnän peitossa ja ikkunat olivat niin harmaat, että niiden läpi ei näkynyt mitään. James ei halunnut edes kuvitella, miltä pöntöt näyttivät.
   Murjottavan Myrtin surkutteleva valitus kantautui yhdestä kopista heidän korviinsa. James rykäisi. ”Myrtti? Voisimmeko puhua kanssasi hetken aikaa?”
   Valitus lakkasi kuin seinään. Myrtti liihotti ylös kopista ja jäi leijumaan heidän eteensä tutkien heitä tiiviisti pyöreiden silmälasiensa takaa. ”Te etsitte teidän sisartanne”, hän sanoi melkein syyttävällä äänellä ja osoitti Jamesia ja Albusta.
   ”Oletko nähnyt häntä?” Albus kysyi.
   ”Olen saattanut nähdäkin”, Murjottava Myrtti kihersi mielissään saamastaan huomiosta.
   ”Mitä sinä näit?” Roxanne tivasi.
   Myrtti katsoi Roxanne loukkaantuneena. ”Minä en kerro sinulle mitään, ilkeä tyttö. Minulle pitää puhua nätisti.”
   Roxanne näytti pullistuvan turhautumisesta kuin ilmapallo ja Shawn laski kätensä rauhoittavasti tämän olkapäälle ja katsoi Myrttiä hurmaavasti hymyillen. ”Myrtti, onpas mukavaa tavata näin pitkän ajan jälkeen, muistatko minut? Shawn Tiger. Meillä oli monia syvällisiä keskusteluja valvojaoppilaiden kylpyhuoneessa öisin.”
   Myrtti katsoi Shawnia ja hymyili veikeästi. ”Sinä veit joka viikko eri tytön kylpemään ja minä vakoilin sinua.”
   ”Aaah”, Shawn huokaisi ja pieni puna nousi hänen kaulaansa, ”mutta meidän keskustelumme jäivät mieleeni mitä syvimmin. En edes muista niiden tyttöjen nimiä, joiden kanssa saatoin ehkä joskus silloin tällöin kylpeä.”
   Myrtti näytti kerta kaikkiaan ihastuneelta. ”Meillä oli kyllä paljon juteltavaa.”
   ”Niin oli”, Shawn nyökkäili hymyillen ja katsoi koko ajan Myrttiä tiiviisti silmiin. ”Kuule, Myrtti, me etsimme ystäväämme Lilyä, hän katosi aikaisin tänä aamuna. Oletko sinä nähnyt häntä? Hänen luudanvartensa löytyi tästä vessasta.”
   ”Näin minä hänet”, Myrtti myönsi ja lehahti yhtäkkiä alas heidän luokseen ja asetti kasvonsa hyvin lähelle Shawnin kasvoja. Shawn näytti siltä, että olisi halunnut kavahtaa kauemmas, mutta ei liikahtanutkaan.
   ”Aamullako?”
   ”Taisi se aika aikaisin olla”, Myrtti henkäili Shawnin kasvoihin, ”tosi aikaisin. Yksi isokokoinen poika kantoi häntä, punapää näytti olevan tajuton. Se tummatukkainen luihuistyttö puhui sihisten tuolle peilille päin ja he veivät hänet Salaisuuksien kammioon.”
   James ja Albus ryntäsivät Myrtin osoittamalle peilille. James oli vieraillut Tylypahkan vuosinaan Salaisuuksien kammiossa ihan vain mielenkiinnosta ja tiesi, miten kammioon päästiin. Häntä karmi, kun hän mietti sisartaan, joka ilmeisesti oli ollut luihuisten kiusattavana kammiossa koko päivän – jos Lily ei olisi täysissä hengen ja ruumiin voimissaan James pitäisi omakätisesti huolen siitä, että luihuistyttö Pamela Parkinson katuisi syvästi syntymäänsä.

*

Lily kiljui tuskasta ja Pamela nauroi. ”Et olekaan niin nokkava enää, huispausprinsessa! Sinun ei olisi ikinä pitänyt aukoa suurta suutasi minulle! Minä olen sinua niin monin kerroin älykkäämpi ja ovelampi!”
   Lily tärisi kauttaaltaan, mutta onnistui silti vilkaisemaan Pamelaa halveksuvasti. ”Jos tämä tempauksesi on sinun näyttösi suuresta älykkyydestäsi, olet vieläkin tyhmempi kuin luulin.”
   ”Kidutu!” Pamelan isokokoinen gorilla Bennet huudahti jälleen ja Lily ei voinut kuin kiljua järkyttävän, kouristelevan kivun täyttäessä hänen ruumiinsa jokaisen pienen osan ja hän toivoi kuolevansa, hän ei kestäisi enää tätä kammottavaa kipua – sietämätöntä kipua –
   Kipu loppui ja Lilyn pää valahti velttona hänen rintaansa vasten. Hän maistoi veren suussaan ja ajatukset hänen päässään tuntuivat sekavilta ja sumuisilta, aivan kuin hänen mielensä olisi alkanut lipua kohti toisenlaista todellisuutta.
   Bennet ja Price olivat kahlinneet hänet sidontakirouksella kiviseen pylvääseen. Lilyn jalat eivät olleet kantaneet enää moniin tunteihin ja hän roikkui näkymättömissä kahleissaan voimattomana. Hänen oli vaikea hengittää – Bennet oli heti herpaannettuaan hänet potkaissut häntä kasvoihin ja Price mahaan ja Lily oli varma, että oli kuullut kylkiluidensa katkeavan inhottavasti räsähtäen. Hänen kasvonsa olivat märät hiestä ja rautaisesta hajusta päätellen verestä.
   ”Jos te tapatte minut, joudutte Azkabaniin koko surkeaksi pikku loppuelämäksenne”, Lily huohotti.
   ”Ei sinun ruumistasi täältä kukaan löytäisi!” Bennet huudahti kuulostaen siltä, että nautti tilanteesta suunnattomasti. Isokokoinen poika hengitti raskaasti. ”Me voimme leikkiä sinulla niin kauan kuin haluamme, eikä kukaan kuule huutoasi!”
   Sanat saivat Lilyn värähtämään ja heti sen perään kuuma vihan aalto pyyhkäisi hänen lävitseen. Nämä saastaiset luihuiset olivat kiduttaneet häntä tuntikausia, millä helvetin oikeudella? Eikö kukaan ollut huomannut, että hän oli kadonnut? Fred ja Hugo varmasti olivat. Lily toivoi koko sydämestään, että hänen katoamisensa oli huomattu ja hänen isänsä oli hälytetty paikalle. Hänen isänsä varmasti löytäisi ja pelastaisi hänet.
   Yhtäkkiä käsi tarrasi Lilyn hervottomasta leuasta tiukalla otteella kiinni ja puristi niin, että sattui. Lily yritti kohdentaa kivun sumentamaa katsettaan ja näki Bennetin kasvot hyvin lähellä omiaan – hän saattoi haistaa tämän lämpimän hengityksen ja pahoinvoinnin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen, kun hän tajusi Bennetin painautuvan vartaloaan vasten. ”Voin tehdä sinulle mitä ikinä haluan, eikä kukaan saa tietää.”
   ”Bennet!” kuului Pamela Parkinsonin nauru. ”Et sinä häneen halua koskea, hän on likainen pikku lutka!”
   Lily tunsi vartaloaan vasten Bennetin kovan kiihottumisen ja kuuli korvissaan tämän kiihkeän hengityksen ja hurja raivo ja mieletön inho antoivat hänelle voimaa ja hän iski päänsä täysillä päin Bennetin kasvoja.
   ”Ai saamari!” Bennet lensi taaksepäin peittäen kasvonsa käsillään. ”Saatanan huora, sinä mursit minun nenäni!”
   ”Hyvä!” Lily sylkäisi. ”Älä koske minuun, kuvottava paskiainen!”
   ”Kidutu!” Bennet karjaisi ja sanoinkuvaamaton kipu sai Lilyn jälleen kiljumaan, kipu täytti hänen jokaisen solunsa ja hänestä tuntui kuin hänen vartalonsa repeäisi sisältäpäin, ei kestäisi enää sekuntiakaan, kipu tappaisi hänet, miksi se ei voinut vain loppua, miksi kaikki ei voinut vain loppua, miksi hän ei voinut vain kuolla…
   ”Hidasta, Bennet, emme tahdo että hän kuolee”, kuului Pricen ääni ja kipu lakkasi. Lily haukkoi henkeään, hänen vartalonsa oli täysin jäykkä, odottaen uutta kivunaaltoa ja kauhu puristi hänen rintaansa.
   Minun on pakko pysyä tajuissani, Lily ajatteli hämärästi, ajattelu tuntui hirvittävän raskaalta. Pakko pysyä hengissä, pakko taistella…
   ”Mitä sitten? Antaa hänen kuolla, mitä se sinua liikuttaa? Kidutu!”
   Lily ei kyennyt enää edes kiljumaan, hän tunsi suunsa aukeavan kauhun huutoon, mutta ääntäkään ei kuulunut ja hänen vartalonsa tärisi holtittomasti vasten kovaa pylvästä – kipu oli mieletöntä, käsittämätöntä…
   Kipu lakkasi taas. Lily ei nähnyt enää mitään muuta kuin epäselviä hahmoja ja sumeaa sumua, näkökenttä hämärtyi ja pimeni pimenemistään…
   ”Hän tekee kuolemaa”, Price sanoi kauhua äänessään, ”me olemme tappamassa häntä!”
   ”Ehkä pitäisi rauhoittua, Bennet”, kuului Pamelan empivä ääni.
   ”Irti hänestä! Minä tapan teidät!” kuului seuraava, uusi mutta ihanalla tavalla tuttu ääni. James, James, James… Lilyn täytti rauhoittava, säkenöivä ja täydellinen onnentunne, hän oli turvassa, James ei antaisi kenenkään satuttaa häntä enää.
  Lily näki välkehtiviä valoja, kuin ilotulituksia. Hän kuuli Fredin ja Hugon karjuvan kirouksia, heidän äänensä hukkuivat Pricen ja Bennetin ääniin.
  ”Saastainen lehmä!” kuului Roxannen vihainen ääni. ”Tämä oli sinun viimeinen temppusi, sinä likainen pikku niljake – HEI! Luuletko tosissasi, että voit yrittää karata minulta!”
  Kovaäänisiä askeleita, etääntyviä hahmoja, välkkyviä valoja… Lily yritti epätoivoisesti nähdä jotakin, kaikki oli liian sumeaa ja epätodellista… Mitä oikein tapahtui…
  Samassa Lily tunsi kahleidensa irtoavan ja hänen ruumiinsa valahti vasten jotakin hyvin vahvaa ja lämmintä ja yhtäkkiä kaikki oli täydellisen hyvin, Lily tajusi olevansa turvassa, turvassa, turvassa.
  ”Lily? Oletko kunnossa?” ääni ei ollut täysin tuttu, mutta ei kovin vieraskaan ja silti kuulosti siltä kuin hän olisi tuntenut sen aina. Lily avasi jälleen silmänsä haluten nähdä…
  Harmaanvihreät silmät piirtyivät terävinä hänen silmiinsä. Kasvot olivat kovat ja huulet pehmeät. Koko muu maailma oli sumea, mutta kasvot hänen yllään olivat todellisemmat ja kauniimmat kuin mikään, mitä Lily oli ikinä nähnyt.
  Lily kohotti tärisevät kätensä kasvoille haluten koskettaa miehen ihoa. Hänet täytti mitä oudoin mielihalu, hän tunsi hyökyvää tarvetta painautua lähemmäksi noita kasvoja, upottautua syvälle miehen silmiin, hukuttautua tämän tuoksuun.
  Lily painoi huulensa Shawnin huulille ja hänen vartaloaan kihelmöi, hän tunsi leijuvansa, aika katosi, eikä enää ollut olemassa muuta kuin Shawn ja tämän huulet, jotka liikkuivat hänen huuliensa kanssa ja Shawnin lämpimät kädet, kun mies puristi hänen vartaloaan tiukasti mutta hellästi lähemmäksi, vetäen Lilyn tiiviisti sylissään itseään vasten.
  Lily tunsi otteensa irtaantuvan todellisuudesta ja hän vetäytyi taaksepäin. Shawnin silmät näyttivät järkyttyneiltä ja olivat täynnä jotakin tunnetta, mitä Lily ei ymmärtänyt. Shawn veti ilmaa sisäänsä kuin olisi kipeästi kaivannut happea. Lily hymyili pojalle ennen kuin sulki silmänsä ja antautui pimeydelle.
« Viimeksi muokattu: Joulukuu 19, 2013, 09:02:10 kirjoittanut jacoblove »

Poissa Raparperi

  • Pahislynkkarikerhon puheenjohtaja ;)
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Diamonds (K12, kolmas sukupolvi) 6.osa 11.7.
« Vastaus #11 : Heinäkuu 11, 2013, 16:05:04 »
Huh, katsoin ensin Lostia ja luin sitten tämän. Ehkä liikaa jännitystä kerralla, sen verran molemmissa rytisi :D

Tekstisi on ihanan soljuvaa ja nopeatempoista ja kieliasukin on pääsääntöisesti kunnossa. En tykännyt tästä vanhasta tutusta asetelmasta Rohkelikko vs Luihuinen, ja pienikokoisempi pääpahis + kaksi isoa korstoa. Samoin olisin kaivannut hieman enemmän pohjustusta siitä, mikä ajoi tämän pahiskolmikon noin äärimmäiseen tekoon (Lostista juuri vaikutteita saaneena annan tilaisuuden selittää tapahtumien taustoja pala palalta, kokonaisuuden hahmottuessa pikkuhiljaa). Mutta tarpeeksi valitusta, tykkäsin luvusta paljon. Draamaa riittää, enkä malta odottaa miten tästä juoni etenee.
"Muikkunen, ota airo."

Solemn Spoiler Alert -blogi tv-addikteille ja lukutoukille ;)

Poissa Minna

  • ystävällinen mäyrä
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Diamonds (K12, kolmas sukupolvi) 6.osa 11.7.
« Vastaus #12 : Heinäkuu 12, 2013, 17:52:40 »
Olipas jännittävä luku! En olisi kyllä ihan äkkiseltään ajatellut, että tuo luihuisporukka ajautuu ihan noin raakaan tekoon, mutta ehkä tähän kuullaan vielä jokin selitys sitten myöhemmin. Jotenkin ei vain tunnu luonnolliselta, että heillä olisi ihan noin kireät välit. Varsinkin, kun ajattelisi, ettei luihuisten ja rohkelikkojen viha toisiaan kohtaan enää olisi sellaista kuin Harryn aikana. Mutta tosiaan, ehkä tässä on takana jotain muutakin kuin pelkkä periaate vihata Lilyä.

Salaisuuksien kammio oli tässä tapahtumapaikkana minun makuuni hiukan outo ja toteamus siitä, että Jameskin oli huvin vuoksi käväissyt siellä opiskeluaikana tuntui vähän kummalliselta. Eihän sinne kuitenkaan loppujen lopuksi ihan niin vain pääse, vaikka Ron saikin aikanaan kammion avattua "opettelemalla" kärmenkieltä. Taitohan oli kuitenkin melkoisen harvinainen.

Mutta kaikenkaikkiaan oli mielenkiintoinen luku. Tässä oli sopivasti jännitystä ja draamaa ja se tempasi ihan täydellisesti mukaansa. Shawnista tykkään luku luvulta yhä enemmän, hän on jotenki sympaattinen! :) Lilyn ja hänen suudelma oli melkoisen yllättävä. Et paljastanut missään vaiheessa, että heillä olisi ollut minkäänlaisia ajatuksia toisiaan kohtaan, keskitit huomion täysin häneen ja Roxanneen, etten osannut edes aavistaa mitään tällaista :D

Mutta jään taas innolla odottelemaan jatkoa! :)
~ Minna
Mä huudan ohjeit mut auto menee puskii,
älä anna mun kuolla mun tuskii.

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Diamonds (K12, kolmas sukupolvi) 6.osa 11.7.
« Vastaus #13 : Heinäkuu 27, 2013, 22:22:17 »
Minna, kiitos kommentista! Toivottavasti seuraava osa vähän valaisisi luihausten tempausta. Salaisuuksien kammio tuntui minusta sopivan karulta ja pimeältä ja salaperäiseltä paikalta, harmi että se tuntui sinusta oudolta. Minä osaan jotenkin kuvitella Jamesin koluamassa jokaista linnan nurkkaa ilkikurinen ilme naamallaan ja varmasti Harry ja Ginny ovat kertoneet omasta seikkailustaan kammiossa ja jotenkin oletan että Jamesia on kiinnostanut nähdä tämä mystinen paikka... :D

Raparperi, kiitos paljon kommentista! :) Voih, Lost on yksi lempisarjoistani! Toivottavasti seuraava osa valaisee vähän sinunkin ihmetystäsi tapahtumien kulusta!

Jouduin kirjoittamaan tämän osan kahteen kertaan, kun ihana koneeni onnistui jotenkin tuhoamaan jo kirjoittamani osan! Siksi kestikin niin kauan tämän uuden osan kanssa... vähän into lopahti, toivottavasti teksti ei ole kauhen tönkköä luettavaa... Tämä on vielä aika tällainen väliosamainen missä ei sinänsä tapahdu mitään ihmeellistä, vähän pohjustusta seuraavia lukuja varten... Kommentit inspiroivat paljon vink vink! ;)

7.   Toipilas

Lily heräsi hämärään, hieman kivuliaaseen onnentunteeseen. Hän tunsi uppoavansa johonkin niin pehmeään, lämpimään ja mukavaan, että oli vaikea kuvitella nousemista hellän turvallisesta pesästä missään lähitulevaisuudessa.
   Kun hän tarkemmin ajatteli, nouseminen tuntui kerta kaikkiaan mahdottomalta suunnitelmalta. Hänen jokainen raajansa tuntui painavan paljon enemmän kuin normaalisti ja olisi ollut kerta kaikkiaan hullua edes kokeilla liikuttaa jotakin jäsentä. Kylkiä kihelmöi, päässä tuntui kummallisen raskaalta ja vartalo tuntui kokonaisuudessaan vieraalta ja jopa vähän herkältä, aivan kuin se olisi odottanut hyökkäystä jostakin hämärästä.
   Koska pimeää huoneessa todella oli – Lily sai silmiään auki sen verran, että näki vaaleanturkoosit verhot ja valkoisena hohtavat petivaatteet ja hän tiesi olevansa Sairaalasiivessä.
   Aivan, tietysti James ja muut olivat vieneet hänet Sairaalasiipeen Salaisuuksien kammiosta. Lily ei voinut estää värähdystä kulkemasta vartalonsa lävitse – tapahtumat krapulan huurteisen aamun jälkeen tuntuivat epätodellisilta ja järjettömiltä. Olivatko lehmien lehmä Pamela Parkinson ja tämän typerät gorillat Bennet ja Price todella vieneet hänet kaikista linnan kolkista juuri Salaisuuksien kammioon ja todella kiduttaneet hänet henkihieveriin? Lily tiesi, että hänen ja Pamelan välillä oli karvaan katkera historia, mutta silti tuntui absurdilta, että tyttö oli päättänyt järjestää vihanaisensa pään pantiksi tällaisen tempun. Vihasiko Pamela häntä todella niin paljon ja miksi? Lilykin vihasi Pamelaa – tällä hetkellä huomattavasti enemmän kuin ennen – mutta hän ei olisi ikimaailmassa kidnapannut Pamelaa koulun käytävältä, raahannut tätä linnan synkimpään kolkkaan ja ryhtynyt kiduttamaan tätä…
   Lilyn päässä vilahti Bennetin synkän kiihottuneet kasvot ja Pamelan suuret, järkyttyneet silmät ja empivä katse…
   ”Lily, oletko hereillä?” kuului äidin ääni ja Lily räväytti silmänsä auki. Refleksinomainen liike sai jonkun jysähtämään ikävästi hänen päässään ja voihkaisu karkaisi hänen huuliltaan. Ei avoimia silmiä siis, Lily päätteli.
   Lämmin ja sileä käsi puristi Lilyn kättä rohkaisevasti. ”Lepää vain, kulta, kaikki on hyvin.”
   Lily olisi halunnut vastata, mutta hänen kielenkantansa tuntui aivan liian jäykältä puhumiseen. Hän tyytyi kääntämään päätään johonkin nyökkäyksentapaiseen ja keskitti kaikki voimansa puristaakseen äitinsä kättä.
   ”Voi, kulta…” Ginny siveli hänen kasvojaan, pyyhki hiuksia hänen otsaltaan, kosketus tuntui lohduttavalta.
   Kuului avautuvan oven ääni ja pieni kolahdus, kun ovi sulkeutui tulijoiden perässä, muutamien askelten äänet kolahtelivat lattiaa vasten ja pysähtyivät johonkin Lilyn lähettyville.
   ”Onko hän herännyt?” Harryn ääni oli vähän käheä.
   ”Hän taitaa olla hereillä nytkin”, totesi Jamesin ääni. ”Hei, Lily, näen sinun irvistelevän siellä.”
   Lilyä hymyilytti, vaikka se sattuikin.
   ”Pomfrey sai näköjään ne kammottavat jäljet pois hänen kasvoistaan”, kuului Shawnin ääni ja Lilyn sydän pompahti ja muistikuvat vilistivät hänen mielessään, hän, Lily, verisenä ja tärisevänä suutelemassa Shawnia, Shawn puristamassa Lilyä tiukasti sylissään, vastaten suudelmaan…
   ”Matami Pomfrey on perinyt äidiltään parantamisen lahjansa”, Harry sanoi hiljaa. ”Hänen äitinsä paikkasi minut moneen otteeseen kouluaikoinani…”
   ”Mukaan lukien meidän seikkailumme jälkeiset vauriot, kun Voldemort vei minut Salaisuuksien kammioon”, Ginny sanoi hymyä äänessään.
   ”Silloinkin.” Harryn ääni oli lämmin.
 ”Mitä siellä tapahtui? Lähetitkö ne hirviöt Azkabaniin?” Ginny kysyi.
   ”Olin lähettämässäkin, mutta Anastasia halusi kuulustella heitä. Parkinsonin tyttö sai koko jutun kuulostamaan sen Bennetin idealta ja vaikutti järkyttyneeltä, samoin Price. Ron haki Bennetin ja vie hänet Azkabaniin, mutta Anastasia haluaa kuulla Lilyn kertomuksen tapahtumista ennen kuin päättää, mitä Pamelan ja Pricen kanssa tehdään.”
   ”Valehtelevat paskiaiset”, James sylkäisi. ”He kaikki olivat mukana siinä. Lily oli sidottu kivenmörikkään, perkele! He olivat potkineet häntä kasvoihin! Pamelan ja Pricen pitäisi mennä Bennetin seuraksi homeiseen selliin ja jäädä sinne mätänemään ankeuttajien lääpittäväksi.”
   ”Tunnen Bennetin perheen, pidätimme hänen isänsä vain vähän aikaa sitten… Anastasia kertoi Bennetin jääneen kiinni eläinten kiduttamisesta Kielletyssä Metsässä muutamaankin otteeseen ja hänen historiansa koulussa on muutenkin hämärä ja epäilyttävä…”
   ”Kuvottavaa”, James tuhahti. ”Tekisi mieli tunkea nyrkki sen limanuljaskan kurkkuun ja repiä kaikki sen saastaiset sisäelimet ulos.”
   ”James”, Ginny sanoi hiljaa, toruen.
   ”Mitä? Et voi väittää ettei sinun tekisi mieli!”
   ”Vihani ja kostonhimoni on hieman hillitympää ja sivistyneempää kuin sinun.”
   ”Älä ole tekopyhä, kyllä minä sinut tunnen”, James sanoi naljailevalla äänellä, ”jos olisit nähnyt Bennetin, hän olisi jo nuoleskelemassa omia räkäpalleroitaan ihan niin kuin oikein olisikin.” Jamesin ääni oli vihainen ja jopa hieman syyttävä ja Lily olisi halunnut tarttua veljensä käteen, kertoa tälle että uhota ei tarvinnut enää, kaikki oli hyvin…
   ”Älä puhu äidillesi noin”, Harry sanoi äänellä, jonka Lily tiesi sulkevan Jamesin suun hetkessä. ”Tämä on ollut järkytys meille kaikille eikä naljailusi tee tästä yhtään helpompaa.”
   ”No anteeksi vain.” James kuulosti siltä, että ei todellakaan tarkoittanut pyyntöään ja pieni hymy pyrki taas Lilyn suupieliin.
   Joku kosketti sormillaan Lilyn huulia. ”Älä naura minulle, pikkusisko tai pistän suuhusi räänmakuisia karamelleja.”
   ”Ehkä olisi paras antaa Lilyn nukkua”, Shawn sanoi matalalla äänellä. ”Lähdetään Auroriaan, James.”
   Lily saattoi melkein kuulla Jamesin empivän.
   ”Voit tulla katsomaan häntä huomenna”, Harry sanoi rauhoittavasti, ”mekin tulemme. Matami Pomfrey sanoi, että hän joutuu olemaan täällä ainakin muutaman päivän.”
   ”Okei”, James myöntyi. ”Haluan sitä paitsi olla näkemässä, kun lähetät sen lehmien lehmän Azkabaniin, minne hän kuuluu.” Käsi hipaisi Lilyn hiuksia hellästi pörröttäen niitä. ”Hyvää yötä, pikkusisko. Nähdään huomenna. Toivottavasti sinusta on silloin vähän enemmän iloa kuin tänään.”
   ”Kauniita unia, Lily”, Shawn sanoi matalalla äänellä ja Lilystä tuntui kuin joku olisi yhtäkkiä sivellyt häntä jollakin, joka lämmitti hänen ihoaan ja sydäntään. Mikä häntä oikein vaivasi?
   James ja Shawn lähtivät ja Harry, Ginny ja Lily jäivät Sairaalasiiven hämärään. Lily saattoi melkein tuntea vanhempiensa huolestuneet katseet kasvoillaan. Hän olisi halunnut kertoa heille ettei tarvinnut huolehtia ja että hän paranisi kyllä, mutta hän ei kyennyt muodostamaan sanoja ääneen. Hän keskittyi ajattelemaan sitä: kaikki on hyvin, kaikki on hyvin…
   Hän oli elossa, joten kaikki oli hyvin. Miksi ei olisi?
   Harry silitti Lilyn hiuksia. ”Minun rohkea pikku tyttöni.”
   Lilyä itketti ja hän tunsi äkillisesti lapsellista halua hautautua isänsä syliin niin kuin monesti pienenä oli tehnyt.
   ”Haluan jäädä tänne, hänen luokseen yöksi”, Ginny kuiskasi. Hänen äänensä oli jotenkin hyvin hauras ja surullinen.
   Lily kuuli, kuinka Harry syleili Ginnyä. ”Jää vain. Minä lähden töihin. Pitää ottaa selvää Parkinsonista, Bennetistä ja Pricestä.”
   ”Etkö voisi tehdä sitä huomenna?”
   ”Ei, minun on tehtävä tämä heti.” Harryn ääni oli anteeksipyytävä, mutta päättäväinen. ”Sinä voit nukkua täällä, odotas…”
   Lily kuuli taikasauvan viuhahtavan ilmassa ja tunsi taikojen kiemurtelevan vierellään, ympärillään, joka puolella.
   ”Harry?” Ginnyn ääni oli hyvin käheä jostakin tunteesta, ehkä surusta, ehkä vihasta, ehkä pelosta. Hän oli varmaankin haudannut kasvonsa Harryn syliin, koska tämän ääni oli vähän tukahtunut ”En halua, että heille käy enää ikinä mitään tällaista. Pidäthän siitä huolen?”
   Lily kuuli isänsä suutelevan äitiä. ”Lupaan, että pidän.”
   Harry tuli Lilyn luokse ja kumartui antamaan suukon tämän poskelle. ”Kauniita unia, pieni tirriäiseni.” Käsi hipaisi Lilyn hiuksia kevyesti ja sitten isä lähti.
   Ginny kapusi Lilyn viereen yhtäkkiä levenneelle sängylle ja kietoi kätensä tyttärensä ympärille. Hiljaiset, väsyneet kyyneleet täyttivät Lilyn silmät, pisarat valuivat hänen poskilleen. Hän tunsi sydämensä täyttyvän lämmöstä ja turvallisuudentunne ja kiitollisuus valahti häneen hyökyen.
   Lily vajosi pimeyteen äitinsä sylissä kuin pikkulapsi.

*

”Lehmis kiljui kuin peura, kun tykitin häntä avada kevidrillä – tiedättehän, avada kedavran  näköisloitsulla, se kirous singahtelee kuin kiveriöllä ammuttuna”, Roxanne lisäsi omahyväisesti ja katsoi muhkeaan tyynyyn uppoutunutta Lilyä ja nojatuolissa pähkinöitä napostelevaan Albukseen tietäväisesti. ”Tiedättehän, jästien tappamisase.”
   ”Olet jotenkin verisellä päällä”, Lily sanoi kuivasti. ”Mitä sitten tapahtui? Miten Lehmis – olettaakseni tarkoitat Pamelaa, vaikka kuvaus tosin voisi sopia myös Bennettiin – pakeni kostonhimoisilta, viehkeän violeteilta kynsiltäsi?”
   ”Se on muuten kivääri”, Albus huomautti ja rouskaisi pähkinän.
   ”No, joo, Lehmis kutsui yhtäkkiä luudat jostain ja pakeni paikalta Pricen kanssa ruikuttamaan rehtorille jotain, säälittävää. Melkein luulin, että Lehmis itki, niin kimeää ääntä se piti. James ja Bennet kirosivat toisiaan jonkin aikaa, mutta lopulta James pisti Bennetin ruotiin ja piti tämän kasvoja mudassa kuiskutellen ilmeestä päätellen rakkausloruja tämän korvaan niin kauan, kunnes vanhempasi ja rehtori tulivat paikalle. Haha, olisitpa nähnyt, kun Ron pölähti tänne ja napautti köysilukon sen niljakkeen ranteisiin ja ilmoitti että nyt mennään asumaan vähäksi aikaa ankeuttajien huomaan. Ilme oli sinänsä huvittava, vaikka se poika onkin tosi ruma. Todella, todella ruma, surullisen ruma. Edes muta ei peittänyt sen pojan sielun rumuutta.”
   ”Juu, minä taisin nähdä vilahduksen siitä rumuudesta”, Lily totesi synkkänä ja värähti muistaessaan kuuman hengityksen kasvoillaan ja kiihkeän painon reittään vasten.
   ”Shawn oli hurjan söpö, kun kantoi sinut pois sieltä”, Roxanne sanoi unelmoiva ilme kasvoillaan. ”Näytitte ihan kuin olisitte kävelleet jostakin loisteliaasta rakkaustaistelutarinasta. Hidastettuna.”
   ”Joo, Lily yltä päältä veressä ja hiessä ja liejussa ja ilmiselvässä kivussa ja Shawn pöllähtäneen näköisenä ihan kuin ei olisi oikein tiennyt, että missä oikein on ja miten päin”, Albus hörähti, mutta hänen kasvoillaan oli vähän kovettunut ilme.
   Lilylly tuli hassu tunne kun hän kuvitteli itseään Shawnin sylissä, ihan kuin hän olisi kaivannut palavasti tuota hetkeä, mikä oli tapahtunut, mutta jota hän ei muistanut. Ihan kuin hän olisi jollakin tapaa kaivannut Shawnin luo. Miten outo tunne.
   ”Shawn on kuin Kookas Kuuma Prinssi Rohkea”, Roxanne sanoi kiihkeästi ja puristeli ilmaa edessään kuin olisi kosketellut ja sivellyt jotakin. Tyttö näytti kerta kaikkiaan hassulta, niin palava ilme tällä oli kasvoillaan ja niin täydellisesti tämä sopi istumaan risti-istunnossa, tummat silmät palaen Lilyn nyt jo normaalin kokoisen sairaalasängyn jalkopäähän, että Lily ei voinut kuin nauraa sydämen lepattaessa kevyesti, huolettomasti hänen rinnassaan.
   ”Huomattu on”, Lily sanoi ja mietti Shawnia. Kyllä vain, kuvaus sopi melko täydellisesti.
   ”Vielä minä sinua maistan, oi mun Prinssi Rohkeain…” Roxanne lauleskeli hiljaa ja keinutteli itseään kaivautuessaan valtavaan karamellipussiin, jonka oli aikaisemmin napannut Lilyn sairasvuoteen yöpöydältä. Pöytä oli vyöryvän täysi makeisia ja laulelevia kortteja, joista joku päästi yhtäkkiä kimeän äänen.
   Lily tunsi jonkin hyvin oudon tunteen kouraisevan vatsaansa – ei palleaansa? – tai ehkä sittenkin rintaansa, läheltä kaulaa. Kuuman jäätävä tai jäätävän kuuma, tuskainen, kiristävä tunne poltti häntä yhtäkkiä joka puolelta, hänestä tuntui kuin joku olisi kuristanut häntä ja samaan aikaan hän tunsi omituista, absurdia ja voimakasta halua tönäistä Roxanne lattialle.
   ”Matami Pomfrey?” Lily huudahti ja Albus ja Roxanne säikähtivät. ”Matami Pomfrey!”
   Keski-ikäinen, terveyttä ja hygieenisyyttä ympärilleen säteilevä nainen pyyhälsi huoneeseen. ”Mikä on, Lily?”
   ”Minun lääkkeissäni on jotakin vikaa”, Lily huoahti ja paineli rintaansa. ”Taisin saada jonkinlaisen kohtauksen äsken.”
   ”Millaisen kohtauksen?” Matami kysyi huolestuneena samaan aikaan, kun Roxanne töräytti: ”Häh?” Albuksen sormet olivat pysähtyneet ilmaan ja pitelivät suolapähkinää puolimatkassa suuhun.
   ”Se puristi ja kuristi joka puolelta”, Lily kertoi punan kohotessa pakottavana hänen kasvoilleen, ”kuin kuuma aalto, kylmän jäätävän raivon tavoin. Se oli kamalaa.”
   ”Oletko varma ettei se ollut orgasmi?” Roxanne kysyi ja Albus hätkähti niin, että pähkinöitä lenteli ympäriinsä.
   Lily vilkaisi parasta ystäväänsä kyllästyneenä ja pyöräytti tälle silmiään. ”Kyllä minä nyt orgasmin tunnistan, eikä se kyllä tunnu kylmältä, jäätävältä raivolta tai millään tavalla kamalalta.”
   ”Riippuu kliimaksista.”
   Albus ryki kovaan ääneen. ”Hei? Hei? Yök?”
   ”Voisivatko Potter ja Weasley jättää seksuaalisuuden pohtimisen myöhemmäksi ja keskittyä neiti Potterin terveydentilaan? Lily, huimaako sinua? Onko sinulla huono olo, oksettaako?”
   Lily mietti hetken. ”Ei…”
   ”Orgasmi se siis oli”, Roxanne sanoi ja virnisti Albukselle omahyväisen tietäväisenä. Albus vastasi katseeseen päätään pyöritellen, silmiään merkityksellisesti muljautellen ja peittäen mielenosoituksellisesti korvansa.
   ”Eikä ollut!”
   ”Hyvä on sitten… Jos sinulla on huono olo, Lily, tai sinua huimaa, tai oksettaa, kutsu minut paikalle”, Matami Pomfey sanoi ja vilkaisi Lilyä, Albusta ja Roxannea hieman ihmeissään ennen kuin sulkeutui huoneeseensa.
   ”Oletteko ikinä ajatelleet, että voisitte säästää vähemmän siveelliset pohtivat keskustelunne yksityisiin illanistujaisiin? Hämmennätte muita ihmisiä”, Albus sanoi ja näytti melkein toruvalta.
   ”Älä esitä minulle mitään siveyden sipulia”, Roxanne sanoi ja katsoi Albusta merkitsevästi. ”Eikös se ollut viime viikolla, kun satuin kulkemaan Pottereiden puutarhan läpi ja yllätin sinut kieriskelemässä kukkapenkissä Amelien kanssa?”
   ”Ai, tekö ne penkit mylläsitte?” Lily huudahti Albuksen punastuessa helakasti, mutta hymyillen. ”Minä ja James paikkasimme aiheuttamaanne tuhoa pelosta jäykkänä, ajattelimme että äiti löytäisi keinon syyttää meitä kukkapenkkiensä vandaloimisesta kuitenkin ja kieltäisi tarjoamasta meille vanilijavanukaskohokasta, joka juuri sillä hetkellä sattui olemaan uunissa…”
   ”Herkkupersukset”, Roxanne tuumasi. ”Sisään!” tyttö sitten lisäsi, kun ovelta kuului koputus.
   Rehtori Diaz, Harry ja Ginny astuivat sisälle. ”Huomenta”, rehtori toivotti. ”Anteeksi että vaivaan, mutta haluaisin keskustella hetken eilisen tapahtumista Lilyn kanssa.”
   Roxanne ja Albus nousivat ylös. ”Totta kai.” Roxanne vinkkasi Lilylle silmää ja Albus hymyili rohkaisevasti, kun he lähtivät huoneesta.
   Ginny tuli istumaan Lilyn sängynlaidalle ja Harry istuutui Albuksen vapauttamaan tuoliin. Rehtori Diaz istahti tuolille Lilyn sängyn viereen.
   ”Kertoisitko, mitä tapahtui sen jälkeen, kun poistuit makuusalistasi eilen aamulla”, Anastasia pyysi.
   Lily alkoi kertoa. Hän kertoi, kuinka oli lähtenyt etsimään William Peeksiä (hän varoi mainitsemasta Kelmien karttaa siinä pelossa, että Anastasia haluaisi takavarikoida sen) ja kuinka hänellä oli ollut käytävällä tunne, että joku tarkkaili häntä. Hän kertoi Bennetistä, joka oli tainnuttanut hänet yllättäen käytävällä ja kuinka hän oli herännyt Salaisuuksien kammiossa siihen, kun Bennet oli potkaissut häntä kasvoihin ja Price kylkeen.
   Harry nousi äkillisesti ylös näyttäen vihaiselta. Lily katseli, kuinka hänen isänsä käveli kädet puuskassa Sairaalasiiven ikkunan luokse ja jäi tuijottamaan pihamaata. Lily puraisi huultaan ja jatkoi kertomustaan.
   ”He sitoivat minut pylvääseen. Parkinson ja minä naljailimme toisillemme hetken aikaa… sitten Bennet suuttui ja alkoi viskoa minua kirouksillaan. Lähinnä hän käytti kidutuskirousta.” Lily ei voinut olla värähtämättä. Ginny puristi hänen kättään näyttäen kalpealta.
   ”Entä mitä Price ja Parkinson tekivät? Käyttivätkö he kirouksia sinuun?”
   Lily oli hetken hiljaa. Pamela ja Price olivat kyllä molemmat naureskelleet hänelle, haukkuneet häntä… mutta Bennet oli ollut ainoa, joka oli kiduttanut sauvallaan häntä. Lilyn teki hirveästi mieli kostaa, valehdella ja väritellä niin että Pamela ja Price joutuisivat vaikeuksiin…
   Harry kääntyi katsomaan Lilyä ja yksi vilkaisu isän silmiin sai Lilyn nielaisemaan värikkäät valheet. ”Ei, lähinnä he vain nauroivat ja haukkuivat minua… Bennet innostui jossakin vaiheessa liikaa minun huudattamisestani ja Parkinson ja Price vaikuttivat vähän hätäänytyneiltä ja pyysivät häntä lopettamaan.”
   Anastasia nyökkäsi ja näytti Lilyn mielestä jotenkin helpottuneelta. Rehtori vilkaisi Harrya. ”Minä en erota heitä.”
   ”He olivat mukana siinä”, Harry sanoi vihaisesti. ”He olivat mukana kiduttamassa minun tytärtäni eivätkä he todellakaan voi korvata sitä muutamalla jälki-istunnolla!”
   ”He ovat minun oppilaitani ja minä vannon, että he saavat rangaistuksen tästä. Mutta he eivät ole tehneet mitään anteeksiantamatonta.”
   ”Vai eivät olet tehneet mitään anteeksiantamatonta?” Ginny räjähti.
   ”Bennet on vahva luonne ja Parkinsonin ja Pricen mukaan hän pakotti heidät mukaan”, Anastasia sanoi. Hän oli ristinyt kätensä puuskaan ja näytti päättäväiseltä. ”Minä olen tämän koulun rehtori ja tiedän, mikä on parasta oppilailleni.”
   ”Eli annat kahden toisten kiduttamisesta nauttivan pienen ääliön kulkea käytävillä viattomien oppilaiden joukossa?” Ginny kivahti ja ponnahti seisomaan.
   ”Joskus on parempi pitää laitapuolelle hakeutuvat lähellä kuin kaukana”, Anastasia vastasi rauhallisesti nousten hänkin ylös tuoliltaan. ”Sillä tavoin voin ehkä vielä vaikuttaa heidän kohtalonsa kulkuun. Jos erotan heidät, se olisi sama kuin antaisin heidän kulkea vastarinnatta pimeälle puolelle.”
   ”Kuljit pimeän puolelle itse, kun teit päätöksesi”, Harry sanoi vihaisesti, lopullisen ja pettyneen kuuloisesti. ”Minä en jätä tätä tähän. Harmi, että päätit toimia näin, en haluaisi ryhtyä toimimaan sinua vastaan.”
   Anastasia kohotti leukaansa. ”Älä sitten ryhdy. Ymmärrän kostonhimosi, mutta tunteesi ovat liian pinnalla tässä asiassa, tässä on kuitenkin kyse nuorista lapsista. Eikä kukaan ole kuollut.”
   ”Mutta minun tytärtäni on kidutettu eikä kukaan joka on ollut mukana siinä pääse livahtamaan tästä noin vain!” Harry sanoi vihaisesti. ”Minä todellakin aion pitää siitä huolen!”
   ”Sitten meillä on edessämme inhottava poliittinen valtataistelu”, Anastasia sanoi huokaisten. ”Sitäkö sinä oikeasti haluat?”
   ”En”, Harry sanoi melkein sylkäisten. ”Mutta minä haluan oikeutta tyttärelleni. Eikä minulla ole sinulle enää muuta sanottavaa. Lily, me tulemme huomenna vielä katsomaan sinua. Nyt meidän on lähdettävä.”
   Lily nyökkäsi vaikeana. Hänestä koko tilanne oli ahdistava ja inhottava ja aivan liian vaivalloinen hänen käsiteltäväkseen.
   Ginny ja Harry hyvästelivät Lilyn ja loivat Anastasiaan vielä viimeisen vihaisen katseen, ennen kuin poistuivat Sairaalasiivestä. Anastasia katsoi Lilyä anteeksipyytävästi. ”Pyydän anteeksi, jos päätökseni loukkaa sinua tai saa sinut tuntemaan, että en välitä siitä, mitä sinä jouduit kokemaan. Asia ei todellakaan ole niin.”
   ”Ei, kyllä minä ymmärrän”, Lily sanoi. ”Henkilökohtaisesti olen iloinen siitä, että et erottanut niitä taliaivoja. Nyt minä voin kostaa heille.”
   Anastasia loi Lilyyn tiukan katseen, vaikka hänen kasvoillaan karehtikin pieni hymyntapainen. Rehtori toivotti Lilylle pikaista paranemista ja avasi sitten Sairaalasiiven oven ja oli törmätä Roxanneen, joka oli ilmeisesti seissyt oven takana korva ovessa kiinni.
   Roxanne virnisti ja teki kunniaa rehtorille, joka katsoi tätä tyynesti. ”Jatkakaa”, Anastasia sanoi ennen kuin katosi käytävälle. Roxanne livahti sisälle ilkikurinen ilme kasvoillaan ja hänen perässään tulivat sisälle James, Shawn ja Albus.
   Lilyn silmät hakeutuivat Shawnin silmiin. Heidän katseensa kohtasivat ja hetki oli omituinen – Lilystä tuntui kuin kaikki muu ympärillä olisi yhtäkkiä sumentunut ja Shawn piirtyi terävänä hänen silmiinsä. Harmaanvihreiden silmien katse oli vakava ja totinen, kun ne katsoivat syvälle Lilyn sinisiin silmiin. Sitten Shawn kiskaisi katseensa irti ja kummallinen, pysähtynyt hetki oli ohitse.
   ”Katso, ketä minä löysin käytävältä”, Roxanne sanoi ja vinkkasi silmäänsä loikatessaan takaisin Lilyn jalkopäähän. ”He väittivät tulleensa katsomaan sinun vointiasi, mutta tiedän että Shawn halusi vain tekosyyn tulla lirkuttelemaan taitavalla kielellään minulle kaikenlaista kaunista.”
   Shawn virnisti tytölle. ”Minä sinulle lirkuttelut vielä näytän, tyttöseni.”
   Lily tunsi taas sen kammottavan, jäätävän puristavan tunteen sisällään, ihan kuin joku olisi kuristanut häntä tai kenties hänen sydäntään. Tunne oli musertava. Sekopäistä, hän ajatteli ihmeissään.
   ”Lopettakaa nuo limaiset vihjailunne”, James tokaisi ja hymyili sitten Lilylle. ”Hei, pikkusiskoseni, joko olet toipunut kurjien pikku ketaleiden hyökkäyksestä?”
   ”Ihan pian olen täysissä hengen ja ruumiin voimissani ja menen potkimaan Pamelaa suoraan löllyvään takamukseen, kovaa”, Lily vakuutti.
”Minä voin vääntää hänet pyllistysasentoon”, Roxanne lupasi avuliaasti.
Lily loi huvittuneen katseen tyttöön ja kysyi sitten Jamesilta: ”Näitkö äidin ja isän?”
   ”Joo, he eivät olleet turhan iloisia”, Albus kiirehti vastaamaan ja loi Jamesiin tiukan katseen istuutuessaan takaisin nojatuoliin, josta oli vain vähän aikaa sitten noussut. ”Eikä tämä meidän hillitty Lohikäärmerakastajammekaan kauheasti ilostunut heidän uutisistaan.”
   ”James räjäytti muutaman tusinaa haarniskaa”, Shawn kertoi nauraen samalla, kun James istui Roxannen viereen sängylle tuuppien tätä saadakseen tilaa. Shawn itse meni istumaan ikkunalaudalle ja oli niin isokokoinen, että huone hämärtyi hieman tämän vartalon peittäessä pyöreän ikkunan.
   James kohautti olkiaan näyttäen nyrpeältä. ”Mielestäni Diaz on vajaaälyinen, kun jättää sen lehmän ja aasin tänne. Heidän pitäisi olla Ankeuttajien imutettavana juuri nyt.”
   ”Minusta ratkaisu oli kaikessa mielenkiintoisuudessaan piristävä”, Roxanne sanoi yllättäen. ”Nyt me voimme alkaa suunnitella kostotoimia.”
   ”Sitä samaa minäkin sanoin!” Lily huudahti.
   ”Miten te aiotte kostaa heille?” Shawn kysyi kiinnostuneena.
   ”Hmm”, Lily sanoi ja mietti asiaa hetken. ”Voisin kirota hänen vaatteensa unohduksiin aamupalalla ja pistää hänet laulamaan intialaista kansallislaulua melutusloitsun siivittämänä.”
   ”Oravaäänellä”, Roxanne lisäsi innostuen.
   ”Säälittävää!” James sanoi ja katsoi pettyneenä Lilyä. ”Onko tuo todella sinun käsityksesi kunnon kostosta?”
   ”Herra Lohikäärmerakastaja on sitten hyvä ja kertoo, jos mielessä on parempi kostotoimenpide!” Lily mulkoili Jamesia.
   ”Mistä tuo Lohikäärmerakastaja oikein tulee?” Shawn kysyi ja katsoi Jamesia epäluuloisesti. ”Mitä sinä oikein teit siellä Bulgariassa niiden lohikäärmeiden kanssa?”
   Lily, Albus ja Roxanne purskahtivat nauruun ja James katsoi totisen kyllästyneenä Shawnia.
   ”James oli tunnettu hellistä kädenliikkeistään, kun hän siveli lohikäärmeiden suomuja”, Albus kertoi kulmiaan kohotellen.
   ”Ei!” James huudahti. ”Muut kouluttajat olivat vain kateellisia huikeasta ja luontaisesta pätevyydestäni ja keksivät nimen päästäkseen naljailemaan minulle! Kostonhimoisia hunsvotteja.” James risti kätensä puuskaan.
   ”Charlie-eno oli ystävällinen ja kertoi lempinimestä koko suvulle”, Roxanne lisäsi.
   ”Ah”, Albus sanoi ja sulki silmänsä ja pisti kätensä sydämensä päälle kuin olisi muistellut jotakin autuaan onnellista. ”En koskaan unohda sitä hetkeä.”
   ”En minäkään”, James jupisi.
   ”Pääsetkö jo huomenna pois Sairaalasiivestä?” Albus kysyi Lilyltä.
   Lily kohautti olkiaan. ”Luultavasti. Oloni on melko normaali, vähän vain heikottaa ja jäseniä kolottaa ihan kuin olisin viettänyt viime yön Kolmessa Luudanvarressa shottishokkikisan parissa.”
   ”Ehkä se on edellisillan haamukrapulaa”, Shawn virnisti.
   ”Hyvin mahdollista”, Lily nauroi. ”Se oli kyllä hauska ilta. Olisittepa nähneet Roxannen, kun me talutimme häntä pitkin linnan käytäviä. Meinasin pissiä pöksyihini kun nauroin niin paljon. Ne sinun laulusi, Rox… rakas toverini, sinulle ei ole siunaantunut lauluääntä ei sitten niin ollenkaan.”
   Roxanne mutristi huuliaan. ”Tai sitten sinulle ei ole siunaantunut sävelkorvaa.”
   Albus rykäisi. ”Rox, ainoastaan lepakot saattaisivat pitää hoilauksestasi.”
   ”Olkaa hiljaa”, Roxanne mutisi inhoavasti. James taputti tätä osaaottavasti olalle.
   ”Eikö olekin kivaa, kun kaikki pitävät pilkkanaan?”
   ”Oikein hupaisaa, kiitos vain.”
   ”Minun on lähdettävä”, Albus sanoi vilkaistuaan kelloaan. ”Lupasin tavata Amelien vielä tänään ja sitten minun on aloitettava sadan sivun pituinen selonteko maahisten oikeuksien uudistusasetelmista.”
   ”Ei tarvitse selittää enempää”, Lily kiirehti sanomaan. ”Tule joku viikonloppu meidän kanssa Tylyahoon.”
   ”Saatan tullakin”, Albus sanoi hymyillen ja tökkäsi silmälasejaan ylemmäs nenällään. ”Kunhan Rox lupaa olla laulamatta.”
   ”Hah hah.”
   Albus heilautti kättään ja lähti.
   ”No, mitäs aurorikokelaiden tyyssijaan kuuluu?” Lily kysäisi jäljellejääneiltä pojilta.
   ”Shawn on saanut Aqualine-neitokaisesta vihamiehen”, James kertoi virnistellen. ”Se tyttö mulkoilee Shawnia siihen tapaan kun voisi syöttää tämän raaja kerrallaan jättiläiskalmarille.”
   ”Mikä on täysin järjetöntä!” Shawn huudahti ja mutristi alahuultaan. ”En ole tehnyt hänelle yhtään mitään!”
   ”Miksi hän on sitten vihainen sinulle?” Roxanne kysyi.
   ”Ei aavistustakaan! Hän sai eilen jonkinlaisen kohtauksen ja kilisi minulle, että mukamas flirttailin kauniille Ava-tyttöselle ja se tuntui saavan hänet raivon partaalle. Ja siitä lähtien hän on tuijottanut minua hyvinkin vihamielisesti, en meinannut saada paahtoleipää nieltyä kun hänen katseensa koversi minuun reikiä ja kurkkuni kuivui pelosta.”
   ”Ehkä tämä Aqualine on ihastunut Avaan?” Roxanne ehdotti.
   James ja Shawn tuijottivat tyttöä silmät pyöreinä. ”Miten niin? Hehän ovat molemmat tyttöjä.”
   Lily ja Roxanne nauroivat. ”Entä sitten?”
   ”No, se on täysin epäluonnollista”, James totesi ja värähti.
   ”Oikeastaan nyt kun mietin asiaa”, Shawn sanoi pohtivalla äänellä ja hieroi leukaansa, ”minusta tuntuu että pidän ajatuksesta. Mieti sitä, James! Aqualine ja Ava – sivelemässä saippuaa toistensa iholle suihkussa…”
   ”Iuh!” Roxanne heitti karamellilla Shawnia ja osui suoraan tämän otsaan. ”Sinä todella olet limainen!”
   ”Siksihän kaikki naiset perääni kuolaavatkin”, Shawn virnisti. ”Etenkin sinä.”
   Lilyn sisällä kuohahti jäätävä raivo ja hänen teki mieli heittää Shawnia kukkamaljakolla, joka koristi hänen yöpöytäänsä.
   ”Olet niin täynnä itseäsi, että se on ällöttävää”, James totesi.
   ”Jollakin kieroutuneella tavalla se on omituisen viehättävää”, Roxanne totesi omasta puolestaan.
   Shawn iski silmäänsä tytölle ja katsoi sitten Jamesia. ”Sinä olet vain kateellinen, kun sinua hellivät vain lohikäärmeet, oi hupaisa Lohikäärmerakastaja.”
   ”Vielä minä sinulle hupaisat näytän”, James jupisi.
   Lily risti kätensä puuskaan. Hänen olonsa oli ärtynyt, pettynyt ja surullinen ja hän ei todellakaan ymmärtänyt miksi. Hän ymmärsi vain sen, että se liittyi kaikin tavoin Shawniin.
« Viimeksi muokattu: Heinäkuu 27, 2013, 22:28:06 kirjoittanut jacoblove »

Poissa Rantsake

  • Ei mikään surkkimus
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: SparksWolf20852
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Diamonds (K12, kolmas sukupolvi) 7. osa 27.7.
« Vastaus #14 : Heinäkuu 28, 2013, 12:13:40 »
Noniiin lopultakin tämä sai jatkoa! Kamalan kinkkisessä kohdassa tuo pitemmänpuoleinen tauko tuli, en meinannu millään malttaa oottaa jatkoa. Nyt se kauan odotettu pätkä sitten saapui, hienoa!
  Aluksi ajattelin, että kun koulussa oli niitä "pikkupahiksia", meinaan tietty Pamelaa ja sen kavereita, ni ne ois kyl järkevää säilyttää siellä pidemmän aikaa. Sit tuli tuo Salaisuuksien Kammio -jupakka ja mie aattelin, että "Noniin, nyt ne kaikki lentää koulusta, oikein niille mutta toisaalta harmi". Mut mie en ollukaan kiinnittäny huomiota tähän, että varsinaisesta kidutuksesta huolehti vaan se yks. Se yks työnnettiin Azkabaniin, kuten kuuluukin. Näin siis kouluun jäi kaksi muuta siitä porukasta, jotka voi vielä jatkaa kieroja bisneksiä... : )
  Joo, hyvä että ne saatiin jäämään kouluun, mut toivottavasti saavat ihan kunnon rangaistuksen. Mie jos oisin ollu rehtori ni oisin varmaan laittanu jonku määräaikasen erottamisen, et vaikkapa pariksi viikoksi pois koulusta ja sit takas... Mut jospa jälki-istuntoja tulis nyt sitte ihan oikeesti kunnolla.... Mut siehän se sen päätöksen teet ja son varmasti oikea : )
  Mielenkiinnolla jatkoa odotellessa... : )
"Tuntematonta me pelkäämme, kun katsomme kuolemaa ja pimeyttä, siinä kaikki."
- Harry Potter ja Puoliverinen prinssi

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Diamonds (K12, kolmas sukupolvi) 7. osa 27.7.
« Vastaus #15 : Elokuu 02, 2013, 00:44:44 »
Rantsake, kiitos kommentista! Lupaan, että Pamela ja muut saavat varmasti ansionsa mukaan ;)


8.   Räkää ja sekavia tunteita

Rose Weasley haukotteli makeasti lampsiessaan kotitalonsa rappusia alas. Hänen vartalonsa oli vielä unessa ja tuntui kohmeiselta. Hän oli nukkunut vain muutamia hassuja tunteja ennen kuin herätyskello oli ikävästi herättänyt hänet todellisuuteen ja siihen, että hänen pitäisi olla Taikaministeriössä puolen tunnin kuluttua. Alistuneena kohtaloonsa Rose käveli keittiöön. ”Huomenta”, hän toivotti äidilleen, joka istui pöydän ääressä lukien Päivän Profeettaa vaaleanpunainen aamutakki päällään. Rose otti keittiön kaapista kahvimukin ja kaatoi itselleen höyryävää tummaa kofeiinia ja meni sitten istumaan äitinsä viereen. Mahonkinen pöytä oli anteliaasti täytetty munakkailla ja paahtoleivällä ja siihen pantavilla lisukkeilla.
   Hermione katsoi hänen väsynyttä olemustaan ja hymyili. ”Et olisi aina niin väsynyt, jos malttaisit käydä nukkumaan ajoissa. Tulit sisälle vasta yömyöhään.”
   ”Nukun sitten haudassa”, Rose tuumasi, voiteli itselleen leivän ja alkoi lappoa sen päälle juustoa ja makkaraa ja salaattia.
   ”Olitko taas puussasi?”
   ”Joo.”
   ”Mitä sinä luet?”
   ”Hendric Octavius, Aidot valheet. Aloitin sen illalla enkä voinut lopettaa ennen kuin olin lukenut sen loppuun. Se kertoi itsekkäästä, narsistisesta emotionaalisesti puutteellisesta miehestä ja naisesta, joka rakastui häneen.”
   ”Octavius…” Hermione maisteli kirjailijan nimeä. ”Hän kirjoittaa sarkastisen kylmiä rakkausromaaneja, eikö niin? No, saivatko he lopulta toisensa?”
   ”Eivät”, Rose sanoi ja tunsi surunaallon fiktiivisten hahmojen puolesta. ”Nainen kuoli vakavaan sairauteen ja mies tunsi ensimmäistä kertaa elämässään aitoa tuskaa ja päätti muuttaa hulttiomaista elämäntapaansa.”
   ”Surullista. No, ehkä se oli opetus, jonka elämän oli hänelle opetettava.”
   ”Maailmankaikkeudella on kieroutunut huumorintaju”, Rose mutisi happamasti. ”Kaikkien rakkaustarinoiden pitäisi loppua onnellisesti.”
   ”Kaikella on tarkoitus, Rose. On itsestä kiinni, osaako nähdä opetusten lävitse vai ei. Kaikki mitä sinulle tapahtuu on parasta, mitä sinulle voi ikinä tapahtua. Elämä opettaa sinulle juuri sen, mitä sinun on tarkoitus oppia.”
   ”Miksi meidän aamupalakeskustelumme ovat aina niin filosofisia?” Rose kysyi ja katsoi äitiään huvittuneena. Hermione hymyili.
  ”Ehkä sillekin on joku tarkoitus.”
  ”Lopeta, äiti.”
  ”Hyvä on. Millainen työpäivä sinulla on edessäsi?” Hermione kysäisi.
  ”Kiireinen. Huispauksen maailmanmestaruuskisat ovat ihan kohta ja meillä on hurja kiire saada kaikki järjestettyä. Emme ole vieläkään keksineet sopivaa paikkaa. Deanin metsä, jossa kisat on aina pidetty, on pistetty maan tasalle ja jästit ovat asuttaneet sen, kuulitko siitä?”
  Tieto näytti järkyttävän Hermionea jollakin tavalla, tämä liikahti aivan kuin joku olisi koskettanut häntä. ”Kisat, niin”, Hermione kurtisti kulmiaan inhoavasti ja käänsi Päivän Profeetan sivua. ”Meidän osastollamme tulee olemaan kisojen aikana hirvittävästi valvottavaa ja liikaa asioita on vielä järjestämättä. Olen iloinen, kun kisat ovat ohi.”
  ”Muutama viikko enää, äiti”, Rose muistutti lohduttavasti.
  ”Täällä haisee kahvi”, kuului uninen ääni. Rosen isä oli ilmestynyt hiukset pörrössä, silmät unisina ja suuri t-paita rypyssä keittiön ovensuuhun ja oli keskittänyt katseensa kahvipannuun.
   ”Juuri keitettyä”, Hermione kertoi kohottamatta katsettaan Päivän Profeetasta.
  ”Sinä jumalainen nainen”, Ron huokaisi haltioituneena ja lampsi kahvinkeittimen luokse pörröttäen ohi kulkiessaan Rosen hiuksia. Hän kaatoi itselleen kahvia ja suikkasi Hermionen päälaelle suukon ennen kuin istuutui Rosen viereen. ”Mitä minun lempitytöilleni kuuluu tänä aamuna?”
  ”Kirosimme juuri huispauksen maailmanmestaruuskisoja ja niistä aiheutuvaa valtavaa työtaakkaa”, Rose kertoi.
  Ron nieleksi kahviaan. ”Älä puhu noin epäkunnioittavasti kisoista, tyttö! Huispauksen maailmanmestaruuskisat ovat arvokas ja legendaarinen kulttuuritapahtuma!”
  ”Henkilökohtaisesti en ymmärrä, mitä mielenkiintoista on muutamalla lentämiseen noidutulla siivousvälineellä ja parilla hassulla pallolla, jotka halutaan palavasti heittää vanteiden läpi.”
  Ron hönkäisi järkyttyneenä ja läimäytti kätensä rintansa päälle. Hän sulki silmänsä aivan kuin olisi kärsinyt syvästi. ”En tiedä, mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän. Ainoa tyttäreni ei ymmärrä huispauksen taianomaisuutta ja nimittää luudanvarsia noidutuiksi siivousvälineiksi.”
  Rose ja Hermione nauroivat ja Rose nousi pöydästä. Hän suikkasi suukon isänsä poskelle. ”Enhän minä tosissani, isä, kunhan kiusaan. Minun on valmistauduttava töihin. Nähdään illalla.”
”Sydäntenmurskaaja, tuo tyttö”, Ron huoahti.
  Olisinkin, Rose mietti laimeasti. Harmaat silmät vilahtivat hänen mielessään ja hän huokaisi.
  Hän kampasi pörröiset, ruskeat hiuksensa nutturalle ja ilmiintyi sitten Taikaministeriön työntekijöiden sisäänkäynnille. Hän ei erityisemmin nauttinut siitä, että joutui joka aamu vetämään itsensä vessasta alas joka aamu, mutta oli kahdessa vuodessa ehtinyt tottua siihen.
  Taikaministeriön pääaula oli täynnä ministeriön työntekijöitä, jotka kiirehtivät kohti omia toimistojaan. Lähestyvien huispauksen mestaruuskisojen takia ministeriössä oli paljon ulkomaalaisia ministeriön työntekijöitä ja siksi aula tuntui täydemmältä kuin normaalisti. Lennokit sihahtelivat hurjaa vauhtia ilmassa ihmisten päiden yllä.
  Albus ilmestyi Rosen viereen kuten joka aamu. Albus kantoi tavalliseen tapaansa kahta pahvista kahvikuppia ja ojensi toisen sanaakaan sanomatta Roselle. Poika tutkiskeli Päivän Profeettaa inhoava ilme kasvoillaan.
  Rose vilkaisi sivua, jota Albus luki. ”Harry Potterin tytär kidutettiin melkein mielenvikaiseksi”, hän luki otsikon. ”Vieläkö he jauhavat siitä?”
”Joo”, Albus sanoi turhautuneella äänellä. ”Isä haluaa, että he jauhavat. Hän käyttää julkisuutta hyväkseen saadakseen lokaa rehtori Diazin niskaan.”
”No, Diazin olisi pitänyt erottaa Parkinson ja Price”, Rose tuumasi. He astuivat juuri hissiin, joka oli täynnä ministeriöläisiä. Tilan ahtaus oli epämiellyttävää ja Rose liimautui Albuksen kylkeen. ”Lily ei vieläkään ole varmaan kommentoinut asiaa?”
  Albus naurahti ja luki lehdestä. ”’Toimittajamme on ollut yhteydessä Lily Potteriin, mutta tämä on ollut hyvin haluton kommentoimaan dramaattisia tapahtumia. ’Joo, Lehmis ja muut kiduttivat minua, entä sitten? Miksi se sinua kiinnostaa?’ Haha, kuulostaa ihan Lilyltä. Isä ei varmastikaan anna heidän muokata ja väritellä mitään, mitä Lily sanoo.”
  ”Hyvä niin. Olen vain iloinen, että Lily on kunnossa.”
  ”Niin…” Albuksen ilme muuttui vähemmän iloiseksi ja tämä puri huultaan näyttäen vihaiselta.
  ”Toinen kerros”, ystävällinen naisääni ilmoitti, ”aurorien päämaja, taikalainvartijaosasto, taikuuden sopimattoman käytön virasto sekä Velhojen neuvoston hallintopalvelut.”
  Albus ja Rose ahtautuivat ulos hissistä. Albus jäi ensimmäiseen valtavaan toimistotilaan, taikalainvartijaosastolle ja Rose jatkoi matkaansa kohti hallintopalveluosastoa. Hän ei ehtinyt kulkea käytävän päähän ennen kuin Albuksen raivostunut ääni kantautui hänen takaansa. Hän käännähti ympäri.
  ”Mikä on vialla?”
  Albus marssi hänen luokseen näyttäen kerta kaikkiaan raivostuneelta. ”Minun selontekoni! Satasivuinen selonteko maahisten oikeuksien uudistusasetelmista! Se on kadonnut! Se oli hetki sitten laukussani ja nyt se on kadonnut!”
  ”Taas?” Rose parahti.
  Rose ja Albus olivat viimeisen kesän ajan huomanneet, että jostakin syystä heidän tärkeitä papereitaan tuntui katoavan kuin tuhka tuuleen. He olivat jo jonkin aikaa olleet varmoja, että joku varasti arvopapereita tahallaan ja juuri heiltä. Ei ollut kuitenkaan mitään mahdollisuutta selvittää, kuka niin teki ja miksi – heillä ei ollut mitään todisteita, ainoastaan puuttuvat paperit.
  ”Tämä ei voi olla mahdollista!” Albus rähjäsi. ”Minä kirjoitin sitä selontekoa kolme päivää putkeen!”
  ”Katso vielä laukustasi”, Rose sanoi epätoivoisesti ja vilkaisi kelloa hermostuneesti. Hän oli vähän myöhässä jo nyt ja hänen pomonsa naljaili aina mahdottomasti, jos hän myöhästyi, eikä hän todellakaan olisi jaksanut kuunnella mitään sellaista tänään.
  Albus kaivoi laukkuaan ja kiskoi sieltä papereita raivoissaan. ”Ei se ole täällä! Minulla oli se vielä, kun tulin töihin! Tämä ei voi olla totta!”
  ”Kyllä äiti ymmärtää, ei hän ole vihainen”, Rose lohdutti.
  ”Ei tässä ole nyt siitä kyse!”
  ”Juu, juu. Kuule, minun on mentävä. En jaksa kuunnella hänen naljailuaan.”
  Albus vilkaisi Rosea paljonpuhuvasti. ”Totta, anteeksi. Mene vain. Nähdään ruokatunnila.”
  ”Joo.” Rose irvisti anteeksipyytävästi Albukselle ja jätti tämän penkomaan laukkuaan.
  Hän kiirehti hallintopalveluosaston ovelle ja kiskaisi oven auki. Hänen pomonsa istui ison toimiston suurimman pöydän takana ja katsoi häntä kulmaansa kohottaen. ”Myöhässä taas, Rose.”
  ”Vähän vain”, Rose sanoi ja ärsyyntyi itseensä punastuessaan.
  Percy Weasley hymähti. ”Toivottavasti sinulla on edes hyvä syy.”
  ”Albus kadotti tärkeitä papereita ja oli aika hermostunut. Yritin vähän rauhoitella häntä.” Rose meni oman pöytänsä taakse istumaan ja irvisti nähdessään jättiläismäisen paperipinon odottamassa häntä.
  ”Taas?” Percyn ääni oli ihmettelevä. ”En ymmärrä, mihin ne oikein katoavat.”
  ”En minäkään.”
  Rose ja Percy vaipuivat hiljaisuuteen. Toimistossa ei ollut vielä muita, pöydät Rosen ympärillä olivat autuaan tyhjät. ”Missä muut ovat?”
  ”Kenttätöissä tänään.” Percy vastasi kohottamatta katsettaan omasta paperipinostaan. Rose hymähti. Siksi siis hänen pöydällään oli niin suuri kasa papereita.
  Ovelta kuului koputus ja sitten se avattiin. Rose kohotti katseensa ja kohtasi harmaat silmät ja ujon, vinon hymyn ja hänen vatsassaan muljahti. Lucifer Halo astui sisään kantaen jättiläismäistä paperikasaa.
  ”Tässä olisi tämä huispauksen maailmanmestaruuskisojen järjestelyasetukset.”
  Percy vilkaisi pinoa kyllästyneenä. ”Veisitkö ne Rosen pöydälle, kiitos.”
  Lucifer hymyili Roselle tullessaan hänen pöytänsä luokse. ”Melkoinen pino sinulla siinä.” Pojalla oli musta tukka, terävät kasvonpiirteet ja vahva leuka. Rosen mielestä tämä oli vaarallisella ja salaperäisellä tavalla komea.
  ”Sinä näköjään tulit kasvattamaan sitä.” Rose yritti hymyillä leveästi, mutta se tuntui hurjan vaikealta, kun hänen vatsassaan lepatti tuhat ja sata perhosta ja hänen poskiaan kuumotti.
  Lucifer iski silmäänsä tytölle ja kääntyi lähteäkseen pois. Rose tunsi hurjaa tarvetta huutaa tämän perään, sanoa jotakin nasevaa, kiinnostavaa, jotakin mitä Lily tai Roxanne olisi voinut sanoa, mutta hänen päänsä löi tyhjää. Mitä hän olisi muka sanonut?
  Lucifer heitti vielä viimeisen, vinon katseen Roseen ennen kuin sulki oven ja Rose painoi otsansa valtavaan paperikasaansa.

*

Matami Pomfrey päästi Lilyn vasta keskiviikkona pois Sairaalasiivestä, kolme päivää luihuisten hyökkäyksen jälkeen. Lily oli ruinannut maanantaista saakka poispääsyä, mutta Pomfrey oli ollut jääräpäinen ja väittänyt, että hänen kokemuksensa olivat henkisesti niin rankkoja, että Lilyn oli parempi loikoilla muutamia vapaapäiviä sängynpohjalla ennen arkeen paluuta. Lily oli sanonut, että kidutuskokemus oli ollut rankka fyysisesti, mutta hänen henkensä voi silti vallan mainiosti ja aivan samalla tavalla kuin aina ennenkin. Pomfrey ei ollut uskonut häntä, käskenyt häntä vain laskemaan pään tyynyyn aivan kuin hän olisi ollut kuolemanvakavasti sairas.
  Lilystä oli ollut inhottavaa olla lukittuna ja yksinään Sairaalasiivessä ja Roxanne, joka tunsi Lilyn paremmin kuin kukaan oli uskollisesti istunut hänen sängyllään kaikki vapaa-aikansa, milloin lakkaamassa Lilyn varpaankynsiä ja milloin valittamassa kovaan ääneen sitä, että Lily näytti nuhjuiselta, häväistyltä mollamaijalta sairaalasiiven kaavussaan.  Tytön suu ei sulkeutunut hetkeksikään, mistä Lily tiesi, että tätä kyllästytti kyhjöttää Sairaalasiivessä ihan yhtä paljon kuin Lilyäkin, vaikka Roxanne ei ollut maininnut mitään kyllästymiseen viittaavaa sanallakaan.
  Roxanne nojaili Sairaalasiiven oveen ja odotti, kun Lily pakkasi muovikassiin kukkia ja kortteja yöpöydältään. Matami Pomfrey katseli Lilyä huolestuneesti huoneensa ovella.
  ”Muistathan, että voit tulla heti takaisin tai jos sinusta tuntuu pahalta. Oletko varma, että jaksat osallistua oppitunneille? Voin kirjoittaa sinulle muutaman sairastuspäivän, jos haluat.”
  ”En halua”, Lily töksäytti ärtyneenä hössötyksestä ja hoivasta. ”Olen täysin kunnossa.”
  ”Minä voin kyllä ottaa sellaisen lappusen, jos viitsisit sutaista sen nopeasti”, Roxanne sanoi Matamille virnistäen. Pomfrey ainoastaan vilkaisi tätä kyllästyneesti – Roxanne oli naljaillut tälle monta päivää aina tilaisuuden tullen purkaakseen turhautumistaan.
  ”Kiitos vaan siitä, että pakotit minut kyyhöttämään tässä loukossa turhan panttina”, Lily sanoi Matamille. Hänen mielessään vilahti äidin toruvat kasvot ja hän pinnisti kasvoilleen ystävällisen hymyn. ”Ei vainenkaan, kiitoksia, tuota, oikein miellyttävästä huolenpidosta. Toivon syvästi, että emme enää törmäile näissä merkeissä.”
  ”Minäkin toivon sitä. Hyvää loppuviikkoa, Lily.”
  ”Juu, kiitos samoin. Hei, hei.”
  Roxanne ja Lily vilkaisivat toisiaan paljonpuhuvasti Sairaalasiiven oven sulkeuduttua heidän takanaan. Lily tirskahti ja Roxanne alkoi kikattaa, ja kun he olivat päässeet alkuun naurua oli mahdoton lopettaa ja kohta he molemmat räkättivät kaksin kerroin ihan vain ilosta – Lilyllä oli mahdottoman vapaa olo.
  He lähtivät kulkemaan kohti Rohkelikkotornia edelleen hihitellen. Muutama luihuinen käveli heitä vastaan ja hymyili Lilylle pilkallisen merkitsevästi. Roxanne mulkoili heitä riidanhaluisesti.
  ”Että minua ärsyttää”, tyttö sihisi kiukkuisesti. ”Luihuisille pitäisi antaa kunnon opetus!”
  ”Jotakin vähän hillitympää kuin heidän opetuksensa minulle”, Lily virnisti.
  Roxanne vilkaisi häntä vinosti ja oli virnistävinään takaisin, mutta Lily näki tumman varjon välähtävän tytön ruskeissa silmissä. Lily tarttui tytön käteen ja puristi sitä ohimennen. He kävelivät suuren ikkunan ohi ja Lily näki huispauskentän ja valtava kaipuu täytti hänen sydämensä, hän halusi kiihkeästi lentämään. Ehkä hän lähtisi pienelle lentoretkelle myöhemmin juhlistaakseen vapauttaan.
  ”Luuletko, että saisin huispauskentän varattua täksi illaksi?” Lily mietti ääneen.
  ”Et!” Roxanne melkein kiljaisi. ”Näinkö sinä kiität minua? Olen kyyhöttänyt jalkahikeäsi haistelemassa viimeiset kolme päivää ja nyt kun voisimme oikeasti tehdä jotakin kivaakin, sinä hylkäät minut kuin hyödyttömän hovineidon ja menet viilettämään tuulispäänä ympäri huispauskenttää, typeriä palloja jahtaamaan? Edes sinä et voi olla näin röyhkeä.”
  Lilyä nauratti. Roxanne oli ristinyt kätensä puuskaan ja hänen alahuulensa oli naurettavan dramaattisesti mutrullaan, ja tyttö oli selkeästi aidon loukkaantunut.
  ”Hyvä on, hyvä on!” Lily huudahti. ”Minä kyyhötän kiltisti kainalossasi koko illan ja en edes mieti lentämistä!”
Roxanne laski kätensä ja hymyili tyytyväisenä. ”Hienoa.”
  ”Mutta jos Espanjan Iilimato ilmaantuu näköpiiriin ja käy syömään naamaasi, minä ja Tulisalama katoamme oitis yön pimeyteen.”
  ”Richardo on kummallisen välttelevä”, Roxanne mutisi ja kurtisti kulmiaan. ”Tai siis, joo, kyllä hän öisin pitää minua lämpimänä – ”
  ”Yök.”
  ” – mutta muuten en ole nähnyt häntä melkein ollenkaan. Mitä ihmettä se komeus oikein puuhastelee?”
  ”Sinulla on outo käsitys komeudesta, neitiseni. Ehkä Richardo istuu Murjottavan Myrtin kanssa vessassa vertailemassa, kummalla on enemmän finnejä.”
  ”Ole hiljaa.”
  ”Okei.”
  Käytävällä käveli vastaan Puuskupuheja ja Korpinkynsiä ja he kaikki tuijottivat Lilyä silmät pyöreinä. Lilyä katsoi heitä kummastuneena takaisin. ”Mitä he oikein tuijottavat?”
  ”Sinua tietenkin. Koko koulu ei ole muusta puhunutkaan kun sinun seikkailustasi Salaisuuksien kammiossa.”
  ”Miksi he minusta puhuvat?” Lily ärtyi. ”Puhuisivat Bennetistä, Pricestä ja Lehmiksestä.”
  ”Sinä olet paljon mielenkiintoisempi, tiedäthän, Harry Potterin tytär, joka kulkee isänsä jalanjälkiä kopioiden ja kaikkea muuta sitä sontaa mitä he aina ovat jauhaneet.” Roxanne kohautti olkapäitään ja mulkaisi sitten ohikäveleviä korpinkynsiläistyttöjä, jotka supisivat toisilleen ja osoittelivat Lilyä. ”Joku voisi vielä kuvitella että teillä on hurjia, kesyttömiä, seksuaalisia himohaluja Lilyä kohtaan kun ette saa silmiänne irti hänestä!” tyttö karjaisi mahtavalla volyymilla.
  Korpinkynnet hätkähtivät ja katsoivat Roxannea kuin järkensä menettänyttä. Lily tirskahti. Tytöt kipittivät äkkiä toiseen suuntaan luoden Roxanneen vielä olkansa yli muutamia kummastuneita katseita.
  ”Äh, eihän tätä kukaan jaksa. Tule.” Roxanne tarttui Lilyn käteen ja johdatti hänet kuvakudoksen luo, josta pääsi salakäytävää pitkin Rohkelikkotorniin johtavalle käytävälle.
  Käytävä oli pimeä ja aluksi Lily ei nähnyt mitään, mutta kun hänen silmänsä tottuivat hämärään hän yhtäkkiä toivoi ettei olisi vieläkään nähnyt mitään. Käytävän seinään nojasi vaaleahiuksinen tyttö, joka oli kietoutunut tumman pojan vartaloon mitä ilmiselvimmällä tavalla. Tyttö ja poika puuskuttivat kovaäänisesti ja pojan kädet olivat tytön paidan sisällä.
  Roxanne päästi suustaan pientä kurnutusta muistuttavan äänen. Lily hätkähti ääntä enemmän kuin käytävällä avautuvaa näkymää ja hän katsoi Roxannea ihmeissään vain tajutakseen kyyneleiden ilmestyneen tämän silmiin. Roxannen suu oli tiukkana viivana ja hän tuijotti käytävällä halailevaa pariskuntaa ilmeisen raivostuneena.
  Lily tajusi pojan olevan Richardo ja suunnaton raivo täytti hänen sydämensä. Samassa hetkessä, kun totuus iskeytyi hänen tajuntaansa hän oli jo kiskaissut taikasauvansa hihastaan ja osoittanut Richardoa päähän. ”Lepakkoräkä!”
 Neonvihreä valo välähti ja käytävä pärähti täyteen kauhistuneita ääniä – vaaleahiuksinen tyttö kiljui ja Richardo karjui hätääntyneenä, kun hänen nenästään purskahti kuvottavaa vihreänkeltaista limaa ja räkälimat alkoivat paiskautua hänen kasvojaan vasten hurjalla voimalla, inhottavan läiskimisäänen kera, kierrellen tämän päätä, liimautuen tämän hiuksiin, korviin, suuhun, kaulalle…
  Roxanne purskahti vahingoniloiseen nauruun. ”Siinä sinulle minun viimeiset terveiseni, senkin ällöttävä kirahvinkökkäre!”
  ”Lopeta se! Lopeta se! Pakota ne lopettamaan!”
  Lily ja Roxanne ohittivat kiljuvan tytön ja räkien kanssa taistelevan Richardon nauraen. He juoksivat salakäytävän päähän hihittäen ja työnsivät kuvakudoksen sivuun astuessaan valoisaan käytävään.
  Lilyä nauratti vieläkin, mutta Roxanne ei näyttänyt ollenkaan huvittuneelta enää. Tyttö pyyhki silmäkulmiaan ja tämän alahuuli oli taas mutrullaan. ”Inhottava paskiainen.”
  ”Minusta tämä ei ole menetys eikä mikään.”
  ”Sinulla ei olekaan kylmä öisin.”
  ”Älä ole säälittävä.” Lily tiesi, että Roxanne tokenisi alta aikayksikön ja nauraisi hervottomasti koko jutulle muutaman päivän päästä. Roxanne mulkaisi Lilyä ja huuli painui entistäkin mutrumpaan.
  ”Voisit edes yrittää esittää olevasi pahoillasi parhaan ystäväsi puolesta ja lohduttaa minua.”
  ”En minä ole pahoillani”, Lily sanoi totuudenmukaisesti. ”Olen sitä mieltä, että tämä on parasta, mitä sinulle voisi tapahtua.”
  Roxanne pärskähti epäuskoisesti ja vähän räkää lensi tämän nenästä ulos. Lily väisti lentävää limaa ja kietoi kätensä ystävänsä ympärille. ”Lopeta tuo säälittävä ruikutus! Lähdetään Tylyahoon ja haukutaan Richardon rääntäytteistä rumaa naamaa!”
  Roxanne piristyi silminnähden. ”Okei. Ensiksi sinä kirjoitat Jamesille ja käsket häntä raahaamaan oman ja sitten Shawnin persuksen Tylyahoon myös.”
  Lilyn vatsassa muljahti. ”Miksi? Eikö minun valloittava seurani kelpaa?”
  ”Ei.”
  Lily pyöräytti silmiään ja huokaisi. Oliko hänellä vaihtoehtoja? Todennäköisesti ei. Henkilökohtaisesti hänestä tuntui, että Shawnin näkeminen ei olisi ollenkaan mukavaa, päinvastoin. Mutta Roxanne tahtoi mitä tahtoi… ja ei ollut olemassa mitään, mitä Lily ei Roxannen vuoksi olisi tehnyt.
  ”Okei sitten. Tulehan, sinä kirottu kirahvinkökkäre!”

*

James tukahdutti jälleen uuden haukotuksen ja vilkaisi kelloaan. Oli uskomatonta, että pimeyden voimilta suojautumisen teoriatunnista oli kulunut vasta neljäkymmentäviisi minuuttia ja Victoire puhui edelleen kaksintaisteluasetelman torjuntataikojen loitsimisnopeudesta. James oli aina ollut sitä mieltä, että teoriatunnit olivat täyttä ajanhaaskausta – miten pimeyden voimilta suojautumista voisi muka oppia nököttämällä pulpetilla ja kuuntelemalla sananhelinää?
   Shawn Jamesin vieressä näytti olevan samaa mieltä. Poika tuijotteli poissaoleva katse silmissään jonnekin kaukaisuuteen. Tämä näytti jopa siltä kuin olisi ollut surullinen.
   ”Näytät siltä kuin hevoskotka olisi naukkaissut kaikista kalleinta raajaasi”, James huomautti pojalle sihahtaen. Shawn kääntyi katsomaan Jamesia ja näytti jotenkin kummallisen vakavalta. ”Mitä sinä oikein mietit?” James kysyi.
   ”En tiedä”, Shawn sanoi ja pyöritti päätään kuin saadakseen ajatuksensa kasaan. ”Minulla on jotenkin etova olo.”
   ”Mistä se johtuu? Omantunnontuskia liiallisesta hameenhelmojen nostelusta? Pikkulinnut juorusivat aamiaisella, että Taylor vieraili huoneessasi aamun pikkutunneilla.”
   Shawn virnisti, mutta hymy ei ulottunut silmiin asti. ”Ehkä se pitää paikkansa.”
   ”Sitä vain en ymmärrä, miksi egosi ei pursua lepattavista korvistasi ulos ja et hymyile kuin mielipuoli, joka on junaillut kosteassa sademetsässä.”
   Shawn vilkaisi Jamesia inhoten. ”Sinä ja sinun vertauskuvasi. En tiedä… Taidan olla vähän sekaisin tai jotakin.”
   ”Ehdotan, että jätät nämä tämän kartanon naisolennot rauhaan”, James sanoi vakavasti, ”heillä ei taida olla hyvä vaikutus sinuun.”
   ”Tai jollakulla muulla ei ole.” Shawn rypisti kulmiaan aivan kuin olisi melkein murjottanut.
   ”Häh? Kenestä sinä puhut? Et kai vain minusta, älä väitä ettet nauti huikaisevasta seurastani.”
   ”Onko sinulla käynyt ikinä niin, että olet jonkun tytön kanssa, tiedäthän, lämpimän kosteissa tunnelmissa, mutta sitten päähäsi ilmestyy randomisti täysin toinen tyttö?”
   ”Niinkö sinulle kävi?” James kiinnostui ja virnisti sitten. ”Ei, kyllä minä olen sellainen hetkessä eläjä ja autuaan onnellisesti kukaan tyttö ei ole päässyt otsalohkoni sisään häiritsemään aktiviteettejani.”
   Shawn ei pitänyt vastauksesta ja tyytyi vain äännähtämään.
   ”James!” Victoiren ääni tavoitti Jamesin. ”Ole hyvä ja vastaa kysymykseen.”
   Jamesilla ei ollut aavistustakaan, mikä oli kysymys johon hänen olisi pitänyt vastata. Hän yritti hurmata Victoiren leveällä hymyllä, mutta tämä tuijotti häntä tyynesti takaisin, kulmakarvat odottavasti koholla. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä, Shawn virnisteli pilkallisesti.
   ”Anteeksi, voisitko toistaa kysymyksen?”
   Victoire nosti kädet lanteilleen ja katsoi Jamesia totisena. ”Herra Potter on hyvä ja keskittyy opetukseen, jos meinaa läpäistä koulutusohjelman. Kysyin, mikä on niin vahva torjuntakirous, että hidastaa jopa anteeksiantamattomien kirousten kulkua, vaikka ei täysin kykenekään pysäyttämään niitä?”
   James toljotti Victoirea. Hän ei ollut koskaan kuullut torjuntakirouksesta, joka olisi kyennyt millään tavalla vastustamaan anteeksiantamattomia kirouksia.
   ”No, ei ainakaan estous.”
   ”Juu, ei”, Victoire tokaisi ja katsoi niin pettyneenä Jamesia, että James päätti oitis ryhtyä opiskelemaan tunnollisemmin.
   ”Torjuntakirous nimeltä kammitso on kaikista vahvin torjuntakirouksista. Sen teoria pitää hallita täysin, ennen kuin voi kuvitellakaan saavansa taikasauvalla sitä aikaan. Vain harvat hallitsevat kammitson ja tämän torjuntataikojen kurssin päätteeksi toivon mukaan te kaikki osaatte sen. Ennen kuin alamme harjoittelemaan sitä käytännössä me varmistamme, että kaikki muut torjuntakiroukset ovat hallinnassa. Sen takia teidän kaikkien on tehtävä sadan sivun pituinen selonteko torjuntakirouksista.”
   Moni ähkäisi ja Jamesista tuntui kuin joku olisi puristanut hänen keuhkojaan. Sata sivua? Hän ei ikimaailmassa saisi torjuntakirouksista väsättyä sataa sivua tekstiä, vaikka olisi kirjoittanut koirankokoisilla kirjaimilla.
   Victoire hymyili laimeasti aurorikokelaiden ähkimiselle. ”Te teette selonteot pareittain. Olen jakanut parit ja luettelen ne nyt, jonka jälkeen menette parinne luokse ja ryhdytte suunnittelemaan selontekoa.”
   ”Shawn Tiger ja Summer Fox.” James virnisti leveästi, Shawn näytti siltä kuin olisi juuri nielaissut valtavan sitruunan kokonaisena. Summer Fox, joka oli loukkaantunut Shawnin viileän välinpitämättömästä kohtelusta kuumatokäyskentelyn jälkeen, kääntyi katsomaan Shawnia ja näytti hurjan toiveikkaalta, voitonriemuiselta ja iloiselta, aivan kuin olisi juuri voittanut jonkinlaisen kisan. James saattoi melkein kuulla Shawnin päässä pyörivän ahdistuksen.
   ”Aqualine Patil ja Jesse River.” Aqualine hymyili leveästi vaaleahiuksiselle, nappisilmäiselle pojalle.
   ”James Potter ja Ava Lopez.” James iski silmää Avalle, joka kääntyi katsomaan häntä hymyillen. Tyttö oli hurjan kaunis hymyillessään.
   Aqualine, joka istui Avan vieressä, näki Jamesin iskevän silmää tytölle ja mulkaisi häntä niin pahasti, että James oli yhtäkkiä varma, että Aqualine oli ihastunut Avaan, niin kuin Roxanne ja Lily olivat sanoneet. Mielipuolisen mustasukkaista tyttörakkausdraamaa, James ajatteli hämmentyneenä. Miksi ihmeessä se sai hänet niin ärtyneeksi? Sillä häntä tosissaan ärsytti ilman minkäänlaista järkevää syytä. Ei hänellä tietääkseen ollut mitään homoseksuaaleja vastaan, oikeastaan hänellä ei ollut heistä mielipidettä lainkaan. Eivät he olleet ikinä kuuluneet Jamesin maailmaan. Nyt kun hän ajatteli, hänelle oli aivan turkasen sama koko homoseksuaalisuushömppä. Silti, kun hän katsoi Aqualinen vihamielistä olemusta, hän tunsi taas hurjan närkästyksen kipinän. Miksi?
   Kun Victoire oli luetellut selontekoparit Summer hyppelehti heidän luokseen ja istui Shawnin viereen. ”Miten sinä haluat tehdä tämän, Shawn?” tyttö kysyi innokkaasti.
   Jamesista näytti siltä, että Shawn sai vain vaivoin estettyä itseään pyöräyttämästä silmiään. ”Kuule, beibi, minulle on aivan sama, miten tämä tehdään. Oikeastaan olen sitä mieltä, että sinä voit tehdä koko moskan ja minä vedän nimeni alle.”
   Summer räpytteli silmiään hämmentyneenä. ”Mutta ethän sinä sitten opi mitään.”
   ”Voinhan minä lukaistakin sen, mitä sinä olet raapustanut. Eiköhän jokunen tiedonmurunen takerru tietokeskukseeni.”
   ”Tosi sikamaista, Tiger”, Ava tokaisi istahtaessaan Jamesin viereen. Mieto vanilijan leyhähdys täytti Jamesin hajuaistin ja hän räpytteli silmiään mielihyvän aallon pyyhkäistessä ylitseen. ”Minä muuten ihan tosissani kantelen sinusta, jos et liikauta tuota likaista naistenmiesten evääsi koskien tätä selontekoa.”
   ”Älä ole julma!” Shawn katsoi myrtyneenä Avaa. ”Entä jos Summer haluaa tehdä koko jutun puolestani?”
   ”Minä haluaisin kyllä tehdä sen sinun kanssasi”, Summer hönkäisi ja kosketti hellästi Shawnin karvaista käsivartta. Jamsesin oli pinnistettävä, jotta hän ei olisi pärskähtänyt. Hänen kävi melkein sääliksi Summeria. Melkein, huvittuminen vei voiton.
   Shawn vilkaisi Summeria kasvoillaan ilme, jota James ei olisi voinut kuvailla muulla sanalla kuin kauhistunut. Poika nykäisi kätensä Summerin ulottumattomiin ilmeisesti kykenemättä hillitsemään itseään. Jamesista tuntui, että hänen kylkiluunsa murtuisivat pidätellystä naurusta.
   ”Karma”, Ava sanoi ja yskäisi kovaan ääneen. Shawn mulkaisi tyttöä ja James pärkähti.
   James käänsi selkänsä Shawnille ja Summerille ja katsoi Avaa. ”Minulla ei varmaan ole mitään mahdollisuuksia saada sinua tekemään koko moskaa omin pikku kätösinesi?”
   Ava naurahti. ”No, ei valitettavasti.”
   ”Niin arvelinkin. Sinä olet tiukka mimmi.”
   ”Oletko muka kokeillut vai?”
   James tuijotti tyttöä hetken tajuamatta mitä tämä tarkoitti, koska hänen päässään lausahdus kuulosti likaisen kaksimieliseltä. ”Ehkä tulen kokeilemaan”, hän sitten heitti hatusta.
   Ava kohotti kulmaansa. ”Unissasi, ehkä.”
   James virnisti. ”Lopez, kuulostat siltä kuin flirttailisit kanssani.”
   Ava hymähti epäuskoisesti. ”Toistan, unissasi.”
   ”Onko minussa sitten jotakin vikaa?” James kysyi loukkaantuneena.
   ”Enhän minä niin sanonut.” Ava katsoi häntä tiiviisti silmiin ja se hämmensi Jamesia, yleensä tytöt vain hihittelivät kun hän puhui tällä tavalla heille.
   ”Mutta tarkoitit.”
   ”Tämä keskustelu on kirmannut oudoille poluille. Mitä jos puhuisimme vaikkapa selonteosta?”
   ”Kirjoitetaan kuvauksia typeristä torjuntakirouksista, jotka olemme osanneet taikoa sauvoillamme viimeiset kymmenen vuotta. Ei siinä pitäisi olla sen kummempaa puhuttavaa.”
   ”Totta, olen samaa mieltä”, Ava sanoi nyökäten asiallisesti. ”Kirjoitetaan vain torjuntakirouksesta, kuvaillaan taikaa, sen tekotapaa ja vaikutusta ja tehoa verraten erilaisiin loitsuihin ja sitten siirrytään seuraavaan. Se kuulostaa järkevältä.”
   James kohautti olkiaan. ”En ymmärrä, miten me muka ikinä tulemme saamaan sataa sivua täyteen. Toivottavasti olet taitava runoilija, neitiseni.”
   ”Älä siinä neidittele minua. Ja tiedoksesi, olen erittäin kaunokielinen sulkakynän kanssa.”
   ”Sitä en yhtään epäile”, James sanoi auliisti. Ava vilkaisi jonnekin hänen ohitseen ja näytti vaivaantuneelta. James kääntyi katsomaan taakseen ja kohtasi Aqualinen sinisten silmien porautuvan katseen. Häntä ärsytti taas ja hän kääntyi katsomaan taas Avaa. ”Tuo Patillin intohimoinen mustasukkaisuus on melkoisen rasittavaa, ellen sanoisi.”
   Ava nyrpisti pikkuruista nenäänsä inhoavasti. ”Usko minua, olen siitä paljon tietoisempi kuin sinä.”
   ”Miksi sinä oikein siedät häntä?” James kysyi. ”Tai siis, minusta tuo on suhteellisen outoa ja hipoo jo mielenvikaisuutta.”
   ”Olen samaa mieltä.”
   ”Miksi et sano hänelle mitään?” James kysyi ja oli melkein turhautunut Avan lyhyistä, tiedonmuruttomista vastauksista. ”Sano hänelle, että lopettaa tuon naurettavan mulkoilun. Shawn raukka ei ole meinannut saada paahtoleipäänsä alas moneen aamuun.”
   Ava naurahti ja näytti vaivaantuneelta. ”Hän on aina tuollainen. Pojan ei tarvitse kuin puhua minulle, ja hän on jo varma, että seuraavassa hetkessä tämä on syömässä naamaani.”
   Jamesilla välähti mielessä, millaista olisi maistaa noita täyteläisiä huulia, joilla Ava puhui. Ne olivat hyvin punaiset ja näyttivät… mehukkailta.
   ”Sano hänelle, että jättää sinut rauhaan”, James murahti ja hänen äänensä oli hieman käheä. Mikä häntä vaivasi?
   ”Enhän minä voi niin tehdä.”
   ”Miten niin muka et?”
   ”Aqualine on minun tyttöystäväni.” Ava katsoi Jamesia tiukasti silmiin, mutta näytti vaivautuneelta, tämän olkapäät olivat jotenkin kyyryssä ja tämän kasvoilla oli uhmakas ilme.
   ”Hmm”, James tuumasi ja mietti kuumeisesti, mitä vastaisi. Hänestä tuntui kuin joku olisi tarttunut nyrkillä hänen kieleensä ja pitänyt raudanlujalla otteella siitä kiinni. Mitä hän sanoisi? Miksi hänellä oli niin etova olo? Miksi hänen teki mieli tunkea sormensa suoraan Aqualinen mulkoileviin silmiin? ”Sehän on kiva.”
   Ava tuijotti häntä. ”Sehän on kiva? Mitä tuo on tarkoittavinaan? Älä sano, että sinä olet yksi niistä antiikkisen vanhanaikaisesti ajattelevista tampioista, jotka ovat sitä mieltä, että Jumala on luonut miehen ja naisen toisilleen ja niin edes päin?”
   ”Jumalasta minä en sano mitään, mutta ööh, tyttörakkaus on minulle kokonaan salaperäisen tuntematonta saraa. Shawn oli sitä mieltä, että se on hurjan kuumaa ja hän maalaili sinänsä ihan mielenkiintoisia mielikuvia sinusta ja Aqualinesta toistenne ihoa saippualla pesemässä.” Oikeastaan, nyt kun James mietti mielikuvaa hänestä se tuntui lähinnä väärältä ja kerta kaikkiaan ärsyttävältä. Hänen mieleensä nousi toisenlainen kuva: hän, James, pesemässä Avan kullanväristä, silkkistä ihoa saippualla, hänen käsiään sivelemässä tuota pikkuruista vartaloa…
   ”Shawn!” Ava heitti kynän Jamesin ohitse ja osui suoraan Shawnin ohimoon. ”Senkin sika!”
   ”Mitä helvettiä minä nyt olen tehnyt?” Shawn ähkäisi närkästyneenä ja hieroi kynän kolhaisemaa kohtaa.
   ”Olet likainen.” Ava irvisti pojalle.
   ”Mistä lähtien se on ollut sellainen rikos, että on pakko viskoa kyniä lärviini?”
   ”Naamavärkkisi näytti siltä, että kaipasi pientä näpäytystä.”
   ”Mistä te oikein puhutte siellä?” Aqualine huudahti toiselta puolelta luokkaa ja James pyöräytti silmiään.
   ”Tästä melusta päätellen ette ole saaneet mitään muuta kuin sananhelinää aikaiseksi!” Victoire haukahti kantavalla, laulavalla äänellään. ”Teillä on kolme viikkoa aikaa palauttaa selonteko, ei päivääkään yli! Voitte lähteä päivälliselle. Tunnin kuluttua teidän on oltava harjoittelukentällä harjoitteluasut päällä. Teemana torjuntakiroukset.”
   ”Taas”, James jupisi inhoavasti ja vaihtoi Shawnin kanssa kyllästyneen katseen. ”Mitä opittavaa meillä niistä muka vielä on?”
   Victoire vilkaisi Jamesia kyllästyneesti. ”Toivottavasti valaistut asiasta jossakin vaiheessa, James. Nyt, mars, päivälliselle!”
   James ja Shawn lähtivät maleksimaan kohti ruokailusalia muiden aurorikokelaiden kanssa. Shawn oli pahalla tuulella ja näytti myrtyneeltä.
   ”Olikos miellyttävä tunti? Sait kauniin neitokaisen pariksesi ja kaikkea.” James ei voinut olla piruilematta.
   ”Kadun sitä, että koskin yhteenkään tämän kartanon naiseen. Nyt he kaikki ovat kimpussani. Elleivät sitten hipelöi minua tai tuijota minua jumaloivasti, he viskovat minua kuulakärkikynillä. Inhottavaa.”
   ”Ethän sinä Avaan ole koskenut!” James älähti ennen kuin tajusi edes, mitä sanoi. Shawn vilkaisi häntä kummastuneena.
   ”No, öh, en. Mutta Summer, Taylor, Jessica ja Megara kaikki ovat lääpällään minuun ja ovat herkeämättä luomassa palvovia katseita minuun. Se on rasittavaa.”
   ”Voi raukkaa”, James sanoi inhoavasti. ”Kanna sotamiestäsi kunnialla, hyvä mies, äläkä valita. Oletko sinä tosissaan lämmitellyt heidän kaikkien ihoa, typerys?”
   ”Niin siinä on taitanut käydä”, Shawn sanoi tuskastuneena. ”Mutta ei kai se minun vikani ole? He itse tulevat ja tyrkyttävät itseään minulle. Olen sanonut koko ajan, että kauniit naiset ovat heikko kohtani.”
   ”Sonni.” James pärskähti vahingoniloisesti. ”Itsepä olet liemesi keittänyt, hyvä mies.”
   ”Äh, ole hiljaa.”
   He tulivat ruokailusaliin. Pöytä oli ääriään myöten täynnä ruokaa, kuten tavallista. Shawn hyökkäsi heti pöydän antimien kimppuun, mutta James huomasi Lilyn tunturipöllön Hennesin kököttävän ruokasalin suuren ikkunan takana. Hän käveli ikkunan luokse ja avasi sen selälleen ja Hennes lehahti hänen käsivarrelleen huhuillen iloisesti. ”Terve. Onko Lilyllä minulle asiaa, vai?”
   Hennes huhuili hempeästi. James irrotti kirjeen sen jalasta ja nappasi pari pähkinää pöydällä olevasta kulhosta ja tarjosi niitä pöllölle, joka nokkaisi ne suuhunsa, huhusi kiitokseksi ja lehahti tiehensä.
   James meni Shawnin viereen ja aukoi Lilyn kirjeen auki. Se oli hyvin lyhyt ja ytimekäs.

James

Seitsemältä Fredan hekumakaupan luona. Shawn mukaan.
Lily

Ps. Ota kaljuunoita mukaan myös


   James hymähti. Hänen sisarensa oli aivan omaa luokkaansa.
   ”Mikä se on?” Shawn kumartui katsomaan Lilyn kirjettä ja naurahti. ”Haha. Hän ei taida antaa meille vaihtoehtoja?”
   ”Juu, ei kuulu Lilyn tapoihin.”
   ”Sehän nähdään”, Shawn mutisi vihaisesti niin hiljaa, ettei James ollut varma, oliko kuullut oikein.
   ”Mitä?”
   ”Ei mitään.” Shawn näytti siltä, että murjotti taas.
   ”Olet outo.”
   ”Kiitos samoin.”
« Viimeksi muokattu: Elokuu 02, 2013, 00:50:16 kirjoittanut jacoblove »

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Diamonds (K12, kolmas sukupolvi) 8. osa 2.8.
« Vastaus #16 : Lokakuu 17, 2013, 20:29:10 »
9.   Rääkyvä Hiprakka
   
James oli jokseenkin varma, ettei enää ikinä nousisi ylös jos vain voisi mitenkään itse vaikuttaa asiaan. Hän makasi raajat levällään sängyllään, pää haudattuna tyynyjen alle. Hänen vartalonsa tuntui uppoavan vällyjen pehmeyteen.
   Victoire oli pakottanut heidät harjoittelemaan turhauttavan typeriä torjuntataikoja kolme tuntia. Kolme tuntia! James oli ollut Avan pari ja he olivat kyllästyneet torjuntataikojen langettamiseen siinä määrin, että olivat ryhtyneet kaksintaistelemaan käyttäen muitakin kirouksia kuin Victoiren käskemää aseistariisuntaloitsua, mutta Victoire oli jo hetkessä huomannut heidän tottelemattomuutensa ja tehnyt erittäin selväksi, että ne ketkä kokivat torjuntataikojen harjoittelemisen omalle arvolleen liian alentavaksi, voisivat pakata laukkunsa ja poistua koulutusohjelmasta. James ei kuollakseenkaan käsittänyt, miksi torjuntataikoja piti kertaantuvasti harjoitella kyllästymiseen saakka, mutta koulutusohjelman oli laatinut häntä huomattavasti viisaammat ja pätevämmät velhot, joten kaipa turhauttavalla toistamisella oli jonkinnäköinen tarkoitus. Silti… James oli hallinnut torjuntakiroukset jo kolmetoistavuotiaana, ja jos hänen pitäisi torjua vielä kerrankin typerä aseistariisuntaloitsu voisi hyvinkin olla mahdollista, että hän pakkaisi laukkunsa ja vilkuttaisi iloiset hyvästit Aurorialle.
   Yhtäkkiä ovi pamahti auki. ”Oi, Jamieeee…”
   ”Mene pois”, James urahti vasten tyynyn ihanaa mukavuutta. ”Minä nukun.”
   ”Ethän sinä niin voi tehdä!” Shawn loikkasi Jamesin sängylle ja pomppi siinä niin, että James hypähteli epämukavasti ilmaan. ”Me lähdemme Tylyahoon ja vedämme kännit kauniiden sukulaistesi kanssa!”
   ”Emme muuten vedä”, James vastusti edelleen tyynyä vasten puhuen, vartalonsa pompahdellessa, ”meillä on velvollisuus olla jolkottamassa typerässä metsässä aamulla tasan kello viisi. Kuvitteletko tosiaan kykeneväsi kirmaamaan aamukosteudessa hamsterinhajuisen hengityksen kanssa?”
   ”Inhoan sitä kun en ole oikeassa”, Shawn mutisi ja lysähti sängylle istumaan. James vilkaisi suljettujen luomiensa takaa poikaa: tämä näytti maansa myyneeltä.
   ”Voimme kuitenkin juottaa Roxannen ja Lilyn humalaan ja nauraa vatsamme kipeäksi”, James yritti piristää poikaa. ”He ovat hurjan hauskoja humalassa, Lilyn saa yllytettyä tekemään vaikka mitä ja Roxanne soittaa suutaan jokaiselle vastaantulevalle.”
   ”Onko Lilyn viisasta juoda alkoholia näin lyhyen ajan kuluttua luihuisten hyökkäyksestä?” Shawn kysyi otsa rypyssä.
   James yllättyi kysymyksestä ja mietti hetken aikaa. ”Todennäköisesti ei, joten hän aivan varmasti tekee niin.”
   ”Eikö sinun pitäisi olla huolehtivainen ja kunnollinen isoveli ja estää häntä?”
   James purskahti nauruun. ”Et tunne sisartani, hyvä mies. Hän tekee juuri niin kuin itse haluaa ja sillä sipuli. Jos sanon hänelle, että hän ei saa juoda, hän nauraa sylki roiskuen päin naamaani ja juo kaksin kerroin enemmän.”
   ”Voithan sinä kokeilla”, Shawn intti vastaan. ”Hän oli jäätävän järkyttävässä kunnossa vain pari päivää sitten! Satuitko näkemään? Hän on mielenvikainen, jos ryhtyy latkimaan minkäännäköisiä myrkkyjä! Alkoholin kanssa ei tarvitse olla tyhmä ja pelleillä!”
   James tuijotti Shawnia. ”Jos se sinua niin kovasti häiritsee, niin herra on hyvä ja yrittää sitten itse estää pikkusiskoani litkimästä ilojuomia. Voin kertoa, että et tule onnistumaan.”
   ”Selvä”, Shawn puuskahti ja risti kätensä. ”Sehän nähdään.”
   ”Miten vain.” James nousi sängyltä ja meni kylpyhuoneeseen. Hän tyhjensi rakkonsa ja vilkaisi sitten itseään peilistä. Hän näytti juuri siltä kuin tunsi olonsa olevankin: väsyneeltä ja rasittuneelta ja turhautuneelta. Ruskeat silmät tuijottivat häntä peilistä takaisin viileän välinpitämättömästi eivätkä ilkikurisesti niin kuin normaalisti. Ehkä Aurorialla ei oikeasti ollut hänelle hyvä vaikutus… miksi hän oli ikinä tullut tänne? Hän tunsi olevansa sidottuna, loukussa, kahlittuna… ahdistus puristi Jamesin rintaa ja hän riisti katseensa omista silmistään ja meni takaisin huoneeseensa.
   Shawn istui edelleen hänen sängyllään nojaten tummaa seinää vasten jalat koukussa. Hän piteli käsiään rennosti polviensa päällä ja hymyili Jamesille veikeä pilke silmäkulmassaan. ”Joko me lähdemme tappelemaan pikkusiskosi kanssa?”
   James pyöräytti silmiään. ”Käyt tuhoon tuomittua taistelua, ystäväiseni.”
   ”Minulla on yleensä tapana voittaa kaikki taisteluni.” Shawn hypähti ylös sängyltä. ”Lähdetään.”
   He lähtivät huoneesta. Makuuhuonekäytävä oli tyhjä, mutta oleskeluhuone sen perällä oli täynnä auroriopiskelijoita, jotka nautiskelivat takkatulen tuomasta lämmöstä ja tanssivasta valosta. James näki Summerin ja Megaran katsovan heidän suuntaansa ja mittailevan Shawnia katseillaan kiiltoa silmissään. James pärskähti. Shawn ei näyttänyt edes huomaavan.
   Samassa Aqualine Patilin nimikylttiä kantava ovi heilahti vauhdilla auki ja osui suoraan Jamesin kasvoihin kyntäen palasen hänen nenästään.
   ”Samperin metsinkäisen kanavan kaivertaja!” James piteli nenäänsä – ei helkkari – oliko hänen nenänsä murtunut? Ainakin siitä valui valtoimenaan verta ja se tuntui paisuvan kuin ilmapallo ja siihen sattui niin paljon, että James näki tähtiä.
   ”Älä uskallakaan seurata minua!” kuului vihainen ääni, jonka James tunnisti kipunsa lävitse kuuluvan Avalle. ”Nyt riitti! Minä häivyn!”
   ”Ava!”
   James avasi pakottavan jomotuksen hämärtämät silmänsä. Aqualine seisoi oviaukossa kasvoillaan anteeksipyytävä, katuva ilme ja Ava seisoi Shawnin vieressä ilmeisen raivostuneena.
   ”Tule tänne. Puhutaan”, Aqualine ojensi kättään kutsuvasti Avalle, mutta tyttö läpsäisi käden pois.
   ”Puhu sinä vain itseksesi! Ethän sinä muutenkaan kuuntele, mitä minä sanon! Ikinä!” Ava käännähti katsomaan Jamesia ja Shawnia kasvoillaan niin vihainen ilme, että molemmat kavahtivat kauemmaksi. ”Mihin te olette menossa?” tyttö tiukkasi.
   ”Tylyahoon…” Shawn vastasi empien, peläten Avasta uhkuvaa raivoa.
   ”Hyvä! Minä tulen mukaan.” Ava tarttui sekä Shawnin että Jamesin käteen ja lähti taluttamaan heitä kohti kierreportaita.
   ”Ava!” Aqualinen ääni oli muuttunut yhtä vihaiseksi kuin Avankin. Tyttö juoksi heidän peräänsä. ”Et muuten varmasti mene!”
   ”Sinä et minua määräile!”
   Aqualine tarttui Avan Jamesin kättä puristavaan käteen ja kiskaisi. Ava horjahti ja James otti nopeasti tytöstä kiinni, jotta tämä ei olisi kierinyt kierreportaita alas.
   ”Älä koske häneen!” Aqualine kiljaisi.
   ”Annanko hänen tipahtaa portaat alas sitten?” James kysyi asiallisesti, nenäänsä puristaen.
   ”Rauhoitu nyt hyvä nainen”, Shawn lisäsi. ”Käyttäydyt mielenvikaisesti ja suoraan sanottuna normaalin käytöksen rajoja rikkoen.”
   ”Ole sinä häntäheikki hiljaa! Kyllä minä tiedän, mitä sinulla on mielessäsi! Mitä teikäläisillä on aina mielessä!” Aqualinen kulmikkaat kasvot olivat vääristyneet raivosta.
   ”Älä sinä sekoita heitä tähän!” Ava huusi.
   ”Mitä meikäläisillä sitten on aina mielessä?” James kysyi kiinnostuneesti.
   ”Ettehän te kaksilahkeiset mitään muuta tahdo kuin päästä tyttöjen pikkupöksyihin!”
   James ja Shawn pärskähtivät ja vaihtoivat huvittuneen katseen. ”Hassua, siitä siis johtuu, että olet noin tampio, James. Sinä et muuta mieti kuin Avan pikkupöksyjä!”
   ”Sinun jos kenen pitäisi tietää, miksi me emme muuta tahdokaan kuin pikkupöksyjen peittämiä aarteita”, James sanoi Aqualinelle tahallisen kiihkeästi ja vinkkasi silmäänsä.
   Aqualine näytti turpoavan silkasta raivosta. ”Ava, sinä et lähde heidän kanssaan minnekään!”
   ”Katsopas minua.” Ava käännähti ympäri ja lähti harppomaan rappusia alas vihaisin, päättäväisin askelin. Aqualine tuijotti hetken tytön perään, loi Jamesiin ja Shawniin syvää halveksuntaa ja ennenaikaista kuolemaa toivovan katseen, meni sitten omaan huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni mielenosoituksellisen lujaa.
   James ja Shawn vilkaisivat toisiaan paljonpuhuvasti lähtiessään kävelemään Avan perään.
   ”Mielenkiintoista. Tyttörakkaus on sangen intohimoista”, Shawn totesi.
   ”Tyttörakkaus on sekopäistä”, James oikaisi.
   ”Mitä te kuhnitte siellä? Mennään jo!” Ava odotti heitä ulko-oven edessä ja löi jalkaansa maahan malttamattomana. ”Haluan hurjan humalan ja nopeasti.”
   ”Saamanne pitää, arvon neiti”, James sanoi ja kumarsi pienesti.
   He lähtivät iltahämärän ruohontuoksuiseen viileyteen. Ava puristi huppupaitaansa tiukemmin ympärilleen ja katsoi Jamesia vinosti hymyillen. ”Miksi te olittekaan menossa Tylyahoon? Vahva veikkaukseni on humala, mutta meillä tosin on huomenna herätys aamu viideltä…”
   ”Pikkusiskoni Lily käski meitä tulemaan paikalle”, James kertoi naurahtaen, ”emme me meinanneet humaltua. Mutta jos koet, että sinä tarvitset pientä hiprakkaa, emme me ala estelemään sinua – ”
   ”Minä todellakin tarvitsen hiprakkaa”, Ava mutisi kiukkuisesti. ”Pääni on räjähtämispisteessä. Aqualinesta on tullut täysin mahdoton.”
   ”Joo, kyllä me huomattiin”, Shawn sanoi virnistäen. ”Onko imartelevaa, kun joku haluaa noin palavasti omistaa sinut?”
   Ava mulkaisi Shawnia. ”Mitäpä luulisit? Sinua ahdistaa pelkästään se, kun Summer, Megara ja Taylor pitävät kisaa siitä, kuka kuolaa isoimman lammikon sinun vuoksesi. Kuvittelepa olevasi ihmisen kanssa, joka ei luota mihinkään mitä sanot ja epäilee sinun jokaista pientä ilmettäsikin ja syyttää sinua mitä kummallisimmista asioista…”
   ”En osaa kuvitellakaan tuskaasi, Ava-rakas”, Shawn sanoi vakavana. ”En osaa kuvitella, millaista on pitää sydämessään jotakuta noinkin sieväsieluista kuin Aqualine, mutta minun näkökannaltani katsottuna sinä voit karata koska tahansa.”
   Ava ei sanonut mitään, näytti vain loukkaantuneen vihaiselta, joskin James oli varma, että viha oli kohdistettu Aqualineen eikä Shawnin sanoihin.
   He saapuivat Tylyahoon. Katulamput räpsyivät aivan kuin eivät olisi millään jaksaneet tuoda valoa kadun pimeyteen.
   Lily ja Roxanne odottivat heitä Fredan hekumakaupan edessä. Molemmilla oli paksut huppupaidat ja rohkelikkokuosiset kaunaliinat. Roxanne huojui hieman paikallaan ja yksi katse kaunottaren silmiin paljasti, että tämä ei ollut muutamaan tuntiin ollut selvänä.
   ”Kävitte sitten matami Rosmertan ilojuomia maistelemassa?” James kysäisi virnistäen ja katsoi merkitsevästi Roxannen huojuvaa olemusta.
   ”Roxylla oli jano”, Lily virnisti takaisin. ”Löysimme Espanjan Iilimadon räpläämässä uhkean blondin napanöyhtiä salakäytävässä. Sen jälkeen Rox on kaatanut kurkustaan alas parisen kymmentä shottilasillista.”
   ”Rouvan huomaan, oi arvon hevoshotkat!” Roxanne päräytti kovaan ääneen. ”Meillä oli hieno suunnitelma, haha, ostaa Lohikäärmerakastajan kaljuunoilla pullo tuliviskiä ja mennä sitten nauttimaan elämän iloista, mutta Freda on sulkenut kauppansa!”
   ”Miksi hän niin on tehnyt?” Ava pihahti.
   ”Kuka sinä olet?” Lily kysyi.
   Ava ojensi kätensä. ”Ava Lopez. Opiskelen näiden tomppeleiden kanssa Auroriassa.”
   ”Onnea vaan sinullekin”, Lily naurahti. ”Minä olen Jamesin pikkusisko Lily ja tässä on Roxanne.”
   Roxanne katsoi Avaa leukaansa hieroen. ”Oletko sinä se lesbo?”
   James ja Shawn pärskähtivät, Ava katsoi hetken Roxannea silmiään räpytellen, purskahti sitten nauruun ja sanoi: ”Juu, kyllä se minä olen. Ilmeisesti olette kuulleet minusta.”
   ”Vain kauniita asioita”, James kiirehti sanomaan.
   ”Osaan hyvin kuvitella”, Ava sanoi kohotellen kulmakarvojaan, kasvoillaan ovela hymy. ”Minä olen sitä mieltä, että meidän on saatava se pullollinen tuliviskiä. Mitä jos kävisimme vain hakemassa Fredalta? Jätetään rahat tiskille, niin se ei ole varastamista.”
   ”Sinusta tulee vielä loistava aurori!” Roxanne julisti ja työnsi kätensä Avan käsikoukkuun. ”Pidän ajattelutavastasi. Mennään.”
   ”Hei, hetkinen nyt!” Shawn vastusti ja astahti Fredan pimeän putiikin oven eteen. ”Emme me voi murtautua kauppaan vain sen takia, että teitä sattuu janottamaan!”
   ”Eikö sinua sitten?” Lily kysäisi.
   ”Ei! Naurettavaa olla muka noin janoinen.”
   ”Minusta on naurettavaa olla tuollainen ilonpilaaja”, Lily huoahti. ”Älä ole nössö, Shawn!”
   ”Onko se sinusta nössöilyä, jos haluaa kunnioittaa kaupan sulkemisaikoja ja ei halua murtautua putiikkiin tuliviskipullon takia?”
   ”Öö, no on?” Lily katsoi Shawnia kuin ei olisi ymmärtänyt mitä tämä oikein ajoi takaa.
   ”Sinun ei sitä paitsi pitäisi edes juoda mitään”, Shawn sanoi tytölle ärsyyntyneenä. ”Jos et satu muistamaan, sinut kidutettiin juuri melkein henkihieveriin.”
   ”Kiitos vain, olisin saattanut unohtaa ellet olisi muistuttanut”, Lily sanoi ivallisesti takaisin. ”Joko mennään?”
   Roxanne oli sujahtanut Shawnin ohi ja oli jo ovella. ”Alohomora!”
   ”Te olette idiootteja”, Shawn mutisi inhoavasti. ”Minä en tuonne tule.”
   ”Ole tulematta sitten!” Lily huudahti ja lähti Roxannen perässä kauppaan Ava kintereillään. James ja Shawn jäivät tyhjälle kadulle seisomaan. James virnisti.
   ”Älä murjota, Shawnie. Tästä tulee hauskaa.”
   ”Alkoholin lipittäminen näin pakonomaisesti on naurettavaa”, Shawn jupisi.
   James katsoi poikaa. ”Oliko sinun isäsi kautta äitisi liiankin kärkäs maistelemaan nautintojuomia tai jotakin? Suhtaudut asiaan niin kovin kiihkeästi.”
   ”Isä oli”, Shawn urahti. ”Olen nähnyt, mitä alkoholi voi ihmiselle tehdä. Teillä ei ole aavistustakaan…”
   ”No, olen sitä mieltä että Espanjan Iilimadon karkottaminen on juhlimisen arvoinen asia”, James totesi. ”Rox, Lily ja Ava epäilemättä eivät muistuta isääsi tippaakaan. Joten lopeta mököttäminen ja käyttäydy niin kuin mies ja anna tyttöjen nauttia nuoruudestaan vielä kun ovat energisiä ja siloposkisia.”
   ”James!” Lily huikkasi oviaukolta. ”Anna viisi kaljuunaa.”
   ”Viisi?” James parahti. ”Mitä sinä viidellä kaljuunalla teen?”
   ”Laitan tiskille Fredan löydettäväksi tietenkin, typerys.”
   James aikoi kaivella taskujaan. ”Tuliviskipullo ei muuten tasan maksa viittä kaljuunaa.” Hän oli ojentavinaan rahoja, mutta juuri kun Lily ojensi kättään, James vetäisi omansa takaisin. ”Älä unta näe, että antaisin sinulle viisi kaljuuna hihhuloimiseen.”
   ”Miksi te olette noin junttimaisella tuulella?” Lily puuskahti. ”Avalla on kova humalahakuisuuden halu ja me tarvitsemme paljon nestettä jos haluamme, että Rox sammuu ja sulkee suunsa. Pulita.”
   James huokaisi ja länttäsi kolikkonsa Lilyn käteen. Tyttö katosi oitis takaisin sisälle.
   Shawn katsoi Jamesia kulmakarvat koholla. ”Olen pettynyt sinuun, Lohikäärmerakastaja. Hän vie sinua kuusi-nolla.”
   ”Hän vie kaikkia kuusi-nolla”, James ilmoitti tyynesti ja tutkiskeli kynsinauhojaan.
   Tytöt ryöväsivät kaupasta tuliviskipullon ja muutaman muunkin pullon. Shawn tuhahti halveksuvasti nähdessään tyttöjen ostokset ja Lily mulkaisi poikaa pahasti. Roxanne oli jo avannut oman pullonsa, ottanut siitä ison kulauksen ja lähtenyt hyppelehtimään eteenpäin Tylyahon pimeää polkua iloisesti lauleskellen. Muut lähtivät hänen peräänsä hieman hillitymmin.
   Lily oli kierittämässä oman pullonsa korkkia auki, kun Shawn kiskaisi pullon tytön kädestä.
   ”Mitä – hei!” Lily tuijotti yhtäkkiä tyhjiä käsiään aivan kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä juuri tapahtui. James purskahti nauruun.
   Lily kääntyi katsomaan vakavailmeistä Shawnia. ”Saisinko kysyä, mitä helkkaria sinä luulet tekeväsi?”
   ”En minä anna sinun juoda”, Shawn sanoi rauhallisesti, aivan kuin olisi todennut jonkin täysin ilmiselvän asian.
   ”Öö, minkä takia?” Lily tuijotti Shawnia epäuskoisesti.
   ”Koska sinä makasit Sairaalasiivessä vielä tänä aamuna esimerkiksi? Alkoholin kanssa ei kannattaisi leikkiä.”
   ”Kuka sinä olet, minun isäni vai?” Lily nauroi. ”Anna se pullo tänne.”
   ”En.”
   ”Ääliö.” Lily näpäytti silmänräpäyksessä taikasauvaansa, Shawnin käsi säpsähti ja Lily nappasi pullon takaisin itselleen. ”Minä teen mitä haluan.”
   Tyttö lähti hyppelehtimään edellä viilettävän Roxannen perään. James nauroi, Shawn irvisti. ”Tuo tyttö on mahdoton.”
   ”Juuri sitähän minä yritin sinulle sanoa, mutta kun et uskonut.”
   ”Teissä on aika paljon samaa näköä”, Ava puuttui keskusteluun. Tämä käveli Jamesin oikealla puolella. ”Sinussa ja Lilyssä.”
   Oli Jamesin vuoro irvistää. ”Yritätkö sinä kertoa, että minun mustat, upeat hiukseni ja jäntevä oriin varteni muistuttavat sinua sisareni pitkästä punaisesta tukasta ja pikkuruisesta tirriäisen vartalosta?”
   ”En”, Ava sanoi tirskahtaen, ”vaan yritän sanoa, että teillä on kasvoissa jotakin, mikä kielii sisarussuhteestanne. Ja teissä on sellaista samanhenkistä karismaa.”
   James pyöritti päätään huvittuneena.
   ”Mitä te kuhnailette?” Roxanne kiljui vähän matkan päästä. ”Meillä on kiire! Humala odottaa!”
   ”Sinua se ei kyllä odota!” James huusi. ”Ethän sinä kykene edes kävelemään suorassa!”
   Roxanne tuijotti häntä. ”Kyllä minä tietääkseni kävelen? Vai konttaukseltako tämä sinusta vaikuttaa?”
   ”Ehkä jonkinlaiselta kävelemisen ja konttaamisen välimuodolta”, James tuumasi katsellessaan Roxannen askelmointia.
   ”Hah! Sinua vain ärsyttää kun et itse ole yhtä iloisissa olotiloissa kuin minä! Pitääkin piruilla, sinä mokoma.”
   ”Minun olotilani on ihan tarpeeksi iloinen kun voin katsella kuinka te tytöt hösläätte keskenänne”, James ilmoitti virnistellen.
   ”Me emme höslää”, Ava sanoi arvokkaasti ja latki innokkaana ilojuonta alas omasta pullostaan kuin olisi halunnut hukuttaa kaikki ajatuksensa pulloon.
   ”Tätä menoa me joudumme kantamaan heidät kaikki punkkiinsa”, Shawn mutisi Jamesille inhoten.
   ”Minne me oikein olemme menossa?” Ava kysäisi.
   ”Mennään Rääkyvään Röttelöön!” Roxanne kajautti. ”Siellä on lämmin!”
   ”Mikä on Rääkyvä Röttelö?” Ava kysyi ihmeissään.
   ”Se on tuo hökkeli tuolla pienellä kukkulalla”, James opasti ja osoitti hämärässä häämöttävää puista, repsottavaa rakennusta. ”Sieltä pääsee Tällipajun kautta Tylypahkaan.”
   ”Tällipajun?”
   Lily pyörähti ympäri heidän edessään ja kääntyi katsomaan Avaa. ”Etkö sinä ole käynyt Tylypahkaa?”
   Ava hymyili. ”Ei, minä ja Aqualine olimme Timblandissa, Irlannissa.”
   ”Kuulostaa joltakin tanssisarjalta”, Roxanne tuumasi. Tytön vauhti oli hidastunut kummasti pullon pinnan laskiessa alemmaksi ja muut olivat saaneet hänet kiinni. ”Onko Aqualine se Shawnia vihaava tyttörakkautesi?”
   Avan ilme synkkeni. ”On.”
   ”Tyttörakkailla oli pieniä erimielisyyksiä”, Shawn kertoi virnistellen.
   ”Tappelitteko te Shawnista?” Roxanne kysyi uteliaasti.
   Lily tuhahti. Shawn vilkaisi tyttöä toinen kulmakarva omituisesti nytkähtäen.
   Ava huokaisi. ”Aqualine tappelee mistä vain. Se on hänen lempiharrastuksensa.”
   ”Mikä on kyllä sangen omituista”, James puuttui puheeseen. Hänen mielessään käväisi, että jos pääsisi viettämään laatuaikaa Avan kaltaisen tytön kanssa, hän todellakin harjoittaisi jotakin aivan muuta tytön kanssa kuin riitelyä.
   ”Onko hän tulisieluinen?” Roxanne kysyi ottaen samalla muutaman harha-askeleen niin, että Shawn joutui tukemaan tyttöä, jotta tämä ei kaatuisi.
   Ava pyöritti silmiään. ”Mustasukkainen hän on.”
   ”Miksi et vain naura hänelle?” Lily kysyi aidon ihmeissään. ”Mustasukkaisuus on ihan pöllöä.”
   ”Sinullako on siitä sitten niin paljon kokemusta vai?” Roxanne hymähti.
   Lily vilkaisi tyttöä virnistäen. ”En harrasta mitään niin typerältä kuulostavaa.”
   ”Lily ei harrasta poikia ollenkaan”, Roxanne päräytti.
   ”Eikä hänen pidäkään!” James lisäsi nopeasti.
Shawn katsoi Lilyä kiinnostuneena. ”Ninkö? Ollenkaan?”
   ”Tykkäätkö sinäkin tytöistä?” Ava kysyi Lilyltä ihmetellen. ”En olisi uskonut. Sinussa ei ole sellaista vibaa.”
   ”En!” Lily katsoi häntä tuijottavia silmäpareja tuskastuneena. ”Kukaan kaksilahkeinen vain ei ole sattunut kiinnostamaan minua, entä sitten?”
   ”Lily ei ole edes suudellut ketään”, Roxanne paljasti kikattaen humalaisesti. Lily mulkaisi tyttöä.
   ”Oletko kuullut sellaisesta, että joskus voi pitää humalaisen suun supussa? Kokeile ihmeessä sitä. Alkaen nyt.”
   ”Etkö sinä ole ikinä suudellut ketään?” Ava hämmästeli.
   ”Miksi se ihmetyttää kaikkia niin kovasti?” Lily puuskahti ja varoi katsomasta Shawniin päinkään.
   ”Koska se on varsin mielenkiintoista”, Shawn tuumasi virnistellen aivan kuin olisi nauttinut tilanteesta suunnattomasti. ”Oikeasti, Lily, etkö ole suudellut ketään? Ikinä?” Poika painotti sanojaan venytellen.
   Lily mulkaisi poikaa niin pahasti, että James ei olisi ihmetellyt laisinkaan, jos Shawn olisi kuollut kolme kertaa peräkkäin kuraiseen maahan. ”En!” tyttö tokaisi äänensävyllä, joka kertoi että asia oli loppuun käsitelty.
Shawn ei selvästikään ollut samaa mieltä. ”Minua kiinnostaisi tietää, mikä sitten oikein saisi sinut suutelemaan jotakuta kaksilahkeisen sukupuolen edustajaa.”
   Lily vilkaisi Shawnia viileästi. ”Hetkellinen mielenvikaisuus!”
   ”Miksi sinua se kiinnostaa?” James kysyi ihmeissään, tuntien että oli jossakin keskustelun välissä pudonnut kärryiltä.
   ”Kaikenlainen informaatio on minusta kiinnostavaa”, Shawn totesi yksinkertaisesti, mutta Jamesilla oli kummallinen tunne, että hänelle oli jätetty jotakin kertomatta.
   Lopulta he pääsivät Rääkyvää Röttelöä kannattelevan mäen päälle. James tökki sauvallaan narisevan oven auki. Sisällä haisi ummehtuneen pölyiseltä, mutta röttelössä oli sentään lämmin verrattuna syyskuisen yöilman viileyteen.
   Roxanne ja Lily sujahtivat kikattaen Jamesin ohitse sisälle. Ava seurasi heitä uteliaana. Shawn pyöritteli päätään Jamesille. ”Mihin me olemme taikasauvamme oikein upottaneet”, hän huokaisi.
   James virnisti.
   Rääkyvä Röttelö näytti samalta kuin se oli aina näyttänyt. Tytöt olivat jo kirmanneet kotoisimpaan huoneeseen välittämättä haalistuneista verijäljistä ja rikkoutuneista huonekaluista. James ja Shawn menivät istumaan tyttöjen viereen katsellen toisiaan huvittuneina.
”Kippis!” Roxanne täräytti ja tytöt kilistelivät pullojaan yhteen. ”Otetaanpas sitten!”
   ”Millekäs?” Ava kysäisi. ”Sille, että ei välitetä mitä mustasukkaiset tyttöystävät saavat päähänsä?”
   Roxanne ja Lily vilkaisivat toisiaan. ”Totta kai sille!”
   ”Ja sille, että Iilimadot ovat ällöttäviä!” Roxanne lisäsi omasta puolestaan ja helisytteli pulloaan.
   ”Ja sille, että kaksilahkeiset ovat muuleja!” Lily huudahti.
   Shawn pyöräytti silmiään.
   ”Pelataanko jotakin?” Ava kysäisi.
   ”Niin kuin mitä?” Shawn pärskähti. ”Pullonpyöritystä vai?”
   ”Vain pikkulapset leikkivät pullonpyöritystä”, Lily tokaisi arvokkaasti. ”Kerro hänelle, Rox.”
   Roxanne loi tottelevaisesti Shawniin alentuneen katseen, josta humala tosin vei enimmät särmät. ”Kukaan yli viisitoistavuotias ei leiki pullonpyöritystä”, tyttö informoi tottelevaisesti.
   ”Mikä harmi, minusta se on aina ollut mitä kiehtovin peli”, Shawn virnisti.   ”Minä voisin näyttää sinulle vieläkin kiehtovamman pelin”, Roxanne lupasi viehkeästi ja vinkkasi silmäänsä.
   James kakoi. ”Älä viitsi Roxy aloittaa tuota limaisuutta näin aikaisin illasta.”
   ”Anna hänen olla”, Shawn sihahti. ”Pieni limaisuus ei vahingoita ketään!”
   Lily kulautti ison kulauksen pullostaan alas. James katsoi hieman huolestuneena sisartaan. ”Tuota, siskoseni, mitä jos ottaisit kuitenkin ihan rauhassa? Kuten Shawnie tässä ystävällisesti sinua aivan äskettäin muistutti, sinä tosiaan vapauduit matami Pomfreyn hellävaraisesta huomasta vasta tänään.”
   ”Olen ihan kunnossa!” Lily huoahti ja ryysti mielenosoituksellisesti lisää limenvihreää nestettä alas kurkustaan.
   James katsoi Shawnia turhautuneena. ”Minähän sanoin. Tuhoon tuomittu taistelu.”
   Lopulta he päätyivät pelaamaan räjähtävää näpäytystä, mutta tyttöjen litkujen kadotessa pulloista illan kääntyessä yöksi peli alkoi käydä hieman liian tuliseksi niin, että pojat päättivät, että oli aika lopettaa. James oli käräyttänyt kulmakarvansa kolmasti ja oli turhautunut.
   Roxannen silmät näyttivät katsovan pysyvästi hieman kieroon ja Lilyn kasvoille oli kohonnut hentoinen puna. Ava paasasi Aqualinesta.
   ”Tai siis, Shawn sanoi minulle vain, että olen nätti ja Aqualine luki sen niin, että Shawnin ja minun välillä on intohimoinen salakomerosuhde! Hän ei kuuntele viisauden sanoja ei sitten pätkääkään, ei, hän on päättänyt että kun asia on näin niin sitten se on niin – ”
   ”Miehet!” Roxanne huudahti ja kolautti pullonsa voimalla lattialle niin, että keltainen litku läikkyi lattialle. ”Kaikki samanlaisia! He saavat mukamas tehdä mitä haluavat – hipelöidä blodien paidansisuksia ja muuta yhtä viatonta – mutta auta armias, jos tyttö haluaa hipelöidä muutakin kuin pojan arvokkainta ruumiinosaa, niin ei – ”
   James sulki silmänsä kärsivänä. ”En ehkä kestä tätä kauempaa.”
   Shawn virnisti. ”Minusta tämä on oikeastaan aika huvittavaa. En muista koska eläessäni olisin kuunnellut yhtä mielenkiintoista keskustelua.”
   ”Eihän tuossa ole sarvea eikä jouhta”, James mutisi.
   ”Sehän se tässä onkin niin hauskaa.”
   ”Miksi sinä et vain heivaa Aqualinea?” Lily kysyi Avalta. ”Jos hän kerran on tuollainen tampio.”
   Ava pyöritti surullisesti päätään. ”Me olemme olleet yhdessä monta vuotta. Ei hän aina ole ollut tuollainen… ehkä tämä menee ohitse, kyllä hän vielä rauhoittuu…”
   ”Minua kiinnostaa”, Roxanne sanoi ruskeat silmät kiiluen, ”oletko sinä aito ja todellinen ja alkuperäinen lesbiaani? Vai oletko sinä ikinä tykännyt kenestäkään äreämmän sukupuolen edustajasta?”
   ”Äreämmän sukupuolen edustajasta?” Shawn toisti Jamesille äänettömästi. James virnisti pulihuolimattomasti, kiinnostuneena kuulemaan Avan vastauksen.
   ”En tiedä.” Ava maisteli kysymystä jonkin aikaa. ”En tiedä… ihastuin Aqualineen kauan aikaa sitten enkä ole ikinä ollut kiinnostunut kenestäkään muusta.”
   ”Voisitko kuvitella olevasi joskus pojan kanssa?” Lily kysyi.
   Avan silmät käväisivät Jamesin pistävässä katseessa ja James saattoi melkein tuntea heidän välillään kirmaavan pienen jännityksen. Se sai hänen vatsansa kouraisemaan. ”Ehkä”, Ava sanoi hieman vaikeasti, ”mutta minä olen nyt Aqualinen kanssa.”
   ”Kerro ihmeessä, jos haluat tehdä lähempää tuttavuutta jonkun miekkosen kanssa”, Roxanne sanoi innokkaasti. ”Minulla on kokonainen lista kaikista, jotka eivät ole miellyttäneet minua – ”
   ”Tuskin Avaa kiinnostavat Tylypahkan paukapäiset tolvanat”, Lily nauroi, ”etenkin kun he ovat kaikki sinun jämiäsi.”
   ”Toisen roska voi olla toisen aarre!” Roxanne väitti vastaan.
   ”Kiitos vain”, Ava sanoi nauraen, ”mutta pidä lista nyt ainakin toistaiseksi kaikessa rauhassa vain itselläsi.”
   ”Kauanko sinä ja se Aqua-mikä-olikaan olette olleet yhdessä?” Roxanne kysyi Avalta, joka näytti hieman hämmentyneeltä tästä humalaisesta huomiosta.
Lily kohotti kulmiaan parhaalle ystävälleen. ”Miksi sinua kiinnostaa niin kovasti tämän kettutytön rakkauselämä? Saiko Iilimato sinut niin pois tolaltasi, että olet alkanut harkitsemaan toisenlaisia seksuaalisia suuntautumisia?”
”En ole ikinä tuntenut ketään tyttöä joka tykkäisi tytöistä!” Roxanne puolustautui. ”Anna minun olla kiinnostunut tästä uudesta persoonallisuuspiirteestä kaikessa rauhassa!”
”Oletko sinä siis kiinnostunut vaihtamaan tylsistyttävän normaalia seksuaalista suuntautumistasi?” Shawn puuttui viehättyneenä puheeseen. Poika sulki silmänsä typerä hymy huulillaan. ”Teidän pitäisi nähdä kuvat, jotka vilistävät juuri verkkokalvoillani.”
   ”Minusta tuntuu, että sinun kyseenalaiset ja todennäköisesti erittäin limaiset verkkokalvoelokuvasi voivat pysyä mielesi kätköissä”, Lily totesi. Roxanne hymyili Shawnille typerästi.
   Shawn vilkaisi Lilyä hymyillen. ”Minusta tuntuu että etenkin sinä olisit positiivisen yllättynyt näistä kuvista.”
   Lily pärskähti. ”Rohkenen epäillä”, tyttö tuumasi sitten kuivasti. ”Huh, sinulla todellakin on vilkas mielikuvitus.”
   Shawn virnisti. ”Et osaa kuvitella puoliakaan.”
   ”Jostakin syystä minulla on tunne, että en haluaisikaan.”
   ”Totta, hentoinen tytön mielesi saattaisi järkkyä”, Shawn sanoi nyökkäillen vakavana.
   ”Minulla ei ole mitään tytön mieltä!” Lily suutahti. ”Minä vielä näytän sinulle hentoiset!”
”Älä tulistu!” Shawn huudahti ja vilkaisi hämillään Jamesia, joka kuunteli keskustelua kulmakarvat pienesti koholla pohtien, mihin ihmeeseen keskustelu oikein oli johtamassa.
”Totta helkkarissa tulistun!”
Shawn nosti kätensä eteensä kuin antautumisen merkiksi. ”Okei! Anteeksi, sinun mielessäsi ei ole mitään tyttömäistä eikä hentomaista. En tiennyt mistä puhuin, kunhan höpötän.”
”Sinä olet omituinen”, Lily totesi inhoavasti ja nyrpisti pojalle nenäänsä. ”Varsinainen gorilla.”
”Sinä se vasta omituinen oletkin. Mikä sinä oikein olet? Apina?” Shawn kysyi ja James pyöräytti silmiään. Shawn halusi selkeästi vain ärsyttää Lilyä eikä James käsittänyt lainkaan, miksi.
”Senkin kurja anaalitenava!” Lily sähähti.
”No niin, lapset, rauhoitutaanpas!” Ava huudahti ja teki käsillään aaltoilevia liikkeitä. ”Tämä keskustelu on eksynyt varsin oudoille poluille ja niin mielenkiintoinen kuin se onkin, tunnelma alkaa käydä jotenkin tuliseksi.”
”Minulla on hikka”, Roxanne ilmoitti ihmeissään. ”Tietääkö kukaan mistä se tulee?”
”Anaalitenava?” Shawn sanoi kysyvällä äänellä näyttäen siltä, että ei tiennyt olisiko hänen pitänyt nauraa vai järkyttyä.
   Yhtäkkiä Roxanne huojahti niin, että joutui ottamaan tukea seinästä, mutta hänen kätensä lipesi ja liukui niin, että tyttö kaatui melkein lattialle. Shawn kietoi nopeasti kätensä tytön ympärille pelastaen tämän iskulta.
   ”Shawnie leikkii taas prinssi rohkeaa”, James virnisti.
   Shawn virnisti takaisin. ”Kaunista neitoa on autettava hädässä. Oletko kunnossa, kultaseni?”
   Roxanne räpytteli humalanhuurteisia silmiään Shawnille nauttien ilmiselvästi tämän syleilystä. ”Sinä olet nätti”, tyttö ilmoitti pojalle.
   ”Sinä olet paljon nätimpi”, Shawn vakuutti Roxannelle.
   Ava ja James pärskähtivät, Lily katsoi Shawnia ja Roxannea kummallinen ilme kasvoillaan kunnes äkillisesti ponkaisi ylös. ”Minusta alkaa tuntua siltä, että olisi parasta palata takaisin linnaan.”
   ”Mitä, nyt jo?” Roxanne kysyi yllättyneenä irrottamatta siirappista katsettaan häntä pitelevästä Shawnista. Shawn taas katsoi Lilyä pieni, melkein haastava hymynkare huulillaan.
   ”Minusta sinä olet siemaillut itsesi tarpeeksi iloiseksi jo tänään”, Lily sanoi parhaalle ystävälleen asiallisesti.
   ”En minä halua vielä lähteä!”
   ”Et tietenkään kun tuo aasi lirkuttelee sinulle!” Lily mulkaisi Shawnia aivan kuin kaikki olisi ollut hänen vikansa.
   ”Hei! Miksi sinä nimittelet minua koko ajan?” Shawn loukkaantui. ”Ensiksi olin anaalitenava ja nyt jo aasi!”
   ”Unohdit gorillan”, Lily muistutti suloisesti. ”Minä en ainakaan jaksa enää jäädä tänne. Haluan nukkumaan.”
   ”Itse asiassa tuo kuulostaa houkuttelevalta”, Shawn sanoi haukotellen makeasti kuin sanojaan vahvistaakseen. ”Meillä on herätys kello viisi reikä reikä.” Poika nousi ylös vetäen Roxannen ylös mukanaan ja päästäen sitten irti tytöstä. Roxanne näytti pettyneeltä ja katsoi Lilyä syyttävästi. Lily tuijotti ilmeettömänä takaisin.
   Ava värähti näyttäen hänkin väsyneeltä. James nousi ylös ja ojensi kätensä tytölle nostaakseen tämänkin ylös lattialta. Heidän katseensa kohtasivat ja James tunsi mielipuolista halua kietoa kätensä tytön ympärille, nostaa kätensä tämän niskaan ja painaa huulensa tämän kirsikanvärisille huulille.
   Ava katsoi Jamesia silmiin hämmentyneenä, suu hieman auki. Tytön silmät olivat kuin sulaa kinuskia. James oli varma, että tyttö tunsi samaa sähköistä vetovoimaa painautua häntä vasten kuin hänkin tunsi tätä kohtaan. James saattoi tuntea Avan hengityksen kasvoillaan.
   Ava nykäisi kätensä nopeasti irti Jamesin kädestä ja laski katseensa. ”Mennään sitten”, tyttö sanoi. James ei voinut olla tuntematta oloaan pettyneeksi. Samalla hän tunsi hämmennystä ja jonkinlaista kieroutunutta, mutta samalla hyvin luonnollista onnentunnetta. Mikä ikinä tämä kummallinen tunne olikaan… James oli varma, ettei ollut koskaan tuntenut mitään samankaltaistakaan.
   ”Mennään Tylyahon kautta”, Lily sanoi Roxannelle. ”En viitsisi alkaa käsirysyyn Tällipajun kanssa kun sinä olet tuollaisessa hiprakassa. Saisimme vielä köniimme.”
   Roxanne vain kohautti olkapäitään kertoen, että hänelle oli aivan sama mitä kautta he menisivät ja minne. Tyttö selkeästi olisi halunnut olla vielä Shawnin kanssa.
   Joukkio lähti takaisin Tylyahoon päin. Lily kietoi kätensä Roxannen ympärille. ”Piristy!”
   ”Minä en halua vielä nukkumaan”, Roxanne marisi ja katsoi toiveikkaasti Shawnia, joka hymyili itsekseen aivan kuin hänellä ei olisi ollut huolen häivääkään mistään ja olisi nauttinut jostakin aivan suunnattomasti. Ava ja James kävelivät hieman muiden perässä. ”Ihan kuin olisin pikkulapsi ja nukkumatti olisi tullut ihan liian aikaisin kylään.”
   Lily vilkaisi Roxannea tietäväisesti, mutta ei sanonut mitään ja varoi katsomasta Shawniin.
   He saapuivat Hunajaherttuan kohdalle. James pörrötti Lilyn ja sitten Roxannen hiuksia. ”Hyvää yötä tirriäiset. Älkää sammuko matkalla tai Voro tulee jalkakettinkejään kiikutellen kiskomaan teidät jälki-istuntoon.”
   Lily värähti. ”Älä huoli. Välttelen niitä rakoilevia mönjähampaita ja hinkuyskää kaikilla sielun ja ruumiin voimillani ja vielä Roxynkin sielun ja ruumiin voimilla.”
   ”Niin sitä pitää, tyttöseni”, James sanoi ylpeänä.
   Lily näytti kieltään Jamesille ja mulkaisi sitten Shawnia. ”Heippa vaan, gorilla.”
   Shawn virnisti. ”Heippa vaan, apina.”
        ”Oli kiva tutustua teihin molempiin”, Ava sanoi tytöille.
        ”Olet ihanin lesbiaani kenet olen tavannut!” Roxanne ilmoitti raikuvalla äänellä ja sulki Avan musertavaan halaukseen. ”Nähdään taas!”
   Sitten Roxanne loikkasi halaamaan Shawnia. ”Sinä olet sitten ihana.”
   ”Niinhän ne väittävät”, Shawn sanoi huvittuneena ja halasi kevyesti tyttöä. ”Olkaahan kiltisti sitten koulussa, tytöt.”
   Roxanne nousi varpailleen ja painoi suudelman yllättyneen Shawnin huulille. Ava ja James vislasivat, kun Shawn painoi hetkeksi tyttöä lähemmäksi itseään ja suudelma syveni. Lily tuijotti pariskuntaa kivettynyt ilme kasvoillaan.
   ”Hyvää yötä!” Roxanne kihersi, kun Shawn vetäytyi kauemmaksi. Tyttö nappasi paikoilleen jähmettyneen Lilyn kädestä kiinni ja johdatti tämän Hunajaherttuan ovelle. Lily näytti hetken hämilliseltä, mutta heilautti sitten kättään hyvästiksi ja seurasi Roxannea Hunajaherttuaan.
   James pyöritteli päätään kaksikon kadottua. ”Siinä meillä vasta parivaljakko.”
   ”Älä muuta sano”, Shawn puuskahti ja lähti kävelemään kuunvalaisemaa tietä pitkin kohti Auroriaa James ja Ava kannoillaan. ”Anaalitenava…”

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Diamonds (K12, kolmas sukupolvi) 9. osa 17.10.
« Vastaus #17 : Lokakuu 18, 2013, 13:53:10 »
10.   Purjoa ja thestralleja

Lily lampsi Rohkelikkojen pöytää kohti maha kurnien nälästä. Hän oli jättänyt vaikeroivan Roxannen selviytymään kurjasta krapulanhuurteisesta olotilastaan tyttöjen makuusaliin iloisen yllättyneenä omasta mainiosta hyvinvoinnistaan. Tosin hän ei ollut latkinutkaan litratolkulla tuliviskiä toisin kuin hänen vähemmän hyvinvoiva paras ystävänsä.
   Lily paikansi Hugon ja Fredin istumassa Gabriella Longbottomin kanssa ja suunnisti heidän luokseen. Hän istahti mandariinia kuorivan Hugon viereen ja alkoi kiitollisena lappaa lautaselleen puuroa.
   ”Huomenta vain sinullekin”, Hugo toivotti huvittuneena. ”Menikö teillä eilen myöhäänkin Tylyahossa?”
   Lily vilkaisi poikaa paljonpuhuvasti. ”Mitäpä luulet? Roxy olisi halunnut kekkuloida aamun tunneille saakka, mutta henkisen tuen voimin sain hänet kiskottua takaisin linnaan vähän puolen yön jälkeen.”
   Gabriella nauroi. ”Te kaksi kyllä jaksatte.”
   ”Roxy jaksaa”, Lily oikaisi kuivasti. ”Minä olen hänen kärsivällinen ja kärsivä seuraneitinsä.”
   Fred virnisteli ja heitti Lilyä mandariinin kuorella. ”Siskollani on sellainen hassu vaikutus. No, oliko teillä hauskaa?”
   ”Riippuu miltä kannalta katsoo”, Lily tokaisi väistäessään lentävää mandariininkuorta puolihuolimattomasti.
   Fred ja Hugo kurtistivat kulmiaan hänen innottomuudelleen. ”No, mitä oikein tapahtui?”
   ”Ei mitään, kuinka niin?”
   ”Vaikutat jotenkin tympääntyneeltä”, Hugo sanoi ja katseli sinisillä silmillään häntä tarkasti.
   Lily hymyili pojalle. ”Ehkä minua sitten tympii. Oletko jo lukenut lehtesi?”
   Hugo työnsi edessään olevan Päivän Profeetan avuliaasti hänen luettavakseen. ”Ole hyvä vain. Ei siellä mitään kiinnostavaa kyllä ole. He hehkuttavat maailmanmestaruuskisoja ja pohtivat, mikä Kahlesalvan talvikalsarivärimieltymys on.”
   ”Ai oikeasti?” Lily kysyi epäuskoisesti. ”Eivätkö he parempaa keksi?”
   ”Eivät ilmeisestikään. Taikamaailmassa on tylsän normaalia. Ja Kahlesalvan lempikalsariväri muuten on kahdeksankymmenen prosentin todennäköisyydellä tummanvihreä.”
   Lily loi poikaan halveksuvan katseen. ”Sinä siis alennuit lukemaan artikkelin.”
   ”Riimitehtävä oli naurettavan helppo ja minulle jäi ylimääräistä aikaa”, Hugo puolustautui.
   Lily ryhtyi selailemaan lehteä siemaillen samalla höyryävän ihanaa kuumaa kahvia. Hän oli ehtinyt juomaan kaksi kupillista ennen kuin Roxanne ilmestyi aamupalalle silmät verestävinä ja iho kelmeän kalpeana.
   ”Näytät ihan Veriseltä Paronilta”, Lily ilmoitti kahvikuppinsa ylitse tytölle.
   ”Siltä minusta tuntuukin”, Roxanne puuskahti heittäytyessään istumaan Lilyä vastapäätä. ”Olen sitä mieltä, että tämä nautintojuomien litkiminen saa riittää vähäksi aikaa.”
   ”Seuraavaan kertaan siis”, Fred virnisti ja Roxanne heitti poikaa sämpylällä.
   ”Ole hiljaa, tärykalvoni eivät kestä naljailuasi juuri nyt.”
   ”Pistähän sitten vauhtia mussuttamiseesi, Rox”, Lily kehotti. ”Meillä on muodonmuutoksia kymmenen minuutin kuluttua.”
   ”McGarmiwa kuristaa sinut katseellaan, jos huomaa sinun olevan itseaiheutetun huonovointisuuden alaisena”, Fred sanoi pirullinen kiilto silmissään.
   ”Sekös se sinua ilahduttaisi”, Roxanne mutisi.
   ”Kieltämättä.”
   Kun Roxanne oli saanut sämpylänsä nieltyä, he lähtivät muodonmuutostunnille. McGarmiwa oli jo luokan edessä valmiina pitämään tuntia yhtä ryppyisenä ja tiukkanutturisena niin kuin aina. Lily ei kuollakseenkaan käsittänyt, miten vanha noita oli saattanut opettaa sekä hänen isänsä että tämän isän sukupolvea ja silti iskosti muodonmuutoslakeja heidän mieliinsä yhtä tarmokkaan tiukasti kuin oli aina tehnytkin Lilyn kuuleman mukaan. Eikö noita vanhentunut lainkaan? Siinä vasta oli vitsaus.
   ”Weasley”, McGarmiwa ähkäisi turhautuneena alkusanoikseen heidät nähdessään.
   ”Mitä?” Hugo, Fred ja Roxanne parahtivat yhteen ääneen.
   McGarmiva huokaisi. ”Neiti Weasley siis. Miksi sinä näytät tuolta? Oletko sairas?”
   ”Vähän flunssaa vain, professori”, Roxanne vastasi ja niiskaisi asiaankuuluvasti. McGarmiwa loi epäileväisen tutkivan katseen häneen ja kohotti lähes huomaamattomasti kulmakarvojaan. ”Flunssaa”, vanha opettaja toisti hiljaa itsekseen epäuskoisesti.
   Lily virnisti Roxannelle ja meni sitten tämän perässä istumaan heidän tavanomaisille paikoilleen luokan keskiosaan Fredin ja Hugon eteen.
   ”Ja sitten katsotaanpas, miten olette tehneet kotiläksynne!” McGarmiva ilmoitti, kun kaikki olivat istuutuneet paikoilleen. ”Muutimme viimeksi huonekaluja jyrsijäeläimiksi, niin kuin teidän hyvin pitäisi muistaa. Fred Weasley, muutahan pulpettisi liito-oravaksi.”
   Fred irvisti ja osoitti sitten pulpettiaan sauvallaan. ”Muuttuos formus!”
   Pulpetti pieneni ja muutti muotoaan oravaksi, joka loikkasi säikkynä Roxannen niskaan.
   Roxanne naksutteli kieltään oravalle. ”Älä raavi minua, pöljä.”
   ”Vain pöljät puhuvat oraville”, Hugo mutisi hänen takanaan.
   ”Älä viitsi”, Roxanne sanoi pojalle ja katsoi haltioituneena oravaa, joka tuijotti tyttöä takaisin nenänpää värähdellen. ”Se ymmärtää minua.”
   ”Hieno suoritus, herra Weasley. Jospa neiti Weasley sitten muuttaisi oravan takaisin pulpetiksi jahka on päättänyt keskustelunsa sen kanssa”, McGarmiwa kehotti tyynesti.
   Roxannen suu mutristui hiukan. Lily tiesi, että tyttö ei pitänyt eläinten muodonmuutoksista ollenkaan, tämä kun oli sitä mieltä, että niiden sielunelämä kärsi siinä aivan turhaan.
   ”Onko pakko?” Roxanne kysyi McGarmiwalta peittämättä kovinkaan hyvin inhoaan tehtäväänsä kohtaan.
   McGarmiwa hymyili petollisen ystävällisesti. ”Sinä varmaan tiedät jo vastauksen tuohon kysymykseen.”
   Roxanne huokaisi alistuneesti. Hän kävi samankaltaisen keskustelun joka kerta McGarmiwan kanssa ja tähän asti oli hävinnyt kaikki väittelyt. Nöyrtyneenä tyttö osoitti kädellään kaikessa rauhassa tönöttävää liito-oravaa. ”Muuttaos formus.”
   Orava päästi inhottavan kimeän, kärsivän äänen ja sen hännän ja jalkojen tilalle ilmestyi pulpetin jalkoja. Lily, Fred, Hugo ja muut heidän luokkatoverinsa purskahtivat nauruun kun taas Roxanne toljotti aikaansaannostaan surkeana.
   McGarmiwa näpäytti kieltään. ”Kuusisivuinen tutkielma jyrsijöiden muodonmuutoksista huomiseksi, neiti Weasley. Neiti Potter, korjaisitko pulpetin ystävällisesti ennalleen.”
   Lily osoitti pulpettioravaa sauvallaan ja se muutti ystävällisesti muotoaan takaisin pulpetiksi. Lily oli iloinen, että ei saanut lisätehtäviä – hän oli varannut illan huispausharjoituksille ja ilta olisi venynyt kovin ikävällä tavalla, jos hänen olisi pitänyt jaaritella jyrsijöiden muotoon muuttamisesta kuusi sivua.
   Muodonmuutoksien jälkeen rohkelikoilla oli hyppytunti, joka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt käyttää läksyjen tekemiseen, mutta jonka Roxanne ja Lily päättivät viettää kotoisasti keittiössä kotitonttujen hemmoteltavana. Kotitontut istuttivat heidät heti pöydän ääreen, joka oli täynnä erilaisia leivoksia ja torttusia.
   ”Minä sitten rakastan teitä”, Roxanne julisti kotitontuille haukattuaan valtavaa pinkkipäällysteistä muffinssia. ”Ihania, ihania, siunattuja olentoja!”
   ”Kiitoksia, arvon neiti, kiitos!” kotitontut hykertelivät ilahtuneina ja menivät sitten häärämään yhdissä tuumin päivällistä.
   ”Joko elämä alkaa viedä voiton?” Lily kysyi huvittuneena katsellessaan ystävättärensä nautiskelua.
   ”Ei ihan vielä, mutta tämä muffinssi kyllä osaa tehtävänsä. Taivaallista. Maista sinäkin, Lils!” Roxanne tunki muffinsin Lilyn suuhun niin vauhdikkaasti ja voimalla, että Lily oli tukehtua.
   ”Oikein taivaallista”, Lily pihisi yskänsä lomasta.
   Roxanne naureskeli ja nuoli muffinsin sokerista päällystettä hartaasti. ”Tämä maistuu melkein yhtä hyvältä kuin Shawn.”
   Lily kohotti kulmaansa. ”Melkein?”
   ”Aah”, Roxanne huokaisi. ”Siinä vasta tapaus. Joskus minusta tuntuu, että voisin syödä hänet.”
   ”Vääntäviä, räkäisiä vatsanpuruja”, Lily tokaisi.
   Roxanne vilkaisi häntä vinosti. ”Onko kaikki ihan jees, Lillero?”
   ”Miten niin?”
   ”Sinusta hohkaa jokin hyytävä viba, miksi?”
   Lily ei tiennyt mitä olisi sanonut. Totuus oli, että pelkkä Shawnin nimi sai hänet ärsyyntymään luonnottomalla tavalla. Hän luuli tietävänsä mistä asia johtui, mutta työnsi ajatuksen hätäisesti takaisin mielensä syövereihin ennen kuin ajatus mitään kunnon muotoa edes sai.
   ”Sinä taidat olla ihan koukussa siihen hyypiöön”, Lily päätyi sanomaan Roxannelle kykenemättä sanomaan jostakin mielenvikaisesta syystä Shawnin nimeä.
   ”Niin olen”, Roxanne huokaisi liioitellun syvään.
   ”Onko sinun ihan pakko?” Lily puuskahti tahattoman kovalla äänellä ja järkyttyi omista sanoistaan – miten helkkarissa ne olivat hänen suuhunsa tupsahtaneet?
   Roxanne katsoi Lilyä hämmentyneenä. ”Onko hänessä sitten jotakin vikaa?”
   Lily pyöräytti silmiään. ”Mikä hänessä ei olisi vikana? Ärsyttävä – itseään luvattoman paljon täynnä, pissa lirisee ulos korvista – röyhkeä – välinpitämätön – ”
   Roxanne katsoi Lilyä hetken ilmeettömästi, suoraan syvälle silmiin ja jää kouraisi Lilyn sydäntä hänen tajutessaan, että Roxanne saattaisi aavistaa kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa, nekin, joille Lily itse ei ollut vaivautunut antamaan nimeä tai edes myönnytystä olemassaolosta. Lily ei todellakaan halunnut alkaa kaivelemaan sielunelämäänsä ja vielä vähemmän hän tahtoi, että Roxanne alkaisi kaivaa sitä.
   Roxanne räpytteli silmiään Lilyn väistäessä hänen katseensa. ”Lily…”
   ”Mutta olinhan minä samaa mieltä Espanjan Iilimadostakin, mutta aikaa myöden opin pitämään hänestä – ei, ei hetkinen, eihän se ihan niin tainnutkaan mennä”, Lily lauleskeli tavoitellen omaa kevyttä äänensävyään, mutta Roxannen miettiväisistä silmistä päätellen ei aivan onnistunut. Roxanne kuitenkin virnisti Lilyn sanoille ennen kuin tarttui uuteen muffinsiin.
   ”Iilimatosen suhteen olit kyllä harvinaisen oikeassa koko ajan. Ja minä typerä tyttö annoin hänen hivellä siitä huolimatta vatsalihaksiani”, tyttö tuumasi huokaisten normaalia hieman tasaisemmalla äänellä jättäen Shawn-asian sikseen, mistä Lily oli kiitollinen vaikka aavistelikin keskustelun jatkuvan jossakin hamassa tulevaisuudessa jos vain Rox voisi jotenkin vaikuttaa asiaan. Lily aikoi uhmata kohtaloaan niin kauan kuin vain suinkin pystyisi.
   He mässäilivät mahansa täyteen muffinsseja kotitonttujen kirmatessa heidän ympärillään mehu- ja kahvitarjottimien antimia tarjoten.
”Butler ja pimeyden voimilta suojautuminen odottaa”, Roxanne sanoi loikaten alas jakkaralta hieman vaikean näköisesti, kun heidän hyppytuntinsa oli melkein kulunut. ”Mitä luulet, kuinka monta sivua lisätehtäviä saan, jos nykäisen häneltä muutaman viiksisuortuvan?”
   ”Tee se!” Lily innostui. ”Lisätehtävistä viis, olen aina halunnut tietää, ovatko ne viikset aidot vai eivät!”
   Roxanne virnisti Lilylle ja paineli mahaansa huonovointisen näköisenä. ”Minun mahani on täynnä muffinsseja. Saatan oksentaa ne ulos minä hetkenä hyvänsä, pieni varoituksen sananen vain.”
   ”Pysy sitten kaukana minusta”, Lily kehotti värähtäen ja astahti pienen välimatkan hänen ja Roxannen väliin, kun he lähtivät kävelemään pois keittiöstä.
   Kotitontut parveilivat heidän ympärillään tarjoten eväitä matkaan, mutta Roxanne ja Lily kieltäytyivät kohteliaasti ja kiittivät vielä kotitonttuja ennen kuin työnsivät keittiön sisäänkäyntinä toimivan muotokuvan syrjään.
   He lähtivät suunnistamaan kohti pimeyden voimilta suojautumisen luokkaa ja ohittivat korpinkynsistä koostuvan tyttörykelmän marmoriportaiden päässä. Tytöt naureskelivat ja supattivat jotakin toisilleen katsellen Lilyä ilkeästi.
   Lily katsoi Roxannea kulmakarvojaan kohotellen. ”Vieläkö he jaksavat supista Salaisuuksien kammion jupakasta vai pohtivatko he vain minun talvikalsarimieltymyksiäni?”
   Roxanne kohautti olkapäitään välinpitämättömästi ja heitti inhoavan katseen jo taaksejääneeseen tyttölaumaan. ”Minun veikkaukseni on, että he ihailevat piukkaa huispaajan peppuasi ja antavat sille pisteitä.”
   Lily purskahti nauruun, mutta se loppui lyhyeen kun hän tajusi seisovansa vastakkain Pamela Parkinsonin kanssa. Tummatukkaisen tytön kasvot olivat ylimielisen kylmät ja hän katsoi Lilyä nenänvarttaan pitkin pää hieman koholla.
   ”Jaahas, pikku huispausrinsessa on selvinnyt ilkeiden luihuisten hyökkäyksestä”, Pamela nälväisi. Luihuisjengi hänen takanaan naureskeli ilottomasti häntä myötäillen.
   ”Jaahas, pikkuruinen lehmien kuningatar on selvinnyt rehtorin puhuttelusta”, Lily vastasi takaisin ja hipelöi kaapunsa taskussa taikasauvaansa. Jos Pamela saisi typerään päähänsä joitakin Lilyä koskevia kiroamisideoita, ainakin tällä kertaa hän olisi valmis.
   ”Ihan kuin minua kiinnostaisi, potkitaanko minut tästä koulusta pihalle vai ei”, Pamela nauroi, mutta hänen kasvonsa vääristyivät hieman kun hän puhui, josta Lily päätteli tämän bluffaavan. Miksi tämä ylipäätään vaivautui? Aivan kuin Lilyä olisi kiinnostanut. ”Minä en tarvitse akateemista koulutusta siihen, mitä olen päättänyt koulun jälkeen tehdä!”
   ”Aah, olet siis vihdoinkin päättänyt toteuttaa haaveesi napatanssijan urasta?” Roxanne hihkasi väliin. ”Ei millään pahalla, Lehmis, mutta todennäköisesti lanteesi eivät sinua kauaksi kanna.”
   ”Sinunkin naurusi loppuu pian lyhyeen, Weasley”, Pamela ärähti vihaisesti. ”Teidän ylimielisyytenne kostautuu, kun olette tämän linnan suojamuurien ulkopuolella!”
   ”Huuh, pelottavaa.” Lily ja Roxanne vilkaisivat toisiaan virnistellen.
   ”Etpä ollut niin rohkea Salaisuuksien kammiossa, Potter!” Pamela ilkkui. ”Itkit kuin pikkuruinen vauva! Äitiiii, isiii, luihuiset kiusaa – ”
   ”Kuinkakohan kuivina sinun silmäsi pysyisivät, jos minä sitoisin sinut kattokruunuun ja tökkisin Riesun kanssa sinut henkihieveriin?” Roxanne tuumi kovaan ääneen, veti taikasauvansa hihastaan ja osoitti sillä suoraan Pamelaa kasvoihin.
   Samassa luihuisista koostuva rykelmä Pamelan takana liikahti ja Lily tajusi kymmenen taikasauvan osoittavan hänen ja Roxannen suuntaan.
   Lily huokaisi vetäessään taikasauvansa alistuneesti taskustaan. ”Et sitten voinut hillitä itseäsi”, hän pihahti Roxannelle turhautuneesti.
   ”Ajattelitteko te kahdestaan yrittää kirota meidät kaikki?” Pamela ilkkui siniset silmät välkähdellen.
   ”Pakko kai se on”, Lily vastasi ärsyyntyneenä taikasauvaansa puristaen lepakonräkäherja valmiina kielensä päällä.
   Yhtäkkiä Roxanne Lilyn vieressä päästi kammottavan, korahtavan äänen ja vaaleanpunainen mönjä lensi hänen kurkustaan kaaressa suoraan Pamelan rinnuksille. Pamela ehti näyttää vain hetken ajan järkyttyneeltä ennen kuin Roxanne yökkäsi taas, tällä kertaa Pamelan kengille.
   Lily ei ollut koskaan nähnyt mitään niin hauskaa kuin Pamelan kasvoille kohonneen kauhistuneen ilmeen. Hurjasti nauraen hän nykäisi edelleen yökkäilevän Roxannen mukaansa ja heitti kilpiloitsun päin luihuisia ennen kuin lähti juoksemaan Roxannea perässään raahaten pimeyden voimilta suojautumisen luokan ovelle.   
   Lilyn oli vaikea hengittää naurunsa lomasta. Hän otti tukea luokan ovesta ja nauroi niin, että kyynelet valuivat hänen silmistään. Roxanne räkätti hänen kanssaan, silmät vuotavina, kasvot punaisena ja tuskanhiestä kiiltävänä.
   ”Sinä purjosit Lehmiksen päälle”, Lily hihitti.
   ”Näitkö hänen ilmeensä?” Roxanne nauroi henkeään haukkoen.
   He yrittivät kasata itsensä, mutta se oli hurjan vaikeaa, kun he purskahtivat heti nauruun katsoessaan toisiaan. Samassa pimeyden voimilta suojautumisen luokan ovi avautui ja professori Butler kurkisti käytävään kulmakarvojaan kohotellen. ”Vaivautuisivatko neidit Potter ja Weasley tulemaan oppitunnille täältä käytävästä hihittämästä? Mikä on niin hauskaa?”
   ”Roxy laattasi Pamelan rintavarustukselle”, Lily puuskahti. Luokkahuone Butlerin takana remahti kovaääniseen nauruun.
   Professori Butlerin mustat, pitkät viikset värähtivät huumorintajuisesti. ”Sehän kuulostaa mielenkiintoiselta tilanteelta.”
   Täysin varoittamatta Roxanne kohotti kätensä ja nykäisi Butleria viiksistä. Professori älähti ja katsoi Roxannea kuin järkensä menettänyttä. ”Neiti Weasley! Ole hyvä ja selitä!”
   Roxanne räpytteli vetisiä silmiään Butlerille. ”Siinä oli itikka, professori hyvä, anteeksi.”
   ”Vai itikka”, professori mutisi inhoten ja loi Roxanneen ja naurusta tärisevään Lilyyn epäluuloisen katseen. ”Menkäähän sitten paikoillenne, senkin kelmit.”
   Lily ja Roxanne menivät myhäillen paikoilleen luokan takariviin. Lily oli melkein luvattoman hilpeällä tuulella, päivä oli ollut mitä mainioin siihen asti. Roxanne kääntyi katsomaan Lilyä virnistellen ja kohotti kättään, jossa hän puristi muutamaa pitkää mustaa karvaa voitokkaana. ”Aidot ne toden totta ovat!”

*

Illalla Lily ja Roxanne oleilivat makuusalissaan nauttien sen hiljaisesta, ällöttävän vaaleanpunaisen sisustuksen tuomasta rauhasta. Roxanne makasi mahallaan sängyllään ja pakersi McGarmiwalta saamaansa lisätehtävää tuskastuneena. Lily makasi omalla sängyllään tuijotellen kattoon kiinnitettyjä taikatähtiä mietteliäästi.
   Hän mietti Pamela Parkinsonin sanoja. ”Minä en tarvitse akateemista koulutusta siihen, mitä olen päättänyt koulun jälkeen tehdä”, tyttö oli sanonut. Mitä se oikein tarkoitti? Lilyn mahassa kiersi inhottavasti, kun hän muisti isänsä sanat kuolonsyöjien mahdollisesta uudesta noususta. Pamela oli aina pyörinyt hämäräperäisissä jengeissä. Lily muisti hyvin Scorpius Malfoyn, joka oli pitänyt luihuisten hovia ylimielisesti rohkelikkoja ja kaikkia muitakin tielleen osuvia kiroten, oikea luihuisten kuningas. Missähän poika nyt oli ja mitä tämä teki? Puuhailiko hän jotakin sellaista, mitä Pamelakin aikoi alkaa puuhailemaan kunhan pääsisi pois koulusta? Olivatko he ryhtymässä uuteen nousuun kuolonsyöjien kanssa?
   ”Lillero?” kuului Roxannen ääni herättäen Lilyn ankeista ajatuksistaan. ”Eikö sinun pitäisi olla kohta jo huiskimassa?”
   Lily tuijotti tyttöä typerästi hetken aikaa ennen kuin tajusi mistä tämä puhui ja vilkaisi sitten kelloaan. Huispausharjoitukset alkaisivat ihan kohta.
   ”Miten jyrsijöiden tarina etenee?” Lily kysäisi noustessaan sängyltään ja ryhtyessään etsimään huispauskaapuaan.
   ”Oikein mainiosti”, Roxanne sanoi ivallisesti pyöräyttäen silmiään. ”Mieleni ei tee ollenkaan ummistaa silmiäni ja vaipua koomaan.”
   ”Sepä hyvä. Sinähän voisit tulla kannustamaan meitä huispauskentälle.”
   ”Hahahah, hauskaa”, Roxanne pärskähti.
   ”Henkinen tuki ei olisi pahitteeksi”, Lily huomautti hienovaraisesti.
   ”Mihin sinä henkistä tukea muka tarvitset? Heti kun saat tuon kurjan siivousvälineesi lentoon, et edes huomaa, että paikalla on muitakin neljäraajaisia olentoja.”
   ”Höh. Sinua ei sitten kiinnosta minun elämäni lainkaan”, Lily mumisi mukamas loukkaantuneena, vaikka ei oikeasti tarkoittanutkaan mitä sanoi. Roxanne harvoin jaksoi raahautua kentälle heidän harjoituksiaan katsomaan, vaikka varsinaisiin peleihin hän suhtautuikin intohimoisesti.
   Roxanne virnisti. ”Oma elämäni on niin paljon mielenkiintoisempaa.”
   Lily heitti tyttöä tyynyllä ennen kuin lähti makuusalista. Fred ja Hugo odottivat häntä uskollisesti oleskeluhuoneessa huispausvarusteet päällään.
   ”Jospa sitten otettaisiin tänään ihan iisisti”, Fred tokaisi tervehdykseksi kun he lähtivät kävelemään pois rohkelikkotornista. ”Minun pitää väkertää Butlerille se typerä tutkielma suojeliuksista.”
   ”Ei ole minun vikani jos sinä et pysy läksyjesi tasalla”, Lily huomautti.
   Fred mulkaisi häntä ja Hugo hymyili pojalle omahyväisesti. ”Minähän sanoin, että olisi kannattanut tehdä se eilisiltana.”
   ”Kappas, kun minulla oli paljon parempaakin tekemistä kuin tönöttää sinun kanssasi kirjastossa.”
   ”Mitä tekemistä?” Lily kysyi kiinnostuneena.
   Fred virnisti salaperäisesti. ”Se on salaisuus.”
   ”Fredillä on joku nainen”, Lily huomautti Hugolle, joka ilmeestä päätellen oli päätellyt saman jo aikoja sitten. ”Tiedätkö kuka se on?”
   Hugo vain myhäili. ”Kauniimman sukupuolen edustaja.”
   Lily mulkoili poikia. ”Miksi te ette kerro minulle?”
   ”Ehkä en halua, että yksityiselämääni paljastellaan julkisesti”, Fred ilmoitti arvokkaasti.
   ”Mutta minä olen Lily! Sinun rakas ja kaikista viehättävin serkkusi! Ethän sinä voi olla kertomatta minulle kenen kanssa rikot Tylypahkan siveellisyyslakeja! Jos kerran Hugokin tietää!”
   ”Joudut piehtaroimaan uteliaisuudessasi, serkkuseni. Minä en noin vain kallisarvoisia siveellisyysrikkomuksiani paljasta.”
   ”Tylsä peikko”, Lily urahti pojalle loukkaantuneena pistäen mieleensä, että ryhtyisi vakoilemaan Roxannen kanssa Frediä, jotta salaperäisen kauniimman sukupuolen edustajan henkilöllisyys selviäisi. Lily Potterilta ei noin vain pihdattu tietoja!
   Päästyään linnan tammisista ovista syksyn kylmään viimaan Lily, Hugo ja Fred ponnahtivat luudilleen ja ottivat kisaa siitä, kuka olisi nopeinten huispauskentällä. Lily viiletti hurjaa vauhtia kentälle voittaen pojat ylivoimaisesti.
   Omahyväisesti hymyillen Lily laskeutui kentälle, jonne muu joukkue juuri raahautui. Hugo ja Fred laskeutuivat Lilyn eteen myrtyneinä häviöstään. Lily ei voinut olla virnistämättä pojille voitonriemuisesti ja sai heiltä osakseen murhaavia katseita. Lainkaan niistä välittämättä Lily katsoi tyynesti joukkuetovereitaan.
   ”No niin, tervetuloa kauden ensimmäisiin kunnon harjoituksiin – viime harjoitukset keskeytyivät niin kovin ikävästi, kun Pamsu ja muut ihanat luihuistoverimme raahasivat minut viihdyttämään itseään Salaisuuksien kammioon. Tämän vuoden päämäärämme on yksinkertaisesti huispausmestaruuden voitto. Kiitos. Liitäkäähän paikoillenne sitten.”
   Lilyn joukkuetoverit virnistelivät hänen ytimekkäälle puheelleen ja ponkaisivat sitten vauhtia kuraisesta maasta. Lily oli aikeissa tehdä samoin, kun kuuli vislausta ja hurraahuutoa jostakin ylhäältä.
   Lily kohotti katseensa katsomoihin ja virnisti leveästi tunnistaessaan Jamesin mustan hiuspehkon huojuvan yläilmoissa. Lily ponkaisi vauhtia maasta ja liisi katsomoiden luokse.
   James ja Shawn istuskelivat rennosti katsomossa välissään pussillinen perunalastuja näyttäen siltä, että olivat istuneet siinä jo jonkin aikaa. Molempien kasvoille nousi leveä hymy, kun Lily pysäytti luutansa ilmaan heidän eteensä. ”Miten te tolvanat olette tänne eksyneet?” Lily kysyi ihmeissään.
   ”Tulimme katsomaan, kuinka johdat joukkojasi tietenkin!” James huudahti. ”Onhan minun nyt nähtävä, kuinka sinä täytät minun kaapuni.”
   ”Ainakin minä näytän siinä paremmalta kuin sinä”, Lily virnisti.
   ”Siitä ei ole epäilystäkään”, Shawn pisti väliin väläyttäen Lilylle hymyn, joka jostakin sairaasta syystä sai Lilyn vatsan heittämään pienen voltin.
   Samassa Hugo ja Fred tärähtivät Lilyn molemmille puolille niin lujalla vauhdilla, että Lilyltä karkasi ilmat pihalle. Fred taputteli häntä anteeksipyytäväisesti selkään samalla kun virnisteli Jamesille.
   ”Jaahas, herra aurorikokelas on tullut seuraamaan, kuinka Lilleroisemme pistää haisemaan.”
   ”Minä jätin hienon jäljen tämän koulun huispaushistoriaan”, James sanoi ylevästi, ”pakkohan minun on tarkistaa, että omalaatuinen pikkusiskoni ei pääse häpäisemään sukumme jaloa taitolinjaa.”
   ”Etkös sinä hävinnyt viimeisen huispausmestaruutesi”, Lily paukautti piikikkäästi.
   Jamesin ilme venähti ja poika irvisti. ”Oliko pakko muistuttaa? Yksi elämäni kamalimmista hetkistä.”
   ”Ei hätää, onneksi minulla on tilaisuus pyyhkiä tämä kertakaikkiaan nolostuttava häpeäpilkku Pottereiden huispaushistoriasta, kun voitamme tämän vuoden huispausmestaruuden”, Lily sanoi virnistäen leveästi Jamesin nyrpeälle ilmeelle. ”Älä katoa minnekään, Jamie, otetaan muutama kisa harjoitusten jälkeen!”
   Jamesin kasvoille nousi kostonhimoinen virne. ”Sovittu!”
   Lily hymyili tyytyväisenä ja käännähti sitten ympäri luudallaan. ”No niin, kaikki paikoilleen – VAUHTIA!”
   James katseli sisarensa loittonevaa selkää inhon ja ylpeydensekaisin tuntein. ”No, kyllä hänellä tuntuu ainakin auktoriteettia olevan”, hän totesi Shawnille, kun Lily ryhtyi käskyttämään pelaajia oikeaoppisiin lentokulmiin.
   ”Aikamoinen lentäjä hän on”, Shawn tuumasi ihailevasti, kun Lily pyörähti vauhdikkaasti muutaman surmansilmukan ennen kuin nappasi Fredin heittämän kaadon ilmasta ja oli jo samassa viskannut sen Hugon käsien lävitse suoraan keskimmäiseen vanteeseen.
   ”Hän on perinyt sen isältä”, James sanoi vakavasti irrottamatta katsettaan tuuletuspyörähdyksiä tekevästä Lilystä.
   ”Minä luulin, että teidän äitinne oli se ammattilaishuispaaja.”
   ”Joo, mutta niin olisi isäkin, ellei olisi sattumoisin pitänyt pimeyden voimilta suojautumisesta niin kovasti. Isä on uskomaton lentäjä, luontainen lahjakkuus.”
   ”Miksi sinä sitten olit niin surkea noinkin lahjakkaasta geneettisestä perimästä huolimatta, että alennuit häviämään viimeisen huispausmatsisi?” Shawn virnisteli.
   James mulkaisi poikaa. ”Ei se ollut minun vikani! Typerä Scorpius Malfoy iski ryhmyn suoraan päin klyyvariani ja minulta lähti taju heti ensimmäisen minuutin aikana!”
   ”Hah!” Shawn sanoi voitonriemuisesti. ”Itse asiassa minä muistankin sen nyt kun tuli puheeksi. Aika rajun ilmalennon sinä vedit siinä, Lohikäärmerakastaja. Meidän tupamme pisti sen pelin jälkeen mielenkiintoisia vetoja pystyyn siitä, kuinka monta luihuista kiroaisit tyrmäyksesi johdosta.”
   James virnisti. ”Minun toimistaniko lyötiin vetoa? Olen imarreltu.”
   Shawn virnisti vieläkin leveämmin takaisin. ”Minä olin niiden joukossa, jotka ennustivat synkästi sinun päätyvän uudelleen sairaalasiipeen, kun yrittäisit kirota aivan liian monta luihuista.”
   James mulkaisi häntä. ”Te korpinkynnet olette niin kylmiä.”
   ”No, ainakin minä voitin vedon”, Shawn naureskeli ja vislasi, kun Lily pyörähti näyttävästi ilmassa väistäessään ryhmyn samaan aikaan, kun nappasi jälleen kaadon ilmasta kainaloonsa. ”Tuo tyttöhän on aivan mahtava!”
   James vilkaisi Shawnia vinosti. ”Niin on.”
   He katselivat hetken hiljaisina Lilyn ja muiden kieppumista ilmassa. Jokin olento päästi kovan, kimeän ja korkean äänen, mikä nostatti Jamesin kaikki ihokarvat pystyyn ja hänet valtasi kummallinen tunne.
   James oli juuri kääntymässä kysymään Shawnilta, mikä tämän mielestä ääni oli oikein ollut, kun ilman täyttivät kimeät, epäinhimilliset kirkaisut ja samassa huispaajat ilmassa alkoivat huutaa ja heittelehtiä, aivan kuin joku tai jokin olisi töninyt ja tuuppinut heitä –
   ”Mitä helkkaria?” James kirosi hätääntyneenä etsien hurjasti katseellaan huispaajia tönivää olentoa. Hän näki Hugon lentävän pois luutansa selästä jonkin näkymättömän törmäyksen voimasta – Lily nappasi pojan oman luudanvartensa kyytiin ilmasta –
   ”Thestralleja!” Shawn karjui Jamesille kimeä äänisen kiljunnan ylitse. ”Ne ovat täysin vauhkoontuneet!”
   James tiesi thestrallien olevan siivettömiä, mustia nahkahevosia, mutta linnan tilusten thestralit eivät olleet ikinä hyökänneet kenenkään kimppuun – Hagrid oli kouluttanut ne hyvin…
   ”Kaikki alas!” Lily kiljui maasta. ”Tulkaa kaikki alas!”
   Samassa kuului inhottava räsähdys ja jokin – epäilemättä thestral – rämähti päin katsomoa, missä James ja Shawn istuivat. James rääkäisi kauhistuneena, kun näkymätön olento riekkui ja piti karmaisevaa ääntä, viskoi penkkejä sivuun –
   ”Joku on sumuttanut sen silmiin jotakin!” Shawn huusi.
   ”Mielenkiintoista!” James karjui takaisin. ”Minä haluan pois täältä!” Hän kääntyi katsomaan maahan, mutta huomasi, että Lily ja Fred olivat jo lentämässä heitä kohti ilmeisesti tajuten, että he pääsisivät ilmateitse helpommin pois katsomotornista.
   James loikkasi Fredin luudan selkään heti, kun tämä oli turvallisen välimatkan päässä. ”Vauhtia!” hän karjui pojalle haluten päästä mahdollisimman nopeasti ja kauas näkymättömistä hevosolennoista.
   Lily pysäytti luutansa Shawnin kohdalla. ”Tule!”
   Shawn tuijotti Lilyä kauhuissaan. ”En minä lennä.”
   ”Harvat meistä osaavat moisen jalon taidon, mutta onneksesi minulla sattuu olemaan luuta allani. Vauhtia!”
   Shawn katsoi hektisestä tilanteesta huolimatta Lilyä kuin hidasälyistä. "Minä en tuon kapistuksen selkään tule.”
   Lily toljotti Shawnia suu auki. ”Mikä ihmeen nynnerö sinä olet?” Lily väisti täpärästi ilmassa lentävää katsomonpenkkiä, jonka katsomoa edelleen palasiksi pistävä, hurjasti mylvivä thestral oli viskannut ilmaan. ”Tule nyt kyytiin ja äkkiä ennen kuin tuo heppa pistää sinut suihinsa!”
   Shawn katsoi Lilyn luutaa kuin kolmipäistä avaruusolentoa. ”En muuten varmasti tule.”
   Lily ähkäisi turhautuneena. ”Vaihtoehtoina on tuon humman iltapalaksi joutuminen, tästä tornista alas loikkaaminen tai minun kyydissäni mukavan turvallisesti matkustaminen! Omapa on valintasi!”
   Shawn tuijotti Lilyä järkyttyneenä, tajusi sitten vaihtoehtojensa olevan kovin niukat ja tarttui tyttöön heivaten itsensä luudanvarrelle Lilyn taakse. Shawn kietoi kätensä tiukasti Lilyn ympärille, kun tämä syöksähti ilman halki pois hurjistuneiden thestralien valtaamalta huispauskentältä.
   ”Millainen velho pelkää luutaa?” Lily tivasi järkyttyneenä.
   ”Hei, tämähän on oikeastaan aika siistiä!” Shawn huudahti ja katseli Tylypahkan iloisesti välkkyviä valoja innoissaan.
   Lily pyöräytti silmiään. ”Väitätkö sinä aivan tosissasi, että et ole ikinä ennen ollut luudanvarren selässä?”
   ”En ikinä”, Shawn vahvisti tuijottaen edelleen hämmästyneenä heidän alapuolellaan avautuvaa maisemaa.
   ”Miten se voi olla mahdollista?” Lily tivasi.
   ”Minulle on jäänyt jos jonkinnäköisiä traumoja lapsuudestani. Katso Lily nyt noita valoja!”
   Lily ei voinut olla hymyilemättä Shawnin haltioituneelle äänensävylle. Hän pysäytti luutansa hieman linnan yläpuolelle haluten antaa Shawnin nauttia näkemästään, jos tämä tosiaan kerran oli pojan ensimmäinen lentämiskokemus.
   Shawn ei sanonut hetkeen mitään, tuijotti vain Tylypahkaa harmaanvihreät silmät suurina. Lily katseli miehenalun kasvoja. Tämä näytti jotenkin nuoremmalta kuin normaalisti, jotenkin todellisemmalta ja aidommalta. Kaikki oveluus, kovuus ja itsevarmuus olivat kadonneet tämän piirteitä korostamasta ja kasvoilta ja silmistä paistoi suuri ihmetys, aivan kuin poika olisi nähnyt jotakin mielettömän, sanoinkuvaamattoman kaunista.
   Äkkiä Shawn käänsi katseensa Lilyyn. Lilystä tuntui kuin kaikki olisi kadonnut hänen ympäriltään ja ainoa todellinen asia koko maailmassa olisi ollut Shawnin hiljainen katse, kun pojan silmät sukelsivat Lilyn silmiin. Heidän hengityksensä piirsi ilmaan hennon verhon heidän väliinsä. Shawnin ääni oli täynnä sitä ihmetystä, joka paistoi hänen kasvoiltaan, kun hän sanoi hiljaa, melkein kuiskaten: ”Sinä olet niin kaunis.”
   Lilystä tuntui, että hän ei enää muistanut, miten sanoja muodostettiin, mutta sitten sillä ei ollutkaan enää väliä, sillä Shawn nosti kätensä hänen niskaansa ja painoi huulensa hänen huulilleen, maistellen, viivytellen, suloisesti ottaen. Lily kietoi kätensä Shawnin niskaan ja veti itsensä lähemmäksi poikaa.
   Lily ei tiennyt kauanko hetki kesti, mutta hän tiesi, että olisi voinut jäädä siihen ilmaan roikkumaan ikuisuuksiksi, Shawnin huulien omistamaksi. Eikä se silti olisi välttämättä ollut tarpeeksi pitkä aika.
   Shawn painoi kevyen suukon Lilyn huulille ja nojasi otsaansa Lilyn otsaa vasten. ”Mitäköhän helkkaria me oikein teemme, Lilleroinen.”
   ”Roikumme ilmassa ja käyttäydymme omituisesti?” Lily ehdotti vaisusti. Hänen vartalonsa oli täysin rento hänen nojatessaan Shawniin. Pojan kosketus tuntui samaan aikaan täysin luonnolliselta ja samaan aikaan tuntui lähettävän polttavia aaltoja ympäri hänen vartaloaan. ”Mitä ihmettä tämä oikein on?” Lily kuiskasi ilmaan tuskin kuuluvalla äänellä.
   Shawn tiukensi otettaan Lilystä ja katsoi vakavana häntä silmiin. ”Ei aavistustakaan.”
   ”Hoi!” kuului tuttu ääni heidän alapuoleltaan. Lily vilkaisi alas ja näki Jamesin huitovan heille käsiään hurjasti. ”Voitte tulla jo alas sieltä!”
   Lily ravisteli päätään yrittäen saada leijuvat ajatuksensa kasaan. Hän tarttui tiukasti luudanvarteensa ja sukelsi hurjalla vauhdilla maahan.
Shawn loikkasi alas luudalta Jamesin eteen näyttäen järkyttyneeltä ja lievästi pahoinvoivalta. ”Oliko ihan pakko?” hän äyskähti Lilylle, joka virnisti anteeksipyytävästi.
   ”Anteeksi, unohdin. Jamie, tiesitkö että tämä sinun aurorikokelastoverisi tässä lensi juuri ensimmäistä kertaa luudalla? Tai siis, oikeastaan minä lensin ja tämä vain nökötti kyydissä, mutta – ”
   ”Mitä ihmettä?” James toljotti Shawnia kasvoillaan sama epäuskoisuuden naamio, jonka Lily arveli komeilleen omilla kasvoillaan vain hetkiä sitten. ”Etkö sinä ole ikinä lentänyt luudalla?”
   Shawn vilkaisi ärsyyntyneenä Lilyä. ”Ei ole ollut ikinä tarvetta.”
   ”Siksi sinä siis halusit kävellä tänne etkä tulla luudilla!” James huudahti voitonriemuisesti. ”Shawnie, pelkäätkö sinä isoa pahaa luutaa?”
   ”Hurjasti”, Shawn myönsi ja vilkaisi sitten Lilyä, ”mutta ehkä minä joskus opin selättämään pelkoni.”
   ”Sietää toivoa”, James virnisti kaikkea muuta kuin kannustavasti. ”Nössö.”
   Shawn mulkaisi poikaa. ”Torvelo.”
   ”Onko tuo edes oikea sana?” James kysyi epäluuloisesti.
   ”Ei aavistustakaan.”
   ”Olette molemmat täysiä tomppeleita”, Lily hymähti ja katseli sitten ympärilleen. ”Missä muut ovat?”
   ”Hugo ja Fred lähtivät etsimään teitä, kun jäitte jälkeen. Muut menivät omille teillensä ilahtuneina yllättävästä vapaaillastaan ja Gabriella meni kertomaan threstalleista Hagridille”, James selosti.
   ”Typerät thestrallit”, Lily mutisi vihaisesti, ”onko se liikaa pyydetty, että saisi yhdet huispausharjoitukset kunnialla loppuun saakka?”
   
   

Poissa Raparperi

  • Pahislynkkarikerhon puheenjohtaja ;)
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Diamonds (K12, kolmas sukupolvi) 10. osa 18.10.
« Vastaus #18 : Lokakuu 18, 2013, 19:15:43 »
Olin autuaasti unohtanut koko tämän ficin ja kaiken mitä aikaisemmissa luvuissa on tapahtunut, joten juoneen mukaan pääseminen vei hetken. Kirjoitat tosi hyvin (olen saattanut sanoa tämän jo aikaisemminkin :D) ja huumoria piisaa.

Yhtäkkiä Roxanne Lilyn vieressä päästi kammottavan, korahtavan äänen ja vaaleanpunainen mönjä lensi hänen kurkustaan kaaressa suoraan Pamelan rinnuksille. Pamela ehti näyttää vain hetken ajan järkyttyneeltä ennen kuin Roxanne yökkäsi taas, tällä kertaa Pamelan kengille.   
Repesin ääneen ja repeän koko ajan uudestaan kun luen tuota kohtaa tässä samalla kun kirjoitan, mahtavaa :DDDD jatka samaan malliin!
"Muikkunen, ota airo."

Solemn Spoiler Alert -blogi tv-addikteille ja lukutoukille ;)

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Diamonds (K12, kolmas sukupolvi) 10. osa 18.10.
« Vastaus #19 : Lokakuu 25, 2013, 19:00:29 »
Raparperi, juu oli aika pitkä tauko tuossa lukujen välissä.. ;( Kiitos kommentista, kiva että tykkäät! :)

:)

11. Suojakehiä ja vohveleita
   
Rose hyppelehti taikaministeriön ruokasalia kohti kevein askelin. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut seitsemännessä taivaassa tai ainakin kovaa vauhtia matkalla sinne päin. Mikään ei tänään pilaisi hänen iloaan, ei sitten niin mikään, Rose ajatteli onnellisena ja hihitti, kun pieni hyräily karkasi hänen suustaan ilmoille ja järjestystä valvova velho oven suussa loi häneen vinon, mutta huvittuneen katseen.
   Ruokailusali oli tupaten täynnä niin kuin normaalistikin siihen aikaan päivästä, kun ministeriön työntekijöillä oli ruokatunti. Saliin oli asetettu pyöreitä pöytiä ympäriinsä ja ne olivat kaikki taikaministeriön mustaan uniformuun ja viittaan pukeutuneita työläisiä täynnä. Rose siristeli silmiään yrittäessään löytää tutut hahmot uniformujen merestä.
   Hetken kuluttua hän sai silmiinsä pitkän, käkkärätukkaisen pojan ja vaaleahiuksisen siron tytön silmiinsä. Kaksikko oli vallannut pienen pyöreän pöydän salin laidalta ja jostakin syystä tärisi naurusta.
   Rose lähti luovimaan tietään Albusta ja Amelieta kohti. Taikaministeriöläiset tuuppivat häntä vahingossa etsiessään itselleen ja tarjottimilleen paikkaa täpötäydestä salista.
   Albus huomasi Rosen, kun hän oli vähän matkan päässä heidän pöydästään. Juuri kun Rose oli hymyilemässä serkulleen leveästi, joku tönäisi häntä kyynärpäällä kovaa ristiselkään ja Rose lennähti kohti lattiaa hurjalla vauhdilla sulkien kauhuissaan silmänsä, peläten nenänsä kyntävän puista lattiaa millä hetkellä hyvänsä –
   Iskua ei koskaan tullut, vaan Rose lennähti vahvoille käsivarsille turvallisesti ja vahingoittumatta. Albus nosti Rosen pystyyn hymyillen. ”Ruokatunnit ovat näköjään vaarallisia”, poika nauroi. ”Pääsi on niin korkealla pilvissä, että olet selkeästi unohtanut miten eteenpäin katsotaan.”
   ”Onnekseni sinä satuit olemaan paikalla pelastamassa minut ikävältä lattian ja nokan yhteentörmäykseltä”, Rose mutisi ja vilkaisi inhoavasti taakseen tuuppiviin velhoihin ennen kuin työntyi istumaan Albuksen ja Amelien pöytään. ”Aikamoiset refleksit sinulla on.”
   ”Jamesin ja Lilyn kanssa kasvaessa termi ’nopeat syövät hitaat’ tuli erittäin tutuksi ja minun oli pakko harjoittaa liikkumisvarmuuttani, jotta pärjäisin niille hunsvoteille”, Albus totesi tyynesti istuutuessaan hänkin jälleen. ”Minähän olisin nähnyt nälkää, jos en olisi ollut Jamesia vikkelämpi ja ehtinyt ruokapöytään aina ennen kuin se riiviö saapui tyhjentämään pöydän antimistaan.”
   Amelie ja Rose nauroivat. Amelie katsoi Rosea vaaleansiniset silmät tuikkien. ”No, Rose, mikä sinulla kesti näin kauan? Satuitko törmäämään harmaasilmäiseen luikertelijakomistukseen vai pitikö Percy sinulle kattavan selostuksen fletkumatojen moninaisista elämänvaiheista?”
   Rose tunsi punastuvansa heleästi ja Amelie hihkaisi voitonriemuisesti. ”Lucifer siis viivytti sinua!”
   ”Lucifer?” Albus toisti kysyvästi, näyttäen siltä että oli pudonnut keskustelua kannattelevista kärryistä heti ensimetreillä. ”Lucifer Halo, se ministeriön raportinkantaja? Onko Rosella jotakin meneillään sen kanssa?”
   Amelie loi Albukseen syvää kärsimystä kuvastavan ilmeen. ”He ovat syöneet joka päivä tällä viikolla yhdessä, etkö sinä ole muka sitä huomannut?”
   Albys räpytteli silmiään ja katsoi sitten Rosea syyttävästi. ”Sinä sanoit minulle, että sinulla on kiireitä maailmanmestaruuskisojen takia!”
   ”No, niin minulla onkin!” Rose puolustautui ja taputti valtavaa kassiaan, joka pursuili maailmanmestaruuskisojen järjestelysuunnitelmia.
   ”Mikä tämä Lucifer juttu sitten oikein on?” Albys kysyi epäileväisesti ja tapitti Rosea silmiin. ”Mitä sinä hänen kanssaan oikein touhuat?”
   ”En minä touhua hänen kanssaan mitään”, Rose puuskahti ja valutti sormiaan punaisten, kiharien hiustensa lävitse kiusaantuneena. ”Hän pyysi minut syömään kanssaan yksi päivä ja sitten me juttelimme ja – ”
   ”Ja siitä asti he ovat syöneet joka päivä yhdessä”, Amelie lopetti iloisesti ja katsoi Rosea innokkaan odottavasti. ”Mistä te olette jutelleet? Pitääkö hän sinusta? Äh, totta kai hän pitää, miksi ei pitäisi?” Amelie sitten lisäsi ja pyöritti silmiään kuin toruen itseään typeryydestään. ”Millainen hän on?”
   Rose avasi juotavan jugurttipurnukkansa rauhallisesti ja mietti vastausta. Pieni hymy nyki hänen suupieltään.
   ”Hän on… salaperäinen.”
   ”Yh”, Albus totesi inhoavasti. ”Kuulostaa tyttömäisen siirappimaiselta keskustelunalulta.”
   ”Shh!” Amelie sihisi poikaystävälleen varoittava katse silmissään ja kääntyi sitten katsomaan jälleen Rosea innokkaasti. ”Miten salaperäinen?”
   ”No, hän ei puhu paljon itsestään tai taustastaan”, Rose kertoi sormeillen hieman hermostuneena tarjotintaan. ”Hän valmistui Tylypahkasta viime keväänä ja sai sen jälkeen töitä täältä taikaministeriöstä. Hän haluaisi jonakin päivänä olla taikaministeri.”
   ”Siinäpä vasta tavoite”, Albus puuskahti huvittuneena. ”Ei ollenkaan liioitellun tavoittelemattomissa oleva tai mahtipontinen tavoite, jos saan sanoa.”
   Rose ja Amelie mulkaisivat häntä. ”Ei se ole väärin, että on unelmia!” Rose puolusti. ”Lucifer on valmis tekemään kovasti töitä saavuttaakseen tavoitteensa!”
   Albus kohotti käsiään kuin antautumisen merkiksi kykenemättä peittämään äärimmäistä huvittuneisuutta kasvoiltaan. ”Ei se tietenkään ole väärin, ei tietenkään. No, missä tuleva taikaministeri sitten tänään on, miksi hän ei tullut syömään kanssasi?”
   ”Hänen piti viedä jotakin papereita eteenpäin”, Rose mutisi ja vilkaisi hajamielisesti ympärilleen kuin odottaen näkevänsä Luciferin jossakin muiden ruokatuntia viettävien joukossa. ”Hän sanoi tulevansa perässäni ihan kohta.”
   Albus ja Amelie nyökkäilivät, Amelie onnellisen ja Albus epäluuloisen näköisenä. Hetken aikaa he söivät aterioitaan vaitonaisina.
   ”No, mitenkäs asunnon etsiminen sujuu?” Rose kysäisi pariskunnalta rikkoakseen hiljaisuuden.
   Amelie ja Albus vaihtoivat keskenään paljonpuhuvan katseen. ”Meillä on pieniä erimielisyyksiä sijainnista.”
   ”Millaisia erimielisyyksiä?” Rose kysyi huvittuneena. Albus ja Amelie eivät koskaan hänen tietämyksensä mukaan riidelleet, vaan kävivät vähäiset erimielisyyskiistansakin rauhallisesti keskustellen, kompromisseja kehitellen, molemmat toistensa mielipiteitä ja tarpeita kuunnellen.
   ”Al ei halua asua kaupungissa”, Amelie kertoi ja loi Albukseen syyttävän katseen, johon poika vastasi silmiään vilpittömästi räpytellen.
   ”Kaupungit haisevat jästien pakokaasuilta”, Albus puolustautui. ”Mieluummin minä asun maaseudun raikkaassa rauhassa poissa kaikesta pinnallisesta vilskeestä.”
   ”Maaseudulla”, Amelie puuskahti turhautuneena ja katsoi Rosea kuin apua anoen. ”Maaseudulla ei ole muuta kuin metsinkäisiä ja gäätiä!”
   ”Mutta rakas, kyllä minä sinua metsinkäisiltä suojelisin”, Albus lupasi käsi sydämellään. ”Tai sitten pistäisin Jamesin asialle, hän on suorastaan luonnonlahjakkuus mitä metsinkäisten karkottamiseen tulee”, poika lisäsi näyttäen siltä, että muisteli jotakin ilmeisen huvittavaa.
   Rose näki sivusilmällään mustatukkaisen hahmon luovivan tietään kohti heidän pöytäänsä. Hänen vatsansa käännähti rajusti ympäri ja hän punastui mielihyvästä. Omia typeriä kehonreaktioitaan kiroten hän suhisi väitteleville ystävilleen: ”Suut tukkoon, ei sanaakaan metsinkäisten karkoittamisesta tai gäätien kutittamisesta tai hän pitää sukulaisiani täysinä törppöinä!”
   Albus ja Amelie keskeyttivät väittelynsä ja katsoivat ympärilleen. He näkivät Luciferin Halon lähestyvän ja virnistivät tietäväisesti. ”Jos hän säikähtää muutamaa metsinkäistä hän ei ole sinun arvoisesi”, Albus totesi arvokkaasti.
   Rose vaiensi pojan katseellaan ja kääntyi sitten hymyilemään Luciferille. ”Hei. Pääsitkin nopeasti.”
   ”Päällikkö on tyytyväinen”, Lucifer vastasi hymyillen Roselle, ”ainakin hetken aikaa.”
   Lucifer istuutui Rosen viereen ja kätteli sitten Albusta ja Amelieta. ”Hauska tutustua. Rose on kertonut minulle mitä mielenkiintoisimpia tarinoita perheidenne kommelluksista.”
   ”Sen voin uskoa!” Amelie nauroi, kun taas Albus katsoi Luciferia arvioivasti pieni, vaisu hymy huulillaan. ”Älä huoli, heihin tottuu. Tai no, helppohan minun on sanoa, kun olen tuntenut heidät siitä saakka kun menin Tylypahkaan…”
   ”Kaikki Potterit ja Weasleyt ovat varmasti kaikki hyvin mukavia ihmisiä, siitä ei ole epäilystäkään”, Lucifer sanoi suopeasti ja hymyili Amelielle. ”En muista sinua Tylypahkasta. Olitko Rohkelikko?”
   ”Puuskupuh.”
   Lucifer nyökkäili. ”Itse olin Korpinkynnessä.”
   ”Sittenhän sinä varmaan olet oikein viisas”, Albus totesi kuivasti.
”Viisautta on montaa eri lajia”, Lucifer tuumasi rauhallisesti.
”Oletko sinä menossa huispauksen maailmanmestaruuskisoihin?”Amelie kysyi nopeasti ja loi Albukseen varoittavan katseen. ”Me olemme kaikki menossa, saamme lippuja töistä.”
   ”Kyllähän siellä voisi piipahtaa”, Lucifer sanoi hymyillen ovelasti ja vilkaisi Rosea. ”Mitä tarkoitat kaikilla? Koko kuuluisaa Potterien ja Weasleyden koheltavaa koplaa?”
   Rose kohautti olkapäitään. ”Oikeastaan varmaan joo. Lily, Hugo, Roxanne ja Fred yrittävät suostutella rehtoria päästämään heidät ja varmaan onnistuvatkin siinä.”
   Lucifer pyöritti hitaasti lusikkaansa kahvissaan näyttäen mietteliäältä. Mitä kummaa pojan päässä liikkui? Rosen teki mieli huokaista. Ja miksi se häntä kiinnosti niin kovasti? Lucifer todennäköisesti ei ollut edes kiinnostunut hänestä! Ja miksi olisikaan ollut? Ei Rosessa ollut mitään mielenkiintoista. Hän ei ollut kaunis ja pieni niin kuin Amelie, hän ei ollut rennon, huolettoman hauska niin kuin Roxanne tai hurjapäinen tulisielu niin kuin Lily. Hän oli vain Rose. Velhojen hallintopalveluiden raportinnysvääjä.
   Tuntien itsensä typeräksi Rose pakottautui kuuntelemaan keskustelua masentavien ajatustensa sijasta.
   He juttelivat huispauksen maailmanmestaruuskisoista vielä jonkin aikaa ja pohtivat, mikä joukkue tänä vuonna voittaisikaan, kun kuului kovaääninen kellon pirahdus ilmoittaen ruokatunnin päättyneen.
   Lucifer sipaisi Rosen poskea. ”Pärjäile viikonlopun yli, ruusunen. Nähdään maanantaina.”
   Rose helahti kasvoiltaan täysin punaiseksi ja ei kyennyt ujoudenpuuskaltaan sanomaan mitään järkevää vastaukseksi ja hän tyytyi nyökkäilemään yrittäen hymyillä. Lucifer virnisti ja lähti sitten pois salista sujahdellen ministeriöläisten ohitse kuin käärme.
   Amelie puristi Rosen kättä iloisen kannustavasti. ”Hän sanoi sinua Ruususeksi! Hän pitää sinusta, Rose!”
   Rose hymyili tytölle hämillään ja toivoi, että puna hänen kasvoillaan ei paistaisi kilometrien päähän.
   Albus kietoi kätensä Amelien ympärille, kun he lähtivät kolmestaan muiden ministeriöläisten perässä pois ruokasalista. Pitkän pojan pullonvihreiden silmien katse oli miettiväinen.
   ”Mikä sinulla on?” Rose kysyi pojalta olematta varma siitä, halusiko todella tietää jos Lucifer oli saanut jostakin syystä Albuksen levottomaksi.
   Albus raapi leukaansa. ”Jokin ei nyt kolahda”, hän sanoi hitaasti.
   Rose pyöräytti silmiään. ”Okei, Sherlock. Jospa minä päätän kolahtaako vaiko ei.”
   Albus vilkaisi häntä vinosti. ”Selvä, Ruusunen.”
   Mutta Albuksen ilmeestä Rose päätteli, että mikä ikinä poikaa olikin jäänyt vaivaamaan, tämä ei antaisi asian vain olla.

*

James ei tiennyt mitään ihanampaa, kuin herätä kukkaistuoksuisista lakanoista päivän jo paistaessa himmennysverhojen takana. Makeasti haukotellen hän käänsi kylkeä autuaan onnellisena siitä, että oli lauantai ja hän saisi nukkua vaikka koko päivän jos siltä tuntuisi. Tosin hän tunsi olonsa erittäin levänneeksi ja virkeäksi, vaikka viikko Auroriassa olikin ollut uuvuttava.
   Samassa vohvelintuoksuinen haju täytti Jamesin sieraimet ja hän loikkasi sängystään kuin kirottuna. Äiti paistoi vohveleita ja James halusi ehtiä pöytään ennen Albusta, mokoma kun söi pohjattomalla ruokahalulla kaiken mitä hänen nenänsä eteen satuttiinkin pistämään. Jamesin mielestä tämä seikka oli toivottomassa ristiriidassa Alin pitkän ja hontelon olemuksensa kanssa, mutta vain harvoin hän pääsi muistuttamaan pikkuveljeään tästä tosiasiasta.
   James kiskaisi gollegehousut jalkaansa, veti t-paidan päälleen ja säntäsi sitten ulos hämärästä huoneestaan.
   Albus astahti juuri silloin käytävälle omasta huoneestaan silmälaseja nenälleen asetellen. Veljekset vaihtoivat tietäväisen katseen.
   ”Haistoitko sinäkin vohvelit?” James kysyi varautuneena.
   ”Minä haistoin”, kuului heleä tytön ääni ja Amelie sipsutti Albuksen takaa käytävälle paljain jaloin punaisessa pyjamassa. ”Albukselle tuli kamala kiire, hän sanoi että sinä söisit kaikki vohvelit jos me emme ehtisi ensin.”
   ”Hassua, minun ajatukseni olivat pelottavan samankaltaiset”, James naurahti. ”Ehkä meissä sittenkin piilee samat geenit, Al.”
   ”Ja niin monta vuotta kuin asiaa olemmekin spekuloineet”, Albus huokaisi päätään pyöritellen ja kietoi kätensä väljästi Amelien lanteille juuri kun Harry ilmaantui yläkerran rappusten päähän ja alkoi lampsia portaita alaspäin. Isän katse mittaili Albusta ja Jamesia pyöreiden silmälasien takaa tarkkaavaisesti.
   ”Tekin siis haistoitte vohvelit.”
   Hetken Harry, James ja Albus vilkuilivat toisiaan ja kuin sanattomasta sopimuksesta syöksähtivät alakertaan vieviin portaisiin ja rynnistivät ne alas suoraan keittiöön nauraen ja toisiaan tönien. Amelie seurasi heitä huomattavasti hillitymmin itsekseen hihitellen.
   Ginny nauroi Harryn, Albuksen ja Jamesin pölähtäessä keittiöön ja asettuessa riviin hänen eteensä identtiset, odottavat virneet kasvoillaan. ”Tämä temppu ei sitten vanhene ikinä”, hän totesi ilahtuneena ja näpäytti kädessä pitelemäänsä taikasauvaa. ”Lopeti loitsumies!”
   ”Hajunvahvistusloitsu?” Harry pyöritti päätään melkein ihailevasti.
   ”Sinä olet kiero, äiti”, James totesi ylpeänä.
   ”Teitä kolmea kaitsiessa sitä on oppinut keinot ja konstit”, Ginny hymähti.
   ”Minua, Alia ja Lilyä kaitsiessa vai minua, Alia ja isää kaitsiessa?” James kysäisi ja väisti, kun Harry yritti muksaista häntä olkapäähän. ”Aiai, vanhuus alkaa selkeästi painaa, et ole ihan niin ketterä kuin ennen, isä!”
   ”Vai vanhuus!” Harry loikkasi sulavasti Jamesia päin ja oli jo hetkessä saanut hänen päänsä kainaloonsa ja pörrötti nyrkillään hänen kuontaloaan. ”Ketä sinä sanoit vanhaksi?”
   James nauroi. ”Okei, okei, asia meni perille! Sinä olet erittäin vetreä ja vikkelä ikäiseksesi, isukki!”
   Amelie oli muiden hölistessä ehtinyt jo istuutua kauniisti katettuun pöytään. ”Ihanaa vohvelia, Ginny!” tyttö huokaisi haltioituneena silmät suljettuina. James, Harry ja Albus käännähtivät ympäri ja suorastaan hyökkäsivät pöytään.
   ”Ei teidän tarvitse tapella”, Ginny napautti kovalla äänellä. ”Niitä varmasti riittää kaikille!”
   Amelie pyöritti päätään. ”Turha toivo. Miehet ja ruoka ovat täysin päätön yhdistelmä.”
   ”Niinkö luulet?” Ginny kysäisi kuivasti katsellessaan, kuinka hänen perheensä miehet tappelivat kermavaahtokulhosta. ”Ja minä kun ajattelin, että voisimme viettää rauhallista aamupalahetkeä kaikki yhdessä.”
   Amelie katsoi Ginnyä epäuskoisesti ja vilkaisi sitten merkitsevästi Jamesia, Albusta ja Harrya, jotka nauraa räkättivät kovaan ääneen. ”Sinun olisi pitänyt iskeä noihin kangistuskirous, niin toiveesi olisi saattanut ehkä toteutuakin.”
   ”Ensi kerralla varmasti teenkin niin”, Ginny mutisi. ”James, sinulle tuli kirje!”
   ”Anna!” James huudahti vohvelin mussutuksensa välistä. ”Jos se on Shwnilta taas jokin pilailukirje, niin minä kyllä – hei!” James vaikeni nähdessään Ginnyn pitelemän kirjekuoren ja siihen suttuisella käsialalla raapustetun tekstin. ”Se on Jasperilta!”
   Jasper oli ollut Jamesin paras ystävä Tylypahkassa, aina ensimmäisestä luokasta saakka. Yhdessä he olivat tehneet kepposia muille oppilaille, haahuilleet ympäri linnaa salakäytäviä tutkien, kironneet luihuisia ja aiheuttaneet ahdistusta professori McGarmiwalle ja tämän tykyttävälle otsasuonelle.
   James ei ollut kuitenkaan nähnyt Jasperia aikoihin, heidän tiensä olivat eronneet, kun he olivat valmistuneet Tylypahkasta ja James oli lähtenyt Bulgariaan lohikäärmeitä paimentamaan, kun taas Jasper oli lähtenyt maailmalle opiskelemaan loitsuja ja loitsujen historiaa.
   James nappasi kirjeen innokkaana äitinsä hyppysistä, repi kuoren auki ja alkoi kiireesti lukea.
   
Hei Jamie!

Kuulin sinun tulleen vihdoin järkiisi ja hylänneen ne antiikinaikaiset suomuotukset ja palanneen takaisin hyytävän koleaan kotimaahamme. Huhujen mukaan sinä jopa tepastelet nykyään isäsi jalanjälkiä Auroriassa – melkein meinaa tulla kuset housuun, kun naurattaa niin paljon kun mietin mistä kaikesta jään paitsi, kun en ole näkemässä Teddyn piiskovan sinua persuksiin. Tuskastuneiden, hikisten kasvojesi kuvitteleminen lämmittää mieltäni syvästi.
Itsehän olen tällä hetkellä Kreikassa tutkimassa muinaisien kreikkalaisten loitsuriimuja, ei sillä että uskoisin tämän paljonkaan sinulle kertovan, tampio. Naiset ovat täällä kuin jumalattaria, rungot hemmotteleviin hepeniin kuorittuina, silkkisiä hiuksia ja kilometreittäin sääriä – joko puhun enemmän sinun kieltäsi? Minulla ei ole mikään kiire tulla kotiin, mutta ajattelin kyllä tulla vilkaisemaan huispauksen maailmanmestaruuskisoja ja olisi kiva nähdä sinunkin rumaa naamaasi kun kerran samalla mantereella ollaan. Viime kerrasta on aivan liian pitkä aika. Pidähän itsesi miehenä, Jamie, niin hankalaa kuin se varmasti sinulle onkin. Nähdään!

-Jasper


James virnisteli taitellessaan kirjeen kasaan. Jasper kuulosti ihan Jasperilta. Oli asioita, mitkä yksinkertaisesti eivät koskaan muuttuisi.
   ”Mitä Jasperille kuuluu?” Ginny kysyi, kun James oli taitellut kirjeen.
   ”Kekkuloi kreikassa kilometrin pituisten säärien kanssa, joten erinomaisen hyvää”, James infosi hymyillen ja levitti hilloa uuden vohvelin päälle. ”Hän tulee huispauksen maailmanmestaruuskisoihin.”
   ”Sepä mukavaa, kulta”, Ginny sanoi ja James irvisti hellittelynimelle.
   ”Vieläkö Jasper opiskelee loitsuja?” Harry kysäisi.
   ”Juu, melkein pelottaa nähdä mitä hän on oppinut näiden vuosien aikana. Hän kun oli pentuna jo täyspäiväinen friikki loitsujensa kanssa.” James pyöritteli päätään moninaisten muistojen vilistäessä hänen mielessään.
   Albus remahti nauruun. ”Muistan ikuisesti sen, kun te kaksi yrititte keksiä loitsua, joka muuttaisi kaikkien luihuisten naamojen tilalle takamukset – ”
   ”Mitä?” Ginny räjähti ja Harry kohotti kulmiaan.
   ” – mutta sen sijaan te onnistuitte taikomaan itsellenne ylimääräiset posket!” Albus nauroi hervottomasti eikä James voinut olla purskahtamatta nauruun muistellessaan tilannetta, niin kuolettavan nolostuttava kuin se olikin. Häpeästä huolimatta… Jasper ahteri kasvojensa tilalla oli yksi hauskimmista näyistä jonka James ikinä oli nähnyt.
   Ginny pyöritti päätään. ”Minä olen onnistunut kasvattamaan käsittämättömiä typeryksiä.”
   Harry taputteli vaimoaan lohduttavasti olalle. ”Onhan meillä vielä Lily”
   ”Hah!” James ja Albus huudahtivat Amelien kikattaessa. ”Lily on meistä kaikista pahin!”
   ”Lily ei ole tietääkseni koskaan yrittänyt taikoa kenenkään naaman tilalle peräpäätä”, Ginny totesi kuivasti.
   ”Mutta kiroaa alvariinsa ihmisten räkiä ahdistelemaan heitä!” Albus muistutti loukkaantuneena. ”Minä en koskaan ole kironnut ketään kuin pakon edessä ja lähinnä silloinkin Scorpius Malfoyn! Mutta koskaan en ole takamuksia taikonut niin kuin tuo tuolvana tuossa!”
   ”Sinä nauroit, joten sinun mielestäsi se on hauskaa, joten sinä olet aivan yhtä tolvana.”
   ”Jaa no, tälle jutulle voi joko itkeä tai nauraa. James peppu vartalonsa  jatkeena on sinänsä minusta sangen huvittavaa.”
   Kaikki nauroivat, Ginny pudisteli päätään huokaillen.
   Kun valtava vohvelipino oli selätetty Ginny, James, Albus ja Harry päättivät mennä takapihalle pelaamaan huispausta. Amelie ilmoitti menevänsä Rosen luokse ja suikkasi kevyen suukon Albukselle ennen kuin ilmiintyi tiehensä.
   Jamesista oli hauskaa katsoa vanhempiensa viilettävän Tulisalamoillaan sulavasti ilmassa. Harry päästi siepin irti, antoi sille vähän etumatkaa ja syöksähti sitten sen perään niin nopeasti, että oli vain sumea pieni piste Jamesin näkökentässä. Ginny sen sijaan nakkeli nauraen kaatoa Albukselle ja Jamesille pyrähdellen ilmassa ammattimaisesti ja viskoen kaatoa mitä peräänantamattomammin puihin kiinnitetyn vanteiden lävitse.
   Jonkin ajan kuluttua Ginny ilmoitti menevänsä valmistamaan päivällistä ja laskeutui maahan. James, Albus ja Harry roikkuivat ilmassa ja katsoivat toisiaan.
   ”Otetaanko pieni kisa?” James virnuili isälleen ja veljelleen. ”Kuka nopeitten kylän laidalla?”
   Albus ja Harry käänsivät luutansa siinä samassa ympäri ja lähtivät kiitämään kohti kylää yli heidän kotitalonsa. James lähti heidän peräänsä nauraen.
   Harry voitti kisan ja nauroi, kun James ja Albus näyttivät hapanta naamaa. He liitelivät laiskasti Godrickin notkon yllä. Kylä oli rauhallinen ja syksyn värit tekivät näystä heidän alapuolellaan melkein maalauksellisen kauniin.
   Lopulta he palasivat kotiin kolean ilman jäykistäminä. Ginny sytytti heille tulen olohuoneen takkaan ja tarjoili kuumaa mehua ja kahvia vielä lämmikkeeksi.
   ”Sinä ihana nainen”, Harry huokaisi onnellisena katsoen Ginnyä hellästi ja uppoutui nojatuolin pehmeään mukavuuteen höyryävän mehunsa kanssa.
   ”Kiitos, äiti”, Albus hihkaisi napatessaan oman höyryävän mukinsa Ginnyn tarjottimelta.
   James kietoutui kotoisaan vilttiin ja uppoutui sohvannurkkaan. Hän tunsi olonsa varsinaisen onnelliseksi ja mietti, että ei olisi voinut olla tyytyväisempi elämäänsä juuri sillä hetkellä.
   He viettivät päivän pelailemalla velhoshakkia. Albus päihitti Harryn ja Jamesin kerta toisensa jälkeen ja lopulta Jamesia alkoi turhauttaa niin, että hän ryhtyi harkitsemaan erilaisia kirousvaihtoehtoja, joilla voisi räjäyttää shakkilaudan tai kenties Albuksen kulmakarvat.
   Harry ja Albus olivat juuri keskellä tiukkaa shakkiottelua, kun Ron astahti olohuoneeseen näyttäen viluisalta ja hymyillen leveästi.
   Harry vilkaisi parasta ystäväänsä ja näytti helpottuneelta. ”Moi. Onneksi tulit, ylimielinen jälkipolveni meinaa päihittää minut jo toista kertaa tänään ja tämä alkaa olemaan lievästi noloa.”
   Ron naurahti, heitti päällysviittansa sohvalle ja istahti Harryn viereen lattialle sohvapöydän ääreen. Hän tuijotti lautaa hetken miettiväisesti ja katsoi sitten Harrya kärsivästi. ”Enkö minä todella ole opettanut sinulle mitään? Ratsu H5:n!”
   Ratsu siirtyi Ronin määräämään paikkaan ja Harry virnisti voitonriemuisesti. ”Hah! Shakki!”
   Albus pyöräytti silmiään. ”Tuota voisi kutsua huijaukseksi. Otat sivullisilta vinkkejä vastaan.”
   ”Se on vain reilua peliä”, Ron sanoi. ”Joillekin, kuten Harrylle ja Jamesille, ei vain ole suotu sellaista logiikkataitoa kuin esimerkiksi minulle ja sinulle, Al.”
   Harry pyöräytti silmiään. ”Sanoo mies, joka lukitsi vaimonsa kerran tyttöjen vessaan peikon kanssa ja kolautti sitten peikolta tajun kankaalle sen omalla nuijalla.”
   ”Muistaakseni sinä olit mukana”, Ron sanoi loukkaantuneena. ”Ja muistaakseni sinä loikkasit sen samaisen peikon niskaan ja tungit sauvasi sen nenään ja lopulta minun pelastettuani päivän peikon maatessa tajuttomana sinä pyyhit räät sauvastasi peikon pöksyihin, joten jos tämän kertomuksen ideana oli herättää kunnioitusta kyseenalaista loogista päättelykykyäsi kohtaan en oikein näe pointtiasi, kamu. Olisit maininnut siitä kuinka voitit seljasauvan ja päihitit Voldemortin.”
   ”Hah.”
   Ginny kurkisti keittiöstä näyttäen huvittuneelta. ”Moi, Ron. Mikä on niin hauskaa?”
   ”Minä voitan ensimmäistä kertaa Albuksen shakissa!” Harry kertoi innostuneena.
   Ginny katsoi häntä ovelasti. ”Ron auttoi sinua, eikö auttanutkin?”
   Harry risti kätensä puuskaan Jamesin, Albuksen ja Ronin virnistellessä. ”Etkö sinä usko, että voisin päihittää Albuksen ilman Ronin apuakin?”
   Ginny hymyili. ”No, siihen on syynsä miksi olet niin innoissasi Albuksen päihittämisestä ensimmäistä kertaa ikinä...”
   Harry murjotti Ginnyn kadotessa takaisin keittiöön. ”Höh.”
   Ron taputti häntä ymmärtäväisesti olalle. ”Naiset. Ei niiden kanssa kannata ryhtyä väittelemään, siinä ei voi kuin hävitä. Parasta vain nyökkäillä ja antaa ymmärtää, että ymmärrät vaikka et ymmärtäisikään.”
   ”Ronald Grangerin kuuluisia parisuhdeneuvoja”, James pärskähti ja Ron heitti poikaa shakkitornilla. James pysäytti tornin sauvallaan naureskellen.
   ”No, mitäs auroriosastolle kuuluu?” Albus kysäisi noustessaan lattialta venytellen ja haukotellen ja heittäytyessä sitten sohvalle Jamesin viereen. ”Onko mitään uutta?”
   Ron ja Harry vaihtoivat kuin tahtomattaan painavan katseen, joka ei jäänyt keneltäkään huomaamatta. James kohotteli kulmakarvojaan. ”Jaahas. Meille ei sitten kerrota suuria aurorisalaisuuksia vai?”
   Harry räpytteli silmiään. ”Ei ole mitään kerrottavaa. Mitään, mistä teidän pitäisi murehtia ainakaan.”
   ”Ällöttävän aikuinen vastaus”, Albus sanoi inhoten ja vilkaisi Jamesia merkitsevästi. ”Sattuuko muuten nimi Lucifer Halo soittamaan kenenkään teidän päässä minkäänlaisia kelloja?”
   Harry, Ron ja James pudistivat kaikki päätään. ”Ei kuulosta tutulta. Kuinka niin, kuka hän on?” Harry kysyi.
   Albus kohautti olkapäitään huolettomasti. ”Yksi tyyppi vain, kenestä aistin jotakin vilpillistä vibaa ja henkilökohtaisten syiden vuoksi haluaisin tietää hänestä vähän enemmän. Voisitko sinä yrittää saada selville jotakin, isä?”
   Harry katsoi Albusta pitkään silmiin hieroen leukaansa hieman levottomasti. ”Katson, mitä voin tehdä.”
   Albus nyökkäsi. ”Kiitos.”
   ”Tulkaa syömään!” kuului Ginnyn heleä ääni keittiöstä ihanan, houkuttelevan tuoksun saattelemana.
   Päivällisen jälkeen Harry ja Ron sulkeutuivat työhuoneeseen ja vaikka salakuunteleminen käväisikin Jamesin mielessä jokin esti häntä tarttumasta luudanvarteen ja kaukokorvaan. Ehkä se oli omatunto, James ajatteli lievästi kauhuissaan, tai ehkä hän oli muuttumassa aikuiseksi, kun hänestä kerran    tuntui, että isällä ehkä oli syy siihen miksi hän ei välttämättä kertonut Jamesille jotakin... Hyh... James oudoksui ajatuksiaan, mutta päätteli sitten ettei teini-ikäisenä vain pystynyt pysymään ikuisesti vuosien kasvattaessa vaikka se mahdottoman kivaa varmasti olisi ollutkin.
   Albus lähti Amelien luokse, pariskunnan piti kuulemma mennä katsomaan jotakin asuntoa. Poikaparka oli höpöttänyt jotakin käsittämätöntä maaseudun ja kaupunkialueen kompromissikiistasta, joitakin omituisia parisuhdehömpötyksiä mistä James ei kiitollisesti tiennyt tuon taivaallista.
   Ginny syventyi olohuoneen nojatuolin kirjoittamaan artikkelia odotetuista huispauksen maailmanmestaruuskisoista ja koska kukaan ei näin ollen pitänyt Jamesille seuraa, hän päätti lähteä kiusaamaan Shawnia Auroriaan.
   Hän matkusti vihreässä tulessa läpi hormiverkoston ja lennähti ulos Aurorian suuren pyöreän oleskeluhuoneen punaiselle karvamatolle.
   Ensimmäiseksi hän näki edessään räikeän turkoosit, pörröiset villasukat ja mietti hämärästi, ettei ollut eläissään nähnyt niin söpöä sukkaa tai jalkaa. Hänen katseensa seurasi sukkien omistajan siroa vartaloa pitkin karamellinruskeisiin, silkkisiin hiuksiin.
   Hän kohtasi toffeisen, kettumaisen ovelan katseen ja virnisti. ”Terve, Ava.”
   Ava nyökkäsi. ”Lohikäärmerakastaja.”
   ”Potter”, kuului vähemmän miellyttävä ääni ja hieman vastahakoisesti James siirsi katseensa Avasta Aqualineen, joka istui sohvan toisella puolella jalat tiiviisti kietoutuneina Avan vartalon ympärille niin, että tytöt näyttivät olevan kuin solmussa keskenään.
   James tunsi mitä omituisinta halua työntyä tyttöjen väliin ja tökkiä Aqulinea kylkeen ilkeästi. Sen sijaan, että olisi totellut mielihaluaan hän kysäisi kevyesti: ”Kuinka lauantaipäivänne on sujunut tänään, arvon neidit?”
   ”Minä vasta heräsin”, Ava hymähti ja venytteli vaalean pitkähihaisen peittämiä käsiään. ”Ihanaa, kun sai nukkua pitkään.”
   ”Minä olen vain makoillut koko päivän”, Aqualine sanoi samalla äänensävyllä kuin Ava, rauhallisen kevyesti, mutta tämän äänestä puuttui se pieni kehräys, jonka James kuuli aina kun Ava puhui. ”Ja katsellut Avan unta.”
   James ei voinut estää itseään värähtämästä. ”Kuinka... kammottavaa.”
   ”Anteeksi?” Aqualine huudahti hyökkäävästi ja James hypähti varuillaan seisomaan lattialta.
   ”Sinä olet sitten tulinen tapaus”, James tokaisi kyllästyneenä, ”mutta suoraan sanottuna ei jaksa enää naurattaa. Kaikki, mitä sanon ei ole tarkoitettu verbaaliseksi sodanjulistukseksi sinua kohtaan tai sinun vapauttasi olla kaikessa rauhassa täysipäiväinen lesbiaani.”
   ”Aqua”, Ava huokaisi hiljaa, ”ole kiltti. Sinä lupasit.”
   Aqualinen kulmikkaat kasvot olivat kovat, kun hän katsoi Jamesiin. James ei voinut sille mitään, mutta tytön tummia silmiä katsoessaan hän ei voinut olla tuntematta hämmennyksensekaista inhoa eikä hän voinut kuollakseenkaan käsittää, mitä Avan kaltainen kultainen tyttö teki tuollaisen vihamielisen ärhentelijäpoikatytön kanssa.
   Kiusaantuneena James väänteli käsiään. Oleskeluhuone oli Aqualinea ja Avaa lukuunottamatta tyhjä. ”Missä kaikki ovat? Oletteko nähneet Shawnia?”
   ”Hän lähti Tylyahoon Jessen ja Jacobin kanssa”, Ava kertoi. ”Hän puhui myös jotakin tuliviskistä.”
   James pyöräytti silmiään. ”No, niinpä tietysti. Paranee mennä varmistamaan, että Shawnie ei ole saanut kaikkia naisia Kolmessa luudanvarressa riisuutumaan katseellaan.”
   ”Sinä varmaan pistäisitkin kovasti pahaksesi, jos sattuisit moista tapahtumaa todistamaan”, Ava naurahti ja Aqualine hymähti.
   James virnisti. ”Voi olla, että semmoinen näky ei verkkokalvojani pahemmin harmittaisi. No, hauskaa, tuota, iltaa sitten, neidit...”
   Ava ja Aqualine moikkasivat hänelle ja kävellessään pois heidän luotaan James tunsi omituisesti kulkevansa väärään suuntaan... aivan kuin hän olisi tehnyt väärin kävellessään pois Avan luota... tytön katseessa oli jotakin, mikä sai Jamesin hämilleen.
   Pah! James tuskastui jälleen omiin ajatuksiinsa, tarttui oman huoneensa ovenkahvaan ja kiskaisi oven auki ja paiskasi taas kiinni ollessaan sisällä. Hän ei ymmärtänyt omia ajatuksiaan enää!
   Oliko hän ihastunut Avaan? James pudisti päätään inhoavasti ja istahti sängylleen vaivautumatta laittamaan huoneeseen valoja.
   James istui paikallaan kauan aikaa ja riiputti päätään. Oli totta, että Avan katsominen ja Avan kosketus saivat toisinaan hänen vatsansa heittämään volttia... mutta Ava oli kaunis ja notkea ja tämän iho oli kuin pehmeää toffeeta mitä kuka tahansa mies olisi ilomielin haistanut... mieshän Jameskin vain oli. Tällaiset tahattomat kehon reaktiot olivat täysin normaaleja eivätkä välttämättä tarkoittaneet, että hän olisi ollut ihastunut Avaan. James ei tiennyt oikeastaan koskaan olleensa ihastunut keneenkään, joten ei hän edes tiennyt miltä ihastuminen tuntui, joten miten hän olisi voinut tietää, oliko ihastunut? Mitä se edes tarkoitti? James tiesi, mitä himo oli, tiesi miltä tuntui haluta naista... mutta silti, kun hän ajatteli Avaa jokin hänessä sanoi, että tunsi jotakin muutakin kuin halua... hän tunsi... levottomuutta. Häntä kiehtoi. Hänen teki mieli maistaa, koskettaa, oppia... Tuntea...
   ”Yh!” James värähti omia ajatuksiaan ja ponkaisi ylös sängyltään. Hän, James Sirius Potter, ei varmasti istuisi pimeässä huoneessa lauantai-iltana pähkäillen tuntemuksiaan! Varsinkin jos ne olivat näinkin urpoja...
   James kaappasi Tulisalamansa, avasi taikasauvallaan ikkunan hyiseen ilmaan ja ponnahti makuuhuoneestaan lentoon ja Tylyahon ylle.
   Tylypahka vilkutti välkkyvine valoineen hänelle horisontista. James veti syvään raikasta ilmaa sisäänsä tuntien olonsa jälleen suhteellisen normaaliksi ja omaksi itsekseen.
   James liiteli Tylyahon yllä ja laskeutui sitten Kolmen luudanvarren eteen. Hän harkitsi hetken jättävänsä luutansa pubin eteen, mutta työnsi sen sitten lievästi ahdistuneena kainaloonsa ennen kuin astui sisälle baariin.
   Tunnelma oli vilkas ja meluisa ja Rosmertan pubi oli kotoisan lämmin. James näki vilaukselta punaisen hiuspehkon vilahtavan naisten vessaan ja arveli Lilyn ja Roxannen tulleen viettäneen lauantai-iltaa Tylyahoon. Samassa hän kekkasikin Roxannen, joka huojui istuessaan Hugon ja Fredin vieressä seinustan pöydän ääressä. Pöydän toisella puolella istuivat Gabriella Longbottom ja joku vaaleahiuksinen nätti tyttö, ketä James ei tuntenut, mutta arveli nähneensä jossakin epäilemättä Tylypahkassa. Vähän matkan päässä heidän pöydästään oli joukko kovaäänisiä poikia, jotka James tunnisti virnistäen aurorikokelaskavereikseen. Shawnilla ja Jessellä oli kesken juuri shottishokkikisa – Jacob näytti torkkuvan tuolillaan ja Stuart ja Nikita kannustivat mylvien Shawnia ja Jesseä.
   James osui ensimmäiseksi Roxannen ja muiden pöydän kohdalle. Hän otti iloisesti huudahdetut tervehdykset virnistellen ja kättään heilutellen vastaan istahtaessaan Roxannen viereen ja kietaistessaan käsivartensa veljellisesti tämän olalle. ”Tylypahkan pikku kapinateinit jälleen livahtaneet opettajien valvovien silmien alta ryyppäämään?”
   ”Me olemme seitsemäsluokkalaisia, James”, Gabriella muistutti nauraen. ”Saamme tulla Tylyahoon viikonloppuisin.”
   ”Säännöt passaavat unohtumaan, kun ei enää tarvitse edes esittää noudattavansa niitä”, James virnisti takaisin ja ojensi sitten kätensä vaaleatukkaiselle viehätykselle Gabriellan vieressä. ”James Potter, hauska tutustua.”
   ”Carrie See”, tyttö esitteli itsensä hentoisella äänellään ja puristi ujosti Jamesin kättä.
   ”Olitko kiusaamassa Albusta?” Hugo kysyi Jamesilta.
   ”Enemmänkin hän kiusasi minua, jos ymmärrät mitä tarkoitan”, James huokaisi liioitellusti. ”Tai siis, me kaikkihan olemme nähneet sen tukan - ”   Fred ja Hugo hörähtivät kovaan ääneen. Roxanne tuijotti hiukan verestävin silmin edelleen shotteja kittaavaa Shawnia.
   ”Arvon Lohikäärmerakastaja on hyvä ja ottaa huikan”, Fred sanoi ja työnsi täyden tuopin Jamesin eteen. ”Pääset mukaan tunnelmaan.”
   James katsoi Roxannen ryytynyttä olemusta paljonpuhuvasti. ”Toivottavasti sisareni ei ole samassa kunnossa tai joudun ehkä ottamaan jomman kumman teistä hengiltä.”
   ”Älä hätäile, Lily on kunnossa, meni vain vessaan tarkistamaan, että hänen nenänsä ja pisamansa ovat oikeassa asennossa ja sitä rataa”, Fred tyynnytteli.
   Samassa Roxanne tarttui Jamesin käsivarteen pihdinlujalla otteella. ”Jamie”, tyttö sanoi vakavana ja veti Jamesin kasvoja lähemmäksi omiaan niin, että saattoi puhua hänelle muiden kuulematta. James haistoi alkoholin tytön hengityksessä. ”Me molemmat taidamme tykätä Shawnista.”
   James nauraa hörähti. ”Hän on toisinaan ihan kivakin.”
   Roxanne katsoi tummilla silmillään Jamesia vakavasti silmiin ja Jamesille tuli hassu tunne, että Roxanne mietti kiihkeästi jotakin humalaisessa mielessään. ”Pitäähän se tarkistaa”, tyttö sitten puuskahti ja työnsi Jamesin sivuun. Roxanne horjahti ja James nousi seisomaan tukien tyttöä mahdollisen humalaisen kompuroimisen varalta. ”Rox? Mitä sinun pitää tarkistaa?”
   Mutta tyttö oli lähtenyt jo luovimaan tietään kohti Shawnin ja muiden aurorikokelaspoikien pöytää. James katseli huvittuneena Roxannen perään.
   Roxanne pysähtyi Shawnin kohdalla. Poika kohotti katseensa tyttöön ilahtuneena. ”No, mutta, kaunotar Roxanne, kuinka iltanne sujuu? Pojat, tässä on Lohikäärmerakastajan serkku, melkoinen pakkaus vai mitä?”
   Jesse ja muut virnistelivät Roxannelle hyväksyvästi. Roxanne heitti pojille hurmaavan hymyn ja tarttui sitten Shawnia leuasta, kumartui lähemmäksi tätä, kallisti päätään -
   Samassa käsi tarttui Roxannen leukaan ja työnsi hänen kasvonsa kauemmaksi Shawnin kasvoista. ”Lopeta.”
   Roxanne ravisteli päätään pinnistellessään pitääkseen tasapainonsa korkeissa kengissään ja hiprakkaisessa olotilassaan horjahdellessaan tuuppauksen voimasta. Hän siristeli silmiään ja tajusi sitten katsovansa Lilyä, joka seisoi hänen edessään kasvot epäluonteenomaisen vakavina, kädet puuskassa ja nyrkkiin puristuneina kuin vastentahtoiseen taisteluun valmistautuneena.
   Roxanne ja Lily katsoivat toisiaan hiljaa. Tummanruskeat silmät porautuivat tummansinisiin tarkkaavaisina.
   ”Miksi?” Roxanne kysyi hiljaa.
   ”En minä tiedä”, Lily kuiskasi aivan yhtä hiljaa takaisin.
   Tytöt katsoivat vielä hetken toisiaan silmiin, sanattomien ajatusten ja tunteiden myllertäessä heidän välillään kunnes he ymmärsivät mitä toinen tarkoitti ja myöskin sen, mitä kumpikaan ei ollut toiselle tarkoittanut.
   Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen Roxanne niiskaisi ja nyökkäsi sitten tomerasti. ”Okei.” Tyttö nosti kutsuvasti kätensä ja Lily kaappasi Roxannen puristavaan halaukseen ja pyöritti tätä muutaman kerran ilmassa ympäri.
   James ei ymmärtänyt lainkaan, mitä tyttöjen välillä oli juuri tapahtunut, mutta selkeästi jotakin oli tapahtunut. James kohautti olkapäitään ja totesi sitten itsekseen siemaistessaan olutta tuopistaan, että parasta olisi vain kuunnella hänen enonsa jaloa elämänohjetta ja nyökkäillä niin kuin hän ymmärtäisi jotakin, vaikka todellisuudessa ei ymmärtänytkään mitään.
   
« Viimeksi muokattu: Lokakuu 25, 2013, 19:22:59 kirjoittanut jacoblove »

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Diamonds (K12, kolmas sukupolvi) 12. osa 2.11.
« Vastaus #20 : Marraskuu 02, 2013, 23:23:07 »

A/N: Risut ja ruusut ovat hyvin tervetulleita! Tykkäsin tämän osan kirjoittamisesta tosi paljon, ehkä siksi että päässäni oli ihan erilainen tarina kuin mitä tästä sitten lopulta syntyi! Hassua, ihan kuin tarina ja hahmot eläisivät omaa elämäänsä ja minä toimisin vain kirjurina :D Kommentteja, jooko? :)

12. Shokkishotteja ja etanoita

   
Lily katseli puoliksi huvittuneena, puoliksi inhoten, kuinka Roxanne ja Fred kiskoivat riemuiten kilpaa shotteja alas kurkustaan shokkeeraavan huimaa vauhtia. Kolmen luudanvarren pubi oli tupaten täynnä ja nauru ja mölinä säestivät Roxannen ja Fredin kisaa, joka epäilemättä kaduttaisi heitä syvästi huomenaamulla. Lily mietti, olisiko hänen kannattanut muistuttaa Frediä huomisista huispausharjoituksista, mutta päätti sitten että poika oli itse liemensä keittänyt, joten saisi myöskin uida siinä. Tai juoda sen, tämä kun tuntui sujuvan pojalta niin kovin luontevasti.
   Hugo Lilyn vieressä pyöritti päätään. ”Nuo kaksi ovat niin mahdottomia. Toivottavasti Fred ei hoilota taas koko yötä meidän makuusalissa.”
   Lily vilkaisi Fredin kiiltäviä silmiä ja punaisia korvia. ”Voi olla, että untasi säestää Fred Arthur Weasleyn kimeä-ääninen serenadi.”
   ”Yh.” Hugo nyrpisti nenäänsä ja nosti oman tuoppinsa huomattavasti hillitymmin huulilleen kuin Weasleyn kaksoset. ”Mikä se sinun ja Roxyn dramaattinen hetki äsken muuten oli? Tuijottelitte toisianne niin kauan, että melkein luulin jonkun noituneen teidät pystyyn.”
   Lily hymyili. ”Tyttöjen juttuja.”
   Joku muu poika olisi varmasti vaihtanut näiden sanojen jälkeen pikaisesti puheenaihetta tai kenties heittänyt kieron kommentin, mutta Hugo katsoi häntä tarkkaavaisesti siniset silmät ruskean otsatukan alla vilkkuen. ”Minusta se näytti liittyvän jotenkin Shawniin.”
   ”Tai sitten minä suutuin Roxannelle, kun hän vei sitruunasiivun juomastani.”
   ”Se oli seuraava veikkaukseni”, Hugo sanoi nyökkäillen, mutta ärsyttävän tietäväinen ilme tuikki hänen silmissään.
   Lily siemaisi mansikanmakuista juomaansa ja antoi katseensa kiertää Rosmertan pubia. Baari oli tupaten täynnä ja tiskillä oli kaoottisen näköinen tungos. Ikkunat olivat huurussa ja syksyinen sade piiskasi niitä. Lämpötila oli melkein tuskallisen hikeä nostattava. Tyhjät tuopit lentelivät ilmassa ihmisten päiden yli kohti keittiötä peseytymään.
   Lilyn katse osui harmaanvihreään silmäpariin, joka tuijotti häntä kiinteästi. Shawnin katse oli terävä, mutta pehmentyi Lilyn tavoittaessa sen, ja  pojan huulille kohosi vino hymy ja hän iski silmäänsä veikeästi. Lily hymyili takaisin ja naurahti sitten, kun näki Jamesin tönäisevän Shawnia riehakkaasti olkapäähän haastaen tämän ilmeisesti uuteen shotinjuontikisaan, jota aurorikokelaspoikajoukkio oli 'pelannut' koko illan naurunremakan siivittämänä. Yksi pojista oli torkkunut jo hyvän tovin huteralla tuolillaan näyttäen siltä, että saattaisi rämähtää koska tahansa lattialle.
   ”Hah!” Roxanne kilautti viimeisen shottilasin pöydälle terävän kolahduksen kera ja nosti molemmat kätensä voitokkaasti ilmaan. ”Voitto!”
   ”Fred”, Hugo sanoi hyvin painokkaasti, kuin käskien tätä häpeämään.
   Fred näytti hetken aikaa lyödyltä ja räpytteli haparoivia silmiään kuin ei olisi täysin kyennyt uskomaan tapahtumien aikaansaamaa käännettä. Sitten tuttu, itsevarma hymy sujahti takaisin punapään huulille. ”No, toisaalta ymmärtäähän tuon”, poika sanoi huolettomasti, ”Roxy on niin harjaantunut shottien litkijä, että se käy häneltä epänormaalin sukkelaan.”
   Roxanne hikkasi kovaäänisesti. ”Älä turhaan esitä hyvää häviäjää, hyvä veli. Me kaikki tiedämme, että egosi lojuu juuri nyt jalkojeni juuressa tallattuna ja päälle pissittynä.”
   Fred pyöräytti silmiään. ”Ehkä minun pitäisi sitten nostattaa tallattua egoani ja pissiä sinun päällesi.”
   ”Kuinka pissiminen nostattaisi egoasi?” Lily kysäisi Roxannen kakoessa ja Hugon naurahdellessa.
   ”Suoraan sanottuna tällä hetkellä en keksi mitään hauskempaa kuin Roxanne yltä päältä pissassa. Näky tekisi varmasti ihmeitä rei'itetylle itsevarmuudelleni.”
   ”Sitten sinulla on häpeällisen laimea mielikuvitus, velikulta”, Roxanne ilmoitti iloisesti. ”Sinun pöksyissäsi kuvittelisin itselleni munakokkelilla koristellun silinterihatun, maahisen veikeästi vilkuttavat pöksyt ja pinkin röyhelöpaidan, josta roikkuu bataatteja ja muita juureksia.”
   Lily nauroi niin, että melkein pelkäsi pissaavansa housuun. Roxanne ei koskaan lakannut yllättämästä häntä. Melkein lamaannuttavan voimakas tunneaalto pyyhkäisi Lilyn ylitse kun hän katsoi tirskuvaa Roxannea, jonka suklaanruskeat silmät kimmelsivät ja jonka kasvot loistivat kuin aurinko. Lily muisti Roxannen katseen, kun tyttö oli hetki sitten tuijottanut häntä tiiviisti silmiin Lilyn estettyä tätä suutelemasta Shawnia. Roxanne oli katsonut Lilyä tutkivasti, silmiä paljon syvemmäksi, lainkaan syyttämättä, yrittäen vain ymmärtää. Ja lopulta tämä oli ymmärtänytkin ja aivan varmasti paremmin kuin Lily itse ymmärsi. Tosin Lilyllä oli myös kummallinen tunne siitä, että Roxanne oli jollakin tapaa haastanut hänet – halunnut saada hänestä revittyä irti sen, mitä Lily oli piilotellut niin itseltään kuin kaikilta muiltakin... Lilyn katse hakeutui kuin automaattisesti jälleen Shawniin. Tummatukkainen poika joi yhdessä Jamesin kanssa hirveää vauhtia erivärisiä shotteja ja molemmat pojat irvistelivät juomiensa välissä niin hullunkurisesti että Lily purskahti uuteen nauruun.
   Juuri tällaisia hetkiä hän rakasti eniten maailmassa. Hänen sisällään tunsui paisuvan jokin lämmin ja kaunis, ihan kuin jokin olisi soinut hänen sisällään ja yhtäkkiä hänelle tuli tunne, että hän voisi tehdä mitä tahansa, olla mitä tahansa ja kaikki tulisi silti aina olemaan yhtä hyvin kuin nyt, mitä tahansa tapahtuisikaan.
   ”Miksi sinä näytät siltä kuin olisit piilottanut kentaurin kengän  kaapusi kätköihin?” Roxanne sihahti Lilylle pöydän ylitse silmät veikeästi välähdellen. ”Mikä nyt on noin ihanaa?”
   Fred nykäisi sisartaan huolitellusti letitetystä letistä. ”Lily haaveilee siitä, että sinä sammut ja hänen ei tarvitse kuunnella sinun raakuntaasi kaiken yötä.”
   ”Ne egoreiät taitavat tosiaan vihloa”, Roxanne tokaisi kuivasti veljelleen ja kääntyi sitten katsomaan taas Lilyä. ”No?”
   ”Elämä”, Lily vastasi yksinkertaisesti, leveästi hymyillen.
   Roxanne naksautti kieltään. ”Juu, niin varmaan.” Hän vilkaisi merkitsevästi Jamesin ja Shawnin pöytää. ”Miksi minulla on tunne, että  olet juuri imaissut taikasauvallasi vaivalla valuttamani kuolalammikon kuivaksi?”
   ”Tuota, jos tässä kuolasta aletaan puhumaan, niin taitaa olla niin että minä vaihtelin sylkeäni paljon ennen sinua – vahingossa, melkolailla sokeana, syvääkin syvemmässä tuskassa, tietoisuuden ja tiedostamattomuuden rajamailla ja vain niukin naukin kultaelämässä roikkuen jos saan lisätä.”
   Fred ja Hugo katsoivat toisiaan ihmeissään, käsittämättä lainkaan mistä he puhuivat. Roxanne tuijotti Lilyä järkyttyneenä, ruskeat silmät ammollaan ja Lily hämmentyi hetkeksi tytön ristiriitaisesta ilmeestä, joka kuvasti niin syvää loukkaantumistakin kuin palavaa mielenkiintoakin. ”Ja nyt sinä vasta kerrot minulle? Ensimmäinen suudelmasi ikinä – JA NYT SINÄ KERROT MINULLE?”
   Hugo ja Fred hätkähtivät. ”Ketä Lily on suudellut?”
   ”Shawnia!” Roxanne huudahti. ”Salaisuuksien kammiossa silloin, kun pelastimme hänet Lehmiksen kynsistä!”
   ”Mitä?” Hugo katsoi Lilyä lievästi inhoa kuvastava ilme kasvoillaan, kun taas Fred toljotti sisartaan pöllämystyneenä.
   ”Sinä olet pelottava olento”, poika sanoi melkein kunnioittavalla äänensävyllä. ”Tajusitko sinä todella tuon kaiken Lilleron äskeisestä puheenvuorosta?”
   Roxanne vilkaisi Frediä kärsimättömän turhautuneesti, aivan kuin tämä olisi ärsyttänyt häntä olemalla tahallaan tyhmä. Tyttö ei vaivautunut vastaamaan vaan katsoi Lilyä vaativasti.
   Lily ainoastaan kohotti kulmiaan. ”Ei osunut kielen päälle aikaisemmin.”
   Fred raapi päätään ja katsoi Hugoa. ”Puhuvatko he nyt suutelemisesta vai suutelointitapahtuman viivästyneestä paljastuksesta?”
   ”Eikö mieleesi juolahtanut, että minua saattaisi ehkä kiinnostaa tietää?” Roxanne kysyi äänessään pieni suloinen särähdys, josta Lily tiesi tytön olevan kiukkuinen.
   Lily mietti hetken aikaa. Tosiasiassa hän oli vältellyt puhumasta Shawn Tigeristä mitään Roxannelle, ja tosiasiassa hän oli kynsin ja hampain vältellyt ajattelemasta Shawn Tigeriin päinkään. ”Ei”, hän vastasi totuudenmukaisesti.
   Roxanne näytti tyytymättömältä. ”Ja kehtaatkin kutsua itseäsi parhaaksi ystäväkseni. Parhaille ystäville kerrotaan tällaiset asiat! Minä kerron sinulle aina kaiken ja etenkin suutelointiin liittyvän kaiken!”
   Lily irvisti. ”Ihan kuin minä en sitä tietäisi ja nyt kun tuli puheeksi voin kertoa sinulle, että en pahemmin nauti niistä keskusteluistamme. Jos sitä nyt voi keskusteluksi edes kuvailla, että sinä tilität yksityiskohtaisesti mihin suuntaan Espanjan Iilimato on pyörittänyt kieltään sinun suussasi ja minä yritän kaikin voimin olla oksentamatta.”
   Roxanne muljautti silmiään Fredin ja Hugon hykerrellessä. ”Minä olen aika vihainen sinulle nyt.”
   Lily virnisti. ”No, välttääkseni vastaavanlaisen loukkaamisesi uudelleen minun on parasta kertoa, että oli myös eräs toinen kuolanvaihtohetki - ”
   ”MITÄ?”
   ”Yök”, Hugo sanoi ja nousi ylös. ”Minä menen hakemaan lisää juotavaa.”
   Poika lähti tiskille ja Fred lähti hänen peräänsä virnistäen Lilylle kannustavasti. ”Niin sitä pitää, Lillero, oli jo aikakin!”
   Poikien mentyä Roxanne tuijotti haukkamaisesti Lilyä. ”Ala puhua!”
   Lily irvisti inhoavasti. ”Noh, silloin kun mustat kuolemanratsut pilasivat huispausharjoitukseni ja minun piti pelastaa Tiger eräältä varsin seonneelta yksilöltä luudallani...”
   Roxanne pärskähti. ”Minä haluaisin tietää miten on mahdollista, että Shawn ei ole koskaan lentänyt luudalla.”
   Lily nyökytteli. ”Järkyttävää... Niin no, siinä kun sitten roikuimme ilmassa niin se pönttö nimitti minua kauniiksi ja suuteli minua.”
   Roxannen silmät paloivat mielenkiinnosta. ”Millaista se oli?”
   Lily huokaisi. ”Vähän niin kuin melkein liian ihanaa.”
   ”Uskon”, Roxanne sanoi haikeasti. Lilyä karmi, kun hän muisti että myös Roxannella oli kokemusta Shawnin suutelutaidoista. Hän työnsi nopeasti  inhottavat muistot mielensä perukoille. ”Oletteko te puhuneet mitään sen jälkeen?”
   ”Emme”, Lily vastasi ja vilkaisi Shawnin ja Jamesin pöytää. Pojat nauroivat hurjasti jollekin, Lily saattoi nähdä kuolapisaroiden lennähtelevän heidän suustaan. ”Olisiko pitänyt?”
   Roxanne pyöräytti silmiään. ”No, joo! Maximissaan kolme päivää saa kulua viimeisestä suuteloinnista ja sitten teidän on joko suudeltava uudestaan tai edes puhuttava siitä! Muuten suutelointi mitätöityy!”
   Lily kauhistui ajatuksesta että hänen pitäisi puhua Shawnille heidän suudelmastaan. Ajatus oli täysin naurettava. ”Miten niin mitätöityy?” Minä mitätöin sinut jos et sulje kohta suutasi”, Lily puuskahti. ”Minä en rupea pelailemaan mitään sinun tyttö-poika pelejäsi.”
   Roxanne näytti turhautuneelta. ”Shawnin kaltaisten miehien kanssa on pakko pelata!”
   ”Hyvinhän se näytti sinullakin toimivan”, Lily ei voinut olla naljaisematta.
   Roxanne näytti hetken lyödyltä, mutta virnisti sitten. ”No, se että hävisin tämän pelin tarkoittaa vain sitä, että seuraavan pelin minä sitten voitan. Olen katsellut tuota Jamesin ja Shawnin aurorikokelaskamua ja minusta hän on aika namunen, tuo kenellä on nuo paksusankaiset silmälasit.”
   Lily vilkaisi Roxannen uutta tyttö-poika peliuhria. Poika oli aika söötti tummine hiuksineen ja jäntevine olemuksineen. ”Iske kimppuun vain.”
   Roxanne nyökkäili. ”Kohta.”
   Lily nauroi. Hugo ja Fred palasivat takaisin kantaen juomia käsissään. Hugo istui Lilyn viereen ja työnsi hänen eteensä uuden mansikkajuoman. ”Joko olette vaihtaneet puheenaihetta siedettävämmäksi?”
   Fred asetti sisarensa eteen uuden juoman kuin Hugon peilikuva Roxannen virnistellessä hölmösti aurorikokelaspöydän suuntaan.
   ”Roxy on iskenyt silmänsä silmälasipäiseen aurorikokelaaseen”, Lily kertoi pojille.
   ”Sinä olet niin liukasliikkeinen”, Hugo huokaisi Roxannelle päätään pyöritellen Fredin irvistellessä inhoavasti.
   Roxanne nyökkäili. ”Enpähän pääse rusinoitumaan. Muuten, Hugelson - se Gabriellan kamu Carry taitaa pitää sinusta – hän sanoi vessassa että sinulla on kauniit silmät.”
   ”Imelää”, Lily tokaisi inhoavasti.
   ”Carrie”, Hugo oikaisi. ”Hänen nimensä on Carrie.”
   ”Joo, juuri hän!” Roxanne huudahti innostuneena. ”Hän on oikein soma ja minusta te voisitte olla oikein somia yhdessäkin. Kyllähän meidän Johtajapoikamme varmasti on yhtä mieltä siitä, että näin syksyn viimassa on kivempi nukkua pareittain kuin parittomana...”
    Lily vilkaisi taas tahtomattaan Shawnia. Poika vilkaisi juuri silloin häntä ja heidän katseensa lukittuivat toisiinsa huoneen poikki. Lilyn sydän alkoi takoa hurjaa vauhtia hänen rinnassaan ja samalla hänen vatsassaan tuntui jonkinlaista kaipaavaa, pakottavaa kutinaa. Hän olisi halunnut kipittää huoneen poikki, istua hajareisin Shawnin syliin ja suudella tätä -
   ”Yök!” Lily sanoi ääneen kauhistuen ajatuksiaan.
   Roxanne, Fred ja Hugo katsoivat häntä. Roxanne muljautti silmiään. ”Älä ole niin siveellinen, Lily, kun et kuitenkaan oikeasti edes ole.”
   ”Sinä olet siveetön meidän molempien puolesta”, Lily hymähti tytölle, ”minun on tasapainotettava tilannetta.”
   ”Mitäs ne lapsukaiset täällä hykertelevät?” James kysyi astellessaan heidän luokseen. Lily pani merkille isoveljensä haparoivat askeleet ja harittavat silmät.
   ”Sinä olet ihan päissäsi”, hän ilmoitti Jamesin työntyessä hänen viereensä ja nostaessa hänen mansikkajuomalasinsa huulilleen.
   James räpytteli silmiään mukamas yllättyneenä. ”Sitäkö tämä onkin? Ihmettelinkin, kun kaikki näyttää niin pyörivältä. Tämä juoma on muuten järkyttävän pahaa, Lils, meidän on tehtävä jotakin sinun makumieltymyksillesi.”
   Shawn tuli heidän luokseen kävellen Jamesia paljon tukevammin ja istui Roxannen viereen. ”Lohikäärmerakastajalla on surkea shottipää.”
   ”Mutta huomattavasti sinua nopeammat refleksit!” James huudahti. ”Minä voitin Shawnin”, hän kertoi ylpeänä muille, ”kolme kertaa!”
   ”Siltä sinä näytätkin”, Roxanne hymähti. ”Kuka tuo teidän silmälasipäinen kaverinne on?”
   Shawn vilkaisi hajamielisesti pöytää, jossa he olivat hetki sitten istuskelleet. ”Jessekö? Kuinka niin?”
   ”Voisin syödä hänet”, Roxanne ilmoitti silmät kiiluen.
   ”Ole hiljaa”, Fred mutisi ahdistuneesti.
   James ja Shawn virnistelivät Roxannelle. ”Minulla on sellainen tunne, että Jesse ei panisi sitä ollenkaan pahakseen”, Shawn sanoi ja vinkkasi silmäänsä Roxannelle. ”Hän juuri kehui sinun nenääsi maasta taivaaseen.”
   ”Takamuksesta hän puhui”, James oikaisi.
   Shawn mulkaisi poikaa. ”Sinä et sitten osaa puhua naisille ollenkaan.”
   ”Minusta valehteleminen on sikamaista”, James sanoi arvokkaasti. ”Naiset ovat kauniita olentoja ja ansaitsevat totuuden!”
   ”Pienet valkoiset valheet eivät satuta ketään! Naiset ovat kauniita olentoja ja ansaitsevat kuulla kauniita asioita”, Shawn vastusti ja vilkaisi Lilyä hymyillen.
   James näki heidän katseidenvaihtonsa ja katsoi ensin Shawnia ja sitten vieressään istuvaa Lilyä hieman epäilevästi. ”Jaa, no, jokainen tyylillään...”
   ”Tiesitkö sinä James, että Shawn ja Lily ovat imutelleet Salaisuuksien kammiossa?” Fred paukautti.
   Lily potkaisi poikaa pöydän alla lujaa. ”Suu kiinni!”
   ”Au! Varmaan meni polvilumpio sijoiltaan!”
   James oli jähmettynyt ja tuijotti Frediä. Isoveljen ruskeat silmät siristyivät pahaaenteilevästi. ”Anteeksi, mitä sinä sanoit?”
   Shawn näytti järkyttyneeltä ja katsoi Lilyä syyttävästi. Lily tunsi poskiaan kuumottavan kiukusta ja hänen teki mieli kirota Fred nielemään omaa räkäänsä.
   Fred mulkoili Lilyä hieroen jalkaansa. ”Isoveljillä on oikeus tietää tällaiset asiat!”
   Roxanne ja Lily mulkoilivat Frediä. ”Ei todellakaan ole!”
   James käänsi jähmettyneen katseensa Shawniin, joka näytti lievästi pakokauhuiselta. ”Onko se totta? Oletko sinä koskenut minun pikkusiskooni?”
   Shawn katsoi Lilyä avuttomana. ”Tuota, se oli vähän niin kuin vahinko - ”
   Samassa James ponkaisi ylös, kiskaisi taikasauvan hihastaan ja osoitti sillä Shawnia suoraan kasvoihin. Vihreä valo välähti ja Shawn lennähti lattialle kaataen kookkaalla vartalollaan muutamia tuoleja kammottavan kolinan kera.
   ”James!” Lily kiljahti, loikkasi ylös paikaltaan ja astui Shawnin ja veljensä väliin. Shawn yökkäili kammottavasti Lilyn takana, mutta Lily ei irrottanut katsettaan Jamesin tummana palavista silmistä. Poika hengitti raskaasti ja tuijotti Shawnia raivostuneena.
   ”Sinä et enää ikinä koske häneen, kuuletko? Ikinä! Tai voit olla varma, että löydät itsesi yhtä erityisen tärkeää elintä köyhempänä!”
   ”James!” Lily huusi uudelleen. ”Senkin typerä, paukapäinen, idioottimainen hunsvotti! Sinulle ei kuulu pätkänkään vertaa ketä minä suutelen!”
   Shawn yökkäsi jälleen kammottavasti Lilyn takana.
   James mulkoili Lilyä. ”Sinä olet sitten tyhmä! Tuo tyyppi tunkee   sauvansa mihin vain suinkin saa sen sohaistua ja sinä idiootti menet ja suutelet häntä!”
   ”James”, kuului Shawnin anteeksipyytävä ääni, mutta sitten poika yökkäsi jälleen kykenemättä selvästikään puhumaan. Fred ja Hugo tarkkailivat tilannetta vaitonaisina. Roxanne nousi pöydästä ja meni Shawnin luokse. Lily ei vieläkään irrottanut katsettaan Jamesista.
   ”Ei se ole sellaista”, Lily sanoi Jamesille. ”Se oli vähän niin kuin vahinko.”
   ”Pysy kaukana hänestä!” James sylkäisi inhoavasti ja osoitti Shawnia raivoissaan. ”Olen tosissani!”
   Niine hyvineen poika pöyrähti ympäri, tunkeutui väkijoukon halki ovelle ja katosi yön pimeyteen.
   ”Tulisieluinen tuo meidän Lohikäärmerakastajamme”, Fred huomautti kevyellä äänensävyllä rikkoen latautuneen hiljaisuuden.
   Lily mulkaisi poikaa. ”Se oli täysin sinun syytäsi!”
   ”En minä Shawnia suudellut!” Fred huudahti.
   Lily pyöräytti silmiään ja kääntyi katsomaan Shawnia ja Roxannea. Shawn istui lattialla ja yökki ällöttäviä, valtavia etanoita suustaan rinnuksilleen ja lattialle. Roxanne oli kyykistynyt pojan viereen ja kietonut kätensä tämän ympärille lohduttavasti, tuijottaen etanoita varuillaan.
   Lily käveli heidän luokseen ja kyykistyi Shawnin eteen. ”Olen pahoillani. James on ääliö. Oletko kunnossa?”
   Shawn katsoi oksentamiaan etanoita merkitsevästi. ”Mitäpä luulet? Ja Jamesilla on oikeus olla raivoissaan. Sinä olet hänen pikkusiskonsa.”
   ”Mutta sinä olet hänen ystävänsä!” Lily huudahti. ”Ei hänellä ollut mitään oikeutta suuttua tuolla tavalla!”
   Shawn kohautti harteitaan ja yökkäsi jälleen valtavan etanan suustaan.
   Matami Rosmerta tuli heidän luokseen. ”Pois asiakkaiden luota!” hän huudahti ja tarttui Shawnia kainalosta yrittäen nostaa tämän ylös. Lily ja Roxanne auttoivat. Shawn oli kalpea ja tärisi. ”Viekää hänet yläkertaan, siellä on mukava pieni huone. Anna niiden vain tulla kaikkien ulos ennen kuin lähdet minnekään hoipertelemaan, Shawn. Mistä James oikein suuttui?”
   ”Hän sai tietää, että Lily ja Shawn ovat imutelleet toisiaan”, Roxanne kertoi, kun Lily ja Shawn pysyivät molemmat vaiti.
   ”Jaahas”, Rosmerta tuumasi ja pieni hymy nyki vanhan noidan huulia. ”No niin, yläkertaan sitten, Shawn...”
   Lily lähti taluttamaan Shawnia kohti yläkertaan vieviä rappusia. Roxanne katseli heitä virnistellen.
   ”Etkö sinä tule?” Lily kysyi tytöltä.
   ”Minulla on bisneksiä”, Roxanne sanoi ja vinkkasi silmäänsä. ”Minä olen aina ollut heikkona silmälasipäisiin poikiin.”
   ”Jaahas”, Lily tuumasi kuin Rosmertan kaiku.
   Lily talutti etanoita kakovan Shawnin kotoisaan huoneeseen pubin yläkertaan. Huone oli ihanan lämmin ja takassa roihusi iloinen tuli.
   Lily auttoi Shawnin sohvalle puoliksi istuvaan asentoon, muutti taikasauvallaan pöydällä olevan kynttilän ämpäriksi ja ojensi sen Shawnille. ”Oksenna ne sinne niin Rosmerta ei tule viemään kostonhimoisena kallisarvoisinta elintäsi minnekään.”
   Shawn naurahti ja pari etanaa tipahti hänen suustaan ämpäriin. Lily irvisti.
   ”Oksettavaa.”
   ”Ainakin Jamesilla on mielikuvitusta”, Shawn totesi kuulostaen surulliselta. Lily tarttui pojan käteen.
   ”James on vain ylisuojelevainen. Kyllä hän siitä rauhoittuu.”
   ”Näinköhän...” Shawn näytti epäilevältä. ”Taisin mokata aika pahasti.”
   Lily pyöritti päätään. ”Et sinä ole tehnyt mitään väärää.”
   Shawn katsoi heidän yhteenliitettyjä käsiään kulmakarvat hieman kurtussa. Hän silitti peukalollaan Lilyn kättä. ”Ei kai se voi olla väärin jos se tuntuu näin hyvältä.”
   Sanat saivat Lilyn sydämen heittämään volttia. ”Niin.”
   Hänen vastauksensa hymyilytti Shawnia. ”Olen tosissani, Lily.. sinussa on jotakin mitä muissa ei ole. Olet erilainen.”
   Lily räpytteli silmiään. ”Albus on aina väittänyt, että minä olen saanut Jamesille tarkoitetut geenit ja James minulle tarkoitetut.”
   Shawn nauroi. ”Hyvin mahdollista. Sinä et ajattele niin kuin normaalit tytöt.” Samassa poika oksensi jälleen ryöpyn etanoita ämpäriin.
   ”Otan tuon kohteliaisuutena. Tosin etanaoksennus vie siitä hieman hohtoa”, Lily naurahti. ”Todellinen herrasmies.”
   ”Minä en ole mikään herrasmies, Lily”, Shawn sanoi vakavasti. ”Haluan että sinä tiedät sen.”
   Lily katsoi Shawnia silmiin. ”Se oli sarkasmia, Shawnie.”
   Shawn virnisti. ”Ajattelin vain kertoa. Tytöillä on tapana läpsiä minua ilkeästi kasvoihin kun epäherrasmiesmäisyyteni tupsahtaa esiin ja jokin kertoo minulle, että sinun läpsimisesi olisi erityisen kivuliasta.”
   Lily hymähti. ”Minä en ikinä alentuisi läpsimään sinua. Mutta jos suututat minut, voi olla, että pistän omat räkäpallerosi pieksemään sinut.”
   ”Pidetään mielessä”, Shawn sanoi nauraen.
   He vaipuivat hiljaisuuteen. Shawn nojasi sohvan päätyyn jalat koukussa halaten etanaämpäriään ja Lily nojasi kevyesti Shawnin jalkoihin. Hetken he katselivat tulta hiljaisena. Lily ihmetteli, kuinka luonnolliselta ja hyvältä tuntui olla Shawnin lähellä, ihan vain istua siinä hiljaa.
   ”Jokohan Roxanne on lumonnut silmälasipojan”, Lily mietti ääneen.
   Shawn hymyili. ”Jessen lumoamiseen ei paljon vaadita. Etenkin, kun hän tuijotteli koko illan Roxannea ja höpötti, kuinka kauniita naiset voivat ollakaan.”
   ”Ja te muutko olitte sitten vakaasti eri mieltä?” Lily kysäisi hymyillen.
   ”En nyt niinkään sanoisi”, Shawn virnisti. ”Michael oli sitä mieltä, että ei ollut koskaan nähnyt yhtä ihanaa tukkaa kuin sinulla on. Jostakin syystä minulle tuli kauhea himo tunkea hillosipuli hänen nenäänsä.”
   Lily kohotti kulmiaan. ”No, tungitko?”
   Shawn pyöritti päätään surullisesti. ”En löytänyt hillosipulia.”
   ”Miksi sinä et ole koskaan lentänyt luudalla?” Lily kysyi.
   Shawn ylättyi puheenvaihdoksesta ja räpytteli silmiään. Hän oli niin kauan hiljaa, että Lily oli jo kysymässä oliko etana puraissut poikaa kieleen, kun Shawn viimein vastasi. ”Olin hyvin nuori, kun näin jotakin sellaista mitä en tule ikinä unohtamaan.” Pojan ääni oli välttelevä ja kylmä. ”Luudanvarsi liittyi oleellisesti kuvaan.”
   ”Okei.” Shawn ei selkeästikään halunnut puhua asiasta, joten Lily jätti asian sikseen. ”Mitä luulet, pitäisikö minun tunkea Fredin tyynyliina täyteen hämähäkkejä vai olisiko parempi, jos tekisin kaikkiin hänen housuihinsa jonkinnäköisiä reikiä sekä etu- että takapuolelle? Vai kenties tehdä reikiä housuihin ja tunkea ne täyteen hämähäkkejä?”
   Shawn nauroi. ”Minä en käsitä miksi ylipäätään kerroit hänelle siitä suudelmasta.” Lily ei voinut olla huomaamatta, että Shawnin katse käväisi hänen huulissaan.
   ”En kertonut, puhuimme kuolasta Roxyn kanssa ja kerroin hänelle, että syljin päällesi ennen häntä ja Fred sattui kuulemaan Roxyn reaktion. Ei sen kummempaa.”
   ”Miksi te puhuitte Roxyn kanssa kuolasta?”
   ”Roxy tykkää puhua syljestä, etenkin jos sen vaihtamisesta ja sekoittamisesta on kyse.”
   Shawn pärskähti ja pörrötti hänen tukkaansa. ”Sinä olet aika hauska, Lillero.”
   ”Lillero saa minut kuulostamaan jonkinnäköiseltä puhpalluralta”, Lily huokaisi pyörittäen päätään alistuneesti.
   ”Ovatkohan nuo etanat humalassa?” Shawn mietti katsellessaan pitelemäänsä ämpäriä, ”kun kerran minun sisältäni tulevat. Olen siemaissut yhden jos toisenkin shotin.”
   ”Hyvin mahdollista”, Lily nauroi.
   Shawn räpytteli silmiään. ”Sinulla on ihana nauru.”
   Lily ei tiennyt, mitä olisi siihen vastannut ja tyytyi vain virnistämään Shawnille.
   Shawn oksenteli melkein tunnin verran säännöllisin väliajoin etanoita,  mutta ne olivat kooltaan koko ajan vain pienempiä ja poika ei enää ollut ollenkaan niin kalpea ja tärisevä. Baarin sulkemisaikaan ei ollut enää montaakaan minuuttia ja he päättivät lähteä takaisin alakertaan katsomaan, joko Roxanne ja Jesse olivat ehtineet tutustua toisiinsa.
   Palatessaan baariin he huomasivat sen olevan melkein tyhjillään, vain muutamia asiakkaita oli enää jäljellä. Rosmerta pyyhki baaritiskiä taikasauvallaan puhtaaksi ja vinkkasi heille silmäänsä heidän kävellessään tämän ohitse. Samassa he saivat silmiinsä Roxannen, tyttö istui Jessen sylissä ja parivaljakko maisteli antamuksella toistensa huulia. Muut aurorikokelaat olivat kadonneet omille teilleen. Shawn ja Lily virnistivät toisilleen huvittuneina kävellessään kaulailevien kyyhkyläisten luokse. Hugoa ja Frediäkään ei näkynyt, Lily oletti heidän menneen jo takaisin Tylypahkaan.
   Jesse ja Roxanne eivät näyttäneet tajuavan ulkomaailmasta tuon taivaallista. Lily rykäisi kovaan ääneen.
   Kuului imukuppimainen ääni, kun Roxanne irrottautui Jessen naamasta. ”Lillero! Minä menen Auroriaan yöksi!”
   ”Etkä mene!” Lily parahti. ”Professori Diaz tappaa sinut.”
   ”Ei Anastasiankaan tarvitse kaikkea tietää”, Roxanne vastusti ja puristi Jessen naamaa niin, että tämän huulet menivät törrölleen. Näky oli huvittava, koska pojan silmälasit olivat vinksallaan kaulailun jäljiltä. ”Katso nyt kuinka söpö.”
   ”Jesse, mitä jos vain painuttaisiin pehkuihin”, Shawn sanoi merkitsevän painokkaasti rykäisten.
   Jesse mulkaisi poikaa. ”Roxanne haluaa nähdä Aurorian pimeässä.”
   ”Samalta se pimeällä näyttää kuin päiväsaikaankin.” Shawn tarttui Roxannea kainaloista ja nosti tytön pois Jessen sylistä. ”Tytöt takaisin Tylypahkaan, heti.”
   ”Älä sinä määräile minua, Tiger”, Roxanne puuskahti ja tökki Shawnia rintaan. ”Sinä olet oikein kiva ja ihana ja kaikkea muuta mukavaa vaikka tykkäsitkin enemmän Lillerosta kuin minusta, mutta en minä silti ala pomppimaan sinne minne sinä sanot että pitäisi pomppia. Minä haluan nähdä Aurorian pimeässä!”
   Shawn katsoi Lilyä avuttomana. Lily huokaisi. Roxanne ei antaisi periksi ja ainoa vaihtoehto olisi kirota tyttö tajuttomaksi ja kantaa takaisin Tylypahkaan, mutta Lily arveli, että Roxy saattaisi hyvinkin kuristaa hänet rohkelikkokuosisella kaulaliinallaan, jos hän moisen tempun tekisi.
   ”No, itsepähän tiedät sitten”, Lily puuskahti tytölle. ”Joudut kyllä vielä vaikeuksiin.”
   ”Tule sinä minun kanssani vaikeuksiin, Lillero!” Roxanne huudahti ilahtuneena ja nappasi Lilyä niskasta vetäen tämän kuristavaan halaukseen. ”Siitä tulee hauskaa!”
   ”Ei tule”, Lily hymähti ja karkasi Roxannen käden alta pois. ”En halua kuukautta jälki-istuntoa ja toiseksi olen hyvin varma, että Lohikäärmerakastajan otsasuoni räjähtäsi siitä hyvästä.”
   Roxanne tuijotti häntä. ”Mistä lähtien sinua on kiinnostanut, mitä toiset ajattelevat?”
   ”Ei mistään lähtien?”
   ”Yritä nyt sitten pysyä sinun perässäsi”, Roxanne jupisi, ”etenkin kun en ole edes selvinpäin.”
   ”Sitä suuremmalla syyllä sinun tulisi nyt lähteä minun kanssani Tylypahkaan”, Lily sanoi merkitsevästi, mutta Roxanne oli jo tarttunut Jessen käteen ja lähtenyt taluttamaan poikaa pois baarista. ”Huomiseen, Lils!”
   Lily katsoi Shawnia alistuneena. ”Toivoton tapaus.”
   Shawn hymyili vaisusti ja he lähtivät Roxannen ja Jessen perässä ulos. Yö oli pimeä ja kylmä ja Lily värähti viiman osuessa hänen kasvoihinsa. Roxannen ja Jessen hahmot näkyivät vähän kauempana.
   Shawn kietoi kätensä Lilyn ympärille ja halasi häntä. ”Oli kiva ilta. Miinus Lohikäärmerakastajan etanaoksennushyökkäys.”
   ”Kyllä Jamie siitä rauhoittuu”, Lily lohdutti ja painoi päänsä Shawnin rintaa vasten. Hän saattoi tuntea pojan sydämen vahvan sykkeen. Shawn oli lämmin ja tuoksui ihanalta, tämän kädet hänen ympärillään tuntuivat turvallisilta ja voimakkailta.
   Shawn painoi huulensa hänen hiuksiinsa ja Lily kuuli tämän vetävän syvään henkeä.
   ”Älä vain oksenna etanaa sinne”, Lily kuiskasi hiljaa.
   Shawn hymähti, vetäytyi vähän kauemmaksi ja katsoi häntä irrottamatta käsiään hänen ympäriltään. Poika sipaisi hiussuortuvan hänen korvansa taakse valtavalla kämmenellään ja painoi sitten huulensa Lilyn huulille.
   He painautuivat tiiviisti toisiaan vasten syksyisen viiman puhaltaessa ja viheltäessä heidän ympärillään. Shawn ei maistunut lainkaan etanoilta, enemmänkin mansikoilta - ehkä mansikanmakuisilla juomilla oli osuutta asiaan.
   Lilyn sydän hakkasi villisti hänen rinnassaan ja hän tunsi jossakin alavatsansa tienoilla kihelmöivää kutitusta, Shawn tuntui vetävän häntä puoleensa kuin magneetti ja hänestä tuntui että hän ei voisi koskaan päästä tarpeeksi lähelle pojan jäntevää, lihaksikasta vartaloa. Shawn puristi Lilyä lanteista lujaa itseään vasten, aivan kuin olisi tuntenut samalla tavalla -
   Samassa Shawn nytkähti ja jokin limainen, ällöttävä möngersi Lilyn suuhun -
   Lily hätkähti, irrottautui Shawnista ja sylkäisi valtavan etanan suustaan kakoen. "Yök!" Etana mätkähti maahan ja käänteli päätään puolelta toiselle kuin ihmetellen, mihin oli joutunut. Lily katsoi Shawnia järkyttyneenä. "Sinä oksensit etanan minun suuhuni!"
   Shawn räpytteli silmiään ja puskahti sitten railakkaaseen nauruun. Lily toljotti poikaa hetken aikaa jähmettyneenä ja repesi sitten itsekin hurjaan hihitykseen.
« Viimeksi muokattu: Marraskuu 03, 2013, 09:03:23 kirjoittanut jacoblove »

Poissa Rantsake

  • Ei mikään surkkimus
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: SparksWolf20852
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Diamonds (K12, kolmas sukupolvi) 12. osa 2.11.
« Vastaus #21 : Marraskuu 03, 2013, 19:05:32 »
Ihana, että näitä osia on pitkän käyntitauvon aikana ilmestynyt näin monta tänne! Onhan näitä odotettukin. Ja sitäkin olen odottanut, että Jamesille selviää tuo siskonsa ja kaverinsa orastava suhde. Hän reagoi oikeastaan ihan niin kuin odotinkin hänen reagoivan, hieno juttu. Ainoa vaan, että se oli ehkä sitten kuitenkin vähän turhan yliampuva "ylisuojeleva isoveli -hyökkäys"... Mut se vähän korjaantu, ku James sit häipy paikalta, eikä jääny pidemmäksi aikaa riehumaan. Jatkoa odotellessa, toivottavasti sitä tulee pian : )
"Tuntematonta me pelkäämme, kun katsomme kuolemaa ja pimeyttä, siinä kaikki."
- Harry Potter ja Puoliverinen prinssi

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Diamonds (K12, kolmas sukupolvi) 12. osa 2.11.
« Vastaus #22 : Marraskuu 08, 2013, 15:12:18 »
Rantsake, kiitos paljon kommentistasi! Piristää päivää hurjasti ja saa inspiksen syttymään, kun tietää että joku lukee :) Jamesin reaktio oli kyllä juu aika dramaattisen yliampuva, mutta James on muutenkin aika yliampuva tapaus :D

Kommentteja, jookos? ;3 Ps. Muutin nimen suomenkieliseksi, kun alkoi häiritä, että se oli englanninkielinen, vaikka teksti on suomea...

13. Sovinto

James nukkui huonosti, vaikka yleensä litkittyään koko illan tunnelmaanostattavia juomia hän kuorsasi kuin tukki. Hän heräsi aamun pikkutunneilla musertavan pahaan oloon tuntien itsensä haiskuksi ja puolittain ryömi kylpyhuoneensa. Hän oksensi näyttävästi violetinvärisen ylen ja mietti hämärästi, oliko Shawn oksentanut koko yön etanoita. James toivoi hartaasti, että oli, poika oli sen totisesti ansainnut ja vielä enemmänkin.
   James ryömi suihkun alle istumaan ja laittoi sen päälle. Hän olisi voinut itkeä onnesta, kun lämmin vesi ryhtyi piiskaamaan häntä. Pikkuhiljaa veden huuhtoessa hänen krapulaansa hän alkoi tuntea olonsa taas melkein ihmismäiseksi.
   James mietti Shawnia. Shawnia, joka oli suudellut hänen sisartaan. Mielikuva sai hervottoman turhautumisen ja vastenmielisyyden tunteiden sekaisen värinän kiitämään pitkin hänen vartaloaan. Kuinka Shawn oli saattanutkin? Ihan kuin se, että poika oli kaatanut puolet Aurorian tyttösistä ei olisi riittänyt, ihan kuin se, että Roxanne oli roikkunut pojassa valmiina nuolemaan ja palvomaan ei olisi riittänyt! Ei, Shawnin oli täytynyt vielä mennä koskemaan hänen pikkusiskoonsa ja oli vieläpä raukkamaisesti salannut sen häneltä. Jamesin kädet puristuivat nyrkkiin ja hänen teki mieli mennä etsimään Shawn käsiinsä ja muotoilla tämän typerä nenä uuteen uskoon. Ehkä hän tekisikin sen, jahka krapula olisi hellittänyt.
   James istui suihkun lattialla niin kauan, että kylpyhuone oli täynnä höyryä ja alkoi pikkuhiljaa tuntua saunalta. Vaivalloisesti James sammutti suihkun, kiskaisi alushousut jalkaansa ja meni sitten takaisin huoneeseensa ja kaivautui sänkyynsä toivoen, että saisi uudelleen unen päästä kiinni.
   Kun James seuraavan kerran heräsi, varhainen aamuaurinko paistoi tummien verhojen välistä vilkuttaen iloisesti. James hätkähti, kun hänen huoneensa ovi sulkeutui hiljaa naksahtaen ja hän näki tumman hahmon kohoavan yläpuolellaan.
   James räpytteli silmiään tunnistaessaan kikkaratukkaisen hahmon. "Mitä helkkaria sinä täällä teet?"
   Roxanne ei vastannut, vaan nosti Jamesin peiton ylös, sujahti sen alle ja painoi päänsä Jamesin kainaloon. "Minua nukuttaa."
   "Okei", James sanoi hämillään. "Haluaisitko selittää, mitä sinä teet täällä ja minun sängyssäni?"
   "Jesse kuorsaa tosi ärsyttävästi", Roxanne mutisi unisesti. "Kuurokaan ei saisi unen päästä kiinni siinä metelissä. Kuin ruohonleipuri."
   James pyöräytti silmiään. "Ruohonleikkuri. Sinä siis tulit tänne yöllä Jessen kanssa?"
   "Älä huoli, en tehnyt mitään mitä sinäkään et olisi tehnyt."
   James huokaisi. "Tuonko pitäisi sitten jollakin tavalla lohduttaa minua?"
   "En minä vaan tiedä", kuului unisesti möngerretty vastaus ja samassa Roxanne päästi tärisevän pienen kuorsausäänen vasten Jamesin kainaloa, tyttö oli nukahtanut. James hymähti, painoi päänsä Roxannen kiharaan, pehmeään hiuspaljouteen ja antoi itsensä vaipua jälleen uneen.
   Kun James jälleen heräsi, Roxanne tuhisi edelleen hänen vieressään ja oli kuolannut Jamesin kainalon märäksi. James vilkaisi yöpöydällä olevaa kelloa, se näytti kolmea iltapäivällä.
   "Herää hippiäinen." James tökki Roxannea. "Minä vien sinut takaisin kouluun."
   "En minä halua syödä ruusukaalia", Roxanne mumisi inhoavasti, valittavalla äänellä.
   "En minäkään, mutta äiti sanoo aina että sen avulla kasvetaan isoiksi pojiksi", James vastasi huvittuneena. Roxanne ei värähtänytkään.
   James virnisti, veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja huusi: "KAUTTA KIHARIEN RINTAKARVOJENI NOUSE YLÖS SENKIN KAINALOON KUOLAAVA RUOHONLEIPURI!"
   Roxanne pongahti istumaan niin nopeasti, että huitaisi kyynärpäänsä suoraan Jamesin nenään. "Itse kuolaat", tyttö sanoi typerästi.
   "Valtasit sänkyni, kastelit kainaloni ja mursit nenäni", James valitti nenäänsä pidellen, silmät kivun takia vuotaen. "Anna yksikin syy miksi en potkaisi sinua kurjassa kaaressa ikkunasta ulos."
   "Koska minä olen hurjan söpö ja ihana kaikesta huolimatta." Roxanne lysähti takaisin makaamaan. "Pääparkani!"
   James mulkaisi tyttöä. "Minun nenäparkani!"
   "Mitäs kiljut kuin tyttö ja säikyttelet nukkuvia ihmisiä", Roxanne mumisi unisesti. "Nukutaan vielä vähän aikaa."
   James potkaisi Roxannea peiton alla kevyesti. "Sinä olet ihan tarpeeksi vaikeuksissa muutenkin. Rehtori Diaz on paljon viisaampi kuin mitä antaa ymmärtää ja on varmasti huomannut siveettömän yöllisen retkesi."
   "Hui, melkein pelottaa." Roxanne kuitenkin nousi istumaan. Tytön kiharapilvi oli hassusti sotkussa. "Mennään sitten."
   Jamesin maha päästi hurjan karjaisun. "Auts", hän sanoi ja paineli mahaansa. "Minulla on nälkä."
   Roxanne katseli ympärilleen Jamesin sotkuisessa huoneessa. "Eikö sinulla ole mitään mässykätköä täällä?"
   James hymähti. "Minä en ole kahdeksanvuotias pikkupoika."
   "Hassua, en minäkään, mutta silti minulla on aina jossakin huoneen nurkassa suklaasammakkoja jemmassa, tiedäthän, juuri tällaisia hetkiä varten." Roxanne katsoi tyytymättämänä Jamesia, joka huokaisi.
   "Hyvä on. Seuraavaksi, kun päätät iskeä jonkun auroritoverini, mutta lemppaat hänet aamuhämärässä epämiellyttävien äänifektien vuoksi ja kipität minun vällyjeni turvaan, lupaan, että minulla on jossakin piilossa suklaasammakoita."
   "Hienoa." Roxanne nousi seisomaan ja oikoi mustaa mekkoaan. "Missäköhän minun takkini on?"
   James nosti laiskasti taikasauvansa yöpöydältään ja osoitti sillä kohti kattoa. "Tulejo, Roxannen takki!"
   Jamesin ovelta kuului pehmeä kolahdus ja epämääräisesti painia muistuttavia ääniä.
   Roxanne harppoi ovelle ja kiskaisi sen auki - tytön musta nahkatakki syöksähti ovelta kohti Jamesia ja osui tätä naamaan.
   Teddy Lupin tuijotti käytävältä Jamesin huoneeseen, suoraan Roxanneen.
   Teddy pyöritti päätään astahtaessaan huoneen oviaukkoon, Roxanne kavahti kauemmaksi turkoositukkaisen miehen närkästynyttä ilmettä selkeästi kammoksuen.
   "Mitäö helkkaria sinä täällä teet?"
   "Hassua, minun reaktioni oli tismalleen samanlainen!" James hihkaisi sängyltään Roxannen takkia pidellen.
   Teddy siirsi hitaasti katseensa Jamesiin ja sitten taas Roxanneen kuin olisi palavasti miettinyt erilaisia vaihtoehtoja siitä, miksi he kaksi olivat unisen ja krapulanhuurteisen näköisinä samassa huoneessa sunnuntai-iltapäivänä. "Huomasin mustan nahkatakin painivan Jamesin oven kanssa ja tulin katsomaan mitä täällä taas oikein tapahtuu. Uskokaa minua, tätä näkyä en olisi ikinä osannut odottaa. Kuinka humalassa te olette oikein olleet eilen?"
   Roxanne ja James vilkaisivat toisiaan huvittuneina. "Vähän humalassa vain."
   Teddy näytti syvästi kärsivältä, siltä, että ei tiennyt olisiko hänen pitänyt oksentaa vai itkeä vai juosta pakoon. "Oletteko te - " mies aloitti änkyttäen ja rykäisi sitten. "Mitä te idiootit olette oikein menneet tekemään?"
   "Rox kasteli kainaloni", James valitti.
   "Toivottavavasti se oli ainoa kostea asia tässä huoneessa", Teddy tokaisi.
   "Yök!" James paiskasi nahkatakin Teddyä kohti. "Ällöttävää!"
   Roxanne katsoi inhoten Teddyä. "Mitä sinä oikein vihjailet, taliaivo?  Satuin tulemaan tänne yöllä iloisessa mielentilassa erään söpöläisen kanssa, mutta koska korvani kestävät vain ihmisaivoille siedettäviä ääniä minun oli pakko tulla Lohikäärmerakastajan vällyihin aamulla."
   "Etkä voinut mennä Tylypahkaan, missä sinun oikeasti kuuluisi viettää kaikki yösi ja aamusi?" Teddy puuskahti, mutta näytti jokseenkin helpottuneelta Roxannen selonteon kuultuaan.
   "Sitä nyt on varmaan enää turha puida, vai mitä?" Roxanne vastasi samalla äänensävyllä takaisin. "Jamie, mennäänkö?"
   Niine hyvineen tyttö heilautti takkinsa päälleen ja lähti kipittämään käytävää eteenpäin kohti ulosvieviä kierreportaita.
   James kiskaisi löysät gollegevaatteet päälleen ja tarttui sitten Tulisalamaansa. Teddy katseli häntä arvioiden.
   "Sinuna en asettaisi tavaksi hihhuloida kaikkia viikonloppuja humalassa. Koulutusohjelma tiivistyy huomattavasti seuraavien viikkojen aikana."
   "Joskus on nollattava päätä ja shottishokkimeiningit ovat oiva tapa siihen. Ja suoraan sanoen odotan innolla tiivistymistä. Torjuntataiat alkavat tursuta ulos korvista." James hyppäsi tenniskenkiinsä ja käveli sitten Teddyn ohitse heilauttaen Tulisalaman olalleen.
   Teddy hymähti. "Huomaat jossakin vaiheessa, kuinka tärkeää on hallita torjuntaloitsut."
   "Juu, juu, varmasti. Nyt minun pitää lennättää tuo kikkurapäinen otus takaisin linnaan. Iltaan!"
   James jätti Teddyn seisomaan käytävään ja hyppeli portaat alas Roxannen perään.
   Saapuessaan kartanon eteiseen hän huomasi Roxannen nojailevan rennosti ruokailusalin oven pieleen ja juttelevan Jessen kanssa keimailevasti. James irvisti inhoavasti ja meni kaksikon luokse.
   "Huomenta James", Jesse tervehti häntä.
   James nyökkäsi takaisin ja naksautti sitten kieltään merkitsevästi Roxannelle. Tyttö vilkaisi Jamesia varoittavasti ja hymyili sitten Jesselle. "Nähdään sitten illalla, minä ja Lils tulemme! Heippa!" Tyttö suikkasi suukon Jessen poskelle, tarttui sitten Jamesin käsivarteen ja lähti taluttamaan häntä ulos.
   "Mistä tuossa oli kyse?" James kysäisi.
   Roxanne säteili. "Treffeistä Jessen ja Michaelin kanssa."
   "Miksi sinä Lilyn mukaasi raahaat?"
   "Siksi, että voi olla, että minua käy kyllästyttämään ja silloin Lilleron seura on paikallaan."
   "Sinä olet toivoton", James huokaisi ja asetti Tulisalamansa alleen. Roxanne kapusi hänen taakseen ja tarrasi hänen puserostaan kiinni.
   "Tiedän, siksi kaikki minua rakastavatkin niin kovasti." Roxannen ääni oli ylimielisen kevyt ja James pyöräytti silmiään.
   James ponkaisi maasta vauhtia ja lähti sitten liihottamaan kohti vuorien juuressa häämöttäävää Tylypahkaa. Roxanne hyräili itsekseen hänen takanaan.
   "Sinun eilinen showsi oli muuten hieman ylitseampuva", tyttö ilmoitti sitten yllättäen. "Tiedäthän, Lily on kuitenkin elänyt tylsän siveellisesti luudanvarttaan halien ja on jo aikakin, että hänellä on jotakin sutinaa, iso tyttö kun on jo. Eikä se kenenkään kannalta katsottuna kuulu sinulle, ylisuojeleva isoveli."
   "En minä ole ylisuojelevainen", James puuskahti. "Olen vain sitä mieltä, että Lilyn tulisi valita seuralaisensa valikoivammin. Shawn on sonnimainen sika etenkin mitä naisten käsittelyyn tulee."
   "Sitä en kiistä laisinkaan, mutta kummasti sinäkin olet hänen seurassaan viihtynyt sonnimaisuudesta huolimatta - onko sitten ihme, että Lily viihtyy?"
   "Luulisi, että sinua ketuttaisi niiden kahden touhu enemmän kuin minua. Etkös sinä vähän niin kuin tykännyt Shawnista?"
   "Minä tykkään kaikesta komeasta ja Shawn on pahuksen namunen. Maailma on kuitenkin täynnä namuja. Enkä minä ole sokea... Shawnin ja Lilyn välillä on selkeästikin paljon enemmän kemiaa kuin minun ja Shawnin välillä ikinä oli."
   James tuhahti. He liisivät Tylyahon ylitse ja pari pöllöä suhahti heidän ohitseen kylän jäädessä taakse. James tunsi lämpimän suhahduksen heidän läpäisetessään Tylypahkaa ympäröivät suojataiat. Huispauskentän yllä liisi monia punaisiin pukeutuneita hahmoja.
   "Rohkelikolla on näköjään huispausharjoitukset", James huomautti.
   Roxanne hymähti. "Koska heillä ei olisi huispausharjoituksia?"
   "Lily on kunnianhimoinen", James sanoi ylpeänä suunnatessaan Tulisalamansa kohti rohkelikkotornia.
   "Lilyllä on pakkomielle kekkuloida ilmassa antiikkisella siivousvälineellä", Roxanne oikaisi.
   "Hei! Hän lentää sentään Tulisalama Vitosta!" James närkästyi.
   "Samalta ne risukasat kaikki näyttävät nimestä ja numerosarjoista huolimatta."
   "Ymmärtämätön pölkkypää", James mutisi.
   James lensi rohkelikkotornin tyttöjen makuusalien puolelle ja Roxanne osoitti oikean ikkunan. Tyttö avasi taikasauvallaan ikkunan ja loikkasi sitten kevyesti pois luudalta.
   "Kiitos kyydistä!" Roxanne huudahti mönkiesään ikkunalaudalta sisälle makuusaliin. "Nähdään taas!"
   "Älä tee mitään mitä minä en tekisi", James virnisti tytölle. Sitten hän näki rehtori Diazin Roxannen selän takana vakava ilme kasvoillaan. Jamesin suupielet nytkähtivät ja hän vilkutti iloisesti Roxannelle ja professori Diazille kääntäessään luutansa takaisin Auroriaan päin. Tyttö saisi varmasti ainakin kuukauden jälki-istuntoa, James ajatteli vahingoniloisesti.
   Hän vilkaisi huispauskentälle päin ja melkein ajattelematta käänsi luudanvartensa kenttää kohti. Hän viiletti ilman haki, näki punaisen kaadon lentävän Fredin käsistä kohti Lilyä -
   Hurjasti syöksähtäen James viiletti nappaamaan kaadon juuri ennen kuin se olisi tömähtänyt Lilyn odottaviin käsiin. Tyttö huudahti yllättyneenä. James puristi kaadon kainaloonsa ja syöksähti kohti maalisalkoja, joiden edessä Hugo pyöri haukkamaisesti.
   Lily  toipui nopeasti järkytyksestään ja syöksähti Jamesin perään, lensi hänen alleen -
   Tyttö pukkasi kädellään kaadon hänen kainalostaan ja nappasi sen omaan syliinsä voitonriemuisesti nauraen.
   James teki silmukan ilmassa ja lähti Lilyn perään hampaat irvessä. Muut huispausjoukkueen jäsenet olivat jääneet roikkumaan ilmaan ja katselemaan heidän kaksinkeskeistä kaadonkaappauskisaansa.
   James tähtäsi potkun kaatoon päästessään Lilyn vierelle ja kaato tipahti alaspäin. James ja Lily vilkaisivat toisiaan ja käänsivät sitten molemmat luutansa kohti maata painautuen tiiviisti niitä vasten. He kiisivät molemmat alaspäin yrittäen napata kaadon ennen toista, mutta Lily oli nopeampi, nappasi kaadon sormenpäihinsä, teki silmukan ilmassa ja syöksähti kohti maalisalkoja ja heitti kaadon sitten sukkana vasemmanpuoleisesta vanteesta läpi.
   James irvisti huispausjoukkueen vislatessa ja taputtaessa. Lily kumarsi pienesti ja lensi sitten Jamesin luokse näyttäen omahyväiseltä.
   "Ei kannattaisi isotella paremmille", tyttö tokaisi. "Minä olen mestari."
   James irvisti. "Kuulostaa Voldemortilta."
   "Voisit pyytää tuota anteeksi samalla, kun pyydät eilistä naurettavan lapsellista ja ylitseampuvan ylisuojelevaista käytöstäsi anteeksi." Lily katsoi sinisillä silmillään piikikkäästi Jamesiin. Tytön punaiset hiukset olivat ponihännällä ja näyttivät olevan hiestä märät.
   "Miksi juuri Shawn?" James tokaisi inhoavasti.
   "Mistä minä sen tietäisin? Etanaoksennus oli vähän liioiteltua. Kaikki tapahtui vähän niin kuin vahingossa. Meillä on hauskaa yhdessä, miksi sen pitää olla sinulle ongelma?"
   "Yyh", James sanoi irvistäen. "Minä lähden syömään. Palautin vain omalaatuisen parhaan ystäväsi takaisin. Aurorian illallispöytä huutaa nimeäni."
   Lily hymyili leveästi ja nappasi sitten Hugon syöttämän kaadon käsiinsä. "Aina ilo päihittää sinut, Lohikäärmerakastaja."
   James näytti kieltään tytölle ja suuntasi sitten luutansa kohti Auroriaa. Matka ei kestänyt kauan ja hän laskeutui Aurorian tammisten ovien eteen ja käppäili sitten ruokasaliin Tulisalamaansa kantaen. Jamesin onneksi Shawn ei ollut paikalla. Ava ja Aqualine istuivat vierekkäin ja hihittelivät jollekin pöydällä lojuvan kirjan sivulle. Michael ja Jesse pelasivat räjähtävää näpäystä pöydän päässä. Nikita puolittain makasi pöydällä suuri kolpakko vettä edessään, pojasta huokui huonovointisuus.
   Ava kohotti katseensa Jamesin astuessa huoneeseen ja leveä hymy valtasi tytön kasvot, aivan kuin tämä olisi ollut iloinen nähdessään Jamesin.
   "Lohikäärmerakastajakin jaksoi sitten lopulta nousta", tyttö huomautti.
   "Siltä vähän näyttäisi." James istui tytön viereen. Tuttu vaniljan tuoksahdus valtasi hänen sieraimensa ja hänen vatsassaan muljahti jokin täysin muu kuin nälkä. Typerästä reaktiostaan välittämättä James kurotti perunamuusivatia kohti ja lappoi ruokaa lautaselleen kiitollisena.
   "Kuka se tyttö oli, kenen kanssa sinä olit?" Aqualine kysäisi kuin ohimennen kääntäessään kirjansa sivua. James näki vilaukselta kuvan kauniista yläosattomasta tytöstä, jolla oli hurjan pitkät vaaleat hiukset ja valtava turkoosi pyrstö.
   "Serkkuni Roxy", James kertoi ja haukkasi ison palan makkaraa. "Miksi sinä luet kirjaa merenneidoista?"
   "Merenneidot ovat kiinnostava luonnonlaji", Aqualine hymähti ja katsoi Jamesia oudoksuen. "Onko sinulla tapana viettää kauniiden tyttöserkkujesi kanssa pyjamabileitä?"
   "En minä käytä pyjamaa", James huomautti arvokkaasti. "Roxanne itseasiassa tuli tänne Jessen taluttamana yöllä ja minä vain toimin pelastavana sankarina jälleen kerran."
   "Miltä sinä hänet sitten sankarillisesti pelastit, Jesseltäkö?" Ava kysyi.
   "Jessen kuorsaukselta", James korjasi niin kovalla äänellä, että pojat pöydän päässä varmasti kuulivat.
   Jesse kohotti katseensa ja näytti jokseenkin huvittavalta, koska oli käräyttänyt pelin tuokseessa suurimman osan etuhiuksistaan. Niistä nousi hiljalleen harmaata savua. "En minä kuorsaa!"
   "Eli Rox muuten vain lähti sinun syleilystäsi Jamesin vällyihin?" Ava kysäisi suloisesti hymyillen. Jessen ilme venähti.
   "No juu, saatan minä ehkä kuorsatakin."
   Ava ja Aqualine katsoivat toisiaan ja hihittivät. Jamesista Avan kikatus oli jotenkin suloista. Tytön ihanat hiukset laskeutuivat kauniisti tytön siroa selkää pitkin ja Jamesin teki hurjasti mieli valuttaa kättään niiden lävitse.
   Äkkiä James äkkäsi Aqualinen tuijottavan häntä syyttävästi Avan toiselta puolelta. Kaipa tyttö oli nähnyt hänen katseensa. James ei jaksanut välittää lesbiaanitytön vihamielisyydestä ja väläytti tälle haastavan hymyn. Aqualine näytti siltä, että olisi halunnut murista ja paljastaa hampaansa, mutta sen sijaan tyttö kietoi kevyesti kätensä Avan ympärille ja sanoi tälle: "Kulta, mennäänkö kävelylle? Ennen kuin tulee pimeää."
   Ava nyökkäsi ja kääntyi katsomaan Jamesia. "Shawn muuten lähti äsken ulos. Hän näytti aika hassulta, jotenkin surulliselta."
   Jamesin ilme kiristyi. "Jaa."
   Ava katsoi häntä ihmeissään. "Onko teille tullut riitaa jostakin?"
   "Sanotaanko vaikka näin, että Shawn voi minun puolestani liittyä kentaurien riveihin ja painua metsikköön mässyttämään sammalta."
   "Mitä hän teki?" Ava kysyi huvittuneena. Aqualine näytti kärsimättömältä.
   "Liehitteli minun pikkusiskoani."
   Ava katsoi häntä hölmistyneenä. "Ja se on paha juttu vai? He voisivat olla aika kaunis pari."
   James oli yökkäävinään. "Minun pikkusiskoni on liian nuori moiseen touhuun. Hän on vasta koulussa, pahus."
   "Sinun pikkusiskosi on tietääkseni täysi-ikäinen", Ava hymähti. "Tuskin sinäkään täysin siveellistä elämää elit ollessasi Tylypahkassa."
   James virnisti, mutta vakavoitui sitten. "Se on ihan eri asia."
   "Juu, no tietysti on", Ava myönteli näyttäen huvittuneelta. "Älä ole vihainen Shawnille."
   James irvisti. "Se on vaikeampaa kuin voisi kuvitella."
   Ava puristi häntä olkapäästä ja kääntyi sitten katsomaan tyttöystäväänsä, joka katseli heitä. "Mennäänkö sitten?"
   Aqualine nyökkäsi ja lähti taluttamaan Avaa ulos salista. James katsoi heidän peräänsä alakuloisesti ja outo surunaalto pyyhkäisi hänen ylitseen. Jostakin syystä hänellä oli hyvin yksinäinen olo yhtäkkiä.
   James mietti, olisiko hänen ehkä pitänyt mennä etsimään Shawn ja puhua tämän kanssa, mutta sitten hän päätti, että ei poikakaan ollut tuntenut tarvetta puhua hänen kanssaan, joten miksi hänen täytyisi?
   Summer ja Mimosa tulivat syömään ja istuivat Jamesin molemmille puolille. Tytöt näyttivät siltä, että olivat juuri heränneet.
   "Hei, James", tytöt tervehtivät. Summer katseli ympärilleen hivenen pettyneen näköisenä. "Missä Shawn on? En ole puhunut hänen kanssaan koko viikonloppuna!"
   "Onko ikävä?" James virnisti.
   Summer mutristi huuliaan, eikä vastannut. Mimosa rykäisi. "Mikä se teidän eilinen tappelunne Kolmessa Luudanvarressa oikein oli?"
   "Pientä ilman putsausta vain", James hymähti. "Tai oikeastaan Shawnin suun puhdistusta."
   "Hän oksenteli etanoita aika näyttävästi", Mimosa naurahti. Jamesista tytöllä oli pirteä nauru ja hän katsoi tätä tarkemmin. Ruskeat, lyhyet hiukset sopivat tämän keijuskaismaiseen vartaloon suloisesti. Oikeastaan tytöllä oli aika kiva vartalo. James ei edes muistanut, koska olisi viimeksi koskettanut naista ja omituinen, ammottava ja tykyttävä olotila hänen sisällään suorastaan huusi, että hän tarvitsi läheisyyttä...
   James kumartui vaistomaisesti lähemmäksi Mimosaa ja hymyili tälle valloittavan hurmaavasti. "Haluaisitko sinä lähteä kävelylle minun kanssani?"

*

Lily työnsi makuusalin huoneen oven auki ja huomasi heti Roxannen ryytyneen olemuksen. Tyttö makasi mahallaan sängyllään pää haudattuna tyyhyihin tummat pitkät hiukset valtoimenaan ympärillään.
   Lily heitti Tulisalaman sängylleen ja alkoi riisua hikisiä huispausvaatteitaan. Roxanne ei liikahtanutkaan, mutta Lily vaistosi, että tämä oli hereillä.
   Lily vaihtoi kuivat vaatteet ylleen ja meni sitten istumaan Roxannen sängylle. "Moi. Huono olo?"
   "Joo." Roxannen ääni oli surullinen.
   "Ja?"
   "Sain kolme viikkoa jälki-istuntoa. Kolme viikkoa joka ikinen päivä, myös viikonloppuisin."
   Lily tukahdutti kikatuksen, koska oli aivan varma, että Roxanne suuttuisi verisesti, jos hän ilmaisi huvittumisensa. "Diaz sai sitten tietää siveettömästä reissustasi komeiden aurorikokelaiden tyyssijaan."
   "Joo."
   "Oliko edes hauskaa?"
   "Ihan hauskaa. Jesse on hurjan söpö vaikka kuorsaakin kuin hengästynyt hevoskotka. Me muuten mennään Jessen ja Michaelin kanssa illalla Tylyahoon."
   "Siitä huolimatta, että meillä on viikon läksyt tekemättä ja meidän pitäisi harjoitella huomiselle loitsutunnille änkytys- ja puheenselvennysloitsuja, joita sinä et sivumennen sanoen hallitse lainkaan?"
   "En käsitä, miksi minun pitäisi osata saada joku änkyttämään", Roxanne mutisi turhautuneena.
   "Minusta voisi olla ihan hauskaa saada esimerkiksi Lehmis änkyttämään, kun hän nakkelee naurettavaa nokkaansa meille", Lily tuumasi mietteliäästi. "Hän kävi huispauskentällä pavieeniensa kanssa naureskelemassa ja huuteli, että minun pitäisi varoa pelottavia heppoja. Typerä luuska. Olen melkein sataprosenttisen varma, että hän ääliömäisine kamuineen sai ne thestralit vauhkoontumaan viime harjoituksissa. Hagridhan sanoi, että niiden kammottavien otuksien silmiin oli suihkutettu valkosipulietikkaa."
   "Jonakin päivänä työnnän vielä sen lehmän naaman jättilaiskalmarin ahteriin", Roxanne tokaisi inhoavasti ja nosti vihdoin päänsä tyynyistään. Tytön silmät olivat punaiset ja kasvot kalvakat.
   "Ilmoita sitten, kun se päivä koittaa, minä en missään nimessä halua missata sitä", Lily sanoi virnistäen ja taputti sitten Roxannea käsivarteen. "Mennään selättämään läksyvuoremme, niin päästään vielä tämän päivän puolella nukkumaan. Silmäsi kielivät syvää kärsimystä ja uni tekisi sinulle terää."
   "Minä haluan Jessen ja Michaelin kanssa Tylyahoon." Roxanne risti kätensä rinnalleen ja työnsi huulensa mutrulleen.
   "Älä murjota tyhmeliini. Näet armaan Jessesi joku muu päivä varmasti. Sinun on opiskeltava välillä, jos meinasit läpäistä S.U.P.E.R.:isi joskus."
   "Niin kai sitten", Roxanne luovutti näyttäen maansa myynneeltä. "Miten sinulla ja Etanahurmurilla meni eilen?"
   Lilyn ilme valahti. "Shawn oksensi etanan minun suuhuni."
   Roxanne tirskahti, tajusi sitten Lilyn olevan vakavissaan ja katsoi häntä järkyttyneenä. "Ei kai."
   "Kyllä vain, limaisen ja märän etanan. Sen tuntosarvet hipelöivät kitarisojani."
   "Siinä vasta omituinen esileikkisiirto."
   "Oikeastaan se oli aika hauskaa", Lily sanoi pienesti hymyillen muistellessaan tilannetta ja kohautti olkapäitään.
   Roxanne tuijotti Lilyä järkyttyneenä. "Se taitaa olla SITÄ."
   "Häh?" Lily räpytteli silmiään. "Mikä taitaa olla mitä?"
   "No, tiedäthän, sitä, r-kirjaimella alkavaa." Roxanne katseli Lilyä tummat silmät tuikkien.
   "Reumaa?" Lily kysäisi.
   Roxanne pyöräytti silmiään. "Unohda. Mennään nyt harjoittelemaan sitä pahuksen änkytysloitsua, senkin etanan saastuttama kitarisa."

*

James sulki niin hiljaa kuin suinkin vain pystyi Mimosan makuuhuoneen oven kiinni. Oli ehkä jollakin tavalla luuserimaista hiippailla pois tytön luota tämän nukahdettua, mutta tyttö oli kietoutunut hiostavasti kuin takiainen Jamesiin niin, että hengittäminen oli käynyt melkein silkaksi mahdottomuudeksi - mitä muuta James olisi voinut tehdä?
   Sitä paitsi Mimosa oli aivan mahtava tyyppi ja varmasti ymmärtäisi kyllä. Tyttö oli rento ja hauska ja kiva, eikä ottanut asioita turhan vavavasti. James oli kävellyt koko päivän ja illan Mimosan kanssa Tylyahossa ja Aurorian valtavilla tiluksilla. He olivat jakaneet suloisia suudelmia Mustan Järven rannassa ja halailleet pitääkseen toisensa lämpiminä syksyn koleudessa.
   Mimosa oli kertonut eronneensa juuri poikaystävästään. Tyyppi oli ottanut nokkiinsa, kun ei ollut päässyt Auroriaan, mutta Mimosa oli - siinä vasta luuserimaisen toiminnan mies oli, James ajatteli.
   Mimosa oli sanonut kaipaavansa miehen läheisyyttä, mikä ei olisi voinut sopia Jamesille paremmin juuri sillä hetkellä ja hän oli suudellut tyttöä hitaasti ja lämpimästi, lohduttaakseen ja lohtua saadakseen.
   Siitä oli seurannut lisää suukkoja ja lopulta he olivat hiippailleet Aurorian hämärillä käytävillä kikatellen ja suudellen ja toisiltaan vaatteita pois nykien.
   James mietti hämärästi, että oli juuri viettänyt mitä mainioimman krapulapäivän mukavan tytön seurassa, kun hänen katseensa osui oveen, jossa komeili nimikyltti Shawn Tiger.
   Lainkaan ajattelematta James tönäisi huoneen oven auki. Shawn kuorsasi sängyssään mahtavasti koristen. James meni sängyn luokse ja istahti sen jalkapäähän. Shawn ei värähtänytkään.
   James osoitti Shawnin naamaa taikasauvallaan. "Aquatulio."
   Taikasauvan päästä syöksähti vesisuihku suoraan Shawnin kasvoille. James vain virnisti pojan rääkäistessä ja ampaistessa istumaan. Samassa poika oli jo kiskaissut jostakin taikasauvansa esiin ja osoitti sillä silmiähuivaavan nopeasti Jamesia kasvoihin.
   James ainoastaan kohotti kulmakarvojaan. "Älä ammu."
   "Senkin nulikka", Shawn tokaisi inhoavasti laskiessaan taikasauvansa. "Mikä pakkomielle sinulla on kiusata minua?"
   "Se liittyy oleellisesti pikkusiskooni", James tokaisi samalla äänensävyllä takaisin.
   Shawn huokaisi. "Lily on jo iso tyttö, James."
   "Sinä olet iso poika ja minua ärsyttää isot pojat, jotka yrittävät iskeä minun pikkuruista sisartani."
   "Onko heitä montakin?" Shawn kysäisi ja hänen harmaanvihreät silmänsä välähtivät kuin varoittaen.
   James virnisti. "Sinä olet ensimmäinen. Tosin Roxannella, Lilyllä, Jessellä ja Michaelilla oli jonkinnäköiset tuplatreffit tänään minun tietääkseni, ja mitä voin Michaelin eilisestä Lilyn tukan hehkuttamisesta päätellä myös Michael tulee maistelemaan etanoita lähiaikoina."
   "Minä voin hoitaa sen", Shawn murahti ja rypisti otsaansa jotenkin myrtyneen näköisenä.
   James virnisti. "Jos en tietäisi paremmin voisin vaikka vannoa, että sinä olet mustasukkainen."
   "Onneksi sitten tiedät paremmin", Shawn tokaisi inhoavasti ja katsoi sitten Jamesia vilpittömästi silmiin. "Tosissaan, James... en voi sanoa olevani pahoillani siitä, että suutelin Lilyä, mutta olen pahoillani siitä, että se saa sinut viskomaan etanaoksennuskirouksia ympärinsä."
   "Miksi juuri Lily?" James kysyi huokaisten. "Eikö Summer Fox kelpaisi? Hän ikävöi sinua niin kovin ja on selkeästi korviaan myöten ihastunut omituiseen naamaasi."
   Shawn irvisti. "Summer on ärsyttävä. Lily on... kiva. Minulla on hauskaa hänen kanssaan. Hän tuntuu hyvältä ystävältä, vähän niin kuin sinä. Sillä erotuksella, että minun ei tee koko ajan mieli suudella sinua."
   "Ällöttävää", James sanoi suoraan sydämestään, mutta tunsi raivon haihtuvan. "Ehkä sinä sitten saat anteeksi. Minä en sitten halua nähdä mitään!" James lisäsi varoittavasti, kun Shawnin kasvot kirkastuivat. "Ja jos sinä satutat minun pikkusiskoani voit olla varma siitä, että - "
   "Että minulla on yksi kallisarvoinen elin vähemmän, tiedetään", Shawn huokaisi ja ojensi sitten kätensä. "Sovittu."
   James tarttui käteen ja virnisti. "Joulukuusesta löytyisi silloin sangen erikoislaatuisia kulkusia."
   Shawn kalpeni ja katsoi Jamesia kauhuissan. "Tuosta minä nään vielä painajaisia."
« Viimeksi muokattu: Marraskuu 08, 2013, 16:13:50 kirjoittanut jacoblove »

Poissa Raparperi

  • Pahislynkkarikerhon puheenjohtaja ;)
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 13. osa 8.11.
« Vastaus #23 : Marraskuu 09, 2013, 13:16:32 »
Mahtavaa, että jatkoa tulee nyt näin sopivin väliajoin. Tämän luvun tunnelma sopi jotenkin täydellisesti omaan lauantaitunnelmaani. Hyvä että juoni vähän rauhoittuu välillä, niin sanotuksi väliluvuksi tämä oli mainio eikä tuntunut yhtään turhalta ja hidastavalta vaan nimenomaan tarpeelliselta kaiken vauhdin ja vaarallisten tilanteiden jälkeen, mitä edellisissä luvuissa on koettu. Jatka samaan malliin!
"Muikkunen, ota airo."

Solemn Spoiler Alert -blogi tv-addikteille ja lukutoukille ;)

Poissa jacoblove

  • Vuotislainen
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 13. osa 8.11.
« Vastaus #24 : Marraskuu 11, 2013, 23:19:16 »
Raparperi, joo, mustakin tollaset väliluvut on kivoja siksi, että niissä pääsee jotenkin syventymään hahmoihin tosi hyvin, kun ei ole sellaista vipinää ja vilskettä meneillään :) Kiitos paljon kommentistasi!! :)

Kommentit ois aivan mahtavia! :3


14. Salamyhkäisyyttä

"Sitä minä vain en ymmärrä", Roxanne mutisi matalalla äänellä Lilyn korvaan, "miten neiti Lipetit on voinut kasvaa noinkin isoksi, kun kerran hänen isänsä ylettää tätä juuri ja juuri bikinirajaan asti?"
   Lily hihitti ja katsoi loitsuja opettavaa professori Lipetitiä, nuorta leveästi hymyilevää vaaleahiuksista loitsunopettajaa, joka piirsi liitutaululle hämäysloitsun ohjetta. "Ehkä hänet on adoptoitu."
   "Minusta on jollakin tavalla jopa kieroutunutta, että se vanha pikkuruinen mies on kyennyt ylipätään lisääntymään", Roxanne jatkoi.   
   "Ei hän voi olla Lipetitin tyttö", Lily mutisi, "he eivät näytä yhtään samanlaisilta. Neiti Lipetit on yllättävän viehättävä verrattuna isänsä minimaalisen kummalliseen olemukseen."
   "Et sinäkään kyllä mikään ilmetty Harry ole", Roxanne naurahti.
   "Ai, monet ovat väittäneet minulle päinvastaista, kun ovat nähneet minun lentävän", Lily virnisti ja loi kaipaavan katseen luokan ikkunaan, jonka takana iltapäivä alkoi hämärtyä. Taivas tosin oli kirkas ja Lily ehtisi hyvin käydä jossakin vaiheessa lentämässä. Mikään ei ollut ihanampaa kuin lentää yön rauhaisassa hiljaisuudessa tuikkivan tähtitaivaan alla.
   "Onko sinun pakko änkeä jokaikiseen keskusteluun luudanvarsi?" Roxanne kysyi.
   Lily kohautti olkiaan. "Minkä minä sille voin, se virtaa veressäni."
   "Ai luudanvarsi vai?"
   "Neiti Weasley", kajahti pirteä ääni luokan edestä. "Olisitko hyvä ja yrittäisit ensimmäiseksi?"
   Roxanne tuijotti professori Lipetitiä. "Yrittäisin mitä, professori?"
   Professori Lipetit kohotti toista kapeaa kulmakarvaansa. "Pysyisit ehkä paremmin perässä, jos kuuntelisit opetusta etkä pohtisi minun geneettistä perimääni."
   Roxanne irvisti ja Lily piilotti virnistyksen käteensä. Fred naurahti vahingoniloisesti luokan etuosasta ja Hugo kääntyi katsomaan heitä melkein paheksuvasti.
   "Anteeksi professori, pientä pohdintaa vain", Roxanne sanoi hymyillen professori Lipetitille leveästi. Nuori opettaja ei vastannut hymyyn ja risti kätensä puuskaan puristaen huolimattomasti toisessa kädessä vaaleaa taikasauvaansa.
   "Ole hyvä ja yritä hämäyttää neiti Potter luokan edessä."
   Lily huokaisi. "Miksi juuri minut? Päädyn vielä loikkimaan ympäri seiniä matkien elefantin piereskelyääniä."
   Roxanne kiskaisi Lilyn ylös tuoliltaan ja loi häneen musertavan mulkaisun. "Hieman luottamusta saanen pyytää."
   Lily pyöräytti silmiään kävellessään luokan eteen hieman kärsimättömältä vaikuttavan professori Lipetitin eteen. "Älä viitsi, me kaikki olemme kyllä nähneet häikäisevän huonot loitsutaitosi."
   Roxanne virnisti kääntyessään seisomaan niin, että oli vastakkain Lilyn kanssa. "Totta. Pyydän anteeksi etukäteen, jos päädyt piereskelmään suullasi."
   "No niin, jospa voisitte hetkeksi jättää lapselliset pilailunne ja keskittyä loitsimiseen", professori Lipetit sanoi kuuluvalla äänellä ja katsoi heitä kyllästyneesti. "Kymmenen pistettä Rohkelikolta asiattomasta käytöksestä."
   "Olkaa kunnolla", Hugo sihahti paikaltaan. Fred virnisteli typerästi hänen vieressään ja pojan toisella puolella Gabriella Longbottom pyöritteli päätään pieni hymynkare huulillaan.
   "Neiti Potter, lähde kävelemään neiti Weasleytä kohti. Neiti Weasley yrittää hämäyttää sinut vaihtamaan suuntaa."
   Lily lähti kävelemään Roxannea kohti toivoen hartaasti, että ei päätyisi sairaalasiipeen ylimääräisiä raajoja poistamaan tai kärsimään massiivisesta kivusta tai verenvuodosta. Roxanne osoitti Lilyä taikasauvallaan ja Lily nielaisi.
   "Hämäänny!"
   Roxannen taikasauvasta sihahti kellertävä, räiskyvä valo, joka osui Lilyä rintaan. Lily singahti ilmaan loitsun voimasta ja hänen päänsä mäsähti inhottavasti rusahtaen kiviseen kattoon ennen kuin hän paiskautui alas suoraan takamukselleen. Lily voihkaisi tuskasta ja olisi voinut vaikka vannoa, että näki tähtiä, ainakin hänen näkökenttänsä oli täynnä välkkyviä valopilkkuja.
   "Anteeksi, Lily", Roxanne huokaisi alakuloisesti ja auttoi Lilyn takaisin ylös. Luokassa kuului luokkatovereiden vaimeaa naurahtelua. Lily heitti professoriin ärsyyntyneen mulkaisun.
   "Minähän sanoin."
   Professori Lipetit tuijotti heitä suu hieman auki. "Neiti Weasley kirjoittaa seuraavalle tunnille sitten kolmen sivun määritelmän hämäysloitsusta ja harjoittelee käytännössä - mutta käyttäisitkö vaikka sammakoita tai lintuja sitten, niin säästytään vammoilta. Neiti Potter, oletko ihan kunnossa?"
   Lily nyökkäsi, vaikka valopilkut hänen näkökentässään eivät kaikki olleet vielä kadonneetkaan. "Minun vuoroniko sitten?"
   Roxanne ja Lily asettuivat jälleen vastakkain. Roxanne lähti kävelemään kohti Lilyä, ja hän osoitti tyttöä taikasauvallaan ja huudahti: "Hämäänny!"
   Roxannen jalka, joka oli ollut ottamassa askelta eteenpäin käännähti ilmassa ja Roxanne astui valtavan askeleen suoraan professori Lipetitin varpaille, joka huudahti yllättyneenä ja astui taaksepäin kuin karkuun Roxannea.
   Lily virnisti. "Anteeksi, professori, väärä suunta."
   Professori Lipetit loi häneen vinon katseen. "Täysin vanhingossa, niinhän?"
   "Totta kai", Lily sanoi ja yritti saada ääneensä viattoman loukkaantunutta sävyä, mutta professori Lipetitin koleasta ilmeestä ja Roxannen leveästä hymystä päätellen ei täysin onnistunut.
   Loitsutuntien jälkeen he suuntasivat askeleensa kohti Suurta Salia illalliselle. Roxanne oli alakuloinen, sillä hän oli ainoa, joka ei ollut onnistunut hämäysloitsussa. Lilyn kävi tyttöä hieman sääliksi. Roxanne oli auttamattoman surkea loitsuissa ja oli aina ollutkin, ihan niin kuin muodonmuutoksissakin. Nyt seitsemäntenä vuotena oppitunnit olivat haasteellisempia kuin koskaan ennen ja Roxannen olisi pitänyt harjoitella hurjasti, jotta hän olisi pysynyt muiden perässä, mutta tyttö oli hyvin laiska tekemään läksyjään, opiskelemaan ja harjoittelemaan. Lily pisti mieleensä, että patistaisi tyttöä opiskelemaan ahkerammin, vaikka ei se oikeastaan Lilyn homma ollutkaan. Hänestä vain tuntui kurjalta nähdä Rox niin surkeana ja hän tiesi, että tyttö ei ainakaan itsenäisesti saisi aikaiseksi opiskella.
   Fred kietaisi kätensä sisarensa harteille heidän kävellessä yhdessä kohti Suurta Salia. "Piristy, siskoseni. Sinä olet hyvä shottien kittaamisessa ja torveloille lirkuttelussa, mutta häpäisevän huono loitsimaan. Eivät kaikki voi olla hyviä kaikessa."
   Roxanne tönäisi kiukkuisesti pojan kauemmaksi. "Sulje suusi tai tungen sinne Hugon haisevan sukan."
   Lily mulkaisi Frediä. "Joskus minusta tuntuu, että sinun naamasi voisi olla paljon miellyttävämpi, jos noituisin suusi vetoketjun muotoiseksi."
   "Tee se!" Roxanne innostui ja tarttui Lilyä kädestä. "Jooko?"
   Hugo hymähti ja Fred loi Lilyyn varoittavan katseen. "Minä noidun sinulle pupun naaman, jos edes yrität."
   "Nuolisit räkääsi ennen kuin ehtisit edes osoittaa minua tikullasi", Lily varoitti. Sitten hän näki Fredin kaulassa punaisen läiskän ja loikkasi pojan vierelle ja kiskaisi tämän kauluspaitaa alemmaksi niin, että tämän kaula paljastui. Se oli kauttaaltaan punaisten, pienien ja himmeiden mustelmien peitossa.
   "Hah!" Lily kiljaisi Fredin kiemurrellessa kauemmaksi. "Joku on paininut ilkiöiden kanssa ja tulisesti onkin."
   "Vai ilkiöiden", Fred mutisi inhoavasti. "Te olette sitten rasittavia."
   "Paraskin puhumaan, rasittava ärsytyksen kuningas!" Roxanne huudahti. He saapuivat Suureen Saliin ja istuivat tavallisille paikoilleen pöydän päähän.
   Lily loi vieressään istuvaan Hugoon vahingoniloisen katseen kaataessaan maitoa pikariinsa. "Onko Johtajapoika huomannut, että tämä koltiainen tässä hiippailee öisin jossakin epämääräisissä kaulanlipittämispuuhissa? Eikö sinun vastuullisena luottamusopiskelijana pitäisi pitää huolta siitä, että tuollaiset järkyttävät luumupuut eivät pääse kukoistamaan opiskelijoiden keskuudessa?"
   "Mitäköhän ihmeen pöllönkukkua sinä taas höpötät?" Fred huokaisi lappoessaan riisiä lautaselleen.
   Hugo katsoi Lilyä silmiään viattomasti räpytellen. "Johtajapojankaan silmä ei voi kaikkea huomata."
   Lily hymähti ja keskittyi repimään kanastaan nahkoja pois, hän ei voinut sietää niiden limaisuutta. "Minua ihmetyttää, miksi te ette voi vain kertoa kenen kanssa Fred pelehtii."
   "Ketä se kiinnostaa?" Roxanne tokaisi tympeästi.
   "Minua?"
   "Miksi?" Fred puuskahti. "Anna jo olla!"
   "Miksi?" Lily sinkautti takaisin. "Onko se Gabriella?"
   "Olenko minä mitä?" Gabriella kysyi istahtaessaan Hugon toiselle puolelle.
   "Oletko sinä Fredin salainen kaulannäykkimispartneri?" Lily kysäisi viattomasti hymyillen.
   Gabriella räpytteli silmiään ja sipaisi vaaleanruskeita hiuksiaan kasvoiltaan korvien taakse hieman hämmentyneenä. "En kyllä ole."
   "On hän!" Fred huudahti ja tarttui pöydän ylitse tyttöä kädestä. "Kyllä vain, Gabriella ja minä sivelemme toisiamme salaa linnan käytävillä ja te kaksi voitte nyt hengittää syvään ja imeä tämän tiedonmurusen itseenne ja meidän ei tarvitse enää ikinä keskustella minun rakkauselämästäni, onko selvä?"
   Lily ja Roxanne katsoivat toisiaan merkitsevästi. Gabriella tuijotti Frediä kummastuneena ja taputti tämän kättä. "Mitä sinä höpötät? Kenen kanssa sinä oikein vehtailet, kun tuollaisia satuja keksit?"
   Fred puuskahti turhautuneena. "Sinä et nyt yhtään kyllä osannut pelata mukana, Gaby."
   "No, kenen kanssa?" Gabriella tivasi.
   "Älä sinäkin aloita!" Fred huudahti.
   "Jättäkää hänet rauhaan", Hugo pyysi. "Eihän täällä voi syödä rauhassa!"
   "Ei näköjään", Fred mutisi ja iski haarukkansa kiukkuisesti kanaansa.
   "Varoitus, Iilimatokuningas kello kahdessatoista ja näyttäisi siltä, että hän suunnistaa suoraan tänne", Hugo sihahti äkkiä.
   Lily kohotti katseensa ja näki Richardo Marquezin todella kävelevän heitä kohti Puuskupuhien pöydästä, päättäväinen katse suunnattuna suoraan Roxannen selkään.
   Roxanne sulki silmänsä kuin olisi kärsinyt syvästi. "Toivottavasti se kirahvinkökkäre ei luule, että minua kiinnostaisi vaihtaa hänen kanssaan sanaakaan."
   "Luultavasti hän luulee juuri niin", Gabriella sanoi vaisusti Richardon harppoessa suoraan Roxannen taakse. Poika vilkaisi Lilyä viileän koleasti ja Lily vastasi katseeseen samalla mitalla.
   "Roxanne", poika sanoi sointuvalla äänellään, "voisimmeko me puhua?"
   "Valitsin räväkän dramaattiset viimeiset sanat viimeksi, älä viitsi viedä niiden voimaa!" Roxanne kivahti kääntymättä katsomaan Richardoa. "Minulla ei ole mitään lisättävää viimeiseen."
   Richardon paksut huulet värähtivät. "Olen niin pahoillani. Minulla on ikävä sinua."
   Fred irvisti inhoavasti Roxannen vieressä ja esitti tunkevansa sormensa kurkkuunsa. Lily vaihtoi Hugon ja Gabriellan kanssa huvittuneet hymyt.
   "Tunne ei valitettavasti ole molemminpuolinen. Hassua, ei sinulla silloin näyttänyt olevan ollenkaan ikävä minua kun mukamas tyttö- ja poikaystäviä oltiin." Roxanne ei vieläkään kääntynyt katsomaan Richardoa. Poika räpytteli silmiään loukkaantuneena ja kääntyi sitten alakuloisesti tulosuuntaansa ja palasi Puuskupuhien pöytään.
   Gabriella huokaisi. "Minun käy sääliksi häntä!"
   "Miksi?" Roxanne ja Lily parahtivat.
   Gabriella kohautti olkapäitään. "Olihan tuo nyt aika suloista, vaatii sisua tulla noin vain pyytämään anteeksi meidän kaikkien edessä!"
   Roxanne kohautti välinpitämättömästi olkiaan. "Ei hänellä sisua silloin näyttänyt olevan, kun Lily paukutti häntä lepakkoräällä. Kiljui kuin avuton pieni rääntäytteinen neiti haisunäätä."
   "Tai kirahvinkökkäre", Lily virnisti.
   Gabriella huokaisi ja pyöritti päätään. Hugo taputti tyttöä olalle. "Älä välitä. Nuo kaksi eivät ole hienotunteisuudesta kuulleetkaan."
   "Huomattu on", Gabriella hymähti Roxannen ja Lilyn virnistäessä toisilleen.
   Kun he olivat syöneet, he lähtivät rohkelikkotorniin ja valtasivat oleskeluhuoneen nurkasta sohvat läksypinoineen. Lily oli juuri heittäytymässä muhkeaan, punaiseen nojatuoliin, kun huomasi valkoisen tunturipöllönsä Hennesin nököttävän ikkunalaudalla ja tökkivän nokallaan ikkunaa vaativasti.
   Lily meni ikkunan luokse ja päästi pöllönsä sisälle. Hennes istahti arvokkaasti hänen käsivarrelleen ja näykkäisi hellästi Lilyn kaapua. "Hei, rakkaani, onko sinulla minulle jotakin?"
   Hennes huhuili iloisesti ja ojensi koipeaan, johon oli sidottu kirje. Lily irrotti sen hellästi ja kaiveli taskustaan pari pöllönamia Hennesille. Tyttöpöllö huhusi kiitokseksi ja lennähti Lilyn olkapäälle.
   Lily töni Fredin jalat pois nojatuolista, johon oli ollut istuutumassa. "Vie haisevat ketarasi muualle."
   "Eivät ne haise", Fred mutisi hajamielisesti viereiseltä sohvalta valtavan muodonmuutoskirjansa takaa. Poika nojasi samanlaista kirjaa pitelevään Gabriellaan. Hugo ja Roxanne makoilivat vastapäisellä sohvalla molemmat omiin päätyihinsä nojaten. Hugo kirjoitti suttuisella käsialallaan otsa hieman kurtussa jotakin tehtävää, kun taas Roxanne pyöritteli sulkakynää kädessään ja tuijotti tyhjää pergamenttia edessään sen näköisenä, ettei ollut ikinä mitään samankaltaista nähnytkään eikä varsinkaan olisi ymmärtänyt, mitä hänen pitäisi sillä mukamas tehdä.
   Hennes huhuili hempeästi Lilyn olkapäällä, kun hän aukoi kirjeensä auki.

Hei, Lily.

Olen miettinyt sinua paljon viime viikonlopun jälkeen. Olet kaunein koskaan näkemäni nainen ja sinussa on jotakin säkenöivää. Hiuksesi ovat kuin rubiininhohtoista silkkiä ja hymysi on kuin auringonkukka kauneimmillaan. Voisin katsoa kasvojasi ikuisuuden eikä se olisi tarpeeksi pitkä aika. En voi lakata miettimästä sinua. Tulisitko minun kanssani ulos joku ilta? Mikä tahansa ilta.

Sinun, Michael


Lily tuijotti turtana kauniilla, melkein naisellisella käsialalla kirjoitettuja sanoja ja kääntyi katsomaan Roxannea. "Kuka helkkari on Michael?"
   Roxanne käänsi tuskaisen katseensa tyhjästä pergamentistaan Lilyyn. "Aurorikokelas Jessen paras kamunen, aika namunen. Kuinka niin?"
   Lily ei saanut suustaan sanoja kuvailemaan kuinka niin, joten hän tyrkkäsi kirjeen Roxannen käteen aivan kuin se olisi polttanut häntä.
   Roxannen suklaanruskeat silmät kiisivät kirjettä pitkin ja tämän vaaleanpunaiset huulet muotoilivat sanoja samaan aikaan, kun tyttö luki. Tyttö kohotti katseensa Lilyyn vakavana. "Kautta hevoskotkien nummien."
   Lily nyökkäsi. "Älä muuta sano."
   Roxanne pyöritti päätään. "Kerta kaikkiaan. Järkyttävää. Perun ne tuplatreffit saman tien."
   Lily nyökkäsi uudelleen. "Kiitos." Hän tarttui pimeyden voimilta suojautumisen kirjaansa ja silitti Hennesin päätä. "Sinä voit mennä. En minä tuohon mitään vastaa."
   Hennes huhuili ymmärtämisen merkiksi, näykkäisi hellästi Lilyä sormesta ja lennähti avoimesta ikkunasta ulos ja ylös suoraan kohti pöllölää.
   Gabriella katsoi Lilyä kummastuneena. "Mitä ihmettä tuo nyt oli?"
   Roxanne viskasi Michaelin kirjoittaman kirjeen tytön syliin. "Lue."
   Gabriella lukaisi kirjeen ja voihkaisi. "Kuinka ihanaa. Miksi kukaan ei kirjoita minulle tuollaista?"
   Lily ja Roxanne tuijottivat tyttöä. "Ole ystävällinen ja sano, että tuo oli sarkasmia."
   Gabriella katsoi heitä kummastuneina. "Ei ollut?"
   Lily katsoi Roxannea melkein kauhuissaan ja tyttö katsoi häntä takaisin kasvoillaan melkein täsmälleen samanlaista tunnetta kuvastava ilme. Lily ei kyennyt järkytykseltään vastaamaan mitään Gabriellalle, vaan vajosi pimeyden voimilta suojautumisesta kertovan oppikirjansa taakse.
   He pakersivat koko illan läksyjensä parissa. Lily huokaisi, kun tajusi että ei ehkä millään ehtisi lentämään yön rauhallisen kauniin tähtitaivaan alle. Roxanne huokaisi kuin kaiku omalta sohvaltaan, jolla tyttö oli valunut melkein makaavaan asentoon niin, että hänen jalkansa olivat Hugon jalkojen päällä. Tyttö kirjoitteli valtavilla kirjaimilla pergamenttiinsa vaivalloisen ja hitaan näköisesti.
   "Ei voisi viikko kurjemmin alkaa", Roxanne mutisi inhoavasti. "Koko eilinen ilta meni krapulanhuurteisena läksyjen parissa ja nyt vielä tämäkin ilta! Mitä tästä vuodesta oikein tulee, jos pitää koko ajan opiskella?"
   Hugo naurahti. "Koulussa pitää opiskella, onko se sinusta jotenkin kummallista?"
   "Ei ehkä kummallista, mutta huomattavan epäreilua kylläkin."
   Fred heitti taikajuomakirjansa sohvien välissä olevalle pöydälle. "No niin, minun onkin sitten aika jättää teille hyvästit tältä erää. Olen niin huomattavan paljon teitä kaikkia viisaampi, että olen saanut kaikki typerät tutkielmat valmiiksi."
   "Sinä menet taas sen salaperäisen naisesi luokse", Lily sanoi syyttävästi.
   "Onneksi se ei ole sinun asiasi", Fred virnisti ja iski silmäänsä hänelle. "Heippa!"
   Poika kirmasi oleskeluhuoneen lävitse pujotellen muiden rohkelikkojen ohitse muotokuva-aukolle. Lily tuijotti pojan perään nyrperänä.
   "Miksi hän ei voi vain kertoa - HEI!"
   Lily pomppasi ylös. Hugo, Gabriella ja Roxanne katsoivat häntä ihmeissään. "Mitä?"
   "Sarvihaara, Anturajalka ja Kuutamo kyllä kertovat!" Lily hihkaisi ja kirmasi tyttöjen makuusaleihin vieviin portaisiin. Hän loikki portaat ylös kaikista korkeimpana olevaan makuusaliin ja tönäisi oven auki. Hän syöksähti matka-arkulleen ja kaivoi kallisarvoisen karttansa esiin.
   Hän istahti ikkunalaudalle ja levitti kartan auki ennen kuin vetäisi taikasauvansa hihastaan ja osoitti sillä vanhaa pergamenttia. "Vannon pyhästi - ÄÄÄH!"
   Kartta putosi lattialle, kun Lily loikkasi kauemmas ikkunasta kauhuissaan tumman valtavan hahmon peittäessä sen. Samassa Lily tajusi, mistä hahmo muodostui ja hänen suunsa loksahti auki.
   Hän käppäili ikkunan luokse hämmentyneenä. "Alohomora."
   Ikkuna lennähti auki ja Lilyn sisälle hyökyi lämmin tuli, kun hän katsoi harmaanvihreisiin, iloisesti virnisteleviin silmiin. "Oletko sinä selättänyt naurettavan lentopelkosi?"
   Shawn virnisti nolona. "En oikeastaan."
   Kinuskitukkainen Ava työnsi päänsä ikkuna-aukkoon. "Moi, Lily. Toin prinssi Uljaan piristämään iltaasi."
   "Okei", Lily sanoi edelleen hämillään, "miksi?"
   Ava loi Shawniin lempeän katseen. "Poikaparalla oli ikävä sinua ja minä tarjouduin lennättämään hänet sinun luoksesi ihan vain kiusatakseni Jamesia, joka oli purevan inhottava Shawnin mainitessa, että hän haluaisi nähdä sinut. Olisi voinut luulla, että yritin houkutella Shawnia räiskeperäisen sisuliskon ratsaille, niin kauan meni ennen kuin tämä hömelö uskaltautui kyytiin."
   Lily pyöräytti silmiään. Shawn katsoi tyttöjä loukkaantuneena. "Miksi se on kaikille niin iso ongelma, että minulla on ongelmia luudanvarsien kanssa?"
   "Koska se on luonnotonta", Lily tokaisi.
   Shawn pyöräytti vuorostaan silmiään. "No, olkoon sitten, minä olen luonnoton. Tällä vierailulla oli ihan tarkoituskin. Tulisitko minun kanssani ulos? Haluaisin näyttää sinulle jotakin." Shawn väläytti Lilylle hymyn.
   Lily hymyili takaisin. "Okei. Odotas."
   Lily ryhtyi kaivamaan luutaa sänkynsä alta. Hän kuuli Avan sihahtavan Shawnille: "Söpöä."
   "Niinhän hän on", Shawn vastasi takaisin.
   Lily heitti takin päälleen ja meni takaisin ikkunalaudalle Tulisalamaansa puristaen. "No, mennään sitten."
   Ava ja Shawn liisivät alas kohti Tylypahkan tiluksia ja Lily seurasi heitä. Tuuli pöllytti hänen hiuksiaan ja Lily virnisti, hän oli sittenkin päässyt lentämään vielä sinä iltana.
   Shawn nousi Avan luudan kyydistä, kun he olivat maassa. "Kiitos, ihanainen."
   "Olkaa kiltisti", Ava virnisti ja iski silmäänsä heille ennen kuin ponkaisi maasta vauhtia ja suuntasi luutansa takaisin kohti Auroriaa.
   Shawn ja Lily katsoivat toisiaan eikä Lily tiennyt mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä hän olikin jo Shawnin sylissä ja pojan huulet olivat hänen huulillaan. He seisoivat Tylypahkan juurella toisiaan syleillen ja Lily tajusi, että hän oli ikävöinyt poikaa. Kaikki tuntui loksahtavan täydellisesti paikalleen hänen sisällään, kun Shawn piteli häntä siinä, sylissään.
   "Moi", Shawn sanoi huvittuneella äänensävyllä hengittäen hieman tavallista raskaammin.
   "Moi", Lily vastasi takaisin yhtä huvittuneena. "Oliko sinulla oikeasti minua ikävä, vai? Ei kuulosta playboypupu-Tigerilta ollenkaan."
   "Playboypupu-Tigerilta?" Shawn toisti. "Siksikö te minua kutsutte?"
   "No, ei oikeastaan", Lily virnisti. "Etanahurmuriksi."
   Shawn värähti. "Pidän enemmän playboypupu-Tigeristä." Poika tiukensi otettaan hänen ympäriltään. "Ja joo, niin omituista kuin se onkin, minulla oli vähän niin kuin ikävä sinua. Sinä olet jatkuvasti minun ajatuksissani, Lily. Päivin ja öin."
   Lily nielaisi ja hymyili. "Öisin ilman rihman kiertämää, uskoisin."
   Shawn virnisti. "Ehkä."
   Lily tönäisi poikaa huvittuneena kauemmaksi. "Pöhkö. Mitä sinä oikein halusit näyttää minulle?"
   Shawn hymyili, tarttui hänen käteensä ja lähti taluttamaan häntä kohti Kiellettyä Metsää. "Jotakin melkein yhtä kaunista kuin sinä."
   "Melkein?"
   "Joo, mutta ei lähellekään."