Kirjoittaja Aihe: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 12 28.6.2016  (Luettu 1645 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Weasleyn Welhokaniini

  • Kynttilöiden lumo Suuressa salissa
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: MoonstoneSeeker27459
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 8 22.2.
« Vastaus #25 : Helmikuu 23, 2013, 16:10:44 »
Lilyn kirje oli jotain sellaista, joka herätti mielenkiintoni jatkoa kohtaan! Uusin luku oli täysin vapaa sanoista "suurin piirtein". Hurraa!! :D
huumekuumehöyryjen jälkimainingeissa luku 8. oli kuin... Kuin... En tiedä. Anteeks, en osaa nyt sanoa mitään rakentavaa kritiikkiä tai vastaavaa.

Jään odottamaan sydän sykkyrällä jatkoa, sillä Weasleyn kaksoset ovat suosikkejani ja haluan ehdottomasti tietää mitä heille tapahtuu=)
Welhokaniini -> Weasleyn Welhokaniini

Poissa nominal

  • Kuriositeetti
  • Vuotislainen
  • Pottermore: FireboltLumos114
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 9 3.3.
« Vastaus #26 : Maaliskuu 03, 2013, 12:39:27 »
hanhyokkasikimppuuni, kiitokset! Kyse ei oikeastaan ole siitä, etteikö Kuhnusarvio pitäisi Harrysta, vaan koska tämä on Lilyn lapsi, Kuhnusarvio odottaa tältä enemmän (: Lisäksi Neville vähän sotkee kuvioita :D

Pollomuhku, suurkiitokset! (: Ihana kuulla, että Weasleyt olivat parempia. He ovat kaikki niin ihania, että harmittaa aina, jos heissä ei onnistu.

Tylypahkan pikajuna, kiitos! Mukavaa, että seuraat tätä (: Tässä ei vielä ihan kauhean jänniin ulottuvuuksiin päästy, mutta toivottavasti kelpaa!

Welhokaniini, hurraa! :DD Kiva kuulla, että kirje hoiti tehtävänsä. Hih, kiitos kommentistasi! (:




Luku 9
Ministeriön määräämä vahvistus


Se on ihan oikeasti vaarallista. Vaarallisempaa kuin luuletkaan.
   Sanat kaikuivat Harryn mielessä, kun hän juoksi soihtujen valaisemaan tyhjää käytävää pitkin. Hän oli epätoivoisesti yrittänyt vakuuttaa Nevilleä ja Ronia, mutta nämä eivät olleet uskoneet. ”Jos tiedät jotain mitä me emme, kerro!” he olivat tivanneet, mutta ei Harry kerta kaikkiaan voinut kertoa. Hänen äitinsä oli uskonut hänelle salaisuuden, eikä hän voinut rikkoa äidin luottamusta kertomalla sitä ihmisille, jotka oli tuntenut vasta pari päivää.
   Mutta muut kiltalaiset tiesivät siitä varmasti myös…
   Neville ja Ron olivat yrittäneet vakuuttaa Harrya kaikella mahdollisella aina jälki-istunnoista tupapisteiden menetykseen. Tietenkään Harry ei ollut kuunnellut. Nyt oli kyseessä jotain vähän tärkeämpää.
   ”Seis!” kuului terävä naisääni jostain Harryn takaa. Harry iski jarrut pohjaan ja liukui pysähdyksiin sydän hurjasti pamppaillen. Hän kääntyi hitaasti ympäri ja kohtasi McGarmiwan pelottavan vihaiset kasvot.
   ”Potter”, McGarmiwa suorastaan sähisi.
   ”Niin, professori?” Harry kysyi, ja hänen äänensä kuulosti hyvin pieneltä.
   ”Saanen kysyä”, tuvanjohtaja piti pienen tauon, ”mitä ihmettä”, jälleen pahaenteinen tauko, ”minun tupani oppilas tekee käytävällä tähän aikaan illasta?”
   Harry hengähti syvään. ”Minulla on tärkeää asiaa. Etsinkin juuri teitä. Professori”, hän lisäsi viimeisen sanan nähtyään McGarmiwan yhä uhkaavan ilmeen.
   ”Ja minkähän ihmeen takia? Eikä mieleesi tullut laittaa valvojaoppilasta hoitamaan asiaa?”
   ”Tuota, ei”, Harry vastasi. Totta puhuen hänelle ei tosiaan ollut tullut edes mieleen laittaa valvojaoppilasta asialle, mutta nyt kun hän ajatteli sitä, hän ei olisi muutenkaan voinut kertoa Percylle. Tämä olisi saattanut kaksoset vain entistä pahempaan pulaan eikä luultavasti muutenkaan olisi uskonut Harrya.
   ”No mikä tämä elämää tärkeämpi asiasi sitten on?”
   ”Professori, tiedättekö Tylyahossa olevista kuolonsyöjistä?”
   Se pysäytti McGarmiwan. ”Mitä – sinäkö – sinäkö tiedät niistä?”
   Harry nyökkäsi. ”Vanhempani kertoivat. Mutta he kielsivät kertomasta kenellekään.”
   Professori McGarmiwa kurtisti kulmakarvojaan epäilevän näköisenä. ”Ja sinäkö menit rikkomaan kieltoa?”
   ”Mitä!” Harry ihmetteli. ”En! Senhän takia tässä ollaan. Kun juttu on niin, että eräät – eräät oppilaat – lähtivät Tylyahoon. En saanut pidäteltyä heitä.”
   ”Onko Tylyahossa oppilaita!” professori McGarmiwa suorastaan kiljaisi.
   ”Taitaa olla joo”, Harry sanoi hiljaa.
   ”Meidän täytyy välittömästi kertoa tästä rehtorille! Ja sinä tulet mukaan.”
   Harryn ei auttanut muuta kuin totella. Hän joutui juoksemaan professori McGarmiwan perässä, kun tämä liihotteli käytäviä pitkin. Harry ei ollut yhtään varma, missä he oikein olivat, ja hän olisi mitä luultavimmin eksynyt, mikäli olisi kadottanut tuvanjohtajansa näkyvistään. Pitkähkön kulkemisen jälkeen McGarmiwa pysähtyi suoraan erään hyvin vastenmieliseltä näyttävän kivestä väsätyn olion – siitä ei oikein voinut sanoa, mitä se esitti – eteen.
   ”Lakupiippu”, McGarmiwa sanoi, ja kivihirviö siirtyi syrjään. Harry vain toljotti.
   Patsaan takaa paljastuivat kierreportaat, joihin McGarmiwa ryntäsi saman tien. Harry kipitti hänen perässään ja oli juosta häntä päin, kun hän pysähtyi äkisti koputtamaan oveen. He olivat mitä ilmeisimmin päässeet portaiden huipulle, mutta juuri kun Harry ehti tajuta sen, McGarmiwan äärimmäisen vaativaan koputukseen vastattiin sisältä täysin rauhallisesti.
   ”Sisään”, lempeä ääni sanoi.
   McGarmiwa suorastaan syöksyi sisään kuin mikäkin hurrikaani. Harry tuli epäröivänä perässä.
   He olivat rehtorin kansliassa, siitä ei ollut epäilystäkään. Seiniä koristivat lukuisat muotokuvat, joiden Harry tulkitsi esittävän vanhoja rehtoreita. Suurin osa maalauksista oli hereillä ja näytti seuraavan tarkkaavaisena huoneen tapahtumia.
   Muukin huone oli ehdottomasti mielenkiinnon arvoinen. Se oli täynnä kaikenlaisia pieniä kojeita ja vempaimia, joita Harry olisi kernaasti halunnut päästä tutkimaan. Toisaalta häneen kuitenkin iski huoneessa tietty ujous ja varovaisuus, niin ettei hän ehkä olisi uskaltanutkaan koskea mihinkään. Kaikki huonekalut olivat vanhoja ja hienoja, ja iso osa laitteista näytti niin monimutkaisen haurailta, että pieninkin hipaisu olisi saanut ne vajoamaan palasina lattialle.
   ”Professori Dumbledore”, McGarmiwan tässä huoneessa kovin arkiselta kuulostava ääni tärähti ilmoille. ”Potter tässä väittää, että – ” McGarmiwa vilkaisi pikaisesti Harrya ” – joitakin oppilaita on lähtenyt Tylyahoon.”
   Harry odotti jonkinlaista räjähdystä, sellaista minkä McGarmiwa oli hänelle tarjoillut. Hän odotti pelottavan kaikkien tunteman rehtorin karjaisua, ”MITÄ”-huutoa, etsintäpartiota ja kaikkea sellaista.
   Todellisuus osoittautui perin toisenlaiseksi.
   ”Niinkö?” professori Dumbledore kysyi, ei vihaisena vaan ennemminkin kiinnostuneena. Tiiviisti muualle tuijottanut Harry uskaltautui katsomaan rehtoria, joka oli ristinyt kätensä ja tiiraili – Harryn järkytykseksi – häntä. Rehtorilla oli puolikuun malliset lasit ja koukkuinen nenä, jolla ne lepäsivät. Rehtorilla oli myös pitkä tuuhea parta, mutta siihen Harry ei juuri sillä hetkellä pystynyt kiinnittämään huomiota, koska hän oli hämmästyttävän sinisten silmien vankina.
   ”Oletanko oikein, jos luulen, että huolestuit tupatoveriesi lähdöstä sen takia, että tiedät, mitä heillä on vastassaan?”
   Harryn oli rykäistävä vähän saadakseen äänensä kuuluviin. ”Kyllä, professori. Vanhempani kertoivat, että tiedät-kai-kuka on siirtänyt kuolonsyöjiä Tylyahoon. Mutta en saanut kertoa siitä kenellekään, joten en onnistunut estämään heidän lähtöään.”
   ”Varmasti yritit parhaasi, eivätkä Weasleyn kaksoset olisi luultavasti kuunnelleet, vaikka olisi kertonut heille koko tarinan.”
   Harryn suu avautui hämmästyksestä. Hän ei ollut halunnut ilmiantaa kaksosia ennen kuin olisi ollut ihan pakko. McGarmiwakaan ei vaikuttanut yllättyneeltä. Ehkä hänkin oli arvannut.
   ”Tulin luoksesi”, McGarmiwa sanoi, ”ennen kuin tein mitään muuta. En voi lähettää minkäänlaista etsintäpartiota uusien suojauksien läpi ilman että purat niitä.” Professorin äänestä kuulsi tyytymättömyys.
   ”Aivan, Minerva, tiedän sen. Mutta voi olla, että tässä tapauksessa meidän on parempi toimia hiljaa. Oliko Tylyahoon lähtijöitä vain kaksi, Potter?”
   Harry nyökkäsi vähän epäröiden. ”Uskon niin. He yrittivät saada meitä mukaansa, mutta emme suostuneet, joten he vain ryntäsivät pois.”
   ”Hienoa.”
   ”Mutta professori”, McGarmiwa sanoi kuulostaen miltei epätoivoiselta, ”miten me muka voimme löytää kaksosia, kun he tuntevat linnan joka ikisen salakäytävän?”
   Harryn suureksi yllätykseksi Dumbledore hymyili. ”Juuri se auttaa meitä tässä tilanteessa. Armando?”
   Hetken Harry jo ihmetteli, oliko Dumbledore tullut hulluksi puhutellessaan jotain Armandoksi, mutta sitten eräs tauluista vastasi. ”Niin?”
   ”Viitsisitkö sanoa Lupinille, että tulee tänne saman tien. Kerro, että asia on mitä kiireellisin – käske häntä matkustamaan hormipulverilla suoraan kansliaani.”
   ”Selvä on”, maalaus sanoi ja katosi. Harry tuijotti tyhjää taulua. Hän ei ollut tiennyt maalausten tekevän sellaista – katoavan kokonaan ilmestymättä viereiseen tauluun.
   Samalla hän ihmetteli, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kuka oli tämä mystinen Lupin, jolla oli ilmeisesti sama nimi kuin Remuksella? Ja miten hän osaisi auttaa?
   ”No mutta, istukaa toki”, Dumbledore sanoi Harrylle ja McGarmiwalle. Dumbledoren pöydän edessä oli vain yksi tuoli, mutta McGarmiwa heilautti taikasauvaansa, ja sen viereen ilmestyi toinen samanlainen. Harry istui.
   Hänen olonsa oli hyvin vaivaantunut. Hän olisi kaivannut enemmän suoraa toimintaa – ei hän tietenkään itse olisi ollut siinä mukana, mutta juuri nyt hän tiesi, että kukaan ei tehnyt mitään asian eteen. He vain odottivat, kun Fredille ja Georgelle – Ronin veljille – saattoi olla tapahtumassa ihan mitä tahansa.
   Harry huomasi, että professori McGarmiwa jakoi ainakin osittain hänen huolestuneisuutensa ja kärsimättömyytensä. Mutta McGarmiwa ei sanonut sanaakaan vastustaakseen Dumbledoren tapaa toimia, ja Harry mietti, että ehkä hänenkään ei pitäisi epäillä. Dumbledore itse näytti täysin levolliselta, istui vain ja tuijotteli kattoon. Harry ei voinut olla pohtimatta, oliko ulkokuori pelkkää hämäystä.
   Äkkiä huoneessa olevassa tulisijassa kohahti, ja kaikkien kolmen katseet singahtivat siihen. Aiemmin tavalliset liekit olivat muuttuneet smaragdinvihreiksi ja niissä pyöri tumma hahmo. Kun pyöriminen hidastui ja hahmo selkeni, Harryn suu loksahti auki.
   Dumbledore ei ollutkaan tarkoittanut jotain vierasta Lupinia. Takasta astui ulos se Remus Lupin, jonka Harry tunsi.
   ”Harry!” Lupin sanoi yllättyneenä. ”Mitä on tekeillä?” hän kysyi sen jälkeen yleisemmin.
   Dumbledore ponnahti ylös tuoliltaan. Hänen viininpunaiset kaapunsa kahisivat, kun hän kiirehti Lupinin luo puhuen samalla. ”Remus! Hienoa, että pääsit tulemaan. Tarvitsemme apuasi. Fred ja George Weasley ovat lähteneet Tylyahoon.”
   Remus nyökkäsi vakavana ja vilkaisi sen jälkeen Harrya aivan selvästi pohtien, mikä hänen osuutensa jutussa oikein oli.
   ”He ovat varmasti käyttäneet jotain salakäytävistä, jota emme ole onnistuneet tukkimaan.”
   ”Joten pyysitte minut paikalle, jotta näyttäisin teille salakäytävän?”
   ”Kyllä”, Dumbledore sanoi hymyillen. Harry kuunteli sananvaihtoa ihmeissään. Oliko Remus joku salakäytäväspesialisti?
   ”Mennään siis!” Remus huikkasi ja oli jo puolimatkassa ovelle. Hän avasi sen ja juoksi portaat alas perässään Dumbledore, McGarmiwa ja viimeisenä Harry, joka ei oikein tiennyt, mihin hänen olisi pitänyt mennä.
   He juoksivat käytävillä Remus etunenässä. ”He ovat melko varmasti käyttäneet Rääkyvään Röttelöön vievää käytävää, koska muut ovat liian riskialttiita. Hunajaherttua ei ole tähän aikaan enää edes auki.”
   He juoksivat pitkin käytäviä, ja pian Harry jo tajusi, missä he olivat. He suuntasivat ulko-oville, jotka Remus leväytti vauhdikkaasti auki, sitten portaita alas pihamaalle. He jatkoivat juoksuaan vielä ulkonakin, kunnes näkivät edessään kaksi hahmoa.
   Remus karjaisi, ja kaikki kolme aikuista kiihdyttivät vauhtia vielä entisestäänkin, mutta Harry hidasti.
   Hahmot vastasivat rakenteeltaan Weasleyn kaksosia. Toinen heistä seisoi kumarassa, sillä hän suorastaan veti perässään toista, joka ei selvästi pystynyt kävelemään tai tekemään mitään muutakaan. Hän näytti täysin elottomalta.

"Siis mitä sinä oikein olit tekemässä?"
   Harry huokaisi. Ilmeisesti oleskeluhuoneessa oli vielä joku, joka ei ollut kuullut hänen tarinaansa. Kun hän kääntyi katsomaan, hän näki kysyjän olevan Dean - ei hän siis mitenkään voinut jättää kertomatta. Jälleen.
   "No siis, minä vain jotenkin satuin näkemään, kun Fred ja George Weasley tulivat sisään. Heille oli käynyt hullusti - jonkinlainen hyökkäys Tylyahossa. En tiedä tarkemmin, McGarmiwa ei jostain syystä suostunut kertomaan. Ehkä joku kahnaus tai vastaavaa."
   Dean vetäisi henkeä. "Ettei vaan voisi olla kuolonsyöjiä! Eihän sitä koskaan tiedä, vai mitä?"
   Harry kohautti olkapäitään. "Kuulemma tämän vuoden ensimmäinen Tylyahon retki on peruttu, Percy Weasley, se valvojaoppilas, kertoi."
   "Ohhoh! Mutta mitä niille kaksosille kävi, jotka olivat olleet Tylyahossa?"
   "Toisen - Fredin - jalalle kävi jotain. En tiedä muuta kuin että sairaalasiivessä oltiin tosi kauhistuneita, tai siis niin Ron kertoi. Fred on hänen veljensä siis, jos et tiennyt. Mutta George on ihan kunnossa. Kaikki Weasleyt vain käskettiin pari tuntia sitten kotiin. Ron kyllä sanoi ettei heidän tarvitse olla siellä pitkään. Kuulemma niin vähän aikaa, että hän joutuu tekemään sen Kuhnusarvion antaman tutkielman."
   "Ai niin, se tutkielma!" Dean kauhisteli. "Oletteko te jo saaneet sitä tehtyä?"
   Harry vilkaisi Nevilleä, joka istui hänen vieressään olevalla nojatuolilla takan edustalla.
   "Minä olen aloittanut", Neville sanoi. "Sain kirjoitettua puolikkaan lauseen: 'Tässä tutkielmassa käsitellään', mutta siihen se sitten jäikin."
   Dean nyökkäsi. "Olisi paljon helpompi tehdä se tutkielma jos edes tietäisi, mistä pitää kirjoittaa!"
   "No niinpä", Harry sanoi. "Tekisi melkein mieli kirjoittaa kotiin ja kysyä."
   Dean vaikutti tavallista kiinnostuneemmalta - ehkä se johtui siitä, että Harry oli nyt hetkellisesti melkein julkkis todistettuaan Fredin ja Georgen tapausta. "Ai, kotiin? Miksi?"
   "Äitini on parantaja", Harry vastasi yksinkertaisesti. "Hän tuntee liemet."
   Dean nyökkäsi ymmärtäväisenä. "Olisipa minunkin äitini parantaja, niin varmasti kysyisin häneltä saman tien. Ärsyttää tuollaiset läksyt - ja eihän me edes olla oltu täällä koulussa niin pitkään!"

Kului päivä, ja kului toinen päivä. Ronia tai muitakaan Weasleyn perheen jäseniä ei kuulunut takaisin kouluun. Harry alkoi jo olla vähän huolissaan, ja yhdessä Nevillen kanssa he miettivät, mitä oikein oli saattanut tapahtua. Heidän mielikuvituksensa keksi useitakin mahdollisia kauheita skenaarioita, mutta he tajusivat itsekin, ettei yksikään ollut kovin todennäköinen.
   Kolmannen päivän aamuna Harry ja Neville istuivat suuressa salissa aamiaisella ja Harry ihmetteli ruskeatukkaista Granger-tyttöä, joka ihan tosissaan näytti tilaavan Päivän Profeettaa (se oli ihan normaalia vanhemmille oppilaille, mutta että ekaluokkalainen?). Äkkiä suuren salin ovien luota kuului kohahdus, kun useat oppilaat näkivät yhtä aikaa jotain yllättävää. Kaikkien päät kääntyivät, mukaan lukien Harryn ja Nevillen, ja Harryn kasvoille levisi hymy korvasta korvaan.
   Ovista oli astunut sisään yhteensä neljä ihmistä. Kolme näistä erottui selvästi räiskyvän punaisten hiustensa takia - Ron, George ja Percy olivat tulleet takaisin! Neljäs puolestaan oli punatukkaisia reippaasti pitempi, ja hänellä oli mustat hiukset.
   "Sirius!" Harry huusi ja heilutti. "Ron!"
   Sirius kuuli Harryn huudon ja virnisti tälle. Sitten hän paimensi Weasleyt vauhdilla Rohkelikkojen pöytään ja - Harryn harmiksi - käveli suorinta tietä opettajien korokkeelle tulematta sanomaan Harrylle edes moi.
   Harryn ympärillä istuvat näyttivät hämmentyneiltä. Hermione Granger oli kuitenkin se, joka avasi suunsa.
   "Tunsitko sinä tuon miehen?"
   Jollekin muulle Harry olisi saattanut vastata ystävällisesti, mutta ei Grangerille. "Totta kai", hän sanoi hieman nenäkkäällä äänellä. "Hän on kummisetäni."
   "Kummisetäsi?" Neville kysyi aika lailla kunnioittaen. Harry nyökkäsi hymyillen - ja olihan Sirius aika vaikuttava näky mustassa matkaviitassaan. Lisäksi miehen katseessa oli aina jotain sellaista, mikä sai ihmiset tajuamaan, ettei hänelle kannattanut alkaa ryppyillä.
   "Mitä hän oikein tekee Tylypahkassa?" Granger kysyi ilmeisesti tajuamatta, että ketään ei kiinnostanut hänen höpinänsä.
   "Siinäpä onkin yksi asia, jota sinä et tiedä", Harry sanoi piikikkäästi. Toki hän olisi mielellään leveillyt tuolle tytölle jostain hienosta syystä, minkä takia Sirius oli Tylypahkassa - harmi vain, ettei hän itsekään tiennyt. Ilmeisesti Harryn sanat kuitenkin osuivat Grangerin arkaan paikkaan, sillä tämä vilkaisi Harrya vihaisesti ja poistui sitten pöydästä niskojaan nakellen.
   Harry kohautti olkapäitään ja alkoi tuijotella opettajan korokkeelle, missä Sirius jutteli itse professori Dumbledoren kanssa.
   "Miksi kummisetäsi on Tylypahkassa?" Neville kysyi Harrylta matalalla äänellä.
   "En oikeastaan tiedä", Harry sanoi niin ettei kukaan muu kuullut. "Mutta varmasti saan pian tilaisuuden kysyä."
   Ilmeni, että hänen ei edes tarvinnut kysyä. Kului vain pari hetkeä, joiden aikana ei tapahtunut muuta kuin yleistä supinaa yllättävästä vieraasta sekä Siriuksen ja Dumbledoren keskustelua. Sitten Dumbledore nousi seisomaan, eikä hänen muuta tarvinnutkaan tehdä saadakseen koko salin huomion.
   “Hyvää huomenta kaikille!” Dumbledore sanoi ja onnistui jotenkin kuulostamaan erittäin aurinkoiselta. Harry ei voinut kuin ihmetellä sitä auktoriteettia, joka oli läsnä rehtorin puheessa ilman, että tämä selvästikään yritti kuulostaa pätevältä. “Minulla on suuri ilo kertoa teille, että Taikaministeriö on päättänyt lähettää meille pientä vahvistusta - tarkemmin asiasta voitte lukea ilmoituksista, jotka piakkoin ripustetaan tupien ilmoitustauluille. Koulumme henkilökuntaan liittyy siis tästä päivästä alkaen epävirallisesti Sirius Musta.” Dumbledore viittasi kädellään Siriukseen, joka seisoi selkä suorana hänen vieressään. Oppilaat taputtivat reippaasti - Harry läiski käsiään yhteen siihen malliin, että tunto meinasi lähteä.
   “Onko kummisetäsi ministeriössä töissä?” Neville kysyi aika kunnioittavana.
   “No jaa”, Harry vastasi. “Ei oikeastaan. Hän oli aurori, mutta sai potkut. Mutta on hän silti siellä aina välillä töissä.”
   “Kuulostaa oudolta”, Neville totesi.
   “Niinhän se vähän on.”
Peitetty liekki on tulisin ~ Entä jos Voldemort olisikin valinnut toisin? ~ Taikalaiva Titanic

Poissa hanhyokkasikimppuuni

  • Kalpa Kassinen
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • Nobody's Perfect
  • Pottermore: FrogMarauder14005
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 9 3.3.
« Vastaus #27 : Maaliskuu 03, 2013, 20:11:47 »
Awwwwwwwwww!!! Niin ihanaaa! <3<3<3<3<33<3<3<33<3 Rakastan tätä fikkiä! Kirjoituksesi taso kasvaa koko ajan! Kirjoitusvirheitäkään en löytänyt. Ihanaa kun Sirius on mukana kuvioissa. Koko ajan menee jännemmäksi ja mielenkiintoisemmaksi. Hmmm, en osaa sanoa mitään rakentavaa...

Jatkoa odotellessa, hanhyokkasikimppuuni

Poissa Weasleyn Welhokaniini

  • Kynttilöiden lumo Suuressa salissa
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: MoonstoneSeeker27459
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 9 3.3.
« Vastaus #28 : Maaliskuu 03, 2013, 22:25:59 »
HEEEYY JATKOA!! 8DD
Anteeks, sekosin, mutta tää ficci on vaan niin... Niin... Parasta mitä tiedän! Ja Sirius<33
Jotenkin odotin sanoja "suurin piirtein" ja metsästin niitä koko ajan uusimmasta luvusta, mutta luku oli vapaa kyseisestä sanaparista, hurraa! Muuta pahaa sanottavaa ei ole, muuta kuin se, ett loput luvut sitten niin pian kuin voit siirrettyä tänne! Haluan tietää, mitä ihmisille tapahtuu.

P.S. Mitä Fredille oikein tapahtui, kun se ei enää tullut kouluun?
Welhokaniini -> Weasleyn Welhokaniini

Poissa Eriya

  • Tähtienyö
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 9 3.3.
« Vastaus #29 : Maaliskuu 04, 2013, 13:14:17 »
Ihanaa jatkoa!!! Pitkäst aikaa<3 (Koska en huomannu tota kaheksattakaan lukua...) Tä oli ihana luku, Dumbbis ja McGarmiva! Rakastan:)Dumbbis oli just semmonen hieno, sellanen omanlaisensa, ihan Dumbledoremainen. Mut ää mitä Fredil tapahtu? ;( Ja Sirius on ihana kummisetäaurori, joka ei työskentele Taikaministeriös mut tekee niille kuitenkin töitä :D
I'm on a road of broken dreams and I need to know why
Seek the truth through lies to be my guide
I'm in a world of doubt and trust, can't deny 

Poissa feeniksinsulka

  • hyvät ihmiset vs. kuolonsyöjät?
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 9 3.3.
« Vastaus #30 : Maaliskuu 05, 2013, 07:53:25 »
Voiih <3 Niin ihanaa tekstiä! Luin melkein yhdellä kertaa alusta loppuun ja wow, kirjoitat kun ammattilainen. Tarinassa on myös ihania humoristisia kohtia, joita lukiessaan on vaikra olla nauramatta! Lajitteluhatun laulu oli vähän niin ja näin, mutta se ei todellakaan haitannut yhtään. Olen todella tykästynyt hahmojesi persooniin, ja...  En oikein keksi mitään muuta sanottavaa. Joten lisää osia odotellessa!
"You-complete-arse-Ronald-Weasley!"
-Hermione

Poissa Diamond

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 9 3.3.
« Vastaus #31 : Kesäkuu 09, 2013, 14:28:02 »
Kaikki luvut on tosi hyviä ja kirjotat huippuhyvin! Varsinkin Sirius on upea!:) Kirjoitathan pian lisää osia?:)
Luna Lovekiva -> Diamond

Poissa nominal

  • Kuriositeetti
  • Vuotislainen
  • Pottermore: FireboltLumos114
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 9 3.3.
« Vastaus #32 : Kesäkuu 24, 2013, 11:30:13 »
Haudiiii! Täältä tulee vihdoinkin seuraava luku. Syynä viivästykseen olivat pääsykokeet, mutta nyt aion ihan tosissani taas alkaa jatkaa tätäkin ficciä, jotta tämän saisi vihdoin päätökseen (:

Pollomuhku, suurkiitokset! Kiva kuulla, että pidät noista pikkukohdista, sillä niitä on minusta mukava kirjoittaa (: Tylyahon tapahtumista ei kerrottu, koska olen niin jumiutunut yhteen kertojaan, etten kykenisi vaihtamaan sitä kesken tarinan :D

hanhyokkasikimppuuni, kiitos paljon kommentistasi! (:

Welhokaniini, kiitos! Ja hyvä, ettei suurin piirtein hyökännyt luvussa :D (Ja tätä lukua vilkuillessani huomasin itsekin joitain, mutta yritin vähän vaihdella niitä :D) Fredistä kuuluu pian (:

Eriya, kiiitos! Dumbledore on aivan ihana hahmo, joten kiva kuulla, etten ole ihan pilannut häntä (:

feeniksinsulka, apua, olen ihan sanaton. Kiitoskiitoskiitos ja tuota öööh :D Kiitos!

Diamond, paljon kiitoksia! Osia on tällä hetkellä valmiina 15, ja suuntaan parasta aikaa kirjoittamaan lisää (:

White, kiitän! Hauska kuulla, että salakäytäväspeliasti repeilytti :D


Luku 10
Huolehtiva kummisetä


Juuri, kun Suuren salin oli täyttänyt oppilaiden kiihkeä pohdinta siitä, kuka Sirius Musta oikein oli ja miksi ministeriö oli lähettänyt hänet kouluun, Ron pääsi Harryn ja Nevillen luo.
   “Hei!” hän sanoi pirteänä.
   “Ron!” Neville ja Harry sanoivat yhtä aikaa.
   “Miksi pääsit vasta nyt tulemaan?” Neville kysyi. “Sinähän sanoit, ettet joudu olemaan kauaa poissa.”
   “No niin”, Ron vastasi hitaasti. “Ei mitään erityistä tapahtunut, mutta kuulin vähän juttuja ja äiti ylireagoi. Ei päästänyt meitä kouluun ennen kuin ministeriön määräämä lisävahvistus tulee myös.”
   “Mitä juttuja?” Harry kysyi heti uteliaana. Hän ei ollut saanut vanhemmiltaan postia vähään aikaan, ja hänestä oli kiva, että Sirius oli koululla. Mutta vaikka hänellä oli vanhempiaan ikävä, hän olisi halunnut kuulla muutakin - mitä maailmalla oli menossa, ja eihän kenellekään ollut sattunut mitään.
   “En jaksa vielä kertoa”, Ron sanoi. “Minua nimittäin kiinnostaa, kuka tuo mies on!”
   “Kummisetäni”, Harry vastasi yksinkertaisesti. “Niin että mitä juttuja?”
   Ronin silmät näyttivät suorastaan pullistuvan ulos päästä ja hänen suunsa avautui vähäsen. “Onko tuo sinun kummisetäsi? Vau!”
   Hetken Harry tunsi olonsa melkein Nevilleksi, kun Ron katsoi häntä niin ihaillen. Hän oli hyvin ylpeä itsestään - oli siistiä, kun hänellä oli niin siisti kummisetä. Harry toivoi, että hän pääsisi pian juttelemaan Siriuksen kanssa. Olisi hienoa, jos mahdollisimman moni näkisi. Ehkä Sirius voisi jopa saattaa heidät tunneille, ja mieluiten ihan luihuisten lauman keskeltä.
   Pienen hiljaisuuden jälkeen Harry pyysi uudestaan Ronia kertomaan, mitä hän oli kuullut kotonaan, mutta tuloksetta. Harry ei myöskään saanut tilaisuutta puhua Siriukselle, sillä hän ei ihan sentään uskaltanut mennä opettajien pöytään, ja Sirius lähti johonkin pieneen huoneeseen salin takaosassa ennen kuin Ron oli lopettanut syömisen. Harry ja Neville lähinnä pyörittelivät peukaloitaan odottaen Ronin lopettamista, ja kun Ron vihdoin oli kylläinen, hän ei vieläkään halunnut kertoa mitä ulkomaailmassa oli tekeillä. Sen sijaan he suuntasivat oleskeluhuoneeseen tutkailemaan ilmoitustaulua - ja siellä se oli, jonkinlainen virallinen ministeriöstä tullut määräys. Harryn suureksi pettymykseksi siinä ei kuitenkaan ollut mitään järjellistä - vain jotain turvallisuuden heikentymisestä ja siitä, miten ministeriö määrää aurorin koulun sisälle huolehtimaan yleisestä järjestyksestä ja turvallisuudesta.
   Oppilaat ihmettelivät yhteistuumin ilmoitusta, eikä Harry voinut olla kuulematta kovin nirppanokkaiselta kuulostavaa ääntä. “Tuo on taatusti seurausta siitä Weasleyn jalasta. Ministeriö tahtoo pitää meidät sisällä.” Granger, totta kai. Joku tytöistä vastasi hänelle loukkaantuneeseen sävyyn “mistä sinä muka voit sen tietää”, mutta Harry veikkasi, että tällä kertaa Grangerin pointti oli luultavasti ihan osuva. Kun Harry vilkaisi Nevilleä ja sitten Ronia, hän arveli heidän olevan samaa mieltä.
   Ennen tunneille lähtöä Ron viittoi Harryn ja Nevillen perässään makuusaleihin. He olivat siellä kolmisin: muut olivat joko oleskeluhuoneessa tai lähteneet jo vaeltelemaan käytäville.
   “No niin”, Ron sanoi. “Minä en luultavasti saisi kertoa näitä juttuja kenellekään — en olisi kai saanut kuulla niitä alkuunkaan — mutta minusta tämä on sellainen juttu, joka kaikkien kiltalaisten pitäisi tietää. Tai siis, että erityisesti Nevillen, koska hän on tärkeä — ja sinunkin Harry, koska sinunkin vanhempasi ovat killassa.”
   Harry nyökkäsi vakuuttuneena perusteluista. Neville puolestaan näytti vähän vaivaantuneelta.
   “Tuota, Ron, kuule — en minä mikään tärkeä ole, ja jos sinä et olisi saanut edes kuulla niitä juttuja — “
   “Ei, Neville”, Harry sanoi varmana, “minusta Ron on oikeassa tästä. Kyllä meidän pitää tietää.”
   Neville antoi periksi jäätyään alakynteen, ja niin Ron alkoi kertoa.
   “George kertoi minulle siitä Tylyahosta. He olivat Fredin kanssa menneet jotain salakäytävää pitkin, joka vie johonkin ihme taloon.”
   “Rääkyvään Röttelöön”, sanoi Harry hiljaa.
   “Mitä?” Neville kysyi ja Ron katsoi häntä hölmistyneenä.
   “Mistä sinä sen tiedät?” Ron kysyi. “Se sen nimi oli!”
   Harry kohautti olkapäitään. “Remus kertoi. Se joka tuli etsimään Frediä ja Georgea.”
   “Okei”, Ron sanoi hitaasti ja katsoi Harrya jokseenkin vaikuttuneen oloisena. “No, George oli joka tapauksessa mennyt sinne paikkaan edeltä. Kuulemma kaksoset ovat käyttäneet sitä reittiä monesti — siitähän äiti tietysti suuttui, mutta ei hän voinut paljoa sanoa, kun hän oli huolissaan Fredistä. Joka tapauksessa George oli mennyt ensiksi ja nähnyt kadulla jotain miehiä pitkissä mustissa viitoissa. Heistä kumpikaan ei ollut pitänyt sitä mitenkään outona, vaan he olivat lähteneet ulos peräkanaa. Ja sitten tulee se outo juttu: vaikka George meni ensiksi, kukaan ei koettanut osua häneen. Vasta kun Fred tuli, kuolonsyöjät hyökkäsivät. He yrittivät kirota pelkästään Frediä, mutta tämä väisti, ja kaksoset lähtivät pakoon. Yksi kirous osui Frediä jalkaan, mutta George sai raahattua hänet tarpeeksi nopeasti pois. Ne tulivat nimittäin perässä, ne kuolonsyöjät, mutta olivat liian kaukana eivätkä ilmeisesti tienneet, missä salakäytävä on. George oli tehnyt jonkun loitsunkin kuulemma, siirtänyt jonkun huonekalun salakäytävän luukun päälle jotta se olisi vaikeampi huomata, ja kuulemma peittänyt heidän jälkensä sotkemalla pölyn. Ilmeisesti siinä talossa on paljon pölyä. Isä kehui häntä siitä kovasti.”
   “Miksi ihmeessä kuolonsyöjät koettivat osua pelkästään Frediin?” Harry kysyi ymmällään. “Eihän kaksosia edes erota toisistaan!”
   “Erottaapas”, Ron sanoi vähän loukkaantuneen oloisena.
   “Ei kukaan joka ei tunne heitä”, Neville sanoi diplomaattisesti. “Tosi outoa. Mitä muuta kuulit kotona? Miksi ette päässeet tulemaan aikaisemmin?”
   “No, kuten sanoin, äiti vähän sekosi. Ei meinannut suostua päästämään meitä ollenkaan takaisin — uhkasi hakea Percynkin pois. Sain sellaisen käsityksen, että täällä Tylypahkassa on nyt tosi vaarallista. Kuulin, kun joku kiltalainen sanoi hänelle, että koulun ulkopuoliset suojat eivät enää riitä. En tiedä, mitä se tarkoitti. Niin, ja sitten kuulin oven takaa, kun kiltalaiset puhuivat kaksosten tapauksesta ja sanoivat, että kuolonsyöjät melkein onnistuivat yrityksessään. En kuullut paljon muuta, mutta siitä sai sellaisen käsityksen, että he puhuivat jostain isommasta yrityksestä kuin Fredin kiroamisesta — jostain mikä on ollut suunnitteilla jo kauemmin.”
   “Vau”, Harry sanoi.
   “Ja tosi pelottavaa!” Neville lisäsi. “Miten täällä muka voi olla vaarallista?”
   “Miten sinä olet onnistunut salakuuntelemaan noin paljon?” Harry kysyi vähän katkerana. “Minä en ikinä saa mitään selville.”
   Ron virnisti tyytyväisenä. “Oli miten oli, äiti suostui päästämään meidät takaisin kouluun vasta sen jälkeen kun sai selville, että se Musta on tulossa tänne. Kai hän on jotenkin hyvä.”
   Harry nyökkäsi. “Sirius on aurori”, hän sanoi. Ron katsoi häntä niin ihaillen, että hänen oli lisättävä: “Minun isänikin on.”
   “Se on vaarallinen ammatti”, Neville sanoi. “Minun molemmat vanhempani olivat auroreita.”
   Harry ja Ron vaikenivat ja vilkaisivat pikaisesti toisiaan. Miten sellaiseen kuului vastata? He tiesivät, että Nevillen vanhemmat olivat kuolleet — vieläpä niinkin hirveällä tavalla kuin itse Voldemortin murhaamina. Vaivaantuneen hiljaisuuden jälkeen Neville sanoi: “Hei, eikö meillä ole pimeyden voimilta suojautumista nyt ekaa kertaa? Pitäisi varmaan olla ajoissa!”

Rohkelikot parveilivat innoissaan pimeyden voimilta suojautumisen luokan edessä. Harrysta tuntui samalta kuin hän olisi ollut taas ensimmäistä päivää Tylypahkassa. Hän odotti innolla pimeyden voimilta suojautumista — PVS:ää. Sitä oli jostain syystä hyvin harvoin. McGarmiwa oli sanonut heille, että se on jotenkin jaksotettu. Tietyillä tuvilla oli sitä aina parisen viikkoa kerrallaan ja aina vähän useammin, ja sitten tupa vaihtui. Nyt oli ensimmäistä kertaa rohkelikkojen vuoro — ja ilmeisesti Korpinkynnet olivat tulossa heidän kanssaan samaan aikaan tunnille.
   Pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Kirvalas oli mukavan näköinen mies. Hänellä oli tummansininen pitkähihainen kaapu ja ystävälliset kasvot. Kun hän piti nimenhuutoa, hän ei suhtautunut Nevilleen sen kummallisemmin kuin pitämällä hieman pitemmän tauon — Harry piti sitä hyvänä merkkinä.
   Tunti Korpinkynsien kanssa osoittautui kokemukseksi sinänsä. Harrysta tuntui siltä kuin hän olisi joutunut miljoonan Grangerin kanssa samalle tunnille. Ensinnäkin eturivin pulpetit olivat täyttyneet parissa sekunnissa — ilmiö johon Harry ei ollut törmännyt vielä kertaakaan aiemmin. Lisäksi aina, kun Kirvalas kysyi jotain, käsiä nousi saman tien ylös suorastaan yliluonnollinen määrä. Harrysta vaikutti siltä, että puolet Korpinkynsistä ja Granger olivat kaikki lukeneet koko oppikirjan etukäteen.
   Kun unohti yli-innokkaat oppilaat (joista Harry, Ron ja Neville kuiskuttelivat aika julmasti) itse tunti oli mielenkiintoinen. Kirvalas oli hyvä opettaja, ja oppiaine mielenkiintoinen. Heitä peloteltiin sopivasti vähäsen kuolonsyöjillä ja vaarallisilla ajoilla, ja sitten he alkoivat saman tien käsitellä teoriaa hyvistä puolustusloitsuista. Kirvalas lupasi, että he aloittaisivat harjoittelun jo heti seuraavalla tunnilla, joten kaikkien pitäisi opiskella läksynsä huolellisesti.
   Kesken tunnin McGarmiwa pelmahti sisään.
   “Anteeksi kovasti häiriö, Kirvalas, mutta minun pitäisi lainata Potteria hetkeksi. Tulisitko, Potter”, McGarmiwa sanoi lyhyesti ja nyökkäsi Harrylle.
   Harry vilkaisi Nevilleä ja Ronia pikaisesti ennen kuin nousi hitaasti ylös.
   “Se johtuu varmaan kaksosten tapauksesta”, Neville kuiskasi hiljaa. Harry nyökkäsi ja nielaisi. Ehkä häntä nyt rangaistaisiin siitä, että hän oli juoksennellut käytävillä sallitun ajan jälkeen.
   Kun Harry oli päässyt ulos luokasta McGarmiwan vanavedessä, hän näki Siriuksen käytävän päässä. Hän otti kasvoilleen sopivan katuvan ilmeen siltä varalta, että Sirius syyttäisi häntä tuvanjohtajan puhutteluun joutumisesta, mutta Harryn yllätykseksi he kävelivätkin suoraan Siriuksen luo.
   “Musta pyysi saada tavata sinut, Potter”, McGarmiwa sanoi. “Sen jälkeen menet välittömästi takaisin tunnille.”
   “Ööh, okei”, Harry sanoi täysin kummissaan. “Professori”, hän lisäsi, kun McGarmiwa näytti toruvalta.
   Sitten McGarmiwa kääntyi ja marssi pois. Harry katsoi ihmeissään kummisetäänsä.
   “Mitä nyt? Onko jotain tapahtunut?”
   “Ai että onko!” Sirius murahti hänelle. “Kuules, poika, minä kuulin että sinä olet käyttänyt jotain ihme loitsuja täällä. Okei, luihuiset ovat idiootteja, mutta etkö sinä ymmärrä, ettet voi noin vain sanoa ensimmäistä mieleesi tulevaa sanaa kun sinulla on taikasauva kädessä. Ties mitä siitä olisi voinut käydä!”
   “Mutta pakkohan minun oli jotain tehdä”, Harry puolustautui. “He loitsivat meitä!”
   “Mitä sitten?” Sirius kysyi haastavasti. “Olisit voinut valita loitsusi vähän paremmin!”
   Harry mutristi suutaan. “En pahemmin ehtinyt ajatella siinä tilanteessa, anteeksi nyt vain.”
   “Sietäisi oppia ajattelemaan”, Sirius saarnasi. “Tiedätkö sinä, että kilpiloitsu on hyvin haastava — sitä opetetaan koulussa ehkä… korkeintaan kolmannella luokalla, mutta ei missään nimessä yhtään sitä aikaisemmin! Ja voin sanoa, että puolet kolmosluokkalaisista eivät ole edes siinä pisteessä, että voisivat turvallisesti yrittää lausua kilpiloitsua. Ja sinä sitten! Olet ekalla vasta, etkä osaa vielä yhtä ainoaa loitsua!”
   “No olisiko kannattanut opettaa sitten”, Harry haastoi. “Pakkohan minun on puolustautua, jos luihuiset käyvät päälle! Ette te minulle kertoneet, että ne ovat niin hyökkääviä.”
   “Ja se varmasti johtuu vain siitä, ettemme me tienneet”, Sirius sanoi. “Ensi kerralla voisit harkita vaikka avun huutamista tai jotain.”
   Siihen Harry vastasi hyvin viileällä katseella, joka sanoi anteeksi mitä? Se oli katse, joka muistutti tismalleen hänen äitiään, varsinkin samanlaisilla silmillä luotuna. Sirius nielaisi — hän oli tottunut varomaan Lilyn anteeksi mitä? -katsetta.
   “No hyvä on, olisihan se noloa”, Sirius myönsi. “Minä — tai sinun vanhempasi, tai Remuskaan — emme vain halua, että sinulle sattuu mitään. Ja sinulle olisi tosiaan voinut sattua varmaan yhtä pahasti kilpiloitsua käyttäessäsi kuin jos ne luihuiset olisivat osuneet sinuun.”
   “Mutta eipä sattunut”, Harry sanoi yksinkertaisesti.
   “Ihan sama! Ensi kerralla voi sattua — älä vain anna tuon nousta päähän. Jos vielä joudut tuollaiseen tilanteeseen — ja parempi olla joutumatta — huuda ennemmin karkotaseet. Hyvin hyödyllinen loitsu, mutta ei ihan niin vaativa. Ajaa sinun tapauksessasi melko varmasti saman asian, ellei jopa johda parempaan lopputulokseen.”
   “Siitä me juuri kirjoitimme pimeyden voimilta suojautumisessa!” Harry hämmästyi.
   “No hyvä”, Sirius totesi. “Sittenpähän voit saman tien opetella sen kunnolla.”
   “Mutta sinähän veit minut pois oppitunnilta kuuntelemaan tätä saarnaa”, Harry muistutti. “Entä jos missasin oleellisen?”
   Sirius näytti hieman vaivaantuneelta, mutta Harry ei kysynyt syytä. “Jos ei suju niin minä preppaan. Sen kun pyydät vaan.”
   Harryn kasvoille levisi virne. “Siistiä!”
   Sirius kurtisti kulmiaan. “Mutta minä huomaan kyllä, jos et ole yrittänyt ensin oppia itse. Enkä kirjoita yhtäkään tutkielmaa puolestasi, en edes kerro mitä tiedän asiasta. Etkä varmaan tahdo näyttää tyhmältäkään, joten yrität ensin itse.”
   “Joo joo”, Harry sanoi miettien jo mielessään, kuinka hän seisoisi tyhjässä luokkahuoneessa loitsimassa hienoja mutkikkaita loitsuja kummisetänsä kanssa — loitsuja, joita seitsemäsluokkalaisetkaan eivät vielä osanneet…
   “Ja nyt takaisin tunnille, tai saamme molemmat huudot”, Sirius patisti. Harry kipitti kiireesti takaisin luokkaan, missä hän sai selittää hieman huolestuneille kavereilleen, mitä oli tapahtunut. Neville ja erityisesti Ron katsoivat häntä hyvin ihailevasti — ja olihan Harryn pakko myöntää, että Sirius oli sen kaltainen ihminen, jota pitikin katsoa ihailevasti. Ja tietysti myös Harrya sen jälkeen, kun hän oli niin hyvissä väleissä tämän kanssa.

Seuraavat päivät olivat Harrylle mieleisiä. Hänen koulunkäyntinsä alkoi sujua kohtalaisen hyvin, ainakin niin kauan kuin hän malttoi tehdä läksynsä. Hän alkoi oppia, että ne oli parempi tehdä hyvin ja mahdollisimman pian, sillä muuten jäi auttamatta jälkeen. Eikä hänellä ollut mitään halua jäädä jälkeen.
   Muut oppilaat suhtautuivat kuiskauksin ja tavallista pitemmin tuijotuksin, kun Harryn, Nevillen ja Ronin muodostama porukka kulki käytävillä. Heidän tupalaisensa sen sijaan olivat jo ilmeisen tottuneita, ja he jopa juttelivat aika paljon Seamusin ja Deanin kanssa. Silloin tällöin Harry näki käytävillä Siriusta, joka vaikutti hyvin vakuuttavalta kulkiessaan määrätietoisena eteenpäin. Aina Siriuksella oli kuitenkin aikaa suoda Harrylle virnistys ja tervehdys ja mahdollisesti pari kysymystä koulunkäynnistä. Aina nähtyään Siriuksen Harry panosti läksyihin vielä vähän enemmän, sillä hän halusi näyttää kummisedälleen olevansa hyvä.
   Pimeyden voimilta suojautumisen tunnit osoittautuivat hyvin mielenkiintoisiksi, ja Harry odotti niitä aina koko päivän. Jos hän yhtään olisi ajatellut järjellä, hän olisi tajunnut tuntien olevan lähestulkoon identtisiä kaikkien muiden oppiaineiden kanssa, mutta eihän hän sellaisia pohtinut. He keskittyivät aika paljon teoriaan ja kirjoittamiseen: he laativat aina hyvin kattavat muistiinpanot jokaisesta loitsusta tai kirouksesta tai manauksesta tai useamman sellaisen muodostamasta ryhmästä, ennen kuin pääsivät käytännön harjoituksiin. Mutta Harrysta aihealueet olivat niin mielenkiintoisia, että hän teki muistiinpanot mielellään ja kuivaharjoitteli taikasauvan oikeaa käyttöä innoissaan ennen varsinaista taikomista. Hän oppi karkotaseet-loitsun helposti, Grangerin jälkeen parhaana koko luokastaan. Ja aivan kuin se ei olisi ollut tarpeeksi piristämään hänen päiväänsä ja pönkittämään hänen itsetuntoaan, kaikki korpinkynnet mulkoilivat häntä pahasti koska hän kehtasi olla heitä parempi. Sen jälkeen Harry virnisteli koko lopputunnin niin leveästi, ettei edes kunnolla pystynyt neuvomaan Nevilleä tai Ronia, jotka eivät kumpikaan tuntuneet lainkaan onnistuvan kirouksessa.
   Kun Harry sinä iltapäivänä törmäsi Siriukseen, hän kertoi hyvin ylpeänä menestyksestään pimeyden voimilta suojautumisessa. Neville ja Ron näyttivät vähän siltä kuin olisivat saaneet kuulla aiheesta jo tarpeekseen. Sirius hymyili kannustavasti ja teki ehdotuksen, joka sai Nevillen ja Ronin suut levähtämään auki. Sirius ehdotti, että heti kun käytävillä liikkumisen kielto alkaisi, Harry tulisi erääseen tyhjään luokkahuoneeseen ja tapaisi Siriuksen siellä.
   “Niin”, Sirius sanoi hetken epäröityään ja vilkaisi Harryn ystäviä, “te varmasti osaatte pysyä hiljaa tästä? Vai haluatteko tulla mukaan?”
   Harry virnisti Nevillelle ja Ronille odottaen, että totta kai nämä olisivat heti innoissaan moisesta mahdollisuudesta. Harryn järkytys olikin suuri, kun Neville pyöritteli vaivaantuneina käsiään.
   “Niin, no, en oikein tiedä”, Neville sanoi. “Jos me jäisimme kiinni —”
   “Älähän nyt, miksi ihmeessä jäisitte?” Sirius kysyi. “Kai te osaatte kulkea hiljaa?”
   “Menettäisimme varmasti ison kasan tupapisteitä…” Neville sanoi epäröiden.
   Ron vilkaisi pikaisesti Nevilleä, ja sanoi sitten Siriukseen katsoen: “Minun äitini tappaisi minut, jos saisi kuulla että juoksentelen käytävillä illalla.”
   Sirius kohautti olkapäitään. “En minä teitä pakota. Totta kai saatte tehdä juuri niin kuin näette järkeväksi.”
   “Tietysti”, Ron sanoi näyttäen siltä, että katui jo sanojaan, “jos kertoisit syyn sille, miksi kutsut meidät…”
   Sirius pudisti päätään ja hymyili vinosti. “Ei se mikään sellainen syy ole, jonka voin kertoa. Voitte tulla tai olla tulematta — se on aivan oma päätöksenne.”
   “Minä ainakin tulen”, Harry sanoi varmana.
   Neville tuijotteli maahan, ja Ron sanoi: “Minä teen niin kuin Neville tekee.”
   Sen kuultuaan Neville katsahti ylöspäin hämmentyneenä ja ehkä myös hieman ihaillen. “Minä — me — emme sitten tule. Kiitoksia vain.”
   Harry ja Sirius kohauttivat olkapäitään sekunnilleen samaan aikaan.
   “Nähdään sitten illalla, Harry”, Sirius huikkasi ja jatkoi matkaansa.
   “Nähdään!” Harry vastasi ja hymyili väkisinkin. Hänestä tuntui aivan siltä kuin hän olisi sata kertaa rohkeampi kuin Neville ja Ron, kun hän oli heistä ainoa, joka uskalsi lähteä tapaamaan kummisetäänsä illalla, kun heidän olisi koulun sääntöjen mukaan pitänyt olla lukittautuneina oleskeluhuoneisiinsa läksyjä tekemään tai muuten vain tylsistymään.

Kellon lyötyä viisi vielä viimeiset rohkelikot syöksyivät muotokuva-aukon läpi oleskeluhuoneeseen. Heidän joukossaan oli Granger, jonka syli oli täynnä toinen toistaan paksumpia tylsän näköisiä kirjoja. Kun muotokuva-aukko heilahti kiinni viimeisen oppilaan jälkeen, Harry virnisti ja heilautti kättään toisella puolen oleskeluhuonetta oleville ystävilleen. He nyökkäsivät.
   “HEI!” Ron karjui täyttä kurkkua, kun Neville tunki kätensä hänen niskaansa. “HYI, OTA SE POIS!”
   Harry virnisti ja sujahti mahdollisimman nopeasti muotokuva-aukon läpi. Hän saattoi kuvitella, kuinka Ron ottaisi möngertävän limanuljaskan pois paitansa alta ja kaikki nauraisivat.
   “Jaahas, nuori mies”, Lihavan Leidin muotokuva sanoi toruvasti. “Etkö tunne kelloa?”
   “Tämä on tärkeä juttu!” Harry suhahti.
   “Niinpä niin, niinpä niin. Etkös sinä ollut se, joka viimeksi lähti vain pinkomaan? Kyllä, taidatpa olla, noin kaamean sotkuisia hiuksia ei näe usein…”
   “Shhh!”
   Harry ei jäänyt kuuntelemaan leidin vastausta, vaan lähti juoksemaan varpaisillaan pitkin käytäviä. Tuntui aavemaiselta, aivan kuin jotain pahaa olisi tekeillä — kaikkialla oli vielä valoisaa, mutta missään ei näkynyt ristin sielua. Harryn sydän hakkasi hurjan kovaäänisesti ja hän odotti koko ajan, milloin kulman takaa tulisi opettaja tai aave tai vahtimestari tai tämän likainen kissa. Kaikkialla oli kuitenkin painostavan hiljaista, ja Harry huokaisi syvään helpotuksesta päästessään vihdoin sovitun luokkahuoneen ovelle. Se avautui napsahtaen, ja Harry luikahti sisään.
   Sirius odotti häntä hymyillen. “Ei ongelmia?” kummisetä kysyi. Kun Harry nyökkäsi, hän näytti ylpeältä.
   “No, mitä asiaa sinulla oli?” Harry kysyi.
   Siriuksen vire levisi entisestään. Harry ei muistanut kummisedän koskaan katsoneen häntä sillä lailla — ehkä Jamesia, tai Remusta, mutta ei koskaan Harrya.
   “No, minä vähän ajattelin testata sinua. Kun sinä väitit osaavasi karkotaseet.”
   Harrykin virnisti. Hän nyökkäsi.
   Sirius ohjasi hänet luokkahuoneen toiseen päähän ja meni itse toiseen. Yhdellä taikasauvan heilautuksella Sirius loihti ison kasan tyynyjä heidän molempien taakse. Harry katsoi niitä kummissaan — karkotaseet-loitsuhan vain riisui toisen aseista, ei siihen tyynyjä tarvittu. Sirius vain hymyili salaperäisesti ja asettui valmiusasentoon, jonka Harry tunnisti aikuisten leikkimielisistä kaksintaisteluista. Harry yritti imitoida häntä mahdollisimman hyvin, ja ilmeisesti onnistuikin, sillä Sirius nyökkäsi hyväksyvästi.
   “No niin. Minulla on sinulle kaksi tehtävää, joista ensimmäinen on huomattavasti tärkeämpi. Jos et suoriudu siitä, emme voi jatkaa yhtään pitemmälle.”
   Harry nyökkäsi. Tämähän oli jännää.
   Siriuskin nyökkäsi. “Lupaa minulle, ettet missään nimessä kerro tästä äidillesi.”
   Harry naurahti pari kertaa, kunnes hän huomasi Siriuksen äärimmäisen vakavan ilmeen. Hän vakavoitui vauhdikkaasti. “Joo, minä lupaan.”
   “Hienoa”, Sirius totesi rauhallisesti. “Tehtävä numero yksi oli siinä. Nyt seuraa toinen tehtävä: riistäpä minulta taikasauva.”
   Se sai aikaan Harryn kasvoille itsevarman hymyn. Hän otti vielä vähän tukevamman asennon ja keskittyi kovasti. Sitten hän huusi: “Karkotaseet!” ja teki samalla taikasauvallaan hyvin pienen mutta erittäin paljon harjoitellun liikkeen.
   Mitään ei tapahtunut.
   Harry katsoi äimistyneenä Siriusta, jonka suupieltä nyki. Ja hän loitsi uudestaan, ja uudestaan. Vasta neljännellä kerralla hän tajusi, että joka kerta kun hän huusi loitsunsa, Siriuksen sauvakäsi nytkähti ihan vähäsen sivulle ja takaisin. Harry kurtisti kulmiaan.
   “Sinä torjut”, hän sanoi syyttävästi.
   Sirius suoristautui ja virnisti. “Hyvin huomatt—”
   “Karkotaseet!”
   Tällä kertaa Siriuksen kädenliike oli suurempi, ja Harry näki, että hänen taikasauvansa liikahti vähäsen.
   “Loistavaa!” Sirius kehui nyt tosissaan.
   “Opeta minutkin torjumaan noin”, Harry vaati. Häntä ärsytti suunnattomasti, että Sirius oli pyytänyt hänet tänne muka näyttämään taitojaan, mutta hän ei sitten oikeasti saanutkaan tehdä mitään.
   “Voi kuule, siihen menee vielä aikaa. Mutta kyllä sinä — “
   “Karkotaseet!”
   Ja sillä kerralla hän onnistui. Siriuksen taikasauva toden totta lensi ilmaan ja kolahti maahan pari metriä hänen edessään. Harryn virne oli hyvin itsetietoinen, varsinkin kun Sirius vielä taputti hänelle.
   “Ja nyt”, Sirius sanoi, “jos vain suostut, voin näyttää sinulle, mihin sinun tulee pyrkiä.”
   “Mitä tarkoitat?”
   “Haluatko nähdä?” Sirius kysyi veikeästi. “Sitä varten on nuo tyynyt.”
   Harry nyökkäsi.
   “Karkotaseet”, Sirius sanoi melkein laiskasti. Harry ei ehtinyt reagoida mitenkään — eikä hän olisi osannutkaan. Hän tunsi, miten hänen taikasauvansa lennähti ilmaan ja kuinka hän kaatui taaksepäin. Hän halusi kuitenkin nähdä, eikä hänen ilmalentonsa estänyt häntä: niinpä hän kurotti päätään ja näki, kuinka hänen taikasauvansa lensi suoraan Siriuksen ojennettuun käteen. Ja sitten hän tömähti pehmeästi tyynyille.
   “Vau!” hän hihkaisi ja kömpi saman tien ylös. “Miten minä pystyn tekemään noin?”
   Sirius hymyili ja lähti kävelemään kohti Harrya palauttaakseen tämän taikasauvan. “Se on se tismalleen sama loitsu. Sinä osaat sen, kyllä. Mutta älä koskaan lopeta minkään taian harjoittelua vain sen takia, että osaat sen jo helpoimmalla mahdollisella tavalla. Älä ylpisty, Harry, sillä ulkona sinua odottaa paljon kovempi maailma kuin vielä uskotkaan.”
   Harry mutristi vähän suutaan ja otti Siriuksen hänelle ojentaman taikasauvan. “Kyllä minä tiedän mikä siellä odottaa. Kuolonsyöjät ja tiedät-kai-kuka ja kaikki.”
   “Harry”, Sirius sanoi nyt hiljempaa. Hän asetti molemmat kätensä Harryn olkapäille ja katsoi tätä syvemmälle silmiin kuin oli ehkä koskaan ennen katsonut. Harry nielaisi. “Sinun vanhempasi, minä ja Remus olemme taistelleet todella aktiivisesti tiedät-kai-ketä vastaan. Koko kilta taistelee. Mutta sinun pitää muistaa, että tiedät-kai-kenellä on paljon kannattajia, eikä kilta aina ole voitolla. On tiettyjä tilanteita, joille me emme mahda mitään. Vaikka olet Tylypahkassa, älä luule olevasi liian turvassa. Mitä tahansa saattaa tapahtua. On… väärin, että olet vasta ensimmäisellä luokalla. Niinpä on entistäkin tärkeämpää, että kuuntelet opettajiasi ja imet kaiken mahdollisen tiedon, joka voi auttaa sinua puolustamaan itseäsi. Kukaan ei ole turvassa — edes Tylypahkassa.”
Peitetty liekki on tulisin ~ Entä jos Voldemort olisikin valinnut toisin? ~ Taikalaiva Titanic

Poissa Weasleyn Welhokaniini

  • Kynttilöiden lumo Suuressa salissa
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: MoonstoneSeeker27459
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 10 24.6.
« Vastaus #33 : Kesäkuu 24, 2013, 19:21:35 »
Jatkoa <3
Jotenkin... Kerronta oli kuin missä tahansa Potter -kirjassa, mutta juoni oli jotenkin outo. Kai se johtui Siriuksen läsnäolosta. Luvussa ei mainittu Fredin olinpaikkaa, mikä jäi harmittamaan minua hiukan. Jatkoa ootellessa =)

+ ainiin, annan pituudesta myös plussaa, ficciä on jotenkin helpompi seurata, kun kielioppi on kohillaan ja pituutta on minun makuuni riittävästi :)
Welhokaniini -> Weasleyn Welhokaniini

Poissa nominal

  • Kuriositeetti
  • Vuotislainen
  • Pottermore: FireboltLumos114
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 11 27.6.
« Vastaus #34 : Kesäkuu 27, 2013, 16:58:43 »
Koska olen innostunut jatkamaan tätä ficciä tällä viikolla, innostuin nyt myös lisäämään uuden luvun heti :D

Welhokaniini, kiitos kommentistasi! Hmm, en oikein osaa sanoa mitään Fred- tai Sirius-asiaan. Mutta kyllä Fredin olinpaikka minusta mainittiin (vai oliko se nyt tässä luvussa).


Luku 11
Luihuisten voittokulkua



Harry oli aivan pyörällä päästään. Neville ja Ron olivat tietysti kyselleet häneltä kovasti, miksi Sirius oikein oli halunnut nähdä hänet. Harry ei kuitenkaan yhtään tiennyt, mitä vastata — sillä hän ei itsekään ollut aivan varma, mitkä Siriuksen syyt olivat. Niinpä hän oli vältellyt kysymystä, sanonut Siriuksen halunneen näyttää hänelle hienon karkotaseet-loitsun ja testata, osasiko hän ollenkaan. Mutta mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä varmempi hän oli siitä, että loitsinta itsessään ei ollut ollut Siriuksen todellinen syy kutsua Harry tapaamiseen.
   Joka tapauksessa Siriuksen sanoma oli tehonnut. Harry yritti parhaansa joka tunnilla ja teki kaikki läksyt niin huolella kuin vain pystyi. Hän yritti parhaansa mukaan olla yhtä priimus kuin Granger, mutta eihän se ollut mahdollista. Ainoa aine, jossa Harry loisti, oli pimeyden voimilta suojautuminen. Ja se oli myös oikeastaan ainoa aine, josta hän todella piti. Taikaliemet olivat noloa puurtamista, muodonmuutokset vaikeita, loitsut kauhean tylsiä ja hidastempoisia — ja taikuuden historiaa ei voinut edes laskea oppiaineeksi. Harry oletti, ettei Siriuksen saarna koskenut taikuuden historiaa, koska ei ollut mitään keinoa saada Harrya pärjäämään siinä. Se oli kerta kaikkiaan niin tylsää.
   Harryn suureksi harmiksi lentotunnit olivat loppuneet. Syynä oli se, että he olivat kaikki oppineet lentämään — jos luudan selässä pysymistä hitaassa vauhdissa nyt ylipäätään laskettiin lentämiseksi. Harryn mielestä se oli kerta kaikkiaan naurettava peruste lopettaa tunnit, sillä hänhän oli osannut lentää jo ennen niiden alkua.
   Lentotuntien loppumisessa oli kuitenkin yksi hyvä puoli: luihuiset. Harry, Neville ja Ron eivät olleet nähneet niitä nirppanokkia vähään aikaan, ja se sopi heille vallan mainiosti. Käytävilläkin heitä oli vain pienissä porukoissa, jotka eivät edes kiinnittäneet huomiota rohkelikkokolmikkoon. Eivät he tietenkään ääneen siitä puhuneet, mutta he olivat paljon huolettomampia ja rennompia luokasta toiseen kulkiessaan.
   Mutta totta kai rauhallisuuden tunne oli vaarallinen.
   Harry, Neville ja Ron olivat kaikki poikenneet yhdessä poikien vessaan matkalla päivälliselle. Heidän oppituntinsa olivat ohitse, eikä heillä ollut mikään kiire syömään — kello viiteen oli vielä aikaa. He pesivät rinnatusten käsiään, kun vessan ovi läimähti auki. Kaikki vilkaisivat vaistomaisesti ovelle päin.
   Harry hätkähti ja astui askeleen taaksepäin, Ron jähmettyi ja Neville päästi pienen äännähdyksen.
   Ovella seisoi joukko ilkeästi virnuilevia luihuisia. He tunkivat sisään tilavaan vessaan ja laittoivat oven perässään kiinni. Ei ollut tietä ulos.
   Harryn käsi vaelsi hitaasti hänen takataskussaan olevaa taikasauvaa kohti samalla, kun hän arvioi heidän mahdollisuuksiaan. Ne olivat olemattomat: luihuisia oli kuusi ja heitä vain kolme. Tosin Harry tunnisti vastustajistaan kolme, ja tiesi näiden olevan myös ensiluokkalaisia. Yksi oli se kamala nirppanokka Malfoy, ja kaksi muuta olivat hänen valtavan suurikokoisia ja hyvin tyhmiä kavereitaan. Kolme muuta luihuista olivat kuitenkin huomattavasti vanhemman näköisiä, ehkä jopa kuudesluokkalaisia. Kun Harry katsoi tarkemmin, hän huomasi yhdellä pojista valvojaoppilaan merkin.
   “Kas, kas, kas”, sanoi valvojaoppilas. “Mitäs me täältä löysimmekään?”
   “Roska-Longbottom ja kaksi muuta verenpetturia”, ilkkui Malfoy. “Ei vaan hetkinen, eikös tuo sottapää ole kuraverinen?” Hän nauroi ilkeästi perään.
   Harryn kulmat kurtistuivat. Oli hyvin lähellä, ettei hän menettänyt malttiaan saman tien ja yrittänyt loitsia. Hän kuitenkin tiesi, että tulisi häviämään katkerasti sen taistelun. Niinpä hän vain puristi taikasauvaansa rystyset valkoisena.
   “Kummallista huomata”, Harry sanoi lujaan ääneen, “kuinka rohkeasti kuolonsyöjien kakarat puhuvat Dumbledoren koulussa.”
   Hän oli tarkoittanut sen hyvin ilkeäksi kommentiksi, mutta sen sijaan kaikki luihuiset hymyilivät leveästi. “Niinpä niin”, valvojaoppilas sanoi. “Älä huoli, sottapoika, ei se kauaa enää sinustakaan ole kummallista.”
   “Miten niin?” Ron kysyi haastavasti.
   “Voi, sanotaanko vaikka niin, että pian valta vaihtuu tässäkin koulussa.”
   “Eikä vaihdu”, Neville sanoi varmasti, ja Harry siristi silmiään.
   Luihuiset räkättivät yhteen ääneen. “Niinkö Longbottom luulee? No, hänpä luulee väärin! Tainn— “
   “KARKOTASEET!” Harry karjaisi. Hän oli odottanut hetkeä taikasauva tiukasti kädessään, ja saman tien kun hän näki luihuisen liikauttavan vähän sauvakättään, hän loitsi. Ja hän ehti.
   “Suojaan!” Neville huusi, kun taikomista yrittänyt luihuinen vielä katsoi hölmistyneenä maassa lojuvaa sauvaansa. Harry, Neville ja Ron juoksivat saman tien eri suuntiin ja kyyristyivät pesualtaiden alle.
   “Turha piileskellä!” yksi luihuisista huusi.
   Sitten alkoi kaaos, joka oli täynnä lähinnä luihuisten sinkoamia taikoja ja kovia huutoja. Harry, Neville ja Ron pyrkivät lähinnä suojautumaan hyökkäykseltä sukeltelemalla milloin minkäkin pesualtaan taakse piiloon. Heidän onnekseen luihuiset olivat hyvin huonoja tähtääjiä, ja suurin osa loitsuista olisi mennyt ohi joka tapauksessa. Heitä oli kuitenkin alivoima, eivätkä he tienneet paljon taikoja — Harry lähinnä yritti riisua vastustajiaan aseista. Kului muutama hetki, mikä tuntui Harrysta vähintään tunnilta, kun välttämätön tapahtui.
   Näkyi vain punainen välähdys, ja sitten kuului Ronin huuto. Harry katsoi kauhuissaan Ronia, mutta tämä tuijottikin maassa makaavaa Nevilleä. Joku luihuinen nauroi, ja Harry tunsi vihan leimahtavan sisällään. Mitä he olivat oikein tehneet Nevillelle?
   “KARKOTASEET! KARKOTASEET! KARKOTASEET!” Harry karjui ja onnistui kuin onnistuikin osumaan Malfoyhyn, jonka taikasauva lennähti Harryn yllätykseksi suoraan hänen käteensä. Se ei kuitenkaan heitä paljon auttanut, sillä vanhemmat luihuiset olivat yhä vauhdissa. Yksi heidän sinkoamistaan kirouksista viuhahti niin läheltä Harryn korvaa, että hän kuuli sen suhinan. Ja sitten kuului valtava pamahdus, joka sattui korviin ja pysäytti kaiken.
   Harry pystyi liikuttamaan vain silmiään ja näki, kuinka rikkoutuneet lasinsirut olivat seisahtuneina ilmassa, kuinka pöly väreili paikoillaan ja kuinka yhden luihuisen kasvot olivat vääristyneet huutoon joka ei koskaan päässyt ilmoille. Mikään ei liikahtanutkaan, eikä mistään kuulunut ääntäkään, kunnes viimein Harryn silmäkulmassa erottui liikettä ja hän kuuli askelia.
   Ja silloin Harryn teki mieli itkeä helpotuksesta. Hän katsoi, kuinka Sirius asteli sisään vessaan ja tähyili ympärilleen, näytti huojentuneelta huomatessaan Harryn ja kauhistuneelta löytäessään Nevillen. Sirius heilautti taikasauvaansa luihuisia päin, ja tyhjästä ilmestyi köysiä sitomaan heidän kätensä ja jalkansa yhteen ja suukapula heidän jokaisen suuhun. Sitten Sirius poimi jokaiselta taikasauvan, eikä kukaan pystynyt tekemään minkäänlaista vastarintaa. Sirius heilautti kerran sauvaansa, ja Harry tunsi pystyvänsä liikkumaan jälleen. Sirpaleet kilisivät pudotessaan maahan, ja neljä luihuista menetti tasapainonsa ja kaatui maahan pitkin pituuttaan, mutta Sirius ei edes osoittanut huomaavansa asiaa.
   “Mitä Nevillelle kävi?” hän kysyi terävästi.
   “Häneen osui joku taika ja hän vain kaatui maahan”, Harry sanoi. “En tiedä mikä se oli, näin vain punaista.”
   Sirius nyökkäsi ja näytti vähän helpottuneemmalta. Hän polvistui Nevillen viereen ja mumisi jotakin, liikutteli vähän taikasauvaansa. Harry ei uskaltanut liikahtaakaan. Äkkiä kuului terävä henkäys ja Neville nousi istumaan.
   “Missä minun sauvani on?” hän kysyi kärkkäästi ennen kuin edes kunnolla katsoi ympärilleen, jolloin hänen silmänsä levisivät ensin hämmästyksestä ja sitten ymmärryksestä.
   “Tässä”, Sirius sanoi ja ojensi maassa lojuneen taikasauvan Nevillelle. “Sattuuko johonkin?”
   Neville pudisteli päätään. “Olen ihan kunnossa. Mitä tapahtui?”
   “Kas siinä vasta hyvä kysymys”, Sirius sanoi ja nousi seisomaan. Hän katsoi tuimana luihuisiin. “Harry?”
   Harry veti syvään henkeä. “Me oltiin täällä Nevillen ja Ronin kanssa, kun nuo tulivat sisään. Ne alkoivat haastaa riitaa ja tapella, ja me yritettiin väistellä, ja sitten ne osuivat Nevilleen, ja sitten sinä tulit.”
   Sirius nyökkäsi mulkoillen yhä edelleen luihuisia. “Jos luulette selviävänne tästä pelkällä jälki-istunnolla, olette hyvin vahvasti väärässä”, hän sanoi äänellä, jota Harry ei voinut luonnehtia mitenkään muuten kuin sanalla vaarallinen.
   “Te kolme”, hän sanoi viitaten Harryyn, Nevilleen ja Roniin, “menkää McGarmiwan huoneeseen. Välittömästi.”
   “Missä se on?” Harry kysyi.
   Hetken Sirius näytti suorastaan äimistyneeltä. Sitten hän tuntui aivan kuin muistavan jotain ja neuvoi heille reitin. “Sanokaa, että minä lähetin teidät sinne ja että tulen itse perässä. Älkää alkako selittää itse mitään, tai joudutte vain turhiin hankaluuksiin.”
   Sen sanottuaan Sirius heilautti taikasauvaansa, ja kaikki luihuiset kohosivat ilmaan. Sirius lähti leijuttamaan heitä pois vessasta lähes juosten, ja kun Harry seuraili hänen kulkuaan, hän uskoi arvaavansa, mihin Sirius oli matkalla: rehtorin kansliaan.
   McGarmiwan luona vierailu osoittautui mielenkiintoiseksi. Rohkelikon tuvanjohtaja oli totta kai äärimmäisen järkyttynyt ja jokseenkin huolestunut — sekä vähän vihainen — mutta se ei yllättänyt Harrya. Häntä kiehtoi enemmän se tapa, jolla Sirius käsitteli tilannetta. Hän puhui McGarmiwalle sellaisella kunnioituksella, jota Harry ei ollut koskaan ennen hänen äänessään kuullut. Mutta lisäksi Sirius kuulosti hyvin paljon Harryn isältä, joka yritti suostutella Lilyä — hienovaraisia vihjauksia ja oletuksia, ja kaikki sen suuntaisia, että luihuiset olivat tehneet kauhean julmasti ja että rohkelikot olivat ainoastaan ottaneet vastaan sen mikä tuli, eivätkä millään lailla itse olleet osallisia yhtään mihinkään. Harrysta oli yllättävää, että sellaista ylipäätään tarvittiin, kun totta kai McGarmiwakin tiesi, että vika oli yksinomaan luihuisissa. Ilmeisesti Sirius oli kuitenkin oikeassa suostutellessaan, sillä McGarmiwa tuntui epäilevän joka käänteessä hänen tarinaansa. Erityisesti silloin, kun kyseessä oli ajankohta, jolloin Sirius oli tullut sisään.
   Lopulta McGarmiwa päästi heidät pois. Kello oli jo yli viiden, joten Siriuksen piti saattaa heidät oleskeluhuoneeseen ja hommata heille jotain ruokaa. “Mikä ei varmastikaan ole herra Mustalle mikään ongelma”, McGarmiwa oli sanonut erittäin piikikkääseen sävyyn, mitä Harry ei ymmärtänyt.
   Sirius saattoi heidät hiljaisuudessa Lihavan Leidin muotokuvalle.
   “Taas sinä!” Leidi puuskahti Harryn nähdessään. Harry vain virnisti anteekspyytävästi.
   Ennen kuin Sirius päästi heidät sisään, hän vaati saada tietää, mitä he halusivat syödä. Kun he olivat ladelleet mahdottoman litanian (ainakin Ronin osalta), he menivät yksitellen sisään. Harry oli viimeisenä, toinen jalka jo oleskeluhuoneessa, kun Sirius pysäytti hänet.
   “Tule tasan kymmenen minuutin kuluttua tähän näin. Älä poistu oleskeluhuoneesta, avaa vain muotokuva. Ja tule yksin.”
   Harry nyökkäsi ja meni hämmentyneenä muiden perään. Miksi hänen piti tulla yksin?
   Kun Harry oli laskenut jännittyneenä kymmenen minuuttiviisarin nytkähdystä, hän palasi muotokuva-aukolle. Sirius odotteli häntä ulkopuolella valtavan ruokalastillisen kanssa. Harry epäili, etteivät he ikinä jaksaisi syödä niin paljoa yhdessä illassa.
   “Harry”, Sirius sanoi eikä tehnyt elettäkään antaakseen Harrylle ruokia. “Kerro minulle, miksi ihmeessä sinun oikein piti mennä ystävystymään Longbottomin kanssa? Hankkiudut vain tarpeettomaan vaaraan!”
   Oli hyvin lähellä, ettei Harryn suu levähtänyt järkytyksestä auki. Sen sijaan hän nosti leukaansa uhmakkaasti ylöspäin. “Minä puolustaisin häntä joka tapauksessa.”
   Sirius katsoi häntä pitkään, mutta huokaisi sitten ja nyökkäsi alistuneena. “Et kai sinä muuten Jamesin ja Lilyn poika olisikaan. Tässä, syökäähän kunnolla”, hän sanoi ja tyrkkäsi ruoat Harryn syliin.

Harryn yllätykseksi — mutta ehkä myös helpotukseksi — kukaan ei tuntunut tietävän Nevillen kokemasta hyökkäyksestä. Harry oli odottanut jälleen sitä “oooh tuossa ne menevät” -häslinkiä, jota hän oli päässyt kokemaan hyvin monta kertaa ottaen huomioon, kuinka vähän aikaa hän oli ollut Tylypahkassa. Päinvastoin, kaikki vaikuttivat tottuneen hyvin Longbottomiin ja hänen vakiseuralaisiinsa. Kuiskailut alkoivat kadota lähes kokonaan, ja harva edes soi heille ylimääräisen katseen.
   Yksi asia oli kuitenkin palannut entistä vahvempana: luihuisten välttely. Toisaalta Harrysta olisi ollut jännää joutua taas luihuisten yllättämäksi, taikoa vähän lisää ja saada joku vaikutusvaltainen henkilökunnan jäsen puuttumaan peliin. Mutta jonkin verran Harryllakin oli itsesuojeluvaistoa, ja hän muisti yhä pelottavan Nevillen tapauksen. Niinpä he kiertelivät ja kaartelivat, seurailivat rohkelikkoja ja joskus jopa opettajia, ja myöhästyivät välillä tunneilta. Taikajuomista he olivat lähes aina myöhässä, mutta se ei haitannut lainkaan, sillä professori Kuhnusarvio vain toivotti heidät tervetulleiksi. Eräänä sumuisena iltapäivänä hän otti Nevillen vielä erityispuhutteluun muistuttaakseen tätä joistakin illallisista. Neville, Harry ja Ron puhuivat niistä koko illan pohtien, kannattiko Nevillen mennä sinne. Tämä kun ei olisi millään tahtonut lähteä ilman kavereitaan.
   Kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua Neville ei ollut vieläkään päättänyt, ja kun kello oli viittä vaille neljä, hän seisoskeli muotokuva-aukon edessä yhäkin kahden vaiheilla.
   “Äh”, Ron huokaisi, “mene nyt!” Ja niin Ron suorastaan tönäisi hänet ulos käytävään, ja hänen oli lähdettävä.
   Harry ja Ron viettivät illan Nevilleä odotellessa. He pelasivat velhoshakkia (Ron voitti) ja räjähtävää näpäystä (Harry voitti) kunnes Percy Weasley tuli valittamaan heille liiasta metelistä.
   “Kyllä tätä saa pelata”, Ron intti.
   “Saisi, jos ei häiritsisi meitä opiskelevia ihmisiä.”
   Ron tuhahti. “Kuka muu täällä muka opiskelee kuin sinä?”
   “Tuo tyttö tuolla kävi sanomassa, että hän ei pysty keskittymään kunnolla, ja hänellä on kuulemma huomenna muodonmuutoksen läksynkuulustelu. Mistä päättelisin, että sinullakin on, joten eikö sinun pitäisi olla lukemassa?”
   Harry vilkaisi Percyn osoittamaan suuntaan, ja niinpä niin, Grangerhan se siellä, nenä kiinni jossain valtavan paksussa ja pölyisessä kirjassa joka ei varmastikaan ollut heidän muodonmuutosten oppikirjansa.
   “Äh, älä jaksa”, Ron mutisi.
   “Äiti ei ilahdu, jos et saa hyviä arvosanoja ja alat löysäillä niin kuin kaksoset”, Percy sanoi.
   “Mene muualle”, Ron murahti.
   “Minä olen valvojaoppilas, Ron! Et voi puhua minulle tuohon sävyyn.”
   Siihen Ron vastasi mumisemalla jotain niin hiljaa ja epäselvästi, että edes aivan hänen lähellään istuva Harry ei saanut selvää. Lopulta Percy ymmärsi vinkin ja lähti muualle, mutta Harry ja Ron eivät sinä iltana pelanneet enää räjähtävää näpäystä. Ensin Ron valitti Harrylle Percystä, ja sitten he alkoivatkin puhua huispauksesta — ensimmäiseen Tylypahkan tupien välillä käytävään otteluun oli enää vajaa viikko aikaa. Heidän innokas keskustelunsa keskeytyi valtavaan pamaukseen, joka sai aikaan vielä valtavammat huudot Percyltä. Syypäinä oli tietysti Ronin toinen veli George Weasley, ja hänen ystävänsä, jotka viattomina selittivät että olivat joutuneet pakon edessä pitämään aivan liian pitkän tauon isoveljensä ärsyttämisestä ja olivat siksi halunneet räjäyttää Sekolta ostamansa valepommin.

Kävi ilmi, että Nevillen kokemus Kuhnusarvion illallisista ei ollut valtavan hyvä. Ruoka oli kuulemma ollut ihan syötävää, joskin “hienostelevaa”, kuten Neville heille kertoi. Lisäksi Neville valitteli sitä, kuinka Kuhnusarvio oli höpöttänyt hänestä, hänen kuolleista vanhemmistaan ja kaikista muista kuuluisista ihmisistä koko illan ajan. Paikalla oli tietysti ollut myös muita tyyppejä. Jonkun isä oli taikaministeriön jonkun korkean virkamiehen veli tai jotain sinne päin, joku puolestaan oli sukua jollekin kuuluisan huispausjoukkueen kapteenille — joukkueen nimi oli saattanut olla Hönkivät Harpuunat (”Henkipään Harpyijat!” Ron ja Harry olivat korjanneet närkästyneinä yhteen ääneen). Kaiken kaikkiaan Neville oli sanonut jokaisen vieraan olleen hyvin tylsä, eikä siellä ollut ollut Rohkelikosta paljoakaan väkeä, joten Neville ei ollut tuntenut oloaan erityisen kotoisaksi. Päinvastoin hän oli joutunut olemaan hyvin varuillaan, sillä mukana oli ollut muutama luihuinen.
   “Kuulin tosin yhden asian”, hän kertoi heille. “Kuhnusarvio puhui siitä niille luihuisille, ei ollut kai tarkoittanut muiden kuulemaksi. ‘Malfoysta en olisi ikinä uskonut’, hän sanoi. ‘Hän, Crabbe ja Goyle olivat sentään vasta ensimmäisellä luokalla! Yellowitch on aina ollut vähän typerä, mutta Downic ja Tulisupa — ja hän oli sentään valvojaoppilas! Uskomatonta, että täällä Tylypahkassa tapahtui moista, ja vieläpä minun tuvassani… Kerrassaan kamalaa!’”
   “Luuletko, että hän puhui…?” Ron kysyi hitaasti.
   Neville nyökkäsi. “Siitä vessahyökkäyksestä. Olen melkein varma siitä.”
   “No”, Harry totesi, “toivottavasti hän tarkoitti kamalalla sitä, että heidän rangaistuksensa oli kamala. Koska muuten olemme aika liemessä.”
   “Sinäkö uskot heidän hyökkäävän uudestaan?” Neville kysyi.
   “Miksi ei? Ja se Malfoy — se kamala nirppanokkablondi — sehän on ollut mukana joka kerta! Mistä vetoa, että sen perhe on tiedät-kai-kenen puolella, ei hän meitä muuten näin paljon vihaisi!”
   “Tai minua”, Neville sanoi hiljaa.
   Ron ja Harry kohauttivat olkapäitään. “Samassa veneessähän tässä ollaan”, Ron sanoi yksinkertaisesti.

Linnan arki alkoi käydä hyvin puuduttavaksi lukuun ottamatta sitä hetkellistä hämmennystä, jonka Fred aiheutti palatessaan kouluun. Hän ei suostunut puhumaan kenellekään tapahtuneesta tai siitä, miksi oli ollut pois, joten ihmiset menettivät mielenkiintonsa tilanteeseen hyvin pian. Ron kuitenkin osasi kertoa, että Fred oli joutunut yöpymään Mungossa jonkin aikaa, eikä heidän äitinsä ollut päästänyt tätä takaisin ennen kuin oli aivan varma, että tämä oli täysin parantunut.
 Harry ei olisi millään jaksanut vain opiskella, varsinkin, kun pimeyden voimilta suojautuminen oli taas poissa lukujärjestyksestä. Hän oli ottanut asiakseen yrittää bongailla Siriusta käytävillä, mutta tämäkin vaikutti entistä kiireisemmältä, eikä Harry nähnyt tätä niin usein — ja jos näkikin, tapaaminen oli hyvin lyhyt. Niinpä, kun eräänä aamuna suuri sali oli täynnä punaiseen, kultaiseen, vihreään ja hopeaan pukeutunutta väkeä ja tavallista innostuneempaa puheensorinaa, Harry suorastaan hihkui innosta. Viimeinkin luvassa olisi jotain jännittävää: huispausta!
   Hän, Ron tai Neville eivät tienneet tarkkaan, ketkä pelasivat Rohkelikon joukkueessa. Sen Ron oli kyllä ylpeänä osannut kertoa, että hänen kaksosveljensä pelasivat lyöjinä. Hänen toisiksi vanhin veljensä oli joskus ollut Rohkelikon joukkueen kapteeni, mutta nykyään hän asui jossain kaukana opiskelemassa. Harrysta se kaikki oli älyttömän siistiä, kun taas Neville sanoi vain “vau”. Harry kertoi, että hänen isänsä oli joskus ollut myös Rohkelikon kapteeni, ja siitä Ron puolestaan innostui. Koko aamiaisen Harry ja Ron puhuivat innoissaan siitä, kuinka he aikoisivat koettaa päästä tupajoukkueeseen joskus itsekin. Neville jauhoi hiljaisuudessa paahtoleipäänsä.
   Joukkueiden pelaajat nousivat pöydistä aikaisemmin ja lähtivät pukuhuoneisiin. Katsoessaan vakuuttavan näköisiä velhoja ja noitia — jotka kyräilivät vastapuolen pelaajia hyvin pahaenteisesti — Harry tunsi jännityksen nipistävän vatsassaan. Hän oli joskus pienenä käynyt isän ja Siriuksen kanssa katsomassa paria huispauspeliä, mutta aikojen muututtua yhä vain levottomimmiksi sekin ilo oli viety.
   Lopulta kello oli niin paljon, että kannatti lähteä pinkomaan ulos varaamaan parhaat paikat. Ilma oli viileä ja tuulinen, eikä varmasti kestäisi enää kauan, ennen kuin tulisi lunta. Harry kietoi Rohkelikon väreissä loistavaa kaulahuiviaan paremmin kaulaansa, kun he kapusivat mahdollisimman korkealle ja aivan kentän keskelle: paikalla oli vasta muutama katsoja. Neville valitti pari kertaa, miksi heidän oikein oli pitänyt lähteä niin aikaisin ja kiivetä niin korkealle, sillä alhaalla ei olisi tuullut yhtä paljon. Ron ja Harry kuitenkin viittasivat kintaalla valituksille, sillä he olivat uskomattoman innoissaan pelistä.
   Kun katsomot alkoivat täyttyä, Harry huomasi kauhukseen, että hyvin moni luihuinen tuli istumaan aivan heidän lähelleen. Hän oli juuri aikeissa ehdottaa paikanvaihtoa, kun kuului hyvin kovaäänistä “väistäkääs nyt, luuletteko että mä tästä mahun — en mä kuulkaas ihan noin kaponen oo!” ja sitten Harry tajusi, että aurinko ei ollutkaan jäänyt edellistä paksumman pilven taakse piiloon vaan hänen edessään seisoi äärimmäisen valtava ihminen.
   “Kas, Harry Potter!” hän sanoi hilpeästi ja istahti Nevillen viereen. “Mähän sanoin sulle sillon kun ekana päivänä nähtiin, että olisit tullu enemmän äiteesees — mutta kai se ny oli turha toivo, olishan se pitäny tietää… aina vaikeuksissa, niin se oli isäukkoski.”
   “Öh”, Harry sanoi hämmentyneenä, kun heidät ensimmäisenä päivänä Tylypahkaan saattanut mies puhui hänelle niin tuttavallisesti.
   “Joo, Sirius on kertonu mulle kaiken. Ihan hauskaa kun seki on täällä, kerkiää välillä pistäytymään teellä, vaikka ei tietenkää oo kivoja syyt täällä oloon, ei tietenkään… Ja sä olet Neville Longbottom!”
   “Hauska tavata taas”, Neville sanoi kohteliaasti.
   “On tosiaanki! Hieno poika se sinä olet, selvinny kaikesta mitä on eteen tullu… Ei sitä voi kun arvostaa, vaikka jotkut vois kyllä pistää syömään mätiä fletkumatoja siitä hyvästä mitä ne on sulle tehny!”
   Se veti Nevillen hiljaiseksi.
   “Ja sä siinä niin, et kai sä vaan ole Weasley?”
   “Olen”, Ron sanoi ja nosti leukaansa hieman ylöspäin. “Mitä vikaa siinä on?”
   “Ei kai mitään, ei kai mitään! Kunhan vaan et ala yhä paljon törttöilemään kun Fred ja George, niitä saa aina olla kuskaamassa Kiellettyyn metsään jälki-istuntoon, eikä se oo kovin kivaa puuhaa…”
   “Ai jaa.”
   “Charlie se oli kiva veikko — “
   “Hän juuri oli Rohkelikon huispauskapteeni!”
   Ja siitä heidän puheensa siirtyikin huispaukseen. Matsi oli melkein jo alkamassa, ja kävi ilmi, että vaikka heidän valtava seuransa ei paljon huispauksesta tiennytkään, hän kuitenkin jutteli mielellään siitä heidän kanssaan. Kun Ron parin minuutin päästä tahdittomasti töksäytti “mikä sinun nimesi on”, Harry oli aivan varma, että mustatukkainen herra suuttuisi ja jättäisi heidät luihuisten armoille. Mutta kävi päinvastoin:
   “Ai pirskules, enhän mä oo ees esittäytyny sulle! Rubeus Hagrid, Tylypahkan riistanvartija, mutta kutsukaa Hagridiksi vaan — niin kaikki ystävät tekevät.”
   Sen jälkeen Harry oli hyvin tyytyväinen siitä, ettei Ron omistanut käytöstapoja, koska hän ei olisi itse kehdannut myöntää unohtaneensa Hagridin nimen.
   Viimein peli alkoi. Kuuluttaja kertoi pelaajien nimet, joista Weasleyiden kohdalla Harry, Ron ja Neville hurrasivat erityisen kovaa. Luihuisille he buuasivat innoissaan. Kun Matami Huiski meni kaadon kanssa keskelle kenttää ja puhalsi pilliin ja peli alkoi, Harryn sydän alkoi hakata hullun lailla aivan kuin hän olisi itse ollut pelaamassa.
   Rohkelikon ja Luihuisen etsijät kaartelivat yläilmoissa tekemättä mitään, mutta Harry vilkuili heitä tarkasti silloin tällöin, jotta ei vain menettäisi pelin jännintä osuutta. Sitä odotellessa muiden pelaajien taisto oli vähintään yhtä jännittävä.
   Pelaajat olivat valtavan hyviä. Harry huomasi heti, että rohkelikot olivat parempia lentäjiä kuin luihuiset, mutta luihuisilla oli aggressiivisempi pelityyli. Kaiken kaikkiaan joukkueet olivat hyvin tasaväkisiä, ja kaato hyppeli pelaajalta toiselle niin että kuuluttajalla oli toisinaan jopa ongelmia pysyä mukana.
   “Kaato on rohkelikon Angelina Johnssonilla, joka karkaa kauas muista pelaajista. Enää kymmenisen metriä maalisaloille — ja hän heittää — ja sinne menee — eih! Ryhmy lensi suoraan kaatoa päin, ja nyt kaato tippuu maahan. Mutta Katie Bell — rohkelikosta hänkin — pelastaa, ja Rohkelikko pääsee uuteen yritykseen. Sillä aikaa Lusianilla on ongelmia ryhmyn kanssa. Hän heiluttaa mailaansa kuin mitäkin naurista, tuli muuten luihuisen joukkueeseen vasta tällä viikolla, kun oikea lyöjä Downic jotenkin kummallisesti katosi, ken tietää minne… JA ROHKELIKKO TEKEE MAALIN! Surkeaa puolustusta Luihuiselta, toivottavasti tämä jatkuu. 10 — 0 Rohkelikolle!”
   “Downic!” Harry hihkaisi ja katsoi Nevilleä ja sitten Ronia. “Hän oli siellä vessassa!”
   “Ja nyt hän on ‘kadonnut’”, Neville sanoi ja pyöritteli ymmällään päätään. “Voisivat edes meille kertoa, mikä heidän rangaistuksensa on.”
   “Älkääs te sitä murehtiko”, Hagrid sanoi, suorastaan käski, ja Harryyn iski kummallinen tunne siitä että Hagrid tiesi asiasta. Lisäksi Harry oli melko varma, ettei hänestä olisi vaikea saada tietoa ulos.
   “Luihuiset eivät ole tyytyväisiä!” kuuluttaja kailotti. “Montague nappaa kaadon ja lentää suoraviivaisesti kentän läpi. Bell asettuu tielle — Montague lentää suoraan päin! Katsokaa nyt Katieta, hyvä että pysyi luudan selässä, tuohon tulee aivan valtava mustelma… miksi pilli ei soi, ihan selvä virhe!”
   Rohkelikot buuasivat niin kovaa kuin pystyivät, mutta matami Huiski ei viheltänyt peliä poikki. Harry kiristeli hampaitaan. Luihuiset pelasivat likaista peliä! Kaiken huippu oli se, että Rohkelikon kapteeni ja pitäjä Oliver Wood ei onnistunut torjumaan, vaan Luihuinen tasoitti tilanteen.
   Sen jälkeen peli alkoikin mennä alamäkeen. Harry katsoi, buuasi ja yritti parhaansa mukaan kannustaa Rohkelikon pelaajia. Luihuiset pelasivat todella likaisesti, mutta eivät niin likaisesti, että Rohkelikko olisi saanut enempää kuin kolme rangaistusheittoa. Harry oli kyllä sitä mieltä, että niitä olisi pitänyt tulla rutkasti enemmän — ja niin oli myös Ron, kun he kilpaa selittivät Nevillelle, mitä virheitä Luihuinen oli taas tehnyt. Harry yllättyi, kun Hagrid puuttui silloin tällöin heidän keskusteluunsa ja ilmaisi oman mielipitensä, joka oli useimmiten tismalleen yhtä puolueellinen kuin Harryn ja Ronin. Harrysta tuntui jollain lailla tutulta ja turvalliselta, kun hänellä oli aikuinen vieressä puhelemassa niin luontevasti — melkein kuin hän olisi ollut kotona jälleen.
   Peli oli hyvin tasainen. Harry ihaili Fred ja George Weasleyta, jotka pelasivat lyöjinä aivan loistavasti yhteen. Luihuisten lyöjillä ei ollut mitään mahdollisuuksia puolustaa oman joukkueensa pelaajia Rohkelikon laukomia ryhmyjä vastaan, ja Lusian todella jopa putosi maahan. Siitä ei kuitenkaan — ikävä kyllä — koitunut sen suurempaa vahinkoa, sillä hän oli vain parin metrin korkeudessa, kun ryhmy lensi häntä suoraan vastaan. Harry ei pystynyt aluksi edes hurraamaan, sillä häntä nauratti niin paljon putoamista edeltänyt epätoivoinen mailanheilautusyritys.
   Kun tilanne oli 50 — 50, luihuisten etsijä sukelsi. Harry huomasi sen aivan ensimmäisten joukossa, eikä edes tajunnut, mitä kuuluttaja puhui. Hän aivan eli etsijän liikkeissä, mutta ei nähnyt sieppiä. Rohkelikon etsijä, Flawell nimeltään, lähti pian luihuisen perään. Koko katsomo seurasi jännittyneenä, mutta Harry ei vieläkään löytänyt sieppiä, vaikka yleensä huispauspeleissä hän oli huomannut sen yllättävänkin helposti.
   Kesti muutaman minuutin ennen kuin Harry ymmärsi: Luihuisen etsijä ei ollut nähnyt sieppiä, vaan oli harhauttanut Flawellia. Hän tajusi sen, kun luihuinen vilkaisi taakseen ja virnisti voitonriemuisesti. Sen jälkeen hän hidasti ja jäi leijumaan aivan kuin ei olisi mitään tehnytkään.
   Kun Harry selitti tilanteen muille, Hagrid manasi kovaan ääneen.
   “En mä millää pahalla tietty Woodia kohtaan, hyvä heppuhan se on, mut ei tuo Flawell oo iha sieltä viksuimmasta päästä. Eikö muka ollu ketää sellasta tarjolla jollois ollu vähäse enempi järkee päässä…”
   Siihen Harrylla ei tietenkään ollut tarjota vastausta, mutta hänen oli myönnettävä, että Luihuisen etsijän harhautus oli ollut taitava — olihan koko katsomo mennyt halpaan. Sitä hän ei kuitenkaan alkanut selittää Hagridille, sillä kaato liikkui taas vilkkaasti kädestä käteen. Erityisen hienolta näytti, kun (Ronin mukaan) George Weasley läimäisi ryhmyn suoraan päin luihuisen jahtaajaa, joka pudotti kaadon alas, mistä Angelina Johnssonin oli hyvin helppo napata se ja tehdä maali.
   Harry hurrasi pitkään, erityisesti sen takia, että heidän etsijäänsä oli juuri jymäytetty niin pahasti.
   Peliä ei ehtinyt jatkua kovinkaan kauaa, kun Luihuisen etsijä kiinnitti Harryn huomion. Jos hän ei olisi säännöllisin väliajoin vilkuillut etsijöitä, hän ei olisi huomannut sitä. Nyt hän kuitenkin havainnoi keskittyneen katseen, joka ei liikkunut niin paljon kuin pelaajilla yleensä — ja silloin hänkin näki sen. Luihuisen etsijä liikkui salamyhkäisesti, jotta häntä ei olisi huomioitu, ja se kannatti. Vasta, kun Harry huusi “SIEPPI!” ja osoitti taivaalle, hänen ympärillään oleva väki kohahti ja Ron kysyi “missä?” — vasta silloin Rohkelion etsijä huomasi, mitä hänen vastustajansa puuhasi. Mutta silloin Luihuisen etsijä oli jo kiihdyttänyt vauhtiaan, mikä puolestaan kiinnitti kuuluttajan huomion.
   “Luihuisen etsijä vaikuttaa taas nähneen siepin! Flawell lähtee jälleen perään — ei kai häntä taas huijata?”
   Mutta Harry tiesi, että tällä kertaa kyseessä ei ollut huijaus. Hän näki siepin kimalluksen: se oli aika keskellä kenttää, siinä päädyssä missä hän istui katsomossa. Se leijui vain parin metrin päässä katsomosta, ja nyt molemmat etsijät kirivät rinta rinnan sitä kohti — harmi vain, että luihuinen oli monta metriä edellä.
   Kun etsijät olivat viiden metrin päässä katsomosta, Flawell alkoi jarruttaa. Harry ei ihmetellyt sitä: pakkohan hänen oli, jos aikoi olla törmäämättä katsomoon. Sen sijaan luihuisen etsijä kaarsi ihan hiukan sivulle, mutta ei hidastanut ollenkaan — ja sai aivan valtavan etumatkan. Harry katsoi silmät suurina suoraan edessään tapahtuvaa uhkarohkeaa tempausta ja oli aivan varma, että luihuinen lentäisi suoraan katsomosta läpi. Pari lähimpänä olevaa tyttöä kiljui — mutta sitten luihuinen teki tiukimman Harryn koskaan näkemän koukkauksen ja kaappasi siepin turvallisesti nyrkkiinsä.
   Koko katsomo räjähti, kuuluttajan ääni hukkui meteliin, ja Harry yritti hurrata ja surra samaan aikaan. Totta kai hän oli pettynyt heidän häviöönsä, mutta samaan aikaan hän ei kerta kaikkiaan voinut olla ihailematta luihuisen etsijää.
Peitetty liekki on tulisin ~ Entä jos Voldemort olisikin valinnut toisin? ~ Taikalaiva Titanic

Poissa Weasleyn Welhokaniini

  • Kynttilöiden lumo Suuressa salissa
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: MoonstoneSeeker27459
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 11 27.6.
« Vastaus #35 : Heinäkuu 02, 2013, 00:53:27 »
Ihanaa, kun jatkoa on tullut lisää!♥
Kiinnitin huomiota Hagridin puheenvuoroihin. Luen tällä hetkellä Feeniksin kiltaa, ja olen huomannut, että kirjassa Hagridin puhekieli on rahtusen kirjakielisempää kuin sinun Hagridin, mutta tämä on sinun ficcisi, sinä olet luonut Row'n hahmot uudelleen, mutta silti minua jotenkin häiritsee tämän ficin Hagridin puhekieli, joka on aika... Hmmm.. Jotenkin murteellisempaa? Liian puhekielistä? En tiedä. On ihan ok käyttää puhekieltä kirjakielen joukossa, kunhan se ei vaikeuta lukemista, mutta jos kaikki vuorosanat ovat murteellista puhekieltä, se hankaloittaa lukemista (etenkin minulla, kun mulla saattaapi olla lievä lukihäiriö).
En tiedä ymmärsitkö, mitä tarkoitin, mutta jos vaikka vertaisit Row'n kirjojen Hagridin ja oman ficcisi Hagridin vuorosanoja, ymmärrät ehkä mitä tarkoitan. En voi pakottaa sinua tekemään mitään, mutta ehdotan kuitenkin, että muokkaisisit Hagridin sanoja niin, että puhekielisyys tulee esille joissain sanoissa, mutta lisäisit hitusen enemmän kirjakielisyyttä.
Ja sitten huispauskohtaukseen. Olisin odottanut ficin loppuun yllättävää käännettä, esim. Luihuisen etsijä harhautti taas tai Rohkelikon etsijä saa siepin ennen luihuisetsijää tms. Tai ehkäpä itse olisin jättänyt tarinan jännittävään kohtaan, jättäen lukijat miettimään, kumpiko saa siepin ensimmäisenä ja jatkanut seuraavassa luvussa joko siitä mihin edellisessä luvussa jäin tai olisin kuvaillut huispausottelun jälkipuinteja, kuinka Rohkelikon lyöjä yllätti Luihuisen etsijän tms. Tällaisia ratkaisuja kannattaa myös miettiä, jotta lukijoiden mielenkiinto pysyisi yllä.

Menee offiksi, mutta pahoittelen tällaista kritiikin antoa, mitäköhän oon oikein juonut?! No ei vaineskaa, limpparia kituuttanu koko päivän. Toivottavasti lisää jatkoo on luvassa piakkoin!♥
Welhokaniini -> Weasleyn Welhokaniini

Poissa The Dark Lord

  • The most excellent Potions master
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
  • Pottermore: SkullElm29566
  • Tupa: Rohkelikko
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 11 27.6.
« Vastaus #36 : Helmikuu 26, 2014, 16:01:22 »
Todella hyvä tarina, luin kaikki luvut putkeen ja kyllä aivan mahtavaa tekstiä kirjoitat! Jatkoa odotellessa!

-The Dark Lord
Viimeisenä vihollisista kukistetaan kuolema

Poissa nominal

  • Kuriositeetti
  • Vuotislainen
  • Pottermore: FireboltLumos114
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 12 28.6.2016
« Vastaus #37 : Kesäkuu 28, 2016, 10:59:32 »
Heimoi! Palasin näin kolmen vuoden tauon jälkeen vihdoin tämän ficin pariin, ja mietin, että lukeekohan tätä täällä joku? :D (Vaikka varmaan vähän vaikea lukea näin pitkän tauon jälkeen...) Tässähän on jo 20 lukua valmiina ja ajattelin tehdä tämän loppuun, ehkä julkaistakin, jos lukijoita löytyy :)


Pollomuhku, suurkiitos kommentistasi! Kiva kuulla, että Harryn huomionhakuisuus on sinusta loogista :) Ja minullekin kyllä kelpaisi tuollainen kummisetä - jos keksit, mistä niitä saa, kerro! :D

Welhokaniini, olen tuosta Hagridista kyllä ihan samaa mieltä. En ole yhtään osannut kirjoittaa hänen puhettaa, äääähh. Pitäisi varmaan yrittää tankata enemmän sitä kirjoita ja yrittää matkia, mutta kun se tuntuu niin ylitsepääsemättömän vaikealta! Ei saa ikinä pahoitella kritiikin antoa, se on hyväksi vain :) Toivottavasti tulevissa luvuissa on vähän jännempiä käänteitä, mikäli jaksat vielä lukea! Kiitos ihanasta kommentistasi!

The Dark Lord, suuret kiitokset, ihanaa, että jaksoit lukea! :)



Luku 12
Pöllö hukassa


Luihuiset olivat suorastaan sietämättömän iloisia voitostaan. Joukko vihreä-hopeisia ihmisiä hyppeli katsomoista alas kentälle, monet halailivat toisiaan, joku pari suuteli, ja kaikki katsoivat hyvin vahingoniloisesti rohkelikkoja. Harryn silmät seurailivat pääasiassa uskomatonta etsijää, tai oikeastaan sitä luihuisten kasaa, joka oli hänen ympärillään. Kuinka kovasti hän toivoikaan, että olisi joskus yhtä hyvä!
   Ne rohkelikoista, jotka eivät olleet jo lähteneet nyrpeinä takaisin linnaan, istuivat kohtalaisen kivettyneinä paikoillaan. Harry ja Ron kuuluivat heihin, huispauksesta vähät välittävä Neville nyt vain sattui istumaan heidän vieressään. Hagrid tuhahteli itsekseen.
   Äkkiä ne luihuiset, jotka olivat ympäröineet heidät katsomossa, tajusivat, että heidän lähellään oli hävinneen joukkueen tupatovereita. Yksi, jolla oli ällöttävän limainen vaaleanruskea tukka, kääntyi penkillään, osoitti heitä ja nauroi.
   ”Katsokaa, millaista rupusakkia meillä täällä on!”
   Hänen kaverinsa – kaikki varmasti vähintään kolmasluokkalaisia – kääntyivät ja nauroivat hänen mukanaan.
   ”Mitäs noille tehtäisiin? Kuka nyt tahtoo istua tuollaisen roskasakin kanssa!”
   Harry avasi jo suutaan vastatakseen jotakin pistävää, muttei ehtinyt sanoa mitään ennen kuin Hagrid nousi seisomaan niin että koko katsomo tärähti.
   ”Kuules sinä!” hän jyrähti niin kovaa ja vakuuttavasti, että kaikki luihuiset hätkähtivät. ”Älä kiusaa pienempiäs.”
   Luihuinen odotti vielä hetken, josko jättikokoisesta miehestä olisi tullut jotain parempaa irti. Hagrid, vaikka näyttikin kokonsa puolesta aina vähän pelottavalta, oli kuitenkin kasvoiltaan niin ystävällisen oloinen, että ilmeisesti luihuinen totesi hänet harmittomaksi.
   ”Ja mikä sinä olet sanomaan? Ethän ole edes opettaja!”
   ”Mää en ehkä opeta mitään oppiainetta, mut sulle saattais tarpeen vaatiessa liietä pari oppituntii ihan oikeesta elämästä. Sen voin nyt jo sanoo, et tollanen on aikas säälittävää, alkaa ny vaan haastaa riitaa ilman mitää oikeeta syytä. Tolla et tuu pärjää pitkälle.”
   Luihuinen avasi suunsa hieman hämmentyneenä yllättävästä saarnasta, muttei saanut mitään kokonaista sanaa suustaan ennen kuin Hagrid tukahdutti sen tuhahduksella. Sen jälkeen, ennen kuin kukaan muu luihuinen ehti tehdä mitään, hän kääntyi pienten rohkelikkojen puoleen.
   ”Tulkaas ny, te kolme. Ei tänne oo mitää järkee jäädä, ei oo sen arvosta.”
   Harry, Neville ja Ron eivät sanoneet mitään, nousivat vain ja lähtivät kävelemään Hagridin perässä pois. Kun he olivat liittyneet yleiseen linnaa kohti kulkevaan massaan, Harry alkoi puhua hieman närkästyneeseen sävyyn.
   ”Miksi meidän piti vain kävellä pois? Ne luihuiset olisivat ansainneet kunnon opetuksen! Mikset sinä tehnyt mitään?”
   ”Teinhän mä”, Hagrid totesi. ”Sanoin niin ku asiat on.”
   Ron tuntui kuitenkin olevan samoilla linjoilla Harryn kanssa. ”Mutta olisit voinut tehdä paljon enemmänkin, ihan varmasti. Nyt näyttää siltä että me hävisimme, kun vain lähdimme!”
   ”Hävisitte? Sanoikko sä just äsken et te muka hävisitte? Ei kuules nii mee. Kai sä oot vielä nii pieni ettet tajuu – ei millää pahalla tietty!” Hagrid oli selvästi huomannut Ronin äärimmäisen nyrpeän ilmeen, kun häntä oli sanottu pieneksi. ”Siis sillä taval nuori viel, ettet tajuu, mitkä asiat on tappelemisen arvosii. Toi ei ollu. Ei kaikki luihuset oo pahoja.”
   ”En nyt sanoisi”, Harry mutisi hiljaa, mutta ilmeisest Hagrid kuuli kuitenkin.
   ”Ei tosiaan oo. Mä tiiän ite monta tosi kivaa – eikä kaikki oo tiedät-kai-kenen puolella ollenkaa. Moni tietty on, mutta ei nekää kaikki oo luihusii. Ei pidä tuomita ketää ennen ku varmasti tietää – ihan niinku Dumbledore aina sanoo. Hyvä mies, Dumbledore, ja tosi viisas.”
   ”Väitätkö”, Neville kysyi hitaasti puuttuen nyt ensimmäistä kertaa keskusteluun, ”väitätkö, että siis… että joku rohkelikkokin voisi olla tiedät-kai-kenen joukoissa?”
   Hagrid kohautti olkapäitään. ”Totta kai. Miks ei. Ei se kuulkaa tupaa kato. Ei se niin mee, että rohkelikkoja on kaikki kiltalaiset ja luihuisia kaikki kuolonsyöjät. Lajittelu on paljon vanhempi juttu ku tiedät-kai-kuka, ja jatkuu vielä senki jälkee ku tiedät-kai-kukaa ei enää oo.”
   ”Mutta tuskinpa silti kukaan rohkelikko voisi olla kuolonsyöjä”, Harry totesi vakuuttuneena.
   Hagrid katsoi häntä lempeästi, melkein säälien. ”Nii, sä oot tietty ihan oman tupas hienouden pauloissa.”
   ”Missä tuvassa sinä sitten olit?” Ron kysyi hieman haastavasti.
   ”Rohkelikossa”, Hagrid vastasi, ja se hiljensi sekä Harryn että Ronin.
   ”Minusta sinun puheissasi on kyllä tavallaan järkeä”, Neville sanoi. ”Mummi on joskus kertonut, mitä tiedät-kai-kuka väittää seuraajilleen. Kai sellaiseen voi uskoa moni, vaikka ei siinä minusta mitään järkeä ole.”
   ”Jep, se on viisaasti tajuttu sulta, Neville”, Hagrid sanoi. ”Mä lähden tästä mökilleni. Törmäillään taas. Pitäkää huolta ittestänne, kaikki kolme!”
   Ja niin Hagrid lähti ja jätti kolme jokseenkin hämmentynyttä ensiluokkalaista rohkelikkoa jatkamaan matkaansa kohti tupansa oleskeluhuonetta, jossa he aiemmin olivat ajatelleet kaikkien olevan ehdottomasti killan puolella taistelussa Voldemortia vastaan.

Seuraavana päivänä oli tuskatorstai, niin kuin Ron sen nimesi. Sen tuskaa ei lainkaan vähentänyt se, että edellinen iltapäivä oli vietetty mukavasti huispausottelussa.
   Aamu alkoi loitsujen tuplatunnilla. He harjoittelivat siipiirdium lentiusa –nimistä loitsua, jolla pystyttiin lennättämään esineitä. Granger oppi loitsun saman tien – kaikkien suureksi harmiksi. Heidän piti lennättää sulkia, mutta Harry sai omansa vain vaivoin nousemaan ilmaan. Se oli suuri pettymys, sillä he olivat harjoitelleet loitsun perusteita niin pitkään, että Harry oli kuvitellut osaavansa kaiken saman tien (niin kuin Granger). Toisaalta Neville oli vielä huonompi kuin hän: sulka pysyi itsepintaisesti pulpetilla. Ron puolestaan taisi olla paras koko luokasta, mutta se saattoi olla vain huono juttu. Hän nimittäin – usean epäonnisen yrityksen jälkeen – huitaisi taikasauvallaan niin voimakkaasti, että osui huti, minkä seurauksena pikkuinen professori Lipetit osui taian tielle ja lennähti heilumaan kattokruunuun.
   ”Weasley!” Lipetit kimitti vihaiseen sävyyn. ”Mitä sinä oikein teet! Kaksi pistettä pois Rohkelikolta, ja saat luvan jäädä puhutteluuni tunnin jälkeen.” Sen sanottuaan hän päästi lampusta irti, osoitti taikasauvallaan maahan ja leijui nätisti paikoilleen opettajan pöydän taakse, missä hän seisoi kirjapinon päälle nähdäkseen pöydän ylitse.
   Kun muut lähtivät pois luokasta ja Ron jäi saarnaa odottavaan jokseenkin lannistuneen näköisenä, Harry sattui kuulemaan, kuinka Granger puhui jollekin tytölle, jonka nimi taisi olla Patil. Tytöt kävelivät aivan Harryn takana.
   ”Todella vastuutonta Weasleylta sohia sauvallaan minne sattuu.”
   ”Se taisi olla kyllä vahinko”, sanoi kolmas tyttö – Lavender Brown, Harry tajusi heti.
   ”Ei taikasauva kädessä pitäisi tehdä tuollaisia vahinkoja”, Granger sanoi. ”Eihän tämä loitsu edes vaadi muuta kuin hitusen keskittymistä! Kyllä siihen luulisi tuonkin pystyvän.”
   Harry irvisti itsekseen sille ylimieliselle sävylle, jolla Granger puhui. Ilmeisesti hän ei ollut ainoa, joka ei pitänyt siitä.
   ”Mikä sinua oikein vaivaa?” Lavender kivahti. ”Olet kuin mikäkin kuningatar olevinasi, aina paras kaikessa ja pilkkaamassa muita. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa kuunnella itserakkaita höpinöitäsi!”
   ”Joo”, sanoi nyt kolmas tyttö, Patil. ”Mitä sinä ylipäätään teet Rohkelikossa? Sinua varten pitäisi perustaa joku oma nirppanokkatupa. Meidän kanssa ei ainakaan tarvitse enää liikkua!”
   ”Niin, ja parempi, että pidät makuusalissakin suusi kiinni. Ellet sitten saa siirrettyä itseäsi muualle, mikä olisi parempi kuin hyvä juttu!”
   Harry hätkähti, kun joku tönäisi häntä, ja hän oli juuri älähtämässä syytöksen, kun tajusi, että tönäisijä oli Granger joka juoksi jo kaukana edellä. Tyttö oli peittänyt kasvonsa käsillään, ja Harry tajusi, että tämä itki.
   Se ei kuitenkaan ollut Harryn huoli, sillä itsehän Granger oli ollut ilkeä. Ehkä hän oli juuri sellainen tiedät-kai-kenen puolella oleva rohkelikko, josta Hagrid oli puhunut.
   Harry ja Neville, joka ei ollut kuullut tyttöjen keskustelua, ihmettelivät Grangerin käyttäytymistä Ronia odotellessaan. Kun Ron viimein pääsi luokasta – silloin, kun heillä oli enää tasan kolme minuuttia aikaa ehtiä kasvihuoneille yrittitiedon tunnille – hän näytti hilpeältä.
   ”Lipetit vain höpötti siitä, miten velhon pitää osoittaa varovaisuutta taikoessaan!” Ron kertoi. ”Varmaan lepsuimmat huudot jotka olen koskaan saanut. Ei mitään verrattuna minun äitiini. Sitä paitsi hän antoi minulle takaisin ne kaksi pistettä, koska leijuntaloitsuni oli ollut niin tehokas.”
   Edes se, mitä Harry kertoi Grangerista, ei pilannut Ronin mielialaa.
   ”No, sehän nyt tiedettiin, että se tyttö on päästään pöpi. Ja saipahan ansionsa mukaan. Se Lavender vaikuttaa tosi mukavalta.”
   Ja niin he juoksivat yrttitietoon, myöhästyivät vain pari minuuttia, ja keskittyivät muun luokan tavoin lähinnä seuraavaana olevaan lounastaukoon. Granger ei ollut paikalla, mutta kukaan ei kaivannut häntä. Paitsi ehkä professori Verso, jonka kysymyksiin kukaan ei vastannut täydellisesti.
   Lounasta seuraavalla muodonmuutosten tuplatunnilla Grangerin puuttuminen vasta kunnolla huomioitiin, pitihän tuntia heidän tuvanjohtajansa professori McGarmiwa.
   ”Missä Granger oikein on?” hän kysyi, mutta kukaan ei osannut vastata.
   Grangeria ei näkynyt vielä taikuuden historiassakaan, eikä edes taikaeläinten hoidossa. Illallisella Harry tähyili jo lievästi uteliaana Rohkelikon pöytää, mutta Grangeria ei ollut vielä sielläkään. Kun kello tuli viisi, ja kaikki sulloutuivat oleskeluhuoneeseen, Harryn oli myönnettävä tosiasia: Granger oli kuin kadonnut.
   ”Missähän hän oikein on?” hän kysyi Ronilta ja Nevilleltä.
   ”Eipä kauheasti kiinnosta”, Ron totesi.
   ”Miettikää nyt”, Harry sanoi, ”kaikkien pitäisi olla täällä! Mitä jos hänelle on oikeasti sattunut jotain?”
   ”Mitä muka?” Ron sanoi välinpitämättömänä.
   ”Mehän olemme Tylypahkassa”, Neville sanoi. ”Mitä täällä muka voisi sattua?”
   Mutta Harry oli levoton. Hän muisteli sitä, mitä Sirius oli sanonut hänelle siitä, että edes Tylypahkassa ei saa kuvitella olevansa liian turvassa. Harry tähyili ikkunasta ulos ja toivoi, että olisi nähnyt Bertien kuljettavan kirjettä hänen vanhemmiltaan. Siitä tuntui olevan ikuisuus, kun hän oli kirjoittanut heille, eikä hän ollut vieläkään saanut vastausta.

Kun ensiluokkalaiset Rohkelikot jo haukottelivat väsymystään, muotokuva-aukko avautui.
   ”Ensiluokkalaiset! Kamat kasaan ja menoksi.”
   Ron huokaisi teatraalisesti, nousi seisomaan ja heilautti laukun olalleen. Syy siihen, miksi hän oli nimennyt kyseisen torstain tuskatorstaiksi, oli tulossa: he eivät päässeet nukkumaan, vaan joutuivat vielä opiskelemaan. Vuorossa oli tähtitiede, jota onneksi oli vain kahdesti kuussa.
   Heidän piti kävellä jonona, jonka viimeisenä kulki professori Verso. Harry, Ron ja Neville kulkivat kerrankin aivan kärjessä. Linnan käytävät olivat pimeitä ja autioita, ja he näkivät eteensä ainoastaan sauvojensa valossa.
   Äkkiä Harry huomasi, että heitä kohti tuli pieni valopiste. Se kuitenkin välkkyi ja heilui toisin kuin taikasauvasta tuleva tasainen valo. Harry jännittyi, mutta hänen edellään kulkeva Sinistra ei tuntunut huomaavan näyssä mitään kummallista, joten hän oletti, että mitään vaaraa ei ollut.
   Kun valopiste lähestyi, Harry tajusi sen olevan lyhdyssä palava kynttilä. Muutaman sekunnin kuluttua hän tunnisti miehen, joka kantoi lyhtyä.
   ”Hyvää yötä, Voro”, Sinistra sanoi kohteliaasti. ”Mitään epätavallista näkynyt?”
   ”Ei mitään, ei mitään”, Voro hinkui tuttuun tapaansa mutta katsoi oppilaita siihen sävyyn, että olisi halunnut laittaa heidän kaikki jälki-istuntoon. Sinistra vain nyökkäsi ja jatkoi matkaansa.
   Hetken aikaa he kävelivät hiljaisuudessa, mutta sitten edessäpäin näkyi jälleen valoa. Tällä kertaa Harry tunnisti sen heti taikasauvan valoksi, tarkemmin sanottuna kahdeksi erilliseksi taikasauvan valoksi, mutta ennen kuin he olivat tarpeeksi lähellä nähdäkseen tulijat he kuulivat äänet.
   Taustalla oli joku pieni ja hento ääni, jota Harry ei osannut sijoittaa mihinkään. Välillä se voimistui ja välillä hiljeni, eikä siitä saanut oikein mitään selvää. Sen sijaan miesäänestä sai hyvin selvää, ja se oli Harrylle niin tuttu, ettei hänen tarvinnut hetkeäkään miettiä, kenelle se kuului.
   "Ei, kun nyt sinä seuraat minua", Sirius sanoi hyvin käskevään sävyyn. "Minä vien hänet omaan tupaansa, sillä satuin kuulemaan muutamalta rohkelikolta jutusta, eikä tähän toden totta liity mitään. Ei ole mitään syytä vaivata Dumbledorea."
   "Minusta meidän kuitenkin pitäisi", vastasi toinen ääni, joka oli tuttu, mutta Harry ei osannut sanoa, kenelle se kuului.
   "Niin, sinusta. Mutta minusta ei, ja me teemme nyt niin kuin minä sanon. Kas, edessähän näkyy valoa - liekö luokka menossa tähtitieteen tunnille."
   "Varmasti he tukevat minua."
   Sitten seurasi hiljaisuus, jonka aikana sekä rohkelikot että Sirius seuralaisineen kulkivat muutaman askeleen, ja sitten he pystyivät näkemään toisensa. Tällä kertaa Sinistra pysähtyi kunnolla, ja kaikki oppilaat pysähtyivät hänen perässään.
   "Hyvää yötä, professori Kirvalas, Sirius", Sinistra sanoi nyökäten kummankin kohdalla. "Ja kukas teillä siellä on?"
   Vasta silloin Harry tajusi, että piilossa Siriuksen selän takana oli joku muukin, selvästi pienehkö tyttö. Kun Sirius liikahti vähäsen, muttei kuitenkaan tarpeeksi paljastaakseeni tytön kasvoja, Harry erotti rohkelikon värit ja ruskean sotkussa olevan tukan. Kyseessä ei voinut olla kukaan muu kuin Granger.
   "Pikku juttu vain, professori", Sirius sanoi sutjakkaasti. "Olemme juuri viemässä häntä takaisin oleskeluhuoneeseen."
   "Vaikkakin", professori Kirvalas puuttui puheeseen, "minusta olisi viisaampaa viedä hänet rehtorin luo. Hän näet löytyi yksin vessasta, selvästi järkyttyneenä, ja siinähän voi olla sattunut vaikka mitä. Vaikka - " Kirvalas loi varovaisen katseen oppilaisiin, jotka kaikki tuijottivat häntä silmät suurina " - no, siis, heistä. Emmehän me voi olla varmoja!"
   "Mutta minä kuitenkin tiedän tämän tapauksen, mitä arvoisa professori Kirvalas ei suostu uskomaan", Sirius sanoi, "ja me viemme hänet makuusaliin, sillä ainoa mitä hän juuri nyt kaipaa on rauhallinen uni."
   Sinistra nyökkäsi. "Jos sanot niin. Ja Kirvalas, mikäli olisi syytä epäillä jotain... sattuneen, että joku olisi tehnyt hänelle jotain, kenties sairaalasiipi olisi parempi paikka kuin rehtorin kanslia."
   "Olkoon sitten niin", Kirvalas sanoi, muttei kuulostanut erityisen tyytyväiseltä.
   "Hyvää yönjatkoa teille", Sirius toivotti kohteliaasti. "Heippa, Harry", hän sanoi sitten katsoen suoraan Harryyn.
   "Hei!" Harry huudahti vähän turhankin kovaa, sillä niin innoissaan hän oli, kun Sirius oli huomioinut hänetkin.
   Niin he erosivat. Harry vilkaisi vielä taakseen ja huomasi, että Sirius piiloteli Grangeria selkänsä takana niin, että kukaan rohkelikoista ei varmasti tunnistanut häntä. Kun he viimein pääsivät tähtitorniin, Harry oli jo tyystin unohtanut, että hänen tulisi opiskella: hän supatti suurimman osan tunnista Ronin ja Nevillen kanssa. He pohtivat, miksi ihmeessä Granger oli niin salaperäisesti viety oleskeluhuoneeseen, ja mistä muusta opettajat olivat puhuneet. Lopulta Sinistralla meni hermot, ja hän tuli nuhtelemaan Harrya liiasta ylimielisyydestä, jonka hän uskoi Siriuksen tervehdyksen aiheuttaneen.
   "Ja jos se häiritsee sinun tuntityöskentelyäsi, Potter", Sinistra saarnasi, "lupaan pitää huolen, että herra Musta ei enää ota sinuun mitään kontaktia käytävillä."
   "Ei häiritse, professori", Harry vastasi nöyränä ja keskittyi viimeisen viidentoista minuutin ajan tiirailemaan pimeälle yötaivaalle erityisen tarkkaavaisesti.

Ehkä hiukan säikähtäneenä professori Sinistran uhkauksesta Harry ei seuraavana päivänä Siriuksen nähdessään uskaltanut tervehtiä. Hän vain katsoi maahan ja jatkoi matkaansa kohti suurta salia ja lounasta, mutta Sirius otti hänet kiinni ja pysäytti hänet kädestä vetämällä.
   "Harry, hei. Oletko liian väsynyt eilisen tähtitieteen tunnin jälkeen, jotta huomaisit vanhan kummisetäsi?"
   "En", Harry vastasi totuudenmukaisesti ja selitti koko jutun, kun Sirius näytti niin hämmentyneeltä.
   "Äh", Sirius totesi naurahtaen ja heilautti kättään. "Hän vain pelottelee sinua. Niin kuin opettajat aina."
   "Ai jaa", vastasi Harry, joka ei ollut aivan niin varma.
   "Mutta kuule, minulla oli sinulle asiaakin. Satuitko huomaamaan eilen, kuka se tyttö oli?"
   Harry nyökkäsi. "Granger, vai mitä?"
   "Kyllä vain. Hermione etunimeltään - ethän sinä kai puhuttele tupalaisiasi sukunimillä?"
   Harry pyritteli silmiään. Oppilaat tungeksivat nälkäisinä heidän ympärillään, Ron ja Neville seisoskelivat vähän matkan päässä epävarmoina siitä, oliko heidän sallittua kuunnella vai ei.
   "En nyt muita kuin häntä. Hän on idiootti."
   Siriuksen kasvoille levisi Harryn kummastukseksi hyvin toruva ilme. "Tuota minä vähän pelkäsinkin. Tule, minulla on sinulle asiaa. Ja te kaksi", hän sanoi ja katsoi erittäin läpitunkevasti Nevilleä ja Ronia. "Teidän on parasta tulla myös."
   Sirius johdatti heidät aivan seinän viereen, missä kulki vähän vähemmän ihmisiä. Seinää peitti kuvakudos, mutta ennen kuin Harry ehti tajuta, mitä se esitti, Sirius oli hänen järkytyksekseen vetäissyt sen syrjään. Sen takaa paljastui pieni käytävä, johon hän patisti heidät kaikki, minkä jälkeen hän sulki kuvakudoksen ja sytytti sauvaansa valon.
   "No niin", Sirius sanoi jokseenkin pahaenteisellä äänellä. "Nyt te kolme selitätte minulle koko tämän Hermione Granger-jutun."
   Hieman epävarmana siitä, mitä Sirius tarkoitti "jutulla", Harry alkoi kertoa nirppanokkaisesta, näsäviisaasta Grangerista. Ron ja Neville täydensivät selitystä, jos Harry sattui unohtamaan jonkun erityisen inhottavan tapauksen. He lopettivat tarinansa siihen, kuinka Granger oli puhunut muiden rohkelikkotyttöjen kanssa ja juossut sen jälkeen itkien pois.
   "Ymmärrän", Sirius sanoi äänensävyllä, joka ei luvannut mitään hyvää. "Te kiusaatte häntä siksi, että hän on hyvä."
   Ronin leuka loksahti auki, ja muut kaksi tuijottivat Siriusta epäuskoisina.
   "Emmepäs kiusaa!" Harry sanoi.
   Sirius katsoi häntä ilmeellä, jota vastaan Harry ei uskaltanut lähteä väittelemään. "Kylläpäs. Hän on fiksu tyttö, ja oikein mukavakin, mutta kukaan ei vain anna hänelle tilaisuutta siihen. Tiedoksenne, että hän oli eilen koko päivän vessassa itkemässä, aina siihen asti, että ulkonaliikkumiskielto astui voimaan. Löysimme hänet vasta yöllä, kun hän ei enää uskaltanut lähteä pois vessasta. Ja kai te kolme tiedätte tai olette vähintään päätelleet, että siihen on hyvä syy, miksi teidän on oltava oleskeluhuoneissanne viiteen mennessä? Hermionelle olisi voinut sattua jotakin, ja se olisi ollut teidän rohkelikkojen syy. Kyllä, myös teidän kolmen."
   Harry oli aikeissa vastata jotain - hän ei itsekään ollu ihan varma, mitä, mutta Sirius vaiensi hänet kädellään.
   "Älkää sanoko mitään. Teidän on turha yrittää puolustella itseänne, enkä minä sitä paitsi puolustuksianne kaipaa, vaan Hermione. Miettikää, mitä minä sanoin, ja miettikää, jos olisitte itse hänen asemassaan.
   "Ja sitten sinä, Harry", hän jatkoi ja kääntyi katsomaan nyt yksinomaan Harrya. "Mikset sinä kirjoita enää vanhemmillesi? He ovat kyselleet perääsi."
   "Kirjoittaisinhan minä!" Harry puuskahti. "Mutta kun he eivät vastaa minulle!"
   Sirius näytti hämmentyneeltä. "Niinkö? No, ovathan he olleet hyvin kiireisiä. On vain kummallista, että he varta vasten pyysivät minua sanomaan sinulle, että vastaisit heidän kirjeeseensä... Tai 'pyytää' on ehkä liian lievästi sanottu siitä, miten Lily asian ilmaisi."
   "Miksi he sinulle niin sanoivat!" Harry valitti. "Minä olen odottanut ja odottanut, että heistä kuuluisi jotain, tai että edes Bertie tulisi takaisin, mutta ei. Siitä on ikuisuus kun he viimeksi kirjoittivat minulle, ja äiti käski minun kertoa kaiken, mutta miten minä ikinä muka voin kun pitäisi kirjoittaa romaani, kun hän ei kerran itse vastaa..."
   Sirius kurtisti kulmiaan. "Ikuisuus? Milloin sinä sitten viimeksi sait heiltä kirjeen?"
   "Monta viikkoa sitten!"
   "Oletko ihan varma?" Sirius kysyi ja kurtisti kulmiaan yhä vielä lisää.
   "Olen!"
   Hetken Sirius oli hiljaa ja näytti miettivän syvästi, aivan kuin haluaisi välttää johonkin tiettyyn vaihtoehtoon päätymistä. Kun hän puhui, hän puhui hitaasti. "Kuule, Harry", hän sanoi. "Minusta vähän tuntuu, että joko sinun kirjeesi tai vanhempiesi kirje ei ole koskaan päässyt perille."
   "Mutta kyllä Bertie jaksaa lentää, on se lentänyt pitempiäkin matkoja", Harry sanoi varmana.
   "Niin, varmasti Bertie on tehnyt kaikkensa. Mutta pelkäänpä... pelkäänpä, Harry, että Bertie on siepattu."
   Siihen Harry ei osannut vastata muuten kuin epäuskoisella toljotuksella.
Peitetty liekki on tulisin ~ Entä jos Voldemort olisikin valinnut toisin? ~ Taikalaiva Titanic