Kirjoittaja Aihe: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 12 28.6.2016  (Luettu 1612 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa nominal

  • Kuriositeetti
  • Vuotislainen
  • Pottermore: FireboltLumos114
Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 12 28.6.2016
« : Heinäkuu 15, 2012, 00:22:08 »
Nimi: Poika, joka ei ole orpo
Ikäraja: K12 (varmuuden vuoksi)
Genre: general, kaikkea löytynee
Paritukset: Lily/James ja muita canonparituksia, mutta eivät kuitenkaan ole pääroolissa
Vastuuvapaus: Henkilöt ja paikat ja moni muukin asia kuuluu Rowlingille, enkä minä saa tästä muuta kuin toisinaan hyvän mielen ja kenties hieman harmaita hiuksia
Entä jos -ficci (lisäselvitystä jäljempänä)

A/N: Liian pitkän taon jälkeen ajattelin patistaa itseni jälleen kirjoittamaan, ja mikä olisikaan parempi keino kuin saada mahdollisesti muutama lukija lisää, jotta tuntuu siltä, että tätä on vain pakko jatkaa. 14 lukua on jo täysin valmiina, ja toivottavasti saan lisää aikaan pian :D



Entä jos Voldemort olisikin valinnut toisin?


FK s. 1016
” -- se ainoa henkilö, joka voi kukistaa Voldemortin, syntyi heinäkuun lopussa lähes kuusitoista vuotta sitten. Tämä henkilö syntyi vanhemmille, jotka olivat jo kolmasti uhmanneet Voldemortia.”
   Harrysta tuntui kuin jokin olisi saartanut hänet. Hänen oli taas vaikea hengittää.
   ”Se tarkoittaa – minua?”
   Dumbledore veti syvään henkeä.
   ”Omituista on, Harry”, hän sanoi lempeästi, ”ettei se kenties tarkoittanutkaan sinua. Sibyllan ennustus olisi voinut koskea kahta velhopoikaa, jotka kumpikin syntyivät saman vuoden heinäkuun lopulla, joiden kummankin vanhemmat olivat mukana Feeniksin killassa, joiden kummankin vanhemmat olivat kolmasti paenneet täpärästi Voldemortin kynsistä. Toinen heistä olit tietenkin sinä. Toinen oli Neville Longbottom.”

PP s. 151
Jos Voldemort olisi valinnut Nevillen, Neville istuisi nyt Harrya vastapäätä salamanmuotoinen arpi otsassaan ja ennustuksen paino… vai istuisiko? -- olisiko arveton Harry saanut läksiäissuukon omalta äidiltään Ronin äidin sijaan?





Luku 1
Epämiellyttävä tapahtuma


Harry Potter kuuli ääniä olohuoneesta, siitä avarasta ja valoisasta paikasta, johon äiti ja isä ohjasivat kaikki vieraat. Vaikka Harrysta kyllä tuntui, että sen henkilön ääni, jonka hän kuuli, ei ollut vieras. Ei ainakaan niin vieras kuin olisi voinut olla. Hän oli aivan varmasti kuullut tämän äänen usein.
   Nelivuotiaan pienet jalat tassuttelivat pehmeällä matolla lähes ääneti. Harryn hentoa ja pientä vartta peitti nallekuvioinen flanelliyöpaita ja hänen mustat, kiharat ja aina sekaiset hiuksensa olivat tavallistakin sekaisemmin.
   Kyllä, hän oli huomannut oikein! Se vaaleaan nahkaan verhottu nojatuoli kantoi ihmistä, jota Harry oli olettanutkin sen kantavan. Tuolissa istui mies, joka oli nostanut jalkansa tummalle puupöydälle kuin olisi kotonaan. Niinhän hän melkein olikin.
   ”Sirius!” Harry huudahti ilahtuneena ja kiiruhti juoksuun. Sirius-setä oli aina niin mukava ja leikki Harryn kanssa. Joskus hän muuttui koiraksi ihan vain Harryn mieliksi.
   ”Katsos, natiainen. Eikö sinun pitäisi olla jo nukkumassa? Painu pehkuihin, poika.”
   ”En minä ole mikään natiainen”, Harry murjotti. ”Etkä sinä yleensä käske minua nukkumaan.”
   ”Ai, no nyt käsken. Ala laputtaa.”
   Hetken aikaa Harry vain tuijotti esikuvaansa ymmärtämättä mitään. Sirius ei ollut normaali. Yleensä hän tuoksui hyvälle, Siriukselle. Nyt hänestä lemahteli jotain epämääräistä, sellaista, mistä Harry ei pitänyt lainkaan. Lisäksi Siriuksen pää nyökähteli tavalla, jonka Harry oli tottunut yhdistämään vain puliukkoihin kaupungilla, kun he eivät pysyneet enää hereillä. Mutta eihän Sirius ollut sellainen puliukko, eihän? Siriuksella oli paljon hienommat vaatteetkin. Se musta viitta, joka oli niin ihanan paksu ja lämmin, samanlainen kuin Harryn isällä.
   ”Sirius”, Harry kuuli turvallisen ja tutun äänen sanovan. Se oli hänen isänsä. ”Sirius, Anturajalka, hoi! Pää pystyyn, mies. Kuuntele. Sinä et puhu Harrylle noin! Olet hänen kummisetänsä!”
   Kyynel vierähti Harryn silmäkulmasta alas, kun Sirius ei vastannut, ei pyytänyt anteeksi. Harry ei edes kääntänyt katsettaan sohvalle, jolla hänen vanhempansa luultavasti istuivat. Eikö Sirius enää pitänyt hänestä? Eivätkö he enää koskaan leikkisi yhdessä?
   ”Isä…” Harry niiskahti. Hän pelkäsi tätä uutta Sirius-setää, joka vain nyökäytteli päätään ja mumisi jotain epämääräistä haisten pahalta.
   ”Tule tänne”, Harry kuuli äitinsä sanovan. Hän käännähti äänen suuntaan ja näki vain suurin piirtein, kuinka hänen äitinsä oli ojentanut kätensä valmiina sulkemaan pojan syliinsä. James-isä tuijotti epäuskoisena Siriusta, joka röyhtäisi.
   ”Äiti…”
   ”Tule tänne, kulta. Tänne näin. Älä itke, ei ole mitään syytä itkeä. No niin, kiipeähän äidin syliin, juuri noin…”
   Lily antoi suukon Harryn harakanpesää muistuttavalle päälle, joka tärisi äitinsä rintaa vasten itkun voimasta. Harry hengitti äidin tuoksua, se oli sentään normaali, tuoksui aivan äidiltä. Äiti ei ollut kuin Sirius-setä. Siriusta Harry pelkäsi, mutta äiti antoi turvan kaiken keskelläkin.
   ”Äiti… miksi Sirius on tuollainen?”
   ”Siriuksella on ollut rankka ilta. Muistathan Marien, kultaseni?”
   ”Hänellä oli ne hassut pinnit”, Harry sanoi heti.
   ”Joo, niin oli, hassut pinnit, sinä halusit kokeilla niitä itsellesi, mutta Marie ei antanut.”
   ”Ei niin, se oli tyhmää.”
   ”No niin, mutta joka tapauksessa, Marie sanoi, ettei pidä enää Siriuksesta, ja nyt Sirius on surullinen.”
   ”Mutta miksi Sirius on vihainen minulle, jos hän on surullinen? Ja miksi hän oli tuollainen? Jääkö hän aina sellaiseksi?”
   ”ANTURAJALKA!” James huusi keskeyttäen äidin ja pojan välisen keskustelun. ”Helvetti, Sirius Musta, kuuntele minua! HERÄTYS!”
   Harry alkoi melkein ulvoa pelosta. Hän ei ollut koskaan kuullut isänsä huutavan noin vihaisena kenellekään. Hänen isänsä oli aina niin rauhallinen, nauravainen ja mukava. Aina, kun Harry näki painajaista, hän meni isänsä viereen nukkumaan. Nyt hänellä oli enää äiti, jonka syliin käpertyä pakoon pelottavaa maailmaa, mutta pian ei ollut enää sitäkään.
   ”James! Älä huuda noin, Harry säikähtää!” Lily kivahti ja rutisti sylissään nyyhkyttävää lastaan.
   ”Helvetti minä huudan kun on pakko!”
   ”ÄLÄ KIROILE!”
   ”ETKÖ SINÄ NÄE, ETTÄ ANTURAJALKA EI PYYDÄ HARRYLTA ANTEEKSI, VAIKKA PITÄISI?”
   ”NÄEN! Mutta etkö SINÄ näe, että sinunkin pitäisi?”
   Se veti Jamesin hiljaiseksi, mutta Lily ei tajunnut, että hänelläkin olisi ollut anteeksipyydettävää. Harry kiemurteli pois äitinsä sylistä välittämättä siitä, että tämä kyseli huolestuneena hänen peräänsä. Harry juoksi pois, omaan huoneeseensa. Siellä hän meni peiton alle ja vapisi. Miksi kaikista oli tullut ihan omituisia? Olisiko hänen elämänsä vastedes tällaista?
   Sinä yönä Harry ei ensimmäistä kertaa saanut unta pitkään aikaan, ei ennen kuin hänen kyyneleensä vaivuttivat hänet uskomattomalla voimallaan uneen. Harry ei ollut koskaan ennen joutunut itkemään itseään uneen, hänellä ei ollut ollut syytä siihen. Mutta nyt häntä pelotti, pelotti ihan valtavasti. Edes kainalossa oleva nallekarhu ei onnistunut pyyhkimään hänen pelkoaan pois.

Seuraavana aamuna Harry ei uskaltanut nousta ylös. Hän pelkäsi, että koko maailma oli mennyt sijoiltaan, ja että hänen vanhempansa huutaisivat toisilleen ja Sirius huutaisi hänelle. Sillä vaikka hieman vanhemmat ihmiset eivät ainakaan koskaan myöntäneet sitä, ihmiset, erityisesti lapset, vihaavat sitä, kun heille huudetaan. Harry ei ollut poikkeus, oikeastaan melkein herkempi, hänelle kun huudettiin niin harvoin. Hän ei koskaan joutunut kuulemaan huutoja. Paitsi eilen, silloin hän oli kuullut niitä aivan tarpeeksi.
   Siksi Harry siis jäi vuoteeseensa. Hän itki vielä hieman lisää ja halasi nallekarhuaan. Hänen mahansa murisi, mutta hän vain puri hammastaan eikä lähtenyt pois.
   Jossain vaiheessa Sirius koputti varovaisesti oveen. Harry alkoi huutaa kurkku suorana, jotta ei olisi kuullut Siriuksen sanottavaa, ja asiaa lainkaan sietämätön mies lähti pois kiireen vilkkaa. Harryn äiti kesti tilannetta hieman pitempään, mutta kun Harry ei enää jaksanut huutaa, hän käänsi vain kylkensä äidilleen ja piti mykkäkoulua. Mykkäkoulu kuitenkin loppui, kun hänen äitinsä yritti kääntää hänet itseään kohti. Siinä vaiheessa Harry käski äitiään irrottamaan otteensa niin kovaa kuin pystyi, mistä Lily säpsähti ja lähti pois itkuaan nieleskellen. Harry ei ollut edes kuullut, kuinka hänen äitinsä oli sanonut, että joku halusi pyytää häneltä anteeksi. Nyt anteeksipyyntö ei olisi kyllin.
   Harryn isä saapui kolmantena paikalle. Hän räväytti oven auki vaivautumatta koputtamaan.
   ”Mikset totellut äitiäsi?” mies kysyi heti ensimmäisenä tarkoituksenaan ilmeisesti rohkaista poika toimimaan, haraamaan vastaan ja tulemaan muiden luo selvittääkseen asiat. Harry ei kuitenkaan toiminut isänsä oletusten mukaan vaan alkoi taas itkeä. Hän pelkäsi isää, ensimmäistä kertaa elämässään hän todella pelkäsi isäänsä. Sitähän James ei tietenkään tajunnut, oletti pojan vain niskoittelevan, ja kiskaisi peiton pois hänen yltään.
   ”ÄITI!” Harry huusi ensimmäisen sanan, joka tuli hänen mieleensä. Sitten hän tajusi erheensä ja korjasi kiireesti sanomisensa. ”EI ÄITI!” hän karjui vielä kovempaa. ”MENKÄÄ POIS! POIS!”
   Ja niin myös hänen isänsä lähti todettuaan, että juuri silloin hänen poikansa oli hänelle liikaa. Hänen taitonsa eivät riittäneet, ja sitä paitsi Jamesilla oli myös täysin murtunut, surullinen ja häpeissään oleva, elämää tärkeämpi ystävä lohdutettavanaan.
   Potterien talossa vierailevat henkilöt eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Jonkin aikaa Harry vain puristi nalleaan itseään vasten ja nyyhkytti, mutta sitten hän kuuli pehmeän koputuksen ovelta. Hän mumisi näreissään vastauksen, josta kävi varsin selvästi ilmi, ettei Harry halunnut nähdä ketään. Ovi kuitenkin avautui, ja hetken aikaa Harry jo luuli, että hänen isänsä oli tullut uudestaan, tällä kertaa rauhallisemmin aikein. Hän sai kuitenkin hyvin pian todeta olevansa väärässä.
   ”Remus-setä”, Harry sanoi yllättyneenä ja pyyhki kyyneleitään nalleensa.
   ”Hei Harry. Mitä kuuluu?”
   ”Ei hyvää. Isi ja äiti ja Sirius on kaikki ihan outoja ja tyhmiä ja ne huutaa minulle. Ethän sinäkin ala?”
   ”En minä sinulle huutaisi”, Remus sanoi lempeästi. ”Mutta kuule, vaikket sinä ehkä haluakaan uskoa sitä, niin isälläsi ja äidilläsi ja kummisedälläsi oli syyt huutamiseensa. Ei tietenkään hyvät, mutta minä voisin kertoa ne sinulle, jos haluaisit kuunnella.”
   ”Ehkä minä haluan. Tai sitten minä lähden sinun mukaasi ja muutan sinulle asumaan enkä tule enää ikinä kotiin.”
   Remus naurahti. ”Ei se varmaankaan onnistuisi. Mutta kuule, mitä sanoisit, jos pukisit päällesi ja menisimme johonkin? Täällä teillä on juuri nyt hieman kireä tunnelma.”
   ”No voin minä pukea, jos sinä odotat. Mihin me mennään?”
   ”En minä tiedä. Tässä on sinulle sukat ja kaapu – etkö sinä pidäkin kovasti tästä, jossa on huispaajan kuva? Sitähän minäkin, vedäpä se yllesi. Voit ottaa nallen mukaan, jos haluat.”
   Harry teki työtä käskettyä, heitti lämpimän peiton yltään, kiskoi flanelliyöpaitansa pois ja pukeutui päivävaatteisiin. Hänen huoneensa verhot olivat yhä kiinni, ja hänen mielestään oli hassua pukeutua pimeässä, mutta hän ei sanonut sitä ääneen. Hän oli yhä hieman itkuinen. Onneksi Remus-setä sentään oli normaali, eikä häntä tarvinnut pelätä. Harry halasi tiukasti miestä, jolla oli likaisenvaaleat hiukset ja joka tuoksui normaalilta Remukselta.
   Remus yllättyi hellyydenosoituksesta, muttei pannut sitä pahakseen, vaan halasi Harrya ja nosti pienen pojan jopa syliinsä asti, kun tämä alkoi itkeä. Remus kantoi Harryn eteiseen, otti pojan kengät ja vei tämän ulos asti, eikä kukaan tullut vastaan, vaikka olohuoneessa istui kolme henkilöä hiirenhiljaa kuunnellen jokaista askelta, jonka Remus astui.
   Ulkona Remus laski Harryn maahan ja poika laittoi itse kengät jalkaansa. Ne olivat sellaiset tarralenkkarit, jollaisista sen ikäiset lapset pitävät. Harryn lenkkareissa oli siepin kuva: poika oli aivan lääpällään huispaukseen, vaikka oli vasta neljän vanha.
   Harry tarttui Remusta tottelevaisesti kädestä, kun mies ojensi omansa pojan ulottuville. Sitten Remus lähti kulkemaan pihatietä pitkin tietoisena siitä, toisin kuin Harry, että olohuoneen ikkunasta kolme silmäparia seurasi talosta lähteviä.
   Remus aikoi viedä Harryn kotiinsa ja jutella pojan kanssa lyhyen kävelymatkan aikana. Kannatti asua lähellä, niin saattoi jutella kävellessä, eikä syntynyt sellaista vaivaantunutta tilannetta, jollainen olisi hyvinkin mahdollinen kotona. Pikkupojan kanssa ei vain voi jutella paikoillaan istuen.
   Harry kulki tasaisesti eteenpäin kasvoillaan mietteliäs ja keskittynyt ilme. Hän puristi Remuksen kättä omallaan, joka oli varmasti puolet miehen kättä pienempi. Sillä hetkellä heitä olisi melkein voinut luulla isäksi ja pojaksi, elleivät he olisi näyttäneet niin toistensa vastakohdilta.
   ”Remus-setä… eiväthän äiti ja isä eroa? Tommy sanoi, että sen äiti ja isi eivät enää rakastaneet toisiaan ja vain riitelivät, huusivat toisilleen ihan niin kuin minun äiti ja isi. Sitten Tommyn äiti ja isi muutti pois toistensa luota, Tommyn isi lähti kauas, ja Tommy asuu vaan äitinsä luona, paitsi joka toinen viikonloppu, ja silloin se menee hormipulverilla sen isin taloon, joka on sotkuinen.”
   ”Niin, vanhempien eroaminen on aina todella ikävää. Mutta eivät Lily ja James eroa. Se oli vain pieni riita, jonka sinä satuit kuulemaan, ja siksi siitä paisui nyt iso. Lily ja James ovat kestäneet paljon, heidän suhteensa on aina ollut hyvin tulinen. Toisin kuin esimerkiksi Peter-sedän ja Aurelia-tädin. Peter ja Aurelia tapasivat, rakastuivat ja menivät naimisiin. Heillä on aina ollut hyvin rauhallista. Mutta Lily ja James… tiedätkö, mitä he tekivät?”
   ”En tiedä”, Harry sanoi ja pyöritti tarmokkaasti päätään. ”Kerro.”
   ”Lily vihasi Jamesia ihan hirmuisesti. Tai niin hän aina väitti, mutta sinähän tiedät, ettei niin saa väittää? Hyvä. Lily nyt kuitenkin luuli vihaavansa Jamesia, koska James ei oikein osannut sanoa Lilylle mitään oikein. Ei hän haukkunut tai mitään, jos sinä sitä luulet, mutta Lily vain ymmärsi asian aina väärin. Sellaista sattuu jokaiselle, mutta heille sitä sattui oikein harvinaisen usein. Sitten James tajusi, miten hänen pitää käyttäytyä, jotta Lily ymmärtäisi hänet oikein. Ja niin siinä sitten kävi, että vanhempasi tajusivat, että rakastavat toisiaan. He odottivat noin vuoden Tylypahkan päättymisen jälkeen ja menivät naimisiin. Ja voin sanoa, että siihen vuoteen liittyi monia riitoja, väliaikaisesti pois toisen luota muuttamisia ja muuta yhtä inhottavaa. Mutta sitten he saivat sinut – muistan vieläkin, kuinka heillä oli silloin oikein jättiriita, mutta kun Lily sai tietää odottavansa sinua, he sopivat sen jättiriidan hujauksessa ja muuttivat tähän taloon. Sen jälkeen on ollut vähän rauhallisempaa. Usko minua, Harry, että tämä riita on heille vielä kohtalaisen pieni. Vaikka he sanovat toisilleen pahasti, he rakastavat toisiaan silti ihan hirmuisesti, ja sinua myös.”
   Harry oli hetkisen hiljaa punniten Remuksen sanoja. Koska hän oli oikein nokkela poika, hän ymmärsi ne ainakin lähes kokonaan. Ja koska hänellä oli vielä hyvä muisti, hän muisti, mitä Remus oli ihan aluksi sanonut selittävänsä.
   ”Sanoit, että kaikilla oli joku syy huutaa niin kuin ne huusivat. Ei hyvä syy, mutta syy kuitenkin. Mikä syy?”
   ”Niin. Sirius oli hyvin surullinen, ja tiedätkö mitä surulliset aikuiset joskus tekevät, vaikkei se olekaan järkevää? Etkö? No, he juovat itsensä humalaan luullen sen auttavan. Joskus he tekevät sen vahingossa. Mutta yleensä se auttamisen sijasta pahentaa tilannetta. Ja niin kävi Siriukselle tällä kertaa. No, Sirius siis ei ollut oma itsensä, vaan oli ihan humalassa, mikä ei ollut yhtään viisasta. Siksi sinun vanhempasi olivat vähän näreissään hänelle – ”
   ”Mitä tarkoittaa ’näreissään’?”
   ”Se on vähän niin kuin vihainen, mutta ei ihan niin paha. Eli vanhempasi olivat hieman suutuksissa Siriukselle siitä, ja sitten sinä tulit paikalle. Sitten Sirius sanoi sinulle ikävästi, ja vanhempasi suuttuivat Siriukselle vielä enemmän. Sirius oli kuitenkin liian humalassa, jotta olisi tajunnut, mitä oli sanonut. James yritti saada häntä pyytämään sinulta anteeksi, mutta Sirius ei kuullut häntä, ja siksi James huusi. Lily taas ei pitänyt siitä, että olit paikalla, kun James huusi, joten hänen oli korotettava äänensä saadakseen James vaikenemaan. Ymmärrätkö nyt?”
   ”Ymmärrän. Mutta ei siinä mitään järkeä silti ollut, oli ihan tyhmää huutaa. Eikö ollutkin?”
   ”Olihan se. Minä sanoinkin sinulle, ettei heillä ollut hyvää syytä. Mutta syy kuitenkin. Olisitko nyt valmis heidän anteeksipyyntöönsä?”
   Remuksen yllätykseksi Harry puisteli päätään.
   ”En. Minä pelkäsin Siriusta, hän oli pelottava. Onko hän vieläkin sellainen?”
   ”Ei ole. Hän on ihan normaali nyt, hän oli eilen humalassa. Itseään ei kannata koskaan juoda humalaan.”
   ”Miksi Sirius sitten teki niin?”
   ”Sinun kannattaa ehkä kysyä häneltä itseltään.”
   ”Niin… no… joo, ehkä minun kannattaa. Jos lupaat kautta kiven ja kannon, ettei hän ole sellainen kuin eilen.”
   ”Lupaan minä.”
   Ja niinhän siinä loppujen lopuksi kävi, ettei Harryn ja Remuksen tarvinnut mennä edes Remukselle asti, ennen kuin Harry oli saatu ymmärtämään asia. He palasivat pikaisesti kotiin ja juttelivat matkalla huispauksesta. Harry odotti innolla, että saisi ensimmäisen oikean luutansa ja pääsisi lentämään.
   Aina välillä kesken kotimatkan poika huomasi jotain mielenkiintoista tienvierustalla, ja silloin Remuksen oli jäätävä odottamaan. Kerran Harry hoksasi hämähäkin, otti sen kädelleen ja vei Remukselle pyytäen miestä suurentamaan sen, jotta Harry voisi laittaa hämähäkin kotona talutushihnaan ja taluttaa sitä ympäriinsä. Remus ei suostunut, mutta muutti hämähäkin vihreäksi niin, ettei sitä enää näkynyt ruohon seasta. Harry nauroi ensimmäistä kertaa sinä päivänä. Normaalisti hän heläytti naurun jos toisenkin heti herättyään, koska Jamesilla oli tapana kutitella häntä kyljistä aina hänen saapuessaan aamiaiselle.
   Kun kotiovi tuli vastaan, Harry marssi luottavaisena valkoisen oven eteen ja nykäisi sen auki. Remus hymyili itsekseen tullessaan perästäpäin. Harry oli taas oma itsensä.
   ”Harry!” Ääni kuului aivan varmasti Siriukselle, joka tulla rymisteli paikalle olohuoneesta silloin, kun Remus astui sisälle taloon ja otti kenkänsä pois samoin kuin Harry vain hetken häntä aiemmin.
   ”Hei…” Harry vastasi hieman epäröiden, mutta kun Sirius tuli tarpeeksi lähelle, hän huomasi, että Sirius ei enää haissut pahalta. Hän tuoksui aivan Siriukselta.
   ”Annatko sinä minulle anteeksi, poika? En tee niin enää ikinä.”
   Hymy ylettyi aivan varmasti Harryn korvasta korvaan, kun hän hetken hymyä pidäteltyään nyökkäsi monta kertaa nopeasti peräkkäin. Sirius naurahti, hiljeni, naurahti uudestaan, hiljeni taas ja remahti sitten nauruun. Harryakin alkoi naurattaa, ja koira-animaagi kaappasi kummipoikansa syliinsä.
   ”Tykkääthän sinä minusta vielä, Sirius?” Harry tiedusteli yläilmoista, missä liiteli Siriuksen nostettua hänet oikein korkealle.
   ”Tietysti tykkään, ja olen aina tykännytkin, Harryseni”, Sirius hymyili ja halasi vielä poikaa ennen kuin päästi hänet alas. ”Menehän nyt vanhempiesi luona käymään, heilläkin on asiaa. He ovat olohuoneessa.”
   Harry nyökkäsi ja lähti kipittämään kiireesti kohti olohuonetta. Hän meni niin kovaa, että kulmassa kääntyessään hänen oli tartuttava seinästä kiinni, jottei olisi törmännyt vastakkaiseen, vaaleansiniseen seinään. Sirius ja Remus jäivät eteiseen hymyilemään tietäväisesti toisilleen.
   Olohuoneen sohvalla istuivat Lily ja James aivan samalla tavalla kuin viime iltana. Nyt he tarkkailivat Harrya pojan juostessa huoneeseen, ja molempien kasvoille levisi saman tien hymy. Kuinka ylpeitä he olivatkaan tuosta suloisesta pojasta! Heidän pojastaan. Heidän yhteisestä pojastaan. He olivat jo päättäneet, että antaisivat toisilleen anteeksi, jos Harry antaisi heille anteeksi eikä enää pelkäisi heitä. Lily ja James olivat molemmat saaneet huomata, etteivät tienneet mitään kamalampaa kuin sen tunteen, kun oma poika lähtee itkien pois heidän luotaan.
   ”Hei, pikkuinen”, James tervehti ja katsoi rakastaen poikaa, joka näytti niin paljon häneltä jo nyt. Samat hiukset, sama nenä, samat kulmakarvat, sama ryhti. Mutta Lilyn silmät. Silmät, joihin James oli rakastunut.
   ”Heippa, isi. Moi, äiti.”
   ”Voi, kulta”, Lily sanoi hymyillen melkein kyyneleet silmissään. Kuinka Harry saattoi tulla heidän luokseen noin pirteänä sen jälkeen, kun hänen saamansa kuva läheisistään oli murtunut? Sen on pakko olla Jamesin perimää, Lily ajatteli. ”Kuule, anteeksi ihan kamalasti, että minä sillä tavalla huusin isille, kun olit kuulemassa.”
   ”Antaako isi sinulle anteeksi?”
   ”Kyllä minä annan”, James sanoi. ”Mutta Harry, anteeksi minunkin puolestani.”
   ”Ei se mitään. Kunhan lupaatte, että te ette eroa niin kuin Tommyn isi ja äiti. Tommy käy aina vaan joskus tapaamassa isiään, eikä se olisi minusta yhtään kivaa.”
   ”Älä huoli”, James naurahti, ”ei se meistäkään kivaa olisi.”
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 28, 2016, 10:52:47 kirjoittanut nominal »
Peitetty liekki on tulisin ~ Entä jos Voldemort olisikin valinnut toisin? ~ Taikalaiva Titanic

Poissa nominal

  • Kuriositeetti
  • Vuotislainen
  • Pottermore: FireboltLumos114
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, James/Lily) LUKU 2 18.7.
« Vastaus #1 : Heinäkuu 18, 2012, 08:31:54 »
Ihkuraksuimmeiset, kommenttia kehiin, jookos! (: Yksärilläkin saa (enemmän kuin mielellään) heittää, jos kokee, ettei osaa sanoa mitään tarpeeksi hienoa/fiksua kommentiksi asti :D



Luku 2
Vierailu

Harryn silmät avautuivat itsekseen, ilman herätyskelloa tai verhojen lävitse paistavaa aurinkoa. Auringonvalo kyllä siivilöityi Harryn huoneeseen, mutta valoa oli niin paljon, että sen oli täytynyt täplittää Harryn tavaroita jo pitemmän aikaa.
   ”Harry! Ylös! Vauhtia!”
   ”Äiti…” Harry älähti tuskastuneena.
   ”Vauhtia minä sanoin!”
   ”Onko pakko?”
   ”ON!” Lilyn ääni oli juuri niin hysteerinen kuin aina ennen Dursleyille lähtöä.
   Harry huokaisi raskaasti, mutta noudatti joka tapauksessa äitinsä käskyä. Hän nousi ylös ja pukeutui ajatellen koko ajan, millaista rääkkiä hän joutuisi taas kestämään. Hän ei ymmärtänyt, miksi he edes vierailivat Dursleyillä, kun yksikään osapuoli ei edes sietänyt käyntejä. Ellei sitten James, joka nautti saadessaan tehdä pieniä taikoja muka vahingossa. Harry aina nauroi niille, vaikka oikeasti häntä ei olisi kiinnostanut. Kaikki muut olivat vain tuskastuneita.
   Petunia Dursley oli Harryn äidin sisko, mutta ei olisi halunnut myöntää asiaa. Petunialla oli lihava aviomies, Vernon, joka oli Harrylle erityisen ilkeä hänen saapuessaan kylään vasten kaikkien tahtoa. Petunialla ja Vernonilla oli pullea Harryn tavoin kymmenvuotias poika, jonka nimi oli Dudley ja joka yritti aina kiusata pienempikokoista Harrya, muttei koskaan onnistunut siinä, koska Harryn vanhemmat huomasivat asian. Tai no, hän ei enää onnistunut siinä. Kun Harry oli ollut seitsemänvuotias, Dudley oli lyönyt häntä. Sen jälkeen oli kulunut kaksi vuotta normaalin yhden sijaan, ennen kuin Potterit olivat taas tunkeneet itsensä Likusteritielle, missä Dursleyt asuivat.
   ”Miksi me edes vaivaudumme käymään Dursleyillä?” Harry valitti ties kuinka monetta kertaa laahustaessaan puuroa syömään.
   ”Sinähän tiedät”, James vastasi Päivän Profeetan takaa, ”että äitisi toivoo yhä, että hän ja Petunia voisivat korjata välinsä.”
   ”Tiedän, mutten tajua. Eivät he kuitenkaan koskaan sovi! Onneksi pääsen ensi vuonna Tylypahkaan, eikä minun enää tarvitse tehdä niitä typeriä vierailuja.”
   ”Tarvitseepas”, James kertoi omahyväisenä, ”koska olet kesät kotona, kuten ihan hyvin tiedät.”
   ”Älä viitsi näyttää noin vahingoniloiselta, isä! Jää itsekin pois!”
   James naurahti. ”En haluaisi nähdä Lilyn ilmettä sen jälkeen. Ja sehän on vain pari tuntia.”
   ”Joka tuntuu vuodelta”, Harry mumisi, mutta hänen isänsä kuuli hänet kyllä. James ei kuitenkaan sanonut mitään, hymyili vain. Ei hän edes tiennyt, miksi hymyili, mutta hänen poikansa apaattisuus vain oli niin huvittavaa, koska se oli liioiteltua.
   Lily oli keittänyt jälleen kaurapuuroa, jota Harry lappoi suuhunsa ilman minkäänlaisia ongelmia. Hänen äitinsä syötti hänelle puuroa kaiket päivät, mutta hän oli silti laiha. James yritti kaikin tavoin selitellä vaimolleen, että Harry oli kuten hän, ja hänkin oli ollut pienenä laiha, mutta Lily ei uskonut edes valokuvia. Punatukkainen, reipas noita oli yksinkertaisesti sitä mieltä, että Harry piti saada normaalikokoiseksi.
   ”Missä äiti muuten on?” kysyi toista lautasellista puuroa syövä Harry, joka luuli kuulleensa äitinsä äänen juuri keittiöstä, missä nainen ei selvästikään enää ollut.
   James kohautti olkapäitään ja jatkoi lehtensä lukemista. Harry alkoi tarkkailla sanomalehden etusivua, joka oli sopivasti hänen nenänsä edessä. Hän oli oppinut lukemaan kuuden vanhana ja poikkeuksellisen nopeasti, koska hänellä oli ollut neljä opettajaa: vanhempansa, Sirius ja Remus. Peter vaimoineen oli jo silloin muuttanut kauemmas, eikä Harry vieraillut kovin usein Piskuilaneilla, koska hänen vanhempansa olivat kiireisiä töidensä kanssa. James oli aurori, kuten tällä hetkellä erotettuna oleva Siriuskin, ja Lily taas toimi parantajana Pyhässä Mungossa. Sirius teki nyt aurorinhommista erotettuna pätkätöitä milloin missäkin, ja Remus oli työtön huolimatta ahkerasta työnhausta. Harry ei käsittänyt, miksi kukaan ei ottanut Remusta töihin, vaikka tämä olikin ihmissusi. Eikö kukaan luottanut häneen sen takia? Harrysta se oli typerää, sillä hän oli saanut sellaisen käsityksen, että ihmissudet olivat harvinaisen mukavia ihmisiä. Mutta hän olikin tuntenut vain yhden ihmissuden.
   ”Ah, Harry, heräsithän sinä viimein”, paikalle pelmahtanut Lily sanoi.
   ”Ei kesällä pitäisi herätä näin aikaisin!” Harry jatkoi taas valituksiaan.
   ”Älä viitsi hangoitella. Tässä – pue nämä yllesi tuon kaavun sijasta.”
   Harry nyrpisti nenäänsä, kun näki mitä hänen äitinsä hänelle heitteli: jästien puku, johon kuului kauluspaita, kravatti ja housut. Lilyn oli hyvä puhua, sillä hän saattoi pukeutua mekkoon, joka muistutti hyvin pitkälle hänen velhonkaapuaan. Mutta Harry vihasi yli kaiken valkoista, liian helposti likaantuvaa kauluspaitaansa, jonka helma piti tunkea housujen sisään ja kravattia, joka oli solmittava niin, että Dudley saattoi helposti kuristaa Harryn vain kiskaisemalla oikeasta narusta.
   ”Äiti – ei! En kyllä pidä näitä!”
   ”Ala pukea”, hänen äitinsä käski välittämättä vastalauseista. Itse hän kiinnitteli kaulaansa helminauhaa.
   ”Isä!” Harry yritti vedota.
   ”Kuules, minäkin joudun pitämään jästivaatteita, joten älä yhtään valita”, James vastasi täysin tyynesti. Vasta silloin Harry huomasi, että hänen isälläänkin tosiaan oli kauluspaita ja luultavasti myös housut, mutta niitä Harry ei pöydän takaa nähnyt. Solmiota isällä ei kuitenkaan ollut. Siispä Harry piilotti omansa viereiseen kukkaruukkuun.

Puolen tunnin kuluttua Harry seisoi pihalla pitäen molempia vanhempiaan kädestä kiinni, koska pian he ilmiintyisivät Harry mukanaan Likusteritielle. Harryn äiti ei ollut vielä huomannut, ettei hänen pojallaan ollut kravattia. Harry arveli, että James oli kyllä tajunnut asian tarkistaessaan vaimonsa käskystä, että hänen poikansa oli pukeutunut kunnolla. Isä oli kuitenkin jättänyt asian huomiotta, koska eihän hän itsekään ollut suostunut solmimaan mitään typerää narua kaulaansa.
   ”No niin, valmiina, paikoillanne, nyt.”
   Harry puristi silmänsä kiinni, vaikka ei sitä ollut mitään iloa. Hän puristui kasaan joka puolelta, eikä tunne ollut erityisen miellyttävä. Kyllä sitä sieti, mutta kaikesta huolimatta Harry oli onnellinen, kun he viimein olivat perillä. Poika ei ymmärtänyt, miksi he eivät voineet uhmata hänen tätinsä kieltoa ja ilmiintyä edes hieman lähemmäs Dursleyiden taloa.
   ”Ja ei kun menoksi. Tästä oikealle, niinhän se meni…” James lähti roskalaatikoiden täyttämästä nurkasta, johon he olivat päätyneet, ja kääntyi oikealle Harry tiukasti vanavedessään. He ehtivät tällä kertaa jo melkein kymmenen metriä, kunnes Lily sai heidät kiinni ja kiskoi toiseen suuntaan, missä hänen siskonsa oikeasti asui.
   ”Kyllä me vielä joskus pääsemme karkuun”, James kuiskasi poikansa korvaan niin, ettei hänen vaimonsa kuullut.
   Tie oli ikävän tuttu, vaikka ei Harry muistanutkaan jokaista mutkaa ja sivutietä. Hän tajusi vain, koska oltiin ihan liian lähellä, koska toivottoman lähellä ja milloin toivo vierailusta luistamisesta oli viimein täysin menetetty. Kaikki ne hyvin hoidetut pihat ja samanlaiset talot saivat Harryn suorastaan voimaan pahoin. Häntä ei kiinnostanut, kuinka kauniisti aurinko kimalteli vastapestyjen autojen kattopelleissä tai kuinka siistiä ja hienoa oli avoimien ikkunoiden sisäpuolella.
   Kun Potterit alkoivat nousta valkoiselle ovelle johtavia portaita, Harry vatsanpohjassa alkoi nipistellä kummallisesti. Hänelle kävi niin kyllä aina tässä kohdassa, mutta se oli hänestä silti kummallista. Eihän vierailussa ollut mitään jännitettävää, se oli vain pakkopullaa, jolla ei ollut mitään merkitystä.
   Lily soitti ovikelloa, sisältä kuului askeleita, ovi avautui. Harryn äidin sisaren – tädiksi häntä olisi pitänyt kutsua – luiseva varjo peitti alleen elämää hehkuvan Lilyn.
   ”Päivää!” Petunia Dursleyn sisar toivotti hymyillen.
   ”Taasko ilmaista lounasta kerjäämässä? Painukaa tiehenne!”
   James puuttui närkästyneenä keskusteluun. ”Kuulkaa nyt, rouva jästi, me emme ole kerjäämässä vaan yrittämässä parantaa sukulaissuhteita. Te vain ette vaikuta kovin yhteistyöhaluisilta.”
   ”Pitäisikö meidän muka olla?” kuului kylmä vastaus.
   ”Kas, onko teillä uusi naapuri?” Lily kysäisi äkkiä ja kaikki ovella olijat katsahtivat keltaisen aidan takaa kurkkivaa rouvaa.
   Kun Petunia näki sen, hän päästi Potterit sisälle, vaikka mutisikin itsekseen koko sen ajan, kun kolmihenkinen perhe riisui päällysvaatteitaan eteisen naulakkoon ja Lily kurtisti kulmiaan viatonta esittävälle pojalleen huomatessaan vasta nyt tämän kravatittomuuden.
   ”Ei kai taas nuo!” paikalle jostain ilmestynyt Vernon Dursley karjaisi Harryn ollessa kumartuneena, niin ettei poika nähnyt tätinsä miehen punaiseksi muuttuneita kasvoja.
   ”Me kyllä ilmoitimme tulostamme”, Lily sanoi rauhallisesti ja nyökkäsi miehelle tervehdyksensä. James ja Harry eivät vaivautuneet moiseen.
   ”DUDLEY! Äitisi limainen sisko, hänen mielipuolinen miehensä ja heidän kauhukakaransa ovat tunkeneet meille, joten tule alas!”
   Harry hieman pettyi, kun hänen serkkunsa toden totta rämisteli alakertaan. Dudley oli Harrya pitempi, tanakka ja muutamaa liikakiloa kantava poika, joka virnuili typerästi ja jolla oli lättänenä. Hänellä oli pienet silmät, ja hän olisi saattanut näyttää epä-ällöttävämmältä, jos hänen hiuksensa olisivat olleet tummat eivätkä sellaiset vaaleat kuin hänen isällään.
   Dursleyt menivät olohuoneeseen, ja Potterit seurasivat heitä. Harry tiesi, että luvassa olisi vaivaantunutta istuskelua, pari kimpaantunutta väittelyä, muutama piilopilkka ja viimein lähtö. Niin se aina meni.
   ”Emme kaiketi antaneet teille lupaa istua”, Vernon huomautti, kun hänen vieraansa olivat istuneet kaikki samalle sohvalle. Kukaan ei kuitenkaan tehnyt elettäkään noustakseen.
   ”Se on harmillista”, James totesi pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Onko tuo lasikaappi muuten rikki?”
   Harry käänsi katseensa sinne, minne hänen isänsä viittasi. Siellä oli kirjahylly, jossa yhtä osaa hylystä suojasi normaalisti kaksi lasista ovea. Nyt kuitenkin siinä oli vain yksi ovi, toisesta oli jäljellä vain saranat. Dursleyiden ilmeistä Harry päätteli, että tämä oli ainoa asia, mihin vieraat eivät olisi saaneet kiinnittää huomiota, mutta juuri sen he olivat tehneet.
   ”Itse asiassa on”, Vernon myönsi, ”mutta korjaaja tulee heti huomenaamuna. Dudley rikkoi kaapinoven kun kaatui sitä päin, ja saimme korjaajan vasta huomiseksi.” Miehen äänestä kuulsi katkeruus, mistä Harry päätteli, että Dursleyt olivat todellakin saaneet Lilyn lähettämän ilmoituksen heidän saapumisestaan ja he olivat yrittäneet pitää paikat mahdollisimman hyvässä kunnossa, jotta Potterit eivät pääsisi ”auttamaan”.
   ”Turhaan te korjaajaa odotatte, minä korjaan sen käden käänteessä”, James sanoi hilpeästi, vetäisi esiin sauvansa, eikä kuunnellut Dursleyiden kauhistuneita vastalauseita vaan loihti kaappiin uuden lasisen oven.
   ”Tuohon ei ollut kiva törmätä”, Dudley huomautti saatuaan äänettömän mutta näkyvän merkin puhumisen jatkamiseksi äidiltään. ”Sain siitä tosi ison haavan käteen.”
   ”Niinkö?” Lily kiinnostui. ”Näytähän ihmeessä.”
   Dudley vilkaisi vanhempiinsa, jotka puistelivat päätään. James kuitenkin alkoi moittia Petuniaa ja Vernonia ”viattoman ystävällisyydenosoituksen torjumisesta”, jolloin Dudley näki parhaaksi totella punatukkaista tätiään ja kääri pitkähihaisen paitansa hihaa matkalla omasta mielestään vastenmielisen perheen äidin luo.
   ”Siinä on lääkärin laittama side – ”
   ” – jota ei saa poistaa”, Petunia kivahti taustalta. Lily ei kuitenkaan välittänyt, vaan kääri siteen pois paljastaen rumannäköisen haavan. Harry oli nähnyt paljon pahempia haavoja, jotka hänen äitinsä oli parantanut helposti, eikä hän siis lainkaan ihmetellyt, kun Lily siirteli sauvaansa hetken ja haava oli poissa.
   ”No niin, ole hyvä, me taidamme nyt mennä”, Lily sanoi muiden perheenjäseniensä yllätykseksi ja helpotukseksi.
   Kun Potterit olivat päässeet ulos, mikä oli sujunut erittäin vauhdikkaasti, James alkoi heti kuulustella vaimoaan.
   ”Mitä tuo nyt oli?”
   ”He haukkuivat meitä! Ihan tosissaan nimittelivät. Minusta se oli äärimmäisen törkeää – ja vielä meidän kuultemme. Se Vernon ansaitsisi kyllä jonkin käytöskoulun, eikä Petunia edes sanonut mitään!” Lily räjähti.
   ”Minusta se oli kyllä lähes huvittavaa”, James paljasti. ”Sinä olet muka limainen, minä mielipuoli ja Harry kauhukakara – nuo voisi kääntää kaikki ihan päinvastoin! Tai no, ei ehkä minun kuvaustani... Lily, älä nyt viitsi murjottaa. Hei, mennäänkin Viistokujalle – käydään vain hakemassa Sirius mukaan.”

Vain parinkymmenen minuutin kuluttua James käveli Viistokujan ihmisvilinässä kolme läheisintä ihmistä ympärillään. Hän oli kiertänyt kätensä vaimonsa uumalle, ja hänen poikansa hyppeli vähän matkaa heidän edellään kummisetänsä kanssa. James oli osunut oikeaan hakiessaan Siriuksen mukaan. Mies jaksoi aina olla kiinnostunut Harrysta ja poika oli aina yhtä innoissaan päästessään kulkemaan rakastamansa sedän kanssa jossakin. Ja Jamesille jäi kahdenkeskistä aikaa Lilyn kanssa. Tai ainakin lähes kahdenkeskistä.
   ”Miten olisi lounas, vai mikä päivällinen se nyt jo onkaan, kahdestaan?” James kysyi silmät välkkyen. Lily nyökkäsi, ja James ryhtyi heti toteuttamaan aikeitaan. ”Hoi, Sirius! Mitä jos sinä ja Harry jatkaisitte tästä ilman meitä?”
   Edellä kulkeva kaksikko kääntyi ja palasi takaisin, molemmat hymyillen. Sirius kohotti vihjailevasti kulmiaan ja suostui ehdotukseen.
   ”Harry, annan sinulle kaljuunan, niin voit syödä ja ostaa jotakin, jos sinun tarvitsee”, James selitti aina yhtä huolehtivana.
   ”Saanko minäkin ’ahaa, Savvihaa’a?” Sirius lässytti säälittävää esittäen.
   ”Äh, ole hiljaa”, James sanoi närkästyneenä, mutta nauraa hihitti joka tapauksessa kävellessään Lilyn kanssa sisälle viereiseen ravintolaan.
   ”Vihdoinkin kahden”, James sanoi, piteli Lilyn ranteista kiinni ja suuteli häntä.
   ”Älä esitä, James, minä tiedän että sinusta on ihanaa olla noiden huligaanien kanssa”, Lily virnisti.
   ”Se ei tarkoita sitä, ettenkö kaipaisi välillä hieman lomaa heistä.”
   ”Tarkoittaapas.”
   ”No hyvä on – se ei tarkoita sitä, etteikö minusta olisi yhtä ihanaa olla sinun kanssasi kahden.” Tällä kertaa James ei tyytynyt vain lyhyeen suukkoon, eikä miehensä vastauksen kelpuuttanut Lily pannut pitkää suudelmaa ravintolan keskellä lainkaan pahakseen, vaikka hänen olikin jo nälkä.

”Sirius, mennään jäätelölle!” Harry hihkui.
   ”Eikä, muuten sinulle ei jää rahaa ruokaan ja James nirhaa minut.”
   ”Mutta minullahan on kokonainen kaljuuna! Kyllä siitä riittää sekä ruokaan että jäätelöön.”
   ”Muistatkos sen kerran, kun menimme jäätelölle?”
   ”Minkä niistä?”
   ”Sen, kun ostit niin ison annoksen, että minun piti syödä se loppuun ja siihen meni lähes koko kaljuuna”,   Sirius selitti ollen yhä ihmeissään tapahtuneesta, sillä Harrylla oli tunnetusti aivan pohjaton jäätelömaha.
   Hetken aikaa kaksikko kulki kadulla rauhassa. Sitten Harry huomasi taas jotakin mielenkiintoista.
   ”Mennään huispauskauppaan, siellä on uusi luuta!”
   ”Eikä, meidän pitää syödä. Mitä äitisikin sanoisi – ”
   ”Katso! Se on Nimbus 2000, olen odottanut sitä ainakin iäisyyden! Tule, mennään nyt.”
   ”Ei”, Sirius kielsi ja tarttui jo kauppaan kiiruhtavan Harryn ranteesta kiinni, jotta poika ei päässyt toteuttamaan mielihaluaan.
   ”Äääh, hei, ihan tosi… Sirius… kummisetä kiltti… kummisetä…”
   ”Tiedät, etten voi vastustaa tuota ilmettä!” Sirius parahti, mutta Harry ei antanut armoa, ja pian hän oli jo saanut vanhemman miehen taivuteltua ihastelemaan Nimbuksen uusinta mallia, kuten niin moni muukin teki.
   Väki tungeksi luudan ympärillä, eikä pieni ja hintelä Harry nähnyt mitään. Se ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä hänellä oli huolehtiva kummisetä mukanaan.
   ”Sirius, minä en näe!”
   Asia tuli korjatuksi hyvin helposti, eikä siihen tarvittu kuin vahvat hartiat ja Siriuksen kohdalta yksi kyykistyminen. Pian Harry jo heilui ainakin päätä ylempänä kuin paikalla olevat aikuiset, eikä kukaan edes ihmetellyt yksitoistavuotiaan pojan korkealle kohoamista. Harrya luultiin useinkin nuoremmaksi kuin hän oli, mutta se ei liiemmin häirinnyt häntä. Olihan hänellä hyvin paljon aikuista tukea, eikä omanikäisistäkään ystävistä ollut pulaa.
Peitetty liekki on tulisin ~ Entä jos Voldemort olisikin valinnut toisin? ~ Taikalaiva Titanic

Poissa nominal

  • Kuriositeetti
  • Vuotislainen
  • Pottermore: FireboltLumos114
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, James/Lily) LUKU 3 11.8.
« Vastaus #2 : Elokuu 11, 2012, 16:28:58 »
No niin, rakkaat lukijat, jos teitä on! Minua saa ja pitää heittää yksärillä, jos ette tahdo kommentoida. En nimittäin jaksa näitä lukuja julkaista, ellen tiedä jonkun lukevan (: On kuitenkin rasittavaa kopioida tekstiä ja laittaa noita muotoiluja, plaaaah. :D


Luku 3
Hartaasti odotettu kirje


Sinä päivänä Harry heräsi aikaisin, jo ennen kuin kukko jossain maalla ehti kiekua, mikäli kukot ylipäätään tapaavat kiekua aamukuudelta kuten väitetään. Joka tapauksessa Harry oli hereillä jo paljon ennen tätä, vaikka on hieman hankala väittää jonkun sellaisen heränneen, joka ei ole kunnolla nukkunutkaan.
   Oli miten oli, kun kello oli viisi, Harry Potter oli vastoin tapojaan lukenut kaksi kirjaa, yrittänyt kolme kertaa syödä aamupalaa, pelannut yksinään räjähtävää näpäystä (ja saanut valitukset vanhemmiltaan) ja käynyt lentelemässä takapihalla vanhalla luudanvarrellaan. Hän oli yrittänyt löytää jotain hyvää syötävää keittiön kaapeista ja tuhonnut sillä reissulla yhden jauhopussin, yrittänyt korjata sen salaa äitinsä taikasauvalla, epäonnistunut ja kasvattanut kätensä täyteen paiseita ja joutunut herättämään vanhempansa avuksi. Niin, silloin kello oli viisi aamulla ja koko normaalisti myöhään nukkuva talo oli hereillä.
   Kaikki tämä johtui vain yhdestä asiasta. Oli se päivä, jona Tylypahkasta pitäisi lähettää virallinen kirje, jossa kutsutaan oppilaita kouluun. Tätä kirjettä Harry odotti niin hartaasti, ettei ollut nukkunut tuskin silmällistäkään.
   Oli ihan hyvä, että herra ja rouva Potter olivat heränneet poikansa paiserikkaaseen käteen (joka muuten oli korjattu ennalleen arviolta kahdessa sekunnissa). Kun talossa oli järjestystä ylläpitävä äiti ja hieman vähemmän järjestystä ylläpitävä isä, poika ei voinut tehdä mitään kamalan järjetöntä, ja hänen äitinsä sai jopa tungettua häneen puoli lautasellista puuroa. Se oli paljon aamuna, jona kirjeen tulisi saapua.
   Päivän Profeetta saapui ensiksi. Pöllö lennähti sujuvasti sisään ikkunasta, Harry kiljahti ja hyppäsi pöydälle, Lily käski hänet alas ja James otti pöllöltä sen ainoan kantamuksen eli paksun lehden. Sen jälkeen pöllölle annettiin maksu, Harry suostui laskeutumaan takaisin lattialle ja vanhempien kesken alkoi kiista siitä, kumpi saa lukea lehden ensin.
   Normaalisti Harry ei ollut hereillä niin aikaisin, että olisi kuullut tämän kinan; toki niin oli tapahtunut pariin otteeseen. Siitä huolimatta Harrysta oli huvittavaa seurata vanhempiensa lapsellista riitelyä, jossa ei ollut mitään järkeä, mutta jota varten sekä Lily että James hieroivat aina uusia taktiikoita.
   ”Naiset ensin”, oli Lilyn vakioavaus.
   ”Minä en käsitä, miksi ihmeessä naisten tulisi olla ensimmäisiä aina, koska esimerkiksi ravintolaan mennessä luulisi heidän saavan siitä tarpeekseen.”
   ”Se johtuu siitä, että naiset ovat kauniimpia, fiksumpia, nokkelampia, uutterampia, kestävämpiä, hienostuneempia, sopeutuvaisempia ja järkevämpiä.”
   ”Mutta jos naiset kerran ovat kaikkea tuota, miksi ihmeessä he sitten ajattelisivat saavansa lukea lehden ennen miehiä?” Tähän Jamesin repliikkiin päättyi joka aamu toistettava litania ja siitä alkoi päivittäin vaihtuva sanasota.
   ”Eivät kaikki naiset teekään niin.”
   ”Miksi sinä sitten tekisit?”
   ”Koska minä olen erilainen.”
   ”Kuka tuon muka uskoo?”
   ”Mitä luultavimmin juuri sinä.”
   ”Ja mistä sinä niin päättelet?”
   ”Siitä, että olet jahdannut minua iäisyyksiä, kosinut ja mennyt naimisiin kanssani ja hankkinut vielä lapsenkin, ja nyt vielä kaiken lisäksi kiistelet kanssani tästä asiasta.”
   ”Tuo oli kerta kaikkiaan asiaankuulumaton väite. Minulla voi olla monia syitä siihen, miksi olen tehnyt nuo asiat, eikä mikään asia puhu sen puolesta, että olisin tehnyt ne, koska uskon sinun olevan erilainen.”
   ”Eikö edes se, että olet sanonut minulle niin ties kuinka monta kertaa?”
   ”Etkö ole kuullut sanontaa siitä, että miehet valehtelevat usein?”
   ”En.”
   ”Harmi, en minäkään.”
   ”Jaaha. Sinäkö siis väität, että kaikki mitä olet sanonut minulle, on valetta?”
   ”En!”
   ”Eli siis minä olen mielestäsi erilainen.”
   ”Et! Mahtuuko kalloosi, että osa on saattanut olla valetta?”
   ”Ja mitähän osaa herra mahtaa tarkoittaa?”
   ”No… no, sitä, mistä me nyt olemme puhuneet. Siis sitä, että sinä olet erilainen.”
   ”Eli ilmeisesti kaikki ne hetket, jolloin olet sanonut niin, ovat olleet valhetta. Nyt minä oikeasti suutuin.”
   Lily kiskaisi lehden itselleen ja kätkeytyi sen taakse. James näki vaimonsa pakonomaisesti tekstillä liikkuvista silmistä ja hieman sisäänpäin käännetyistä hartioista, että nainen oli tosissaan. Koska James ei tietenkään ollut tarkoittanut, mitä oli sanonut – eihän hän koskaan tarkoittanut – hän ei halunnut pyytää suoraan anteeksi. Siksi hän vilkaisi vierestä kiinnostuneena katselevaa Harrya ja tokaisi:
”Ei suositella alle seitsemäntoistavuotiaille.”
   Sen jälkeen hän repäisi lehden Lilyn edestä, tarttui vaimoaan kohtalaisen kovakouraisesti käsivarsista ja kiskaisi punatukan ylös. Sitten hän veti vastalauseita mumisevan naisen aivan itseensä kiinni ja hukutti tämän huulet omiensa alle. Lily, joka oli aluksi vastustellut, jäykistyi nyt, mutta rentoutui tasan kolmen sekunnin kuluttua ja antautui miehelleen. Kun suudelma loppui, hän kääntyi puhumaan pojalleen:
   ”Tuollaista kuin isäsi teki ei sitten kannata tehdä ennen kuin on naimisissa, tai menettää naisensa erittäin pian.”
   Harry virnisti vastaukseksi. Hän oli vanhempiensa kinastelua seuratessaan jo unohtanut koko kirjeen, mutta nyt se palautui taas hänen mieleensä.
   ”Mitä minä oikein voin tehdä, etten koko ajan ajattele sitä helvetin kirjettä?” hän parahti, mutta juuri niin hänen ei olisi kannattanut tehdä.
   Lilyn silmät kapenivat vaarallisesti, ja kun pari punaista suortuvaa uhkasi tulla peittämään uhkaavan katseen, hän huitoi ne suorastaan raivokkaasti pois.
   ”Tässä talossa ei käytetä kirosanoja, poika hyvä. Joten ihan aluksi voisit lievittää Tylypahkanikävääsi vaikka painumalla arestiin. Luudanvarrella lentely kielletty koko loppuviikon ajan, etkä pääse käymään kenelläkään kaverillasi sinä aikana, ja Siriuksen luo et pääse koko loppulomana! Sillä hän sinuun tuonkin sanan on epäilemättä tartuttanut. James, sinun täytyy komentaa sitä miestä!”
   ”Lily, ettet sinä nyt vähän liioittelisi, kulta”, James aloitti pehmeästi ja silitteli mielitiettynsä selkää. ”Ei Sirius kiroile Harryn kuullen, eihän, Harry? No niin, katso nyt. Ei Anturajalkaa voi syyttää siitä. Jos haluat, ettei Harry kuule tuollaisia sanoja missään, sinun täytyy lukita hänet johonkin huoneeseen, josta ei pääse pois millään tavalla. Ja sitähän sinä et sentään haluaisi tehdä. Ja lentämisen estäminen on aivan täysin turhaa, täytyyhän pojan harjoitella, jos hän mielii joskus tupajoukkueeseen. Eikö niin?”
   ”No jaa… niin, ehkä sinä puhut melkein järkeviä, mutta – ”
   ”Ja mitä siihen tulee, ettei Harry pääse kenellekään kylään – no, sehän olisi lähes ilkeää! Viimeisiä hetkiä, kun hän voi tavata niitä ystäviään, jotka eivät ole tulossa Tylypahkaan. Mitä nyt esimerkiksi Tommykin ajattelisi!”
   ”Aivan, Tommyn tapaamisen estäminen olisi kieltämättä – ”
   ”Mutta kulta, mieti nyt, millainen tästä talosta tulee, jos jätät Harryn sisälle arestiin. Hänhän vain pomppii ympäriinsä, koska on niin hermostunut sen kirjeen takia. Ehkä olisi parempi pakottaa hänet vaikka ulos tai jotakin, vai mitä sinä olet mieltä?”
   ”Niin, tuskin nyt sentään sisälle – ”
   ”Hienoa!” James huudahti ja taputti innoissaan käsiään. ”Se on nyt sitten sovittu. Harry, menehän äkkiä pihalle testaamaan Siriuksen asentamaa huispaussalkoa!”
   Harry, joka tiesi, että Lily ei ollut sanonut puoliakaan siitä mitä olisi halunnut, juoksi kiireesti pois huoneesta. Aina kun hänen äitinsä asetti kohtuuttomia rangaistuksia asioista, joista Jamesin mielestä ei olisi pitänyt rangaista lainkaan, mies keplotteli jotenkin tilanteen ennalleen. Aina siihen liittyi se, ettei Lilyn annettu puhua loppuun.
   Keittiössä vallitsi yksiosaisen jälkikasvun kaikottua erittäin äänekäs ilmapiiri, kun Lily alkoi paasata miehelleen siitä, kuinka vaimo ei saanut edes puhua loppuun tai ilmaista kunnolla omaa mielipidettään. James sai kuunnella saarnaa siitä, miten miehet ottavat aina ylivallan ajattelematta asiaa sen kummemmin, ja kuinka moni muukin avioliitto on ajautunut karille kuuntelun puutteen takia.
   ”Aina ei tarvitse kuunnella”, James puolustautui tyynesti.
   ”Tuollaisessa asiassa tarvitsee!”
   ”Entäpä tässä?” mustatukkainen kysyi, hipaisi kädellään Lilyä ja laittoi pian huulensa kulkemaan perässä.

Harrylla oli tylsää. Hän heitteli nahkapalloa viiden metrin korkeudessa olevaan vanteeseen ja syöksyi aina hakemaan sen mahdollisimman nopeasti. Yksinpeli sujui rutiinilla.
   Tietysti oli hyvä, että ylipäätään oli mahdollisuus lennellä kotona. Se ei olisi ollut mitenkään mahdollista, jos Potterit olisivat asuneet jästialueella. Eikä nytkään saanut lentää kovin korkealla siltä varalta, että joku jästi liikuskelisi lähistöllä – tai vähän kauempanakin – ja näkisi. Kuinka Harry odottikaan pääsyä Tylypahkaan ja sitä, että saisi lentää niin korkealle kuin halusi! Hän odotti myös koulua ja oppitunteja, sillä hänellä ei ollut aikaisempaa kokemusta koulusta. Kun hän oli ollut pieni, Lily olisi halunnut lähettää hänet jästikouluun, mutta James oli ollut eri mieltä.
   Oli melkein ihme, että aikuiset olivat kuitenkin ehtineet opettaa Harrya. Ehkä se johtui vain siitä, että heitä oli vielä siihen aikaan ollut viisi – ennen kuin Peter oli muuttanut pois. Erityisesti Lily ja James olivat aina olleet kiireisiä. Aurorin oli mentävä suojelemaan viattomia ja hyökkäämään kolonsyöjiä vastaan, ja parantaja hoiti niissä taisteluissa haavoittuneita. Kerran oli käynyt niinkin, että Lily ja James oli hälytetty töihin lähes yhtä aikaa ja Lily oli saanut paikata miehensä.
   Sellainen oli tiedät-kai-kuka. Paha tyyppi kaiken inhottavan takana. Joskus Harry toivoi, että hänen vanhempansa eivät olisi vastustaneet tiedät-kai-ketä niin aktiivisesti. Jos Lily ja James olisivat tyytyneet pienempään osaan, Harryn elämä olisi ollut… no, sellaista, missä vanhemmat olisivat olleet useammin paikalla. Mutta onneksi hänellä oli kuitenkin aina ollut myös Sirius ja Remus.
   Kun Harry oli ollut vielä vauva, Voldemort oli saanut päähänsä jahdata Potterien perhettä. Ainakin niin oli huhuttu, mutta Sirius oli ollut salaisuudenhaltijana, eikä mitään pahempaa ollut päässyt tapahtumaan. Sen sijaan eräs toinen poika, Harryn ikäinen, oli joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Hän oli kuitenkin jäänyt henkiin. Kukaan ei ymmärtänyt, miksei Voldemort ollut tappanut häntä.
   Neville Longbottom oli nimi, jonka kaikki velhot ja noidat tunsivat. Se oli nimi, johon luotettiin. Harry uskoi, että hän saisi tavata nimen kantajan Tylypahkassa – tai siis hänen vanhempansa ja Jamesin ystävät uskoivat, joten Harrykin uskoi.
   ”Poika, hoi!”
   Harry katsahti alas ja virnisti nähdessään isänsä, joka huitoi jälkikasvulleen kuin tämä olisi hyvinkin korkealla, vaikka todellisuudessa matkaa Jamesin ylhäällä olevista käsistä Harryyn oli vain alle pari metriä.
   ”Niin?” Harry kysyi kun laskeutui maahan isänsä eteen.
   ”Minun täytyy mennä töihin. He pyysivät Siriuksenkin.”
   ”Tänään!” Harry voihkaisi.
   ”Niinpä. Olisin jäänyt pois, mutta se on joku iso kahnaus Viistokujalla – ja kai sinä haluat päästä ostamaan koulukirjasi, hei? Älä näytä noin surullista naamaa, me vain Siriuksen kanssa ilmestymme paikalle niin kuolonsyöjät lähtevät pötkimään pakoon.”
   ”Mutta – mutta – olisin halunnut, että edes toinen teistä on kotona, kun kirje…”
   ”Onhan äiti täällä”, James lohdutti ja Harryn teki mieli näyttää kieltä.
   Sora rahisi, kun Siriuksen joustavat askeleet saapuivat isän ja pojan luo.
   ”Mennään, James. Pärjäile, Harry.” Sirius iski silmää, James katsoi poikaansa hieman huolestuneena, ja sitten he lähtivät. Samanlaiset selät, pitkät jalat, suorat ryhdit. Sirius ja James olivat vaikuttava, tyylikäs ja heidän puolellaan olevissa luottamusta herättävä kaksikko. Vain poksahdus, ja he olivat poissa.
   Harry oli ylpeä heistä, vaikkei olisi halunnutkaan. Hän olisi halunnut itkeä ja vaatia Sarvihaaraa ja Anturajalkaa jäämään. Tämähän oli kuitenkin tärkein päivä hänen tähänastisessa elämässään.
   Ajatus siitä, että äiti olisi kotona, ei lievittänyt Harryn pettymystä. Äidissä ei ollut mitään vikaa, päinvastoin. Mutta Harry arvasi, että jos kahnaus Viistokujalla kerran oli suuri, äitikin kutsuttaisiin pian töihin.
   Lentäminen ei enää innostanut. Harry kantoi luutansa vajaan, jossa olivat myös Jamesin ja vajattomassa talossa asuvan Siriuksen luudat. Sitten hän lähti sisälle. Tulisipa kirje pian.
   Lily hääri noidankattilan ääressä. Harry arveli, että hän valmisti jotakin lientä, jota Mungossa tarvittaisiin. Sitä Lilyllä oli tapana tehdä vapaa-aikanaan silloin, kun hän odotti, että pian hänet hälytettäisiin töihin. Tietysti Lily valmisti liemiä – hän oli liemi- ja kasvimyrkytysten osaston ylin parantaja. Toisinaan Harry toivoi, että Lily olisi voinut olla alin parantaja. Silloin häntä ei ainakaan olisi kutsuttu töihin, vaikka hänen osastollaan ei olisikaan ollut kiireitä. Nykytilanteessaan Lilyn oli kuljettava töissä auttamassa myös muiden osastojen parantajia, sillä hän oli ylin parantaja. Siitä ei ollut luistaminen.
   Olihan Harry ylpeä äidistäänkin. Tietysti. Mutta hänen molemmat vanhempansa, Sirius ja Remus olivat vielä kiireellisten töidensä lisäksi muissakin hommissa. Salaisissa tehtävissä – vaikka kyllähän Harry tiesi, että he kuuluivat Feeniksin kiltaan. Järjestöön, jota johti itse Tylypahkan rehtori Albus Dumbledore.
   ”Tuo on aivan varmasti pöllö”, Lilyn ääni kuului.
   ”Mitä, missä?” Harry hätkähti.
   ”Matkalla tänne, sanoisin.”
   ”Voisiko se olla minulle? Tylypahkasta?”
   ”No, seitsemän vuoden kokemuksella uskaltaisin veikata, että ei. Sen verran tarkkaan olen aina vahdannut pöllöjä. Tylypahkassa on yleensä suurempia ja vankkarakenteisempia pöllöjä, tuo on liian pieni ja nopea. Se lentää parhaiten juuri tässä säässä.”
   ”Niin justiinsa. Odotit varmaan aina isältä kirjeitä kun niin tarkkaan katselit”, Harry tuhahti. Häntä ärsytti, sillä hän tiesi, mistä Lilyn kuvaukseen sopiva pöllö tulisi.
   ”Itse asiassa minä lähinnä välttelin isäsi lähetyksiä…” Lily puheli hajamielisesti ja seurasi tarkasti katseellaan pöllön liikkeitä.
   ”Harry, rintamerkkini – kiitos”, Lily sanoi, kun pieni vaalea pöllö kaartoi kohti Potterien talon ikkunaa. Se kuljetti mukanaan kirjeen sijasta paperilappusta ja lensi hirvittävän kovaa vauhtia. Harry kuitenkin tiesi, että James ja Sirius olivat äskettäin saaneet ihan yhtä kovaa liikkuvat pöllöt.
   ”Siellä on tämän mukaan paljon vakavasti haavoittuneita.” Lilyn kulmat olivat kurtussa. ”Toivottavasti James ja Sirius ovat kunnossa. Minua pyydetään kiirehtimään.” Lily kiinnitti yliparantajan rintamerkkiä kaapuunsa keskittyneenä, kunnes sattui vilkaisemaan syrjäsilmällä lattiaan tuijottavaa Harrya. Äitinä Lily ymmärsi heti tilanteen. ”Tosi kurjaa, että tämän piti sattua juuri tälle päivälle. Mutta mieti, että todella monet saavat vasta kirjeen saadessaan tietää, että on olemassa paikka nimeltä Tylypahka. Ajattele, miltä minusta aikoinaan tuntui. En minä osannut odottaa sitä kirjettä eikä paikalla ollut ketään juhlimassa sitä.”
   ”Mutta minä odotan! Minä en ole jästi – en, vaikka sinä niin ilmeisesti haluatkin.”
   ”Enkä halua!” Lily kivahti. ”Kuule, sinä tiedät, että jäisin pois, ellei tilanne olisi niin kriittinen. Sitä paitsi tulen takaisin niin nopeasti kuin pystyn. Tiedoksesi, että James ja Sirius taistelevat molemmat niin hyvin kuin vain pystyvät, jotta pääsisivät näkemään, kuinka sinä avaat sen pahuksen kirjeen, jonka sisällön kaikki tietävät. Se on hengenvaarallista puuhaa! Arvosta sitä.”
   ”Minä… Anteeksi.”
   ”Ei se mitään. Menehän nyt Remuksen luokse, niin ettei minun tarvitse huolehtia, mitä käy jos kuolonsyöjät päättävät rynnätä tännekin.”
   ”Mutta eivät he päätä”, Harry kuulosti hieman hämmästyneeltä.
   ”Mene nyt vain”, Lily huokaisi ennen kuin kaikkoontui.
   Harry irvisti itsekseen. Hän oli jälleen sanonut mitä sylki oli suuhun tuonut. Jos hän olisi vähänkin ajatellut, hän olisi tajunnut, millaisen uhrauksen hänen isänsä ja kummisetänsä hänelle tekivät – ja äiti myös. Onneksi Remus ei tiennyt, mitä hän oli sanonut. Harry voisi pyytää miestä antamaan hänelle vähän kermakaljaa, eikä Remus alkaisi saarnata siitä, ettei Harry ansainnut sitä. Ei silti, että Remus olisi yleensäkään saarnannut.
   ”Kas, Harry. Lähtivätkö muut Viistokujalle?” Remus tiedusteli avatessaan oven.
   ”Joo. Äiti sanoi, että tulisin tänne.”
   ”Käyhän se. Minäkin sain Killalta kutsun saapua paikalle, mutta jos Sirius ja James ovat molemmat siellä, eiköhän homma hoidu ilman minuakin.”

Puolipäivä oli tullut ja mennyt. Harrylla oli harvinaisen tylsää, mutta hän ei viitsinyt mennä kenenkään kaverinsa luokse. Hän oli huolissaan.
   Normaalisti ainakin Lily lähetti edes joitakin väliaikatietoja. Tavallisesti James ja Sirius olisivat tulleet takaisin pian. Kun kuolonsyöjät hyökkäsivät, he lähtivät pois aurorien saapuessa paikalle. Ainakin useimmiten. Mutta koskaan he eivät olleet viivyttäneet ketään paikalla näin pitkään ilman ennakkovaroitusta.
   Heille oli sattunut jotakin, aivan varmasti oli. Eikä Tylypahkan kirjekään ollut saapunut.
   Remus oli kuitenkin positiivinen. Hän uskoi, että jos jollekin kolmesta olisi käynyt huonosti, hänet olisi tuotu kotiin. Ja se, että kaikki kolme olisivat… no, se oli Remuksen mielestä mahdotonta.
   Harry tuijotteli ulos olohuoneen ikkunasta. Hän näki pihan, vihreän nurmen ja tyhjän pihakeinun. Hän näki pihatien, ja kaikkialla oli liian rauhallista. Mutta sitten paikalle saapui laahustaen jotakin… ensin se muistutti vain isoa tummaa möykkyä, mutta kun Harry tunnisti sen, hän alkoi huutaa.
   ”Remus! Remus! Sirius on täällä! Ulkona!”
   Vikkeläjalkainen Harry oli tumman, maahan kaatuneen koiran luona hetkessä ja hieman hitaampi, myöhemmin asiasta kuullut oli tavallista nopeammin hänen rinnallaan.
   ”Sirius!” Harry huusi ja polvistui maassa retkottavan koiran vierelle. Hän sävähti huomatessaan sen olevan yltä päältä veressä. Koira kuitenkin hengitti, se ainakin oli selvää: rintakehä kohoili todella selkeästi ja sitä tahditti rytmikäs rahina.
   ”Sirius!” Remus sanoi selkeästi ja voimakkaasti. Hän tarttui koiran veriseen päähän ja hänen kätensä värjäytyivät aivan punaisiksi, mutta se ei kiinnostanut häntä. Harrysta vaikutti siltä, että koiran silmät olivat kiinni, mutta hän ei nähnyt kunnolla kiitos kyyneleiden. Koskaan ennen Sirius tai kukaan muukaan ei ollut tullut kotiin taistelusta ilman, että oli käynyt parannuttamassa itsensä täydellisesti. Ja se, että Sirius oli nyt tässä ja tällaisessa kunnossa…
   Äkkiä Remus otti taikasauvansa esille ja osoitti sillä koiraa. Koira muutti muotoaan, ja pian paikalla oli mies, jonka Harry oli nähnyt kävelevän vielä muutama tunti sitten hyväryhtisenä, puhtaana ja valmiina kahakkaan. Nyt se sama mies makasi maassa pitkin pituuttaan, kaapu repaleisena ja hiukset sotkussa. Hänen päässään oli pitkä viiltohaava ja hänen vartalonsa oli ruhjeilla.
   Remus alkoi ravistella ystäväänsä, ja Harry olisi halunnut katsoa muualle. Kuinka Remus pystyi ravistelemaan jotakin niin huonokuntoista?
   Sirius kuitenkin reagoi. Hän vetäisi hieman pitempään henkeä ja pyysi karhealla äänellä vettä, jonka Remus loihti ilmaan nopeammin kuin Harry oli vielä koskaan nähnyt kenenkään tekevän.
   ”Harry, tue hänet istumaan”, Remus pyysi ja alkoi – Harryn toteutettua pyynnön – kaataa vettä Siriuksen kuivaan suuhun.
   ”Kiitos”, Sirius kähisi. ”Kuutamo… sinun pitää mennä sinne. Siellä tarvitaan apua. Taistelussa. Hälytä Lilykin – kaikki…”
   ”Mutta Lilyn pitää parantaa sinut.”
   ”Ei, ei! Ei ole kohta parannettavaa, ellei apua saada… kiirehdi.”
Hetken Remus vain katseli Siriusta, jonka silmät painuivat kiinni. Sitten hän puhui: ”Hyvä on. Harry, huolehdi sinä kummisedästäsi. Minä kerron Peterille, häneen saa nopeasti yhteyden… hän voi alkaa kasata lisää väkeä. Pärjäättehän te Siriuksen kanssa?”
   Harry, joka itki yhä, nyökkäsi vakuuttavasti. Kyllä he pärjäisivät, koska olisi pakko. Hän huolehtisi kerrankin Anturajalasta niin kuin tämä oli niin usein huolehtinut hänestä. Hän ei antaisi Siriuksen kuolla. Aikuiset olisivat muualla, joten Harry ei edes saisi yhteyttä kenenkään, jos jotakin tapahtuisi. Hän arveli, että myös Remus tajusi sen, mutta mies ei halunnut säikäyttää Harrya. Ei silti, että Harry olisi pelästynyt niin vähästä. Velhomaailmassa elettiin huonoja aikoja, ja kaikkien oli tehtävä parhaansa. Myös Harryn.
   ”Mene nyt vain”, hän hoputti Remusta. Mies nyökkäsi, nousi ylös ja kaikkoontui. Harry ja Sirius jäivät kahden. Aurinko paistoi kirkkaasti ja teki maailmasta liian kauniin.
   ”Tule, mennään Remukselle”, Harry sanoi Siriukselle ja melkein nosti miehen pystyyn. Sirius käveli kiitettävän hyvin omilla jaloillaan, vaikka se tuottikin hänelle ongelmia. Hän ei ilmeisesti halunnut aiheuttaa liikaa vaivaa kummipojalleen.

Myöhään illalla odotus viimein palkittiin. Harry oli silloin jo niin väsynyt, ettei hän jaksanut kunnolla iloita, kun keskiyön tietämillä Lily, James, Remus ja myös Peter saapuivat ja kuljettivat jo paljon paremmassa kunnossa olevan Siriuksen ja häntä seuraavan Harryn Potterien tilavimpaan asuntoon.
   Harryn annettiin kerrankin kuulla yksityiskohtia karmeasta taistelusta, ja nämä hirveydet kiinnostivat häntä jopa enemmän kuin Jamesin tyrkkäämä kirje, joka oli miehen omasta verestä punertava.
   ”Dumbledore tuli paikalle ja pyysi antamaan tämän. Muut saavat kirjeensä vasta huomenna, koska tänään niitä ei ehditty lähettää – kaikki olivat Viistokujalla”, James oli kertonut, eikä Harry ollut osannut kuin kiittää.
   Siriuksen päähaava oli vaarallinen, mutta mies kieltäytyi välittämästä siitä. Hän antoi kuitenkin Lilyn paikata sen. Lily itse taas oli muiden tapaan verinen, mutta koska hän oli saapunut taisteluun niin myöhään, se oli lähinnä muiden verta. Ranteensa nainen oli kuitenkin murtanut ja korjannut lähes saman tien.
   James oli Siriuksen jälkeen pahimmassa kunnossa. Hän oli täynnä kirousten aiheuttamia haavoja, joita hän oli yrittänyt hieman parannella keskellä vaarallisten kirousten merta. Osasta jäisi arpia, mutta se ei häirinnyt Harryn isää.
   Remuksen oikea jalka oli jäänyt putoavan kattoparrun alle, ja kun hän oli ollut taikomassa kattoparrua pois, hänet oli tainnutettu. James oli kuitenkin hyökännyt sen tehneen kuolonsyöjän kimppuun, joten Remukselle ei ollut ehtinyt sattua sen pahempaa vahinkoa, paitsi että hänen jalkansa oli kärsinyt. Lily, jonka olisi itse asiassa pitänyt jäädä töihin hoitamaan apua tarvitsevia, uskoi kuitenkin, että Remuksen jalka oli parannettavissa lähes normaaliksi.
   Peter oli käyttänyt aikansa ilmoittamalla kaikille mahdollisille henkilöille Viistokujan tapahtumista, eikä hän siis itse ollut ollut paikalla. Hän se oli lopulta Dumbledorenkin saanut kiinni, ja tuon vanhan velhon sekä Tylypahkan muiden opettajien saavuttua taistelu oli viimein tyrehtynyt.
   Harry sai pitkästä aikaa kuulla Siriuksen sukulaisista. Bellatrix Lestrange oli aiheuttanut Siriuksen suurimmat haavat ja sen, että miehen oli ollut pakko muuttua koiraksi päästäkseen pakenemaan ja hakemaan apua. Aikuiset haukkuivat taikaministeriötä, joka ei ollut vanginnut kaikkia niitä kuolonsyöjiä, joihin heillä olisi ollut mahdollisuus. Se ei kuulemma olisi ollut laillista. Harry itse ei ymmärtänyt asiasta tarkkoja yksityiskohtia, mutta sen hän oli aina tiennyt, että taikaministeriö oli saamaton – niin hänelle oli pienestä pitäen opetettu.
   Huokaisten Harry antoi päänsä painua isänsä tukevalle olkapäälle ja ennen kuin hän tai kukaan muukaan huomasi, hän oli vaipunut uneen. Muut juttelivat tapahtuneesta silti vielä myöhempään yöhön, ja kun he olivat saaneet asiat puhutuksi läpi, Peter lähti Remuksen luo nukkumaan lähetettyään viestin vaimolleen, Sirius päätti jäädä Potterien sohvalle jaksamatta mennä vieressä sijaitsevaan kotiinsa ja James leijutti Harryn huoneeseensa.
Peitetty liekki on tulisin ~ Entä jos Voldemort olisikin valinnut toisin? ~ Taikalaiva Titanic

Poissa nominal

  • Kuriositeetti
  • Vuotislainen
  • Pottermore: FireboltLumos114
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, James/Lily) LUKU 4 14.8.
« Vastaus #3 : Elokuu 14, 2012, 20:50:57 »
Plääääääh. Saa nyt nähdä, kuinka paljon vielä jaksaa julkaista, jos ei uusia lukijoita ilmaannu :/ Anteeksi valitus, mutta tuntuu vain tosi turhalta. (Ja joo, aika tiheä julkaisutahti, kiitos erään (ainoan, yhyy) yksityisviesteilijän ;))



Luku 4
Syntymäpäiväjuhlat


Taistelusta oli kulunut muutama päivä, ja Peter oli yhä Remuksen luona. Hänen vaimonsa Aurelia tulisi pian myös paikalle, sillä oli Harryn syntymäpäivä. Eikä mikä tahansa syntymäpäivä, vaan yhdestoista sellainen. Se oli tärkein heti seitsemännentoista jälkeen, ja Harry odotti sitä innolla. Samalla se olisi viimeinen kerta, kun hän näkisi kaikki hänelle tärkeimmät ihmiset ennen kuin olisi aika lähteä Tylypahkaan. Mutta se ei ollut lainkaan huono asia.
   James koputti Harryn olkapäähän, kun poika istui aamiaispöydässä syöden iänikuista puuroa.
   ”Siivoa huoneesi. Peter ja Aurelia majoittuvat sinne.”
   ”Mihin minä sitten menen?”
   ”Siriukselle tai Remukselle, riippuen siitä, joutuuko Sirius iltavuoroon.”
   ”Mutta sittenhän Tommy voisi tulla myös!”
   ”Kuinka niin?”
   ”Tommyn pitää mennä isälleen heti huomenna, eikä se tule takaisin ennen kuin minä lähden Tylypahkaan.”
   ”Jaa, no – katsos, Sirius tuli.”
   Toden totta, ulko-ovi lennähti auki ja sisään marssi Harryn kummisetä viitta hulmuten.
   ”No?” James kysyi. Siriuksen ilme oli myrskyisä.
   ”Tuplavuoro! Minä eroan jos Rosmerta jatkaa tätä ylityöllistämistäni.”
   ”Se vain tykkää sinusta, ei se muuten sinua siellä pitäisi”, James oli lohduttavinaan.
   ”No jaa. Kunpa kuolonsyöjät järjestäisivät useammin yllätyshyökkäyksiä, niin Rymistyir saattaisi tajuta, että minut kannattaa pitää aurorina.”
   ”Älä viitsi”, sanoi Lily, joka oli tullut keittiöön juuri ajoissa kuullakseen Siriuksen toiveen. ”Harry, siivoa huoneesi.” Sitten Lily pyyhälsi pois.
   ”Niin”, James sanoi, kun Harry oli katsonut häntä merkitsevästi suu täynnä puuroa, ”voisivatko Harry ja Tommy olla sinun luonasi yötä?”
   ”Tietysti, mutta älkää hajottako ihan koko taloa. Ja nyt minun pitää mennä, nähdään päivällä.” Sirius kiirehti ulos ja oli jo ilmiintynyt pois, ennen kuin Harry oli saanut syötyä suunsa tyhjäksi.
   James istui pöydän ääreen odottamaan, että Harry saisi syötyä aamiaisensa. Mutta kun Harry oli tyhjentänyt puurolautasensa, hän ei lähtenytkään siivoamaan huonettaan vaan alkoi voidella leipää. James vilkaisi poikansa kiireetöntä tahtia ja murahti: ”Hyvä on, minä käyn siivoamassa.” Harry virnisti samalla, kun tunki leipää suuhunsa. Jamesilta siivoaminen kävi taian avulla paljon nopeammin kuin Harrylla ilman, tietenkin, ja siksi Harryn mielestä oli ihan reilua, että James siivosi.

Aamupäivä kului jännittyneen odottelun ja kuumeisen valmistelun merkeissä. Lisäksi Aurelie saapui, ja Harry huomasi, että hän oli yhtä äidillinen kuin aina ennenkin. Eihän Aureliella ja Peterillä lapsia tietenkään ollut, mutta huolehtivaisuudellaan ja ainaisella hössöttämisellään ja avuliaisuudellaan Aurelie vain teki niin äidillisen vaikutuksen kuin oli mahdollista.
   Lily tuli erittäin hyvin toimeen Peterin vaimon kanssa ja käski Harryn ulos keittiöstä, kun naiset alkoivat valmistaa suklaamuffinsseja, ”koska miehet eivät ymmärrä leipomisesta ikinä mitään, mikä on tullut todistettua liiankin moneen kertaan”. Harry vaelteli tylsistyneenä pihalla, kunnes Remus ja Peter pyysivät häntä mukaansa kauppaan, jotta hän saisi syntymäpäivilleen kaikkea sellaista syötävää, mistä itse pitää.
   Sen jälkeen, kun Pottereille oli kuljetettu valtavat lastilliset kaikkea hyvää ja Lily ja Aurelie olivat saaneet leipomuksensa valmiiksi, kello lähestyi kahta päivällä ja juhlavieraita alkoi valua paikalle. Koska ajat olivat levottomat, Potterit eivät olleet edes viitsineet kutsua kovin paljon porukkaa, vain lähiympäristön pojat, jotka Harry tunsi. Lisäksi kaikki, vaikka olisivat olleet jo kahdentoista vanhoja, tulivat yhdessä huoltajansa kanssa, ja jokainen paikalle saapunut aikuinen myös jäi sinne. Tietenkin.
   Suklaamuffinssit, jotka Lily ja Aurelie olivat valmistaneet, olivat kerta kaikkiaan mahtavia. Niitä oli tehty kolme pellillistä mutta jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen ne oli kaikki syöty. Koska juhlavieraat olivat täyttyneet muffinseista, kakku tuotiin pöytään vasta myöhemmin iltapäivällä. Silloin Siriuskin oli päässyt töistä ja liittynyt seuraan.
   Koska suurimmalla osalla pojista oli oma luudanvarsi, saatiin pystyyn huispausmatsi. Ne, joilla ei ollut omaa luutaa, vaihtelivat muiden kanssa.
   Harry pääsi valitsemaan oman joukkueensa, ja muutaman talorivistön päässä asuva Morag, joka oli Harryn ikäinen, valitsi toisen joukkueen. Moragin lisäksi ainoa Harryn ikäinen paikalla oli Seamus; muut olivat vuoden tai pari nuorempia tai vanhempia.
   Lily asettui keskelle pelikenttää, jota toimitti Potterien piha ja johon kuului yksi ainoa vanne. Pelissä ei olisi pitäjää, vaan molemmat joukkueet yrittäisivät tehdä maalin samaan vanteeseen.
   ”No niin”, Lily aloitti ja sai lähes huutaa, sillä kymmenestä malttamattomana liikehtivästä pojasta lähti väkisinkin ääntä. ”Kaikki muistavat, että liian korkealle ei saa lentää. Jos joku tekee niin, lopetamme pelin välittömästi. Ja muutenkin reilua peliä, kiitos. En halua joutua töihin tänään.”
   ”Miten niin joutua töihin?” hieman harvemmin Harryn luona käyvä Michael kysyi.
   ”Äiti on parantaja”, Harry selitti. Sitten pallot päästettiin irti ja hänen piti ponkaista Puhtolakaisu kuutosellaan ilmaan siepin perään.
   Peli oli tiukkaa, ja sen aikana kaato tippui pari kertaa maahan. Nick oli jo toisella luokalla Tylypahkassa ja hän selitti aina kaikille, kuinka hän pyrkii viimeistään ensi vuonna Puuskupuhin tupajoukkueeseen. Hän jauhoi siitä kaiken aikaa, ja siksi muita nauratti, kun hän pudotti kaadon vahingossa maahan. Nickin isä oli kuitenkin paikalla, ja oli yleisesti tiedossa, että hän hemmotteli poikaansa piloille, eikä hän pitänyt siitäkään, että hänen pojalleen naurettiin.
   ”Rouva Potter, ettehän te voi hyväksyä moista käyttäytymistä!” Harry kuuli Nickin isän vaahtoavan Lilylle.
   ”Olihan se ilkeää, mutta ihan varmasti täysin tahatonta. Kyllähän tekin varmasti myönnätte, että Nick oli hauskan näköinen – varsinkin, kun hän on niin hyvä huispaaja, joka ei normaalisti – ”
   ”Te käyttäydytte epäaikuismaisesti, rouva Potter, enkä minä voi suvaita tuollaista käytöstä.”
   ”Anteeksi nyt, mutta tietääkseni minä tuomaroin tätä peliä, enkä voi käsittää, mitä minun pitäisi tehdä kyseiselle asialle. Jos teillä on jokin ehdotus, kertokaa se ihmeessä.”
   Siinä vaiheessa sieppi liisi aivan Harryn pään ohitse, ja hän lähti sen perään. Kukaan peliä seuraavista aikuisista ei huomannut tilannetta ennen kuin nuoriso alkoi huutaa kannustusta Harrylle ja Michaelille, joka oli toisen joukkueen etsijä ja aivan Harryn kannoilla. Lily ja Nickin isä jatkoivat kuitenkin väittelyään – tai Nickin isä jatkoi ja Lily yritti sanoa väliin jotain, mutta seurasi todellisuudessa pelin kulkua.
   ”Minusta Nickin joukkueelle pitäisi antaa rangaistusheitto tai kaksi, koska eihän tätä tähän voi jättää.”
   ”Se oli vain pari pientä, epäilemättä tahatonta hihitystä. Sitä tapahtuu jatkuvasti – hyvä, Harry, enää pari senttiä!”
   ”Olen kyllä kerta kaikkiaan sitä mieltä, että – ”
   Kukaan ei kuitenkaan saanut tietää, mitä mieltä Nickin isä kerta kaikkiaan oli, joskin hänen kantansa oli epäilemättä tullut selville, sillä Harry nappasi siepin ja kaikki puhkesivat suosionosoituksiin. Kaato oli pudonnut jo jonkin aikaa sitten maahan ja jäänyt sinne – täsmällisesti sanottuna silloin, kun siepin jahti oli alkanut – ja Peter oli kahmaissut pelissä olleen ryhmyn kiinni ihan turvallisuussyistä, sillä kukaan ei olisi kuitenkaan tajunnut enää väistää sitä.

Juhlat juhlittiin perinteisellä kaavalla, eikä Nickin isäkään enää kakun syömisen, muutamien aktiviteettien ja lahjojen avaamisen yhteydessä jaksanut liiemmin tehdä yksinkertaisista asioista katastrofaalisia, ja sen jälkeen olikin jo tullut pimeä. Pimeä tarkoitti sitä, että niiden vieraiden, jotka eivät joko asuneet aivan naapurissa tai olleet jäämässä yöksi, oli aika lähteä kotiin.
   Ovelta vanhemmat toivottelivat Harrylle hyvää lukuvuotta Tylypahkassa ja kehottivat opiskelemaan ahkerasti. Harry hymyili ja nyökkäili kaikille, ja hän mietti, millaista olisi olla niin pitkän aikaa näkemättä näitä kaikkia ihmisiä. Mutta hän kuitenkin uskoi, että Tylypahka olisi eron arvoinen.
   Tommy ei lähtenyt muiden mukana, mutta hänen vanhempansa, jotka pitivät pientä apoteekkia muutaman kadun päässä, joutuivat poistumaan muiden mukana. Ukrainasta saakka tuleva lähetys jonkin erikoisen olennon isovarpaita tulisi aivan pian, ja heidän olisi oltava vastaanottamassa sitä. Koska kaduilla ei ollut turvallista kulkea yksin, he lähtivät yhdessä ja vannottivat muita toimittamaan Tommyn turvallisesti Siriukselle.
   ”Ilman muuta, ilman muuta”, Remus vakuutteli ja James siirteli erityiskestäviä ilmapalloja pois Tommyn vanhempien kenkien päältä. Tommy oli Harryn kanssa testaamassa Harryn lahjaksi saamaa peliä, jossa piti arvata, mistä reiästä rupikonna kurkistaa ja lyödä sitä nuijalla ennen kuin se sukeltaa taas piiloon.
   ”Tommy!” hänen isänsä huusi. ”Tule tänne sanomaan hyvät yöt!”
   Tommy ojensi nuijan, jolla oli hutkinut pelialustaa summamutikassa, Harrylle ja onnistui vahingossa litistämään hänen sormensa. Sillä aikaa, kun Tommy kuunteli vanhemmiltaan ohjeita siitä, miten pitää käyttäytyä, Harry kävi äitinsä luona parannuttamassa sormensa. Sen jälkeen he molemmat jatkoivat nuijalla hutkimista eivätkä jaksaneet pahemmin välittää, osuivatko rupikonniin vai eivät.
   Kello alkoi lähestyä kahdeksaa illalla, jolloin Siriuksen toinen työvuoro alkaisi. Niinpä Lily, James, Sirius ja Remus valmistivat Harryn ja Tommyn matkaan kohti Siriuksen asuntoa; Peter ja Aurelie jäivät talonvahdeiksi ja Aurelie ryhtyi auttamishaluisena siivoamaan syntymäpäiväkutsujen jälkiä.
   Harry ja Tommy olivat syöneet itsensä ähkyyn jo kaksi tuntia sitten, eli heihin uppoaisi pian lisää herkkuja. Siksi Remus otti kantaakseen korillisen kakkua, jokamaunrakeita, suklaasammakoita ja ksylitolilla makeutettua Drooblen toisiksi parasta purkkapallopurkkaa. Pojilla oli molemmilla mukanaan laukut, joissa oli vaihtovaatteet ja yöpaidat.
   Vaikka yli kymmenvuotiaita harvoin vaaditaan pitämään aikuista kädestä kiinni ulkona liikuttaessa, Harrylta ja Tommylta sitä kuitenkin odotettiin. Tapaukset, joissa kuolonsyöjät olivat pilanneet näkyvyyden täysin yhtäkkiä ja kaapanneet vanhemmistaan eksyneet lapset, eivät olleet tavattomia. Kukaan ei liikkunut yksin enää sen jälkeen, kun aurinko oli laskeutunut ja hyökkääjiä oli vaikeampi havaita kuin päiväsaikaan. Harva liikkui muutenkaan.
   Kun James huomasi liikettä tiellä heidän edessään, hän huomautti asiasta heti, ja aikuiset ryhmittyivät lasten ympärille vetäen taikasauvansa esiin. Lily ja Remus pitivät sauvattomilla käsillään tiukasti kiinni lasten käsistä ja James ja Sirius kulkivat ensimmäisinä valmiina kohtaamaan tulijat. Harry tunsi, kuinka Tommy hänen vierellään vapisi pelosta.
   Tulijat paljastuivat kahdeksi mieheksi, jotka olivat suunnanneet taikasauvansa suoraan kohti Jamesia ja Siriusta. Tommy henkäisi terävästi ja Lily puristi lohduttavasti hänen kättään.
   ”Ernie?” James sanoi reippaasti mutta varuillaan.
   ”Piru vie, Jamesko se siinä!” toinen miehistä huudahti hätkähtäen. ”Minä jo luulin, että te olette joku kuolonsyöjäjoukkio, joka on vähän eksynyt reitiltään!”
   ”Sitä samaa me pelkäsimme teistä”, Sirius naurahti.
   ”No, me jatkamme tästä matkaamme. Jospa niitä kuolonsyöjiä vaikka sattuisi paikalle.”
   ”Ai, oletteko te partioimassa?” James kysyi yllättyneenä.
   ”Jep, sitä juuri. Ja huomenaamuna töissä. Nähdään siellä sitten, oletan.”
   ”Kyllä, nähdään. Älkääkä sitten kirotko meitä, kun kuljemme tästä taas pian”, James lisäsi virnistäen.
   Toinen miehistä voihkaisi, mutta sitten kumpainenkin heilautti kättään hyvästiksi ja jatkoi matkaansa heidän ohitseen.
   ”Auroreita?” Lily kysyi ja Sirius ja James nyökkäsivät yhtä aikaa. ”Se on hyvä, sitten täällä on varmaan vähän turvallisempaa ainakin tänä iltana.”
   ”Niin, ellei sitten aleta miettiä sitä, miksi heidät on sijoitettu tänne”, James totesi synkästi ja Harry alkoi välittömästi vilkuilla tien sivuille. Tommy kuitenkin vinkaisi – ilmeisesti pelosta.
   ”Älä viitsi pelotella, James”, Lily ärähti.
   ”Hitto, minä myöhästyn, pakko mennä”, Sirius sanoi siinä samassa. ”Saan kuulemma potkut jos olen kerrankin vielä myöhässä. Kai te pääsette perille ilman minuakin?”
   ”Mene vain, minulla ei ole varaa alkaa maksaa sinun vuokaasi, minkä epäilemättä joudun tekemään jos jäät työttömäksi.”
   ”Kiitti, Sarvihaara.” Sitten kuului vain poksahdus ja Sirius kaikkoontui pois. Harry vilkaisi sivulleen ja huomasi, että Tommy oli aivan kalpea ja puristi Lilyn kättä kuin henkensä hädässä. Harrya ei kuitenkaan pelottanut.
   ”Saanko mennä isin kanssa edeltä?” Harry kysyi Remukselta ja muodosti äänettömästi Tommyn nimen. Remus, vilkaistuaan pikaisesti Tommyn kauhistunutta olemusta, ymmärsi Harryn idean ja tarttui Tommyn toiseen käteen. Nyt Tommylla oli aikuiset molemmilla puolillaan, eikä häntä enää pelottanut niin paljon. Lisäksi Harry, joka ei nähnyt koko tilanteessa mitään erityisen kammottavaa, hypähti iloisena isänsä vierelle.
   James vilkaisi häntä ja tarttui hänen kädestään kiinni.
   ”Tämä on vakava tilanne, poika”, hän ohjeisti, ja Harry yritti olla nauramatta.
   Kun he olivat perillä, aikuiset kävivät keskustelun. Harry ja Tommy istuivat sohvalla ja söivät jokamaunrakeita.
   ”Lily jää tänne teidän seuraksenne”, James ilmoitti hetken kuluttua.
   ”Äiti, ei”, Harry voihkaisi. Jos Lily olisi paikalla, he eivät saisi Tommyn kanssa hyppiä Siriuksen sängyllä, joka oli erittäin joustava ja kuin luotu siihen tarkoitukseen. Harry ja Tommy olivat jo monen vuoden ajan halunneet Siriukselle aina juuri sängyllä hyppimisen takia – ja myös sen, ettei Sirius käskenyt heitä nukkumaan.
   ”Miksi ei?”
   ”No… siksi.”
   ”Sitten minä jään.”
   ”Isi, ei!”
   ”No Remus.”
   ”Ei…”
   ”Te saatte joka tapauksessa kestää Siriusta”, James muistutti.
   ”Niin, mutta ei heti.”
   ”James”, Lily puuttui puheeseen, ”sinä olet aurori, sinä saat luvan jäädä tänne, ja me lähdemme Remuksen kanssa kotiin. Ja ei, Harry, ei vastaväitteitä. Hyvää yötä.”
   Harry murjotti seuraavat kaksi sekuntia, mutta sitten Tommy pyysi häntä hyppimään Siriuksen sängylle niin, ettei James huomannut, koska oli levittämässä sohvaa vuoteiksi.
   He ehtivät pomppia äänettä nauraen melkein kymmenen minuuttia, ennen kuin James tuli häätämään heidät pois.
   ”Tuoko se syy siis oli”, hän mutisi ja patisti poikia syömään iltapalaa. Iltapalaan kuului pienet palat leipää, koska enempää Harry ja Tommy eivät pystyneet millään syömään. Ahdettuaan illan terveellisen osuuden itseensä he söivät suuret lautaselliset täytekakkua.
   Harry ja Tommy päättivät jatkaa peliä, jossa hutkittiin nuijalla, samalla kun James yritti tehdä joitakin paperitöitä. Koska nuijan heiluttaminen oli äänekästä puuhaa, James valitti siitä pojille, mutta päätyi jossain vaiheessa kokeilemaan itse eikä malttanutkaan lopettaa.
   ”Älä varasta meidän peliä”, Harry marmatti ja sai siitä hyvästä nuijaniskun päähänsä. Ei kuitenkaan kovaa, ihan hipaisun vain.
   Kun James kohta malttoi luopua nuijasta, Harry ja Tommy olivat jo hetkellisesti kyllästyneet peliin ja päättivät mennä syömään jokamaunrakeita.

Sinä aamuna koitti Harryn siihenastisen elämän suurin päivä, päivä, jota hän oli odottanut innolla niin pitkään kuin hän saattoi vain muistaa. Aina, kun joku hänen naapurustostaan oli saanut kirjeen ja lähtenyt kohti Tylypahkaa, Harryn odotus oli kasvanut monta kertaa suuremmaksi ja hänestä oli tullut entistä malttamattomampi. Niinpä hän tuskin pysyi nahoissaan, kun hänen oma suuri päivänsa vihdoinkin koitti.
   ”Pue nämä yllesi”, Lily sanoi ja heitti Harryn tuolinselkämykselle hyvin epämääräisiltä näyttävät vaatteet. Harrylla kesti hetken, ennen kuin hän tajusi, miksi ne olivat niin epämääräiset: ne olivat jästivaatteet.
   ”Ei, äiti, en minä noita halua pistää! Minähän pääsen Tylypahkaan nyt, anna minä pistän koulukaavut, joohan?”
   ”Ei, vasta junassa. King’s Cross on jästiasema, se on täynnä jästejä siis, etkä sinä saa erottua joukosta. Tai no, erotut luultavasti muutenkin, mutta sittenhän sinua vasta hulluna pidettäisiin, jos sinulla olisi joku ihmeellinen kaapu päällä.”
   ”Mutta äiti, sinä olet aina sanonut, että jästeilläkin on muoti, että he pukeutuvat aina välillä mitä erilaisimpiin vaatteisiin. Kai minä nyt voin edes kaavun pistää?”
   ”Et voi. Emme halua herättää huomiota.” Niine sanoineen Lily kääntyi ja lähti pois huoneesta jättäen Harryn mutisemaan itsekseen. Äitinsä lähdettyä Harry ei jäänyt vitkuttelemaan vuoteeseensa, muttei kuitenkaan pistänyt äidin tuolille laskostamia jästivaatteita päälleen. Sen sijaan hän lähti pyjamassaan kohti keittiötä ja meinasi matkalla kompastua valtavaan arkkuunsa, jonka päällä lojui tyhjä häkki.
   ”Isä”, hän sanoi heti ylitettyään mahtavan esteen ja päästyään keittiöön.
   ”Huomenta”, James vastasi lehden takaa ja oli ilmeisesti jatkamassa, mutta Harry alkoi puhua keskeyttäen hänen aikeensa.
   ”Äiti väittää että minun pitää pistää jästivaatteet junaan!”
   ”Äitisi väittää aivan oikein”, James sanoi.
   ”Mutta eihän se käy!” Harry valitti. ”En minä niissä voi mennä Tylypahkan-junaan!”
   ”Ai? Etkö halua siis mennä ollenkaan?” James kysyi, laski lehteään vähän alemmas ja kohotti Harrylle kulmakarvojaan kysyvästi.
   ”No totta kai haluan!” Harry närkästyi. ”Mutta enhän minä voi mennä jästivaatteissa! Kaikkihan luulevat, että olen jästisyntyinen tai jotain!”
   ”Ja sekö muka olisi paha asia?” paikalle saapunut Lily kysyi terävästi.
   ”No ei”, Harry sanoi, joskin hieman epäröiden. Oikeasti hän ei pitänyt sellaisesta ollenkaan, mutta ei hän niin voinut sanoa jästisyntyisen äitinsä kuullen. ”Se vain, että eihän se olisi totta.”
   ”Mutta aina sinä voisit sitten korjata heidän käsityksensä”, Lily tuhahti ja hänen äänensävystään oli selvästi tulkittavissa, että hän ymmärsi vallan mainiosti, mitä hänen poikansa mielessä liikkui. ”Menen pesemään loput sukkasi. Miten sinulla voikin olla niitä niin hirveästi?”
   Harry vain kohautti olkapäitään ja kääntyi jälleen isänsä puoleen. ”Siis ihan oikeasti, et sinä voi pakottaa minua menemään niissä vaatteissa Tylypahkaan!”
   ”Et sinä Tylypahkaan niissä menekään, poika hyvä”, James vastasi. ”Eihän siinä nyt mitään järkeä olisi. Mutta junaan sinä kyllä menet, anteeksi nyt vain.”
   ”Mutta miksi? Miksi ihmeessä pitää mennä jossain niin tyhmissä vaatteissa – ”
   ”Nyt loppui, jooko. En jaksa enää kuunnella. Sinä menet niissä vaatteissa, jotka äitisi sinulle valitsi. Ole vain kiitollinen, että hän tietää jästien muodista jotain. Jos vaikka sattuisit näkemään asemalla kivan tytön, joka on jästisyntyinen, ja olisit pukeutunut ihan typerästi joihinkin velhosyntyisten valitsemiin vaatteisiin…”
   ”Niinkö sinulle kävi?” Harry ihmetteli. ”Kun näit äidin?”
   James nauroi. ”Ei nyt ihan niinkään.”
   ”Miten sitten?”
   ”Kuten sanoin, pistä nyt ne äitisi valitsemat vaatteet päällesi. Jos menisit kaavussa Tylypahkan pikajunaan, erottuisit sieltä, koska kaikilla on jästivaatteet. Niin se on aina ollut ja niin sen myös pitää aina olla, koska asema on täynnä jästejä. Kun juna on lähtenyt liikkeelle, voit vaihtaa kaapuun. Mutta sitä ennen – housut ja paita, Potter!”
   Harry näytti isälleen kieltä. Tämä oli ottanut tavakseen silloin tällöin kutsua Harrya sukunimellä, koska siihen hänen kuulemma pitäisi Tylypahkassa tottua.
   Isän sanoihin oli kuitenkin tyytyminen, eikä Harry voinut muuta kuin lähteä kohti huonettaan pukeutumaan, sillä eihän hän sentään halunnut missään nimessä myöhästyä junasta. Matkalla poispäin keittiöstä hän ei kuitenkaan voinut olla mutisematta: ”Miksi juuri minun täytyy pistää jotain sellaista…”
   ”Hei, älä valita!” James huusi hänen peräänsä. ”Joudun minäkin jästikamoissa menemään!”
   ”Ai joudut?” Harry kysyi yllättyneenä ja kääntyi katsomaan epäuskoisena isäänsä.
   ”No totta kai joudun, mehän menemme keskelle jästiasemaa.”
   Harry tuijotti isäänsä hetken suu auki, mutta juoksi sitten huoneeseensa pukeutumaan, eikä häntä enää lainkaan haitannut joutua pitämään tyhmiä yksinkertaisia jästivaatteita.

Matka King’s Crossille oli äärimmäisen tylsä ja ylipäätään ihan hirveä. Harry ei olisi enää lainkaan malttanut odottaa – no hyvä on, ei hän ollut muutenkaan malttanut – mutta asiaa ei helpottanut lainkaan se, että he matkustivat sinne jästien taksilla, joka maksoi Harryn äidin mukaan paljon jästirahaa. He istuivat taksissa pienen iäisyyden, ja Harryn oli ihan pakko pariin kertaan kuiskata vieressään takapenkillä istuvalle isälleen valitukset siitä, kuinka typerää oli mennä jollain niin hitaalla kulkuneuvolla, kun taikakeinoin matka olisi sujunut parissa sekunnissa. Hänen isänsä ei kauheasti pitänyt siitä, että hän kuiskasi niin, koska häntä oli monen monta kertaa kielletty puhumasta mitään velhomaailmasta. Niinpä James jätti Harryn kommentin täysin oman onnensa nojaan, ja Harry murjotti koko loppumatkan, joskin hänen oli pakko kurkistella siinä samalla innoissaan ikkunasta ulos. Aivan pian… aivan pian…
   Ja niin he lopulta olivat perillä. He nousivat ulos taksista, Lily maksoi ja taksikuski nosti Harryn matka-arkun alas.
   ”Mihin sitä ollaan matkalla, hautajaisiinko?” taksikuski vitsaili. ”Tämähän painaa kuin synti!”
   James ja Lily nauroivat vähäsen, mutta Harry pysyi vaiti, koska hän ei oikein ymmärtänyt jutua. ”Ei sentään”, Lily sanoi. ”Poika tässä on vain lähdössä taas vuodeksi sisäoppilaitokseen. Matka-arkku on kerta kaikkiaan paras paikka hänen tavaroilleen, muutenhan ne hukkuisivat eikä hän saisi niitä pakattua taas takaisin tullessaan, kun matkalaukut ovat niin epäkäytännöllisiä.”
   ”Aa, niin, aivan, no se selittääkin”, taksikuski sanoi. ”Hyvää kouluvuotta vaan sinulle, poika”, hän toivotti, ja Harry kiitti kauniisti. Sitten taksikuski ajoi pois ja James lähti hakemaan kärryjä, joihin matka-arkun voisi nostaa. Hän palasikin aivan pian, ja ihan yhtä pian arkku oli kärryissä joita James työnsi, ja he olivat kaikki kolme kävelemässä kohti laituria, jolla Harry ei ollut vielä koskaan vieraillut.
   ”Hirmu paljon jästejä”, hän sanoi ja katseli ympärilleen. Kaikilla oli jästivaatteet ja kaikilla näytti olevan kiire jonnekin. Junat tuuttailivat ja pari pillinvihellystäkin kuului, kauheasti huudeltiin eri asioita, jotkut juoksivat, joillain oli monta laukullista tavaraa ja joillain vain ihmeellisiä pieniä salkkuja.
   ”Harry kiltti, ei vielä täällä”, Lily pyysi, ja Harry vaikeni. Hän alkoi nyt hiljalleen ymmärtää, miksi hänet oli pakotettu pukeutumaan jästiksi. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt niin paljon jästejä kerrallaan kuin nyt täällä! Hän pohti, kuinkakohan moni oli oikeasti velho ja vain pukeutunut jästiksi, mutta hän ei uskaltanut kysyä.
   Viimein he tulivat laiturille yhdeksän. Harry katsoi laiturin kymmenen suuntaan ja näki paksun pylvään.
   ”Tuostako me menemme?” hän kysyi.
   ”Joo”, James vastasi, ”mutta odotetaan vielä vähän. Sinne taitaa juuri olla joku menossa.”
   Harry tähyili ympärilleen ja huomasi kuin huomasikin viiden hengen porukan, joista yksi työnsi samankaltaista matka-arkun sisältävää kärryä kuin mikä Harrylla oli. Porukassa oli neljä aikuista, jotka tähyilivät valppaina ympärilleen, ja heidän keskellään Harry oli näkevinään pienen pojan. Porukka hölkkäsi kiireisen näköisenä suoraan kohti tolppaa.
   ”Hei, onko tuo Kingsley?” Harry kysyi tunnistettuaan tummaihoisen miehen, joka oli pari kertaa käynyt heillä vierailulla.
   ”Joo, mutta olehan nyt hiljaa. Etkö huomaa, ketä siinä saatetaan?”
   Harry yritti katsoa vielä tarkemmin, ja näki kuin näkikin vilauksen keskellä hölkkäävästä pojasta juuri ennen kuin joukkio juoksi sulavasti pylvään läpi.
   ”Oliko se Neville Longbottom?” Harry kysyi ihmeissään. Hän ei ollut lainkaan hätkähtänyt, vaikka viisi ihmistä oli juuri kadonnut jäljettömiin.
   ”Kyllä vain. Hän tulee sinun kanssasi ensimmäiselle vuosikurssille.”
   ”Miten hänet päästetään Tylypahkaan? Eikö se ole aika turvatonta?”
   ”Siellä on Dumbledore”, James sanoi. ”Ja muutenkin todella mittavat turvatoimet. Hänen on varmasti turvallisempaa siellä kuin kotonaan – tai no okei, ehkei ihan, koska salaisuudenhaltijaloitsua ei noin vain murretakaan.”
   ”Eiköhän mennä”, Lily sanoi, ja he lähtivät kävelemään rauhassa kohti tolppaa. ”Muuten, Harry. Älä sitten tuijota Nevilleä junassa ja koulussa pahasti, jooko. Hänelle ei varmasti ole helppoa tulla Tylypahkaan sellaisen taustan kanssa. Hänen isoäitinsä on tiukka kasvattaja, vaikka muuten mukava ihminen onkin, eikä Nevillen tilannetta varmasti helpota se, että hänen vanhempansa ovat kuolleet. Joten yritä edes olla kiltti hänelle, jooko?”
   ”Joo, totta kai”, Harry vastasi. Hän ajatteli, että Neville oli varmasti kunnon kusipää, olihan tämä ainoa Voldemortin kirouksesta henkiin jäänyt, oikea julkkis ja sankari. Varmasti hän ei puhunut mistään muusta kuin omasta loistokkuudestaan.
   Juuri silloin he saapuivat tolpan luo. ”Pysähdytään tähän hetkeksi”, James sanoi.
   ”Miksi?” Harry kysyi. Hän olisi jo halunnut päästä laiturille.
   ”Etteivät jästit epäile mitään. Jutellaan tässä ihan vähän aikaa vain.”
   ”Mistä me jutellaan?”
   ”No ei meidän tarvitse mistään varsinaisesti jutella, kunhan nyt vain ollaan tässä hetkinen.”
   ”Mutta sinähän aina sanot, että jästit eivät huomaa mitään!”
   ”Eivät huomaakaan, mutta jos emme ole varovaisia, he alkavat huomata, ja sitähän me emme halua, vai mitä? No niin, eiköhän tämä riitä. Ei, Harry, älä ihan vielä.” James tarttui kiinni Harryn käsivarresta. ”Ei näinä aikoina voi noin vain mennä tuntemattomaan paikkaan. Mistä me tiedämme, vaikka sinne olisi tullut kuolonsyöjiä?”
   ”Anteeksi.”
   ”Okei, Harry, otahan kiinni kädestäni”, Lily sanoi ja ojensi kätensä Harrylle.
   ”Mitä! En varmasti ota! En minä voi mennä tuonne noin ja pitää äitiä samalla kädestä kiinni…”
   ”Äh, voi hyvänen aika…” Lily mutisi ja tarttui kiinni Harryn käsivarresta samalla, kun astui sujuvasti täysin kiinteältä näyttävän tolpan läpi. Harry seurasi perässä, osin koska Lily kiskoi häntä ja osin koska hän ei malttanut odottaa laiturille pääsyä. James tuli aivan heidän perässään Harryn kärryjä työntäen.

Peitetty liekki on tulisin ~ Entä jos Voldemort olisikin valinnut toisin? ~ Taikalaiva Titanic

Poissa goldensnitch

  • Sadetonna
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Action!
  • Pottermore: HeartPotion15680
  • Tupa: Luihuinen
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 4 14.8.
« Vastaus #4 : Elokuu 15, 2012, 16:28:01 »
Miksi ihmeessä kukaan ei ole vielä kommentoinut tätä? Todella luovaa, yksityiskohtaista ja ihanaa tekstiä, nominal! Mitä olisikaan voinut tapahtua, jos Voldemort ei olisi valinnut Harryä, vaan iskenyt Nevilleen... *malttaa tuskin odottaa että saa lukea, mitä Tylypahkassa tulee tapahtumaan* Varsinkin kiinnostaa, että ystävyytyykö Harry Ronin ja Hermionen kanssa, kun ei asemallakaan törmännyt Roniin koska meni omien vanhempiensa kanssa jne. Eääh, en nyt osaa sanoa mitään kovin rakentavaa kommenttia, kirjoitusvirheitäkään en löytänyt, paitsi että kolmoskappaleen kuolonsyöjät olivat vaihtuneet kolonsyöjiksi... :D


 Aurorin oli mentävä suojelemaan viattomia ja hyökkäämään kolonsyöjiä vastaan, ja parantaja hoiti niissä taisteluissa haavoittuneita. 

Hauskoja kohtia löytyy vaikka millä mitalla, esim. se Jamesin ja Harryn "pakoillaan Dursleyta" - yritys...

   ”Ja ei kun menoksi. Tästä oikealle, niinhän se meni…” James lähti roskalaatikoiden täyttämästä nurkasta, johon he olivat päätyneet, ja kääntyi oikealle Harry tiukasti vanavedessään. He ehtivät tällä kertaa jo melkein kymmenen metriä, kunnes Lily sai heidät kiinni ja kiskoi toiseen suuntaan, missä hänen siskonsa oikeasti asui.
   ”Kyllä me vielä joskus pääsemme karkuun”, James kuiskasi poikansa korvaan niin, ettei hänen vaimonsa kuullut.
   
Have you found Jesus yet?
- I didn't know I was supposed to be looking for him, sir.

Poissa Linesca

  • Kapinasusi
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Home field advantage
  • Pottermore: WalnutRain28723
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 4 14.8.
« Vastaus #5 : Elokuu 17, 2012, 00:32:07 »
Luin kaiken yhdeltä istumalta ja voi kauhistus kun en nähnyt ainuttakaan kommentin sanaa kuin vasta lopuksi D: miten näin mahtava ficci on jäänyt huomiotta?
Mutta niin. Kirjotat aivan sairaan hyvää ja sujuvaa tekstiä, itelle osui silmiin kolonsyöjien lisäksi vain yksi pieni lyöntivirhe, muttei mitään elämää suurempaa tai vakavempaa. Kaikki hahmot on just niinkuin oon kuvitellu esim. mitä Lily ja James ois ollu jos. Jaja, Sirre ja Rem on ihanat :) jatka toki :)
Se on lampi niin ihmeellinen, ja sen pinta on niin syvänsininen, siellä rauhassa unelmoida saan, ajatuksiin kauas pois vaeltaa...

Poissa nominal

  • Kuriositeetti
  • Vuotislainen
  • Pottermore: FireboltLumos114
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 4 14.8.
« Vastaus #6 : Elokuu 17, 2012, 20:47:03 »
goldensnitch, kiitos miljoonasti! Hahah, nauroin tuolle kolonsyöjälle! Parasta ehkä oli, etten edes huomannut sitä tuosta lainauksesta :D Kiva kuulla, että tässä oli hauskoja kohtia (:

Linesca, kiitoksia! Ihanaa, että hahmot ovat mielestäsi oikeanlaisia (:



Luku 5
Tylypahkaan


Laituri oli pettymys. Harry oli odottanut sitä mitä hänen vanhempansa, Sirius ja Remus olivat kuvailleet: velhoja ja noitia säntäilemässä ympäriinsä, ääniä, taikoja, eläimiä, jäähyväisiä, tapaamisia, hieno veturi joka vihelsi ennen lähtöään… mutta ihmisiä oli paljon vähemmän. Siellä täällä oli muutama pieni porukka, kohtuullisen paljon hieman vanhempia oppilaita, joille Harry ei ikinä uskaltaisi puhua yhtään mitään, juna joka seisoi hiljaa tyhjänä paikoillaan.
   ”Kaikki näyttää olevan ihan kunnossa”, Lily totesi katseltuaan hetken ympärilleen ja päästi Harryn irti. James nyökkäsi vaimolleen ja työnsi kärryjä vähän eteenpäin, jotta he eivät jäisi tielle.
   ”Miksi täällä ei ole ketään?” Harry kysyi.
   ”Olemme niin aikaisessa”, James selitti. ”Se jästitaksi oli paljon nopeampi kuin luulimme. Kyllä tänne vielä väkeä tulee, älä huoli.”
   ”Odotellessa voisit pistää Bertien häkkiin”, Lily sanoi ja osoitti pientä vaaleanharmaata pöllöä, joka istui hieman kauempana erään tolpan päällä ja katseli Harrya suurilla keltaisilla silmillään.
   ”Bertie!” Harry huudahti. “Se tuli jo nyt! Onpa viisas pöllö.”
   Harry otti arkkunsa päältä tyhjän pöllönhäkin ja käveli sen kanssa kohti pöllöään, mutta juuri kun hän saavutti sen, se lehahti pois. ”Voi vitsi! Bertie, tule takaisin! Pakkohan sinun on häkkiin mennä!”
   Pöllö vain huhuili Harrylle jostain korkeuksista, minne Harry ei nähnyt. Harry hakeutui niin lähelle huhuilua kuin pääsi ja maanitteli pöllöä häkkiin rapistelemalla nameja. Bertie kuitenkin vain lensi hieman kauemmas, ja Harry lähti sen perään. Hän oli jahdannut pöllöä muutaman minuutin, kun hänen isänsä kutsui häntä.
   Harry lähti kävelemään vanhempiensa luo ja huomasi, että he olivat saaneet seuraa. Lähestyessään heitä Harry yritti pidätellä hymyään: oli todella huvittavaa nähdä seitsemän punatukkaisen ja yhden mustahiuksisen muodostama joukkio. Harry ei tunnistanut ketään muuta punapäätä kuin äitinsä, ja niinpä hänestä oli vähän jännittävää mennä paikalle – hän nimittäin oli aika varma, että muutama oli vanhempia oppilaita Tylypahkassa.
   ”Moi”, Harry sanoi.
   ”Tässä on siis Harry”, Lily esitteli. ”Harry, hän on Molly Weasley, hän ja hänen miehensä ja pari vanhinta poikaansa ovat mukana killassa.”
   Harry nyökkäsi. Nyt, kun hän sen kuuli, hänestä tuntui että Weasley oli aika tuttu nimi. Harry katseli vähän pelokkaana muita punapäitä ja ihmetteli, heistäkö vanhimmat olivat killassa. Tai ehkä lapsia oli lisää. Kaksi poikaa olivat ihan tismalleen samannäköiset, ja Harry uskoi heidän olevan kaksosia, joskin muutkin olivat aika samanlaisia – tosin se saattoi johtua myös punaisista hiuksista ja pisamista.
   ”Hei, Harry”, Molly Weasley sanoi ystävällisesti, ja Harry piti hänestä välittömästi. ”Sinä menetkin sitten Tylypahkaan ensimmäistä kertaa, vai mitä? Eikö olekin jännää?”
   Harry nyökkäsi.
   ”No, meidän Ron menee myös”, Molly sanoi ja osoitti yhtä poikaa, joka oli Harrya pitempi ja ihan yhtä ruipelo kuin hän. Roniksi kutsuttu poika nosti hieman epäröiden kättään Harrylle, joka vastasi eleeseen.
   ”Äiti”, sanoi poika joka oli selvästi vanhin, ”minun täytyy nyt mennä tuonnemmas. Valvojaoppilaan velvollisuudet kutsuvat.”
   ”Selvä, mene vain”, Molly Weasley sanoi, ja poika pyyhälsi pois.
   ”Eivät valvojaoppilaan velvollisuudet minun aikanani vielä näin aikaisin alkaneet”, James sanoi yllättyneenä ja katsoi hämmentyneenä pojan perään.
   ”Percyn mielestä valvojaoppilaan velvollisuudet jatkuvat koko kesän”, toinen niistä pojista, jonka Harry oletti olevan kaksosia, sanoi.
   ”Niin”, toinen myönteli. ”Hänen mielestään niihin kuuluu se, että kantelee äidille siitä, kuinka me pistimme lusikan tilalle pöytään Sekon hiirenhännäksi muuttuvan lusikan…”
   ”Ja hyvä vain että kanteli!” Molly Weasley sanoi terävästi, ja kaksoset hiljentyivät. Harry huomasi, kuinka hänen isänsä yritti piilottaa hymyä, ja kuinka Lily tönäisi Jamesia niin, ettei Molly Weasley nähnyt.
   ”Äiti”, pieni punatukkainen tyttö sanoi, ”saanko minä käydä junassa?”
   ”Et saa”, Molly Weasley kielsi jyrkästi. ”Ensi vuonna vasta.”
   ”Mutta miksen? Mitä siitä on muka haittaa kenellekään?”
   ”No vaikka mitä! Mietipä sitä kaaosta joka syntyisi, jos kaikki jotka eivät vielä pääse Tylypahkaan ryntäilisivät junassa, ja sitten kun se alkaisi täyttyä, he eivät ehtisikään pois ja joutuisivat vahingossa Tylypahkaan saakka…”
   Tytön ilmeestä huomasi, että hän ei olisi pannut sellaista lainkaan pahakseen.
   Lily ja Molly Weasley juttelivat vielä hetkisen, mutta sitten Weasleyt lähtivät, ja Harry saattoi alkaa valittaa isälleen Bertiestä, joka ei suostunut tulemaan häkkiin. Laiturille oli valunut jo kiitettävät määrät väkeä, ja Harryn innolla odottama hulina oli alkanut, mistä seurasi myöskin se, että Bertie oli kadonnut näkyvistä ja kuuluvista.
   ”Kyllä se nyt pitäisi saada häkkiin”, James sanoi.
   ”Periaatteessahan se voi lentää varmaan Tylypahkaankin”, Lily totesi, ”mutta mieluummin ottaisit sen nyt jo mukaan. Jos se saa vapaasti tulla sinne kun tahtoo, se voi viipyä matkalla ties kuinka pitkään, etkä voi kirjoittaa meille heti kun olet päässyt kouluun, mikä sinun kyllä pitää tehdä, koska haluamme tietää, että matka sujui ongelmitta.”
   ”Enkö voi lainata jotain koulun pöllöistä?”
   ”Varmasti kaikkien muidenkin pitää ilmoittaa kotiin, että ovat päässeet turvallisesti perille. Sinulle ei välttämättä riitä omaa.”
   ”Ai… Mutta minä en enää löydä Bertietä!”
   ”Pakkohan sen on jossain olla…” James mutisi ja tähyili ympärilleen. Pöllöä ei kuitenkaan näkynyt lähiympäristössä, joten he lähtivät kolmisin kiertelemään pöllöä etsien. Aina välillä heidän kulkunsa keskeytyi, kun joko Lilyn tai Jamesin työkaveri huikkasi tervehdyksensä, tai sitten joku kiltalainen tunnisti heidät, tai vaihtoehtoisesti joku Harryn Godrickin notkossa asuva kaveri huomasi heidät. Joka kerta Lily ja James pitivät sananvaihdon suhteellisen lyhyenä ja kyselivät, oliko joku nähnyt pientä harmaata pöllöä, sillä Harry oli hukannut omansa. Kukaan ei ollut nähnyt.
   Täysin arvaamatta, kun Harry oli keskittynyt siristelemään silmiään nähdäkseen yläilmoihin, jokin iski häneen takaapäin ja kaatoi hänet kumoon.
   ”HEI!” Harry huudahti närkästyneenä ja kierähti ympäri nähdäkseen, mikä häneen oli iskenyt.
   Hän huomasi valtavan mustan koiran, joka läähätti ja jonka silmät selvästi hymyilivät. Harry alkoi nauraa.
   ”Sirius! Sinä ehdit sittenkin!”
   Koira ravisteli itseään ja muutti sitten sujuvasti muotoaan ihmiseksi, joka ojensi Harrylle kätensä ja veti hänet ylös. Lily alkoi saman tien puistella Harrya puhtaaksi mutisten jotain huomionhakuisuudesta, mutta Harry ei kuunnellut häntä vaan kummisetäänsä.
   ”Joo, juoksin tänne koirana, niin pääsin nopeammin. Kuutamo on vielä vähän huonona, mutta hän uhkasi purra minulta pään poikki, jos en ehdi tänne saattamaan sinua Tylypahkaan ennen kuin palaan takaisin töihin. Hän käski lisäksi sanoa, ettet saa häikäistyä kaikesta uudesta niin pahasti, että unohdat kirjoittaa hänelle.”
   ”Tietenkään en unohda kirjoittaa kenellekään teistä”, Harry sanoi hymyillen. ”Sirius, oletko sattunut näkemään Bertietä? Se ei halua tulla häkkiin, emmekä löydä sitä mistään.”
   ”En, mutta eiköhän se löydy vielä”, Sirius sanoi huolettomana. ”Eiköhän etsitä.”
   Harry kääntyi poispäin Siriuksesta jatkaakseen ympäriinsä kuljeskelua, ja vasta silloin hän huomasi, että lähistölle oli kerääntynyt pieni joukko oppilaita, jotka tuijottivat suu auki.
   ”Mitäköhän nuo…?” Harry kuiskasi ja viittoili huomaamattomasti oppilaisiin.
   ”He ovat näyttäneet tuolta siitä lähtien, kun Sirius muuttui”, Lily sanoi hieman paheksuvalla äänellä.
   ”Miksi ihmeessä?”
   Lily vilkaisi poikaansa terävästi. ”Ei tuollainen ole ihan tavallista useimpien ihmisten elämässä. Sinun pitää ymmärtää, että kaikki eivät ole kasvaneet velhoperheessä niin kuin sinä, tai jos ovatkin, niin mahdollisesti jästialueella – tai vaikka he tulisivat taikovan väen alueelta, heillä ei silti välttämättä ole muutamaa animaagia lähistöllä. Laillisia animaageja on vain kourallinen, ja on ihme, että isäsi, Sirius ja Peter ylipäätään saivat itsensä laillistettua.”
   Harrya nauratti sanamuoto. ”Isä on ollut laiton.”
   Lily kurtisti kulmiaan pojalleen. ”Tiedät kyllä, mitä tarkoitan.”
   ”Ja muuten, Harry”, James puuttui keskusteluun, ”älä sitten edes kuvittele yrittäväsi tehdä mitään sellaista mitä me teimme. Se on hengenvaarallista puuhaa, ja jos joku olisi ollut sanomassa meille siitä, emme mekään olisi edes yrittäneet.”
   Sirius nyökkäsi vakavana. ”On silkkaa tuuria, että olemme ylipäätään hengissä enää.”
   Lily tuhahti. ”Olette te sentään edes vähän viisastuneet.”
   Harry olisi halunnut kysyä, mitä hänen äitinsä sillä tarkoitti, mutta Sirius keskeytti hänen ajatuksenkulkunsa huutamalla: ”BERTIE! Tuolla se mokoma luuraa! Tänne sieltä!”
   Sitä seurasi huutoa, ähkinää ja loppujen lopuksi pari tarkoin tähdättyä taikaa. Bertie makasi liikkumattomana maassa, ja Harry nosti sen syliinsä.
   ”Tyhmä pöllö”, hän sanoi lempeästi ja silitti sitä. ”Tiedäthän sinä, että sinun on pakko tulla häkkiin. Älä ole vihainen.”
   Harry asetteli Bertien häkkiin ja sulki oven, ja sitten Lily osoitti sitä sauvallaan, jolloin se alkoi taas liikkua ja huhuilla surullisesti.
   ”Niin, niin”, Harry mumisi, ”en minäkään haluaisi siellä olla. Mutta me mennään nyt Tylypahkaan, ja siellä sinä saat lennellä tiluksilla ja pyydystää hiiriä, ja saat asua muiden pöllöjen kanssa pöllölässä, eikä sinun tarvitse pitkään aikaan olla häkissä. Nyt olet vain tämän pienen matkan siellä niin…”
   ”Harry”, James keskeytti, ”junan lähtöön ei ole enää kauan aikaa. Sinun kannattaisi varmaan etsiä itsellesi istumapaikka.”
   ”Kaikki hyvät paikat on varmaan viety jo”, Sirius totesi.
   ”Mutta ethän sinä voi tietää, mikä on Harryn mielestä hyvä paikka”, Lily ihmetteli.
   Sirius vain kohautti olkapäitään, ja he lähtivät kaikki yhdessä junalle. James melkein tarjoutui viemään Harryn matka-arkun sisälle vaunuosastoon saakka, kunnes Sirius tajusi estää häntä muistuttaen, millaisen mammanpojan maineen Harry siitä saisi – mihin Lily tietysti asianmukaisesti sanoi, että James ei suinkaan ollut Harryn mamma. Niinpä James ja Sirius nostivat Harryn arkun alas kärryistä, mutta koska he eivät jaksaneet tunkeutua junaan, he leijuttivat arkun portaita ylös ja Harry kiipesi sen perään.
   ”Muistatkin sitten kirjoittaa!” Lily vannotti.
   ”Muista käyttäytyä!” James käski.
   ”Muista, ettet kiroa ketään niin, että opettajat näkevät!” Sirius neuvoi ja sai saman tien murhaavan katseen Lilyltä ja tönäisyn kylkeen Jamesilta. Harrya vain nauratti.
   ”Muista totella opettajia ja puhutella heitä sukunimellä”, Lily ohjeisti.
   ”Älä uhoa isommillesi!” Sirius varoitti.
   ”Syö tarpeeksi puuroa jotta kasvat isommaksi kuin ne isommat!” James ehdotti.
   ”Älä tee mitään typerää!”
   ”Joo joo”, Harry sanoi keskeyttäen sen, mitä ikinä James olikin aikeissa sanoa. ”Kyllä minä pärjään!”
   James, Lily ja Sirius katsoivat häntä hymyillen. Lilyn silmissä kimalteli, ja Harrylla kesti vähän aikaa ymmärtää, että äiti itki, ja sitten häntäkin meinasi alkaa itkettää.
   ”Meillä tulee sinua ihan hirveä ikävä”, Sirius sanoi hieman karhealla äänellä. ”Remuksella myös. Mutta ei kuitenkaan niin hirveä ikävä, että sinunkin pitäisi alkaa ikävöidä meitä ja unohtaa pitää hauskaa.”
   ”Niin, pidä hauskaa, Harry! Me pidämme sinut ajan tasalla siitä, mitä tapahtuu, joten pidäthän sinäkin meidät?” James pyysi.
   ”Me rakastamme sinua”, Lily sanoi ja joutui nyt jo pyyhkimään silmäkulmaansa.
   ”Minäkin rakastan teitä”, Harry sanoi ja hymyili. Hän tajusi kauhukseen, että hänen poskellaan vieri kyynel. Hän pyyhki sen kiireesti pois ja päätti olla ajattelematta, että joutuisi nyt ensimmäistä kertaa eroon hänelle tärkeistä aikuisista. Nyt olisi todella noloa itkeä.
   ”Menehän siitä etsimään istumapaikka”, James kehotti lempeästi hymyillen. Se oli juuri sellainen hymy, jota Harry juuri nyt ei halunnut nähdä. Niin monta kuukautta erossa vanhemmista, Siriuksesta ja Remuksesta…
   ”Tulet sitten jouluna kotiin”, Lily sanoi ja hymyili säteilevästi.
   ”Minä hommaan sinulle ihan mahtavan joululahjan”, Sirius virnuili. ”Mutta et saa sitä ollenkaan, ellet saavu paikalle. Parempi tulla siis!”
   Harry naurahti. Häntä ei enää itkettänyt. ”Ikään kuin saisin sitä muutenkaan, kun olet kuitenkin taas ihan rahaton.”
   ”Äläs nyt”, Sirius sanoi esittäen loukkaantunutta. ”Minulla on työ!”
   ”Josta muuten myöhästyt kohta”, Lily sanoi ja osoitti kelloa. Sirius avasi suunsa ja oli mitä ilmeisimmin alkamassa kirota kovaan ääneen, mutta tajusi sen olevan sopimatonta ja pysyi vaiti. Hän hyvästeli Harryn vielä juuri kun juna vihelsi ensimmäisen kerran ja lähti sitten juoksemaan kohti porttia.
   ”No niin, Harry, menehän siitä!” James huusi junan ja kiirehtivien oppilaiden äänten yli. Harry nyökkäsi ja lähti raahaamaan arkkuaan käytävää pitkin. Hän kurkisti ensimmäiseen vaunuosastoon ja luuli sen olevan tyhjä, joten hän avasi oven. Sitten hän huomasi yhden yksinäisen näköisen pojan, jonka hän järkytyksekseen tunnisti Neville Longbottomiksi. Harrylla ei ollut kuitenkaan aikaa mennä muualle, ja hän oli jo raahannut arkkunsa puoliksi sisälle, ja hän halusi vilkuttaa ikkunasta hyvästit vanhemmilleen. Niinpä hän rykäisi ja sanoi muualle kuin Nevilleen katsoen: ”Voinko tulla tänne? Ainakin vähäksi aikaa?”
   ”Joo, tule vain”, Neville sanoi.
   Harry oli yllättynyt siitä, kuinka tavalliselta ja ystävälliseltä, ehkä jopa hiukan ujolta, Neville kuulosti. Hän oli odottanut jotain ihan muuta – ylimielisyyttä, välinpitämättömyyttä, vihamielisyyttä. Mutta ei. Harry oli niin yllättynyt, että hänen oli suorastaan pakko kääntyä katsomaan Nevilleä, joka istui melko huomaamattomana hyvin syvällä penkissä ja katseli varovaisesti vähän Harrysta sivuun. Nevillellä oli lyhyeksi leikattu tukka, niin että hänen otsassaan oleva haalea salamanmuotoinen arpi erottui aivan selvästi. Harry käänsi kiireesti katseensa pois ja käveli ikkunan luokse. Hän katseli sitä hetken ja tajusi sitten, miten se avataan. Hän kiskoi ikkunaa kaikin voimin ylöspäin ja sai kuin saikin sen avautumaan.
   ”Äiti! Isä!” Harry huusi paikannettuaan vanhempansa. Lily kuuli hänen huutonsa ja riensi ikkunan luo James aivan kintereillään.
   ”Hienoa, löysit siis istumapaikan! Oletko ihan yksin?”
   ”Ei, en ole”, Harry sanoi ja vilkaisi pikaisesti Nevilleen, joka kuitenkin katsoi täysin päinvastaiseen suuntaan. Harryn teki kovasti mieli sanoa, kenen kanssa hän oli samassa vaunuosastossa, mutta hän ei kehdannut. Tai oikeastaan uskaltanut.
   ”No niin, varmasti on mukavampaa matkustaa yhdessä kuin yksin”, Lily totesi, kun taas James yritti ilmiselvästi urkkia ikkunasta, kenen kanssa Harry oli.
   ”Juna lähtee ihan juuri”, Lily totesi.
   ”Muista, mitä puhuimme kaavuista”, James sanoi.
   ”Ai mitä? Kaavuista?” Harry ihmetteli tajuamatta yhtään, mistä hänen isänsä puhui.
   ”Niin, tänä aamuna.” Kun Harry ei vieläkään tuntunut ymmärtävän, James jatkoi. ”Siitä, että ne pitää pistää junassa päälle.”
   ”Ai, jaa, okei.”
   ”Muistathan sitten kirjoittaa, Harry”, Lily pyysi ties kuinka monennen kerran.
   ”Älä putoa järveen matkalla Tylypahkaan, se ei ole mukavaa.”
   ”Sirius lähti siis jo töihin?” Harry kysyi samalla, kun Lily yritti peittää naurukohtausta.
   ”Joo”, James sanoi.
   ”Mutten ole ihan varma, ehtiikö hän silti”, Lily totesi. ”Hänen ei olisi kannattanut lähteä Remuksen luota enää tänne.”
   ”Minusta oli kivaa, että hän tuli”, Harry sanoi tai oikeastaan melkein huusi, sillä juna vihelsi silloin viimeisiä kertoja ennen lähtöä, ja meteli oli huomattava.
   ”Totta kai hän tuli”, James totesi rauhoittavasti. Juna nytkähti liikkeelle, ja Harry olisi kaatunut, ellei olisi juuri saanut ikkunankarmista kiinni.
   ”En minä tarkoittanut, etteikö hänen olisi pitänyt tulla”, Lily huusi.
   ”Hei hei, Harry!” James huusi ja vilkutti.
   ”Muista kirjoittaa!” Lily huusi vilkuttaen myös.
   ”Muistan!” Harry vastasi heiluttaen yhtä lailla. ”Hei hei! Nähdään joululomalla!”
   ”Nähdään!” Lily ja James huusivat yhteen ääneen, eikä Harry varmasti olisi edes kuullut, jos vain toinen heistä olisi huutanut. Kun juna kiihdytti edelleen vauhtia ja kääntyi hieman, Harry vetäytyi hieman taaemma nähtyään juuri parahiksi, kuinka niin monet vanhemmat juoksivat junan vierellä huutelemassa ties mitä ja ojentelemassa ikkunoista sisään eväitä tai jotain muuta unohtunutta. Harry huokaisi ja kiskaisi ikkunan kiinni ja istuutui penkille, ja muisti vasta silloin, kenen kanssa hän oli.
   Sinä sekuntina Harry katui sitä, että oli mennyt istuutumaan. Jos hän olisi seissyt, hän olisi voinut vielä vaihtaa paikkaa. Nyt se ei ollut enää ihan niin yksinkertaista.
   ”Moi”, Harry sanoi, kun ei keksinyt muutakaan.
   ”Moi”, sanoi toinen poika ja katseli vieläkin vähän sivuun Harrysta, joka hänkin tuijotteli seinää.
   ”Minä olen Harry Potter”, Harry sanoi.
   Neville nyökkäsi, muttei sanonut mitään. Harry tulkitsi sen merkiksi siitä, että keskustelua ei sopinut jatkaa. Niinpä hän totesi, että koska hän ei jaksanut kantaa matka-arkkuaan kauhean pitkälle eikä hän tiennyt muutakaan paikkaa mihin mennä, hän jäisi tänne ja yrittäisi olla kuin Neville Longbottomia ei olisikaan. Niinpä hän kurotti matka-arkkuunsa, avasi sen ja kaivoi esiin pergamenttikäärön ja täytesulkakynän, jonka hän oli saanut Remukselta kouluun lähtemisen kunniaksi.
   Harry avasi pätkän pergamenttirullasta ja asetteli sen polveaan vasten. Sitten hän alkoi kirjoittaa.

Hei, Sirius!
Äiti sanoi, että sinä varmaan myöhästyit töistä, koska tulit Tylypahkan laiturille. Toivottavasti niin ei käynyt, mutta olen joka tapauksessa iloinen, että tulit. Kun Remuskin on Mungossa, ei olisi ollut kivaa, ettet sinäkään olisi päässyt paikalle. Äiti ja isä sentään onneksi olisivat tulleet joka tapauksessa.
   Istun nyt junassa, ja minulla on tylsää. Ei minulla muuten tylsää olisi, mutta en uskalla oikein puhua täällä. Ja et kyllä ikinä arvaa, mistä se johtuu! Olen samassa vaunussa Neville Longbottomin kanssa! Oikeasti! Esittelin itseni hänelle, mutta hän on vain ihan hiljaa.
   En kyllä jaksa kirjoittaa enää. Sano terveisiä kaikille!

Harry


Harry repäisi kirjoittamansa osion irti muusta pergamenttirullasta ja puhalteli sitä hetken, jotta muste kuivuisi. Hän säikähti, kun kuuli äkkiä Nevillen puhuvan.
   ”Mitä sinä kirjoitat?”
   Ääni kuulosti oikeasti kiinnostuneelta, ja Harry nosti yllättyneenä katseensa kirjeestään Nevilleen, joka tarkkaili häntä, eikä tällä kertaa katsonut johonkin hänen viereensä.
   ”Kirjettä”, Harry vastasi.
   ”Kenelle?” Neville kysyi äänessään yhä edelleen se sama kiinnostunut sävy kuin aiemmin. Harry mietti, oliko kyseessä jokin juttu, joka sai äänen vaikuttamaan kiinnostuneelta, vaikka puhuja oli oikeasti täysin välinpitämätön.
   ”Kummisedälleni”, Harry vastasi, koska ei viitsinyt olla vastaamattakaan.
   ”Minunkin pitäisi varmaan kirjoittaa isoäidilleni”, Neville sanoi. Harrysta tuntui kummalliselta kuulla se niin: että ihan aito Neville oikeasti puhui siitä isoäidistään, josta kaikki tiesivät, aivan kuin hänkin olisi täyttä totta.
   ”Okei”, Harry sanoi, koska ei osannut sanoa mitään muutakaan.
   Neville ei kuitenkaan vaikuttanut häiriintyvän. ”Hän käski minun kirjoittaa mahdollisimman pian. Luuletko, että nyt on se pian? Hän suuttuu, jos en tee niin kuin hän käskee. Hän sanoo aina, että minun jos kenen pitää totella, koska minä olen suuremmassa vaarassa kuin muut.”
   Tässä se nyt vihdoin oli: se ylimielisyys, jota Harry oli odottanutkin kuulevansa. Toisaalta äänensävy ei ollut kuitenkaan ihan sellainen kuin Harry oli kuvitellut.
   ”Jaa”, Harry totesi. Neville ei kuitenkaan tuntunut hätkähtävän hänen välinpitämättömyyttään, vaan hymyili vähän onnistuen jotenkin näyttämään anteeksipyytävältä. Harry ei ymmärtänyt tätä outoa kuuluisaa poikaa.
   Jonkin matkaa he vain istuivat hiljaisuudessa, mutta Harrya alkoi pikkuhiljaa ahdistaa sellainen. Hänen teki hirveästi mieli kysellä Nevilleltä kaikkea – huolimatta siitä, että tämä oli niin kummallinen. Eihän sitä kuitenkaan joka päivä saa tilaisuutta istua julkkiksen kanssa kahdestaan vaunuosastossa matkalla Tylypahkaan. Niinpä Harry rohkaisi mielensä ja esitti häntä vaivaavan kysymyksen päättäen lujasti olla välittämättä Neville mahdollisesta ylimielisestä reaktiosta. Ainakin Harry voisi sitten koulussa kertoa muille mukavammille tupatovereilleen, mitä kaikkea jännää oli uskaltautunut kysymään Nevilleltä.
   ”Hei, kuule… Millaista on olla kuuluisa?”
   ”Äh”, Neville sanoi ja punastui. ”Ei kovin kivaa, jos totta puhutaan.”
   ”Sinäkö siis tarkoitat sitä, että toivot ettei sitä…” Harry ei halunnut puhua ääneen siitä, kuinka tiedät-kai-kuka oli murhannut Nevillen vanhemmat ja yrittänyt tappaa tämänkin ”ettei sitä olisi tapahtunut?”
   ”Niin, tietysti”, Neville sanoi. ”Onhan minun mummini tietysti ihan mukava, mutta olisi se varmaan erilaista jos olisi vanhemmat. Eikä kaikki tuntisi kadulla. En minä oikeastaan edes saa liikkua missään.”
   ”No en kyllä minäkään”, Harryn oli suorastaan pakko sanoa siihen väliin, ”ainakaan yksin. Aina pitää olla vähintään yksi aikuinen mukana. Mutta ei se minua oikeastaan haittaa, koska varmasti siihen on ihan hyvä syy. Minun vanhempani taistelevat myös tiedät-kai-ketä vastaan. He ja kummisetäni ja Remus-setä ovat kaikki killassa.”
   Neville nyökkäsi. ”Mummikin on tavallaan killassa. Tai hän aina käy kokouksissa ja sanoo että isona minunkin pitää käydä. Mutta vielä minä en ole saanut mennä mukaan.”
   ”Minäkin aion liittyä isona kiltaan, tai no heti kun saan, ei kai siihen nyt niin montaa vuotta voi mennä”, Harry sanoi. ”Pitää vain yrittää opetella taikomaan tosi ahkerasti, että minusta tulee hyvä ja pääsen kiltaan mahdollisimman pian.”
   ”Niin, se on totta. Mihin tupaan sinä haluaisit?”
   ”Rohkelikkoon”, Harry sanoi. ”Minun äitini ja isäni ja kummisetäni ja Remus olivat kaikki Rohkelikossa. En ikinä haluaisi mihinkään muuhun tupaan!”
   Neville nyökkäsi. ”Minäkin tahtoisin Rohkelikkoon. Toisaalta siihen ei voi itse vaikuttaa, niin en uskalla hirveästi toivoa mitään… tai siis, kunhan vain en joudu Luihuiseen! Jos joutuisin niin lähtisin varmasti heti koko Tylypahkasta!”
   ”Minäkin!”
   Ja niin he juttelivat, eikä Neville äkkiä tuntunutkaan yhtään tyhmältä tai muuten vain tylsältä juttuseuralta. Harrysta tuntui oikeastaan ihan samalta kuin jos hän olisi jutellut vaikkapa Tommyn kanssa. He juttelivat huispauksesta – tosin eivät pitkään, sillä Nevilleä ei tuntunut erityisemmin kiinnostavan kyseinen aihe – koulusta, tuvista, suklaasammakkokorteista ja taikomisesta. He puhuivat myös tiedät-kai-kenestä ja tämän vastustajista, mutta eivät siitä, kuinka Nevillen vanhemmat olivat kuolleet. Harrysta tuntui siltä, ettei sellaisesta aiheesta sopinut puhua, koska varmasti Neville oli hyvin surullinen, mitä siihen tuli. Hän ainakin itse olisi ollut todella surullinen, jos hänen vanhempansa olisivat kuolleet.
   Lounaskärryt kulkivat käytävällä ja Harry osti vanhemmiltaan saamillaan rahoilla syötävää. Neville ei ollut tiennyt, että lounaskärryt kulkisivat junassa, mutta hänelläkin oli muutama sulmu taskussaan ja hän sai myös vähän naposteltavaa. Siitä he löysivät jälleen uuden puheenaiheen: kävi ilmi, että Neville ei tiennyt paljoakaan Tylypahkasta, joten Harry koki vastuulliseksi tehtäväkseen jakaa mahdollisimman paljon vanhemmiltaan, Siriukselta ja Remukselta saamaansa tietoa. Hän oli juuri kertomassa siitä, kuinka Tylypahka kuhisi salakäytäviä joita saattaisi löytyä minkä tahansa kuvakudoksen takaa, kun heidän vaunuosastonsa oveen koputettiin.
   ”Päivää”, sanoi arviolta heidän ikäisensä tyttö, jolla oli paksut ruskeat kiharat hiukset. Tytöllä oli hevosmaiset etuhampaat ja hieman ärsyttävä ääni. ”Oletteko sattumoisin nähneet rottaa? Eräs tyttö hukkasi sellaisen ja ajattelin kysyä, olettekohan te nähneet sitä. Rotta on ihan musta mutta sillä on vähän ruskeaa kaulassa, tässä näin”, tyttö sanoi ja viittoi kädellään kaulansa suuntaan.
   ”Enpä ole nähnyt”, Harry totesi, ja myös Neville pyöritteli päätään.
   ”Ohoh”, tyttö sanoi katsahdettuaan Nevilleä. ”Olen lukenut sinusta! En ajatellutkaan, että tulisit Tylypahkaan. Luulin, että ehkä saisit jotain yksityisopetusta tai vastaavaa…”
   ”Aijaa”, Neville sanoi.
   ”No joo, joka tapauksessa, minä jatkan sen rotan etsimistä. Nähdään koulussa.” Niine sanoineen tyttö poistui jättäen Harryn ja Nevillen istumaan pöllämystyneinä paikoilleen.
   ”Tajuat varmaan nyt, millaista on olla kuuluisa”, Neville sanoi. ”Tuollaisetkin ihme tyypit vain tulevat selittämään omiaan!”
   ”Joo, ei kauhean mukavalta vaikuta”, Harry totesi. Ja hän kun oli aina luullut, että kuuluisana oleminen olisi kivaa!
Peitetty liekki on tulisin ~ Entä jos Voldemort olisikin valinnut toisin? ~ Taikalaiva Titanic

Poissa goldensnitch

  • Sadetonna
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Action!
  • Pottermore: HeartPotion15680
  • Tupa: Luihuinen
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 4 14.8.
« Vastaus #7 : Syyskuu 03, 2012, 17:25:29 »
Hyi, hyi minua, kun en ole tullut aikaisemmin kommentoimaan! Muttamutta ihanaa tekstiä taas kerran, varsinkin junan tapahtumat olivat todella kiinnostavia ja Harryn ajatuksia olit kuvannut tarkasti :) Kirjoitusvirheitä en löytänyt yhtään, eikä niitä nyt kauheasti tullut etsittyäkään. Ja näitä hauskoja kohtia riittää, mistä sinä näitä oikein keksit? :D
 
   ”Eivät valvojaoppilaan velvollisuudet minun aikanani vielä näin aikaisin alkaneet”, James sanoi yllättyneenä ja katsoi hämmentyneenä pojan perään.
   ”Percyn mielestä valvojaoppilaan velvollisuudet jatkuvat koko kesän”, toinen niistä pojista, jonka Harry oletti olevan kaksosia, sanoi.

 
   ”Älä uhoa isommillesi!” Sirius varoitti.
   ”Syö tarpeeksi puuroa jotta kasvat isommaksi kuin ne isommat!” James ehdotti.


Jatkoa joohan? (ja jatkossa tulen nopeammin kommentoimaan!)
Have you found Jesus yet?
- I didn't know I was supposed to be looking for him, sir.

Poissa Ninjaturtle

  • Oman elämänsä Watson
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
  • jedi
    • Mah Twitter
  • Pottermore: CatSkull31170
  • Tupa: VOLDEMORT!!!
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 4 14.8.
« Vastaus #8 : Syyskuu 04, 2012, 07:58:03 »
Pelastit juuri päiväni.
Aika myöhässä kommentoin kyllä jostain syystä, mutta eipä se varmaan mitään haittaa. En ole muutenkaan hyvä kirjoittamaan palautetta, mutta eiköhän se riitä, että pidin tarinasta todella paljon :D Ite oon aina aatellu että mitä ois tapahtunu jos Neville ois ollu valittu. Oliskohan ehkä vähän erilainen kuin nykyään. Olisi kyllä aika hassua nähdä Neville kolmiverhoturnajaisissa.

PS. Miekin odotan nyt todella paljon jatkoa.
« Viimeksi muokattu: Syyskuu 04, 2012, 14:32:53 kirjoittanut Ninjaturtle »
Everyone i know is reaching for the peak of the volcano.

Poissa nominal

  • Kuriositeetti
  • Vuotislainen
  • Pottermore: FireboltLumos114
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 5 10.10
« Vastaus #9 : Lokakuu 10, 2012, 21:55:41 »
goldensnitch, kiiiitos! Hih, olen harvemmin (tässä ficissä) tietoisesti hauska, joten ihan loistavaa, jos onnistun kuitenkin hauskuuttamaan :D

Ninjaturtle, eipäs, vaan sinä pelastit minun päiväni! <3 Hahah, kieltämättä Neville kolmivelhoturnajaisissa kuulostaa aika absurdilta. :F

Welhokaniini, kiiiitos! Bongasin tämän tuolta "Mitä luet nyt" -topastakin, olipa hurrrrjan ihana ylläri! <3


Pahoittelen, että luku tulee vasta nyt (!!). Minulla pitäisi olla joku automaattinen lisää luku ficciin -muistutus....



Luku 5
Tylypahkaan


Laituri oli pettymys. Harry oli odottanut sitä mitä hänen vanhempansa, Sirius ja Remus olivat kuvailleet: velhoja ja noitia säntäilemässä ympäriinsä, ääniä, taikoja, eläimiä, jäähyväisiä, tapaamisia, hieno veturi joka vihelsi ennen lähtöään… mutta ihmisiä oli paljon vähemmän. Siellä täällä oli muutama pieni porukka, kohtuullisen paljon hieman vanhempia oppilaita, joille Harry ei ikinä uskaltaisi puhua yhtään mitään, juna joka seisoi hiljaa tyhjänä paikoillaan.
   ”Kaikki näyttää olevan ihan kunnossa”, Lily totesi katseltuaan hetken ympärilleen ja päästi Harryn irti. James nyökkäsi vaimolleen ja työnsi kärryjä vähän eteenpäin, jotta he eivät jäisi tielle.
   ”Miksi täällä ei ole ketään?” Harry kysyi.
   ”Olemme niin aikaisessa”, James selitti. ”Se jästitaksi oli paljon nopeampi kuin luulimme. Kyllä tänne vielä väkeä tulee, älä huoli.”
   ”Odotellessa voisit pistää Bertien häkkiin”, Lily sanoi ja osoitti pientä vaaleanharmaata pöllöä, joka istui hieman kauempana erään tolpan päällä ja katseli Harrya suurilla keltaisilla silmillään.
   ”Bertie!” Harry huudahti. “Se tuli jo nyt! Onpa viisas pöllö.”
   Harry otti arkkunsa päältä tyhjän pöllönhäkin ja käveli sen kanssa kohti pöllöään, mutta juuri kun hän saavutti sen, se lehahti pois. ”Voi vitsi! Bertie, tule takaisin! Pakkohan sinun on häkkiin mennä!”
   Pöllö vain huhuili Harrylle jostain korkeuksista, minne Harry ei nähnyt. Harry hakeutui niin lähelle huhuilua kuin pääsi ja maanitteli pöllöä häkkiin rapistelemalla nameja. Bertie kuitenkin vain lensi hieman kauemmas, ja Harry lähti sen perään. Hän oli jahdannut pöllöä muutaman minuutin, kun hänen isänsä kutsui häntä.
   Harry lähti kävelemään vanhempiensa luo ja huomasi, että he olivat saaneet seuraa. Lähestyessään heitä Harry yritti pidätellä hymyään: oli todella huvittavaa nähdä seitsemän punatukkaisen ja yhden mustahiuksisen muodostama joukkio. Harry ei tunnistanut ketään muuta punapäätä kuin äitinsä, ja niinpä hänestä oli vähän jännittävää mennä paikalle – hän nimittäin oli aika varma, että muutama oli vanhempia oppilaita Tylypahkassa.
   ”Moi”, Harry sanoi.
   ”Tässä on siis Harry”, Lily esitteli. ”Harry, hän on Molly Weasley, hän ja hänen miehensä ja pari vanhinta poikaansa ovat mukana killassa.”
   Harry nyökkäsi. Nyt, kun hän sen kuuli, hänestä tuntui että Weasley oli aika tuttu nimi. Harry katseli vähän pelokkaana muita punapäitä ja ihmetteli, heistäkö vanhimmat olivat killassa. Tai ehkä lapsia oli lisää. Kaksi poikaa olivat ihan tismalleen samannäköiset, ja Harry uskoi heidän olevan kaksosia, joskin muutkin olivat aika samanlaisia – tosin se saattoi johtua myös punaisista hiuksista ja pisamista.
   ”Hei, Harry”, Molly Weasley sanoi ystävällisesti, ja Harry piti hänestä välittömästi. ”Sinä menetkin sitten Tylypahkaan ensimmäistä kertaa, vai mitä? Eikö olekin jännää?”
   Harry nyökkäsi.
   ”No, meidän Ron menee myös”, Molly sanoi ja osoitti yhtä poikaa, joka oli Harrya pitempi ja ihan yhtä ruipelo kuin hän. Roniksi kutsuttu poika nosti hieman epäröiden kättään Harrylle, joka vastasi eleeseen.
   ”Äiti”, sanoi poika joka oli selvästi vanhin, ”minun täytyy nyt mennä tuonnemmas. Valvojaoppilaan velvollisuudet kutsuvat.”
   ”Selvä, mene vain”, Molly Weasley sanoi, ja poika pyyhälsi pois.
   ”Eivät valvojaoppilaan velvollisuudet minun aikanani vielä näin aikaisin alkaneet”, James sanoi yllättyneenä ja katsoi hämmentyneenä pojan perään.
   ”Percyn mielestä valvojaoppilaan velvollisuudet jatkuvat koko kesän”, toinen niistä pojista, jonka Harry oletti olevan kaksosia, sanoi.
   ”Niin”, toinen myönteli. ”Hänen mielestään niihin kuuluu se, että kantelee äidille siitä, kuinka me pistimme lusikan tilalle pöytään Sekon hiirenhännäksi muuttuvan lusikan…”
   ”Ja hyvä vain että kanteli!” Molly Weasley sanoi terävästi, ja kaksoset hiljentyivät. Harry huomasi, kuinka hänen isänsä yritti piilottaa hymyä, ja kuinka Lily tönäisi Jamesia niin, ettei Molly Weasley nähnyt.
   ”Äiti”, pieni punatukkainen tyttö sanoi, ”saanko minä käydä junassa?”
   ”Et saa”, Molly Weasley kielsi jyrkästi. ”Ensi vuonna vasta.”
   ”Mutta miksen? Mitä siitä on muka haittaa kenellekään?”
   ”No vaikka mitä! Mietipä sitä kaaosta joka syntyisi, jos kaikki jotka eivät vielä pääse Tylypahkaan ryntäilisivät junassa, ja sitten kun se alkaisi täyttyä, he eivät ehtisikään pois ja joutuisivat vahingossa Tylypahkaan saakka…”
   Tytön ilmeestä huomasi, että hän ei olisi pannut sellaista lainkaan pahakseen.
   Lily ja Molly Weasley juttelivat vielä hetkisen, mutta sitten Weasleyt lähtivät, ja Harry saattoi alkaa valittaa isälleen Bertiestä, joka ei suostunut tulemaan häkkiin. Laiturille oli valunut jo kiitettävät määrät väkeä, ja Harryn innolla odottama hulina oli alkanut, mistä seurasi myöskin se, että Bertie oli kadonnut näkyvistä ja kuuluvista.
   ”Kyllä se nyt pitäisi saada häkkiin”, James sanoi.
   ”Periaatteessahan se voi lentää varmaan Tylypahkaankin”, Lily totesi, ”mutta mieluummin ottaisit sen nyt jo mukaan. Jos se saa vapaasti tulla sinne kun tahtoo, se voi viipyä matkalla ties kuinka pitkään, etkä voi kirjoittaa meille heti kun olet päässyt kouluun, mikä sinun kyllä pitää tehdä, koska haluamme tietää, että matka sujui ongelmitta.”
   ”Enkö voi lainata jotain koulun pöllöistä?”
   ”Varmasti kaikkien muidenkin pitää ilmoittaa kotiin, että ovat päässeet turvallisesti perille. Sinulle ei välttämättä riitä omaa.”
   ”Ai… Mutta minä en enää löydä Bertietä!”
   ”Pakkohan sen on jossain olla…” James mutisi ja tähyili ympärilleen. Pöllöä ei kuitenkaan näkynyt lähiympäristössä, joten he lähtivät kolmisin kiertelemään pöllöä etsien. Aina välillä heidän kulkunsa keskeytyi, kun joko Lilyn tai Jamesin työkaveri huikkasi tervehdyksensä, tai sitten joku kiltalainen tunnisti heidät, tai vaihtoehtoisesti joku Harryn Godrickin notkossa asuva kaveri huomasi heidät. Joka kerta Lily ja James pitivät sananvaihdon suhteellisen lyhyenä ja kyselivät, oliko joku nähnyt pientä harmaata pöllöä, sillä Harry oli hukannut omansa. Kukaan ei ollut nähnyt.
   Täysin arvaamatta, kun Harry oli keskittynyt siristelemään silmiään nähdäkseen yläilmoihin, jokin iski häneen takaapäin ja kaatoi hänet kumoon.
   ”HEI!” Harry huudahti närkästyneenä ja kierähti ympäri nähdäkseen, mikä häneen oli iskenyt.
   Hän huomasi valtavan mustan koiran, joka läähätti ja jonka silmät selvästi hymyilivät. Harry alkoi nauraa.
   ”Sirius! Sinä ehdit sittenkin!”
   Koira ravisteli itseään ja muutti sitten sujuvasti muotoaan ihmiseksi, joka ojensi Harrylle kätensä ja veti hänet ylös. Lily alkoi saman tien puistella Harrya puhtaaksi mutisten jotain huomionhakuisuudesta, mutta Harry ei kuunnellut häntä vaan kummisetäänsä.
   ”Joo, juoksin tänne koirana, niin pääsin nopeammin. Kuutamo on vielä vähän huonona, mutta hän uhkasi purra minulta pään poikki, jos en ehdi tänne saattamaan sinua Tylypahkaan ennen kuin palaan takaisin töihin. Hän käski lisäksi sanoa, ettet saa häikäistyä kaikesta uudesta niin pahasti, että unohdat kirjoittaa hänelle.”
   ”Tietenkään en unohda kirjoittaa kenellekään teistä”, Harry sanoi hymyillen. ”Sirius, oletko sattunut näkemään Bertietä? Se ei halua tulla häkkiin, emmekä löydä sitä mistään.”
   ”En, mutta eiköhän se löydy vielä”, Sirius sanoi huolettomana. ”Eiköhän etsitä.”
   Harry kääntyi poispäin Siriuksesta jatkaakseen ympäriinsä kuljeskelua, ja vasta silloin hän huomasi, että lähistölle oli kerääntynyt pieni joukko oppilaita, jotka tuijottivat suu auki.
   ”Mitäköhän nuo…?” Harry kuiskasi ja viittoili huomaamattomasti oppilaisiin.
   ”He ovat näyttäneet tuolta siitä lähtien, kun Sirius muuttui”, Lily sanoi hieman paheksuvalla äänellä.
   ”Miksi ihmeessä?”
   Lily vilkaisi poikaansa terävästi. ”Ei tuollainen ole ihan tavallista useimpien ihmisten elämässä. Sinun pitää ymmärtää, että kaikki eivät ole kasvaneet velhoperheessä niin kuin sinä, tai jos ovatkin, niin mahdollisesti jästialueella – tai vaikka he tulisivat taikovan väen alueelta, heillä ei silti välttämättä ole muutamaa animaagia lähistöllä. Laillisia animaageja on vain kourallinen, ja on ihme, että isäsi, Sirius ja Peter ylipäätään saivat itsensä laillistettua.”
   Harrya nauratti sanamuoto. ”Isä on ollut laiton.”
   Lily kurtisti kulmiaan pojalleen. ”Tiedät kyllä, mitä tarkoitan.”
   ”Ja muuten, Harry”, James puuttui keskusteluun, ”älä sitten edes kuvittele yrittäväsi tehdä mitään sellaista mitä me teimme. Se on hengenvaarallista puuhaa, ja jos joku olisi ollut sanomassa meille siitä, emme mekään olisi edes yrittäneet.”
   Sirius nyökkäsi vakavana. ”On silkkaa tuuria, että olemme ylipäätään hengissä enää.”
   Lily tuhahti. ”Olette te sentään edes vähän viisastuneet.”
   Harry olisi halunnut kysyä, mitä hänen äitinsä sillä tarkoitti, mutta Sirius keskeytti hänen ajatuksenkulkunsa huutamalla: ”BERTIE! Tuolla se mokoma luuraa! Tänne sieltä!”
   Sitä seurasi huutoa, ähkinää ja loppujen lopuksi pari tarkoin tähdättyä taikaa. Bertie makasi liikkumattomana maassa, ja Harry nosti sen syliinsä.
   ”Tyhmä pöllö”, hän sanoi lempeästi ja silitti sitä. ”Tiedäthän sinä, että sinun on pakko tulla häkkiin. Älä ole vihainen.”
   Harry asetteli Bertien häkkiin ja sulki oven, ja sitten Lily osoitti sitä sauvallaan, jolloin se alkoi taas liikkua ja huhuilla surullisesti.
   ”Niin, niin”, Harry mumisi, ”en minäkään haluaisi siellä olla. Mutta me mennään nyt Tylypahkaan, ja siellä sinä saat lennellä tiluksilla ja pyydystää hiiriä, ja saat asua muiden pöllöjen kanssa pöllölässä, eikä sinun tarvitse pitkään aikaan olla häkissä. Nyt olet vain tämän pienen matkan siellä niin…”
   ”Harry”, James keskeytti, ”junan lähtöön ei ole enää kauan aikaa. Sinun kannattaisi varmaan etsiä itsellesi istumapaikka.”
   ”Kaikki hyvät paikat on varmaan viety jo”, Sirius totesi.
   ”Mutta ethän sinä voi tietää, mikä on Harryn mielestä hyvä paikka”, Lily ihmetteli.
   Sirius vain kohautti olkapäitään, ja he lähtivät kaikki yhdessä junalle. James melkein tarjoutui viemään Harryn matka-arkun sisälle vaunuosastoon saakka, kunnes Sirius tajusi estää häntä muistuttaen, millaisen mammanpojan maineen Harry siitä saisi – mihin Lily tietysti asianmukaisesti sanoi, että James ei suinkaan ollut Harryn mamma. Niinpä James ja Sirius nostivat Harryn arkun alas kärryistä, mutta koska he eivät jaksaneet tunkeutua junaan, he leijuttivat arkun portaita ylös ja Harry kiipesi sen perään.
   ”Muistatkin sitten kirjoittaa!” Lily vannotti.
   ”Muista käyttäytyä!” James käski.
   ”Muista, ettet kiroa ketään niin, että opettajat näkevät!” Sirius neuvoi ja sai saman tien murhaavan katseen Lilyltä ja tönäisyn kylkeen Jamesilta. Harrya vain nauratti.
   ”Muista totella opettajia ja puhutella heitä sukunimellä”, Lily ohjeisti.
   ”Älä uhoa isommillesi!” Sirius varoitti.
   ”Syö tarpeeksi puuroa jotta kasvat isommiksi kuin ne isommat!” James ehdotti.
   ”Älä tee mitään typerää!”
   ”Joo joo”, Harry sanoi keskeyttäen sen, mitä ikinä James olikin aikeissa sanoa. ”Kyllä minä pärjään!”
   James, Lily ja Sirius katsoivat häntä hymyillen. Lilyn silmissä kimalteli, ja Harrylla kesti vähän aikaa ymmärtää, että äiti itki, ja sitten häntäkin meinasi alkaa itkettää.
   ”Meillä tulee sinua ihan hirveä ikävä”, Sirius sanoi hieman karhealla äänellä. ”Remuksella myös. Mutta ei kuitenkaan niin hirveä ikävä, että sinunkin pitäisi alkaa ikävöidä meitä ja unohtaa pitää hauskaa.”
   ”Niin, pidä hauskaa, Harry! Me pidämme sinut ajan tasalla siitä, mitä tapahtuu, joten pidäthän sinäkin meidät?” James pyysi.
   ”Me rakastamme sinua”, Lily sanoi ja joutui nyt jo pyyhkimään silmäkulmaansa.
   ”Minäkin rakastan teitä”, Harry sanoi ja hymyili. Hän tajusi kauhukseen, että hänen poskellaan vieri kyynel. Hän pyyhki sen kiireesti pois ja päätti olla ajattelematta, että joutuisi nyt ensimmäistä kertaa eroon hänelle tärkeistä aikuisista. Nyt olisi todella noloa itkeä.
   ”Menehän siitä etsimään istumapaikka”, James kehotti lempeästi hymyillen. Se oli juuri sellainen hymy, jota Harry juuri nyt ei halunnut nähdä. Niin monta kuukautta erossa vanhemmista, Siriuksesta ja Remuksesta…
   ”Tulet sitten jouluna kotiin”, Lily sanoi ja hymyili säteilevästi.
   ”Minä hommaan sinulle ihan mahtavan joululahjan”, Sirius virnuili. ”Mutta et saa sitä ollenkaan, ellet saavu paikalle. Parempi tulla siis!”
   Harry naurahti. Häntä ei enää itkettänyt. ”Ikään kuin saisin sitä muutenkaan, kun olet kuitenkin taas ihan rahaton.”
   ”Äläs nyt”, Sirius sanoi esittäen loukkaantunutta. ”Minulla on työ!”
   ”Josta muuten myöhästyt kohta”, Lily sanoi ja osoitti kelloa. Sirius avasi suunsa ja oli mitä ilmeisimmin alkamassa kirota kovaan ääneen, mutta tajusi sen olevan sopimatonta ja pysyi vaiti. Hän hyvästeli Harryn vielä juuri kun juna vihelsi ensimmäisen kerran ja lähti sitten juoksemaan kohti porttia.
   ”No niin, Harry, menehän siitä!” James huusi junan ja kiirehtivien oppilaiden äänten yli. Harry nyökkäsi ja lähti raahaamaan arkkuaan käytävää pitkin. Hän kurkisti ensimmäiseen vaunuosastoon ja luuli sen olevan tyhjä, joten hän avasi oven. Sitten hän huomasi yhden yksinäisen näköisen pojan, jonka hän järkytyksekseen tunnisti Neville Longbottomiksi. Harrylla ei ollut kuitenkaan aikaa mennä muualle, ja hän oli jo raahannut arkkunsa puoliksi sisälle, ja hän halusi vilkuttaa ikkunasta hyvästit vanhemmilleen. Niinpä hän rykäisi ja sanoi muualle kuin Nevilleen katsoen: ”Voinko tulla tänne? Ainakin vähäksi aikaa?”
   ”Joo, tule vain”, Neville sanoi.
   Harry oli yllättynyt siitä, kuinka tavalliselta ja ystävälliseltä, ehkä jopa hiukan ujolta, Neville kuulosti. Hän oli odottanut jotain ihan muuta – ylimielisyyttä, välinpitämättömyyttä, vihamielisyyttä. Mutta ei. Harry oli niin yllättynyt, että hänen oli suorastaan pakko kääntyä katsomaan Nevilleä, joka istui melko huomaamattomana hyvin syvällä penkissä ja katseli varovaisesti vähän Harrysta sivuun. Nevillellä oli lyhyeksi leikattu tukka, niin että hänen otsassaan oleva haalea salamanmuotoinen arpi erottui aivan selvästi. Harry käänsi kiireesti katseensa pois ja käveli ikkunan luokse. Hän katseli sitä hetken ja tajusi sitten, miten se avataan. Hän kiskoi ikkunaa kaikin voimin ylöspäin ja sai kuin saikin sen avautumaan.
   ”Äiti! Isä!” Harry huusi paikannettuaan vanhempansa. Lily kuuli hänen huutonsa ja riensi ikkunan luo James aivan kintereillään.
   ”Hienoa, löysit siis istumapaikan! Oletko ihan yksin?”
   ”Ei, en ole”, Harry sanoi ja vilkaisi pikaisesti Nevilleen, joka kuitenkin katsoi täysin päinvastaiseen suuntaan. Harryn teki kovasti mieli sanoa, kenen kanssa hän oli samassa vaunuosastossa, mutta hän ei kehdannut. Tai oikeastaan uskaltanut.
   ”No niin, varmasti on mukavampaa matkustaa yhdessä kuin yksin”, Lily totesi, kun taas James yritti ilmiselvästi urkkia ikkunasta, kenen kanssa Harry oli.
   ”Juna lähtee ihan juuri”, Lily totesi.
   ”Muista, mitä puhuimme kaavuista”, James sanoi.
   ”Ai mitä? Kaavuista?” Harry ihmetteli tajuamatta yhtään, mistä hänen isänsä puhui.
   ”Niin, tänä aamuna.” Kun Harry ei vieläkään tuntunut ymmärtävän, James jatkoi. ”Siitä, että ne pitää pistää junassa päälle.”
   ”Ai, jaa, okei.”
   ”Muistathan sitten kirjoittaa, Harry”, Lily pyysi ties kuinka monennen kerran.
   ”Älä putoa järveen matkalla Tylypahkaan, se ei ole mukavaa.”
   ”Missä Sirius on?” Harry kysyi samalla, kun Lily yritti peittää naurukohtausta.
   ”Hänen piti kiirehtiä töihin”, James sanoi.
   ”Mutten ole ihan varma, ehtiikö hän silti”, Lily totesi. ”Hänen ei olisi kannattanut lähteä Remuksen luota enää tänne.”
   ”Minusta oli kivaa, että hän tuli”, Harry sanoi tai oikeastaan melkein huusi, sillä juna vihelsi silloin viimeisiä kertoja ennen lähtöä, ja meteli oli huomattava.
   ”Totta kai hän tuli”, James totesi rauhoittavasti. Juna nytkähti liikkeelle, ja Harry olisi kaatunut, ellei olisi juuri saanut ikkunankarmista kiinni.
   ”En minä tarkoittanut, etteikö hänen olisi pitänyt tulla”, Lily huusi.
   ”Hei hei, Harry!” James huusi ja vilkutti.
   ”Muista kirjoittaa!” Lily huusi vilkuttaen myös.
   ”Muistan!” Harry vastasi heiluttaen yhtä lailla. ”Hei hei! Nähdään joululomalla!”
   ”Nähdään!” Lily ja James huusivat yhteen ääneen, eikä Harry varmasti olisi edes kuullut, jos vain toinen heistä olisi huutanut. Kun juna kiihdytti edelleen vauhtia ja kääntyi hieman, Harry vetäytyi hieman taaemma nähtyään juuri parahiksi, kuinka niin monet vanhemmat juoksivat junan vierellä huutelemassa ties mitä ja ojentelemassa ikkunoista sisään eväitä tai jotain muuta unohtunutta. Harry huokaisi ja kiskaisi ikkunan kiinni ja istuutui penkille, ja muisti vasta silloin, kenen kanssa hän oli.
   Sinä sekuntina Harry katui sitä, että oli mennyt istuutumaan. Jos hän olisi seissyt, hän olisi voinut vielä vaihtaa paikkaa. Nyt se ei ollut enää ihan niin yksinkertaista.
   ”Moi”, Harry sanoi, kun ei keksinyt muutakaan.
   ”Moi”, sanoi toinen poika ja katseli vieläkin vähän sivuun Harrysta, joka hänkin tuijotteli seinää.
   ”Minä olen Harry Potter”, Harry sanoi.
   Neville nyökkäsi, muttei sanonut mitään. Harry tulkitsi sen merkiksi siitä, että keskustelua ei sopinut jatkaa. Niinpä hän totesi, että koska hän ei jaksanut kantaa matka-arkkuaan kauhean pitkälle eikä hän tiennyt muutakaan paikkaa mihin mennä, hän jäisi tänne ja yrittäisi olla kuin Neville Longbottomia ei olisikaan. Niinpä hän kurotti matka-arkkuunsa, avasi sen ja kaivoi esiin pergamenttikäärön ja täytesulkakynän, jonka hän oli saanut Remukselta kouluun lähtemisen kunniaksi.
   Harry avasi pätkän pergamenttirullasta ja asetteli sen polveaan vasten. Sitten hän alkoi kirjoittaa.

Hei, Sirius!
Äiti sanoi, että sinä varmaan myöhästyit töistä, koska tulit Tylypahkan laiturille. Toivottavasti niin ei käynyt, mutta olen joka tapauksessa iloinen, että tulit. Kun Remuskin on Mungossa, ei olisi ollut kivaa, ettet sinäkään olisi päässyt paikalle. Äiti ja isä sentään onneksi olisivat tulleet joka tapauksessa.
   Istun nyt junassa, ja minulla on tylsää. Ei minulla muuten tylsää olisi, mutta en uskalla oikein puhua täällä. Ja et kyllä ikinä arvaa, mistä se johtuu! Olen samassa vaunussa Neville Longbottomin kanssa! Oikeasti! Esittelin itseni hänelle, mutta hän on vain ihan hiljaa.
   En kyllä jaksa kirjoittaa enää. Sano terveisiä kaikille!

Harry


Harry repäisi kirjoittamansa osion irti muusta pergamenttirullasta ja puhalteli sitä hetken, jotta muste kuivuisi. Hän säikähti, kun kuuli äkkiä Nevillen puhuvan.
   ”Mitä sinä kirjoitat?”
   Ääni kuulosti oikeasti kiinnostuneelta, ja Harry nosti yllättyneenä katseensa kirjeestään Nevilleen, joka tarkkaili häntä, eikä tällä kertaa katsonut johonkin hänen viereensä.
   ”Kirjettä”, Harry vastasi.
   ”Kenelle?” Neville kysyi äänessään yhä edelleen se sama kiinnostunut sävy kuin aiemmin. Harry mietti, oliko kyseessä jokin juttu, joka sai äänen vaikuttamaan kiinnostuneelta, vaikka puhuja oli oikeasti täysin välinpitämätön.
   ”Kummisedälleni”, Harry vastasi, koska ei viitsinyt olla vastaamattakaan.
   ”Minunkin pitäisi varmaan kirjoittaa isoäidilleni”, Neville sanoi. Harrysta tuntui kummalliselta kuulla se niin: että ihan aito Neville oikeasti puhui siitä isoäidistään, josta kaikki tiesivät, aivan kuin hänkin olisi täyttä totta.
   ”Okei”, Harry sanoi, koska ei osannut sanoa mitään muutakaan.
   Neville ei kuitenkaan vaikuttanut häiriintyvän. ”Hän käski minun kirjoittaa mahdollisimman pian. Luuletko, että nyt on se pian? Hän suuttuu, jos en tee niin kuin hän käskee. Hän sanoo aina, että minun jos kenen pitää totella, koska minä olen suuremmassa vaarassa kuin muut.”
   Tässä se nyt vihdoin oli: se ylimielisyys, jota Harry oli odottanutkin kuulevansa. Toisaalta äänensävy ei ollut kuitenkaan ihan sellainen kuin Harry oli kuvitellut.
   ”Jaa”, Harry totesi. Neville ei kuitenkaan tuntunut hätkähtävän hänen välinpitämättömyyttään, vaan hymyili vähän onnistuen jotenkin näyttämään anteeksipyytävältä. Harry ei ymmärtänyt tätä outoa kuuluisaa poikaa.
   Jonkin matkaa he vain istuivat hiljaisuudessa, mutta Harrya alkoi pikkuhiljaa ahdistaa sellainen. Hänen teki hirveästi mieli kysellä Nevilleltä kaikkea – huolimatta siitä, että tämä oli niin kummallinen. Eihän sitä kuitenkaan joka päivä saa tilaisuutta istua julkkiksen kanssa kahdestaan vaunuosastossa matkalla Tylypahkaan. Niinpä Harry rohkaisi mielensä ja esitti häntä vaivaavan kysymyksen päättäen lujasti olla välittämättä Neville mahdollisesta ylimielisestä reaktiosta. Ainakin Harry voisi sitten koulussa kertoa muille mukavammille tupatovereilleen, mitä kaikkea jännää oli uskaltautunut kysymään Nevilleltä.
   ”Hei, kuule… Millaista on olla kuuluisa?”
   ”Äh”, Neville sanoi ja punastui. ”Ei kovin kivaa, jos totta puhutaan.”
   ”Sinäkö siis tarkoitat sitä, että toivot ettei sitä…” Harry ei halunnut puhua ääneen siitä, kuinka tiedät-kai-kuka oli murhannut Nevillen vanhemmat ja yrittänyt tappaa tämänkin ”ettei sitä olisi tapahtunut?”
   ”Niin, tietysti”, Neville sanoi. ”Onhan minun mummini tietysti ihan mukava, mutta olisi se varmaan erilaista jos olisi vanhemmat. Eikä kaikki tuntisi kadulla. En minä oikeastaan edes saa liikkua missään.”
   ”No en kyllä minäkään”, Harryn oli suorastaan pakko sanoa siihen väliin, ”ainakaan yksin. Aina pitää olla vähintään yksi aikuinen mukana. Mutta ei se minua oikeastaan haittaa, koska varmasti siihen on ihan hyvä syy. Minun vanhempani taistelevat myös tiedät-kai-ketä vastaan. He ja kummisetäni ja Remus-setä ovat kaikki killassa.”
   Neville nyökkäsi. ”Mummikin on tavallaan killassa. Tai hän aina käy kokouksissa ja sanoo että isona minunkin pitää käydä. Mutta vielä minä en ole saanut mennä mukaan.”
   ”Minäkin aion liittyä isona kiltaan, tai no heti kun saan, ei kai siihen nyt niin montaa vuotta voi mennä”, Harry sanoi. ”Pitää vain yrittää opetella taikomaan tosi ahkerasti, että minusta tulee hyvä ja pääsen kiltaan mahdollisimman pian.”
   ”Niin, se on totta. Mihin tupaan sinä haluaisit?”
   ”Rohkelikkoon”, Harry sanoi. ”Minun äitini ja isäni ja kummisetäni ja Remus olivat kaikki Rohkelikossa. En ikinä haluaisi mihinkään muuhun tupaan!”
   Neville nyökkäsi. ”Minäkin tahtoisin Rohkelikkoon. Toisaalta siihen ei voi itse vaikuttaa, niin en uskalla hirveästi toivoa mitään… tai siis, kunhan vain en joudu Luihuiseen! Jos joutuisin niin lähtisin varmasti heti koko Tylypahkasta!”
   ”Minäkin!”
   Ja niin he juttelivat, eikä Neville äkkiä tuntunutkaan yhtään tyhmältä tai muuten vain tylsältä juttuseuralta. Harrysta tuntui oikeastaan ihan samalta kuin jos hän olisi jutellut vaikkapa Tommyn kanssa. He juttelivat huispauksesta – tosin eivät pitkään, sillä Nevilleä ei tuntunut erityisemmin kiinnostavan kyseinen aihe – koulusta, tuvista, suklaasammakkokorteista ja taikomisesta. He puhuivat myös tiedät-kai-kenestä ja tämän vastustajista, mutta eivät siitä, kuinka Nevillen vanhemmat olivat kuolleet. Harrysta tuntui siltä, ettei sellaisesta aiheesta sopinut puhua, koska varmasti Neville oli hyvin surullinen, mitä siihen tuli. Hän ainakin itse olisi ollut todella surullinen, jos hänen vanhempansa olisivat kuolleet.
   Lounaskärryt kulkivat käytävällä ja Harry osti vanhemmiltaan saamillaan rahoilla syötävää. Neville ei ollut tiennyt, että lounaskärryt kulkisivat junassa, mutta hänelläkin oli muutama sulmu taskussaan ja hän sai myös vähän naposteltavaa. Siitä he löysivät jälleen uuden puheenaiheen: kävi ilmi, että Neville ei tiennyt paljoakaan Tylypahkasta, joten Harry koki vastuulliseksi tehtäväkseen jakaa mahdollisimman paljon vanhemmiltaan, Siriukselta ja Remukselta saamaansa tietoa. Hän oli juuri kertomassa siitä, kuinka Tylypahka kuhisi salakäytäviä joita saattaisi löytyä minkä tahansa kuvakudoksen takaa, kun heidän vaunuosastonsa oveen koputettiin.
   ”Päivää”, sanoi arviolta heidän ikäisensä tyttö, jolla oli paksut ruskeat kiharat hiukset. Tytöllä oli hevosmaiset etuhampaat ja hieman ärsyttävä ääni. ”Oletteko sattumoisin nähneet rottaa? Eräs tyttö hukkasi sellaisen ja ajattelin kysyä, olettekohan te nähneet sitä. Rotta on ihan musta mutta sillä on vähän ruskeaa kaulassa, tässä näin”, tyttö sanoi ja viittoi kädellään kaulansa suuntaan.
   ”Enpä ole nähnyt”, Harry totesi, ja myös Neville pyöritteli päätään.
   ”Ohoh”, tyttö sanoi katsahdettuaan Nevilleä. ”Olen lukenut sinusta! En ajatellutkaan, että tulisit Tylypahkaan. Luulin, että ehkä saisit jotain yksityisopetusta tai vastaavaa…”
   ”Aijaa”, Neville sanoi.
   ”No joo, joka tapauksessa, minä jatkan sen rotan etsimistä. Nähdään koulussa.” Niine sanoineen tyttö poistui jättäen Harryn ja Nevillen istumaan pöllämystyneinä paikoilleen.
   ”Tajuat varmaan nyt, millaista on olla kuuluisa”, Neville sanoi. ”Tuollaisetkin ihme tyypit vain tulevat selittämään omiaan!”
   ”Joo, ei kauhean mukavalta vaikuta”, Harry totesi. Ja hän kun oli aina luullut, että kuuluisana oleminen olisi kivaa!
Peitetty liekki on tulisin ~ Entä jos Voldemort olisikin valinnut toisin? ~ Taikalaiva Titanic

Poissa Kynttiläkäärme

  • Syksyn liekki
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: potioncharm26553
  • Tupa: Luihuinen
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 5 10.10.
« Vastaus #10 : Lokakuu 10, 2012, 22:34:58 »
Luin vasta tuon ensimmäisen luvun, mutta hyvin mielenkiinotista tekstiä. Osaat kyllä tuossa alussa eläytyä neljä vuotiaaseen erinomiasesti. Säästän loput huomiselle, niin minulla on jotain mitä odottaa :)

Poissa Weasleyn Welhokaniini

  • Kynttilöiden lumo Suuressa salissa
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: MoonstoneSeeker27459
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 5 10.10.
« Vastaus #11 : Lokakuu 14, 2012, 19:41:26 »
Tuleehan uus luku pian? Ei mitään paineita, mutta olisi kiva vain tietää, että onko uutta lukua tiedossa lähiaikoina. En saa millään tätä tarinaa pois mielestäni!! =)
Welhokaniini -> Weasleyn Welhokaniini

Poissa nominal

  • Kuriositeetti
  • Vuotislainen
  • Pottermore: FireboltLumos114
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 5 10.10.
« Vastaus #12 : Lokakuu 14, 2012, 21:30:40 »
BlackSev, voi kiitos! Toivottavasti jaksat loputkin lukea (:

Welhokaniini, kommenttisi oli kerta kaikkiaan niin supersuloinen, etten voinut olla laittamatta uutta lukua saman tien! :D Ficciä on tosiaan kirjoitettu viidenteentoista lukuun, eli ainakin jatkoa on joskus luvassa!


Luku 6
Lajittelu


Vähän ennen kuin juna oli perillä, Harry ja Neville vaihtoivat kaavut ylleen. Harry tiesi, että niin tuli tehdä, mutta Neville vaikutti yllättyneeltä kuullessaan, että kaavut tuli vaihtaa junassa. Harry oli äimistynyt – miten saattoi olla mahdollista että joku sellainen kuin Neville Longbottom tiesi Tylypahkasta tai ylipäätään mistään vähemmän kuin hän?
   Kun juna hiljalleen liukui pysähdyksiin, ja Harry ja Neville lähtivät raahaamaan arkkujaan käytävän tungoksessa, Harry yllättyi nähdessään ihmisillä lähes harmaita kaapuja. Hänellä kesti jonkin aikaa ymmärtää, että ne olivat varmasti käytettyjä. Tuntui hassulta, että joku osti käytetyn kaavun Tylypahkaan – siis niin käytetyn, että se oli lähes harmaa ja jokseenkin rispaantunut.
   Ulkona oli pimeää ja hiukan sumuista. Harry ja Neville kävelivät vieretysten, ja Harry sai kokea, millaista oli olla Neville Longbottom: kaikki tuntuivat katsovan heitä, kuiskailevan kaverilleen ja järkyttyvän nähdessään heidät. Tietenkään kukaan ei tunnistanut Harrya, mutta häntä tuijotettiin silti, koska hän sattui kävelemään Nevillen vieressä. Vaikka eiväthän he edes tunteneet kovin hyvin.
   ”Ekaluokkalaiset! Hoi, ekaluokkalaiset, tänne päin!” kuului kantava ääni, ja Harry näki valtavan hahmon, joka piteli kädessään ilmeisesti lyhtyä. Harrysta tuntui, että hän ei halunnut mennä tämän valtaisan hahmon luokse – miksi juuri ekaluokkalaisten piti mennä, mikseivät vähän vanhemmat voineet? Vanhemmat kuitenkin tuntuivat suuntaavan jonnekin ihan muualle selvästi tietäen, minne olivat matkalla – ja kyllä Harrykin tiesi, sillä hänelle oli kerrottu, että muut kuin ensiluokkalaiset matkustivat linnaan vaunuissa. Ja hän tiesi myös, että hänen paikkansa oli muiden ensiluokkalaisten joukossa.
   Kun Harry – Neville yhä vierellään – käveli äänen suuntaan, hän sai järkyttyä nähdessään suurimman koskaan näkemänsä ihmisen. Kyseessä ei ollut mikään tosi lihava eikä myöskään ainoastaan pitkä henkilö, vaan yksinkertaisesti valtavan suuri mies, jolla oli musta takkuinen parta ja hiukset. Harry katsoi tätä ensi alkuun pelottavaa ilmestystä päästä kynnysmaton kokoisiin saappaiden peittämiin jalkoihin. Harry yritti kuvitella tälle valtaisalle miehelle samanlaisen kaavun kuin Tylypahkan oppilailla oli, muttei osannut tehdä sitä huvittumatta. Eikä valtava mies muutenkaan näyttänyt niin kovin uhkaavalta enää näin lähietäisyydellä, sillä miehellä oli silmissään ystävällinen katse ja hänen äänensä oli lempeä.
   ”Ei mutta”, valtava mies sanoi nähdessään Harryn, ”et kai sä vaan oo Potter?”
   Harry hämmästyi: hän ei ollut uskonut, että joku tunnistaisi hänet. ”Öö. Kyllä vain.”
   ”No voihan Merlinin pöksyt! Mikäs sun etunimi olikaan?”
   ”Harry”, Harry vastasi yhä hämmentyneenä.
   ”Ai niin, sehän se olikin, Sirius puhui siitä… Harry Potter, niinpä tietenki. No, täytyy toivoo, että oot tullu tietyissä asioissa vähän enemmän äiteesees kuin isääs – vaikka onhan Jameskin tietty tosi mukava, enhän mä nyt sillä sentään…” Mies tuntui puhuvan lähinnä itsekseen ja tajuavan sitten, missä oli, minkä jälkeen hän alkoi jälleen huudella ekaluokkalaisia saapumaan paikalle. Harry oli aivan ymmällään, ja tuli siihen tulokseen, että hänen pitäisi kirjoittaa kotipuoleen ja kysyä tästä ihmeellisestä henkilöstä vähän tarkemmin.
   Kun kaikki olivat suurin piirtein kasassa, mies esittäytyi, ja Harrysta tuntui ihan siltä, että hän oli kuullut nimen – mutta hän oli kuullut niin paljon kaikkea, ja jotkut jutut kerta kaikkiaan olivat mielenkiintoisempia kuin toiset, joten hän ei yksinkertaisesti voinut muistaa tätä nimenomaista.
   ”Mä oon Rubeus Hagrid, Tylypahkan riistanvartija. Tervetuloa teille kaikille vaan! Me lähdetään nyt linnaan, mennään järven poikki veneillä, tätä tietä – kolme per vene, kiitos, niin kaikki mahtuu…”
   Iso liuta airottomia veneitä lipui hitaasti heitä kohti. Harry astui reippaasti yhteen veneistä, mutta hän kuuli ihastuneen yllättyneitä huokaisuja muiden ensiluokkalaisten joukosta – hän epäili, että kyseessä olivat luultavasti jästisyntyiset, jotka eivät olleet ikinä nähneet mitään vastaavaa. Harry kuitenkin oli nähnyt vastaavaa ja jopa paljon hienompaa, ja niinpä veneet eivät hätkähdyttäneet häntä lainkaan. Vene keikkui hieman, kun hän hyppäsi kyytiin, ja Neville tuli hänen perässään näyttäen melkein anteeksipyytävältä. Harrya ei kuitenkaan lainkaan haitannut, että tämä matkasi hänen kanssaan – hän ei tuntenut Tylypahkasta ketään ensiluokkalaista, ja hän oli jollain lailla todella ylpeä siitä, että oli onnistunut edes suurin piirtein tutustumaan juuri Neville Longbottomin kanssa. Oli tietysti hyvinkin mahdollista, että lajittelu erottaisi heidät.
   Kun Harry ja Neville istuivat jo veneessä tumman suuren järven levittäytyessä heidän ympärilleen, he näkivät, kuinka joku vaaleahiuksinen poika maleksi hitaasti veneitä kohti. Poika katseli jotenkin halveksivan näköisesti veneitä, nyrpisti nenäänsä heidän veneensä kohdalla ja katsoi vielä kerran ympärilleen. Hän tuli ilmeisesti siihen tulokseen, että vaihtoehtoja ei ollut, joten hän astui heidän veneeseensä sanomatta sanaakaan. Poika asettui mahdollisimman kauas heistä ja katsoi poispäin nenä pystyssä.
   ”Moi”, Harry sanoi hieman epäröiden.
   Poika tuhahti. ”Tiedän, kuka sinä olet”, hän sanoi ja katsoi Harryn sijaan Nevilleä. Neville näytti vähän pelokkaalta tai jotain sinnepäin, joten Harry päätti puhua hänen puolestaan.
   ”Monikin tietää, kuka hän on”, hän sanoi hieman kopeasti, koska ei pitänyt pojan asenteesta.
   ”Verenpetturi pahinta sorttia”, poika sihahti hampaidensa välistä ja mulkaisi Nevilleä pahasti ennen kuin katsoi Harrya nenäänsä pitkin. ”Ja ilmeisesti sinä olet samaa sakkia, kun kerran kaveeraat hänen kanssaan.”
   Harryn silmät levisivät hämmästyksestä. Hän ei ollut odottanut tapaavansa tällaista. Eikö tämä ollut sellaista roskaa, mitä kuolonsyöjät puhuivat? Mutta eihän tuo vaaleatukkainen voinut olla kuolonsyöjä – ja ei kai ollut mahdollista, että Tylypahkaan päästettäisiin kuolonsyöjien lapsia? Harryn pitäisi ehdottomasti kirjoittaa tästäkin vanhemmilleen.

Sanottiin, että ihmiset muistavat aina sen hetken, kun näkevät Tylypahkan ensimmäisen kerran. Harry oli kuullut tuosta ikivanhasta taikakoulusta niin paljon, että oli odottanut suurin piirtein puolet elämästään sitä hetkeä, kun viimein pääsisi itse kouluun. Ja nyt hän viimein istui pienessä veneessä seuranaan koko velhomaailman kuuluisimpiin henkilöihin lukeutuva Neville Longbottom sekä joku inhottava vaaleatukkainen limanuljaska. He istuivat hiljaa, ja Harry katseli muita jonossa lipuvia veneitä sekä illan pimentämiä maisemia, sysimustaa tuulenvireessä hieman väreilevää vettä – ja sitten hän näki sen.
   Koko veneliudassa kohahteli, kun ihmiset henkäisivät vuoronperää ihastuksesta ja kunnioituksesta nähdessään paikan, jossa tulisivat asustamaan ja oppimaan seuraavat lukukaudet. Harry porasi silmänsä linnaan, yritti nähdä sen kerralla mutta ei pystynyt siihen, sillä niin valtava se oli. Se oli jykevä kivinen rakennus, jossa oli torneja ja ikkunoita, joista loisti kutsuva keltainen valo. Oli hyvin lähellä, ettei Harryn suu pudonnut hämmästyksestä ammolleen, ja vaikka niin olisi käynyt, hän ei olisi ollut ainoa.
   Sitten veneiden reitti kiemurteli siten, että Tylypahka jäi piiloon. He näkivät vielä kerran koulun vilaukselta ennen kuin saapuivat perille. Harry nousi veneestä niin kuin kaikki ennen häntä ja kulki hienoa suurta käytävää pitkin jonkinlaiseen halliin, jossa jo iso osa ensiluokkalaisista seisoskeli hermostuneen näköisenä. Harryakin hermostutti: kohta hän kuulisi tuomion siitä, mihin tupaan hän joutuisi. Hänen vieressään Neville tärisi, kun taas heidän veneessään istunut limanuljaska näytti pokerinaamaa ja meni seisomaan mahdollisimman kauas Harrysta ja Nevillestä joidenkin isojen tyyppien viereen. Ilmeisesti he olivat kaikki vanhoja tuttuja.
   ”No niin, hiljaisuutta, kiitos”, sanoi naisääni. ”Minä olen professori McGarmiwa. Pyydän teitä asettumaan jonoon, niin pääsemme aloittamaan lajittelun. Tulkaa perässäni, olkaa hyvät.”
   Syntyi tönimistä, kun laajalle levinnyt porukka yritti sulautua jonoksi. Harry pääsi hyvälle paikalle aika keskelle jonoa. Professori McGarmiwa, jolla oli hyvin tiukka harmaa nuttura, lähti johdattamaan heitä tarmokkaasti sisään suurista ovista. Saman tien, kun Harry astui ovista sisään, hän tiesi missä he olivat: tämä oli suuri sali, paikka jossa ruokailtiin ja pidettiin pitoja ja jonka katto oli lumottu näyttämään taivaalta. Huolimatta siitä, että Harry oli kuullut näistä kaikista sekä pitkistä tupapöydistä, sali teki häneen niin kuin ilmeisesti kaikkiin muihinkin hyvin suuren vaikutuksen, ja he kaikki katselivat sekä sitä että mustakaapuisia tylypahkalaisia suuren kunnioituksen vallassa.
   He pysähtyivät salin etuosaan ja professori McGarmiwa järjesteli heidät suurin piirtein yhteen riviin. Aivan edessä oli pieni puinen palli, jolla oli ikivanhalta näyttävä noidanhattu – se näytti jopa surkeammalta kuin eräs Siriuksen perintökalleus, jonka tämä oli löytänyt ullakoltaan ja heittänyt roskikseen. Kaikki olivat ihan hiljaa, niin hiljaa, että Harry tunsi vastustamatonta tarvetta sanoa tai tehdä jotain, mikä rikkoisi hiljaisuuden. Hänen ei tarvinnut kuitenkaan vaivautua, sillä hatun lieri aukesi ja se puhkesi puhumaan – tai oikeastaan laulamaan.

Neljä tupaa suurenmoista
Niitä teille tarjoan
Vannon että paikan löydän
Kaikille sen oikean

On Puuskupuh
Ahkeruuden kultakaivos
Rehti käytös, tavat herrasmiesten
Mäyrän lailla, sen tiedän

Ja on Korpinkynsi
Teräväsuut, järjen äänet
Viisaus siellä asustaa
Kuin korppikotka konsanaan

On Luihuinen
Tuo viekas veikko
Nokkeluudeltansa verraton
Ei ansaan koskaan langenne
Aivan kuin käärme he on

Ja on Rohkelikko
Etusijalla urheus, yritys
Sydämen ääneen nojaten
Leijonankitaakin uhmaten

Yksinään hienoja ja mahtavia
Ovat tuvat ikuiset
Mutta yhdessä, ei yksittäin
On kokonaisuus kasassa
Ilman sitä puuttuu
Lujuus, tieto, taju tai rohkeus
Eikä mikään todella suju


”No niin”, professori McGarmiwa sanoi hatun hiljennyttyä. Harryn oli vaikea keskittyä kuuntelemaan sitä tai tajuamaan hatun laulua, koska hän oli juuri huomannut professori Dumbledoren, killan johtajan, jonka hän oli aiemmin nähnyt vain suklaasammakkokorteissa. ”Kun sanon nimenne, istuutukaa ja pistäkää lajitteluhattu päähänne. Se kertoo teille, mihin tupaan kuulutte.”
   Se oli äärimmäisen piinaavaa. Harry oli jo melkein unohtanut jännittää, kun lajitteluhattu oli luritellut niin pitkään, mutta nyt hän alkoi lähes täristä, eikä todellakaan ollut ainoa. Professori kuulutti nimen toisensa perään, pelokkaat ensiluokkalaiset istuivat ja hattu joko mietti tai oli miettimättä ennen kuin kuulutti uuden tuvan ilmoille. Kun vuoroon astui Neville Longbottom, lankesi täysi hiljaisuus. Neville punehtui ja asteli kohti pallia, kun äkkiä joku punatukkainen huusi:
   ”Rohkelikko!”
   Kaikki kääntyivät katsomaan häntä, myös Harry, ja näki että huutajan vieressä oli ilmiselvästi huutajan kaksonen, joka yhtyi mukaan huutoon. ”Rohkelikko! Rohkelikko!” he huusivat ja pian alkoi pari muutakin rohkelikkoa huutaa heidän mukanaan.
   ”Puuskupuh!” joku huudahti viereisestä pöydästä, eikä kulunut aikaakaan, kun sekä Rohkelikko, Puuskupuh että Korpinkynsi huusivat oman tupansa nimeä kilpaillen siitä, kuka on äänekkäin (Rohkelikko voitti, koska he tajusivat alkaa hakata nyrkeillä pöytää, ennen kuin McGarmiwa osoitti taikasauvallaan kattoa ja taikoi ilmoille huudot alleen hukuttavan räjäytyksen, minkä jälkeen kaikki tajusivat hiljentyä). Neville oli jo päässyt istumaan ja onnistunut vetämään hatun päähänsä, joskin Harry oli näkevinään, että hänen poskensa alaosat olivat aika punaiset. Harry oli ollut niin keskittynyt huutoihin, että hän ei ollut huomannut Nevillen pistäneen hattua päähänsä, eikä hän siis tiennyt, kuinka kauan se oli siinä ollut. Hattu kuitenkin näytti miettivän yhä, ja Neville puristi rystyset valkoisina penkin reunoja. Harry toivoi, että Neville pääsisi Rohkelikkoon ja hän myös – ja juuri silloin hatun lieri repesi auki ja se huusi ”ROHKELIKKO!” ja Nevillen uusi tupapöytä ratkesi raikuviin aplodeihin ja hurraahuutoihin.
   Pari seuraavaa lajiteltavaa jäi lähes tyystin huomiotta, kun kaikki keskittyivät katsomaan Nevillen kulkua tupapöytään. Kaikki tuntuivat haluavan tehdä hänelle tilaa, mutta Neville istahti heti kun vain löysi ensimmäisen vapaan paikan. Kun kaikki käänsivät katseensa pois hänestä, oli se inhottava poika joka oli tullut Harryn ja Nevillen kanssa samaan veneeseen, kulkemassa jo nenä pystyssä Luihuisen tupapöytään.
   Nyt kun Harry tiesi, että hänen vuoronsa koittaisi ihan pian, hän ei enää olisi halunnutkaan sen tulevan. Häntä vapisutti ja hän toivoi, että paikalla olisi ollut tuttuja kannustamassa häntä. Lisäksi aika tuntui nopeutuvan: ihmisiä oli äkkiä kauhean vähän, hattu ei tuntunutkaan enää miettivän kenenkään kohdalla, ja kaikki vain hyppelivät iloisina tupapöytiinsä.
   ”Harry Potter!” McGarmiwa huusi, ja Harry nielaisi. Nyt jos ei koskaan. Tässä se viimein oli. Hän ei halunnut mennä, mutta hän ei odottanut mitään niin paljon kuin lajiteltavaksi menemistä.
   Hän tärisi, muttei enää yhtä paljon kuin seistessään rivissä. Hän istahti jakkaralle ja veti hatun päähänsä, ja se valahti samassa hänen silmilleen niin, että silmälasit painoivat ikävästi nenänvartta.
   ”Jaahas”, Harry kuuli äkkiä äänen päässään. Hän yllättyi vähän, mutta ei hätkähtänyt. Eihän se nyt loppujen lopuksi kovin outoa ollut, pitää puhuvaa hattua päässään. ”Sinussa on aika paljon ainesta. Mutta tupa… No, eipä tässä kauheasti vaihtoehtoja ole, ei, se on ainoa vähänkin järkevä paikka… ROHKELIKKO!”
   Harry kiskoi hatun päästään ja lähestulkoon säntäsi rohkelikkopöytään, joka taputti hänelle innoissaan. Harry olisi mielellään mennyt Nevillen viereen, mutta tämän vierustoverit tuntuivat olevan kunniasta niin otettuja, etteivät liikahtaneet mihinkään, vaikka muualla Harrylle tehtiinkin tilaa. Niinpä hän päätyi niiden kahden punapäisen kaksosen viereen, ja toisella puolellaan hänellä oli joku joka taisi myös olla ensiluokkalainen.
   Loppua lajittelua Harry ei pahemmin seurannut, sillä hän pohti hatun sanoja. Se oli vaikuttanut ihan siltä kuin Harry olisi ollut vaikea sijoittaa yhtään mihinkään, ja Rohkelikko oli ollut ainoa vähänkin järkevä paikka… Se ei tuntunut kovin imartelevalta. Aivan kuin Harry olisi ollut joku hylkiö, joka olisi suurin piirtein heitetty ulos koko Tylypahkasta, mutta koska hänen vanhempansa olivat olleet rohkelikkoja, Harrykin oli pakko sijoittaa sinne.
   Harryn pohdinnat keskeytyivät, kun hänen vierellään olevat kaksoset siirtyivät vähäsen niin, että Harryn ja heidän väliin pääsi tunkeutumaan punatukkainen poika, jonka nimeksi Harry muisteli Ronin. Ja melkein heti sen jälkeen lajittelu loppui, kun itse professori Dumbledore puhkesi puhumaan.
   ”No niin, tervetuloa, uudet ja vanhat!” rehtori sanoi kantavalla äänellä, joka oli Harrysta hyvin miellyttävän ja mukavan kuuloinen. Hän piti rehtorista välittömästi. ”Olette varmasti kaikki nälissänne matkan jäljiltä, enkä viitsi riistää kotitontuiltamme herkullisen ruoan tarjoilun iloa yhtään pidemmäksi aikaa. Käykää siis käsiksi!”
   Samassa kuului pieni poksahdus, ja äkkiä pöytiä koristaneet tyhjät tarjoiluastiat täyttyivät mitä herkullisimman näköisestä ruoasta. Tällä kertaa Harry henkäisi muiden ensiluokkalaisten mukana: tällaista ei sentään ihan joka päivä nähnyt. Ja ruokaa oli aivan valtavasti!


//Meinasin kuolla häpeästä lukiessani tuon laulun, mutten viitsinyt enää alkaa muuttaa sitä, kun tämä on ollut finissä kuitenkin jo aika pitkään... q:
Peitetty liekki on tulisin ~ Entä jos Voldemort olisikin valinnut toisin? ~ Taikalaiva Titanic

Poissa Weasleyn Welhokaniini

  • Kynttilöiden lumo Suuressa salissa
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: MoonstoneSeeker27459
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 5 10.10.
« Vastaus #13 : Lokakuu 15, 2012, 12:16:28 »
suurin piirtein
Minua häiritsi nuo sanat tarinassa. Mielestäni käytit luvun alussa vähän liikaa suurin piirtein -sanoja. Luku oli vähän... *miettii miten osaisi selittää oikein* tylsähkö ja vähän kliseinen, you know? Tai sillein jännästi, luku ei herättänyt minussa mitään ihmemaa -fiilistä että kaikki on uutta ja ihmeellistä, vanhaa mutta kaunista.
   Lajitteluhatun laulu oli, noh... *tarkistaa miten laulu meni* aika yllättävä veto, kuin VK -kirjasta! :D Mutta laulusta puuttui tietty runollisuus ja huumorillisuus minkä olen huomannut Lajitteluhatun lauluissa (silloin kun Harry on ollut suuressa salissa mikä on ollut hyvin harvinaista). Esimerkiksi
Lainaus
-- Siis sovita minua! Älä pelkää!
Äläkä hermoile, nipo!
Olet turvassa käsissäni (oli niitä tai ei):
mä olen miettivä pipo!
Viisasten kivi, sivu 132.
Mutta kritiikki kasvattaa kirjoittajana vai mitä? ;) Odotan innolla seuraavaa lukua
Welhokaniini -> Weasleyn Welhokaniini

Poissa goldensnitch

  • Sadetonna
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Action!
  • Pottermore: HeartPotion15680
  • Tupa: Luihuinen
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 5 10.10.
« Vastaus #14 : Lokakuu 16, 2012, 15:56:08 »
Olinkin poissa kun laitoit lisää tekstiä, ihana yllätys nyt kun tulin takaisin, lisää luettavaa jesjes :D Komppaan Welhokaniinia siinä mielessä, että vähän pitkäveteisempi luku, mutta se johtuukin varmasti siitäkin, että lajittelut on jo jokseenkin nähty seremonia. ;) Muttamutta, minä itse pidin kovasti tuosta lajitteluhatun laulusta, loppuriimeistä tai runollisuudesta en niinkään välitä, minulle siinä kuitenkin välittyivät lajittelulaulun tunnelmat. (tarkoitan että sinun kirjoittamassasi laulussa on samaa ainesta, kun Rowlingin kirjoittamissa, tosi vaikea selittää hyvin, mutta toivottavasti tajusit :D)

Ja tuo Malfoyn kutsuminen "inhottavaksi vaaleatukkaiseksi limanuljaskaksi" sai kyllä minut nauramaan, että lisää tätä, kiitos!
Have you found Jesus yet?
- I didn't know I was supposed to be looking for him, sir.

Poissa Weasleyn Welhokaniini

  • Kynttilöiden lumo Suuressa salissa
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: MoonstoneSeeker27459
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 5 10.10.
« Vastaus #15 : Marraskuu 04, 2012, 11:57:53 »
En tosiaankaan halua sinullekaan luoda mitään paineita (kun jo zipille lähettelin toivomusta uuden luvun suhteen), mutta olen jo monesti murehtinut, miten tämän ficin kanssa oikein käy, onko tulossa lisää lukuja, vai kuoliko tämä ficci tähän?
Welhokaniini -> Weasleyn Welhokaniini

Poissa nominal

  • Kuriositeetti
  • Vuotislainen
  • Pottermore: FireboltLumos114
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 7 4.11.
« Vastaus #16 : Marraskuu 04, 2012, 17:14:46 »
Welhokaniini, kiitos kommentistasi! (: En ollutkaan huomannut tuon "suurin piirtein" liikakäyttämistä, joten kiitos paljon, että huomautit. Kuten lopussa mainitsinkin, lajitteluhatun laulu oli ihan järkyttävä :D Mutta sitä en ollutkaan tajunnut, että siitä puuttui myös kaikki humoristisuus, eli kiitos senkin mainitsemisesta! Ja mitä tulee toiseen kommenttiisi, et todellakaan luonut yhtään paineita! Ei kannata murehtia moista, minua saa ja pitääkin hoputtaa, sillä - jälleen kerran - ihan rehellisesti unohdin, etten ole jatkanut tätä. Kiitos vielä suuresti mielenkiinnostasi! (:

goldensnitch, kiitos! Kiva, ettet ihan vihannut tuota laulua, ja muutenkin suuret kiitokset kommentistasi! (:



Luku 7
Koti-ikävää


Harry oli jotenkin aina onnistunut ajattelemaan koulua sellaisena asiana, missä opitaan kaikkea kivaa. Kyllähän hän oli tiennyt, että siellä käytiin tunneilla ja niillä piti opiskella ahkerasti, mutta hän ei ollut kai aivan tajunnut, että Tylypahkaan tullessa opinnot alkaisivat heti. Ehkä hän oli alitajuisesti odottanut viikkoa tai ainakin paria päivää, joiden aikana hän olisi saanut vain tutustua linnaan ja etsiä kaikkia niitä paikkoja, joista hänelle oli kerrottu. Todellisuudessa kaikki meni paljon nopeammin. Heti ensimmäisenä päivänä, kun Harry heräsi hienosta pylvässängystään ihka oikeassa Rohkelikkotornissa, hän sai aamupalalla lukujärjestyksen tiukalta tuvanjohtajaltaan McGarmiwalta. Neville oli Harryn kanssa samassa tuvassa kuten myös pojat Seamus, Ron ja Dean, mutta kukaan muu kuin Harry ei oikeastaan tuntunut uskaltavan kulkea Nevillen kanssa. Harrysta se sitä vastoin oli erittäin hienoa, ja hän käveli mielellään Nevillen vierellä suuresta salista ensimmäiselle tunnille – muodonmuutoksiin – loput rohkelikkopojat muutaman metrin takanaan. Ohikulkijat tuijottivat Nevilleä ja tämän arpea pitkään, mutta Neville ei tuntunut erityisesti pitävän siitä vaan päinvastoin yritti peitellä arpea hiuksillaan.
   ”Miksi teet noin?” Harry kysyi ihan puhdasta uteliaisuutta, kun Neville jälleen kerran yritti saada lyhyehköä tukkaansa vedettyä arven eteen.
   ”Mitä, miten?” Neville ihmetteli.
   ”Yrität peittää arpesi”, Harry sanoi ja viittoi Nevillen otsan suuntaan.
   ”Ai. Tuota, ööh… Siksi juuri.”
   ”Miksi?”
   ”No en minä tiedä… ihmiset tuijottavat.”
   Harry naurahti vähäsen. ”Mutta he tuijottavat joka tapauksessa.”
   Neville kohautti olkapäitään. ”Ehkä. Kunpa eivät tuijottaisi.”
   Harry ei sanonut siihen enää mitään, sillä hän ei ollut ihan sama mieltä. Nevilleä ei nimittäin tuijotettu mitenkään paheksuvasti, ellei otettu huomioon joitakin luihuisia, mutta niitä nyt piti tuijottaa takaisinkin vähintään murhaavasti.
   ”Missä on muodonmuutosten luokka?” Neville kysyi.
   ”Minusta sen pitäisi olla tässä kerroksessa”, Harry sanoi. ”En vain tiedä, missä täällä…”
   Samassa he näkivät McGarmiwan pyyhältävän ohitseen, ja koska he tiesivät tämän opettavan muodonmuutoksia, he lähtivät välittömästi harppomaan tämän perään. Jossain heidän takanaan loput rohkelikkopojat lisäsivät myös vauhtia.
   Kun McGarmiwa kääntyi mennäkseen luokkaan, Harry huomasi luokan edessä odottavat tyttölauman. He taisivat olla kaikki rohkelikkoja, ja Harry tunnisti sen ärsyttävän tytön junasta.
   ”No mutta totta kai minä osaan luokkaan”, tyttö sanoi hiukan alentuvalla äänellä. ”Tylypahkan historiikissa on ihan selkeästi ilmaistu, missä mikin luokka on – kullekin aineelle varatut luokat ovat olleet samoja vuosisatojen ajan. Se on vähän niin kuin perinne. Ettekö te muka tienneet sitä?”
   Muut tytöt pudistivat päätään, ja Harry ihmetteli, miten kukaan kesti tuota tyttöä. Onneksi tämä kuitenkin hiljeni saman tien astuessaan luokkaan, ja kun kaikki pienen epäröinnin jälkeen menivät istumaan, tyttö säntäsi eturiviin eikä kukaan tullut hänen viereensä, eikä hän päässyt jatkamaan typerää höpötystä. Tosin tytön ilmeestä Harry veikkasi, että tyttö tuskin puhuisi halaistua sanaa luokkahuoneessa, niin innoissaan ja lähes palvovana tämä katseli ympärilleen.
   Ja kun Harry istuutui Nevillen viereen suurin piirtein keskelle luokkahuonetta, hänen oli myönnettävä, että häntäkin jännitti. Itse luokkahuoneessa ei ollut mitään kovinkaan erikoista, mutta tieto siitä, että pian alkaisi Harryn elämän ensimmäinen Tylypahkan-oppitunti, se oli kutkuttavaa.
   Tunti alkoi nimenhuudolla, ja Harry huomasi saman tien, että hänen tuvanjohtajansa oli hyvin tiukka persoona. Tämä luetteli jokaisen nimen ja piti perässä aivan minimaalisen tauon, jonka aikana oli pakko ehtiä huutaa olevansa läsnä tai muuten opettaja tuijotteli murhaavasti luokkaan etsien ”poissaolevaa” oppilasta. Kun nimenhuuto oli ohi, professori McGarmiwa aloitti pienen, hyvin nopeatempoisen saarnan opiskelusta Tylypahkassa ja erityisesti muodonmuutosten tunneista. Jos halusi pysyä mukana ja ymmärtää, mitä sanottiin, täytyi todellakin kuunnella.
   Sillä tunnilla he eivät koskeneet taikasauvoihin ollenkaan, mutta professori McGarmiwa näytti heille pari hienoa muodonmuutosta ihan vain esimerkkinä – pisti esimerkiksi tyhjän pulpetin steppaamaan – ja kertoi samaan hengenvetoon, että sellaista he eivät kaikki pystyisi tekemään edes koulun loputtua. Harrysta taika ei ollut kovin ihmeellinen, hän oli nähnyt vaikuttavampaakin, mutta moni luokasta henkäili ihastuksissaan. Se ärsyttävä etupulpetin tyttö tuijotti silmät suurina aivan kuin olisi katseen voimalla voinut omaksua kyseisen taidon itselleen. Harry päätti, että hän opettelisi hyvin ahkerasti ja osaisi laittaa pulpetin steppaamaan, kun valmistuisi Tylypahkasta.
   Kun tunti loppui, Harry ja Neville lähtivät yhdessä kävelemään kohti seuraavaa luokkaa. Harry tiesi, että liemiluokka sijaitsi tyrmissä, mutta muuta hän ei sitten osannutkaan siitä sanoa. Hän ja Neville pohtivat juuri ääneen, pitäisikö heidän kysyä joltain ylempiluokkalaiselta, miten tyrmään pääsi, kun heidän takaansa kuului ääni.
   ”Minun veljeni varmasti tietävät”, sanoi poika joka käveli pari askelta heidän perässään. Hän oli se punatukkainen tyyppi, joka oli samassa makuusalissa heidän kanssaan ja jonka sukunimeksi Harry muisti Weasleyn. ”Voitaisiin kysyä heiltä yhdessä, niin sitten kaikki löydetään perille.” Poika hymyili hieman epävarmasti Harrylle ja Nevillelle, jotka eivät kumpikaan panneet pahakseen tätä uutta seuralaista.
   ”Joo, totta kai”, Harry sanoi, kun Neville oli ilmeisesti turhan ujo puhuakseen ensin. ”Mistä me löydetään sinun veljesi?”
   ”No, jos jossain on jotain hämminkiä, niin sieltä varmasti. Joko siellä on kaksoset aiheuttamassa kaiken hälyn tai Percy yrittämässä rauhoittaa sen. Hän on valvojaoppilas”, poika selitti ja pyöräytti silmiään. Neville naurahti hermostuneesti ja Harry ihmetteli pojan äänensävyä – valvojaoppilaana olohan oli kunnia! ”Minä olen muuten Ron”, poika sanoi, ”Ron Weasley.”
   ”Harry Potter”, Harry esittäytyi ja teki Ronille tilaa hänen ja Nevillen väliin, jotta he saattoivat kävellä rinnatusten kaikki kolme.
   ”Neville Longbottom”, Neville sanoi, ja Ron nyökkäsi hymyillen valtavan leveästi.
   ”Joo, sinut minä kyllä tiesinkin. Tai siis, että kuka nyt ei tietäisi!” Hän tuntui odottavan, että joko Harry tai Neville olisi jatkanut juttua, mutta kun molemmat pysyivät hiljaa ja vain jatkoivat kävelyä, hänen odottava ilmeensä laantui hymyn kuitenkin pysyessä kasvoilla jokseenkin yli-innokkaana.
   Äkkiä heidän vasemmalla puolellaan olevalta käytävältä kuului kovaa metakkaa, pari paukahdusta ja huuto ”Mistä tuo oikein tulee?”
   ”Hm, vaikuttaa lupaavalta”, Ron sanoi ja kääntyi käytävään Harryn ja Nevillen seuratessa.
   Käytävässä vallitsi täysi sekasorto. Se oli täynnä ilmeisesti tunnin alkua odottavia oppilaita, jotka olivat täysin saippuavaahdossa. Heidän hiuksensa ja vaatteensa olivat vaahdosta märät ja jokunen oppilas yritti epätoivoisesti pyyhkiä vaahtoa avoinna olevien kirjojen päältä. Kyseessä oli selvästi vanhempia oppilaita, sillä muutama yksinkertaisesti otti sauvansa esiin ja teki jonkun loitsun, ja kaikki vaahto heidän päältään katosi.
   ”Tämä vaikuttaa niin heidän tekosiltaan”, Ron mutisi ja käveli jokseenkin tottuneen oloisesti kohti käytävässä olevaa syvennystä, joka vaikutti aika ilmeiseltä piilopaikalta, mikäli halusi olla näkymättömissä vaahtoisten ihmisten katseilta. Kun he pääsivät syvennyksen kohdalle, Harry näki kaksi punapäistä naurusta kaksinkerroin taipunutta poikaa, jotka hän muisti sekä asemalta että lukuvuoden alkajaispidoista.
   ”Katsos, Ronneli Ponneli”, toinen pojista sanoi. ”Et kai vaaaaan ole meille vihainen?”
   ”Ha ha”, Ron sanoi. ”Tulin itse asiassa vain kysymään, miten täältä oikein pääsee tyrmiin.”
   ”Oi, velipoika tarvitsee neuvoja!”
   ”Suloinen pieni ensiluokkalainen, tui tui!”
   ”Siis tosi hauskaa”, Ron sanoi ja näytti hieman nololta. ”Osaatteko auttaa vai ette?”
   ”Totta kai osataan”, toinen sanoi silmät teeskennellystä loukkaantumisesta suurina.
   ”Menette vain tämän käytävän päähän – ”
   ” – käännytte sitten vasemmalle ja menette portaat alas – ”
   ” – sieltä oikealle pitkään käytävään – ”
   ” – ja siitä viides ovi vasemmalla. Ei kovin vaikea löytää.”
   ”Joko te kiusaatte Ronia?” kuului äkkiä kovempi ja matalampi ääni Harryn selän takaa. Hän kääntyi ympäri ja näki tärkeän näköisen punatukkaisen pojan, jonka hän myös muisti nähneensä. Pojan rinnuksissa komeili kiiltävä valvojaoppilaan merkki.
   ”Oi, isoveikka tuli puolustamaan pikkukakaraa!”
   ”Tekö tuon sotkun aiheutitte?” vanhempi poika kysyi osoittaen käytävän suuntaan. ”Olette pahempia kuin Riesu!”
   Kaksoset kumarsivat syvään. ”Kiitos kohteliaisuudesta, Perce. Tästä Riesu ei kyllä ilahdu.”
   Valvojaoppilas huokaisi syvään. ”Teillä on varmasti oikein kivaa jälki-istunnossa. Äiti ei kyllä ilahdu, kun kuulee tästä.”
   ”Me luvattiin hänelle, että ollaan ennätysmäärä jälki-istunnossa tänä vuonna. Hän itse käski lupaamaan.”
   ”Niin”, valvojaoppilas sanoi painokkaasti, ”ja tarkoitti sillä ennätyksellisen pientä määrää jälki-istuntoja.”
   ”Ei”, toinen kaksosista sanoi, ”kyllä minä uskon että hän tarkoitti ennätyksellisen suurta määrää.”
   Toinen nyökkäsi. ”Kyllä, se tuntuu paljon todennäköisemmältä.”
   Valvojaoppilas huokaisi raskaasti. ”Ei teitä kestä kukaan! Menkää välittömästi siivoamaan aiheuttamanne sotku, minä käsken teitä valvojaoppilaan oikeuksin!”
   ”No mutta totta ihmeessä, herra valvojaoppilas!”
   ”Käskystä, teidän korkeutenne!”
   Ja kaksoset kumarsivat jälleen syvään.
   ”Entä sinä, Ron, olitko mukana tässä ystävinesi?” vanhin veli kysyi.
   Ron pudisteli päätään. ”Tulin vain kysymään, miten tyrmiin pääsee. Meillä on seuraavaksi liemiä.”
   ”Olisit etsinyt käsiisi minut etkä noita. Kävelette tämän käytävän päähän, siitä oikealle ja hallin portaita suoraan alas. Tulette tyrmiin saman tien, jatkatte vain suoraan kunnes vasemmalla puolella näkyy liemiluokan ovi melkein heti.”
   ”Okei, kiitos”, Ron sanoi ja viittoili Harrya ja Nevilleä seuraamaan siihen suuntaan, mihin Percy oli neuvonut – päinvastaiseen kuin mitä kaksoset olivat sanoneet.
   ”Ja mitä minä sanoinkaan teille?” Percy ärhenteli kaksosille heidän selkiensä takana.
   ”Jaa, jotain siivouksesta varmaan?”
   ”NIIN!” Percy räyhäsi. ”Menkää kuin olisitte jo!”
   ”No mutta totta kai, herra ylhäinen valvojaoppilaskeisari!”
   Harry kääntyi vilkaisemaan taakseen juuri parahiksi nähdäkseen, kuinka kaksoset luikahtivat veljensä ohi ja juoksivat aivan vastakkaiseen suuntaan kuin missä heidän aiheuttamansa saippuavaahto yhä aiheutti hämminkiä. Percy katsoi heidän peräänsä naama niin punaisena, että Harry saattoi melkein nähdä savun kiemurtelevan ulos hänen korvistaan.

Liemimaisteri, professori Kuhnusarvio, oli vanha möhömahainen kaljupää, joka tuntui jumaloivan Harrya ja odottavan tältä jonkinlaisia yli-inhimillisiä tietoja (jotka tosin sillä ruskeatukkaisella tytöllä tuntui olevan). Oikeastaan professori Kuhnusarvio toi jollain lailla Harryn mieleen Peter Piskuilanin – tosin Peter ei ollut yhtä vanha eikä läheskään niin turhauttava. Mutta jotain samaa heissä oli, ehkä erityisesti siinä tavassa, jolla Kuhnusarvio sanoi ”Aivan, Potter, ethän sinä sitä vielä voi tietää – olethan vasta ensimmäisellä tunnillasi, niin, aivan”, samalla kun ”Granger, jästisyntyinen, niinkö?” hyppi penkillään käsi pystyssä halukkaana vastaamaan mihin tahansa käsittämättömään kysymykseen.
   Niin, professori Kuhnusarvion tunti oli kerta kaikkiaan mielenkiintoinen opettajansa takia, mutta oikeastaan tämän suhtautuminen Harryyn ja ruskeatukkaiseen tyttöön eivät olleet sen mielenkiintoisinta antia.
   Harry istui Nevillen työparina, eikä siis mitenkään voinut olla huomaamatta, miten Kuhnusarvio katsoi ja puhutteli Nevilleä. Opettaja ei tosin erityisemmin yrittänyt peitellä käytöstään, niin että varmasti myös luokan toisella puolella vaanivat luihuiset huomasivat sen. Joka kerta, kun professori katsoi Nevilleä, hän näytti aika lailla isolta rupikonnalta, joka on juuri huomannut suurimman ikinä näkemänsä kärpäsen (mielikuva tosin saattoi johtua siitä, että Kuhnusarviolla oli yllään rupikonnanvärinen silkkiliivi, jossa oli epämääräisiä kuvioita). Ja joka kerta, kun professori puhutteli Nevilleä, hän kuulosti uskovaiselta, joka on juuri nähnyt palvontansa kohteen ruumiillistuvan eteensä. Vaikka Kuhnusarvio suhtautui kummallisen suvaitsevaisesti Harryn tietämättömyyteen, se ei ollut mitään verrattuna tapaan josta huomasi, että hän olisi varmasti käyttänyt mieluusti jokaisen minuutin tunnistaan siihen, kuinka ylisti Nevilleä.
   Ron istui Harryn ja Nevillen takana, ja Harryn järkytykseksi tämä oli melkein yhtä paha.
   ”Hei, voitteko vähän auttaa?” Ron kysyi kuiskaten, ja Harry näki hänen tökkäävän Nevilleä, mutta kääntyi silti itse vastaamaan.
   ”Mitä?” hän kysyi, kun Neville oli vasta kääntymässä ympäri.
   ”Mikä tuolla taululla on tuo kolmas sana neljännellä rivillä – tästä kohti näkyy vähän huonosti, kun siinä on joku iso luihuinen edessä – ”
   Harry kurtisti kulmiaan, sillä Ron istui suoraan hänen takanaan ja tuntui selvästi viittaavan, että myös Harryn paikalta näkyi huonosti. Olihan se totta, mutta Harry oli vallan mainiosti nähnyt taululle vain nojaamalla hiukan vasempaan.
   ”Se on ukonhattu”, Neville vastasi.
   ”Jaahas, jaahas, mitä täällä jutellaan?” Kuhnusarvio kysyi äkkiä ihan heidän läheltään. Harrya ihmetytti, miten hän ei ollut kuullut professorin tuloa, kun tämä kuitenkin oli niin iso.
   ”Anteeksi, professori”, Ron sanoi selkeästi halukkaana ottamaan syyt niskoilleen, vaikka Neville olikin puhunut viimeksi. ”Mutta minä vain kysyin Nevilleltä tässä, että mikähän tuo yksi sana taululla oli, kun tästä näki vähän huonosti.”
   ”Ai, vai niin”, Kuhnusarvio sanoi silminnähden leppyneenä. ”Kyllähän sen ymmärtää, että tahtoo kysyä Longbottomilta sanan, totta kai, ihan luonnollista se on…” Ja niine mutinoineen Kuhnusarvio häälyi takaisin pöytänsä ääreen, mistä hän sitten puhui vähän kuuluvammalla äänellä. ”Tänään ei sitten olekaan muuta: kun olette kopioineet muistiinpanot, voitte lähteä. Jokainen muistaa sitten huomisen tunnille ottaa kaikki välineet mukaan, niin päästään tositoimiin!” Sen sanottuaan hänen katseensa kääntyi Harryyn ja Harrysta alkoi äkkiä tuntua kummasti siltä, että hän ei halunnut mennä seuraavana päivänä tunnille. Onneksi Kuhnusarvion odottava katse ei kuitenkaan viipynyt hänessä kovin pitkään, sillä vieressä yhä kirjoittava Neville tuntui vetävän professorin silmiä puoleensa kuin jonkinlainen magneetti.

Loput tunnit kuluivat vähän järkevämmällä kaavalla kuin taikajuomat. Opettajat pitivät nimenhuudon, jähmettyivät Nevillen nimen kohdalla ja yrittivät esittää, etteivät huomanneet siinä mitään erikoista, ja epäonnistuivat surkeasti. He kirjoittivat paljon eivätkä taikoneet yhtään. He kuuntelivat paljon saarnoja ja ruskeatukkaisen tytön yli-innokkaita vastauksia kysymyksiin, joita Harry ei edes ymmärtänyt. Harry, joka istui Nevillen vieressä jokaisella tunnilla, sai osansa ihmisten katseista. Se ei erityisesti häirinnyt häntä, mutta toisaalta hänestä tuntui, että jos hän olisi ollut Neville, hän olisi ollut toista mieltä. Hän nimittäin sai noin kymmenesosan siitä tuijotusmäärästä, jonka Neville joutui kestämään.
   Mutta kaiken kaikkiaan tuijotus ja ihmisten ihmeelliset reaktiot Nevillen nähdessään eivät olleet pahinta. Pahinta Harryn mielestä oli Ron, joka seurasi Harryn ja Nevillen kannoilla ja oli hyvin halukas liittymään jokaiseen heidän keskusteluunsa ja tahtoi ilmeisesti aina olla samaa mieltä Nevillen kanssa. Harrysta alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä, että hänellä oli jäljellä vain kaksi vaihtoehtoa. Joko hänen pitäisi jutella Nevillelle kahdestaan ja kysyä, eikö olisi aika kieltää Ronia seuraamasta heidän kannoillaan – ja tämä oli Harryn mielestä parempi vaihtoehto. Toinen mahdollisuus oli se, että Harryn pitäisi vain jättää Ron ja Neville juttelemaan kahdestaan ja etsiä itse uutta seuraa.
   Mutta kun hän oli ollut Nevillen kaveri ensin!
   Kun he menivät kolmestaan istumaan suureen saliin päivälliselle, Harry vaipui hiljaisuuteen ja antoi Ronin hoitaa puhumisen, jota tämä ei vaikuttanut hillitsevän lainkaan edes suu täynnä ruokaa. Sen sijaan, että olisi edes kuunnellut, mitä Ron paasasi, Harry ajatteli kotia. Siellä hänellä oli ollut kivoja kavereita, joita hän näki aika usein huolimatta siitä, että pimeällä ei saanut liikkua ulkona. Äidillä ja isällä oli paljon kiireitä, mutta kun he olivat kotona, he kuuntelivat Harrya. Ja jos Harryn vanhemmat eivät olleet kotona, hän pystyi lähes aina menemään joko Siriuksen tai Remuksen luokse kuuntelemaan hauskoja juttuja tai tekemään jotain muuta kivaa. Harry ei ollut tottunut kilpailemaan jonkun ihmisen huomiosta – hänelle oli aina lähestulkoon tyrkytetty sitä.
   Harry ei pitänyt tästä koulusta, jossa oli liikaa ihmisiä ja jossa kaikki oli liian uutta ja jossa hänen odotettiin käyttäytyvän tavalla, jota hän ei hallinnut.
   ”Harry? Harry?” Huhuilija oli Ron.
   Harry huokaisi ja palasi maan pinnalle. ”Mitä?”
   ”Eikös sinunkin perheesi ole killassa?”
   ”On joo”, Harry sanoi, ja enempää häneltä ei odotettukaan, kun Ron jo alkoi selittää Nevillelle jostain tiedät-kai-kenen vastaisesta taistelusta ja siitä kuinka oli niin siistiä, kun koko perhe oli siinä aktiivinen ja aina tapahtui kaikkea jännittävää.
   Ruokailun jälkeen – kun Neville ja vastentahtoinen Harry olivat odottaneet iäisyydeltä tuntuvan ajan, että Ron söisi – he lähtivät kolmisin pöydästä. Suuren salin oven ulkopuolella heidät äkkiä pysäytettiin.
   ”Hei, Longbottom”, joku suurikokoinen poika huusi. Hänestä näki heti, että hän oli vähintään kolmasluokkalainen. Kaavun rintamuksessa komeili Luihuisen merkki.
   Neville jähmettyi paikoilleen, mutta ei sanonut mitään. Harry ja Ron pysähtyivät myös, mutta sitä heidän ei olisi ilmeisesti kannattanut tehdä, sillä samassa heidät oli saarrettu täysin. Kaikkialla näkyi vain Luihuisen vihreää ja hopeaa sekä Tylypahkan kaapujen uhkaavaa mustaa. Heidän ympärillään seisovat ihmiset olivat kaikenkokoisia, ja muutamalla oli taikasauva esillä. Harry veti automaattisesti omansa esiin, vaikka hän ei osannut vielä yhtäkään loitsua. Kun Neville ja Ron tekivät samoin, Harry tähyili ympärillä olevia ihmisiä etsien pakoreittiä, ja huomasi muiden tekevän samoin. Kun hän katseli, hän huomasi sen vaaleatukkaisen pojan, joka oli istunut hänen ja Nevillen kanssa samassa veneessä. Pojalla ei ollut taikasauvaa kohotettuna – hän näytti luottavan tupalaisiinsa. Pojan kasvoilla oli vastenmielisen koppava ja ylimielinen ilme.
   ”Hei, Longbottom”, aiemminkin puhunut poika sanoi. ”Kissako sinulta vei kielen, vai miten on?”
   ”Jättäkää hänet rauhaan”, Harry ja Ron sanoivat yhtä aikaa. Heidän äänensä kuulostivat pikkupojan vikinältä isoon luihuiseen verrattuna.
   ”Ai, Longbottom on jo hankkinut henkivartijatkin!” luihuinen sanoi ja sai tupatoverinsa repeämään nauruun. Nauru tuntui samalta kuin Harry, Ron ja Neville olisi pistetty värähtelevien seinien sisään. Osa luihuisista oli niin pitkiä, että Harry yletti heitä vain rinnan alapuolelle asti – lisäksi lihaksikkaat vanhemmat oppilaat olivat varmaan kolme kertaa hintelää Harrya leveämpiä.
   ”Kuules, Longbottom, kannattaisikohan ensi kerralla hankkia sellaiset henkivartijat, jotka vaikka pystyvät puolustamaankin sinua?”
   ”Niin”, toinen luihuinen puuttui puheeseen, ”eikä tuollaisia säälittäviä fletkumatoja.”
   ”Nehän ovat melkein säälittävämpiä kuin Longbottom itse!” jälleen uusi luihuinen sanoi ja nauroi makeasti. Muutama muu yhtyi hänen huvittuneisuuteensa.
   ”Älä viitsi”, ensimmäisenä puhunut sanoi nenäkkäällä äänellä, ”ei kukaan voi olla säälittävämpi kuin Longbottom. Eihän se uskalla edes päästää ääntäkään.”
   ”Jättäkää meidät kaikki rauhaan”, Neville sanoi äkkiä vahvalla ja aika uhkaavalla äänellä. Se kuulosti silti pieneltä verrattuna möreisiin luihuisiin.
   ”Jaa, itikka, annas kun mietin… eipä taideta jättää.”
   Juuri silloin jostain kuului valtava pamaus. Harry, Neville ja Ron hätkähtivät kaikki, samoin kuin pari luihuista. Kolme luihuista kuitenkin reagoi aivan toisin: he heilauttivat sauvojaan piirin keskellä seisovaa pientä kolmikkoa kohti.
   Harry ehti huomata sen juuri ajoissa, ja ajattelematta lainkaan, mitä teki, hän osoitti sauvallaan loitsijoiden suuntaan ja huusi ”VARJELUM!”
   Tismalleen samaan aikaan Ron  heilautti omaa sauvaansa ja huusi ”LÖLLÖSÄÄRI!”
   Kuului jälleen pamaus, joka oli lähtöisin sekä Harryn että Ronin taikasauvasta. Harry, Ron ja heidän välissään seissyt Neville lensivät maahan selälleen sikin sokin ja heidän kaikkien kolmen kulmakarvat ja etuhiukset kärventyivät. Luihuisten lennättävät loitsut osuivat lattiaan heidän takanaan, ja jossain luihuisten piirin ulkopuolella ilmaan räjähti vihreitä, keltaisia, punaisia ja sinisiä kipinöitä kovan räiskeen saattelemina.
   ”NYT RIITTÄÄ!” joku karjaisi, kun luihuiset eivät vieläkään liikahtaneet. Harry, Ron ja Neville makasivat kaikki jähmettyneinä maassa, kun luihuiset äkkiä muodostivat väliinsä tyhjän tilaan ikään kuin käytäväksi. He liikkuivat selvästi vasten tahtoaan aivan kuin jokin näkymätön voima olisi pakottanut heidät siihen, ja niin Harry uskoikin tapahtuvan.
   ”MITÄ TÄMÄ ON!” käytävästä piirin keskelle tunkeutuva professori McGarmiwa karjui. ”SELITTÄKÄÄ!”
   ”Ei mitään”, puhemiehenä suurimman osan ajasta toiminut luihuinen sanoi nopeasti.
   ”Hayes, sinä puhuttelet minua professoriksi niin kuin kaikki muutkin oppilaat.”
   ”Anteeksi”, Hayes sanoi kuulostaen lähinnä pilkalliselta. ”Ei mitään, professori.”
   McGarmiwan ilme oli suorastaan murhaava. ”Jälki-istuntoa. Minun luokassani, huomenna kello kolmesta kymmeneen. Jokaiselle teistä.” McGarmiwa kääntyi voidakseen antaa kaikille piirissä seisoville osansa vihaisesta katseestaan. ”Ja ne teistä, jotka käyttivät sauvojaan, tulevat samaan aikaan koko viikon ajan.”
   ”Et sinä voi tietää, keitä ne olivat”, eräs toinen luihuinen sanoi peittelemättä äänensä pilkallisuutta. ”Professori”, hän lisäsi sitten perään ja näytti siltä, että olisi voinut vaikka nauraa.
   McGarmiwa katsoi häneen niin terävästi, että hän hätkähti, ja kun professori vielä heristi tälle kättään – jossa sattui olemaan taikasauva – luihuinen perääntyi vaistomaisesti pari askelta. ”Minä saan tietää”, professori McGarmiwa sanoi sellaisella äänellä, että kukaan ei olisi voinut epäillä, etteikö hän puhunut totta. Kaikki luihuiset näyttivät hieman säikähtäneiltä. Harry, joka oli lähellä professori McGarmiwaa, kuuli tämän mutisevan ”varhennum loitsumies totalis”, ja äkkiä kaikkialta luihuisten sauvoista nousi mitä ihmeellisimpiä asioita. Harry ei ymmärtänyt siitä mitään, katsoi vain hämmentyneenä, sillä tällaiseen hän ei ollut ikinä törmännyt. Luihuiset olivat nyt aidosti pelästyneitä, McGarmiwa vain vakava. Hän sanoi kolme nimeä, ja Harry tajusi, että nämä kolme olivat ne, jotka olivat taikoneet.
   ”Ja nyt”, McGarmiwa sanoi äänessään yhä se uhkaava sävy, jota Harry ei olisi koskaan voinut ajatellakaan olla tottelematta, ”hajaantukaa!”

Sinä iltana Harry kirjoitti hyvin pitkän kirjeen vanhemmilleen. Olihan hänellä paljon asiaakin, mutta lähinnä hän teki kirjeestä pitkän, jotta saisi pitkän vastauksen. Hän olisi kovasti jo halunnut, että olisi loma ja että hän pääsisi kotiin. Hän halusi takaisin ympäristöön, jossa hän tunsi olevansa turvassa isoilta oudoilta luihuisilta, joiden tekosia hän ei oikein vielä ymmärtänyt. Totta kai hän tiesi, että luihuiset olivat ilkeitä ja typeriä, mutta Harryn mielestä he alkoivat vaikuttaa jo yhtä pahoilta kuin kuolonsyöjät. Hän kaipasi vanhempiaan selittämään asiat. Äiti ja isä tuntuivat aina osaavan selittää kaiken.
   Kun Neville ja Ron alkoivat tehdä läksyjä – molemmat olivat kirjoittaneet kotiin sattuneesta välikohtauksesta – Harry aloitti uuden kirjeen. Hän ei ollut enää niin vihainen Ronille, olihan tämäkin taikonut osaamatta yhtään mitään, ihan niin kuin Harrykin. Jos he kerran olivat tehneet jotain niin samanlaista, ehkä heissä oli muutenkin jotain samaa ja Harry voisi oppia pitämään Ronista. Mutta siitäkin huolimatta Harrylla oli yhä hieman loukkaantunut olo, koska Ron oli vienyt Nevillen jakamattoman huomion häneltä.
   ”Kenelle sinä kirjoitat?” kysyi Neville, joka oli kirjoittanut mummilleen säälittävän lyhyen kirjeen, muokannut sitä useaan otteeseen ja vasta monen yrityksen jälkeen uskaltanut lähettää sen.
   ”Kummisedälleni”, Harry vastasi.
   Kun Harry oli saanut Siriukselle osoitetun kirjeen valmiiksi, Neville ja Ron olivat yhä vasta puolivälissä läksyjään. Harry pisti kirjeen sivuun ja aloitti kolmannen.
   ”Kenelle sinä vielä kirjoitat?” kysyi tällä kertaa Ron, joka tuijotti silmät suurina, kun Harry aloitti jälleen uuden kirjeen.
   ”Remus-sedälle”, Harry vastasi aika poissaolevana.
   ”Jos käyttäisit tuon kaiken kirjoitusvimman läksyihin, olisit varmaan jopa parempi kuin tuo peikkotukkainen tyttö.”
   ”Peikkotukkainen tyttö?” Harry kysyi kummissaan ja kohotti katseensa kirjeestä.
   ”Niin”, Ron sanoi ja nyökäytti päällään vasemmalle. ”Tuo.” Siellä istui se ruskeatukkainen kaikkitietäjä, joka oli aivan hautautunut paksuihin kirjoihin ja jonka sulkakynä näytti vipeltävän paperilla nopeammin kuin velhon nähnyt yksisarvinen. ”En minä sen nimeä muista.”
   ”Aa, tuo!” Harry sanoi. ”Onhan tuo tukka kieltämättä aika peikkomainen.”
   He jatkoivat jonkin aikaa jälleen hiljaisuudessa, ja sitten Harry sai Remukselle menevän kirjeensä valmiiksi. Häntä ei lainkaan huvittanut tehdä läksyjä, joten hän kirjoitti nimensä kirjeen loppuun liioitellun hitaasti ja asetti kirjeen tarkasti Siriuksen kirjeen päälle.
   Sitten hän sai idean.
   ”Okei”, Ron sanoi järkyttyneenä, ”tuon on jo pakko olla joku rakkauskirje tai jotain.”
   Harry pyöritteli päätään. ”Kirjoitan vielä Peter-sedälle.”
   Ron tuijotti häntä suu peittelemättä auki. Jopa Neville nosti katseensa kirjoistaan ja tarkasteli Harrya äärimmäisen hämmästyneenä.
   Peterille kirjoittaminen oli paljon hankalampaa, vaikka Harry arveli, että Peter tai vähintään Aurelie ilahtuisivat joka tapauksessa suuresti. Kirje oli aika mitäänsanomaton, sillä Harry ei halunnut kirjoittaa heille mistään erityisestä. Siksi kirjeen kirjoittaminen olikin hidasta.
   ”Äh, en tajua tästä enää mitään”, Ron tuhahti.
   ”Minä en ole tajunnut vielä kertaakaan yhtään mitään”, Neville myönsi. ”Onko se paha?”
   ”Mitä jos mennään vaan nukkumaan”, Harry ehdotti. ”Niinhän sitä aina sanotaan, että pitää nukkua niin aivot lepäävät tai jotain sellaista, että aamulla tajuaa paremmin.”
   ”Niin, sanot sinä, vaikka et ole edes avannut läksykirjoja”, Ron murahti turhautuneena.
   Harry vain kohautti olkapäitään. Hän hutaisi nimensä Peterin ja Aurelien kirjeen loppuun.
   ”Minä ainakin kannatan nukkumaanmenoa”, Neville sanoi ja paukautti muodonmuutoskirjansa kiinni.
   ”Et kai aio vielä mennä pöllölään?” Ron kysyi Harrylta, joka häälyi kirjepinonsa yllä.
   Harry huokaisi. Hänen olisi tehnyt mieli lähettää kirjeet saman tien. ”En tiedä.”
   ”Ei kannata”, Neville sanoi. ”Saisit vain jälki-istuntoa, jos menisit tähän aikaan käytäville. Menettäisimme tupapisteitäkin, ja ihan turhasta syystä. Voit lähettää ne huomenaamunakin.”
   ”No niin”, Harry sanoi, vaikkakin vastahakoisesti. Hänestä tuntui vahvasti, että ainakin hänen isänsä oli kouluaikoinaan juoksennellut käytävillä kellonajasta riippumatta. Ei hänelle koskaan suoraan ollut niin sanottu, mutta kaikki tai ainakin iso osa isän ja Siriuksen kertomista tarinoista tuntui sijoittuvat yöhön.
Peitetty liekki on tulisin ~ Entä jos Voldemort olisikin valinnut toisin? ~ Taikalaiva Titanic

Poissa Weasleyn Welhokaniini

  • Kynttilöiden lumo Suuressa salissa
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: MoonstoneSeeker27459
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 7 4.11.
« Vastaus #17 : Marraskuu 05, 2012, 15:16:29 »
Huomasin muutaman kirjoitusvirheen tarinassa, mutta ei ne minua ainakaan haitanneet ja taas se suurin piirtein. Minulla on joko fobia sitä kohtaan tai sitten sinulla on paha tapa käyttää sitä. Koita välttää tätä sanaparia, sillä se on jotenkin häiritsemässä lauseessa, jossa sitä käytät.
Lause
Lainaus
Harry päätti opettelisi hyvin ahkerasti ja osaisi laittaa pulpetin steppaamaan, kun valmistuisi Tylypahkassa
oli muuten hauska ja näin, mutta minua jäi häiritsemään sana "opettelisi". Mitä Harry opettelisi ahkerasti? Jos voisit lausetta muokata sen verran, että opettelisi -sanan tilalla lukisi "opiskelisi", jolloin lauseessa ei olisi mitään vikaa ;) Josta päästäänkin Frediin ja Georgeen. He olivat humoristisia ja keppostelevia kuten aina.<3 Mutta miten he olivat saaneet saippuavaahdon oppilaiden päälle? Se seikka ei tullut tarinassa esille. Ja Fredin/Georgen repliikissä oli vaaaaan. Oliko se tarkoituskin olla tuolla tavalla pidennetty?
Minusta oli erittäin mielenkiintoinen valinta pistää Kuhnusarvio liemiopettajaksi. Yllättävä veto, rupesin pohtimaan, että olisitkohan sitten pistänyt Kalkkaroksen pimeyden voimilta suojautumisen opettajaksi, mutta sen sitten näkee kun tarina etenee :P
Tarinan edetessä mieleeni nousee ajatus, että olisit tehnyt Peter Piskuilanista Ron -version. Oliko se tarkoituskin olla niin?
Tarinan lopussa Neville kieltää Harryä lähtemästä pöllölään öiseen aikaan, se toi mieleeni Hermionen. Ajattelin luettuani tarinan, että olet tavallaan luonut hahmot uudelleen ja antanut heille uudet persoonat.

Aika pitkä kommentti, mutta olin pistänyt ajatuksiani ylös ruokavälkällä, jotten unohtaisi, mitä minun pitäisi sitten sanoa, kun pääsen kotiin ja kirjoittamaan rauhassa. Odotan innolla uutta lukua! ^^
Welhokaniini -> Weasleyn Welhokaniini

Poissa Eriya

  • Tähtienyö
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 5 10.10.
« Vastaus #18 : Marraskuu 11, 2012, 21:33:38 »
Luin kaiken yhdeltä istumalta. Aivan ihana tarina! Tosin lajitteluhatun laulu, no, siitä en tykännyt oikein, se runomaisuuden puuttuminen jäi häiritsemään (koska nyt se on hanklalmpi opetella ulkoa! :D
Ja tohon pulpetin steppaamiseen viitaten, se kuulosti mun mielestä liikaa loitsuilta, kun eikös se ollut muodonmuutostunti?
Mutta tä on kyllä tosi kiva <3 Ja tuol on ihanan hauskoja kohtia, esim. toi Weasleyiden "esittäytyminen" :D
Lisää tuleen ja pian, jooko!
I'm on a road of broken dreams and I need to know why
Seek the truth through lies to be my guide
I'm in a world of doubt and trust, can't deny 

Poissa Meriadoc

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: SickleFlame23606
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 5 10.10.
« Vastaus #19 : Marraskuu 12, 2012, 12:26:57 »
Oho, tämähän loppui! Kas vain. Luulin että tätä olisi pidemmästikin.
Hyvä tarina! Kirjoitat mielenkiintoisella tavalla ja laitat väliin hauskoja huomioita ja kuvailuja. Tällaista on mukava lukea, vaikka asia itsessäänkin saattaakin olla vanhaa tuttua. Niin kuin lajittelu esimerkiksi.
Yritin joskus lukea tätä, mutta ilmeisesti melko mitäänsanomaton otsikko karkotti minut pois. Tai siis, kyllähän otsikko hyvin kertoo, mistä tarina kertoo, mutta se voisi olla puoleensavetävämpi. Mutta tiedän kyllä kuinka vaikea on keksiä tarinalle nimeä.
Varmaan parhaita kohtia tarinassa olivat Lilyn ja Jamesin kinastelut ja Harryn "murjotukset". Tosi hyvää kuvailua! Sellaista aidon oloista ja puoleensavetävää. Jamesista ymmärtää hyvin, miksi Lily joskus kuitenkin rakastui tähän.
Peteristä ja Aureliesta olisi voinut kertoa hieman enemmänkin. Ja oikeastaan kelmeistä muutenkin: missä he esimerkiksi tarkalleen asuvat? Kuinka monta korttelia minnekin suuntaan jne. Mutta toisaalta tämä on hyvä tällaisenakin, kun tarina pysyy sopivan ytimekkäänä. Kerrot asiat lyhyesti, mutta silti aika hyvin kuvailtuina.
Aijai Harry, nyt jo lintsaamassa läksyjen teosta!
Olen sen verran utelias, että taidan käydä finissä kurkkimassa, onko siellä tähän jatkoa :) Kannattaa joka tapauksessa laittaa sitä tännekin, koska lukijoita kuitenkin jonkin verran on! Tosin ansaitsisit paljon enemmänkin lukijoita. Tämä ei ole mikään tusinaficci, vaan jollain tavalla erityinen. Kiitos tästä!
Ronald Weasley
Fun, spontaneous, and loyal wins your heart. Completely lacking in pretention, you seek the guy that others might overlook but who will be totally dedicated to you alone...and will make you laugh along the way.

Poissa hanhyokkasikimppuuni

  • Kalpa Kassinen
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • Nobody's Perfect
  • Pottermore: FrogMarauder14005
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 5 10.10.
« Vastaus #20 : Helmikuu 12, 2013, 19:53:15 »
Tykkäsin paljon tekstisäsi ja kirjoitus tyylistäsi. jatka ihmeessä! Mitään rakentavaa sanomaan olen tosi huono, joten voi sanoa vain
Uutta odotellessa, hanhyokkasikimppuuni

Poissa Tylypahkan pikajuna

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: CentaurSkull9709
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 5 10.10.
« Vastaus #21 : Helmikuu 19, 2013, 21:20:16 »
Tää on ihana ficci! Luin tämän yhdellä kertaa kokonaan. Toivon että jatkoa tulee pian. Kirjoitat hyvin ja jotkut kohdat ovat todella koomisia. I like it.
"Always..."

Poissa nominal

  • Kuriositeetti
  • Vuotislainen
  • Pottermore: FireboltLumos114
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 8 22.2.
« Vastaus #22 : Helmikuu 22, 2013, 18:22:10 »
Aivan huippuihanaa, että tämä on saanut näin paljon kommentteja! Olette kultaisia!

Welhokaniini, kiitän kommentistasi! Voi ei, olen itse varmaan ihan sokea tuolle "suurin piirtein" -ilmaisulle, sillä itse en löytänyt sitä melkein lainkaan. Hmmmm, kommenttiisi on yllättävän vaikea vastata. Pidennetty vaaaan oli kyllä tarkoituksella, samoin kuin saippuvaahdon tarina oli jätetty kertomatta :D Opettajista tulee lisää myöhemmin (paaaljon myöhemmin oikeastaan).

Eriya, kiitos! Kieltämättä steppaaminen viittaisi ehkä enemmän loitsuihin, nyt kun sen sanot. Ja itsekin olen tyytymätön lauluun, nyyh.


Meriadoc, voi kyllä, otsikon keksimisen sietämätön vaikeus. Olen surkea niissä :D Kelmeistä ei tosiaan ihan hirveästi ole kerrottu, mutta ehkäpä sitäkin voisi yrittää lisätä. Suuret kiitokset kommentistasi!

Pollomuhku, kiitos kiitos! Mietin itse asiassa aluksi noita sisaruksia, mutta totesin, etten osaisi kirjoittaa moista. Osittain siksi, että olen itse ainoa lapsi :D En itsekään ole itse asiassa täysin tyytyväinen Roniin, mutta yritän kovasti parantaa!

hanhyokkasikimppuuni, suuret kiitokset! (:

Tylypahkan pikajuna, paljon kiitoksia, mukava kuulla että pidit! (:




Luku 8
Vastuullisuutta


Toinen koulupäivä sujui jo… paremmin. Harry ei ollut aivan varma, olisiko siitä voinut käyttää juuri kyseistä sanaa, mutta ainakin hän alkoi jo tottua. Ja lisäksi tunnit olivat jännittävämpiä, sillä he alkoivat opetella ihan oikeita asioita pelkkien saarnojen kuuntelemisen sijaan. He keittivät ensimmäisen taikaliemensä, joka ei onnistunut kenelläkään muulla kuin ruskeatukkaisella pöpipäällä, jonka nimeksi Harry vihdoin muisti Grangerin. Neidin nimeä alkoi jo olla mahdotonta muistamatta, sillä jokainen opettaja sanoi sen vähintään viisi kertaa tunnin aikana, kun Granger hyppelehti käsi pystyssä hanakkana päästä vastaamaan johonkin typerään kysymykseen.
   Harry oli ollut oikeassa tuntiessaan, että ehkä taikajuomatunti olisi kiva jättää väliin. Hän onnistui polttamaan ensimmäisen taikaliemensä aika pahasti pohjaan – kuten myös ainakin Neville ja Ron – mutta professori Kuhnusarvion reaktio asiaan oli hänen kohdallaan kaikista inhottavin. Kun professori keksi mitä ihmeellisimpiä tekosyitä Nevillen epäonnistumiselle ja kutsui tämän joillekin ihme illallisille ja kerta kaikkiaan sivuutti Ronin mustan liemimöykyn, hän pysähtyi Harryn kattilan kohdalle pitkiksi vaiteliaiksi sekunneiksi. ”Jopas, Potter”, hän sanoi ja pudisteli ihmeellisen pettyneenä päätään. ”Kyllä sinä varmasti pystyisit parempaankin. Ehkä sitten ensi tunnilla?”
   Käytävillä Harry, Neville ja Ron kävelivät tiettyjä reittejä – sellaisia, joita kaikki muutkin käyttivät. He eivät puhuneet asiasta ääneen, mutta jos heidän piti valita tyhjän ja täyden käytävän välillä, he valitsivat aina täyden. He seurailivat usein oman tupansa vanhempia oppilaita ja onnistuivat siten useinkin löytämään oikeat luokat. Luokkien löytäminen ei kuitenkaan ollut todellinen syy seuraamiselle. Vaikka yksikään heistä ei myöntänyt sitä kenellekään, he olivat kaikki vähän säikähtäneitä luihuisten toiminnasta. He välttelivät luihuisia parhaansa mukaan, mutta jos eivät onnistuneet siinä, he pitivät huolen, että lähistöllä oli vanhempia rohkelikkoja. Harry oli aika varma, että Nevillen ansiosta kuka tahansa rohkelikko olisi asettunut puolustamaan heitä.
   Siinä oli yksi asia, johon Harry alkoi tottua hämmästyttävän nopeasti. Koska hän oli Nevillen seurassa, häntä tuijotettiin jatkuvasti. Ihmiset eivät tuntuneet käsittävän, että Neville ihan oikeasti oli Tylypahkassa – samat henkilöt tuijottivat heitä kerrasta toiseen. Neville näytti usein vähän vaivaantuneelta, Harry alkoi yksinkertaisesti jättää huomaamatta kyseiset eleet, mutta Ron vaikutti nauttivan tilanteista.
   Kun toinen koulupäivä oli onnellisesti lopussa ja Harry paiski oleskeluhuoneessa töitä enemmän kuin muut, koska oli jättänyt ensimmäisen päivän läksyt tekemättä, ikkunalta kuului koputus. Moni kääntyi katsomaan, mutta Harry oli se, joka ryntäsi avaamaan ikkunan tutulle pöllölle.
   ”Bertie!” Harry huudahti. Pöllö huhuili lempeästi ja laskeutui Harryn ojennetulle käsivarrelle. Harry kiiruhti takaisin pöytään, jossa hän oli Nevillen ja Ronin kanssa. Siellä hän irrotti pikaisesti Bertien jalkaan sidotun paksun pergamenttikäärön.
   Viereisessä pöydässä Dean Thomas ja Seamus Finnigan katselivat tarkkaavaisesti. Harry oli alkanut huomata tupatovereidensa tuijottelevan heitä välillä häiritsevän pitkään. Hän ei ymmärtänyt sitä, sillä Dean ja Seamus olivat heti lajittelun jälkeen tulleet erinomaisesti toimeen keskenään eivätkä makuusalissakaan olleet puhuneet erityisesti muille kuin toisilleen.
   Harry avasi kirjeen ja tunnisti heti äitinsä tasaisen käsialan. Kirje oli aika pitkä, mutta siitä Harry oli vain iloinen.

Hei, Harry!
Todella mukavaa, että lähetit niin pitkän kirjeen! Voisit kuitenkin jatkossa ajoittaa kirjoittamisesi vähän paremmin. Tulkitsinko ihan varmasti oikein, että jätit läksysi tekemättä? Ei meille kirjoittaminen sentään niin tärkeää ole! Voimme isäsi kanssa vain toivoa, että panostat jatkossa vähän enemmän koulunkäyntiin. Tai no, sinun olisi parempi panostaa!
   Täällä kaikki on sujunut oikein rauhallisesti. Meillä on kova ikävä sinua, kun et ole enää pyörimässä nurkissa. Näimme Jamesin kanssa Tommyn vanhempia eilen, ja he kertoivat, että Tommyllakin on sinua ikävä. Hänen on kuulemma vaikea totuttautua ajatukseen, että olet niin pitkään poissa. Ehkä voisit kirjoittaa hänellekin kirjeen – hän palaa varmasti halusta kuulla, millaista Tylypahkassa on!
   Isäsi ja minä olemme joutuneet tosiaan olemaan nyt aika paljon kotona. Hälytyksiä ei ole lainkaan tullut, mutta se on vain huono merkki. Tiedät-kai-kenen tiedetään siirtäneen joukkojaan Tylyahoon, eli aivan niille nurkille! Tiedämme molemmat, että osaat olla välillä vähän liiankin rohkea ja piittaamaton tuollaisista asioista. Onhan teillä siellä toki opettajat suojananne, mutta muista, että he eivät ehdi pitää teitä kaikkia yksitellen silmällä. Jos teet jotain tyhmää, se on ihan vain omalla vastuullasi. Joten olisitko niin kiltti ja noudattaisit kaikkia sääntöjä siellä! Älä lähde iltaisin oleskeluhuoneesta, ja tiluksilla liikkuessasi älä mene minnekään ilman opettajaa. ÄLÄKÄ MISSÄÄN NIMESSÄ LÄHDE POIS TYLYPAHKAN ALUEELTA! Kuolonsyöjien kanssa ei pidä leikkiä, he saattavat tappaa ihan vain huvikseen!
   Älä kysy, miksi kuolonsyöjiä siirretään Tylyahoon. Älä myöskään kerro asiaa eteenpäin, sillä aiheuttaisit vain turhaa huolta ja juoruilua ja pahimmassa tapauksessa uhkarohkeutta. Ethän tahdo olla vastuussa kenenkään kuolemasta. Älä myöskään yritä kysellä, mistä tämä johtuu. Riittää, että tiedät, että jotain vaarallista on ihan kulman takana. Jotain on tekeillä, se on varmaa. Mutta älä myöskään ala nyt liian pelokkaaksi – olet turvassa niin pitkään kuin pysyt koulussa opettajien valvonnassa. Tylypahka pitää kyllä oppilaistaan huolen, lähitulevaisuudessa entistäkin paremmin, jos saan sanoa.
   Mitä tulee siihen juttuun, missä luihuiset ympäröivät teidät – no, on todella hyvä, että professori McGarmiwa ehti ajoissa paikalle! Saatte myös kiittää onneanne, että ette itse saaneet jälki-istuntoa, kun taioitte sillä lailla. Totta kai on ymmärrettävää, että teitte niin, mutta tuntemattomien loitsujen kokeileminen voi olla hyvin vaarallista. En tiedä, missä välissä olet kuullut jonkun käyttävän kilpiloitsua, mutta sinun ei missään nimessä kannata yrittää sen kaltaisia taikoja uudestaan ihan lähivuosina. Joka tapauksessa olen kyllä iloinen, että tajusitte tehdä edes jotain, sillä koskaan ei voi tietää, mitä ne luihuiset olisivat taioillaan saaneet aikaan. Ja kuule – Tylypahkalla ei ole tapana kauheasti karsia oppilaistaan. Harvoja kuolonsyöjiä tunnetaan nimeltä, ja on ihan mahdollista, että Tylypahkassa on kuolonsyöjien lapsia. Ota myös huomioon, että kaikki kuolonsyöjien sukulaiset eivät ole Luihuisessa eivätkä myöskään kaikki luihuiset ole mitenkään pahoja. Mutta on hyvä, että kouluun on tulossa vähän lisävartiointia, jotta tuonkaltaiset tilanteet voitaisiin välttää.
   Yritähän nyt keskittyä koulunkäyntiin! Jos se ei muuten maistu, ajattele edes, kuinka paljon saatat tarvita sitä tulevaisuudessa.
   On muuten todella hienoa, että olet ystävystynyt Nevillen kanssa. Hänen mumminsa on hieno ihminen, joskin välillä vähän omalaatuinen, ja on mukavaa kuulla, että Neville pärjää.
   Muistakin olla varovainen!
   Terveisin äiti ja isä


Harry pyöritteli päätään. Kirje oli perin kummallinen. Tai ei tietenkään kokonaan – totta kai äiti käski hänen olla varovainen ja tietysti hänen piti saada toruja siitä, että oli mennyt taikomaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna ei ollut ollut erityisen hyvä idea kertoa ihan jokaista yksityiskohtaa äidille, mutta toisaalta, eipä häntä kovin pahasti voitu rankaista, kun hän oli sentään kaukana Tylypahkassa.
   Mutta se mikä kirjeestä teki oudon, oli se, mitä kaikkea äiti kertoi ja samalla jätti kertomatta. Kuolonsyöjätkö ihan tosiaan olivat Tylyahossa? Sinnehän kolmasluokkalaiset ja sitä vanhemmat saivat tehdä retkiä! Se oli ihan lähellä! Mutta miksi ihmeessä äiti kertoi sen mutta käski jättää kaikki lisäkysymykset ja kielsi kertomasta kenellekään? Harry aikoi kyllä totella, sillä harvoin hän sai ihan näin paljon tietoa kärttämättä tai kuuntelematta salaa. Mutta pohtimista äiti ei ollut kieltänyt, eikä Harry tosiaan voinut olla miettimättä, mikä ihme kuolonsyöjät oli saanut majoittumaan ihan nurkille.
   Toinen ihmetystä aiheuttava asia oli ”lisävartiointi”, josta äiti oli maininnut ihan vain ohimennen. Mitä ihmettä hän sillä oikein tarkoitti? Tulisiko koulun ympärille partioimaan auroreita tai jotain vastaavaa? Se ainakin selittäisi, miksi äiti tietäisi asiasta, sillä olihan isä aurori. Mutta Harrysta oli silti outoa ajatella, että jokin niin mahtava paikka kuin Tylypahka tarvitsisi enää yhtään lisävartiointia. Harry totisesti toivoi, että hän saisi tietää asiasta lisää.
   ”Oliko kirje kotoasi?” Neville kysyi.
   ”Joo”, Harry sanoi.
   ”Mitään erikoista?” Neville kyseli ystävällisesti.
   ”Eipä oikeastaan”, Harry vastasi.
   ”Toivottavasti meidän äidillä kestää vielä pitkään kirjoittaa minulle”, Ron sanoi mutta huokaisi heti perään. ”Luultavasti ei, koska olen vasta ekalla, joten hän kirjoittaa minulle varmaan ensimmäisenä. Elleivät sitten kaksoset ehdi jäädä kiinni jostain jutusta, jolloin äidin pitäisi läksyttää heidät ensin.”
   Harry ei vastannut siihen mitään, sillä hänestä oli outoa, että Ron toivoi, ettei hänelle vastattaisi. Harry ainakin odotti jokaista kirjettä kotoa – mutta ei hän sentään liian usein voisi kirjoitella, sillä se olisi noloa.
   Sinä iltana Harry sai läksynsä tehtyä, joskin laatu oli vähän mitä oli. Sinä iltana myös Seamus Finnigan ja Dean Thomas aloittelivat keskustelua makuusalissa, ja Harry tajusi, että he olivat oikein mukavia poikia. Aamulla he menivät kaikki yhdessä aamiaiselle.
   ”Tänään on ensimmäinen lentotunti!” Ron hihkui aamiaispöydässä, eikä Harry voinut olla yhtymättä hänen innostukseensa.
   ”Ihan mahtavaa! Oletko lentänyt paljon?”
   ”En kauheasti”, Ron tunnusti, ”koska vain vanhemmilla veljilläni on luudat, eivätkä he anna minun kovin mielellään lainata niitä.”
   ”Minulla on oma luuta”, Harry kertoi, ”mutta en saa lentää korkealle, koska kukaan ei saa nähdä. Täällä ei ole sitä ongelmaa!”
   ”Entä sinä, Neville?” Ron kysyi.
   ”En ole ikinä lentänyt.”
   ”Eikö mummisi suostu hankkimaan sinulle luutaa?” Harry kysyi myötätuntoisena.
   Neville pyöritteli päätään. ”Ei varmaan, mutta en minä tahdokaan lentää.”
   ”Miksi et?” Ron hämmästeli.
   Neville kohautti olkiaan ja vaipui hiljaisuuteen. Harry ja Ron, jotka eivät voineet käsittää Neville suhtautumista, jättivät tämän rauhaan ja aloittivat vilkkaan keskustelun huispauksesta ja suosikkijoukkueistaan.
   ”Kunpa vain maailmanmestaruuskisat voitaisiin pitää joskus täällä”, Harry sanoi haikeana.
   ”Niinpä! Hiiteen koko tiedät-kai-kuka. Eikö hän voisi pitää kuolonsyöjineen jotain lomaa tai vastaavaa, että saataisiin kerrankin nähdä kunnon huispausta?”
   ”Aivan! Olen kyllästynyt kuuntelemaan velhoradiosta, miten maailmalla pelataan. Kaikki huippujoukkueet joutuvat pakenemaan täältä.”
   ”Se on niin typerää!”
   ”Anteeksi kun keskeytän”, Dean sanoi vähän ujon oloisena, ”mutta mikä huispauksessa on ideana? Muu kuin luudilla lentäminen?”
   Hän sai vastaukseksi neljä epäuskoista toljotusta.
   ”Mitä? En minä voi tietää, olen jästisyntyinen.”
   Ja sitten alkoikin niin kiivastahtinen ja monimutkainen selitys, pääasiallisina selittäjinä Harry ja Ron, että Dean ei luultavasti tajunnut puoliakaan.

Kun lopulta oli kauan odotetun lentotunnin aika, rohkelikkojen ensiluokkalaisista koostuva kentälle kävelevä ryhmä oli täynnä hyvin erilaisia reaktioita.
   Harry käveli kohtalaisen itsevarmana viimeisenä. Hän ei halunnut johtaa joukkoa, vaikka hän olikin melko varma, että tunnista tulisi mukava ja helppo ja että hän kerrankin osaisi jotain.
   Ron kulki Harry vieressä lähes täristen innosta. Tämä oli selvästi jotain, mitä Ron ei saanut usein kokea, ja Harry pystyi käsittämään, kuinka hienoa pojasta olisi päästä lentämään.
   Ronin vieressä tallusteli Neville, joka tärisi myös, mutta ilme kertoi, ettei kyse ollut innostuksesta. Neville näytti siltä, että voisi oksentaa minä hetkenä hyvänsä ja että olisi antanut puolet omaisuudestaan voidakseen olla sillä hetkellä ihan missä tahansa muualla.
   Dean ja Seamus kulkivat kolmikon edellä. Hekin kävelivät vaiti, ja molemmat vaikuttivat hermostuneilta.
   Heidän hermostuneisuutensa ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna Grangeriin. Tämä pälpätti tärisevällä äänellä jollekin vieressään kulkevalle tytölle, jonka nimeä Harry ei muistanut.
   ”Tai siis, en ole ihan varma, miten se pitäisi tehdä ihan tismalleen oikein. Onkohan sillä niin väliä kuitenkaan loppujen lopuksi? Ei kai yksi sentti sinne tai tänne voi niin paljon luudan asentoon vaikuttaa? Minä vain toivon että saamme mittanauhat, tai että luutiin on piirretty tarkalleen merkit, koska muutenhan menemme helposti väärään kohtaan istumaan, ja sittenhän koko touhu on vähän niin kuin turhaa, vai mitä? Koska eihän se vain oikeasti onnistu, tai siis että totta kai meille jaetaan mittanauhat, niin sen pitää mennä. Muistan kyllä tarkalleen kaikki ohjeet jotka luin, eikä se niin kovin vaikeaa voi olla käytännössä. Voihan sitä paitsi olla, että meillä on pelkkää teoriaa – ”
   ”Jos meillä on teoriaa tänään”, Ron mumisi niin, että vain Neville ja Harry kuulivat, ”niin minä kyllä…”
   ”Tuota tyttöä ei kestä kukaan”, Harry vastasi yhtä matalalla äänellä. ”Katso nyt tuotakin, jolle se puhuu. Näkee, että senkin tekisi mieli iskeä Grangerilta taju kankaalle.”
   Ron hihitti, mutta Neville vaikutti vähän paheksuvalta, vaikka pysyikin hiljaa.
   
Kaikeksi onneksi Grangerin toive ei toteutunut eikä Ronin tarvinnut toteuttaa avoimeksi jäänyttä uhkaustaan. Matami Huiski, joka olisi heidän opettajansa, ohjasi heidät luutarivistön luokse ja pyysi jokaista valitsemaan itselleen luudan. Heillä olisi yhteistunti luihuisten kanssa, ja nämä virnuilivat myöhemmin tuleville rohkelikoille ilkeän näköisesti. Harry oli iloinen, että osaisi lentää. Neville vihersi vähäsen.
   Pakollisen nimenhuudon ja itsensä esittelyn jälkeen matami Huiski aloitti tunnin rivakasti ilman suurempia ohjeistuksia.
   ”Asettakaa kätenne luudan yläpuolelle ja käskekää se ylös sanomalla ihan vain ’ylös’.” Kun matami sanoi ratkaisevan sanan, hänen oma luutansa ponnahti hänen käteensä. Harrylle homma oli tuttua, ja hän saikin luutansa nousemaan ensimmäisellä yrityksellä. Ron, jota ilmiselvästi jännitti, joutui sanomaan sanan kaksi kertaa.
   Nevillelle sen sijaan homma tuotti vaikeuksia. Hän toisteli käskyä, mutta luuta vain pysyi liikkumattomana.
   ”Sinun pitää haluta luudan nousevan”, Harry neuvoi. ”Kun sanot ’ylös’, ajattele, miten luuta nousee saman tien, ja luota siihen, että niin tapahtuu.”
   ”Mutta entä jos en halua, että se nousee?” Neville kysyi hyvin pienellä äänellä.
   Samassa matami Huiski alkoi antaa lisäohjeita niille, jotka eivät olleet saaneet luutaansa tottelemaan, eikä Harry päässyt vastaamaan Nevillelle. Eipä hänellä kyllä olisi ollut mitään sanottavaakaan.
   Koska Harrylla oli aikaa, hän vilkuili, miten muut pärjäsivät. Hänen järkytyksekseen luokan priimus, Granger, ei saanut luutaansa nousemaan. Se vain kieri maassa ikään kuin tehdäkseen hänelle kiusaa. Harrya nauratti.
   Kun Harry antoi katseensa ajautua vähän pitemmälle, hän päätyi seurailemaan luihuisia. Niin tehdessään hänellä oli jotenkin rikollinen olo, aivan kuin jostain voisi hypätä esiin joukko kuolonsyöjien lapsia vaatimaan häntä vastuuseen teostaan. Mutta Harry oli utelias, ja niinpä hän nauroi parille harvinaisen isolle ja tyhmän näköiselle luihuispojalle, joiden luudat tekivät samaa kuin Grangerin. Harry huomasi myös sen vaaleatukkaisen lipevän pojan, joka oli tullut samalla veneellä kouluun, ja pettyi nähdessään tämän pitelevän luutaa huolettomana kädessään.
   ”Neville”, Harry kuuli Ronin puhuvan, ”tee niin kuin Harry sanoi. Usko siihen, mitä sanot. Jos et saa luutaa nousemaan itse, opettaja tulee auttamaan sinua, kunnes saat sen ylös. Ihan yhtä hyvin voit onnistua itse.”
   Harryn oli myönnettävä, että se oli viisaasti sanottu. Hän alkoi muutenkin pitää Ronista aina vain enemmän, ja kun Neville syvään henkeä vedettyään sai luudan vihdoin nousemaan käteensä, Harry oli aidosti iloinen.
   Neville puolestaan vaikutti huojentuneelta.
   ”En edes ollut viimeinen!” hän sanoi ihan kuin se olisi ollut suurikin ihme.
   
Tunnin aikana he nousivat luutiensa selkään, ja matami Huiski tuli korjailemaan heidän asentojaan. Neville tosin ei vaatinut korjaamista vaan käskyä ylipäätään nousta istumaan luudalle. Harry puolestaan sai kehuja, sillä hän istui aivan oikeaoppisesti. Se ei tosin kauheasti yllättänyt Harrya, sillä hänen isänsä oli ollut tarkka siitä, että asento oli alusta lähtien oikea.
   Matami Huiski ei antanut heidän lentää paljoa, vain pienen kierroksen. Neville ei ollut suostua tekemään sitäkään, mitä vauhdilla liihottavat Harry ja Ron eivät vain voineet tajuta. Lentotunti oli ollut hauska, koska se oli ollut jotain erilaista ja Harry oli vihdoin päässyt lentämään, mutta samalla se oli ollut pienoinen pettymys, kun he olivat ison osan ajasta saaneet kuunnella Harrylle turhia neuvoja. Kun he lähtivät takaisin linnaa kohti, Harry ja Ron keskustelivat siitä, kuinka kivaa olisi ollut, jos hyvät lentäjät olisivat saaneet lennellä itsekseen sillä aikaa, kun aloittelijoita neuvottiin. Neville kulki vaitonaisena heidän vierellään, mutta se ei oikeastaan ollut ihme.
   
Illallisen jälkeen kaikki vetäytyivät oleskeluhuoneeseen puurtamaan läksyjään, niin kuin tapana oli. Heidän piti olla tiettyyn aikarajaan mennessä oleskeluhuoneessa, ja kyseinen raja oli lähes heti illallisen jälkeen. Kirjastossa käymiseen oli aikaa oppituntien ja illallisen välissä, mutta Harryn ei ollut vielä kertaakaan tarvinnut käydä siellä. Hän oli itse saanut kaiken läksyjen tekoon tarvitsemansa aineiston oppikirjoista. Hän, Ron ja Neville saivat kuitenkin illalla todistaa – jälleen kerran – Grangeria ja kirjaston kymmentä paksua ihmettä.
   ”En käsitä, mitä tuo tyttö oikein tekee”, Ron mumisi.
   ”Hän lainaa kirjastosta joka päivä tuollaisia valtavia opuksia”, Neville kuiskasi. ”Ihan kuin me tarvitsisimme niitä näihin tehtäviin.”
   Yllättäen keskusteluun puuttui tyttö, jolle Harry muisti Grangerin hölöttäneen ennen lentotuntia.
   ”Tuo Hermione on ihan hullu”, tyttö sanoi. ”Hän tietää kaikesta kaiken ja kertoilee meille joka ilta jotain ihan ihmeellisiä juttuja, joista hän on lukenut. En käsitä, miten sellaiset asiat voivat kiinnostaa ketään!”
   ”Mikä sinun nimesi olikaan?” Ron kysyi Harryn mielestä vähän tahdittomasti.
   ”Lavender Brown”, tyttö sanoi häkeltymättä. ”Lisäksi Hermione olettaa, että kaikkia kiinnostaa kuunnella, kun hän selittää jostain sellaisesta, mitä me opetellaan vasta kahden vuoden päästä! Eikä hän edes ole mitenkään erityisen hyvä.”
   ”Niinpä”, Ron sanoi. ”Lentotunnillakin hän oli ihan viimeisiä, jotka saivat luudan nousemaan, eikä hän meinannut edes osata kääntää sitä oikein.”
   ”Ihan uskomaton tyyppi”, Lavender sanoi silmiään pyöritellen. ”Mutta taidan jatkaa nyt läksyjä. En tajua, miksi saamme niitä näin paljon!”
   ”Älä muuta sano”, Run murahti.
   Sitten Lavender vain kääntyi takaisin omaan pöytäänsä, jossa hän istui tummemman tytön kanssa. Harry kohautti olkapäitään ja jatkoi muodonmuutoskirjan lukemista.
   Heidän läksyjentäyteinen rauhansa ei kuitenkaan jatkunut kauaa, sillä pian koko oleskeluhuonetta halkoi kovaääninen tervehdys.
   ”VELIKULTA! RON!”
   ”Tämä ei lupaa hyvää”, Ron sanoi matalalla äänellä Harrylle ja Nevillelle, kun hänen kaksosveljensä tuuppivat tuijottavia ihmisiä pois tieltään lähestyessään Ronia. Ihmisten mielenkiinto ei kuitenkaan kestänyt kauaa, ja kaikki olivat palanneet puuhiinsa, kun kaksoset pääsivät perille.
   ”Ron, mitä kuuluu?” toinen kaksosista kysyi.
   ”Ihan hyvää”, Ron sanoi varautuneena.
   ”Kuule, me olemme vähän miettineet, ja olemme tulleet siihen tulokseen, että koulussa on kauhean tylsää.”
   ”Emmehän me sentään halua, että kuolet tylsyyteen.”
   ”Ööh, okei”, Ron sanoi epäröiden.
   ”Niinpä me ajattelimme, että ehkä tahdot lähteä mukaamme pienelle retkelle.”
   Kaksoset hymyilivät identtisen leveästi, kun Ron vain tuijotti heitä hämmentyneenä.
   ”Retkelle?” hän sanoi muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen.
   ”Niin, tutustumaan Tylyahoon.”
   ”Mutta eihän sinne saa lähteä tähän aikaan.”
   Kaksoset pyörittelivät silmiään. ”Ei tietenkään saa. Mutta ei anneta sen häiritä.”
   ”Miten te edes pääsette pois linnasta?”
   ”Voi, meillä on kyllä keinomme. Tuletko vai et?”
   ”En oikein tiedä…” Ron epäröi ja vilkaisi pikaisesti Harrya ja Nevilleä, jotka vain katselivat ja kuuntelivat hiljaa.
   ”Totta kai kaverisi voivat tulla myös mukaan”, toinen kaksosista sanoi saman tien.
   ”Niin, kunhan osaavat olla hiljaa”, toinen säesti.
   Ron näytti pohtivan asiaa. Neville näytti aika pelokkaalta.
   Harrylle sen sijaan tuli heti mieleen kirje, jonka hän oli saanut äidiltään. Jos kirjettä ei olisi ollut, hän olisi ollut enemmänkin kuin halukas lähtemään – mikä olisikaan ollut jännittävämpää kuin karata illalla koulusta ja tutustua Tylyahoon! Mutta nyt hän tiesi, että se ei olisi vain jännittävää – se olisi vaarallista.
   ”Minusta se ei ole hyvä idea”, Harry sanoi huomatessaan, että Ron oli selvästi kahden vaiheilla. ”Koulun alueella olisi tosi jännää käydä, mutta ei varmaan kannata lähteä tiluksilta pois. Eihän sitä koskaan tiedä, millaista porukkaa Tylyahossa on liikkeellä.”
   ”Olemme me siellä ennenkin olleet”, kaksoset kuittasivat huolettomina.
   ”Silti”, Harry yritti. ”Mistä sitä tietää, jos sinne on vaikka nyt ihan vasta tullut jotain pahempaa väkeä.”
   ”Tuskinpa vain”, kaksoset sanoivat. ”Sinua taitaa vain pelottaa.”
   ”Eikä pelota”, Harry sanoi, ”tiluksilta lähteminen vain menee jo hauskasta tyhmyyden puolelle. Siellä voi olla vaarallista. Ei kukaan ole vahtimassa, että sinne ei tule vaikka kuolonsyöjiä.”
   ”Älä viitsi, ei siellä nyt kuolonsyöjiä ole!”
   ”Entä jos onkin? Ei kannata ottaa selvää.”
   Ron teki viimein päätöksensä. ”Harry on oikeassa. En tule teidän kanssanne Tylyahoon. Äitikin vain suuttuisi.”
   Kaksoset pyörittelivät silmiään. ”Mammanpoika on huolissaan siitä, mitä äiti sanoo. Miten vain, me menemme silti!”
   Ennen kuin kukaan ehti enää sanoa mitään, kaksoset olivat jo pyörähtäneet ympäri ja luikkivat ihmisten seassa puolimatkassa oleskeluhuoneen ovelle.
   Harry katsoi kauhistuneena Ronia.
   ”Eivät kai se ole tosissaan?”
   ”Ai missä?” sanoi Ron, joka näytti nyrpeältä johtuen luultavasti veljiensä piikikkäistä kommenteista.
   ”Eivät kai he oikeasti mene Tylyahoon?”
   Ron kohautti olkapäitään. ”Melko varmasti menevät.”
   Harry puri huultaan. Mitä hän oikein voisi tehdä?
Peitetty liekki on tulisin ~ Entä jos Voldemort olisikin valinnut toisin? ~ Taikalaiva Titanic

Poissa hanhyokkasikimppuuni

  • Kalpa Kassinen
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • Nobody's Perfect
  • Pottermore: FrogMarauder14005
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 8 22.2.
« Vastaus #23 : Helmikuu 22, 2013, 20:28:20 »
Wuhhuuu! Jatkoa ja olen ekana kommentoimassa!<3<3 Ihanaa tekstiä edelleen. Minua vain jäi häiritsemään, eikö Kuhnusarvio pidä Harrysta. Vaikka hän ei olekkaan Valittu, on hän silti Lilyn lapsi. Ihanaa, kun  Harry pääsi lentämään. Mahtavaa, muutenkin kun fikki ei ole kuollut...

Uutta odotellessa, hanhyokkasikimppuuni

Poissa Tylypahkan pikajuna

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: CentaurSkull9709
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 8 22.2.
« Vastaus #24 : Helmikuu 23, 2013, 07:40:43 »
Ihanaa sä jatkoit! Kirjoitat (vieläkin) hyvin ja selkeästi. Ääk! Jännittää miten Fredille ja Georgelle käy. Mitäköhän Harry aikoo tehdä? Mutta toivottavasti jatkat pian.

Jatkoa odotellen,
Tylypahkan pikajuna kiittää ja katoaa.
"Always..."

Poissa Weasleyn Welhokaniini

  • Kynttilöiden lumo Suuressa salissa
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: MoonstoneSeeker27459
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 8 22.2.
« Vastaus #25 : Helmikuu 23, 2013, 16:10:44 »
Lilyn kirje oli jotain sellaista, joka herätti mielenkiintoni jatkoa kohtaan! Uusin luku oli täysin vapaa sanoista "suurin piirtein". Hurraa!! :D
huumekuumehöyryjen jälkimainingeissa luku 8. oli kuin... Kuin... En tiedä. Anteeks, en osaa nyt sanoa mitään rakentavaa kritiikkiä tai vastaavaa.

Jään odottamaan sydän sykkyrällä jatkoa, sillä Weasleyn kaksoset ovat suosikkejani ja haluan ehdottomasti tietää mitä heille tapahtuu=)
Welhokaniini -> Weasleyn Welhokaniini

Poissa nominal

  • Kuriositeetti
  • Vuotislainen
  • Pottermore: FireboltLumos114
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 9 3.3.
« Vastaus #26 : Maaliskuu 03, 2013, 12:39:27 »
hanhyokkasikimppuuni, kiitokset! Kyse ei oikeastaan ole siitä, etteikö Kuhnusarvio pitäisi Harrysta, vaan koska tämä on Lilyn lapsi, Kuhnusarvio odottaa tältä enemmän (: Lisäksi Neville vähän sotkee kuvioita :D

Pollomuhku, suurkiitokset! (: Ihana kuulla, että Weasleyt olivat parempia. He ovat kaikki niin ihania, että harmittaa aina, jos heissä ei onnistu.

Tylypahkan pikajuna, kiitos! Mukavaa, että seuraat tätä (: Tässä ei vielä ihan kauhean jänniin ulottuvuuksiin päästy, mutta toivottavasti kelpaa!

Welhokaniini, hurraa! :DD Kiva kuulla, että kirje hoiti tehtävänsä. Hih, kiitos kommentistasi! (:




Luku 9
Ministeriön määräämä vahvistus


Se on ihan oikeasti vaarallista. Vaarallisempaa kuin luuletkaan.
   Sanat kaikuivat Harryn mielessä, kun hän juoksi soihtujen valaisemaan tyhjää käytävää pitkin. Hän oli epätoivoisesti yrittänyt vakuuttaa Nevilleä ja Ronia, mutta nämä eivät olleet uskoneet. ”Jos tiedät jotain mitä me emme, kerro!” he olivat tivanneet, mutta ei Harry kerta kaikkiaan voinut kertoa. Hänen äitinsä oli uskonut hänelle salaisuuden, eikä hän voinut rikkoa äidin luottamusta kertomalla sitä ihmisille, jotka oli tuntenut vasta pari päivää.
   Mutta muut kiltalaiset tiesivät siitä varmasti myös…
   Neville ja Ron olivat yrittäneet vakuuttaa Harrya kaikella mahdollisella aina jälki-istunnoista tupapisteiden menetykseen. Tietenkään Harry ei ollut kuunnellut. Nyt oli kyseessä jotain vähän tärkeämpää.
   ”Seis!” kuului terävä naisääni jostain Harryn takaa. Harry iski jarrut pohjaan ja liukui pysähdyksiin sydän hurjasti pamppaillen. Hän kääntyi hitaasti ympäri ja kohtasi McGarmiwan pelottavan vihaiset kasvot.
   ”Potter”, McGarmiwa suorastaan sähisi.
   ”Niin, professori?” Harry kysyi, ja hänen äänensä kuulosti hyvin pieneltä.
   ”Saanen kysyä”, tuvanjohtaja piti pienen tauon, ”mitä ihmettä”, jälleen pahaenteinen tauko, ”minun tupani oppilas tekee käytävällä tähän aikaan illasta?”
   Harry hengähti syvään. ”Minulla on tärkeää asiaa. Etsinkin juuri teitä. Professori”, hän lisäsi viimeisen sanan nähtyään McGarmiwan yhä uhkaavan ilmeen.
   ”Ja minkähän ihmeen takia? Eikä mieleesi tullut laittaa valvojaoppilasta hoitamaan asiaa?”
   ”Tuota, ei”, Harry vastasi. Totta puhuen hänelle ei tosiaan ollut tullut edes mieleen laittaa valvojaoppilasta asialle, mutta nyt kun hän ajatteli sitä, hän ei olisi muutenkaan voinut kertoa Percylle. Tämä olisi saattanut kaksoset vain entistä pahempaan pulaan eikä luultavasti muutenkaan olisi uskonut Harrya.
   ”No mikä tämä elämää tärkeämpi asiasi sitten on?”
   ”Professori, tiedättekö Tylyahossa olevista kuolonsyöjistä?”
   Se pysäytti McGarmiwan. ”Mitä – sinäkö – sinäkö tiedät niistä?”
   Harry nyökkäsi. ”Vanhempani kertoivat. Mutta he kielsivät kertomasta kenellekään.”
   Professori McGarmiwa kurtisti kulmakarvojaan epäilevän näköisenä. ”Ja sinäkö menit rikkomaan kieltoa?”
   ”Mitä!” Harry ihmetteli. ”En! Senhän takia tässä ollaan. Kun juttu on niin, että eräät – eräät oppilaat – lähtivät Tylyahoon. En saanut pidäteltyä heitä.”
   ”Onko Tylyahossa oppilaita!” professori McGarmiwa suorastaan kiljaisi.
   ”Taitaa olla joo”, Harry sanoi hiljaa.
   ”Meidän täytyy välittömästi kertoa tästä rehtorille! Ja sinä tulet mukaan.”
   Harryn ei auttanut muuta kuin totella. Hän joutui juoksemaan professori McGarmiwan perässä, kun tämä liihotteli käytäviä pitkin. Harry ei ollut yhtään varma, missä he oikein olivat, ja hän olisi mitä luultavimmin eksynyt, mikäli olisi kadottanut tuvanjohtajansa näkyvistään. Pitkähkön kulkemisen jälkeen McGarmiwa pysähtyi suoraan erään hyvin vastenmieliseltä näyttävän kivestä väsätyn olion – siitä ei oikein voinut sanoa, mitä se esitti – eteen.
   ”Lakupiippu”, McGarmiwa sanoi, ja kivihirviö siirtyi syrjään. Harry vain toljotti.
   Patsaan takaa paljastuivat kierreportaat, joihin McGarmiwa ryntäsi saman tien. Harry kipitti hänen perässään ja oli juosta häntä päin, kun hän pysähtyi äkisti koputtamaan oveen. He olivat mitä ilmeisimmin päässeet portaiden huipulle, mutta juuri kun Harry ehti tajuta sen, McGarmiwan äärimmäisen vaativaan koputukseen vastattiin sisältä täysin rauhallisesti.
   ”Sisään”, lempeä ääni sanoi.
   McGarmiwa suorastaan syöksyi sisään kuin mikäkin hurrikaani. Harry tuli epäröivänä perässä.
   He olivat rehtorin kansliassa, siitä ei ollut epäilystäkään. Seiniä koristivat lukuisat muotokuvat, joiden Harry tulkitsi esittävän vanhoja rehtoreita. Suurin osa maalauksista oli hereillä ja näytti seuraavan tarkkaavaisena huoneen tapahtumia.
   Muukin huone oli ehdottomasti mielenkiinnon arvoinen. Se oli täynnä kaikenlaisia pieniä kojeita ja vempaimia, joita Harry olisi kernaasti halunnut päästä tutkimaan. Toisaalta häneen kuitenkin iski huoneessa tietty ujous ja varovaisuus, niin ettei hän ehkä olisi uskaltanutkaan koskea mihinkään. Kaikki huonekalut olivat vanhoja ja hienoja, ja iso osa laitteista näytti niin monimutkaisen haurailta, että pieninkin hipaisu olisi saanut ne vajoamaan palasina lattialle.
   ”Professori Dumbledore”, McGarmiwan tässä huoneessa kovin arkiselta kuulostava ääni tärähti ilmoille. ”Potter tässä väittää, että – ” McGarmiwa vilkaisi pikaisesti Harrya ” – joitakin oppilaita on lähtenyt Tylyahoon.”
   Harry odotti jonkinlaista räjähdystä, sellaista minkä McGarmiwa oli hänelle tarjoillut. Hän odotti pelottavan kaikkien tunteman rehtorin karjaisua, ”MITÄ”-huutoa, etsintäpartiota ja kaikkea sellaista.
   Todellisuus osoittautui perin toisenlaiseksi.
   ”Niinkö?” professori Dumbledore kysyi, ei vihaisena vaan ennemminkin kiinnostuneena. Tiiviisti muualle tuijottanut Harry uskaltautui katsomaan rehtoria, joka oli ristinyt kätensä ja tiiraili – Harryn järkytykseksi – häntä. Rehtorilla oli puolikuun malliset lasit ja koukkuinen nenä, jolla ne lepäsivät. Rehtorilla oli myös pitkä tuuhea parta, mutta siihen Harry ei juuri sillä hetkellä pystynyt kiinnittämään huomiota, koska hän oli hämmästyttävän sinisten silmien vankina.
   ”Oletanko oikein, jos luulen, että huolestuit tupatoveriesi lähdöstä sen takia, että tiedät, mitä heillä on vastassaan?”
   Harryn oli rykäistävä vähän saadakseen äänensä kuuluviin. ”Kyllä, professori. Vanhempani kertoivat, että tiedät-kai-kuka on siirtänyt kuolonsyöjiä Tylyahoon. Mutta en saanut kertoa siitä kenellekään, joten en onnistunut estämään heidän lähtöään.”
   ”Varmasti yritit parhaasi, eivätkä Weasleyn kaksoset olisi luultavasti kuunnelleet, vaikka olisi kertonut heille koko tarinan.”
   Harryn suu avautui hämmästyksestä. Hän ei ollut halunnut ilmiantaa kaksosia ennen kuin olisi ollut ihan pakko. McGarmiwakaan ei vaikuttanut yllättyneeltä. Ehkä hänkin oli arvannut.
   ”Tulin luoksesi”, McGarmiwa sanoi, ”ennen kuin tein mitään muuta. En voi lähettää minkäänlaista etsintäpartiota uusien suojauksien läpi ilman että purat niitä.” Professorin äänestä kuulsi tyytymättömyys.
   ”Aivan, Minerva, tiedän sen. Mutta voi olla, että tässä tapauksessa meidän on parempi toimia hiljaa. Oliko Tylyahoon lähtijöitä vain kaksi, Potter?”
   Harry nyökkäsi vähän epäröiden. ”Uskon niin. He yrittivät saada meitä mukaansa, mutta emme suostuneet, joten he vain ryntäsivät pois.”
   ”Hienoa.”
   ”Mutta professori”, McGarmiwa sanoi kuulostaen miltei epätoivoiselta, ”miten me muka voimme löytää kaksosia, kun he tuntevat linnan joka ikisen salakäytävän?”
   Harryn suureksi yllätykseksi Dumbledore hymyili. ”Juuri se auttaa meitä tässä tilanteessa. Armando?”
   Hetken Harry jo ihmetteli, oliko Dumbledore tullut hulluksi puhutellessaan jotain Armandoksi, mutta sitten eräs tauluista vastasi. ”Niin?”
   ”Viitsisitkö sanoa Lupinille, että tulee tänne saman tien. Kerro, että asia on mitä kiireellisin – käske häntä matkustamaan hormipulverilla suoraan kansliaani.”
   ”Selvä on”, maalaus sanoi ja katosi. Harry tuijotti tyhjää taulua. Hän ei ollut tiennyt maalausten tekevän sellaista – katoavan kokonaan ilmestymättä viereiseen tauluun.
   Samalla hän ihmetteli, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kuka oli tämä mystinen Lupin, jolla oli ilmeisesti sama nimi kuin Remuksella? Ja miten hän osaisi auttaa?
   ”No mutta, istukaa toki”, Dumbledore sanoi Harrylle ja McGarmiwalle. Dumbledoren pöydän edessä oli vain yksi tuoli, mutta McGarmiwa heilautti taikasauvaansa, ja sen viereen ilmestyi toinen samanlainen. Harry istui.
   Hänen olonsa oli hyvin vaivaantunut. Hän olisi kaivannut enemmän suoraa toimintaa – ei hän tietenkään itse olisi ollut siinä mukana, mutta juuri nyt hän tiesi, että kukaan ei tehnyt mitään asian eteen. He vain odottivat, kun Fredille ja Georgelle – Ronin veljille – saattoi olla tapahtumassa ihan mitä tahansa.
   Harry huomasi, että professori McGarmiwa jakoi ainakin osittain hänen huolestuneisuutensa ja kärsimättömyytensä. Mutta McGarmiwa ei sanonut sanaakaan vastustaakseen Dumbledoren tapaa toimia, ja Harry mietti, että ehkä hänenkään ei pitäisi epäillä. Dumbledore itse näytti täysin levolliselta, istui vain ja tuijotteli kattoon. Harry ei voinut olla pohtimatta, oliko ulkokuori pelkkää hämäystä.
   Äkkiä huoneessa olevassa tulisijassa kohahti, ja kaikkien kolmen katseet singahtivat siihen. Aiemmin tavalliset liekit olivat muuttuneet smaragdinvihreiksi ja niissä pyöri tumma hahmo. Kun pyöriminen hidastui ja hahmo selkeni, Harryn suu loksahti auki.
   Dumbledore ei ollutkaan tarkoittanut jotain vierasta Lupinia. Takasta astui ulos se Remus Lupin, jonka Harry tunsi.
   ”Harry!” Lupin sanoi yllättyneenä. ”Mitä on tekeillä?” hän kysyi sen jälkeen yleisemmin.
   Dumbledore ponnahti ylös tuoliltaan. Hänen viininpunaiset kaapunsa kahisivat, kun hän kiirehti Lupinin luo puhuen samalla. ”Remus! Hienoa, että pääsit tulemaan. Tarvitsemme apuasi. Fred ja George Weasley ovat lähteneet Tylyahoon.”
   Remus nyökkäsi vakavana ja vilkaisi sen jälkeen Harrya aivan selvästi pohtien, mikä hänen osuutensa jutussa oikein oli.
   ”He ovat varmasti käyttäneet jotain salakäytävistä, jota emme ole onnistuneet tukkimaan.”
   ”Joten pyysitte minut paikalle, jotta näyttäisin teille salakäytävän?”
   ”Kyllä”, Dumbledore sanoi hymyillen. Harry kuunteli sananvaihtoa ihmeissään. Oliko Remus joku salakäytäväspesialisti?
   ”Mennään siis!” Remus huikkasi ja oli jo puolimatkassa ovelle. Hän avasi sen ja juoksi portaat alas perässään Dumbledore, McGarmiwa ja viimeisenä Harry, joka ei oikein tiennyt, mihin hänen olisi pitänyt mennä.
   He juoksivat käytävillä Remus etunenässä. ”He ovat melko varmasti käyttäneet Rääkyvään Röttelöön vievää käytävää, koska muut ovat liian riskialttiita. Hunajaherttua ei ole tähän aikaan enää edes auki.”
   He juoksivat pitkin käytäviä, ja pian Harry jo tajusi, missä he olivat. He suuntasivat ulko-oville, jotka Remus leväytti vauhdikkaasti auki, sitten portaita alas pihamaalle. He jatkoivat juoksuaan vielä ulkonakin, kunnes näkivät edessään kaksi hahmoa.
   Remus karjaisi, ja kaikki kolme aikuista kiihdyttivät vauhtia vielä entisestäänkin, mutta Harry hidasti.
   Hahmot vastasivat rakenteeltaan Weasleyn kaksosia. Toinen heistä seisoi kumarassa, sillä hän suorastaan veti perässään toista, joka ei selvästi pystynyt kävelemään tai tekemään mitään muutakaan. Hän näytti täysin elottomalta.

"Siis mitä sinä oikein olit tekemässä?"
   Harry huokaisi. Ilmeisesti oleskeluhuoneessa oli vielä joku, joka ei ollut kuullut hänen tarinaansa. Kun hän kääntyi katsomaan, hän näki kysyjän olevan Dean - ei hän siis mitenkään voinut jättää kertomatta. Jälleen.
   "No siis, minä vain jotenkin satuin näkemään, kun Fred ja George Weasley tulivat sisään. Heille oli käynyt hullusti - jonkinlainen hyökkäys Tylyahossa. En tiedä tarkemmin, McGarmiwa ei jostain syystä suostunut kertomaan. Ehkä joku kahnaus tai vastaavaa."
   Dean vetäisi henkeä. "Ettei vaan voisi olla kuolonsyöjiä! Eihän sitä koskaan tiedä, vai mitä?"
   Harry kohautti olkapäitään. "Kuulemma tämän vuoden ensimmäinen Tylyahon retki on peruttu, Percy Weasley, se valvojaoppilas, kertoi."
   "Ohhoh! Mutta mitä niille kaksosille kävi, jotka olivat olleet Tylyahossa?"
   "Toisen - Fredin - jalalle kävi jotain. En tiedä muuta kuin että sairaalasiivessä oltiin tosi kauhistuneita, tai siis niin Ron kertoi. Fred on hänen veljensä siis, jos et tiennyt. Mutta George on ihan kunnossa. Kaikki Weasleyt vain käskettiin pari tuntia sitten kotiin. Ron kyllä sanoi ettei heidän tarvitse olla siellä pitkään. Kuulemma niin vähän aikaa, että hän joutuu tekemään sen Kuhnusarvion antaman tutkielman."
   "Ai niin, se tutkielma!" Dean kauhisteli. "Oletteko te jo saaneet sitä tehtyä?"
   Harry vilkaisi Nevilleä, joka istui hänen vieressään olevalla nojatuolilla takan edustalla.
   "Minä olen aloittanut", Neville sanoi. "Sain kirjoitettua puolikkaan lauseen: 'Tässä tutkielmassa käsitellään', mutta siihen se sitten jäikin."
   Dean nyökkäsi. "Olisi paljon helpompi tehdä se tutkielma jos edes tietäisi, mistä pitää kirjoittaa!"
   "No niinpä", Harry sanoi. "Tekisi melkein mieli kirjoittaa kotiin ja kysyä."
   Dean vaikutti tavallista kiinnostuneemmalta - ehkä se johtui siitä, että Harry oli nyt hetkellisesti melkein julkkis todistettuaan Fredin ja Georgen tapausta. "Ai, kotiin? Miksi?"
   "Äitini on parantaja", Harry vastasi yksinkertaisesti. "Hän tuntee liemet."
   Dean nyökkäsi ymmärtäväisenä. "Olisipa minunkin äitini parantaja, niin varmasti kysyisin häneltä saman tien. Ärsyttää tuollaiset läksyt - ja eihän me edes olla oltu täällä koulussa niin pitkään!"

Kului päivä, ja kului toinen päivä. Ronia tai muitakaan Weasleyn perheen jäseniä ei kuulunut takaisin kouluun. Harry alkoi jo olla vähän huolissaan, ja yhdessä Nevillen kanssa he miettivät, mitä oikein oli saattanut tapahtua. Heidän mielikuvituksensa keksi useitakin mahdollisia kauheita skenaarioita, mutta he tajusivat itsekin, ettei yksikään ollut kovin todennäköinen.
   Kolmannen päivän aamuna Harry ja Neville istuivat suuressa salissa aamiaisella ja Harry ihmetteli ruskeatukkaista Granger-tyttöä, joka ihan tosissaan näytti tilaavan Päivän Profeettaa (se oli ihan normaalia vanhemmille oppilaille, mutta että ekaluokkalainen?). Äkkiä suuren salin ovien luota kuului kohahdus, kun useat oppilaat näkivät yhtä aikaa jotain yllättävää. Kaikkien päät kääntyivät, mukaan lukien Harryn ja Nevillen, ja Harryn kasvoille levisi hymy korvasta korvaan.
   Ovista oli astunut sisään yhteensä neljä ihmistä. Kolme näistä erottui selvästi räiskyvän punaisten hiustensa takia - Ron, George ja Percy olivat tulleet takaisin! Neljäs puolestaan oli punatukkaisia reippaasti pitempi, ja hänellä oli mustat hiukset.
   "Sirius!" Harry huusi ja heilutti. "Ron!"
   Sirius kuuli Harryn huudon ja virnisti tälle. Sitten hän paimensi Weasleyt vauhdilla Rohkelikkojen pöytään ja - Harryn harmiksi - käveli suorinta tietä opettajien korokkeelle tulematta sanomaan Harrylle edes moi.
   Harryn ympärillä istuvat näyttivät hämmentyneiltä. Hermione Granger oli kuitenkin se, joka avasi suunsa.
   "Tunsitko sinä tuon miehen?"
   Jollekin muulle Harry olisi saattanut vastata ystävällisesti, mutta ei Grangerille. "Totta kai", hän sanoi hieman nenäkkäällä äänellä. "Hän on kummisetäni."
   "Kummisetäsi?" Neville kysyi aika lailla kunnioittaen. Harry nyökkäsi hymyillen - ja olihan Sirius aika vaikuttava näky mustassa matkaviitassaan. Lisäksi miehen katseessa oli aina jotain sellaista, mikä sai ihmiset tajuamaan, ettei hänelle kannattanut alkaa ryppyillä.
   "Mitä hän oikein tekee Tylypahkassa?" Granger kysyi ilmeisesti tajuamatta, että ketään ei kiinnostanut hänen höpinänsä.
   "Siinäpä onkin yksi asia, jota sinä et tiedä", Harry sanoi piikikkäästi. Toki hän olisi mielellään leveillyt tuolle tytölle jostain hienosta syystä, minkä takia Sirius oli Tylypahkassa - harmi vain, ettei hän itsekään tiennyt. Ilmeisesti Harryn sanat kuitenkin osuivat Grangerin arkaan paikkaan, sillä tämä vilkaisi Harrya vihaisesti ja poistui sitten pöydästä niskojaan nakellen.
   Harry kohautti olkapäitään ja alkoi tuijotella opettajan korokkeelle, missä Sirius jutteli itse professori Dumbledoren kanssa.
   "Miksi kummisetäsi on Tylypahkassa?" Neville kysyi Harrylta matalalla äänellä.
   "En oikeastaan tiedä", Harry sanoi niin ettei kukaan muu kuullut. "Mutta varmasti saan pian tilaisuuden kysyä."
   Ilmeni, että hänen ei edes tarvinnut kysyä. Kului vain pari hetkeä, joiden aikana ei tapahtunut muuta kuin yleistä supinaa yllättävästä vieraasta sekä Siriuksen ja Dumbledoren keskustelua. Sitten Dumbledore nousi seisomaan, eikä hänen muuta tarvinnutkaan tehdä saadakseen koko salin huomion.
   “Hyvää huomenta kaikille!” Dumbledore sanoi ja onnistui jotenkin kuulostamaan erittäin aurinkoiselta. Harry ei voinut kuin ihmetellä sitä auktoriteettia, joka oli läsnä rehtorin puheessa ilman, että tämä selvästikään yritti kuulostaa pätevältä. “Minulla on suuri ilo kertoa teille, että Taikaministeriö on päättänyt lähettää meille pientä vahvistusta - tarkemmin asiasta voitte lukea ilmoituksista, jotka piakkoin ripustetaan tupien ilmoitustauluille. Koulumme henkilökuntaan liittyy siis tästä päivästä alkaen epävirallisesti Sirius Musta.” Dumbledore viittasi kädellään Siriukseen, joka seisoi selkä suorana hänen vieressään. Oppilaat taputtivat reippaasti - Harry läiski käsiään yhteen siihen malliin, että tunto meinasi lähteä.
   “Onko kummisetäsi ministeriössä töissä?” Neville kysyi aika kunnioittavana.
   “No jaa”, Harry vastasi. “Ei oikeastaan. Hän oli aurori, mutta sai potkut. Mutta on hän silti siellä aina välillä töissä.”
   “Kuulostaa oudolta”, Neville totesi.
   “Niinhän se vähän on.”
Peitetty liekki on tulisin ~ Entä jos Voldemort olisikin valinnut toisin? ~ Taikalaiva Titanic

Poissa hanhyokkasikimppuuni

  • Kalpa Kassinen
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • Nobody's Perfect
  • Pottermore: FrogMarauder14005
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 9 3.3.
« Vastaus #27 : Maaliskuu 03, 2013, 20:11:47 »
Awwwwwwwwww!!! Niin ihanaaa! <3<3<3<3<33<3<3<33<3 Rakastan tätä fikkiä! Kirjoituksesi taso kasvaa koko ajan! Kirjoitusvirheitäkään en löytänyt. Ihanaa kun Sirius on mukana kuvioissa. Koko ajan menee jännemmäksi ja mielenkiintoisemmaksi. Hmmm, en osaa sanoa mitään rakentavaa...

Jatkoa odotellessa, hanhyokkasikimppuuni

Poissa Weasleyn Welhokaniini

  • Kynttilöiden lumo Suuressa salissa
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: MoonstoneSeeker27459
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 9 3.3.
« Vastaus #28 : Maaliskuu 03, 2013, 22:25:59 »
HEEEYY JATKOA!! 8DD
Anteeks, sekosin, mutta tää ficci on vaan niin... Niin... Parasta mitä tiedän! Ja Sirius<33
Jotenkin odotin sanoja "suurin piirtein" ja metsästin niitä koko ajan uusimmasta luvusta, mutta luku oli vapaa kyseisestä sanaparista, hurraa! Muuta pahaa sanottavaa ei ole, muuta kuin se, ett loput luvut sitten niin pian kuin voit siirrettyä tänne! Haluan tietää, mitä ihmisille tapahtuu.

P.S. Mitä Fredille oikein tapahtui, kun se ei enää tullut kouluun?
Welhokaniini -> Weasleyn Welhokaniini

Poissa Eriya

  • Tähtienyö
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 9 3.3.
« Vastaus #29 : Maaliskuu 04, 2013, 13:14:17 »
Ihanaa jatkoa!!! Pitkäst aikaa<3 (Koska en huomannu tota kaheksattakaan lukua...) Tä oli ihana luku, Dumbbis ja McGarmiva! Rakastan:)Dumbbis oli just semmonen hieno, sellanen omanlaisensa, ihan Dumbledoremainen. Mut ää mitä Fredil tapahtu? ;( Ja Sirius on ihana kummisetäaurori, joka ei työskentele Taikaministeriös mut tekee niille kuitenkin töitä :D
I'm on a road of broken dreams and I need to know why
Seek the truth through lies to be my guide
I'm in a world of doubt and trust, can't deny 

Poissa feeniksinsulka

  • hyvät ihmiset vs. kuolonsyöjät?
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 9 3.3.
« Vastaus #30 : Maaliskuu 05, 2013, 07:53:25 »
Voiih <3 Niin ihanaa tekstiä! Luin melkein yhdellä kertaa alusta loppuun ja wow, kirjoitat kun ammattilainen. Tarinassa on myös ihania humoristisia kohtia, joita lukiessaan on vaikra olla nauramatta! Lajitteluhatun laulu oli vähän niin ja näin, mutta se ei todellakaan haitannut yhtään. Olen todella tykästynyt hahmojesi persooniin, ja...  En oikein keksi mitään muuta sanottavaa. Joten lisää osia odotellessa!
"You-complete-arse-Ronald-Weasley!"
-Hermione

Poissa Diamond

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 9 3.3.
« Vastaus #31 : Kesäkuu 09, 2013, 14:28:02 »
Kaikki luvut on tosi hyviä ja kirjotat huippuhyvin! Varsinkin Sirius on upea!:) Kirjoitathan pian lisää osia?:)
Luna Lovekiva -> Diamond

Poissa nominal

  • Kuriositeetti
  • Vuotislainen
  • Pottermore: FireboltLumos114
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 9 3.3.
« Vastaus #32 : Kesäkuu 24, 2013, 11:30:13 »
Haudiiii! Täältä tulee vihdoinkin seuraava luku. Syynä viivästykseen olivat pääsykokeet, mutta nyt aion ihan tosissani taas alkaa jatkaa tätäkin ficciä, jotta tämän saisi vihdoin päätökseen (:

Pollomuhku, suurkiitokset! Kiva kuulla, että pidät noista pikkukohdista, sillä niitä on minusta mukava kirjoittaa (: Tylyahon tapahtumista ei kerrottu, koska olen niin jumiutunut yhteen kertojaan, etten kykenisi vaihtamaan sitä kesken tarinan :D

hanhyokkasikimppuuni, kiitos paljon kommentistasi! (:

Welhokaniini, kiitos! Ja hyvä, ettei suurin piirtein hyökännyt luvussa :D (Ja tätä lukua vilkuillessani huomasin itsekin joitain, mutta yritin vähän vaihdella niitä :D) Fredistä kuuluu pian (:

Eriya, kiiitos! Dumbledore on aivan ihana hahmo, joten kiva kuulla, etten ole ihan pilannut häntä (:

feeniksinsulka, apua, olen ihan sanaton. Kiitoskiitoskiitos ja tuota öööh :D Kiitos!

Diamond, paljon kiitoksia! Osia on tällä hetkellä valmiina 15, ja suuntaan parasta aikaa kirjoittamaan lisää (:

White, kiitän! Hauska kuulla, että salakäytäväspeliasti repeilytti :D


Luku 10
Huolehtiva kummisetä


Juuri, kun Suuren salin oli täyttänyt oppilaiden kiihkeä pohdinta siitä, kuka Sirius Musta oikein oli ja miksi ministeriö oli lähettänyt hänet kouluun, Ron pääsi Harryn ja Nevillen luo.
   “Hei!” hän sanoi pirteänä.
   “Ron!” Neville ja Harry sanoivat yhtä aikaa.
   “Miksi pääsit vasta nyt tulemaan?” Neville kysyi. “Sinähän sanoit, ettet joudu olemaan kauaa poissa.”
   “No niin”, Ron vastasi hitaasti. “Ei mitään erityistä tapahtunut, mutta kuulin vähän juttuja ja äiti ylireagoi. Ei päästänyt meitä kouluun ennen kuin ministeriön määräämä lisävahvistus tulee myös.”
   “Mitä juttuja?” Harry kysyi heti uteliaana. Hän ei ollut saanut vanhemmiltaan postia vähään aikaan, ja hänestä oli kiva, että Sirius oli koululla. Mutta vaikka hänellä oli vanhempiaan ikävä, hän olisi halunnut kuulla muutakin - mitä maailmalla oli menossa, ja eihän kenellekään ollut sattunut mitään.
   “En jaksa vielä kertoa”, Ron sanoi. “Minua nimittäin kiinnostaa, kuka tuo mies on!”
   “Kummisetäni”, Harry vastasi yksinkertaisesti. “Niin että mitä juttuja?”
   Ronin silmät näyttivät suorastaan pullistuvan ulos päästä ja hänen suunsa avautui vähäsen. “Onko tuo sinun kummisetäsi? Vau!”
   Hetken Harry tunsi olonsa melkein Nevilleksi, kun Ron katsoi häntä niin ihaillen. Hän oli hyvin ylpeä itsestään - oli siistiä, kun hänellä oli niin siisti kummisetä. Harry toivoi, että hän pääsisi pian juttelemaan Siriuksen kanssa. Olisi hienoa, jos mahdollisimman moni näkisi. Ehkä Sirius voisi jopa saattaa heidät tunneille, ja mieluiten ihan luihuisten lauman keskeltä.
   Pienen hiljaisuuden jälkeen Harry pyysi uudestaan Ronia kertomaan, mitä hän oli kuullut kotonaan, mutta tuloksetta. Harry ei myöskään saanut tilaisuutta puhua Siriukselle, sillä hän ei ihan sentään uskaltanut mennä opettajien pöytään, ja Sirius lähti johonkin pieneen huoneeseen salin takaosassa ennen kuin Ron oli lopettanut syömisen. Harry ja Neville lähinnä pyörittelivät peukaloitaan odottaen Ronin lopettamista, ja kun Ron vihdoin oli kylläinen, hän ei vieläkään halunnut kertoa mitä ulkomaailmassa oli tekeillä. Sen sijaan he suuntasivat oleskeluhuoneeseen tutkailemaan ilmoitustaulua - ja siellä se oli, jonkinlainen virallinen ministeriöstä tullut määräys. Harryn suureksi pettymykseksi siinä ei kuitenkaan ollut mitään järjellistä - vain jotain turvallisuuden heikentymisestä ja siitä, miten ministeriö määrää aurorin koulun sisälle huolehtimaan yleisestä järjestyksestä ja turvallisuudesta.
   Oppilaat ihmettelivät yhteistuumin ilmoitusta, eikä Harry voinut olla kuulematta kovin nirppanokkaiselta kuulostavaa ääntä. “Tuo on taatusti seurausta siitä Weasleyn jalasta. Ministeriö tahtoo pitää meidät sisällä.” Granger, totta kai. Joku tytöistä vastasi hänelle loukkaantuneeseen sävyyn “mistä sinä muka voit sen tietää”, mutta Harry veikkasi, että tällä kertaa Grangerin pointti oli luultavasti ihan osuva. Kun Harry vilkaisi Nevilleä ja sitten Ronia, hän arveli heidän olevan samaa mieltä.
   Ennen tunneille lähtöä Ron viittoi Harryn ja Nevillen perässään makuusaleihin. He olivat siellä kolmisin: muut olivat joko oleskeluhuoneessa tai lähteneet jo vaeltelemaan käytäville.
   “No niin”, Ron sanoi. “Minä en luultavasti saisi kertoa näitä juttuja kenellekään — en olisi kai saanut kuulla niitä alkuunkaan — mutta minusta tämä on sellainen juttu, joka kaikkien kiltalaisten pitäisi tietää. Tai siis, että erityisesti Nevillen, koska hän on tärkeä — ja sinunkin Harry, koska sinunkin vanhempasi ovat killassa.”
   Harry nyökkäsi vakuuttuneena perusteluista. Neville puolestaan näytti vähän vaivaantuneelta.
   “Tuota, Ron, kuule — en minä mikään tärkeä ole, ja jos sinä et olisi saanut edes kuulla niitä juttuja — “
   “Ei, Neville”, Harry sanoi varmana, “minusta Ron on oikeassa tästä. Kyllä meidän pitää tietää.”
   Neville antoi periksi jäätyään alakynteen, ja niin Ron alkoi kertoa.
   “George kertoi minulle siitä Tylyahosta. He olivat Fredin kanssa menneet jotain salakäytävää pitkin, joka vie johonkin ihme taloon.”
   “Rääkyvään Röttelöön”, sanoi Harry hiljaa.
   “Mitä?” Neville kysyi ja Ron katsoi häntä hölmistyneenä.
   “Mistä sinä sen tiedät?” Ron kysyi. “Se sen nimi oli!”
   Harry kohautti olkapäitään. “Remus kertoi. Se joka tuli etsimään Frediä ja Georgea.”
   “Okei”, Ron sanoi hitaasti ja katsoi Harrya jokseenkin vaikuttuneen oloisena. “No, George oli joka tapauksessa mennyt sinne paikkaan edeltä. Kuulemma kaksoset ovat käyttäneet sitä reittiä monesti — siitähän äiti tietysti suuttui, mutta ei hän voinut paljoa sanoa, kun hän oli huolissaan Fredistä. Joka tapauksessa George oli mennyt ensiksi ja nähnyt kadulla jotain miehiä pitkissä mustissa viitoissa. Heistä kumpikaan ei ollut pitänyt sitä mitenkään outona, vaan he olivat lähteneet ulos peräkanaa. Ja sitten tulee se outo juttu: vaikka George meni ensiksi, kukaan ei koettanut osua häneen. Vasta kun Fred tuli, kuolonsyöjät hyökkäsivät. He yrittivät kirota pelkästään Frediä, mutta tämä väisti, ja kaksoset lähtivät pakoon. Yksi kirous osui Frediä jalkaan, mutta George sai raahattua hänet tarpeeksi nopeasti pois. Ne tulivat nimittäin perässä, ne kuolonsyöjät, mutta olivat liian kaukana eivätkä ilmeisesti tienneet, missä salakäytävä on. George oli tehnyt jonkun loitsunkin kuulemma, siirtänyt jonkun huonekalun salakäytävän luukun päälle jotta se olisi vaikeampi huomata, ja kuulemma peittänyt heidän jälkensä sotkemalla pölyn. Ilmeisesti siinä talossa on paljon pölyä. Isä kehui häntä siitä kovasti.”
   “Miksi ihmeessä kuolonsyöjät koettivat osua pelkästään Frediin?” Harry kysyi ymmällään. “Eihän kaksosia edes erota toisistaan!”
   “Erottaapas”, Ron sanoi vähän loukkaantuneen oloisena.
   “Ei kukaan joka ei tunne heitä”, Neville sanoi diplomaattisesti. “Tosi outoa. Mitä muuta kuulit kotona? Miksi ette päässeet tulemaan aikaisemmin?”
   “No, kuten sanoin, äiti vähän sekosi. Ei meinannut suostua päästämään meitä ollenkaan takaisin — uhkasi hakea Percynkin pois. Sain sellaisen käsityksen, että täällä Tylypahkassa on nyt tosi vaarallista. Kuulin, kun joku kiltalainen sanoi hänelle, että koulun ulkopuoliset suojat eivät enää riitä. En tiedä, mitä se tarkoitti. Niin, ja sitten kuulin oven takaa, kun kiltalaiset puhuivat kaksosten tapauksesta ja sanoivat, että kuolonsyöjät melkein onnistuivat yrityksessään. En kuullut paljon muuta, mutta siitä sai sellaisen käsityksen, että he puhuivat jostain isommasta yrityksestä kuin Fredin kiroamisesta — jostain mikä on ollut suunnitteilla jo kauemmin.”
   “Vau”, Harry sanoi.
   “Ja tosi pelottavaa!” Neville lisäsi. “Miten täällä muka voi olla vaarallista?”
   “Miten sinä olet onnistunut salakuuntelemaan noin paljon?” Harry kysyi vähän katkerana. “Minä en ikinä saa mitään selville.”
   Ron virnisti tyytyväisenä. “Oli miten oli, äiti suostui päästämään meidät takaisin kouluun vasta sen jälkeen kun sai selville, että se Musta on tulossa tänne. Kai hän on jotenkin hyvä.”
   Harry nyökkäsi. “Sirius on aurori”, hän sanoi. Ron katsoi häntä niin ihaillen, että hänen oli lisättävä: “Minun isänikin on.”
   “Se on vaarallinen ammatti”, Neville sanoi. “Minun molemmat vanhempani olivat auroreita.”
   Harry ja Ron vaikenivat ja vilkaisivat pikaisesti toisiaan. Miten sellaiseen kuului vastata? He tiesivät, että Nevillen vanhemmat olivat kuolleet — vieläpä niinkin hirveällä tavalla kuin itse Voldemortin murhaamina. Vaivaantuneen hiljaisuuden jälkeen Neville sanoi: “Hei, eikö meillä ole pimeyden voimilta suojautumista nyt ekaa kertaa? Pitäisi varmaan olla ajoissa!”

Rohkelikot parveilivat innoissaan pimeyden voimilta suojautumisen luokan edessä. Harrysta tuntui samalta kuin hän olisi ollut taas ensimmäistä päivää Tylypahkassa. Hän odotti innolla pimeyden voimilta suojautumista — PVS:ää. Sitä oli jostain syystä hyvin harvoin. McGarmiwa oli sanonut heille, että se on jotenkin jaksotettu. Tietyillä tuvilla oli sitä aina parisen viikkoa kerrallaan ja aina vähän useammin, ja sitten tupa vaihtui. Nyt oli ensimmäistä kertaa rohkelikkojen vuoro — ja ilmeisesti Korpinkynnet olivat tulossa heidän kanssaan samaan aikaan tunnille.
   Pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Kirvalas oli mukavan näköinen mies. Hänellä oli tummansininen pitkähihainen kaapu ja ystävälliset kasvot. Kun hän piti nimenhuutoa, hän ei suhtautunut Nevilleen sen kummallisemmin kuin pitämällä hieman pitemmän tauon — Harry piti sitä hyvänä merkkinä.
   Tunti Korpinkynsien kanssa osoittautui kokemukseksi sinänsä. Harrysta tuntui siltä kuin hän olisi joutunut miljoonan Grangerin kanssa samalle tunnille. Ensinnäkin eturivin pulpetit olivat täyttyneet parissa sekunnissa — ilmiö johon Harry ei ollut törmännyt vielä kertaakaan aiemmin. Lisäksi aina, kun Kirvalas kysyi jotain, käsiä nousi saman tien ylös suorastaan yliluonnollinen määrä. Harrysta vaikutti siltä, että puolet Korpinkynsistä ja Granger olivat kaikki lukeneet koko oppikirjan etukäteen.
   Kun unohti yli-innokkaat oppilaat (joista Harry, Ron ja Neville kuiskuttelivat aika julmasti) itse tunti oli mielenkiintoinen. Kirvalas oli hyvä opettaja, ja oppiaine mielenkiintoinen. Heitä peloteltiin sopivasti vähäsen kuolonsyöjillä ja vaarallisilla ajoilla, ja sitten he alkoivat saman tien käsitellä teoriaa hyvistä puolustusloitsuista. Kirvalas lupasi, että he aloittaisivat harjoittelun jo heti seuraavalla tunnilla, joten kaikkien pitäisi opiskella läksynsä huolellisesti.
   Kesken tunnin McGarmiwa pelmahti sisään.
   “Anteeksi kovasti häiriö, Kirvalas, mutta minun pitäisi lainata Potteria hetkeksi. Tulisitko, Potter”, McGarmiwa sanoi lyhyesti ja nyökkäsi Harrylle.
   Harry vilkaisi Nevilleä ja Ronia pikaisesti ennen kuin nousi hitaasti ylös.
   “Se johtuu varmaan kaksosten tapauksesta”, Neville kuiskasi hiljaa. Harry nyökkäsi ja nielaisi. Ehkä häntä nyt rangaistaisiin siitä, että hän oli juoksennellut käytävillä sallitun ajan jälkeen.
   Kun Harry oli päässyt ulos luokasta McGarmiwan vanavedessä, hän näki Siriuksen käytävän päässä. Hän otti kasvoilleen sopivan katuvan ilmeen siltä varalta, että Sirius syyttäisi häntä tuvanjohtajan puhutteluun joutumisesta, mutta Harryn yllätykseksi he kävelivätkin suoraan Siriuksen luo.
   “Musta pyysi saada tavata sinut, Potter”, McGarmiwa sanoi. “Sen jälkeen menet välittömästi takaisin tunnille.”
   “Ööh, okei”, Harry sanoi täysin kummissaan. “Professori”, hän lisäsi, kun McGarmiwa näytti toruvalta.
   Sitten McGarmiwa kääntyi ja marssi pois. Harry katsoi ihmeissään kummisetäänsä.
   “Mitä nyt? Onko jotain tapahtunut?”
   “Ai että onko!” Sirius murahti hänelle. “Kuules, poika, minä kuulin että sinä olet käyttänyt jotain ihme loitsuja täällä. Okei, luihuiset ovat idiootteja, mutta etkö sinä ymmärrä, ettet voi noin vain sanoa ensimmäistä mieleesi tulevaa sanaa kun sinulla on taikasauva kädessä. Ties mitä siitä olisi voinut käydä!”
   “Mutta pakkohan minun oli jotain tehdä”, Harry puolustautui. “He loitsivat meitä!”
   “Mitä sitten?” Sirius kysyi haastavasti. “Olisit voinut valita loitsusi vähän paremmin!”
   Harry mutristi suutaan. “En pahemmin ehtinyt ajatella siinä tilanteessa, anteeksi nyt vain.”
   “Sietäisi oppia ajattelemaan”, Sirius saarnasi. “Tiedätkö sinä, että kilpiloitsu on hyvin haastava — sitä opetetaan koulussa ehkä… korkeintaan kolmannella luokalla, mutta ei missään nimessä yhtään sitä aikaisemmin! Ja voin sanoa, että puolet kolmosluokkalaisista eivät ole edes siinä pisteessä, että voisivat turvallisesti yrittää lausua kilpiloitsua. Ja sinä sitten! Olet ekalla vasta, etkä osaa vielä yhtä ainoaa loitsua!”
   “No olisiko kannattanut opettaa sitten”, Harry haastoi. “Pakkohan minun on puolustautua, jos luihuiset käyvät päälle! Ette te minulle kertoneet, että ne ovat niin hyökkääviä.”
   “Ja se varmasti johtuu vain siitä, ettemme me tienneet”, Sirius sanoi. “Ensi kerralla voisit harkita vaikka avun huutamista tai jotain.”
   Siihen Harry vastasi hyvin viileällä katseella, joka sanoi anteeksi mitä? Se oli katse, joka muistutti tismalleen hänen äitiään, varsinkin samanlaisilla silmillä luotuna. Sirius nielaisi — hän oli tottunut varomaan Lilyn anteeksi mitä? -katsetta.
   “No hyvä on, olisihan se noloa”, Sirius myönsi. “Minä — tai sinun vanhempasi, tai Remuskaan — emme vain halua, että sinulle sattuu mitään. Ja sinulle olisi tosiaan voinut sattua varmaan yhtä pahasti kilpiloitsua käyttäessäsi kuin jos ne luihuiset olisivat osuneet sinuun.”
   “Mutta eipä sattunut”, Harry sanoi yksinkertaisesti.
   “Ihan sama! Ensi kerralla voi sattua — älä vain anna tuon nousta päähän. Jos vielä joudut tuollaiseen tilanteeseen — ja parempi olla joutumatta — huuda ennemmin karkotaseet. Hyvin hyödyllinen loitsu, mutta ei ihan niin vaativa. Ajaa sinun tapauksessasi melko varmasti saman asian, ellei jopa johda parempaan lopputulokseen.”
   “Siitä me juuri kirjoitimme pimeyden voimilta suojautumisessa!” Harry hämmästyi.
   “No hyvä”, Sirius totesi. “Sittenpähän voit saman tien opetella sen kunnolla.”
   “Mutta sinähän veit minut pois oppitunnilta kuuntelemaan tätä saarnaa”, Harry muistutti. “Entä jos missasin oleellisen?”
   Sirius näytti hieman vaivaantuneelta, mutta Harry ei kysynyt syytä. “Jos ei suju niin minä preppaan. Sen kun pyydät vaan.”
   Harryn kasvoille levisi virne. “Siistiä!”
   Sirius kurtisti kulmiaan. “Mutta minä huomaan kyllä, jos et ole yrittänyt ensin oppia itse. Enkä kirjoita yhtäkään tutkielmaa puolestasi, en edes kerro mitä tiedän asiasta. Etkä varmaan tahdo näyttää tyhmältäkään, joten yrität ensin itse.”
   “Joo joo”, Harry sanoi miettien jo mielessään, kuinka hän seisoisi tyhjässä luokkahuoneessa loitsimassa hienoja mutkikkaita loitsuja kummisetänsä kanssa — loitsuja, joita seitsemäsluokkalaisetkaan eivät vielä osanneet…
   “Ja nyt takaisin tunnille, tai saamme molemmat huudot”, Sirius patisti. Harry kipitti kiireesti takaisin luokkaan, missä hän sai selittää hieman huolestuneille kavereilleen, mitä oli tapahtunut. Neville ja erityisesti Ron katsoivat häntä hyvin ihailevasti — ja olihan Harryn pakko myöntää, että Sirius oli sen kaltainen ihminen, jota pitikin katsoa ihailevasti. Ja tietysti myös Harrya sen jälkeen, kun hän oli niin hyvissä väleissä tämän kanssa.

Seuraavat päivät olivat Harrylle mieleisiä. Hänen koulunkäyntinsä alkoi sujua kohtalaisen hyvin, ainakin niin kauan kuin hän malttoi tehdä läksynsä. Hän alkoi oppia, että ne oli parempi tehdä hyvin ja mahdollisimman pian, sillä muuten jäi auttamatta jälkeen. Eikä hänellä ollut mitään halua jäädä jälkeen.
   Muut oppilaat suhtautuivat kuiskauksin ja tavallista pitemmin tuijotuksin, kun Harryn, Nevillen ja Ronin muodostama porukka kulki käytävillä. Heidän tupalaisensa sen sijaan olivat jo ilmeisen tottuneita, ja he jopa juttelivat aika paljon Seamusin ja Deanin kanssa. Silloin tällöin Harry näki käytävillä Siriusta, joka vaikutti hyvin vakuuttavalta kulkiessaan määrätietoisena eteenpäin. Aina Siriuksella oli kuitenkin aikaa suoda Harrylle virnistys ja tervehdys ja mahdollisesti pari kysymystä koulunkäynnistä. Aina nähtyään Siriuksen Harry panosti läksyihin vielä vähän enemmän, sillä hän halusi näyttää kummisedälleen olevansa hyvä.
   Pimeyden voimilta suojautumisen tunnit osoittautuivat hyvin mielenkiintoisiksi, ja Harry odotti niitä aina koko päivän. Jos hän yhtään olisi ajatellut järjellä, hän olisi tajunnut tuntien olevan lähestulkoon identtisiä kaikkien muiden oppiaineiden kanssa, mutta eihän hän sellaisia pohtinut. He keskittyivät aika paljon teoriaan ja kirjoittamiseen: he laativat aina hyvin kattavat muistiinpanot jokaisesta loitsusta tai kirouksesta tai manauksesta tai useamman sellaisen muodostamasta ryhmästä, ennen kuin pääsivät käytännön harjoituksiin. Mutta Harrysta aihealueet olivat niin mielenkiintoisia, että hän teki muistiinpanot mielellään ja kuivaharjoitteli taikasauvan oikeaa käyttöä innoissaan ennen varsinaista taikomista. Hän oppi karkotaseet-loitsun helposti, Grangerin jälkeen parhaana koko luokastaan. Ja aivan kuin se ei olisi ollut tarpeeksi piristämään hänen päiväänsä ja pönkittämään hänen itsetuntoaan, kaikki korpinkynnet mulkoilivat häntä pahasti koska hän kehtasi olla heitä parempi. Sen jälkeen Harry virnisteli koko lopputunnin niin leveästi, ettei edes kunnolla pystynyt neuvomaan Nevilleä tai Ronia, jotka eivät kumpikaan tuntuneet lainkaan onnistuvan kirouksessa.
   Kun Harry sinä iltapäivänä törmäsi Siriukseen, hän kertoi hyvin ylpeänä menestyksestään pimeyden voimilta suojautumisessa. Neville ja Ron näyttivät vähän siltä kuin olisivat saaneet kuulla aiheesta jo tarpeekseen. Sirius hymyili kannustavasti ja teki ehdotuksen, joka sai Nevillen ja Ronin suut levähtämään auki. Sirius ehdotti, että heti kun käytävillä liikkumisen kielto alkaisi, Harry tulisi erääseen tyhjään luokkahuoneeseen ja tapaisi Siriuksen siellä.
   “Niin”, Sirius sanoi hetken epäröityään ja vilkaisi Harryn ystäviä, “te varmasti osaatte pysyä hiljaa tästä? Vai haluatteko tulla mukaan?”
   Harry virnisti Nevillelle ja Ronille odottaen, että totta kai nämä olisivat heti innoissaan moisesta mahdollisuudesta. Harryn järkytys olikin suuri, kun Neville pyöritteli vaivaantuneina käsiään.
   “Niin, no, en oikein tiedä”, Neville sanoi. “Jos me jäisimme kiinni —”
   “Älähän nyt, miksi ihmeessä jäisitte?” Sirius kysyi. “Kai te osaatte kulkea hiljaa?”
   “Menettäisimme varmasti ison kasan tupapisteitä…” Neville sanoi epäröiden.
   Ron vilkaisi pikaisesti Nevilleä, ja sanoi sitten Siriukseen katsoen: “Minun äitini tappaisi minut, jos saisi kuulla että juoksentelen käytävillä illalla.”
   Sirius kohautti olkapäitään. “En minä teitä pakota. Totta kai saatte tehdä juuri niin kuin näette järkeväksi.”
   “Tietysti”, Ron sanoi näyttäen siltä, että katui jo sanojaan, “jos kertoisit syyn sille, miksi kutsut meidät…”
   Sirius pudisti päätään ja hymyili vinosti. “Ei se mikään sellainen syy ole, jonka voin kertoa. Voitte tulla tai olla tulematta — se on aivan oma päätöksenne.”
   “Minä ainakin tulen”, Harry sanoi varmana.
   Neville tuijotteli maahan, ja Ron sanoi: “Minä teen niin kuin Neville tekee.”
   Sen kuultuaan Neville katsahti ylöspäin hämmentyneenä ja ehkä myös hieman ihaillen. “Minä — me — emme sitten tule. Kiitoksia vain.”
   Harry ja Sirius kohauttivat olkapäitään sekunnilleen samaan aikaan.
   “Nähdään sitten illalla, Harry”, Sirius huikkasi ja jatkoi matkaansa.
   “Nähdään!” Harry vastasi ja hymyili väkisinkin. Hänestä tuntui aivan siltä kuin hän olisi sata kertaa rohkeampi kuin Neville ja Ron, kun hän oli heistä ainoa, joka uskalsi lähteä tapaamaan kummisetäänsä illalla, kun heidän olisi koulun sääntöjen mukaan pitänyt olla lukittautuneina oleskeluhuoneisiinsa läksyjä tekemään tai muuten vain tylsistymään.

Kellon lyötyä viisi vielä viimeiset rohkelikot syöksyivät muotokuva-aukon läpi oleskeluhuoneeseen. Heidän joukossaan oli Granger, jonka syli oli täynnä toinen toistaan paksumpia tylsän näköisiä kirjoja. Kun muotokuva-aukko heilahti kiinni viimeisen oppilaan jälkeen, Harry virnisti ja heilautti kättään toisella puolen oleskeluhuonetta oleville ystävilleen. He nyökkäsivät.
   “HEI!” Ron karjui täyttä kurkkua, kun Neville tunki kätensä hänen niskaansa. “HYI, OTA SE POIS!”
   Harry virnisti ja sujahti mahdollisimman nopeasti muotokuva-aukon läpi. Hän saattoi kuvitella, kuinka Ron ottaisi möngertävän limanuljaskan pois paitansa alta ja kaikki nauraisivat.
   “Jaahas, nuori mies”, Lihavan Leidin muotokuva sanoi toruvasti. “Etkö tunne kelloa?”
   “Tämä on tärkeä juttu!” Harry suhahti.
   “Niinpä niin, niinpä niin. Etkös sinä ollut se, joka viimeksi lähti vain pinkomaan? Kyllä, taidatpa olla, noin kaamean sotkuisia hiuksia ei näe usein…”
   “Shhh!”
   Harry ei jäänyt kuuntelemaan leidin vastausta, vaan lähti juoksemaan varpaisillaan pitkin käytäviä. Tuntui aavemaiselta, aivan kuin jotain pahaa olisi tekeillä — kaikkialla oli vielä valoisaa, mutta missään ei näkynyt ristin sielua. Harryn sydän hakkasi hurjan kovaäänisesti ja hän odotti koko ajan, milloin kulman takaa tulisi opettaja tai aave tai vahtimestari tai tämän likainen kissa. Kaikkialla oli kuitenkin painostavan hiljaista, ja Harry huokaisi syvään helpotuksesta päästessään vihdoin sovitun luokkahuoneen ovelle. Se avautui napsahtaen, ja Harry luikahti sisään.
   Sirius odotti häntä hymyillen. “Ei ongelmia?” kummisetä kysyi. Kun Harry nyökkäsi, hän näytti ylpeältä.
   “No, mitä asiaa sinulla oli?” Harry kysyi.
   Siriuksen vire levisi entisestään. Harry ei muistanut kummisedän koskaan katsoneen häntä sillä lailla — ehkä Jamesia, tai Remusta, mutta ei koskaan Harrya.
   “No, minä vähän ajattelin testata sinua. Kun sinä väitit osaavasi karkotaseet.”
   Harrykin virnisti. Hän nyökkäsi.
   Sirius ohjasi hänet luokkahuoneen toiseen päähän ja meni itse toiseen. Yhdellä taikasauvan heilautuksella Sirius loihti ison kasan tyynyjä heidän molempien taakse. Harry katsoi niitä kummissaan — karkotaseet-loitsuhan vain riisui toisen aseista, ei siihen tyynyjä tarvittu. Sirius vain hymyili salaperäisesti ja asettui valmiusasentoon, jonka Harry tunnisti aikuisten leikkimielisistä kaksintaisteluista. Harry yritti imitoida häntä mahdollisimman hyvin, ja ilmeisesti onnistuikin, sillä Sirius nyökkäsi hyväksyvästi.
   “No niin. Minulla on sinulle kaksi tehtävää, joista ensimmäinen on huomattavasti tärkeämpi. Jos et suoriudu siitä, emme voi jatkaa yhtään pitemmälle.”
   Harry nyökkäsi. Tämähän oli jännää.
   Siriuskin nyökkäsi. “Lupaa minulle, ettet missään nimessä kerro tästä äidillesi.”
   Harry naurahti pari kertaa, kunnes hän huomasi Siriuksen äärimmäisen vakavan ilmeen. Hän vakavoitui vauhdikkaasti. “Joo, minä lupaan.”
   “Hienoa”, Sirius totesi rauhallisesti. “Tehtävä numero yksi oli siinä. Nyt seuraa toinen tehtävä: riistäpä minulta taikasauva.”
   Se sai aikaan Harryn kasvoille itsevarman hymyn. Hän otti vielä vähän tukevamman asennon ja keskittyi kovasti. Sitten hän huusi: “Karkotaseet!” ja teki samalla taikasauvallaan hyvin pienen mutta erittäin paljon harjoitellun liikkeen.
   Mitään ei tapahtunut.
   Harry katsoi äimistyneenä Siriusta, jonka suupieltä nyki. Ja hän loitsi uudestaan, ja uudestaan. Vasta neljännellä kerralla hän tajusi, että joka kerta kun hän huusi loitsunsa, Siriuksen sauvakäsi nytkähti ihan vähäsen sivulle ja takaisin. Harry kurtisti kulmiaan.
   “Sinä torjut”, hän sanoi syyttävästi.
   Sirius suoristautui ja virnisti. “Hyvin huomatt—”
   “Karkotaseet!”
   Tällä kertaa Siriuksen kädenliike oli suurempi, ja Harry näki, että hänen taikasauvansa liikahti vähäsen.
   “Loistavaa!” Sirius kehui nyt tosissaan.
   “Opeta minutkin torjumaan noin”, Harry vaati. Häntä ärsytti suunnattomasti, että Sirius oli pyytänyt hänet tänne muka näyttämään taitojaan, mutta hän ei sitten oikeasti saanutkaan tehdä mitään.
   “Voi kuule, siihen menee vielä aikaa. Mutta kyllä sinä — “
   “Karkotaseet!”
   Ja sillä kerralla hän onnistui. Siriuksen taikasauva toden totta lensi ilmaan ja kolahti maahan pari metriä hänen edessään. Harryn virne oli hyvin itsetietoinen, varsinkin kun Sirius vielä taputti hänelle.
   “Ja nyt”, Sirius sanoi, “jos vain suostut, voin näyttää sinulle, mihin sinun tulee pyrkiä.”
   “Mitä tarkoitat?”
   “Haluatko nähdä?” Sirius kysyi veikeästi. “Sitä varten on nuo tyynyt.”
   Harry nyökkäsi.
   “Karkotaseet”, Sirius sanoi melkein laiskasti. Harry ei ehtinyt reagoida mitenkään — eikä hän olisi osannutkaan. Hän tunsi, miten hänen taikasauvansa lennähti ilmaan ja kuinka hän kaatui taaksepäin. Hän halusi kuitenkin nähdä, eikä hänen ilmalentonsa estänyt häntä: niinpä hän kurotti päätään ja näki, kuinka hänen taikasauvansa lensi suoraan Siriuksen ojennettuun käteen. Ja sitten hän tömähti pehmeästi tyynyille.
   “Vau!” hän hihkaisi ja kömpi saman tien ylös. “Miten minä pystyn tekemään noin?”
   Sirius hymyili ja lähti kävelemään kohti Harrya palauttaakseen tämän taikasauvan. “Se on se tismalleen sama loitsu. Sinä osaat sen, kyllä. Mutta älä koskaan lopeta minkään taian harjoittelua vain sen takia, että osaat sen jo helpoimmalla mahdollisella tavalla. Älä ylpisty, Harry, sillä ulkona sinua odottaa paljon kovempi maailma kuin vielä uskotkaan.”
   Harry mutristi vähän suutaan ja otti Siriuksen hänelle ojentaman taikasauvan. “Kyllä minä tiedän mikä siellä odottaa. Kuolonsyöjät ja tiedät-kai-kuka ja kaikki.”
   “Harry”, Sirius sanoi nyt hiljempaa. Hän asetti molemmat kätensä Harryn olkapäille ja katsoi tätä syvemmälle silmiin kuin oli ehkä koskaan ennen katsonut. Harry nielaisi. “Sinun vanhempasi, minä ja Remus olemme taistelleet todella aktiivisesti tiedät-kai-ketä vastaan. Koko kilta taistelee. Mutta sinun pitää muistaa, että tiedät-kai-kenellä on paljon kannattajia, eikä kilta aina ole voitolla. On tiettyjä tilanteita, joille me emme mahda mitään. Vaikka olet Tylypahkassa, älä luule olevasi liian turvassa. Mitä tahansa saattaa tapahtua. On… väärin, että olet vasta ensimmäisellä luokalla. Niinpä on entistäkin tärkeämpää, että kuuntelet opettajiasi ja imet kaiken mahdollisen tiedon, joka voi auttaa sinua puolustamaan itseäsi. Kukaan ei ole turvassa — edes Tylypahkassa.”
Peitetty liekki on tulisin ~ Entä jos Voldemort olisikin valinnut toisin? ~ Taikalaiva Titanic

Poissa Weasleyn Welhokaniini

  • Kynttilöiden lumo Suuressa salissa
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: MoonstoneSeeker27459
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 10 24.6.
« Vastaus #33 : Kesäkuu 24, 2013, 19:21:35 »
Jatkoa <3
Jotenkin... Kerronta oli kuin missä tahansa Potter -kirjassa, mutta juoni oli jotenkin outo. Kai se johtui Siriuksen läsnäolosta. Luvussa ei mainittu Fredin olinpaikkaa, mikä jäi harmittamaan minua hiukan. Jatkoa ootellessa =)

+ ainiin, annan pituudesta myös plussaa, ficciä on jotenkin helpompi seurata, kun kielioppi on kohillaan ja pituutta on minun makuuni riittävästi :)
Welhokaniini -> Weasleyn Welhokaniini

Poissa nominal

  • Kuriositeetti
  • Vuotislainen
  • Pottermore: FireboltLumos114
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 11 27.6.
« Vastaus #34 : Kesäkuu 27, 2013, 16:58:43 »
Koska olen innostunut jatkamaan tätä ficciä tällä viikolla, innostuin nyt myös lisäämään uuden luvun heti :D

Welhokaniini, kiitos kommentistasi! Hmm, en oikein osaa sanoa mitään Fred- tai Sirius-asiaan. Mutta kyllä Fredin olinpaikka minusta mainittiin (vai oliko se nyt tässä luvussa).


Luku 11
Luihuisten voittokulkua



Harry oli aivan pyörällä päästään. Neville ja Ron olivat tietysti kyselleet häneltä kovasti, miksi Sirius oikein oli halunnut nähdä hänet. Harry ei kuitenkaan yhtään tiennyt, mitä vastata — sillä hän ei itsekään ollut aivan varma, mitkä Siriuksen syyt olivat. Niinpä hän oli vältellyt kysymystä, sanonut Siriuksen halunneen näyttää hänelle hienon karkotaseet-loitsun ja testata, osasiko hän ollenkaan. Mutta mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä varmempi hän oli siitä, että loitsinta itsessään ei ollut ollut Siriuksen todellinen syy kutsua Harry tapaamiseen.
   Joka tapauksessa Siriuksen sanoma oli tehonnut. Harry yritti parhaansa joka tunnilla ja teki kaikki läksyt niin huolella kuin vain pystyi. Hän yritti parhaansa mukaan olla yhtä priimus kuin Granger, mutta eihän se ollut mahdollista. Ainoa aine, jossa Harry loisti, oli pimeyden voimilta suojautuminen. Ja se oli myös oikeastaan ainoa aine, josta hän todella piti. Taikaliemet olivat noloa puurtamista, muodonmuutokset vaikeita, loitsut kauhean tylsiä ja hidastempoisia — ja taikuuden historiaa ei voinut edes laskea oppiaineeksi. Harry oletti, ettei Siriuksen saarna koskenut taikuuden historiaa, koska ei ollut mitään keinoa saada Harrya pärjäämään siinä. Se oli kerta kaikkiaan niin tylsää.
   Harryn suureksi harmiksi lentotunnit olivat loppuneet. Syynä oli se, että he olivat kaikki oppineet lentämään — jos luudan selässä pysymistä hitaassa vauhdissa nyt ylipäätään laskettiin lentämiseksi. Harryn mielestä se oli kerta kaikkiaan naurettava peruste lopettaa tunnit, sillä hänhän oli osannut lentää jo ennen niiden alkua.
   Lentotuntien loppumisessa oli kuitenkin yksi hyvä puoli: luihuiset. Harry, Neville ja Ron eivät olleet nähneet niitä nirppanokkia vähään aikaan, ja se sopi heille vallan mainiosti. Käytävilläkin heitä oli vain pienissä porukoissa, jotka eivät edes kiinnittäneet huomiota rohkelikkokolmikkoon. Eivät he tietenkään ääneen siitä puhuneet, mutta he olivat paljon huolettomampia ja rennompia luokasta toiseen kulkiessaan.
   Mutta totta kai rauhallisuuden tunne oli vaarallinen.
   Harry, Neville ja Ron olivat kaikki poikenneet yhdessä poikien vessaan matkalla päivälliselle. Heidän oppituntinsa olivat ohitse, eikä heillä ollut mikään kiire syömään — kello viiteen oli vielä aikaa. He pesivät rinnatusten käsiään, kun vessan ovi läimähti auki. Kaikki vilkaisivat vaistomaisesti ovelle päin.
   Harry hätkähti ja astui askeleen taaksepäin, Ron jähmettyi ja Neville päästi pienen äännähdyksen.
   Ovella seisoi joukko ilkeästi virnuilevia luihuisia. He tunkivat sisään tilavaan vessaan ja laittoivat oven perässään kiinni. Ei ollut tietä ulos.
   Harryn käsi vaelsi hitaasti hänen takataskussaan olevaa taikasauvaa kohti samalla, kun hän arvioi heidän mahdollisuuksiaan. Ne olivat olemattomat: luihuisia oli kuusi ja heitä vain kolme. Tosin Harry tunnisti vastustajistaan kolme, ja tiesi näiden olevan myös ensiluokkalaisia. Yksi oli se kamala nirppanokka Malfoy, ja kaksi muuta olivat hänen valtavan suurikokoisia ja hyvin tyhmiä kavereitaan. Kolme muuta luihuista olivat kuitenkin huomattavasti vanhemman näköisiä, ehkä jopa kuudesluokkalaisia. Kun Harry katsoi tarkemmin, hän huomasi yhdellä pojista valvojaoppilaan merkin.
   “Kas, kas, kas”, sanoi valvojaoppilas. “Mitäs me täältä löysimmekään?”
   “Roska-Longbottom ja kaksi muuta verenpetturia”, ilkkui Malfoy. “Ei vaan hetkinen, eikös tuo sottapää ole kuraverinen?” Hän nauroi ilkeästi perään.
   Harryn kulmat kurtistuivat. Oli hyvin lähellä, ettei hän menettänyt malttiaan saman tien ja yrittänyt loitsia. Hän kuitenkin tiesi, että tulisi häviämään katkerasti sen taistelun. Niinpä hän vain puristi taikasauvaansa rystyset valkoisena.
   “Kummallista huomata”, Harry sanoi lujaan ääneen, “kuinka rohkeasti kuolonsyöjien kakarat puhuvat Dumbledoren koulussa.”
   Hän oli tarkoittanut sen hyvin ilkeäksi kommentiksi, mutta sen sijaan kaikki luihuiset hymyilivät leveästi. “Niinpä niin”, valvojaoppilas sanoi. “Älä huoli, sottapoika, ei se kauaa enää sinustakaan ole kummallista.”
   “Miten niin?” Ron kysyi haastavasti.
   “Voi, sanotaanko vaikka niin, että pian valta vaihtuu tässäkin koulussa.”
   “Eikä vaihdu”, Neville sanoi varmasti, ja Harry siristi silmiään.
   Luihuiset räkättivät yhteen ääneen. “Niinkö Longbottom luulee? No, hänpä luulee väärin! Tainn— “
   “KARKOTASEET!” Harry karjaisi. Hän oli odottanut hetkeä taikasauva tiukasti kädessään, ja saman tien kun hän näki luihuisen liikauttavan vähän sauvakättään, hän loitsi. Ja hän ehti.
   “Suojaan!” Neville huusi, kun taikomista yrittänyt luihuinen vielä katsoi hölmistyneenä maassa lojuvaa sauvaansa. Harry, Neville ja Ron juoksivat saman tien eri suuntiin ja kyyristyivät pesualtaiden alle.
   “Turha piileskellä!” yksi luihuisista huusi.
   Sitten alkoi kaaos, joka oli täynnä lähinnä luihuisten sinkoamia taikoja ja kovia huutoja. Harry, Neville ja Ron pyrkivät lähinnä suojautumaan hyökkäykseltä sukeltelemalla milloin minkäkin pesualtaan taakse piiloon. Heidän onnekseen luihuiset olivat hyvin huonoja tähtääjiä, ja suurin osa loitsuista olisi mennyt ohi joka tapauksessa. Heitä oli kuitenkin alivoima, eivätkä he tienneet paljon taikoja — Harry lähinnä yritti riisua vastustajiaan aseista. Kului muutama hetki, mikä tuntui Harrysta vähintään tunnilta, kun välttämätön tapahtui.
   Näkyi vain punainen välähdys, ja sitten kuului Ronin huuto. Harry katsoi kauhuissaan Ronia, mutta tämä tuijottikin maassa makaavaa Nevilleä. Joku luihuinen nauroi, ja Harry tunsi vihan leimahtavan sisällään. Mitä he olivat oikein tehneet Nevillelle?
   “KARKOTASEET! KARKOTASEET! KARKOTASEET!” Harry karjui ja onnistui kuin onnistuikin osumaan Malfoyhyn, jonka taikasauva lennähti Harryn yllätykseksi suoraan hänen käteensä. Se ei kuitenkaan heitä paljon auttanut, sillä vanhemmat luihuiset olivat yhä vauhdissa. Yksi heidän sinkoamistaan kirouksista viuhahti niin läheltä Harryn korvaa, että hän kuuli sen suhinan. Ja sitten kuului valtava pamahdus, joka sattui korviin ja pysäytti kaiken.
   Harry pystyi liikuttamaan vain silmiään ja näki, kuinka rikkoutuneet lasinsirut olivat seisahtuneina ilmassa, kuinka pöly väreili paikoillaan ja kuinka yhden luihuisen kasvot olivat vääristyneet huutoon joka ei koskaan päässyt ilmoille. Mikään ei liikahtanutkaan, eikä mistään kuulunut ääntäkään, kunnes viimein Harryn silmäkulmassa erottui liikettä ja hän kuuli askelia.
   Ja silloin Harryn teki mieli itkeä helpotuksesta. Hän katsoi, kuinka Sirius asteli sisään vessaan ja tähyili ympärilleen, näytti huojentuneelta huomatessaan Harryn ja kauhistuneelta löytäessään Nevillen. Sirius heilautti taikasauvaansa luihuisia päin, ja tyhjästä ilmestyi köysiä sitomaan heidän kätensä ja jalkansa yhteen ja suukapula heidän jokaisen suuhun. Sitten Sirius poimi jokaiselta taikasauvan, eikä kukaan pystynyt tekemään minkäänlaista vastarintaa. Sirius heilautti kerran sauvaansa, ja Harry tunsi pystyvänsä liikkumaan jälleen. Sirpaleet kilisivät pudotessaan maahan, ja neljä luihuista menetti tasapainonsa ja kaatui maahan pitkin pituuttaan, mutta Sirius ei edes osoittanut huomaavansa asiaa.
   “Mitä Nevillelle kävi?” hän kysyi terävästi.
   “Häneen osui joku taika ja hän vain kaatui maahan”, Harry sanoi. “En tiedä mikä se oli, näin vain punaista.”
   Sirius nyökkäsi ja näytti vähän helpottuneemmalta. Hän polvistui Nevillen viereen ja mumisi jotakin, liikutteli vähän taikasauvaansa. Harry ei uskaltanut liikahtaakaan. Äkkiä kuului terävä henkäys ja Neville nousi istumaan.
   “Missä minun sauvani on?” hän kysyi kärkkäästi ennen kuin edes kunnolla katsoi ympärilleen, jolloin hänen silmänsä levisivät ensin hämmästyksestä ja sitten ymmärryksestä.
   “Tässä”, Sirius sanoi ja ojensi maassa lojuneen taikasauvan Nevillelle. “Sattuuko johonkin?”
   Neville pudisteli päätään. “Olen ihan kunnossa. Mitä tapahtui?”
   “Kas siinä vasta hyvä kysymys”, Sirius sanoi ja nousi seisomaan. Hän katsoi tuimana luihuisiin. “Harry?”
   Harry veti syvään henkeä. “Me oltiin täällä Nevillen ja Ronin kanssa, kun nuo tulivat sisään. Ne alkoivat haastaa riitaa ja tapella, ja me yritettiin väistellä, ja sitten ne osuivat Nevilleen, ja sitten sinä tulit.”
   Sirius nyökkäsi mulkoillen yhä edelleen luihuisia. “Jos luulette selviävänne tästä pelkällä jälki-istunnolla, olette hyvin vahvasti väärässä”, hän sanoi äänellä, jota Harry ei voinut luonnehtia mitenkään muuten kuin sanalla vaarallinen.
   “Te kolme”, hän sanoi viitaten Harryyn, Nevilleen ja Roniin, “menkää McGarmiwan huoneeseen. Välittömästi.”
   “Missä se on?” Harry kysyi.
   Hetken Sirius näytti suorastaan äimistyneeltä. Sitten hän tuntui aivan kuin muistavan jotain ja neuvoi heille reitin. “Sanokaa, että minä lähetin teidät sinne ja että tulen itse perässä. Älkää alkako selittää itse mitään, tai joudutte vain turhiin hankaluuksiin.”
   Sen sanottuaan Sirius heilautti taikasauvaansa, ja kaikki luihuiset kohosivat ilmaan. Sirius lähti leijuttamaan heitä pois vessasta lähes juosten, ja kun Harry seuraili hänen kulkuaan, hän uskoi arvaavansa, mihin Sirius oli matkalla: rehtorin kansliaan.
   McGarmiwan luona vierailu osoittautui mielenkiintoiseksi. Rohkelikon tuvanjohtaja oli totta kai äärimmäisen järkyttynyt ja jokseenkin huolestunut — sekä vähän vihainen — mutta se ei yllättänyt Harrya. Häntä kiehtoi enemmän se tapa, jolla Sirius käsitteli tilannetta. Hän puhui McGarmiwalle sellaisella kunnioituksella, jota Harry ei ollut koskaan ennen hänen äänessään kuullut. Mutta lisäksi Sirius kuulosti hyvin paljon Harryn isältä, joka yritti suostutella Lilyä — hienovaraisia vihjauksia ja oletuksia, ja kaikki sen suuntaisia, että luihuiset olivat tehneet kauhean julmasti ja että rohkelikot olivat ainoastaan ottaneet vastaan sen mikä tuli, eivätkä millään lailla itse olleet osallisia yhtään mihinkään. Harrysta oli yllättävää, että sellaista ylipäätään tarvittiin, kun totta kai McGarmiwakin tiesi, että vika oli yksinomaan luihuisissa. Ilmeisesti Sirius oli kuitenkin oikeassa suostutellessaan, sillä McGarmiwa tuntui epäilevän joka käänteessä hänen tarinaansa. Erityisesti silloin, kun kyseessä oli ajankohta, jolloin Sirius oli tullut sisään.
   Lopulta McGarmiwa päästi heidät pois. Kello oli jo yli viiden, joten Siriuksen piti saattaa heidät oleskeluhuoneeseen ja hommata heille jotain ruokaa. “Mikä ei varmastikaan ole herra Mustalle mikään ongelma”, McGarmiwa oli sanonut erittäin piikikkääseen sävyyn, mitä Harry ei ymmärtänyt.
   Sirius saattoi heidät hiljaisuudessa Lihavan Leidin muotokuvalle.
   “Taas sinä!” Leidi puuskahti Harryn nähdessään. Harry vain virnisti anteekspyytävästi.
   Ennen kuin Sirius päästi heidät sisään, hän vaati saada tietää, mitä he halusivat syödä. Kun he olivat ladelleet mahdottoman litanian (ainakin Ronin osalta), he menivät yksitellen sisään. Harry oli viimeisenä, toinen jalka jo oleskeluhuoneessa, kun Sirius pysäytti hänet.
   “Tule tasan kymmenen minuutin kuluttua tähän näin. Älä poistu oleskeluhuoneesta, avaa vain muotokuva. Ja tule yksin.”
   Harry nyökkäsi ja meni hämmentyneenä muiden perään. Miksi hänen piti tulla yksin?
   Kun Harry oli laskenut jännittyneenä kymmenen minuuttiviisarin nytkähdystä, hän palasi muotokuva-aukolle. Sirius odotteli häntä ulkopuolella valtavan ruokalastillisen kanssa. Harry epäili, etteivät he ikinä jaksaisi syödä niin paljoa yhdessä illassa.
   “Harry”, Sirius sanoi eikä tehnyt elettäkään antaakseen Harrylle ruokia. “Kerro minulle, miksi ihmeessä sinun oikein piti mennä ystävystymään Longbottomin kanssa? Hankkiudut vain tarpeettomaan vaaraan!”
   Oli hyvin lähellä, ettei Harryn suu levähtänyt järkytyksestä auki. Sen sijaan hän nosti leukaansa uhmakkaasti ylöspäin. “Minä puolustaisin häntä joka tapauksessa.”
   Sirius katsoi häntä pitkään, mutta huokaisi sitten ja nyökkäsi alistuneena. “Et kai sinä muuten Jamesin ja Lilyn poika olisikaan. Tässä, syökäähän kunnolla”, hän sanoi ja tyrkkäsi ruoat Harryn syliin.

Harryn yllätykseksi — mutta ehkä myös helpotukseksi — kukaan ei tuntunut tietävän Nevillen kokemasta hyökkäyksestä. Harry oli odottanut jälleen sitä “oooh tuossa ne menevät” -häslinkiä, jota hän oli päässyt kokemaan hyvin monta kertaa ottaen huomioon, kuinka vähän aikaa hän oli ollut Tylypahkassa. Päinvastoin, kaikki vaikuttivat tottuneen hyvin Longbottomiin ja hänen vakiseuralaisiinsa. Kuiskailut alkoivat kadota lähes kokonaan, ja harva edes soi heille ylimääräisen katseen.
   Yksi asia oli kuitenkin palannut entistä vahvempana: luihuisten välttely. Toisaalta Harrysta olisi ollut jännää joutua taas luihuisten yllättämäksi, taikoa vähän lisää ja saada joku vaikutusvaltainen henkilökunnan jäsen puuttumaan peliin. Mutta jonkin verran Harryllakin oli itsesuojeluvaistoa, ja hän muisti yhä pelottavan Nevillen tapauksen. Niinpä he kiertelivät ja kaartelivat, seurailivat rohkelikkoja ja joskus jopa opettajia, ja myöhästyivät välillä tunneilta. Taikajuomista he olivat lähes aina myöhässä, mutta se ei haitannut lainkaan, sillä professori Kuhnusarvio vain toivotti heidät tervetulleiksi. Eräänä sumuisena iltapäivänä hän otti Nevillen vielä erityispuhutteluun muistuttaakseen tätä joistakin illallisista. Neville, Harry ja Ron puhuivat niistä koko illan pohtien, kannattiko Nevillen mennä sinne. Tämä kun ei olisi millään tahtonut lähteä ilman kavereitaan.
   Kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua Neville ei ollut vieläkään päättänyt, ja kun kello oli viittä vaille neljä, hän seisoskeli muotokuva-aukon edessä yhäkin kahden vaiheilla.
   “Äh”, Ron huokaisi, “mene nyt!” Ja niin Ron suorastaan tönäisi hänet ulos käytävään, ja hänen oli lähdettävä.
   Harry ja Ron viettivät illan Nevilleä odotellessa. He pelasivat velhoshakkia (Ron voitti) ja räjähtävää näpäystä (Harry voitti) kunnes Percy Weasley tuli valittamaan heille liiasta metelistä.
   “Kyllä tätä saa pelata”, Ron intti.
   “Saisi, jos ei häiritsisi meitä opiskelevia ihmisiä.”
   Ron tuhahti. “Kuka muu täällä muka opiskelee kuin sinä?”
   “Tuo tyttö tuolla kävi sanomassa, että hän ei pysty keskittymään kunnolla, ja hänellä on kuulemma huomenna muodonmuutoksen läksynkuulustelu. Mistä päättelisin, että sinullakin on, joten eikö sinun pitäisi olla lukemassa?”
   Harry vilkaisi Percyn osoittamaan suuntaan, ja niinpä niin, Grangerhan se siellä, nenä kiinni jossain valtavan paksussa ja pölyisessä kirjassa joka ei varmastikaan ollut heidän muodonmuutosten oppikirjansa.
   “Äh, älä jaksa”, Ron mutisi.
   “Äiti ei ilahdu, jos et saa hyviä arvosanoja ja alat löysäillä niin kuin kaksoset”, Percy sanoi.
   “Mene muualle”, Ron murahti.
   “Minä olen valvojaoppilas, Ron! Et voi puhua minulle tuohon sävyyn.”
   Siihen Ron vastasi mumisemalla jotain niin hiljaa ja epäselvästi, että edes aivan hänen lähellään istuva Harry ei saanut selvää. Lopulta Percy ymmärsi vinkin ja lähti muualle, mutta Harry ja Ron eivät sinä iltana pelanneet enää räjähtävää näpäystä. Ensin Ron valitti Harrylle Percystä, ja sitten he alkoivatkin puhua huispauksesta — ensimmäiseen Tylypahkan tupien välillä käytävään otteluun oli enää vajaa viikko aikaa. Heidän innokas keskustelunsa keskeytyi valtavaan pamaukseen, joka sai aikaan vielä valtavammat huudot Percyltä. Syypäinä oli tietysti Ronin toinen veli George Weasley, ja hänen ystävänsä, jotka viattomina selittivät että olivat joutuneet pakon edessä pitämään aivan liian pitkän tauon isoveljensä ärsyttämisestä ja olivat siksi halunneet räjäyttää Sekolta ostamansa valepommin.

Kävi ilmi, että Nevillen kokemus Kuhnusarvion illallisista ei ollut valtavan hyvä. Ruoka oli kuulemma ollut ihan syötävää, joskin “hienostelevaa”, kuten Neville heille kertoi. Lisäksi Neville valitteli sitä, kuinka Kuhnusarvio oli höpöttänyt hänestä, hänen kuolleista vanhemmistaan ja kaikista muista kuuluisista ihmisistä koko illan ajan. Paikalla oli tietysti ollut myös muita tyyppejä. Jonkun isä oli taikaministeriön jonkun korkean virkamiehen veli tai jotain sinne päin, joku puolestaan oli sukua jollekin kuuluisan huispausjoukkueen kapteenille — joukkueen nimi oli saattanut olla Hönkivät Harpuunat (”Henkipään Harpyijat!” Ron ja Harry olivat korjanneet närkästyneinä yhteen ääneen). Kaiken kaikkiaan Neville oli sanonut jokaisen vieraan olleen hyvin tylsä, eikä siellä ollut ollut Rohkelikosta paljoakaan väkeä, joten Neville ei ollut tuntenut oloaan erityisen kotoisaksi. Päinvastoin hän oli joutunut olemaan hyvin varuillaan, sillä mukana oli ollut muutama luihuinen.
   “Kuulin tosin yhden asian”, hän kertoi heille. “Kuhnusarvio puhui siitä niille luihuisille, ei ollut kai tarkoittanut muiden kuulemaksi. ‘Malfoysta en olisi ikinä uskonut’, hän sanoi. ‘Hän, Crabbe ja Goyle olivat sentään vasta ensimmäisellä luokalla! Yellowitch on aina ollut vähän typerä, mutta Downic ja Tulisupa — ja hän oli sentään valvojaoppilas! Uskomatonta, että täällä Tylypahkassa tapahtui moista, ja vieläpä minun tuvassani… Kerrassaan kamalaa!’”
   “Luuletko, että hän puhui…?” Ron kysyi hitaasti.
   Neville nyökkäsi. “Siitä vessahyökkäyksestä. Olen melkein varma siitä.”
   “No”, Harry totesi, “toivottavasti hän tarkoitti kamalalla sitä, että heidän rangaistuksensa oli kamala. Koska muuten olemme aika liemessä.”
   “Sinäkö uskot heidän hyökkäävän uudestaan?” Neville kysyi.
   “Miksi ei? Ja se Malfoy — se kamala nirppanokkablondi — sehän on ollut mukana joka kerta! Mistä vetoa, että sen perhe on tiedät-kai-kenen puolella, ei hän meitä muuten näin paljon vihaisi!”
   “Tai minua”, Neville sanoi hiljaa.
   Ron ja Harry kohauttivat olkapäitään. “Samassa veneessähän tässä ollaan”, Ron sanoi yksinkertaisesti.

Linnan arki alkoi käydä hyvin puuduttavaksi lukuun ottamatta sitä hetkellistä hämmennystä, jonka Fred aiheutti palatessaan kouluun. Hän ei suostunut puhumaan kenellekään tapahtuneesta tai siitä, miksi oli ollut pois, joten ihmiset menettivät mielenkiintonsa tilanteeseen hyvin pian. Ron kuitenkin osasi kertoa, että Fred oli joutunut yöpymään Mungossa jonkin aikaa, eikä heidän äitinsä ollut päästänyt tätä takaisin ennen kuin oli aivan varma, että tämä oli täysin parantunut.
 Harry ei olisi millään jaksanut vain opiskella, varsinkin, kun pimeyden voimilta suojautuminen oli taas poissa lukujärjestyksestä. Hän oli ottanut asiakseen yrittää bongailla Siriusta käytävillä, mutta tämäkin vaikutti entistä kiireisemmältä, eikä Harry nähnyt tätä niin usein — ja jos näkikin, tapaaminen oli hyvin lyhyt. Niinpä, kun eräänä aamuna suuri sali oli täynnä punaiseen, kultaiseen, vihreään ja hopeaan pukeutunutta väkeä ja tavallista innostuneempaa puheensorinaa, Harry suorastaan hihkui innosta. Viimeinkin luvassa olisi jotain jännittävää: huispausta!
   Hän, Ron tai Neville eivät tienneet tarkkaan, ketkä pelasivat Rohkelikon joukkueessa. Sen Ron oli kyllä ylpeänä osannut kertoa, että hänen kaksosveljensä pelasivat lyöjinä. Hänen toisiksi vanhin veljensä oli joskus ollut Rohkelikon joukkueen kapteeni, mutta nykyään hän asui jossain kaukana opiskelemassa. Harrysta se kaikki oli älyttömän siistiä, kun taas Neville sanoi vain “vau”. Harry kertoi, että hänen isänsä oli joskus ollut myös Rohkelikon kapteeni, ja siitä Ron puolestaan innostui. Koko aamiaisen Harry ja Ron puhuivat innoissaan siitä, kuinka he aikoisivat koettaa päästä tupajoukkueeseen joskus itsekin. Neville jauhoi hiljaisuudessa paahtoleipäänsä.
   Joukkueiden pelaajat nousivat pöydistä aikaisemmin ja lähtivät pukuhuoneisiin. Katsoessaan vakuuttavan näköisiä velhoja ja noitia — jotka kyräilivät vastapuolen pelaajia hyvin pahaenteisesti — Harry tunsi jännityksen nipistävän vatsassaan. Hän oli joskus pienenä käynyt isän ja Siriuksen kanssa katsomassa paria huispauspeliä, mutta aikojen muututtua yhä vain levottomimmiksi sekin ilo oli viety.
   Lopulta kello oli niin paljon, että kannatti lähteä pinkomaan ulos varaamaan parhaat paikat. Ilma oli viileä ja tuulinen, eikä varmasti kestäisi enää kauan, ennen kuin tulisi lunta. Harry kietoi Rohkelikon väreissä loistavaa kaulahuiviaan paremmin kaulaansa, kun he kapusivat mahdollisimman korkealle ja aivan kentän keskelle: paikalla oli vasta muutama katsoja. Neville valitti pari kertaa, miksi heidän oikein oli pitänyt lähteä niin aikaisin ja kiivetä niin korkealle, sillä alhaalla ei olisi tuullut yhtä paljon. Ron ja Harry kuitenkin viittasivat kintaalla valituksille, sillä he olivat uskomattoman innoissaan pelistä.
   Kun katsomot alkoivat täyttyä, Harry huomasi kauhukseen, että hyvin moni luihuinen tuli istumaan aivan heidän lähelleen. Hän oli juuri aikeissa ehdottaa paikanvaihtoa, kun kuului hyvin kovaäänistä “väistäkääs nyt, luuletteko että mä tästä mahun — en mä kuulkaas ihan noin kaponen oo!” ja sitten Harry tajusi, että aurinko ei ollutkaan jäänyt edellistä paksumman pilven taakse piiloon vaan hänen edessään seisoi äärimmäisen valtava ihminen.
   “Kas, Harry Potter!” hän sanoi hilpeästi ja istahti Nevillen viereen. “Mähän sanoin sulle sillon kun ekana päivänä nähtiin, että olisit tullu enemmän äiteesees — mutta kai se ny oli turha toivo, olishan se pitäny tietää… aina vaikeuksissa, niin se oli isäukkoski.”
   “Öh”, Harry sanoi hämmentyneenä, kun heidät ensimmäisenä päivänä Tylypahkaan saattanut mies puhui hänelle niin tuttavallisesti.
   “Joo, Sirius on kertonu mulle kaiken. Ihan hauskaa kun seki on täällä, kerkiää välillä pistäytymään teellä, vaikka ei tietenkää oo kivoja syyt täällä oloon, ei tietenkään… Ja sä olet Neville Longbottom!”
   “Hauska tavata taas”, Neville sanoi kohteliaasti.
   “On tosiaanki! Hieno poika se sinä olet, selvinny kaikesta mitä on eteen tullu… Ei sitä voi kun arvostaa, vaikka jotkut vois kyllä pistää syömään mätiä fletkumatoja siitä hyvästä mitä ne on sulle tehny!”
   Se veti Nevillen hiljaiseksi.
   “Ja sä siinä niin, et kai sä vaan ole Weasley?”
   “Olen”, Ron sanoi ja nosti leukaansa hieman ylöspäin. “Mitä vikaa siinä on?”
   “Ei kai mitään, ei kai mitään! Kunhan vaan et ala yhä paljon törttöilemään kun Fred ja George, niitä saa aina olla kuskaamassa Kiellettyyn metsään jälki-istuntoon, eikä se oo kovin kivaa puuhaa…”
   “Ai jaa.”
   “Charlie se oli kiva veikko — “
   “Hän juuri oli Rohkelikon huispauskapteeni!”
   Ja siitä heidän puheensa siirtyikin huispaukseen. Matsi oli melkein jo alkamassa, ja kävi ilmi, että vaikka heidän valtava seuransa ei paljon huispauksesta tiennytkään, hän kuitenkin jutteli mielellään siitä heidän kanssaan. Kun Ron parin minuutin päästä tahdittomasti töksäytti “mikä sinun nimesi on”, Harry oli aivan varma, että mustatukkainen herra suuttuisi ja jättäisi heidät luihuisten armoille. Mutta kävi päinvastoin:
   “Ai pirskules, enhän mä oo ees esittäytyny sulle! Rubeus Hagrid, Tylypahkan riistanvartija, mutta kutsukaa Hagridiksi vaan — niin kaikki ystävät tekevät.”
   Sen jälkeen Harry oli hyvin tyytyväinen siitä, ettei Ron omistanut käytöstapoja, koska hän ei olisi itse kehdannut myöntää unohtaneensa Hagridin nimen.
   Viimein peli alkoi. Kuuluttaja kertoi pelaajien nimet, joista Weasleyiden kohdalla Harry, Ron ja Neville hurrasivat erityisen kovaa. Luihuisille he buuasivat innoissaan. Kun Matami Huiski meni kaadon kanssa keskelle kenttää ja puhalsi pilliin ja peli alkoi, Harryn sydän alkoi hakata hullun lailla aivan kuin hän olisi itse ollut pelaamassa.
   Rohkelikon ja Luihuisen etsijät kaartelivat yläilmoissa tekemättä mitään, mutta Harry vilkuili heitä tarkasti silloin tällöin, jotta ei vain menettäisi pelin jännintä osuutta. Sitä odotellessa muiden pelaajien taisto oli vähintään yhtä jännittävä.
   Pelaajat olivat valtavan hyviä. Harry huomasi heti, että rohkelikot olivat parempia lentäjiä kuin luihuiset, mutta luihuisilla oli aggressiivisempi pelityyli. Kaiken kaikkiaan joukkueet olivat hyvin tasaväkisiä, ja kaato hyppeli pelaajalta toiselle niin että kuuluttajalla oli toisinaan jopa ongelmia pysyä mukana.
   “Kaato on rohkelikon Angelina Johnssonilla, joka karkaa kauas muista pelaajista. Enää kymmenisen metriä maalisaloille — ja hän heittää — ja sinne menee — eih! Ryhmy lensi suoraan kaatoa päin, ja nyt kaato tippuu maahan. Mutta Katie Bell — rohkelikosta hänkin — pelastaa, ja Rohkelikko pääsee uuteen yritykseen. Sillä aikaa Lusianilla on ongelmia ryhmyn kanssa. Hän heiluttaa mailaansa kuin mitäkin naurista, tuli muuten luihuisen joukkueeseen vasta tällä viikolla, kun oikea lyöjä Downic jotenkin kummallisesti katosi, ken tietää minne… JA ROHKELIKKO TEKEE MAALIN! Surkeaa puolustusta Luihuiselta, toivottavasti tämä jatkuu. 10 — 0 Rohkelikolle!”
   “Downic!” Harry hihkaisi ja katsoi Nevilleä ja sitten Ronia. “Hän oli siellä vessassa!”
   “Ja nyt hän on ‘kadonnut’”, Neville sanoi ja pyöritteli ymmällään päätään. “Voisivat edes meille kertoa, mikä heidän rangaistuksensa on.”
   “Älkääs te sitä murehtiko”, Hagrid sanoi, suorastaan käski, ja Harryyn iski kummallinen tunne siitä että Hagrid tiesi asiasta. Lisäksi Harry oli melko varma, ettei hänestä olisi vaikea saada tietoa ulos.
   “Luihuiset eivät ole tyytyväisiä!” kuuluttaja kailotti. “Montague nappaa kaadon ja lentää suoraviivaisesti kentän läpi. Bell asettuu tielle — Montague lentää suoraan päin! Katsokaa nyt Katieta, hyvä että pysyi luudan selässä, tuohon tulee aivan valtava mustelma… miksi pilli ei soi, ihan selvä virhe!”
   Rohkelikot buuasivat niin kovaa kuin pystyivät, mutta matami Huiski ei viheltänyt peliä poikki. Harry kiristeli hampaitaan. Luihuiset pelasivat likaista peliä! Kaiken huippu oli se, että Rohkelikon kapteeni ja pitäjä Oliver Wood ei onnistunut torjumaan, vaan Luihuinen tasoitti tilanteen.
   Sen jälkeen peli alkoikin mennä alamäkeen. Harry katsoi, buuasi ja yritti parhaansa mukaan kannustaa Rohkelikon pelaajia. Luihuiset pelasivat todella likaisesti, mutta eivät niin likaisesti, että Rohkelikko olisi saanut enempää kuin kolme rangaistusheittoa. Harry oli kyllä sitä mieltä, että niitä olisi pitänyt tulla rutkasti enemmän — ja niin oli myös Ron, kun he kilpaa selittivät Nevillelle, mitä virheitä Luihuinen oli taas tehnyt. Harry yllättyi, kun Hagrid puuttui silloin tällöin heidän keskusteluunsa ja ilmaisi oman mielipitensä, joka oli useimmiten tismalleen yhtä puolueellinen kuin Harryn ja Ronin. Harrysta tuntui jollain lailla tutulta ja turvalliselta, kun hänellä oli aikuinen vieressä puhelemassa niin luontevasti — melkein kuin hän olisi ollut kotona jälleen.
   Peli oli hyvin tasainen. Harry ihaili Fred ja George Weasleyta, jotka pelasivat lyöjinä aivan loistavasti yhteen. Luihuisten lyöjillä ei ollut mitään mahdollisuuksia puolustaa oman joukkueensa pelaajia Rohkelikon laukomia ryhmyjä vastaan, ja Lusian todella jopa putosi maahan. Siitä ei kuitenkaan — ikävä kyllä — koitunut sen suurempaa vahinkoa, sillä hän oli vain parin metrin korkeudessa, kun ryhmy lensi häntä suoraan vastaan. Harry ei pystynyt aluksi edes hurraamaan, sillä häntä nauratti niin paljon putoamista edeltänyt epätoivoinen mailanheilautusyritys.
   Kun tilanne oli 50 — 50, luihuisten etsijä sukelsi. Harry huomasi sen aivan ensimmäisten joukossa, eikä edes tajunnut, mitä kuuluttaja puhui. Hän aivan eli etsijän liikkeissä, mutta ei nähnyt sieppiä. Rohkelikon etsijä, Flawell nimeltään, lähti pian luihuisen perään. Koko katsomo seurasi jännittyneenä, mutta Harry ei vieläkään löytänyt sieppiä, vaikka yleensä huispauspeleissä hän oli huomannut sen yllättävänkin helposti.
   Kesti muutaman minuutin ennen kuin Harry ymmärsi: Luihuisen etsijä ei ollut nähnyt sieppiä, vaan oli harhauttanut Flawellia. Hän tajusi sen, kun luihuinen vilkaisi taakseen ja virnisti voitonriemuisesti. Sen jälkeen hän hidasti ja jäi leijumaan aivan kuin ei olisi mitään tehnytkään.
   Kun Harry selitti tilanteen muille, Hagrid manasi kovaan ääneen.
   “En mä millää pahalla tietty Woodia kohtaan, hyvä heppuhan se on, mut ei tuo Flawell oo iha sieltä viksuimmasta päästä. Eikö muka ollu ketää sellasta tarjolla jollois ollu vähäse enempi järkee päässä…”
   Siihen Harrylla ei tietenkään ollut tarjota vastausta, mutta hänen oli myönnettävä, että Luihuisen etsijän harhautus oli ollut taitava — olihan koko katsomo mennyt halpaan. Sitä hän ei kuitenkaan alkanut selittää Hagridille, sillä kaato liikkui taas vilkkaasti kädestä käteen. Erityisen hienolta näytti, kun (Ronin mukaan) George Weasley läimäisi ryhmyn suoraan päin luihuisen jahtaajaa, joka pudotti kaadon alas, mistä Angelina Johnssonin oli hyvin helppo napata se ja tehdä maali.
   Harry hurrasi pitkään, erityisesti sen takia, että heidän etsijäänsä oli juuri jymäytetty niin pahasti.
   Peliä ei ehtinyt jatkua kovinkaan kauaa, kun Luihuisen etsijä kiinnitti Harryn huomion. Jos hän ei olisi säännöllisin väliajoin vilkuillut etsijöitä, hän ei olisi huomannut sitä. Nyt hän kuitenkin havainnoi keskittyneen katseen, joka ei liikkunut niin paljon kuin pelaajilla yleensä — ja silloin hänkin näki sen. Luihuisen etsijä liikkui salamyhkäisesti, jotta häntä ei olisi huomioitu, ja se kannatti. Vasta, kun Harry huusi “SIEPPI!” ja osoitti taivaalle, hänen ympärillään oleva väki kohahti ja Ron kysyi “missä?” — vasta silloin Rohkelion etsijä huomasi, mitä hänen vastustajansa puuhasi. Mutta silloin Luihuisen etsijä oli jo kiihdyttänyt vauhtiaan, mikä puolestaan kiinnitti kuuluttajan huomion.
   “Luihuisen etsijä vaikuttaa taas nähneen siepin! Flawell lähtee jälleen perään — ei kai häntä taas huijata?”
   Mutta Harry tiesi, että tällä kertaa kyseessä ei ollut huijaus. Hän näki siepin kimalluksen: se oli aika keskellä kenttää, siinä päädyssä missä hän istui katsomossa. Se leijui vain parin metrin päässä katsomosta, ja nyt molemmat etsijät kirivät rinta rinnan sitä kohti — harmi vain, että luihuinen oli monta metriä edellä.
   Kun etsijät olivat viiden metrin päässä katsomosta, Flawell alkoi jarruttaa. Harry ei ihmetellyt sitä: pakkohan hänen oli, jos aikoi olla törmäämättä katsomoon. Sen sijaan luihuisen etsijä kaarsi ihan hiukan sivulle, mutta ei hidastanut ollenkaan — ja sai aivan valtavan etumatkan. Harry katsoi silmät suurina suoraan edessään tapahtuvaa uhkarohkeaa tempausta ja oli aivan varma, että luihuinen lentäisi suoraan katsomosta läpi. Pari lähimpänä olevaa tyttöä kiljui — mutta sitten luihuinen teki tiukimman Harryn koskaan näkemän koukkauksen ja kaappasi siepin turvallisesti nyrkkiinsä.
   Koko katsomo räjähti, kuuluttajan ääni hukkui meteliin, ja Harry yritti hurrata ja surra samaan aikaan. Totta kai hän oli pettynyt heidän häviöönsä, mutta samaan aikaan hän ei kerta kaikkiaan voinut olla ihailematta luihuisen etsijää.
Peitetty liekki on tulisin ~ Entä jos Voldemort olisikin valinnut toisin? ~ Taikalaiva Titanic

Poissa Weasleyn Welhokaniini

  • Kynttilöiden lumo Suuressa salissa
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: MoonstoneSeeker27459
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 11 27.6.
« Vastaus #35 : Heinäkuu 02, 2013, 00:53:27 »
Ihanaa, kun jatkoa on tullut lisää!♥
Kiinnitin huomiota Hagridin puheenvuoroihin. Luen tällä hetkellä Feeniksin kiltaa, ja olen huomannut, että kirjassa Hagridin puhekieli on rahtusen kirjakielisempää kuin sinun Hagridin, mutta tämä on sinun ficcisi, sinä olet luonut Row'n hahmot uudelleen, mutta silti minua jotenkin häiritsee tämän ficin Hagridin puhekieli, joka on aika... Hmmm.. Jotenkin murteellisempaa? Liian puhekielistä? En tiedä. On ihan ok käyttää puhekieltä kirjakielen joukossa, kunhan se ei vaikeuta lukemista, mutta jos kaikki vuorosanat ovat murteellista puhekieltä, se hankaloittaa lukemista (etenkin minulla, kun mulla saattaapi olla lievä lukihäiriö).
En tiedä ymmärsitkö, mitä tarkoitin, mutta jos vaikka vertaisit Row'n kirjojen Hagridin ja oman ficcisi Hagridin vuorosanoja, ymmärrät ehkä mitä tarkoitan. En voi pakottaa sinua tekemään mitään, mutta ehdotan kuitenkin, että muokkaisisit Hagridin sanoja niin, että puhekielisyys tulee esille joissain sanoissa, mutta lisäisit hitusen enemmän kirjakielisyyttä.
Ja sitten huispauskohtaukseen. Olisin odottanut ficin loppuun yllättävää käännettä, esim. Luihuisen etsijä harhautti taas tai Rohkelikon etsijä saa siepin ennen luihuisetsijää tms. Tai ehkäpä itse olisin jättänyt tarinan jännittävään kohtaan, jättäen lukijat miettimään, kumpiko saa siepin ensimmäisenä ja jatkanut seuraavassa luvussa joko siitä mihin edellisessä luvussa jäin tai olisin kuvaillut huispausottelun jälkipuinteja, kuinka Rohkelikon lyöjä yllätti Luihuisen etsijän tms. Tällaisia ratkaisuja kannattaa myös miettiä, jotta lukijoiden mielenkiinto pysyisi yllä.

Menee offiksi, mutta pahoittelen tällaista kritiikin antoa, mitäköhän oon oikein juonut?! No ei vaineskaa, limpparia kituuttanu koko päivän. Toivottavasti lisää jatkoo on luvassa piakkoin!♥
Welhokaniini -> Weasleyn Welhokaniini

Poissa The Dark Lord

  • The most excellent Potions master
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
  • Pottermore: SkullElm29566
  • Tupa: Rohkelikko
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 11 27.6.
« Vastaus #36 : Helmikuu 26, 2014, 16:01:22 »
Todella hyvä tarina, luin kaikki luvut putkeen ja kyllä aivan mahtavaa tekstiä kirjoitat! Jatkoa odotellessa!

-The Dark Lord
Viimeisenä vihollisista kukistetaan kuolema

Poissa nominal

  • Kuriositeetti
  • Vuotislainen
  • Pottermore: FireboltLumos114
Vs: Poika, joka ei ole orpo (K12, L/J) LUKU 12 28.6.2016
« Vastaus #37 : Kesäkuu 28, 2016, 10:59:32 »
Heimoi! Palasin näin kolmen vuoden tauon jälkeen vihdoin tämän ficin pariin, ja mietin, että lukeekohan tätä täällä joku? :D (Vaikka varmaan vähän vaikea lukea näin pitkän tauon jälkeen...) Tässähän on jo 20 lukua valmiina ja ajattelin tehdä tämän loppuun, ehkä julkaistakin, jos lukijoita löytyy :)


Pollomuhku, suurkiitos kommentistasi! Kiva kuulla, että Harryn huomionhakuisuus on sinusta loogista :) Ja minullekin kyllä kelpaisi tuollainen kummisetä - jos keksit, mistä niitä saa, kerro! :D

Welhokaniini, olen tuosta Hagridista kyllä ihan samaa mieltä. En ole yhtään osannut kirjoittaa hänen puhettaa, äääähh. Pitäisi varmaan yrittää tankata enemmän sitä kirjoita ja yrittää matkia, mutta kun se tuntuu niin ylitsepääsemättömän vaikealta! Ei saa ikinä pahoitella kritiikin antoa, se on hyväksi vain :) Toivottavasti tulevissa luvuissa on vähän jännempiä käänteitä, mikäli jaksat vielä lukea! Kiitos ihanasta kommentistasi!

The Dark Lord, suuret kiitokset, ihanaa, että jaksoit lukea! :)



Luku 12
Pöllö hukassa


Luihuiset olivat suorastaan sietämättömän iloisia voitostaan. Joukko vihreä-hopeisia ihmisiä hyppeli katsomoista alas kentälle, monet halailivat toisiaan, joku pari suuteli, ja kaikki katsoivat hyvin vahingoniloisesti rohkelikkoja. Harryn silmät seurailivat pääasiassa uskomatonta etsijää, tai oikeastaan sitä luihuisten kasaa, joka oli hänen ympärillään. Kuinka kovasti hän toivoikaan, että olisi joskus yhtä hyvä!
   Ne rohkelikoista, jotka eivät olleet jo lähteneet nyrpeinä takaisin linnaan, istuivat kohtalaisen kivettyneinä paikoillaan. Harry ja Ron kuuluivat heihin, huispauksesta vähät välittävä Neville nyt vain sattui istumaan heidän vieressään. Hagrid tuhahteli itsekseen.
   Äkkiä ne luihuiset, jotka olivat ympäröineet heidät katsomossa, tajusivat, että heidän lähellään oli hävinneen joukkueen tupatovereita. Yksi, jolla oli ällöttävän limainen vaaleanruskea tukka, kääntyi penkillään, osoitti heitä ja nauroi.
   ”Katsokaa, millaista rupusakkia meillä täällä on!”
   Hänen kaverinsa – kaikki varmasti vähintään kolmasluokkalaisia – kääntyivät ja nauroivat hänen mukanaan.
   ”Mitäs noille tehtäisiin? Kuka nyt tahtoo istua tuollaisen roskasakin kanssa!”
   Harry avasi jo suutaan vastatakseen jotakin pistävää, muttei ehtinyt sanoa mitään ennen kuin Hagrid nousi seisomaan niin että koko katsomo tärähti.
   ”Kuules sinä!” hän jyrähti niin kovaa ja vakuuttavasti, että kaikki luihuiset hätkähtivät. ”Älä kiusaa pienempiäs.”
   Luihuinen odotti vielä hetken, josko jättikokoisesta miehestä olisi tullut jotain parempaa irti. Hagrid, vaikka näyttikin kokonsa puolesta aina vähän pelottavalta, oli kuitenkin kasvoiltaan niin ystävällisen oloinen, että ilmeisesti luihuinen totesi hänet harmittomaksi.
   ”Ja mikä sinä olet sanomaan? Ethän ole edes opettaja!”
   ”Mää en ehkä opeta mitään oppiainetta, mut sulle saattais tarpeen vaatiessa liietä pari oppituntii ihan oikeesta elämästä. Sen voin nyt jo sanoo, et tollanen on aikas säälittävää, alkaa ny vaan haastaa riitaa ilman mitää oikeeta syytä. Tolla et tuu pärjää pitkälle.”
   Luihuinen avasi suunsa hieman hämmentyneenä yllättävästä saarnasta, muttei saanut mitään kokonaista sanaa suustaan ennen kuin Hagrid tukahdutti sen tuhahduksella. Sen jälkeen, ennen kuin kukaan muu luihuinen ehti tehdä mitään, hän kääntyi pienten rohkelikkojen puoleen.
   ”Tulkaas ny, te kolme. Ei tänne oo mitää järkee jäädä, ei oo sen arvosta.”
   Harry, Neville ja Ron eivät sanoneet mitään, nousivat vain ja lähtivät kävelemään Hagridin perässä pois. Kun he olivat liittyneet yleiseen linnaa kohti kulkevaan massaan, Harry alkoi puhua hieman närkästyneeseen sävyyn.
   ”Miksi meidän piti vain kävellä pois? Ne luihuiset olisivat ansainneet kunnon opetuksen! Mikset sinä tehnyt mitään?”
   ”Teinhän mä”, Hagrid totesi. ”Sanoin niin ku asiat on.”
   Ron tuntui kuitenkin olevan samoilla linjoilla Harryn kanssa. ”Mutta olisit voinut tehdä paljon enemmänkin, ihan varmasti. Nyt näyttää siltä että me hävisimme, kun vain lähdimme!”
   ”Hävisitte? Sanoikko sä just äsken et te muka hävisitte? Ei kuules nii mee. Kai sä oot vielä nii pieni ettet tajuu – ei millää pahalla tietty!” Hagrid oli selvästi huomannut Ronin äärimmäisen nyrpeän ilmeen, kun häntä oli sanottu pieneksi. ”Siis sillä taval nuori viel, ettet tajuu, mitkä asiat on tappelemisen arvosii. Toi ei ollu. Ei kaikki luihuset oo pahoja.”
   ”En nyt sanoisi”, Harry mutisi hiljaa, mutta ilmeisest Hagrid kuuli kuitenkin.
   ”Ei tosiaan oo. Mä tiiän ite monta tosi kivaa – eikä kaikki oo tiedät-kai-kenen puolella ollenkaa. Moni tietty on, mutta ei nekää kaikki oo luihusii. Ei pidä tuomita ketää ennen ku varmasti tietää – ihan niinku Dumbledore aina sanoo. Hyvä mies, Dumbledore, ja tosi viisas.”
   ”Väitätkö”, Neville kysyi hitaasti puuttuen nyt ensimmäistä kertaa keskusteluun, ”väitätkö, että siis… että joku rohkelikkokin voisi olla tiedät-kai-kenen joukoissa?”
   Hagrid kohautti olkapäitään. ”Totta kai. Miks ei. Ei se kuulkaa tupaa kato. Ei se niin mee, että rohkelikkoja on kaikki kiltalaiset ja luihuisia kaikki kuolonsyöjät. Lajittelu on paljon vanhempi juttu ku tiedät-kai-kuka, ja jatkuu vielä senki jälkee ku tiedät-kai-kukaa ei enää oo.”
   ”Mutta tuskinpa silti kukaan rohkelikko voisi olla kuolonsyöjä”, Harry totesi vakuuttuneena.
   Hagrid katsoi häntä lempeästi, melkein säälien. ”Nii, sä oot tietty ihan oman tupas hienouden pauloissa.”
   ”Missä tuvassa sinä sitten olit?” Ron kysyi hieman haastavasti.
   ”Rohkelikossa”, Hagrid vastasi, ja se hiljensi sekä Harryn että Ronin.
   ”Minusta sinun puheissasi on kyllä tavallaan järkeä”, Neville sanoi. ”Mummi on joskus kertonut, mitä tiedät-kai-kuka väittää seuraajilleen. Kai sellaiseen voi uskoa moni, vaikka ei siinä minusta mitään järkeä ole.”
   ”Jep, se on viisaasti tajuttu sulta, Neville”, Hagrid sanoi. ”Mä lähden tästä mökilleni. Törmäillään taas. Pitäkää huolta ittestänne, kaikki kolme!”
   Ja niin Hagrid lähti ja jätti kolme jokseenkin hämmentynyttä ensiluokkalaista rohkelikkoa jatkamaan matkaansa kohti tupansa oleskeluhuonetta, jossa he aiemmin olivat ajatelleet kaikkien olevan ehdottomasti killan puolella taistelussa Voldemortia vastaan.

Seuraavana päivänä oli tuskatorstai, niin kuin Ron sen nimesi. Sen tuskaa ei lainkaan vähentänyt se, että edellinen iltapäivä oli vietetty mukavasti huispausottelussa.
   Aamu alkoi loitsujen tuplatunnilla. He harjoittelivat siipiirdium lentiusa –nimistä loitsua, jolla pystyttiin lennättämään esineitä. Granger oppi loitsun saman tien – kaikkien suureksi harmiksi. Heidän piti lennättää sulkia, mutta Harry sai omansa vain vaivoin nousemaan ilmaan. Se oli suuri pettymys, sillä he olivat harjoitelleet loitsun perusteita niin pitkään, että Harry oli kuvitellut osaavansa kaiken saman tien (niin kuin Granger). Toisaalta Neville oli vielä huonompi kuin hän: sulka pysyi itsepintaisesti pulpetilla. Ron puolestaan taisi olla paras koko luokasta, mutta se saattoi olla vain huono juttu. Hän nimittäin – usean epäonnisen yrityksen jälkeen – huitaisi taikasauvallaan niin voimakkaasti, että osui huti, minkä seurauksena pikkuinen professori Lipetit osui taian tielle ja lennähti heilumaan kattokruunuun.
   ”Weasley!” Lipetit kimitti vihaiseen sävyyn. ”Mitä sinä oikein teet! Kaksi pistettä pois Rohkelikolta, ja saat luvan jäädä puhutteluuni tunnin jälkeen.” Sen sanottuaan hän päästi lampusta irti, osoitti taikasauvallaan maahan ja leijui nätisti paikoilleen opettajan pöydän taakse, missä hän seisoi kirjapinon päälle nähdäkseen pöydän ylitse.
   Kun muut lähtivät pois luokasta ja Ron jäi saarnaa odottavaan jokseenkin lannistuneen näköisenä, Harry sattui kuulemaan, kuinka Granger puhui jollekin tytölle, jonka nimi taisi olla Patil. Tytöt kävelivät aivan Harryn takana.
   ”Todella vastuutonta Weasleylta sohia sauvallaan minne sattuu.”
   ”Se taisi olla kyllä vahinko”, sanoi kolmas tyttö – Lavender Brown, Harry tajusi heti.
   ”Ei taikasauva kädessä pitäisi tehdä tuollaisia vahinkoja”, Granger sanoi. ”Eihän tämä loitsu edes vaadi muuta kuin hitusen keskittymistä! Kyllä siihen luulisi tuonkin pystyvän.”
   Harry irvisti itsekseen sille ylimieliselle sävylle, jolla Granger puhui. Ilmeisesti hän ei ollut ainoa, joka ei pitänyt siitä.
   ”Mikä sinua oikein vaivaa?” Lavender kivahti. ”Olet kuin mikäkin kuningatar olevinasi, aina paras kaikessa ja pilkkaamassa muita. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa kuunnella itserakkaita höpinöitäsi!”
   ”Joo”, sanoi nyt kolmas tyttö, Patil. ”Mitä sinä ylipäätään teet Rohkelikossa? Sinua varten pitäisi perustaa joku oma nirppanokkatupa. Meidän kanssa ei ainakaan tarvitse enää liikkua!”
   ”Niin, ja parempi, että pidät makuusalissakin suusi kiinni. Ellet sitten saa siirrettyä itseäsi muualle, mikä olisi parempi kuin hyvä juttu!”
   Harry hätkähti, kun joku tönäisi häntä, ja hän oli juuri älähtämässä syytöksen, kun tajusi, että tönäisijä oli Granger joka juoksi jo kaukana edellä. Tyttö oli peittänyt kasvonsa käsillään, ja Harry tajusi, että tämä itki.
   Se ei kuitenkaan ollut Harryn huoli, sillä itsehän Granger oli ollut ilkeä. Ehkä hän oli juuri sellainen tiedät-kai-kenen puolella oleva rohkelikko, josta Hagrid oli puhunut.
   Harry ja Neville, joka ei ollut kuullut tyttöjen keskustelua, ihmettelivät Grangerin käyttäytymistä Ronia odotellessaan. Kun Ron viimein pääsi luokasta – silloin, kun heillä oli enää tasan kolme minuuttia aikaa ehtiä kasvihuoneille yrittitiedon tunnille – hän näytti hilpeältä.
   ”Lipetit vain höpötti siitä, miten velhon pitää osoittaa varovaisuutta taikoessaan!” Ron kertoi. ”Varmaan lepsuimmat huudot jotka olen koskaan saanut. Ei mitään verrattuna minun äitiini. Sitä paitsi hän antoi minulle takaisin ne kaksi pistettä, koska leijuntaloitsuni oli ollut niin tehokas.”
   Edes se, mitä Harry kertoi Grangerista, ei pilannut Ronin mielialaa.
   ”No, sehän nyt tiedettiin, että se tyttö on päästään pöpi. Ja saipahan ansionsa mukaan. Se Lavender vaikuttaa tosi mukavalta.”
   Ja niin he juoksivat yrttitietoon, myöhästyivät vain pari minuuttia, ja keskittyivät muun luokan tavoin lähinnä seuraavaana olevaan lounastaukoon. Granger ei ollut paikalla, mutta kukaan ei kaivannut häntä. Paitsi ehkä professori Verso, jonka kysymyksiin kukaan ei vastannut täydellisesti.
   Lounasta seuraavalla muodonmuutosten tuplatunnilla Grangerin puuttuminen vasta kunnolla huomioitiin, pitihän tuntia heidän tuvanjohtajansa professori McGarmiwa.
   ”Missä Granger oikein on?” hän kysyi, mutta kukaan ei osannut vastata.
   Grangeria ei näkynyt vielä taikuuden historiassakaan, eikä edes taikaeläinten hoidossa. Illallisella Harry tähyili jo lievästi uteliaana Rohkelikon pöytää, mutta Grangeria ei ollut vielä sielläkään. Kun kello tuli viisi, ja kaikki sulloutuivat oleskeluhuoneeseen, Harryn oli myönnettävä tosiasia: Granger oli kuin kadonnut.
   ”Missähän hän oikein on?” hän kysyi Ronilta ja Nevilleltä.
   ”Eipä kauheasti kiinnosta”, Ron totesi.
   ”Miettikää nyt”, Harry sanoi, ”kaikkien pitäisi olla täällä! Mitä jos hänelle on oikeasti sattunut jotain?”
   ”Mitä muka?” Ron sanoi välinpitämättömänä.
   ”Mehän olemme Tylypahkassa”, Neville sanoi. ”Mitä täällä muka voisi sattua?”
   Mutta Harry oli levoton. Hän muisteli sitä, mitä Sirius oli sanonut hänelle siitä, että edes Tylypahkassa ei saa kuvitella olevansa liian turvassa. Harry tähyili ikkunasta ulos ja toivoi, että olisi nähnyt Bertien kuljettavan kirjettä hänen vanhemmiltaan. Siitä tuntui olevan ikuisuus, kun hän oli kirjoittanut heille, eikä hän ollut vieläkään saanut vastausta.

Kun ensiluokkalaiset Rohkelikot jo haukottelivat väsymystään, muotokuva-aukko avautui.
   ”Ensiluokkalaiset! Kamat kasaan ja menoksi.”
   Ron huokaisi teatraalisesti, nousi seisomaan ja heilautti laukun olalleen. Syy siihen, miksi hän oli nimennyt kyseisen torstain tuskatorstaiksi, oli tulossa: he eivät päässeet nukkumaan, vaan joutuivat vielä opiskelemaan. Vuorossa oli tähtitiede, jota onneksi oli vain kahdesti kuussa.
   Heidän piti kävellä jonona, jonka viimeisenä kulki professori Verso. Harry, Ron ja Neville kulkivat kerrankin aivan kärjessä. Linnan käytävät olivat pimeitä ja autioita, ja he näkivät eteensä ainoastaan sauvojensa valossa.
   Äkkiä Harry huomasi, että heitä kohti tuli pieni valopiste. Se kuitenkin välkkyi ja heilui toisin kuin taikasauvasta tuleva tasainen valo. Harry jännittyi, mutta hänen edellään kulkeva Sinistra ei tuntunut huomaavan näyssä mitään kummallista, joten hän oletti, että mitään vaaraa ei ollut.
   Kun valopiste lähestyi, Harry tajusi sen olevan lyhdyssä palava kynttilä. Muutaman sekunnin kuluttua hän tunnisti miehen, joka kantoi lyhtyä.
   ”Hyvää yötä, Voro”, Sinistra sanoi kohteliaasti. ”Mitään epätavallista näkynyt?”
   ”Ei mitään, ei mitään”, Voro hinkui tuttuun tapaansa mutta katsoi oppilaita siihen sävyyn, että olisi halunnut laittaa heidän kaikki jälki-istuntoon. Sinistra vain nyökkäsi ja jatkoi matkaansa.
   Hetken aikaa he kävelivät hiljaisuudessa, mutta sitten edessäpäin näkyi jälleen valoa. Tällä kertaa Harry tunnisti sen heti taikasauvan valoksi, tarkemmin sanottuna kahdeksi erilliseksi taikasauvan valoksi, mutta ennen kuin he olivat tarpeeksi lähellä nähdäkseen tulijat he kuulivat äänet.
   Taustalla oli joku pieni ja hento ääni, jota Harry ei osannut sijoittaa mihinkään. Välillä se voimistui ja välillä hiljeni, eikä siitä saanut oikein mitään selvää. Sen sijaan miesäänestä sai hyvin selvää, ja se oli Harrylle niin tuttu, ettei hänen tarvinnut hetkeäkään miettiä, kenelle se kuului.
   "Ei, kun nyt sinä seuraat minua", Sirius sanoi hyvin käskevään sävyyn. "Minä vien hänet omaan tupaansa, sillä satuin kuulemaan muutamalta rohkelikolta jutusta, eikä tähän toden totta liity mitään. Ei ole mitään syytä vaivata Dumbledorea."
   "Minusta meidän kuitenkin pitäisi", vastasi toinen ääni, joka oli tuttu, mutta Harry ei osannut sanoa, kenelle se kuului.
   "Niin, sinusta. Mutta minusta ei, ja me teemme nyt niin kuin minä sanon. Kas, edessähän näkyy valoa - liekö luokka menossa tähtitieteen tunnille."
   "Varmasti he tukevat minua."
   Sitten seurasi hiljaisuus, jonka aikana sekä rohkelikot että Sirius seuralaisineen kulkivat muutaman askeleen, ja sitten he pystyivät näkemään toisensa. Tällä kertaa Sinistra pysähtyi kunnolla, ja kaikki oppilaat pysähtyivät hänen perässään.
   "Hyvää yötä, professori Kirvalas, Sirius", Sinistra sanoi nyökäten kummankin kohdalla. "Ja kukas teillä siellä on?"
   Vasta silloin Harry tajusi, että piilossa Siriuksen selän takana oli joku muukin, selvästi pienehkö tyttö. Kun Sirius liikahti vähäsen, muttei kuitenkaan tarpeeksi paljastaakseeni tytön kasvoja, Harry erotti rohkelikon värit ja ruskean sotkussa olevan tukan. Kyseessä ei voinut olla kukaan muu kuin Granger.
   "Pikku juttu vain, professori", Sirius sanoi sutjakkaasti. "Olemme juuri viemässä häntä takaisin oleskeluhuoneeseen."
   "Vaikkakin", professori Kirvalas puuttui puheeseen, "minusta olisi viisaampaa viedä hänet rehtorin luo. Hän näet löytyi yksin vessasta, selvästi järkyttyneenä, ja siinähän voi olla sattunut vaikka mitä. Vaikka - " Kirvalas loi varovaisen katseen oppilaisiin, jotka kaikki tuijottivat häntä silmät suurina " - no, siis, heistä. Emmehän me voi olla varmoja!"
   "Mutta minä kuitenkin tiedän tämän tapauksen, mitä arvoisa professori Kirvalas ei suostu uskomaan", Sirius sanoi, "ja me viemme hänet makuusaliin, sillä ainoa mitä hän juuri nyt kaipaa on rauhallinen uni."
   Sinistra nyökkäsi. "Jos sanot niin. Ja Kirvalas, mikäli olisi syytä epäillä jotain... sattuneen, että joku olisi tehnyt hänelle jotain, kenties sairaalasiipi olisi parempi paikka kuin rehtorin kanslia."
   "Olkoon sitten niin", Kirvalas sanoi, muttei kuulostanut erityisen tyytyväiseltä.
   "Hyvää yönjatkoa teille", Sirius toivotti kohteliaasti. "Heippa, Harry", hän sanoi sitten katsoen suoraan Harryyn.
   "Hei!" Harry huudahti vähän turhankin kovaa, sillä niin innoissaan hän oli, kun Sirius oli huomioinut hänetkin.
   Niin he erosivat. Harry vilkaisi vielä taakseen ja huomasi, että Sirius piiloteli Grangeria selkänsä takana niin, että kukaan rohkelikoista ei varmasti tunnistanut häntä. Kun he viimein pääsivät tähtitorniin, Harry oli jo tyystin unohtanut, että hänen tulisi opiskella: hän supatti suurimman osan tunnista Ronin ja Nevillen kanssa. He pohtivat, miksi ihmeessä Granger oli niin salaperäisesti viety oleskeluhuoneeseen, ja mistä muusta opettajat olivat puhuneet. Lopulta Sinistralla meni hermot, ja hän tuli nuhtelemaan Harrya liiasta ylimielisyydestä, jonka hän uskoi Siriuksen tervehdyksen aiheuttaneen.
   "Ja jos se häiritsee sinun tuntityöskentelyäsi, Potter", Sinistra saarnasi, "lupaan pitää huolen, että herra Musta ei enää ota sinuun mitään kontaktia käytävillä."
   "Ei häiritse, professori", Harry vastasi nöyränä ja keskittyi viimeisen viidentoista minuutin ajan tiirailemaan pimeälle yötaivaalle erityisen tarkkaavaisesti.

Ehkä hiukan säikähtäneenä professori Sinistran uhkauksesta Harry ei seuraavana päivänä Siriuksen nähdessään uskaltanut tervehtiä. Hän vain katsoi maahan ja jatkoi matkaansa kohti suurta salia ja lounasta, mutta Sirius otti hänet kiinni ja pysäytti hänet kädestä vetämällä.
   "Harry, hei. Oletko liian väsynyt eilisen tähtitieteen tunnin jälkeen, jotta huomaisit vanhan kummisetäsi?"
   "En", Harry vastasi totuudenmukaisesti ja selitti koko jutun, kun Sirius näytti niin hämmentyneeltä.
   "Äh", Sirius totesi naurahtaen ja heilautti kättään. "Hän vain pelottelee sinua. Niin kuin opettajat aina."
   "Ai jaa", vastasi Harry, joka ei ollut aivan niin varma.
   "Mutta kuule, minulla oli sinulle asiaakin. Satuitko huomaamaan eilen, kuka se tyttö oli?"
   Harry nyökkäsi. "Granger, vai mitä?"
   "Kyllä vain. Hermione etunimeltään - ethän sinä kai puhuttele tupalaisiasi sukunimillä?"
   Harry pyritteli silmiään. Oppilaat tungeksivat nälkäisinä heidän ympärillään, Ron ja Neville seisoskelivat vähän matkan päässä epävarmoina siitä, oliko heidän sallittua kuunnella vai ei.
   "En nyt muita kuin häntä. Hän on idiootti."
   Siriuksen kasvoille levisi Harryn kummastukseksi hyvin toruva ilme. "Tuota minä vähän pelkäsinkin. Tule, minulla on sinulle asiaa. Ja te kaksi", hän sanoi ja katsoi erittäin läpitunkevasti Nevilleä ja Ronia. "Teidän on parasta tulla myös."
   Sirius johdatti heidät aivan seinän viereen, missä kulki vähän vähemmän ihmisiä. Seinää peitti kuvakudos, mutta ennen kuin Harry ehti tajuta, mitä se esitti, Sirius oli hänen järkytyksekseen vetäissyt sen syrjään. Sen takaa paljastui pieni käytävä, johon hän patisti heidät kaikki, minkä jälkeen hän sulki kuvakudoksen ja sytytti sauvaansa valon.
   "No niin", Sirius sanoi jokseenkin pahaenteisellä äänellä. "Nyt te kolme selitätte minulle koko tämän Hermione Granger-jutun."
   Hieman epävarmana siitä, mitä Sirius tarkoitti "jutulla", Harry alkoi kertoa nirppanokkaisesta, näsäviisaasta Grangerista. Ron ja Neville täydensivät selitystä, jos Harry sattui unohtamaan jonkun erityisen inhottavan tapauksen. He lopettivat tarinansa siihen, kuinka Granger oli puhunut muiden rohkelikkotyttöjen kanssa ja juossut sen jälkeen itkien pois.
   "Ymmärrän", Sirius sanoi äänensävyllä, joka ei luvannut mitään hyvää. "Te kiusaatte häntä siksi, että hän on hyvä."
   Ronin leuka loksahti auki, ja muut kaksi tuijottivat Siriusta epäuskoisina.
   "Emmepäs kiusaa!" Harry sanoi.
   Sirius katsoi häntä ilmeellä, jota vastaan Harry ei uskaltanut lähteä väittelemään. "Kylläpäs. Hän on fiksu tyttö, ja oikein mukavakin, mutta kukaan ei vain anna hänelle tilaisuutta siihen. Tiedoksenne, että hän oli eilen koko päivän vessassa itkemässä, aina siihen asti, että ulkonaliikkumiskielto astui voimaan. Löysimme hänet vasta yöllä, kun hän ei enää uskaltanut lähteä pois vessasta. Ja kai te kolme tiedätte tai olette vähintään päätelleet, että siihen on hyvä syy, miksi teidän on oltava oleskeluhuoneissanne viiteen mennessä? Hermionelle olisi voinut sattua jotakin, ja se olisi ollut teidän rohkelikkojen syy. Kyllä, myös teidän kolmen."
   Harry oli aikeissa vastata jotain - hän ei itsekään ollu ihan varma, mitä, mutta Sirius vaiensi hänet kädellään.
   "Älkää sanoko mitään. Teidän on turha yrittää puolustella itseänne, enkä minä sitä paitsi puolustuksianne kaipaa, vaan Hermione. Miettikää, mitä minä sanoin, ja miettikää, jos olisitte itse hänen asemassaan.
   "Ja sitten sinä, Harry", hän jatkoi ja kääntyi katsomaan nyt yksinomaan Harrya. "Mikset sinä kirjoita enää vanhemmillesi? He ovat kyselleet perääsi."
   "Kirjoittaisinhan minä!" Harry puuskahti. "Mutta kun he eivät vastaa minulle!"
   Sirius näytti hämmentyneeltä. "Niinkö? No, ovathan he olleet hyvin kiireisiä. On vain kummallista, että he varta vasten pyysivät minua sanomaan sinulle, että vastaisit heidän kirjeeseensä... Tai 'pyytää' on ehkä liian lievästi sanottu siitä, miten Lily asian ilmaisi."
   "Miksi he sinulle niin sanoivat!" Harry valitti. "Minä olen odottanut ja odottanut, että heistä kuuluisi jotain, tai että edes Bertie tulisi takaisin, mutta ei. Siitä on ikuisuus kun he viimeksi kirjoittivat minulle, ja äiti käski minun kertoa kaiken, mutta miten minä ikinä muka voin kun pitäisi kirjoittaa romaani, kun hän ei kerran itse vastaa..."
   Sirius kurtisti kulmiaan. "Ikuisuus? Milloin sinä sitten viimeksi sait heiltä kirjeen?"
   "Monta viikkoa sitten!"
   "Oletko ihan varma?" Sirius kysyi ja kurtisti kulmiaan yhä vielä lisää.
   "Olen!"
   Hetken Sirius oli hiljaa ja näytti miettivän syvästi, aivan kuin haluaisi välttää johonkin tiettyyn vaihtoehtoon päätymistä. Kun hän puhui, hän puhui hitaasti. "Kuule, Harry", hän sanoi. "Minusta vähän tuntuu, että joko sinun kirjeesi tai vanhempiesi kirje ei ole koskaan päässyt perille."
   "Mutta kyllä Bertie jaksaa lentää, on se lentänyt pitempiäkin matkoja", Harry sanoi varmana.
   "Niin, varmasti Bertie on tehnyt kaikkensa. Mutta pelkäänpä... pelkäänpä, Harry, että Bertie on siepattu."
   Siihen Harry ei osannut vastata muuten kuin epäuskoisella toljotuksella.
Peitetty liekki on tulisin ~ Entä jos Voldemort olisikin valinnut toisin? ~ Taikalaiva Titanic