Kirjoittaja Aihe: Kohtaaminen (S, omia hahmoja, HP- hahmot tunnistettavissa, sodan jälkeen AU)  (Luettu 167 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa suosanteri

  • Vuotislainen
Tämä on postitettu muualle nimellä An Encounter siis englanniksi jos joku siihen törmäisi. Lopetus on hiukan erilainen naurunpurskahduksineen mutta itse tarina on sama. Tämä on myös uusinta täällä koskapa sijoittuu joulun tienoille . Jos tulit tänne porttiavaimella lukeaksesi tarinan oikeassa järjestyksessä http://vuotis.net/index.php?topic=33136.0 vie takaisn :) Lähetti - osaan :) suosanteri

Nimi: Kohtaaminen
Kirjoittaja: Suosanteri
Ikäraja: sallittu
Genre: yleinen





Kohtaaminen

Marie pysähtyi katsoakseen kunnolla sotamuistomerkkiä. Kuten viimekin vuonna se näytti väreilevän kuin hän olisi katsonut sitä kuuman ilman läpi. Mutta Marie muisti isänsä sanat patsaista eikä hän näin vaivannut tätä liikkuen eteenpäin ennen kuin hieman kärsimätön äidillinen käsi ohjaisi.

Hän seurasi lumista mutta kovaksi tallattua polkua vain huomatakseen jatkaneensa matkaa yksin. Robert ja Janet olivat pysähtyneet puhumaan jonkin etäisesti tutun parin kanssa. Hetken Marie mietti mitä tehdä, sillä hän tiesi vanhempien ihmisten olevan puheissaan hitaita. Hän kyllä muisti missä setänsä hauta oli, mutta häntä oli kielletty vaeltelemasta itsekseen eikä myöskään lumienkelin tekeminen käynyt päinsä. Takkia ei saanut pilata eikä ollut soveliasta leikkiä kirkkomaalla kuten Janet oli sanonut Marien kysyttyä nähtyään lumenpeittämän kivienkelin edellisvuonna.
Muistaessaan sen nyt Marie katsoi ympärilleen ja erotti pian siluetin.

”Äiti, voinko mennä katsomaan tuota lumienkeliä?”
”Tunnetko olosi rohkeaksi?” Robert vastasi Janetin sijaan.
”Se on kaunis mutta vain kiveä,” Marie vastasi saaden nyökkäyksen ja hymyn vastaukseksi.
”Ole varovainen.”

Marie huomasi että polku kulki suunnilleen suoraan ohi hautakivien joten jännitystä lisätäkseen hän kääntyi takaperin ja valitsi sitten tähden, joka näytti olevan suoraan edessään.
Askel askeleelta hän piti visusti linjan kunnes vaistosi ettei ollut enää yksin. Vilkaistessaan olkapäänsä yli hän ehti huomata ryhmän kävelevän kohti ennen kuin menetti tasapainonsa. Odottamansa muksahduksen sijaan hänen selkäänsä tuntui tarttuvan voimakas käsi joka laski hänet varovasti lumiseen maahan.
Räpytellessään silmänsä auki Marie huomasi ryhmän ympärillään  säkkärähiuksisen tytön ja hieman vantteran pojan polvistuessa. Muilla tytöillä oli tumma ja vaaleampi pipo ja niiden alta valuivat pisimmät hiukset mitä Marie oli nähnyt. Pojat olivat pitkiä ja kasvonsa osaksi löyhän villahuivin peitossa.

”Oletko kunnossa?” tyttö kysyi huolehtivasti.
”Olemme pahoillamme, emme tarkoittaneet pelästyttää,” poika jatkoi.
Marie piti heistä heti sillä he eivät puhuneet ällöttävän makeasti kuten aikuiset usein tekivät kun
heillä oli asiaa hänelle.

”Minulle ei käynyt kuinkaan. Ottiko joku teistä minut kiinni?”
Marie huomasi katseidenvaihdon tytön nostaessa hänet ylös.
”En uskonutkaan. Minulle on kerran aikaisemminkin käynyt näin.”

”Seurasitko silloinkin tähteä?” vaaleampipipoinen kysyi kiinnostuneesti
Marie näki nopean hymyn välähtävän vantteran pojan kasvoilla tämän huomatessa hänen
hämmästyksensä
”En, menin silloin miltei kasvoilleni ruusupensaaseen, mutta jokin työnsi minut takaisin.”
”Olet kai vanhempiesi kanssa?” silmälasipäinen poika kysyi
”He ovat tuolla, jutustelemassa,” Marie osoitti ja jatkoi
”Halusin katsoa tuota enkeliä. Isäni sanoi etteivät patsaat voi muuttua, mutta tuo muistomerkki..”
Marien innostus sammui sillä pojat ja tytöt katsoivat häntä vaiteliaina ja hyvin kiinteästi. Mutta sitten hän huomasi heidän hymyilevän salaperäisesti.
”Anteeksi, on epäkohteliasta tuijottaa,” kähärähiuksinen tyttö sanoi lämpimästi
”Hänen vanhempansa,” pisin poika sanoi hivenen varuillaan.

”Marie kulta, oletko kunnossa?”
Janet touhusi hieroen Marien olkapäitä Robertin katsoessa nuoria, jotka vetäytyivät hieman. Jokin heidän olemuksessaan sai Robertin tuntemaan olevansa arvioitavana.

”Äh, äiti olen kunnossa. Minä olin kömpelö. He nostivat minut ylös ja siistivät lumet pois.”
”Luulen että hän vähän pelästyi meitä,” silmälasipäinen poika sanoi anteeksipyytävästi.

Robertin tunne hävisi kohteliaan äänensävyn myötä.
”Marieko?” Robert hymähti hymyillen.
”Hän tuskin huomasi teitä. Näin hänen kulkevan takaperin. Joskus toivoisin hänen pelkäävän jotakin.”
”Mutta minähän olen pelännyt. Etkö muista sitä kirjavaa kissaa? Se istui kuin kuva  ja katsoi suoraan lävitseni,” Marie puolustautui ärtyneenä.
”Niin, ja se käytti laseja. Seuraavana päivänä sinulla oli vyöstä tehty hihna valmiina. Katsopas mitä tyttö on pyydystänyt,” Robert totesi kuivasti mutta silmät loistaen.

”Annat mielikuvituksen lentää taas. Kyllästytät heitä,” Janet lausahti.
”Ei lainkaan,” kähärähiuksinen tyttö vastasi onnistuen juuri ja juuri pidättelemään naurua muiden katsellessa kaikkialle muualle paitsi toisiinsa tai Robertiin.
”Ehkä näet kissan jonakin päivänä uudelleen,” tummempipipoinen tyttö sanoi naurun väreillessä äänessä.
Janet rypisti otsaansa sillä hän aisti jotakin äänen pohjalla.

”Olisi hauska jutella lisää, mutta meidän täytyy nyt mennä sisälle. Kiitoksia vielä kerran ja oikein hyvää Joulua teille kaikille.” Robert toivotti Janetin helpotukseksi.

”Kiitos, samoin teille!” Pojat ja tytöt vastasivat epäselvänä kuorona.

He katsoivat hetken perheen jälkeen ennen kuin kääntyivät pois polulta koskemattomaan lumeen.

Loppu
« Viimeksi muokattu: Joulukuu 21, 2011, 16:55:34 kirjoittanut suosanteri »
Ympyrän pinta-ala neliömetreinä ?