Kirjoittaja Aihe: Miksi menit pois? (Herm/Dr, song, angst, hurt/comf, oneshot, S)  (Luettu 209 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa annie lee

  • Haaveksiva puhpallero
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: GhostStone23429
  • Tupa: Rohkelikko
Nimi: Miksi menit pois?
Kirjoittaja: annie lee
Ikäraja: luulisin et S
Paritukset: Hermione/Draco
Tyylilaji: Songfic, angst, hurt/comfort, oneshot

A/N: Aloitin tämän ficin kirjoittamisen jo monta vuotta sitten, mutta sitten se jostain syytä vain jäi kesken ja kirjoittamatta. Nyt kaivoin vanhoja luonnoksia esiin ja kirjoitin uuden inspiraation siivittämänä tämän loppuun. Alkujen aluksi inspiraatio lähti Lauri Tähkän ja Elonkerjuun kappaleesta ”Liekki”, jonka sanat on upotettu ficciin. Nauttikaa, kommentoikaa.
-A.L-


Miksi menit pois?

Ei tansseissa näissä enää hymyäs nää,
vain hiustesi heilahdus mielehen jää.
Se kaunehin mekko jonka lahjana sait,
nyt piirongin laatikkoon jäänyt on kai.


Syksyinen kylmä ilma pyyhkäisi maailman yli. Se kutitteli koivujen kellastuneita lehtiä ja kosketti hellästi lammen tyyntä pintaa synnyttäen siihen pieniä pyörteitä. Oli uusikuu ja vain tähdet valaisivat pimeää yötä.

Lammen läheisyydessä oli suuri talo, jonka ikkunoista lankesi valoa puutarhaan. Talossa juhlittiin, juhlittiin pimeyden kaatumista. Kovien taisteluiden jälkeen oli itketty itkut ja surtu surut, hyvästelty rakkaat, jotka olivat antaneet henkensä paremman huomisen toivossa. Ja näitä rakkaita oli paljon, jokaisella ihmisellä vähintään yksi, joillain useampia.

Äkkiä talossa avautui ovi, ja pienen hetken ajan hiljaisessa yössä kuului iloisen musiikin sointi. Sitten ovi sulkeutui ja maailma oli taas aivan hiljainen.

Pimeään yöhön astui mies. Miehen askeleet kulkivat yökasteen peittämällä nurmella, puutarhan jykevien, ikivanhojen tammien varjossa. Mies huokaisi syvään, katsahti taloa kohti ja kohotti katseensa taivaalle. Tähdet heijastuivat hänen harmaista silmistä, kuin jääkiteet. Hänen platinaiset hiuksensa hohtelivat vaaleina, vaikka hämäryys nieli kaiken muun.

Mies mietti kaiken tarkoitusta. Miksi piti olla hyvää ja pahaa, iloa ja surua? Mikseivät velhot olleet voineet elää rauhassa, pitäen yhtä. Miksi niin monien viattomien, velhojen, noitien ja jästien, oli pitänyt kuolla yhden ainoan ihmisen, velhon takia, joka oli täynnä vihaa, haluten olla jotain suurta ja ainutkertaista, voittamatonta. Tästä velhosta ei kuitenkaan koskaan tullut voittamatonta. Hänet tuhottiin, hänestä ei jäänyt jäljelle kuin nimi historian kirjoihin, nimi jota joskus vuosia sitten pelättiin niin, ettei sitä edes lausuttu ääneen.

Miehen katse siirtyi taloon. Siihen paikkaan kuului niin paljon muistoja. Sillä paikalla, tasan seitsemän vuotta sitten pimeys kaatui. Juuri sillä paikalla velhojen historia sai käänteen, käänteen parempaan. Mutta kaikki hyvä tarvitsee uhrinsa, niin tälläkin kertaa. Mies itse menetti koko perheensä,(tai entisen perheensä) johtuen tietenkin siitä, että hän ei liittynyt pimeän armeijaan vaan puolusti Potterin ja kumppaneiden rinnalla suurta yhteistä hyvää.

Sinä järvelle soudit, alle lumpeiden jäit,
tämä valssi on muistona
sydämmes liekistä aina.


Mies menetti myös kaikkein rakkaimpansa, parhaan ystävänsä, puolustajansa, tulevan vaimonsa. Hän menetti maailman rohkeimman ja kauneimman naisen. Hän menetti elämänsä valon.

Vuotta ennen kuin he olivat lopettaneet koulunsa, hän, Draco Mlfoy, oli alkanut ajatella asioita ja ymmärtänyt miten väärässä hän olikaan kaikki ne vuodet ollut. Kaikkihan olivat samanarvoisia, olivat he sitten jästisyntyisiä tai velhoperheestä, puolijättejä tai muuten erilaisia. Puolenvaihdosta hän ei kuitenkaan, ainakaan julkisesti ollut tehnyt kuin vasta koulun loputtua, muutettuaan pois kotoaan, isänsä valvovan silmän alta. Jo koulussa hän oli tutustunut uudelleen ja paremmin Potteriin ja hänen ystäviinsä, käynyt jopa salaa AK:n kokouksissa, joka oli perustettu heidän viidentenä vuonaan ja joka oli jatkanut toimintaansa senkin jälkeen kun Pimento oli poistunut Tylypahkan opettajien riveistä.

Nyt juhlissa näissä muut laulaa saa,
jotka maailman murheet koittaa karkoittaa.
Täällä elämä jatkuu ilman sinua kai,
ne arkiset askareet huolena vain.


Kukaan ei koskaan unohtaisi sitä päivää. Ei sitä, jona Draco oli vaihtanut puolta, ei sitä kun hän kertoi menevänsä naimisiin, ei sitä, jona hyvä voitti pahan. Eikä Draco koskaan unohtaisi päivää, jona hän menetti Hermionen.

Nämä ovat niitä päiviä, jotka jotkut unohtavat - vahingossa tai tahallisesti - jotkut vain siirtävät muistot joskus syrjemmälle, kun taas jotkut rypevät niissä joka ikinen päivä, olipa sitten arki tai juhla. Niin kuin Draco nyt. Hän ei vain voinut olla miettimättä, millaista olisi nyt seistä lammen rannalla, kuunnelle ihmisten iloista juhlintaa, jos hän itsekin olisi onnellinen.

Mutta toisaalta, elämän tulee jatkua, kuten Hermione aina puhui eläessään ja kuten Potter ja muut puhuvat nykyään.
"Elämän on jatkuttava, tapahtuipa meille mitä tahansa."
"Mennyttä ei voi muuttaa, elämä jatkuu kyllä."
Mutta ne ovat vain sanoja. Harvoin ne lohduttavat.

Sinä järvelle soudit, alle lumpeiden jäit,
tämä valssi on muistona
sydämmes liekistä aina.


Kyynel nousi Dracon silmään kun hän ajatteli Hermionea ja toivoi, että tämä voisi olla häntä siinä lohduttamassa. Syleillä ja sanoa, että kaikki on hyvin, mennään kotiin - yhdessä.

Mutta niin ei ole. Hermionea ei ole.

Mieli on tyyni, ei aaltoja näy,
vaan yksin mun askeleet rantahan käy.
Haarapääskysen lailla mä luoksesi tuun,
tunnen sun lämpös - suru haihtuu.


Joskus Dracosta tuntui kuin kuin elämällä ei olisi enää mitään merkitystä. Miksei vain jättäisi tätä kaikkea ja...

Ja mitä? Dracon ajatukset alkoivat selkiytä. Hän astui askeleen kohti veden rajaa, tyyntä pintaa. Hän pysähtyi aivan veden ääreen ja kuunteli hiljaisuutta.

Tuolla, tuossa lammessa Hermione nyt nukkui, ikuista unta kuin sadun prinsessa. Tuohon lampeen Draco vuosia sitten sirotteli tuhkan.

Sinä järvelle soudit, alle lumpeiden jäit,
tämä valssi on muistona
sydämmes liekistä aina,
liekistä aina -aina.


Dracosta tuntui kuin jokin lammen tyynessä pinnassa olisi vetänyt häntä puoleensa. Sen pimeys ja rauhallisuus olivat kuin lumoava voima. Draco astui askeleen kohti vedenrajaa ja tunsi kuinka hänen kenkänsä kastuivat läpimäriksi. Hänen jalkansa seurasivat lammen pohjaa ja hän tunsi kuinka viileä vesi tavoitti hänen polvensa, sormenpäänsä, rintakehän. Hän oli aivan valmis sukeltamaan tuohon puoleensa vetävään tummaan ja hiljaiseen paikkaan. Siellä hän voisi nukkua ikiuntaan Hermionen lähellä. Siellä hän ehkä saisi rauhan.

Juuri kun hän oli painautumaisillaan veden alle, tuuli ravisteli puita lammen rannalla ja sai lammen pinnan väräjämään. Ja hetken Draco oli varma, että kuuli tuttuakin tutumman äänen, se kohosi lammesta, mutta samaan aikaan hän saattoi kuulla sen tuulen laulussa.
”Älä,” ääni sanoi.
Draco ei ollut uskoa korviaan. Ääni oli Hermionen.
”Älä,” ääni toisti. ”Älä tuhlaa sitä, mikä sinulle on annettu, mikä sinulle on suotu. Joka on sinulle säästetty.”
Draco kuunteli, mutta oli ymmällään. Hermionelta se kuulosti, mutta…
Yhtäkkiä se seisoi aivan Dracon edessä, läpikuultavana, mutta kirkkaana. Hermione! Draco ei ollut uskoa silmiään. Lammesta oli tosiaan noussut utuinen naisen hahmo, joka oli aivan Hermionen näköinen ja puhui hänen äänellään.
”Draco, älä tee sitä. Minä en haluaisi sitä.” Hahmo näytti surulliselta, mutta samalla kovin vahvalta.
”Minä haluaisin, että sinä pystyisit olemaan onnellinen. Niiden kanssa, jotka jäivät jäljelle. Älä unohda minua, mutta älä myöskään vaivu epätoivoon. Nouse lammesta ja liity ystäviesi joukkoon.”

Yhtä nopeasti kuin hahmo oli ilmestynytkin, se myös katosi. Draco jäin hämmästyneenä katsomaan paikkaa, jossa Hermionen hahmo oli leijunut kuin yöusva lammen yllä. Hän nousi verkkaisesti lammesta ja kääntyi vielä katsomaan lampea. Hänen silmissään oli kyyneleitä.

Hän lähti kävelemään kohti taloa, jossa juhlat jatkuivat. Ulko-ovi avautui ja joku kurkisti ulos.
”Hei Malfoy, missäs sinä olet ollut? Tule sisälle sieltä, jäät kaikesta hauskasta paitsi. Villisilmä kertoi juuri…” Harry vaikeni nähdessään Dracon.
”Kävitkö kenties kuutamouinnilla?” hän kysyi, mutta näytti saman tien siltä, kuin olisi halunnut kirota kielensä kiinni kitalakeen.
”En minä… minä vain…” Draco tajusi  nyt vasta, että oli likomärkä ja valui vettä. Hän heilautti taikasauvaansa ja vaatteet kuivuivat silmän räpäyksessä. Draco ei heti nostanut katsettaan Harryyn, mutta kun heidän katseensa kohtasivat, Draco tiesi, että Harry ymmärsi. Hänen ei tarvitsisi selitellä.

Harry nyökkäsi kohti ovea, josta tulvi ulos lämpöistä valoa.
”Tule Draco. Nyt on aika ystävien.”
« Viimeksi muokattu: Lokakuu 16, 2011, 00:14:58 kirjoittanut annie lee »
-Missä on aarteesi, sielä on myös sydämesi.-

-Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema.-

Poissa Tatti

  • monikirjoinen ilmestys
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Nauru pidentää ikää!
  • Pottermore: RoseKey750
Vs: Miksi menit pois? (Herm/Dr, song, angst, hurt/comf, oneshot, S)
« Vastaus #1 : Toukokuu 09, 2012, 17:03:58 »
Lueskelin tätä vasta nyt, joten kommenttikin tulee vasta nyt.
Kuitenkin, tykkäsin tuosta paljon! Kirjoitustyyli oli kaunis ja kuvaileva, joten pidin siitä. Aloitus ja lopetus olivat onnistuneita ja huomasin vain pari kirjoitusvirhettä. Teksti oli sopivan pitkä ja laulun sanat sijoitettu sopiville paikoille. Hyvä teksti, aaww! (:
"Aah, niinpä tietysti", Ron sanoi ja läimäytti otsaansa, "Unohdin, että me jahdataan Voldemortia kirjastoautolla." :)