Kirjoittaja Aihe: Kultainen syksy (Neville/Hannah, S, fluff, one-shot)  (Luettu 177 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa tirsu

  • Clara-stan
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • A Chapter Can be a Book
  • Tupa: Puuskupuh
Kultainen syksy (Neville/Hannah, S, fluff, one-shot)
« : Lokakuu 08, 2011, 16:01:35 »
Nimi: Kultainen syksy
Kirjoittaja: tirsu
Beta: No, word
Genre: fluff
Paritukse(t): Neville/Hannah
Ikäraja: S
Summary: He eivät tarvinneet sanoja.
Disclaimer: Tämä ficci on kirjoitettu pelkästään viihdytystarkoituksiin. Kaikki minkä tunnistatte lukeneenne joskus HP-kirjoista, kuuluu J.K.Rowlingille, minä ainoastaan jäljittelen hänen luomaansa maailmaa. Tosin, Angel on oma lisäykseni.
A/N: Halusin kirjoittaa jälleen Neville/Hannahia  - koska he ovat niin ihana pari - ja ensin ajattelin kirjoittaa jotain jouluista. Mutta sitten kuoriessani omenia töissä (kyllä, olen kokki ammatiltani) hilloa varten, päässäni muotoutui kohtaus, jossa Neville katseli vaimonsa kuorivan omenia. Joten tästä tuli sitten syksyinen ficci.  :)


Kultainen syksy

Aurinko hiipi puiden taakse ja muutamat tähdet loistivat himmeästi iltataivaalla kirkastuen hetki hetkeltä täyteen loisteeseensa. Kevyt ja kirpeä syystuuli puhalsi lennättäen ruskan väreissä komeilevia lehtiä sateen piiskatessa helläkätisesti kohmeista maata.
Vaahtokujan Omenatupa kuuden keittiön ikkunasta kajasti lämpöinen valo, joka kutsui luokseen nauttimaan kodikkaasta tunnelmasta, mikä keittiössä huokui ylitsevuotavasti, kateutta herättävästi.
Vehnäalkion vaaleahiuksinen, aikuistumisen myötä hivenen hoikistunut, Neville Longbottom istui keittiönpöydän ääressä poskeaan vihkisormuskäteensä (toisin sanoen vasempaan käteensä) nojaten. Pöydällä hänen edessään höyrysi mustassa mukissa kahvia, jota hän oli oppinut juomaan vasta viime aikoina.
Nevillen elämää jo 35 vuoden ajan nähneet ruskeanvihreät silmät nauttivat edessään olevasta kauniista ja jokseenkin arkisesta näkymästä. Oli kuin unta, että työtason ääressä touhuava upea ilmestys todella kuului hänen elämäänsä. Mutta totta se oli, sen todisti pieni, nipistyksestä tullut, mustelma; Neville nipisti itseään jok'ikinen aamu samaan kohtaan ollakseen varma, ettei nähnyt unta. Ja kuinka riemuissaan ja iloissaan hän olikaan joka aamu, kun nipistys todisti hänen olevan täysin varmasti hereillä ja kaiken olevan todellista kuin kirkasvesi.
Neville nosti kahvimukiaan ja siemaisi kulauksen kitkerää kofeiinipaukkua, jossa maistui sokerin helpotusta tuova makeus, mikä sai kahvin maistumaan siedettävämmältä. Poraavan ihaileva katse ei kuitenkaan irtaantunut hetkeksikään oranssimustaraidalliseen kokoesiliinaan suojautuneesta naisesta.
Hannah Longbottomin, omaa sukua Abbotin, kultaisen vaaleat hiukset oli sidottu huolettomasti löysälle nutturalle parin suortuvan valuessa kuin koristeellisina kehyksinä kapeiden kasvojen edessä. Otsatukka kaartui tyttömäisen suloisesti salaperäisen seksikkäällä tavalla silmien eteen.
Hannah kuori leiskuvan punaisia ja kuulaan vihreitä omenia omenapiirakkaa varten, kun taas itsestään, taian avulla, kuoriva kuorimaveitsi kuori omenoita herkulliseen hilloon ja makeaan mehuun. Hannahin omenien kuorinta oli hivenen työläämpää kuin taiotun kuorimaveitsen ja työ sujui hitaanpuoleisesti, muttei työllä mikään kiire ollut.
Neville rakasti vain tuijottaa kaunista vaimoaan, jolla oli nyt terävässä nenässään hieman vehnäjauhoa. Hannah ei ehkä muista ollut silmiä hivelevän kaunis, mutta se ei kiinnostanut Nevilleä pätkääkään - vain hänen omalla mielipiteellänsä oli väliä ja hänestä Hannah oli kuuminta kamaa mitä maa päällänsä kantoi.
Kaikkein eniten Neville kuitenkin rakasti pikkuvaimossaan tämän jääräpäisyyttä ja ihailtavan lujaa itsetuntoa. Miten Neville haaveilikin omaavansa samanlaisen itsetunnon, joka oli ollut hänellä aina alhaalla. Seitsemäs vuosi Tylypahkassa oli aikoinaan kyllä nostattanut kyseistä itsetuntoa, muttei niin paljon kuin suloisen jauhopeukalon suostuttua innokkaasti seurustelemaan hänenlaisen kömpelyksen kanssa. Jota hän ei tosin ollut enää ollut hyvin, hyvin pitkään aikaan.
>> Isi, isi! Katto mitä minä tein! >> pikkuruinen pellavapää kiljui rynnätessään leikkihuoneesta keittiöön kädessään kellertävä pergamentin palanen.
>> No näytähän kulta >>, Neville hymyili kiinnittäen koko huomionsa pikkuiseen saparopäiseen tyttöön.
Angel, hänen ja Hannahin pikkuruinen prinsessa, oli parasta mitä Neville oli elämässään aikaiseksi saanut. Angel oli kopio äidistään. Ei tosin täydellinen kopio, sillä pikku prinsessa oli perinnyt isänsä ruskeanvihreät silmät - joissa tosin oli Hannahin silmien ilakoiva pilke, joka hurmasi kaikki.
Neville katsoi ihaillen tyttärensä piirrosta, jossa oli kaksivuotiaan tyypilliseen tapaan epämääräisiä vedoksia. Silti piirros oli upeinta taidetta, jonka hän oli eläissään nähnyt kenenkään taiteilleen koskaan.
>> Näetkö isi? Tuossa olet sinä ja tässä olen minä ja tuossa äiti kattomassa taivaalle >>, Angel selitti ääni pirteyttä täynnä vaikka kello läheni jo puolta seitsemää, jolloin pikku pirpana yleensä oli melkoisen väsynyt aikaisten aamuheräämistensä vuoksi.
>> Kyllä minä näen, todella hieno. Oikein upea >>, Neville sanoi ääni täynnä ylpeyttä, jota omaa rakasta lastaan kohtaan isät tuntevat, kun nämä loistavat jossain.
>> Ja katto isi, tuolla on se lintu, josta kerroit. Se joka tuo minulle keväällä lahjan! Mitähän se lintu tuo minulle, isi? >> Angel selitti.
Neville ei voinut olla kätkemättä hymyä, joka nousi hänen kapeille huulilleen. Angel oli ajatellut lahjaansa herkeämättä siitä asti, kun Neville Hannahin kanssa oli kertonut asiasta hänelle.
>> Sen näkee sitten, kun kevät koittaa >>, Neville vastasi ja vaihtoi Hannahin kanssa merkitsevän katseen.
>> Onko kevät kohta? >> Angel kysyi.
>> Ei, ensin on talvi - ja joulu - joka tulee syksyn jälkeen >>, Neville selitti.
>> Ai jaa. Onpa kova juttu >>, Angel sanoi silmät suurina. >> Laske minut pois. >>
Neville teki työtä käskettyä ja laski tyttärensä lattialle. Angel viipotti tiehensä jättäen äitinsä ja isänsä kahdestaan keittiöön.
Neville hörppäsi kahviaan, mutta sylki irvistäen suullisen juomaa mukiin takaisin. Kahvi oli ehtinyt jo jäähtyä epämiellyttävän kylmäksi.
Hän leijutti kahvimukinsa tiskialtaaseen ja keskittyi sen jälkeen tuijottamaan jälleen ihanaisen vaimonsa sivuprofiilia tämän ripotellessa kanelia omenapiirakan päälle. Tiivis katse laskeutui vielä littanalle vatsalle, jonka erityisen tarkkasilmäinen ihminen olisi saattanut huomata alkaneen pömpöttää asiaan kuuluvalla tavalla.
He olivat Hannahin kanssa toiveikkaita sen suhteen, että he pääsisivät toisenkin kerran loppuun asti. Lapsen sukupuolellakaan ei ollut väliä, tärkeintä oli että raskaus sujuisi loppuun asti ongelmitta ja vauva olisi terve. Vaikka salaa mielensä perukoilla Neville toivoi vauvan olevan poika, sillä hän oli aina kuvitellut saavansa tytön, että pojan - ja tyttöhän hänellä jo oli. Mutta ei Nevilleä haittaisi vaikka vauva sitten olisi taaskin tyttö, olisihan se kuitenkin hänen lihaansa ja vertansa.
Laitettuaan omenapiirakan uuniin Hannah istahti Nevillen seuraksi odottamaan piirakan kypsymistä. Kuorimaveitsi kuori edelleen omenia hilloon ja mehuun.
Neville kurkottautui pöydän yli pyyhkimään vaimonsa nenästä jauhot pois hellällä liikkeellä. Hannah hymyili hennosti kallistaen päätään oikealle sievästi.
He eivät tarvinneet sanoja. Yli kymmenen vuoden yhdessä olo oli opettanut heitä ymmärtämään toisiaan ja pienet eleet tai ilmeet kertoivat tarkalleen mitä toinen päässään ajatteli. Tietenkin he puhuivat toisilleen, mutta aina siihen ei ollut tarvetta. Tietenkin heillä oli omia salaisia ajatuksia mitä ei kukaan muu tiennyt, eikä osannut lukea (ilman taikoja).
Tällaisia asioita Neville rakasti. Oli todella mukavaa, kun elämään kuului sellainen ihminen, joka ymmärsi aikalailla täydellisesti häntä, ja jota hän ymmärsi. Neville rakasti myös pieniä arjen yksityiskohtia, kuten sitä kuinka Hannah korjasi kaitaliinan asentoa luullessaan, ettei Neville sitä huomannut.
Aika kului kuin siivillä ja kymmenen minuuttia ennen kuin omenapiirakan sai ottaa vanhanaikaisesta uunista pois, Hannah alkoi tiskata käsin leipomistiskejään. Nevillen hän oli komentanut hymyillen valmistamaan vaniljakastiketta, sillä ilman sitä omenapiirakka oli kuin joulu ilman lunta - alaston.
Koko talo tuoksui herkulliselta kaneliselta omenalta, joka sai veden herahtamaan kielelle. Tuoksu sai pikku Angelinkin palaamaan keittiöön. Tyttö kipusi omalla vaikealla tavallaan omalle paikallensa keittiönpöydän ääreen odottamaan hiljaisena maistiaispalaa, jonka tiesi saavansa äidin niin luvattua leipomista aloitellessaan. Kunhan Angel olisi kiltisti niin kuin kunnon lapsi konsanaan.
Syksyinen sade oli ulkona yltynyt, kun Neville kattoi pöytään kolme pikkulautasta ja kolme jälkiruokalusikkaa Hannahin asetellessa piirakkavuoan keskelle pöytää itse virkattu patalappu alla.
Kun Angelin edessä oli nokkamukissa punaviinimarjamehua ja Nevillen  ja Hannahin edessä höyryävät mukilliset tavallista teetä, leikkasi Hannah jokaiselle pienet maistiaispalat, joiden päälle jokainen sai itse, Angel isänsä avustuksella, kaataa lorauksen jääkaapissa viilennettyä vaniljakastiketta.
Kanelisin makea lämmin omena tuntui taivaallisen herkulliselta Nevillen suussa. Pehmeä pohja hyväili makunystyröitä yhdessä hitusen liian makean vaniljakastikkeen kanssa.
Omenapiirakkaa syödessä oli vaikea uskoa, että Hannah ei ollut aina ollut yhtä taitava jauhopeukalo. Neville muisti hyvin tarkasti sen ajan, kun Hannah ei ollut osannut kokata tai leipoa polttamatta mitään pohjaan. Tyttö, joka tosin nykyään kuului kastiin nainen, oli onnistunut polttamaan jopa vedenkin kattilan pohjaan. Voi sitä kamalaa palanneen käryä, joka oli täyttänyt heidän ihka ensimmäisen kotinsa pikkukeittiön.
Ei Neville itsekään ollut silloin ollut mikään huippukokki, mutta vaimoaan parempi - vaikka eiväthän he silloin vielä naimissa olleetkaan olleet.
Nevillen isoäidin kultaiset ohjeennuorat, Hannahin äidin kokoama reseptivihkonen ja vuosien tuomat kokemukset olivat koulineet Hannahista aivan loistavan ruuanlaittajan ja leipojan. Nykyään Neville jäi kakkoseksi ruuanlaitossa, mikä oli ensi alkuun Nevilleä hivenen häirinnyt, mutta se tunne oli jäänyt unholaan jo aikoja sitten - melkein heti kuin oli tullutkin.
Herkullisen maistiaishetken jälkeen Neville siirtyi Angelin kanssa olohuoneen sohvalle takan ääreen lukemaan satua menninkäisestä ja metsänpeikosta samalla, kun villasukkiin piilotetut varpaat pääsivät nauttimaan loimuavien liekkien kotoisesta lämmöstä viileänä syysiltana. Kesken menninkäisen ja metsänpeikon retkeä pikkuiset ruskeanvihreät silmät alkoivat lupsahdella väsymyksestä kiinni, jolloin Neville-isä kantoi tyttärensä tämän liilan erisävyiseen prinsessahuoneeseen.
Laitettuaan yövaipan ja vaihdettuaan pitsillä koristellun yömekon pikku prinsessansa päälle ja peiteltyään hänet untuvapeiton alle Neville palasi takaisin olohuoneeseen, jossa keittiön jo puunattua saanut Hannah oli käpertynyt sohvalle viinilasi kädessään. Eebenpuisella pöydällä oli toinen viinilasi odottamassa vihreän viinipullon vieressä Nevilleä saapuvaksi.
Sohvalle istuuduttuaan Neville veti hellästi kallisarvoisen vaimonsa kainaloonsa. He kuuntelivat rentoutuneina sateen ropinaa ikkunoita ja peltikattoa vasten.
Neville oli jo autuaasti unohtanut, että hänen pitäisi aikaisin sunnuntaiaamuna palata takaisin työpaikallensa, Tylypahkaan. Mutta hänen onnekseen huominen olisi lauantai eikä sunnuntai.
Ei niin, että Neville inhoaisi työtään yrttitiedon opettajana, päinvastoin hän rakasti sitä, mutta nyt hänen mielensä kaihosi koko ajan Hannahin ja Angelin luokse. Hän halusi nähdä tyttärensä kehityksen. Hän halusi olla vaimonsa tukena tämän raskauden aikana, sillä heidän raskaushistorian vuoksi oli aina olemassa riski, että... Ei. Se oli ajatus, jota ei saanut kukaan, ei kukaan, lausua ääneen - edes mielessään. Sillä se, jos mikä, toi huonoa onnea.
Onneksi arkipäivät sujuivat nopeasti ja uusi viikonloppu oli edessä ennen kuin Neville tajusikaan (ei mies kyllä tyhmä ollut, ei) ja hän pääsisi perheensä tykö.
Ennen Angelin syntymää Neville oli käynyt joka toinen viikonloppu kotona, mutta nykyään hän kävi joka viikonloppu kotona.
Kellon tanssiessa kohti yhtätoista illalla alkoi takkatuli hiipua kohti sammumispistettään. Hannah nojasi päätään Nevillen olkapäähän ja Neville nojasi päällään hänen päähänsä.
>> Tämä on kuin toteen käynyt unelma >>, Neville kuiskasi, muttei siksi, että olisi pelännyt rikkovansa herkän kauniin tunnelman vaan siksi, että kuiskaaminen sopi hänestä tunnelmaan täydellisesti kuin timantti kultasormukseen.
>> Tämä on toteen käynyt unelma >>, Hannah korjasi. >> Mennäänkö nukkumaan, kultaseni? >>
Neville pudisti päätään. >> Mene sinä vain, minä ajattelin juoda vielä kupposen teetä. Mutta tulen sen jälkeen. >>
Hannah nyökkäsi nousten pystyyn ja pussasi elämänsä miestä otsaan höyhenen kevyesti.
Tulen hiillyttyä takassa Neville nousi keittämään teetä itselleen. Vesipannun alkaessa kiehua tuijotteli Neville syksyn pimeyteen ikkunasta, joka peilasi hänen rennon olemuksensa. Mieli seesteisenä hän ihaili jo täydessä kirkkaudessa loistelevaa tähtimerta ja melkein pyöreää kuuta, joka loi iltaan turvallisuuden tunnetta.
Vesipannun veitsenterävä vihellys täytti keittiön saaden Nevillen säpsähtämään pannun jo unohtaneena. Hän sammutti hellan, nosti vesipannun ja kaasi kuumana höyryävää kirkasta vettä kirkkaanvihreään mukiin, jossa teepussi jo odotti pääsevänsä luovuttamaan värinsä ja makunsa vedelle.
Appelsiininoranssit verhot peittivät myöhäisillan maisemanäkymät lampun käydessä levolle valaistuaan melkein koko päivän keittiötä. Portaat narisivat pehmeästi kastanjanvalkoraidallisten villasukkien alla Nevillen kivutessa teemuki kourassaan kohti yläkertaa. Oven saranat eivät päästäneet ääntäkään, kiitos hyvän öljyämisen, kun ovi hiljaa avattiin.
Muuten niin pimeää huonetta valaisi himmeästi nurkassa kruunun mallinen yölamppu, joka sijaitsi ikkunan lähettyvillä.
Jalkojaan lattiasta nostamatta Neville laahusti varoen pienen prinsessakatosängyn luokse, jossa Angel tuhisi suloisen söpösti. Vaaleat hiukset näyttivät tyynylle levittäytyneenä muodostavan sädekehän tyttösen pään ympärille. Suloisen pyöreät kasvot näyttivät levolliselta ja hiekanruskeat ripset kaartuivat nätisti vasten punertavia poskipäitä.
Neville rakasti katsoa nukkuvaa tytärtään ja tämän levollista unta vaikka itse oli nuoruudessaan inhonnut, kun hänen nukkumistaan oli katseltu.
Mutta asia oli aivan eri oman lapsen kohdalla, eikö niin? Kuka vanhempi ei rakastaisi katsoa oman lapsen rauhallista unta?
Satiinin hiljainen kahina tuntui äänettömässä huoneessa korvia vihlovalta melulta, kun Hanna saapui aviomiehensä viereen.
>> Etkö ollutkaan unten mailla? >> Neville kuiskasi juuri ja juuri kuultavasti.
>> En >>, Hannah vastasi. >> Mitä sinä täällä? >>
>> Katson pientä enkeliämme >>, Neville hymyili rakastavaisesti.
Hiljaisuus laskeutui velhomaailman ihanimman pariskunnan ylle heidän ihaillessaan tytärtään, jonka pikkuruiselle suulle kohosi uskomattoman nätti hymy. Nevilleä kiinnosti kovasti saada tietää millaista unta hänen pikku Angelinsa näki. Jos hän saisi tietää mistä pikku Angel uneksi, hän olisi hymähtänyt ultraleveä hymy huulillaan.
Ei, Angel ei nähnyt unta tiaroista ja prinsessamekoista tai pinkeistä - kuin muunkaan värisistä - hattarapilvistä. Hän ei uneksinut kaukana tulevaisuudessa siintävästä Tylypahkan kutsukirjeestä tai unelmien puolisosta valkealla ratsulla. Ei vaan Angel uneksi haikarasta, joka toi hänelle salaperäisen yllätyslahjan, joka sisälsi... No, unen lahjan sisältä olkoon ainoastaan pikku Angelin asia - tytön oma salaisuus.
Hannah sipaisi kevyesti Nevillen vasenta kättä vaihtaessaan painoa jalalta toiselle. Neville kietoi laiskasti teemukista vapaan kätensä vaimonsa harteille Angelin naurahtaessa unissaan.
Tällaisina hetkinä Neville tiesi olevansa maailman onnellisin mies.
>> Hannah >>, Neville sanoi (hiljaa tietysti).
Hannah nosti kysyvän katseensa Angelista aviomieheensä. Voi miten Neville rakastikaan vaimonsa kuralätäkön ruskeita silmiä. Ne olivat kauneinta koko maailmassa.
>> Minä rakastan sinua. Rakastan teitä molempia äärettömän paljon >>, Neville lopetti lauseensa.
>> Niin minäkin teitä >>, Hannah vastasi.
>> Mennään nukkumaan >>, Neville hymyili pienesti.
>> Mennään vain, hupsuseni >>, Hannah sanoi suukottaen Nevilleä leukaan, jossa oli jo pistelevän sängen alkua.
Niin Omenatupa kuuden valot sammuivat viimeisestäkin huoneesta herrasväki Longbottomien painuessa pehkuihin jalat toisiinsa kietoutuneina skottiruudullisen untuvapeiton alla. Talon täytti hiljainen tuhina, kun kaikki sen asukkaat olivat vaipuneet REM-uneen.
Halla hiipi ulkona joka puolelle kohmettaen kaiken hentoisella kosketuksellaan. Suuren vaahterapuun viimeinen lehti leijui hitaasti tovereidensa luokse jättäen puun täysin alastomaksi syksyiseen yöhön odottelemaan kylmää pakkastalvea.
Kultainen syksy painui kohti loppuaan tältä vuodelta, pois kirpakan talven tieltä, jota Omenatupa kuudessa mielenkiinnolla odotettiin, mutta se on tarina erikseen se.
« Viimeksi muokattu: Maaliskuu 09, 2013, 21:31:29 kirjoittanut tirsu »
>> Oh, I'm so sorry. I thought you were a waiter. >>  Dowager Countess
>> Same old same old, just the Doctor and Clara Oswald in the TARDIS. >> The 12th Doctor
>> Yes, I'll just step inside this police box and arrest myself. >> The 10th Doctor
>> Golden ticket. Spacey Zoomer! Free ice cream. >> The 11th Doctor

Poissa Niittie

  • rottamainen virne
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Kultainen syksy (Neville/Hannah, S, fluff, one-shot)
« Vastaus #1 : Maaliskuu 09, 2013, 12:46:21 »
Vautsi, mua itkettää! :dD Kertakaikkiaan kerronaltaa, kuvailultaan ja kirjoitustyyliltään aivan täydellinen ficci. Juuri sopivan söpö ja hellä, mutta ei liikaa. Käytät mahtavaa kieltä ja kuvailua, lisää tämmösiä!?
sori toistan itseäni mut oon vaa nii hämmentyny kui hieno ficci tää o! :D
The mind is not a book, to be opened at will and examined at leisure

Poissa tirsu

  • Clara-stan
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • A Chapter Can be a Book
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Kultainen syksy (Neville/Hannah, S, fluff, one-shot)
« Vastaus #2 : Maaliskuu 09, 2013, 21:30:59 »
Niittie, kiitos todella paljon ihanasta kommentistasi! :) Piristi mieltä oikein kivasti.
Mukava kuulla, että kerronta, kuvailu ja kirjoitustyyli miellyttivät sua. Lisää tulee varmasti jossain vaiheessa, mutten uskalla luvata että koska. Yksi on jo työn alla (eri parituksella tosin) ja mieli tekisi vielä kirjoittaa kovasti jotain Nevillestä ja Hannahista, sillä he ovat suloinen pariskunta.
Äläkä huolehdi, toisto ei haitannut yhtään! :D
Kiitokset vielä kerran kommentistasi.

>> Oh, I'm so sorry. I thought you were a waiter. >>  Dowager Countess
>> Same old same old, just the Doctor and Clara Oswald in the TARDIS. >> The 12th Doctor
>> Yes, I'll just step inside this police box and arrest myself. >> The 10th Doctor
>> Golden ticket. Spacey Zoomer! Free ice cream. >> The 11th Doctor