Kirjoittaja Aihe: Hölmö (R/S, slash, one-shot, S)  (Luettu 373 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Elina

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Hölmö (R/S, slash, one-shot, S)
« : Helmikuu 09, 2011, 10:37:16 »
Nimi: Hölmö
Kirjoittaja: Elina
Ikäraja: sallittu

Paritus: Remus/Sirius
Genre: romance, slash
A/N: En ole varmaan vuoteen edes käynyt täällä foorumilla, ja nyt löysin sattumalta tällaisen raapustuksen kovalevyni kätköksistä, ja päätin laittaa sen tänne. Saapi kommentoida!





Minä ajattelen, että Sirius Musta on joskus aika hölmö.

 

Esimerkiksi nyt, kun hän istuu oleskeluhuoneen lattialla epämukavan näköisessä asennossa valmiina pelästyttämään jonkun pahaa-aavitamattoman oppilaan, joka seuraavaksi astuu sisään muotokuva-aukosta. Kello on yksitoista illalla, eikä kukaan ole kulkenut aukosta ainakaan tuntiin.

 

Sirius näkee, että tuijotan häntä. Käännän katseeni takaisin kirjaan. Oleskeluhuoneessa on muitakin; Peter ja James tietysti, mutta myös pari nuorempaa oppilasta ikkunan luona kirja sylissään. En halua heidän huomaavan. Tai en minä tiedä, tietävätkö James ja Peter. Enkä minä tiedä, onko siinä mitään tietämistä, että joskus Sirius hymyilee minulle niin että sydämeni lyö yhden ylimääräisen lyönnin, tai silittää hiuksiani, kun muut ovat jo nukahtaneet. Tai siinä, että hän vetää minut luutakomeroon ja suutelee niin, että hiukseni menevät sekaisin, tai siinä, että hän heijaa minua sylissään keskiyön jälkeisenä aamuna Rääkyvässä röttelössä. Niin, en minä tiedä, onko siinä mitään tietämistä.

Sirius kyllästyy istumaan lattialla ja astelee parilla askeleella sohvalle viereeni. Mustat hiukset roikkuvat silmillä, ja minä ajattelen, että hän ei oikeastaan ole kovin hyvännäköinen. Silmät ovat aina hieman väsyneen näköiset, hiukset sekaisin, poskessa on arpi, nenä hieman vinossa. Silti hän onnistuu saamaan luutakomeroon lähes jokaisen Tylypahkan tytön -ja tietenkin minut, ihmissudenkin. Ajatukseni nostavat hymyn huulilleni, Sirius huomaa sen ja kohottaa kulmiaan. En tiedä, mitä sanoa, joten vaihdan asentoa ja lasken kirjan sylistäni. James sanoo jotain hauskaa, Sirius nauraa ja Peter näyttää siltä, ettei ymmärrä (tai sitten James on pilaillut hänen kustannuksellaan).

Ymmärrän kyllä, etteivät minun ja Siriuksen yhteiset hetkemme kestä ikuisesti. Koulu loppuu, yritämme pitää hetken yllä intohimoista kuvitelmaa toisistamme maailmassa, jossa kaikki on mahdollista. Sitten Sirius kyllästyy, löytää vihreämmät niityt ja minä unohdan, että meidän välillämme koskaan olikaan mitään. Emme me ajattele näitä vuosia, paitsi ehkä silloin, kun joskus tapaamme joulupäivällisellä ja sormemme hipaisevat toisiaan tai katseemme kohtaavat ja näen hänen silmissään hymyn. Silloin mieliimme hiipii kuva luutakomerosta, hämärä aavistus, miltä tuntui silloin, kun huulemme kohtasivat tai Sirius upotti kätensä hiuksiini. Se kestää vain ohikiitävän hetken, sitten katsahdamme taas muita -vaimojamme, Jamesia, Lilyä, Peteriä, lapsiamme- ja Sirius haukahtelee naurullaan muistomme mielemme syövereihin.

Ekaluokkalaiset ovat jo siirtyneet makuusaleihin, ja nyt Jameskin haukottelee makeasti käsiään venytellen. Peter ottaa jo askelia kohti portaita, Sirius katsoo minuun ja heilauttaa päätään hymyillen. Hiukset heilahtavat silmille. Minä nousen kuuliaisesti ja pelkään -vai toivon?- että hän koskettaa minua. Hän ei kuitenkaan tee sitä, ja nousemme makuusalin portaat Jamesin selityksen säestämänä. Tunnen Siriuksen hengityksen niskassani.

Minä ajattelen, että Remus Lupin on joskus aika hölmö. Esimerkiksi nyt, kun makaan vuoteessani kuunnellen muiden hengitystä pidättäen omaani. Odotan, että James alkaa hengittää raskaasti tuhisten -hän ei koskaan kuorsaa- ja että Peterin hengitys muuttuu myös -hän kyllä kuorsaa, mumisee ja joskus olen varma, että kuulen hänen nyyhkäisevän. Ja sitten minä odotan, onko tämä yö sellainen, jona Sirius luikahtaa peittoni alle lupaa kysymättä, painaa huulensa ahnaasti huulilleni, kaulalleni, niskaani tai vain painaa päänsä rinnalleni, kuuntelee sydämeni lyöntejä ja kietoo kätensä ympärilleni.

Niin, minä ajattelen, että Remus Lupin on joskus aika hölmö.
« Viimeksi muokattu: Helmikuu 09, 2011, 11:04:53 kirjoittanut Elina »

Poissa toyhto

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • LJ
Vs: Hölmö (R/S, slash, one-shot, S)
« Vastaus #1 : Syyskuu 30, 2011, 21:44:59 »
Minä tykkään tästä! En ole lukenut kovin intohimoisesti suomenkielisiä ficcejä moneen vuoteen enkä englanninkielisiäkään varmaan pariin, hyvin usein mulla suomenkielisissä ärsyttää jo jokin kielenkäytön piirrekin niin ettei lukemisesta pääse oikein nauttimaan. Mutta tämä ficci toimi ja yllätti iloisesti.

Avasin tämän nimen perusteella, Hölmö on jotenkin ihanan yksinkertainen mutta samalla vaivattomalla tavalla persoonallinen nimi. Jo nimen perusteella tästä tarinasta tuli jonkinlainen mielikuva, ja koko tarinan lukemisesta jäi samanlainen fiilis kuin nimestäkin - konstailematon, kiva ja toimiva. Mielestäni tämä tarina jotenkin soljuu eteenpäin mukavasti. Tämä etenee sopivaa tahtia, ei takerru liiaksi mihinkään fiilikseen mutta ei toisaalta kiirehdikään, ja tämä on myös aika sopivan mittainen jotenkin - tästä jäi sellainen olo että mitään ei jäänyt puuttumaan, kaikki tarpeellinen oli mahtunut mukaan, mutta liikoja ei ollut ängetty.

Heti ensimmäinen lause on mielestäni tosi toimiva, ja tykkään siitä että se on omana kappaleenaan, irrallaan jatkosta. Siihen on sen takia vähän pakko pysähtyä, ja koska lause on tavallaan hyvin yksinkertainen ja kuitenkin informatiivinen, se myös herättää heti ajatuksia ja laittaa tarinan jotenkin käyntiin. Ja siitä tulee mukava fiilis myös! Sellainen että tämä on ihan vähän huumorilla kirjoitettu teksti. Ja tuo lause myös tuntuu ihan oikeasti siltä että se voisi olla jonkun ajatuksista, nimenomaan tuo aika-sanan käyttö ehkä tekee sen, se pehmentää Siriuksen "hölmöyttä" ja tekee toteamuksesta realistisemman, monestihan oikeastikin tulee ajateltua että joku on melko jotakin.

Ylipäänsä mun mielestä kirjoitustyyli tässä tarinassa toimii hyvin. Muutama kirjoitusvirhehän tuolla on, siis sellainen näppäilyvirhe. Virkkeet ovat sopivan mittaisia ja sopivan vaihtelevia rakenteeltaan, tämä ei töki missään vaiheessa, asioita ei toistella liikaa, tekstissä ei ole väkisin yrittämisen makua.

Musta tarinan tunnelmassa on hieno juttu sekin miten se vähän muuttuu loppua kohti. Aluksi tunnelma on aika kepeä, mutta jossain tuolla keskivaiheella Remuksen ajatukset menevät siihen miten romanssi ei kestä ikuisesti, jossain vaiheessa se unohtuu eikä sitä enää juuri edes ajatella. Tunnelmaan tulee mukaan vähän surullisia sävyjä mutta juuri sopivasti, sen verran että se syventää tunnelmaa mutta ei niin paljon että se tekisi tästä varsinaisesti traagisen tai että se surullisuus nousisi jotenkin yli muusta tarinasta. Remuskaan ei vaikuta mitenkään musertuneelta, ehkä vähän surumieliseltä ja mietteliäältä vain, vähän samalla tavalla kuin joskus hyvien ystävien kanssa ollessa tulee mietittyä että entä jos ajaudutaan erillemme toisistamme. Ehkä haikeus ois oikea sana tuolle tunnelmalle, se kun onnelliset ja surulliset asiat sekoittuvat.

Toiseksi viimeisessä kappaleessa se haikea tunnelma tuntuu jotenkin vielä tiivistyvän siihen Remuksen odotukseen, että ehkä tämä on sellainen yö, jolloin Sirius tulee. Ja mun mielestä toimii hyvin että vastausta tuohon odotukseen ei oikeastaan anneta, tarina ei kerro että tuleeko Sirius. Eikä tarina kerro miten romanssille käy, jatkuuko se vai loppuuko se eikä se oikeastaan ole olennaistakaan. Tyylikkäämpää näin, näin että lukijalle ei anneta liikaa!

Tykkään myös siitä että tässä on pieniä yksityiskohtia, jotka eivät varsinaisesti liity tarinan olennaiseen sisältöön, esimerkiksi tuo että James ei koskaan kuorsaa. Tuollaiset jutut tekevät tekstistä jotenkin eläväisempää, hahmoistakin vähän todellisempia, varsinkin tällä tavalla kun niitä ei ole liikaa niin että ne eksyttäisivät lukijan pointista.

Mitenkähän tän nyt tiivistäisi! Anteeksi laverteleva kommentti, en ole tainnut pitkään aikaan kommentoida ficciä. Tätä oli kiva lukea, tällaisia mukavia yllätyksiä saisi tulla vastaan useamminkin! :)
Half the work that is done in the world is to make things appear what they are not.
- E.R. Beadle