Kirjoittaja Aihe: Kiitos kuolemastani [K-7, S/L, Angst/One Shot]  (Luettu 293 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Eulalia

  • Tahmatassu
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • They say that promises sweeten the blow
Kiitos kuolemastani [K-7, S/L, Angst/One Shot]
« : Tammikuu 30, 2011, 01:57:48 »
Author: Eulalia
Nimi: Kiitos kuolemastani
Ikäraja: K-7
Pairing: yksipuolinen Severus/Lily
Genre: Angst
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot ja miljöön, minä se vain pelleilen
Warnings: Aiheena aika vahvasti kuolema
Summary:

Katse kohtasi smaragdinvihreät silmät, niin tutut ettei niistä voinut erehtyä. Niin kauniit, että niihin katsominen sattui. Ne olivat Lilyn silmät, Lily todella oli siinä.

A/N: Tahdoinpas kirjoittaa tällaista angstifiilistelyä ohe shotillisen verran, ja toivon tietenkin kovasti, että mahdollisimman moni olisi kultainen ja painaisi kommentti-nappulaa :) Ja niin, tämä osallistuu sitten FF10 vol. III:seen aiheella Severus Kalkaros, sanalla harmaa

* * * * *

//muoksin värin ja suuren fonttikoon pois. -Zenz


KIITOS KUOLEMASTANI



Ankea ja nuhruinen ullakkohuone oli onneton näky. Niin kolkko ja täynnä romua, että sitä oli lähes mahdotonta kuvitella osaksi jonkun kotia. Ja kuitenkin juuri siellä oli lapsuudestaan asti yönsä viettänyt Severus Kalkaros. Mies, jonka mielentila oli yhtä huoneen ankean harmauden kanssa. Mies, joka ei huomannut ympäröivää surkeutta, ei nähnyt huoneen ainaista hämärää tai haistanut sen tunkkaista ilmaa. Ei tuntenut edes huonosti eristettyjen ikkunanpuitteiden välistä puskevan tuulen kylmiä lonkeroita.

Vanha ja hutera sänky seisoi vasten lohkeillutta hormia, jonka hohkama lämpö epätoivoisesti yritti taistella huoneen kylmyyttä vastaan. Vuoteen uumenissa useiden kauhtuneiden peittojen alle hautautuneena Severus makasi yksin pimeässä, tummat silmät kattoon luotuina. Kylän kirkonkello oli vasta lyönyt kolme kertaa, keskeyttänyt sen levottoman unen, johon hän vain hetkeä aikaisemmin oli vajonnut. Harvoin uni suostui näyttämään hänelle kauneimpia kuviaan, mutta tänä yönä painajaiset olivat tanssineet häikäilemättöminä hänen unessaan, maalanneet kauhun verisiksi kuviksi kuoleman kolkkoihin kiviseiniin.

Ahdistuneena oman elämänsä ankeudesta Severus katsoi ympärilleen pienessä huoneessa. Likaisen ikkunan lävitse kuun kylmä valo siivilöityi huoneeseen saaden kaiken hohtamaan harmaan eri sävyissä. Se näky oli kaikkea muuta kuin kaunis ja sai Severuksen huokaamaan raskaasti. Hän yritti paeta tilasta sulkemalla silmänsä, mutta harmaus seurasi myös luomien alle, ei suostunut jättämään rauhaan. Hermostuneesti hän kieriskeli vuoteessaan, yritti saada unta, mutta väsymys oli poissa. Tilalla oli vain pelko uusista painajaisista, kuvista joita hän ei tahtonut nähdä. Äänistä, joita ei tahtonut kuulla.

Väsyneenä omaan levottomuuteensa ja mielensä riekaleisuutta häveten Severus potki lopulta lukuisat peittonsa sivuun ja kompuroi ylös vuoteestaan. Hänen oli päästävä ulos huoneesta, ulos talosta, joka ei kyennyt tarjoamaan hänelle muuta kuin surkeita muistoja ja ikäviä ajatuksia. Laskeutuessaan portaita alas hän ohitti huoneen, joka joskus oli kuulunut hänen vanhemmilleen. Jatkuvien riitojen äänet, isän humalainen huuto, äidin yhtä päihtynyt kirkuna – ne kaikki heräsivät jälleen henkiin, muistuttivat lapsuudesta, joka ei ollut muistamisen arvoinen.

Välillä Severus mietti, olisiko vain ollut parempi antaa olla ja muuttaa muualle. Hyväksyä, ettei pieni määrä väriä riittänyt peittämään harmaata. Hyväksyä, ettei lapsuuden naapurusto ollut enää sama. Ei ilman smaragdinvihreää silmäparia kasvoilla, joilla aina kareili hymy. Ei ilman punaista tukkaa, joka viisti vasten sinistä taivasta leikkipuiston keinun liitäessä yhä korkeammalle ja korkeammalle…

Alakerrassa Severus oli vähällä kompastua käytävämaton rispaantuneeseen reunaan. Kompurointia seuraamaan tassutteli keittiöstä kissa, jonka ilme oli sekoitus väsymystä ja uteliaisuutta. Se naukaisi vaativasti, oli ehkä hellyydenkipein eläin, jonka Severus oli koskaan kohdannut. Severus huokasi raskaasti kumartuessaan silittämään kissan harmaata turkkia. Pehmeä kehräys täytti kapean ja nuhjuisen eteisen tuoden pienen säväyksen lämpöä keskelle sitä taloa, sen ankeutta ja harmautta. Niin pienen, että se tuntui lähinnä surulliselta ja säälittävältä.

Kovin pitkään se pieni kissa ei kyennyt lievittämään Severuksen ahdistunutta oloa. Hän kaipasi raitista ilmaa, eroa talosta ja sen seinien sisällä kytevistä painajaisista. Ilme kissan kasvoilla oli loukkaantunut, kun Severus nousi ylös ja nappasi kaapunsa naulakosta. Se naukaisi kerran protestiksi, puski päällään hänen säärtään ja kiersi jalkojen välistä, mutta Severus oli liian väsynyt potemaan huonoa omaatuntoa. Hän työnsi maalistaan lohkeilleen ulko-oven auki, ja astui ulos yöhön, joka lokakuun viimeiseksi oli poikkeuksellisen kolea.

Kuu loisti täytenä taivaalla luoden harmaan valonsa niille kolkoille jokirannan kaduille, joita Severus harhaili eteenpäin. Muutama pilvi risteili utuisena lauttana kuun ympärillä, ensilumi oli varmasti jo tulossa. Tuuli puhalsi puuskittain, hulmutti mustan kaavun helmaa sen viistäessä kuuraista maata. Tielle kerääntynyt lammikko oli vetänyt ylleen heikon jääkalvon, pakkanen oli jo saapunut. Aivan liian varhain.

Kirpeää yöilmaa raskaasti hengittäen Severus antoi itsensä unohtaa ympäristönsä. Hän vain kulki eteenpäin, ei välittänyt mistä kadunkulmasta kääntyi ja minne päätyi. Hän tahtoi vain pois, mahdollisimman kauas Kehrääjänkujasta, kauas siitä talosta, pois ullakkohuoneessa pesivistä painajaisista, eroon rappukäytävästä, jossa isän ja äidin humalaiset huudot yhä kaikuivat. Näin Severus harppoi pitkin öisiä katuja ymmärtämättä itsekään omien askeltensa valintoja. Välittämättä suunnasta ennen kuin kohtasi katseellaan paikan, jota ei niin vain voinut ohittaa.

Vuodet olivat olleet kovia leikkipuistolle, joka edusti niitä harvoja hyviä muistoja Severuksen lapsuudessa. Sen nurmi oli saanut rauhassa kasvaa niittymäiseksi ryteiköksi, jonka seassa risteilivät muutamat harvat polut sinne tänne. Puiston aita oli ruostunut ja hiekkalaatikon hiekat kadonneet. Liukumäki ja keinulauta oli molemmat pyritty mahdollisimman lahjakkaasti hajottamaan, maassa lojui tyhjiä pulloja ja tupakantumppeja.

Kauempana hämärässä, yksinäisen katulampun alla seisoivat ruostuneet keinut, kolme kaiken kaikkiaan. Yksi niistä oli hajotettu, toinen heijasi hiljaa yksikseen, ruostuneet ketjut hiljaa natisten. Kolmannessa istui joku, huomasi Severus hieman hämmentyneenä. Istui selkä päin, tuuditti itseään hiljaa paikallaan. Uteliaana Severus huomasi astelevansa lähemmäs puiston rikki potkittua porttia, tutkivansa katseellaan keinussa istuvaa hahmoa. Sen täytyi olla joku koditon – kuka muukaan keinuisi siihen aikaan yöstä?

Rikkonainen pullo jalan alla risahti saaden aution puiston kaikumaan. Keinussa istunut hahmo kääntyi ympäri, punaiset hiukset heilahtivat ja laskeutuivat paljaille olkapäille. Hahmo – nainen – oli pukeutunut pelkkään yöpaitaan ja silkkiseen aamutakkiin, sirot jalat olivat paljaat. Häpeissään Severus käänsi päänsä nopeasti, ei tohtinut katsoa kodittoman kasvoihin. Väkisin hän tunsi sääliä naista kohtaan, miten kukaan joutui viettämään pakkasyötä paljain jaloin?

Hän oli jo kääntynyt, aikeissa ottaa askelen toiseen suuntaan. Paeta ennen kuin omatunto ehtisi toipua järkytyksestä ja ehdottaa avun tarjoamista. Silloin keinussa istunut nainen puhui. Silloin Severus kuuli sen. Tutun äänen, ihanamman kuin mikään muu ääni maailmassa:
”Severus?” Lilyn ääni oli kysymys mausteenaan ripaus moitetta. ”Miksi noin kova kiire?”

Hämmentyneenä Severus jähmettyi paikoilleen. Hetken hän vain seisoi siinä, sydän järkytyksestä pamppaillen. Mieli täynnä kysymyksiä, täynnä epäröintiä – kuinka se voisi olla? Hän toivoi, muttei tahtonut toivoa. Ei tiennyt, uskaltaisiko kääntyä vai ei. Jos se ääni olikin pelkkää kuvitelmaa – kestäisikö hän katsoa pettymystään silmiin? Jos Lilyn äänellä esitetty kysymys olikin vain harhaa, yön julmaa pilaa – kestäisikö hän sitä kipua?

”Severus?” Lilyn ääni kysyi uudelleen, tällä kertaa ripaus huolta sävyssään. Kykenemättä enää ajattelemaan selkeästi, kykenemättä pelkäämään pettymystä Severus kääntyi hätäisesti ympäri sotkeutuen oman kaapunsa helmaan. Jaksamatta välittää omasta kompuroinnistaan Severus kohotti katseensa hermostuneena siitä, mitä näkisi. Katse kohtasi smaragdinvihreät silmät, niin tutut ettei niistä voinut erehtyä. Niin kauniit, että niihin katsominen sattui. Ne olivat Lilyn silmät, Lily todella oli siinä.

Haukkoen henkeään Severus tuijotti, ei kyennyt tekemään mitään muuta.
”Lily?” kysymys karkasi huulilta tyhmänä, epätoivoisena. Severus ei voinut uskoa näkemäänsä – kuinka Lily muka voisi olla siinä? Lilynhän piti olla piilossa, Mestari tahtoi hänen poikansa, ennustus oli saanut hänet pakenemaan perheensä kanssa. Severus muisti, kuinka oli anellut Mestaria säästämään Lilyn – saattoiko olla, että tämän piilopaikka oli paljastunut? Oliko Mestari lunastanut lupauksensa?

Hämmentyneenä, pää sekavista ajatuksista täyttyneenä Severus otti muutaman varovaisen askelen eteenpäin, kunnes seisoi aivan Lilyn edessä.
”Lily?” hän kysyi jälleen, ei saanut tarpeekseen nimen lausumisesta ääneen.
”Hei, Severus”, Lily vastasi.
”Oletko se todella sinä? Oletko ihan oikeasti siinä, vai onko tämä unta?” kysymys livahti Severuksen huulilta ennen kuin hän kunnolla ehti tajuta, kuinka hölmö se oli. Lilyn kalpeilla kasvoilla kareili väsynyt hymy:
”Älä ole hölmö, Severus. Totta kai minä olen tässä.”

Tunnekuohu Severuksen sisällä oli valtava. Helpotus, riemu, rakkaus ja tuhat muuta pääsivät kaikki kerralla valloilleen. Hämillään hän istuutui keinuun Lilyn vieressä, potki jännityksestä lähes tunnottomilla jaloillaan pienen vauhdin. Kysymyksiä tulvi jatkuvasti hänen mieleensä, niitä oli jo niin paljon, että oli vaikea aloittaa.
”Mitä sinä täällä teet?” se tuntui yksinkertaiselta. Se oli helppo ja tärkeä kysymys. Miksi Lily oli siinä, eikä piilossa?

”Odotin sinua, tietenkin”, Lilyn vastaus oli yksinkertainen, aivan kuin hän olisi pitänyt Severuksen kysymystä tyhmänä. Severus tiesi, että hänen olisi pitänyt kysyä, miksi Lily oli tullut puistoon odottamaan. Kysyä, miten tämä tiesi hänen olevan tulossa keskellä yötä. Kysyä, kuinka kauan hän oli odottanut. Kylmä tuulenpuuska keskeytti kuitenkin ajatukset, sai huomaamaan Lilyn paljaat jalat, ohuen aamutakin.
”Merlin, Lily! Tajuatko lainkaan, kuinka kylmä täällä on? Sinulla ei ole edes kenkiä jalassa!” Severus huudahti hädissään, kiirehti laskemaan oman viittansa Lilyn harteille, muotoilemaan taialla villatossut maahan pudonneista lehdistä.
”Ei ollut aikaa pukea…”

”Miten niin ei ollut aikaa pukea? Voi, Lily, en ajatellut, että voisit olla näin hölmö! Jalkasi ovat ihan jääkylmät!” Severus huolehti, laskeutui kylmään maahan polvilleen, hieroi kalpeita jalkoja käsissään, puhalsi niihin saadakseen ne lämpiämään. Sujautti lehdistä taikomansa tossut siroihin jalkoihin ja painoi kätensä päälle lämmikkeeksi, toivoi, ettei Lily vain sairastuisi.
”Anna olla, Severus. Ei minulla ole hätää. Ole kiltti, istu keinuun, maa on kylmä…” Lily pyysi, sai Severuksen vastentahtoisesti palaamaan keinulaudalle, joka oli vähän liian pieni aikuisen miehen istuttavaksi.

Hiljaisuus laskeutui hetkeksi kaksikon välille. Severus katsoi vaitonaisena, kuinka Lily keinutti itseään hiljalleen edes takaisin. Koskaan Severus ei ollut nähnyt häntä niin kauniina, niin hentona – niin haavoittuneena…
”Sinunhan piti piileskellä. Mestari etsii perhettäsi, luulin, että te kaikki pakenitte”, Severus huomautti, odotti saamaansa vastausta ehkä ahneempana, kuin oli kohteliasta.
”Niinhän me pakenimmekin. Mutta hän löysi meidät. Tappoi…” Lilyn ääni hiipui, Severusta puistatti.
”Ei sinun tarvitse puhua siitä…” hän kuiskasi, tahtoi säästää Lilyä.

Salaa mielessään Severus kuitenkin riemuitsi. Mestari oli löytänyt heidät, mutta pitänyt lupauksensa. Potter poikineen oli kuollut, poissa ikuisesti, mutta Lily istui siinä. Hän oli elossa, vapaa, siinä. Severus ei oikein itsekään uskonut onneaan, pystyi vain vaivoin peittämään ilonsa. Potter oli saanut ansionsa mukaan, se omahyväinen pullistelija. Lily oli saanut elää, Mestari oli armahtanut hänet, ottanut puolelleen, antanut mahdollisuuden aloittaa alusta.

”Minä pyysin Mestaria säästämään henkesi. Anelin häntä unohtamaan veresi, ottamaan huomioon kykysi. Kerroin hänelle, kuinka etevä noita olet, kerroin, kuinka suuri hyöty olisit puolellamme”, Severus tunnusti lopulta. Hänestä tuntui, että oli pakko sanoa se, vaikka hän pelkäsikin Lilyn suuttuvan – nainen oli aina ollut niin kärkäs niitä kohtaan, jotka puuttuivat hänen asioihinsa. Lily ei kuitenkaan suuttunut, hymähti vain väsyneesti:
”Ihmettelinkin, miksi hän oli halukas säästämään minut.”
”Olisin tehnyt mitä vain puolestasi. Mitä vain…” Severus kuiskasi.
”Tiedän, ja olen siitä kiitollinen. Niin kiitollinen, ettet osaa edes kuvitella”, Lily vastasi, katsoi Severusta suoraan silmiin, hukutti hänet smaragdinvihreään säihkeeseen. Nojasi keinussaan aivan kiinni, painoi päänsä hänen olkaansa vasten.

Pitkän aikaa he istuivat niin, keinut yhteen painettuina, Lilyn pää Severuksen olkaa vasten. Hiljaisuudessa. Severus tunsi oman sydämensä hakkaavan, aivan kuin sille ei enää olisi ollut rintakehässä tarpeeksi tilaa sykkiä. Hän haistoi Lilyn vienon tuoksun pakkasessa, silitti pehmeää punaista tukkaa, kantoi huolta tämän ihon kalpeudesta ja kylmyydestä. Hän oli onnellinen, niin onnellinen, että kyynel pääsi vierähtämään kelmeälle poskelle. Lily oli siinä. Lily oli tullut hänen luokseen. Lily oli hänen.

”Minä rakastan sinua. Olen aina rakastanut”, sanat karkasivat Severuksen huulilta, halkoivat hiljaisina pakkasilmaa. Häntä hävetti hieman kertoa tunteistaan sellaisessa tilanteessa, niin äkkiä – vastahan Potter oli kuollut. Sanat olivat kuitenkin hautuneet hänen sisällään niin pitkään, jo ikuisuuden ne olivat lojuneet hyödyttöminä piilossa. Usein Severus oli miettinyt, olisiko kaikki mennyt toisin, jos ne olisi lausuttu aikaisemmin. Olisiko Lily silloin valinnut hänet Potterin sijaan? Tällä kertaa Severus ei tahtonut ottaa sitä riskiä, ei aikonut menettää Lilyä toiselle sanomattomien sanojen tähden. Jännittyneenä hän seurasi, kuinka Lily nosti päätään, katsoi jälleen suoraan silmiin kyyneleiden kimaltaessa kirkkaina smaragdien pinnalla.
”Tiedän”, hän kuiskasi aivan hiljaa. ”Tiedän, että rakastat. Siksi tulinkin hyvästelemään.”

Sanat särähtivät kivuliaina Severuksen korvaan.
”Miten niin hyvästelemään?” hän kysyi hädissään, pelkäsi Lilyn lähtevän taas. Jättävän hänet jälleen.
”Enhän minä tännekään voi jäädä”, Lily vastasi, hymyili kuin olisi jotain, mitä Severus ei oikein ymmärtänyt.
”Mikset? Eihän sinulla ole mitään syytä lähteä. Mestari armahti sinut, hän antoi jästisyntyisyytesi anteeksi – ei sinun tarvitse piileksiä enää!” Severus kiirehti sanomaan, tarrautui huomaamattaan Lilyn aamutakkiin, pelkäsi niin paljon, että kohta tämä taas katoaisi hänen elämästään.

Lily huokaisi kevyesti, katsoi Severusta silmissään pahoitteleva katse.
”Et tainnut ihan ymmärtää. Minä en voi jäädä… on mentävä eteenpäin, minun on jatkettava matkaa mieheni kanssa.”
”Olet shokissa, et tiedä, mitä puhut”, Severus kuiskasi. ”Etkö ymmärrä? Potter on kuollut…”
”Ymmärränhän minä, tietenkin ymmärrän. Mutta ei kiistellä siitä nyt, ei ole aikaa. James odottaa minua, kohta meidän on mentävä…” Lily vastasi täysin rauhallisesti. Täysin järkevästi. Se pelotti Severusta.

Nieleskellen, ääni väristen Severus pakotti itsensä jatkamaan. Pakotti itsensä kysymään, vaikka pelkäsi jo tietävänsä vastauksen:
”Lily, miksi sinä sanot noin?”
”Severus…” hänen äänensä oli lempeä. ”Ymmärräthän sinä, etten minä voinut suostua. Sinä tunnet minut. Kyllä sinä sisimmässäsi tiedät, etten ikinä olisi suostunut väistämään…”

Hetkessä kaikki ympärillä tuntui murenevan. Severus tunsi, kuinka kaikki toivo, kaikki onni, kaikki ilo levisi tuhkana maahan. Kuinka kaikki se hetkeksi piiloon sysätty harmaa tulvi hyökynä takaisin, peitti kaiken alleen, tukki keuhkot, teki hengittämisestä vaikeaa. Henkeään haukkoen hän vajosi polvilleen maahan, tarrasi Lilyn helmaan, painoi itkien päänsä naisen syliin.
”Ei! Lily… Ei… Ei…” hän rypisteli Lilyn aamutakin kangasta sormissaan, mietti, miten kaikki oli kääntynyt niin nopeasti. Vielä hetkeä aikaisemmin hän oli hymyillyt, uskonut tulevaisuuteen – yhteiseen tulevaisuuteen. Ja nyt Lily sanoi olevansa kuollut…

”Se ei voi olla totta! Ei voi olla totta… Et sinä voi olla kuollut – et voi olla, se ei ole totta! Minähän pyysin Mestarilta, hän antoi sanansa! Sinä sanoit olevasi kiitollinen! Miksi olisit sanonut niin, jos kerran olet kuollut? Jos pyynnöstäni ei ollutkaan apua…” Severus itki, ulvoi. Se kaikki oli mahdotonta ymmärtää, teki aivan liian kipeää. Kylmät kädet silittivät hänen päätään, ja vasta nyt Severus ymmärsi, miksi Lily oli niin kalpea. Ymmärsi, miksi hänen ihonsa oli niin kylmä…

”Shhh…” Lily hymisi, tuuditti Severusta sylissään kuin pientä lasta, kyyneliä oli valunut hänenkin kalpeille poskilleen. Ne välkkyivät kuun valossa hopeanharmaina, pieninä hopeapisaroina.
”Sanoit olevasi kiitollinen… Kiitollinen pyynnöstäni…” Severus nyyhki, ei osannut lopettaa toistoa, ei osannut rauhoittua Lilyn kevyeen tuuditukseen.
”Minähän olen kiitollinen, olen kiitollisempi kuin koskaan voit kuvitella!” Lily kuiskasi.
”Kuinka voit sanoa noin? Olet kuollut… Pyyntöni oli hyödytön! En tehnyt tarpeeksi!”

Pitkän aikaa Lily oli aivan hiljaa, piteli vain Severusta, silitti tämän päätä, antoi sormiensa pyyhkiä jatkuvasti valuvia kyyneleitä kelmeiltä poskilta. Odotti Severuksen rauhoittuvan hieman, mietti, miten selittää.
”Pyyntösi… Se ei ehkä pelastanut minua, mutta Harryn se pelasti. Sinun ansiostasi poikani elää”, Lily kuiskasi lopulta, sai värisevillä sanoillaan Severuksen entistä pahemmin tolaltaan. Hän ei tahtonut uskoa, että Lily oli kuollut, mutta poika jäänyt henkiin.
”En ymmärrä, miten pyyntöni pelasti poikasi, enkä välitä tietää. Rukoilin sinun vuoksesi, en toivonut lapsesi elävän!”  Severus ärähti viitsimättä padota kipuaan.
”Älä sano noin!” Lily kivahti. ”En tahdo meidän jälleen eroavan riidoissa, varsinkaan kun nämä ovat lopulliset hyvästit…”

Hiljaisuus laskeutui jälleen pitkänä kaksikon välille. Severus tunsi olonsa liian uupuneeksi surusta sanoakseen mitään, liian nöyryytetyksi Lilyn moitteesta. Hän vain lojui maassa pää Lilyn sylissä, antoi kyynelten valua poskille.
”Ilman pyyntöäsi Harry olisi kuollut myös”, Lily sanoi. ”Voldemort olisi tappanut minut heti, mutta pyyntösi vuoksi hän antoi minulle mahdollisuuden valita. Ja minä itse päätin kuolla poikani puolesta, kieltäydyin luovuttamasta Harrya hänelle. Voldemort tappoi minut, mutta uhraukseni loi Harrylle suojan tappokirousta vastaan. Sen vuoksi olen kiitollinen, olen niin kiitollinen, etten osaa edes kuvailla.”

Severus kuunteli hiljaa, kuinka Lily kertoi viimeisistä hetkistään Godricin notkossa. Kuunteli sydän riekaleina kertomusta rakkaansa kuolemasta. Vihasi mielessään Mestaria, joka oli pettänyt lupauksensa. Vihasi Dumbledorea, joka oli luvannut piilottaa Potterit. Itseään Severus vihasi kuitenkin kaikkein eniten – hänhän oli kertonut ennustuksesta Pimeyden Lordille. Hän oli tahtomattaan usuttanut Lordin Lilyn perään. Ja nyt hän maksoi siitä kaikesta kuuntelemalla kaltoin kohdellun leikkipuiston harmaudessa, kuinka Lily kiitti häntä kuolemastaan.

”Mikset vain voinut pelastaa itseäsi? Miksi sinun oli oltava niin hemmetin hyvä, niin täydellinen?” Severus kysyi katkerana.
”En minä koskaan ole ollut liiaksi kumpaakaan, en ainakaan täydellinen.”
”Olisit voinut saada niin paljon enemmän! Olisit voinut saada uuden alun. Mestari olisi antanut veresi anteeksi, olisimme voineet olla onnellisia – sinä olisit tullut onnelliseksi!” Severus kuiskasi. Lily huokaisi syvään, ei taaskaan sanonut hetkeen mitään.

Aivan itäisen taivaanrannan reunassa yö oli jo muuttumassa punertavanharmaaksi, kun Lily vihdoin avasi suunsa:
”Muistatko silloin lapsena, kun kerroit minulle, että olen noita? Kun olimme vasta ystävystyneet, ja kerroit minulle Tylypahkasta?”
”Totta kai muistan”, Severus vastasi.
”Minä kysyin silloin sinulta, onko sillä väliä, että perheeni on erilainen. Kysyin, onko sillä väliä, että he eivät osaa taikoa. Sinä vastasit silloin sanomalla, ettei sen ole väliä. Sanoit, ettei verellä ole mitään väliä. Muistatko?”

Hieman vastentahtoisesti Severus nyökkäsi, hän aavisti jo, mihin Lily kysymyksellään pyrki.
”Miksi sitten kaikki myöhemmät tekosi puhuvat sanomaasi vastaan? Mitä sellaista veressäni oli, mikä vaati Pimeyden Lordin itsensä anteeksiantoa?” Lily kysyi seuraavaksi.
”Ei mitään”, Severus kuiskasi.
”Miksi sitten joka päivä kuolee ihmisiä sellaisen asian vuoksi, jolla ei ole mitään väliä? Miksi James ja minä olemme kuolleet?” Lily huokaisi. Kysymys oli surumielinen, sai Severuksen voimaan pahoin, sai hänet itkemään entistä vuolaammin.

”Olen pahoillani… Olen niin pahoillani…” Severus nyyhkäisi, sai Lilyn myötätuntoisen katseen osakseen.
”Et sinä ole paha mies, Severus. Eksyksissä vain”, hän sanoi. ”Tiedätkö… Ajattelin sinua usein viime vuosina. Mietin, olinko liian ankara silloin koulussa. Ehkä minun olisi pitänyt antaa anteeksi. Olimmehan kuitenkin parhaat ystävät.”
”Ei sen ole väliä enää. Olen kiitollinen, että tulit vielä kerran, että sain nähdä sinut ennen kuin…” Severus pakottautui sanomaan, komensi itsensä olemaan urhea edes yhden lauseen verran.

Lily otti Severuksen kasvot käsiinsä, pyyhki kyynelet kylmiin sormiinsa.
”Minun pitää mennä aivan kohta, en olisi saanut viipyä näinkään kauan…”
”Onko sinun aivan pakko?” Severus kysyi huultaan purren. Lily hymyili hieman.
”Kyllä. Sanoinhan, että nämä ovat hyvästit. Mutta ennen kuin menen, minun tekisi vielä mieli keinua. Keinua niin kuin silloin lapsena, muistatko?”
”En ikinä voisi unohtaa.”
”Hyvä. Keinutaan yhdessä.”

Mitä vain Lilyn vuoksi. Mitä vain. Väristen Severus nousi ylös kylmästä maasta, istuutui jälleen liian pienelle keinulaudalle. Hän katsoi, kuinka Lily ponnisti maasta vauhtia, seurasi itse paljon kömpelömmin perästä. Yhdessä he keinuivat pienen tovin, Lily nauroi heleää naurua, aivan samanlaista kuin silloin lapsena. Hänen punaiset hiuksensa hulmusivat vasten tummanharmaata yötaivasta, hymy kalpeilla kasvoilla vihloi omassa keinussaan istuvan Severuksen sielua. Hän katsoi sanattomana, kuinka viitta Lilyn harteilta valahti maahan, kuinka hän antoi lehdistä loihdittujen tossujensa pudota. Paljaat jalat viistivät ilmaa siroina, kalpea iho uhmasi harmaata yöilmaa.

Lily keinui aina vain nopeammin, kohosi entistä ylemmäs. Korkeammalle ja korkeammalle, kunnes yllättäen päästi irti. Nauroi lentäessään taivaan halki, nauroi vielä laskeutuessaan kuuran valkaisemalle niitylle. Kyyneleiden valuessa jälleen poskille Severus katsoi, kuinka Lily kääntyi ympäri, vilkutti leveä hymy huulillaan:
”Hyvästi, Severus!”
Tiheästi hengittäen, halvaantuneena paikalleen Severus katsoi, kuinka tuo siro, kaunis nainen käveli paljain jaloin ulos puiston portista, kohtasi siellä hiljaa odottaneen kalpean miehen, suikkasi suukon tämän huulille.

Käsi kädessä Lily ja James lähtivät kävelemään katua pitkin, Severus tuijotti voimatta vieläkään liikkua. Hän olisi tahtonut huutaa, anella Lilyä palaamaan. Sanoa vielä kerran rakastavansa. Sanoa ihan mitä vain, kunhan Lily vain ehtisi kuulla. Ääni ei kuitenkaan kulkenut. Tunto oli kadonnut kehosta. Täysin kykenemättömänä olemaan Severus katsoi, kuinka pariskunta hiljaa alkoi kadota näkyvistä. Kuinka hän ei pian enää nähnyt häntä. Kuinka Lily oli lopullisesti mennyt…

* * *


« Viimeksi muokattu: Tammikuu 30, 2011, 11:19:14 kirjoittanut Zenzibar »
Well content loves the silence, it thrives in the dark with fine winding tendrils that strangle the heart.
Eulalian aikaansaannokset

Poissa blindside

  • sokotettu
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • AKTIVISTI
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Kiitos kuolemastani [K-7, S/L, Angst/One Shot]
« Vastaus #1 : Tammikuu 30, 2011, 21:03:02 »
Kaunista, ei voi muuta sanoa.

Olet hienosti napannut tähän Severuksen menneisyyden haamut ja kamalat muistot, katumuksen, synkkyyden... Kaiken. Avasit myös Severuksesta melko vähän kirjoissa esiteltyjä puolia, eli rakkauden Lilyä, kuraveristä, kohtaan. Severuksesta paljastui myös tietty hyväuskoisuus, sillä hän uskoi Voldun täyttäneen lupauksensa ja Lilyn todella jättäneen poikansa kuolemaan. Rakkaus on aika kamala asia, saa uskomaan asioihin, jotka kuitenkin syvällä sisimmässään tietää mahdottomiksi.

Mitäs muuta... No, pientä kritiikkiäkin sitten vähän tähän loppuun.

Severus itki, ulvoi. Se kaikki oli mahdotonta ymmärtää, teki aivan liian kipeää.

On vaikea uskoa, että Severus Kalkaros menettäisi malttinsa niin, että ulvoisi suruaan. Edes rakkauden takia tai sen takia, että on juuri saanut niin paljon toivoa ja se kaikki viedään yhtäkkiä. Kirjoissa Severus on niiiiiiiiin hillitty tapaus, jopa niissä pätkissä, jotka ovat hänen muistoistaan ja joissa hän tuntee tätä surua Lilyn kuolemasta ja tuntee syyllisyyttä ja kaikkea mahdollista. Severus on mielestäni siis liian hillitty ulvomaan suruaan.

Mutta muuten... Mainiota, Eulalia, mainiota!
Taivaalla jahtasin aurinkoa
Tavoite oli puhdasta hulluutta

- Stam1na - Eloonjäänyt

Poissa Eulalia

  • Tahmatassu
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • They say that promises sweeten the blow
Vs: Kiitos kuolemastani [K-7, S/L, Angst/One Shot]
« Vastaus #2 : Maaliskuu 02, 2011, 19:18:01 »
Blindside, kiitos todella paljon kommentistasi, sait yllättymään positiivisesti :) Olen iloinen kuullessani, että pidit lukemastasi. Tarkoituksenani oli nimenomaan kirjoittaa Severuksesta tähän tuollainen hyväuskoinen Voldemortin suhteen, sillä kirjoissahan Severus kääntyi "hyvisten" puolelle vasta, kun Voldemort tappoi hänen rakkaansa, ja siihen asti hän oli ollut täysin pro Voldemort. Tahdoin tässä ficissä korostaa juuri sitä hetkeä, jolloin hänen maailmansa romahtaa Lilyn kuoltua, ja olen iloinen kuullessani, että tarkoitukseni välittyi. Tuon kritiikin osalta olet myös aivan oikeassa, eihän Severus tietenkään suurimmassakaan tuskassa ulvo, kyllä se nyt jälkikäteen itsellekin aivan selvää on. Silloin kirjoittaessa vain tuli niin eläydyttyä angstiin, etten tajunnut lyöväni tuolla yli :D

Joo, vielä kerran ISO kiitos kommentista, ja saahan tätä tietty jatkossa muutkin tänne asti lukeneet kommailla :)

Eulalia
Well content loves the silence, it thrives in the dark with fine winding tendrils that strangle the heart.
Eulalian aikaansaannokset

Poissa Chess

  • Vuotislainen
  • Tupa: Luihuinen
Vs: Kiitos kuolemastani [K-7, S/L, Angst/One Shot]
« Vastaus #3 : Maaliskuu 06, 2011, 21:45:48 »
Rakentavaa en osaa taaskaan antaa, pahoitteluni siitä. Virheitä en huomannut, plussaa siitä. Osaat kirjoittaa hyvin elävästi, tuntui tässäkin kuin olisin ollut mukana tapahtumissa, hengittämässä samaa ilmaa heidän kanssaan. Kaunis tarina.
Ihania kuvailuja ja kielikuvia.

Vanha ja hutera sänky seisoi vasten lohkeillutta hormia, jonka hohkama lämpö epätoivoisesti yritti taistella huoneen kylmyyttä vastaan. Vuoteen uumenissa useiden kauhtuneiden peittojen alle hautautuneena Severus makasi yksin pimeässä, tummat silmät kattoon luotuina. Kylän kirkonkello oli vasta lyönyt kolme kertaa, keskeyttänyt sen levottoman unen, johon hän vain hetkeä aikaisemmin oli vajonnut. Harvoin uni suostui näyttämään hänelle kauneimpia kuviaan, mutta tänä yönä painajaiset olivat tanssineet häikäilemättöminä hänen unessaan, maalanneet kauhun verisiksi kuviksi kuoleman kolkkoihin kiviseiniin.

Tuokin kohta on aivan loistavasti kirjoitettu. Olen vaikuttunut, erinomaista työtä!

~~Chess