Kirjoittaja Aihe: Screaming In Our Hearts | Angst/K-12 | (Barty Kyyry Jr. - Azkaban)  (Luettu 87 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Nibs

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
    • Hogwarts Refounded: Harry Potter-roolipeli
  • Tupa: Luihuinen
Genre: Angst
Ikäsuositus: K-12
// Ikäraja muokattu & pyöristetty sääntömuutoksen mukaiseksi. :) -R
Kirjoittaja: Angel'JR (FanFiction.Net) – Nibs täällä.
Hahmot: Barty Kyyry Jr., Barty Kyyry Sr. & Rva. (Caroline) Kyyry.

Yhteenveto: Kyyryn perhe, päivä, jona he pelastavat Juniorin Azkabanista. Alkaa tosin katsauksella Juniorin tuntemuksiin kuluneen vuoden aikana, mutta keskittyy siihen tiettyyn päivään. Kuten aina, tama on minun yleisestä varsin radikaalisti eroavassa tulkinnassani. Tämä on one-shot.
Kirjoitin tämän alun perin englanniksi.

Disclaimer: En omista HP-maailmaa enkä sen hahmoja vaan ne kuuluvat J.K. Rowlingille. EN omista myöskään laulunsanoja alussa ja lopussa, vaan ne kuuluvat Totolle ja Evanescencelle. En tee kaupallista voittoa tällä.

-----------------

A/N Minun Juniorini ulkonäkö tulee näyttelijältä Jamie Bell ja Seniorin ohjaajalta Thomas Vinterberg. A/N[/b]


---------------

Screaming In Our Hearts

“Kun rakkaus rikkoo lupauksen jonka sydän kuitenkin pitää,
se jättää vain totuuden löydettäväksi.
Rakkauteni sinuun yhä kasvaa.
Teen tämän vuoksesi.
Ennen kuin yritän taistella totuutta vastaan, viimeisen kertani.”


Se oli poissa taas. Hirviö oli poissa, mutta hän ei edes välittänyt. Hänellä oli aina kylmä. Hän tunsi aina olonsa täydellisen onnettomaksi. Hän oli aina sairas, liian syvällä omassa mielessään tai sen vieressä, jottei huutaisi. Taas. Hän ei tarvinnut ankeuttajia lähelle käydäkseen sen kaiken läpi liian tuskallisella tasolla. Oli tuskin ollut hetkeäkään kaikkina noina kuukausina jona hän ei olisi vähintään alitajuisesti ajatellut sitä ja kuollut taas vähän lisää sisäisesti. Hyvin pian se oli todella uponnut hänen tietoisuuteensa. Ei ollut toivoa. Hän kuolisi sinne. Ei ollut hetkeä jona hän ei kuullut niitä sanoja - jos ei mielessään niin sitten sydämessään. Ankeuttaja aina söi pois onnellista muistoa samalla, kun heitti hänet takaisin siihen painajaiseen, kuin hän olisi nähnyt ja kokenut sen aivan ensimmäistä kertaa ja yhä täysin aavistamattomana, että se olisi edes mahdollista.

“Isä, kiltti…” “…nämä rikolliset ansaitsevat elinkautisen Azkabanissa… elinkautisen… elinkautisen…” “Isä, pyydän! En tehnyt sitä! En tehnyt! Isä, ei! Älä… Ei Ankeuttajille… Olen poikasi! Olen poikasi! Äiti, älä anna hänen tehdä tätä! En tehnyt sitä! En tiennyt!” Äiti…

Hän oli lakannut huutamasta jo muutamassa päivässä tuossa mustassa kuilussa joka todella oli helvetti. Sillä mitä oli helvetti ellei täysi toivottomuus. Äiti ei ollut tulossa. Tämä oli itkenyt yhtä hysteerisesti, kuin hän itse oli huutanut ja kieltänyt minkäänlaisen osallisuutensa siihen rikokseen. Tämä oli itkenyt yhtä katkerasti ja shokissa, kuin tuomari oli sanonut mahdottoman. Äiti oli todennäköisesti jo kuollut. Tämä ei ollut mitenkään voinut elää näin pitkään sen illan jälkeen. Ei ollut toivoa.

“Sinä et ole poikani! Minulla ei ole poikaa!” Vaikka ankeuttajat imisivät hänestä kaikki muistot, hän ei unohtaisi noita sanoja. Mikään ei muuttaisi niitä. Mikään ei enää korjaisi tilannetta.

Kalpea, luonnottoman laiha 18-vuotias poika makasi elottomasti kovalla vuoteella, kylmässä ja katkerassa pimeydessä. Hän tuijotti kattoon, mutta olisi yhtä hyvin voinut olla sokea. Huone oli pieni ja siellä oli vain yksi pikkuruinen ikkuna, siellä hyvin korkealla – sille ei ylettänyt, mutta se toi vähän ilmaa huoneeseen. Tuntui kuin tila ei olisi edes osa sitä ympäröivää maailmaa. Hänen hiuksensa ulottuivat melkein olkapäille ja ne olivat sekaisin. Hänen ihonsa oli likainen kivilattialla ryömimisestä ja seinille kiipeilystä kaikkein sairaimpina hetkinä. Renkaat hänen silmiensä alla olivat kammottavan tummat. Hän oli tuskin tajuissaan. Hän vaikutti jo kuolleelta, mutta sisällään hän oli tuskallisen elossa.

Hän oli etsinyt isäntäänsä. Hän oli jopa tehnyt sen; sanomattoman. Vaikka hän oli kieltänyt sen isälleen oikeudessa. Sillä hän ei ollut halunnut mennä niin äärimmäisyyteen etsinnöissään. Ei hän ollut välittänyt isännästään niin paljoa. Hän oli välittänyt enemmän viattomista ja tuomarista. Koska hän oli tämän poika. Vaikka hän olikin paljastanut Lestrangeille olevansa yksi heistä, nämä olisivat varmasti kiduttaneet häntä tai jopa tappaneet, jos hän ei olisi lähtenyt mukaan. Eivät olisi uskoneet hänen olevan uskollisesti ja täysillä isännän puolella, vaan kaksinaamaisesti tuomarin puolella. Koska hän oli tämän poika. Miehen joka oli johtanut sotaa heitä vastaan. Voldemort oli kadonnut jäljettömiin ja hän saattoi muka tietää mihin…

Vähän väliä hän kuuli isänsä huutavan, hylkäävän… lähettävän hänet helvettiin… kuolemaan, yksin ja mielenvikaisena… Näki tämän raivoisat, halveksuvat silmät… Kuuli äitinsä itkevän… näki tämän tuskan vääristämät, kalpeat kasvot… Äiti oli pyörtynyt… Joskus hän myös kuuli aurorien tulevan… näki Longbottomien mielisairaat kasvot… ja kuuli heidän kaukaiset tuskanhuudot… Hän oli toivonut, että mitä heikommaksi hän muuttui sitä heikommaksi myös muistot muuttuisivat - mutta turhaan. Hän oli jo melkein kuollut ja silti ne vainosivat häntä yhtä vahvoina kuin ennenkin. Jonkin aikaa, kaikkein kiduttavimpina hetkinä, hän oli yrittänyt ajatella isäntäänsä. Kuinka tämän oli pakko vielä olla tuolla jossakin. Niin voimakas velho ei vain voinut kuolla noin vain. Bellatrix jaksoi hokea sitä. Kyllä tämä sen tietäisi. Se nainen saattoi olla aina ollut mielisairas, mutta myös isännän suosikkipalvelija. Isäntä tulisi hakemaan heidät - jonain päivänä. Toivoa oli vielä. Hän oli yrittänyt muistella tunnetta joka hänellä oli, kun hän oli ottanut sen kirotun tatuoinnin. Tunnetta joka hänellä oli ollut, kun hän oli ensimmäisen kerran lausunut sen karmean sanan. ‘Kidutu’. Yrittänyt pitää kiinni kiintymyksestä jonka isännän lupaukset ja se, että tämä oli pitänyt ne, aiheuttivat. Lupaukset hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on - niin kauan, kun hän pysyisi uskollisena. Lupaukset voimasta ja vallasta millaista hänen isänsä ei koskaan omaisi. Se oli ollut hänen alitajuinen tavoitteensa jo vuosia; iskeä isäänsä vastaan noissa asioissa niin äärimmäisellä tavalla kuin mahdollista. Se oli tununut niin oikealta noina hetkinä. Sen kiintymyksen hän tunsi vieläkin johonkin asteeseen. Mutta ei. Hän oli huomannut, ettei se riittänyt.

Hän päätyi aina ajattelemaan isää ja äitiä, ja kaikki hajosi uudestaan ja uudestaan. Sisällään hän yhä huusi isiä pelastamaan hänet, antamaan anteeksi, uskomaan häntä. Anonut äidiltään, että tämä laittaisi miehen näkemään. Kuitenkin, samaan aikaan hänen katumuksensa teoistaan oli lieventynyt. Jokin vääntyi ja kääntyi jatkuvasti. Kasvoi mustemmaksi. Vahvemmaksi.

Isä oli hylännyt hänet kidutukseen ja kuolemaan ja vielä väittänyt, ettei hänellä ollut poikaa. Isäntä ei ollut koskaan kohdellut häntä kaltoin millään tavalla. Juniorin mieli oli kieroutunut sydämensä mukana. Voldemort oli jumala. Isi oli… vain haamu jostakusta jota hän oli joskus katsonut ylöspäin - jostakusta johon hän oli joskus uskonut. Tämä ei silti lievittänyt hänen tuskaansa. Hän ei nähnyt sitä. Hän teki kuolemaa. Hän halusi kuolla. Toivoa ei ollut, koska hän oli rakastanut vanhempiaan koko sydämellään ja nyt he olivat poissa. Hän ei enää koskaan näkisi heitä. Hän oli menettänyt heidän rakkautensa.

‘Äiti, anna anteeksi. Isä… Välitätkö sen verran, että tulet sylkäisemään haudalleni jonka kaivoit sanoillasi?’

*

Tuhansien kilometrien päässä elävien maailmassa, hauras nainen makasi mukavalla sängyllä, mutta hän ei tuntenut sitä eikä huomannut ikkunasta näkyvää auringonpaistetta. Hänkin oli kuolemassa. Ulkopuoliselle hän ei vaikuttanut ajattelevan mitään selkeästi ja näytti olevan suurissa tuskissa. Kuumeinen. Luiseva. Sokea kaikelle mikä liikkui. Kuuro kaikelle äänelle. Silmissään omistautuneen äidin ja yksinäisen naisen syvin murhe. Mutta sisäisesti hänellä oli rauhallinen olo. Sillä mielessään hän oli lapsensa kanssa helvetissä, sanoen tälle, että kaikki järjestyisi parhain päin. Se oli aina auringon laskiessa, kun helvetti levisi valloilleen. Jolloin hän saattoi puhjeta samaan hysteeriseen itkuun kuin vuosi sitten, mikä kuitenkin tuntui aina eilispäivältä. Vaan hän tiesi, että siitä oli vuosi. Ja se kirje oli kertonut pojan olevan kuolemaisillaan. Se ei ainakaan lieventänyt hänen kohtauksiaan. Mitä jos poika oli jo kuollut? Mitä jos tämä oli vetänyt viimeisen henkäyksensä juuri minuutti sitten? Huusiko tämä häntä, nytkin, eikä hän voinut olla lohduttamassa? Hiljaiset kyyneleet valuivat hänen poskillaan. Oliko maailmassa mitään taikaa joka tekisi tästä kaikesta epätodellista?

Huoneen nurkassa, pöydän ääressä istui terveen ja vahvan, mutta hyvin väsyneen oloinen mies. Hän oli yrittänyt tehdä töitä ja tuntikausia, muttei ollut saanut paljon mitään aikaiseksi. Hän ei liiemmin piitannut nykyisestä työstään. Hän oli rakastanut edellistä työtään ja uskonut pääsevänsä aivan huipulle asti. Se oli ollut yksi hänen unelmistaan. Nyt sillä ei ollut merkitystä. Ei ollut enää siitä lähtien, kun hän näki sen kuvion poikansa käsivarressa. Aivan kaikki unelmat ja järki oli lakannut olemasta sillä hetkellä ja palanneet takaisin pyörremyrskynä, vain murskautuakseen lopullisesti, kun hän oli saanut ympäripääsemättömiä todisteita siitä, että poika oli syyllinen kaikkeen syytöksiin. Hänelle se oli ollut epätodellista. Maailmalle hän vaikutti yhtä onnelliselta kuin oli ollut ennen tuota iltaa, mutta sisäisesti hän oli sekoamassa. Hän kitui rajattomasti, mutta oli silti varma, ettei läheskään niin pahasti kuin lapsensa sillä hetkellä. Eikä se taatusti auttanut hänen tuskaansa. Häntä repi kahtia äärimmäinen katumus ja katkeruus. Kuinka hänen poikansa oli saattanut tehdä jotain sellaista? Joku joka oli hänen omaa lihaa ja vertaan! Mihin maailmassa oli isin pikkupoika kadonnut ja milloin?

Yhdestä asiasta hän oli varma. Se ei ollut oikeastaan  edes tullut yllätyksenä. Hän tiesi miksi poika oli valinnut vihollisen puolen. Ehkäpä muun muassa syystä, miten vähän hän oli osoittanut hyväksyntää tämän valintoihin ja unelmiin kaikkina heidän vuosinaan – liian innokkaasti yrittänyt laittaa tämän menemään polkuja, jotka hän itse oli uskonut olevan tälle parhaaksi. Jopa silloin, kun tämä oli tehnyt niin loistavasti V.I.P:eissä ja yrittänyt miellyttää häntä ja olla mitä hän halusi tämän olevan - hän ei ollut näyttänyt tarpeeksi miten ylpeä hän oikeasti olikaan ja lisäksi pyytänyt vain enemmän. Se ei ehkä ollut tuntunut pojasta rohkaisulta, vaan siltä, ettei tämä ollut koskaan tarpeeksi hyvä hänelle, vaikka yrittikin. Hän ei ollut näyttänyt lapselleen tarpeeksi hyvin, että hyväksyi tämän pohjimmiltaan juuri sellaisena kuin tämä oli. Ja eikö hän ollutkin itsekkäästi hukuttanut oman murheensa työhönsä, vaikka olisi pitänyt olla poikansa tukena, kun tämän äiti oli kuolemassa? Hän oli ollut niin vallan -ja kunnianhimoinen, ettei ollut nähnyt miten paha olla pojalla oli ollut. Ilmeisesti tällä oli ollut todella, todella paha olla, jos tämä mieluummin valitsi Voldemortin tien, kuin pysyi iskän puolella. Eikä ihmekään lopulta - Junior oli aina ollut niin äärimmäisesti isinpoika, että hyväksytyksi tulemisen tunteen puute oli varmasti syönyt poikaa pahemmin kuin isä-poika-suhteissa yleensä. Ja hän tunsi poikansa. Kuinka samanlaisia he olivat. Kuten hän itse, Junior oli aina ollut valmis tekemään mitä tahansa minkä koki oikeaksi tai tarpeelliseksi, mikä tässä tapauksessa täytyi liittyä isänsä typeriin asenteisiin. Barty voi hetki hetkeltä huonommin.

Mutta osallistuminen kaksoiskidutukseen ja vielä niin äärimmäisiin seurauksiin johtaneeseen, oli jotain mikä heitti hänet kauas minkäänlaisesta ymmärryksestä. Mutta se oli silti hänen poikansa. Hänen kakaramainen lapsensa jota hän oli niin kovasti yrittänyt olla enää rakastamatta viimeksi kuluneina kuukausina - vain huomatakseen, ettei se ollut hänen päätettävissään. Niin katkera kuin hän olikin siitä, että menetti kaikki mahdollisuudet ylennykseen poikansa takia, ja että hänen nimensä oli vedetty ikuiseen häpeään – hän tunsi vielä vahvemmin sen mitä oli lopussa tehnyt pojalle. Katumus hylkäämisestä ja tämän suorastaan elinkautiseksi siihen mahdottomaan paikkaan lähettämisestä oli jättänyt katkeruuden varjoonsa jo kauan, kauan sitten. Poika oli tehnyt sanomattoman julman teon, mutta silti… hänen poikansa… Kuinka hän oli saattanut tuomita oman poikansa, siihen paikkaan elinkautiseksi. Mutta kukaan ei tiennyt hänen katuvan sitä millään tasolla. Oli ihme, jos kukaan edes arveli. Paitsi ehkä…

“Barty…?”, hän sanoi aviomiehensä nimen, äänensä niin hauras ja hiljainen, että sitä tuskin kuuli. “Junior…”, hän yritti jatkaa, mutta menetti voimat puhua. Barty ei ollut kuullut omaa nimeään, vaan vain poikansa. Hän oli varma, että nykyään hän kuulisi sen, vaikka se vain ajateltaisiin, eikä edes lausuttaisi ääneen. Ja yhä se iski häneen kuin tuhat tikaria ja juna yhtäaikaa. Yhä se laittoi hänet haluamaan itkeä ja kirota yhtäaikaa. Mutta kumpaakaan hän ei ollut vielä tehnyt, paitsi ollessaan yksin.

“Niin”, hän vastasi, hiljaisesti myös, tuskaisella äänellä. Hän ei edes tiennyt mihin vastasi.

“Oletko jo päättänyt…?”, häneltä kysyttiin hetken hiljaisuuden jälkeen. Nainen puhui selkeämmin ja kovempaa, mutta yhä selkänsä käännettynä. Vastausta ei kuulunut. Barty vain tuijotti tyhjin silmin paperia edessään.

“Barty, pyydän, tiedät, ettei hän ansaitse sitä! Kukaan ei ansaitse!”, hänen vaimonsa puhkesi uudestaan itkuun. Tosiaan - montako ihmistä hän oli lähettänyt sinne jopa ilman oikeudenkäyntiä? Barty veti lyhyitä ja nopeita henkäisyjä, kunnes ei enää kestänyt sitä - totuutta vaimonsa sanoissa yhdistettynä raaempaan järjenkäyttöön, ja lopulta rakkauteen.

“Caroline, hän osallistui kahden ihmisen kidutukseen järjiltään! Anteeksiantamattomalla kirouksella vieläpä! Ihan omasta-”, hän alkoi huutaa, kykenemättä tuntemaan empatiaa vaimoaan kohtaan sillä hetkellä, noustessaan ylös ja huomaamattaan heitti tuolinsa toiselle puolelle huonetta. Hän ei pystynyt lopettamaan lausettaan. ‘Vapaasta tahdostaan’. Hän tiesi, ettei se ollut mahdollista! Se oli yksi syy miksi hän joskus vihasi itseään enemmän kuin ketään muuta. Juniorin oli täytynyt olla komennuskirouksen alaisena. Moni kuolonsyöjä oli väittänyt omalta osaltaan niin eikä kukaan voinut väittää, ettei se olisi mahdollista. Tai poika oli jollakin muulla tavalla pakotettu. Sitä hän ei ollut kuitenkaan vaivautunut tarkistamaan poikansa tapauksessa. Oman poikansa! Mikään raivo tai shokkitila ei oikeuttanut jättämään sitä tarkistamatta. Se oli ollut vain syy sille miksi hän ei ollut pystynyt ajattelemaan miten hyvin hän oikeasti tunsi pojan. Hän oli pettänyt poikansa. Ja nyt sen kanssa oli ollut helpompi elää, kun yritti uskotella itselleen toisin.

“MINÄ EN VÄLITÄ!” hänen vaimonsa kirkui epätoivoisena, kalpeat kasvonsa kyynelten peitossa, kun hän kääntyi häneen päin. Oikeampi ilmaisu olisi ollut, ettei hän uskonut sitä. Ainakaan ettäkö hänen lapsensa olisi tehnyt sitä, jos tällä olisi ollut valinnan varaa. Barty tunsi samoin sisimmissään eikä siksi hätkähtänyt sanoja, tietäen, etteivät ne olleet ihan sitä miltä kuulostivat. Hänen vaimonsa nyyhkytti hallitsemattomasti, käpertyneenä kuin yrittäisi sulkea maailman ulkopuolelle uudestaan. Barty veri syvään henkeä ja puoliksi polvistui, puoliksi putosi polvilleen tämän sängyn viereen.

“Minulla ei ole enää paljon aikaa. En voi kuolla näin. En voi jättää häntä sinne. Sinun täytyy auttaa minua. Sinun täytyy auttaa häntä.”, Caroline puhui nyyhkäisyjensä lomasta.

Barty kosketti hänen kättään hyvin hellästi, murheentäyteiset silmänsä tämän kuihtuvassa olemuksessa.

“Tiedät, että rakastan sinua – teitä molempia – enemmän kuin mitään muuta maailmassa.”, hän totesi hiljaa ja vilpittömästi. “Mutta luulen, että on liian myöhäistä. Jos hän ei vihannut minua ennen sitä iltaa, hän aivan varmasti vihaa minua nyt. Hän jatkaa Tiedät-kyllä-kenen etsimistä. Kuinka mitenkään pystyisin hillitsemään hänet?”

“Kyllä sinä löydät keinon. Kuulen sen äänestäsi. Sinä rakastat häntä. Löydät kyllä keinon. Löysit aina ennenkin, kun todella tarkoitit”, Caroline puhui katsoessaan ylös mieheensä, kyynelten yhä valuessa kasvoillaan. Hänen äänensä oli pehmeä ja vakuuttava.

“Ja muuten, rakas, ei hän millään voi vihata sinua. Ei todella pohjimmiltaan. Varmasti hän on mennyt raiteiltaan siellä, mutta sinun täytyy muistaa kuinka hän palvoi sinua, kun hän oli pieni – ja jollain tasolla aina siihen iltaan saakka. Barty… Hänen sydämensä kuului sinulle niin ilmiselvästi, etten voi uskoa asian muuttuneen täydellisesti.”

Barty ei sanonut mitään ja hän katsoi poispäin. Hän oletti, että saattaisi löytää keinon. Ja hän muisti kyllä poikansa rakkauden, mutta hän oli tehnyt jotain äärimmäisen anteeksiantamatonta kuten poikansakin. Hän piti sitä pienenä ihmeenä, jos heidän välinen side oli vielä olemassa ja jos se pitäisi vielä sen verran pojan puolelta, että hän saisi pidettyä tämän turvassa. Sen pitäisi kuitenkin onnistua koko heidän loppuelämänsä ajan. Ja entäpä sitten, kun hän kuolisi? Mitä Juniorille sitten tapahtuisi? Oli ehkä parempi olla ajattelematta liikaa.

“Lähdemme aamulla. Lähetän pöllön Azkabaniin ja kerron, että haluamme käydä hänen kuolinvuoteellaan”, hän lopulta sanoi. Hänen äänensä oli ilmeetön sillä hän ei tiennyt kuinka tunsi päätöksestään. Se oli liian tuskallinen, ja kuitenkin helpottava yhtäaikaisesti.

“Hei…”, Caroline sanoi hiljaa tarttuessaan miehensä kädestä, kun tämä nousi ylös ja yritti lähteä. Tämä katsoi vaimoaan vain osalla huomiokyvystään.

“Teet oikein”, Caroline sanoi samaan pehmeään sävyyn kuin aiemmin, kasvoillaan pieni, mutta lämmin ja välitön hymy. Hän oli yhtäkkiä muuttunut uskomattoman rauhallisen oloiseksi.

“Niin… Minä… täytyy haukata happea…”, Barty sanoi nopeasti ja puristi hellästi tämän kättä. Hän päästi irti ja katosi ulos ovesta. Hän toivoi, että voisi olla yhtä varma tekonsa oikeellisuudesta. Vaan ehkä ensimmäistä kertaa elämässään hän ei välittänyt, jos se oli väärin. Se oli hänen vaimonsa viimeinen toive, ja pelastaisi hänen poikansa hengen ja terveyden. Millään muulla ei ollut väliä.

*

“Kyyry!” joku huusi hänen mielensä äärettömässä pimeydessä. “Sinulle on vieraita.” ihmisvartija sanoi hänen sellinsä ovelta, kun Junior avasi silmänsä, heräten levottomasta unesta, vaikkei se oikeastaan tuntunut heräämiseltä. Hän käänsi kylkeä, jotta näkisi ovelle. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että isäntä oli tullut, vaikka se olikin täysin naurettava päätelmä nähden tapaan jolla uutiset oli esitetty. Isäntä todennäköisesti räjäyttäisi paikan tai jotain muuta yhtä siistiä. Hän päästi hiljaisen, onton naurahduksen tietämättä edes miksi. Ovella ei ollut valoa. Kaksikko näytti ilmestyneen ei-mistään. Mutta juuri sitähän hänen maailmassaan oli. Ei mitään. Hän tuijotti näkyä kuin se olisi yllättävin ja mielenkiintoisin mitä hän oli koskaan eläessään nähnyt. Kuin lapsi joka näki peilikuvansa ensimmäistä kertaa. Tämä oli uusi näky, hän ajatteli. Kuinka hän oli päätynyt uskaltamaan haaveilla tällaista?

Vartija asetti pari soihtua sellin seinille, sytytti ne palamaan ja lopulta poistui. Juniorin silmät olivat nauliintuneet näkyyn äidistään. Ja sitten isästään. Hän ei osannut päättää kumpi oli typerämpi vaihtoehto nähdä, (saati sitten molemmat yhdessä), kaikessa mahdottomuudessaan. Hän ei edes harkinnut puhua näylle, pelossa, että se katoaisi. Ainakin nyt, jos hän kuolisi saman tien, hän ei kuolisi yksin vaan harhanäyssä vanhemmistaan kanssaan. Hän piti katseensa äidissä ja niin piti Bartykin, kun hän piteli tätä suojelevasti. He olivat pyytäneet, että ankeuttajat pidettäisiin poissa heidän vierailunsa ajan, mutta hänen mielestään ne olivat silti aivan liian lähellä. Äiti katsoi poikaansa kaksinverroin tuskaisemmin kuin vuosi sitten oikeussalissa.

“Pikkuiseni…”, hän sanoi hiljaa ja särkyneellä äänellä. Oli ihme, että kukaan kuuli sen läheisestä sellistä kuuluvan tuskanhuudon läpi. Mutta Junior kuuli.

“Äiti… Sinä… olet oikeasti täällä…?”, hän uskaltautui kysymään ääneen. Puhuivatko harhakuvat yleensä? Hän yritti nousta istumaan nähdäkseen paremmin, mutta oli liian heikko, pudoten takaisin puolimatkasta. Seuraavaksi hän tunsi jo äitinsä syleilevän häntä tiukasti, tietoisena sen olevan viimeinen kerta, kun hän voisi pidellä lastaan.

“Äi… Äiti… Sinä… et voi… olla täällä”, Junior sanoi, ja sen ulos saaminen oli vaikeampaa kuin minkään milloinkaan aiemmin. Kun äiti päästi irti, mutta piteli poikaansa lähellään, Junior kosketti hänen kasvojaan niin varovasti kuin pystyi – yhä peläten, ettei se ollut todellista. Hän tutki äitinsä kasvoja yhtä varovasti, aivan kuin pelkästään katsominen saattaisi saada tämän katoamaan. Barty seisoi taempana, hiljaa heitä katsellen. Hän oli iloinen, ettei kumpikaan heistä todennäköisesti muistanut hänen olemassaoloaan, sillä itsensä kasassa pitäminen oli työn ja tuskan takana muutenkin. Hän ei koskaan unohtaisi miltä Junior näytti, kun he kävelivät sisään. Niin sairas. Niin luovuttanut. Niin yksin.

“Olen tässä, kulta. Olen tässä. Isäsi ja mina tulimme-“, Caroline puhui niin hiljaa kuin pystyi kuiskaamatta.

“Kuka?”, oli Juniorin välitön ensireaktio, kunnes ohikiitäneen hetken kuluttua. “Ai… Hän.” Jopa vain kahden sanan aikana hänen sävynsä ehti muutamaan kertaan käydä ilmeettömän ja äärimmäisen katkeran välillä. Lopulta hän oli täysin tietoinen isänsä läsnäolosta - koko tilanteen todellisuudesta. Hän tuijotti suoraan eteensä - ei minnekään isänsä suuntaankaan, joka ei tiennyt mihin kääntyä tai mitä sanoa tai tehdä. Hän vain toivoi, että kaikki olisi jo ohi ja että löytäisi minkä tahansa voimanlähteen tilanteesta. Hiljaisuus kesti ehkä vain muutaman sekunnin, mutta jokaiselle heistä, se tuntui minuuteilta.

“Me tulimme-“, äiti aloitti uudestaan, mutta hänet keskeytettiin taas. Sillä kertaa tahallisesti.

“Sinä tulit. Hän on täällä vain, koska sinä et kyennyt tulemaan yksin.”, Junior sanoi, välittämättä mitä hänen äitinsä yritti kertoa. Hän lepäsi tämän sylissä, pää tämän olkapäällä. Hän olisi mielellään kuollut juuri siihen.

“Kulta pieni, kuuntele minua. Sinä pääset pois täältä”, äiti kuiskasi, kuljettaen kätensä pojan ylikasvaneiden hiusten lomassa ja suudellen tämän otsaa.

“Näen siis tosiaan unta…”, hän sanoi hengästyneenä. Äidin lempeä kosketus ja läheisyys oli liikaa vuoden kylmyyden ja kidutuksen jälkeen. Mutta se kaikki tuntui niin todelliselta, ettei poika pystynyt sammuttamaan toivon kipinää jonka tilanne toi. Hän nosti katseensa isäänsä joka katsoi takaisin häneen. Silmissään hirmuisempi murhe kuin vaimonsa silmissä, joka ei ollut omassa mielessään menettämässä varsinaisesti mitään. Juniorin katse oli sekoitus halveksuntaa ja ihmetystä. Äiti kuiskasi poikansa korvaan niin, että vain tämä saattoi kuulla.

“Halusin vain sanoa, että rakastan sinua enkä mina pelkää.”

Katse Juniorin silmissä muutti kaukaiseksi, vaikka hän piti sen isässään.

“Miksi?”, hän kysyi äidiltään.

“Koska kuolen täällä puolestasi ja tiedän, että hänkin rakastaa sinua. Hän on täällä juuri siksi”, äiti kertoi hänelle, äänessään kaikki maailman varmuus. Tämä sai Juniorin pysymään vaiti, piikikkäiden huomautusten heittämisen sijaan. Vaan ei kauan.

“Iskä…”, hän totesi hiljaa. Hän ojensi käsivartensa isäänsä kohti, eleenä, että halusi tämän lähemmäs. Sanavalinta hätkähdytti Bartyn ja hetken tämä pystyi vain tuijottamaan poikaansa, naurettavan toiveajattelun ja epäuskon vallassa.
“Iskä…?”, Junior toisti kovempaa. Mielessään hän käytti tuota läheistä muotoa ärsyttääkseen isäänsä – jonka uskoi tuntevan suurta inhoa hänen käyttäessä sitä. Tosin, kaikesta huolimatta, sen käyttäminen lapsuudesta asti teki siitä myös osittain välitöntä ja aitoa. Ja pohjimmiltaan, jokin hyvin pieni ja syvälle hautautunut osa häntä ei koskaan lakkaisi rakastamasta isäänsä - siinä missä hän ei koskaan antaisi tälle anteeksi eikä uskoisi tähän enää milloinkaan. Barty otti ne muutamat askeleet ja kyykistyi vaimonsa viereen. Hän ei toivonut parasta ja pelkäsi pahinta, ja se näkyi, kun hän katsoi poikansa kärsiviä, mutta oudosti syttyneitä kasvoja. Junior tarttui isänsä takista ikään kuin pelkäisi tämän karkaavan johonkin ennen kuin hän saisi sanottua mitään.

“Hei, iskä, katso minua. Mieti menneitä ja kerro - kasvoinko suunnitelmien mukaiseksi?”, hän kysyi ja kuulosti
 siltä kuin oikeasti vaatisi vastausta. Hänen kasvoilleen oli levinnyt pilkkaava virnistys ja silmissään huokui sen ja murheen sekoitus. Bartyn vatsa kääntyi tuskallisesti ympäri, mutta jokin Juniorin käytöksessä – vaikka selvästi pahantahtoisesti tarkoitettuna – antoi hänelle uskoa suunnitelman toimivuuteen. Matkalla hän oli jopa keksinyt keinon pitää poika etsimästä erästä tiettyä, sekä turvassa. Ja samalla antaa tälle jonkinlainen mielenrauha, kaiken tämän kidutuksen jälkeen mihin hän oli tämän hylännyt. Hän sivutti kysymyksen. Hän kaivoi kaksi pientä pulloa lompakostaan – sellaisesta josta kukaan muu kuin sen omistaja ei saanut mitään ulos.

“Vien sinut kotiin”, hän kuiskasi, pidellen pulloja aivan pojan silmien edessä.

“Äiti, et voi tehdä tätä. Et tiedä millaista se on. Et halua kuolla täällä”, Junior puhkesi hädän ajamaan protestiin. Varsinkin, kun hän alkoi väsyä puhumaan, liikkumaan ja ajattelemaan niin paljon. “En…anna…”, hän jatkoi, mutta uupui hetkeksi. Hän tunsi äitinsä kyyneleet hiuksissaan. Hänkin olisi itkenyt, mutta hänen kyynelvarastonsa olivat loppuneet jo kuukausia sitten tai siltä hänestä ainakin tuntui.

“Kuolen onnellisempana täällä, usko minua. Kun tiedän, että olet turvassa kotona.”

Juniorin katse harhaili.

“Mikä saa sinut uskomaan, että hän vie minut kotiin…?”, hän kyseenalaisti. Oikeasti hän olisi halunnut kysyä mikä sai kenetkään uskomaan, että hän pysyisi siellä. Hän jatkaisi Voldemortin etsimistä sillä punaisella sekunnilla, kun pystyisi kävelemään omilla jaloillaan ja pitelemään taikasauvaa. Mutta se oli viimeinen asia minkä hän halusi äitinsä tietävän – hän oli tälle velkaa enemmän, mutta enempään hän ei pystynyt. Sitä paitsi, häntä kiinnosti myös se mitä hän kysyi. Sillä kertaa siihen vain ei vastannut äiti.

Barty kuljetti kätensä lempeästi Juniorin hiuksissa, jotta saisi tähän katsekontaktin.
“Isit eivät rakasta lapsiaan vain silloin tällöin. Se on loputonta rakkautta.”, hän sanoi vilpittömästi. Hän oli varma, ettei poika uskonut, jos edes kuunteli. Mutta vaikkei se koskaan rekisteröityisi pojan tajuntaan, hänelle riitti, että se oli ainakin aina matkalla. Koska hän tiesi Juniorin tietävän olevansa hänelle todella rakas. Se saattaisi helpottaa heidän kummankin vuosia.

“Mistä sinä tuon kuulit?”, Junior kysyi, nyt todella haluten vastauksen. Kaikki hänen olemuksessaan vaati sitä ja täysin negatiiviseen sävyyn. Hän oli varma, että totuudenmukainen vastaus oli, että hänen äitinsä toivoi niin. Hän muisti etäisesti, joskus tietäneensä isänsä rakastaneen häntä, mutta myös tunteneensa, että tämä rakasti äitiä enemmän.

“Juo nyt vain”, hänen isänsä sanoi rauhallisesti ja piti pulloa ojennettuna tälle. Junior otti sen samalla, kun hänen äitinsä vastahakoisesti päästi hänestä irti. Tämä otti jäljellä olevan pullon ja sitten viimeisen, tuskaisen rakastavan katseen poikaansa joka istui hänen vieressään katsoen alas omaan pulloonsa monijuomalientä. Poika putosi takaisin epätodelliseen mielentilaan nopeammin hetki hetkeltä. Tilanne oli liian hyvää ollakseen totta, ja lisäksi hän oli uupuneempi kuin koskaan.

“Hyvästi, rakas”, Barty kuiskasi vaimolleen ja suuteli tämän ohimoa samalla, kun tämä otti ensimmäisen siemauksensa monijuomalientä.

Siihen mennessä, kun he olivat vaihtaneet ulkonäköjä, Junior oli enää puoliksi tajuissaan, joten heidän piti auttaa tätä viimeisen vaihdoksen kanssa; vaatteiden. Barty puoliksi kantoi pojan laivaan. Niiden tuntien aikana hän ei poistunut tämän viereltä hetkeksikään. Hän antoi pojan nukkua, herättäen tämän kerran tunnissa vain sen verran, että sai juotettua tälle lisää monijuomalientä. Tämä nukkui niin rauhallisesti, raikkaassa ilmassa, matkalla kotiin. Ja näytti ulkoisesti äidiltään. Barty ei kyennyt vielä täysin tajuamaan mitä oli tapahtunut, joten ainakin tuon siunatun hetken ajan hän koki tehneensä oikein. Hänelle henkilökohtaisesti, se oli ja tulisi aina olemaan oikein tehty – mutta hän ei voinut olla ajattelematta sitä myös koko yhteiskunnan näkökulmasta… ja Longbottomeiden, myös pikkuisen Nevillen.

Takaisin Lontoossa, yhä matkalla kotiin, hän tapasi Villisilmä Vauhkomielen jolle hän ilmoitti ottavansa pari viikkoa lomaa töistä, ollakseen vaimonsa kanssa tämän viimeiset päivät. Ja että hän arvostaisi, jos hänen sallittaisiin viettää ne ilman häiriöitä. Hän suunnitteli laittavansa Winkyn hoitamaan Juniorin terveeksi, mutta hän halusi varmistaa, että kaikki alkoi sujua ongelmitta ennen kuin jättäisi nämä kahdestaan mennessään itse joka päivä töihin. Illansuussa he saapuivat kotiin. Kannettuaan pojan sisään, suljettuaan kaikki verhot ja takan, hän hankkiutui huolellisesti eroon kaikista todisteista monijuomaliemestä. Seuraavan puoli tuntia, odotellessaan Juniorin heräämistä, hän stressasi tulevaisuudesta. Ainakin hän oli aina pitänyt asiat niin, että heidän taloonsa oli mahdotonta ilmiintyä tai sen sisältä kaikkoontua. Se sentään poisti valtavan riskin, että tämä kaikki olisi tehty turhaan.

“Äiti!”, poika yhtäkkiä huudahti huoneesta jonne hänet oli jätetty Winky seuranaan, jolle oli jo jaettu ohjeet. Hänen unensa oli muuttunut jälleen painajaiseksi. Hän ei edes muistanut mitä siinä oli tapahtunut ennen sitä. Hänen mielessään oli yhä hyvin vähän tilaa millekään muulle kuin tuskalle, murheelle ja katkeruudelle. Se oli äärimmäinen tunnesotku; hänen rakkautensa vanhempiaan kohtaan ja alitajuisesti muotoutunut palvonta mieheen jonka seuraamisen takia hän oli niin syvästi kärsinyt. Lisättynä sen hetkinen sekavuus siitä mitä oli tapahtumassa. Hän oli jälleen itsensä näköinen – monijuomaliemen vaikutus oli kokonaan haihtunut.

“Missä äiti on? Missä mina olen? Mitä tämä on!”, hän puhui tukahtuneella, hätääntyneellä äänellä, yrittäen nousta, mutta hädintuskin jaksoi käsivarsiaan liikauttaa. Hän tiedosti vain olevansa jossakin uudessa paikassa joka kuitenkin vaikutti oudon tutulta ja ettei hän tuntenut oloaan enää niin onnettomaksi ja kidutetuksi. Barty astui tuohon huoneeseen joka oli lähes pimeä, lukuun ottamatta sängyn viereisellä pöydällä palavaa lamppua.

“Olet kotona. Kuten lupasin, olet kotona”, hän puhui rauhallisesti, kyykistyen sängyn viereen.

“Koti… koti…”, Junior toisteli sanaa hetken aikaa ontolla äänellä, hänen katseensa vaeltaen huoneessa jonka hän luuli joskus tunteneensa. Mutta koti ei ollut hänelle enää selkeä käsite. Hänen äitinsä kuolisi Azkabanissa, eikä hänellä ollut isää. Joten mitä oli koti muuta kuin tyhjä unelma, kadotettuna jonnekin hänen vääristyneen mielensä yöhön ja siihen, mikä oli joskus ollut hänen sydämensä. Hänellä oli toisenlainen koti sen sijalla jota hänen todellinen miniänsä oli vaalinut. Hänellä oli yhä yksi unelma, yksi pyrkimys mikä vain vahvistuisi mitä kauemmin hänet pidettäisiin saavuttamasta sitä. Hän oli nähnyt sen jo monia kuukausia halunnut mennä sinne. Mutta vasta nyt, kun hän alkoi tajuta olevansa vapaa, se alkoi hitaasti, mutta varmasti kirkastua hänen mielessään. Tuolla ulkona jossakin oli eras joka ilmeisesti tarvitsi apua. Ja miten ylpeä hän olisikaan, jos olisi se joka auttaisi. Hän alkoi näyttää kuumeiselta, joten Winky juoksi alakertaan hakemaan kaikkea mitä kuvitteli tarvittavan. Sillä ei ollut aavistustakaan miten paha tila olisi vuoden jälkeen Azkabanin kaltaisessa paikassa. Jokaisen ‘koti’ myötä mitä Junior hoki, Barty menetti lisää henkisiä voimiaan, joten hän päätti puhua.

“Junior, kuuntele minua. Kuuntele…”, hän sanoi pehmeästi. Hän otti poikansa kasvot käsiinsä, varmistuakseen, että tämä kuunteli, koska tämä katsoi häneen – vaikkakin hieman hajamielisin silmin.

“Minäkin olen täällä jonkin aikaa ja hoidan sinua, mutta enimmäkseen se tulee olemaan Winky joka hoitaa sinut kuntoon. Ja meidän täytyy jatkaa elämää kuin mikään ei olisi muuttunut täällä. Ulkomaailmalle sinä olet yhä Azkabanissa ja siihen uskoon sen täytyy jäädä.”

“Mutta haluan… Minun tarvitsee… isäntäni…”, Junior puhui koko ajan kuumeisemmin - mutta sanoista sai vielä selvän, jos kuunteli.

“Tiedän. Tiedän…”, Barty huokaisi tuskaisesti, katsoen poispäin, oven suuntaan. “Mutta emme pelastaneet sinua siksi.” Hän oli varma, että Junior tiesi ja arvosti sitä myös. Ja ehkä, vain ehkä, jopa tunsi sitä samaa rakkautta. Se oli ainoa syy miksi hän oli alunperinkään kyennyt suostumaan tähän kaikkeen ja kykenisi jatkamaan, tapahtui mitä tahansa. Toivo ja usko siihen, että hänen lapsensa oli vielä tuolla jossakin. Oli sitten miten syvällä ja eksyksissä tahansa, mutta silti siellä.

Aluksi hän oli syyttänyt Junioria kahden perheen elämän tuhoamisesta, mutta myöhemmin alkanut syyttää itseään poikansa elämän tuhoamisesta ja sitä kautta koko perheensä. Hän oli pettänyt poikansa jonka hän tunsi paremmin kuin mitä hänen tekonsa oikeusistunnossa antoivat ymmärtää. Syyllisyys teki helpommaksi sulkea pois sen kylmän ja karun tosiasian mitä poika oli tehnyt. Hän pystyi vain ajattelemaan tekevänsä kaiken voitavansa pitääkseen pojan etsimästä sitä hirviötä josta he olivat vihdoin päässeet eroon ja saadakseen pojan tuntemaan olonsa niin rauhalliseksi kuin mahdollista. Kaikki nämä ajatukset muistuttivat häntä suunnitelmastaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan miten hän, yrittäessään nyt tehdä kaiken lapsensa parhaaksi, hän päätyisi muuttamaan tästä lähes yhtä pahan hirviön kuin oli ollut se, jolle hän tämän aikanaan menetti.

“Olen niin pahoillani, poika. Olin sokea”, hän sanoi hiljaa ja osoitti poikaansa taikasauvallaan.

Komennu.”

Juniorin olemus muuttui tyyneksi ja rauhalliseksi, lukuunottamatta kuumeen aiheuttamaa hikoilua ja väsymystä. Se oli vain pieni lohtu, sillä se ei ollut aitoa. Hän ei pystynyt tekemään enää mitään korjatakseen poikansa. Tämä oli särkynyt ikuisesti ja kaikki oli hänen syytään. Hän tulisi aina näkemään poikansa anovat silmät, kun tämä oli katsonut häneen, kuulemaan tämän hysteerisesti huutavan kuinka on viaton… Näkevän sen aivan liian selkeästi tavalla jolla hänen olisi pitänyt nähdä se silloin. Että poika oli ollut vielä parannettavissa.

Hän muisti nyt selkeämmin kuin koskaan kaikki ne vuodet, jotka hän oli pienen poikansa kanssa viettänyt, opetellen tuntemaan tämän ja antaen tämän tuntea hänet ja rakkautensa. Asiat olivat alkaneet muuttua, kun poika ensimmäisen kerran lähti Tylypahkaan ja tämän äidin tila paheni. He olivat yhä olleet läheisiä, mutta nuo olivat vuodet, hän ajatteli, join ahänen oli täytynyt tehdä ratkaiseva virhe tai muutama - siinä missä hän ei koskaan ollut paras mahdollinen isä, antaessaan oman kunnianhimonsa yltää poikaansa, jättäen vanhemman tuen tärkeyden varjoonsa.

Hän tajusi nyt miten isin pikkupoika oli aina, aina ollut hänen edessäänja miten paljon hän oli siitä välittänyt. Mutta lopulta... Itsekkäässä surussaan ja rakkaudessa työhönsä, hän oli antanut kylmän maailman tulla heidän väliinsä jopa asteella jossa poika oli eksynyt siihen, kantaen mukanaan kaikkea sitä katkeruutta jonka hän oli aiheuttanut. Voi, mutta se oikeusistunto... Tapa jolla poika oli häneen katsonut... Kaikesta huolimatta katseessa ei ollut katkeruutta, ei vihaa. Vain rakkautta ja pelkoa. Siinä oli ollut hänen poikansa joka ei koskaan olisi tehnyt niin hirveää rikosta täysin omasta vapaasta tahdostaan. Anoen isäänsä muiatamaan hänet, rankaisemaan rakkaudella eikä vihalla, niin kuin aina ennenkin. Siksi poika oli valehdellut viattomuudestaan. Siinä oli ollut hänen poikansa. Mitä oli pojasta jäljellä nyt? Kuinka paljon tuhoa voi saada aikaan muutamalla yksinkertaisella sanalla syvän shokin keskellä? Nyt hänellä vaikutti olevan poika vain sydämessään. Mutta hän piti kiinni toivosta, että jollakin osalla sitä poikaa olisi vielä isä omassa sydämessään.

“Kiitos, Winky. Hae nyt näkymättömyysviitta.” Hän istui Juniorin vieressä sängynlaidalla. Hän asetti kylmän pyyhkeen tämän otsalle kasasta niitä, jonka Winky oli juuri tuonut, ja kadonnut uudestaan.

“Kuuntele minua…”, hän puhui Juniorille, kun näytti siltä, että tämä oli tarpeeksi tajuissaan kuunnellakseen.

“Sinun täytyy pysyä piilossa näkymättömyysviitan alla kaikkina aikoina. Sinä et ota sitä yltäsi ilman lupaani. Minun lupaani - ei kenenkään muun. Ja jos milloinkaan tässä talossa on ketään muita kuin mina tai Winky, sinä et päästä ääntäkään etkä mene heidän lähelleen. Ymmärrätkö?”

Junior pysyi vaiti hetken ja toisenkin, kunnes vastasi tyynesti. “Kyllä.”

“Ja kun paranet…”, Barty jatkoi pehmeään sävyyn. Kuinka hän toivoikaan, että se voisi tarkoittaa muutakin kuin fyysistä kuntoa. “Sinä et saa käyttää taikasauvaa. Mutta olet vapaa viihdyttämään itseäsi millä tahansa muulla tavoin, kunhan se ei anna ilmi, että täällä asuu kolmaskin henkilö ja kunhan se ei ole millään muullakaan tavalla vaarallista. Ja sinä pysyt tämän talon sisällä ja annat Winkyn olla lähettyvillä kaikkina aikoina, ellen minä toisin sano”, hän puhui vakaasti, toivoen, ettei unohtanut mitään ratkaisevaa yrityksissään tehdä Juniorin elämästä niin miellyttävää kuin mahdollista, mutta minimoida riski, että joku saisi tietää tästä tai että tämä karkaisi.

“Onko kaikki selvää?”, hän kysyi taas.

“On”, Junior sanoi nyt nopeammin.

“Iskä…?”, hän sitten sanoi, jälleen osittain aidosti, mutta enimmäkseen tarkoituksessa ärsyttää. Hän yritti katsoa isäänsä, mutta hänen katseensa vaelsi kuin hän olisi sokeutumassa. Hän ei edes tiennyt mitä ajatella kaikista noista määräyksistä. Hän tiesi vain, että tunsi olonsa hyväksi ja huolettomaksi ja etteivät ne kuulostaneet kovin pahoilta. Samalla hänen ajatustensa yli jyräsi jatkuvasti kasvava mielihalu etsiä isäntä ja se ajatus teki hänet entistäkin onnellisemmaksi. “Mitä sinä teet?”, hän kysyi uteliaana, sulkiessaan silmänsä.

“Rakastan sinua”, Barty vastasi, mutta arveli, että nuorelle miehelle johon hän katsoi, se vaikutti ainoastaan jatkuvalta vangitsemiselta.

“Ota nyt rauhallisesti. Lepää”, hän kehotti. Hän antoi viipyilevän suudelman poikansa otsalle, kunnes vastahakoisesti poistui huoneesta. Ilman komennuskiroustakin se oli kaikki mitä Junior saattoi tehdä. Hän liukui levottomaan uneen täynnä fanaattisista unia löytää isäntä, ja kaukaisia kaikuja rakkaudesta ja kiintymyksestä jota hän oli tuntenut isäänsä kohtaan, sekä hiljaisia kyyneliä joita hän itki äitinsä vuoksi.

"Vastaukset ovat syvällä mielesi sisällä. Tietoisesti olet unohtanut sen. Niin ihmismieli toimii. Kun jokin on liian epämiellyttävää, liian häpeällistä muistella, me hylkäämme sen. Poistamme sen muistoistamme.

Mutta painojälki on aina siellä."


----------

A/N Tsekkaa toinenkin BCJ-ficcini Use well the days, sijoittuu Juniorin 4. Tylypahkan vuodelle. 2 lukua on julki, 3. tulossa jossain vaiheessa. A/N
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 29, 2012, 20:57:50 kirjoittanut Nibs »
X HOGWARTS REFOUNDED: HARRY POTTER-ROOLIPELI
Mitä pitivät sisällään vuodet 1980-1992 Potter-universumissa?
X OLD WEST TALES RPG - Minnesota 1875-1885
X PÖLLÖPOSTI - Harry Potter-blogi