Joulun kunniaksi tuli nyt sitten luettua myös Vihan liekit ja Matkijanärhi. Ja vaikka olen yleensä perin pihi ostelemaan kirjoja kirjakauppahintaan, jokin mielenhäiriö vei ja ostatti koko trilogian yhteisniteenä. Matkijanärhi kun oli (yllättäin) lainattu viimeiseen niteeseen kirjastostamme, kirjasto oli menossa remonttiin ja Vihan liekit päättyi tietysti maailman häpeämättömimpään cliffhangeriin, joten menin ja ostin sitten tiiliskivipainoksen, jonka hinta on suunnilleen samaa luokkaa kuin yhden kovakantisen osan yksinään. Tiedättekö sen tunteen, kun kirjakaupan hyllyn äärellä yrittää vakuuttaa itselleen, ettei todellisuudessa halua isoa möhkälettä köykäisesti kirjoitettua väkivaltaviihdettä hyllyynsä, marssii silti kassalle ja maksaa hyvillä mielin... Silloin on aika myöntää jotain.
Nälkäpeli on koukuttava. Kaikki kolme kirjaa lukee kunkin helposti yhdeltä tai kahdelta istumalta. Sehän täällä on sanottukin. Vahvistanpa vaan. Lisäksi Nälkäpeli kyllä antaa ajateltavaa. Hyvässä ja pahassa. Siinä on paljon puutteita ja turhauttavan valtava määrä hukattua potentiaalia. Mutta jokin siinä on kyllin viehättävää, että sille haluaa antaa ansiota. Siksipä seuraava essee, joka on melkein yhtä pitkä kuin itse romaanit:
Vihan liekit oli ensimmäistä osaa kummallisempi lukukokemus. Se oli kuin kaksi eri tarinaa: alkupuoliskolla kuvailtiin Katnissin elämää Nälkäpelin jälkeen ja vyöhykkeillä kytevää kapinaa. Siitä osasta pidin. Siinä sivuttiin paljon Panemin yhteiskuntaa ja minäkin olen sitä mieltä, että Panem ja sen valtasuhteet ovat ehdottomasti Nälkäpelien kiintoisinta antia. Pidän siitä, miten merkittävistä tapahtumista vain vihjaillaan, miten kaikki tapahtuu lukijasta sivussa ja jättää paljon arvailtavaa. Kirjan nälkäpeli-osuudesta olin jo tietysti spoilaantunut, joten se ei tullut yllätyksenä. Ja siihen keskittyvät Vihan liekkien suurimmat uskottavuusongelmat. Yhtäkkiä Katniss on yksinkertaisesti tyhmä. Ensimmäisen osan kylmäkiskoisuuden ja hämmentyneisyyden voin hyvinkin sulattaa. Samoin jatkuvan koti-ikävän.
Mutta miten kauan voi neidiltä mennä älytä matkijanärhi-symbolin merkitys, kun hän ensimmäisessä kirjassa janoon kuolemaisillaankin osaa lukea Haymitchin ajatuksia pelkistä sponsorilahjoista tai niiden puutteesta? Miten kauan voi mennä tajuta, että hajanaisten kansannousujen sijaan toiminnassa on järjestäytynyt kapinaliike, jonka ikoni hän itse on? Vallankin, kun muut hahmot tuntuvat jatkuvasti kertovan hänelle, miten hän lietsoo ihmisiä. Se kellovinkki ärsytti minua suunnattomasti - ymmärrän, ettei Katniss tajunnut sen viittaavan areenan muotoon, mutta kelloon kätketyn symbolin tarkoituksen olisi luullut kolahtavan sen siunaamalla hetkellä.
Peeta käy minun silmiini aika tylsäksi, koska hänestä puuttuu se ensimmäinen osan mysteeriosuus: nyt on jo ihan selvää, mitkä ovat hänen vaikuttimensa ja tavoitteensa, sanoipa hän Katnissille mitä tahansa. Nälkäpeli ei alkun alkaenkaan ole mikään vahvasti hahmovetoinen tarina, mutta Vihan liekeissä esitellyt uudet hahmot ovat silläkin mittaapuulla tylsiä. Finnickin sokeripalakohtauksessa rakensin leikilläni kuvan kuoren alla piilevästä haavoitetusta sielusta, kah, kukas se siellä? Johanna Masonissa on särmää, hän on kiinnostava, mutta hänessä on sama vika kuin Catossa ensimmäisessä kirjassa: häneen ei pääse käsiksi tarpeeksi hyvin. Beeteellä oli onneksi hetkensä. Hahmojen littaisuus ei ärsyttäisi minua niin paljon, mutta kun Vihan liekkien jälkipuoliskossa tuntuu olevan muutenkin aika vähän kannattimia. Nälkäpeli käydään läpi aika häthätää.
Kädestäpitokohtauksen jälkeen vähän odotin suunnilleen kaikkien tribuuttien haistattavan pitkät koko Nälkäpelille ja lyövän koko homman tavalla tai toisella pilkanteoksi Capitolia kohtaan. Olisin todella toivonut heiltä jonkinlaista isompaa keskisormennnäyttöä pelinjärjestäjille jo Runsaudensarvella. Jännä kyllä, minä jäin tässä osassa kaipaamaan juuri sitä, mitä moni muu kaipasi ensimmäisessä osassa: moraalista, psykologista ja tunteellista ulottuvuutta. Toki kaikki Nälkäpelin voittaneet ovat jo karaistuneita tappajia ja ainakin jokunen tribuuteista taisi olla innokaskin osallistumaan uudestaan. Mutta suurin osa heistä taisi, koettuaan Nälkäpelin, pitää Capitolia ja sen "hajota ja hallitse" -valtaa alhaisena. Näin niin paljon mahdollisuuksia siinä kohdassa... ja sitten kaikki juoksevat suin päin verilöylyyn ja aloittavat tutun taktiikkapelin. Eikä kukaan tietysti voinut kertoa kapinallisten aikeista Katnissille, koska...?
Ihmissuhteiden kehityksestäkään Vihan liekeissä ei juuri voi mielestäni puhua. Hahmot vain törmäilevät toisiinsa ja voimakenttiin.
Mielestäni Vihan liekit on, etenkin jälkipuoliskoltaan, trilogian heikointa antia, paikoitellen erittäin heikko. Mutta jälleen kerran sille antaa anteeksi yllättävän paljon. Teksti on sentään edelleen nopealukuista ja viihdyttävää.
Matkijanärhi onkin Vihan liekeille niin suoraa jatkoa, että olisin voinut itse niputtaa ne vaikka yhdeksi kirjaksi. Itse asiassa yksiin kansiin sidottu Nälkäpeli-trilogia ei edes tunnu kolmelta kirjalta, vaikka se sivumäärältään aika jykevä onkin. Mutta Matkijanärhi on mielestäni taas Vihan liekkejä parempi. Se kärsii edelleen uskottavuusongelmista esim. sodankäynnin kuvauksessa, taktiikassa ja aseissa, mutta hahmopuolella alkaa taas mennä ihan mukavasti. Finnick ei vieläkään saa minua haukkomaan henkeäni yllätyksistä nyyhkytarinallaan, mutta hän ja Annie ovat kyllä suloisia.
Ja hänen henkinen luhistumisensa herätti mielenkiintoa, mutta jälleen kerran... jää ohueksi. Hänen tapattamisensa sivulausessa oli kyllä yllätys.
Kun tarinan romanssiosuus ei romanssina kiinnostanut ensimmäisessä osassa, ei se alkanut kamalasti kiinnostaa nytkään. Minulle oli herttaisen yhdentekevää, miten kolmiodraama päättyy, halusin vain tietää
kuinka se päättyy. Toisin sanoen minulle oli yksi lysti, kumman kanssa Katniss lyö hynttyyt yhteen, jos kummankaan, halusin vain nähdä, miten Collins toteuttaisi sen. Viimeistään Matkijanärhen edetessä kilpailu poikien välillä alkaa mielestäni olla aika selvä,
vaikka leikittelinkin ajatuksella, että Collins ehkä tapattaisi Peetan Capitoliin,
mutta halusin vain nähdä, miten maaliin päästäisiin. Galen kiiltävä haarniska saa vihdoinkin vähän lommoja ja hän on hiukan inhimillempi ja virheellisempi Matkijanärhessä.
Tavallaan se minusta kuvaa aika hyvin sitä, miksei Katniss syty Galelle: Gale on enemmän huolehtiva isoveli, se luotettava mies elämässä, joka häneltä jäi isän kuollessa puuttumaan. Hänen luotettavuutensa kärsii, kun hänen kaunansa muuttuu kostonhimoksi. Minusta heidän väliensä tulehtuminen on ihan hyvin kuvattu: ihmiset muuttuvat ja oppivat uutta toisistaan uusissa tilanteissa, eikä se ole aina mieluisaa. He kasvavat ulos toisistaan samalla kun Katniss ja Peeta tavallaan kasvavat toisiinsa kiinni yhteisten kokemusten kautta. En usko, että Primin räjäyttäminen oli tarpeellista lopullisen loven tekemiseen heidän välilleen, mutta ainakin se teki asian selväksi. Primin tappamisen syy taisi tosin ollakin motivoida Katniss ampumaan Coin. Pidin siitäkin kohdasta, niin teatraalinen kuin se olikin.
Nälkäpelien maailma on kiehtova. Sen kuvas, Capitolin hullu ylellisyys ja Vyöhykkeiden keskenäänkin eriarvoiset asemat, se miten paljon Panem muistuttaa omaa maailmaamme pienoiskoossa. Se miten monessa kohtaa sitä lukiessaan voi katsoa itseensä: median riepottelu, julkkisten PR-hallinta, median sensuuri, capitolilaisten ylettömät juhlat ja turhamaiset ajanvietteet toisten ihmisten raataessa koko elämänsä ja kuollessa silti nälkään. Turhamaisuus. Identiteetti. Yksilönvapaus. Mitä ihminen tekee maailmalle ja ennen kaikkea toiselle ihmiselle. Näitähän riittää. Collins on kyllä pakannut teoksensa täyteen raskaita (ja aina muodikkaita) teemoja, joita yleisö rakastaa. Harmi vaan, että paketti on paikoitellen turhan kevyt. Toisaalta sen viihdyttävyys tekee siitä ehkä vielä osoittelevamman.