Kirjoittaja Aihe: Strangers [K7, one-shot, angst]  (Luettu 160 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Atrèju

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • The pieces of my heart are missing you
  • Tupa: Luihuinen
Strangers [K7, one-shot, angst]
« : Syyskuu 21, 2009, 23:05:18 »
Title: Strangers
Author: Atrèju
Rating: K7
Genre: one-shot, angst
Summary: Joskus he olivat vanhempiani, enää en tiedä keitä he ovat.
Disclaimer: Kaikki henkilöt ovat Rown luomia. Valittavasti.

A/N: Tätä olen nyt pari viikkoa jo hionut ja hionut aina kun on aikaa ollut, ja lopputulokseen olen jopa aika tyytyväinen, vaikka ikuinen perfektionisti olenkin. ;D Osallistuu finissä Fanfic 10 kierrokseen II, aiheella Draco Malfoy. Ja sana on 6. Muukalaiset

Strangers

Muistan kuinka pienenä makasin tuntikausia sängyssäni vihreä lempipyjama ylläni katselemassa kattoon loihdittuja tähtiä. Ne liikkuivat hiljakseen katossa ja muodostivat mitä mielikuvituksellisimpia kuvioita. Isä loitsi ne minulle syntymäpäivälahjaksi, kun täytin seitsemän vuotta.
”Draco, mitä tahdot tänä vuonna syntymäpäivälahjaksi?”
”Tahdon tähdet!”
”Kulta, et sinä voi tähtiä saada. Etkö haluaisi mitään muuta, vaikka uuden luudanvarren..?”
”Tahdon tähdet! Ja kuun!”


Huusin varmaan kolme tuntia putkeen. Lopulta isä kyllästyi ja mykisti minut. Päädyimme kompromissiin: minä lupasin pitää suuni tukossa ja hän lupasi minulle tähdet ja kuun taivaalta. Arvatkaa olinko onnellinen? Seuraavana päivänä heräsin ja huomasin pimeässä loistavia tähtiä liimattuina seinälle. Aloin itkemään.
”Jestas, mikä sinulla nyt on?”
”Tahdon tähdet ja kuun kattoon!”
”Sinähän sai-”
”Eikä! Tahdon oikeat! Oikeat!”


Sain lopulta tahtoni periksi – tavallaan. Kieltämättä, olin hankala lapsi. Vanhempani olivat suurimman osan ajasta ihan mukavia, ja olin kai aika onnellinen vaikkakin yksinäinen. Meillä ei ollut paljon perhetuttuja, ja ne harvat kävivät yleensä vain jouluisin syömässä. Joskus Pansy tai Blaise kävivät, kun äiti kutsui heidät pitämään minulle seuraa.
”Hei, Pansy. Draco on olohuoneessa odottamassa sinua.”
”Hei, mrs Malfoy. Ensimmäisessä vai toisessa kerroksessa?”


Suurimman osan ajasta olin kuitenkin yksin. Välillä näin jästilapsia metsässä leikkimässä, mutta kun pienempänä kysyin saanko leikkiä heidän kanssaan, isä saarnasi minulle tunnin siitä kuinka saastaisia jästit, ja varsinkin kuraveriset, ovat ja kuinka heitä pitää vältellä. ”Et saa missään nimessä olla tekemisissä heidän kanssaan!” isä huusi silloin ja marssi ulos huoneesta. Muistan kuinka äiti vilkaisi minua jotenkin pahoitteleva ilme kasvoillaan ja kiiruhti sitten isän perään. Kuulin oven raosta kuinka isä puhui kiivaalla äänellä jotain jästinkarkoitusloitsun uusimisesta. Sen jälkeen näin muita lapsia hyvin harvoin.

Äiti ja isä lähtivät usein kartanosta iltaisin ”hoitamaan asioita” omien sanojensa mukaan. Jäimme Dobbyn kanssa usein kahdestaan kartanoon.
”Tonttu, vahdi Dracoa. Illallinen tasan kello 19, ja nukkumaan yhdeksältä.”
”Kyllä, isäntä.”
”Draco, vahdi tonttua. Varo vaatteita. Olisi ikävää jos ainut kotitonttumme lähtisi.”
”Kyllä, isä.”


Pikku hiljaa vanhenin ja aloin aavistella, että kaikki ei ollut ihan kunnossa. Äiti ja isä olivat aina välillä outoja ja äidin silmät huolestuneet iloisen hymyn takana. Sen vuoden alussa, jolloin täytin yksitoista vuotta, isä alkoi katoilla mystisesti. Kun näin hänet joskus kotona, hän ei puhunut, murahteli vain ja pakeni työhuoneeseensa kun yritin kysyä jotain. Välillä äiti ja isä keskustelivat hiljaiseen ääneen kun luulivat olevansa kahdestaan. He hiljenivät aina kun huomasivat minun kuuntelevan ja väänsivät kasvoilleen sellaiset teko-onnelliset hymyt.
”Kaikki on hyvin Draco.”
”Eikä ole, äiti. Tahdon tietää totuuden!”
”Narcissa, ehkä meidän pitää kertoa pojalle totuus. Hän joutuu kuitenkin ennemmin tai myöhemmin kuulemaan sen.”
”Kerro, isä. Mikä muka voi olla niin kamalaa?”


Nyt toivon, että en olisi koskaan sanonut sitä lausetta.

Olimme joskus perhe, jopa aika onnellinen pikku perhe, mutta kaikki muuttui aivan liian nopeasti. Menneisyydestä tuli taas nykyisyys ja pettureita rangaistiin kovalla kädellä. Minulle selvisi vanhemmistani asioita, jotka tahtoisin unohtaa. Vihaan heitä, koska he muuttuivat ja pakottivat minut mukaan siihen pimeyteen. Joskus he olivat vanhempiani, enää en tiedä keitä he ovat. Kun katson heidän kuviaan valokuva-albumissa, näen vain tyhjiä kasvoja ja ilmeettömiä silmiä. Muukalaisia, tuntemattomia ja merkityksettömiä muukalaisia, niitä he ovat. Tai, niin sain pakotettua itseni ajattelemaan. Mutta joskus, kun näen ne tähdet katossa, sydämeeni hiipii muisto, joka sitkeästi takertuu ajatuksiini eikä suostu painumaan unhoon. Ja silloin valokuvienkin kasvot tuntuvat himpun verran tutummilta.
”Rakastan sinua, äiti.”
”Mekin sinua. Nuku nyt, hyvää yötä.”
”Öitä.”
Hei, sehän näyttää hyvältä kahleissa! ♥