Kirjoittaja Aihe: Varjelum (T. Valedro, C. Potter/D. Musta, K-12, adventure) Luku 15: 14.4  (Luettu 2650 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Taas täällä. Lupasin itselleni laittaa Varjelumia luvun verran lisää tänne ennen koeviikon alkua ja kohta alkaa olla viimeiset hetket käsillä. Eli nyt luku 9, joka paisui niin järjettömän mittaiseksi, että se oli pakko jakaa kahdeksi osaksi. Eli tämä "uusi 9" on alkuperäisen luvun 9 ensimmäinen puolikas, mikä tarkoittaa, että luku 10 on lähes valmis, viimeistelyä vailla ja ilmiintynee tänne kesälomani alettua. Tämä taas tarkoittaa, että joudun jälleen siirtämään Trafoxin comebackia yhdellä luvulla kauemmas. Bäh!
Kiitos hirveästi kommentistasi, Silver. On vain niin ihana tunne aina kun näkee edes jonkun vaivautuneen kommentoimaan :). Olit muuten yhden luvun liian aikaisessa :D, pieni kohtaaminen Tomin ja eräiden seitsemäsluokkalaisten kesken on näkyvissä jo tässä luvussa. No, itseasiassa yritän pitää ryhmiä vielä vähän aikaa erillään, mutta kevätpuolella (näillä näkymin luvusta 16 alkaen) tapahtuu asioita, jotka sekoittavat seitsemäsluokkalaisten ja ekaluokkalaisten elämät enemmän tai vähemmän tiiviisti yhteen. Enempää en uskalla sanoa. Huh, jos ongelmakohtaa ei havainnut. Ehkä loppu pelissä teinkin kärpäsestä härkäsen. Kiitos vielä hurjasti kommentistasi!

Voimia kaikille, jotka koulussa/töissä sinnittelevät kesälomaa kohti. Yritetään jaksaa, eikös vaan?
                   
                                                          -Unissakävelija

Luku 9: Kierot ja lierot

Aprigon Vance ei pitänyt itseään mitenkään erityisen pikkumaisena. Toki hän oli hyvin huolellinen ja erittäin velvollisuudentuntoinen, mutta ei missään tapauksessa niuhottaja, vaikka muutamat tahot niin väittivätkin. Itse asiassa Aprigon ei voinut ymmärtää, miksi muilla oppilailla tuntui olevan niin tavaton halu pysytellä erossa hänestä. Hänhän oli hyvin kunnollinen nuorimies, monisanainen ja erittäin sopivaa seuraa kaikin puolin. Toki Aprigonilla oli omat ystävänsä, joiden kanssa hän vietti harvinaista vapaa-aikaansa, mutta siitä huolimatta laajemmissa piireissä hänen oli ollut hankala saavuttaa suosiota. Aprigon itse arveli, että tämä johtui siitä, että muut olivat kateellisia hänen asemastaan johtajapoikana, ja saattoi vain surkutella ihmisluonnon kataluutta.

Aprigon ei myöskään ollut saavuttanut mainittavaa suosiota koulunsa nuorten naisten keskuudessa, minkä syyksi hän taas katsoi sen seikan, että neidit olivat tietoisia hänen mielitietystään ja kunnioittivat Aprigonin valintaa. Olihan toki yleisesti tiedossa, että Aprigon oli jo edellistalven aikana lähestynyt neiti Dorea Mustaa hyvin säädyllisesti ja kaikkien sopivaisuussäädösten rajoissa. Itse asiassa Aprigon oli mielessään laskenut, että ennen joulua alkaisi olla korkea aika virallistaa hänen ja neiti Mustan suhteen laatu, sillä tokihan Dorea kuten jokainen nuori neito toivoi asianmukaista kihlautumista mahdollisimman pian seitsemäntoistavuotispäivänsä jälkeen varmistaakseen turvatun tulevaisuuden koulun päätyttyä. Ja tietenkin Aprigon kunniallisena nuorukaisena toteuttaisi tämän toiveen saatuaan ensin Dorean vanhempien suostumuksen.

Nyt kunnianarvoisa johtajapoika vilkaisi syrjäkarein työpariaan, joka asteli toisen kerroksen käytävää hänen vierellään tasaista tahtia. Rehtori Dippet oli ilmoittanut tarvitsevansa kaksikon apua ja oli pyytänyt näitä saapumaan sinä iltapäivänä puheilleen. Koska professori Kuhnusarvio oli nimennyt keskiviikkoiltapäivän itsenäisen työntunniksi heidän omaa tutkielman tekoaan varten, olivat he lähteneet liikkeelle jo näin varhain. Rehtori varmastikin ilahtuisi heidän ollessaan hyvissä ajoin tapaamisessa tämän kanssa.

Aprigon oli ennen yhteiselle taipaleelle lähtöä tarjonnut Dorealle käsikynkkäänsä, mihin tämä oli luonnollisestikin suostunut, vaikka olikin ujoutensa takia ensin jonkin aikaa vastustellut. Tämä Dorean kainous ja kunniallisuus oli varmaankin suurin syy, minkä takia Aprigon oli jo vuotta aiemmin tullut siihen tulokseen, että tästä nuoresta naisesta tulisi hänelle mitä erinomaisin vaimo. Dorea oli rauhallinen, kohtelias ja käytännöllinen, sekä mitä erinomaisin kuuntelija - ei ikinä ollut keskeyttänyt Aprigonia kuten useilla suulailla naisihmisillä oli tapana - eikä omannut sellaisia rappiollisia, epäsopivia tapoja kuten ystävänsä Treasa Gondolier. Aprigon saattoi ainoastaan onnitella itseään näin erinomaisesta valinnasta.
“Professori Binnsin tämänaamuinen oppitunti oli äärimmäisen kiinnostava”, hän kertoili parhaillaan viehättävälle seuralaiselleen heidän jatkaessaan käytävää eteenpäin. “Olen hyvin pahoillani, että et ollut seuraamassa, vaikka luonnollisestikaan eiväthän noidat tarvitse taikuuden historiaa mihinkään.”
“Tarkoitat, että noitien tehtävä on pysyä kotona ja hoitaa lapsia, vai?” Dorea kysyi omituisen pidättyneellä sävyllä.
“Niin juuri”, Aprigon totesi ilahtuneena siitä, että Dorea ymmärsi häntä näin pienistä vihjeistä. Hehän olivat ilmiselvästi kuin luotuja toisilleen. “Sillä, jos ollaan rehellisiä, eihän siinä hommassa ole mitään väliä, sillä sattuuko tuntemaan kunkin maahiskapinan vuosiluvut.”
“Niin yleissivistyshän on ainoastaan velhoille tarpeellista”, tyttö totesi jälleen sillä oudolla äänensävyllä, mutta Aprigon Vance ei ollut koskaan oppinut tuntemaan sarkasmia ja nyökyttelikin innokkaasti.
“Totta puhut, Dorea-hyvä. On tärkeää, että jokainen keskittyy siihen, mitä hänen on velvollisuus tehdä.”

Velvollisuus, niinpä tosiaan, Dorea Musta sadatteli tympääntyneenä mielessään. Hän oli tässä tilanteessa, koska hänen velvollisuutensa oli vaeltaa tuota tyhjää käytävää Aprigon Vancen talutusnuorassa kuuntelemassa tämän vanhanaikaisia patriarkaalisia mielipiteitä ja käsityksiä vain päästäkseen kuuntelemaan yhtä vanhakantaisen rehtorin tyhjänpäiväisiä ajatuksia, joita Aprigon tietenkin ylistäisi. Dorea mietti, miten nuoren miehen ilme olisi mahtanut muuttua, jos hän olisi sillä hetkellä alkanut luettelemaan kaikkia niitä suurnoitia, jotka olivat olleet osana nykyisen taikayhteiskunnanmuodostumista alkaen Kirkestä päätyen Helga Puuskupuhin ja Rowena Korpinkynnen kautta Elinor Pikikiroon, ensimmäiseen naistaikaministeriin kautta aikain. Mutta tiukkaan kotona istutetut hyvät tavat ja haluttomuus haastaa riitaa Aprigonin kaltaisen ylimielisen tyhjäntoimittajan kanssa saivat Dorean vaikenemaan.

Mielessään hän heittäytyi jälleen huimaan syöksyyn kaadon perässä yötuulen puhaltaessa kasvoille ja kuvitteli kätensä tavoittavan kaadon juuri ennen maanpintaa niin, että hänellä olisi ainoastaan hetki aikaa suoristaa lentoratansa, mutta hän kyllä pystyisi siihen. Kiinnittämättä fantasioidensa ohella minkäänlaista huomiota Aprigonin puheisiin hän tyytyi ainoastaan myöntelemään, kunnes tunsi nuorukaisen pysähtyvän ja katsovan häntä silmät innosta loistaen.
“Se on siis sovittu”, Aprigon totesi ja painoi Dorean kauhuksi huulensa hänen kämmenselälleen pakottaen tytön palaamaan alas omista pilvilinnoistaan. Hän todella vihasi käsisuudelmia, vaikka Rhonda väittikin niiden olevan suloisen romanttisia - Dorea ei ymmärtänyt mitä romanttista käsien kuolaamisessa saattoi olla.
“Niin mikä on sovittu?” Dorea kysyi lievästi kauhistuneena siitä, mitä olikaan mahtanut mennä lupaamaan huolimattomuuksissaan. 
Aprigon näytti aavistuksen loukkaantuneelta ja piti Dorean mielipahaksi yhä kiinni hänen kämmenestään.
“Että me pyydämme tässä saman tein rehtorilta tarkennusta oppilaiden ulkona liikkumissääntöön”, poika tarkensi irrottaen otteensa Dorean kädestä ja tytöltä oli päästä helpotuksen huokaus, vaikka hän ei pitänytkään lauseen painotuksesta. Hänen onnekseen seuraavan oppitunnin alkamista ilmaiseva kello kuitenkin piilotti hänen äännähdyksensä heidän jatkaessaan matkaansa. ”Olen kuullut, että jotkut vähä-älyiset käyvät kaiken lisäksi pelaamassa huispauskentällä hämäränaikaan, voitko kuvitella?”
Dorean oli pakko peittää hymynsä vilkaisemalla maata kohti:
“Ei, en voi kuvitella.”
Mielessään hän lisäsi:
Kunhan ilta saapuu minun ei tarvitse kuvitella. Toivottavasti Charlus ottaa siepin tänään mukaan niin kuin viimeksi lupasi…

Tuskin Dorea oli ehtinyt ajatuksessaan loppuun, kun heidän ohittamansa tammiovi levähti vauhdikkaasti auki tönäisten häntä olkavarteen. Hän äännähti lähinnä säikähdyksestä ja he kääntyivät Aprigonin kanssa yhtä pikaisesti tuijottamaan oven avaajaa, joka ei missään nimessä ollut professori Dumbledore.
“Voisit olla vähän varovaisempi”, Aprigon tulistui ja laiha, tummahiuksinen poika, joka oli lennättänyt oven auki, näytti samalla tavoin jähmettyneeltä kuin valoon vangittu lepakko. Hän ei selvästikään ollut odottanut heidän olevan siinä. Toisella silmäyksellä Dorea tajusi, että hän oli nähnyt tämän ensiluokkalaisen usein aiemminkin luihuisten oleskeluhuoneessa. Hän muisti jopa keskustelleensa tämän kanssa lyhyesti vähän koulun alun jälkeen, koska poika oli vaikuttanut yksinäiseltä. Tämä oli kuitenkin torjunut kaikki Dorean hyväntahdon eleet.
“Pyydä heti anteeksi neidiltä!” Aprigon vaati astellen aivan pojan eteen tämän tönäistessä oven huomaamattomasti kengän kannallaan kiinni. Kumpikin johtajaoppilaista oli kuitenkin jo ehtinyt laittaa varsin hyvin merkille, ettei huoneessa ollut ketään. Kun poika ei osoittanut pienintäkään aikomusta suorittaa anteeksipyyntöä kenenkään suuntaan vaan piti päänsä ainoastaan ylpeästi pystyssä, Aprigon avasi suunsa aloittaakseen saarnan, jota Dorea ei kuitenkaan pitänyt tarpeellisena tai edes siedettävänä.
“Aprigon, se oli vahinko”, hän totesi yksinkertaisesti ja kummankin pojan katseet kääntyivät häneen. “Sellaisia on turha pyydellä anteeksi.”

Ensiluokkalaisen sulkeutunutta ilmettä Dorea ei pystynyt tulkitsemaan, mutta Aprigon näytti puoliksi surkuttelevalta ja puoliksi heltyneeltä hänen sanoistaan, kuin olisi halunnut taputtaa häntä päähän sanoen “voi, sinua typerää tyttöä“. No, Aprigon taputtikin häntä, joskaan ei päälaelle, vaan olkavarteen. Eleen oli luultavimmin tarkoitus olla hyväntahoinen ja rauhoittava, mutta Dorea ei kahdesta syystä ollut erityisemmin mieltynyt siihen. Ensimmäinen oli että hän ei nauttinut minkäänlaisesta fyysisestä kontaktista Aprigonin kanssa ja toinen se, että tämän oli onnistunut kohdistaa taputuksensa juuri siihen kohtaan, joka oli alkanut tuottaa mustelmaa oven tömäyksestä.
“Yritän opettaa tälle ensiluokkalaiselle lurjukselle vähän käytöstapoja”, nuori mies selitti jälleen leppoisammin suunnaten katseensa sitten uudemman kerran pikku pahantekijään. “Poika, mikä on nimesi?”

Koulun arvojärjestys oli tietyllä tapaa hyvin hierarkkinen. Jokainen tiesi täsmälleen paikkansa ja ymmärsi ketkä olivat hänen yläpuolellaan. Johtajaoppilaana Dorea oli saanut huomata, että ainakin nuorimmille oppilaille hänestä oli tullut yksi aikuisista, jotka komentelivat ja määräilivät heitä. Hänen läheisyydessään moni siisti kieltään tai jätti sanomatta sellaiset ajatukset, jotka saattaisivat antaa sanojastaan huonon kuvan. Hänet haluttiin pitää etäällä ja häntä kohtaan saatettiin olla pidättyväisiä, mutta ei sentään epäkohteliaita. Vuoroin häntä ja vuoroin Aprigonia vilkuilevan pojan kasvoista saattoi kuitenkin lukea, ettei hän pelkäisi uhmata heitä. Itse asiassa, hän näytti noin nuoreksi ja johtajaoppilaiden puhuteltavaksi joutuneeksi harvinaisen pelottomalta.

Vasta monen hiljaisen mulkaisun jälkeen poika antoi vastauksen Aprigonin kysymykseen ja näytti silloinkin tekevän sen ainoastaan siitä syystä, että häntä huvitti, ei suinkaan siksi, että häntä olisi siihen painostettu:
“Tom Valedro.”
Dorea kurtisti kulmiaan. Hän oli kuullut sen nimen jossakin… Niin tosiaan, professori Kuhnusarvio oli eräillä kutsuillaan puhunut jotakin sen nimisestä ensiluokkalaisesta, jota piti varsinaisena monilahjakkuutena. Ei Dorea kuitenkaan ollut aiemmin tullut ajatelleeksi, että kyseessä oli se sama yksinäiseltä vaikuttanut lapsi, joka oli tylysti tokaissut hänen kerran aiemmin kysyessään tämän nimeä “se ei ole sinun asiasi.”

Ehkäpä Aprigonkin osasi yhdistää opettajien puheita, sillä hänen äänensävynsä oli muuttunut jonkinlaiseksi tyytymättömyyden ja kiinnostuksen välimuodoksi:
“No, Tom Valedro, mitä tekemistä sinulla oli professori Dumbledoren työhuoneessa?”
“Tahdoin tavata professorin”, poika vastasi selkeästi vahvalla ja luontevalla sävyllä, joskin Dorea oli siitä huolimatta varma, että hän valehteli.
“Miksi?” Aprigon jatkoi kyselyään Dorean seuratessa tarkkaavaisesti pikku Valedron ilmeitä.
“Minulla oli asiaa hänelle.”
“Millaista asiaa?”
“Sellaista, josta tahdoin keskustella hänen, en jonkun vähäpätöisen johtajaoppilaan, kanssa”, poika tokaisi ylpeästi ja Aprigonin kasvoille nouseva kiivaus tirskutti Doreaa, joka joutui näkemään hieman vaivaa pitääkseen huvittuneisuutensa omana tietonaan.

Tom Valedro ei saattanut ymmärtää kuinka onni oli tällä tavoin hylännyt hänet. Hän oli mielestään kohdannut jo tarpeeksi vastoinkäymisiä yhdelle iltapäivälle ilman johtajaoppilaiden verkkoon joutumistakin. Tom oli kuitenkin jo pahassa liemessä, ja enää oli kyse siitä, että hänen olisi pelastettava mitä pelastettavissa oli ja estettävä näitä kahta viemästä häntä saman tien Dumbledoren puhuteltavaksi. Ainoa keino siihen oli johdattaa seitsemäsluokkalaisten huomio alkuperäisestä aiheesta.

Anastasian puheista muodostamallaan kuvalla Tom oli saattanut päätellä, ettei tämän veli, Aprigon, sietäisi epäkohteliaisuuksia ainakaan ensiluokkalaisen taholta, eikä niin ollen ollut vaivautunut hillitsemään kieltään. Vanhemman pojan ärsyyntyneestä ilmeestä hän saattoi päätellä onnistuneensa melko loistavasti, eikä johtajapoika enää sormea nostaessaan näyttänyt muistavankaan, että Tom oli juuri rynnännyt ulos vararehtorin työhuoneesta.
“Kuules nyt viisastelija”, Aprigon Vance heristi sormeaan hänelle ja ohi mennen Tom tuli todenneeksi, ettei veljellä ja sisarella ollut juurikaan yhdennäköisyyttä. Toki kumpikin olivat vaaleita, eivätkä mainittavan pitkiä, mutta kasvojen osalta heissä ei näkynyt juurikaan yhtäläisyyksiä. Siinä missä Anastasian silmät olivat lähes epämiellyttävän suuret olivat Aprigonin silmät kapeat ja pienet, väriltä haaleammat kuin sisarellaan. Anastasian otsa oli lyhyt ja leuka pyöreä, kun taas Aprigonissa nämäkin ominaisuudet olivat lähes vastakkaiset. “Mikäli et ala osoittamaan hiljalleen kunnioitusta vanhempiasi kohtaan…”

Yllättäen pitkään hiljaa pysynyt johtajatyttö - mikä hänen nimensä ikinä olikaan - puuttui kesken työparinsa uhkauksen.
“Aprigon, hän on minun tupani oppilas ja minun tulisi siksi jatkaa tätä puhuttelua”, seitsemäsluokkalainen tyttö totesi rauhallisesti. Tom liikahti tahtomattaan ahdistuneesti ja puristi mustetahraista oikeaa kättään hermostuksissaan nyrkkiin kaavuntaskussa.
“Sitä paitsi on parempi että menet meidän molempien puolesta rehtori Dippetin luokse. Emmehän voi antaa hänen odottaa”, johtajatyttö jatkoi perusteluaan ja hämmästyneesti Tom pani merkille kuinka taitavasti tämä ohjaili Aprigon Vancea, joka näytti säikähtävän pelkkää ajatustakin odottelevasta rehtorista.
“Niin tosiaan… Olet oikeassa, Dorea. Hän kyllä odottaa meitä jo…”, Aprigon näytti kovin epäröivältä aivan kuin olisi ollut hankalan päätöksen edessä. “Selviätkö nyt varmasti?”

Tom oli näkevinään Doreaksi nimitetyn tytön suupielen nousevan huvittuneesti, ennen kuin tämä korjasin ilmeensä vakavammaksi.
“Hankalaahan se saattaa olla, mutta enköhän pärjää”, nuori nainen vakuutti sellaisella tönköllä sävyllä, että Tom arveli hänen pidättelevän naurua.
“No, jos olet varma”, Aprigon Vance kääntyi epäröiden ja otti muutaman aran askeleen eteenpäin luoden omituisen palvovan katseen johtajatyttöön. Tomia iljetti vanhemman pojan siirappinen ilme, mutta ei ryhtynyt pohtimaan sitä sen tarkemmin. Hän ei ollut lainkaan kiinnostunut seitsemäsluokkalaisten välien tulkinnasta.

Aprigon Vancen etäännyttyä heidän näköpiiristään paikalle jäänyt kaksikko seisoi vaiteliaana. Kumpikin osapuoli tuijotti toista yrittäen lukea toisen olemusta. Tom kuitenkin rikkoi hiljaisuuden ensiksi tahtoen kipeästi karata rikospaikalta niin pian kuin mahdollista. Hänen loitsutuntinsakin oli alkanut jo.
“No, mikä on rangaistukseni?” hän kysyi tavoitellen nöyryyttä ääneensä.
Johtajatyttö kohotti kulmiaan.
“Rangaistus?” hän kysyi kuin ei olisi ymmärtänyt mistä Tom puhui. “Mistä hyvästä? Pelastit minut juuri eräältä epätoivotulta tapaamiselta, enkä muutenkaan harrasta jälki-istuntojen jakoa.”
“Voinko siis mennä?” Tom kysyi lievästi epäuskoisena ja lisäsi vielä perusteeksi:
“Tuntini alkoi juuri.”
“Vastaa ensin yhteen kysymykseen”, tuo Dorea pyysi kallistaen päätään vinottain kuin olisi arvioinut Tomia hieman toisesta näkökulmasta. “Miksi sinä oikeasti olit professorin työhuoneessa?”
“Minähän sanoin, että etsin häntä”, Tom vastasi sukkelasti tietäen varsin hyvin, että liikkui nyt tuntemattomilla vesillä. Aprigon Vancen käytöstä hän oli pystynyt hieman ennakoimaan ja arvioimaan, mutta tämä toinen seitsemäsluokkalainen oli hänelle täysin tuntematon ja vaikutti kaiken päälle olevan vielä nokkelampi kuin Anastasian isoveli.
“Jos olisit vain etsinyt häntä, olisit vilkaissut ovesta sisään ja todettuasi huoneen tyhjäksi mennyt tarkistamaan muodonmuutostenluokan tai opettajainhuoneen”, johtajatyttö huomautti ja Tom tunsi kylmien väreiden kiirivän selkäänsä pitkin. Hän piti kuitenkin päänsä pystyssä ja päätti pysytellä tarinassa niin kauan kuin mahdollista. Tuo tyttö saisi uskoa hänestä mitä ikinä halusikaan, tärkeintä oli ettei sanaakaan tästä päätyisi professori Dumbledoren tietoon.
“Jäin odottamaan”, Tom keksi loogisimman syyn ja huomasi puristavansa nyt myös vasenta kättään niin että kynnet olivat kaivautuneet kämmenpohjaan. 
“Koko välitunnin ajaksi? Ei kuulosta kovin uskottavalta.”

Siihen Tomilla ei ollut mitään sanottavaa. Hän päätti jälleen vaieta ja odottaa. Antaa johtajatytön tehdä siirtonsa ensin. Selityksillä ja valheilla hän ainoastaan pahentaisi tilannetta. Antamalla toiselle tilaisuuden puhua, hän mahdollistaisi tämän omat päätelmät, jotka saattaisivat parhaassa tapauksessa tarjota hänelle pelastuksen. Pahimmassa tapauksessa ne saattaisivat koitua hänen tuhokseen, mutta sen riskin Tom oli valmis ottamaan.
“Kuule, yrititkö sinä pihistää…”, johtajatyttö aloitti ja Tom tunsi sydämensä jättävän yhden lyönnin väliin muljahtaen sitten pelosta, “…koevastauksia?”
Tomilta oli päästä helpottunut huokaus. Typerä seitsemäsluokkalainen oli tosiaankin tehnyt oman päätelmänsä, joka oli osunut hänen onnekseen niin kauas kuin mahdollista hänen todellisesta tarkoituksestaan. Mielenkiintoinen käänne, jonka hän aikoi ehdottomasti käyttää sitä hyväkseen.
“Minä… Mistä sinä tiesit?” Tom kysyi ja luimisteli hartiat alas painettuna kuin pahanteosta yllätetty lapsi ainakin.
“En ymmärrä mitä muutakaan ensiluokkalainen voisi hakea professorinsa työhuoneesta”, johtajatyttö kohautti olkiaan. “Ihan vain tiedoksi, professori ei pidä niitä huoneessaan. Minun ystävänikin yritti samaa toisella luokalla.”
Tom tiesi nyt tilaisuutensa tulleen ja päätti tarttua siihen kaksin käsin. Mikäli hän pelaisi asiansa nyt oikealla tavalla, hän saattaisi saada johtajatytöstä uhkaajan sijaan suojelijan.
Poika laski katseensa alistuneesti maahan ja mutisi sitten hiljaa murtuneella äänellä:
“Minä en oikeasti halunnut huijata. Minä vain…”
Tom tiesi täsmälleen miten hallita ääntään. Hän tiesi missä kohtaa sen piti antaa hiljentyä kuuluvista, milloin kuulostaa katkeralta, milloin pelokkaalta. Hänen koko ruumiinsa osallistui tähän roolisuoritukseen värisemällä kauhusta ja tekemällä erinäisiä pakkoliikkeitä, joita hänellä todellisuudessa ei ollut. Juuri oikealla hetkellä Tom nosti varovaisesti katsettaan vilkaistakseen arkailevasti seitsemäsluokkalaista, mutta antaen sen sitten jälleen vaipua maata kohden. Hän huokaisi dramaattisesti ja painoi sitten selkänsä tammiovea vasten valuen lattialle istumaan.
“Hei, onko kaikki hyvin?” johtajatyttö kumartui hänen eteensä huolestuneen myötätuntoinen ilme kasvoillaan. Tom tunsi salaista tyydytystä ymmärtäessään esityksensä mestarillisuuden ja päätti viedä sitä jälleen astetta ylemmälle tasolle. Hän puraisi poskeensa saaden kyyneleitä kihoamaan silmäkulmaan näytöstä tehostamaan.
“Se on niin hankalaa… Minusta tuntuu, että minun pitäisi olla koko ajan paras kaikessa ja onnistua…”, hän soperteli. “Kaikki odottavat minulta niin kamalasti, että pelkään pettäväni heidän odotuksensa. Professori Dumbledore sanoi pitävänsä meille kokeen ja minä pelkäsin että…”
Tomin painaessa kasvot polviin ja niiskaistessa kuuluvasti johtajatyttö silitteli jo myötätuntoisesti hänen hiuksiaan ja huolimatta tilanteen epämiellyttävyydestä, Tom tunsi riemua tietäen että hänen oli jälleen onnistunut kääntää epäonni onnekseen.

Tomilla ei ollut aavistustakaan, mistä oli peräisin se aikuisten luulo, etteivätkö lapset muka osanneet näytellä. Lasten elämähän oli pelkkää näytelmää, jossa otettiin tilanteen mukaan erilaisia rooleja. Orpokodissakaan ei ollut ollut ainuttakaan lasta, joka ei olisi kahdeksanvuoden ikään mennessä osannut näytellä täydellisesti sairastumista. Jo pienemmätkin hallitsivat nukkuvan esittämisen valojensammuttamisaikaan. Hän itse ei mitään muuta tehnytkään kuin näytellyt. Päivittäin hän rakensi itselleen kuoren, joka ei välittänyt, johon mikään ei pystynyt, mutta joka oli silti vain kuori, pelkkä lavaste, jota hän piti yllä.

Ehkä tämä esityskin oli osaksi niin helppo, koska siinä oli myös pala jotakin aitoa, jotakin mitä hän oli piilottanut kuorensa alle. Pelko siitä, että hän ei parhaanakaan olisi koskaan riittävän hyvä tähän maailmaan, joka oli hänelle kiehtovuudestaan huolimatta vielä kovin outo. Se oli hänen salainen kauhunsa, joka nakersi häntä sisältäpäin. Joskus Tom itse asiassa pelkäsi, että tuo kammo musertaisi hänet ja osoittautuisi häntä vahvemmaksi. Se oli eräs syy minkä takia hän piti yllä kuortaan ja lukitsi sen heikomman palasen itseään pois paitsi muiden nähtäviltä myös omasta tietoisuudestaan.
“Ei hätää”, Tomin hiuksia silittelevä johtajatyttö vakuutti. Vaikka Tomia ahdisti, että joku oli noin lähellä häntä, koski häneen, hän joutui silti myöntämään jossakin syvällä sisimmässään, että olisi vielä jonkin aikaa sitten antanut kaiken omistamansa, jotta olisi saanut kokea tuollaisia hellyydenosoituksia jonkun toisen ihmisen taholta. “Ei kukaan odota sinulta enempää kuin mihin pystyt. Olet oppilas kuten minäkin, ei sinun tarvitse olla täydellinen. Ei kenenkään tarvitse.”
Siinä hän on väärässä, Tom ajatteli. Minun tarvitsee, minun täytyy olla täydellinen, niin että eräänä päivänä, kun löydän isän, hän voi olla minusta ylpeä ja katua sitä, ettei ole koskaan etsinyt minua.
“Anteeksi”, poika mutisi ja oli pyyhkivinään jotakin silmäkulmastaan vasemmalla kädellään. Johtajatyttö nousi seisaalleen ja hymyili.
“Ei se mitään”, hän vakuutti ja ojensi kättään auttaakseen Tomin seisaalleen. Tom ei kuitenkaan tarttunut siihen kahdesta syystä: ensimmäinen oli, että vaikka se olisikin tehnyt esityksestä kuinka aitoa tahansa hän ei ollut valmis turvautumaan kenenkään apuun asiassa, josta selvisi hyvin yksinkin. Toisekseen hänen oli yhä pidettävä oikeaa kättään piilossa kaavun taskussa aivan ilmeisestä syystä.
“Hyvä vain jos saatoin olla jotenkin avuksi”, seitsemäsluokkalainen jatkoi Tomin kömpiessä hieman vaivalloisesti omin avuin jaloilleen.
“Mmm… Sinä varmaan kerrot tästä professori Dumbledorelle”, poika kysyi hiljaa hetken hiljaisuuden jälkeen ja riiputti päätään nöyrästi.
“Minun pitäisi”, johtajatyttö myönsi, “mutta koska mitään vahinkoa ei tapahtunut, ei kai ole välttämätöntä rankaista sinua. Huomaan, että sinulla on tarpeeksi hankalaa ilman, että järjestän sinulle lisävaikeuksiakin. Lupaa vain, että et tee tällaista toiste.”
“Lupaan”, Tom vakuutti antaen kasvojensa loistaa helpottunutta kiitollisuutta. Mielessään hän kuitenkin lisäsi:
Etten toiste jää tällä tavalla kiinni.

   ***

Escalus Flint tunsi sydämensä hypähtävän riemusta hänen ja muiden ensiluokkalaisten poikien raahautuessa alas makuusaleistaan puoli kahdentoista aikaan keskiviikkoiltana. Oleskeluhuone oli jo tyhjentynyt, eikä paikalla heidän lisäkseen ollut kuin Tom Valedro, joka istui takan ääressä huonossa ryhdissä, pää matalalla sellaisessa asennossa, joka kuului ilmiselvästi häviäjälle. Hän heitti näystä kalvenneeseen Averyyn pahansuovan katseen. Nyt olisi uuden aikakauden aika koittaa. Avery saisi vihdoinkin maksaa hyväuskoisesta luottamuksestaan tähän nousukkaaseen.
“No, Valedro”, Escalus totesi niin äänekkäästi kun uskalsi, “näytön hetki. Onko sinulla feeniksin sulka vai ei? Oletko suorittanut kokeesi vai et?”

Sinä iltapäivänä Escalus oli saanut seurata, kuinka Valedro oli saapunut reilusti myöhässä heidän loitsutunnilleen ja oli jo tuolloin aavistanut toisen pojan ilmeestä, että tämä oli epäonnistunut. Professori Quiditiniltä anteeksi pyydeltyään Valedro oli raahautunut pulpettiin Escaluksen ja Dominicin taakse ja ensi kerran Escalus oli havainnut tuolla mallioppilaalla olleen vaikeuksia loitsuharjoituksissa. Ilmeisimmin Escaluksen sabotaasi oli tuottanut tulosta, sillä Valedro oli pitänyt oikean kätensä huolellisesti piilossa niin ettei kukaan ollut saattanut nähdä sitä, ja oli esittänyt mitä surkeimpia taikomisyrityksiä vasemmallaan. Escalus oli ollut vain tyytyväinen: olipahan ihmepojankin aika saada osuutensa hankaluuksista.

Sillä hetkellä Valedron selkä pysyi yhä kääntyneenä Escalukseen ja muihin päin.
“Ei”, hänen hiljainen äänensä sai Escaluksen hymyn tavoittelemaan korvia, kun taas Avery kuului vetävän henkeä kauhuissaan. “Ja kyllä.”
Escaluksen hymy hyytyi hiukan ja hän harppoi nyt takan edustan nojatuolin eteen kaavun, jonka hän oli vetänyt nopeasti pyjamansa päälle, helmat vauhdista liehuen voidakseen katsoa Valedroa kasvoista kasvoihin. Hän oli kyllästynyt toisen pojan peleihin ja tahtoi nyt suoran vastauksen.
“Miten niin ei ja kyllä?” hän tivasi ja Valedro nosti kasvojaan sen verran, että hän saattoi nyt havaita tämän ilmeen. Ihme kyllä toinen poika hymyili. No, ei se varsinainen hymy ollut, toinen suupieli oli noussut aavistuksen, mutta yhtä kaikki hän ei näyttänyt murretulta kuten olisi kuulunut.
“Siten niin ei, että minulla ei ole feeniksin sulkaa ja siten niin kyllä, että minä läpäisin kokeenne”, tummahiuksinen poika vastasi ja korjasi ryhtinsä paremmaksi.

Escalus joutui räpäyttämään silmiään muutaman kerran silkasta hämmästyksestä ennen kuin rämähti nauruun, johon muutama hänen lähimmistä tukijoistaan liittyi. Avery ja tämän puolustajat pysyivät kivikasvoisina.
“Okei, minä väännän tämän nyt yksisarvisenhäntäjouhesta, Valedro”, Escalus venytteli sanoja nautinnollisesti. “Sopimus kuului: sinä hankit feeniksinsulan jolloin läpäiset kokeen ja olet jengissä tai sinä et hanki sulkaa - kuten et tehnyt - et läpäise, eikä sinulla ole mitään asiaa meidän seuraamme.”
Valedro katsoi häntä kuin hän olisi ollut etäisesti mielenkiintoinen velhoteatterin välinumero:
“Minä en sanonut, etten hankkinut sulkaa.”
“Mutta -”, Escalus älähti, mutta Valedro keskeytti hänet välittömästi.
“Minä sanoin että minulla ei ole sitä nyt”, hän jatkoi huolettomaan sävyyn ja Escalus naurahti kuivasti.
“Jaaha, sinä siis hankit sen, mutta se ei ole sinulla enää? Hukkasit sen matkalla tänne vai?“ hän ivaili. “Kurja juttu, Valedro, mutta sopimukseen kuului, että toimitat sen minulle - meille tänään, enkä ole nähnyt siitä vilaustakaan.”
Tom Valedron suupieli nytkähti vielä hiukan niin että toinen kulmahammas tuli näkyviin. Silmissä heijasteleva katse olisi voinut olla vahingoniloa, jos Escalus ei olisi tiennyt ettei Valedrolla ollut mitään syytä olla vahingoniloinen. Hänhän oli hävinnyt tämän pelin.
“Minä en kai mahda sille mitään mikäli silmäsi eivät toimi.”
“Mitä oikein höpiset?”
“Minä palautin sulan sinulle jo ja otin jotain tilalle”, Valedro kertoi ja avasi oikean käden puhtaan nyrkkinsä, jossa lepäsi läpikuultavaa nestettä sisältävä pikkuruinen lasipullo.

Escaluksen henki salpautui. Miten Valedro oli muka saanut tuon? Sehän oli koko päivän ollut tämän samaisen kaavun taskussa ja nyt… Escalus työnsi käden taskuunsa, osuen johonkin sileään ja lämpimään. Hän veti kaikkien nähtäville punakultaisen, pitkän sulan, joka epäilemättä kuului aivan tietylle taikaolennolle. Ymmärrys tulvi nopeana välähdyksenä pojan mieleen ja Escalus ymmärsi Valedron napanneen häivytysliemen hänen taskustaan loitsutunnin aikana istuessaan hänen ja Dominicin takana. Tämä oli muka kertaillut osaamattomana siipirdium lentiusaa, vaikka oli todellisuudessa leijuttanut pois hänen taskujensa sisällön. Valedro oli ollut koko ajan askeleen häntä edellä.
Escalus tunsi olonsa tyhjäksi ja huomasi katsovansa yhä tuota tarulinnun sulkaa vaikeiden sanojen tippuessa hänen huuliltaan:
“Olet mukana.”
Valedro virnisti ja nousi seisomaan jolloin muut piirittivät hänet välittömästi kysymyksin ja ihailevin sanoin. Escalus pani merkille, että jopa Dominic, hänen uskollisin tukijansa, tervehti Valedroa onnitteluin.

Escalus itse siirtyi nöyrästi syrjemmälle vetäytyen kauemmas ihmistusinasta, joka oli ryhmittäytynyt aivan takan eteen. Hän oli hävinnyt ja niin kipeää kuin se olikin, hän osasi ottaa häviönsä vastaan. Äkkiä hän tajusi Averyn seisovan vierellään - tämä ei ollutkaan mennyt onnittelemaan Valedroa.
“Sano se”, Escalus murahti ja tyrkkäsi sulan Averylle, joka otti sen poissaolevasti vastaan.
“Mikä?”
“Sinä voitit - minä hävisin.”
“Ehkä”, Avery myönsi katse Tom Valedrossa, joka hymyillen otti vastaan kiitoksia häntä ympäröivältä joukolta ja antoi auliisti vastauksia näiden uteliaisiin kysymyksiin.

Escalus kilpailijansa katsetta ja uskoi ymmärtävänsä mitä Avery tarkoitti.
“Hän näyttää kuuluvan tuonne”, pojista lyhyempi totesi jonkin Valedron kertomuksen osan saadessa porukan purskahtamaan nauruun. Oli outoa kuinka tilanne oli äkkiä kääntynyt aivan päälaelleen ja Valedron sijaan hän ja Avery olivatkin nyt ne, jotka seisoivat erillään turvallisesta porukasta.
“Niin”, Avery siveli leukaansa sulan päällä, eikä hänen äänensävynsä huolesta voinut erehtyä. Vaikka ei olisi ikinä myöntänytkään sitä, Escalus jakoi tuon huolen. Ennen hän ja Avery olivat kilpailleet toisiaan vastaan ja nyt yllättäen näyttikin siltä, että heillä molemmilla oli uusi, arvaamaton vastustaja.

   ***

Torstain aamiaisella Suurta salia hallitsi varautunut tunnelma, jolle opettajat ja alempien luokkien oppilaat eivät keksineet syytä. Fiksuimmat heistä kuitenkin yhdistivät tämän erikoisen tunnelman siihen tosiseikkaan, että siellä täällä seitsemäsluokkalaiset, pääasiassa luihuiset ja korpinkynnet, näyttivät olevan enemmän tai vähemmän ruhjeilla. Häiritsevämpää oli kuitenkin jännittynyt ilmapiiri, joka paljastui lukuisissa pahoissa katseissa, pahaenteisissä kuiskailuissa ja pilkallisissa naurunpuuskahduksissa.

Rohkelikkojen pöydän sisälläkin vaihdettiin noita pahoja katseita ja vinoilevia hymyjä ja kaikkien niiden kohteena oli Joshua Bole, jonka vastapäätä istuva Michael Pomfrey havainnoi valuneen hiljalleen lattiatasoa kohden. Michael, joka oli juuri irrottamassa kotoa saapuneen vanhan lehtopöllön kirjettä, vilkaisi ystäväänsä ja kysäisi sitten:
“Josh, voisitko millään nousta sieltä? Ei sillä että minua erityisesti haittaisi, että saan kerrankin katsoa sinua alaspäin, mutta jalkatilaa on vähänlaisesti mikäli päätät asettua pöydän alle.”
Joshuan oikealla puolella istuva Laura taputti lähes kadoksiin painuneen pojan päälakea ja totesi sitten lempeästi:
“Älkää nyt viitsikö kiusata. Häntä nolottaa jo valmiiksi.”
“No, hän kyllä taatusti ansaitsee sen”, Jennifer, joka oli poikkeuksellisesti asettunut mahdollisimman kauas Joshuasta, tokaisi tylyllä äänensävyllä.
“Jen, älä viitsi olla noin pitkävihainen”, Michael kuuli Lauran toteavan ryhtyessään itse askartelemaan kirjekuorensa kanssa.
“Minä en ole pitkävihainen”, Jennifer väitti vastaan sävyllä, joka oli toteamuksen sisällön suhteen kaikkea muuta kuin vakuuttava. “Olen ainoastaan pettynyt.”
“Taistelutaitoihini?” Joshua kysyi ja silmäpari nousi näkyviin. “Minä olen sanonut varmaan kymmenen kertaa, että Gondolier hämäsi minua.”
“Ja minä ja Mike sanoimme sinulle ainakin kymmenen kertaa, että sinun ei pitäisi kuunnella mitä sinulle huudellaan”, Charlus vaivautui muistuttamaan.
“Hän kamppasi! Se ei kuulu velhojen kaksintaisteluun!” Joshua valitti.
“Älä viitsi, Josh”, Jennifer ilmoitti kyllästyneesti ja täräytti juomapikarinsa pöytää vasten sellaisella voimalla, että Michael tuli repäisseeksi epähuomiossa kuoren lisäksi pienen halkeaman itse kirjeeseen. “Ja edelliseen palaten, olen pettynyt siihen että sinä annat sen Gondolierin letukan jatkuvasti ärsyttää itseäsi.”
“Hän on hyvä siinä lajissa”, Joshua mumisi ja Jennifer jatkoi saarnaansa, mutta Michael oli jo keskittynyt toiseen aiheeseen ja silmäili nyt läpi kotoa saapunutta kirjettä.

Poikkeuksellisesti hän ei havainnut äitinsä suurta käsialaa ja omituista kappalejakoa, vaan sisarensa Margarethin tekstin, jonka kirjaimisto oli vielä sillä tavalla horjuvaa ja jäykähköä kuin hiljattain kirjoittamaan oppineella. Toki Margareth oli jo kymmenvuotias ja saapuisi Tylypahkaan seuraavana Michaelin nuorimmista sisaruksista, mutta oli äidin epäkäytännöllisyyden vuoksi oppinut tuon kirjoituksen jalon taidon vasta edellisenä kesänä, kun Katherine oli ottanut asiakseen opettaa sisartaan. Nyt Michael tunsi huolten alkavan vaivata itseään jo pelkästä sisaren käsialan näkemisestä, sillä äiti oli aina se, joka kirjoitti kotoa. Vaikka äiti oli muuten melko huolimaton ajan kulumisen suhteen, hän kirjoitti aina kerran viikossa Michaelille, jonka tehtävä oli sitten toimittaa kuulumiset muillekin Tylypahkassa olijoille. Miettien syytä tähän äidin tapojen muutokseen tuo porkkanapäinen nuorukainen syventyi kirjeeseen:

Hei Michael,
äiti on hirveän kiireinen ja pyysi minua kirjoittamaan puolestaan. Hän lähettää paljon terveisiä teille kaikille ja käski muistuttaa Nellaa villasukista. Nella tulee niin helposti kipeäksi. Täällä kaikki on ihan kuin normaalisti, vaikka Phil ja Dick yrittävätkin taas opettaa Davea pahoille tavoille. Me kaikki odotetaan joulua että nähtäisiin teidät taas uudestaan.
Älä ole yhtään huolissasi, kaikki on tosi hyvin,
            -Maggie


Michaelin otsa rypistyi ja hän käänsi tuon lyhyen viestin ympäri etsiäkseen tavanomaista pikkutarkkaa kuvailua kotioloista, mutta sai huomata, että Margareth ei ollut kirjoittanut riviäkään enempää. Michael mutisi hiljaa anteeksipyynnön ystävilleen ja livahti paikaltaan ennen kuin nämä ehtivät esittää uteliaita kysymyksiä ja suuntasi sen sijaan kulkunsa tupapöydän keskivaiheille kohti sisartaan Katherinea ja tämän ystäviä, joiden joukossa oli myös tänä aamuna Poppy Limentin.

Katherine huomasi hänen tulonsa jo etukäteen ja kopautti vieressään istuvaa Poppya olkaan todeten sangen kuuluvasti:
“Katsos vain, veljeni tuli noutamaan sinua etuajassa kuhertelutuokioon. Kannattaisi opettaa hänelle, ettei tyttöjä haeta noin vain kesken aamiaisen.”
“Oikeastaan”, Michael aloitti tyttöjen kohdalle saapuessaan ja joutui käyttämään huomattavan määrän tahdonvoimaa kääntääkseen katseensa aurinkoisesta Poppysta yrmeään sisareensa, ”tulin hakemaan sinua, Kate.”
“Yäk, Mike, sinä olet veljeni!” Katherine vitsaili kääntyen takaisin aamiaispuuronsa puoleen.
“Kate, meidän on puhuttava”, Michael totesi vakavaan sävyyn ja oli hyvin tietoinen siitä, että Poppy tarkkaili jokaista hänen ilmettään ja äänenpainoaan samoin kuin Katen muutkin ystävät.

Katherine Pomfrey tunsi lievää mielenkiintoa veljensä Michaelin epätavalliseen käytökseen. Kate kun oli jo ensimmäisellä luokalla tehnyt veljelleen varsin selväksi, ettei halunnut olla tämän kanssa kouluympäristössä tekemisissä sen enempää kuin oli välttämätöntä. Hän ei ollut tehnyt näin siksi, etteikö olisi pitänyt Mikesta - hänhän kunnioitti veljeään suuresti - vaan siksi että kaipasi itsenäisyyttä ja muita ihmisiä erittäin perhe- ja sisaruskeskeisen lapsuuden jälkeen.

Heitettyään kyllästystä ilmaisevan katseen ystävättäriinsä hän seurasi veljeään eteisaulaan.
“No, mikä oli sellaista ettei Poppykaan saanut kuulla?” Katherine kysyi välittömästi ovien ulkopuolelle astuessaan. “Satuitko huomaamaan miten hienotunteisesti hän peitti pettymyksensä siitä, että sinä puhut mieluummin minun kuin hänen kanssaan?”
Michael värähti syyllisesti, mutta veljen vakava katse paljasti Katelle, että jokin oli nyt pahasti pielessä. Michael tahtoi uskoa hänelle jotakin - yleensä veli ei vaivannut häntä huolillaan
“Selitän kaiken kyllä myöhemmin hänelle”, Michael kuulosti vakuuttavan lähinnä itseään ja seisahtui tupapisteitä ilmaisevien valtavien tiimalasien eteen. “Mutta perheasiat ovat perheasioita.”

Perhe. Kate ei ollut täsmälleen varma, mikä sen sanan merkitys hänelle oli. Varmaankin vähäisempi ja hankalampi kuin useille. Kyse ei ollut siitä, etteikö perhe olisi merkinnyt hänelle mitään, ennemminkin hän arvosti toisenlaisia asioita. Hän ei pitänyt siitä, että hänet oli jo syntymästä asti sidottu niin moneen ihmiseen, joista hänen oli jaksettava välittää ja pitää. Kate ei vain voinut mitään sille, että koki itsensä kotona sisarustensa ja äitinsä seurassa ollessa saarretuksi, ahdistuneeksi. Hän ei jaksanut aina olla sisko tai tytär, hän halusi olla Kate. Itsenäinen, vahva ja vapaa olento, jonka täytyi vastata ainoastaan omasta hyvinvoinnistaan. Katherine olikin jo vuosia sitten päättänyt, ettei koskaan hankkisi omaa perhettä. Pelkkä ajatuskin kauhistutti ja inhotti. Olla nyt vaimo, taikka äiti jollekulle. Sellaisten vähäpätöisten roolien sovittaminen hänen vapautta kaipaavaan luontoonsa olisi ollut vähintäänkin masentavaa. Hän halusi pitää kiinni omasta itsestään, eikä aikonut ikinä jakaa elämäänsä muille ihmisille. Ehkä hän siinä mielessä oli itsekäs.

Nyt Michael ojensi Katelle kirjeen, jonka tyttö otti lähes vastentahtoisesti vastaan. Sen teksti oli lapsenomainen ja horjuva, eikä hänen olisi täytynyt lukea allekirjoitusta tietääkseen sen olevan Margarethilta. Kate kuitenkin rypisti otsaansa ymmärtäessään kirjeen sisällön.
“No?” Michael kysyi hänen ojentaessaan viestiä takaisin.
“Ehkä äiti tosiaan on vain hieman tavallista kiireisempi”, Kate totesi vaisusti, vaikka ei pystynyt vakuuttamaan edes itseään tuolla lauseella. Heidän äitinsä ei ollut sellainen ihminen, jolla oli kiire - päinvastoin. Eihän äiti omistanut heikkoakaan ajantajua. Kate muisti äidin joskus tarjoilleen aamiaista illan pimetessä.
“Jokin on vialla kotona”, Katen veli totesi itsestään selvästi.
“Maggie olisi kyllä sanonut suoraan, jos olisi”, Kate vakuutti, vaikka tiesikin että hänen nuorin sisarensa oli varsin sisukas, hän ei luultavimmin paljastaisi asioiden todellista laitaa ennen kuin se olisi aivan välttämätöntä.
“Ajattelin lähteä käymään kotona varmuuden vuoksi katsomassa, että kaikki…”, Michael aloitti mutta Kate keskeytti hänet.
“Ai, nytkö? Kesken lukukauden? Vain alle kuukautta ennen joululomaa? Ajattele nyt hieman, Mike. On älyvapaata hankkia itselleen potkut koulusta tällaisen vuoksi”, hän ilmoitti selkeästi.
“Kate, hekin ovat meidän perheemme. Minä olen vanhin, minulla on velvollisuuksia äitiä ja nuorimmaisia kohtaan…”, Michael aloitti, mutta Katherine keskeytti hänet jälleen.
“Sinulla todellakin on velvollisuuksia äitiä kohtaan ja yksi niistä on, että suoritat koulusi kunnialla loppuun ja hankit itsellesi oikean ammatin”, tyttö tiuskaisi ja risti kätensä epäkunnioittavaan puuskaan.
“Mutta jos tilanne on mennyt pahemmaksi en voi…”
“Et voi tehdä mitään”, Kate totesi johdonmukaisesti. “Äiti on aikuinen ja lapset ovat hänen vastuullaan. Sinä taas olet meidän veljemme, et isämme.”
Jos sanat loukkasivat Michaelia, tämä piilotti sen taitavasti ja jatkoi kuin ei olisi Katen sanoja kuullutkaan:
“Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei äidistä ole huolehtimaan edes itsestään.”
“Tiedän, mutta hänen on ehkäpä viimeinkin aika opetella”, Katen äänensävy oli tyynen viileä ja se sai Michaelin jälleen säpsähtämään. “Et voi olla aina suojelemassa ja auttamassa häntä.”
“Kate, kuinka sinä voit puhua noin välinpitämättömästi? Hänhän on vain…”, Mike haki sopivaa sanaa, “tasapainoton.”
“Ainoa mikä äidissä on vikana on hänen epäkäytännöllisyytensä ja saamattomuutensa”, Katherine jatkoi armottomasti välittämättä Michaelin loukkaantuneesta ilmeestä. “Hänen omat vanhempansa päästivät hänet aikanaan liian helpolla samoin kuin isä ja Illy, ja nyt sinä olet uhraamassa oman elämäsi hänen velvollisuuksiensa täyttämiseen. Kuuntele nyt minua, kun sanon että sinun on annettava äidin kerrankin hoitaa asiansa itse.”
Michael puisteli päätään:
“Kate, sinä olet julma äidille. Hänellä on ollut hankala elämä.”
“Kuule Mike, hänen elämänsä ei ole ollut lainkaan sen kummempi kuin meidän muidenkaan!” oranssihiuksinen tyttö paukautti ja jokunen ohikulkija kääntyi katsomaan, mitä he metelöivät, mutta Katherine ei kiinnittänyt siihen huomiota. “Ihan yhtälailla me lapset menetimme isän kuin hän aviomiehen, ihan samalla lailla meillä oli vaikeaa kuin hänelläkin. Ero on se että me, sinä, minä ja muut olemme jatkaneet eteenpäin!”

Michaelin katse oli säälivä ja veli huokaisi kärsivällisesti silmissään se aikuinen katse, jonka Katherine oli oppinut viimeisten vuosien aikana niin hyvin tuntemaan. Hän oli pitänyt Michaelista, kun he olivat olleet pikkulapsia. Hänellä ja veljellä oli ollut aina hauskaa yhdessä touhutessa, mutta sitten Michaelin oli pitänyt mennä kasvamaan kolmetoistavuotiaana aikuiseksi. Kate ei ollut koskaan oppinut sietämään sitä, kuinka hänen tuntemansa naurava poika oli muuttunut muutamassa viikossa vakavaksi ja aikuismaiseksi isänkorvikkeeksi.
“Kate, tiedän että sinun on vaikea ymmärtää”, Michael sanoi nyt hiljaa. “Sinä olet aina ollut niin vahva ja rohkea, itsepäinenkin, mutta äiti ei ole kuten sinä. Hän ei ole niin lujaa tekoa.”
“Siispä on aika karaistua”, Kate tokaisi jälleen ja päätti ettei keskustelu voisi tuottaa hänen kannaltaan enää minkäänlaista hyötyä. Tyttö kääntyi palatakseen saliin, mutta kääntyi sitten vielä hetken mielijohteesta veljeään kohden:
“Pyydän, odota edes ensiviikkoon ennen kuin ryntäät kotiin pelastusjoukoiksi.”
Michael puisti rasittuneesti päätään:
“En voi. Jos kotona sattuu jotain tämän viikon aikana, en voisi ikinä elää itseni kanssa.”
“Et varmaan voisikaan”, Kate mutisi hiljaa ja katseli veljensä kasvoja mietteliäästi. “Minä taas ihmettelen, kuinka kukaan muu ikinä voisi elää tuollaisen pyhimyksen kanssa.”
“Mitä tarkoitat?”
“Hyveellisyys on ihailtavaa, mutta kukaan ei siedä täydellisiä ihmisiä pitemmän päälle”, Kate totesi merkityksekkäästi ja Michael näytti ahdistuvan jopa loukkaantuvan hänen sanoistaan.
“Minä en ole täydellinen”, veli väitti vastaan.
Kate hymyili laihasti ottaessaan uudemman kerran muutaman askeleen Suuren salin suuntaan.
“Onneksi olet yhdessä Poppyn kanssa, sillä hän on ainoa, joka voi uskoa tuon”, hän huikkasi taakseen jättäen tunnontuskien kanssa kamppailevan Michaelin itsekseen eteisaulaan.

   ***

Feeniksit olivat luonteeltaan rauhaarakastavia ja lempeitä olentoja. Ne elivät pääasiassa yksin ja liikkuivat harvoin toisten olentojen edes lajikumppaniensa kanssa. Fawkesiksi nimetty kultalintu poikkesi kuitenkin lajitovereistaan sillä tavoin, että se tunsi vahvaa kiintymystä erääseen toiseen olentoon, tiettyyn velhoon, joka oli vuosikymmeniä sitten pelastanut sen tukalasta tilanteesta. Tuon palveluksen Fawkes oli vuosien varrella maksanut takaisin jo useita kertoja, mutta enää sen ja tuon Albus Dumbledore -nimisen velhon välillä ei ollutkaan kyse kiitollisuudesta, vaan puhtaasta kiintymyksestä ja aidosta ystävyydestä, joka oli kietonut linnun ja miehen yhteen paremmin kuin ainutkaan side.

Ihmiset, jotka eivät kaksikon suhdetta tunteneet saattoivat nimittää Fawkesia Dumbledoren lemmikiksi. Väite oli kuitenkin yhtä naurettava kuin auringon olisi väittänyt kuuluvan maapallolle. Fawkes ei ollut kenenkään omaisuutta, vaan vapaa ja villi sielu, jota ei voinut omistaa sen paremmin kuin Tylypahkan tilusten ylitse puhaltavaa tuultakaan. Tylypahkan linna ei ollut sen koti, se vieraili siellä ajoittain yksinkertaisesta tarpeesta ystävänsä tapaamiseen. Joskus se saattoi liihotella omilla teillään kokonaisen vuoden, joskus se käväisi päivittäin. Toisinaan se viivähti viikon, joskus ainoastaan muutaman hetken. Ajalla oli feeniksille yhtä vähän merkitystä kuin kaikelle ikuisuuksia vanhalle, eikä se siksi käsittänytkään kelloin tai kalenterein mitattavia eroja kohtaamisten välillä. Se saapui tapaamaan Dumbledorea silloin, kun tunsi ikävänpiston kultaisessa sydämessään tai kun tiesi miehen tarvitsevan sitä. Miten se sen tiesi, sitä ei yksikään olento olisi pystynyt sanoin selittämään tai kaavioin kuvaamaan, sillä se vain tiesi. Ja juuri nyt sillä oli sellainen tunne, että rakas ystävä tarvitsi sen läsnäoloa.

Siirtyessään leimuavana liekkinä Albus Dumbledoren huoneeseen, feeniks näki välittömästi jonkin vaivaavan velhoa, joka seisoi tämän keksimiä kojeita kannattelevan hyllykön edessä. Mies kääntyi lintua kohden ja hymyili kultaiselle olennolle, joka lennähti välittömästi velhon olalle painaen kultaisen poskensa tämän otsaa vasten. Mies kuljetti kättään linnun selässä vastaten näin ystävälliseen tervehdykseen lempeällä eleellään.
Ihminen totesi jotakin ja rypisti sitten otsaansa mietteliäästi. Fawkes ymmärsi, että jokin huolestutti miestä valtavasti ja todellisen ystävän tapaan jakoi tämän huolen tietämättä edes mistä oli tarkalleen kysymys.

Albus Dumbledore oli toden totta huolissaan, eikä hänen syynsä ollut aivan vähäinen, sillä jo edellisenä iltana omaan huoneeseen astuessaan, hän oli havainnut jonkun käyneen siellä. Hän ei ollut tiennyt tätä siksi, että olisi asettanut valtavan määrän turvaloitsuja yksityisiin tiloihinsa kuten tiesi eräiden kollegoidensa tehneen, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että oli saattanut tuntea taikaa käytetyn huoneessa hänen poissa ollessaan.

Kyky taian aistimiseen oli lähinnä sattuman kysymys. Se ei niinkään liittynyt ikään tai lahjakkuuteen, joillekin tätä kuudetta aistia ei koskaan kehittynyt. Toiset sanoivat, että tuon taidon ansaitsivat ainoastaan ne, joilla oli kyky kuunnella sanattomia tapahtumia, ilmassa leijuvia vihjauksia, joille useimmat olivat sokeita. Albus itse oli alkanut hallitsemaan tuota taitoa vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana, mutta oli sen kerran opittuaan ollut aina täysin valmis luottamaan tuohon vaistoonsa, joka paljasti kyllä minkä tyyppistä taikaa oli käytetty, mutta ei sitä, kuka taikaa oli käyttänyt tai minkä takia. Tällä kertaa tuo tuntematon taikuus oli koskettanut hänen hyllykköään, jota koristivat muutamat hänen itse suunnittelemansa kojeet muiden muassa pimeytin - erityisen kätevä pikku keksintö. Yhteenkään niistä ei kuitenkaan oltu koskettu, vaan ainoa puuttuva esine oli jotakin, mitä hän ei edes tarkalleen ottaen omistanut.

Velho katsahti olallaan lepäävää feeniksiä, joka tarkkaili hyllykköä yhtä kiinnostuneena.
“Maailmassa täytyy olla kymmeniä ihmisiä, jotka haluaisivat saada sen kirjan haltuunsa ja siitä huolimatta olen varma, että sen viejä oli juuri hän”, mies totesi otsaansa rypistellen.
Feeniksin tummat silmät olivat niin täynnä myötätuntoa, että Albus oli varma sen ymmärtäneen joka ainoan sanan.
“Mutta syy, sitä minä en ymmärrä, Fawkes”, muodonmuutosten professori jatkoi ja kääntyi syvään huokaisten poispäin.
“Tahtooko hän osoittaa minulle jotain, vai onko kaikessa kyse vain siitä kirjasta?” hän pohdiskeli ääneen puhuen puoliksi itselleen, puoliksi feeniksille. “Onko sittenkin niin, että erehdyn ja kaikki onkin vain yhä suurta sattumaa?”
Lintu lennähti Albuksen olalta orrelleen ja hän asteli sen luokse kohdaten sen tumman, tietäväisen katseen.
“Tiedän, että sinulla olisi vastaus tähän kaikkeen, ystäväni, mutta en usko, että ihmisen ymmärrys voi koskaan tavoittaa feeniksin mielen saloja”, hän totesi vaisusti ja antoi somiensa hyväillä linnun höyhenpeitettä. “Ja ehkäpä parempikin niin.”
Kultainen ystävä päästi vastaukseksi muutaman sulosointuisen sävelen, joiden merkitystä Albus Dumbledoren kaltaisen velhonkaan älykkyys ei riittänyt tulkitsemaan.

   ***

Elämällä oli usein tapana olla konstikasta. Silti se konstikkuuden määrä sai jopa lähes pessimistisen Tom Valedron ajoittain hämmennyksen valtaan. Hän istui kirjastossa, jälleen itsekseen, vaikka hänellä olisikin ollut mahdollisuus viettää mukavaa torstai-iltapäivää Averyn ja tämän ystävien seurassa. Tuota mahdollisuutta ei ollut kuitenkaan varaa käyttää ennen kuin hän olisi järjestänyt sen ohuen, ruskeakantisen kirjan takaisin professori Dumbledorelle puhtaana ja mieluiten mahdollisimman pian.

Flintiltä loitsutunnilla pihistämistään pullokaksikosta Tom oli saanut selville, että tuo sitkeä aine oli sormenjälkimustetta. Vaikka Tom olikin onnistunut puhdistamaan kätensä häivytysliemen avulla, ei aineesta ollut mitään hyötyä kirjan kannen puhdistamiseen. Hänen käden jälkensä oli juuttunut siihen ilmeisen pysyvästi, minkä vuoksi Tom hakikin nyt apua kirjastosta. Jossakin täytyi olla sopiva loitsu, jolla hän pystyisi häivyttämään epämiellyttävät todisteet näkyvistä.

Kirjastonhoitaja Stapleton puuhaili parhaillaan lainauspöydän ääressä korjaillen muutamia huonokuntoisia teoksia. Hän oli vaikuttanut niin keskittyneeltä työhönsä jo ennen Tomin tuloa, että poika arveli saapumisensa jääneen kokonaan huomaamatta, mikä tosin ei erityisemmin häirinnyt häntä. Sulkemisaika oli jo käsillä, eikä Tom olisi laittanut lainkaan pahakseen mikäli olisi saanut jäädä yön ajaksi etsimään rauhassa apukeinoa ongelmaansa.

Hän siirtyi jälleen yhden hyllyrivin edemmäs ja kuljetti sormeaan erinäisten K-alkuisten opusten selillä. “Kuinka keritä yksisarvisen karva?” yksi julisti toisen kannen pohdiskellessa “Kuinka hoitaa räiskeperäistä sisuliskoa?”  Kuinka-sarjasta ei kuitenkaan löytynyt opusta nimeltä “Kuinka puhdistaa kirjankannet sormenjälkimusteesta?”, mikä harmitti Tomia suuresti. Hän oli niin uppoutunut työhönsä, että oli törmätä paikalle ilmaantuneeseen Anastasia Vanceen.
“Mitä sinä täällä teet?” Tom tokaisi yllätyksestä toivuttuaan kääntyen nyt kirjaimen L luokse.
“Tulin puhumaan sinulle”, Anastasia vastasi yksinkertaisesti.
“Miksi?” Tom kysyi tylysti.

Hän ei voinut kieltää, etteikö Anastasia Vancen apu edellispäivänä olisi ollut korvaamatonta, mutta se ei silti tarkoittanut sitä, että hän olisi muutoin tahtonut viettää aikaansa tytön kanssa. Ei ainakaan nyt, kun hänellä oli erittäin tärkeää tekemistä.
“Koska luulen, että kaipaat ystävää”, Anastasia totesi seuraten Tomin etenemistä kirjaimelta toiselle.
“Minulla on jo”, poika ilmoitti lyhyen vastauksen, toivoen että toinen ymmärtäisi häipyä paikalta.
“Ai, nekö typerät itseään täynnä olevat pojat, jotka eivät nauti mistään niin paljon kuin toisten ahdingosta?” Anastasia kysyi Tomin noukkiessa hyllystä teoksen “Maagiset puhdistusloitsut ja siivoustaiat“.
“He juuri”, Tom vastasi välinpitämättömästi ja sisällysluettelon selattuaan asetti kirjan tyytymättömänä takaisin hyllyyn.
“He eivät ole ystäviäsi”, Anastasia väitti itsepintaisesti ja Tom alkoi jo ärtyä.
“Kuinka niin?” hän äyskäisi lyhyesti napaten jälleen uuden teoksen selattavakseen vain huomatakseen, ettei silläkään ollut apukeinoja tarjottavanaan.
“Ystävän kuuluu välittää, ja he eivät tulisi sinun apuusi vaikka pyytäisit. Minä sen sijaan autoin sinua eilen”, Anastasia muistutti ja Tom tunsi jo lievää ahdistusta. Hän ei ollut pyytänyt Anastasian apua siksi, että olisi yhtäkkiä halunnut tämän ystävyyttä. Ei, syy oli ollut ainoastaan se yksinkertainen tosiseikka, ettei hänellä ollut ollut ketään muuta keneltä pyytää. Hän ei todellakaan kaivannut tuollaista vähäpätöistä tytöntylleröä ystäväkseen.
“Minä en pyydä, enkä tarvitse heidän ystävyyttään”, Tom murahti vastauksen.
“Jokainen tarvitsee ystävän”, Anastasia vänkäsi vastaan ja vaeltavat askeleet sekä mietteliäs hyräily paljastivat, että kirjastonhoitajatar oli siirtynyt palauttamassa korjaamiaan opuksia hyllyihin ja liikkui ilmeisesti jossakin kirjarivistön toisella puolen.
“Mene sitten etsimään muualta”, Tom sihahti matalasti ja hiippaili hiljaa kauemmas hyräilevästä äänestä haluamatta selitellä neiti Stapletonilla, mitä oli etsimässä. “Minä en halua olla sinun ystäväsi.”
“Sinä tarvitset oikean ystävän”, Anastasia kuiskutti vastaan jatkaen hänen seuraamistaan.
“Häivy”, Tom äyskähti ja teki kädellään hätistävän liikkeen.
“Enkä häivy, minulla on sama oikeus liikkua kirjastossa kuin sinullakin”, Anastasia vastasi kuulostaen ensi kertaa kiukkuiselta Tomin kuullen. Kiukku ei jostain syystä näyttänyt lainkaan asettuvan hänen lapsellisille, suurisilmäisille kasvoilleen, vaan sai hänet näyttämään lähinnä hätääntyneeltä.
“Siinä tapauksessa minä häivyn”, Tom tokaisi ja otti jo muutaman nopean askeleen erottaen äkisti hyllyn toiselta puolelta kuuluvan ilahtuneen tervehdyksen:
“Albus, katsos vain. Jo kaksi kertaa vuodessa. Et suinkaan ole ottamassa tänne ryntäilyä tavaksi?”
Tom jähmettyi paikalleen silkasta kauhistuksesta tajutessaan kenelle sanat oli osoitettu niin että häntä seurannut Anastasia törmäsi hänen selkäänsä vasten ja lapsikaksikko heilahteli hetken varpaanpäillään pyrkien tasapainoon.

Tom vilkaisi takanaan seisovaan Anastasiaan ja nosti sormen huulilleen vannottaen tätä pysymään hiljaa. Hän ei ollut vielä valmis tapaamaan Albus Dumbledorea ja tämän läpitunkevaa katsetta, joka varmaankin paljastaisi hänen jokaisen pienimmänkin rikkeensä velholle.
“Lydia, pelkään että on tapahtunut suuri vahinko”, professori Dumbledore kuului toteavan ja Tom vain vaivoin kuuli hänen sanansa. Ohi mennen hän tuli miettineeksi, kuinka Dominic Sullivan oli saattanut kuulla mitään hänen ja Anastasian eilisestä keskustelusta, sillä hehän olivat sentään kuiskailleet, toisin kuin muodonmuutostenopettaja ja kirjastonhoitaja. Samalla häntä huoletti professorin sävy, joka sai hänet jopa pelkäämään. Oliko tämä huomannut jo?
“Jos nyt puhut siitä, että Kuhnusarvio on sairaalasiivessä syötyään liiaksi ananasta ystävänsä luona viikonloppuna, et saa sympatioitani”, neiti Stapleton vitsailikin ja vaikka Tom ei kuullut mitä professori Dumbledore sanoi, hän päätteli tämän ehdottaneen rauhallisempaa keskustelunjatkopaikkaa.

Tom ja Anastasia kuulivat askelten jättävän kirjaston ja poika tunsi mieletöntä halua juosta heti aikuisten perään, mutta ymmärsi ettei voisi sitä tehdä. Nämä varmaankin jatkaisivat keskusteluaan opettajainhuoneessa tai professorin työhuoneessa, eikä hän varmasti ehtisi kumpaankaan paikkaan ennen näitä niin ettei kumpikaan huomaisi. Nopea ajatus vilahti Tomin päähän, kun hän havaitsi Anastasian vaaleasta letistä roikkuvan mustan rusettinauhan, joka liikahteli tytön päänliikkeiden mukana kuin olisi ollut elävä olento. Hän ei ollut koskaan kokeillut mitään sellaista, mutta uskoi silti osaavansa…
“Lainaa tuota”, hän esitti pyynnön lähinnä toteamuksena ja osoitti nauhaa, jonka Anastasia hämmentyneenä irrotti ja ojensi pojalle.

Tom tiputti nauhan maahan ja osoitti sitä sitten sauvallaan. Hän ei tarvinnut sanoja, hän ei ollut edes varma, oliko tälle loitsulle olemassa sanoja, hän vain tiesi, miten saisi tuosta elottomasta esineestä muokattua haluamansa. Osasyy loitsun helppouteen oli hänen oma selittämätön kiintymyksensä näihin olentoihin, mikä myös takasi Tomin ihastuksen nauhan alkaessa luikerrella ja sihistä pienenä, tummana käärmeenä. Anastasia kiljaisi ja astui askeleen taemmas, mutta Tom ei kiinnittänyt häneen enää mitään huomiota.
“Seuraa niitä kahta aikuista, jotka lähtivät juuri. Ota selvää mitä he puhuvat ja tule käytävänpään tyhjään luokkahuoneeseen kertomaan kaikki”, hän pyysi siltä ja se kohotti kolmiomaista päätään aavistuksen kuin nyökätäkseen lähtien sitten luikerrellen pieneen kokoonsa nähden suhteettoman vauhdikkaasti hyllyjen alitse kohti kirjaston ovea. Tom arveli, että olennon vauhti johtui osittain myös siitä, ettei se ollut todellinen käärme, vaan hänen omien taitojensa luomus ja siten ominaisuuksiltaan juuri sellainen kuin hän oli halunnutkin.

Tom itsekin poistui käytävään ja suuntasi peräluokkaa kohden, mutta Anastasia pysäytti hänet tarraamalla hänen käsivarteensa.
“Osaatko sinä puhua käärmeille?” tyttö näytti kerrassaan kauhistuneelta.
“Kyllä”, Tom totesi yksinkertaisesti ja ravisti toisen otteen irti itsestään. “Dumbledore sanoi, että se on harvinaista, mutta ei ennenkuulumatonta.”
Hän harppoi nyt eteenpäin käytävää, jossa oli enää ainoastaan puuskupuhpariskunta sillä lailla kauhistuneesti toisiinsa yhteen liimautuneina, että Tom arveli heidän törmänneen hänen uuteen taiannäytteeseensä.
“Tom, tiedätkö sinä mitä kärmeskielentaitajista sanotaan?” Anastasia joutui juoksemaan pysyäkseen Tomin tahdissa, joka saavutti nyt käärmeelle mainitsemansa luokan oven. Hän ei vaivautunut tunnustamaan tietämättömyyttään, vaan astui sisään yrittäen iskeä oven kiinni perässään, mutta Anastasia livahti välistä ennen kuin hän ehti lukita tämän ulos.
“Heidän kaikkien sanotaan olevan todella pahoja”, Anastasia kertoi ja yritti peittää hermostustaan letittämällä uudestaan hiuksiaan, jotka olivat lettinauhan luikerreltua matkoihinsa purkautuneet loiville laineille.
“No, mikset sitten häipyisi, jos minä kerran olen niin hirveän paha?” Tom kysyi sarkastisesti heilauttaen itsensä istumaan erään pulpetin päälle.
“Ystävät eivät tee sellaista”, Anastasia totesi vakavasti, eikä Tom uskonut voivansa koskaan oppia ymmärtämään tuon tyttölapsen järjenjuoksua.

   ***

Lydia Stapleton istuutui Albus Dumbledoren työhuoneeseen puoliksi kärsimättömänä jouduttuaan jättämään kirjastonsa vaille vahtia, puoliksi uteliaana kuulemaan, mitä niin salaista kerrottavaa velholla oli, ettei lähes tyhjä kirjasto ollut kelvannut sen paljastuspaikaksi.
“No, niin annahan kuulua”, hän tokaisi Albuksen asettuessa omalle paikalleen työpöytänsä taakse.
“Kyse on Salazar Luihuisen muistikirjasta”, velho paljasti.
Jostakin kantautui hiljainen sihinä, mutta Lydia ei jaksanut kiinnittää siihen suurempaa huomiota, vaan päätteli koulun vanhan putkiston reistailevan.
“Oletetusta Salazar Luihuisen muistikirjasta”, nainen korjasi automaattisesti, mutta velho tuntui vähät välittävän siitä seikasta, että koko tekele oli mitä ilmeisimmin pelkkä väärennös tai jonkun keksimä pila.
“Se on kadonnut”, Albuksen seuraavat sanat keinuttivat koko Lydia Stapletonin todellisuuden päälaelleen.
“Kadonnut?” hän kähisi järkytyksestä selvittyään. “Kehtaatko sinä tulla aseistamattomana ja vailla suojauksia sanomaan minulle, että olet hukannut kirjaston omaisuutta? Ja sinähän sanoit haluavasi pitää sen turvassa!”
“Pelkään, että se on varastettu ja uskon varkaan olevan juuri hän, jolta olisin halunnut pitää tuon kirjan poissa”, Albuksen sävy oli poissaoleva ja hänen silmänsä seurailivat jotakin liikettä oven pieluksissa.
“Ai niin, aivan, olinkin unohtanut teoriasi ensiluokkalaisesta, joka päihittää kymmenet alan ammattilaiset salakielentulkinnassa”, Lydia ei vaivautunut säästelemään sarkasmin sävyjä äänestään. Hänen ikäisensä nainen saattoi jo hyvin sanoa ääneen kaiken mitä ajatteli, vailla pelkoa siitä, että toiset pitäisivät minään muuna kuin elämän katkeroittamana. “Sitä paitsi jos luulet tietäväsi kuka varas on, mikset kysy häneltä suoraan?”
“Lydia, minulla ei ole minkäänlaisia todisteita”, Albus Dumbledore totesi ja miehen apaattisuus suututti kirjastonhoitajaa.
“No, hanki niitä sitten Merlinin nimeen!” tämä ponkaisi pystyyn ja iski vaativasti nyrkillään Albuksen työpöytää. “Ja hommaa minun kirjani takaisin!”
“Itse asiassa se taitaa tarkalleen ottaen kuulua kirjastolle”, velho huomautti ja Lydian kiihtymys sytytti tutun huvittuneen pilkkeen miehen taivaansinisiin silmiin.
“Ahaa, nyt vitsailu on sitten luvallista, kun olet onnistunut hermostuttamaan minutkin”, Lydia äyskäisi ja rojahti takaisin istuimelleen kaikkea muuta kuin arvokkaasti.
“Huumorinkukat ovat kauneimpia onnettomilla hetkillä”, velho totesi hymyillen, mutta vakavoitui sitten taas. “Minulla vain on edelleenkin paha aavistus, joka liittyy siihen kirjaan ja tuohon poikaan.”
“Kerro Albus, miksi juuri häneen?” Lydia kysyi tympääntyneenä kuulemaan samoja epämääräisiä arveluita kymmenettä kertaa. “Eihän Valedrolla ole syytä sen enempää kuin kenelläkään muullakaan.”
“Minä tiedän sen, Lydia”, velho siveli kastanjansävyisen parran peittämää leukaansa mietteliäästi sulkien sitten silmänsä kuin olisi siten pystynyt pitämään ajatuksensa paremmin koossa. “Tiedän sen varsin hyvin. Silti on jotakin… Jotakin mitä minun pitäisi osata yhdistää, mutta palaset ovat liian sekaisin. En näe sitä vielä…”
“Siinä tapauksessa suosittelen avaamaan silmät”, Lydia kommentoi viileästi ja nousi seisaalleen. “Nyt suo anteeksi, kirjastoni odottaa, enkä halua enää ainuttakaan kadonnutta kirjaa tälle päivälle.”

   ***

Anastasia saattoi tunnustaa hyvillä mielin, että hän pelkäsi käärmeitä aivan kuollakseen, eikä ollut koskaan edes kuvitellut voivansa vapaaehtoisesti oleskella yhdenkään sellaisen seurassa minkäänlaisessa suljetussa tilassa. Anastasia oli kuitenkin päättänyt, ettei luovuttaisi niin helposti Tom Valedron suhteen ja olikin siksi jäänyt vielä hetkeksi tyhjään luokkahuoneeseen pojan seuraksi, vaikka silkkinauha-käärme olikin hänen inhotuksekseen palannut ja käpertynyt Tomin polvelle.

Kenties Anastasia oli urheudellaan tehnyt Tomiin vaikutuksen, tai sitten tämä katsoi olevansa velkaa hänelle eilisestä avusta, sillä tämä ei ollut komentanut häntä enää muualle alkaessaan sihistä matalasti käärmeen kanssa. Oikeastaan poika ei vaikuttanut erityisen kiinnostuneelta hänen läsnäolostaan.
“No, kuuliko se heidät?” Anastasia kysäisi vaisusti pysytellen sopivan etäällä käärmeestä.
Tom katsahti häntä ylimielisesti:
“Käärmeillä ei ole kuuloa, mutta ne aistivat ilman liikkeitä ja äänen värähdyksiä materiaalipinnoilla ja osaavat niin tulkita ihmisten puheitakin.”
“No, tunsiko se heidät?” Anastasia oikaisi kysymystään. Ärtyneenä joko Anastasian keskeytyksestä, tyhmästä kysymyksestä tai yleisestä olemassaolosta Tom kurtisti hänelle kulmiaan ja sihahti taas käärmeelle jotakin, mitä seurasi Anastasian entisen hiusnauhan päästämä lukuisten äännähdysten sarja.
 
Jokin kuitenkin muuttui Tomin kasvoissa tämän kuunneltua seuraavaa sihinää. Pojan ilme jäykistyi ja hänen kasvonsa kalpenivat. Suurin muutos oli kuitenkin tapahtunut Tomin silmissä. Niissä vilahti lyhyen hetken loukattu, satutettu katse, joka katosi sitten vihan täyttäessä Anastasian ikätoverin olemuksen. Tämä napautti sauvallaan käärmettä, joka ei ollutkaan enää käärme, vaan se samainen hiusnauha, joka oli alun perin ollutkin. Pitkä poika tönäisi sen sanaakaan sanomatta Anastasialle, joka otti sen varsin vastentahtoisesti takaisin.
“Tom”, tyttö kuiskasi varovasti odottaen, että poika paljastaisi, mikä tuon keskustelun lopussa oli saanut hänet niin järkyttymään. Se tieto näytti kuitenkin pysyvän häneltä salassa, sillä kaikki, mitä Tom Valedro hänelle sanoi oli yksi ainut sana:
“Lähde.”
Hänen äänensävynsä jättänyt Anastasialle vaihtoehtoa. Raskain sydämin ja pelokkain aatoksin tyttö livahti pois luokkahuoneesta sisälle jääneen Tom Valedron ilme mielessä kummitellen.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
No, opinpahan ettei ikinä pidä luvata minkään tulevan pian. Se kuitenkin tökkää jossain vaiheessa :). Eli vihdoin Varjelumin luku 10, yritän saada vielä 11 valmiiksi ennen elokuuta, mutta lupaamaan en käy. Ja siinä ainakin itse odottamani herra Trafox Jonesin comeback. Tämä luku painottuu melkolailla Tomiin, mutta kuten sanottu, muita enemmän sitten seuraavassa :). Kommentointi on aina mieluisaa.

Kiitos paljon kommentistasi Silver, se piristi ja antoi intoa kirjoittamista varten. En osaa oikein muuta tähän hätään sanoa. Kiitos hirveästi!

                                       -Unissakävelija

Luku 10: Vilaus tulevaa

Marraskuun 6. päivän, perjantain, ensimmäinen tunti, joka ensiluokkalaisten luihuisten tapauksessa oli muodonmuutoksia, oli monella tapaa merkityksekäs. Näin ainakin Maximillian ajatteli kellon soidessa tunninpäätöksen merkiksi. Hänen kohdallaan suurin muutos oli ikkunan takana maahan putoilevan ensilumen lisäksi se seikka, että hänen oli viimeinkin onnistunut muuttaa mustepullonsa kiveksi. Yhtenä kulmakivenä päivän erikoisuuksiin saatettiin myös pitää sitä, että hän oli ensikertaa istunut Tom Valedron vieressä - eturivissä valitettavasti - joka hänkin oli ollut hyvin epätavallinen koko tunnin.

Maxista oli tuntunut, että harjoitusten lomassa Valedro ja professori Dumbledore olivat jatkuvasti vilkuilleet toisiaan syrjäkarein kuin odottaen jotakin. Hän ei ollut kuitenkaan kysynyt mitään, sillä Valedro oli vaikuttanut kaikkea muuta kuin auliilta vastaamaan. Kellojen soidessa toinen poika ryhtyi pakkaamaan laukkuaan niin kiireellä, että tuli ilmeisesti vahingossa levittäneeksi koko kuluneen laukkunsa sisällön aivan professorin työpöydän eteen.

Valedro ryhtyi kokoamaan tavaroitaan tavattomalla kiireellä takaisin laukkuunsa ja professori Dumbledore liikautti sauvaansa ei auttaakseen - kuten Maximillian ensin oletti - vaan lennättääkseen erään kasassa olleen pikkuisen, mustakantisen kirjan ulottuvilleen. 
“Mikä tämä on?” professori kysyi Valedrolta omituisella äänensävyllä, jota Maximillian ei ollut koskaan kuullut vararehtorin suusta. Professori tarkasteli kirjankansia otsaansa rypistäen ja selasi sitten sivuja lävitse. Muun keräämisen loppuun suorittanut Valedro suoristautui lattiatasosta ja vastasi professorin läpitunkevaan katseeseen.
“Kirja, sir”, Max kuuli toisen pojan toteavan ja saattoi vain ihmetellä sitä tiukan pidättyväistä ääntä, jolla hän oli sana lausunut.
“En huomaa tekstiä”, muodonmuutosten opettaja huomautti yhtä viileällä sävyllä. Max huomasi muiden jo lähteneen, mutta hidasteli itse vielä hetken kiertämällä mustepullonkorkkia yhä tiukemmin kiinni. Sillä ei kuitenkaan ollut suurtakaan merkitystä Dumbledoren ja Valedron ollessa liian keskittyneitä keskinäiseen tuijotuskilpailuunsa.
“Koska siihen ei ole kirjoitettu mitään, professori”, Valedro vastasi nyt.
“Kenties siinä on ollut kerran jotakin?” vastakysymys oli sävyltään lähes hyökkäävä.
“Kenties siihen tulee jotakin, kunhan keksin sille sopivan käytön. Luulen että se sopisi vaikkapa muistikirjaksi”, Valedro painotti viimeistä sanaa kuin se olisi ollut rynnisarven edessä heiluteltava punainen vaate.
“Ajatusten ylöslaitto on vaarallista, kuten varmaankin tiedät, herra Valedro”, professori Dumbledore huomautti ja ojensi ohutta kirjasta pöytänsä ylitse. Lyhyenä hetkenä, jona kumpikin piti opuksesta kiinni näytti, että he olisivat olleet valmiita repimään sen kappaleiksi.  “Ikinä ei tiedä, milloin joku päättää anastaa niiden talletuspaikan.”

Valedro taivutti päätään pieneen kumarrukseen ja Maxkin nyökkäsi professorille kiirehtien sitten toisen pojan kanssa yhtä matkaa luokasta.
“Mistä ihmeestä tuossa oli kyse?” hän supatti heidän astuessaan luokan ovesta.
“Ei kuulu sinulle”, Valedro näytti viettävän tylynäänensävyn-päivää.
“Kuule, Tom”, Maximillian käytti jälleen tarkkaan harkiten toisen etunimeä. “Minä otin sinut jengiin ja minä voin sinut erottaakin. Yritä pikkuhiljaa oppia mikä paikkasi tässä systeemissä on.”
Valedro katsahti häntä tummien kulmiensa alta.
“Hauskaa että kaikki muut tuntuvat tietävät sen puolestani”, hän tokaisi ja kääntyi sitten päinvastaiseen suuntaan muiden jo aiemmin tunnilta poistuneiden poikien alkaessa kerääntyä Maxin luo.

   ***

Tom Valedro tunsi olevansa täynnä pidäteltyä raivoa, joka pyöri hänen sisällään kuin musta savu. Se juoksi hänen verensä mukana valloittaen hitaasti jokaisen ruumiin kolkan. Tuo viha oli syntynyt jo edellisenä iltana hänen kuullessaan kaiken sen epäluulon, jota professori Dumbledore tunsi häntä kohtaan. Nyt raivon rinnalle oli kuitenkin liittynyt toinen tunne; se oli salattua tyytyväisyyttä siitä, että hän oli saanut näpäytettyä häntä loukannutta velhoa, että hän oli heilutellut todisteita tämän nenän edessä ilman että tällä oli mahdollisuutta saada häntä kiinni siitä. Minkä muun takia hän muka olisi sattunut tiputtamaan naamioidun Luihuisen muistikirjan suoraan professorinsa jalkoihin?

Edellisenä iltana makuusaliinsa palatessaan Tom oli tehnyt päätöksen; mikäli professori piti häntä varkaana ja syyllisenä, oli kai turha yrittää edes palauttaa kirjasta, jonka hän oli kohtalon oikusta saanut haltuunsa. Hän oli selannut kirjan lävitse ja havainnut sen sisällön olevan hänelle tunnistamatonta kieltä, minkä jälkeen hän oli käyttänyt loitsua irrottaakseen sivut siististi ja vaihtaakseen ne erään vihkonsa puhtailla paperiarkeilla. Kansi oli kuitenkin ollut yhä tunnistettavissa, eikä hän ollut saattanut kadottaa sormenjälkiä ainoallakaan tuntemallaan tavalla. Niinpä hän ei ollutkaan hävittänyt mustia merkkejä, vaan oli käyttänyt Flintiltä varastamansa musteen lopun värjätäkseen koko ruskean kannen samalla kiiltävän mustalla sävyllä. Kenties koko juttu oli ollut uhkapeliä, mutta pelkästään professorin ilmeen takia se oli kannattanut.

Poika kiiruhti parhaillaan käytävää eteenpäin voidakseen oikaista muuan salakäytävän kautta oleskeluhuoneelleen. Hänen täytyi hakea ennustuksen kirjansa vielä ennen seuraavaa tuntia…
“Tom”, takaa kuuluva ääni repi pojan ajatuksistaan ja hän käännähti huomatakseen Anastasia Vancen, joka oli juossut hänet kiinni ja roikkui nyt ikävästi hänen koululaukkunsa hihnassa. Kuinka tuo tyttö ei ymmärtänyt, että Tom ei kaivannut sen paremmin hänen kuin kenenkään muunkaan seuraa?

Vastahakoisesti hän kääntyi Anastasiaa kohden ja loi katseen tämän sormiin, jotka olivat kietoutuneet hänen laukkunsa hihnalle. Tyttö ei joko ymmärtänyt vihjausta tai ottanut siitä onkeensa, vaan totesi yhä kiinni pitäen:
“Minun on puhuttava kanssasi.”
“Mutta minun ei sinun kanssasi.”
Anastasia ei kuitenkaan osoittanut luovuttamisen merkkejä:
“Mistä siinä eilisessä oli kysymys? Mitä professori ja neiti Stapleton sanoivat?”
“Eivät mitään. Eivät mitään mikä kuuluu sinulle.”
“Ai sinulle kuuluu?” tyttölapsi tivasi ja Tom nykäisi lopultakin laukkunsa hänen otteestaan kiiruhtaen käytävää eteenpäin. Takaa kuuluvista askeleista päätellen muukin luokka oli vihdoin matelemassa sinnepäin, eikä hän todellakaan aikonut näyttäytyä jonkun tytön seurassa uuden jenginsä nähden. Hän tiesi varsin hyvin mitä siitä sanottaisiin. 

Anastasian sitkeys oli kuitenkin merkittävä ja tällä kertaa toinen lapsi nykäisi häntä hihasta ja avasi lähimmän luokkahuoneen oven repien Tomin mukanaan sisälle ja asettuen selkä ovea vasten estäen poikaa siten poistumasta. Tilanne raivostutti Tomia, mutta käytävästä kuuluvien äänien vuoksi hän ei myöskään vaivautunut pakottamaan Anastasiaa tieltään.
“Minä olen tehnyt sinun puolestasi vaikka mitä”, tämä tiuskaisi askelten äänten haihtuessa hiljalleen. “Olen tehnyt sinulle useita palveluksia, enkä ole pyytänyt mitään takaisin. Miksi et voi olla suora minulle?”

Tom ei vastannut. Hänellä ei ollut sanottavaa. Hänellä ei ollut vastausta tuohon kysymykseen. Hän ei vain osannut jakaa asioitaan toisten kanssa. Hän ei osannut luottaa kehenkään siinä määrin.
“Minäpä sanon jotain, Tom Valedro”, Anastasia käveli kädet hyvin epäsoveliaaseen puuskaan asetettuna Tomin eteen ja sai pojan perääntymään pari askelta. Hän tarvitsi etäisyyttä, välimatkaa toisille puhuessaan. ”Sinä olet huomionkipein ja epäkohteliain poika, jonka tunnen.”

Anastasian sanat tuntuivat lähes läimäykseltä päin kasvoja ja Tom kiiruhti kieltämään niitä mielessään. Hän ei ollut huomionkipeä, päinvastoin, hänhän karttoi seuraa! Kenties hän oli tyly ja viileä, mutta ei sentään epäkohtelias - tämän aamuista Dumbledoren kohtaamista lukuun ottamatta.
“Sinä et suostu näkemään kuinka ihmiset ympärilläsi haluavat vain parastasi”, Anastasia jatkoi vielä. “Olet niin täynnä omaa ylpeyttäsi ja itsenäisyyttäsi ettet huomaa muiden oikeasti välittävän sinusta.”
“Oikeasti välittävän?” Tom naurahti pilkallisesti.
“Niin”, Anastasian tummansinisissä silmissä oli ehdoton katse. “Minä tahdon sinulle hyvää samoin kuin professori Dumbledore ja…”

Se sana kuitenkin sytytti vihan liekin, joka oli kytenyt hiljakseen pojan mielessä, eikä hän edes kuunnellut kuinka Anastasia luetteloi muutakin Tylypahkan henkilökuntaa. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja kääntyi luokan ikkunaan, josta oli näkymä syksyiselle järvelle. Vettä pisaroi ikkunalasia vasten, ja pisarat valuivat tasaista pintaa alas kuin kyyneleet. Hän yritti katsoa nestevanoja ja löytää niistä rauhoitusta tunteilleen, mutta ei onnistunut. Lopulta hän vetäisi syvään henkeä ja kääntyi takaisin seuralaiseensa päin kädet nyrkkiin pitkien kaavunhihojen alla puristuneina - hän oli ostanut kaapunsa käytettyinä, eivätkä pituudet olleet täsmälleen oikeita.
“Anastasia, sinä olet puhunut minulle suoraan ja ladellut totuuksia vasten kasvojani, joten ehkä sinunkin on aika saada osasi niistä. Istu”, hän näki vaivaa pitääkseen äänensä tasaisena, mikä aiheutti siihen pingottuneen soinnin, ja osoitti toisella kädellään erästä tuolia etupulpettien takana. Tyttö ei liikahtanutkaan paikaltaan, vaan katsoi häntä ainoastaan järkyttyneenä.
“Istu”, Tom toisti ja näki toisen laskeutuvan tahtonsa taltuttamana tuolille. Tomin rinnassa sykähti oudosti. Oli mukavaa tuntea olevansa niin voimakas ja vahva. Hän hallitsi jotakuta ja se tuntui mahtavalta.
“Sinä olet puhunut minulle siitä, mikä on oikein ja millaisia vääriä valintoja teen, mutta sinä et koskaan kysy, miksi minä teen niin”, sanat työntyivät hänen suustaan kuin juuri kahleista vapautuneet rikolliset, jotka pyrkivät pakenemaan mitä pikimmin. “Sinä vain toteat tekemieni asioiden olevan sinun näkökulmastasi väärin. Ja nyt kerron sinulle, että sitä satumaailmaa, jossa sinä elät, ei ole olemassakaan. Kaikille ei anneta valinnanvaraa, kaikki eivät saa mahdollisuutta olla sankareita.”

Hiljaiset muistot palasivat hänen mieleensä. Orpokoti, rangaistukset. Se kuinka hänet oli aina laitettu tilille selvittämättömistä rikkomuksista. Se kuinka hän oli toisinaan kärsinyt rangaistuksia muiden tekosista. Kuinka muut olivat juosseet ulkona leikkimässä, kun häntä oli seisotettu nurkassa ja kuinka hän oli aina pysynyt hiljaa. Hän ei ollut kertaakaan elämässään kannellut toisista. Hän oli odottanut, että sillä tavalla hänet hyväksyttäisiin, mutta ei. Hän oli aina ollut Valedro, se kummajainen, poika jonka kanssa kukaan ei halunnut olla tekemisissä.
Anastasia avasi parhaillaan suunsa väittääkseen vastaan:
“Tom, sinä et -”
“Hiljaa.”
Tom itsekin yllättyi äänensä sävystä. Se oli uudenlainen. Kylmä ja määräävä. Sillä äänellä mitään ei tarvinnut sanoa lujaa ollakseen pelottava.

Poika käveli edestakaisin Anastasian edessä ja tyttö seurasi hänen askeleitaan katseellaan. Tom antoi ajatustensa purkautua kuin lankakerän, joka oli rullattu liian tiukalle ja joka ei tarvinnut kuin pienen töytäisyn avautuakseen:
“Sinä uskot, että orvosta voi kasvaa ainoastaan sankari, että kaikilla tarinoilla on onnellinen loppu. Se mitä sinä et tiedä on, että eräät sadut loppuvat ennen kuin ehtivät alkaakaan.”
Tom puristi kättään nyrkkiin ja äkkiä se kylmä olemus oli haihtunut. Hän kääntyi ympäri tuntiessaan silmiensä kostuvan vihasta. Nyrkkiin puristunut käsi tärisi.
“Sinä et tiedä, miltä tuntuu, kun kukaan ei välitä.”
Hänen äänensä kuulosti tukahtuneelta ja hän vihasi sitä. Miksi hänen täytyi olla heikko? Hän ei voinut murtua näin nöyryyttävällä hetkellä. Sanojen tulvaa oli kuitenkin mahdoton estää, kun se oli kerran alkanut. “Minusta ei välitetty ja minäkin päätin lakata välittämästä. Jästit eivät koskaan ymmärtäneet minua, eivät sen paremmin kuin velhotkaan. Kaikki tuomitsevat minun tekojani, mutta eivät koskaan vaivaudu kysymään miksi. Ketään ei kiinnosta. Kukaan ei todellisuudessa välitä minusta tippaakaan.”
“Tom”, Anastasia sanoi hellästi ja Tom säpsähti tuntiessaan hänen kätensä hartiallaan. Poika ei ollut tajunnut tämän nousseen ja hiipineen taakseen. Hän käänsikin katseensa pois kätkeäkseen silmiin kavalasti työntyneet katkeruuden kyyneleet, mutta tyttö tiesi niiden olemassaolosta.
“Minä välitän”, Anastasia lupasi ja rutisti häntä yllättäen kuin veljeään.
“Mitä sinä teet?” Tom kysyi kauhuissaan. Hän ei ollut koskaan saanut halauksen puolikastakaan ja nyt tämä tyttö koski häneen, halasi häntä. Hän ei osannut vastata syleilyyn muuten kuin tylyillä sanoilla:
“Mene pois. Häivy.”

Hän ravisti toisen otteen irti. Se oli ollut outoa. Epämukavaa. Tom ei ymmärtänyt miksi jotkut tekivät tuota jatkuvasti. Miksi jonkun muun piti antaa koskea itseensä? Hän ei kuulunut kenellekään, ei ollut muiden tavoitettavissa. Hän ei halunnut kenenkään hipaisevankaan itseään.
“En halua sääliäsi, en halua välittämistäsi enkä halua halauksiasi!”
“Tom, minä -”
“Pysy pois tieltäni!” poika ryntäsi käytävään, joka oli tyhjentynyt seuraavien tuntien alun lähestyessä, mutta tyttö roikkui hänen kädessään takiaisen lailla suostumatta irrottamaan.
 
Tom tunsi vihan sumentavan silmänsä ja hänen sauvansa heilahti kuin se olisi toiminut jonkun muun komentamana. Hän ei käyttänyt edes taikasanoja. Anastasia lennähti kohti seinää ja lyyhistyi maata vasten. Tom katsoi vuoroin liikkumatonta tyttöä ja vuoroin esillä olevaa sauvaansa. Oliko hän todella pystynyt tuohon? Seuraava ajatus oli kauhu ja hän loi katseensa ympäri karmivan hiljaista käytävää. He olivat ainoat paikalla.

Seuraavana hetkenä Tom kiiruhti tytön luo ja käänsi tämän ympäri. Tämän kasvot eivät liikkuneet ja hän näytti kovin kalpealta. Pelottavan kalpealta. Tytön toinen olka oli taittunut eteen luonnottomaan asentoon ja vaaleat hiukset näkyivät tahriintuneen niskasta vereen, joka tarttui Tomin sormiin hänen kohottaessaan ikätoveriaan istuma-asentoon.

   ***

Mukavassa valoisassa olohuoneessa istui nainen selin Anastasiaan. Hänen hiuksensa olivat auringonkultaista sävyä ja valuivat tuolin selkänojaa pitkin. Naisen sauva lepäsi tuolin vasemmalla puolella sijaitsevalla pikkupöydällä radion vieressä hänen selaillessaan jotakin lehteä sylissään. Radiosta kuului parhaillaan Anastasialle tuntematon sovitus “Sankari Odosta”  ja ikkunan näkymästä päätellen vuodenaika oli loppukesä.

Nämä todellisuuden kanssa ristiriitaiset faktat alkoivat vasta hahmottua Anastasian mielessä, kun varoittamatta ovi hänen takaansa aukeni ja sisään aivan hänen vierestään, kuin ei olisi nähnytkään hänen olevan siinä, asteli pitkä ihmishahmo musta huppu päässään.
Nojatuolissa istuva nainen ei kääntynyt tulijaan vaan lausahti lempeän huvittuneeseen sävyyn:
“Adam, olen kieltänyt sinua ryntäämästä tänne kesken työpäivän. Vauva ja minä voidaan ihan hyvin, eikä se aio syntyä vielä moneen viikkoon.”
Anastasia tajusi vasta sanojen myötä, että nainen oli jo pitkällä raskaana. Kun tulija, joka ei varmasti ollut tuo Adamiksi kutsuttu, ei pukahtanut, nainen kääntyi lopulta kurkistamaan olkansa yli. Hänen lehtensä tipahti lattialle kohahtaen ja suuret silmät täyttyivät pelosta.

Anastasia tunnisti vasta kasvoista oman vanhemman itsensä, joka tuijotti suoraan tuohon huppupäiseen olentoon. Tämä nosti hitain liikkein kangasta kasvoiltaan sen verran, että kalpea, miltei valkoinen, luiden ylitse pingottunut iho tuli näkyviin. Nuori Anastasia perääntyi kauhuissaan huoneen toiseen päähän, mutta kaksi muuta eivät vieläkään huomanneet häntä.
“Tom”, aikuinen Anastasia sanoi varovasti kuin kokeillen.

Tom. Tom Valedroko? nuori Anastasia räpytti silmiään. Ei, ei voinut olla. Olihan Tomeja maailmassa vaikka kuinka monta ja tuo… tuo hirviö, ei ollut lähelläkään sitä hauskannäköistä poikaa, joka kävi koulua hänen kanssaan. Ei, tämä ei voinut olla se Tom, ei vain voinut.
“Minua ei enää kutsuta Tomiksi”, huppuolento sanoi hiljaa. Sen ääni oli kylmä. Samanlainen kuin se ääni, jolla Tom oli äskettäin puhunut Anastasialle. Pelottava, hiljaisenakin.
“Tiedän, mutta en pidä uudesta nimestäsi”, aikuinen Anastasia kertoi ja kampesi itsensä pystyyn tuoliin tukeutuen.
“Se on juuri se mitä halusinkin.”
   

Mies ei liikkunut, mutta hänen tiivis katseensa oli kiinnittynyt kolmissakymmenissä olevaan naiseen. Hänen äänensä oli hiljainen ja sävytön. Kuulosti lähinnä siltä kuin hän olisi puntaroinut ajatuksiaan ääneen. “Kukaan ei uskalla puhutella minua sillä nimellä. He kaikki ajattelevat sitä mutta eivät uskalla kuiskatakaan sitä ääneen. Minä olen mahtava. Kaikista mahtavin.”
Viimeisen lauseen myötä muotopuolen silmät olivat syttyneet loistamaan punaisina innostusta ja ylpeyttä.
“Etkä halunnut, Tom. Sinä et halunnut tätä”, vanhempi Anastasia käveli miehen luo ja tarttui hellästi tämän pitkäsormiseen laihaan käteen.
“Irti!” mies sähähti kuin käärme ja aikuinen Anastasia värähti kivusta äännähtäen kauemmas kuin voimakkaan sähköiskun saaneena.
Naisen ääni kuulosti heikolta hänen sanoessaan:
“Voit vielä saada kaiken mitä todella haluat. Voit vielä saada sen mistä olet unelmoinut. Voit vielä olla rakastettu ja pidetty. Sinun täytyy vain lopettaa tämä.

Mies käveli tuolin luo, jolla vanhempi Anastasia oli aiemmin istunut ja noukki tämän sauvan käteensä pyöritellen sitä pitkissä sormissaan.
“Leppää. Eikö se ole hieman pehmeä sauvaan?”
“Älä anna ulkokuoren hämätä. Sisällä on lohikäärmeen sydänjuuri. Aina ei tarvitse olla niin luja kuin sinä luulet”, aikuinen Anastasia sanoi hengittäen aavistuksen puuskuttavasti. Hän painoi kämmentä ulkonevalle vatsalleen ja yksitoistavuotias Anastasia näki hikipisaroiden valuvan tämän vanhemman versionsa otsalla.

Kuului terävä napsahdus, kun miehen kädet taittoivat Anastasian sauvan siististi kahtia.
“Se on liian pehmeä. Murtuu helposti. Minä en ole sellainen. En enää”, mies mutisi ja kun hän seuraavan kerran kohotti katseensa takaisin Anastasioiden suuntaan, hänen silmistään näytti kaikonneen se karmivan punainen hehku. Ne olivat taas syvänvihreät.
“Ymmärrätkö millaisen maailman pystyn luomaan? Mitä kaikkea minä - mitä kaikkea me voimme saavuttaa? Pyysin sinua jo kerran joukkoihini, sinä kieltäydyit, nyt olen sinulle armollinen, tarjoan sinulle samaa mahdollisuutta toistamiseen”, hänen kasvonsa olivat hetkisen ajaksi liitettävissä siihen pikkupoikaan, joka oli koko koulun lahjakkain oppilas. Hän näytti jääneen omien taitojensa lumoihin.
“Tom, tiedät vastaukseni. Miksi olet täällä?” vanhempi Anastasia kysyi.

Mies huokaisi ja istuutui tuolille. Hänen äänensävynsä oli teennäisen surkutteleva:
“Toivoin ettemme joutuisi tähän tilanteeseen. Jos olisit suostunut… No, sillä ei ole väliä. Kolmatta kertaa Lordi Voldemort ei kysy.”
“Kun ihminen alkaa puhua itsestään kolmannessa persoonassa, on syytä huolestua”, vanhempi Anastasia lausahti rohkeasti. Hän oli liikkunut toisen puhuessa siten, että seisoi nyt ikkunan edessä  lähellä lasista ruokapöytää ja pilven raosta loistava aurinko sai hänen kultaiset hiuksensa hehkumaan kehämäisesti pään ympärillä.
Pieni vino hymy käväisi Lordi Voldemortin kasvoilla:
“Sinä se olet aina jaksanut huolehtia muista.”
He olivat hetken hiljaa ennen kuin Lordi Voldemort jatkoi puhettaan sävy oli nyt jollakin tavoin peitetyn vihamielinen:
“Kävin äsken kysymässä Dumbledorelta, josko hän ottaisi minut opettajakseen. Hän kieltäytyi. Mahdatko tietää miksi?”
“Dumbledore on hyvä ihmistuntija. On aina ollut. Hän näkee sinun lävitsesi paremmin kuin minä. Hän ymmärtää sinun…”
“Dumbledore ei ymmärrä mitään!” mies äyskähti hiljentäen vanhemman Anastasian. Nuorempi yritti epätoivoisesti hakea apua katseellaan, mutta ketään ei näkynyt sen paremmin ikkunasta paljastuvalla pihalla kuin asunnossakaan. Voi kunpa tuo aiemmin mainittu Adam tulisi pian. Tilanne tuntui kaikkea muuta kuin turvalliselta.
Hirviömäinen mies kääntyi ja hänen olkansa näyttivät tärisevän samalla tavoin kuin hänen äänensä:
“Minä tarvitsen sen työn. Minä tarvitsen. Se on ratkaisu kaikkeen. Saan lopultakin kaiken päätökseen.”
“Tom”, vanhempi Anastasia kutsui arasti ja lähestyi miestä. Nuorempi halusi kieltää häntä koskemasta tuohon Lordi Voldemortiin. Häneen vain sattuisi. Kuten häneen itseensäkin oli sattunut äsken…

Lapsen ihmeeksi vanhempi Anastasia sai kun saikin laskettua kätensä miehen olalle.
“Sen jälkeen mikään ei ole kiellettyä minulta. Kukaan ei enää koskaan uhmaa minua”, mies hoki kuin vakuutellen itseään. Hän kääntyi vanhempaa Anastasiaa kohden ja näytti ihmismäisemmältä kuin aiemmin. Hän ei ollut itkenyt, mutta silmissä oli sellainen ahdistuksen määrä, että yksitoistavuotiaan Anastasian kävi häntä väkisinkin sääliksi.
“Kukaan ei uhmaa sinua, Tom”, nainen lupasi ja halasi häntä pehmeästi. Anastasia muisti miten Tom oli hetkeä aiemmin reagoinut, kun hän oli halannut tätä. Mies jähmettyi samalla tavoin pelästyneesti kuin tilanne olisi ollut hänelle aivan uusi. Lopulta hänkin kiersi kätensä Anastasian ympärille varovaiseen halaukseen.
“Sinussa on aina ollut paljon sellaista, jota olen arvostanut, Anastasia”, mies kertoi hiljaa.  “Rohkeus, uskollisuus, lojaalius. Niin, ehkä olisin oppinut…”

Lauseen loppu ei kuitenkaan päässyt tytön kuuluville. Kenties se oli ollut vain kuiskaus hänen vanhemmalle minälleen tai kenties sitä ei ollut koskaan lausuttukaan.
“Tämän ei tarvitse olla näin. Peräänny. Voit vielä tehdä sen”, aikuinen Anastasia vakuutti kuiskaten. Mies kuitenkin jähmettyi noista sanoista. Hänen kätensä irrottivat otteensa ja hän perääntyi silmissään jälleen se punainen katse.
“Sinä olet puhunut Dumbledoren kanssa.” Se oli hiljainen toteamus, joka henki joka ikisellä tavulla katkeruutta ja pettymystä.
“Niin olen”, aikuinen Anastasia myönsi urheasti. “Hän halusi tietää sinusta, mutta kieltäydyin kertomasta. Sanoin että olin kerran vannonut vieväni salaisuutesi hautaan asti ja että tekisinkin sen huolimatta siitä millaiseksi sinä olet tullut tai tulet.”
“Mitä hän sanoi?”
“Hän pyysi minua harkitsemaan, että päätökseni saattaisi säästää kymmeniä henkiä”, nainen arasteli, näytti pelkäävän, mutta keräsi sitten rohkeutensa kohdaten jälleen miehen katseen. “Tom, kerro minulle, oletko sinä tappanut sen tytön jälkeen?”
“Se oli alkua Anastasia”, Tom Valedron ääni kertoi etäiseen, unelmoivaan sävyyn. “Sinä koskaan ymmärtänyt miten hyvältä se tuntuu. Nähdä heidät, tietää että pitelee käsissään elämän lankoja, joita voi noin vain katkaista tai pitää yllä. Heidän pelkonsa tekee minusta voimakkaan. Heidän avunhuutonsa saavat minut riemuitsemaan. He tietävät ja minä tiedän, että kaikki on minun vallassani.”

Nuori Anastasia pelkäsi, hän halusi pois. Hän halusi tämän näyn jo päättyvän, mutta ei ollut koskaan ollut kykenevä hallitsemaan saamiaan enteitä. Nainen sen sijaan puisteli päätään surkutellen ja hänen asenteessaan oli outoa rauhallisuutta. Ikään kuin hän olisi hyväksynyt jonkin hirvittävän tosiasian.
“Tom, vielä jonakin päivänä tapaat jonkun, joka seisoo edessäsi pääpystyssä valmiina kuolemaan muiden vuoksi”, hän lausahti uskaliaasti ja sanat jäivät roikkumaan hetkeksi ilmaan ennen kuin aikuinen Tom tarttui niihin.
“Miksi sanot noin?” hän kysyi kireästi. “Oletko nähnyt jotakin?”

Ei, vastaa vain ei, Anastasia yritti huutaa sanat aikuiselle hahmolleen, mutta ei kuullut niitä edes itse. Hänen kuului vain seurata, hänellä ei ollut mahdollisuutta puuttua tähän tulevaisuuteen.
“Olen nähnyt paljonkin ja tiedän että maailmassa riittää rohkeutta”, nainen nosti leukaansa ja otti muutaman askeleen kauemmas ikkunasta.
“Olet nähnyt jotakin! Kuka hän on? Kerro!” miehen kasvot muuttuivat ahnaiksi ja sauva heilahti määräävänä kuin piiskansivallus. Sen voimasta vanhempi Anastasia lennähti ilman halki iskeytyen sitten läpi lasisen ruokapöydän, joka oli ollut aivan hänen takanaan.

Kun lasinsirpaleet olivat laskeutuneet lattialle, oli aivan hiljaista. Niin nuori Anastasia kuin sanattomasti loisinut mieskin juoksivat lasin ja veren keskellä makaavan naisen luo. Hänen vihreä neulepaitansa oli repeytynyt ja toisen käsivarren läpi sojotti valtava lasinpala. Vaalea kesämekko oli värjäytynyt verestä. Hiuksissa olevat sirpaleet näyttivät melkein koristeilta.
“Anastasia!” mies huudahti ja käänsi naisen kasvoja näkyviin. Ne olivat melkein vahingoittumattomat lukuun ottamatta oikean kulmakarvan ylle repeytynyttä avohaavaa, josta veri virtasi vuolaana hänen kasvoilleen. Nainen raotti silmiään aavistuksen. Niiden katse näytti sumealta.
“Minä en tahtonut…”, Tom änkytti. “Jos olisit kertonut minulle, minä en…”
“Näetkö nyt, Tom? Se ei ole kaunis. Älä ihaile sitä”, naisen heikko ääni tuskin kantoi hänen huuliaan pidemmälle.
“Mikä ei ole kaunis?” Tom kysyi kumartuen lähemmäs. Anastasia näki hänen käsiensä tärisevän.
“Kuolema. Älä… i… haile… si …tä”, aikuinen Anastasia vastasi heikosti. Veri tippui otsalta jo hänen huulilleenkin.
“Siksi en halua kokea sitä. Kerro minulle kuka hän on. Kuka nousee minua vastaan niin pelastan sinut”, mies lupasi ja näytti kuin hänessä olisivat taistelleet ne kaksi puolta Tom ja Voldemort.
Vanhemman Anastasian käsi tavoitteli Tomin kättä ja tämä tarttui siihen.
“Sinun… salaisuute… si seuraa…. minu… a hau… taan… mut… ta ni… i… n tä… mäk… in”, ääni haihtui kuuluvista ja puoliavoimien silmien katse karkasi kaukaisuuteen. Tomin kättä puristavien sormien ote valahti ja huone pimeni.


Anastasia värähti hereille todentuntuisesta unestaan ja tapasi ensimmäisenä tutut puolikuulasit. Professori Dumbledore istui tuolilla hänen sänkynsä vieressä. Hän oli loukkaantunut ja sairaalasiivessä. Päätä pakotti kuin se olisi iskeytynyt johonkin ja olkavarteen sattui. Niin Voldemorthan… ei, vaan Tom… oliko se ollut seinä vai lasipöytä? Uni tuntui hetken sekoittuvan todellisuuteen kaikilla tavoin.
“Hyvää aamupäivää, neiti Vance”, professori tervehti tupalaistaan.
“Professori Dumbledore, mitä te täällä?” Anastasia hämmästeli katsellen ympärilleen. Kaikki tuntui vielä kovin sekavalta ja järkyttävältä. Pelottavaltakin.
“Matami Sirosolis ilmoitti minulle että alat heräillä”, professori Dumbledore selitti.
“Kuinka jouduin tänne?” Anastasia kysyi.
“Sitä minunkin piti kysyä sinulta. Katsos, nuori Valedro toi sinut tänne ja sanoi löytäneensä tajuttomana käytävältä”, Dumbledore kertoi ja tutki häntä kovinkin tarkkaan puolikuun muotoisten lasiensa takaa - kuin olisi tiiraillut lemmikinsinisillä silmillään suoraan hänen lävitseen.
“Ai niin, nyt muistankin”, Anastasia totesi pikaisesti ja yritti karkottaa äskeisen unensa kauhukuvia mielestään. “Halusin kokeilla erästä loitsua haarniskaan, mutta minun sauvani on kovin vanha ja taisin tehdä loitsun jotenkin väärin niin että iskeydyinkin päin seinää.”

Hän ei voinut antaa Tomia ilmi. Hän ei halunnut pojalle lisää hankaluuksia. Tällä oli muutenkin tarpeeksi vaikeaa. Ja jos uni piti paikkansa, vaikea vaihe tuntui yhä vain jatkuvan. Anastasian täytyisi tehdä jotain Tomin hyväksi. Saada tämä ymmärtämään…
“Todellako?” velhon kulmat kohosivat aavistuksen. “Tuollainen taianmahti noin nuorella iällä on huolestuttavaa. Pelottavaa jopa.”
Professori piti tauon ja katsoi tyttöä suoraan silmiin tavalla, joka sai Anastasian tuntemaan ettei hän saattanut salata ainuttakaan asiaa tuolta katseelta.
“Sitä miettii, että jos joku jo tuossa iässä saa yhdellä sauvanheilautuksella aikaan tuollaista, niin mitä hän mahtaakaan tehdä vanhempana”, professori lausui mietteliäästi ja Anastasia oli varma, että hän tiesi enemmän kuin antoi ymmärtää.
“Olen varma, ettei tällaista satu enää koskaan”, Anastasia ilmoitti itsepintaisesti. Hän huolehtisi asiasta. Hänen pitäisi saada Tom ymmärtämään, että tämä ei tahtonut sille tielle, jolle oli ajautumassa.
“Toivon vain että minäkin olisin siitä yhtä varma, neiti Vance”, professori Dumbledore totesi kohtalokkaasti tehdessään lähtöä.
“Professori Dumbledore, ei kai tästä koidu mitään hankaluuksia?” Anastasia kysyi huolestuneesti. Jos professori tiesi jotain ja hankkisi Tomille potkut tai…
Professorin lempeä hymy rauhoitti Anastasian kuitenkin välittömästi:
“En voi rankaista ketään itsensä vahingoittamisesta. Kehottaisin sinua kuitenkin olemaan varovaisempi tulevaisuudessa. On paljon pahoja asioita, joita tapahtuu hyvillekin ihmisille ja etenkin heille.”

   ***

Tom Valedro oli lintsannut ennustustuntinsa viettäen sen poikien vessassa hangaten Anastasian verta kämmenistään. Vaikka tahrat olivat lähteneet jo lyhyen veden koskettamisen jälkeen, hänestä tuntui yhä likaiselta ja syylliseltä. Miten hänelle kävisi? Hänet varmasti erotettaisiin huolimatta siitä, että hän oli toimittanut Anastasian pikimmiten matami Sirosoliksen hoitoon, joka oli vakuuttanut huolestuneelle pojalle, että hänen ystävänsä tulisi kyllä kuntoon - Tom ei ollut vaivautunut korjaamaan ettei kyseessä ollut hänen ystävänsä. Lapsen huoli oli saanut hoitajattaren uskomaan hataran selityksen siitä, että poika oli löytänyt Anastasia vahingoittuneena käytävältä.

Tom heitti vielä annoksen vettä kasvoilleen ja sulki silmänsä yrittäen keskittyä kaikella tahdon voimalla käsiensä tärinän hallintaan. Hän ei pystynyt kieltämään itseltään sitä tosiasiaa, että häntä pelotti. Häntä kauhistutti valtavasti se voima, jonka tajusi virtaavan hallitsemattomana veressään. Ja samalla se kiehtoi viettelevänä hänen kunnianhimoaan. Tom kuitenkin työnsi tapauksen mielensä perukoille, paikkaan, jonne hän oli haudannut muitakin tekojaan. Sen mitä Terry-kanille oli tapahtunut, luolaretken… Asiat, joita hän ei pystynyt käsittelemään, jotka nostattivat hänessä ristiriitaisia tunteita.

Hetken tahdonvoimaa kerättyään hän uskalsi vihdoinkin poistua huoneesta ja päätti lähteä saman tien selvittämään poissaoloaan professori Usvahutille, joka ei hänen toivoakseen ollut vielä siirtynyt lounaalle, kun tunsi käsiparien tarraavan itseensä ja repivän häntä taaksepäin. Hän äännähti vaistonvaraisesti ja yritti riistäytyä irti nappaajiensa otteesta tunnistaen sitten Flintin äänen mutisevan korvaansa:
“Valedro, puhutaan.”
 
Flint ja muut jengin pojat vetivät Tomin väkisin nurkan taa päästäen lopulta otteensa irti hänen kaavustaan. Hän tunsi olonsa yllättäen kovin pieneksi ja heikoksi seisoessaan siinä autiolla käytävän pätkällä muiden piirittämänä. Vain muutama pojista oli häntä pidempiä, mutta laihuutensa vuoksi hän oli fyysisesti useimpia heikompi. Mitä ihmettä he oikein halusivat? Hänenhän piti olla yksi heistä nyt.
“Kanniskelit kuulemma jotain huonokuntoista rohkelikkotyttöä ympäri koulua”, rotankasvoinen Sullivan töksäytti heidän ollessaan poissa muiden nähtäviltä ja Tom huomasi ihmettelevänsä, kuinka pojat olivat jo saattaneet kuulla siitä.
“Onko hän tyttöystäväsi?” Flint ivasi ja tönäisi Tomia niin että tämä oli horjahtaa tasapainosta. Tom kuitenkin vetäisi sauvansa esiin horjuessaan luontevasti kuin olisi ollut kovinkin tottunut siihen.
“Sanakin vielä ja voit itse päätyä samaan tilaan”, hän murahti ja tunsi, kuinka tunnelma sähköistyi hänen sanojensa myötä. Yllättyneisyys vilahti itse kunkin kasvoilla ja Damian Olivander oli ensimmäinen, joka sai puettua ihmetyksensä lausemuotoon:
“Mitä, sinäkö sen takana olit?”
“Minä itse”, Tom vastasi sauva yhä valmiusasemassa ja näki muutaman pojan peruuttavan hieman, mikä sai hänet tuntemaan outoa tyydytystä.
“Vau, kuulin että tytön perässä jäänyt verivana oli leveämpi kuin jättiläisen jalka”, McDoverin ei onnistunut pitää ihastusta poissa pyöreiltä kasvoiltaan.
“Ei sentään”, Tom hymähti alkaen hieman rentoutua.
“Mitä se teki sinulle?” Sullivan ehätti utelemaan ja kaikki näyttivät odottavan Tomin vastausta. Näyttävästi Tom heilautti sauvavapaata kättään kuin asia olisi ollut yhdentekevä.
“Mitä luulet? Eikö siinä ole jo tarpeeksi että hän on rohkelikko?” hän kysäisi rentoonsävyyn saaden välittömästi taakseen muutamia myöntäviä toteamuksia.
Flint ei kuitenkaan vaikuttanut yhtä vakuuttuneelta kuin muut.
“Miksi veit häntä sairaalasiipeen?” tämä kysyi terävästi ja Tom kohtasi toisen pojan tarkan katseen.
“En ole tyhmä”, hän tokaisi. “Tarinan sankaria ei koskaan epäillä. En halua tulla erotetuksi koulusta.”
Hyväksyvä mumina voimistui ja taustalla seisoskellut Avery etsi nyt tiensä Tomin viereen asettaen kätensä tuttavallisesti hänen hartialleen.
“Sinussa on ainesta, Valedro”, voimakasrakenteisempi poika ilmoitti hyväksyvään sävyyn ja lähti taluttamaan Tomia kohti Suurta salia, jossa hänen annettiin ensimmäistä kertaa istua kunniapaikalla vastapäätä Averya. Tuo paikka oli normaalisti Flintin käytössä.

Ottaessaan vastaan McDoverin tarjoamaa lihapataa Tom tunsi omituista tyytyväisyyden tunnetta. Hän ei tiennyt että voimannäytökset toivat tällaisia etuuksia. Hän ei ollut tiennyt että niillä saattoi edistää omaa asemaansa yhteisössä. Hän huomasi äkkiä kivunneensa joukon syrjitystä melko kunnioitetuksi jäseneksi. Poika ei voinut olla pohtimatta mitä toinen samanlainen näytös olisi mahtanut saada aikaan.

   ***

Kello oli varmaankin yli kahdeksan Charlus Potterin laskeutuessa maatasoon luudaltaan Dorea Mustan seuratessa hänen liikkeitään kosteassa syysilmassa. Sää oli yhä viileä, vaikkakin aamuinen ensilumi oli muuttunut hiljaiseksi tihkusateeksi, ja kummankin hengitys jätti valkoisia höyryjälkiä hämärään. Poika istuutui katsomoon ja silmäsi luudanvarpujensa kunnon nostaen katseensa sitten viereensä saapuneeseen Doreaan.
”Vanhempasiko sinua opettivat lentämään?” hän kysäisi keskustelun aloittaakseen.
”Minun vanhempaniko?” Dorea näytti järkyttyvän pelkästä ehdotuksesta. ”Äidin mielestä noitien luutailun pitäisi olla laissa rangaistava rikos, ja isälläni taas ei koskaan ollut pahemmin aikaa keskittyä lasten kasvatukseen, pelien pelaamisesta puhumattakaan.”
”Sisaruksetko sitten?” Charlus uteli.
”Mitäköhän se sinulle kuuluu?” Dorea tiuskaisi nousten seisaalleen yllättävän pikaisesti ja Charlus ymmärsi hetken liian myöhässä osuneensa arkaan aiheeseen.
”Ei mitenkään”, hän myöntyi ja nousi myös seisaalleen. ”En vain voi uskoa, että kukaan olisi noin täydellinen luonnonlahjakkuus mitä huispaamiseen tulee.”
Kommentti toimi hänen toivomallaan tavalla ja hän erotti hämärässä Dorean ilmeen pehmenevän aavistuksen. Tytön asento rentoutui ja hänen äänensävystään oli kadonnut karkein terä hänen vastatessaan:
”Katselin piilosta veljeni ja hänen ystäviensä pelejä. Kun oli tarpeeksi vanha, ostin itselleni salaa luudan ja kävin lentämässä joskus yöaikaan. Aika usein itse asiassa.”
Charlusta hymyilytti väkisinkin:
”Se selittää paljon.”

He jakoivat tiiviin katseen, joka näytti hämmentävän neiti Mustaa siinä määrin, että nuori nainen käänsi päätään toisaalle kuin olisi kuullut jonkin äänen siitä suunnasta. Charluskin palautti silmänsä takaisin luudanvarteensa.
”No, miten on sinun laitasi?” Dorea tavoitteli ilmeisesti kevyttä sävyä kysymykseensä. ”Varmaankin isäsi ja äitisi odottavat kotona, että kannat huispauspokaalin…”
“Kotona ei ole äitiä”, Charlus keskeytti. “Vain minä, isä ja mummi.”
“Anteeksi”, Dorea lausahti kiireesti ja tarttui myötätuntoisesti hänen luudanvartta pitelevään käteensä - se sai pojan sydämen muljahtamaan oudosti. Samassa Charlus tajusi sanojensa aiheuttaman väärinkäsityksen ja tunsi lyhyen hetken halua jättää erehdys korjaamatta - valitettavasti hänen kunniantuntonsa ei sallinut sitä tytön jatkaessa.
“En tiennyt että äitisi on…”
“Ei hän olekaan”, nuorukainen kiiruhti laittamaan väliin ja näki hämmästyksen toisen kasvoilla, jota seurasi nopea nykäisy, jolla tämä veti sormensa pois Charluksen kämmeneltä.

Dorea Musta oli sillä hetkellä kiitollinen häntä ja Charlus Potteria ympäröivästä pimeydestä, joka suojasi hänen punehtuneita kasvojaan. Hän oli aina ollut liian pikainen tekemään johtopäätelmiä ja oli saanut tämänkin illan aikana huomata sen jo moneen kertaan. Hänen ei vastaisuudessa pitäisi olla niin äkkinäinen liikkeissään ja tehdä itseään naurettavaksi nuoren herra Potterin silmissä…
“Hän ja isä… he vain asuvat erillään”, Charlus selitti tarkennukseksi ja jätti hienotunteisesti huomioimatta Dorean lohduttavaksi tarkoitetun liikkeen. “Äiti Ranskassa ja isä täällä Englannissa.”
“Ahaa, ymmärrän“, Dorea totesi vaikka ei tosiasiassa ymmärtänyt laisinkaan. Hän tiesi kyllä paljon onnettomia avioliittoja, ja oli tietoinen siitä, että useiden muiden toisistaan etääntyneiden puolisoiden tapaan, hänen omat vanhempansa olivat käyttäneet vuosikymmenen erillisiä makuuhuoneita, mutta että puolisot asuivat erimaissa? Se oli hänelle ennen kuulumatonta.

Ilmeisesti Dorean ilme oli paljastanut hänen ajatuksistaan enemmän kuin hän oli tarkoittanut, ja Charlus kiirehtikin lisäämään:
“Virallisesti he ovat yhä herra ja rouva Potter, mutta käytännössä äiti on elänyt omaa elämäänsä Pariisissa jo 15 vuotta.”
“Rakastuiko hän johonkuhun toiseen?” Dorea kysyi ennen kuin ehti hillitä kieltään. Charlus ei kuitenkaan näyttänyt panevan hänen tahdittomuuttaan pahakseen.
“Ei oikeastaan”, salskea nuorukainen kohautti olkiaan. “Luulen että he oudolla tavalla vielä välittävät toisistaan. Isä katselee äidin kuvia sillä tavalla haikeasti ja äiti taas puhuu isästä lämpimästi. He kyllä rakastivat toisiaan, mutta eivät voineet yksinkertaisesti elää yhdessä - niin äiti aina sanoo.”

Doreasta tuo kuvio kuulosti kaikkea paitsi yksinkertaiselta, mutta samalla tämä erikoinen asetelma kiehtoi häntä. Hän huomasi äkisti suurta halua nähdä, millainen oli tuo itsenäinen nainen, joka oli hylännyt perinteisen aseman perheensä luona ja eli omaa elämää erossa aviomiehestään.
“Äiti onkin sitä mieltä, että rakkaudesta riittää kyllä lämpöä muutamaksi vuodeksi, mutta että sen jälkeen tarvitaan jotakin muutakin”, Charlus kohautti olkiaan heidän lähtiessään ylittämään pihamaita suunnaten askeleensa kohti varjoista esiin nousevaa Tylypahkan linnaa. “Kiintymystä, ystävyyttä. Niitä he eivät kuulemma koskaan saavuttaneet.”
Dorea ei osannut kommentoida lauseen sisältöä ja ohjasikin siksi puheenaiheen sivuun tuosta hankalasta käsitteestä:
“Miten sinä sitten olet pärjännyt ilman äitiäsi?”
“No, onhan minulla aina ollut mummi ja isä ja kahdeksanvuotiaasta olen päässyt kesäksi Ranskaan äidin luo.”
Tieto hämmensi Doreaa.
“Sinäkö saat yhä tavata äitiäsi?” hän kysyi yrittäen peittää järkytystään.
“Tietysti”, Charlusta hänen yllättyneisyytensä kuului huvittavan. Lämmin nauru, joka keikkui aivan nuoren miehen puheen laitamilla tuntui lämpimältä Dorean korvissa. “Hän on minun ainoa äitini.”

Tuulen ja tihkun voimistuessa Dorea nykäisi ruskean takkinsa kauluksia korkeammalle. Sen malli oli yksinkertainen ja solakka, käytännöllisyyttä uhkuva, jollaisesta Dorea piti.
“Minun on vaikeaa ajatella, että minun suvussani suhtauduttaisiin tuollaiseen hepsanke… tarkoitan mm… itsenäisyyteen suopeasti”, hän tunnusti heidän saapuessaan lopulta ulko-ovien kohdalle.
“Mitä sinun suvussasi sitten tehdään mustille lampaille?” Charlus kysäisi tarttuen kahvaan ja raottaen painavaa ovea Dorean mentäväksi.
“Heidät poltetaan”, tyttö vastasi välinpitämättömästi ja otti askeleen mennäkseen sisälle, mutta nuoren miehen käsi pysäytti hänet tämän kysyessä kauhistuneesti:
“Elävältä?”
“Sukupuusta”, Dorea oikaisi ja sukelsi käsivarren alitse odottaen pojan sitten seuraavan itseään eteisaulaan, “mutta se tarkoittaa samaa kuin kuolema suvun silmissä.”
Tämä puisteli päätään epäuskoisesti:
“Sinä pilailet minun kustannuksellani. Ei tuollaista enää tehdä.”
“Kyllä tehdään”, Dorea vakuutti ja huomasi muuan ensiluokkalaisen pojan - sen saman, jota hän oli edellisiltana lohduttanut - livahtavan tyrmien käytävistä kohti liikkuvia portaikkoja.

Ensiluokkalaisilla ei ollut lupaa liikuskella tuvan ulkopuolella enää tähän aikaan, mutta Dorea ei varsinaisesti halunnut lähteä jahtaamaan Tom Valedro -nimistä poikaa ja jättää kiintoisaa keskusteluaan. Hän oli alkanut tuntea outoa yhteenkuuluvuutta Charlus Potterin kanssa, eikä halunnut vielä erota ja palata oleskeluhuoneeseensa, jossa hänen olisi jälleen muututtava asialliseksi johtajatytöksi ja ystäviensä kinasteluun puuttuvaksi neiti Mustaksi, joka oli vastakohta sille tämäniltaiselle luudalla pitkin tiluksia lentäneelle Dorealle.
“Setäni Phineasin nimi poltettiin samana päivänä, kun hän esitti velhojenneuvostossa kantaa jästioikeuksien puolesta”, Dorea kertoi, kun nuorukaisen epäusko ei kadonnut pelkällä vakuutuksella. “Isä ei ole puhunut hänelle 20 vuoteen, enkä minä ole koskaan tavannut häntä.”
“Ja koko ajan minä ihmettelen enemmän ja enemmän, kuinka sinä voit vaikuttaa noin tasapainoiselta”, Charlus puisteli päätään.
“Kiitos samoin”, Dorea loi häneen harvinaisen leveän hymyn. “Ehkä kyse on vain siitä, että me molemmat olemme hyviä salaamaan mielipuolisuutemme.”
Poika vastasi hänen ilmeeseensä omalla virneellään, jota sävytti kujeellinen vilke silmäkulmassa.
“Tai sitten olemme kumpikin niin toivottomia tapauksia ettemme enää edes huomaa sitä”, hän esitti oman versionsa.
“Mahdollista”, Dorea hymähti ja tunsi itsensä kaikkea muuta kuin toivottomaksi sillä hetkellä. Vaikka hän ei olisi ollut valmis myöntämään sitä ääneen, Charlus Potterin oli onnistunut herättää hänestä eloon aivan uusia piirteitä, joihin hän oli hyvää vauhtia kiintymässä.

   ***

Perjantai-ilta oli jo hämärtynyt Tom Valedron livahtaessa porukkansa suojasta sairaalasiipeen. Matami Sirosolis nuhteli häntä myöhäisestä saapumisajankohdasta, mutta antoi pojan lopulta tämän lannistumattomien aneluiden vuoksi käydä tervehtimässä Anastasiaa, joka makasi valveilla sairaalavuoteella. Hän ei näyttänyt sen kummemmalta kuin normaalistikaan, Tom oli itse asiassa pelännyt paljon pahempaa.
“Hei”, poika tervehti varovaisesti lähestyen vuoteen päätyä matamin kadottua näkyvistä. Hän tuijotti lattiaa peläten tytön katseen kohtaamista. Anastasia oli jälleen kerran pelastanut hänet, kun ei ilmeisimmin ollut kannellut hänestä, vaikka tytöllä olisi ollut täysi syy siihen. Ihmeellistä kyllä Tom sai huomata olevansa jälleen velkaa tuolle tytölle. Kaikkein pahinta asiassa oli sisintä kaihertava syyllisyys, tieto siitä, että hän ei ollut millään tavalla ansainnut rohkelikkotytön suojelusta.
“Hei”, Anastasia vastasi tervehdykseen ja katsettaan nostamaan uskaltautunut Tom huomasi hänen näyttävän odottavalta. Poika nielaisi istuutuessaan aivan sängyn jalkopäähän.
“Kuinka voit?” hän pakottautui kysymään.
“Ihan hyvin”, tyttö kohautti olkiaan, eikä näyttänyt lainkaan kaunaiselta tai pelokkaalta kuten hänen olisi pitänyt. “Olen kunnossa.”

Tom aukaisi suunsa tietämättä mitä hänen olisi kuulunut sanoa. Hän oli joskus ennenkin satuttanut muita ihmisiä, joskus jopa tahallaan, mutta koskaan ennen hän ei ollut kokenut olevansa jollekulle tällä tavoin velkaa. Tunnetta, että jotenkin piti osoittaa, että oli tehnyt väärin. Katumus oli hänen tunneskaalassaan entuudestaan lähes tuntematon, vähintäänkin erittäin vähän käytetty osio.
“Anastasia, minä…”, hän aloitti, mutta ei osannut jatkaa lausettaan mitenkään. Kaikesta lahjakkuudestaan ja taitavuudestaan, sekä tietynlaisesta henkisestä kehityksestään huolimatta hänellä ei ollut kykyjä toimia tällaisessa tilanteessa.
Anastasiakin näytti tietävän sen, sillä hän päästi Tomin jatkamisentuskasta sanomalla:
“Saat anteeksi.”
“En ollut pyytämässä”, Tom ärähti refleksinomaisesti takaisin ja hypähti pystyyn. Samalla hän tunsi omituista noloutta sen johdosta ettei kerta kaikkiaan pystynyt hallitsemaan omaa käytöstään. Hänen sisällään kiehui yhä suunnaton määrä pidäteltyä vihaa, joka pulpahteli nyt pärskeinä pinnalle.

Poika tiesi varsin hyvin että kiehtovuudestaan ja yksinkertaisuudestaan huolimatta viha oli hänelle hyvin vaarallinen tunne. Se oli niitä ainoita, joita hän ei koskaan pystyisi kitkemään itsestään ja samalla niitä harvoja, joita hän ei pystynyt säätelemään. Hän ei saanut olla tällainen. Hänen piti hallita itseään.
Anastasia katsoi häntä säälien kuin olisi nähnyt pojan sisimmässä käydyn kamppailun.
“Tiedän, annan silti”, tyttö totesi yksinkertaisesti, eikä Tom ollut koskaan ymmärtänyt toista olentoa vähempää.
“Miksi?” hän kysyi ääntään hilliten ja pitäen katseensa visusti kengänkärjissä.
“Koska me ollaan ystäviä, Tom”, Anastasia nousi varovasti istuvaan asentoon. “Eikö siinä ole tarpeeksi syytä?”
“Älä hoe tuota ystävyyttä jatkuvasti!” Tomin suusta pääsi puolihuudolla ja hänen oli vedettävä henkeä muutaman kerran rauhoittuakseen. Hän ei ollut nukkunut hyvin edellisyönä, ei liiemmin öinä sitä ennen, johtuen kaikesta siitä jännityksestä, jota hänen elämänsä oli hiljattain pitänyt sisällään.

Ja tämän päivän tapahtumat… Kaikki se voima, jota hänessä oli. Vasta hiljalleen hänen tajuntaansa alkoi painua ymmärrys siitä, että hänellä todella oli mahdollisuudet ja kyky satuttaa toisia. Jopa hetkittäinen halukin. Oli kuin puolet hänestä olisi ollut utelias pikkulapsi, joka olisi halunnut jatkaa rajua leikkiä, kokeilla mitä kaikkea hänen olikaan mahdollista saada aikaan. Toinen puoli oli aikuistumassa, alkamassa oppia maailman rajoitteita, toisten ihmisten tuntemusta, alkamassa ymmärtää.
“Minä en aikonut satuttaa sinua niin pahasti”, se aikuistuva puoli kuiskasi ja Tom istuutui takaisin sängyn reunalle Anastasian taputettua patjaa.
“Tiedän.”
“Se oli vahinko.”
“Tiedän senkin.”
“Mutta olisin pystynyt pahempaankin jos olisin halunnut”, pieni uhma kiiri pojan äänestä. Se ei ollut niinkään tarkoitettu Anastasialle kuin hänelle itselleen. Pieni näpäytys omalletunnolle, joka hänet oli tähänkin tilanteeseen saattanut.
“Mutta sinä et halunnut”, Anastasia totesi selkeästi nojaten leukaa lakanan peittämiin polviinsa.
“Entä jos jonakin päivänä haluan?” Tom ei vieläkään kohdannut suoraan ikätoverinsa katsetta.
“Et halua”, Anastasia kuulosti varsin varmalta.
“Mistä sinä sen tiedät?” Tom esitti kysymyksen hiljaa ja tunsi äänensä epämiellyttävän karheaksi. Varmaankin flunssa teki tuloaan.
“Sinä et ole sellainen ihminen.”
“Sinä et tiedä millainen ihminen minä olen.”
“Taidan tietää paremmin kuin sinä itse”, Anastasia kumartui nähdäkseen Tomin maahan suunnatut kasvot ja vastahakoisesti poika vastasi tytön katseeseen.
“Tom, miksi sinun on niin vaikea antaa armoa itsellesi?” hän kysyi hiljaisella äänellä.

Tom liikahti vaivaantuneesti ja hypisteli kaapunsa hihaa jotain tehdäkseen. Hän ei voinut ymmärtää Anastasiaa. Tämän täytyi olla todella typerä, kun ei vieläkään ymmärtänyt ettei tulisi koskaan saamaan hänestä haluamaansa ystävää. Ettei Tom osaisi olla sellainen kenellekään, ettei hän osaisi muuttua toisenlaiseksi.
“Sinun ei tarvitse osoittaa olevasi jotakin muuta kuin olet”, Anastasia jatkoi Tomin vaiteliaisuutta hyväksikäyttäen. “Minä pidän sinusta juuri tuollaisena.”
“Sinä oletkin typerä, Anastasia”, Tom nousi arvokkaasti ja otti kasvoilleen jähmeän ilmeen. Selvä. Mikäli Anastasia ei itse ymmärtäisi, kuinka mahdotonta seuraa hän oli, Tomin pitäisi tehdä se selväksi vähemmän mukavalla tavalla. “Minä en pidä itsestäni ennen kuin olen saavuttanut sen mitä haluan.”
“Ja mitä se on?”
“Haluan että nimeni on eräänä päivänä kaikkien huulilla, mutta että he ovat kunnioituksesta kyvyttömiä sanomaan sitä. Haluan että ei ole enää ketään, joka voi katsoa minua alaspäin.”

Osa puheesta oli katkeruuden ja vuosien aikaisten pettymysten tuotetta, osa liioittelua, näytelmää. Sen oli tarkoitus ravistella, pelottaakin Anastasiaa, mutta jälleen kerran Tom sai huomata, että hän oli arvioinut väärin tuon tyttölapsen sitkeyden.
“Et sinä oikeasti halua tuota, Tom”, Anastasia puisti päätään Tomin jo tehdessä lähtöä ja kääntyessä poispäin.
“Mitäköhän minä sitten haluan, Anastasia?” hän kysyi selkä sairasvuoteeseen päin.
“Sinä haluat kuulua muiden joukkoon. Haluat olla kotonasi jossain. Haluat olla rakastettu, pidetty”, Anastasian ääni kantautui pojan korviin ja Tom olisi halunnut tukkia korvansa noilta lapsellisen äänen jauhamilta sanoilta. Ne kuitenkin kaikuivat hänen mielessään vaihtaen sävyään pilkkaavaksi, mikä sai hänen oman äänensä tummenemaan kuin hämärtyvä iltataivas.
“Väärin”, hän tokaisi. “En halua olla yksi monista, eikä minulla ole kotia.”
“Sinä yrität esittää ettet välitä, vaikka oikeasti kyllä välität”, Anastasia väitti ja Tom, joka oli ottanut jo muutaman askeleen poispäin, joutui pysähtymään lauseen voimasta. “Sinä teet niin koska sinua pelottaa. Suojaat itsesi muilta ihmisiltä, koska pelkäät heidän satuttavan sinua. Ihan kuin olisit tehnyt kilpiloitsun itsesi ja muiden väliin.”
“Ehkä koska en kaipaa muita”, Tom sai sanottua huolimatta siitä järkytyksestä, jota huomasi tuntevansa sen suhteen, kuinka hyvin Anastasia loppujen lopuksi tunsikaan hänen niitä osiaan, joita hän ei itse ollut valmis tutkimaan.
“Tom, jos jatkat noin, se tuhoaa sinut”, paljaiden jalkojen kevyet askelmat lattialla kertoivat, että Anastasia oli noussut jalkeille, ja kääntyessään ympäri Tom näki tytön todella tassuttelevan lähemmäs häntä.
“Mitä tarkoitat?” hän kysyi ja he vaihtoivat jälleen pitkän mittelevän katseen. Anastasian kasvoilla käväisi arkuus ennen kuin hän suoritti jonkin päätöksen.
“Minä tiedän asioita tulevasta”, tyttö kertoi ja piteli vasemmasta kyynärpäästään kiinni. Kenties hermostustaan, kenties koska se oli kipeä tämänpäiväisen jälkeen. “Näen joskus kohtauksia pahoista asioista, jotka saattavat tapahtua.”
“Jos yrität väittää minulle, että olet oikeasti nähnyt jotakin niissä professori Usvahutin pölyisissä palloissa tai nahistuneissa teenlehdissä…”, Tom aloitti ärtyneesti, mutta Anastasia puisti kiivaasti päätään.
“Ei, minä näen unia”, hän jatkoi ja otti askelman lähemmäs, jota Tom pakeni kahdella taaksepäin. Heidän katsekontaktinsa pysyi kuitenkin koko liikkeen ajan yllä. “Unia, jotka voivat toteutua. Ja olen nähnyt niitä sinusta. Sinulla voi olla pelottava tulevaisuus, Tom, ja pelkään että olet ajautumassa suoraan sitä kohti.”
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Katarriina Lilja

  • Ankeuttaja
Aivan mahtava tarina! Olen lueskellut tätä juttua jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt sain voitettua luontaisen laiskuuteni ja kommentoitua jotain. (Asian tekee sangen huvittavaksi se, että tämä tapahtui noin 5 aikaan aamuyöllä.) Mutta tarinasta, no ensinnäkin se on erittäin hyvä, kuten jo mainitsin. Varsinkin pidin tuosta viimeisimmästä luvusta, se kuvasi Tomia hyvin mielenkiintoisella tavalla. Paras kohta oli minusta se, kun Anastasia halasi Tomia ja tämän reaktio siihen, se oli jotenkin...jaa uskottava ja toimiva tarinan kannalta.

Anastasia on myös lempihahmoni, en oikein osaa sanoa miksi. Kenties koska hän on niin ystävällinen ja pitkäpinnainen, olematta kuitenkaan lainkaan ärsyttävä(tai siis Tomia hän tietysti ärsyttää, mutta ei minua :-)), toisin kuin kiltit hahmot valitettavan usein. Pidän myös nuoriherra Pomfreystä ja Tomkin on...jaa mikäs olisi oikea adjektiivi? No, loistava hahmo joka tapauksessa.

Ainoa miinus minkä voisin tarinasta sanoa on, että menen välillä hieman sekaisin noissa vanhemmissa hahmoissa ja heidän nimissään. Heitä on sangen paljon. Mutta alan paremmin tunnistaa heitä, joten eiköhän asia vielä korjaannu; oikeastaan minusta on kiva, kun tarinassa on paljon hahmoja, siitä tulee monipuolisempi, yleensä ainakin. :)

No, vähän lyhyeksi tämä nyt jäi...mutta kirjoitinpas kuitenkin! Odottelen innokkaana jatkoa!

Katarriina Lilja

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
No, niin luku 11 saapuu viimein. On ollut melkoisia kiireitä ja kirjoitus on jäänyt vähäisemmälle. Itse pidän luvun lopusta, koska sain viimein kauan kaipaamani hahmon takaisin ;). Olisi mukava saada palautetta.

Kiitos paljon kommentistasi Katarriina Lilja, ihana saada uusi kommentoija. Joo, tiedän että hahmojen perässä voi olla hyvin hankala pysyä. Itselläni on koottuna hahmoluettelo, jossa on ulkonäkö ja luonnekuvaukset, sekä joidenkin kohdalla liitettynä kuvakin helpottamaan muistamista ja kirjoittamista. Kauheasti uusia, olennaisia hahmoja tuskin enää tulee. Kiitos vielä paljon kommentoinnista.

Pitemmittä puheitta: tässä on teksti. Toivottavasti kelpaa :)
                                                         -Unissakävelija

Luku 11: Yhteenottoja - yhteydenottoja

Tylypahkan noitien ja velhojen koululta ei ollut poistumista muina kuin Tylyaho-päivinä - nekin olivat ainoastaan ylimpien luokkien oppilaiden etuoikeus - tai tuvanjohtajalta hankittavalla erityisluvalla. Tämän takia lienee ymmärrettävää, että Albus Dumbledore oli Rohkelikon tuvanjohtajana joutunut kuuntelemaan mitä erilaisempia anomuksia oppilailta, jotka tahtoivat viettää viikonloppunsa jossakin muualla kuin Tylypahkan muurien sisäpuolella. Voitiin sanoa, että hän oli erittäin tottunut torjumaan suurimman osan pyynnöistä, jotka olivat lyhyesti ilmaistuna perättömiä. Sinä sunnuntaiaamuna Albuksen kansliaan saapuneen Michael Pomfreyn pyyntö oli kuitenkin täysin toista kastia.

Albus tunsi Michaelin siinä määrin kuin opettajat tapaavat oppilaitaan tuntea, ja tiesikin tämän olevan erinomainen oppilas, jos ei lahjakas niin ainakin äärettömän uuttera. Herra Pomfrey oli viidentenä vuotenaan nimitetty valvojaoppilaaksi ja hän oli ollut myös varteenotettava kandidaatti johtajapojaksi, vaikkakin viime hetkessä rehtori Dippet oli päättänyt kisan Aprigon Vancen eduksi - lähinnä herra Pomfreyn ystäväpiiriin kuuluvan Joshua Bolen aiheuttamien hankaluuksien vuoksi. Joka tapauksessa Michael Pomfrey oli eräs niistä oppilaista, joiden Albus viimeisenä oletti anovan erikoislupaa poistumiseen. Niinpä hän tunsi hyvin suurta kiinnostusta Michaelin kohteliaasti muotoiltuun pyyntöön.
“Haluaisitko tarkentaa syitäsi, Michael?” velho kysäisi tarkkaillen samalla pojan eleitä ja liikkeitä.
“Mmm… sairastapaus perheessä”, poika vastasi ja vaikka todellinen huoli loisti hänen nuorista varsin kaunispiirteisistä kasvoistaan, Albus ei voinut välttyä tunteelta, että aivan rehellinen Michael ei ollut.

Tuskin Albus oli ehtinyt ajatella asian loppuun, kun hän jo kiirehti moittimaan itseään. Ei ollut hänen tapaistaan olla epäluuloinen toisten ihmisten, eritoten oppilaiden, suhteen. Hän tiesi varsin hyvin, että mikäli Michael Pomfrey pyysi erityislupaa hän myös todella tarvitsisi sellaista. Ei, kyse oli nyt jostakin aivan muusta, asiasta, joka liittyi aivan toiseen, Michaelia nuorempaan, poikaan.

Oli turha kiistää, etteikö Albus ollut järkyttynyt kun Tom Valedro oli hänen uskomustensa mukaisesti osoittautunut syylliseksi Luihuisen muistikirjan kähvellykseen. Järkyttävämpää oli kuitenkin oli ollut tapa, jolla poika oli suorastaan heilutellut kirjasta hänen edessään kuin ilkkuen hänelle. Poika oli naamioinut kirjan mainittavan hyvin, vaikka varmaankin Dumbledore olisi ajan kanssa pystynyt osoittamaan sen alkuperän. Se ei kuitenkaan tuntunut niin merkityksekkäältä. Tärkeämpi kysymys oli: miksi? Niin se tuntui aina olevan Tom Valedron kohdalla, kuten nyt tässä viimeisimmässä Anastasia Vancen “onnettomuus” -tapauksessa. Miksi niin oli tapahtunut, ja miksi kaksikko oli niin yksissä tuumin valehdellut siitä?

Albus pakottautui palaamaan nykyhetkeen ja poikaan, joka oli hienotunteisesti vaiennut, hänen painuessa omiin aatoksiinsa. Hetkessä Tylypahkan apulaisrehtori kokosi itsensä ja otti kasvoilleen pahoittelevan ilmeen.
“Sepä ikävä kuulla”, hän totesi. “Toivoakseni ei mitään vaarallista.”
“Sitä minäkin toivon”, nuoren herra Pomfreyn pää painui aavistuksen ja hetken Dumbledore katseli häntä nähden edessään ainoastaan nuoren pojan, jonka harteille oli kasattu liiaksi painoa monessakin muodossa. Tuo poika joutuisi keräämään voimansa vielä monta kertaa tämän vuoden aikana ja kohtaamaan sen, mikä tavallisesti oli vaikeinta niille, jotka olivat valmiit itseään uhraten tekemään työtä toisten hyväksi: astua sivuun ja hyväksyä tilanteen, sen ettei mitään ollutkaan hänen tehtävissään.

Sanaakaan sanomatta Albus otti sulkakynän käteensä ja raapusti lapulle muutaman rivin, joiden mukaan Michael Pomfreylla oli hänen lupansa poistumiseen. Nuorukainen otti sen vastaan ja poistui pian muodonmuutosten professorin jäädessä miettimään vakavampia asioita kuin hänen ystävällinen hymynsä olisi antanut olettaa.

   ***

Sunnuntaiaamu oli vielä melko varhainen Anastasia Vancen luodessa kaihoisia katseita sairaalasiiven ikkunasta pihamaalle, joka hohti heleän aamuauringon valossa. Viikonloppu oli valinnut ilmakseen varsin kauniit ja kirkkaat pikkupakkaspäivät lähinnä Anastasian harmiksi, sillä matami Sirosolis oli vaatinut, että lapsi viipyisi sairaalasiivessä ainakin sunnuntai-iltaan. Tytön harmia ei varsinaisesti lievittänyt se, että hänen veljensä Aprigon oli päättänyt viihdyttää häntä vierailullaan, joka tosin toimi kaikkena muuna kuin viihteenä pikkusiskolle. Anastasia ei yksinkertaisesti jaksanut veljensä ylimalkaista ja alentuvaa suhtautumistapaa lähestulkoon kaikkea kohtaan.

Anastasia yritti parhaansa mukaan olla huomioimatta Aprigonin puheita ja onnistui hymyilemään tämän hauskutusyrityksille ainoastaan Pomfreyn kaksosten eilistä vierailua muistellessa. Hän piti kovasti Gabriellasta ja Simonellasta ja oli ollut näiltä todella huomaavaista tulla piipahtamaan häntä katsomassa - tosin mieluummin kuin kaksoset tai veljensä Anastasia olisi halunnut vieraakseen Tom Valedron, joka oli perjantai-iltana poistunut varsin pikaisesti hänen paljastuksensa jälkeen. Itse asiassa Anastasia moitti itseään, että hän oli mennyt sanomaan Tomille yhtään mitään. Ties millaisia seurauksia silläkin ilmoituksella mahtaisi olla! Ja juuri kun hän oli alkanut saada jonkinlaista yhteyttä Tomiin.
“Anastasia, kuunteletko sinä?” Aprigon herätti pikkusisaren ajatuksista tiukan loukkaantuneella tiedustelullaan.
“Hmm?” Anastasia käänsi katseensa ihanasta ulkoilmasta kohdatakseen veljensä nyrpeän ilmeen.
“Sanoin juuri, että kirjoitin tilanteestasi äidille ja hän oli erittäin närkästynyt varomattomuudestasi”, tämä painotti sanaa “närkästynyt” merkityksekkäästi.
“Ai”, Anastasia lausahti ja käänsi päätään takaisin ikkunaa kohden. Joku näkyi olevan matkalla Tylyahoa kohti. Hetken hahmoa tarkasteltuaan hän osasi yhdistää porkkanaan vivahtavan hiustensävyyn kaksos-ystäviinsä ja arveli kyseessä olevan joku näiden lukuisista isoveljistä.
“Ai? Siinäkö kaikki? Aiheutit äidille suurta huolta ja kaikki mitä sinulla on sanottavana on ai?” Aprigon pauhasi, mutta Anastasia keskeytti hänet kysäisemällä oliko se päivä Tylyaho-sunnuntai.

Tylyaho-sunnuntait, joskus myös lauantait, olivat ennalta ilmoitettuja päivämääriä, jolloin viidesluokkalaisilla ja näitä vanhemmilla oppilailla oli lupa lähteä viettämään päivää koulun läheisessä velhokylässä. Koska Anastasialla ei ensiluokkalaisena ollut mitään osuutta tuohon hupiin, hän ei pahemmin seurannut ilmoitustaulun osiota, joka ilmoitti asiasta.
Aprigon rypisti kulmiaan:
“Ei, kuinka niin?”
Harmi, hän ei siis pääsisi silläkään verukkeella eroon Aprigonista… Anastasia puisti välinpitämättömästi päätään.
“Ajattelin vaan, että joku on menossa sinnepäin”, hän huomautti ohimennen, mutta tämä lausahdus sai Aprigoniin eloa ja veli kävelikin ikkunan luo yrittäen tihrustella lähtijän henkilöllisyyttä. Anastasia oli yllättynyt ettei hän käynyt hakemassa kaikareita.
“Voi hyvänen, eivätkö ne paukapäät pysty millään pitämään mielessään päivämääriä? Tylyaho-päivä on vasta viikon kuluttua!” hän ärhenteli ja Anastasia, joka pelkäsi veljensä ryntäävän nyt hänen vuokseen jonkun viattoman sivullisen kimppuun syyttäen tätä sääntörikkomuksesta tai jotakin, yritti vetää veljensä huomion takaisin itseensä.
“Ap, älä viitsi jooko olla tylsä”, hän pyysi ja taputti vieressään olevaa tuolia pyytäen veljeään takaisin istumaan.
Aprigon loi häneen halveksuvan katseen:
“Et kai sinäkin ole sortunut tuohon muoti-ilmaukseen?”
“Se on kiva sana”, Anastasia huomautti kevyesti. “Mielenkiinnoton tai pitkästyttävä on tuntuu niin aikuiselta.”
“Ja mitäköhän pahaa on siinä, että kuulostaa aikuiselta tai vakavasti otettavalta?”
“Minä en ainakaan ota sinua yhtään sen vakavammin, vaikka alkaisit puhua kuin professori Dumbledore”, tyttö ilmaisi mielipiteensä, mihin veli vastasi ilmoittamalla, että hänen oli nyt mentävä hoitamaan velvollisuuksiaan. No, ainakin Anastasia saattoi olla varma, ettei Aprigon enää tavoittaisi Tylyahoon hipsinyttä poikaa ja olikin oikeassa siinä, tosin tietämättä että paljon kaikenlaista muuta tulisi tavoittamaan Aprigonin vielä sinä samana aamuna.

   ***

Michael Pomfrey, tuo kaukainen profiili, jonka Anastasia Vance oli nähnyt kiirehtivän Tylyahoa kohti, vetäisi syvään henkeä Tylypahkan alueelta päästyään valmistautuen ilmiintymään. Michael vihasi ilmiintymistä ylitse kaiken, mutta se oli ehdottomasti nopein tapa päästä käväisemään jossakin niin kaukaisessa paikassa kuin pienessä velhokylän pahaisessa Tyronen kreivikunnassa, Pohjois-Irlannissa. Oikeastaan Michaelin kotipaikan nimittäminen kyläksi oli lähinnä termin halventamista, sillä paikka ei ollut kylää nähnytkään. Se oli vain kymmenen siedettävän kävelymatkan päässä toisistaan sijaitsevan talon muodostama yhteisö, jota oli paremman sanan puutteessa nimitettävä siten. Parempina aikoina kylä oli ollut asutetumpi, sillä velhot ja noidat olivat mielellään hakeutuneet näille suhteellisen karuille alueille, joilla yksisarvislaumojen tiedettiin viihtyvän. Yksisarvislaumat oli kuitenkin vangittu tai saatu pakenemaan alueelta jo nelisen sukupolvea sitten, niin että alue oli tyhjentynyt muutamaa perintötilaa lukuun ottamatta.

Kehnon tien läheisyydessä sijaitsevat maatalot olivat enemmän ja vähemmän rapistuneet vuosien saatossa. O`Malleyn talo sentään oli maalattu sitten kesän, kuten Michael pani merkille ja heilautti kättään etupihalla leikkiville noitalapsille. O`Malleyn tytöt olivat saman ikäisiä kuin hänen pikkuveljensä Philip ja Richard.

Omaa kotitaloaan lähestyessään Michael tunsi syyllisyyttä. Puinen aita oli kehnossa kunnossa, pikkusisarukset varmaankin repisivät itsensä verille sillä leikkiessään, ja portti repsotti ikävästi. Michael mutisi nopean loitsun, joka sai portin asettumaan huomattavasti edustavampaan asentoon, ennen kuin astui siitä lävitse etupihalle ja havaitsi yön hallasta märällä nurmella istuksivan tutun hahmon, joka leikitteli viisivuotiaan pikkupojan kanssa nostattaen tiskivedestä saippuakuplia sauvansa avulla.
“Äiti”, Michael kutsui saaden nurmelle polvistuneen naisen kääntymään ja hänen ennen aikaisesti vanhentuneiden kasvojensa leviämään raikastavaan hymyyn.
“Mike!” pikkupoika ilostui unohtaen saippuakuplat ja rynnäten isoveljensä luokse niin, että Michael saattoi nostaa viisivuotiaan syliinsä.

Tämän perheen nuorimmaisen nimi oli David, heidän isänsä mukaan. Pikku-Dave ei ollut ollut edes syntynyt heidän isänsä menehtyessä ja tämän vuoksi pikkupoika oli aina ollut hyvin kiintynyt vanhimpaan veljeensä. Michaelin taas oli joskus hirvittävän vaikea katsoa Davidia, joka oli lapsista ehdottomasti piirteiltään eniten isää muistuttava. Itse asiassa oli lähes pelottavaa miten samannäköinen David oli isän lapsuuden kuvien kanssa. Michaelia melkein kauhistutti ajatella, miltä tämä veli tulisi näyttämään vanhempana.
Äitikin nousi seisomaan ja virnisti syyllisesti:
“Älä ole vihainen hupsulle äidillesi, Michael. Minä ja Dave vain jäimme matkalle, kun olimme heittämässä tiskivesiä pois.”
Michael hymähti hiljaa. Niin, niin äidille kävi aina. Hän unohtui tekemään jotakin aivan muuta silloin, kun hänen olisi pitänyt hoitaa kotiaskareita. Yleensä enemmän tai vähemmän harmittavin seurauksin. Ei Michael kuitenkaan osannut kuin vastata äidin pehmeään hymyyn, joka oli kuin peilikuva hänen omastaan.

Äiti oli aikanaan ollut hyvin kaunis nainen. Hänellä oli pehmeät, kauniit kasvonpiirteet, joihin tosin surut ja murheet olivat painaneet jälkensä lisäämällä vasta 38-vuotiaan naisen otsalle ja silmäkulmiin syviä ryppyjä. Äidin vaaleat hiukset olivat haalenneet sävyltään ja ensimmäiset harmaat raidat olivat painaneet niihin jälkensä. Hänen vartalonsa oli kovin laiha kuuluakseen jollekulle, joka oli kahdentoista lapsen äiti, ja Michael tiesi tämän johtuvan epäsäännöllisistä ruokatavoista ja ravinnonpuitteisesta ruuasta, mikä sai hänet tuntemaan jälleen omantunnon tuskia.
“Oletko nähnyt kauniimpaa aamua, Michael?” äiti kysyi etäisesti Michaelin laskiessa pikkuveljensä takaisin maahansa ja näki naisen sinisten silmien kiinnittyneen horisonttiin, jossa aamu-usva katoili hiljalleen auringon työntäessä säteensä sen lävitse. Oli niin äidin tapaista huomioida jotain tuollaista sen sijaan, että ihmetellä mitä Michael siellä oikeastaan teki.
“Kylmempää en ainakaan pitkään aikaan”, nuorukainen huomautti ja kutsui loitsulla talosta viltin, jonka asetti sitten kaukaisuuteen katsovan äitinsä hartioille. Äiti oli pukeutunut tapansa mukaan kaikkea muuta kuin ilmaan sopivasti. Toki vihreä kesäleninki oli sievä, joskin ajan kuluttama sekin, mutta tähän säähän se ei sopinut lainkaan. Davella oli sentään villapaita yllään, joskin Michael komensi pojan sisälle ennen kuin tämä kastelisi ainoat pikkukenkänsä kelvottomaan kuntoon.

Äiti katsahti häneen olkansa yli ja hymyili jälleen, joskin ilmeeseen oli sekoittunut pieni haikeus.
“Sinä kasvat liian nopeasti, Michael”, nainen sanoi hiljaa, mutta tarttui esikoisensa käteen tämän tarjoutuessa saattamaan äitinsä sisälle.
Edes toisen meistä pitää, Michael totesi mielessään, mutta ei lausunut näitä ajatuksiaan ääneen. Hän rakasti äitiään aivan liiaksi, jotta olisi voinut satuttaa tätä jollakin tuollaisella huomautuksella.
“Kuinka Maggie, Phil ja Dick voivat?” hän tiedusteli sulkiessaan oven perässään sisälle astuessaan, joskin lämpötilassa ei ollut suurtakaan eroa. Michael pani merkille, että takassa ei ollut lainkaan puita.
“Hyvin tietenkin, kultaseni”, äiti suorastaan säteili. “Pojat leikkivät huoneessaan ja Maggie…”
“On tässä”, kuului vaisuhko huomautus ja Michael näki keittiön ovella seisovan pikkusisarensa, Margarethin, joka oli vanhin kotona asuvista sisaruksista. Tytön harmaa, arkinen mekko oli jauhoissa, mistä päätellen hän varmaankin laittoi ruokaa. “Ja Dick ja Phil menivät Perkinseille katsomaan niiden takapihalla asuvaa kyhmiä.”
“Minä en sitten millään pysy niiden vesseleiden tahdissa”, äiti nauroi Michaelin kurtistaessa kulmiaan tyhjälle eteisen nurkkaukselle, jossa tavallisesti säilytettiin lämmityspuita. Eivätkö he lämmittäneet taloa ollenkaan?
“Äiti, menen hakemaan…”, Michael aloitti, mutta nainen istui jo lattialla kuiskutellen jotakin Davidille, joka kikatteli äitinsä sanoille. Kaksikko vaikutti kadonneen aivan omaan maailmaansa.
“Liiteri on tyhjä”, Margareth totesi keittiön kulmalta arvaten Michaelin aatokset. Nuorukaisen kulmat rypistyivät.
“Eikö herra Terrance oli toimittanut teille sovittuja määriä polttopuita?”
Herra Terrance oli niin ikään heidän naapurinsa, jo ikääntynyt velho, joka omisti melkoisen laikun metsää, jossa hän harjoitti metsänhoitoa taioilla, tuottaen puutavaraa muiden käyttöön. Michael oli sopinut herra Terrancen kanssa, että tämä toimittaisi tarvittavat polttopuut liiteriin kuukausittaista maksua vastaan.

Äiti sai kerran kuukaudessa ministeriöltä pientä avustusta - leskenapu taisi olla oikea termi - jonka avulla hänen tuli maksaa myös naapurilleen. Sillä juuri ja juuri eli muutaman lapsen kanssa, mutta ei juuri muuta. Perheen säästöt olivat kuluneet loppuun vain pari vuotta isän kuoleman jälkeen, kun äiti oli yrittänyt yhä pitää kiinni entisistä elintavoista hemmotellen pesuettaan tarpeettomasti.

Maggie viittasi Michaelia tulemaan keittiöön ja veli tottelikin kymmenenvuotiaan kehotusta. Pieni keittiö oli suhteellisen siisti, epäilemättä Margarethin ansiosta, mutta kaapit näyttivät huolestuttavan tyhjiltä. Juureksia oli vielä viime kesältä, niitä olikin tullut runsaasti, mutta leipäjauhoista näyttivät olevan viimeiset. Taas Michael tunsi oman tuntonsa pistelevän. Merlin, kuinka häntä tarvittiin täällä… Ja silti hän vietti aikaansa Tylypahkassa.
Lopeta, sinun pitää valmistua ja hankkia kunnon ammatti, sitten voit olla avuksi, Michael yritti vakuuttaa syyllistävälle äänelle sisimmässään, onnistuen kehnosti. Voisi olla niin, että tällä menolla ensi keväänä ei olisi enää ketään autettavaa.

Michael osoitti sauvallaan taikinaa, jota Maggie oli ollut puutasolla paijaamassa - luonnollisestikin käsin, hänhän ei osannut vielä taikoa - jolloin vehnätaikina alkoi vaivautua itsekseen leivänmuotoon. Hän seisoi kärsivällisesti odottaen selitystä Maggielta, joka väisteli veljen katsetta.
“Miksei herra Terrance ole toimittanut puita?” Michael kysyi suoraan kumartuen alaspäin ja nostaen pikkusiskonsa leukaa ylös.

Maggien kasvot olivat aavistuksen raskastekoisempaa sorttia kuin Michaelin, ja hänen hiustensa punaiseen taipuva sävy oli Pomfreyn lapsista selkein, mutta yhtä kaikki Mike näki tytön pikkuvanhoissa silmissä paljon samaa, jota kohtasi katsoessaan peiliin. Ei kai hän ollut jättänyt Maggieta samanlaiseen tilanteeseen, jossa oli itse alkanut taiteilemaan kahdentoista vuoden iässä? Hän ei ikinä olisi sallinut kenenkään muun sisaruksensa kokea sellaista maailman romahdusta ja vastuun painoa.
“Äiti ei ole pystynyt maksamaan hänelle sitten viime helmikuun”, Maggie paljasti ja Michael tunsi sydäntään jäätävän. Kesäisin polttopuita ei juuri tarvittu, eikä hän näin ollen ollut loma-aikanaan kiinnittänyt asiaan huomiota, vaan oli automaattisesti olettanut kaiken olevan kunnossa sillä saralla.
“Miten niin ei ole pystynyt?” Michael vaati nyt selitystä ja joutui näkemään vaivaa pysyäkseen rauhallisena siskonsa edessä.
“No, kun on ollut menoja…”
“Mitä menoja?”
“En minä tiedä, Mike!” pikkutyttö alkoi kuulostaa jo vähän hysteeriseltä ja Michael tajusi suorittaneensa äskeisen kyselyn enemmänkin kuulustelumaiseen tapaan.
“Anteeksi, Maggie. Älä huoli, minä hoidan asian”, Michael yritti halata pikkusiskoaan, mutta tyttö ei suostunut likistettäväksi, vaan vetäytyi kauemmaksi. Toisaalta Maggie oli aina ollut itsekseen viihtyvä luonne.
“Käyn sopimassa asiasta herra Terrancen kanssa. Hän on reilu mies ja varmaankin suostuu siihen, että maksan polttopuut ensikesänä työnteolla”, Michael vakuutti ja vilkaisi kultaista taskukelloa, jonka oli saanut syntymäpäivälahjaksi Lauralta.

Hetkeksi hän unohti ajan, jota oli ollut katsomassa tajuten sitten kuinka arvokas sen täytyi olla. Hän kuitenkin kadotti ajatuksen mielestään ennen kuin se ehti kunnolla juurtua sinne. Tuo kello oli lahja Lauralta, ehkäpä viimeinen lahja, jonka hän tulisi ystävältään koskaan saamaan, eikä saattaisi ikinä myydä sitä. Ei oli muitakin tapoja järjestää asiat.
“Ja tässä on rahaa, jotta äiti voi hankkia jauhoja tai jotain ruokaa”, Mike jatkoi kaivaen taskustaan ainoan kesätienesteistään jäljellä olevan kaljuunansa, jota oli säästellyt Poppyn syntymäpäivälahjaan.
Perhe oli kuitenkin hänen ensimmäinen velvollisuutensa. Michael arveli, että saattaisi näillä toimin ostaa omatuntonsa hiljaiseksi edes jouluun asti, mutta yhtä asiaa hänen oli kysyttävä vielä ennen kuin lähtisi järjestelemään talon rempallaan olevia asioita ja palaisi ehkäpä illaksi Tylypahkaan.
“Miksi sinä kirjoitit viime viikolla?” hän esitti mieltään vaivaavan asian viitaten kirjeeseen, joka äidin olisi pitänyt lähettää.
Maggie oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi:
“Ihan niin kuin sanoin kirjeessä, Mike. Äidillä oli hirveä kiire.”
Michael tiesi, ettei äidillä ollut ollut kiire minkään asian kanssa päätellen siitä, miltä talossa näytti, mutta hän ei udellut enempää. Nuorukainen pelkäsi, että oikea vastaus olisi järkyttänyt hänen mielenrauhaansa siinä määrin ettei hän olisi enää saattanut palata Tylypahkaan.

   ***
 
Myöhäistä aamiaista Averyn ja muiden seurassa nauttiva Tom Valedro vilkuili vaivihkaa postipöllöjä, jotka saapuivat tuoden kirjeitä ja sanomalehtiä oppilaille niin hänen lähellään kuin ympäri koko salin. Normaalisti hän ei kiinnittänyt niihin mitään huomiota - kuka hänelle muka olisi kirjoittanut? - mutta tänään oli toisin. Hän odotti, taikka paremminkin toivoi, saavansa vastauksen kirjeeseen, jonka oli raapustanut vielä myöhään perjantai-iltana poistuttuaan sairaalasiivestä Anastasian luota.

Tytön kanssa käyty keskustelu oli valvottanut häntä monta tuntia, joiden päätteeksi hän oli hipsinyt oleskeluhuoneeseen pergamentin ja mustepullon kanssa. Hän ei rehellisesti sanoen ollut siihen mennessä tavannut ennustuksen tunneilla mitään sellaista, joka olisi vakuuttanut hänet tulevaisuuden tuntemisen mahdollisuudesta, mutta toisaalta taikamaailma oli hänelle vielä uusi ja kätki yhä monia saloja sisäänsä. Sitä paitsi Anastasia ei ollut valehdellut - tyttö oli ollut jopa pelottavan varma kertomastaan ja oli ainakin itse selvästikin uskonut noihin näkyihinsä henkeen ja vereen. Niinpä hän tarvitsi neuvoa joltakulta kokeneemmalta, joltakulta aikuiselta. Sellaisessa tilanteessa normaalilapsi olisi varmaankin kirjoittanut vanhemmalleen tai muulle sukulaiselleen, mikä tietenkin oli Tomin tapauksessa täysin poissa laskuista.

Pieni kirpaisu oli tässä kohtaa muistuttanut poikaa jälleen siitä, mitä kaikkea ilman orvon tulikaan jäädä, mutta hän oli puistanut sen mielestään ja kirjoittanut vastaanottajan nimen ja osoitteen kirjekuoreen, jonka hän oli napannut mukaansa Lestrangen levälle jääneistä tavaroista - hänellä kun itsellään ei ollut ollut tarvetta kuorille, eikä hän niin ollen ollut niitä hankkinutkaan. Hr Trafox Jones, Kettulinna, Skotlanti se oli ilmoittanut ja Tom oli tuntenut pientä tyytyväisyyttä voidessaan lyödä tällä tavalla kaksi kärpästä yhdellä ainokaisella iskulla. Hän kun oli jo reilun kuukauden ajan etsinyt salaa tekosyytä, jonka varjolla olisi saattanut kirjoittaa Kuhnusarvion juhlissa tapaamalleen kiinnostavalle velholle, minkä lisäksi herra Jones osaisi varmastikin kertoa hänelle realistisesti, kuinka uskottavia yksitoistavuotiaan ennustukset mahtoivat olla.

Hän oli muotoillut kirjeensä huolellisesti ja pohdiskellut sen sisältöä hyvin hartaasti päätyen lopulta seuraavanlaiseen tekeleeseen:

Herra Fox,

Epäilen mahdatteko enää muistaa minua, mutta nimeni on Tom Valedro ja tapasimme kuukausi sitten professori Kuhnusarvion juhlissa. Pyysitte minua kirjoittamaan ja ajattelin että voisitte ehkäpä antaa vastauksen erääseen kysymykseeni. Kysymys on vähän hankala, enkä tahtoisi esittää sitä opettajilleni, mutta tahtoisin silti kuulla jonkun aikuisen velhon mielipiteen asiasta ja tulin ajatelleeksi teitä. Ymmärrän hyvin, jos olette kiireinen, enkä tahdo häiritä teitä kohteliaisuuksien litanialla, vaan menen suoraan asiaan.
   Katsokaas, eräs tuttavani on kertonut nähneensä pelottavia enneunia, jotka ovat koskeneet minun tulevaisuuttani. Tämä tuttava on nyt jatkuvasti huolissaan siitä mahdanko olla joutumassa tuota tulevaisuutta kohti. Kuinka todennäköisiä tai luotettavia enneunet siis ylipäätään ovat velhomaailmassa? Minusta tuntuu, että ennustuksen oppikirjassa esitetyt luvut ovat melko lailla kaunisteltuja ja siksi ajattelin kysyä teiltä.

Toivottavasti voitte hyvin,
                                     Tom L. Valedro


Lauantai ei ollut tuonut vastausta mukanaan, vaan oli jättänyt pojan odottamaan, mikäli hänen koululta lainaamansa pöllö olisi palannut - tosin Tom ei ollut aivan varma kuinka nopeasti pöllöt tapasivat toimittaa kirjeitä, tai oliko hänen antamansa osoite ollut riittävä. Ei hän sitä paitsi muutenkaan elätellyt suuriakaan toiveita. Hän ymmärsi varsin hyvin, että Trafox Jones tuskin edes muisti jotakuta, jonka oli tavannut yli kuukautta aiemmin, eikä jaksanut edes pettyä, kun harmaa tornipöllö ei palannut, vaan tökkäisi mansikkahillolla maustettua puuroaan vastentahtoisesti. Hän ei ollut koskaan omannut kummoista ruokahalua, vaikkakin Tylypahkan ruuat olivatkin huomattavasti houkuttelevampia kuin orpokodin mahdollisimman halvalla valmistetut pöperöt - minkä vuoksi pojan posket eivät olleet enää aivan niin lommolla kuin pari kuukautta aiemmin.
“Isä kirjoitti, että meilläpäin liikkuu ihan oikea ihmissusi ja että ne aikoo ottaa sen kiinni porukalla heti seuraavan täysikuun aikaan”, Lestrange, suulas pöyhkeilijä, jolta Tom oli lainannut kirjepaperia kertoili parhaillaan aavistuksen uneliaalle pöytäseurueelle.
“Niin varmaan, mitä ne aikoo sille tehdä? Ampua hopealuodeilla kuin jotkut jästit? Ei ihmissutta voi tappaa susimuodossa”, Flint, joka oli ollut varsin huonotuulinen koko viikonlopun ajan, pisti väliin. Hänet kuitenkin jätettiin omaan arvoonsa.
“Olisi tosi mahtavaa nähdä oikea ihmissusi”, Sullivankin unelmoi, vaikka haukottelikin sanojen välissä varsin makeasti. “Huhutaan, että ne voi puhuakin.”
“Valedro, mitä mieltä olet?” McDover yltyi utelemaan ja kaikki, Flintiä ja Averya lukuun ottamatta vaikuttivat hyvin kiinnostuneelta Tomin mielipiteestä ihmissusien suhteen.
“Ai, keskustelusta ihmissuden kanssa?” Tom hymähti. “Varmaan loisteliasta juttuseuraa. Pyytäisi sinut saman tien päivälliselle.”
Sullivan alkoi hihittää katkonaisesti ja muutkin naurahtelivat hänen kuivalle huumorilleen, mikä sai Tomin kasvoille nousemaan tyytyväisen hymyn, jonka hän kuitenkin korjasi pikaisesti pois Flintin ylimielisen silmäyksen huomatessaan. Joskus hän olisi halunnut mojauttaa Flintiä jollakin niin, että tämän huolitellut kasvot olisivat kerrankin vähemmän ylpeän näköiset.

Tuskin Tom oli lausunut tämän toiveen mielessään, kun jokin tömähti Flintin vasempaan poskeen hurjalla kiitovauhdilla saaden Tomin ikätoverin parahtamaan hämmästyksestä ja iskemään kätensä epähuomiossa keskelle vieressään istuvan Averyn aamiaista ja hetken Tom uskoi taikoneensa huomaamattaan saaden jonkin osumaan Flintiin, joka punoitti kiukusta muiden höröttäessä hänen onnettomuudelleen. No, hetken kuluttua selvisi, että syy oli loppujen lopuksi hänen, vaikkakaan ei aivan niin konkreettisesti kuin Tom oli uskonut.

Kullanruskein höyhenin varustettu pienehkö pöllö nimittäin kiersi Escalus Flintin silmäten tätä vihaisesti kuin tämä olisi keskeyttänyt loistosyöksyn aivan tahallaan ja laskeutui sitten Tomin tyhjentämälle aamiaislautaselle koipeaan ojentaen. Tomin sydän tuntui iskevän tiuhempaan, eikä hän edes jaksanut välittää Flintin töykeästä huomautuksesta “Kuka sinulle muka kirjoittaa?”, vaan kiirehti avaamaan kuoren, jonka päälle oli kirjoitettu hänen nimensä ja Tylypahkan-linna. Hän alkoi lukea välittämättä edes McDoverista, joka luuli kurkkivansa kirjeen sisältöä kovinkin huomaamattomasti:

Hei Tom Valedro,

Etpä uskokaan kuinka ilahduin yhteydenotostasi. Ehdin jo pelätä, että olit unohtanut Kuhnu-kullan juhlissa käydyn keskustelun kokonaan. Olin muuten oikeassa sanoessani, että nämä koulun pöllöt ovat idiootteja. Tuo mokoma tornipöllö, jonka minulle lähetit törmäsi kymmenesti samaan ikkunalasiin. Sen vuoksi laitoin kirjeen tämän pöllön mukana. Muuten mikäli pidät siitä voit pitää sen. En itse voi kerta kaikkiaan sietää sen ääntelyä. Se on katsos kirkupöllö, jonka tulin typeryyttäni ostaneeksi Uuden-Seelannin matkallani. Sangen harvinainen, myyjä väitti, sukupuuton partaalla, kenties viimeinen jäljellä oleva muna… Ja pah - minun puolestani olisivat voineet kuolla sukupuuttoon koko laji.
   Älä käsitä väärin, Tom. Toki minä pidän pöllöistä, sellaisista hiljaisista, jotka eivät valvota minua öisin. Katsos, linnani pöllötorni sijaitsee juuri makuuhuoneeni yläpuolella ja minä arvostan kovasti syvää ja rauhallista yöunta.


Eikö hänen valtavassa linnassaan ole muka muita makuuhuoneita? Tom pohti kääntäen sitten katseensa edessään könöttävään pöllöön. Sen sulavalinjaiset höyhenet olivat pehmeän rusehtavat ja selkää koristivat tummanruskeat viirut. Yläselän höyhenet olivat valkoreunaisia, vatsassa kauniin kellertävä, kun taas selkää ja siipiä koristi muutama heleämmän ruskea poikkijuova. Pienen pöllön naamakiehkura oli lumivalkoinen ja sen lempeät silmät hohtivat syvänoransseina. Se oli ehdottomasti komein pöllöuros, jonka Tom oli koskaan nähnyt, vaikka kooltaan se oli vain sulkakynän luokkaa. Ja tämän kauniin linnun herra Fox oli valmis lahjoittamaan Tomille tuosta vaan? Se oli… oudon anteliasta. Mutta kenties herra Fox ei todellakaan tullut juttuun pöllön kanssa, vaan halusi siitä eroon mahdollisimman pikaisesti.

Tomilla ei ollut koskaan ollut lemmikkiä, mikäli vaskitsaa, jonka kanssa hän oli leikkinyt orpokodin pihalla, ei otettu lukuun. Hän katsoi pöllön vielä kerran päästä raatelukynsiin ja päätti, että sen nimi olisi Herodes. Nimi oli jäänyt Tomin mieleen orpokodissa luetusta jouluevankeliumista ja hän oli aina pitänyt siitä. Tämä pöllö olisi ehdottomasti Herodes.
Poika kuitenkin keskitti huomionsa takaisin kirjeeseen edessään:

Minun täytyy myöntää, että enneunet eivät varsinaisesti kuulu vahvimpiin tietoalueisiini, mutta tein hieman kyselyjä ja saamieni arvioiden mukaan sinulla ei ole mitään syytä huolestua. Ammattimaisen ennustajankaan enneunista ei toteudu kuin hyvin pieni osa. Prosentteina luku on alle kymmenen, sillä ennustajien on itsensäkin hankala hahmottaa missä menee unen ja näyn raja. Ja koska tuttavasi on kaikesta päätellen amatööri, en pitäisi näitä unia suurenakaan uhkana tulevaisuudellesi.
   Pidähän huolta itsestäsi ja kirjoita mikäli sinulla on mitään yhtään mitään mitä tahtoisit kysyä ja vaikkei olisikaan. Hyviä kirjeystäviä on niin vaikea saada.
               
               -Trafox Jones jr.
 
P.S Äläkä siis tosiaankaan vaivaudu lähettämään pöllöä takaisin. Mikäli et tahdo pitää sitä pyydä sitä muuttamaan takaisin kenguruiden luo tai hukuttautumaan Mustajärveen.


Tom päästi puolittaisen hymyn kasvoilleen, eikä voinut mitään sille, että se syveni entisestään McDoverin henkäistessä kunnioittavan ihailevalla äänellä:
“Saatko sinä kirjeitä siltä Trafox Jonesilta?”

   ***

Rhonda McKinnon oli niitä oppilaita, jotka saattoivat ylpeillä, sillä että olivat aina kiven heiton edellä muita, mitä koulun juoruihin tuli, joten lienee helppo ymmärtää millaisen suuren tyrmistyksen hän kokikaan, kun sen viikonlopun huippujuoru kantautui hänen korviinsa aivan liian myöhään. Vielä suurempi järkytyksen aihe oli tuon huhun tyrmäävä sisältö.
“Dorea Musta!” hän kiljaisi havaitessaan Dorean ja Treasan saapuvan makuusalista luihuisten oleskeluhuoneeseen matkallaan aamiaiselle. “Kuinka sinä saatat tehdä minulle näin?”
“Mitäköhän minä olen mahtanut tehdä?” Dorea räpäytti tummia ripsiään muutamaan kertaan varsin uskottavan hämmentyneesti, mutta Rhonda oli liiaksi kiivastunut tunnistaakseen aitoa tietämättömyyttä.
“Älä siinä yhtään kiertele”, tämä kivahti vetäen Dorean syrjimmäiseen nurkkaan - eipä sillä, ei oleskeluhuoneessa ollut kuin kymmenkunta henkeä ja heitä tämä varotoimi ei estänyt kuulemasta Rhondan varsin kantavaa syyttelyä, “vaan kerro välittömästi: onko hän kosinut sinua?”
Dorea tuhahti silmiään pyöräyttäen:
“Ai, vieläkin sama vanha laulu. Ei, ei ole ja olen siitä erittäin helpottunut, sillä minä en tosiaankaan välitä Aprigonista.”

Rhonda ei kerta kaikkiaan pystynyt käsittämään, miten hänen ystävänsä saattoi olla tuollainen. Tämähän oli hirveää!
“En minä Aprigonista puhu, senkin tuuliviiri!” pisamakasvoinen nuorinainen säksätti antamatta Dorealle mahdollisuutta keskeyttää. “Äläkä yhtään yritä näyttää viattomalta, teidät saatiin verekseltään kiinni. Elinor Johnson näki teidät itse eilisiltana! Kuinka sinä oikein kehtaat? Ajattele Aprigon-parkaa, kaikkihan tietävät, että te kaksi olette pari!”
“Ilmeisesti kaikki muuta paitsi minä”, Dorea korotti ääntään saaden Rhondan hätkähtämään. Dorean tummat silmät kipunoivat sellaista taistelutahtoa, jota Rhonda oli tottuneempi näkemään Treasan katseissa. Dorea oli aina ollut sovittelevampi, tasaisempi. Oliko tosiaan niin, että asiat olivat näin vakavasti?
“Kuule De, löytyykö sinulta rhonda-englanti sanakirjaa lainaksi?” Treasa huomautti sivusta ja Rhonda yritti luoda häneen ylimielisen katseen - se olisi ollut huomattavasti helpompaa mikäli hänen nenänsä olisi ollut tikkusuora aatelisnenä eikä mokomakin maalaisnykerö, ja mikäli Treasa ei olisi ollut häntä kolme tuumaa pidempi. “Taisin hukata omani ennen kuin tämä keskustelu edes alkoi.”
“Tiedoksi sinulle Dorea on alkanut tapailla herra Potteria meidän selkämme takana - Aprigonista puhumattakaan!” Rhonda tipautti juuri kuulemansa uutisen pitäen tiukasti silmällä Dorean ilmettä. Tytön vaalea hipiä näytti kalpenevan entisestään ja tämä lysähti tuolille, kun taas Treasaa tämä tieto näytti jostain syystä riemastuttavan.
“Ha, minähän arvasin, ettet sinä missään lentämässä käy!” nukkemaisen sievä nuori nainen päästi voitonriemuisesti. “Vaikka myönnän, että se on parempi koodisana kuin “käyn tuolla kulman takana” tai ”käyn lainaamassa mustetta”.
“Minä olen käynyt hänen kanssaan lentämässä”, Dorea lausahti hieman heikohkonkuuloisesti.
Treasa iski silmää varsin häpeämättömästi ennen kuin Rhonda ehti suutaan avaamaan:
“Tietenkin olet. Minäkin aion tänään päästä lentämään herra Delacourin kanssa…”
“Suus kiinni, Treasa. Sinä olet hepsankeikkojen kuningatar, joten sinulla ei pitäisi olla mitään sanottavaa tähän asiaan”, Rhonda napautti ja istuutui Dorean viereen ottaen ystävänsä kädet omiinsa lempeällä liikkeellä.
“Dorea”, hän aloitti pehmeästi, “oletko sinä rakastunut Charlus Potteriin?”
“Mitä? Minäkö rakastunut? Te olette mielipuolia”, Dorea naurahti, mutta Rhonda, joka omasta mielestään oli rakkauden asiantuntija - hänhän oli ahminut alan kirjallisuutta sellaista tahtia kuin olisi olemassa jokin tuntematon hirviö, joka kadotti romaanien tekstiä ellei hän ehtisi ennen sitä - oli tunnistavinaan hurmaantuneen ihmisen kieltoreaktion. “Herra Potter ja minä olemme silloin tällöin käyneet lentämässä.”
“Ja minkäköhän takia? Kenties lempimässä luudanvarsilla?” Treasa kiusasi, ja vaikka Rhonda ei todellisuudessa ollut lainkaan toista tyttöä tahdikkaampi, hän saattoi pikku mielessään paheksua toisen tökeryyttä.
“Niin kaikki kuitenkin puhuvat”, Rhonda myönsi ja Dorea näytti sanalla sanoen kauhistuneelta. “Kuten sanottu, Elinor näki teidän eilen lähtevän ulko-ovista yhtä matkaa myöhään illalla ja teki omat johtopäätöksensä. Olisit kyllä voinut vähän vihjaista…”
“Ei ollut mitään vihjaistavaa. Me olemme pelanneet huispausta…”

Rhonda kuitenkin kuuroutui tässä vaiheessa pahasti ja ryhtyi kehittelemään asetelmaa mielessään - romantiikan nälkä oli näet ajanut arvojärjestyksessä loukkaantumisen ohitse. Ah, kuinka jännittävää tämä olikaan! Toki hän oli pitänyt ajatuksesta työparin, johtajaoppilasparin, rakastumisesta, mutta olihan tällaisessakin tilanteessa jotakin kutkuttavaa. Ettäkö luihuinen rakastui rohkelikkoon! Ja vielä Dorea, joka kuului Mustien ehdottoman puhdasveriseen sukulinjaan - olivathan Potteritkin kriteerien mukaisesti puhdasverisiä, mutta myös paremmissa piireissä halveksittuja vapaamielisistä ajatuksistaan johtuen. Oi, miten romanttiselta se kaikki kuulostikaan Rhondan korvissa. Ja vielä jos Dorean kosijoiden välille saataisiin kaksintaistelu, miten romanttista se olisikaan!

Näiden ajatusten suristessa pääkopassaan Rhonda ei saattanut kuulla sanaakaan Dorean vakuutteluista, joiden mukaan hän ja Charlus Potter olivat ainoastaan pelitovereita - eipä silti ei Rhonda olisi sitä uskonut sen paremmin kuin kukaan muukaan.

   ***

Laura Whirmingiä hymyilytti tahtomattaan hänen poistuessaan Charlus Potterin, Joshua Bolen ja Jennifer Harrisonin rinnalla varsin vauhdikkaasti Suuresta salista lyhykäiseksi jääneen aamiaisen jälkeen. Charluksen niska näytti punoittavan varsin pahasti, eikä Lauralle ollut lainkaan kyseenalaista, mistä se mahtoi johtua. Joshua ja Jennifer olivat varsin puulla päähän lyödyn näköisiä kuten olivat olleet aina siitä asti, kun muuan George Prewett oli käynyt onnittelemassa Charlusia tämän erinomaisen valinnan, Dorea Mustan, suhteen. Charlus-parka ei ollut saanut sanaakaan suustaan, vaan oli tiputellut esineitä ja läikyttänyt kurpitsamehunsa Joshuan kaavulle.
“Mistä ihmeestä nämä ihmiset ovat saaneet päähänsä, että minä ja Dorea…”, Charlus mutisi parhaillaan ja Laura loi häneen samanlaisen säälivän lempeän katseen kuin pikkulapseen, joka ei aivan ymmärrä miten maailma toimii.
“No, oletteko te?” Jennifer kysyi uteliaasti.
“Ette helvetissä ole”, Joshua ähkäisi ja Jennifer palkitsi hänen kiroamisensa luunapilla olkavarteen.
“Me olemme vain pelanneet huispausta yhdessä!” Charlus parahti.
“Ai, luihuisen kanssa?” Joshua kysyi muistuttaen epäuskon ruumiillistumaa, eikä pojan kainaloon pujahtanut Jenniferkään tuntunut aivan vakuuttuneelta.

Laura, joka paitsi tunsi Charluksen heistä kolmesta parhaiten, oli tiennyt Doreasta ja ystävänsä ilmeisestä ihastuksesta ja olikin varma, että Charlus ja neiti Musta olivat lähentyneet, mutta eivät siinä määrin kuin huhut päättelivät. Hän ja Mike, joka myös oli hoksannut Charluksen pelitoverin henkilöllisyyden, olivat lyöneet itse asiassa pienen vedon sen suhteen mahtaisiko noiden kahden välillä tapahtua mitään ennen joulua - Michael oli veikannut puolesta, Laura vastaan.
“No, valitettavasti, sinut on nyt yhdistetty häneen kaikissa juoruissa”, tyttö lausahti ja sipaisi muutaman kullanruskean kiharan kasvoilta. Hän oli kuumissaan, vaikka päivä olikin alkanut pakkasen puolella.
Ei hätää, kaikki on ihan hyvin, Laura vakuutti itselleen, vaikka tunsikin olonsa hieman huolestuneeksi nyt kun hänen uskottunsa, Michael, ei ollutkaan heidän seurassaan. Ei hänellä tosin ollut oikeutta sitä Mikelta vaatiakaan. Siinä missä Mike tiesi hänen horjuvasta terveydentilastaan, tämä oli paljastanut osan perheensä ongelmista Lauralle, joka oli kuunnellut myötätuntoisena, vaikkakin samalla ärtyneenä ystävänsä uppiniskaisuudesta, kun tämä ei suostunut huolimaan muiden apua edes taloudellisessa mielessä.

Charlus Potter avasi suunsa selittääkseen tilannetta jotenkin epäuskoisille ystävilleen, mutta samalla hetkellä, kun hän oli astumaisillaan ensimmäiselle portaalle hän kuuli vaativan huudon takaansa:
“Potter!”
Nuorukainen ystävineen kääntyi havaitakseen Aprigon Vancen harppovan häntä kohden vihaisena kuin lohikäärme, jota yritettiin tainnuttaa. Charlus itse asiassa oli hyvin yllättynyt ettei johtajapoika syössyt sieraimistaan tulta. Siinä määrin kiukkuiselta tämä vaikutti.
”Mitä sinä nyt olet rikkonut minun nimissäni?” Charlus kuiskasi Joshuan suuntaan, mutta otti sitten muutaman askeleen lähestyvää Aprigon Vancea kohden.
“Niin, Vance?” hän huikkasi toisen pojan saapuessa parin käsivarren mitan päähän.
“Se on herra Vance sinulle”, toinen puuskahti ja Charlus yritti hillitä hymynsä tuon huvittavan kuuloisen lauseen jälkeen.
“Suo anteeksi, luulin että olemme jo sukunimittelyasteella”, hän totesi kepeään sävyyn ja vilkaisi kummissaan ympärilleen ihmisten tuntuessa matelevan eteisaulassa kuin vain seuratakseen heidän kohtaamistaan.
“Minun on puhuttava kanssasi”, Vance töksäytti, eikä hänen jäykkä ilmeensä rentoutunut lainkaan Charluksen huomioidessa mahdollisimman kohteliaaseen sävyyn, että niinhän tämä paraikaa teki.
“Ole hyvä ja selitä mitä pikaisimmin tekemisesi neiti Mustan kanssa”, Vance määräsi ja Charlus olisi tahtonut huokaista ääneen. Olisihan hänen pitänyt hoksata se saman tien. Tuskin sentään Aprigon Vancekaan, joka oli varsin tiiviisti roikkunut koko alkusyksyn Dorean kintereillä, oli niin välinpitämätön, että pystyisi välttämään sellaisen huhun, joka sinä aamuna oli heiluttanut Tylypahkan sisäistä tasapainoa.

Aprigon Vance ei ollut koskaan pitänyt Charlus Potterista pätkän vertaa. Tämä oli rettelöitsijä, ei ehkä niin paha kuin ystävänsä Bole, mutta siitä huolimatta varsinainen riesa. Hän ei uskonut, että olisi voinut missään maailmassa voinut tulla toimeen kenenkään Potterin kaltaisen hulttion kanssa, eikä saattanut uskoa, että Dorea, hänen Doreansa - kuten Aprigon nykyisin aina lisäsi mielessään - välittäisi Potterista sen enempää.
“Se lienee minun ja hänen välinen asia”, Potter huomautti raivostuttavan viileästi. Että tuolla lurjuksella oli otsaa! Loukata nyt Dorea-kultaa tuolla tavoin!
Aprigon kuitenkin oli päättänyt säilyttää mielenmalttinsa ja muotoilikin siksi mahdollisimman korrektisti:
“Luultavasti olet selvilläni suhteestani neiti Mustaan ja siksi…”
“Se taas lienee sinun ja hänen välinen asia”, Potter pisti raivostuttavasti väliin, mutta Aprigon jätti pidemmän nuorukaisen sanat huomiotta jatkaen:
“…ja siksi vetoan sinuun hänen nimissään, että katkaiset tämän perättömän huhusi siivet ennen kuin se pääsee aivan valloilleen.”
”Minkä ”minun huhuni”?”
“Tämä on vakavaa, Potter”, Aprigon otti harkitsevasti askeleen lähemmäs toista nuorta miestä ryhdistäen entisestäänkin ryhdikästä olemustaan. “Minun on ehdottomasti kiellettävä sinua levittelemästä minkäänlaisia halventavia valheita hänen suhteensa. Asetat hänet mutkikkaaseen asemaan.”
“Ensinnäkään”, Potter tehosti sanojaan nostamalla sormen esille, “en ole levittänyt valheita, ja toisekseen neiti Musta on täysin kykenevä puolustautumaan itse.”
Kuinka häpeämätöntä! Niin kuin Dorean kaltainen hentoinen tyttönen pystyisi puolustautumaan sellaisen huligaanin puheita vastaan kuin Charlus Potter. Onneksi Aprigon sentään oli valmis puolustamaan Doreaa, jonka hän uskoi olevan täysin syytön tähän epämääräiseen sotkuun.
“Dorea on niin viaton, että jonkun kunnollisen on huolehdittava hänen hyvinvoinnistaan ja maineestaan”, Aprigon totesi ja oikaisi valkean paitansa kauluksia hyvin arvokkaasti. Heidän ympärillään käynyt supina oli tiivistynyt, mutta nuoret miehet olivat liian keskittyneet sananvaihtoonsa, jotta olisivat saattaneet huomata minkään muuttuneen.
“Kuules nyt suuri herra johtajapoika, sinulla ei näytä olevan aavistustakaan siitä millainen ihminen Dorea on.”
“Ja sinullako on?”
“Kyllä vain.”

Kaksikko seisoi nyt lähes nenät kiinni toisissaan ja ainoastaan yksi ääni saattoi repäistä heidät kummatkin takaisin eteisaulaan loukkausten maailmasta. Tuo ääni oli kylmä kuin pakkasta kiristävä pohjoistuuli ulkona, eikä sen kantaja näyttänyt olevan lainkaan hyvillään seisoessaan kädet varsin epäsovinnaisesti lanteille asetettuna:
“Siinä tapauksessa sallikaa minun valottaa sitä teille molemmille. Dorea Musta on ihminen, joka ei siedä sitä, että toiset väittävät tietävän hänestä kaiken.“
Aprigon sen paremmin kuin Charlus Potterkaan ei ollut kuullut Dorean saapumista. Supina oli lakannut kokonaan myrskynmerkiltä näyttävän nuoren naisen ristiessä kätensä rinnalleen.
“Dorea-kultaseni…”, Aprigon aloitti pehmeästi, mutta tuli jälleen keskeytetyksi.
“Aprigon, en tietääkseni ole pyytänyt sinua puolustamaan minua ketään tai mitään vastaan ja voit olla varma etten tee niin vastakaan. Ja mitä sinuun tulee, herra Potter”, Dorea sanoi kääntyen Potteriin ja näyttäen jostain Aprigonille tuntemattomasta syystä äärettömän pettyneeltä, “älä ikinä kuvittele tuntevasi minua.”

Jos lennähtivät suut auki nuorilta herroilta Potter ja Aprigon, niin muiden tapauksen näkijöiden kielenkannat kirposivat ja kiihkeä kuiskina siitä kuinka Dorea Musta - johtajatyttö, joka oli totuttu näkemään muttei kuulemaan - oli antanut nenille kummallekin huhutulle heilalleen. Ja kuitenkin Dorea oli se, joka tunsi itsensä hylätyksi ja petetyksi katsoessaan sinä samaisena iltana luudanvartta matka-arkussaan. Sinä yönä hän ei lentelisi juuri opitun tapansa mukaisesti iltahämärässä, vaan hautautui peittonsa suojaan Rhondan kissan käpertyessä hänen viereensä rapsutuksen kipeänä.
“Pojat, mihin niitä oikein tarvitaan?” hän tuskaili ääneen sormien pyöriessä kissan valkoisissa karvoissa, mihin eläin vastasi matalalla hurinalla. Se ei ollut kiinnostunut hänen murheistaan ainoastaan siitä kuinka kauan hän jaksoi jatkaa liikettä väsyttämättä kättään.
“Jokaisella noidalla pitäisi olla miehen sijaan kissa, vai mitä?” Dorea jatkoi pohdintaansa. “Sinä syöt vähemmän, nukut enemmän, olet harvemmin tiellä ja mikä tärkeintä et puhu halaistua sanaa - ehkä hekin olisivat siedettävämpiä jos maukuisivat vain… tai ei sittenkään, tuskin sekään muuttaisi sitä totuutta, ettei kaksilahkeisiin ole luottamista. He pettävät kuitenkin luottamuksen ennemmin tai myöhemmin.”
Kissa kehräsi nuoren noidan sylissä vakuuttavasti.

   ***

Aivan toisaalla kuutamo loi säteitään hyvin hoidetun linnamaisen kartanon laajaan puutarhaan, joka oli täytetty mitä taidokkaimmilla kivipatsailla, suihkulähteillä ja muotoiluilla pensasaidoilla. Hallan kosketuksesta huurtunut maansora räsähteli sisäänkäyntiä lähestyvän naisen kenkien alla. Hänen käyntinsä oli nopeaa ja piilottelevaa, aivan kuin hän ei haluaisi tulla nähdyksi. Viitan syvä huppu peitti hänen kasvojaan siten, että vastaantulija olisi saattanut nähdä ainoastaan kapean leuan pään.

Naisen käsi tarttui pääoven raskaaseen kolkuttimeen, jolla hän kosketti puunpintaa. Sisältä kuuluivat pienet, nopeat askeleet ja oven avasi pelokkaannäköinen kotitonttu. Nainen ei ilmoittanut paikallaolonsa syytä sanallakaan, vaan asteli tontun ohitse välinpitämättömin, nopein askelin tönäisten sen tylysti tieltään.
“Maryah, en odottanut sinua tähän aikaan”, kuului kullatun portaikon puolesta välistä. Nainen käänsi päätään ja näki neljättäkymmenettä elinvuottaan lähestyvän miehen seisovan yksisarvisten taistelua esittävän lasimaalauksen edessä. Mies oli vain puolipukeissa ja hänen rintakehänsä paljastui avoimen aamutakin kätköistä.

Maryahiksi nimitetty ei tehnyt liikettä noustakseen miehen luokse, vaan hän laski huppunsa antaen kasvojensa paljastua eteissalin kynttilöiden valossa.
“Sinä taas olet laittanut minut odottamaan”, Maryah huomautti kylmään sävyyn ja mies teki anteeksipyytävän kumarruksen ennen kuin ryhtyi laskeutumaan portaita hitaasti ja arvokkaasti, liu`uttaen kättään kaidetta pitkin.
“Jos sopii, puhumme tästä työhuoneessani”, Trafox sanoi ja viittasi kädellään erääseen oveen. Hänen kätensä laskeutui suorastaan tungettelevasti naisen vyötärölle työntäen tätä kevyesti haluamaansa suuntaan.
“Ei sovi”, nainen tiuskaisi ja läimäytti miehen käden irti itsestään.

Trafox Jones nauroi ääneen nähdessään tulen, joka oli syttynyt hänen vieraansa kirkkaan harmaisiin silmiin. Maryah Jewellry ei ollut varsinaisesti kaunis, sanan todellisessa merkityksessä, toisin kuin hänen pikkusisarensa, Trafoxin kolmas vaimo, mutta jotakin erinomaisen kiehtovaa hänessä oli. Ehkä se oli määrätietoinen tapa liikkua ja elehtiä, kenties se tulinen luonne, joka pilkahtaessaan sai tavanomaiset, mitäänsanomattomat kasvot muuttumaan pirullisen eläväisiksi ja kiihkeiksi.
“Mitä nyt Maryah? Et suinkaan pelkää olla kanssani kahden?” Trafox kysyi yhä naurua äänessään. “Mikäli oletat kotitontustani olevan sinulle turvaa, olet harvinaisen typerä, kultaseni.”
“Sinä tässä olet se, jolla on pelättävää, Trafox”, nainen sanoi matalalla sävyllä ja hänen silmänsä välähtelivät vaarallisesti.
Trafoxin entuudestaan korkeat kulmat nousivat ylimielisesti vielä aavistuksen:
“Puhut rohkeasti naiseksi, joka tietää mitä hänen sisarelleen tapahtui tässä samassa talossa.”
“Sinä tiedät etten ole sellainen heikko sopuisa olento kuin Samantha”, Mariah tiuskaisi.

Toki Trafox sen tiesi. Se oli yksi syy, minkä vuoksi Trafox ei olisi koskaan voinut suunnitella avioituvansa tuon pahansisuisen naikkosen kanssa. Ensimmäisen avioliittonsa Trafox oli solminut erään tummaverisen kaunottaren kanssa. Tarjoamastaan silmänilosta huolimatta ensimmäinen vaimo oli jo muutaman kuukauden yhdessä asumisen jälkeen osoittautunut luonteeltaan mitä hankalimmaksi tapaukseksi. Heidän päivittäiset riitansa olivat olleet äärimmäisen rajuja ja olivat lopulta muuttuneet väkivaltaisiksi. Viimeisin niistä oli johtanut vaimon varhaiseen kuolemaan, jonka Trafox oli suhteillaan ja sievoisella rahasummalla peitellyt sopivasti.

Toinen avioliitto oli ollut huomattavasti järkevämmistä syistä solmittu kuin ensimmäinen. Trafox oli tavannut keskimmäisen vaimonsa Kuhnusarvion juhlissa, ja oli hyvin pian selvittänyt tämän olevan suuren kartanon ja huomattavan omaisuuden ainoa perijätär. Omat varantonsa lähes loppuun kuluttanut mies oli luonnollisestikin nähnyt tilaisuuteensa tulleen ja oli kuukauden kosiskelun seurauksena mennä täräyttänyt naimisiin tämän perijättären kanssa. Puolitoista vuotta hän olikin ollut mallikelpoinen aviomies, mutta vaimon isän kuoltua ja perinnön siirryttyä tämän nimiin, oli puiseva rooli mitättömän ja arkisen vaimon rinnalla käynyt Trafoxille sietämättömäksi. Niinpä hän oli järjestänyt surullisen pikku onnettomuuden, jonka jälkeen mahtava omaisuus oli siirtynyt täysin hänen nimiinsä.

Kahden avioliiton jälkeen Trafox oli päättänyt, että hänen mahdollisella kolmannella vaimollaan täytyisi olla kolme elintärkeää ominaisuutta. Ensinnäkin naisen tuli olla kaunis, riittävän kaunis, jotta hän jaksaisi kiinnostaa Trafoxia vielä muutaman vuoden kuluttua. Toisekseen hänen täytyi olla siinä määrin varakas, että Trafox kokisi hänestä jonkin sortin taloudellista hyötyä. Viimeiseksi ehdoksi Trafox oli asettanut säyseän luonteen, jottei hän lankeaisi jälleen temperamentikkaiden kaunottarien houkutuksiin. Viiden vuoden ajan hän olikin näiden ehtojen avulla pysytellyt poikamiehenä, kunnes puolitoista vuotta sitten hän oli tavannut jälleen Kuhnu-kullan välityksellä naisen, joka oli täyttänyt kaikki hänen asettamansa ehdot.

Samantha Jewellry oli ollut sangen suloinen olento ensi näkemältä. Hän oli ollut kymmenisen vuotta Trafoxia nuorempi ja hänen lapsenomainen viattomuutensa ja ujo käytöksensä, sekä luonnollinen viehättävyytensä olivat suorastaan huumanneet Trafoxin. Kun mies oli vielä saanut selville, että tämä nuori nainen oli erinomaisen menestynyt muotokuvataiteilijatar, oli hän kosinut välittömästi. Vuoden onni olikin kukoistanut. Samantha ei ollut kysellyt liikaa Trafoxin elämästä ja oli antanut miehelleen juuri sopivan määrän liikkumavapautta. Hän oli ollut hyvin miellyttävä puoliso.

Samantha oli kuitenkin ollut liian lauhkea, liian nöyrä ja Trafox oli lopulta menettänyt kaiken kunnioituksensa nuorta vaimoaan kohtaan. Ja kunnioituksen menetettyään hänen oli ollut helppo palata vanhoihin tapoihinsa varsinkin joinakin tiettyinä iltoina, joihin oli kuulunut väkijuomien käyttöä. Lopulta eräänä iltana hän oli vain lyönyt liian lujaa ja oli saanut jälleen kerran järjestää sopivan surkuttelevaa lesken naamiota kasvoilleen.
“Ja Samanthasta puheen ollen”, Maryah jatkoi nyt, “en ole huomannut pankkiholviini siirtyneen sopimaamme perintöosuutta.”
“Minkä minä mahdan sille, että aviomiehenä perin kaiken vaimoni omaisuuden”, Trafox totesi surkuttelevasti, mutta puristi kättään nyrkkiin aamutakin taskussa.
“Ja minkä minä sille mahdan, että hallussani on todisteet siitä, että juuri sinä tapoit Samanthan”, Maryah kertoi matalalla, tummasävyisellä äänellään.
“Todisteet?” Trafox nauroi jälleen, mutta tällä kertaa hän joutui peittämään ilonsa teennäisyyttä. “Minä olen ennenkin ostanut oikeudenjäseniä omalle puolelleni ja maksanut, jotta todisteet katoavat sopivalla hetkellä.”
“Niin, niinhän sinä olet ennen tehnyt”, Mariahin ääni kuulosti vaanivalta ja hän astui askeleen lähemmäs Trafoxia niin uhkaavasti, että mies oli astua puhtaasta refleksistä taemmas.

He olivat kuin kaksi toisiaan vaanivaa petoeläintä, jotka liikkuivat aulan portaiden edessä. Kumpikin paljasteli hampaitaan yrittäen säikyttää toisen pakosalle, mutta samalla heidän vihansa toisiaan kohtaan kasvoi hetki hetkeltä.
“Minä tiedän täsmälleen millainen rahatilanteesi on tällä hetkellä Trafox Jones”, Maryah kuiskasi pirullisesti ja kynttilät loivat hänen kasvoilleen varjoja, jotka näyttivät nekin ilkkuvan Trafoxille. “Minä tiedän, että olet veloissa aina päälakeasi myöten mentyäsi sijoittamaan Samathalta jääneet varannot mitä typerimpiin projekteihin.”
“Suu kiinni, nainen!” Trafox ärähti ja tärisi vihasta.

Kuinka tuo kiusankappale uskalsi tulla ilkkumaan hänelle, mahtavalle Trafox Jonesille, jonka nimeä kaikki velhomaailmassa lausuivat kateuden ja ihailun sekaisin tuntein? Ehkäpä hän oli ylittänyt varantonsa viimeisen puolen vuoden aikana ja oli kokenut lukuisia taloudellisia takaiskuja viimeisen kuukauden aikana, mutta hän ei kaatuisi näin helposti, eikä antaisi ainoankaan ihmisen nauraa itselleen.
“Katsos, Samantha lähetti minulle useita kirjeitä, joissa kertoi pelkäävänsä, että sinä tapat hänet ja että ole lyönyt häntä lukuisia kertoja. Minulla on jopa kuvia mustelmista, joita hänen ruumiinsa oli täynnä”.
“Tuo ei ole todiste, että tapoin hänet”, Trafox murahti ja kääntyi kohti portaita päättääkseen keskustelun.
“Ei, mutta yhdistettynä niihin edellisiin… Sinulla on paljon vihollisia Trafox ja moni ilahtuisi nähdessään sinun tulevan heitetyksi Azkabaniin, sillä sinnehän sinä vielä joudut Trafox Jones, jos et tee juuri niin kuin minä sanon -”
“Hiljaa!” Trafox karjaisi ja samassa hänen nyrkkinsä jo heilahti osuen naisen kasvoihin ja kaataen tämän lattialle. Hän hengitti raskaasti ja pelko nousi hänen mieleensä hänen tajutessaan kuinka typerä tuo liike olikaan ollut. Nainen nosti päätään ja hänen silmänsä salamoivat.
“Uskallapas koskea minuun uudestaan!” Maryah kirahti ja sylkäisi verta valkealle marmorille.
“Tiedoksesi”, hän ärähti nousten pystyyn, “toimittaja ystävälläni on kopiot kirjeistä ja valokuvista kirjekuoressa, joka hänen on määrä avata ja julkaista, mikäli minulle sattuisi tapahtumaan jotakin.”

Trafox tunsi veren pakenevan kasvoiltaan ja joutui ottamaan tukea kaiteesta. Maryah hymyili hänelle jälleen pahansuovasti ja antoi verivanaan norua suupielestään alemmas, mikä teki hänestä entistä kammottavamman näköisen.
“Niin, herra Jones, ymmärrätkö nyt? Et pääse pakoon. Mikäli en saa sitä mikä minulle kuuluu, sinä menetät kaiken toivon vietellä enää uutta rikasta perijätärtä, jonka rahoilla voisit pelastaa kurjan nahkasi.”
Maryah nousi portaita Trafoxin ohitse ja jäi seisomaan porrasta ylemmäs siten että heidän kasvonsa olivat samalla tasolla.
“Sinä menetät aivan kaiken sen, mikä sinulle on koskaan merkinnyt mitään. Vapautesi, valtaisan kotisi, kaiken jäljellä olevan omaisuutesi, asemasi, työsi, elämäsikin mikäli et viihdy ankeuttajien seurassa”, Maryahin sanat ilkkuivat Trafoxin korvissa ja mies tunsi valtavaa halua hakata pieninkin hymynkaarre tuon naisen huulilta, viimeinenkin pilkahdus tämän silmistä ja elämä tämän sisimmästä. Hän ei kuitenkaan saattanut tehdä sitä, hän ymmärsi sen nyt. Hänet oli voitettu.
Maryahin hymy syveni ja hän taputti miestä olalle:
“Hyvä poika. Sinulla on aikaa täsmälleen tämän vuoden loppuun. Sen jälkeen minä tuhoan sinut, mikäli et ole jollakin tavalla hankkinut minun rahojani.”
Nainen nosti hupun takaisin päähänsä ja kulki aulan halki ulko-ovelle, joka sulkeutui kolahtaen hänen perässään.

Trafox kävi istumaan portaalle ja hieroi ohimoitaan kämmenillään. Hän tarvitsi uuden suunnitelman. Maryah oli oikeassa, ettei hänellä tällä hetkellä olisi riittävästi valuuttaa, jotta hän voisi hankkiutua uhkaajastaan kätevällä tavalla eroon. Hän oli tosiaan tukalassa tilassa, sillä kirotuksi väitetylle vaimon paikallekaan tuskin löytyisi sopivan varakasta perijätärtä reilun kuukauden varoitusajalla. Trafox hieroi lujempaa pakottaen aivonsa työskentelemään tiiviimmin. Hänen dynastiansa ei saanut loppua tähän, hänen täytyi keksiä jotakin, jolla saattoi pelastaa itsensä ja omaisuutensa.

Ajatus iski häneen äkisti ja suunnitelmat palaset aivoissa alkoivat loksahdella paikalleen. Ehkä aivan kaikki toivo ei ollutkaan vielä menetetty. Tom Valedrosta, lahjakkaasta koulupojasta, joka oli vasta toissapäivänä kirjoittanut hänelle, saattaisi olla aivan lähitulevaisuudessa enemmän hyötyä kuin hän oli uskonutkaan.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Minäseolen

  • Vuotislainen
Terveppä terve

Silloin jooskus vuonna nakki ja sämpylä kun aloitit kirjoittaa tätä luin prologin joka ei juuri innostanut minua, eikä paritus ollut minulle tuttu. tuossa pari päivää sitten lueskelin vuotiksessa jotain mustan suvusta ja katselin sukupuuta. siellä huomasin sitten Jamesin vanhemmat ja muistin että aivan varmasti joku on tehnyt heistä tarinan. Muistin vain että kirjoittajalla avatar on kuu tai joku, ja veljeni nauroi minulle kun tajusi että se olet sinä (hän on fanisi ;D). Luin sitten heti seitsemän ensimmäistä lukua ja illalla loput ja äsken tuon viimeisimmän.

Sitten itse tähän tekstiin;D...

Joo siis lempihahmoni tietenkin on Tom ja häntä seuraavassa luvussa lisää. Olet oikeasti saanut tehtyä niin aidon tuntuisen että luusisi että olet kysellyt Rowligilta apua;D ja se miten hän ajattelee jokaisen tekonsa ennalta ja mitä hyötyy siitä ja mitä siitä seuraa. Oikeasti olet mahtava kirjoittaja. Sitten vielä siitä shakin peluusta (en muista lukua), mutta siinä minusta tulee ilmi hänen neroutensa ja tunteettomuutensa koska juuri niin hän varmaan toimi sodassa, eli uhrasi kuolonsyöjiä jos siitä hyötyi, koska juuri niin sota ja shakki voitetaan.

Siis se oli pelkkä Tom. HUH, tästä tulee pisin kommenttini ikinä mutta pakko jatkaa...

Sitten Charlusiin ja hänen kavereihinsa. Siis hän on aivan matava, juuri sellainen Jamesia rauhallisempi mutta yhtä kiero. Olin muuten helvetin pettynyt kun hän ei taistellut kaksintaistelua jotain muuta vastaan, odotin niin kauan että jonkun tappelun hän pistää pystyyn. Meinasin saada sen viime luvussa mutta ei, sinun piti tunkea Dorea sinne väliin ja tuhota heidan hieno ja avuton suhteensa.
Michael Pomfreyn perhe ongelmat ovat myös aika kivaa luettava, ja oletan että hän ja poppy menevät naimisiin ja Poppystä tulee tylypahkan parantaja.
Joshua tietenkin on se meneysyyden Sirius joka pelkää ihmissuhteta, haastaa riitaa ja hankkii jälki-istuntoja.
Tytöt ovat olleet aika vähäisessä osassa ja Lauran sairaus voisi selvitä jo. Alkaa ottaa päähän tämä tietämättömyys.

Ja Luihuiset: Tietenkin maailman oudoin kaveri yhdistelmä, Yksi rakkaushullu, yksi muuten vaan hullu Jotka tappelevat koko ajan ja vielä Epäilyttävä Dorea salaisuuksineen joka ei helvetti ole vielä suudellut Charlusta.
Toivottavasti hän antaa nopeasti anteeksi ja haukkuu Aprigonin pystyyn kaikkien ja varsinkin hänen siskonsa kuullen lyttyyn.
lisi kiva jos selviäisi voiko tuollaisella hullulla kuin Rhonda ikinä olla poikaystävää, koska itse en siihen usko;D

En nyt jaksa alkaa Trafoksista selittämään. Toivottavasti annat anteeksi. Jatkoa odottaen Minäseolen

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Okei, tiedän että tämän ficin päivittelystä on kulunut pieni ikuisuus, mutta puolustuksenani vetoan englannin YO-kokeisiin ja yleiseen syyskiireilyyn. En todellakaan ole lopettamassa ficiä kesken, kirjoitan sen loppuun, vaikka ihan pelkän kunniankysymyksen vuoksi. Eli seuraavassa olisi vuorossa luku 12, joka ei varsinaisesti ole erityisen tapahtumarikas, mutta jonka on tarkoitus pohjustaa lukuja 13 ja 14, jotka yritän saada piakkoin valmiiksi. Tavoitteeni on tällä hetkellä, että saavutan ficin puolivälin (luku 16), eli joulun viimeistään omalla joululomallani. Katsotaan miten käy...

 Kiitos paljon kommentistasi Minäseolen, oli todella huojentavaa saada edes yksi kommentti ja erityisen mukavaa nähdä uusi kommentoija. No, Tom on omakin lempihahmoni, sillä minusta on hauskempaa kirjoittaa hahmoja, joille voi ujuttaa monia puolia ja tasoja. Liian hyvät ihmiset käyvät hermoille enemmin tai myöhemmin. Varoitan jo valmiiksi, että Charlus ei tule missään vaiheessa ainakaan haastamaan ketään kaksintaisteluun, sillä se ei olisi ainakaan oman tulkintani mukaan hänen luonteensa rajoissa. Hän ei ole porukan rähisijä (tämä rooli kuuluu itseoikeutetusti Joshualle), ja pidän epätodennäköisenä, että hän olisi ainakaan minkään tappelun aloittava osapuoli. Pidän tietysti auki mahdollisuutta, että hän voisi tarttua sellaiseen toisen haasteesta... Lauraan saadaan aavistus selvyyttä tässä luvussa, mutta täydellisen paljastuksen suhteen liikumme Charluksen kelkassa, ja saamme tietää vasta hänen kanssaan yhtä aikaa. Yritän huolehtia että tytöt (Laura, Jen ja Rhonda) saavat enemmän riviaikaa kevätosassa, mutta seuraavat neljälukua ovat liian täysiä tapahtumien suhteen, jotta ehtisin syväluotaamaan ketään heistä sen tarkemmin.

Ja niin, tunnustettakoon vielä, että olen huomannut ensimmäisen öhm... ei nyt varsinaisesti virheen - tai no on se sellainenkin - ajallisen ristiriidan tekstissäni, mikä ärsyttää suunnattomasti, mutta puutun siihen sitten kun se on hieman oleellisempaa tekstin kannalta - aloitan kuitenkin pahoittelemisen jo etukäteen.

Olisin otettu kommenteistanne,
                                              -Unissakävelija


Luku 12: Seuraavaa erää odotellessa

Koululaiset oppivat melko nopeasti, että kuukaudet eivät missään nimessä olleet tasavertaisia kestonsa suhteen. Siinä missä marraskuu tuntui kuluvat alusta loppuun yhdessä hujauksessa oli joulukuun alku kokonaan eri asia. Kenties asiaan vaikutti myös se, että innokkaimmat alkoivat laskea päiviä joululoman alkuun - ja tulivat siihen tulokseen, että niitä oli aivan liian monta. Toisaalta oli niitäkin, joiden puolesta joululoma olisi saanut kokonaan jäädä pitämättä. Näitä ihmisiä edusti etunenässä Tom Valedro, jota masensi pelkkä ajatus orpokotiin palaamisesta. Hän ei halunnut lähteä yhtään minnekään Tylypahkasta, joka tuntui hänestä enemmän kodilta kuin mikään paikka tulisi koskaan tuntumaan.

Hänen huonotuulensa näkyi osittain ulospäin ja sitä lievittivät ainoastaan kiintoisat kirjeet, joita herra Fox soi hänelle neljästi viikossa. Tom oli käynyt miehen kanssa monenlaisia keskusteluja taikamaailmasta ja siihen liittyvistä asioista, ja oli saattanut kysellä mitä ikinä mieli pelkäämättä että herra Fox pitäisi hänen kysymyksiään typerinä tai lapsellisina. Herra Fox ei koskaan myöskään kirjoittanut hänelle niin kuin lapselle, mikä oli omiaan nostamaan hänen arvoaan Tomin silmissä. Poika huomasi hiljalleen alkaneensa tottua kirjeisiin, jotka tuntuivat liittävän hänet tiiviimmin muihin koulun lapsiin. Hänelläkin oli joku koulun ulkopuolella, jota kiinnosti hänen elämänsä, ja se tieto vetosi Tomin sisimmässä olevaan tyhjään paikkaan, jota kukaan ei tähän mennessä ollut pystynyt täyttämään. Oli kuitenkin liian varhaista tehdä Trafox Jonesista sen kummoisempia päätelmiä kuin että tämä oli mainio kirjeenvaihtotoveri.

Eräs asia, minkä olisi myös pitänyt taltuttaa Tomin huonoa tuulta, oli se että hän oli hyvää vauhtia hitsautumassa tiukasti kiinni Averyyn, Flintiin ja muihin poikiin, joiden seurassa hän oli viettänyt marraskuun hyvinkin tiiviisti pyrkiessään välttelemään puheilleen pyrkivää Anastasiaa - erillään pitäytyminen oli parempi paitsi hänen itsensä myös Anastasian kannalta. Tyttö kun ei koskaan lähestynyt häntä, mikäli hän oli muiden poikien seurassa. Vaikka Tom oli oppinut seurastaan melkoisesti ja tiesi muista pojista varmaankin enemmän kuin näiden omat vanhemmat, hän ei kuitenkaan tuntenut oloaan täysin tyydytetyksi näiden seurassa. Hän oli yrittänyt selvittää syytä tuohon tuntemattomaan puutteeseen, mutta ei ollut vielä löytänyt asiaan hyväksymiskelpoista ratkaisua.

Sen joulukuun alun keskiviikon oli kuitenkin nähtävästi määrä muuttaa hänen tuulensa suuntaa ja tämän käänteen alulle panijana toimi yllättäen professori Kuhnusarvio, joka tuli toimittamaan Tomille kutsua seuraaviin juhliinsa oppitunnin päätyttyä.
“Tom-kuomaseni, toivottavasti raivaat näille pikku hipoille tilaa, sillä taidanpa järjestää sinne jonkun, jonka haluaisit tavata”, Kuhnusarvio myhäili ja Tom nosti toiveikkaana kasvojaan.
“Onko herra Fox… herra Jones tulossa?” hän kysyi onnistumatta peittämään innostunutta sävyä äänestään.
“Niin, niin vanha kunnon Trafox, taisi tehdä sinuun vaikutuksen…”, Kuhnusarvio naureskeli jakaen kutsut myös Flintille ja McDoverille - Sullivan, joka oli edellisellä kerralla saanut kutsun, näytti pettyneeltä jäätyään tyhjin käsin. ”Tosin, mitä se kettu on minulle kirjoittanut, taisi tunne olla molemminpuolinen. Joudun kuitenkin tuottamaan sinulle siinä suhteessa pettymyksen, sillä Trafox on tavanomaisen kiireinen - sen sijaan luulenpa houkutelleeni paikalle itse eläkkeelle jääneen taikaministerin…”

Tom ei jaksanut tuntea edes kunnollista pettymystä. Eiväthän asiat muutoinkaan olleet viime aikoina tavanneet mennä hänen toiveidensa mukaan. Esimerkiksi Luihuisen muistikirjaksi -nimitetyn opuksen tekstit olivat hänelle yhä täydellinen mysteeri huolimatta lukuisista öistä, joina hän oli sauvanvalossa yrittänyt saada mystisiin konsonanttisarjoihin jonkinlaista tolkkua.
“…ja ties vaikka hän käväisisi täällä jouluna katsastamassa kotitonttujen ruoanlaittotaidot. Vaikka ei historian loistokkainta virkakautta omannutkaan, niin hyvän ruoan päälle se mies ymmärtää kyllä”, Kuhnusarvio jatkoi ja Tomilta kesti hetken ennen kuin hän tajusi sen outouden, joka sanoihin sisältyi.
“Viettävätkö opettajat joulun linnassa?” hän kysyi epäröiden.
“Jotkut”, Kuhnusarvion mursunviikset liikahtivat samaa tahtia hänen hartioidensa kanssa. “Toiset menevät perheiden tai ystävien luo, mutta muutaman on jäätävä joka tapauksessa valvomaan tänne jääviä oppilaita.”
“Oppilaita?” Tom oli aivan ymmällään. “Voivatko oppilaat jäädä jouluksi Tylypahkaan?”
“Niin, koululla on ollut tapana tarjota mahdollisuus…”, Kuhnusarvio taisi tunnistaa ahnaan ilmeen pojan kasvoilla, sillä hän hörähti uudemman kerran nauruun. “Epäilemättä tuo tarkoittaa, että tahdot jouluaterialle entisen taikaministerin kanssa. Kierrätän ensiviikolla listan tupalaisteni keskuudessa ja voit ilmoittaa silloin halukkuutesi jäädä koululle viettämään joulua…”

Tomin kasvoille oli kuitenkin levinnyt autuas hymy, jonka hän kyllä korjasi talteen alta aikayksikön. Hän olisi viettänyt jouluateriaa vaikka peikkojen seurassa sukkia syöden, kunhan saisi jäädä Tylypahkaan. Oli yllättävää, kuinka pienillä teoilla tai sanoilla maailman saattoi saada näyttämään niin paljon kirkkaammalta.

   ***

Marraskuun ajan tuntui vähän itse kukin harjoittaneen väistelytekniikkaa, ja Dorea Mustan ja Charlus Potterin välillä ei ollut vaihdettu ainuttakaan sanaa tuon väärinkäsitetyn kiivailutuokion jälkeen, eritoten jälkimmäisenä mainitun harmiksi. Tosin olipahan tämä tapahtumien käänne saanut epämääräiset romanssihuhut kuihtumaan alkuunsa, ja kenties se olikin ollut neiti Mustan tarkoitus.
Tai kenties loukkasin häntä tahtomattani pahemmin kuin luulin, Charlus arveli apeasti. Nyt jälkikäteen hän kyllä käsitti, kuinka typerä hänen kommenttinsa oli ollut. Hänellä ei tosiaankaan ollut minkäänlaista oikeutta väittää, että oli oppinut tuntemaan Dorea Mustan. Hänhän oli vasta ollut tutustumassa, opettelemassa tytön olemusta. Nyt tämä ei suostunut huomioimaan Charlusta, vaikka poika olikin yrittänyt päästä nuoren naisen puheille pahoittelemaan tapahtunutta ja tökeröitä sanojaan. Eihän hän ollut tarkoittanut kuulostaa niin omahyväiseltä tai omistavalta…
“Hän antaa kyllä anteeksi, jos pyydät”, Charluksen vieressä muodonmuutostunneilla istuva Laura Whirming kuiskasi saaden pojan hätkähtämään. Nolostuneena Charlus tajusi huomaamatta tuijotelleensa jonkin matkan päässä hänestä istuvaa Dorea Mustaa, joka näytti hyvin tyytymättömältä suorittaessaan tehtäväänsä Aprigon Vancen parina - heidän aiheenaan olivat ihmismuodonmuutokset.
“Ongelma onkin siinä, että en saa tilaisuutta pahoitella”, Charlus mumisi.
“Suo anteeksi, mutta et sinä nyt kovin tehokkaasti ole yrittänytkään”, Laura teki oikeanlaisen huomion. “Kenties sinua hävettää?”
“Kenties”, Charlus mumisi ja tarkasteli kirjaansa, jossa kuvattiin oikeanlaista sauvanliikettä. Charlus oli henkilökohtaisesti sitä mieltä että kuva olisi ollut tekstinpätkää havainnollisempi esitystapa.
Lauran nuhtelevaan katseeseen hän kuitenkin lisäsi:
“Sitä paitsi Josh hirttäisi minut, jos yrittäisin edes lähestyä jotakuta luihuista.”

Oli joulukuun kolmas päivä, maanantai, ja edellisenä lauantaina pelattu huispauspeli oli jälleen kiristänyt tupien jo joksikin aikaa rauhoittuneita välejä siten että jo aamulla oli esiintynyt pientä rähinänpoikasta. Kaikki tunnistivat hienoiset epäsovun merkit ilmassa - pian tarvittaisiin jälleen kunnon välienselvittelyä ja Josh, joka kantoi edellisestä kerrasta vielä syvää henkilökohtaista kaunaa oli ottanut tehtäväkseen edistää tätä mielialaa ystäviensä suureksi harmiksi.
“Jos takaan selustasi, lupaatko yrittää?” Laura kuiskasi viitaten edessä istuviin Jenniferiin ja Joshuaan, joista ensiksi mainittu sätti toista monituisin sanakäänteinen - kuten todistettua ulkonäkö on naisille huomattavasti merkityksekkäämpi seikka kuin miehille ja kenen tahansa noidan tapaan Jennifer tuohtui hyvinkin paljon Joshuan käristettyä hänen tummanruskean otsatukkansa.
“Laura, minä…”, Charlus nielaisi epävarmasti, mutta tyttö tarttui lempeästi hänen käteensä ja puristi sitä rohkaisevasti. Lämmin, sisarellinen liike tuntui antavan pojalle varmuutta ja jälleen kerran Charlus saattoi ainoastaan ihmetellä omaa onnekkuuttaan omatessaan tällaisen kullanarvoisen ystävän.   

Charlus ja Laura olivat olleet läheisiä ystäviä koko vaatimattoman ikänsä, mikä lienee normaali ilmiö pienissä naapurustoissa, joissa asuu ainoastaan muutamia samanikäisiä lapsia. He olivat aina olleet toistensa uskotut ja leikkitoverit, ja koko Charluksen elämän Laura oli ollut hänelle enemmän sisar kuin kukaan muu maailmassa. Aika ei ollut muuttanut sitä, eikä aikuistuminen ollut murtanut heidän välistään vahvaa yhteyttä, joka muodostui keskinäisestä välittämisestä ja huolenpidosta. Laura oli aina seissyt pojan vierellä ja kannustanut häntä, kun hänen oma sitkeytensä oli ollut pettämässä. Niin oli aina ollut ja Charlus odotti, että niin tulisi myös aina olemaan. Muuta mahdollisuutta ei yksinkertaisesti ollut.

Monien ihmisten oli vaikea käsittää näiden kahden yhteyttä, joka oli mitä ilmiselvin puhtaan rakkauden ilmentymä. Rakkautta se toki olikin, mutta varsin sisarellista, eikä kumpikaan olisi ikinä rohjennut saatikka sitten halunnut pilata heidän välejään minkäänlaisella suhdesählingeillä. Ei, sellainen ei ikinä käväissyt kummankaan mielessä ja he pitivät asioiden nykyisestä laidasta.
Charlus katsoi kämmenselällään lepäävää kättä ja pani epämääräisesti merkille Lauran ranteiden kaventuneen epämiellyttävällä tavalla ja sinertävien verisuonten paistavan selkeämmin kalpean ihon lävitse. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sovittaa näitä seikkoja minkäänlaiseksi lauseeksi, kun kello jo soi ja tytön pieni käsi kiiruhti sauvalle. Charlus näki ystävänsä mutisevan hiljaisen loitsun, joka kaatoi Joshuan mustepullon pöydältä niin että se levisi heidän edessään istuvan kaksikon kirjojen ja pergamenttien päälle.
“Loistavaa, Jen”, Joshua ähkäisi tajuamatta todellista syyllistä ja alkaen epätoivoisesti puhdistamaan pergamenttiaan. “Minä oikeasti raadoin näiden muistiinpanojen vuoksi!”
“Mitenkä niin sinä raadoit, kultaseni?” Jenniferin äänensävy oli vaarallisen hempeä. “Sinähän vain kopioit minun tekstini sanasta sanaan, sitä paitsi itse läikytit musteesi minun kirjalleni!”
 
Tässä vaiheessa Laura tönäisi Charlusta kevyesti ristiselkään ja nyökäytti leukaansa oven suuntaan, josta Dorea Musta parhaillaan poistui vauhdikkaasti jättäen kuin puulla päähän lyödyn Aprigon Vancen seisomaan suu auki heidän yhteisen työpöytänsä ääreen. Charlus taisteli tiensä ovelle lyöjän roolissa opitulla kyynärpäätekniikalla ja erotti viimeisenä ennen ovesta astumista professori Dumbledoren lausahduksen:
“Herra Bole, jos saan huomauttaa on hyvin epäviisasta purra ruokkivaa kättä, tai tässä tapauksessa väittää vastaan neidille, jonka ansiosta olet tällä S.U.P.E.R-kurssilla.”

Nähdessään Charluksen työntyvän ulos ovesta Laura saattoi huokaista helpotuksesta, eikä syy ollut aivan niin epäitsekäs kuin ensi näkemältä olisi voinut olettaa. Hänen vointinsa sattui olemaan sillä hetkellä nimittäin kaikkea muuta kuin hyvä, eikä hän olisi enää montakaan hetkeä jaksanut peittää huonovointisuuttaan Charlukselta. Omatunto kahlitsi sydäntä raudan lujilla ketjuilla muistuttaen, että hän ei pystyisi enää kauaa salaamaan tätä asiaa parhaalta ystävältään, pojalta, joka oli hänelle läheisempi kuin oma velikään voisi koskaan olla. Hänen olisi pakko kertoa jossakin vaiheessa ja särkeä rakkaimman ystävänsä sydän paljastuksellaan. Kaikki muut, jopa Jenniferin ja Joshuan Laura kesti, mutta Charlukselle valehteleminen oli kuin olisi myrkyttänyt itseään hitaalla kuolettavalla tavalla.
Laura hymähti mielessään. Hitaalla kuolettavalla tavalla - mikä sanavalinta.

Samalla hetkellä Michael, joka oli istunut tunnin Lauran ja Charluksen takana, kosketti nuoren naisen kyynärpäätään varovasti ja Laura vastasi äänettömään kysymykseen yhdellä päännyökkäyksellä. Hän keräsi tavaransa kaikessa hiljaisuudessa poistuen luokasta sitten Michaelin seurassa - vaikkakaan heidän tarkoituksensa ei ollut suunnata Suureen Saliin lounaalle muiden oppilaiden - tapaan jättäen riitaisan kihlaparin taakseen, minkä saattoi kuvata varsin tuohduttavaksi etenkin Jenniferin tapauksessa.
“Tuntuuko sinusta, että nuo kaksi salaavat jotakin?” Jennifer kysäisi nyreältä sulhaseltaan havaittuaan näiden kahden poistumisen. Joshua yritti epätoivoisesti poistaa mustetahroja kirjansa kannesta.
“Sinä kuvittelet, Jen”, pitkänhuiskea nuorukainen tuhahti, ja Jennifer saattoi kuulla professori Dumbledoren yskäisevän. Varmaankin velho yritti viestiä toivovansa myös näiden kahden viimeisen oppilaan poistuvan mahdollisimman pian - luultavasti opettajillakin oli jonkin sortin tekemistä ruokatunneillaan.

   ***

Treasa Gondolier ei pitänyt portaista, ei etenkään silloin kun niitä oli tavattoman paljon tai ne liikkuivat. Tai ehkäpä oikeampaa oli sanoa, että hän ei pitänyt odottamisesta, joka Tylypahkan liikkuviin portaikkoihin liittyi. Etenkin Rhondan kanssa kuljettaessa portaikkomatkoihin kuului tavattoman paljon turhaa epäröintiä ja odottelua.
“Tulkaa jo te kaksi”, Treasa äksyilikin perässään rauhallisin askelein kulkeville ystävilleen tarpoessaan itse rappuja useamman kerrallaan. “Minä olen nälkäinen.”
“Tres, hieno nainen ei koskaan sano olevansa nälkäinen”, Rhonda liu`utti kämmentään ylevästi kaidetta pitkin, ja näkyi vilkuilevan toiseen portaikkoon, jossa muun muassa eräs tietty herra Kenneth Puddifootkin matkasi eteisaulaa kohti. “Se on… rahvaanomaista.”

Treasa pyöräytti ärtyneesti silmiään samalla, kun Dorea huomautti lähes sarkastiseksi luokiteltavalla sävyllä:
“Kiitos Rho, odotinkin jo hetkeä, jona lainaat äitiäni… taas.”
Treasa pani ylpeänä merkille, että ilmeisesti hänen oppinsa eivät olleet menneet aivan turhaan, sillä siinä määrin luonnetta Dorea oli viime aikoina osoittanut. No, hyvä alku oli luonnollisesti ollut se parin viikon takainen täydellinen tyrmäys herroja Vance ja Potter kohtaan, puhumattakaan äskeisestä tunnista, kun Dorea oli tokaissut herra Vancen tiedusteluun hänen illansuunnitelmistaan:
“Pysyä kaukana sinusta.”
Siinä määrin itsekeskeinen ihminen, kuin Treasakin sattui olemaan, ei luonnollisestikaan voinut ottaa huomioon, että Dorean luonteen hienoiselle muutokselle saattaisi olla olemassa jokin hänestä riippumaton syy.
Treasa pyöräytti päätään niin että vaalennetut kutrit siirtyivät pois kasvoilta ja lisäsi vielä Rhondalle:
“Sitä paitsi, minulla ei ole minkäänlaista tavoitetta ryhtyä hienoksi naiseksi, ja vielä vähemmän mikäli en saa olla edes nälkäinen.”
“En sanonut ettet saa olla nälkäinen”, Rhonda oikaisi ja tarrasi kauhuissaan kiinni kaiteeseen portaikon pään alkaessa siirtyä hieman vasemmalle, mikä sai Treasan huokaamaan turhautuneesti. Eikö tuo kana ollut tottunut tähän yksinkertaiseen reittiin reilussa kuudessa vuodessakaan?
“Sanoin että sinun on ilmaistava se toisin”, Rhonda ei päättänyt lausettaan ennen kuin seisoma-alusta oli jälleen vakaissa asemissa.
“Ja mitenköhän se tapahtuisi?” Treasa kysäisi kylmällä sävyllä, jota hän ei juuri säästellyt puheessaan. “Ah, rakkaat ystävättäreni, sisuskalujani hiukoo, vai?”
Dorea naurahti heidän lopulta päästessään portaiden alapäähän ja Treasa väläytti erittäin itseriittoisen hymyn, joka sai pontta Rhondan tyytymättömyydestä.
“Ja taas sinä väär…”, Rhondan lauseen loppu peittyi juoksevien askelten ääneen ja hengästyneeseen kysymykseen:
“Anteeksi, saisinko tuota puhua… neiti Mustan kanssa kahden?”

Treasan ei olisi tarvinnut kääntyä arvatakseen Charlus Potterin tavoittaneen heidät, mutta heitti silti halveksuvan katseen olkansa yli rohkelikkopoikaan. Treasa silmäsi nuorukaisen päästä varpaisiin tavalla, joka olisi saanut hiukankin heikompaa tekoa olevan ihmisen valahtamaan tuhkakasaksi hänen jalkoihinsa. Olipa siinä velhopojulla otsaa! De-parka tuntui suorastaan keräävän kaikki pakkomielteitä kehittävät, inhottavat tapaukset, eli lyhyesti sanoen omistamispakkomielteiset tyypit jollaisia Treasan kaltainen vapautta ja itsenäisyyttä palvova ihminen ei saattanut sietää silmissään. 
“Et saa”, hän tokaisikin Dorean puolesta vetäen sitten lyhyemmän tytön käsikynkkäänsä. “Tule, De.”

Tyttökolmikko kääntyi mennäkseen, mutta herra Potter näytti olevan sangen sitkeällä tuulella.
“Haluaisin pyytää anteeksi”, tämä astui röyhkeästi heidän eteensä ja katsoi Doreaa suoraan silmiin päättäväisesti, mutta samalla jollakin tavalla anteeksipyytävästi. Treasa avasi jo suunsa laukoakseen muutamia hyvin valittuja, kaikkea muuta kuin kohteliaita sanoja, kun Dorea äkisti mutisikin:
“Tres, minä hoidan tämän. Menkää edeltä.”
Treasa vaihtoi lyhyen katseen Rhondan kanssa, joka näytti yhtä nihkeältä jättämään Den kaksin Potterin kanssa kuin hänkin. Tosin, kuten Treasa arvasi, aivan eri syistä. Hän kaipasi tilaisuutta rähistä, Rhonda mahdollisuutta kirjoittaa muutaman lisäluvun mielensä suloiseen saturomanssiin.
No, ainakin olen opettanut hänet hyvin, Treasa totesi mielessään poistuessaan Rhondan kanssa vastentahtoisesti paikalta.

Kun Treasa Gondolier ja Rhonda McKinnon olivat poistuneet, Charlus Potter tajusi olevansa kahden Dorean kanssa - tai siinä määrin kahden kuin vilkkaassa aulassa nyt ylipäätään saattoi olla - ja huomasi kadottaneensa kaikki ne kauniisti muotoillut sananparret, joita hänen oli ollut tarkoitus käyttää pahoitteluihinsa.
“Niin, herra Potter?” Dorea kysyi asiallisen viileästi hetken odotuksen jälkeen ja Charlus pakottautui lopulta tiputtamaan suunnittelemattomat lauseet huuliltaan.
“Dorea, minä… Minä olen pahoillani siitä mitä silloin sanoin”, hän tunnusti rehellisesti. “Minä olin erittäin ajattelematon… ei minä olin tyhmä, tavattoman tyhmä ja ylpeä ja… en olisi saanut sanoa mitään sellaista. Olen pahoillani, että loukkasin sinua.”

Charlus tiesi varsin hyvin, että se oli kehno anteeksipyyntö. Hän ei yleensäkään ollut hyvä anomaan keneltäkään anteeksiantoa, eikä se tosiseikka, että tällä kertaa kyseessä oli kaikista maailman ihmisistä juuri Dorea Musta, tyttö, jota kohtaan hän oli alkanut tuntea määrittelemättömiä asioita, helpottanut oloa lainkaan.
 “Tiedätkö mihin olen kyllästynyt?” Dorea kysyi sävyllä, jossa oli teräksisen kova särmä. Charlus pani merkille kapean leuan uhmakkaan päättäväisen asennon ja ymmärsi varsin hyvin, ettei hänen onneton anteeksipyyntönsä ollut tehnyt vaikutusta. “Olen kyllästynyt siihen asenteeseen, että miehet kuvittelevat naisen olevan omaisuutta, jonka voi lahjoa tai ostaa.”
Charlus avasi suunsa väittääkseen vastaan kertoakseen, että hän ei ollut tarkoittanut saatikka sitten ajatellut mitään sellaista, mutta Dorean kivettynyt ilme vaiensi kaikki hänen vastaväitteensä ja sai hänen päänsä painumaan hartioita kohden kuin luimistelevalla pikkulapsella.
“Jonka voi sanoa tuntevansa”, Dorean silmissä välähti loukattu ilme, “josta voi puhua niin kuin tämä ei olisi edes paikalla.”

Pettymyksen aalto kulki heidän välillään, eikä Charlus pystynyt suojautumaan siltä. Hän oli ansainnut kovista sanoista jok’ikisen. Hän oli pettänyt Dorean luottamuksen, eikä sellaiselle asialle ollut puolustautumista. Hän oli antanut Vancen ärsyttää itseään ja oli antanut arvostelukykynsä pettää pahemman kerran. Hän oli epäilemättä syyllinen.
He olivat hetken hiljaa ennen kuin Dorea jatkoi hiljaisemmalla äänellä, joka kuitenkin kuvasti enemmän loukattuja tunteita kuin äskeinen kova ja kylmä sävy:
“Minä luulin, että sinä olisit erilainen ja ymmärtäisit mitä tarkoitan. Huomaan olleeni enemmän kuin typerä.”
“Dorea, minä…”
Syvänharmaiden, lähes mustaan sävyttyvien silmien vilkaisu oli kuitenkin jäätävä ja se vaiensi Charluksen empivän kielen.
“Se on neiti Musta sinulle, herra Potter”, tyttö tokaisi ja seuraavana nuorukainen sai seurata nuoren naisen etääntyviä askeleita. Charlus huokaisi väsyneesti. Ja taas sitä oltiin lähtöruudussa. Ehkä hän ymmärtäisi noudattaa sääntöjä seuraavassa erässä, mikäli saisi koskaan mahdollisuutta osallistua siihen.
 
   ***

Muutamia hetkiä ja kerroksien nousua myöhemmin Dorea pysähtyi painautuen selkä seitsemännen kerroksen kiviseinää vasten ja hengitti muutaman kerran syvään rauhallisen hiljaisessa käytävässä. Sen ei olisi pitänyt tuntua tältä. Potterin anteeksipyytämisen näkemisen ei olisi pitänyt sattua niin paljon. Hän ei ollut tälle mitään velkaa, ja hänen oli oikeus loukkaantua tämän itseriittoisista väittämistä. Samalla hän joutui kuitenkin pysäyttämään itsensä. Hän oli jo viikkoa aiemmin myöntynyt Aprigon Vancen anteeksipyyntöön, joka oli tehty täysin kaikkia kohteliaisuussäädöksiä noudattaen, joskin huomattavasti sieluttomammin kuin herra Potterin äskeinen viritelmä.

Mutta miksi hän oli suonut anteeksiantonsa Aprigonille, mutta ei Charlukselle? Ensimmäinen peruste, joka tuli mieleen oli se yksinkertainen selitys, että elämä Aprigonin kanssa olisi muuttunut sietämättömäksi, mikäli hän ei olisi antanut tälle lupaa lopettaa yletöntä pahoittelua - olivathan he paitsi työpari johtajaoppilaina myös useimmilla oppitunneilla. Toinen selitys, jota Dorean oli vaikeampi hyväksyä, oli että Aprigonin omistava asenne häntä kohtaan ei ollut mitenkään erikoinen, hän oli jopa ehtinyt tottua siihen tämän vuoden aikana. Se vain oli Aprigon Vancen luonto, mutta Charluksen kohdalla… Dorea oli tuntenut itsensä petetyksi, koska oli päätellyt kaiken kokemansa ja kuulemansa perusteella, että tämä olisi ollut jotenkin parempi. Että tämä olisi jotenkin syvällisempi ja… erilainen. Isku oli siis ollut kaksi kertaa niin paha, kun hän oli havainnut kuvitelmansa vääriksi. Aprigon oli tehnyt niin kuin Dorea oli tottunut hänen tekevän, kun taas Charlus oli rikkonut heidän hennon ystävyydenpoikasensa osoittamalla olevansa juuri sitä kaikkea, mitä oli esittänyt halveksivansa. Tällaista kaksinaamaisuutta Dorea ei voisi antaa anteeksi niin vain.

Miksi? Miksi sen piti tuntua tältä? Miksi osa hänestä tahtoi sortua helppoon anteeksiantoon ja jatkaa elämää unohtaen koko tämän loukkaavan episodin? Ehkä koska Charlus on ansainnut sen, pieni ääni kuiskasi hänen sisimmässään väittäen, että hän tuomitsi toiset ihmiset ankarammin kuin nämä ansaitsivat. Ehkä hän halusi välttämättä nähdä vikoja ihmisessä, joka oli lähempänä hänen olemuksensa tavoittamista kuin kukaan pitkään aikaan. Ehkä kyse ei ollut lainkaan Charluksesta tai siitä mitä tämä oli sanonut. Ehkä kyse oli hänestä itsestään, siitä että hän ei halunnut päästää ketään niin lähelle itseään.

Dorea pani epämääräisesti merkille kuinka pieniä profiileja alkoi laskeutua katosta laskeutuneita portaita pitkin yläpuolella sijaitsevasta Ennustustornista, mutta ei juuri nyt jaksanut kiinnittää huomiota näihin, vaan yritti hiljentää sen sisällään riehuvan kamppailun, joka uhkasi repiä hänen mielenrauhansa lopullisesti kappaleiksi.

Lapset kävelivät hänen ohitseen ja tuijottivat häntä oudosti - ei siinä sinällään mitään, ainahan ensiluokkalaiset katsoivat häneen kuin hän olisi ollut yksi opettajista, mutta nyt heidän katseensa eivät olleet varsinaisesti ihailevan pelokkaita, vaan enemmänkin pöllämystyneitä, aivan kuin eivät olisi uskoneet näkevänsä johtajatyttöään nojailemassa siinä seitsemännen kerroksen seinään kaikessa rauhassa. 
“Hei, onko neiti ihan kunnossa?” liioitellun kohteliaan kysymyksen esitti muuan oranssihiuksinen pikkutyttö.
“Ella, anna olla”, supatti toinen tyttö, joka muistutti kysyjää siinä määrin, että Dorea päätteli näiden kahden olevan kaksosia. “Ei aikuisilta saa kysyä, miksi ne itkee.”
Dorea tajusi äkisti, että hänen kasvonsa olivat yllättäen kostuneet. Ei, näin kipeää se ei todellakaan saanut olla. Hän oli vahvempi, eikä todellakaan kyynelehtisi tällaisen mitättömän asian takia ennustustunniltaan seitsemännen kerroksen käytävään laskeutuvan ensiluokkalaislauman edessä.
“Tietenkin olen kunnossa”, Dorea räpytti kosteuden silmistään ja vaihtoi kasvoilleen pehmeän hymyn, jonka taakse saattoi piilottaa satutetun sielun kappaleet. Niin, tällainen Dorea Musta todellisuudessa oli: pelkkä kuori, joka kätki taakseen toisen kenties oikeamman ja useaan otteeseen satutetun ihmisen.

Tuohon samaiseen käytävään laskeutunut Maximillian Avery ei juuri pannut merkille näiden filosofisten kysymysten kanssa kamppailevaa johtajatyttöä, joka itse asiassa poistui paikalta melko pikaisesti loppujenkin ensiluokkalaisten sulloutuessa käytävään, jota Maximillian kavereineen tukki suhteellisen onnistuneesti siten että heidän lounasta kaipaavat ikätoverinsa saivat harjoitella tyrkkimisen jaloa taitoa. Eiväthän sen ikäiset pojat juuri jaksaneet kiinnittää huomiota edes oman ikäluokkansa tyttöihin - vanhemmista nyt puhumattakaan - ja kääntelikin sen sijaan päätään havaitakseen laumasta puuttuvan yksisarven. Tom Valedroa ei kuitenkaan näkynyt käytävässä, joka alkoi hiljalleen autioitua kaikkien kiiruhtaessa lounastamaan. Lopulta jopa professori Usvahuti kapusi tikapuut alas sangen ketterästi kokoisekseen mieheksi pyyhältäen hänkin pois.   
“Valedro tietenkin meni jo”, Flint tokaisi miehen lähdön jälkeen ja muutama samanmielinen ynähdys vatsankurahdusten sävyttämänä osoitti muun joukon yhtyvän arvioon. “Niin kuin se mitään ryhmänä olosta ymmärtäisi.”
Max jätti Flintin sanomiset omaan arvoonsa ja viittasi se sijaan muita lähtemään mukanaan Suureen Saliin. Samalla hänen mieltään kuitenkin vaivasi ajatus, että Valedro ei varmasti ollut laskeutunut portaista ennen häntä. Lapsi kuitenkin pudisti tuon ajatuksen päästään järjettömänä. Jos Valedro muka ei ollut tullut ennen häntä tai hänen jälkeensä, missä tämä sitten oli? Ennustuksen luokassa vai?

Usein yksinkertainen ratkaisu on oikea ja niin myös tässä tapauksessa. Tom Valedro ei tosiaan ollut poistunut Ennustustornista ennen Averya, päinvastoin hän oli vielä pakannut kirjojaan ja oli ollut kumartunut juuri värikkäin kankain peitetyn pöydän viereen solmimaan kengännauhojaan, kun pöytäliinan alta oli äkkiseltään sujahtanut käsi, joka oli nykäissyt hänet pöydän alle yhdessä hujauksessa. Kaikessa lähtömelussa kukaan ei ollut huomannutkaan Tom Valedron yllättävää ja kaikkea muuta kuin sulavaa katoamista pöydän alle.

Vasta lattialuukun sulkeuduttua professori Usvahutin perästä Tom “sieppaajineen” saattoi nousta ummehtuneen hajuisen kankaan alta.
“Mikä sinua oikein vaivaa?” poika ähkäisi kiukkuisesti seuralaiselleen ja hieraisi ensin rannettaan, johon Anastasia Vance oli onnistunut tarttumaan kokoonsa nähden suhteettoman tiukalla otteella. Hän oli myös kolhaissut päänsä pöydän terävään reunaan, mikä oli aiheuttanut mukavan kuhmun hänen takaraivoonsa.
“Ei, vaan mikä sinua oikein vaivaa?” tyttö kysyi itsepintaisesti ja sulki kätensä puuskaan jollaisesta Tom oli nähnyt yhden jos toisenkin toverinsa ansainneen korvapuustin orpokodissa. Anastasia asettui seisomaan suoraan lattialuukulle niin että Tom ei pääsisi livahtamaan huoneesta hänen ohitseen.

Vaikka tilanne ärsyttikin nuorta Valedroa tavattomasti, hänen täytyi antaa toiselle lapselle hiljaista tunnustusta. Paljon parempaa paikkaa tämä ei pystynyt keksimään, mikäli tahtoi pakottaa hänet keskustelemaan kanssaan. Kai se oli myönnettävä: Anastasia oli sisukas, tavattoman sisukas ja uskalias, mikä sattui olemaan varsin vaarallinen yhdistelmä niin omistajalleen kuin tämän vastustajillekin.
“Miksi olet vältellyt minua?” tyttö tiukkasi Tomin kääntäessä ärtyneesti selkänsä häneen päin ja sormeillessaan katosta roikkuvia kimallelankoja.
“En halua olla tekemisissä kanssasi”, hän vastasi lyhyesti.
“Miksi?”
Miksi? Pitääkö kaikki vääntää rautalangasta? Tom vetäisi henkeä suljettujen hampaidensa välistä, mutta ei kääntynyt. Hän ei aikonut osoittaa minkäänlaisia heltymisen merkkejä. Hän oli päättänyt ajaa tuon tytön lopullisesti elämästään, eikä hänellä ollut sen vuoksi varaa minkäänlaiseen kiltteyteen.
“Koska en pidä sinusta”, Tom tokaisi kaikkein välinpitämättömimmällä äänellään. “Koska olet todella ärsyttävä, ja koska en todellakaan tahdo olla ystäväsi.”

Ilmeisesti rautalankakaan ei ollut riittävän selkeä käsite Anastasia Vancen suhteen, sillä tämä ei reagoinut pojan tylyyteen millään tavoin, vaan esittikin sen sijaan uuden kysymyksen:
“Oletko miettinyt mitä sanoin sinulle silloin sairaalasiivessä?”
Sana “sairaalasiipi“ sai Tomin värähtämään tahtomattaan yllättävästä syyllisyydentunnosta ja hän oli jo hetken varmistamassa Anastasialta, että tämä varmasti voi paremmin, mutta sai hillittyä itsensä viime hetkellä. Pienenä myönnytyksenä hän kääntyi kuitenkin puolittain toista lasta kohden vastatessaan:
“Olen.”
Tietenkin hän oli. Tom oli ajatellut sitä kaikkea niin monesta näkökulmasta, että oli ihmeellistä että mieleen oli jäänyt tilaa millekään muulle. Hän oli yrittänyt realistisesti arvioida mahdollisuutta, että Anastasialla oli jonkinlaisia selvännäkijänkykyjä, omia tulevaisuuden näkymiään ja kaiken tämän vaikutusta siihen kiihkeään tavoitteiseen hänen ystäväkseen tulemisessa. Se kaikki oli alkanut vainota häntä unissa ja valveilla kaivertaen jotakin kohtaa hänen sisimmässään muistuttaen hiljaisella, ivallisella äänellä:
Eihän kukaan tahdo olla ystäväsi pelkän ystävyyden vuoksi.
Kyllähän Tom tähän mennessä jo oli ymmärtänyt, että oli typerää edes olettaa mitään muuta.
“Ja?” Anastasia kannusti häntä jatkamaan herättäen pojan ajatuksistaan.
“En usko sinua tai uniasi”, Tom lausahti viileän järkähtämättömänä.
“Mikset?” Anastasia uteli neutraaliin sävyyn.
“Sinä ole vain tyhmä tyttö!” Tom tiuskaisi ja huitaisi kasvojensa edessä roikkuvan kiiltelevin hilein päällystetyn narun pois edestään. Se päästi helisevän äänen johtuen aivan katon rajaan ripustetuista pikku kulkusista.
“Totta”, Anastasia myönsi sopuisasti ja katsoi Tomia epämiellyttävän suurilla silmillään, “en varmaan ole yhtä fiksu kuin sinä, mutta minä tiedän siitä huolimatta paljon.”
“Paljon unista?” Tom tuhahti välinpitämättömään sävyyn.
“Paljon ystävyydestä”, Anastasia korjasi lähes ennalta arvattavasti.
“Lakkaa hokemasta sitä sanaa!” Tom ärähti ja joutui huitaisemaan samaa punaista langanpätkää uudemman kerran sen heilahtaessa jälleen hänen kasvojensa kohdalle.
“Ystävyys, ystävyys, ystävyys”, Anastasia toisteli sanaa ärsyttävään pikkutyttömäiseen sävyyn. “Nyt minä hoen sitä.”

Tomin täytyi hillitä itseään kaikin voimin. Hän ei saanut suuttua. Hän ei pystynyt hallitsemaan voimiaan laisinkaan ollessaan vihainen ja vaikka hän ei sitä ikinä olisi myöntänytkään kenellekään - etenkään Anastasialle - se hieman pelotti häntä. Hän oli yrittänyt kehittää hienovaraisia kysymyksiä aiheesta herra Foxille, mutta ei ollut keksinyt ainuttakaan tarpeeksi välinpitämättömältä vaikuttavaa tapaa esittää asiaa. Ei sellaisia voinut kysellä puolitutulta kirjeessä. Ei, vaikka olisikin tuntenut olevansa aivan yksin tekemisissä tuntemattomien ja vaarallisten asioiden kanssa.

Anastasia Vance tunsi outoa sääliä katsellessaan Tom Valedroa. Poika selvästikin tavoitteli komeille kasvoilleen aikuista ja vakavaa ilmettä, mutta silmät kavalsivat hänet. Kuten Anastasia oli kuullut isänsä sanovan kymmeniä kertoja, sanoissa saattoi valehdella, hymyt saattoi esittää, mutta katseessa oli aina totuus, jos tiesi mitä etsiä. Ja Tom Valedron silmät viestivät piilotettua pelkoa. Anastasia ei osannut määritellä, mitä poika pelkäsi, sellaiseen hänellä ei ollut taitoja, mutta saattoi vannoa näkevänsä epäröinnin tummanvihreässä katseessa. Hetkeksi illuusio vahvuudesta katosi ja Anastasia näki Tomin nuorena lapsena, samanlaisena kuin hän itse: pelokkaana ja yksinäisenä - ero oli se, että Tom taisi tuntea noita asioita vielä vahvemmin kuin hän.

Tyttö punnitsi vaihtoehtojaan hetken ennen kuin teki seuraavan yllättävän siirron:
“Tom, kaikki ne jutut mitä olen nähnyt… sinun salaisuutesi. Minä lupaan pitää ne.”
Anastasia ei yleensä ollut hyvä taktiikkapeleissä. Sellaisissa joissa oli edettävä askel kerrallaan pieniä asioita huomioiden. Hän teki päätöksiä äkkinäisesti hetken perusteella. Mutta ymmärsi nyt ettei Tom Valedron kanssa voinut edetä sillä tavoin. Hänen oli voitettava yksi pala kerrallaan pojan luottamus. Ei minkään epämääräisten enteiden takia, vaan heidän molempien tähden. Nyt saattaisi olla viimeinen hetki opettaa Tom Valedro luottamaan ihmisiin.
“Mitä haluat takaisin?” poika kysyi epäluuloisesti, mihin Anastasia vastasi pelkällä päänpyöräytyksellä.
“En mitään”, hän totesi.
“Et mitään?” Tom toisti kulmiaan kohottaen.
“En jos et sinä tahdo antaa. Se oli kaikki mitä tahdoin sanoa”, Anastasia sanoi ja astui sivuun tehden Tomille tietä, niin että tämä saattoi potkaista lattialuukun auki ja tönäistä tikkaat loitsulla alas.
“Kiitos”, poika kuiskasi karkeasti kuin sana ei jollakin tavalla olisi sointunut hänen suuhunsa, eikä tytöllä ollut aavistustakaan, mistä Tom oli kiittänyt häntä. Siirtymisestä, salaisuuksien pidosta vai jostakin aivan muusta? Hänellä oli kuitenkin aavistus, että tämä merkitsi seuraavan erän olevan jälleen alkamaisillaan. Kenties hänenkin onnistuisi viimein voittaa Tom Valedron ystävyys?

   ***

Kuten useimmat joulukuun päivät, tuo kyseessä oleva kääntyi jo varhain illaksi värjäten taivaan tummaksi kankaaksi, jossa tähtirykelmät kimaltelivat timanttimaisina muodostelmina. Niitä kohti nousivat ainoastaan nuo vaaleat hengityshuurut, joita iltakävelyltä palaavien Jenniferin ja Joshuan hengitykset saivat aikaan heidän lähestyessään ulko-ovia. Kaksikko oli ollut harvinaisen hiljainen, ei niinkään aiemman riitelynsä - rypyt rakkaudessa ovat tunnetusti enemmän sääntö kuin poikkeus - vaan muiden syiden vuoksi. Jenniferin mieltä vaivasi kumma aavistus, jota paremman sanan puutteessa oli nimitettävä naisenvaistoksi, siitä että Laura ja Michael salasivat heiltä jotakin. Eipä silti, olihan tässä viime aikoina paljastunut yhdellä sun toisella olevan salaisuuksia...
 
Joshuan poikkeuksellisen vaiteliaisuuden syytä Jennifer ei osannut määritellä, kenties kyseessä ei ollut mitään sen vakavampaa kuin penkin alle mennyt muodonmuutoksen aine, mutta taas toisaalta Jennifer oli ollut viime aikoina huomaavinaan, että jokin tuntematon asia oli vaivannut hänen nuoren sulhasensa mielenrauhaa. Jos Jennifer oli kuitenkin pojista mitään oppinut, hän tiesi ettei näitä saanut kiirehtiä puhumaan.

He pysähtyivät ovien eteen ja Jennifer astui sivuun odottaen mielitiettynsä toimivan. Joshua kuitenkin seisoi paikallaan pitkähköt kasvot mietteliääseen ilmeeseen vaipuneena. Jennifer yskäisi kevyesti yrittäen vetää pojan huomion itseensä, mikä onnistuikin tavallaan.
“Meidän pitäisi varmaan mennä sisään ennen kuin vilustut.”
Jenniferin teki mieli pyöräyttää silmiään - joskus oli hyvin turhauttavaa käyttäytyä hyvätapaisesti. Kaikista hyvistä puolistaan huolimatta Joshuan hienovaraisuudessa olisi vielä työnsarkaa. Toisaalta olisipa hänellä myöhemminkin aikaa puuttua niihin asioihin.
“Kultaseni, avaisitko oven minulle?” Jennifer yritti paikata itsestään selvän reaktion puutteen.
“Mitä? Ai, tietenkin”, Joshua mumisi epämääräisesti, mutta Jennifer pysäytti liikkeen asettamalla hansikoidun kätensä nuoren miehen ranteelle.
“Josh-kulta”, Jennifer aloitti hiljaa nousi automaattisesti varpailleen kietoen kätensä pojan niskaan niin että tämä joutui myös kumartumaan korkeuksistaan hieman lähemmäs häntä.
“Sinua vaivaa jokin.”
Hän yritti tehdä siitä yleisen toteamuksen, joka ei ahdistaisi tai ajaisi nurkkaan Joshuaa, joka ei tunnetusti ollut erityisen lahjakas mitä tuli hiemankin syvällisempien ajatusten jakoon.

Joshuan kasvojen ilmettä oli vaikea lukea eteisaulan ikkunoista kajastavan valon maalatessa varjoja hänen kasvoilleen. Melko leveälierinen ruskea huopahattu, jonka alta muutama pojan ruskea hius valui kasvoja pitkin, vahvisti tuota vaikutelmaa entisestään.
“Minä… ajattelen tulevaisuutta”, Joshua paljasti epämääräisesti. Jennifer irrotti toisen kätensä pojan kaulalta ja nosti tämän hatun lieriä sen verran, että saattoi katsoa kihlattuaan silmiin.
“Sitäkö sinä murehdit?” Jennifer naurahti lempeän huvittuneesti ja syyllinen virne näkyi vilahtavan Joshuan särmikkäillä kasvoilla. “Rakkaani, ei sinun tarvitse huolehtia sellaisia asioita kuin työpaikka tai asunnonhankinta. Ei meillä ole mikään kiire. Ehdimme häiden jälkeenkin miettiä kaikkea sitä.”
“En minä… mutta… olet oikeassa, Jen”, Joshua huokaisi Jenniferin tulkinnan mukaan helpotuksesta. Hän kikatti kevyesti ja hipaisi sormillaan Joshuan leukaa. Oli oudolla tavalla suloista nähdä tätä Joshuan huolehtivampaa ja aikuista puolikastakin. Olisi mielenkiintoista tarkkailla millainen mies tästä vielä kehittyisi hänen rinnallaan.   

Joshua sen sijaan ei tuntenut itseään sillä hetkellä mitenkään aikuiseksi. Toisaalta hän epäili mahtaisiko koskaan olla niin aikuinen, että malttaisi ottaa vastuuta omasta elämästään tai omista päätöksistään. Niinpä Jenniferin tiedustellessa, josko he palaisivat sisälle hän avasi tälle kyllä oven - jopa kehottamatta - mutta sanoi jäävänsä vielä hetkeksi ulos. Vasta oven sulkeuduttua Joshua puhalsi ilmaa keuhkojensa täydeltä antaen sen sitten nousta tähtitaivasta kohden. Hän ei ollut saanut kerrottua sitä vieläkään. Ei huolimatta siitä, että Michael oli jopa suostunut harjoittelemaan kohtauksen hänen kanssaan varhain sinä aamuna.

Michaelille Joshua oli saanut kerrottua helposti sen, mitä hänen olisi pitänyt kertoa Jennillekin, mutta tosipaikan tullen hänen rohkeutensa ei näyttänytkään riittävän totuuteen. Siihen, että Joshuan tulevaisuudessa vaikutti olevan ainoastaan yksi ehdottoman varma asia: avioliitto. Se sattui olemaan myös ainoa asia, joka häntä tulevassa huoletti. Nuorukainen ei missään nimessä kokenut olevansa valmis mihinkään sellaiseen, ei vielä vuosiin, kenties ei koskaan, mutta jotenkin asiat olivat yhtäkkiä tässä pisteessä. Jennifer puhui jatkuvasti ensikesästä ja heidän häistään ja Joshuan äiti muisti häntä kolmella kirjeellä viikossa varmistaakseen jonkin tilaisuuden yksityiskohdan, joka ei ollut tullut selväksi ensimmäisellä kahdellatoista kerralla. Tilanne ahdisti Joshuaa ja päivä päivältä hän tuli varmemmaksi siitä, ettei voisi mennä Jenniferin kanssa naimisiin. Kysymys kuuluikin: miten sellaisesta asiasta kerrottiin tytölle, jota sattui rakastamaan?

Joshua lähti laskeutumaan portaita takaisin pihamaalle ja oli kompuroida niissä kuullessaan jostakin läheltään odottamattoman kysymyksen:
“Riitaa heilasi kanssa, Bole?”
Jos Joshuan olisi pitänyt kuvitella joku siihen kevyen kuurakerroksen peittämään iltaympäristöön piileksimään porraskaiteen varjoihin, Treasa Gondolier ei takuulla olisi ollut hänen ensimmäinen ehdokkaansa. Vaan siinäpä luihuistyttö seisoi kaiteenpieluksiin nojaillen ja Joshuaa hieman ihmetytti, ettei platinansävyinen hiusväri ollut pistänyt hänen silmiinsä pimeästä. Harmikseen hän tajusi, että tuo kiusankappale oli ilmiselvästi seissyt niin lähellä, että oli kuullut kaiken mitä hän ja Jen olivat puhuneet.
“Onko oma elämäsi niin masentavaa, että alennut jo muiden vakoiluun?” Joshua kysyi terävästi päästyään jälleen tasapainoon portaikossa. Gondolierin kengänkorkojen kopina kaikui pimeydessä, kun tämä asteli muutaman askelman päähän Joshuasta. Etäisyys oli sellainen, että he saattoivat vain niukin naukin erottaa toistensa kasvot hämärästä muttei kuitenkaan liian kaukainen puoliääneen käytyyn keskusteluun lähes täydellisessä hiljaisuudessa.

“Vain siinä tapauksessa, että muissa sattuisi olemaan jotain kiinnostavaa ja usko pois,” Joshua näki kuinka Gondolier väänsi maalatuille kasvoilleen teennäisen hymyn, ”sinä ja Harrison ette varsinaisesti ole listani kärkipäässä.”
“Ai, sinulla on oikein lista?” Joshua naurahti pilkallisesti. “Kirjoittiko joku juoksupojistasi sen vai vaivauduitko itse todella tekemään jotakin?”
“Jos vain lopetettaisiin vinoilu, kun et oikein näytä hallitsevan sitä ja puhuttaisiin sen sijaan oikeaa asiaa”, Gondolier kietoi kätensä erittäin epänaiselliseen puuskaan ja Joshua kohotti kiinnostuneesti kulmiaan.
“Oliko sinulla oikeaa asiaa minulle?” kysymys oli tällä kertaa täynnä puhdasta ihmetystä, joskaan aitoudella ei ollut mitään vaikutusta Gondolierin alentuvaan ilmeeseen. Joshua oli melkoisen varma, että Treasa Gondolieria kylmäkiskoisempaa naista, tai sen paremmin miestäkään ei ollut olemassa. Varsinaiselta lumikuningattarelta tämä vaikuttikin seisoessaan siinä pakkasessa jäähileitä valkoiselta vaikuttavissa hiuksissaan yllään pitkä ja linjakas vaaleansävyinen takki, joka verhosi hänen solakkaa ruumistaan.
“Ei, minusta on muuten vain mukava odotella sinua tässä ilmassa”, nuori nainen jatkoi ivailuaan, joka tosin hämmensi Joshuaa entisestään.
“Sinä odotit minua?” hän kysyi nyt ja nosti oma-aloitteisesti huopahattunsa reunaa yllättyneisyyden merkkinä.
“Jos aiot tarttua joka ainoaan sanaani tästä tulee erittäin hidas keskustelu, joten ole ystävällinen pidä suusi kiinni ja kuuntele”, Gondolier huomautti kuivasti ja huolimatta tavattomasta tarpeestaan sanoa vastaan, Joshua päätti kuitenkin kuunnella hänen asiansa. Näyttihän tämä farssi edes käyvän edes hieman Gondolierin itsetunnolle, mikäli tämän ilmeistä saattoi mitään päätellä.

No, tosiasia oli ettei Joshua Bolella ollut lahjoja myöskään ilmeiden tulkinnassa - sillä Treasa Gondolierin piinattu ilme johtui puhtaasti siitä tosiseikasta, että hänen oli purtava kieltään, jotta ei olisi värissyt kylmästä Bolen edessä, mikä olisi ollut enemmän kuin nöyryyttävää. Hän kuitenkin oli tekemässä tätä Dorean vuoksi, mistä hän joutui muistuttamaan itseään. Kun hän oli nähnyt Dorean itkusta punoittavat silmät lounasaikaan, hän oli ymmärtänyt varsin hyvin, mitä oli täytynyt tapahtua, ja oli alkanut välittömästi kehittämään kostosuunnitelmaa sille ketaleelle, joka oli saattanut hänen ystävänsä tuohon surkeaan tilaan.

Treasa tiesi itsekin omaavansa monia puutteita ystävänä - kuten sen seikan ettei hän osannut sanoin tain normaalein elein ilmaista välittämistään - mutta hänen suojelunhalunsa ystäviään kohtaan oli siinä määrin suuri, että se olisi saattanut montakin parhaan ystävän tittelillä palkittua häpeään. Se samainen suojelunhalu oli myös saanut hänet seuraamaan Bolea ja Harrisonia ja odottamaan tätä sopivaa hetkeä.
Treasa irrottautui näistä ajatuksista ja tokaisi sen sijaan tylyyn tavanomaiseen sävyynsä:
“Olisin halunnut viettää tämän illan ripottelemalla ystäväsi herra Potterin tuhkia tähtitornista sen jälkeen kun olisin ensin polttanut hänet elävältä, mutta käytännön järjestelyt estivät sen, minkä takia minun oli tyydyttävä sinuun.”
Treasa tiesi olevansa harvinaisen pitkä tyttö, mutta sai siitä huolimatta katsoa Bolea aavistuksen yläkenoon seistessään tämän kanssa samalla portaalla, mikä turhautti häntä lievästi ja vain vaivalla hän vastusti halua nousta askelman verran ylemmäs Bolen udellessa:
“Mitäköhän sellaista Charlus on tehnyt, että haluat tuhkata minut hänen sijastaan?”
“Ystäväsi loukkasi minun ystävätärtäni, ja se on erittäin anteeksiantamatonta”, Treasa referoi tiukkaan, tunteettomaan sävyyn. Tämähän oli kuin liiketoimi, ei mikään huviretki ja hänen oli sitä paitsi kylmä. Hänellä ei ollut hattua sen paremmin kuin hanskojakaan ja syystakkikin alkoi olla jo turhan ohut joulukuun viileydelle.
“Ai, minun ystäväni loukkasi?” Bolen silmissä näytti välähtävän uhmakkaasti ja hän astui varoittavasti lähemmäs, mutta Treasa ei reagoinut moiseen uhoon kuin kulmien kohotuksella. “Minäkö piruilen pakkasessa sinun kanssasi, koska sinun ystävättäresi satutti minun ystävääni?”

Vaikka syyllisestä riiteleminen olisi ollutkin innostavaa, Treasa ei pitänyt olosuhteita mainittavan otollisina, ainakaan omalta kannaltaan. Hyvähän Bolen oli haastaa riitaa omassa paksussa villakankaisessa takissaan, hanskat kädessä ja typerännäköinen leveälierinen hattu päässään.
“Sinähän vaikeroit vielä jonkin aikaa sitten uusintaerää meidän pikku mittelyllemme luihuisten ja rohkelikkojen välillä…”, Treasa aloitti ja oli iloinen Bolen keskeytyksestä, joka peitti hänen oman vilunväristyksensä.
“Ensinnäkin”, Rohkelikkoon kuuluva nuori mies tehosti sanomaansa nostamalla sormen pystyyn, “sinä huijasit, toisekseen se on rohkelikkojen ja luihuisten, ja kolmanneksi mitä se tähän liittyy?”
“Ihailtavaa laskutaitoa kolmeen asti, Bole”, Treasa ei malttanut olla sanomatta ja hieman nolostuneen näköisenä Bole puristi kaikki kolme osana demonstraatiota ollutta sormeaan tiukkaan nyrkkiin, niin että hänen nahkainen hanskansa päästi valittavan äänen. “Ja usko pois, se liittyy tähän hyvinkin paljon. Minusta tuntuu, että meidän pikku ystävämme kaipaavat lopullista välienselvittelyä, enkä tiedä parempaa tapaa kuin hienoinen ilmapiirin puhdistus.”
Lyhyen hetken ajan Bole pyöritteli Treasan sanoja mielessään.
“Onko huolestuttavaa, että taidan ymmärtää mitä haet takaa?” nuorukainen mumisi sitten puoliääneen ja Treasa pyöräytti silmiään. Kenties Bole todellakin oli niin typerä kuin miltä näytti. Mitä Harrisonkin mahtoi nähdä hänessä? No, kaipa rakkaus oli sokeuden lisäksi vielä typerä.
“Bole”, Treasa täytti äänensä lempeällä ivalla, joka sopi paremmin kuin hyvin hänen tummasävyiseen ääneensä, “minä en pidä sinusta tippaakaan…”
“Kiitos, samoin.”
“… mutta olet tässä suhteessa hyödyllinen. Oletettavasti sinäkin toivot että ne kaksi lemmenkipeää kujakattia lakkaavat hankaloittamasta toistensa elämää.”

Tämän takia Treasa oli odottanut, että Harrison oli poistunut paikalta. Treasa oli nimittäin varsin selvillä oman sukupuolensa yksilöiden heikkoudesta, mitä tunteisiin ja niiden yliarvostamiseen tuli - kukapa ei Rhonda McKinnonin ystävänä? - ja ymmärsi varsin hyvin miltä suunnalta saisi todennäköisimmin rationaalista vastakaikua.
“Ja kilpailun pystyyn laittaminen riitaannuttaisi heidät niin ettei asiasta tarvitse enää huolehtia”, Bole näytti viimein pääsevän jyvälle.
Treasa tuhahti halveksivasti.
“Jos tuo oli olevinaan älynväläys, voit nyt taputtaa itseäsi selkään ja pohtia sen jälkeen josko opettelisit äänetöntä ajattelua”, hän ivasi ja yritti hieroa tunnottomia käsiään mahdollisimman huomiota herättämättömästi yhteen.
“Älä venytä kärsivällisyyttäni, Gondolier”, Bole varoitti ja Treasa pani epämääräisesti merkille kuinka paljon nuorukainen käytti käsiään puhuessaan. Varsin luolamiesmäistä. “Tarvitset minua kieroon suunnitelmaasi.”
“Peikkokin olisi hyödyllisempi apulainen, mutta en valitettavasti löytänyt ainuttakaan tähän hätään”, Treasa naljaisi heittäen pitkät vaaleat hiuksensa puolelta toiselle - liike ei kuitenkaan lämmittänyt häntä toivotusti, eikä hänellä ollut varaa tehdä sitä useampaan kertaan. Niinpä hän kääntyi kannoillaan ja kiipesi muutamat raput tarttuen ovenkahvaan, jota nykäisi rajusti avaten oven. Nyt kun asia oli sovittu hänellä ei ollut enää mitään tekemistä Bolen kanssa.

Treasa katsahti olkansa yli Bolen astellessa hänen perässään ovelle, jonka raosta hän oli pujahtamaisillaan, ja lisäsi:
“Ihan neuvona, kannattaa opetella kärsivällisyyttä Harrisonia varten. Pikku perheessänne tulet tarvitsemaan sitä.”
Hän päästi irti ovesta, josta Bole nappasi otteen ennen kuin se ehti täysin sulkeutua. Treasa kuuli takaansa vielä toivotuksen, joka jostain syystä hymyilytti häntä:
“Seuraavaan erään, Gondolier.”


   ***

Matami Marlene Sirosolis oli neljäkymmentäseitsemänvuotias lempeäluontoinen noita, joka oli toiminut Tylypahkan ylihoitajana jo kahdenkymmenenkuuden vuoden ajan. Hän oli hyvähermoinen ja empatiankyvyistään tunnettu. Parhaillaan hän ojensi puuvillanenäliinaa Laura Whirmingille, jonka hartioiden ympäri Michael Pomfrey oli kietonut lohduttavasti kätensä. Tosin ylihoitajan tarkat silmät erottivat pojan kaulalla liikkuvan aataminomenan heilahduksista, että tämäkin joutui nieleksimään kyyneleitä.
“Anteeksi, en minä saisi tällä tavalla…”, Laura sopersi tarttuessaan Mirandan ojentamaan nenäliinaan. Nainen taputti häntä pehmeästi päälaelle.
“Rakas lapsi, sinulla on täysi syy itkeä millä tavalla ikinä haluat”, hän totesi kaikkein lempeimmällä äänensävyllään.
“Niin Laura, siinä ei ole mitään pahaa”, nuori herra Pomfreykin onnistui vakauttamaan ääntään sen verran, että sai tuon lauseen koottua.

Matami Sirosolis kääntyi toisaalle, osittain kootakseen hetken itseään tuon sydäntäisärkevän näyn jälkeen, osittain etsiäkseen oikean seerumipurkin lääkekaappinsa kätköistä. Salaa mielessään hän oli toivonut, että tuohon tummanvioletinsävyiseen nesteeseen koskeminen ei olisi aiheellista…
“Kyllä minä tiesin, että se… että tämä tilanne tulisi eteen, mutta se tuntuu silti jotenkin…”, Laura Whirmingillä kuului olevan vaikeuksia täydentää lausettaan.
“Lopulliselta”, herra Pomfrey päättikin hänen puolestaan kolkosti.
“Niin”, sana oli tuskin kuiskausta kuuluvampi ja se vaihtui jälleen tytön vapiseviin nyyhkytyksiin. Matami täytti lääkeruiskun huomaamattomasti nesteellä noiden kahden nuoren keinutellessa toisiaan rauhoittavassa syleilyssä. Nuoret sydämet eivät ansainneet tuollaisia määriä surua, se ei ollut kohtuullista edes aikuisille.

Marlene antoi ajan kulua kaikessa rauhassa neiti Whirmingin kerätessä rohkeuttaan. Lopulta tyttö suoristautui ja kuivasi kalpeat ja laihtuneet kasvonsa. Laura Whirming oli aina ollut hyvin sievä tyttö ja olikin surullista nähdä, kuinka tämä sairaus musersi hiljalleen hänen kauniita piirteitään viemällä kasvoilta elinvoiman ja heikentäen hänen ruumistaan. Marlene ei kuitenkaan ollut ihmeidentekijä, eikä hänellä ollut tarjota helpotusta tytön ongelmiin sen enempää kuin kenelläkään muullakaan tässä maailmassa.
“Haluaisitko että kutsun vanhempasi tänne?” hän kysyi hellästi nuoren naisen kuivattua kasvonsa. Tämä kuitenkin puisti päätään kuten oletettua oli. Kyllä Marlene oli ymmärtänyt jo tähän mennessä, kuinka rohkea ja vahvaluontoinen neiti Whirming olikaan. Hän oli palannut Tylypahkaan, vaikka kuka tahansa olisi hänen diagnoosinsa saatuaan jäänyt kotiin opiskelun sijaan.
“Entä haluatko, että ilmoitan heille puolestasi, kultaseni?” Marlene tiedusteli kuten hänen velvollisuuksiinsa kuului, mutta sai jälleen vastaanottaa odotetun kieltävän vastauksen tuon lapsukaisen taholta.
“Ei, minä…”, Laura väänteli kosteaa nenäliinaa käsissään ja näytti käyvän sisäistä kamppailua. Lopulta hän kuitenkin kohotti katseensa, joka oli paitsi kirkas myös päättäväinen.
“Ei, kerron heille mieluiten itse”, Marlene ei voinut olla tuntematta salaista tyytyväisyyttä. Mikään ei ollut niin kauheaa kuin puhua vanhemmalle, jonka lapsi teki kuolemaa. Ei, sillä suurempaa surua maailma ei kantanut päällään.

Marlene asteli kaksikon luo ja painoi toisen kätensä hellästi neiti Whirmingin olalle kysyen:
“Oletko valmis, kultaseni?”
Tyttö sulki kärsivästi silmänsä.
“Kuinka paljon pahempia sivuvaikutukset ovat kuin ensimmäisen tason seerumissa?”
Paljon pahempia, Miranda vastasi mielessään, mutta päätti kuitenkin että oli turha pelotella tyttöä etukäteen. Pieni valkoinen valhe oli hänestä tässä tapauksessa enemmän kuin tarpeellinen.
“Sitä en osaa sanoa, tyttöseni”, hän piti äänensävynsä mahdollisimman lempeänä tytön kääriessä valkean puseronsa hihaa ylös. “Nämä asiat ovat hyvin tapauskohtaisia.”
Laura nyökkäsi, eikä kysellyt enempää. Pieni aavistus kuitenkin kertoi ylihoitajalle, että hänen ääneen lausumaton vastauksensa oli löytänyt tiensä kummankin nuoren tietoon.

Marlene katsoi lapsiparkaa katse täynnä sääliä pistäessään violetinsävyisen seerumin tämän kyynärvarteen, jossa oli jo ennestään neulan jälkiä. Vaikutukset olivat lähes välittömät, ja pian matami Sirosolis sai pidellä nuoren naisen kullanruskeita kiharoita tämän antaessa ylen posliiniselle alusastiastolle ja silitellessä myötätuntoisesti tämän selkää. Seuraava tuhoon tuomittu erä taistelussa parantumatonta sairautta vastaan oli alkanut. Jos voiton mahdollisuus olisi ollut olemassa, ylihoitaja Sirosolis olisi uskonut neiti Whirmingin saavuttavan sen. Asioiden laita oli kuitenkin tältä suhteen valitettava.

Vasta hyvin myöhään samana iltana Michael Pomfrey saapui huonokuntoisen Lauran kanssa Rohkelikkotorniin, jossa valvoi ainoastaan yksi toinen ihminen nimeltään Poppy Limentin. Poppy ei kysynyt mitään, mistä Michael oli enemmän kuin iloinen, eikä osannut kuvata sitä syvää kiitollisuutta, jota tunsi kun tyttö tarjoutui auttamaan Lauran tyttöjen makuusaliin. Michael tunsi itsensä kovin uupuneeksi ja äärettömän vanhaksi vajotessaan nojatuoliin hiipuvan takkatulen eteen.
“Olen todella pahoillani, Mike”, Poppy kuiskasi hiljaa palaten oleskeluhuoneeseen hänen nojatuolinsa viereen ja laskien kämmenensä hänen hihalleen. Kuten Michael, Poppy oli hoksannut Lauran sairauden laadun kuukautta aiemmin ymmärtäessään toisessa tytössä olevan jotakin vikana - eihän se sinällään ollut mitenkään yllättävää. Poppy oli parannustieteisiin yhtä perehtynyt kuin Michaelkin.

Mike avasi suunsa, mutta ei saanut ääntään enää kuuluviin. Tuntui kuin murheiden taakka olisi viimeinkin selättänyt hänet. Lopulta hän lakkasi yrittämästä ja ohjasi Poppyn istumaan syliinsä. Poppy ei yrittänyt kertoa Michaelille valheita siitä, kuinka kaikki kääntyisi paremmaksi, eikä liiemmin yrittänyt herättää hänessä turhaa toivoa. Hänen pehmeät sormensa kuitenkin sivelivät Michaelin käsivarsia ja rintaa rauhoittavin liikkein ja lämpö, jolla tyttö painautui Michaelia vasten, oli rohdoista parhain lääkitsemään hänen loppuun kulunutta sieluaan. He istuivat monta tuntia lohduttavassa syleilyssä keräten voimia toistensa läsnäolosta, kunnes lopulta nukahtivat sylikkäin pieneen nojatuoliin. Seuraava erä tulisi mittaamaan voimia heiltä kaikilta enemmän kuin riittämiin.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Okei, sanoinhan että yritän uurtaa tätä ficiä joululomalla.

Joten päätin nyt heti ensimmäisenä päivänä ottaa itseäni niskasta kiinni ja samantien hoitaa tämän luvun kolmetoista, jonka pituus paisui sen verran, että jouduin hajottamaan sen peräti kahteen osaan. Yritän vielä pari lukua kirjailla ensi viikon aikana. Katsotaan miten käy.

Olisin tosi kiitollinen mistä tahansa kommentista nyt kun puoliväliä lähestytään,
                                                      -Unissakävelija

Luku 13: Ystävyys syvenee

Tylypahkan kokoisessa sisäoppilaitoksessa jopa kaikkein välinpitämättömimmän henkilön oli mahdotonta sulkea korvansa siltä valtaisalta juorujen ja uutisten määrältä, joka vyöryi puskaradion avustuksella luokka-asteelta ja tuvalta toiselle. Professori Dumbledoren olikin kuultu kerran lohkaisevan, että salaisuuden arvon saattoi mitata sillä kuinka nopeasti se oli jokaisen koululaisen tiedossa. Toisinaan kuitenkin kävi niin onnellisesti - taikka epäonnellisesti, kuten eräät tahot tapasivat huomauttaa - että jännittäviä kohtauksia pääsi seuraamaan aivan lähietäisyydeltä. Niin oli sinäkin varhaisena torstaiaamuna, jona luihuisten nuorin sukupolvi oli etsiytymässä taikuuden historian tunnille.
“Noiden seiskaluokkalaisten välillä on taas meneillään jotakin”, Bardolph McDover huomioi ja osoitti taikuudenhistorian luokasta juuri poistuneita vanhempia oppilaita, joiden kiihkeät kannanotot saivat koko käytävän kaikumaan.
“Ainahan niillä on, kun niillä on niitä rakkausjuttuja”, Escalus Flint kommentoi kuivaan sävyyn muiden poikien yökkiessä vuoronperään.
“Ei, kun se vaikuttaa tappelulta”, McDover jatkoi innostuneesti ja vaikkei Tom Valedro kohottanutkaan katsettaan käsissään pitelemästään kirjeestä, hän saattoi tuntea muutaman lähimpänä häntä seisovan pojan kurkottelevan päitään nähdäkseen tapahtumien kulun. Taikakaksintaistelun seuraaminen kun sattui Tomin ikätovereista olemaan eräs kiinnostavimmista mahdollisista asioista. Tom, joka ei koskaan ollut päässyt seuraamaan moista hupia, olisi myös toisenlaisessa tilanteessa saattanut osoittaa jonkin sortin mielenkiintoa, mutta sinä aamuna hänen ajatuksensa sattuivat kulkemaan toisenlaista reittiä.
Hän tuskin edes kuuli Averyn valittavan:
“No, ne ei joudu niin helposti jälki-istuntoon kuin me.”
Pojan huomion oli näet ryöstänyt herra Foxilta sinä aamuna saapunut kirje.
 
Tom, joka käytännöllisesti katsoen palvoi jokaista herra Foxin raapustamaa sanaa, oli tällä kertaa erityisen kiinnostunut aivan kirjeen lopusta, jonka viimeisimmät lauseet olivat vanginneet hänen katseensa ja kaikuivat hänen korvissaan aivan kuin herra Fox olisi lausunut niitä hänen vieressään:

Kenties mikäli onni on myötä tapaamme hyvinkin pian, sillä olen tulossa perjantai-iltapäivänä hoitamaan asioitani Tylyahoon ja mikäli saan ajan riittämään saatan piipahtaa katsomassa Kuhnu-kultaa Tylypahkassa. Kenties mekin tapaamme sitten.
   
   Voi hyvin ystäväiseni,
            - Trafox Jones jr.


Herra Fox saapuisi huomeniltapäivällä Tylyahoon. Jännitys sai veren kuohahtelemaan suonissa ja aivot surisemaan. Tom halusi kiihkeästi tavata velhon uudestaan, nähdä kirjekumppanista enemmän kuin pelkän käsialan. Hän kuitenkin ymmärsi varsin hyvin, kuinka epätodennäköistä olikaan, että herra Fox saapuisi Tylypahkaan katsomaan professori Kuhnusarviota - tai sen puoleen häntäkään. Mutta miksi hän olisi sitten maininnut asiasta? Ohimennenkö? Vaiko tarkoituksella? Oliko kirjeen loppu huomaamaton pyyntö, että Tom saapuisi Tylyahoon tapaamaan velhoa?

Ajatukset kiisivät eteenpäin hänen mielessään, kun he astelivat professori Binnsin luokkahuoneeseen, missä koulun tuorein - ja ainoa - kummitusopettaja liihottelikin liitutaulun viertä paksu historianopus läpikuultavissa käsissään. Professorin alkaessa puhua Tom alkoi tuhrata muistiinpanoja pergamentille useimpien luokkatovereidensa tuijotellessa tyhjästi seiniä, katto, lattiaa tai silmäluomiensa nurjaa puolta. Hän ei kuitenkaan keskittynyt niihin sellaisella antaumuksella kuin normaalisti, vaan kehitteli mielessään samalla eräänlaista toimintamallia.
Minun on nähtävä herra Fox ja saatava jutella hänen kanssaan. On niin paljon kysyttävää ja nähtävää. Mitä kaikkea voisinkaan oppia häneltä, poika tuumi hiljaa. Ongelma oli kuitenkin yhtä selkeä kuin tapaamisen tarvekin: hän oli ensiluokkalainen, eikä hänellä ollut lupaa poistua koulun mailta. Mikäli hän yrittäisi sellaista ja jäisi kiinni, hänet erotettaisiin varmasti. Ja hän mieluummin kuolisi kuin jättäisi Tylypahkan - niin rakas linnasta oli tullut hänelle syksyn aikana.

Tilaisuus oli kyllä siitäkin huolimatta houkutteleva ja Tom puntaroi paraikaa, oliko riski ottamisen arvoinen. Samalla pieni kapinallisuus hänen sisässään nosti päätään ja kuiskutteli jännittäviä ehdotuksia hänen korvaansa. Kyseessähän oli loppujen lopuksi vain yhdenlainen ongelma, joka vaati ratkaisua. Hänen täytyisi käyttää järkeään ja osaamistaan, sekä ennen kaikkea oveluuttaan päästäkseen pois kenenkään huomaamatta. Se oli haaste, eikä Tom ollut koskaan nauttinut mistään niin paljon kuin haasteisiin vastaamisesta.

Hän kirjasi nopeasti ylös Salazar Luihuisen syntymävuoden ja raapusti sen alle normaalia epäselvemmällä käsialalla sanan “tunneli“. Mikäli hänen arvauksensa muuan peilintakaisen salakäytävän suhteen oli oikea, sen avulla linnasta livahtaminen ei olisi temppu eikä mikään. Jos aavistus taas olisi väärä… No, siinä tapauksessa Tomin täytyisi kehittää jotakin muuta. Toisaalta milloinpa hän viimeksi oli ollut väärässä?

   ***

Oli lounastunti ja Dorea Musta oli ruokailtuaan siirtynyt luihuistyttöjen rauhaisaan makuusaliin, jossa hän istui ikkunalaudalla. Koska luihuisten makuusalit sijaitsivat tunnetusti maan alla, ei ikkunasta avautuva näkymä muistuttanut laisinkaan lumimaisemia, joita ylemmissä kerroksissa asustavat saivat tuijotella päivästä toiseen. Tämän ikkunan takana oli sameaa vihertävää vettä, jossa elintoimintonsa talvenajaksi hidastaneet eliöt lilluivat hitaasti eteenpäin. Tämä pysähtynyt masentava näky tuntui jotenkin sointuvan Dorean mielentilaan hänen hengitellessään taikuudella vahvistetulle lasille niin että se huurtui muutamiksi sekunneiksi, joiden aikana hän sai raapustaa näkyviin lyhyitä sanoja tai helppoja kuvioita, jotka sitten katosivat huurun väistyessä jälleen lasilta.

Dorean sormen kulkiessa tasaista kaarta, jonka oli tarkoitus muodostua ympyräksi, hän kuuli käytävästä kiukkuista huutoa, joka keskeytti hänen pyörylänsä niin että se muistutti lähinnä C-kirjainta.
“Kuinka sinä saatat tehdä näin minulle, Treasa Gondolier?” Dorea tunnisti Rhondan äänen ja tiputti kämmenen viileältä lasipinnalta syliinsä. Hänellä oli aavistus, että edessä oli jälleen yksi riita, jonka sovittelijaksi hän joutuisi.
Arvauksen mukaisesti sadatuksia suoltava Rhonda ja ärtyneen näköinen Treasa astelivat makuukamariin peräkanaa puhuen toistensa päälle niin ettei Dorea saattanut saada selville ainuttakaan järkevää lausetta.  
“Mitä nyt on tapahtunut?” Dorea joutui toistamaan kysymyksen muutamaan otteeseen ennen kuin kaksi muuta nuorta naista tajusivat hänen läsnäolonsa.
“Ei mitään erikoista”, Treasa pisti nopeasti väliin, mihin Rhonda ynähti ollen selvästikin erimieltä.

Dorea huokaisi. Tästä saattaisi tulla vaikeampaa kuin hän oli olettanutkaan. Hän heilautti jalkansa ikkunasyvennyksestä ja tiputtautui jaloilleen katsellen vuorotellen ystävättärestään toiseen. Lopulta hän valitsi turhautuneemman oloisen ja esitti tälle mahdollisimman tyynen kysymyksen:
“Rho, mitä suurisuinen ystävämme on tällä kertaa mennyt tekemään?”
“Mitä sinun suurisuinen ystäväsi on mennyt tekemään”, Rhonda aloitti painokkaasti luoden samalla erittäin pahoja katseita sängynreunalle tyylikkäästi asettuneeseen Treasaan, joka pyöritteli välinpitämättömästi tukkaansa, “on että hän aiheutti järkyttävän typerän kohtauksen sen rohkelikkopojan - sen jolla on ruma tukka ja kauhistuttava Yorkshiren aksentti...”
“Bole”, Treasa muistutti, vaikka Dorea olisi arvannut nimeämättäkin kenestä Rhonda sattui puhumaan.
“En halua kuulla sitä nimeä sinun suustasi!” Rhonda sähähti ja muutaman tyynnyttävän hengenvedon jälkeen hän kiinnitti katseensa jälleen Doreaan. “Joka tapauksessa Treasa aiheutti kohtauksen, ja nolasi minut koko taikuudenhistorian S.U.P.E.R-ryhmän edessä!”
“Rhonda, ethän sinä opiskele taikuuden historiaa”, Dorea muistutti ja yritti pidätellä hymyään. Rhonda näytti kieltämättä erittäin huvittavalta pisamaiset kasvot kiukusta punoittavina ja kädet pahastuneesti nyrkkiin puristettuina.
“Ei mutta herra Puddifoot opiskelee”, Treasa vihjasi kiepauttaen erästä vaaleaa suortuvaa korkkiruuville. Rhonda lehahti entistä punaisemmaksi ja alkoi säksättää Treasalle sellaisella tahdilla, että Dorea epäili olisiko puheen mukaan kirjaileva sulkakynäkään pysynyt perässä. Samalla hän kuitenkin ymmärsi, miksi Rhonda oli pahastunut Treasan tempusta normaalia enemmän. Olihan toki noloa joutua riitapukarin valoon ihastuksensa edessä…

Dorea huokaisi toistamiseen katsoessaan noiden kahden kähinöintiä. Tällä menolla muutkin kuin professori Binns ehtisivät muuttua aaveiksi ennen kuin hän saisi selville, millaista vahinkoa Treasan oli tällä kertaa onnistunut saada tupien välille. Toisaalta, eipä sillä ollut hänelle tällä hetkellä yhtä suurta merkitystä kuin kuukautta aiemmin…
“Tres, viitsitkö kertoa mitä tapahtui sinun ja Bolen välillä”, hän kysäisi lopulta terävään sävyyn, joka sai Treasan ja Rhondan hellittämään hetkeksi kiukuttelunsa.
Kesti neljännestunnin ennen kuin Dorean onnistui muodostaa käsitys noiden hälinää aiheuttaneiden tapahtumien kulusta, jonka saattoi lopulta tiivistää yhteen ainoaan lauseeseen:
“Sinä siis haastoit suutuspäissäsi rohkelikot, etenkin Bolen, taas uuteen tappeluun?”
Rhonda tuhahti.
“Voi, kun siinä olisikin kaikki”, hän mumisi otsaansa tyytymättömästi kurtistaen ja vetäisi verhot ikkunan eteen muuan vedenväkeen kuuluvan kurkistellessa siitä rohkeasti sisään.
“Onko muutakin?” Dorea kysyi epäillen mahtoiko todella haluta kuulla vastausta.
“Voi on”, Rhonda kuulosti lähes vahingoniloiselta asetellessaan purppuraisia samettiverhoja paremmin. Kenties hän odotti, että Dorea alkaisi nyt vuorostaan raivoamaan Treasalle. “Ja usko pois, sinä et tule pitämään siitä lainkaan.”
Treasa irvisti:
“Ajattelin kokeilla jotakin vähän… sivistyneempää tavallisen kaksintaistelun sijaan…”
“Ja?” Dorea kannusti ystäväänsä jatkamaan. Rhondan pyöreät kasvot olivat levinneet odottavan tyytyväiseen hymyyn, mikä ei missään tapauksessa luvannut hyvää.
“Ja”, Treasa näytti vaivaantuneemmalta kuin pitkään aikaan. “Minä ehdotin että kisaisimme… luumäsiksessä.”
“Et ole tosissasi”, Dorea henkäisi ääneen, mutta Treasan nolostunut katse sekä Rhondan tyytyväisyys kertoivat epäilyksettä, että juuri niin hänen kuumapäinen ystävänsä oli mennyt tekemään.

Luumäsis oli luudilla pelattava tapaturmarikas ja vaarallinen peli, jonka nimi oli lyhennetty sanoista luuta läimäys. Toinen mahdollinen - usein osuvampi - tulkinta oli tietenkin luut mäsäksi, mikä olikin pääasiasiassa pelin sisältö. Pelin henki oli, että kaksi pelaajaa nousi vähintään huispausmaalien korkeudelle ja nousi seisomaan luudanvarsilleen, mikä jo yksinään vaati melko huimaa tasapainoa - usein peli päättyikin jo onnellisesti siihen, että toinen pelaajista putosi tässä vaiheessa luudaltaan. Mikäli kuitenkin pelaajat omasivat erinomaisen tasapainon tapasi peli muuttua rumemmaksi. Toisen pelaajan sai tiputtaa periaatteessa millä tahansa keinoin - tönimisellä, törmäämisellä tai taioilla. Tiedettiin versioita, joissa maassa seuraajatkin saivat puuttua peliin. Unkarissa oli kerran päästetty lohikäärme vapaaksi, tosin kaikille osanottajille kohtalokkain seurauksin.

Virallisesti Luumäsis oli kielletty jo 1800-luvun lopulla, mutta salaisia mestaruuskisoja pidettiin niin Britanniassa kuin muuallakin Euroopassa. Dorea itse oli seurannut tuota epämääräistä hupia kymmenet kerrat, joina hänen veljensä ja tämän kaverit olivat pelanneet pihaversiota kyseisestä lajista ja oli itsekin kaikessa hiljaisuudessa kokeillut muutamaan otteeseen tasapainoilua. Sen sijaan Treasa ei Dorean tietämyksen mukaan ollut koskaan oppinut edes nousemaan luudan selkään, minkä vuoksi olikin käsittämätöntä, että tämä oli mennyt ehdottamaan moista typeryyttä. Ellei…

Dorea katsahti Treasaan, joka räpytti tummia ripsiään anelevasti, ja siinä samassa Dorea ymmärsi varsin hyvin, miksi Treasa oli moisen lajin valinnut.
“Sinäkö tarkoitat, että minä pelaisin luumäsistä?” Dorea kysyi ja sai vastaukseksi kaksi päännykäystä. “Älä kuvittelekaan. Arvostan elämääni aivan liiaksi, että heittäisin sen menemään!”
“Mitä minä sanoin”, Rhonda luritteli ja oli selvästikin alkanut nauttia tilanteesta unohdettuaan kirvelevimmän pettymyksen siitä, että Treasa oli pilannut hänen tilaisuutensa tehdä vaikutus nuoreen Kenneth Puddifootiin.
“Dorea-kiltti, ei siitä mitään tappelua tule”, Treasa vakuutti. “Sinulla on huipputasapaino. Ensimmäisellä luokalla tapasit kävellä liikkuvien portaikkojen kaiteita pitkin ja aiheuttaa Rhondalle hysteriakohtauksia.”
“Tres, siitä on kuusi vuotta, en ole tehnyt sellaista ikuisuuteen, enkä todellakaan huispausmaalien korkeudella”, Dorea huomautti turhautuneena ja ryhtyi kaivamaan muodonmuutoksen oppikirjaansa esille.
“De, Bole ei pysy pystyssä edes tasaisella lattialla. Sinä peittoat hänet sekunnissa”, Treasa jatkoi vakuuttelua ja asteli Dorean luo tarttuen anovalla liikkeellä tämän kämmeneen. Dorea nykäisi kätensä irti ymmärtäen varsin hyvin mihin hänen ystävänsä pyrki.
“Treasa, minulla ei ole mitään syytä tapella rohkelikkojen kanssa. Saat luvan siivota omat sotkusi”, hän ilmoitti järkähtämättä.
“De, tämän kerran, ole kiltti”, Treasa valahti dramaattisesti maahan ja nyki Dorean hameenhelmaa kuin pikkulapsi, joka haki äitinsä huomiota.
“Pyydä jotakuta pojista”, Dorea ehdotti turhautuneena ja tästä omituisesta asetelmasta myös hieman vaivaantuneena. Treasa pyrki yleensä säilyttämään tyylikkyytensä viime hetkeen asti. Saattoiko kädenvääntö Bolen kanssa todellakin vaivata häntä näin paljon?
“Minä kun luulin, että olit samaa mieltä kuin minä, että nainen pystyy siihen mihin mieskin”, Treasa nousi päätään riiputtaen ja loi lyhyempään tyttöön syyttävän katseen.
“No olen, mutta…”
“Ehkäpä minun pitää tosissaan kiivetä luudan selkään ja taittaa niskani”, Treasa jatkoi pohdiskellen ja siveli kaulaansa kuin kovinkin huolestuneena sen kunnosta.
“Miksi sinä typerys menit ylipäätään valitsemaan luudanvarret?” Rhonda puuttui puheeseen, vaikkakin kuulosti yhä aavistuksen vahingoniloiselta. “Ethän sinä edes osaa lentää.”
“Ehkä minä luotin siihen, että minulla olisi ystäviä, joiden apuun saattaa luottaa tällaisissa tilanteissa”, Treasa lausahti hiljaa ja kääntyi poispäin näyttäen hauraammalta kuin koskaan aiemmin Dorean silmissä. Hänen siniharmaa katseensa näytti kostealta ja kaikki itsevarmuus oli varissut viehätysvoimaisilta kasvoilta.

Dorea tunsi syyllisyyttä, vaikka tiesikin, että siihen Treasa todennäköisimmin tähtäsikin tällaisella hänelle epäominaisella käytöksellä. Kymmenet kerrat Treasa oli kuitenkin ollut puolustamassa häntä henkeen ja vereen tilanteessa kuin tilanteessa, joten kaipa hänellä oli takaisin maksun aika. Sitä paitsi Dorea ymmärsi, mitä Treasa tarkoitti. Luumäsis olisi täydellinen tilaisuus osoittaa mihin kaikkeen tytöistä ja hänestä olikaan. Kenties herra Potterkin ymmärtäisi, että Dorea oli kovempaa tekoa kuin mitä päällepäin näytti… Sitä paitsi, mikäli Potterin puheisiin oli luottamista, Bole tuskin erotti luudan etu- ja takapäätä.
“Äh, hyvä on, Treasa”, hän lupasi lopulta ja puhutellun pää nousi innokkaasti kuin koiranpennulla.
“Voi kiitos, De. Et tiedä mitä tämä merkitsee minulle”, Treasa totesi silmät sädehtien ja rutisti ystävättärensä lämpimään halaukseen. Dorea, joka tiesi kuinka harvoin Treasa osoitti minkäänlaista kiintymystä, oli tästä eleestä niin otettu, että joutui keräämään ajatuksia ennen kuin sai lausuttua:
“Mutta muista, että tämä on viimeinen kerta kun hoidan sinun asioitasi.”
Hän ei saattanut nähdä Treasa Gondolierin itseensä tyytyväistä ilmettä, joka koristi tämän kasvoja tuon laskelmoidun rutistuksen aikana. Kaikki oli mennyt juuri kuten tuo suuri näyttelijätär ja juonittelija oli odottanut.

   ***

Suuressa Salissa rohkelikkojen lounaspöydässä oli niin ikään käynnissä keskustelu samasta aiheesta, joskin päinvastaisesta näkövinkkelistä Joshua Bolen kerrottua Michael Pomfreyn kommenttien sävyttämän tarinan siitä, kuinka halpamainen Treasa Gondolier oli haastanut hänet pahamaineiseen luumäsisotteluun.
“Josh, jos haluat löylyttää Gondolierin, olisi fiksumpaa valita laji, jossa edes pärjäät”, Charlus Potter huomioi parhaillaan ojentaessaan Lauralla tämän pyytämää juustoa. Sivusilmällä hän vilkaisi tytön lähes koskematonta ruokaa. Laura oli ollut erittäin huonovointinen jo monta päivää, mutta oli väittänyt sen itsepintaisesti menevän ohi piakkoin.
“Minä olen hyvä lentäjä”, Joshua protestoi kärkkäästi.
“Et kyllä ole”, Jennifer pisti äksysti väliin, mihin Joshua tyytyi murahtamaan:
“Hiljaa, Jen.”
“Olisi kohteliaampiakin tapoja sanoa se”, tummahiuksinen nuori nainen nosti nenännykerönsä ylpeästi pystyyn, mille Laura ja Michael tirskahtelivat hiljaa.

Charlus sen sijaan huokaisi uupuneesti ja arveli, että tällä kertaa täytyi olla hänen vuoronsa puhua Joshualle järkeä.
“Vaikka oikeasti ymmärtäisit luudista enemmän kuin että niissä on kaksi päätä, se ei silti antaisi sinulle minkäänlaisia valmiuksia luumäsikseen”, hän kertoi niin asiallisesti kuin suinkin kykeni. “Useat ammattihuispaajatkaan eivät ikinä seiso luutansa päällä, ja tekevät varsin fiksusti siinä.”
“Mutta huispaajat pystyvät siihen?” Joshua tarttui hänen sanoihinsa välittömästi.
“No, ainakin pitäjällä on pakko olla erinomainen tasapaino torjuntoja varten, ja parhaimmat etsijät suorittavat luudan päällä sellaisia temppuja, joita monet eivät tee maanpinnallakaan”, Charlus kertoi. Hänestä oli mukava puhua huispauksesta, vaikkakin hänen ystävänsä jaksoivat olla aiheesta harvoin kiinnostuneita.
Eräs syy miksi kaipaan Dorean seuraa, nuorukainen pohti, mutta ravisti sitten ajatuksen mielestään Joshuan jatkaessa höpötystä.
“Kai te lyöjätkin saatte tasapainoharjoittelua, kun pitää lyödä painavaa ryhmyä usein kaksin käsin ja pysyä silti luudan selässä, vai mitä?”
“No, onhan se…”, Charlus oli vastaamassa tarkemmin juuri kun hoksasi näiden johdattelevien kysymysten tarkoituksen. “Hei, tiedän kyllä mihin pyrit ja se ei onnistu. Luumäsis ei ole mikään oikea lentolaji, vaan silkkaa hulluutta. Enkä minä aio olla sijaisenasi niissä typerissä kisoissa, jotka olet pistänyt pystyyn.”
“Älä syytä minua lentohommelista. Gondolier se lajin valitsi”, Joshua puolustautui nostaen kädet viattomasti pystyyn.
“Olisit voinut varautua siihen kaiken sen jälkeen millä nimittelit häntä….”, Michael mumisi, mutta Charlus oli kiinnittänyt huomionsa toiseen seikkaan.
“Osaako Gondolier muka lentää?”
Hän oli täysin varma, että Dorea oli kerran maininnut, että Treasa Gondolier oli aivan liian turhamainen ja mukavuudenhaluinen noustakseen epämukavan puutikun kyytiin.
“Varmaankin joku luihuiskorstoista tekee sen hänen puolestaan”, Joshua kohautti olkapäitään kuin ajatus ei olisi lainkaan vaivannut häntä.
“Tiputtaen sinut luudalta”, Charlus huomautti kuivasti, mikä sai Jenniferin vetämään kauhistuneesti henkeä. Michael ja Laura sen sijaan supattivat jotakin keskenään ja Mike näytti tarkkailevan taskukelloaan tavattoman tarkasti.
“No, mitä jos itse ottaisit paikkani, jos kerran olet niin huolissasi”, Joshua ehdotti puolihuolimattomaan sävyyn, joka oli kuitenkin pojan viekkaasta ilmeestä päätellen erittäin harkittu.
“Josh, minä en…”, Charlus aloitti, mutta Joshuan anelut keskeyttivät hänet.
“Vain tämän kerran, Charl”, pitkänhuiskea nuorukainen vakuutti käsi sydämellä. “Lupaan, että sen jälkeen en enää koskaan aiheuta hankaluuksia kenellekään.”
“Minä piirrän Merlinin kuvan seinään jos niin käy”, Jennifer tokaisi ja oli mitä ilmeisimmin päässyt yli järkytyksestään. “Ja lakkaa ahdistelemasta Charlusta. Teidän kummankaan ei ole pakko kisailla luihuisten kanssa.”
“Jen, sinä olet tyttö”, Joshua huomioi turhautuneella äänellä ja heilautti kättään niin laajasti, että oli kumota vierustoverinsa pikarin silkkaa huolimattomuuttaan. “Tytöt eivät ymmärrä näitä kunniakysymyksiä.”
“Mikäköhän neiti Gondolier mahtaa olla?” Laura uteli lievästi huvittuneeseen sävyyn.
“Miten niin?” Joshua kummasteli kysymystä tajuamatta.
“Siten niin, että hänellähän vaikuttaisi olevan aivan sama ajatus kunniasta ja tuvan maineen ylläpitämisestä”, Laura selitti lämpimän hymyn säestämänä.
“Äh, älkää nyt siihen tarttuko”, Joshua huitaisi kädellään jo toistamiseen laajassa kaaressa, mikä sai hänen vieressään istuvan neljäsluokkalaisen nousemaan paikaltaan ja astelemaan nokka pystyssä pikari mukanaan pöydän toiseen päähän. “Charl, ystävä hyvä, pelastatko kurjan nahkani vielä tämän kerran?”

On sanoja, joiden jälkeen pyynnöstä kieltäytyminen on äärimmäisen vaikeaa. Charlus Potterin kohdalla sana “ystävä” sattui olemaan hyvin ratkaiseva, eikä hän lopulta saattanut kuin nöyrtyä. Sitä paitsi, jos hän sattuisi olemaan onnekas, Gondolier ei edes pääsisi luudanselkään ja koko kisa peruuntuisi heti alkuunsa.
“Kuinka kauan?” Laura kysäisi Michaelilta, kun Charlus oli lupautunut kantamaan oman kortensa kekoon tässä järjettömyydessä. Jennifer mulkoili pahasti nyt molempia poikia ja näytti siltä, että olisi halunnut alkaa näille kunnon jästien selkäsaunan pajunvitsoineen kaikkineen.
“Vain neljä ja puoli minuuttia”, Mike vastasi kuulostaen erittäin pettyneenä.
“Ja minä kun luulin, että hän kestäisi edes viisi”, Laura päivitteli.
“Kumpi meistä veikkasikaan kymmentä?” Michael muistutti ja Charlus irvisti noille kahdelle. Tuskinpa he itsekään olisivat osanneet muuta kuin suostua moiseen pyyntöön, mikäli se olisi osunut heidän omalle kohdalleen.
 
   ***

Rehtori Dippet kuului siihen ikäpolveen, jota oli peloteltu lapsuudessa ihmissusitarinoilla niin paljon, että hän yhä kypsällä iällä tapasi tuntea olonsa aavistuksen rauhattomaksi täysikuuöinä kuten sinä myöhäisenä torstai-iltana - tai ehkäpä paremminkin hyvin varhaisena perjantaiaamuna. Niinpä Armando oli vaellellut jo toista tuntia pitkin koulunsa käytäviä, mikä oli hyvin epätavallista hänelle - hän kun oli sitä ihmistyyppiä, joka viihtyi mieluisan kirjan ja lämpimän teekupin kanssa lempinojatuolissaan. Rauhattomuutta oli kuitenkin helpompi lievittää liikkeellä ja niinpä hän vaelsi sauvansa valossa käytäviä pitkin väsyneiden taulujen huudellessa kerrassaan röyhkeitä asioita hänen jälkeensä.

Armando vilkaisi ohimennen kelloonsa ja huomasi sen näyttävän jo lähes yhtä. Kuin tämän havainnon yllyttämänä hänen suunsa levisi haukotukseen, jota hän koitti peittää kämmenellään. Hyvää vauhtia kaljuuntuvan rehtorin silmät olivat painuneet jo puolirakoselleen ja niinpä hän tulikin siihen tulokseen, että olisi viimeinkin syytä palata takaisin rehtorin kansliaan ja hänen omaan makuhuoneeseensa, joka sijaitsi sen välittömässä yhteydessä. Rehtori Dippet kääntyi kannoillaan hitaasti kuin iäkäs mies ainakin, mutta käänsi päätään sen sijaan hyvinkin äkisti havaitessaan jonkin liikkuvan näköpiirinsä laitamilla. Käytävä oli hämärä, eikä Armandon näkö enää samanlainen kuin joskus nuoruudessa, niin ettei hänen onnistunut havaita kuin epämääräinen hahmo suuren peilin kohdalla - mikä huolestuttavampaa tuo hahmo katosi äkisti paikalta, aivan kuin se olisi vain astunut peilin läpi. Rehtori Dippet räpytteli silmiään muutamaan otteeseen ja nipisti vielä käsivarttaan samalla kun tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäänsä. Hän oli varmasti nähnyt jonkin kulkevan läpi seinän, eikä se jokin ollut vaikuttanut lainkaan kummitukselta, jollaiset oli helppo erottaa pimeässä.

Rehtori Dippetin kunniaksi on sanottava, että niinkin hermoheikoksi mieheksi, hän osoitti ihailtavaa luonteen lujuutta lähtiessään varovaisin askelin liikkumaan kohti peiliä, jonka kohdalla oli havainnut mystisen hahmon. Sen vuoksi olisikin kohtuutonta syyttää häntä niistä kauhistuneista henkäyksistä, joita hän päästi kuullessaan liikettä pimeydestä edessään. Armando kirjaimellisesti värisi kauhusta ja painui peilin viereistä seinää vasten taikasauva holtittomasti väristen, kun pitkä profiili astui hänen sauvansa valoon…
“Reippaalla iltakävelyllä, vai kuinka Armando?” Albus Dumbledoren leppoinen ääni kysäisi, eikä Armando Dippet voinut olla huokaisematta helpotuksesta pidellen sydänalaansa. Albus oli yhäti päiväpukeissa kuten hän itsekin, ja velhon harteilla lepäävästä lumisesta viitasta päätellen hän oli juuri tullut ulkoa.
“Kas, Albus”, Armando joutui näkemään hitusen vaivaa tasoittaakseen ääntään. “Olin itse asiassa…”, hän keskeytti jälleen keksimättä mitään muuta järkevää selitystä öisille hiippailuilleen.
Hän jättikin selityksen sikseen ja oikaisi hieman kaapuaan kertoen sitten niin huolettomasti kuin suinkin pystyi:
“Luulen, että seuraamme on liittynyt räyhänhenki.”

Asia oli tullut Armandon mieleen vasta samaisella hetkellä, kun hän tuli lausuneeksi sen ja hän onnittelikin itseään tästä järkevästä päätelmästä. Niin helpottava, joskin myös hieman harmillinen oivallus, ei saattanut häntä kiusalliseen tilanteeseen vararehtorinsa edessä, vaan päinvastoin sai hänet näyttämään tarkkasilmäiseltä ja nopeaälyiseltä rehtorilta, jollainen Armando hartaasti toivoi olevansa.
“Pitänee mainita asiasta Conradille…”, hän jatkoi muina velhoina viitaten koulun vahtimestariin. “Vai mahtaako räyhänhenki olla enemmän riistanvartijan kuin vahtimestarin alaa? Vai kenties kuitenkin Galateia pimeyden voimien asiantuntijana… hmm… tämäpä ongelmallista.”
“Mitä tämä kyseinen räyhänhenki on sitten tehnyt?” Albus kysäisi riisuen ulkoviittansa ja puhdistaen sen lumesta kevyellä sauvannapautuksella. Joskus Armando suorastaan kadehti sitä helppoutta, jolla hänen alaisensa suoritti taian kuin taian.
Armando tunsi olonsa aavistuksen vaivaantuneeksi.
“No, ei varsinaisesti mitään…”, hän myönsi sitten. “Se vain livahti peilin lävitse niin etten ehtinyt vilkaisemaan sitä tarkemmin.”
“Arka ja hiljaiseloa viettävä räyhänhenki onkin jotain aivan ennen kuulumatonta”, Albus totesi sellaisella hyväntuulisella sävyllä, josta Armando ei ollut koskaan oppinut erottamaan, mikäli hän oli vakavissaan tai ainoastaan pilaili.
“Mikä muukaan se olisi voinut olla, Albus?” Armando tavoitteli puolustavaa äänensävyä, vaikka olikin samalla utelias kuulemaan, mikäli toisella sattuisi olemaan muita selityksiä tarjottavanaan.
“Tunnistan kyllä kummituksen, kun näen sellaisen, ja vaikka oppilaat silloin tällöin katoilevatkin oppitunneilta, eivät he vielä seinien läpi ole alkaneet kulkea”, Armando naurahti hermostuneesti omalle vitsilleen Albuksen hymyillessä yhä kohteliaasti. Nuoremman velhon silmiin näytti kuitenkin kohonneen terävä katse aivan kuin jokin Armandon sanoissa olisi kiinnittänyt hänen huomionsa.
“Niin tosiaan. Tämän peilin edessäkö sanoit nähneesi tuon uuden asukkimme?” Albus kysyi viitaten peiliin, jonka kohdalla he seisoivat.
“Asukkimme?“ Armando toisti tyhjästi vararehtorin astellessa aivan peilin eteen kuin olisi ollut kovinkin kiinnostunut ulkoasustaan. “Et suinkaan ole sitä mieltä, että räyhänhenki voisi jäädä tänne?”
“Mikäli meillä sattuisi olemaan räyhänhenki ottaisin sen avosylin vastaan ja toivottaisin lämpimästi tervetulleeksi”, Albus kertoi kääntämättä kasvojaan peilistä ja velhon otsalle oli kohonnut ryppyjä hänen kurtistaessa miettiväisesti otsaansa. Armandon mieleen juolahti, että mikäli vanheneminen nyt ylipäätään sopi jollekulle, niin sen täytyisi olla Albus Dumbledore.
“Räyhänhengen?” hän kysyi epäuskoisesti työtoverinsa selkää tuijotellessaan. “Tervetulleeksi?”
“Niin juuri”, Albus myönsi ja heitti lyhyen hymyn olkansa yli ennen kuin alkoi sivellä peilinreunuksia mietteliäästi kädellään. “Pidät minua varmaankin tärähtäneenä, mutta mielestäni linna ei ole mitään ilman ikiomaa nimikkoräyhänhenkeä.”

Siinä Dumbledore oli todellakin oikeassa. Sana “tärähtänyt” käväisi kuin käväisikin Armandon mielessä, eikä se suinkaan ollut ensimmäinen kerta niiden vuosien aikana, jotka Albus oli hänen alaisuudessaan työskennellyt. Tämä tärähtäneisyys oli kuitenkin siinä määrin erikoista, että se sai niin Armandon kuin muutkin Albus Dumbledoren tuntevat ainoastaan ihailemaan häntä entisestään.
“Kai asian voi nähdä tuoltakin kantilta”, Armando myönsi vastahakoisesti ja tuntiessaan kolotusta, jonka vetoinen kivikäytävä sai aikaan hänen vanhoissa nilkoissaan, hän alkoi kaivata hartaasti oman punkkansa lämpöä.
Ilmeisesti Albus havaitsi ajatuksen rehtorin ilmeestä, sillä hän totesikin:
“Ah, mutta Armando, älä toki anna minun pidätellä sinua näillä hullutuksillani. Yupi on luultavasti lämmittänyt sänkysi kuumavesipulloin.”
“Yupi?”
“Kotitonttu, joka käsittääkseni vastaa sinun huoneesi huollosta. Sivumennen sanoen, sen valmistamat sitruunatoffeet ovat aivan omaa luokkaansa”, Albus kertoi kumartuen lattian rajaan ja naputellen kivetystä kevyesti sauvallaan. Armando ei tiennyt kumpaa hänen olisi kuulunut ihmetellä enemmän: sitä että Albus jaksoi muistaa kaikkien kotitonttujen nimet ja toimet, vaiko sitä että tämä ei keksinyt keskellä yötä parempaa tekemistä kuin peilin edessä kumartelun.
“Niin tosiaan, jospa minä tästä…”, Armando oli tekemässä jo lähtöä, kun uteliaisuus lopulta voitti. “Onko siinä peilissä jotakin vikana vai miksi olet niin kiinnostunut siitä?”
Albus suoristautui ja kääntyi esimieheensä päin.
“Ei”, hän kertoi päätään puistaen ja vaikuttaen jostain tuntemattomasta syystä erittäin pettyneeltä. “Se vaikuttaa kerrassaan tavanomaiselta peililtä, mutta tunnethan sinä Tylypahkan. Tavanomainen ei varsinaisesti ole linnan tunnuspiirre.”
“Niin, niinhän se on”, Armando mumisi ja värisi kylmästä vedon osuessa sopivasti nilkkoihin. “Tapaamme varmaankin huomenna aamiaisella?”
“Tietenkin. Hyvää yötä, Armando.”
“Hyvää yötä, Albus.” Ja jätä hyvä mies se peili jo rauhaan, hänen teki mielensä lisätä muodonmuutosten professorin katseen karatessa jälleen kerran tuota heijastinta kohden, mutta vuosien varrella rehtori Dippet oli oppinut, että oli parempi jättää Albus Dumbledoren kummallisuuksien arvosteleminen väliin. Niinpä hän kiiruhti, minkä kipeiltä jaloiltaan suinkin pääsi, takaisin työhuoneeseensa oman petinsä lämpöön ja turvaan. Kun rehtori Dippet oli jo uppoutumassa unen rauhaisaan valtakuntaan, hänen päähänsä pälkähti, ettei hän ollut tullut kysyneeksi vararehtoriltaan, mistä tämä itse oli oikein ollut tulossa sellaiseen aikaan.

   ***

Koska S.U.P.E.R-kurssien opiskeluista huomattava osa oli omatoimista, oli hyvin ymmärrettävää, että näiden kurssien osalta joululomaa edeltävän perjantain tunnit oli muutettu itsenäiseksi opiskeluksi. Charlus Potter oli kuitenkin enemmän kuin varma, että hänen professorinsa eivät olisi laskeneet sitä hulluutta, mihin hän oli juuri ottamassa osaa, mitenkään opiskeluun liittyväksi - ellei itsemurhanteosta ollut hiljattain tullut oppiainetta. Olisihan ollutkin hieman liian helppoa, mikäli Joshuan järjestämä luumäsis olisi alkanut niin normaalisti kuin huispaustankojen korkeuteen lentämisellä ja luudan päälle seisomaan nousemisella. Ehei, Joshua oli asioita hieman vielä vaikeuttaakseen sitonut hänen silmänsä ja taluttanut hänet huispauskentälle, jossa hänen täytyi kuulemma nousta salkojen korkeudelle - silmät sidottuna.

Niinpä Charlus tunsi itsensä vähintäänkin hyväuskoiseksi ääliöksi nostaessaan luutansa korkeutta alhaalta tulevien huutojen mukaisesti. Niistä hän saattoi myös päätellä, ettei hänen vastustajansa - kuka se ikinä tässä järjettömässä ja vaarallisessa pelissä olikaan - ollut vielä pudonnut. Se taas viittasi ettei tuo toinen lentäjä ollut ainakaan Gondolier, sillä tämä ei varmasti pysyisi luudan päällä silmät sidottuna. Ehkäpä joku Luihuisen huispausjoukkueesta… Yksi asia oli ainakin varmaa: hän ei enää ikinä uhoaisi tekevänsä mitään “vaikka silmät sidottuna”.
“Siinä on hyvä!” Joshuan huuto keskeytti Charluksen pohdinnat
Ei, tässä ei ole lainkaan hyvä, Charlus puristi hampaitaan tuskaisesti yhteen ja joutui käyttämään kaiken taitonsa, ettei viimainen tuuli olisi pyöräyttänyt hänen luutaansa ylösalaisin. Hän siirsi painoa, nosti perää kevyesti, teki poikkijarrutuksia ja erilaisia maneereita, joita ei ollut koskaan nimettykään pysyäkseen paikalla.

Nuori lyöjän alku tunsi suurta halua viskata valkea kangas silmiltään, kiihdyttää maata kohden ja antaa ystävälleen Joshualle elämänsä löylytys tästä hyvästä. Näin juuri kävi, kun ihmiset jotka eivät tienneet lajista mitään, laittoivat pelin pystyyn. Joshualla sen paremmin kuin Gondolierillakaan tuskin oli minkäänlaista aavistusta siitä, kuinka hankalaa tällainen tasapainoilu oli. Maanpinnalta kaikki näytti aina helpommalta.
“Ei enempää!” kuului Gondolierkin huutavan maanpinnalta. Charlus huokaisi raskaasti ja tiesi, että tämä merkitsi pahimman alkua. Luumäsikseen kuului nimittäin seisoma-asento. Hän nosti oikeaa polveaan lähemmäs leukaa samalla kun vei toisen kätensä selän taakse jakamaan painoa edes aavistuksen tasaisemmin.
Älä nojaa liikaa eteen. Älä nojaa, hän jankutti itselleen liu’uttaessaan kenkänsä luudanvarrelle ja noustessaan varovasti kyykkyyn asentoon sen varaan. Charlus odotti hetken ja testaili asentoaan, ja lopulta tuntiessaan jalkansa vakaiksi irrotti käsiensä otteen ja nousi hitaasti suoristautuen. Ilmeisesti vastustaja oli jo onnistunut tässä, sillä alhaalta kantautui siinä samassa käsky:
“Poistakaa siteet!”

Katsoessaan ensikerran vastustajansa kasvoihin Charlus tunsi muljahduksen sisimmässään. Dorean tunnistus oli yhtä välitön kuin hänen ja Charlus näki tytön ylväspiirteisille kasvoille kohoavan sangen uppiniskaisen ilmeen.
“Olisihan sinusta pitänyt tietää”, tyttö tuhahti halveksivasti ja asetti kätensä uhkarohkeaan puuskaan, mikä sai hänet huojahtelemaan yhden kauhistuttavan hetken ajan kapealla luudanvarrellaan. Hetken jona Charlus itsekin oli tippua silkasta huolesta. Kumpainenkin saavutti kuitenkin tasapainon alla olevien hurratessa - Charluksen olisi tehnyt mieli kirota heidät kaikki sinne missä pippuri kasvoi.

Dorea mulkoili häntä syyttävään sävyyn aivan kuin pitäen itsestään selvänä, että hän oli tämän tilanteen todellinen syyllinen Joshuan ja neiti Gondolierin sijaan. Charlus ei kuitenkaan ehtinyt sillä hetkellä huolestua tästä uudesta seikasta, jonka perusteella Dorea saattaisi halveksua häntä yhä enemmän. Itse asiassa Charlus ei osannut sillä hetkellä ajatella kuin sitä karmeaa todellisuutta, että he heiluivat parhaillaan huispaussalkojen korkeudella, kumpikin kapealla luudanvarrella tasapainoillen siten että yksi voimakkaampi tuulenpuuska riittäisi lennättämään heidät molemmat niskoilleen maahan. Yllättävä suojelunhalu oli ottaa hänestä hetkeksi vallan ja hän oli jo komentamaisillaan Doreaa palaamaan turvalliselle maankamaralle ja jättämään nämä asiat muiden selvitettäviksi, kun ymmärsi estää itseään viime hetkellä.

Hän ei ollut kukaan kertomaan Dorealle mitä tehdä - ei sen enempää kuin kenelläkään muullakaan. Sitä paitsi Dorean itsepäinen ilme kertoi ettei tämä suostuisi ikinä moiseen ehdotukseen, mikäli hän olisi mennyt päästämään sellaisen suustaan. Jos hän tahtoisi päättää tämän farssin, teon oli lähdettävä hänestä itsestään, ei Doreasta. Ainoa tapa taata heidän molempien turvallisuus oli päättää kaikki ennen kuin mitään ehtisi edes tapahtua.

Tuskin päätös oli muotoutunut Charluksen mielessä, kun hänen kehonsa alkoi jo toimia sen mukaisesti. Hän kumartui varovasti lähemmäs luudan puuvartta varoen tarkasti nojaamasta liiaksi etukenoon, jolloin hän olisi mitä todennäköisimmin tuiskahtanut huimaan vapaapudotukseen läpi pakkasilman kohti lumikerroksen peittämää maata.
“Mitä sinä luulet tekeväsi?” Dorea äyskähti havainnoidessaan hänen keplottelunsa, joka tuotti viimein siinä määrin tulosta, että hän saattoi laskeutua istualleen. Alhaalta kuuluvasta epämääräisestä huudosta päätellen liike oli pantu myös siellä merkille.
“Luovutan, en halua kamppailla sinua vastaan”, hän vastasi yksinkertaisesti ja sai huojennuksekseen nähdä, kuinka Doreakin vaihtoi istuvaan asentoon huomattavasti häntä sulavammin ja tyylikkäämmin - puhumattakaan siitä lisämausteesta, että tämä piti yllään lentämiseen epäkäytännöllistä hametta.
“Koska olen tyttö?” nuori nainen tivasi tuulen alkaessa puhaltaa jälleen voimakkaammin koillisesta saaden Charluksen niskavillat nousemaan vilusta pystyyn.
“Koska pidän sinusta.”

Dorea Musta oli oppinut lentämään nuorempana kuin kirjoittamaan, eikä ollut ensimmäisen kolmen harjoittelupäivänsä jälkeen ollut kertaakaan edes lähellä luudanvarrelta tippumista. Sillä hetkellä hänen otteensa oli kuitenkin herpaantua luudasta hetkeksi sen verran, että tuulen lykätessä häntä eteenpäin kohti herra Potteria, hänen oli pakko ottaa kiinni tämän luudanvarresta ettei olisi sinkoutunut omansa selästä. Refleksinomaisesti nuorukainen tarrasi niin ikään hänen luutansa varresta kiinni, niin että he leijuivat ilmassa epämääräisenä käsien ja luudanvarsien siksakkina.
“Odota. Sinä siis…”, Dorea joutui nieleksimään katsellessaan pähkinänsävyisiä silmiä, jotka pakoilivat hänen katsettaan, ”pidät minusta?”
Charlus nosti päätään niin että heidän katseensa osuivat yhteen ja tuntui kuin näkymättömät ymmärryksen aallot olisivat solmineet heidän välilleen siteen, joka ei sallinut kummankaan päästää toisen luudasta irti.
Nuorukainen rykäisi ja avasi suunsa, mutta kuin unohtaen miten lauseita tuotettiin tyytyi ainoastaan neljään kirjaimeen:
“Niin.”

Alhaalta päin katsottuna tuo hempeä tilanne ei näyttänyt lainkaan niin hempeältä kuin se tosiasiassa oli. Itse asiassa näytti lähinnä siltä kuin tasapainoilu olisi vaihdettu aggressiivisemmaksi luudalta törkkäys-yritykseksi  - luonnollisestikin tämä tilanne oli mieleen useimmille niistä harvoista, jotka olivat paikalle saapuneet. Oli sanomattakin selvää, että se ei käsittänyt kuin tusinan verran ihmisiä ottaen huomioon, että oli sentään viimeinen perjantai ennen lomaa ja muutamat vähemmän huomaavaiset opettajat halusivat rasittaa oppilaitaan käsittämättömillä läksyvuorilla, joita he kasasivat loma-ajaksi. Ja ne joilla olisi ollut aikaa eivät muuten vain olleet kiinnostuneita, sillä turhaumus Joshua Bolen ja Treasa Gondolierin kärhämöintinumeroita vastaan alkoi olla suurempaa kuin kilpailuhenkisyys tupien kesken.
“Nyt Dorea ravistaa hänet luudalta, kaljuuna vetoa”, neiti Gondolier hihkuikin innoissaan ja muhviaan sievemmin asetteleva Rhonda McKinnon näytti hänelle yrmeää ilmettä - itsestään selvää, että Rhondalla oli mielessään parempiakin tapoja viettää perjantai-iltapäivä.
Joshua Bole oli kuitenkin yhtä kärkäs liittymään huutelukilpailuun:
“Älä kuule pelkää, Charlus ei todellakaan… Mitä hittoa?”
“Josh, siisti suusi”, Jennifer Harrison oikaisi sulhastaan välittömästi, vaikkakin tämän harmistus yläpuolen tapahtumista sattui olemaan sitä luokkaa, että ensimmäistä manausta seurasi suoranainen voimasanojen joukko, jota myös Treasa Gondolier väritti omalla varastollaan.

Joskus kaikkein huolellisimmin laaditut suunnitelmat tuottavat odottamattoman lopputuloksen, joka jättää näkijänsä katselemaan suu auki ihmetellen mitä oikeastaan tapahtui - tai vaihtoehtoisesti laajentamaan ärräpää-kategoriaansa. Niin kävi myös Treasa Gondolierin ja Joshua Bolen loisteliaalle ajatukselle, jonka seurauksena Charlus Potter ja Dorea Musta saivat sovittua välejään kuukauden päivät kiristäneet asiat ja lähtivät viettämään yhteistä perjantai-iltapäivää. Kaksikko lensi siltä leijumalta pois huispausstadionilta kohti Mustajärveä, jonka hiljattain jäätyneellä kiiltävän mustalla pinnalla heidän kuvajaisensa nauroivat yhtä vapautuneina kuin omistajansa. Mikä on sanoilla rikottu, tulee usein myös korjatuksi niiden avulla.

   ***

Kaikki eivät olleet niin onnekkaita, että olisivat saaneet perjantai-iltapäivän vapaaksi. Tomin ja monien hänen ikätoveriensa kohtalo sattui olemaan niinkin ikävä, että heidän osakseen oli sattunut professori Niiskuernin tunti. Yrttitiedon opettaja oli ainoa, joka piti tuntinsa normaalisti, eikä helpottanut laisinkaan ennen joulunpyhiä. Niinpä hän aloitti tuntinsa tiedustelemalla, mikäli joku tiesi minkä nimisillä kasveilla kasvihuone 1 oli sinä aamuna täytetty.
“Myrkkylonkeroinen!” toinen niistä porkkanapäisistä Rohkelikkoon kuuluvista kaksosista kiljaisi, mutta Tom tiesi hänen väitteensä vääräksi. Myrkkylonkeroinen nimittäin sattui olemaan nimensä mukaisesti tappavan myrkyllinen, eikä siksi ollut todennäköistä, että edes professori Niiskuerni päästäisi heitä kosketuksiin sellaisten kanssa. Toisekseen Tom oli nähnyt oppikirjassa kuvan kasvista ja tiesi, että sille ominaisia olivat tummanpunainen väri ja koko varren peittävät piikit, mitä tällä taas ei näkynyt olevan.
”Ei, se ei ole myrkkylonkeroinen, vaikka oletkin oikeilla jäljillä, neiti Pomfrey. Sillä se on”, professori haki katseellaan pystyyn nousseita käsiä, mutta kun ainuttakan ei näkynyt hän huokaisi tympiintyneesti ja kääntyi suoraan Tomia kohti. ”Valedro, pelasta ikäluokkasi maine. Mikä tämä kasvi on?”

Tom, jonka ajatukset olivat sillä hetkellä kaikkialla muualla kuin jossakin vähäpätöisessä lehtikasassa, tunsi lievää ärtymystä. Miksi ihmeessä hänen täytyi aina vastata, kun muut olivat liian typeriä? Hän kuitenkin alkoi tehdä mielessään huomioita näkemästään kasvista ja verrata niitä sitten muistiinsa tallentuneisiin oppikirjan kuvauksiin lonkerois-suvun kasveista. Kellertävä väri, ei piikkejä, juuret maan pinnalla, kapeahkot tuntosarvet…
“Joko nuori pikkulonkeroinen tai vanha kultalonkeroinen”, Tom vastasi varmasti lyhyen päättelyketjun jälkeen.
Professori näytti siinä määrin tyytyväiseltä kuin hänen kaltaisensa huonotuulinen ja pahansisuinen noita ikinä näytti.
“Kumpaa veikkaat?”
“Hmm…”, Tomin katse osui mustiin palkomaisiin siemenkotiin, “sanoisin pikkulonkeroinen.”
“Hyvä”, Niiskuerni tokaisi tylyyn sävyyn, vaikka ilmeisesti olikin tarkoittanut sanan kohteliaisuutena. “Se on nuori pikkulonkeroinen, joka on juuri tuottanut hedelmää. Näettekö mustat siemenkodat? Tietääkö kukaan, mihin pikkulonkeroisen siemeniä käytetään?”
Tällä kertaa opettaja vilkaisi ryhmän vain kerran lävitse ennen kuin käski happamalla äänellään:
“Valedro, kerro näille tietämättömille.”

Tom, joka ei ollut sillä hetkellä lainkaan mielissään tästä ylimääräisestä huomiosta, ja halusi ainoastaan pois tunnilta niin pian kuin mahdollista, päätti typistää vastauksensa niin lyhyeksi kuin suinkin kykeni:
“Siemenet jauhetaan ja niistä tehdään salvaa kihtiin.”
“Täsmälleen”, Niiskuerni nyökäytti päätään jäykästi. “Meillä on täällä kasvihuoneella kahdenlaisia pikkulonkeroisia, hampaallisia ja hampaattomia. Jälkimmäisenä mainitut ovat tietenkin helpompia käsitellä ilmeisestä syystä. Nyt valitkaa pareittain kasvi, mutta älkää tehkö vielä mitään sen kanssa. Toistan: Älkää tehkö vielä mitään sen kanssa.”

Seurasi lyhyt järjestäytyminen, jota professori Niiskuerni ohjasi rautaisella komennollaan. Tom ja hänen parikseen liittoutunut Bardolph McDover etsiytyivät lähimmän hampaattoman kasvin luo tarkoituksenaan päästä hommasta mahdollisimman helpolla. Valitettavasti professorilla oli asiasta toisenlainen näkemys.
“Pomfrey ja Pomfrey”, hän huikkasi nähtyään kasvin, jota kaksostytöt lähestyivät, “vaihtakaa kasvia Valedron ja McDoverin kanssa. En usko että selviätte hampaallisesta syöttämättä paria sormeanne sille.”
Lopulta hyvin tyytymätön joukko oli jotenkin asettunut työmaansa äärelle ja professori Niiskuerni saattoi jatkaa ohjeiden antoa.
“No, niin huomaatteko kasvin tuntosarvet? Nämä tässä - ei Sullivan, sormet irti niistä saman tien!” noita karjaisi nähdessään Flintin parina olleen Sullivanin käden lähestyvän kasvia, eikä lainkaan liian aikaisin, sillä kasvin varren päässä avautuva kukinto paljasti uhkaavat neulanterävät hampaansa. Uikuttava Sullivan sukelsi Flintin selän taa suojiin, vaikka ei Flintkään erityisen innostuneelta näyttänyt.  
“No, niin rauhoittukaapas nyt”, professori ärähti muiden alkaessa päästää huolentäyteisiä äännähdyksiä ja luokka vaikeni jälleen täysin. “Toisen tehtävä on tarkkailla tuntosarvia. Ainoastaan tarkkailla niitä. Kun ne ovat ylhäällä tällä tavalla, siemenet on turvallista noukkia kohta opeteltavalla loitsulla. Kun ne ovat alhaalla, kasvi tuntee itsensä uhatuksi ja etenkin hampaallisten omistajat astuvat pari askelta taemmas. No, niin ja nyt opettelemme loitsun, jolla irrotatte siemenet koteloistaan.”

Seurasi varttitunnin opettelusessio, jonka aikana Tom tuijotti herkeämättä kelloa. Se oli jo kymmentä yli kaksi. Herra Foxin täytyi olla jo Tylyahossa, vain muutaman mailin päässä hänestä, eikä hänellä ollut minkäänlaista mahdollisuutta päästä poistumaan tunnilta tavatakseen velhoa. Jos tunti olisi ollut kenen tahansa muun kuin professori Niiskuernin, Tomin olisi ehkä onnistunut anella poispääsy jollain keinolla, mutta täältä se olisi sula mahdottomuus.
“No, niin”, professori jatkoi kun kaikki alkoivat suunnilleen hallita siemenen kaappaamis-loitsun. “Toisen vahtiessa toinen käyttää tätä loitsua ja kerää siemenet talteen edessänne olevaan lasipurkkiin. Ettekä sitten hukkaa ainuttakaan, tuliko selväksi? Jos olette hiljaa ja toimitte hellästi, mitään vaaraa ei pitäisi olla. No niin, aloitetaanpas.”
Ryhmäläiset aloittivat työnsä ahdistuneina siitä, että professori kierteli heidän joukossaan ja huomautteli nasevia kommenttejaan joka väliin:
“Vance, älä kurista siitä kohdasta ellet halua tappaa pikkulonkeroista siihen paikkaan! McVealy, katsoisit edes hieman parisi perään! Avery, vauhtia sen loitsun kanssa! Onko tämä opetettava kädestä pitäen? Ja Flint, anna olla viimeinen kerta, kun näen tuon sormimerkin tunnillani. Äläkä hipaisekaan niitä juuria!”
Tomkin oli ahdistunut, mutta lähinnä siitä syystä, että kellon viisarit liikkuivat suhteettoman vauhdikkaasti. Kuinka kauan herra Fox mahtaisi viipyä Tylyahossa? Oliko hän lähtenyt jo? Lähtisikö hän pian? Tom tiesi ettei hän ainakaan voinut odottaa oppitunnin päätöstä. Ei, hänen oli päästävä pois välittömästi jollakin konstilla.

Ajatus pälkähti hänen päähänsä niin äkkiarvaamatta, että hän ei ehtinyt kunnolla pohtimaan, kun jo toteutti sitä.  
“Voi Merlin!” siemeniä poistava McDover kirosi tiputtaessaan jo seitsemännen kotelon sisällön lattialle ja hänen kumartuessaan Tom nykäisi kasvin lähemmästä juuresta terävästi, mikä sai aikaan hänen toivomansa ilmiön. Pikkulonkeroinen vetäisi tuntosarvensa aivan mataliksi ja avasi hampaiden värittämän suunsa iskien koko hammasrivistönsä Tomin hollilla olleeseen oikeaan ranteeseen.

Kun Tom oli ollut viiden, häntä oli purrut muuan kulkukoira, mutta hänelle ei ollut jäänyt tuosta näykkäisystä suurtakaan mielikuvaa. Itse asiassa sen jälkeinen selkäsauna oli huomattavasti terävämpänä kipumuistissa. Kenties se oli helpottanut hänen päätöksen tekoaan, sillä jos hän olisi osannut arvioida hiukkaakaan, kuinka inhottavalta kolmisenkymmentä ohutta ja terävää lihaan kaivautuvaa hammasta tuntui, hän olisi saattanut kehittää toisenlaisen suunnitelman. Hän parkaisi ääneen, saaden jälleen koko luokan huomion itseensä, ja nykäisi kätensä refleksinomaisesti kauemmas, mikä ei varsinaisesti ollut järkevä ratkaisu terävien hampaiden repäistessä ihoon syvät vertavuotavat naarmut.
“Valedro! McDover! Mitä te oikein sähläätte?” professori Niiskuerni oli hetkessä heidän luonaan. Hän ainoastaan sihisi sanat työn vaatiman hiljaisuuden vuoksi, mutta niiden merkitys oli siitä huolimatta yhtä selkeä kuin jos hän olisi huutanut ne.
“Olen pahoillani, professori”, Tom hengähti puristaen vasemmalla kädellään oikeaa rannetta. Hänen olisi tosiaan pitänyt harkita kahdesti. Hänen kaavunhihansa oli jo aivan verinen. “Se vain pillastui äkkiarvaamatta.”
“Mitä te oikein teitte sille?” professori tiukkasi tuijotellen vuoroin pojasta toiseen. Luimisteleva McDoverkin oli päässyt nousemaan lattialta, vaikkakin hän näytti kauhun kangistamalta.
“Ei me tehty mitään, eihän Tom?” toinen poika kyselikin hätääntyneellä äänellä, ja Tom pani etäisesti merkille etunimen käytön. Jotkut jengiläiset olivat alkaneet tehdä niin silloin tällöin. Tom ei ollut varma oliko se hyvä vai huono merkki.
“Ette tökkineet tuntosarvia? Ette koskeneet juuriin? Ette melunneet?” professori kuulusteli ja hänen silmänsä näyttivät pullistuvan päästä, mikä vaikutti erityisen pelottavalta siinä silmässä, millä hän piti monokkelia.

McDover painoi syyllisesti päänsä muistaen äänekkään kiroamisensa ja Tom pohti hetken pitäisikö hänen myöhemmin paljastaa, ettei juttu itse asiassa ollut tämän vika. Toisaalta, mitäpä hän siitä, McDover oli vain tavallinen hölmö kuten muutkin, eikä hän todellakaan ollut tälle minkäänlaista selitystä saati mitään anteeksipyynnön tapaistakaan velkaa. Hän kuitenkin toivoi ettei McDover saisi rangaistusta, sillä se olisi hieman vaikeampi pala selvitettäväksi omantunnon kanssa.

Professori Niiskuerni huokaisi ääneen ja puisteli päätään kuin pohtien miksi ikinä olikaan lähtenyt opetusalalle.
“Hyvä on. McDover, siivoa tämä sotku”, hän komensi viitaten siemeniin ja veriläikkiin lattialla. Toinen poika kiiruhti noudattamaan käskyä professorin kääntyessä vilkaisemaan Tomia. Jos professorilla ei olisi ollut niin epäystävälliset kasvot, hän olisi saattanut näyttää jopa aavistuksen huolestuneelta.
“Valedro kipaise näyttämään kättäsi matami Sirosoliksella”, hän totesi ja Tom tunsi sydämensä alkavan lyödä innostuksesta tiheämmin. Pieni verenvuoto ja kipu olisi varmasti tämän arvoista. Professori kuitenkin pysähtyi uudelleen ja näytti arvioivan hänet päästä varpaisiin, jonka jälkeen hän naputti vaaleatukkaisen tytön olkaa. “Vance, mene Valedron mukaan, ja katso ettei hän pökerry matkalla. Olet kuitenkin jo onnistunut tappamaan kasvisi.”
Tässä vaiheessa Tom oli täysin valmis julistamaan, että mikäli sellainen asia kuin kohtalo oli olemassa, se oli pysyvästi liittoutunut häntä vastaan ainakin herra Foxin tapaamisen suhteen.

Tyytymättömänä hän lähti tarpomaan koululaukku olalle viskattuna pihan halki Anastasian kipittäessä hänen rinnallaan. Jo hetken kuluttua Tomin oli pakko hidastaa tahtia aavistuksen, sillä edellisyönä muodostuneet lumikinokset vaikeuttivat kulkemista jonkin verran. Anastasia hyppelehti perässä seuraten hänen jälkiään, ja Tom tunsi jälleen lievää ärtymystä. Miksi ihmeessä kaikista yrttitiedon ryhmän oppilaista juuri Anastasian piti olla se, joka ei pystynyt pitämään yhtä ainoaa pikkulonkeroista hengissä? Oli selvää, että vaikka Tom kuinka hokisi tytölle löytävänsä itse sairaalasiipeen, tämä seuraisi häntä aina ovelle saakka.

Hän oli juuri pohtimassa ratkaisua polttavaan kysymykseen, siitä kuinka karistaa tyttö kannoiltaan, kun tämä kysyikin:
“Miksi sinä halusit pois tunnilta?”
Tom pysähtyi keskelle hankea niin äkisti, että Anastasia törmäsi hänen selkäänsä vasten kaataen hänet vatsalleen lumihankeen ja tömähtäen itse hänen viereensä. Poika yritti parhaansa mukaan korvata mieleensä tulevia jästien kirosanoja juuri oppimallaan Merlinillä, mutta jostain syystä se ei tuntunut niin tehokkaalta. He kömpivät suurella vaivalla ylös hangesta ja puistelivat vaatteitaan. Tom pani merkille valkoisesta lumesta erottuvan verijäljen, jonka haava hänen ranteessaan oli jättänyt. Mikä se haavoihin käytettävä loitsu olikaan?
“Näin että repäisit pikkulonkeroisen juuresta”, Anastasia kertoi noukkien villaisen baskerinsa lumesta ja istuttaen sen jälleen päähänsä.
“Episkius”, Tom lausahti muistaen viimein oikean loitsun ja sauvan kosketuksesta haavat kuroutuivat osittain umpeen. Tom vilkaisi rannettaan tyytymättömästi. Ilmeisestikin hän tarvitsi loitsun kanssa lisäharjoitusta, mutta toisaalta eipä hän ollut tähän mennessä juuri jaksanut perehtyä parannusloitsuihin.

Anastasiaa huomioimatta hän jatkoi harppomistaan niin pikaista vauhtia kuin suinkin kykeni.
“Kenen tahansa muun kohdalla ajattelisin, että hän vain kyllästyi professori Niiskuyrmyyn”, Anastasia selitti hengästyneenä yrittäessään pysytellä Tomin rinnalla umpihangessa. Lyhyempien jalkojen vuoksi harppominen oli hänelle vaikeampaa. “Mutta en ymmärrä, miksi sinä halusit pois sieltä.”
“Halusinpa vain”, Tom tokaisi sävyllä, jonka piti tehdä selväksi ettei hän aikonut selitellä asioita Anastasialle.
He olivat jo ulko-ovelle johtavien portaiden alapäässä, kun Anastasia teki yllättävän terävän havainnon:
“Et siis halua mennä matami Sirosolikselle?”
“Niin”, Tom myönsi ja tytön vilkaistessa hänen veristä kaavun hihaansa hän lisäsi:
“Se oli vain pikkulonkeroinen, ei myrkyllinen.”
“No, valitan mutta jos et kerro minne oikeasti haluat, niin vahdin että menet sinne”, tyttö totesi terävästi ja Tomille tuli outo tunne, että Anastasia oli huomaamatta adoptoinut hänen tylyyttään. Huomio tuntui merkilliseltä siihen nähden, kuinka vähän he loppujen lopuksi olivat olleet tekemisissä keskenään.
“Minun on tavattava yksi ihminen”, Tom epäröi lyhyen hetken ottaessaan kiinni ulko-oven kahvasta, joka tuntui jäätävän kylmältä paljasta ihoa vasten. Hän ymmärsi kuitenkin ettei Anastasia tyytyisi tähän vastaukseen joten lisäsi vielä:
“Tylypahkan ulkopuolella.”
Anastasia tutkaili hänen kasvojaan hyvin tarkkaan ja tarttui myöskin kahvaan:
“Se taitaa olla sinulle hyvin tärkeää, vai kuinka?”
Se kuulosti enemmän toteamukselta kuin kysymykseltä, ja Tom nyökkäsi. Se tosiaan oli hänelle tärkeää. Hän tarvitsi sitä.

He vetivät oven auki ja astelivat eteisaulaan puistellen yhä lunta vaatteistaan.
“Mene sitten”, Tom kuuli tytön kehottavan äkisti ja hänen vilkaistessa tyttöä kohden tämä heilautti kättään tyrmiä kohti. “Sinun kai täytyy vaihtaa kaapu?“
Tom myönsi asian olevan niin ja katsahti epäröiden Suurta Salia ja portaikkoja kohden. Jos professori Dumbledore sattuisi näkemään hänet tänään lähelläkään neljännen kerroksen peiliä ja sen salakäytävää, hän olisi pahassa pulassa. Jos Dumbledore näkisi hänen edes lorvivan käytävillä kesken oppituntien, sekin saattaisi herättää jo velhon epäilykset.

Professori Dumbledore oli nimittäin edellisyönä saanut Tomin lähes kiinni, kun hän oli hiippaillut testaamaan teoriaansa siitä minne neljännen kerroksen salakäytävä johti - hän oli ollut sivumennen sanoen oikeassa. Tom oli lähtenyt tälle luvattomalle tutkimusretkelleen vasta puolen yön jälkeen, mutta oli epäonnekseen sattunut tyrmistä livahtaessaan kohtauskurssille juuri ulkosalta palanneen professori Dumbledoren kanssa. Kenties tämä oli nähnyt hänet, kenties vain aavistanut, mutta joka tapauksessa hän oli saanut pinkoa kiitettävää vauhtia neljänteen kerrokseen velhon astellessa kannoillaan. Siellä hän oli lähes törmännyt rehtori Dippetiin ennen kuin oli päässyt syöksymään salakäytävänsä turvaan ja seuraamaan sitä Tylyahoon, missä toinen pää hänen oletuksensa mukaisesti sijaitsi - minnepä muuallekaan koulun ulkopuolelle se olisi voinut viedä?
Ilmeisesti Anastasia arvasi hänen aatoksensa professorista, sillä tyttö totesi:
“Minä suojaan selustasi opettajien varalta. Odotan tässä ja vahdin, sillä aikaa kun käyt vaihtamassa.”
Tom ei tiennyt miten suhtautua tähän yllättävään tarjoukseen. Hänen ei päätöksensä mukaan pitänyt ottaa Anastasialta minkäänlaista apua vastaan, mutta toisaalta herra Foxin tapaamisen tarve ylitti hänen ärtymyksensä tyttöä kohtaan. Koska aikaa syvällisempään pohdintaan ei ollut, hän päätti käyttää lapsuudessaan toistettua periaatetta ja valita kahdesta pahasta pienemmän.
“Tulen ihan kohta”, hän lupasi ja vaaleahiuksinen tyttö nyökkäsi hänen kiiruhtaessaan tyrmiin.

Tom palasi sanojensa mukaisesti pian vaihdettuaan kaavun ja etsittyään vanhan takin mukaansa. Talviviittakin kun oli päässyt tahraantumaan ikävästi. Hänen kavutessaan portaita tyrmistä eteisaulaan Anastasia vinkkasi reitin turvalliseksi ja yhdessä he lähtivät kapuamaan kohti neljättä kerrosta.
“Luulin että sinun piti tavata joku koulun ulkopuolella”, Anastasia huomioi heidän juostessaan rinnatusten portaita ylöspäin.
“Niin pitikin, mutta ulos pääsee myös sisäkautta”, Tom selitti. Sen verran hän katsoi olevansa velkaa tytölle. Lopulta Anastasian uteliaisuuteen pakahtumaisillaan oleva ilme sai hänet heltymään vielä aavistuksen. Vaikka hän tunsikin pientä mustasukkaisuutta tietämistään Tylypahkan salaisuuksista, hän voisi kai silti kertoa.
“Jos kerron miten, lupaatko, että annat minun mennä rauhassa?” Tom vielä kysäisi heidän saavuttaessaan seuraavan porrastasanteen.

Anastasia nyökkäsi vaikuttaen erittäin innostuneelta ja Tomista tuntui äkkiä kuin hän olisi ollut opettaja tai isoveli, joka selitti asiaa nuoremmalle lapselle. Tuntemus oli omituinen, mutta hyvällä tavalla, ja Tomin mielessä käväisi, että hän oli viimeisen syksyn aikana tuntenut paljon sellaisia omituisia asioita, joita ei ollut koskaan havainnut siihenastisen elämänsä aikana. Sen täytyi johtua siitä, että Tylypahka oli hänen paikkansa, ja taikamaailma hänen maailmansa, joka täydensi hänen olemustaan. Poika sulki mielestään muut tulkinta mahdollisuudet ja aloitti sen sijaan tarinansa kysymyksellä:
“Tiedätkö sen ison peilin vastapäätä sinistä kentauria esittävää taulua neljännessä kerroksessa? No, sen takana on eräänlainen salakäytävä.”
Anastasian silmät laajenivat oudoksuttavan suuriksi:
“Löysitkö sinä sen itse?”
Vaikka Tom ei ikinä olisi myöntänyt sitä ainoallekaan olennolle, Anastasian ihailu ja salaisuuden jakaminen jonkun kanssa tuntui itse asiassa aika… tärkeältä. Niin, hän tunsi olonsa kovin tärkeäksi ja aikuiseksi niin tehdessään.

Jos rehellisiä oltiin, oli ollut sattumaa, että Tom oli koskaan tullut löytäneeksi koko salakäytävän. Ei hän varmaankaan olisi hoksannut sitä mikäli olisi tosissaan etsinyt, sillä salakäytävää ei ollut piilotettu kuten tavallisesti jännitystarinoissa. Peiliä ei pitänyt siirtää minnekään, siinä ei ollut salaisia mekanismeja tai salasanoja. Sen pinnasta piti vain puskeutua rohkeasti läpi samalla tavoin kuin puomista Kings Crossin asemalla. Hän oli joutunut kohdakkain sen kanssa, kun oli yrittänyt vasta kolmantena kouluviikkonaan rynniä ruuhkassa kohti luokkaansa ja oli tullut vahingossa jonkun tönäisemäksi niin että oli lentänyt läpi peilin lasista. Toisin sen sijaan että olisi osunut läpi peililasin, hän oli tipahtanut peilin takaiseen käytävään ilman että kukaan oli edes kiinnittänyt huomiota. Toisaalta yksinäinen ensiluokkalainen, jollainen hän silloin oli ollut, oli käytännöllisesti katsoen pelkkää tyhjää muiden silmissä.

Arvosta muiden silmissä Tom muisti jälleen kiireensä ja pyrähti juoksuun sellaisella vauhdilla ettei Anastasia osannut varautua. Tyttö ei myöskään pystynyt seuramaan, sillä kesken Tomin portaiden kapuamisen liikkuvan portaikon alapää vaihtoi kätevästi paikkaa estäen Anastasian mahdollisen yrityksen lähteä Tomin perään. Jälleen poika tunsi nopean piston sisimmässään, mutta taltutti sen yhtä nopeasti kuin edellisenkin. Innostus, jonka mahdollinen kohtaaminen herra Foxin kanssa soi, oli erinomainen lääke pitämään hiljalleen aktivoituneen omantunnon kurissa. Sen herääminen oli ollut niin salakavala, ettei Tom Valedro ollut vielä edes käsittänyt jonkin muuttuneen ja silti jokin oli muuttumassa hyvää vauhtia. Parempaan vai huonompaan, se oli vielä kristallipallon ulottumattomissa…
« Viimeksi muokattu: Joulukuu 20, 2009, 18:54:33 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 14: Jälleennäkemisen toivossa

Tylyahon kylässä perjantai-iltapäivä vaikutti täsmälleen samanlaiselta kuin edeltäjänsäkin - harmaalta, tavanomaiselta, eikä millään tavoin mieleenpainuvalta. Kylän paremmassa pubissa, Lohikäärmeen kidassa, oli vain muutamia kävijöitä, joista suurin osa oli vanhemman puoleisia noitia, jotka vaihtoivat juoruja omistajan vaimon, sangen pieniluisen ja narisevaäänisen noidan, kanssa. Jos totta puhutaan, koko rakennukseen oli eksynyt ainoastaan yksi ulkopuolinen ja hänkin näytti siltä ettei kuulunut paikkaan. Miehen jykevä otsa ja hienopiirteinen profiili kertoivat paitsi kantajansa ylhäisestä verenperimästä, myös antoivat vaikutusvaltaisen kuvan, mikä kyllä Trafox Jonesin tapauksessa osui naulankantaan.
Velho oli korjailemassa viittansa kultaisia kalvosinnappeja parempaan asentoon samalla, kun kuuli jostakin läheltään tutun nuoren äänen, jota hän itse asiassa oli odottanut jo jonkin aikaa:
“Hyvää päivää, herra Fox.”

Trafox Jones tunsi kasvojensa leviävän maireaan hymyyn nostaessaan päätään niin että saattoi havaita lähes 12-vuotiaan pojan seisovan pöytänsä toisella puolen. Tom Valedro oli pukeutunut halvannäköiseen ja kuluneeseen talvitakkiin, ja hänen tummat hiuksensa olivat lumihiutaleiden peitossa. Osa niistä suli paraikaa tipahdellen vesipisaroina hänen kasvoilleen ja hartioilleen.
“Mutta Tom, tämäpä yllätys”, Trafox nousi kättelemään poikaa, joka näytti huojentuneelta kuin olisi pelännyt miehen vihastuvan hänen paikallaan olostaan. Tosiasiassa Trafox ei ollut sen paremmin vihainen kuin yllättynytkään. Tietenkin hän oli tiennyt, että Tom Valedron kaltainen poika keksisi itselleen tien ulos linnasta ja vieläpä onnistuisi etsimään hänet tästä pahaisesta kylästä. Se ei ollut ollut edes epäilyksen aihe.
“Istu toki seuraani”, Trafox pyysi taputtaen tuolia vierellään. “Saanko tarjota sinulle jotakin?”
“Ei, minä…”, Tom epäröi lyhyen hetken ja vaikutti vaivaantuneelta kuin tilanne olisi ollut hänelle aivan uusi. Poika sai kuitenkin pian rauhallisuutensa takaisin. “Tarkoitan, kyllä kiitos.”
“Kurpitsamehua nuorelle ystävälleni”, Trafox huikkasi tarjoilijattarelle, joka kiiruhti sipsuttaen tuomaan juoman välittömästi ja yritti ilmeisestikin näyttää mahdollisimman edustavalta tämän päällepäin varakkaannäköisen herrasmiehen silmissä. Trafox ei kuitenkaan ollut kiinnostunut vähäpätöisistä tarjoilijoista. Hänellä oli paljon suurempi saalis kaikarissa…
“Yhm… Kuinka olette voinut, herra Fox?” Tom kysyi tavoitellen ikäistään vanhempaa sävyä, mikä huvitti Trafoxia. Poika oli ilmeisen hermostunut, ja yritti piilottaa sitä häkellyttävän hyvin, mutta Trafox, jonka työ vaati tarkkaa ihmisten lukemista, näki pojan katseesta hiljaisen tarpeen miellyttää, tulla hyväksytyksi. Hänen pitäisi varmaankin vastata siihen tarpeeseen.
“Tom”, velho hymyili miellyttävintä hymyään, “koska olemme molemmat ilmeisen hyvinvoivia ja terveitä, voisimmeko luistaa tavanomaisista kohteliaisuuksista ja puhua sen sijaan jostakin kiinnostavasta?”
Poikakin virnisti aavistuksen hämmentyneesti ja Trafox pani merkille kuinka paljon ilme nuorensikaan lapsen kasvoja. Tai ehkäpä nuorensi ei ollut oikea sana. Kenties kyse oli siitä, että vakavana ollessaan Tom vaikutti pari vuotta ikäistään vanhemmalta ja tämä viaton ilo ainoastaan paljasti hänen todellisen lapsenomaisuutensa.
“Se olisi mukavaa, herra Fox.”
Trafox nojautui aavistuksen lähemmäs Tomia kuin salaliittolainen ja madalsi ääntään kuin olisi juorunnut valtionsalaisuuksia:
“No, kerropa minulle kuinka onnistuit livahtamaa luvatta koulustasi? Ei, älä pelkää, en minä sinua tuomitse - olen puhtaan utelias, teinhän sitä itsekin omana kouluaikanani, joten ajattelin että voisimme vaihtaa kokemuksia näin ammattilaisten kesken.”

Pojan ilme rauhoittui ja hän yritti selvästikin peittää sen, kuinka otettu olikaan Trafoxin sanoista. Imartelun täytyi olla hänen kohdallaan tällä tavoin hienovaraista, muuten pojan epäilykset voisivat herätä, eikä Trafox aikonut tehdä ainuttakaan virhettä nyt kun oli selvästi voittamassa pojan luottamuksen puolelleen jo pari kuukautta jatkuneen kirjeenvaihdon avulla.
“Käytin neljännen kerroksen salakäytävää”, Tom paljasti hyvillään aikuisen kiinnostuksesta.
“Ah, se onkin kätevä”, Trafox myönsi hyväksyvästi nyökytellen. “Oma suosikkini tosin oli Hunajaherttuan kellariin vievä, sitä käyttäessä tapasin napata muutamat namut taskuuni. Oletko jo löytänyt sen?”
“Ei, en ole, herra Fox”, nuori Valedro myönsi ja hänen silmänsä kimalsivat uteliaisuudesta ja mielenkiinnosta. Trafoxia hymyilytti väkisinkin. Kovan ja aikuisuutta tavoittelevan kuorensa alla Tom Valedro oli hyvin kokematon lapsi. Lapsi, joka ei tiennyt millaista oli omata joku, joka oikeasti välitti. Kenellekään ei ollut helpompaa esittää kiintymystä.
Trafox otti mukavamman asennon.
“No, en kai voi pilata etsimisen iloasi, Tom”, hän lausahti kiusoitellen ja seurasi huolellisesti lapsen reaktiota.
“Löydän sen varmasti”, poika vastasi tarttuen miehen esittämään haasteeseen ja pian kaksikko uppoutuikin jakamaan kokemuksiaan Tylypahkan linnan salaisuuksista. Lopulta Trafox huomioi ajan kuluneen tavatonta vauhtia ja pyysi Tomia mukaansa hoitamaan joitakin juoksevia asioita. He piipahtivat taikavälineitä korjaavassa Dervish & Paukussa, jonne Trafox vei muuan loihditun käkikellon - se oli ollut rikki jo kymmenen vuotta, eikä hän ollut pahemmin välittänyt, mutta olihan hän tarvinnut jonkin tekosyyn vierailla tuossa pahaisessa velhokylässä.

Sieltä he suuntasivat monenmoista velhorihkamaa myyvään Kanin töpöön ja muutamaan muuhun liikkeeseen, joissa he kiertelivät vapaasti jutustellen. Tom oli kiinnostunut lähes kaikesta ympärillään ja pienen rohkaisun jälkeen esittikin monenlaisia kysymyksiä - niin helppoja kuin vaikeitakin. Trafox joutui myöntämään, että pojan kanssa vietetty aika ei ollut loppujen lopuksi hassumpaa. Itse asiassa hän oli viihtynyt melkoisen hyvin ottaen huomioon sellaisen seikan, että hän ei pahemmin pitänyt lapsista.

Jos Tom olisi ollut kuka tahansa muu, Trafox olisi saattanut tarjoutua ostamaan tälle lahjoja, mutta nyt hän pidättäytyi tästä tietäen ettei lahjontatekniikka tulisi toimimaan pojan suhteen. Trafoxilla oli kokemusta ylpeistä ihmisistä, vaikka hän ei itse lukeutunutkaan niihin sanan paremmassa merkityksessä - tai siinä merkityksessä, jota yleensä pidettiin kunnioitettavana. Mutta Tom Valedro sen sijaan kuului, sen näki yhdellä silmäyksellä. Hän olisi liian ylpeä vastaanottaakseen toisten ihmisten apua, sen paremmin kuin näiden almuja. Hän oli liian varautunut ja sulkeutunut uskaltaakseen jättäytyä velkaan jollekulle toiselle. Senpä vuoksi Trafoxin piti olla hyvin varovainen kaiken tekemänsä suhteen.

Itse Trafox piti tuollaista ylpeyttä hyvin läheisenä sukulaisena typeryydelle - hän ainakin oli valmis ottamaan vastaan kaiken. mitä kuka tahansa tarpeeksi hyväuskoinen oli valmis hänelle lahjoittamaan, kun taas Valedro… Tom halusi selvästikin kokea ansainneensa asiat jostakin hyvästä. Sinänsä ihailtavaa, joskin tarmon ja ajan hukkaa. Luultavasti ylpeys kuitenkin karsiutuisi iän myötä, elämän kolhaistua sitä muutamaan otteeseen - niin ylpeille ihmisille tapasi käydä.

Trafox saattoi myöskin hyvillä mielin myöntää, että hän rakasti rahaa. Hän rakasti vaurautta ja turvattua elintasoa - tunnetta ettei jokaista sirppiä ollut tarpeen vahtia. Oli nautinnollista nähdä ihmisten kateus hänen yltäkylläisyyttään kohtaan. Sen sijaan Tomilla ei ollut rahaan tällaista intohimoista suhdetta - se olikin niitä harvoja puutteita, joita Trafox katsoi nuoren tuttavansa omaavan. Toki tällä oli kunnianhimoa, mutta sen kohde ei niinkään ollut mikään materiaalinen  kuten Trafox oli hiljalleen alkanut käsittää. Hänhän vasta opetteli tuntemaan poikaa, ja yritti parhaansa mukaan olla kiirehtimättä asian kanssa, vaikka aikataulu tuntuikin painavan hänen niskassaan.

Velho yritti kuitenkin jättää tämän kaiken huomiotta ja esitteli sen sijaan Tomille erilaisia eksoottisia lintuja, joita kylän postitoimistossa käytettiin. Koska Tylyahon liiketoiminta oli harmittavan suppeaa, he alkoivat olla kiertäneet jo kaikki muut liikkeet outoa Sianpää-nimistä kapakkaa lukuun ottamatta. Tom ojensi parhaillaan kättään silittääkseen muuan muuttohaukkaa jolloin Trafox pani merkille verestävän haavan hänen ranteessaan.
“Oletko satuttanut itsesi, ystäväiseni?” hän kysyi ja pyysi poikaa ojentamaan kätensä, jotta hän voisi tarkastella sitä.
“Ei se ole mitään, herra Fox. Pikkulonkeroinen vain yllätti minut”, Tom vastusteli nolostuneena, vaikka samalla ilmeisen otettuna Trafoxin huolenpidosta. Vaikka Trafox ei erityisemmin pitänyt tällaisesta parantajaleikistä, hän huomasi sen tepsivän poikaan ja päätti jatkaa vielä hieman pidemmälle.
“Pikkulonkeroinen, vai?” Trafox totesi haavaa kovinkin asiantuntevasti tarkastellen. Tosiasiassa hänellä ei ollut minkäänlaista mielenkiintoa tai kokemusta aihepiiristä. “Hmm… Kai sinä puhdistit tämän?”
“En oikeastaan…”, Tom myönsi vaimeasti.
“Pikkulonkeroinen ei ole myrkyllinen, mutta sen hampaissa elää basilleja, jotka voivat aiheuttaa sairauksia”, Trafox toisti jostakin lehtiartikkelista poimimansa tiedon hyvin vakuuttavalla äänellä ja irrotti otteensa pojan kädestä.
Pojan silmät laajenivat kunnioituksesta:
“Ahaa.”
Trafox sen sijaan kääntyi kohti tukevaa keski-ikäistä naista, joka pyöritteli sulkakynää sormissaan tiskin takana.
“Anteeksi rouva, löytyykö teiltä haavan puhdistuslientä?” hän kysyi ja hetken etsimisen nainen kaivoi pyydetyn nesteen jostakin takahuoneen uumenista.

Trafox istutti pojan narisevaan tuoliin ja kumartui itse lattialle toisen polven varaan niin, että saattoi aloittaa kehnosti paikatun haavan puhdistuksen kuin huolehtiva aikuinen konsanaan pojan seuraillessa hänen tekemisiään kunnioittavan hiljaisena, sekä aavistuksen ymmällään. Trafox arveli, että tällä suorituksella hän olisi ansainnut varmastikin pääosan Britannian velhoteatterin menestysdraamassa Merlinin muistelmat.
Hetken harkinnan jälkeen Trafox tuli siihen tulokseen, että tilanne oli sopivan intensiivinen kovempiin panoksiin ja ottikin kasvoilleen hellän nuhtelevan ilmeen:
“Mitäköhän vanhempasi sanoisivat jos tietäisivät sinun viettäneen koko lauantai-iltapäivän tällä tavoin? Karkaamalla koulusta, telomalla itseäsi vaarallisiin kasveihin ja huvittelemalla kerrassaan epäsovinnaisen velhon seurassa…”
Hän huokaisi dramaattisesti ja painoi vielä sauvansa haavan päälle, joka alkoi hänen onnekseen parantua loitsun voimasta.
“Herra Fox, minulla…”, poika ei tuntunut löytävän sanoja. Hänen tummanvihreissä silmissään oli satutettu katse. “Olen orpo.”
“Suo anteeksi, Tom. Minulla ei ollut aavistustakaan”, Trafox pahoitteli valheellisesti pojan luodessa katseensa jalkoihinsa.
Komeaksikin luonnehdittu mies odotti hetken, että postineiti meni juuri sisään tulleen asiakkaan kanssa hieman kauemmas ennen kuin jatkoi mahdollisimman osaa ottavalla äänellä:
“Saanko kysyä kuinka he kuolivat?”
“Äiti kuoli synnyttäessään minua, enkä ole koskaan tavannut isääni”, poika kertoi karskisti ja pomppasi tuoliltaan alas. Oli selvä, että hän ei välittänyt puhua aiheesta.

Trafox tiesi, että aiheesta jatkaminen oli kepin koettamista jäällä, mutta hän oli valmis riskeeraamaan. Velho avasikin postitoimiston oven pudistellen päätään mietteliäästi.
“Mies-parka, ei tiedä mitä on menettänyt”, hän lausahti puoliääneen pojan astuessa hänen ohitseen ulos.
“Mitä tarkoitatte, herra Fox?” pojan kysymys tavoitti hänet siinä samassa kun hän pääsi seuraamaan tätä kadulle.
Trafox hymyili nuorelle seuralaiselleen lämpimästi:
“Sitä vain Tom, että en voi kuvitella ainuttakaan ihmistä, joka ei tuntisi ylpeyttä saadessaan kutsua sinua pojakseen.”
Lapsen kasvot sulivat aurinkoiseen ilmeeseen, jota mikään aikuisuuden naamio ei pystynyt peittämään taakseen.
“Ja mikäli haluat, voisin auttaa sinua etsimään isääsi”, Trafox vei esityksensä vielä astetta eteenpäin. Tosiasiassa hän oli tietenkin tehnyt tämän jo kauan sitten. Jo muutamia päiviä Kuhnusarvion juhlien jälkeen hän oli ollut täysin selvillä Tom Valedron sukupuusta.
“Oletteko tosissanne?” pojan säteilyllä ei näyttänyt olevan rajoja, ja Trafox tiesi yksisarvisensa astuneen ansaan. “Tekisittekö sen todella?”
“Olisin enemmän kuin otettu saadessani auttaa sinua”, velho asetti harkiten kätensä pojan hartialle, eikä tämä pyrkinyt ravistamaan sitä pois. Luottamus oli jo voitettu. “Sinäkin teit tänään paljon hyväkseni, puhumattakaan siitä miten kirjeesi ovat piristäneet vanhan miehen yksinäisiä iltoja.”
“Ette te ole vanha, herra Fox”, poika ilmoitti kirkkaalla äänellä, joka helähti kuin taikakulkuset, joita oli ripustettu joidenkin liikkeiden edustalle soittamaan tuttuja jouluveisuja.
“Sinun suustasi kuultuna saattaisin jopa uskoa tuon Tom”, Trafox naurahti lämpöisesti ja pörrötti pojan tummaan tukkaa saaden tämän tummat silmät tuikkimaan lapsenomaista innostusta.

He kävelivät vielä jonkin matkaa nopeasti hämärtyvässä talvi-illassa, kunnes he saapuivat kadun päähän ja poika osoitti maakellarin luukkua, jonka kautta hän oli saapunut Tylyahoon.
“No, Tom-ystäväiseni”, Trafox ojensi kättään ja poika tarttui siihen puristaen kevyesti. “Meidän tiemme taitavat erota tässä.”
“Niin, herra Fox.”
Ei ollut temppu eikä mikään kuulla kuinka harmissaan lapsi olikaan.
“Älä näytä noin pettyneeltä”, Trafox joutui pitkänä miehenä kumartumaan melkoisesti laskeutuakseen samalle tasolle lapsen kanssa. Hän asetti molemmat kätensä isällisesti tämän hennoille harteille. “Lupaan, että tapaamme pian.”
“Teidän suustanne kuultuna saatan jopa uskoa tuon, herra Fox”, poika virnisti ja lyhyiden jäähyväisten jälkeen katosi samaa tietä kuin oli tullutkin. Trafox huomasi itsekin hymyilevänsä vielä lapsen kadottua näköpiiristä.
Voi Trafox, Trafox olet tosiaan tulossa vanhaksi, hän torui itseään, puolittain huvittuneena omasta käytöksestään. Mikäpä muu olisi voinut selittää tätä yllättävää tunteellisuutta. Tom Valedro ei ollut sen enempää kuin välikappale hänen päämääriensä välillä.  

   ***

Pakkaaminen on laji, jossa tarvitaan erityistä järjestelmällisyyttä, sinnikkyyttä ja hyvää muistia puhumattakaan erinomaisista hermoista. Valitettavasti Rhonda McKinnon ei varsinaisesti omannut noita arvokkaita piirteitä ja olikin sen vuoksi aivan alkutekijöissä laukkujensa täytössä muiden makuusalinsa tyttöjen jo sulkiessa matka-arkkujaan tiukasti kotiin paluuta varten lauantaiaamuna viikkoa ennen jouluaattoa.
“De, oletko nähnyt minun keltaista mekkoani? Olen varma, että laitoin sen jonnekin”, hän touhotti nyt täyttä vauhtia.
“Pakkasit sen sinisen leninkisi alle viisi minuuttia sitten”, Dorea muistutti huomaavaisesti peittäen huvittuneisuuttaan katsellessaan Rhondan katastrofaalista tilannetta oman matka-arkkunsa päällä istuen ja jalkojaan heilutellen.
“Niin, niinpä taisin tehdä. Mutta entä missä ovat juhlakenkäni?” punapää hätääntyi nyt.
“Rho, olet menossa kotiin kahdeksi viikoksi, voit ihan hyvin jättää osan tavaroistasi tänne”, Treasa huomautti ja kaatui dramaattisesti selälleen Rhondan valtavaan vaatekasaan, joka oli kerääntynyt tämän sängyn päälle.
“Varo vähän, Tres! Se punainen hame rypistyy helposti!” Rhonda raivostui ja nyki kyseisen vaatekappaleen ystävättärensä alta ymmärtämättä kuinka joku saattoi olla niin ajattelematon.
“Entä kirjasi? Mitä näistä otat mukaan?” Dorea kysyi ystävällisesti katsellen korkeaa pinoa yöpöydällä.
“Kaikki tietenkin.”
“Niinpä tietenkin”, Treasa tuhahti ja kurotti ottamaan pinon päällimmäisen
Ja taikuri Willdodge veti Sarahin lähemmäs vahvoilla käsivarsillaan. “Minä rakastan teitä yhtä paljon kuin vihaan”, hän kuiskasi naisen tummiin hiuksiin”, pitkä tyttö luki ääneen ensimmäisenä silmiin sattuneen lauseen ja nosti sitten katseensa kirjasta sulkien paksun opuksen. “Rho, kuinka voit lukea tällaista roskaa?”
“Treasa, Taiotut tunteet on kirjallisuuden klassikko ja sitä paitsi todella ihana rakkaustarina”, Rhonda kertoi ylväästi nykäisten romaanin pois ystävänsä käsistä.
“Jos joku uskaltaisi sanoa minulle noin, kiroaisin hänet sinne missä päivä ei paista”, Treasa ilmoitti johdonmukaisesti, mutta siirtyi omalle vuoteelleen Dorean alkaessa nykiä myöskin Rhondan vaatteita hänen altaan - tämä oli tullut siihen tulokseen, että he pian myöhästyisivät junasta ellei Rhonda saisi pakkausapua.
“Sinulla ei ole romantiikan tajua”, Rhonda tuhahti ylimielisesti ja katsoi Treasaa nenänvarttaan pitkin, mikä hänen nenänsä pienuuden ja nykeröyden vuoksi ei näyttänyt läheskään niin dramaattiselta kuin Dorea arveli ystävänsä toivoneen. Hän itse päätti olla ottamatta kantaa tähänkään aiheeseen. Joskus ystävän tärkein taito oli osata myötäillä kaikkia osapuolia tasapuolisesti. Dorea arveli jalostuneensa siinä taidossa melkoisesti ajan myötä.
“Kyse on siitä, että niin Sarah kuin Wildodgekin ovat liian ylpeitä myöntääkseen, että ovat aina rakastaneet toisiaan ja eivät osaa osoittaa sitä kuin inhoamalla”, Rhonda selitti ja yhdessä Dorean kanssa he laskostivat vaaleanpunaisen juhlamekon, jossa näytti olevan kolme ellei neljäkin kerrosta organzaa, kevyttä ja ohutta pukukangasta, joka oli hiljattain tullut muotiin. Dorea ei henkilökohtaisesti ollut erityisemmin kiintynyt materiaaliin. Hän piti vahvemmista kankaista, joiden ei tarvinnut pelätä rikkoutuvan hiemankin varomattomammasta liikkeestä.
“Tuo logiikka pettää pahemman kerran”, Treasa tokaisi kulmiaan rypistellen. “Sitä paitsi luulin että pidät enemmän niistä “prinssi ja prinsessa” -tarinoista, joissa ihmiset rakastuvat syvästi ensisilmäyksellä.”
“Niin minä pidänkin, mutta Taiotut tunteet on poikkeus”, Rhonda totesi ahtaen loputkin kirjat matka-arkkunsa uumeniin. “Siinäkin oma viehätyksensä, kun vastakohdatut löytävät toisensa. Kielletty rakkaus on niin romanttista!”
“No, De, kommentoipa sinä asiantuntijana”, Treasa pisti väliin ja asettui makaamaan sängylle kyljelleen niin että saattoi katsella Doreaa, joka oli pudottaa Rhondan parfyymipullon hämmennyksestä.

Tytön onnistui kuitenkin pitämään äänensä vakaana ja käänsi selkänsä kipakkakieliselle ystävälleen antamatta tälle mahdollisuutta tutkailla hänen syyllisyyttä hohkaavia kasvojaan:
“Mitä ihmettä tarkoitat, Tres?”
“No, eiköhän se ole ihan selvää, minkä takia sinä päätit yks kaks antaakin Potterille anteeksi ja pilata vuosisadan tilaisuuden näyttää pitkää nenää rohkelikoille”, Treasa muistutti kaunaisella äänellä.
“Niin, De, suurisuinen ystävämme on kerrankin oikeassa”, Rhondakin nyökytteli pisamaiset kasvot varsin tietävän näköisinä. “Henkilökohtaisesti minun on kyllä sanottava, että olen yhä Aprigonin kannalla…”
“Hidastakaas te kaksi”, Dorea toppuutteli ja asetti kätensä vyötärölleen katsoen vuorotellen ystävättärestään toiseen. “Minä en ole rakastunut kehenkään.”
“Täsmälleen noin Sarahkin sanoo”, Rhonda nyökytteli vakavana kuin se olisi varmistanut koko asian. Dorea silmäsi häntä ärtyneesti ja kumartui onkimaan pitsikauluksin somistetun puuvillapaidan, joka oli yrittänyt livahtaa Rhondan sängyn alle.
“En minä myöskään vihaa herra Potteria jos sitä kuvittelet”, hän muistutti suoristautuessaan ja oikaistessaan tumman polven alle ulottuvan hameensa.
“Mitä sinä sitten tarkalleen ottaen tunnet häntä kohtaan?” Treasa kysäisi puolittain kyllästyneeseen, varsin terävään sävyyn.
“Olipa hienovaraista, Tres”, Rhonda huomautti kuivasti oikaistessaan silkkisukkaparia.
“Ai, sinähän siitä tiedätkin neiti Sulavuus”, Treasa heitti takaisin varsin ilkeään sävyyn.
“Minä en ainakaan täräytä asioita tuolla tavoin tökerösti.”
“Niin, sinä käärit ne vaaleanpunaisiin pilviin ja täräytät vasta sitten.”

Treasan ja Rhondan kinastelun kiihtyessä Dorea sai rauhan tutkailla tuota kysymystä rehellisesti sydämessään. Oli kieltämätön tosiasia, että hänestä oli tuntunut humalluttavan hyvältä kuulla Charlus Potterin todella pitävän hänestä, mutta toisaalta eihän siitä ollut niinkään kauan, kun hän oli vannonut ettei antaisi tälle ikinä anteeksi.
“Kunpa tietäisin”, hän mutisi puoliääneen, joskaan tuskin Treasa ja Rhonda olisivat kiinnittäneet enempää huomiota noihin sanoihin, vaikka hän olisi huutanut ne. Ihmismieli kun on helposti johdettavissa sivuraiteille.

   ***

Samaan aikaan Tom Valedro seisoi Tylypahkan pääovien edessä katselemassa kuinka Avery ja muut nousivat vuorotellen vaunuihin, jotka veisivät heidät Tylyahon asemalle aloittamaan kotimatkaa. Hän itse oli tietenkin ilmoittautunut Kuhnusarviolle jäävänsä Tylypahkaan. Niin ironiselta kuin se saattoikin kuulostaa, koulu oli hänelle enemmän koti kuin talo, jota kutsuttiin orpojen kodiksi.
“Nähdään loman jälkeen, Valedro”, muutamat pojista huikkasivat umpivaunujen ikkunasta, kun vaunut lähtivät liikkeelle jostakin Tomille tuntemattomasta voimasta. Hän muistutti itseään, että hänen pitäisi eräänä päivänä selvittää myös niiden arvoitus, vaikka se ei tuntunutkaan niin tähdelliseltä kuin monet muut seikat sillä hetkellä. Tulkitsemattomat Luihuisen muistikirjan sivut polttelivat jälleen hänen mieltään ja olivat edellisyönä löytäneet jälleen tiensä hänen uniinsa.

Tom oli juuri kääntymässä palatakseen sisälle, kun näki tutun tytönhahmon lähestyvän seuraavia vapaita vaunuja. Anastasian edellä kulki hänen isoveljensä Aprigon, joka liikutti sauvallaan kahta matka-arkkua.
“Aprigon, minä saan kyllä matka-arkun vaunuun ihan itsekin”, Anastasia kivahti veljelleen ja Tom jäi katsomaan tilannetta lievän uteliaana. Monien sisaruksettomien tapaan hän ei täysin pystynyt käsittämään sisarussuhteiden monimutkaisuutta riitoineen kaikkineen.
“Laitan sen samalla kuin omani”, Anastasian isoveli näkyi ilmoittavan kiinnittäessään kumpaakin matka-arkkua umpivaunujen katolle.
“Älä aina holhoa minua!” Anastasia tiuskahti rypistäen kulmiaan ja puristaen sormiaan nyrkkiin. Hän oli pukeutunut harmaaseen takkiin, jota somistivat suuret kirkkaan punaiset napit, jotka olivat samaa väriä hänen baskerinsa kanssa.
Sisaruksista vanhempi otti kasvoilleen erittäin aikuisen ilmeen:
“Anastasia, minä olen sinun isoveljesi ja minun velvollisuuteni on huolehtia sinusta.”
“Ei, sinun velvollisuutesi on häiritä elämääni kaikin mahdollisin tavoin!” Anastasia kivahti ja käänsi selkänsä veljelleen niin että hänen katseensa osui lähistöllä seisoskelevaan Tomiin. Poika ei ehtinyt liikahtaakaan ennen kuin tyttö oli jo astellut hänen luokseen katsoen häntä kysyvästi ja Tom tunsi tarvetta selittää. Tietenkin Anastasia oli hoksannut hänen kuunnelleen, sitä oli turha yrittää edes kieltää.
“Olit aika tyly veljellesi”, hän tyytyi toteamaan neutraaliin sävyyn. Olihan hänen jotain sanottava, varsinkin kun Anastasia oli eilen auttanut häntä ihan hyvää hyvyyttään.
“Ja sinäkö oikeasti olet paras ihminen puhumaan tylyydestä?” Anastasia huomautti.

Tom katsoi hieman hänen ohitseen vaunujen letkaa, joka matkasi kohti Tylyahon asemaa. Se sai aikaan ikävän pistoksen hänen rinnassaan, mutta ei niin pahaa kuin joskus. Hän oli pääsemässä hiljalleen yli siitä seikasta, että kukaan ei halunnut häntä, että kukaan ei kaivannut, vaikka se tuntui samalla maksava palasia hänen sielustaan. Ehkä hän eräänä päivänä voisi pohtia sellaisia asioita tuntematta mitään…
“Jos minulla olisi perhe, en kohtelisi sen jäseniä tuolla tavalla”, hän mutisi puoliääneen, enemmänkin itselleen kuin Anastasialle ja hätkähtikin, kun tyttö osoitti kysymyksen hänelle.
“Sinäkö jäät Tylypahkaan jouluksi?”
Anastasia ei kuulostanut niinkään säälivältä kuin puhtaan yllättyneeltä. Mitäköhän hän oli mahtanut olettaa, kun kerran tiesi Tomin taustat? Että Tom suostuisi vapaaehtoisesti palaamaan orpokotiin, josta oli niin kiihkeästi kaivannut pois?
“Minneköhän muualle voisin mennä?” poika kysyi aavistuksen karheasti ja näki Aprigonin Anastasian takana naputtelevan kelloaan kärsimättömästi. Anastasia heitti veljeensä ärtyneen katseen, mutta hänen ilmeensä muuttui aavistuksen araksi hänen kääntyessään jälleen Tomiin päin. Jokin hänen ilmeessään varoitti Tomia jo etukäteen, mitä tuleman piti ja niinpä hän ei yllättynyt läheskään niin paljon kuin olettaa olisi voinut.
“Jos haluaisit, voisit varmaan tulla viettämään joulua meidän perheen kanssa”, toinen lapsi esitti kutsunsa hyvin varovaiseen sävyyn. “Äiti pitää vieraista.”

Vieraista. Siitä oli juuri kysymys. Tom oli saanut samanlaisen tarjouksen myös parilta ikäiseltään pojalta, mutta oli kieltäytynyt niistäkin järjestelmällisesti. Vaikka joulun viettäminen jonkun luona olisi saattanut tuntua houkuttelevalta, hän olisi silti pelkkä vieras, mikä taas muistuttaisi häntä entistä vahvemmin siitä mitä ilman hän oli jäänyt. Ei, oli viisaampaa pysyä Tylypahkassa ja viettää onnellisen yksinäinen joulu.
“Taidan jäädä tänne”, hän totesi yksinkertaisesti.
“Ymmärrän”, Anastasia nyökäytti päätään, vaikka Tom uskalsi kuitenkin epäillä, mahtoiko tyttö tosiaan ymmärtää paljonkaan.
Hän nyökäytti päätään ja oli jo tekemässä lähtöä sisään, kun Anastasian hiljainen kysymys tavoitti hänet:
“Saanko kuitenkin kirjoittaa sinulle?”
Tom kääntyi välittömästi ympäri ja näki tytön hypistelevän punaista baskeria hermostuneesti sormissaan. Anastasia hypisteli esineitä Tomin mielestä aivan liian usein.
“Miksi?” hän sai tiputettua sanan suustaan,
“Jos minun tulee ikävä sinua”, toinen ensiluokkalainen totesi katsoen Tomia suoraan silmiin.
Tummatukkainen poika aukoi suutaan hetken hämmästyksestä. Anastasia Vancella oli ihmeellinen taito jättää hänet kerta toisensa jälkeen sanattomaksi. Lopulta hän sai laskettua leukaansa silkasta järkytyksestä lyhyeen nyökkäykseen, mikä sai Anastasian hymyilemään onnellisesti.

Hetken kuluttua Tom oli kuitenkin päässyt jälleen tilanteen tasalle ja tajusi korjata virheensä lisäämällä ärtyneeseen sävyyn:
“En luultavasti vastaa.”
“Ei sinun tarvitsekaan”, Anastasia lupasi ja hänen kasvojaan koristi leveä hymy, joka sai hänet näyttämään entistäkin nuoremmalta. “Minä vain haluan kirjoittaa ystävilleni joulukortit.”
Tomista tuntui, että hänen olisi pitänyt sanoa siihen jotain. Vastustaa tai hyväksyä, mutta ei keksinyt ainuttakaan oikeaa tapaa reagoida.
Aprigon Vance kuitenkin säästi pojan keksimisen vaivalta kutsuessaan sisartaan:
“Anastasia, tule jo! Vaunu lähtee!”
“Joo, minä tulen”, Anastasia huikkasi veljelleen kääntyen vielä kerran hymyilemään Tomille.
“Hyvää joulua, Tom”, hän toivotti ja säntäsi juoksuun kohti vaunuja. Hänen veljensä nykäisi tytön sisälle juuri liikkeelle lähteneen umpivaunun ovesta ja viimeisenä Tom näki punaisen baskerin vilahduksen, kun Vancen sisaruksetkin lähtivät vaunuineen etääntymään yhä kauemmas Tylypahkasta. Viimeisen isomman seurueen siirtyessä ulos, Tom katsoi parhaaksi palata sisään.

Tuo isompi seurue muodostui Michael Pomfreysta, Poppy Limentinistä, Laura Whirmingistä, Jennifer Harrisonista, Joshua Bolesta sekä Charlus Potterista, joiden lähteminen oli ennestään totuttuun tapaan jäänyt aivan viimeisille hetkille. Charlus piteli vaunun ovea auki muiden asettuessa tiiviisti sisään, mutta antoi katseensa vaeltaa jonkin matkan päähän, jossa havaitsi niinikään matkatavaroidensa kanssa vaunua odottelevan Dorea Mustan. Tyttö käänsi päätään kuin vaistoten hänen katseensa ja soi hänelle ystävällisen hymyn.
“Tule nyt, Charl”, Jenniferin kehotus tuntui tulevan jostakin mailien päästä, “kyllä tänne sopii hyvin vielä yksi.”
“Ei, otan mieluummin seuraavan kuin tungen Joshin syliin istumaan”, Charlus totesi vilkaisten huvittuneena tiivistä tunnelmaa umpivaunujen sisällä. Tosin eipä Michaelia sen paremmin kuin Poppyakaan näyttänyt häiritsevän sylikkäin pakkautuminen.
“Hyvä, sillä minun sylini kuuluu ainoastaan yhdelle olennolle”, Joshua ilmoitti.
“Toivottavasti puhut minusta”, Jennifer huomautti ja kietoutui omistushaluisesti sulhasensa käsikynkkään.
“Älä ole naurettava, Jen”, Charluksen ystävä teki toisella kädellään huitaisevan liikkeen kuin olisi karkottanut kärpästä - jollaisia ei luonnollisestikaan ollut joulukuussa. “Tarkoitin tietenkin Tobya.”
Charlus naurahti kevyesti ja painoi raskaan vaunun oven kiinni todeten, että he tapaisivat sitten asemalla. Hänen lauseensa kuitenkin jäi huomiotta Jenniferin kysyessä:
“Sinäkö pidät koiraasi sylissäsi mieluummin kuin minua, morsiantasi?”
“En ole nähnyt sitä moneen kuukauteen”, Charlus kuuli Joshuan puolustautuvan therstalien vetämien vaunujen lähtiessä vyörymään kohti juna-asemaa. Hän itse sen sijaan lähti raahaamaan matka-arkkuaan Dorea Mustaa kohden.

Nuori nainen näytti erittäin tyylikkäältä pitkässä takissaan, jonka kangas oli kuvioitu poikittaisella keltaruskealla shakkikuviolla. Takin korkeat kaulukset olivat sitä mallia, jonka saattoi nostaa tuulta vastaan huonolla säällä.  Asuun kuului myös musta vyö, jonka kaltaiset nauhat toistuivat hihansuissa. Pieni musta merimiestyylinen hattu näytti lystikkäältä Dorean päässä ja kokonaisnäky sai nuorukaisen huomaamatta paljastamaan poskiinsa kaivertavat hymykuopat.  
“Sinunkin ystäväsi jättivät sinut kyydistä, vai?” Dorea uteli hymähtäen Charluksen ehtiessä nuoren naisen luo.
“Niinkö sinulle tehtiin?” nuorukainen kysyi ja tunsi lievää hermostuneisuutta viedessään kätensä harmaan villakankaisen takkinsa taskuun ja tuntiessaan jotakin sen pohjalla.
Rohkeasti nyt vain, hän kehotti itseään samalla kun Dorea naurahti kevyesti ja suki hermostuneesti muutamaa irtonaista hiussuortuvaa korvansa taa.
“Rhondalla oli pakkomielle päästä samaan vaunuun Kenneth Puddifootin kanssa ja Treasa taas meni aivan ensimmäisellä vaunulla kyllästyttyään odottamaan minun ja Rhondan pakkaamisten päättymistä.”
“No, minä taisin oikeastaan olla meidän joukkomme seuranpetturi, kun en halunnut kuolla hapenpuutteeseen umpivaunuissa”, Charlus kertoi ja virnisti leveästi.
Hän nielaisi sen muutaman vaikean kerran hymynsä suojissa ennen kuin jatkoi:
“Sitä paitsi minulla oli vielä jotain annettavaa sinulle.”

Dorea näytti enemmän kuin yllättyneeltä Charluksen liu`uttaessa ruskeaan käärepaperiin käärityn pienen ja litteän paketin hänen haltuunsa.  
“Se on joululahja”, Charlus mumisi varovasti osaamatta tulkita tytön ilmettä. Kenties tämä piti hänen hyvässä tarkoituksessa antamaansa pakettia röyhkeänä tai asiattomana. Loistavaa, onnistuisiko hän suututtamaan saman tytön jo toistamiseen kuukauden sisällä?
“En tiedä mikäli teillä päin harrastetaan sellaisia…”, hän jatkoi epäröiden, kun tyttö ei sanonut mitään.
Dorea tuntui hätkähtävän kuin heräten jonkinlaisesta lumouksesta.
“Anteeksi… tarkoitan kiitos”, tyttö mumisi ja ilmeisesti pakkanen oli kirpeämpi kuin Charlus oli ajatellut, sillä tytön posket punoittivat railakkaasti. “Minä vain hämmennyin… Tai siis minullakin on sinulle jotakin.”

Nuori nainen kääntyi matka-arkkuaan kohti ja avasi lukot sauvansa napsautuksella lennättäen sen sisästä ruskean villaisen kaulahuivin, jonka saattoi päätellä yhdellä silmällä kotikutoiseksi. Jenniferin virheettömään kädenjälkeen tottunut Charlus arvasi, että työn kanssa oli vietetty useita tuskaisia tunteja.
“En ehtinyt paketoimaan sitä”, Dorea mumisi ojentaen villakäärön pojalle nolostunut ilme vaaleahipiäisillä kasvoillaan ja Charlus otti lahjan vastaan, vaikka osasikin päätellä sen verran, että ei ollut se henkilö, jolle tuo kaulahuivi oli alun perin tarkoitettu, mutta oli joko liian otettu tai kohtelias tehdäkseen tätä ilmiselvää havaintoa.
“Kiitos”, hän totesi sen sijaan ja kietaisi kudotun huivin kaulansa ympärille muitta mutkitta. “No, miltä se näyttää?”
Dorea katseli hänen poseeraustaan kaino hymy huulillaan ja nosti sitten kätensä korjaamaan ruskeaa huivia.
“Sanoisin että lähinnä säälittävän lyhyeltä, mutta luulen että sitä voi pidentää venytysloitsulla”, hän arvioi asetellen huivin päätä hieman paremmin.
“Ei, pidän huivistasi tällaisena kuin se on ja… sinusta myös”, Charlus kertoi hymyillen ja sipaisi jälleen karkuteille lähteneen tummanruskean hiussuortuvan Dorean korvan taa, josta se kuitenkin välittömästi riistäytyi takaisin keikkumaan kasvojen edessä.
“Ai, käsityöloitsu-taidottomana ja hiusongelmaisena?” Dorea kysyi huvittuneesti ja hänen kätensä oli pysähtynyt kaulahuiville siinä missä Charluksen sormet nypläsivät kuritonta hiussuortuvaa.

Heidän ujostelevat katseensa kohtasivat ja tuntui kuin ympäröivä lähtömelu olisi hiljennyt - varmaan olikin, sillä he olivat aivan viimeisten lähtijöiden joukossa.
“Juuri sellaisena”, Charlus vakuutti lämpimästi hymyillen ja näki oman hymynsä heijastelevan Dorean tummista, lähes mustista, silmistä. Kuinka kauniit Dorean silmät olivatkaan… Lyhyen hetken nuorukainen tunsi hirvittävää halua suudella Doreaa, mutta esti itseään viime sekunnilla. Vielä ei ollut se hetki.
“Hyvää joulua, Dorea”, hän sanoi perääntyen puolikkaan askeleen ja ääni kuulosti etäiseltä jopa hänen omissa korvissaan.
“Hyvää joulua, Charlus”, Dorea vastasi toivotukseen ja hänenkin kätensä tippui kaulahuivilta hipaisten matkalla Charluksen käsivartta, mikä sai pojan sydämen sykähtämään omituisella tavalla ja tykyttämään koko vaunumatkan, jona he eivät uskaltaneet vaunussa olevien viidesluokkalaisten tyttöjen takia vaihtaa muuta kuin muutaman nopean katseen.

Heidän jäädessään pois vaunun kyydistä Tylyahon juna-asemalla ei ollut aikaa monisanaisiin jäähyväisiin kummankin kiikuttaessa matkatavaroitaan telineille, ja etsiytyessään siihen vaunuosastoon, jossa ystävät odottivat. Dorean kohdalla se kattoi myös muutaman myös muutaman luihuispojan, joiden kanssa Treasa harjoitti varsin avointa flirttailua Rhondan asettaessa kätensä äärettömän paheksuvasti syliinsä ja tuhahteli mahdollisimman näyttävästi. Dorea ei juuri kiinnittänyt huomiota tähän, vaan käänteli suorakulmion muotoista pakettia sylissään.

Hän tiesi varsin hyvin, että jouluun oli vielä viikko, mutta olihan Charluskin saanut hänen lahjansa - jonka hän itse asiassa oli puurtanut veljelleen Polluxelle - etukäteen. Sitä paitsi, Dorea perusteli itselleen, entä sitten jos unohdan koko paketin joululoman aikana? Olisi suuri loukkaus Charlusta kohtaan jos niin kävisi. Ylipuhuttuaan itsensä suunnilleen matkan puolessa välissä, hän odotti että muu joukkio - istuintaan vasten nuokkuvaa Rhondaa lukuun ottamatta - siirtyi makeisostoksille käytävään ennen kuin avasi kääreet, joiden uumenista paljastui valokuvakehys. Valokuvan sijaan lasin takana oli kuitenkin kellanruskea haavan lehti - epäilemättä se sama, jonka Charlus oli syksyn alkupuolella noukkinut hänen hiuksistaan. Pelkkä muisto tilanteesta nauratti Doreaa.

Hymyillen hän käänsi kehyksen ympäri ja näki sen taustaan kaiverretun kapean tekstin:

Pelkkää taikauskoako vain, neiti M?

Sanat levensivät hänen hymyään entisestään ja hän painoi kehyksen rintaansa vasten tietäen näyttävänsä varmasti erittäin typerältä.
“Se nähdään ensivuonna, herra Potter”, Dorea kuiskasi hiljaa ja katsoi lumista maisemaa junan ulkopuolella. Ensi vuodella olisi toivottavasti paljon tarjottavanaan.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Hei vaan kaikille, mikäli tälle ficille vielä jokunen lukija löytyy tämän tauon jälkeen. Ehkäpä kirjoitushistoriani pisimmän tauon... Eli selitysten aika siltä varalta että jotakuta kiinnostaa:
1. ylppärit
2. toiseen fandomiin retkahtaminen
3. yleinen masennus omien tekstien tasosta, ideoista jne.

Seuraava luku on ollut valmiina ikuisuuden. Kun palasin tarkastelemaan sitä, se tuntui lähes tunnistamattomalta. (Neljä kuukautta on pitkä tauko ficin suhteen...) Se voi olla vähän hankalasti seurattava etenkin jos ficin lukutauko on ollut samanmoinen kuin oma kirjoittelutaukoni. Sisältää parin aiemmin ainoastaan nimeltä esiintyneen hahmon tarkempaa esittelyä ja mikä ihaninta lisää omaa suosikkihahmoani Trafox Jonesia. Valitettavasti myös kolmanneksi viimeinen luku, jossa hänellä on kunnia olla mukana... Tässä luvussa on myös eräs keskustelu, joka oli valmiina suunnilleen ensimmäisenä ficistä. En tiedä erottuuko se muusta tekstistä, saa nähdä.

Ja on todella säälittävää mankua kommentteja, mutta joudun tällä hetkellä syyllistymään siihen, sillä vaikka aion kirjoittaa tämän tarinan loppuun riippumatta siitä löytyykö lukijoita, kirjoitustahtini on huomattavasti vauhdikkaampi kommenttien saattelemana. Kiitos siis etukäteen jos joku tätä lukeva viitsii laittaa edes pienen yksäri-ilmoituksen, että seuraa ficiä yhä.

-Unissakävelija


Luku 15: Kuvajaisia

Rouva Violetta Musta oli hyvin käytännöllinen nainen, joka ei uskonut sellaisiin nykypäivän haihatuksiin kuin vapaakasvatus tai yhdenvertaisuus kaikkien olentojen välillä. Kuinka hän hyvän puhdasverisen suvun kasvattina moisia olisikaan niellyt? Violetta ei myöskään kuulunut tunteilijoihin. Hän oli liian järkevä ja karaistunut noita suuriin mielenliikutuksiin ja näytteli sellaisia ainoastaan halutessaan saada tahtonsa ehdottomasti läpi, eikä saanut sitä järjestettyä muilla konstein. Sinä joulukuun 23. päivänä hänen oli jälleen turvauduttava tähän äärimmäiseen keinoon ja räpyteltävä tummaripsisiä silmiään kuin itkuun purskahtamaisillaan ja valitettava tyttärelleen mitä kärsivimmällä äänellä:
“Mutta Dorea-kulta, enhän minä selviä päivällisistä ilman sinua!”
“Äiti-hyvä, sinä sanoit itse, että ne ovat vain pieni tapaaminen muutaman ystäväperheen kesken”, Violettan nuorempi tytär vastusteli ja naista kismitti sillä hetkellä todella paljon, että hän oli mennyt lausumaan moisen typeryyden ääneen.

Tuo vahvatahtoinen nainen veti kasvoilleen entistä surkeamman ilmeen ja räpytti jo yhden kyyneleen silmäkulmastaan, mikä sai hänen olohuoneen ovea kohti hiippailleen tyttärensä pysähtymään syyllisenä.
“Mutta rakas, minulla on niin paljon järjestettävää, etten millään selviä siitä kaikesta yksinäni”, Violetta nyyhkytti nenäliinaansa tavoitellen.
“Voi äiti, ovathan Cassiopeia, Pollux ja Irmakin apunasi”, tyttö vastusteli vaikka Violetta näki hänen omantuntonsa vaivaavan.
Violetta päätti vielä tehostaa esitystään ja purskahti nyt valtoimiin kyyneliin peittäen kasvot pitsinenäliinaansa.
“Kaikki lapseni jättävät mi-minut!” hän ulisi. “Veljesi muuttaa vain kuukausien päästä Irman kanssa o-omaan asuntoonsa ja Cassiopeiakin on ni-niin kiireinen etten näe häntä enää koskaan nykyisin! Ja kun vain a-ajattelen mitä Marius-kullalle tapahtui…”

Ne olivat taikasanat, joilla Violetta tiesi saavansa Dorean suostumaan mihin tahansa. Tyttö suorastaan lennähtikin huoneen toiselta puolelta äitinsä nojatuolin eteen ja istuutui aivan Violettan jalkoihin pidellen tämän toista kättä omiensa välissä. Juuri kahdeksantoista vuotta täyttäneen lapsen silmät olivat täynnä katumusta ja anteeksipyyntöä.
“Voi äiti, älä viitsi itkeä! Tietenkin minä autan sinua, jos pidät sitä tarpeellisena…”
Violetta tarrasi lupaukseen kiinni siinä samassa, kun se oli karannut tyttären huulilta.
“Kiitos, kultaseni”, hän hymyili silmiään kuivaten ja päättäen krokotiilin kyyneleiden vuodattamisen riittävän siltä kerralta. Hän taputteli tyttärensä käsiä ja nosti sitten tämän leukaa niin, että saattoi paremmin tutkailla tämän kasvoja.

Harmikseen Violettan täytyi todeta, että hänen tyttäristään vanhempaa, Cassiopeiaa, ei voinut hyvällä tahdollakaan kuvailla hauskannäköiseksi. Jo nyt 23-vuoden ikäisenä tämä vaikutti varsin kuihtuneelta ja mitättömältä jokaisen näkökykyä vähänkään omaavan mielestä. Violetta ei aivan pystynyt käsittämään tätä kauneuden puutetta ottaen huomioon hänen oman viehättävyytensä ja sen seikan ettei herra Mustakaan erityisen huonolta ollut nuorempana näyttänyt. Dorealla sen sijaan oli toivoa. Tyttö oli varsin sievä, vaikkakin melko pienikokoinen kuten Violettan oma äitikin oli ollut. Tummat silmät ja vaalea hipiä olivat kuitenkin hyvin miellyttävä yhdistelmä korkeisiin poskipäihin ja hienorakenteiseen leukaan liitettyinä. Tosin eräs seikka Violettaa tyttärensä ulkonäössä pahastutti.
“Mutta kultaseni, ole ystävällinen ja tee jotakin kampauksellesi - tai paremminkin sen puutteelle - ennen kuin vieraamme saapuvat”, hän huomautti nyt jo hyvin määrätietoisella sävyllä ja loi paheksuvan katseen tyttärensä huolimattomasti aseteltuihin hiuksiin. “Ei noidan sovi käyskennellä ympäriinsä kentaurinhäntää muistuttavassa hiuslaitteessa.”

Dorea ei sanonut mitään, mutta nousi ylös kasvoillaan varsin uhmakas ilme, jota Violetta oli harmikseen saanut nähdä turhankin usein sen jälkeen, kun hänen kuopuksensa oli alkanut olla kyllin vanha muodostamaan omia mielipiteitään.
“Keitä me tarkalleen ottaen odotimmekaan saapuviksi?” tytär kysyi vielä arvokkaaseen sävyyn, mutta Violetta viskaisi kysymyksen sivuun kämmenensä liikkeellä. Hän nousi sitten pirteästi tuoliltaan uutta intoa puhkuen loihtimaan verhoja ikkunoiden edestä, niin että valo saattoi tavoittaa hänen erinomaisella maullaan sisustetun olohuoneensa varsin hintavat kalusteet.
Dorean jatkuva tuijotus pakotti häntä kuitenkin antamaan jonkinlaisen - edes epämääräisen - vastauksen.
“Voi kulta, vain Crabbet ja muutamia isäsi työtovereita perheineen”, Violetta kertoi puolihuolimattomaan sävyyn. “Tulehan nyt auttamaan minua - mahtaisiko olla liian varhaista tarjota jouluateriaa vieraillemme?”

Todellisuudessa Violetta ei tahtonut pilata yllätystä tyttäreltään, sillä hän tiesi, että näiltä päivällisiltä oli lupa odottaa melkoisia. Eiväthän he turhaan olleet kutsuneet paikalle Vanceja, joiden poika Aprigon oli selkeästi ilmaissut kiintymyksensä Doreaan. Vancet olivat vanha ja hyvä velholinja, minkä lisäksi rouva Vance oli omaa sukuaan Punurmioita, joista useat tiettävästi omasivat jonkin sortin näkijänlahjoja. Herra Vance taas oli herra Mustan työtovereita ja vaikka miehen ajatusmaailma oli hieman epäsovinnainen ja turhan vapaamielinen, oli hän Violettan aviomiehen kertoman mukaan hyvinkin varakas velho ja erinomaisissa suhteissa ministeriön korkeimpiin jäseniin. Niinpä Violetta ei nähnyt ainuttakaan syytä, minkä vuoksi hänen tyttärensä ei olisi voinut hyödyntää tätä mahdollisuutta avioliittoon tuon oivan nuoren miehen kanssa. Tosin Cassiopeian tiedustelujen mukaan Dorea ei tuntunut pahemmin kiinnostuneen nuoresta herra Vancesta.

Tämä ei tietyllä tapaa jaksanut yllättää Violettaa: Dorea oli aina ollut jokseenkin hankala lapsi, aina koettelemassa äitinsä kärsivällisyyttä ja ajattelemassa asioita, joilla hänen kaltaistensa sievien tyttöjen ei pitänyt rasittaa päätään, puhumattakaan siitä inhottavasta innostuksesta lentämiseen. Sitä paitsi nämä nykynuoret elättelivät mielissään mitä oudoimpia ajatuksia romansseista ja ikuisesta rakkaudesta, niin kuin sellaisia asioita muka olisi edes olemassa. Violetta tiesi järkevänä naisena, että ihastus katosi, hempeät tunteet haalenivat kuin vuosikymmenten kuluttama pergamentti ja että intohimossa lausutut lupaukset muuttuivat kaiuiksi.

Juuri tämän nuorten typeryyden vuoksi hän ehdottomasti itse kannatti järjestettyjä avioliittoja. Toiset nimittivät niitä vapaudenriistoksi tai vanhempien haluksi säädellä lastensa elämää: pyh, hän totesi noille tietämättömille. Liiton onnellisuudella ei ollut mitään tekemistä rakkauden tai muiden haavekuvamaisten ilmiöiden kanssa. Hän itse oli mennyt naimisiin Cygnuksen kanssa isänsä tahdosta, ja huolimatta hänen omasta tuon aikaisesta vastustuksestaan, isä oli tehnyt oivan valinnan. Cygnus oli jäyhä ja kaikkea muuta kuin sellainen mies, jota saattoi kuvata romanttiseksi, mutta hänellä oli tarjota se kaikkein tärkein: turvallisuus. Turvallisuus, jonka varjolla Violetta oli saanut viettää niin yltäkylläisen ja tutun tasaisen elämän vailla turhia huolia ja ongelmia. Hän oli herra Mustan avulla saanut kasvatettua kolme lasta aikuisuuteen asti ja halusikin nyt tarjota lapsilleen tuollaisen samanlaisen miellyttävän elämän, josta oli itse päässyt osalliseksi.

Hänen tyttärensä saattoi hyvinkin olla rasittavan itsenäinen, mutta päättäväisyydessä Dorea ei ikinä päihittäisi Violettaa. Hän pitäisi varmasti huolen, että kaunis kihlasormus kiiltelisi tyttären sormessa ennen seuraavaa kesää.

   ***

Monet opettajakunnan jäsenet suuntasivat joulun saapuessa perheidensä pariin taikka ystäviensä luo viettämään tuota juhlista iloisinta. Näin oli tapahtunut myös sen vuoden 1938 joululoman saapuessa ja niin Albus Dumbledore sai huomata olleensa yksi niistä viidestä aikuisesta, jotka olivat päättäneet viettää ansaitun lomansa Tylypahkan suojissa.

Oli joulukuun 23. päivä ja hän oli tarjoutunut auttamaan Lydia Stapletonia kirjaston sisustamisessa jouluiseen kuntoon. Naisten kuuluisan päättäväisyyden turvin kirjastonhoitajatar oli jo kuukautta aiemmin julistanut ettei aikonut lisäillä kirjastoonsa minkäänlaisia turhia helyjä, vaan pitäisi sen asiallisen siistinä - vain pyörtääkseen päätöksensä päivää ennen jouluaattoa. Albus oli yrittänyt vaimeasti ehdottaa ystävälleen, että tämä voisi aivan yhtä hyvin sulkea kirjaston ovet joulun ajaksi ja liittyä hänen, Horatiuksen, Galateian ja Thadeuksen seuraan opettajainhuoneeseen mukavaan seuranpitoon, mutta Lydia oli ehdoton: mikäli hän viettäisi joulunsa koulussa, hän myös pitäisi kirjastoa auki huolimatta siitä oliko asiakaskuntaa vai ei.

Niinpä Albus nyt löysikin itsensä ripustamasta joulunsävyisiä koristeita kirjastontiloihin. Noita vilkaisi häntä tyytymättömästi.
“Minä sanoin, että tahdon koristella täällä, mutta misteleitä - taiottuja tai taikomattomia - ei tähän kirjastoon tule!” noita kivahti ja Albus vilkaisi kattoa kohti leijuttamaansa oksaa.
“Lydia-hyvä, mistelithän ovat yksi joulun suurista iloista”, Albus puolusteli. “Horatiuskin tapaa aina sanoa…”
“Herra Kuhnusarvion mielipiteet kiinnostavat minua yhtä vähän kuin kuolleet fletkumadot”, noita keskeytti ja kutsui oksat alas mitätöiden näin velhon vähäiset aikaansaannokset. “Ja häntä sivutakseni, mikä olikaan syy, että tulit tänne häiritsemään koristeluani ja jätit muut professorit oman onnensa nojaan?”
“Sanotaanko, että puheenaiheet alkoivat ikävystyttää minua”, Albus muotoili asiansa vaimeasti.
“Ahaa, puhuttiinko opettajainhuoneen salaseurassa ananaksista ja ennustamisesta?” Lydia kysäisi kietoessaan sauvallaan punaista koristenauhaa kiertämään kirjahyllyn reunuksia.
“Oikeastaan Päivän Profeetan tämänpäiväisestä otsikosta ja eräästä tietystä oppilaasta, joka niinikään viettää jouluaan täällä”, Albus vastasi haluttomasti.

Lydian lyhyt säälivä vilkaisu paljasti, että noitakin oli nähnyt Profeetan otsikon ja lukenut erikoisreportaasin muuan Gellert Grindelwaldin ja tämän tukijoiden rakennuttaman Nurmengardin velhovankilan kauheuksista. Kauheuksista, joita huolestuttavan useat pitivät suorastaan ihailtavina. Albus ei kuitenkaan voinut katsoa olevansa oikeutettu tuomitsemaan noita ihmisiä, jotka olivat jääneet “suuremman hyvän” pauloihin.
Kenties Lydia vaistosi hänen ajatuksensa, sillä kirjastonhoitajatar tarttui toiseen hänen mainitsemaansa aiheeseen toteamalla:
“En tiennyt, että opettajilla on tapana pohtia kouluun jääneitä oppilaita noin tarkasti.”
Harvinaista kyllä Albus joutui näkemään hieman vaivaa saadakseen loihdittua kasvoilleen tavanomaisen hyväntahtoisen hymyn.
“Olet oikeassa, mutta ennen meillä ei ole ollutkaan ollut käsissämme seuraavaa taikaministeriä, kuten Horatius nykyisin povaa”, velho totesi hymähtäen ja pyyhkäisi sauvallaan pölykerrokset hyllyköiden päältä.
“Ah, Valedro käväisikin täällä eilen lainaamassa melko kasan kirjoja”, Lydia kertoi pysytellen ihailtavan hyvin Albuksen ajatuksenjuoksun kintereillä. “Näytti varsin surkealta itsekseen, jos saan sanoa.”
“Se lienee ymmärrettävää. Käsittääkseni hän oli ainoa kouluun jouluksi jäänyt ensiluokkalainen”, muodonmuutostenopettaja totesi viileästi ystävänsä huomioon.

Lydia kuitenkin katsoi pitkäpartaista miestä kuin tämä olisi sanonut jotakin äärimmäisen julmaa tai ajattelematonta.
“Albus, kerropa minulle yksi asia”, hän tokaisi ehdottomalla sävyllä ja asetti kätensä päättäväisesti lanteille tuijottaen miestä ankarasti suoraan silmiin. “Mitä Merlinin nimeen sinä oikein näet katsoessasi sitä Tom-poikaa? Mikä hänessä oikein on sellaista, joka saa sinut noin varautuneeksi, ellei pelokkaaksikin?”
“Olet kysynyt tätä ennenkin, Lydia”, Albus huomautti siirtyen nyt erään ikkunan ääreen, joka oli loihdittu näyttämään lumisadetta, vaikka ulkona oli todellisuudessa sillä hetkellä varsin kirkas talvipäivä.
“Tiedän, mutta en ole saanut järkevää vastausta.”
Velho huokaisi näyttäen vanhemmalta kuin todellisuudessa olikaan ja kääntyi nöyrtyneenä ystäväänsä kohden.
“Mitäkö minä näen Tom Valedrossa?” hän aloitti mietteliäästi ja nojasi kyynärpäällään ikkunalautaan. “Lukuisia asioita, Lydia-hyvä, mutta jos luulet että olen nähnyt hänessä joitakin salattuja merkkejä mustasta magiasta, olet väärässä. En ole nähnyt hänen tekevän mitään mitä voitaisiin pitää pimeänä taikuutena. Hän on kuin kuka tahansa yksitoistavuotias vaikeiden ja uusien asioiden edessä. Hän on vielä kokematon, äkkipikainen ja ajoittain holtiton ilmeisen mahtinsa suhteen. Kaikki piirteitä, jotka aika kuluttaa pois. Mutta se mitä minä näen…”

Mielessään Albus palasi siihen alle vuoden takaiseen päivämäärään, jona hän oli vieraillut lontoolaisessa orpokodissa, ja kuuli oman äänensä toistavan korvissaan sen suuren paljastuksen, jonka oli tuolloin saapunut nuorelle Valedrolle tekemään:
“Sinä olet velho, Tom.”
Normaali jästioloissa kasvanut lapsi olisi hämmästynyt, pelästynyt, epäillyt asiaa pilaksi tai nauranut sille kuin vitsille, mutta ei Tom Valedro. Poika oli ollut satumaisen onnellisenoloinen, valmis uskomaan tuntematonta miestä välittömästi pyytäen Albusta antamaan näytteitä taikuudestaan. Röyhkeyttä, johon harva lapsi sortui tuiki tuntemattomien kanssa.

Seuraavassa hetkessä Albus käänsi asetelman mielessään toisinpäin. Miten hän itse olisikaan yksitoistavuotiaana Tom Valedron sijassa reagoinut moiseen tilanteeseen? Vastaus oli se, mikä huolestutti häntä kaikkein eniten.
“Näen hänessä en sen enempää tai vähempää kuin itseni”, Albus kertoi hiljaa ja siveli mietteliäästi kastanjansävyistä partaansa vasemman käden sormilla.
“Moni ihminen pitäisi kohteliaisuutena tulla rinnastetuksi sinuun”, Lydia huomautti terävästi palauttaen Albuksen lähemmäs todellisuutta.
“Kohteliaisuus miellyttää kohdetta täsmälleen niin kauan, kun hän uskoo sen merkityksen hyväntahtoisuuteen”, mies totesi synkällä sävyllä puolikuulasien liukuessa pitkää nenänvartta alas pysähtyen lopulta kyömyn kohdalle.
”Albus, olet ehkäpä pätevin tuntemani velho, mutta sinulla on taipumus rypeä menneisyydessä turhankin paljon”, Lydia oli miehen huomaamatta tullut tämän viereen ja asettanut kätensä lohduttavasti hänen olalleen.
Noidan äänensävy oli kuitenkin säälimätön ja terävä hänen jatkaessaan:
“Sinuna ottaisin nyt itseäni niskasta kiinni, heittäisin mielestäni Profeetan kirjoitukset, raahaisin kankkuni pois tästä kirjastosta ja menisin keskustelemaan Tom Valedron kanssa sen sijaan, että mököttäisin täällä miettimässä kaikkia niitä asioita, joille ei voi mitään.”
“Mutta niille asioille voi mitään”, Albus lausahti synkästi.
“Ehkäpä, mutta ei tänään”, Lydia totesi ja hänen kätensä paino katosi Albuksen olalta noidan kääntyessä takaisin hyllyköitä kohti. “Sota alkaa kyllä aivan omalla painollaan. Sen sijaan huomauttaisin, että yksinäinen hukassa oleva ensiluokkalainen on olemassa vain pienen hetken. Hän tarvitsee aikuista tuekseen tällä hetkellä. Pian on liian myöhäistä.”
“En usko että minusta on hänelle roolimalliksi.”
“Jos et sinä, niin silloin se on joku muu”, Lydia totesi ilmaisten jälleen ihailtavaa kykyään tiivistää totuudet karuiksi pikkulauseiksi. “Hän kyllä hankkii itselleen aikuisen mallin jostakin. Ehkä se on Horatius, ehkä joku vaarallisempi. Sinuna kuitenkin menisin ja puhuisin hänelle. Oppisin tuntemaan hänet.”

Nuo ajatukset pysäyttivät Albuksen hetkeksi. Niin roolimalli… Sellaista Tom Valedro tosiaankin taisi hakea. Albus muisti Horatiuksen maininnan siitä, kuinka tämä oli eräänä aamuna tavannut nuoren Valedron lähettämästä kirjettä muuan Trafox Jonesille, jota Albus ei varsinaisesti pitänyt sellaisessa suuressa arvossa kuin Horatius. Sitäkö se kaikki vain olikin? Aikuisen etsintää? Olisihan hänen pitänyt se itsekin nähdä, mutta kaikki hänen kohtuuttomat epäluulonsa poikaa kohtaan olivat saaneet hänet unohtamaan sen, että lahjakkuutensa alla Tom Valedro ei ollut muuta kuin pelokas ja yksinäinen lapsi hänelle uudessa maailmassa vailla minkäänlaista turvaverkkoa ympärillään.
“Lydia, olet kunnioitettavan viisas ihminen”, Albus käveli noidan luo taputtaen tätä nyt vuorostaan kiitollisena olalle.
Lydia katsoi häntä ärtyneenä, vaikka pieni nyintä toisessa suupielessä ilmaisikin, ettei tyytymättömyys ollut aivan niin syvää kuin nainen olisi mieluusti antanut ymmärtää.
“Painu siitä tiehesi ennen kuin saat minut heltymään ja antamaan anteeksi Luihuisen muistikirjan hukkaamisen”, kunnianarvoisa kirjastonhoitaja totesi koristeluja jatkaen ja hymyillen Albus noudatti ohjetta.

   ***

Aatonaatto oli muuttunut jo varhain sysipimeäksi talvi-illaksi, jossa tähdet loistivat kirkkaana ja viattomina. Dorea Mustasta tuntui sen sijaan kaikkea muuta kuin loisteliaalta, vietettyään koko illan äitinsä “pienillä kutsuilla”, jotka olivat hänen yllätyksekseen ja harmikseen pitäneet sisällään myös muuan Aprigon Vancen. Hän ei ollut päässyt pojasta eroon kuin vasta nyt paikalla olevien herrojen vetäydyttyä omaan seuraansa takkahuoneeseen, jolloin Dorea oli nopeasti livistänyt keittiöön; siihen ainoaan paikkaan, josta äiti ei ikimaailmassa tulisi etsimään saati hakemaan häntä.

Hän avasi huoneen oven ja oli jo lausahtamassa tervehdyksen kotitontulle, kun tajusi, että ikkunasta ulos tuijotteleva hahmo ei ollut sen paremmin tonttu kuin talon asukaskaan.
“Ai, täällä on muitakin”, Dorea totesi ilmoittaakseen sisääntulostaan ja ikkunan ääressä istuva pikkutyttö käänsi suurisilmäiset kasvonsa häntä kohti. Dorea muisti toivottaneensa tytön, tämän vanhemmat sekä epämieluisan veljen tervetulleeksi kotiinsa vain joitakin tunteja aiemmin. Tyttö nousi paikaltaan ja niiasi sievästi katsoen Doreaa epäröiden. Dorea muisti nähneensä hänet Tylypahkassa, vaikka ei kyllä omassa tuvassaan. Pikkuneiti Vance taisi olla rohkelikko, mikäli hän ei pahemmin erehtynyt.
“Ei hätää”, Dorea rauhoitteli. “En tullut komentamaan sinua takaisin tuonne hullunmyllyyn. “Sinähän olet Aprigonin sisko, etkö vain?”
Pikkutyttö nyökkäsi niin että suuri punainen rusetti pään päällä kallistui otsalle:
“Joo, nimeni on Anastasia.”
“Minä olen Dorea Musta”, Dorea esittäytyi vuorostaan ja veti itselleenkin istuimen ikkunan ääreen niin että saattoi tuijotella tähtien kirjomaa taivasta. Kuinka hän kaipasikaan pois tästä talosta ja sen huoneista. Pois juhlapuvuista ja kampauksista, joissa hän muistutti enemmän äitinsä muotokuvaa kuin itseään.

Tosiasiassa hän kaipasi sitä iltapäivää, jona oli lentänyt Mustajärven pinnan yläpuolella ja nähnyt oman kuvajaisensa heijastelevan sen pinnasta sellaisena kuin hän oli ja sellaisena kuin hän halusi ollakin. Samalla se oli myös jotakin sellaista, mitä hän ei ikinä voisi olla, mikäli myöntyisi vanhempiensa ja ympäröivän yhteiskunnan odotuksiin. Kysymys kuuluikin siis, kumman hän oli valmis pettämään - itsensä vaiko muut.
“Tiedän”, Anastasiakin kapusi takaisin tuolilleen. “Aprigon on puhunut sinusta.”
“Onko?”
Anastasia nyökkäsi ja Dorea yritti parhaansa mukaan peittää huokauksensa. Niin alas hän ei ollut vajonnut, että alkaisi parjaamaan poikaa tämän pikkusiskon kuullen, mutta ei voinut siitä huolimatta pitää turhautuneita ajatuksia poissa mielestään.
Saadakseen jotakin muuta ajateltavaa hän kysyikin:
“Kyllästyttikö sinuakin juhliminen vai miksi piilouduit tänne?”
“Minä…”, Anastasia epäröi ja katsoi Doreaa kuin arvioiden oliko tämä luotettava.
“Minulla on vähän ikävä yhtä ystävää”, hän paljasti sitten. “Tiedän ettei hän tee niin, mutta toivoin silti, että hän lähettäisi minulle pöllönsä vielä tänään.“
Dorea silmäili tähtiä, jotka loistivat himmeinä, etäisinä valoina, mutta kuitenkin riittävinä sille, joka kulki täydellisessä pimeydessä. Nuori noita joutui hetken tutkiskelemaan itseään ennen kuin sai sanotuksi:
“Minä taisin toivoa täsmälleen samaa erään ystäväni suhteen.”

   ***

Toisaalla Tom Valedro tutki kyllä kirjettä, mutta se ei ollut tuo Anastasia Vancen aikaansaannos - sen hän oli heittänyt jo jonnekin sivuun tämän tärkeämmän tieltä, jota hän luki ahnaasti yhä uudelleen ja uudelleen. Se kuului seuraavasti:

Hyvä Tom,

tiedän kirjoittavani sinulle varsin viime hetkellä, mutta muuttuneiden suunnitelmien takia viihdyn tämän joulun sittenkin Skotlannissa ja tahdoin kuulla, mikäli olisit halukas saapumaan vieraakseni Kettulinnaan. Ymmärrän täydellisesti mikäli olet suunnitellut muuta tai vietät lomasi mieluummin jossakin toisaalla, mutta tahdoin silti esittää sinulle tämän nöyrän kutsun. Joululla on minuun sellainen kummallinen vaikutus, että alan kaivata seuraa, enkä löytäisi sinua parempaa joulunviettotoveria, vaikka kuinka hakisin.
   Luultavasti ihmettelet kutsuni syytä ja sinulla on siihen täysi oikeuskin, emmehän me muutamia kuukausia sitten edes tunteneet toisiamme. Mutta katsos Tom, asia on niin että näiden viimeisten kuukausien aikana käymämme kirjeenvaihdon seurauksena olen huomannut alkaneeni kovasti kiintyä sinuun, mikä omalla kohdallani on melko epätavallista. En kuvailisi itseäni suureksi seuramieheksi, vaan enemmänkin erakkoluonteeksi, mutta silti huomaan kovin toivovani, että voisimme jälleen tavata kasvotusten.
    Mikäli siis tunnet kiinnostusta tähän tarjoamaani tilaisuuteen viettää joulusi työnarkomaanin velhon kanssa, lähetä vain pöllö takaisin minulle ja tulen itse noutamaan sinut Tylypahkasta huomenna keskipäivällä. Mikäli et vastaa, ymmärrän kiireesi ja toivotan sinulle mitä miellyttävintä joululomaa.

Ystävällisin terveisin Trafox Jones


Herra Foxko kutsui hänet, Tom Valedron, vähäpätöisen velhopojan, viettämään joulua seurassaan? Tom tunsi itsensä hämmästyneeksi ja samalla äärettömän otetuksi. Käydä nyt oikeassa velhokodissa ja viettää joulu jonkun luona joka koki hänet kuin sukulaispoikanaan! Se kuulosti liian hyvältä ollakseen totta!
Nimenomaan. Kukaan ei tarjoa tuollaista haluamatta jotain takaisin, pieni katkerasävyinen ääni kuiskasi hänen korvaansa.
Ehkä herra Fox tosiaan vain pitää minusta, Tom väitti äänelle vastaan.
Ehkä sinä vain toivot niin, koska toivot että joku välittäisi… ääni kuiskaili kavalasti. Uskottelet, että joku aikuinen voisi oikeasti tuntea sinua kohtaan niin kuin vanhempi… Että joku haluaisi ottaa sinut omakseen, mutta olet pelkkä hölmö. Ei hän sinusta välitä sen enempää kuin isäsi tai kukaan muukaan…

Tom puisti päätään karkottaakseen nuo ajatukset. Hän ei etsinyt Trafox Jonesista isää itselleen - hän ei etsinyt kenestäkään sellaista - eikä sen paremmin kaivannut tältä rakkautta kuin huolenpitoakaan. Hän oli ainoastaan utelias ja kiinnostunut velhojen elämästä koulun ulkopuolella ja herra Fox olisi huomattavasti mukavampaa seuraa kuin professorit Kuhnusarvio ja Dumbledore. Sitä paitsi ei kai hänellä ollut tässä mitään hävittävääkään? Ei joulu herra Foxin luona voisi olla ainakaan huonompi kuin edelliset, joita hän oli kokenut…


   ***

Dorea Musta oli jo lapsena oppinut, että ainoastaan kun asiat olivat todella huonosti hänet käskettiin isän työhuoneeseen. Ei siis ihme ettei hänen mielialansa ollut erityisen korkealla, kun jouluaattoaamuna Cassiopeia ilmoitti, että isä tahtoi tavata Dorean. Miettien mitä sellaista oli tällä kertaa tehnyt, että äiti oli kokenut tarpeelliseksi kiiruhtaa kielimään asiasta isälle, Dorea pukeutui aavistuksen juhlallisemmin valiten safiirinsinisen mekkonsa, jossa oli ascot-kaulus ja kaunis rypytys pääntien ympärillä. Hän vilkaisi ulkoasuaan peilistä ja huokaisi. Hän epäili mahtaisiko koskaan pystyä tekemään sellaisia asioita, joihin hänen vanhempansa olisivat tyytyväisiä - tai ainakin sellaisia joista hän ei joutuisi isänsä puhuteltavaksi.

Hän asteli portaat alakertaan ja suuntasi isän työhuoneen ovelle. Hän kolkutti siihen sitten asiallisesti ja astui sisään tultuaan ensin kutsutuksi. Isän työhuone oli hieman pienempi kuin Dorean oma makuuhuone, siis varsin tilava työskentelytilaksi. Se oli säntillisen niukasti kalustettu muutamilla kaapistoilla, tuoleilla sekä vaikuttavalla pähkinäpuisella työpöydällä, jonka ääressä isä istui vaikuttaen arvokkaalta ja kookkaalta. Dorea tunsi itsensä aina pikku tytöksi isän läsnä ollessa. Hänen isänsä oli yksinkertaisesti vaikuttavan näköinen istuessaan ryhdikkäästi tuolillaan.
“Dorea, istu”, Cygnus Musta totesi ehdottomalla sävyllä. Dorean äiti seisoi hänen takanaan kädet isän tuolin selkänojalla leväten.

Aivan äidin pään takana oli kuva hänestä itsestään 25 vuotta nuorempana, ennen neljää lasta. Äiti oli maalauksessa tavattoman kaunis syvänruskeine silmineen ja tasaisten tummanruskeiden kiharoiden valuessa valtoimenaan hänen niskaansa. Nuori Violetta Musta katsoi maalaajaa suoraan silmiin kuin haastaen tämän onnistumaan. Hänen huulillaan oli kapea hymy, joka ei ollut niinkään hyväntahtoinen kuin itsevarma. Äidin leuka nojasi aavistuksen yhteen liitettyihin käsiin, joista lähemmässä, vasemmassa, loisteli ilmeisen arvokas kihlasormus. Maalaus oli tehty äidin ja isän kihlajaispäivänä. Joskus Dorea oli miettinyt, että huolimatta kaikesta tuosta päättäväisyydestä ja itsevarmuudesta maalauksen nainen ei näyttänyt onnelliselta. Hän oli nuorempana kerran kysynyt äidiltä oliko tämä onnellinen ja Violetta oli vastannut, että onnellisuus meni aina ohitse, tyytyväisyys oli sen sijaan pitempi aikaista.

Dorea istui arastellen hänelle osoitetulle paikalle isän työpöydän toiselle puolelle ja asetteli kädet sievästi syliinsä. Hän paitsi kunnioitti, myös aavistuksen pelkäsi isäänsä, joka oli jäänyt aina etäiseksi auktoriteetiksi suljettujen ovien taakse. Isä oli aina ollut kuin jokin merkittävä arvovieras, jonka seurassa oli käyttäydyttävä hyvin, ja joka liittyi heidän joukkoonsa ainoastaan juhlapäivällisillä. Dorea ei muistanut koskaan halanneensa isäänsä, hän ei muistanut koskaan painaneensa pusuja tämän poskelle. Hän epäili mahtoiko koskaan ollut olla pöydän mittaa lähempänä koko miestä.
“Eilen illalla nuori herra Vance saapui luokseni ja kertoi aikeistaan sinun suhteesi”, isä kertoi ja hänen syvä baritoni äänensä sai asian kuin asian kuulostamaan juhlalliselta.
“Mistä aikeistaan, isä?” Dorea tunsi olonsa varautuneeksi.
“Tytär, hän pyysi kättäsi, ja äitisi kannustuksesta annoin suostumukseni”, isä kertoi ja naputteli toisella tavattoman suurella kädellään kevyesti tuolinsa käsinojaa.
“Mitä!” Dorea parkaisi pompaten pystyyn siltä istumalta ja harpaten työpöydän luokse nojaten rystysensä sen reunaa vasten.
“Kuinka tekin nyt aloitatte! Minä en aio kihlautua Aprigon Vancen kanssa ikinä!” hän huusi ääneen katsoen vuorotellen paheksuvasta äidistään ilmeettömään isäänsä.
“Dorea, siisti suusi ja istu aloillesi”, äiti ojensi terävästi ja hänen silmiinsä nousi samanlainen voimakas katse kuin maalauksessa - samanlainen, jonka Dorea itsekin tuolla hetkellä tietämättään omasi. “Etkö huomaa että isäsi aikoi jatkaa vielä?”
“Enkä istu!” Dorea huusi lujempaa kuin muisti ikinä huutaneensa siinä huoneessa. “Te ette voi tehdä tuollaisia päätöksiä kysymättä minulta! Minä en ole antanut missään vaiheessa ymmärtää, että välittäisin herra Vancesta tipan vertaa!”
“Hämmennät minua, lapsi”, isän ääni oli aina yhtä syvä, tasainen ja rauhallinen aivan kuin mikään ei olisi voinut hetkauttaa häntä. “Aprigon Vance on nähdäkseni kunnollinen nuori mies ja näyttää välittävän sinusta suuresti.”
“Merlin tietää miksi”, äiti tuhahti hiljaa, mutta Dorea jätti loukkauksen omaan arvoonsa.
“Tunne ei ole molemminpuolinen”, hän ilmoitti yksioikoisesti. “Isä minä olen kahdeksantoista…”
Äiti kuitenkin keskeytti hänet välittömästi:
“Niin kauan kun olet naimaton, et ole päivääkään vanhempi seitsemästätoista!“
Dorea kuitenkin jatkoi itsepintaisesti puhuen suoraan isälleen ja yrittäen nähdä jonkinlaista myötätuntoa tämän mustissa silmissä:
“Minä olen kahdeksantoista, enkä tosiaankaan halua mennä naimisiin!”
“Kaikki ikäisesi noidat tahtovat”, äiti äksyili ja Dorea näki hänen käsiensä puristavan isän selkänojaa rystyset aivan valkeina.
“Minä en”, Dorea tiivisti ytimekkäästi ja odotti henkeään pidättäen isän viedessä kätensä miettiväisesti voimakkaalle leualleen.
“Onko sinulla joku erityinen syy vastustaa tätä kihlausta, jolle olen jo antanut hyväksyntäni?” hän kysyi siihen samaan sävyyn, jolla puhui kaikista asioista.
“Montakin”, Dorea puuskahti ja kietoi kätensä puuskaan tietäen varsin hyvin kuinka se kismitti äitiä, joka purikin huultaan aivan valkeaksi. “Ensinnäkään en pidä Aprigonista, enkä ikinä mene hänen kanssaan naimisiin ja toisekseen minä olen aivan liian nuori ylipäätään menemään naimisiin!”
“Minä olin nuorempi kuin sinä naidessani isäsi!” äiti kivahti ja viittasi kuvaan takanaan. Se räpäytti tummia ripsiään muutamaan otteeseen ja nyökäytti sitten päätään vahvistaakseen alkuperäisversionsa sanoja.
“Te olettekin syntyneet vanhalla vuosisadalla!” Dorea ei osannut olla huutamatta takaisin kädet jälleen vartaloa vasten nyrkkiin puristuneina.
“Älä kehtaa puhua tuohon sävyyn isällesi, nuori neiti!”
“Anteeksi, isä”, Dorea joutui nielaisemaan muutaman kerran voittaakseen kiukkunsa. “Tarkoitukseni ei ollut kyseenalaistaa isää, mutta en tosiaankaan ole valmis kihlautumaan Aprigon Vancen kanssa: minä en rakasta häntä.”  
“Dorea, jos aiot jäädä etsimään jotakin saturakkautta saat huomata jääväsi vanhaksi piiaksi”, äiti tuhahti ja nyrpisti nenäänsä kuin pelkkä ajatuskin olisi ollut tavattoman kuvottava.
“Ehkä minä haluankin jäädä”, Dorea huomautti hiljaa uhmakkuus ääntä värittäen.
“Uskallakin sanoa noin”, äiti nosti sormensa varoittavasti pystyyn.
“Uskalsin jo”, Dorea sähähti vahingoniloisesti takaisin.
“Nyt riittää“, herra Musta puuttui puheeseen ja niin äiti kuin tytärkin vaikenivat. “Jätä meidät kahden, rakkaani”, isä pyysi ja otti äidin siron käden omaan valtavaan kouraansa, painaen sille karhean suudelman. Äiti näytti tyytymättömältä, mutta teki pyynnön mukaan ja poistui jälleen.

Oven sulkeuduttua Dorea istui takaisin alkuperäiselle paikalleen ja tunsi olonsa entistä hermostuneemmaksi. Hän ei muistanut koskaan olleensa huoneessa isänsä kanssa kahden kesken ja alkoi melkein kaivata äidin läsnäoloa. Äidin hän tunsi, tämän käytökseen ja tekoihin hän osasi varautua, mutta isä olisi voinut yhtä hyvin olla hänelle ventovieras ihminen, jonka kanssa hän oli sattunut samaan huoneeseen.
Seurasi hetken hiljaisuus ennen kuin isä puhui:
“Vastustatko ajatusta vain ollaksesi eri mieltä äitisi kanssa?”
Dorea kohotti katseensa ja tutkaili isän kasvoja. Tämä hiusraja oli karannut kahtena syvennyksenä hopeaan sävyttyvään tukkaan paljastaen mietteliään, ryppyjen viitoittaman otsan. Hänen kapeat huulensa olivat kysyvästi rakosellaan.
Dorea puisti kiivaasti päätään.
“Ei, isä ei saa luulla sellaista”, hän kiiruhti vakuuttamaan.
“Oletko lupautunut jollekulle toiselle?”
“Ei, en ole”, Dorea jatkoi päänsä puistelua.
“Oletko mieltynyt johonkuhun toiseen?”
Nyt Dorea puisti päätään kaikkein kiivaimmin, peläten samalla että poskille kiirivä punastus kavaltaisi hänet.

Hieman yli keski-ikäinen mies ei kuitenkaan näyttänyt uskovan hänen vakuutuksiaan, vaan huokaisi ja nousi seisaalleen kääntyen poispäin Doreasta. Hän oli siinä määrin pitkä, että seisoi samalla korkeudella äidin muotokuvan kanssa, jota hän tuijotti hiljaisena.
“Dorea, et varmaan käsitäkään kuinka paljon Violettan kaltainen oletkaan”, isä totesi hiljaa kuulostaen ensi kertaa uupuneelta tyttärensä läsnä ollessa. Hän kääntyi puolittain Doreaa kohti kädet selän taa asetettuina ja katseli tytärtään mietteliäästi.
“En aio pakottaa sinua vihille”, isä aloitti ja Dorean kasvot levisivät helpottuneeseen ilmeeseen, “koska tiedän, että tekisit kuten äitisi. Et antautuisi taistelutta, vaan käyttäisit kaikki keinot. Karkaisit varmaan kotoakin.”
Se tosiaan olisi ollut Dorean suunnitelmissa, mikäli kuvailtuun tilanteeseen olisi tultu, mutta samassa jokin tunnistamaton särmä isän äänessä kiinnitti Dorean huomion.
“Tekikö äiti niin?” hän kysyi varovasti tietämättä oliko hänellä lupaa kysellä sellaista.
“Kyllä, hän karkasi kotoaan, kun isoisäsi oli valinnut hänelle sulhasen”, isä kertoi ja istuutui takaisin tuolilleen ja jostakin syystä kasvojen uurteet näyttivät tavallista syvemmiltä.
“Isän luokseko?” Dorea uteli.
“Minun luotani.”

Dorean suu loksahti auki. Hän oli kyllä aina tiennyt, että hänen vanhempiensa avioliitto oli järjestetty, mutta äidin kunnioittava tapa puhua isästä oli saanut hänet uskomaan…
“Kuinka te sitten…?” hän aloitti osaamatta muodostaa kysymystä täydellisesti. Se ei ollut kuitenkaan tarpeen, sillä isä nähtävästi ymmärsi hänen tarkoituksensa.
“Villeinkin yksisarvinen saadaan kiinni riittävällä kärsivällisyydellä”, mies puhui hitaasti kuin pohdiskellen jokaista sanaansa. “Toisaalta, kun sen vapaus on riistetty, se menettää sen ominaisuutensa, joka kerran teki siitä erikoisen. Se ei enää koskaan opi olemaan onnellinen.”
Isän hiljainen älykkyys sai Dorean kunnioituksen valtaan, ja hän tajusi ettei ollut koskaan puhunut näin paljon ja näin syvällisiä tuon miehen kanssa.
“Entä jos yksisarvinen jää vapaaksi?” hän kysyikin metaforaan tukeutuen.
Isä nojasi leukaa käteensä ja katsoi häneen ilmeettömin kasvoin.
“Se elää pari vuotta onnellisena vapaudestaan, kunnes ankara talvi tai jokin peto korjaa sen pois. Sen kesytetty lajitoveri taas elää kypsään ikään, ehkäpä tarpeeksi tyytyväisenä”, isän äänestä saattoi kuulla hienoisen katumuksen, ja Dorean kävi tavattomasti sääliksi tuota mies-parkaa. Jos hän ei ollut tehnyt äitiä onnelliseksi, ei äitikään varmasti häntä.
“Dorea, keskustelemme tästä aiheesta lisää joulun jälkeen”, isä totesi sitten ilmoittaen keskustelun riittävän tältä erää. “Niin että saat rauhassa selvitellä ajatuksiasi.”
“Ne ovat jo selvät, isä”, Dorea ilmoitti nousten tuoliltaan. “Minä en tahdo Aprigon Vancea.”
Mies nyökkäsi ja Dorea niiasi vanhan tavan mukaan ennen ovelle lähtöä. Kun hänen sormensa koskettivat oven ripaa, syvä ääni totesi vielä:
“Muista kuitenkin, tytär, että voimakkainkaan varsa ei selviä yksin talvesta.”

Dorea painoi oven hiljaa kiinni perässään ja havaitsi äidin sellaisella etäisyydellä, että tämä oli epäilemättä salakuunnellut keskustelua oven takana. Äidin kasvoilla oli myrskyinen ilme, joka kielsi Doreaa uhmaamasta hänen tahtoaan. Dorea nosti leukaansa ylpeästi ja nousi portaat paljon hitaammin kuin olisi todellisuudessa halunnut saapuen lopulta omaan huoneeseensa. Tuskin hän oli astunut huoneeseensa, kun terävä kysymys jo tavoitti hänet:
“No, mitä he sanoivat?”
Ärtyneenä Dorea silmäili isosiskoaan Cassiopeiaa, joka istui hänen vuoteensa päädyllä nilkat siististi ristittynä - tapa, jonka Dorea aina unohti.
“Mitä sinä teet täällä?” hän tuhahti ärtyneesti. Hän ei nyt todellakaan kaivannut ylitsevuotavan uteliaan sisarensa mielipiteitä, jotka hän sitä paitsi varsin hyvin tiesi.
“Haluan kuulla, onko minun pikkusiskonikin menossa naimisiin”, Cassiopeia selitti ja hänen kolmiomaiset kasvonsa olivat kääntyneet ahnaaseen ilmeeseen.
“No, ei ole”, Dorea tuhahti ja vajosi pukeutumispöytänsä jakkaralle kerrassaan kyllästyneenä. “Voit kirjoittaa kaikille ystävillesi, että hankala pikkusiskosi tulee varmaankin heitetyksi kotoa siitä hyvästä, mutta ei aio mennä naimisiin Aprigon Vancen kanssa.”
“Minusta sinä olet kiittämätön, Dorea”, Cassipeia töksäytti odottamatta.
“Kiittämätön?” Dorea toisti yllättyneenä. Siinä yksi negatiivinen adjektiivi, jolla häntä ei oltu tänään ehdittykään kuvaamaan.
“Niin, kiittämätön”, Cassiopeia toisti päätään nyökäyttäen. “Aprigon Vance on mukavannäköinen, kunniallinen ja pitää sinusta. Hän tarjoaa sinulle kotia ja tulevaisuutta. Sinä voit saada perheen, lapsia. Minä en olisi kieltäytynyt, jos joku olisi koskaan kysynyt minua, mutta toisaalta rumilla naisilla ei ole varaa valita.”
“Cassi, et sinä ole ruma”, Dorea huudahti ääneen ja nousi pystyyn kävellen huoneen poikki sisarensa luo ja istuutuen tämän viereen. Ehkäpä Cassi ei ollut yhtä siloposkinen ja kaunispiirteinen kuin ne muotokuvamallinoidat, joita heidän veljensä oli vielä pari vuotta sitten tapaillut, mutta ei hän ollut Doreasta mitenkään keskivertoa epäviehättävämpi. Hänen sisarensa käyttäytyi muutenkin järjettömästi. Tämähän oli vasta 23-vuotias ja puhui niin kuin elämä olisi jo ohi.
“Kyllä olen Dorea. Sitä on ihan turha yrittää kiistää”, Cassiopeia lausahti karskisti. “Olen kuitenkin jo hyväksynyt ettei minusta tule vaimoa tai äitiä. Siksi haluaisin olla edes täti.“
Hän otti Dorean käden omiinsa yllättäen ja puristi niitä voimakkaasti:
“Siskoseni, pyydän: älä heitä tilaisuutta hukkaan. Sinäkään et ole ikuisesti nuori.”
“No, itse asiassahan sinä olet jo täti…”, Dorea huomioi hiljaa kiertäen varsinaisen tarkoituksen. Se oli totta, hän itsekin oli jo täti 3-vuotiaalle Walburgalle, joka oli heidän veljensä ja erään amerikkalaisnoidan lemmen tuotos.

Neljä vuotta aiemmin Mustan-perhe oli ollut järkytyksestä suunniltaan tuhlaajapojan palatessa maailmanmatkailultaan kotiin. Pollux ei ollut kuitenkaan saapunut yksin, vaan hän oli tuonut mukanaan muuan viehättävän nuoren naisen, jonka kanssa Dorean veli oli ilmoittanut menevänsä vihille. Äidin oli kuitenkin onnistunut hoitaa asia kaikessa hiljaisuudessa siten, että tämä Virginia-niminen neitokainen palasi mittavasta rahasummasta takaisin kotimaahansa syntymättömän lapsensa kanssa. Vuoden ajan Violetta oli esitellyt pojalleen sopivampia morsianehdokkaita, joista tämä ei kuitenkaan ollut jaksanut kiinnostua merkittävästi.  

Vuotta myöhemmin Uudelta mantereelta tuli synkkiä uutisia: Virginia oli riistänyt itseltään hengen pian tyttärensä syntymän jälkeen ja lapsi toimitettiinkin siksi isänsä luo. Dorea ei muistanut koskaan nähneensä Polluxia niin murtuneena kuin noihin aikoihin ja muisti ajatelleensa tuolloin, että hänen veljensä oli todella täytynyt rakastaa Virginiaa. Äiti halusi toimittaa lapsen välittömästi jonnekin missä heidän ei tarvitsisi koskaan kantaa siitä huolta, mutta Pollux oli asettanut kovan kovaa vastaan: joko lapsi olisi hänen tai Violetta menettäisi ainoan poikansa. Koska Pollux oli aina ollut Violettan lempilapsi, ei noidalla ollut varaa kieltäytyä ja pian Walburga Musta oli virallisesti osa sukua. Äidillä oli ollut suuri työ muodostaa sopivan romanttisentraaginen tarina Polluxin onnettomasti menehtyneestä morsiamesta ja parin suloisesta lapsesta, jonka Pollux tahtoi urhoollisesti kasvattaa. Tosiasiassa Pollux ei ollut lapsen kasvatuksesta juurikaan kiinnostunut, vaan oli myöntynyt, kun äiti oli ehdottanut, että he lähettäisivät tytön Belvina-tädin ja Herbert-sedän hoiviin Pohjois-Irlantiin.
Dorea oli kerran udellut veljeltään, miksi tämä oikein oli vaatinut tyttärensä pitämistä, kun ei kerran ollut aikomuksissakaan osoittaa tälle minkäänlaista isällistä rakkautta.
Pollux oli vastannut:
“Olin sen velkaa Virginialle.”
Hiljalleen Doreasta alkoi oikeastaan tuntua, että hänen suvussaan ei ollut kuin onnettomia rakkaustarinoita. Ainakin tämän päivän valossa se vaikutti vahvasti siltä.

Cassiopeia katsoi sisartaan nyrpeästi kuin tämä ei olisi jälleen käsittänyt tärkeistä asioista tuon taivaallista - ilme johon Dorea oli varsin tottunut. Harvoinpa hän mitään ymmärsi, ainakaan jos tämän talon väeltä kysyttiin.
“Tiedät ettei Walburga ole sama asia”, Cassiopeia mumisi tyytymättömästi.
“No, tuskin heillä Irmankaan kanssa kauaa menee ennen kuin he hankkivat lapsia”, Dorea huomautti kuivasti ja nousi etsiytyen vaatekaappinsa luo ja etsien sieltä kirjaillun viittansa.
“Ja nyt suo anteeksi, minun täytyy lähteä etsimään sille tulevalle isälle joululahjaa”, hän ilmoitti niin arvokkaasti kuin pystyi.
Cassiopeian voimakkaat kulmakarvat painuivat lähemmäs toisiaan.
“Luulin että kirjoitit kutoneesi kaulahuivin”, sisar muisteli.
“Tiedäthän sinä minut”, Dorea naurahti kepeästi olkansa yli huoneen ovea lähestyessään, “kadotin sen toistaiseksi näkyvistäni.”
“Ja mitäköhän tuo oli tarkoittavinaan?” Cassiopeia kysäisi, mutta Dorea ainoastaan hymyili salaperäisesti. Kaikki salaisuudet eivät olleet tarkoitettu jaettaviksi.

   ***

Jouluaattoaamu oli kääntymässä päiväksi, kun kirjastossa vierailulla ollut Tom Valedro katsoi olevan sopiva aika käydä lounastamassa. Hän oli ollut jo hyvin varhaisesta aamusta liikkeellä, ja alkoi tuntea itseään nälkäiseksi. Hän ei kuitenkaan ollut ehtinyt edetä kuin muutaman askeleen, kun havaitsi viereltään tulevan hyväntuulisen äänen:
“Saanko kävellä seurassasi, Tom?”
Poika hätkähti ja vilkaisi professori Dumbledoreen varuillaan. Hän ei ollut kuullut velhon tuloa laisinkaan, mutta toisaalta kaipa vanhemmilla velhoilla oli keinoa ilmestyä paikalle huomiota herättämättä.
“Yhm… tietenkin, professori”, hän vastasi vaivaantuneesti ja tuli pohtineeksi, mitä Dumbledore epäili hänen tällä kertaa tehneen. Tosiasiassa Tom oli käyttäytynyt koko joululomansa erittäinkin mallikelpoisesti. Hän ei ollut seikkaillut edes salakäytävien ihmeellisessä maailmassa, vaikka olikin onnistunut löytämään herra Foxin mainitseman reitin karamellipuotiin.
“Toivoakseni olet nauttinut lomastasi linnassa”, Dumbledore lausahti puheenavaukseksi, ja Tom yritti olla välittämättä varautuneisuuttaan kehonliikkeisiinsä.
“Kyllä, täällä on todella rauhallista”, hän vastasi mitäänsanomattomasti.
“Niin, rauhallistapa tosiaan”, Dumbledore nyökytteli päätään heidän odottaessaan portaikon kääntyvän reitiksi alempia kerroksia kohden. “Hyvin viihdyttävää arjen hektisyyden sijaan. Varmaankin kotoisampaa kuin orpokodissa?”
“Kyllä”, Tom vastasi jähmeästi ja häntä suututti. Oliko Dumbledorenkin pakko muistutella siitä ettei hänellä ollut perhettä, joka avaisi yhdessä lahjoja kuusen ääressä tai mitä perheet nyt sitten jouluaikaan tapasivatkaan tehdä…
“Entä miksi te itse olette täällä?” hän töksäytti kiiruhtaen lisäämään “professori” vielä muistaessaan.
Dumbledore ei näyttänyt olevan millänsäkään hänen epäkohteliaasta sävystään:
“Minun täytyy tunnustaa, etten oikeastaan osaa enää elää muualla kuin Tylypahkassa. Lisäksi veljeni Aberforth asuu Tylyahon kylässä, joskaan en ole aivan varma, että olisin täysin tervetullut hänen jouluaterialleen.”
“Miksi ette?” Tom kysyi pystymättä hillitsemään uteliaisuuttaan heidän astellessaan nyt portaita pitkin.

Pitkä velho huokaisi raskaasti ja Tom huomasi ensi kertaa kuinka hänen vaaleansinisten silmiensä ympärille oli alkanut kerääntyä ryppyjä.
“Kaikilla perheillä on omat tragediansa. Joidenkin onnekkaiden kohdalla ne vain vahvistavat heidän välistään sidettä. Meidän kohdallamme kävi valitettavasti toisin”, Dumbledore kertoi hymyillen, mutta tällä kertaa surumielisesti.
“Mutta Tom, varsinaiseen asiaan mennäkseni”, Dumbledore aloitti ja Tom odotti synkkänä mitä tuleman piti, “luulen kohdelleeni sinua epäoikeudenmukaisesti viimeisinä kuukausina ja pyydän sitä vilpittömästi anteeksi.”
Tom hämmentyi niin, että tuli astuneeksi yhden portaan ylitse silkasta hämmennyksestä. Anteeksipyyntö oli viimeinen asia mitä hän olisi koskaan odottanut kuulevansa Albus Dumbledorelta, eikä velho ollut päässyt edes loppuun vielä.
“Olen ollut suhteesi epäluuloisempi kuin mitä olisit ansainnut ja olen siitäkin sinulle anteeksi pyynnön velkaa”, mies tunnusti ja Tom tunsi vatsassaan muljahtavan samalla kuin äskeisen ohiastumisen aikana heidän saapuessaan eteisaulaan. Professori Dumbledore pyysi anteeksi ennakkoluulojaan häntä kohtaan. Ennakkoluuloja, jotka olivat olleet täsmälleen oikeita.

Poika käsitti että nyt jos koskaan olisi tilaisuus tunnustaa tarina Luihuisen muistikirjan kohtalosta ja siitä kuinka hän oli murtautunut muodonmuutoksenopettajansa huoneeseen. Tämä olisi hänen mahdollisuutensa keventää vähän sydäntään. Uskoa palanen itsestään professorille, kuten tämäkin oli juuri äsken uskonut hänelle. Se olisi kai ollut reilua, eikä Tom uskonut, että Dumbledore rankaisisi häntä rehellisyydestä.

Tom avasi jo suunsa puhuakseen, kun eteisaulan ovet levähtivät dramaattisesti auki ja itse Trafox Jones tepasteli niistä sisään kuin maailman omistaja. Kuinka Tom olikaan saattanut unohtaa heidän sopimuksensa siitä, että velho tulisi noutamaan hänet luokseen, vaikka oli vielä aamulla odottanut tämän saapumista niin innokkaana? Tom vilkaisi vieressään seisovaa Dumbledorea, joka näytti ainoastaan kohteliaan kiinnostuneelta tästä vieraasta, joka harrasti näyttäviä sisääntuloja. Herra Foxin kasvot sen sijaan levisivät aurinkoiseen hymyyn hänen havaitessaan Tomin.
“Ah, Tom, kuinka iloinen olenkaan näkemisestäsi”, hän totesi astellen lähemmäs portaiden edustalle pysähtynyttä kaksikkoa. “Joko matka-arkkusi on pakattu?”
“Pakattu?” Dumbledoren kulmakarvat rypistyivät kysyvästi Tomia kohden.
Herra Fox käänsi kasvonsa tiedustelevasti professoria kohden ja kasvoille kiiri ilmiselvä tunnistus.
“Albus Dumbledore, eikö totta? Trafox Jones”, velho esittäytyi kättään reippaasti ojentaen. Dumbledore tarttui siihen, vaikka ei näyttänyt aivan yhtä aurinkoiselta. “Meillä ei olekaan ollut kunniaa tavata, vaikka toki olen kuullut teistä paljon hyvää.”
 “Minäkin olen kuullut teistä melkoisesti, herra Jones, ei kaikki aivan niin hyvää, pelkään”, Dumbledore totesi aavistuksen pahoittelevaan sävyyn ja Tom seurasi kumpaakin miestä tarkasti. Tilanteessa oli jotakin teennäistä, mutta hän ei osannut sanoa kummasta aikuisesta se johtui.
“Ah, tiedätte kai lehdistön?” herra Fox iski Tomille ohimennen silmää jatkaessaan jutusteluaan Dumbledoren kanssa. “Melkoisia tarinan kertojia kaikki tyynni. Mutta, mutta joko olet pakannut matkatavarasi, Tom?”
“Ymmärränköhän oikein, jos oletan että tämä puhe viittaisi siihen, että nuori herra Valedro olisi lähdössä mukaanne?” professori Dumbledoren äänensävy tuntui viilenneen aavistuksen, vaikka hänen ilmeensä oli yhä pelkästään kohtelias.
“Ei teitä turhaan sanota älykkääksi mieheksi Dumbledore”, herra Fox naurahti.
“Herra Valedro kun on jo ilmoittanut jäävänsä lomaksi kouluun”, Dumbledore jatkoi yhä kylmenevällä äänellä vilkaisemattakaan poikaa kohden. Herra Fox sen sijaan ehti katsoa Tomiin kerran jos toisenkin.
“Niin, tämä sekaannus on täysin minun syytäni, kun en ehtinyt esittää kutsua Tomille ajoissa”, mies pahoitteli vieden silinterihattunsa sydämen kohdalle. “Asia sovittiin hänen ja minun välilläni vasta eilen. Ette kai aio asettua hyväntahtoisen kutsuni esteeksi?”

Jälleen Tomilla oli hassu tunne, että keskustelussa oli meneillään paljon enemmän kuin hän havaitsikaan, ja huomaamattaan hän oli siirtynyt siten, että seisoi noiden kahden velhon välillä kuin kiistakapulana.
“Se riippuu kutsunne hyväntahtoisuuden luonteesta. Ette ole pojan huoltaja, joten…”
“Tekö olette?”
“En väittänyt niin vaan yritin tuoda esille tilanteen epätavallisuuden.”
“Eli siis aiotte estää Tomia tulemasta mukaani?”
Professori Dumbledoren taivaansiniset silmät kääntyivät ensikertaa Tomiin päin sitten keskustelun alkamisen. Niiden läpitunkeva katse tuntui yrittävän viestiä hänelle jotakin, mutta viestin merkitys ei avautunut Tomille.
“Se on käsittääkseni täysin herra Valedron oma päätös”, velho totesi hiljaa.

Niin kuin se mikään päätös olisi edes ollut. Tom oli nähnyt kyllä mitä Tylypahkalla ja professori Dumbledorella oli hänelle tarjottavanaan tänä jouluna ja oli varma, että herra Foxin luona vietetty loma antaisi hänelle huomattavasti enemmän.
“Ymm… Menen hakemaan tavarani, herra Jones”, hän sanoi hiljaa ja katsahti vielä professoriinsa odottaen tämän estävän häntä, tai edes sanovan jotakin. Kun minkäänlaisia vastaväitteitä ei kuulunut, poika pisti juoksuksi tuntien sisimmässään kihelmöivää jännitystä.

Kohti tyrmiä pinkovan pojan perään katsova Trafox Jones ei voinut olla virnistämättä voitonriemusta.
“Pahoittelen Dumbledore, että minun seurani on kiehtovampaa kuin teidän”, hän lausahti varsin maireaan sävyyn.
Vanhempi velho katsoi häntä vakavasti puolikuulasiensa lävitse:
“Minä taas pahoittelen sitä harhakäsitystä, että kiehtovuus olisi mitenkään tavoittelemisen arvoista.”
Trafox nauroi.
“Tepä vasta olette huvittava ukkeli. Luuletteko kenties, että piikikäs sanailunne saisi Tomin liittoutumaan minua vastaan?” hän ivasi kevyesti. “Ainakaan se ei näytä erityisen toimivalta, sillä poika luottaa minuun.”
Dumbledore katsoi Trafoxia pitkin kyömyistä nenänvarttaan:
“Hän on vielä nuori ja valitettavan tietämätön todellisesta luonteestanne.”
“Te sen sijaan ette?” Trafoxin hymy hyytyi hitusen, vaikka hän tiesikin ettei tuolla tärkeilevällä opettajalla ollut minkäänlaisia aseita hänen kaltaistaan mahtimiestä vastaan.
“Minulla on useita tuttavia velhojenneuvostossa ja tiedän varsin hyvin miten teidän oikeudenkäyntinne ovat yllättävistä syistä jääneet pitämättä”, Dumbledoren äänensävy oli niin terävä, että se olisi varmaankin leikannut lasiakin. “Ja sallikaa minun sanoa eräs asia, herra Jones: kokemukseni mukaan teidän kaltaisenne henkilöt tukehtuvat ennemmin tai myöhemmin omaan liemeensä.”

Trafox perääntyi askeleen aistiessaan oudon voimakkuuden, joka suorastaan hehkui tuon miehen olemuksesta. Oli vaikea sanoa mistä vaikutelma mahdista tuli, ei varmastikaan kuikelosta olemuksesta, eikä liiemmin lempeistä kasvoista. Se oli yksinkertaisesti jokin sisältäpäin kumpuava varmuus, joka paistoi vanhemman miehen ulkokuorenkin lävitse.
“Uhkailetteko minua, Dumbledore?” Trafox sihahti raivostuneena hampaidensa välistä. Häntä ei uhkailu. Hän oli se, joka uhkaili.
“En suinkaan. Totean vain yleisiä totuuksia elämän kulusta”, toinen velho kertoi leppoisasti. Hänen ilmeensä kuitenkin muuttui ja silmiin syttyi kylmä tuli hänen jatkaessaan hiljempaa:
“Sen sijaan minä kyllä uhkailen teitä sanoessani, että mikäli jollakin tavalla vahingoitatte poikaa saatte vastata siitä henkilökohtaisesti minulle.”
“Kuinka loukkaavaa!” Trafox hengähti. “Minäkö satuttaisin jotakuta?”

Trafox Jones iljetti Albus Dumbledorea koko olemuksellaan. Tuo mies oli henkilöitymä siitä kaikesta, minkä hän uskoi olevan vikana velhoyhteiskunnassa. Tämä oli vallanhimoinen omaneduntavoittelija ja korruptoitunut sadisti, jonka Dumbledore tiesi pystyvän erittäin äärimmäisiin tekoihin. Valitettavasti hän oli myös hyvässä asemassa niin taloudellisesti kuin yhteiskunnallisestikin, mikä takasi hänelle vankan koskemattomuuden ja suojan niiltä kaikilta asioilta, joista häntä olisi saatettu toisessa tilanteessa syyttää. Albus oli kuullut kolmannen rouva Jonesin hautajaisia pitäneeltä velholta surullisen kuvauksen rouva-paran ruumiista ja saattoi ymmärtää varsin hyvin, että Trafox Jones oli kyllä satuttanut jotakuta, vieläpä tappavasti.

Heidän sananvaihtonsa ei kuitenkaan ehtinyt jatkua enempää, kun Tom Valedro jo palasi matkatavaroineen eteisaulaan.
“Olen valmis lähtemään, herra Fox”, poika ilmoitti reippaasti ja puhuteltu muutti pelon ja raivon sekaisen ilmeensä valloittavaksi hymyksi.
“Mainiota Tom”, hän kehui. “Kenties me sitten lähdemmekin saman tien?”
Hän nosti sauvallaan Tomin matka-arkun ja asetteli silinterin takaisin päähänsä.
“Dumbledore”, hän nyökkäsi ja kosketti hattunsa lieriä. Albus sai vaivoin nyökättyä takaisin miehen lähtiessä astelemaan yhä tulostaan yhä avoimia ovia kohti.
Tom Valedro kääntyi vielä nopeasti.
“Hyvää joulua, professori”, lapsi toivotti vaisusti ja muodonmuutoksenopettaja näki palvovan katseen, jonka hän heitti lähtöä tekevään herra Jonesiin.
“Hyvää joulua, herra Valedro”, Albus vastasi toivotukseen ja tunsi sydämessään, että hänen olisi pitänyt tehdä jotakin sen sijaan, että vain seurasi sivusta kuinka tuo kaksikko siirtyi ovista ulos. Hänellä ei kuitenkaan ollut valtaa puuttua tähän asiaan. Tom Valedron olisi itse nähtävä herra Foxin todelliset kasvot ennen kuin hän uskoisi.

   ***

Suunnilleen puolta vuorokautta myöhemmin Tom Valedro makasi valveilla vierashuoneessaan herra Foxin kotikartanossa, Kettulinnassa, joka veti loisteliaisuudessaan vertoja Tomin villeimmille unelmille. Tylypahkaa ja Kettulinnaa Tom ei halunnut, eikä voinut vertailla keskenään, sillä sen minkä Tylypahka hävisi ulkonäössä, se voitti tunnelmassa. Eipä silti käynyt kieltäminen etteikö herra Foxin koti ollut kaunein rakennus, johon Tom oli ikinä saanut kunnian astua.

Päivä oli ollut pitkä ja uuvuttava ja vaikka Tom tiesi olevansa väsynyt, kaikki jännittävät tapahtumat pyörivät hänen mielessään. Hän oli kimppailmiintynyt ensimmäisen kerran elämässään - mikä ei tosin ollut tuntunut aivan niin mukavalta -, saapunut herra Jonesin kanssa tämän suurenmoiseen kotiin ja päässyt esittelykierrokselle tuohon ihmeelliseen rakennukseen päästen näkemään myös paljon puhutun pöllötornin. He olivat nauttineet yhdessä maittavan aterian, jonka jälkeen he olivat viettäneet mukavan illan velhoshakin, keskustelun ja velhoradion lähetysten seurassa. Herra Fox oli myös piristänyt häntä kertomalla, että Kettulinnassa Tom saattoi taikoa vapaasti, vailla huolta siitä, että ministeriö lähettäisi hänelle huomautusta alaikäisen taikojen väärinkäytöstä. Kaiken kukkuraksi Tom oli saanut herra Foxilta käyttöönsä aivan ikioman huoneen - hänellä ei ikinä ollut ollut sellaista, sillä niin orpokodissa kuin Tylypahkassa hän oli joutunut jakamaan makuusalinsa.

Niinpä Tom Valedro tunsi siinä selällään maatessaan olevansa harvinaisen onnekas poika omatessaan sellaisen tuttavuuden kuin herra Fox. Tosin, oli yksi asia, joka olisi tehnyt hänestä vielä onnellisemman ja se oli jotakin niin pientä kuin toinen viltti - kiviset rakennukset kun tapasivat olla melko kylmiä talvisaikaan. Tom vetäisikin peittoa tiukemmin ympärilleen ettei olisi palellut niin pahasti.

Huoneen ovi narahti ja poika kuuli askeleet, joiden tunnisti kuuluvan herra Foxille. Hän piti silmänsä kiinni esittäen nukkuvansa - laji, jossa orpokodissa hän oli harjaantunut melkoiseksi taituriksi. Tom näki aavistuksen raotettujen silmäluomiensa välistä, kuinka velho laski kynttilän yöpöydälle ja asetti toisenkin peiton hellästi hänen päälleen. Tom tunsi outoa liikutusta ja puristi silmiään entistä tiukemmin kiinni. Kukaan ei ollut koskaan peitellyt häntä. Hän ei ainakaan muistanut sellaista ja tunsi yllättävää lämpöä huoneen kylmyydestä huolimatta. Herra Foxin poistuessa hän vajosikin todelliseen, syvään ja lämpimään uneen.

Ulkopuolella myös Trafox Jones joutui havainnoimaan omaa mielentilaansa ja toteamaan äskeisen olleen häneltä varsin omituista käytöstä. Tietenkin hänen päämääränsä kannalta hyödyllistä, mutta samalla erittäin sopimatonta hänen kaltaiselleen miehelle. Hassua millaisia tuntemuksia pojan onnistuikaan herättää hänessä, kivenkovassa liikemiehessä, joka ei ollut koskaan liiemmin välittänyt lapsista.

Kenties se liittyi jotenkin siihen, että hän oli hiljalleen lähestymässä keski-ikää, mikä tunnetusti aiheutti ihmisissä omituisuuksia. Sitä paitsi tosiseikka oli, että hänellä ei ollut omaa poikaa, ei tiettävästi ainuttakaan lasta - Merlin paratkoon, niin kuin hän sellaista olisi kestänyt. Rehellisesti sanoen hänellä ei ollut ketään, jonka kanssa hän olisi voinut jakaa omaisuutensa, jolle voisi jättää sen kartutettavaksi - siis sillä lisävarauksella, että hänen onnistuisi suorittaa perittävänsä ajoissa. Trafoxilla ei ollut ketään, jota katsoessaan hän olisi voinut etsiä samankaltaisia piirteitä kuin peilikuvastaan. Sellaista josta olisi voinut hakea yhteneväisyyttä. Ja ensimmäisen kerran elämässään Trafox Jones epäili, että häneltä saattoi todellakin puuttua jotakin merkityksellistä.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

iituliini

  • Ankeuttaja
Ihan tässä ensimmäiseksi ilmoitan, että olen idiootti.

Olen printannut fikkisi Felix Felisis, Odotukset Ylittävä ja tämänkin. Ja tietty lukenut kaikki, odotukset ylittävän moneen kertaan (se on paras, Nat on aiivan ihana <3) mutta en ole vaivautunut kommentoimaan. Enkä osaa kommentoida. Mutta sen verran osaan sanoa, etten ole ikinä lukenut näin hyvää tekstiä. Sinulla on ihana juoni, kirjoitustyyli, kuvailu, mielikuvitus, kaikki... Kirjoitat mielestäni paremmin kuin itse Row. En käsitä, miten joku voi oikeasti tehdä noin hienoa tekstiä. Että kun olen kateellinen. Ja ihailusta mykkä. En mä osaa kirjoittaa tähän mitään. En osaa kirjoittaa ees sen vertaa. Mutta sinun kirjoituksesi ovat niin fantastisia, että ole ylpeä. Juonetkin aivan ihania. Ja se, miten kirjoitat Tom Valedrosta, se on jotain ainutlaatuista.

Poissa Soul Spirit

  • Silli
  • Vuotislainen
  • Herra merirosvokapteeni-ninja-salamurhaaja Kenway
    • Warrior Cats RPG
  • Pottermore: Silagul
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Varjelum (T. Valedro, C. Potter/D. Musta, K-12, adventure) Luku 15: 14.4
« Vastaus #35 : Heinäkuu 03, 2014, 01:13:36 »
Todella mahtavasti kirjoitettu fan fic. Nostan hattua taidoillesi. Pidin tästä oikeastaan yhtä paljon kuin Odotukset ylittävästä. Huomaan, miten kirjoitustyylisi on parantunut näiden ficien kuluessa. Lukisin oikein mielelläni muiden kirjoitustesi lisäksi myös tämänkin loppuun, mutta se saattaa hyvinkin jäädä haaveeksi sen perusteella, milloin olet viimeksi vieraillut Vuotiksessa. Siitä on suurinpiirtein kolme vuotta, mikä on erittäin surettavaa. Jos joskus vielä tulet käväisemään täällä, toivon, että näet viestini ja jatkat Varjelumin kirjoittamista tai laitat mahdollisesti jo kirjoittamasi loputkin luvut tänne. :)
The darkness descends on quiet earth,
the night cannot know how much it's worth
Inspiring the shadows with fading
And horizon with ending