Kirjoittaja Aihe: Varjelum (T. Valedro, C. Potter/D. Musta, K-12, adventure) Luku 15: 14.4  (Luettu 2621 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Nimi: Varjelum
Kirjoittaja: Unissakävelija
Ikärajoitus: K-12
// Ikäraja muokattu & pyöristetty sääntömuutoksen mukaiseksi. :) -R
Paritus: Charlus Potter/Dorea Musta + OC/OC
Genre: adventure, drama, romance, humour ja sekalainen litania jatkuu
Disclaimer: Maailma ja useat hahmot kuuluvat Rowlingille, tosin osa on vain hänen joissakin yhteyksissä mainitsemiaan, joille olen ottanut oikeuden luoda luonteen.
Summary: Tämä fici kertoo Tom Valedron (alias Lordi Voldemort)ensimmäisestä Tylypahkan vuodesta. Tarinassa sivutaan myös Rowlingin Mustien sukupuuhun liittämää paria Dorea Mustaa ja Charlus Potteria, jotka käyvät viimeistä lukuvuottaan samaisessa koulussa.
T/S: Kirjoiteltuani ikuisuudelta tuntuvan ajan ns. uudesta polvesta (Harryn & co. jälkeläisistä), tuntuu terveelliseltä kulkea fici-maailmassa aivan toiseen suuntaan, melkein sata vuotta taaksepäin. Itse asiassa minun piti laittaa tämä nettiin vasta ensi viikolla, kunhan olisin saanut ensin edellisen ficini lopetettua, mutta en sitten yllättäen pystynytkään vastustamaan kiusausta... Avostan kaikkea palautetta. Prologi on lyhyt, mutta itse luvut ovat sitten pidempiä.
           
                                                      Toiveikkaana tulevaa kohti,
                                                                                          Unissakävelija

Traileri


Varjelum: sisällysluettelo

Prologi
Luku 1: Tomin maailma
Luku 2: Roolit jakoon
Luku 3: Kohtauksia kirjastossa
Luku 4: Kuolema saapui juhlimaan
Luku 5: Sodassa, rakkaudessa ja ystävyydessä
Luku 6: Pelinappuloita ja pelaajia
Luku 7: Todistusten aika
Luku 8: Ylpeys käy avunpyynnön edellä
Luku 9: Kierot ja lierot
Luku 10: Vilaus tulevaa
Luku 11: Yhteenottoja - yhteydenottoja
Luku 12: Seuraavaa erää odotellessa
Luku 13: Ystävyys syvenee
Luku 14: Jälleennäkemisen toivossa
           -> Luku 15:Kuvajaisia

Varjelum

Prologi

 Oli varhainen syyskuun ensimmäisen päivän aamu vuonna 1938 King`s Crossin asemalla. Kiireiset liikemiehet sekä varakkaammat perheet lapsineen olivat paikan ainoita asiakkaita. Liikemiehet jutustelivat keskenään ja tarkistelivat taskukellojaan muutaman minuutin välein kiroten sitten mielessään nykyajan menoa. Mikään ei kulkenut enää ajallaan.
 Pitkästyneinä he kertasivat uusimpia uutisia päivän politiikassa. Pääministerin viimeisimmän puolen vuoden aikana käymät neuvottelut Saksan liittokanslerin kanssa olivat eräs suosikkiaiheista. Joku pahanilmanlintu uskalsi veikkailla hiljaa tovereilleen, että sota vielä syttyisi, mutta hänet naurettiin kumoon. Mitä he nyt saksalaisten uhittelusta?
 Perheenäitejä nämä politiikan suuntaukset ja uutiset maailmalta eivät hetkauttaneet. Heidän mielenkiintonsa oli täysin kiinni pojissa ja tyttärissä, jotka olivat lähdössä juna-asemalta kohti mitä hienoimpia yksityisiä sisäoppilaitoksia, sellaisia kuten Eton College ja St. Mary`s school. He siistivät lapsiaan ja muistuttivat näitä hyvästä käytöksestä tarkistaen samalla että lasten taskuissa oli varmasti puhdas nenäliina. Lapset vannoivat kuuliaisuutta ja nyökkäilivät äitiensä neuvoille. Mielessään monet heistä lausuivat kiitoksen siitä, että saisivat elää muutaman kuukauden edes hieman vapaammin. Sillä tiukasta kuristaan huolimatta, sisäoppilaitoksissa ei ollut sentään joka hetki aikuista vahtimassa heidän tekojaan.

 Kaikkien näiden ihmisten joukossa oli kuitenkin eräs poika, joka ei sopinut kumpaankaan juna-aseman perinteiseen asiakasryhmään. Hän istui yksin junalaiturien 9 ja 10 välissä sijaitsevan puomin lähettyvillä ja tarkkaili ympäristöään. Hän oli hyvin hauskannäköinen poika, laiha ja ikäisekseen melkoisen pitkä. Hänen hiuksensa olivat mustat ja kasvonpiirteet viehättävät. Posket olivat hieman lommolla, mutta se sopi hänelle. Hänen vaatteensa olivat siistit, mutta vaatimattomat ja useampaan otteeseen paikatut. Poika istui suuren matka-arkun päällä ja näytti odottavan jotakin.
 Todellisuudessa hän odottikin jotakin aivan erityistä. Jotakin sellaista, joista noilla muilla ihmisillä ei ollut aavistustakaan. Poika, nimeltään Tom Valedro, halveksi heitä samalla tavalla kuin he halveksivat hänen paikattuja vaatteitaan. Hän sääli heitä, kuten hekin säälivät häntä huomatessaan rinnuksiin merkityn orpokodin tunnuksen. Hän tiesi jotakin mitä nuo typerykset, vajavaiset olennot, eivät. Hän tunsi sillä hetkellä olevansa nuoresta iästään ja yhteiskunnallisesta asemastaan huolimatta heidän kaikkien yläpuolella ja oli niin täynnä salaisuuttaan, että se hehkui mailien päähän hänen tummanvihreistä silmistään. Hänen maailmansa oli vain muutaman käsivarren mitan päässä, eikä kukaan noista toisista osannut edes aavistaa. Tosin oli myönnettävä, ettei hän itsekään ollut tiennyt siitä vielä muutamaa kuukautta aiemmin. Tai ehkä kuitenkin.
 Jollakin mystisellä tavalla Tom oli aina aavistellut, ettei kuulunut tänne tavallisten, arkisten ihmisten joukkoon. Että hänen oli tarkoitus olla jotakin muuta kuin orpokodin kasvatti, joka menisi aikuisena töihin jollekin alhaista tuntipalkkaa maksavalle tehtaalle. Hän oli aina tiennyt, että hänelle oli määrätty jokin toinen, suurempi osa tässä maailmassa. Nyt hän pääsisi näyttämään kuka todellisuudessa oli.

 Tom mittaili jokaista juna-asemalla olijaa katsellaan, ja yritti paikallistaa ne, jotka kuuluivat hänen todellisuuteensa. Ei ollut yllätys, että yksikään heistä ei ollut vielä saapunut. Kellohan oli vasta vartin yli seitsemän.
 Tom oli saapunut tarkoituksella ajoissa King`s Crossille. Osittain vain saadakseen seurailla tätä uuteen aamuun heräävää juna-asemaa, osin päästäkseen pikimmiten pois orpokodista ja osin kiihkeästä tarpeesta olla yhteydessä niihin ihmisiin, jotka olivat hänen kaltaisiaan. Erikoisia.

 Kello lähestyi kahdeksaa, kun ensimmäinen velhoperhe saapui paikalle. Heitä oli neljä. Vanhemmat ja varhaista aikuisikää lähentyvä poika, sekä pienempi tyttö. Tom ei tarvinnut puolikasta katsettakaan voidakseen varmuudella vannoa heidän olevan taikamaailmasta.
Perheen äidin päässä keikkui musta, turkiksin somistettu noidanhattu ja isä työnsi lapsista nuoremman, tytön, kärryjä, joiden päälle oli asettunut keräksi musta kissa. Kissa oli ensimmäinen seurueesta, joka huomasi Tomin. Se näytti vastaavan hänen katseeseensa epäluuloisesti.
 Perheen äiti oli pitkä ja hoikka, kun taas isä pyylevä ja vaimoaan huomattavasti lyhyempi. Nainen näytti modernilta ja sivistyneeltä, tosin Tom arveli tämän vaikutelman johtuvan hänen paksuista, kulmikkaista silmälaseistaan. Mies sen sijaan oli hieman epäsiistin partansa kanssa kasvoja valaisevine, leveine hymyineen jollakin oudolla tavalla koomikonoloinen. Hän oli pukeutunut vaimoaan huomaamattomammin.
 Perheen nuorimmainen pieni, vaaleahiuksinen tyttö oli ehkä Tomin ikäinen. Missään nimessä ei ainakaan vanhempi. Hän hymyili Tomille huomatessaan tämän katselevan. Perheen poika taas näytti ylpeine ilmeineen olevan niin täynnä itseään ettei huomannut kenenkään muun olemassa oloa. Tom näki hänen pikkutakkiinsa kiinnitetyn upouutena kiiltelevän merkin, jossa hohteli suuri J-kirjain. Tomilla ei ollut aavistustakaan mitä se merkitsi, mutta todennäköisesti pojalla oli jokin erityinen asema Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa.
 Noitaäiti vilkaisi ohi mennen häneen päin ja Tom näki naisen katseen viivähtävän matka-arkussa, joka oli täsmälleen samanlainen kuin hänen omilla lapsillaan. Nainen katsahti ympärilleen, ilmiselvästi etsien Tomin olematonta saattajaa. Tom arveli näyttävänsä siinä matka-arkun päällä istuessaan orvolta. No, niinhän hän todellisuudessa olikin.
 Nyt nainen lähestyi häntä ystävällisesti hymyillen ja Tom nousi kohteliaasti seisomaan laskien päänsä pieneen kumarrukseen. Orpokodissa hän oli joutunut kerran jos toisenkin seisomaan nurkassa siitä hyvästä, että oli unohtanut olla kunnioittava vanhempiaan kohtaan. Muutama tunti homeisen seinän äärellä sai käytössäännöt painumaan mieleen kuitenkin yllättävän hyvin.
“Hei vain, missä vanhempasi ovat?” silmälasipäinen nainen kysyi huolehtivaan sävyyn. Muu perhe hänen takanaan loi myös uteliaita katseita Tomiin aivan kuin hän olisi ollut yhtä kiinnostava kuin ne etelän otukset, joita pidettiin eläintarhassa ihmisten töllisteltävillä.
“He… isä tulee pian”, Tom vastasi valheellisesti. Eihän sillä ollut väliä mitä nainen uskoi, kunhan jättäisi hänet rauhaan. Sitä paitsi, jos hän olisi kertonut olevansa orpo, noitanainen olisi varmaankin halunnut huolehtia hänet junaan asti ja sitä Tom ei olisi voinut sietää. Hän kaipasi epätoivon vimmalla itsenäisyyttä ja vapautta, eikä halunnut olla enää ainoankaan aikuisen silmän alla, kuten orpokodissa.
 Nainen nyökkäsi ymmärtävästi, vaikka ei luonnollisestikaan ymmärtänyt mitään, ja kääntyi takaisin perheensä luo.
“Kello on aika vähän, mitä jos ostaisimme vaikka jäätelöt?” perheen isä ehdotti kelloaan vilkaisten. He lähtivät ja pieni tyttö vilkutti Tomille lähtiessään. Tom taikoi kasvoilleen jonkin hymyn tapaisen.

 Jäätyään jälleen itsekseen hän istui takaisin matka-arkulleen pohdiskellen valhettaan. Kyseessä oli enemmän kuin pelkkä pieni likainen vale, jolla selviytyä epämiellyttävästä tilanteesta. Se vale kun sattui olemaan myös hänen hartain ja syvin toiveensa. Toive siitä että hänen isänsä, jota hän ei ollut koskaan tavannut, josta hän ei tiennyt kuin nimen, tulisi sinne, saattamaan poikaansa tämän ensimmäiselle kouluvuodelle.

 Tom nousi päättäen katselun riittävän siltä erää ja tarttui matka-arkkuunsa astuen lopultakin ensimmäistä kertaa elämässään laiturille 9 ja ¾. Laiturille, joka oli vain hänen arvoistensa salaisuus.
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 04, 2012, 12:32:47 kirjoittanut Renefer »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Liekon Lilja

  • Pieni kummajainen
  • Vuotislainen
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) prologi 27.11
« Vastaus #1 : Marraskuu 27, 2008, 19:58:24 »
Heipä hei. Olenkin odotellut tätä trailerin ilmestymisestä asti. :) Se herätti heti mielenkiintoni, kun huomasin, että tarina kertoo vanhemmasta ajasta ja tyystin eri henkilöistä kuin niin monet muut ficit. Minua tosiaan kiinnostaa tietää enemmän, minkälainen Valedro oli lapsena, etenkin ensimmäisellä luokalla. Toinen minut koukuttanut piirre trailerissa oli tietenkin se Dumbledoren mukana olo – oikein janoan lukea jotain hänestäkin siinä sivussa. Pidin jo valtavasti Dumppiksen trailerirepliikistä, etenkin viimeinen lause siitä oli niin kivan kuuloinen :D

Suuret plussat sinulle siitä, että olet valinnut aiheeksi näin erilaisen tarinan – niitä massasta poikkeavia kun saa oikein etsimällä etsiä. Ja toiset plussat siitä, että mukana tosiaan oli 1938-luvun tilannetta – juuri tuo saksan uhittelu. Toi juuri sellaisen mielikuvan, että nyt tosiaan eletään ennen toista maailmansotaa. Minua kun kiehtoo valtavasti kaikki vähänkin vanhahtava, niin olin heti mielissäni huomatessani, että olit myös laittanut lapset, jopa Tomin, käyttäytymään vanhempia kohtaan kohteliaammin ja kuuliaisemmin kuin nykyaikana – aivan kuten se kaiketi ennen olikin.
 
Vihreitä ei näkynyt ainakaan tavalla, joka olisi häirinnyt lukemista, joten tätä on varmasti mukavaa jatkossa lukea, mikäli taso pysyy yhtä hyvänä. Minulta on nimittäin monesti jäänyt lukematta monet tekstit niiden lukuisten virheiden takia, mutta tämä teksti ei ilmeisestikään tule sitä kohtaloa kokemaan. Kuvailua on ihanan sopivasti. Rakastan paitsi kirjoittaa myös lukea kuvailua, ja oli kiva huomata, että tästä sitä löytyy riittämiin. Pidin muuten kovasti ilmaistusta: ”hänet naurettiin kumoon”. Aivan ihastuttava kohta – tuollaisista minä pidän. :D
   Tyylisi kirjoittaa, tai ainakin muodostaa eräitä lauseita, eroaa sen verran omastani, että on myös mielenkiintoista lukea tätä (ja aluksi hieman takertelevaa, mikäli luin nopeasti – mutta saattoi johtua tyystin väsyneistä silmistäni).

Tomista sen verran, että prologissa olet saanut hänet ainakin hyvin ”eläväksi” ja Valedromaiseksi, juuri sellaiseksi, minkälaiseksi hänet voisi kuvitella. Mutta aloin vain miettimään erästä kohtaa:
Lainaus
Eihän sillä ollut väliä mitä nainen uskoi, kunhan jättäisi hänet rauhaan. Sitä paitsi, jos hän olisi kertonut olevansa orpo, noitanainen olisi varmaankin halunnut huolehtia hänet junaan asti ja sitä Tom ei olisi voinut sietää. Hän kaipasi epätoivon vimmalla itsenäisyyttä ja vapautta, eikä halunnut olla enää ainoankaan aikuisen silmän alla, kuten orpokodissa.
Vaikka kyseessä onkin tuleva Voldemort, niin kyllä kaikki lapset yleensä huomiota kaipaa, hänhän on vasta yhdentoista, selvä lapsonen. Yleensä sen ikäiset janoavat huomiota ja hyväksyntää, etenkin orvot. Olisi ehkä ihmillisempää laittaa hänet edes ensimmäisinä vuosinaan vähän - Voldemoritsta ja varhaisteineista eroavaksi? Ellet sitten tieten tahtoen pelaa sillä periaattella, jolla Row - että Tom on läpeensä paha...

Jep, voisin sanoa melkoisella varmuudella, että tulen jatkamaan lukemista. Ellen sitten kouluun pyöräillessäni liukastele kasaantuvassa lumessa ja lyö pahasti päätäni... ;)

- Liekon Lilja, jatkoa tiiraillein
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 19, 2010, 23:23:20 kirjoittanut Liekon Lilja »

Poissa Hartsa

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
    • http://www.freewebs.com/moottoriurheilu05
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) prologi 27.11
« Vastaus #2 : Joulukuu 05, 2008, 19:57:23 »
Vaikuttaa prologin perusteella mielenkiintoiselta tarinalta. Kiva lukea vaihteeksi vähän vanhemmasta sukupolvesta. Erityisesti juuri Voldemortin kouluajoista olen aina ollut kiinnostunut, ja mielelläni luen tämän tyyppisiä. Todella kiinnostavaa lukea Voldemortista Tylypahkan ekaluokkalaisena. Tom vastasi kuvailuiltaan juuri omaa mielikuvaani, ja myös kirjoissa on häntä kuvailtu juuri tuohon suuntaan. Hänen avusta kieltäytymisestään ja ajatuksistaan jästeistä huomaa kuinka hän oli jo tuolloin itsenäinen ja riippumaton muista ja halveksi jästejä ja jästisyntyisiä. Hän kuitenkin kaipasi vielä tuolloin isäänsä, ja onhan se sikälikin ymmärrettävää, että hänhän pitkään kuvitteli tämän olevan velho ja alkoi vihata tätä, kun tämä paljastuikin jästiksi ja että oli jättänyt vaimonsa. Noista Saksa-puheista huomaa selvästi ajankohdan; ollaan aivan toisen maailmansodan kynnyksellä. Mielenkiintoista muuten, että Pimeyden lordin kouluvuodet ajoittuivat juuri toisen maailmansodan vuosiin.

Toivottavasti pystyt kirjoittamaan jatkoa mahdollisimman pian.
« Viimeksi muokattu: Joulukuu 05, 2008, 20:05:32 kirjoittanut Hartsa »
Terve kaikille!

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) prologi 27.11
« Vastaus #3 : Joulukuu 07, 2008, 18:52:48 »
Hui, en osannut odottaa että pelkästä prologista saisi näin monta kommenttia :). Saisikohan ensimmäisestä luvustakin jotain palautetta? (Enhän minä vihjaile, en toki...)

 Kiitos Silver, tämäkin luku on tapahtumien kannalta vielä melkoisen hidas ja ideana onkin enemmän esitellä hahmoja teille.
 Kiitos Teleija huippupitkästä kommentistasi. Tom tosiaan vaikuttaa vielä vähän jäyhältä näissä ensimmäisissä luvuissa, mutta sanoisin että viimeistään luvusta 5 alkaen hänestä aletaan paljastella hieman "pehmeämpiäkin" puolia, sillä en usko ehdottomaan pahuuteen edes Tomin suhteen. On ollut rasittavaa ja samalla ihanaa käydä läpi historiallista taustamateriaalia pukeutumista, käytöstapoja ja tapahtumia silmällä pitäen ja toivon, että aavistus vaivannäköäni välittyy myös tähän ficiin.
 Kiitos Hartsa, minustakin on mukavaa siirtyä välillä hieman varhaisempaan aikaan. Oikeastaan koko ficin idea alkoi siitä, että aloin kerran huvikseni pohdiskelemaan tätä teoriaa siitä,että Dorea&Charlus olisivat Harryn isovanhemmat ja teinpä huvikseni pieniä laskutoimituksia, joista paljastui että Dorea on kuusi vuotta Tomia vanhempi, mikä tietenkin tarkoitti että heidän oli (Dorean syntymäpäivän loppuvuoteen sijoittamalla) mahdollista olla koulussa samaan aikaan. Tämän jälkeen tarinaa vain... alkoi tulla.
 
 Seuraava luku tulee varmaankin parin viikon sisään, ellen saa yllättävää tarmon puuskaa tai löydä ajankääntäjää jostakin. Siinä saadaan sitten hieman aikuisempaa näkökulmaa näiden teinien ja lasten keskelle, mutta eipä paljastella nyt enempää... Toivottavasti pidätte tästä :)

                                                                                     -Unissakävelija
 
Luku 1: Tomin maailma


“Anteeksi, anteeksi…”
“Olen kovin pahoillani, rouva!”
 Menisin tästä, sir… Kiitoksia…”
“Suokaa anteeksi…”
“Tuntuuko sinustakin että tämä asema kutistuu?” Charlus Potter puuskahti töniessään tiensä laiturilla 9 ja ¾ odottavan Tylypahkan pikajunan lähettyville. Hänen muodostamaansa kulkuväylää hyväkseen käyttänyt Laura Whirming vastasi jotain, mitä Charlus ei yksinkertaisesti voinut kuulla siinä ympärillä käynnissä olevassa melskeessä ja metelissä.

 Charluksen tavoin moni muukin oli sinä vuonna havainnut, että laiturilla 9 ja ¾ oli edellisvuosia ahtaampaa. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että juna-asema tai laituri olisivat kutistuneet. Paikalla oli yksinkertaisesti enemmän väkeä kuin kertaakaan tuon taikalaiturin perustamisen jälkeen.
 Syytä tähän ilmiöön oli vaikea sanoa. Toki ymmärrettävää oli, että uusin kouluaan aloitteleva sukupolvi sattui olemaan erityisen kookas, mutta ainoaksi selitykseksi sitä oli hankalaa hyväksyä. Ehkäpä villitsevä 30-luku oli viimeinkin onnistunut romuttamaan vanhoillisia perinteitä matkustamisesta Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun “normaalimmalla”  tavalla. Taikamaailmassa tällä “normaalilla” tarkoitettiin luonnollisesti luudanvarsia. Vanhakantaisimmat vanhemmat ja isovanhemmat nyrpistelivätkin nenäänsä sille, että taikakouluun oli nykyisin mahdollista kulkea moisella jästien vekottimella, olivathan luudan varret olleet loistava matkustuskeino jo vuosisatoja ennen kuin jästit keksivät mokomankin kiskoilla kulkevan hirvityksen.
 Syystä riippumatta oli selvää, että King`s Crossin aseman laituri 9 ja ¾, jota ei varmastikaan löytänyt kysymällä asemavirkailijalta, sai silloin vuonna 1938 ensikerran kokea sitä tungosta, joka seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä vallitsi siellä aina syyskuun ensimmäisenä aamuna ennen kello yhdeksää.
 
“Charlus, näetkö heitä?” Laura Whirming kysyi ympäriinsä tiiraillen. Hän oli keskipituinen 17-vuotias rohkelikkotyttö, joka oli sinä päivänä pukeutunut valkeaan puhvihihaiseen, pitsikuvioin somistettuun puseroon, sekä tasaisen harmaaseen soveliaasti polvet peittävään kellohelmaiseen hameeseen. Hänen niukin naukin olkapäälle ulottuvat kullanruskeat hiuksensa kihartuivat pehmeällä, kuohkealla tavalla hymyilevien kasvojen kehyksiksi ja hänen luontaisen maalaistyttömäinen olemuksensa viattomina tuikkivine sinisine silmineen henki kaikkea sitä, jota tuon ajan naiset tavoittelivat muodissaan - usein onnistumatta.
 Charlus, joka oli tottunut ajattelemaan Lauran ensisijaisesti ystävänä, ei yleensä ajatellut asiaa siltä kantilta, mutta toki hänenkin oli myönnettävä, että Laura oli oikein sievä, herttaisennäköinen tyttö, kuten Charluksen isoäiti tapasi ilmaista asian. Ehkäpä Laura vain kuului niihin ihmisiin, joiden jalomielinen luonto näyttäytyi myös ulospäin.

 Charlus kurottautui kengänkärjilleen nähdäkseen lähimpänä seisovien ihmisten päiden ylitse ja havaitsi lopulta tutun hontelon olemuksen ja pojalle epätavallisen pitkän, keskiruskean hiuspehkon keikkuvan laiturin 9 ja ¾ toisessa päässä. Hän hymähti ääneen tajutessaan, että Joshua Bolen äidin, Annetten, ei ollut vieläkään onnistunut lyhentämään poikansa “barbaarimaisen villisti” kasvavia hiuksia.  
“Näen Joshin ja luulen ettei Jenkään ole kaukana”, Charlus vastasi Lauralle ja heilautti kättään toisen ystävänsä suuntaan. Joshua virnisti tunnistaessaan vilkuttelijan ja lähti raivaamaan tietä - huomattavasti vähemmän kohteliaasti kuin Charlus ja Laura olivat hetkeä aiemmin tehneet - heidän luokseen. Hänen jäljessään kulki lyhyt, tummahiuksinen, anteeksipyyntöjä Joshuan puolesta jakeleva tyttö, jolla oli pyöreät kasvot ja äidillinen hymy. Hiemankaan mielikuvitusta omaava saattoi helposti kuvitella hänet muutamaa vuotta vanhempana hoitamaan kunnon kotiäidin velvollisuuksia muutaman lapsen pyöriessä jaloissa. Kuvittelua helpottivat suunnattomasti ne kaihoisat katseet, joita tyttö loi sisaruksiaan saattamaan tulleisiin pikkulapsiin.
“Jen!”
“Laura!”
Tytöt kiljuivat toistensa nimiä ja syöksyivät puristautumaan sydämelliseen halaukseen. Charlus ja Joshuakin olivat mielissään jälleennäkemisestä niin monien viikkojen tauon jälkeen, mutta päättivät miehisesti hillitä jälleennäkemisen riemunsa. Kullakin tästä heidän pienestä, helposti epäsovinnaiseksikin katsottavasta, ystäväporukastaan oli ollut kesän aikana niin paljon tekemistä etteivät edes vierekkäisissä taloissa asuvat Charlus ja Laura olleet ehtineet tavata toisiaan sitten heinäkuun. Tosin tämä oli suhteellisen odotettavaa ottaen huomioon, että Charlus oli viettänyt puolet elokuusta äitinsä luona Pariisissa.
“Arvatkaa mitä, kaverit?” Jen eli Jennifer Harrison kysyi tummanruskeat silmät tuikkien ja ojensi vasemman kätensä Charluksen ja Jenniferin nähtäville.
Laura kiljaisi riemusta.
“Eikä! Vihdoinko hän ymmärsi kosia?” tyttö hihkui innoissaan.
Hän on paikalla”, Joshua murahti huonossa ryhdissä seisoen, mutta innostuneelle tyttökaksikolle hän olisi yhtä hyvin voinut olla katulamppu tai vesiposti.
“Te kaksi olette olleet yhdessä jo kolme vuotta”, Laura intoili ja veti Jenniferin käden paremmin eteensä nähdäkseen timanttisormuksen. Jen näytti varsin imarrellulta Lauran reaktiosta ja nyökkäsi silminnähden tyytyväisesti.
Charlus sen sijaan vihelsi ääneen.
“Vau, Josh. Olin varma, että aioit välttää sitä tuomiopäivään asti, vaikka kuka tahansa kunniallinen poika olisi kosinut jo vuosia sitten”, hän vitsaili pukaten pitempää ystäväänsä kylkeen. “Tuliko Jenin isä ovenne taakse sauva ojossa vai mikä sai mielesi muuttumaan?”
“Itse asiassa se oli hänen äitinsä”, Joshua kertoi kylkeään hieroen eikä näyttänyt aivan niin ilahtuneelta kuin juuri kihloihin menneeltä olisi ollut syytä odottaa.
“Missäs Mike muuten luuraa?” Charluksen ystävä kysyi vaihtaen pikaisesti puheenaihetta.
“Missäs luulet?” Laura vastasi kysymykseen kysymyksellä. “Hänen pikkusisarensa Gabriella ja Simonella ovat tulossa tänävuonna ensikertaa Tylypahkaan, joten hänen pitää huolehtia nyt neljän sisaruksensa junaan pääsy, olettaen että Beth ja Ed pääsevät jo itsekseen junaan. Luulisi sen nyt neljäsluokkalaisilta onnistuvan.”

 Charlus, kuten muutkin noista seitsemäsluokkalaisista rohkelikkonuorista, tiesi että hänen ainoa joukosta uupuva ystävänsä Michael Pomfrey sai vastata perheensä esikoisena yhdestätoista nuoremmasta sisaruksestaan. Näin oli ollut siitä asti, kun Michaelin aurori-isä oli kuollut työtehtävässään heidän toisena kouluvuonaan. Mike ei koskaan ollut ollut sellainen vitsiniekka ja taivaanrannan maalari kuin Joshua, tai läheskään niin rennosti elämään suhtautuva kuin Charlus ja Laura, mutta sen jälkeen hän oli tuntunut kasvaneen henkisesti ainakin kaksikymmentä vuotta. Jenin mukaan se oli vastuun taakka. Kenties, Charlus luotti mielellään tyttöjen vaistoon näissä asioissa.
“No, ehkä me etsimme vaunuosaston”, Joshua esitti johdonmukaisesti ja venytteli käsiään silminnähden tympiintyneenä. Jennifer loi häneen murskaavan, ärtyneen katseen, mutta Joshua oli oppinut vuosien varrella varsin hyväksi välttelemään heilansa - siis nykyisen kihlattunsa - pahoja silmäyksiä.
“Kai Mike sinne löytää kunhan vaipanvaihdoltaan ehtii”, hujoppi poika jatkoi ylenkatseellisesti.

 Kun Jennifer ja Joshua olivat aikanaan löytäneet toisensa oli Charlus jollakin tavalla odottanut, että Jenin tasaisen luonnon onnistuisi rauhoittamaan eläväistä ja räiskähtelevää Joshuaa sekä kasvattamaan tätä hieman lähemmäs henkistä aikuisuutta. Kauaa tuota luuloa ei kuitenkaan ollut ehtinyt kestää ja Charlus oli saanut vuosien mitassa huomata, että Jen oli se, joka oli joutunut muuttumaan sulhokkeensa luonteenlaatua mukailevampaan suuntaan.
“Niin, niin me teemmekin ja te kaksi saatte heti kertoa kuinka tämä kihlautuminen pääsi tapahtumaan”, Laura ilmoitti ja he kävelivät Jenniferin kanssa käsikynkkää junaan kuin parhaimmatkin salaliittolaiset.
“Charl, Josh, olisitteko niin kilttejä että hoitaisitte meidänkin arkkumme?” tytöt huikkasivat olkansa yli junan oviaukkoon astuessaan.
 Charlus vilkaisi kärsivästi Joshuaan, kun kumpikin heistä sai omien matka-arkkujensa lisäksi kannettavikseen vielä tyttöjen ylipainoisen tavarakuorman. Naiset olivat niin kieroja….
 
   ***
 
 Tom huokaisi helpotuksesta, kun juna lähti etenemään kiskoja ensin hitaammin, mutta nostaen sitten tasaisesti vauhtiaan karaten juna-asemalta kuin takaisin vapauteen pyrkivä villieläin jättäen sadat vilkuttelevat kädet ja nenäliinat taakseen. Hänelle oli ollut enemmän kuin tuskallista katsella niitä haikeina hymyileviä kasvoja ja kuunnella niitä erilaisten muistutusten täyteisiä välittäviä hyvästejä, joita vanhemmat olivat jälkikasvulleen suoneet.
 Hänkin olisi tahtonut kuulla hyvästit joltakulta sellaiselta ihmiseltä, joka todella välitti. Ei sellaiselta, joka vain pelkäsi hänen pilaavan orpokodin maineen huonolla käytöksellä. Hän olisi kuunnellut vilpittömällä mielellä ankarimmankin saarnan, kunhan olisi vain tiennyt, että sen jälkeen olisi saanut kuulla sydämestä tulevan onnentoivotuksen tai kaipauksentäyteisen hyvästin. Mitään niistä hän ei kuitenkaan ollut saanut, eikä uskonut koskaan tulevansa saamaankaan.

“Anteeksi, voiko tähän istua?”
Tom käänsi katseensa junan ikkunasta ja näki sen saman vaaleahiuksisen tytön, joka oli hymyillyt hänelle juna-asemalla, seisovan vaunuosaston oviaukossa. Tyttö piteli kädessään litteämallista olkihattua, jota somisti syvänpunainen nauha. Tom pani merkille että tytön keltaisenruskean, miltei polviin asti ulottuvan takin kauluksesta pilkisti samansävyinen kangasrusetti.
“Toki”, hän vastasi, vaikka todellisuudessa ei olisi halunnut ainuttakaan ihmistä siihen vaunuosastoon. Hän ei ollut erityisemmin juttutuulella.
“Kiitos”, tyttö istuutui Tomia vastapäätä ja laski hattunsa viereiselle istuimelle alkaen sitten askarrella takkinsa napituksen parissa.
“Veljeni Aprigon painui valvojaoppilaiden vaunuosastoon, eikä vaivautunut auttamaan minua oman osaston etsinnässä”, tyttö kertoi takkia riisuessaan. “Minä muuten olen Anastasia. Anastasia Vance.”
“Tom Valedro”, Tom esittäytyi ja toivoi ettei tyttö alkaisi kysellä. Se päivä vain ei sattunut olemaan erityisen suotuisa hänen toiveilleen.
“Sinä sanoit tulleesi isäsi kanssa, missä äitisi siis on?” tyttö kysyi uteliaaseen sävyyn. Tom pani merkille että hänen tummansiniset silmänsä olivat tavanomaista suuremmat, mikä teki hänet jatkuvasti hämmästelevän näköiseksi.
“Kuollut”, Tom vastasi hiljaa. Niin, hänen äitinsä oli kuollut jo kauan ennen kuin hän muisti ainuttakaan asiaa. Äiti oli tuominnut ainoan poikansa kurjaan elämään melkein kahdeksitoista pitkäksi vuodeksi kuolemalla jo ennen poikansa silmien avautumista. Kuinka hän oli saattanut olla niin heikko? Eikö hän ollut tahtonut kasvattaa omaa poikaansa? Eikö hän ollut tahtonut seurata uuden elämän kehitystä? Eikö hän ollut rakastanut Tomia?
“Ai, olen pahoillani”, tyttö näytti vaivaantuneelta ja sormeili pitkiä vaaleita lettejään. “Onko siitä kauankin?”
“Tarpeeksi.”
“Mihin tupaan sinä haluaisit tulla lajitelluksi?” Anastasia-niminen tyttö kysyi kun huomasi ettei Tom aikonut kertoa perheestä enempää. Tämä aihe olikin Tomin kannalta huomattavasti kiinnostavampi ja hän suuntasi katseensa maiseman sijaan tuohon suulaaseen tyttölapseen.
“Mitä niitä on?” hän kysyi ja innostuksen tuli syttyi hänen sisällään, kun hän muisti jälleen matkansa määränpään, oman maailmansa.
“Etkö sinä tiedä?” tytön valmiiksi tarpeettoman suuret silmät laajenivat entisestään. “Rohkelikko, Puuskupuh, Korpinkynsi ja Luihuinen. Rohkelikossa ovat kaikki urheat, Puuskupuhissa kiltit ja Korpinkynnessä sellaiset neropatit kuin veljeni. Voi, Merlin, kunpa vaan en joutuisi samaan tupaan hänen kanssaan”, tyttö murehti mutta Tomin huomio oli siinä ainoassa tuvassa, josta Anastasia ei ollut kertonut mitään.
“Entä Luihuinen? Millaiset oppilaat kuuluvat sinne?” hän uteli.
“Sillä on kaikkein huonoin maine ja”, Anastasia kumartui lähemmäs Tomia ja puhui hiljaa kuin kyseessä olisi ollut suurikin salaisuus, ”kaikki todella pahat velhot ja noidat ovat tulleet Luihuisesta.”
“Kaikki todella pahat tulevat Luihuisesta? Millä lailla pahat?” Tom kysyi kulmiaan kurtistaen. Hänen mieleensä ei mahtunut kuinka jokin tupa voisi tuottaa pelkästään pahoja ihmisiä. Sehän oli järjetöntä.
“No, eivät ehkä ihan kaikki, mutta suurin osa”, tyttö pakottautui myöntämään ja alkoi leikkiä olkihattunsa nauhalla. “He ovat yleensä sellaisia, jotka ovat tehneet paljon vahinkoa muille noustakseen itse parempaan asemaan.”
“Tarkoitatko että heistä on tullut muita voimakkaampia?” Tom tarkisti ja Anastasia värähti.
Hän mietti hetken ennen kuin vastasi varovaiseen sävyyn:
“Sinulla on outo tapa ajatella asioista. No, kai sen voi niinkin sanoa.”
Tom ymmärsi että hänen mietelmänsä oli saattanut vaikuttaa tytöstä omituiselta ja käänsikin puheenaiheen taitavasti toisaalle:
“Näin veljelläsi J-merkin, mitä se merkitsee?”
“Että hän on johtajaoppilas”, Anastasia kertoi tuhahtaen ja tytön sormet puristuivat kiukkuisesti punaisen nauhan ympärille.
”Arvaapa vaan onko hän maininnut siitä pariinkymmeneen kertaan tämän kesän aikana…”
 Tyttö jatkoi veljensä haukkumista epätavallisen suorasukaisin sanakääntein Tomin pohtiessa tupia, joista Anastasia Vance oli hänelle kertonut. Ennen kaikkea hän tuumaili Luihuista, joka jostain oudosta syystä kiehtoi hänen mieltään aivan erityisellä tavalla.

   ***

Tulos tai ulos!

Huonon pelimenestyksensä johdosta ikivanha walesilainen huispausjoukkue, Henkipään Harpyijat, on saanut varoituksen Ison-Britannian ja Irlannin huispausliigajohdolta. Toimittajamme James Bligheartin mukaan liigajohto on ilmoittanut Henkipään Harpyijoiden kapteenille Caroline O`Deanille, että mikäli joukkue ei tälläkään kaudella pysty nostamaan liigasijoitustaan viimeisestä paikasta uhkaa joukkuetta peliluvan menettäminen. Henkipään Harpyijat on pitänyt perää liigassa nyt viimeisen 23 vuoden ajan, eikä tämän kauden alun perusteella tulos näytä muuttuvan lainkaan parempaan suuntaan.
 Kuten lukijamme varmaankin tietävät on Henkipään Harpyijat jopa maailman tasolla ennen kuulumaton joukkue siinä että sen pelaajiksi kelpuuttetaan ainoastaan naisia, minkä takia onkin vähintään kummeksuttavaa, että joukkue on yleensäkään pystynyt pelaamaan näin kauan.
 Roderick Plumpton, Tutshillin Tornadojen ja Englannin maajoukkueen eläkkeelle vetäytynyt etsijä, joka pitää hallussaan myös kolmen ja puolen sekunnin siepinpyyntiennätystä, suostui entisenä ammattilaishuispaajana kommentoimaan asiaa lehdellemme seuraavasti:
“Selväähän on että Harpyijoiden leikkimisen on jossain vaiheessa loputtava. Kai te nyt itsekin ymmärrätte mitä siitä seuraa kun naisväkeä päästää luudan selkään? Olisinko minäkään napannut sieppiä kolmessa ja puolessa sekunnissa mikäli olisin joutunut huolehtimaan hiuslaitteestani samalla?”
 Kun tältä mestarihuispaajalta kysytään, miten on sitten selitettävissä tämän Tornadojakin vanhemman noitajoukkueen tähänastinen olemassaolo ja selviytyminen, on herralla jo vastaus valmiina:
“Se on hyvin yksinkertaista. Herrasmiehet sattuvat olemaan katoava luonnonvara. Ennen Harpyijat pääsivät helpolla, kun muut joukkueet tunsivat jonkin sortin ritarillisuutta heitä kohtaan, mutta nyt sekin on katoamassa. Tämä on sitä naisten kuuluttamaa tasa-arvoa.”


 Enempää urheiluartikkelia Päivän Profeetasta lukenut Dorea Musta ei sietänyt nähdä, vaan repi omakätisesti sivun pieniksi paperin palasiksi, jotka sitten päästi liihottamaan ulos junan ikkunasta. Suljettuaan ikkunan sauvan liikautuksella Dorea otti jälleen Päivän Profeetan käsiinsä.
 Hän tiesi varsin hyvin, ettei hänen Violetta-äitinsä pitänyt siitä että hänen tyttärensä oli siinä määrin kiinnostunut politiikasta ja velhoyhteiskunnan ongelmakohdista. Rouva Musta olisi toivonut Dorean keskittyneen mieluummin sellaisiin lehtiin kuin Kodinnoidan Aakkoset tai Pienten velhojen ja noitien kasvattaja. Oli kuitenkin asioita, joista äidin ei Dorean mielestä ollut tarpeen tietää.

 Ennen kuin Dorea ehti syventyä uuden taikaministerin virkaanastujaistilaisuuden kuvaukseen rävähti vaunuosaston ovi auki ja sisään ryntäsi yhtenä punaisena kiharapilvenä Rhonda McKinnon.
“De, De! Et kyllä arvaa kuka kaipaili sinua junan toisessa päässä!” Rhonda kiljui rynnäten Dorean viereiselle penkille istumaan.
 Dorean teki mieli huokaista. Niin paljon kuin hän Rhondasta pitikin, hänen oli pakko sanoa, ettei tuon tytönheitukan päässä liikkunut mitään muuta kuin kauniit vaatteet ja toisten ihmisten asiat. Mieluiten vielä toisten ihmisten rakkausasiat.
 Siitä luonnollisesta punasta, joka Rhondan pyöreillä poskilla parhaillaankin seikkaili oli helppo päätellä, että tämän kysymyksen täytyi liittyä johonkin miespuoliseen henkilöön. Todennäköisesti johonkuhun, jota Rhonda piti erinomaisena sulhaskandidaattina Dorealle. Rhonda oli tässä paritustoimessa melkein yhtä ammattimainen kuin Dorean äiti.
”No?” Dorea kysyi välinpitämättömästi ja taitteli Päivän Profeetan syliinsä tumman, laskostetun hameensa päälle.
“Arvaa nyt”, Rhonda maanitteli.
“Rhonda, De sen paremmin kuin minäkään emme jaksa tuota jahkailua”, Doreaa vastapäätä istuva Treasa Gondolier ilmoitti suorasukaiseen tapaansa.

Siinä missä Rhonda oli koiranpentumaisen pyöreä ja vaatimattoman näköinen, oli Treasa pitkä, hoikka ja moderni. Mikäli Dorean äiti olisi saanut valita viimeisen kuvaavan sanan, hän olisi saattanut käyttää myös ilmausta hepsankeikka tai jopa huono nainen.Treasan hameet ja leningit olivat aina tuuman verran lyhyempiä kuin päivänmuotiin kuului ja Dorea tiesi hänen käyttäneen vaalennusloitsua lainehtiviin pitemmänpuoleisiin hiuksiinsa. Rhonda jopa uskalsi väittää, että Treasa oli hankkinut huulipunan ja muita jästinaisten ulkonäkönsä hoitoon käyttämiä uutuustuotteita, mutta Dorea ei täysin suostunut allekirjoittamaan tätä väitettä. Tosin olihan hänen myönnettävä ettei hän ollut koskaan nähnyt kenelläkään luonnostaan niin punaisia huulia kuin Treasalla silläkin hetkellä sattui olemaan.

Dorea ei kuitenkaan osannut ajoittain olla ihailematta Treasaa, joka oli valmis rikkomaan joka ikistä sovinnaisuussäädöstä ja etikettisääntöä, jotka uhkasivat hänen henkilökohtaista onneaan. Treasa eli juuri sellaista elämää kuin halusi, eikä välittänyt hiukkaakaan siitä mitä muut hänestä ajattelivat. Hän oli rohkea ja määrätietoinen, juuri sellainen ihminen, jonka Dorea tiesi pärjäävän tilanteessa kuin tilanteessa. Usein hän toivoi että olisi muistuttanut enemmän tätä uudistusmielistä ystäväänsä.

Rhonda heitti “ilon-pilaaja” katseen Treasaa kohden, mutta siirtyi siitä huolimatta itse asiaan ja avasi suunsa kertoakseen kuka oli ollut halukas tapaamaan Dorean junan toisessa päässä.
“Aprigon Vance”, Rhonda kertoi ylpeästi kuin olisi toiminut suurenkin viestinviejänä.
Dorean mieliala laski välittömästi. Hän tunsi Aprigon Vancen varsin hyvin, olivathan he molemmat toimineet valvojaoppilaina viimeisten kahden vuoden aikana. Aprigon Vance oli hänen ikäisensä korpinkynsipoika, joka ei tiennyt sen miellyttävämpiä puheenaiheita kuin koulu, koulunsäännöt, koulunsääntöjen noudattaminen, koulunsääntöjen noudattamisen valvominen ja kuinka hyvä hän itse olikaan koulunsääntöjen noudattamisen valvomisessa.
“Hän oli kuullut, että sinusta on tullut johtajatyttö ja tahtoi puhua johtajaoppilaiden kesken”, Rhonda jatkoi painottaen kolmea viimeistä sanaa siihen sävyyn, että kyllä hän tiesi tasan tarkkaan mitä Aprigonilla oli todellisuudessa mielessään puhumisen sijaan.
“Menen kohta käymään hänen luonaan”, Dorea lupasi ja karkasi Rhondan kiusoitteluja lehden taa.

 Osin päästäkseen ystävänsä ärsyttävästä jahkailusta Dorea päättikin lähteä pikimmiten tapaamaan Aprigonia. Hän sulki vaunuosaston oven ja tuskin ehti kääntyä veturinpuoleista junan päätyä kohden ennen kuin kirjaimellisesti törmäsi erääseen ikäiseensä rohkelikkopoikaan. Törmäyksen takia huonossa tasapainossa oleva Dorea tömähti selälleen junan lattialle vaunun heilahtaessa juuri sillä hetkellä jonkin kiskoille jääneen töyssyn takia.
“Katsoisit vähän eteesi”, Dorea tiuskaisi kömpiessään kyynäröidensä varaan. Hänen otsaa varjostava hattunsa, joka oli mitä erinomaisin apuväline kainoon silmäpeliin, oli lennähtänyt epämiellyttävästi silmien peitoksi.
“En taida uskaltaa väittää vastaan johtajatytölle. Sattuiko, neiti Musta?” pojan ääni kysyi. Dorea nykäisi vihreällä rusetilla somistetun hattunsa taemmas nähden nyt ojentuneen käden edessään ja salli toisen auttaa itsensä takaisin seisaalleen.
 Dorea ei voinut olla panematta merkille että näin lähietäisyydeltä ja seisaaltaan poika ei ollut lainkaan hassumman näköinen. Hänen lyhyet hiuksensa olivat asettuneet siististi, mutta eivät liian huolitellunomaisesti päänahkaan pitkin mustana mattona, joka päättyi vahvaan niskaan ja sitä seuraaviin leveisiin hartioihin ja voimakkaanoloisiin käsivarsiin. Dorea muisti pojan pelanneen huispausta Rohkelikon tupajoukkueessa lyöjänä, mutta ei sillä hetkellä millään saanut palautettua tämän nimeä mieleensä.
“Kuvittele millaisen hirviövalvojan maineen saisin, jos jakaisin jälki-istuntoja jo ennen Tylypahkaan saapumista”, Dorea naurahti ja poika nauroi myös. Nuorukaiseen poskiin piirtyivät syvät hymykuopat, jotka tuntuivat toimivan täydellisenä parina sille jännittävälle lovelle, joka rikkoi hänen leukaansa.
“No, älä törmäile enää”, Dorea vielä varoitti ja hymyssä suin poika lupasi välttää sitä. Dorea jatkoi matkaansa Aprigonin vaunuosastoon.

 Junan toisessa päässä Dorea löysi kuin löysikin oikean vaunuosaston ja kirosi itseään kymmenillä erilaisilla moitteilla siitä hyvästä, ettei voinut rikkoa sääntöjä edes sen vertaa, että olisi säästynyt tältä urakalta. Hän oli ehdottomasti liian kuuliainen, mutta minkäs sille mahtoi? Hänen perheessään uskottiin ehdottomaan kuriin ja järjestykseen, kun taas liberaalimpia kasvatusarvoja herra ja rouva Musta kaihtoivat kuin pahaisia syöpäläisiä.
“Hei, Aprigon”, hän tervehti seitsemäsluokkalaista Korpinkynteen kuuluvaa poikaa, joka ryntäsi Dorean nähdessään välittömästi pitelemään ovea hänelle, mikä ei luonnollisestikaan olisi ollut tarpeen, sillä tuskinpa Dorea olisi vaunuosaston ovea pystynyt avaamaan, mikäli ei olisi pystynyt pitämään sitä muutaman sekunnin ajan myös auki. Hyvän kasvatuksen saaneena hän kuitenkin vaiensi vastalauseensa ja lausahti laimean kiitoksen Aprigonille.
“Dorea, et uskokaan kuinka miellyttävää on nähdä sinua”, Aprigon avasi puheen liioitellun sokerisesti ja Dorea pani merkille kuinka hänen kätensä syöksähti korjaamaan johtajapojan merkin paremmin näkyville. Tyttö vastusti vain niukasti halua repiä omassa rintapielessään roikkuva tunnus irti.

 Aprigonilla oli pienet haaleansiniset silmät ja moitteettomalle jakaukselle kammatut vaaleat hiukset. Hän oli sonnustautunut kuosiltaan ruskearuudullisiin, suoriin housuihin sekä samasta kankaasta valmistettuun korkealaatuiseen pikkutakkiin, joka Dorean näkemyksen mukaan oli kyllä armottomasti liian kuuma tähän helteiseen syyskuun ensimmäiseen päivään. Muutenkaan Aprigonin ulkoasussa ei ollut mitään huomautettavaa. Nuorukaisen kengätkin kiilsivät kuin juuri lankattuina.
 Tästä pikkutarkkaan siisteyteen asti yltävästä ulkomuodosta huolimatta Aprigonin olemus ei aiheuttanut Doreassa muuta kuin kuvotusta. Pojan itserakkaus suorastaan loisti tämän kulmikkailta, pitkänomaisilta kasvoilta.
“No, me olemme ilmeisesti työpari tänä vuonna”, Dorea totesi ilmiselvästi rikkoakseen heidän välilleen langenneen epämiellyttävän hiljaisuuden.
“Niin, niinpä taidamme olla”, Aprigon sanoi nyökytellen päätään hieman turhankin innokkaasti.

   ***

 Charluksen livahtaessa takaisin vaunuosastoonsa junan käytävästä hänet kohtasi välittömästi neljät tyytymättömät kasvot.
“Mihin sinä oikein jäit! Eksyitkö muka matkalla?” Joshua ärähti.
“Ei yksien noidankattilaleivosten ostaminen voi noin kauaa kestää”, Michael Pomfreykin arvosteli Charluksen viskatessa noidankattilaleivoksen niin hänelle, Joshualle, Jenniferille kuin Laurallekin.
“Tyrmäsin johtajatytön käytävällä”, Charlus kertoi olkiaan kohauttaen.
“Mitä?” Jennifer ja Laura parkaisivat yhteen ääneen.
“Minä törmäsin häneen, tai hän minuun, aivan kummin päin vain”, Charlus selitti huolettomaan sävyyn ja ahtautui takaisin paikalleen Lauran ja Michaelin väliin.
“Kuka se oli?” Laura kysyi maistaen samalla palasen noidankattilaleivoksestaan.
“Antoiko hän sinulle jälki-istuntoa?” Joshua uteli niin kärkkäästi että Jennifer tunki oman leivoksensa kihlattunsa suuhun vaientaakseen tämän.
“Dorea Musta Luihuisesta, eikä antanut”, Charlus kertoi.
“Dorea Musta…”, Jennifer rypisti kulmiaan Joshuan yskiessä leivoksen paloja lattialle. “Onko hän se ruskeahiuksinen ja ylimielisen näköinen?”

Charlus palautti mieleensä kuvan hetkeä aiemmin tapaamastaan hintelästä tytöstä. Neiti Mustan tummanruskeat hiukset kihartuivat tämän kalpeita kasvoja vasten juuri sellaisella hieman liian täydellisellä tavalla, joilla vain loitsuilla kiharretut hiukset saattoivat asettua. Tällä oli joutsenmainen kapea kaula, melko terävä leuka ja korkeat poskipäät, jotka tosiaan antoivat kantajastaan herkästi hieman ylpistyneen vaikutelman.
“Jep, juuri hän”, Charlus vahvisti, ”mutta ainakin äsken hän vaikutti olevan aivan okei.”
“Tarkoitat varmaan okei luihuiseksi“, suunsa viimein tyhjäksi saanut Joshua vihjaisi.
“Tarkoitan okei ihmiseksi”, Charlus korjasi aavistuksen ärtyneenä.
 Hän ei ollut oikein koskaan ymmärtänyt tätä rohkelikot vastaan luihuiset asetelmaa, eikä ollut koskaan käsittänyt, miksi näiden kahden tuvan oppilailta tunnuttiin miltei edellytettävän jonkin sorttista vihanpitoa tai keskinäistä halveksuntaa..
“En usko ennen kuin näen”, Joshua julisti.
“Sanoi peikko ja sokeutui”, Jennifer mutisi ja Charlus näki Joshuan virnistävän morsiamelleen varsin julkeasti.

   ***

Palatessaan vaunuosastoonsa Dorea sai ensimmäisenä vastaansa Rhondan, joka alkoi innostuneena nykiä hänen käsivarttaan päästämättä häntä istumaan.
“De, miten meni? Suutelitteko te?” luonnostaan punaisen, muodikkaasti kihartavan tukkapehkon omaava tyttö hihkui ääni uteliaisuutta tihkuen.
Dorea tuhahti ääneen. Ai, mitenkö heillä oli mennyt Aprigon Vancen kanssa? Olivatko he suudelleet? Niin kuin hän edes tahtoisi mitään koskaan tapahtuvan sen pojan kaltaisen ällöttävän iilimadon kanssa.
“Hän on aivan liian rakastunut itseensä huomatakseen kenenkään muun olemassaoloa”, Dorea puuskahti.
“Ai”, Rhonda lausahti näyttäen erittäin pettyneenä ja irrotti otteensa Dorean käsivarresta. Hän oli selvästi odottanut jotakin romanttisempaa vastausta.
“Näin on ehdottomasti parempi”, Treasa puuttui nyt puheeseen, ”minun serkkuni Charleskin…”
“Charlus”, Dorea muisti äkkiä nimen, jota ei ollut hetkeä aiemmin saanut millään päähänsä.
Treasa rypisti hiustensa platinanvaaleaan väriin nähden luonnottoman tummia kulmiaan:
“Ei, Charlus vaan Charles, onko kuulossasi vikaa?”
“Ei, muistin vain että sen erään rohkelikkopojan nimi on Charlus Potter”, Dorea puolustautui.
Teasa pyöräytti siniharmaita silmiään:
“Voi pyhä yksinkertaisuus, alatko sinä aina kuullessasi nimen ajatella kaikkia, joilla on samantapainen nimi?”
“En, minä vaan törmäsin häneen tuossa käytävällä aika kirjaimellisesti”, Dorea selitti ja otti hattuaan hiuksissa pitelevän hiusneulan irti. Hattu tipahti syliin välittömästi sen irtioton jälkeen.
“Voi, kuinka suloista”, Rhondan ilme muuttui jälleen unelmoivaksi. “Maailman parhaat rakkaustarinat alkavat juuri noin.”
“Ai, siten että toinen osapuoli on saada aivotärähdyksen?” Dorea kysäisi sarkastisesti.
“Ei, vaan tuollaisena satunnaisena törmäyksenä, joka sitten jatkuu halki elämän. Kohtalona, joka saa ihmiset osumaan kohdakkain yhä uudelleen”, Rhonda haaveksi Treasan puistellessa päätään selvästikin huolestuneena.
“Uskallas lukea vielä yksikin niitä ällöttäviä lälly-romaanejasi ja minä hukutan sinut noidankattilaan. Sitä paitsi Potter kuuluut Rohkelikkoon. Kuinka luulet että Dorea olisi kiinnostunut hänestä?” Treasa kärtti.
Rhonda oli kuitenkin selvästi vajonnut jonnekin omaan vaaleanpunaiseen pikkumaailmaansa, jossa sadekin oli muodostunut kukkasista ja sydämistä.
“Rakkaus ei katso paikkaa, aikaa tai tupaa. Se tulee yllättäen ja lupaa pyytämättä”, hän kertoi elehtien käsillään näyttelijämäisellä tavalla. Treasa näytti lähinnä pahoinvoivalta ystävänsä vastauksen suhteen.
“Se on selvä”, hän ilmoitti. “Ensimmäisellä taikajuomatunnilla sinä tulet hukutetuksi minun noidankattilaani.”
 Dorea nosti kätensä rauhoittelevasti pystyyn, kun kaksi muuta tyttöä alkoivat vahvasti näyttää siltä että ryhtyisivät pikapuoliin tukkanuottasille.
“Kuulkaa te kaksi, minä en ole kiinnostunut tällä hetkellä ainoastakaan kaksilahkeisesta joten voitteko lopettaa tuon riitelyn? Se alkaa käydä hermoille.”
“Ehkä sinun pitäisi mennä Charluksen luo. Hän voisi pelastaa sinut meidän riitelyltämme ja kantaa sitten auringonlaskuun”, Rhonda kiusoitteli ja hänen pisamaisilla kasvoillaan oli samainen ilme kuin lapsella, joka oli napannut yhden namun enemmän kuin olisi saanut.
“Tarkemmin ajatellen, sen kun upotat hänet noidankattilaan”, Dorea tokaisi Treasaa kohti kääntyen.

   ***

 Tom tunsi junan hiljalleen hidastavan vauhtiaan iltahämärän syventyessä ikkunan takana. Hän kuunteli Anastasian puhetta puolella korvalla siltä varalta että tämä sattuisi sanomaan jotakin hyödyllistä tai kiinnostavaa. Tom ei halunnut udella liikaa ettei olisi vaikuttanut tietämättömältä, mutta osasi silti ohjailla tytön puhetta tarvittaessa oikeaan suuntaan niin että sai tarvitsemansa vastaukset. Hän oli melkoisen hyvä ihmisten hienovaraisessa ohjailussa ilman että nämä edes huomasivat. Tämä taito oli hyödyttänyt häntä useasti orpokoti vuosina.
 
 Suunnilleen varttituntia myöhemmin Tom astui junasta yöilmaan ja antoi sen täyttää keuhkonsa. Sää oli viileä ja raikas ja lakastuva ruoho tuoksui jokaisella hengenvedolla. Tom ei muistanut koskaan olleensa missään yhtä mielellään. Suuri linna avautui hänen näköpiiriinsä muutaman tähden kohdistaessa valonsa siihen. Tyynen järven peilimäinen pinta heijasteli tuon kivisen linnakkeen käänteiskuvaa kuin haluten vetää koko upeuden myös omiin ulottuviinsa.
“Ensiluokkalaiset, olkaa hyvät ja siirtykää tännepäin”, kuului pitkästyneenoloinen naisen ääni ja Tom näki pienen ja pyöreän noidan odottavan lyhdyn kanssa. Muiden ensiluokkalaisten tapaan Tom asteli hänen lähettyvilleen. Anastasiakin näytti tulevan perässä, vaikka Tom ei enää jaksanut kiinnittää häneen huomiota. Kaikki kysymykset, joihin hän kaipasi vastausta, odottivat tuossa linnassa. Hän oli varma siitä.
“Olen professori Kertkyhmy ja minun tehtäväni on johdattaa teidät Tylypahkan linnaan perinteiseen tapaan järven poikki ”, hän viittasi vapaalla kädellään pienten puupaattien joukkoon rannan tuntumassa. “Älkää huolehtiko matkatavaroistanne, ne kyllä toimitetaan perille. No, pitemmittä puheitta nouskaa veneisiin. Kaksi per vene.”
 Tom näki että Anastasia yritti tavoittaa hänen katseensa ja suunnistikin suoraa päätä ensimmäisen veneen luo, jossa oli vain yksi matkustaja. Hän ei halunnut tytön höpötyksen pilaavan tätä upeaa hetkeä. Hetkeä, jona hän todella olisi saapumassa sinne, missä hänen kuuluikin olla.

Paatin kelluessa järven pinnalla muiden kaltaistensa joukossa toinen poika Tomin veneessä avasi puheen sanomalla:
“Se on kyllä upeampi kuin kuvissa.”
Tom nyökkäsi. Vaikka hän ei ollutkaan koskaan nähnyt ainuttakaan kuvaa Tylypahkasta, hän oli varma ettei yksikään piirros, kuva tai maalaus pystyisi tekemään oikeutta sille kauneudelle ja maagisuudelle, jota linna suorastaan säteili.
“Maximilian Avery”, vaaleahiuksinen, huomattavasti Tomia pidempi ja vahvarakenteisempi poika esittäytyi. Nimi lausuttiin sävyyn, joka antoi ymmärtää, että tuolla suvulla oli jonkinlaista arvovaltaa taikamaailmassa.
“Tom Valedro”, Tom lausui oman nimensä ja saattoi vain unelmoida, että se olisi kuulostanut yhtä erikoiselta. Hän vannoi mielessään, että jonakin päivänä hänkin voisi lausua nimensä varmana siitä, että kuulija ymmärsi vallan hyvin kuka Tom Valedro olikaan.

   ***

“Voinko tulla vaunussanne?” kuului kysymys Dorean takaa juuri kun hän oli sulkemassa hevosettomien umpivaunujen ovea.
 Dorea joutui puremaan hammasta ettei olisi vain läimäissyt ovea kiinni Aprigon Vancen nenän edestä. Vastentahtoisesti hän väänsi kasvoilleen pienen hymyn ja vaihtoi äänensävynsä pahoittelevaksi:
“Täällä ei oikein ole tilaa…”
 Rhondalla ei kuitenkaan ollut pienitäkään aikomusta päästää Doreaa tilanteesta niin helpolla. Neiti McKinnonin päähän oli piirtynyt vahvana päätös siitä, että Tylypahkan johtajaoppilaiden välille täytyi saada aikaan edes kytevä romanssin poikanen.
“Mitä sinä höpsit, Dorea-kulta? Täällähän on tilaa vaikka jättiläiskalmarille”, Rhonda lirkutti iloisesti ja melkein raahasi Aprigonin sisälle - ei sillä että tätä olisi pitänyt mitenkään hirvittävästi houkutella.

Dorea loi murhaavan katseen vastapäätä istuvaan Rhondaan, eikä vahingonilosta tirskuva Treasakaan välttynyt pahalta silmäykseltä. Aprigon ei ilmeisestikään huomannut mitään erikoista tyttöjen ilmeissä, vaan ryhtyi välittömästi vaunujen liikkeelle lähtiessä selostamaan kuinka suuret juhlat hänen äitinsä oli järjestänyt hänelle kuultuaan poikansa uudesta asemasta johtajapoikana. Dorea nyökytteli jo kerran kuulemalleen tarinalle pitkästyneenä ja huomasi ensikertaa kuinka etäällä Tylyahon asema olikaan itse Tylypahkan linnasta. Rhonda sen sijaan vaikutti viihtyvän erinomaisesti, vaikka Dorea ei uskonut että hän kuunteli yhtään sen enempää kuin pariisilaishattu kasvoillaan torkkuva Treasa. Ilmeisesti Dorean yltiöromanttinen ystävä järjesteli pienessä mielessään jo hääjuhlia johtajaoppilaspariskunnalle. Dorea värähti tuota sanaa. Johtajaoppilaspariskunta, yäk mikä titteli.

   ***

 Professori Albus Dumbledore tunsi tavatonta ylpeyttä seisoessaan siinä eteishallissa pienten ensiluokkalaisten katsoessa häneen hermostuneina. Nämä lapset olivat vastikään nähneet ensimmäisen vilauksen Tylypahkasta ja kokeneet erään unohtumattoman matkan seilattuaan järven ylitse linnanpuoleiseen rantaan.
 Professori Dumbledore nyökkäsi lyhyesti ensiluokkalaiset järven yli luotsanneelle Florine Kertkyhmylle, joka painui jo etukäteen saliin kumarassa kiukustuneessa asennossa. Albus tiesi varsin hyvin, että Florine ei erityisemmin pitänyt veneellä matkustamisesta - merisairaus näet oli noidan ainainen matkakumppani.

“Tervehdys arvon ensiluokkalaiset”, Albus lausahti juhlallisesti hymyillen kuuluisaa säteilevää hymyään, josta hänet tunnettiin jo tuolloin varsin hyvin. Muutama lapsi hihitti hieman kuullessaan hänen sanansa, jotka kuulostivat jännittyneessä mielentilassa hyvinkin huvittavilta.
“Olen professori Dumbledore: muodonmuutosten opettaja, vararehtori, Rohkelikon tuvanjohtaja, Noitien neuvoston varapuheenjohtaja, lohikäärmeen veren 12. käyttötarkoituksen keksijä ja Me muodonmuuttajien kuukauden kirjeenvaihtaja. Noita titteleitä tahtoo olla kertynyt hieman liiankin kanssa. Kuitenkin palatakseni tähän hetkeen… “, Albus antoi katseensa kiertää noiden nuorten kasvojen joukossa. Silmiensä osuessa nuoreen Tom Valedroon hän sai osakseen pojan taholta tuskin huomattavan nyökkäyksen, joka tuntui kohteliaisuudestaan huolimatta jollakin tapaa alentuvalta.
 ”Aivan pian menemme saliin, jossa ennen rehtorin puhetta ja naposteltavaa, jota meidän kaikkien suolet vaativat, teidät lajitellaan”, Albus kertoi ja kiihtynyt supina valtasi ensiluokkalaisten rivit. “Tiedän että olette kaikki kuulleet kauhutarinoita lajittelusta - itsekin uskoin että kyseessä olisi jonkinlainen testi, jossa tulisi taistella kolmea jättiläistä vastaan - mutta voin vakuuttaa, että se mitä salissa hetken kuluttua tapahtuu, ei vastaa kuvitelmianne missään määrin.”
 Tämän salaperäisen puheenvuoron päätteeksi Suuren salin ovet aukenivat ja professori Dumbledore johdatti pelokkaiden ensiluokkalaisten joukon muiden oppilaiden ja opettajien nähtäville kuin karjalauman.

   ***

 Saapumisilta merkitsi suurimmalle osalle seitsemäsluokkalaisista lähinnä hyvää ruokaa, sillä lajitteluiden hohto oli ehtinyt haihtua jo viimeisen kuuden vuoden aikana. Seitsemäsluokkalaisista rohkelikoista tämä oli totta ainakin Charlus Potterin ja Joshua Bolen kohdalla, jotka jo kärsimättöminä vartoivat nälkänsä tyydyttämistä. Vastakkaista mielipidetäkin oli havaittavissa, sillä Michael Pomfrey odotti tapahtumaa siitä syystä että hänen pikkusisarensa olisivat lajiteltavana. Jennifer Harrisonin mielestä taas pikku ekaluokkalaisia oli vain todella suloisia katsella ja Laura Whirming puolestaan ilmoitti yksinkertaisesti ettei ollut nälkäinen ja saattoi hyvin katsella lajittelua ruokaa odotellessaan. Joshuan oli pakko protestoida Lauran väitöstä vastaan, sillä hänestä kukaan ei voinut elää puolta päivää yhden säälittävän noidankattilaleivoksen voimin. Joka tapauksessa selvää oli, että Joshua ja Charlus jäivät kurnivine vatsoineen alakynteen ja joutuivat hautaamaan vastalauseensa jonnekin pöytäliinan alle.
“Ekaluokkalaiset ovat aina vain pienempiä”, Joshua marisi nälästä huonotuulisena ja Charlus tiesi varsin hyvin ettei uusien oppilaiden jonon pituus lainkaan kohottanut hänen ystävänsä sen paremmin kuin hänen itsensäkään mielialaa. Kuinka ihmeessä ekaluokkalaisia oli tänä vuonna noin paljon?
“Tietenkään sillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa, että sinä itse olet venähtänyt taas ainakin kaksi tuumaa kesässä”, Jen huomautti kuivasti.
“Eivätkös tytöt pidä pidemmistä miehistä?” Joshua kysäisi tarkkaillen silmäkovana ensiluokkalaisten jonon liikkeitä.
“Yli puolentoista jalan pituusero alkaa tuottaa jo hankaluuksia, vai eikö sinusta?” Jennifer heitti terävästi takaisin sulhokkeelleen.
 Charlus vilkaisi pöydän toisella puolen istuvia ystäviään ja ymmärsi varsin hyvin mitä Jen tarkoitti. Noilla kahdella oli jo siinä pöydän ääressä istuttaessa huima pituusero, seisomisesta puhumattakaan. Jennifer sattui olemaan hyvin lyhyt, vain hieman päälle viiden jalan, kun taas hontelo Joshua oli Charlustakin pidempi, eikä Charlus itsekään katsonut olevansa lyhyimmästä päästä.

 Joshuan alkaessa nimitellä Jenniferiä vitsikkäästi pikkuneidiksi Charlus käänsi huomionsa professori Dumbledoreen, joka lennätti parhaillaan lajitteluhatun jakkaroineen estraadille. Jopa Josh ja Jen hiljenivät, kun hatun syövereistä kantautui kumiseva ääni:
On päiviä vienyt, vuosia mennyt pian jo kymmenen sataa,
kun sanoi minulle herrani, Rohkelikko, kera muiden perustajain:
“Hattu, kunhan tiedät kaiken, osaat myös oppilaat tupiin jakaa.”
Niin minä ensi kerran mietin ja pestin lajittelun sain.

Alku on aina hankalaa,
ja harvoin loppukaan muuksi muuttuu.
Kovin on työni ankaraa,
sillä aina ei merkitse mitä on tai mitä puuttuu.
Kuitenkin jako on pakko suorittaa,
ei kukaan tyytyä vähempään voi.
Seuraavaksi aion kertoa, kuuluttaa,
minkä nimiin perustajista kukin vannoi.

Kerran sitä utelin ja katsoi Helga minua kuin vauvaa,
Rowena painoi päänsä kirjaan ja Salazar pyöritti sauvaa.
Isännältäni ei silti vastaus vienyt kovin kauaa:
“Rohkelikko ikinä jättäisi pulaan ei toista.”
“Pelkkä tyhmän turha rohkeus ei keltään hätää poista.”
“No, millainen, Rowena, on korpinkynsi, kun kerran haastat moista?”

Korpinkynnen Rowena mietti hetken aikaa:
“Varmaankin sellainen ken tuntee järjen taikaa.”
“Vain hullu pelkän rohkeuden tai älyn perään haikaa.“
Vaan saipa Salazar sanoistaan heti maksaa.
“Luihuinen kaiken eduksensa tehdä jaksaa!”
“Tuo on typerää, Godrick! Silkkaa siansaksaa!”

Syntyi sanasota ja alkoi kaikille aihe riittää,
vaan vielä oli Helgan vuoro äänensä muihin liittää:
“Jos omaa hyvän sydämen, on siinä paljon mistä kiittää.”
Sanansa heidän lieriini talletin ja niitä jaksan muistaa,
joten turha on minulle nenää nyrpistää tai päätä puistaa.
Kunhan tunget tän hatun päähäsi, alkaa lajittelu jo luistaa.


 Hatun lopetettua runoilunsa aplodien saattelemana professori Dumbledore otti pergamenttirullan esiin jostakin purppuranvärisen kaapunsa kätköstä ja osoitti sanansa sitten ensiluokkalaisten joukolle hymyillen hänelle ominaista ystävällistä hymyään (Charlus ei muistanut koskaan nähneensä tuvanjohtajaansa huonotuulisena):
“Kun sanon nimenne, asetutte jakkaralle ja tiputatte hatun päähänne, varoitan että se saattaa hieman haiskahtaa…”
“Varo sanojasi, Dumbledore”, hatun reuhkana ärjäisi.
“Suo anteeksi, ystävä-hyvä”, muodonmuutosten opettaja lausahti hatulle anteeksipyytävästi hymyillen, mitä hattu ei luonnollisestikaan - tai ainakin niin Charlus oletti - voinut nähdä. Tämän jälkeen alkoi tavanomainen nimien luettelu aakkosittain.
“Abraham Abott”, kuului ensimmäinen nimi vararehtorin listalla.
 Abraham Abott tuli lajitelluksi Puuskupuhiin ja hänen jälkeensä vuoron saaneesta Maximillian Averystä tuli luihuinen. Rohkelikkojen tupapöydän jäsenet - nälästä riutuvat Charlus ja Joshua mukaan lukien - joutuivat odottamaan d-kirjaimeen asti ennen kuin saivat ensimmäisen vahvistuksensa ensiluokkalaisjoukosta. Uusi tulokas oli Marison Denver ja häntä juhlistettiin raikuvin aplodein.

   ***

“Tom Valedro”, professori Dumbledore tuli lopultakin v-kirjaimeen ja Tom tunsi olonsa kiihkeän jännittyneeksi. Kylmä hiki hiipi hänen niskassaan, kun hän asteli mahdollisimman varmannäköisenä tuolille ja antoi hatunreuhkanan tipahtaa silmilleen.
 Hiljainen ääni alkoi välittömästi kuiskailla sanoja hänen korvaansa. Se ei ollut erityisen ystävällisen kuuloinen, ei sen paremmin kuin vihamielinenkään. Oikeastaan se kuulosti lähinnä tehtäväänsä paneutuneelta hevoskilpailun selostajalta.
“Hmm… kiinnostavaa… tavattoman älykäs ja kutkuttavan lahjakas… ei mitenkään pelkurimainenkaan… kovin kiinnostava… niin, mutta missä sinun paikkasi olisi?” ääni pohdiskeli, ja Tom puristi sormillaan jakkaran reunaa.
 “Hmm… ollaanpas sitä kärsimätön… älä huoli, kyllä minä sinulle paikan löydän… kyllä, ehkä sinä kuulut kuin kuulutkin esi-isiesi tupaan…”, ääni mutisi ja Tom saattoi miltei tuntea kuinka hattukangas rypistyi ankarasta pohdinnasta.
Keiden? Tom kysyi mielessään ja oli varma että hattu oli kuullut kysymyksen.
“Luihuinen!” runoileva kangaskasa huusi koko salille jättäen Tomin kysymyksen vastauksetta.
Keiden? Tom toisti mielessään ärhäkämpään sävyyn, mutta hattu pysyi pukahtamattomana. Hän nosti sen päästään ja asteli jo hieman vaimenneiden aplodien saattueessa vihreään väriin pukeutuneeseen pöytään.
 Hän havaitsi Maximillian Averyn, pojan, jonka kanssa oli tullut samalla veneellä, viittaavan kädellään hänelle ja asettui tämän viereen istumaan.
"Hyvä homma, Valedro", toinen poika kehaisi ja Tom tunsi mielihyvää. Häntä ei oltu useinkaan kehuttu jästien maailmassa, ei vaikka hän oli monesti sen ansainnutkin. Hänen kykyjään oli hyssytelty, epäilty ja vähätelty. Siksi Tomista tuntuikin hyvältä saada tunnustus edes niin pienestä asiasta kuin tupaan pääsemisestä.

Tom käänsi katseensa takaisin opettajainpöydän edustaan, jossa seuraavaksi lajiteltavaksi asteli Anastasia Vance. Jakkaralle istuutuessaan tyttö tavoitti hänen katseensa ja näytti erityisen peloissaan olevalta. Hassua kyllä, Tomilla oli tunne että tytön pelko ei liittynyt lajitteluun vaan häneen. Katse, jolla tyttö Tomia mittaili, tuntui näkevän jotain, mitä kukaan ei osannut vielä tuolloin aavistaa…
« Viimeksi muokattu: Toukokuu 23, 2009, 21:52:18 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Liekon Lilja

  • Pieni kummajainen
  • Vuotislainen
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) luku 1: 7.12
« Vastaus #4 : Joulukuu 16, 2008, 00:09:02 »
Heipä hei. Kirjoitan tämän kommentin valtavalla nopeudella, joten älä ihmettele virheitä tai epäjohdonmukaisuuksia - pitää keritä nukkumaan :D

Haluan näin alusksi sanoa, että olet loistava kirjoittaja. Kuvailusi ja kerrontasi on loistavaa, todella hyvää ja siellä on sellaisia omaperäisyyksiä, joita juuri hyvältä tekstiltä vaadinkin. Olen aivan ihastanut tyyliisi ja vertauskuviisi. On myös todella kiitettävää kuinka olet kaivanut esille ajalle ominaista muotia. Olin tosin yllättänyt puhveista, sillä olen elänyt käsityksessä, ettei niitä esiintynyt enää I maailmansodan jälkeen. Mutta minä olenkin tutkinut ficciini vain 20-lukua, josta muoti on kerinnyt muuttua kovasti 30-luvun loppupuolelle tultaessa. On todella ihanaa, kuinka kuvailet noita vaatteita ja juuri tota aikakautta. Teet sen vielä hyvin onnistuneesi, sillä tiedän, kuinka vaikeaa on kirjoittaa aikakaudesta, jolla ei ole itse elänyt - joten voit olla hyvin tyytyväinen itseesi: lukija todella huomaa, ettei nyt elätä 2000-luvun paikkeilla.
   Henkilöhahmosi ovat mielenkiintoisia ja on hienoa, miten olet selvästi luonnut heidät kaikki omiksi persooniksi. Lemppareita en vielä ala luettelemaan - siihen en kykene. Paitsi tietysti ihanainen Albukse(ni). Olet saanut miehestä aivan loistavan ja onnistuneen hahmon jo lyhykäisessä tilassa ja se on taito, jos mikä! Aivan ihana ukkeli kommentteineen ja huumoreineen. Hänellä - kuten kaikilla muillakin on hahmoilla - on selvä oma tyyli käyttäytyä ja puhua. Jo pelkkä kerronta tekee hahmoista ihastuttia ja omia persoonia. En ala nyt lainailemaan ja syy siihen selittynee, kun katsot mihin aikaan tämä viesti on kirjoitettu :D Voisin ylistellä taitojasi vielä enemmän, mutta jätän sen nyt toisiin kommentteihin... Nyt siirryn sitten tähän vähän "rakentavampaan" palautteeseen.
   Vaikka kuvailusi on aivan mahtavaa ja pidän siitä hirmuisesti, joudun ikävä kyllä sanomaan - kuten minullekin on teksteistäni ystävällisesti huomautettu - että kerrontaa ja kuvailua on pikkuisen - ehkä vähän enemmänkin - liikaa. (Olen suuri kerronnan ja kuvailujen ystävä, joten vaati jo aika paljon, että kirjoitin ton.) Ja teksti tuntuu siksi joskus raskaalta - etenkin lukiolaiselle, joka lukee sitä puol kuolleena ja kaipaisi jotain hahtusen kepeämpää. Esimerkiksi dialogit, vaikka muuten ihastuttavia ovatkin, jäävät helposti liiallisen kerronan varjoon. Kannattaisi antaa dialogien joskus hengähtää siten, että jätät ilmiselvissä tapauksissa kertomatta puhujan jne. Toi nyt oli esimerkki. Ja joissain kohtaa voi myös vähän leikellä pois tekstiä - tai ainakin minä nykyään tekisin niin, en tiedä sitten sinusta. :) Mutta silloin tekstistä tulisi huomattavasti kevyempää. Yksi keino on myös tynkeä pidempien lauseiden sekaan niitä lyhyitä ja ytimekkäitä. Tiedän, että se tuntuu joskus ärsyttävältä - tiedän, sen paremmin kuin uskotkaan, miltä tuntuu alkaa jättää joitain asioita pois matkasta. Olen joutunut itse tekemään sen ihan vast ikään - niin dialogien puolella kuin kerronssa. Ja se tuntuu kauhelta! Mutta yleensä se on vain tehtävä. Itse sitä ei huomaa toisinaan laisinkaan, koska kyse on omasta tekstistä ja osaa lukea sen siksi luonnollisesti ja mutkattomasti läpi. Mutta lukojoilta se käy vähän haastavammin, etenkin jos on vähäänkään väsýnyt, mitä koululaiset usein ovat... Olin itse kerrassaan häkeltynyt, kun minulle itselleni huomautettiin asiasta esim. finissä, mutta päätin uskoa lukijaani, vaikka se vähän kirpaisi.
   Olen tässä siis sanomassa, että sinulla on liikaa asiaa pienessä tilassa. Mukaan tuli monta uutta hahmoa ja heidän tarkat kuvailunsa aivan liian äkkiä, niin minulle kävi niin, että menin heistä suorastaan sekaisin. Ja se on harmi näin hyvin kirjoitettujen hahmojen kohdalla - täytyy lukeä tämä uudestaan, kunhan kerkiän. Jos mitenkään maltat, niin koeta kuvailla hahmoja vähän kerrassaan - jos nyt käsität mitä tarkoitan, tällä totaallisesti väsyneen ihmisen houreellani? xD En juuri nyt osaa paremmin asiaa ilmaista, paitsi sanomalla että olin itsekin läjäyttämässä Minervan siskon kuvauksen lukijan eteen miltei kokonaisena ja yhtenäisenä potkonä. Ja joo, minusta se oli silloin vieläpä jotenkin kivasti kirjoitettu, mutta sydän mutkalla lopulta otin siitä ainakin yli puolet pois säästäen ne tulossa oleviin kohtauksiin... On varsin ymmärrettävää, että noin taivava kuvailija ja kertoja kuin sinä kirjoittaa innoissaan ehkä vähän liikaakin sitä kerralla - mutta koeta hillitä sitä vähän, jos vain mitenkään hennot? :D Uusien hahmojen nimetkin menivät minulta väsymyksestänikin johtuen vähän ohi kun niitä esiteltiin niin paljon ja kaikki olivat niin vieraankuuloisia, mutta kyllä minä niihin vielä pääsen mukaan :D

Kaiken kaikkiaan tämä on jo prologin ja ekan luvun perusteella varmasti yksi suosikkini kaikista mahdollisista fikeistä. Olet kerrassaan loistava kirjoittaja ja valinnut mielenkiintoisen aiheen. Jos keventäisit tekstiä jotenkin, niin olen tähän entistä enemmän koukussa :D  

- Liekon Lilja, joka kerta kaikkiaan nukahtaa kohta pystyyn (Uh! onneksi aamulla voi nukkua vähän pidempään, muuten en tätä kommenttia tänne olisi aikaiseksi saanutkaan :D)  

Muoks// Joo, toi, mitä kirjoitin koskien "likaa asiaa pienessä tilassa", johtuu ainakin kuuskytprosenttisesti valtavasta lukioperäisestä väsymyksestä, josta kärsin koko sen viikon. Joten ei tässä mielestäni nyt niin häiritsevän paljon liikaa ollut :D Mutta kuitenkin, sinuna ainakin pikkiriikkisen ohentaisin, en paljoa, mutta hyvin vähän. Mutta meillä kaikillahan on omat tyylimme :D Ainiin! Minun piti myös viimeksi mainita tosta hatun laulusta. Aivan mahtava! Paljon parempi kuin mitä Potter-kirjoissa on koskaan ollut.
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 19, 2010, 23:25:11 kirjoittanut Liekon Lilja »

Poissa Silver

  • Tengo hipo y soy estudiante.
  • Vuotislainen
  • *Arvostaa sankariaan*
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) luku 1: 7.12
« Vastaus #5 : Joulukuu 22, 2008, 02:26:57 »
Olin ilahtunut huomatessani että tänne on pukannut uutta lukua. :) Toki olen hitusen myöhässä lukemassa, mutta tuota.. "Oho!" x)
Tämä luku sai mieleeni paljon kommentoitavaa, pienistä asioista suuriin.
Aloitetaan pienemmistä :)
   Aika alussa on kohta, jossa kuvaat Lauran vaatteita. Huolestuin kuvausta lukemaan aloittaessani että vajoaisit näihin "ihana vaaleanpunainen toppi"-tyylisiin kuvailuihin, joka on erittäin helppoa. Iloisesti sait  minut kuitenkin yllätettyä! :) Kuten Teleija jo asiantuntevammin asian kertoi, olit selkeästi aikakauteesi perehtynyt.
   Luvusta löytyi toki huvittavaa huumoriakin! Kuten tämä (pienehkö) kohta, jossa Laura huudahtaa, että Josh tajusi vihdoin kosia Jeniä. Ja tähän Joshhuomauttaa olevansa paikalla.
-tätä lisää!
Sekä, tottakai, dumbledoremaiset kommentit haiskahtavasta hatusta jmv kuuluvat ehdottomasti tarinaan! Ihmettelin vain, kun Dubmledore ensimmäistä kertaa tässä luvussa tuli esille, tämän luettelointia arvonimistä. Sinänsä se sopii virnuilevana vitsinä, mutta HP:t lukeneena on aivan liian lähellä Lockhartia... u know ;)
   Lajitteluhatun runoiluun on selkeästi käytetty aivokapasiteettia! Oikein onnistunut. :) Eroaa Rowingin lauleskelevista runoista, mutta kirjoille uskollisena henkilönä löysin keinon yhdistää ne: hattu ei jaksa joka vuodelle keksiä niin moninmutkaista tarinaa vaan lurittelee jo osin hieman niitä näitä seuraavina vuosikymmeninä.
   En aivan yhdy Teleijan mielipiteeseen tästä henkilöiden tulvasta sillä kohden että se minua häiritsisi. On myönnettävä, että heitä oli paljon ja luku on pääasiassa henkilöiden esittelyä, mutta juonen/juonien rakentaminen jo tässä vaiheessa (esim. Charlesin ja Dorean tarinoiden kohtaaminen ja Tom Valedron pääseminen luihuiseen & Maximilian Averyn tapaaminen), samaten kuitenkin kerronnan hidas tempo auttavat sulattamaan kaikki henkilöt. Toki tähän voi vaikuttaa että olen jo onnellisesti joululomalla eikä ajateltavaa ole muuta kuin leikellä paperista tupavaakunoita ^^ (mutta ehkä Teleijalla oli puolestaan ylimääräistä kiirettä koulutöiden kanssa? -ken tietää). Suoraan sanoen, tämä oli kompakti mutta hyvä ja mielenkiintoinen luku. (Itse en jättäisi mitään pois.) Tiedän, että joskus kirjoittaessani olen itse liian tyhjentävästi kuvaileva, mutta alan oppia siitä pois, joten, no -itse päätät jätätkö mitään pois kahden eriävän lukijamielipiteen edessä ;)
   Olen ehdottoman samaa mieltä, että eri näkökulmista kertova ficci on mahdollisimman mielenkiintoinen. Luulin prologia lukiessani, että kerrot Valedron tarinan, mutta kieltämättä pidän tästä enemmän. :)


Kiitän taas hyvästä luvusta! Seuraavassa henkilöt ovatkin jo tuttuja ja pääset juonien punomiseen. Odotan jälleen innokkaana jatkoa! :)

-Silver

JK.
Teleija, katso minun kommentointiaikani XD
Elämä maapallolla on kallista, mutta sisältyyhän siihen matka auringon ympäri.

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) luku 1: 7.12
« Vastaus #6 : Tammikuu 02, 2009, 11:20:22 »
Kaksi viikkoa? Mahdoinko väittää niin? No, opittu taas etten enää koskaan sano mitään aikarajoja, kun ne menevät kuitenkin yli... Eli siis nyt vihdoin ja viimein olisi tarjolla Varjelumin 2. luku, joka ei vielä tämäkään ole tapahtumien puolesta mitään lennokasta (valitan) vaan enemmänkin näkökulmia ja taustoja tietyistä tärkeistä sivuhenkilöistä. Ensi luvussa sitten laitetaan juoni kunnolla liikkeelle: tämän lupaan.

Aivan ihania kommentteja olitte saaneet aikaan (jostain syystä tämän ficin luku näyttää olevan suosittua yöaikaan... en voi muuta kuin ihmetellä teitä ihmisiä, minä en saa välillä 22.00-10.00 aikaan mitään järkevää kommenttia) kiitos yhteisesti kaikille kommentoijille ja sitten jotain erikseen.
Hartsa, kiitos kommentista. Noista sukulaisuussuhteista on hankala sanoa. Mahdollisesti, osa todennäköisesti. Minusta on vain kiva käyttää osittain tuttujakin sukunimiä niin että pysytään paremmin Potter-fiiliksissä. Tässä luvussa on sitten taas pari hyvinkin tuttua sukunimeä ennenkuulumattomissa yhteyksissä, mutta eipä siitä sen enempää...
Mortti, kiitos kommentista, tässä se jatko nyt tulee :).
Teleija, kiitos huippupitkästä kommentista ja ohjeistuksesta. Luulen että olet oikeassa tuon "liikaa asiaa liian pienessä tilassa" suhteen, äidinkielen opettajakin mainitsi samasta aiheesta muutama viikko sitten. Tuntuu vain helpommalta alkaa kirjoittaa jotain tapahtumia, kun lukijat jo tuntevat hahmon, eikä tarvitse selittää siinä tapahtumien ohella että miksi hän teki näin eikä näin ja... no, unohdan kai joskus sen itsekurin kirjoittamisen kanssa. Yritän tulevaisuudessa keskittyä tuohon tekstin kevennykseen enemmän. Kiitos vielä toistamiseen kommentista :).
Silver, kiitos sinullekin pitkästä kommentista. Huumoria tulee pilkahtelemaan vähän väliä mukana (pakko mainita ohimennen että tällä saralla luku 4 tulee sisältämään muutamia hauskoja tilanteita...) ja kai hitusen näissäkin luvuissa. Hatun runo oli alkujaan tarkoitettu erääseen toiseen ficiin, mutta ficin keveämmästä olemuksesta johtuen korvasin sen toisella ja säästin tämän sopivaa tilannetta varten. Kiva jos miellytti :).

Ai niin hyvää tätä vuotta kaikille lukijoille ja muillekin,
                                                                    -Unissakävelija

Luku 2: Roolit jakoon
 
Ensimmäisen kouluviikon päätteeksi opettajat kerääntyivät tapansa mukaan keskustelemaan teekupposen - tai kenties tarpeen tullen jonkin väkevämmänkin juoman - ääreen siitä kuinka aikoisivat toimia tulevan vuoden aikana koulun ja sen oppilaiden hyväksi rehtorinkansliaan. Kuitenkin hyvin pian rehtori Armando Dippet sai huomata keskustelun kääntyneen tiettyyn suuntaan, nimittäin ensiluokkalaiseen nimeltä Tom Valedro. Rehtori Dippet ei suuremmin pahastunut tästä tilaisuuden saamasta käänteestä - päinvastoin, hänestä oli erittäin hauska kuunnella opettajien havaintoja tästä pojasta, joka kaikesta päätellen vaikutti suoranaiselta luonnonlahjakkuudelta mitä taikuuteen tuli. Olihan nimittäin niin että lahjakkaista oppilaista saatiin oikeanlaisella ohjauksella kasvatettua menestyviä aikuisia, mikä taas toisi kunniaa koululle ja näin ollen myös sen rehtorille.    
“Hän on kovin viehättävä poika ja terävä kuin yksisarvisen sarvi”, pimeydenvoimilta suojautumista opettava, jo eläkepäiviään hyvää vauhtia lähestyvä, professori Ilomiete ylisti nuorta Valedroa kilpaa työtoveriensa kanssa.
“Erittäin kohtelias, vaikka hänellä onkin niin traaginen menneisyys”, professori Kerukiri lausui oman mielipiteensä ja muut nyökyttelivät hyväksyvästi tällekin lausumalle.

 Armando olisi hieman yllättynyt ellei Horatius Kuhnusarvio, jolla oli vakiintunut maine varhaisten lahjakkuuksien tunnistamisessa, olisi seuraavana puuttunut puheeseen tästä koulun uusimmasta ihmelapsesta.
“Minä sanon teille että siitä pojasta tulee vielä jotain suurta, ties vaikka meillä olisi käsissämme seuraava taikaministeri”, Horatius iloitsi tonttuviinin vaikutuksesta tavallistakin hilpeämpänä.
 Lientenprofessori hörähti äänekkääseen nauruun ennen kuin jatkoi:
“Uskokaa tai älkää, tämän aamun liententunnilla, kun annoin oppilaille tehtäväksi alkeellisen kutitusliemen, tulikin Valedro luokseni ja pyysi minulta kuukiveä. Minä sanoin tietenkin ettei kutitusliemeen tarvita sellaista ja arvatkaapa mitä poika vastasi? `Ei tarvitakaan, mutta rauhanjuomaan sen sijaan tarvitaan, professori.` Niin hän sanoi minulle! Hetken minä vain tuijotin häntä. Yksikään ensiluokkalainen ei ole koskaan edes kysellyt minulta rauhanjuomasta, saatikka että olisi tahtonut valmistaa sitä. Eihän sitä ole edes Taikajuomien alkeet -kirjassa!”

 Armando nyökäytti kannustavasti päätään kehottaen Horatiusta näin jatkamaan tarinaa ja pienen vahvistushuikan jälkeen mursunviiksinen lientenprofessori toteuttikin Armandon ja muiden kuulijoiden toiveen.
“Valedro sanoi haluavansa kokeilla jotakin haastavampaa. Hän oli kuulemma käynyt lainaamassa kirjastosta muutaman kirjan lisäaineisto…”
“Noin hän sanoi minullekin!” kuului huudahdus muutaman muun opettajan taholta.
 Professori Kuhnusarvio rypisti otsaansa, kun hänen tarinan kertomisen yksinoikeutensa oli viety, mutta jatkoi sitten hetken kollegoita mulkoiltuaan:
“Hän oli käynyt lainaamassa muutaman kirjan lisäaineistoksi. No, minun täytyy myöntää. Olin utelias. Olin hyvin utelias, sillä harvoinpa 11-vuotiaalla on kanttia tulla arvostelemaan opetustani liian yksinkertaiseksi.”
Armando Dippet tiesi vallan hyvin että Horatius Kuhnusarvion uteliaisuus oli valjastettu täysin hänen omaneduntavoittelunsa käyttöön ja että hän oli varmastikin ollut vain ihastuksissaan tilaisuudesta testata tämän uskaliaan oppilaansa kykyjä. Horatiuksen ilmeestä päätellen kokeilu oli ollut hyvinkin suotuisa molempien osapuolten kannalta. Rehtori arveli että nuorella Valedrolla oli syytä odottaa Kuhnu-kerhon kutsua aivan lähiaikoina.
“Tunnin lopussa olin saanut takaisin 22 kutistuslientä, joista neljäsosa oli siedettäviä, muutama hyviä ja loput suorastaa kamalia, mutta myös rauhanjuoman, jollaisella olisi saanut vähintään O:n V.I.P-kokeissa, ja se on kuulkaa ensikertalaiselta melkoinen suoritus”, Kuhnusarvio lopetti varsin itsetietoisella sävyllä, joka antoi selvästi ymmärtää, että hän oli ollut tukemassa tätä nuorta lahjakkuutta aivan alusta asti.

Hälinä kansliassa nousi, kun muutkin professorit alkoivat kerrata yhtä aikaa vastaavanlaisia tapahtumia omilta oppitunneiltaan. Armando kuitenkin pani merkille, että kaikkien äänekkäästi höpöttävien velhojen ja noitien keskellä oli eräs mies, joka ei ollut sanonut sanaakaan sitten alkuperäisen kokouksen aiheen katoamisen. Mies istui ikkunan läheisyydessä siten että lasin lävitse heijastuva valo sai hänen kastanjanruskeat partansa ja hiuksensa vivahtamaan yhä vahvemmin punaiseen. Tämä vaikeneminen koulun apulaisrehtorin taholta oli Armandosta sangen kummastuttavaa, sillä tavallisesti Albus Dumbledorella oli sanottavanaan hyvinkin vahva, mutta kohteliain sanakääntein muotoiltu mielipide.

Rehtori Dippet oli vanhan aikakauden mies. Mies, joka oli tottunut sovitteluun ja juhlallisiin esiintymisiin sekä mahtipontisiin puheisiin, jotka eivät kuitenkaan todellisuudessa merkinneet mitään. Hän oli tottunut elämään prameissa kulisseissa, joiden taakse ongelmat saatiin kätevästi kätkettyä. Toiminta sen sijaan oli hänelle vieras käsite. Hän ei mieluusti tehnyt päätöksiä, vaan neuvotteli ja pohdiskeli viivytelläkseen, pelatakseen aikaa. Suoraan sanottuna rehtori Dippet oli syntynyt 30 vuotta liian myöhään, aikana, jona johtajalta vaadittiin enemmän kuin hyvin huolletut puitteet. Häneltä vaadittiin voimaa ja vahvuutta, jota Armandolla ei ollut tarjota yhä vapautuvammalle ja villiintyvämmälle yhteiskuntajärjestelmälle. Albus Dumbledore sen sijaan oli jotakin aivan muuta. Hän oli Armandoa useita kymmeniä vuosia nuorempi, mutta huolimatta tästä rehtorin oli syvällä sydämessään tunnustettava että Albus oli iästään huolimatta häntä monta kertaa älykkäämpi ja lahjakkaampi. Rehtori Dippetin tunnustukseksi oli kuitenkin sanottava, että hän ymmärsi varsin hyvin vararehtorinsa arvokkuuden ja kuunteli aina tämän mielipiteen ennen kuin teki minkäänlaisia merkityksellisiä tai vakavia päätöksiä.

Niinpä nyt, muodonmuutostenprofessorin vetäydyttyä ikkunan ääreen koskemattoman teekuppinsa kanssa, Armando tunsi alaisensa mielenliikkeistä niin suurta uteliaisuutta kuin hänen kaltaiselleen miehelle oli ylipäätään mahdollista.
“Albus, huomaan että sinä et ole lausunut mielipidettäsi nuoresta Valedrosta”, hän huomautti melun ylitse ja puolikuunmuotoisten silmälasien takaa pilkistävät taivaansiniset silmät käännähtivät häntä kohden.

Oli suorastaan hämmentävää kuinka kysymyksen esittäminen Albus Dumbledorelle sai muut opettajat hiljenemään. Nämä jäivät paikoilleen kuin hyökkäämässä olevat käärmeet valmiina nappaamaan jokaisen sanan, joka vararehtorin huulilta karkaisi.
Albus hymyili tavanomaisen hyväntuulisesti, mutta äänensävy oli aavistuksen tavallista jäykempi:
“Olen toki pannut merkille hänen lahjakkuutensa…”
“Lahjakkuuden ja pah! Poikahan on lapsinero!”  professori Kuhnusarvio ylisti ja monet muut professorit myöntelivät kuorossa hänen lausahduksensa oikeanlaisuutta.
Vararehtori soi heille kunnioittavan nyökkäyksen jatkaen sitten Horatiuksen kommentista suuremmin piittaamatta:
“…mutta en usko ainoallekaan hänen ikäiselleen pojalle olevan hyväksi tulla liiallisen ihailun kohteeksi.
“Ansaitun ihailun”, professori Ilomiete tunsi tarpeelliseksi huomauttaa.
“En kiistä sitä, Galateia-hyvä, mutta mielestäni Valedroa tulee hänen kyvykkyydestään huolimatta kohdella kuin ketä tahansa 11-vuotiasta”, professori Dumbledore ilmoitti opettajatovereilleen äänessään aimo annos päättäväisyyttä, joka ei kuitenkaan muuttanut huulten ystävällistä hymyä tai silmien veitikkamaista tuiketta miksikään.
“Merlinin tähden, Albus, puhut kuin olisimme kasvattamassa uutta pimeyden velhoa emmekä vuosisadan lahjakkainta oppilasta!” ennustuksenopettaja, professori Thadeus Usvahuti, ärähti bassoäänellään.
“Tuhkasta feenikskin nousee”, Dumbledore totesi arvoituksellisesti ja asetti koskemattoman teekuppinsa rehtorin työpöydälle, johon oli kerätty runsain määrin muitakin virvokkeita.
“Nyt, suokaa anteeksi, minun on käytävä tarkistamassa, josko Tuffy olisi valmistanut sitä erinomaista kaakaotaan”, hän sanoi nyökäyttäen päätään lyhyesti esimiehensä ja kollegoidensa suuntaan ennen kuin asteli rehtorin työhuoneen ovelle.
“Tuffy?”
“Eräs Tylypahkan kotitontuista. Luulisi että sinä Tylypahkan rehtorina tuntisit alaisesti, Armando”, Dumbledore huikkasi ystävälliseen sävyyn ovesta hävitessään, siten että monelta saattoi jäädä huomaamatta se hienoinen tapa, jolla hän ojensi itseään reilusti vanhempaa esimiestään. Professori Dumbledoren mentyä kunnioittavan hiljaisuuden rippeetkin katosivat, eikä edes koulun sisäisistä valtasuhteista ulkopuoliselle olisi voinut jäädä epäselväksi, kenen sanoilla ja teoilla oli todellinen merkitys Tylypahkassa.

   ***

“De, katso nyt millainen ryhti hänellä on”, Rhonda kuiskutti aamiaista nauttivalle ystävälleen ja osoitti luihuisten tupapöydän ohitse kulkevaa Aprigon Vancea. Dorean tummanharmaiden silmien katse oli kyllästynyt hänen vilkaistessaan Rhondaa, joka ei yksinkertaisesti pystynyt käsittämään kuinka Dorea ei nähnyt millainen unelmien prinssi häntä piiritti. Aprigonhan oli täydellinen herrasmies, eikä lainkaan hassumman näköinenkään.
“Onko kenenkään pää tässä koulussa noin uljaasti pystyssä?” Rhonda tivasi ystävältään viitaten nuoren herra Vancen kuninkaallisenoloiseen ryhtiin.
“Rhonda, ole kiltti ja lopeta tuo välittömästi”, Dorea komensi. “Minä en pidä Aprigonista lainkaan sen enempää kuin eilen tai toissapäivänäkään.”
“Sitä paitsi, luulisi että sinulla on selvittämistä omassakin rakkauselämässäsi, Rho”, Treasakin päätti puuttua keskusteluun.
“Mitä tuolla tarkoitat, Tres?”
“Odotin ettemme edes näkisi sinua tänä vuonna, kun sinulla olisi niin kiire roikkua Kenneth Puddifootin jalanjäljissä”, Treasa huomautti ovela hymy kasvoillaan, eikä Rhonda voinut mitään sille, että hänen katseensa karkasi Korpinkynnen tupapöytään, jossa Kenneth Puddifoot istui ystäviensä kanssa.

Voi kuinka komea Kenneth olikaan! Hänen tummat otsahiuksensa olivat sotkussa kuten aina aamuisin - niin suloisen poikamaisesti. Ja oi noita uljaita kasvoja! Rhonda olisi mieluusti tuijotellut Kennethiä vielä pitempäänkin, mutta hänen ystäviensä naurukohtaus herätti hänet takaisin todellisuuteen, tai ainakin niin todelliseen maailmaan kuin Rhondan vaaleanpunaiselle katseelle oli mahdollista.
Rhonda punastui punatukkaisille ominaisella rajulla tavalla tajutessaan Dorean ja Treasan nauraneen hänen unelmoivalle ilmeelleen.
“Ehkäpä jotkut meistä haluavat säilyttää kunniansa sen sijaan että esittelevät polviaan ensimmäiselle vastaantulevalle pojalle”, hän kiukustui ja tunsi poskiensa yhä helottavan tomaatinpunaisena. Hän vilkaisi ohimennen Treasan polvet paljastavaan leveähelmaiseen siniseen hameeseen.
Treasa huomasi katseen ja tuhahti:
“Painu kunnioinesi vanhojenpiikojen ompelukerhoon. Sillä - jos saan huomauttaa - tuo sinun “kunniallinen” taktiikkasi ei ole erityisen toimiva Kennethin sen paremmin kuin kenenkään muunkaan kaksilahkeisen suhteen. Vai tietääkö nuoriherra Puddifoot, että nimesi on Rhonda eikä Ramona?”
 Rhonda oli aikeissa heittää takaisin jotakin yhtä ilkeää, mutta Dorea ehätti ennen häntä rauhoittelemaan tilannetta.
“Hei, hei, menikö minulta jotain ohi? Eikös Kennethin ollut tarkoitus mennä naimisiin Barbara Prewettin kanssa, kunhan koulu päättyy?” Dorea kysyi kulmiaan rypistellen.
Rhonda ei voinut mitään sille että nyt hänen kasvoilleen nousi aavistuksen verran vahingoniloinen hymy:
“Eipä ole menossa enää.”

 Treasa pyöritteli päätään säälivään tyyliin rakkaudesta höpsähtäneelle ystävättärelleen ennen kuin esitti sarkastisen kysymyksensä toiselle:
“Niin De, missä pussissa sinä oikein asut, kun et ole kuullut vuoden suurinta skandaalia?”
“Mitä skandaalia?”
“Barbara odottaa lasta”, Treasa tokaisi välittämättä hiljentää ääntään niin kuin hienotunteiset ihmiset olisivat vastaavaa kertoessaan tehneet.
Dorea käänteli päätään hämmentyneesti Treasan ja Rhondan välillä kuin miettien mahtoivatko he jujuttaa häntä.
“Eikö tuon nimenomaan pitäisi hillitä Rhon haluja ryhtyä rouva Puddyfootiksi?” Mustan perheen kuopus kysyi sitten kummastuneeseen sävyyn.
“Lapsi ei ole Kennethin, vaan jonkun jästin”, Rhonda kiiruhti juoruamaan matalalla mutta innostuneella äänellä. “Kirjanpitäjän. Typeriä ne jästien ammatit, miksi kirjoja muka olisi tarpeen pidellä?”
“Prewetit yrittivät salata jutun, mutta Janice Ross, Kennethin isosisko möläytti koko tarinan parille juorunnälkäiselle ystävälleen muka vahingossa. Sen naisen tuntien tosin sanoisin, että hän teki sen täydellä tarkoituksella”, Treasa arvioi viileään sävyyn ja vilkutti ranskalaiselle vaihto-oppilasnuorukaiselle, joka käveli tupapöydän ohitse parin muun pojan seurassa. Poika vilkutti takaisin ja Treasa räpäytti pitkiä ripsiään muutaman hyvin tarkoin harkitun kerran saaden pojan kompuroimaan edellä kävelevän ystävänsä kaapuun.

Poikien mentyä ohitse melkoisella vauhdilla nolon törmäilyepisodin jälkeen Treasa saattoi jälleen suunnata siniharmaiden silmiensä katseen vastapäätä istuvia ystäviään kohden.
“Joka tapauksessa Kenneth on nykyisin vapaa”, hän jatkoi järkevään sävyyn, “minkä lisäksi Rhondan pahin kilpailijatar on siirtynyt pois pelistä. Eli nostapas hameen helmaa, Rho.”
“Tres!” Rhonda kiljahti ja ryhtyi vilkuilemaan ympärilleen kuin peläten jonkun kuulleen. Doreakin yski voileivän palasia pöytäliinalle.
 Mokomatkin sievistelijät, jotka eivät uskalla puhua asioista niiden oikeilla nimillä, Treasa ärähti mielessään. Toki Treasa piti Doreasta ja Rhondasta, hehän olivat hänen ainoat ystävänsä, mutta joskus heidän käytöksensä asettui Treasan matalahkon sietokyvyn äärirajoille. Rhonda kun tapasi liidellä jossakin matalimpien pilvien tasolla vaaleanpunaisine unelmineen. Doreassa taas oli edes hieman enemmän luonnetta, mutta hän puri hammasta liian usein suoraan puhumisen sijaan. Treasalla itsellään ei ollut ongelmaa tässä asiassa.
“Mitä? Se oli totta joka sana”, hän puolustautui.
Rhonda silmäili häntä nenäänsä pitkin:
“Sinä olet epänaisellisin nainen, jonka tunnen.”
Treasa joutui myöntämään mielessään, että se saattoi hyvinkin olla totta. Mutta eipä hän erityisemmin naisellisuudesta perustanutkaan.

Treasan perhe, Gondolierit, olivat alkujaan italialaisperäinen velhosuku, jonka eräs sukuhaara oli varhaisrenessanssin aikaan asettunut Englantiin. Italialaisveri oli kuitenkin vuosisatojen aikana menettänyt voimaansa ja serkusten kesken solmittujen liittojen seurauksena jälkeläisten määrä oli vähentynyt samalla kuin taipumus erilaisiin sairauksiin oli kasvanut. Oli myös silminnähden selvää, että Treasan viidestä serkusta ainoakaan ei omistanut samanlaista elinvoimaa kuin hän, jota jotkut sukulaiset uskalsivat nimittää jopa äpäräksi.

Syntyessään seitsemäntoista ja puoli vuotta aiemmin puhdasverisen perheen tyttären ja muuan onnenonkijan kesäromanssin seurauksena Treasa oli ollut kaikkea muuta kuin mieluinen yllätys sukulaisilleen. Treasan isän kadottua omille teilleen hänen äitinsä, Victoria, oli palannut perheensä luo nöyränä ja häpäistynä kuten langenneen naisen sopikin. Jotta suuremmalta vahingolta olisi vältytty, Victoria oli naitettu jo ennen tyttärensä syntymää Benjamin Gondolierille, Treasan äidin pikkuserkulle. Benjamin oli ollut tuolloin kovin nuori, vasta kuudentoista - kaksi vuotta Victoriaa nuorempi - ja äärettömän rakastunut kuvankauniiseen pikkuserkkuunsa, minkä vuoksi hän ei edes tuntunut välittäneen siitä että hänen vaimonsa odotti toisen miehen lasta. Benjamin ei ollut koskaan valittanut puolella sanallakaan, vaikka vaimo ei ollut osoittanut hänelle sellaista myötämielisyyttä kuin puolisoiden olisi toisilleen kuulunut osoittaa - eihän Treasan äiti ollut koskaan edes suudellut aviomiestään saati sitten nukkunut samassa makuuhuoneessa tämän kanssa. Benjamin oli kuitenkin rakastanut tätä palvovalla, lapsenomaisella tavalla.

Kun Treasan äiti oli menehtynyt suurten lohikäärmerokkoepidemioiden aikaan, oli Benjaminista tullut tytön ainoa huoltaja, sillä virallisestihan Treasa oli Benjaminin tytär. Huolimatta suuresta rakkaudesta, jota oli tuntenut Victoriaa kohtaan, Benjamin Gondolierista ei kuitenkaan ollut isäksi 22 vuoden iässä. Treasa ei ollut koskaan edes oppinut kutsumaan häntä tuolla nimikkeellä. Benjamin oli hänelle hyvä ystävä, mutta ei missään tapauksessa isä. Eihän miesrukka osannut huolehtia vieläkään kunnolla edes itsestään. Jäätyään kahden Benjaminin kanssa, Treasa oli kasvanut siksi itsenäiseksi ja suoraksi nuoreksi naiseksi, joka oli nyt, eikä hän kertaakaan elämässään ollut toivonut että asiat olisivat menneet toisin.

Treasa huokaisi säälivästi ääneen ja katsoi suoraan Rhondan heleän ruskeisiin silmiin:
“Me elämme nykyaikaa Rho, emme ole äitejämme tai isoäitejämme, jotka sulloutuvat yhä tänä päivänäkin korsetteihin miellyttääkseen aviomiehiään tai saadakseen muut rouvat kateellisiksi vyötärönsä kapeudella. Minulla siis on täysi oikeus olla käytökseltäni niin poikamainen kuin ikinä tahdon.”
Minä aion säilyttää arvokkuuteni, en juokse poikien perässä”, Rhonda ilmoitti yllättävän ylpeästi tytöksi, joka oli jo kolme vuoden ajan tarkkaillut ihastustaan punastelevin poskin.
“Et, juokset edellä ja koitat kompastua niin että joku niistä pösilöistä ymmärtäisi ottaa sinut kiinni”, Treasa huomautti kuivasti. “Vihje Rho, ei kannata. Saat vain polvesi mustelmille.”
 Pyöreä, punatukkainen tyttö silmäili häntä kylmästi päästä varpaisiin:
“Treasa Deirdre Gondolier, minä tahdon pojan, miehen, joka rakastaa minua ja jonka kanssa voin viettää loppuelämäni ja perustaa perheen. Sen vuoksi en aio nostella hamettani jokaiselle vastaantulijalle vaan odotan prinssini saapumista”, Rhonda supisi kiukkuiseen sävyyn ilmeisesti peläten jonkun kuulevan sanansa.

Treasa tunsi suunsa loksahtavan auki. Joskus hänestä olisi ollut hauska nähdä millaiselta maailma näytti Rhonda McKinnonin silmin. Todennäköisesti hyvin erilaiselta kuin Victoria Gondolierin lehtolapsen näkökulmasta.
“Kirken nimeen, Rho, kuinka sinä puhut? Odottaa prinssisi saapumista, perustaa perhe ja ryhtyä täydelliseksi pikkuvaimoksi. Onko siinä tosiaan kaikki mitä sinä tahdot elämältäsi?”
 “Niin Rhonda. Entä kaikki muu?” Doreakin puuttui puheeseen pysyttyään pitkään hiljaa. “Entä työ? Entä yhteiskuntaan vaikuttaminen? Tärkeiden asioiden muuttaminen sopivampaan suuntaan?”
“Suksi kuuseen, De, noita ei kukaan tahdo tehdä”, Treasa huiskaisi kättään Dorean sanoille.
“Entä hauskan pito?” hän tivasi Rhondalta. “Entä leikittely poikien huomiolla? Entä se kuinka saat heidät taipumaan polvilleen edessäsi ja lupailemaan kaikenlaista typerää rakastunutta hömppää?”
Rhonda oli kuitenkin jälleen vajonnut omaan suloiseen pumpulimaailmaansa ja kertoi unelmoivalla äänensävyllä:
“Minä haluan ihan normaalin elämän. Minä haluan hyvän miehen, kauniin kodin ja suloisia lapsia. Kuten jokainen tyttö.”
“Minä en tahdo”, Treasa ilmoitti suoralta kädeltä.
“Enkä minäkään, luulisin”, Doreakin totesi, joskin huomattavasti epävarmemmin.

Niin Treasa kuin Rhondakin kääntyivät katsomaan hentorakenteista, tummatukkaista ystäväänsä. Rhonda sai avattua suunsa ensimmäisenä heistä:
“Hyvä on. Minä ymmärrän, että Tres tahtoo edetä kyseenalaisella elämäntyylillään…”
Treasa tuhahti äänekkäästi, mutta Rhonda jatkoi hänestä välittämättä:
“Mutta entä sinä De? Mitä sinä tahdot kun me lähdemme täältä?”
Dorea istui hetken hiljaa ja näytti miettivän tarkasti.
“Minä tahdon tehdä jotain tärkeää, jotain, mikä oikeasti merkitsee”, hän kertoi hitaasti kuin pohtien asiaa yhä sen sanoessaan.
“Etkö sinä tahdo naimisiin?” Rhonda järkyttyi.
“Tahdon, kai”, Dorea kohautti olkiaan, “mutta en vielä moneen vuoteen.”
“Etkö tahdo nauttia nuoruudestasi täysin siemauksin?” Treasa kysyi epäuskoisesti.
“Tahdon, kai, mutta en sillä tavoin kuin sinä.”
“Minä en ymmärrä sinua, De”, Rhonda ja Treasa ilmoittivat kuorossa ja Dorean kasvoille nousi pikkuinen, tuskin huomattavissa oleva hymy.
“Olettepahan kerrankin yhtä mieltä jostakin”, hän hymähti.

   ***

Rohkelikkojen oleskeluhuoneen takanedustan sohvalla istuva Joshua Bole painoi kahta koristetyynyä päänsä molemmin puolin korviaan peittäen ja heitti anelevan katseen läheisellä nojatuolilla istuvaan Michael Pomfreyhin.
“Mike, pyydän, pyydän todella, ole kiltti ja hiljennä nuo penikat. Tee niille mitä tahansa!” hän parahti ja taikapuikoilla sukkia kutova Joshuan vieressä kutova Jennifer loi häneen moittivan katseen. Laura Joshuan toisella puolella sen sijaan näytti hyvinkin huvittuneelta.
 Sinivihreät silmät, sellaiset joita tapaa harvinaisen usein punatukkaisilla, nousivat muodonmuutoskirjasta, jonka takana pojalle jonkun mielestä hieman turhankin kauniit kasvot olivat piilotelleet.
“Ella, Nella, tulkaa tänne kertomaan päivästänne”, Michael huikkasi meluaville pikkusisaruksilleen, joiden Joshuaa häirinnyt ääntely loppui kuin tikarilla leikaten.

Yksitoistavuotiaat kaksoistytöt, Simonella ja Gabriella, ryntäsivät isoveljensä luo. Tytöt olivat keskenään täsmälleen samannäköiset lukuun ottamatta sitä että toisen hiuksiin oli sidottu violetti ja toisen hiuksiin keltainen samettinauha. He olivat oikein lystikkäännäköisiä pikkutyttöjä oransseine, pörröisine hiuksineen ja leveine hymyineen. Joshua oli pannut merkille että nämä kaksi piirrettä oli havaittavissa kaikissa Pomfreyn lapsissa, jopa Mikessa, vaikka kesä olikin päässyt raidoittamaan tämän heleänoransseja hiuksia vaaleilla haituvilla ja vastuulla oli taipumus painaa tämän huulet vakaviksi.

 Toinen tytöistä - Joshualla ei ollut pienintäkään aavistusta kumpi - istuutui Michaelin käsinojalle ja suikkasi suukon tämän poskelle. Toinen istuutui matolle veljensä tuolin eteen ja Mike kumartui pörröttämään tytön tukkaa niin että tämä kikatti ääneen. Joshua huokaisi ääneen näkyä katsellessaan. Hän ei kerta kaikkiaan voinut kuin nostaa hattua Mikelle. Onneksi hänellä ei ollut kuin yksi aikuinen veli, jota hän ei ollut edes tavannut kovin usein sen jälkeen kun tämä oli muuttanut Amerikkaan ja mennyt siellä naimisiin.
“Voi Merlinin…”, hän aloitti hiljaisen kirouksen noustessaan sohvalta kohentamaan takkatulta.
“Ei lasten kuullen, kulta”, Jennifer kielsi kohottamatta edes katsettaan kutimesta. “Et kai sinä meidänkään lapsillemme opeta huonoa kielenkäyttöä?”
“Lapsille?” oli helppo nähdä kuinka tuo pikkuinen sana sekoitti Joshuan tasapainon täydellisesti. Hän olisi varmaankin kaatunut suoraan takkaan, ellei tilanteen tasalla oleva Charlus olisi napannut kiinni hänen käsivarrestaan.
“Mille helvetin lapsille?” Joshua sai kähistyä.

 Kosiessaan Jenniferiä Joshua oli tehnyt sen oletuksella, että liike hiljentäisi niin hänen äitinsä kuin Jenniferin äidinkin vaatimukset suhteen virallistamisesta. Lisäksi hän oli uskonut, että kosinta olisi rauhoittanut Jenniferin tarvetta suunnitella heidän yhteistä tulevaisuuttaan, että hän olisi tietyllä tapaa voinut ostaa muutaman vuoden lisää vapautta ennen pakollista aikuistumista. Nyt Joshua ymmärsi että paljon pahemmin hän ei olisi voinut olla väärässä.
“Taas teit sen”, Jen nuhteli. “Tietenkin niille lapsille, jotka me jonakin päivänä tulemme hankkimaan. Älä näytä noin säikähtäneeltä, Josh. Enhän minä vielä tarkoittanut. Tietenkin me menemme ensin naimisiin.”
“Naimisiin?” Josh toisti ja tunsi kuinka veri hänen kasvoiltaan pakeni. Charlus tönäisi hänet takaisin sohvalle tyttöjen väliin ilmeisesti peläten hänen pyörtyvän sillä siunaamalla hetkellä.

Jennifer, joka askarteli parhaillaan pudonneen silmukan parissa ei huomannut Joshuan äänessä mitään omituista, vaan jatkoi jutusteluaan hyväntuulisena.
“Niin, puhuin äitisi kanssa ja hän sanoi, että heinäkuu olisi loistava kuukausi viettää häitä”, tyttö kertoi ja hymyili tyytyväisesti, kun kudin oli pelastettu purkautumiselta.
“Teidän puutarhaanne saataisiin loistava hellekatos vieraita varten ja iiriksistä tulisi upeita koristeita. Tiedäthän kuinka paljon minä pidän iiriksistä… Josh-kulta, voitko huonosti?”
“Minäkö? Kyllä, tai siis…”
 Jennifer painoi huolestuneesti kätensä sulhokokeensa otsalle:
“Sinun pitäisi syödä enemmän, noin pitkän miehen on muistettava…”
“Lopeta!” poika kivahti tönäisten hänen kätensä sivuun. Hän nousi pikaisesti ja korjasi sitten hieman kohteliaampaan sävyyn:
”Tai siis se… olen ihan okei, vain vähän väsynyt. Menen nukkumaan.”
“Nuku hyvin, rakas”, Jen toivotti ja nosti kutimen jälleen eteensä pojan kiiruhtaessa kohti poikien makuusalia kohti. Hän ei olisi varmaankaan huomannut kauhua Joshuan kasvoilla ja ahdistusta tämän silmissä, vaikka olisi katsonutkin, sillä titteli rouva Bole oli lumonnut kaikki hänen aistinsa.

Michael Pomfrey puisti päätään sitoutumiskammoisen ystävänsä Joshuan pakenevalle selälle. Hän ja Charlus vaihtoivat nopean katseen ja Charlus nyökkäsi yhteisymmärryksen merkkinä suunnaten sitten Joshuan perään poikienmakuusaleihin.  
“No, Ella, Nella, kertokaa jotain päivästänne”, Michael pyysi suunnaten huomion pikkusiskoihinsa.
“Meillä oli ensiksi liemiä”, kertoi nojatuolin käsinojalla istuva Simonella, jonka hiuksiin oli sidottu keltainen samettinauha helpottamaan tunnistamista. Tosin Michael tiesi varsin hyvin, että siskoilla oli ikävä taipumus vaihdella nauhan paikkaa niin ettei heitä erottanut toisistaan kuin Michael itse tai heidän äitinsä.
“Nella poltti meidän kutitusliemen pohjaan”, lattialla Michaelin jalkojen juuressa istuva Gabriella syytti. Mikea lähempänä istuva tyttö irvisti.
“Ei Kuhnusarvio edes huomannut”, hän puolustautui.
“Ei kai, kun sillä oli niin kiire uuden suosikkioppilaansa kanssa”, Gabriella marisi ja Mike näki selvästi mustasukkaisuuden pikkusiskon kasvoilla.
Simonella nyökytti päätään:
“Niinpä, professori seisoi koko ajan Tom Valedron liemikattilalla ja näytti samalta kuin…”
“kissa joka on juuri napannut hiiren”, Ella päätti hänen puolestaan tavalla, joka sai kaksosten yhtenäiseen puhetapaan tottumattoman tuntemaan kylmiä väreitä.
“Iltapäivällä meillä oli muodonmuutoksia ja professori Dumbledore…”,
“..oli hirveän mukava. Minä olin Anastasia Vancen pari ja hänkin vaikutti tosi kiltiltä, vaikka olikin välillä ihan omissa ajatuksissaan.”
Lattialla istuva Gabriella irvisti vuorostaan:
“Minä olin Gertruda Rosewoodin pari ja hän oli kaikkea muuta kuin mukava. Ensi kerralla kiljun, jos en saa olla Nellan pari.”
“Etkä kilju, Ella”, Mike kielsi sisartaan.
“Kiljunpas, ja Nella kiljuu myös etkö kiljukin, Nella?” tyttö kysyi sisareltaan, joka luonnollisestikin nyökkäsi. Mike ei muistanut, että nuo kaksi olisivat koskaan olleet erimieltä mistään.

 Isän menehdyttyä viitisen vuotta sitten Michael Pomfreyn elämä oli kääntynyt aivan päälaelleen. Pikkupojan oli ollut pakko kasvaa muutamassa tunnissa aikuiseksi isoveljeksi, joka keksi jotakin lohduttavaa kaikille yhdelletoista sisarukselleen ja osasi olla myös äidilleen tukena. Tämä olisi ollut sydäntä kovettava taakka kenelle tahansa kolmetoistavuotiaalle, mutta Michael oli selvinnyt siitä kunnialla, vaikka ei ollutkaan sen päivän jälkeen osannut olla enää sama autuaan onnellinen ja tietämätön ja lapsi, joka oli ollut ennen isän kuolemaa. Hänestä oli vain tullut aikuinen liian varhain.

Laura tutkaili tulen leikkiä takkapuissa katsellaan ja kuunteli samalla Miken ja tämän sisartensa keskustelua, jota Jenin äänekäs hyräily tahditti. Hänen oli ikävä omaa pikkusisartaan, Norahia, joka ei pääsisi Tylypahkaan ennen kuin seuraavana vuonna. Harmi ettei hän olisi enää näkemässä sitä…
“Mike, miksi ennustukset on pakollinen oppiaine?” kaksosista lattialla istuva - kumpi hän ikinä olikaan - kysyi tyytymättömään sävyyn.
“Se on ihan kauhean tylsää”, toinen pikkutyttö säesti painottaen muotisanaa sillä tavoin pahanilkisesti kiusaten, kuten lapsilla oli tapana ärsyttää vanhempiaan.
“Pitkäveteistä”, Laura kuuli Miken oikaisevan sisartaan isälliseen tapaan.
“Ei vaan tylsää”, tytöt ilmoittivat yhteen ääneen. “Eikä me osata sitä paitsi ennustaa - paitsi toisiamme.”
“Maailmassa on tehtävä myös niitä “tylsiä” asioita”, Mike selitti kärsivälliseen opettajamaiseen sävyyn.
“Miksi?” lattialla istuva tyttö kysyi.
“Että osaisimme olla kiitollisia niistä viihdyttävämmistä hetkistä”, Mike selitti ja tuolin käsinojalla istunut kaksonen hyppäsi maahan samalla kun hänen sisarensa nousi ylös. Tytön kietoivat kädet toinen toistensa olalle ja lähtivät kohti omaa makuusaliaan huomauttaen mennessään:  
“Sinä olet tylsä, Mike. Liian aikuinen.”
“Mike, en tarkoita pahalla, mutta tytöt ovat oikeassa”, Laura sanoi nousten sohvalta ja istuutuen käsinojalle, jossa toinen kaksosista oli hetkeä aiemmin ollut. “Sinä voisit hellittää tuosta isoveljen roolista edes muutamaksi tunniksi.”
   
Michaelin sinivihreä katse näytti mittailevan Lauraa tavalla, jonka poika oli mahdollisesti omaksunut itseltään muodonmuutosprofessori Dumbledorelta. Laura ei varsinaisesti pitänyt kummankaan katseesta.
“Kaikki tarvitsevat roolin, jota näytellä, Laura”, Mike lausahti hetken mietittyään. “Roolin, johon on helppo tukeutua. Minulle se on pitkäveteinen isoveli, Jenniferille hössöttävä äitihahmo, Joshualle häpeämätön keikari, Charlukselle reipas huispauskapteeni ja sinulle, Laura, hiljaa kärsivä sankaritar.”
“Sankaritar, Mike?” Laura kohotti kulmiaan hämmentyneesti.
“Minä en ole kovin sankarillinen”, hän sanoi hiljaa ja vetäisi kädet ympärilleen äkkinäisen vilun kohtauksen saattelemana.
“Laura, tiedän kyllä mistä puhun”, Mike kertoi ja otti Lauran käden omaansa.
“Arvasin sen jo alkukesästä, en vain löytänyt sopivaa tilaisuutta puhua kanssasi”, poika kertoi ja Laura tunsi sydäntään kylmäävän.
 
Laura vilkaisi Jenniferin suuntaan, joka nyt oli alkanut lauleskella Lauran suosikkikehtolaulua puoliääneen selvästikin vailla pienintäkään aavistusta siitä, mitä ympärillä tapahtui.
“Nytkö sitten on sopiva tilaisuus?” hän kysyi.
“Ei”, Mike vastasi hiljaa. “Nyt se on välttämättömyys. Täällä sinulla ei ole vanhempiasi tukena, etkä voi puhua kenellekään, kun sinulla on vaikeaa. Ajattelin että sinulla olisi ehkä helpompaa mikäli jakaisit tuon raskaan salaisuutesi kanssani.”
Laura puristi pojan kättä ja hymyili surumielisesti:
“Taas sinä olet tylsä isoveli, Mike.”
“Sinullahan ei ole sellaista omasta takaa, joten minä kai täytän sen roolin ihan hyvin, vai kuinka?” poika kysäisi ja Laura ei voinut olla naurahtamatta. Mitä hän tekisikään ilman ystäviään?


   ***

Maximillian Averyssa oli jotakin sellaista, joka sai muut lapset hakeutumaan hänen läheisyyteensä. Joku olisi voinut sanoa että se johtui pelkästään sopivasta taustasta ja selkeästä taipumuksesta johtajuuteen. Toisaalta monilla muillakin ensiluokkalaisilla luihuisilla oli yhtä hyvä sukutausta, ja monet olivat Maximillianiakin valovoimaisempia persoonia. Kun asiaa mietti, joutui lopulta tulemaan siihen tulokseen ettei Maximillianin suosiolle ikätovereidensa keskuudessa ollut sen erityisempää syytä kuin että hän oli ollut oikea ihminen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Hänet oli sanattomasti valittu johtajaksi, siksi lapseksi, jonka ystäviä kaikki tahtoivat olla.

Maximillian itse ei luonnollisestikaan laittanut tätä tapahtumavirtaa pahakseen. Hän oli hyvinkin tyytyväinen siihen kohtalon oikkuun, joka oli tehnyt hänestä lukuisten muiden ympäröimän. Kuitenkin tuo tila oli myös pakottanut hänet valitsemaan seuransa sen mukaan kuin häneltä odotettiin. Esimerkiksi se Valedro-niminen poika, johon hän oli saapumisiltanaan tutustunut, oli karsiutunut hänen seurastaan. Ei siksi, etteikö hän itse olisi pitänyt Valedrosta, tämä oli vaikuttanut mukiinmenevältä tyypiltä, vaan lähinnä ryhmän painostuksesta. Valedron vaiteliaisuus suvustaan ja menestys lainkaan liioittelematta kaikissa kouluaineissa olivat vaikeita kestää monille Maximillianin tovereille. Niinpä hän ei ollut voinut kuin seurata yleistä mielipidettä ja eristää Valedron ystäväpiiristään. Eivät he häntä toki kiusanneet (sellainen käsittely oli varattu yksinomaan muista tuvista oleville) mutta eivät myöskään pyytäneet liittymään seuraansa. Onneksi Valedro oli tarpeeksi älykäs tajutakseen vinkin ja olikin pysytellyt kiitettävän hyvin omissa oloissaan.

Sinä iltana Maximillian ja hänen seitsemän kaveriaan olivat valloittaneet oleskeluhuoneen valtavimman sohvan ja naureskelivat siinä suureen ääneen keskinäisille vitseilleen. Johtajatyttö, Musta vai mikä se nimi olikaan, oli ohi mennessään komentanut heitä hiljenemään, mutta mitäpä meluava poikajoukko olisi jonkun seitsemäsluokkalaisen tytön käskyjä kuunnellut.
“Ja kuka muu olikaan saanut kutsun “Kuhnujuhliin”?” kysyi Bardolph McDover, Pyhän Mungon yliparantajan esikoispoika heilutellen omaa kutsuaan, jonka professori Kuhnusarvio, tai vanha kunnon Kuhnu, kuten pojilla oli tapana tuvanjohtajaansa nimittää, oli sujauttanut hänelle edellisellä liententunnilla.
Irvistäen myös Escalus Flint ja Dominic Sullivan kaivoivat omat kutsunsa esille.
“Olisitte nyt vaan ylpeitä että vanha kunnon Kuhnu pitää teitä kutsun arvoisina”, Maximillian heitti.
“Joo, tekisi ihan mieleni hyppiä ilosta”, Escalus mutisi hampaidensa välistä. “Ei sinne kuitenkaan tule muita kuin jotain Korpinkynnen snobeja ja hikari-Valedro, Kuhnun suosikki.”
Muut pärskähtelivät lausumalle ja Maximilliankin hymähti. Hän tuli kuitenkin samalla hetkellä vilkaisseeksi huoneen toisella puolella nurkassa johonkin kirjaan syventynyttä Valedroa, joka kuin aistien hänen katseensa nosti juuri sillä hetkellä kasvonsa kirjasta. Heidän silmänsä kohtasivat lyhyeksi hetkeksi ja Max oli se, joka käänsi katseensa ensimmäisenä.

Ei Maximillian sitä tietenkään kavereilleen sanonut, mutta hänellä oli vahva tunne siitä, että Tom Valedro oli enemmän kuin hänen toverinsa aavistivatkaan. Hän ei osannut selittää, mistä tämä aavistus oli peräisin. Ehkä se oli vain ymmärrystä siitä että sellaista lahjakkuutta kuin Valedro omaavat ihmiset nousisivat jossakin vaiheessa suureen arvostukseen tai sitten se oli puhdasta intuitiota. Joka tapauksessa Max aikoi pitää Valedroa silmällä siltä varalta että tämä päättäisi paljastaa mikä todellisuudessa oli velhojaan.

   ***

Huone, jossa Anastasia seisoi oli hämärä ja soihtujen valaisema. Vuorokauden aikaa oli vaikea arvioida, sillä vihreän ja hopeanväreillä varustetussa tilassa ei ollut ainuttakaan ikkunaa. Yllättävä hiljaisuus, jota rikkoi vain muuan poikajengin kuiskuttelu, viittasi kuitenkin yöaikaan. Anastasia käveli lähemmäs poikia, jotka olivat suunnilleen viidentoista vuoden tietämillä. Yksikään ei näyttänyt huomaavan häntä, vaan he painoivat päitä lähemmäs toisiaan käydäkseen hiljaista keskustelua.
Innostuneen ja etäisesti tutunnäköinen poika kysyi parhaillaan muilta:
“Kukakohan se mahtaa olla?”
“No, mitä luulet?” eräs toinen vastasi natisevalla äänellä ja heitti ärtyneen katseen ystäväänsä kohden kuin tämä olisi suuresti kyllästyttänyt häntä.
“Et kai sinä usko että Valedro…”, ensimmäisenä puhunut aloitti, mutta hänen lauseensa keskeytyi muidenkin, ennestään hiljaa olleiden, puuttuessa puheeseen.
“Kuka muu se voisi olla?”
“Kai Tom meille olisi kertonut, mehän ollaan kavereita!”
“Luuletko oikeasti että Valedro uskoo meille kaikki salaisuutensa?”
 Anastasiaa kylmäsi kun hän tajusi kenestä pojat puhuivat tuohon oudolla tavalla pelokkaaseen ja ihailevaan sävyyn. Minkäköhän he oikein olettivat Tom Valedron olevan ja miksi siitä ei voinut puhua ääneen päivänvalossa?
“No, ei varmaan, mutta silti”, Tomin ystävyyteen luottavaisuutensa ilmaissut poika rypisti kulmiaan. “Minulla olisi pieni ehdotuslista siitä kenen kimppuun olisi hyvä hyökätä… Ainakin se ärsyttävä köntys Rohkelikosta - Hagridko sen nimi oli? - olisi mukava saada pois tieltä.”
“Niin, mutta kukaan ei ole kuollut vielä”, huomautti jälleen se pitkä, jatkuvasti kyllästyneenoloinen poika, joka puhui natisevalla äänellä. “Ei ehkä tulekaan kuolemaan. Voi olla ettei Valedron pokka riitä tappamiseen.”
Hyökätä, saada pois tieltä, tappaa… Keitä nämä pojat oikein olivat ja miksi he puhuivat tuohon sävyyn Tylypahkan oppilaista? Anastasia ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt kuinka kukaan saattoi noin välinpitämättömästi keskustella sellaisista asioista kuin toisten ihmisten vahingoittaminen ja satuttaminen, jopa tappaminen.
Ilmeisesti Anastasia ei ollut ainoa, joka pelästyi näitä puheita, sillä harteikas, syvä-ääninen nuorukainenkin nosti kätensä rauhoittelevasti pystyyn kuin rauhoitellakseen tovereitaan.
“Hei, hei, emmehän me tiedä että se on Tom.”
Jälleen natiseva ääni pääsi kommentoimaan viileään sävyyn sen omistajan heitellessä kyllästyneitä katseita ympärilleen:
“Älä viitsi. Oletko nähnyt Valedroa niiden hyökkäysten aikaan?”
“En nähnyt sinuakaan kahden ensimmäisen kohdalla.”
“No, minun sukupuuni voit etsiä mistä tahansa ja sitä kun seurailet tarpeeksi pitkälle huomaat kyllä etten ole valitettavasti mitään sukua Luihuiselle.”
Muut pojat näyttivät vaivaantuneilta näiden kahden riitaantuessa, aivan kuin he eivät olisi aivan tienneet kumman puolelle asettua, ja yksi palasikin pikaisesti alkuperäiseen aiheeseen sanomalla:
“Mutta ajatelkaa nyt jos saataisiin joku rohkelikko hengiltä. Kuka niitä kuraveristen rakastajia ylipäätään tarvitsee?”
“Puuskupuhit ja korpinkynnet saisivat mennä samaa matkaa ainakin minun puolestani…”, toinen murahti perään ja moni nyökkäili lausuman tahdissa.
“Minun ymmärtääkseni tupaa tärkeämpi on verenlaatu ja se kuinka omaan asemaansa suhtautuu”, kuului huomautus poikajengin muodostaman kehän ulkopuolelta ja Anastasia kääntyi viisitoistakesäisten ohessa katsomaan kohti auennutta seinää, jonka takaa huoneeseen oli juuri astunut sangen komea, tummahiuksinen nuorimies, jonka Anastasia tunnisti pienessä hetkessä sen hetkistä muutamia vuosia vanhemmaksi Tom Valedroksi.
Ilmapiiri muuttui välittömästi entistä tiiviimmäksi ja muut pojat vetivät teennäiset hymyt kasvoilleen tervehtiessään juuri saapunutta toveriaan.
“Ai, terve Tom.”
“Valedro, mitä mies?”
Tom hymyili laimeasti ja hänelle tehtiin välittömästi tilaa rinkiin. Oli helppo huomata se arvostus, joka muiden kasvoista säteili häntä kohden. Anastasian oli vaikea uskoa että tämä saattoi olla se sama yksitoistavuotias poika, joka vietti illat yksinänsä kirjastossa.
“Mitäs te?”  Tom kysyi istuen hänelle tarjotulle paikalle. Hän sen paremmin kuin kukaan muukaan ei huomannut Anastasiaa.
“Juteltiin”, kuului pikainen vastaus.
“Niin, juteltiin vaan niistä hyökkäyksistä”, joku vaivautui tarkentamaan vihjailevaan sävyyn kaikkien pitäessä joukon ehdottoman johtajan ilmeitä tiukasti silmällä.
“Joo, ja ajateltiin kysyä oletko… tai siis, tiedätkö kuka se Luihuisen perillinen on?”
Tom loi jälleen vaisun hymyn muihin poikiin:
“Ei kai minulla ole siitä lainkaan parempaa tietoa kuin teilläkään.”
“Ei edes aavistusta?” eräs uskaltautui kärttämään.
“Aavistelut ovat enemmän professori Dumbledoren heiniä. Mene kysymään häneltä jos haluat sellaisen”, Tom ilmoitti ja hänen äänensävystään tuli selväksi ettei hän halunnut enää kuulla kysymyksiä aiheesta.
“No, olisi aika mahtavaa jos saataisiin pian taas uusi hyökkäys”, jatkoi aihetta sivuten pienikokoinen, tietyllä lailla hiirulaismainen poika innostunein ilmein. Hän katseli Tom Valedroa sellaisella kaiholla kuin pikku pojat nähdessään suuren huispaussankarin edessään kassajonossa.
“Olisi kiva päästä eroon jostakusta rohkelikosta - lopullisesti”, joku toinenkin yltyi vihjailemaan.
“Voimme kai vain toivoa että tulevaisuuden Tylypahkassa puhdasverisillä on se asema, jonka he ansaitsevatkin”, Tom sanoi etäisesti kiinnostuneella äänensävyllä.
“Toivottavasti Luihuisen perillinen onnistuu tavoitteessaan”, natisevaääninen poika lausahti ja katsoi tummatukkaista nuorukaista varsin merkitsevästi.
Tomin tummanvihreissä silmissä välähti:
“Olen kuolettavan varma siitä.”


Hätkähtäessään hereille unestaan Anastasia Vance veti peiton tiukasti hartioidensa ympäri ja silmäili kaikessa rauhassa nukkuvia huonetovereitaan. Näiden unet olivat selvästikin vailla samanlaisia kauhukuvia kuin Anastasian.
“Se oli vain unta”, Anastasia hoki itselleen hiljaisin kuiskauksin, mutta ei samalla osannut uskoa omiin sanoihinsa.

Kun Anastasia oli ollut 5-vuotias, hän oli ensimmäisen kerran nähnyt vastaavanlaisen elävän unen. Hän oli nähnyt unta että hänen surkkisetänsä Arnold tippui kalastuslaivastaan mereen myrskyssä keskellä avomerta ja katosi pian aaltojen alle. Anastasia oli kertonut unesta vanhemmilleen, mutta nämä olivat rauhoitelleet tytärtään vakuuttelemalla sen olleen vain pahaa unta ja että Arnold-setähän oli kokenut merenkävijä eikä pieni myrsky häntä liikauttaisi suuntaan tai toiseen. Kuitenkin paria viikkoa unen jälkeen Anastasian isä oli saanut tiedon että hänen veljensä ruumis oli jäänyt kalastajien verkkoon.

Anastasian äiti oli alkanut sedän hautajaisten jälkeen kysellä unesta enemmän ja enemmän, vaikka isä olikin yrittänyt estellä äitiä. Isän mukaan moinen manailu toi vain pahaa onnea, kun taas äidin mielestä asia oli päinvastoin. Äiti sanoi, että Anastasian uni oli ollut etukäteen annettu varoitus, että tapahtumassa oli jotakin kamalaa, jonka saattoi vielä estää. Äiti sanoi, että jotkut nimittivät tuollaista kykyä nähdä asioita ennalta ennustamiseksi, mutta että se todellisuudessa ei ollut lainkaan sellaista teenlehdillä leikkimistä kuin jotkin halpamaineiset huijarit tapasivat esittää. Ennustaminen oli äidin mukaan vain herkkyyttä ottaa vastaan tietoa tulevaisuuden tapahtumista.

Isä oli kieltänyt äitiä sekoittamasta lapsen mieltä moisella humpuukilla, mutta äiti oli pitänyt päänsä ja muistuttanut isää siitä, että hänen tätinsä sattui olemaan Kassandra Punurmio kuuluisa ja laajalti tunnustettu näkijä. Samaa taipumusta tulevaisuuden ounasteluun oli sitä paitsi jo ennen Kassandraakin kulkenut äidin suvussa. Isän vastalauseista huolimatta äiti oli kehottanut Anastasiaa pitämään uniaan silmällä - kaiken varalta. Ja Anastasia olikin tehnyt niin.

Anastasia painoi nyt leuan polveaan vasten ja mietti. Hän oli jo ehtinyt luovuttaa ystävystymisyrityksissään Tom Valedron kanssa, kun poika oli aina käyttäytynyt tylysti häntä kohtaan ja painunut omiin oloihinsa. Nyt hän kuitenkin oli tullut unensa jälkeen toisiin ajatuksiin. Hän ei halunnut että niin kiltinoloinen poika kuin Tom Valedro joutuisi tuollaisten kamalien ihmisten seuraan keskustelemaan sellaisista hirveistä asioista. Ei, hän alkaisi itse Tomin ystäväksi - hinnalla millä hyvänsä.
« Viimeksi muokattu: Huhtikuu 22, 2009, 22:02:31 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Silver

  • Tengo hipo y soy estudiante.
  • Vuotislainen
  • *Arvostaa sankariaan*
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 2: 2.1
« Vastaus #7 : Tammikuu 03, 2009, 00:53:55 »
Ihanaa! Uusi luku. :)
Mielenkiintoinen sellainen. Pidin varsinkin Dumbledoren asemasta, tavasta esiintyä... Mutta Dumbledorehan kertoi kirjoissa Harrylle, ettei tiennyt aikoinaan mitä Valedrosta oli tuleman. Oli vain varuillaan. Tässä ficissä Dumbledore (tai ainakin tässä kappaleessa olleessa kohtauksessa) oli hieman liian tietäväinen, vaikka, tottakai, arvailee ja epäilee jotain. Alla oleva vihjaus kuitenkin sopi erinomaisesti:
“Merlinin tähden, Albus, puhut kuin olisimme kasvattamassa uutta pimeyden velhoa emmekä vuosisadan lahjakkainta oppilasta!” ennustuksenopettaja, professori Thadeus Usvahuti, ärähti bassoäänellään.
Kuitenkin: selkeästi ymmärrät sitä velhoa muuten varsin mainiosti ja henkilö on näpeissäsi! Pidän Varjelumin Dumppiksesta, totta vieköön! :)
   Tässä kappaleessa oli enemmän Valedroa. (Tai ainakin se tuntui siltä.) Tavallaanhan tämä on hänen tarinansa, historiansa. Eeeen niin kauheasti pitänyt hikari -nimityksestä.. Ei vain soinnu Tom Valedrolle. ;) Mutta tottahan hän oli ihmelapsi. Syrjäytyminen on mainiota (tai siis ei tietenkään tavallaan.. ;D) : sopii Valedron tarinaan. Hienoa on että Avery näkee jotain... ;)

Lyhyemmin ja täsmätutkiskelevin kommentein, lisää odottaen:

-Silver
Elämä maapallolla on kallista, mutta sisältyyhän siihen matka auringon ympäri.

Poissa Neithan

  • Vuotislainen
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 2: 2.1
« Vastaus #8 : Tammikuu 03, 2009, 13:55:52 »
Mukavaa kun uusi luku tuli viimein :D

Olisin toivonut että Tom Valedron ensimmäisestä koulupäivästä, oltaisiin kerrottu, siitä miten opettejat reagoivat hänen taitoihinsa ja miten hän itse huomaa lahjansa, mutta myös tuo opettajan huoneessa käyty keskustelu oli hyvä. Varsinkin Dumbledoren reaktio, ja selvä huomiointi siihen kuinka Dumbledoren sanoilla on eniten väliä. Kuhnu oli niin oma itsensä ;"D

Treasa on todella kiinnostava hahmo. Hänellä on kiinnostava tausta ja luonne.
Tykkäsin myös Luihuisen oleskeluhuone kohtauksista, oli kiinnostavaa että Valedro oltiin päätetty jättää taka-alalle heidän joukostaan.
 
Lainaus
Muut pärskähtelivät lausumalle ja Maximilliankin hymähti. Hän tuli kuitenkin samalla hetkellä vilkaisseeksi huoneen toisella puolella nurkassa johonkin kirjaan syventynyttä Valedroa, joka kuin aistien hänen katseensa nosti juuri sillä hetkellä kasvonsa kirjasta. Heidän silmänsä kohtasivat lyhyeksi hetkeksi ja Max oli se, joka käänsi katseensa ensimmäisenä.

Hyvä, tietysti Tom on se joka saa pidettyä kauemmin katseensa, koska hänellä on enemmän valtaa ja voimaa.
Averykin aavistaa sen. Hyvä että olet laittanut tähän kohtia jossa saamme kuulla muiden aatteita Tomista.

Luku oli aivan hyvä, mutta en usko Tomin halunneen heti ensimmäisenä viikkona luovan niin paljon huomiota. Hän oli kuitenkin yhteiskunnan silmissä arvoton, orpolapsi. Hänen olisi luullut olevan erittäin viisas ja odottaen aikaa jolloin hän olisi loistanut paremmin, eikä herättänyt kaikkea huomiota itseensä. Mutta tämä on sinun ficisi, joten minun mielipiteelläni ei nyt kamalasti ole painoa :p
Hyvää työtä kuitenkin, ja Anastasia on todella mielenkiintoinen henkilö ficissä, koska hän haluaa olla pikku-Tomin ystävä (:
Vaikka tietysti se ystävyyden halu voikin johtaa hänen kuolemaansa.


- Mortti

Poissa Liekon Lilja

  • Pieni kummajainen
  • Vuotislainen
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 2: 2.1
« Vastaus #9 : Tammikuu 03, 2009, 13:59:51 »
Kivaa! Uusi luku. :D

Näin alkajaisiksi yhdyn siihen, mitä Silver sanoi Dumbledoresta. Olet tosiaan kirjoittanut hänet hyvin ja IC:mäisesti.
Lainaus
Mies istui ikkunan läheisyydessä siten että lasin lävitse heijastuva valo sai hänen kastanjanruskeat partansa ja hiuksensa vivahtamaan yhä vahvemmin punaiseen. Tämä vaikeneminen koulun apulaisrehtorin taholta oli Armandosta sangen kummastuttavaa, sillä tavallisesti Albus Dumbledorella oli sanottavanaan hyvinkin vahva, mutta kohteliain sanakääntein muotoiltu mielipide.
Etenkin tuo loppu oli tuossa niin Albusmaista kuin olla ja voi. :D Samoin sitten myös se arvoituksellinen lausahdus: "Tuhkasta feenikskin nousee..." Sopii hyvin Albuksen suuhun. On kivaa, että pidät ficissä esillä myös opettajakuntaa ja aikuisia, niin tarina saa monipuolisuutta, kun se ei ole pelkästään nuorten näkökulmasta. Dumbledoresta on aina kiva lukea ja myös siitä, miten hän ja Tom toisiinsa mahdollisesti toisiinsa tulevaisuudessa suhtautuvat.

Oli muuten mielenkiintoinen yksityiskohta, että Anastasia on sukukua Punurmiolle ja omaa itse jotain näkijänlahjoja. Se, että Tom on vähän syrjitty näin alkajaisiksi, sopii kuvaan erittäin hyvin, sillä yleensä hänenkaltaisilleen käy juuri niin. (Eh... kaksi lausetta peräkkäin, eivätkä ne liity mitenkään toisiinsa - en taida olla tänään järin johdonmukainen...) Treasa on nuossut kyllä yhdeksi suosikkihahmokseni, vaikka hänellä on piirteitä joista en niin kovin pidä, niin hänessä on myös sitä itsenäisyyttä ja ytyä, josta pidän suuresti. Ja kuten Mortti sanoikin, hänellä on kiinnostava menneisyys.
Nyt en saa enää itsestäni mitään irti, pahoittelen... kun luin tämän, niin minulle tuli Dumbbista niin kova ikävä, että menen kiireesti kirjoittamaan hänet mukaan ficciini, josta arvon herra on viipynyt jo aivan liian kauan... :D (paitsi luettuani sinun tulkkauksesi Albuksesta, tulee harteilleni ehkä vähän paineita. Kirjoitit sen miehen todella hyvin!)

- Liekon Lilja
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 19, 2010, 23:26:04 kirjoittanut Liekon Lilja »

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 2: 25.1
« Vastaus #10 : Tammikuu 25, 2009, 22:04:17 »
Onko olemassa jokin hyvä selitys sille että saan luovuuden puuskan aina kun pitäisi alkaa lukea koeviikolle? Liittyneekö jotenkin laiskuuteen tai haluttomuuteen lukea ruotsia ja matikkaa (vihaan derivointia, vihaan derivointia...)? No, joka tapauksessa tulin kirjoitelleeksi tämän viikonlopun aikan luvun neljäkin loppuun ja pidän siitä itse tarpeeksi heittääkseni sen tänne kolmosen kanssa samaan aikaan. Viitoseen voi sen sijaan mennä reilusti aikaa, vaikka nyt olisi hirvittävä houkutus ja halu kirjoittaa koko paketti kasaan saman tien. No, joo. En tykkää koeviikosta.

Kiitokset tasapuolisesti kaikille ihanille kommentoijille :)!
Silver, kiitos kommentoinnista. Dumbledore taitaa olla tässä ficissä melko tietäväinen, mutta no pitää ottaa huomioon että hän käy tällä ficin tapahtumahetkellä läpi myös henkilökohtaista kriisiä, sillä mikäli vuosiluvut ovat minulla hallussa Grindelwald (tuon nimen voi kirjoittaa väärin niin, niin monella tavalla) on alkanut/alkamassa riehua Euroopassa ja kai Dumbledore muistelee edellistä erhettään ja yrittää olla... öh, vähemmän hyväuskoinen(?) epäillen koko ajan pahinta. Okei, huone selitys, hyvä yritys. Kuitenkin minusta on ihanaa kirjoittaa Dumbledorea, joka on aina ollut lempihahmoni, vaikka se asettaakin melkoisesti paineita ja pelkoa siitä onko tämä sittenkään tarpeeksi hyvää tekstiä hänen hahmolleen. No, näissä luvuissa reilusti Dumbledorea... Jee! Mutta buu, pitää vähentää seuraaviin lukuihin... Hikarista en pidä itsekään, mutta en keksinyt muutakaan siihen hätään, enkä kyllä keksi vieläkään. En ainakaan K-13 sarjassa...
Mortti, kiitos kommentista.
Heh, spoilaanpa nyt että Kuhnu tekee comebackin tässä luvussa 4... Ja mennään sitten taas sarjaamme Unissakävelija (yrittää) selittää (huonosti) miksi hahmot käyttäytyvät kuten käyttäytyvät. Minä uskon että Tom haluaa herättää huomiota juuri sen vuoksi että on kotoisin orpokodista. Hän haluaa todistaa arvokkuutensa, sen että kuuluu oikeasti tähän maailmaan ja kai hän on vähän huomionkipeä. Sitä paitsi, ei Tom vielä ole päättänyt ruveta maailman mahtavimmaksi pimeyden velhoksi, joten ei kai huomiosta vielä suurempaa haittaa ole? Mitä nyt kavereiden menetys ja hikariksi haukkuminen... Okei, ei hyviä selityksiä minulta tänään...
Teleija, kiitos kommentista.
Treasan kirjoittaminen on mukavaa vaihtelua ja on helpottavaa kun saa kerrankin antaa hahmon laukoa kommentteja ihan täysillä, lainkaan pidättelemättä. Minulla on sellainen tunne etten ole koskaan antanut yhdenkään hahmoni olla näin tasapuolisen sarkastinen ja ehkäpä vähän ilkeäkin kaikkia kohtaan. Toivottavasti Tahtojen taisto edistyy hyvin. Yritän raahata itseni kommentoimaan sitä lähiaikoina.

Kommentit olisivat ihania :)
                                        -Unissakävelija

Luku 3: Kohtauksia kirjastossa

Luihuisten oleskeluhuone oli eräänä lokakuisena keskiviikkoiltapäivänä täynnä melua ja melskettä. Sää ulkona oli mitä kehnoin: oli satanut jo kolme päivää taukoamatta ja tuulikin oli vahvistunut siinä määrin että syysmyrskyn määritelmä täyttyisi aivan piakkoin. Tämä epäsuosiollinen sää oli saanut oppilaat kerääntymään sisätiloihin pakertamaan läksyjensä parissa tai sitten vain oleskelemaan porukalla.

Usean päivän ahtaissa tiloissa oleskelu oli myös tiivistänyt tunnelmaa ja johtajatyttönä Dorea Musta oli joutunut selvittelemään jo muutamia tappelunalkuja nuorempien oppilaiden kesken. Vanhemmat olivat hänen onnekseen käyttäytyneet hieman siivommin, joskin seitsemäsluokkalaisten nuorukaisten vitsien taso tuntui laskevan tunti tunnilta.
“Rhonda, oletko huomannut tuon pojan tuolla nurkassa?” Dorea kysyi hiljaa tarkkailen ympäristöään kaikessa rauhassa.
“Mitä, onko Aprigon täällä?” Rhonda innostui ja alkoi silmäillä vauhkosti ympärilleen. Treasa pyöräytti kyllästyneesti silmiään.
“Rho, minä olen aina tiennyt että olet yksinkertainen hölmö, mutta luulisi sinunkin tietävän ettei korpinkynsi pääse meidän oleskeluhuoneeseemme.”
Rhonda punehtui, mutta kivahti silti loukkaantuneeseen sävyyn:
“Kai minä sen tiedän! Ajattelin vain että joku on saattanut päästää hänet sisään…”
Hän vilkaisi merkitsevästi tummatukkaista ystävätärtään.
“Etkö sinä voisi jo lopettaa, Rho?” Dorea huokaisi epätoivoisesti. Hän oli odottanut että Rhonda olisi jo tähän mennessä kyllästynyt Amor-leikkiinsä. “Minä en vain pidä Aprigonista sillä tavoin. Hän on niin…”
“Komea?” Rhonda ehdotti ruskeat silmät ihastusta loistaen.
“Ärsyttävä?” Treasa tuhahti.
“Pikkutarkka.”
“De, täydellistä miestä ei ole olemassakaan, sinun pitää tinkiä jostakin”, Rhonda muistutti.

Treasa tarttui Rhondan käteen yllättäen ja puristi sitä:
“Onnittelen ystäväni, olet tajunnut vihdoinkin erään maailman pitävimmän totuuden: miehet ovat täysiä pollomuhkun mätäpalloja.”
“Tres, älä viitsi. Eivät tietenkään ole. Suurin osa miehistä on hyvin ritarillisia ja rakastettavia”, Rhonda sanoi repäisten kätensä Treasan otteesta. Treasa painoi kasvonsa liioitellun dramaattisesti pöytää vasten.
“Minä luulin että hän oli muuttunut. Minä oikeasti luulin”, Dorea kuuli suorasukaisemman ystävänsä mutisevan puoliääneen
“De, minä tahdon vain parastasi”, Rhonda jatkoi sovittelevampaan sävyyn katsoen Doreaa varsin vetoavalla tavalla. “Sinä et saa päästää sormistasi sellaista herrasmiestä kuin Aprigon. Minusta te olisitte niin sopiva pari.”
“Ja minusta professori Dumbledore ja se Grindelwald-tyyppi ovat sopiva pari, mutta tässä maailmassa on joitakin asioita, jotka eivät tule koskaan tapahtumaan”, Dorea totesi kuivasti viitaten Keski-Euroopassa levottomuuksia aiheuttaneeseen pimeyden velhoon.
“Onneksi”, Treasa lausahti nostaen otsansa pöydästä. “Minä varmaankin sekoaisin, mikäli se ääliö alkaisi pyöriä meidän seurassamme.”
“Grindelwald? Tuskin on pelkoa. Hänellä taitaa olla kiire maailman valloittamisen ja muiden pimeydenvelho-juttujen kanssa.”
“De, minkä koomikon maailma onkaan sinussa menettänyt”, Treasa tokaisi tavanomaisen tylysti. “Tarkoitin että minun on jo vaikea sietää sitä että Vance istuu edessäni sekä PVS että liemitunneilla.”
“Voi, sinua parkaa”, Dorea voivotteli. “Kenenköhän vieressä hän mahtaakaan istua niillä?”
“Nyt lopettakaa välittömästi molemmat! Te olette kohtuuttomia Aprigon-kullalle”, Rhonda kiivastui ja Dorea ja Treasa vaihtoivat keskenään säälivän hymyn. Kun Rhonda oli saanut jotakin päähänsä, ei hänen mielipidettään noin vain muutettu. Olisihan heidän se pitänyt vuosien kokemuksella tietää.

Hieman päälle kuusi vuotta aiemmin, syyskuun ensimmäisenä iltana vuonna 1932, Dorea oli tehnyt valinnan, joka ei sillä hetkellä ollut tuntunut millään lailla erityisen tärkeältä. Näin jälkikäteen Dorea kuitenkin käsitti millaiset seuraukset olikaan ollut sillä, että hän oli päättänyt  lajitteluhatun kuulutettua hänen kuuluvan Luihuiseen istua tupapöytään juuri sen punatukkaisen tytön viereen, joka oli lajiteltu häntä ennen, ja vieläpä kaiken päälle juuri tämän punatukkaisen tytön vasemmalle puolelle. Hän oli istunut puhtaasta sattuman oikusta Rhondan ja Treasan väliin.
 
Rhonda oli esittäytynyt välittömästi ja oli innostunut kuultuaan Dorean nimen. Tyttö oli kertonut harrastavansa nimitieteilyä ja oli osannut suoralta kädeltä kertoa että nimi Dorea oli johdettu kreikkalaisesta Dorasta, joka tarkoitti lahjaa. Tämän jälkeen tuo suulas tyttönen oli vaatinut saada tietää myös Dorean toisen nimen Adelaiden, jonka Rhonda oli väittänyt tarkoittavan jaloa sukua.
“Sinä olet puhdasverinen ja perheesi nuorimmainen. Etkö olekin?” Rhonda oli arvannut ja Dorean vahvistettua tiedon hän oli suorastaan säteillyt.
“Nimi on enne”, Rhonda oli ilmoittanut ylpeästi. “Niistä voi lähes aina päätellä jotakin henkilöstä, hänen menneisyydestään tai tulevaisuudestaan.”
Vaaleahiuksinen, hontelonoloinen tyttö Dorean toisella puolella oli tässä vaiheessa päättänyt puuttua puheeseen tuhahtamalla töykeästi.
“Tuo on naurettavaa. Ei nimistä voi mitään päätellä. Tai korkeintaan sukunimestä hänen tapauksessaan”, tyttö oli viitannut peukalollaan Doreaan. “En ole tavannut yhtäkään Mustaa, joka ei olisi puhdasverinen.”
“Minä todistan sen”, Rhonda oli kivahtanut punapäiden kuuluisalla temperamentilla ja Dorea oli parhaansa mukaan yrittänyt aloittaa tervetuloateriaa vierustovereidensa ollessa selvästikin aikeissa laittaa pystyyn pienoinen tappelu. “Mikä on nimesi?”
“Treasa Deirdre Gondolier”, Treasa oli sylkäissyt nimensä suustaan mitellen katseita Rhondan kanssa.

Dorea oli yhä tässä vaiheessa yrittänyt pysytellä erossa noiden kahden äksyilystä. Eihän hän ollut tuntenut kumpaakaan tyttöä, eikä hän erityisemmin halunnut hankkiutua jonkinlaisiin vaikeuksiin heti ensimmäisenä iltanaan Tylypahkassa.
“Treasa on taistelija tai soturi ja Deidre tarkoittaa vaeltajaa”, Rhonda oli kertonut suoralta kädeltä. “Olet vahva, itsenäinen ihminen, ehkä italialaista sukua?”
“Vaikuttavaa, tuonko vertaa ei olisi voinut päätellä tähän mennessä käydystä keskustelusta? Mokomaakin humpuukia koko juttu.”
“Älä pilkkaa vakavaa asiaa!” Rhonda oli kiivastunut Treasan pilkasta.
“Ai, tämäkö on vakavaa?”
“Totta kai se on, mutta mitä sinun kaltaisesi rajoittunut…”
“Hei, antakaa olla, minä yritän syödä!” Dorea oli kivahtanut täräyttäen pikarinsa äänekkäästi pöytään.

Nolostuneina (no, Treasa vähemmän) äskettäin naljaillut kaksikko oli mutissut anteeksipyyntönsä ja oli laskenut katseensa juhla-ateriaan.
“Mitä muuten oma nimesi tarkoittaa?” Dorea oli kysynyt Rhondalta hetken vaivaantuneen hiljaisuuden jälkeen.
Rhondan ilme oli valahtanut ja hän oli silmäillyt Treasaa varautuneesti.
“Minä sanoin että nimet ovat enteitä lähes aina.”
“Eli se on sittenkin huijausta koko juttu. Typerää vanhojen akkojen höpinää”, Treasa oli arvostellut kylmästi.
“En minä kerro sinulle mitään”, Rhonda oli tuiskahtanut kumartuen kuiskaamaan Dorean korvaan mitä Rhonda Adara Cordelia merkitsi.

Dorea oli purskahtanut nauruun välittömästi toisen tytön supistua supinansa. Rhonda oli näyttänyt loukkaantuneelta ja Treasa uteliaalta. Kun Dorean naurunpuuska ei ottanut loppuakseen, Treasa oli kysynyt Rhondalta, mikä nimessä oli muka ollut niin huvittavaa ja Rhonda oli hetken kuluttua paljastanut hänellekin suoran tulkinnan nimestään, joka kuului: hyvä seiväs nappaa lintuja merestä.
Treasa ei ollut kuin kohottanut toista tummaa kulmaansa:
“Ei tuossa ollut mitään hauskaa.”
“Ei minustakaan.”
“Minusta se oli hillittömän hauska”, Dorea oli naurahtanut ilonkyyneleitä silmäkulmastaan pyyhkien.
“Sinä oletkin outo”, hänen kumpainenkin vierustoverinsa oli ilmoittanut yhteen aikaan, eikä Dorea ollut kuorossa lausutun kommentin jälkeen enää ainoa naurusta tikahtumassa oleva ensiluokkalainen.

Siitä päivästä lähtien he olivat kuitenkin olleet ystäviä ja Dorea mielsi yhäkin olevansa se naurava pikkutyttö Rhondan ja Treasan välissä näiden riitaantuessa aivan turhista asioista. Kai hän tavallaan oli aina ollut jonkinlaisena siteenä ja tasapainottavana tekijänä erimaailmasta tulevien ystäviensä välillä, ja siinä asemassa Dorea halusi pysyä aina ja ikuisesti.
“No, niin palaten aivan alkuperäiseen aiheeseen, joka ei ollut Aprigon Vance”, Dorea pisti nopeasti väliin ja Rhondan ilme muuttui pettyneeksi. “Oletteko huomanneet tuon ensiluokkalaisen pojan, joka istuu nurkassa?”
Rhonda ja Treasa kääntyivät katsomaan Dorean osoittamaan suuntaan.
“Eihän hän ole tehnyt mitään, olisit mieluummin noiden kimpussa”, Rhonda ehdotti ja osoitti meluavaa ensiluokkalaispoikien joukkoa yksinään istuvan lapsen sijasta.
“Ei, en minä sitä tarkoita, vaan sitä että hän on istunut joka päivä itsekseen”, Dorea selitti.
“Joillakuilla on se onnellinen mahdollisuus, että he voivat valita yksinään olon ärsyttävien ystävien sijaan”, Treasa huomautti ja vilkaisi pistävästi Rhondaa kohden.
“Sinä voit häipyä seurastamme koska tahansa, en pane vastaan”, Rhonda vastasi ja Dorea puisteli päätään kaksikolle.
“Yrittäkää nyt edes minun mielikseni käyttäytyä hetken verran ja kertokaa pitäisikö minun mennä kysymään onko hänellä kaikki hyvin?”
“Kyllä”, Rhonda vastasi yksinkertaisesti.
“Ei”, Treasa tokaisi vastaavasti.
“Jos joku haluaa olla yksin, siihen on annettava mahdollisuus”, hän perusteli vielä kahden muun näyttäessä järkyttyneiltä.
“Niin, mutta jos hän on yksinäinen…”, Rhonda aloitti poikaa silmäillen.
“Ja entä sitten?” Treasa tuhahti. ”Minkä De sille voi? Vai pitäisikö hänen mennä noiden muiden ensiluokkalaisten poikien luo ja sanoa että “hei ottakaas tämä yksinäinen poikakin mukaan” vai? Varmasti erittäin toimiva suunnitelma.”
Dorea oli kahden vaiheilla:
“Mutta minun kyllä pitäisi… on minun velvollisuuteni katsoa, että kaikki sujuu hyvin oppilaiden välillä…”
“No, jos haluat että kaikki sujuu hyvin oppilaiden välillä voisit järjestää oppitunteja siten ettei minun tarvitse nähdä sitä ärsyttävää rohkelikko-heinäseivästä”, Treasa vihjaisi toiveikkaasti, mutta Dorea nousi kommentista välittämättä ja suuntasi yksinäisen pojan nurkkaa kohden.

Poika nosti katseensa ennen kuin hän edes ehti tämän luo ja livautti lukemansa kirjan kätevästi pois näkösältä.
“Hei”, Dorea tervehti hymyillen niin lämpimästi kuin osasi.
Poika ei vastannut.
“Etkö haluaisi mennä tuonne muiden ensiluokkalaisten joukkoon?” hän kysyi ystävällisesti viitaten päännykäyksellä poikajoukon suuntaan.
“En”, poika vastasi lyhyesti tylyllä sävyllä, joka veti Dorean hetkeksi hiljaiseksi.  
“Yhm, mikä on nimesi?” hän kysyi sitten yrittäen saada jotakin irti tuosta tummahiuksisesta ensiluokkalaisesta.
Kylmä vilkaisu osui Doreaan ja poika alkoi selvästi tehdä lähtöä.
“Se ei ole sinun asiasi.”

Poika otti tavaransa ja käveli Dorean ohitse ylpeästi kuin olisi ollut itse taikaministeri ja Dorea harvinaisen ärsyttävä alhaisimman luokan juorulehden toimittaja. Dorea ei voinut kuin katsoa äimistyneenä pojan perään tämän astellessa sulavasti uloskäynnille ja kadoten sitten tyrmien käytävään. Hän ei ollut koskaan nähnyt ensiluokkalaisen käyttäytyvän noin ylenkatseellisesti häntä kohtaan. Toki monet niskuroivat hänen komennuksiaan vastaan ja naureskelivat hänen käskyilleen luullessaan hänen olevan kuulomatkan päässä, mutta noin suoraa piittaamattomuutta kukaan ei ollut vielä osoittanut. Ei varsinkaan hänen yrittäessään pelkästään auttaa.
“Kiittämättömyys on maailman palkka”, Rhonda huomautti viisaasti Dorean toistettua pojan sanat ystävilleen. “Mutta kenties tämä epämiellyttävä kokemus sai sinut arvostamaan yhä enemmän sitä hienostuneisuutta, jota Aprigon sinulle suo päivit…”
“Rhonda!”

   ***

Michael kuljetti sormeaan pitkän kirjarivistön poikki pyyhkäisten kirjanselkämyksiä kevyesti sormenpäillään. Hän oli varmasti nähnyt sen jossakin täällä. Niin, se oli ollut aivan tuossa paksun punaselkämyksien vieressä, joka kertoi oscantiosta, luihin keskittyneestä parantamisen lajista. Mutta missä se tällä hetkellä oli? Tyypillistä, aina kun hän todella etsi jotakin kirjaa se ei suostunutkaan löytymään.

Tämä kirjahylly, jonka edessä Michael parhaillaan seisoskeli, oli eräs koko Tylypahkan valtavan kirjaston hiljaisimmista hyllyköistä. Useat sen kannattelemat paksut, pölyiset opukset näyttivät siltä että niihin ei ollut koskettu ikuisuuksiin. Michael tiesi paremmin, sillä hän itse oli kahlannut nuo tuhannet kellastuneet lehdet lävitse muutaman viimeisen kouluvuotensa aikana. Tietyt kirjat jopa useampaan kertaan.

Monille ihmisille, jotka tunsivat Michael Pomfreyn vain pintapuolisesti, olisi varmaankin ollut suuri yllätys tietää, ettei hän tosiasiassa ollut erityisen innostunut kirjoista tai opiskelusta. Hän ei vihannut koulunkäyntiä, mutta ei myöskään pitänyt sitä itsessään suurena nautintona. Hänelle oppitunnit ja kirjojen läpikahlaaminen olivat välttämättömyys, joka piti suorittaa ennen kuin hän voisi saavuttaa tahtomansa. Ja hän tahtoi parantajakoulutukseen, jonne huolittiin vain parhaat. Niinpä Michael oli jo vuosien ajan nähnyt suurta vaivaa ja tehnyt ystäviensä mielestä valtaisat määrät työtä ollakseen paras.

Parantajan ammatti ei aina ollut ollut Michaelin unelma - pikkulapsena hän oli halunnut huispaajaksi kuten melkeinpä jokainen velholapsi - vaan kutsumus oli tullut yllättäen ja äärimmäisen vahvana sinä samana päivänä, kun hänen aurori-isänsä oli menehtynyt muuan vankikarkuriryhmää kiinniotteessaan. Myöhään isän kuolinpäivän iltana Michael oli sattumalta kuullut äidin katkeroituneet, puolihuolimattomasti ääneen lausutut sanat siitä, että isä olisi voinut selvitä hengissä mikäli parantaja olisi ollut paikalla. Äidin lause oli painunut kolmetoistavuotiaan Michaelin sieluun kirkkaana ja tulenhehkuisena, jollaisena hän yhä koki sen. Sinä samaisena yönä, oman peittonsa varjossa, hän oli luvannut itselleen että hän ryhtyisi parantajaksi, eikä koskaan antaisi kenenkään kuolla.

Vaikka ikä oli tuonut kylmää realismia ja ymmärrystä siitä ettei yksikään ihminen ollut kaikkivoipa, Michael muisti yhä lupauksensa ja oli tehnyt kaikkensa tuon unelman hyväksi. Hänen päivissään ei ollut viimeisten vuosien aikana ollut juuri lainkaan sellaista vapaa-aikaa, johon hänen ikätoverinsa olivat tottuneet, sillä lukuvuodet vierähtivät opinnoissa ja lomat kodin kasautuneita askareita hoitaessa. Kotona asiat eivät nimittäin olleet niin hyvällä tolalla kuin Michael tahtoi ystävilleen uskotella.

Michael rakasti äitiään kaikesta sydämestään, mutta hänen täytyi myöntää että tämä oli kaikkea muuta kuin käytännön ihminen. Äiti oli ajoittain itsekin täysi lapsi. Hänellä oli tapana unohdella sellaisia käytännön asioita kuin syöminen tai peseytyminen ja keksiä Miken pikkusisaruksille jännittäviä leikkejä tai retkiä erilaisiin kohteisiin. Isän elinaikana tämä ei ollut ollut ongelma, äidin eläväisyys oli ollut vain loistava tasapaino isän pitämälle kurille ja säännöille. Perheen kotitonttu taas oli huolehtinut käytännönasioita, mikä oli antanut talon emännälle täyden vapauden käyttäytyä lastensa seurassa enemmänkin kuin olisi ollut yksi heistä, eikä heidän äitinsä. Mutta isän kuoltua ja kotitontun seurattua häntä muutaman vuoden päästä, äidin olisi täytynyt pystyä olemaan enemmän kuin yksi sisarusparvesta.

Ei Mike osannut äitiään kunnolla syyttää; ei ollut äidin vika, että elämä oli päättänyt kohdella tätä kovemmalla kädellä kuin tämä olisi ansainnut. Eikä sitä paitsi ollut helppoa olla leskinainen niinä aikoina yhdentoista alaikäisen lapsen kanssa, vailla minkäänlaisia tuloja, lähinnä sukulaisten armollisuuden varassa tottuneena erilaiseen, ylellisempään ja leppoisampaan elämänmenoon. Toisinaan Michaelista tuntui että äiti eli yhä ajatuksissaan niitä aikoja, kun Michael oli ollut vasta pikkulapsi ja isä vielä elossa. Senkin hän pystyi tietyllä tapaa ymmärtämään - äidin todellisuudentaju oli aina ollut hieman ailahtelevainen - mutta silti hän menetti kotona ollessaan malttinsa lähes päivittäin, kun äiti hakeutui vaikkapa kesken ruoanlaiton katselemaan vanhoja valokuvia uneksuva katse silmissään.

Joka vuosi kouluun lähtiessään Mike tunsi syyllisyyttä jättäessään nuoremmat sisaruksensa selviämään äidin kanssa. Hän kuitenkin hiljensi omantonsa muistutuksella siitä katkeroituneesta lauseesta, joka oli painunut syvälle hänen muistiinsa, merkkinä päättyneestä lapsuudesta. Lisäksi häntä tavallaan helpotti tieto että tänä vuonna vielä Nella ja Ella olivat siirtyneet Tylypahkaan ja kotona olisi enää neljä sisarusta äidin vahdittavana. Varmasti äiti selviäisi siitä, olihan hän selvinnyt silloinkin kun hänellä oli ollut kahdeksan rasavilliä niskoillaan. Äidin täytyisi selvitä vielä tämä vuosi, sen jälkeen…
“Anteeksi, mahdatko etsiä tätä?” kuului hentoinen kysymys, joka keskeytti Michaelin aatokset. Hän käännähti äänen suuntaan ja joutui kasvokkain kirkassilmäisen tytön kanssa, joka ojensi juuri Michaelin etsimää parannustiedettä käsittelevää kirjaa.

Michael otti kirjan hymyillen vastaan. Hänellä oli epämääräinen tunne että hän oli nähnyt tuon tytön ajoittain Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa vuotta nuoremman sisarensa Katherinen seurassa. Nuorukaisella oli kuitenkin auttamattomasti liikaa sisaruksia, jotta hän olisi voinut pysyä selvillä näiden kaikkien ystäväpiireistä.
Tyttö onneksi vahvisti Michaelin muistelun kysymällä:
“Etkö sinä olekin Katen veli, Michael?”
“Joo, olen”, Michael vastasi yllättyen siitä että hänen sisarensa oli ilmeisesti maininnut hänet ystävilleen. Mikäli hän Katea tunsi tämä jätti mieluummin laajan sisaruskatraansa selvittelemättä.

Ilmeisesti tämä ihmetys näkyi hänen ilmeessään, sillä tyttö hymyili pienesti ja pyöritti sormea pähkinänruskean letinpään ympärillä sanoen:
“Hän mainitsee sinut silloin tällöin ja kuulostaa joka kerta siltä kuin olisit vähintäänkin uudesti syntynyt Merlin, minkä takia olenkin tahtonut tavata sinut jo pitkään.”
“Toivon etten tuottanut valtavaa pettymystä, kun en kasvata pitkää partaa, lainaa yhtä professori Dumbledoren kaavuista ja auta pikku poikaa nousemaan jästikuninkaaksi”, Michael laski leikkiä sujuvuudella, joka hämmästytti häntä itseäänkin. Hän ei normaalisti pärjännyt näin hyvin yllättävissä tutustumistilanteissa.
“Enköhän selviä siitä”, tyttö hymyili ja Michael ei voinut olla panematta merkille, että hänellä oli erityisen suloinen hymy.
“Olen muuten Poppy”, tyttö esittäytyi.
“Pomfrey. Michael tarkoitan. Tai no sinähän tiesit sen jo.”
Se siitä sujuvuudesta, Michael ajatteli, mutta tyttö näytti lähinnä lievästi huvittuneelta, eikä Michael jaksanut tuntea vähäistäkään nolostusta, kun tuo Poppy-niminen tyttö jatkoi hymyilyään.
“Piditkö kirjasta?” Mike kysyi viitaten ruskeakantiseen opukseen kädessään. “Olin varma, että olen ainut, joka lukee näitä.”
“Niin minäkin. Ja en ole varma. En ehtinyt loppuun asti. Huomasin sinun vain etsivän jotakin täällä niin kovasti ja olin varma että tämä oli ainut hyllystä puuttuva kirja…”, tyttö selitti.
“Siinä tapauksessa sinun pitää lukea se loppuun”, Michael sanoi työntäen kirjaa takaisin Poppya kohden. Tyttö torjui kuitenkin yrityksen:
“Sinä voit hyvin lukea sen ensin. Minä voin lukea mitä tahansa toistakin.”
“Se oli sinun ensin.”
“No, mitä sanot jos katsottaisiin sitä yhdessä?” tyttö ehdotti yllättäen.
Michael muisti varsin hyvin että liententehtävät odottivat ja että hän oli luvannut Charlukselle ja veljelleen Edille, että menisi katsomaan näiden huispausharjoituksia, mutta ehdotuksen houkuttelevuutta oli siitä huolimatta mahdotonta kiistää.
“Ei tietenkään jos sinun on kiire”, tyttö sanoi pikaisesti havaiten nuorukaisen sisäisen kamppailun. “Anteeksi, typerä ehdotus. Tietenkin sinun pitää jo mennä…”
“Ei, minä…”, Michael nielaisi ja vaiensi määräilevän omantunnon ja järjen äänet päänsä sisältä. “Se olisi mukavaa.” Enemmän kuin mukavaa.

   ***
Eräänä vanhimmista Britannian velhoperheistä on pidettävä Weasleyn velhosukua, jonka haaroista ovat peräisin monet historian aikana erityisen vaikuttavina pidetyt velhot ja noidat. Kuten aiemmin esitetyistä faktoista on käynyt ilmi on sukulinjojen alkuperää melkoisen mahdoton sanoa, meille jälkipolville selvinneet tiedot kun ovat usein vajavaisia, luotettavuudeltaan kyseenalaisia ja hankalasti jäljitettäviä. Vasta korkea-arvoisten normannivelhojen käyttämien sukunimien yleistyttyä Britanniassa vuoden 1050 jälkeen on historiallisten henkilöiden jäljitys ja sukujen syntyperän selvittely yleensä mahdollista. Kuitenkin Weasleyn sukua on pidettävä tässä suhteessa edellä kävijänä, sillä ensimmäinen suvun edustaja on todistettavasti muuan Rodemus, josta mainitsee ensimmäisenä Numminiityn jästien päällikkö Erodemus - lisänimeltään Kiivas - kirjeissään veljelleen Temonokselle. Näiden yksityisen keräilijän kokoelmasta nykyisin löytyvien kirjeiden on arveltu olevan peräisin jostakin vuosien 896 ja 907 väliltä, jolloin tiedetään pidetyn viimeisen suuren druidikokouksen, johon ensimmäisessä kirjeessä ilmeisesti viitataan. Kirjeiden nykyisen omistajan armollisella hyväksynnällä on kirjoittaja saanut lisätä tähän kopiot, joita on muokattu aavistuksen verran nykylukijalle ymmärrettävämpään muotoon:

Hyvä veljeni Temonos,

Ilahduin kovin kuullessani että myrsky ei tuottanut sadoillenne suurta harmia. Olen kuullut että muualla pohjoisessa on turmelus ollut merkittävästi pahempi. Numminiityn viljat kerättäneen tänä syksynä juuri tästä syystä myöhempään aikaan. Mutta älä huoli veljeni, kuten sinäkin, minä luotan siihen että Luojamme luokse palannut isämme muistaa meitä, ja pyytää armeliasta Kaikkivaltiasta säästämään poikiaan suurelta epäonnelta ja tuskalta.
  Lähetän sinulle myös aidoimmat onnentoivotukseni pojanpoikasi syntymän johdosta. Toivon että sinä, hyvä veljeni, toimitat nämä ylistykseni myös rakkaalle veljenpojalleni, Filippukselle, jota on tällaisella suurella onnella näinä vaikeina aikoina siunattu. Erehtynenkö mikäli arvelen lapsen saavan isoisänsä nimen? Tämä tietenkin olisi suureksi kunniaksi sinulle, rakastettu veljeni. Kunniaksi, jonka saanko sanoa, olet suuresti ansainnut.
 Täällä Marianin kapiot ovat valmistuneet juuri, eikä hetkeäkään liian aikaisin, kehtaan sanoa. Muorinsa on ollut liian hellämielinen ja antanut tyttären lepäillä jouten, vaikka vihkiäiset pidetään jo ensi kuussa. Olen tutustunut tämän Marianin sulhasen nuoren Wilhelmin tiluksiin todeten ne hyvinkin riittäväksi. Uskallanpa arvella ettei tyttären tarvitse nälkää näkemän uudessa kodissaan.
 Kuten olen sinulle, pidetty veljeni, monesti maininnut on tämä liitto minulle hyvin mieluinen ja odotan siltä paljon. Kuitenkin minun on kerrottava harmikseni sinulle, rakas veljeni, että tyttäreni on viimeaikoina sortunut hupsutuksiin, joiden pelkään vielä tahraavan hänen puhtauttaan. Hän on nimittäin alkanut käydä muiden eukkojen tapaan kylän länsipuolella asuvan tietäjän luona. Tämä tietäjä saapui idästä puoli vuotta sitten ja arvelin hänen olevan yksi epäpyhän palvojista, niistä, jotka yhä vuosisatojen jälkeenkin kerääntyvät salaa kivirakennelmilleen keskikesän juhlan aikaan. Sallin hänen kuitenkin asettuman kylän ulkopuolelle asumaan, sillä vaikka en druidia läheisyyteeni tahdokaan, en sallisi kyläni joutuvan taikurin vihojen valtaan.
 Suuressa viisaudessasi tietänet eukkojen hakevan noilta magian harjoittajilta erilaisia rohtoja ja loitsuja ja vaatiessani tyttäreltäni tietoa siitä, kuinka hän oli näin epäsoveliaasti käyttäytynyt vastasi lapsi hakeneensa taikurilta loitsua, joka antaisi hänen ensimmäisen lapsensa olla poika. Vaikka olinkin suunniltani, kuten sinäkin olisit ollut tilassani veljeni, hellytti tyttären vastaus mieltäni ja suuressa laupeudessani säästin hänet rangaistukselta, jonka hän kyllä tottelemattomuutensa vuoksi olisi ansainnut. Nyt on tytär kuitenkin livahtanut tuon tietäjän luokse joka kerran kuin vain katseeni käännän hänestä ja selitykseksi tuo kiittämätön lapsi on antanut minulle pöyristyttävän sanoman, että taikuri on opettanut häntä, koska on huomannut hänessä lahjan.
  Tiedäthän sinä, rakas veljeni, kuinka minä olen maltillinen ja Jumalaa pelkäävä mies, mutta tuo lapsi oli koetellut malttiani aivan riittämiin. Suljin hänet selkäsaunan jälkeen kyökkiin palvelijoiden kanssa ja suuntasin tuon taikurin asumusta kohti mieleni täynnä murhetta, jonka oma vereni oli minulle tuottanut. Tietäjän koto oli juuri sellainen kuin epäpyhän palvojalta saattoi odottaa. Talon sisällä vilisi kärppiä, noita pahuuden lähettiläitä, jotka käyttäytyivät kuin taikuri olisi ollut niiden isäntä. Kyläläiset nimittävätkin taikuria Weaseliksi noiden otusten mukaan, vaikka heidän maalaisessa lausunnassaan sana kääntyy niin että se kuulostaa enemmänkin Weasleyltä.
  Täytyypä minun sanoa että miestä katsoessani häkellyin kovin, sillä ensi kerran tämän taikurin tavatessani, tämän vasta tullessa idästä, annoin hänen villin partansa hämätä itseäni lisäämään tietäjän ikään tälle kuulumattomia elinvuosia. Nyt hänen siistimmän olomuotonsa nähtyäni tunsin yhä kasvavaa levottomuutta tyttäreni vuoksi. Sinä ymmärtänet kauhistukseni, kun kerron sinulle ettei tuo taikuri ollut varmastikaan sinun Filippustasi vanhempi!
  Hyväsydämisenä miehenä annoin taikurille mahdollisuuden selittää kuinka hän oli mennyt kannustamaan tytärtäni typeryyksiin ja julkeasti tämä tietäjä sanoi minulle vain harjoittaneensa tyttäreni sisäisiä kykyjä magiaan. Minä raivostuin saamastani vastauksesta, kuten varmasti itsekin isänä ymmärtänet, ja käskin tuon mokoman tietäjän lähteä takaisin itään, josta hän oli tullutkin. Taikuri ei vastannut vaan noukki pöydältä puisen tikun, jota heilauttamalla hän avasi oven takaani. Tiedät minut järkevänä miehenä, kunnioitettu veljeni, ja tiedät etten kirjoittaisi näin ellen itse olisi nähnyt oven avautuvan tuon epäpyhän käskystä. Minä kauhistuin peläten mitä hän ja hänen pirulaisensa minulle tekisivät ellen lähtisi juoksin kauhuissani takaisin tiluksilleni. Pelkään pahoin ettei hän aio lähteä minnekään, enkä hänen kiroustensa pelossa kehtaa häntä pakottamaankaan ryhtyä.
  Rakas veljeni, sinä joka olet neuvonut minua monen monta kertaa niin viisaasti, pyydän anna minulle ohje vielä tämän kerran. Mitä minä teen tälle riivaajalle, joka uhkaa selvästikin perhettäni, samoin kuin tyttäreni koskemattomuutta. Ja entäpä mitä minä teen tuon mahdottoman lapsen kanssa, joka on jo oppinut pakenemisen metkut sen taikurin-lurjuksen opissa? Veli-hyvä, pelkään että tämä pirulainen on vietellyt rakkaan Marianini sydämen valheellisilla loitsuilla, joita minulla ei ole valtaa rikkoa. Tuo epäpyhä aikoo ajaa tyttäreni turmioon ja taloni häviöön!
  Tunnet minut paremmin kuin yksikään ihminen ja siksi pyydän sinua, rakastettu veljeni, rukoile puolestani, kuten minäkin muistan rukoilla sinun puolestasi, ja pyydä Kaikkivaltiasta säästämään minua tältä häpeältä.    
  
Sinun, veljesi Erodemus
 

Arvostettu veljeni Temonus,

Suo anteeksi tyylirikkeeni jättäessäni kirjoittamatta tavanomaiset säähän liittyvät fraasit ja olennaiset tervehdykset, jotka toki olisit ansainnut, kunnioitettu veljeni, mutta olen nyt liian suuren mielipahan vallassa, jotta voisin piilottaa sitä korulauseisiin.
 Sinä, pitkämuistinen ja tarkkaavainen kun olet, rakas veljeni,  tunnet minua kohdanneen onnettomuuden. Tiedät sen surun, jonka minulle aiheutti nainen, jota kerran kehtasin kutsua tyttärekseni. Sinä tiedät kuinka hän petti ja häpäisi minut, perheemme sekä sulhasensa karaten tuon kirotun taikurin kanssa harjoittamaan haureutta ja epäpyhyyttä. Nyt sinun, kunnioitettu veljeni, kuuluu tietää millaisen taakan olen vielä vanhoilla päivilläni saanut osakseni.
  Tietänet että olen sairastellut viimeisen vuoden ja vävypoikani, edesmenneen Anna Marianini, rauha hänen sielulleen, kunnianarvoisa mies Thadeus, on ottanut kylän ylläpito velvollisuudet huolekseen. Tänä aamuna kun tunsin oloni vihdoinkin kyllin vahvaksi, uskaltauduin lähtemään ratsuni kanssa kiertämään tiluksiani. Uskaltauduin jopa aivan kylän rajojen ulkopuolelle, kun sää näytti suosivan taivaltani. Etpä siis voi uskoa hämmästystäni, kun huomasin sen samaisen mökin, jonka tuo nainen ja taikuri olivat hylänneet, ja jonka minä olin yrittänyt omin käsin polttaa maan tasalle, mutta epäonnistunut jonkin siihen langetetun magian vuoksi, ja näin savun kohoavan kivipiipusta. Näin jopa katselemaan jäätyäni vilauksen nuoresta miehestä, joka painui kori kädessään metsään, eikä palannut niiden hetkien aikana, jotka minä odotin.
  Kotiin palatessani vaadin selitystä tuon mökin asuttamisesta Thadeukselta, joka kertoi että oli sallinut muuan kulkuripoikasen asettua sinne kesäksi, jonka tämä aikoi kylässä viettää, sillä ehdolla että poika auttaisi peltotöissä. Nuorimies oli kuulemma suostunut tarjoukseen. Tämä helpotti minua, arvelin näkemäni pojan olleen vain seikkailunhaluinen lapsi, joka oli lähtenyt kotoaan intomielisenä, sinähän tiedät kuinka monet nuorukaiset niin tekevät. Iloni oli kuitenkin kovin lyhytkestoista, sillä Thadeuksen mainitessa naureskellen poikaa kutsuttavan Rodemus Weasleyksi tunsin tavanomaisesti niin lempeän sydämeni kovettuvan.
  Rakas veljeni, kerro minulle, kuinka hän saattoi asettaa minut näin valtaisaan häpeään? Kuinka hän ilkesi nimetä syntinsä lähes minun nimeni mukaan? Kuinka ainoa miespuolinen jälkeläiseni saattaa olla peräisin kielletyn tyttäreni lihasta? Miksi Kaikkivaltias on täydellisessä viisaudessaan antanut minulle näin raskaan taakan kannettavakseni?
  Toivon etten ole sinusta liian suorasukainen, rakas veljeni, mutta toivon että voisin tulla luoksesi sinne pohjoiseen joksikin aikaa, sillä minusta tuntuu että vointini huonontuu jälleen hyvinkin pian ellen pääse toiseen ilmanalaan.

Sinun, veljesi Erodemus

Kuten tästä jälkimmäisestä kirjeestä havaitsemme, on todennäköistä että Weasleyn suvun kantaisä on juuri tämä kirjeissä mainittu Rodemus Weasley, vaikkakin muutamien seuraavien vuosisatojen ajalta tarkat tiedot Rodemuksen mahdollisista jälkeläisistä puuttuvat. Vuodesta 1062 sen sijaan on olemassa järjestelmällisiä sukupuita, jotka antavat meille vihjeitä siitä kuinka tämä velhojen sukulinja on kehittynyt.
 Kuten lähes kaikkien vanhimpien velhosukujemme oli tapana, myös Weasleyn suku muutti linjaansa suhteessa jästeihin 1400-luvulla alkaneiden vainojen seurauksena ja tämän jälkeen, velhojen sulkeuduttua omiin oloihinsa, on suvun avioliitot solmittu pääasiassa taikovien kesken. Tosin huomattava on että Weasleyt eivät ole pitäneet puhdasverisyysarvoja aivan yhtä oleellisina kuin eräiden toisten tässä kirjassa myös esiteltyjen sukujen on tapana pitää. Seuraavilla sivuilla on epätäydellinen Weasleyn sukupuu vuodesta 1112 alkaen
.
 
Tom oli juuri kääntämässä sivua silmäilläkseen tuonkin sukupuun lävitse, kun kuuli reippaaseen sävyyn esitetyn kysymyksen aivan läheltään:
“Hei, voiko tähän istua?”
Tom kohotti katseensa “Taikasuvut kautta aikojen” -kirjasta vain havaitakseen Anastasia Vancen osoittavan hymyillen tuolia kirjaston lukupöydän toisella puolen, vastapäätä Tomia.
“Paikka on vapaa kuten näet”, Tom huomautti viileästi, yrittäen parhaansa mukaan tehdä äänensävyllään selväksi että seura oli viimeinen asia, jota hän sillä hetkellä kaipasi.
“Kiitos”, tyttö lausahti pirteästi ja istui tuolille, silmäillen Tomia ärsyttävän tarkasti. Tom yritti parhaansa mukaan olla huomioimatta häntä.
“Oletko täällä kaikki illat?” Anastasia kysyi kun Tom ei sanonut mitään.
“Täällä on mukavan hiljaista. Ainakin yleensä”, Tom huomautti pisteliäästi ja käänsi sivua uudemman kerran, kun ei löytänyt viivoilla yhdistetyistä nimistä ainuttakaan kaipaamaansa. Hän oli käsitellyt jo neljänneksen kirjasta ihailtavalla taipumattomuudella ja päättäväisyydellä, mutta ei ollut vielä nähnyt ainoassakaan laajoista ja monimutkaisista sukupuista viitteitä kehenkään Valedro-nimiseen.
“Voitaisiinko me tehdä läksyjä yhdessä?” Anastasia ehdotti kuin ei olisi huomannutkaan Tomin vihjauksia.
“Olen tehnyt ne jo”, Tom ilmoitti jäykästi ja eikä kohottanut tummanvihreää katsettaan kirjansivuille piirtyneestä sukulinjasta. Hänen sormensa liikkui paperilla seuraten viivoja, jotka päättyivät hänen kannaltaan aina umpikujaan.
“Ai”, Anastasia kuulosti pettyneeltä. “Et sitten haluaisi auttaa minua?”
“En.”

Hiljaisuus lankesi heidän välilleen ja Tom ehti jo uskoa, että Anastasia keskittyisi hänen sijastaan koulutehtäviinsä. Hän ei kuitenkaan ollut vielä oppinut tuntemaan Anastasia Vancea tarpeeksi hyvin tietääkseen ettei tytön periaatteisiin kuulunut luovuttaminen.
“Mitä sinä muuten teet?” tyttönen kysyi ja Tom heitti häntä kohden pahan katseen.
“Ei kuulu sinulle.”
“Sinä etsit jotakuta”, Anastasia teki ilmeisen päätelmän kurkistellessa kirjaa Tomin edessä.
“Jotakuta sukulaistasi?” hän ehdotti. “Esi-isää kenties?”
“Sanoin jo ettei se kuulu sinulle.”
Toinen ensiluokkalainen pyöräytti silmiään:
“Sinäpä se olet ihmisystävällinen.”
Tom ei vastannut siihen mitään. Kuinka hänellä olisi syytä uskoa ihmisiin sen jälkeen kun kaikki, joiden hyväksyntää hän todella olisi kaivannut, tuntuivat kohtelevan häntä yhtä kurjasti? Isä, joka ei ollut koskaan vaivautunut etsimään häntä, orpokodin lapset, joiden silmissä hän oli ollut täysi kummajainen ja Maximillian Avery ystävineen, joille hän ei ollut kuin nimetön, liiankin lahjakas velhopoika.

Maximillian Averyn seuran menetys oli ollut Tomille suurempi isku kuin ulkopuolisen silmin oli mahdollista ymmärtää. Hänellä ei ollut koskaan nuorempana ollut oikeaa ystävää, jonka kanssa hän olisi voinut jakaa asioitaan ja ajatuksiaan. Hän ei ollut löytänyt sielunkumppania muista orpokodin lapsista. Velhoudestaan kuultuaan Tom oli ehtinyt jo uskoa ettei vika ollutkaan hänessä vaan yksinkertaisesti siinä että hän ja ne orpokodin lapset olivat liian erilaisia. Maximillianin tavattuaan hän oli ehtinyt hetken uskoa, että saattaisi viimeinkin löytää jonkun ikäisensä kaverin. Tom oli kuitenkin erehtynyt. Eivät ihmiset täällä ymmärtäneet häntä lainkaan sen paremmin kuin jästimaailmassakaan. Ehkäpä hän oli syntynyt yksinäiseksi sudeksi, jolle ei ollut olemassakaan sielunkumppania tai todellista toveria.

Anastasia Vancen suuret tummansiniset silmät näyttivät hieman arastelevilta, kuin pitkään pimeydessä olleen karhun, joka mietti uskalsiko raahautua kevätaurinkoon.
“Kuule, anteeksi että utelen, mutta oletko…”, tyttö epäröi selvästi, “ovatko… onko sinun isäsi velho?”
“On”, Tom vastasi täydellisellä vakaumuksella ja paukautti paksun kirjan kiinni niin että kirjastonhoitaja kävi hyllyn takaa näyttämässä hänelle ja Anastasialle hyssytteleviä sormimerkkejä.
Tom pakkasi kirjan koululaukkuunsa ja laittoi solkea kiinni, kun Anastasia jatkoi puoliääneen:
“Ajattelin vain kun en tunne ketään muuta Valedro-nimistä ja nämä piirit ovat melkoisen pienet täälläpäin…”
“Et tunne vai?” Tom kysyi hiljaa värittömällä äänellä.
“Niin, mutta enhän minä kaikkia toki tunne”, Anastasia kohautti olkiaan ja heitti hänkin koululaukun olalleen mennäkseen.
Tom epäröi hetken ennen kuin asteli hänet kiinni.
“Kuule Anastasia, et tuota… tiedätkö sattumalta ketään Lomen-nimistä?” hän kysyi hetken mielijohteesta.

Ei Tom uskonut hetkeäkään siihen, että hänen äitinsä olisikin ollut vanhemmista se taikova. Eihän äiti olisi muuten voinut mennä kuolemaan. Mutta silti… tuntui tärkeältä varmistaa ja Lomen, äidin isä, joka oli ainoa mitä Tom tiesi äidinpuolen suvustaan.
“Lomen?” tytön otsa kurtistui ohuen otsatukan alla. ”Aika hassu nimi. Ei, en varmasti ole kuullut sitä ikinä. Kuinka niin?”
Tom tunsi lievää helpotusta.
“Kunhan kysyin”, hän vastasi epämääräisesti ja tunsi olonsa huomattavasti kevyemmäksi kuin hetkeä aiemmin huolimatta siitä reilusta painosta, jonka koululaukkuun lisätty kirja oli tuonut mukanaan.
“Hän… hän on tavallaan sukulainen”, Tom tunsi tarpeelliseksi lisätä.
“Etkö voisi siis kysyä hänestä isältäsi?”

Tom ei ollut aivan varma mikä häneen sillä hetkellä meni. Ehkäpä hän oli pitkästä päivästä väsyneenä yksinkertaisesti menettänyt otteen itsehillinnästään ja tuli möläyttäneeksi sen huolimattomuuttaan. Toinen vaihtoehto oli että hän oli - kaikesta kieltämisestään huolimatta - tosiasiassa yksinäinen ja Anastasian tarjoama seura oli kuin olikin hänelle tarpeen. Saattoi myös olla että hän oli vain kyllästynyt esittämään.
“Minä valehtelin silloin juna-asemalla”, Tom kertoi matalalla äänellä heidän pysähtyessään liikkuvissa portaikoissa. “En tullut isäni kanssa. En tullut kenenkään kanssa. En edes tunne isääni.”

Tuntui tavallaan helpottavalta saada se pois sydämeltä. Kertoa jollekin kuinka paljon kaipasikaan normaalia välittävää perhettä, jota ei koskaan voisi saada. Kertoa ettei ollut olemassa herra Valedroa, joka osaisi olla ylpeä siitä miten hänen poikansa Tom oli onnistunut vakuuttamaan kaikki opettajansa ilmiömäisellä lahjakkuudellaan.
Anastasian leuka painui mietiskelevään nyökkäykseen:
“Minä melkein arvasin sen.”
“Kuinka niin “melkein arvasit“?”
“Olen tarkkailut sinua, etkä ole saanut ainuttakaan kirjettä kotoa, vaikka koulua on ollut kohta jo kuukauden. Isäsi olisi kyllä kirjoittanut sinulle, jos…”
“Niin, niinpä kai”, Tom lausahti tyhjästi tahtomatta enää jatkaa aiheesta. Hän oli alkanut tuntea kurkussaan epämiellyttävää karheutta, jota tuon puuttuvan perheen ajatteleminen ajoittain aiheutti.

Lapset astelivat portaita rinnatusten ylöspäin. Tietenkään Tomin tupa ei ollut sielläpäin, mutta poika oli liian syventynyt ajatuksiinsa ymmärtääkseen minne jalat häntä veivät.
“Tahtoisitko puhua siitä?” Anastasia kysyi huomaavaisesti heidän askeltensa kaikuessa portaissa.
“En oikeastaan”, Tom vastasi ja vilkaisi tyttöä syrjäkarein. Tämä ymmärsi olla jankkaamatta aiheesta sen enempää. Sen sijaan hän kysyi yllättäen Tomin täydellisesti:
“Entä tahtoisitko apua isäsi löytämisessä?”

Tom tunsi suunsa loksahtavan auki silkasta hämmästyksestä. Eihän Anastasia Vance edes tuntenut häntä. Eiväthän he olleet edes tavanneet kuukautta aikaisemmin. Eikä hän ainakaan ollut tehnyt tämän hyväksi mitään sellaista, minkä vuoksi tämän olisi tarvinnut tarjota apuaan.
“Miksi?” hän kysyikin yksinkertaisen, mutta usein juuri siitä syystä sen kaikkein vaikeimman kysymyksen.
“Miksi toisia nyt autetaan?” Anastasia kohautti olkiaan. “Koska niin kuuluu tehdä, koska se on oikein.”
“Minä…”, Tom tunsi hetken halua tarttua tuohon kiintoisaan tarjoukseen, mutta lopulta luontainen itsenäisyys ja ajan saatossa poikaan pinttynyt epäluuloisuus saivat hänestä otteen. “Kiitos, mutta taidan pärjätä ilman apuasikin.”
He olivat saapuneet muotokuvan luo, joka esitti lihavaa naista vaaleanpunaisessa röyhelömekossa. Anastasia kääntyi odottavasti Tomia kohti ja Tom ymmärsi viimein olevansa kahdeksan kerrosta liian korkealla tyrmissä sijaitsevaan oleskeluhuoneeseensa nähden.
“Ainakin sinä selvästi tahdot pärjätä ilman apua, Tom Valedro”, tyttö huomautti äänellä, joka sai omaa tupaansa kohden suunnistavan Tomin arvelemaan, että Anastasia tiesi jotakin mitä hän ei.

   ***

Albus Dumbledore ei tavallisesti vakoillut oppilaitaan. Hän, toisin kuin monet kollegansa, oli sitä mieltä ettei opettajakunnan tehtävä ollut puuttua nuorten yksityiselämään tuntien ulkopuolella. Hän tapasi esimerkiksi kääntää katseensa huomaavaisesti muualle tavatessaan lemmenhuumasta kärsivän nuorenparin, vaikka koulun ohjesäännöissä olikin selkeä merkintä siitä, kuinka professorien tehtävä oli puuttua epäsiveään käytökseen julkisissa tiloissa. Rehtori Dipettin kerran mainittua Albukselle tämän piittaamattomuudesta asian suhteen velho oli huomauttanut, että hänen käsityksensä epäsiveästä oli laajentunut vuosien kokemuksen myötä.

Kuitenkin - vaikka hän ei asiasta numeroa tehnytkään - Albus, kuten muutkin opettajat, tiesi sangen paljon oppilaiden välisistä suhteista. Nuoret tapasivat uskoa olevansa mestareita peittelemään tunteitaan, ja saattoivatkin vielä onnistua siinä keskenänsä, mutta vanhempia ihmisiä nämä peittely-yritykset vain hymyilyttivät. Vaivihkainen vilkaisu, epävarmuus siitä miten päin olisi ja hurmio silmissä kun toinen sattui katsomaan kohti, ne olivat sellaisia merkkejä, joita ensirakkauden kerran itsekin kokenut ei voinut jättää huomaamatta. Albus ohitti lähekkäin pöydän ääressä istuskelevan parin hiljaa ja etsiytyi muutaman hyllyn päähän, jossa kirjastonhoitaja, neiti Lydia Stapleton, seurasi samaa tilannetta, jonka Albus oli hetkeä aiemmin havainnut.
“Iltaa, Albus.”
“Iltaa, Lydia.”
Noita vilkaisi Albusta syyllisennäköisenä ja kuiskasi sitten hiljaa:
“Tiedän että minun olisi pitänyt sulkea kirjaston ovet jo puoli tuntia sitten, mutta en vain voinut keskeyttää heitä. Mikään ei ole niin suloista kuin ensirakkaus, vai kuinka?”
“Otaksun että olet oikeassa”, Albus myhäili partaansa heidän seuratessaan Michael Pomfreyta ja Poppy Limentiniä, jotka olivat syventyneet johonkin kirjaan ja istuksivat melkein kylki kyljessä. Herra Pomfreyn vasen käsi oli asetettu epäröinnistä jäykkänä neiti Limentinin tuolin selkänojalle ja neiti Limentin loi pikaisia katseita seuralaiseensa puolen minuutin välein.
“Mutta onnellista minulle että tämä kaksikko päätti löytää toisensa juuri tänä iltana, sillä muuten en varmaankaan olisi ehtinyt tavoittaa sinua ennen kirjaston sulkeutumista”, Albus lausahti.
Lydia kohotti kulmiaan kiinnostuneen oloisena:
“Siitä on kaksi vuotta kun viimeksi kävit kirjastossa, eikä silloin lainaamasi opus ole vieläkään palannut haltuuni.”
“Vakuutan, että viivästys on peräisin minusta riippumattomista syistä. Tietänet että opettajat saavat lahjaksi enemmän kirjoja kuin elinaikana on mahdollista lukea. Mikä vielä harmittavampaa, useat niistä ovat sangen kiintoisia.”
“Kirjastonhoitajana on sama ongelma”, Albusta viitisen vuotta vanhempi noita tokaisi kuivaan sävyyn. “Mutta oletan että et tullut keskustelemaan laina-aikasi pidennyksestä?”
Albus hymyili pahoittelevasti:
“Oletat oikein. Pyytäisin sinua poistamaan erään Salaisten kirjojen osastolla olevan kirjan.”
“Miksi minusta tuntuu että tämä käsky ei tule rehtorilta?”
“Olet oikeassa jälleen, tämä on puhtaasti omaa käsialaani, eikä se ole edes käsky, enemmänkin pyyntö ystävälle.”
“Odota hetki”, Lydia pyysi, ja suoristi heleänpunaisensävyisen kaapunsa kaulusta ja kiiruhti sitten herra Pomfreyn ja neiti Limentinin luokse.

Albusta hymyilytti kovin nähdä kuinka hänen ystävänsä onnistui pukea kasvoilleen vakava kirjastonhoitajailme. Professorien kesken Lydia kun tunnettiin pistämättömästä huumorintajustaan ja sarkasmia tihkuvista kommenteistaan.
“Olen pahoillani, mutta kirjasto sulkee ovensa nyt“, Lydia kertoi nuorelleparille viileään, asialliseen sävyyn. “Kumpikohan teistä mahtaa lainata tämän kirjan?”
Nuoret hätkähtivät kauemmas toisistaan tajuttuaan etteivät olleetkaan ainoita ihmisiä maailmassa - kirjastosta puhumattakaan. Hetken kähinän jälkeen herra Pomfrey kirjoitti nimensä Lydian lainattujen kirjojen listaan ja kaksikko lähti täydessä yhteisymmärryksessä kirjastosta. Albus pani merkille kuinka herra Pomfrey näytti kovasti yrittävän sovittaa askeltensa tahtia neiti Limentinin askeliin. Hyvinkin kiintoisaa.

Lydian mennessä sulkemaan ovia, Albus loihti pienen teeastiaston sille samaiselle pöydälle, jonka ääressä herra Pomfrey ja neiti Limentin olivat hetkeä aiemmin viettäneet lukutuokiotaan. Hän pohti kuinka esittäisi asiansa Lydialle, joka - mikäli Albus häntä lainkaan tunsi - tulisi hetken kuluttua vaatimaan häneltä täyttä selontekoa aikeistaan, joita ei olisi aivan yksinkertaista selittää. Niin, hänen ystävänsä osasi olla hyvinkin itsepintainen mikäli niin halusi.

Koko Albus Dumbledoren elämän ajan oli ollut olemassa vain muutamia ihmisiä, joita hän oli osannut kutsua ystävikseen. Tuttavia hänellä oli valtaisat määrät, tovereita enemmän kuin vuodessa päiviä, olentoja, jotka ansaitsivat hänen kunnioituksensa, velho olisi voinut mainita tuhansia, mutta todellisia ystäviä hänellä oli ollut vähän. Toki Albus piti suuresti useista kollegoistaan, mutta varsinaista ystävyyssidettä hän ei ollut vielä melko vaatimattoman opettajanuransa aikana ehtinyt näihin muodostaa. Monet Tylypahkan opettajista olivat opettaneet häntä, kun hän itse oli ollut oppilas ja näitä vanhoja rajoja oli hankala ylittää. Lisäksi hänen uudistusmielisyytensä ja terävät mielipiteensä olivat useille professoreille merkkejä epäkunnioituksesta, jota he ylenkatsoivat. Lisäksi Albuksen arvomaailma ja päämäärät erosivat suuresti muden opettajien vastaavista. Hän oli yksinkertaisesti kokenut kovin paljon lähes kuusikymmenvuotisen elämänsä aikana.

Lydia Stapleton oli kuitenkin oma lukunsa. Oli suorastaan elämän ironiaa, että jostakusta niin värikkäästä ja eläväisestä ihmisestä oli tullut kirjastonhoitaja. Monet oppilaat olisivat hämmentyneet tavatessaan neiti Stapletonin tämän viran ulkopuolella, sillä tässä ei ollut tällöin merkkiäkään siitä hyssyttelevästä harmaahiuksisesta naisesta, joka muistutti heitä jatkuvasti pitämään parempaa huolta lainakirjoista. Lydia oli erittäin älykäs, mikä oli osittain peräisin hänen oppineisuudestaan, mutta sitäkin enemmän erinomaisten vaistojen toiminnan tulos. Albus nautti keskusteluista Lydian kanssa, sillä tämä oli - mikäli vain mahdollista - häntäkin suorapuheisempi ja jääräpäisempi, mitä mielipiteisiin tuli.  
“Lyön vetoa kupillisesta kaakaota Lohikäärmeen Kidassa siitä että he palaavat tänne huomenna”, noita ilmoitti pyyhältäen paikalle ja jääden tuijottamaan epäluuloisesti Albuksen loihtimia teekuppeja.
“Vaikka kaakao houkutteleekin, en ole niin typerä että löisin vetoa kanssasi”, Albus lausahti ja viittasi tuolia vastapäätä luontevasti kuin olisi asunut kirjastossa.
“Sinä lyöt vetoa Kuhnusarvionkin kanssa”, Lydia syytti istuutuen hänelle osoitetulle paikalle. Lydia ei ollut koskaan pitänyt Horatiuksesta, minkä takia hän tapasi käyttää tästä sukunimeä.
“Se on kokonaan eriasia”, Albus puolustautui ja kurottautui kaatamaan kummallekin kupillisen kirsikkateetä. “Horatiusta vastaan minulla on vielä jonkinlaisia mahdollisuuksia, kun taas sinulla on kunnioitettavan erehtymätön naisenvaisto puolellasi.”
“Mitäköhän naisenvaistoni mahtaa sanoa siitä, että tulit kirjastoon tarjoilemaan minulle lempiteetäni, vaikka itse et ole koskaan voinut sietää ainuttakaan teemerkkiä?” Lydia kysyi terävään sävyyn tiputtaen puolikkaan sokerinpalan teensä joukkoon.
“Ensimmäisenä vaistosi arvelee että olen erehtynyt syntymäpäivästäsi, ja poden nyt hirvittävää syyllisyyttä siitä etten hankkinut sinulle lahjaa”, Albus selitti sulavasti ja hörppäsi tilkan kupistaan irvistäen Lydialle pienesti. “Tämän teorian vaistosi kuitenkin hylkää, sillä vaikka ajantajuni on ailahteleva, en minäkään erehdy päivämäärästä puolella vuodella. Tästä vaistosi tekee päätelmän että kyse on jostain muusta ja äskeisestä kirjakyselystä johtuen se voi tulla vain yhteen lopputulokseen.”
“Että sinulla on vähintäänkin epäpätevä syy pyytää minua poistamaan tuota kyseistä kirjaa”, Lydia arvasi. “Saanko muuten udella mistä opuksesta on kysymys?”
“Salazar Luihuisen muistikirjasta.”
Lydian ilme muuttui aavistuksen kiinnostuneemmaksi:
“Oletko kateellinen kun oman tupasi edustaja ei ollut kynäilijänä yhtä lahjakas?”  
“Pikemminkin olen huolissani, että se kirja saattaa aiheuttaa suurta vahinkoa mikäli joku oppilaista saisi sen käsiinsä.”
“Albus, Salazar Luihuisen muistikirjaa ovat tutkineet kuuluisimmat historioitsijat jo 500 vuoden ajan, eikä yhdenkään ole onnistunut selvittää sitä omituista salakieltä, jolla kirja on täytetty. Kuinkakohan olisi mahdollista, että joku oppilaista pystyisi siihen?”
“Sitä paitsi”, Lydia jatkoi antamatta velholle mahdollisuutta keskeyttää, “eihän kirja edes todennäköisesti ole Luihuisen itsensä kirjoittama. Paperin ja musteen iän perusteella kirjoitukset on raapustanut joku 300 vuotta Luihuisen kuoleman jälkeen. Useimmat tutkijat ovat arvelleet että kirjoittaja on halunnut pilailla jälkipolvien kustannuksella raapustamalla etusivulle mahtipontisesti Salazar Luihuisen muistikirja ja kirjoittamalla lopun täyteen silkkaa hölynpölyä.”
“On täysin mahdollista että he ovat siinä oikeassa”, Albus myönsi ja pyöritteli lusikkaa heleänruskeassa nesteessä.
“Mutta tahdot minun silti poistavan sen kirjan?”
“Niin.”
“Selityksesi ei tyydytä minua”, Lydia ilmoitti mitä arvokkaimpaan sävyyn ja kaatoi itselleen toista kupillista.
“En uskonutkaan niin käyvän”, Albus totesi lauhkeasti ja heitti anteeksipyytävän katseen ystäväänsä kohden. ”Mutta Lydia, siinä missä sinulla on käytössäsi erehtymätön naisenvaisto, minulla on vain aavistukset. Ja minulla on huolestuttava aavistus sen kirjan suhteen.”

Noita mittaili Albusta aina päälaella sojottavista kastanjanruskeista hiuksista korkeakorkoisiin solkisaappaisiin saakka.
“Minä en suostu siihen, että kirjaston omaisuutta hävitetään”, hän ilmoitti sitten kipakasti nousten seisomaan.
Naisen ilme pehmeni kuitenkin aavistuksen ja hän jatkoi sitten toisenlaisella sävyllä:
”Voisin kai kuitenkin harkita, että tämä kyseinen teos siirrettäisiin sinun haltuusi - sanotaanko tutkinnallisista syistä.”
“Lydia, mitä tekisinkään ilman sinua?” Albus huokaisi helpottuneena ja antoi lempeän hymyn valaista kasvojaan, joille ensimmäiset rypyt alkoivat hiljalleen kasaantua.
“Joutuisit opettelemaan kunnon selityksiä”, nainen nakkaisi terävän kommentin ja suuntasi avainten kanssa Salaisten kirjojen osastolle. Kun hän palasi hetkeä myöhemmin hänen lujien sormiensa otteessa lepäsi pikkuinen, ohut kirja, jonka ruskeat nahkakannet näyttivät erityisen hyväkuntoisilta lukuisista suojaloitsuista johtuen. Albus otti muistikirjan vastaan ja piilotti sen kaapunsa uumeniin. Paha, selittämätön aavistus ei kuitenkaan ottanut väistyäkseen tästä toimenpiteestäkään huolimatta.
« Viimeksi muokattu: Elokuu 01, 2009, 20:33:09 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 3&4: 25.1
« Vastaus #11 : Tammikuu 25, 2009, 22:17:08 »
Luku 4: Kuolema saapui juhlimaan

Taikuuden historia oli nimetty epävirallisessa äänestyksessä historian tylsimmäksi oppiaineeksi. Tunneilla, jopa S.U.P.E.R-tunneilla, nukkuminen oli tavanomaisempaa kuin hereillä olo. Sinä lokakuun puolivälin jälkeisenä perjantaina ennen kuulumaton kuiske ja vilinä oli kuitenkin vallannut Taikuuden historian luokkahuoneen. Professori, jota tavallisesti tuskin kukaan huomasi, oli nyt kaiken huomion keskipisteenä - eikä Humbert Binns ollut edes tietoinen tästä tilanteesta käsitellessään maahisten historian kohokohtia.

“Kuka kertoo hänelle?” kuiskasi Raòul Delacour, ranskalainen vaihto-oppilas.
Taikuuden historiaa ei tunnettu erityisen suosittuna oppiaineena, mutta sinä vuonna S.U.P.E.R-ryhmän koko oli kutistunut suorastaan olemattomaksi. Luihuisia oli paikalla Treasan ja Raòulin lisäksi ainoastaan kaksi - Brendan Clarkson ja Erik Cotton - ja he muodostivat yhden neljänneksen luokasta. Rohkelikkoja ja Puuskupuheja oli kolme ja Korpinkynsiä kuusi. Treasan ja Raòulin edessä istuvat Brendan ja Erik olivat kumpikin kääntäneet kasvonsa kaksikkoa kohden niin että hiljainen sananvaihto oli helpompi käydä.
“Ai, miten niin kuka?” Treasa tuhahti. “Luuletko ettei hän ole huomannut?”
“Miksi hän olisi tuossa jos tietäisi?” Brendan kysyi ja viittasi peukalolla olkansa yli opettajaa kohden.
“Mitä muutakaan hän voisi tehdä?” Treasa kysyi terävästi. Hän ei ollut lainkaan vaivautunut siitä että vietti aikansa nykyisin näillä tunneilla poikien seurassa. Toki hänestä oli mukavampaa keskustella tyttöjen välisiä asioita Dorean ja Rhondan kanssa, mutta tämä vaihtelu oli virkistävää.

Rhonda oli saanut P:n taikuuden historian V.I.P:stä, minkä vuoksi hänellä ei ollut mitään asiaa S.U.P.E.R-ryhmään. Dorean arvosana, joka oli ollut sama kuin Treasallakin, olisi riittänyt, mutta tyttö oli itse päättänyt jättää historian väliin. Treasa olisi mielellään tehnyt saman ratkaisun, mutta koska hänen oli sallittu jatkavan ainoastaan kolmen aineen S.U.P.E.R-ryhmässä kyseisen oppiaineen lisäksi, ei hän katsonut voivansa ryhtyä erityisen valikoivaksi.
“En minä tiedä”, Brendan kohautti hartioitaan. “Kalistella ketjuja tai tehdä jotain, tiedäthän, kummitusmaista.”
Poikien jatkaessa vänkäämistä siitä mitä professori Binnsin tulisi tai ei tulisi nykyisessä olotilassaan tehdä Treasa korotti äänensä ja huikkasi tiedustelevaan sävyyn:
“Professori, mahdatteko olla tietoinen että olette kuollut?”

Koko luokka jähmettyi odottamaan vastausta, mutta vielä eilen lihallisemmassa muodossa esiintynyt aaveprofessori ei kohottanut edes katsettaan muistiinpanoistaan.
“Kyllä, neiti Gondor”, se vastasi etäisellä, pitkäveteisellä kummitusäänellä, joka ei juurikaan eronnut professorin ihmisäänestä.
“Gondolier”, Treasa korjasi.
“Niin, neiti Godlien, olen asiasta täysin tietoinen, mutta sitä kiinnostavampaa on mielestäni maahisten…”
“Millaista se on?” kuului ärsyttävän utelias hihkaisu ja Treasaa harmitti suuresti, että Joshua Bole, rohkelikkopoika, joka muistutti hyvin paljon heinäseivästä, oli ehtinyt esittää kysymyksen ennen häntä.
“Niin mikä, herra Bold?” professori Binns kysyi tympääntyneesti sukunimeä tapaillen.
“Kuolla, ja se on herra Bole.”
“Niin tosiaan, Bond… Maahisten sisällissodassa vuonna 1762 menehtyi peräti 2 831 lajin edustajaa ja…”
“Ei kun miltä se teistä tuntui?” kysyi muuan korpinkynsityttö, jonka nimeä Treasa ei saanut palautettua mieleensä.
Ilme Binnsin läpikuultavilla kasvoilla ei muuttunut vähääkään:
“Minun on henkilökohtaisesti vaikea tuntea suurta sympatiaa maahisia kohtaan, sillä tämän sisällissodan syyt…”
“Ei, vaan miltä kuolema tuntui!” Brendan parahti kyllästyneenä.
“Se ei ole sovelias keskustelun aihe, herra Markson.”
“Clarkson.”
“Aivan niin, Darkson.”
“Kertoisitte nyt, professori”, aiemmin puhunut korpinkynsityttö maanitteli. “Näittekö te valoa tai kuulitteko musiikkia?”
“Miksi palasitte aaveena?” Treasa kysyi.
“Saitteko te valita?” Bolen vieressä istuva porkkanapäinen poika uteli.
“Näittekö te jonkun?” eräs puuskupuhkin intoutui kysymään.
Professori Binns katsoi luokkaansa ilmiselväselvästi kyllästyneenä aiheeseen, joka ei herättänyt sen mielenkiintoa tipan vertaa - ei silti, Treasa ei ainakaan osannut sanoa pystyivätkö aaveet tuntemaan mielenkiintoa mitään kohtaan.
“Kuuluisan kummitusrunoilija herra Hemminwayn sanoin:
Vaikka kuvaisin sinulle, elävä,
et sitä kuvitella voisi.
Vaikka kertoisin sinulle, elävä,
ei se ymmärrystä toisi.
Vaikka näyttäisin sinulle, elävä,
ei se mielenrauhaa soisi
.”

Joko järkyttyneinä tiedosta, että kummitusrunoilijoita - vieläpä huonoja sellaisia - oli olemassa, tai sitten loukkaantuneina siitä, että heidän professorinsa piti maahisten sisällissotia suuremmassa arvossa kuin omaa kuolemaansa, koko luokka oli vaiennut. Professori Binns jatkoi puhettaan kuin välikohtausta ei olisi ollutkaan:
“Ja siis vuonna 1767 maahisten ja velhojen välisessä yhteenotossa maahisten rivit olivat keskinäisen epävakauden vuoksi...”
Muutamassa minuutissa kummitusprofessorin uutuuden viehätys oli karissut ja luokka oli vajonnut epämääräiseen horrostilaan, joka rikkoutui vasta tunnin päättyessä.

   ***

Albus Dumbledoren sulkakynä liikkui sutjakasti muodonmuutosten S.U.P.E.R-ryhmän kotiaineiden yllä korjaillen vakavimpia virheitä ja suurimpia epäkohtia, jopa ajoittain viivaillen epämääräisiä osioita ylitse. Aineiden aiheena oli ollut Ihmismuodonmuutokset ja animaagius ja Albus oli odottanut oppilaidensa vertailevan noiden kahden eroja. Ilmeisesti otsikko oli kuitenkin jättänyt enemmän pohdinnan varaa kuin hän oli tullut edes ajatelleeksi. Hän luki parhaillaan herra Joshua Bolen pohdiskelua siitä, oliko animaagin mahdollista muuttua animaagimuotoonsa sauvalla tehdyn muutoksen jälkeen ja mikäli oli, niin mihin muotoon hän mahtaisi palautua kyllästyttyään eläinelämään. Jollakin ihmeellisellä tavalla herra Bolen oli onnistunut johtaa koko sepustus esimerkeillä siihen lopputulokseen että jättiläiskalmari söi harmaalokin, joka oli tosiasiassa muodonmuutoksen opiskelija, jonka animaagimuoto sattui olemaan kultakala.

Ovelta kuuluva arasteleva koputus sai Albuksen nostamaan katseensa tuosta mielenkiintoisesta aineesta ja toivottamaan tulijan tervetulleeksi sisään. Tammiovi avautui ja sen takaa astui esiin Laura Whirming, seitsemäntoistavuotias rohkelikkotyttö, joka niinikään kuului muodonmuutosten S.U.P.E.R-ryhmään.
“Neiti Whirming, kuinka miellyttävää että pistäydyit. Istu toki. Saako olla Bertie-Bottin-joka-maun-rakeita?” velho kysyi viitaten kulhoon pöydän kulmalla. Tyttö puisti päätään istuutuessaan tuoliin Dumbledoren työpöydän edessä.
“Niin, en itsekään erityisemmin välitä niistä. Valitettavasti opettajatoverini eivät tahdo millään muistaa, että olen eräällä tapaa allerginen juuri kyseisille makeisille. Sanoisinko paha menneisyyden trauma, joka ei ole vielä aivan umpeutunut”, muodonmuutostenopettaja kertoi luontevasti ja risti pitkät sormenpäänsä siten että saattoi tiirailla niiden ylitse edessään istuvaa nuorta naista.

Laura Whirming ei ehkä ollut niitä persoonaltaan kaikkein mieleenpainuvimpia ihmisiä. Hän ei tehnyt itsestään suurta numeroa, vaan vaikutti enemmänkin harkitsevalta kuuntelijalta. Albus oli kuitenkin pannut merkille, että neiti Whirming oli selvästikin erinomaisen oikeamielinen ja  ystävällinen. Velho olisi melkoisella varmuudella uskaltanut veikata ettei ollut olemassa ihmistä, joka ei tutustuttuaan olisi pitänyt Laura Whirmingistä.

Nyt istuessaan siinä Albuksen työhuoneessa neiti Whirming näytti vaivaantuneelta ja aralta, mutta huolestuttavinta Albuksesta oli nuoren naisen katse. Siitä oli kauan kun hän oli viimeksi nähnyt tuollaisen katseen noin nuoren ihmisen silmissä. Hän alkoi vahvasti aavistella mitä neiti Whirmingin asia koski, mutta ei päästänyt pienintäkään vihjettä otaksunnasta kasvoilleen.
“Professori”, Laura aloitti ilmeisen vaikeasti ja näperteli käsiään, “minä… minun pitäisi kertoa teille jotakin.”
“Ole hyvä, Laura”, Albus lausahti lempeän kannustavasti. “Lupaan että asia - oli se mikä hyvänsä - jää meidän väliseksemme, mikäli niin tahdot.”
“Kiitos, professori”, tyttö sanoi hiljaa ja hänen leukansa painui aavistuksen verran. Hetken neiti Whirming näytti keräävän suurta tahdon voimaa. Hän aloitti vetäen syvään henkeä ja tuli jo muutamassa minuutissa vahvistaneeksi muodonmuutosprofessorinsa huolestuttavat epäilyt. Neiti Whirming puhui hiljaisella, vakaalla äänellä, jossa oli syvä, ehdoton kaiku, jollaista Albus ei myöskään olisi mielellään yhdistänyt noin nuoreen ihmiseen.

Lopetettuaan neiti Whirming katsoi Albusta anovin heleänsinisin silmin:
“Professori, voisitteko te kertoa rehtorille tästä? Matami Sirosolis sanoi että hänen olisi hyvä tietää sitten jos…”
“Luonnollisesti, vähintä mitä voin tehdä”, Albus vastasi ystävälliseen sävyyn. “Voin mainita aiheesta myös kunnianarvoisille kollegoilleni, jotta he voivat huomioida tilaasi ja olla suvaitsevaisempia…”
Nyt Laura kuitenkin pyöritti kiivaasti päätään:
“Jos vain sopii, en haluaisi kenenkään muun kuulevan. En kaipaa erityiskohtelua, haluan mieluummin kaiken niin normaalisti kuin vain mahdollista.”
“Ymmärrän”, Albus totesi hiljaa. “Tietenkin teet kuten parhaaksi katsot, mutta oletko varma että jaksat tuon kaiken yksin?”
“Yksi ystäväni tietää. En halua että muut kuulevat… Se satuttaisi heitä liikaa.”
“Ehkäpä”, Albus myönsi ja katsoi edessään istuvaa tyttöä vakavin silmin. Tämä nousi ja oikaisi kaapuaan suunnaten kohti ovea.
Albuksen sanat kuitenkin pysäyttivät Lauran matkan puolessa välissä:
“Todennäköisesti, mutta jossakin vaiheessa kivun on kuitenkin tultava.”
“Toivon että se vaihe on vasta aivan lopussa”, Albus kuuli tytön kuiskaavan hiljaa kasvot oveen päin kääntyneinä. Albus tunsi suurta myötätuntoa tätä oppilastaan kohtaan, mutta tiesi ettei todennäköisesti olisi oikea ihminen lohduttamaan Laura Whirmingiä tässä asiassa. Niinpä hän tyytyi toteamaan yksinkertaisesti:
“Neiti Whirming, oveni on auki mikäli tahdot puhua.”
“Kiitos professori.”

Tytön käden kääntäessä ovenkahvaa professorin ääni tavoitti hänet vielä uudemman kerran:
“Ja Laura?”
“Niin, professori?” neiti Whirming kääntyi tällä kertaa kokonaan velhoa kohden, vaikka näyttikin silminnähden pelokkaalta siitä mitä mies tulisi seuraavaksi sanomaan. Velhon lempeä hymy näytti kuitenkin rauhoittavan häntä.
“Mainitsisitko herra Bolelle, että olen viihtynyt hänen muodonmuutosaineensa parissa erinomaisesti, mutta että mikäli hän kaipaa hyväksyttyjä arvosanoja, hänen on syytä yrittää enemmän tai jatkaa aineiden kopioimista neiti Harrisonilta.”
Hymy syttyi nyt myös tuon huolten vaivaaman nuoren naisen kasvoille.
“Mainitsen asiasta Joshualle”, hän lupasi nauru äänessään ja sulki oven perässään. Albus Dumbledore istui pitkään katsomassa tammiovea, eikä voinut olla ihailematta sitä hiljaista, arvokasta rohkeutta, jota Laura Whirming oli juuri osoittanut olevansa täynnä.

   ***

Rehtori Dippet kulki käytävää niin vauhdikkaasti kuin hänen korkea ikänsä ja arvokkuutensa suinkin salli. Olisihan ollut melkoinen skandaali mikäli ensiluokkalaiset olisivat nähneet rehtorinsa juoksevan koulua päättömästi ympäri kuin mikäkin jästi. Sehän olisi suunnaton häpeä. Kuitenkin pitkän kaavun alla saattoi ottaa hieman tavallista rivakampia askelia, ilman että antoi itsestään sekopäistä kuvaa.

Lopulta Armando saapui toiseen kerrokseen ja uskaltautui jopa ottamaan muutaman taidokkaan loikan, jotka kiidättivät hänet eräälle aivan tietylle tammiovelle, josta hän tunkeutui koputtamatta sisään.
“Armando, tämäpä mukava yllätys”, huoneenomistaja totesi rehtorin puuskuttaessa ovenraossa pikaisesta matkanteosta johtuen. Hän ei ollut enää aivan nuori ja tässä koulussa oli aivan liikaa portaita.
“Käy toki istumaan”, Albus Dumbledore toivotti ystävälliseen tapaansa Armandon läimäyttäessä hänen työhuoneensa oven äänekkäästi kiinni. “Olinkin juuri aikeissa tulla etsimään sinua.”
“Albus, oletko… oletko puhunut Cuthbertille… yhm, viime aikoina?” Armando sai läähätettyä kysymyksen ilmoille, eikä huomioinut tuolia, jonka Albus oli loihtinut liikkumaan tarjoavasti häntä kohden.

Nuorempi miehistä näytti kohteliaan kiinnostuneelta vastatessaan leppoisaan sävyyn:
“Kyllä, meillä oli sangen kiinnostava keskustelu menninkäisten kitkemistekniikoista eilen päivällisen jälkeen…”
“Oletko nähnyt hänet tänään?” Armando parahti kärsimättömästi välittämättä kuulla minkä menninkäisen kitkemistekniikan vararehtori ja taikuuden historian professori olivat valinneet parhaimmaksi.
“Ei, enpä voi sanoa nähneeni.”
“Ehkäpä sinun pitäisi sitten käydä vilkaisemassa”, Armando ehdotti vaivaantuneesti tietämättä kuinka olisi voinut selittää asian, jonka itsekin oli saanut tietää vasta muutamaa minuuttia aiemmin. Mikä pahinta, hän oli kuullut asiasta juuri hetki sitten lounaalla oppilaiden puhuessa keskenään. Ei hän tietenkään ollut ensin uskonut - kuka olisi? - mutta oli huhun pidettyä itsepäisesti pintansa ja levittyä vielä opettajien keskuuteen kiiruhtanut tarkistamaan asiaa ja kauhistunut tavattomasti.
“Humbert nimittäin… Hän on muuttunut…”, Armando jatkoi vastauksena alaisensa kysyvään ilmeeseen.
“Todellako? Uusi kampaus kenties?”
“Albus, tämä ei ole leikin asia!” Armando kivahti ja hänen kätensä puristuivat niin tiukkaan nyrkkiin, että ranteen verisuonet alkoivat tykyttää. “Hän on kuollut!”
“No, se todellakin on merkittävä muutos”, muodonmuutosprofessori totesi sellaiseen sävyyn kuin Armando olisi kertonut sateen alkaneen.

Armando huomasi leukansa loksahtavan paikoiltaan silkasta hämmästyksestä. Kuinka kukaan saattoi suhtautua tällaiseen asiaan noin rauhallisesti?
“Onpa kovin surullista, vaikka olihan hän toki iäkäs jo…”, Albus jatkoi valittelevampaan sävyyn Armandon pysyessä kummastuksesta mykkänä. “Hassua, minä kun ajattelin joskus nuorena hänen tunneillaan istuessaan, että hän opettaisi siellä luokkahuoneessaan ikuisesti…”
“No, niin hän taitaa tehdäkin!” rehtori Dippet sai viimein puuskahdettua.
Albus Dumbledoren taivaansinisiin silmiin nousi kysyvä katse:
“Mitä tarkoitat, Armando?”
“Hän on kummitus!”
“Todellako?”
Todellako? Kuinka voit suhtautua tähän niin kuin kummitusopettajatoveri olisi normaalia! Enhän minä voi edes erottaa häntä saamatta syrjintäsyytettä!” Armandon teki mieli parkua tätä kauheutta ääneen.
“Minä taas en ymmärrä miksi olet noin hermostunut, Armando. Et kai sinä toki kummituksia pelkää? Niitähän on koulu täynnä.”

Armando heitti kyllästyneen silmäyksen mieheen, joka toimi hänen oikeana kätenään - ja usein vasempanakin, jos totta puhuttiin - kaikissa koulua koskevissa asioissa. Tietenkään Albus Dumbledore ei ymmärtänyt. Armando oli joskus ehtinyt epäillä mahtoiko maailmassa olla sellaisia asioita, jotka voisivat riistää hänen muodonmuutostenopettajansa tyyneyden.
“Niin, mutta en ole tuntenut muita niiden ollessa elossa!” rehtori ärähti ja Albus nojasi pitkän parran peittämää leukaa kämmeniinsä.
“Ahaa, ymmärrän ongelman. Mitä haluat minun tekevän asialle?” hän tiedusteli asialliseen sävyyn, josta Armando piti huomattavasti enemmän.

 No niin. Nyt hän vain antaisi käskyn ja jättäisi tämän asian Albuksen huoleksi. Varmasti vararehtori hoitaisi sen jollakin tapaa sillä välin kun hän valmistelisi puhetta tämän iltaisiin Yli 100-vuotiaiden velhomaailman vaikuttajien -klubin juhliin. Armando oli ollut erittäin otettu saatuaan kutsun ja vieläpä puhujaksi. Millainen kunnia - toki ansaittu - se olikaan!
“Jos puhuisit sille…”, hän aloitti ehdotuksen, mutta toisen miehen painava lause peitti hänen oman haparoivan jatkonsa.
“Toki minä puhun hänelle. Onhan Humbert sentään yhä työtoverini.”
Armandosta tuntui kuin Albus olisi lyönyt häntä luudanvarrella päähän.
“Oletko siis sitä mieltä että se voi yhä opettaa?” hän sai älähdettyä järkytyksen mentyä ohitse.
“Toki”, Albus totesi sulavasti ja hymyili hänelle ominaista ymmärtävää hymyä. “Tuskinpa hän antaa sellaisen pikkuseikan kuin kuoleman muuttaa päiväjärjestystään.”
“Saat sen kuulostamaan niin luonnolliselta”, rehtori Dippet mumisi heikosti, tuntien kolotusta polvissaan äskeisestä ravaamista, ja vellovan tunteen vatsassaan ajatellessaan että joutuisi näkemään Humbert Binnsin haamua päivittäin.
“Varmaankin koska kuolema on luonnollista”, muodonmuutostenprofessori huomautti järkevästi. “Ja itse asiassa minun piti sivuta tätä aihetta. Istu toki, Armando, minun on puhuttava kanssasi.”
Kuin olisi ollut opettajansa puhuteltavaksi tullut ensiluokkalainen rehtori Armando Dippet istuutui kuuliaisesti hänelle osoitetulle paikalle ja jäi kuulemaan, mitä kerrottavaa Albus Dumbledorella oli hänelle.

   *’*

Charlus oli pahasti myöhässä. Oikeastaan tämä ei ollut yllättävää, sillä hänellä oli paha tapa saapua kaikkialle viime minuutilla - tai vielä useammin sitä viimeminuuttia seuraavalla hetkellä. Hän syöksähti käytävän kulman taa törmäten suoraan vasten koulun johtajatyttöä. Neiti Mustan käsissä ollut valtava paperipino levisi käytävälle.
“Enkö minä jo kerran käskenyt sinun varoa, herra Potter?” tyttö tiuskaisi kumartuen maahan poimimaan papereita.
“Anteeksi”, Charlus pahoitteli ja ryhtyi hänkin keräämään liuskoja lattialta. Tämä päivä nähtävästi muuttui koko ajan paremmaksi.

Hintelä tyttö loi häneen tumman, epämääräisen ärtyneen katseen. Aivan kuin hän ei olisi osannut päättää pitikö hänen olla kiukkuinen aiheutetusta harmista vai säälivä epätoivoisesta auttamisyrityksestä.
“Äh, anna olla. Se menee helpommin näin”, hän ilmoitti ja vastoin “käytävillä ei taiota” - määräystä keräsi paperit kätevällä loitsulla kasaan.
“Aika paljon papereita sinulla”, Charlus huomautti kun tyttö nosti varmaankin jalankorkuisen paperipinon syliinsä.
“Koulun järjestyssäännöt, jotka on jaettava kaikille uusille ensiluokkalaisille. Aprigon Vancen idea”, Dorea Musta kertoi ja hänen tyytymättömästä äänensävystään kävi varsin hyvin selville, mitä mieltä hän oli moisesta ajatuksesta.
“Olipa idea”, Charlus naurahti. Toinen seitsemäsluokkalainen hymyili myös vinosti:
“Sitä minäkin sanoin. Valitettavasti herra Vance ei tunnu tunnistavan sarkasmia.”
Hän tutkaili Charlusta päästä varpaisiin:
“Mihin sinulla muuten oli tuollainen hoppu?”
“Järjestyssääntöjen kertaukseen”, Charlus kertoi ja tytön kohotettua kulmiaan päätti selittää vielä hieman tarkemmin.
“Ystäväni Joshua Bole päätti hajottaa neljänneksen kasvihuone viitosesta ja sai koko jutun näyttämään professori Niiskuemin silmissä siltä että minä olinkin syypää.”
“Ymmärsinkö oikein”, Dorea Musta kysyi hitaasti, “sinä siis olet matkalla professori Niiskuemin jälki-istuntoon?”

Professori Niiskuemi oli ehdottomasti koulun vihatuin opettaja. Hän oli varmaankin lähemmäs satavuotias noita, joka ei pitänyt oppilaista hiukkaakaan. Charlus oli usein ystävineen pohdiskellut, mistä syystä senkaltainen ihminen oli koskaan edes ryhtynyt opettajaksi. Joshuan näkemys oli että opettajana professori Niiskuemi pystyi parhaiten toteuttamaan syvimpiä toiveitaan lasten kiduttamisesta. Laura taas asettui normaalisti puolustuskannalle ja sanoi että professori Niiskuemi ei vihannut lapsia, vaan oli ainoastaan niin ylimaallisen kiintynyt kasveihinsa, että oli unohtanut ihmismaailmassa käytetyt kohteliaisuudet. Charlus uskoi, että hänen molemmat ystävänsä olivat ainakin jossain määrin oikeassa professorin suhteen.
“Ymmärsit, neiti Musta”, Charlus nyökäytti päätään vahvistaen tytön arvelun. Hän katui jo nyt että oli jatkanut yrttitiedon opiskelua, vaikka olisi voinut vallanmainiosti jättää koko oppiaineen pois V.I.P- kokeiden jälkeen.
“Mitä sinä sitten siinä seisot? Ala mennä niin kuin olisit jo!” johtajatyttö komensi Charluksen täydeksi yllätykseksi ja osoitti sauvakädellään kohti eteisaulaa.
Virne levisi Charluksen kasvoille ja hän teki lyhyesti kunniaa:
“Käskystä, neiti Musta.”
Mennessään hän pohti vielä ettei Dorea Musta tosiaankaan tainnut olla lainkaan hassumpi tyttö, ei edes luihuiseksi.

   ***

“Hyvää syntymäpäivää, Mike!” kuului epämääräinen ääniensarja, joka repi Michael Pomfreyn valvemaailmaan. Hän räpytti silmiään ja näki ylleen kumartuneet naamantäydeltä virnuilevat Joshuan ja Charluksen. Kummallakin oli päässään velhonhattu, johon oli loihdittu hehkumaan sanat: Kun vuosia tulee lisää, ainakin hiukset vähenee! Hyvää syntymäpäivää, Mike!
Michael voihkaisi ja vetäisi peiton päänsä ylitse.
“Charl, mitäs nyt tehdään?” hän kuuli Joshuan pohdiskelevan aivan sänkynsä ääressä.
“No, tytöt kyllä käskivät meidän tuoda hänet alas…”
“Niin ja eihän meidän ole syytä suututtaa daameja.”
Michael aavisti että hänen ystävänsä vaihtoivat juuri pahanilkistä katsetta, juonien jotakin hänen päänsä menoksi, kun kuuli näiden yllättäen lausuvan yhteen ääneen:
“Liikkutisruumis!”
“Hei!” Michael parkaisi alkaessaan nousta kavereidensa loitsun nostattamana ilmaan ja nykäisi peiton yltään. Hän heitti näihin raivostuneen katseen, johon Joshua vastasi pyörittämällä sauvaansa sillä tavoin, että Michael alkoi pyöriä ympyrää ilmassa. Charlus kohautti olkiaan voimattomasti, aivan kuin yrittäen sanoa, että mitään ei ollut tehtävissä.
“Päästäkää minut alas välittömästi!” Michael huusi nenänsä hipaistessa kattoa. Hän heilutteli käsiään yrittäen liikkeillä nykiä itseään lähemmäs maanpintaa, mutta pysyi yhä leijutettuna ja huolestuttavan lähellä kattoa.
“Jep, alas me sinut viedäänkin, että tytöt voivat hukuttaa sinut suukoin kukkasin ja halauksin!” Joshua virnisteli ja hänen äänensävystään kävi erittäin selväksi, että hän nautti tilanteesta suuresti.
“Armoa!” Michael aneli ja yritti napata kiinni jostakin, jotta olisi voinut edes yrittää vastustaa ystäviensä loitsun voimaa.
“Ei tunneta!” hänen ystävänsä vastasivat ja Michael mietti, mitä olikaan mahtanut tehdä ansaitakseen tällaisen kohtelun. Hän muistaisi tämän kunhan Charluksen ja Joshuan syntymäpäivät saapuisivat. Taatusti muistaisi.

Michael sulki silmänsä kauhuissaan, kun Joshua ja Charlus ryhtyivät leijuttamaan häntä kapeita portaikkoja alas. Charlus vielä saattoikin hallita tällaisen loitsun, mutta Joshuan taso taikojana oli vähintäänkin kyseenalainen. Hänen keskittymisensä herpaantui helposti, eikä hän sitä paitsi ollut koskaan edes suorittanut loitsuista riittäviä arvosanoja S.U.P.E.R-ryhmään! Michael odotti joka hetki milloin kiviseinä kopauttaisi häneltä tajun, tai hän kapsahtaisi niskoilleen portaisiin vierien ne aina alas oleskeluhuoneeseen asti. Hän näki jo silmissään Päivän Profeetan otsikot:
Syntymäpäiväsankari kuoli Tylypahkassa! Pyjamapukuinen ruumis vieri rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen ystäviensä leijutusloitsun seurauksena!

Michael joutui muistuttamaan itseään, että hän tuskin päätyisi Päivän Profeetan etusivulle, vaikka Joshua ja Charlus tulisivatkin epähuomiossa poistaneeksi hänen nimensä elävien kirjoista. Eihän professori Binnsin poismenoakaan ollut mainittu ennen kuin eilen, viikon professorin menehtymisen jälkeen, ja silloinkin vain pienellä kuolinilmoituksella. Kuolinilmoitus oli tosin ollut Michaelista varsin huvittava, sillä siinä suruvalittelut pyydettiin toimittamaan professori Binnsille itselleen, joka “helpotukseksemme päätti jatkaa maallista taivaltaan vähemmän lihallisessa muodossa, suoden nuorten oppilaiden yhä nauttia suuresta viisaudestaan ja säästäen heitä ylenmääräiseltä surulta.” Itsekin professori Binnsin S.U.P.E.R-ryhmään kuuluvana Michael osasi sanoa suoralta kädeltä, että oppilaista ylenmääräisen surullista oli ainoastaan, että kuolema ei tuonut minkäänlaista lisäjännitystä professorin oppitunteihin.

Charluksen ja Joshuan askelten lakattua kaikumasta portaissa Michael uskaltautui avaamaan silmänsä uudemman kerran. Hän makasi yhä vaakatasossa ilmassa, mutta oli jollakin konstilla onnistunut selviämään hengissä oleskeluhuoneeseen asti.
“Päästäkää hänet heti alas! Minkälaisia älykääpiöitä te oikein olette? Olisitte voineet taittaa hänen niskansa!” Jenniferin motkotus kuului jostakin Michaelin päälaen suunnalta, ja hän tunsi helpotuksekseen kuinka hänet laskettiin jaloilleen. Jennifer ja Laura ryntäsivät kumpainenkin halaamaan häntä suojelevasti, ja Michael pani suurella mielihyvällä merkille kuinka tytöt loivat Joshuaan ja Charlukseen pahoja katseita, jotka kertoivat hyvin selvällä ja karulla kielellä siitä kuinka nämä pitivät poikakaksikkoa vastuuttomina ja ajattelemattomina.
“Ei hänelle käynyt mitään!” Charlus puolustautui, vaikka Michael huomasi ystävänsä korvien punoittavan häpeästä.
“Niin, me olemme ammattilaisia!” Joshuakin perusteli.
Halauksesta irtautunut Jennifer asetti kädet lanteilleen ja tuijotti sulhoaan sellaisella päättäväisyydellä että Joshua perääntyi Charluksen selän taa.

Michaelin alkoi käydä Joshuaa ja Charlusta melkein sääliksi. Eiväthän nämä olleet tarkoittaneet mitään pahaa - eivät he kai koskaan tarkoittaneet, vaikka onnistuivat siitä huolimatta aina hankkiutumaan hankaluuksiin - ja eihän hänelle tosiaan ollut sattunut mitään.
“Jen”, hän sanoi pehmeästi ja kosketti lyhyen tytön olkaa, “se ei oikeasti haittaa. He eivät vain tulleet ajatelleeksi asiaa.”
Jenniferin silmät kuitenkin paloivat kiukusta hänen vilkaistessaan Mikea lyhyesti ja kääntäen katseensa takaisin päitään nöyrästi riiputtavaan kaksikkoon. Kohtausta seurasi muutama muukin aamuvirkku - tai tähän lauantaiaamuiseen meluun herännyt - rohkelikko.
“Heidän olisi pitänyt ajatella”, tyttö tokaisi julmasti. “Joshua, olen hyvin pettynyt sinuun. Sinä et voi käyttäytyä noin vastuuttomasti! Olet seitsemäntoista Merlinin nimeen ja muutaman vuoden päästä sinun pitäisi olla kyllin vanha isäksi! Näinkö huolimattomasti sinä aiot käsitellä meidän lapsiammekin?”
O-ou, Mike ajatteli Joshuan ilmeen nähdessään. Nyt oltiin taas menossa vaarallisille vesille. Michael oli henkilökohtaisesti sitä mieltä että Joshuan ja Jenniferin tulisi käydä pitkä keskustelu suhteensa tulevaisuudesta, mutta ei ainakaan itse välittänyt olla kuulemassa, mikäli se päätettäisiin käydä juuri nyt.
Laura taisi ajatella samaa, sillä hän kääntyi hymyillen Michaelia kohti ja totesi sitten kuuluvalla äänellä:
“No niin. Olet sitten täysi-ikäinen niin velho- kuin jästimaailmassa.”
Joshua ja Charlus tarttuivat Lauran sanoihin kuin viimeiseen oljenkorteen ja ryhtyivät kilvan onnittelemaan Michaelia, joka otti toivotukset rauhallisesti vastaan.

Pian Michael istutettiin sohvalle ja hänen eteensä kannettiin kauniisti - ja vähemmän kauniisti - paketoituja ystävien hankkimia lahjoja, joita hän alkoi avata suoltaen kiitoksia toisensa jälkeen. Jennifer oli kutonut hänelle villapaidan, hyvin kauniin sinisen ja lämpimän tuntuisen, Charlus hankkinut parantajakoulutukseen tarvittavan pääsykoekirjan ja Joshua ostanut valtaisat määrät erilaisia makeisia. Lauran lahja oli kuitenkin se, joka yllätti Michaelin täydellisesti.
“Laura”, Michael sanoi heikosti nostaen kultaisen taskukellon esille tummasta rasiasta, “en voi ottaa vastaan tällaista lahjaa. Se on…”
“Älä sano että se on liikaa”, Laura sanoi hiljaa ja kurottautui painamaan Michaelin sormet nyrkkiin pienen kellon ympärille. Michael pani merkille kuinka kylmät Lauran kädet olivatkaan.
Tytön katse oli paljon puhuva:
“Koska se ei ole. Ei sinun kaltaisellesi ystävälle.”

Yleensä velhonuorille oli tapana antaa kello näiden täysi-ikäistymislahjaksi. Michaelin perheellä ei kuitenkaan ollut ollut varaa hankkia sellaista edellisenä vuonna, ja isänsä kellon Michael oli joutunut myymään jo useita vuosia aiemmin, eräänä perheelle taloudellisesti erityisen hankalana kesänä. Äiti ei ollut koskaan edes tiennyt asiasta. Michael oli paljastanut totuuden isän kellon kohtalosta ainoastaan sisarelleen Katherinelle, joka oli toisiksi vanhin koko sisaruskatraasta.

Juuri Michaelin ajatellessa sisartaan tämä sattui laskeutumaan tyttöjen makuusalista johtavista portaista Poppyn ja parin muun tytön kanssa.
“Hyvää syntymäpäivää, Mike!” sisko huikkasi ohimennen nelikon suunnistaessa muotokuva-aukolle.
Michaelilla ja Katella oli sopimus että he eivät ostaisi toisilleen lahjoja edes juhlapäivinä kuten syntymäpäivinä ja jouluina. Nuoremmat sisarukset kaipasivat niitä kuitenkin enemmän ja vähien varojen vuoksi molemmat joutuivat muutenkin käyttämään mielikuvitustaan aivan riittävästi lahjanhankintaan.

Michaelin katse seurasi kuudesluokkalaisten tyttöjen joukkoa ja hän tuskin kuuli Joshuaa, joka tutkiskeli matolla Jenniferin ja Charluksen kanssa makaillen ja Mikelle lahjaksi antamiaan makeisia mutustellen parantajakoulutuksen pääsykoekirjaa:
“Aiotko sinä sitten lukea tämänkin kirjan kannesta kanteen?”
Charlus vastasi Michaelin puolesta:
“Tietenkin Mike lukee sen heti, kun on käynyt kirjaston läpi viimeistä opusta myöten.”
“Olkaa nyt siinä!” Jennifer kivahti ja ojensi kumpaakin poikaa tarjoamalla näille luunapin.
“Mike, minä en kerta kaikkiaan käsitä”, Joshua jatkoi marinaansa, joka kuulosti epämääräisen kaukaiselta Michaelin korvissa. Kate ja kaksi muuta tyttöä olivat astuneet muotokuva-aukosta ulos, mutta Poppy oli kääntänyt päätään sen verran että saattoi väläyttää Michaelille nopean, sievän hymyn, joka valaisi hänen kasvonsa kauttaaltaan. Michael ei voinut olla hymyilemättä takaisin.
“Minä luulin ettet voi lisätä opiskelua enää viimevuodesta, mutta olet roikkunut viimeiset kaksi viikkoa kirjastossa niin kuin aikoisit käydä läpi joka ainoan kirjan koko paikasta! Jos sinä olisit joku muu kuin sinä, sanoisin että sinua vetää kirjastoon joku aivan muu”, Joshua kuului valittavan.
“No, hyvä että minä olen minä”, Michael lausahti katsoen pettyneenä kuinka pähkinänsävyinen letinpää katosi sekin muotokuva-aukon toiselle puolen.
“Hänkö se on, Mike?” Laura kumartui kuiskaamaan Michaelin korvaan saaden nuorukaisen hätkähtämään.
“Mistä sinä...?” Michael käänsi kasvonsa vieressään sohvalla istuvaan tyttöön.
Laura hymyili lempeästi.
“En ole Josh”, hän sanoi hiljaa ja viittasi vähän matkan päähän matolle, jossa Joshua ja Charlus yrittivät parhaillaan kehittää teoriaa Bertie-Bottin-joka-maun-rakeiden tunnistamiseen ulkonäön perusteella Jenniferin kumotessa heidän ehdotuksiaan vetoamalla julmaan todellisuuteen. “Ymmärrän jotain tunteista, joita ihmiset eivät tahdo paljastaa.”
Michael nyökäytti päätään. Laura oli aina ollut hyvä aistimaan muiden mielialoja.
“Hänen nimensä on Poppy”, poika paljasti matalalla äänellä, pitäen visusti huolta etteivät muut saattaneet kuulla hänen sanojaan.
“Ja hän on Katen ystävä?”
“On, mutta en oikeastaan tunne häntä sitä kautta. Tiedäthän Katen. Normaalisti hän käyttäytyy kuin hänellä ei olisi ainuttakaan veljeä.”
“Ahaa”, Lauran heleänsinisiin silmiin nousi ymmärtävä kajo. “Hän ei siis tiedä että heilastelet hänen ystävätärtään.”
“Emme me heilastele”, Michael vääntelehti vaivaantuneena paikallaan. “Me vain istumme kirjastossa ja luemme ja keskustelemme.”
Selitys kuulosti ontuvalta hänen omissa korvissaankin ja hän pakottautui vielä lisäämään:
“Hänkin haluaa parantajaksi jonakin päivänä ja pitää velhoshakista ja…. No, meillä on aika paljon yhteistä.”

Lauran hymy muuttui huvittuneemmaksi ja Michael saattoi vain arvata kuinka typerältä ja nolostuneelta hänen täytyi silläkin hetkellä näyttää.
“Jos olisit joku muu kuin olet, minäkään en uskoisi tuota.”
“No, niin se kuitenkin on”, Michael ilmoitti ja heitti jälleen lyhyen katseen lattianrajaan, jossa Charlus ja Joshua yökkäilivät kilpaa joka-maun-rakeiden vuoksi.
“Mutta sinä pidät hänestä?”
“Turha kai sitä on kieltää”, Michael huokaisi ja hymy nousi hänen kasvoilleen, kun hän tuli ajatelleeksi että oli luvannut tavata Poppyn kolmen jälkeen kirjastossa.
“Niin on, sillä tiedätkö mitä Michael Pomfrey?” Laura käänsi päätään ja katseli häntä arvioivasti. “Siitä on pitkä aika kun olen nähnyt sinun hymyilevän tuolla tavalla.”

   ***

Poppy Limentin ei varsinaisesti ollut niitä tyttöjä, jotka hermoilivat kaikista pikkuasioista. Kuitenkin nyt hän oli erittäin hermostunut. Hän oikaisi jatkuvasti vaaleansävyisen mekkonsa helmoja ja pohti olisiko hänen sittenkin pitäytynyt pysyä arkisessa kaavussa. Oli kuitenkin viikonloppu ja useimmilla oppilailla oli tapana pukeutua hieman vapaammin. Poppykin halusi näyttää persoonallisemmalta tänä lauantaina, eikä kaikkein vähiten sen vuoksi että sattui olemaan Michael Pomfreyn syntymäpäivä.

Poppy oli antanut ystävänsä Katherinen kuulla kunniansa siitä että tämä ei ollut kertonut että sattui olemaan hänen veljensä syntymäpäivä. Poppyn vahva reaktio oli tosin herättänyt Katen epäluulot ja tytön ystävä olikin kysynyt:
“Miksi ihmeessä minun pitäisi opettaa sinulle sisarusteni syntymäpäivät?”
Niin, sitä oli ollut varsin hankala selittää. Toki Poppy olisi voinut suoraan myöntää, että hän oli tainnut ihastua pahemman kerran Katen isoveljeen, mutta se olisi ollut varsin hankalaa tässä tilanteessa, kun hän ei ollut aivan varma mitä poika hänestä ajatteli. Hänhän oli Michaelia nuorempi - eihän vuosi toki kovin paljon ollut, mutta olipa kuitenkin - ja tämän pikkusiskon paras ystävä. Ei varsinaisesti mikään erinomainen lähtökohta minkäänlaiselle ihmissuhteelle. Saattoihan sitä paitsi olla mahdollista että Michael ajatteli häntä ainoastaan ystävänä. Tai, mikä vielä pahempaa, pikkusiskonsa ystävänä, jonka kanssa hän vietti aikaa säälistä tai…
Lopeta, Poppy komensi itseään. Tällä typerällä arvailulla et ainakaan saavuta mitään. Michael tulee tänne hetken kuluttua ja sitten voit… Sitten voit kysyä miten asiat ovat.

Hetki oli kuitenkin ohitse yllättävän nopeasti ja jo muutaman minuutin kuluttua Michael Pomfrey saapui paikalle hymyilevänä ja leppoisana kuten aina. Poppy sai vaivoin lausuttua tervehdyksen. Pojan hymy vain oli sellainen että se oli viedä jalat alta tytöltä kuin tytöltä.
“Mitä haluaisit lukea tänään?” Michael kysyi ja johdatti Poppyn heidän tavanomaisen kirjavalikoimansa eteen.
“Hmm… mitä pidät  Parantaja Bestomin johdatuksesta taikovanväestön mielenterveysongelmiin?” Poppy kurottaen purpurakantisen teoksen toisiksi ylimmältä hyllyltä. Hän ulottui siihen vain niukin naukin.
“Hänellä on pari hyvää huomiota, mutta en ymmärrä kuinka ihminen, jolla on niin ankarat käsitykset hoitojen suhteen, on voinut toimia parantajana”, Michael totesi ottaen Poppyn tarjoaman kirjan ja kääntäen sen siten että parantaja Bestonin omahyväinen pärstä takakannessa kääntyi heidän nähtävilleen.
“Niin, minuakin hieman epäilytti hänen teoriansa siitä kuinka maahisten tallomaksi tuleminen olisi paras mahdollinen parannuskeino depressioon”, Poppy totesi naurahtaen ja oli ottamassa kirjan takaisin asettaakseen sen paikalleen. Michael liikautti kuitenkin kättään samanaikaisesti siten että Poppyn käsi osui hänen käteensä. Heidän katseensa kohtasivat. Poppy oli vetämäisillään kätensä pois, mutta Michael puisti pienesti päätään. Ei ollut tarvetta.

Normaalisti tällaisen epäsopivaksikin luokiteltavan tilanteen olisi pitänyt tuottaa Poppyn kaltaiselle nuorelle naiselle ainakin jonkinasteista nolostusta, mutta hänestä seisominen siinä Michaelin vieressä käsien koskettaessa toisiaan tuntui jollakin omituisella tavalla lähes luonnolliselta. Lisäksi hänestä oli mukava katsella Michaelin silmiä. Vaikka ne kovasti muistuttivatkin sävyltään ja muodoltaan Katen silmiä, oli Michaelin katse jollakin tapaa kiehtovampi. Se oli jollakin tapaa niin kypsä, mutta samalla tuntui siltä kuin tämän aikuisuuden verhon takana olisi ollut piilossa joku toinen. Joku nuorempi ja elämäniloisempi. Joku, jonka Poppy tahtoi kovasti tavoittaa.
“Kate ei kertonut että on syntymäpäiväsi”, Poppy kertoi hiljaa. Tuntui tärkeältä sanoa se. Vain jotta Michael tietäisi että hän olisi kyllä huomioinut sellaiset asiat, jos vain olisi tiennyt.
“Kate on vähiten sukurakkain ihminen, jonka tunnen, joten se tuskin on suurikaan ihme”, Michael hymähti.
“Olen huomannut ettei hän tosiaankaan mainitse teitä turhan usein”, Poppykin myönsi ystäväänsä Katherinea ajatellen.

Kate ei aina ollut ollut niin piittaamaton ja kylmäkiskoinen perheensä suhteen. Poppy muisti varsin hyvin kuinka ensimmäisellä ja vielä toisenkin luokan alussakin Kate oli aina juoksennellut miltei palvovana isoveljensä perässä. Katherine oli aina ylpeillyt sillä mitä hänen isänsä teki työkseen ja oli kertoillut hauskoja tarinoita nuoremmista sisaruksistaan. Kaikki se oli kuitenkin muuttunut kun herra Pomfrey oli kuollut näihin samoihin aikoihin viisi vuotta aiemmin. Isän menettäminen oli muuttanut Katen, kuten se oli ilmeisesti muuttanut Michaelinkin.

Ajoittain, hyvinä hetkinä, Poppyn onnistui saada Kate unohtamaan ne suojat, jotka hän oli vuosien saatossa ympärilleen kasvattanut, ja nähdä ystävässään toisenlaisia piirteitä. Entisen Katen piirteitä, jotka olivat melkein kadonneet, mutta eivät silti aivan. Poppya kiinnosti mahtoiko Michaelissakin olla salattuja viitteitä tuosta entisestä ihmisestä, tuosta pojasta, joka piilotteli aikuisen katseen suojassa.
“Olisin tahtonut antaa sinulle lahjan”, Poppy totesi.
“Siinä tapauksessa oli hyvä että Kate ei kertonut. Olin kuolla häpeästä pelkästään ystävieni upeiden lahjojen vuoksi”, Michaelin hymy tasoittui hieman. “En voi koskaan antaa heille mitään yhtä upeaa.”
“Minusta ystävyyden hienous on juuri siinä, että ei odoteta vastalahjoja”, Poppy sanoi ymmärtävään sävyyn ja oli huomaamattaan alkanut silitellä sormillaan pojan kämmenselkää. “Ilon näkeminen ystävän kasvoilla on riittävä palkkio, joka tekee lahjan antajankin onnelliseksi.”
Michaelin sormet kiertyivät Poppyn sormiin ja poika asetti vapaalla kädellä kirjan takaisin hyllyyn, siirtämättä katsettaan Poppysta.
“Siksi olisin tahtonut antaa sinulle lahjan”, tyttö kuiskasi, eikä uskaltanut edes räpäyttää silmiään peläten menettävänsä katseyhteyden, mikäli ei pitäisi nuorukaista koko ajan näköpiirissään. “Halusin nähdä sinun olevan onnellinen.” 
Michaelin hymy leveni jälleen:
“Enkö minä ole?”

Hymyä oli nautinnollista katsoa, niin nautinnollista että sen koskettamisen vastustus oli suuri haaste, jota Poppy ei pystynyt läpäisemään. Pieni askel ja Poppyn hameenhelman suojaama polvi hipaisi Michaelin housunlahjetta. He olivat niin lähekkäin että tunsivat toistensa hengityksen. Michaelin nenänpää kumartui hipaisemaan Poppyn poskea ja seuraavassa hetkessä Poppy saattoi tunnustella Michaelin hymyä omilla huulillaan.
“Hyvää syntymäpäivää”, hän toivotti vielä aivan hiljaa. Varjot sinivihreistä silmistä olivat siirtyneet hetkeksi sivuun ja Poppy näki ensimmäisen kerran nuoren miehen silmien liittyvän hymyyn täydellisen huolettomina.
“Kiitos.”


   ***

Professori Kuhnusarvion juhlat tunnettiin kahdesta asiasta: hyvästä tarjoilusta ja erikoisista vieraista, jotka kuuluivat hänen laajaan ihmisverkostoonsa. Tälläkin kertaa paikalla oli lukuisia kuuluisuuksia kuten lumoavan kaunis veela-kirjailijatar Annette Drimar-Fardell, huispauslegenda Roderick Plumpton, auroriviraston päälikkö Henrik Mayland sekä velhomaailman rikkaimpiin ihmisiin kuuluva, ilmiömäisen nerokas loitsujenkehittäjä Trafox Jones.

Horatius Kuhnusarvio myhäili tyytyväisenä. Hän oli viettänyt koko juhlien alun kuljettaen uusinta löytöään, Tom Valedroa, erilaisten ihmisten nähtävillä. Nuori Valedro oli vaikuttanut vaivaantuneelta kuten useimmat ensikertalaiset näissä pienissä, yksityisissä juhlissa, mutta oli sopeutunut tilanteeseen sitten yllättävän hyvin. Annette-kulta oli ihastunut häneen kovin ja olisi varmaankin tarjoutunut seuraavaksi adoptoimaan hänet omakseen, ellei Horatius olisi kiiruhtanut esittelemään poikaa Roderickille, josta tämä ei ollut näyttänyt erityisemmin kiinnostuneen. Olihan se toisaalta ymmärrettävää, kun otettiin huomioon ettei Valedro ollut kasvanut velhoyhteisössä. Siinä missä jokainen velholapsi olisi muuttunut sulaksi vahaksi päästessään kättelemään Roderick Plumptonia oli tämä poika onnistunut toteamaan viileän rauhallisesti hyvän illan toivotuksen.

Sillä hetkellä nuori Valedro keskusteli Henrikin kanssa ja näytti kuuntelevan hyvin kiinnostuneena, kun auriosastonpäällikkö esitteli hänelle osastonsa uusimpia rikollisten jäljitykseen käytettäviä menetelmiä. Kuhnusarvio myhäili napostellessa reilunkokoista palaa ananaskakustaan. Hän kääntyi toisaalle missä näki Dorea Mustan, koulun johtajaoppilaan ja harvinaisen teräväpäisen tytön käyvän harvinaisen kiivasta keskustelua Roderickin kanssa. Hyvänä isäntänä Horatius koki tarpeelliseksi puuttua tilanteeseen.
“Olet ilmeisesti päässyt selville tästä sisukkaasta johtajatytöstämme vai kuinka Rod, vanha-ystävä? Dorea tässä - varmaankin tunnet hänen vanhempansa, hänen isänsä Cygnus toimi pitkään velhojenneuvostossa ja täytyypä sanoa ettei sulka ole kauas feeniksistä pudonnut! -  on kuitenkin yksi lahjakkaimpia oppilaitani. Tosin eihän hänen geeneillään vähempää odottaisikaan.”
Kaikkien aikojen etsijäksikin nimetty herra Plumpton suuntasi iän haalentamien silmiensä katseen Horatiukseen.
“Niin todellakin”, mies totesi kylmästi ja vilkaisi nenänvarttaan pitkin Mustan suvun nuoreen vesaan. “Neiti Musta tässä ojensi minua muuan kommentistani, jonka laskin Päivän Profeettaan viime kuussa liittyen Henkipään Harpyijoiden toimintaan ja noitahuispaajiin.”
“Minä ainoastaan tiedustelin millä perustein herra Plumpton on mennyt lausumaan niin perättömiä kommentteja noitien pelin kehnoudesta velhoihin nähden”, tyttö ilmoitti asiallisella sävyllä, mutta hänen silmissään loisti uhkaava kajo, minkä vuoksi Horatius katsoi paremmaksi vaihtaa puheenaihetta pikapuoliin.
Hän hörähti kepeästi ja kiersi toisen pullean kätensä Roderickin olalle todeten tälle:
“Niin Rod, kovasti ovat ajat muuttuneet. Itsepäisiä otuksia nämä nykynaiset, eipä sillä ei minulla mitään sitä vastaan ole - oikein mukavaa vaihtelua itse asiassa. Olenkos muuten kertonut sinulle Bathildasta, jonka tapasin tässä viime viikolla…”

   ***

Trafox Jones tunnettiin velhoyhteisössä suorastaan kuvottavan rikkaana, luihuna onnenonkijana, joka ajoi aina omia etujaan. Hänet tiedettiin varustetuksi runsaalla älykkyydellä, joka hänen valtavaan lahjakkuuteensa yhdistettynä oli suorastaan vaarallista. Trafox Jones oli toinen nimi loitsujenkehitysvirastolle. Hän oli alan ainoa todellinen hallitsija niinä päivinä, ainoa joka oli tarpeeksi häikäilemätön ja itsepäinen venyttääkseen taikuuden rajoja jopa sinne minne niitä ei kuulunut venyttää. Kaikki, jotka eivät olleet tarpeeksi nöyriä mielistelläkseen tätä nerokasta velhoa, vihasivat häntä.

Herra Jones oli kolmekymmentäkahdeksanvuotisen elämänsä aikana ollut kolmasti naimisissa. Hänen kaikki kolme vaimoaan olivat kuolleet virallisten papereiden mukaan “vapaaehtoisina ja riskeistä tietoisina avustajina tutkija Jonesin koko velhokunnalle arvokkaissa ja kunniallisissa tutkimuksissa valitettavissa, herra Jonesista riippumattomissa olosuhteissa ”. Kaikki tiesivät asioiden todellisen laidan, mutta kenelläkään ei ollut valtaa kajota Trafox Jonesin kaltaiseen suurmieheen. Trafox Jones ei edes välittänyt salata totuutta vaimojensa todellisesta kohtalosta, vaan piti legendaa yllä täydellisellä hiljaisuudellaan tarkoituksena säikytellä vähäisetkin vastustajansa pakosalle.

Horatius Kuhnusarvio kuului ryhmään, jota Trafox Jones kutsui siipeilijöiksi. Kuhnusarvio oli hänen entinen opettajansa, ei kovinkaan kummoinen velho, mutta mies, jonka vaistot toimivat huomattavasti hänen hidasta järjenjuoksuaan paremmin. Trafox oli vuosien varrella hyötynyt näistä Kuhnusarvion pikku juhlista moninkin tavoin. Hän oli tavannut kaksi vaimoistaan näissä tilaisuuksissa, poiminut koko joukon lahjakkaita avustajia ja ennen kaikkea löytänyt lauman täysiä typeryksiä, joilta oli helppo huijata heidän keksintöjään tai omaisuuttaan, riippuen siitä, mitä kenelläkin oli tarjottavanaan.

Tämän illan Trafox oli pitänyt tiiviisti silmällä ehkäpä hieman kymmentä vuotta vanhempaa poikaa, jonka läheisyydessä Kuhnusarvio oli juhlien aluksi pysynyt. Vanhalla kunnon Kuhnulla näytti olevan uusi suosikki. Suosikki, josta tämä ei tahtonut hevillä päästää irti. Trafoxilta vei viitisen minuuttia irtautua keskustelusta muuan itseään täynnä olevan johtajapojan kanssa. Nuori mies oli ollut ilmiselvästi täysi typerys, jolta uupui paitsi kyky tehdä itsenäisiä päätöksiä, myös huumorintaju. Vedoten olemattomaan ystävään huoneen toisella puolen Trafox livahti lähemmäs poikaa. Hän nappasi mukaansa kolme tuoppia kermakaljaa, joista yhden sisällön hän kaatoi muitta mutkitta jakkaramaisella tuolilla korkean lasipöydän ääressä istuvan aurori Henrik Maylandin kaavulle.
Trafox taikoi kasvoilleen mitä pahoittelevan ilmeen:
“Suo anteeksi, Henrik. En huomannut sinua lainkaan.”
“Sinua taas on mahdoton olla huomaamatta, Trafox”, Mayland murahti hypäten pystyyn paikaltaan ja yritti puhdistaa pitkähköä, harmaantunutta partaansa tahmeasta juomasta erittäin huonolla menestyksellä. Puhdistusloitsut eivät varsinaisesti olleet tarkoitettu partakarvoille.
“Sinun on syytä kiiruhtaa huuhtomaan partaasi vedellä”, Trafox neuvoi. “Muutoin se kuivanee jääpuikkomaiseen muotoon ja sitähän me emme halua.”
“Olen otettu että kannat huolta partani hyvinvoinnista”, Mayland tuhahti kireästi ja mulkoili nuorempaa miestä kulmiensa alta. Auroreilla oli taipumus vihata Trafoxia vielä ahkerammin kuin keskivertovelhoilla ja -noidilla.
“Älä huoli, pidän seuraa nuorelle ystävällesi”, Trafox lupasi ja livahti Maylandilta vapautuneeseen tuoliin täydellisellä sulavuudella. Maylandin siansilmissä välähti epäluulo ja hän kumartui kuiskaamaan jotakin tummatukkaisen pojan korvaan ennen poistumistaan.
“Saako olla kermakalja, poika?” Trafox kysäisi huolettomasti pyöräyttäen toisen täysistä tuopeista pöydän ylitse laihalle, kalpealle pojalle. Tämä katsoi sitä epäröiden ja uteliaana, aivan kuin olisi ensikerran tekemisissä tuon velhojen perinnejuoman kanssa.
“Ajattelin että kumpikaan vanhoista ukoista ei ole ymmärtänyt tarjota sinulle juotavaa”, Trafox naurahti ja sipaisi oljenvärisen hiuksen luontevasti korkealta otsaltaan.

Poika puisti päätään ja hänen tummat silmänsä tarkkailivat Trafoxia kiinnostuneesti, mutta samalla varautuneesti. Hän otti hörppäyksen kermakaljastaan Trafoxin näytettyä mallia.
“Kuule, voimme tietenkin odottaa että vanha kunnon Kuhnu tulee ja esittelee meidät toisillemme tai sitten voimme tehdä sen aivan itse”, Trafox lausahti hetken hiljaisuuden jälkeen ja väänsi kasvoilleen kerrassaan valloittavan hymyn, jonka hän senkin hallitsi tahtoessaan. “Olen Trafox Jones, Taikaministeriön kokeellistenloitsujenkehitysosaston johtaja.”
Hän ojensi kätensä, johon poika tarttui lapselle kovin vahvalla otteella:
“Tom Valedro.”

Valedro. Lyhyt skannaus Trafoxin aivoissa selvitti hänelle ettei hän ollut koskaan tavannut ketään sen nimistä. Koska poika ei maininnut esittelyssä vanhempiaan tai muutakaan sukulaistaan hän joko ei tahtonut ylpeillä näillä, häpesi näitä tai ei tuntenut lainkaan. Olisi jokatapauksessa parempi pysyä etäällä siitä aiheesta.
“Vanhako olet, Tom?” Trafox kysyi sen sijaan niin luontevasti kuin suinkin kykeni.
“Yhdentoista, herra Jones”, poika vastasi. Trafoxin piti peittää hymynsä kermakaljaan. Tuollaisesta hän piti. Pelkkä vastaus, eikä minkäänlaista loruilua pian saapuvista syntymäpäivistä tai muista.
“Olet varmaankin melkoisen lahjakas, kun olet saanut kutsun tänne, vaikka olet koulussa vasta toista kuukautta”, hän vihjaisi, mutta poika kohautti vain olkiaan.
Imartelulla ei ole vaikutusta häneen, Trafox analysoi mielessään. Fiksu poika, ei anna onnistumisten nousta päähänsä.
“Tosin Kuhnu-kullalla on taipumusta tehdä pikaisia johtopäätöksiä aavistustensa perusteella”, hän totesi huolimattomampaan sävyyn ja seurasi kiinnostuneena pojan reaktiota. “Hän on tulossa vanhaksi ja - no, erehdyksiä sattuu.”
Poika ei vastannut. Trafox näki kuinka hänen asettamansa haaste kutkutteli tämän mielessä. Poika nosti sauvan taskustaan ja pyöräytti sitä toisessa kädessään kuin leikitellen sillä. Trafox tuskin huomasi lyhyttä nykäystä, joka liidätti tarjoilupöydältä toiset kermakaljat heidän luokseen.
Ensiluokkalainen käyttää sanatonta taikuutta kutsuloitsuun? Kuhnusarvio on tainnut osua feeniksinpesään! Trafox ajatteli, mutta ei antanut kasvoilleen nousta pienintäkään viitettä siitä vaikutuksesta, jonka Valedro oli häneen tehnyt.

Vasta kun poika pyöräytti vuorostaan kermakaljatuopin pöydän ylitse todeten yksinkertaisesti “Saatatte olla oikeassa, herra Jones”, Trafox päästi hyväksyvän hymyn kasvoilleen ja mainitsi äskeisen olleen sangen vaikuttavaa.
“Oletan että tuollaisella lahjakkuudella oppitunnit tuntuvat sinusta pitkäveteisiltä”, Trafox lausahti kilistäen tuoppia Valedron kanssa.
“Kehitän itselleni tekemistä”, poika kertoi ja Trafox tunsi mieltymyksensä jatkuvasti kasvavan. Tämä poikahan muistutti kovasti häntä itseään nuorempana! Samalla tavoin lahjakas, älykäs ja uskalias.
“Ja se on hyvin viisasta, Tom, jos saan sanoa. On turha harjoitella asioita, jotka jo hallitsee.”
“Niin minäkin ajattelin.”

Valedro tutkaili Trafoxia jälleen tarkasti ja mies näki kuinka pojan mieltä kutkutti jokin kysymys, joka purskahtaisi millä hetkellä hyvänsä ilmoille. Hän odotti hetken ja pian poika kysäisikin vikkelästi kuin ei olisi pystynyt enää estämään itseään:
“Herra Jones, oletteko te paha velho kuten herra Mayland sanoi?”
Ahaa, sitä se vanha rupikonna kuiskutteli , Trafox päätteli.
Ääneen hän totesi kuitenkin:
“Ole hyvä ja sano vain herra Fox. Jones saa minut kuulostamaan niin vanhalta. Ja uskoisin että herra Maylandin näkökulmasta minä tosiaan taidan olla melko paha velho.”
“Entä teidän näkökulmastanne?”
Merlinin parta, minähän alan pitää tästä pojasta oikein tosissani.
“Minun näkökulmastani ei ole olemassa hyviä tai pahoja velhoja”, Trafox muotoili ja näki lapsen painavan hänen sanansa tiukasti mieleensä. “Ainoastaan ihmisiä, joilla on kullakin omat päämääränsä. Toiset ovat valmiita tekemään mitä hyvänsä niiden eteen. Toiset luovuttavat. Minä en ole luovuttaja ja minulla on tunne ettet ole sinäkään, Tom Valedro.”
“En, herra Fox”, poika vakuutti ja hänen ilmeensä oli niin lumoutunut että Trafox tiesi pojan kaipaavan ehdottomasti lisää vastauksia. Uhkapelien harrastajana Trafox kuitenkin tiesi milloin oli parasta lopettaa.
Mies katsahti kelloonsa ja oli kauhistuvinaan sen näyttäessä puolta yhdeksää.
“Minun on nyt kyllä valitettavasti lähdettävä, vaikka aloin vasta kunnolla viihtyä näissä juhlissa”, hän pahoitteli ja poika näytti juuri niin peitetyn pettyneeltä kuin mies oli odottanutkin.
“Tuletteko käymään toiste professorin juhlissa, herra Fox?”
“Tulisin mielelläni, mutta olen kovin kiireinen mies, Tom”, Trafox kertoi pukiessaan viittaa ylleen. Poika oli lähtenyt saattamaan häntä ulko-oville. “En usko että pystyn raivaamaan toista vapaa iltaa kokonaiseen vuoteen.”

Ovilla kaksikko pysähtyi ja Trafox taikoi kasvoilleen jälleen mitä valloittavimman hymyn. Hän tarttui pojan käsivarteen ja puristi sitä kaksin käsin:
“Oli todella hauska tavata, Tom Valedro, ja toivon että kohtaamme taas mahdollisimman pian. Olisin kovasti halunnut tutustua sinuun tarkemmin.”
“Samoin, herra Fox.”
Sitten, kuin olisi vasta tullut ajatelleeksi asiaa, Trafox rypisti mahtavaa, jylhää otsaansa ja ehdotti varovasti:
“Toki - mikäli vain siis haluat - voit kirjoittaa minulle. Mikään ei piristäisi kiireisen liikemiehen iltoja niin kuin kirje sinunlaiseltasi lahjakkaalta pojalta.”
“Liikemiehen?” poika tarrasi sanaan lauseen keskellä. “Luulin että teette työtä ministeriölle, herra Fox.”
Trafox nauroi ääneen ja pörrötti pojan tummaa hiuspehkoa isälliseen tapaan:
“Lahjakkaalle ja älykkäälle. Ministeriön palkoilla ei pidetä yllä sellaista linnaa jossa asun, ja jokainenhan on oman onnensa maahinen vai kuinka?”
 Tom Valedro ei sanonut siihen mitään vaan kysyi sen sijaan:
“Minne minun pitäisi kirjoittaa mikäli siis tahtoisin tavoittaa teidät?”
“Jokainen pöllö - jopa ne koulun käytössä olevat idiootti-tiput - löytää minut, kunhan pyydät sitä viemään kirjeen Kettulinnaan. Se on Skotlannin suurin yhtenäinen rakennus, joten usko minua: siitä ei voi erehtyä.”
“Hyvä on, herra Fox, mutta en lupaa mitään”, poika varoitti pidellen ovea auki miehelle.
Tämä hymyili:
“En odottanutkaan sitä.”

Astuessaan syksyisen viileään ulkoilmaan Trafox Jones oli täydellisen vakuuttunut siitä, että Tom Valedro kirjoittaisi hänelle vielä. Hän oli ilmiselvästi tehnyt vaikutuksen, vaikka poika ei sitä suoraan tahtonutkaan myöntää.
« Viimeksi muokattu: Tammikuu 26, 2009, 17:52:19 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Sheridan

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: SkyHazel4429
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 3&4: 25.1
« Vastaus #12 : Tammikuu 26, 2009, 15:45:20 »
Uu, tämä on oikein kiva :D Suosikkeihin meni, luonnollisesti.

Aihe ei ole kovinkaan suosittu, tästä parituksesta ei näe etenkään suomeksi paljoakaan ficcejä, edes oneshoteja. Tässä ficissä Dorea ja Charlus ovat aika samanlaisia kuin Lily ja James, sääli että Harry ja Ginny rikkoivat perinteen ;( Onneksi on aina kunnon H/D:t pelastamassa tämänkin :'D Mutta tämä paritus toimii, ja pidän siitä kovasti.

Hieman sekalaista meininkiä vielä alussa, mutta ehkä olen oikeasti vähä-älyisempi kuin kuvittelin tai se johtui siitä että aloitin lukemaan tätä joskus puoli seitsemän aikaan aamulla. Kirjoitustyylisi on edelleenkin loistavaa, ja rukoilen edelleenkin(buah. paljon olenkin pyydellyt 8D) että laitat sen toisen R/S, A/OC- ficcisi Vuotikseen. Hemmetti kun fini ei toimi, olisin voinut mennä lukemaan sieltäkin ficcejä ;(

Tom on tässä täsmälleen sellainen kuin kuvittelen, syrjäänvetäytyvä. Mutta suloinen se silti on, tietenkin :)))) Ainahan se. Pidän kovasti hänestä, ja Anastaciasta.

Hahaa <3 Poppy/Michael on kyllä jokin ylisuloinen paritus, rrrrakastan. Älä nyt vain pamauta ettei heistä tule ikinä paria :o Sydämeni särkyisi miljooniksi palasiksi, kuvitellaan ainakin. Mutta he sopivat yhteen täydellisesti :D

Poissa Neithan

  • Vuotislainen
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 3&4: 25.1
« Vastaus #13 : Tammikuu 26, 2009, 17:41:03 »
Poppy/Michael oli mahtavaa luettavaa. Olet saanut hahmoista kiinnostavia, heidän tausta tarinoidensa lukeminen oli mieltä kutkuttavaa. Tykkäsin lukea parin kohtauksia, varsinkin pienet lauseet tekivät niistä arvostettavia.
Professori Binss kuoli ;"D Hänen reaktionsa oli erityisen taitavasti kirjoitettava, ja pidin tavasta jolla hän suhtautui kuolemaan kuin hampaiden harjaukseen.

Laura Whirmingin tapaus oli myös kiinnostava. Dumppiksen ajatukset tytöstä olivat luontevia ja juuri niin dumppismaisia kuin voi odottaakin.
Dumbledore on ehdottomasti yksi tämän ficin kiinnostavimpia hahmoja. Kaikki puheet hänen ystävästään, asemastaan koululla ja mietteet kaikesta tekevät hänestä hyvän hahmon. Vanha kunnon Dippet käyttäytyy sopivan kunnioittavasti ja luottavaisesti Dumbledorea kohtaan. Nautin heidän kohtauksensa lukemisesta paljon.

Charlusin ja Dorean kohtaukset ovat ihania. Heistä tosiaan tulee mieleen hiukan James ja Lily, mutta olet kuitenkin saanut heistä todella taitavasti itsenäiset hahmot. Dorea on eräs lempihahmojani tässä ficissä.
Ihailen tyyliäsi kuvailla ja kirjoittaa eri henkilöistä, olet todella taitava kirjoittaja.

Lainaus
Hän näki jo silmissään Päivän Profeetan otsikot:
Syntymäpäiväsankari kuoli Tylypahkassa! Pyjamapukuinen ruumis vieri rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen ystäviensä leijutusloitsun seurauksena!

Tuossa kohdassa tuli totaalinen repeäminen. Pidin Miken suhtautumisesta ystäviensä lahjoihin, se oli kauniin nöyrä. Charlus ja Joshua olivat todella suloisia myös. Pidän paljon myös Jenniferin vahvasta persoonasta. Hän ja Joshua sopivat todella hyvin yhteen.

Lainaus
Pieni askel ja Poppyn hameenhelman suojaama polvi hipaisi Michaelin housunlahjetta. He olivat niin lähekkäin että tunsivat toistensa hengityksen. Michaelin nenänpää kumartui hipaisemaan Poppyn poskea ja seuraavassa hetkessä Poppy saattoi tunnustella Michaelin hymyä omilla huulillaan.
“Hyvää syntymäpäivää”, hän toivotti vielä aivan hiljaa. Varjot sinivihreistä silmistä olivat siirtyneet hetkeksi sivuun ja Poppy näki ensimmäisen kerran nuoren miehen silmien liittyvän hymyyn täydellisen huolettomina.
“Kiitos.”


Tämä kohta oli yksinkertaisuudessaan toki kaunis, mutta ehkä olisin hiukan parempaa kuvailua toivonut. Hämmenyksen aiheutti tuon kohta. Ensi suudelma olisi voinut olla paremmin kuvailtu, mutta pidin kuitenkin muuten tämänkin kuvailusta.


Lainaus
“Tosin Kuhnu-kullalla on taipumusta tehdä pikaisia johtopäätöksiä aavistustensa perusteella”, hän totesi huolimattomampaan sävyyn ja seurasi kiinnostuneena pojan reaktiota. “Hän on tulossa vanhaksi ja - no, erehdyksiä sattuu.”
Poika ei vastannut. Trafox näki kuinka hänen asettamansa haaste kutkutteli tämän mielessä. Poika nosti sauvan taskustaan ja pyöräytti sitä toisessa kädessään kuin leikitellen sillä. Trafox tuskin huomasi lyhyttä nykäystä, joka liidätti tarjoilupöydältä toiset kermakaljat heidän luokseen.
Ensiluokkalainen käyttää sanatonta taikuutta kutsuloitsuun? Kuhnusarvio on tainnut osua feeniksinpesään! Trafox ajatteli, mutta ei antanut kasvoilleen nousta pienintäkään viitettä siitä vaikutuksesta, jonka Valedro oli häneen tehnyt.

Selkeästi paras kohta. Pidän paljon Tomin kohtauksista, ja tämä teki minuun suuren vaikutuksen. Todella taitavasti kirjoitettu ja koko Kuhnusarvion kutsut - kohtaus oli mieleeni. Pidin varsinkin siitä pieni eleisyydestä, millä Tom Trafoxin vaikutti.
Tomin ja Trafoxin välinen keskustelu oli ihanaa ja mielenkiintoista luettavaa.

Odottelen malttamattomana jatkoa.


- Mortti



Poissa Elina

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 3&4: 25.1
« Vastaus #14 : Tammikuu 29, 2009, 12:37:02 »
Luin koko tähänastisen ficin ja pidin tästä kovasti :) . Kuvailusi on osuvaa ja olet osannut tehdä hahmoista uskottavia ja samaistuttavia. Kirjoittamasi Dumbledore on loistava, juuri sellainen hänen kuulukin olla, samoin Tom Valedron olet onnistunut saamaan uskottavaksi. Ficissä on useita kauniita ja hyvin kirjoitettuja kohtia, jatka samaan malliin! :)

Muista kuitenkin kiinnittää huomiota kielioppiin, esimerkiksi yhdyssanoihin ja pilkkusääntöihin (esim. lauseenvastikkeisiin ei tule pilkkua!). Muuten tekstiäsi oli oikein mukava lukea, mutta jotkin virheet häiritsivät lukuelämystä. Tosin pisteet joku-pronominin taivutuksesta, se on ollut tähän mennessä erinomaista! :)

Poissa Silver

  • Tengo hipo y soy estudiante.
  • Vuotislainen
  • *Arvostaa sankariaan*
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 3&4: 25.1
« Vastaus #15 : Tammikuu 29, 2009, 22:46:39 »
Luvut 3&4 olivat hieno kokonaisuus. Asiaa oli paljon, joten lyhytmuistiin, josta tätä kommenttia vetelen, ei ole juurtunut kaikkea.
   Mieltäni jäi kutkuttamaan Albus Dumbledoren ja Laura Whirmingin käymä keskustelu, josta ensimmäiseksi mainittu kertoi rehtori Dippetille. Varsinkin, mikä tarina kokonaisuudessaan on. Erittäin hyvää kerrontaa on kohdassa, jossa Dumbledore katselee neiti Whirmingin mielen taistelua kertoakseen asiansa. Todellakin onnistunut kohta!
   Olen myös hulluna rakkaustarinoihin. Poppyn ja Michaelin välinen romanssi on jotain aivan ihanaa! Lempi tarkoitukseltaan varsin synkän ficin keskellä antaa mukavaa kevennystä ja saa iloisemmalle mielelle. :) Kiitän että olet ottanut tällaisen juonenkäänteen mukaan. :)
   Tom Valedron olen kuvitellut läpeensä pahaksi, mutta saat minut kieltämättä ajattelemaan, että tässä vaiheessahan ne traumat ovat juuri muodostumassa. Siis traumat tuntemattomista vanhemmista, syrjivistä koulutovereista ja muusta.
Hienoa kuitenkin, että pidät Tomia vielä "ihmisenä" tässä vaiheessa. Tätä kuvaa kohta, jossa Tom uskoo Anastasialle surullisen salaisuutensa.
Täytyy myöntää, että vihjaus jonka mukaan Anastasia tietäisi jotain mitä Tom ei, on liikaa. Tässä ficissä on paljon vihjauksia, hyviä useimmiten, mutta tähän kohtaan ei mielestäni vain luonnistunut. Juuri ehkä liiallisen toiston takia. Pyydän että hitusen vähennät vihjauksia tulevaan, niin kerran pari niitä käyttäessäsi ne ovat voimakkaampia tehokohtia. :)
  
Olet taas selkeästi käyttänyt aikaa ja päätäsi tämän ficin tekemisessä! Aika, varsinkin kun mennään menneisyyteen, on todella vaikeaa hahmottaa. (Ainakin minulle. ;]) Siksi on hienoa, että olet huomannut aikayhteneväisyydet mm. Grindelwaldin vallanpyrkimysten, Harryn isoisän koulunkäynnin ja Binnsin legendaarisen kuoleman kohdalla.

Kiittäen jälleen hyvistä luvuista,

Silver

« Viimeksi muokattu: Tammikuu 29, 2009, 22:52:18 kirjoittanut Silver »
Elämä maapallolla on kallista, mutta sisältyyhän siihen matka auringon ympäri.

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 3&4: 25.1
« Vastaus #16 : Helmikuu 14, 2009, 13:28:47 »
Hei taas!
Vanhat on tanssittu ja hiihtoloma alkaa piakkoin niin että on aikaa taas tähänkin ficiin panostaa. Aloitanpa laittamalla jälleen lukuparin 5&6. Kivaa olisi kommenttia saada.
Ja kommenteista puheenollen:

Kiitos kovasti kommentistasi Velia. No, noista mainitsemistasi parituksista kumpaakin esiintyy seuraavissa luvuissa ainakin jonkin verran. Onhan tämä vielä hieman sekavaa, mutta muutama henkilö, esine ja paikka tarvitsee vielä tulla esitellyksi ennen kuin juonta pääsee kunnolla kehittämään.
Kiitokset kommentistasi Mortti. Täytyy kai sanoa, että Poppy/Michael ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan, jonka mukaan tämän ficin piti olla huomattavasti Charlus/Dorea keskeisempi, mutta sitten etsin Charluksen kaverille tuttua nimeä ja Michael Pomfrey sointui niin mukavasti että... Sitten tuli mieleeni että Pomfrey, jaa miksikäs ei? Ja jälleen pikkuisen laskeskelua ja selvittelyä, enkä voinut vastustaa kiusausta laittaa Poppyakin mukaan. Ensisuudelma oli ehkä joidenkin makuun hieman laimea, mutta olen muutamaan kerran mokannut tilanteen kirjoittamalla liian tarkasti, enkä halunnut sortua samaan virheeseen uudestaan. Lisäksi tässä ficissä on tulossa vielä pari muutakin ensisuudelmaa, joista en halua tehdä liian samankaltaisia... Ja Trafoxin kirjoittaminen oli taivas! Hän oli hetken mielijohde, mutta niin kutkuttavaa kirjoitettavaa, että minua harmittaa etten voi kirjoittaa häntä heti seuraaviinkin lukuihin, mutta hän palaa vielä...
Elina, kiitos kommentistasi. Yritän vastaisuudessa kiinnittää entistä enemmän huomiota mainitsemiisi kohtiin ja kiitokset kehuista :).
Paljon kiitoksia kommentistasi Silver. Lauran salaisuuteen tulee taas hieman vihjettä tässä luvussa, mutta vain hieman. Mukavaa, jos olen onnistunut antamaan Tomille toistakin puolta, sillä minä en ole koskaan uskonut ns. synnynnäiseen pahuuteen tai läpeensä pahuuteen ylipäätään. Vähennä vihjauksia? Niin tuota... Yritän kyllä, mutta en usko onnistuvani. Kirjoitustyyliini on vain aina kuulunut ylenmääräinen vihjailevuus, enkä tähänmennessä ole onnistunut kaluamaan sitä irti, joten vähän epäilyttää että se onnistuisi vastaisuudessakaan. Ajan kanssa leikkimisestä täytyy sanoa sen verran että se on ajoittain hyvinkin työlästä ja minun on jatkuvasti käännyttävä kirjojen puoleen ja tarkisteltava netin avulla, että milloinkas tämäkin kävi, mutta samalla se on jotakin niin palkitsevaa, kun löytää sopivaan paikkaan jätetyn langanpään, jonka saa kiinnitettyä tähän omaan fickudelmaan.

Pahoittelut, jos äskeisessä oli jotakin epämääräistä, olen vielä vähän väsyksissä vanhojen jatkoista, enkä uskalla ottaa ihan täyttä vastuuta siitä mitä kirjoittelen. Nämä luvut on kuitenkin kirjoitettu aikaisemmin, joten niiden pitäisi olla suht järkeviä :).

                                                               -Unissakävelija

Luku 5: Sodassa, rakkaudessa ja ystävyydessä

Ennustaminen oli ollut koululautakunnan ja opettajakunnan suurin kiistakapula viimeisten neljän sukupolven ajan. Se oli pysynyt sitkeiden kannattajien vuoksi pakollisena oppiaineena, mutta vastustajien ryhmän kasvaessa oli alettu esittää ehdotuksia että kyseinen aine olisi kokonaan poistettava tai ainakin muutettava vapaavalintaiseksi. Oli todistettavaa että ennustuksen taito ei ollut opetettavissa - kyseessä oli tutkijoiden mukaan lahja, jota ei voinut harjoittaa - eikä sen opettamista voinut sillä perusteella pitää erityisen kehittävänä. Toisaalta - väittivät ennustuksen oppiaineen puolustajat - hyötyiväthän lahjojen puutteessa olevatkin siitä rauhallisesta ja hengellisestä ilmapiiristä, joka luokkahuoneen ympäristössä vallitsi.

Sinä kyseisenä maanantaiaamuna rauhallinen tunnelma oli tosiaan toteutunut melkoisen hyvin. Professori Usvahuti oli vetäytynyt turkkilaisen koristemattonsa päälle risti-istuntaan ja syventyneenä meditaatioon, joka hänen mukaansa oli paras mahdollinen keino saavuttaa yhteys yliluonnolliseen. Useiden oppilaiden mielipide oli että professori oli oppinut nukkumaan istualtaan - Tom olisi silloin tällöin voinut vannoa kuulleensa tämän kuorsaavan. Uni ei ollut kovin kaukana Tomin vastaheränneiden luokkatovereidenkaan silmistä ja moni näytti nojaavan leukaansa pöytäliinojen koristamiin pöytiin, joilla kristallipallot lepäsi sumuisina ja tulkitsemattomina kuten aina.

Tom oli tähän mennessä hallinnut joka ainoan oppituntinsa sisällön - ennustusta lukuun ottamatta. Liemien valmistaminen vaati vain tarkkuutta ja keskittymistä, se oli mekaniikkaa, kuka tahansa oppi sen mikäli halusi. Yrttitiedossa tarvitsi omata ainoastaan huolellisuutta ja näppärät sormet - sekä hyvät hermot, joilla sietää professori Niiskuemin valituksia. Tähtitieto ja taikuudenhistoria olivat yksityiskohtien - planeettojen nimien tai vuosilukujen - tehokasta opettelua. Muodonmuutoksista Tom olisi varmaan pitänyt kovastikin ellei professori Dumbledore olisi näyttänyt ottaneen häntä silmätikukseen. Siinä kyse oli ennen kaikkia päättäväisyydestä ja tahdosta.

Pimeyden voimilta suojautuminen ja Taikaloitsut olivat Tomin lempiaineet. Niissä opeteltavat taiat tuntuivat hänestä tutuilta aivan kuin hän olisi osannut ne jo joskus aiemmin. Hän vain tunsi sen sauvassaan ja sormissaan, jotka sitä liikuttelivat. Aivan kuin tuo puinen keppi olisi yrittänyt kertoa hänelle mitä piti tehdä. Se tuli vain niin luonnostaan. Hän oli professoriensa mieliksi käyttänyt sanoja, vaikka ei todellisuudessa tarvinnut niitä. Sanat tuntuivat olevan ainoastaan tiellä taikoja tehdessä. Loitsujen toimivuus ei riippunut siitä lausuttiinko loitsu ääneen vai ei. Lausuminen oli ainoastaan helpottava tekijä niille, jotka epäilivät kykyjään, se selkeytti mieltä, joka oli sekaisin. Tom kuitenkin tiesi aina täsmälleen mitä halusi kohottaessaan sauvansa, eikä sauva koskaan ollut kieltäytynyt tottelemasta.

Useimmat oppilaat ajattelivat sauvaa välineenä, jota käytettiin taikomiseen, mutta Tom ei. Hänen sauvansa oli melkein elävä olento, jonka voimat ja halut olivat vahvasti yhteydessä hänen tahtoonsa ja kykyihinsä. Joskus taikoessaan Tomin oli vaikea hahmottaa missä kohtaa puu vaihtui lihaan. Sauva tuntui niin luontaiselta jatkeelta hänen sormilleen. Se oli tuntunut aina siitä hetkestä asti kun hän oli löytänyt sen herra Ollivandersin liikkeestä. Oikeastaan oli vaikea sanoa kumpi oli löytänyt kumman. Hän oli ollut kokeilemassa muuan karmivaa, tavattoman pitkää ja paksua, äärettömän kömpelöä orapuista sauvaa ja oli tullut vahingossa heilauttaneeksi hyllyä tuon sauvan pyöräytyksellä sillä tavoin, että kukkurallaan olevasta laatikkopinosta yksi pakkaus oli tipahtanut suoraan hänen odottaville käsivarsilleen.
“13,5 tuumaa, marjakuusta ja ytimessä feeniksin sulka. Erittäin voimakas, joskin vaatii käsittelijältään melkoista taitoa. Mutta en usko että…”, kauppias oli aloittanut. Tom oli kuitenkin uskonut toisin ja koskettanut sauvan pintaa tuntien sen välittömästi omakseen. Ilmeisesti sauva oli tuntenut samoin ja he olivat hetkessä todistaneet myös kauppiaalle yhteensopivuutensa.    

Niin, taikuus tuntui Tomista luonnolliselta kuin hengittäminen. Oli aivan kuin taikamaailmaan tulo olisi avannut hänestä kokonaan uuden puolen. Puolen, jonka hän oli kerran ehtinyt unohtaa, mutta joka oli löytänyt hänet jälleen uudestaan. Hän kuului tänne, siitä ei ollut epäilystäkään. Hän halusi oppia lisää, halusi nähdä mihin muuhun vielä pystyisi, millaisia taikoja voisi harjoittelun jälkeen suorittaa. Hän halusi hallita muodonmuutokset paremmin kuin rehtori Dumbledore, loitsia sulavammin kuin professorit Ilomiete ja Quiditin ja keittää liemiä, joilla professori Kuhnusarvio pääsisi kehuskelemaan uuden “löytönsä” johdosta.

 Se sijaan ennustaminen ei kiinnostanut häntä hiukkaakaan. Jos Tom oli luullut että olisi kristallipalloon katsoessaan löytänyt selkeitä vastauksia tai kuvia, hän oli erehtynyt paremman kerran. Ensi kertaa oppitunnilla hän ei ollut tiennyt mitä tehdä. Hän oli yrittänyt ja keskittynyt, mutta pallossa ei ollut mitään, mitä hän voisi nähdä. Kun kukaan muukaan ei ollut osoittanut merkkejä tulevaisuuden havainnoinnista, Tom oli tehnyt ilmiselvän päätelmän että koko jutun täytyi olla huijausta.

Tylsistyneenä hän nojaili leukaa kämmeneensä ja tuijotti utua pallon sisällä. Muut oppilaat kuiskuttelivat vierustovereilleen tai torkkuivat. Pian muuan älypää keksi kuitenkin mielestään erittäin huvittavan ajanviettotavan, johon muutkin yhtyivät. Tom seurasi paikaltaan kuinka eräs hänen ikätoverinsa sipsutti lähemmäs huoneen toisella reunustalla taikatulien päällä kiehuvia teepannuja. Hän loihti siipirdium lentiusan ja viskasi sitten kiehuvan kuuman teeastian ystävälleen, joka niin ikään otti sen vastaan lennätysloitsua käyttäen. Tom seurasi kuinka astiaa alettiin pompotella yhä kasvavalla nopeudella ihmiseltä toiselle.

Leikki oli kestänyt korkeintaan toista minuuttia, kun Tom havaitsi vaaran. Puuskupuhpoika, joka oli leijutusvuorossa teki sauvallaan turhan nykäyksen, joka sai astian sinkoamaan kohti kattoa. Tom ei miettinyt hetkeäkään vaan sukelsi pöytänsä alle häneen juuri sillä hetkellä katsoneen Maximillian Averyn seuratessa esimerkkiä. Kuului posliinin särkymisen ääni ja kivuliaita parahduksia, kun kiehuva vesi roiskui joidenkin onnettomien päälle.
“Mitä täällä oikein tapahtuu?!”

Ilmeisesti professori Usvahuti oli lopettanut meditaationsa. Tom uskaltautui tässä vaiheessa nousemaan pöydän suojista ja kohtasi sen pienehkön sekasorron, joka luokassa vallitsi. Ne oppilaat, jotka olivat onnistuneet välttymään kiehuvan veden roiskeilta tuntuivat pääsääntöisesti saaneen osansa ainakin posliinin palasista, jotka olivat naarmuttaneet heidän ihoaan. Varmaankin useimmat lapset olivat seuranneet pannun lentorataa, eivätkä olleet ehtineet yllätykseltään kääntää kasvojaan pois katosta, minkä vuoksi useat kärsivät jonkinsorttisista palohaavoista kasvojen ja kaulanalueella. Olipa joku saanut vettä silmiinsäkin. Oppilaat ryntäilivät vauhkoina ja tuskissaan edes takaisin pienessä tilassa niin että luokkahuone näytti pian siltä kuin se olisi tullut norsulauman tallomaksi.

Professori Usvahutin kaljuuntunut päälaki alkoi punottaa uhkaavasti ja Tom melkein näki kuinka mies yritti pidätellä raivonpurkausta.
“Seis!” hän karjaisi ja oppilaat jähmettyivät paikalleen, vaikka jokunen ulisi vielä palohaavojaan tai kivistäviä silmiään.
“Vahingoittuneet suorintatietä sairaalasiipeen!” hän komensi ja liuta oppilaita kiiruhti ennustustornin tikkaille. Professori Usvahuti nappasi mukaansa ne pari oppilasta, jotka olivat onnistuneet vahingoittamaan silmänsä. Hän auttoi lapsia portaita alas ja vilkaisi vielä nopeasti huonetta, jossa olivat jäljellä enää Tom ja Avery. Muut vahingoittumattomat olivat näyttäneet livistäneen paikalta.
“Avery, Valedro, siivotkaa tämä sotku!” bassoääninen mies ärähti ja pamautti luukun kiinni mennessään. Pojat vaihtoivat nopean yhteistä tyytymättömyyttä ilmaisevan katseen ennen kuin ryhtyivät hiljaisina työhön.

Tom lennätti posliininsiruja laiskahkolla sauvanliikkeellä roskakoriin Averyn nostellessa kaatuneita pöytiä vaivautumatta tällä kertaa käyttämään sanoja. Tietenkin kaikista maailman ihmisistä juuri Maximillian Avery oli määrätty hänen työtoverikseen. Tom oli varma, että olisi suoriutunut tästä työstä paljon nopeammin mikäli olisi tehnyt sen yksin.
“Sinä juttelit toissapäivänä Trafox Jonesin kanssa”, kuului yllättäen toteamus huoneen toiselta puolelta.
Tom käänsi katseensa toiseen ensiluokkalaiseen päin. Mitä tämä oli? Yrittikö Avery olla ystävällinen kaiken sen tylyyden ja huomiotta jättämisen jälkeen?
“Niin”, Tom vastasi lyhyesti keskittäen huomionsa jälleen posliininpalasiin.
“Millainen hän oli?”

Oliko muka olemassa adjektiivia, jolla olisi voinut kuvailla herra Foxia? Tämä oli ollut jotakin kovin erikoista. Oudolla tavalla suorempi kuin yksikään Tomin aiemmin tapaama ihminen. Varsin hauska ja rennomman oloinen kuin muut aikuiset velhot, joista Tomilla oli varsin vähän kokemusta. Tom oli pitänyt miehestä, se hänen täytyi myöntää, mutta tämä oli jättänyt hänelle monta kysymystä, joihin hän halusi vastauksen. Kehotus kirjoittamisesta oli kummitellut Tomin mielessä lauantaista asti, mutta hän oli hillinnyt itsensä. Eihän hänellä ollut mitään varsinaista syytä kirjoittaa herra Foxille, eikä hän todellakaan tahtonut antaa itsestään epätoivoista kuvaa.
“Persoonallinen.”
“Mitä hän sanoi sinulle?” Averyn kasvoilla näkyvä uteliaisuus sai Tomin tuntemaan miellyttävää tyydytystä. Olipa Avery kuinka suosittu tahansa hän, Tom, oli se, joka oli keskustellut hyvän aikaa herra Foxin kanssa. Tom tunsi hetkellistä houkutusta paljastaa herra Foxin ehdotus kirjoittamisesta, mutta päätti sitten vaieta asiasta.
“Eiköhän se ole hänen ja minun välinen asia”, hän totesi ylimalkaisesti. Oli taas hetken hiljaista ja kaksikko jatkoi työtään. Tom oli selvinnyt melkein loppuun asti, kun Avery vilkaisi häntä ja toisen pojan suu loksahti auki.

Tom katsahti itseään varmana siitä että oli muuttunut kauttaaltaan siniseksi tai jotakin kun Avery henkäisi:
“Sinä osaat käyttää sanatonta taikuutta!”
Vai siksi sitä kutsutaan, Tom ajatteli, mutta kohautti sitten vain olkiaan ja pyyhkäisi viimeisetkin sirpaleet ääneen lausumattoman loitsun avulla lattialta.
“Niin.”
Avery katsoi häntä vähintäänkin epäluuloisesti ja äänensävyssä oli varsin syyttävä kaiku hänen sanoessaan:
“Veljeni on viidennellä. Hänkään ei osaa sitä vielä.”
Ehkäpä minä olen fiksumpi kuin typerä veljesi, Tom tuhahti ajatuksissaan, mutta piti suunsa jälleen tiukasti supussa. Minkä hän sille mahtoi että hän vain osasi asioita, joita hänen ei olisi vielä kuulunut osata?
“Mutta sinä osaat“, Avery jatkoi ja hänen kasvoilleen karkasi pienen pieniä merkkejä ihailusta.
Tom joutui piilottamaan nautinnollisen hymyn vastatessaan jälleen:
“Niin.”
“Vau. Tiedätkö että sinussa on ainesta, Valedro.”
“Niinkö?” Tom kysäisi epämääräiseen, etäisesti kiinnostuneeseen sävyyn ja ryhtyi pakkaamaan laukkuaan havaittuaan luokan olevan siedettävässä kunnossa. Avery, joka oli jo suoriutunut pakkaamisesta, asteli hänen eteensä.
“Niin”, toinen poika ilmoitti selkeästi saaden Tomin kohottamaan yllättyneesti kulmiaan. “Jos kyse olisi vain minusta olisit ollut sisällä ensimmäisestä illasta alkaen.”
“Kiva kuulla”, Tom lausahti ääni sarkasmia tihkuen.
“Mutta muut - ne haluavat todisteita”, Avery selitti ja hänen silmissään välähti ovelasti.
“Minä en aio todistella kenellekään yhtään mitään”, Tom tokaisi heittäen koululaukun hartialleen..
“Älä nyt. Kokeilisit vähän rajojasi. Näyttäisit kaikille millainen velho olet”, Tomia kookkaampi poika maanitteli.

Tom vilkaisi häntä pahasti. Hän ei aikonut ryhtyä Maximillian Averyn tai tämän kavereiden sätkynukeksi. Hänhän oli taikataidoiltaan parempi kuin koko porukka yhteensä!
“Minä näytänkin. Kunhan olen ensiksi paras”, Tom mutisi ja nykäisi lattialuukun auki.
“Sinulla on korkeat tavoitteet. Pidän siitä”, toinen poika sanoi arvioivaan sävyyn, joka raivostutti Tomia entisestään.
Pidä mistä ikinä haluat, hän ajatteli katkerasti. Luuletko muka oikeasti että sinä ja typerä pikku jengisi kiinnostatte minua? Minä en kaipaa hännystelijöitä, en sen paremmin kuin sinun kaltaistasi turhantärkeää pullistelijaa.
“Me voisimme auttaa toisiamme”, Avery houkutteli Tomin laskeutuessa ylimmällä tikapuiden rapulle.
“Minä en tarvitse sinun apuasi.”
“Ajattelepas nyt vähän. Voin helpottaa elämääsi melkoisesti.”
“Minun elämäni ei ole niin vaikeaa etten kestäisi sitä.”
“Miten vaan. Mieti asiaa, Valedro. Voisimme olla ystäviä.”
Viime päivinä tuohon virkaan onkin ollut tunkua, Tom pani merkille lattiaa lähestyessään. Eivätkö ihmiset tajua että pärjään loistavasti omillani ja että pidän asiat mielelläni siinä kurssissa?

Tom seisahtui hetkeksi tikkaiden alapäähän odottaen että perässään kavunnut Averykin saavutti lattian.
“Entä jos kokisin yllättäen haluavani sinun… porukkaasi?” hän kysyi niin välinpitämättömästi kuin suinkin kykeni.
Toisen kasvoille nousi tyytyväinen hymy.
“Tiedät mistä minut löytää”, hän huikkasi jättäen huoneen.

   ***

Joshua, Jennifer ja Charlus astuivat Suuresta salista eteisaulaan nautittuaan erinomaisen päivällisen. Michael ja Laura olivat molemmat jättäytyneet heidän seurastaan. Kaksikko oli ollut teillä tietämättömillä aina viimeisten tuntien päättymisen jälkeen. Joshua oli hetken miettinyt minne hänen ystävänsä olivat lähteneet niin salaperäisinä, mutta oli sitten antanut asian olla. Hän itse arvosti sitä, että saattoi lähteä jonnekin ilman että hänen ystävänsä pitivät ristikuulustelua hänen määränpäästään ja yritti siksi tarjota näille tuon saman liikkumavapauden, josta hänellä tuntui ainakin sillä hetkellä olevan jonkin verran puutetta.

Jennifer kulki nimittäin tiukasti Joshuan käsipuolessa, eikä poika voinut olla tuntematta oloaan näyttelyrotaksi, jota omistaja kuljetti parhaillaan esiteltävänä. Joshua yritti tuntemastaan ahdistuksesta huolimatta kertoa Charlukselle muuan hassua tapahtumaa taikuudenhistorian tunnilta. Hän oli juuri pääsemässä parhaaseen osaan - siihen kuinka Clarkson-niminen luihuispoika oli kompuroinut professori Binnsin lävitse - kun tajusi ettei tummahiuksinen nuorukainen näyttänyt kiinnittävän häneen minkäänlaista huomiota.
“Charl? Charlus?” Joshua heilutteli kättään ystävänsä kasvojen edessä.
Tämän epämääräisen sumea katse heitti nopean vilauksen häneen päin:
“Häh?”
“Kuuntelitko sinä minua ollenkaan?” Joshua tuohtui. Kuinka hänen ystävänsä oli saattanut tuolla tavoin ajatella omiaan, vaikka hänen tarinansa oli ollut vielä pahasti kesken?
“Anteeksi, Josh”, toinen poika pahoitteli ja vilkaisi jälleen portaikkojen suuntaan.

Joshua tajusi minne hänen ystävänsä katse osui ja se sai hänen ilmeensä synkkenemään. Portaita nouseva parivaljakko, varsinkin sen miespuolinen osa, oli hänelle kaikkea muuta kuin mieluinen. Jostain syystä johtajapoika Aprigon Vance tuntui olevan aina paikalla, kun hän teki jotain vähänkin sääntöjä koettelevaa.
“Minä käyn hoitamassa yhden jutun”, Charlus huikkasi ja ryntäsi portaisiin sellaisella vauhdilla että linnan olisi voinut luulla olevan tulessa. Typertyneet Joshua ja Jennifer jäivät katselemaan hänen menoaan.
“Oletko huomannut että Charlus on alkanut roikkua johtajatytön perässä vähän turhankin usein?” Jennifer kysyi saaden ensimmäisenä muodostettua järkevän lauseen.
“Älä viitsi, Jen”, Joshua naurahti kietoen toisen kätensä lyhyen tytön hartialle. “Charlus ei ole niin idiootti että ihastuisi luihuiseen. Hehän ovat kuvottavia, tyhmiä, omahyväisiä, itsekkäitä, surkeita, lahjattomia, ällöttäviä, inhottavia ja kuvottavia.”
“Melko hyvä lista ominaisuuksistasi, Bole, mutta unohdit menninkäisenpelätintä muistuttavan ulkomuodon”, kuului terävä huomautus, jonka lausuja ei voinut olla kukaan muu kuin eräs tietty Treasa Gondolier.

Joshua käännähti siinä samassa ympäri irrottaen otteensa Jenniferistä. Hän kohtasi pienen, hetkeä aiemmin tyrmien portaikosta nousseen luihuisporukan. Joshua tunnisti kaikki viisi  sukunimeltä. Kolme poikaa olivat hänen taikuuden historian kurssiltaan - Clarkson, Cotton ja Delacour - ja punatukkainen tyttö oli Joshuan muistikuvan mukaan nimeltään McKinnon, Gondolierin äänekäs ystävä.
“Suu kiinni, Gondolier”, Jennifer täräytti ja nappasi kiinni Joshuan käsivarresta. “Tule Josh.”
“Hienoa, Bole”, Gondolier ivasi ja heilutteli luonnottoman vaaleaa tukkaansa halveksivasti olan yli. “Olet löytänyt varaäidin itsellesi.”
“Treasa, anna olla”, McKinnon pyysi vaisusti ja Delacour, jonka käsi oli kiinni Gondolierin kädessä yritti nykiä tyttöä kohti Suurta salia.

Joshua ei kuitenkaan aikonut vain jättää Gondolierin loukkausta huomiotta.
“Ja sinä uuden gigolon”, hän ilmoitti kylmästi. Sopimaton ilmaus sai muut vetämään kiivaasti henkeä, mutta Gondolier ei edes värähtänyt.
“Josh!” Jenniferkin järkyttyi, mutta Joshua ei huomioinut tyttöystäväänsä - oikeammin varmaankin kihlattuaan - vaan keskittyi mittelemään katseiden voimalla Gondolierin kanssa.
“Tuossako paras mihin pystyt?” tyttö kohotti tummia, kapeita kulmakarvojaan epäilevästi. “Saanko minä siis vuoron?”
Joshua avasi jo suunsa, mutta Jennifer otti kiinni hänen kädestään ja alkoi silitellä sitä rauhoittavasti.
“Anna olla. Hän ei ole sen arvoinen”, tyttö kuiskasi ja Joshua joutui mielessään myöntämään että Jennifer taisi olla oikeassa.

He kääntyivät lähteäkseen, vaikka Joshuasta tuntuikin että hänen itsetuntonsa sai melkoisen kolauksen hänen joutuessaan raukkamaisesti kävelemään pois tällaisesta tilanteesta.
“Rohkelikkojen ylpeyttä“, Gondolierin äänekäs tuhahdus oli niin ärsyttävä, että Joshua joutui puremaan tosissaan hammasta ettei olisi vastannut jotakin. “Kukaan muu ei ole huomioimisen arvoinen kuin herra ja neiti maailmanpelastajat.”
Myöhäistä, Joshua ajatteli, mutta samassa vastalause oli jo karannut hänen huuliltaan:
“Jonkun on pakko pelastaa maailma kun te luihuiset ensin tuhoatte sen!”
Hän riistäytyi irti Jenniferin otteesta samalla kun Gondolier karisti omat pidättelijänsä. He seisoivat melkein nenäkkäin ja huusivat toisilleen sellaisella äänenvoimakkuudella, että Joshua olisi voinut vannoa yläkerroksiin suunnanneen Charluksenkin kuulevan.
“Te olette niin olevinanne ettekä todellisuudessa ole lainkaan meitä parempia!” Gondolier huusi ja osoitti häntä teräväkyntisellä sormellaan.
“Emme vai? Me päihitämme teidät joka ainoassa kilpailukelpoisessa lajissa!” Joshua karjui vastaan.
Tytön silmät kaventuivat viiruiksi:
“Testataanko?”
“Milloin vain!” heitti uhmakkaasti.
“Hyvä on”, Gondolier kääntyi.
“Se on sotaa sitten!” hän huikkasi olkansa yli kipakkaan sävyyn.
 
   ***

Kuten kaikki tiesivät Tylypahkan johtajaoppilaat joutuivat viettämään hyvin paljon aikaa keskenänsä järjestäessään erilaisia tapahtumia ja hoitaessaan yleisiä velvollisuuksia. Luonnollisesti tästä seurasi että johtajakaksikko oli usein hyvin lämpimissä, jopa läheisissä väleissä keskenään, kuultiinpa muutamien päätyneen aina saman kotiovenkin taa. Dorea Musta ei kuitenkaan ollut lainkaan vakuuttunut siitä, että oppisi pitämään Aprigon Vancesta koko elämänsä aikana - kouluvuodesta puhumattakaan.

Päivälliselle menossa olleet Dorea, Rhonda, Treasa sekä muutamat viimeksi mainitun miespuoliset ystävät olivat hetkeä aiemmin törmänneet tyrmien käytävässä Aprigon Vanceen, joka oli sattunut paikalla niin sopivanoloisesti, että Dorea miltei uskalsi veikata Rhondan sormien olleen pelissä. Aprigon oli pyytänyt Doreaa välittömästi seurakseen kirjastoon, jossa heillä olisi tilaisuus keskustella pian käsillä olevista rehtorin 90-vuotissyntymäpäivistä. Aprigonin mukaan olisi oleellista että he, oppilaskunnan edustajina, pohtisivat rehtorille jotakin kunnianosoitusta, joka kertoisi kuinka suuressa arvossa he rehtoriaan pitivätkään.

Dorea ei ollut osannut sanoa kumpi häntä inhotti enemmän: ajatus siitä että hän viettäisi taas yhden iltapäivän Aprigonia kuunnellen vai tuo selvästi nuoleskelulta vaikuttava lahjontayritys. Rhonda ei ollut kuitenkaan antanut hänelle mahdollisuutta perääntyä, vaan oli suorastaan tyrkännyt Dorean Aprigonin tarjoamaan käsikynkkään ja lirkuttanut ettei Dorean tarvitsisi pitää kiirettä. He olivat vasta saapumaisillaan toiseen kerrokseen ja Dorea oli jo sanomattoman tympääntynyt seuralaisensa puheisiin.
Voi Merlin. Teen mitä tahansa jos säästät minut tältä, Dorea parahti mielessään toivoen että olisi olemassa jokin, mikä tahansa, joka saattoi kuulla häntä. Portaita kavutessaan tuon taukoamattoman ja äärimmäisen pitkäveteisen selostuksen yhä jatkuessa Dorea joutui pettyneenä toteamaan, että joko tuollaista jotakin ei ollut olemassa tai sitten se ei yksinkertaisesti välittänyt hänestä. Joka tapauksessa mikään ei näyttänyt voivan pelastaa häntä lohduttoman ankealta iltapäivältä, joka kuluisi Aprigon Vancen luennointia kuunnellessa.
“Olen kovin pahoillani ettet ollut kuulemassa kuinka professori Dumbledore kehui strutsille tekemääni muodonmuutosta erinomaiseksi. Älä pidä minua omahyväisenä rehentelijänä, mutta minun on pakko sanoa, että olin itse erittäin tyytyväinen. Sinähän tiedät, Dorea, kuinka vaikea häneltä on saada kehuja.”
Dorea oli juuri toteamassa viileän “niinkö” :n seitsemättä kertaa sen toiseen kerrokseen suuntautuvan matkan aikana, kun portaista heidän alapuoleltaan kuuluva huudahdus keskeytti Aprigonin puheen.
“Hei, etkö sinä ole johtajapoika?”

Tasanteelle juuri saapunut parivaljakko kääntyi ja Dorea oli niin ilahtunut keskeytyksestä ettei ensiksi tajunnut, kuka sen oli aiheuttanut. Vasta pitkähkön, jäntevän hahmon harppoessa vauhdilla heidän luokseen Dorea tunnisti Charlus Potterin ja ymmärsi myös kysymyksen outouden. Varmasti Potter tiesi varsin hyvin että Aprigon oli johtajapoika. Tuskin koko koulussa oli ainuttakaan ihmistä, joka ei olisi tiennyt.
“Sinun pitää mennä viidenteen kerrokseen”, nuorukaisista pidempi sanoi Dorean käsikynkässä roikkuvalle. “Siellä on kahden kolmasluokkalaisen kaksintaistelu meneillään!”
“Kaksintaistelu!” Aprigon hätkähti järkytyksestä, kun taas Dorean teki mieli irvistää sekä Potterin kehnolle valheelle että Aprigonin kauhulle, joka muuttui pian innoksi pojan tajutessa vallankäyttömahdollisuuden lähestyneen. Kuinka Potter muka olisi voinut tietää mitään viidennen kerroksen tapahtumista ja silti saapua heidän perässään alhaalta toisen kerroksen tasanteelle?
“Mitä ihmettä!” Aprigon kuulosti lähinnä riemastuneelta ja Dorea suorastaan tunsi kuinka hänen johtajaoppilasparinsa oli pakahtua innosta. “Tule Dorea, meidän on mentävä sinne välittömästi!”
Ennen kuin Aprigon ehti nykiä Doreaa mukaansa Charlus Potter yskäisi vaivaantuneesti ja sanoi sitten:
“On parempi ettei neiti Musta mene, katsos…”
Toinen poika siirtyi aivan Aprigonin viereen ja kuiskasi hänen korvaansa niin että Dorea vain vaivoin kuuli:
“He kamppailevat.. yhm… poikien käymälässä.”

Aprigon punastui railakasti ja Dorea olisi varmaankin nauranut poikien noloudelle - joka oli tosin toisen osalta vain hyvin näyteltyä - ellei olisi ymmärtänyt itse pysyä juonessa mukana esittämällä kainoa johtajatyttöä, joka laski katseensa välittömästi maahan jotain tuollaista kuullessaan.
“Niin todella…. varmaankin parempi että minä… kuinka he ovat niin typeriä”, Aprigon änkytti ja irtautui vastahakoisesti Dorean käsipuolesta.
“Suo anteeksi, Dorea. Palaan aivan pian”, poika vakuutti rynnäten sitten kaavun helmat hulmuten yläkerroksia kohden.
“Ei mitään kiirettä”, Dorea mutisi Aprigon Vancen kadotessa kuulomatkan etäisyydelle.
“Siellä ei ole mitään kaksintaistelua vai kuinka?”  hän varmisti sitten puoliääneen paikalle jääneeltä pojalta.
Charlus Potter puisti päätään:
“Ei, en usko, mutta mistä kolmasluokkalaisista voi koskaan tietää…”
“Aprigon ei varsinaisesti ilahdu, kun saa kuulla tuosta”, Dorea sanoi päätään puistellen ja lähti astelemaan alakerroksia kohti toivoen ehtivänsä turvallisesti luihuisten oleskeluhuoneeseen ennen kuin Aprigon tajuaisi petkutuksen. Charlus Potter kulki hänkin samaan suuntaan.

Dorea tarkkaili vieressään kulkevaa nuorukaista aavistuksen hämmentyneenä. Tällä ei tuntunut olevan mitään hyvää syytä lähettää Aprigonia turhalle matkalle viidenteen kerrokseen. Dorean oli ainakin vaikea keksiä sellaista sillä hetkellä.
“Miksi ihmeessä menit sanomaan niin, herra Potter?” hän kysyikin suoraan. “Luulin että sinulla on jälki-istuntoa aivan tarpeeksi ennestäänkin herra Bolen ansiosta.”
“Josh on tosiaan pitänyt kiirettä sillä saralla tässä viimeaikoina…”, poika naurahti ja hänen poskiinsa ilmestyi pienet hymykuopat.
“Ei minulla ole mitään johtajapoikaa vastaan, jos niin luulet, neiti Musta”, nuorukainen kiiruhti vakuuttamaan kuin olisi epäillyt Dorean pitävän häntä auktoriteetteja tahallaan uhmaavana nuorisorikollisena. “Sanoin Vancelle niin vain koska sinä näytit melkoisen tylsistyneeltä hänen seurassaan ja ajattelin olla avuksi.”

Dorea hymähti. Rhonda olisi voinut pitää tuota suloisena. Hänestä oli lähinnä outoa että poika toimi tuolla tavalla. Ehkäpä kyseessä oli ollut vain kiitollisuus niistä parista kerrasta, joina Dorea oli pitäytynyt antamasta herra Potterille jälki-istuntoa.
“Kiltisti tehty”, hän pakotti itsensä tunnustamaan.
“Oliko tuo sarkasmia vai kohteliaisuus?” Charlus Potter uteli heidän saavuttaessaan eteisaulan.
“Se sinun täytyy ottaa selville aivan itse”, Dorea tokaisi ja käänsi kasvonsa poikaa kohti. Hän oli tälle ainakin kiitoksen velkaa, sillä ilman Potteriahan hän olisi todennäköisesti istunut tällä hetkellä kirjastossa pohtimassa sopivan kunniakasta värssyä rehtorin syntymäpäiväkorttiin.
“Kiitos nyt kuitenkin”, hän totesi ja nuorukaisen kasvoille piirtyivät hymykuopat.
Pojan käsi sujahti vaatimattomasti niskaan hänen vastatessaan:
“Eipä mitään, neiti Musta. Ritarin leikkiminen kuuluu arkipäivän harrastuksiini huispauksen ja ystävieni järjestämiin hankaluuksiin joutumisen ohella.”
“No, sitten meillä on yhteinen harrastus”, Dorea naurahti ja huomasi olevansa hyvin tietoinen siitä kuinka tarkasti Charlus Potterin ruskeat silmät häntä tarkkailivatkaan.
“Ai, en tiennyt että sinäkin huispaat”, poika yllättyi ja Doreakin hätkähti.

Oliko hän sanonut niin? Eihän hän yleensä puhunut siitä kenellekään, ei edes Treasalle ja Rhondalle, jotka tosin tiesivät hänen salaisesta intohimostaan.
“Tarkoitin kylläkin että minunkin ystäväni aiheuttavat vaikeuksia”, Dorea lausahti niin viileästi kuin suinkin kykeni.
Ruskeissa silmissä välähti älykkäästi:
“Mutta huispaat myöskin vai kuinka, neiti Musta?”
“Ja mistäköhän mahdoit saada tuon päähäsi?” Dorea pyrki pitämään äänensä tasaisena ja kohteliaan tiedustelevana. Miksi ihmeessä hän edes kävi tätä keskustelua? Ei hän näin suuressa kiitollisuuden velassa Potterille ollut.
Poika kohautti hartioitaan:
“Vaikutit vain siltä.”
“Et tunne minua, herra Potter”, Dorea huomautti ja käänsi selkänsä suunnistaen tyrmiin vieviä portaita kohden.
“Huomaatko että yritän kovasti tutustua?” kuului huikkaus hänen takaansa. “Ja voit sanoa muuten Charlus, neiti Musta.”
“Herra Potter on parempi”, Dorea heitti vastauksen olkansa yli.
“Kuinka vain, neiti Musta”, hän kuuli toisen lämpimän äänen vielä toteavan ennen kuin jätti eteisaulan taakseen.

Dorea joutui pysähtymään laskeuduttuaan kierreportaita jonkin matkaa tyrmiä kohden. Tyttö painoi selkänsä kiviseinää vasten ja piti kättä kohoilevalla rinnallaan. Hän tunsi sydämensä sykkivän vauhdikkaasti ja huomasi hymyilevänsä vailla minkäänlaista syytä. Siinä oli vain ollut jotakin. Charlus Potterin äänessä oli jotakin.

   ***

Oli tilanteita, jotka tuntuivat niiden kokijasta hyvinkin luonnollisilta, mutta näyttivät ulkopuolisten silmissä kaikelta muulta. Mitäpä siis olisi pitänyt ajatella kun illan jo hyvää vauhtia hämärtyessä nähtiin Tylypahkan käytävillä pariskunta, jonka toinen osa puoli suorastaan roikkui kiinni toisen kaulassa? Luonnollisesti tilanteen havainnoijat tekivät sen ilmiselvältä vaikuttavan päätelmän, että tähän asti pelkästään platonisesta ystävyydestä tunnetut Michael Pomfrey ja Laura Whirming olivat päättäneet lakata olemasta “vain ystäviä“.

Michael ei edes huomannut kuinka oudoksuvan katseen eräät nelosluokkalaiset häneen ja Lauraan heittivät, sillä hän oli huomattavasti huolestuneempi seuralaisensa senhetkisestä olotilasta.
“Oletko varma ettet haluaisi mennä takaisin sairaalasiipeen?” Michael kysyi kymmenettä kertaa Lauralta, jota hän talutti tiukassa puolihalaavassa otteessa pitäen kädet ystävänsä keskivartalon ympäri epämääräisesti kiedottuna. Laura oli kalpea ja hänen askeleensa huteria, mikä oli saanut Michaelin alun perin tukemaan ystäväänsä.
“Minä pärjään kyllä, Mike, kunhan pääsen makuusalin rauhaan ja hiljaisuuteen”, Laura mutisi ja hymyili pienesti pojalle.
Kun Michael vilkaisi häntä syyllistävällä tavalla Lauran hymy syveni naurahdukseksi ja hän totesi:
“Älä nyt viitsi olla noin vakava. Enhän minä kuollut ole tai mitään.”
“Tuo oli erittäin huono vitsi”, Michael tokaisi heidän raahautuessaan lihavan Leidin eteen. Leidi näytti erittäin paheksuvalta vilkuillessaan heidän soveliaisuussäännöksiä rankasti rikkovia kädenasentojaan, mutta päätti sitten malttaa mielensä ja pitäytyä tavanomaisesta moralisoinnista.
“Niin, tiedät kai että Joshua on aina ollut meistä se hauska, kun taas sinä ja minä olemme niitä huumorintajuttomampia tapauksia”, Laura mumisi väsyneesti ja hänen päänsä painui hetkeksi Michaelin olkaa vasten. Michael silitti hänen kylmän hien peittämää otsaansa ja oli ilmoittamaisillaan tunnussanan, kun salaovi avautui äkisti ja neljän kuudesluokkalaisen tytön ryhmä ryömi ulos oleskeluhuoneesta. Michael tunsi jähmettyvänsä tunnistaessaan sisarensa Katen ja tämän takana juuri keskelle epämääräistä tilannetta saapuneen Poppyn.

Hyvän tyttöystävän määritelmä oli Michaelista aina ollut sangen hankala ja hän arveli siihen liittyvän yhtä monta erilaista näkökulmaa kuin maailmassa oli ihmisiä. Hyvä salainen tyttöystävä oli kuitenkin vielä tätäkin mielenkiintoisempi termi ja hän oli aina viimeisen kahden viikon ajan laskenut Poppy Limentinin sen sisälle. Oli kuitenkin näkyjä, joita hyvän salaisen tyttöystävänkään ei kuulunut joutua kohtaamaan, ja poikaystävä toinen tyttö kaulaan kietoutuneena taisi olla eräs sellainen.
“Ups”, Kate lohkaisi Lauran ja Michaelin nähdessään. Hänen kaksi ystävätärtään, joita Michael ei tuntenut nimeltä, alkoivat hihitellä välittömästi. “Ei, älkää antako meidän häiritä. Me häivymme tästä että voitte jatkaa.“

Michaelin sisar ja kaksi muuta tyttöä lähtivät tirskuen eteenpäin huikaten muutaman askeleen edettyään:
“Hei Poppy, etkö tulekaan?”
Ruskealettinen rohkelikkotyttö katsoi suoraan Michaeliin eikä poika osannut sen paremmin tulkita hänen ilmettään kuin tasaista äänensävyäänkään:
“Taidan sittenkin jäädä tänne.”
“Ihan miten vain.”

Katen ja hänen ystäviensä äänten kadottua lankesi epämiellyttävä, ahdistavan painostava hiljaisuus, joka tuntui vain syvenevän syvenemistään. Poppy seisoi paikallaan kädet puuskaan kiedottuina katsellen heitä. Laura aukoi suutaan kuin yrittääkseen selittää, mutta oli sillä hetkellä liian heikko puhuakseen. Michael taas tunsi vatsassaan vellovan ja päässään jyskyttävän huolen, mutta oli aivan lamaantunut paikoilleen.

Lopulta, hitaasti hän sai koottua itsensä ja auttoi Lauran muotokuva-aukkoon. Tytöistä vanhempi heitti Michaeliin pelästyneen ja pahoittelevan katseen, mutta nuorukainen vakuutti hänelle että kaikki olisi hyvin ja auttoi hänet muotokuva-aukon lävitse. Laura sen sijaan kertoi selviävänsä tyttöjen makuusaliin itsekin niin että Michael voisi hyvin jäädä selvittämään asioita. Selvittämistä niissä näytti tällä hetkellä todellakin olevan.

Lihavan Leidin pyörähdettyä jälleen rohkelikkojen tilojen suojaajaksi Michael asteli Poppyn luo ja tarttui yhdellä epätoivoisella liikkeellä tytön kämmeniin. Poppyn kädet olivat pehmeät ja tuoksuivat aina saippualle, mutta sillä hetkellä Michael ei ehtinyt huomioida sitä yhtä tarkasti kuin yleensä. Hänen mielessään vilahtelivat epätoivoisten selitysten parret ja piinaavat kysymykset. Kuinka hän ikinä voisi selittää tämän? Kuinka Poppy ikinä voisi uskoa? Michael saattoi hyvin kuvitella miltä edellinen oli näyttänyt Poppyn silmissä, eikä lainkaan epäillyt etteikö Poppy olisi vihannut häntä sillä hetkellä aivan täydestä sydämestään.

Hänen täytyisi kertoa kuinka huonosti Laura sillä hetkellä voi, mutta kuinka hän olisi voinut tehdä sitäkään? Hän oli luvannut tytölle, että pitäisi tämän salaisuuden, eikä koskaan paljastaisi sitä edes heidän yhteisille ystävilleen. Kuinka hän voisi pettää Lauran luottamuksen ja paljastaa Poppylle jotakin minkä oli luvannut pitää salassa jok’ikiseltä elävältä olennolta?  

Hetken katkerien ajatusten jälkeen Michael ymmärsi ettei hän millään tavalla voisi selittää Poppylle mistä äskeisessä oli kysymys. Heidän vasta aivan alussa oleva suhteensa tuhoutuisi pienessä hetkessä, eikä hän voisi edes yrittää kertoa ettei missään nimessä ollut halunnut loukata Poppya olemalla Lauran kanssa. Hän piti Laurasta hyvin paljon, mutta kuin perheenjäsenestä. Michael ei kuitenkaan saanut suutaan auki edes kertoakseen sen vertaa.

Poppy näytti odottavan Michaelin tekevän jotakin. Hän ei rimpuillut Michaelin käsien otteesta, mutta ei liioin vastannut siihen. Hän odotti hiljaisena ja sanattomana, että Michael aloittaisi selityksensä tälle kaikelle. Selityksen, jota nuorukaisella ei ollut antaa.
“Poppy”, Michael aloitti vaikeasti ja pysähtyi. Mitä hän voisi sanoa? Hänen täytyi sanoa jotakin. Mitä tahansa, josta Poppy ymmärtäisi kuinka paljon hän tästä todellisuudessa välittikään. Oliko sellaisia sanoja keksittykään? Sanoja, jotka antaisivat toiselle ihmiselle niin paljon että niiden varaan saattoi luottaa mitä tahansa.
Michael huokaisi:
“Ymmärrän jos sinä vihaat minua tällä hetkellä. Minä en voi selittää tuota äskeistä, vaikka kuinka tahtoisin ja tiedän olevani kohtuuton sanoessani että sinun täytyy vain luottaa sanaani etten pidä yhdestäkään tytöstä sillä tavalla kuin sinusta. Minulla ei ole tarjota sinulle mitään todisteita, ja silti minun täytyy pyytää sinulta luottamusta, jota en ehkä ole edes ansainnut.”

Poppyn sormet eivät vetäytyneet Michaelin otteesta, eikä tyttö vieläkään sanonut mitään. Michael huokaisi syvemmin ja irrotti otteensa.
“En tiedä mitä voisin sanoa”, hän tunnusti. “Tai tiedän, mutta pelkään sanoa sen, koska luulen että käsittäisit minut väärin. Olen pilannut jo iltasi, eikä minun pitäisi viedä näiltäkin pieniltä sanoilta mahdollisuutta loistoon ja juhlallisuuteen, mutta haluan silti sanoa ne vain siltä varalta etten enää koskaan saa mahdollisuutta puhua sinulle, minkä ymmärrän kyllä hyvin.”

Michael nieleksi. Ne olivat suuria sanoja, eikä niitä kuulunut sanoa tällaisena arkisena maanantai-iltana nuhjuisessa käytävässä aatelisnaista esittävän muotokuvan tarkkaillessa heitä äärettömän tietoisesti. Niitä ei kuulunut sanoa näin nopeasti tai näin odottamatta. Niille piti antaa aikaa kasvaa todelliseen merkitykseensä. Aika oli kuitenkin jotain mitä Michaelilla ei ollut. Hänen täytyi sanoa ne sanat vielä epävarmana ja odottavana. Pelokkaana siitä ettei saisi koskaan tietää, oliko todella ollut oikeassa tulkitessaan tunteitaan sanoiksi. Hänen täytyi kuitenkin yrittää antaa niille sanoille ainoa mahdollisuus, jonka ne ehkä tulisivat koskaan hänen huuliltaan saamaan:
“Minä rakastan sinua, Poppy Limentin.”

Pieni hetki, joka kului hiljaisuudessa, muuttui Michaelin mielessä sietämättömiksi viikoiksi ja kuukausiksi, joiden aikana hänen sydämensä heittelehti vallattomana pitkin rintaa, varmana siitä, että saisi pian repeytyä palasiksi. Se helpottui vasta kun hitaasti, hyvin hitaasti, pieni, vaatimaton hymy nousi Poppyn sieville kasvoille ja hänen tähtisilmänsä syttyivät lämpimään tuikkeeseen:
“Ja minä sinua, Michael Pomfrey.”

Se riitti. Michael ymmärsi että niiden kokeilevien, tutkivien, mutta samalla heikkoudestaan huolimatta voimakkaiden sanojen myötä kaikki heidän välillään oli sovittu ja anteeksi annettu. Poppy uskoi hänen selittämättömän selityksensä, koska rakasti häntä. Poppy Limentin rakasti häntä samalla tavoin kuin hän tätä! Hän olisi halunnut huutaa ilosta ja ihastuksesta. Kuuluttaa sitä lausetta yhä uudestaan niin kauan että linna oppisi toistamaan kaiun sukupolvien ajaksi. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin, vaan veti Poppyn aivan lähelleen ja painoi nenänsä tämän nenää vasten suudellen tätä hitaasti ja hellästi. Suudelman jälkeen heidän poskensa lepäsivät vastakkain ja Michael kuiskasi Poppyn korvaan uudestaan, tällä kertaa aivan hiljaa:
“Rakastan sinua.”

   ***

Tom Valedro makaili sen samaisen päivän iltana sängyssään, eikä tuntenut oloaan lainkaan uniseksi. Viimeviikkojen tapahtumat pyörivät hänen mielessään ja hän yritti paraikaa päästä selville siitä, miten hänen tulisi suhtautua kaikkiin ympärillään pyöriviin ihmisiin ja näiden tarjouksiin. Monet olivat hänelle liian ystävällisiä tai liian kiinnostuneita hänestä, eikä Tom ollut aivan selvillä heidän kaikkien tarkoitusperistään.

Professori Kuhnusarvion ylitsevuotava ystävällisyys Tomia kohtaan oli ehkä kaikista helpointa ymmärtää. Kuhnusarviohan oli hänen oma tuvanjohtajansa, joka kaikesta päätellen tuntui helposti valikoivan lahjakkaita tai kyvykkäitä oppilaita “kokoelmiinsa“. Hänen motiivinsa oli puhdas ahneus ja tarkoitus saavuttaa henkilökohtaisia hyötyjä ja etuja. Tomin kannalta tämä Kuhnusarvion kiintymys oli toki edullista, sillä opettajan suosiossa oleminen voisi ainakin tulevaisuudessa helpottaa hänen asemaansa. Sitä paitsi oli hyvä että opettajanhuoneessa joku laittoi vastaan, kun professori Dumbledore yritti varmasti mustamaalata häntä.

Maximillian Averyn ehdotus jengiin liittymisestä oli sen sijaan ollut yllättävä ja tietyllä tapaa imartelevakin veto, mutta näin jälkikäteen ajateltuna siitäkin löytyi tietynlaista logiikkaa. Avery oli nähnyt millaisia taikoja Tom pystyi suorittamaan ja kenties pelkäsi Tomin aikovan napata hänen jenginsä johtajuuden ja yritti siksi pysyä hyvissä väleissä. Hän piti Tomia uhkana itselleen. Vaikka Tom ei osannut sanoa erityisesti pitävänsä Averysta oli totta että tämän joukkoihin liittymisessä olisi monenlaisia etuja. Vaikka hän viihtyikin itsekseen oli totta että porukka olisi saattanut tuoda tietynlaista turvallisuuden tuntua. Olisi huomattavasti mukavampaa kävellä käytävillä joukossa kuin itsekseen jolloin kaikkien huomio kiinnittyi automaattisesti häneen. Niin, ehkä hänen pitäisi vielä harkita Averyn ehdotusta.

Trafox Jonesin Tomille Kuhnusarvion juhlissa osoittama ystävällisyys oli vaikeammin tulkittava kuin edelliset. Herra Foxista näytti olleen vain hauska keskustella hänen kanssaan niitä näitä. Tämä oli jopa kohdellut Tomia hieman samaan tapaan kuin sukulaispoikaansa. Kuitenkin Tomilla oli vahva epäilys siitä, että miehen reippaan pinnan alla oli ollut jotain, mitä hän ei ollut nähnyt. Tälläkin oli joku syy pyrkiä Tomin lähelle, se ei ainoastaan ollut tullut esille vielä. Toisaalta eipä sillä ollut suurtakaan merkitystä, sillä poika ei ollut erityisen vakuuttunut, että tulisi tapaamaan koko miestä enää toistamiseen. Tämä hieman harmittikin häntä, sillä herra Fox oli vaikuttanut juuri sellaiselta velholta, joka olisi voinut vastata sellaisiinkin Tomin kysymyksiin, joita hän ei edes uneksinut kysyvänsä opettajiltaan.

Sitten oli vielä tapauksista hankalin: Anastasia Vance. Tyttö, joka oli kaikista itsepintaisimmin yrittänyt tuppautua hänen seuraansa ja oli mitä selvimmin ilmaissut halunsa ryhtyä hänen ystäväkseen, oli ainoa, jolla ei näyttänyt olevan minkäänlaista syytä toimilleen. Anastasia ei voinut kokea häntä uhkana, eikä liiemmin näyttänyt omaavan ainuttakaan keinoa, jolla olisi voinut hyötyä hänestä. Tom ei edes aistinut samanlaista peitettyä mielenkiintoa kuin herra Foxista. Anastasia vain näytti tahtovan olla hänen ystävänsä, vaikka olisi yhtä hyvin voinut olla sitä kenen tahansa muun - jonkun halukkaammankin - kanssa. Mutta toveruus vähäpätöisen rohkelikkotytön kanssa ei vaikuttanut Tomin itsensä kannalta mitenkään hyödylliseltä. Edut näyttivät kovin vähäpätöisiltä tytön tuomiin haittoihin nähden.

Tom kääntyi kyljelleen ja huokaisi. Tämä kaikki olisi ollut paljon helpompaa, jos hän olisi ollut ihan tavallinen velhopoika. Sellainen joka oli tiennyt tästä kaikesta jo lapsesta asti ja joka ei hallitsisi ikäiselleen epäluonnollisen kehittyneitä loitsuja. Sellainen jolla olisi vanhemmat ja oikea koti. Sellainen jonka ei tarvitsisi epäillä jokaista ihmistä ja miettiä jatkuvasti vastausta kysymykseen miksi.

Tom puristi silmänsä kiinni ja päätti, että hänen täytyisi nyt nukkua. Piakkoin hän koettelisi erästä saamistaan tarjouksista. Vai tulisiko käymään niin että tarjous olisikin se, joka koettelisi häntä?
« Viimeksi muokattu: Helmikuu 14, 2009, 16:14:00 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 3&4: 25.1
« Vastaus #17 : Helmikuu 14, 2009, 13:33:35 »
Luku 6: Pelinappuloita ja pelaajia

Oli torstai-iltapäivä ja valinnaisaineiden tunneiltaan juuri palanneet Michael Pomfrey ja Joshua Bole olivat ainoat elolliset olennot poikien makuusalissa, mikäli ei otettu huomioon niitä puolihorrostavia kärpäsiä, jotka olivat ovelasti piiloutuneet katon rajaan. Joshuan oli ollut tarkoitus vain piipahtaa makuusalissa tuomassa kirjansa ennen jälki-istuntoon suunnistamista, mutta visiitti oli yllättäen pidentynyt pojan alkaessa udella jälleen asioita Michaelin ja Poppyn suhteesta. Michaelista tuntui, että hän oli kertonut kaiken tämän jo kymmeniä kertoja sen jälkeen kun heidän suhteestaan oli paria päivää aiemmin tullut virallinen ja vastaukset tuntuivat tulevan suoraan ulkomuistista.
“Anteeksi mitä?!” Joshua parkaisi keskeyttäen Michaelin puheen ja saaden toisen pojan hätkähtämään. Mitä hän oikein oli sanonut? Michael katsoi ystäväänsä kummastuneena. Joshuan ilme oli erittäin syyllistävä.
“Ensin sinä ilmoitat että olet alkanut seurustella ja sitten paukautat vielä sanoneesi sen, sen”, Joshua madalsi ääntään kuin joku olisi voinut kuulla heitä tyhjässä makuusalissa, “ r-sanan.”
“En ymmärrä, miksi siitä tehdään niin suuri numero”, Michael kohautti olkiaan ja jatkoi tavaroidensa järjestelyä. Joshua tai Charlus oli taas onnistunut sotkemaan hänen matka-arkkunsa lainatessaan pergamenttia, mustetta tai jotakin vastaavaa. “Kyllä toista ihmistä voi sanoa rakastavansa, jos todella tuntee niin. Ja minä rakastan Poppya.”

Poppy - unikonkukka - kuinka se nimikin kuulosti jo niin sievältä. Pelkkä ajatuskin tytöstä lämmitti Michaelin rintaa. Hän myönsi sen nyt ilomielin: hän oli todella tainnut rakastua Poppy Limentiniin - niin typerältä ja epäuskottavalta kuin se kuulostikin - tunnettuaan tämän vain kuukauden verran.
“Taas sinä sanoit sen!” Joshua syytti kauhistuneesti ja romahti Michaelin pylvässängylle kuin sairauskohtauksen saaneena.
Michael kohotti kulmiaan ystävänsä melodramaattisuudelle:
“Etkö sinä muka koskaan kerro Jenille rakastavasi häntä?”
“No en!” Joshua nousi istualleen ja näytti kauhistuneelta. “Sehän olisi kuin luopuisi omasta identiteetistään, kävelisi alasti liemitunnille tai kynisi hiukset päästään!”
“Minkä sinä kyllä voisit tehdä”, Mike huomautti ja Joshuan käsi kiirehti sukimaan sopimattoman pitkää hiuskuontaloa parempaan malliin.
“Älä sinäkin aloita”, hän murahti käsi yhä ruskeissa hiuksissa. “Äiti ja Jen vihjailevat jo molemmat tuosta.”
“Mutta ihan tosissaan, Mike”, Joshua jatkoi aiheeseen palaten, “ei tytölle voi sanoa että rakastaa häntä! Se on kuolemantuomio, elinikäinen Azkabanissa, ankeuttajan suudelma…”
Michael hymähti tuolle surkuhupaisalle selostukselle:
“Ja sinä olet se, joka meistä on kihloissa.”
“Sinä tiedät ettei minulla ollut vaihtoehtoa”, Joshua sai puristettua hampaidensa välistä.
Kyllä Michael tiesikin.

Jo saapumispäivänä illan pimetessä sopivasti olivat Michael ja Charlus pakottaneet Joshuan vuodattamaan koko totuuden kihlauksestaan Jenniferin kanssa - eipä sillä, ei Joshua ollut pitkään vastustellut: marttyyrin rooli oli ollut liian houkutteleva. Michaelille, kuten myös Charlukselle, oli varsin pian selvinnyt, että Joshualle oli käytännöllisesti katsoen työnnetty sormus kouraan ja hänet oli kirjaimellisesti talutettu Jenniferin ovelle. Kihlaus oli tuntunut olevan kaikkien tahdon mukaista. Jenniferin ja tämän vanhempien, Joshuan vanhempien, heidän ystäviensä - kaikkien muiden paitsi Joshuan. Michael tosin oli luullut että nuorukainen olisi ehtinyt tähän mennessä päästä eroon traumastaan.
“Mutta Josh, etkö sinä muka sitten rakasta Jeniä?” Michael kysyi epäuskoisesti, vaikka ei ymmärtänytkään, miten se olisi muka ollut mahdollista: tuo kaksikkohan oli viihtynyt yhdessä jo kolme kokonaista vuotta!
“Toki minä tunnen häntä kohtaan vahvasti ja kyllä minä kai, ehkä, mahdollisesti, luultavasti, oletettavasti r-sanaankin häntä, mutta en minä voi mennä sanomaan niin!” Joshua näytti siltä kuin häntä olisi pyydetty suutelemaan vampyyria.
“Se kosintakin oli todella suuri virhe”, hontelo poika vuodatti epätoivoisesti ja hautasi kasvot toivottomana käsiinsä. “Ennen meillä oli Jenin kanssa hauskaa yhdessä. Me vain viihdyimme toistemme seurassa ja oli kuin minkään ei tarvitsisi koskaan muuttua. Nyt kaikki on äkkiä niin vakavaa.”
Joshua kohotti katseensa ja totesi sitten yksinkertaisesti:
“Minä en osaa olla vakava, Mike. Se on muiden poikien heiniä. Minä olen…”
“Sitoutumiskammoinen? Lapsellinen? Itsekäs?” Michael ehdotteli mieleensä tulevia adjektiiveja.
Joshua heitti häneen ärtyneen katseen:
“Kiitos suuresti, kun yrität asettua asemaani ja tukea minua.”
“No, anteeksi”, Michael sanoi istuutuen hänkin pylvässängyn reunalle. “Mutta minä en silti voi ymmärtää sinua. Sinulla on todella mukava, ihana tyttö, joka rakastaa sinua ja tekisi mitä tahansa vuoksesi. Mitä sinä muka vielä haluat?”
Joshua raapi leukaansa ja totesi surumielisesti:
“Sellaista jota en voi saada hänen kanssaan: tilaa hengittää.”

Michael puisteli päätään. Oli ihmisiä joita oli helppo ymmärtää, ja oli ihmisiä joiden ymmärtämiseen tarvittiin vähintäänkin lukitilistä. Joshuan onneksi tai epäonneksi hän ei kuitenkaan hallinnut kyseistä taitoa.
“Sinun ja Jenin pitäisi oikeasti puhua tästä…”, hän aloitti, mutta Joshua heitti häneen tympiintyneen silmäyksen.
“Sinäkään et ymmärrä minua, mitä toiveita muka on että hän ymmärtäisi?”
Siihen Michaelilla ei ollut vastausta.

   ***

Luihuisten oleskeluhuoneessa oli meneillään normaali iltapäivän läksyjen kopiointi, joka oli muodostunut suorastaan perinteeksi ensiluokkalaisten poikien keskuudessa. Tietenkin tämä luimistelu kostautui monille heistä oppitunneilla, mutta he viisveisasivat asiasta. Kokeisiinhan oli vielä ikuisuus ja tärkeintä oli että aikaa jäi riittävästi hauskanpidolle. Poikien touhu keskeytyi kuitenkin, kun tiiviin ystäväpiirin ulkopuolelta kuului hiljainen toteamus:
“Avery, olen muuttanut mieltäni.”

Escalus Flint nosti muiden tapaan katseensa ja näki heidän muodostamansa ringin ulkopuolella pää ylpeästi pystyssä seisovan Tom Valedron, joka oli ollut vastuussa äskeisestä ilmoituksesta. Päät kääntyivät nopeasti Maximillian Averyyn, jonka odotettiin reagoivan Valedron toteamukseen.
“Hienoa, tiesin että ymmärtäisit edut”, Avery totesi silminnähden ilahtuneesti ja viittasi Sullivania ja Escalusta itseään tekemään tilaa väliinsä. Vastahakoista esittäen Escalus teki Averyn liikkeen mukaan ja antoi Valedron istuutua viereensä inhon ilme kasvoillaan. Tosiasiassa hän oli niin riemastunut, että olisi mieluusti taputellut Valedroa selkään. Kaikki näytti alkavan sujua juuri siten kuin hän oli sen paria päivää aiemmin suunnitellut.

Escalus Flintiä pidettiin ylimielisenä poikana, niinkin ylimielisenä että hänet usein todettiin vähintäänkin röyhkeäksi - tosin näin ajateltaessa jouduttiin toteamaan, että jos jollakin oli oikeus ylimielisyyteen niin toki juuri hänellä, olivathan Flintit sentään mahtava perhe. Escalus tiesi arvonsa varsin hyvin ja olikin siksi ollut käärmeissään aina vuoden alusta asti, kun tuo kirottu Avery oli jollakin ihmeellisellä konstilla riistänyt ensiluokkalaisten luihuisten johtajan aseman, joka luonnollisestikin olisi kuulunut hänelle! Tämän vuoksi Escalus ei voinut sietää Averya ja olikin aina erimieltä tämän kanssa, jos se vain suinkin oli mahdollista järkevyyden rajoissa. Aina tilaisuuden saadessaan hän pyrki muokkaamaan muiden mielipiteitä Maximillian Averya vastaan joskin viime aikoina Avery oli tehnyt sen melkein liiankin helpoksi.

Luihuisessa - huomattavasti enemmän kuin muissa tuvissa - oli merkitystä sillä kenen poikia tai tyttäriä kukakin oli. Perhetausta vain oli jotakin, mitä yksikään itseään kunnioittava puhdasverinen ei voinut painaa villaisella. Viime aikoina Maximillian Avery oli kuitenkin alkanut muuttaa suhtautumistaan eräisiin poikkeustapauksiin sillä lailla merkittävästi, että Escaluksen oli ollut helppo huomautella tovereilleen porukan johtajan pehmenneestä arvomaailmasta.

Escalus ei muistanut koskaan pidätelleensä hymyä niin suurella työllä kuin toissailtana jolloin Avery oli ottanut esille Tom Valedron ja oli ehdottanut että heidän pitäisi suorittaa pieni “uudelleen arviointi” tämän suhteen. Escalus oli miltei nauranut ääneen tajutessaan Averyn loihtivan parhaillaan hautakuoppaa joukon johtajuudelleen.
“Minä luulin että me olimme varsin yksimielisiä siitä, ettei suvuttomia hyväksytä”, hän oli heittänyt pistävästi ja noin puolet poikaporukasta oli välittömästi asettunut hänen kannalleen.
“Me emme tiedä varmasti, että hän olisi suvuton. Pääsihän Valedro kuitenkin Luihuiseen”, Averyn tukijana tunnettu McDover oli huomauttanut, mutta hänet oli hiljennetty äänekkäin vastalausein.
“Montako Valedroa muka tiedät?”
“Suvuistaan hiljaa pysyvät vain ne, joilla on jotain hävettävää!”
“Lajitteluhattu on tehnyt virheitä ennenkin!”

Escalus oli tuntenut hirvittävää ylpeyttä siitä, kuinka hänen kuukausien mittaan esitetyt huomautuksensa olivat hiljalleen painuneet muiden mieliin ja nämä olivat sillä hetkellä tuntuneet puhuneen hänen omilla sanoillaan ja suullaan.
“Mutta pojat, pojat”, hän itse oli rauhoitellut tilannetta, “eihän Avery toki esittäisi tällaista ehdotusta ellei hänellä olisi todisteita Valedron sopivuudesta.”
Hän oli sanonut sen pehmeästi, lähes lempeästi, mutta oli katsonut Avery tavalla, josta kävi selville hänen todellinen, kaikkea muuta kuin puolustava asenteensa.
“Flint, olet kai sinä itsekin nähnyt mitä hän osaa!” vaaleahiuksinen poika oli ärähtänyt hätääntyneeseen sävyyn, josta Escalus oli nauttinut aivan tavattomasti.
“Kirjoista opittuja näppäryyksiä”, hän oli tuhahtanut arvostelevasti. “Ihan kivoja katsella, mutta ei niillä pitkälle pötkitä. Sisua tai omaperäisyyttä hänellä ei ole nimeksikään. Hänessä ei ole missään nimessä riittävästi kanttia meidän porukkaan.”

Oli seurannut puolustusten ja vastustusten sarja, joka oli lopulta päätynyt yhteiseen päätökseen siitä, että mikäli Valedro halusi heidän joukkoonsa, hänet täytyisi testata ja kunnolla. Escalusta päätös oli ilahduttanut, sillä hän oli päättänyt henkilökohtaisesti pitää huolen siitä, että Valedron tulikoe olisi sellainen, jota yksikään ensiluokkalainen, vaikka kuinka taidokas tahansa, ei tulisi ikinä läpäisemään. Ja upotessaan Valedro veisi Averyn mukanaan ja Escalus saisi lopultakin aseman, joka hänelle oikeutetusti kuului.

Maximillian Avery tunsi piristävän jännityksen kihelmöivän sisimmässään. Tapahtumat olivat selvästikin etenemässä hänen haluamallaan tavalla. Hän oli ollut täysin varma ettei Valedro voisi sivuuttaa hänen kiintoisaa tarjoustaan ja olikin ollut oikeassa siinä. Maximillian ei ollut täysin varma, mikä oli ollut lopullinen syy, joka oli saanut Valedron muuttamaan mielensä, eikä liiemmin välittänytkään siitä. Tärkeintä oli että Valedro oli nyt halukas liittymään heidän joukkoonsa.

Ne kaksi kuukautta, jotka Avery oli viettänyt joukkonsa johtajana, olivat opettaneet hänelle paljon ihmisten käsittelystä ja heidän lukemisestaan. Ne olivat myös saaneet hänet kiintymään muiden arvostukseen ja päätöksen tekoon siinä määrin, että hän ei aikonut luopua rehellisesti ansaitusta johtajanpaikastaan vain sen vuoksi että muuan pullistelija yritti saada hänet kiipeliin. Ei Avery ei aikonut luopua asemastaan ilman taistelua. Tätä taistelua hänen ei kuitenkaan tarvitsisi käydä henkilökohtaisesti Escalus Flintin kanssa, vaan sen areena ja suorittaja olisi Tom Valedro.

Kunhan Valedro näyttäisi kykynsä testissä, jonka muut hänelle laatisivat ja läpäisisi sen, kukaan ei enää uskaltaisi asettaa Maximillianin harkintakykyä kyseenalaiseksi. Ja sitten kun Valedro olisi yksi heistä, hän varmasti muistaisi, kuinka Maximillian oli ollut se, joka oli aina tahtonut hänet heidän joukkoonsa. Hänestä tulisi Maxille uskollinen ja lojaali liittolainen, joka tukisi häntä kaikissa päätöksissä. Sen jälkeen kun hänellä olisi puolellaan Tom Valedron kaltainen lahjakas ja voimakas poika ei hänellä olisi enää mitään pelättävää muiden taholta.

Tom Valedro tunsi itsensä epäluonnollisen rauhalliseksi istuessaan muiden ikäistensä joukkoon. Hän näki monien irvistävän hänelle, toisien katsovan odottavana ja joidenkin kuiskailevan vierustovereilleen. Oleellista oli kuitenkin että heidän kaikkien ajatukset ja tunteet - olivat ne sitten häntä vastaan tai hänen puolellaan - liittyivät häneen. Hän tunsi olonsa oudolla tapaa juhlavaksi ja tärkeäksi. Hän piti tästä, vaikka ei sitä ääneen tahtonut myöntääkään.

Tom näki lyhyen ristiriitaisen katseen, jonka Avery ja tummatukkainen poika hänen vierestään - Flintkö se nimi oli? - vaihtoivat ja aavisti ryhmän lävitse kulkevat jännitteet, jotka liittyivät näihin kahteen. Hän oli aina ollut hyvä lukemaan ihmisiä. Erityisesti valheet hän tunnisti nopeasti, samoin kuin kätketyt ristiriidat. He ovat kilpailijoita, Tom tajusi jäykistä asennoista ja hiljaisista pahoista silmäyksistä. He kilpailevat tämän porukan johtajuudesta ja minä taidan olla osa sitä peliä… Mielenkiintoista.

Tom oli joutunut kamppailemaan koko aamupäivän ajan omaa ylpeyttään ja itsepäisyyttään vastaan ja oli laskeskellut mielessään niitä lukuisia haittoja ja etuja, joita osallistuminen Averyn jengiin voisi hänelle tuoda. Etuja oli enemmän, se oli matemaattinen tosiasia. Lisäksi Tomia houkutteli hänen vastikään keksimänsä ajatus siitä, että joku noista pojista saattaisi olla kykenevä antamaan hänelle jonkin johtolangan isän ja muun suvun jahtaamiseen. Vaikka sukututkimus oli tuottanut vesiperän Tom ei aikonut vielä antaa periksi, vaan jatkaisi nyt lähestymistä toiselta kannalta.
“Avery varmaan mainitsi että haluamme hieman todisteita siitä, että sovit ryhmäämme”, poika Tomin vieressä sanoi johdattelevasti ja vaikka hänen sanansa olivat ilmiselvästi tarkoitetut Tomille hänen katseensa oli kiinnittynyt Averyyn.

Kukaan ei näyttänyt odottavan Tomin vastausta, vaan kaikkien huomio oli nyt kiinnittynyt siihen mittelöön, jota Avery ja Flint kävivät katseillaan. Tom seuraili muiden reaktioita ja osasi melkoisella varmuudella jakaa useimmat pojat sen mukaan kumman kannattajakuntaan nämä kuuluivat. Vaikutti siltä että jengi oli hajaantumassa varsin selkeästi kahtia. Tom epäili mahtoiko kummallakaan johtajaehdokkaalla olla riittäviä kykyjä joukkion yhdistämiseen.
“Muistaakseni sanoit haluavasi ottaa testin suunnittelun vastuullesi”, Avery tiuskaisi Flintille, jonka toinen käsi puristui miltei huomaamattomasti nyrkkiin.
“Sitten muistisi pelaa hyvin”, Flintin äänensävy oli niin jäykkä että typerinkään olento ei saattanut erehtyä luulemaan noiden kahden pojan välejä toverillisiksi. “Valedro voi suorittaa testin ensi viikonloppuna.”
“Siinä sitten katsotaan, onko sinussa tarpeeksi velhoa liittyäksesi meihin”, Flint totesi ja vilkaisi lopultakin Tomiin päin, eikä vilkaisusta jäänyt epäselväksi, että poika odotti Tomin epäonnistuvan.
“Mutta siihen asti voit ainakin minun puolestani viettää aikaasi seurassamme”, Avery totesi aavistuksen Tomin ohitse katsoen. Flintille suunnattu näpäytys ei kuitenkaan jäänyt keneltäkään huomaamatta. Avery selvästikin halusi tehdä selväksi kuka oli joukkion pomo.
Flint hymyili väkinäisesti:
“Tietenkin.”

Tom arveli, että niistä saattaisi tulla hyvinkin mielenkiintoiset pari päivää, ainakin mikäli porukan ryhmähenki olisi tällaisissa kantimissa. Pojan mielessä käväisi epäilys siitä mahtaisiko jengi pysyä edes kasassa viikonloppuun asti, mutta katsoi paremmaksi pitää ajatuksen itsellään. Hän ainoastaan seurailisi ja ottaisi opikseen tämän porukan toiminnasta. Eipä kai kokemus tällaisesta yhteisöstä olisi hänelle ainakaan haitaksi.

   ***

Tylypahkan tilusten puiden viimeiset lehdet tippuivat puista kellan, kullan, ruskean ja punertavan moninaisissa sävyissä. Ne olivat kosteita syksyn tavanomaisista säistä johtuen ja varisivat alkavan syysmyrskyn kourissa pahaa aavistamattomien ulkoilijoiden niskaan. Ainoastaan kasvihuoneiden läheisyydessä kasvavat talvipensaat tuntuivat nauttivan säästä ja olivat aloittaneet kukintansa sen vuoksi jo nyt lokakuun lopulla, vaikka normaalimpi aika olisi ollut kuukautta myöhemmin.

Dorea kiirehti eteenpäin viileässä ilmassa ja veti ohutta, kirjavaa huiviaan tiukemmin kasvoille suojaksi purevalta tuulelta, mutta tulikin epähuomiossa hellittäneensä otteensa siitä lyhyeksi hetkeksi, jonka aikana tuuli jo vei kangaspalan mennessään. Dorea tuhahti itsekseen. Hän oli ollut todellinen idiootti valitessaan taikaolentojenhoidon valinnaisaineekseen. Tällä välin Treasa ja Rhonda opiskelivat kumpainenkin muinaisia riimuja lämpimässä luokkahuoneessa tai oikeammin olivat jo poistuneet tunnilta oleskeluhuoneen takan lämpöön.

Tyttö syöksyi huivin perään ja jahtasi sitä jonkin aikaa kunnes näki sen sotkeutuvan muuan kasvihuoneiden suuntaan kulkevan rohkelikkopojan jalkoihin.
“Kiitos”, Dorea lausahti Charlus Potterin ojentaessa huivia.
“Eipä mitään, neiti Musta”, poika hymyili paljastaen osan valkeasta hammasrivistöstään. “Me tunnumme törmäilevän jatkuvasti nykyisin.”
Dorea myönsi asian olevan niin ja kysäisi sitten:
“Minne olet tällä kertaa matkalla?”
“Kasvihuoneille”, poika vastasi. Minä ja Joshua tulimme aamulla epähuomiossa hajottaneeksi parikymmentä ruukkua ja professori kutsui meidät korjaamaan niitä tuntiemme päätyttyä.”

Dorea oli yhä enemmän hyvillään siitä että ei ollut valinnut Yrttitiedon S.U.P.E.R-kurssia. Eipä silti, tuskin hänellä sinne olisi ollut mitään asiaakaan, hän oli yksinkertaisesti onneton kasvien kanssa.
“Mitä te niille ruukuillekin teitte?” hän uteli vinosti hymyillen. “Aloitteko heitellä niitä?”
“Unohdimme lannoittaa kimakkakirkupajun uuden kasvualustan ja… jälki oli sen kuuloista kun tuon nimiseltä kasvilta saattaa odottaa.”
Dorea puisteli päätään tietämättä pitikö hänen olla säälivä vai huvittunut ja toteuttikin melko onnistuneen välimuodon sanoessaan:
“Professori Niiskuemi mahtaa vihata teitä…”

Potter avasi suunsa vastatakseen, mutta Dorea näki tämän olan ylitse ryhdikkään profiilin lähestyvän riistanvartijan - jollaista heillä ei tosin ollut ollut enää ikuisuuksiin - mökin suunnalta.
“Voi ei!” Dorea parahti ääneen.
Hän ei kerta kaikkiaan jaksaisi toista usean tunnin annosta Aprigon Vancea kaikkien yhteisten oppituntien jälkeen. Dorean oli onnistunut livistää Aprigonin näkyvistä tämän ryhtyessä kiittelemään professori Kertkyhmyä erinomaisesta oppitunnista, mutta huiviepisodi oli hidastanut hänen matkan tekoaan ja Aprigon huomaisi hänet millä hetkellä hyvänsä.

Epätoivoinen ajatus nousi Dorean mieleen ja hän heitti katseen taakseen, jossa talvipensaat kukkivat. Hetkeäkään epäröimättä hän sukelsi viheriöivien, suurten valkokukkaisten pensaiden suojiin. Hän näki Potterin kengänkärkien tulevan aivan lähelle ja kuuli ihmetyksen pojan äänessä tämän udellessa, mahtoiko hän olla aivan kunnossa. Toki Dorean ihmeellinen liike oli näyttänyt oudolta Charlus Potterin näkökulmasta, sillä eihän tämä ollut voinut havaita selkänsä takaa lähestyvää Aprigon Vancea.
“Potter, et mahtanut nähdä neiti Mustan menevän tästä?” kuului äänekäs kysymys, joka kantautui tuulenkin ylitse. Kengänkärjet kääntyivät poispäin Doreasta.
“Ei Vance, en mahtanut”, Potter vastasi ja Dorean teki mieli huokaista ääneen. Ainakin joku tuntui olevan hänen puolellaan tässä asiassa.
“Sepä harmi”, Aprigon kuulosti sangen tyytymättömältä ja Dorea yritti pysytellä niin paikallaan kuin mahdollista.

Samalla Dorea tuli ajatelleeksi, kuinka typerä tämä koko tilanne olikaan. Hän piilottelemassa puskassa Aprigonilta, jota hän joutuisi joka tapauksessa sietämään koko loppu vuoden Charlus Potterin, pojan, jota hän tuskin tunsi, suojatessaan hänen selustaansa. Tämä koko kohtaushan oli kuin jostakin erittäin huonosta komediasta, jollaisia tosin esitettiin hieman turhankin paljon taikaväestön teattereissa.
“Niin minustakin olisi ollut miellyttävää nähdä hänet”, Dorea kuuli Potterin pehmeäsointuisen äänen sanovan ja tuli epämääräisesti panneeksi merkille kuinka paljon enemmän piti siitä kuin Aprigonin puheen jäykästä säntillisyydestä.
“Toivon että olet tietoinen että koulun johtajaoppilaana neiti Mustalla ei ole minkäänlaista mielenkiintoa pysytellä sinun nähtävilläsi”, Aprigon ilmoitti ylväästi ja Dorea saattoi kuvitella kuinka hänen nenänsä nousi ylpeästä yläilmoja kohden.
“Kuten ei sinunkaan”, Potter huomautti vastaan.
“Mitä tarkoitat?” Aprigon kysyi terävästi ja Dorea kompuroi aivan hiljaa hieman syvemmälle pensaikkoon. Onneksi talvipensaiden varret olivat näin paksuja ja kestäviä, eivätkä päästäneet paljastavia ääniä hänen osuessaan niihin.
“No, et kai kyselisi hänen peräänsä, jos tietäisit missä hän on, vai kuinka?” Potter esitti kevyeen sävyyn.
“Minun ja neiti Mustan välit eivät kuulu sinulle millään lailla”, kuului Aprigonin tiukkasävyineen vastaus. “Hyvää päivänjatkoa, herra Potter.”
“Toivottaisin samoin, mutta en erityisesti toivo, että päiväsi jatko on hyvä”, Potter huikkasi toisen pojan perään, mutta pensaikon raosta kurkkiva Dorea arveli, että Aprigon ei yltyneen tuulen takia ollut kuullut sitä, mikä oli varmaankin Charlus Potterin onni.

Vasta kun aikaa oli kulunut muutama minuutti Dorea kuuli paikalle jääneen pojan toteavan:
“Voit tulla esiin, hän on jo poissa näköpiiristä.”
Dorea kömpi pystyyn ravistellen likaa kaavustaan ja sen päälle kiedotusta polviin asti ulottuvasta takista.
“Olet velkaa minulle kahdesta pelastuksesta, neiti Musta”, poika muistutti virnistäen.
“Sinä olet kirjaimellisesti törmännyt minuun kahdesti, enkä ole antanut sinulle jälki-istuntoa”, Dorea huomautti vastaan.
“Hyvä on, sanotaan että olemme tasoissa.”

He olivat hetken hiljaa Dorean puhdistaessa käsiään mullasta ja Potterin katsoessa koulun suuntaan.
“Vance on nähtävästi aika kiintynyt sinuun”, hän huomautti sangen kevyellä sävyllä.
“Niinkin voi sanoa”, Dorea mutisi ja asetti kätensä tyytymättömään puuskaan. “Hän roikkuu kannoillani kuin varjo…”
“Oletko ehdottanut että hän jättäisi sinut rauhaan?”
“Arvaa vaan. Hän ei ota vihjausta kuuleviin korviinsa ja romantiikan nälkäinen ystäväni Rhonda vain yllyttää häntä vihjailuillaan”, Dorea tuhahti katkerasti.
“Ystävät ovat toisinaan kultaakin kalliimpia. Ainakin he tulevat kultaakin kalliimmiksi…”, Potter totesi sävyllä, josta tuli varsin selväksi että hänellä oli omakohtaista kokemusta asian suhteen.
“Ja heistä nyt puheen ollen, tiedätkö jotain tästä sodasta, jonka Treasa ja sinun kaverisi Bole ovat aloittaneet?” Dorea kysyi nopeasti aihetta vaihtaen.

Jos joku oli luullut ettei kahdella oppilaalla ollut mahdollisuutta vaikuttaa koko ikäluokan väleihin ainoastaan parissa päivässä, oli hän saanut kokea karvaan pettymyksen. Vaikka tupien välillä oli usein lievää jännitystä (varsinkin näin ensimmäisen huippausottelun, Luihuinen vastaan Puuskupuh, alla) oli kilpailun taso normaalisti siedettävää ja suuremmilta joukkoyhteenotoilta oli onnistuttu välttymään etenkin viime vuosina. Kuitenkin propagandajulisteet, joita Treasa ja joku rohkelikoista, arvatenkin Joshua Bole, olivat viime päivinä levittäneet ympäri koulua antoivat kaikille lukutaitoiselle käsityksen, että jokaista vastatuvan kanssa oleskelevaa oli pidettävä vähintäänkin seuranpetturina. Lisäksi niissä oli puhuttu toisten tupien löylyttämisestä “niin perinteisen huispauksen kuin tuoreempienkin kilpailumuotojen kohdalla“.

Kun Dorea oli varovasti udellut Treasalta, mitä tämä oli nyt tekemässä toinen tyttö oli tyrkännyt hänelle kasan paperia ja pyytänyt jakamaan kaikille vastaantulijoille “Luihuisen hengessä työnnetään rohkelikot maanrakoon” -lentolehtisiä. Muutaman hataran yrityksen jälkeen Dorea oli luovuttanut Treasan rauhoittelun ja tyytynyt ainoastaan mulkoilemaan julisteita pahasti. Aprigon Vance oli vienyt asian rehtorille asti, mutta Armando Dippet oli suuressa viisaudessaan todennut, että pieni kilpailuhenki tupien välillä oli vain terveellistä. Dorea tosin oli ollut vakavasti sitä mieltä, että rehtorin olisi ehdottomasti tarkistettava määritelmä sanalle “pieni”. Ainakin ne seitsemän henkilöä, jotka olivat tällä hetkellä sairaalasiivessä “pienen kilpailuhengen” vuoksi, olivat Doreasta viittauksia suurempaan ongelmaan, joka muhi koulun huolitellun ulkosivun takana.
Charlus Potter katsoi häntä kärsivästi:
“En ja yritän parhaani mukaan pysyä erossa siitä. En ole koskaan käsittänyt tätä “Rohkelikko vastaan Luihuinen” -asettelua, enkä ymmärrä, miksi heidän pitää laajentaa keskinäiset kähinänsä koskemaan muitakin ihmisiä.”
“No, Treasa on esiintyvä persoona”, Dorea kertoi ja oikoi huiviaan parempaan malliin.
“Ei Joshuakaan liialla vaatimattomuudella ole pilattu. Hän… odota hetki”, Charlus Potter sanoi ja astahti yllättäen askeleen lähemmäs.

Dorean sydän jätti yhden lyönnin väliin kun pojan käsi lähestyi hänen kasvojaan ja hipaisi sitten hänen hiuksiaan. Potter hymyili ja esitteli Dorean hiuksista nappaamaansa lehden kuin suuren aarteen. Hän tyrkytti sitä ja Dorea otti sen vastaan aavistuksen epäluuloisena.
“Mitä minä tällä?” hän kysyi ja hän käänteli lehteä kasvojensa edessä. Se ei ollut mainittavan kaunis. Lähinnä huonokuntoinen ja epämääräisen rusehtava. Haavasta, mikäli Dorea kasveja tunsi. Kenties se oli jäänyt talvipensaan oksastoon ja tippunut sieltä Dorean hiuksiin, mutta tyttö ei siitä huolimatta keksinyt, miksi Potter oli ojentanut mokoman hänelle niin juhlallisin menoin.
“Pään päälle laskeutunut lehti tuo onnea kun sen säilyttää”, hymyilevä poika selitti vastauksena Dorean hämmennykselle. “Vaahtera vaurautta, tammi pitkää ikää, tuomi menestystä…”
“Entä haapa?”
Joko Potterin posket olivat yllättäen värjäytyneet vilakasta ilmasta tai sitten poika punasteli. Dorea uskalsi arvata jälkimmäistä kuullessaan vastauksen:
“Ikuista rakkautta.”
“Olet varsinainen ennustajaeukko”, Dorea pyöritteli päätään.
Toinen näytti aavistuksen närkästyneeltä.
“Itse asiassa opin tuon mummoltani”, Potter ilmoitti niin ylpeästi kuin mahdollista.
“Mummolta?” Dorean oli vaikea hillitä virnettään. “Ja sinä uskoit?”
“Hänellä on omat outoutensa, mutta myös erittäin luistava järjenjuoksu”, Potter selosti ehdottoman luottavaiseen sävyyn. “Hänellä on jopa pelottavan teräviä havaintoja elämästä.”
“Ehkä sitten on parempi, että sinä pidät tämän”, Dorea totesi ja tunki kuivuneen haavanlehden Potterin käteen. “Ties vaikka professori Niiskuemi rakastuisi sinuun ja saisit vapautuksen jälki-istunnosta.”
Charlus Potter oli vastaamaisillaan jotakin kun kaukaisimmalta kasvihuoneelta kuului äkäinen huuto:
“Potter, mitä sinä vetelehdit siellä ulkona! Heti paikalla tänne!”

Dorea kurkisti Charlus Potterin ohitse nähden erittäin kiukkuisessa asennossa poseeraavan professori Niiskuemin.
Potter irvisti mitä kärsivimmin saman havainnon tehdessään:
“Ja sekö muka olisi parempi vaihtoehto?”
“Onnea matkaan, herra Potter”, Dorea taputti ohimennen pojan olkapäätä ja alkoi tarpoa linnaa kohden.
“Samoin sinulle, neiti Musta!” kuului huikkaus tuulen lävitse.
“Jaa mitä varten?” Dorea vastasi huutaen viiman ylitse.
“Että onnistut pysymään poissa Vancen näkyviltä!”

   ***

Oli muutamia asioita, joita Anastasia Vance inhosi sydämensä pohjasta. Yksi niistä oli luonnollisestikin hänen ärsyttävä isoveljensä Aprigon, toinen oli menninkäisten kitkeminen kesällä ja kolmas oli velhoshakin peluu. Hän onnistui yleensä melko lahjakkaasti välttelemään kaikkia kolmea, mutta sinä lauantaiaamuna hänen oli ollut pakko sortua viimeksi mainittuun.

Saapuessaan kirjastoon puolta tuntia aiemmin hän oli havainnut Tom Valedron lähellä ikkunaa pelailemassa itsekseen tuota Anastasian mielestä peleistä inhottavinta. Hän oli lähestynyt poikaa ja yrittänyt aloittaa juttutuokiota tämän kanssa siinä onnistumatta. Lopulta Anastasian ei ollut auttanut kuin alistua ja liittyä Tomin peliin lupaa kysymättä. Poika oli katsonut häntä ärtyneesti, mutta oli loppujen lopuksi antanut hänen jäädä pelitoverikseen.

Kaksikko oli vaihtanut pelin lomassa vain muutamia lauseita, nekin Anastasian aloitteesta ja kaikesta päätellen Tom vaikutti olevan syvissä ajatuksissaan. Anastasia yritti parhaansa mukaan päätellä pojan kasvojensa ilmeistä, mitä tämän mielessä liikkui, mutta ilmeet pysyivät tulkitsemattomina hänelle.
“Mistä muuten sait tämän pelilaudan?” Anastasia kysäisi ja siirsi ratsunsa tavoittelemaan Tomin kuningasta. Siirto osoittautui pian typeräksi Tomin lähettilään lyödessä nappulan maahan ja raahatessa sen laudan reunalle.
“Avery lainasi”, Tom tokaisi vastauksen ja antoi hevosensa tehdä selvää Anastasian neljännestä jäljellä olevasta moukasta.
“Ai, kutsut häntä yhä Averyksi, etkä esimerkiksi Maxiksi”, Anastasia huomautti terävään sävyyn. “Olen huomannut että olet viihtynyt viimepäivät melko tehokkaasti hänen ja hänen jenginsä seurassa.”

Kuukauden takainen uni palasi hetkeksi kummittelemaan Anastasian mieleen ja hän muisti sen poikajoukon, joka näin jälkikäteen ajatellen muistutti kokoonpanoltaan melkoisesti Maximillian Averyn kaveriporukkaa. Häntä huolestutti todella tieto siitä että Tom oli alkanut lähentyä tämän pahamaineisena tunnetun ryhmän kanssa.
“Avery haluaa minut joukkioonsa, koska olen hänen kannaltaan arvokas. Hän uskoo voivansa säilyttää johtajuutensa avullani”, Tom paljasti ja töni vastahakoista torniaan eteenpäin pelilaudalla. “Ja Flint taas haluaa minun suorittavan pääsytestin, jonka reputtaessani todistaisin paitsi omani myös Averyn mitättömyyden jolloin hän voisi nimittää itsensä porukan uudeksi johtajaksi.”

Anastasia tunsi suunsa loksahtavan. Tomko tiesi tuon kaiken ja silti halusi yhä liittyä heihin? Hänkö tiesi ettei yksikään niistä pojista todellisuudessa välittänyt pätkän vertaa mitä hänelle tapahtui?
“Sinä siis suostut kiltisti vain olemaan heidän pelinappulansa?” Anastasia tuohtui ja käski kuningatartaan sitten nappaamaan Tomin lähemmän lähetin.
“Tuo oli typerä siirto”, poika kommentoi ja antoi torninsa liikkua vasemmalle, jossa se iski nyt Anastasian kuningattaren pökerryksiin ja raahasi nappulan pelilaudan reunalle palaten sitten asemiinsa.
“Tiedätkö miksi pidän velhoshakista enemmän kuin jästien vastineesta?” hän kysyi sitten ohittaen Anastasian kysymyksen.
Anastasia kohautti olkiaan ja seurasi kuinka Tomin kuningatar siirtyi pois hänen jäljellä olevan lähettinsä ulottuvilta.
“Tässä versiossa nappuloilla on oma tahto, mikä tekee pelistä jännittävämpää”, Tom kertoi ja musta kuningatar tehosti sanomaa pysähtymällä selvästikin flirttailemaan Anastasian kuninkaan kanssa kesken matkan. Vasta Tomin tökittyä sitä äkäisesti sormellaan se siirtyi sille osoitettuun asemaan. “Avery ja Flint saattavat luulla, että minä olen vain nappulana tässä heidän valtataistossaan, mutta he eivät ole ottaneet huomioon pelimerkkinsä omaa tahtoa.”
“Mitä tarkoitat?”
“He ovat niin kiinnostuneita kiistelemään keskenään, etteivät huomaisi vaikka mukaan tulisi kolmaskin pelaaja”, Tom kertoi arvioivalla äänellä ja antoi tornilleen käskyn, jolla se löysi tiensä Anastasian suojattoman kuninkaan eteen.

Valkea kuningas heitti kruunun päästään ja kääntyi sitten puimaan nyrkkiään Anastasialle. Minkä hän muka sille mahtoi, että Aprigon oli aina ottanut heidän shakkipelinsä omaan käyttöönsä niin ettei hän ollut ehtinyt oppia pelin hienouksia?
“Sinä siis aiot ottaa tilanteesta kaiken hyödyn irti, vaikka joutuisit siitä hyvästä liittymään kiusaajien ja öykkärien joukkoon?” Anastasia syytti ja kirjastonhoitaja kävi näyttämässä hänelle hiljentäviä sormimerkkejä hyllyn takaa.
“Tiedätkö miksi et pärjää tässä pelissä?” Tom kysyi jälleen aihetta kiertäen ja keräsi nappulat laudan suojiin. “Et osaa uhrata ainuttakaan nappulaa.”
“Minusta taas tuntuu että sinä teet liiankin suuria uhrauksia”, Anastasia totesi merkitsevästi pojan noustessa tuoliltaan.

Tomin katse oli jälleen tumma ja tulkitsematon, eikä Anastasialla ollut aavistustakaan millaisia ajatuksia noiden sielunkuvajaisten takana parhaillaankin liikkui.
“Kun pelataan voitosta, yksikään uhraus ei ole liian suuri”, Tom vastasi ja kääntyi lähteäkseen.
“Millainen voitto on oman itsensä menettämisen arvoinen?” Anastasia kysyi hiljaa pojan pakenevalta selältä saamatta vastausta.

   ***

Lauantai, lokakuun viimeinen päivä, oli ollut eräs Dorea Mustan huonoimmista siihen asti. Tosin ei hän ollut paljon osannutkaan odottaa päivältä, joka oli alkanut, sillä että hänen sisarensa lähettämä typerä lehtopöllö - jonka ennenkuulumaton sisääntulo tyrmiin oli johtajatytölle yhäkin mysteeri - oli yrittänyt nokkia hänen silmänsä puhki. Ei Cassiopeialla tietenkään ollut edes oikeaa asiaa, isosisko oli vain päättänyt mainostaa Mustan lapsista vanhimman, Polluxin, odotettua kihlautumista Irma Crabben kanssa.

Niinpä Dorea ei ollut jaksanut erityisesti edes yllättyä, kun hän oli saanut seurakseen vuoden ensimmäiselle Tylyahon retkelle Aprigon Vancen. Sää oli ollut mitä hirvein ja kaikki lähikylään suunnanneet olivat kastuneet litimäriksi jo ennen linnan porteille saapumista. Tämä ei varsinaisesti ollut ollut omiaan vahvistamaan Dorean sietokykyä Aprigonin suhteen. Hän oli ollut purra kielensä poikki useampaankin kertaan tuon onnettoman retken aikana, jottei vain olisi tullut sanoneeksi johtajaoppilasparilleen äärimmäisen pahasti.

Retken jälkeen Dorea oli sulkeutunut huonotuulisena makuusaliin ja oli kieltäytynyt puhumasta Rhondalle, joka oli alkanut jälleen kerran listata kaikkia niitä ominaisuuksia, jotka tekivät Aprigon Vancesta unelmien poikamiehen. Dorea oli toivonut koko päivän, että Treasa olisi ollut paikalla romauttamassa Rhondan vaaleanpunaisia pilvilinnoja, mutta neiti Gondolierista ei ollut kuulunut mitään sen jälkeen kun hän ja Raòul Delacour olivat poistuneet lounaalta käsivarret äärimmäisen tuttavallisesti toistensa ympärille kiedottuina. Katkera huomio siitä, että Treasa oli selvästikin viettämässä jälleen erityisen nautittavaa lauantaita laski sekin Dorean mielialaa ja hän päätyi lopulta kaivamaan matka-arkustaan sen ainoan esineen, joka saattoi piristää häntä tällaisena päivänä.

Hän puki paksuimman kaapunsa ylleen ja etsi villaiset lapasensa ennen kuin asteli täysissä ulkovarusteissa luihuisten oleskeluhuoneeseen. Nojatuoliin kirjaklassikko “Taian Viemää”:n kanssa käpertynyt Rhonda loi häneen lyhyen katseen romaaninsa ylitse.
“Siellä tuulee yhä”, punahiuksinen tyttö totesi aavistuksen sovittelevampaan sävyyn. Dorea ei kuitenkaan ollut vielä sillä tuulella, että olisi voinut leppyä ystävättärelleen. Ei varsinkaan, kun hän oli täydellisen varma siitä, että Rhonda oli junaillut tämän päivän tapahtumien kulun yhdessä Aprigon Vancen kanssa.
“Ainakaan ei sada enää”, hän totesi viileään sävyyn ja paransi otettaan kädessään lepäävästä luudanvarresta. Liike sai Rhondankin kiinnittämään huomion tuohon varpukasaan.
“Tiedät kai, että sinun äitisi vihaa sitä, että käyt lentämässä”, tyttö muistutti vaisusti.
“Minun äitini vihaa moniakin asioita, kuten sitä että syksyllä sataa tai sitä että linnut sirkuttavat aamuisin puissa”, Dorea kertoi yhä jäätävää äänensävyä hyödyntäen.
Hän asteli tyhjän kiviseinän ääreen ja odotti uloskäynnin avautumista. Hintelä tyttö vilkaisi vielä taakseen ja ilmoitti sitten kapinallisesti:
“Ei hän niillekään voi mitään.”

   ***

Huispauskenttä oli typötyhjä kuten Dorea oli odottanutkin. Normaalisti stadioni oli viikonloppuisin aina koulun joukkueiden käytössä, mutta kuluneen viikon syysmyrskyn alut olivat saaneet pelaajat luopumaan lentoyrityksistä. Doreaa sää ei kuitenkaan haitannut. Hän oli joutunut vuosien varrella tottumaan siihen, että joukkueeseen kuulumattomien oli mahdollista käyttää kenttää ainoastaan epämiellyttävissä olosuhteissa tai pimeän saavuttua.

Varmistuttuaan ensin siitä, että oli yksin paikalla nuori johtajatyttö asettui luudalleen hajareisin - toisin kuin äiti oli aina jaksanut ohjeistaa - ja antoi jalkojensa potkaista vauhdin vetelästä maanpinnasta. Jo lyhyt ilmassa olo todisti, että sää tosiaankin oli karmea. Tuuli riepotteli Dorean vaatteita ja hiuksia ja yritti repiä hänen luutaansa mukaansa, mutta tyttö nautti siitä enemmän kuin mistään muusta. Ilmassa hän tunsi olonsa vapaammaksi kuin koskaan maanpinnalla. Tuuli ei ollut hänen vastustajansa, vaan hänen ystävänsä, pelitoverinsa, jonka ohjauksissa ja virtauksissa hän antoi luutansa liikkua. Heidän yhteinen vastustajansa oli maa. Maa, joka kahlitsi ja pysyi ankaran muuttumattomana. Tuuli kosketteli ruohonjuuria kuin kiusaten ja Dorea syöksähteli aivan maanpintaa kohti suoristaen syöksynsä viime hetkillä niin ettei koskaan törmännyt. Hän ja tuuli olivat voittamattomia tässä pelissä.

Dorea kadotti aina ajantajunsa ilmassa ollessaan. Mikään mitattavissa oleva aika ei olisi riittänyt hänelle tuon ihanan elementin tutkimiseen. Niinpä hän yllättyi huomatessaan katsomossa istuvan hahmon, jota ei ollut paikalle hiipivältä hämärältä nähnyt. Hän laskeutui maahan ja huomasi tuulen heikentyneen huomattavasti siitä kun hän oli aloittanut. Oliko hän ollut ilmassa tunnin, vaiko peräti kaksi? Entä kauanko tuo juuri katsomon reunuksen ylitse oman luutansa ja kaadon seurassa hypännyt hahmo oli häntä tarkkaillut?
“Mitä sinä täällä teet?” hän täräytti suoraan tulijan ollessa enää muutaman askelman päässä hänestä.
“Katselin lentämistäsi, neiti Musta”, Charlus Potter kertoi ja Dorea tunsi punastuvansa häpeästä.
Poika ilmeisesti huomasi tämän sillä hän lisäsi kuin hyvitelläkseen:
“Ja minusta sinä lennät hyvin.”

Dorea tuhahti. Ei kai kukaan käytöstapoja vähääkään omaava olisi voinut muuta sanoa edes vastoin parempaa tietoaan. Potter oli itse huispaaja, vieläpä Rohkelikon huispausjoukkueen kapteeni, ja sai seurata koulun parhaita lentäjiä jatkuvasti lähietäisyydeltä, mikä sai Dorean liitelyn näyttämään varmastikin melkoisen onnettomalta.
“Juu, niin varmaan”, Dorea totesi sarkastisesti ja nosti luudan mielenosoituksellisesti olalleen.

Hän oli ostanut Komeetta 180:sä edelliskesänä rahoilla, jotka hänen äitinsä oli tarkoittanut uuteen juhlakaapuun. Dorea ei ollut tehnyt mitään uudella juhlakaavulla - hänen vanha pukunsa oli edelleen erinomaisessa kunnossa - mutta Komeettojen vasta kauppoihin tullut uusin malli oli suorastaan vaatinut häntä hellittämään kukkaron nyörejään.
Mustatukkainen poika kurtisti kulmiaan kysyvästi:
“Ei, kun minä olen tosissani. Sinä lennät hyvin.”
“Hyvin tytöksi tarkoittanet”, Dorea kiivastui muistaen edellistä kertaa jolloin oli lentänyt yleisölle.
Toisen kummastus näytti vain syvenevän:
“Mitä mahdat tarkoittaa tuolla, neiti Musta?”
“Että tytöt eivät muka ole tarpeeksi vahvoja pelaamaan huispausta.”
“Kuka noin on sanonut?”
“Luihuisten tupajoukkueen kapteeni.”

Se oli ollut viidennen luokan syksyllä. Dorea oli osallistunut luihuisten huispausjoukkueen etsijän karsintoihin kolmentoista pojan kanssa ja oli ollut joukosta ylivoimaisesti paras. Hän oli tehnyt kuusi sieppausta siinä missä pojista paras oli omana koeaikanaan saanut siepin käsiinsä neljästi, minkä lisäksi hän oli ollut ehdottomasti ketterin ja nopein lentäjä. Kapteeni Malcom Oditi oli kuitenkin valinnut tuon neljä sieppausta tehneen pojan joukkueensa etsijäksi. Dorea muisti yhä sen kirvelevän epäoikeudenmukaisuuden tunteen, jonka hän oli kokenut vaatiessaan selitystä sille ettei häntä oltu valittu.
“Sinua on ihan kiva katsella luudalla, Musta, mutta et tosissasi voi uskoa että sinusta olisi huispaajaksi”, kapteeni oli nauranut päin hänen kasvojaan.
“Ja miksen? Minähän nappasin siepin kuudesti koeajassa!”
“Musta, tytöt vain eivät ole tarpeeksi vahvoja pelaamaan huispausta”, Oditi oli töksäyttänyt. “Tiedätkö minkä takia me olemme voittaneet viitenä vuotena peräkkäin?” huispauskapteeni oli jatkanut. “Me emme ole ottaneet tyttöjä mukaan kuten muut koulun joukkueet, koska naiset eivät yksinkertaisesti ole tarpeeksi vahvoja. Enkä aio riskeerata hyvää putkea.”

Nykyhetkellä Dorean edessä seisova huispauskapteeni näytti lievästi järkyttyneeltä, mutta huitaisi sitten kättään vähättelevästi.
“No, siinä tapauksessa hän on täydellinen typerys”, poika pamautti Dorean täydeksi yllätykseksi. “Meidän joukkueemme ei ainakaan tulisi toimeen ilman Auroraa ja Camillaa, eräitä parhaista jahtaajista, joita olen koskaan nähnyt.“
“Sinusta on siis hyväksyttävää, että tyttö pelaa huispausta?” Dorean ääni oli täynnä epäuskoa, joka syveni pojan nyökätessä.
“Hyväksyttävää, ihailtavaa ja kannustettavaa, neiti Musta. Se peli kaipaa noitia enemmän kuin kipeästi.”

Charlus Potterin reaktio hämmensi Doreaa. Kaiken sen jälkeen mitä lehdissä oli viimeaikoina kirjoitettu noitien huonommuudesta huispauksessa, hän ei ollut osannut odottaa että yksikään nuori mies puolustaisi noitahuispaajia noin kiihkeästi.
“Taidat olla varsinainen feministi”, hän ei osannut olla sanomatta.
Poika irvisti:
“Pidän enemmän sanasta tasa-arvonkannattaja. Feministi tuo mieleen jonkun vanhan tantan, enkä oikein viihdy punaisen käsilaukun ja kettupuuhkan seurassa, jos ymmärrät mitä tarkoitan, neiti Musta.”
Pojan äänen lämpö sai Dorean hymyilemään.
“No, ne voisivat oikeastaan pukea sinua”, hän kiusasi.
“Olen tuosta eri mieltä, neiti Musta.”
“Voisitko millään olla käyttämättä tuota titteliä joka ainoassa lauseessa?” Dorea kysyi tajuten kuinka monta kertaa oli mahtanutkaan kuulla sanan “neiti” sen keskustelun aikana.
Nuorukainen virnisti:
“Valitan, neiti Musta. Se kuulostaa vain niin hauskalta.”
“Entä jos käskisin sinun kutsua minua Doreaksi. Hokisitko sitäkin koko ajan?”

Potterin ehdottaessa melkein viikkoa aiemmin etunimiin siirtymistä Dorea oli kieltäytynyt, koska sillä hetkellä hän ei ollut nähnyt asialle minkäänlaista tarvetta. Tällainen tuttavallisuus olisi aiheuttanut vain epämiellyttäviä kysymyksiä ja uteluita muiden ihmisten tahoilta. Mutta nyt… Dorea ei itse asiassa pystynyt selittämään, miksi tilanne olisi sillä hetkellä erilainen. Eihän mikään ollut muuttunut. Vai oliko sittenkin?
“Mahdollisesti”, nuorukainen kohautti olkiaan. “Et voi tietää ennen kuin kokeilet, neiti Musta.”
“No, siinä tapauksessa sano Dorea”.
“Hyvä on, Dorea”, Charlus Potter lausahti ja hymykuopat erottuivat selvästi kasvoista ympärillä vallitsevasta hämärästä huolimatta. “Haluatko pelata?”
Hän viskasi kaadon Dorealle, joka otti kopin automaattisella liikkeellä.
“Ai, sinun kanssasi?” tyttö kysyi niin kummastuneella sävyllä, että toisen olisi voinut luulla ehdottaneen jotakin luonnottomampaa kuin pientä huispauspeliä.
“No, jos välttämättä tahdot voin hakea tänne professori Kuhnusarvion, mutta muistellen sitä kuinka näytit ärtyvän kun hän liemitunnilla työnsi sinulle kutsun seuraaviinkin pikku juhliinsa…”, nuorukainen oli tekevinään lähtöä.
Dorea nauroi ääneen ja tarttui poikaa käsivarresta pidätellen tämän menoa. 
“Hyvä on, pelataan”, tyttö lupasi ja viskasi kaadon korkealle ilmaan syöksähtäen sitten luudalleen.

   ***

Charlus Potter ei muistanut milloin oli viimeksi nähnyt jonkun pelaavan niin suurella tunteenpalolla kuin Dorea Mustan. Toki tytön liikkeet olivat aavistuksen verran harjaantumattomia ja tämän pelityylissä oli säätämisen varaa johtuen harjoittelun ja ammattimaisen ohjauksen puutteesta, mutta tällä oli myös sellainen luontainen kyky iloita pelistä, jonka monet ammattimaiset pelaajatkin olivat vuosien mittaan kadottaneet. Jokainen syöksy ja kiito tehtiin ilmiselvästi täydellä antaumuksella ja rakkaudella tuohon velhopelien kuninkaaseen. Charlus ei muistanut milloin hän viimeksi oli pelannut näin innostavassa seurassa.

Vasta kun oli aivan pimeää ja ympäristö oli muuttunut niin hämäräksi etteivät nuoret saattaneet enää nähdä toisiaan, he katsoivat paremmaksi laskeutua. He sytyttivät sauvoihinsa valon löytääkseen maahan pudonneen kaadon ja etsintöjen päätyttyä Charlus ryhtyi välittömästi ylistämään pelitoveriaan:
“Tuo oli mahtava peli, Dorea! Olet intohimoisin koskaan näkemäni pelaaja ja lyön vetoa että olisit etsijänä ylivoimainen.”
“Älä viitsi”, sauvankärkien valossa näytti siltä että nuori nainen oli punastunut, “ja lopeta sen Dorean hokeminen tai kiellän sinua puhumasta minulle.”
“Miksi muuten on niin, että minä käytän sinun nimeäsi, mutta sinä et ole kertaakaan kutsunut minua Charlukseksi?” Charlus huomioi heidän lähtiessään raahautumaan huispausstadionilta linnaa kohden.
“Ihmiselle voi puhua kutsumatta häntä nimeltä.”
“Mutta on kohteliaampaa tehdä niin.”
“Älä ala opettaa minulle mikä on kohteliasta”, kuului tyly toteamus ja Charlus arveli asettaneensa sanansa hieman huolimattomasti.
“En tarkoittanut loukata”, hän lepytteli palaten alkuperäiseen aiheeseen. “ Ja olin muuten tosissani. Kanssasi oli upeaa pelata. Otetaanko heti huomenaamulla uusiksi ennen kuin joukkueet tulevat valloittamaan kentän vai jaksatko nousta sitä varten kuuden aikaan?”
“Pilailetko? Minä nousen aina neljältä kihartamaan hiuksiani”, tyttö tuhahti ja Charlus joutui miettimään hetken oliko hän tosissaan. Dorean ilme oli kuitenkin siinä määrin tasainen ettei hän vaikuttanut pilailevan.
Nuorukainen kurtisti kulmiaan katsellessaan vieressään kulkevaa luihuistyttöä.
“En ymmärrä miksi. Tuo kampaus sopii sinulle paljon paremmin”, hän tunnusti sitten mielipiteensä.
“Mikä kampaus?” tytön käsi tavoitteli korvan taa aseteltuja kiharoita, jotka olivat kuitenkin purkautuneet tuulen ja lentämisen yhteisvaikutuksesta ja kiljahti pienesti.
“Älä nyt. Olen tosissani. Minusta hiuksesi ovat oikein kivat”, Charlus lausahti hymyillen ja sipaisi yhden tumman suortuvan Dorean korvan taa.

Tytön tummat silmät katsoivat ylös häntä kohden ja niistä heijasteli öinen tähtitaivas. Kului hetki, jonka he seisoivat toisiaan katsellen Charluksen käden levätessä tytön poskipäällä, ennen kuin poika sitten tajusi punastuen kuinka sopimattoman lähellä tyttöä olikaan ja astui huomaavaisesti askeleen taemmas. Kaksikko jatkoi matkaansa koululle täydellisen, odottavan hiljaisuuden vallitessa heidän välillään.

   ***

Rhonda McKinnon väänteli käsiään huolestuneena. Kello oli jo puoli yksitoista eikä Dorea ollut vieläkään palannut! Siitä oli jo neljä ja puoli tuntia, kun hänen ystävänsä oli lähtenyt sen lentävän risukasan kanssa ulos.
“Tres, entä jos hänelle on kuitenkin sattunut jotakin?” pisamakasvoinen nuori nainen kauhisteli. “Pitäisikö meidän kuitenkin hälyttää Aprigon etsimään häntä?”
“Joo, Rho. Olen varma että se olisi todella hyvä ratkaisu tähän kaikkeen”, Treasa huomautti ääni niin sarkasmia tihkuvana, ettei se voinut jäädä Rhondaltakaan huomaamatta.
Tytöistä lyhyempi loi toiseen niin ruman katseen kuin mahdollista:
“Sinä tiedät varsin hyvin, Treasa Gondolier, että minä ajattelen vain ja ainoastaan Den parasta. Aprigon pitäisi hänestä oikein hyvää huolta!”
“Miksi ihmeessä kenenkään tarvitsisi pitää Destä huolta?” Treasa kurtisti kulmiaan. “Hän on aikuinen, toimintakykyinen ihminen, eikä mikään sokea kissanpoikanen, jonka perään tarvitsee katsoa jatkuvasti.”

Rhonda huokaisi ääneen: Treasalla ei selvästikään ollut aavistustakaan siitä kuinka hankala maailma yksinäiselle noidalle olikaan. Eiväthän kaikki olleet sellaisia kuin Treasa, joka tuntui kissan tavoin laskeutuvan aina jaloilleen tilanteesta kuin tilanteesta. Useimmat kaipasivat jotakuta, joka oli valmis auttamaan niissä elämän hankalissa tilanteissa.
Rhonda oli juuri aikeissa heittää ylenkatseellisen kommentin Treasan elämäntavasta, kun oleskeluhuoneen avautuva sisäänkäynti riisti hänen huomionsa laumasta kadonneen yksisarvisen palatessa paikalle.
“Ja mistäs sitä tullaan tähän aikaan?” Rhonda tiukkasi kädet puuskaan asetettuna takan edustan sohvalle Treasan viereen vajonneelta Dorealta, joka hymyili autuaasti.
“Minä olin lentämässä”, pienikokoisin tyttö kertoi ja heilautti luutaansa paremmin näkyville.
“Neljä ja puoli tuntia?” Treasakin tyrmistyi.
“Tuuli oli hyvin miellyttävä”, Dorea totesi onnellisella poissaolevalla sävyllä, joka herätti Rhondan epäluulot.

Pyöreä tyttö asteli aivan ystävänsä eteen ja tarkkaili tämän kasvoja huolestuneena.
“Dorea, sinun poskesi punoittavat. Jotakin on tapahtunut”, Rhonda ilmoitti sitten päätelmänsä.
“On syksy Rho ja siellä on kylmä”, Dorea huomautti järkevästi ja oikaisi asentoaan sohvalla. “Poskeni punoittavat pakkasesta.”
“Et näytä olevan lainkaan kylmissäsi”, Rhonda vihjaisi terävästi.
“Ulkonäkö pettää”, johtajatyttö vastasi viattomaan sävyyn.
“Ulkonäön pettämisestä puheen ollen hiuksesi ovat sotkeentuneet”, Rhonda huomautti ja viittasi kädellään Dorean hiuksiin, jotka olivat karanneet valtoimiksi aamun huolitellusta kampauksesta.

Dorea nousi hiljaa ja käveli takan vieressä sijaitseva hopeakehyksisen peilin eteen. Peilistä häntä kohti katsova kuvajainen näytti hyvin tutulta, mutta samalla siinä oli jotain erilaista. Hiukset olivat purkautuneet tasaisilta kiharoilta ja asettuivat nyt epäsäännöllisen villeinä laineina ja sojottavina suortuvina kasvojen ympärille. Peilistä katsovan tytön posket tosiaan punoittivat ja ennen kaikkea hänen tummat silmänsä säkenöivät aivan uudella tavalla. Hän näytti onnelliselta
“Oikeastaan tykkään niistä näin”, Dorea lausahti ja siirsi muutaman hiuksen korvan taa juuri niin kuin eräs toinen oli muutamaa hetkeä aiemmin tehnyt. Peilikuvan hymy leveni vielä hiukan.


// btw. Hyvää ystävänpäivää kaikille vuotislaisille!
« Viimeksi muokattu: Helmikuu 14, 2009, 15:24:06 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Silver

  • Tengo hipo y soy estudiante.
  • Vuotislainen
  • *Arvostaa sankariaan*
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 5&6: 14.2
« Vastaus #18 : Helmikuu 20, 2009, 19:43:20 »
__________________________
“Avery haluaa minut joukkioonsa, koska olen hänen kannaltaan arvokas. Hän uskoo voivansa säilyttää johtajuutensa avullani”, Tom paljasti ja töni vastahakoista torniaan eteenpäin pelilaudalla. “Ja Flint taas haluaa minun suorittavan pääsytestin, jonka reputtaessani todistaisin paitsi omani myös Averyn mitättömyyden jolloin hän voisi nimittää itsensä porukan uudeksi johtajaksi.”

Anastasia tunsi suunsa loksahtavan. Tomko tiesi tuon kaiken ja silti halusi yhä liittyä heihin? Hänkö tiesi ettei yksikään niistä pojista todellisuudessa välittänyt pätkän vertaa mitä hänelle tapahtui?
“Sinä siis suostut kiltisti vain olemaan heidän pelinappulansa?” Anastasia tuohtui ja käski kuningatartaan sitten nappaamaan Tomin lähemmän lähetin.
“Tuo oli typerä siirto”, poika kommentoi ja antoi torninsa liikkua vasemmalle, jossa se iski nyt Anastasian kuningattaren pökerryksiin ja raahasi nappulan pelilaudan reunalle palaten sitten asemiinsa.
“Tiedätkö miksi pidän velhoshakista enemmän kuin jästien vastineesta?” hän kysyi sitten ohittaen Anastasian kysymyksen.
Anastasia kohautti olkiaan ja seurasi kuinka Tomin kuningatar siirtyi pois hänen jäljellä olevan lähettinsä ulottuvilta.
“Tässä versiossa nappuloilla on oma tahto, mikä tekee pelistä jännittävämpää”, Tom kertoi ja musta kuningatar tehosti sanomaa pysähtymällä selvästikin flirttailemaan Anastasian kuninkaan kanssa kesken matkan. Vasta Tomin tökittyä sitä äkäisesti sormellaan se siirtyi sille osoitettuun asemaan. “Avery ja Flint saattavat luulla, että minä olen vain nappulana tässä heidän valtataistossaan, mutta he eivät ole ottaneet huomioon pelimerkkinsä omaa tahtoa.”
“Mitä tarkoitat?”
“He ovat niin kiinnostuneita kiistelemään keskenään, etteivät huomaisi vaikka mukaan tulisi kolmaskin pelaaja”, Tom kertoi arvioivalla äänellä ja antoi tornilleen käskyn, jolla se löysi tiensä Anastasian suojattoman kuninkaan eteen.
____________________________


Tämä on vain pätkä siitä kappaleesta, mutta täytyy sanoa että se oli kokonaisuudessakin aivan mahtava! Pystyin näkemään sen jopa jonkinlaisena elokuvan trailerina mielessäni! Jos olisit vielä keksinyt jonkin tavan, jolla pelissä olisi tapahtunut samanlainen tilanne: kaksi nappulaa taistelee ja yksi voittaa molemmat, niin perfecto!!

Liityn myös näkemykseen, että Dorean ja Charluksen lovestoori on aivan herkullinen. Alkuluvusta en oikein innostunut ja jopa inhosin tuota suhdetta (älä kysy miksi), mutta kun tulee tilanne että "asialle ei voi enää mitään ja molemmat tuntevat vahvasti" niin hyväksyin sen ja nyt olen ihan menossa mukana! :D

Vielä Tomista: olet tehnyt hänestä todellakin aivan huippu hahmon, siis aivan mahtavaa!! Odotan todellakin innolla seuraavaa! Toivon kuitenkin että laitat yhden kerrallaan (vaikka useamminkin) koska usein tulen koneelle pienessä kiireessä ja kurkkaan vuotiksesta "näytä uudet vastaukset viesteihisi" ja jos on 2 lukua, niin ne saattavat jäädä kesken ja unohdan lukea osan. Seuraavien ilmestyessä olenkin sitten taas aivan pulassa. Kiitos. :}

-Silver
Elämä maapallolla on kallista, mutta sisältyyhän siihen matka auringon ympäri.

Poissa Liekon Lilja

  • Pieni kummajainen
  • Vuotislainen
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 5&6: 14.2
« Vastaus #19 : Maaliskuu 01, 2009, 22:57:09 »
No, hurraa! Vihdoinkin kerkesin lukea tänne asti ja painaa vielä vastaus -nappulaa lukemisen päälle! :D Tiedän, olen äärrettömän hidas, mutta onneksi sinulle on kertynyt nopeita vakkarikommentoitsijoita sen verran paljon, että tuskallinen hitauteni ei paljoa häiritse. Luin siis neljä viimeisintä lukua niin monessa osassa, että en viitsinyt edes laskea niitä kertoja... Kun luen tätä, haluan olla suhteellisen vireä (vaikka en kyllä tänään ole) ja lukuintoinen, joten lukeminen väistämättä pitkittyy... Jos tätä tarinaa lukee aikana, jolloin sattuu olemaan kuin itse tapettu mato, useat hyvä kohdat voi vilahtaa ohi...

Olet ihmeellisen nopea kirjoittaja, joka on varsin ihailtavaa, sillä se ei näy juurikaan tekstin tasossa - paitsi pieninä kirjoitusvirheinä, joita en ala erikseen mainitsemaan. Se on pakko kuitenkin sanoa, että sinulta on jäänyt kymmenittäin pilkkuja matkan varrelta pois - kenties suunnattomassa kirjoittamisinnostuksessa ja vimmassa päästä eteenpäin? Yritä tunkea niitä vähän enemmän mukaan, niin lukija saa mahdollisen hengähdystaon (minä kun harjoituksen vuoksi luen usein ääneenkin).

Itse tarina on mielestäni aivan mahtava! Aivan ihana kaikin puolin. Kaikki hahmot ovat erittäin eläviä kokonaisuuksia, kukin omalaisensa ja hyvin luotuja. Oletko miettinyt hahmoja pitkäänkin, vaan oletko heittänyt ne kirjoittaessasi lonkalta? Tulos on ainakin erittäin toimiva. :) Minua kiinnostaa aivan valtavasti lukea Tomin tuleva koetus, en malttaisi millään odottaa sitä. Muuta Tomista ja tämän touhuista en osaakaan tällä kertaa sanoa, koska näistä lukemisesta on vierähtänyt jo jokin tovi.
Olet onnistunut jotenkin ihmeellisellä tavalla saamaan minut tykästymään jopa nuorten koululaisten välisiin suhde- ja rakkaustarinoihin, mistä pitäisi oikeastaan jo onnitella. Tai siis, pidän ainakin näistä luomistasi pareista erittäin paljon, vaikka en normaalisti voi sietää nuorparituksia oikein missään muodossa, en teksteissä enkä varsinkaan oman kouluni käytävillä... (sanokaa oudoksi, juuri sitä olenkin) :D Mutta nyt nämähän tuntuvat hyvin kirjoitettuina erityisen kiehtovilta ja niiden edistymistä on ihanaa seurata. Vaikka Poppy ja Micheal ovatkin kovin suloisia ja pidän molemmista erittäin paljon hahmoina, pidän vielä enemmän Mustasta ja Potterista... "Neiti Mustassa" vaan tuntuu olevan juuri sitä sisäistä luonnetta, josta pidän naishahmoissa... (Tekisi mieli sanoa, ketä Dorea suuresti muistuttaa ainakin minun mielikuvissani, mutta voit varmaankin arvata vastauksen...)

Anteeksi nyt, mutta tähän aikaan kurkkukipuisena en paljoa rakentavaa saa aikaiseksi, etenkin kun lukemisestakin on jo aikaa, ja toiseksi minulle huudetaan oven takaa, että pitäisi laittaa pää tyynyyn... ^^

- Liekon Lilja      
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 19, 2010, 23:21:58 kirjoittanut Liekon Lilja »

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 5&6: 14.2
« Vastaus #20 : Huhtikuu 15, 2009, 22:05:35 »
Onpas ollut hirveän pitkä tauko tämän ficin kanssa! Aloitan lyhyellä puolustuspuheenvuorolla todeten, että seuraavan luvun kirjoittaminen on ollut tähän mennessä tuskaisinta koko projektissa. Kyse ei ole siitä etteikö innostusta olisi (sitä on enemmän kuin riittävästi) vaan siitä, että en saanut erästä kohtausta millään toimimaan. Kirjoitin sen uudelleen ainakin 12 kertaa, siirsin toiseen lukuun, siirsin takaisin, muutin tapahtumapaikan, vaihdoin paikalla olevia hahmoja, heitin pois, otin takaisin, kirjoitin uudelleen vielä kerran, laskin sivuja, mittailin pituuksia ja lopulta siirsin sen lukuun 8, jossa se näyttää näillä näkyvin toimivan siedettävästi... Mutta siitä sitten ensi kerralla. Muuten tämä seiska luku on ollut valmiina ainakin kuukauden verran...

Kiitos kommentista Elina! No, paritusten ja romantiikan kannalta tämä luku nyt on melko köyhä, eikä Laurastakaan paljasteta vielä enempää, mutta katsotaan nyt. Olen yllättynyt jos virheitä todella oli vain muutama. Suomen kielen pilkutussäännöt kun ovat aina olleet Akilleen kantapääni, eikä kielikorvani välttämättä kuule/havaitse mihin pilkku tulisi asettaa. Uskon kuitenkin että harjoitus tekee tässäkin asiassa mestarin tai ainakin paremman :).
Kiitos kommentoinnista Silver. No, sait mitä halusit :) yksi luku kerrallaan, tosin puhtaasti siitä syystä, että 8 kaipaa paljon parantelua ja lukujen 9 ja 10 järjestys on vielä mietintämyssyssä... Ah, tuo lainaamasi kohta oli nautittavaa kirjoittaa, vaikka jouduinkin tarkistamaan yksityiskohtia shakkia pelaavalta kaverilta (itse en osaa pelata lainkaan, en koskaan ole oppinut nappuloiden nimiä, siirtoja, niitä outoja puolustusjuttuja jne.) - sivumennen sanoen kiitokset tälle anonyymina pysyttelevälle henkilölle avusta. Ah ja Charl<3De... No, seuraavassa luvussa sitten...
Teleija, kiitos kommentista. Pilkuongelmaani viittasin tuolla aiemmin, mutta yritänpä lisäillä niitä matkalle. Ai miettinyt hahmoja? Suunnitellut? Minäkö, joka en ajattele koskaan puolta tuntia edemmäs? No, joo vitsi. Osa hahmoista on pitkän pohdinnan tulosta. Tomia olen yrittänyt sisäistää vuoden verran ja Charlus ja Dorea ovat vaatineet suunnilleen saman verran aikaa. Anastasia syntyi samoihin aikoihin kuin naputtelin ensimmäiset kirjaimet wordiin ja tuntui vain jotenkin kirjoittautuvan itsekseen tarinaan. Dumbledore tuntui tietyllä tapaa helpolta, olen käyttänyt häntä hahmona ainakin kolmessa muussa ficissäni ja hän on sinällään tutunoloinen hahmo, vaikka tässä tarinassa saankin myöhemmin liittää häneen myös vakavampiakin sävyjä... Charluksen ja Dorean ystävät sen sijaan ovat koko ajan muuttaneet muotoaan. Ensinnäkin heidän roolinsa piti olla alussa vähäisempi ja heitä piti olla määrällisesti vähemmän (ainoastaan Joshua ja jonkinlainen Treasan ja Rhondan yhdistelmä), mutta sitten tarvitsin Michaelin ja häntä seurasi Laura, jota seurasi Jennifer. Treasa-Rhonda ei toiminut alkuunkaan, vaan käyttäytyi päättömästi ja epäjohdonmukaisesti, mistä seurasi se että hänet oli pakko erottaa kahdeksi ihmiseksi. Sitten pakko päästä vähän ylpeilemään (joo joo, lopetan tämän hölötyksen ihan juuri) Poppylla ja Trafoxilla, jotka tulivat kumpikin mukaan aivan viime tipassa kun olin jo julkaisemassa heidän entrance-lukujaan, kun he vain yks kaks hyppäsivät mukaan. Erityisesti Trafoxia pidän hetken mielijohteeksi onnistuneena, häikäilemättömiä ihmisiä on mukava kirjoittaa (kolme lukua ja saan hänet takaisin... kolme lukua, kolme lukua vain...).

Okei pälätykset sikseen ja saanko esitellä kauan tuloaan tehnyt luku 7. Tiedän ettei se ole tapahtumallisesti kummoinen, eikä kerronnallisestikaan parasta tasoani, vaan enemmänkin pakollinen väliluku, mutta olisin silti kiitollinen, mikäli vaivautuisitte painamaan vastaus-nappulaa. Kiitoksia

                                                        -Unissakävelija

Luku 7:  Todistusten aika

Sunnuntaina alkunsa saanut marraskuu oli valjennut kaikkien ihmetykseksi mitä upeimmalla säällä lokakuun lukuisten syysmyrskyjen jälkeen. Aurinko paistoi ja taivas oli kirkkaansininen vienon koillistuulen puhallellessa Tylypahkan tilusten yllä. Aurinko oli kiertänyt jo kehänsä loppupuolelle, kun väkeä alkoi laahustaa sankoin joukoin huispausstadionilta. Sinä päivänä pelattu huispausottelu oli päättynyt Luihuisen joukkueen murskavoittoon Puuskupuhista, joskin Charlus Potter oli ottelun seuraajana ollut tästä huolimatta sitä mieltä, että Luihuisen taktiikassa oli ollut lukuisia virheitä, joista vähäisin ei ollut heidän etsijänsä kykenemättömyys keskittyä pelin hienouksiin.
“Charl, he ovat luihuisia ja heidän pelityyliinsä kuuluu runnominen, toisten pelaajien ahdistelu ja sääntöjen taivuttelu. Luuletko muka että yhdestäkään luihuisesta löytyisi niin paljon lahjakkuutta, että hän voisi voittaa rehellisen huispausottelun?” Joshua totesi nyrpeästi repien ärtyneenä Puuskupuhin kannustuslippuaan.
“Ensi kerralla saat askarrella omat lippusi, mikäli kohtelet minun tekemiäni näin”, Jennifer tiuskahti lipunvarteen tarttuen ja hän ja Joshua ryhtyivät käymään vääntöä tuosta keppiin sidotusta kankaanpalasesta.

Charlus sen sijaan karkasi ajatuksineen sen samaisen päivän aamuun ja oli hiljaa mielessään erimieltä Joshuan väitteestä, etteikö luihuinen voisi pärjätä vain omalla kyvykkyydellään. Hän oli sinä aamuna pelannut peräti kaksi tuntia huispausta Dorea Mustan kanssa ja heillä oli ollut jälleen erittäin nautittava pelituokio. Paitsi että Dorea oli hyvä pelaaja, hän oli myös yksinkertaisesti hyvää seuraa. Rehellisesti sanoen Charlus ei kerta kaikkiaan voinut käsittää luihuisten huispauskapteenia, sillä verratessaan ottelussa pelannutta etsijäpoikaa ja Doreaa keskenään, hänellä ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, etteikö jälkimmäinen olisi ollut selvästi lahjakkaampi. Nuorukainen ei itse asiassa malttanut odottaa seuraavaa kertaa jolloin pääsisi pelaamaan tytön kanssa.
“Charlus, missä maailmoissa sinä taas leijailet?” Lauran pehmeä kysymys tavoitti Charluksen ja poika hätkähti syyllisenä kääntyen katsomaan käsikoukkuunsa tuttavallisesti asettunutta nuorta naista.
“Hän taitaa kirjaimellisesti leijailla aamun jäljiltä”, Michael Lauran toisessa käsikynkässä totesi niin tietävästi, että Charlus arveli ystävänsä heränneen aamuiseen lähtöönsä, vaikka hän oli yrittänytkin hiipiä luutineen poikien makuusalista niin hiljaa kuin mahdollista.
“Testailin vain tuuliolosuhteita illan harjoituksiin”, hän puolustautui, mutta rinnalla kävelevät ystävät kohottivat epäluuloisesti kulmiaan.
“Tuulta ei ole mitään ideaa testata puolta päivää etuajassa”, lippunsa Jenniferille menettänyt Joshua tokaisi.
“Mikä tarkoittaa, että Charlilla oli jokin toinen syy, jota hän ei kehtaa kertoa meille”, Jennifer jatkoi ja heilutteli kärsinyttä lippua innokkaasti sanojensa tahtiin.
“Eli tämän täytyy liittyä jotenkin hänen peliseuraansa”, Laura päätteli kiusoittelevalla sävyllä. “No, kerro nyt, kuka hän on?”
“Niin juuri, kerro nyt. Camillako? Hän on kyllä niin sievä, että häntä katselisi mieluusti aamuhämärässä huispauskentällä - Au!” Joshuan selostus päättyi kivunparkaisuun, kun Jennifer täräytti häntä puisella lipunvarrella terävästi päähän.
Pitkänhuiskea poika heitti anteeksipyytävän virneen kihlattuunsa:
“Minä katselisin mieluummin sinua huispauskentällä aamuhämärässä, mutta olet itse sanonut ettet mielelläsi vietä ylimääräistä aikaa stadionin läheisyydessä.”
“Niin kuin sinä muka edes pääsisit ylös niin varhain että olisi hämärää.”
“Minähän olen varsinainen aamuvirkku!”
“Niin, ehkäpä Australian aikavyöhykkeellä”, Jennifer totesi kuivasti ja Charlus, Laura ja Michael vaihtoivat huvittuneen katseen.
“Tuon otat takaisin sinä senkin - ”, Joshua uhkasi ja kumartui kutittamaan tyttöä vyötäisiltä, mutta tämä singahti lippuineen pakoon hameen helmat hulmuten.
“Hei, epäreilua!” Joshua parahti ja ryntäsi tulevan morsiamensa perään kolmen muun nauraessa noiden kahden villille kirmailulle ympäri tiluksia.

Charlus, Laura ja Michael kävelivät verkkaisesti linnaa kohti muiden stadionilta poistuneiden ihmisten joukossa äskettäisestä ottelusta keskustellen, kunnes Michael äkkäsi lähistöllä erään aivan tietyn kuudesluokkalaisen ja kiirehti vaihtamaan muutaman lämpimän tervehdyksen Poppy Limentinin kanssa.
“Jännittävää aikaa tämä seitsemäs luokka, vai kuinka?” Laura kysäisi lempeän huvittuneeseen sävyyn katsellessaan Michaelia ja Poppya, jotka eristäytyivät väkijoukosta sormet tiukasti yhteen kiinnittyneinä suunnaten kohti Mustajärven rantaa.
“Kaikki tuntuvat kunnostautuneen rakkausasioiden suhteen”, Laura jatkoi selitystä heidän lähestyessään ulko-ovia. “Jen ja Joshua menivät vihdoin kihloihin ja Michael on nykyisin yhdessä Poppyn kanssa. Lisäksi minusta tuntuu, että toinen meistäkin on saanut lemmennarskun pureman.”
“Puhut luultavasti itsestäsi”, Charlus totesi ja piteli ovea auki Lauralle astuen tämän perässä sitten eteisaulaan.

Lämmin sisäilma sai pojan avaamaan päällystakkinsa napit heidän kavutessaan portaita kohti Rohkelikkotornia. Laura sen sijaan kietoi takkia tiukemmin ympärilleen.
“Tiedän että linnoissa vetää, mutta älä nyt sentään liioittele”, Charlus naurahti. Laura vastasi pienellä hymyllä, mutta ei silti luopunut talvitakistaan. Lapasetkin tyttö suvaitsi riisua vasta oleskeluhuoneen takan lämmössä.
“Yhä kylmissäsi?” Charlus kysyi kummastuneena.
“Syysflunssa varmaankin tulossa. Pitää käydä pyytämässä pippurijuomaa matami Sirosolikselta”, Laura heilautti kättään välinpitämättömästi, mutta Charlus huomasi vilunväristyksen kiirivän hänen kasvoillaan.
Ennen kuin hän ehti kysellä enempää Laura oli asettunut mukavasti sohvalle takan ääreen ja ottanut kullanruskeiden hiusten kehystämille kasvoilleen erityisen tietäväisen ilmeen.
“No, kerro Charlus, kuinka hyvin neiti Musta pelaa huispausta?” hän kysyi sellaiseen arkipäiväiseen sävyyn, jolla tavattiin tiedustella säätä.
Charlus katsoi Lauraa tyrmistyneenä.
“Kuinka sinä - ?” hän sai änkytettyä kysymyksen alun ja neitokainen naurahti hieroskellen kämmeniään yhteen.
“Charl, en tiedä onko kukaan koskaan sanonut tätä sinulle, mutta et ole erityisen lahjakas salailija. Sinun ajatuksesi loistavat kasvoilta niin että kuka tahansa vähänkin tunneälyä omaava osaa lukea niitä”, tyttö kertoi ja taputti paikkaa vieressään sohvalla.
Yhä typertyneenä Charlus vajosi hänelle osoitettuun paikkaan.
“No, miten on? Neiti Mustan kanssahan sinä pelasit tänä aamuna vai kuinka?” Laura varmisti ja Charlus nyökkäsi jäykästi.
“Tietävätkö muutkin?” hän kysyi kauhistuneena siitä, että hänen salainen harjoittelunsa Dorean kanssa olisi paljastunut kaikille hänen ystävilleen niiden kahden ainoan vuorokauden aikana, jotka sitä oli kestänyt. Merlin, olihan Michaelin onnistunut piilottaa tyttöystävänsä heiltä kuukauden ajan, eikä tämän olisi pitänyt olla puoliksikaan niin vaikeaa…
“Mike todennäköisesti aavistelee jotakin, Josh on tavanomaisen pihalla ja Jen ilmeisestikin väärillä jäljillä”, Laura rauhoitteli ja Charlus huokaisi helpotuksesta. Hän ei halunnut joutua ikävään kysymysten ristituleen joka kerta omilleen lähtiessään.
“Dorean kanssa pelaaminen on erittäin nautittavaa”, poika vastasi lapsuudenystävänsä odottavaan ilmeeseen huolitelluin sanankääntein, jollaisia hänen isänsäkin olisi voinut käyttää.
Laura hymyili varsin tietäväistä hymyään, mutta ei sanonut enää mitään. Hyvä niin. Charlus ei ollut aivan vielä valmis käymään tätä keskustelua. Hänellä oli vielä monia erikoisia tuntemuksia selvitettävänä itselleenkin.

   ***

Huispauskatsomot olivat tyhjentyneet pikaisesti ottelun jälkeen siten, että varttitunnin kuluttua pelin päätöksestä paikkaa olisi voinut luulla autioituneeksi, lukuun ottamatta hopean ja vihreän värein sonnustautunutta katsomon nurkkausta, jossa pieni ensiluokkalaisten poikien joukkio näytti pitävän parhaillaan kokousta. Heitä oli suunnilleen tusinan verran ja kaikkia yhdisti odottavan jännityksen tuntu, joka oli saanut heidät uhmaamaan viimaista pohjoistuulta.

Maximillian Avery hieroi käsiään yhteen niin huomaamattomasti kuin suinkin pystyi. Hän ei missään tapauksessa halunnut antaa muille sellaista kuvaa, että olisi pienen viiman nujerrettavissa. Sehän olisi ollut suoranainen tunnustus heikkoudesta ja kykenemättömyydestä tämän joukon johtajaksi. Joka tapauksessa poika toivoi, että Escalus Flint pitäisi hieman kiirettä ilmoituksensa kanssa.

Flintin, Sullivanin ja parin muun Flintin tukijoihin kuuluvan oli ollut tarkoitus jo eilen illalla esitellä ehdotelmansa siitä, kuinka Tom Valedro voisi todistaa olevansa heidän seuransa väärti. Kuitenkaan tarpeeksi yksityistä ja rauhallista hetkeä ei eilisestä lauantain melskeestä ollut löytynyt, ja pojat olivat katsoneet viisaimmaksi paljastaa tehtävä vasta tämän iltapäivän huispausottelun jälkeen. Niinpä koko joukkio, Tom Valedro mukaan lukien, oli jäänyt pelin jälkeen katsomoon muiden siirtyessä jo sisätiloihin.

Flint nousi seisomaan heidän muiden istuessa yhä paikoillaan ja Maximillian ei pitänyt lainkaan siitä, että Flint saattoi katsella häntä noin alentuvasti yläkulmasta. Poika joutui hillitsemään itseään, ettei olisi tyytymättömyyden merkkinä pompannut seisaalleen siltä istumalta. Maximillian ei voinut olla laittamatta merkille, kuinka pitkäleukainen poika näytti nauttivan siitä huomiosta, joka häneen nyt kohdistettiin ja päättikin siksi puuttua tilanteeseen sanomalla:
“Uuden Merlininkö syntymää tässä odotetaan, vai mikä kestää?
Flintin ilme suli tyytymättömyyteen, jonka hän korjasi pian näkyvistä.
“Älä huoli, Avery, pääset aivan kohta takaisin linnan lämpöön”, Flint huomautti huolitellun kohteliaaseen sävyyn pienen ivan piikin pistäessä lävitse jokaisesta sanasta.
Ennen kuin Maximillian ehti vastata mitään ikätoverilleen, tämä oli kääntynyt kolmen penkin päässä Maxista vasemmalla istuvan Valedron puoleen:
“Olemme valinneet sinulle sopivan testin.”
Maximillian tunsi ympärillään olevien tovereidensa höristelevän korviaan ja nojautuvan eteenpäin kuin varmistaakseen etteivät menettäisi sanaakaan Flintin puheesta. Hän itse nojautui mielenosoituksellisesti taemmas ja käänsi kasvonsa kohti taivasta niin, että saattoi katsella näkökenttänsä laitamilla kerääntyvien poutapilvien verkkoa, joka uhkasi valloittaa kirkkaan taivaan.
“Haluamme olla varmoja, että sinulla, Valedro, on riittävästi kanttia meidän seuraamme ja ettet juokse opettajien kaavunhelmoihin tilanteen muuttuessa tukalammaksi”, Escalus Flintin ääni kertoi ja Maximilliania ärsytti tavattomasti Flintin tapa venytellä joka ainoaa sanaa jännitystä kasvattaakseen. “Sinun pitää hakea meille jotakin.”

Sanoja seurasi odottava hiljaisuus, jonka aikana eräät tuntuivat pidättelevän jopa hengitystään. Maximilliankin laski tympääntyneen katseensa taivaista seuratakseen Valedron ilmeitä. Siinä missä Maximillian oli avoimen halveksiva, Flint omahyväistä ylpeyttä pursuileva ja muut peittelemättömän innostuneita, oli Tom Valedro ilmeetön. Hänen kasvonsa eivät paljastaneet pienintäkään viitettä sen hetkisistä tuntemuksista, ja terävä, tummanvihreä katse tuntui lukitsevan kaikki pojan ajatukset taakseen. Max ei voinut olla tuntematta lievää ihailua tuosta rauhallisuudesta ja ilmeettömyydestä, jolla Valedro suhtautui hänen kannaltaan erittäinkin tukalaan tilanteeseen.
“Sinun pitää varastaa jotakin”, Flint jatkoi dramaattisesti ja katsoi Valedroa sillä tavoin odottavasti kuin olisi etukäteen epäillyt tämän kipittävän paikalta kauhuissaan tai vähintäänkin säpsähtävän moista ehdotusta.
Valedro oli kuitenkin viileän rauhallinen kysyessään:
“Mitä jotakin?”
Valedron tyyneys näytti aiheuttavan Escalus Flintin hyvin rakennettuun ulkokuoreen pienoisen lohkeaman ja selvästi pettyneenoloisena hän jatkoi:
“Ehkäpä tiedät professori Dumbledoren lemmikin? Sen feeniks-linnun. Haluamme että hankit yhden sen sulan keskiviikkoon mennessä.”
“Feeniksin sulan!” Maximillian älähti ponnahtaen viimeinkin pystyyn. “Oletko sinä täysi idiootti, Flint? Ei feeniksin sulkia poimita kuin kurpitsoita sadonkorjuuaikaan!”
“Minun muistaakseni tämän piti olla testi, eikä mikään huviretki”, Flint iski takaisin ja poikakaksikko seisoi melkein nenät kiinni toisissaan.

Maximillian joutui hetken pidättelemään itseään, ettei olisi motannut Flintiä kuonoon sillä hetkellä. Kaikki tiesivät ettei feeniksiltä voinut varastaa sulkaa, ei edes ilmeisen kesyyntyneeltä sellaiselta. Minkä lisäksi hän itse ei ollut edes täysin varma, että professori Dumbledore omisti feeniksiä. Se saattoi hyvinkin olla vain yksi noista sitkeistä huhuista, joita kiersi koulun käytävillä. Ja sitä paitsi, vaikka lintu olisikin olemassa, Maximillian ei ainakaan koskaan ollut nähnyt sitä missään linnassa. Hetken ponnisteluiden jälkeen hän sai tiuskaistua:
“Ja minusta kokeen pitäisi olla edes jossain määrin suoritettavissa oleva!”
“Kai Valedron kaltainen nero vaivaisen sulan hankkii yhdessä hujauksessa”, Flint vähätteli, vaikka hänen kapeissa silmissään kiilsi sillä tavoin ovelasti, että Max tiesi hänen pitävän itseään jo tämän pelin voittajana. Hän avasi suunsa väittääkseen vastaan uudemman kerran, mutta tyynen hiljainen toteamus ehätti hänen edelleen:
“Tietenkin hankin.”

Kaikkien katseet kääntyivät Tom Valedroon, joka silmäili tyhjennyttä pelikenttää kuin olisi nähnyt siinä jotakin kovin mielenkiinoista. Maximillian tunsi pelon hiipivän sisimpäänsä noiden rauhallisten sanojen myötä. Valedro ei selvästikään ymmärtänyt millaista suoritusta häneltä odotettiin. Flint heitti Maxia kohden ilkkuvan katseen, minkä jälkeen vaaleahiuksisella pojalla ei ollut enää mitään vastaan sanottavaa. Kuinka hän voisi muka vaatia Valedrolle helpompaa tehtävää, kun tämä itse oli mennyt jo suostumaan Flintin järjettömään ehdotukseen? Maximillian tunsi kätensä sidotuiksi, eikä saattanut kuin alistua tilanteeseen. Kortit oli jaettu, eikä hänen auttanut muuta kuin pelata mukana, vaikka hän oli saanut huonoimman mahdollisen käden.

Muutamien yksityiskohtien läpikäynnin jälkeen porukka lähti raahautumaan linnaa kohti muuttaen puheenaiheen sujuvasti takaisin aikaisemmin käytyyn huispausotteluun, jota Luihuinen oli luonnollisestikin dominoinut täydellisesti: Heidän joukkueensahan oli paras kokonaiseen vuosisataan! Harvinaisesti Maximillian kuitenkin jättäytyi joukosta jättäytyen aivan perää pitävän Valedron luo. Kalpea poika näytti olevan täysin omissa maailmoissaan, mikä ärsytti Maxia sillä hetkellä aivan suunnattomasti. Hän viittasi toista käden liikkeellään hidastamaan askelten tahtia, minkä tämä tekikin, joskin selvästi äärimmäisen vastentahtoisesti.
“Tom, ymmärrätkö että Flint voisi yhtä hyvin pyytää tähteä taivaalta?” hän äyskähti matalasti ja käytti hyvin harkitusti Valedron etunimeä.

Tummanvihreä katse pyyhkäisi Maximillianin ylitse, eikä hän vieläkään osannut eritellä sen ilmeitä niin, että olisi voinut saada edes viitteitä toisen mielentilasta. Valedron äänensävy oli kuitenkin sarkastisen terävä ja Max arveli hänen tavoittelevan vitsiä todetessaan:
“Kelpaako mikä vain vai saako olla jokin erityinen? Sirius on ollut tavattoman kirkas viime aikoina.”
“Ei naurata”, pojista vahvempirakenteinen töksäytti. “Jos et satu tietämään, minullakin on tässä paljon menetettävää!”
“Tiedän hyvin”, Valedron äänensävy oli välinpitämättömän viileä, mutta se jähmetti Maxin paikalleen kuin Valedro olisi huitaissut häntä luudanvarrella. Mitä Valedro oli juuri sanonut?
Kuin olisi vasta huomannut toisen pojan pysähtyneen Tom Valedro heitti lyhyen katseen olkansa taa paikalleen jähmettynyttä Maximilliania kohti.
“Älä ole huolissasi”, tämä totesi lyhyesti toinen suupieli tuskin huomattavasti kohotettuna, aivan kuin hän olisi testannut kuinka pienesti ihminen saattoi hymyillä. “Saat jatkaa porukan johtajana kuten ennenkin. Flint ei vie paikkaasi.”
“Sinäkö olet koko ajan tiennyt, että me…?” Maximillian ei osannut päättää kysymystään, mutta ei hänen ollut tarvekaan. Valedron vaitelias selkä kun kiiruhti jälleen kauemmas hänestä ja Maxilla oli outo tunne, että huolimatta niistä Valedrolle hetkeä aiemmin lausumistaan varoituksista, hän taisi olla tosiasiassa se, joka ei ymmärtänyt miten suurien asioiden kanssa oltiin leikkimässä.

   ***

Oli yleisesti tunnettu tosiasia, että tietyt opettajat suosivat tiettyjen tupien oppilaita. Tuvanvalvojien kohdalla tämä katsottiin oppilaiden keskuudessa lähes velvollisuudeksi - kai nyt omiensa puolta täytyi pitää - mutta muiden opettajien suhtautuminen aiheutti huomattavasti enemmän ristiriitoja. Niinpä ei ollut erityisen yllättävää, että loitsujen S.U.P.E.R-ryhmässä syntyi marraskuun ensimmäisenä maanantaina välittömästi pahaa verta professori Quiditinin palkittua muuan rohkelikkotyttöä 50 pisteellä pelkästä oikeasta vastauksesta! Hetkeä myöhemmin vastanneet Puuskupuhin ja Luihuisen edustajat kun eivät olleet ansainneet kiven kiveä omien tupiensa tiimalaseihin tiedoillaan.

Oli helppo huomata kuinka lounaalle poistumassa olevat luokkatoverit katsoivat pahasti rohkelikkoikätovereitaan ja erityisesti Laura Whirmingiä, tuota tyttöä, joka oli vastannut oikein ja hankkinut tuvalleen puolen sataa pistettä tämän johdosta. Muut rohkelikot Lauraa itseään lukuun ottamatta olivat luonnollisestikin ainoastaan ilahtuneita professori Quiditinin avomielisyydestä. Laura, joka tiesi syyn erikoiskohteluunsa, ei osannut iloita asiasta. Kuinka hän oli pystynytkään olettamaan, että rehtori Dippet pystyisi pitämään hänen salaisuutensa ainoastaan omana tietonaan? Tietenkin rehtori oli katsonut velvollisuudekseen tiedottaa asian kaikille opettajille.

Näiden synkkien ajatusten ohella Laura huomasi tuntevansa itsensä äärimmäisen väsyneeksi myös fyysisesti kulkiessaan käytävää ystäviensä ja muiden rohkelikkojen seurassa eteenpäin. Hän yritti pitää kasvonsa hymyilevinä ja ilmeensä reippaana, mutta Michael näytti silti tunnistavan vaivalla väännetyn ilon ja vilkaisikin häntä varoittavasti. Laura puisti päätään pojalle pienesti, niin että ainoastaan tämä näki liikkeen. Charlus ja Joshua olivat liian innostuneita keskustelemaan Kadlein Kanuunoiden uudesta etsijästä kiinnittääkseen mitään huomiota asiaan, eikä Jennifer Lauran onneksi nykyisin enää opiskellut loitsuja, vaan vietti tälläkin hetkellä aikaansa Rohkelikkotornissa ties monensiako villasukkia väsäten.
“Sinun pitäisi mennä lepäämään”, Michael kuiskasi matalasti Lauran korvaan niin ettei kukaan muu varmasti kuullut.
“Mike, minulla ei ole mitään hätää”, Laura vakuutti yhtä hiljaa.
Michael Pomfrey katsoi häntä surullisesti:
“Niinhän sinä aina sanot.”

   ***

Dorea Musta ei pitänyt lainkaan siitä tavasta, jolla hän huomasi ystävänsä Treasan katselevan heidän edellään kulkevia rohkelikkoja. Dorea oli vuosien aikana oppinut tuntemaan ystävänsä paremmin kuin hyvin ja osasi tulkita ilmeitä tämän kasvoilla melkoisen mallikkaasti. Tämän hetkinen ilme oli kiukkuinen edellisellä tunnilla koetusta vääryydestä johtuen, mutta samalla tietyllä tapaa pelottavan uskalias. Dorea tiesi ettei tuo ilme tiennyt yleensä mitään hyvää.  
“Ja taas päästiin seuraamaan kuinka kultaiset pikku-rohkelikot ovat opettajien suosikkeja, vai mitä, De?” Treasa totesikin kovaan ääneen niin, että koko loitsukäytävä varmasti kuuli. Muutamat heidän vierellään kulkevat luihuispojat naurahtivat Treasan letkaukselle selvästi päämääränään samainen härnääminen, jota Dorean ystäväkin harjoitti.
“Suu kiinni, Tres”, Dorea itse mutisi hiljaa nähdessään Charlus Potterin heittävän lyhyen katseen olkansa ylitse monien muiden edellä kulkevien rohkelikkojen tavoin.
Treasa vilkaisi hänen katseensa suuntaan ja tuhahti:
“Niin joo, De. Unohdinkin että sinäkin olet nykyisin kallellasi punaiselle puolelle.”

Dorea oli aina tiennyt, että Treasa osasi olla erittäin epämiellyttävä henkilö. Sukujuuriltaan italialaisessa nuoressa naisessa oli aimo annos häikäilemättömyyttä ja pirullisuutta, mutta normaalisti hän sentään piti itsensä kuivan sarkasmin ja piilotettujen nälväisyjen tasolla. Jostain syystä rohkelikkojen, erityisesti Treasan vihaaman Joshua Bolen, läsnäolo sai kuitenkin tytöstä esiin niitä vähemmän miellyttäviä puolia.
“Ei ole heidän vikansa, jos joku opettaja käyttäytyy epäoikeudenmukaisesti”, Dorea vastasi hiljaa Treasalle sivuuttaen tämän edellisen vihjauksen.
“Voi De, kun sinä olet sinisilmäinen!” Treasa päivitteli jälleen suureen ääneen, ja ellei Treasa olisi ollut häntä kahdeksan tuumaa pidempi, Dorea olisi varmasti yrittänyt raahata ystävänsä pikimmiten pois käytävästä. “Luuletko etteivät rohkelikot ole tehneet kaikkeaan suostutellakseen opettajia olemaan suvaitsevaisempia heidän suhteensa? Voin vain kuvitella mitä tuokin pimu on Quiditinille tarjonnut…”
“Treasa!” Dorea parkaisi ja tarttui toisen tytön käteen, jolla tämä oli demonstroinut sanojaan osoittamalla sormellaan varsin näkyvästi edellä kulkevaa Laura Whirmingiä. Kullanruskeat kiharat värähtivät juuri sen verran, että kävi selväksi asianomaisen kuulleen tämän tylyn huomautuksen.
Sen sijaan Joshua Bole käännähti kokonaan ympäri ja karjaisi:
“Gondolier, lakkaa aukomasta typerää suutasi!”
“Tai mitä?“ Treasan silmät välkähtivät voitonriemuisesti ja Dorea tiesi nuoren herra Bolen reagoineen juuri hänen ystävänsä toivomalla tavalla. “Haet jonkun rakkaista professoreistanne puolustamaan teitä? Voi, ihan pelottaa.”

Bole otti jo uhkaavan askelen lähemmäs näyttäen siltä kuin olisi repinyt Treasalta hiukset päästä elleivät Charlus ja Pomfrey-niminen rohkelikkopoika olisi pidätelleet ystäväänsä. Doreakin sai roikkua Treasan käsipuolessa peläten, että tämä kävisi tuon vimmastuneen nuorenmiehen kimppuun silkkaa kaunaisuuttaan. Treasalla ja Bolella kun oli jo menneisyydestä peräisin olevia selvittämättömiä kahakoita kontollaan, eikä kumpikaan kaksikosta ollut vielä siihen hetkeen mennessä ollut osoittanut merkkejä anteeksiannosta.
“Joshua, anna olla, sillä ei ole väliä”, Laura Whirming kuului toteavan toisaalla samalla, kun Dorea teki oman päätöksensä.
“Tres, me lähdemme nyt!” hän tiuskaisi ystävälleen ja haki tukea muista paikalla olevista luihuisista, jotka kuitenkin näyttivät olevan liian kiinnostuneilta selvittämään, miten tämä mielenkiintoinen tilanne tulisi päättymään auttaakseen Treasan pois raahaamisessa.
“De, minä en ole menossa mihinkään”, Treasa ärähti tönäisten Dorean käden irti itsestään.
“Niin, Gondolierin on pakko päästä piruilemaan vain koska opettajat näkevät sen yksinkertaisen totuuden, että me olemme teitä niin paljon parempia”, Bole huikkasi halveksivaan sävyyn välittämättä omien ystäviensä vaikenemiskehotuksista.
“Aa, luulette yhä olevanne parempia kuin me? Aina vaan koulun ykköspaikalla?” Treasan ääni tihkui ivaa jokaisella äänteellä. Hän otti tarvittavat askeleet ja asettui seisomaan aivan Joshua Bolen eteen kädet itsevarmasti vyötäröllä katseessaan sellainen hurja kiilto, jonka Dorea tiesi syttyvän ainoastaan Treasan luontaisen kilpailuvietin nostaessa päätään.
“Eiköhän ole aika testata tuota väitettäsi, Bole, ja julistaa luihuisten ja rohkelikkojen välinen kisa avatuksi”, Treasa julisti niin että jokainen käytävässä oleileva ihminen varmasti kuuli hänen mahtipontiset sanansa.

Dorea voihkaisi ääneen. Jotakin tällaista hän oli odottanut aina siitä asti, kun Treasa oli ryhtynyt näpertelemään niitä propagandajulisteita. Hän oli kuitenkin typerässä optimistisuudessaan uskotellut itselleen, että Treasa oli jo unohtanut koko jutun rohkelikkojen julkisesta peittoamisesta ja nöyryyttämisestä. Niin kuin sellainen olisi ollut edes mahdollista...
“Rohkelikkojen ja luihuisten”, Bole oikaisi välittömästi ja hänen silmissään kipinöi samanlainen kiihkeä tunteenpalo kuin Treasalla, “ja sen kun vain valitset lajin, Gondolier.”
Siinä sitä oltiin. Dorea pyöritteli päätään väsyneesti. Kaksi pahimmanlaatuista vuorenpeikkoa oli hakkaamassa päitään yhteen, kumpikin varmana oman kallonsa kestävyydestä. Dorea taas uskoi, että tästä sotkusta seuraisi ainoastaan suuri päänsärky kaikille osallisille, myös hänelle itselleen, ja kirosi Treasaa mielessään lukuisin voimasanoin, joita äiti oli aikanaan yrittänyt karsia hänen ja hänen sisarensa Cassiopeian kielenkäytöstä -eihän hieno noita kiroillut, vaan ilmaisi mielipahansa sivistyneemmin. Dorea ei edes kehdannut katsoa Charlus Potteria silmiin, vaikka näki pojan tavoittelevan hänen katsettaan.

   ***

Jennifer Harrison tunnettiin ennen kaikkea käytännöllisyydestään ja topakkuudestaan, sekä siitä luontaisesta ominaisuudesta, että hän harvoin jäi missään tilanteessa sanattomaksi. Sinä kyseisenä maanantaipäivänä lounaalla Suuressa salissa kuullut uutiset saivat hänet kuitenkin mykistymään moneksi minuutiksi.
“Joshua, kerrataan vielä: mitä Merlinin nimeen sinä olet taas saanut aikaan?” tyttö kivahti sulhokkeelleen löydettyään jälleen puhumisen jalon taidon alkeet. Joshua tunki kasan porkkanoita suuhunsa säästyäkseen vastaamiselta, kun taas muut olivat valmiita kommentoimaan asiaa hänen puolestaan.
“Hän on ilmeisestikin aloittanut jonkin sortin sodan luihuisten kanssa ja aikoo ryhtyä itse ensimmäiseksi uhriksi kaksintaistelemalla jonkun vielä toistaiseksi nimettömän luihuisen kanssa huomenna viimeisten oppituntien päätteeksi viidennen kerroksen itäkäytävässä”, Michael selosti huomaavaisesti.
“Unohtamatta mainita, että hän tekee tämän kaiken puhtaasta hyvästä tahdosta ja ylläpitääkseen rakkaan kotitupamme mainetta, eikä asiaan liity mitenkään se, että hän haluaa voittaa Gondolierin tässä typerässä “rohkelikot vastaan luihuiset” -pelissä”, Charlus lisäsi nuivasti.
“Minä kuulin tuon kaiken jo, mutta haluan tietää kuinka hän itse sen muotoilee”, Jennifer totesi mulkoillen porkkanaa äärettömän hitain liikkein pureskelevaa Joshuaa, joka pakottautui lopulta nielaisemaan ja katsoi Jenniferiä samalla tavoin syyllisenä kuin pahan teosta yllätetty pikkupoika äitiään.
“No, Gondolier loukkasi Lauraa ja kaikkia rohkelikkoja…”, hän aloitti varovaiseen sävyyn hakien turvaa, jota ei kuitenkaan saanut. Niin Jenniferin kuin muiden kolmen ystävän katseet olivat kerrassaan murskaavia.
“Ja Laura tässä itse totesi juuri äsken, että hän ei ole niin typerä, että ottaisi nokkiinsa jonkun Gondolierin kaltaisen hupakon puheista”, Jennifer muistutti ankarasti ja Laura nyökäytti pienesti päätään näyttäen erittäin voipuneelta.

Jennifer oli pannut merkille ystävänsä viime aikaisen kalpeuden ja sairaalloisuuden ja oli jopa maininnut asiasta Lauralle, mutta tämä oli kertonut vain stressaavansa rankkaa kouluvuotta ja kärsivänsä pikku flunssasta, mikä ei ollut suurikaan ihme tähän kosteaan, kylmään vuodenaikaan. Jennifer oli henkilökohtaisesti sitä mieltä, että Lauran sairasteluaalto johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen ystävänsä söi nykyisin aivan liian vähän vedoten ruokahaluttomuuteensa. Sillä ateriallakaan hän oli tuskin koskenut ruokaansa, mistä Jennifer olisi saattanutkin mainita ellei hänellä olisi ollut riittävästi paheksuttavaa Joshuassa, joka nyt yritti epätoivoisesti jatkaa puolustuspuheenvuoroaan:
“No, kuitenkin kävi niin, että minä öh - taisin ylpeillä vähän rohkelikkojen paremmuudella ja hän ehdotti testiä ja minä käskin hänen valita lajin…“
“Kuinka anteliasta, Joshua”, Jennifer ei voinut jättää keskeyttämättä. “Kulta, salli minun antaa sinulle yksi perusneuvo, joka helpottaa selviämistäsi elämässä: Älä ikinä anna vihollisellesi valinnanvaraa!”
Joshua säpsähti Jenniferin terävää huomautusta, mutta jatkoi kuitenkin haparoivaa selostustaan:
“Hän ehdotti perinteistä kaksintaistelua ja minä sanoin, että mikäpäs siinä ja että edustan vaikka itse rohkelikkoja - mille kaikki muuten hurrasivat - ja sitten sovimme paikan ja ajan.”
“Ja minä olen erittäin iloinen sinun sankarin maineestasi sitten kun seison tuhkauurnan kanssa vihkivelhon edessä!” nuori morsian tulistui täydellisesti.

Jennifer oli tottunut siihen, että Joshua tapasi useinkin olla hyvin ajattelematon, tietyllä tapaa lapsellisen intuitiivinen ja hetken vietävissä, mutta se oli osa hänen sulhasensa viehätysvoimaa. Kuitenkin Joshuan ihmeellinen taipumus sekaantua jatkuvasti hankaluuksiin ja puuttua asioihin, joihin hänen ei missään nimessä pitänyt, aiheutti Jenniferille päänvaivaa ja valtavaa huolta. Joskus hänestä itse asiassa tuntui, että hän oli Joshualle enemmän varaäiti kuin tyttöystävä.
“Jen, se on kaksintaistelu, ei anteeksiantamattomien kirousten harjoitustunti. Minä en todellakaan ole minkäänlaisessa vaarassa”, Joshua vakuutti kirkkain silmin.
“Luihuiset eivät koskaan pelaa rehellisesti, olet itse sanonut niin”, Jen muistutti. “Ties millaisen taistelijakorston Gondolier usuttaa kimppuusi!”
“Ei mitään hätää, Jen, vaikka minun täytyy myöntää, että minusta on mukava nähdä sinut noin huolissasi minusta”, Joshua virnisti poikamaisella tavallaan, joka sulatti Jenniferin kiukun viimeisetkin rippeet jättäen jäljelle ainoastaan huolen Joshuasta, jonka Jennifer tiesi pahasti yliarvioivan omia kykyjään kaksintaistelijana.
“No, minä en ainakaan aio huomenna tulla katsomaan, kuinka Joshua jälleen kerran hankkiutuu pahimman luokan pinteeseen pelkkää ylpeyttään”, Michael ilmoitti tympiintyneesti nousten omalta paikaltaan. Hän vilkaisi Lauraa merkitsevästi ja Jenniferin paras ystäväkin alkoi tehdä lähtöä lähes vaivalloisennäköisesti.
“Kylläpäs sitä ollaan reiluja”, Joshua motkotti, mutta salin ovia kohti pyrkivä kaksikko ei joko kuullut hänen sanojaan tai vaihtoehtoisesti välittänyt niistä. Hetken murjotettuaan Joshua kääntyi Jenniferin lisäksi ainoana paikalle jääneeseen Charlukseen:
”Charl, uskallapas vaan yrittää livistää huomisesta, sillä sinä olet minun adjutanttini.”
Potterin perheen vesa huokaisi.
“Minä arvasin, että sinun oli pakko vetää minutkin mukaan sotkuihisi”, hän totesi surumielisesti päätään puistellen.

   ***

Kahden kuukauden aikana Tom Valedro oli oppinut kulkemaan Tylypahkan linnassa huomattavasti luontevamminkin kuin useimmat oppilaat koko kouluaikanaan. Hän oli jopa puoli vahingossa tullut löytäneeksi kaksi oikeaa salakäytävää. Ensimmäinen oli yksinkertainen oikotie linnan tyrmistä toiseen kerrokseen ja toinen neljännessä kerroksessa sijaitseva peilin takainen laaja käytävä, jonka toista päätä hän ei ollut tähän mennessä tavoittanut tutkimusmatkoillaan. Sinä maanantai-iltana hän päätti hyödyntää ensimmäistä ja pääsikin sujahtamaan turvallisesti toiseen kerrokseen sopivan lähelle kirjastoa, josta matka vararehtorin työhuoneeseen oli hyvin lyhyt.

Koko sen maanantaipäivän Tom oli viettänyt pohtien, missä opettajat mahtoivat asua ja säilyttää tavaroitaan. Kysymys ei ollut aiemmin edes käväissyt hänen mielessään, mutta luonnollisestikin opettajillakin täytyi olla jonkinlaisia henkilökohtaisia tiloja. Lopulta Tom oli keksinyt jäädä liemitunnin jälkeen keskustelemaan professori Kuhnusarvion kanssa. Poika olikin ensitöikseen udellut muka kovin kiinnostuneena, milloin professori järjestäisi seuraavat juhlat.
Mursuviiksinen mies oli hörähtänyt nauruun:
“Oletpas sinä innokas! Mutta hyvähän se vain on. Sano minun sanoneen, Tom, mikään ei ole niin kannattavaa kuin hyvien suhteiden ylläpito kaikille tahoille. Huomaat kyllä myöhemmin millaisia etuuksia tuttavasi voivat sinulle tuoda.”
“Pidättekö juhlanne jälleen lientenluokassa, professori?” Tom oli kysellyt edelleen kohteliaaseen sävyyn.
Kysymys oli saanut Kuhnusarvion nostamaan tuuheita kulmakarvojaan:
“Onko siihen sitten jokin este?”
“Ei, ei, minä vain ajattelin. Tarkoitan, tuli vain mieleeni, että tyrmät ovat näin talvisaikaan melkoisen kylmiä, ja että jokin toinen paikka voisi olla mukavampi etenkin iäkkäämmille vieraille”, Tom oli kohauttanut olkiaan kevyesti.
“Sinulla on varmaankin tarjota vaihtoehtoista ratkaisua vai kuinka, Tom-kuomaseni?”
Poika oli jättänyt huomiotta professorinsa käyttämän ärsyttävän termin ja oli sen sijaan jatkanut sopivan epäröivästi:
“Opettajilla on varmaankin tilavat, lämpimät ja mukavat huoneistot jossakin päin linnaa, joissa…”

Professori Kuhnusarvio oli purskahtanut uudemman kerran nauruun. Hetken hirnuttuaan hän oli vyörynyt istuimelleen ja kaivanut työpöytänsä laatikosta pienen purkillisen kuivattua ananasta.
“Tom-poikaseni, sanonpa sinulle suoraan ettei opettajien tiloissa ole juuri kehumista. Minunkin kopperoni on mokoma työhuoneen yhteyteen kaiverrettu loukko”, lientenprofessori oli tuhissut viiksiinsä maiskutellen samalla ananaksen paloja. “Vetoinen kuin mikä, tuskin saan tavarani mahtumaan.”
“Ovatko kaikkien opettajien asunnot työhuoneiden yhteydessä?” Tom oli kysynyt kevyesti kuin olisi tullut ajatelleeksi kysymystä vasta sillä hetkellä.
“Niin paljon kuin niitä nyt asunnoiksi voi sanoa”, Kuhnusarvio oli mutissut tyytymättömästi imeskellessään viimeistä ananaksen palaa. “Laita mieleesi, Tom, että mikäli koskaan tavoittelet opettajan uraa, sinun pitää olla valmis laskemaan elintasoasi.”
“Pidän sen mielessäni, professori”, Tom oli todennut tuntematta sillä hetkellä pienintäkään vetoa moiseen virkaan. Hetken kesteistä keskusteltuaan Tom oli päässyt livahtamaan paikalta vetoamalla seuraavaan oppituntiin.

Nyt tummahiuksinen poika asteli hiljaista toisen kerroksen käytävää edemmäs pysähtyen lopulta erään tietyn tammioven eteen. Hän oli saanut muutamilta vanhemmilta oppilailta kyselemällä selville, että tämän oven takana oli professori Dumbledoren työhuone. Suunnitelman seuraava vaihe oli kuitenkin yhä työn alla. Hänellä ei ollut aavistustakaan mahtoiko professori olla valveilla tai työhuoneensa puolella - mitä Tom tosin uskalsi epäillä, olihan kello jo puoli kaksi. Tom ei myöskään pystynyt keksimään ainuttakaan pätevää tekosyytä, jonka perusteella hän voisi norkoilla professorin työhuoneen läheisyydessä keskellä yötä. Tom tiesi kuitenkin aikansa olevan rajallinen ja olikin sen vuoksi liikkeellä tähän myöhäiseen kellon aikaan haluamatta hukata ainuttakaan hetkeä.

Tom osoitti sauvallaan oven lukkoa heilauttaen keppiä loivassa kaaressa, joka sai lukituksen naksahtamaan auki. Lyhyen hetken hän tunsi kasvavaa epäilystä - ei suinkaan professori Dumbledoren kaltainen velho jättäisi työhuonettaan näin helposti kenen tahansa saavutettaviin? Poika odotti jonkin aikaa, mutta kun mitään ei kuulunut, hän uskaltautui raottamaan ovea sen verran, että näki kurkistaa sisään. Huoneessa paloi valo. Tarkemmin ottaen siellä kimmelsi kymmenittäin kynttilöitä, jotka tuntuivat kuin kutsuen oven avaajaa luokseen. Pelko tuntui valahtavan Tomin sisimpään: oliko professori Dumbledore jollakin ihmeen konstilla osannut odottaa häntä? Kenties velho tosiaan luki ajatuksia sillä läpitunkevalla katseellaan kuten Tomista usein tuntui.

Hän odotti vielä toisen hetken, mutta kun kynttilöiden valaiseman huoneen saloista ei ilmaantunut pitkän velhon profiilia, poika uskaltautui heilauttamaan oven kunnolla auki. Hän epäröi hetken, mutta astui sitten huoneen sisäpuolelle sulkien tammioven hiljaa perässään varoen samanaikaisesti osumasta siellä täällä lattialla lepääviin, punertavalla liekillä palaviin kynttilöihin. Tom antoi katseensa kiertää huoneen ympäri, mutta ei vieläkään havainnut muuta kuin valtavan määrän kynttilöitä, joista osa oli pystytetty myös työpöydälle ruman patsaan läheisyyteen. Missään ei kuitenkaan näkynyt ovea tai muuta sisäänkäyntiä, jonka kautta huoneesta olisi voinut siirtyä toiseen.
Tämä on taikalinna, Tom muistutti itseään. Olisi aivan liian helppoa käyttää tavallisia ovia. Ehkäpä se on näkymätön tai jollakin konstilla piilotettu…
Sokeasti Tom alkoi koputella taikasauvansa kärjellä huoneen seiniä tietämättä vieläkään, mitä olisi voinut sanoa, mikäli professori tai joku muu olisi sillä hetkellä rynnännyt paikalle.

Hetken Tom harkitsi luovuttamista. Eihän hän edes tarvinnut Averya tai tämän kavereita. Hänhän oli pärjännyt tähänkin asti loistavasti omillaan. Kuitenkin halu näyttää, pakkomielle todistaa oma arvokkuutensa oli liian vahva, jotta Tom olisi enää saattanut nöyrtyä. Hänelle asetettu mahdottoman tuntuinen haaste oli viettelevä, suorastaan mahdoton vastustaa. Poika istuutui huokaisten työpöydän reunalle sen ruman patsaan viereen ja suki mietteliäästi hiuksiaan etsien katseellaan jonkinlaista piilotettua vihjettä.

Toki hän olisi voinut kävellä huomenaamulla professori Dumbledoren puheille ja udella tältä, olisiko mahdollista saada yksi sulka tämän lemmikkilinnulta. Tom arveli, että professori olisi saattanut myöntyä pyyntöön, mutta hän olisi joutunut siitä hyvästä myös kertomaan totuuden siitä, mihin sulkaa tarvitsi. Sen lisäksi hänen ylpeytensä ei sallinut esittää minkäänlaisia anomuksia Albus Dumbledorelle, joka ei selvästikään ollut koskaan luottanut häneen siten kuin toiset opettajat. Toisaalta, kai se oli ymmärrettävääkin. Olihan hän ilmeisesti ainut, joka tiesi Tomin orpokodissa suorittamista rikkomuksista.

Jostakin muistin perukoilta kaivautui esiin professori Dumbledoren jyrkkä lausahdus, jonka Tom oli kuullut sinä samaisena päivänä jolloin oli saanut tietää olevansa velho:
Ja pidä varasi: Tylypahkassa ei suvaita varkauksia.”
Tässä hän nyt kuitenkin taas oli. Hän aikoi varastaa ja vieläpä velholta, joka oli kieltänyt häntä tekemästä niin. Tom rauhoitti itseään muistuttamalla, että yhden sulan menettäminen ei olisi suurikaan vahinko professorille tai tämän lemmikille, mutta pienen pieni ääni hänen sisimmässään kuiskasi vastaan, että varkaus kuin varkaus. Tom kuitenkin hiljensi omatuntonsa äänen: ei sillä olisi pitänyt olla mitään valittamista ainakaan vielä, kun hän ei ollut edes saanut selville, missä Dumbledore feenikseineen asusti.

Äkkiä Tomia alkoi vaivata tunne siitä, että joku katseli häntä. Poika käänteli päätään, mutta ei nähnyt ketään missään. Seuraavaksi hän kuuli varovaisen niiskaisun aivan läheltään ja pomppasi pystyyn sauva kädessään hakien katseellaan äänenlähdettä ja parkaisi pienesti sen tunnistaessaan. Se ruma patsas pöydältä oli niin ikään äännähtänyt ja syöksynyt pöydän toiselle puolelle suojaan. Tom tähtäsi sauvallaan kohden sen suuria mulkosilmiä, jotka nousivat työpöydän reunan yläpuolelle otuksen kyyristellessä professorin tuolilla. Se ei tehnyt liikettäkään hyökätäkseen Tomia kohden ja poika laski sauvan päätä astellen varovasti lähemmäs pöytää.

Suurisilmäinen ja -korvainen olento nousi samaa tahtia näkyville kuin Tom tuli lähemmäs pöytää. Se ei näyttänyt lainkaan vaaralliselta, päinvastoin lähes huvittavalta kääriydyttyään epämääräiseen toogamaiseen pyyhkeeseen, johon oli painettu Tylypahkan vaakuna. Päässään rumanpuoleisella olennolla oli kokinhattua etäisesti muistuttava luomus.
“Älä pahastu, mutta mikä sinä olet?” Tom kysyi epävarmana siitä, mahtoiko tuo olento osata puhua. Se ei näyttänyt erityisen älykkäältä pitkine kuonoineen ja valtavine silmineen, mutta toisaalta Tom oli alkanut oppia, että velhomaailmassa harvat asiat olivat sitä miltä ne näyttivät.
“Kotitonttu, herra”, olento sanoi ohuella, vinkuvalla äänellä ja nosti pyyhettään aavistuksen esittäen syvän niiauksen, jonka seurauksena se olisi horjahtanut tuolilta, ellei Tom olisi saanut pöydän ylitse otetta sen laihasta käsivarresta.
“Hmm… onko sinulla nimi?” hän kysyi kotitontuksi esittäytyneen olennon kiivetessä jälleen pöydän päälle ja asettuessa takaisin paikkaan, jossa se oli ollut Tomin saapuessakin. Tonttu näytti tuntevan yhtä suurta uteliaisuutta häntä kohtaan kuin hän sitä.

Jästien tarinoissa esiintyneet tontut eivät lainkaan vastanneet tätä Tomin edessä istuksivaa ilmestystä. Siinä missä jästien tontut olivat partaisia, pyöreitä ja pikkuruisia ihmisiä muistuttavia olentoja oli tämä otus laiha, noin kaksi jalkaa pitkä ja hyvin vähän ihmisten ulkoisia piirteitä omaava. Tom kuitenkin piti tästä olennosta oudolla tavalla enemmän kuin mielikuvituksellisesta lakkipäisestä pikku-ukkelista.
“Minä olen Tom Valedro”, hän esittäytyi, kun olento näytti menneen sanattomaksi siitä, että hän oli udellut sen nimeä.
“Tuffy”, kuului pikkuinen vinkaisu.
“Hauska tavata, Tuffy”, Tom sanoi ja ojensi kättään kotitonttua kohti. Tontun silmät levisivät ja se katsoi Tomia lähes kauhistuneesti. Poika veti tarjoamaansa kättä taemmas arvellen tehneensä jotakin väärää.
“Kai kotitontut kättelevät?” hän kysyi epäröiden.
“Eivät velhoja, herra. Kotitonttu on nöyrä palvelija”, tonttu totesi, vaikka näyttikin erittäin imarrellulta ensijärkytyksestä toivuttuaan.

Tom tunsi lievää hämmennystä. Eihän hän toki ollut havainnut opettajien, ylihoitajan, kirjastonhoitajan ja vahtimestarin lisäksi koulussa muuta henkilökuntaa, mutta ei hän nyt ollut osannut olettaa, että linnassa pidettiin “nyöriä palvelijoita”.
“Onko täällä enemmänkin kotitonttuja?” Tom kysyi pystymättä kätkemään uteliaisuuttaan.
“Voi, toki”, Tuffy otti vahamaisille kasvoilleen erittäin itsetietoisen ilmeen aivan kuin Tomin kysymykset olisivat suurestikin liehitelleet sen itsetuntoa. “Meitä on enemmän kuin sata.”
“Onko kotitontuilla tapana istua kynttilöiden kanssa tyhjissä luokkahuoneissa yöaikaan?“ Tom kysyi seuraavan mieleen tulleen kysymyksen istuen jälleen pöydän reunalle tontun viereen. Tuffy tuntui jostakin syystä ilahtuvan Tomin liikkeestä ja naama suuressa hymyssä se kertoi:
“Ei muiden kuin Tuffyn. Katsokaas, herra, kotitonttujen tehtävä on siivota öisin käytäviä ja luokkahuoneita, sekä muita koulun tiloja. Tuffy kuitenkin pelkää pimeää ja tulee siksi tänne, professori Dumbledoren työhuoneeseen. Professori on kovin kiltti Tuffylle ja jättää aina paljon kynttilöitä Tuffya varten.”

Olento heilutteli jalkojaan ja vilkuili Tomia syrjäkarein sen näköisenä, että olisi tahtonut sanoa jotakin. Hetken Tom odotti, että tonttu olisi puhunut oma-aloitteisesti, mutta sen vaiettua minuutti toisensa jälkeen hän uskaltautui kysymään:
“Onko jokin hätänä?”
Olennon suuret korvat liikahtivat innostuneesti, mutta sen silmät pysyivät kainosti lattiassa.
“Saako Tuffy kysyä jotakin herralta?” Tuffy kysyi hiljaa.
“Ole hyvä vain”, Tom kehotti yhä hämmentyneempänä. Hänhän oli vasta lapsi, eikä ollut lainkaan tottunut siihen, että hänelle puhuttiin kunnioittavasti kuin satavuotiaalle vanhukselle. Ilmeisesti hämmennys oli molemmin puolista, eikä tonttukaan aivan tiennyt miten sen olisi tullut suhtautua Tomiin.
“Miksi herra on täällä?”

Kotitonttu Tuffy uskaltautui nyt kääntämään katseensa suoraan nuoreen herraan, joka oli tupsahtanut sinne äkisti piristämään sen yksinäisiä yön hetkiä. Ei Tuffy toki tahtonut valittaa. Se oli luonnollisestikin kiitollinen professori Dumbledorelle, joka oli tarjonnut sille suojan pelolta ja pimeältä, mutta ei se silti voinut mitään sille, että tunsi olonsa joskus hiukan yksinäiseksi istuksiessaan itsekseen kynttilän valossa.
“Minä… Minun pitäisi löytää professori Dumbledore”, nuori herra kertoi ja Tuffy tunsi korviensa lurpsahtavan pettymyksestä. Eihän nuori herra tietenkään ollut tullut Tuffya tapaamaan, olisihan tontun se kuulunut tietää. Eihän se ollut edes ihmisen kymmenenneksen arvoinen... Tosin tämän nuoren herran puheista Tuffy oli saanut sen käsityksen kuin se olisi ollut arvokas, jopa yhdenvertainen ihmisten kanssa! Mutta eiväthän ihmiset ajatelleet niin.
“Tuffy voi hakea professorin”, tonttu lupasi valmistautuen pudottautumaan pöydän reunalta lattialle, mutta nuori herra puistelikin päätään yllättäen.
“Ei, ei ole tarpeen”, hän vakuutti. “Sinähän sanoit pelkääväsi pimeää ja on parempi että jäät tänne. Kerro minulle vain missä hän on.”

Tuffy tunsi itsensä hyvin otetuksi. Nuori herra huolehti sen voinnista ja halusi säästää sitä pelolta. Ei kukaan ollut ollut noin huomaavainen sitä kohtaan, mikäli professori Dumbledorea ei otettu huomioon.
“Professorin asuinhuoneistoon pääsee tuosta kirjahyllyn takaa”, tonttu kertoi hyvillään vapautuksestaan ja osoitti huoneen peräseinää vasten lepäävää kirjahyllyä pitkällä sormellaan. “Hyllylle on sanottava piparminttukarkki, jotta se avautuu.”
Nuori herra nousi seisomaan ja näytti siltä kuin olisi juuri muistanut jotakin.
“Ai, no kiitos kovasti, mutta tarkemmin ajatellen asiani ei ole niin kiireinen, etteikö se voisi odottaa huomiseen”, hän totesi ja Tuffy tunsi pientä pettymystä ymmärtäessään nuoren herran tekevän lähtöä.
“Ajattelin vain että jos professori olisi yhä valveilla….” tummahiuksinen poika kertoi ovea kohti perääntyen.
“Kertooko Tuffy professorille että herra kävi?” Tuffy kysyi ja kiiruhti avaamaan ovea tälle nuorelle herralle, josta se piti oikein kovasti.
“Olisin oikeastaan aika kiitollinen, jos et sanoisi”, nuori herra hymyili Tuffylle kovin ystävällisellä tavalla. “En saisi olla liikkeellä tähän aikaan yöstä, ymmärrät kai.”

Tuffy joutui hetken mietiskelemään. Oikeastaan sen kai kuuluisi kertoa professorille, että oppilas oli käynyt hänen huoneessaan, mutta se myöskään ei tahtonut, että tämä mukava nuori herra joutuisi sen takia vaikeuksiin. Sitä paitsi Tuffy muisti oikein hyvin kuinka professori Dumbledore oli moneen kertaan sanonut koulun opettajien tekevän töitä oppilaille, eikä rehtorille kuten monet virheellisesti luulivat.
Siinä tapauksessahan, Tuffy päätteli, tämä nuori herra on myös Tuffyn isäntä, eikä Tuffy voi uhmata isäntänsä tahtoa.
“Tuffy ymmärtää”, Tuffy sanoi ja niiasi avaten jo kerran aiemmin lukitsemansa oven nuorelle herralle. “Tuffy ei sano professorille mitään, jos herra ei tahdo.”
“Kiitos paljon”, poika hymyili uudestaan, mikä riemastutti Tuffya suuresti. Ihmiset hymyilivät tontuille ani harvoin.
“Oli oikein hauska tavata sinut. Hyvää yötä, Tuffy”, tummahiuksinen poika sanoi käytävään astuen.
“Hyvää yötä, herra”, Tuffy toivotti hyvillään takaisin ja sulki tammioven niiaten jälleen niin syvään kuin suinkin taisi.
   
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Liekon Lilja

  • Pieni kummajainen
  • Vuotislainen
Oho! Uusi luku on ollut luettavissa jo vaikka kuinka kauan... Juuri tätä minun tuuriani, että sinä päivänä, jolloin koneeseeni hyökkäsi lauma viruksia ja se piti viedä kiireesti "madotettavaksi", hartaasti odotettu uusi luku saapui paria tuntia myöhemmin :D Kommenttini tasoa en takaa - olen nimitättäin burn out ja täysin rasittunut siitä, kun kaiuttimet eivät ottaneet toimiakseen... joskus on päiviä, jolloin vihaan syvästi tietokoneita...

Erittäin mukava luku, josta lempikohdakseni nousee selväksi tuo vika kohtaus aina siitä lähtien, kun kerrotaan Tomin löytämistä salakäytävistä. Olet onnistunut myös kirjoittamaan erinomaisesti tontun ja kuvaamaan sen mietteitä - se antoi tekstille mukavaa näkäkulman vaihdosta ja selkeytti tontun syytä olla kertomatta professorille oppilaan pikku yövierailusta. Oli muuten todella Albusmaista jättää tontuparalle vähän valoa pimeään, se kuulostaa vain jotenkin niin kiltiltä ja suloiselta.
Tomille annettu tehtävä oli toden totta hyvä veto - tuskin maltan odottaa, miten poika siinä lopulta onnistuu. En tosin jaksa uskoa, että yksitoistavuotias, edes Voldemort, kykenisi ihan moiseen suoritukseen feeniksin ja Dumbledoren ollessa kyseessä (mutta kentiäs Fawkes on kumman avuliaalla tuulella, mistä sitä tietää...?) :D Kaiken kaikkiaakin kirjoittamasi nuoret luihuispojat vaikuttavat käytökseltään, ehkä pikemminkin puheeltaan, ikäisiään vanhammilta... tai siis niin minun mielestäni, jos asiaa nopeasti pohdin (tällä univajeesta kärsivällä päälläni - ajatukset voivat siis olla varsin kummallisia). Tosin minulla ei ole sisaruksia, niin en ole päässyt kovinkaan paljon tutustumaan siihen, miten vähän nuoremmat käyttäytyvät. Mutta sen mitä olen tarkastellut taannoisen yläasteeni nykyisiä 13-vuotiata, hekin tuntuvat Tomia ja kumppaneita paljon lapsellisimmiltä. Mutta kuten sanottua, en todellakaan ole tämän alan asiantuntija, päinvastoin...

Jään suurella innolla odottelemaan seuraavaa lukua ja sen tapahtumia! Olen nyt vain niin väsynyt, että en jaksa mitenkään kirjoittaa vielä yhtä juttua, mista ajattelin sinua kehaista, joten tämä nuuntunut kommentti saa kelvata x)

- Liekon Lilja

 
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 19, 2010, 23:27:47 kirjoittanut Liekon Lilja »

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Hoi, me tulemme taas!

Eli täällä ollaan uuden osan kanssa. Ongelmalapsi, luku 8 on, on vihdoin valmistunut ja toivon ettei se petä odotuksianne. Itselläni ei ole tästä muuta sanottavaa kuin, että mukana on se edellä mainostettu kohtaus, joka ei millään ole ottanut toimiakseen. En erittele sitä nyt tarkemmin, vaan katson mahtaako se pistää myös teidän silmiinne... Luku yhdeksän on hyvällä mallilla ja sormeni syyhyävät jo kymmenennen kirjoittamiseen (Trafox<3!). Vielä sivuhuomautuksena, että tästä lähtien yritän pitää ajantasalla olevaa sisällysluetteloa ficin alussa ja jos joku ihmettelee otsikon pikku muutosta, siinä oli kyse ainoastaan siitä että Dorea Mustalla ja Draco Malfoylla sattuu olemaan samat nimikirjaimet.

Kiitos jälleen kommenteistanne, jotka antoivat tarmoa tämän ongelmakimpun kokoonpanoon:
Kiitos Silver, kommenttisi piristi hirveästi huonolla hetkellä. Toivon että jotain ihasteltavaa löytyy vielä tämän luvun jälkeen, jota hieman pelottaakin tuoda näytille...
Kiitos paljon Teleija pitkästä kommauksesta. Sait minut muuten tosissaan pohtimaan 11-vuotiaiden käytöstä ja tekemään hieman taustatutkimusta siitäkin puolesta (köh, pikkusiskon kokemuksia, ja kaverin pikkuveljen kuulustelua). Joskus sitä vain unohtaa kuinka kauan siitä on kun itse oli 11 - no, okei kuusi tai melkein seitsemän vuotta, mutta kuitenkin - ja tulee yliarvioineeksi hahmoja. Tosin pienenä (=huonona) selityksenä yritän tarjota, että tähän mennessä ollaan päästy seuraamaan ainoastaan hieman kehittyneempi 11/12-vuotiaita Tomia, Averya, Flintiä, Anastasiaa, mutta tässä luvussa tulee vähän muutosta siihenkin. Kiitos joka tapauksessa, että kiinnitit huomiotani tuohon seikkaan :).

Tällä kertaa vähän pelottaa pyytää, mutta pyydänpä kuitenkin: olkaa ihania ja kertokaa, onko tämä luku 8 sellainen ongelmalapsi, jona itse sitä pidän vai olenko vain vainoharhainen :).

                                                                   -Unissakävelija

// P.S En tajunnut kuinka kamalan pitkä tämä luku on! Ei mahtunut edes yhteen viestiin...


Luku 8: Ylpeys käy avunpyynnön edellä

Anastasia Vance oli kuluneen syksyn aikana ehtinyt tottua siihen, ettei Tom Valedro kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota oppituntien aikana. Hän oli sopeutunut siihen tapaan, että he käyttäytyivät muiden läsnä ollessa niin kuin eivät olisi ikinä puhuneetkaan toisilleen ja oli oppinut odottamaan Tomin yksinäisiä hetkiä ennen kuin uskaltautui puhumaan tälle. Niinpä hän koki suuren yllätyksen tiistai-aamun yrttitiedon oppitunnilla Tom Valedron saapuessa hänen kanssaan yhtä aikaa lisäämään kasvua kiihdyttävää pulveria heidän juuri istuttamilleen pomppumukuloille.

Anastasia oli jo aiemmin pannut merkille, että Tom oli hoitanut istutustyönsä hirveällä kiireellä tähän vaiheeseen, mutta ei ollut sitten pitänyt minkäänlaista kiirettä pulverin lisäyksen kanssa. Aivan kuin hän olisi odottanut, että pääsisi ravinneastialle nimenomaan samaan aikaan Anastasian kanssa, mikä tosin kuulosti varsin epätodennäköiseltä ja tyttö vakuuttikin itselleen erehtyneensä tai vain toiveajattelevansa. Niinpä vaikka ketään muuta ei ollut sillä hetkellä lähettyvillä, Anastasia päätti pysytellä vakiomenettelyn mukaisesti vaiti ja sai kokea valtavan yllätyksen kuullessaan viereltään hiljaisen kysymyksen:
“Mitä kuuluu?”
“Häh?” hölmistynyt äännähdys karkasi hänen suustaan ja hän tipautti kokonaisen kourallisen pulveria keskelle ruukkua kääntyen katsomaan vieressään seisovaan poikaan.
“Kysyin, mitä sinulle kuuluu”, pojan katse pysyi ruukussa hänen ripotellessaan pulveria äärimmäisen varovasti ja huolellisesti tuoreen mustan mullan päälle. “Tiedäthän, sellainen epämääräinen fraasi, jota käytetään keskustelun aloitukseen. Yleensä vastataan hyvin tai ihan hyvin tai jotain sinne päin.”
Anastasia ei osannut kuin tuijottaa. Yrittikö Tom Valedro vapaaehtoisesti aloittaa keskustelua hänen kanssaan? Jotain oli nyt meneillään.

Professori Niiskuernin kävellessä läheltä hänen oli kuitenkin pakko kääntyä takaisin työnsä ääreen. Anastasia yritti epätoivoisesti levittää kiinteäksi kasaksi jähmettynyttä valkeaa pulveria, mutta hänen yrityksensä olivat paitsi epätoivoisia myös turhia.
“Miksi sinä haluat tietää, mitä minulle kuuluu?” Anastasia supatti suupielestään yrittäen sauvankärjellään kaivertaa edes osan kovettuneesta pulverivuoresta erilleen. Tom oli hoitanut työnsä jo loppuun, mutta oli tasoittavinaan pinnan jo ennestään sileitä muotoja.
“Miksi en haluaisi?” hän kysyi rauhallisesti.
“Sinä et ole sellainen ihminen, joka harrastaa jutustelua.”
“Totta”, poika myönsi ja vilkaisi sitten Anastasian kukkaruukkua.
“Vaihdetaan”, hän kuiskasi ja siirsi oman ruukkunsa yhdellä rennolla kädenliikkeellä Anastasian eteen ja veti kuin samaa liikettä takaisinpäin kelaten tytön ruukun itselleen. Kukaan ei näyttänyt huomaavan mitään - tosin suurin osa luokkaa työskenteli yhä pomppivien mukuloiden mullan alle saamisen parissa.

Anastasia katseli ihaillen, kuinka Tom alkoi suihkuttaa kuumaa ilmaa sauvansa kärjestä, joka sai ravinnehippuset välittömästi leviämään ympäri ruukkua kauniiksi lumenomaiseksi kerrokseksi. Tämän jälkeen kaksikko jatkoi matkaansa vesipisteeseen, jossa Anastasia mittasi tarkasti vesimäärän, jonka professori Niiskuerni oli ilmoittanut. Tom jonotti hänen takanaan rentoutuneena kuin olisi omistanut kaiken maailman ajan.
“Miksi olet äkkiä niin kiva minulle?” Anastasia kysyi hiljaa niin ettei edes heihin päin hörökorviaan suuntaava Dominic Sullivan saattanut kuulla.
“Olenko?”
“No, tavallista kivempi, ja luulen”, Anastasia harkitsi sanojaan tarkkaan kaataen suolaveden kasvin istutelmalleen, “ että sinulla on siihen jokin syy.”
“Aina on jokin syy”, nyt merivesi tynnyristä annosta mittaava Tom totesi viileästi.
“Et varmaankaan haluaisi kertoa, mikä se on?”
“Itse asiassa, haluan”, Tom totesi ja kasteli nyt omat multaan hautautuneen mukulansa. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, mutta silmien ahdistunut katse, joka ei edes käväissyt Anastasiassa, kertoi, että poika oli kertomassa jotakin mitä ei missään tapauksessa olisi halunnut.

Ja tosiaan seuraava osin ärtynyt, osin häpeissään oleva huokaus, joka kantautui ohi kulkevan pojan suupielestä, oli jotakin mitä hän ei olisi koskaan osannut odottaa:
“Minä tarvitsen apuasi.”

   ***

Aamutuntiensa jälkeen seitsemäsluokkalaiset suuntasivat lähes poikkeuksetta viidenteen kerroksen. Huhut eräiden rohkelikkojen ja luihuisten välienselvittelyistä olivat saavuttanut nekin, jotka eivät olleet päässeet seuraamaan Joshua Bolen ja Treasa Gondolierin edellispäivänä harjoittamaa uhittelua. Näihin kuuluva Rhonda McKinnon oli sanalla sanoen kauhuissaan; ei tosin siitä syystä, että kaksintaistelut olisivat olleet hänestä jotenkin kauhistuttavia - päinvastoin, Rhondasta mikään ei ollut niin romanttista kuin kaksi komeaa nuorta velhoa taistelemassa kunnian puolesta - vaan oli enemmänkin tyrmistynyt ystävänsä Treasan halusta osallistua kamppailuun henkilökohtaisesti.
“Treasa, kuulit varmasti varsin hyvin kuinka Raòul ja kymmenet muut pojat tarjoutuivat löylyttämään Joshua Bolen puolestasi”, Rhonda muistutti hengästyneenä ystäviensä vauhdikkaasta portaiden nousemisesta. Hän ei ollut niin pitkäjalkainen kuin Treasa tai niin hyvässä kunnossa kuin Dorea, ettei tällainen kiireen pito olisi tuntunut missään.

Treasa vilkaisi häntä tavanomaisen kyllästyneesti.
“Miksi pojat saavat aina tehdä kaiken hauskan? Ei käy. Minä haastoin rohkelikot, joten minä myös kamppailen heitä vastaan”, Treasa ilmoitti luonnottoman vaaleaa tukkaansa puolelta toiselle heitellen.
“Treasa, sinä olet todella typerä. Kuinka muka pärjäisit poikaa vastaan kaksintaistelussa?” Rhonda kauhisteli ja yritti hakea tukea hiljaisena vierellä kulkeneesta Doreasta.
“Jos minulta kysytään, tämä koko juttu on tavattoman typerä”, Rhondan rauhallisempi ystävä esitti mielipiteensä.
“Onnekasta siis ettemme kysy”, Treasa napautti ja kääntyi takaisin Rhondaan päin heidän lopultakin tavoittaessaan viidennen kerroksen. “Ja Rho, saat nähdä, että minä voittaisin nuoren herra Bolen kaksintaistelussa, vaikka oikea käsi selän taakse sidottuna.”
“Tres, sinä olet vasenkätinen”, Dorea muistutti kuivasti.
Tytöistä pisin virnisti pahanilkisesti:
“En kai minä nyt sauvakättäni vapaaehtoisesti sitoisi? Ja muuten, De, onko varma ettei herra Vance eksy viidenteen kerrokseen jonkun opettajan kanssa?”
Dorea huokaisi ja Rhonda arveli sen johtuneen siitä, että Treasa oli pakottanut Dorean huijaamaan Aprigon-parkaa omien päämääriensä vuoksi.
“Ei, ei”, johtajatyttö vakuutti väsyneesti. “Hän vie kirjat tupaansa ja lähtee sitten tapaamaan minua kirjastoon, jossa meidän on tarkoitus keskustella muodonmuutosten opiskelusta.”
“Eikä hän varmasti saavu tänne etsimään sinua?” Treasa varmisti heidän kääntyessään kulmasta.
“Sanoin, että saatan myöhästyä, joten hän odottanee minua kiltisti tunnin verran.”

Rhondaa kauhistutti tämä ystävänsä välinpitämättömyys, eikä hän vieläkään saattanut uskoa kuinka Dorea ei nähnyt sitä suloisuutta ja prinssimäistä kohteliaisuutta, jolla Aprigon häntä jatkuvasti lähestyi. Muutamaa päivää aiemmin Rhonda oli jo ehtinyt hetken uskoa, että käännös parempaan oli tapahtunut, kun Dorea oli saapunut luihuisten oleskeluhuoneeseen tukka sekaisin kasvoillaan sillä tavoin unelmoivan ihastunut ilme kuin rakastuneilla tapasi olla, mutta nyt tämä käyttäytyi taas kuin Aprigon ei olisi merkinnyt hänelle mitään.
“Voisithan sinä mennä Aprigonin seuraksi kirjastoon sen sijaan, että katsot kuinka Treasa hankkiutuu tahallaan vaikeuksiin ja nöyryyttää itseään koko koulun nähden”, Rhonda vihjaisi varovasti heidän lähestyessään tuota ottelupaikaksi nimettyä käytävää.
“Hmm… Aprigonin seura vai Treasan nöyryytyksen katseleminen muun koulun ohessa?” Dorea rypisti otsaansa kuin päätös olisi ollut hyvinkin vaikea ja teki sitten äkkikäännöksen lisäten:
“Odottakaa, käyn hakemassa kaikarit.”
Treasa nauroi ja Rhonda olisi varmastikin läksyttänyt kaksikkoa muutamilla sähäköillä sanankäänteillä, mutta vaikeni tajutessaan heidän edessään avautuvan käytävän olevan täynnä ihmisiä, jotka pääsääntöisesti tuijottivat heitä.

Pitkän käytävän pätkän reunamille oli asettunut mahdollisimman tiiviisti seinän viereen niin luihuisia, puuskupuheja, korpinkynsiä kuin rohkelikoitakin - kaikki varsin kiinnostuneennäköisinä tästä tympeää arkea rikkovasta tapahtumasta. Lähes keskellä avoimeksi jätettyä tilaa seisoi ainoastaan kolme ihmistä: herrat Bole ja Potter, sekä neiti Harrison, joista kaksi jälkimmäisenä mainittua näyttivät lähinnä huolestuneilta, ensimmäinen taas innostuneen odottavalta. Rhonda pani merkille kuinka Dorea näytti punehtuvan hieman vilkaistessaan noita rohkelikkoja kohti ja kosketti vaivaantuneesti huolettomalle kentaurinhännälle sidottua hiuspehkoaan, kenties ymmärtäen itsekin kuinka laittamattomalta näytti.

Treasa käännähti heihin päin nopeasti ja mutisi matalasti:
“De, sinä olet sitten minun sekundanttini.”
“En ole, Tres, en tosiaankaan ole!” Dorea äyskähti hiljaa takaisin näyttäen hyvin nolostuneelta tilanteesta. Rhonda sen sijaan oli ainoastaan helpottunut ettei Treasa ollut vetänyt häntä mukaan sotkuihinsa ja perääntyi sulavasti väkijoukkoon tajutakseen suureksi ihastuksekseen seisovansa itsensä Kenneth Puddifootin vieressä. Siinä samassa Rhonda unohti kaikki syyt, joiden vuoksi Treasan ei olisi pitänyt järjestää kisailustaan herra Bolen kanssa tällaista numeroa. Häntä kiinnosti ainoastaan, että hän seisoi lähes kosketusetäisyydellä Kennethiin, jonka komeita kasvoja hän saattoi tarkkailla silmäkulmastaan.
Hän tuskin kuuli kuinka Joshua Bole uteli suureen ääneen, kuka pelkurimaisista luihuisista aikoi seisoa uhmakkaiden sanojen takana, eikä jaksanut suuremmin välittää Treasan ilmoittaessa aikomuksensa ryhtyä Bolen kaksintaistelupariksi. Rhondaa kiinnosti ainoastaan se mahdollisuus, että Treasan tai Joshua Bolen loitsuista joku osuisi sivuun kurssistaan ja antaisi hänelle luvan kaatua kauhistuneena Kennethin käsivarsille…

Joshua Bole tunsi itsensä täysin yllätetyksi. Hänen täytyi myöntää, ettei hän ollut voinut edes villeimmissä ajatuksissaan uskoa, että tuo suurisuinen Gondolierin likka uskaltaisi todella itse tehdä mitään muuta kuin heitellä halveeraavia lauseita suuntaan tai toiseen.
“Gondolier?” hän kysyikin yllätettynä Treasa Gondolierin kävellessä vähemmän innokkaanoloinen Mustan tyttö perässään hänen, Jenniferin ja Charluksen eteen. Joshua pani merkille kuinka viimeisenä mainittu oikaisi kaavun kaulusta varsin vaivaantuneennäköisenä. No, Charlus oli yleensäkin kaikkia tällaisia tapahtumia vastaan - hän kun ei ymmärtänyt sitä hienoutta, joka luihuisten päihittäminen synnytti.
“Eikö kukaan henkivartijoistasi suostunut löylytettäväksi puolestasi?” Joshua lisäsi viitaten käytävän reunoille asettuneisiin luihuispoikiin, joita useampaa kuin yhtä Gondolierin tiedettiin riianneen.
Gondolierin punattujen huulien hymy oli ivallinen ja hänen äänensävynsä varsin kalsea hänen todetessaan Joshuan takana seisovalle Jenniferille:
“Harrison, sinuna hakisin luudan valmiiksi, että voit sitten kerätä Bolen jäännökset lattialta.”

Jos Joshua oli hetkeäkään epäillyt sitä, voisiko kaksintaistelua tyttöä - edes niin halpamaista ja inhottavaa kuin Gondolier - vastaan, ei hän noiden sanojen jälkeen epäröinyt enää hetkeäkään.
“Selvä sitten”, Joshua räjähti. “Kohta nähdään kuka kerätään ja mistä.”
“Hui, tässähän alkaa pelottaa”, Gondolier lohkaisi saaden jokusen ihmisen väkijoukosta nauramaan. Joshua kohtasi omien tupalaistensa katseita ja näiden nyökkäykset antoivat hänelle hyväksynnän siihen, että tuon Gondolierin hutsun sietäisi saada kunnon opetus. Hän pyysi Jenniferiä siirtymään väkijoukkoon, minkä tyttö tekikin halattuaan häntä ensin lämpimästi - suloinen näky, jolle Gondolier oli näyttävästi haukotellut.

Sillä välin kun heidän muutamat avuliaat ikätoverinsa äänieristivät käytävää sopivin loitsuin alakerroksissa oleilevien korvilta, sekundantit suorittivat vastapuolen sauvojen tarkastuksen. Joshua oli kuitenkin liian kiireinen mulkoilemaan Gondolieria huomatakseen kuinka työhön pakotetut Charlus Potter ja Dorea Musta loivat anteeksipyytäviä katseita toisiinsa Joshuan ja Gondolierin sauvojen kulkiessa kädestä käteen. Kun sauvat oli tarkistettu, käytävä äänieristetty ja sen päihin asetettu vahdit, seitsemäsluokkalaisten puutetta ihmettelemään saapuvien opettajien varalta, oli kaikki viimein valmiina näytöstä varten.
“Sekundantit, saanko pyytää astumaan sivuun?” pyynnön esitti tapahtuman tuomariksi nimitetty puushkupuhin Henry-Mark Smith, joka oli katsottu tarpeeksi puolueettomaksi ja oikeamieliseksi virkaan. Lisäksi herra Smith ei ollut lainkaan hassumpi puhuja ja hänellä oli erinomaisen kantava ääni, mitkä olivat myös ehdottomia etuuksia tähän tehtävään. Charlus ja neiti Musta toimivat Smithin ohjeen mukaisesti.
“Neiti Gondolier, oletteko varma, että haluatte pitää yllä haasteenne herra Bolelle?” Smith kysyi juhlallisesti viimeisintäkin kaksintaistelunsääntöä ylläpitäen.
“Täysin”, Gondolier virnisti ilkeästi eikä Joshua pystynyt käsittämään, kuinka yksikään täysijärkinen ihminen pystyi sietämään Gondolieria.
“Herra Bole, oletteko varma, että tahdotte ottaa haasteen vastaan?”
Joshuan ei tarvinnut edes harkita:
“Tietysti.”

Charlus Potterin teki mieli huokaista ääneen. Olihan hän toki tiennyt, että Joshua tulisi vastaamaan noin, mutta hän oli silti typerässä optimismissaan elätellyt toivoa siihen, että koko järjettömyys voitaisiin vielä perua jollakin keinolla. Henry-Mark Smith katsoi nyt Joshuasta Gondolieriin vuorotellen ja jatkoi sitten, kun kumpikaan näistä ei tehnyt liikettäkään perääntyäkseen:
“Siinä tapauksessa kaksintaistelu laitettakoon täytäntöön.”
“Miksiköhän sekundanteilta ei kysytty haluammeko olla tässä mukana?” Charlus kuuli vieressään seisovan Dorean mutisevan suupielestään.
Hän hymyili vaisusti ja vastasi tyttöä syrjäsilmällä vilkaisten:
“Varmaankin, koska meidän oletetaan olevan yhtä sekopäitä kuin ne, joiden seurassa liikumme.”
“Emmekö me sitten ole?” luihuistyttö kysäisi nuivaan sävyyn. “Olisimme ihan hyvin voineet tainnuttaa heidät nurkan takana ja työntää johonkin luokkahuoneeseen, jossa he olisivat saaneet kaikessa rauhassa tappaa toisensa.”
“Kaikkea sitä ystävyydestä tekeekin”, Charlus huomautti Smithin pyytäessä Joshuaa ja Gondolieriä kumartamaan ja ottamaan neljä askelta.
“Niinpä”, Dorea vastasi yhtä lyhyesti ja Charlusta helpotti tieto, että paikalla oli edes yksi toinen ihminen, joka ymmärsi kuinka turha koko tämä esitys olikaan.

Joshua Bole työnsi sauvan kasvojensa eteen ja tuskin taivutti päätään Gondolierille, jonka tekemä liike oli yhtä vähäinen. Hän kuuli ympäriltään innostuneen supinan, joka vaimeni heidän kääntäessä selkänsä toisilleen. Ilma tuntui väreilevän tunnelman tiivistyessä ja ihmiset vaikuttivat lopettaneen jopa hengittämisen. Joshua otti ensimmäisen askeleen ja Gondolierin kenkä kopsahti maahan täsmälleen samalla hetkellä. Nuorukainen puristi sauvansa parempaan otteeseen ja tunsi sydämensä hakkaavan jännitystä. Tämä saattoi hyvinkin olla erittäin typerää, kuten hänen ystävänsä olivat useaan kertaan painottaneet, mutta saisipahan hän pian kunnon tyydytyksen katsellessaan Gondolierin omahyväisen hymyn katoavan tämän kasvoilta.
Kaksi, nuorukainen laski askelia ja pidätti jo itsekin henkeään. Kolme, neljä ja käännös. Joshua tuskin oli ehtinyt tarkentaa katsettaan Gondolieriin, kun kirous jo ohitti hänen vasemman korvansa polttaen muutaman pitkän hiussuortuvan mennessään. Palaneen karvan käry nenässään Joshua huusi oman kirouksensa, jonka Gondolier torjui kepeästi.
Olkoon sitten, Joshua tuumi mielessään. Jos Gondolier tahtoi pelata tällä tavalla, kyllä hänkin osasi.
“Varjelum”, hän huudahti niin, että sai suojan Gondolierin toiselta herjalta, joka kimposi takaisin pahaa aavistamattomien sivustakatsojien joutuessa kirkuen väistämään sitä. Joshua yritti kuitenkin olla kiinnittämättä liikaa huomiota tähän seikkaan ja seurasi Gondolierin liikkeitä odottaen heikkoa hetkeä tämän puolustuksessa. He alkoivat hitaasti kiertää toisiaan odottaen toinen toistensa virheitä katsojien pilkka- ja kannustushuudot korvissa soiden.

Joshua ei normaalisti taistellut näin harkitsevasti; hän kun oli niitä ihmisiä, jotka toimivat yleensä puhtaan vaiston varassa, minkä vuoksi hän oli epäonnistunut lähes aina pimeyden voimilta suojautumisen tunneilla käydyissä taisteluharjoituksissa. Michael ja Charlus olivat kuitenkin painottaneet muutaman ohjeen hänen mieleensä vielä edellisiltana poikien makuusalissa.
Ole kärsivällinen. Älä yritä hankkia voittoa heti alussa jolloin vastustajasi on vielä virkeä. Anna hänen väsyä taistelussa, keskity itse suojaamaan. Etsi paikkoja, älä kuluta energiaasi niiden tekemiseen. Ystävien sanat kaikuivat seitsemäntoistavuotiaan korvissa ja Joshua hillitsi kärsimättömyyttään. Hänhän voittaisi tämän ottelun. Ei vain itsensä ja ystäviensä vuoksi, vaan tupansa puolesta. Eihän tosin olisi ollut erityisen paha lisäbonus, mikäli hänen onnistuisi hieman kolhaista Gondolierin pilvien tasolla pyörivää itsetuntoa.

Treasa Gondolier saattoi mielessään myöntää, että hän ei ollut kummoinen taistelija. Toki hän oli häikäilemätön, nopea ja rohkea, mutta loitsijana hänen taitonsa olivat enintään keskinkertaiset. Treasa hallitsi vain muutamia keskitasoa vaikeammiksi luokiteltavista loitsuista, eikä omannut varsinaista bravuuria helpompienkaan joukosta. Sanaton taikuuskin oli takellellut hänen kohdallaan ensimmäisestä oppitunnista lähtien, mutta erään asian Treasa tiesi hallitsevansa varsin hyvin ja ymmärsi, että Joshua Bolea vastaan käydyssä    kaksinkamppailussa se saattaisi olla aivan riittävä.
“Bole, joko rohkelikkomainen urheutesi petti, vai miksi pakoilet kuin pelokas puhpallero suoran toiminnan sijaan?” Treasa heitti ja Joshua Bolen sauva kipinöi samaan tahtiin kuin nuoren miehen silmät. Tämän taika sinkoutui Treasan vierestä ja poika syöksähti muutaman askelman lähemmäs. Treasa näki kuinka tämän sauvakäsi värähti huolimattomasti ja tiesi häirinneensä Bolen keskittymistä kuten suunnitelmaan kuului.

Jotakuta saattoi ihmetyttää suurestikin, mitä sellaista Treasa Gondolierilla oli rohkelikkoja vastaan, että hän jatkuvasti ja tahallisesti yritti hankkiutua kiistatilanteisiin näiden kanssa. Hänen huoltajansahan oli tiettävästi Rohkelikon kasvatti, eikä hänen suvussaan ollut muutenkaan erityistä suuntaumusta tuota tiettyä tupaa vastaan. Syy tytön kiivauteen ei voinut myöskään olla yksinomaan se tavanomainen kilpailu, jota Luihuisen ja Rohkelikon välillä oli ammoisista ajoista asti käyty, sillä Treasaa jos jotakuta olisi voinut pitää valmiina rikkomaan perinteitä.

Monien mielipide oli, että Treasa Gondolier ainoastaan nautti hälinän aiheuttamisesta ja yleisen huomion keskipisteenä olosta, mikä oli luonnollisestikin totta. Toiset arvelivat, että hänen toimintaansa ajoi erityisesti halu todistaa tytön mahdollisuus käyttäytyä maailmassa samoilla ehdoin kuin poika - eipä väärin päätelty sekään. Eräiden tahojen mukaan Treasa oli ainoastaan helposti pitkästyvää sorttia, joka piti toisten ihmisten ärsyttämistä elämäntapanaan, mitä ei sitäkään voitu mennä kieltämään. Mutta perimmäinen totuus, jonka ainoastaan harva tunsi, oli että Treasalla ei oikeastaan ollut syytä tuntea pahennusta rohkelikkoja kohtaan. Hän olisi saattanut jopa pitää joistakin näistä, mikäli asiat olisivat koulun alkaessa menneet toisin kuin olivat. Jos hänet olisi aikanaan lajiteltu Rohkelikkoon, hän olisi varmasti ollut sillä samaisella hetkellä mustamaalaisia luihuisia, sillä ennen kaikkea yhtä Treasa oli joka ikisessä asiassa, jonka sanoi tai teki: ehdoton.

Treasa ei koskaan jättäytynyt mielipiteissään valtavirtaan tai harmaalle alueelle. Mitkään asiat eivät olleet hänelle yhdentekeviä ja hänen maailmassaan oli ainoastaan ihmisiä, joista hän piti ja joista hän ei pitänyt. Jos hän vihasi jotakuta, hän vihasi tätä koko elämänsä ja sen tuo ihminen sai myös karvaasti kokea. Kuitenkin oli myös ihmisiä, joista hän ehdottomasti välitti huolimatta siitä kuinka huonosti tuli näitä usein luonteenomaisesta suorasukaisuudestaan johtuen kohdelleeksi. Jälkimmäinen ryhmä oli pieni, mutta myös äärimmäisen merkityksekäs hänelle. Tuo nuori nainen olisi ollut valmis tekemään mitä tahansa noiden harvojen ystäviensä eteen, siitä yksinkertaisesta syystä, että he olivat hänen ystäviään. Samoin oli vihollisten laita. Hän oli valmis vihaamaan Joshua Bolea muiden rohkelikkojen ohessa siitä yksinkertaisesta syystä, että oli kerran neljännellä luokalla katsonut tämän olevan äärettömän ärsyttävä ja omahyväinen olento, joka oli helposti haastettavissa pieneen kisailuun. Ja kisoja ja etenkin voittamistahan Treasa rakasti yli kaiken.
  
Yleisön joukossa taistelevan kaksikon vaanintaa seuraavat tupatoverit liittyivät Treasan huutoihin Bolen tukijoiden vastatessa samalla mitalla ja ennen kuin kukaan ehti oikein kunnolla tajuamaan oli kaikki vanhat kalavelat - niin henkilökohtaisella kuin tupatasollakin - kaivettu esiin ja käynnissä oli mitä villein joukkotappelu, jota värittivät sinkoilevat loitsut, tyttöjen kirkaisut ja muutamat mojovat käsikähmät. Osa porukasta katsoi tässä vaiheessa parhaimmaksi paeta paikalta, toisten yltyessä entistäkin riehakkaammiksi.  
“Käy Harrisonia melkein sääliksi”, Treasa joutui melkein huutamaan, että saattoi saada Bolen kuulemaan sanansa. “Parka joutuu sietämään tuollaista pullistelevaa houkkaa, vaikka kyllähän kattila liemensä löytää.”
Kun Bolen ilme kiristyi, mutta poika pysyi vaiti yrittäen tavoitella mielenmalttia ja keskittymistä Treasa päätti vetäistä viimeisen taian hihastaan.
“Vai sanoisinko, että kyllähän paikattu kattila kuraisen verensä löytää”, hän huomautti ja tiesi raivokkaan ilmeen noususta Bolen kasvoille, että oli jo voittanut sen mitä oli tahtonutkin.

Kuraveri oli eräs sana, jonka käyttöä jokainenkin hieman köytöstapoja omistava julkisesti vältti, vaikka sitä viljeltiinkin tietyissä piireissä suljettujen ovien takana hyvinkin innokkaasti. Sen määritelmä oli varsin laaja ja useimpien mukaan kuraverinen tarkoitti yksinkertaisesti samaa kuin jästisyntyinen, henkilö, jonka vanhemmista kumpikaan ei omannut taikavoimia, Joshua Bole kuten selvä enemmistö velhoista kuului tämän näkökulman edustajiin. Vanhoillisemmat kuitenkin katsoivat, että jopa jästisyntyisten perilliset aina seitsemänteen sukupolveen olivat verenlaadultaan “huonompia” eivätkä nämä piirit tavanneet olla missään tekemisissä heidän kanssaan.

Joshua ei kuitenkaan osannut kuin raivostua Gondolierin käyttäessä tuota loukkaavaa sanaa Jenniferistä, jonka vanhemmat kyllä olivat velho ja noita, vaikkakin kumpikin sukunsa ensimmäiset. Ei Jenniferin sukutausta sinällään salaisuus ollut - eihän Harrison ollut velhojen sukunimiä - mutta ei Joshua silti sietänyt ajatusta, että Gondolier loukkasi hänen morsiamensa perhettä siellä kymmenien seitsemäsluokkalaisten kuullen - vaikkakin totuuden nimissä oli todettava, ettei kukaan oikeastaan kuullut enää tuossa vaiheessa mitään koko käytävän ollessa yhtä yleistä taistelutannerta.
“Helvetin hutsu, älä puhu hänestä noin!” poika karjaisi ja liikahti ajattelematta kärsimättömänä edemmäs valmiina kynimään hiukset Gondolierin päästä vaikka käsin mikäli tarpeen ja sai välittömästi maksaa ystäviensä neuvojen unohtamisesta.

Gondolier torjui hänen hyökkäysloitsunsa ja Joshua tajusi armottomasti liian myöhään, kuinka lähelle olikaan vihollisensa päästänyt. Hänen vahvinkin suojauksensa olisi hyödytön siltä vaatimattomalta etäisyydeltä, ja hän otti jo muutamaa hätäistä askelta kauemmas, kun Gondolier hyökkäsi tainnutusloitsulla, jonka Joshua joutui väistämään oikealle ainoastaan toisen jalkansa varaan nojautuen. Gondolierin loitsu oli kuitenkin ollut pelkkää silmän lumetta ja hänen oikea aikeensa paljastui, kun Joshua tajusi kiiltävän mustanahkaisen kengän sivusuuntaisen liikkeen rojauttavan hänet tasapainosta niin, että hän muksahti pitkin pituuttaan lattialle. Hän ei ehtinyt liikahtamaan tai avaamaan suutaan puolustuksekseen, kun Gondolierin aseistariisuntaloitsu nappasi sauvan hänen otteestaan.

Joshua nosti katsettaan nähdäkseen Gondolierin vahingoniloisen hymyn hänen heilutellessaan sauvoja kiusaavin liikkein nuorukaisen yläpuolella. Tytön lausumat sanat eivät kantaneet käytävän kaikuessa muiden rähinöiden melua, mutta niiden viesti tavoitti Joshuan siitäkin huolimatta. Hän oli mennyt häviämään. Eikä vain luihuiselle ja tytölle, vaan kaikista ihmisistä juuri Treasa Gondolierille, joka ei ikinä antaisi hänen unohtaa tätä tilannetta, jossa hän makasi nöyryyttävästi noitaneidin jaloissa.

   ***

Dominic Sullivan ei ollut erityisen isokokoinen poika, ei esimerkiksi läheskään niin harteva kuin Avery tai niin pitkä kuin vaikkapa Valedro, mutta hänellä oli siitä huolimatta melkoisia vaikeuksia pysyä huomaamattomana, sillä hän oli äärimmäisen kömpelö. Nyt hän kuitenkin yritti pysyä niin paikoillaan kuin suinkin kykeni, ettei vain olisi tullut antaneeksi itseään ilmi Tom Valedrolle ja vaaleahiuksiselle rohkelikkotytölle, jotka kävivät hiljaista keskustelua kirjahyllyrivistön toisella puolella.

Kun Escalus Flint oli aiemmin sinä aamuna kehottanut Dominicia seuraamaan Valedron jokaista liikettä, Dominic oli ollut äärimmäisen innoissaan. Hän ihaili Escalusta, pikkuserkkuaan äidinpuolelta, täysin avoimesti ja niin lapsen omaisen palavasti kuin 11-vuotiaan oli mahdollista ihailla toista. Dominic tiesi, ettei ollut erityisen lahjakas, voimakas tai älykäs, ei mitenkään mainittavan rohkeakaan, oveluudesta puhumattakaan ja oli päivittäin helpottunut ja kiitollinen siitä, että Escalus oli huolinut hänet ystäväkseen, jopa uskotukseen kuten Dominic tahtoi itselleen väittää. Hän olisi tahtonut täyttää minkä tahansa pikkuserkkunsa pyynnön, vaikka liian usein kävikin niin ettei Escalus edes kysynyt tai Dominic ei pystynyt vastaamaan hänen toiveisiinsa.

Yhdestä asiasta Dominic kuitenkin saattoi olla ylpeä ja se oli hänen äärimmäisen tarkka kuulonsa. Hänen kuuloalueensa oli laaja ja hän pystyi havainnoimaan monia sellaisiakin ääniä, jotka menivät muilta ihmisiltä ohitse. Niinpä hänen asettamisensa Tom Valedron salakuuntelijaksi oli ollut Escaluksen taholta hyvinkin järkevä päätös, vaikka olisi varmaankin ärsyttänyt Maximillian Averya suunnattomasti, mikäli kolmas poika olisi siitä tiennyt.

Dominicilla ei oikeastaan ollut suurtakaan halua sekaantua jenginsä johtajan Averyn ja pikkuserkkunsa käymään sauvanvääntöön, mutta asettui luonnollisesti aina valintatilanteessa Escaluksen puolelle. Itse asiassa monien muiden ryhmänsä jäsenten tapaan Dominic toivoi ainoastaan, että tämä tilanne saataisiin rauhoitettua jollakin tavalla. Hän ei ollut kiinnostunut siitä kuka heidän jenginsä toimintaa johti - hänelle tärkeää oli ainoastaan, että ryhmä oli olemassa. Suoraan sanoen Dominic oli sitä mieltä, että Escalus ja Avery olivat molemmat tässä suhteessa aivan liian aikuismaisia - eikö hauskanpito kuitenkin ollut tärkeämpää kuin jokin turha johtajan titteli? Toki Dominic ymmärsi myös sen, että tuo titteli oli tavallaan myös peli kahdelle muulle pojalle. Se oli heille kuin mikä tahansa kilpailu - paitsi että sitä pelattiin aikuisten maailman säännöillä, mikä pelotti Dominicia enemmän kuin hän olisi koskaan ollut valmis myöntämään.  

Nyt Dominic painautui hieman lähemmäs hyllyä varoen koskemasta mihinkään mikä voisi kaatua tai pudota ja sulki silmänsä tehostaakseen kuuloaistimustaan.
“Sinullahan on huomenna lounaan jälkeen muodonmuutoksia”, Dominicin korvaan kantautuva Valedron lause oli enemmän toteamus kuin kysymys.
“On”, tytön ääni vastasi ja Dominic ehti lyhyen hetken pohtimaan, mistä Valedro tunsi tämän rohkelikkotytön ja mitä ihmeen tekemistä heillä oli keskenään. Kaikki tytöthän olivat ällöjä, rohkelikoista puhumattakaan.

Henkilökohtaisesti Dominicilla ei ollut mitään Tom Valedroa vastaan. Rehellisesti sanottuna hän oli usein katsellut kateellisen ihastuneena, kuinka tämä oppitunneilla suoritti opetetut loitsut lähes yhtä loistavasti kuin professorit ylpeilemättä sillä mitenkään liikaa. Ja silti samalla tässä oli joitakin piirteitä, joista Dominic ei lainkaan pitänyt. Valedro esimerkiksi puhui hyvin vähän, vaikka näytti usein siltä kuin olisi tiennyt paljon enemmän kuin mitä suustaan päästi ja ennen kaikkea toisen pojan katse… Dominicia kylmäsi vain sitä ajatellessa. Se oli ajoittain niin kylmä ja tulkitsematon, kuin hyökkäykseen valmistautuvalla villipedolla.

Näihin ajatuksiin painuneelta Dominicilta jäi melkein kuulematta tytön hiljainen myöntävä vastaus.
“Tee minulle palvelus ja jää juttelemaan professori Dumbledoren kanssa niin pitkäksi aikaa kuin suinkin mahdollista”, Valedro puhui matalalla äänellä ja Dominic oli varma, ettei kukaan muu kuin hän olisi voinut kuulla sanoja siitä asemasta. Hän pani myös oudoksuen merkille, kuinka erikoisesti Valedro oli muotoillut pyyntönsä, joka muistutti enemmän käskyä vaikka olikin sävyltään suhteellisen neutraali.
“Miksi? Liittyykö tämä siihen typerään testiin, johon aiot osallistua?” tyttö kysyi halveksuvasti ja Dominic tunsi värähtävänsä. Kuinka Valedro oli saattanut kertoa testistään jollekulle rohkelikkotytölle? Escalus ja muut eivät tosiaankaan tulisi pitämään tästä…
“Entä jos liittyykin?” keskustelu hyllyn toisella puolella jatkui Valedron lyhyellä vastakysymyksellä.
“Entä jos en halua auttaa sinua hankkiutumaan hankaluuksiin?”
“Minä en hankkiudu hankaluuksiin. Tarvitsen vain hieman aikaa, ja sinä voit järjestää sitä.”
“Entä jos en järjestä?”
“Sitten minun on järjestettävä sitä itse, ja usko pois sellaista sotkua sinä et halua nähdä”, Valedro ääni kuulosti nyt jo lähes uhkaavalta.

Kengän pohja kolahti lattiaa vasten ja jompikumpi astui noista kahdesta astui lähemmäs tai kauemmas toisistaan.
“Kiristätkö sinä minua?” tyttö henkäisi järkyttyneenä.
“En, minä tahdon… tarkoitan, että minä haluaisin… minä pyydän apuasi”, Valedro vastasi varsin vaikeaan sävyyn.
“No, et ole kovin hyvä siinä.”
“En haluaisikaan olla. Kerro nyt, autatko vai pitääkö minun kehittää varasuunnitelma?”
Seurasi hiljaisuus ja Dominic oli jo varma, että tyttö mietti mikä olisi paras tapa kieltäytyä Valedron ehdotuksesta ja yllättyikin kun tämä kysyi lannistuneeseen sävyyn:
“Mitä minä muka sanon professori Dumbledorelle?”
“Mitä tahansa mistä riittää puhuttavaa. Kysele vaikka hänen työstään tai puhu jotain oppitunnista”, Dominic saattoi kuvitella Valedron levittelemään käsiään. “Keksi vaikka joku kummallinen tarina tai tapaus ja kysy hänen neuvoaan siihen. Mitä tahansa kunhan pidättelet häntä vartin verran.”
“En minä voi valehdella opettajalle!” tyttö kuului kauhistelevan.
“No, älä sitten valehtele. Kerro jotain mikä on totta”, Valedro tokaisi kylmästi.
“Miksi minä tekisin tämän?” Rohkelikkoon kuuluva ensiluokkalainen esitti kysymyksen, joka kiinnosti myös Dominicia. Niin, minkä takia tuo tytöntyllerö olisi tehnyt mitään Valedron hyväksi?
Valedron vastaus - jos sellaista olikaan - jäi kuitenkin kuulematta kirjastonhoitajan askelten lähestyessä ja Dominicin kiirehtiessä solmimaan kengännauhojaan, jolloin hän kolautti päänsä ikävästi hyllynreunaan ja paljastumistaan peläten pinkoi minkä lyhyiltä jaloilta suinkin pääsi pakoon kirjastosta neiti Stapletonin katsoessa hölmistyneenä hänen peräänsä.

   ***

Marraskuisen viileä ilta tuoksui lakastuneelta ruoholta ja raikkaalta tuulelta Charluksen lähestyessä huispauskenttää. Ilta oli jo lähes pimentynyt, eikä poika nähnyt stadionin edustalla odottavaa hahmoa ennen kuin oli jo aivan tämän edessä.
“Hei”, hän tervehti Dorea Mustaa tullessaan tämän kohdalle. Tytön kalpeat kasvot loistivat pimeydestä, joka oli yhtä tumma kuin hänen syvän mustien silmiensä katse.
“Hei, Charlus”, vastaus nousi valkeana höyrynä ilmaan, eikä Charlus voinut mitään sille, että hän tunsi jonkin lämpimän virtaavan sisäänsä kuten joka kerta Dorean käyttäessä hänen etunimeään.

He kävelivät hiljaa kentälle kuten jo monina iltoina ennenkin. Charlus ei osannut selittää, kuinka hämäränaikaan pelaamisesta oli tullut hänelle ja Dorealle yhteinen tapa. Yksittäiset kokeilut olivat muuttuneet hiljalleen rutiineiksi, joihin Charlus oli huomannut kiintyneensä kovasti. Hän oppi Dorea Mustasta ja tämän ajatuksista joka kerta jotakin uutta, mikä oli tietyllä tapaa jännittävää ja samalla innostavaa.  
“Ehdin jo pelätä ettet tule”, Dorea lausahti Charluksen langettaessa kaatoon hohto-loitsua - Dorean viikkoa aiemmin tekemä varsin nokkela keksintö, joka helpotti pimeässä pelaamista huomattavasti.
“Miksen olisi tullut?” hän kysyi kulmiaan kohottaen ja nakkasi kaadon jo luudan selässä istuvalle tytölle ponkaisten sitten oman luutansa selkään. “Mehän sovimme tästä jo toissapäivänä.”

He nousivat kymmenien jalkojen korkeuteen ennen kuin alkoivat syöttelemään kaatoa keskenään. Charlusta hymyilytti, kun hän tajusi joidenkin omien manöövereidensä sulautuneen myös Dorean pelityyliin uudenlaisina, tuoreina variaatioina.
“Ajattelin vain ettet välttämättä tahtoisi nähdä minua sen tämänpäiväisen Treasan järjestämän jupakan jälkeen”, Dorean ääni kuului tunnustavan ja Charlus näki kaadosta hehkuvan lämpimän keltaisen valon avulla hänen yläpuolellaan kiitävän tytön kasvoille nousseen syyllisyyden.
“Et sinä ole muiden tekemisiin syypää”, Charlus lausahti ottaen kopin tytön hänelle heittämästä kaadosta. Hän pysäytti vauhtinsa niin tehtyään ja Dorea lennähti hänkin lähemmäs niin että heidän luutiensa kärjet koskettelivat kevyesti toisiaan ilmavirran liikutellessa niitä. “Vaikka minun täytyy kuitenkin myöntää, että en ymmärrä miksi sinä viihdyt sellaisen - älä nyt loukkaannu - pahaluontoisen ihmisen seurassa.”

Charlus melkein odotti Dorean kivahtavan hänelle, ettei ollut hänen asiansa millaisten ihmisten kanssa tyttö liikkui, mutta tämä sipaisikin miettivästi leukaansa ja heilutteli jalkojaan luudanvarren kummallakin puolella.
“Treasa ei ole niin paha kuin luulet”, hän kuuli nuoren naisen äänen muotoilevan harkitsevalla sävyllä. “No, myönnän että hänellä on tapana puhua mitä ikinä hän mieleensä saa ja toimia äärimmäisen harkitsemattomasti, eikä hän oikeastaan tunne sellaisia käsitteitä kuin hienotunteisuus tai kohteliaisuus, mutta hänessä on muitakin tasoja.”
“Jostain syystä minun on vaikea uskoa tuota”, Charlus huomautti kuivasti. Hän ei nimittäin ollut vielä näiden kuuden ja lähes puolen kouluvuoden aikana löytänyt Treasa Gondolierista ainuttakaan positiivista piirrettä - eikä uskonut tulevansa havaitsemaan sellaisia myöskään tulevaisuudessa.
“Hän vaikuttaa pinnalliselta ja välinpitämättömältä”, Charlus esitti suoran arvionsa.
Dorean katse oli seesteinen ja äänensävy varsin ilmeetön hänen todetessaan viileästi:
“Viime vuonna saatoit hyvin sanoa samaa minusta.”
Charlus ei voinut kieltää sitä. Hänellä oli vielä sen samaisen vuoden alussa ollut varsin negatiivinen ja vääristynyt käsitys Doreasta, jota hän oli tuskin tuntenut nimeltä. Hän olisi hyvin saattanut käyttää noita samoja termejä kuvatessaan tätä ulkokuoreltaan varsin viileää ja ylpeän näköistä neitokaista, joka nyt läppäisi kaadon hänen kädestään kyllästyttyään odottamaan Charluksen syöttöä.

Kaato lipesi pojan otteesta pudoten vinhaa vauhtia kohti maata ja Dorea syöksyi sen perään välittömästi Charluksen kuitenkin kiriessä pian hänen rinnalleen hurjassa ajojahdissa.
“Emmehän me tunteneet silloin!” poika joutui huutamaan ilmavirran suhahdellessa heidän korvissaan vauhdin kiihtyessä ja maan tullessa yhä lähemmäs.
“Emmehän me tunne vieläkään!” Dorea vastasi selkeästi irrottaen oikean kätensä luudanvarresta ja heilauttaen itsensä aivan litteäksi puuvartta vasten siten että hänen sormensa ylettyivät nappaamaan kaadon hyvissä ajoin ennen sen maahan iskeytymistä. Nuori nainen ei kuitenkaan antanut onnistumisen hämätä itseään, vaan suoristi liitonsa vielä tyylikkäästi välttäen näin kohtaamisen muutamien jalkojen päässä häämöttävän lakastuneen ruohon kanssa.
“Minun mielestäni me tunnemme varsin hyvin”, Charlus esitti arvionsa ehättäen jälleen tytön vierelle. Tämä heitti häneen ärtyneen katseen ja viskasi kaadon pojan kasvoja kohden, mutta Charlus ehti nappaamaan hohtavan pallon ennen kuin se ehti tehdä läheisempää tuttavuutta hänen nenänsä kanssa.
“Tunnemme”, hän väitti itsepintaisesti edessään ilmassa leijuvalle tytölle syöttäen pallon helposti takaisin. “Tiedän esimerkiksi että pidät valtavasti huispauksesta, omistat huomattavasti kehittyneemmän moraalin kuin useimmat tupatoverisi ja yrität epätoivoisesti pysyä erossa muuan ärsyttävästä johtajapojasta. Siinähän on jo melkoisesti tietoa.”
Johtajatytön katse oli kuitenkin kuin vastajäätyneen Mustajärven pinta. Tumma, salaperäinen ja tulkitsematon.
“Niin, tiedät tuon verran minusta, mutta älä kuvittele että tunnet minut, herra Potter”, hän ilmoitti tylysti ja viiletti saman tien kohti yläilmoja kaato kainalossaan Charluksen katsellessa hänen peräänsä.
“Ei, en kuvittele”, Charlus totesi hiljaa ääneen varmana siitä ettei tyttö enää kuullut.

Tottahan se oikeastaan oli, nuorukainen joutui myöntämään mielessään. Hän ei vielä tuntenut Dorea Mustaa. Ei jakanut tämän ajatuksia tai huolia ja tunsi tämän elämän ja maailman vain ulkopuolisen näkökulmasta. Hän kuitenkin tahtoi jatkaa tätä mielenkiintoista tutkimusmatkaa tuon nuoren naisen olemuksen selvittämisestä ja toivoi voivansa eräänä päivänä todella kehua tuntevansa Dorea Mustan.    

   ***

Ennustustunnit päättyivät usein aavistuksen etuajassa, niin myös sinä keskiviikkoiltapäivänä professori Usvahutin kyllästyttyä ryhmänsä henkisen auran olemattomuuteen ja heidän yleiseen piittaamattomuuteensa. Escalus Flint oli kuitenkin niitä harvoja, joita tämä varhainen tunnin päätös ärsytti ja hän sai pitää melkoista kiirettä ehtiäkseen Tom Valedron perään, joka liukui ennustuksen luokkahuoneen portaita alas ennen kuin professori Usvahutin ilmoitus tunninpäätöksestä oli kunnolla ehtinyt loppuun.

Escalus ei kuitenkaan aikonut päästää Valedroa karkuun, vaan komensi Dominic Sullivania keräämään kamansa suorittaen itse ihailtavan vauhdikkaan syöksyn lattialuukulle ja siitä lähteviä tikapuita alas saavuttaen Tom Valedron kuitenkin vasta käytävässä kerrosta alempana.
“Hei, Valedro!” hän huikkasi ja juoksi toisen pojan kiinni. Hän piti oikean kätensä huolellisesti kaavun taskussa ja kiersi erään aivan tietyn lasipullon korkkia parhaillaan sormenpäillään auki. Jo aamulla huolellisesti kehitelty suunnitelma kupli hänen mielessään innostusta kuin tulelle asetettu liemipata.
“Niin, Flint?” toinen ensiluokkalainen kääntyi selvästi vastahakoisesti ja katsoi häneen tympiintyneesti. “Puhu nopeasti, minulla ei ole aikaa asioillesi.”
Ollaanpa sitä koppavia. Odota vaan, ihmepoika, pyyhin kyllä ylpeytesi pois ennen kuin huomaatkaan… Escalus totesi mielessään, vaikka pitikin ilmeensä tasaisena. Kunhan Valedro olisi epäonnistunut testissä ja Escalus itse olisi viimein lunastanut oikeutetun paikkansa joukon johtajana, hän kyllä antaisi tuolle kurjalle nousukkaalle kunnon oppitunnin nöyryydestä puhdasverisiä kohtaan.
Ääneen hän sanoi vain:
“Tiedän että aiot käydä hankemassa sen sulan nyt.”
“Tietenkin tiedät”, Valedron äänensävy oli silkkaa jäätä. “Ei kai muuten olisi ollut mitään ideaa usuttaa sitä Sullivan-rottaa kannoilleni.”
Escalus otti kasvoilleen sovittelevamman ilmeen:
“Joo, myönnän, että olen ollut vähän epäreilu sinua kohtaan, mutta usko pois, se ei ole mitään henkilökohtaista.”
“Hyvä tietää”, Valedro kääntyi lähteäkseen.
“Hei, odota vielä hetki”, Escalus juoksi muutaman askeleen tukkien Valedron tien ja hymyili niin leveästi kun vain pystyi. “Tahdoin vaan sanoa, että toivon sinulle onnea ja että haluaisin oikeasti päästä jo tänä iltana ilmoittamaan, että olet yksi meistä”, Escalus hymyili ja tarttui kaksinkäsin Valedron oikeaan käteen puristaen sitä toverillisesti.
“Varmasti pääset”, Valedro nykäisi kätensä hänen otteestaan lähtien harppomaan eteenpäin.
Escalus ei kuitenkaan seurannut häntä enää, vaan kääntyi kokonaan toiseen suuntaan hymyillen itsekseen. Mitä pikimmin poika suuntasi kulkunsa lähimpään vessaan, jonka tyhjäksi havaittuaan hän nosti oikeaa kättään lavuaarin edessä ylöspäin niin, että saattoi katsoa kiiltävän mustana hohtavaa ihoaan. Sormien ja kämmenen alue oli kauttaaltaan tumman, kevyen ja mustemaisen aineen peitossa. Vaikka aine näyttikin lähes nestemäiseltä, se ei valunut tai tipahdellut hänen ihostaan käden liikkeiden myötä.  

Vasemmalla kädellään poika kaivoi taskustaan esille kaksi pikkuista pulloa, jotka asetti lavuaarin viereen. Kumpaisenkin hän oli pihistänyt vuotta aiemmin auroriviraston tutkijana toimivalta isältään ja oli erinomaisen tyytyväinen, että aineille oli nyt löytynyt sopiva käyttötarkoitus. Ensimmäinen pikkuruisen lasipullon sisällään pitämä neste oli väriltään samaa mustaa kuin Escaluksen sormissa. Itse asiassa hän olikin sivellyt sitä käteensä taskun suojissa juuri hetkeä ennen kuin oli kätellyt Tom Valedroa. Sen kyljessä oli yksinkertainen, kulunut etiketti, jota koristi teksti: Veritatem vestigium aperit. Escalus ei tuntenut näiden sanojen merkitystä, mutta tiesi sen sijaan aineen olevan sormenjälkimustetta, jota auroreilla oli tapana käyttää rikollisten sormenjälkien taltioimiseksi. Iholla tuo aine ei tuntunut juuri miltään ja näyttikin lähinnä puolinestemäisiltä mustetahroilta, mutta mihin tahansa muuhun materiaaliin osuessaan se jätti selkeän, pysyvän jäljen, jonka poistaminen taikakeinoin oli tiettävästi mahdotonta. Iholta aine oli poistettavissa, mutta ainoastaan häivytysliemellä, jota Escalus sattui kantamaan tuossa toisessa taskussaan olleessa lasipullossa.

Nuori herra Flint kasteli nenäliinansa värittömään häivytysliemeen hinkaten tumman mustekerroksen kangaspalan avulla iholtaan. Toimenpide oli pian suoritettu ja hänen kätensä kiiltelivät jälleen puhtautta. Ainoa merkki äskeisestä episodista oli laimean harmaa nenäliina, jonka hän viskasi roskakoriin. Hän oli juuri puhdistautunut kaikista todisteista, joita Valedro tai joku muu olisi häntä vastaan voinut esittää.
Sen sijaan, Escalus ajatteli sulloessaan pienet pullot takaisin kaapunsa taskuun, Valedro ei niin vain pääse pesemään käsiään tästä.

   ***

Anastasia tunsi itsensä hyvin hermostuneeksi koko muodonmuutostuntinsa ajan ja vilkuili jatkuvasti kaappikelloa luokan seinustalla. Sen viisarit tuntuivat kiiruhtavan eteenpäin kuin jonkin loitsun voimasta. Hänen vieressään istuvista Pomfreyn kaksosistakin toinen - oliko se Gabriella vaiko Simonella sittenkin? - uteli, minne hänellä oikein oli hoppu. Anastasia vastasi totuudenmukaisesti ettei hänellä ollut kiire minnekään, vaan että hän päinvastoin pelkäsi tunnin loppuvan liian pian. Kaksoset olivat tuijottaneet häntä kuin mielenvikaista kellon soittoon asti, joka oli odotettavasti kilahtanut ilmoille käsittämättömän varhain.

Anastasia pakkasi kirjansa niin hitaasti kuin suinkin kykeni ja vilkaisi varovasti professori Dumbledoreen, joka pyyhki hyräillen liitutaulua sauvansa liikkeillä. Hän ei ollut vieläkään aivan ehtinyt päättää, mihin verukkeeseen olisi viisainta vedota ja toivoi ainoastaan, että pystyisi keksimään sopivan viivytyksen puhtaalla improvisaatiolla. Lopulta viimeistenkin korpinkynsien tehdessä lähtöä Anastasia lähestyi opettajansa pöytää ja kysyi varovasti:
“Professori Dumbledore, olisiko teillä hetki aikaa?”
“Toki neiti Vance, useitakin, ja mikäli ne eivät riitä voin aina tehdä muutaman lisää”, professori totesi nyökäten kaappikelloon silmissään sellainen tuike, että Anastasia tiesi velhonkin panneen hänen rauhattomuutensa merkille.
“Professori, minun pitäisi kysyä teiltä erästä asiaa”, tyttö aloitti tietämättä vieläkään, mistä hänen oikein pitäisi tälle metsänvihreään kaapuun pukeutuneelle miehelle puhua.
“Sepä viihdyttävää. Et arvaakaan, neiti Vance, kuinka puuduttavaa opettajalle on esittää jatkuvasti kysymyksiä ja jäädä itse paitsi vastaamisen ilosta”, professori totesi ottaen mukavamman asennon tuolissaan ja ristien sormenpäänsä rentoutuneesti yhteen kasvoillaan sellainen hyväntahtoinen hymy, joka ilmaisi puhdasta mielenkiintoa asiaan kuin asiaan.

Anastasia avasi suunsa kerran ja liikautti vaivaantuneesti jalkaansa aikoen jo kysyä jotakin seuraavan vuoden lukujärjestyksestä, mutta ei pystynytkään siihen joutuessaan vastaamaan professori Dumbledoren kesätaivaansävyiseen katseeseen. Hänen piti sanoa jotakin, mutta hän ei osannut valehdella tai udella innostuneesti asioista, jotka eivät edes kiinnostaneet häntä.
“Minulla on”, Anastasia aloitti sitten uudelleen keksien äkkiä päätöksen lauseelle, “eräs ystävä.”
“Mikä on hyvin ilahduttavaa näinä yksinäisinä aikoina”, muodonmuutosten professori kommentoi täyttäen ystävällisesti Anastasian lausetta seuranneen hiljaisuuden. “Mutta jatka toki, ole hyvä.”

Anastasia epäröi. Tämä oli ollut äärimmäisen huono ajatus. Mitä hän muka voisi kertoa professori Dumbledorelle oudosta ystävyydestään Tomiin? Voisiko hän kertoa niistä enneunista, joita hän oli pojasta nähnyt? Varmasti professori uskoisi häntä, mutta tuntui epälojaalilta Tomia kohtaan kertoa professori Dumbledorelle jotakin poikaan itseensä liittyvää, mitä hän ei ollut kuitenkaan paljastanut tälle.
“Ystäväni on alkanut kiinnostua sellaisista asioista, joiden en usko oikein olevan hyväksi hänelle”, tyttö jatkoi pitäen kielen tarkasti keskellä suuta. “Ja hän liikkuu yhdessä sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat pahaksi hänelle.”

Albus Dumbledoren mielenkiinto oli herännyt. Anastasia Vancen outo sanamuoto ja siihen liittyvä varma sävy kummastuttivat häntä. Ovat pahaksi… Se ei kuulostanut neiti Vancen suusta kuultuna siltä, että lapsi olisi ainoastaan kateellinen ystävänsä uudelle seuralle. Anastasia vaikutti varmalta, siltä kuin olisi ladellut tosiasioita, eikä pelkästään omia ajatuksiaan. Kokenut velho katsoi tarkasti edessään seisovan pikkutytön kasvoja ja ymmärsi äkisti jotakin. Odottamaton, mutta vahva aavistus siitä, kuka tuo neiti Vancen mainitsema ystävä saattoi olla, ei tuntunut Albuksesta niin huolestuttavalta kuin sen olisi ehkä kuulunut. Mikäli tuo henkilö todella oli se, joksi Albus häntä oletti, se olisi pikemminkin ilahduttava käänne asioille.
“Tahtoisin auttaa häntä, mutta luulen aiheuttavani vain suurempaa vahinkoa”, ensiluokkalainen tyttö kertoi ja hänen leukansa painui masentuneesti maata kohti.

Albus piti itseään melkoisen mainiona ihmistuntijana, mikä oli suurelta osin elämän mukanaan tuomien erehtymis- ja onnistumiskokemusten ansiota. Anastasia Vancesta hän oli ollut aina ensimmäisestä päivästä asti sitä mieltä, että tämä oli kotikasvatuksen tuloksena hyvin oikeamielinen ja velvollisuudentuntoinen kuten vanhempi veljensä Aprigonkin, mutta sen lisäksi myös herttainen ja jopa hämmentävän viattomanoloinen tyttölapsi.
“Hyvä tahto on asia, joka ei koskaan mene hukkaan. Joskus teon tarkoitus on merkityksekkäämpi kuin sen seuraus”, Albus totesikin lempeästi ja pienikokoinen tyttö istuutui huokaisten yhden eturivin pulpetin reunalle.
“Niin minäkin luulin, professori, mutta… ystäväni ei taida nähdä asiaa aivan niin.”
“Oletko keskustellut tästä aiheesta ystäväsi kanssa?”
“Hän ei oikeastaan tahdo puhua mistään ystävyyteemme liittyvästä”, neiti Vance kertoi ja Albus oli kuulevinaan hänen äänessään pientä helpotusta, jota puhuminen tapasi tuottaa. “Luulen ettei hänellä ole ollut ystäviä ennen tätä, ja että tämä kaikki on siksi vähän uutta hänelle.”
“No, siinä tapauksessa, Anastasia, sanoisin, että sinun kontollesi jää hankala tehtävä”, Albus totesi mietteliäästi. “Nimittäin opettaa häntä asiassa, jota yhdenkään professorisi oppitunneilla ei käsitellä: ystävyydessä.”
Vaaleahiuksinen rohkelikkotyttö heilutteli hermostuneesti jalkojaan:
“En ole varma pystynkö siihen, professori.”
“Neiti Vance, jos tässä maailmassa on joku, joka siihen pystyy, uskon sen olevan juuri sinä”, Albus totesi painokkaasti ja hymyili rohkaisevasti tytölle, joka kohotti suupieliään aavistuksen vastaten hymyyn.

   ***

Tom pysähtyi hengästyneenä professori Dumbledoren työhuoneen eteen juostuaan koko matkan ennustustornista sinne asti. Nopea vilkaisu käytävää pitkin ilmoitti, että hän oli yksin linnan tässä osassa. Poika kuitenkin ymmärsi, että hänen täytyisi pitää kiirettä, sillä tuntien päättymisestä ilmoittava kellonsoitto ei voinut olla enää useankaan minuutin päässä. Ja vaikka Anastasia olikin lupautunut pidättelemään muodonmuutosten professoria, ei hänkään voisi ostaa Tomille aikaa ikuisuuksiksi, mikäli vararehtori Dumbledore päättäisi välitunnin aikana piipahtaa henkilökohtaisissa tiloissaan.

Tom pyyhkäisi tumman hiuksen pois otsaltaan, mutta pysäytti liikkeen tajutessaan oikean kämmenensä kiiltävän tummansävyisenä. Hetken Tom epäili sotkeneensa kämmenpohjansa ja sormensa tunnin aikana kirjoitusmusteeseen, mutta hylkäsi ajatuksen - eihän ennustustunneilla kirjoitettu mitään. Hän kaivoi kuluneen kangasnenäliinan taskustaan ja yritti sillä poistaa tuon tahran, joka kuitenkin käyttäytyi kuin olisi ollut kämmenen pintaan pysyvästi kiinnittynyt rasvakerros, joka ei suostunut pyyhkiytymään pois, mutta jätti äärettömän selkeät, hänen sormenpäitään esittävät kuviot puuvillaiseen kangaspalaan.

Tom näki koululaukkunsa hihnassa jäljen samasta tummasta aineesta, joka ei sekään ottanut lähteäkseen hänen puhdistusyrityksistään huolimatta. Poika kirosi ääneen ymmärtäen äkkiä, mistä tuo sitkeä tahraaja oli ilmaantunut. Kuinka hän oli saattanut olla niin tyhmä, ettei ollut tajunnut Flintin taka-ajatusta? Niin kuin tällä muka olisi ollut mitään syytä toivottaa hänelle onnea… Tietysti Flintillä oli ollut mielessään ainoastaan ovela juoni, joka takaisi Tomille jos ei epäonnistumista niin ainakin nöyryyttävän kiinnijäämisen ja koulusta erottamisen.

Tom puri huulta kiukuissaan ja keplotteli sauvan oikeasta kaavuntaskusta vasempaan käteen uskaltamatta tahrata tuota kallisarvoisinta esinettään tuntemattomaan aineeseen - ties vaikka omituinen muste voisi jollakin tavalla vahingoittaa hänen sauvaansa. Sitä paitsi Tom uskoi osaavansa taikoa myös vasemmalla kädellä, vaikka ei ollutkaan koskaan harjoittanut sitä tässä lajissa.

Lieväksi yllätykseksi sauvan pitely väärässä kädessä tuntui kuitenkin huutavalta vääryydeltä. Käsi ja sauva tuntuivat olevan kuin kahden eri palapelin palasia, jotka yritettiin pakottaa yhteen, vaikka niiden rakenne ei sitä sallinut. Lyhyen, kauhistuttavan hetken Tom pelkäsi, ettei pystyisi suorittamaan ainuttakaan loitsintaa heikommalla kädellään. Pelko paljastui kuitenkin turhaksi hänen osoittaessa koululaukkunsa hihnaa ja lausuessaan värisevällä äänellä:
“Kuuraannu.”
Sauvan päästä ryöppysi hänen helpotuksekseen saippuavaahtoa, joka ei kuitenkaan harmillisesti tehnyt minkäänlaista muutosta hihnan mustetahraan. Hän testasi vielä nopeasti puhdistusloitsua kämmeneensä, vailla minkäänlaista näkyvää vaikutusta ja tunsi lyhyen hetken valtavaa halua opetella jokin erittäin suurta kipua aiheuttava kirous, jota saattaisi testata Escalus Flintiin. Kellon soidessa äkkiarvaamatta poika kuitenkin pakottautui hylkäämään ajatukset mahdollisimman nautittavista kidutuskeinoista ja käänsi kaiken huomionsa edessä odottavaan koetukseen. Mitä muka siitä, jos hän ei pystyisi koskettamaan mitään oikealla kädellään jättämättä paikalle merkkiä itsestään? Hän oli monesti pitkästyttävillä oppitunneilla ajatellut, että pystyisi suorittamaan loitsut vaikka vasemmalla kädellä. No, nyt oli ilmeisestikin tullut aika todistaa väite oikeaksi.

Tom matki Alohomoran terävää liikesarjaa niin lahjakkaasti kuin suinkin taisi, mutta oli jälleen pakotettu käyttämään taikasanoja onnistuakseen, mikä tuntui pojasta lähes nöyryyttävältä. Sanatonta taikuutta oli kuitenkin hankalaa suorittaa, jos pelkän liikesarjan tuottaminen vaati näin suurta keskittymistä. Tomin onneksi Alohomora oli jälleen riittävä lukon avaamiseen, ja ovi heilahtikin suorastaan vieraanvaraisella tavalla apposen auki hänen eteensä. Tom arveli, että joko professori Dumbledore ei säilyttänyt työhuoneensa puolella mitään tärkeää tai vaihtoehtoisesti oli suojannut salaisuutensa jollakin muulla tavalla, koska saattoi olla näin välinpitämätön lukitusloitsunsa suhteen.

Tom ei tällä kertaa hukannut hetkeäkään, vaan tarkastettuaan käytävän tyhjyyden vielä kertaalleen, hän sulki tammioven perässään ja juoksi sitten huoneen vastakkaiselle puolelle kirjahyllyn eteen.
”Piparminttukarkki”, luihuispoika lausui kuitenkin hitaasti ja selkeästi kiireestään huolimatta. Hyllyssähän saattoi olla jokin turvaloitsu, joka hälyttäisi mikäli Tom tulisi hosuessaan ääntäneeksi sanan epäselvästi.

Hetkeen ei tapahtunut mitään ja Tom oli jo aivan varma, että se ruma pikkuotus edellisyöltä oli erehtynyt, kun kirjat alkoivatkin äkkiä kaatua vinoon hyllyn vasemmanpuoleista reunaa kohti, liukuen sitten oudosti toistensa päälle ja vaihtaen väriään tasaisen harmaaksi. Niiden muodostama torni tiivistyi ja kaventui, kunnes ne olivat ainoastaan yksi osa kiviseinää. Hyllyn puureunukset muuttuivat nekin tiiviimmäksi ja litistyivät aivan hyllyn takaseinää vasten niin että jäljelle jäi ainoastaan tasainen puulevy, johon kolahduksen saattelemana ilmestyi siro metallinen kädensija. Tom räpäytti silmiään ja huomasi nyt katsovansa kapeaa ovea - sellaista, josta professori Kuhnusarvio tuskin olisi mahtunut sisään - jonka takana professori Dumbledoren omien tilojen täytyi olla.

Tom tunsi outoa tyydytystä tarttuessaan siroon kahvaan vasemmalla kädellään ja huomasi, ettei se johtunut ainoastaan siitä, että hän oli selviytynyt tähän asti huolimatta Flintin sabotaasiyrityksistä. Osa mielihyvästä johtui siitä, että hän tavallaan oli juuri päihittänyt opettajansa löytämällä tien tämän salaiseen piiloon, tunkeutumalla tämän yksityisyyteen. Jännitys ja ensionnistumisen tuntu olivat lähes humalluttava yhdistelmä ja Tom joutui näkemään hieman vaivaa pystyäkseen palaamaan takaisin maanpinnalle.

Hän avasi kapean oven terävällä nykäyksellä ja se päästi pienen valittavan narahduksen aivan kuin ei olisi halunnut tulla avatuksi. Poika livahti sisään sisempään huoneeseen, joka tosiaan oli hyvinkin vaatimattoman kokoinen - alle puolet työhuoneen koosta - ja jonka sisustusta saattoi kuvata ainoastaan sanalla "yksinkertainen". Huonekaluja olivat vain sänky, pieni puinen kaappi, joka toimi nähtävästi myös yöpöytänä ja jonka päällä lepäsi kynttilä ja kasa Me muodonmuuttajien vuosikertoja, sekä hylly, jonka tasoille oli asetettu lukuisia mielenkiintoisen näköisiä kojeita, joista Tom ei pystynyt tunnistamaan ainoatakaan. Niin houkuttelevaa kuin noiden tutkiminen olisikin ollut, hän pakotti huomionsa siirtymään ovea lähempänä olevaan oikeanpuoleiseen nurkkaan, josta kuului linnun pehmeä tervehdyshuuto.

Tom tunsi lämmöntunteen valahtavan sydämeensä ja vaikka uskoikin sen olevan pelkkää helpotusta siitä, että professori Dumbledoren lemmikkilintu ei ollut ainoastaan itsepäinen myytti, hän ei pystynyt kiistämään etteikö tuo pehmeä liverrys olisi ollut itsessäänkin jo lumoavan kaunis - joskaan se ei tehnyt millään lailla oikeutta sille upealle olennolle, jonka hänen silmänsä nyt ensikertaa kohtasivat. Feeniks-lintu istui koristeellisella orrellaan kultaisena kuin auringon esikoissäde, kaikkien punaisen ja keltaisen sävyjen loistaessa täydellisinä sen höyhenpeitteessä. Linnun tummien, pyöreiden silmien katse seurasi Tomia pojan liikkuessa rauhallisen varovaisesti sitä kohden. Tom pani merkille sen vahvat jalat ja petolinnunkynnet tietäen, että joutsenenkokoinen lintu pystyisi repimään hänen ihonsa niiden avulla vaivattomasti verille. Se ei kuitenkaan ilmaissut hermostumistaan Tomin läsnäolosta, vaan jatkoi tämän liikkeiden seurailua kuin Tom olisi ollut sen mielestä kovinkin kiinnostava tarkkailukohde. Tomkaan ei irrottanut katsettaan linnun sysimustista silmistä lähestyessään sitä pienin askelin. Rauhaneleenä hän jopa työnsi sauvansa kaavuntaskuun.

Lopulta poika seisoi aivan linnun edessä, sellaisella etäisyydellä, että se olisi voinut vain hiukan nokkaansa liikauttamalla puhkaista hänen silmänsä. Feeniks ei kuitenkaan edelleenkään tehnyt elettä perääntyäkseen - joko siksi, että se oli hyvin tottunut ihmisiin tai siksi että se ei jostakin tuntemattomasta syystä käsittänyt Tomia uhkana. Ei Tomkaan feeniksiä pelännyt - se oli siihen liian lempeännäköinen - mutta ei pitänyt lainkaan linnun tuijotuksesta, joka toi hänelle elävästi mieleen huoneen omistajan häneen niin usein luomat läpitunkevat katseet. Kenties lemmikit tosiaan muistuttivat isäntiään kuten oli tapana sanoa.

Tom kaivoi mielestään eräästä kirjasta sinä aamuna opettelemansa sulkasatoloitsun sanoja, mutta luopui ajatuksesta yhtä nopeasti kuin oli alkujaan siihen päätynytkin. Feeniks oli aivan liian majesteettinen, jotta hän olisi saattanut aiheuttaa sille sellaisen nöyryyttävän tilanteen, eikä Tom sitä paitsi uskonut, että professori Dumbledore olisi vain kohauttanut olkiaan lemmikkilintunsa yllättävälle kaljuuntumiselle. Poika harkitsi toisen hetken muita osaamiaan taikoja, mutta hylkäsi nekin. Vaisto kertoi hänelle, että olisi parempi olla käyttämättä taikaa tähän maagiseen olentoon, joka tuntui hehkuvan lämpöä itse auringon lailla.
“Hei”, poika sanoi lopulta linnulle tuntien itsensä äärettömän typeräksi.
Feeniksin kultainen pää liikahti ja näytti siltä kuin se olisi nyökännyt kevyesti vastauksena Tomin tervehdykseen, mitä poika ei kyllä ollut valmis myöntämään. Eihän se kuitenkaan ollut kuin lintu - maaginen ehkä, mutta lintu kuitenkin - eivätkä linnut ymmärtäneet sanoja. Äänensävyjä ehkäpä, mutta äänteiden muodostamat merkitykset olivat niille varmasti tuntemattomia.

Tom kohotti vasenta kättään varovasti nostaakseen sen linnun uljaalle kaulalle. Feeniks ei vieläkään liikkunut, vaan näytti odottavan jotakin sallien pojan koskettaa itseään. Sen höyhenet olivat sileitä, pitkiä ja oudon lämpimiä, kuin se olisi lepäillyt auringossa tuntikausia. Tuskin Tom oli ehtinyt pysäyttää silittävää liikettä napatakseen yhden pienemmistä kultaisista peitesulista, kun höyhenet katosivat hänen sormistaan linnun lehahtaessa valtavien siipiensä kannattamana huoneen toiselle puolelle, missä se istui sen lukuisia omituisia kojeita kannattelevan hyllyn päälle tarkkailemaan jälleen Tomia.

Tom tuhahti kyllästyneesti. Hän ei ollut koskaan erityisemmin pitänyt linnuista. Ne olivat juuri tuolla tavoin arvaamattomia ja levottomia. Ennen kaikkea hän vihasi sitä kuinka ne pitivät jatkuvasti ääntä. Tuota tapaa, jolla ne ilmaisivat paikallaoloaan kuin olisivat olleet kauan kaivattuja juhlavieraita. Osasyy Tomin välinpitämättömyyteen lentävien olentojen suhteen saattoi olla se tosiseikka, että poika tunsi suurempaa hengenheimolaisuutta matelijoiden ja käärmeiden, noiden alati muuttuvien, salaperäisen hiljaisten otusten kanssa ja oli niin oppinut halveksumaan niiden luonnollisia siivekkeitä vihollisia.
“Tule alas sieltä, en minä vahingoita sinua”, hän totesi varmana siitä ettei lintu ymmärtäisi hänen sanojaan sen paremmin kuin tottelisikaan niitä ja olikin oikeassa. Se pysyi hyllyn päällä paikalleen jähmettyneenä kuin ruskansävyin värjätty patsas.
“Tule heti alas sieltä”, hän komensi nyt, ja osoitti uhkaavasti sauvallaan lintua kohden, joka katsoi häntä viileän kopeasti. Hän saattoi melkein nähdä vastauksen sen katseesta: Tule itse ylös.
“Minulla ei ole aikaa leikkiä sinun kanssasi. Tule nyt vain tänne”, Tom tuskaili kyllästyen lopulta odottamaan ja nousi hyllyn toisiksi alimman tason reunalle melkein hipaisten kengänkärjellään haitarin näköistä esinettä. Hän ponnisti asemastaan vielä askelman ylemmäs yrittäen huitoa lintua alas oikealla kädellään, jota ei luonnollisestikaan voinut käyttää kapuamiseen. Feeniks tuijotti häntä lähinnä huvittuneesti, mutta ei tehnyt elettäkään jättääkseen paikkaansa. Hylly heilahti aavistuksen Tomin siirtäessään painoaan liiaksi taakse ja poika lopettikin hätistelyn pitkin hampain.
Tämä on typerää, hän valitti mielessään ja nousi viidennen tason reunalle niin, että hänen silmänsä olivat viimein samalla korkeudella feeniksin silmien kanssa. Poika ja lintu tuijottivat toisiaan kuin kaksi vastustajaa - toinen istui, toinen puoliksi roikkui yhden käden varassa hyllynreunalla.
Feeniksit vaistoavat petoksen ja valheet, Tom muisteli lukemaansa. Hän ei voisi huijata höyhentäkään tuolta linnulta mikäli se ei haluaisi.
“Pysy nyt paikallasi, tämä ei satu lainkaan. Minä tarvitsen vain yhden”, hän maanitteli ja liikutti vasenta kättään varovasti feeniksiä kohden tukien asentoaan ainoastaan oikealla kyynärpäällään, mutta kultainen olento levitti mahtavat siipensä ja odottamaton ilmavirta sai Tomin horjahtamaan ja heilumaan kannoillaan. Hetken hän oli refleksinä tarttumassa hyllyn reunaan kiinni oikealla kädellään tasapainon saavuttamiseksi, mutta järki ehti estää vaistoa - sillä ikävällä seurauksella, että poika mätkähti selälleen kivilattialle.

Tom päästi ilkeän tuntuisen törmäyksen seurauksena suustaan erään jästien kirosanan, jonka lausumisesta hän olisi orpokodissa saanut useamman kuin yhden korvapuustin, ja toisti sen tajutessaan hyllyn alkavan senkin tavoitella lattian rajaa painovoiman vaatimuksesta. Feeniks lennähti turvaan orrelleen kaatuvan hyllykön luota ja muutamat kevyimmät esineet hyllyn tasoilta tekivät Tomille seuraa ennen kuin pojan onnistui saada sauva käteensä ja pysäyttää hyllyn kaatuminen sopivalla loitsulla tönäisemällä sitä takaisin seinää kohden. Poika päästi sen saman jästien kirosanan suustaan vieä kolmanteen kertaan ja tuli lyhyesti pohtineeksi, millaisia ärräpäitä taikamaailmassa tavattiin käyttää. Hänen täytyisi ehdottomasti opetella muutama oikein naseva sadattelu, joilla velhot ilmaisivat mielipahaansa…
« Viimeksi muokattu: Toukokuu 06, 2009, 21:55:50 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Sinnikkäästi poika liikahti nyt epämääräisen makaavasta asennosta, johon oli pudonnut ja teki takaraivossa tuntuvasta jomotuksesta huolimatta yrityksen nousta istualleen vain tajutakseen armottomasti liian myöhään, että oli hakenut lattiasta tukea oikealla kädellä pystymmäs päästäkseen. Tosin hänen kämmenensä ei ollut tavannut lattiaa, vaan oli onneksi - tai kenties onnettomuudeksi - osunut pienen, ohuen kirjan päälle, jonka ruskeaan kanteen oli nyt painunut hänen kiiltävän musta kädenjälkensä selkeänä ja täydellisenä.
“Oletko nyt tyytyväinen?” hän ärähti kultalinnulle, joka laski päätään kuin anteeksipyytäen. Hetken harkittuaan Tom nakkasi kirjan taskuunsa. Hänen täytyisi keksiä mitä tehdä sen kanssa myöhemmin. Muut pudonneet tavarat hän siirsi takaisin hyllyyn, korjaten muutamista niihin kolauksesta tulleita säröjä ja järjesti hyllykön loitsulla niin hyvin alkuperäiseen kuntoonsa kuin suinkin taisi.

Tämän jälkeen hän harppoi orren luo kädet silkasta kiukusta väristen. Feeniks näytti ensi kertaa epäröivältä, mutta jälleen se pysyi asemissaan.
“Kuules nyt”, poika asetti sauvansa linnun kaulaa vasten kaarevalla liikkeellä, joka tuntui suorastaan jatkavan hänen harppaustensa linjaa. Punakultainen lintu tuijotti ihmislasta suurin tummin silmin kuin ei olisi tuntenutkaan sellaista käsitettä kuin pelko.
“Minä en ole hyvä pyytämään asioita”, Tom töksäytti kuullen korvissaan kuvitellun sekuntien tikityksen. Hänen aikansa saattaisi loppua millä hetkellä hyvänsä. “Minä vihaan sitä, että minun pitää pyytää jotakin toisilta, minkä vuoksi en tee sitä usein. Mutta nyt minä pyydän jo toisen kerran saman päivän aikana ja usko pois, se ei ole erityisen kivaa, niin että ole kiltti ja anna minun ottaa yksi sulkasi.”

Poika ja lintu katsoivat toisiaan vielä toisen hetken, kunnes feeniks laski yllättäen päätään ja tönäisi Tomin sauvaa nokkansa pehmeällä liikkeellä kuin yrittäen viestittää jotain. Tom kurtisti kulmiaan ennen kuin hoksasi, mistä oli kysymys.
“Niin, minun sauvani sulka on feeniksiltä”, hän kertoi ja jostain syystä näytti siltä kuin kultaisen olennon silmissä olisi pilkahtanut huvittuneesti, mutta eihän eläimillä ollut huumorintajua. “Olen pitänyt siitä hyvää huolta ja lupaan saman kohtelun sinunkin sulallesi”, hän vakuutti selkein sanoin ja tunsi samalla pienen huolen väristyksen ryömivän niskassaan.
Hän oli viipynyt varmaakin yli kymmenen minuuttia. Professori saattaisi tulla tänne millä hetkellä tahansa ja hänen oli sitä paitsi ehdittävä loitsujen tunnilleenkin, jottei herättäisi epäilyksiä. Koko kuvio oli muuttunut vielä entistäkin vaarallisemmaksi nyt kun hänen oli pakko ottaa sulan lisäksi vielä tuo pahuksen kirja mukaan...

Feeniksin siivet levisivät taas ja Tom oli jo valmistautunut käyttämään vangitsous-loitsua, kun koko kultainen olemus syttyi yhtenä räsähdyksenä ilmiliekkeihin.
Feeniksit pystyvät siirtymään lukituista huoneistakin halutessaan, Tom muisti äkisti lukemaansa ja suojasi käsivarrella silmiään tältä häntä kohdanneelta yllättävältä kirkkaudelta. Vasta valkohehkuisen tulen kadottua yhtä nopeasti kuin se oli syttynytkin, hän näki jonkin pitkän ja sulavan leijuvan keinuvalla liikkeellä ilmassa. Hän nappasi sen kämmeneensä sauvan rinnalle ja katseli kahta maagista esinettä, jotka kumpainenkin lepäsivät viattomina hänen puhtaalla kämmenellään. Feeniksinsulkainen taikasauva ja sen vierellä lepäävä päästä kullan-, tyvestä aamunpunansävyisen sulka. Kuinka omituinen sattuma, että niin sauvan ydin kuin tuo höyhenkin olivat peräisin saman harvinaisen lajin edustajasta. Vieläpä aivan samaisesta edustajasta, mutta sen Tom Valedro sai tietää vasta paljon myöhemmin…

Sillä hetkellä tuo kyseinen velhopoika ei kuitenkaan osannut olla kuin hämmentynyt, eikä hän pystynyt käsittämään, mitä sellaista oli sanonut tai tehnyt, että oli saattanut saada tuon kultaisen olennon luovuttamaan sen, mitä oli tahtonut.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Silver

  • Tengo hipo y soy estudiante.
  • Vuotislainen
  • *Arvostaa sankariaan*
  • Tupa: Korpinkynsi
Oo! Olen aivan Tomin sulkajahdin huumassa. Todella mielenkiintoista! Se ei toiminut aivan niin tyylipuhtaasti kuin olin olettanut hänen pystyvän, mutta aikaisempaan Teleijan kommenttiin viitaten Tomhan on vasta 11.
   Jollain tavalla olisin kuitenkin ehkä odottanut, että Tom ei laukoisi suoria käskyjä feeniksille vaan ymmärtäisi linnun jalouden ja pyrkisi tulokseen toisella tavalla, juuri siten kuin hän lopulta teki. Tarkoitan siis sitä, että hänen olisi pitänyt ensin ruveta miettimään, että feeniksit vaistoavat petoksen ja toimia sen mukaan. Olisin siis kuvitellut hänen seisoskelevan pitkän aikaa Albuksen huoneessa vain seisoen ja tuijottaen feeniksiä. (Sori, mietin tätä ehkä liikaa ja loin omat käsityksen asiasta jo ennen lukua. Mutta se osoittaa vain, että olen kiinnostunut ja teit loistavan ja herkullisen juonenkäänteen! ;) )
   Ehdottomasti hyviä kohtia olivat myös ne, jolloin Tom muisteli tunneilla tai kirjoista opittuja asioita. (Esimerkiksi juuri tuo feeniksien petoksen vaistoaminen.) Nuo kohdat jotenkin korostivat hänen taitoaan kerätä ja omaksua opetettua tietoa. Sopii hahmolle, hyvä lisäys!
   Kuten huomaat, olen innostuneempi Tomin elämästä kuin muista, vaikka välillä voisi epäillä hänen olevan jonkinlainen sivuhahmo. Tässä ficissä onkin tavallista hankalampi nimetä päähenkilö(t), sillä 7. luokkalaisten Rohkelikkojen ja Luihuisten elämä on kuvattu niin tärkeäksi. Mieleeni on tullut, että Tomin ja näiden 7. luokkalaisten maailmat eivät kohtaa lähes laisinkaan. On kuin he eläisivät täysin eri linnoissa, vaikka he kuitenkin käyttävät esimerkiksi samoja oleskeluhuoneita, aamiaispöytiä ja kirjastoa. Varmasti he huomaavat toisensa myös käytävillä. Ficci olisi jotenkin yhtenäisempi jos yhdistäisit heidän elämänsä. Ei välttämättä suuresti, mutta kun he eivät koskaan ole ficin mukaan (muistaakseni) edes tavanneet tai keskustelleet. Kokonaisjuonen ja joskus tulevan päätöksen kannalta vähän hankalaa. Myönnän kyllä, että jos et ole ajatellut asiaa, se on hankala, koska he ovat ihmisinäkin erilaisia, mutta tämäpä onkin kehittämäsi ficci ja sen henkilöt. :D (Tiedän, tosi avuliasta... x] ) Vai eikö ficci vain vielä ole siinä pisteessä? Olenko liian aikaisessa? ;)
    Täytyy sanoa, että lopetit tämän luvun äärimmäisen ovelasti. Tom on saanut haluamansa ja jää ihmettelemään tulosta. Kuitenkin jätät paljon arvoituksia: tahratun kirjan (entäs jos siinä on asiaa horcruxeista!? 8D -joo, random ajatus), tahratun käden ja ennen kaikkea sen, että Tomhan ei ole vielä päässyt Albuksen huoneesta ulos. Voin kuvitella, että suraavan luvun alussa Albus tulee huoneeseen ja pikku ystävämme on lievästi sanoen ongelmissa. :'D
   Ja vaikka kuinka pelkäsit, en kyllä itse huomannut ollenkaan tuota "ongelma kohtaasi". Luku eteni mielestäni hyvin. :)

Jatkoa, ja sitä kautta vastauksia mietinnöilleni odottaen,
Silver
Elämä maapallolla on kallista, mutta sisältyyhän siihen matka auringon ympäri.

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Taas täällä. Lupasin itselleni laittaa Varjelumia luvun verran lisää tänne ennen koeviikon alkua ja kohta alkaa olla viimeiset hetket käsillä. Eli nyt luku 9, joka paisui niin järjettömän mittaiseksi, että se oli pakko jakaa kahdeksi osaksi. Eli tämä "uusi 9" on alkuperäisen luvun 9 ensimmäinen puolikas, mikä tarkoittaa, että luku 10 on lähes valmis, viimeistelyä vailla ja ilmiintynee tänne kesälomani alettua. Tämä taas tarkoittaa, että joudun jälleen siirtämään Trafoxin comebackia yhdellä luvulla kauemmas. Bäh!
Kiitos hirveästi kommentistasi, Silver. On vain niin ihana tunne aina kun näkee edes jonkun vaivautuneen kommentoimaan :). Olit muuten yhden luvun liian aikaisessa :D, pieni kohtaaminen Tomin ja eräiden seitsemäsluokkalaisten kesken on näkyvissä jo tässä luvussa. No, itseasiassa yritän pitää ryhmiä vielä vähän aikaa erillään, mutta kevätpuolella (näillä näkymin luvusta 16 alkaen) tapahtuu asioita, jotka sekoittavat seitsemäsluokkalaisten ja ekaluokkalaisten elämät enemmän tai vähemmän tiiviisti yhteen. Enempää en uskalla sanoa. Huh, jos ongelmakohtaa ei havainnut. Ehkä loppu pelissä teinkin kärpäsestä härkäsen. Kiitos vielä hurjasti kommentistasi!

Voimia kaikille, jotka koulussa/töissä sinnittelevät kesälomaa kohti. Yritetään jaksaa, eikös vaan?
                   
                                                          -Unissakävelija

Luku 9: Kierot ja lierot

Aprigon Vance ei pitänyt itseään mitenkään erityisen pikkumaisena. Toki hän oli hyvin huolellinen ja erittäin velvollisuudentuntoinen, mutta ei missään tapauksessa niuhottaja, vaikka muutamat tahot niin väittivätkin. Itse asiassa Aprigon ei voinut ymmärtää, miksi muilla oppilailla tuntui olevan niin tavaton halu pysytellä erossa hänestä. Hänhän oli hyvin kunnollinen nuorimies, monisanainen ja erittäin sopivaa seuraa kaikin puolin. Toki Aprigonilla oli omat ystävänsä, joiden kanssa hän vietti harvinaista vapaa-aikaansa, mutta siitä huolimatta laajemmissa piireissä hänen oli ollut hankala saavuttaa suosiota. Aprigon itse arveli, että tämä johtui siitä, että muut olivat kateellisia hänen asemastaan johtajapoikana, ja saattoi vain surkutella ihmisluonnon kataluutta.

Aprigon ei myöskään ollut saavuttanut mainittavaa suosiota koulunsa nuorten naisten keskuudessa, minkä syyksi hän taas katsoi sen seikan, että neidit olivat tietoisia hänen mielitietystään ja kunnioittivat Aprigonin valintaa. Olihan toki yleisesti tiedossa, että Aprigon oli jo edellistalven aikana lähestynyt neiti Dorea Mustaa hyvin säädyllisesti ja kaikkien sopivaisuussäädösten rajoissa. Itse asiassa Aprigon oli mielessään laskenut, että ennen joulua alkaisi olla korkea aika virallistaa hänen ja neiti Mustan suhteen laatu, sillä tokihan Dorea kuten jokainen nuori neito toivoi asianmukaista kihlautumista mahdollisimman pian seitsemäntoistavuotispäivänsä jälkeen varmistaakseen turvatun tulevaisuuden koulun päätyttyä. Ja tietenkin Aprigon kunniallisena nuorukaisena toteuttaisi tämän toiveen saatuaan ensin Dorean vanhempien suostumuksen.

Nyt kunnianarvoisa johtajapoika vilkaisi syrjäkarein työpariaan, joka asteli toisen kerroksen käytävää hänen vierellään tasaista tahtia. Rehtori Dippet oli ilmoittanut tarvitsevansa kaksikon apua ja oli pyytänyt näitä saapumaan sinä iltapäivänä puheilleen. Koska professori Kuhnusarvio oli nimennyt keskiviikkoiltapäivän itsenäisen työntunniksi heidän omaa tutkielman tekoaan varten, olivat he lähteneet liikkeelle jo näin varhain. Rehtori varmastikin ilahtuisi heidän ollessaan hyvissä ajoin tapaamisessa tämän kanssa.

Aprigon oli ennen yhteiselle taipaleelle lähtöä tarjonnut Dorealle käsikynkkäänsä, mihin tämä oli luonnollisestikin suostunut, vaikka olikin ujoutensa takia ensin jonkin aikaa vastustellut. Tämä Dorean kainous ja kunniallisuus oli varmaankin suurin syy, minkä takia Aprigon oli jo vuotta aiemmin tullut siihen tulokseen, että tästä nuoresta naisesta tulisi hänelle mitä erinomaisin vaimo. Dorea oli rauhallinen, kohtelias ja käytännöllinen, sekä mitä erinomaisin kuuntelija - ei ikinä ollut keskeyttänyt Aprigonia kuten useilla suulailla naisihmisillä oli tapana - eikä omannut sellaisia rappiollisia, epäsopivia tapoja kuten ystävänsä Treasa Gondolier. Aprigon saattoi ainoastaan onnitella itseään näin erinomaisesta valinnasta.
“Professori Binnsin tämänaamuinen oppitunti oli äärimmäisen kiinnostava”, hän kertoili parhaillaan viehättävälle seuralaiselleen heidän jatkaessaan käytävää eteenpäin. “Olen hyvin pahoillani, että et ollut seuraamassa, vaikka luonnollisestikaan eiväthän noidat tarvitse taikuuden historiaa mihinkään.”
“Tarkoitat, että noitien tehtävä on pysyä kotona ja hoitaa lapsia, vai?” Dorea kysyi omituisen pidättyneellä sävyllä.
“Niin juuri”, Aprigon totesi ilahtuneena siitä, että Dorea ymmärsi häntä näin pienistä vihjeistä. Hehän olivat ilmiselvästi kuin luotuja toisilleen. “Sillä, jos ollaan rehellisiä, eihän siinä hommassa ole mitään väliä, sillä sattuuko tuntemaan kunkin maahiskapinan vuosiluvut.”
“Niin yleissivistyshän on ainoastaan velhoille tarpeellista”, tyttö totesi jälleen sillä oudolla äänensävyllä, mutta Aprigon Vance ei ollut koskaan oppinut tuntemaan sarkasmia ja nyökyttelikin innokkaasti.
“Totta puhut, Dorea-hyvä. On tärkeää, että jokainen keskittyy siihen, mitä hänen on velvollisuus tehdä.”

Velvollisuus, niinpä tosiaan, Dorea Musta sadatteli tympääntyneenä mielessään. Hän oli tässä tilanteessa, koska hänen velvollisuutensa oli vaeltaa tuota tyhjää käytävää Aprigon Vancen talutusnuorassa kuuntelemassa tämän vanhanaikaisia patriarkaalisia mielipiteitä ja käsityksiä vain päästäkseen kuuntelemaan yhtä vanhakantaisen rehtorin tyhjänpäiväisiä ajatuksia, joita Aprigon tietenkin ylistäisi. Dorea mietti, miten nuoren miehen ilme olisi mahtanut muuttua, jos hän olisi sillä hetkellä alkanut luettelemaan kaikkia niitä suurnoitia, jotka olivat olleet osana nykyisen taikayhteiskunnanmuodostumista alkaen Kirkestä päätyen Helga Puuskupuhin ja Rowena Korpinkynnen kautta Elinor Pikikiroon, ensimmäiseen naistaikaministeriin kautta aikain. Mutta tiukkaan kotona istutetut hyvät tavat ja haluttomuus haastaa riitaa Aprigonin kaltaisen ylimielisen tyhjäntoimittajan kanssa saivat Dorean vaikenemaan.

Mielessään hän heittäytyi jälleen huimaan syöksyyn kaadon perässä yötuulen puhaltaessa kasvoille ja kuvitteli kätensä tavoittavan kaadon juuri ennen maanpintaa niin, että hänellä olisi ainoastaan hetki aikaa suoristaa lentoratansa, mutta hän kyllä pystyisi siihen. Kiinnittämättä fantasioidensa ohella minkäänlaista huomiota Aprigonin puheisiin hän tyytyi ainoastaan myöntelemään, kunnes tunsi nuorukaisen pysähtyvän ja katsovan häntä silmät innosta loistaen.
“Se on siis sovittu”, Aprigon totesi ja painoi Dorean kauhuksi huulensa hänen kämmenselälleen pakottaen tytön palaamaan alas omista pilvilinnoistaan. Hän todella vihasi käsisuudelmia, vaikka Rhonda väittikin niiden olevan suloisen romanttisia - Dorea ei ymmärtänyt mitä romanttista käsien kuolaamisessa saattoi olla.
“Niin mikä on sovittu?” Dorea kysyi lievästi kauhistuneena siitä, mitä olikaan mahtanut mennä lupaamaan huolimattomuuksissaan. 
Aprigon näytti aavistuksen loukkaantuneelta ja piti Dorean mielipahaksi yhä kiinni hänen kämmenestään.
“Että me pyydämme tässä saman tein rehtorilta tarkennusta oppilaiden ulkona liikkumissääntöön”, poika tarkensi irrottaen otteensa Dorean kädestä ja tytöltä oli päästä helpotuksen huokaus, vaikka hän ei pitänytkään lauseen painotuksesta. Hänen onnekseen seuraavan oppitunnin alkamista ilmaiseva kello kuitenkin piilotti hänen äännähdyksensä heidän jatkaessaan matkaansa. ”Olen kuullut, että jotkut vähä-älyiset käyvät kaiken lisäksi pelaamassa huispauskentällä hämäränaikaan, voitko kuvitella?”
Dorean oli pakko peittää hymynsä vilkaisemalla maata kohti:
“Ei, en voi kuvitella.”
Mielessään hän lisäsi:
Kunhan ilta saapuu minun ei tarvitse kuvitella. Toivottavasti Charlus ottaa siepin tänään mukaan niin kuin viimeksi lupasi…

Tuskin Dorea oli ehtinyt ajatuksessaan loppuun, kun heidän ohittamansa tammiovi levähti vauhdikkaasti auki tönäisten häntä olkavarteen. Hän äännähti lähinnä säikähdyksestä ja he kääntyivät Aprigonin kanssa yhtä pikaisesti tuijottamaan oven avaajaa, joka ei missään nimessä ollut professori Dumbledore.
“Voisit olla vähän varovaisempi”, Aprigon tulistui ja laiha, tummahiuksinen poika, joka oli lennättänyt oven auki, näytti samalla tavoin jähmettyneeltä kuin valoon vangittu lepakko. Hän ei selvästikään ollut odottanut heidän olevan siinä. Toisella silmäyksellä Dorea tajusi, että hän oli nähnyt tämän ensiluokkalaisen usein aiemminkin luihuisten oleskeluhuoneessa. Hän muisti jopa keskustelleensa tämän kanssa lyhyesti vähän koulun alun jälkeen, koska poika oli vaikuttanut yksinäiseltä. Tämä oli kuitenkin torjunut kaikki Dorean hyväntahdon eleet.
“Pyydä heti anteeksi neidiltä!” Aprigon vaati astellen aivan pojan eteen tämän tönäistessä oven huomaamattomasti kengän kannallaan kiinni. Kumpikin johtajaoppilaista oli kuitenkin jo ehtinyt laittaa varsin hyvin merkille, ettei huoneessa ollut ketään. Kun poika ei osoittanut pienintäkään aikomusta suorittaa anteeksipyyntöä kenenkään suuntaan vaan piti päänsä ainoastaan ylpeästi pystyssä, Aprigon avasi suunsa aloittaakseen saarnan, jota Dorea ei kuitenkaan pitänyt tarpeellisena tai edes siedettävänä.
“Aprigon, se oli vahinko”, hän totesi yksinkertaisesti ja kummankin pojan katseet kääntyivät häneen. “Sellaisia on turha pyydellä anteeksi.”

Ensiluokkalaisen sulkeutunutta ilmettä Dorea ei pystynyt tulkitsemaan, mutta Aprigon näytti puoliksi surkuttelevalta ja puoliksi heltyneeltä hänen sanoistaan, kuin olisi halunnut taputtaa häntä päähän sanoen “voi, sinua typerää tyttöä“. No, Aprigon taputtikin häntä, joskaan ei päälaelle, vaan olkavarteen. Eleen oli luultavimmin tarkoitus olla hyväntahoinen ja rauhoittava, mutta Dorea ei kahdesta syystä ollut erityisemmin mieltynyt siihen. Ensimmäinen oli että hän ei nauttinut minkäänlaisesta fyysisestä kontaktista Aprigonin kanssa ja toinen se, että tämän oli onnistunut kohdistaa taputuksensa juuri siihen kohtaan, joka oli alkanut tuottaa mustelmaa oven tömäyksestä.
“Yritän opettaa tälle ensiluokkalaiselle lurjukselle vähän käytöstapoja”, nuori mies selitti jälleen leppoisammin suunnaten katseensa sitten uudemman kerran pikku pahantekijään. “Poika, mikä on nimesi?”

Koulun arvojärjestys oli tietyllä tapaa hyvin hierarkkinen. Jokainen tiesi täsmälleen paikkansa ja ymmärsi ketkä olivat hänen yläpuolellaan. Johtajaoppilaana Dorea oli saanut huomata, että ainakin nuorimmille oppilaille hänestä oli tullut yksi aikuisista, jotka komentelivat ja määräilivät heitä. Hänen läheisyydessään moni siisti kieltään tai jätti sanomatta sellaiset ajatukset, jotka saattaisivat antaa sanojastaan huonon kuvan. Hänet haluttiin pitää etäällä ja häntä kohtaan saatettiin olla pidättyväisiä, mutta ei sentään epäkohteliaita. Vuoroin häntä ja vuoroin Aprigonia vilkuilevan pojan kasvoista saattoi kuitenkin lukea, ettei hän pelkäisi uhmata heitä. Itse asiassa, hän näytti noin nuoreksi ja johtajaoppilaiden puhuteltavaksi joutuneeksi harvinaisen pelottomalta.

Vasta monen hiljaisen mulkaisun jälkeen poika antoi vastauksen Aprigonin kysymykseen ja näytti silloinkin tekevän sen ainoastaan siitä syystä, että häntä huvitti, ei suinkaan siksi, että häntä olisi siihen painostettu:
“Tom Valedro.”
Dorea kurtisti kulmiaan. Hän oli kuullut sen nimen jossakin… Niin tosiaan, professori Kuhnusarvio oli eräillä kutsuillaan puhunut jotakin sen nimisestä ensiluokkalaisesta, jota piti varsinaisena monilahjakkuutena. Ei Dorea kuitenkaan ollut aiemmin tullut ajatelleeksi, että kyseessä oli se sama yksinäiseltä vaikuttanut lapsi, joka oli tylysti tokaissut hänen kerran aiemmin kysyessään tämän nimeä “se ei ole sinun asiasi.”

Ehkäpä Aprigonkin osasi yhdistää opettajien puheita, sillä hänen äänensävynsä oli muuttunut jonkinlaiseksi tyytymättömyyden ja kiinnostuksen välimuodoksi:
“No, Tom Valedro, mitä tekemistä sinulla oli professori Dumbledoren työhuoneessa?”
“Tahdoin tavata professorin”, poika vastasi selkeästi vahvalla ja luontevalla sävyllä, joskin Dorea oli siitä huolimatta varma, että hän valehteli.
“Miksi?” Aprigon jatkoi kyselyään Dorean seuratessa tarkkaavaisesti pikku Valedron ilmeitä.
“Minulla oli asiaa hänelle.”
“Millaista asiaa?”
“Sellaista, josta tahdoin keskustella hänen, en jonkun vähäpätöisen johtajaoppilaan, kanssa”, poika tokaisi ylpeästi ja Aprigonin kasvoille nouseva kiivaus tirskutti Doreaa, joka joutui näkemään hieman vaivaa pitääkseen huvittuneisuutensa omana tietonaan.

Tom Valedro ei saattanut ymmärtää kuinka onni oli tällä tavoin hylännyt hänet. Hän oli mielestään kohdannut jo tarpeeksi vastoinkäymisiä yhdelle iltapäivälle ilman johtajaoppilaiden verkkoon joutumistakin. Tom oli kuitenkin jo pahassa liemessä, ja enää oli kyse siitä, että hänen olisi pelastettava mitä pelastettavissa oli ja estettävä näitä kahta viemästä häntä saman tien Dumbledoren puhuteltavaksi. Ainoa keino siihen oli johdattaa seitsemäsluokkalaisten huomio alkuperäisestä aiheesta.

Anastasian puheista muodostamallaan kuvalla Tom oli saattanut päätellä, ettei tämän veli, Aprigon, sietäisi epäkohteliaisuuksia ainakaan ensiluokkalaisen taholta, eikä niin ollen ollut vaivautunut hillitsemään kieltään. Vanhemman pojan ärsyyntyneestä ilmeestä hän saattoi päätellä onnistuneensa melko loistavasti, eikä johtajapoika enää sormea nostaessaan näyttänyt muistavankaan, että Tom oli juuri rynnännyt ulos vararehtorin työhuoneesta.
“Kuules nyt viisastelija”, Aprigon Vance heristi sormeaan hänelle ja ohi mennen Tom tuli todenneeksi, ettei veljellä ja sisarella ollut juurikaan yhdennäköisyyttä. Toki kumpikin olivat vaaleita, eivätkä mainittavan pitkiä, mutta kasvojen osalta heissä ei näkynyt juurikaan yhtäläisyyksiä. Siinä missä Anastasian silmät olivat lähes epämiellyttävän suuret olivat Aprigonin silmät kapeat ja pienet, väriltä haaleammat kuin sisarellaan. Anastasian otsa oli lyhyt ja leuka pyöreä, kun taas Aprigonissa nämäkin ominaisuudet olivat lähes vastakkaiset. “Mikäli et ala osoittamaan hiljalleen kunnioitusta vanhempiasi kohtaan…”

Yllättäen pitkään hiljaa pysynyt johtajatyttö - mikä hänen nimensä ikinä olikaan - puuttui kesken työparinsa uhkauksen.
“Aprigon, hän on minun tupani oppilas ja minun tulisi siksi jatkaa tätä puhuttelua”, seitsemäsluokkalainen tyttö totesi rauhallisesti. Tom liikahti tahtomattaan ahdistuneesti ja puristi mustetahraista oikeaa kättään hermostuksissaan nyrkkiin kaavuntaskussa.
“Sitä paitsi on parempi että menet meidän molempien puolesta rehtori Dippetin luokse. Emmehän voi antaa hänen odottaa”, johtajatyttö jatkoi perusteluaan ja hämmästyneesti Tom pani merkille kuinka taitavasti tämä ohjaili Aprigon Vancea, joka näytti säikähtävän pelkkää ajatustakin odottelevasta rehtorista.
“Niin tosiaan… Olet oikeassa, Dorea. Hän kyllä odottaa meitä jo…”, Aprigon näytti kovin epäröivältä aivan kuin olisi ollut hankalan päätöksen edessä. “Selviätkö nyt varmasti?”

Tom oli näkevinään Doreaksi nimitetyn tytön suupielen nousevan huvittuneesti, ennen kuin tämä korjasin ilmeensä vakavammaksi.
“Hankalaahan se saattaa olla, mutta enköhän pärjää”, nuori nainen vakuutti sellaisella tönköllä sävyllä, että Tom arveli hänen pidättelevän naurua.
“No, jos olet varma”, Aprigon Vance kääntyi epäröiden ja otti muutaman aran askeleen eteenpäin luoden omituisen palvovan katseen johtajatyttöön. Tomia iljetti vanhemman pojan siirappinen ilme, mutta ei ryhtynyt pohtimaan sitä sen tarkemmin. Hän ei ollut lainkaan kiinnostunut seitsemäsluokkalaisten välien tulkinnasta.

Aprigon Vancen etäännyttyä heidän näköpiiristään paikalle jäänyt kaksikko seisoi vaiteliaana. Kumpikin osapuoli tuijotti toista yrittäen lukea toisen olemusta. Tom kuitenkin rikkoi hiljaisuuden ensiksi tahtoen kipeästi karata rikospaikalta niin pian kuin mahdollista. Hänen loitsutuntinsakin oli alkanut jo.
“No, mikä on rangaistukseni?” hän kysyi tavoitellen nöyryyttä ääneensä.
Johtajatyttö kohotti kulmiaan.
“Rangaistus?” hän kysyi kuin ei olisi ymmärtänyt mistä Tom puhui. “Mistä hyvästä? Pelastit minut juuri eräältä epätoivotulta tapaamiselta, enkä muutenkaan harrasta jälki-istuntojen jakoa.”
“Voinko siis mennä?” Tom kysyi lievästi epäuskoisena ja lisäsi vielä perusteeksi:
“Tuntini alkoi juuri.”
“Vastaa ensin yhteen kysymykseen”, tuo Dorea pyysi kallistaen päätään vinottain kuin olisi arvioinut Tomia hieman toisesta näkökulmasta. “Miksi sinä oikeasti olit professorin työhuoneessa?”
“Minähän sanoin, että etsin häntä”, Tom vastasi sukkelasti tietäen varsin hyvin, että liikkui nyt tuntemattomilla vesillä. Aprigon Vancen käytöstä hän oli pystynyt hieman ennakoimaan ja arvioimaan, mutta tämä toinen seitsemäsluokkalainen oli hänelle täysin tuntematon ja vaikutti kaiken päälle olevan vielä nokkelampi kuin Anastasian isoveli.
“Jos olisit vain etsinyt häntä, olisit vilkaissut ovesta sisään ja todettuasi huoneen tyhjäksi mennyt tarkistamaan muodonmuutostenluokan tai opettajainhuoneen”, johtajatyttö huomautti ja Tom tunsi kylmien väreiden kiirivän selkäänsä pitkin. Hän piti kuitenkin päänsä pystyssä ja päätti pysytellä tarinassa niin kauan kuin mahdollista. Tuo tyttö saisi uskoa hänestä mitä ikinä halusikaan, tärkeintä oli ettei sanaakaan tästä päätyisi professori Dumbledoren tietoon.
“Jäin odottamaan”, Tom keksi loogisimman syyn ja huomasi puristavansa nyt myös vasenta kättään niin että kynnet olivat kaivautuneet kämmenpohjaan. 
“Koko välitunnin ajaksi? Ei kuulosta kovin uskottavalta.”

Siihen Tomilla ei ollut mitään sanottavaa. Hän päätti jälleen vaieta ja odottaa. Antaa johtajatytön tehdä siirtonsa ensin. Selityksillä ja valheilla hän ainoastaan pahentaisi tilannetta. Antamalla toiselle tilaisuuden puhua, hän mahdollistaisi tämän omat päätelmät, jotka saattaisivat parhaassa tapauksessa tarjota hänelle pelastuksen. Pahimmassa tapauksessa ne saattaisivat koitua hänen tuhokseen, mutta sen riskin Tom oli valmis ottamaan.
“Kuule, yrititkö sinä pihistää…”, johtajatyttö aloitti ja Tom tunsi sydämensä jättävän yhden lyönnin väliin muljahtaen sitten pelosta, “…koevastauksia?”
Tomilta oli päästä helpottunut huokaus. Typerä seitsemäsluokkalainen oli tosiaankin tehnyt oman päätelmänsä, joka oli osunut hänen onnekseen niin kauas kuin mahdollista hänen todellisesta tarkoituksestaan. Mielenkiintoinen käänne, jonka hän aikoi ehdottomasti käyttää sitä hyväkseen.
“Minä… Mistä sinä tiesit?” Tom kysyi ja luimisteli hartiat alas painettuna kuin pahanteosta yllätetty lapsi ainakin.
“En ymmärrä mitä muutakaan ensiluokkalainen voisi hakea professorinsa työhuoneesta”, johtajatyttö kohautti olkiaan. “Ihan vain tiedoksi, professori ei pidä niitä huoneessaan. Minun ystävänikin yritti samaa toisella luokalla.”
Tom tiesi nyt tilaisuutensa tulleen ja päätti tarttua siihen kaksin käsin. Mikäli hän pelaisi asiansa nyt oikealla tavalla, hän saattaisi saada johtajatytöstä uhkaajan sijaan suojelijan.
Poika laski katseensa alistuneesti maahan ja mutisi sitten hiljaa murtuneella äänellä:
“Minä en oikeasti halunnut huijata. Minä vain…”
Tom tiesi täsmälleen miten hallita ääntään. Hän tiesi missä kohtaa sen piti antaa hiljentyä kuuluvista, milloin kuulostaa katkeralta, milloin pelokkaalta. Hänen koko ruumiinsa osallistui tähän roolisuoritukseen värisemällä kauhusta ja tekemällä erinäisiä pakkoliikkeitä, joita hänellä todellisuudessa ei ollut. Juuri oikealla hetkellä Tom nosti varovaisesti katsettaan vilkaistakseen arkailevasti seitsemäsluokkalaista, mutta antaen sen sitten jälleen vaipua maata kohden. Hän huokaisi dramaattisesti ja painoi sitten selkänsä tammiovea vasten valuen lattialle istumaan.
“Hei, onko kaikki hyvin?” johtajatyttö kumartui hänen eteensä huolestuneen myötätuntoinen ilme kasvoillaan. Tom tunsi salaista tyydytystä ymmärtäessään esityksensä mestarillisuuden ja päätti viedä sitä jälleen astetta ylemmälle tasolle. Hän puraisi poskeensa saaden kyyneleitä kihoamaan silmäkulmaan näytöstä tehostamaan.
“Se on niin hankalaa… Minusta tuntuu, että minun pitäisi olla koko ajan paras kaikessa ja onnistua…”, hän soperteli. “Kaikki odottavat minulta niin kamalasti, että pelkään pettäväni heidän odotuksensa. Professori Dumbledore sanoi pitävänsä meille kokeen ja minä pelkäsin että…”
Tomin painaessa kasvot polviin ja niiskaistessa kuuluvasti johtajatyttö silitteli jo myötätuntoisesti hänen hiuksiaan ja huolimatta tilanteen epämiellyttävyydestä, Tom tunsi riemua tietäen että hänen oli jälleen onnistunut kääntää epäonni onnekseen.

Tomilla ei ollut aavistustakaan, mistä oli peräisin se aikuisten luulo, etteivätkö lapset muka osanneet näytellä. Lasten elämähän oli pelkkää näytelmää, jossa otettiin tilanteen mukaan erilaisia rooleja. Orpokodissakaan ei ollut ollut ainuttakaan lasta, joka ei olisi kahdeksanvuoden ikään mennessä osannut näytellä täydellisesti sairastumista. Jo pienemmätkin hallitsivat nukkuvan esittämisen valojensammuttamisaikaan. Hän itse ei mitään muuta tehnytkään kuin näytellyt. Päivittäin hän rakensi itselleen kuoren, joka ei välittänyt, johon mikään ei pystynyt, mutta joka oli silti vain kuori, pelkkä lavaste, jota hän piti yllä.

Ehkä tämä esityskin oli osaksi niin helppo, koska siinä oli myös pala jotakin aitoa, jotakin mitä hän oli piilottanut kuorensa alle. Pelko siitä, että hän ei parhaanakaan olisi koskaan riittävän hyvä tähän maailmaan, joka oli hänelle kiehtovuudestaan huolimatta vielä kovin outo. Se oli hänen salainen kauhunsa, joka nakersi häntä sisältäpäin. Joskus Tom itse asiassa pelkäsi, että tuo kammo musertaisi hänet ja osoittautuisi häntä vahvemmaksi. Se oli eräs syy minkä takia hän piti yllä kuortaan ja lukitsi sen heikomman palasen itseään pois paitsi muiden nähtäviltä myös omasta tietoisuudestaan.
“Ei hätää”, Tomin hiuksia silittelevä johtajatyttö vakuutti. Vaikka Tomia ahdisti, että joku oli noin lähellä häntä, koski häneen, hän joutui silti myöntämään jossakin syvällä sisimmässään, että olisi vielä jonkin aikaa sitten antanut kaiken omistamansa, jotta olisi saanut kokea tuollaisia hellyydenosoituksia jonkun toisen ihmisen taholta. “Ei kukaan odota sinulta enempää kuin mihin pystyt. Olet oppilas kuten minäkin, ei sinun tarvitse olla täydellinen. Ei kenenkään tarvitse.”
Siinä hän on väärässä, Tom ajatteli. Minun tarvitsee, minun täytyy olla täydellinen, niin että eräänä päivänä, kun löydän isän, hän voi olla minusta ylpeä ja katua sitä, ettei ole koskaan etsinyt minua.
“Anteeksi”, poika mutisi ja oli pyyhkivinään jotakin silmäkulmastaan vasemmalla kädellään. Johtajatyttö nousi seisaalleen ja hymyili.
“Ei se mitään”, hän vakuutti ja ojensi kättään auttaakseen Tomin seisaalleen. Tom ei kuitenkaan tarttunut siihen kahdesta syystä: ensimmäinen oli, että vaikka se olisikin tehnyt esityksestä kuinka aitoa tahansa hän ei ollut valmis turvautumaan kenenkään apuun asiassa, josta selvisi hyvin yksinkin. Toisekseen hänen oli yhä pidettävä oikeaa kättään piilossa kaavun taskussa aivan ilmeisestä syystä.
“Hyvä vain jos saatoin olla jotenkin avuksi”, seitsemäsluokkalainen jatkoi Tomin kömpiessä hieman vaivalloisesti omin avuin jaloilleen.
“Mmm… Sinä varmaan kerrot tästä professori Dumbledorelle”, poika kysyi hiljaa hetken hiljaisuuden jälkeen ja riiputti päätään nöyrästi.
“Minun pitäisi”, johtajatyttö myönsi, “mutta koska mitään vahinkoa ei tapahtunut, ei kai ole välttämätöntä rankaista sinua. Huomaan, että sinulla on tarpeeksi hankalaa ilman, että järjestän sinulle lisävaikeuksiakin. Lupaa vain, että et tee tällaista toiste.”
“Lupaan”, Tom vakuutti antaen kasvojensa loistaa helpottunutta kiitollisuutta. Mielessään hän kuitenkin lisäsi:
Etten toiste jää tällä tavalla kiinni.

   ***

Escalus Flint tunsi sydämensä hypähtävän riemusta hänen ja muiden ensiluokkalaisten poikien raahautuessa alas makuusaleistaan puoli kahdentoista aikaan keskiviikkoiltana. Oleskeluhuone oli jo tyhjentynyt, eikä paikalla heidän lisäkseen ollut kuin Tom Valedro, joka istui takan ääressä huonossa ryhdissä, pää matalalla sellaisessa asennossa, joka kuului ilmiselvästi häviäjälle. Hän heitti näystä kalvenneeseen Averyyn pahansuovan katseen. Nyt olisi uuden aikakauden aika koittaa. Avery saisi vihdoinkin maksaa hyväuskoisesta luottamuksestaan tähän nousukkaaseen.
“No, Valedro”, Escalus totesi niin äänekkäästi kun uskalsi, “näytön hetki. Onko sinulla feeniksin sulka vai ei? Oletko suorittanut kokeesi vai et?”

Sinä iltapäivänä Escalus oli saanut seurata, kuinka Valedro oli saapunut reilusti myöhässä heidän loitsutunnilleen ja oli jo tuolloin aavistanut toisen pojan ilmeestä, että tämä oli epäonnistunut. Professori Quiditiniltä anteeksi pyydeltyään Valedro oli raahautunut pulpettiin Escaluksen ja Dominicin taakse ja ensi kerran Escalus oli havainnut tuolla mallioppilaalla olleen vaikeuksia loitsuharjoituksissa. Ilmeisimmin Escaluksen sabotaasi oli tuottanut tulosta, sillä Valedro oli pitänyt oikean kätensä huolellisesti piilossa niin ettei kukaan ollut saattanut nähdä sitä, ja oli esittänyt mitä surkeimpia taikomisyrityksiä vasemmallaan. Escalus oli ollut vain tyytyväinen: olipahan ihmepojankin aika saada osuutensa hankaluuksista.

Sillä hetkellä Valedron selkä pysyi yhä kääntyneenä Escalukseen ja muihin päin.
“Ei”, hänen hiljainen äänensä sai Escaluksen hymyn tavoittelemaan korvia, kun taas Avery kuului vetävän henkeä kauhuissaan. “Ja kyllä.”
Escaluksen hymy hyytyi hiukan ja hän harppoi nyt takan edustan nojatuolin eteen kaavun, jonka hän oli vetänyt nopeasti pyjamansa päälle, helmat vauhdista liehuen voidakseen katsoa Valedroa kasvoista kasvoihin. Hän oli kyllästynyt toisen pojan peleihin ja tahtoi nyt suoran vastauksen.
“Miten niin ei ja kyllä?” hän tivasi ja Valedro nosti kasvojaan sen verran, että hän saattoi nyt havaita tämän ilmeen. Ihme kyllä toinen poika hymyili. No, ei se varsinainen hymy ollut, toinen suupieli oli noussut aavistuksen, mutta yhtä kaikki hän ei näyttänyt murretulta kuten olisi kuulunut.
“Siten niin ei, että minulla ei ole feeniksin sulkaa ja siten niin kyllä, että minä läpäisin kokeenne”, tummahiuksinen poika vastasi ja korjasi ryhtinsä paremmaksi.

Escalus joutui räpäyttämään silmiään muutaman kerran silkasta hämmästyksestä ennen kuin rämähti nauruun, johon muutama hänen lähimmistä tukijoistaan liittyi. Avery ja tämän puolustajat pysyivät kivikasvoisina.
“Okei, minä väännän tämän nyt yksisarvisenhäntäjouhesta, Valedro”, Escalus venytteli sanoja nautinnollisesti. “Sopimus kuului: sinä hankit feeniksinsulan jolloin läpäiset kokeen ja olet jengissä tai sinä et hanki sulkaa - kuten et tehnyt - et läpäise, eikä sinulla ole mitään asiaa meidän seuraamme.”
Valedro katsoi häntä kuin hän olisi ollut etäisesti mielenkiintoinen velhoteatterin välinumero:
“Minä en sanonut, etten hankkinut sulkaa.”
“Mutta -”, Escalus älähti, mutta Valedro keskeytti hänet välittömästi.
“Minä sanoin että minulla ei ole sitä nyt”, hän jatkoi huolettomaan sävyyn ja Escalus naurahti kuivasti.
“Jaaha, sinä siis hankit sen, mutta se ei ole sinulla enää? Hukkasit sen matkalla tänne vai?“ hän ivaili. “Kurja juttu, Valedro, mutta sopimukseen kuului, että toimitat sen minulle - meille tänään, enkä ole nähnyt siitä vilaustakaan.”
Tom Valedron suupieli nytkähti vielä hiukan niin että toinen kulmahammas tuli näkyviin. Silmissä heijasteleva katse olisi voinut olla vahingoniloa, jos Escalus ei olisi tiennyt ettei Valedrolla ollut mitään syytä olla vahingoniloinen. Hänhän oli hävinnyt tämän pelin.
“Minä en kai mahda sille mitään mikäli silmäsi eivät toimi.”
“Mitä oikein höpiset?”
“Minä palautin sulan sinulle jo ja otin jotain tilalle”, Valedro kertoi ja avasi oikean käden puhtaan nyrkkinsä, jossa lepäsi läpikuultavaa nestettä sisältävä pikkuruinen lasipullo.

Escaluksen henki salpautui. Miten Valedro oli muka saanut tuon? Sehän oli koko päivän ollut tämän samaisen kaavun taskussa ja nyt… Escalus työnsi käden taskuunsa, osuen johonkin sileään ja lämpimään. Hän veti kaikkien nähtäville punakultaisen, pitkän sulan, joka epäilemättä kuului aivan tietylle taikaolennolle. Ymmärrys tulvi nopeana välähdyksenä pojan mieleen ja Escalus ymmärsi Valedron napanneen häivytysliemen hänen taskustaan loitsutunnin aikana istuessaan hänen ja Dominicin takana. Tämä oli muka kertaillut osaamattomana siipirdium lentiusaa, vaikka oli todellisuudessa leijuttanut pois hänen taskujensa sisällön. Valedro oli ollut koko ajan askeleen häntä edellä.
Escalus tunsi olonsa tyhjäksi ja huomasi katsovansa yhä tuota tarulinnun sulkaa vaikeiden sanojen tippuessa hänen huuliltaan:
“Olet mukana.”
Valedro virnisti ja nousi seisomaan jolloin muut piirittivät hänet välittömästi kysymyksin ja ihailevin sanoin. Escalus pani merkille, että jopa Dominic, hänen uskollisin tukijansa, tervehti Valedroa onnitteluin.

Escalus itse siirtyi nöyrästi syrjemmälle vetäytyen kauemmas ihmistusinasta, joka oli ryhmittäytynyt aivan takan eteen. Hän oli hävinnyt ja niin kipeää kuin se olikin, hän osasi ottaa häviönsä vastaan. Äkkiä hän tajusi Averyn seisovan vierellään - tämä ei ollutkaan mennyt onnittelemaan Valedroa.
“Sano se”, Escalus murahti ja tyrkkäsi sulan Averylle, joka otti sen poissaolevasti vastaan.
“Mikä?”
“Sinä voitit - minä hävisin.”
“Ehkä”, Avery myönsi katse Tom Valedrossa, joka hymyillen otti vastaan kiitoksia häntä ympäröivältä joukolta ja antoi auliisti vastauksia näiden uteliaisiin kysymyksiin.

Escalus kilpailijansa katsetta ja uskoi ymmärtävänsä mitä Avery tarkoitti.
“Hän näyttää kuuluvan tuonne”, pojista lyhyempi totesi jonkin Valedron kertomuksen osan saadessa porukan purskahtamaan nauruun. Oli outoa kuinka tilanne oli äkkiä kääntynyt aivan päälaelleen ja Valedron sijaan hän ja Avery olivatkin nyt ne, jotka seisoivat erillään turvallisesta porukasta.
“Niin”, Avery siveli leukaansa sulan päällä, eikä hänen äänensävynsä huolesta voinut erehtyä. Vaikka ei olisi ikinä myöntänytkään sitä, Escalus jakoi tuon huolen. Ennen hän ja Avery olivat kilpailleet toisiaan vastaan ja nyt yllättäen näyttikin siltä, että heillä molemmilla oli uusi, arvaamaton vastustaja.

   ***

Torstain aamiaisella Suurta salia hallitsi varautunut tunnelma, jolle opettajat ja alempien luokkien oppilaat eivät keksineet syytä. Fiksuimmat heistä kuitenkin yhdistivät tämän erikoisen tunnelman siihen tosiseikkaan, että siellä täällä seitsemäsluokkalaiset, pääasiassa luihuiset ja korpinkynnet, näyttivät olevan enemmän tai vähemmän ruhjeilla. Häiritsevämpää oli kuitenkin jännittynyt ilmapiiri, joka paljastui lukuisissa pahoissa katseissa, pahaenteisissä kuiskailuissa ja pilkallisissa naurunpuuskahduksissa.

Rohkelikkojen pöydän sisälläkin vaihdettiin noita pahoja katseita ja vinoilevia hymyjä ja kaikkien niiden kohteena oli Joshua Bole, jonka vastapäätä istuva Michael Pomfrey havainnoi valuneen hiljalleen lattiatasoa kohden. Michael, joka oli juuri irrottamassa kotoa saapuneen vanhan lehtopöllön kirjettä, vilkaisi ystäväänsä ja kysäisi sitten:
“Josh, voisitko millään nousta sieltä? Ei sillä että minua erityisesti haittaisi, että saan kerrankin katsoa sinua alaspäin, mutta jalkatilaa on vähänlaisesti mikäli päätät asettua pöydän alle.”
Joshuan oikealla puolella istuva Laura taputti lähes kadoksiin painuneen pojan päälakea ja totesi sitten lempeästi:
“Älkää nyt viitsikö kiusata. Häntä nolottaa jo valmiiksi.”
“No, hän kyllä taatusti ansaitsee sen”, Jennifer, joka oli poikkeuksellisesti asettunut mahdollisimman kauas Joshuasta, tokaisi tylyllä äänensävyllä.
“Jen, älä viitsi olla noin pitkävihainen”, Michael kuuli Lauran toteavan ryhtyessään itse askartelemaan kirjekuorensa kanssa.
“Minä en ole pitkävihainen”, Jennifer väitti vastaan sävyllä, joka oli toteamuksen sisällön suhteen kaikkea muuta kuin vakuuttava. “Olen ainoastaan pettynyt.”
“Taistelutaitoihini?” Joshua kysyi ja silmäpari nousi näkyviin. “Minä olen sanonut varmaan kymmenen kertaa, että Gondolier hämäsi minua.”
“Ja minä ja Mike sanoimme sinulle ainakin kymmenen kertaa, että sinun ei pitäisi kuunnella mitä sinulle huudellaan”, Charlus vaivautui muistuttamaan.
“Hän kamppasi! Se ei kuulu velhojen kaksintaisteluun!” Joshua valitti.
“Älä viitsi, Josh”, Jennifer ilmoitti kyllästyneesti ja täräytti juomapikarinsa pöytää vasten sellaisella voimalla, että Michael tuli repäisseeksi epähuomiossa kuoren lisäksi pienen halkeaman itse kirjeeseen. “Ja edelliseen palaten, olen pettynyt siihen että sinä annat sen Gondolierin letukan jatkuvasti ärsyttää itseäsi.”
“Hän on hyvä siinä lajissa”, Joshua mumisi ja Jennifer jatkoi saarnaansa, mutta Michael oli jo keskittynyt toiseen aiheeseen ja silmäili nyt läpi kotoa saapunutta kirjettä.

Poikkeuksellisesti hän ei havainnut äitinsä suurta käsialaa ja omituista kappalejakoa, vaan sisarensa Margarethin tekstin, jonka kirjaimisto oli vielä sillä tavalla horjuvaa ja jäykähköä kuin hiljattain kirjoittamaan oppineella. Toki Margareth oli jo kymmenvuotias ja saapuisi Tylypahkaan seuraavana Michaelin nuorimmista sisaruksista, mutta oli äidin epäkäytännöllisyyden vuoksi oppinut tuon kirjoituksen jalon taidon vasta edellisenä kesänä, kun Katherine oli ottanut asiakseen opettaa sisartaan. Nyt Michael tunsi huolten alkavan vaivata itseään jo pelkästä sisaren käsialan näkemisestä, sillä äiti oli aina se, joka kirjoitti kotoa. Vaikka äiti oli muuten melko huolimaton ajan kulumisen suhteen, hän kirjoitti aina kerran viikossa Michaelille, jonka tehtävä oli sitten toimittaa kuulumiset muillekin Tylypahkassa olijoille. Miettien syytä tähän äidin tapojen muutokseen tuo porkkanapäinen nuorukainen syventyi kirjeeseen:

Hei Michael,
äiti on hirveän kiireinen ja pyysi minua kirjoittamaan puolestaan. Hän lähettää paljon terveisiä teille kaikille ja käski muistuttaa Nellaa villasukista. Nella tulee niin helposti kipeäksi. Täällä kaikki on ihan kuin normaalisti, vaikka Phil ja Dick yrittävätkin taas opettaa Davea pahoille tavoille. Me kaikki odotetaan joulua että nähtäisiin teidät taas uudestaan.
Älä ole yhtään huolissasi, kaikki on tosi hyvin,
            -Maggie


Michaelin otsa rypistyi ja hän käänsi tuon lyhyen viestin ympäri etsiäkseen tavanomaista pikkutarkkaa kuvailua kotioloista, mutta sai huomata, että Margareth ei ollut kirjoittanut riviäkään enempää. Michael mutisi hiljaa anteeksipyynnön ystävilleen ja livahti paikaltaan ennen kuin nämä ehtivät esittää uteliaita kysymyksiä ja suuntasi sen sijaan kulkunsa tupapöydän keskivaiheille kohti sisartaan Katherinea ja tämän ystäviä, joiden joukossa oli myös tänä aamuna Poppy Limentin.

Katherine huomasi hänen tulonsa jo etukäteen ja kopautti vieressään istuvaa Poppya olkaan todeten sangen kuuluvasti:
“Katsos vain, veljeni tuli noutamaan sinua etuajassa kuhertelutuokioon. Kannattaisi opettaa hänelle, ettei tyttöjä haeta noin vain kesken aamiaisen.”
“Oikeastaan”, Michael aloitti tyttöjen kohdalle saapuessaan ja joutui käyttämään huomattavan määrän tahdonvoimaa kääntääkseen katseensa aurinkoisesta Poppysta yrmeään sisareensa, ”tulin hakemaan sinua, Kate.”
“Yäk, Mike, sinä olet veljeni!” Katherine vitsaili kääntyen takaisin aamiaispuuronsa puoleen.
“Kate, meidän on puhuttava”, Michael totesi vakavaan sävyyn ja oli hyvin tietoinen siitä, että Poppy tarkkaili jokaista hänen ilmettään ja äänenpainoaan samoin kuin Katen muutkin ystävät.

Katherine Pomfrey tunsi lievää mielenkiintoa veljensä Michaelin epätavalliseen käytökseen. Kate kun oli jo ensimmäisellä luokalla tehnyt veljelleen varsin selväksi, ettei halunnut olla tämän kanssa kouluympäristössä tekemisissä sen enempää kuin oli välttämätöntä. Hän ei ollut tehnyt näin siksi, etteikö olisi pitänyt Mikesta - hänhän kunnioitti veljeään suuresti - vaan siksi että kaipasi itsenäisyyttä ja muita ihmisiä erittäin perhe- ja sisaruskeskeisen lapsuuden jälkeen.

Heitettyään kyllästystä ilmaisevan katseen ystävättäriinsä hän seurasi veljeään eteisaulaan.
“No, mikä oli sellaista ettei Poppykaan saanut kuulla?” Katherine kysyi välittömästi ovien ulkopuolelle astuessaan. “Satuitko huomaamaan miten hienotunteisesti hän peitti pettymyksensä siitä, että sinä puhut mieluummin minun kuin hänen kanssaan?”
Michael värähti syyllisesti, mutta veljen vakava katse paljasti Katelle, että jokin oli nyt pahasti pielessä. Michael tahtoi uskoa hänelle jotakin - yleensä veli ei vaivannut häntä huolillaan
“Selitän kaiken kyllä myöhemmin hänelle”, Michael kuulosti vakuuttavan lähinnä itseään ja seisahtui tupapisteitä ilmaisevien valtavien tiimalasien eteen. “Mutta perheasiat ovat perheasioita.”

Perhe. Kate ei ollut täsmälleen varma, mikä sen sanan merkitys hänelle oli. Varmaankin vähäisempi ja hankalampi kuin useille. Kyse ei ollut siitä, etteikö perhe olisi merkinnyt hänelle mitään, ennemminkin hän arvosti toisenlaisia asioita. Hän ei pitänyt siitä, että hänet oli jo syntymästä asti sidottu niin moneen ihmiseen, joista hänen oli jaksettava välittää ja pitää. Kate ei vain voinut mitään sille, että koki itsensä kotona sisarustensa ja äitinsä seurassa ollessa saarretuksi, ahdistuneeksi. Hän ei jaksanut aina olla sisko tai tytär, hän halusi olla Kate. Itsenäinen, vahva ja vapaa olento, jonka täytyi vastata ainoastaan omasta hyvinvoinnistaan. Katherine olikin jo vuosia sitten päättänyt, ettei koskaan hankkisi omaa perhettä. Pelkkä ajatuskin kauhistutti ja inhotti. Olla nyt vaimo, taikka äiti jollekulle. Sellaisten vähäpätöisten roolien sovittaminen hänen vapautta kaipaavaan luontoonsa olisi ollut vähintäänkin masentavaa. Hän halusi pitää kiinni omasta itsestään, eikä aikonut ikinä jakaa elämäänsä muille ihmisille. Ehkä hän siinä mielessä oli itsekäs.

Nyt Michael ojensi Katelle kirjeen, jonka tyttö otti lähes vastentahtoisesti vastaan. Sen teksti oli lapsenomainen ja horjuva, eikä hänen olisi täytynyt lukea allekirjoitusta tietääkseen sen olevan Margarethilta. Kate kuitenkin rypisti otsaansa ymmärtäessään kirjeen sisällön.
“No?” Michael kysyi hänen ojentaessaan viestiä takaisin.
“Ehkä äiti tosiaan on vain hieman tavallista kiireisempi”, Kate totesi vaisusti, vaikka ei pystynyt vakuuttamaan edes itseään tuolla lauseella. Heidän äitinsä ei ollut sellainen ihminen, jolla oli kiire - päinvastoin. Eihän äiti omistanut heikkoakaan ajantajua. Kate muisti äidin joskus tarjoilleen aamiaista illan pimetessä.
“Jokin on vialla kotona”, Katen veli totesi itsestään selvästi.
“Maggie olisi kyllä sanonut suoraan, jos olisi”, Kate vakuutti, vaikka tiesikin että hänen nuorin sisarensa oli varsin sisukas, hän ei luultavimmin paljastaisi asioiden todellista laitaa ennen kuin se olisi aivan välttämätöntä.
“Ajattelin lähteä käymään kotona varmuuden vuoksi katsomassa, että kaikki…”, Michael aloitti mutta Kate keskeytti hänet.
“Ai, nytkö? Kesken lukukauden? Vain alle kuukautta ennen joululomaa? Ajattele nyt hieman, Mike. On älyvapaata hankkia itselleen potkut koulusta tällaisen vuoksi”, hän ilmoitti selkeästi.
“Kate, hekin ovat meidän perheemme. Minä olen vanhin, minulla on velvollisuuksia äitiä ja nuorimmaisia kohtaan…”, Michael aloitti, mutta Katherine keskeytti hänet jälleen.
“Sinulla todellakin on velvollisuuksia äitiä kohtaan ja yksi niistä on, että suoritat koulusi kunnialla loppuun ja hankit itsellesi oikean ammatin”, tyttö tiuskaisi ja risti kätensä epäkunnioittavaan puuskaan.
“Mutta jos tilanne on mennyt pahemmaksi en voi…”
“Et voi tehdä mitään”, Kate totesi johdonmukaisesti. “Äiti on aikuinen ja lapset ovat hänen vastuullaan. Sinä taas olet meidän veljemme, et isämme.”
Jos sanat loukkasivat Michaelia, tämä piilotti sen taitavasti ja jatkoi kuin ei olisi Katen sanoja kuullutkaan:
“Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei äidistä ole huolehtimaan edes itsestään.”
“Tiedän, mutta hänen on ehkäpä viimeinkin aika opetella”, Katen äänensävy oli tyynen viileä ja se sai Michaelin jälleen säpsähtämään. “Et voi olla aina suojelemassa ja auttamassa häntä.”
“Kate, kuinka sinä voit puhua noin välinpitämättömästi? Hänhän on vain…”, Mike haki sopivaa sanaa, “tasapainoton.”
“Ainoa mikä äidissä on vikana on hänen epäkäytännöllisyytensä ja saamattomuutensa”, Katherine jatkoi armottomasti välittämättä Michaelin loukkaantuneesta ilmeestä. “Hänen omat vanhempansa päästivät hänet aikanaan liian helpolla samoin kuin isä ja Illy, ja nyt sinä olet uhraamassa oman elämäsi hänen velvollisuuksiensa täyttämiseen. Kuuntele nyt minua, kun sanon että sinun on annettava äidin kerrankin hoitaa asiansa itse.”
Michael puisteli päätään:
“Kate, sinä olet julma äidille. Hänellä on ollut hankala elämä.”
“Kuule Mike, hänen elämänsä ei ole ollut lainkaan sen kummempi kuin meidän muidenkaan!” oranssihiuksinen tyttö paukautti ja jokunen ohikulkija kääntyi katsomaan, mitä he metelöivät, mutta Katherine ei kiinnittänyt siihen huomiota. “Ihan yhtälailla me lapset menetimme isän kuin hän aviomiehen, ihan samalla lailla meillä oli vaikeaa kuin hänelläkin. Ero on se että me, sinä, minä ja muut olemme jatkaneet eteenpäin!”

Michaelin katse oli säälivä ja veli huokaisi kärsivällisesti silmissään se aikuinen katse, jonka Katherine oli oppinut viimeisten vuosien aikana niin hyvin tuntemaan. Hän oli pitänyt Michaelista, kun he olivat olleet pikkulapsia. Hänellä ja veljellä oli ollut aina hauskaa yhdessä touhutessa, mutta sitten Michaelin oli pitänyt mennä kasvamaan kolmetoistavuotiaana aikuiseksi. Kate ei ollut koskaan oppinut sietämään sitä, kuinka hänen tuntemansa naurava poika oli muuttunut muutamassa viikossa vakavaksi ja aikuismaiseksi isänkorvikkeeksi.
“Kate, tiedän että sinun on vaikea ymmärtää”, Michael sanoi nyt hiljaa. “Sinä olet aina ollut niin vahva ja rohkea, itsepäinenkin, mutta äiti ei ole kuten sinä. Hän ei ole niin lujaa tekoa.”
“Siispä on aika karaistua”, Kate tokaisi jälleen ja päätti ettei keskustelu voisi tuottaa hänen kannaltaan enää minkäänlaista hyötyä. Tyttö kääntyi palatakseen saliin, mutta kääntyi sitten vielä hetken mielijohteesta veljeään kohden:
“Pyydän, odota edes ensiviikkoon ennen kuin ryntäät kotiin pelastusjoukoiksi.”
Michael puisti rasittuneesti päätään:
“En voi. Jos kotona sattuu jotain tämän viikon aikana, en voisi ikinä elää itseni kanssa.”
“Et varmaan voisikaan”, Kate mutisi hiljaa ja katseli veljensä kasvoja mietteliäästi. “Minä taas ihmettelen, kuinka kukaan muu ikinä voisi elää tuollaisen pyhimyksen kanssa.”
“Mitä tarkoitat?”
“Hyveellisyys on ihailtavaa, mutta kukaan ei siedä täydellisiä ihmisiä pitemmän päälle”, Kate totesi merkityksekkäästi ja Michael näytti ahdistuvan jopa loukkaantuvan hänen sanoistaan.
“Minä en ole täydellinen”, veli väitti vastaan.
Kate hymyili laihasti ottaessaan uudemman kerran muutaman askeleen Suuren salin suuntaan.
“Onneksi olet yhdessä Poppyn kanssa, sillä hän on ainoa, joka voi uskoa tuon”, hän huikkasi taakseen jättäen tunnontuskien kanssa kamppailevan Michaelin itsekseen eteisaulaan.

   ***

Feeniksit olivat luonteeltaan rauhaarakastavia ja lempeitä olentoja. Ne elivät pääasiassa yksin ja liikkuivat harvoin toisten olentojen edes lajikumppaniensa kanssa. Fawkesiksi nimetty kultalintu poikkesi kuitenkin lajitovereistaan sillä tavoin, että se tunsi vahvaa kiintymystä erääseen toiseen olentoon, tiettyyn velhoon, joka oli vuosikymmeniä sitten pelastanut sen tukalasta tilanteesta. Tuon palveluksen Fawkes oli vuosien varrella maksanut takaisin jo useita kertoja, mutta enää sen ja tuon Albus Dumbledore -nimisen velhon välillä ei ollutkaan kyse kiitollisuudesta, vaan puhtaasta kiintymyksestä ja aidosta ystävyydestä, joka oli kietonut linnun ja miehen yhteen paremmin kuin ainutkaan side.

Ihmiset, jotka eivät kaksikon suhdetta tunteneet saattoivat nimittää Fawkesia Dumbledoren lemmikiksi. Väite oli kuitenkin yhtä naurettava kuin auringon olisi väittänyt kuuluvan maapallolle. Fawkes ei ollut kenenkään omaisuutta, vaan vapaa ja villi sielu, jota ei voinut omistaa sen paremmin kuin Tylypahkan tilusten ylitse puhaltavaa tuultakaan. Tylypahkan linna ei ollut sen koti, se vieraili siellä ajoittain yksinkertaisesta tarpeesta ystävänsä tapaamiseen. Joskus se saattoi liihotella omilla teillään kokonaisen vuoden, joskus se käväisi päivittäin. Toisinaan se viivähti viikon, joskus ainoastaan muutaman hetken. Ajalla oli feeniksille yhtä vähän merkitystä kuin kaikelle ikuisuuksia vanhalle, eikä se siksi käsittänytkään kelloin tai kalenterein mitattavia eroja kohtaamisten välillä. Se saapui tapaamaan Dumbledorea silloin, kun tunsi ikävänpiston kultaisessa sydämessään tai kun tiesi miehen tarvitsevan sitä. Miten se sen tiesi, sitä ei yksikään olento olisi pystynyt sanoin selittämään tai kaavioin kuvaamaan, sillä se vain tiesi. Ja juuri nyt sillä oli sellainen tunne, että rakas ystävä tarvitsi sen läsnäoloa.

Siirtyessään leimuavana liekkinä Albus Dumbledoren huoneeseen, feeniks näki välittömästi jonkin vaivaavan velhoa, joka seisoi tämän keksimiä kojeita kannattelevan hyllykön edessä. Mies kääntyi lintua kohden ja hymyili kultaiselle olennolle, joka lennähti välittömästi velhon olalle painaen kultaisen poskensa tämän otsaa vasten. Mies kuljetti kättään linnun selässä vastaten näin ystävälliseen tervehdykseen lempeällä eleellään.
Ihminen totesi jotakin ja rypisti sitten otsaansa mietteliäästi. Fawkes ymmärsi, että jokin huolestutti miestä valtavasti ja todellisen ystävän tapaan jakoi tämän huolen tietämättä edes mistä oli tarkalleen kysymys.

Albus Dumbledore oli toden totta huolissaan, eikä hänen syynsä ollut aivan vähäinen, sillä jo edellisenä iltana omaan huoneeseen astuessaan, hän oli havainnut jonkun käyneen siellä. Hän ei ollut tiennyt tätä siksi, että olisi asettanut valtavan määrän turvaloitsuja yksityisiin tiloihinsa kuten tiesi eräiden kollegoidensa tehneen, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että oli saattanut tuntea taikaa käytetyn huoneessa hänen poissa ollessaan.

Kyky taian aistimiseen oli lähinnä sattuman kysymys. Se ei niinkään liittynyt ikään tai lahjakkuuteen, joillekin tätä kuudetta aistia ei koskaan kehittynyt. Toiset sanoivat, että tuon taidon ansaitsivat ainoastaan ne, joilla oli kyky kuunnella sanattomia tapahtumia, ilmassa leijuvia vihjauksia, joille useimmat olivat sokeita. Albus itse oli alkanut hallitsemaan tuota taitoa vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana, mutta oli sen kerran opittuaan ollut aina täysin valmis luottamaan tuohon vaistoonsa, joka paljasti kyllä minkä tyyppistä taikaa oli käytetty, mutta ei sitä, kuka taikaa oli käyttänyt tai minkä takia. Tällä kertaa tuo tuntematon taikuus oli koskettanut hänen hyllykköään, jota koristivat muutamat hänen itse suunnittelemansa kojeet muiden muassa pimeytin - erityisen kätevä pikku keksintö. Yhteenkään niistä ei kuitenkaan oltu koskettu, vaan ainoa puuttuva esine oli jotakin, mitä hän ei edes tarkalleen ottaen omistanut.

Velho katsahti olallaan lepäävää feeniksiä, joka tarkkaili hyllykköä yhtä kiinnostuneena.
“Maailmassa täytyy olla kymmeniä ihmisiä, jotka haluaisivat saada sen kirjan haltuunsa ja siitä huolimatta olen varma, että sen viejä oli juuri hän”, mies totesi otsaansa rypistellen.
Feeniksin tummat silmät olivat niin täynnä myötätuntoa, että Albus oli varma sen ymmärtäneen joka ainoan sanan.
“Mutta syy, sitä minä en ymmärrä, Fawkes”, muodonmuutosten professori jatkoi ja kääntyi syvään huokaisten poispäin.
“Tahtooko hän osoittaa minulle jotain, vai onko kaikessa kyse vain siitä kirjasta?” hän pohdiskeli ääneen puhuen puoliksi itselleen, puoliksi feeniksille. “Onko sittenkin niin, että erehdyn ja kaikki onkin vain yhä suurta sattumaa?”
Lintu lennähti Albuksen olalta orrelleen ja hän asteli sen luokse kohdaten sen tumman, tietäväisen katseen.
“Tiedän, että sinulla olisi vastaus tähän kaikkeen, ystäväni, mutta en usko, että ihmisen ymmärrys voi koskaan tavoittaa feeniksin mielen saloja”, hän totesi vaisusti ja antoi somiensa hyväillä linnun höyhenpeitettä. “Ja ehkäpä parempikin niin.”
Kultainen ystävä päästi vastaukseksi muutaman sulosointuisen sävelen, joiden merkitystä Albus Dumbledoren kaltaisen velhonkaan älykkyys ei riittänyt tulkitsemaan.

   ***

Elämällä oli usein tapana olla konstikasta. Silti se konstikkuuden määrä sai jopa lähes pessimistisen Tom Valedron ajoittain hämmennyksen valtaan. Hän istui kirjastossa, jälleen itsekseen, vaikka hänellä olisikin ollut mahdollisuus viettää mukavaa torstai-iltapäivää Averyn ja tämän ystävien seurassa. Tuota mahdollisuutta ei ollut kuitenkaan varaa käyttää ennen kuin hän olisi järjestänyt sen ohuen, ruskeakantisen kirjan takaisin professori Dumbledorelle puhtaana ja mieluiten mahdollisimman pian.

Flintiltä loitsutunnilla pihistämistään pullokaksikosta Tom oli saanut selville, että tuo sitkeä aine oli sormenjälkimustetta. Vaikka Tom olikin onnistunut puhdistamaan kätensä häivytysliemen avulla, ei aineesta ollut mitään hyötyä kirjan kannen puhdistamiseen. Hänen käden jälkensä oli juuttunut siihen ilmeisen pysyvästi, minkä vuoksi Tom hakikin nyt apua kirjastosta. Jossakin täytyi olla sopiva loitsu, jolla hän pystyisi häivyttämään epämiellyttävät todisteet näkyvistä.

Kirjastonhoitaja Stapleton puuhaili parhaillaan lainauspöydän ääressä korjaillen muutamia huonokuntoisia teoksia. Hän oli vaikuttanut niin keskittyneeltä työhönsä jo ennen Tomin tuloa, että poika arveli saapumisensa jääneen kokonaan huomaamatta, mikä tosin ei erityisemmin häirinnyt häntä. Sulkemisaika oli jo käsillä, eikä Tom olisi laittanut lainkaan pahakseen mikäli olisi saanut jäädä yön ajaksi etsimään rauhassa apukeinoa ongelmaansa.

Hän siirtyi jälleen yhden hyllyrivin edemmäs ja kuljetti sormeaan erinäisten K-alkuisten opusten selillä. “Kuinka keritä yksisarvisen karva?” yksi julisti toisen kannen pohdiskellessa “Kuinka hoitaa räiskeperäistä sisuliskoa?”  Kuinka-sarjasta ei kuitenkaan löytynyt opusta nimeltä “Kuinka puhdistaa kirjankannet sormenjälkimusteesta?”, mikä harmitti Tomia suuresti. Hän oli niin uppoutunut työhönsä, että oli törmätä paikalle ilmaantuneeseen Anastasia Vanceen.
“Mitä sinä täällä teet?” Tom tokaisi yllätyksestä toivuttuaan kääntyen nyt kirjaimen L luokse.
“Tulin puhumaan sinulle”, Anastasia vastasi yksinkertaisesti.
“Miksi?” Tom kysyi tylysti.

Hän ei voinut kieltää, etteikö Anastasia Vancen apu edellispäivänä olisi ollut korvaamatonta, mutta se ei silti tarkoittanut sitä, että hän olisi muutoin tahtonut viettää aikaansa tytön kanssa. Ei ainakaan nyt, kun hänellä oli erittäin tärkeää tekemistä.
“Koska luulen, että kaipaat ystävää”, Anastasia totesi seuraten Tomin etenemistä kirjaimelta toiselle.
“Minulla on jo”, poika ilmoitti lyhyen vastauksen, toivoen että toinen ymmärtäisi häipyä paikalta.
“Ai, nekö typerät itseään täynnä olevat pojat, jotka eivät nauti mistään niin paljon kuin toisten ahdingosta?” Anastasia kysyi Tomin noukkiessa hyllystä teoksen “Maagiset puhdistusloitsut ja siivoustaiat“.
“He juuri”, Tom vastasi välinpitämättömästi ja sisällysluettelon selattuaan asetti kirjan tyytymättömänä takaisin hyllyyn.
“He eivät ole ystäviäsi”, Anastasia väitti itsepintaisesti ja Tom alkoi jo ärtyä.
“Kuinka niin?” hän äyskäisi lyhyesti napaten jälleen uuden teoksen selattavakseen vain huomatakseen, ettei silläkään ollut apukeinoja tarjottavanaan.
“Ystävän kuuluu välittää, ja he eivät tulisi sinun apuusi vaikka pyytäisit. Minä sen sijaan autoin sinua eilen”, Anastasia muistutti ja Tom tunsi jo lievää ahdistusta. Hän ei ollut pyytänyt Anastasian apua siksi, että olisi yhtäkkiä halunnut tämän ystävyyttä. Ei, syy oli ollut ainoastaan se yksinkertainen tosiseikka, ettei hänellä ollut ollut ketään muuta keneltä pyytää. Hän ei todellakaan kaivannut tuollaista vähäpätöistä tytöntylleröä ystäväkseen.
“Minä en pyydä, enkä tarvitse heidän ystävyyttään”, Tom murahti vastauksen.
“Jokainen tarvitsee ystävän”, Anastasia vänkäsi vastaan ja vaeltavat askeleet sekä mietteliäs hyräily paljastivat, että kirjastonhoitajatar oli siirtynyt palauttamassa korjaamiaan opuksia hyllyihin ja liikkui ilmeisesti jossakin kirjarivistön toisella puolen.
“Mene sitten etsimään muualta”, Tom sihahti matalasti ja hiippaili hiljaa kauemmas hyräilevästä äänestä haluamatta selitellä neiti Stapletonilla, mitä oli etsimässä. “Minä en halua olla sinun ystäväsi.”
“Sinä tarvitset oikean ystävän”, Anastasia kuiskutti vastaan jatkaen hänen seuraamistaan.
“Häivy”, Tom äyskähti ja teki kädellään hätistävän liikkeen.
“Enkä häivy, minulla on sama oikeus liikkua kirjastossa kuin sinullakin”, Anastasia vastasi kuulostaen ensi kertaa kiukkuiselta Tomin kuullen. Kiukku ei jostain syystä näyttänyt lainkaan asettuvan hänen lapsellisille, suurisilmäisille kasvoilleen, vaan sai hänet näyttämään lähinnä hätääntyneeltä.
“Siinä tapauksessa minä häivyn”, Tom tokaisi ja otti jo muutaman nopean askeleen erottaen äkisti hyllyn toiselta puolelta kuuluvan ilahtuneen tervehdyksen:
“Albus, katsos vain. Jo kaksi kertaa vuodessa. Et suinkaan ole ottamassa tänne ryntäilyä tavaksi?”
Tom jähmettyi paikalleen silkasta kauhistuksesta tajutessaan kenelle sanat oli osoitettu niin että häntä seurannut Anastasia törmäsi hänen selkäänsä vasten ja lapsikaksikko heilahteli hetken varpaanpäillään pyrkien tasapainoon.

Tom vilkaisi takanaan seisovaan Anastasiaan ja nosti sormen huulilleen vannottaen tätä pysymään hiljaa. Hän ei ollut vielä valmis tapaamaan Albus Dumbledorea ja tämän läpitunkevaa katsetta, joka varmaankin paljastaisi hänen jokaisen pienimmänkin rikkeensä velholle.
“Lydia, pelkään että on tapahtunut suuri vahinko”, professori Dumbledore kuului toteavan ja Tom vain vaivoin kuuli hänen sanansa. Ohi mennen hän tuli miettineeksi, kuinka Dominic Sullivan oli saattanut kuulla mitään hänen ja Anastasian eilisestä keskustelusta, sillä hehän olivat sentään kuiskailleet, toisin kuin muodonmuutostenopettaja ja kirjastonhoitaja. Samalla häntä huoletti professorin sävy, joka sai hänet jopa pelkäämään. Oliko tämä huomannut jo?
“Jos nyt puhut siitä, että Kuhnusarvio on sairaalasiivessä syötyään liiaksi ananasta ystävänsä luona viikonloppuna, et saa sympatioitani”, neiti Stapleton vitsailikin ja vaikka Tom ei kuullut mitä professori Dumbledore sanoi, hän päätteli tämän ehdottaneen rauhallisempaa keskustelunjatkopaikkaa.

Tom ja Anastasia kuulivat askelten jättävän kirjaston ja poika tunsi mieletöntä halua juosta heti aikuisten perään, mutta ymmärsi ettei voisi sitä tehdä. Nämä varmaankin jatkaisivat keskusteluaan opettajainhuoneessa tai professorin työhuoneessa, eikä hän varmasti ehtisi kumpaankaan paikkaan ennen näitä niin ettei kumpikaan huomaisi. Nopea ajatus vilahti Tomin päähän, kun hän havaitsi Anastasian vaaleasta letistä roikkuvan mustan rusettinauhan, joka liikahteli tytön päänliikkeiden mukana kuin olisi ollut elävä olento. Hän ei ollut koskaan kokeillut mitään sellaista, mutta uskoi silti osaavansa…
“Lainaa tuota”, hän esitti pyynnön lähinnä toteamuksena ja osoitti nauhaa, jonka Anastasia hämmentyneenä irrotti ja ojensi pojalle.

Tom tiputti nauhan maahan ja osoitti sitä sitten sauvallaan. Hän ei tarvinnut sanoja, hän ei ollut edes varma, oliko tälle loitsulle olemassa sanoja, hän vain tiesi, miten saisi tuosta elottomasta esineestä muokattua haluamansa. Osasyy loitsun helppouteen oli hänen oma selittämätön kiintymyksensä näihin olentoihin, mikä myös takasi Tomin ihastuksen nauhan alkaessa luikerrella ja sihistä pienenä, tummana käärmeenä. Anastasia kiljaisi ja astui askeleen taemmas, mutta Tom ei kiinnittänyt häneen enää mitään huomiota.
“Seuraa niitä kahta aikuista, jotka lähtivät juuri. Ota selvää mitä he puhuvat ja tule käytävänpään tyhjään luokkahuoneeseen kertomaan kaikki”, hän pyysi siltä ja se kohotti kolmiomaista päätään aavistuksen kuin nyökätäkseen lähtien sitten luikerrellen pieneen kokoonsa nähden suhteettoman vauhdikkaasti hyllyjen alitse kohti kirjaston ovea. Tom arveli, että olennon vauhti johtui osittain myös siitä, ettei se ollut todellinen käärme, vaan hänen omien taitojensa luomus ja siten ominaisuuksiltaan juuri sellainen kuin hän oli halunnutkin.

Tom itsekin poistui käytävään ja suuntasi peräluokkaa kohden, mutta Anastasia pysäytti hänet tarraamalla hänen käsivarteensa.
“Osaatko sinä puhua käärmeille?” tyttö näytti kerrassaan kauhistuneelta.
“Kyllä”, Tom totesi yksinkertaisesti ja ravisti toisen otteen irti itsestään. “Dumbledore sanoi, että se on harvinaista, mutta ei ennenkuulumatonta.”
Hän harppoi nyt eteenpäin käytävää, jossa oli enää ainoastaan puuskupuhpariskunta sillä lailla kauhistuneesti toisiinsa yhteen liimautuneina, että Tom arveli heidän törmänneen hänen uuteen taiannäytteeseensä.
“Tom, tiedätkö sinä mitä kärmeskielentaitajista sanotaan?” Anastasia joutui juoksemaan pysyäkseen Tomin tahdissa, joka saavutti nyt käärmeelle mainitsemansa luokan oven. Hän ei vaivautunut tunnustamaan tietämättömyyttään, vaan astui sisään yrittäen iskeä oven kiinni perässään, mutta Anastasia livahti välistä ennen kuin hän ehti lukita tämän ulos.
“Heidän kaikkien sanotaan olevan todella pahoja”, Anastasia kertoi ja yritti peittää hermostustaan letittämällä uudestaan hiuksiaan, jotka olivat lettinauhan luikerreltua matkoihinsa purkautuneet loiville laineille.
“No, mikset sitten häipyisi, jos minä kerran olen niin hirveän paha?” Tom kysyi sarkastisesti heilauttaen itsensä istumaan erään pulpetin päälle.
“Ystävät eivät tee sellaista”, Anastasia totesi vakavasti, eikä Tom uskonut voivansa koskaan oppia ymmärtämään tuon tyttölapsen järjenjuoksua.

   ***

Lydia Stapleton istuutui Albus Dumbledoren työhuoneeseen puoliksi kärsimättömänä jouduttuaan jättämään kirjastonsa vaille vahtia, puoliksi uteliaana kuulemaan, mitä niin salaista kerrottavaa velholla oli, ettei lähes tyhjä kirjasto ollut kelvannut sen paljastuspaikaksi.
“No, niin annahan kuulua”, hän tokaisi Albuksen asettuessa omalle paikalleen työpöytänsä taakse.
“Kyse on Salazar Luihuisen muistikirjasta”, velho paljasti.
Jostakin kantautui hiljainen sihinä, mutta Lydia ei jaksanut kiinnittää siihen suurempaa huomiota, vaan päätteli koulun vanhan putkiston reistailevan.
“Oletetusta Salazar Luihuisen muistikirjasta”, nainen korjasi automaattisesti, mutta velho tuntui vähät välittävän siitä seikasta, että koko tekele oli mitä ilmeisimmin pelkkä väärennös tai jonkun keksimä pila.
“Se on kadonnut”, Albuksen seuraavat sanat keinuttivat koko Lydia Stapletonin todellisuuden päälaelleen.
“Kadonnut?” hän kähisi järkytyksestä selvittyään. “Kehtaatko sinä tulla aseistamattomana ja vailla suojauksia sanomaan minulle, että olet hukannut kirjaston omaisuutta? Ja sinähän sanoit haluavasi pitää sen turvassa!”
“Pelkään, että se on varastettu ja uskon varkaan olevan juuri hän, jolta olisin halunnut pitää tuon kirjan poissa”, Albuksen sävy oli poissaoleva ja hänen silmänsä seurailivat jotakin liikettä oven pieluksissa.
“Ai niin, aivan, olinkin unohtanut teoriasi ensiluokkalaisesta, joka päihittää kymmenet alan ammattilaiset salakielentulkinnassa”, Lydia ei vaivautunut säästelemään sarkasmin sävyjä äänestään. Hänen ikäisensä nainen saattoi jo hyvin sanoa ääneen kaiken mitä ajatteli, vailla pelkoa siitä, että toiset pitäisivät minään muuna kuin elämän katkeroittamana. “Sitä paitsi jos luulet tietäväsi kuka varas on, mikset kysy häneltä suoraan?”
“Lydia, minulla ei ole minkäänlaisia todisteita”, Albus Dumbledore totesi ja miehen apaattisuus suututti kirjastonhoitajaa.
“No, hanki niitä sitten Merlinin nimeen!” tämä ponkaisi pystyyn ja iski vaativasti nyrkillään Albuksen työpöytää. “Ja hommaa minun kirjani takaisin!”
“Itse asiassa se taitaa tarkalleen ottaen kuulua kirjastolle”, velho huomautti ja Lydian kiihtymys sytytti tutun huvittuneen pilkkeen miehen taivaansinisiin silmiin.
“Ahaa, nyt vitsailu on sitten luvallista, kun olet onnistunut hermostuttamaan minutkin”, Lydia äyskäisi ja rojahti takaisin istuimelleen kaikkea muuta kuin arvokkaasti.
“Huumorinkukat ovat kauneimpia onnettomilla hetkillä”, velho totesi hymyillen, mutta vakavoitui sitten taas. “Minulla vain on edelleenkin paha aavistus, joka liittyy siihen kirjaan ja tuohon poikaan.”
“Kerro Albus, miksi juuri häneen?” Lydia kysyi tympääntyneenä kuulemaan samoja epämääräisiä arveluita kymmenettä kertaa. “Eihän Valedrolla ole syytä sen enempää kuin kenelläkään muullakaan.”
“Minä tiedän sen, Lydia”, velho siveli kastanjansävyisen parran peittämää leukaansa mietteliäästi sulkien sitten silmänsä kuin olisi siten pystynyt pitämään ajatuksensa paremmin koossa. “Tiedän sen varsin hyvin. Silti on jotakin… Jotakin mitä minun pitäisi osata yhdistää, mutta palaset ovat liian sekaisin. En näe sitä vielä…”
“Siinä tapauksessa suosittelen avaamaan silmät”, Lydia kommentoi viileästi ja nousi seisaalleen. “Nyt suo anteeksi, kirjastoni odottaa, enkä halua enää ainuttakaan kadonnutta kirjaa tälle päivälle.”

   ***

Anastasia saattoi tunnustaa hyvillä mielin, että hän pelkäsi käärmeitä aivan kuollakseen, eikä ollut koskaan edes kuvitellut voivansa vapaaehtoisesti oleskella yhdenkään sellaisen seurassa minkäänlaisessa suljetussa tilassa. Anastasia oli kuitenkin päättänyt, ettei luovuttaisi niin helposti Tom Valedron suhteen ja olikin siksi jäänyt vielä hetkeksi tyhjään luokkahuoneeseen pojan seuraksi, vaikka silkkinauha-käärme olikin hänen inhotuksekseen palannut ja käpertynyt Tomin polvelle.

Kenties Anastasia oli urheudellaan tehnyt Tomiin vaikutuksen, tai sitten tämä katsoi olevansa velkaa hänelle eilisestä avusta, sillä tämä ei ollut komentanut häntä enää muualle alkaessaan sihistä matalasti käärmeen kanssa. Oikeastaan poika ei vaikuttanut erityisen kiinnostuneelta hänen läsnäolostaan.
“No, kuuliko se heidät?” Anastasia kysäisi vaisusti pysytellen sopivan etäällä käärmeestä.
Tom katsahti häntä ylimielisesti:
“Käärmeillä ei ole kuuloa, mutta ne aistivat ilman liikkeitä ja äänen värähdyksiä materiaalipinnoilla ja osaavat niin tulkita ihmisten puheitakin.”
“No, tunsiko se heidät?” Anastasia oikaisi kysymystään. Ärtyneenä joko Anastasian keskeytyksestä, tyhmästä kysymyksestä tai yleisestä olemassaolosta Tom kurtisti hänelle kulmiaan ja sihahti taas käärmeelle jotakin, mitä seurasi Anastasian entisen hiusnauhan päästämä lukuisten äännähdysten sarja.
 
Jokin kuitenkin muuttui Tomin kasvoissa tämän kuunneltua seuraavaa sihinää. Pojan ilme jäykistyi ja hänen kasvonsa kalpenivat. Suurin muutos oli kuitenkin tapahtunut Tomin silmissä. Niissä vilahti lyhyen hetken loukattu, satutettu katse, joka katosi sitten vihan täyttäessä Anastasian ikätoverin olemuksen. Tämä napautti sauvallaan käärmettä, joka ei ollutkaan enää käärme, vaan se samainen hiusnauha, joka oli alun perin ollutkin. Pitkä poika tönäisi sen sanaakaan sanomatta Anastasialle, joka otti sen varsin vastentahtoisesti takaisin.
“Tom”, tyttö kuiskasi varovasti odottaen, että poika paljastaisi, mikä tuon keskustelun lopussa oli saanut hänet niin järkyttymään. Se tieto näytti kuitenkin pysyvän häneltä salassa, sillä kaikki, mitä Tom Valedro hänelle sanoi oli yksi ainut sana:
“Lähde.”
Hänen äänensävynsä jättänyt Anastasialle vaihtoehtoa. Raskain sydämin ja pelokkain aatoksin tyttö livahti pois luokkahuoneesta sisälle jääneen Tom Valedron ilme mielessä kummitellen.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
No, opinpahan ettei ikinä pidä luvata minkään tulevan pian. Se kuitenkin tökkää jossain vaiheessa :). Eli vihdoin Varjelumin luku 10, yritän saada vielä 11 valmiiksi ennen elokuuta, mutta lupaamaan en käy. Ja siinä ainakin itse odottamani herra Trafox Jonesin comeback. Tämä luku painottuu melkolailla Tomiin, mutta kuten sanottu, muita enemmän sitten seuraavassa :). Kommentointi on aina mieluisaa.

Kiitos paljon kommentistasi Silver, se piristi ja antoi intoa kirjoittamista varten. En osaa oikein muuta tähän hätään sanoa. Kiitos hirveästi!

                                       -Unissakävelija

Luku 10: Vilaus tulevaa

Marraskuun 6. päivän, perjantain, ensimmäinen tunti, joka ensiluokkalaisten luihuisten tapauksessa oli muodonmuutoksia, oli monella tapaa merkityksekäs. Näin ainakin Maximillian ajatteli kellon soidessa tunninpäätöksen merkiksi. Hänen kohdallaan suurin muutos oli ikkunan takana maahan putoilevan ensilumen lisäksi se seikka, että hänen oli viimeinkin onnistunut muuttaa mustepullonsa kiveksi. Yhtenä kulmakivenä päivän erikoisuuksiin saatettiin myös pitää sitä, että hän oli ensikertaa istunut Tom Valedron vieressä - eturivissä valitettavasti - joka hänkin oli ollut hyvin epätavallinen koko tunnin.

Maxista oli tuntunut, että harjoitusten lomassa Valedro ja professori Dumbledore olivat jatkuvasti vilkuilleet toisiaan syrjäkarein kuin odottaen jotakin. Hän ei ollut kuitenkaan kysynyt mitään, sillä Valedro oli vaikuttanut kaikkea muuta kuin auliilta vastaamaan. Kellojen soidessa toinen poika ryhtyi pakkaamaan laukkuaan niin kiireellä, että tuli ilmeisesti vahingossa levittäneeksi koko kuluneen laukkunsa sisällön aivan professorin työpöydän eteen.

Valedro ryhtyi kokoamaan tavaroitaan tavattomalla kiireellä takaisin laukkuunsa ja professori Dumbledore liikautti sauvaansa ei auttaakseen - kuten Maximillian ensin oletti - vaan lennättääkseen erään kasassa olleen pikkuisen, mustakantisen kirjan ulottuvilleen. 
“Mikä tämä on?” professori kysyi Valedrolta omituisella äänensävyllä, jota Maximillian ei ollut koskaan kuullut vararehtorin suusta. Professori tarkasteli kirjankansia otsaansa rypistäen ja selasi sitten sivuja lävitse. Muun keräämisen loppuun suorittanut Valedro suoristautui lattiatasosta ja vastasi professorin läpitunkevaan katseeseen.
“Kirja, sir”, Max kuuli toisen pojan toteavan ja saattoi vain ihmetellä sitä tiukan pidättyväistä ääntä, jolla hän oli sana lausunut.
“En huomaa tekstiä”, muodonmuutosten opettaja huomautti yhtä viileällä sävyllä. Max huomasi muiden jo lähteneen, mutta hidasteli itse vielä hetken kiertämällä mustepullonkorkkia yhä tiukemmin kiinni. Sillä ei kuitenkaan ollut suurtakaan merkitystä Dumbledoren ja Valedron ollessa liian keskittyneitä keskinäiseen tuijotuskilpailuunsa.
“Koska siihen ei ole kirjoitettu mitään, professori”, Valedro vastasi nyt.
“Kenties siinä on ollut kerran jotakin?” vastakysymys oli sävyltään lähes hyökkäävä.
“Kenties siihen tulee jotakin, kunhan keksin sille sopivan käytön. Luulen että se sopisi vaikkapa muistikirjaksi”, Valedro painotti viimeistä sanaa kuin se olisi ollut rynnisarven edessä heiluteltava punainen vaate.
“Ajatusten ylöslaitto on vaarallista, kuten varmaankin tiedät, herra Valedro”, professori Dumbledore huomautti ja ojensi ohutta kirjasta pöytänsä ylitse. Lyhyenä hetkenä, jona kumpikin piti opuksesta kiinni näytti, että he olisivat olleet valmiita repimään sen kappaleiksi.  “Ikinä ei tiedä, milloin joku päättää anastaa niiden talletuspaikan.”

Valedro taivutti päätään pieneen kumarrukseen ja Maxkin nyökkäsi professorille kiirehtien sitten toisen pojan kanssa yhtä matkaa luokasta.
“Mistä ihmeestä tuossa oli kyse?” hän supatti heidän astuessaan luokan ovesta.
“Ei kuulu sinulle”, Valedro näytti viettävän tylynäänensävyn-päivää.
“Kuule, Tom”, Maximillian käytti jälleen tarkkaan harkiten toisen etunimeä. “Minä otin sinut jengiin ja minä voin sinut erottaakin. Yritä pikkuhiljaa oppia mikä paikkasi tässä systeemissä on.”
Valedro katsahti häntä tummien kulmiensa alta.
“Hauskaa että kaikki muut tuntuvat tietävät sen puolestani”, hän tokaisi ja kääntyi sitten päinvastaiseen suuntaan muiden jo aiemmin tunnilta poistuneiden poikien alkaessa kerääntyä Maxin luo.

   ***

Tom Valedro tunsi olevansa täynnä pidäteltyä raivoa, joka pyöri hänen sisällään kuin musta savu. Se juoksi hänen verensä mukana valloittaen hitaasti jokaisen ruumiin kolkan. Tuo viha oli syntynyt jo edellisenä iltana hänen kuullessaan kaiken sen epäluulon, jota professori Dumbledore tunsi häntä kohtaan. Nyt raivon rinnalle oli kuitenkin liittynyt toinen tunne; se oli salattua tyytyväisyyttä siitä, että hän oli saanut näpäytettyä häntä loukannutta velhoa, että hän oli heilutellut todisteita tämän nenän edessä ilman että tällä oli mahdollisuutta saada häntä kiinni siitä. Minkä muun takia hän muka olisi sattunut tiputtamaan naamioidun Luihuisen muistikirjan suoraan professorinsa jalkoihin?

Edellisenä iltana makuusaliinsa palatessaan Tom oli tehnyt päätöksen; mikäli professori piti häntä varkaana ja syyllisenä, oli kai turha yrittää edes palauttaa kirjasta, jonka hän oli kohtalon oikusta saanut haltuunsa. Hän oli selannut kirjan lävitse ja havainnut sen sisällön olevan hänelle tunnistamatonta kieltä, minkä jälkeen hän oli käyttänyt loitsua irrottaakseen sivut siististi ja vaihtaakseen ne erään vihkonsa puhtailla paperiarkeilla. Kansi oli kuitenkin ollut yhä tunnistettavissa, eikä hän ollut saattanut kadottaa sormenjälkiä ainoallakaan tuntemallaan tavalla. Niinpä hän ei ollutkaan hävittänyt mustia merkkejä, vaan oli käyttänyt Flintiltä varastamansa musteen lopun värjätäkseen koko ruskean kannen samalla kiiltävän mustalla sävyllä. Kenties koko juttu oli ollut uhkapeliä, mutta pelkästään professorin ilmeen takia se oli kannattanut.

Poika kiiruhti parhaillaan käytävää eteenpäin voidakseen oikaista muuan salakäytävän kautta oleskeluhuoneelleen. Hänen täytyi hakea ennustuksen kirjansa vielä ennen seuraavaa tuntia…
“Tom”, takaa kuuluva ääni repi pojan ajatuksistaan ja hän käännähti huomatakseen Anastasia Vancen, joka oli juossut hänet kiinni ja roikkui nyt ikävästi hänen koululaukkunsa hihnassa. Kuinka tuo tyttö ei ymmärtänyt, että Tom ei kaivannut sen paremmin hänen kuin kenenkään muunkaan seuraa?

Vastahakoisesti hän kääntyi Anastasiaa kohden ja loi katseen tämän sormiin, jotka olivat kietoutuneet hänen laukkunsa hihnalle. Tyttö ei joko ymmärtänyt vihjausta tai ottanut siitä onkeensa, vaan totesi yhä kiinni pitäen:
“Minun on puhuttava kanssasi.”
“Mutta minun ei sinun kanssasi.”
Anastasia ei kuitenkaan osoittanut luovuttamisen merkkejä:
“Mistä siinä eilisessä oli kysymys? Mitä professori ja neiti Stapleton sanoivat?”
“Eivät mitään. Eivät mitään mikä kuuluu sinulle.”
“Ai sinulle kuuluu?” tyttölapsi tivasi ja Tom nykäisi lopultakin laukkunsa hänen otteestaan kiiruhtaen käytävää eteenpäin. Takaa kuuluvista askeleista päätellen muukin luokka oli vihdoin matelemassa sinnepäin, eikä hän todellakaan aikonut näyttäytyä jonkun tytön seurassa uuden jenginsä nähden. Hän tiesi varsin hyvin mitä siitä sanottaisiin. 

Anastasian sitkeys oli kuitenkin merkittävä ja tällä kertaa toinen lapsi nykäisi häntä hihasta ja avasi lähimmän luokkahuoneen oven repien Tomin mukanaan sisälle ja asettuen selkä ovea vasten estäen poikaa siten poistumasta. Tilanne raivostutti Tomia, mutta käytävästä kuuluvien äänien vuoksi hän ei myöskään vaivautunut pakottamaan Anastasiaa tieltään.
“Minä olen tehnyt sinun puolestasi vaikka mitä”, tämä tiuskaisi askelten äänten haihtuessa hiljalleen. “Olen tehnyt sinulle useita palveluksia, enkä ole pyytänyt mitään takaisin. Miksi et voi olla suora minulle?”

Tom ei vastannut. Hänellä ei ollut sanottavaa. Hänellä ei ollut vastausta tuohon kysymykseen. Hän ei vain osannut jakaa asioitaan toisten kanssa. Hän ei osannut luottaa kehenkään siinä määrin.
“Minäpä sanon jotain, Tom Valedro”, Anastasia käveli kädet hyvin epäsoveliaaseen puuskaan asetettuna Tomin eteen ja sai pojan perääntymään pari askelta. Hän tarvitsi etäisyyttä, välimatkaa toisille puhuessaan. ”Sinä olet huomionkipein ja epäkohteliain poika, jonka tunnen.”

Anastasian sanat tuntuivat lähes läimäykseltä päin kasvoja ja Tom kiiruhti kieltämään niitä mielessään. Hän ei ollut huomionkipeä, päinvastoin, hänhän karttoi seuraa! Kenties hän oli tyly ja viileä, mutta ei sentään epäkohtelias - tämän aamuista Dumbledoren kohtaamista lukuun ottamatta.
“Sinä et suostu näkemään kuinka ihmiset ympärilläsi haluavat vain parastasi”, Anastasia jatkoi vielä. “Olet niin täynnä omaa ylpeyttäsi ja itsenäisyyttäsi ettet huomaa muiden oikeasti välittävän sinusta.”
“Oikeasti välittävän?” Tom naurahti pilkallisesti.
“Niin”, Anastasian tummansinisissä silmissä oli ehdoton katse. “Minä tahdon sinulle hyvää samoin kuin professori Dumbledore ja…”

Se sana kuitenkin sytytti vihan liekin, joka oli kytenyt hiljakseen pojan mielessä, eikä hän edes kuunnellut kuinka Anastasia luetteloi muutakin Tylypahkan henkilökuntaa. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja kääntyi luokan ikkunaan, josta oli näkymä syksyiselle järvelle. Vettä pisaroi ikkunalasia vasten, ja pisarat valuivat tasaista pintaa alas kuin kyyneleet. Hän yritti katsoa nestevanoja ja löytää niistä rauhoitusta tunteilleen, mutta ei onnistunut. Lopulta hän vetäisi syvään henkeä ja kääntyi takaisin seuralaiseensa päin kädet nyrkkiin pitkien kaavunhihojen alla puristuneina - hän oli ostanut kaapunsa käytettyinä, eivätkä pituudet olleet täsmälleen oikeita.
“Anastasia, sinä olet puhunut minulle suoraan ja ladellut totuuksia vasten kasvojani, joten ehkä sinunkin on aika saada osasi niistä. Istu”, hän näki vaivaa pitääkseen äänensä tasaisena, mikä aiheutti siihen pingottuneen soinnin, ja osoitti toisella kädellään erästä tuolia etupulpettien takana. Tyttö ei liikahtanutkaan paikaltaan, vaan katsoi häntä ainoastaan järkyttyneenä.
“Istu”, Tom toisti ja näki toisen laskeutuvan tahtonsa taltuttamana tuolille. Tomin rinnassa sykähti oudosti. Oli mukavaa tuntea olevansa niin voimakas ja vahva. Hän hallitsi jotakuta ja se tuntui mahtavalta.
“Sinä olet puhunut minulle siitä, mikä on oikein ja millaisia vääriä valintoja teen, mutta sinä et koskaan kysy, miksi minä teen niin”, sanat työntyivät hänen suustaan kuin juuri kahleista vapautuneet rikolliset, jotka pyrkivät pakenemaan mitä pikimmin. “Sinä vain toteat tekemieni asioiden olevan sinun näkökulmastasi väärin. Ja nyt kerron sinulle, että sitä satumaailmaa, jossa sinä elät, ei ole olemassakaan. Kaikille ei anneta valinnanvaraa, kaikki eivät saa mahdollisuutta olla sankareita.”

Hiljaiset muistot palasivat hänen mieleensä. Orpokoti, rangaistukset. Se kuinka hänet oli aina laitettu tilille selvittämättömistä rikkomuksista. Se kuinka hän oli toisinaan kärsinyt rangaistuksia muiden tekosista. Kuinka muut olivat juosseet ulkona leikkimässä, kun häntä oli seisotettu nurkassa ja kuinka hän oli aina pysynyt hiljaa. Hän ei ollut kertaakaan elämässään kannellut toisista. Hän oli odottanut, että sillä tavalla hänet hyväksyttäisiin, mutta ei. Hän oli aina ollut Valedro, se kummajainen, poika jonka kanssa kukaan ei halunnut olla tekemisissä.
Anastasia avasi parhaillaan suunsa väittääkseen vastaan:
“Tom, sinä et -”
“Hiljaa.”
Tom itsekin yllättyi äänensä sävystä. Se oli uudenlainen. Kylmä ja määräävä. Sillä äänellä mitään ei tarvinnut sanoa lujaa ollakseen pelottava.

Poika käveli edestakaisin Anastasian edessä ja tyttö seurasi hänen askeleitaan katseellaan. Tom antoi ajatustensa purkautua kuin lankakerän, joka oli rullattu liian tiukalle ja joka ei tarvinnut kuin pienen töytäisyn avautuakseen:
“Sinä uskot, että orvosta voi kasvaa ainoastaan sankari, että kaikilla tarinoilla on onnellinen loppu. Se mitä sinä et tiedä on, että eräät sadut loppuvat ennen kuin ehtivät alkaakaan.”
Tom puristi kättään nyrkkiin ja äkkiä se kylmä olemus oli haihtunut. Hän kääntyi ympäri tuntiessaan silmiensä kostuvan vihasta. Nyrkkiin puristunut käsi tärisi.
“Sinä et tiedä, miltä tuntuu, kun kukaan ei välitä.”
Hänen äänensä kuulosti tukahtuneelta ja hän vihasi sitä. Miksi hänen täytyi olla heikko? Hän ei voinut murtua näin nöyryyttävällä hetkellä. Sanojen tulvaa oli kuitenkin mahdoton estää, kun se oli kerran alkanut. “Minusta ei välitetty ja minäkin päätin lakata välittämästä. Jästit eivät koskaan ymmärtäneet minua, eivät sen paremmin kuin velhotkaan. Kaikki tuomitsevat minun tekojani, mutta eivät koskaan vaivaudu kysymään miksi. Ketään ei kiinnosta. Kukaan ei todellisuudessa välitä minusta tippaakaan.”
“Tom”, Anastasia sanoi hellästi ja Tom säpsähti tuntiessaan hänen kätensä hartiallaan. Poika ei ollut tajunnut tämän nousseen ja hiipineen taakseen. Hän käänsikin katseensa pois kätkeäkseen silmiin kavalasti työntyneet katkeruuden kyyneleet, mutta tyttö tiesi niiden olemassaolosta.
“Minä välitän”, Anastasia lupasi ja rutisti häntä yllättäen kuin veljeään.
“Mitä sinä teet?” Tom kysyi kauhuissaan. Hän ei ollut koskaan saanut halauksen puolikastakaan ja nyt tämä tyttö koski häneen, halasi häntä. Hän ei osannut vastata syleilyyn muuten kuin tylyillä sanoilla:
“Mene pois. Häivy.”

Hän ravisti toisen otteen irti. Se oli ollut outoa. Epämukavaa. Tom ei ymmärtänyt miksi jotkut tekivät tuota jatkuvasti. Miksi jonkun muun piti antaa koskea itseensä? Hän ei kuulunut kenellekään, ei ollut muiden tavoitettavissa. Hän ei halunnut kenenkään hipaisevankaan itseään.
“En halua sääliäsi, en halua välittämistäsi enkä halua halauksiasi!”
“Tom, minä -”
“Pysy pois tieltäni!” poika ryntäsi käytävään, joka oli tyhjentynyt seuraavien tuntien alun lähestyessä, mutta tyttö roikkui hänen kädessään takiaisen lailla suostumatta irrottamaan.
 
Tom tunsi vihan sumentavan silmänsä ja hänen sauvansa heilahti kuin se olisi toiminut jonkun muun komentamana. Hän ei käyttänyt edes taikasanoja. Anastasia lennähti kohti seinää ja lyyhistyi maata vasten. Tom katsoi vuoroin liikkumatonta tyttöä ja vuoroin esillä olevaa sauvaansa. Oliko hän todella pystynyt tuohon? Seuraava ajatus oli kauhu ja hän loi katseensa ympäri karmivan hiljaista käytävää. He olivat ainoat paikalla.

Seuraavana hetkenä Tom kiiruhti tytön luo ja käänsi tämän ympäri. Tämän kasvot eivät liikkuneet ja hän näytti kovin kalpealta. Pelottavan kalpealta. Tytön toinen olka oli taittunut eteen luonnottomaan asentoon ja vaaleat hiukset näkyivät tahriintuneen niskasta vereen, joka tarttui Tomin sormiin hänen kohottaessaan ikätoveriaan istuma-asentoon.

   ***

Mukavassa valoisassa olohuoneessa istui nainen selin Anastasiaan. Hänen hiuksensa olivat auringonkultaista sävyä ja valuivat tuolin selkänojaa pitkin. Naisen sauva lepäsi tuolin vasemmalla puolella sijaitsevalla pikkupöydällä radion vieressä hänen selaillessaan jotakin lehteä sylissään. Radiosta kuului parhaillaan Anastasialle tuntematon sovitus “Sankari Odosta”  ja ikkunan näkymästä päätellen vuodenaika oli loppukesä.

Nämä todellisuuden kanssa ristiriitaiset faktat alkoivat vasta hahmottua Anastasian mielessä, kun varoittamatta ovi hänen takaansa aukeni ja sisään aivan hänen vierestään, kuin ei olisi nähnytkään hänen olevan siinä, asteli pitkä ihmishahmo musta huppu päässään.
Nojatuolissa istuva nainen ei kääntynyt tulijaan vaan lausahti lempeän huvittuneeseen sävyyn:
“Adam, olen kieltänyt sinua ryntäämästä tänne kesken työpäivän. Vauva ja minä voidaan ihan hyvin, eikä se aio syntyä vielä moneen viikkoon.”
Anastasia tajusi vasta sanojen myötä, että nainen oli jo pitkällä raskaana. Kun tulija, joka ei varmasti ollut tuo Adamiksi kutsuttu, ei pukahtanut, nainen kääntyi lopulta kurkistamaan olkansa yli. Hänen lehtensä tipahti lattialle kohahtaen ja suuret silmät täyttyivät pelosta.

Anastasia tunnisti vasta kasvoista oman vanhemman itsensä, joka tuijotti suoraan tuohon huppupäiseen olentoon. Tämä nosti hitain liikkein kangasta kasvoiltaan sen verran, että kalpea, miltei valkoinen, luiden ylitse pingottunut iho tuli näkyviin. Nuori Anastasia perääntyi kauhuissaan huoneen toiseen päähän, mutta kaksi muuta eivät vieläkään huomanneet häntä.
“Tom”, aikuinen Anastasia sanoi varovasti kuin kokeillen.

Tom. Tom Valedroko? nuori Anastasia räpytti silmiään. Ei, ei voinut olla. Olihan Tomeja maailmassa vaikka kuinka monta ja tuo… tuo hirviö, ei ollut lähelläkään sitä hauskannäköistä poikaa, joka kävi koulua hänen kanssaan. Ei, tämä ei voinut olla se Tom, ei vain voinut.
“Minua ei enää kutsuta Tomiksi”, huppuolento sanoi hiljaa. Sen ääni oli kylmä. Samanlainen kuin se ääni, jolla Tom oli äskettäin puhunut Anastasialle. Pelottava, hiljaisenakin.
“Tiedän, mutta en pidä uudesta nimestäsi”, aikuinen Anastasia kertoi ja kampesi itsensä pystyyn tuoliin tukeutuen.
“Se on juuri se mitä halusinkin.”
   

Mies ei liikkunut, mutta hänen tiivis katseensa oli kiinnittynyt kolmissakymmenissä olevaan naiseen. Hänen äänensä oli hiljainen ja sävytön. Kuulosti lähinnä siltä kuin hän olisi puntaroinut ajatuksiaan ääneen. “Kukaan ei uskalla puhutella minua sillä nimellä. He kaikki ajattelevat sitä mutta eivät uskalla kuiskatakaan sitä ääneen. Minä olen mahtava. Kaikista mahtavin.”
Viimeisen lauseen myötä muotopuolen silmät olivat syttyneet loistamaan punaisina innostusta ja ylpeyttä.
“Etkä halunnut, Tom. Sinä et halunnut tätä”, vanhempi Anastasia käveli miehen luo ja tarttui hellästi tämän pitkäsormiseen laihaan käteen.
“Irti!” mies sähähti kuin käärme ja aikuinen Anastasia värähti kivusta äännähtäen kauemmas kuin voimakkaan sähköiskun saaneena.
Naisen ääni kuulosti heikolta hänen sanoessaan:
“Voit vielä saada kaiken mitä todella haluat. Voit vielä saada sen mistä olet unelmoinut. Voit vielä olla rakastettu ja pidetty. Sinun täytyy vain lopettaa tämä.

Mies käveli tuolin luo, jolla vanhempi Anastasia oli aiemmin istunut ja noukki tämän sauvan käteensä pyöritellen sitä pitkissä sormissaan.
“Leppää. Eikö se ole hieman pehmeä sauvaan?”
“Älä anna ulkokuoren hämätä. Sisällä on lohikäärmeen sydänjuuri. Aina ei tarvitse olla niin luja kuin sinä luulet”, aikuinen Anastasia sanoi hengittäen aavistuksen puuskuttavasti. Hän painoi kämmentä ulkonevalle vatsalleen ja yksitoistavuotias Anastasia näki hikipisaroiden valuvan tämän vanhemman versionsa otsalla.

Kuului terävä napsahdus, kun miehen kädet taittoivat Anastasian sauvan siististi kahtia.
“Se on liian pehmeä. Murtuu helposti. Minä en ole sellainen. En enää”, mies mutisi ja kun hän seuraavan kerran kohotti katseensa takaisin Anastasioiden suuntaan, hänen silmistään näytti kaikonneen se karmivan punainen hehku. Ne olivat taas syvänvihreät.
“Ymmärrätkö millaisen maailman pystyn luomaan? Mitä kaikkea minä - mitä kaikkea me voimme saavuttaa? Pyysin sinua jo kerran joukkoihini, sinä kieltäydyit, nyt olen sinulle armollinen, tarjoan sinulle samaa mahdollisuutta toistamiseen”, hänen kasvonsa olivat hetkisen ajaksi liitettävissä siihen pikkupoikaan, joka oli koko koulun lahjakkain oppilas. Hän näytti jääneen omien taitojensa lumoihin.
“Tom, tiedät vastaukseni. Miksi olet täällä?” vanhempi Anastasia kysyi.

Mies huokaisi ja istuutui tuolille. Hänen äänensävynsä oli teennäisen surkutteleva:
“Toivoin ettemme joutuisi tähän tilanteeseen. Jos olisit suostunut… No, sillä ei ole väliä. Kolmatta kertaa Lordi Voldemort ei kysy.”
“Kun ihminen alkaa puhua itsestään kolmannessa persoonassa, on syytä huolestua”, vanhempi Anastasia lausahti rohkeasti. Hän oli liikkunut toisen puhuessa siten, että seisoi nyt ikkunan edessä  lähellä lasista ruokapöytää ja pilven raosta loistava aurinko sai hänen kultaiset hiuksensa hehkumaan kehämäisesti pään ympärillä.
Pieni vino hymy käväisi Lordi Voldemortin kasvoilla:
“Sinä se olet aina jaksanut huolehtia muista.”
He olivat hetken hiljaa ennen kuin Lordi Voldemort jatkoi puhettaan sävy oli nyt jollakin tavoin peitetyn vihamielinen:
“Kävin äsken kysymässä Dumbledorelta, josko hän ottaisi minut opettajakseen. Hän kieltäytyi. Mahdatko tietää miksi?”
“Dumbledore on hyvä ihmistuntija. On aina ollut. Hän näkee sinun lävitsesi paremmin kuin minä. Hän ymmärtää sinun…”
“Dumbledore ei ymmärrä mitään!” mies äyskähti hiljentäen vanhemman Anastasian. Nuorempi yritti epätoivoisesti hakea apua katseellaan, mutta ketään ei näkynyt sen paremmin ikkunasta paljastuvalla pihalla kuin asunnossakaan. Voi kunpa tuo aiemmin mainittu Adam tulisi pian. Tilanne tuntui kaikkea muuta kuin turvalliselta.
Hirviömäinen mies kääntyi ja hänen olkansa näyttivät tärisevän samalla tavoin kuin hänen äänensä:
“Minä tarvitsen sen työn. Minä tarvitsen. Se on ratkaisu kaikkeen. Saan lopultakin kaiken päätökseen.”
“Tom”, vanhempi Anastasia kutsui arasti ja lähestyi miestä. Nuorempi halusi kieltää häntä koskemasta tuohon Lordi Voldemortiin. Häneen vain sattuisi. Kuten häneen itseensäkin oli sattunut äsken…

Lapsen ihmeeksi vanhempi Anastasia sai kun saikin laskettua kätensä miehen olalle.
“Sen jälkeen mikään ei ole kiellettyä minulta. Kukaan ei enää koskaan uhmaa minua”, mies hoki kuin vakuutellen itseään. Hän kääntyi vanhempaa Anastasiaa kohden ja näytti ihmismäisemmältä kuin aiemmin. Hän ei ollut itkenyt, mutta silmissä oli sellainen ahdistuksen määrä, että yksitoistavuotiaan Anastasian kävi häntä väkisinkin sääliksi.
“Kukaan ei uhmaa sinua, Tom”, nainen lupasi ja halasi häntä pehmeästi. Anastasia muisti miten Tom oli hetkeä aiemmin reagoinut, kun hän oli halannut tätä. Mies jähmettyi samalla tavoin pelästyneesti kuin tilanne olisi ollut hänelle aivan uusi. Lopulta hänkin kiersi kätensä Anastasian ympärille varovaiseen halaukseen.
“Sinussa on aina ollut paljon sellaista, jota olen arvostanut, Anastasia”, mies kertoi hiljaa.  “Rohkeus, uskollisuus, lojaalius. Niin, ehkä olisin oppinut…”

Lauseen loppu ei kuitenkaan päässyt tytön kuuluville. Kenties se oli ollut vain kuiskaus hänen vanhemmalle minälleen tai kenties sitä ei ollut koskaan lausuttukaan.
“Tämän ei tarvitse olla näin. Peräänny. Voit vielä tehdä sen”, aikuinen Anastasia vakuutti kuiskaten. Mies kuitenkin jähmettyi noista sanoista. Hänen kätensä irrottivat otteensa ja hän perääntyi silmissään jälleen se punainen katse.
“Sinä olet puhunut Dumbledoren kanssa.” Se oli hiljainen toteamus, joka henki joka ikisellä tavulla katkeruutta ja pettymystä.
“Niin olen”, aikuinen Anastasia myönsi urheasti. “Hän halusi tietää sinusta, mutta kieltäydyin kertomasta. Sanoin että olin kerran vannonut vieväni salaisuutesi hautaan asti ja että tekisinkin sen huolimatta siitä millaiseksi sinä olet tullut tai tulet.”
“Mitä hän sanoi?”
“Hän pyysi minua harkitsemaan, että päätökseni saattaisi säästää kymmeniä henkiä”, nainen arasteli, näytti pelkäävän, mutta keräsi sitten rohkeutensa kohdaten jälleen miehen katseen. “Tom, kerro minulle, oletko sinä tappanut sen tytön jälkeen?”
“Se oli alkua Anastasia”, Tom Valedron ääni kertoi etäiseen, unelmoivaan sävyyn. “Sinä koskaan ymmärtänyt miten hyvältä se tuntuu. Nähdä heidät, tietää että pitelee käsissään elämän lankoja, joita voi noin vain katkaista tai pitää yllä. Heidän pelkonsa tekee minusta voimakkaan. Heidän avunhuutonsa saavat minut riemuitsemaan. He tietävät ja minä tiedän, että kaikki on minun vallassani.”

Nuori Anastasia pelkäsi, hän halusi pois. Hän halusi tämän näyn jo päättyvän, mutta ei ollut koskaan ollut kykenevä hallitsemaan saamiaan enteitä. Nainen sen sijaan puisteli päätään surkutellen ja hänen asenteessaan oli outoa rauhallisuutta. Ikään kuin hän olisi hyväksynyt jonkin hirvittävän tosiasian.
“Tom, vielä jonakin päivänä tapaat jonkun, joka seisoo edessäsi pääpystyssä valmiina kuolemaan muiden vuoksi”, hän lausahti uskaliaasti ja sanat jäivät roikkumaan hetkeksi ilmaan ennen kuin aikuinen Tom tarttui niihin.
“Miksi sanot noin?” hän kysyi kireästi. “Oletko nähnyt jotakin?”

Ei, vastaa vain ei, Anastasia yritti huutaa sanat aikuiselle hahmolleen, mutta ei kuullut niitä edes itse. Hänen kuului vain seurata, hänellä ei ollut mahdollisuutta puuttua tähän tulevaisuuteen.
“Olen nähnyt paljonkin ja tiedän että maailmassa riittää rohkeutta”, nainen nosti leukaansa ja otti muutaman askeleen kauemmas ikkunasta.
“Olet nähnyt jotakin! Kuka hän on? Kerro!” miehen kasvot muuttuivat ahnaiksi ja sauva heilahti määräävänä kuin piiskansivallus. Sen voimasta vanhempi Anastasia lennähti ilman halki iskeytyen sitten läpi lasisen ruokapöydän, joka oli ollut aivan hänen takanaan.

Kun lasinsirpaleet olivat laskeutuneet lattialle, oli aivan hiljaista. Niin nuori Anastasia kuin sanattomasti loisinut mieskin juoksivat lasin ja veren keskellä makaavan naisen luo. Hänen vihreä neulepaitansa oli repeytynyt ja toisen käsivarren läpi sojotti valtava lasinpala. Vaalea kesämekko oli värjäytynyt verestä. Hiuksissa olevat sirpaleet näyttivät melkein koristeilta.
“Anastasia!” mies huudahti ja käänsi naisen kasvoja näkyviin. Ne olivat melkein vahingoittumattomat lukuun ottamatta oikean kulmakarvan ylle repeytynyttä avohaavaa, josta veri virtasi vuolaana hänen kasvoilleen. Nainen raotti silmiään aavistuksen. Niiden katse näytti sumealta.
“Minä en tahtonut…”, Tom änkytti. “Jos olisit kertonut minulle, minä en…”
“Näetkö nyt, Tom? Se ei ole kaunis. Älä ihaile sitä”, naisen heikko ääni tuskin kantoi hänen huuliaan pidemmälle.
“Mikä ei ole kaunis?” Tom kysyi kumartuen lähemmäs. Anastasia näki hänen käsiensä tärisevän.
“Kuolema. Älä… i… haile… si …tä”, aikuinen Anastasia vastasi heikosti. Veri tippui otsalta jo hänen huulilleenkin.
“Siksi en halua kokea sitä. Kerro minulle kuka hän on. Kuka nousee minua vastaan niin pelastan sinut”, mies lupasi ja näytti kuin hänessä olisivat taistelleet ne kaksi puolta Tom ja Voldemort.
Vanhemman Anastasian käsi tavoitteli Tomin kättä ja tämä tarttui siihen.
“Sinun… salaisuute… si seuraa…. minu… a hau… taan… mut… ta ni… i… n tä… mäk… in”, ääni haihtui kuuluvista ja puoliavoimien silmien katse karkasi kaukaisuuteen. Tomin kättä puristavien sormien ote valahti ja huone pimeni.


Anastasia värähti hereille todentuntuisesta unestaan ja tapasi ensimmäisenä tutut puolikuulasit. Professori Dumbledore istui tuolilla hänen sänkynsä vieressä. Hän oli loukkaantunut ja sairaalasiivessä. Päätä pakotti kuin se olisi iskeytynyt johonkin ja olkavarteen sattui. Niin Voldemorthan… ei, vaan Tom… oliko se ollut seinä vai lasipöytä? Uni tuntui hetken sekoittuvan todellisuuteen kaikilla tavoin.
“Hyvää aamupäivää, neiti Vance”, professori tervehti tupalaistaan.
“Professori Dumbledore, mitä te täällä?” Anastasia hämmästeli katsellen ympärilleen. Kaikki tuntui vielä kovin sekavalta ja järkyttävältä. Pelottavaltakin.
“Matami Sirosolis ilmoitti minulle että alat heräillä”, professori Dumbledore selitti.
“Kuinka jouduin tänne?” Anastasia kysyi.
“Sitä minunkin piti kysyä sinulta. Katsos, nuori Valedro toi sinut tänne ja sanoi löytäneensä tajuttomana käytävältä”, Dumbledore kertoi ja tutki häntä kovinkin tarkkaan puolikuun muotoisten lasiensa takaa - kuin olisi tiiraillut lemmikinsinisillä silmillään suoraan hänen lävitseen.
“Ai niin, nyt muistankin”, Anastasia totesi pikaisesti ja yritti karkottaa äskeisen unensa kauhukuvia mielestään. “Halusin kokeilla erästä loitsua haarniskaan, mutta minun sauvani on kovin vanha ja taisin tehdä loitsun jotenkin väärin niin että iskeydyinkin päin seinää.”

Hän ei voinut antaa Tomia ilmi. Hän ei halunnut pojalle lisää hankaluuksia. Tällä oli muutenkin tarpeeksi vaikeaa. Ja jos uni piti paikkansa, vaikea vaihe tuntui yhä vain jatkuvan. Anastasian täytyisi tehdä jotain Tomin hyväksi. Saada tämä ymmärtämään…
“Todellako?” velhon kulmat kohosivat aavistuksen. “Tuollainen taianmahti noin nuorella iällä on huolestuttavaa. Pelottavaa jopa.”
Professori piti tauon ja katsoi tyttöä suoraan silmiin tavalla, joka sai Anastasian tuntemaan ettei hän saattanut salata ainuttakaan asiaa tuolta katseelta.
“Sitä miettii, että jos joku jo tuossa iässä saa yhdellä sauvanheilautuksella aikaan tuollaista, niin mitä hän mahtaakaan tehdä vanhempana”, professori lausui mietteliäästi ja Anastasia oli varma, että hän tiesi enemmän kuin antoi ymmärtää.
“Olen varma, ettei tällaista satu enää koskaan”, Anastasia ilmoitti itsepintaisesti. Hän huolehtisi asiasta. Hänen pitäisi saada Tom ymmärtämään, että tämä ei tahtonut sille tielle, jolle oli ajautumassa.
“Toivon vain että minäkin olisin siitä yhtä varma, neiti Vance”, professori Dumbledore totesi kohtalokkaasti tehdessään lähtöä.
“Professori Dumbledore, ei kai tästä koidu mitään hankaluuksia?” Anastasia kysyi huolestuneesti. Jos professori tiesi jotain ja hankkisi Tomille potkut tai…
Professorin lempeä hymy rauhoitti Anastasian kuitenkin välittömästi:
“En voi rankaista ketään itsensä vahingoittamisesta. Kehottaisin sinua kuitenkin olemaan varovaisempi tulevaisuudessa. On paljon pahoja asioita, joita tapahtuu hyvillekin ihmisille ja etenkin heille.”

   ***

Tom Valedro oli lintsannut ennustustuntinsa viettäen sen poikien vessassa hangaten Anastasian verta kämmenistään. Vaikka tahrat olivat lähteneet jo lyhyen veden koskettamisen jälkeen, hänestä tuntui yhä likaiselta ja syylliseltä. Miten hänelle kävisi? Hänet varmasti erotettaisiin huolimatta siitä, että hän oli toimittanut Anastasian pikimmiten matami Sirosoliksen hoitoon, joka oli vakuuttanut huolestuneelle pojalle, että hänen ystävänsä tulisi kyllä kuntoon - Tom ei ollut vaivautunut korjaamaan ettei kyseessä ollut hänen ystävänsä. Lapsen huoli oli saanut hoitajattaren uskomaan hataran selityksen siitä, että poika oli löytänyt Anastasia vahingoittuneena käytävältä.

Tom heitti vielä annoksen vettä kasvoilleen ja sulki silmänsä yrittäen keskittyä kaikella tahdon voimalla käsiensä tärinän hallintaan. Hän ei pystynyt kieltämään itseltään sitä tosiasiaa, että häntä pelotti. Häntä kauhistutti valtavasti se voima, jonka tajusi virtaavan hallitsemattomana veressään. Ja samalla se kiehtoi viettelevänä hänen kunnianhimoaan. Tom kuitenkin työnsi tapauksen mielensä perukoille, paikkaan, jonne hän oli haudannut muitakin tekojaan. Sen mitä Terry-kanille oli tapahtunut, luolaretken… Asiat, joita hän ei pystynyt käsittelemään, jotka nostattivat hänessä ristiriitaisia tunteita.

Hetken tahdonvoimaa kerättyään hän uskalsi vihdoinkin poistua huoneesta ja päätti lähteä saman tien selvittämään poissaoloaan professori Usvahutille, joka ei hänen toivoakseen ollut vielä siirtynyt lounaalle, kun tunsi käsiparien tarraavan itseensä ja repivän häntä taaksepäin. Hän äännähti vaistonvaraisesti ja yritti riistäytyä irti nappaajiensa otteesta tunnistaen sitten Flintin äänen mutisevan korvaansa:
“Valedro, puhutaan.”
 
Flint ja muut jengin pojat vetivät Tomin väkisin nurkan taa päästäen lopulta otteensa irti hänen kaavustaan. Hän tunsi olonsa yllättäen kovin pieneksi ja heikoksi seisoessaan siinä autiolla käytävän pätkällä muiden piirittämänä. Vain muutama pojista oli häntä pidempiä, mutta laihuutensa vuoksi hän oli fyysisesti useimpia heikompi. Mitä ihmettä he oikein halusivat? Hänenhän piti olla yksi heistä nyt.
“Kanniskelit kuulemma jotain huonokuntoista rohkelikkotyttöä ympäri koulua”, rotankasvoinen Sullivan töksäytti heidän ollessaan poissa muiden nähtäviltä ja Tom huomasi ihmettelevänsä, kuinka pojat olivat jo saattaneet kuulla siitä.
“Onko hän tyttöystäväsi?” Flint ivasi ja tönäisi Tomia niin että tämä oli horjahtaa tasapainosta. Tom kuitenkin vetäisi sauvansa esiin horjuessaan luontevasti kuin olisi ollut kovinkin tottunut siihen.
“Sanakin vielä ja voit itse päätyä samaan tilaan”, hän murahti ja tunsi, kuinka tunnelma sähköistyi hänen sanojensa myötä. Yllättyneisyys vilahti itse kunkin kasvoilla ja Damian Olivander oli ensimmäinen, joka sai puettua ihmetyksensä lausemuotoon:
“Mitä, sinäkö sen takana olit?”
“Minä itse”, Tom vastasi sauva yhä valmiusasemassa ja näki muutaman pojan peruuttavan hieman, mikä sai hänet tuntemaan outoa tyydytystä.
“Vau, kuulin että tytön perässä jäänyt verivana oli leveämpi kuin jättiläisen jalka”, McDoverin ei onnistunut pitää ihastusta poissa pyöreiltä kasvoiltaan.
“Ei sentään”, Tom hymähti alkaen hieman rentoutua.
“Mitä se teki sinulle?” Sullivan ehätti utelemaan ja kaikki näyttivät odottavan Tomin vastausta. Näyttävästi Tom heilautti sauvavapaata kättään kuin asia olisi ollut yhdentekevä.
“Mitä luulet? Eikö siinä ole jo tarpeeksi että hän on rohkelikko?” hän kysäisi rentoonsävyyn saaden välittömästi taakseen muutamia myöntäviä toteamuksia.
Flint ei kuitenkaan vaikuttanut yhtä vakuuttuneelta kuin muut.
“Miksi veit häntä sairaalasiipeen?” tämä kysyi terävästi ja Tom kohtasi toisen pojan tarkan katseen.
“En ole tyhmä”, hän tokaisi. “Tarinan sankaria ei koskaan epäillä. En halua tulla erotetuksi koulusta.”
Hyväksyvä mumina voimistui ja taustalla seisoskellut Avery etsi nyt tiensä Tomin viereen asettaen kätensä tuttavallisesti hänen hartialleen.
“Sinussa on ainesta, Valedro”, voimakasrakenteisempi poika ilmoitti hyväksyvään sävyyn ja lähti taluttamaan Tomia kohti Suurta salia, jossa hänen annettiin ensimmäistä kertaa istua kunniapaikalla vastapäätä Averya. Tuo paikka oli normaalisti Flintin käytössä.

Ottaessaan vastaan McDoverin tarjoamaa lihapataa Tom tunsi omituista tyytyväisyyden tunnetta. Hän ei tiennyt että voimannäytökset toivat tällaisia etuuksia. Hän ei ollut tiennyt että niillä saattoi edistää omaa asemaansa yhteisössä. Hän huomasi äkkiä kivunneensa joukon syrjitystä melko kunnioitetuksi jäseneksi. Poika ei voinut olla pohtimatta mitä toinen samanlainen näytös olisi mahtanut saada aikaan.

   ***

Kello oli varmaankin yli kahdeksan Charlus Potterin laskeutuessa maatasoon luudaltaan Dorea Mustan seuratessa hänen liikkeitään kosteassa syysilmassa. Sää oli yhä viileä, vaikkakin aamuinen ensilumi oli muuttunut hiljaiseksi tihkusateeksi, ja kummankin hengitys jätti valkoisia höyryjälkiä hämärään. Poika istuutui katsomoon ja silmäsi luudanvarpujensa kunnon nostaen katseensa sitten viereensä saapuneeseen Doreaan.
”Vanhempasiko sinua opettivat lentämään?” hän kysäisi keskustelun aloittaakseen.
”Minun vanhempaniko?” Dorea näytti järkyttyvän pelkästä ehdotuksesta. ”Äidin mielestä noitien luutailun pitäisi olla laissa rangaistava rikos, ja isälläni taas ei koskaan ollut pahemmin aikaa keskittyä lasten kasvatukseen, pelien pelaamisesta puhumattakaan.”
”Sisaruksetko sitten?” Charlus uteli.
”Mitäköhän se sinulle kuuluu?” Dorea tiuskaisi nousten seisaalleen yllättävän pikaisesti ja Charlus ymmärsi hetken liian myöhässä osuneensa arkaan aiheeseen.
”Ei mitenkään”, hän myöntyi ja nousi myös seisaalleen. ”En vain voi uskoa, että kukaan olisi noin täydellinen luonnonlahjakkuus mitä huispaamiseen tulee.”
Kommentti toimi hänen toivomallaan tavalla ja hän erotti hämärässä Dorean ilmeen pehmenevän aavistuksen. Tytön asento rentoutui ja hänen äänensävystään oli kadonnut karkein terä hänen vastatessaan:
”Katselin piilosta veljeni ja hänen ystäviensä pelejä. Kun oli tarpeeksi vanha, ostin itselleni salaa luudan ja kävin lentämässä joskus yöaikaan. Aika usein itse asiassa.”
Charlusta hymyilytti väkisinkin:
”Se selittää paljon.”

He jakoivat tiiviin katseen, joka näytti hämmentävän neiti Mustaa siinä määrin, että nuori nainen käänsi päätään toisaalle kuin olisi kuullut jonkin äänen siitä suunnasta. Charluskin palautti silmänsä takaisin luudanvarteensa.
”No, miten on sinun laitasi?” Dorea tavoitteli ilmeisesti kevyttä sävyä kysymykseensä. ”Varmaankin isäsi ja äitisi odottavat kotona, että kannat huispauspokaalin…”
“Kotona ei ole äitiä”, Charlus keskeytti. “Vain minä, isä ja mummi.”
“Anteeksi”, Dorea lausahti kiireesti ja tarttui myötätuntoisesti hänen luudanvartta pitelevään käteensä - se sai pojan sydämen muljahtamaan oudosti. Samassa Charlus tajusi sanojensa aiheuttaman väärinkäsityksen ja tunsi lyhyen hetken halua jättää erehdys korjaamatta - valitettavasti hänen kunniantuntonsa ei sallinut sitä tytön jatkaessa.
“En tiennyt että äitisi on…”
“Ei hän olekaan”, nuorukainen kiiruhti laittamaan väliin ja näki hämmästyksen toisen kasvoilla, jota seurasi nopea nykäisy, jolla tämä veti sormensa pois Charluksen kämmeneltä.

Dorea Musta oli sillä hetkellä kiitollinen häntä ja Charlus Potteria ympäröivästä pimeydestä, joka suojasi hänen punehtuneita kasvojaan. Hän oli aina ollut liian pikainen tekemään johtopäätelmiä ja oli saanut tämänkin illan aikana huomata sen jo moneen kertaan. Hänen ei vastaisuudessa pitäisi olla niin äkkinäinen liikkeissään ja tehdä itseään naurettavaksi nuoren herra Potterin silmissä…
“Hän ja isä… he vain asuvat erillään”, Charlus selitti tarkennukseksi ja jätti hienotunteisesti huomioimatta Dorean lohduttavaksi tarkoitetun liikkeen. “Äiti Ranskassa ja isä täällä Englannissa.”
“Ahaa, ymmärrän“, Dorea totesi vaikka ei tosiasiassa ymmärtänyt laisinkaan. Hän tiesi kyllä paljon onnettomia avioliittoja, ja oli tietoinen siitä, että useiden muiden toisistaan etääntyneiden puolisoiden tapaan, hänen omat vanhempansa olivat käyttäneet vuosikymmenen erillisiä makuuhuoneita, mutta että puolisot asuivat erimaissa? Se oli hänelle ennen kuulumatonta.

Ilmeisesti Dorean ilme oli paljastanut hänen ajatuksistaan enemmän kuin hän oli tarkoittanut, ja Charlus kiirehtikin lisäämään:
“Virallisesti he ovat yhä herra ja rouva Potter, mutta käytännössä äiti on elänyt omaa elämäänsä Pariisissa jo 15 vuotta.”
“Rakastuiko hän johonkuhun toiseen?” Dorea kysyi ennen kuin ehti hillitä kieltään. Charlus ei kuitenkaan näyttänyt panevan hänen tahdittomuuttaan pahakseen.
“Ei oikeastaan”, salskea nuorukainen kohautti olkiaan. “Luulen että he oudolla tavalla vielä välittävät toisistaan. Isä katselee äidin kuvia sillä tavalla haikeasti ja äiti taas puhuu isästä lämpimästi. He kyllä rakastivat toisiaan, mutta eivät voineet yksinkertaisesti elää yhdessä - niin äiti aina sanoo.”

Doreasta tuo kuvio kuulosti kaikkea paitsi yksinkertaiselta, mutta samalla tämä erikoinen asetelma kiehtoi häntä. Hän huomasi äkisti suurta halua nähdä, millainen oli tuo itsenäinen nainen, joka oli hylännyt perinteisen aseman perheensä luona ja eli omaa elämää erossa aviomiehestään.
“Äiti onkin sitä mieltä, että rakkaudesta riittää kyllä lämpöä muutamaksi vuodeksi, mutta että sen jälkeen tarvitaan jotakin muutakin”, Charlus kohautti olkiaan heidän lähtiessään ylittämään pihamaita suunnaten askeleensa kohti varjoista esiin nousevaa Tylypahkan linnaa. “Kiintymystä, ystävyyttä. Niitä he eivät kuulemma koskaan saavuttaneet.”
Dorea ei osannut kommentoida lauseen sisältöä ja ohjasikin siksi puheenaiheen sivuun tuosta hankalasta käsitteestä:
“Miten sinä sitten olet pärjännyt ilman äitiäsi?”
“No, onhan minulla aina ollut mummi ja isä ja kahdeksanvuotiaasta olen päässyt kesäksi Ranskaan äidin luo.”
Tieto hämmensi Doreaa.
“Sinäkö saat yhä tavata äitiäsi?” hän kysyi yrittäen peittää järkytystään.
“Tietysti”, Charlusta hänen yllättyneisyytensä kuului huvittavan. Lämmin nauru, joka keikkui aivan nuoren miehen puheen laitamilla tuntui lämpimältä Dorean korvissa. “Hän on minun ainoa äitini.”

Tuulen ja tihkun voimistuessa Dorea nykäisi ruskean takkinsa kauluksia korkeammalle. Sen malli oli yksinkertainen ja solakka, käytännöllisyyttä uhkuva, jollaisesta Dorea piti.
“Minun on vaikeaa ajatella, että minun suvussani suhtauduttaisiin tuollaiseen hepsanke… tarkoitan mm… itsenäisyyteen suopeasti”, hän tunnusti heidän saapuessaan lopulta ulko-ovien kohdalle.
“Mitä sinun suvussasi sitten tehdään mustille lampaille?” Charlus kysäisi tarttuen kahvaan ja raottaen painavaa ovea Dorean mentäväksi.
“Heidät poltetaan”, tyttö vastasi välinpitämättömästi ja otti askeleen mennäkseen sisälle, mutta nuoren miehen käsi pysäytti hänet tämän kysyessä kauhistuneesti:
“Elävältä?”
“Sukupuusta”, Dorea oikaisi ja sukelsi käsivarren alitse odottaen pojan sitten seuraavan itseään eteisaulaan, “mutta se tarkoittaa samaa kuin kuolema suvun silmissä.”
Tämä puisteli päätään epäuskoisesti:
“Sinä pilailet minun kustannuksellani. Ei tuollaista enää tehdä.”
“Kyllä tehdään”, Dorea vakuutti ja huomasi muuan ensiluokkalaisen pojan - sen saman, jota hän oli edellisiltana lohduttanut - livahtavan tyrmien käytävistä kohti liikkuvia portaikkoja.

Ensiluokkalaisilla ei ollut lupaa liikuskella tuvan ulkopuolella enää tähän aikaan, mutta Dorea ei varsinaisesti halunnut lähteä jahtaamaan Tom Valedro -nimistä poikaa ja jättää kiintoisaa keskusteluaan. Hän oli alkanut tuntea outoa yhteenkuuluvuutta Charlus Potterin kanssa, eikä halunnut vielä erota ja palata oleskeluhuoneeseensa, jossa hänen olisi jälleen muututtava asialliseksi johtajatytöksi ja ystäviensä kinasteluun puuttuvaksi neiti Mustaksi, joka oli vastakohta sille tämäniltaiselle luudalla pitkin tiluksia lentäneelle Dorealle.
“Setäni Phineasin nimi poltettiin samana päivänä, kun hän esitti velhojenneuvostossa kantaa jästioikeuksien puolesta”, Dorea kertoi, kun nuorukaisen epäusko ei kadonnut pelkällä vakuutuksella. “Isä ei ole puhunut hänelle 20 vuoteen, enkä minä ole koskaan tavannut häntä.”
“Ja koko ajan minä ihmettelen enemmän ja enemmän, kuinka sinä voit vaikuttaa noin tasapainoiselta”, Charlus puisteli päätään.
“Kiitos samoin”, Dorea loi häneen harvinaisen leveän hymyn. “Ehkä kyse on vain siitä, että me molemmat olemme hyviä salaamaan mielipuolisuutemme.”
Poika vastasi hänen ilmeeseensä omalla virneellään, jota sävytti kujeellinen vilke silmäkulmassa.
“Tai sitten olemme kumpikin niin toivottomia tapauksia ettemme enää edes huomaa sitä”, hän esitti oman versionsa.
“Mahdollista”, Dorea hymähti ja tunsi itsensä kaikkea muuta kuin toivottomaksi sillä hetkellä. Vaikka hän ei olisi ollut valmis myöntämään sitä ääneen, Charlus Potterin oli onnistunut herättää hänestä eloon aivan uusia piirteitä, joihin hän oli hyvää vauhtia kiintymässä.

   ***

Perjantai-ilta oli jo hämärtynyt Tom Valedron livahtaessa porukkansa suojasta sairaalasiipeen. Matami Sirosolis nuhteli häntä myöhäisestä saapumisajankohdasta, mutta antoi pojan lopulta tämän lannistumattomien aneluiden vuoksi käydä tervehtimässä Anastasiaa, joka makasi valveilla sairaalavuoteella. Hän ei näyttänyt sen kummemmalta kuin normaalistikaan, Tom oli itse asiassa pelännyt paljon pahempaa.
“Hei”, poika tervehti varovaisesti lähestyen vuoteen päätyä matamin kadottua näkyvistä. Hän tuijotti lattiaa peläten tytön katseen kohtaamista. Anastasia oli jälleen kerran pelastanut hänet, kun ei ilmeisimmin ollut kannellut hänestä, vaikka tytöllä olisi ollut täysi syy siihen. Ihmeellistä kyllä Tom sai huomata olevansa jälleen velkaa tuolle tytölle. Kaikkein pahinta asiassa oli sisintä kaihertava syyllisyys, tieto siitä, että hän ei ollut millään tavalla ansainnut rohkelikkotytön suojelusta.
“Hei”, Anastasia vastasi tervehdykseen ja katsettaan nostamaan uskaltautunut Tom huomasi hänen näyttävän odottavalta. Poika nielaisi istuutuessaan aivan sängyn jalkopäähän.
“Kuinka voit?” hän pakottautui kysymään.
“Ihan hyvin”, tyttö kohautti olkiaan, eikä näyttänyt lainkaan kaunaiselta tai pelokkaalta kuten hänen olisi pitänyt. “Olen kunnossa.”

Tom aukaisi suunsa tietämättä mitä hänen olisi kuulunut sanoa. Hän oli joskus ennenkin satuttanut muita ihmisiä, joskus jopa tahallaan, mutta koskaan ennen hän ei ollut kokenut olevansa jollekulle tällä tavoin velkaa. Tunnetta, että jotenkin piti osoittaa, että oli tehnyt väärin. Katumus oli hänen tunneskaalassaan entuudestaan lähes tuntematon, vähintäänkin erittäin vähän käytetty osio.
“Anastasia, minä…”, hän aloitti, mutta ei osannut jatkaa lausettaan mitenkään. Kaikesta lahjakkuudestaan ja taitavuudestaan, sekä tietynlaisesta henkisestä kehityksestään huolimatta hänellä ei ollut kykyjä toimia tällaisessa tilanteessa.
Anastasiakin näytti tietävän sen, sillä hän päästi Tomin jatkamisentuskasta sanomalla:
“Saat anteeksi.”
“En ollut pyytämässä”, Tom ärähti refleksinomaisesti takaisin ja hypähti pystyyn. Samalla hän tunsi omituista noloutta sen johdosta ettei kerta kaikkiaan pystynyt hallitsemaan omaa käytöstään. Hänen sisällään kiehui yhä suunnaton määrä pidäteltyä vihaa, joka pulpahteli nyt pärskeinä pinnalle.

Poika tiesi varsin hyvin että kiehtovuudestaan ja yksinkertaisuudestaan huolimatta viha oli hänelle hyvin vaarallinen tunne. Se oli niitä ainoita, joita hän ei koskaan pystyisi kitkemään itsestään ja samalla niitä harvoja, joita hän ei pystynyt säätelemään. Hän ei saanut olla tällainen. Hänen piti hallita itseään.
Anastasia katsoi häntä säälien kuin olisi nähnyt pojan sisimmässä käydyn kamppailun.
“Tiedän, annan silti”, tyttö totesi yksinkertaisesti, eikä Tom ollut koskaan ymmärtänyt toista olentoa vähempää.
“Miksi?” hän kysyi ääntään hilliten ja pitäen katseensa visusti kengänkärjissä.
“Koska me ollaan ystäviä, Tom”, Anastasia nousi varovasti istuvaan asentoon. “Eikö siinä ole tarpeeksi syytä?”
“Älä hoe tuota ystävyyttä jatkuvasti!” Tomin suusta pääsi puolihuudolla ja hänen oli vedettävä henkeä muutaman kerran rauhoittuakseen. Hän ei ollut nukkunut hyvin edellisyönä, ei liiemmin öinä sitä ennen, johtuen kaikesta siitä jännityksestä, jota hänen elämänsä oli hiljattain pitänyt sisällään.

Ja tämän päivän tapahtumat… Kaikki se voima, jota hänessä oli. Vasta hiljalleen hänen tajuntaansa alkoi painua ymmärrys siitä, että hänellä todella oli mahdollisuudet ja kyky satuttaa toisia. Jopa hetkittäinen halukin. Oli kuin puolet hänestä olisi ollut utelias pikkulapsi, joka olisi halunnut jatkaa rajua leikkiä, kokeilla mitä kaikkea hänen olikaan mahdollista saada aikaan. Toinen puoli oli aikuistumassa, alkamassa oppia maailman rajoitteita, toisten ihmisten tuntemusta, alkamassa ymmärtää.
“Minä en aikonut satuttaa sinua niin pahasti”, se aikuistuva puoli kuiskasi ja Tom istuutui takaisin sängyn reunalle Anastasian taputettua patjaa.
“Tiedän.”
“Se oli vahinko.”
“Tiedän senkin.”
“Mutta olisin pystynyt pahempaankin jos olisin halunnut”, pieni uhma kiiri pojan äänestä. Se ei ollut niinkään tarkoitettu Anastasialle kuin hänelle itselleen. Pieni näpäytys omalletunnolle, joka hänet oli tähänkin tilanteeseen saattanut.
“Mutta sinä et halunnut”, Anastasia totesi selkeästi nojaten leukaa lakanan peittämiin polviinsa.
“Entä jos jonakin päivänä haluan?” Tom ei vieläkään kohdannut suoraan ikätoverinsa katsetta.
“Et halua”, Anastasia kuulosti varsin varmalta.
“Mistä sinä sen tiedät?” Tom esitti kysymyksen hiljaa ja tunsi äänensä epämiellyttävän karheaksi. Varmaankin flunssa teki tuloaan.
“Sinä et ole sellainen ihminen.”
“Sinä et tiedä millainen ihminen minä olen.”
“Taidan tietää paremmin kuin sinä itse”, Anastasia kumartui nähdäkseen Tomin maahan suunnatut kasvot ja vastahakoisesti poika vastasi tytön katseeseen.
“Tom, miksi sinun on niin vaikea antaa armoa itsellesi?” hän kysyi hiljaisella äänellä.

Tom liikahti vaivaantuneesti ja hypisteli kaapunsa hihaa jotain tehdäkseen. Hän ei voinut ymmärtää Anastasiaa. Tämän täytyi olla todella typerä, kun ei vieläkään ymmärtänyt ettei tulisi koskaan saamaan hänestä haluamaansa ystävää. Ettei Tom osaisi olla sellainen kenellekään, ettei hän osaisi muuttua toisenlaiseksi.
“Sinun ei tarvitse osoittaa olevasi jotakin muuta kuin olet”, Anastasia jatkoi Tomin vaiteliaisuutta hyväksikäyttäen. “Minä pidän sinusta juuri tuollaisena.”
“Sinä oletkin typerä, Anastasia”, Tom nousi arvokkaasti ja otti kasvoilleen jähmeän ilmeen. Selvä. Mikäli Anastasia ei itse ymmärtäisi, kuinka mahdotonta seuraa hän oli, Tomin pitäisi tehdä se selväksi vähemmän mukavalla tavalla. “Minä en pidä itsestäni ennen kuin olen saavuttanut sen mitä haluan.”
“Ja mitä se on?”
“Haluan että nimeni on eräänä päivänä kaikkien huulilla, mutta että he ovat kunnioituksesta kyvyttömiä sanomaan sitä. Haluan että ei ole enää ketään, joka voi katsoa minua alaspäin.”

Osa puheesta oli katkeruuden ja vuosien aikaisten pettymysten tuotetta, osa liioittelua, näytelmää. Sen oli tarkoitus ravistella, pelottaakin Anastasiaa, mutta jälleen kerran Tom sai huomata, että hän oli arvioinut väärin tuon tyttölapsen sitkeyden.
“Et sinä oikeasti halua tuota, Tom”, Anastasia puisti päätään Tomin jo tehdessä lähtöä ja kääntyessä poispäin.
“Mitäköhän minä sitten haluan, Anastasia?” hän kysyi selkä sairasvuoteeseen päin.
“Sinä haluat kuulua muiden joukkoon. Haluat olla kotonasi jossain. Haluat olla rakastettu, pidetty”, Anastasian ääni kantautui pojan korviin ja Tom olisi halunnut tukkia korvansa noilta lapsellisen äänen jauhamilta sanoilta. Ne kuitenkin kaikuivat hänen mielessään vaihtaen sävyään pilkkaavaksi, mikä sai hänen oman äänensä tummenemaan kuin hämärtyvä iltataivas.
“Väärin”, hän tokaisi. “En halua olla yksi monista, eikä minulla ole kotia.”
“Sinä yrität esittää ettet välitä, vaikka oikeasti kyllä välität”, Anastasia väitti ja Tom, joka oli ottanut jo muutaman askeleen poispäin, joutui pysähtymään lauseen voimasta. “Sinä teet niin koska sinua pelottaa. Suojaat itsesi muilta ihmisiltä, koska pelkäät heidän satuttavan sinua. Ihan kuin olisit tehnyt kilpiloitsun itsesi ja muiden väliin.”
“Ehkä koska en kaipaa muita”, Tom sai sanottua huolimatta siitä järkytyksestä, jota huomasi tuntevansa sen suhteen, kuinka hyvin Anastasia loppujen lopuksi tunsikaan hänen niitä osiaan, joita hän ei itse ollut valmis tutkimaan.
“Tom, jos jatkat noin, se tuhoaa sinut”, paljaiden jalkojen kevyet askelmat lattialla kertoivat, että Anastasia oli noussut jalkeille, ja kääntyessään ympäri Tom näki tytön todella tassuttelevan lähemmäs häntä.
“Mitä tarkoitat?” hän kysyi ja he vaihtoivat jälleen pitkän mittelevän katseen. Anastasian kasvoilla käväisi arkuus ennen kuin hän suoritti jonkin päätöksen.
“Minä tiedän asioita tulevasta”, tyttö kertoi ja piteli vasemmasta kyynärpäästään kiinni. Kenties hermostustaan, kenties koska se oli kipeä tämänpäiväisen jälkeen. “Näen joskus kohtauksia pahoista asioista, jotka saattavat tapahtua.”
“Jos yrität väittää minulle, että olet oikeasti nähnyt jotakin niissä professori Usvahutin pölyisissä palloissa tai nahistuneissa teenlehdissä…”, Tom aloitti ärtyneesti, mutta Anastasia puisti kiivaasti päätään.
“Ei, minä näen unia”, hän jatkoi ja otti askelman lähemmäs, jota Tom pakeni kahdella taaksepäin. Heidän katsekontaktinsa pysyi kuitenkin koko liikkeen ajan yllä. “Unia, jotka voivat toteutua. Ja olen nähnyt niitä sinusta. Sinulla voi olla pelottava tulevaisuus, Tom, ja pelkään että olet ajautumassa suoraan sitä kohti.”
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Katarriina Lilja

  • Ankeuttaja
Aivan mahtava tarina! Olen lueskellut tätä juttua jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt sain voitettua luontaisen laiskuuteni ja kommentoitua jotain. (Asian tekee sangen huvittavaksi se, että tämä tapahtui noin 5 aikaan aamuyöllä.) Mutta tarinasta, no ensinnäkin se on erittäin hyvä, kuten jo mainitsin. Varsinkin pidin tuosta viimeisimmästä luvusta, se kuvasi Tomia hyvin mielenkiintoisella tavalla. Paras kohta oli minusta se, kun Anastasia halasi Tomia ja tämän reaktio siihen, se oli jotenkin...jaa uskottava ja toimiva tarinan kannalta.

Anastasia on myös lempihahmoni, en oikein osaa sanoa miksi. Kenties koska hän on niin ystävällinen ja pitkäpinnainen, olematta kuitenkaan lainkaan ärsyttävä(tai siis Tomia hän tietysti ärsyttää, mutta ei minua :-)), toisin kuin kiltit hahmot valitettavan usein. Pidän myös nuoriherra Pomfreystä ja Tomkin on...jaa mikäs olisi oikea adjektiivi? No, loistava hahmo joka tapauksessa.

Ainoa miinus minkä voisin tarinasta sanoa on, että menen välillä hieman sekaisin noissa vanhemmissa hahmoissa ja heidän nimissään. Heitä on sangen paljon. Mutta alan paremmin tunnistaa heitä, joten eiköhän asia vielä korjaannu; oikeastaan minusta on kiva, kun tarinassa on paljon hahmoja, siitä tulee monipuolisempi, yleensä ainakin. :)

No, vähän lyhyeksi tämä nyt jäi...mutta kirjoitinpas kuitenkin! Odottelen innokkaana jatkoa!

Katarriina Lilja

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
No, niin luku 11 saapuu viimein. On ollut melkoisia kiireitä ja kirjoitus on jäänyt vähäisemmälle. Itse pidän luvun lopusta, koska sain viimein kauan kaipaamani hahmon takaisin ;). Olisi mukava saada palautetta.

Kiitos paljon kommentistasi Katarriina Lilja, ihana saada uusi kommentoija. Joo, tiedän että hahmojen perässä voi olla hyvin hankala pysyä. Itselläni on koottuna hahmoluettelo, jossa on ulkonäkö ja luonnekuvaukset, sekä joidenkin kohdalla liitettynä kuvakin helpottamaan muistamista ja kirjoittamista. Kauheasti uusia, olennaisia hahmoja tuskin enää tulee. Kiitos vielä paljon kommentoinnista.

Pitemmittä puheitta: tässä on teksti. Toivottavasti kelpaa :)
                                                         -Unissakävelija

Luku 11: Yhteenottoja - yhteydenottoja

Tylypahkan noitien ja velhojen koululta ei ollut poistumista muina kuin Tylyaho-päivinä - nekin olivat ainoastaan ylimpien luokkien oppilaiden etuoikeus - tai tuvanjohtajalta hankittavalla erityisluvalla. Tämän takia lienee ymmärrettävää, että Albus Dumbledore oli Rohkelikon tuvanjohtajana joutunut kuuntelemaan mitä erilaisempia anomuksia oppilailta, jotka tahtoivat viettää viikonloppunsa jossakin muualla kuin Tylypahkan muurien sisäpuolella. Voitiin sanoa, että hän oli erittäin tottunut torjumaan suurimman osan pyynnöistä, jotka olivat lyhyesti ilmaistuna perättömiä. Sinä sunnuntaiaamuna Albuksen kansliaan saapuneen Michael Pomfreyn pyyntö oli kuitenkin täysin toista kastia.

Albus tunsi Michaelin siinä määrin kuin opettajat tapaavat oppilaitaan tuntea, ja tiesikin tämän olevan erinomainen oppilas, jos ei lahjakas niin ainakin äärettömän uuttera. Herra Pomfrey oli viidentenä vuotenaan nimitetty valvojaoppilaaksi ja hän oli ollut myös varteenotettava kandidaatti johtajapojaksi, vaikkakin viime hetkessä rehtori Dippet oli päättänyt kisan Aprigon Vancen eduksi - lähinnä herra Pomfreyn ystäväpiiriin kuuluvan Joshua Bolen aiheuttamien hankaluuksien vuoksi. Joka tapauksessa Michael Pomfrey oli eräs niistä oppilaista, joiden Albus viimeisenä oletti anovan erikoislupaa poistumiseen. Niinpä hän tunsi hyvin suurta kiinnostusta Michaelin kohteliaasti muotoiltuun pyyntöön.
“Haluaisitko tarkentaa syitäsi, Michael?” velho kysäisi tarkkaillen samalla pojan eleitä ja liikkeitä.
“Mmm… sairastapaus perheessä”, poika vastasi ja vaikka todellinen huoli loisti hänen nuorista varsin kaunispiirteisistä kasvoistaan, Albus ei voinut välttyä tunteelta, että aivan rehellinen Michael ei ollut.

Tuskin Albus oli ehtinyt ajatella asian loppuun, kun hän jo kiirehti moittimaan itseään. Ei ollut hänen tapaistaan olla epäluuloinen toisten ihmisten, eritoten oppilaiden, suhteen. Hän tiesi varsin hyvin, että mikäli Michael Pomfrey pyysi erityislupaa hän myös todella tarvitsisi sellaista. Ei, kyse oli nyt jostakin aivan muusta, asiasta, joka liittyi aivan toiseen, Michaelia nuorempaan, poikaan.

Oli turha kiistää, etteikö Albus ollut järkyttynyt kun Tom Valedro oli hänen uskomustensa mukaisesti osoittautunut syylliseksi Luihuisen muistikirjan kähvellykseen. Järkyttävämpää oli kuitenkin oli ollut tapa, jolla poika oli suorastaan heilutellut kirjasta hänen edessään kuin ilkkuen hänelle. Poika oli naamioinut kirjan mainittavan hyvin, vaikka varmaankin Dumbledore olisi ajan kanssa pystynyt osoittamaan sen alkuperän. Se ei kuitenkaan tuntunut niin merkityksekkäältä. Tärkeämpi kysymys oli: miksi? Niin se tuntui aina olevan Tom Valedron kohdalla, kuten nyt tässä viimeisimmässä Anastasia Vancen “onnettomuus” -tapauksessa. Miksi niin oli tapahtunut, ja miksi kaksikko oli niin yksissä tuumin valehdellut siitä?

Albus pakottautui palaamaan nykyhetkeen ja poikaan, joka oli hienotunteisesti vaiennut, hänen painuessa omiin aatoksiinsa. Hetkessä Tylypahkan apulaisrehtori kokosi itsensä ja otti kasvoilleen pahoittelevan ilmeen.
“Sepä ikävä kuulla”, hän totesi. “Toivoakseni ei mitään vaarallista.”
“Sitä minäkin toivon”, nuoren herra Pomfreyn pää painui aavistuksen ja hetken Dumbledore katseli häntä nähden edessään ainoastaan nuoren pojan, jonka harteille oli kasattu liiaksi painoa monessakin muodossa. Tuo poika joutuisi keräämään voimansa vielä monta kertaa tämän vuoden aikana ja kohtaamaan sen, mikä tavallisesti oli vaikeinta niille, jotka olivat valmiit itseään uhraten tekemään työtä toisten hyväksi: astua sivuun ja hyväksyä tilanteen, sen ettei mitään ollutkaan hänen tehtävissään.

Sanaakaan sanomatta Albus otti sulkakynän käteensä ja raapusti lapulle muutaman rivin, joiden mukaan Michael Pomfreylla oli hänen lupansa poistumiseen. Nuorukainen otti sen vastaan ja poistui pian muodonmuutosten professorin jäädessä miettimään vakavampia asioita kuin hänen ystävällinen hymynsä olisi antanut olettaa.

   ***

Sunnuntaiaamu oli vielä melko varhainen Anastasia Vancen luodessa kaihoisia katseita sairaalasiiven ikkunasta pihamaalle, joka hohti heleän aamuauringon valossa. Viikonloppu oli valinnut ilmakseen varsin kauniit ja kirkkaat pikkupakkaspäivät lähinnä Anastasian harmiksi, sillä matami Sirosolis oli vaatinut, että lapsi viipyisi sairaalasiivessä ainakin sunnuntai-iltaan. Tytön harmia ei varsinaisesti lievittänyt se, että hänen veljensä Aprigon oli päättänyt viihdyttää häntä vierailullaan, joka tosin toimi kaikkena muuna kuin viihteenä pikkusiskolle. Anastasia ei yksinkertaisesti jaksanut veljensä ylimalkaista ja alentuvaa suhtautumistapaa lähestulkoon kaikkea kohtaan.

Anastasia yritti parhaansa mukaan olla huomioimatta Aprigonin puheita ja onnistui hymyilemään tämän hauskutusyrityksille ainoastaan Pomfreyn kaksosten eilistä vierailua muistellessa. Hän piti kovasti Gabriellasta ja Simonellasta ja oli ollut näiltä todella huomaavaista tulla piipahtamaan häntä katsomassa - tosin mieluummin kuin kaksoset tai veljensä Anastasia olisi halunnut vieraakseen Tom Valedron, joka oli perjantai-iltana poistunut varsin pikaisesti hänen paljastuksensa jälkeen. Itse asiassa Anastasia moitti itseään, että hän oli mennyt sanomaan Tomille yhtään mitään. Ties millaisia seurauksia silläkin ilmoituksella mahtaisi olla! Ja juuri kun hän oli alkanut saada jonkinlaista yhteyttä Tomiin.
“Anastasia, kuunteletko sinä?” Aprigon herätti pikkusisaren ajatuksista tiukan loukkaantuneella tiedustelullaan.
“Hmm?” Anastasia käänsi katseensa ihanasta ulkoilmasta kohdatakseen veljensä nyrpeän ilmeen.
“Sanoin juuri, että kirjoitin tilanteestasi äidille ja hän oli erittäin närkästynyt varomattomuudestasi”, tämä painotti sanaa “närkästynyt” merkityksekkäästi.
“Ai”, Anastasia lausahti ja käänsi päätään takaisin ikkunaa kohden. Joku näkyi olevan matkalla Tylyahoa kohti. Hetken hahmoa tarkasteltuaan hän osasi yhdistää porkkanaan vivahtavan hiustensävyyn kaksos-ystäviinsä ja arveli kyseessä olevan joku näiden lukuisista isoveljistä.
“Ai? Siinäkö kaikki? Aiheutit äidille suurta huolta ja kaikki mitä sinulla on sanottavana on ai?” Aprigon pauhasi, mutta Anastasia keskeytti hänet kysäisemällä oliko se päivä Tylyaho-sunnuntai.

Tylyaho-sunnuntait, joskus myös lauantait, olivat ennalta ilmoitettuja päivämääriä, jolloin viidesluokkalaisilla ja näitä vanhemmilla oppilailla oli lupa lähteä viettämään päivää koulun läheisessä velhokylässä. Koska Anastasialla ei ensiluokkalaisena ollut mitään osuutta tuohon hupiin, hän ei pahemmin seurannut ilmoitustaulun osiota, joka ilmoitti asiasta.
Aprigon rypisti kulmiaan:
“Ei, kuinka niin?”
Harmi, hän ei siis pääsisi silläkään verukkeella eroon Aprigonista… Anastasia puisti välinpitämättömästi päätään.
“Ajattelin vaan, että joku on menossa sinnepäin”, hän huomautti ohimennen, mutta tämä lausahdus sai Aprigoniin eloa ja veli kävelikin ikkunan luo yrittäen tihrustella lähtijän henkilöllisyyttä. Anastasia oli yllättynyt ettei hän käynyt hakemassa kaikareita.
“Voi hyvänen, eivätkö ne paukapäät pysty millään pitämään mielessään päivämääriä? Tylyaho-päivä on vasta viikon kuluttua!” hän ärhenteli ja Anastasia, joka pelkäsi veljensä ryntäävän nyt hänen vuokseen jonkun viattoman sivullisen kimppuun syyttäen tätä sääntörikkomuksesta tai jotakin, yritti vetää veljensä huomion takaisin itseensä.
“Ap, älä viitsi jooko olla tylsä”, hän pyysi ja taputti vieressään olevaa tuolia pyytäen veljeään takaisin istumaan.
Aprigon loi häneen halveksuvan katseen:
“Et kai sinäkin ole sortunut tuohon muoti-ilmaukseen?”
“Se on kiva sana”, Anastasia huomautti kevyesti. “Mielenkiinnoton tai pitkästyttävä on tuntuu niin aikuiselta.”
“Ja mitäköhän pahaa on siinä, että kuulostaa aikuiselta tai vakavasti otettavalta?”
“Minä en ainakaan ota sinua yhtään sen vakavammin, vaikka alkaisit puhua kuin professori Dumbledore”, tyttö ilmaisi mielipiteensä, mihin veli vastasi ilmoittamalla, että hänen oli nyt mentävä hoitamaan velvollisuuksiaan. No, ainakin Anastasia saattoi olla varma, ettei Aprigon enää tavoittaisi Tylyahoon hipsinyttä poikaa ja olikin oikeassa siinä, tosin tietämättä että paljon kaikenlaista muuta tulisi tavoittamaan Aprigonin vielä sinä samana aamuna.

   ***

Michael Pomfrey, tuo kaukainen profiili, jonka Anastasia Vance oli nähnyt kiirehtivän Tylyahoa kohti, vetäisi syvään henkeä Tylypahkan alueelta päästyään valmistautuen ilmiintymään. Michael vihasi ilmiintymistä ylitse kaiken, mutta se oli ehdottomasti nopein tapa päästä käväisemään jossakin niin kaukaisessa paikassa kuin pienessä velhokylän pahaisessa Tyronen kreivikunnassa, Pohjois-Irlannissa. Oikeastaan Michaelin kotipaikan nimittäminen kyläksi oli lähinnä termin halventamista, sillä paikka ei ollut kylää nähnytkään. Se oli vain kymmenen siedettävän kävelymatkan päässä toisistaan sijaitsevan talon muodostama yhteisö, jota oli paremman sanan puutteessa nimitettävä siten. Parempina aikoina kylä oli ollut asutetumpi, sillä velhot ja noidat olivat mielellään hakeutuneet näille suhteellisen karuille alueille, joilla yksisarvislaumojen tiedettiin viihtyvän. Yksisarvislaumat oli kuitenkin vangittu tai saatu pakenemaan alueelta jo nelisen sukupolvea sitten, niin että alue oli tyhjentynyt muutamaa perintötilaa lukuun ottamatta.

Kehnon tien läheisyydessä sijaitsevat maatalot olivat enemmän ja vähemmän rapistuneet vuosien saatossa. O`Malleyn talo sentään oli maalattu sitten kesän, kuten Michael pani merkille ja heilautti kättään etupihalla leikkiville noitalapsille. O`Malleyn tytöt olivat saman ikäisiä kuin hänen pikkuveljensä Philip ja Richard.

Omaa kotitaloaan lähestyessään Michael tunsi syyllisyyttä. Puinen aita oli kehnossa kunnossa, pikkusisarukset varmaankin repisivät itsensä verille sillä leikkiessään, ja portti repsotti ikävästi. Michael mutisi nopean loitsun, joka sai portin asettumaan huomattavasti edustavampaan asentoon, ennen kuin astui siitä lävitse etupihalle ja havaitsi yön hallasta märällä nurmella istuksivan tutun hahmon, joka leikitteli viisivuotiaan pikkupojan kanssa nostattaen tiskivedestä saippuakuplia sauvansa avulla.
“Äiti”, Michael kutsui saaden nurmelle polvistuneen naisen kääntymään ja hänen ennen aikaisesti vanhentuneiden kasvojensa leviämään raikastavaan hymyyn.
“Mike!” pikkupoika ilostui unohtaen saippuakuplat ja rynnäten isoveljensä luokse niin, että Michael saattoi nostaa viisivuotiaan syliinsä.

Tämän perheen nuorimmaisen nimi oli David, heidän isänsä mukaan. Pikku-Dave ei ollut ollut edes syntynyt heidän isänsä menehtyessä ja tämän vuoksi pikkupoika oli aina ollut hyvin kiintynyt vanhimpaan veljeensä. Michaelin taas oli joskus hirvittävän vaikea katsoa Davidia, joka oli lapsista ehdottomasti piirteiltään eniten isää muistuttava. Itse asiassa oli lähes pelottavaa miten samannäköinen David oli isän lapsuuden kuvien kanssa. Michaelia melkein kauhistutti ajatella, miltä tämä veli tulisi näyttämään vanhempana.
Äitikin nousi seisomaan ja virnisti syyllisesti:
“Älä ole vihainen hupsulle äidillesi, Michael. Minä ja Dave vain jäimme matkalle, kun olimme heittämässä tiskivesiä pois.”
Michael hymähti hiljaa. Niin, niin äidille kävi aina. Hän unohtui tekemään jotakin aivan muuta silloin, kun hänen olisi pitänyt hoitaa kotiaskareita. Yleensä enemmän tai vähemmän harmittavin seurauksin. Ei Michael kuitenkaan osannut kuin vastata äidin pehmeään hymyyn, joka oli kuin peilikuva hänen omastaan.

Äiti oli aikanaan ollut hyvin kaunis nainen. Hänellä oli pehmeät, kauniit kasvonpiirteet, joihin tosin surut ja murheet olivat painaneet jälkensä lisäämällä vasta 38-vuotiaan naisen otsalle ja silmäkulmiin syviä ryppyjä. Äidin vaaleat hiukset olivat haalenneet sävyltään ja ensimmäiset harmaat raidat olivat painaneet niihin jälkensä. Hänen vartalonsa oli kovin laiha kuuluakseen jollekulle, joka oli kahdentoista lapsen äiti, ja Michael tiesi tämän johtuvan epäsäännöllisistä ruokatavoista ja ravinnonpuitteisesta ruuasta, mikä sai hänet tuntemaan jälleen omantunnon tuskia.
“Oletko nähnyt kauniimpaa aamua, Michael?” äiti kysyi etäisesti Michaelin laskiessa pikkuveljensä takaisin maahansa ja näki naisen sinisten silmien kiinnittyneen horisonttiin, jossa aamu-usva katoili hiljalleen auringon työntäessä säteensä sen lävitse. Oli niin äidin tapaista huomioida jotain tuollaista sen sijaan, että ihmetellä mitä Michael siellä oikeastaan teki.
“Kylmempää en ainakaan pitkään aikaan”, nuorukainen huomautti ja kutsui loitsulla talosta viltin, jonka asetti sitten kaukaisuuteen katsovan äitinsä hartioille. Äiti oli pukeutunut tapansa mukaan kaikkea muuta kuin ilmaan sopivasti. Toki vihreä kesäleninki oli sievä, joskin ajan kuluttama sekin, mutta tähän säähän se ei sopinut lainkaan. Davella oli sentään villapaita yllään, joskin Michael komensi pojan sisälle ennen kuin tämä kastelisi ainoat pikkukenkänsä kelvottomaan kuntoon.

Äiti katsahti häneen olkansa yli ja hymyili jälleen, joskin ilmeeseen oli sekoittunut pieni haikeus.
“Sinä kasvat liian nopeasti, Michael”, nainen sanoi hiljaa, mutta tarttui esikoisensa käteen tämän tarjoutuessa saattamaan äitinsä sisälle.
Edes toisen meistä pitää, Michael totesi mielessään, mutta ei lausunut näitä ajatuksiaan ääneen. Hän rakasti äitiään aivan liiaksi, jotta olisi voinut satuttaa tätä jollakin tuollaisella huomautuksella.
“Kuinka Maggie, Phil ja Dick voivat?” hän tiedusteli sulkiessaan oven perässään sisälle astuessaan, joskin lämpötilassa ei ollut suurtakaan eroa. Michael pani merkille, että takassa ei ollut lainkaan puita.
“Hyvin tietenkin, kultaseni”, äiti suorastaan säteili. “Pojat leikkivät huoneessaan ja Maggie…”
“On tässä”, kuului vaisuhko huomautus ja Michael näki keittiön ovella seisovan pikkusisarensa, Margarethin, joka oli vanhin kotona asuvista sisaruksista. Tytön harmaa, arkinen mekko oli jauhoissa, mistä päätellen hän varmaankin laittoi ruokaa. “Ja Dick ja Phil menivät Perkinseille katsomaan niiden takapihalla asuvaa kyhmiä.”
“Minä en sitten millään pysy niiden vesseleiden tahdissa”, äiti nauroi Michaelin kurtistaessa kulmiaan tyhjälle eteisen nurkkaukselle, jossa tavallisesti säilytettiin lämmityspuita. Eivätkö he lämmittäneet taloa ollenkaan?
“Äiti, menen hakemaan…”, Michael aloitti, mutta nainen istui jo lattialla kuiskutellen jotakin Davidille, joka kikatteli äitinsä sanoille. Kaksikko vaikutti kadonneen aivan omaan maailmaansa.
“Liiteri on tyhjä”, Margareth totesi keittiön kulmalta arvaten Michaelin aatokset. Nuorukaisen kulmat rypistyivät.
“Eikö herra Terrance oli toimittanut teille sovittuja määriä polttopuita?”
Herra Terrance oli niin ikään heidän naapurinsa, jo ikääntynyt velho, joka omisti melkoisen laikun metsää, jossa hän harjoitti metsänhoitoa taioilla, tuottaen puutavaraa muiden käyttöön. Michael oli sopinut herra Terrancen kanssa, että tämä toimittaisi tarvittavat polttopuut liiteriin kuukausittaista maksua vastaan.

Äiti sai kerran kuukaudessa ministeriöltä pientä avustusta - leskenapu taisi olla oikea termi - jonka avulla hänen tuli maksaa myös naapurilleen. Sillä juuri ja juuri eli muutaman lapsen kanssa, mutta ei juuri muuta. Perheen säästöt olivat kuluneet loppuun vain pari vuotta isän kuoleman jälkeen, kun äiti oli yrittänyt yhä pitää kiinni entisistä elintavoista hemmotellen pesuettaan tarpeettomasti.

Maggie viittasi Michaelia tulemaan keittiöön ja veli tottelikin kymmenenvuotiaan kehotusta. Pieni keittiö oli suhteellisen siisti, epäilemättä Margarethin ansiosta, mutta kaapit näyttivät huolestuttavan tyhjiltä. Juureksia oli vielä viime kesältä, niitä olikin tullut runsaasti, mutta leipäjauhoista näyttivät olevan viimeiset. Taas Michael tunsi oman tuntonsa pistelevän. Merlin, kuinka häntä tarvittiin täällä… Ja silti hän vietti aikaansa Tylypahkassa.
Lopeta, sinun pitää valmistua ja hankkia kunnon ammatti, sitten voit olla avuksi, Michael yritti vakuuttaa syyllistävälle äänelle sisimmässään, onnistuen kehnosti. Voisi olla niin, että tällä menolla ensi keväänä ei olisi enää ketään autettavaa.

Michael osoitti sauvallaan taikinaa, jota Maggie oli ollut puutasolla paijaamassa - luonnollisestikin käsin, hänhän ei osannut vielä taikoa - jolloin vehnätaikina alkoi vaivautua itsekseen leivänmuotoon. Hän seisoi kärsivällisesti odottaen selitystä Maggielta, joka väisteli veljen katsetta.
“Miksei herra Terrance ole toimittanut puita?” Michael kysyi suoraan kumartuen alaspäin ja nostaen pikkusiskonsa leukaa ylös.

Maggien kasvot olivat aavistuksen raskastekoisempaa sorttia kuin Michaelin, ja hänen hiustensa punaiseen taipuva sävy oli Pomfreyn lapsista selkein, mutta yhtä kaikki Mike näki tytön pikkuvanhoissa silmissä paljon samaa, jota kohtasi katsoessaan peiliin. Ei kai hän ollut jättänyt Maggieta samanlaiseen tilanteeseen, jossa oli itse alkanut taiteilemaan kahdentoista vuoden iässä? Hän ei ikinä olisi sallinut kenenkään muun sisaruksensa kokea sellaista maailman romahdusta ja vastuun painoa.
“Äiti ei ole pystynyt maksamaan hänelle sitten viime helmikuun”, Maggie paljasti ja Michael tunsi sydäntään jäätävän. Kesäisin polttopuita ei juuri tarvittu, eikä hän näin ollen ollut loma-aikanaan kiinnittänyt asiaan huomiota, vaan oli automaattisesti olettanut kaiken olevan kunnossa sillä saralla.
“Miten niin ei ole pystynyt?” Michael vaati nyt selitystä ja joutui näkemään vaivaa pysyäkseen rauhallisena siskonsa edessä.
“No, kun on ollut menoja…”
“Mitä menoja?”
“En minä tiedä, Mike!” pikkutyttö alkoi kuulostaa jo vähän hysteeriseltä ja Michael tajusi suorittaneensa äskeisen kyselyn enemmänkin kuulustelumaiseen tapaan.
“Anteeksi, Maggie. Älä huoli, minä hoidan asian”, Michael yritti halata pikkusiskoaan, mutta tyttö ei suostunut likistettäväksi, vaan vetäytyi kauemmaksi. Toisaalta Maggie oli aina ollut itsekseen viihtyvä luonne.
“Käyn sopimassa asiasta herra Terrancen kanssa. Hän on reilu mies ja varmaankin suostuu siihen, että maksan polttopuut ensikesänä työnteolla”, Michael vakuutti ja vilkaisi kultaista taskukelloa, jonka oli saanut syntymäpäivälahjaksi Lauralta.

Hetkeksi hän unohti ajan, jota oli ollut katsomassa tajuten sitten kuinka arvokas sen täytyi olla. Hän kuitenkin kadotti ajatuksen mielestään ennen kuin se ehti kunnolla juurtua sinne. Tuo kello oli lahja Lauralta, ehkäpä viimeinen lahja, jonka hän tulisi ystävältään koskaan saamaan, eikä saattaisi ikinä myydä sitä. Ei oli muitakin tapoja järjestää asiat.
“Ja tässä on rahaa, jotta äiti voi hankkia jauhoja tai jotain ruokaa”, Mike jatkoi kaivaen taskustaan ainoan kesätienesteistään jäljellä olevan kaljuunansa, jota oli säästellyt Poppyn syntymäpäivälahjaan.
Perhe oli kuitenkin hänen ensimmäinen velvollisuutensa. Michael arveli, että saattaisi näillä toimin ostaa omatuntonsa hiljaiseksi edes jouluun asti, mutta yhtä asiaa hänen oli kysyttävä vielä ennen kuin lähtisi järjestelemään talon rempallaan olevia asioita ja palaisi ehkäpä illaksi Tylypahkaan.
“Miksi sinä kirjoitit viime viikolla?” hän esitti mieltään vaivaavan asian viitaten kirjeeseen, joka äidin olisi pitänyt lähettää.
Maggie oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi:
“Ihan niin kuin sanoin kirjeessä, Mike. Äidillä oli hirveä kiire.”
Michael tiesi, ettei äidillä ollut ollut kiire minkään asian kanssa päätellen siitä, miltä talossa näytti, mutta hän ei udellut enempää. Nuorukainen pelkäsi, että oikea vastaus olisi järkyttänyt hänen mielenrauhaansa siinä määrin ettei hän olisi enää saattanut palata Tylypahkaan.

   ***
 
Myöhäistä aamiaista Averyn ja muiden seurassa nauttiva Tom Valedro vilkuili vaivihkaa postipöllöjä, jotka saapuivat tuoden kirjeitä ja sanomalehtiä oppilaille niin hänen lähellään kuin ympäri koko salin. Normaalisti hän ei kiinnittänyt niihin mitään huomiota - kuka hänelle muka olisi kirjoittanut? - mutta tänään oli toisin. Hän odotti, taikka paremminkin toivoi, saavansa vastauksen kirjeeseen, jonka oli raapustanut vielä myöhään perjantai-iltana poistuttuaan sairaalasiivestä Anastasian luota.

Tytön kanssa käyty keskustelu oli valvottanut häntä monta tuntia, joiden päätteeksi hän oli hipsinyt oleskeluhuoneeseen pergamentin ja mustepullon kanssa. Hän ei rehellisesti sanoen ollut siihen mennessä tavannut ennustuksen tunneilla mitään sellaista, joka olisi vakuuttanut hänet tulevaisuuden tuntemisen mahdollisuudesta, mutta toisaalta taikamaailma oli hänelle vielä uusi ja kätki yhä monia saloja sisäänsä. Sitä paitsi Anastasia ei ollut valehdellut - tyttö oli ollut jopa pelottavan varma kertomastaan ja oli ainakin itse selvästikin uskonut noihin näkyihinsä henkeen ja vereen. Niinpä hän tarvitsi neuvoa joltakulta kokeneemmalta, joltakulta aikuiselta. Sellaisessa tilanteessa normaalilapsi olisi varmaankin kirjoittanut vanhemmalleen tai muulle sukulaiselleen, mikä tietenkin oli Tomin tapauksessa täysin poissa laskuista.

Pieni kirpaisu oli tässä kohtaa muistuttanut poikaa jälleen siitä, mitä kaikkea ilman orvon tulikaan jäädä, mutta hän oli puistanut sen mielestään ja kirjoittanut vastaanottajan nimen ja osoitteen kirjekuoreen, jonka hän oli napannut mukaansa Lestrangen levälle jääneistä tavaroista - hänellä kun itsellään ei ollut ollut tarvetta kuorille, eikä hän niin ollen ollut niitä hankkinutkaan. Hr Trafox Jones, Kettulinna, Skotlanti se oli ilmoittanut ja Tom oli tuntenut pientä tyytyväisyyttä voidessaan lyödä tällä tavalla kaksi kärpästä yhdellä ainokaisella iskulla. Hän kun oli jo reilun kuukauden ajan etsinyt salaa tekosyytä, jonka varjolla olisi saattanut kirjoittaa Kuhnusarvion juhlissa tapaamalleen kiinnostavalle velholle, minkä lisäksi herra Jones osaisi varmastikin kertoa hänelle realistisesti, kuinka uskottavia yksitoistavuotiaan ennustukset mahtoivat olla.

Hän oli muotoillut kirjeensä huolellisesti ja pohdiskellut sen sisältöä hyvin hartaasti päätyen lopulta seuraavanlaiseen tekeleeseen:

Herra Fox,

Epäilen mahdatteko enää muistaa minua, mutta nimeni on Tom Valedro ja tapasimme kuukausi sitten professori Kuhnusarvion juhlissa. Pyysitte minua kirjoittamaan ja ajattelin että voisitte ehkäpä antaa vastauksen erääseen kysymykseeni. Kysymys on vähän hankala, enkä tahtoisi esittää sitä opettajilleni, mutta tahtoisin silti kuulla jonkun aikuisen velhon mielipiteen asiasta ja tulin ajatelleeksi teitä. Ymmärrän hyvin, jos olette kiireinen, enkä tahdo häiritä teitä kohteliaisuuksien litanialla, vaan menen suoraan asiaan.
   Katsokaas, eräs tuttavani on kertonut nähneensä pelottavia enneunia, jotka ovat koskeneet minun tulevaisuuttani. Tämä tuttava on nyt jatkuvasti huolissaan siitä mahdanko olla joutumassa tuota tulevaisuutta kohti. Kuinka todennäköisiä tai luotettavia enneunet siis ylipäätään ovat velhomaailmassa? Minusta tuntuu, että ennustuksen oppikirjassa esitetyt luvut ovat melko lailla kaunisteltuja ja siksi ajattelin kysyä teiltä.

Toivottavasti voitte hyvin,
                                     Tom L. Valedro


Lauantai ei ollut tuonut vastausta mukanaan, vaan oli jättänyt pojan odottamaan, mikäli hänen koululta lainaamansa pöllö olisi palannut - tosin Tom ei ollut aivan varma kuinka nopeasti pöllöt tapasivat toimittaa kirjeitä, tai oliko hänen antamansa osoite ollut riittävä. Ei hän sitä paitsi muutenkaan elätellyt suuriakaan toiveita. Hän ymmärsi varsin hyvin, että Trafox Jones tuskin edes muisti jotakuta, jonka oli tavannut yli kuukautta aiemmin, eikä jaksanut edes pettyä, kun harmaa tornipöllö ei palannut, vaan tökkäisi mansikkahillolla maustettua puuroaan vastentahtoisesti. Hän ei ollut koskaan omannut kummoista ruokahalua, vaikkakin Tylypahkan ruuat olivatkin huomattavasti houkuttelevampia kuin orpokodin mahdollisimman halvalla valmistetut pöperöt - minkä vuoksi pojan posket eivät olleet enää aivan niin lommolla kuin pari kuukautta aiemmin.
“Isä kirjoitti, että meilläpäin liikkuu ihan oikea ihmissusi ja että ne aikoo ottaa sen kiinni porukalla heti seuraavan täysikuun aikaan”, Lestrange, suulas pöyhkeilijä, jolta Tom oli lainannut kirjepaperia kertoili parhaillaan aavistuksen uneliaalle pöytäseurueelle.
“Niin varmaan, mitä ne aikoo sille tehdä? Ampua hopealuodeilla kuin jotkut jästit? Ei ihmissutta voi tappaa susimuodossa”, Flint, joka oli ollut varsin huonotuulinen koko viikonlopun ajan, pisti väliin. Hänet kuitenkin jätettiin omaan arvoonsa.
“Olisi tosi mahtavaa nähdä oikea ihmissusi”, Sullivankin unelmoi, vaikka haukottelikin sanojen välissä varsin makeasti. “Huhutaan, että ne voi puhuakin.”
“Valedro, mitä mieltä olet?” McDover yltyi utelemaan ja kaikki, Flintiä ja Averya lukuun ottamatta vaikuttivat hyvin kiinnostuneelta Tomin mielipiteestä ihmissusien suhteen.
“Ai, keskustelusta ihmissuden kanssa?” Tom hymähti. “Varmaan loisteliasta juttuseuraa. Pyytäisi sinut saman tien päivälliselle.”
Sullivan alkoi hihittää katkonaisesti ja muutkin naurahtelivat hänen kuivalle huumorilleen, mikä sai Tomin kasvoille nousemaan tyytyväisen hymyn, jonka hän kuitenkin korjasi pikaisesti pois Flintin ylimielisen silmäyksen huomatessaan. Joskus hän olisi halunnut mojauttaa Flintiä jollakin niin, että tämän huolitellut kasvot olisivat kerrankin vähemmän ylpeän näköiset.

Tuskin Tom oli lausunut tämän toiveen mielessään, kun jokin tömähti Flintin vasempaan poskeen hurjalla kiitovauhdilla saaden Tomin ikätoverin parahtamaan hämmästyksestä ja iskemään kätensä epähuomiossa keskelle vieressään istuvan Averyn aamiaista ja hetken Tom uskoi taikoneensa huomaamattaan saaden jonkin osumaan Flintiin, joka punoitti kiukusta muiden höröttäessä hänen onnettomuudelleen. No, hetken kuluttua selvisi, että syy oli loppujen lopuksi hänen, vaikkakaan ei aivan niin konkreettisesti kuin Tom oli uskonut.

Kullanruskein höyhenin varustettu pienehkö pöllö nimittäin kiersi Escalus Flintin silmäten tätä vihaisesti kuin tämä olisi keskeyttänyt loistosyöksyn aivan tahallaan ja laskeutui sitten Tomin tyhjentämälle aamiaislautaselle koipeaan ojentaen. Tomin sydän tuntui iskevän tiuhempaan, eikä hän edes jaksanut välittää Flintin töykeästä huomautuksesta “Kuka sinulle muka kirjoittaa?”, vaan kiirehti avaamaan kuoren, jonka päälle oli kirjoitettu hänen nimensä ja Tylypahkan-linna. Hän alkoi lukea välittämättä edes McDoverista, joka luuli kurkkivansa kirjeen sisältöä kovinkin huomaamattomasti:

Hei Tom Valedro,

Etpä uskokaan kuinka ilahduin yhteydenotostasi. Ehdin jo pelätä, että olit unohtanut Kuhnu-kullan juhlissa käydyn keskustelun kokonaan. Olin muuten oikeassa sanoessani, että nämä koulun pöllöt ovat idiootteja. Tuo mokoma tornipöllö, jonka minulle lähetit törmäsi kymmenesti samaan ikkunalasiin. Sen vuoksi laitoin kirjeen tämän pöllön mukana. Muuten mikäli pidät siitä voit pitää sen. En itse voi kerta kaikkiaan sietää sen ääntelyä. Se on katsos kirkupöllö, jonka tulin typeryyttäni ostaneeksi Uuden-Seelannin matkallani. Sangen harvinainen, myyjä väitti, sukupuuton partaalla, kenties viimeinen jäljellä oleva muna… Ja pah - minun puolestani olisivat voineet kuolla sukupuuttoon koko laji.
   Älä käsitä väärin, Tom. Toki minä pidän pöllöistä, sellaisista hiljaisista, jotka eivät valvota minua öisin. Katsos, linnani pöllötorni sijaitsee juuri makuuhuoneeni yläpuolella ja minä arvostan kovasti syvää ja rauhallista yöunta.


Eikö hänen valtavassa linnassaan ole muka muita makuuhuoneita? Tom pohti kääntäen sitten katseensa edessään könöttävään pöllöön. Sen sulavalinjaiset höyhenet olivat pehmeän rusehtavat ja selkää koristivat tummanruskeat viirut. Yläselän höyhenet olivat valkoreunaisia, vatsassa kauniin kellertävä, kun taas selkää ja siipiä koristi muutama heleämmän ruskea poikkijuova. Pienen pöllön naamakiehkura oli lumivalkoinen ja sen lempeät silmät hohtivat syvänoransseina. Se oli ehdottomasti komein pöllöuros, jonka Tom oli koskaan nähnyt, vaikka kooltaan se oli vain sulkakynän luokkaa. Ja tämän kauniin linnun herra Fox oli valmis lahjoittamaan Tomille tuosta vaan? Se oli… oudon anteliasta. Mutta kenties herra Fox ei todellakaan tullut juttuun pöllön kanssa, vaan halusi siitä eroon mahdollisimman pikaisesti.

Tomilla ei ollut koskaan ollut lemmikkiä, mikäli vaskitsaa, jonka kanssa hän oli leikkinyt orpokodin pihalla, ei otettu lukuun. Hän katsoi pöllön vielä kerran päästä raatelukynsiin ja päätti, että sen nimi olisi Herodes. Nimi oli jäänyt Tomin mieleen orpokodissa luetusta jouluevankeliumista ja hän oli aina pitänyt siitä. Tämä pöllö olisi ehdottomasti Herodes.
Poika kuitenkin keskitti huomionsa takaisin kirjeeseen edessään:

Minun täytyy myöntää, että enneunet eivät varsinaisesti kuulu vahvimpiin tietoalueisiini, mutta tein hieman kyselyjä ja saamieni arvioiden mukaan sinulla ei ole mitään syytä huolestua. Ammattimaisen ennustajankaan enneunista ei toteudu kuin hyvin pieni osa. Prosentteina luku on alle kymmenen, sillä ennustajien on itsensäkin hankala hahmottaa missä menee unen ja näyn raja. Ja koska tuttavasi on kaikesta päätellen amatööri, en pitäisi näitä unia suurenakaan uhkana tulevaisuudellesi.
   Pidähän huolta itsestäsi ja kirjoita mikäli sinulla on mitään yhtään mitään mitä tahtoisit kysyä ja vaikkei olisikaan. Hyviä kirjeystäviä on niin vaikea saada.
               
               -Trafox Jones jr.
 
P.S Äläkä siis tosiaankaan vaivaudu lähettämään pöllöä takaisin. Mikäli et tahdo pitää sitä pyydä sitä muuttamaan takaisin kenguruiden luo tai hukuttautumaan Mustajärveen.


Tom päästi puolittaisen hymyn kasvoilleen, eikä voinut mitään sille, että se syveni entisestään McDoverin henkäistessä kunnioittavan ihailevalla äänellä:
“Saatko sinä kirjeitä siltä Trafox Jonesilta?”

   ***

Rhonda McKinnon oli niitä oppilaita, jotka saattoivat ylpeillä, sillä että olivat aina kiven heiton edellä muita, mitä koulun juoruihin tuli, joten lienee helppo ymmärtää millaisen suuren tyrmistyksen hän kokikaan, kun sen viikonlopun huippujuoru kantautui hänen korviinsa aivan liian myöhään. Vielä suurempi järkytyksen aihe oli tuon huhun tyrmäävä sisältö.
“Dorea Musta!” hän kiljaisi havaitessaan Dorean ja Treasan saapuvan makuusalista luihuisten oleskeluhuoneeseen matkallaan aamiaiselle. “Kuinka sinä saatat tehdä minulle näin?”
“Mitäköhän minä olen mahtanut tehdä?” Dorea räpäytti tummia ripsiään muutamaan kertaan varsin uskottavan hämmentyneesti, mutta Rhonda oli liiaksi kiivastunut tunnistaakseen aitoa tietämättömyyttä.
“Älä siinä yhtään kiertele”, tämä kivahti vetäen Dorean syrjimmäiseen nurkkaan - eipä sillä, ei oleskeluhuoneessa ollut kuin kymmenkunta henkeä ja heitä tämä varotoimi ei estänyt kuulemasta Rhondan varsin kantavaa syyttelyä, “vaan kerro välittömästi: onko hän kosinut sinua?”
Dorea tuhahti silmiään pyöräyttäen:
“Ai, vieläkin sama vanha laulu. Ei, ei ole ja olen siitä erittäin helpottunut, sillä minä en tosiaankaan välitä Aprigonista.”

Rhonda ei kerta kaikkiaan pystynyt käsittämään, miten hänen ystävänsä saattoi olla tuollainen. Tämähän oli hirveää!
“En minä Aprigonista puhu, senkin tuuliviiri!” pisamakasvoinen nuorinainen säksätti antamatta Dorealle mahdollisuutta keskeyttää. “Äläkä yhtään yritä näyttää viattomalta, teidät saatiin verekseltään kiinni. Elinor Johnson näki teidät itse eilisiltana! Kuinka sinä oikein kehtaat? Ajattele Aprigon-parkaa, kaikkihan tietävät, että te kaksi olette pari!”
“Ilmeisesti kaikki muuta paitsi minä”, Dorea korotti ääntään saaden Rhondan hätkähtämään. Dorean tummat silmät kipunoivat sellaista taistelutahtoa, jota Rhonda oli tottuneempi näkemään Treasan katseissa. Dorea oli aina ollut sovittelevampi, tasaisempi. Oliko tosiaan niin, että asiat olivat näin vakavasti?
“Kuule De, löytyykö sinulta rhonda-englanti sanakirjaa lainaksi?” Treasa huomautti sivusta ja Rhonda yritti luoda häneen ylimielisen katseen - se olisi ollut huomattavasti helpompaa mikäli hänen nenänsä olisi ollut tikkusuora aatelisnenä eikä mokomakin maalaisnykerö, ja mikäli Treasa ei olisi ollut häntä kolme tuumaa pidempi. “Taisin hukata omani ennen kuin tämä keskustelu edes alkoi.”
“Tiedoksi sinulle Dorea on alkanut tapailla herra Potteria meidän selkämme takana - Aprigonista puhumattakaan!” Rhonda tipautti juuri kuulemansa uutisen pitäen tiukasti silmällä Dorean ilmettä. Tytön vaalea hipiä näytti kalpenevan entisestään ja tämä lysähti tuolille, kun taas Treasaa tämä tieto näytti jostain syystä riemastuttavan.
“Ha, minähän arvasin, ettet sinä missään lentämässä käy!” nukkemaisen sievä nuori nainen päästi voitonriemuisesti. “Vaikka myönnän, että se on parempi koodisana kuin “käyn tuolla kulman takana” tai ”käyn lainaamassa mustetta”.
“Minä olen käynyt hänen kanssaan lentämässä”, Dorea lausahti hieman heikohkonkuuloisesti.
Treasa iski silmää varsin häpeämättömästi ennen kuin Rhonda ehti suutaan avaamaan:
“Tietenkin olet. Minäkin aion tänään päästä lentämään herra Delacourin kanssa…”
“Suus kiinni, Treasa. Sinä olet hepsankeikkojen kuningatar, joten sinulla ei pitäisi olla mitään sanottavaa tähän asiaan”, Rhonda napautti ja istuutui Dorean viereen ottaen ystävänsä kädet omiinsa lempeällä liikkeellä.
“Dorea”, hän aloitti pehmeästi, “oletko sinä rakastunut Charlus Potteriin?”
“Mitä? Minäkö rakastunut? Te olette mielipuolia”, Dorea naurahti, mutta Rhonda, joka omasta mielestään oli rakkauden asiantuntija - hänhän oli ahminut alan kirjallisuutta sellaista tahtia kuin olisi olemassa jokin tuntematon hirviö, joka kadotti romaanien tekstiä ellei hän ehtisi ennen sitä - oli tunnistavinaan hurmaantuneen ihmisen kieltoreaktion. “Herra Potter ja minä olemme silloin tällöin käyneet lentämässä.”
“Ja minkäköhän takia? Kenties lempimässä luudanvarsilla?” Treasa kiusasi, ja vaikka Rhonda ei todellisuudessa ollut lainkaan toista tyttöä tahdikkaampi, hän saattoi pikku mielessään paheksua toisen tökeryyttä.
“Niin kaikki kuitenkin puhuvat”, Rhonda myönsi ja Dorea näytti sanalla sanoen kauhistuneelta. “Kuten sanottu, Elinor näki teidän eilen lähtevän ulko-ovista yhtä matkaa myöhään illalla ja teki omat johtopäätöksensä. Olisit kyllä voinut vähän vihjaista…”
“Ei ollut mitään vihjaistavaa. Me olemme pelanneet huispausta…”

Rhonda kuitenkin kuuroutui tässä vaiheessa pahasti ja ryhtyi kehittelemään asetelmaa mielessään - romantiikan nälkä oli näet ajanut arvojärjestyksessä loukkaantumisen ohitse. Ah, kuinka jännittävää tämä olikaan! Toki hän oli pitänyt ajatuksesta työparin, johtajaoppilasparin, rakastumisesta, mutta olihan tällaisessakin tilanteessa jotakin kutkuttavaa. Ettäkö luihuinen rakastui rohkelikkoon! Ja vielä Dorea, joka kuului Mustien ehdottoman puhdasveriseen sukulinjaan - olivathan Potteritkin kriteerien mukaisesti puhdasverisiä, mutta myös paremmissa piireissä halveksittuja vapaamielisistä ajatuksistaan johtuen. Oi, miten romanttiselta se kaikki kuulostikaan Rhondan korvissa. Ja vielä jos Dorean kosijoiden välille saataisiin kaksintaistelu, miten romanttista se olisikaan!

Näiden ajatusten suristessa pääkopassaan Rhonda ei saattanut kuulla sanaakaan Dorean vakuutteluista, joiden mukaan hän ja Charlus Potter olivat ainoastaan pelitovereita - eipä silti ei Rhonda olisi sitä uskonut sen paremmin kuin kukaan muukaan.

   ***

Laura Whirmingiä hymyilytti tahtomattaan hänen poistuessaan Charlus Potterin, Joshua Bolen ja Jennifer Harrisonin rinnalla varsin vauhdikkaasti Suuresta salista lyhykäiseksi jääneen aamiaisen jälkeen. Charluksen niska näytti punoittavan varsin pahasti, eikä Lauralle ollut lainkaan kyseenalaista, mistä se mahtoi johtua. Joshua ja Jennifer olivat varsin puulla päähän lyödyn näköisiä kuten olivat olleet aina siitä asti, kun muuan George Prewett oli käynyt onnittelemassa Charlusia tämän erinomaisen valinnan, Dorea Mustan, suhteen. Charlus-parka ei ollut saanut sanaakaan suustaan, vaan oli tiputellut esineitä ja läikyttänyt kurpitsamehunsa Joshuan kaavulle.
“Mistä ihmeestä nämä ihmiset ovat saaneet päähänsä, että minä ja Dorea…”, Charlus mutisi parhaillaan ja Laura loi häneen samanlaisen säälivän lempeän katseen kuin pikkulapseen, joka ei aivan ymmärrä miten maailma toimii.
“No, oletteko te?” Jennifer kysyi uteliaasti.
“Ette helvetissä ole”, Joshua ähkäisi ja Jennifer palkitsi hänen kiroamisensa luunapilla olkavarteen.
“Me olemme vain pelanneet huispausta yhdessä!” Charlus parahti.
“Ai, luihuisen kanssa?” Joshua kysyi muistuttaen epäuskon ruumiillistumaa, eikä pojan kainaloon pujahtanut Jenniferkään tuntunut aivan vakuuttuneelta.

Laura, joka paitsi tunsi Charluksen heistä kolmesta parhaiten, oli tiennyt Doreasta ja ystävänsä ilmeisestä ihastuksesta ja olikin varma, että Charlus ja neiti Musta olivat lähentyneet, mutta eivät siinä määrin kuin huhut päättelivät. Hän ja Mike, joka myös oli hoksannut Charluksen pelitoverin henkilöllisyyden, olivat lyöneet itse asiassa pienen vedon sen suhteen mahtaisiko noiden kahden välillä tapahtua mitään ennen joulua - Michael oli veikannut puolesta, Laura vastaan.
“No, valitettavasti, sinut on nyt yhdistetty häneen kaikissa juoruissa”, tyttö lausahti ja sipaisi muutaman kullanruskean kiharan kasvoilta. Hän oli kuumissaan, vaikka päivä olikin alkanut pakkasen puolella.
Ei hätää, kaikki on ihan hyvin, Laura vakuutti itselleen, vaikka tunsikin olonsa hieman huolestuneeksi nyt kun hänen uskottunsa, Michael, ei ollutkaan heidän seurassaan. Ei hänellä tosin ollut oikeutta sitä Mikelta vaatiakaan. Siinä missä Mike tiesi hänen horjuvasta terveydentilastaan, tämä oli paljastanut osan perheensä ongelmista Lauralle, joka oli kuunnellut myötätuntoisena, vaikkakin samalla ärtyneenä ystävänsä uppiniskaisuudesta, kun tämä ei suostunut huolimaan muiden apua edes taloudellisessa mielessä.

Charlus Potter avasi suunsa selittääkseen tilannetta jotenkin epäuskoisille ystävilleen, mutta samalla hetkellä, kun hän oli astumaisillaan ensimmäiselle portaalle hän kuuli vaativan huudon takaansa:
“Potter!”
Nuorukainen ystävineen kääntyi havaitakseen Aprigon Vancen harppovan häntä kohden vihaisena kuin lohikäärme, jota yritettiin tainnuttaa. Charlus itse asiassa oli hyvin yllättynyt ettei johtajapoika syössyt sieraimistaan tulta. Siinä määrin kiukkuiselta tämä vaikutti.
”Mitä sinä nyt olet rikkonut minun nimissäni?” Charlus kuiskasi Joshuan suuntaan, mutta otti sitten muutaman askeleen lähestyvää Aprigon Vancea kohden.
“Niin, Vance?” hän huikkasi toisen pojan saapuessa parin käsivarren mitan päähän.
“Se on herra Vance sinulle”, toinen puuskahti ja Charlus yritti hillitä hymynsä tuon huvittavan kuuloisen lauseen jälkeen.
“Suo anteeksi, luulin että olemme jo sukunimittelyasteella”, hän totesi kepeään sävyyn ja vilkaisi kummissaan ympärilleen ihmisten tuntuessa matelevan eteisaulassa kuin vain seuratakseen heidän kohtaamistaan.
“Minun on puhuttava kanssasi”, Vance töksäytti, eikä hänen jäykkä ilmeensä rentoutunut lainkaan Charluksen huomioidessa mahdollisimman kohteliaaseen sävyyn, että niinhän tämä paraikaa teki.
“Ole hyvä ja selitä mitä pikaisimmin tekemisesi neiti Mustan kanssa”, Vance määräsi ja Charlus olisi tahtonut huokaista ääneen. Olisihan hänen pitänyt hoksata se saman tien. Tuskin sentään Aprigon Vancekaan, joka oli varsin tiiviisti roikkunut koko alkusyksyn Dorean kintereillä, oli niin välinpitämätön, että pystyisi välttämään sellaisen huhun, joka sinä aamuna oli heiluttanut Tylypahkan sisäistä tasapainoa.

Aprigon Vance ei ollut koskaan pitänyt Charlus Potterista pätkän vertaa. Tämä oli rettelöitsijä, ei ehkä niin paha kuin ystävänsä Bole, mutta siitä huolimatta varsinainen riesa. Hän ei uskonut, että olisi voinut missään maailmassa voinut tulla toimeen kenenkään Potterin kaltaisen hulttion kanssa, eikä saattanut uskoa, että Dorea, hänen Doreansa - kuten Aprigon nykyisin aina lisäsi mielessään - välittäisi Potterista sen enempää.
“Se lienee minun ja hänen välinen asia”, Potter huomautti raivostuttavan viileästi. Että tuolla lurjuksella oli otsaa! Loukata nyt Dorea-kultaa tuolla tavoin!
Aprigon kuitenkin oli päättänyt säilyttää mielenmalttinsa ja muotoilikin siksi mahdollisimman korrektisti:
“Luultavasti olet selvilläni suhteestani neiti Mustaan ja siksi…”
“Se taas lienee sinun ja hänen välinen asia”, Potter pisti raivostuttavasti väliin, mutta Aprigon jätti pidemmän nuorukaisen sanat huomiotta jatkaen:
“…ja siksi vetoan sinuun hänen nimissään, että katkaiset tämän perättömän huhusi siivet ennen kuin se pääsee aivan valloilleen.”
”Minkä ”minun huhuni”?”
“Tämä on vakavaa, Potter”, Aprigon otti harkitsevasti askeleen lähemmäs toista nuorta miestä ryhdistäen entisestäänkin ryhdikästä olemustaan. “Minun on ehdottomasti kiellettävä sinua levittelemästä minkäänlaisia halventavia valheita hänen suhteensa. Asetat hänet mutkikkaaseen asemaan.”
“Ensinnäkään”, Potter tehosti sanojaan nostamalla sormen esille, “en ole levittänyt valheita, ja toisekseen neiti Musta on täysin kykenevä puolustautumaan itse.”
Kuinka häpeämätöntä! Niin kuin Dorean kaltainen hentoinen tyttönen pystyisi puolustautumaan sellaisen huligaanin puheita vastaan kuin Charlus Potter. Onneksi Aprigon sentään oli valmis puolustamaan Doreaa, jonka hän uskoi olevan täysin syytön tähän epämääräiseen sotkuun.
“Dorea on niin viaton, että jonkun kunnollisen on huolehdittava hänen hyvinvoinnistaan ja maineestaan”, Aprigon totesi ja oikaisi valkean paitansa kauluksia hyvin arvokkaasti. Heidän ympärillään käynyt supina oli tiivistynyt, mutta nuoret miehet olivat liian keskittyneet sananvaihtoonsa, jotta olisivat saattaneet huomata minkään muuttuneen.
“Kuules nyt suuri herra johtajapoika, sinulla ei näytä olevan aavistustakaan siitä millainen ihminen Dorea on.”
“Ja sinullako on?”
“Kyllä vain.”

Kaksikko seisoi nyt lähes nenät kiinni toisissaan ja ainoastaan yksi ääni saattoi repäistä heidät kummatkin takaisin eteisaulaan loukkausten maailmasta. Tuo ääni oli kylmä kuin pakkasta kiristävä pohjoistuuli ulkona, eikä sen kantaja näyttänyt olevan lainkaan hyvillään seisoessaan kädet varsin epäsovinnaisesti lanteille asetettuna:
“Siinä tapauksessa sallikaa minun valottaa sitä teille molemmille. Dorea Musta on ihminen, joka ei siedä sitä, että toiset väittävät tietävän hänestä kaiken.“
Aprigon sen paremmin kuin Charlus Potterkaan ei ollut kuullut Dorean saapumista. Supina oli lakannut kokonaan myrskynmerkiltä näyttävän nuoren naisen ristiessä kätensä rinnalleen.
“Dorea-kultaseni…”, Aprigon aloitti pehmeästi, mutta tuli jälleen keskeytetyksi.
“Aprigon, en tietääkseni ole pyytänyt sinua puolustamaan minua ketään tai mitään vastaan ja voit olla varma etten tee niin vastakaan. Ja mitä sinuun tulee, herra Potter”, Dorea sanoi kääntyen Potteriin ja näyttäen jostain Aprigonille tuntemattomasta syystä äärettömän pettyneeltä, “älä ikinä kuvittele tuntevasi minua.”

Jos lennähtivät suut auki nuorilta herroilta Potter ja Aprigon, niin muiden tapauksen näkijöiden kielenkannat kirposivat ja kiihkeä kuiskina siitä kuinka Dorea Musta - johtajatyttö, joka oli totuttu näkemään muttei kuulemaan - oli antanut nenille kummallekin huhutulle heilalleen. Ja kuitenkin Dorea oli se, joka tunsi itsensä hylätyksi ja petetyksi katsoessaan sinä samaisena iltana luudanvartta matka-arkussaan. Sinä yönä hän ei lentelisi juuri opitun tapansa mukaisesti iltahämärässä, vaan hautautui peittonsa suojaan Rhondan kissan käpertyessä hänen viereensä rapsutuksen kipeänä.
“Pojat, mihin niitä oikein tarvitaan?” hän tuskaili ääneen sormien pyöriessä kissan valkoisissa karvoissa, mihin eläin vastasi matalalla hurinalla. Se ei ollut kiinnostunut hänen murheistaan ainoastaan siitä kuinka kauan hän jaksoi jatkaa liikettä väsyttämättä kättään.
“Jokaisella noidalla pitäisi olla miehen sijaan kissa, vai mitä?” Dorea jatkoi pohdintaansa. “Sinä syöt vähemmän, nukut enemmän, olet harvemmin tiellä ja mikä tärkeintä et puhu halaistua sanaa - ehkä hekin olisivat siedettävämpiä jos maukuisivat vain… tai ei sittenkään, tuskin sekään muuttaisi sitä totuutta, ettei kaksilahkeisiin ole luottamista. He pettävät kuitenkin luottamuksen ennemmin tai myöhemmin.”
Kissa kehräsi nuoren noidan sylissä vakuuttavasti.

   ***

Aivan toisaalla kuutamo loi säteitään hyvin hoidetun linnamaisen kartanon laajaan puutarhaan, joka oli täytetty mitä taidokkaimmilla kivipatsailla, suihkulähteillä ja muotoiluilla pensasaidoilla. Hallan kosketuksesta huurtunut maansora räsähteli sisäänkäyntiä lähestyvän naisen kenkien alla. Hänen käyntinsä oli nopeaa ja piilottelevaa, aivan kuin hän ei haluaisi tulla nähdyksi. Viitan syvä huppu peitti hänen kasvojaan siten, että vastaantulija olisi saattanut nähdä ainoastaan kapean leuan pään.

Naisen käsi tarttui pääoven raskaaseen kolkuttimeen, jolla hän kosketti puunpintaa. Sisältä kuuluivat pienet, nopeat askeleet ja oven avasi pelokkaannäköinen kotitonttu. Nainen ei ilmoittanut paikallaolonsa syytä sanallakaan, vaan asteli tontun ohitse välinpitämättömin, nopein askelin tönäisten sen tylysti tieltään.
“Maryah, en odottanut sinua tähän aikaan”, kuului kullatun portaikon puolesta välistä. Nainen käänsi päätään ja näki neljättäkymmenettä elinvuottaan lähestyvän miehen seisovan yksisarvisten taistelua esittävän lasimaalauksen edessä. Mies oli vain puolipukeissa ja hänen rintakehänsä paljastui avoimen aamutakin kätköistä.

Maryahiksi nimitetty ei tehnyt liikettä noustakseen miehen luokse, vaan hän laski huppunsa antaen kasvojensa paljastua eteissalin kynttilöiden valossa.
“Sinä taas olet laittanut minut odottamaan”, Maryah huomautti kylmään sävyyn ja mies teki anteeksipyytävän kumarruksen ennen kuin ryhtyi laskeutumaan portaita hitaasti ja arvokkaasti, liu`uttaen kättään kaidetta pitkin.
“Jos sopii, puhumme tästä työhuoneessani”, Trafox sanoi ja viittasi kädellään erääseen oveen. Hänen kätensä laskeutui suorastaan tungettelevasti naisen vyötärölle työntäen tätä kevyesti haluamaansa suuntaan.
“Ei sovi”, nainen tiuskaisi ja läimäytti miehen käden irti itsestään.

Trafox Jones nauroi ääneen nähdessään tulen, joka oli syttynyt hänen vieraansa kirkkaan harmaisiin silmiin. Maryah Jewellry ei ollut varsinaisesti kaunis, sanan todellisessa merkityksessä, toisin kuin hänen pikkusisarensa, Trafoxin kolmas vaimo, mutta jotakin erinomaisen kiehtovaa hänessä oli. Ehkä se oli määrätietoinen tapa liikkua ja elehtiä, kenties se tulinen luonne, joka pilkahtaessaan sai tavanomaiset, mitäänsanomattomat kasvot muuttumaan pirullisen eläväisiksi ja kiihkeiksi.
“Mitä nyt Maryah? Et suinkaan pelkää olla kanssani kahden?” Trafox kysyi yhä naurua äänessään. “Mikäli oletat kotitontustani olevan sinulle turvaa, olet harvinaisen typerä, kultaseni.”
“Sinä tässä olet se, jolla on pelättävää, Trafox”, nainen sanoi matalalla sävyllä ja hänen silmänsä välähtelivät vaarallisesti.
Trafoxin entuudestaan korkeat kulmat nousivat ylimielisesti vielä aavistuksen:
“Puhut rohkeasti naiseksi, joka tietää mitä hänen sisarelleen tapahtui tässä samassa talossa.”
“Sinä tiedät etten ole sellainen heikko sopuisa olento kuin Samantha”, Mariah tiuskaisi.

Toki Trafox sen tiesi. Se oli yksi syy, minkä vuoksi Trafox ei olisi koskaan voinut suunnitella avioituvansa tuon pahansisuisen naikkosen kanssa. Ensimmäisen avioliittonsa Trafox oli solminut erään tummaverisen kaunottaren kanssa. Tarjoamastaan silmänilosta huolimatta ensimmäinen vaimo oli jo muutaman kuukauden yhdessä asumisen jälkeen osoittautunut luonteeltaan mitä hankalimmaksi tapaukseksi. Heidän päivittäiset riitansa olivat olleet äärimmäisen rajuja ja olivat lopulta muuttuneet väkivaltaisiksi. Viimeisin niistä oli johtanut vaimon varhaiseen kuolemaan, jonka Trafox oli suhteillaan ja sievoisella rahasummalla peitellyt sopivasti.

Toinen avioliitto oli ollut huomattavasti järkevämmistä syistä solmittu kuin ensimmäinen. Trafox oli tavannut keskimmäisen vaimonsa Kuhnusarvion juhlissa, ja oli hyvin pian selvittänyt tämän olevan suuren kartanon ja huomattavan omaisuuden ainoa perijätär. Omat varantonsa lähes loppuun kuluttanut mies oli luonnollisestikin nähnyt tilaisuuteensa tulleen ja oli kuukauden kosiskelun seurauksena mennä täräyttänyt naimisiin tämän perijättären kanssa. Puolitoista vuotta hän olikin ollut mallikelpoinen aviomies, mutta vaimon isän kuoltua ja perinnön siirryttyä tämän nimiin, oli puiseva rooli mitättömän ja arkisen vaimon rinnalla käynyt Trafoxille sietämättömäksi. Niinpä hän oli järjestänyt surullisen pikku onnettomuuden, jonka jälkeen mahtava omaisuus oli siirtynyt täysin hänen nimiinsä.

Kahden avioliiton jälkeen Trafox oli päättänyt, että hänen mahdollisella kolmannella vaimollaan täytyisi olla kolme elintärkeää ominaisuutta. Ensinnäkin naisen tuli olla kaunis, riittävän kaunis, jotta hän jaksaisi kiinnostaa Trafoxia vielä muutaman vuoden kuluttua. Toisekseen hänen täytyi olla siinä määrin varakas, että Trafox kokisi hänestä jonkin sortin taloudellista hyötyä. Viimeiseksi ehdoksi Trafox oli asettanut säyseän luonteen, jottei hän lankeaisi jälleen temperamentikkaiden kaunottarien houkutuksiin. Viiden vuoden ajan hän olikin näiden ehtojen avulla pysytellyt poikamiehenä, kunnes puolitoista vuotta sitten hän oli tavannut jälleen Kuhnu-kullan välityksellä naisen, joka oli täyttänyt kaikki hänen asettamansa ehdot.

Samantha Jewellry oli ollut sangen suloinen olento ensi näkemältä. Hän oli ollut kymmenisen vuotta Trafoxia nuorempi ja hänen lapsenomainen viattomuutensa ja ujo käytöksensä, sekä luonnollinen viehättävyytensä olivat suorastaan huumanneet Trafoxin. Kun mies oli vielä saanut selville, että tämä nuori nainen oli erinomaisen menestynyt muotokuvataiteilijatar, oli hän kosinut välittömästi. Vuoden onni olikin kukoistanut. Samantha ei ollut kysellyt liikaa Trafoxin elämästä ja oli antanut miehelleen juuri sopivan määrän liikkumavapautta. Hän oli ollut hyvin miellyttävä puoliso.

Samantha oli kuitenkin ollut liian lauhkea, liian nöyrä ja Trafox oli lopulta menettänyt kaiken kunnioituksensa nuorta vaimoaan kohtaan. Ja kunnioituksen menetettyään hänen oli ollut helppo palata vanhoihin tapoihinsa varsinkin joinakin tiettyinä iltoina, joihin oli kuulunut väkijuomien käyttöä. Lopulta eräänä iltana hän oli vain lyönyt liian lujaa ja oli saanut jälleen kerran järjestää sopivan surkuttelevaa lesken naamiota kasvoilleen.
“Ja Samanthasta puheen ollen”, Maryah jatkoi nyt, “en ole huomannut pankkiholviini siirtyneen sopimaamme perintöosuutta.”
“Minkä minä mahdan sille, että aviomiehenä perin kaiken vaimoni omaisuuden”, Trafox totesi surkuttelevasti, mutta puristi kättään nyrkkiin aamutakin taskussa.
“Ja minkä minä sille mahdan, että hallussani on todisteet siitä, että juuri sinä tapoit Samanthan”, Maryah kertoi matalalla, tummasävyisellä äänellään.
“Todisteet?” Trafox nauroi jälleen, mutta tällä kertaa hän joutui peittämään ilonsa teennäisyyttä. “Minä olen ennenkin ostanut oikeudenjäseniä omalle puolelleni ja maksanut, jotta todisteet katoavat sopivalla hetkellä.”
“Niin, niinhän sinä olet ennen tehnyt”, Mariahin ääni kuulosti vaanivalta ja hän astui askeleen lähemmäs Trafoxia niin uhkaavasti, että mies oli astua puhtaasta refleksistä taemmas.

He olivat kuin kaksi toisiaan vaanivaa petoeläintä, jotka liikkuivat aulan portaiden edessä. Kumpikin paljasteli hampaitaan yrittäen säikyttää toisen pakosalle, mutta samalla heidän vihansa toisiaan kohtaan kasvoi hetki hetkeltä.
“Minä tiedän täsmälleen millainen rahatilanteesi on tällä hetkellä Trafox Jones”, Maryah kuiskasi pirullisesti ja kynttilät loivat hänen kasvoilleen varjoja, jotka näyttivät nekin ilkkuvan Trafoxille. “Minä tiedän, että olet veloissa aina päälakeasi myöten mentyäsi sijoittamaan Samathalta jääneet varannot mitä typerimpiin projekteihin.”
“Suu kiinni, nainen!” Trafox ärähti ja tärisi vihasta.

Kuinka tuo kiusankappale uskalsi tulla ilkkumaan hänelle, mahtavalle Trafox Jonesille, jonka nimeä kaikki velhomaailmassa lausuivat kateuden ja ihailun sekaisin tuntein? Ehkäpä hän oli ylittänyt varantonsa viimeisen puolen vuoden aikana ja oli kokenut lukuisia taloudellisia takaiskuja viimeisen kuukauden aikana, mutta hän ei kaatuisi näin helposti, eikä antaisi ainoankaan ihmisen nauraa itselleen.
“Katsos, Samantha lähetti minulle useita kirjeitä, joissa kertoi pelkäävänsä, että sinä tapat hänet ja että ole lyönyt häntä lukuisia kertoja. Minulla on jopa kuvia mustelmista, joita hänen ruumiinsa oli täynnä”.
“Tuo ei ole todiste, että tapoin hänet”, Trafox murahti ja kääntyi kohti portaita päättääkseen keskustelun.
“Ei, mutta yhdistettynä niihin edellisiin… Sinulla on paljon vihollisia Trafox ja moni ilahtuisi nähdessään sinun tulevan heitetyksi Azkabaniin, sillä sinnehän sinä vielä joudut Trafox Jones, jos et tee juuri niin kuin minä sanon -”
“Hiljaa!” Trafox karjaisi ja samassa hänen nyrkkinsä jo heilahti osuen naisen kasvoihin ja kaataen tämän lattialle. Hän hengitti raskaasti ja pelko nousi hänen mieleensä hänen tajutessaan kuinka typerä tuo liike olikaan ollut. Nainen nosti päätään ja hänen silmänsä salamoivat.
“Uskallapas koskea minuun uudestaan!” Maryah kirahti ja sylkäisi verta valkealle marmorille.
“Tiedoksesi”, hän ärähti nousten pystyyn, “toimittaja ystävälläni on kopiot kirjeistä ja valokuvista kirjekuoressa, joka hänen on määrä avata ja julkaista, mikäli minulle sattuisi tapahtumaan jotakin.”

Trafox tunsi veren pakenevan kasvoiltaan ja joutui ottamaan tukea kaiteesta. Maryah hymyili hänelle jälleen pahansuovasti ja antoi verivanaan norua suupielestään alemmas, mikä teki hänestä entistä kammottavamman näköisen.
“Niin, herra Jones, ymmärrätkö nyt? Et pääse pakoon. Mikäli en saa sitä mikä minulle kuuluu, sinä menetät kaiken toivon vietellä enää uutta rikasta perijätärtä, jonka rahoilla voisit pelastaa kurjan nahkasi.”
Maryah nousi portaita Trafoxin ohitse ja jäi seisomaan porrasta ylemmäs siten että heidän kasvonsa olivat samalla tasolla.
“Sinä menetät aivan kaiken sen, mikä sinulle on koskaan merkinnyt mitään. Vapautesi, valtaisan kotisi, kaiken jäljellä olevan omaisuutesi, asemasi, työsi, elämäsikin mikäli et viihdy ankeuttajien seurassa”, Maryahin sanat ilkkuivat Trafoxin korvissa ja mies tunsi valtavaa halua hakata pieninkin hymynkaarre tuon naisen huulilta, viimeinenkin pilkahdus tämän silmistä ja elämä tämän sisimmästä. Hän ei kuitenkaan saattanut tehdä sitä, hän ymmärsi sen nyt. Hänet oli voitettu.
Maryahin hymy syveni ja hän taputti miestä olalle:
“Hyvä poika. Sinulla on aikaa täsmälleen tämän vuoden loppuun. Sen jälkeen minä tuhoan sinut, mikäli et ole jollakin tavalla hankkinut minun rahojani.”
Nainen nosti hupun takaisin päähänsä ja kulki aulan halki ulko-ovelle, joka sulkeutui kolahtaen hänen perässään.

Trafox kävi istumaan portaalle ja hieroi ohimoitaan kämmenillään. Hän tarvitsi uuden suunnitelman. Maryah oli oikeassa, ettei hänellä tällä hetkellä olisi riittävästi valuuttaa, jotta hän voisi hankkiutua uhkaajastaan kätevällä tavalla eroon. Hän oli tosiaan tukalassa tilassa, sillä kirotuksi väitetylle vaimon paikallekaan tuskin löytyisi sopivan varakasta perijätärtä reilun kuukauden varoitusajalla. Trafox hieroi lujempaa pakottaen aivonsa työskentelemään tiiviimmin. Hänen dynastiansa ei saanut loppua tähän, hänen täytyi keksiä jotakin, jolla saattoi pelastaa itsensä ja omaisuutensa.

Ajatus iski häneen äkisti ja suunnitelmat palaset aivoissa alkoivat loksahdella paikalleen. Ehkä aivan kaikki toivo ei ollutkaan vielä menetetty. Tom Valedrosta, lahjakkaasta koulupojasta, joka oli vasta toissapäivänä kirjoittanut hänelle, saattaisi olla aivan lähitulevaisuudessa enemmän hyötyä kuin hän oli uskonutkaan.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Minäseolen

  • Vuotislainen
Terveppä terve

Silloin jooskus vuonna nakki ja sämpylä kun aloitit kirjoittaa tätä luin prologin joka ei juuri innostanut minua, eikä paritus ollut minulle tuttu. tuossa pari päivää sitten lueskelin vuotiksessa jotain mustan suvusta ja katselin sukupuuta. siellä huomasin sitten Jamesin vanhemmat ja muistin että aivan varmasti joku on tehnyt heistä tarinan. Muistin vain että kirjoittajalla avatar on kuu tai joku, ja veljeni nauroi minulle kun tajusi että se olet sinä (hän on fanisi ;D). Luin sitten heti seitsemän ensimmäistä lukua ja illalla loput ja äsken tuon viimeisimmän.

Sitten itse tähän tekstiin;D...

Joo siis lempihahmoni tietenkin on Tom ja häntä seuraavassa luvussa lisää. Olet oikeasti saanut tehtyä niin aidon tuntuisen että luusisi että olet kysellyt Rowligilta apua;D ja se miten hän ajattelee jokaisen tekonsa ennalta ja mitä hyötyy siitä ja mitä siitä seuraa. Oikeasti olet mahtava kirjoittaja. Sitten vielä siitä shakin peluusta (en muista lukua), mutta siinä minusta tulee ilmi hänen neroutensa ja tunteettomuutensa koska juuri niin hän varmaan toimi sodassa, eli uhrasi kuolonsyöjiä jos siitä hyötyi, koska juuri niin sota ja shakki voitetaan.

Siis se oli pelkkä Tom. HUH, tästä tulee pisin kommenttini ikinä mutta pakko jatkaa...

Sitten Charlusiin ja hänen kavereihinsa. Siis hän on aivan matava, juuri sellainen Jamesia rauhallisempi mutta yhtä kiero. Olin muuten helvetin pettynyt kun hän ei taistellut kaksintaistelua jotain muuta vastaan, odotin niin kauan että jonkun tappelun hän pistää pystyyn. Meinasin saada sen viime luvussa mutta ei, sinun piti tunkea Dorea sinne väliin ja tuhota heidan hieno ja avuton suhteensa.
Michael Pomfreyn perhe ongelmat ovat myös aika kivaa luettava, ja oletan että hän ja poppy menevät naimisiin ja Poppystä tulee tylypahkan parantaja.
Joshua tietenkin on se meneysyyden Sirius joka pelkää ihmissuhteta, haastaa riitaa ja hankkii jälki-istuntoja.
Tytöt ovat olleet aika vähäisessä osassa ja Lauran sairaus voisi selvitä jo. Alkaa ottaa päähän tämä tietämättömyys.

Ja Luihuiset: Tietenkin maailman oudoin kaveri yhdistelmä, Yksi rakkaushullu, yksi muuten vaan hullu Jotka tappelevat koko ajan ja vielä Epäilyttävä Dorea salaisuuksineen joka ei helvetti ole vielä suudellut Charlusta.
Toivottavasti hän antaa nopeasti anteeksi ja haukkuu Aprigonin pystyyn kaikkien ja varsinkin hänen siskonsa kuullen lyttyyn.
lisi kiva jos selviäisi voiko tuollaisella hullulla kuin Rhonda ikinä olla poikaystävää, koska itse en siihen usko;D

En nyt jaksa alkaa Trafoksista selittämään. Toivottavasti annat anteeksi. Jatkoa odottaen Minäseolen

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Okei, tiedän että tämän ficin päivittelystä on kulunut pieni ikuisuus, mutta puolustuksenani vetoan englannin YO-kokeisiin ja yleiseen syyskiireilyyn. En todellakaan ole lopettamassa ficiä kesken, kirjoitan sen loppuun, vaikka ihan pelkän kunniankysymyksen vuoksi. Eli seuraavassa olisi vuorossa luku 12, joka ei varsinaisesti ole erityisen tapahtumarikas, mutta jonka on tarkoitus pohjustaa lukuja 13 ja 14, jotka yritän saada piakkoin valmiiksi. Tavoitteeni on tällä hetkellä, että saavutan ficin puolivälin (luku 16), eli joulun viimeistään omalla joululomallani. Katsotaan miten käy...

 Kiitos paljon kommentistasi Minäseolen, oli todella huojentavaa saada edes yksi kommentti ja erityisen mukavaa nähdä uusi kommentoija. No, Tom on omakin lempihahmoni, sillä minusta on hauskempaa kirjoittaa hahmoja, joille voi ujuttaa monia puolia ja tasoja. Liian hyvät ihmiset käyvät hermoille enemmin tai myöhemmin. Varoitan jo valmiiksi, että Charlus ei tule missään vaiheessa ainakaan haastamaan ketään kaksintaisteluun, sillä se ei olisi ainakaan oman tulkintani mukaan hänen luonteensa rajoissa. Hän ei ole porukan rähisijä (tämä rooli kuuluu itseoikeutetusti Joshualle), ja pidän epätodennäköisenä, että hän olisi ainakaan minkään tappelun aloittava osapuoli. Pidän tietysti auki mahdollisuutta, että hän voisi tarttua sellaiseen toisen haasteesta... Lauraan saadaan aavistus selvyyttä tässä luvussa, mutta täydellisen paljastuksen suhteen liikumme Charluksen kelkassa, ja saamme tietää vasta hänen kanssaan yhtä aikaa. Yritän huolehtia että tytöt (Laura, Jen ja Rhonda) saavat enemmän riviaikaa kevätosassa, mutta seuraavat neljälukua ovat liian täysiä tapahtumien suhteen, jotta ehtisin syväluotaamaan ketään heistä sen tarkemmin.

Ja niin, tunnustettakoon vielä, että olen huomannut ensimmäisen öhm... ei nyt varsinaisesti virheen - tai no on se sellainenkin - ajallisen ristiriidan tekstissäni, mikä ärsyttää suunnattomasti, mutta puutun siihen sitten kun se on hieman oleellisempaa tekstin kannalta - aloitan kuitenkin pahoittelemisen jo etukäteen.

Olisin otettu kommenteistanne,
                                              -Unissakävelija


Luku 12: Seuraavaa erää odotellessa

Koululaiset oppivat melko nopeasti, että kuukaudet eivät missään nimessä olleet tasavertaisia kestonsa suhteen. Siinä missä marraskuu tuntui kuluvat alusta loppuun yhdessä hujauksessa oli joulukuun alku kokonaan eri asia. Kenties asiaan vaikutti myös se, että innokkaimmat alkoivat laskea päiviä joululoman alkuun - ja tulivat siihen tulokseen, että niitä oli aivan liian monta. Toisaalta oli niitäkin, joiden puolesta joululoma olisi saanut kokonaan jäädä pitämättä. Näitä ihmisiä edusti etunenässä Tom Valedro, jota masensi pelkkä ajatus orpokotiin palaamisesta. Hän ei halunnut lähteä yhtään minnekään Tylypahkasta, joka tuntui hänestä enemmän kodilta kuin mikään paikka tulisi koskaan tuntumaan.

Hänen huonotuulensa näkyi osittain ulospäin ja sitä lievittivät ainoastaan kiintoisat kirjeet, joita herra Fox soi hänelle neljästi viikossa. Tom oli käynyt miehen kanssa monenlaisia keskusteluja taikamaailmasta ja siihen liittyvistä asioista, ja oli saattanut kysellä mitä ikinä mieli pelkäämättä että herra Fox pitäisi hänen kysymyksiään typerinä tai lapsellisina. Herra Fox ei koskaan myöskään kirjoittanut hänelle niin kuin lapselle, mikä oli omiaan nostamaan hänen arvoaan Tomin silmissä. Poika huomasi hiljalleen alkaneensa tottua kirjeisiin, jotka tuntuivat liittävän hänet tiiviimmin muihin koulun lapsiin. Hänelläkin oli joku koulun ulkopuolella, jota kiinnosti hänen elämänsä, ja se tieto vetosi Tomin sisimmässä olevaan tyhjään paikkaan, jota kukaan ei tähän mennessä ollut pystynyt täyttämään. Oli kuitenkin liian varhaista tehdä Trafox Jonesista sen kummoisempia päätelmiä kuin että tämä oli mainio kirjeenvaihtotoveri.

Eräs asia, minkä olisi myös pitänyt taltuttaa Tomin huonoa tuulta, oli se että hän oli hyvää vauhtia hitsautumassa tiukasti kiinni Averyyn, Flintiin ja muihin poikiin, joiden seurassa hän oli viettänyt marraskuun hyvinkin tiiviisti pyrkiessään välttelemään puheilleen pyrkivää Anastasiaa - erillään pitäytyminen oli parempi paitsi hänen itsensä myös Anastasian kannalta. Tyttö kun ei koskaan lähestynyt häntä, mikäli hän oli muiden poikien seurassa. Vaikka Tom oli oppinut seurastaan melkoisesti ja tiesi muista pojista varmaankin enemmän kuin näiden omat vanhemmat, hän ei kuitenkaan tuntenut oloaan täysin tyydytetyksi näiden seurassa. Hän oli yrittänyt selvittää syytä tuohon tuntemattomaan puutteeseen, mutta ei ollut vielä löytänyt asiaan hyväksymiskelpoista ratkaisua.

Sen joulukuun alun keskiviikon oli kuitenkin nähtävästi määrä muuttaa hänen tuulensa suuntaa ja tämän käänteen alulle panijana toimi yllättäen professori Kuhnusarvio, joka tuli toimittamaan Tomille kutsua seuraaviin juhliinsa oppitunnin päätyttyä.
“Tom-kuomaseni, toivottavasti raivaat näille pikku hipoille tilaa, sillä taidanpa järjestää sinne jonkun, jonka haluaisit tavata”, Kuhnusarvio myhäili ja Tom nosti toiveikkaana kasvojaan.
“Onko herra Fox… herra Jones tulossa?” hän kysyi onnistumatta peittämään innostunutta sävyä äänestään.
“Niin, niin vanha kunnon Trafox, taisi tehdä sinuun vaikutuksen…”, Kuhnusarvio naureskeli jakaen kutsut myös Flintille ja McDoverille - Sullivan, joka oli edellisellä kerralla saanut kutsun, näytti pettyneeltä jäätyään tyhjin käsin. ”Tosin, mitä se kettu on minulle kirjoittanut, taisi tunne olla molemminpuolinen. Joudun kuitenkin tuottamaan sinulle siinä suhteessa pettymyksen, sillä Trafox on tavanomaisen kiireinen - sen sijaan luulenpa houkutelleeni paikalle itse eläkkeelle jääneen taikaministerin…”

Tom ei jaksanut tuntea edes kunnollista pettymystä. Eiväthän asiat muutoinkaan olleet viime aikoina tavanneet mennä hänen toiveidensa mukaan. Esimerkiksi Luihuisen muistikirjaksi -nimitetyn opuksen tekstit olivat hänelle yhä täydellinen mysteeri huolimatta lukuisista öistä, joina hän oli sauvanvalossa yrittänyt saada mystisiin konsonanttisarjoihin jonkinlaista tolkkua.
“…ja ties vaikka hän käväisisi täällä jouluna katsastamassa kotitonttujen ruoanlaittotaidot. Vaikka ei historian loistokkainta virkakautta omannutkaan, niin hyvän ruoan päälle se mies ymmärtää kyllä”, Kuhnusarvio jatkoi ja Tomilta kesti hetken ennen kuin hän tajusi sen outouden, joka sanoihin sisältyi.
“Viettävätkö opettajat joulun linnassa?” hän kysyi epäröiden.
“Jotkut”, Kuhnusarvion mursunviikset liikahtivat samaa tahtia hänen hartioidensa kanssa. “Toiset menevät perheiden tai ystävien luo, mutta muutaman on jäätävä joka tapauksessa valvomaan tänne jääviä oppilaita.”
“Oppilaita?” Tom oli aivan ymmällään. “Voivatko oppilaat jäädä jouluksi Tylypahkaan?”
“Niin, koululla on ollut tapana tarjota mahdollisuus…”, Kuhnusarvio taisi tunnistaa ahnaan ilmeen pojan kasvoilla, sillä hän hörähti uudemman kerran nauruun. “Epäilemättä tuo tarkoittaa, että tahdot jouluaterialle entisen taikaministerin kanssa. Kierrätän ensiviikolla listan tupalaisteni keskuudessa ja voit ilmoittaa silloin halukkuutesi jäädä koululle viettämään joulua…”

Tomin kasvoille oli kuitenkin levinnyt autuas hymy, jonka hän kyllä korjasi talteen alta aikayksikön. Hän olisi viettänyt jouluateriaa vaikka peikkojen seurassa sukkia syöden, kunhan saisi jäädä Tylypahkaan. Oli yllättävää, kuinka pienillä teoilla tai sanoilla maailman saattoi saada näyttämään niin paljon kirkkaammalta.

   ***

Marraskuun ajan tuntui vähän itse kukin harjoittaneen väistelytekniikkaa, ja Dorea Mustan ja Charlus Potterin välillä ei ollut vaihdettu ainuttakaan sanaa tuon väärinkäsitetyn kiivailutuokion jälkeen, eritoten jälkimmäisenä mainitun harmiksi. Tosin olipahan tämä tapahtumien käänne saanut epämääräiset romanssihuhut kuihtumaan alkuunsa, ja kenties se olikin ollut neiti Mustan tarkoitus.
Tai kenties loukkasin häntä tahtomattani pahemmin kuin luulin, Charlus arveli apeasti. Nyt jälkikäteen hän kyllä käsitti, kuinka typerä hänen kommenttinsa oli ollut. Hänellä ei tosiaankaan ollut minkäänlaista oikeutta väittää, että oli oppinut tuntemaan Dorea Mustan. Hänhän oli vasta ollut tutustumassa, opettelemassa tytön olemusta. Nyt tämä ei suostunut huomioimaan Charlusta, vaikka poika olikin yrittänyt päästä nuoren naisen puheille pahoittelemaan tapahtunutta ja tökeröitä sanojaan. Eihän hän ollut tarkoittanut kuulostaa niin omahyväiseltä tai omistavalta…
“Hän antaa kyllä anteeksi, jos pyydät”, Charluksen vieressä muodonmuutostunneilla istuva Laura Whirming kuiskasi saaden pojan hätkähtämään. Nolostuneena Charlus tajusi huomaamatta tuijotelleensa jonkin matkan päässä hänestä istuvaa Dorea Mustaa, joka näytti hyvin tyytymättömältä suorittaessaan tehtäväänsä Aprigon Vancen parina - heidän aiheenaan olivat ihmismuodonmuutokset.
“Ongelma onkin siinä, että en saa tilaisuutta pahoitella”, Charlus mumisi.
“Suo anteeksi, mutta et sinä nyt kovin tehokkaasti ole yrittänytkään”, Laura teki oikeanlaisen huomion. “Kenties sinua hävettää?”
“Kenties”, Charlus mumisi ja tarkasteli kirjaansa, jossa kuvattiin oikeanlaista sauvanliikettä. Charlus oli henkilökohtaisesti sitä mieltä että kuva olisi ollut tekstinpätkää havainnollisempi esitystapa.
Lauran nuhtelevaan katseeseen hän kuitenkin lisäsi:
“Sitä paitsi Josh hirttäisi minut, jos yrittäisin edes lähestyä jotakuta luihuista.”

Oli joulukuun kolmas päivä, maanantai, ja edellisenä lauantaina pelattu huispauspeli oli jälleen kiristänyt tupien jo joksikin aikaa rauhoittuneita välejä siten että jo aamulla oli esiintynyt pientä rähinänpoikasta. Kaikki tunnistivat hienoiset epäsovun merkit ilmassa - pian tarvittaisiin jälleen kunnon välienselvittelyä ja Josh, joka kantoi edellisestä kerrasta vielä syvää henkilökohtaista kaunaa oli ottanut tehtäväkseen edistää tätä mielialaa ystäviensä suureksi harmiksi.
“Jos takaan selustasi, lupaatko yrittää?” Laura kuiskasi viitaten edessä istuviin Jenniferiin ja Joshuaan, joista ensiksi mainittu sätti toista monituisin sanakäänteinen - kuten todistettua ulkonäkö on naisille huomattavasti merkityksekkäämpi seikka kuin miehille ja kenen tahansa noidan tapaan Jennifer tuohtui hyvinkin paljon Joshuan käristettyä hänen tummanruskean otsatukkansa.
“Laura, minä…”, Charlus nielaisi epävarmasti, mutta tyttö tarttui lempeästi hänen käteensä ja puristi sitä rohkaisevasti. Lämmin, sisarellinen liike tuntui antavan pojalle varmuutta ja jälleen kerran Charlus saattoi ainoastaan ihmetellä omaa onnekkuuttaan omatessaan tällaisen kullanarvoisen ystävän.   

Charlus ja Laura olivat olleet läheisiä ystäviä koko vaatimattoman ikänsä, mikä lienee normaali ilmiö pienissä naapurustoissa, joissa asuu ainoastaan muutamia samanikäisiä lapsia. He olivat aina olleet toistensa uskotut ja leikkitoverit, ja koko Charluksen elämän Laura oli ollut hänelle enemmän sisar kuin kukaan muu maailmassa. Aika ei ollut muuttanut sitä, eikä aikuistuminen ollut murtanut heidän välistään vahvaa yhteyttä, joka muodostui keskinäisestä välittämisestä ja huolenpidosta. Laura oli aina seissyt pojan vierellä ja kannustanut häntä, kun hänen oma sitkeytensä oli ollut pettämässä. Niin oli aina ollut ja Charlus odotti, että niin tulisi myös aina olemaan. Muuta mahdollisuutta ei yksinkertaisesti ollut.

Monien ihmisten oli vaikea käsittää näiden kahden yhteyttä, joka oli mitä ilmiselvin puhtaan rakkauden ilmentymä. Rakkautta se toki olikin, mutta varsin sisarellista, eikä kumpikaan olisi ikinä rohjennut saatikka sitten halunnut pilata heidän välejään minkäänlaisella suhdesählingeillä. Ei, sellainen ei ikinä käväissyt kummankaan mielessä ja he pitivät asioiden nykyisestä laidasta.
Charlus katsoi kämmenselällään lepäävää kättä ja pani epämääräisesti merkille Lauran ranteiden kaventuneen epämiellyttävällä tavalla ja sinertävien verisuonten paistavan selkeämmin kalpean ihon lävitse. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sovittaa näitä seikkoja minkäänlaiseksi lauseeksi, kun kello jo soi ja tytön pieni käsi kiiruhti sauvalle. Charlus näki ystävänsä mutisevan hiljaisen loitsun, joka kaatoi Joshuan mustepullon pöydältä niin että se levisi heidän edessään istuvan kaksikon kirjojen ja pergamenttien päälle.
“Loistavaa, Jen”, Joshua ähkäisi tajuamatta todellista syyllistä ja alkaen epätoivoisesti puhdistamaan pergamenttiaan. “Minä oikeasti raadoin näiden muistiinpanojen vuoksi!”
“Mitenkä niin sinä raadoit, kultaseni?” Jenniferin äänensävy oli vaarallisen hempeä. “Sinähän vain kopioit minun tekstini sanasta sanaan, sitä paitsi itse läikytit musteesi minun kirjalleni!”
 
Tässä vaiheessa Laura tönäisi Charlusta kevyesti ristiselkään ja nyökäytti leukaansa oven suuntaan, josta Dorea Musta parhaillaan poistui vauhdikkaasti jättäen kuin puulla päähän lyödyn Aprigon Vancen seisomaan suu auki heidän yhteisen työpöytänsä ääreen. Charlus taisteli tiensä ovelle lyöjän roolissa opitulla kyynärpäätekniikalla ja erotti viimeisenä ennen ovesta astumista professori Dumbledoren lausahduksen:
“Herra Bole, jos saan huomauttaa on hyvin epäviisasta purra ruokkivaa kättä, tai tässä tapauksessa väittää vastaan neidille, jonka ansiosta olet tällä S.U.P.E.R-kurssilla.”

Nähdessään Charluksen työntyvän ulos ovesta Laura saattoi huokaista helpotuksesta, eikä syy ollut aivan niin epäitsekäs kuin ensi näkemältä olisi voinut olettaa. Hänen vointinsa sattui olemaan sillä hetkellä nimittäin kaikkea muuta kuin hyvä, eikä hän olisi enää montakaan hetkeä jaksanut peittää huonovointisuuttaan Charlukselta. Omatunto kahlitsi sydäntä raudan lujilla ketjuilla muistuttaen, että hän ei pystyisi enää kauaa salaamaan tätä asiaa parhaalta ystävältään, pojalta, joka oli hänelle läheisempi kuin oma velikään voisi koskaan olla. Hänen olisi pakko kertoa jossakin vaiheessa ja särkeä rakkaimman ystävänsä sydän paljastuksellaan. Kaikki muut, jopa Jenniferin ja Joshuan Laura kesti, mutta Charlukselle valehteleminen oli kuin olisi myrkyttänyt itseään hitaalla kuolettavalla tavalla.
Laura hymähti mielessään. Hitaalla kuolettavalla tavalla - mikä sanavalinta.

Samalla hetkellä Michael, joka oli istunut tunnin Lauran ja Charluksen takana, kosketti nuoren naisen kyynärpäätään varovasti ja Laura vastasi äänettömään kysymykseen yhdellä päännyökkäyksellä. Hän keräsi tavaransa kaikessa hiljaisuudessa poistuen luokasta sitten Michaelin seurassa - vaikkakaan heidän tarkoituksensa ei ollut suunnata Suureen Saliin lounaalle muiden oppilaiden - tapaan jättäen riitaisan kihlaparin taakseen, minkä saattoi kuvata varsin tuohduttavaksi etenkin Jenniferin tapauksessa.
“Tuntuuko sinusta, että nuo kaksi salaavat jotakin?” Jennifer kysäisi nyreältä sulhaseltaan havaittuaan näiden kahden poistumisen. Joshua yritti epätoivoisesti poistaa mustetahroja kirjansa kannesta.
“Sinä kuvittelet, Jen”, pitkänhuiskea nuorukainen tuhahti, ja Jennifer saattoi kuulla professori Dumbledoren yskäisevän. Varmaankin velho yritti viestiä toivovansa myös näiden kahden viimeisen oppilaan poistuvan mahdollisimman pian - luultavasti opettajillakin oli jonkin sortin tekemistä ruokatunneillaan.

   ***

Treasa Gondolier ei pitänyt portaista, ei etenkään silloin kun niitä oli tavattoman paljon tai ne liikkuivat. Tai ehkäpä oikeampaa oli sanoa, että hän ei pitänyt odottamisesta, joka Tylypahkan liikkuviin portaikkoihin liittyi. Etenkin Rhondan kanssa kuljettaessa portaikkomatkoihin kuului tavattoman paljon turhaa epäröintiä ja odottelua.
“Tulkaa jo te kaksi”, Treasa äksyilikin perässään rauhallisin askelein kulkeville ystävilleen tarpoessaan itse rappuja useamman kerrallaan. “Minä olen nälkäinen.”
“Tres, hieno nainen ei koskaan sano olevansa nälkäinen”, Rhonda liu`utti kämmentään ylevästi kaidetta pitkin, ja näkyi vilkuilevan toiseen portaikkoon, jossa muun muassa eräs tietty herra Kenneth Puddifootkin matkasi eteisaulaa kohti. “Se on… rahvaanomaista.”

Treasa pyöräytti ärtyneesti silmiään samalla, kun Dorea huomautti lähes sarkastiseksi luokiteltavalla sävyllä:
“Kiitos Rho, odotinkin jo hetkeä, jona lainaat äitiäni… taas.”
Treasa pani ylpeänä merkille, että ilmeisesti hänen oppinsa eivät olleet menneet aivan turhaan, sillä siinä määrin luonnetta Dorea oli viime aikoina osoittanut. No, hyvä alku oli luonnollisesti ollut se parin viikon takainen täydellinen tyrmäys herroja Vance ja Potter kohtaan, puhumattakaan äskeisestä tunnista, kun Dorea oli tokaissut herra Vancen tiedusteluun hänen illansuunnitelmistaan:
“Pysyä kaukana sinusta.”
Siinä määrin itsekeskeinen ihminen, kuin Treasakin sattui olemaan, ei luonnollisestikaan voinut ottaa huomioon, että Dorean luonteen hienoiselle muutokselle saattaisi olla olemassa jokin hänestä riippumaton syy.
Treasa pyöräytti päätään niin että vaalennetut kutrit siirtyivät pois kasvoilta ja lisäsi vielä Rhondalle:
“Sitä paitsi, minulla ei ole minkäänlaista tavoitetta ryhtyä hienoksi naiseksi, ja vielä vähemmän mikäli en saa olla edes nälkäinen.”
“En sanonut ettet saa olla nälkäinen”, Rhonda oikaisi ja tarrasi kauhuissaan kiinni kaiteeseen portaikon pään alkaessa siirtyä hieman vasemmalle, mikä sai Treasan huokaamaan turhautuneesti. Eikö tuo kana ollut tottunut tähän yksinkertaiseen reittiin reilussa kuudessa vuodessakaan?
“Sanoin että sinun on ilmaistava se toisin”, Rhonda ei päättänyt lausettaan ennen kuin seisoma-alusta oli jälleen vakaissa asemissa.
“Ja mitenköhän se tapahtuisi?” Treasa kysäisi kylmällä sävyllä, jota hän ei juuri säästellyt puheessaan. “Ah, rakkaat ystävättäreni, sisuskalujani hiukoo, vai?”
Dorea naurahti heidän lopulta päästessään portaiden alapäähän ja Treasa väläytti erittäin itseriittoisen hymyn, joka sai pontta Rhondan tyytymättömyydestä.
“Ja taas sinä väär…”, Rhondan lauseen loppu peittyi juoksevien askelten ääneen ja hengästyneeseen kysymykseen:
“Anteeksi, saisinko tuota puhua… neiti Mustan kanssa kahden?”

Treasan ei olisi tarvinnut kääntyä arvatakseen Charlus Potterin tavoittaneen heidät, mutta heitti silti halveksuvan katseen olkansa yli rohkelikkopoikaan. Treasa silmäsi nuorukaisen päästä varpaisiin tavalla, joka olisi saanut hiukankin heikompaa tekoa olevan ihmisen valahtamaan tuhkakasaksi hänen jalkoihinsa. Olipa siinä velhopojulla otsaa! De-parka tuntui suorastaan keräävän kaikki pakkomielteitä kehittävät, inhottavat tapaukset, eli lyhyesti sanoen omistamispakkomielteiset tyypit jollaisia Treasan kaltainen vapautta ja itsenäisyyttä palvova ihminen ei saattanut sietää silmissään. 
“Et saa”, hän tokaisikin Dorean puolesta vetäen sitten lyhyemmän tytön käsikynkkäänsä. “Tule, De.”

Tyttökolmikko kääntyi mennäkseen, mutta herra Potter näytti olevan sangen sitkeällä tuulella.
“Haluaisin pyytää anteeksi”, tämä astui röyhkeästi heidän eteensä ja katsoi Doreaa suoraan silmiin päättäväisesti, mutta samalla jollakin tavalla anteeksipyytävästi. Treasa avasi jo suunsa laukoakseen muutamia hyvin valittuja, kaikkea muuta kuin kohteliaita sanoja, kun Dorea äkisti mutisikin:
“Tres, minä hoidan tämän. Menkää edeltä.”
Treasa vaihtoi lyhyen katseen Rhondan kanssa, joka näytti yhtä nihkeältä jättämään Den kaksin Potterin kanssa kuin hänkin. Tosin, kuten Treasa arvasi, aivan eri syistä. Hän kaipasi tilaisuutta rähistä, Rhonda mahdollisuutta kirjoittaa muutaman lisäluvun mielensä suloiseen saturomanssiin.
No, ainakin olen opettanut hänet hyvin, Treasa totesi mielessään poistuessaan Rhondan kanssa vastentahtoisesti paikalta.

Kun Treasa Gondolier ja Rhonda McKinnon olivat poistuneet, Charlus Potter tajusi olevansa kahden Dorean kanssa - tai siinä määrin kahden kuin vilkkaassa aulassa nyt ylipäätään saattoi olla - ja huomasi kadottaneensa kaikki ne kauniisti muotoillut sananparret, joita hänen oli ollut tarkoitus käyttää pahoitteluihinsa.
“Niin, herra Potter?” Dorea kysyi asiallisen viileästi hetken odotuksen jälkeen ja Charlus pakottautui lopulta tiputtamaan suunnittelemattomat lauseet huuliltaan.
“Dorea, minä… Minä olen pahoillani siitä mitä silloin sanoin”, hän tunnusti rehellisesti. “Minä olin erittäin ajattelematon… ei minä olin tyhmä, tavattoman tyhmä ja ylpeä ja… en olisi saanut sanoa mitään sellaista. Olen pahoillani, että loukkasin sinua.”

Charlus tiesi varsin hyvin, että se oli kehno anteeksipyyntö. Hän ei yleensäkään ollut hyvä anomaan keneltäkään anteeksiantoa, eikä se tosiseikka, että tällä kertaa kyseessä oli kaikista maailman ihmisistä juuri Dorea Musta, tyttö, jota kohtaan hän oli alkanut tuntea määrittelemättömiä asioita, helpottanut oloa lainkaan.
 “Tiedätkö mihin olen kyllästynyt?” Dorea kysyi sävyllä, jossa oli teräksisen kova särmä. Charlus pani merkille kapean leuan uhmakkaan päättäväisen asennon ja ymmärsi varsin hyvin, ettei hänen onneton anteeksipyyntönsä ollut tehnyt vaikutusta. “Olen kyllästynyt siihen asenteeseen, että miehet kuvittelevat naisen olevan omaisuutta, jonka voi lahjoa tai ostaa.”
Charlus avasi suunsa väittääkseen vastaan kertoakseen, että hän ei ollut tarkoittanut saatikka sitten ajatellut mitään sellaista, mutta Dorean kivettynyt ilme vaiensi kaikki hänen vastaväitteensä ja sai hänen päänsä painumaan hartioita kohden kuin luimistelevalla pikkulapsella.
“Jonka voi sanoa tuntevansa”, Dorean silmissä välähti loukattu ilme, “josta voi puhua niin kuin tämä ei olisi edes paikalla.”

Pettymyksen aalto kulki heidän välillään, eikä Charlus pystynyt suojautumaan siltä. Hän oli ansainnut kovista sanoista jok’ikisen. Hän oli pettänyt Dorean luottamuksen, eikä sellaiselle asialle ollut puolustautumista. Hän oli antanut Vancen ärsyttää itseään ja oli antanut arvostelukykynsä pettää pahemman kerran. Hän oli epäilemättä syyllinen.
He olivat hetken hiljaa ennen kuin Dorea jatkoi hiljaisemmalla äänellä, joka kuitenkin kuvasti enemmän loukattuja tunteita kuin äskeinen kova ja kylmä sävy:
“Minä luulin, että sinä olisit erilainen ja ymmärtäisit mitä tarkoitan. Huomaan olleeni enemmän kuin typerä.”
“Dorea, minä…”
Syvänharmaiden, lähes mustaan sävyttyvien silmien vilkaisu oli kuitenkin jäätävä ja se vaiensi Charluksen empivän kielen.
“Se on neiti Musta sinulle, herra Potter”, tyttö tokaisi ja seuraavana nuorukainen sai seurata nuoren naisen etääntyviä askeleita. Charlus huokaisi väsyneesti. Ja taas sitä oltiin lähtöruudussa. Ehkä hän ymmärtäisi noudattaa sääntöjä seuraavassa erässä, mikäli saisi koskaan mahdollisuutta osallistua siihen.
 
   ***

Muutamia hetkiä ja kerroksien nousua myöhemmin Dorea pysähtyi painautuen selkä seitsemännen kerroksen kiviseinää vasten ja hengitti muutaman kerran syvään rauhallisen hiljaisessa käytävässä. Sen ei olisi pitänyt tuntua tältä. Potterin anteeksipyytämisen näkemisen ei olisi pitänyt sattua niin paljon. Hän ei ollut tälle mitään velkaa, ja hänen oli oikeus loukkaantua tämän itseriittoisista väittämistä. Samalla hän joutui kuitenkin pysäyttämään itsensä. Hän oli jo viikkoa aiemmin myöntynyt Aprigon Vancen anteeksipyyntöön, joka oli tehty täysin kaikkia kohteliaisuussäädöksiä noudattaen, joskin huomattavasti sieluttomammin kuin herra Potterin äskeinen viritelmä.

Mutta miksi hän oli suonut anteeksiantonsa Aprigonille, mutta ei Charlukselle? Ensimmäinen peruste, joka tuli mieleen oli se yksinkertainen selitys, että elämä Aprigonin kanssa olisi muuttunut sietämättömäksi, mikäli hän ei olisi antanut tälle lupaa lopettaa yletöntä pahoittelua - olivathan he paitsi työpari johtajaoppilaina myös useimmilla oppitunneilla. Toinen selitys, jota Dorean oli vaikeampi hyväksyä, oli että Aprigonin omistava asenne häntä kohtaan ei ollut mitenkään erikoinen, hän oli jopa ehtinyt tottua siihen tämän vuoden aikana. Se vain oli Aprigon Vancen luonto, mutta Charluksen kohdalla… Dorea oli tuntenut itsensä petetyksi, koska oli päätellyt kaiken kokemansa ja kuulemansa perusteella, että tämä olisi ollut jotenkin parempi. Että tämä olisi jotenkin syvällisempi ja… erilainen. Isku oli siis ollut kaksi kertaa niin paha, kun hän oli havainnut kuvitelmansa vääriksi. Aprigon oli tehnyt niin kuin Dorea oli tottunut hänen tekevän, kun taas Charlus oli rikkonut heidän hennon ystävyydenpoikasensa osoittamalla olevansa juuri sitä kaikkea, mitä oli esittänyt halveksivansa. Tällaista kaksinaamaisuutta Dorea ei voisi antaa anteeksi niin vain.

Miksi? Miksi sen piti tuntua tältä? Miksi osa hänestä tahtoi sortua helppoon anteeksiantoon ja jatkaa elämää unohtaen koko tämän loukkaavan episodin? Ehkä koska Charlus on ansainnut sen, pieni ääni kuiskasi hänen sisimmässään väittäen, että hän tuomitsi toiset ihmiset ankarammin kuin nämä ansaitsivat. Ehkä hän halusi välttämättä nähdä vikoja ihmisessä, joka oli lähempänä hänen olemuksensa tavoittamista kuin kukaan pitkään aikaan. Ehkä kyse ei ollut lainkaan Charluksesta tai siitä mitä tämä oli sanonut. Ehkä kyse oli hänestä itsestään, siitä että hän ei halunnut päästää ketään niin lähelle itseään.

Dorea pani epämääräisesti merkille kuinka pieniä profiileja alkoi laskeutua katosta laskeutuneita portaita pitkin yläpuolella sijaitsevasta Ennustustornista, mutta ei juuri nyt jaksanut kiinnittää huomiota näihin, vaan yritti hiljentää sen sisällään riehuvan kamppailun, joka uhkasi repiä hänen mielenrauhansa lopullisesti kappaleiksi.

Lapset kävelivät hänen ohitseen ja tuijottivat häntä oudosti - ei siinä sinällään mitään, ainahan ensiluokkalaiset katsoivat häneen kuin hän olisi ollut yksi opettajista, mutta nyt heidän katseensa eivät olleet varsinaisesti ihailevan pelokkaita, vaan enemmänkin pöllämystyneitä, aivan kuin eivät olisi uskoneet näkevänsä johtajatyttöään nojailemassa siinä seitsemännen kerroksen seinään kaikessa rauhassa. 
“Hei, onko neiti ihan kunnossa?” liioitellun kohteliaan kysymyksen esitti muuan oranssihiuksinen pikkutyttö.
“Ella, anna olla”, supatti toinen tyttö, joka muistutti kysyjää siinä määrin, että Dorea päätteli näiden kahden olevan kaksosia. “Ei aikuisilta saa kysyä, miksi ne itkee.”
Dorea tajusi äkisti, että hänen kasvonsa olivat yllättäen kostuneet. Ei, näin kipeää se ei todellakaan saanut olla. Hän oli vahvempi, eikä todellakaan kyynelehtisi tällaisen mitättömän asian takia ennustustunniltaan seitsemännen kerroksen käytävään laskeutuvan ensiluokkalaislauman edessä.
“Tietenkin olen kunnossa”, Dorea räpytti kosteuden silmistään ja vaihtoi kasvoilleen pehmeän hymyn, jonka taakse saattoi piilottaa satutetun sielun kappaleet. Niin, tällainen Dorea Musta todellisuudessa oli: pelkkä kuori, joka kätki taakseen toisen kenties oikeamman ja useaan otteeseen satutetun ihmisen.

Tuohon samaiseen käytävään laskeutunut Maximillian Avery ei juuri pannut merkille näiden filosofisten kysymysten kanssa kamppailevaa johtajatyttöä, joka itse asiassa poistui paikalta melko pikaisesti loppujenkin ensiluokkalaisten sulloutuessa käytävään, jota Maximillian kavereineen tukki suhteellisen onnistuneesti siten että heidän lounasta kaipaavat ikätoverinsa saivat harjoitella tyrkkimisen jaloa taitoa. Eiväthän sen ikäiset pojat juuri jaksaneet kiinnittää huomiota edes oman ikäluokkansa tyttöihin - vanhemmista nyt puhumattakaan - ja kääntelikin sen sijaan päätään havaitakseen laumasta puuttuvan yksisarven. Tom Valedroa ei kuitenkaan näkynyt käytävässä, joka alkoi hiljalleen autioitua kaikkien kiiruhtaessa lounastamaan. Lopulta jopa professori Usvahuti kapusi tikapuut alas sangen ketterästi kokoisekseen mieheksi pyyhältäen hänkin pois.   
“Valedro tietenkin meni jo”, Flint tokaisi miehen lähdön jälkeen ja muutama samanmielinen ynähdys vatsankurahdusten sävyttämänä osoitti muun joukon yhtyvän arvioon. “Niin kuin se mitään ryhmänä olosta ymmärtäisi.”
Max jätti Flintin sanomiset omaan arvoonsa ja viittasi se sijaan muita lähtemään mukanaan Suureen Saliin. Samalla hänen mieltään kuitenkin vaivasi ajatus, että Valedro ei varmasti ollut laskeutunut portaista ennen häntä. Lapsi kuitenkin pudisti tuon ajatuksen päästään järjettömänä. Jos Valedro muka ei ollut tullut ennen häntä tai hänen jälkeensä, missä tämä sitten oli? Ennustuksen luokassa vai?

Usein yksinkertainen ratkaisu on oikea ja niin myös tässä tapauksessa. Tom Valedro ei tosiaan ollut poistunut Ennustustornista ennen Averya, päinvastoin hän oli vielä pakannut kirjojaan ja oli ollut kumartunut juuri värikkäin kankain peitetyn pöydän viereen solmimaan kengännauhojaan, kun pöytäliinan alta oli äkkiseltään sujahtanut käsi, joka oli nykäissyt hänet pöydän alle yhdessä hujauksessa. Kaikessa lähtömelussa kukaan ei ollut huomannutkaan Tom Valedron yllättävää ja kaikkea muuta kuin sulavaa katoamista pöydän alle.

Vasta lattialuukun sulkeuduttua professori Usvahutin perästä Tom “sieppaajineen” saattoi nousta ummehtuneen hajuisen kankaan alta.
“Mikä sinua oikein vaivaa?” poika ähkäisi kiukkuisesti seuralaiselleen ja hieraisi ensin rannettaan, johon Anastasia Vance oli onnistunut tarttumaan kokoonsa nähden suhteettoman tiukalla otteella. Hän oli myös kolhaissut päänsä pöydän terävään reunaan, mikä oli aiheuttanut mukavan kuhmun hänen takaraivoonsa.
“Ei, vaan mikä sinua oikein vaivaa?” tyttö kysyi itsepintaisesti ja sulki kätensä puuskaan jollaisesta Tom oli nähnyt yhden jos toisenkin toverinsa ansainneen korvapuustin orpokodissa. Anastasia asettui seisomaan suoraan lattialuukulle niin että Tom ei pääsisi livahtamaan huoneesta hänen ohitseen.

Vaikka tilanne ärsyttikin nuorta Valedroa tavattomasti, hänen täytyi antaa toiselle lapselle hiljaista tunnustusta. Paljon parempaa paikkaa tämä ei pystynyt keksimään, mikäli tahtoi pakottaa hänet keskustelemaan kanssaan. Kai se oli myönnettävä: Anastasia oli sisukas, tavattoman sisukas ja uskalias, mikä sattui olemaan varsin vaarallinen yhdistelmä niin omistajalleen kuin tämän vastustajillekin.
“Miksi olet vältellyt minua?” tyttö tiukkasi Tomin kääntäessä ärtyneesti selkänsä häneen päin ja sormeillessaan katosta roikkuvia kimallelankoja.
“En halua olla tekemisissä kanssasi”, hän vastasi lyhyesti.
“Miksi?”
Miksi? Pitääkö kaikki vääntää rautalangasta? Tom vetäisi henkeä suljettujen hampaidensa välistä, mutta ei kääntynyt. Hän ei aikonut osoittaa minkäänlaisia heltymisen merkkejä. Hän oli päättänyt ajaa tuon tytön lopullisesti elämästään, eikä hänellä ollut sen vuoksi varaa minkäänlaiseen kiltteyteen.
“Koska en pidä sinusta”, Tom tokaisi kaikkein välinpitämättömimmällä äänellään. “Koska olet todella ärsyttävä, ja koska en todellakaan tahdo olla ystäväsi.”

Ilmeisesti rautalankakaan ei ollut riittävän selkeä käsite Anastasia Vancen suhteen, sillä tämä ei reagoinut pojan tylyyteen millään tavoin, vaan esittikin sen sijaan uuden kysymyksen:
“Oletko miettinyt mitä sanoin sinulle silloin sairaalasiivessä?”
Sana “sairaalasiipi“ sai Tomin värähtämään tahtomattaan yllättävästä syyllisyydentunnosta ja hän oli jo hetken varmistamassa Anastasialta, että tämä varmasti voi paremmin, mutta sai hillittyä itsensä viime hetkellä. Pienenä myönnytyksenä hän kääntyi kuitenkin puolittain toista lasta kohden vastatessaan:
“Olen.”
Tietenkin hän oli. Tom oli ajatellut sitä kaikkea niin monesta näkökulmasta, että oli ihmeellistä että mieleen oli jäänyt tilaa millekään muulle. Hän oli yrittänyt realistisesti arvioida mahdollisuutta, että Anastasialla oli jonkinlaisia selvännäkijänkykyjä, omia tulevaisuuden näkymiään ja kaiken tämän vaikutusta siihen kiihkeään tavoitteiseen hänen ystäväkseen tulemisessa. Se kaikki oli alkanut vainota häntä unissa ja valveilla kaivertaen jotakin kohtaa hänen sisimmässään muistuttaen hiljaisella, ivallisella äänellä:
Eihän kukaan tahdo olla ystäväsi pelkän ystävyyden vuoksi.
Kyllähän Tom tähän mennessä jo oli ymmärtänyt, että oli typerää edes olettaa mitään muuta.
“Ja?” Anastasia kannusti häntä jatkamaan herättäen pojan ajatuksistaan.
“En usko sinua tai uniasi”, Tom lausahti viileän järkähtämättömänä.
“Mikset?” Anastasia uteli neutraaliin sävyyn.
“Sinä ole vain tyhmä tyttö!” Tom tiuskaisi ja huitaisi kasvojensa edessä roikkuvan kiiltelevin hilein päällystetyn narun pois edestään. Se päästi helisevän äänen johtuen aivan katon rajaan ripustetuista pikku kulkusista.
“Totta”, Anastasia myönsi sopuisasti ja katsoi Tomia epämiellyttävän suurilla silmillään, “en varmaan ole yhtä fiksu kuin sinä, mutta minä tiedän siitä huolimatta paljon.”
“Paljon unista?” Tom tuhahti välinpitämättömään sävyyn.
“Paljon ystävyydestä”, Anastasia korjasi lähes ennalta arvattavasti.
“Lakkaa hokemasta sitä sanaa!” Tom ärähti ja joutui huitaisemaan samaa punaista langanpätkää uudemman kerran sen heilahtaessa jälleen hänen kasvojensa kohdalle.
“Ystävyys, ystävyys, ystävyys”, Anastasia toisteli sanaa ärsyttävään pikkutyttömäiseen sävyyn. “Nyt minä hoen sitä.”

Tomin täytyi hillitä itseään kaikin voimin. Hän ei saanut suuttua. Hän ei pystynyt hallitsemaan voimiaan laisinkaan ollessaan vihainen ja vaikka hän ei sitä ikinä olisi myöntänytkään kenellekään - etenkään Anastasialle - se hieman pelotti häntä. Hän oli yrittänyt kehittää hienovaraisia kysymyksiä aiheesta herra Foxille, mutta ei ollut keksinyt ainuttakaan tarpeeksi välinpitämättömältä vaikuttavaa tapaa esittää asiaa. Ei sellaisia voinut kysellä puolitutulta kirjeessä. Ei, vaikka olisikin tuntenut olevansa aivan yksin tekemisissä tuntemattomien ja vaarallisten asioiden kanssa.

Anastasia Vance tunsi outoa sääliä katsellessaan Tom Valedroa. Poika selvästikin tavoitteli komeille kasvoilleen aikuista ja vakavaa ilmettä, mutta silmät kavalsivat hänet. Kuten Anastasia oli kuullut isänsä sanovan kymmeniä kertoja, sanoissa saattoi valehdella, hymyt saattoi esittää, mutta katseessa oli aina totuus, jos tiesi mitä etsiä. Ja Tom Valedron silmät viestivät piilotettua pelkoa. Anastasia ei osannut määritellä, mitä poika pelkäsi, sellaiseen hänellä ei ollut taitoja, mutta saattoi vannoa näkevänsä epäröinnin tummanvihreässä katseessa. Hetkeksi illuusio vahvuudesta katosi ja Anastasia näki Tomin nuorena lapsena, samanlaisena kuin hän itse: pelokkaana ja yksinäisenä - ero oli se, että Tom taisi tuntea noita asioita vielä vahvemmin kuin hän.

Tyttö punnitsi vaihtoehtojaan hetken ennen kuin teki seuraavan yllättävän siirron:
“Tom, kaikki ne jutut mitä olen nähnyt… sinun salaisuutesi. Minä lupaan pitää ne.”
Anastasia ei yleensä ollut hyvä taktiikkapeleissä. Sellaisissa joissa oli edettävä askel kerrallaan pieniä asioita huomioiden. Hän teki päätöksiä äkkinäisesti hetken perusteella. Mutta ymmärsi nyt ettei Tom Valedron kanssa voinut edetä sillä tavoin. Hänen oli voitettava yksi pala kerrallaan pojan luottamus. Ei minkään epämääräisten enteiden takia, vaan heidän molempien tähden. Nyt saattaisi olla viimeinen hetki opettaa Tom Valedro luottamaan ihmisiin.
“Mitä haluat takaisin?” poika kysyi epäluuloisesti, mihin Anastasia vastasi pelkällä päänpyöräytyksellä.
“En mitään”, hän totesi.
“Et mitään?” Tom toisti kulmiaan kohottaen.
“En jos et sinä tahdo antaa. Se oli kaikki mitä tahdoin sanoa”, Anastasia sanoi ja astui sivuun tehden Tomille tietä, niin että tämä saattoi potkaista lattialuukun auki ja tönäistä tikkaat loitsulla alas.
“Kiitos”, poika kuiskasi karkeasti kuin sana ei jollakin tavalla olisi sointunut hänen suuhunsa, eikä tytöllä ollut aavistustakaan, mistä Tom oli kiittänyt häntä. Siirtymisestä, salaisuuksien pidosta vai jostakin aivan muusta? Hänellä oli kuitenkin aavistus, että tämä merkitsi seuraavan erän olevan jälleen alkamaisillaan. Kenties hänenkin onnistuisi viimein voittaa Tom Valedron ystävyys?

   ***

Kuten useimmat joulukuun päivät, tuo kyseessä oleva kääntyi jo varhain illaksi värjäten taivaan tummaksi kankaaksi, jossa tähtirykelmät kimaltelivat timanttimaisina muodostelmina. Niitä kohti nousivat ainoastaan nuo vaaleat hengityshuurut, joita iltakävelyltä palaavien Jenniferin ja Joshuan hengitykset saivat aikaan heidän lähestyessään ulko-ovia. Kaksikko oli ollut harvinaisen hiljainen, ei niinkään aiemman riitelynsä - rypyt rakkaudessa ovat tunnetusti enemmän sääntö kuin poikkeus - vaan muiden syiden vuoksi. Jenniferin mieltä vaivasi kumma aavistus, jota paremman sanan puutteessa oli nimitettävä naisenvaistoksi, siitä että Laura ja Michael salasivat heiltä jotakin. Eipä silti, olihan tässä viime aikoina paljastunut yhdellä sun toisella olevan salaisuuksia...
 
Joshuan poikkeuksellisen vaiteliaisuuden syytä Jennifer ei osannut määritellä, kenties kyseessä ei ollut mitään sen vakavampaa kuin penkin alle mennyt muodonmuutoksen aine, mutta taas toisaalta Jennifer oli ollut viime aikoina huomaavinaan, että jokin tuntematon asia oli vaivannut hänen nuoren sulhasensa mielenrauhaa. Jos Jennifer oli kuitenkin pojista mitään oppinut, hän tiesi ettei näitä saanut kiirehtiä puhumaan.

He pysähtyivät ovien eteen ja Jennifer astui sivuun odottaen mielitiettynsä toimivan. Joshua kuitenkin seisoi paikallaan pitkähköt kasvot mietteliääseen ilmeeseen vaipuneena. Jennifer yskäisi kevyesti yrittäen vetää pojan huomion itseensä, mikä onnistuikin tavallaan.
“Meidän pitäisi varmaan mennä sisään ennen kuin vilustut.”
Jenniferin teki mieli pyöräyttää silmiään - joskus oli hyvin turhauttavaa käyttäytyä hyvätapaisesti. Kaikista hyvistä puolistaan huolimatta Joshuan hienovaraisuudessa olisi vielä työnsarkaa. Toisaalta olisipa hänellä myöhemminkin aikaa puuttua niihin asioihin.
“Kultaseni, avaisitko oven minulle?” Jennifer yritti paikata itsestään selvän reaktion puutteen.
“Mitä? Ai, tietenkin”, Joshua mumisi epämääräisesti, mutta Jennifer pysäytti liikkeen asettamalla hansikoidun kätensä nuoren miehen ranteelle.
“Josh-kulta”, Jennifer aloitti hiljaa nousi automaattisesti varpailleen kietoen kätensä pojan niskaan niin että tämä joutui myös kumartumaan korkeuksistaan hieman lähemmäs häntä.
“Sinua vaivaa jokin.”
Hän yritti tehdä siitä yleisen toteamuksen, joka ei ahdistaisi tai ajaisi nurkkaan Joshuaa, joka ei tunnetusti ollut erityisen lahjakas mitä tuli hiemankin syvällisempien ajatusten jakoon.

Joshuan kasvojen ilmettä oli vaikea lukea eteisaulan ikkunoista kajastavan valon maalatessa varjoja hänen kasvoilleen. Melko leveälierinen ruskea huopahattu, jonka alta muutama pojan ruskea hius valui kasvoja pitkin, vahvisti tuota vaikutelmaa entisestään.
“Minä… ajattelen tulevaisuutta”, Joshua paljasti epämääräisesti. Jennifer irrotti toisen kätensä pojan kaulalta ja nosti tämän hatun lieriä sen verran, että saattoi katsoa kihlattuaan silmiin.
“Sitäkö sinä murehdit?” Jennifer naurahti lempeän huvittuneesti ja syyllinen virne näkyi vilahtavan Joshuan särmikkäillä kasvoilla. “Rakkaani, ei sinun tarvitse huolehtia sellaisia asioita kuin työpaikka tai asunnonhankinta. Ei meillä ole mikään kiire. Ehdimme häiden jälkeenkin miettiä kaikkea sitä.”
“En minä… mutta… olet oikeassa, Jen”, Joshua huokaisi Jenniferin tulkinnan mukaan helpotuksesta. Hän kikatti kevyesti ja hipaisi sormillaan Joshuan leukaa. Oli oudolla tavalla suloista nähdä tätä Joshuan huolehtivampaa ja aikuista puolikastakin. Olisi mielenkiintoista tarkkailla millainen mies tästä vielä kehittyisi hänen rinnallaan.   

Joshua sen sijaan ei tuntenut itseään sillä hetkellä mitenkään aikuiseksi. Toisaalta hän epäili mahtaisiko koskaan olla niin aikuinen, että malttaisi ottaa vastuuta omasta elämästään tai omista päätöksistään. Niinpä Jenniferin tiedustellessa, josko he palaisivat sisälle hän avasi tälle kyllä oven - jopa kehottamatta - mutta sanoi jäävänsä vielä hetkeksi ulos. Vasta oven sulkeuduttua Joshua puhalsi ilmaa keuhkojensa täydeltä antaen sen sitten nousta tähtitaivasta kohden. Hän ei ollut saanut kerrottua sitä vieläkään. Ei huolimatta siitä, että Michael oli jopa suostunut harjoittelemaan kohtauksen hänen kanssaan varhain sinä aamuna.

Michaelille Joshua oli saanut kerrottua helposti sen, mitä hänen olisi pitänyt kertoa Jennillekin, mutta tosipaikan tullen hänen rohkeutensa ei näyttänytkään riittävän totuuteen. Siihen, että Joshuan tulevaisuudessa vaikutti olevan ainoastaan yksi ehdottoman varma asia: avioliitto. Se sattui olemaan myös ainoa asia, joka häntä tulevassa huoletti. Nuorukainen ei missään nimessä kokenut olevansa valmis mihinkään sellaiseen, ei vielä vuosiin, kenties ei koskaan, mutta jotenkin asiat olivat yhtäkkiä tässä pisteessä. Jennifer puhui jatkuvasti ensikesästä ja heidän häistään ja Joshuan äiti muisti häntä kolmella kirjeellä viikossa varmistaakseen jonkin tilaisuuden yksityiskohdan, joka ei ollut tullut selväksi ensimmäisellä kahdellatoista kerralla. Tilanne ahdisti Joshuaa ja päivä päivältä hän tuli varmemmaksi siitä, ettei voisi mennä Jenniferin kanssa naimisiin. Kysymys kuuluikin: miten sellaisesta asiasta kerrottiin tytölle, jota sattui rakastamaan?

Joshua lähti laskeutumaan portaita takaisin pihamaalle ja oli kompuroida niissä kuullessaan jostakin läheltään odottamattoman kysymyksen:
“Riitaa heilasi kanssa, Bole?”
Jos Joshuan olisi pitänyt kuvitella joku siihen kevyen kuurakerroksen peittämään iltaympäristöön piileksimään porraskaiteen varjoihin, Treasa Gondolier ei takuulla olisi ollut hänen ensimmäinen ehdokkaansa. Vaan siinäpä luihuistyttö seisoi kaiteenpieluksiin nojaillen ja Joshuaa hieman ihmetytti, ettei platinansävyinen hiusväri ollut pistänyt hänen silmiinsä pimeästä. Harmikseen hän tajusi, että tuo kiusankappale oli ilmiselvästi seissyt niin lähellä, että oli kuullut kaiken mitä hän ja Jen olivat puhuneet.
“Onko oma elämäsi niin masentavaa, että alennut jo muiden vakoiluun?” Joshua kysyi terävästi päästyään jälleen tasapainoon portaikossa. Gondolierin kengänkorkojen kopina kaikui pimeydessä, kun tämä asteli muutaman askelman päähän Joshuasta. Etäisyys oli sellainen, että he saattoivat vain niukin naukin erottaa toistensa kasvot hämärästä muttei kuitenkaan liian kaukainen puoliääneen käytyyn keskusteluun lähes täydellisessä hiljaisuudessa.

“Vain siinä tapauksessa, että muissa sattuisi olemaan jotain kiinnostavaa ja usko pois,” Joshua näki kuinka Gondolier väänsi maalatuille kasvoilleen teennäisen hymyn, ”sinä ja Harrison ette varsinaisesti ole listani kärkipäässä.”
“Ai, sinulla on oikein lista?” Joshua naurahti pilkallisesti. “Kirjoittiko joku juoksupojistasi sen vai vaivauduitko itse todella tekemään jotakin?”
“Jos vain lopetettaisiin vinoilu, kun et oikein näytä hallitsevan sitä ja puhuttaisiin sen sijaan oikeaa asiaa”, Gondolier kietoi kätensä erittäin epänaiselliseen puuskaan ja Joshua kohotti kiinnostuneesti kulmiaan.
“Oliko sinulla oikeaa asiaa minulle?” kysymys oli tällä kertaa täynnä puhdasta ihmetystä, joskaan aitoudella ei ollut mitään vaikutusta Gondolierin alentuvaan ilmeeseen. Joshua oli melkoisen varma, että Treasa Gondolieria kylmäkiskoisempaa naista, tai sen paremmin miestäkään ei ollut olemassa. Varsinaiselta lumikuningattarelta tämä vaikuttikin seisoessaan siinä pakkasessa jäähileitä valkoiselta vaikuttavissa hiuksissaan yllään pitkä ja linjakas vaaleansävyinen takki, joka verhosi hänen solakkaa ruumistaan.
“Ei, minusta on muuten vain mukava odotella sinua tässä ilmassa”, nuori nainen jatkoi ivailuaan, joka tosin hämmensi Joshuaa entisestään.
“Sinä odotit minua?” hän kysyi nyt ja nosti oma-aloitteisesti huopahattunsa reunaa yllättyneisyyden merkkinä.
“Jos aiot tarttua joka ainoaan sanaani tästä tulee erittäin hidas keskustelu, joten ole ystävällinen pidä suusi kiinni ja kuuntele”, Gondolier huomautti kuivasti ja huolimatta tavattomasta tarpeestaan sanoa vastaan, Joshua päätti kuitenkin kuunnella hänen asiansa. Näyttihän tämä farssi edes käyvän edes hieman Gondolierin itsetunnolle, mikäli tämän ilmeistä saattoi mitään päätellä.

No, tosiasia oli ettei Joshua Bolella ollut lahjoja myöskään ilmeiden tulkinnassa - sillä Treasa Gondolierin piinattu ilme johtui puhtaasti siitä tosiseikasta, että hänen oli purtava kieltään, jotta ei olisi värissyt kylmästä Bolen edessä, mikä olisi ollut enemmän kuin nöyryyttävää. Hän kuitenkin oli tekemässä tätä Dorean vuoksi, mistä hän joutui muistuttamaan itseään. Kun hän oli nähnyt Dorean itkusta punoittavat silmät lounasaikaan, hän oli ymmärtänyt varsin hyvin, mitä oli täytynyt tapahtua, ja oli alkanut välittömästi kehittämään kostosuunnitelmaa sille ketaleelle, joka oli saattanut hänen ystävänsä tuohon surkeaan tilaan.

Treasa tiesi itsekin omaavansa monia puutteita ystävänä - kuten sen seikan ettei hän osannut sanoin tain normaalein elein ilmaista välittämistään - mutta hänen suojelunhalunsa ystäviään kohtaan oli siinä määrin suuri, että se olisi saattanut montakin parhaan ystävän tittelillä palkittua häpeään. Se samainen suojelunhalu oli myös saanut hänet seuraamaan Bolea ja Harrisonia ja odottamaan tätä sopivaa hetkeä.
Treasa irrottautui näistä ajatuksista ja tokaisi sen sijaan tylyyn tavanomaiseen sävyynsä:
“Olisin halunnut viettää tämän illan ripottelemalla ystäväsi herra Potterin tuhkia tähtitornista sen jälkeen kun olisin ensin polttanut hänet elävältä, mutta käytännön järjestelyt estivät sen, minkä takia minun oli tyydyttävä sinuun.”
Treasa tiesi olevansa harvinaisen pitkä tyttö, mutta sai siitä huolimatta katsoa Bolea aavistuksen yläkenoon seistessään tämän kanssa samalla portaalla, mikä turhautti häntä lievästi ja vain vaivalla hän vastusti halua nousta askelman verran ylemmäs Bolen udellessa:
“Mitäköhän sellaista Charlus on tehnyt, että haluat tuhkata minut hänen sijastaan?”
“Ystäväsi loukkasi minun ystävätärtäni, ja se on erittäin anteeksiantamatonta”, Treasa referoi tiukkaan, tunteettomaan sävyyn. Tämähän oli kuin liiketoimi, ei mikään huviretki ja hänen oli sitä paitsi kylmä. Hänellä ei ollut hattua sen paremmin kuin hanskojakaan ja syystakkikin alkoi olla jo turhan ohut joulukuun viileydelle.
“Ai, minun ystäväni loukkasi?” Bolen silmissä näytti välähtävän uhmakkaasti ja hän astui varoittavasti lähemmäs, mutta Treasa ei reagoinut moiseen uhoon kuin kulmien kohotuksella. “Minäkö piruilen pakkasessa sinun kanssasi, koska sinun ystävättäresi satutti minun ystävääni?”

Vaikka syyllisestä riiteleminen olisi ollutkin innostavaa, Treasa ei pitänyt olosuhteita mainittavan otollisina, ainakaan omalta kannaltaan. Hyvähän Bolen oli haastaa riitaa omassa paksussa villakankaisessa takissaan, hanskat kädessä ja typerännäköinen leveälierinen hattu päässään.
“Sinähän vaikeroit vielä jonkin aikaa sitten uusintaerää meidän pikku mittelyllemme luihuisten ja rohkelikkojen välillä…”, Treasa aloitti ja oli iloinen Bolen keskeytyksestä, joka peitti hänen oman vilunväristyksensä.
“Ensinnäkin”, Rohkelikkoon kuuluva nuori mies tehosti sanomaansa nostamalla sormen pystyyn, “sinä huijasit, toisekseen se on rohkelikkojen ja luihuisten, ja kolmanneksi mitä se tähän liittyy?”
“Ihailtavaa laskutaitoa kolmeen asti, Bole”, Treasa ei malttanut olla sanomatta ja hieman nolostuneen näköisenä Bole puristi kaikki kolme osana demonstraatiota ollutta sormeaan tiukkaan nyrkkiin, niin että hänen nahkainen hanskansa päästi valittavan äänen. “Ja usko pois, se liittyy tähän hyvinkin paljon. Minusta tuntuu, että meidän pikku ystävämme kaipaavat lopullista välienselvittelyä, enkä tiedä parempaa tapaa kuin hienoinen ilmapiirin puhdistus.”
Lyhyen hetken ajan Bole pyöritteli Treasan sanoja mielessään.
“Onko huolestuttavaa, että taidan ymmärtää mitä haet takaa?” nuorukainen mumisi sitten puoliääneen ja Treasa pyöräytti silmiään. Kenties Bole todellakin oli niin typerä kuin miltä näytti. Mitä Harrisonkin mahtoi nähdä hänessä? No, kaipa rakkaus oli sokeuden lisäksi vielä typerä.
“Bole”, Treasa täytti äänensä lempeällä ivalla, joka sopi paremmin kuin hyvin hänen tummasävyiseen ääneensä, “minä en pidä sinusta tippaakaan…”
“Kiitos, samoin.”
“… mutta olet tässä suhteessa hyödyllinen. Oletettavasti sinäkin toivot että ne kaksi lemmenkipeää kujakattia lakkaavat hankaloittamasta toistensa elämää.”

Tämän takia Treasa oli odottanut, että Harrison oli poistunut paikalta. Treasa oli nimittäin varsin selvillä oman sukupuolensa yksilöiden heikkoudesta, mitä tunteisiin ja niiden yliarvostamiseen tuli - kukapa ei Rhonda McKinnonin ystävänä? - ja ymmärsi varsin hyvin miltä suunnalta saisi todennäköisimmin rationaalista vastakaikua.
“Ja kilpailun pystyyn laittaminen riitaannuttaisi heidät niin ettei asiasta tarvitse enää huolehtia”, Bole näytti viimein pääsevän jyvälle.
Treasa tuhahti halveksivasti.
“Jos tuo oli olevinaan älynväläys, voit nyt taputtaa itseäsi selkään ja pohtia sen jälkeen josko opettelisit äänetöntä ajattelua”, hän ivasi ja yritti hieroa tunnottomia käsiään mahdollisimman huomiota herättämättömästi yhteen.
“Älä venytä kärsivällisyyttäni, Gondolier”, Bole varoitti ja Treasa pani epämääräisesti merkille kuinka paljon nuorukainen käytti käsiään puhuessaan. Varsin luolamiesmäistä. “Tarvitset minua kieroon suunnitelmaasi.”
“Peikkokin olisi hyödyllisempi apulainen, mutta en valitettavasti löytänyt ainuttakaan tähän hätään”, Treasa naljaisi heittäen pitkät vaaleat hiuksensa puolelta toiselle - liike ei kuitenkaan lämmittänyt häntä toivotusti, eikä hänellä ollut varaa tehdä sitä useampaan kertaan. Niinpä hän kääntyi kannoillaan ja kiipesi muutamat raput tarttuen ovenkahvaan, jota nykäisi rajusti avaten oven. Nyt kun asia oli sovittu hänellä ei ollut enää mitään tekemistä Bolen kanssa.

Treasa katsahti olkansa yli Bolen astellessa hänen perässään ovelle, jonka raosta hän oli pujahtamaisillaan, ja lisäsi:
“Ihan neuvona, kannattaa opetella kärsivällisyyttä Harrisonia varten. Pikku perheessänne tulet tarvitsemaan sitä.”
Hän päästi irti ovesta, josta Bole nappasi otteen ennen kuin se ehti täysin sulkeutua. Treasa kuuli takaansa vielä toivotuksen, joka jostain syystä hymyilytti häntä:
“Seuraavaan erään, Gondolier.”


   ***

Matami Marlene Sirosolis oli neljäkymmentäseitsemänvuotias lempeäluontoinen noita, joka oli toiminut Tylypahkan ylihoitajana jo kahdenkymmenenkuuden vuoden ajan. Hän oli hyvähermoinen ja empatiankyvyistään tunnettu. Parhaillaan hän ojensi puuvillanenäliinaa Laura Whirmingille, jonka hartioiden ympäri Michael Pomfrey oli kietonut lohduttavasti kätensä. Tosin ylihoitajan tarkat silmät erottivat pojan kaulalla liikkuvan aataminomenan heilahduksista, että tämäkin joutui nieleksimään kyyneleitä.
“Anteeksi, en minä saisi tällä tavalla…”, Laura sopersi tarttuessaan Mirandan ojentamaan nenäliinaan. Nainen taputti häntä pehmeästi päälaelle.
“Rakas lapsi, sinulla on täysi syy itkeä millä tavalla ikinä haluat”, hän totesi kaikkein lempeimmällä äänensävyllään.
“Niin Laura, siinä ei ole mitään pahaa”, nuori herra Pomfreykin onnistui vakauttamaan ääntään sen verran, että sai tuon lauseen koottua.

Matami Sirosolis kääntyi toisaalle, osittain kootakseen hetken itseään tuon sydäntäisärkevän näyn jälkeen, osittain etsiäkseen oikean seerumipurkin lääkekaappinsa kätköistä. Salaa mielessään hän oli toivonut, että tuohon tummanvioletinsävyiseen nesteeseen koskeminen ei olisi aiheellista…
“Kyllä minä tiesin, että se… että tämä tilanne tulisi eteen, mutta se tuntuu silti jotenkin…”, Laura Whirmingillä kuului olevan vaikeuksia täydentää lausettaan.
“Lopulliselta”, herra Pomfrey päättikin hänen puolestaan kolkosti.
“Niin”, sana oli tuskin kuiskausta kuuluvampi ja se vaihtui jälleen tytön vapiseviin nyyhkytyksiin. Matami täytti lääkeruiskun huomaamattomasti nesteellä noiden kahden nuoren keinutellessa toisiaan rauhoittavassa syleilyssä. Nuoret sydämet eivät ansainneet tuollaisia määriä surua, se ei ollut kohtuullista edes aikuisille.

Marlene antoi ajan kulua kaikessa rauhassa neiti Whirmingin kerätessä rohkeuttaan. Lopulta tyttö suoristautui ja kuivasi kalpeat ja laihtuneet kasvonsa. Laura Whirming oli aina ollut hyvin sievä tyttö ja olikin surullista nähdä, kuinka tämä sairaus musersi hiljalleen hänen kauniita piirteitään viemällä kasvoilta elinvoiman ja heikentäen hänen ruumistaan. Marlene ei kuitenkaan ollut ihmeidentekijä, eikä hänellä ollut tarjota helpotusta tytön ongelmiin sen enempää kuin kenelläkään muullakaan tässä maailmassa.
“Haluaisitko että kutsun vanhempasi tänne?” hän kysyi hellästi nuoren naisen kuivattua kasvonsa. Tämä kuitenkin puisti päätään kuten oletettua oli. Kyllä Marlene oli ymmärtänyt jo tähän mennessä, kuinka rohkea ja vahvaluontoinen neiti Whirming olikaan. Hän oli palannut Tylypahkaan, vaikka kuka tahansa olisi hänen diagnoosinsa saatuaan jäänyt kotiin opiskelun sijaan.
“Entä haluatko, että ilmoitan heille puolestasi, kultaseni?” Marlene tiedusteli kuten hänen velvollisuuksiinsa kuului, mutta sai jälleen vastaanottaa odotetun kieltävän vastauksen tuon lapsukaisen taholta.
“Ei, minä…”, Laura väänteli kosteaa nenäliinaa käsissään ja näytti käyvän sisäistä kamppailua. Lopulta hän kuitenkin kohotti katseensa, joka oli paitsi kirkas myös päättäväinen.
“Ei, kerron heille mieluiten itse”, Marlene ei voinut olla tuntematta salaista tyytyväisyyttä. Mikään ei ollut niin kauheaa kuin puhua vanhemmalle, jonka lapsi teki kuolemaa. Ei, sillä suurempaa surua maailma ei kantanut päällään.

Marlene asteli kaksikon luo ja painoi toisen kätensä hellästi neiti Whirmingin olalle kysyen:
“Oletko valmis, kultaseni?”
Tyttö sulki kärsivästi silmänsä.
“Kuinka paljon pahempia sivuvaikutukset ovat kuin ensimmäisen tason seerumissa?”
Paljon pahempia, Miranda vastasi mielessään, mutta päätti kuitenkin että oli turha pelotella tyttöä etukäteen. Pieni valkoinen valhe oli hänestä tässä tapauksessa enemmän kuin tarpeellinen.
“Sitä en osaa sanoa, tyttöseni”, hän piti äänensävynsä mahdollisimman lempeänä tytön kääriessä valkean puseronsa hihaa ylös. “Nämä asiat ovat hyvin tapauskohtaisia.”
Laura nyökkäsi, eikä kysellyt enempää. Pieni aavistus kuitenkin kertoi ylihoitajalle, että hänen ääneen lausumaton vastauksensa oli löytänyt tiensä kummankin nuoren tietoon.

Marlene katsoi lapsiparkaa katse täynnä sääliä pistäessään violetinsävyisen seerumin tämän kyynärvarteen, jossa oli jo ennestään neulan jälkiä. Vaikutukset olivat lähes välittömät, ja pian matami Sirosolis sai pidellä nuoren naisen kullanruskeita kiharoita tämän antaessa ylen posliiniselle alusastiastolle ja silitellessä myötätuntoisesti tämän selkää. Seuraava tuhoon tuomittu erä taistelussa parantumatonta sairautta vastaan oli alkanut. Jos voiton mahdollisuus olisi ollut olemassa, ylihoitaja Sirosolis olisi uskonut neiti Whirmingin saavuttavan sen. Asioiden laita oli kuitenkin tältä suhteen valitettava.

Vasta hyvin myöhään samana iltana Michael Pomfrey saapui huonokuntoisen Lauran kanssa Rohkelikkotorniin, jossa valvoi ainoastaan yksi toinen ihminen nimeltään Poppy Limentin. Poppy ei kysynyt mitään, mistä Michael oli enemmän kuin iloinen, eikä osannut kuvata sitä syvää kiitollisuutta, jota tunsi kun tyttö tarjoutui auttamaan Lauran tyttöjen makuusaliin. Michael tunsi itsensä kovin uupuneeksi ja äärettömän vanhaksi vajotessaan nojatuoliin hiipuvan takkatulen eteen.
“Olen todella pahoillani, Mike”, Poppy kuiskasi hiljaa palaten oleskeluhuoneeseen hänen nojatuolinsa viereen ja laskien kämmenensä hänen hihalleen. Kuten Michael, Poppy oli hoksannut Lauran sairauden laadun kuukautta aiemmin ymmärtäessään toisessa tytössä olevan jotakin vikana - eihän se sinällään ollut mitenkään yllättävää. Poppy oli parannustieteisiin yhtä perehtynyt kuin Michaelkin.

Mike avasi suunsa, mutta ei saanut ääntään enää kuuluviin. Tuntui kuin murheiden taakka olisi viimeinkin selättänyt hänet. Lopulta hän lakkasi yrittämästä ja ohjasi Poppyn istumaan syliinsä. Poppy ei yrittänyt kertoa Michaelille valheita siitä, kuinka kaikki kääntyisi paremmaksi, eikä liiemmin yrittänyt herättää hänessä turhaa toivoa. Hänen pehmeät sormensa kuitenkin sivelivät Michaelin käsivarsia ja rintaa rauhoittavin liikkein ja lämpö, jolla tyttö painautui Michaelia vasten, oli rohdoista parhain lääkitsemään hänen loppuun kulunutta sieluaan. He istuivat monta tuntia lohduttavassa syleilyssä keräten voimia toistensa läsnäolosta, kunnes lopulta nukahtivat sylikkäin pieneen nojatuoliin. Seuraava erä tulisi mittaamaan voimia heiltä kaikilta enemmän kuin riittämiin.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Okei, sanoinhan että yritän uurtaa tätä ficiä joululomalla.

Joten päätin nyt heti ensimmäisenä päivänä ottaa itseäni niskasta kiinni ja samantien hoitaa tämän luvun kolmetoista, jonka pituus paisui sen verran, että jouduin hajottamaan sen peräti kahteen osaan. Yritän vielä pari lukua kirjailla ensi viikon aikana. Katsotaan miten käy.

Olisin tosi kiitollinen mistä tahansa kommentista nyt kun puoliväliä lähestytään,
                                                      -Unissakävelija

Luku 13: Ystävyys syvenee

Tylypahkan kokoisessa sisäoppilaitoksessa jopa kaikkein välinpitämättömimmän henkilön oli mahdotonta sulkea korvansa siltä valtaisalta juorujen ja uutisten määrältä, joka vyöryi puskaradion avustuksella luokka-asteelta ja tuvalta toiselle. Professori Dumbledoren olikin kuultu kerran lohkaisevan, että salaisuuden arvon saattoi mitata sillä kuinka nopeasti se oli jokaisen koululaisen tiedossa. Toisinaan kuitenkin kävi niin onnellisesti - taikka epäonnellisesti, kuten eräät tahot tapasivat huomauttaa - että jännittäviä kohtauksia pääsi seuraamaan aivan lähietäisyydeltä. Niin oli sinäkin varhaisena torstaiaamuna, jona luihuisten nuorin sukupolvi oli etsiytymässä taikuuden historian tunnille.
“Noiden seiskaluokkalaisten välillä on taas meneillään jotakin”, Bardolph McDover huomioi ja osoitti taikuudenhistorian luokasta juuri poistuneita vanhempia oppilaita, joiden kiihkeät kannanotot saivat koko käytävän kaikumaan.
“Ainahan niillä on, kun niillä on niitä rakkausjuttuja”, Escalus Flint kommentoi kuivaan sävyyn muiden poikien yökkiessä vuoronperään.
“Ei, kun se vaikuttaa tappelulta”, McDover jatkoi innostuneesti ja vaikkei Tom Valedro kohottanutkaan katsettaan käsissään pitelemästään kirjeestä, hän saattoi tuntea muutaman lähimpänä häntä seisovan pojan kurkottelevan päitään nähdäkseen tapahtumien kulun. Taikakaksintaistelun seuraaminen kun sattui Tomin ikätovereista olemaan eräs kiinnostavimmista mahdollisista asioista. Tom, joka ei koskaan ollut päässyt seuraamaan moista hupia, olisi myös toisenlaisessa tilanteessa saattanut osoittaa jonkin sortin mielenkiintoa, mutta sinä aamuna hänen ajatuksensa sattuivat kulkemaan toisenlaista reittiä.
Hän tuskin edes kuuli Averyn valittavan:
“No, ne ei joudu niin helposti jälki-istuntoon kuin me.”
Pojan huomion oli näet ryöstänyt herra Foxilta sinä aamuna saapunut kirje.
 
Tom, joka käytännöllisesti katsoen palvoi jokaista herra Foxin raapustamaa sanaa, oli tällä kertaa erityisen kiinnostunut aivan kirjeen lopusta, jonka viimeisimmät lauseet olivat vanginneet hänen katseensa ja kaikuivat hänen korvissaan aivan kuin herra Fox olisi lausunut niitä hänen vieressään:

Kenties mikäli onni on myötä tapaamme hyvinkin pian, sillä olen tulossa perjantai-iltapäivänä hoitamaan asioitani Tylyahoon ja mikäli saan ajan riittämään saatan piipahtaa katsomassa Kuhnu-kultaa Tylypahkassa. Kenties mekin tapaamme sitten.
   
   Voi hyvin ystäväiseni,
            - Trafox Jones jr.


Herra Fox saapuisi huomeniltapäivällä Tylyahoon. Jännitys sai veren kuohahtelemaan suonissa ja aivot surisemaan. Tom halusi kiihkeästi tavata velhon uudestaan, nähdä kirjekumppanista enemmän kuin pelkän käsialan. Hän kuitenkin ymmärsi varsin hyvin, kuinka epätodennäköistä olikaan, että herra Fox saapuisi Tylypahkaan katsomaan professori Kuhnusarviota - tai sen puoleen häntäkään. Mutta miksi hän olisi sitten maininnut asiasta? Ohimennenkö? Vaiko tarkoituksella? Oliko kirjeen loppu huomaamaton pyyntö, että Tom saapuisi Tylyahoon tapaamaan velhoa?

Ajatukset kiisivät eteenpäin hänen mielessään, kun he astelivat professori Binnsin luokkahuoneeseen, missä koulun tuorein - ja ainoa - kummitusopettaja liihottelikin liitutaulun viertä paksu historianopus läpikuultavissa käsissään. Professorin alkaessa puhua Tom alkoi tuhrata muistiinpanoja pergamentille useimpien luokkatovereidensa tuijotellessa tyhjästi seiniä, katto, lattiaa tai silmäluomiensa nurjaa puolta. Hän ei kuitenkaan keskittynyt niihin sellaisella antaumuksella kuin normaalisti, vaan kehitteli mielessään samalla eräänlaista toimintamallia.
Minun on nähtävä herra Fox ja saatava jutella hänen kanssaan. On niin paljon kysyttävää ja nähtävää. Mitä kaikkea voisinkaan oppia häneltä, poika tuumi hiljaa. Ongelma oli kuitenkin yhtä selkeä kuin tapaamisen tarvekin: hän oli ensiluokkalainen, eikä hänellä ollut lupaa poistua koulun mailta. Mikäli hän yrittäisi sellaista ja jäisi kiinni, hänet erotettaisiin varmasti. Ja hän mieluummin kuolisi kuin jättäisi Tylypahkan - niin rakas linnasta oli tullut hänelle syksyn aikana.

Tilaisuus oli kyllä siitäkin huolimatta houkutteleva ja Tom puntaroi paraikaa, oliko riski ottamisen arvoinen. Samalla pieni kapinallisuus hänen sisässään nosti päätään ja kuiskutteli jännittäviä ehdotuksia hänen korvaansa. Kyseessähän oli loppujen lopuksi vain yhdenlainen ongelma, joka vaati ratkaisua. Hänen täytyisi käyttää järkeään ja osaamistaan, sekä ennen kaikkea oveluuttaan päästäkseen pois kenenkään huomaamatta. Se oli haaste, eikä Tom ollut koskaan nauttinut mistään niin paljon kuin haasteisiin vastaamisesta.

Hän kirjasi nopeasti ylös Salazar Luihuisen syntymävuoden ja raapusti sen alle normaalia epäselvemmällä käsialalla sanan “tunneli“. Mikäli hänen arvauksensa muuan peilintakaisen salakäytävän suhteen oli oikea, sen avulla linnasta livahtaminen ei olisi temppu eikä mikään. Jos aavistus taas olisi väärä… No, siinä tapauksessa Tomin täytyisi kehittää jotakin muuta. Toisaalta milloinpa hän viimeksi oli ollut väärässä?

   ***

Oli lounastunti ja Dorea Musta oli ruokailtuaan siirtynyt luihuistyttöjen rauhaisaan makuusaliin, jossa hän istui ikkunalaudalla. Koska luihuisten makuusalit sijaitsivat tunnetusti maan alla, ei ikkunasta avautuva näkymä muistuttanut laisinkaan lumimaisemia, joita ylemmissä kerroksissa asustavat saivat tuijotella päivästä toiseen. Tämän ikkunan takana oli sameaa vihertävää vettä, jossa elintoimintonsa talvenajaksi hidastaneet eliöt lilluivat hitaasti eteenpäin. Tämä pysähtynyt masentava näky tuntui jotenkin sointuvan Dorean mielentilaan hänen hengitellessään taikuudella vahvistetulle lasille niin että se huurtui muutamiksi sekunneiksi, joiden aikana hän sai raapustaa näkyviin lyhyitä sanoja tai helppoja kuvioita, jotka sitten katosivat huurun väistyessä jälleen lasilta.

Dorean sormen kulkiessa tasaista kaarta, jonka oli tarkoitus muodostua ympyräksi, hän kuuli käytävästä kiukkuista huutoa, joka keskeytti hänen pyörylänsä niin että se muistutti lähinnä C-kirjainta.
“Kuinka sinä saatat tehdä näin minulle, Treasa Gondolier?” Dorea tunnisti Rhondan äänen ja tiputti kämmenen viileältä lasipinnalta syliinsä. Hänellä oli aavistus, että edessä oli jälleen yksi riita, jonka sovittelijaksi hän joutuisi.
Arvauksen mukaisesti sadatuksia suoltava Rhonda ja ärtyneen näköinen Treasa astelivat makuukamariin peräkanaa puhuen toistensa päälle niin ettei Dorea saattanut saada selville ainuttakaan järkevää lausetta.  
“Mitä nyt on tapahtunut?” Dorea joutui toistamaan kysymyksen muutamaan otteeseen ennen kuin kaksi muuta nuorta naista tajusivat hänen läsnäolonsa.
“Ei mitään erikoista”, Treasa pisti nopeasti väliin, mihin Rhonda ynähti ollen selvästikin erimieltä.

Dorea huokaisi. Tästä saattaisi tulla vaikeampaa kuin hän oli olettanutkaan. Hän heilautti jalkansa ikkunasyvennyksestä ja tiputtautui jaloilleen katsellen vuorotellen ystävättärestään toiseen. Lopulta hän valitsi turhautuneemman oloisen ja esitti tälle mahdollisimman tyynen kysymyksen:
“Rho, mitä suurisuinen ystävämme on tällä kertaa mennyt tekemään?”
“Mitä sinun suurisuinen ystäväsi on mennyt tekemään”, Rhonda aloitti painokkaasti luoden samalla erittäin pahoja katseita sängynreunalle tyylikkäästi asettuneeseen Treasaan, joka pyöritteli välinpitämättömästi tukkaansa, “on että hän aiheutti järkyttävän typerän kohtauksen sen rohkelikkopojan - sen jolla on ruma tukka ja kauhistuttava Yorkshiren aksentti...”
“Bole”, Treasa muistutti, vaikka Dorea olisi arvannut nimeämättäkin kenestä Rhonda sattui puhumaan.
“En halua kuulla sitä nimeä sinun suustasi!” Rhonda sähähti ja muutaman tyynnyttävän hengenvedon jälkeen hän kiinnitti katseensa jälleen Doreaan. “Joka tapauksessa Treasa aiheutti kohtauksen, ja nolasi minut koko taikuudenhistorian S.U.P.E.R-ryhmän edessä!”
“Rhonda, ethän sinä opiskele taikuuden historiaa”, Dorea muistutti ja yritti pidätellä hymyään. Rhonda näytti kieltämättä erittäin huvittavalta pisamaiset kasvot kiukusta punoittavina ja kädet pahastuneesti nyrkkiin puristettuina.
“Ei mutta herra Puddifoot opiskelee”, Treasa vihjasi kiepauttaen erästä vaaleaa suortuvaa korkkiruuville. Rhonda lehahti entistä punaisemmaksi ja alkoi säksättää Treasalle sellaisella tahdilla, että Dorea epäili olisiko puheen mukaan kirjaileva sulkakynäkään pysynyt perässä. Samalla hän kuitenkin ymmärsi, miksi Rhonda oli pahastunut Treasan tempusta normaalia enemmän. Olihan toki noloa joutua riitapukarin valoon ihastuksensa edessä…

Dorea huokaisi toistamiseen katsoessaan noiden kahden kähinöintiä. Tällä menolla muutkin kuin professori Binns ehtisivät muuttua aaveiksi ennen kuin hän saisi selville, millaista vahinkoa Treasan oli tällä kertaa onnistunut saada tupien välille. Toisaalta, eipä sillä ollut hänelle tällä hetkellä yhtä suurta merkitystä kuin kuukautta aiemmin…
“Tres, viitsitkö kertoa mitä tapahtui sinun ja Bolen välillä”, hän kysäisi lopulta terävään sävyyn, joka sai Treasan ja Rhondan hellittämään hetkeksi kiukuttelunsa.
Kesti neljännestunnin ennen kuin Dorean onnistui muodostaa käsitys noiden hälinää aiheuttaneiden tapahtumien kulusta, jonka saattoi lopulta tiivistää yhteen ainoaan lauseeseen:
“Sinä siis haastoit suutuspäissäsi rohkelikot, etenkin Bolen, taas uuteen tappeluun?”
Rhonda tuhahti.
“Voi, kun siinä olisikin kaikki”, hän mumisi otsaansa tyytymättömästi kurtistaen ja vetäisi verhot ikkunan eteen muuan vedenväkeen kuuluvan kurkistellessa siitä rohkeasti sisään.
“Onko muutakin?” Dorea kysyi epäillen mahtoiko todella haluta kuulla vastausta.
“Voi on”, Rhonda kuulosti lähes vahingoniloiselta asetellessaan purppuraisia samettiverhoja paremmin. Kenties hän odotti, että Dorea alkaisi nyt vuorostaan raivoamaan Treasalle. “Ja usko pois, sinä et tule pitämään siitä lainkaan.”
Treasa irvisti:
“Ajattelin kokeilla jotakin vähän… sivistyneempää tavallisen kaksintaistelun sijaan…”
“Ja?” Dorea kannusti ystäväänsä jatkamaan. Rhondan pyöreät kasvot olivat levinneet odottavan tyytyväiseen hymyyn, mikä ei missään tapauksessa luvannut hyvää.
“Ja”, Treasa näytti vaivaantuneemmalta kuin pitkään aikaan. “Minä ehdotin että kisaisimme… luumäsiksessä.”
“Et ole tosissasi”, Dorea henkäisi ääneen, mutta Treasan nolostunut katse sekä Rhondan tyytyväisyys kertoivat epäilyksettä, että juuri niin hänen kuumapäinen ystävänsä oli mennyt tekemään.

Luumäsis oli luudilla pelattava tapaturmarikas ja vaarallinen peli, jonka nimi oli lyhennetty sanoista luuta läimäys. Toinen mahdollinen - usein osuvampi - tulkinta oli tietenkin luut mäsäksi, mikä olikin pääasiasiassa pelin sisältö. Pelin henki oli, että kaksi pelaajaa nousi vähintään huispausmaalien korkeudelle ja nousi seisomaan luudanvarsilleen, mikä jo yksinään vaati melko huimaa tasapainoa - usein peli päättyikin jo onnellisesti siihen, että toinen pelaajista putosi tässä vaiheessa luudaltaan. Mikäli kuitenkin pelaajat omasivat erinomaisen tasapainon tapasi peli muuttua rumemmaksi. Toisen pelaajan sai tiputtaa periaatteessa millä tahansa keinoin - tönimisellä, törmäämisellä tai taioilla. Tiedettiin versioita, joissa maassa seuraajatkin saivat puuttua peliin. Unkarissa oli kerran päästetty lohikäärme vapaaksi, tosin kaikille osanottajille kohtalokkain seurauksin.

Virallisesti Luumäsis oli kielletty jo 1800-luvun lopulla, mutta salaisia mestaruuskisoja pidettiin niin Britanniassa kuin muuallakin Euroopassa. Dorea itse oli seurannut tuota epämääräistä hupia kymmenet kerrat, joina hänen veljensä ja tämän kaverit olivat pelanneet pihaversiota kyseisestä lajista ja oli itsekin kaikessa hiljaisuudessa kokeillut muutamaan otteeseen tasapainoilua. Sen sijaan Treasa ei Dorean tietämyksen mukaan ollut koskaan oppinut edes nousemaan luudan selkään, minkä vuoksi olikin käsittämätöntä, että tämä oli mennyt ehdottamaan moista typeryyttä. Ellei…

Dorea katsahti Treasaan, joka räpytti tummia ripsiään anelevasti, ja siinä samassa Dorea ymmärsi varsin hyvin, miksi Treasa oli moisen lajin valinnut.
“Sinäkö tarkoitat, että minä pelaisin luumäsistä?” Dorea kysyi ja sai vastaukseksi kaksi päännykäystä. “Älä kuvittelekaan. Arvostan elämääni aivan liiaksi, että heittäisin sen menemään!”
“Mitä minä sanoin”, Rhonda luritteli ja oli selvästikin alkanut nauttia tilanteesta unohdettuaan kirvelevimmän pettymyksen siitä, että Treasa oli pilannut hänen tilaisuutensa tehdä vaikutus nuoreen Kenneth Puddifootiin.
“Dorea-kiltti, ei siitä mitään tappelua tule”, Treasa vakuutti. “Sinulla on huipputasapaino. Ensimmäisellä luokalla tapasit kävellä liikkuvien portaikkojen kaiteita pitkin ja aiheuttaa Rhondalle hysteriakohtauksia.”
“Tres, siitä on kuusi vuotta, en ole tehnyt sellaista ikuisuuteen, enkä todellakaan huispausmaalien korkeudella”, Dorea huomautti turhautuneena ja ryhtyi kaivamaan muodonmuutoksen oppikirjaansa esille.
“De, Bole ei pysy pystyssä edes tasaisella lattialla. Sinä peittoat hänet sekunnissa”, Treasa jatkoi vakuuttelua ja asteli Dorean luo tarttuen anovalla liikkeellä tämän kämmeneen. Dorea nykäisi kätensä irti ymmärtäen varsin hyvin mihin hänen ystävänsä pyrki.
“Treasa, minulla ei ole mitään syytä tapella rohkelikkojen kanssa. Saat luvan siivota omat sotkusi”, hän ilmoitti järkähtämättä.
“De, tämän kerran, ole kiltti”, Treasa valahti dramaattisesti maahan ja nyki Dorean hameenhelmaa kuin pikkulapsi, joka haki äitinsä huomiota.
“Pyydä jotakuta pojista”, Dorea ehdotti turhautuneena ja tästä omituisesta asetelmasta myös hieman vaivaantuneena. Treasa pyrki yleensä säilyttämään tyylikkyytensä viime hetkeen asti. Saattoiko kädenvääntö Bolen kanssa todellakin vaivata häntä näin paljon?
“Minä kun luulin, että olit samaa mieltä kuin minä, että nainen pystyy siihen mihin mieskin”, Treasa nousi päätään riiputtaen ja loi lyhyempään tyttöön syyttävän katseen.
“No olen, mutta…”
“Ehkäpä minun pitää tosissaan kiivetä luudan selkään ja taittaa niskani”, Treasa jatkoi pohdiskellen ja siveli kaulaansa kuin kovinkin huolestuneena sen kunnosta.
“Miksi sinä typerys menit ylipäätään valitsemaan luudanvarret?” Rhonda puuttui puheeseen, vaikkakin kuulosti yhä aavistuksen vahingoniloiselta. “Ethän sinä edes osaa lentää.”
“Ehkä minä luotin siihen, että minulla olisi ystäviä, joiden apuun saattaa luottaa tällaisissa tilanteissa”, Treasa lausahti hiljaa ja kääntyi poispäin näyttäen hauraammalta kuin koskaan aiemmin Dorean silmissä. Hänen siniharmaa katseensa näytti kostealta ja kaikki itsevarmuus oli varissut viehätysvoimaisilta kasvoilta.

Dorea tunsi syyllisyyttä, vaikka tiesikin, että siihen Treasa todennäköisimmin tähtäsikin tällaisella hänelle epäominaisella käytöksellä. Kymmenet kerrat Treasa oli kuitenkin ollut puolustamassa häntä henkeen ja vereen tilanteessa kuin tilanteessa, joten kaipa hänellä oli takaisin maksun aika. Sitä paitsi Dorea ymmärsi, mitä Treasa tarkoitti. Luumäsis olisi täydellinen tilaisuus osoittaa mihin kaikkeen tytöistä ja hänestä olikaan. Kenties herra Potterkin ymmärtäisi, että Dorea oli kovempaa tekoa kuin mitä päällepäin näytti… Sitä paitsi, mikäli Potterin puheisiin oli luottamista, Bole tuskin erotti luudan etu- ja takapäätä.
“Äh, hyvä on, Treasa”, hän lupasi lopulta ja puhutellun pää nousi innokkaasti kuin koiranpennulla.
“Voi kiitos, De. Et tiedä mitä tämä merkitsee minulle”, Treasa totesi silmät sädehtien ja rutisti ystävättärensä lämpimään halaukseen. Dorea, joka tiesi kuinka harvoin Treasa osoitti minkäänlaista kiintymystä, oli tästä eleestä niin otettu, että joutui keräämään ajatuksia ennen kuin sai lausuttua:
“Mutta muista, että tämä on viimeinen kerta kun hoidan sinun asioitasi.”
Hän ei saattanut nähdä Treasa Gondolierin itseensä tyytyväistä ilmettä, joka koristi tämän kasvoja tuon laskelmoidun rutistuksen aikana. Kaikki oli mennyt juuri kuten tuo suuri näyttelijätär ja juonittelija oli odottanut.

   ***

Suuressa Salissa rohkelikkojen lounaspöydässä oli niin ikään käynnissä keskustelu samasta aiheesta, joskin päinvastaisesta näkövinkkelistä Joshua Bolen kerrottua Michael Pomfreyn kommenttien sävyttämän tarinan siitä, kuinka halpamainen Treasa Gondolier oli haastanut hänet pahamaineiseen luumäsisotteluun.
“Josh, jos haluat löylyttää Gondolierin, olisi fiksumpaa valita laji, jossa edes pärjäät”, Charlus Potter huomioi parhaillaan ojentaessaan Lauralla tämän pyytämää juustoa. Sivusilmällä hän vilkaisi tytön lähes koskematonta ruokaa. Laura oli ollut erittäin huonovointinen jo monta päivää, mutta oli väittänyt sen itsepintaisesti menevän ohi piakkoin.
“Minä olen hyvä lentäjä”, Joshua protestoi kärkkäästi.
“Et kyllä ole”, Jennifer pisti äksysti väliin, mihin Joshua tyytyi murahtamaan:
“Hiljaa, Jen.”
“Olisi kohteliaampiakin tapoja sanoa se”, tummahiuksinen nuori nainen nosti nenännykerönsä ylpeästi pystyyn, mille Laura ja Michael tirskahtelivat hiljaa.

Charlus sen sijaan huokaisi uupuneesti ja arveli, että tällä kertaa täytyi olla hänen vuoronsa puhua Joshualle järkeä.
“Vaikka oikeasti ymmärtäisit luudista enemmän kuin että niissä on kaksi päätä, se ei silti antaisi sinulle minkäänlaisia valmiuksia luumäsikseen”, hän kertoi niin asiallisesti kuin suinkin kykeni. “Useat ammattihuispaajatkaan eivät ikinä seiso luutansa päällä, ja tekevät varsin fiksusti siinä.”
“Mutta huispaajat pystyvät siihen?” Joshua tarttui hänen sanoihinsa välittömästi.
“No, ainakin pitäjällä on pakko olla erinomainen tasapaino torjuntoja varten, ja parhaimmat etsijät suorittavat luudan päällä sellaisia temppuja, joita monet eivät tee maanpinnallakaan”, Charlus kertoi. Hänestä oli mukava puhua huispauksesta, vaikkakin hänen ystävänsä jaksoivat olla aiheesta harvoin kiinnostuneita.
Eräs syy miksi kaipaan Dorean seuraa, nuorukainen pohti, mutta ravisti sitten ajatuksen mielestään Joshuan jatkaessa höpötystä.
“Kai te lyöjätkin saatte tasapainoharjoittelua, kun pitää lyödä painavaa ryhmyä usein kaksin käsin ja pysyä silti luudan selässä, vai mitä?”
“No, onhan se…”, Charlus oli vastaamassa tarkemmin juuri kun hoksasi näiden johdattelevien kysymysten tarkoituksen. “Hei, tiedän kyllä mihin pyrit ja se ei onnistu. Luumäsis ei ole mikään oikea lentolaji, vaan silkkaa hulluutta. Enkä minä aio olla sijaisenasi niissä typerissä kisoissa, jotka olet pistänyt pystyyn.”
“Älä syytä minua lentohommelista. Gondolier se lajin valitsi”, Joshua puolustautui nostaen kädet viattomasti pystyyn.
“Olisit voinut varautua siihen kaiken sen jälkeen millä nimittelit häntä….”, Michael mumisi, mutta Charlus oli kiinnittänyt huomionsa toiseen seikkaan.
“Osaako Gondolier muka lentää?”
Hän oli täysin varma, että Dorea oli kerran maininnut, että Treasa Gondolier oli aivan liian turhamainen ja mukavuudenhaluinen noustakseen epämukavan puutikun kyytiin.
“Varmaankin joku luihuiskorstoista tekee sen hänen puolestaan”, Joshua kohautti olkapäitään kuin ajatus ei olisi lainkaan vaivannut häntä.
“Tiputtaen sinut luudalta”, Charlus huomautti kuivasti, mikä sai Jenniferin vetämään kauhistuneesti henkeä. Michael ja Laura sen sijaan supattivat jotakin keskenään ja Mike näytti tarkkailevan taskukelloaan tavattoman tarkasti.
“No, mitä jos itse ottaisit paikkani, jos kerran olet niin huolissasi”, Joshua ehdotti puolihuolimattomaan sävyyn, joka oli kuitenkin pojan viekkaasta ilmeestä päätellen erittäin harkittu.
“Josh, minä en…”, Charlus aloitti, mutta Joshuan anelut keskeyttivät hänet.
“Vain tämän kerran, Charl”, pitkänhuiskea nuorukainen vakuutti käsi sydämellä. “Lupaan, että sen jälkeen en enää koskaan aiheuta hankaluuksia kenellekään.”
“Minä piirrän Merlinin kuvan seinään jos niin käy”, Jennifer tokaisi ja oli mitä ilmeisimmin päässyt yli järkytyksestään. “Ja lakkaa ahdistelemasta Charlusta. Teidän kummankaan ei ole pakko kisailla luihuisten kanssa.”
“Jen, sinä olet tyttö”, Joshua huomioi turhautuneella äänellä ja heilautti kättään niin laajasti, että oli kumota vierustoverinsa pikarin silkkaa huolimattomuuttaan. “Tytöt eivät ymmärrä näitä kunniakysymyksiä.”
“Mikäköhän neiti Gondolier mahtaa olla?” Laura uteli lievästi huvittuneeseen sävyyn.
“Miten niin?” Joshua kummasteli kysymystä tajuamatta.
“Siten niin, että hänellähän vaikuttaisi olevan aivan sama ajatus kunniasta ja tuvan maineen ylläpitämisestä”, Laura selitti lämpimän hymyn säestämänä.
“Äh, älkää nyt siihen tarttuko”, Joshua huitaisi kädellään jo toistamiseen laajassa kaaressa, mikä sai hänen vieressään istuvan neljäsluokkalaisen nousemaan paikaltaan ja astelemaan nokka pystyssä pikari mukanaan pöydän toiseen päähän. “Charl, ystävä hyvä, pelastatko kurjan nahkani vielä tämän kerran?”

On sanoja, joiden jälkeen pyynnöstä kieltäytyminen on äärimmäisen vaikeaa. Charlus Potterin kohdalla sana “ystävä” sattui olemaan hyvin ratkaiseva, eikä hän lopulta saattanut kuin nöyrtyä. Sitä paitsi, jos hän sattuisi olemaan onnekas, Gondolier ei edes pääsisi luudanselkään ja koko kisa peruuntuisi heti alkuunsa.
“Kuinka kauan?” Laura kysäisi Michaelilta, kun Charlus oli lupautunut kantamaan oman kortensa kekoon tässä järjettömyydessä. Jennifer mulkoili pahasti nyt molempia poikia ja näytti siltä, että olisi halunnut alkaa näille kunnon jästien selkäsaunan pajunvitsoineen kaikkineen.
“Vain neljä ja puoli minuuttia”, Mike vastasi kuulostaen erittäin pettyneenä.
“Ja minä kun luulin, että hän kestäisi edes viisi”, Laura päivitteli.
“Kumpi meistä veikkasikaan kymmentä?” Michael muistutti ja Charlus irvisti noille kahdelle. Tuskinpa he itsekään olisivat osanneet muuta kuin suostua moiseen pyyntöön, mikäli se olisi osunut heidän omalle kohdalleen.
 
   ***

Rehtori Dippet kuului siihen ikäpolveen, jota oli peloteltu lapsuudessa ihmissusitarinoilla niin paljon, että hän yhä kypsällä iällä tapasi tuntea olonsa aavistuksen rauhattomaksi täysikuuöinä kuten sinä myöhäisenä torstai-iltana - tai ehkäpä paremminkin hyvin varhaisena perjantaiaamuna. Niinpä Armando oli vaellellut jo toista tuntia pitkin koulunsa käytäviä, mikä oli hyvin epätavallista hänelle - hän kun oli sitä ihmistyyppiä, joka viihtyi mieluisan kirjan ja lämpimän teekupin kanssa lempinojatuolissaan. Rauhattomuutta oli kuitenkin helpompi lievittää liikkeellä ja niinpä hän vaelsi sauvansa valossa käytäviä pitkin väsyneiden taulujen huudellessa kerrassaan röyhkeitä asioita hänen jälkeensä.

Armando vilkaisi ohimennen kelloonsa ja huomasi sen näyttävän jo lähes yhtä. Kuin tämän havainnon yllyttämänä hänen suunsa levisi haukotukseen, jota hän koitti peittää kämmenellään. Hyvää vauhtia kaljuuntuvan rehtorin silmät olivat painuneet jo puolirakoselleen ja niinpä hän tulikin siihen tulokseen, että olisi viimeinkin syytä palata takaisin rehtorin kansliaan ja hänen omaan makuhuoneeseensa, joka sijaitsi sen välittömässä yhteydessä. Rehtori Dippet kääntyi kannoillaan hitaasti kuin iäkäs mies ainakin, mutta käänsi päätään sen sijaan hyvinkin äkisti havaitessaan jonkin liikkuvan näköpiirinsä laitamilla. Käytävä oli hämärä, eikä Armandon näkö enää samanlainen kuin joskus nuoruudessa, niin ettei hänen onnistunut havaita kuin epämääräinen hahmo suuren peilin kohdalla - mikä huolestuttavampaa tuo hahmo katosi äkisti paikalta, aivan kuin se olisi vain astunut peilin läpi. Rehtori Dippet räpytteli silmiään muutamaan otteeseen ja nipisti vielä käsivarttaan samalla kun tunsi kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäänsä. Hän oli varmasti nähnyt jonkin kulkevan läpi seinän, eikä se jokin ollut vaikuttanut lainkaan kummitukselta, jollaiset oli helppo erottaa pimeässä.

Rehtori Dippetin kunniaksi on sanottava, että niinkin hermoheikoksi mieheksi, hän osoitti ihailtavaa luonteen lujuutta lähtiessään varovaisin askelin liikkumaan kohti peiliä, jonka kohdalla oli havainnut mystisen hahmon. Sen vuoksi olisikin kohtuutonta syyttää häntä niistä kauhistuneista henkäyksistä, joita hän päästi kuullessaan liikettä pimeydestä edessään. Armando kirjaimellisesti värisi kauhusta ja painui peilin viereistä seinää vasten taikasauva holtittomasti väristen, kun pitkä profiili astui hänen sauvansa valoon…
“Reippaalla iltakävelyllä, vai kuinka Armando?” Albus Dumbledoren leppoinen ääni kysäisi, eikä Armando Dippet voinut olla huokaisematta helpotuksesta pidellen sydänalaansa. Albus oli yhäti päiväpukeissa kuten hän itsekin, ja velhon harteilla lepäävästä lumisesta viitasta päätellen hän oli juuri tullut ulkoa.
“Kas, Albus”, Armando joutui näkemään hitusen vaivaa tasoittaakseen ääntään. “Olin itse asiassa…”, hän keskeytti jälleen keksimättä mitään muuta järkevää selitystä öisille hiippailuilleen.
Hän jättikin selityksen sikseen ja oikaisi hieman kaapuaan kertoen sitten niin huolettomasti kuin suinkin pystyi:
“Luulen, että seuraamme on liittynyt räyhänhenki.”

Asia oli tullut Armandon mieleen vasta samaisella hetkellä, kun hän tuli lausuneeksi sen ja hän onnittelikin itseään tästä järkevästä päätelmästä. Niin helpottava, joskin myös hieman harmillinen oivallus, ei saattanut häntä kiusalliseen tilanteeseen vararehtorinsa edessä, vaan päinvastoin sai hänet näyttämään tarkkasilmäiseltä ja nopeaälyiseltä rehtorilta, jollainen Armando hartaasti toivoi olevansa.
“Pitänee mainita asiasta Conradille…”, hän jatkoi muina velhoina viitaten koulun vahtimestariin. “Vai mahtaako räyhänhenki olla enemmän riistanvartijan kuin vahtimestarin alaa? Vai kenties kuitenkin Galateia pimeyden voimien asiantuntijana… hmm… tämäpä ongelmallista.”
“Mitä tämä kyseinen räyhänhenki on sitten tehnyt?” Albus kysäisi riisuen ulkoviittansa ja puhdistaen sen lumesta kevyellä sauvannapautuksella. Joskus Armando suorastaan kadehti sitä helppoutta, jolla hänen alaisensa suoritti taian kuin taian.
Armando tunsi olonsa aavistuksen vaivaantuneeksi.
“No, ei varsinaisesti mitään…”, hän myönsi sitten. “Se vain livahti peilin lävitse niin etten ehtinyt vilkaisemaan sitä tarkemmin.”
“Arka ja hiljaiseloa viettävä räyhänhenki onkin jotain aivan ennen kuulumatonta”, Albus totesi sellaisella hyväntuulisella sävyllä, josta Armando ei ollut koskaan oppinut erottamaan, mikäli hän oli vakavissaan tai ainoastaan pilaili.
“Mikä muukaan se olisi voinut olla, Albus?” Armando tavoitteli puolustavaa äänensävyä, vaikka olikin samalla utelias kuulemaan, mikäli toisella sattuisi olemaan muita selityksiä tarjottavanaan.
“Tunnistan kyllä kummituksen, kun näen sellaisen, ja vaikka oppilaat silloin tällöin katoilevatkin oppitunneilta, eivät he vielä seinien läpi ole alkaneet kulkea”, Armando naurahti hermostuneesti omalle vitsilleen Albuksen hymyillessä yhä kohteliaasti. Nuoremman velhon silmiin näytti kuitenkin kohonneen terävä katse aivan kuin jokin Armandon sanoissa olisi kiinnittänyt hänen huomionsa.
“Niin tosiaan. Tämän peilin edessäkö sanoit nähneesi tuon uuden asukkimme?” Albus kysyi viitaten peiliin, jonka kohdalla he seisoivat.
“Asukkimme?“ Armando toisti tyhjästi vararehtorin astellessa aivan peilin eteen kuin olisi ollut kovinkin kiinnostunut ulkoasustaan. “Et suinkaan ole sitä mieltä, että räyhänhenki voisi jäädä tänne?”
“Mikäli meillä sattuisi olemaan räyhänhenki ottaisin sen avosylin vastaan ja toivottaisin lämpimästi tervetulleeksi”, Albus kertoi kääntämättä kasvojaan peilistä ja velhon otsalle oli kohonnut ryppyjä hänen kurtistaessa miettiväisesti otsaansa. Armandon mieleen juolahti, että mikäli vanheneminen nyt ylipäätään sopi jollekulle, niin sen täytyisi olla Albus Dumbledore.
“Räyhänhengen?” hän kysyi epäuskoisesti työtoverinsa selkää tuijotellessaan. “Tervetulleeksi?”
“Niin juuri”, Albus myönsi ja heitti lyhyen hymyn olkansa yli ennen kuin alkoi sivellä peilinreunuksia mietteliäästi kädellään. “Pidät minua varmaankin tärähtäneenä, mutta mielestäni linna ei ole mitään ilman ikiomaa nimikkoräyhänhenkeä.”

Siinä Dumbledore oli todellakin oikeassa. Sana “tärähtänyt” käväisi kuin käväisikin Armandon mielessä, eikä se suinkaan ollut ensimmäinen kerta niiden vuosien aikana, jotka Albus oli hänen alaisuudessaan työskennellyt. Tämä tärähtäneisyys oli kuitenkin siinä määrin erikoista, että se sai niin Armandon kuin muutkin Albus Dumbledoren tuntevat ainoastaan ihailemaan häntä entisestään.
“Kai asian voi nähdä tuoltakin kantilta”, Armando myönsi vastahakoisesti ja tuntiessaan kolotusta, jonka vetoinen kivikäytävä sai aikaan hänen vanhoissa nilkoissaan, hän alkoi kaivata hartaasti oman punkkansa lämpöä.
Ilmeisesti Albus havaitsi ajatuksen rehtorin ilmeestä, sillä hän totesikin:
“Ah, mutta Armando, älä toki anna minun pidätellä sinua näillä hullutuksillani. Yupi on luultavasti lämmittänyt sänkysi kuumavesipulloin.”
“Yupi?”
“Kotitonttu, joka käsittääkseni vastaa sinun huoneesi huollosta. Sivumennen sanoen, sen valmistamat sitruunatoffeet ovat aivan omaa luokkaansa”, Albus kertoi kumartuen lattian rajaan ja naputellen kivetystä kevyesti sauvallaan. Armando ei tiennyt kumpaa hänen olisi kuulunut ihmetellä enemmän: sitä että Albus jaksoi muistaa kaikkien kotitonttujen nimet ja toimet, vaiko sitä että tämä ei keksinyt keskellä yötä parempaa tekemistä kuin peilin edessä kumartelun.
“Niin tosiaan, jospa minä tästä…”, Armando oli tekemässä jo lähtöä, kun uteliaisuus lopulta voitti. “Onko siinä peilissä jotakin vikana vai miksi olet niin kiinnostunut siitä?”
Albus suoristautui ja kääntyi esimieheensä päin.
“Ei”, hän kertoi päätään puistaen ja vaikuttaen jostain tuntemattomasta syystä erittäin pettyneeltä. “Se vaikuttaa kerrassaan tavanomaiselta peililtä, mutta tunnethan sinä Tylypahkan. Tavanomainen ei varsinaisesti ole linnan tunnuspiirre.”
“Niin, niinhän se on”, Armando mumisi ja värisi kylmästä vedon osuessa sopivasti nilkkoihin. “Tapaamme varmaankin huomenna aamiaisella?”
“Tietenkin. Hyvää yötä, Armando.”
“Hyvää yötä, Albus.” Ja jätä hyvä mies se peili jo rauhaan, hänen teki mielensä lisätä muodonmuutosten professorin katseen karatessa jälleen kerran tuota heijastinta kohden, mutta vuosien varrella rehtori Dippet oli oppinut, että oli parempi jättää Albus Dumbledoren kummallisuuksien arvosteleminen väliin. Niinpä hän kiiruhti, minkä kipeiltä jaloiltaan suinkin pääsi, takaisin työhuoneeseensa oman petinsä lämpöön ja turvaan. Kun rehtori Dippet oli jo uppoutumassa unen rauhaisaan valtakuntaan, hänen päähänsä pälkähti, ettei hän ollut tullut kysyneeksi vararehtoriltaan, mistä tämä itse oli oikein ollut tulossa sellaiseen aikaan.

   ***

Koska S.U.P.E.R-kurssien opiskeluista huomattava osa oli omatoimista, oli hyvin ymmärrettävää, että näiden kurssien osalta joululomaa edeltävän perjantain tunnit oli muutettu itsenäiseksi opiskeluksi. Charlus Potter oli kuitenkin enemmän kuin varma, että hänen professorinsa eivät olisi laskeneet sitä hulluutta, mihin hän oli juuri ottamassa osaa, mitenkään opiskeluun liittyväksi - ellei itsemurhanteosta ollut hiljattain tullut oppiainetta. Olisihan ollutkin hieman liian helppoa, mikäli Joshuan järjestämä luumäsis olisi alkanut niin normaalisti kuin huispaustankojen korkeuteen lentämisellä ja luudan päälle seisomaan nousemisella. Ehei, Joshua oli asioita hieman vielä vaikeuttaakseen sitonut hänen silmänsä ja taluttanut hänet huispauskentälle, jossa hänen täytyi kuulemma nousta salkojen korkeudelle - silmät sidottuna.

Niinpä Charlus tunsi itsensä vähintäänkin hyväuskoiseksi ääliöksi nostaessaan luutansa korkeutta alhaalta tulevien huutojen mukaisesti. Niistä hän saattoi myös päätellä, ettei hänen vastustajansa - kuka se ikinä tässä järjettömässä ja vaarallisessa pelissä olikaan - ollut vielä pudonnut. Se taas viittasi ettei tuo toinen lentäjä ollut ainakaan Gondolier, sillä tämä ei varmasti pysyisi luudan päällä silmät sidottuna. Ehkäpä joku Luihuisen huispausjoukkueesta… Yksi asia oli ainakin varmaa: hän ei enää ikinä uhoaisi tekevänsä mitään “vaikka silmät sidottuna”.
“Siinä on hyvä!” Joshuan huuto keskeytti Charluksen pohdinnat
Ei, tässä ei ole lainkaan hyvä, Charlus puristi hampaitaan tuskaisesti yhteen ja joutui käyttämään kaiken taitonsa, ettei viimainen tuuli olisi pyöräyttänyt hänen luutaansa ylösalaisin. Hän siirsi painoa, nosti perää kevyesti, teki poikkijarrutuksia ja erilaisia maneereita, joita ei ollut koskaan nimettykään pysyäkseen paikalla.

Nuori lyöjän alku tunsi suurta halua viskata valkea kangas silmiltään, kiihdyttää maata kohden ja antaa ystävälleen Joshualle elämänsä löylytys tästä hyvästä. Näin juuri kävi, kun ihmiset jotka eivät tienneet lajista mitään, laittoivat pelin pystyyn. Joshualla sen paremmin kuin Gondolierillakaan tuskin oli minkäänlaista aavistusta siitä, kuinka hankalaa tällainen tasapainoilu oli. Maanpinnalta kaikki näytti aina helpommalta.
“Ei enempää!” kuului Gondolierkin huutavan maanpinnalta. Charlus huokaisi raskaasti ja tiesi, että tämä merkitsi pahimman alkua. Luumäsikseen kuului nimittäin seisoma-asento. Hän nosti oikeaa polveaan lähemmäs leukaa samalla kun vei toisen kätensä selän taakse jakamaan painoa edes aavistuksen tasaisemmin.
Älä nojaa liikaa eteen. Älä nojaa, hän jankutti itselleen liu’uttaessaan kenkänsä luudanvarrelle ja noustessaan varovasti kyykkyyn asentoon sen varaan. Charlus odotti hetken ja testaili asentoaan, ja lopulta tuntiessaan jalkansa vakaiksi irrotti käsiensä otteen ja nousi hitaasti suoristautuen. Ilmeisesti vastustaja oli jo onnistunut tässä, sillä alhaalta kantautui siinä samassa käsky:
“Poistakaa siteet!”

Katsoessaan ensikerran vastustajansa kasvoihin Charlus tunsi muljahduksen sisimmässään. Dorean tunnistus oli yhtä välitön kuin hänen ja Charlus näki tytön ylväspiirteisille kasvoille kohoavan sangen uppiniskaisen ilmeen.
“Olisihan sinusta pitänyt tietää”, tyttö tuhahti halveksivasti ja asetti kätensä uhkarohkeaan puuskaan, mikä sai hänet huojahtelemaan yhden kauhistuttavan hetken ajan kapealla luudanvarrellaan. Hetken jona Charlus itsekin oli tippua silkasta huolesta. Kumpainenkin saavutti kuitenkin tasapainon alla olevien hurratessa - Charluksen olisi tehnyt mieli kirota heidät kaikki sinne missä pippuri kasvoi.

Dorea mulkoili häntä syyttävään sävyyn aivan kuin pitäen itsestään selvänä, että hän oli tämän tilanteen todellinen syyllinen Joshuan ja neiti Gondolierin sijaan. Charlus ei kuitenkaan ehtinyt sillä hetkellä huolestua tästä uudesta seikasta, jonka perusteella Dorea saattaisi halveksua häntä yhä enemmän. Itse asiassa Charlus ei osannut sillä hetkellä ajatella kuin sitä karmeaa todellisuutta, että he heiluivat parhaillaan huispaussalkojen korkeudella, kumpikin kapealla luudanvarrella tasapainoillen siten että yksi voimakkaampi tuulenpuuska riittäisi lennättämään heidät molemmat niskoilleen maahan. Yllättävä suojelunhalu oli ottaa hänestä hetkeksi vallan ja hän oli jo komentamaisillaan Doreaa palaamaan turvalliselle maankamaralle ja jättämään nämä asiat muiden selvitettäviksi, kun ymmärsi estää itseään viime hetkellä.

Hän ei ollut kukaan kertomaan Dorealle mitä tehdä - ei sen enempää kuin kenelläkään muullakaan. Sitä paitsi Dorean itsepäinen ilme kertoi ettei tämä suostuisi ikinä moiseen ehdotukseen, mikäli hän olisi mennyt päästämään sellaisen suustaan. Jos hän tahtoisi päättää tämän farssin, teon oli lähdettävä hänestä itsestään, ei Doreasta. Ainoa tapa taata heidän molempien turvallisuus oli päättää kaikki ennen kuin mitään ehtisi edes tapahtua.

Tuskin päätös oli muotoutunut Charluksen mielessä, kun hänen kehonsa alkoi jo toimia sen mukaisesti. Hän kumartui varovasti lähemmäs luudan puuvartta varoen tarkasti nojaamasta liiaksi etukenoon, jolloin hän olisi mitä todennäköisimmin tuiskahtanut huimaan vapaapudotukseen läpi pakkasilman kohti lumikerroksen peittämää maata.
“Mitä sinä luulet tekeväsi?” Dorea äyskähti havainnoidessaan hänen keplottelunsa, joka tuotti viimein siinä määrin tulosta, että hän saattoi laskeutua istualleen. Alhaalta kuuluvasta epämääräisestä huudosta päätellen liike oli pantu myös siellä merkille.
“Luovutan, en halua kamppailla sinua vastaan”, hän vastasi yksinkertaisesti ja sai huojennuksekseen nähdä, kuinka Doreakin vaihtoi istuvaan asentoon huomattavasti häntä sulavammin ja tyylikkäämmin - puhumattakaan siitä lisämausteesta, että tämä piti yllään lentämiseen epäkäytännöllistä hametta.
“Koska olen tyttö?” nuori nainen tivasi tuulen alkaessa puhaltaa jälleen voimakkaammin koillisesta saaden Charluksen niskavillat nousemaan vilusta pystyyn.
“Koska pidän sinusta.”

Dorea Musta oli oppinut lentämään nuorempana kuin kirjoittamaan, eikä ollut ensimmäisen kolmen harjoittelupäivänsä jälkeen ollut kertaakaan edes lähellä luudanvarrelta tippumista. Sillä hetkellä hänen otteensa oli kuitenkin herpaantua luudasta hetkeksi sen verran, että tuulen lykätessä häntä eteenpäin kohti herra Potteria, hänen oli pakko ottaa kiinni tämän luudanvarresta ettei olisi sinkoutunut omansa selästä. Refleksinomaisesti nuorukainen tarrasi niin ikään hänen luutansa varresta kiinni, niin että he leijuivat ilmassa epämääräisenä käsien ja luudanvarsien siksakkina.
“Odota. Sinä siis…”, Dorea joutui nieleksimään katsellessaan pähkinänsävyisiä silmiä, jotka pakoilivat hänen katsettaan, ”pidät minusta?”
Charlus nosti päätään niin että heidän katseensa osuivat yhteen ja tuntui kuin näkymättömät ymmärryksen aallot olisivat solmineet heidän välilleen siteen, joka ei sallinut kummankaan päästää toisen luudasta irti.
Nuorukainen rykäisi ja avasi suunsa, mutta kuin unohtaen miten lauseita tuotettiin tyytyi ainoastaan neljään kirjaimeen:
“Niin.”

Alhaalta päin katsottuna tuo hempeä tilanne ei näyttänyt lainkaan niin hempeältä kuin se tosiasiassa oli. Itse asiassa näytti lähinnä siltä kuin tasapainoilu olisi vaihdettu aggressiivisemmaksi luudalta törkkäys-yritykseksi  - luonnollisestikin tämä tilanne oli mieleen useimmille niistä harvoista, jotka olivat paikalle saapuneet. Oli sanomattakin selvää, että se ei käsittänyt kuin tusinan verran ihmisiä ottaen huomioon, että oli sentään viimeinen perjantai ennen lomaa ja muutamat vähemmän huomaavaiset opettajat halusivat rasittaa oppilaitaan käsittämättömillä läksyvuorilla, joita he kasasivat loma-ajaksi. Ja ne joilla olisi ollut aikaa eivät muuten vain olleet kiinnostuneita, sillä turhaumus Joshua Bolen ja Treasa Gondolierin kärhämöintinumeroita vastaan alkoi olla suurempaa kuin kilpailuhenkisyys tupien kesken.
“Nyt Dorea ravistaa hänet luudalta, kaljuuna vetoa”, neiti Gondolier hihkuikin innoissaan ja muhviaan sievemmin asetteleva Rhonda McKinnon näytti hänelle yrmeää ilmettä - itsestään selvää, että Rhondalla oli mielessään parempiakin tapoja viettää perjantai-iltapäivä.
Joshua Bole oli kuitenkin yhtä kärkäs liittymään huutelukilpailuun:
“Älä kuule pelkää, Charlus ei todellakaan… Mitä hittoa?”
“Josh, siisti suusi”, Jennifer Harrison oikaisi sulhastaan välittömästi, vaikkakin tämän harmistus yläpuolen tapahtumista sattui olemaan sitä luokkaa, että ensimmäistä manausta seurasi suoranainen voimasanojen joukko, jota myös Treasa Gondolier väritti omalla varastollaan.

Joskus kaikkein huolellisimmin laaditut suunnitelmat tuottavat odottamattoman lopputuloksen, joka jättää näkijänsä katselemaan suu auki ihmetellen mitä oikeastaan tapahtui - tai vaihtoehtoisesti laajentamaan ärräpää-kategoriaansa. Niin kävi myös Treasa Gondolierin ja Joshua Bolen loisteliaalle ajatukselle, jonka seurauksena Charlus Potter ja Dorea Musta saivat sovittua välejään kuukauden päivät kiristäneet asiat ja lähtivät viettämään yhteistä perjantai-iltapäivää. Kaksikko lensi siltä leijumalta pois huispausstadionilta kohti Mustajärveä, jonka hiljattain jäätyneellä kiiltävän mustalla pinnalla heidän kuvajaisensa nauroivat yhtä vapautuneina kuin omistajansa. Mikä on sanoilla rikottu, tulee usein myös korjatuksi niiden avulla.

   ***

Kaikki eivät olleet niin onnekkaita, että olisivat saaneet perjantai-iltapäivän vapaaksi. Tomin ja monien hänen ikätoveriensa kohtalo sattui olemaan niinkin ikävä, että heidän osakseen oli sattunut professori Niiskuernin tunti. Yrttitiedon opettaja oli ainoa, joka piti tuntinsa normaalisti, eikä helpottanut laisinkaan ennen joulunpyhiä. Niinpä hän aloitti tuntinsa tiedustelemalla, mikäli joku tiesi minkä nimisillä kasveilla kasvihuone 1 oli sinä aamuna täytetty.
“Myrkkylonkeroinen!” toinen niistä porkkanapäisistä Rohkelikkoon kuuluvista kaksosista kiljaisi, mutta Tom tiesi hänen väitteensä vääräksi. Myrkkylonkeroinen nimittäin sattui olemaan nimensä mukaisesti tappavan myrkyllinen, eikä siksi ollut todennäköistä, että edes professori Niiskuerni päästäisi heitä kosketuksiin sellaisten kanssa. Toisekseen Tom oli nähnyt oppikirjassa kuvan kasvista ja tiesi, että sille ominaisia olivat tummanpunainen väri ja koko varren peittävät piikit, mitä tällä taas ei näkynyt olevan.
”Ei, se ei ole myrkkylonkeroinen, vaikka oletkin oikeilla jäljillä, neiti Pomfrey. Sillä se on”, professori haki katseellaan pystyyn nousseita käsiä, mutta kun ainuttakan ei näkynyt hän huokaisi tympiintyneesti ja kääntyi suoraan Tomia kohti. ”Valedro, pelasta ikäluokkasi maine. Mikä tämä kasvi on?”

Tom, jonka ajatukset olivat sillä hetkellä kaikkialla muualla kuin jossakin vähäpätöisessä lehtikasassa, tunsi lievää ärtymystä. Miksi ihmeessä hänen täytyi aina vastata, kun muut olivat liian typeriä? Hän kuitenkin alkoi tehdä mielessään huomioita näkemästään kasvista ja verrata niitä sitten muistiinsa tallentuneisiin oppikirjan kuvauksiin lonkerois-suvun kasveista. Kellertävä väri, ei piikkejä, juuret maan pinnalla, kapeahkot tuntosarvet…
“Joko nuori pikkulonkeroinen tai vanha kultalonkeroinen”, Tom vastasi varmasti lyhyen päättelyketjun jälkeen.
Professori näytti siinä määrin tyytyväiseltä kuin hänen kaltaisensa huonotuulinen ja pahansisuinen noita ikinä näytti.
“Kumpaa veikkaat?”
“Hmm…”, Tomin katse osui mustiin palkomaisiin siemenkotiin, “sanoisin pikkulonkeroinen.”
“Hyvä”, Niiskuerni tokaisi tylyyn sävyyn, vaikka ilmeisesti olikin tarkoittanut sanan kohteliaisuutena. “Se on nuori pikkulonkeroinen, joka on juuri tuottanut hedelmää. Näettekö mustat siemenkodat? Tietääkö kukaan, mihin pikkulonkeroisen siemeniä käytetään?”
Tällä kertaa opettaja vilkaisi ryhmän vain kerran lävitse ennen kuin käski happamalla äänellään:
“Valedro, kerro näille tietämättömille.”

Tom, joka ei ollut sillä hetkellä lainkaan mielissään tästä ylimääräisestä huomiosta, ja halusi ainoastaan pois tunnilta niin pian kuin mahdollista, päätti typistää vastauksensa niin lyhyeksi kuin suinkin kykeni:
“Siemenet jauhetaan ja niistä tehdään salvaa kihtiin.”
“Täsmälleen”, Niiskuerni nyökäytti päätään jäykästi. “Meillä on täällä kasvihuoneella kahdenlaisia pikkulonkeroisia, hampaallisia ja hampaattomia. Jälkimmäisenä mainitut ovat tietenkin helpompia käsitellä ilmeisestä syystä. Nyt valitkaa pareittain kasvi, mutta älkää tehkö vielä mitään sen kanssa. Toistan: Älkää tehkö vielä mitään sen kanssa.”

Seurasi lyhyt järjestäytyminen, jota professori Niiskuerni ohjasi rautaisella komennollaan. Tom ja hänen parikseen liittoutunut Bardolph McDover etsiytyivät lähimmän hampaattoman kasvin luo tarkoituksenaan päästä hommasta mahdollisimman helpolla. Valitettavasti professorilla oli asiasta toisenlainen näkemys.
“Pomfrey ja Pomfrey”, hän huikkasi nähtyään kasvin, jota kaksostytöt lähestyivät, “vaihtakaa kasvia Valedron ja McDoverin kanssa. En usko että selviätte hampaallisesta syöttämättä paria sormeanne sille.”
Lopulta hyvin tyytymätön joukko oli jotenkin asettunut työmaansa äärelle ja professori Niiskuerni saattoi jatkaa ohjeiden antoa.
“No, niin huomaatteko kasvin tuntosarvet? Nämä tässä - ei Sullivan, sormet irti niistä saman tien!” noita karjaisi nähdessään Flintin parina olleen Sullivanin käden lähestyvän kasvia, eikä lainkaan liian aikaisin, sillä kasvin varren päässä avautuva kukinto paljasti uhkaavat neulanterävät hampaansa. Uikuttava Sullivan sukelsi Flintin selän taa suojiin, vaikka ei Flintkään erityisen innostuneelta näyttänyt.  
“No, niin rauhoittukaapas nyt”, professori ärähti muiden alkaessa päästää huolentäyteisiä äännähdyksiä ja luokka vaikeni jälleen täysin. “Toisen tehtävä on tarkkailla tuntosarvia. Ainoastaan tarkkailla niitä. Kun ne ovat ylhäällä tällä tavalla, siemenet on turvallista noukkia kohta opeteltavalla loitsulla. Kun ne ovat alhaalla, kasvi tuntee itsensä uhatuksi ja etenkin hampaallisten omistajat astuvat pari askelta taemmas. No, niin ja nyt opettelemme loitsun, jolla irrotatte siemenet koteloistaan.”

Seurasi varttitunnin opettelusessio, jonka aikana Tom tuijotti herkeämättä kelloa. Se oli jo kymmentä yli kaksi. Herra Foxin täytyi olla jo Tylyahossa, vain muutaman mailin päässä hänestä, eikä hänellä ollut minkäänlaista mahdollisuutta päästä poistumaan tunnilta tavatakseen velhoa. Jos tunti olisi ollut kenen tahansa muun kuin professori Niiskuernin, Tomin olisi ehkä onnistunut anella poispääsy jollain keinolla, mutta täältä se olisi sula mahdottomuus.
“No, niin”, professori jatkoi kun kaikki alkoivat suunnilleen hallita siemenen kaappaamis-loitsun. “Toisen vahtiessa toinen käyttää tätä loitsua ja kerää siemenet talteen edessänne olevaan lasipurkkiin. Ettekä sitten hukkaa ainuttakaan, tuliko selväksi? Jos olette hiljaa ja toimitte hellästi, mitään vaaraa ei pitäisi olla. No niin, aloitetaanpas.”
Ryhmäläiset aloittivat työnsä ahdistuneina siitä, että professori kierteli heidän joukossaan ja huomautteli nasevia kommenttejaan joka väliin:
“Vance, älä kurista siitä kohdasta ellet halua tappaa pikkulonkeroista siihen paikkaan! McVealy, katsoisit edes hieman parisi perään! Avery, vauhtia sen loitsun kanssa! Onko tämä opetettava kädestä pitäen? Ja Flint, anna olla viimeinen kerta, kun näen tuon sormimerkin tunnillani. Äläkä hipaisekaan niitä juuria!”
Tomkin oli ahdistunut, mutta lähinnä siitä syystä, että kellon viisarit liikkuivat suhteettoman vauhdikkaasti. Kuinka kauan herra Fox mahtaisi viipyä Tylyahossa? Oliko hän lähtenyt jo? Lähtisikö hän pian? Tom tiesi ettei hän ainakaan voinut odottaa oppitunnin päätöstä. Ei, hänen oli päästävä pois välittömästi jollakin konstilla.

Ajatus pälkähti hänen päähänsä niin äkkiarvaamatta, että hän ei ehtinyt kunnolla pohtimaan, kun jo toteutti sitä.  
“Voi Merlin!” siemeniä poistava McDover kirosi tiputtaessaan jo seitsemännen kotelon sisällön lattialle ja hänen kumartuessaan Tom nykäisi kasvin lähemmästä juuresta terävästi, mikä sai aikaan hänen toivomansa ilmiön. Pikkulonkeroinen vetäisi tuntosarvensa aivan mataliksi ja avasi hampaiden värittämän suunsa iskien koko hammasrivistönsä Tomin hollilla olleeseen oikeaan ranteeseen.

Kun Tom oli ollut viiden, häntä oli purrut muuan kulkukoira, mutta hänelle ei ollut jäänyt tuosta näykkäisystä suurtakaan mielikuvaa. Itse asiassa sen jälkeinen selkäsauna oli huomattavasti terävämpänä kipumuistissa. Kenties se oli helpottanut hänen päätöksen tekoaan, sillä jos hän olisi osannut arvioida hiukkaakaan, kuinka inhottavalta kolmisenkymmentä ohutta ja terävää lihaan kaivautuvaa hammasta tuntui, hän olisi saattanut kehittää toisenlaisen suunnitelman. Hän parkaisi ääneen, saaden jälleen koko luokan huomion itseensä, ja nykäisi kätensä refleksinomaisesti kauemmas, mikä ei varsinaisesti ollut järkevä ratkaisu terävien hampaiden repäistessä ihoon syvät vertavuotavat naarmut.
“Valedro! McDover! Mitä te oikein sähläätte?” professori Niiskuerni oli hetkessä heidän luonaan. Hän ainoastaan sihisi sanat työn vaatiman hiljaisuuden vuoksi, mutta niiden merkitys oli siitä huolimatta yhtä selkeä kuin jos hän olisi huutanut ne.
“Olen pahoillani, professori”, Tom hengähti puristaen vasemmalla kädellään oikeaa rannetta. Hänen olisi tosiaan pitänyt harkita kahdesti. Hänen kaavunhihansa oli jo aivan verinen. “Se vain pillastui äkkiarvaamatta.”
“Mitä te oikein teitte sille?” professori tiukkasi tuijotellen vuoroin pojasta toiseen. Luimisteleva McDoverkin oli päässyt nousemaan lattialta, vaikkakin hän näytti kauhun kangistamalta.
“Ei me tehty mitään, eihän Tom?” toinen poika kyselikin hätääntyneellä äänellä, ja Tom pani etäisesti merkille etunimen käytön. Jotkut jengiläiset olivat alkaneet tehdä niin silloin tällöin. Tom ei ollut varma oliko se hyvä vai huono merkki.
“Ette tökkineet tuntosarvia? Ette koskeneet juuriin? Ette melunneet?” professori kuulusteli ja hänen silmänsä näyttivät pullistuvan päästä, mikä vaikutti erityisen pelottavalta siinä silmässä, millä hän piti monokkelia.

McDover painoi syyllisesti päänsä muistaen äänekkään kiroamisensa ja Tom pohti hetken pitäisikö hänen myöhemmin paljastaa, ettei juttu itse asiassa ollut tämän vika. Toisaalta, mitäpä hän siitä, McDover oli vain tavallinen hölmö kuten muutkin, eikä hän todellakaan ollut tälle minkäänlaista selitystä saati mitään anteeksipyynnön tapaistakaan velkaa. Hän kuitenkin toivoi ettei McDover saisi rangaistusta, sillä se olisi hieman vaikeampi pala selvitettäväksi omantunnon kanssa.

Professori Niiskuerni huokaisi ääneen ja puisteli päätään kuin pohtien miksi ikinä olikaan lähtenyt opetusalalle.
“Hyvä on. McDover, siivoa tämä sotku”, hän komensi viitaten siemeniin ja veriläikkiin lattialla. Toinen poika kiiruhti noudattamaan käskyä professorin kääntyessä vilkaisemaan Tomia. Jos professorilla ei olisi ollut niin epäystävälliset kasvot, hän olisi saattanut näyttää jopa aavistuksen huolestuneelta.
“Valedro kipaise näyttämään kättäsi matami Sirosoliksella”, hän totesi ja Tom tunsi sydämensä alkavan lyödä innostuksesta tiheämmin. Pieni verenvuoto ja kipu olisi varmasti tämän arvoista. Professori kuitenkin pysähtyi uudelleen ja näytti arvioivan hänet päästä varpaisiin, jonka jälkeen hän naputti vaaleatukkaisen tytön olkaa. “Vance, mene Valedron mukaan, ja katso ettei hän pökerry matkalla. Olet kuitenkin jo onnistunut tappamaan kasvisi.”
Tässä vaiheessa Tom oli täysin valmis julistamaan, että mikäli sellainen asia kuin kohtalo oli olemassa, se oli pysyvästi liittoutunut häntä vastaan ainakin herra Foxin tapaamisen suhteen.

Tyytymättömänä hän lähti tarpomaan koululaukku olalle viskattuna pihan halki Anastasian kipittäessä hänen rinnallaan. Jo hetken kuluttua Tomin oli pakko hidastaa tahtia aavistuksen, sillä edellisyönä muodostuneet lumikinokset vaikeuttivat kulkemista jonkin verran. Anastasia hyppelehti perässä seuraten hänen jälkiään, ja Tom tunsi jälleen lievää ärtymystä. Miksi ihmeessä kaikista yrttitiedon ryhmän oppilaista juuri Anastasian piti olla se, joka ei pystynyt pitämään yhtä ainoaa pikkulonkeroista hengissä? Oli selvää, että vaikka Tom kuinka hokisi tytölle löytävänsä itse sairaalasiipeen, tämä seuraisi häntä aina ovelle saakka.

Hän oli juuri pohtimassa ratkaisua polttavaan kysymykseen, siitä kuinka karistaa tyttö kannoiltaan, kun tämä kysyikin:
“Miksi sinä halusit pois tunnilta?”
Tom pysähtyi keskelle hankea niin äkisti, että Anastasia törmäsi hänen selkäänsä vasten kaataen hänet vatsalleen lumihankeen ja tömähtäen itse hänen viereensä. Poika yritti parhaansa mukaan korvata mieleensä tulevia jästien kirosanoja juuri oppimallaan Merlinillä, mutta jostain syystä se ei tuntunut niin tehokkaalta. He kömpivät suurella vaivalla ylös hangesta ja puistelivat vaatteitaan. Tom pani merkille valkoisesta lumesta erottuvan verijäljen, jonka haava hänen ranteessaan oli jättänyt. Mikä se haavoihin käytettävä loitsu olikaan?
“Näin että repäisit pikkulonkeroisen juuresta”, Anastasia kertoi noukkien villaisen baskerinsa lumesta ja istuttaen sen jälleen päähänsä.
“Episkius”, Tom lausahti muistaen viimein oikean loitsun ja sauvan kosketuksesta haavat kuroutuivat osittain umpeen. Tom vilkaisi rannettaan tyytymättömästi. Ilmeisestikin hän tarvitsi loitsun kanssa lisäharjoitusta, mutta toisaalta eipä hän ollut tähän mennessä juuri jaksanut perehtyä parannusloitsuihin.

Anastasiaa huomioimatta hän jatkoi harppomistaan niin pikaista vauhtia kuin suinkin kykeni.
“Kenen tahansa muun kohdalla ajattelisin, että hän vain kyllästyi professori Niiskuyrmyyn”, Anastasia selitti hengästyneenä yrittäessään pysytellä Tomin rinnalla umpihangessa. Lyhyempien jalkojen vuoksi harppominen oli hänelle vaikeampaa. “Mutta en ymmärrä, miksi sinä halusit pois sieltä.”
“Halusinpa vain”, Tom tokaisi sävyllä, jonka piti tehdä selväksi ettei hän aikonut selitellä asioita Anastasialle.
He olivat jo ulko-ovelle johtavien portaiden alapäässä, kun Anastasia teki yllättävän terävän havainnon:
“Et siis halua mennä matami Sirosolikselle?”
“Niin”, Tom myönsi ja tytön vilkaistessa hänen veristä kaavun hihaansa hän lisäsi:
“Se oli vain pikkulonkeroinen, ei myrkyllinen.”
“No, valitan mutta jos et kerro minne oikeasti haluat, niin vahdin että menet sinne”, tyttö totesi terävästi ja Tomille tuli outo tunne, että Anastasia oli huomaamatta adoptoinut hänen tylyyttään. Huomio tuntui merkilliseltä siihen nähden, kuinka vähän he loppujen lopuksi olivat olleet tekemisissä keskenään.
“Minun on tavattava yksi ihminen”, Tom epäröi lyhyen hetken ottaessaan kiinni ulko-oven kahvasta, joka tuntui jäätävän kylmältä paljasta ihoa vasten. Hän ymmärsi kuitenkin ettei Anastasia tyytyisi tähän vastaukseen joten lisäsi vielä:
“Tylypahkan ulkopuolella.”
Anastasia tutkaili hänen kasvojaan hyvin tarkkaan ja tarttui myöskin kahvaan:
“Se taitaa olla sinulle hyvin tärkeää, vai kuinka?”
Se kuulosti enemmän toteamukselta kuin kysymykseltä, ja Tom nyökkäsi. Se tosiaan oli hänelle tärkeää. Hän tarvitsi sitä.

He vetivät oven auki ja astelivat eteisaulaan puistellen yhä lunta vaatteistaan.
“Mene sitten”, Tom kuuli tytön kehottavan äkisti ja hänen vilkaistessa tyttöä kohden tämä heilautti kättään tyrmiä kohti. “Sinun kai täytyy vaihtaa kaapu?“
Tom myönsi asian olevan niin ja katsahti epäröiden Suurta Salia ja portaikkoja kohden. Jos professori Dumbledore sattuisi näkemään hänet tänään lähelläkään neljännen kerroksen peiliä ja sen salakäytävää, hän olisi pahassa pulassa. Jos Dumbledore näkisi hänen edes lorvivan käytävillä kesken oppituntien, sekin saattaisi herättää jo velhon epäilykset.

Professori Dumbledore oli nimittäin edellisyönä saanut Tomin lähes kiinni, kun hän oli hiippaillut testaamaan teoriaansa siitä minne neljännen kerroksen salakäytävä johti - hän oli ollut sivumennen sanoen oikeassa. Tom oli lähtenyt tälle luvattomalle tutkimusretkelleen vasta puolen yön jälkeen, mutta oli epäonnekseen sattunut tyrmistä livahtaessaan kohtauskurssille juuri ulkosalta palanneen professori Dumbledoren kanssa. Kenties tämä oli nähnyt hänet, kenties vain aavistanut, mutta joka tapauksessa hän oli saanut pinkoa kiitettävää vauhtia neljänteen kerrokseen velhon astellessa kannoillaan. Siellä hän oli lähes törmännyt rehtori Dippetiin ennen kuin oli päässyt syöksymään salakäytävänsä turvaan ja seuraamaan sitä Tylyahoon, missä toinen pää hänen oletuksensa mukaisesti sijaitsi - minnepä muuallekaan koulun ulkopuolelle se olisi voinut viedä?
Ilmeisesti Anastasia arvasi hänen aatoksensa professorista, sillä tyttö totesi:
“Minä suojaan selustasi opettajien varalta. Odotan tässä ja vahdin, sillä aikaa kun käyt vaihtamassa.”
Tom ei tiennyt miten suhtautua tähän yllättävään tarjoukseen. Hänen ei päätöksensä mukaan pitänyt ottaa Anastasialta minkäänlaista apua vastaan, mutta toisaalta herra Foxin tapaamisen tarve ylitti hänen ärtymyksensä tyttöä kohtaan. Koska aikaa syvällisempään pohdintaan ei ollut, hän päätti käyttää lapsuudessaan toistettua periaatetta ja valita kahdesta pahasta pienemmän.
“Tulen ihan kohta”, hän lupasi ja vaaleahiuksinen tyttö nyökkäsi hänen kiiruhtaessaan tyrmiin.

Tom palasi sanojensa mukaisesti pian vaihdettuaan kaavun ja etsittyään vanhan takin mukaansa. Talviviittakin kun oli päässyt tahraantumaan ikävästi. Hänen kavutessaan portaita tyrmistä eteisaulaan Anastasia vinkkasi reitin turvalliseksi ja yhdessä he lähtivät kapuamaan kohti neljättä kerrosta.
“Luulin että sinun piti tavata joku koulun ulkopuolella”, Anastasia huomioi heidän juostessaan rinnatusten portaita ylöspäin.
“Niin pitikin, mutta ulos pääsee myös sisäkautta”, Tom selitti. Sen verran hän katsoi olevansa velkaa tytölle. Lopulta Anastasian uteliaisuuteen pakahtumaisillaan oleva ilme sai hänet heltymään vielä aavistuksen. Vaikka hän tunsikin pientä mustasukkaisuutta tietämistään Tylypahkan salaisuuksista, hän voisi kai silti kertoa.
“Jos kerron miten, lupaatko, että annat minun mennä rauhassa?” Tom vielä kysäisi heidän saavuttaessaan seuraavan porrastasanteen.

Anastasia nyökkäsi vaikuttaen erittäin innostuneelta ja Tomista tuntui äkkiä kuin hän olisi ollut opettaja tai isoveli, joka selitti asiaa nuoremmalle lapselle. Tuntemus oli omituinen, mutta hyvällä tavalla, ja Tomin mielessä käväisi, että hän oli viimeisen syksyn aikana tuntenut paljon sellaisia omituisia asioita, joita ei ollut koskaan havainnut siihenastisen elämänsä aikana. Sen täytyi johtua siitä, että Tylypahka oli hänen paikkansa, ja taikamaailma hänen maailmansa, joka täydensi hänen olemustaan. Poika sulki mielestään muut tulkinta mahdollisuudet ja aloitti sen sijaan tarinansa kysymyksellä:
“Tiedätkö sen ison peilin vastapäätä sinistä kentauria esittävää taulua neljännessä kerroksessa? No, sen takana on eräänlainen salakäytävä.”
Anastasian silmät laajenivat oudoksuttavan suuriksi:
“Löysitkö sinä sen itse?”
Vaikka Tom ei ikinä olisi myöntänyt sitä ainoallekaan olennolle, Anastasian ihailu ja salaisuuden jakaminen jonkun kanssa tuntui itse asiassa aika… tärkeältä. Niin, hän tunsi olonsa kovin tärkeäksi ja aikuiseksi niin tehdessään.

Jos rehellisiä oltiin, oli ollut sattumaa, että Tom oli koskaan tullut löytäneeksi koko salakäytävän. Ei hän varmaankaan olisi hoksannut sitä mikäli olisi tosissaan etsinyt, sillä salakäytävää ei ollut piilotettu kuten tavallisesti jännitystarinoissa. Peiliä ei pitänyt siirtää minnekään, siinä ei ollut salaisia mekanismeja tai salasanoja. Sen pinnasta piti vain puskeutua rohkeasti läpi samalla tavoin kuin puomista Kings Crossin asemalla. Hän oli joutunut kohdakkain sen kanssa, kun oli yrittänyt vasta kolmantena kouluviikkonaan rynniä ruuhkassa kohti luokkaansa ja oli tullut vahingossa jonkun tönäisemäksi niin että oli lentänyt läpi peilin lasista. Toisin sen sijaan että olisi osunut läpi peililasin, hän oli tipahtanut peilin takaiseen käytävään ilman että kukaan oli edes kiinnittänyt huomiota. Toisaalta yksinäinen ensiluokkalainen, jollainen hän silloin oli ollut, oli käytännöllisesti katsoen pelkkää tyhjää muiden silmissä.

Arvosta muiden silmissä Tom muisti jälleen kiireensä ja pyrähti juoksuun sellaisella vauhdilla ettei Anastasia osannut varautua. Tyttö ei myöskään pystynyt seuramaan, sillä kesken Tomin portaiden kapuamisen liikkuvan portaikon alapää vaihtoi kätevästi paikkaa estäen Anastasian mahdollisen yrityksen lähteä Tomin perään. Jälleen poika tunsi nopean piston sisimmässään, mutta taltutti sen yhtä nopeasti kuin edellisenkin. Innostus, jonka mahdollinen kohtaaminen herra Foxin kanssa soi, oli erinomainen lääke pitämään hiljalleen aktivoituneen omantunnon kurissa. Sen herääminen oli ollut niin salakavala, ettei Tom Valedro ollut vielä edes käsittänyt jonkin muuttuneen ja silti jokin oli muuttumassa hyvää vauhtia. Parempaan vai huonompaan, se oli vielä kristallipallon ulottumattomissa…
« Viimeksi muokattu: Joulukuu 20, 2009, 18:54:33 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 14: Jälleennäkemisen toivossa

Tylyahon kylässä perjantai-iltapäivä vaikutti täsmälleen samanlaiselta kuin edeltäjänsäkin - harmaalta, tavanomaiselta, eikä millään tavoin mieleenpainuvalta. Kylän paremmassa pubissa, Lohikäärmeen kidassa, oli vain muutamia kävijöitä, joista suurin osa oli vanhemman puoleisia noitia, jotka vaihtoivat juoruja omistajan vaimon, sangen pieniluisen ja narisevaäänisen noidan, kanssa. Jos totta puhutaan, koko rakennukseen oli eksynyt ainoastaan yksi ulkopuolinen ja hänkin näytti siltä ettei kuulunut paikkaan. Miehen jykevä otsa ja hienopiirteinen profiili kertoivat paitsi kantajansa ylhäisestä verenperimästä, myös antoivat vaikutusvaltaisen kuvan, mikä kyllä Trafox Jonesin tapauksessa osui naulankantaan.
Velho oli korjailemassa viittansa kultaisia kalvosinnappeja parempaan asentoon samalla, kun kuuli jostakin läheltään tutun nuoren äänen, jota hän itse asiassa oli odottanut jo jonkin aikaa:
“Hyvää päivää, herra Fox.”

Trafox Jones tunsi kasvojensa leviävän maireaan hymyyn nostaessaan päätään niin että saattoi havaita lähes 12-vuotiaan pojan seisovan pöytänsä toisella puolen. Tom Valedro oli pukeutunut halvannäköiseen ja kuluneeseen talvitakkiin, ja hänen tummat hiuksensa olivat lumihiutaleiden peitossa. Osa niistä suli paraikaa tipahdellen vesipisaroina hänen kasvoilleen ja hartioilleen.
“Mutta Tom, tämäpä yllätys”, Trafox nousi kättelemään poikaa, joka näytti huojentuneelta kuin olisi pelännyt miehen vihastuvan hänen paikallaan olostaan. Tosiasiassa Trafox ei ollut sen paremmin vihainen kuin yllättynytkään. Tietenkin hän oli tiennyt, että Tom Valedron kaltainen poika keksisi itselleen tien ulos linnasta ja vieläpä onnistuisi etsimään hänet tästä pahaisesta kylästä. Se ei ollut ollut edes epäilyksen aihe.
“Istu toki seuraani”, Trafox pyysi taputtaen tuolia vierellään. “Saanko tarjota sinulle jotakin?”
“Ei, minä…”, Tom epäröi lyhyen hetken ja vaikutti vaivaantuneelta kuin tilanne olisi ollut hänelle aivan uusi. Poika sai kuitenkin pian rauhallisuutensa takaisin. “Tarkoitan, kyllä kiitos.”
“Kurpitsamehua nuorelle ystävälleni”, Trafox huikkasi tarjoilijattarelle, joka kiiruhti sipsuttaen tuomaan juoman välittömästi ja yritti ilmeisestikin näyttää mahdollisimman edustavalta tämän päällepäin varakkaannäköisen herrasmiehen silmissä. Trafox ei kuitenkaan ollut kiinnostunut vähäpätöisistä tarjoilijoista. Hänellä oli paljon suurempi saalis kaikarissa…
“Yhm… Kuinka olette voinut, herra Fox?” Tom kysyi tavoitellen ikäistään vanhempaa sävyä, mikä huvitti Trafoxia. Poika oli ilmeisen hermostunut, ja yritti piilottaa sitä häkellyttävän hyvin, mutta Trafox, jonka työ vaati tarkkaa ihmisten lukemista, näki pojan katseesta hiljaisen tarpeen miellyttää, tulla hyväksytyksi. Hänen pitäisi varmaankin vastata siihen tarpeeseen.
“Tom”, velho hymyili miellyttävintä hymyään, “koska olemme molemmat ilmeisen hyvinvoivia ja terveitä, voisimmeko luistaa tavanomaisista kohteliaisuuksista ja puhua sen sijaan jostakin kiinnostavasta?”
Poikakin virnisti aavistuksen hämmentyneesti ja Trafox pani merkille kuinka paljon ilme nuorensikaan lapsen kasvoja. Tai ehkäpä nuorensi ei ollut oikea sana. Kenties kyse oli siitä, että vakavana ollessaan Tom vaikutti pari vuotta ikäistään vanhemmalta ja tämä viaton ilo ainoastaan paljasti hänen todellisen lapsenomaisuutensa.
“Se olisi mukavaa, herra Fox.”
Trafox nojautui aavistuksen lähemmäs Tomia kuin salaliittolainen ja madalsi ääntään kuin olisi juorunnut valtionsalaisuuksia:
“No, kerropa minulle kuinka onnistuit livahtamaa luvatta koulustasi? Ei, älä pelkää, en minä sinua tuomitse - olen puhtaan utelias, teinhän sitä itsekin omana kouluaikanani, joten ajattelin että voisimme vaihtaa kokemuksia näin ammattilaisten kesken.”

Pojan ilme rauhoittui ja hän yritti selvästikin peittää sen, kuinka otettu olikaan Trafoxin sanoista. Imartelun täytyi olla hänen kohdallaan tällä tavoin hienovaraista, muuten pojan epäilykset voisivat herätä, eikä Trafox aikonut tehdä ainuttakaan virhettä nyt kun oli selvästi voittamassa pojan luottamuksen puolelleen jo pari kuukautta jatkuneen kirjeenvaihdon avulla.
“Käytin neljännen kerroksen salakäytävää”, Tom paljasti hyvillään aikuisen kiinnostuksesta.
“Ah, se onkin kätevä”, Trafox myönsi hyväksyvästi nyökytellen. “Oma suosikkini tosin oli Hunajaherttuan kellariin vievä, sitä käyttäessä tapasin napata muutamat namut taskuuni. Oletko jo löytänyt sen?”
“Ei, en ole, herra Fox”, nuori Valedro myönsi ja hänen silmänsä kimalsivat uteliaisuudesta ja mielenkiinnosta. Trafoxia hymyilytti väkisinkin. Kovan ja aikuisuutta tavoittelevan kuorensa alla Tom Valedro oli hyvin kokematon lapsi. Lapsi, joka ei tiennyt millaista oli omata joku, joka oikeasti välitti. Kenellekään ei ollut helpompaa esittää kiintymystä.
Trafox otti mukavamman asennon.
“No, en kai voi pilata etsimisen iloasi, Tom”, hän lausahti kiusoitellen ja seurasi huolellisesti lapsen reaktiota.
“Löydän sen varmasti”, poika vastasi tarttuen miehen esittämään haasteeseen ja pian kaksikko uppoutuikin jakamaan kokemuksiaan Tylypahkan linnan salaisuuksista. Lopulta Trafox huomioi ajan kuluneen tavatonta vauhtia ja pyysi Tomia mukaansa hoitamaan joitakin juoksevia asioita. He piipahtivat taikavälineitä korjaavassa Dervish & Paukussa, jonne Trafox vei muuan loihditun käkikellon - se oli ollut rikki jo kymmenen vuotta, eikä hän ollut pahemmin välittänyt, mutta olihan hän tarvinnut jonkin tekosyyn vierailla tuossa pahaisessa velhokylässä.

Sieltä he suuntasivat monenmoista velhorihkamaa myyvään Kanin töpöön ja muutamaan muuhun liikkeeseen, joissa he kiertelivät vapaasti jutustellen. Tom oli kiinnostunut lähes kaikesta ympärillään ja pienen rohkaisun jälkeen esittikin monenlaisia kysymyksiä - niin helppoja kuin vaikeitakin. Trafox joutui myöntämään, että pojan kanssa vietetty aika ei ollut loppujen lopuksi hassumpaa. Itse asiassa hän oli viihtynyt melkoisen hyvin ottaen huomioon sellaisen seikan, että hän ei pahemmin pitänyt lapsista.

Jos Tom olisi ollut kuka tahansa muu, Trafox olisi saattanut tarjoutua ostamaan tälle lahjoja, mutta nyt hän pidättäytyi tästä tietäen ettei lahjontatekniikka tulisi toimimaan pojan suhteen. Trafoxilla oli kokemusta ylpeistä ihmisistä, vaikka hän ei itse lukeutunutkaan niihin sanan paremmassa merkityksessä - tai siinä merkityksessä, jota yleensä pidettiin kunnioitettavana. Mutta Tom Valedro sen sijaan kuului, sen näki yhdellä silmäyksellä. Hän olisi liian ylpeä vastaanottaakseen toisten ihmisten apua, sen paremmin kuin näiden almuja. Hän oli liian varautunut ja sulkeutunut uskaltaakseen jättäytyä velkaan jollekulle toiselle. Senpä vuoksi Trafoxin piti olla hyvin varovainen kaiken tekemänsä suhteen.

Itse Trafox piti tuollaista ylpeyttä hyvin läheisenä sukulaisena typeryydelle - hän ainakin oli valmis ottamaan vastaan kaiken. mitä kuka tahansa tarpeeksi hyväuskoinen oli valmis hänelle lahjoittamaan, kun taas Valedro… Tom halusi selvästikin kokea ansainneensa asiat jostakin hyvästä. Sinänsä ihailtavaa, joskin tarmon ja ajan hukkaa. Luultavasti ylpeys kuitenkin karsiutuisi iän myötä, elämän kolhaistua sitä muutamaan otteeseen - niin ylpeille ihmisille tapasi käydä.

Trafox saattoi myöskin hyvillä mielin myöntää, että hän rakasti rahaa. Hän rakasti vaurautta ja turvattua elintasoa - tunnetta ettei jokaista sirppiä ollut tarpeen vahtia. Oli nautinnollista nähdä ihmisten kateus hänen yltäkylläisyyttään kohtaan. Sen sijaan Tomilla ei ollut rahaan tällaista intohimoista suhdetta - se olikin niitä harvoja puutteita, joita Trafox katsoi nuoren tuttavansa omaavan. Toki tällä oli kunnianhimoa, mutta sen kohde ei niinkään ollut mikään materiaalinen  kuten Trafox oli hiljalleen alkanut käsittää. Hänhän vasta opetteli tuntemaan poikaa, ja yritti parhaansa mukaan olla kiirehtimättä asian kanssa, vaikka aikataulu tuntuikin painavan hänen niskassaan.

Velho yritti kuitenkin jättää tämän kaiken huomiotta ja esitteli sen sijaan Tomille erilaisia eksoottisia lintuja, joita kylän postitoimistossa käytettiin. Koska Tylyahon liiketoiminta oli harmittavan suppeaa, he alkoivat olla kiertäneet jo kaikki muut liikkeet outoa Sianpää-nimistä kapakkaa lukuun ottamatta. Tom ojensi parhaillaan kättään silittääkseen muuan muuttohaukkaa jolloin Trafox pani merkille verestävän haavan hänen ranteessaan.
“Oletko satuttanut itsesi, ystäväiseni?” hän kysyi ja pyysi poikaa ojentamaan kätensä, jotta hän voisi tarkastella sitä.
“Ei se ole mitään, herra Fox. Pikkulonkeroinen vain yllätti minut”, Tom vastusteli nolostuneena, vaikka samalla ilmeisen otettuna Trafoxin huolenpidosta. Vaikka Trafox ei erityisemmin pitänyt tällaisesta parantajaleikistä, hän huomasi sen tepsivän poikaan ja päätti jatkaa vielä hieman pidemmälle.
“Pikkulonkeroinen, vai?” Trafox totesi haavaa kovinkin asiantuntevasti tarkastellen. Tosiasiassa hänellä ei ollut minkäänlaista mielenkiintoa tai kokemusta aihepiiristä. “Hmm… Kai sinä puhdistit tämän?”
“En oikeastaan…”, Tom myönsi vaimeasti.
“Pikkulonkeroinen ei ole myrkyllinen, mutta sen hampaissa elää basilleja, jotka voivat aiheuttaa sairauksia”, Trafox toisti jostakin lehtiartikkelista poimimansa tiedon hyvin vakuuttavalla äänellä ja irrotti otteensa pojan kädestä.
Pojan silmät laajenivat kunnioituksesta:
“Ahaa.”
Trafox sen sijaan kääntyi kohti tukevaa keski-ikäistä naista, joka pyöritteli sulkakynää sormissaan tiskin takana.
“Anteeksi rouva, löytyykö teiltä haavan puhdistuslientä?” hän kysyi ja hetken etsimisen nainen kaivoi pyydetyn nesteen jostakin takahuoneen uumenista.

Trafox istutti pojan narisevaan tuoliin ja kumartui itse lattialle toisen polven varaan niin, että saattoi aloittaa kehnosti paikatun haavan puhdistuksen kuin huolehtiva aikuinen konsanaan pojan seuraillessa hänen tekemisiään kunnioittavan hiljaisena, sekä aavistuksen ymmällään. Trafox arveli, että tällä suorituksella hän olisi ansainnut varmastikin pääosan Britannian velhoteatterin menestysdraamassa Merlinin muistelmat.
Hetken harkinnan jälkeen Trafox tuli siihen tulokseen, että tilanne oli sopivan intensiivinen kovempiin panoksiin ja ottikin kasvoilleen hellän nuhtelevan ilmeen:
“Mitäköhän vanhempasi sanoisivat jos tietäisivät sinun viettäneen koko lauantai-iltapäivän tällä tavoin? Karkaamalla koulusta, telomalla itseäsi vaarallisiin kasveihin ja huvittelemalla kerrassaan epäsovinnaisen velhon seurassa…”
Hän huokaisi dramaattisesti ja painoi vielä sauvansa haavan päälle, joka alkoi hänen onnekseen parantua loitsun voimasta.
“Herra Fox, minulla…”, poika ei tuntunut löytävän sanoja. Hänen tummanvihreissä silmissään oli satutettu katse. “Olen orpo.”
“Suo anteeksi, Tom. Minulla ei ollut aavistustakaan”, Trafox pahoitteli valheellisesti pojan luodessa katseensa jalkoihinsa.
Komeaksikin luonnehdittu mies odotti hetken, että postineiti meni juuri sisään tulleen asiakkaan kanssa hieman kauemmas ennen kuin jatkoi mahdollisimman osaa ottavalla äänellä:
“Saanko kysyä kuinka he kuolivat?”
“Äiti kuoli synnyttäessään minua, enkä ole koskaan tavannut isääni”, poika kertoi karskisti ja pomppasi tuoliltaan alas. Oli selvä, että hän ei välittänyt puhua aiheesta.

Trafox tiesi, että aiheesta jatkaminen oli kepin koettamista jäällä, mutta hän oli valmis riskeeraamaan. Velho avasikin postitoimiston oven pudistellen päätään mietteliäästi.
“Mies-parka, ei tiedä mitä on menettänyt”, hän lausahti puoliääneen pojan astuessa hänen ohitseen ulos.
“Mitä tarkoitatte, herra Fox?” pojan kysymys tavoitti hänet siinä samassa kun hän pääsi seuraamaan tätä kadulle.
Trafox hymyili nuorelle seuralaiselleen lämpimästi:
“Sitä vain Tom, että en voi kuvitella ainuttakaan ihmistä, joka ei tuntisi ylpeyttä saadessaan kutsua sinua pojakseen.”
Lapsen kasvot sulivat aurinkoiseen ilmeeseen, jota mikään aikuisuuden naamio ei pystynyt peittämään taakseen.
“Ja mikäli haluat, voisin auttaa sinua etsimään isääsi”, Trafox vei esityksensä vielä astetta eteenpäin. Tosiasiassa hän oli tietenkin tehnyt tämän jo kauan sitten. Jo muutamia päiviä Kuhnusarvion juhlien jälkeen hän oli ollut täysin selvillä Tom Valedron sukupuusta.
“Oletteko tosissanne?” pojan säteilyllä ei näyttänyt olevan rajoja, ja Trafox tiesi yksisarvisensa astuneen ansaan. “Tekisittekö sen todella?”
“Olisin enemmän kuin otettu saadessani auttaa sinua”, velho asetti harkiten kätensä pojan hartialle, eikä tämä pyrkinyt ravistamaan sitä pois. Luottamus oli jo voitettu. “Sinäkin teit tänään paljon hyväkseni, puhumattakaan siitä miten kirjeesi ovat piristäneet vanhan miehen yksinäisiä iltoja.”
“Ette te ole vanha, herra Fox”, poika ilmoitti kirkkaalla äänellä, joka helähti kuin taikakulkuset, joita oli ripustettu joidenkin liikkeiden edustalle soittamaan tuttuja jouluveisuja.
“Sinun suustasi kuultuna saattaisin jopa uskoa tuon Tom”, Trafox naurahti lämpöisesti ja pörrötti pojan tummaan tukkaa saaden tämän tummat silmät tuikkimaan lapsenomaista innostusta.

He kävelivät vielä jonkin matkaa nopeasti hämärtyvässä talvi-illassa, kunnes he saapuivat kadun päähän ja poika osoitti maakellarin luukkua, jonka kautta hän oli saapunut Tylyahoon.
“No, Tom-ystäväiseni”, Trafox ojensi kättään ja poika tarttui siihen puristaen kevyesti. “Meidän tiemme taitavat erota tässä.”
“Niin, herra Fox.”
Ei ollut temppu eikä mikään kuulla kuinka harmissaan lapsi olikaan.
“Älä näytä noin pettyneeltä”, Trafox joutui pitkänä miehenä kumartumaan melkoisesti laskeutuakseen samalle tasolle lapsen kanssa. Hän asetti molemmat kätensä isällisesti tämän hennoille harteille. “Lupaan, että tapaamme pian.”
“Teidän suustanne kuultuna saatan jopa uskoa tuon, herra Fox”, poika virnisti ja lyhyiden jäähyväisten jälkeen katosi samaa tietä kuin oli tullutkin. Trafox huomasi itsekin hymyilevänsä vielä lapsen kadottua näköpiiristä.
Voi Trafox, Trafox olet tosiaan tulossa vanhaksi, hän torui itseään, puolittain huvittuneena omasta käytöksestään. Mikäpä muu olisi voinut selittää tätä yllättävää tunteellisuutta. Tom Valedro ei ollut sen enempää kuin välikappale hänen päämääriensä välillä.  

   ***

Pakkaaminen on laji, jossa tarvitaan erityistä järjestelmällisyyttä, sinnikkyyttä ja hyvää muistia puhumattakaan erinomaisista hermoista. Valitettavasti Rhonda McKinnon ei varsinaisesti omannut noita arvokkaita piirteitä ja olikin sen vuoksi aivan alkutekijöissä laukkujensa täytössä muiden makuusalinsa tyttöjen jo sulkiessa matka-arkkujaan tiukasti kotiin paluuta varten lauantaiaamuna viikkoa ennen jouluaattoa.
“De, oletko nähnyt minun keltaista mekkoani? Olen varma, että laitoin sen jonnekin”, hän touhotti nyt täyttä vauhtia.
“Pakkasit sen sinisen leninkisi alle viisi minuuttia sitten”, Dorea muistutti huomaavaisesti peittäen huvittuneisuuttaan katsellessaan Rhondan katastrofaalista tilannetta oman matka-arkkunsa päällä istuen ja jalkojaan heilutellen.
“Niin, niinpä taisin tehdä. Mutta entä missä ovat juhlakenkäni?” punapää hätääntyi nyt.
“Rho, olet menossa kotiin kahdeksi viikoksi, voit ihan hyvin jättää osan tavaroistasi tänne”, Treasa huomautti ja kaatui dramaattisesti selälleen Rhondan valtavaan vaatekasaan, joka oli kerääntynyt tämän sängyn päälle.
“Varo vähän, Tres! Se punainen hame rypistyy helposti!” Rhonda raivostui ja nyki kyseisen vaatekappaleen ystävättärensä alta ymmärtämättä kuinka joku saattoi olla niin ajattelematon.
“Entä kirjasi? Mitä näistä otat mukaan?” Dorea kysyi ystävällisesti katsellen korkeaa pinoa yöpöydällä.
“Kaikki tietenkin.”
“Niinpä tietenkin”, Treasa tuhahti ja kurotti ottamaan pinon päällimmäisen
Ja taikuri Willdodge veti Sarahin lähemmäs vahvoilla käsivarsillaan. “Minä rakastan teitä yhtä paljon kuin vihaan”, hän kuiskasi naisen tummiin hiuksiin”, pitkä tyttö luki ääneen ensimmäisenä silmiin sattuneen lauseen ja nosti sitten katseensa kirjasta sulkien paksun opuksen. “Rho, kuinka voit lukea tällaista roskaa?”
“Treasa, Taiotut tunteet on kirjallisuuden klassikko ja sitä paitsi todella ihana rakkaustarina”, Rhonda kertoi ylväästi nykäisten romaanin pois ystävänsä käsistä.
“Jos joku uskaltaisi sanoa minulle noin, kiroaisin hänet sinne missä päivä ei paista”, Treasa ilmoitti johdonmukaisesti, mutta siirtyi omalle vuoteelleen Dorean alkaessa nykiä myöskin Rhondan vaatteita hänen altaan - tämä oli tullut siihen tulokseen, että he pian myöhästyisivät junasta ellei Rhonda saisi pakkausapua.
“Sinulla ei ole romantiikan tajua”, Rhonda tuhahti ylimielisesti ja katsoi Treasaa nenänvarttaan pitkin, mikä hänen nenänsä pienuuden ja nykeröyden vuoksi ei näyttänyt läheskään niin dramaattiselta kuin Dorea arveli ystävänsä toivoneen. Hän itse päätti olla ottamatta kantaa tähänkään aiheeseen. Joskus ystävän tärkein taito oli osata myötäillä kaikkia osapuolia tasapuolisesti. Dorea arveli jalostuneensa siinä taidossa melkoisesti ajan myötä.
“Kyse on siitä, että niin Sarah kuin Wildodgekin ovat liian ylpeitä myöntääkseen, että ovat aina rakastaneet toisiaan ja eivät osaa osoittaa sitä kuin inhoamalla”, Rhonda selitti ja yhdessä Dorean kanssa he laskostivat vaaleanpunaisen juhlamekon, jossa näytti olevan kolme ellei neljäkin kerrosta organzaa, kevyttä ja ohutta pukukangasta, joka oli hiljattain tullut muotiin. Dorea ei henkilökohtaisesti ollut erityisemmin kiintynyt materiaaliin. Hän piti vahvemmista kankaista, joiden ei tarvinnut pelätä rikkoutuvan hiemankin varomattomammasta liikkeestä.
“Tuo logiikka pettää pahemman kerran”, Treasa tokaisi kulmiaan rypistellen. “Sitä paitsi luulin että pidät enemmän niistä “prinssi ja prinsessa” -tarinoista, joissa ihmiset rakastuvat syvästi ensisilmäyksellä.”
“Niin minä pidänkin, mutta Taiotut tunteet on poikkeus”, Rhonda totesi ahtaen loputkin kirjat matka-arkkunsa uumeniin. “Siinäkin oma viehätyksensä, kun vastakohdatut löytävät toisensa. Kielletty rakkaus on niin romanttista!”
“No, De, kommentoipa sinä asiantuntijana”, Treasa pisti väliin ja asettui makaamaan sängylle kyljelleen niin että saattoi katsella Doreaa, joka oli pudottaa Rhondan parfyymipullon hämmennyksestä.

Tytön onnistui kuitenkin pitämään äänensä vakaana ja käänsi selkänsä kipakkakieliselle ystävälleen antamatta tälle mahdollisuutta tutkailla hänen syyllisyyttä hohkaavia kasvojaan:
“Mitä ihmettä tarkoitat, Tres?”
“No, eiköhän se ole ihan selvää, minkä takia sinä päätit yks kaks antaakin Potterille anteeksi ja pilata vuosisadan tilaisuuden näyttää pitkää nenää rohkelikoille”, Treasa muistutti kaunaisella äänellä.
“Niin, De, suurisuinen ystävämme on kerrankin oikeassa”, Rhondakin nyökytteli pisamaiset kasvot varsin tietävän näköisinä. “Henkilökohtaisesti minun on kyllä sanottava, että olen yhä Aprigonin kannalla…”
“Hidastakaas te kaksi”, Dorea toppuutteli ja asetti kätensä vyötärölleen katsoen vuorotellen ystävättärestään toiseen. “Minä en ole rakastunut kehenkään.”
“Täsmälleen noin Sarahkin sanoo”, Rhonda nyökytteli vakavana kuin se olisi varmistanut koko asian. Dorea silmäsi häntä ärtyneesti ja kumartui onkimaan pitsikauluksin somistetun puuvillapaidan, joka oli yrittänyt livahtaa Rhondan sängyn alle.
“En minä myöskään vihaa herra Potteria jos sitä kuvittelet”, hän muistutti suoristautuessaan ja oikaistessaan tumman polven alle ulottuvan hameensa.
“Mitä sinä sitten tarkalleen ottaen tunnet häntä kohtaan?” Treasa kysäisi puolittain kyllästyneeseen, varsin terävään sävyyn.
“Olipa hienovaraista, Tres”, Rhonda huomautti kuivasti oikaistessaan silkkisukkaparia.
“Ai, sinähän siitä tiedätkin neiti Sulavuus”, Treasa heitti takaisin varsin ilkeään sävyyn.
“Minä en ainakaan täräytä asioita tuolla tavoin tökerösti.”
“Niin, sinä käärit ne vaaleanpunaisiin pilviin ja täräytät vasta sitten.”

Treasan ja Rhondan kinastelun kiihtyessä Dorea sai rauhan tutkailla tuota kysymystä rehellisesti sydämessään. Oli kieltämätön tosiasia, että hänestä oli tuntunut humalluttavan hyvältä kuulla Charlus Potterin todella pitävän hänestä, mutta toisaalta eihän siitä ollut niinkään kauan, kun hän oli vannonut ettei antaisi tälle ikinä anteeksi.
“Kunpa tietäisin”, hän mutisi puoliääneen, joskaan tuskin Treasa ja Rhonda olisivat kiinnittäneet enempää huomiota noihin sanoihin, vaikka hän olisi huutanut ne. Ihmismieli kun on helposti johdettavissa sivuraiteille.

   ***

Samaan aikaan Tom Valedro seisoi Tylypahkan pääovien edessä katselemassa kuinka Avery ja muut nousivat vuorotellen vaunuihin, jotka veisivät heidät Tylyahon asemalle aloittamaan kotimatkaa. Hän itse oli tietenkin ilmoittautunut Kuhnusarviolle jäävänsä Tylypahkaan. Niin ironiselta kuin se saattoikin kuulostaa, koulu oli hänelle enemmän koti kuin talo, jota kutsuttiin orpojen kodiksi.
“Nähdään loman jälkeen, Valedro”, muutamat pojista huikkasivat umpivaunujen ikkunasta, kun vaunut lähtivät liikkeelle jostakin Tomille tuntemattomasta voimasta. Hän muistutti itseään, että hänen pitäisi eräänä päivänä selvittää myös niiden arvoitus, vaikka se ei tuntunutkaan niin tähdelliseltä kuin monet muut seikat sillä hetkellä. Tulkitsemattomat Luihuisen muistikirjan sivut polttelivat jälleen hänen mieltään ja olivat edellisyönä löytäneet jälleen tiensä hänen uniinsa.

Tom oli juuri kääntymässä palatakseen sisälle, kun näki tutun tytönhahmon lähestyvän seuraavia vapaita vaunuja. Anastasian edellä kulki hänen isoveljensä Aprigon, joka liikutti sauvallaan kahta matka-arkkua.
“Aprigon, minä saan kyllä matka-arkun vaunuun ihan itsekin”, Anastasia kivahti veljelleen ja Tom jäi katsomaan tilannetta lievän uteliaana. Monien sisaruksettomien tapaan hän ei täysin pystynyt käsittämään sisarussuhteiden monimutkaisuutta riitoineen kaikkineen.
“Laitan sen samalla kuin omani”, Anastasian isoveli näkyi ilmoittavan kiinnittäessään kumpaakin matka-arkkua umpivaunujen katolle.
“Älä aina holhoa minua!” Anastasia tiuskahti rypistäen kulmiaan ja puristaen sormiaan nyrkkiin. Hän oli pukeutunut harmaaseen takkiin, jota somistivat suuret kirkkaan punaiset napit, jotka olivat samaa väriä hänen baskerinsa kanssa.
Sisaruksista vanhempi otti kasvoilleen erittäin aikuisen ilmeen:
“Anastasia, minä olen sinun isoveljesi ja minun velvollisuuteni on huolehtia sinusta.”
“Ei, sinun velvollisuutesi on häiritä elämääni kaikin mahdollisin tavoin!” Anastasia kivahti ja käänsi selkänsä veljelleen niin että hänen katseensa osui lähistöllä seisoskelevaan Tomiin. Poika ei ehtinyt liikahtaakaan ennen kuin tyttö oli jo astellut hänen luokseen katsoen häntä kysyvästi ja Tom tunsi tarvetta selittää. Tietenkin Anastasia oli hoksannut hänen kuunnelleen, sitä oli turha yrittää edes kieltää.
“Olit aika tyly veljellesi”, hän tyytyi toteamaan neutraaliin sävyyn. Olihan hänen jotain sanottava, varsinkin kun Anastasia oli eilen auttanut häntä ihan hyvää hyvyyttään.
“Ja sinäkö oikeasti olet paras ihminen puhumaan tylyydestä?” Anastasia huomautti.

Tom katsoi hieman hänen ohitseen vaunujen letkaa, joka matkasi kohti Tylyahon asemaa. Se sai aikaan ikävän pistoksen hänen rinnassaan, mutta ei niin pahaa kuin joskus. Hän oli pääsemässä hiljalleen yli siitä seikasta, että kukaan ei halunnut häntä, että kukaan ei kaivannut, vaikka se tuntui samalla maksava palasia hänen sielustaan. Ehkä hän eräänä päivänä voisi pohtia sellaisia asioita tuntematta mitään…
“Jos minulla olisi perhe, en kohtelisi sen jäseniä tuolla tavalla”, hän mutisi puoliääneen, enemmänkin itselleen kuin Anastasialle ja hätkähtikin, kun tyttö osoitti kysymyksen hänelle.
“Sinäkö jäät Tylypahkaan jouluksi?”
Anastasia ei kuulostanut niinkään säälivältä kuin puhtaan yllättyneeltä. Mitäköhän hän oli mahtanut olettaa, kun kerran tiesi Tomin taustat? Että Tom suostuisi vapaaehtoisesti palaamaan orpokotiin, josta oli niin kiihkeästi kaivannut pois?
“Minneköhän muualle voisin mennä?” poika kysyi aavistuksen karheasti ja näki Aprigonin Anastasian takana naputtelevan kelloaan kärsimättömästi. Anastasia heitti veljeensä ärtyneen katseen, mutta hänen ilmeensä muuttui aavistuksen araksi hänen kääntyessään jälleen Tomiin päin. Jokin hänen ilmeessään varoitti Tomia jo etukäteen, mitä tuleman piti ja niinpä hän ei yllättynyt läheskään niin paljon kuin olettaa olisi voinut.
“Jos haluaisit, voisit varmaan tulla viettämään joulua meidän perheen kanssa”, toinen lapsi esitti kutsunsa hyvin varovaiseen sävyyn. “Äiti pitää vieraista.”

Vieraista. Siitä oli juuri kysymys. Tom oli saanut samanlaisen tarjouksen myös parilta ikäiseltään pojalta, mutta oli kieltäytynyt niistäkin järjestelmällisesti. Vaikka joulun viettäminen jonkun luona olisi saattanut tuntua houkuttelevalta, hän olisi silti pelkkä vieras, mikä taas muistuttaisi häntä entistä vahvemmin siitä mitä ilman hän oli jäänyt. Ei, oli viisaampaa pysyä Tylypahkassa ja viettää onnellisen yksinäinen joulu.
“Taidan jäädä tänne”, hän totesi yksinkertaisesti.
“Ymmärrän”, Anastasia nyökäytti päätään, vaikka Tom uskalsi kuitenkin epäillä, mahtoiko tyttö tosiaan ymmärtää paljonkaan.
Hän nyökäytti päätään ja oli jo tekemässä lähtöä sisään, kun Anastasian hiljainen kysymys tavoitti hänet:
“Saanko kuitenkin kirjoittaa sinulle?”
Tom kääntyi välittömästi ympäri ja näki tytön hypistelevän punaista baskeria hermostuneesti sormissaan. Anastasia hypisteli esineitä Tomin mielestä aivan liian usein.
“Miksi?” hän sai tiputettua sanan suustaan,
“Jos minun tulee ikävä sinua”, toinen ensiluokkalainen totesi katsoen Tomia suoraan silmiin.
Tummatukkainen poika aukoi suutaan hetken hämmästyksestä. Anastasia Vancella oli ihmeellinen taito jättää hänet kerta toisensa jälkeen sanattomaksi. Lopulta hän sai laskettua leukaansa silkasta järkytyksestä lyhyeen nyökkäykseen, mikä sai Anastasian hymyilemään onnellisesti.

Hetken kuluttua Tom oli kuitenkin päässyt jälleen tilanteen tasalle ja tajusi korjata virheensä lisäämällä ärtyneeseen sävyyn:
“En luultavasti vastaa.”
“Ei sinun tarvitsekaan”, Anastasia lupasi ja hänen kasvojaan koristi leveä hymy, joka sai hänet näyttämään entistäkin nuoremmalta. “Minä vain haluan kirjoittaa ystävilleni joulukortit.”
Tomista tuntui, että hänen olisi pitänyt sanoa siihen jotain. Vastustaa tai hyväksyä, mutta ei keksinyt ainuttakaan oikeaa tapaa reagoida.
Aprigon Vance kuitenkin säästi pojan keksimisen vaivalta kutsuessaan sisartaan:
“Anastasia, tule jo! Vaunu lähtee!”
“Joo, minä tulen”, Anastasia huikkasi veljelleen kääntyen vielä kerran hymyilemään Tomille.
“Hyvää joulua, Tom”, hän toivotti ja säntäsi juoksuun kohti vaunuja. Hänen veljensä nykäisi tytön sisälle juuri liikkeelle lähteneen umpivaunun ovesta ja viimeisenä Tom näki punaisen baskerin vilahduksen, kun Vancen sisaruksetkin lähtivät vaunuineen etääntymään yhä kauemmas Tylypahkasta. Viimeisen isomman seurueen siirtyessä ulos, Tom katsoi parhaaksi palata sisään.

Tuo isompi seurue muodostui Michael Pomfreysta, Poppy Limentinistä, Laura Whirmingistä, Jennifer Harrisonista, Joshua Bolesta sekä Charlus Potterista, joiden lähteminen oli ennestään totuttuun tapaan jäänyt aivan viimeisille hetkille. Charlus piteli vaunun ovea auki muiden asettuessa tiiviisti sisään, mutta antoi katseensa vaeltaa jonkin matkan päähän, jossa havaitsi niinikään matkatavaroidensa kanssa vaunua odottelevan Dorea Mustan. Tyttö käänsi päätään kuin vaistoten hänen katseensa ja soi hänelle ystävällisen hymyn.
“Tule nyt, Charl”, Jenniferin kehotus tuntui tulevan jostakin mailien päästä, “kyllä tänne sopii hyvin vielä yksi.”
“Ei, otan mieluummin seuraavan kuin tungen Joshin syliin istumaan”, Charlus totesi vilkaisten huvittuneena tiivistä tunnelmaa umpivaunujen sisällä. Tosin eipä Michaelia sen paremmin kuin Poppyakaan näyttänyt häiritsevän sylikkäin pakkautuminen.
“Hyvä, sillä minun sylini kuuluu ainoastaan yhdelle olennolle”, Joshua ilmoitti.
“Toivottavasti puhut minusta”, Jennifer huomautti ja kietoutui omistushaluisesti sulhasensa käsikynkkään.
“Älä ole naurettava, Jen”, Charluksen ystävä teki toisella kädellään huitaisevan liikkeen kuin olisi karkottanut kärpästä - jollaisia ei luonnollisestikaan ollut joulukuussa. “Tarkoitin tietenkin Tobya.”
Charlus naurahti kevyesti ja painoi raskaan vaunun oven kiinni todeten, että he tapaisivat sitten asemalla. Hänen lauseensa kuitenkin jäi huomiotta Jenniferin kysyessä:
“Sinäkö pidät koiraasi sylissäsi mieluummin kuin minua, morsiantasi?”
“En ole nähnyt sitä moneen kuukauteen”, Charlus kuuli Joshuan puolustautuvan therstalien vetämien vaunujen lähtiessä vyörymään kohti juna-asemaa. Hän itse sen sijaan lähti raahaamaan matka-arkkuaan Dorea Mustaa kohden.

Nuori nainen näytti erittäin tyylikkäältä pitkässä takissaan, jonka kangas oli kuvioitu poikittaisella keltaruskealla shakkikuviolla. Takin korkeat kaulukset olivat sitä mallia, jonka saattoi nostaa tuulta vastaan huonolla säällä.  Asuun kuului myös musta vyö, jonka kaltaiset nauhat toistuivat hihansuissa. Pieni musta merimiestyylinen hattu näytti lystikkäältä Dorean päässä ja kokonaisnäky sai nuorukaisen huomaamatta paljastamaan poskiinsa kaivertavat hymykuopat.  
“Sinunkin ystäväsi jättivät sinut kyydistä, vai?” Dorea uteli hymähtäen Charluksen ehtiessä nuoren naisen luo.
“Niinkö sinulle tehtiin?” nuorukainen kysyi ja tunsi lievää hermostuneisuutta viedessään kätensä harmaan villakankaisen takkinsa taskuun ja tuntiessaan jotakin sen pohjalla.
Rohkeasti nyt vain, hän kehotti itseään samalla kun Dorea naurahti kevyesti ja suki hermostuneesti muutamaa irtonaista hiussuortuvaa korvansa taa.
“Rhondalla oli pakkomielle päästä samaan vaunuun Kenneth Puddifootin kanssa ja Treasa taas meni aivan ensimmäisellä vaunulla kyllästyttyään odottamaan minun ja Rhondan pakkaamisten päättymistä.”
“No, minä taisin oikeastaan olla meidän joukkomme seuranpetturi, kun en halunnut kuolla hapenpuutteeseen umpivaunuissa”, Charlus kertoi ja virnisti leveästi.
Hän nielaisi sen muutaman vaikean kerran hymynsä suojissa ennen kuin jatkoi:
“Sitä paitsi minulla oli vielä jotain annettavaa sinulle.”

Dorea näytti enemmän kuin yllättyneeltä Charluksen liu`uttaessa ruskeaan käärepaperiin käärityn pienen ja litteän paketin hänen haltuunsa.  
“Se on joululahja”, Charlus mumisi varovasti osaamatta tulkita tytön ilmettä. Kenties tämä piti hänen hyvässä tarkoituksessa antamaansa pakettia röyhkeänä tai asiattomana. Loistavaa, onnistuisiko hän suututtamaan saman tytön jo toistamiseen kuukauden sisällä?
“En tiedä mikäli teillä päin harrastetaan sellaisia…”, hän jatkoi epäröiden, kun tyttö ei sanonut mitään.
Dorea tuntui hätkähtävän kuin heräten jonkinlaisesta lumouksesta.
“Anteeksi… tarkoitan kiitos”, tyttö mumisi ja ilmeisesti pakkanen oli kirpeämpi kuin Charlus oli ajatellut, sillä tytön posket punoittivat railakkaasti. “Minä vain hämmennyin… Tai siis minullakin on sinulle jotakin.”

Nuori nainen kääntyi matka-arkkuaan kohti ja avasi lukot sauvansa napsautuksella lennättäen sen sisästä ruskean villaisen kaulahuivin, jonka saattoi päätellä yhdellä silmällä kotikutoiseksi. Jenniferin virheettömään kädenjälkeen tottunut Charlus arvasi, että työn kanssa oli vietetty useita tuskaisia tunteja.
“En ehtinyt paketoimaan sitä”, Dorea mumisi ojentaen villakäärön pojalle nolostunut ilme vaaleahipiäisillä kasvoillaan ja Charlus otti lahjan vastaan, vaikka osasikin päätellä sen verran, että ei ollut se henkilö, jolle tuo kaulahuivi oli alun perin tarkoitettu, mutta oli joko liian otettu tai kohtelias tehdäkseen tätä ilmiselvää havaintoa.
“Kiitos”, hän totesi sen sijaan ja kietaisi kudotun huivin kaulansa ympärille muitta mutkitta. “No, miltä se näyttää?”
Dorea katseli hänen poseeraustaan kaino hymy huulillaan ja nosti sitten kätensä korjaamaan ruskeaa huivia.
“Sanoisin että lähinnä säälittävän lyhyeltä, mutta luulen että sitä voi pidentää venytysloitsulla”, hän arvioi asetellen huivin päätä hieman paremmin.
“Ei, pidän huivistasi tällaisena kuin se on ja… sinusta myös”, Charlus kertoi hymyillen ja sipaisi jälleen karkuteille lähteneen tummanruskean hiussuortuvan Dorean korvan taa, josta se kuitenkin välittömästi riistäytyi takaisin keikkumaan kasvojen edessä.
“Ai, käsityöloitsu-taidottomana ja hiusongelmaisena?” Dorea kysyi huvittuneesti ja hänen kätensä oli pysähtynyt kaulahuiville siinä missä Charluksen sormet nypläsivät kuritonta hiussuortuvaa.

Heidän ujostelevat katseensa kohtasivat ja tuntui kuin ympäröivä lähtömelu olisi hiljennyt - varmaan olikin, sillä he olivat aivan viimeisten lähtijöiden joukossa.
“Juuri sellaisena”, Charlus vakuutti lämpimästi hymyillen ja näki oman hymynsä heijastelevan Dorean tummista, lähes mustista, silmistä. Kuinka kauniit Dorean silmät olivatkaan… Lyhyen hetken nuorukainen tunsi hirvittävää halua suudella Doreaa, mutta esti itseään viime sekunnilla. Vielä ei ollut se hetki.
“Hyvää joulua, Dorea”, hän sanoi perääntyen puolikkaan askeleen ja ääni kuulosti etäiseltä jopa hänen omissa korvissaan.
“Hyvää joulua, Charlus”, Dorea vastasi toivotukseen ja hänenkin kätensä tippui kaulahuivilta hipaisten matkalla Charluksen käsivartta, mikä sai pojan sydämen sykähtämään omituisella tavalla ja tykyttämään koko vaunumatkan, jona he eivät uskaltaneet vaunussa olevien viidesluokkalaisten tyttöjen takia vaihtaa muuta kuin muutaman nopean katseen.

Heidän jäädessään pois vaunun kyydistä Tylyahon juna-asemalla ei ollut aikaa monisanaisiin jäähyväisiin kummankin kiikuttaessa matkatavaroitaan telineille, ja etsiytyessään siihen vaunuosastoon, jossa ystävät odottivat. Dorean kohdalla se kattoi myös muutaman myös muutaman luihuispojan, joiden kanssa Treasa harjoitti varsin avointa flirttailua Rhondan asettaessa kätensä äärettömän paheksuvasti syliinsä ja tuhahteli mahdollisimman näyttävästi. Dorea ei juuri kiinnittänyt huomiota tähän, vaan käänteli suorakulmion muotoista pakettia sylissään.

Hän tiesi varsin hyvin, että jouluun oli vielä viikko, mutta olihan Charluskin saanut hänen lahjansa - jonka hän itse asiassa oli puurtanut veljelleen Polluxelle - etukäteen. Sitä paitsi, Dorea perusteli itselleen, entä sitten jos unohdan koko paketin joululoman aikana? Olisi suuri loukkaus Charlusta kohtaan jos niin kävisi. Ylipuhuttuaan itsensä suunnilleen matkan puolessa välissä, hän odotti että muu joukkio - istuintaan vasten nuokkuvaa Rhondaa lukuun ottamatta - siirtyi makeisostoksille käytävään ennen kuin avasi kääreet, joiden uumenista paljastui valokuvakehys. Valokuvan sijaan lasin takana oli kuitenkin kellanruskea haavan lehti - epäilemättä se sama, jonka Charlus oli syksyn alkupuolella noukkinut hänen hiuksistaan. Pelkkä muisto tilanteesta nauratti Doreaa.

Hymyillen hän käänsi kehyksen ympäri ja näki sen taustaan kaiverretun kapean tekstin:

Pelkkää taikauskoako vain, neiti M?

Sanat levensivät hänen hymyään entisestään ja hän painoi kehyksen rintaansa vasten tietäen näyttävänsä varmasti erittäin typerältä.
“Se nähdään ensivuonna, herra Potter”, Dorea kuiskasi hiljaa ja katsoi lumista maisemaa junan ulkopuolella. Ensi vuodella olisi toivottavasti paljon tarjottavanaan.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Hei vaan kaikille, mikäli tälle ficille vielä jokunen lukija löytyy tämän tauon jälkeen. Ehkäpä kirjoitushistoriani pisimmän tauon... Eli selitysten aika siltä varalta että jotakuta kiinnostaa:
1. ylppärit
2. toiseen fandomiin retkahtaminen
3. yleinen masennus omien tekstien tasosta, ideoista jne.

Seuraava luku on ollut valmiina ikuisuuden. Kun palasin tarkastelemaan sitä, se tuntui lähes tunnistamattomalta. (Neljä kuukautta on pitkä tauko ficin suhteen...) Se voi olla vähän hankalasti seurattava etenkin jos ficin lukutauko on ollut samanmoinen kuin oma kirjoittelutaukoni. Sisältää parin aiemmin ainoastaan nimeltä esiintyneen hahmon tarkempaa esittelyä ja mikä ihaninta lisää omaa suosikkihahmoani Trafox Jonesia. Valitettavasti myös kolmanneksi viimeinen luku, jossa hänellä on kunnia olla mukana... Tässä luvussa on myös eräs keskustelu, joka oli valmiina suunnilleen ensimmäisenä ficistä. En tiedä erottuuko se muusta tekstistä, saa nähdä.

Ja on todella säälittävää mankua kommentteja, mutta joudun tällä hetkellä syyllistymään siihen, sillä vaikka aion kirjoittaa tämän tarinan loppuun riippumatta siitä löytyykö lukijoita, kirjoitustahtini on huomattavasti vauhdikkaampi kommenttien saattelemana. Kiitos siis etukäteen jos joku tätä lukeva viitsii laittaa edes pienen yksäri-ilmoituksen, että seuraa ficiä yhä.

-Unissakävelija


Luku 15: Kuvajaisia

Rouva Violetta Musta oli hyvin käytännöllinen nainen, joka ei uskonut sellaisiin nykypäivän haihatuksiin kuin vapaakasvatus tai yhdenvertaisuus kaikkien olentojen välillä. Kuinka hän hyvän puhdasverisen suvun kasvattina moisia olisikaan niellyt? Violetta ei myöskään kuulunut tunteilijoihin. Hän oli liian järkevä ja karaistunut noita suuriin mielenliikutuksiin ja näytteli sellaisia ainoastaan halutessaan saada tahtonsa ehdottomasti läpi, eikä saanut sitä järjestettyä muilla konstein. Sinä joulukuun 23. päivänä hänen oli jälleen turvauduttava tähän äärimmäiseen keinoon ja räpyteltävä tummaripsisiä silmiään kuin itkuun purskahtamaisillaan ja valitettava tyttärelleen mitä kärsivimmällä äänellä:
“Mutta Dorea-kulta, enhän minä selviä päivällisistä ilman sinua!”
“Äiti-hyvä, sinä sanoit itse, että ne ovat vain pieni tapaaminen muutaman ystäväperheen kesken”, Violettan nuorempi tytär vastusteli ja naista kismitti sillä hetkellä todella paljon, että hän oli mennyt lausumaan moisen typeryyden ääneen.

Tuo vahvatahtoinen nainen veti kasvoilleen entistä surkeamman ilmeen ja räpytti jo yhden kyyneleen silmäkulmastaan, mikä sai hänen olohuoneen ovea kohti hiippailleen tyttärensä pysähtymään syyllisenä.
“Mutta rakas, minulla on niin paljon järjestettävää, etten millään selviä siitä kaikesta yksinäni”, Violetta nyyhkytti nenäliinaansa tavoitellen.
“Voi äiti, ovathan Cassiopeia, Pollux ja Irmakin apunasi”, tyttö vastusteli vaikka Violetta näki hänen omantuntonsa vaivaavan.
Violetta päätti vielä tehostaa esitystään ja purskahti nyt valtoimiin kyyneliin peittäen kasvot pitsinenäliinaansa.
“Kaikki lapseni jättävät mi-minut!” hän ulisi. “Veljesi muuttaa vain kuukausien päästä Irman kanssa o-omaan asuntoonsa ja Cassiopeiakin on ni-niin kiireinen etten näe häntä enää koskaan nykyisin! Ja kun vain a-ajattelen mitä Marius-kullalle tapahtui…”

Ne olivat taikasanat, joilla Violetta tiesi saavansa Dorean suostumaan mihin tahansa. Tyttö suorastaan lennähtikin huoneen toiselta puolelta äitinsä nojatuolin eteen ja istuutui aivan Violettan jalkoihin pidellen tämän toista kättä omiensa välissä. Juuri kahdeksantoista vuotta täyttäneen lapsen silmät olivat täynnä katumusta ja anteeksipyyntöä.
“Voi äiti, älä viitsi itkeä! Tietenkin minä autan sinua, jos pidät sitä tarpeellisena…”
Violetta tarrasi lupaukseen kiinni siinä samassa, kun se oli karannut tyttären huulilta.
“Kiitos, kultaseni”, hän hymyili silmiään kuivaten ja päättäen krokotiilin kyyneleiden vuodattamisen riittävän siltä kerralta. Hän taputteli tyttärensä käsiä ja nosti sitten tämän leukaa niin, että saattoi paremmin tutkailla tämän kasvoja.

Harmikseen Violettan täytyi todeta, että hänen tyttäristään vanhempaa, Cassiopeiaa, ei voinut hyvällä tahdollakaan kuvailla hauskannäköiseksi. Jo nyt 23-vuoden ikäisenä tämä vaikutti varsin kuihtuneelta ja mitättömältä jokaisen näkökykyä vähänkään omaavan mielestä. Violetta ei aivan pystynyt käsittämään tätä kauneuden puutetta ottaen huomioon hänen oman viehättävyytensä ja sen seikan ettei herra Mustakaan erityisen huonolta ollut nuorempana näyttänyt. Dorealla sen sijaan oli toivoa. Tyttö oli varsin sievä, vaikkakin melko pienikokoinen kuten Violettan oma äitikin oli ollut. Tummat silmät ja vaalea hipiä olivat kuitenkin hyvin miellyttävä yhdistelmä korkeisiin poskipäihin ja hienorakenteiseen leukaan liitettyinä. Tosin eräs seikka Violettaa tyttärensä ulkonäössä pahastutti.
“Mutta kultaseni, ole ystävällinen ja tee jotakin kampauksellesi - tai paremminkin sen puutteelle - ennen kuin vieraamme saapuvat”, hän huomautti nyt jo hyvin määrätietoisella sävyllä ja loi paheksuvan katseen tyttärensä huolimattomasti aseteltuihin hiuksiin. “Ei noidan sovi käyskennellä ympäriinsä kentaurinhäntää muistuttavassa hiuslaitteessa.”

Dorea ei sanonut mitään, mutta nousi ylös kasvoillaan varsin uhmakas ilme, jota Violetta oli harmikseen saanut nähdä turhankin usein sen jälkeen, kun hänen kuopuksensa oli alkanut olla kyllin vanha muodostamaan omia mielipiteitään.
“Keitä me tarkalleen ottaen odotimmekaan saapuviksi?” tytär kysyi vielä arvokkaaseen sävyyn, mutta Violetta viskaisi kysymyksen sivuun kämmenensä liikkeellä. Hän nousi sitten pirteästi tuoliltaan uutta intoa puhkuen loihtimaan verhoja ikkunoiden edestä, niin että valo saattoi tavoittaa hänen erinomaisella maullaan sisustetun olohuoneensa varsin hintavat kalusteet.
Dorean jatkuva tuijotus pakotti häntä kuitenkin antamaan jonkinlaisen - edes epämääräisen - vastauksen.
“Voi kulta, vain Crabbet ja muutamia isäsi työtovereita perheineen”, Violetta kertoi puolihuolimattomaan sävyyn. “Tulehan nyt auttamaan minua - mahtaisiko olla liian varhaista tarjota jouluateriaa vieraillemme?”

Todellisuudessa Violetta ei tahtonut pilata yllätystä tyttäreltään, sillä hän tiesi, että näiltä päivällisiltä oli lupa odottaa melkoisia. Eiväthän he turhaan olleet kutsuneet paikalle Vanceja, joiden poika Aprigon oli selkeästi ilmaissut kiintymyksensä Doreaan. Vancet olivat vanha ja hyvä velholinja, minkä lisäksi rouva Vance oli omaa sukuaan Punurmioita, joista useat tiettävästi omasivat jonkin sortin näkijänlahjoja. Herra Vance taas oli herra Mustan työtovereita ja vaikka miehen ajatusmaailma oli hieman epäsovinnainen ja turhan vapaamielinen, oli hän Violettan aviomiehen kertoman mukaan hyvinkin varakas velho ja erinomaisissa suhteissa ministeriön korkeimpiin jäseniin. Niinpä Violetta ei nähnyt ainuttakaan syytä, minkä vuoksi hänen tyttärensä ei olisi voinut hyödyntää tätä mahdollisuutta avioliittoon tuon oivan nuoren miehen kanssa. Tosin Cassiopeian tiedustelujen mukaan Dorea ei tuntunut pahemmin kiinnostuneen nuoresta herra Vancesta.

Tämä ei tietyllä tapaa jaksanut yllättää Violettaa: Dorea oli aina ollut jokseenkin hankala lapsi, aina koettelemassa äitinsä kärsivällisyyttä ja ajattelemassa asioita, joilla hänen kaltaistensa sievien tyttöjen ei pitänyt rasittaa päätään, puhumattakaan siitä inhottavasta innostuksesta lentämiseen. Sitä paitsi nämä nykynuoret elättelivät mielissään mitä oudoimpia ajatuksia romansseista ja ikuisesta rakkaudesta, niin kuin sellaisia asioita muka olisi edes olemassa. Violetta tiesi järkevänä naisena, että ihastus katosi, hempeät tunteet haalenivat kuin vuosikymmenten kuluttama pergamentti ja että intohimossa lausutut lupaukset muuttuivat kaiuiksi.

Juuri tämän nuorten typeryyden vuoksi hän ehdottomasti itse kannatti järjestettyjä avioliittoja. Toiset nimittivät niitä vapaudenriistoksi tai vanhempien haluksi säädellä lastensa elämää: pyh, hän totesi noille tietämättömille. Liiton onnellisuudella ei ollut mitään tekemistä rakkauden tai muiden haavekuvamaisten ilmiöiden kanssa. Hän itse oli mennyt naimisiin Cygnuksen kanssa isänsä tahdosta, ja huolimatta hänen omasta tuon aikaisesta vastustuksestaan, isä oli tehnyt oivan valinnan. Cygnus oli jäyhä ja kaikkea muuta kuin sellainen mies, jota saattoi kuvata romanttiseksi, mutta hänellä oli tarjota se kaikkein tärkein: turvallisuus. Turvallisuus, jonka varjolla Violetta oli saanut viettää niin yltäkylläisen ja tutun tasaisen elämän vailla turhia huolia ja ongelmia. Hän oli herra Mustan avulla saanut kasvatettua kolme lasta aikuisuuteen asti ja halusikin nyt tarjota lapsilleen tuollaisen samanlaisen miellyttävän elämän, josta oli itse päässyt osalliseksi.

Hänen tyttärensä saattoi hyvinkin olla rasittavan itsenäinen, mutta päättäväisyydessä Dorea ei ikinä päihittäisi Violettaa. Hän pitäisi varmasti huolen, että kaunis kihlasormus kiiltelisi tyttären sormessa ennen seuraavaa kesää.

   ***

Monet opettajakunnan jäsenet suuntasivat joulun saapuessa perheidensä pariin taikka ystäviensä luo viettämään tuota juhlista iloisinta. Näin oli tapahtunut myös sen vuoden 1938 joululoman saapuessa ja niin Albus Dumbledore sai huomata olleensa yksi niistä viidestä aikuisesta, jotka olivat päättäneet viettää ansaitun lomansa Tylypahkan suojissa.

Oli joulukuun 23. päivä ja hän oli tarjoutunut auttamaan Lydia Stapletonia kirjaston sisustamisessa jouluiseen kuntoon. Naisten kuuluisan päättäväisyyden turvin kirjastonhoitajatar oli jo kuukautta aiemmin julistanut ettei aikonut lisäillä kirjastoonsa minkäänlaisia turhia helyjä, vaan pitäisi sen asiallisen siistinä - vain pyörtääkseen päätöksensä päivää ennen jouluaattoa. Albus oli yrittänyt vaimeasti ehdottaa ystävälleen, että tämä voisi aivan yhtä hyvin sulkea kirjaston ovet joulun ajaksi ja liittyä hänen, Horatiuksen, Galateian ja Thadeuksen seuraan opettajainhuoneeseen mukavaan seuranpitoon, mutta Lydia oli ehdoton: mikäli hän viettäisi joulunsa koulussa, hän myös pitäisi kirjastoa auki huolimatta siitä oliko asiakaskuntaa vai ei.

Niinpä Albus nyt löysikin itsensä ripustamasta joulunsävyisiä koristeita kirjastontiloihin. Noita vilkaisi häntä tyytymättömästi.
“Minä sanoin, että tahdon koristella täällä, mutta misteleitä - taiottuja tai taikomattomia - ei tähän kirjastoon tule!” noita kivahti ja Albus vilkaisi kattoa kohti leijuttamaansa oksaa.
“Lydia-hyvä, mistelithän ovat yksi joulun suurista iloista”, Albus puolusteli. “Horatiuskin tapaa aina sanoa…”
“Herra Kuhnusarvion mielipiteet kiinnostavat minua yhtä vähän kuin kuolleet fletkumadot”, noita keskeytti ja kutsui oksat alas mitätöiden näin velhon vähäiset aikaansaannokset. “Ja häntä sivutakseni, mikä olikaan syy, että tulit tänne häiritsemään koristeluani ja jätit muut professorit oman onnensa nojaan?”
“Sanotaanko, että puheenaiheet alkoivat ikävystyttää minua”, Albus muotoili asiansa vaimeasti.
“Ahaa, puhuttiinko opettajainhuoneen salaseurassa ananaksista ja ennustamisesta?” Lydia kysäisi kietoessaan sauvallaan punaista koristenauhaa kiertämään kirjahyllyn reunuksia.
“Oikeastaan Päivän Profeetan tämänpäiväisestä otsikosta ja eräästä tietystä oppilaasta, joka niinikään viettää jouluaan täällä”, Albus vastasi haluttomasti.

Lydian lyhyt säälivä vilkaisu paljasti, että noitakin oli nähnyt Profeetan otsikon ja lukenut erikoisreportaasin muuan Gellert Grindelwaldin ja tämän tukijoiden rakennuttaman Nurmengardin velhovankilan kauheuksista. Kauheuksista, joita huolestuttavan useat pitivät suorastaan ihailtavina. Albus ei kuitenkaan voinut katsoa olevansa oikeutettu tuomitsemaan noita ihmisiä, jotka olivat jääneet “suuremman hyvän” pauloihin.
Kenties Lydia vaistosi hänen ajatuksensa, sillä kirjastonhoitajatar tarttui toiseen hänen mainitsemaansa aiheeseen toteamalla:
“En tiennyt, että opettajilla on tapana pohtia kouluun jääneitä oppilaita noin tarkasti.”
Harvinaista kyllä Albus joutui näkemään hieman vaivaa saadakseen loihdittua kasvoilleen tavanomaisen hyväntahtoisen hymyn.
“Olet oikeassa, mutta ennen meillä ei ole ollutkaan ollut käsissämme seuraavaa taikaministeriä, kuten Horatius nykyisin povaa”, velho totesi hymähtäen ja pyyhkäisi sauvallaan pölykerrokset hyllyköiden päältä.
“Ah, Valedro käväisikin täällä eilen lainaamassa melko kasan kirjoja”, Lydia kertoi pysytellen ihailtavan hyvin Albuksen ajatuksenjuoksun kintereillä. “Näytti varsin surkealta itsekseen, jos saan sanoa.”
“Se lienee ymmärrettävää. Käsittääkseni hän oli ainoa kouluun jouluksi jäänyt ensiluokkalainen”, muodonmuutostenopettaja totesi viileästi ystävänsä huomioon.

Lydia kuitenkin katsoi pitkäpartaista miestä kuin tämä olisi sanonut jotakin äärimmäisen julmaa tai ajattelematonta.
“Albus, kerropa minulle yksi asia”, hän tokaisi ehdottomalla sävyllä ja asetti kätensä päättäväisesti lanteille tuijottaen miestä ankarasti suoraan silmiin. “Mitä Merlinin nimeen sinä oikein näet katsoessasi sitä Tom-poikaa? Mikä hänessä oikein on sellaista, joka saa sinut noin varautuneeksi, ellei pelokkaaksikin?”
“Olet kysynyt tätä ennenkin, Lydia”, Albus huomautti siirtyen nyt erään ikkunan ääreen, joka oli loihdittu näyttämään lumisadetta, vaikka ulkona oli todellisuudessa sillä hetkellä varsin kirkas talvipäivä.
“Tiedän, mutta en ole saanut järkevää vastausta.”
Velho huokaisi näyttäen vanhemmalta kuin todellisuudessa olikaan ja kääntyi nöyrtyneenä ystäväänsä kohden.
“Mitäkö minä näen Tom Valedrossa?” hän aloitti mietteliäästi ja nojasi kyynärpäällään ikkunalautaan. “Lukuisia asioita, Lydia-hyvä, mutta jos luulet että olen nähnyt hänessä joitakin salattuja merkkejä mustasta magiasta, olet väärässä. En ole nähnyt hänen tekevän mitään mitä voitaisiin pitää pimeänä taikuutena. Hän on kuin kuka tahansa yksitoistavuotias vaikeiden ja uusien asioiden edessä. Hän on vielä kokematon, äkkipikainen ja ajoittain holtiton ilmeisen mahtinsa suhteen. Kaikki piirteitä, jotka aika kuluttaa pois. Mutta se mitä minä näen…”

Mielessään Albus palasi siihen alle vuoden takaiseen päivämäärään, jona hän oli vieraillut lontoolaisessa orpokodissa, ja kuuli oman äänensä toistavan korvissaan sen suuren paljastuksen, jonka oli tuolloin saapunut nuorelle Valedrolle tekemään:
“Sinä olet velho, Tom.”
Normaali jästioloissa kasvanut lapsi olisi hämmästynyt, pelästynyt, epäillyt asiaa pilaksi tai nauranut sille kuin vitsille, mutta ei Tom Valedro. Poika oli ollut satumaisen onnellisenoloinen, valmis uskomaan tuntematonta miestä välittömästi pyytäen Albusta antamaan näytteitä taikuudestaan. Röyhkeyttä, johon harva lapsi sortui tuiki tuntemattomien kanssa.

Seuraavassa hetkessä Albus käänsi asetelman mielessään toisinpäin. Miten hän itse olisikaan yksitoistavuotiaana Tom Valedron sijassa reagoinut moiseen tilanteeseen? Vastaus oli se, mikä huolestutti häntä kaikkein eniten.
“Näen hänessä en sen enempää tai vähempää kuin itseni”, Albus kertoi hiljaa ja siveli mietteliäästi kastanjansävyistä partaansa vasemman käden sormilla.
“Moni ihminen pitäisi kohteliaisuutena tulla rinnastetuksi sinuun”, Lydia huomautti terävästi palauttaen Albuksen lähemmäs todellisuutta.
“Kohteliaisuus miellyttää kohdetta täsmälleen niin kauan, kun hän uskoo sen merkityksen hyväntahtoisuuteen”, mies totesi synkällä sävyllä puolikuulasien liukuessa pitkää nenänvartta alas pysähtyen lopulta kyömyn kohdalle.
”Albus, olet ehkäpä pätevin tuntemani velho, mutta sinulla on taipumus rypeä menneisyydessä turhankin paljon”, Lydia oli miehen huomaamatta tullut tämän viereen ja asettanut kätensä lohduttavasti hänen olalleen.
Noidan äänensävy oli kuitenkin säälimätön ja terävä hänen jatkaessaan:
“Sinuna ottaisin nyt itseäni niskasta kiinni, heittäisin mielestäni Profeetan kirjoitukset, raahaisin kankkuni pois tästä kirjastosta ja menisin keskustelemaan Tom Valedron kanssa sen sijaan, että mököttäisin täällä miettimässä kaikkia niitä asioita, joille ei voi mitään.”
“Mutta niille asioille voi mitään”, Albus lausahti synkästi.
“Ehkäpä, mutta ei tänään”, Lydia totesi ja hänen kätensä paino katosi Albuksen olalta noidan kääntyessä takaisin hyllyköitä kohti. “Sota alkaa kyllä aivan omalla painollaan. Sen sijaan huomauttaisin, että yksinäinen hukassa oleva ensiluokkalainen on olemassa vain pienen hetken. Hän tarvitsee aikuista tuekseen tällä hetkellä. Pian on liian myöhäistä.”
“En usko että minusta on hänelle roolimalliksi.”
“Jos et sinä, niin silloin se on joku muu”, Lydia totesi ilmaisten jälleen ihailtavaa kykyään tiivistää totuudet karuiksi pikkulauseiksi. “Hän kyllä hankkii itselleen aikuisen mallin jostakin. Ehkä se on Horatius, ehkä joku vaarallisempi. Sinuna kuitenkin menisin ja puhuisin hänelle. Oppisin tuntemaan hänet.”

Nuo ajatukset pysäyttivät Albuksen hetkeksi. Niin roolimalli… Sellaista Tom Valedro tosiaankin taisi hakea. Albus muisti Horatiuksen maininnan siitä, kuinka tämä oli eräänä aamuna tavannut nuoren Valedron lähettämästä kirjettä muuan Trafox Jonesille, jota Albus ei varsinaisesti pitänyt sellaisessa suuressa arvossa kuin Horatius. Sitäkö se kaikki vain olikin? Aikuisen etsintää? Olisihan hänen pitänyt se itsekin nähdä, mutta kaikki hänen kohtuuttomat epäluulonsa poikaa kohtaan olivat saaneet hänet unohtamaan sen, että lahjakkuutensa alla Tom Valedro ei ollut muuta kuin pelokas ja yksinäinen lapsi hänelle uudessa maailmassa vailla minkäänlaista turvaverkkoa ympärillään.
“Lydia, olet kunnioitettavan viisas ihminen”, Albus käveli noidan luo taputtaen tätä nyt vuorostaan kiitollisena olalle.
Lydia katsoi häntä ärtyneenä, vaikka pieni nyintä toisessa suupielessä ilmaisikin, ettei tyytymättömyys ollut aivan niin syvää kuin nainen olisi mieluusti antanut ymmärtää.
“Painu siitä tiehesi ennen kuin saat minut heltymään ja antamaan anteeksi Luihuisen muistikirjan hukkaamisen”, kunnianarvoisa kirjastonhoitaja totesi koristeluja jatkaen ja hymyillen Albus noudatti ohjetta.

   ***

Aatonaatto oli muuttunut jo varhain sysipimeäksi talvi-illaksi, jossa tähdet loistivat kirkkaana ja viattomina. Dorea Mustasta tuntui sen sijaan kaikkea muuta kuin loisteliaalta, vietettyään koko illan äitinsä “pienillä kutsuilla”, jotka olivat hänen yllätyksekseen ja harmikseen pitäneet sisällään myös muuan Aprigon Vancen. Hän ei ollut päässyt pojasta eroon kuin vasta nyt paikalla olevien herrojen vetäydyttyä omaan seuraansa takkahuoneeseen, jolloin Dorea oli nopeasti livistänyt keittiöön; siihen ainoaan paikkaan, josta äiti ei ikimaailmassa tulisi etsimään saati hakemaan häntä.

Hän avasi huoneen oven ja oli jo lausahtamassa tervehdyksen kotitontulle, kun tajusi, että ikkunasta ulos tuijotteleva hahmo ei ollut sen paremmin tonttu kuin talon asukaskaan.
“Ai, täällä on muitakin”, Dorea totesi ilmoittaakseen sisääntulostaan ja ikkunan ääressä istuva pikkutyttö käänsi suurisilmäiset kasvonsa häntä kohti. Dorea muisti toivottaneensa tytön, tämän vanhemmat sekä epämieluisan veljen tervetulleeksi kotiinsa vain joitakin tunteja aiemmin. Tyttö nousi paikaltaan ja niiasi sievästi katsoen Doreaa epäröiden. Dorea muisti nähneensä hänet Tylypahkassa, vaikka ei kyllä omassa tuvassaan. Pikkuneiti Vance taisi olla rohkelikko, mikäli hän ei pahemmin erehtynyt.
“Ei hätää”, Dorea rauhoitteli. “En tullut komentamaan sinua takaisin tuonne hullunmyllyyn. “Sinähän olet Aprigonin sisko, etkö vain?”
Pikkutyttö nyökkäsi niin että suuri punainen rusetti pään päällä kallistui otsalle:
“Joo, nimeni on Anastasia.”
“Minä olen Dorea Musta”, Dorea esittäytyi vuorostaan ja veti itselleenkin istuimen ikkunan ääreen niin että saattoi tuijotella tähtien kirjomaa taivasta. Kuinka hän kaipasikaan pois tästä talosta ja sen huoneista. Pois juhlapuvuista ja kampauksista, joissa hän muistutti enemmän äitinsä muotokuvaa kuin itseään.

Tosiasiassa hän kaipasi sitä iltapäivää, jona oli lentänyt Mustajärven pinnan yläpuolella ja nähnyt oman kuvajaisensa heijastelevan sen pinnasta sellaisena kuin hän oli ja sellaisena kuin hän halusi ollakin. Samalla se oli myös jotakin sellaista, mitä hän ei ikinä voisi olla, mikäli myöntyisi vanhempiensa ja ympäröivän yhteiskunnan odotuksiin. Kysymys kuuluikin siis, kumman hän oli valmis pettämään - itsensä vaiko muut.
“Tiedän”, Anastasiakin kapusi takaisin tuolilleen. “Aprigon on puhunut sinusta.”
“Onko?”
Anastasia nyökkäsi ja Dorea yritti parhaansa mukaan peittää huokauksensa. Niin alas hän ei ollut vajonnut, että alkaisi parjaamaan poikaa tämän pikkusiskon kuullen, mutta ei voinut siitä huolimatta pitää turhautuneita ajatuksia poissa mielestään.
Saadakseen jotakin muuta ajateltavaa hän kysyikin:
“Kyllästyttikö sinuakin juhliminen vai miksi piilouduit tänne?”
“Minä…”, Anastasia epäröi ja katsoi Doreaa kuin arvioiden oliko tämä luotettava.
“Minulla on vähän ikävä yhtä ystävää”, hän paljasti sitten. “Tiedän ettei hän tee niin, mutta toivoin silti, että hän lähettäisi minulle pöllönsä vielä tänään.“
Dorea silmäili tähtiä, jotka loistivat himmeinä, etäisinä valoina, mutta kuitenkin riittävinä sille, joka kulki täydellisessä pimeydessä. Nuori noita joutui hetken tutkiskelemaan itseään ennen kuin sai sanotuksi:
“Minä taisin toivoa täsmälleen samaa erään ystäväni suhteen.”

   ***

Toisaalla Tom Valedro tutki kyllä kirjettä, mutta se ei ollut tuo Anastasia Vancen aikaansaannos - sen hän oli heittänyt jo jonnekin sivuun tämän tärkeämmän tieltä, jota hän luki ahnaasti yhä uudelleen ja uudelleen. Se kuului seuraavasti:

Hyvä Tom,

tiedän kirjoittavani sinulle varsin viime hetkellä, mutta muuttuneiden suunnitelmien takia viihdyn tämän joulun sittenkin Skotlannissa ja tahdoin kuulla, mikäli olisit halukas saapumaan vieraakseni Kettulinnaan. Ymmärrän täydellisesti mikäli olet suunnitellut muuta tai vietät lomasi mieluummin jossakin toisaalla, mutta tahdoin silti esittää sinulle tämän nöyrän kutsun. Joululla on minuun sellainen kummallinen vaikutus, että alan kaivata seuraa, enkä löytäisi sinua parempaa joulunviettotoveria, vaikka kuinka hakisin.
   Luultavasti ihmettelet kutsuni syytä ja sinulla on siihen täysi oikeuskin, emmehän me muutamia kuukausia sitten edes tunteneet toisiamme. Mutta katsos Tom, asia on niin että näiden viimeisten kuukausien aikana käymämme kirjeenvaihdon seurauksena olen huomannut alkaneeni kovasti kiintyä sinuun, mikä omalla kohdallani on melko epätavallista. En kuvailisi itseäni suureksi seuramieheksi, vaan enemmänkin erakkoluonteeksi, mutta silti huomaan kovin toivovani, että voisimme jälleen tavata kasvotusten.
    Mikäli siis tunnet kiinnostusta tähän tarjoamaani tilaisuuteen viettää joulusi työnarkomaanin velhon kanssa, lähetä vain pöllö takaisin minulle ja tulen itse noutamaan sinut Tylypahkasta huomenna keskipäivällä. Mikäli et vastaa, ymmärrän kiireesi ja toivotan sinulle mitä miellyttävintä joululomaa.

Ystävällisin terveisin Trafox Jones


Herra Foxko kutsui hänet, Tom Valedron, vähäpätöisen velhopojan, viettämään joulua seurassaan? Tom tunsi itsensä hämmästyneeksi ja samalla äärettömän otetuksi. Käydä nyt oikeassa velhokodissa ja viettää joulu jonkun luona joka koki hänet kuin sukulaispoikanaan! Se kuulosti liian hyvältä ollakseen totta!
Nimenomaan. Kukaan ei tarjoa tuollaista haluamatta jotain takaisin, pieni katkerasävyinen ääni kuiskasi hänen korvaansa.
Ehkä herra Fox tosiaan vain pitää minusta, Tom väitti äänelle vastaan.
Ehkä sinä vain toivot niin, koska toivot että joku välittäisi… ääni kuiskaili kavalasti. Uskottelet, että joku aikuinen voisi oikeasti tuntea sinua kohtaan niin kuin vanhempi… Että joku haluaisi ottaa sinut omakseen, mutta olet pelkkä hölmö. Ei hän sinusta välitä sen enempää kuin isäsi tai kukaan muukaan…

Tom puisti päätään karkottaakseen nuo ajatukset. Hän ei etsinyt Trafox Jonesista isää itselleen - hän ei etsinyt kenestäkään sellaista - eikä sen paremmin kaivannut tältä rakkautta kuin huolenpitoakaan. Hän oli ainoastaan utelias ja kiinnostunut velhojen elämästä koulun ulkopuolella ja herra Fox olisi huomattavasti mukavampaa seuraa kuin professorit Kuhnusarvio ja Dumbledore. Sitä paitsi ei kai hänellä ollut tässä mitään hävittävääkään? Ei joulu herra Foxin luona voisi olla ainakaan huonompi kuin edelliset, joita hän oli kokenut…


   ***

Dorea Musta oli jo lapsena oppinut, että ainoastaan kun asiat olivat todella huonosti hänet käskettiin isän työhuoneeseen. Ei siis ihme ettei hänen mielialansa ollut erityisen korkealla, kun jouluaattoaamuna Cassiopeia ilmoitti, että isä tahtoi tavata Dorean. Miettien mitä sellaista oli tällä kertaa tehnyt, että äiti oli kokenut tarpeelliseksi kiiruhtaa kielimään asiasta isälle, Dorea pukeutui aavistuksen juhlallisemmin valiten safiirinsinisen mekkonsa, jossa oli ascot-kaulus ja kaunis rypytys pääntien ympärillä. Hän vilkaisi ulkoasuaan peilistä ja huokaisi. Hän epäili mahtaisiko koskaan pystyä tekemään sellaisia asioita, joihin hänen vanhempansa olisivat tyytyväisiä - tai ainakin sellaisia joista hän ei joutuisi isänsä puhuteltavaksi.

Hän asteli portaat alakertaan ja suuntasi isän työhuoneen ovelle. Hän kolkutti siihen sitten asiallisesti ja astui sisään tultuaan ensin kutsutuksi. Isän työhuone oli hieman pienempi kuin Dorean oma makuuhuone, siis varsin tilava työskentelytilaksi. Se oli säntillisen niukasti kalustettu muutamilla kaapistoilla, tuoleilla sekä vaikuttavalla pähkinäpuisella työpöydällä, jonka ääressä isä istui vaikuttaen arvokkaalta ja kookkaalta. Dorea tunsi itsensä aina pikku tytöksi isän läsnä ollessa. Hänen isänsä oli yksinkertaisesti vaikuttavan näköinen istuessaan ryhdikkäästi tuolillaan.
“Dorea, istu”, Cygnus Musta totesi ehdottomalla sävyllä. Dorean äiti seisoi hänen takanaan kädet isän tuolin selkänojalla leväten.

Aivan äidin pään takana oli kuva hänestä itsestään 25 vuotta nuorempana, ennen neljää lasta. Äiti oli maalauksessa tavattoman kaunis syvänruskeine silmineen ja tasaisten tummanruskeiden kiharoiden valuessa valtoimenaan hänen niskaansa. Nuori Violetta Musta katsoi maalaajaa suoraan silmiin kuin haastaen tämän onnistumaan. Hänen huulillaan oli kapea hymy, joka ei ollut niinkään hyväntahtoinen kuin itsevarma. Äidin leuka nojasi aavistuksen yhteen liitettyihin käsiin, joista lähemmässä, vasemmassa, loisteli ilmeisen arvokas kihlasormus. Maalaus oli tehty äidin ja isän kihlajaispäivänä. Joskus Dorea oli miettinyt, että huolimatta kaikesta tuosta päättäväisyydestä ja itsevarmuudesta maalauksen nainen ei näyttänyt onnelliselta. Hän oli nuorempana kerran kysynyt äidiltä oliko tämä onnellinen ja Violetta oli vastannut, että onnellisuus meni aina ohitse, tyytyväisyys oli sen sijaan pitempi aikaista.

Dorea istui arastellen hänelle osoitetulle paikalle isän työpöydän toiselle puolelle ja asetteli kädet sievästi syliinsä. Hän paitsi kunnioitti, myös aavistuksen pelkäsi isäänsä, joka oli jäänyt aina etäiseksi auktoriteetiksi suljettujen ovien taakse. Isä oli aina ollut kuin jokin merkittävä arvovieras, jonka seurassa oli käyttäydyttävä hyvin, ja joka liittyi heidän joukkoonsa ainoastaan juhlapäivällisillä. Dorea ei muistanut koskaan halanneensa isäänsä, hän ei muistanut koskaan painaneensa pusuja tämän poskelle. Hän epäili mahtoiko koskaan ollut olla pöydän mittaa lähempänä koko miestä.
“Eilen illalla nuori herra Vance saapui luokseni ja kertoi aikeistaan sinun suhteesi”, isä kertoi ja hänen syvä baritoni äänensä sai asian kuin asian kuulostamaan juhlalliselta.
“Mistä aikeistaan, isä?” Dorea tunsi olonsa varautuneeksi.
“Tytär, hän pyysi kättäsi, ja äitisi kannustuksesta annoin suostumukseni”, isä kertoi ja naputteli toisella tavattoman suurella kädellään kevyesti tuolinsa käsinojaa.
“Mitä!” Dorea parkaisi pompaten pystyyn siltä istumalta ja harpaten työpöydän luokse nojaten rystysensä sen reunaa vasten.
“Kuinka tekin nyt aloitatte! Minä en aio kihlautua Aprigon Vancen kanssa ikinä!” hän huusi ääneen katsoen vuorotellen paheksuvasta äidistään ilmeettömään isäänsä.
“Dorea, siisti suusi ja istu aloillesi”, äiti ojensi terävästi ja hänen silmiinsä nousi samanlainen voimakas katse kuin maalauksessa - samanlainen, jonka Dorea itsekin tuolla hetkellä tietämättään omasi. “Etkö huomaa että isäsi aikoi jatkaa vielä?”
“Enkä istu!” Dorea huusi lujempaa kuin muisti ikinä huutaneensa siinä huoneessa. “Te ette voi tehdä tuollaisia päätöksiä kysymättä minulta! Minä en ole antanut missään vaiheessa ymmärtää, että välittäisin herra Vancesta tipan vertaa!”
“Hämmennät minua, lapsi”, isän ääni oli aina yhtä syvä, tasainen ja rauhallinen aivan kuin mikään ei olisi voinut hetkauttaa häntä. “Aprigon Vance on nähdäkseni kunnollinen nuori mies ja näyttää välittävän sinusta suuresti.”
“Merlin tietää miksi”, äiti tuhahti hiljaa, mutta Dorea jätti loukkauksen omaan arvoonsa.
“Tunne ei ole molemminpuolinen”, hän ilmoitti yksioikoisesti. “Isä minä olen kahdeksantoista…”
Äiti kuitenkin keskeytti hänet välittömästi:
“Niin kauan kun olet naimaton, et ole päivääkään vanhempi seitsemästätoista!“
Dorea kuitenkin jatkoi itsepintaisesti puhuen suoraan isälleen ja yrittäen nähdä jonkinlaista myötätuntoa tämän mustissa silmissä:
“Minä olen kahdeksantoista, enkä tosiaankaan halua mennä naimisiin!”
“Kaikki ikäisesi noidat tahtovat”, äiti äksyili ja Dorea näki hänen käsiensä puristavan isän selkänojaa rystyset aivan valkeina.
“Minä en”, Dorea tiivisti ytimekkäästi ja odotti henkeään pidättäen isän viedessä kätensä miettiväisesti voimakkaalle leualleen.
“Onko sinulla joku erityinen syy vastustaa tätä kihlausta, jolle olen jo antanut hyväksyntäni?” hän kysyi siihen samaan sävyyn, jolla puhui kaikista asioista.
“Montakin”, Dorea puuskahti ja kietoi kätensä puuskaan tietäen varsin hyvin kuinka se kismitti äitiä, joka purikin huultaan aivan valkeaksi. “Ensinnäkään en pidä Aprigonista, enkä ikinä mene hänen kanssaan naimisiin ja toisekseen minä olen aivan liian nuori ylipäätään menemään naimisiin!”
“Minä olin nuorempi kuin sinä naidessani isäsi!” äiti kivahti ja viittasi kuvaan takanaan. Se räpäytti tummia ripsiään muutamaan otteeseen ja nyökäytti sitten päätään vahvistaakseen alkuperäisversionsa sanoja.
“Te olettekin syntyneet vanhalla vuosisadalla!” Dorea ei osannut olla huutamatta takaisin kädet jälleen vartaloa vasten nyrkkiin puristuneina.
“Älä kehtaa puhua tuohon sävyyn isällesi, nuori neiti!”
“Anteeksi, isä”, Dorea joutui nielaisemaan muutaman kerran voittaakseen kiukkunsa. “Tarkoitukseni ei ollut kyseenalaistaa isää, mutta en tosiaankaan ole valmis kihlautumaan Aprigon Vancen kanssa: minä en rakasta häntä.”  
“Dorea, jos aiot jäädä etsimään jotakin saturakkautta saat huomata jääväsi vanhaksi piiaksi”, äiti tuhahti ja nyrpisti nenäänsä kuin pelkkä ajatuskin olisi ollut tavattoman kuvottava.
“Ehkä minä haluankin jäädä”, Dorea huomautti hiljaa uhmakkuus ääntä värittäen.
“Uskallakin sanoa noin”, äiti nosti sormensa varoittavasti pystyyn.
“Uskalsin jo”, Dorea sähähti vahingoniloisesti takaisin.
“Nyt riittää“, herra Musta puuttui puheeseen ja niin äiti kuin tytärkin vaikenivat. “Jätä meidät kahden, rakkaani”, isä pyysi ja otti äidin siron käden omaan valtavaan kouraansa, painaen sille karhean suudelman. Äiti näytti tyytymättömältä, mutta teki pyynnön mukaan ja poistui jälleen.

Oven sulkeuduttua Dorea istui takaisin alkuperäiselle paikalleen ja tunsi olonsa entistä hermostuneemmaksi. Hän ei muistanut koskaan olleensa huoneessa isänsä kanssa kahden kesken ja alkoi melkein kaivata äidin läsnäoloa. Äidin hän tunsi, tämän käytökseen ja tekoihin hän osasi varautua, mutta isä olisi voinut yhtä hyvin olla hänelle ventovieras ihminen, jonka kanssa hän oli sattunut samaan huoneeseen.
Seurasi hetken hiljaisuus ennen kuin isä puhui:
“Vastustatko ajatusta vain ollaksesi eri mieltä äitisi kanssa?”
Dorea kohotti katseensa ja tutkaili isän kasvoja. Tämä hiusraja oli karannut kahtena syvennyksenä hopeaan sävyttyvään tukkaan paljastaen mietteliään, ryppyjen viitoittaman otsan. Hänen kapeat huulensa olivat kysyvästi rakosellaan.
Dorea puisti kiivaasti päätään.
“Ei, isä ei saa luulla sellaista”, hän kiiruhti vakuuttamaan.
“Oletko lupautunut jollekulle toiselle?”
“Ei, en ole”, Dorea jatkoi päänsä puistelua.
“Oletko mieltynyt johonkuhun toiseen?”
Nyt Dorea puisti päätään kaikkein kiivaimmin, peläten samalla että poskille kiirivä punastus kavaltaisi hänet.

Hieman yli keski-ikäinen mies ei kuitenkaan näyttänyt uskovan hänen vakuutuksiaan, vaan huokaisi ja nousi seisaalleen kääntyen poispäin Doreasta. Hän oli siinä määrin pitkä, että seisoi samalla korkeudella äidin muotokuvan kanssa, jota hän tuijotti hiljaisena.
“Dorea, et varmaan käsitäkään kuinka paljon Violettan kaltainen oletkaan”, isä totesi hiljaa kuulostaen ensi kertaa uupuneelta tyttärensä läsnä ollessa. Hän kääntyi puolittain Doreaa kohti kädet selän taa asetettuina ja katseli tytärtään mietteliäästi.
“En aio pakottaa sinua vihille”, isä aloitti ja Dorean kasvot levisivät helpottuneeseen ilmeeseen, “koska tiedän, että tekisit kuten äitisi. Et antautuisi taistelutta, vaan käyttäisit kaikki keinot. Karkaisit varmaan kotoakin.”
Se tosiaan olisi ollut Dorean suunnitelmissa, mikäli kuvailtuun tilanteeseen olisi tultu, mutta samassa jokin tunnistamaton särmä isän äänessä kiinnitti Dorean huomion.
“Tekikö äiti niin?” hän kysyi varovasti tietämättä oliko hänellä lupaa kysellä sellaista.
“Kyllä, hän karkasi kotoaan, kun isoisäsi oli valinnut hänelle sulhasen”, isä kertoi ja istuutui takaisin tuolilleen ja jostakin syystä kasvojen uurteet näyttivät tavallista syvemmiltä.
“Isän luokseko?” Dorea uteli.
“Minun luotani.”

Dorean suu loksahti auki. Hän oli kyllä aina tiennyt, että hänen vanhempiensa avioliitto oli järjestetty, mutta äidin kunnioittava tapa puhua isästä oli saanut hänet uskomaan…
“Kuinka te sitten…?” hän aloitti osaamatta muodostaa kysymystä täydellisesti. Se ei ollut kuitenkaan tarpeen, sillä isä nähtävästi ymmärsi hänen tarkoituksensa.
“Villeinkin yksisarvinen saadaan kiinni riittävällä kärsivällisyydellä”, mies puhui hitaasti kuin pohdiskellen jokaista sanaansa. “Toisaalta, kun sen vapaus on riistetty, se menettää sen ominaisuutensa, joka kerran teki siitä erikoisen. Se ei enää koskaan opi olemaan onnellinen.”
Isän hiljainen älykkyys sai Dorean kunnioituksen valtaan, ja hän tajusi ettei ollut koskaan puhunut näin paljon ja näin syvällisiä tuon miehen kanssa.
“Entä jos yksisarvinen jää vapaaksi?” hän kysyikin metaforaan tukeutuen.
Isä nojasi leukaa käteensä ja katsoi häneen ilmeettömin kasvoin.
“Se elää pari vuotta onnellisena vapaudestaan, kunnes ankara talvi tai jokin peto korjaa sen pois. Sen kesytetty lajitoveri taas elää kypsään ikään, ehkäpä tarpeeksi tyytyväisenä”, isän äänestä saattoi kuulla hienoisen katumuksen, ja Dorean kävi tavattomasti sääliksi tuota mies-parkaa. Jos hän ei ollut tehnyt äitiä onnelliseksi, ei äitikään varmasti häntä.
“Dorea, keskustelemme tästä aiheesta lisää joulun jälkeen”, isä totesi sitten ilmoittaen keskustelun riittävän tältä erää. “Niin että saat rauhassa selvitellä ajatuksiasi.”
“Ne ovat jo selvät, isä”, Dorea ilmoitti nousten tuoliltaan. “Minä en tahdo Aprigon Vancea.”
Mies nyökkäsi ja Dorea niiasi vanhan tavan mukaan ennen ovelle lähtöä. Kun hänen sormensa koskettivat oven ripaa, syvä ääni totesi vielä:
“Muista kuitenkin, tytär, että voimakkainkaan varsa ei selviä yksin talvesta.”

Dorea painoi oven hiljaa kiinni perässään ja havaitsi äidin sellaisella etäisyydellä, että tämä oli epäilemättä salakuunnellut keskustelua oven takana. Äidin kasvoilla oli myrskyinen ilme, joka kielsi Doreaa uhmaamasta hänen tahtoaan. Dorea nosti leukaansa ylpeästi ja nousi portaat paljon hitaammin kuin olisi todellisuudessa halunnut saapuen lopulta omaan huoneeseensa. Tuskin hän oli astunut huoneeseensa, kun terävä kysymys jo tavoitti hänet:
“No, mitä he sanoivat?”
Ärtyneenä Dorea silmäili isosiskoaan Cassiopeiaa, joka istui hänen vuoteensa päädyllä nilkat siististi ristittynä - tapa, jonka Dorea aina unohti.
“Mitä sinä teet täällä?” hän tuhahti ärtyneesti. Hän ei nyt todellakaan kaivannut ylitsevuotavan uteliaan sisarensa mielipiteitä, jotka hän sitä paitsi varsin hyvin tiesi.
“Haluan kuulla, onko minun pikkusiskonikin menossa naimisiin”, Cassiopeia selitti ja hänen kolmiomaiset kasvonsa olivat kääntyneet ahnaaseen ilmeeseen.
“No, ei ole”, Dorea tuhahti ja vajosi pukeutumispöytänsä jakkaralle kerrassaan kyllästyneenä. “Voit kirjoittaa kaikille ystävillesi, että hankala pikkusiskosi tulee varmaankin heitetyksi kotoa siitä hyvästä, mutta ei aio mennä naimisiin Aprigon Vancen kanssa.”
“Minusta sinä olet kiittämätön, Dorea”, Cassipeia töksäytti odottamatta.
“Kiittämätön?” Dorea toisti yllättyneenä. Siinä yksi negatiivinen adjektiivi, jolla häntä ei oltu tänään ehdittykään kuvaamaan.
“Niin, kiittämätön”, Cassiopeia toisti päätään nyökäyttäen. “Aprigon Vance on mukavannäköinen, kunniallinen ja pitää sinusta. Hän tarjoaa sinulle kotia ja tulevaisuutta. Sinä voit saada perheen, lapsia. Minä en olisi kieltäytynyt, jos joku olisi koskaan kysynyt minua, mutta toisaalta rumilla naisilla ei ole varaa valita.”
“Cassi, et sinä ole ruma”, Dorea huudahti ääneen ja nousi pystyyn kävellen huoneen poikki sisarensa luo ja istuutuen tämän viereen. Ehkäpä Cassi ei ollut yhtä siloposkinen ja kaunispiirteinen kuin ne muotokuvamallinoidat, joita heidän veljensä oli vielä pari vuotta sitten tapaillut, mutta ei hän ollut Doreasta mitenkään keskivertoa epäviehättävämpi. Hänen sisarensa käyttäytyi muutenkin järjettömästi. Tämähän oli vasta 23-vuotias ja puhui niin kuin elämä olisi jo ohi.
“Kyllä olen Dorea. Sitä on ihan turha yrittää kiistää”, Cassiopeia lausahti karskisti. “Olen kuitenkin jo hyväksynyt ettei minusta tule vaimoa tai äitiä. Siksi haluaisin olla edes täti.“
Hän otti Dorean käden omiinsa yllättäen ja puristi niitä voimakkaasti:
“Siskoseni, pyydän: älä heitä tilaisuutta hukkaan. Sinäkään et ole ikuisesti nuori.”
“No, itse asiassahan sinä olet jo täti…”, Dorea huomioi hiljaa kiertäen varsinaisen tarkoituksen. Se oli totta, hän itsekin oli jo täti 3-vuotiaalle Walburgalle, joka oli heidän veljensä ja erään amerikkalaisnoidan lemmen tuotos.

Neljä vuotta aiemmin Mustan-perhe oli ollut järkytyksestä suunniltaan tuhlaajapojan palatessa maailmanmatkailultaan kotiin. Pollux ei ollut kuitenkaan saapunut yksin, vaan hän oli tuonut mukanaan muuan viehättävän nuoren naisen, jonka kanssa Dorean veli oli ilmoittanut menevänsä vihille. Äidin oli kuitenkin onnistunut hoitaa asia kaikessa hiljaisuudessa siten, että tämä Virginia-niminen neitokainen palasi mittavasta rahasummasta takaisin kotimaahansa syntymättömän lapsensa kanssa. Vuoden ajan Violetta oli esitellyt pojalleen sopivampia morsianehdokkaita, joista tämä ei kuitenkaan ollut jaksanut kiinnostua merkittävästi.  

Vuotta myöhemmin Uudelta mantereelta tuli synkkiä uutisia: Virginia oli riistänyt itseltään hengen pian tyttärensä syntymän jälkeen ja lapsi toimitettiinkin siksi isänsä luo. Dorea ei muistanut koskaan nähneensä Polluxia niin murtuneena kuin noihin aikoihin ja muisti ajatelleensa tuolloin, että hänen veljensä oli todella täytynyt rakastaa Virginiaa. Äiti halusi toimittaa lapsen välittömästi jonnekin missä heidän ei tarvitsisi koskaan kantaa siitä huolta, mutta Pollux oli asettanut kovan kovaa vastaan: joko lapsi olisi hänen tai Violetta menettäisi ainoan poikansa. Koska Pollux oli aina ollut Violettan lempilapsi, ei noidalla ollut varaa kieltäytyä ja pian Walburga Musta oli virallisesti osa sukua. Äidillä oli ollut suuri työ muodostaa sopivan romanttisentraaginen tarina Polluxin onnettomasti menehtyneestä morsiamesta ja parin suloisesta lapsesta, jonka Pollux tahtoi urhoollisesti kasvattaa. Tosiasiassa Pollux ei ollut lapsen kasvatuksesta juurikaan kiinnostunut, vaan oli myöntynyt, kun äiti oli ehdottanut, että he lähettäisivät tytön Belvina-tädin ja Herbert-sedän hoiviin Pohjois-Irlantiin.
Dorea oli kerran udellut veljeltään, miksi tämä oikein oli vaatinut tyttärensä pitämistä, kun ei kerran ollut aikomuksissakaan osoittaa tälle minkäänlaista isällistä rakkautta.
Pollux oli vastannut:
“Olin sen velkaa Virginialle.”
Hiljalleen Doreasta alkoi oikeastaan tuntua, että hänen suvussaan ei ollut kuin onnettomia rakkaustarinoita. Ainakin tämän päivän valossa se vaikutti vahvasti siltä.

Cassiopeia katsoi sisartaan nyrpeästi kuin tämä ei olisi jälleen käsittänyt tärkeistä asioista tuon taivaallista - ilme johon Dorea oli varsin tottunut. Harvoinpa hän mitään ymmärsi, ainakaan jos tämän talon väeltä kysyttiin.
“Tiedät ettei Walburga ole sama asia”, Cassiopeia mumisi tyytymättömästi.
“No, tuskin heillä Irmankaan kanssa kauaa menee ennen kuin he hankkivat lapsia”, Dorea huomautti kuivasti ja nousi etsiytyen vaatekaappinsa luo ja etsien sieltä kirjaillun viittansa.
“Ja nyt suo anteeksi, minun täytyy lähteä etsimään sille tulevalle isälle joululahjaa”, hän ilmoitti niin arvokkaasti kuin pystyi.
Cassiopeian voimakkaat kulmakarvat painuivat lähemmäs toisiaan.
“Luulin että kirjoitit kutoneesi kaulahuivin”, sisar muisteli.
“Tiedäthän sinä minut”, Dorea naurahti kepeästi olkansa yli huoneen ovea lähestyessään, “kadotin sen toistaiseksi näkyvistäni.”
“Ja mitäköhän tuo oli tarkoittavinaan?” Cassiopeia kysäisi, mutta Dorea ainoastaan hymyili salaperäisesti. Kaikki salaisuudet eivät olleet tarkoitettu jaettaviksi.

   ***

Jouluaattoaamu oli kääntymässä päiväksi, kun kirjastossa vierailulla ollut Tom Valedro katsoi olevan sopiva aika käydä lounastamassa. Hän oli ollut jo hyvin varhaisesta aamusta liikkeellä, ja alkoi tuntea itseään nälkäiseksi. Hän ei kuitenkaan ollut ehtinyt edetä kuin muutaman askeleen, kun havaitsi viereltään tulevan hyväntuulisen äänen:
“Saanko kävellä seurassasi, Tom?”
Poika hätkähti ja vilkaisi professori Dumbledoreen varuillaan. Hän ei ollut kuullut velhon tuloa laisinkaan, mutta toisaalta kaipa vanhemmilla velhoilla oli keinoa ilmestyä paikalle huomiota herättämättä.
“Yhm… tietenkin, professori”, hän vastasi vaivaantuneesti ja tuli pohtineeksi, mitä Dumbledore epäili hänen tällä kertaa tehneen. Tosiasiassa Tom oli käyttäytynyt koko joululomansa erittäinkin mallikelpoisesti. Hän ei ollut seikkaillut edes salakäytävien ihmeellisessä maailmassa, vaikka olikin onnistunut löytämään herra Foxin mainitseman reitin karamellipuotiin.
“Toivoakseni olet nauttinut lomastasi linnassa”, Dumbledore lausahti puheenavaukseksi, ja Tom yritti olla välittämättä varautuneisuuttaan kehonliikkeisiinsä.
“Kyllä, täällä on todella rauhallista”, hän vastasi mitäänsanomattomasti.
“Niin, rauhallistapa tosiaan”, Dumbledore nyökytteli päätään heidän odottaessaan portaikon kääntyvän reitiksi alempia kerroksia kohden. “Hyvin viihdyttävää arjen hektisyyden sijaan. Varmaankin kotoisampaa kuin orpokodissa?”
“Kyllä”, Tom vastasi jähmeästi ja häntä suututti. Oliko Dumbledorenkin pakko muistutella siitä ettei hänellä ollut perhettä, joka avaisi yhdessä lahjoja kuusen ääressä tai mitä perheet nyt sitten jouluaikaan tapasivatkaan tehdä…
“Entä miksi te itse olette täällä?” hän töksäytti kiiruhtaen lisäämään “professori” vielä muistaessaan.
Dumbledore ei näyttänyt olevan millänsäkään hänen epäkohteliaasta sävystään:
“Minun täytyy tunnustaa, etten oikeastaan osaa enää elää muualla kuin Tylypahkassa. Lisäksi veljeni Aberforth asuu Tylyahon kylässä, joskaan en ole aivan varma, että olisin täysin tervetullut hänen jouluaterialleen.”
“Miksi ette?” Tom kysyi pystymättä hillitsemään uteliaisuuttaan heidän astellessaan nyt portaita pitkin.

Pitkä velho huokaisi raskaasti ja Tom huomasi ensi kertaa kuinka hänen vaaleansinisten silmiensä ympärille oli alkanut kerääntyä ryppyjä.
“Kaikilla perheillä on omat tragediansa. Joidenkin onnekkaiden kohdalla ne vain vahvistavat heidän välistään sidettä. Meidän kohdallamme kävi valitettavasti toisin”, Dumbledore kertoi hymyillen, mutta tällä kertaa surumielisesti.
“Mutta Tom, varsinaiseen asiaan mennäkseni”, Dumbledore aloitti ja Tom odotti synkkänä mitä tuleman piti, “luulen kohdelleeni sinua epäoikeudenmukaisesti viimeisinä kuukausina ja pyydän sitä vilpittömästi anteeksi.”
Tom hämmentyi niin, että tuli astuneeksi yhden portaan ylitse silkasta hämmennyksestä. Anteeksipyyntö oli viimeinen asia mitä hän olisi koskaan odottanut kuulevansa Albus Dumbledorelta, eikä velho ollut päässyt edes loppuun vielä.
“Olen ollut suhteesi epäluuloisempi kuin mitä olisit ansainnut ja olen siitäkin sinulle anteeksi pyynnön velkaa”, mies tunnusti ja Tom tunsi vatsassaan muljahtavan samalla kuin äskeisen ohiastumisen aikana heidän saapuessaan eteisaulaan. Professori Dumbledore pyysi anteeksi ennakkoluulojaan häntä kohtaan. Ennakkoluuloja, jotka olivat olleet täsmälleen oikeita.

Poika käsitti että nyt jos koskaan olisi tilaisuus tunnustaa tarina Luihuisen muistikirjan kohtalosta ja siitä kuinka hän oli murtautunut muodonmuutoksenopettajansa huoneeseen. Tämä olisi hänen mahdollisuutensa keventää vähän sydäntään. Uskoa palanen itsestään professorille, kuten tämäkin oli juuri äsken uskonut hänelle. Se olisi kai ollut reilua, eikä Tom uskonut, että Dumbledore rankaisisi häntä rehellisyydestä.

Tom avasi jo suunsa puhuakseen, kun eteisaulan ovet levähtivät dramaattisesti auki ja itse Trafox Jones tepasteli niistä sisään kuin maailman omistaja. Kuinka Tom olikaan saattanut unohtaa heidän sopimuksensa siitä, että velho tulisi noutamaan hänet luokseen, vaikka oli vielä aamulla odottanut tämän saapumista niin innokkaana? Tom vilkaisi vieressään seisovaa Dumbledorea, joka näytti ainoastaan kohteliaan kiinnostuneelta tästä vieraasta, joka harrasti näyttäviä sisääntuloja. Herra Foxin kasvot sen sijaan levisivät aurinkoiseen hymyyn hänen havaitessaan Tomin.
“Ah, Tom, kuinka iloinen olenkaan näkemisestäsi”, hän totesi astellen lähemmäs portaiden edustalle pysähtynyttä kaksikkoa. “Joko matka-arkkusi on pakattu?”
“Pakattu?” Dumbledoren kulmakarvat rypistyivät kysyvästi Tomia kohden.
Herra Fox käänsi kasvonsa tiedustelevasti professoria kohden ja kasvoille kiiri ilmiselvä tunnistus.
“Albus Dumbledore, eikö totta? Trafox Jones”, velho esittäytyi kättään reippaasti ojentaen. Dumbledore tarttui siihen, vaikka ei näyttänyt aivan yhtä aurinkoiselta. “Meillä ei olekaan ollut kunniaa tavata, vaikka toki olen kuullut teistä paljon hyvää.”
 “Minäkin olen kuullut teistä melkoisesti, herra Jones, ei kaikki aivan niin hyvää, pelkään”, Dumbledore totesi aavistuksen pahoittelevaan sävyyn ja Tom seurasi kumpaakin miestä tarkasti. Tilanteessa oli jotakin teennäistä, mutta hän ei osannut sanoa kummasta aikuisesta se johtui.
“Ah, tiedätte kai lehdistön?” herra Fox iski Tomille ohimennen silmää jatkaessaan jutusteluaan Dumbledoren kanssa. “Melkoisia tarinan kertojia kaikki tyynni. Mutta, mutta joko olet pakannut matkatavarasi, Tom?”
“Ymmärränköhän oikein, jos oletan että tämä puhe viittaisi siihen, että nuori herra Valedro olisi lähdössä mukaanne?” professori Dumbledoren äänensävy tuntui viilenneen aavistuksen, vaikka hänen ilmeensä oli yhä pelkästään kohtelias.
“Ei teitä turhaan sanota älykkääksi mieheksi Dumbledore”, herra Fox naurahti.
“Herra Valedro kun on jo ilmoittanut jäävänsä lomaksi kouluun”, Dumbledore jatkoi yhä kylmenevällä äänellä vilkaisemattakaan poikaa kohden. Herra Fox sen sijaan ehti katsoa Tomiin kerran jos toisenkin.
“Niin, tämä sekaannus on täysin minun syytäni, kun en ehtinyt esittää kutsua Tomille ajoissa”, mies pahoitteli vieden silinterihattunsa sydämen kohdalle. “Asia sovittiin hänen ja minun välilläni vasta eilen. Ette kai aio asettua hyväntahtoisen kutsuni esteeksi?”

Jälleen Tomilla oli hassu tunne, että keskustelussa oli meneillään paljon enemmän kuin hän havaitsikaan, ja huomaamattaan hän oli siirtynyt siten, että seisoi noiden kahden velhon välillä kuin kiistakapulana.
“Se riippuu kutsunne hyväntahtoisuuden luonteesta. Ette ole pojan huoltaja, joten…”
“Tekö olette?”
“En väittänyt niin vaan yritin tuoda esille tilanteen epätavallisuuden.”
“Eli siis aiotte estää Tomia tulemasta mukaani?”
Professori Dumbledoren taivaansiniset silmät kääntyivät ensikertaa Tomiin päin sitten keskustelun alkamisen. Niiden läpitunkeva katse tuntui yrittävän viestiä hänelle jotakin, mutta viestin merkitys ei avautunut Tomille.
“Se on käsittääkseni täysin herra Valedron oma päätös”, velho totesi hiljaa.

Niin kuin se mikään päätös olisi edes ollut. Tom oli nähnyt kyllä mitä Tylypahkalla ja professori Dumbledorella oli hänelle tarjottavanaan tänä jouluna ja oli varma, että herra Foxin luona vietetty loma antaisi hänelle huomattavasti enemmän.
“Ymm… Menen hakemaan tavarani, herra Jones”, hän sanoi hiljaa ja katsahti vielä professoriinsa odottaen tämän estävän häntä, tai edes sanovan jotakin. Kun minkäänlaisia vastaväitteitä ei kuulunut, poika pisti juoksuksi tuntien sisimmässään kihelmöivää jännitystä.

Kohti tyrmiä pinkovan pojan perään katsova Trafox Jones ei voinut olla virnistämättä voitonriemusta.
“Pahoittelen Dumbledore, että minun seurani on kiehtovampaa kuin teidän”, hän lausahti varsin maireaan sävyyn.
Vanhempi velho katsoi häntä vakavasti puolikuulasiensa lävitse:
“Minä taas pahoittelen sitä harhakäsitystä, että kiehtovuus olisi mitenkään tavoittelemisen arvoista.”
Trafox nauroi.
“Tepä vasta olette huvittava ukkeli. Luuletteko kenties, että piikikäs sanailunne saisi Tomin liittoutumaan minua vastaan?” hän ivasi kevyesti. “Ainakaan se ei näytä erityisen toimivalta, sillä poika luottaa minuun.”
Dumbledore katsoi Trafoxia pitkin kyömyistä nenänvarttaan:
“Hän on vielä nuori ja valitettavan tietämätön todellisesta luonteestanne.”
“Te sen sijaan ette?” Trafoxin hymy hyytyi hitusen, vaikka hän tiesikin ettei tuolla tärkeilevällä opettajalla ollut minkäänlaisia aseita hänen kaltaistaan mahtimiestä vastaan.
“Minulla on useita tuttavia velhojenneuvostossa ja tiedän varsin hyvin miten teidän oikeudenkäyntinne ovat yllättävistä syistä jääneet pitämättä”, Dumbledoren äänensävy oli niin terävä, että se olisi varmaankin leikannut lasiakin. “Ja sallikaa minun sanoa eräs asia, herra Jones: kokemukseni mukaan teidän kaltaisenne henkilöt tukehtuvat ennemmin tai myöhemmin omaan liemeensä.”

Trafox perääntyi askeleen aistiessaan oudon voimakkuuden, joka suorastaan hehkui tuon miehen olemuksesta. Oli vaikea sanoa mistä vaikutelma mahdista tuli, ei varmastikaan kuikelosta olemuksesta, eikä liiemmin lempeistä kasvoista. Se oli yksinkertaisesti jokin sisältäpäin kumpuava varmuus, joka paistoi vanhemman miehen ulkokuorenkin lävitse.
“Uhkailetteko minua, Dumbledore?” Trafox sihahti raivostuneena hampaidensa välistä. Häntä ei uhkailu. Hän oli se, joka uhkaili.
“En suinkaan. Totean vain yleisiä totuuksia elämän kulusta”, toinen velho kertoi leppoisasti. Hänen ilmeensä kuitenkin muuttui ja silmiin syttyi kylmä tuli hänen jatkaessaan hiljempaa:
“Sen sijaan minä kyllä uhkailen teitä sanoessani, että mikäli jollakin tavalla vahingoitatte poikaa saatte vastata siitä henkilökohtaisesti minulle.”
“Kuinka loukkaavaa!” Trafox hengähti. “Minäkö satuttaisin jotakuta?”

Trafox Jones iljetti Albus Dumbledorea koko olemuksellaan. Tuo mies oli henkilöitymä siitä kaikesta, minkä hän uskoi olevan vikana velhoyhteiskunnassa. Tämä oli vallanhimoinen omaneduntavoittelija ja korruptoitunut sadisti, jonka Dumbledore tiesi pystyvän erittäin äärimmäisiin tekoihin. Valitettavasti hän oli myös hyvässä asemassa niin taloudellisesti kuin yhteiskunnallisestikin, mikä takasi hänelle vankan koskemattomuuden ja suojan niiltä kaikilta asioilta, joista häntä olisi saatettu toisessa tilanteessa syyttää. Albus oli kuullut kolmannen rouva Jonesin hautajaisia pitäneeltä velholta surullisen kuvauksen rouva-paran ruumiista ja saattoi ymmärtää varsin hyvin, että Trafox Jones oli kyllä satuttanut jotakuta, vieläpä tappavasti.

Heidän sananvaihtonsa ei kuitenkaan ehtinyt jatkua enempää, kun Tom Valedro jo palasi matkatavaroineen eteisaulaan.
“Olen valmis lähtemään, herra Fox”, poika ilmoitti reippaasti ja puhuteltu muutti pelon ja raivon sekaisen ilmeensä valloittavaksi hymyksi.
“Mainiota Tom”, hän kehui. “Kenties me sitten lähdemmekin saman tien?”
Hän nosti sauvallaan Tomin matka-arkun ja asetteli silinterin takaisin päähänsä.
“Dumbledore”, hän nyökkäsi ja kosketti hattunsa lieriä. Albus sai vaivoin nyökättyä takaisin miehen lähtiessä astelemaan yhä tulostaan yhä avoimia ovia kohti.
Tom Valedro kääntyi vielä nopeasti.
“Hyvää joulua, professori”, lapsi toivotti vaisusti ja muodonmuutoksenopettaja näki palvovan katseen, jonka hän heitti lähtöä tekevään herra Jonesiin.
“Hyvää joulua, herra Valedro”, Albus vastasi toivotukseen ja tunsi sydämessään, että hänen olisi pitänyt tehdä jotakin sen sijaan, että vain seurasi sivusta kuinka tuo kaksikko siirtyi ovista ulos. Hänellä ei kuitenkaan ollut valtaa puuttua tähän asiaan. Tom Valedron olisi itse nähtävä herra Foxin todelliset kasvot ennen kuin hän uskoisi.

   ***

Suunnilleen puolta vuorokautta myöhemmin Tom Valedro makasi valveilla vierashuoneessaan herra Foxin kotikartanossa, Kettulinnassa, joka veti loisteliaisuudessaan vertoja Tomin villeimmille unelmille. Tylypahkaa ja Kettulinnaa Tom ei halunnut, eikä voinut vertailla keskenään, sillä sen minkä Tylypahka hävisi ulkonäössä, se voitti tunnelmassa. Eipä silti käynyt kieltäminen etteikö herra Foxin koti ollut kaunein rakennus, johon Tom oli ikinä saanut kunnian astua.

Päivä oli ollut pitkä ja uuvuttava ja vaikka Tom tiesi olevansa väsynyt, kaikki jännittävät tapahtumat pyörivät hänen mielessään. Hän oli kimppailmiintynyt ensimmäisen kerran elämässään - mikä ei tosin ollut tuntunut aivan niin mukavalta -, saapunut herra Jonesin kanssa tämän suurenmoiseen kotiin ja päässyt esittelykierrokselle tuohon ihmeelliseen rakennukseen päästen näkemään myös paljon puhutun pöllötornin. He olivat nauttineet yhdessä maittavan aterian, jonka jälkeen he olivat viettäneet mukavan illan velhoshakin, keskustelun ja velhoradion lähetysten seurassa. Herra Fox oli myös piristänyt häntä kertomalla, että Kettulinnassa Tom saattoi taikoa vapaasti, vailla huolta siitä, että ministeriö lähettäisi hänelle huomautusta alaikäisen taikojen väärinkäytöstä. Kaiken kukkuraksi Tom oli saanut herra Foxilta käyttöönsä aivan ikioman huoneen - hänellä ei ikinä ollut ollut sellaista, sillä niin orpokodissa kuin Tylypahkassa hän oli joutunut jakamaan makuusalinsa.

Niinpä Tom Valedro tunsi siinä selällään maatessaan olevansa harvinaisen onnekas poika omatessaan sellaisen tuttavuuden kuin herra Fox. Tosin, oli yksi asia, joka olisi tehnyt hänestä vielä onnellisemman ja se oli jotakin niin pientä kuin toinen viltti - kiviset rakennukset kun tapasivat olla melko kylmiä talvisaikaan. Tom vetäisikin peittoa tiukemmin ympärilleen ettei olisi palellut niin pahasti.

Huoneen ovi narahti ja poika kuuli askeleet, joiden tunnisti kuuluvan herra Foxille. Hän piti silmänsä kiinni esittäen nukkuvansa - laji, jossa orpokodissa hän oli harjaantunut melkoiseksi taituriksi. Tom näki aavistuksen raotettujen silmäluomiensa välistä, kuinka velho laski kynttilän yöpöydälle ja asetti toisenkin peiton hellästi hänen päälleen. Tom tunsi outoa liikutusta ja puristi silmiään entistä tiukemmin kiinni. Kukaan ei ollut koskaan peitellyt häntä. Hän ei ainakaan muistanut sellaista ja tunsi yllättävää lämpöä huoneen kylmyydestä huolimatta. Herra Foxin poistuessa hän vajosikin todelliseen, syvään ja lämpimään uneen.

Ulkopuolella myös Trafox Jones joutui havainnoimaan omaa mielentilaansa ja toteamaan äskeisen olleen häneltä varsin omituista käytöstä. Tietenkin hänen päämääränsä kannalta hyödyllistä, mutta samalla erittäin sopimatonta hänen kaltaiselleen miehelle. Hassua millaisia tuntemuksia pojan onnistuikaan herättää hänessä, kivenkovassa liikemiehessä, joka ei ollut koskaan liiemmin välittänyt lapsista.

Kenties se liittyi jotenkin siihen, että hän oli hiljalleen lähestymässä keski-ikää, mikä tunnetusti aiheutti ihmisissä omituisuuksia. Sitä paitsi tosiseikka oli, että hänellä ei ollut omaa poikaa, ei tiettävästi ainuttakaan lasta - Merlin paratkoon, niin kuin hän sellaista olisi kestänyt. Rehellisesti sanoen hänellä ei ollut ketään, jonka kanssa hän olisi voinut jakaa omaisuutensa, jolle voisi jättää sen kartutettavaksi - siis sillä lisävarauksella, että hänen onnistuisi suorittaa perittävänsä ajoissa. Trafoxilla ei ollut ketään, jota katsoessaan hän olisi voinut etsiä samankaltaisia piirteitä kuin peilikuvastaan. Sellaista josta olisi voinut hakea yhteneväisyyttä. Ja ensimmäisen kerran elämässään Trafox Jones epäili, että häneltä saattoi todellakin puuttua jotakin merkityksellistä.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

iituliini

  • Ankeuttaja
Ihan tässä ensimmäiseksi ilmoitan, että olen idiootti.

Olen printannut fikkisi Felix Felisis, Odotukset Ylittävä ja tämänkin. Ja tietty lukenut kaikki, odotukset ylittävän moneen kertaan (se on paras, Nat on aiivan ihana <3) mutta en ole vaivautunut kommentoimaan. Enkä osaa kommentoida. Mutta sen verran osaan sanoa, etten ole ikinä lukenut näin hyvää tekstiä. Sinulla on ihana juoni, kirjoitustyyli, kuvailu, mielikuvitus, kaikki... Kirjoitat mielestäni paremmin kuin itse Row. En käsitä, miten joku voi oikeasti tehdä noin hienoa tekstiä. Että kun olen kateellinen. Ja ihailusta mykkä. En mä osaa kirjoittaa tähän mitään. En osaa kirjoittaa ees sen vertaa. Mutta sinun kirjoituksesi ovat niin fantastisia, että ole ylpeä. Juonetkin aivan ihania. Ja se, miten kirjoitat Tom Valedrosta, se on jotain ainutlaatuista.

Poissa Soul Spirit

  • Silli
  • Vuotislainen
  • Herra merirosvokapteeni-ninja-salamurhaaja Kenway
    • Warrior Cats RPG
  • Pottermore: Silagul
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Varjelum (T. Valedro, C. Potter/D. Musta, K-12, adventure) Luku 15: 14.4
« Vastaus #35 : Heinäkuu 03, 2014, 01:13:36 »
Todella mahtavasti kirjoitettu fan fic. Nostan hattua taidoillesi. Pidin tästä oikeastaan yhtä paljon kuin Odotukset ylittävästä. Huomaan, miten kirjoitustyylisi on parantunut näiden ficien kuluessa. Lukisin oikein mielelläni muiden kirjoitustesi lisäksi myös tämänkin loppuun, mutta se saattaa hyvinkin jäädä haaveeksi sen perusteella, milloin olet viimeksi vieraillut Vuotiksessa. Siitä on suurinpiirtein kolme vuotta, mikä on erittäin surettavaa. Jos joskus vielä tulet käväisemään täällä, toivon, että näet viestini ja jatkat Varjelumin kirjoittamista tai laitat mahdollisesti jo kirjoittamasi loputkin luvut tänne. :)
The darkness descends on quiet earth,
the night cannot know how much it's worth
Inspiring the shadows with fading
And horizon with ending