Kirjoittaja Aihe: Varjelum (T. Valedro, C. Potter/D. Musta, K-12, adventure) Luku 15: 14.4  (Luettu 2649 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Nimi: Varjelum
Kirjoittaja: Unissakävelija
Ikärajoitus: K-12
// Ikäraja muokattu & pyöristetty sääntömuutoksen mukaiseksi. :) -R
Paritus: Charlus Potter/Dorea Musta + OC/OC
Genre: adventure, drama, romance, humour ja sekalainen litania jatkuu
Disclaimer: Maailma ja useat hahmot kuuluvat Rowlingille, tosin osa on vain hänen joissakin yhteyksissä mainitsemiaan, joille olen ottanut oikeuden luoda luonteen.
Summary: Tämä fici kertoo Tom Valedron (alias Lordi Voldemort)ensimmäisestä Tylypahkan vuodesta. Tarinassa sivutaan myös Rowlingin Mustien sukupuuhun liittämää paria Dorea Mustaa ja Charlus Potteria, jotka käyvät viimeistä lukuvuottaan samaisessa koulussa.
T/S: Kirjoiteltuani ikuisuudelta tuntuvan ajan ns. uudesta polvesta (Harryn & co. jälkeläisistä), tuntuu terveelliseltä kulkea fici-maailmassa aivan toiseen suuntaan, melkein sata vuotta taaksepäin. Itse asiassa minun piti laittaa tämä nettiin vasta ensi viikolla, kunhan olisin saanut ensin edellisen ficini lopetettua, mutta en sitten yllättäen pystynytkään vastustamaan kiusausta... Avostan kaikkea palautetta. Prologi on lyhyt, mutta itse luvut ovat sitten pidempiä.
           
                                                      Toiveikkaana tulevaa kohti,
                                                                                          Unissakävelija

Traileri


Varjelum: sisällysluettelo

Prologi
Luku 1: Tomin maailma
Luku 2: Roolit jakoon
Luku 3: Kohtauksia kirjastossa
Luku 4: Kuolema saapui juhlimaan
Luku 5: Sodassa, rakkaudessa ja ystävyydessä
Luku 6: Pelinappuloita ja pelaajia
Luku 7: Todistusten aika
Luku 8: Ylpeys käy avunpyynnön edellä
Luku 9: Kierot ja lierot
Luku 10: Vilaus tulevaa
Luku 11: Yhteenottoja - yhteydenottoja
Luku 12: Seuraavaa erää odotellessa
Luku 13: Ystävyys syvenee
Luku 14: Jälleennäkemisen toivossa
           -> Luku 15:Kuvajaisia

Varjelum

Prologi

 Oli varhainen syyskuun ensimmäisen päivän aamu vuonna 1938 King`s Crossin asemalla. Kiireiset liikemiehet sekä varakkaammat perheet lapsineen olivat paikan ainoita asiakkaita. Liikemiehet jutustelivat keskenään ja tarkistelivat taskukellojaan muutaman minuutin välein kiroten sitten mielessään nykyajan menoa. Mikään ei kulkenut enää ajallaan.
 Pitkästyneinä he kertasivat uusimpia uutisia päivän politiikassa. Pääministerin viimeisimmän puolen vuoden aikana käymät neuvottelut Saksan liittokanslerin kanssa olivat eräs suosikkiaiheista. Joku pahanilmanlintu uskalsi veikkailla hiljaa tovereilleen, että sota vielä syttyisi, mutta hänet naurettiin kumoon. Mitä he nyt saksalaisten uhittelusta?
 Perheenäitejä nämä politiikan suuntaukset ja uutiset maailmalta eivät hetkauttaneet. Heidän mielenkiintonsa oli täysin kiinni pojissa ja tyttärissä, jotka olivat lähdössä juna-asemalta kohti mitä hienoimpia yksityisiä sisäoppilaitoksia, sellaisia kuten Eton College ja St. Mary`s school. He siistivät lapsiaan ja muistuttivat näitä hyvästä käytöksestä tarkistaen samalla että lasten taskuissa oli varmasti puhdas nenäliina. Lapset vannoivat kuuliaisuutta ja nyökkäilivät äitiensä neuvoille. Mielessään monet heistä lausuivat kiitoksen siitä, että saisivat elää muutaman kuukauden edes hieman vapaammin. Sillä tiukasta kuristaan huolimatta, sisäoppilaitoksissa ei ollut sentään joka hetki aikuista vahtimassa heidän tekojaan.

 Kaikkien näiden ihmisten joukossa oli kuitenkin eräs poika, joka ei sopinut kumpaankaan juna-aseman perinteiseen asiakasryhmään. Hän istui yksin junalaiturien 9 ja 10 välissä sijaitsevan puomin lähettyvillä ja tarkkaili ympäristöään. Hän oli hyvin hauskannäköinen poika, laiha ja ikäisekseen melkoisen pitkä. Hänen hiuksensa olivat mustat ja kasvonpiirteet viehättävät. Posket olivat hieman lommolla, mutta se sopi hänelle. Hänen vaatteensa olivat siistit, mutta vaatimattomat ja useampaan otteeseen paikatut. Poika istui suuren matka-arkun päällä ja näytti odottavan jotakin.
 Todellisuudessa hän odottikin jotakin aivan erityistä. Jotakin sellaista, joista noilla muilla ihmisillä ei ollut aavistustakaan. Poika, nimeltään Tom Valedro, halveksi heitä samalla tavalla kuin he halveksivat hänen paikattuja vaatteitaan. Hän sääli heitä, kuten hekin säälivät häntä huomatessaan rinnuksiin merkityn orpokodin tunnuksen. Hän tiesi jotakin mitä nuo typerykset, vajavaiset olennot, eivät. Hän tunsi sillä hetkellä olevansa nuoresta iästään ja yhteiskunnallisesta asemastaan huolimatta heidän kaikkien yläpuolella ja oli niin täynnä salaisuuttaan, että se hehkui mailien päähän hänen tummanvihreistä silmistään. Hänen maailmansa oli vain muutaman käsivarren mitan päässä, eikä kukaan noista toisista osannut edes aavistaa. Tosin oli myönnettävä, ettei hän itsekään ollut tiennyt siitä vielä muutamaa kuukautta aiemmin. Tai ehkä kuitenkin.
 Jollakin mystisellä tavalla Tom oli aina aavistellut, ettei kuulunut tänne tavallisten, arkisten ihmisten joukkoon. Että hänen oli tarkoitus olla jotakin muuta kuin orpokodin kasvatti, joka menisi aikuisena töihin jollekin alhaista tuntipalkkaa maksavalle tehtaalle. Hän oli aina tiennyt, että hänelle oli määrätty jokin toinen, suurempi osa tässä maailmassa. Nyt hän pääsisi näyttämään kuka todellisuudessa oli.

 Tom mittaili jokaista juna-asemalla olijaa katsellaan, ja yritti paikallistaa ne, jotka kuuluivat hänen todellisuuteensa. Ei ollut yllätys, että yksikään heistä ei ollut vielä saapunut. Kellohan oli vasta vartin yli seitsemän.
 Tom oli saapunut tarkoituksella ajoissa King`s Crossille. Osittain vain saadakseen seurailla tätä uuteen aamuun heräävää juna-asemaa, osin päästäkseen pikimmiten pois orpokodista ja osin kiihkeästä tarpeesta olla yhteydessä niihin ihmisiin, jotka olivat hänen kaltaisiaan. Erikoisia.

 Kello lähestyi kahdeksaa, kun ensimmäinen velhoperhe saapui paikalle. Heitä oli neljä. Vanhemmat ja varhaista aikuisikää lähentyvä poika, sekä pienempi tyttö. Tom ei tarvinnut puolikasta katsettakaan voidakseen varmuudella vannoa heidän olevan taikamaailmasta.
Perheen äidin päässä keikkui musta, turkiksin somistettu noidanhattu ja isä työnsi lapsista nuoremman, tytön, kärryjä, joiden päälle oli asettunut keräksi musta kissa. Kissa oli ensimmäinen seurueesta, joka huomasi Tomin. Se näytti vastaavan hänen katseeseensa epäluuloisesti.
 Perheen äiti oli pitkä ja hoikka, kun taas isä pyylevä ja vaimoaan huomattavasti lyhyempi. Nainen näytti modernilta ja sivistyneeltä, tosin Tom arveli tämän vaikutelman johtuvan hänen paksuista, kulmikkaista silmälaseistaan. Mies sen sijaan oli hieman epäsiistin partansa kanssa kasvoja valaisevine, leveine hymyineen jollakin oudolla tavalla koomikonoloinen. Hän oli pukeutunut vaimoaan huomaamattomammin.
 Perheen nuorimmainen pieni, vaaleahiuksinen tyttö oli ehkä Tomin ikäinen. Missään nimessä ei ainakaan vanhempi. Hän hymyili Tomille huomatessaan tämän katselevan. Perheen poika taas näytti ylpeine ilmeineen olevan niin täynnä itseään ettei huomannut kenenkään muun olemassa oloa. Tom näki hänen pikkutakkiinsa kiinnitetyn upouutena kiiltelevän merkin, jossa hohteli suuri J-kirjain. Tomilla ei ollut aavistustakaan mitä se merkitsi, mutta todennäköisesti pojalla oli jokin erityinen asema Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa.
 Noitaäiti vilkaisi ohi mennen häneen päin ja Tom näki naisen katseen viivähtävän matka-arkussa, joka oli täsmälleen samanlainen kuin hänen omilla lapsillaan. Nainen katsahti ympärilleen, ilmiselvästi etsien Tomin olematonta saattajaa. Tom arveli näyttävänsä siinä matka-arkun päällä istuessaan orvolta. No, niinhän hän todellisuudessa olikin.
 Nyt nainen lähestyi häntä ystävällisesti hymyillen ja Tom nousi kohteliaasti seisomaan laskien päänsä pieneen kumarrukseen. Orpokodissa hän oli joutunut kerran jos toisenkin seisomaan nurkassa siitä hyvästä, että oli unohtanut olla kunnioittava vanhempiaan kohtaan. Muutama tunti homeisen seinän äärellä sai käytössäännöt painumaan mieleen kuitenkin yllättävän hyvin.
“Hei vain, missä vanhempasi ovat?” silmälasipäinen nainen kysyi huolehtivaan sävyyn. Muu perhe hänen takanaan loi myös uteliaita katseita Tomiin aivan kuin hän olisi ollut yhtä kiinnostava kuin ne etelän otukset, joita pidettiin eläintarhassa ihmisten töllisteltävillä.
“He… isä tulee pian”, Tom vastasi valheellisesti. Eihän sillä ollut väliä mitä nainen uskoi, kunhan jättäisi hänet rauhaan. Sitä paitsi, jos hän olisi kertonut olevansa orpo, noitanainen olisi varmaankin halunnut huolehtia hänet junaan asti ja sitä Tom ei olisi voinut sietää. Hän kaipasi epätoivon vimmalla itsenäisyyttä ja vapautta, eikä halunnut olla enää ainoankaan aikuisen silmän alla, kuten orpokodissa.
 Nainen nyökkäsi ymmärtävästi, vaikka ei luonnollisestikaan ymmärtänyt mitään, ja kääntyi takaisin perheensä luo.
“Kello on aika vähän, mitä jos ostaisimme vaikka jäätelöt?” perheen isä ehdotti kelloaan vilkaisten. He lähtivät ja pieni tyttö vilkutti Tomille lähtiessään. Tom taikoi kasvoilleen jonkin hymyn tapaisen.

 Jäätyään jälleen itsekseen hän istui takaisin matka-arkulleen pohdiskellen valhettaan. Kyseessä oli enemmän kuin pelkkä pieni likainen vale, jolla selviytyä epämiellyttävästä tilanteesta. Se vale kun sattui olemaan myös hänen hartain ja syvin toiveensa. Toive siitä että hänen isänsä, jota hän ei ollut koskaan tavannut, josta hän ei tiennyt kuin nimen, tulisi sinne, saattamaan poikaansa tämän ensimmäiselle kouluvuodelle.

 Tom nousi päättäen katselun riittävän siltä erää ja tarttui matka-arkkuunsa astuen lopultakin ensimmäistä kertaa elämässään laiturille 9 ja ¾. Laiturille, joka oli vain hänen arvoistensa salaisuus.
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 04, 2012, 12:32:47 kirjoittanut Renefer »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Liekon Lilja

  • Pieni kummajainen
  • Vuotislainen
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) prologi 27.11
« Vastaus #1 : Marraskuu 27, 2008, 19:58:24 »
Heipä hei. Olenkin odotellut tätä trailerin ilmestymisestä asti. :) Se herätti heti mielenkiintoni, kun huomasin, että tarina kertoo vanhemmasta ajasta ja tyystin eri henkilöistä kuin niin monet muut ficit. Minua tosiaan kiinnostaa tietää enemmän, minkälainen Valedro oli lapsena, etenkin ensimmäisellä luokalla. Toinen minut koukuttanut piirre trailerissa oli tietenkin se Dumbledoren mukana olo – oikein janoan lukea jotain hänestäkin siinä sivussa. Pidin jo valtavasti Dumppiksen trailerirepliikistä, etenkin viimeinen lause siitä oli niin kivan kuuloinen :D

Suuret plussat sinulle siitä, että olet valinnut aiheeksi näin erilaisen tarinan – niitä massasta poikkeavia kun saa oikein etsimällä etsiä. Ja toiset plussat siitä, että mukana tosiaan oli 1938-luvun tilannetta – juuri tuo saksan uhittelu. Toi juuri sellaisen mielikuvan, että nyt tosiaan eletään ennen toista maailmansotaa. Minua kun kiehtoo valtavasti kaikki vähänkin vanhahtava, niin olin heti mielissäni huomatessani, että olit myös laittanut lapset, jopa Tomin, käyttäytymään vanhempia kohtaan kohteliaammin ja kuuliaisemmin kuin nykyaikana – aivan kuten se kaiketi ennen olikin.
 
Vihreitä ei näkynyt ainakaan tavalla, joka olisi häirinnyt lukemista, joten tätä on varmasti mukavaa jatkossa lukea, mikäli taso pysyy yhtä hyvänä. Minulta on nimittäin monesti jäänyt lukematta monet tekstit niiden lukuisten virheiden takia, mutta tämä teksti ei ilmeisestikään tule sitä kohtaloa kokemaan. Kuvailua on ihanan sopivasti. Rakastan paitsi kirjoittaa myös lukea kuvailua, ja oli kiva huomata, että tästä sitä löytyy riittämiin. Pidin muuten kovasti ilmaistusta: ”hänet naurettiin kumoon”. Aivan ihastuttava kohta – tuollaisista minä pidän. :D
   Tyylisi kirjoittaa, tai ainakin muodostaa eräitä lauseita, eroaa sen verran omastani, että on myös mielenkiintoista lukea tätä (ja aluksi hieman takertelevaa, mikäli luin nopeasti – mutta saattoi johtua tyystin väsyneistä silmistäni).

Tomista sen verran, että prologissa olet saanut hänet ainakin hyvin ”eläväksi” ja Valedromaiseksi, juuri sellaiseksi, minkälaiseksi hänet voisi kuvitella. Mutta aloin vain miettimään erästä kohtaa:
Lainaus
Eihän sillä ollut väliä mitä nainen uskoi, kunhan jättäisi hänet rauhaan. Sitä paitsi, jos hän olisi kertonut olevansa orpo, noitanainen olisi varmaankin halunnut huolehtia hänet junaan asti ja sitä Tom ei olisi voinut sietää. Hän kaipasi epätoivon vimmalla itsenäisyyttä ja vapautta, eikä halunnut olla enää ainoankaan aikuisen silmän alla, kuten orpokodissa.
Vaikka kyseessä onkin tuleva Voldemort, niin kyllä kaikki lapset yleensä huomiota kaipaa, hänhän on vasta yhdentoista, selvä lapsonen. Yleensä sen ikäiset janoavat huomiota ja hyväksyntää, etenkin orvot. Olisi ehkä ihmillisempää laittaa hänet edes ensimmäisinä vuosinaan vähän - Voldemoritsta ja varhaisteineista eroavaksi? Ellet sitten tieten tahtoen pelaa sillä periaattella, jolla Row - että Tom on läpeensä paha...

Jep, voisin sanoa melkoisella varmuudella, että tulen jatkamaan lukemista. Ellen sitten kouluun pyöräillessäni liukastele kasaantuvassa lumessa ja lyö pahasti päätäni... ;)

- Liekon Lilja, jatkoa tiiraillein
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 19, 2010, 23:23:20 kirjoittanut Liekon Lilja »

Poissa Hartsa

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
    • http://www.freewebs.com/moottoriurheilu05
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) prologi 27.11
« Vastaus #2 : Joulukuu 05, 2008, 19:57:23 »
Vaikuttaa prologin perusteella mielenkiintoiselta tarinalta. Kiva lukea vaihteeksi vähän vanhemmasta sukupolvesta. Erityisesti juuri Voldemortin kouluajoista olen aina ollut kiinnostunut, ja mielelläni luen tämän tyyppisiä. Todella kiinnostavaa lukea Voldemortista Tylypahkan ekaluokkalaisena. Tom vastasi kuvailuiltaan juuri omaa mielikuvaani, ja myös kirjoissa on häntä kuvailtu juuri tuohon suuntaan. Hänen avusta kieltäytymisestään ja ajatuksistaan jästeistä huomaa kuinka hän oli jo tuolloin itsenäinen ja riippumaton muista ja halveksi jästejä ja jästisyntyisiä. Hän kuitenkin kaipasi vielä tuolloin isäänsä, ja onhan se sikälikin ymmärrettävää, että hänhän pitkään kuvitteli tämän olevan velho ja alkoi vihata tätä, kun tämä paljastuikin jästiksi ja että oli jättänyt vaimonsa. Noista Saksa-puheista huomaa selvästi ajankohdan; ollaan aivan toisen maailmansodan kynnyksellä. Mielenkiintoista muuten, että Pimeyden lordin kouluvuodet ajoittuivat juuri toisen maailmansodan vuosiin.

Toivottavasti pystyt kirjoittamaan jatkoa mahdollisimman pian.
« Viimeksi muokattu: Joulukuu 05, 2008, 20:05:32 kirjoittanut Hartsa »
Terve kaikille!

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) prologi 27.11
« Vastaus #3 : Joulukuu 07, 2008, 18:52:48 »
Hui, en osannut odottaa että pelkästä prologista saisi näin monta kommenttia :). Saisikohan ensimmäisestä luvustakin jotain palautetta? (Enhän minä vihjaile, en toki...)

 Kiitos Silver, tämäkin luku on tapahtumien kannalta vielä melkoisen hidas ja ideana onkin enemmän esitellä hahmoja teille.
 Kiitos Teleija huippupitkästä kommentistasi. Tom tosiaan vaikuttaa vielä vähän jäyhältä näissä ensimmäisissä luvuissa, mutta sanoisin että viimeistään luvusta 5 alkaen hänestä aletaan paljastella hieman "pehmeämpiäkin" puolia, sillä en usko ehdottomaan pahuuteen edes Tomin suhteen. On ollut rasittavaa ja samalla ihanaa käydä läpi historiallista taustamateriaalia pukeutumista, käytöstapoja ja tapahtumia silmällä pitäen ja toivon, että aavistus vaivannäköäni välittyy myös tähän ficiin.
 Kiitos Hartsa, minustakin on mukavaa siirtyä välillä hieman varhaisempaan aikaan. Oikeastaan koko ficin idea alkoi siitä, että aloin kerran huvikseni pohdiskelemaan tätä teoriaa siitä,että Dorea&Charlus olisivat Harryn isovanhemmat ja teinpä huvikseni pieniä laskutoimituksia, joista paljastui että Dorea on kuusi vuotta Tomia vanhempi, mikä tietenkin tarkoitti että heidän oli (Dorean syntymäpäivän loppuvuoteen sijoittamalla) mahdollista olla koulussa samaan aikaan. Tämän jälkeen tarinaa vain... alkoi tulla.
 
 Seuraava luku tulee varmaankin parin viikon sisään, ellen saa yllättävää tarmon puuskaa tai löydä ajankääntäjää jostakin. Siinä saadaan sitten hieman aikuisempaa näkökulmaa näiden teinien ja lasten keskelle, mutta eipä paljastella nyt enempää... Toivottavasti pidätte tästä :)

                                                                                     -Unissakävelija
 
Luku 1: Tomin maailma


“Anteeksi, anteeksi…”
“Olen kovin pahoillani, rouva!”
 Menisin tästä, sir… Kiitoksia…”
“Suokaa anteeksi…”
“Tuntuuko sinustakin että tämä asema kutistuu?” Charlus Potter puuskahti töniessään tiensä laiturilla 9 ja ¾ odottavan Tylypahkan pikajunan lähettyville. Hänen muodostamaansa kulkuväylää hyväkseen käyttänyt Laura Whirming vastasi jotain, mitä Charlus ei yksinkertaisesti voinut kuulla siinä ympärillä käynnissä olevassa melskeessä ja metelissä.

 Charluksen tavoin moni muukin oli sinä vuonna havainnut, että laiturilla 9 ja ¾ oli edellisvuosia ahtaampaa. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että juna-asema tai laituri olisivat kutistuneet. Paikalla oli yksinkertaisesti enemmän väkeä kuin kertaakaan tuon taikalaiturin perustamisen jälkeen.
 Syytä tähän ilmiöön oli vaikea sanoa. Toki ymmärrettävää oli, että uusin kouluaan aloitteleva sukupolvi sattui olemaan erityisen kookas, mutta ainoaksi selitykseksi sitä oli hankalaa hyväksyä. Ehkäpä villitsevä 30-luku oli viimeinkin onnistunut romuttamaan vanhoillisia perinteitä matkustamisesta Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun “normaalimmalla”  tavalla. Taikamaailmassa tällä “normaalilla” tarkoitettiin luonnollisesti luudanvarsia. Vanhakantaisimmat vanhemmat ja isovanhemmat nyrpistelivätkin nenäänsä sille, että taikakouluun oli nykyisin mahdollista kulkea moisella jästien vekottimella, olivathan luudan varret olleet loistava matkustuskeino jo vuosisatoja ennen kuin jästit keksivät mokomankin kiskoilla kulkevan hirvityksen.
 Syystä riippumatta oli selvää, että King`s Crossin aseman laituri 9 ja ¾, jota ei varmastikaan löytänyt kysymällä asemavirkailijalta, sai silloin vuonna 1938 ensikerran kokea sitä tungosta, joka seuraavina vuosina ja vuosikymmeninä vallitsi siellä aina syyskuun ensimmäisenä aamuna ennen kello yhdeksää.
 
“Charlus, näetkö heitä?” Laura Whirming kysyi ympäriinsä tiiraillen. Hän oli keskipituinen 17-vuotias rohkelikkotyttö, joka oli sinä päivänä pukeutunut valkeaan puhvihihaiseen, pitsikuvioin somistettuun puseroon, sekä tasaisen harmaaseen soveliaasti polvet peittävään kellohelmaiseen hameeseen. Hänen niukin naukin olkapäälle ulottuvat kullanruskeat hiuksensa kihartuivat pehmeällä, kuohkealla tavalla hymyilevien kasvojen kehyksiksi ja hänen luontaisen maalaistyttömäinen olemuksensa viattomina tuikkivine sinisine silmineen henki kaikkea sitä, jota tuon ajan naiset tavoittelivat muodissaan - usein onnistumatta.
 Charlus, joka oli tottunut ajattelemaan Lauran ensisijaisesti ystävänä, ei yleensä ajatellut asiaa siltä kantilta, mutta toki hänenkin oli myönnettävä, että Laura oli oikein sievä, herttaisennäköinen tyttö, kuten Charluksen isoäiti tapasi ilmaista asian. Ehkäpä Laura vain kuului niihin ihmisiin, joiden jalomielinen luonto näyttäytyi myös ulospäin.

 Charlus kurottautui kengänkärjilleen nähdäkseen lähimpänä seisovien ihmisten päiden ylitse ja havaitsi lopulta tutun hontelon olemuksen ja pojalle epätavallisen pitkän, keskiruskean hiuspehkon keikkuvan laiturin 9 ja ¾ toisessa päässä. Hän hymähti ääneen tajutessaan, että Joshua Bolen äidin, Annetten, ei ollut vieläkään onnistunut lyhentämään poikansa “barbaarimaisen villisti” kasvavia hiuksia.  
“Näen Joshin ja luulen ettei Jenkään ole kaukana”, Charlus vastasi Lauralle ja heilautti kättään toisen ystävänsä suuntaan. Joshua virnisti tunnistaessaan vilkuttelijan ja lähti raivaamaan tietä - huomattavasti vähemmän kohteliaasti kuin Charlus ja Laura olivat hetkeä aiemmin tehneet - heidän luokseen. Hänen jäljessään kulki lyhyt, tummahiuksinen, anteeksipyyntöjä Joshuan puolesta jakeleva tyttö, jolla oli pyöreät kasvot ja äidillinen hymy. Hiemankaan mielikuvitusta omaava saattoi helposti kuvitella hänet muutamaa vuotta vanhempana hoitamaan kunnon kotiäidin velvollisuuksia muutaman lapsen pyöriessä jaloissa. Kuvittelua helpottivat suunnattomasti ne kaihoisat katseet, joita tyttö loi sisaruksiaan saattamaan tulleisiin pikkulapsiin.
“Jen!”
“Laura!”
Tytöt kiljuivat toistensa nimiä ja syöksyivät puristautumaan sydämelliseen halaukseen. Charlus ja Joshuakin olivat mielissään jälleennäkemisestä niin monien viikkojen tauon jälkeen, mutta päättivät miehisesti hillitä jälleennäkemisen riemunsa. Kullakin tästä heidän pienestä, helposti epäsovinnaiseksikin katsottavasta, ystäväporukastaan oli ollut kesän aikana niin paljon tekemistä etteivät edes vierekkäisissä taloissa asuvat Charlus ja Laura olleet ehtineet tavata toisiaan sitten heinäkuun. Tosin tämä oli suhteellisen odotettavaa ottaen huomioon, että Charlus oli viettänyt puolet elokuusta äitinsä luona Pariisissa.
“Arvatkaa mitä, kaverit?” Jen eli Jennifer Harrison kysyi tummanruskeat silmät tuikkien ja ojensi vasemman kätensä Charluksen ja Jenniferin nähtäville.
Laura kiljaisi riemusta.
“Eikä! Vihdoinko hän ymmärsi kosia?” tyttö hihkui innoissaan.
Hän on paikalla”, Joshua murahti huonossa ryhdissä seisoen, mutta innostuneelle tyttökaksikolle hän olisi yhtä hyvin voinut olla katulamppu tai vesiposti.
“Te kaksi olette olleet yhdessä jo kolme vuotta”, Laura intoili ja veti Jenniferin käden paremmin eteensä nähdäkseen timanttisormuksen. Jen näytti varsin imarrellulta Lauran reaktiosta ja nyökkäsi silminnähden tyytyväisesti.
Charlus sen sijaan vihelsi ääneen.
“Vau, Josh. Olin varma, että aioit välttää sitä tuomiopäivään asti, vaikka kuka tahansa kunniallinen poika olisi kosinut jo vuosia sitten”, hän vitsaili pukaten pitempää ystäväänsä kylkeen. “Tuliko Jenin isä ovenne taakse sauva ojossa vai mikä sai mielesi muuttumaan?”
“Itse asiassa se oli hänen äitinsä”, Joshua kertoi kylkeään hieroen eikä näyttänyt aivan niin ilahtuneelta kuin juuri kihloihin menneeltä olisi ollut syytä odottaa.
“Missäs Mike muuten luuraa?” Charluksen ystävä kysyi vaihtaen pikaisesti puheenaihetta.
“Missäs luulet?” Laura vastasi kysymykseen kysymyksellä. “Hänen pikkusisarensa Gabriella ja Simonella ovat tulossa tänävuonna ensikertaa Tylypahkaan, joten hänen pitää huolehtia nyt neljän sisaruksensa junaan pääsy, olettaen että Beth ja Ed pääsevät jo itsekseen junaan. Luulisi sen nyt neljäsluokkalaisilta onnistuvan.”

 Charlus, kuten muutkin noista seitsemäsluokkalaisista rohkelikkonuorista, tiesi että hänen ainoa joukosta uupuva ystävänsä Michael Pomfrey sai vastata perheensä esikoisena yhdestätoista nuoremmasta sisaruksestaan. Näin oli ollut siitä asti, kun Michaelin aurori-isä oli kuollut työtehtävässään heidän toisena kouluvuonaan. Mike ei koskaan ollut ollut sellainen vitsiniekka ja taivaanrannan maalari kuin Joshua, tai läheskään niin rennosti elämään suhtautuva kuin Charlus ja Laura, mutta sen jälkeen hän oli tuntunut kasvaneen henkisesti ainakin kaksikymmentä vuotta. Jenin mukaan se oli vastuun taakka. Kenties, Charlus luotti mielellään tyttöjen vaistoon näissä asioissa.
“No, ehkä me etsimme vaunuosaston”, Joshua esitti johdonmukaisesti ja venytteli käsiään silminnähden tympiintyneenä. Jennifer loi häneen murskaavan, ärtyneen katseen, mutta Joshua oli oppinut vuosien varrella varsin hyväksi välttelemään heilansa - siis nykyisen kihlattunsa - pahoja silmäyksiä.
“Kai Mike sinne löytää kunhan vaipanvaihdoltaan ehtii”, hujoppi poika jatkoi ylenkatseellisesti.

 Kun Jennifer ja Joshua olivat aikanaan löytäneet toisensa oli Charlus jollakin tavalla odottanut, että Jenin tasaisen luonnon onnistuisi rauhoittamaan eläväistä ja räiskähtelevää Joshuaa sekä kasvattamaan tätä hieman lähemmäs henkistä aikuisuutta. Kauaa tuota luuloa ei kuitenkaan ollut ehtinyt kestää ja Charlus oli saanut vuosien mitassa huomata, että Jen oli se, joka oli joutunut muuttumaan sulhokkeensa luonteenlaatua mukailevampaan suuntaan.
“Niin, niin me teemmekin ja te kaksi saatte heti kertoa kuinka tämä kihlautuminen pääsi tapahtumaan”, Laura ilmoitti ja he kävelivät Jenniferin kanssa käsikynkkää junaan kuin parhaimmatkin salaliittolaiset.
“Charl, Josh, olisitteko niin kilttejä että hoitaisitte meidänkin arkkumme?” tytöt huikkasivat olkansa yli junan oviaukkoon astuessaan.
 Charlus vilkaisi kärsivästi Joshuaan, kun kumpikin heistä sai omien matka-arkkujensa lisäksi kannettavikseen vielä tyttöjen ylipainoisen tavarakuorman. Naiset olivat niin kieroja….
 
   ***
 
 Tom huokaisi helpotuksesta, kun juna lähti etenemään kiskoja ensin hitaammin, mutta nostaen sitten tasaisesti vauhtiaan karaten juna-asemalta kuin takaisin vapauteen pyrkivä villieläin jättäen sadat vilkuttelevat kädet ja nenäliinat taakseen. Hänelle oli ollut enemmän kuin tuskallista katsella niitä haikeina hymyileviä kasvoja ja kuunnella niitä erilaisten muistutusten täyteisiä välittäviä hyvästejä, joita vanhemmat olivat jälkikasvulleen suoneet.
 Hänkin olisi tahtonut kuulla hyvästit joltakulta sellaiselta ihmiseltä, joka todella välitti. Ei sellaiselta, joka vain pelkäsi hänen pilaavan orpokodin maineen huonolla käytöksellä. Hän olisi kuunnellut vilpittömällä mielellä ankarimmankin saarnan, kunhan olisi vain tiennyt, että sen jälkeen olisi saanut kuulla sydämestä tulevan onnentoivotuksen tai kaipauksentäyteisen hyvästin. Mitään niistä hän ei kuitenkaan ollut saanut, eikä uskonut koskaan tulevansa saamaankaan.

“Anteeksi, voiko tähän istua?”
Tom käänsi katseensa junan ikkunasta ja näki sen saman vaaleahiuksisen tytön, joka oli hymyillyt hänelle juna-asemalla, seisovan vaunuosaston oviaukossa. Tyttö piteli kädessään litteämallista olkihattua, jota somisti syvänpunainen nauha. Tom pani merkille että tytön keltaisenruskean, miltei polviin asti ulottuvan takin kauluksesta pilkisti samansävyinen kangasrusetti.
“Toki”, hän vastasi, vaikka todellisuudessa ei olisi halunnut ainuttakaan ihmistä siihen vaunuosastoon. Hän ei ollut erityisemmin juttutuulella.
“Kiitos”, tyttö istuutui Tomia vastapäätä ja laski hattunsa viereiselle istuimelle alkaen sitten askarrella takkinsa napituksen parissa.
“Veljeni Aprigon painui valvojaoppilaiden vaunuosastoon, eikä vaivautunut auttamaan minua oman osaston etsinnässä”, tyttö kertoi takkia riisuessaan. “Minä muuten olen Anastasia. Anastasia Vance.”
“Tom Valedro”, Tom esittäytyi ja toivoi ettei tyttö alkaisi kysellä. Se päivä vain ei sattunut olemaan erityisen suotuisa hänen toiveilleen.
“Sinä sanoit tulleesi isäsi kanssa, missä äitisi siis on?” tyttö kysyi uteliaaseen sävyyn. Tom pani merkille että hänen tummansiniset silmänsä olivat tavanomaista suuremmat, mikä teki hänet jatkuvasti hämmästelevän näköiseksi.
“Kuollut”, Tom vastasi hiljaa. Niin, hänen äitinsä oli kuollut jo kauan ennen kuin hän muisti ainuttakaan asiaa. Äiti oli tuominnut ainoan poikansa kurjaan elämään melkein kahdeksitoista pitkäksi vuodeksi kuolemalla jo ennen poikansa silmien avautumista. Kuinka hän oli saattanut olla niin heikko? Eikö hän ollut tahtonut kasvattaa omaa poikaansa? Eikö hän ollut tahtonut seurata uuden elämän kehitystä? Eikö hän ollut rakastanut Tomia?
“Ai, olen pahoillani”, tyttö näytti vaivaantuneelta ja sormeili pitkiä vaaleita lettejään. “Onko siitä kauankin?”
“Tarpeeksi.”
“Mihin tupaan sinä haluaisit tulla lajitelluksi?” Anastasia-niminen tyttö kysyi kun huomasi ettei Tom aikonut kertoa perheestä enempää. Tämä aihe olikin Tomin kannalta huomattavasti kiinnostavampi ja hän suuntasi katseensa maiseman sijaan tuohon suulaaseen tyttölapseen.
“Mitä niitä on?” hän kysyi ja innostuksen tuli syttyi hänen sisällään, kun hän muisti jälleen matkansa määränpään, oman maailmansa.
“Etkö sinä tiedä?” tytön valmiiksi tarpeettoman suuret silmät laajenivat entisestään. “Rohkelikko, Puuskupuh, Korpinkynsi ja Luihuinen. Rohkelikossa ovat kaikki urheat, Puuskupuhissa kiltit ja Korpinkynnessä sellaiset neropatit kuin veljeni. Voi, Merlin, kunpa vaan en joutuisi samaan tupaan hänen kanssaan”, tyttö murehti mutta Tomin huomio oli siinä ainoassa tuvassa, josta Anastasia ei ollut kertonut mitään.
“Entä Luihuinen? Millaiset oppilaat kuuluvat sinne?” hän uteli.
“Sillä on kaikkein huonoin maine ja”, Anastasia kumartui lähemmäs Tomia ja puhui hiljaa kuin kyseessä olisi ollut suurikin salaisuus, ”kaikki todella pahat velhot ja noidat ovat tulleet Luihuisesta.”
“Kaikki todella pahat tulevat Luihuisesta? Millä lailla pahat?” Tom kysyi kulmiaan kurtistaen. Hänen mieleensä ei mahtunut kuinka jokin tupa voisi tuottaa pelkästään pahoja ihmisiä. Sehän oli järjetöntä.
“No, eivät ehkä ihan kaikki, mutta suurin osa”, tyttö pakottautui myöntämään ja alkoi leikkiä olkihattunsa nauhalla. “He ovat yleensä sellaisia, jotka ovat tehneet paljon vahinkoa muille noustakseen itse parempaan asemaan.”
“Tarkoitatko että heistä on tullut muita voimakkaampia?” Tom tarkisti ja Anastasia värähti.
Hän mietti hetken ennen kuin vastasi varovaiseen sävyyn:
“Sinulla on outo tapa ajatella asioista. No, kai sen voi niinkin sanoa.”
Tom ymmärsi että hänen mietelmänsä oli saattanut vaikuttaa tytöstä omituiselta ja käänsikin puheenaiheen taitavasti toisaalle:
“Näin veljelläsi J-merkin, mitä se merkitsee?”
“Että hän on johtajaoppilas”, Anastasia kertoi tuhahtaen ja tytön sormet puristuivat kiukkuisesti punaisen nauhan ympärille.
”Arvaapa vaan onko hän maininnut siitä pariinkymmeneen kertaan tämän kesän aikana…”
 Tyttö jatkoi veljensä haukkumista epätavallisen suorasukaisin sanakääntein Tomin pohtiessa tupia, joista Anastasia Vance oli hänelle kertonut. Ennen kaikkea hän tuumaili Luihuista, joka jostain oudosta syystä kiehtoi hänen mieltään aivan erityisellä tavalla.

   ***

Tulos tai ulos!

Huonon pelimenestyksensä johdosta ikivanha walesilainen huispausjoukkue, Henkipään Harpyijat, on saanut varoituksen Ison-Britannian ja Irlannin huispausliigajohdolta. Toimittajamme James Bligheartin mukaan liigajohto on ilmoittanut Henkipään Harpyijoiden kapteenille Caroline O`Deanille, että mikäli joukkue ei tälläkään kaudella pysty nostamaan liigasijoitustaan viimeisestä paikasta uhkaa joukkuetta peliluvan menettäminen. Henkipään Harpyijat on pitänyt perää liigassa nyt viimeisen 23 vuoden ajan, eikä tämän kauden alun perusteella tulos näytä muuttuvan lainkaan parempaan suuntaan.
 Kuten lukijamme varmaankin tietävät on Henkipään Harpyijat jopa maailman tasolla ennen kuulumaton joukkue siinä että sen pelaajiksi kelpuuttetaan ainoastaan naisia, minkä takia onkin vähintään kummeksuttavaa, että joukkue on yleensäkään pystynyt pelaamaan näin kauan.
 Roderick Plumpton, Tutshillin Tornadojen ja Englannin maajoukkueen eläkkeelle vetäytynyt etsijä, joka pitää hallussaan myös kolmen ja puolen sekunnin siepinpyyntiennätystä, suostui entisenä ammattilaishuispaajana kommentoimaan asiaa lehdellemme seuraavasti:
“Selväähän on että Harpyijoiden leikkimisen on jossain vaiheessa loputtava. Kai te nyt itsekin ymmärrätte mitä siitä seuraa kun naisväkeä päästää luudan selkään? Olisinko minäkään napannut sieppiä kolmessa ja puolessa sekunnissa mikäli olisin joutunut huolehtimaan hiuslaitteestani samalla?”
 Kun tältä mestarihuispaajalta kysytään, miten on sitten selitettävissä tämän Tornadojakin vanhemman noitajoukkueen tähänastinen olemassaolo ja selviytyminen, on herralla jo vastaus valmiina:
“Se on hyvin yksinkertaista. Herrasmiehet sattuvat olemaan katoava luonnonvara. Ennen Harpyijat pääsivät helpolla, kun muut joukkueet tunsivat jonkin sortin ritarillisuutta heitä kohtaan, mutta nyt sekin on katoamassa. Tämä on sitä naisten kuuluttamaa tasa-arvoa.”


 Enempää urheiluartikkelia Päivän Profeetasta lukenut Dorea Musta ei sietänyt nähdä, vaan repi omakätisesti sivun pieniksi paperin palasiksi, jotka sitten päästi liihottamaan ulos junan ikkunasta. Suljettuaan ikkunan sauvan liikautuksella Dorea otti jälleen Päivän Profeetan käsiinsä.
 Hän tiesi varsin hyvin, ettei hänen Violetta-äitinsä pitänyt siitä että hänen tyttärensä oli siinä määrin kiinnostunut politiikasta ja velhoyhteiskunnan ongelmakohdista. Rouva Musta olisi toivonut Dorean keskittyneen mieluummin sellaisiin lehtiin kuin Kodinnoidan Aakkoset tai Pienten velhojen ja noitien kasvattaja. Oli kuitenkin asioita, joista äidin ei Dorean mielestä ollut tarpeen tietää.

 Ennen kuin Dorea ehti syventyä uuden taikaministerin virkaanastujaistilaisuuden kuvaukseen rävähti vaunuosaston ovi auki ja sisään ryntäsi yhtenä punaisena kiharapilvenä Rhonda McKinnon.
“De, De! Et kyllä arvaa kuka kaipaili sinua junan toisessa päässä!” Rhonda kiljui rynnäten Dorean viereiselle penkille istumaan.
 Dorean teki mieli huokaista. Niin paljon kuin hän Rhondasta pitikin, hänen oli pakko sanoa, ettei tuon tytönheitukan päässä liikkunut mitään muuta kuin kauniit vaatteet ja toisten ihmisten asiat. Mieluiten vielä toisten ihmisten rakkausasiat.
 Siitä luonnollisesta punasta, joka Rhondan pyöreillä poskilla parhaillaankin seikkaili oli helppo päätellä, että tämän kysymyksen täytyi liittyä johonkin miespuoliseen henkilöön. Todennäköisesti johonkuhun, jota Rhonda piti erinomaisena sulhaskandidaattina Dorealle. Rhonda oli tässä paritustoimessa melkein yhtä ammattimainen kuin Dorean äiti.
”No?” Dorea kysyi välinpitämättömästi ja taitteli Päivän Profeetan syliinsä tumman, laskostetun hameensa päälle.
“Arvaa nyt”, Rhonda maanitteli.
“Rhonda, De sen paremmin kuin minäkään emme jaksa tuota jahkailua”, Doreaa vastapäätä istuva Treasa Gondolier ilmoitti suorasukaiseen tapaansa.

Siinä missä Rhonda oli koiranpentumaisen pyöreä ja vaatimattoman näköinen, oli Treasa pitkä, hoikka ja moderni. Mikäli Dorean äiti olisi saanut valita viimeisen kuvaavan sanan, hän olisi saattanut käyttää myös ilmausta hepsankeikka tai jopa huono nainen.Treasan hameet ja leningit olivat aina tuuman verran lyhyempiä kuin päivänmuotiin kuului ja Dorea tiesi hänen käyttäneen vaalennusloitsua lainehtiviin pitemmänpuoleisiin hiuksiinsa. Rhonda jopa uskalsi väittää, että Treasa oli hankkinut huulipunan ja muita jästinaisten ulkonäkönsä hoitoon käyttämiä uutuustuotteita, mutta Dorea ei täysin suostunut allekirjoittamaan tätä väitettä. Tosin olihan hänen myönnettävä ettei hän ollut koskaan nähnyt kenelläkään luonnostaan niin punaisia huulia kuin Treasalla silläkin hetkellä sattui olemaan.

Dorea ei kuitenkaan osannut ajoittain olla ihailematta Treasaa, joka oli valmis rikkomaan joka ikistä sovinnaisuussäädöstä ja etikettisääntöä, jotka uhkasivat hänen henkilökohtaista onneaan. Treasa eli juuri sellaista elämää kuin halusi, eikä välittänyt hiukkaakaan siitä mitä muut hänestä ajattelivat. Hän oli rohkea ja määrätietoinen, juuri sellainen ihminen, jonka Dorea tiesi pärjäävän tilanteessa kuin tilanteessa. Usein hän toivoi että olisi muistuttanut enemmän tätä uudistusmielistä ystäväänsä.

Rhonda heitti “ilon-pilaaja” katseen Treasaa kohden, mutta siirtyi siitä huolimatta itse asiaan ja avasi suunsa kertoakseen kuka oli ollut halukas tapaamaan Dorean junan toisessa päässä.
“Aprigon Vance”, Rhonda kertoi ylpeästi kuin olisi toiminut suurenkin viestinviejänä.
Dorean mieliala laski välittömästi. Hän tunsi Aprigon Vancen varsin hyvin, olivathan he molemmat toimineet valvojaoppilaina viimeisten kahden vuoden aikana. Aprigon Vance oli hänen ikäisensä korpinkynsipoika, joka ei tiennyt sen miellyttävämpiä puheenaiheita kuin koulu, koulunsäännöt, koulunsääntöjen noudattaminen, koulunsääntöjen noudattamisen valvominen ja kuinka hyvä hän itse olikaan koulunsääntöjen noudattamisen valvomisessa.
“Hän oli kuullut, että sinusta on tullut johtajatyttö ja tahtoi puhua johtajaoppilaiden kesken”, Rhonda jatkoi painottaen kolmea viimeistä sanaa siihen sävyyn, että kyllä hän tiesi tasan tarkkaan mitä Aprigonilla oli todellisuudessa mielessään puhumisen sijaan.
“Menen kohta käymään hänen luonaan”, Dorea lupasi ja karkasi Rhondan kiusoitteluja lehden taa.

 Osin päästäkseen ystävänsä ärsyttävästä jahkailusta Dorea päättikin lähteä pikimmiten tapaamaan Aprigonia. Hän sulki vaunuosaston oven ja tuskin ehti kääntyä veturinpuoleista junan päätyä kohden ennen kuin kirjaimellisesti törmäsi erääseen ikäiseensä rohkelikkopoikaan. Törmäyksen takia huonossa tasapainossa oleva Dorea tömähti selälleen junan lattialle vaunun heilahtaessa juuri sillä hetkellä jonkin kiskoille jääneen töyssyn takia.
“Katsoisit vähän eteesi”, Dorea tiuskaisi kömpiessään kyynäröidensä varaan. Hänen otsaa varjostava hattunsa, joka oli mitä erinomaisin apuväline kainoon silmäpeliin, oli lennähtänyt epämiellyttävästi silmien peitoksi.
“En taida uskaltaa väittää vastaan johtajatytölle. Sattuiko, neiti Musta?” pojan ääni kysyi. Dorea nykäisi vihreällä rusetilla somistetun hattunsa taemmas nähden nyt ojentuneen käden edessään ja salli toisen auttaa itsensä takaisin seisaalleen.
 Dorea ei voinut olla panematta merkille että näin lähietäisyydeltä ja seisaaltaan poika ei ollut lainkaan hassumman näköinen. Hänen lyhyet hiuksensa olivat asettuneet siististi, mutta eivät liian huolitellunomaisesti päänahkaan pitkin mustana mattona, joka päättyi vahvaan niskaan ja sitä seuraaviin leveisiin hartioihin ja voimakkaanoloisiin käsivarsiin. Dorea muisti pojan pelanneen huispausta Rohkelikon tupajoukkueessa lyöjänä, mutta ei sillä hetkellä millään saanut palautettua tämän nimeä mieleensä.
“Kuvittele millaisen hirviövalvojan maineen saisin, jos jakaisin jälki-istuntoja jo ennen Tylypahkaan saapumista”, Dorea naurahti ja poika nauroi myös. Nuorukaiseen poskiin piirtyivät syvät hymykuopat, jotka tuntuivat toimivan täydellisenä parina sille jännittävälle lovelle, joka rikkoi hänen leukaansa.
“No, älä törmäile enää”, Dorea vielä varoitti ja hymyssä suin poika lupasi välttää sitä. Dorea jatkoi matkaansa Aprigonin vaunuosastoon.

 Junan toisessa päässä Dorea löysi kuin löysikin oikean vaunuosaston ja kirosi itseään kymmenillä erilaisilla moitteilla siitä hyvästä, ettei voinut rikkoa sääntöjä edes sen vertaa, että olisi säästynyt tältä urakalta. Hän oli ehdottomasti liian kuuliainen, mutta minkäs sille mahtoi? Hänen perheessään uskottiin ehdottomaan kuriin ja järjestykseen, kun taas liberaalimpia kasvatusarvoja herra ja rouva Musta kaihtoivat kuin pahaisia syöpäläisiä.
“Hei, Aprigon”, hän tervehti seitsemäsluokkalaista Korpinkynteen kuuluvaa poikaa, joka ryntäsi Dorean nähdessään välittömästi pitelemään ovea hänelle, mikä ei luonnollisestikaan olisi ollut tarpeen, sillä tuskinpa Dorea olisi vaunuosaston ovea pystynyt avaamaan, mikäli ei olisi pystynyt pitämään sitä muutaman sekunnin ajan myös auki. Hyvän kasvatuksen saaneena hän kuitenkin vaiensi vastalauseensa ja lausahti laimean kiitoksen Aprigonille.
“Dorea, et uskokaan kuinka miellyttävää on nähdä sinua”, Aprigon avasi puheen liioitellun sokerisesti ja Dorea pani merkille kuinka hänen kätensä syöksähti korjaamaan johtajapojan merkin paremmin näkyville. Tyttö vastusti vain niukasti halua repiä omassa rintapielessään roikkuva tunnus irti.

 Aprigonilla oli pienet haaleansiniset silmät ja moitteettomalle jakaukselle kammatut vaaleat hiukset. Hän oli sonnustautunut kuosiltaan ruskearuudullisiin, suoriin housuihin sekä samasta kankaasta valmistettuun korkealaatuiseen pikkutakkiin, joka Dorean näkemyksen mukaan oli kyllä armottomasti liian kuuma tähän helteiseen syyskuun ensimmäiseen päivään. Muutenkaan Aprigonin ulkoasussa ei ollut mitään huomautettavaa. Nuorukaisen kengätkin kiilsivät kuin juuri lankattuina.
 Tästä pikkutarkkaan siisteyteen asti yltävästä ulkomuodosta huolimatta Aprigonin olemus ei aiheuttanut Doreassa muuta kuin kuvotusta. Pojan itserakkaus suorastaan loisti tämän kulmikkailta, pitkänomaisilta kasvoilta.
“No, me olemme ilmeisesti työpari tänä vuonna”, Dorea totesi ilmiselvästi rikkoakseen heidän välilleen langenneen epämiellyttävän hiljaisuuden.
“Niin, niinpä taidamme olla”, Aprigon sanoi nyökytellen päätään hieman turhankin innokkaasti.

   ***

 Charluksen livahtaessa takaisin vaunuosastoonsa junan käytävästä hänet kohtasi välittömästi neljät tyytymättömät kasvot.
“Mihin sinä oikein jäit! Eksyitkö muka matkalla?” Joshua ärähti.
“Ei yksien noidankattilaleivosten ostaminen voi noin kauaa kestää”, Michael Pomfreykin arvosteli Charluksen viskatessa noidankattilaleivoksen niin hänelle, Joshualle, Jenniferille kuin Laurallekin.
“Tyrmäsin johtajatytön käytävällä”, Charlus kertoi olkiaan kohauttaen.
“Mitä?” Jennifer ja Laura parkaisivat yhteen ääneen.
“Minä törmäsin häneen, tai hän minuun, aivan kummin päin vain”, Charlus selitti huolettomaan sävyyn ja ahtautui takaisin paikalleen Lauran ja Michaelin väliin.
“Kuka se oli?” Laura kysyi maistaen samalla palasen noidankattilaleivoksestaan.
“Antoiko hän sinulle jälki-istuntoa?” Joshua uteli niin kärkkäästi että Jennifer tunki oman leivoksensa kihlattunsa suuhun vaientaakseen tämän.
“Dorea Musta Luihuisesta, eikä antanut”, Charlus kertoi.
“Dorea Musta…”, Jennifer rypisti kulmiaan Joshuan yskiessä leivoksen paloja lattialle. “Onko hän se ruskeahiuksinen ja ylimielisen näköinen?”

Charlus palautti mieleensä kuvan hetkeä aiemmin tapaamastaan hintelästä tytöstä. Neiti Mustan tummanruskeat hiukset kihartuivat tämän kalpeita kasvoja vasten juuri sellaisella hieman liian täydellisellä tavalla, joilla vain loitsuilla kiharretut hiukset saattoivat asettua. Tällä oli joutsenmainen kapea kaula, melko terävä leuka ja korkeat poskipäät, jotka tosiaan antoivat kantajastaan herkästi hieman ylpistyneen vaikutelman.
“Jep, juuri hän”, Charlus vahvisti, ”mutta ainakin äsken hän vaikutti olevan aivan okei.”
“Tarkoitat varmaan okei luihuiseksi“, suunsa viimein tyhjäksi saanut Joshua vihjaisi.
“Tarkoitan okei ihmiseksi”, Charlus korjasi aavistuksen ärtyneenä.
 Hän ei ollut oikein koskaan ymmärtänyt tätä rohkelikot vastaan luihuiset asetelmaa, eikä ollut koskaan käsittänyt, miksi näiden kahden tuvan oppilailta tunnuttiin miltei edellytettävän jonkin sorttista vihanpitoa tai keskinäistä halveksuntaa..
“En usko ennen kuin näen”, Joshua julisti.
“Sanoi peikko ja sokeutui”, Jennifer mutisi ja Charlus näki Joshuan virnistävän morsiamelleen varsin julkeasti.

   ***

Palatessaan vaunuosastoonsa Dorea sai ensimmäisenä vastaansa Rhondan, joka alkoi innostuneena nykiä hänen käsivarttaan päästämättä häntä istumaan.
“De, miten meni? Suutelitteko te?” luonnostaan punaisen, muodikkaasti kihartavan tukkapehkon omaava tyttö hihkui ääni uteliaisuutta tihkuen.
Dorea tuhahti ääneen. Ai, mitenkö heillä oli mennyt Aprigon Vancen kanssa? Olivatko he suudelleet? Niin kuin hän edes tahtoisi mitään koskaan tapahtuvan sen pojan kaltaisen ällöttävän iilimadon kanssa.
“Hän on aivan liian rakastunut itseensä huomatakseen kenenkään muun olemassaoloa”, Dorea puuskahti.
“Ai”, Rhonda lausahti näyttäen erittäin pettyneenä ja irrotti otteensa Dorean käsivarresta. Hän oli selvästi odottanut jotakin romanttisempaa vastausta.
“Näin on ehdottomasti parempi”, Treasa puuttui nyt puheeseen, ”minun serkkuni Charleskin…”
“Charlus”, Dorea muisti äkkiä nimen, jota ei ollut hetkeä aiemmin saanut millään päähänsä.
Treasa rypisti hiustensa platinanvaaleaan väriin nähden luonnottoman tummia kulmiaan:
“Ei, Charlus vaan Charles, onko kuulossasi vikaa?”
“Ei, muistin vain että sen erään rohkelikkopojan nimi on Charlus Potter”, Dorea puolustautui.
Teasa pyöräytti siniharmaita silmiään:
“Voi pyhä yksinkertaisuus, alatko sinä aina kuullessasi nimen ajatella kaikkia, joilla on samantapainen nimi?”
“En, minä vaan törmäsin häneen tuossa käytävällä aika kirjaimellisesti”, Dorea selitti ja otti hattuaan hiuksissa pitelevän hiusneulan irti. Hattu tipahti syliin välittömästi sen irtioton jälkeen.
“Voi, kuinka suloista”, Rhondan ilme muuttui jälleen unelmoivaksi. “Maailman parhaat rakkaustarinat alkavat juuri noin.”
“Ai, siten että toinen osapuoli on saada aivotärähdyksen?” Dorea kysäisi sarkastisesti.
“Ei, vaan tuollaisena satunnaisena törmäyksenä, joka sitten jatkuu halki elämän. Kohtalona, joka saa ihmiset osumaan kohdakkain yhä uudelleen”, Rhonda haaveksi Treasan puistellessa päätään selvästikin huolestuneena.
“Uskallas lukea vielä yksikin niitä ällöttäviä lälly-romaanejasi ja minä hukutan sinut noidankattilaan. Sitä paitsi Potter kuuluut Rohkelikkoon. Kuinka luulet että Dorea olisi kiinnostunut hänestä?” Treasa kärtti.
Rhonda oli kuitenkin selvästi vajonnut jonnekin omaan vaaleanpunaiseen pikkumaailmaansa, jossa sadekin oli muodostunut kukkasista ja sydämistä.
“Rakkaus ei katso paikkaa, aikaa tai tupaa. Se tulee yllättäen ja lupaa pyytämättä”, hän kertoi elehtien käsillään näyttelijämäisellä tavalla. Treasa näytti lähinnä pahoinvoivalta ystävänsä vastauksen suhteen.
“Se on selvä”, hän ilmoitti. “Ensimmäisellä taikajuomatunnilla sinä tulet hukutetuksi minun noidankattilaani.”
 Dorea nosti kätensä rauhoittelevasti pystyyn, kun kaksi muuta tyttöä alkoivat vahvasti näyttää siltä että ryhtyisivät pikapuoliin tukkanuottasille.
“Kuulkaa te kaksi, minä en ole kiinnostunut tällä hetkellä ainoastakaan kaksilahkeisesta joten voitteko lopettaa tuon riitelyn? Se alkaa käydä hermoille.”
“Ehkä sinun pitäisi mennä Charluksen luo. Hän voisi pelastaa sinut meidän riitelyltämme ja kantaa sitten auringonlaskuun”, Rhonda kiusoitteli ja hänen pisamaisilla kasvoillaan oli samainen ilme kuin lapsella, joka oli napannut yhden namun enemmän kuin olisi saanut.
“Tarkemmin ajatellen, sen kun upotat hänet noidankattilaan”, Dorea tokaisi Treasaa kohti kääntyen.

   ***

 Tom tunsi junan hiljalleen hidastavan vauhtiaan iltahämärän syventyessä ikkunan takana. Hän kuunteli Anastasian puhetta puolella korvalla siltä varalta että tämä sattuisi sanomaan jotakin hyödyllistä tai kiinnostavaa. Tom ei halunnut udella liikaa ettei olisi vaikuttanut tietämättömältä, mutta osasi silti ohjailla tytön puhetta tarvittaessa oikeaan suuntaan niin että sai tarvitsemansa vastaukset. Hän oli melkoisen hyvä ihmisten hienovaraisessa ohjailussa ilman että nämä edes huomasivat. Tämä taito oli hyödyttänyt häntä useasti orpokoti vuosina.
 
 Suunnilleen varttituntia myöhemmin Tom astui junasta yöilmaan ja antoi sen täyttää keuhkonsa. Sää oli viileä ja raikas ja lakastuva ruoho tuoksui jokaisella hengenvedolla. Tom ei muistanut koskaan olleensa missään yhtä mielellään. Suuri linna avautui hänen näköpiiriinsä muutaman tähden kohdistaessa valonsa siihen. Tyynen järven peilimäinen pinta heijasteli tuon kivisen linnakkeen käänteiskuvaa kuin haluten vetää koko upeuden myös omiin ulottuviinsa.
“Ensiluokkalaiset, olkaa hyvät ja siirtykää tännepäin”, kuului pitkästyneenoloinen naisen ääni ja Tom näki pienen ja pyöreän noidan odottavan lyhdyn kanssa. Muiden ensiluokkalaisten tapaan Tom asteli hänen lähettyvilleen. Anastasiakin näytti tulevan perässä, vaikka Tom ei enää jaksanut kiinnittää häneen huomiota. Kaikki kysymykset, joihin hän kaipasi vastausta, odottivat tuossa linnassa. Hän oli varma siitä.
“Olen professori Kertkyhmy ja minun tehtäväni on johdattaa teidät Tylypahkan linnaan perinteiseen tapaan järven poikki ”, hän viittasi vapaalla kädellään pienten puupaattien joukkoon rannan tuntumassa. “Älkää huolehtiko matkatavaroistanne, ne kyllä toimitetaan perille. No, pitemmittä puheitta nouskaa veneisiin. Kaksi per vene.”
 Tom näki että Anastasia yritti tavoittaa hänen katseensa ja suunnistikin suoraa päätä ensimmäisen veneen luo, jossa oli vain yksi matkustaja. Hän ei halunnut tytön höpötyksen pilaavan tätä upeaa hetkeä. Hetkeä, jona hän todella olisi saapumassa sinne, missä hänen kuuluikin olla.

Paatin kelluessa järven pinnalla muiden kaltaistensa joukossa toinen poika Tomin veneessä avasi puheen sanomalla:
“Se on kyllä upeampi kuin kuvissa.”
Tom nyökkäsi. Vaikka hän ei ollutkaan koskaan nähnyt ainuttakaan kuvaa Tylypahkasta, hän oli varma ettei yksikään piirros, kuva tai maalaus pystyisi tekemään oikeutta sille kauneudelle ja maagisuudelle, jota linna suorastaan säteili.
“Maximilian Avery”, vaaleahiuksinen, huomattavasti Tomia pidempi ja vahvarakenteisempi poika esittäytyi. Nimi lausuttiin sävyyn, joka antoi ymmärtää, että tuolla suvulla oli jonkinlaista arvovaltaa taikamaailmassa.
“Tom Valedro”, Tom lausui oman nimensä ja saattoi vain unelmoida, että se olisi kuulostanut yhtä erikoiselta. Hän vannoi mielessään, että jonakin päivänä hänkin voisi lausua nimensä varmana siitä, että kuulija ymmärsi vallan hyvin kuka Tom Valedro olikaan.

   ***

“Voinko tulla vaunussanne?” kuului kysymys Dorean takaa juuri kun hän oli sulkemassa hevosettomien umpivaunujen ovea.
 Dorea joutui puremaan hammasta ettei olisi vain läimäissyt ovea kiinni Aprigon Vancen nenän edestä. Vastentahtoisesti hän väänsi kasvoilleen pienen hymyn ja vaihtoi äänensävynsä pahoittelevaksi:
“Täällä ei oikein ole tilaa…”
 Rhondalla ei kuitenkaan ollut pienitäkään aikomusta päästää Doreaa tilanteesta niin helpolla. Neiti McKinnonin päähän oli piirtynyt vahvana päätös siitä, että Tylypahkan johtajaoppilaiden välille täytyi saada aikaan edes kytevä romanssin poikanen.
“Mitä sinä höpsit, Dorea-kulta? Täällähän on tilaa vaikka jättiläiskalmarille”, Rhonda lirkutti iloisesti ja melkein raahasi Aprigonin sisälle - ei sillä että tätä olisi pitänyt mitenkään hirvittävästi houkutella.

Dorea loi murhaavan katseen vastapäätä istuvaan Rhondaan, eikä vahingonilosta tirskuva Treasakaan välttynyt pahalta silmäykseltä. Aprigon ei ilmeisestikään huomannut mitään erikoista tyttöjen ilmeissä, vaan ryhtyi välittömästi vaunujen liikkeelle lähtiessä selostamaan kuinka suuret juhlat hänen äitinsä oli järjestänyt hänelle kuultuaan poikansa uudesta asemasta johtajapoikana. Dorea nyökytteli jo kerran kuulemalleen tarinalle pitkästyneenä ja huomasi ensikertaa kuinka etäällä Tylyahon asema olikaan itse Tylypahkan linnasta. Rhonda sen sijaan vaikutti viihtyvän erinomaisesti, vaikka Dorea ei uskonut että hän kuunteli yhtään sen enempää kuin pariisilaishattu kasvoillaan torkkuva Treasa. Ilmeisesti Dorean yltiöromanttinen ystävä järjesteli pienessä mielessään jo hääjuhlia johtajaoppilaspariskunnalle. Dorea värähti tuota sanaa. Johtajaoppilaspariskunta, yäk mikä titteli.

   ***

 Professori Albus Dumbledore tunsi tavatonta ylpeyttä seisoessaan siinä eteishallissa pienten ensiluokkalaisten katsoessa häneen hermostuneina. Nämä lapset olivat vastikään nähneet ensimmäisen vilauksen Tylypahkasta ja kokeneet erään unohtumattoman matkan seilattuaan järven ylitse linnanpuoleiseen rantaan.
 Professori Dumbledore nyökkäsi lyhyesti ensiluokkalaiset järven yli luotsanneelle Florine Kertkyhmylle, joka painui jo etukäteen saliin kumarassa kiukustuneessa asennossa. Albus tiesi varsin hyvin, että Florine ei erityisemmin pitänyt veneellä matkustamisesta - merisairaus näet oli noidan ainainen matkakumppani.

“Tervehdys arvon ensiluokkalaiset”, Albus lausahti juhlallisesti hymyillen kuuluisaa säteilevää hymyään, josta hänet tunnettiin jo tuolloin varsin hyvin. Muutama lapsi hihitti hieman kuullessaan hänen sanansa, jotka kuulostivat jännittyneessä mielentilassa hyvinkin huvittavilta.
“Olen professori Dumbledore: muodonmuutosten opettaja, vararehtori, Rohkelikon tuvanjohtaja, Noitien neuvoston varapuheenjohtaja, lohikäärmeen veren 12. käyttötarkoituksen keksijä ja Me muodonmuuttajien kuukauden kirjeenvaihtaja. Noita titteleitä tahtoo olla kertynyt hieman liiankin kanssa. Kuitenkin palatakseni tähän hetkeen… “, Albus antoi katseensa kiertää noiden nuorten kasvojen joukossa. Silmiensä osuessa nuoreen Tom Valedroon hän sai osakseen pojan taholta tuskin huomattavan nyökkäyksen, joka tuntui kohteliaisuudestaan huolimatta jollakin tapaa alentuvalta.
 ”Aivan pian menemme saliin, jossa ennen rehtorin puhetta ja naposteltavaa, jota meidän kaikkien suolet vaativat, teidät lajitellaan”, Albus kertoi ja kiihtynyt supina valtasi ensiluokkalaisten rivit. “Tiedän että olette kaikki kuulleet kauhutarinoita lajittelusta - itsekin uskoin että kyseessä olisi jonkinlainen testi, jossa tulisi taistella kolmea jättiläistä vastaan - mutta voin vakuuttaa, että se mitä salissa hetken kuluttua tapahtuu, ei vastaa kuvitelmianne missään määrin.”
 Tämän salaperäisen puheenvuoron päätteeksi Suuren salin ovet aukenivat ja professori Dumbledore johdatti pelokkaiden ensiluokkalaisten joukon muiden oppilaiden ja opettajien nähtäville kuin karjalauman.

   ***

 Saapumisilta merkitsi suurimmalle osalle seitsemäsluokkalaisista lähinnä hyvää ruokaa, sillä lajitteluiden hohto oli ehtinyt haihtua jo viimeisen kuuden vuoden aikana. Seitsemäsluokkalaisista rohkelikoista tämä oli totta ainakin Charlus Potterin ja Joshua Bolen kohdalla, jotka jo kärsimättöminä vartoivat nälkänsä tyydyttämistä. Vastakkaista mielipidetäkin oli havaittavissa, sillä Michael Pomfrey odotti tapahtumaa siitä syystä että hänen pikkusisarensa olisivat lajiteltavana. Jennifer Harrisonin mielestä taas pikku ekaluokkalaisia oli vain todella suloisia katsella ja Laura Whirming puolestaan ilmoitti yksinkertaisesti ettei ollut nälkäinen ja saattoi hyvin katsella lajittelua ruokaa odotellessaan. Joshuan oli pakko protestoida Lauran väitöstä vastaan, sillä hänestä kukaan ei voinut elää puolta päivää yhden säälittävän noidankattilaleivoksen voimin. Joka tapauksessa selvää oli, että Joshua ja Charlus jäivät kurnivine vatsoineen alakynteen ja joutuivat hautaamaan vastalauseensa jonnekin pöytäliinan alle.
“Ekaluokkalaiset ovat aina vain pienempiä”, Joshua marisi nälästä huonotuulisena ja Charlus tiesi varsin hyvin ettei uusien oppilaiden jonon pituus lainkaan kohottanut hänen ystävänsä sen paremmin kuin hänen itsensäkään mielialaa. Kuinka ihmeessä ekaluokkalaisia oli tänä vuonna noin paljon?
“Tietenkään sillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa, että sinä itse olet venähtänyt taas ainakin kaksi tuumaa kesässä”, Jen huomautti kuivasti.
“Eivätkös tytöt pidä pidemmistä miehistä?” Joshua kysäisi tarkkaillen silmäkovana ensiluokkalaisten jonon liikkeitä.
“Yli puolentoista jalan pituusero alkaa tuottaa jo hankaluuksia, vai eikö sinusta?” Jennifer heitti terävästi takaisin sulhokkeelleen.
 Charlus vilkaisi pöydän toisella puolen istuvia ystäviään ja ymmärsi varsin hyvin mitä Jen tarkoitti. Noilla kahdella oli jo siinä pöydän ääressä istuttaessa huima pituusero, seisomisesta puhumattakaan. Jennifer sattui olemaan hyvin lyhyt, vain hieman päälle viiden jalan, kun taas hontelo Joshua oli Charlustakin pidempi, eikä Charlus itsekään katsonut olevansa lyhyimmästä päästä.

 Joshuan alkaessa nimitellä Jenniferiä vitsikkäästi pikkuneidiksi Charlus käänsi huomionsa professori Dumbledoreen, joka lennätti parhaillaan lajitteluhatun jakkaroineen estraadille. Jopa Josh ja Jen hiljenivät, kun hatun syövereistä kantautui kumiseva ääni:
On päiviä vienyt, vuosia mennyt pian jo kymmenen sataa,
kun sanoi minulle herrani, Rohkelikko, kera muiden perustajain:
“Hattu, kunhan tiedät kaiken, osaat myös oppilaat tupiin jakaa.”
Niin minä ensi kerran mietin ja pestin lajittelun sain.

Alku on aina hankalaa,
ja harvoin loppukaan muuksi muuttuu.
Kovin on työni ankaraa,
sillä aina ei merkitse mitä on tai mitä puuttuu.
Kuitenkin jako on pakko suorittaa,
ei kukaan tyytyä vähempään voi.
Seuraavaksi aion kertoa, kuuluttaa,
minkä nimiin perustajista kukin vannoi.

Kerran sitä utelin ja katsoi Helga minua kuin vauvaa,
Rowena painoi päänsä kirjaan ja Salazar pyöritti sauvaa.
Isännältäni ei silti vastaus vienyt kovin kauaa:
“Rohkelikko ikinä jättäisi pulaan ei toista.”
“Pelkkä tyhmän turha rohkeus ei keltään hätää poista.”
“No, millainen, Rowena, on korpinkynsi, kun kerran haastat moista?”

Korpinkynnen Rowena mietti hetken aikaa:
“Varmaankin sellainen ken tuntee järjen taikaa.”
“Vain hullu pelkän rohkeuden tai älyn perään haikaa.“
Vaan saipa Salazar sanoistaan heti maksaa.
“Luihuinen kaiken eduksensa tehdä jaksaa!”
“Tuo on typerää, Godrick! Silkkaa siansaksaa!”

Syntyi sanasota ja alkoi kaikille aihe riittää,
vaan vielä oli Helgan vuoro äänensä muihin liittää:
“Jos omaa hyvän sydämen, on siinä paljon mistä kiittää.”
Sanansa heidän lieriini talletin ja niitä jaksan muistaa,
joten turha on minulle nenää nyrpistää tai päätä puistaa.
Kunhan tunget tän hatun päähäsi, alkaa lajittelu jo luistaa.


 Hatun lopetettua runoilunsa aplodien saattelemana professori Dumbledore otti pergamenttirullan esiin jostakin purppuranvärisen kaapunsa kätköstä ja osoitti sanansa sitten ensiluokkalaisten joukolle hymyillen hänelle ominaista ystävällistä hymyään (Charlus ei muistanut koskaan nähneensä tuvanjohtajaansa huonotuulisena):
“Kun sanon nimenne, asetutte jakkaralle ja tiputatte hatun päähänne, varoitan että se saattaa hieman haiskahtaa…”
“Varo sanojasi, Dumbledore”, hatun reuhkana ärjäisi.
“Suo anteeksi, ystävä-hyvä”, muodonmuutosten opettaja lausahti hatulle anteeksipyytävästi hymyillen, mitä hattu ei luonnollisestikaan - tai ainakin niin Charlus oletti - voinut nähdä. Tämän jälkeen alkoi tavanomainen nimien luettelu aakkosittain.
“Abraham Abott”, kuului ensimmäinen nimi vararehtorin listalla.
 Abraham Abott tuli lajitelluksi Puuskupuhiin ja hänen jälkeensä vuoron saaneesta Maximillian Averystä tuli luihuinen. Rohkelikkojen tupapöydän jäsenet - nälästä riutuvat Charlus ja Joshua mukaan lukien - joutuivat odottamaan d-kirjaimeen asti ennen kuin saivat ensimmäisen vahvistuksensa ensiluokkalaisjoukosta. Uusi tulokas oli Marison Denver ja häntä juhlistettiin raikuvin aplodein.

   ***

“Tom Valedro”, professori Dumbledore tuli lopultakin v-kirjaimeen ja Tom tunsi olonsa kiihkeän jännittyneeksi. Kylmä hiki hiipi hänen niskassaan, kun hän asteli mahdollisimman varmannäköisenä tuolille ja antoi hatunreuhkanan tipahtaa silmilleen.
 Hiljainen ääni alkoi välittömästi kuiskailla sanoja hänen korvaansa. Se ei ollut erityisen ystävällisen kuuloinen, ei sen paremmin kuin vihamielinenkään. Oikeastaan se kuulosti lähinnä tehtäväänsä paneutuneelta hevoskilpailun selostajalta.
“Hmm… kiinnostavaa… tavattoman älykäs ja kutkuttavan lahjakas… ei mitenkään pelkurimainenkaan… kovin kiinnostava… niin, mutta missä sinun paikkasi olisi?” ääni pohdiskeli, ja Tom puristi sormillaan jakkaran reunaa.
 “Hmm… ollaanpas sitä kärsimätön… älä huoli, kyllä minä sinulle paikan löydän… kyllä, ehkä sinä kuulut kuin kuulutkin esi-isiesi tupaan…”, ääni mutisi ja Tom saattoi miltei tuntea kuinka hattukangas rypistyi ankarasta pohdinnasta.
Keiden? Tom kysyi mielessään ja oli varma että hattu oli kuullut kysymyksen.
“Luihuinen!” runoileva kangaskasa huusi koko salille jättäen Tomin kysymyksen vastauksetta.
Keiden? Tom toisti mielessään ärhäkämpään sävyyn, mutta hattu pysyi pukahtamattomana. Hän nosti sen päästään ja asteli jo hieman vaimenneiden aplodien saattueessa vihreään väriin pukeutuneeseen pöytään.
 Hän havaitsi Maximillian Averyn, pojan, jonka kanssa oli tullut samalla veneellä, viittaavan kädellään hänelle ja asettui tämän viereen istumaan.
"Hyvä homma, Valedro", toinen poika kehaisi ja Tom tunsi mielihyvää. Häntä ei oltu useinkaan kehuttu jästien maailmassa, ei vaikka hän oli monesti sen ansainnutkin. Hänen kykyjään oli hyssytelty, epäilty ja vähätelty. Siksi Tomista tuntuikin hyvältä saada tunnustus edes niin pienestä asiasta kuin tupaan pääsemisestä.

Tom käänsi katseensa takaisin opettajainpöydän edustaan, jossa seuraavaksi lajiteltavaksi asteli Anastasia Vance. Jakkaralle istuutuessaan tyttö tavoitti hänen katseensa ja näytti erityisen peloissaan olevalta. Hassua kyllä, Tomilla oli tunne että tytön pelko ei liittynyt lajitteluun vaan häneen. Katse, jolla tyttö Tomia mittaili, tuntui näkevän jotain, mitä kukaan ei osannut vielä tuolloin aavistaa…
« Viimeksi muokattu: Toukokuu 23, 2009, 21:52:18 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Liekon Lilja

  • Pieni kummajainen
  • Vuotislainen
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) luku 1: 7.12
« Vastaus #4 : Joulukuu 16, 2008, 00:09:02 »
Heipä hei. Kirjoitan tämän kommentin valtavalla nopeudella, joten älä ihmettele virheitä tai epäjohdonmukaisuuksia - pitää keritä nukkumaan :D

Haluan näin alusksi sanoa, että olet loistava kirjoittaja. Kuvailusi ja kerrontasi on loistavaa, todella hyvää ja siellä on sellaisia omaperäisyyksiä, joita juuri hyvältä tekstiltä vaadinkin. Olen aivan ihastanut tyyliisi ja vertauskuviisi. On myös todella kiitettävää kuinka olet kaivanut esille ajalle ominaista muotia. Olin tosin yllättänyt puhveista, sillä olen elänyt käsityksessä, ettei niitä esiintynyt enää I maailmansodan jälkeen. Mutta minä olenkin tutkinut ficciini vain 20-lukua, josta muoti on kerinnyt muuttua kovasti 30-luvun loppupuolelle tultaessa. On todella ihanaa, kuinka kuvailet noita vaatteita ja juuri tota aikakautta. Teet sen vielä hyvin onnistuneesi, sillä tiedän, kuinka vaikeaa on kirjoittaa aikakaudesta, jolla ei ole itse elänyt - joten voit olla hyvin tyytyväinen itseesi: lukija todella huomaa, ettei nyt elätä 2000-luvun paikkeilla.
   Henkilöhahmosi ovat mielenkiintoisia ja on hienoa, miten olet selvästi luonnut heidät kaikki omiksi persooniksi. Lemppareita en vielä ala luettelemaan - siihen en kykene. Paitsi tietysti ihanainen Albukse(ni). Olet saanut miehestä aivan loistavan ja onnistuneen hahmon jo lyhykäisessä tilassa ja se on taito, jos mikä! Aivan ihana ukkeli kommentteineen ja huumoreineen. Hänellä - kuten kaikilla muillakin on hahmoilla - on selvä oma tyyli käyttäytyä ja puhua. Jo pelkkä kerronta tekee hahmoista ihastuttia ja omia persoonia. En ala nyt lainailemaan ja syy siihen selittynee, kun katsot mihin aikaan tämä viesti on kirjoitettu :D Voisin ylistellä taitojasi vielä enemmän, mutta jätän sen nyt toisiin kommentteihin... Nyt siirryn sitten tähän vähän "rakentavampaan" palautteeseen.
   Vaikka kuvailusi on aivan mahtavaa ja pidän siitä hirmuisesti, joudun ikävä kyllä sanomaan - kuten minullekin on teksteistäni ystävällisesti huomautettu - että kerrontaa ja kuvailua on pikkuisen - ehkä vähän enemmänkin - liikaa. (Olen suuri kerronnan ja kuvailujen ystävä, joten vaati jo aika paljon, että kirjoitin ton.) Ja teksti tuntuu siksi joskus raskaalta - etenkin lukiolaiselle, joka lukee sitä puol kuolleena ja kaipaisi jotain hahtusen kepeämpää. Esimerkiksi dialogit, vaikka muuten ihastuttavia ovatkin, jäävät helposti liiallisen kerronan varjoon. Kannattaisi antaa dialogien joskus hengähtää siten, että jätät ilmiselvissä tapauksissa kertomatta puhujan jne. Toi nyt oli esimerkki. Ja joissain kohtaa voi myös vähän leikellä pois tekstiä - tai ainakin minä nykyään tekisin niin, en tiedä sitten sinusta. :) Mutta silloin tekstistä tulisi huomattavasti kevyempää. Yksi keino on myös tynkeä pidempien lauseiden sekaan niitä lyhyitä ja ytimekkäitä. Tiedän, että se tuntuu joskus ärsyttävältä - tiedän, sen paremmin kuin uskotkaan, miltä tuntuu alkaa jättää joitain asioita pois matkasta. Olen joutunut itse tekemään sen ihan vast ikään - niin dialogien puolella kuin kerronssa. Ja se tuntuu kauhelta! Mutta yleensä se on vain tehtävä. Itse sitä ei huomaa toisinaan laisinkaan, koska kyse on omasta tekstistä ja osaa lukea sen siksi luonnollisesti ja mutkattomasti läpi. Mutta lukojoilta se käy vähän haastavammin, etenkin jos on vähäänkään väsýnyt, mitä koululaiset usein ovat... Olin itse kerrassaan häkeltynyt, kun minulle itselleni huomautettiin asiasta esim. finissä, mutta päätin uskoa lukijaani, vaikka se vähän kirpaisi.
   Olen tässä siis sanomassa, että sinulla on liikaa asiaa pienessä tilassa. Mukaan tuli monta uutta hahmoa ja heidän tarkat kuvailunsa aivan liian äkkiä, niin minulle kävi niin, että menin heistä suorastaan sekaisin. Ja se on harmi näin hyvin kirjoitettujen hahmojen kohdalla - täytyy lukeä tämä uudestaan, kunhan kerkiän. Jos mitenkään maltat, niin koeta kuvailla hahmoja vähän kerrassaan - jos nyt käsität mitä tarkoitan, tällä totaallisesti väsyneen ihmisen houreellani? xD En juuri nyt osaa paremmin asiaa ilmaista, paitsi sanomalla että olin itsekin läjäyttämässä Minervan siskon kuvauksen lukijan eteen miltei kokonaisena ja yhtenäisenä potkonä. Ja joo, minusta se oli silloin vieläpä jotenkin kivasti kirjoitettu, mutta sydän mutkalla lopulta otin siitä ainakin yli puolet pois säästäen ne tulossa oleviin kohtauksiin... On varsin ymmärrettävää, että noin taivava kuvailija ja kertoja kuin sinä kirjoittaa innoissaan ehkä vähän liikaakin sitä kerralla - mutta koeta hillitä sitä vähän, jos vain mitenkään hennot? :D Uusien hahmojen nimetkin menivät minulta väsymyksestänikin johtuen vähän ohi kun niitä esiteltiin niin paljon ja kaikki olivat niin vieraankuuloisia, mutta kyllä minä niihin vielä pääsen mukaan :D

Kaiken kaikkiaan tämä on jo prologin ja ekan luvun perusteella varmasti yksi suosikkini kaikista mahdollisista fikeistä. Olet kerrassaan loistava kirjoittaja ja valinnut mielenkiintoisen aiheen. Jos keventäisit tekstiä jotenkin, niin olen tähän entistä enemmän koukussa :D  

- Liekon Lilja, joka kerta kaikkiaan nukahtaa kohta pystyyn (Uh! onneksi aamulla voi nukkua vähän pidempään, muuten en tätä kommenttia tänne olisi aikaiseksi saanutkaan :D)  

Muoks// Joo, toi, mitä kirjoitin koskien "likaa asiaa pienessä tilassa", johtuu ainakin kuuskytprosenttisesti valtavasta lukioperäisestä väsymyksestä, josta kärsin koko sen viikon. Joten ei tässä mielestäni nyt niin häiritsevän paljon liikaa ollut :D Mutta kuitenkin, sinuna ainakin pikkiriikkisen ohentaisin, en paljoa, mutta hyvin vähän. Mutta meillä kaikillahan on omat tyylimme :D Ainiin! Minun piti myös viimeksi mainita tosta hatun laulusta. Aivan mahtava! Paljon parempi kuin mitä Potter-kirjoissa on koskaan ollut.
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 19, 2010, 23:25:11 kirjoittanut Liekon Lilja »

Poissa Silver

  • Tengo hipo y soy estudiante.
  • Vuotislainen
  • *Arvostaa sankariaan*
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) luku 1: 7.12
« Vastaus #5 : Joulukuu 22, 2008, 02:26:57 »
Olin ilahtunut huomatessani että tänne on pukannut uutta lukua. :) Toki olen hitusen myöhässä lukemassa, mutta tuota.. "Oho!" x)
Tämä luku sai mieleeni paljon kommentoitavaa, pienistä asioista suuriin.
Aloitetaan pienemmistä :)
   Aika alussa on kohta, jossa kuvaat Lauran vaatteita. Huolestuin kuvausta lukemaan aloittaessani että vajoaisit näihin "ihana vaaleanpunainen toppi"-tyylisiin kuvailuihin, joka on erittäin helppoa. Iloisesti sait  minut kuitenkin yllätettyä! :) Kuten Teleija jo asiantuntevammin asian kertoi, olit selkeästi aikakauteesi perehtynyt.
   Luvusta löytyi toki huvittavaa huumoriakin! Kuten tämä (pienehkö) kohta, jossa Laura huudahtaa, että Josh tajusi vihdoin kosia Jeniä. Ja tähän Joshhuomauttaa olevansa paikalla.
-tätä lisää!
Sekä, tottakai, dumbledoremaiset kommentit haiskahtavasta hatusta jmv kuuluvat ehdottomasti tarinaan! Ihmettelin vain, kun Dubmledore ensimmäistä kertaa tässä luvussa tuli esille, tämän luettelointia arvonimistä. Sinänsä se sopii virnuilevana vitsinä, mutta HP:t lukeneena on aivan liian lähellä Lockhartia... u know ;)
   Lajitteluhatun runoiluun on selkeästi käytetty aivokapasiteettia! Oikein onnistunut. :) Eroaa Rowingin lauleskelevista runoista, mutta kirjoille uskollisena henkilönä löysin keinon yhdistää ne: hattu ei jaksa joka vuodelle keksiä niin moninmutkaista tarinaa vaan lurittelee jo osin hieman niitä näitä seuraavina vuosikymmeninä.
   En aivan yhdy Teleijan mielipiteeseen tästä henkilöiden tulvasta sillä kohden että se minua häiritsisi. On myönnettävä, että heitä oli paljon ja luku on pääasiassa henkilöiden esittelyä, mutta juonen/juonien rakentaminen jo tässä vaiheessa (esim. Charlesin ja Dorean tarinoiden kohtaaminen ja Tom Valedron pääseminen luihuiseen & Maximilian Averyn tapaaminen), samaten kuitenkin kerronnan hidas tempo auttavat sulattamaan kaikki henkilöt. Toki tähän voi vaikuttaa että olen jo onnellisesti joululomalla eikä ajateltavaa ole muuta kuin leikellä paperista tupavaakunoita ^^ (mutta ehkä Teleijalla oli puolestaan ylimääräistä kiirettä koulutöiden kanssa? -ken tietää). Suoraan sanoen, tämä oli kompakti mutta hyvä ja mielenkiintoinen luku. (Itse en jättäisi mitään pois.) Tiedän, että joskus kirjoittaessani olen itse liian tyhjentävästi kuvaileva, mutta alan oppia siitä pois, joten, no -itse päätät jätätkö mitään pois kahden eriävän lukijamielipiteen edessä ;)
   Olen ehdottoman samaa mieltä, että eri näkökulmista kertova ficci on mahdollisimman mielenkiintoinen. Luulin prologia lukiessani, että kerrot Valedron tarinan, mutta kieltämättä pidän tästä enemmän. :)


Kiitän taas hyvästä luvusta! Seuraavassa henkilöt ovatkin jo tuttuja ja pääset juonien punomiseen. Odotan jälleen innokkaana jatkoa! :)

-Silver

JK.
Teleija, katso minun kommentointiaikani XD
Elämä maapallolla on kallista, mutta sisältyyhän siihen matka auringon ympäri.

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) luku 1: 7.12
« Vastaus #6 : Tammikuu 02, 2009, 11:20:22 »
Kaksi viikkoa? Mahdoinko väittää niin? No, opittu taas etten enää koskaan sano mitään aikarajoja, kun ne menevät kuitenkin yli... Eli siis nyt vihdoin ja viimein olisi tarjolla Varjelumin 2. luku, joka ei vielä tämäkään ole tapahtumien puolesta mitään lennokasta (valitan) vaan enemmänkin näkökulmia ja taustoja tietyistä tärkeistä sivuhenkilöistä. Ensi luvussa sitten laitetaan juoni kunnolla liikkeelle: tämän lupaan.

Aivan ihania kommentteja olitte saaneet aikaan (jostain syystä tämän ficin luku näyttää olevan suosittua yöaikaan... en voi muuta kuin ihmetellä teitä ihmisiä, minä en saa välillä 22.00-10.00 aikaan mitään järkevää kommenttia) kiitos yhteisesti kaikille kommentoijille ja sitten jotain erikseen.
Hartsa, kiitos kommentista. Noista sukulaisuussuhteista on hankala sanoa. Mahdollisesti, osa todennäköisesti. Minusta on vain kiva käyttää osittain tuttujakin sukunimiä niin että pysytään paremmin Potter-fiiliksissä. Tässä luvussa on sitten taas pari hyvinkin tuttua sukunimeä ennenkuulumattomissa yhteyksissä, mutta eipä siitä sen enempää...
Mortti, kiitos kommentista, tässä se jatko nyt tulee :).
Teleija, kiitos huippupitkästä kommentista ja ohjeistuksesta. Luulen että olet oikeassa tuon "liikaa asiaa liian pienessä tilassa" suhteen, äidinkielen opettajakin mainitsi samasta aiheesta muutama viikko sitten. Tuntuu vain helpommalta alkaa kirjoittaa jotain tapahtumia, kun lukijat jo tuntevat hahmon, eikä tarvitse selittää siinä tapahtumien ohella että miksi hän teki näin eikä näin ja... no, unohdan kai joskus sen itsekurin kirjoittamisen kanssa. Yritän tulevaisuudessa keskittyä tuohon tekstin kevennykseen enemmän. Kiitos vielä toistamiseen kommentista :).
Silver, kiitos sinullekin pitkästä kommentista. Huumoria tulee pilkahtelemaan vähän väliä mukana (pakko mainita ohimennen että tällä saralla luku 4 tulee sisältämään muutamia hauskoja tilanteita...) ja kai hitusen näissäkin luvuissa. Hatun runo oli alkujaan tarkoitettu erääseen toiseen ficiin, mutta ficin keveämmästä olemuksesta johtuen korvasin sen toisella ja säästin tämän sopivaa tilannetta varten. Kiva jos miellytti :).

Ai niin hyvää tätä vuotta kaikille lukijoille ja muillekin,
                                                                    -Unissakävelija

Luku 2: Roolit jakoon
 
Ensimmäisen kouluviikon päätteeksi opettajat kerääntyivät tapansa mukaan keskustelemaan teekupposen - tai kenties tarpeen tullen jonkin väkevämmänkin juoman - ääreen siitä kuinka aikoisivat toimia tulevan vuoden aikana koulun ja sen oppilaiden hyväksi rehtorinkansliaan. Kuitenkin hyvin pian rehtori Armando Dippet sai huomata keskustelun kääntyneen tiettyyn suuntaan, nimittäin ensiluokkalaiseen nimeltä Tom Valedro. Rehtori Dippet ei suuremmin pahastunut tästä tilaisuuden saamasta käänteestä - päinvastoin, hänestä oli erittäin hauska kuunnella opettajien havaintoja tästä pojasta, joka kaikesta päätellen vaikutti suoranaiselta luonnonlahjakkuudelta mitä taikuuteen tuli. Olihan nimittäin niin että lahjakkaista oppilaista saatiin oikeanlaisella ohjauksella kasvatettua menestyviä aikuisia, mikä taas toisi kunniaa koululle ja näin ollen myös sen rehtorille.    
“Hän on kovin viehättävä poika ja terävä kuin yksisarvisen sarvi”, pimeydenvoimilta suojautumista opettava, jo eläkepäiviään hyvää vauhtia lähestyvä, professori Ilomiete ylisti nuorta Valedroa kilpaa työtoveriensa kanssa.
“Erittäin kohtelias, vaikka hänellä onkin niin traaginen menneisyys”, professori Kerukiri lausui oman mielipiteensä ja muut nyökyttelivät hyväksyvästi tällekin lausumalle.

 Armando olisi hieman yllättynyt ellei Horatius Kuhnusarvio, jolla oli vakiintunut maine varhaisten lahjakkuuksien tunnistamisessa, olisi seuraavana puuttunut puheeseen tästä koulun uusimmasta ihmelapsesta.
“Minä sanon teille että siitä pojasta tulee vielä jotain suurta, ties vaikka meillä olisi käsissämme seuraava taikaministeri”, Horatius iloitsi tonttuviinin vaikutuksesta tavallistakin hilpeämpänä.
 Lientenprofessori hörähti äänekkääseen nauruun ennen kuin jatkoi:
“Uskokaa tai älkää, tämän aamun liententunnilla, kun annoin oppilaille tehtäväksi alkeellisen kutitusliemen, tulikin Valedro luokseni ja pyysi minulta kuukiveä. Minä sanoin tietenkin ettei kutitusliemeen tarvita sellaista ja arvatkaapa mitä poika vastasi? `Ei tarvitakaan, mutta rauhanjuomaan sen sijaan tarvitaan, professori.` Niin hän sanoi minulle! Hetken minä vain tuijotin häntä. Yksikään ensiluokkalainen ei ole koskaan edes kysellyt minulta rauhanjuomasta, saatikka että olisi tahtonut valmistaa sitä. Eihän sitä ole edes Taikajuomien alkeet -kirjassa!”

 Armando nyökäytti kannustavasti päätään kehottaen Horatiusta näin jatkamaan tarinaa ja pienen vahvistushuikan jälkeen mursunviiksinen lientenprofessori toteuttikin Armandon ja muiden kuulijoiden toiveen.
“Valedro sanoi haluavansa kokeilla jotakin haastavampaa. Hän oli kuulemma käynyt lainaamassa kirjastosta muutaman kirjan lisäaineisto…”
“Noin hän sanoi minullekin!” kuului huudahdus muutaman muun opettajan taholta.
 Professori Kuhnusarvio rypisti otsaansa, kun hänen tarinan kertomisen yksinoikeutensa oli viety, mutta jatkoi sitten hetken kollegoita mulkoiltuaan:
“Hän oli käynyt lainaamassa muutaman kirjan lisäaineistoksi. No, minun täytyy myöntää. Olin utelias. Olin hyvin utelias, sillä harvoinpa 11-vuotiaalla on kanttia tulla arvostelemaan opetustani liian yksinkertaiseksi.”
Armando Dippet tiesi vallan hyvin että Horatius Kuhnusarvion uteliaisuus oli valjastettu täysin hänen omaneduntavoittelunsa käyttöön ja että hän oli varmastikin ollut vain ihastuksissaan tilaisuudesta testata tämän uskaliaan oppilaansa kykyjä. Horatiuksen ilmeestä päätellen kokeilu oli ollut hyvinkin suotuisa molempien osapuolten kannalta. Rehtori arveli että nuorella Valedrolla oli syytä odottaa Kuhnu-kerhon kutsua aivan lähiaikoina.
“Tunnin lopussa olin saanut takaisin 22 kutistuslientä, joista neljäsosa oli siedettäviä, muutama hyviä ja loput suorastaa kamalia, mutta myös rauhanjuoman, jollaisella olisi saanut vähintään O:n V.I.P-kokeissa, ja se on kuulkaa ensikertalaiselta melkoinen suoritus”, Kuhnusarvio lopetti varsin itsetietoisella sävyllä, joka antoi selvästi ymmärtää, että hän oli ollut tukemassa tätä nuorta lahjakkuutta aivan alusta asti.

Hälinä kansliassa nousi, kun muutkin professorit alkoivat kerrata yhtä aikaa vastaavanlaisia tapahtumia omilta oppitunneiltaan. Armando kuitenkin pani merkille, että kaikkien äänekkäästi höpöttävien velhojen ja noitien keskellä oli eräs mies, joka ei ollut sanonut sanaakaan sitten alkuperäisen kokouksen aiheen katoamisen. Mies istui ikkunan läheisyydessä siten että lasin lävitse heijastuva valo sai hänen kastanjanruskeat partansa ja hiuksensa vivahtamaan yhä vahvemmin punaiseen. Tämä vaikeneminen koulun apulaisrehtorin taholta oli Armandosta sangen kummastuttavaa, sillä tavallisesti Albus Dumbledorella oli sanottavanaan hyvinkin vahva, mutta kohteliain sanakääntein muotoiltu mielipide.

Rehtori Dippet oli vanhan aikakauden mies. Mies, joka oli tottunut sovitteluun ja juhlallisiin esiintymisiin sekä mahtipontisiin puheisiin, jotka eivät kuitenkaan todellisuudessa merkinneet mitään. Hän oli tottunut elämään prameissa kulisseissa, joiden taakse ongelmat saatiin kätevästi kätkettyä. Toiminta sen sijaan oli hänelle vieras käsite. Hän ei mieluusti tehnyt päätöksiä, vaan neuvotteli ja pohdiskeli viivytelläkseen, pelatakseen aikaa. Suoraan sanottuna rehtori Dippet oli syntynyt 30 vuotta liian myöhään, aikana, jona johtajalta vaadittiin enemmän kuin hyvin huolletut puitteet. Häneltä vaadittiin voimaa ja vahvuutta, jota Armandolla ei ollut tarjota yhä vapautuvammalle ja villiintyvämmälle yhteiskuntajärjestelmälle. Albus Dumbledore sen sijaan oli jotakin aivan muuta. Hän oli Armandoa useita kymmeniä vuosia nuorempi, mutta huolimatta tästä rehtorin oli syvällä sydämessään tunnustettava että Albus oli iästään huolimatta häntä monta kertaa älykkäämpi ja lahjakkaampi. Rehtori Dippetin tunnustukseksi oli kuitenkin sanottava, että hän ymmärsi varsin hyvin vararehtorinsa arvokkuuden ja kuunteli aina tämän mielipiteen ennen kuin teki minkäänlaisia merkityksellisiä tai vakavia päätöksiä.

Niinpä nyt, muodonmuutostenprofessorin vetäydyttyä ikkunan ääreen koskemattoman teekuppinsa kanssa, Armando tunsi alaisensa mielenliikkeistä niin suurta uteliaisuutta kuin hänen kaltaiselleen miehelle oli ylipäätään mahdollista.
“Albus, huomaan että sinä et ole lausunut mielipidettäsi nuoresta Valedrosta”, hän huomautti melun ylitse ja puolikuunmuotoisten silmälasien takaa pilkistävät taivaansiniset silmät käännähtivät häntä kohden.

Oli suorastaan hämmentävää kuinka kysymyksen esittäminen Albus Dumbledorelle sai muut opettajat hiljenemään. Nämä jäivät paikoilleen kuin hyökkäämässä olevat käärmeet valmiina nappaamaan jokaisen sanan, joka vararehtorin huulilta karkaisi.
Albus hymyili tavanomaisen hyväntuulisesti, mutta äänensävy oli aavistuksen tavallista jäykempi:
“Olen toki pannut merkille hänen lahjakkuutensa…”
“Lahjakkuuden ja pah! Poikahan on lapsinero!”  professori Kuhnusarvio ylisti ja monet muut professorit myöntelivät kuorossa hänen lausahduksensa oikeanlaisuutta.
Vararehtori soi heille kunnioittavan nyökkäyksen jatkaen sitten Horatiuksen kommentista suuremmin piittaamatta:
“…mutta en usko ainoallekaan hänen ikäiselleen pojalle olevan hyväksi tulla liiallisen ihailun kohteeksi.
“Ansaitun ihailun”, professori Ilomiete tunsi tarpeelliseksi huomauttaa.
“En kiistä sitä, Galateia-hyvä, mutta mielestäni Valedroa tulee hänen kyvykkyydestään huolimatta kohdella kuin ketä tahansa 11-vuotiasta”, professori Dumbledore ilmoitti opettajatovereilleen äänessään aimo annos päättäväisyyttä, joka ei kuitenkaan muuttanut huulten ystävällistä hymyä tai silmien veitikkamaista tuiketta miksikään.
“Merlinin tähden, Albus, puhut kuin olisimme kasvattamassa uutta pimeyden velhoa emmekä vuosisadan lahjakkainta oppilasta!” ennustuksenopettaja, professori Thadeus Usvahuti, ärähti bassoäänellään.
“Tuhkasta feenikskin nousee”, Dumbledore totesi arvoituksellisesti ja asetti koskemattoman teekuppinsa rehtorin työpöydälle, johon oli kerätty runsain määrin muitakin virvokkeita.
“Nyt, suokaa anteeksi, minun on käytävä tarkistamassa, josko Tuffy olisi valmistanut sitä erinomaista kaakaotaan”, hän sanoi nyökäyttäen päätään lyhyesti esimiehensä ja kollegoidensa suuntaan ennen kuin asteli rehtorin työhuoneen ovelle.
“Tuffy?”
“Eräs Tylypahkan kotitontuista. Luulisi että sinä Tylypahkan rehtorina tuntisit alaisesti, Armando”, Dumbledore huikkasi ystävälliseen sävyyn ovesta hävitessään, siten että monelta saattoi jäädä huomaamatta se hienoinen tapa, jolla hän ojensi itseään reilusti vanhempaa esimiestään. Professori Dumbledoren mentyä kunnioittavan hiljaisuuden rippeetkin katosivat, eikä edes koulun sisäisistä valtasuhteista ulkopuoliselle olisi voinut jäädä epäselväksi, kenen sanoilla ja teoilla oli todellinen merkitys Tylypahkassa.

   ***

“De, katso nyt millainen ryhti hänellä on”, Rhonda kuiskutti aamiaista nauttivalle ystävälleen ja osoitti luihuisten tupapöydän ohitse kulkevaa Aprigon Vancea. Dorean tummanharmaiden silmien katse oli kyllästynyt hänen vilkaistessaan Rhondaa, joka ei yksinkertaisesti pystynyt käsittämään kuinka Dorea ei nähnyt millainen unelmien prinssi häntä piiritti. Aprigonhan oli täydellinen herrasmies, eikä lainkaan hassumman näköinenkään.
“Onko kenenkään pää tässä koulussa noin uljaasti pystyssä?” Rhonda tivasi ystävältään viitaten nuoren herra Vancen kuninkaallisenoloiseen ryhtiin.
“Rhonda, ole kiltti ja lopeta tuo välittömästi”, Dorea komensi. “Minä en pidä Aprigonista lainkaan sen enempää kuin eilen tai toissapäivänäkään.”
“Sitä paitsi, luulisi että sinulla on selvittämistä omassakin rakkauselämässäsi, Rho”, Treasakin päätti puuttua keskusteluun.
“Mitä tuolla tarkoitat, Tres?”
“Odotin ettemme edes näkisi sinua tänä vuonna, kun sinulla olisi niin kiire roikkua Kenneth Puddifootin jalanjäljissä”, Treasa huomautti ovela hymy kasvoillaan, eikä Rhonda voinut mitään sille, että hänen katseensa karkasi Korpinkynnen tupapöytään, jossa Kenneth Puddifoot istui ystäviensä kanssa.

Voi kuinka komea Kenneth olikaan! Hänen tummat otsahiuksensa olivat sotkussa kuten aina aamuisin - niin suloisen poikamaisesti. Ja oi noita uljaita kasvoja! Rhonda olisi mieluusti tuijotellut Kennethiä vielä pitempäänkin, mutta hänen ystäviensä naurukohtaus herätti hänet takaisin todellisuuteen, tai ainakin niin todelliseen maailmaan kuin Rhondan vaaleanpunaiselle katseelle oli mahdollista.
Rhonda punastui punatukkaisille ominaisella rajulla tavalla tajutessaan Dorean ja Treasan nauraneen hänen unelmoivalle ilmeelleen.
“Ehkäpä jotkut meistä haluavat säilyttää kunniansa sen sijaan että esittelevät polviaan ensimmäiselle vastaantulevalle pojalle”, hän kiukustui ja tunsi poskiensa yhä helottavan tomaatinpunaisena. Hän vilkaisi ohimennen Treasan polvet paljastavaan leveähelmaiseen siniseen hameeseen.
Treasa huomasi katseen ja tuhahti:
“Painu kunnioinesi vanhojenpiikojen ompelukerhoon. Sillä - jos saan huomauttaa - tuo sinun “kunniallinen” taktiikkasi ei ole erityisen toimiva Kennethin sen paremmin kuin kenenkään muunkaan kaksilahkeisen suhteen. Vai tietääkö nuoriherra Puddifoot, että nimesi on Rhonda eikä Ramona?”
 Rhonda oli aikeissa heittää takaisin jotakin yhtä ilkeää, mutta Dorea ehätti ennen häntä rauhoittelemaan tilannetta.
“Hei, hei, menikö minulta jotain ohi? Eikös Kennethin ollut tarkoitus mennä naimisiin Barbara Prewettin kanssa, kunhan koulu päättyy?” Dorea kysyi kulmiaan rypistellen.
Rhonda ei voinut mitään sille että nyt hänen kasvoilleen nousi aavistuksen verran vahingoniloinen hymy:
“Eipä ole menossa enää.”

 Treasa pyöritteli päätään säälivään tyyliin rakkaudesta höpsähtäneelle ystävättärelleen ennen kuin esitti sarkastisen kysymyksensä toiselle:
“Niin De, missä pussissa sinä oikein asut, kun et ole kuullut vuoden suurinta skandaalia?”
“Mitä skandaalia?”
“Barbara odottaa lasta”, Treasa tokaisi välittämättä hiljentää ääntään niin kuin hienotunteiset ihmiset olisivat vastaavaa kertoessaan tehneet.
Dorea käänteli päätään hämmentyneesti Treasan ja Rhondan välillä kuin miettien mahtoivatko he jujuttaa häntä.
“Eikö tuon nimenomaan pitäisi hillitä Rhon haluja ryhtyä rouva Puddyfootiksi?” Mustan perheen kuopus kysyi sitten kummastuneeseen sävyyn.
“Lapsi ei ole Kennethin, vaan jonkun jästin”, Rhonda kiiruhti juoruamaan matalalla mutta innostuneella äänellä. “Kirjanpitäjän. Typeriä ne jästien ammatit, miksi kirjoja muka olisi tarpeen pidellä?”
“Prewetit yrittivät salata jutun, mutta Janice Ross, Kennethin isosisko möläytti koko tarinan parille juorunnälkäiselle ystävälleen muka vahingossa. Sen naisen tuntien tosin sanoisin, että hän teki sen täydellä tarkoituksella”, Treasa arvioi viileään sävyyn ja vilkutti ranskalaiselle vaihto-oppilasnuorukaiselle, joka käveli tupapöydän ohitse parin muun pojan seurassa. Poika vilkutti takaisin ja Treasa räpäytti pitkiä ripsiään muutaman hyvin tarkoin harkitun kerran saaden pojan kompuroimaan edellä kävelevän ystävänsä kaapuun.

Poikien mentyä ohitse melkoisella vauhdilla nolon törmäilyepisodin jälkeen Treasa saattoi jälleen suunnata siniharmaiden silmiensä katseen vastapäätä istuvia ystäviään kohden.
“Joka tapauksessa Kenneth on nykyisin vapaa”, hän jatkoi järkevään sävyyn, “minkä lisäksi Rhondan pahin kilpailijatar on siirtynyt pois pelistä. Eli nostapas hameen helmaa, Rho.”
“Tres!” Rhonda kiljahti ja ryhtyi vilkuilemaan ympärilleen kuin peläten jonkun kuulleen. Doreakin yski voileivän palasia pöytäliinalle.
 Mokomatkin sievistelijät, jotka eivät uskalla puhua asioista niiden oikeilla nimillä, Treasa ärähti mielessään. Toki Treasa piti Doreasta ja Rhondasta, hehän olivat hänen ainoat ystävänsä, mutta joskus heidän käytöksensä asettui Treasan matalahkon sietokyvyn äärirajoille. Rhonda kun tapasi liidellä jossakin matalimpien pilvien tasolla vaaleanpunaisine unelmineen. Doreassa taas oli edes hieman enemmän luonnetta, mutta hän puri hammasta liian usein suoraan puhumisen sijaan. Treasalla itsellään ei ollut ongelmaa tässä asiassa.
“Mitä? Se oli totta joka sana”, hän puolustautui.
Rhonda silmäili häntä nenäänsä pitkin:
“Sinä olet epänaisellisin nainen, jonka tunnen.”
Treasa joutui myöntämään mielessään, että se saattoi hyvinkin olla totta. Mutta eipä hän erityisemmin naisellisuudesta perustanutkaan.

Treasan perhe, Gondolierit, olivat alkujaan italialaisperäinen velhosuku, jonka eräs sukuhaara oli varhaisrenessanssin aikaan asettunut Englantiin. Italialaisveri oli kuitenkin vuosisatojen aikana menettänyt voimaansa ja serkusten kesken solmittujen liittojen seurauksena jälkeläisten määrä oli vähentynyt samalla kuin taipumus erilaisiin sairauksiin oli kasvanut. Oli myös silminnähden selvää, että Treasan viidestä serkusta ainoakaan ei omistanut samanlaista elinvoimaa kuin hän, jota jotkut sukulaiset uskalsivat nimittää jopa äpäräksi.

Syntyessään seitsemäntoista ja puoli vuotta aiemmin puhdasverisen perheen tyttären ja muuan onnenonkijan kesäromanssin seurauksena Treasa oli ollut kaikkea muuta kuin mieluinen yllätys sukulaisilleen. Treasan isän kadottua omille teilleen hänen äitinsä, Victoria, oli palannut perheensä luo nöyränä ja häpäistynä kuten langenneen naisen sopikin. Jotta suuremmalta vahingolta olisi vältytty, Victoria oli naitettu jo ennen tyttärensä syntymää Benjamin Gondolierille, Treasan äidin pikkuserkulle. Benjamin oli ollut tuolloin kovin nuori, vasta kuudentoista - kaksi vuotta Victoriaa nuorempi - ja äärettömän rakastunut kuvankauniiseen pikkuserkkuunsa, minkä vuoksi hän ei edes tuntunut välittäneen siitä että hänen vaimonsa odotti toisen miehen lasta. Benjamin ei ollut koskaan valittanut puolella sanallakaan, vaikka vaimo ei ollut osoittanut hänelle sellaista myötämielisyyttä kuin puolisoiden olisi toisilleen kuulunut osoittaa - eihän Treasan äiti ollut koskaan edes suudellut aviomiestään saati sitten nukkunut samassa makuuhuoneessa tämän kanssa. Benjamin oli kuitenkin rakastanut tätä palvovalla, lapsenomaisella tavalla.

Kun Treasan äiti oli menehtynyt suurten lohikäärmerokkoepidemioiden aikaan, oli Benjaminista tullut tytön ainoa huoltaja, sillä virallisestihan Treasa oli Benjaminin tytär. Huolimatta suuresta rakkaudesta, jota oli tuntenut Victoriaa kohtaan, Benjamin Gondolierista ei kuitenkaan ollut isäksi 22 vuoden iässä. Treasa ei ollut koskaan edes oppinut kutsumaan häntä tuolla nimikkeellä. Benjamin oli hänelle hyvä ystävä, mutta ei missään tapauksessa isä. Eihän miesrukka osannut huolehtia vieläkään kunnolla edes itsestään. Jäätyään kahden Benjaminin kanssa, Treasa oli kasvanut siksi itsenäiseksi ja suoraksi nuoreksi naiseksi, joka oli nyt, eikä hän kertaakaan elämässään ollut toivonut että asiat olisivat menneet toisin.

Treasa huokaisi säälivästi ääneen ja katsoi suoraan Rhondan heleän ruskeisiin silmiin:
“Me elämme nykyaikaa Rho, emme ole äitejämme tai isoäitejämme, jotka sulloutuvat yhä tänä päivänäkin korsetteihin miellyttääkseen aviomiehiään tai saadakseen muut rouvat kateellisiksi vyötärönsä kapeudella. Minulla siis on täysi oikeus olla käytökseltäni niin poikamainen kuin ikinä tahdon.”
Minä aion säilyttää arvokkuuteni, en juokse poikien perässä”, Rhonda ilmoitti yllättävän ylpeästi tytöksi, joka oli jo kolme vuoden ajan tarkkaillut ihastustaan punastelevin poskin.
“Et, juokset edellä ja koitat kompastua niin että joku niistä pösilöistä ymmärtäisi ottaa sinut kiinni”, Treasa huomautti kuivasti. “Vihje Rho, ei kannata. Saat vain polvesi mustelmille.”
 Pyöreä, punatukkainen tyttö silmäili häntä kylmästi päästä varpaisiin:
“Treasa Deirdre Gondolier, minä tahdon pojan, miehen, joka rakastaa minua ja jonka kanssa voin viettää loppuelämäni ja perustaa perheen. Sen vuoksi en aio nostella hamettani jokaiselle vastaantulijalle vaan odotan prinssini saapumista”, Rhonda supisi kiukkuiseen sävyyn ilmeisesti peläten jonkun kuulevan sanansa.

Treasa tunsi suunsa loksahtavan auki. Joskus hänestä olisi ollut hauska nähdä millaiselta maailma näytti Rhonda McKinnonin silmin. Todennäköisesti hyvin erilaiselta kuin Victoria Gondolierin lehtolapsen näkökulmasta.
“Kirken nimeen, Rho, kuinka sinä puhut? Odottaa prinssisi saapumista, perustaa perhe ja ryhtyä täydelliseksi pikkuvaimoksi. Onko siinä tosiaan kaikki mitä sinä tahdot elämältäsi?”
 “Niin Rhonda. Entä kaikki muu?” Doreakin puuttui puheeseen pysyttyään pitkään hiljaa. “Entä työ? Entä yhteiskuntaan vaikuttaminen? Tärkeiden asioiden muuttaminen sopivampaan suuntaan?”
“Suksi kuuseen, De, noita ei kukaan tahdo tehdä”, Treasa huiskaisi kättään Dorean sanoille.
“Entä hauskan pito?” hän tivasi Rhondalta. “Entä leikittely poikien huomiolla? Entä se kuinka saat heidät taipumaan polvilleen edessäsi ja lupailemaan kaikenlaista typerää rakastunutta hömppää?”
Rhonda oli kuitenkin jälleen vajonnut omaan suloiseen pumpulimaailmaansa ja kertoi unelmoivalla äänensävyllä:
“Minä haluan ihan normaalin elämän. Minä haluan hyvän miehen, kauniin kodin ja suloisia lapsia. Kuten jokainen tyttö.”
“Minä en tahdo”, Treasa ilmoitti suoralta kädeltä.
“Enkä minäkään, luulisin”, Doreakin totesi, joskin huomattavasti epävarmemmin.

Niin Treasa kuin Rhondakin kääntyivät katsomaan hentorakenteista, tummatukkaista ystäväänsä. Rhonda sai avattua suunsa ensimmäisenä heistä:
“Hyvä on. Minä ymmärrän, että Tres tahtoo edetä kyseenalaisella elämäntyylillään…”
Treasa tuhahti äänekkäästi, mutta Rhonda jatkoi hänestä välittämättä:
“Mutta entä sinä De? Mitä sinä tahdot kun me lähdemme täältä?”
Dorea istui hetken hiljaa ja näytti miettivän tarkasti.
“Minä tahdon tehdä jotain tärkeää, jotain, mikä oikeasti merkitsee”, hän kertoi hitaasti kuin pohtien asiaa yhä sen sanoessaan.
“Etkö sinä tahdo naimisiin?” Rhonda järkyttyi.
“Tahdon, kai”, Dorea kohautti olkiaan, “mutta en vielä moneen vuoteen.”
“Etkö tahdo nauttia nuoruudestasi täysin siemauksin?” Treasa kysyi epäuskoisesti.
“Tahdon, kai, mutta en sillä tavoin kuin sinä.”
“Minä en ymmärrä sinua, De”, Rhonda ja Treasa ilmoittivat kuorossa ja Dorean kasvoille nousi pikkuinen, tuskin huomattavissa oleva hymy.
“Olettepahan kerrankin yhtä mieltä jostakin”, hän hymähti.

   ***

Rohkelikkojen oleskeluhuoneen takanedustan sohvalla istuva Joshua Bole painoi kahta koristetyynyä päänsä molemmin puolin korviaan peittäen ja heitti anelevan katseen läheisellä nojatuolilla istuvaan Michael Pomfreyhin.
“Mike, pyydän, pyydän todella, ole kiltti ja hiljennä nuo penikat. Tee niille mitä tahansa!” hän parahti ja taikapuikoilla sukkia kutova Joshuan vieressä kutova Jennifer loi häneen moittivan katseen. Laura Joshuan toisella puolella sen sijaan näytti hyvinkin huvittuneelta.
 Sinivihreät silmät, sellaiset joita tapaa harvinaisen usein punatukkaisilla, nousivat muodonmuutoskirjasta, jonka takana pojalle jonkun mielestä hieman turhankin kauniit kasvot olivat piilotelleet.
“Ella, Nella, tulkaa tänne kertomaan päivästänne”, Michael huikkasi meluaville pikkusisaruksilleen, joiden Joshuaa häirinnyt ääntely loppui kuin tikarilla leikaten.

Yksitoistavuotiaat kaksoistytöt, Simonella ja Gabriella, ryntäsivät isoveljensä luo. Tytöt olivat keskenään täsmälleen samannäköiset lukuun ottamatta sitä että toisen hiuksiin oli sidottu violetti ja toisen hiuksiin keltainen samettinauha. He olivat oikein lystikkäännäköisiä pikkutyttöjä oransseine, pörröisine hiuksineen ja leveine hymyineen. Joshua oli pannut merkille että nämä kaksi piirrettä oli havaittavissa kaikissa Pomfreyn lapsissa, jopa Mikessa, vaikka kesä olikin päässyt raidoittamaan tämän heleänoransseja hiuksia vaaleilla haituvilla ja vastuulla oli taipumus painaa tämän huulet vakaviksi.

 Toinen tytöistä - Joshualla ei ollut pienintäkään aavistusta kumpi - istuutui Michaelin käsinojalle ja suikkasi suukon tämän poskelle. Toinen istuutui matolle veljensä tuolin eteen ja Mike kumartui pörröttämään tytön tukkaa niin että tämä kikatti ääneen. Joshua huokaisi ääneen näkyä katsellessaan. Hän ei kerta kaikkiaan voinut kuin nostaa hattua Mikelle. Onneksi hänellä ei ollut kuin yksi aikuinen veli, jota hän ei ollut edes tavannut kovin usein sen jälkeen kun tämä oli muuttanut Amerikkaan ja mennyt siellä naimisiin.
“Voi Merlinin…”, hän aloitti hiljaisen kirouksen noustessaan sohvalta kohentamaan takkatulta.
“Ei lasten kuullen, kulta”, Jennifer kielsi kohottamatta edes katsettaan kutimesta. “Et kai sinä meidänkään lapsillemme opeta huonoa kielenkäyttöä?”
“Lapsille?” oli helppo nähdä kuinka tuo pikkuinen sana sekoitti Joshuan tasapainon täydellisesti. Hän olisi varmaankin kaatunut suoraan takkaan, ellei tilanteen tasalla oleva Charlus olisi napannut kiinni hänen käsivarrestaan.
“Mille helvetin lapsille?” Joshua sai kähistyä.

 Kosiessaan Jenniferiä Joshua oli tehnyt sen oletuksella, että liike hiljentäisi niin hänen äitinsä kuin Jenniferin äidinkin vaatimukset suhteen virallistamisesta. Lisäksi hän oli uskonut, että kosinta olisi rauhoittanut Jenniferin tarvetta suunnitella heidän yhteistä tulevaisuuttaan, että hän olisi tietyllä tapaa voinut ostaa muutaman vuoden lisää vapautta ennen pakollista aikuistumista. Nyt Joshua ymmärsi että paljon pahemmin hän ei olisi voinut olla väärässä.
“Taas teit sen”, Jen nuhteli. “Tietenkin niille lapsille, jotka me jonakin päivänä tulemme hankkimaan. Älä näytä noin säikähtäneeltä, Josh. Enhän minä vielä tarkoittanut. Tietenkin me menemme ensin naimisiin.”
“Naimisiin?” Josh toisti ja tunsi kuinka veri hänen kasvoiltaan pakeni. Charlus tönäisi hänet takaisin sohvalle tyttöjen väliin ilmeisesti peläten hänen pyörtyvän sillä siunaamalla hetkellä.

Jennifer, joka askarteli parhaillaan pudonneen silmukan parissa ei huomannut Joshuan äänessä mitään omituista, vaan jatkoi jutusteluaan hyväntuulisena.
“Niin, puhuin äitisi kanssa ja hän sanoi, että heinäkuu olisi loistava kuukausi viettää häitä”, tyttö kertoi ja hymyili tyytyväisesti, kun kudin oli pelastettu purkautumiselta.
“Teidän puutarhaanne saataisiin loistava hellekatos vieraita varten ja iiriksistä tulisi upeita koristeita. Tiedäthän kuinka paljon minä pidän iiriksistä… Josh-kulta, voitko huonosti?”
“Minäkö? Kyllä, tai siis…”
 Jennifer painoi huolestuneesti kätensä sulhokokeensa otsalle:
“Sinun pitäisi syödä enemmän, noin pitkän miehen on muistettava…”
“Lopeta!” poika kivahti tönäisten hänen kätensä sivuun. Hän nousi pikaisesti ja korjasi sitten hieman kohteliaampaan sävyyn:
”Tai siis se… olen ihan okei, vain vähän väsynyt. Menen nukkumaan.”
“Nuku hyvin, rakas”, Jen toivotti ja nosti kutimen jälleen eteensä pojan kiiruhtaessa kohti poikien makuusalia kohti. Hän ei olisi varmaankaan huomannut kauhua Joshuan kasvoilla ja ahdistusta tämän silmissä, vaikka olisi katsonutkin, sillä titteli rouva Bole oli lumonnut kaikki hänen aistinsa.

Michael Pomfrey puisti päätään sitoutumiskammoisen ystävänsä Joshuan pakenevalle selälle. Hän ja Charlus vaihtoivat nopean katseen ja Charlus nyökkäsi yhteisymmärryksen merkkinä suunnaten sitten Joshuan perään poikienmakuusaleihin.  
“No, Ella, Nella, kertokaa jotain päivästänne”, Michael pyysi suunnaten huomion pikkusiskoihinsa.
“Meillä oli ensiksi liemiä”, kertoi nojatuolin käsinojalla istuva Simonella, jonka hiuksiin oli sidottu keltainen samettinauha helpottamaan tunnistamista. Tosin Michael tiesi varsin hyvin, että siskoilla oli ikävä taipumus vaihdella nauhan paikkaa niin ettei heitä erottanut toisistaan kuin Michael itse tai heidän äitinsä.
“Nella poltti meidän kutitusliemen pohjaan”, lattialla Michaelin jalkojen juuressa istuva Gabriella syytti. Mikea lähempänä istuva tyttö irvisti.
“Ei Kuhnusarvio edes huomannut”, hän puolustautui.
“Ei kai, kun sillä oli niin kiire uuden suosikkioppilaansa kanssa”, Gabriella marisi ja Mike näki selvästi mustasukkaisuuden pikkusiskon kasvoilla.
Simonella nyökytti päätään:
“Niinpä, professori seisoi koko ajan Tom Valedron liemikattilalla ja näytti samalta kuin…”
“kissa joka on juuri napannut hiiren”, Ella päätti hänen puolestaan tavalla, joka sai kaksosten yhtenäiseen puhetapaan tottumattoman tuntemaan kylmiä väreitä.
“Iltapäivällä meillä oli muodonmuutoksia ja professori Dumbledore…”,
“..oli hirveän mukava. Minä olin Anastasia Vancen pari ja hänkin vaikutti tosi kiltiltä, vaikka olikin välillä ihan omissa ajatuksissaan.”
Lattialla istuva Gabriella irvisti vuorostaan:
“Minä olin Gertruda Rosewoodin pari ja hän oli kaikkea muuta kuin mukava. Ensi kerralla kiljun, jos en saa olla Nellan pari.”
“Etkä kilju, Ella”, Mike kielsi sisartaan.
“Kiljunpas, ja Nella kiljuu myös etkö kiljukin, Nella?” tyttö kysyi sisareltaan, joka luonnollisestikin nyökkäsi. Mike ei muistanut, että nuo kaksi olisivat koskaan olleet erimieltä mistään.

 Isän menehdyttyä viitisen vuotta sitten Michael Pomfreyn elämä oli kääntynyt aivan päälaelleen. Pikkupojan oli ollut pakko kasvaa muutamassa tunnissa aikuiseksi isoveljeksi, joka keksi jotakin lohduttavaa kaikille yhdelletoista sisarukselleen ja osasi olla myös äidilleen tukena. Tämä olisi ollut sydäntä kovettava taakka kenelle tahansa kolmetoistavuotiaalle, mutta Michael oli selvinnyt siitä kunnialla, vaikka ei ollutkaan sen päivän jälkeen osannut olla enää sama autuaan onnellinen ja tietämätön ja lapsi, joka oli ollut ennen isän kuolemaa. Hänestä oli vain tullut aikuinen liian varhain.

Laura tutkaili tulen leikkiä takkapuissa katsellaan ja kuunteli samalla Miken ja tämän sisartensa keskustelua, jota Jenin äänekäs hyräily tahditti. Hänen oli ikävä omaa pikkusisartaan, Norahia, joka ei pääsisi Tylypahkaan ennen kuin seuraavana vuonna. Harmi ettei hän olisi enää näkemässä sitä…
“Mike, miksi ennustukset on pakollinen oppiaine?” kaksosista lattialla istuva - kumpi hän ikinä olikaan - kysyi tyytymättömään sävyyn.
“Se on ihan kauhean tylsää”, toinen pikkutyttö säesti painottaen muotisanaa sillä tavoin pahanilkisesti kiusaten, kuten lapsilla oli tapana ärsyttää vanhempiaan.
“Pitkäveteistä”, Laura kuuli Miken oikaisevan sisartaan isälliseen tapaan.
“Ei vaan tylsää”, tytöt ilmoittivat yhteen ääneen. “Eikä me osata sitä paitsi ennustaa - paitsi toisiamme.”
“Maailmassa on tehtävä myös niitä “tylsiä” asioita”, Mike selitti kärsivälliseen opettajamaiseen sävyyn.
“Miksi?” lattialla istuva tyttö kysyi.
“Että osaisimme olla kiitollisia niistä viihdyttävämmistä hetkistä”, Mike selitti ja tuolin käsinojalla istunut kaksonen hyppäsi maahan samalla kun hänen sisarensa nousi ylös. Tytön kietoivat kädet toinen toistensa olalle ja lähtivät kohti omaa makuusaliaan huomauttaen mennessään:  
“Sinä olet tylsä, Mike. Liian aikuinen.”
“Mike, en tarkoita pahalla, mutta tytöt ovat oikeassa”, Laura sanoi nousten sohvalta ja istuutuen käsinojalle, jossa toinen kaksosista oli hetkeä aiemmin ollut. “Sinä voisit hellittää tuosta isoveljen roolista edes muutamaksi tunniksi.”
   
Michaelin sinivihreä katse näytti mittailevan Lauraa tavalla, jonka poika oli mahdollisesti omaksunut itseltään muodonmuutosprofessori Dumbledorelta. Laura ei varsinaisesti pitänyt kummankaan katseesta.
“Kaikki tarvitsevat roolin, jota näytellä, Laura”, Mike lausahti hetken mietittyään. “Roolin, johon on helppo tukeutua. Minulle se on pitkäveteinen isoveli, Jenniferille hössöttävä äitihahmo, Joshualle häpeämätön keikari, Charlukselle reipas huispauskapteeni ja sinulle, Laura, hiljaa kärsivä sankaritar.”
“Sankaritar, Mike?” Laura kohotti kulmiaan hämmentyneesti.
“Minä en ole kovin sankarillinen”, hän sanoi hiljaa ja vetäisi kädet ympärilleen äkkinäisen vilun kohtauksen saattelemana.
“Laura, tiedän kyllä mistä puhun”, Mike kertoi ja otti Lauran käden omaansa.
“Arvasin sen jo alkukesästä, en vain löytänyt sopivaa tilaisuutta puhua kanssasi”, poika kertoi ja Laura tunsi sydäntään kylmäävän.
 
Laura vilkaisi Jenniferin suuntaan, joka nyt oli alkanut lauleskella Lauran suosikkikehtolaulua puoliääneen selvästikin vailla pienintäkään aavistusta siitä, mitä ympärillä tapahtui.
“Nytkö sitten on sopiva tilaisuus?” hän kysyi.
“Ei”, Mike vastasi hiljaa. “Nyt se on välttämättömyys. Täällä sinulla ei ole vanhempiasi tukena, etkä voi puhua kenellekään, kun sinulla on vaikeaa. Ajattelin että sinulla olisi ehkä helpompaa mikäli jakaisit tuon raskaan salaisuutesi kanssani.”
Laura puristi pojan kättä ja hymyili surumielisesti:
“Taas sinä olet tylsä isoveli, Mike.”
“Sinullahan ei ole sellaista omasta takaa, joten minä kai täytän sen roolin ihan hyvin, vai kuinka?” poika kysäisi ja Laura ei voinut olla naurahtamatta. Mitä hän tekisikään ilman ystäviään?


   ***

Maximillian Averyssa oli jotakin sellaista, joka sai muut lapset hakeutumaan hänen läheisyyteensä. Joku olisi voinut sanoa että se johtui pelkästään sopivasta taustasta ja selkeästä taipumuksesta johtajuuteen. Toisaalta monilla muillakin ensiluokkalaisilla luihuisilla oli yhtä hyvä sukutausta, ja monet olivat Maximillianiakin valovoimaisempia persoonia. Kun asiaa mietti, joutui lopulta tulemaan siihen tulokseen ettei Maximillianin suosiolle ikätovereidensa keskuudessa ollut sen erityisempää syytä kuin että hän oli ollut oikea ihminen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Hänet oli sanattomasti valittu johtajaksi, siksi lapseksi, jonka ystäviä kaikki tahtoivat olla.

Maximillian itse ei luonnollisestikaan laittanut tätä tapahtumavirtaa pahakseen. Hän oli hyvinkin tyytyväinen siihen kohtalon oikkuun, joka oli tehnyt hänestä lukuisten muiden ympäröimän. Kuitenkin tuo tila oli myös pakottanut hänet valitsemaan seuransa sen mukaan kuin häneltä odotettiin. Esimerkiksi se Valedro-niminen poika, johon hän oli saapumisiltanaan tutustunut, oli karsiutunut hänen seurastaan. Ei siksi, etteikö hän itse olisi pitänyt Valedrosta, tämä oli vaikuttanut mukiinmenevältä tyypiltä, vaan lähinnä ryhmän painostuksesta. Valedron vaiteliaisuus suvustaan ja menestys lainkaan liioittelematta kaikissa kouluaineissa olivat vaikeita kestää monille Maximillianin tovereille. Niinpä hän ei ollut voinut kuin seurata yleistä mielipidettä ja eristää Valedron ystäväpiiristään. Eivät he häntä toki kiusanneet (sellainen käsittely oli varattu yksinomaan muista tuvista oleville) mutta eivät myöskään pyytäneet liittymään seuraansa. Onneksi Valedro oli tarpeeksi älykäs tajutakseen vinkin ja olikin pysytellyt kiitettävän hyvin omissa oloissaan.

Sinä iltana Maximillian ja hänen seitsemän kaveriaan olivat valloittaneet oleskeluhuoneen valtavimman sohvan ja naureskelivat siinä suureen ääneen keskinäisille vitseilleen. Johtajatyttö, Musta vai mikä se nimi olikaan, oli ohi mennessään komentanut heitä hiljenemään, mutta mitäpä meluava poikajoukko olisi jonkun seitsemäsluokkalaisen tytön käskyjä kuunnellut.
“Ja kuka muu olikaan saanut kutsun “Kuhnujuhliin”?” kysyi Bardolph McDover, Pyhän Mungon yliparantajan esikoispoika heilutellen omaa kutsuaan, jonka professori Kuhnusarvio, tai vanha kunnon Kuhnu, kuten pojilla oli tapana tuvanjohtajaansa nimittää, oli sujauttanut hänelle edellisellä liententunnilla.
Irvistäen myös Escalus Flint ja Dominic Sullivan kaivoivat omat kutsunsa esille.
“Olisitte nyt vaan ylpeitä että vanha kunnon Kuhnu pitää teitä kutsun arvoisina”, Maximillian heitti.
“Joo, tekisi ihan mieleni hyppiä ilosta”, Escalus mutisi hampaidensa välistä. “Ei sinne kuitenkaan tule muita kuin jotain Korpinkynnen snobeja ja hikari-Valedro, Kuhnun suosikki.”
Muut pärskähtelivät lausumalle ja Maximilliankin hymähti. Hän tuli kuitenkin samalla hetkellä vilkaisseeksi huoneen toisella puolella nurkassa johonkin kirjaan syventynyttä Valedroa, joka kuin aistien hänen katseensa nosti juuri sillä hetkellä kasvonsa kirjasta. Heidän silmänsä kohtasivat lyhyeksi hetkeksi ja Max oli se, joka käänsi katseensa ensimmäisenä.

Ei Maximillian sitä tietenkään kavereilleen sanonut, mutta hänellä oli vahva tunne siitä, että Tom Valedro oli enemmän kuin hänen toverinsa aavistivatkaan. Hän ei osannut selittää, mistä tämä aavistus oli peräisin. Ehkä se oli vain ymmärrystä siitä että sellaista lahjakkuutta kuin Valedro omaavat ihmiset nousisivat jossakin vaiheessa suureen arvostukseen tai sitten se oli puhdasta intuitiota. Joka tapauksessa Max aikoi pitää Valedroa silmällä siltä varalta että tämä päättäisi paljastaa mikä todellisuudessa oli velhojaan.

   ***

Huone, jossa Anastasia seisoi oli hämärä ja soihtujen valaisema. Vuorokauden aikaa oli vaikea arvioida, sillä vihreän ja hopeanväreillä varustetussa tilassa ei ollut ainuttakaan ikkunaa. Yllättävä hiljaisuus, jota rikkoi vain muuan poikajengin kuiskuttelu, viittasi kuitenkin yöaikaan. Anastasia käveli lähemmäs poikia, jotka olivat suunnilleen viidentoista vuoden tietämillä. Yksikään ei näyttänyt huomaavan häntä, vaan he painoivat päitä lähemmäs toisiaan käydäkseen hiljaista keskustelua.
Innostuneen ja etäisesti tutunnäköinen poika kysyi parhaillaan muilta:
“Kukakohan se mahtaa olla?”
“No, mitä luulet?” eräs toinen vastasi natisevalla äänellä ja heitti ärtyneen katseen ystäväänsä kohden kuin tämä olisi suuresti kyllästyttänyt häntä.
“Et kai sinä usko että Valedro…”, ensimmäisenä puhunut aloitti, mutta hänen lauseensa keskeytyi muidenkin, ennestään hiljaa olleiden, puuttuessa puheeseen.
“Kuka muu se voisi olla?”
“Kai Tom meille olisi kertonut, mehän ollaan kavereita!”
“Luuletko oikeasti että Valedro uskoo meille kaikki salaisuutensa?”
 Anastasiaa kylmäsi kun hän tajusi kenestä pojat puhuivat tuohon oudolla tavalla pelokkaaseen ja ihailevaan sävyyn. Minkäköhän he oikein olettivat Tom Valedron olevan ja miksi siitä ei voinut puhua ääneen päivänvalossa?
“No, ei varmaan, mutta silti”, Tomin ystävyyteen luottavaisuutensa ilmaissut poika rypisti kulmiaan. “Minulla olisi pieni ehdotuslista siitä kenen kimppuun olisi hyvä hyökätä… Ainakin se ärsyttävä köntys Rohkelikosta - Hagridko sen nimi oli? - olisi mukava saada pois tieltä.”
“Niin, mutta kukaan ei ole kuollut vielä”, huomautti jälleen se pitkä, jatkuvasti kyllästyneenoloinen poika, joka puhui natisevalla äänellä. “Ei ehkä tulekaan kuolemaan. Voi olla ettei Valedron pokka riitä tappamiseen.”
Hyökätä, saada pois tieltä, tappaa… Keitä nämä pojat oikein olivat ja miksi he puhuivat tuohon sävyyn Tylypahkan oppilaista? Anastasia ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt kuinka kukaan saattoi noin välinpitämättömästi keskustella sellaisista asioista kuin toisten ihmisten vahingoittaminen ja satuttaminen, jopa tappaminen.
Ilmeisesti Anastasia ei ollut ainoa, joka pelästyi näitä puheita, sillä harteikas, syvä-ääninen nuorukainenkin nosti kätensä rauhoittelevasti pystyyn kuin rauhoitellakseen tovereitaan.
“Hei, hei, emmehän me tiedä että se on Tom.”
Jälleen natiseva ääni pääsi kommentoimaan viileään sävyyn sen omistajan heitellessä kyllästyneitä katseita ympärilleen:
“Älä viitsi. Oletko nähnyt Valedroa niiden hyökkäysten aikaan?”
“En nähnyt sinuakaan kahden ensimmäisen kohdalla.”
“No, minun sukupuuni voit etsiä mistä tahansa ja sitä kun seurailet tarpeeksi pitkälle huomaat kyllä etten ole valitettavasti mitään sukua Luihuiselle.”
Muut pojat näyttivät vaivaantuneilta näiden kahden riitaantuessa, aivan kuin he eivät olisi aivan tienneet kumman puolelle asettua, ja yksi palasikin pikaisesti alkuperäiseen aiheeseen sanomalla:
“Mutta ajatelkaa nyt jos saataisiin joku rohkelikko hengiltä. Kuka niitä kuraveristen rakastajia ylipäätään tarvitsee?”
“Puuskupuhit ja korpinkynnet saisivat mennä samaa matkaa ainakin minun puolestani…”, toinen murahti perään ja moni nyökkäili lausuman tahdissa.
“Minun ymmärtääkseni tupaa tärkeämpi on verenlaatu ja se kuinka omaan asemaansa suhtautuu”, kuului huomautus poikajengin muodostaman kehän ulkopuolelta ja Anastasia kääntyi viisitoistakesäisten ohessa katsomaan kohti auennutta seinää, jonka takaa huoneeseen oli juuri astunut sangen komea, tummahiuksinen nuorimies, jonka Anastasia tunnisti pienessä hetkessä sen hetkistä muutamia vuosia vanhemmaksi Tom Valedroksi.
Ilmapiiri muuttui välittömästi entistä tiiviimmäksi ja muut pojat vetivät teennäiset hymyt kasvoilleen tervehtiessään juuri saapunutta toveriaan.
“Ai, terve Tom.”
“Valedro, mitä mies?”
Tom hymyili laimeasti ja hänelle tehtiin välittömästi tilaa rinkiin. Oli helppo huomata se arvostus, joka muiden kasvoista säteili häntä kohden. Anastasian oli vaikea uskoa että tämä saattoi olla se sama yksitoistavuotias poika, joka vietti illat yksinänsä kirjastossa.
“Mitäs te?”  Tom kysyi istuen hänelle tarjotulle paikalle. Hän sen paremmin kuin kukaan muukaan ei huomannut Anastasiaa.
“Juteltiin”, kuului pikainen vastaus.
“Niin, juteltiin vaan niistä hyökkäyksistä”, joku vaivautui tarkentamaan vihjailevaan sävyyn kaikkien pitäessä joukon ehdottoman johtajan ilmeitä tiukasti silmällä.
“Joo, ja ajateltiin kysyä oletko… tai siis, tiedätkö kuka se Luihuisen perillinen on?”
Tom loi jälleen vaisun hymyn muihin poikiin:
“Ei kai minulla ole siitä lainkaan parempaa tietoa kuin teilläkään.”
“Ei edes aavistusta?” eräs uskaltautui kärttämään.
“Aavistelut ovat enemmän professori Dumbledoren heiniä. Mene kysymään häneltä jos haluat sellaisen”, Tom ilmoitti ja hänen äänensävystään tuli selväksi ettei hän halunnut enää kuulla kysymyksiä aiheesta.
“No, olisi aika mahtavaa jos saataisiin pian taas uusi hyökkäys”, jatkoi aihetta sivuten pienikokoinen, tietyllä lailla hiirulaismainen poika innostunein ilmein. Hän katseli Tom Valedroa sellaisella kaiholla kuin pikku pojat nähdessään suuren huispaussankarin edessään kassajonossa.
“Olisi kiva päästä eroon jostakusta rohkelikosta - lopullisesti”, joku toinenkin yltyi vihjailemaan.
“Voimme kai vain toivoa että tulevaisuuden Tylypahkassa puhdasverisillä on se asema, jonka he ansaitsevatkin”, Tom sanoi etäisesti kiinnostuneella äänensävyllä.
“Toivottavasti Luihuisen perillinen onnistuu tavoitteessaan”, natisevaääninen poika lausahti ja katsoi tummatukkaista nuorukaista varsin merkitsevästi.
Tomin tummanvihreissä silmissä välähti:
“Olen kuolettavan varma siitä.”


Hätkähtäessään hereille unestaan Anastasia Vance veti peiton tiukasti hartioidensa ympäri ja silmäili kaikessa rauhassa nukkuvia huonetovereitaan. Näiden unet olivat selvästikin vailla samanlaisia kauhukuvia kuin Anastasian.
“Se oli vain unta”, Anastasia hoki itselleen hiljaisin kuiskauksin, mutta ei samalla osannut uskoa omiin sanoihinsa.

Kun Anastasia oli ollut 5-vuotias, hän oli ensimmäisen kerran nähnyt vastaavanlaisen elävän unen. Hän oli nähnyt unta että hänen surkkisetänsä Arnold tippui kalastuslaivastaan mereen myrskyssä keskellä avomerta ja katosi pian aaltojen alle. Anastasia oli kertonut unesta vanhemmilleen, mutta nämä olivat rauhoitelleet tytärtään vakuuttelemalla sen olleen vain pahaa unta ja että Arnold-setähän oli kokenut merenkävijä eikä pieni myrsky häntä liikauttaisi suuntaan tai toiseen. Kuitenkin paria viikkoa unen jälkeen Anastasian isä oli saanut tiedon että hänen veljensä ruumis oli jäänyt kalastajien verkkoon.

Anastasian äiti oli alkanut sedän hautajaisten jälkeen kysellä unesta enemmän ja enemmän, vaikka isä olikin yrittänyt estellä äitiä. Isän mukaan moinen manailu toi vain pahaa onnea, kun taas äidin mielestä asia oli päinvastoin. Äiti sanoi, että Anastasian uni oli ollut etukäteen annettu varoitus, että tapahtumassa oli jotakin kamalaa, jonka saattoi vielä estää. Äiti sanoi, että jotkut nimittivät tuollaista kykyä nähdä asioita ennalta ennustamiseksi, mutta että se todellisuudessa ei ollut lainkaan sellaista teenlehdillä leikkimistä kuin jotkin halpamaineiset huijarit tapasivat esittää. Ennustaminen oli äidin mukaan vain herkkyyttä ottaa vastaan tietoa tulevaisuuden tapahtumista.

Isä oli kieltänyt äitiä sekoittamasta lapsen mieltä moisella humpuukilla, mutta äiti oli pitänyt päänsä ja muistuttanut isää siitä, että hänen tätinsä sattui olemaan Kassandra Punurmio kuuluisa ja laajalti tunnustettu näkijä. Samaa taipumusta tulevaisuuden ounasteluun oli sitä paitsi jo ennen Kassandraakin kulkenut äidin suvussa. Isän vastalauseista huolimatta äiti oli kehottanut Anastasiaa pitämään uniaan silmällä - kaiken varalta. Ja Anastasia olikin tehnyt niin.

Anastasia painoi nyt leuan polveaan vasten ja mietti. Hän oli jo ehtinyt luovuttaa ystävystymisyrityksissään Tom Valedron kanssa, kun poika oli aina käyttäytynyt tylysti häntä kohtaan ja painunut omiin oloihinsa. Nyt hän kuitenkin oli tullut unensa jälkeen toisiin ajatuksiin. Hän ei halunnut että niin kiltinoloinen poika kuin Tom Valedro joutuisi tuollaisten kamalien ihmisten seuraan keskustelemaan sellaisista hirveistä asioista. Ei, hän alkaisi itse Tomin ystäväksi - hinnalla millä hyvänsä.
« Viimeksi muokattu: Huhtikuu 22, 2009, 22:02:31 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Silver

  • Tengo hipo y soy estudiante.
  • Vuotislainen
  • *Arvostaa sankariaan*
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 2: 2.1
« Vastaus #7 : Tammikuu 03, 2009, 00:53:55 »
Ihanaa! Uusi luku. :)
Mielenkiintoinen sellainen. Pidin varsinkin Dumbledoren asemasta, tavasta esiintyä... Mutta Dumbledorehan kertoi kirjoissa Harrylle, ettei tiennyt aikoinaan mitä Valedrosta oli tuleman. Oli vain varuillaan. Tässä ficissä Dumbledore (tai ainakin tässä kappaleessa olleessa kohtauksessa) oli hieman liian tietäväinen, vaikka, tottakai, arvailee ja epäilee jotain. Alla oleva vihjaus kuitenkin sopi erinomaisesti:
“Merlinin tähden, Albus, puhut kuin olisimme kasvattamassa uutta pimeyden velhoa emmekä vuosisadan lahjakkainta oppilasta!” ennustuksenopettaja, professori Thadeus Usvahuti, ärähti bassoäänellään.
Kuitenkin: selkeästi ymmärrät sitä velhoa muuten varsin mainiosti ja henkilö on näpeissäsi! Pidän Varjelumin Dumppiksesta, totta vieköön! :)
   Tässä kappaleessa oli enemmän Valedroa. (Tai ainakin se tuntui siltä.) Tavallaanhan tämä on hänen tarinansa, historiansa. Eeeen niin kauheasti pitänyt hikari -nimityksestä.. Ei vain soinnu Tom Valedrolle. ;) Mutta tottahan hän oli ihmelapsi. Syrjäytyminen on mainiota (tai siis ei tietenkään tavallaan.. ;D) : sopii Valedron tarinaan. Hienoa on että Avery näkee jotain... ;)

Lyhyemmin ja täsmätutkiskelevin kommentein, lisää odottaen:

-Silver
Elämä maapallolla on kallista, mutta sisältyyhän siihen matka auringon ympäri.

Poissa Neithan

  • Vuotislainen
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 2: 2.1
« Vastaus #8 : Tammikuu 03, 2009, 13:55:52 »
Mukavaa kun uusi luku tuli viimein :D

Olisin toivonut että Tom Valedron ensimmäisestä koulupäivästä, oltaisiin kerrottu, siitä miten opettejat reagoivat hänen taitoihinsa ja miten hän itse huomaa lahjansa, mutta myös tuo opettajan huoneessa käyty keskustelu oli hyvä. Varsinkin Dumbledoren reaktio, ja selvä huomiointi siihen kuinka Dumbledoren sanoilla on eniten väliä. Kuhnu oli niin oma itsensä ;"D

Treasa on todella kiinnostava hahmo. Hänellä on kiinnostava tausta ja luonne.
Tykkäsin myös Luihuisen oleskeluhuone kohtauksista, oli kiinnostavaa että Valedro oltiin päätetty jättää taka-alalle heidän joukostaan.
 
Lainaus
Muut pärskähtelivät lausumalle ja Maximilliankin hymähti. Hän tuli kuitenkin samalla hetkellä vilkaisseeksi huoneen toisella puolella nurkassa johonkin kirjaan syventynyttä Valedroa, joka kuin aistien hänen katseensa nosti juuri sillä hetkellä kasvonsa kirjasta. Heidän silmänsä kohtasivat lyhyeksi hetkeksi ja Max oli se, joka käänsi katseensa ensimmäisenä.

Hyvä, tietysti Tom on se joka saa pidettyä kauemmin katseensa, koska hänellä on enemmän valtaa ja voimaa.
Averykin aavistaa sen. Hyvä että olet laittanut tähän kohtia jossa saamme kuulla muiden aatteita Tomista.

Luku oli aivan hyvä, mutta en usko Tomin halunneen heti ensimmäisenä viikkona luovan niin paljon huomiota. Hän oli kuitenkin yhteiskunnan silmissä arvoton, orpolapsi. Hänen olisi luullut olevan erittäin viisas ja odottaen aikaa jolloin hän olisi loistanut paremmin, eikä herättänyt kaikkea huomiota itseensä. Mutta tämä on sinun ficisi, joten minun mielipiteelläni ei nyt kamalasti ole painoa :p
Hyvää työtä kuitenkin, ja Anastasia on todella mielenkiintoinen henkilö ficissä, koska hän haluaa olla pikku-Tomin ystävä (:
Vaikka tietysti se ystävyyden halu voikin johtaa hänen kuolemaansa.


- Mortti

Poissa Liekon Lilja

  • Pieni kummajainen
  • Vuotislainen
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 2: 2.1
« Vastaus #9 : Tammikuu 03, 2009, 13:59:51 »
Kivaa! Uusi luku. :D

Näin alkajaisiksi yhdyn siihen, mitä Silver sanoi Dumbledoresta. Olet tosiaan kirjoittanut hänet hyvin ja IC:mäisesti.
Lainaus
Mies istui ikkunan läheisyydessä siten että lasin lävitse heijastuva valo sai hänen kastanjanruskeat partansa ja hiuksensa vivahtamaan yhä vahvemmin punaiseen. Tämä vaikeneminen koulun apulaisrehtorin taholta oli Armandosta sangen kummastuttavaa, sillä tavallisesti Albus Dumbledorella oli sanottavanaan hyvinkin vahva, mutta kohteliain sanakääntein muotoiltu mielipide.
Etenkin tuo loppu oli tuossa niin Albusmaista kuin olla ja voi. :D Samoin sitten myös se arvoituksellinen lausahdus: "Tuhkasta feenikskin nousee..." Sopii hyvin Albuksen suuhun. On kivaa, että pidät ficissä esillä myös opettajakuntaa ja aikuisia, niin tarina saa monipuolisuutta, kun se ei ole pelkästään nuorten näkökulmasta. Dumbledoresta on aina kiva lukea ja myös siitä, miten hän ja Tom toisiinsa mahdollisesti toisiinsa tulevaisuudessa suhtautuvat.

Oli muuten mielenkiintoinen yksityiskohta, että Anastasia on sukukua Punurmiolle ja omaa itse jotain näkijänlahjoja. Se, että Tom on vähän syrjitty näin alkajaisiksi, sopii kuvaan erittäin hyvin, sillä yleensä hänenkaltaisilleen käy juuri niin. (Eh... kaksi lausetta peräkkäin, eivätkä ne liity mitenkään toisiinsa - en taida olla tänään järin johdonmukainen...) Treasa on nuossut kyllä yhdeksi suosikkihahmokseni, vaikka hänellä on piirteitä joista en niin kovin pidä, niin hänessä on myös sitä itsenäisyyttä ja ytyä, josta pidän suuresti. Ja kuten Mortti sanoikin, hänellä on kiinnostava menneisyys.
Nyt en saa enää itsestäni mitään irti, pahoittelen... kun luin tämän, niin minulle tuli Dumbbista niin kova ikävä, että menen kiireesti kirjoittamaan hänet mukaan ficciini, josta arvon herra on viipynyt jo aivan liian kauan... :D (paitsi luettuani sinun tulkkauksesi Albuksesta, tulee harteilleni ehkä vähän paineita. Kirjoitit sen miehen todella hyvin!)

- Liekon Lilja
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 19, 2010, 23:26:04 kirjoittanut Liekon Lilja »

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 2: 25.1
« Vastaus #10 : Tammikuu 25, 2009, 22:04:17 »
Onko olemassa jokin hyvä selitys sille että saan luovuuden puuskan aina kun pitäisi alkaa lukea koeviikolle? Liittyneekö jotenkin laiskuuteen tai haluttomuuteen lukea ruotsia ja matikkaa (vihaan derivointia, vihaan derivointia...)? No, joka tapauksessa tulin kirjoitelleeksi tämän viikonlopun aikan luvun neljäkin loppuun ja pidän siitä itse tarpeeksi heittääkseni sen tänne kolmosen kanssa samaan aikaan. Viitoseen voi sen sijaan mennä reilusti aikaa, vaikka nyt olisi hirvittävä houkutus ja halu kirjoittaa koko paketti kasaan saman tien. No, joo. En tykkää koeviikosta.

Kiitokset tasapuolisesti kaikille ihanille kommentoijille :)!
Silver, kiitos kommentoinnista. Dumbledore taitaa olla tässä ficissä melko tietäväinen, mutta no pitää ottaa huomioon että hän käy tällä ficin tapahtumahetkellä läpi myös henkilökohtaista kriisiä, sillä mikäli vuosiluvut ovat minulla hallussa Grindelwald (tuon nimen voi kirjoittaa väärin niin, niin monella tavalla) on alkanut/alkamassa riehua Euroopassa ja kai Dumbledore muistelee edellistä erhettään ja yrittää olla... öh, vähemmän hyväuskoinen(?) epäillen koko ajan pahinta. Okei, huone selitys, hyvä yritys. Kuitenkin minusta on ihanaa kirjoittaa Dumbledorea, joka on aina ollut lempihahmoni, vaikka se asettaakin melkoisesti paineita ja pelkoa siitä onko tämä sittenkään tarpeeksi hyvää tekstiä hänen hahmolleen. No, näissä luvuissa reilusti Dumbledorea... Jee! Mutta buu, pitää vähentää seuraaviin lukuihin... Hikarista en pidä itsekään, mutta en keksinyt muutakaan siihen hätään, enkä kyllä keksi vieläkään. En ainakaan K-13 sarjassa...
Mortti, kiitos kommentista.
Heh, spoilaanpa nyt että Kuhnu tekee comebackin tässä luvussa 4... Ja mennään sitten taas sarjaamme Unissakävelija (yrittää) selittää (huonosti) miksi hahmot käyttäytyvät kuten käyttäytyvät. Minä uskon että Tom haluaa herättää huomiota juuri sen vuoksi että on kotoisin orpokodista. Hän haluaa todistaa arvokkuutensa, sen että kuuluu oikeasti tähän maailmaan ja kai hän on vähän huomionkipeä. Sitä paitsi, ei Tom vielä ole päättänyt ruveta maailman mahtavimmaksi pimeyden velhoksi, joten ei kai huomiosta vielä suurempaa haittaa ole? Mitä nyt kavereiden menetys ja hikariksi haukkuminen... Okei, ei hyviä selityksiä minulta tänään...
Teleija, kiitos kommentista.
Treasan kirjoittaminen on mukavaa vaihtelua ja on helpottavaa kun saa kerrankin antaa hahmon laukoa kommentteja ihan täysillä, lainkaan pidättelemättä. Minulla on sellainen tunne etten ole koskaan antanut yhdenkään hahmoni olla näin tasapuolisen sarkastinen ja ehkäpä vähän ilkeäkin kaikkia kohtaan. Toivottavasti Tahtojen taisto edistyy hyvin. Yritän raahata itseni kommentoimaan sitä lähiaikoina.

Kommentit olisivat ihania :)
                                        -Unissakävelija

Luku 3: Kohtauksia kirjastossa

Luihuisten oleskeluhuone oli eräänä lokakuisena keskiviikkoiltapäivänä täynnä melua ja melskettä. Sää ulkona oli mitä kehnoin: oli satanut jo kolme päivää taukoamatta ja tuulikin oli vahvistunut siinä määrin että syysmyrskyn määritelmä täyttyisi aivan piakkoin. Tämä epäsuosiollinen sää oli saanut oppilaat kerääntymään sisätiloihin pakertamaan läksyjensä parissa tai sitten vain oleskelemaan porukalla.

Usean päivän ahtaissa tiloissa oleskelu oli myös tiivistänyt tunnelmaa ja johtajatyttönä Dorea Musta oli joutunut selvittelemään jo muutamia tappelunalkuja nuorempien oppilaiden kesken. Vanhemmat olivat hänen onnekseen käyttäytyneet hieman siivommin, joskin seitsemäsluokkalaisten nuorukaisten vitsien taso tuntui laskevan tunti tunnilta.
“Rhonda, oletko huomannut tuon pojan tuolla nurkassa?” Dorea kysyi hiljaa tarkkailen ympäristöään kaikessa rauhassa.
“Mitä, onko Aprigon täällä?” Rhonda innostui ja alkoi silmäillä vauhkosti ympärilleen. Treasa pyöräytti kyllästyneesti silmiään.
“Rho, minä olen aina tiennyt että olet yksinkertainen hölmö, mutta luulisi sinunkin tietävän ettei korpinkynsi pääse meidän oleskeluhuoneeseemme.”
Rhonda punehtui, mutta kivahti silti loukkaantuneeseen sävyyn:
“Kai minä sen tiedän! Ajattelin vain että joku on saattanut päästää hänet sisään…”
Hän vilkaisi merkitsevästi tummatukkaista ystävätärtään.
“Etkö sinä voisi jo lopettaa, Rho?” Dorea huokaisi epätoivoisesti. Hän oli odottanut että Rhonda olisi jo tähän mennessä kyllästynyt Amor-leikkiinsä. “Minä en vain pidä Aprigonista sillä tavoin. Hän on niin…”
“Komea?” Rhonda ehdotti ruskeat silmät ihastusta loistaen.
“Ärsyttävä?” Treasa tuhahti.
“Pikkutarkka.”
“De, täydellistä miestä ei ole olemassakaan, sinun pitää tinkiä jostakin”, Rhonda muistutti.

Treasa tarttui Rhondan käteen yllättäen ja puristi sitä:
“Onnittelen ystäväni, olet tajunnut vihdoinkin erään maailman pitävimmän totuuden: miehet ovat täysiä pollomuhkun mätäpalloja.”
“Tres, älä viitsi. Eivät tietenkään ole. Suurin osa miehistä on hyvin ritarillisia ja rakastettavia”, Rhonda sanoi repäisten kätensä Treasan otteesta. Treasa painoi kasvonsa liioitellun dramaattisesti pöytää vasten.
“Minä luulin että hän oli muuttunut. Minä oikeasti luulin”, Dorea kuuli suorasukaisemman ystävänsä mutisevan puoliääneen
“De, minä tahdon vain parastasi”, Rhonda jatkoi sovittelevampaan sävyyn katsoen Doreaa varsin vetoavalla tavalla. “Sinä et saa päästää sormistasi sellaista herrasmiestä kuin Aprigon. Minusta te olisitte niin sopiva pari.”
“Ja minusta professori Dumbledore ja se Grindelwald-tyyppi ovat sopiva pari, mutta tässä maailmassa on joitakin asioita, jotka eivät tule koskaan tapahtumaan”, Dorea totesi kuivasti viitaten Keski-Euroopassa levottomuuksia aiheuttaneeseen pimeyden velhoon.
“Onneksi”, Treasa lausahti nostaen otsansa pöydästä. “Minä varmaankin sekoaisin, mikäli se ääliö alkaisi pyöriä meidän seurassamme.”
“Grindelwald? Tuskin on pelkoa. Hänellä taitaa olla kiire maailman valloittamisen ja muiden pimeydenvelho-juttujen kanssa.”
“De, minkä koomikon maailma onkaan sinussa menettänyt”, Treasa tokaisi tavanomaisen tylysti. “Tarkoitin että minun on jo vaikea sietää sitä että Vance istuu edessäni sekä PVS että liemitunneilla.”
“Voi, sinua parkaa”, Dorea voivotteli. “Kenenköhän vieressä hän mahtaakaan istua niillä?”
“Nyt lopettakaa välittömästi molemmat! Te olette kohtuuttomia Aprigon-kullalle”, Rhonda kiivastui ja Dorea ja Treasa vaihtoivat keskenään säälivän hymyn. Kun Rhonda oli saanut jotakin päähänsä, ei hänen mielipidettään noin vain muutettu. Olisihan heidän se pitänyt vuosien kokemuksella tietää.

Hieman päälle kuusi vuotta aiemmin, syyskuun ensimmäisenä iltana vuonna 1932, Dorea oli tehnyt valinnan, joka ei sillä hetkellä ollut tuntunut millään lailla erityisen tärkeältä. Näin jälkikäteen Dorea kuitenkin käsitti millaiset seuraukset olikaan ollut sillä, että hän oli päättänyt  lajitteluhatun kuulutettua hänen kuuluvan Luihuiseen istua tupapöytään juuri sen punatukkaisen tytön viereen, joka oli lajiteltu häntä ennen, ja vieläpä kaiken päälle juuri tämän punatukkaisen tytön vasemmalle puolelle. Hän oli istunut puhtaasta sattuman oikusta Rhondan ja Treasan väliin.
 
Rhonda oli esittäytynyt välittömästi ja oli innostunut kuultuaan Dorean nimen. Tyttö oli kertonut harrastavansa nimitieteilyä ja oli osannut suoralta kädeltä kertoa että nimi Dorea oli johdettu kreikkalaisesta Dorasta, joka tarkoitti lahjaa. Tämän jälkeen tuo suulas tyttönen oli vaatinut saada tietää myös Dorean toisen nimen Adelaiden, jonka Rhonda oli väittänyt tarkoittavan jaloa sukua.
“Sinä olet puhdasverinen ja perheesi nuorimmainen. Etkö olekin?” Rhonda oli arvannut ja Dorean vahvistettua tiedon hän oli suorastaan säteillyt.
“Nimi on enne”, Rhonda oli ilmoittanut ylpeästi. “Niistä voi lähes aina päätellä jotakin henkilöstä, hänen menneisyydestään tai tulevaisuudestaan.”
Vaaleahiuksinen, hontelonoloinen tyttö Dorean toisella puolella oli tässä vaiheessa päättänyt puuttua puheeseen tuhahtamalla töykeästi.
“Tuo on naurettavaa. Ei nimistä voi mitään päätellä. Tai korkeintaan sukunimestä hänen tapauksessaan”, tyttö oli viitannut peukalollaan Doreaan. “En ole tavannut yhtäkään Mustaa, joka ei olisi puhdasverinen.”
“Minä todistan sen”, Rhonda oli kivahtanut punapäiden kuuluisalla temperamentilla ja Dorea oli parhaansa mukaan yrittänyt aloittaa tervetuloateriaa vierustovereidensa ollessa selvästikin aikeissa laittaa pystyyn pienoinen tappelu. “Mikä on nimesi?”
“Treasa Deirdre Gondolier”, Treasa oli sylkäissyt nimensä suustaan mitellen katseita Rhondan kanssa.

Dorea oli yhä tässä vaiheessa yrittänyt pysytellä erossa noiden kahden äksyilystä. Eihän hän ollut tuntenut kumpaakaan tyttöä, eikä hän erityisemmin halunnut hankkiutua jonkinlaisiin vaikeuksiin heti ensimmäisenä iltanaan Tylypahkassa.
“Treasa on taistelija tai soturi ja Deidre tarkoittaa vaeltajaa”, Rhonda oli kertonut suoralta kädeltä. “Olet vahva, itsenäinen ihminen, ehkä italialaista sukua?”
“Vaikuttavaa, tuonko vertaa ei olisi voinut päätellä tähän mennessä käydystä keskustelusta? Mokomaakin humpuukia koko juttu.”
“Älä pilkkaa vakavaa asiaa!” Rhonda oli kiivastunut Treasan pilkasta.
“Ai, tämäkö on vakavaa?”
“Totta kai se on, mutta mitä sinun kaltaisesi rajoittunut…”
“Hei, antakaa olla, minä yritän syödä!” Dorea oli kivahtanut täräyttäen pikarinsa äänekkäästi pöytään.

Nolostuneina (no, Treasa vähemmän) äskettäin naljaillut kaksikko oli mutissut anteeksipyyntönsä ja oli laskenut katseensa juhla-ateriaan.
“Mitä muuten oma nimesi tarkoittaa?” Dorea oli kysynyt Rhondalta hetken vaivaantuneen hiljaisuuden jälkeen.
Rhondan ilme oli valahtanut ja hän oli silmäillyt Treasaa varautuneesti.
“Minä sanoin että nimet ovat enteitä lähes aina.”
“Eli se on sittenkin huijausta koko juttu. Typerää vanhojen akkojen höpinää”, Treasa oli arvostellut kylmästi.
“En minä kerro sinulle mitään”, Rhonda oli tuiskahtanut kumartuen kuiskaamaan Dorean korvaan mitä Rhonda Adara Cordelia merkitsi.

Dorea oli purskahtanut nauruun välittömästi toisen tytön supistua supinansa. Rhonda oli näyttänyt loukkaantuneelta ja Treasa uteliaalta. Kun Dorean naurunpuuska ei ottanut loppuakseen, Treasa oli kysynyt Rhondalta, mikä nimessä oli muka ollut niin huvittavaa ja Rhonda oli hetken kuluttua paljastanut hänellekin suoran tulkinnan nimestään, joka kuului: hyvä seiväs nappaa lintuja merestä.
Treasa ei ollut kuin kohottanut toista tummaa kulmaansa:
“Ei tuossa ollut mitään hauskaa.”
“Ei minustakaan.”
“Minusta se oli hillittömän hauska”, Dorea oli naurahtanut ilonkyyneleitä silmäkulmastaan pyyhkien.
“Sinä oletkin outo”, hänen kumpainenkin vierustoverinsa oli ilmoittanut yhteen aikaan, eikä Dorea ollut kuorossa lausutun kommentin jälkeen enää ainoa naurusta tikahtumassa oleva ensiluokkalainen.

Siitä päivästä lähtien he olivat kuitenkin olleet ystäviä ja Dorea mielsi yhäkin olevansa se naurava pikkutyttö Rhondan ja Treasan välissä näiden riitaantuessa aivan turhista asioista. Kai hän tavallaan oli aina ollut jonkinlaisena siteenä ja tasapainottavana tekijänä erimaailmasta tulevien ystäviensä välillä, ja siinä asemassa Dorea halusi pysyä aina ja ikuisesti.
“No, niin palaten aivan alkuperäiseen aiheeseen, joka ei ollut Aprigon Vance”, Dorea pisti nopeasti väliin ja Rhondan ilme muuttui pettyneeksi. “Oletteko huomanneet tuon ensiluokkalaisen pojan, joka istuu nurkassa?”
Rhonda ja Treasa kääntyivät katsomaan Dorean osoittamaan suuntaan.
“Eihän hän ole tehnyt mitään, olisit mieluummin noiden kimpussa”, Rhonda ehdotti ja osoitti meluavaa ensiluokkalaispoikien joukkoa yksinään istuvan lapsen sijasta.
“Ei, en minä sitä tarkoita, vaan sitä että hän on istunut joka päivä itsekseen”, Dorea selitti.
“Joillakuilla on se onnellinen mahdollisuus, että he voivat valita yksinään olon ärsyttävien ystävien sijaan”, Treasa huomautti ja vilkaisi pistävästi Rhondaa kohden.
“Sinä voit häipyä seurastamme koska tahansa, en pane vastaan”, Rhonda vastasi ja Dorea puisteli päätään kaksikolle.
“Yrittäkää nyt edes minun mielikseni käyttäytyä hetken verran ja kertokaa pitäisikö minun mennä kysymään onko hänellä kaikki hyvin?”
“Kyllä”, Rhonda vastasi yksinkertaisesti.
“Ei”, Treasa tokaisi vastaavasti.
“Jos joku haluaa olla yksin, siihen on annettava mahdollisuus”, hän perusteli vielä kahden muun näyttäessä järkyttyneiltä.
“Niin, mutta jos hän on yksinäinen…”, Rhonda aloitti poikaa silmäillen.
“Ja entä sitten?” Treasa tuhahti. ”Minkä De sille voi? Vai pitäisikö hänen mennä noiden muiden ensiluokkalaisten poikien luo ja sanoa että “hei ottakaas tämä yksinäinen poikakin mukaan” vai? Varmasti erittäin toimiva suunnitelma.”
Dorea oli kahden vaiheilla:
“Mutta minun kyllä pitäisi… on minun velvollisuuteni katsoa, että kaikki sujuu hyvin oppilaiden välillä…”
“No, jos haluat että kaikki sujuu hyvin oppilaiden välillä voisit järjestää oppitunteja siten ettei minun tarvitse nähdä sitä ärsyttävää rohkelikko-heinäseivästä”, Treasa vihjaisi toiveikkaasti, mutta Dorea nousi kommentista välittämättä ja suuntasi yksinäisen pojan nurkkaa kohden.

Poika nosti katseensa ennen kuin hän edes ehti tämän luo ja livautti lukemansa kirjan kätevästi pois näkösältä.
“Hei”, Dorea tervehti hymyillen niin lämpimästi kuin osasi.
Poika ei vastannut.
“Etkö haluaisi mennä tuonne muiden ensiluokkalaisten joukkoon?” hän kysyi ystävällisesti viitaten päännykäyksellä poikajoukon suuntaan.
“En”, poika vastasi lyhyesti tylyllä sävyllä, joka veti Dorean hetkeksi hiljaiseksi.  
“Yhm, mikä on nimesi?” hän kysyi sitten yrittäen saada jotakin irti tuosta tummahiuksisesta ensiluokkalaisesta.
Kylmä vilkaisu osui Doreaan ja poika alkoi selvästi tehdä lähtöä.
“Se ei ole sinun asiasi.”

Poika otti tavaransa ja käveli Dorean ohitse ylpeästi kuin olisi ollut itse taikaministeri ja Dorea harvinaisen ärsyttävä alhaisimman luokan juorulehden toimittaja. Dorea ei voinut kuin katsoa äimistyneenä pojan perään tämän astellessa sulavasti uloskäynnille ja kadoten sitten tyrmien käytävään. Hän ei ollut koskaan nähnyt ensiluokkalaisen käyttäytyvän noin ylenkatseellisesti häntä kohtaan. Toki monet niskuroivat hänen komennuksiaan vastaan ja naureskelivat hänen käskyilleen luullessaan hänen olevan kuulomatkan päässä, mutta noin suoraa piittaamattomuutta kukaan ei ollut vielä osoittanut. Ei varsinkaan hänen yrittäessään pelkästään auttaa.
“Kiittämättömyys on maailman palkka”, Rhonda huomautti viisaasti Dorean toistettua pojan sanat ystävilleen. “Mutta kenties tämä epämiellyttävä kokemus sai sinut arvostamaan yhä enemmän sitä hienostuneisuutta, jota Aprigon sinulle suo päivit…”
“Rhonda!”

   ***

Michael kuljetti sormeaan pitkän kirjarivistön poikki pyyhkäisten kirjanselkämyksiä kevyesti sormenpäillään. Hän oli varmasti nähnyt sen jossakin täällä. Niin, se oli ollut aivan tuossa paksun punaselkämyksien vieressä, joka kertoi oscantiosta, luihin keskittyneestä parantamisen lajista. Mutta missä se tällä hetkellä oli? Tyypillistä, aina kun hän todella etsi jotakin kirjaa se ei suostunutkaan löytymään.

Tämä kirjahylly, jonka edessä Michael parhaillaan seisoskeli, oli eräs koko Tylypahkan valtavan kirjaston hiljaisimmista hyllyköistä. Useat sen kannattelemat paksut, pölyiset opukset näyttivät siltä että niihin ei ollut koskettu ikuisuuksiin. Michael tiesi paremmin, sillä hän itse oli kahlannut nuo tuhannet kellastuneet lehdet lävitse muutaman viimeisen kouluvuotensa aikana. Tietyt kirjat jopa useampaan kertaan.

Monille ihmisille, jotka tunsivat Michael Pomfreyn vain pintapuolisesti, olisi varmaankin ollut suuri yllätys tietää, ettei hän tosiasiassa ollut erityisen innostunut kirjoista tai opiskelusta. Hän ei vihannut koulunkäyntiä, mutta ei myöskään pitänyt sitä itsessään suurena nautintona. Hänelle oppitunnit ja kirjojen läpikahlaaminen olivat välttämättömyys, joka piti suorittaa ennen kuin hän voisi saavuttaa tahtomansa. Ja hän tahtoi parantajakoulutukseen, jonne huolittiin vain parhaat. Niinpä Michael oli jo vuosien ajan nähnyt suurta vaivaa ja tehnyt ystäviensä mielestä valtaisat määrät työtä ollakseen paras.

Parantajan ammatti ei aina ollut ollut Michaelin unelma - pikkulapsena hän oli halunnut huispaajaksi kuten melkeinpä jokainen velholapsi - vaan kutsumus oli tullut yllättäen ja äärimmäisen vahvana sinä samana päivänä, kun hänen aurori-isänsä oli menehtynyt muuan vankikarkuriryhmää kiinniotteessaan. Myöhään isän kuolinpäivän iltana Michael oli sattumalta kuullut äidin katkeroituneet, puolihuolimattomasti ääneen lausutut sanat siitä, että isä olisi voinut selvitä hengissä mikäli parantaja olisi ollut paikalla. Äidin lause oli painunut kolmetoistavuotiaan Michaelin sieluun kirkkaana ja tulenhehkuisena, jollaisena hän yhä koki sen. Sinä samaisena yönä, oman peittonsa varjossa, hän oli luvannut itselleen että hän ryhtyisi parantajaksi, eikä koskaan antaisi kenenkään kuolla.

Vaikka ikä oli tuonut kylmää realismia ja ymmärrystä siitä ettei yksikään ihminen ollut kaikkivoipa, Michael muisti yhä lupauksensa ja oli tehnyt kaikkensa tuon unelman hyväksi. Hänen päivissään ei ollut viimeisten vuosien aikana ollut juuri lainkaan sellaista vapaa-aikaa, johon hänen ikätoverinsa olivat tottuneet, sillä lukuvuodet vierähtivät opinnoissa ja lomat kodin kasautuneita askareita hoitaessa. Kotona asiat eivät nimittäin olleet niin hyvällä tolalla kuin Michael tahtoi ystävilleen uskotella.

Michael rakasti äitiään kaikesta sydämestään, mutta hänen täytyi myöntää että tämä oli kaikkea muuta kuin käytännön ihminen. Äiti oli ajoittain itsekin täysi lapsi. Hänellä oli tapana unohdella sellaisia käytännön asioita kuin syöminen tai peseytyminen ja keksiä Miken pikkusisaruksille jännittäviä leikkejä tai retkiä erilaisiin kohteisiin. Isän elinaikana tämä ei ollut ollut ongelma, äidin eläväisyys oli ollut vain loistava tasapaino isän pitämälle kurille ja säännöille. Perheen kotitonttu taas oli huolehtinut käytännönasioita, mikä oli antanut talon emännälle täyden vapauden käyttäytyä lastensa seurassa enemmänkin kuin olisi ollut yksi heistä, eikä heidän äitinsä. Mutta isän kuoltua ja kotitontun seurattua häntä muutaman vuoden päästä, äidin olisi täytynyt pystyä olemaan enemmän kuin yksi sisarusparvesta.

Ei Mike osannut äitiään kunnolla syyttää; ei ollut äidin vika, että elämä oli päättänyt kohdella tätä kovemmalla kädellä kuin tämä olisi ansainnut. Eikä sitä paitsi ollut helppoa olla leskinainen niinä aikoina yhdentoista alaikäisen lapsen kanssa, vailla minkäänlaisia tuloja, lähinnä sukulaisten armollisuuden varassa tottuneena erilaiseen, ylellisempään ja leppoisampaan elämänmenoon. Toisinaan Michaelista tuntui että äiti eli yhä ajatuksissaan niitä aikoja, kun Michael oli ollut vasta pikkulapsi ja isä vielä elossa. Senkin hän pystyi tietyllä tapaa ymmärtämään - äidin todellisuudentaju oli aina ollut hieman ailahtelevainen - mutta silti hän menetti kotona ollessaan malttinsa lähes päivittäin, kun äiti hakeutui vaikkapa kesken ruoanlaiton katselemaan vanhoja valokuvia uneksuva katse silmissään.

Joka vuosi kouluun lähtiessään Mike tunsi syyllisyyttä jättäessään nuoremmat sisaruksensa selviämään äidin kanssa. Hän kuitenkin hiljensi omantonsa muistutuksella siitä katkeroituneesta lauseesta, joka oli painunut syvälle hänen muistiinsa, merkkinä päättyneestä lapsuudesta. Lisäksi häntä tavallaan helpotti tieto että tänä vuonna vielä Nella ja Ella olivat siirtyneet Tylypahkaan ja kotona olisi enää neljä sisarusta äidin vahdittavana. Varmasti äiti selviäisi siitä, olihan hän selvinnyt silloinkin kun hänellä oli ollut kahdeksan rasavilliä niskoillaan. Äidin täytyisi selvitä vielä tämä vuosi, sen jälkeen…
“Anteeksi, mahdatko etsiä tätä?” kuului hentoinen kysymys, joka keskeytti Michaelin aatokset. Hän käännähti äänen suuntaan ja joutui kasvokkain kirkassilmäisen tytön kanssa, joka ojensi juuri Michaelin etsimää parannustiedettä käsittelevää kirjaa.

Michael otti kirjan hymyillen vastaan. Hänellä oli epämääräinen tunne että hän oli nähnyt tuon tytön ajoittain Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa vuotta nuoremman sisarensa Katherinen seurassa. Nuorukaisella oli kuitenkin auttamattomasti liikaa sisaruksia, jotta hän olisi voinut pysyä selvillä näiden kaikkien ystäväpiireistä.
Tyttö onneksi vahvisti Michaelin muistelun kysymällä:
“Etkö sinä olekin Katen veli, Michael?”
“Joo, olen”, Michael vastasi yllättyen siitä että hänen sisarensa oli ilmeisesti maininnut hänet ystävilleen. Mikäli hän Katea tunsi tämä jätti mieluummin laajan sisaruskatraansa selvittelemättä.

Ilmeisesti tämä ihmetys näkyi hänen ilmeessään, sillä tyttö hymyili pienesti ja pyöritti sormea pähkinänruskean letinpään ympärillä sanoen:
“Hän mainitsee sinut silloin tällöin ja kuulostaa joka kerta siltä kuin olisit vähintäänkin uudesti syntynyt Merlin, minkä takia olenkin tahtonut tavata sinut jo pitkään.”
“Toivon etten tuottanut valtavaa pettymystä, kun en kasvata pitkää partaa, lainaa yhtä professori Dumbledoren kaavuista ja auta pikku poikaa nousemaan jästikuninkaaksi”, Michael laski leikkiä sujuvuudella, joka hämmästytti häntä itseäänkin. Hän ei normaalisti pärjännyt näin hyvin yllättävissä tutustumistilanteissa.
“Enköhän selviä siitä”, tyttö hymyili ja Michael ei voinut olla panematta merkille, että hänellä oli erityisen suloinen hymy.
“Olen muuten Poppy”, tyttö esittäytyi.
“Pomfrey. Michael tarkoitan. Tai no sinähän tiesit sen jo.”
Se siitä sujuvuudesta, Michael ajatteli, mutta tyttö näytti lähinnä lievästi huvittuneelta, eikä Michael jaksanut tuntea vähäistäkään nolostusta, kun tuo Poppy-niminen tyttö jatkoi hymyilyään.
“Piditkö kirjasta?” Mike kysyi viitaten ruskeakantiseen opukseen kädessään. “Olin varma, että olen ainut, joka lukee näitä.”
“Niin minäkin. Ja en ole varma. En ehtinyt loppuun asti. Huomasin sinun vain etsivän jotakin täällä niin kovasti ja olin varma että tämä oli ainut hyllystä puuttuva kirja…”, tyttö selitti.
“Siinä tapauksessa sinun pitää lukea se loppuun”, Michael sanoi työntäen kirjaa takaisin Poppya kohden. Tyttö torjui kuitenkin yrityksen:
“Sinä voit hyvin lukea sen ensin. Minä voin lukea mitä tahansa toistakin.”
“Se oli sinun ensin.”
“No, mitä sanot jos katsottaisiin sitä yhdessä?” tyttö ehdotti yllättäen.
Michael muisti varsin hyvin että liententehtävät odottivat ja että hän oli luvannut Charlukselle ja veljelleen Edille, että menisi katsomaan näiden huispausharjoituksia, mutta ehdotuksen houkuttelevuutta oli siitä huolimatta mahdotonta kiistää.
“Ei tietenkään jos sinun on kiire”, tyttö sanoi pikaisesti havaiten nuorukaisen sisäisen kamppailun. “Anteeksi, typerä ehdotus. Tietenkin sinun pitää jo mennä…”
“Ei, minä…”, Michael nielaisi ja vaiensi määräilevän omantunnon ja järjen äänet päänsä sisältä. “Se olisi mukavaa.” Enemmän kuin mukavaa.

   ***
Eräänä vanhimmista Britannian velhoperheistä on pidettävä Weasleyn velhosukua, jonka haaroista ovat peräisin monet historian aikana erityisen vaikuttavina pidetyt velhot ja noidat. Kuten aiemmin esitetyistä faktoista on käynyt ilmi on sukulinjojen alkuperää melkoisen mahdoton sanoa, meille jälkipolville selvinneet tiedot kun ovat usein vajavaisia, luotettavuudeltaan kyseenalaisia ja hankalasti jäljitettäviä. Vasta korkea-arvoisten normannivelhojen käyttämien sukunimien yleistyttyä Britanniassa vuoden 1050 jälkeen on historiallisten henkilöiden jäljitys ja sukujen syntyperän selvittely yleensä mahdollista. Kuitenkin Weasleyn sukua on pidettävä tässä suhteessa edellä kävijänä, sillä ensimmäinen suvun edustaja on todistettavasti muuan Rodemus, josta mainitsee ensimmäisenä Numminiityn jästien päällikkö Erodemus - lisänimeltään Kiivas - kirjeissään veljelleen Temonokselle. Näiden yksityisen keräilijän kokoelmasta nykyisin löytyvien kirjeiden on arveltu olevan peräisin jostakin vuosien 896 ja 907 väliltä, jolloin tiedetään pidetyn viimeisen suuren druidikokouksen, johon ensimmäisessä kirjeessä ilmeisesti viitataan. Kirjeiden nykyisen omistajan armollisella hyväksynnällä on kirjoittaja saanut lisätä tähän kopiot, joita on muokattu aavistuksen verran nykylukijalle ymmärrettävämpään muotoon:

Hyvä veljeni Temonos,

Ilahduin kovin kuullessani että myrsky ei tuottanut sadoillenne suurta harmia. Olen kuullut että muualla pohjoisessa on turmelus ollut merkittävästi pahempi. Numminiityn viljat kerättäneen tänä syksynä juuri tästä syystä myöhempään aikaan. Mutta älä huoli veljeni, kuten sinäkin, minä luotan siihen että Luojamme luokse palannut isämme muistaa meitä, ja pyytää armeliasta Kaikkivaltiasta säästämään poikiaan suurelta epäonnelta ja tuskalta.
  Lähetän sinulle myös aidoimmat onnentoivotukseni pojanpoikasi syntymän johdosta. Toivon että sinä, hyvä veljeni, toimitat nämä ylistykseni myös rakkaalle veljenpojalleni, Filippukselle, jota on tällaisella suurella onnella näinä vaikeina aikoina siunattu. Erehtynenkö mikäli arvelen lapsen saavan isoisänsä nimen? Tämä tietenkin olisi suureksi kunniaksi sinulle, rakastettu veljeni. Kunniaksi, jonka saanko sanoa, olet suuresti ansainnut.
 Täällä Marianin kapiot ovat valmistuneet juuri, eikä hetkeäkään liian aikaisin, kehtaan sanoa. Muorinsa on ollut liian hellämielinen ja antanut tyttären lepäillä jouten, vaikka vihkiäiset pidetään jo ensi kuussa. Olen tutustunut tämän Marianin sulhasen nuoren Wilhelmin tiluksiin todeten ne hyvinkin riittäväksi. Uskallanpa arvella ettei tyttären tarvitse nälkää näkemän uudessa kodissaan.
 Kuten olen sinulle, pidetty veljeni, monesti maininnut on tämä liitto minulle hyvin mieluinen ja odotan siltä paljon. Kuitenkin minun on kerrottava harmikseni sinulle, rakas veljeni, että tyttäreni on viimeaikoina sortunut hupsutuksiin, joiden pelkään vielä tahraavan hänen puhtauttaan. Hän on nimittäin alkanut käydä muiden eukkojen tapaan kylän länsipuolella asuvan tietäjän luona. Tämä tietäjä saapui idästä puoli vuotta sitten ja arvelin hänen olevan yksi epäpyhän palvojista, niistä, jotka yhä vuosisatojen jälkeenkin kerääntyvät salaa kivirakennelmilleen keskikesän juhlan aikaan. Sallin hänen kuitenkin asettuman kylän ulkopuolelle asumaan, sillä vaikka en druidia läheisyyteeni tahdokaan, en sallisi kyläni joutuvan taikurin vihojen valtaan.
 Suuressa viisaudessasi tietänet eukkojen hakevan noilta magian harjoittajilta erilaisia rohtoja ja loitsuja ja vaatiessani tyttäreltäni tietoa siitä, kuinka hän oli näin epäsoveliaasti käyttäytynyt vastasi lapsi hakeneensa taikurilta loitsua, joka antaisi hänen ensimmäisen lapsensa olla poika. Vaikka olinkin suunniltani, kuten sinäkin olisit ollut tilassani veljeni, hellytti tyttären vastaus mieltäni ja suuressa laupeudessani säästin hänet rangaistukselta, jonka hän kyllä tottelemattomuutensa vuoksi olisi ansainnut. Nyt on tytär kuitenkin livahtanut tuon tietäjän luokse joka kerran kuin vain katseeni käännän hänestä ja selitykseksi tuo kiittämätön lapsi on antanut minulle pöyristyttävän sanoman, että taikuri on opettanut häntä, koska on huomannut hänessä lahjan.
  Tiedäthän sinä, rakas veljeni, kuinka minä olen maltillinen ja Jumalaa pelkäävä mies, mutta tuo lapsi oli koetellut malttiani aivan riittämiin. Suljin hänet selkäsaunan jälkeen kyökkiin palvelijoiden kanssa ja suuntasin tuon taikurin asumusta kohti mieleni täynnä murhetta, jonka oma vereni oli minulle tuottanut. Tietäjän koto oli juuri sellainen kuin epäpyhän palvojalta saattoi odottaa. Talon sisällä vilisi kärppiä, noita pahuuden lähettiläitä, jotka käyttäytyivät kuin taikuri olisi ollut niiden isäntä. Kyläläiset nimittävätkin taikuria Weaseliksi noiden otusten mukaan, vaikka heidän maalaisessa lausunnassaan sana kääntyy niin että se kuulostaa enemmänkin Weasleyltä.
  Täytyypä minun sanoa että miestä katsoessani häkellyin kovin, sillä ensi kerran tämän taikurin tavatessani, tämän vasta tullessa idästä, annoin hänen villin partansa hämätä itseäni lisäämään tietäjän ikään tälle kuulumattomia elinvuosia. Nyt hänen siistimmän olomuotonsa nähtyäni tunsin yhä kasvavaa levottomuutta tyttäreni vuoksi. Sinä ymmärtänet kauhistukseni, kun kerron sinulle ettei tuo taikuri ollut varmastikaan sinun Filippustasi vanhempi!
  Hyväsydämisenä miehenä annoin taikurille mahdollisuuden selittää kuinka hän oli mennyt kannustamaan tytärtäni typeryyksiin ja julkeasti tämä tietäjä sanoi minulle vain harjoittaneensa tyttäreni sisäisiä kykyjä magiaan. Minä raivostuin saamastani vastauksesta, kuten varmasti itsekin isänä ymmärtänet, ja käskin tuon mokoman tietäjän lähteä takaisin itään, josta hän oli tullutkin. Taikuri ei vastannut vaan noukki pöydältä puisen tikun, jota heilauttamalla hän avasi oven takaani. Tiedät minut järkevänä miehenä, kunnioitettu veljeni, ja tiedät etten kirjoittaisi näin ellen itse olisi nähnyt oven avautuvan tuon epäpyhän käskystä. Minä kauhistuin peläten mitä hän ja hänen pirulaisensa minulle tekisivät ellen lähtisi juoksin kauhuissani takaisin tiluksilleni. Pelkään pahoin ettei hän aio lähteä minnekään, enkä hänen kiroustensa pelossa kehtaa häntä pakottamaankaan ryhtyä.
  Rakas veljeni, sinä joka olet neuvonut minua monen monta kertaa niin viisaasti, pyydän anna minulle ohje vielä tämän kerran. Mitä minä teen tälle riivaajalle, joka uhkaa selvästikin perhettäni, samoin kuin tyttäreni koskemattomuutta. Ja entäpä mitä minä teen tuon mahdottoman lapsen kanssa, joka on jo oppinut pakenemisen metkut sen taikurin-lurjuksen opissa? Veli-hyvä, pelkään että tämä pirulainen on vietellyt rakkaan Marianini sydämen valheellisilla loitsuilla, joita minulla ei ole valtaa rikkoa. Tuo epäpyhä aikoo ajaa tyttäreni turmioon ja taloni häviöön!
  Tunnet minut paremmin kuin yksikään ihminen ja siksi pyydän sinua, rakastettu veljeni, rukoile puolestani, kuten minäkin muistan rukoilla sinun puolestasi, ja pyydä Kaikkivaltiasta säästämään minua tältä häpeältä.    
  
Sinun, veljesi Erodemus
 

Arvostettu veljeni Temonus,

Suo anteeksi tyylirikkeeni jättäessäni kirjoittamatta tavanomaiset säähän liittyvät fraasit ja olennaiset tervehdykset, jotka toki olisit ansainnut, kunnioitettu veljeni, mutta olen nyt liian suuren mielipahan vallassa, jotta voisin piilottaa sitä korulauseisiin.
 Sinä, pitkämuistinen ja tarkkaavainen kun olet, rakas veljeni,  tunnet minua kohdanneen onnettomuuden. Tiedät sen surun, jonka minulle aiheutti nainen, jota kerran kehtasin kutsua tyttärekseni. Sinä tiedät kuinka hän petti ja häpäisi minut, perheemme sekä sulhasensa karaten tuon kirotun taikurin kanssa harjoittamaan haureutta ja epäpyhyyttä. Nyt sinun, kunnioitettu veljeni, kuuluu tietää millaisen taakan olen vielä vanhoilla päivilläni saanut osakseni.
  Tietänet että olen sairastellut viimeisen vuoden ja vävypoikani, edesmenneen Anna Marianini, rauha hänen sielulleen, kunnianarvoisa mies Thadeus, on ottanut kylän ylläpito velvollisuudet huolekseen. Tänä aamuna kun tunsin oloni vihdoinkin kyllin vahvaksi, uskaltauduin lähtemään ratsuni kanssa kiertämään tiluksiani. Uskaltauduin jopa aivan kylän rajojen ulkopuolelle, kun sää näytti suosivan taivaltani. Etpä siis voi uskoa hämmästystäni, kun huomasin sen samaisen mökin, jonka tuo nainen ja taikuri olivat hylänneet, ja jonka minä olin yrittänyt omin käsin polttaa maan tasalle, mutta epäonnistunut jonkin siihen langetetun magian vuoksi, ja näin savun kohoavan kivipiipusta. Näin jopa katselemaan jäätyäni vilauksen nuoresta miehestä, joka painui kori kädessään metsään, eikä palannut niiden hetkien aikana, jotka minä odotin.
  Kotiin palatessani vaadin selitystä tuon mökin asuttamisesta Thadeukselta, joka kertoi että oli sallinut muuan kulkuripoikasen asettua sinne kesäksi, jonka tämä aikoi kylässä viettää, sillä ehdolla että poika auttaisi peltotöissä. Nuorimies oli kuulemma suostunut tarjoukseen. Tämä helpotti minua, arvelin näkemäni pojan olleen vain seikkailunhaluinen lapsi, joka oli lähtenyt kotoaan intomielisenä, sinähän tiedät kuinka monet nuorukaiset niin tekevät. Iloni oli kuitenkin kovin lyhytkestoista, sillä Thadeuksen mainitessa naureskellen poikaa kutsuttavan Rodemus Weasleyksi tunsin tavanomaisesti niin lempeän sydämeni kovettuvan.
  Rakas veljeni, kerro minulle, kuinka hän saattoi asettaa minut näin valtaisaan häpeään? Kuinka hän ilkesi nimetä syntinsä lähes minun nimeni mukaan? Kuinka ainoa miespuolinen jälkeläiseni saattaa olla peräisin kielletyn tyttäreni lihasta? Miksi Kaikkivaltias on täydellisessä viisaudessaan antanut minulle näin raskaan taakan kannettavakseni?
  Toivon etten ole sinusta liian suorasukainen, rakas veljeni, mutta toivon että voisin tulla luoksesi sinne pohjoiseen joksikin aikaa, sillä minusta tuntuu että vointini huonontuu jälleen hyvinkin pian ellen pääse toiseen ilmanalaan.

Sinun, veljesi Erodemus

Kuten tästä jälkimmäisestä kirjeestä havaitsemme, on todennäköistä että Weasleyn suvun kantaisä on juuri tämä kirjeissä mainittu Rodemus Weasley, vaikkakin muutamien seuraavien vuosisatojen ajalta tarkat tiedot Rodemuksen mahdollisista jälkeläisistä puuttuvat. Vuodesta 1062 sen sijaan on olemassa järjestelmällisiä sukupuita, jotka antavat meille vihjeitä siitä kuinka tämä velhojen sukulinja on kehittynyt.
 Kuten lähes kaikkien vanhimpien velhosukujemme oli tapana, myös Weasleyn suku muutti linjaansa suhteessa jästeihin 1400-luvulla alkaneiden vainojen seurauksena ja tämän jälkeen, velhojen sulkeuduttua omiin oloihinsa, on suvun avioliitot solmittu pääasiassa taikovien kesken. Tosin huomattava on että Weasleyt eivät ole pitäneet puhdasverisyysarvoja aivan yhtä oleellisina kuin eräiden toisten tässä kirjassa myös esiteltyjen sukujen on tapana pitää. Seuraavilla sivuilla on epätäydellinen Weasleyn sukupuu vuodesta 1112 alkaen
.
 
Tom oli juuri kääntämässä sivua silmäilläkseen tuonkin sukupuun lävitse, kun kuuli reippaaseen sävyyn esitetyn kysymyksen aivan läheltään:
“Hei, voiko tähän istua?”
Tom kohotti katseensa “Taikasuvut kautta aikojen” -kirjasta vain havaitakseen Anastasia Vancen osoittavan hymyillen tuolia kirjaston lukupöydän toisella puolen, vastapäätä Tomia.
“Paikka on vapaa kuten näet”, Tom huomautti viileästi, yrittäen parhaansa mukaan tehdä äänensävyllään selväksi että seura oli viimeinen asia, jota hän sillä hetkellä kaipasi.
“Kiitos”, tyttö lausahti pirteästi ja istui tuolille, silmäillen Tomia ärsyttävän tarkasti. Tom yritti parhaansa mukaan olla huomioimatta häntä.
“Oletko täällä kaikki illat?” Anastasia kysyi kun Tom ei sanonut mitään.
“Täällä on mukavan hiljaista. Ainakin yleensä”, Tom huomautti pisteliäästi ja käänsi sivua uudemman kerran, kun ei löytänyt viivoilla yhdistetyistä nimistä ainuttakaan kaipaamaansa. Hän oli käsitellyt jo neljänneksen kirjasta ihailtavalla taipumattomuudella ja päättäväisyydellä, mutta ei ollut vielä nähnyt ainoassakaan laajoista ja monimutkaisista sukupuista viitteitä kehenkään Valedro-nimiseen.
“Voitaisiinko me tehdä läksyjä yhdessä?” Anastasia ehdotti kuin ei olisi huomannutkaan Tomin vihjauksia.
“Olen tehnyt ne jo”, Tom ilmoitti jäykästi ja eikä kohottanut tummanvihreää katsettaan kirjansivuille piirtyneestä sukulinjasta. Hänen sormensa liikkui paperilla seuraten viivoja, jotka päättyivät hänen kannaltaan aina umpikujaan.
“Ai”, Anastasia kuulosti pettyneeltä. “Et sitten haluaisi auttaa minua?”
“En.”

Hiljaisuus lankesi heidän välilleen ja Tom ehti jo uskoa, että Anastasia keskittyisi hänen sijastaan koulutehtäviinsä. Hän ei kuitenkaan ollut vielä oppinut tuntemaan Anastasia Vancea tarpeeksi hyvin tietääkseen ettei tytön periaatteisiin kuulunut luovuttaminen.
“Mitä sinä muuten teet?” tyttönen kysyi ja Tom heitti häntä kohden pahan katseen.
“Ei kuulu sinulle.”
“Sinä etsit jotakuta”, Anastasia teki ilmeisen päätelmän kurkistellessa kirjaa Tomin edessä.
“Jotakuta sukulaistasi?” hän ehdotti. “Esi-isää kenties?”
“Sanoin jo ettei se kuulu sinulle.”
Toinen ensiluokkalainen pyöräytti silmiään:
“Sinäpä se olet ihmisystävällinen.”
Tom ei vastannut siihen mitään. Kuinka hänellä olisi syytä uskoa ihmisiin sen jälkeen kun kaikki, joiden hyväksyntää hän todella olisi kaivannut, tuntuivat kohtelevan häntä yhtä kurjasti? Isä, joka ei ollut koskaan vaivautunut etsimään häntä, orpokodin lapset, joiden silmissä hän oli ollut täysi kummajainen ja Maximillian Avery ystävineen, joille hän ei ollut kuin nimetön, liiankin lahjakas velhopoika.

Maximillian Averyn seuran menetys oli ollut Tomille suurempi isku kuin ulkopuolisen silmin oli mahdollista ymmärtää. Hänellä ei ollut koskaan nuorempana ollut oikeaa ystävää, jonka kanssa hän olisi voinut jakaa asioitaan ja ajatuksiaan. Hän ei ollut löytänyt sielunkumppania muista orpokodin lapsista. Velhoudestaan kuultuaan Tom oli ehtinyt jo uskoa ettei vika ollutkaan hänessä vaan yksinkertaisesti siinä että hän ja ne orpokodin lapset olivat liian erilaisia. Maximillianin tavattuaan hän oli ehtinyt hetken uskoa, että saattaisi viimeinkin löytää jonkun ikäisensä kaverin. Tom oli kuitenkin erehtynyt. Eivät ihmiset täällä ymmärtäneet häntä lainkaan sen paremmin kuin jästimaailmassakaan. Ehkäpä hän oli syntynyt yksinäiseksi sudeksi, jolle ei ollut olemassakaan sielunkumppania tai todellista toveria.

Anastasia Vancen suuret tummansiniset silmät näyttivät hieman arastelevilta, kuin pitkään pimeydessä olleen karhun, joka mietti uskalsiko raahautua kevätaurinkoon.
“Kuule, anteeksi että utelen, mutta oletko…”, tyttö epäröi selvästi, “ovatko… onko sinun isäsi velho?”
“On”, Tom vastasi täydellisellä vakaumuksella ja paukautti paksun kirjan kiinni niin että kirjastonhoitaja kävi hyllyn takaa näyttämässä hänelle ja Anastasialle hyssytteleviä sormimerkkejä.
Tom pakkasi kirjan koululaukkuunsa ja laittoi solkea kiinni, kun Anastasia jatkoi puoliääneen:
“Ajattelin vain kun en tunne ketään muuta Valedro-nimistä ja nämä piirit ovat melkoisen pienet täälläpäin…”
“Et tunne vai?” Tom kysyi hiljaa värittömällä äänellä.
“Niin, mutta enhän minä kaikkia toki tunne”, Anastasia kohautti olkiaan ja heitti hänkin koululaukun olalleen mennäkseen.
Tom epäröi hetken ennen kuin asteli hänet kiinni.
“Kuule Anastasia, et tuota… tiedätkö sattumalta ketään Lomen-nimistä?” hän kysyi hetken mielijohteesta.

Ei Tom uskonut hetkeäkään siihen, että hänen äitinsä olisikin ollut vanhemmista se taikova. Eihän äiti olisi muuten voinut mennä kuolemaan. Mutta silti… tuntui tärkeältä varmistaa ja Lomen, äidin isä, joka oli ainoa mitä Tom tiesi äidinpuolen suvustaan.
“Lomen?” tytön otsa kurtistui ohuen otsatukan alla. ”Aika hassu nimi. Ei, en varmasti ole kuullut sitä ikinä. Kuinka niin?”
Tom tunsi lievää helpotusta.
“Kunhan kysyin”, hän vastasi epämääräisesti ja tunsi olonsa huomattavasti kevyemmäksi kuin hetkeä aiemmin huolimatta siitä reilusta painosta, jonka koululaukkuun lisätty kirja oli tuonut mukanaan.
“Hän… hän on tavallaan sukulainen”, Tom tunsi tarpeelliseksi lisätä.
“Etkö voisi siis kysyä hänestä isältäsi?”

Tom ei ollut aivan varma mikä häneen sillä hetkellä meni. Ehkäpä hän oli pitkästä päivästä väsyneenä yksinkertaisesti menettänyt otteen itsehillinnästään ja tuli möläyttäneeksi sen huolimattomuuttaan. Toinen vaihtoehto oli että hän oli - kaikesta kieltämisestään huolimatta - tosiasiassa yksinäinen ja Anastasian tarjoama seura oli kuin olikin hänelle tarpeen. Saattoi myös olla että hän oli vain kyllästynyt esittämään.
“Minä valehtelin silloin juna-asemalla”, Tom kertoi matalalla äänellä heidän pysähtyessään liikkuvissa portaikoissa. “En tullut isäni kanssa. En tullut kenenkään kanssa. En edes tunne isääni.”

Tuntui tavallaan helpottavalta saada se pois sydämeltä. Kertoa jollekin kuinka paljon kaipasikaan normaalia välittävää perhettä, jota ei koskaan voisi saada. Kertoa ettei ollut olemassa herra Valedroa, joka osaisi olla ylpeä siitä miten hänen poikansa Tom oli onnistunut vakuuttamaan kaikki opettajansa ilmiömäisellä lahjakkuudellaan.
Anastasian leuka painui mietiskelevään nyökkäykseen:
“Minä melkein arvasin sen.”
“Kuinka niin “melkein arvasit“?”
“Olen tarkkailut sinua, etkä ole saanut ainuttakaan kirjettä kotoa, vaikka koulua on ollut kohta jo kuukauden. Isäsi olisi kyllä kirjoittanut sinulle, jos…”
“Niin, niinpä kai”, Tom lausahti tyhjästi tahtomatta enää jatkaa aiheesta. Hän oli alkanut tuntea kurkussaan epämiellyttävää karheutta, jota tuon puuttuvan perheen ajatteleminen ajoittain aiheutti.

Lapset astelivat portaita rinnatusten ylöspäin. Tietenkään Tomin tupa ei ollut sielläpäin, mutta poika oli liian syventynyt ajatuksiinsa ymmärtääkseen minne jalat häntä veivät.
“Tahtoisitko puhua siitä?” Anastasia kysyi huomaavaisesti heidän askeltensa kaikuessa portaissa.
“En oikeastaan”, Tom vastasi ja vilkaisi tyttöä syrjäkarein. Tämä ymmärsi olla jankkaamatta aiheesta sen enempää. Sen sijaan hän kysyi yllättäen Tomin täydellisesti:
“Entä tahtoisitko apua isäsi löytämisessä?”

Tom tunsi suunsa loksahtavan auki silkasta hämmästyksestä. Eihän Anastasia Vance edes tuntenut häntä. Eiväthän he olleet edes tavanneet kuukautta aikaisemmin. Eikä hän ainakaan ollut tehnyt tämän hyväksi mitään sellaista, minkä vuoksi tämän olisi tarvinnut tarjota apuaan.
“Miksi?” hän kysyikin yksinkertaisen, mutta usein juuri siitä syystä sen kaikkein vaikeimman kysymyksen.
“Miksi toisia nyt autetaan?” Anastasia kohautti olkiaan. “Koska niin kuuluu tehdä, koska se on oikein.”
“Minä…”, Tom tunsi hetken halua tarttua tuohon kiintoisaan tarjoukseen, mutta lopulta luontainen itsenäisyys ja ajan saatossa poikaan pinttynyt epäluuloisuus saivat hänestä otteen. “Kiitos, mutta taidan pärjätä ilman apuasikin.”
He olivat saapuneet muotokuvan luo, joka esitti lihavaa naista vaaleanpunaisessa röyhelömekossa. Anastasia kääntyi odottavasti Tomia kohti ja Tom ymmärsi viimein olevansa kahdeksan kerrosta liian korkealla tyrmissä sijaitsevaan oleskeluhuoneeseensa nähden.
“Ainakin sinä selvästi tahdot pärjätä ilman apua, Tom Valedro”, tyttö huomautti äänellä, joka sai omaa tupaansa kohden suunnistavan Tomin arvelemaan, että Anastasia tiesi jotakin mitä hän ei.

   ***

Albus Dumbledore ei tavallisesti vakoillut oppilaitaan. Hän, toisin kuin monet kollegansa, oli sitä mieltä ettei opettajakunnan tehtävä ollut puuttua nuorten yksityiselämään tuntien ulkopuolella. Hän tapasi esimerkiksi kääntää katseensa huomaavaisesti muualle tavatessaan lemmenhuumasta kärsivän nuorenparin, vaikka koulun ohjesäännöissä olikin selkeä merkintä siitä, kuinka professorien tehtävä oli puuttua epäsiveään käytökseen julkisissa tiloissa. Rehtori Dipettin kerran mainittua Albukselle tämän piittaamattomuudesta asian suhteen velho oli huomauttanut, että hänen käsityksensä epäsiveästä oli laajentunut vuosien kokemuksen myötä.

Kuitenkin - vaikka hän ei asiasta numeroa tehnytkään - Albus, kuten muutkin opettajat, tiesi sangen paljon oppilaiden välisistä suhteista. Nuoret tapasivat uskoa olevansa mestareita peittelemään tunteitaan, ja saattoivatkin vielä onnistua siinä keskenänsä, mutta vanhempia ihmisiä nämä peittely-yritykset vain hymyilyttivät. Vaivihkainen vilkaisu, epävarmuus siitä miten päin olisi ja hurmio silmissä kun toinen sattui katsomaan kohti, ne olivat sellaisia merkkejä, joita ensirakkauden kerran itsekin kokenut ei voinut jättää huomaamatta. Albus ohitti lähekkäin pöydän ääressä istuskelevan parin hiljaa ja etsiytyi muutaman hyllyn päähän, jossa kirjastonhoitaja, neiti Lydia Stapleton, seurasi samaa tilannetta, jonka Albus oli hetkeä aiemmin havainnut.
“Iltaa, Albus.”
“Iltaa, Lydia.”
Noita vilkaisi Albusta syyllisennäköisenä ja kuiskasi sitten hiljaa:
“Tiedän että minun olisi pitänyt sulkea kirjaston ovet jo puoli tuntia sitten, mutta en vain voinut keskeyttää heitä. Mikään ei ole niin suloista kuin ensirakkaus, vai kuinka?”
“Otaksun että olet oikeassa”, Albus myhäili partaansa heidän seuratessaan Michael Pomfreyta ja Poppy Limentiniä, jotka olivat syventyneet johonkin kirjaan ja istuksivat melkein kylki kyljessä. Herra Pomfreyn vasen käsi oli asetettu epäröinnistä jäykkänä neiti Limentinin tuolin selkänojalle ja neiti Limentin loi pikaisia katseita seuralaiseensa puolen minuutin välein.
“Mutta onnellista minulle että tämä kaksikko päätti löytää toisensa juuri tänä iltana, sillä muuten en varmaankaan olisi ehtinyt tavoittaa sinua ennen kirjaston sulkeutumista”, Albus lausahti.
Lydia kohotti kulmiaan kiinnostuneen oloisena:
“Siitä on kaksi vuotta kun viimeksi kävit kirjastossa, eikä silloin lainaamasi opus ole vieläkään palannut haltuuni.”
“Vakuutan, että viivästys on peräisin minusta riippumattomista syistä. Tietänet että opettajat saavat lahjaksi enemmän kirjoja kuin elinaikana on mahdollista lukea. Mikä vielä harmittavampaa, useat niistä ovat sangen kiintoisia.”
“Kirjastonhoitajana on sama ongelma”, Albusta viitisen vuotta vanhempi noita tokaisi kuivaan sävyyn. “Mutta oletan että et tullut keskustelemaan laina-aikasi pidennyksestä?”
Albus hymyili pahoittelevasti:
“Oletat oikein. Pyytäisin sinua poistamaan erään Salaisten kirjojen osastolla olevan kirjan.”
“Miksi minusta tuntuu että tämä käsky ei tule rehtorilta?”
“Olet oikeassa jälleen, tämä on puhtaasti omaa käsialaani, eikä se ole edes käsky, enemmänkin pyyntö ystävälle.”
“Odota hetki”, Lydia pyysi, ja suoristi heleänpunaisensävyisen kaapunsa kaulusta ja kiiruhti sitten herra Pomfreyn ja neiti Limentinin luokse.

Albusta hymyilytti kovin nähdä kuinka hänen ystävänsä onnistui pukea kasvoilleen vakava kirjastonhoitajailme. Professorien kesken Lydia kun tunnettiin pistämättömästä huumorintajustaan ja sarkasmia tihkuvista kommenteistaan.
“Olen pahoillani, mutta kirjasto sulkee ovensa nyt“, Lydia kertoi nuorelleparille viileään, asialliseen sävyyn. “Kumpikohan teistä mahtaa lainata tämän kirjan?”
Nuoret hätkähtivät kauemmas toisistaan tajuttuaan etteivät olleetkaan ainoita ihmisiä maailmassa - kirjastosta puhumattakaan. Hetken kähinän jälkeen herra Pomfrey kirjoitti nimensä Lydian lainattujen kirjojen listaan ja kaksikko lähti täydessä yhteisymmärryksessä kirjastosta. Albus pani merkille kuinka herra Pomfrey näytti kovasti yrittävän sovittaa askeltensa tahtia neiti Limentinin askeliin. Hyvinkin kiintoisaa.

Lydian mennessä sulkemaan ovia, Albus loihti pienen teeastiaston sille samaiselle pöydälle, jonka ääressä herra Pomfrey ja neiti Limentin olivat hetkeä aiemmin viettäneet lukutuokiotaan. Hän pohti kuinka esittäisi asiansa Lydialle, joka - mikäli Albus häntä lainkaan tunsi - tulisi hetken kuluttua vaatimaan häneltä täyttä selontekoa aikeistaan, joita ei olisi aivan yksinkertaista selittää. Niin, hänen ystävänsä osasi olla hyvinkin itsepintainen mikäli niin halusi.

Koko Albus Dumbledoren elämän ajan oli ollut olemassa vain muutamia ihmisiä, joita hän oli osannut kutsua ystävikseen. Tuttavia hänellä oli valtaisat määrät, tovereita enemmän kuin vuodessa päiviä, olentoja, jotka ansaitsivat hänen kunnioituksensa, velho olisi voinut mainita tuhansia, mutta todellisia ystäviä hänellä oli ollut vähän. Toki Albus piti suuresti useista kollegoistaan, mutta varsinaista ystävyyssidettä hän ei ollut vielä melko vaatimattoman opettajanuransa aikana ehtinyt näihin muodostaa. Monet Tylypahkan opettajista olivat opettaneet häntä, kun hän itse oli ollut oppilas ja näitä vanhoja rajoja oli hankala ylittää. Lisäksi hänen uudistusmielisyytensä ja terävät mielipiteensä olivat useille professoreille merkkejä epäkunnioituksesta, jota he ylenkatsoivat. Lisäksi Albuksen arvomaailma ja päämäärät erosivat suuresti muden opettajien vastaavista. Hän oli yksinkertaisesti kokenut kovin paljon lähes kuusikymmenvuotisen elämänsä aikana.

Lydia Stapleton oli kuitenkin oma lukunsa. Oli suorastaan elämän ironiaa, että jostakusta niin värikkäästä ja eläväisestä ihmisestä oli tullut kirjastonhoitaja. Monet oppilaat olisivat hämmentyneet tavatessaan neiti Stapletonin tämän viran ulkopuolella, sillä tässä ei ollut tällöin merkkiäkään siitä hyssyttelevästä harmaahiuksisesta naisesta, joka muistutti heitä jatkuvasti pitämään parempaa huolta lainakirjoista. Lydia oli erittäin älykäs, mikä oli osittain peräisin hänen oppineisuudestaan, mutta sitäkin enemmän erinomaisten vaistojen toiminnan tulos. Albus nautti keskusteluista Lydian kanssa, sillä tämä oli - mikäli vain mahdollista - häntäkin suorapuheisempi ja jääräpäisempi, mitä mielipiteisiin tuli.  
“Lyön vetoa kupillisesta kaakaota Lohikäärmeen Kidassa siitä että he palaavat tänne huomenna”, noita ilmoitti pyyhältäen paikalle ja jääden tuijottamaan epäluuloisesti Albuksen loihtimia teekuppeja.
“Vaikka kaakao houkutteleekin, en ole niin typerä että löisin vetoa kanssasi”, Albus lausahti ja viittasi tuolia vastapäätä luontevasti kuin olisi asunut kirjastossa.
“Sinä lyöt vetoa Kuhnusarvionkin kanssa”, Lydia syytti istuutuen hänelle osoitetulle paikalle. Lydia ei ollut koskaan pitänyt Horatiuksesta, minkä takia hän tapasi käyttää tästä sukunimeä.
“Se on kokonaan eriasia”, Albus puolustautui ja kurottautui kaatamaan kummallekin kupillisen kirsikkateetä. “Horatiusta vastaan minulla on vielä jonkinlaisia mahdollisuuksia, kun taas sinulla on kunnioitettavan erehtymätön naisenvaisto puolellasi.”
“Mitäköhän naisenvaistoni mahtaa sanoa siitä, että tulit kirjastoon tarjoilemaan minulle lempiteetäni, vaikka itse et ole koskaan voinut sietää ainuttakaan teemerkkiä?” Lydia kysyi terävään sävyyn tiputtaen puolikkaan sokerinpalan teensä joukkoon.
“Ensimmäisenä vaistosi arvelee että olen erehtynyt syntymäpäivästäsi, ja poden nyt hirvittävää syyllisyyttä siitä etten hankkinut sinulle lahjaa”, Albus selitti sulavasti ja hörppäsi tilkan kupistaan irvistäen Lydialle pienesti. “Tämän teorian vaistosi kuitenkin hylkää, sillä vaikka ajantajuni on ailahteleva, en minäkään erehdy päivämäärästä puolella vuodella. Tästä vaistosi tekee päätelmän että kyse on jostain muusta ja äskeisestä kirjakyselystä johtuen se voi tulla vain yhteen lopputulokseen.”
“Että sinulla on vähintäänkin epäpätevä syy pyytää minua poistamaan tuota kyseistä kirjaa”, Lydia arvasi. “Saanko muuten udella mistä opuksesta on kysymys?”
“Salazar Luihuisen muistikirjasta.”
Lydian ilme muuttui aavistuksen kiinnostuneemmaksi:
“Oletko kateellinen kun oman tupasi edustaja ei ollut kynäilijänä yhtä lahjakas?”  
“Pikemminkin olen huolissani, että se kirja saattaa aiheuttaa suurta vahinkoa mikäli joku oppilaista saisi sen käsiinsä.”
“Albus, Salazar Luihuisen muistikirjaa ovat tutkineet kuuluisimmat historioitsijat jo 500 vuoden ajan, eikä yhdenkään ole onnistunut selvittää sitä omituista salakieltä, jolla kirja on täytetty. Kuinkakohan olisi mahdollista, että joku oppilaista pystyisi siihen?”
“Sitä paitsi”, Lydia jatkoi antamatta velholle mahdollisuutta keskeyttää, “eihän kirja edes todennäköisesti ole Luihuisen itsensä kirjoittama. Paperin ja musteen iän perusteella kirjoitukset on raapustanut joku 300 vuotta Luihuisen kuoleman jälkeen. Useimmat tutkijat ovat arvelleet että kirjoittaja on halunnut pilailla jälkipolvien kustannuksella raapustamalla etusivulle mahtipontisesti Salazar Luihuisen muistikirja ja kirjoittamalla lopun täyteen silkkaa hölynpölyä.”
“On täysin mahdollista että he ovat siinä oikeassa”, Albus myönsi ja pyöritteli lusikkaa heleänruskeassa nesteessä.
“Mutta tahdot minun silti poistavan sen kirjan?”
“Niin.”
“Selityksesi ei tyydytä minua”, Lydia ilmoitti mitä arvokkaimpaan sävyyn ja kaatoi itselleen toista kupillista.
“En uskonutkaan niin käyvän”, Albus totesi lauhkeasti ja heitti anteeksipyytävän katseen ystäväänsä kohden. ”Mutta Lydia, siinä missä sinulla on käytössäsi erehtymätön naisenvaisto, minulla on vain aavistukset. Ja minulla on huolestuttava aavistus sen kirjan suhteen.”

Noita mittaili Albusta aina päälaella sojottavista kastanjanruskeista hiuksista korkeakorkoisiin solkisaappaisiin saakka.
“Minä en suostu siihen, että kirjaston omaisuutta hävitetään”, hän ilmoitti sitten kipakasti nousten seisomaan.
Naisen ilme pehmeni kuitenkin aavistuksen ja hän jatkoi sitten toisenlaisella sävyllä:
”Voisin kai kuitenkin harkita, että tämä kyseinen teos siirrettäisiin sinun haltuusi - sanotaanko tutkinnallisista syistä.”
“Lydia, mitä tekisinkään ilman sinua?” Albus huokaisi helpottuneena ja antoi lempeän hymyn valaista kasvojaan, joille ensimmäiset rypyt alkoivat hiljalleen kasaantua.
“Joutuisit opettelemaan kunnon selityksiä”, nainen nakkaisi terävän kommentin ja suuntasi avainten kanssa Salaisten kirjojen osastolle. Kun hän palasi hetkeä myöhemmin hänen lujien sormiensa otteessa lepäsi pikkuinen, ohut kirja, jonka ruskeat nahkakannet näyttivät erityisen hyväkuntoisilta lukuisista suojaloitsuista johtuen. Albus otti muistikirjan vastaan ja piilotti sen kaapunsa uumeniin. Paha, selittämätön aavistus ei kuitenkaan ottanut väistyäkseen tästä toimenpiteestäkään huolimatta.
« Viimeksi muokattu: Elokuu 01, 2009, 20:33:09 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 3&4: 25.1
« Vastaus #11 : Tammikuu 25, 2009, 22:17:08 »
Luku 4: Kuolema saapui juhlimaan

Taikuuden historia oli nimetty epävirallisessa äänestyksessä historian tylsimmäksi oppiaineeksi. Tunneilla, jopa S.U.P.E.R-tunneilla, nukkuminen oli tavanomaisempaa kuin hereillä olo. Sinä lokakuun puolivälin jälkeisenä perjantaina ennen kuulumaton kuiske ja vilinä oli kuitenkin vallannut Taikuuden historian luokkahuoneen. Professori, jota tavallisesti tuskin kukaan huomasi, oli nyt kaiken huomion keskipisteenä - eikä Humbert Binns ollut edes tietoinen tästä tilanteesta käsitellessään maahisten historian kohokohtia.

“Kuka kertoo hänelle?” kuiskasi Raòul Delacour, ranskalainen vaihto-oppilas.
Taikuuden historiaa ei tunnettu erityisen suosittuna oppiaineena, mutta sinä vuonna S.U.P.E.R-ryhmän koko oli kutistunut suorastaan olemattomaksi. Luihuisia oli paikalla Treasan ja Raòulin lisäksi ainoastaan kaksi - Brendan Clarkson ja Erik Cotton - ja he muodostivat yhden neljänneksen luokasta. Rohkelikkoja ja Puuskupuheja oli kolme ja Korpinkynsiä kuusi. Treasan ja Raòulin edessä istuvat Brendan ja Erik olivat kumpikin kääntäneet kasvonsa kaksikkoa kohden niin että hiljainen sananvaihto oli helpompi käydä.
“Ai, miten niin kuka?” Treasa tuhahti. “Luuletko ettei hän ole huomannut?”
“Miksi hän olisi tuossa jos tietäisi?” Brendan kysyi ja viittasi peukalolla olkansa yli opettajaa kohden.
“Mitä muutakaan hän voisi tehdä?” Treasa kysyi terävästi. Hän ei ollut lainkaan vaivautunut siitä että vietti aikansa nykyisin näillä tunneilla poikien seurassa. Toki hänestä oli mukavampaa keskustella tyttöjen välisiä asioita Dorean ja Rhondan kanssa, mutta tämä vaihtelu oli virkistävää.

Rhonda oli saanut P:n taikuuden historian V.I.P:stä, minkä vuoksi hänellä ei ollut mitään asiaa S.U.P.E.R-ryhmään. Dorean arvosana, joka oli ollut sama kuin Treasallakin, olisi riittänyt, mutta tyttö oli itse päättänyt jättää historian väliin. Treasa olisi mielellään tehnyt saman ratkaisun, mutta koska hänen oli sallittu jatkavan ainoastaan kolmen aineen S.U.P.E.R-ryhmässä kyseisen oppiaineen lisäksi, ei hän katsonut voivansa ryhtyä erityisen valikoivaksi.
“En minä tiedä”, Brendan kohautti hartioitaan. “Kalistella ketjuja tai tehdä jotain, tiedäthän, kummitusmaista.”
Poikien jatkaessa vänkäämistä siitä mitä professori Binnsin tulisi tai ei tulisi nykyisessä olotilassaan tehdä Treasa korotti äänensä ja huikkasi tiedustelevaan sävyyn:
“Professori, mahdatteko olla tietoinen että olette kuollut?”

Koko luokka jähmettyi odottamaan vastausta, mutta vielä eilen lihallisemmassa muodossa esiintynyt aaveprofessori ei kohottanut edes katsettaan muistiinpanoistaan.
“Kyllä, neiti Gondor”, se vastasi etäisellä, pitkäveteisellä kummitusäänellä, joka ei juurikaan eronnut professorin ihmisäänestä.
“Gondolier”, Treasa korjasi.
“Niin, neiti Godlien, olen asiasta täysin tietoinen, mutta sitä kiinnostavampaa on mielestäni maahisten…”
“Millaista se on?” kuului ärsyttävän utelias hihkaisu ja Treasaa harmitti suuresti, että Joshua Bole, rohkelikkopoika, joka muistutti hyvin paljon heinäseivästä, oli ehtinyt esittää kysymyksen ennen häntä.
“Niin mikä, herra Bold?” professori Binns kysyi tympääntyneesti sukunimeä tapaillen.
“Kuolla, ja se on herra Bole.”
“Niin tosiaan, Bond… Maahisten sisällissodassa vuonna 1762 menehtyi peräti 2 831 lajin edustajaa ja…”
“Ei kun miltä se teistä tuntui?” kysyi muuan korpinkynsityttö, jonka nimeä Treasa ei saanut palautettua mieleensä.
Ilme Binnsin läpikuultavilla kasvoilla ei muuttunut vähääkään:
“Minun on henkilökohtaisesti vaikea tuntea suurta sympatiaa maahisia kohtaan, sillä tämän sisällissodan syyt…”
“Ei, vaan miltä kuolema tuntui!” Brendan parahti kyllästyneenä.
“Se ei ole sovelias keskustelun aihe, herra Markson.”
“Clarkson.”
“Aivan niin, Darkson.”
“Kertoisitte nyt, professori”, aiemmin puhunut korpinkynsityttö maanitteli. “Näittekö te valoa tai kuulitteko musiikkia?”
“Miksi palasitte aaveena?” Treasa kysyi.
“Saitteko te valita?” Bolen vieressä istuva porkkanapäinen poika uteli.
“Näittekö te jonkun?” eräs puuskupuhkin intoutui kysymään.
Professori Binns katsoi luokkaansa ilmiselväselvästi kyllästyneenä aiheeseen, joka ei herättänyt sen mielenkiintoa tipan vertaa - ei silti, Treasa ei ainakaan osannut sanoa pystyivätkö aaveet tuntemaan mielenkiintoa mitään kohtaan.
“Kuuluisan kummitusrunoilija herra Hemminwayn sanoin:
Vaikka kuvaisin sinulle, elävä,
et sitä kuvitella voisi.
Vaikka kertoisin sinulle, elävä,
ei se ymmärrystä toisi.
Vaikka näyttäisin sinulle, elävä,
ei se mielenrauhaa soisi
.”

Joko järkyttyneinä tiedosta, että kummitusrunoilijoita - vieläpä huonoja sellaisia - oli olemassa, tai sitten loukkaantuneina siitä, että heidän professorinsa piti maahisten sisällissotia suuremmassa arvossa kuin omaa kuolemaansa, koko luokka oli vaiennut. Professori Binns jatkoi puhettaan kuin välikohtausta ei olisi ollutkaan:
“Ja siis vuonna 1767 maahisten ja velhojen välisessä yhteenotossa maahisten rivit olivat keskinäisen epävakauden vuoksi...”
Muutamassa minuutissa kummitusprofessorin uutuuden viehätys oli karissut ja luokka oli vajonnut epämääräiseen horrostilaan, joka rikkoutui vasta tunnin päättyessä.

   ***

Albus Dumbledoren sulkakynä liikkui sutjakasti muodonmuutosten S.U.P.E.R-ryhmän kotiaineiden yllä korjaillen vakavimpia virheitä ja suurimpia epäkohtia, jopa ajoittain viivaillen epämääräisiä osioita ylitse. Aineiden aiheena oli ollut Ihmismuodonmuutokset ja animaagius ja Albus oli odottanut oppilaidensa vertailevan noiden kahden eroja. Ilmeisesti otsikko oli kuitenkin jättänyt enemmän pohdinnan varaa kuin hän oli tullut edes ajatelleeksi. Hän luki parhaillaan herra Joshua Bolen pohdiskelua siitä, oliko animaagin mahdollista muuttua animaagimuotoonsa sauvalla tehdyn muutoksen jälkeen ja mikäli oli, niin mihin muotoon hän mahtaisi palautua kyllästyttyään eläinelämään. Jollakin ihmeellisellä tavalla herra Bolen oli onnistunut johtaa koko sepustus esimerkeillä siihen lopputulokseen että jättiläiskalmari söi harmaalokin, joka oli tosiasiassa muodonmuutoksen opiskelija, jonka animaagimuoto sattui olemaan kultakala.

Ovelta kuuluva arasteleva koputus sai Albuksen nostamaan katseensa tuosta mielenkiintoisesta aineesta ja toivottamaan tulijan tervetulleeksi sisään. Tammiovi avautui ja sen takaa astui esiin Laura Whirming, seitsemäntoistavuotias rohkelikkotyttö, joka niinikään kuului muodonmuutosten S.U.P.E.R-ryhmään.
“Neiti Whirming, kuinka miellyttävää että pistäydyit. Istu toki. Saako olla Bertie-Bottin-joka-maun-rakeita?” velho kysyi viitaten kulhoon pöydän kulmalla. Tyttö puisti päätään istuutuessaan tuoliin Dumbledoren työpöydän edessä.
“Niin, en itsekään erityisemmin välitä niistä. Valitettavasti opettajatoverini eivät tahdo millään muistaa, että olen eräällä tapaa allerginen juuri kyseisille makeisille. Sanoisinko paha menneisyyden trauma, joka ei ole vielä aivan umpeutunut”, muodonmuutostenopettaja kertoi luontevasti ja risti pitkät sormenpäänsä siten että saattoi tiirailla niiden ylitse edessään istuvaa nuorta naista.

Laura Whirming ei ehkä ollut niitä persoonaltaan kaikkein mieleenpainuvimpia ihmisiä. Hän ei tehnyt itsestään suurta numeroa, vaan vaikutti enemmänkin harkitsevalta kuuntelijalta. Albus oli kuitenkin pannut merkille, että neiti Whirming oli selvästikin erinomaisen oikeamielinen ja  ystävällinen. Velho olisi melkoisella varmuudella uskaltanut veikata ettei ollut olemassa ihmistä, joka ei tutustuttuaan olisi pitänyt Laura Whirmingistä.

Nyt istuessaan siinä Albuksen työhuoneessa neiti Whirming näytti vaivaantuneelta ja aralta, mutta huolestuttavinta Albuksesta oli nuoren naisen katse. Siitä oli kauan kun hän oli viimeksi nähnyt tuollaisen katseen noin nuoren ihmisen silmissä. Hän alkoi vahvasti aavistella mitä neiti Whirmingin asia koski, mutta ei päästänyt pienintäkään vihjettä otaksunnasta kasvoilleen.
“Professori”, Laura aloitti ilmeisen vaikeasti ja näperteli käsiään, “minä… minun pitäisi kertoa teille jotakin.”
“Ole hyvä, Laura”, Albus lausahti lempeän kannustavasti. “Lupaan että asia - oli se mikä hyvänsä - jää meidän väliseksemme, mikäli niin tahdot.”
“Kiitos, professori”, tyttö sanoi hiljaa ja hänen leukansa painui aavistuksen verran. Hetken neiti Whirming näytti keräävän suurta tahdon voimaa. Hän aloitti vetäen syvään henkeä ja tuli jo muutamassa minuutissa vahvistaneeksi muodonmuutosprofessorinsa huolestuttavat epäilyt. Neiti Whirming puhui hiljaisella, vakaalla äänellä, jossa oli syvä, ehdoton kaiku, jollaista Albus ei myöskään olisi mielellään yhdistänyt noin nuoreen ihmiseen.

Lopetettuaan neiti Whirming katsoi Albusta anovin heleänsinisin silmin:
“Professori, voisitteko te kertoa rehtorille tästä? Matami Sirosolis sanoi että hänen olisi hyvä tietää sitten jos…”
“Luonnollisesti, vähintä mitä voin tehdä”, Albus vastasi ystävälliseen sävyyn. “Voin mainita aiheesta myös kunnianarvoisille kollegoilleni, jotta he voivat huomioida tilaasi ja olla suvaitsevaisempia…”
Nyt Laura kuitenkin pyöritti kiivaasti päätään:
“Jos vain sopii, en haluaisi kenenkään muun kuulevan. En kaipaa erityiskohtelua, haluan mieluummin kaiken niin normaalisti kuin vain mahdollista.”
“Ymmärrän”, Albus totesi hiljaa. “Tietenkin teet kuten parhaaksi katsot, mutta oletko varma että jaksat tuon kaiken yksin?”
“Yksi ystäväni tietää. En halua että muut kuulevat… Se satuttaisi heitä liikaa.”
“Ehkäpä”, Albus myönsi ja katsoi edessään istuvaa tyttöä vakavin silmin. Tämä nousi ja oikaisi kaapuaan suunnaten kohti ovea.
Albuksen sanat kuitenkin pysäyttivät Lauran matkan puolessa välissä:
“Todennäköisesti, mutta jossakin vaiheessa kivun on kuitenkin tultava.”
“Toivon että se vaihe on vasta aivan lopussa”, Albus kuuli tytön kuiskaavan hiljaa kasvot oveen päin kääntyneinä. Albus tunsi suurta myötätuntoa tätä oppilastaan kohtaan, mutta tiesi ettei todennäköisesti olisi oikea ihminen lohduttamaan Laura Whirmingiä tässä asiassa. Niinpä hän tyytyi toteamaan yksinkertaisesti:
“Neiti Whirming, oveni on auki mikäli tahdot puhua.”
“Kiitos professori.”

Tytön käden kääntäessä ovenkahvaa professorin ääni tavoitti hänet vielä uudemman kerran:
“Ja Laura?”
“Niin, professori?” neiti Whirming kääntyi tällä kertaa kokonaan velhoa kohden, vaikka näyttikin silminnähden pelokkaalta siitä mitä mies tulisi seuraavaksi sanomaan. Velhon lempeä hymy näytti kuitenkin rauhoittavan häntä.
“Mainitsisitko herra Bolelle, että olen viihtynyt hänen muodonmuutosaineensa parissa erinomaisesti, mutta että mikäli hän kaipaa hyväksyttyjä arvosanoja, hänen on syytä yrittää enemmän tai jatkaa aineiden kopioimista neiti Harrisonilta.”
Hymy syttyi nyt myös tuon huolten vaivaaman nuoren naisen kasvoille.
“Mainitsen asiasta Joshualle”, hän lupasi nauru äänessään ja sulki oven perässään. Albus Dumbledore istui pitkään katsomassa tammiovea, eikä voinut olla ihailematta sitä hiljaista, arvokasta rohkeutta, jota Laura Whirming oli juuri osoittanut olevansa täynnä.

   ***

Rehtori Dippet kulki käytävää niin vauhdikkaasti kuin hänen korkea ikänsä ja arvokkuutensa suinkin salli. Olisihan ollut melkoinen skandaali mikäli ensiluokkalaiset olisivat nähneet rehtorinsa juoksevan koulua päättömästi ympäri kuin mikäkin jästi. Sehän olisi suunnaton häpeä. Kuitenkin pitkän kaavun alla saattoi ottaa hieman tavallista rivakampia askelia, ilman että antoi itsestään sekopäistä kuvaa.

Lopulta Armando saapui toiseen kerrokseen ja uskaltautui jopa ottamaan muutaman taidokkaan loikan, jotka kiidättivät hänet eräälle aivan tietylle tammiovelle, josta hän tunkeutui koputtamatta sisään.
“Armando, tämäpä mukava yllätys”, huoneenomistaja totesi rehtorin puuskuttaessa ovenraossa pikaisesta matkanteosta johtuen. Hän ei ollut enää aivan nuori ja tässä koulussa oli aivan liikaa portaita.
“Käy toki istumaan”, Albus Dumbledore toivotti ystävälliseen tapaansa Armandon läimäyttäessä hänen työhuoneensa oven äänekkäästi kiinni. “Olinkin juuri aikeissa tulla etsimään sinua.”
“Albus, oletko… oletko puhunut Cuthbertille… yhm, viime aikoina?” Armando sai läähätettyä kysymyksen ilmoille, eikä huomioinut tuolia, jonka Albus oli loihtinut liikkumaan tarjoavasti häntä kohden.

Nuorempi miehistä näytti kohteliaan kiinnostuneelta vastatessaan leppoisaan sävyyn:
“Kyllä, meillä oli sangen kiinnostava keskustelu menninkäisten kitkemistekniikoista eilen päivällisen jälkeen…”
“Oletko nähnyt hänet tänään?” Armando parahti kärsimättömästi välittämättä kuulla minkä menninkäisen kitkemistekniikan vararehtori ja taikuuden historian professori olivat valinneet parhaimmaksi.
“Ei, enpä voi sanoa nähneeni.”
“Ehkäpä sinun pitäisi sitten käydä vilkaisemassa”, Armando ehdotti vaivaantuneesti tietämättä kuinka olisi voinut selittää asian, jonka itsekin oli saanut tietää vasta muutamaa minuuttia aiemmin. Mikä pahinta, hän oli kuullut asiasta juuri hetki sitten lounaalla oppilaiden puhuessa keskenään. Ei hän tietenkään ollut ensin uskonut - kuka olisi? - mutta oli huhun pidettyä itsepäisesti pintansa ja levittyä vielä opettajien keskuuteen kiiruhtanut tarkistamaan asiaa ja kauhistunut tavattomasti.
“Humbert nimittäin… Hän on muuttunut…”, Armando jatkoi vastauksena alaisensa kysyvään ilmeeseen.
“Todellako? Uusi kampaus kenties?”
“Albus, tämä ei ole leikin asia!” Armando kivahti ja hänen kätensä puristuivat niin tiukkaan nyrkkiin, että ranteen verisuonet alkoivat tykyttää. “Hän on kuollut!”
“No, se todellakin on merkittävä muutos”, muodonmuutosprofessori totesi sellaiseen sävyyn kuin Armando olisi kertonut sateen alkaneen.

Armando huomasi leukansa loksahtavan paikoiltaan silkasta hämmästyksestä. Kuinka kukaan saattoi suhtautua tällaiseen asiaan noin rauhallisesti?
“Onpa kovin surullista, vaikka olihan hän toki iäkäs jo…”, Albus jatkoi valittelevampaan sävyyn Armandon pysyessä kummastuksesta mykkänä. “Hassua, minä kun ajattelin joskus nuorena hänen tunneillaan istuessaan, että hän opettaisi siellä luokkahuoneessaan ikuisesti…”
“No, niin hän taitaa tehdäkin!” rehtori Dippet sai viimein puuskahdettua.
Albus Dumbledoren taivaansinisiin silmiin nousi kysyvä katse:
“Mitä tarkoitat, Armando?”
“Hän on kummitus!”
“Todellako?”
Todellako? Kuinka voit suhtautua tähän niin kuin kummitusopettajatoveri olisi normaalia! Enhän minä voi edes erottaa häntä saamatta syrjintäsyytettä!” Armandon teki mieli parkua tätä kauheutta ääneen.
“Minä taas en ymmärrä miksi olet noin hermostunut, Armando. Et kai sinä toki kummituksia pelkää? Niitähän on koulu täynnä.”

Armando heitti kyllästyneen silmäyksen mieheen, joka toimi hänen oikeana kätenään - ja usein vasempanakin, jos totta puhuttiin - kaikissa koulua koskevissa asioissa. Tietenkään Albus Dumbledore ei ymmärtänyt. Armando oli joskus ehtinyt epäillä mahtoiko maailmassa olla sellaisia asioita, jotka voisivat riistää hänen muodonmuutostenopettajansa tyyneyden.
“Niin, mutta en ole tuntenut muita niiden ollessa elossa!” rehtori ärähti ja Albus nojasi pitkän parran peittämää leukaa kämmeniinsä.
“Ahaa, ymmärrän ongelman. Mitä haluat minun tekevän asialle?” hän tiedusteli asialliseen sävyyn, josta Armando piti huomattavasti enemmän.

 No niin. Nyt hän vain antaisi käskyn ja jättäisi tämän asian Albuksen huoleksi. Varmasti vararehtori hoitaisi sen jollakin tapaa sillä välin kun hän valmistelisi puhetta tämän iltaisiin Yli 100-vuotiaiden velhomaailman vaikuttajien -klubin juhliin. Armando oli ollut erittäin otettu saatuaan kutsun ja vieläpä puhujaksi. Millainen kunnia - toki ansaittu - se olikaan!
“Jos puhuisit sille…”, hän aloitti ehdotuksen, mutta toisen miehen painava lause peitti hänen oman haparoivan jatkonsa.
“Toki minä puhun hänelle. Onhan Humbert sentään yhä työtoverini.”
Armandosta tuntui kuin Albus olisi lyönyt häntä luudanvarrella päähän.
“Oletko siis sitä mieltä että se voi yhä opettaa?” hän sai älähdettyä järkytyksen mentyä ohitse.
“Toki”, Albus totesi sulavasti ja hymyili hänelle ominaista ymmärtävää hymyä. “Tuskinpa hän antaa sellaisen pikkuseikan kuin kuoleman muuttaa päiväjärjestystään.”
“Saat sen kuulostamaan niin luonnolliselta”, rehtori Dippet mumisi heikosti, tuntien kolotusta polvissaan äskeisestä ravaamista, ja vellovan tunteen vatsassaan ajatellessaan että joutuisi näkemään Humbert Binnsin haamua päivittäin.
“Varmaankin koska kuolema on luonnollista”, muodonmuutostenprofessori huomautti järkevästi. “Ja itse asiassa minun piti sivuta tätä aihetta. Istu toki, Armando, minun on puhuttava kanssasi.”
Kuin olisi ollut opettajansa puhuteltavaksi tullut ensiluokkalainen rehtori Armando Dippet istuutui kuuliaisesti hänelle osoitetulle paikalle ja jäi kuulemaan, mitä kerrottavaa Albus Dumbledorella oli hänelle.

   *’*

Charlus oli pahasti myöhässä. Oikeastaan tämä ei ollut yllättävää, sillä hänellä oli paha tapa saapua kaikkialle viime minuutilla - tai vielä useammin sitä viimeminuuttia seuraavalla hetkellä. Hän syöksähti käytävän kulman taa törmäten suoraan vasten koulun johtajatyttöä. Neiti Mustan käsissä ollut valtava paperipino levisi käytävälle.
“Enkö minä jo kerran käskenyt sinun varoa, herra Potter?” tyttö tiuskaisi kumartuen maahan poimimaan papereita.
“Anteeksi”, Charlus pahoitteli ja ryhtyi hänkin keräämään liuskoja lattialta. Tämä päivä nähtävästi muuttui koko ajan paremmaksi.

Hintelä tyttö loi häneen tumman, epämääräisen ärtyneen katseen. Aivan kuin hän ei olisi osannut päättää pitikö hänen olla kiukkuinen aiheutetusta harmista vai säälivä epätoivoisesta auttamisyrityksestä.
“Äh, anna olla. Se menee helpommin näin”, hän ilmoitti ja vastoin “käytävillä ei taiota” - määräystä keräsi paperit kätevällä loitsulla kasaan.
“Aika paljon papereita sinulla”, Charlus huomautti kun tyttö nosti varmaankin jalankorkuisen paperipinon syliinsä.
“Koulun järjestyssäännöt, jotka on jaettava kaikille uusille ensiluokkalaisille. Aprigon Vancen idea”, Dorea Musta kertoi ja hänen tyytymättömästä äänensävystään kävi varsin hyvin selville, mitä mieltä hän oli moisesta ajatuksesta.
“Olipa idea”, Charlus naurahti. Toinen seitsemäsluokkalainen hymyili myös vinosti:
“Sitä minäkin sanoin. Valitettavasti herra Vance ei tunnu tunnistavan sarkasmia.”
Hän tutkaili Charlusta päästä varpaisiin:
“Mihin sinulla muuten oli tuollainen hoppu?”
“Järjestyssääntöjen kertaukseen”, Charlus kertoi ja tytön kohotettua kulmiaan päätti selittää vielä hieman tarkemmin.
“Ystäväni Joshua Bole päätti hajottaa neljänneksen kasvihuone viitosesta ja sai koko jutun näyttämään professori Niiskuemin silmissä siltä että minä olinkin syypää.”
“Ymmärsinkö oikein”, Dorea Musta kysyi hitaasti, “sinä siis olet matkalla professori Niiskuemin jälki-istuntoon?”

Professori Niiskuemi oli ehdottomasti koulun vihatuin opettaja. Hän oli varmaankin lähemmäs satavuotias noita, joka ei pitänyt oppilaista hiukkaakaan. Charlus oli usein ystävineen pohdiskellut, mistä syystä senkaltainen ihminen oli koskaan edes ryhtynyt opettajaksi. Joshuan näkemys oli että opettajana professori Niiskuemi pystyi parhaiten toteuttamaan syvimpiä toiveitaan lasten kiduttamisesta. Laura taas asettui normaalisti puolustuskannalle ja sanoi että professori Niiskuemi ei vihannut lapsia, vaan oli ainoastaan niin ylimaallisen kiintynyt kasveihinsa, että oli unohtanut ihmismaailmassa käytetyt kohteliaisuudet. Charlus uskoi, että hänen molemmat ystävänsä olivat ainakin jossain määrin oikeassa professorin suhteen.
“Ymmärsit, neiti Musta”, Charlus nyökäytti päätään vahvistaen tytön arvelun. Hän katui jo nyt että oli jatkanut yrttitiedon opiskelua, vaikka olisi voinut vallanmainiosti jättää koko oppiaineen pois V.I.P- kokeiden jälkeen.
“Mitä sinä sitten siinä seisot? Ala mennä niin kuin olisit jo!” johtajatyttö komensi Charluksen täydeksi yllätykseksi ja osoitti sauvakädellään kohti eteisaulaa.
Virne levisi Charluksen kasvoille ja hän teki lyhyesti kunniaa:
“Käskystä, neiti Musta.”
Mennessään hän pohti vielä ettei Dorea Musta tosiaankaan tainnut olla lainkaan hassumpi tyttö, ei edes luihuiseksi.

   ***

“Hyvää syntymäpäivää, Mike!” kuului epämääräinen ääniensarja, joka repi Michael Pomfreyn valvemaailmaan. Hän räpytti silmiään ja näki ylleen kumartuneet naamantäydeltä virnuilevat Joshuan ja Charluksen. Kummallakin oli päässään velhonhattu, johon oli loihdittu hehkumaan sanat: Kun vuosia tulee lisää, ainakin hiukset vähenee! Hyvää syntymäpäivää, Mike!
Michael voihkaisi ja vetäisi peiton päänsä ylitse.
“Charl, mitäs nyt tehdään?” hän kuuli Joshuan pohdiskelevan aivan sänkynsä ääressä.
“No, tytöt kyllä käskivät meidän tuoda hänet alas…”
“Niin ja eihän meidän ole syytä suututtaa daameja.”
Michael aavisti että hänen ystävänsä vaihtoivat juuri pahanilkistä katsetta, juonien jotakin hänen päänsä menoksi, kun kuuli näiden yllättäen lausuvan yhteen ääneen:
“Liikkutisruumis!”
“Hei!” Michael parkaisi alkaessaan nousta kavereidensa loitsun nostattamana ilmaan ja nykäisi peiton yltään. Hän heitti näihin raivostuneen katseen, johon Joshua vastasi pyörittämällä sauvaansa sillä tavoin, että Michael alkoi pyöriä ympyrää ilmassa. Charlus kohautti olkiaan voimattomasti, aivan kuin yrittäen sanoa, että mitään ei ollut tehtävissä.
“Päästäkää minut alas välittömästi!” Michael huusi nenänsä hipaistessa kattoa. Hän heilutteli käsiään yrittäen liikkeillä nykiä itseään lähemmäs maanpintaa, mutta pysyi yhä leijutettuna ja huolestuttavan lähellä kattoa.
“Jep, alas me sinut viedäänkin, että tytöt voivat hukuttaa sinut suukoin kukkasin ja halauksin!” Joshua virnisteli ja hänen äänensävystään kävi erittäin selväksi, että hän nautti tilanteesta suuresti.
“Armoa!” Michael aneli ja yritti napata kiinni jostakin, jotta olisi voinut edes yrittää vastustaa ystäviensä loitsun voimaa.
“Ei tunneta!” hänen ystävänsä vastasivat ja Michael mietti, mitä olikaan mahtanut tehdä ansaitakseen tällaisen kohtelun. Hän muistaisi tämän kunhan Charluksen ja Joshuan syntymäpäivät saapuisivat. Taatusti muistaisi.

Michael sulki silmänsä kauhuissaan, kun Joshua ja Charlus ryhtyivät leijuttamaan häntä kapeita portaikkoja alas. Charlus vielä saattoikin hallita tällaisen loitsun, mutta Joshuan taso taikojana oli vähintäänkin kyseenalainen. Hänen keskittymisensä herpaantui helposti, eikä hän sitä paitsi ollut koskaan edes suorittanut loitsuista riittäviä arvosanoja S.U.P.E.R-ryhmään! Michael odotti joka hetki milloin kiviseinä kopauttaisi häneltä tajun, tai hän kapsahtaisi niskoilleen portaisiin vierien ne aina alas oleskeluhuoneeseen asti. Hän näki jo silmissään Päivän Profeetan otsikot:
Syntymäpäiväsankari kuoli Tylypahkassa! Pyjamapukuinen ruumis vieri rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen ystäviensä leijutusloitsun seurauksena!

Michael joutui muistuttamaan itseään, että hän tuskin päätyisi Päivän Profeetan etusivulle, vaikka Joshua ja Charlus tulisivatkin epähuomiossa poistaneeksi hänen nimensä elävien kirjoista. Eihän professori Binnsin poismenoakaan ollut mainittu ennen kuin eilen, viikon professorin menehtymisen jälkeen, ja silloinkin vain pienellä kuolinilmoituksella. Kuolinilmoitus oli tosin ollut Michaelista varsin huvittava, sillä siinä suruvalittelut pyydettiin toimittamaan professori Binnsille itselleen, joka “helpotukseksemme päätti jatkaa maallista taivaltaan vähemmän lihallisessa muodossa, suoden nuorten oppilaiden yhä nauttia suuresta viisaudestaan ja säästäen heitä ylenmääräiseltä surulta.” Itsekin professori Binnsin S.U.P.E.R-ryhmään kuuluvana Michael osasi sanoa suoralta kädeltä, että oppilaista ylenmääräisen surullista oli ainoastaan, että kuolema ei tuonut minkäänlaista lisäjännitystä professorin oppitunteihin.

Charluksen ja Joshuan askelten lakattua kaikumasta portaissa Michael uskaltautui avaamaan silmänsä uudemman kerran. Hän makasi yhä vaakatasossa ilmassa, mutta oli jollakin konstilla onnistunut selviämään hengissä oleskeluhuoneeseen asti.
“Päästäkää hänet heti alas! Minkälaisia älykääpiöitä te oikein olette? Olisitte voineet taittaa hänen niskansa!” Jenniferin motkotus kuului jostakin Michaelin päälaen suunnalta, ja hän tunsi helpotuksekseen kuinka hänet laskettiin jaloilleen. Jennifer ja Laura ryntäsivät kumpainenkin halaamaan häntä suojelevasti, ja Michael pani suurella mielihyvällä merkille kuinka tytöt loivat Joshuaan ja Charlukseen pahoja katseita, jotka kertoivat hyvin selvällä ja karulla kielellä siitä kuinka nämä pitivät poikakaksikkoa vastuuttomina ja ajattelemattomina.
“Ei hänelle käynyt mitään!” Charlus puolustautui, vaikka Michael huomasi ystävänsä korvien punoittavan häpeästä.
“Niin, me olemme ammattilaisia!” Joshuakin perusteli.
Halauksesta irtautunut Jennifer asetti kädet lanteilleen ja tuijotti sulhoaan sellaisella päättäväisyydellä että Joshua perääntyi Charluksen selän taa.

Michaelin alkoi käydä Joshuaa ja Charlusta melkein sääliksi. Eiväthän nämä olleet tarkoittaneet mitään pahaa - eivät he kai koskaan tarkoittaneet, vaikka onnistuivat siitä huolimatta aina hankkiutumaan hankaluuksiin - ja eihän hänelle tosiaan ollut sattunut mitään.
“Jen”, hän sanoi pehmeästi ja kosketti lyhyen tytön olkaa, “se ei oikeasti haittaa. He eivät vain tulleet ajatelleeksi asiaa.”
Jenniferin silmät kuitenkin paloivat kiukusta hänen vilkaistessaan Mikea lyhyesti ja kääntäen katseensa takaisin päitään nöyrästi riiputtavaan kaksikkoon. Kohtausta seurasi muutama muukin aamuvirkku - tai tähän lauantaiaamuiseen meluun herännyt - rohkelikko.
“Heidän olisi pitänyt ajatella”, tyttö tokaisi julmasti. “Joshua, olen hyvin pettynyt sinuun. Sinä et voi käyttäytyä noin vastuuttomasti! Olet seitsemäntoista Merlinin nimeen ja muutaman vuoden päästä sinun pitäisi olla kyllin vanha isäksi! Näinkö huolimattomasti sinä aiot käsitellä meidän lapsiammekin?”
O-ou, Mike ajatteli Joshuan ilmeen nähdessään. Nyt oltiin taas menossa vaarallisille vesille. Michael oli henkilökohtaisesti sitä mieltä että Joshuan ja Jenniferin tulisi käydä pitkä keskustelu suhteensa tulevaisuudesta, mutta ei ainakaan itse välittänyt olla kuulemassa, mikäli se päätettäisiin käydä juuri nyt.
Laura taisi ajatella samaa, sillä hän kääntyi hymyillen Michaelia kohti ja totesi sitten kuuluvalla äänellä:
“No niin. Olet sitten täysi-ikäinen niin velho- kuin jästimaailmassa.”
Joshua ja Charlus tarttuivat Lauran sanoihin kuin viimeiseen oljenkorteen ja ryhtyivät kilvan onnittelemaan Michaelia, joka otti toivotukset rauhallisesti vastaan.

Pian Michael istutettiin sohvalle ja hänen eteensä kannettiin kauniisti - ja vähemmän kauniisti - paketoituja ystävien hankkimia lahjoja, joita hän alkoi avata suoltaen kiitoksia toisensa jälkeen. Jennifer oli kutonut hänelle villapaidan, hyvin kauniin sinisen ja lämpimän tuntuisen, Charlus hankkinut parantajakoulutukseen tarvittavan pääsykoekirjan ja Joshua ostanut valtaisat määrät erilaisia makeisia. Lauran lahja oli kuitenkin se, joka yllätti Michaelin täydellisesti.
“Laura”, Michael sanoi heikosti nostaen kultaisen taskukellon esille tummasta rasiasta, “en voi ottaa vastaan tällaista lahjaa. Se on…”
“Älä sano että se on liikaa”, Laura sanoi hiljaa ja kurottautui painamaan Michaelin sormet nyrkkiin pienen kellon ympärille. Michael pani merkille kuinka kylmät Lauran kädet olivatkaan.
Tytön katse oli paljon puhuva:
“Koska se ei ole. Ei sinun kaltaisellesi ystävälle.”

Yleensä velhonuorille oli tapana antaa kello näiden täysi-ikäistymislahjaksi. Michaelin perheellä ei kuitenkaan ollut ollut varaa hankkia sellaista edellisenä vuonna, ja isänsä kellon Michael oli joutunut myymään jo useita vuosia aiemmin, eräänä perheelle taloudellisesti erityisen hankalana kesänä. Äiti ei ollut koskaan edes tiennyt asiasta. Michael oli paljastanut totuuden isän kellon kohtalosta ainoastaan sisarelleen Katherinelle, joka oli toisiksi vanhin koko sisaruskatraasta.

Juuri Michaelin ajatellessa sisartaan tämä sattui laskeutumaan tyttöjen makuusalista johtavista portaista Poppyn ja parin muun tytön kanssa.
“Hyvää syntymäpäivää, Mike!” sisko huikkasi ohimennen nelikon suunnistaessa muotokuva-aukolle.
Michaelilla ja Katella oli sopimus että he eivät ostaisi toisilleen lahjoja edes juhlapäivinä kuten syntymäpäivinä ja jouluina. Nuoremmat sisarukset kaipasivat niitä kuitenkin enemmän ja vähien varojen vuoksi molemmat joutuivat muutenkin käyttämään mielikuvitustaan aivan riittävästi lahjanhankintaan.

Michaelin katse seurasi kuudesluokkalaisten tyttöjen joukkoa ja hän tuskin kuuli Joshuaa, joka tutkiskeli matolla Jenniferin ja Charluksen kanssa makaillen ja Mikelle lahjaksi antamiaan makeisia mutustellen parantajakoulutuksen pääsykoekirjaa:
“Aiotko sinä sitten lukea tämänkin kirjan kannesta kanteen?”
Charlus vastasi Michaelin puolesta:
“Tietenkin Mike lukee sen heti, kun on käynyt kirjaston läpi viimeistä opusta myöten.”
“Olkaa nyt siinä!” Jennifer kivahti ja ojensi kumpaakin poikaa tarjoamalla näille luunapin.
“Mike, minä en kerta kaikkiaan käsitä”, Joshua jatkoi marinaansa, joka kuulosti epämääräisen kaukaiselta Michaelin korvissa. Kate ja kaksi muuta tyttöä olivat astuneet muotokuva-aukosta ulos, mutta Poppy oli kääntänyt päätään sen verran että saattoi väläyttää Michaelille nopean, sievän hymyn, joka valaisi hänen kasvonsa kauttaaltaan. Michael ei voinut olla hymyilemättä takaisin.
“Minä luulin ettet voi lisätä opiskelua enää viimevuodesta, mutta olet roikkunut viimeiset kaksi viikkoa kirjastossa niin kuin aikoisit käydä läpi joka ainoan kirjan koko paikasta! Jos sinä olisit joku muu kuin sinä, sanoisin että sinua vetää kirjastoon joku aivan muu”, Joshua kuului valittavan.
“No, hyvä että minä olen minä”, Michael lausahti katsoen pettyneenä kuinka pähkinänsävyinen letinpää katosi sekin muotokuva-aukon toiselle puolen.
“Hänkö se on, Mike?” Laura kumartui kuiskaamaan Michaelin korvaan saaden nuorukaisen hätkähtämään.
“Mistä sinä...?” Michael käänsi kasvonsa vieressään sohvalla istuvaan tyttöön.
Laura hymyili lempeästi.
“En ole Josh”, hän sanoi hiljaa ja viittasi vähän matkan päähän matolle, jossa Joshua ja Charlus yrittivät parhaillaan kehittää teoriaa Bertie-Bottin-joka-maun-rakeiden tunnistamiseen ulkonäön perusteella Jenniferin kumotessa heidän ehdotuksiaan vetoamalla julmaan todellisuuteen. “Ymmärrän jotain tunteista, joita ihmiset eivät tahdo paljastaa.”
Michael nyökäytti päätään. Laura oli aina ollut hyvä aistimaan muiden mielialoja.
“Hänen nimensä on Poppy”, poika paljasti matalalla äänellä, pitäen visusti huolta etteivät muut saattaneet kuulla hänen sanojaan.
“Ja hän on Katen ystävä?”
“On, mutta en oikeastaan tunne häntä sitä kautta. Tiedäthän Katen. Normaalisti hän käyttäytyy kuin hänellä ei olisi ainuttakaan veljeä.”
“Ahaa”, Lauran heleänsinisiin silmiin nousi ymmärtävä kajo. “Hän ei siis tiedä että heilastelet hänen ystävätärtään.”
“Emme me heilastele”, Michael vääntelehti vaivaantuneena paikallaan. “Me vain istumme kirjastossa ja luemme ja keskustelemme.”
Selitys kuulosti ontuvalta hänen omissa korvissaankin ja hän pakottautui vielä lisäämään:
“Hänkin haluaa parantajaksi jonakin päivänä ja pitää velhoshakista ja…. No, meillä on aika paljon yhteistä.”

Lauran hymy muuttui huvittuneemmaksi ja Michael saattoi vain arvata kuinka typerältä ja nolostuneelta hänen täytyi silläkin hetkellä näyttää.
“Jos olisit joku muu kuin olet, minäkään en uskoisi tuota.”
“No, niin se kuitenkin on”, Michael ilmoitti ja heitti jälleen lyhyen katseen lattianrajaan, jossa Charlus ja Joshua yökkäilivät kilpaa joka-maun-rakeiden vuoksi.
“Mutta sinä pidät hänestä?”
“Turha kai sitä on kieltää”, Michael huokaisi ja hymy nousi hänen kasvoilleen, kun hän tuli ajatelleeksi että oli luvannut tavata Poppyn kolmen jälkeen kirjastossa.
“Niin on, sillä tiedätkö mitä Michael Pomfrey?” Laura käänsi päätään ja katseli häntä arvioivasti. “Siitä on pitkä aika kun olen nähnyt sinun hymyilevän tuolla tavalla.”

   ***

Poppy Limentin ei varsinaisesti ollut niitä tyttöjä, jotka hermoilivat kaikista pikkuasioista. Kuitenkin nyt hän oli erittäin hermostunut. Hän oikaisi jatkuvasti vaaleansävyisen mekkonsa helmoja ja pohti olisiko hänen sittenkin pitäytynyt pysyä arkisessa kaavussa. Oli kuitenkin viikonloppu ja useimmilla oppilailla oli tapana pukeutua hieman vapaammin. Poppykin halusi näyttää persoonallisemmalta tänä lauantaina, eikä kaikkein vähiten sen vuoksi että sattui olemaan Michael Pomfreyn syntymäpäivä.

Poppy oli antanut ystävänsä Katherinen kuulla kunniansa siitä että tämä ei ollut kertonut että sattui olemaan hänen veljensä syntymäpäivä. Poppyn vahva reaktio oli tosin herättänyt Katen epäluulot ja tytön ystävä olikin kysynyt:
“Miksi ihmeessä minun pitäisi opettaa sinulle sisarusteni syntymäpäivät?”
Niin, sitä oli ollut varsin hankala selittää. Toki Poppy olisi voinut suoraan myöntää, että hän oli tainnut ihastua pahemman kerran Katen isoveljeen, mutta se olisi ollut varsin hankalaa tässä tilanteessa, kun hän ei ollut aivan varma mitä poika hänestä ajatteli. Hänhän oli Michaelia nuorempi - eihän vuosi toki kovin paljon ollut, mutta olipa kuitenkin - ja tämän pikkusiskon paras ystävä. Ei varsinaisesti mikään erinomainen lähtökohta minkäänlaiselle ihmissuhteelle. Saattoihan sitä paitsi olla mahdollista että Michael ajatteli häntä ainoastaan ystävänä. Tai, mikä vielä pahempaa, pikkusiskonsa ystävänä, jonka kanssa hän vietti aikaa säälistä tai…
Lopeta, Poppy komensi itseään. Tällä typerällä arvailulla et ainakaan saavuta mitään. Michael tulee tänne hetken kuluttua ja sitten voit… Sitten voit kysyä miten asiat ovat.

Hetki oli kuitenkin ohitse yllättävän nopeasti ja jo muutaman minuutin kuluttua Michael Pomfrey saapui paikalle hymyilevänä ja leppoisana kuten aina. Poppy sai vaivoin lausuttua tervehdyksen. Pojan hymy vain oli sellainen että se oli viedä jalat alta tytöltä kuin tytöltä.
“Mitä haluaisit lukea tänään?” Michael kysyi ja johdatti Poppyn heidän tavanomaisen kirjavalikoimansa eteen.
“Hmm… mitä pidät  Parantaja Bestomin johdatuksesta taikovanväestön mielenterveysongelmiin?” Poppy kurottaen purpurakantisen teoksen toisiksi ylimmältä hyllyltä. Hän ulottui siihen vain niukin naukin.
“Hänellä on pari hyvää huomiota, mutta en ymmärrä kuinka ihminen, jolla on niin ankarat käsitykset hoitojen suhteen, on voinut toimia parantajana”, Michael totesi ottaen Poppyn tarjoaman kirjan ja kääntäen sen siten että parantaja Bestonin omahyväinen pärstä takakannessa kääntyi heidän nähtävilleen.
“Niin, minuakin hieman epäilytti hänen teoriansa siitä kuinka maahisten tallomaksi tuleminen olisi paras mahdollinen parannuskeino depressioon”, Poppy totesi naurahtaen ja oli ottamassa kirjan takaisin asettaakseen sen paikalleen. Michael liikautti kuitenkin kättään samanaikaisesti siten että Poppyn käsi osui hänen käteensä. Heidän katseensa kohtasivat. Poppy oli vetämäisillään kätensä pois, mutta Michael puisti pienesti päätään. Ei ollut tarvetta.

Normaalisti tällaisen epäsopivaksikin luokiteltavan tilanteen olisi pitänyt tuottaa Poppyn kaltaiselle nuorelle naiselle ainakin jonkinasteista nolostusta, mutta hänestä seisominen siinä Michaelin vieressä käsien koskettaessa toisiaan tuntui jollakin omituisella tavalla lähes luonnolliselta. Lisäksi hänestä oli mukava katsella Michaelin silmiä. Vaikka ne kovasti muistuttivatkin sävyltään ja muodoltaan Katen silmiä, oli Michaelin katse jollakin tapaa kiehtovampi. Se oli jollakin tapaa niin kypsä, mutta samalla tuntui siltä kuin tämän aikuisuuden verhon takana olisi ollut piilossa joku toinen. Joku nuorempi ja elämäniloisempi. Joku, jonka Poppy tahtoi kovasti tavoittaa.
“Kate ei kertonut että on syntymäpäiväsi”, Poppy kertoi hiljaa. Tuntui tärkeältä sanoa se. Vain jotta Michael tietäisi että hän olisi kyllä huomioinut sellaiset asiat, jos vain olisi tiennyt.
“Kate on vähiten sukurakkain ihminen, jonka tunnen, joten se tuskin on suurikaan ihme”, Michael hymähti.
“Olen huomannut ettei hän tosiaankaan mainitse teitä turhan usein”, Poppykin myönsi ystäväänsä Katherinea ajatellen.

Kate ei aina ollut ollut niin piittaamaton ja kylmäkiskoinen perheensä suhteen. Poppy muisti varsin hyvin kuinka ensimmäisellä ja vielä toisenkin luokan alussakin Kate oli aina juoksennellut miltei palvovana isoveljensä perässä. Katherine oli aina ylpeillyt sillä mitä hänen isänsä teki työkseen ja oli kertoillut hauskoja tarinoita nuoremmista sisaruksistaan. Kaikki se oli kuitenkin muuttunut kun herra Pomfrey oli kuollut näihin samoihin aikoihin viisi vuotta aiemmin. Isän menettäminen oli muuttanut Katen, kuten se oli ilmeisesti muuttanut Michaelinkin.

Ajoittain, hyvinä hetkinä, Poppyn onnistui saada Kate unohtamaan ne suojat, jotka hän oli vuosien saatossa ympärilleen kasvattanut, ja nähdä ystävässään toisenlaisia piirteitä. Entisen Katen piirteitä, jotka olivat melkein kadonneet, mutta eivät silti aivan. Poppya kiinnosti mahtoiko Michaelissakin olla salattuja viitteitä tuosta entisestä ihmisestä, tuosta pojasta, joka piilotteli aikuisen katseen suojassa.
“Olisin tahtonut antaa sinulle lahjan”, Poppy totesi.
“Siinä tapauksessa oli hyvä että Kate ei kertonut. Olin kuolla häpeästä pelkästään ystävieni upeiden lahjojen vuoksi”, Michaelin hymy tasoittui hieman. “En voi koskaan antaa heille mitään yhtä upeaa.”
“Minusta ystävyyden hienous on juuri siinä, että ei odoteta vastalahjoja”, Poppy sanoi ymmärtävään sävyyn ja oli huomaamattaan alkanut silitellä sormillaan pojan kämmenselkää. “Ilon näkeminen ystävän kasvoilla on riittävä palkkio, joka tekee lahjan antajankin onnelliseksi.”
Michaelin sormet kiertyivät Poppyn sormiin ja poika asetti vapaalla kädellä kirjan takaisin hyllyyn, siirtämättä katsettaan Poppysta.
“Siksi olisin tahtonut antaa sinulle lahjan”, tyttö kuiskasi, eikä uskaltanut edes räpäyttää silmiään peläten menettävänsä katseyhteyden, mikäli ei pitäisi nuorukaista koko ajan näköpiirissään. “Halusin nähdä sinun olevan onnellinen.” 
Michaelin hymy leveni jälleen:
“Enkö minä ole?”

Hymyä oli nautinnollista katsoa, niin nautinnollista että sen koskettamisen vastustus oli suuri haaste, jota Poppy ei pystynyt läpäisemään. Pieni askel ja Poppyn hameenhelman suojaama polvi hipaisi Michaelin housunlahjetta. He olivat niin lähekkäin että tunsivat toistensa hengityksen. Michaelin nenänpää kumartui hipaisemaan Poppyn poskea ja seuraavassa hetkessä Poppy saattoi tunnustella Michaelin hymyä omilla huulillaan.
“Hyvää syntymäpäivää”, hän toivotti vielä aivan hiljaa. Varjot sinivihreistä silmistä olivat siirtyneet hetkeksi sivuun ja Poppy näki ensimmäisen kerran nuoren miehen silmien liittyvän hymyyn täydellisen huolettomina.
“Kiitos.”


   ***

Professori Kuhnusarvion juhlat tunnettiin kahdesta asiasta: hyvästä tarjoilusta ja erikoisista vieraista, jotka kuuluivat hänen laajaan ihmisverkostoonsa. Tälläkin kertaa paikalla oli lukuisia kuuluisuuksia kuten lumoavan kaunis veela-kirjailijatar Annette Drimar-Fardell, huispauslegenda Roderick Plumpton, auroriviraston päälikkö Henrik Mayland sekä velhomaailman rikkaimpiin ihmisiin kuuluva, ilmiömäisen nerokas loitsujenkehittäjä Trafox Jones.

Horatius Kuhnusarvio myhäili tyytyväisenä. Hän oli viettänyt koko juhlien alun kuljettaen uusinta löytöään, Tom Valedroa, erilaisten ihmisten nähtävillä. Nuori Valedro oli vaikuttanut vaivaantuneelta kuten useimmat ensikertalaiset näissä pienissä, yksityisissä juhlissa, mutta oli sopeutunut tilanteeseen sitten yllättävän hyvin. Annette-kulta oli ihastunut häneen kovin ja olisi varmaankin tarjoutunut seuraavaksi adoptoimaan hänet omakseen, ellei Horatius olisi kiiruhtanut esittelemään poikaa Roderickille, josta tämä ei ollut näyttänyt erityisemmin kiinnostuneen. Olihan se toisaalta ymmärrettävää, kun otettiin huomioon ettei Valedro ollut kasvanut velhoyhteisössä. Siinä missä jokainen velholapsi olisi muuttunut sulaksi vahaksi päästessään kättelemään Roderick Plumptonia oli tämä poika onnistunut toteamaan viileän rauhallisesti hyvän illan toivotuksen.

Sillä hetkellä nuori Valedro keskusteli Henrikin kanssa ja näytti kuuntelevan hyvin kiinnostuneena, kun auriosastonpäällikkö esitteli hänelle osastonsa uusimpia rikollisten jäljitykseen käytettäviä menetelmiä. Kuhnusarvio myhäili napostellessa reilunkokoista palaa ananaskakustaan. Hän kääntyi toisaalle missä näki Dorea Mustan, koulun johtajaoppilaan ja harvinaisen teräväpäisen tytön käyvän harvinaisen kiivasta keskustelua Roderickin kanssa. Hyvänä isäntänä Horatius koki tarpeelliseksi puuttua tilanteeseen.
“Olet ilmeisesti päässyt selville tästä sisukkaasta johtajatytöstämme vai kuinka Rod, vanha-ystävä? Dorea tässä - varmaankin tunnet hänen vanhempansa, hänen isänsä Cygnus toimi pitkään velhojenneuvostossa ja täytyypä sanoa ettei sulka ole kauas feeniksistä pudonnut! -  on kuitenkin yksi lahjakkaimpia oppilaitani. Tosin eihän hänen geeneillään vähempää odottaisikaan.”
Kaikkien aikojen etsijäksikin nimetty herra Plumpton suuntasi iän haalentamien silmiensä katseen Horatiukseen.
“Niin todellakin”, mies totesi kylmästi ja vilkaisi nenänvarttaan pitkin Mustan suvun nuoreen vesaan. “Neiti Musta tässä ojensi minua muuan kommentistani, jonka laskin Päivän Profeettaan viime kuussa liittyen Henkipään Harpyijoiden toimintaan ja noitahuispaajiin.”
“Minä ainoastaan tiedustelin millä perustein herra Plumpton on mennyt lausumaan niin perättömiä kommentteja noitien pelin kehnoudesta velhoihin nähden”, tyttö ilmoitti asiallisella sävyllä, mutta hänen silmissään loisti uhkaava kajo, minkä vuoksi Horatius katsoi paremmaksi vaihtaa puheenaihetta pikapuoliin.
Hän hörähti kepeästi ja kiersi toisen pullean kätensä Roderickin olalle todeten tälle:
“Niin Rod, kovasti ovat ajat muuttuneet. Itsepäisiä otuksia nämä nykynaiset, eipä sillä ei minulla mitään sitä vastaan ole - oikein mukavaa vaihtelua itse asiassa. Olenkos muuten kertonut sinulle Bathildasta, jonka tapasin tässä viime viikolla…”

   ***

Trafox Jones tunnettiin velhoyhteisössä suorastaan kuvottavan rikkaana, luihuna onnenonkijana, joka ajoi aina omia etujaan. Hänet tiedettiin varustetuksi runsaalla älykkyydellä, joka hänen valtavaan lahjakkuuteensa yhdistettynä oli suorastaan vaarallista. Trafox Jones oli toinen nimi loitsujenkehitysvirastolle. Hän oli alan ainoa todellinen hallitsija niinä päivinä, ainoa joka oli tarpeeksi häikäilemätön ja itsepäinen venyttääkseen taikuuden rajoja jopa sinne minne niitä ei kuulunut venyttää. Kaikki, jotka eivät olleet tarpeeksi nöyriä mielistelläkseen tätä nerokasta velhoa, vihasivat häntä.

Herra Jones oli kolmekymmentäkahdeksanvuotisen elämänsä aikana ollut kolmasti naimisissa. Hänen kaikki kolme vaimoaan olivat kuolleet virallisten papereiden mukaan “vapaaehtoisina ja riskeistä tietoisina avustajina tutkija Jonesin koko velhokunnalle arvokkaissa ja kunniallisissa tutkimuksissa valitettavissa, herra Jonesista riippumattomissa olosuhteissa ”. Kaikki tiesivät asioiden todellisen laidan, mutta kenelläkään ei ollut valtaa kajota Trafox Jonesin kaltaiseen suurmieheen. Trafox Jones ei edes välittänyt salata totuutta vaimojensa todellisesta kohtalosta, vaan piti legendaa yllä täydellisellä hiljaisuudellaan tarkoituksena säikytellä vähäisetkin vastustajansa pakosalle.

Horatius Kuhnusarvio kuului ryhmään, jota Trafox Jones kutsui siipeilijöiksi. Kuhnusarvio oli hänen entinen opettajansa, ei kovinkaan kummoinen velho, mutta mies, jonka vaistot toimivat huomattavasti hänen hidasta järjenjuoksuaan paremmin. Trafox oli vuosien varrella hyötynyt näistä Kuhnusarvion pikku juhlista moninkin tavoin. Hän oli tavannut kaksi vaimoistaan näissä tilaisuuksissa, poiminut koko joukon lahjakkaita avustajia ja ennen kaikkea löytänyt lauman täysiä typeryksiä, joilta oli helppo huijata heidän keksintöjään tai omaisuuttaan, riippuen siitä, mitä kenelläkin oli tarjottavanaan.

Tämän illan Trafox oli pitänyt tiiviisti silmällä ehkäpä hieman kymmentä vuotta vanhempaa poikaa, jonka läheisyydessä Kuhnusarvio oli juhlien aluksi pysynyt. Vanhalla kunnon Kuhnulla näytti olevan uusi suosikki. Suosikki, josta tämä ei tahtonut hevillä päästää irti. Trafoxilta vei viitisen minuuttia irtautua keskustelusta muuan itseään täynnä olevan johtajapojan kanssa. Nuori mies oli ollut ilmiselvästi täysi typerys, jolta uupui paitsi kyky tehdä itsenäisiä päätöksiä, myös huumorintaju. Vedoten olemattomaan ystävään huoneen toisella puolen Trafox livahti lähemmäs poikaa. Hän nappasi mukaansa kolme tuoppia kermakaljaa, joista yhden sisällön hän kaatoi muitta mutkitta jakkaramaisella tuolilla korkean lasipöydän ääressä istuvan aurori Henrik Maylandin kaavulle.
Trafox taikoi kasvoilleen mitä pahoittelevan ilmeen:
“Suo anteeksi, Henrik. En huomannut sinua lainkaan.”
“Sinua taas on mahdoton olla huomaamatta, Trafox”, Mayland murahti hypäten pystyyn paikaltaan ja yritti puhdistaa pitkähköä, harmaantunutta partaansa tahmeasta juomasta erittäin huonolla menestyksellä. Puhdistusloitsut eivät varsinaisesti olleet tarkoitettu partakarvoille.
“Sinun on syytä kiiruhtaa huuhtomaan partaasi vedellä”, Trafox neuvoi. “Muutoin se kuivanee jääpuikkomaiseen muotoon ja sitähän me emme halua.”
“Olen otettu että kannat huolta partani hyvinvoinnista”, Mayland tuhahti kireästi ja mulkoili nuorempaa miestä kulmiensa alta. Auroreilla oli taipumus vihata Trafoxia vielä ahkerammin kuin keskivertovelhoilla ja -noidilla.
“Älä huoli, pidän seuraa nuorelle ystävällesi”, Trafox lupasi ja livahti Maylandilta vapautuneeseen tuoliin täydellisellä sulavuudella. Maylandin siansilmissä välähti epäluulo ja hän kumartui kuiskaamaan jotakin tummatukkaisen pojan korvaan ennen poistumistaan.
“Saako olla kermakalja, poika?” Trafox kysäisi huolettomasti pyöräyttäen toisen täysistä tuopeista pöydän ylitse laihalle, kalpealle pojalle. Tämä katsoi sitä epäröiden ja uteliaana, aivan kuin olisi ensikerran tekemisissä tuon velhojen perinnejuoman kanssa.
“Ajattelin että kumpikaan vanhoista ukoista ei ole ymmärtänyt tarjota sinulle juotavaa”, Trafox naurahti ja sipaisi oljenvärisen hiuksen luontevasti korkealta otsaltaan.

Poika puisti päätään ja hänen tummat silmänsä tarkkailivat Trafoxia kiinnostuneesti, mutta samalla varautuneesti. Hän otti hörppäyksen kermakaljastaan Trafoxin näytettyä mallia.
“Kuule, voimme tietenkin odottaa että vanha kunnon Kuhnu tulee ja esittelee meidät toisillemme tai sitten voimme tehdä sen aivan itse”, Trafox lausahti hetken hiljaisuuden jälkeen ja väänsi kasvoilleen kerrassaan valloittavan hymyn, jonka hän senkin hallitsi tahtoessaan. “Olen Trafox Jones, Taikaministeriön kokeellistenloitsujenkehitysosaston johtaja.”
Hän ojensi kätensä, johon poika tarttui lapselle kovin vahvalla otteella:
“Tom Valedro.”

Valedro. Lyhyt skannaus Trafoxin aivoissa selvitti hänelle ettei hän ollut koskaan tavannut ketään sen nimistä. Koska poika ei maininnut esittelyssä vanhempiaan tai muutakaan sukulaistaan hän joko ei tahtonut ylpeillä näillä, häpesi näitä tai ei tuntenut lainkaan. Olisi jokatapauksessa parempi pysyä etäällä siitä aiheesta.
“Vanhako olet, Tom?” Trafox kysyi sen sijaan niin luontevasti kuin suinkin kykeni.
“Yhdentoista, herra Jones”, poika vastasi. Trafoxin piti peittää hymynsä kermakaljaan. Tuollaisesta hän piti. Pelkkä vastaus, eikä minkäänlaista loruilua pian saapuvista syntymäpäivistä tai muista.
“Olet varmaankin melkoisen lahjakas, kun olet saanut kutsun tänne, vaikka olet koulussa vasta toista kuukautta”, hän vihjaisi, mutta poika kohautti vain olkiaan.
Imartelulla ei ole vaikutusta häneen, Trafox analysoi mielessään. Fiksu poika, ei anna onnistumisten nousta päähänsä.
“Tosin Kuhnu-kullalla on taipumusta tehdä pikaisia johtopäätöksiä aavistustensa perusteella”, hän totesi huolimattomampaan sävyyn ja seurasi kiinnostuneena pojan reaktiota. “Hän on tulossa vanhaksi ja - no, erehdyksiä sattuu.”
Poika ei vastannut. Trafox näki kuinka hänen asettamansa haaste kutkutteli tämän mielessä. Poika nosti sauvan taskustaan ja pyöräytti sitä toisessa kädessään kuin leikitellen sillä. Trafox tuskin huomasi lyhyttä nykäystä, joka liidätti tarjoilupöydältä toiset kermakaljat heidän luokseen.
Ensiluokkalainen käyttää sanatonta taikuutta kutsuloitsuun? Kuhnusarvio on tainnut osua feeniksinpesään! Trafox ajatteli, mutta ei antanut kasvoilleen nousta pienintäkään viitettä siitä vaikutuksesta, jonka Valedro oli häneen tehnyt.

Vasta kun poika pyöräytti vuorostaan kermakaljatuopin pöydän ylitse todeten yksinkertaisesti “Saatatte olla oikeassa, herra Jones”, Trafox päästi hyväksyvän hymyn kasvoilleen ja mainitsi äskeisen olleen sangen vaikuttavaa.
“Oletan että tuollaisella lahjakkuudella oppitunnit tuntuvat sinusta pitkäveteisiltä”, Trafox lausahti kilistäen tuoppia Valedron kanssa.
“Kehitän itselleni tekemistä”, poika kertoi ja Trafox tunsi mieltymyksensä jatkuvasti kasvavan. Tämä poikahan muistutti kovasti häntä itseään nuorempana! Samalla tavoin lahjakas, älykäs ja uskalias.
“Ja se on hyvin viisasta, Tom, jos saan sanoa. On turha harjoitella asioita, jotka jo hallitsee.”
“Niin minäkin ajattelin.”

Valedro tutkaili Trafoxia jälleen tarkasti ja mies näki kuinka pojan mieltä kutkutti jokin kysymys, joka purskahtaisi millä hetkellä hyvänsä ilmoille. Hän odotti hetken ja pian poika kysäisikin vikkelästi kuin ei olisi pystynyt enää estämään itseään:
“Herra Jones, oletteko te paha velho kuten herra Mayland sanoi?”
Ahaa, sitä se vanha rupikonna kuiskutteli , Trafox päätteli.
Ääneen hän totesi kuitenkin:
“Ole hyvä ja sano vain herra Fox. Jones saa minut kuulostamaan niin vanhalta. Ja uskoisin että herra Maylandin näkökulmasta minä tosiaan taidan olla melko paha velho.”
“Entä teidän näkökulmastanne?”
Merlinin parta, minähän alan pitää tästä pojasta oikein tosissani.
“Minun näkökulmastani ei ole olemassa hyviä tai pahoja velhoja”, Trafox muotoili ja näki lapsen painavan hänen sanansa tiukasti mieleensä. “Ainoastaan ihmisiä, joilla on kullakin omat päämääränsä. Toiset ovat valmiita tekemään mitä hyvänsä niiden eteen. Toiset luovuttavat. Minä en ole luovuttaja ja minulla on tunne ettet ole sinäkään, Tom Valedro.”
“En, herra Fox”, poika vakuutti ja hänen ilmeensä oli niin lumoutunut että Trafox tiesi pojan kaipaavan ehdottomasti lisää vastauksia. Uhkapelien harrastajana Trafox kuitenkin tiesi milloin oli parasta lopettaa.
Mies katsahti kelloonsa ja oli kauhistuvinaan sen näyttäessä puolta yhdeksää.
“Minun on nyt kyllä valitettavasti lähdettävä, vaikka aloin vasta kunnolla viihtyä näissä juhlissa”, hän pahoitteli ja poika näytti juuri niin peitetyn pettyneeltä kuin mies oli odottanutkin.
“Tuletteko käymään toiste professorin juhlissa, herra Fox?”
“Tulisin mielelläni, mutta olen kovin kiireinen mies, Tom”, Trafox kertoi pukiessaan viittaa ylleen. Poika oli lähtenyt saattamaan häntä ulko-oville. “En usko että pystyn raivaamaan toista vapaa iltaa kokonaiseen vuoteen.”

Ovilla kaksikko pysähtyi ja Trafox taikoi kasvoilleen jälleen mitä valloittavimman hymyn. Hän tarttui pojan käsivarteen ja puristi sitä kaksin käsin:
“Oli todella hauska tavata, Tom Valedro, ja toivon että kohtaamme taas mahdollisimman pian. Olisin kovasti halunnut tutustua sinuun tarkemmin.”
“Samoin, herra Fox.”
Sitten, kuin olisi vasta tullut ajatelleeksi asiaa, Trafox rypisti mahtavaa, jylhää otsaansa ja ehdotti varovasti:
“Toki - mikäli vain siis haluat - voit kirjoittaa minulle. Mikään ei piristäisi kiireisen liikemiehen iltoja niin kuin kirje sinunlaiseltasi lahjakkaalta pojalta.”
“Liikemiehen?” poika tarrasi sanaan lauseen keskellä. “Luulin että teette työtä ministeriölle, herra Fox.”
Trafox nauroi ääneen ja pörrötti pojan tummaa hiuspehkoa isälliseen tapaan:
“Lahjakkaalle ja älykkäälle. Ministeriön palkoilla ei pidetä yllä sellaista linnaa jossa asun, ja jokainenhan on oman onnensa maahinen vai kuinka?”
 Tom Valedro ei sanonut siihen mitään vaan kysyi sen sijaan:
“Minne minun pitäisi kirjoittaa mikäli siis tahtoisin tavoittaa teidät?”
“Jokainen pöllö - jopa ne koulun käytössä olevat idiootti-tiput - löytää minut, kunhan pyydät sitä viemään kirjeen Kettulinnaan. Se on Skotlannin suurin yhtenäinen rakennus, joten usko minua: siitä ei voi erehtyä.”
“Hyvä on, herra Fox, mutta en lupaa mitään”, poika varoitti pidellen ovea auki miehelle.
Tämä hymyili:
“En odottanutkaan sitä.”

Astuessaan syksyisen viileään ulkoilmaan Trafox Jones oli täydellisen vakuuttunut siitä, että Tom Valedro kirjoittaisi hänelle vielä. Hän oli ilmiselvästi tehnyt vaikutuksen, vaikka poika ei sitä suoraan tahtonutkaan myöntää.
« Viimeksi muokattu: Tammikuu 26, 2009, 17:52:19 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Sheridan

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: SkyHazel4429
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 3&4: 25.1
« Vastaus #12 : Tammikuu 26, 2009, 15:45:20 »
Uu, tämä on oikein kiva :D Suosikkeihin meni, luonnollisesti.

Aihe ei ole kovinkaan suosittu, tästä parituksesta ei näe etenkään suomeksi paljoakaan ficcejä, edes oneshoteja. Tässä ficissä Dorea ja Charlus ovat aika samanlaisia kuin Lily ja James, sääli että Harry ja Ginny rikkoivat perinteen ;( Onneksi on aina kunnon H/D:t pelastamassa tämänkin :'D Mutta tämä paritus toimii, ja pidän siitä kovasti.

Hieman sekalaista meininkiä vielä alussa, mutta ehkä olen oikeasti vähä-älyisempi kuin kuvittelin tai se johtui siitä että aloitin lukemaan tätä joskus puoli seitsemän aikaan aamulla. Kirjoitustyylisi on edelleenkin loistavaa, ja rukoilen edelleenkin(buah. paljon olenkin pyydellyt 8D) että laitat sen toisen R/S, A/OC- ficcisi Vuotikseen. Hemmetti kun fini ei toimi, olisin voinut mennä lukemaan sieltäkin ficcejä ;(

Tom on tässä täsmälleen sellainen kuin kuvittelen, syrjäänvetäytyvä. Mutta suloinen se silti on, tietenkin :)))) Ainahan se. Pidän kovasti hänestä, ja Anastaciasta.

Hahaa <3 Poppy/Michael on kyllä jokin ylisuloinen paritus, rrrrakastan. Älä nyt vain pamauta ettei heistä tule ikinä paria :o Sydämeni särkyisi miljooniksi palasiksi, kuvitellaan ainakin. Mutta he sopivat yhteen täydellisesti :D

Poissa Neithan

  • Vuotislainen
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 3&4: 25.1
« Vastaus #13 : Tammikuu 26, 2009, 17:41:03 »
Poppy/Michael oli mahtavaa luettavaa. Olet saanut hahmoista kiinnostavia, heidän tausta tarinoidensa lukeminen oli mieltä kutkuttavaa. Tykkäsin lukea parin kohtauksia, varsinkin pienet lauseet tekivät niistä arvostettavia.
Professori Binss kuoli ;"D Hänen reaktionsa oli erityisen taitavasti kirjoitettava, ja pidin tavasta jolla hän suhtautui kuolemaan kuin hampaiden harjaukseen.

Laura Whirmingin tapaus oli myös kiinnostava. Dumppiksen ajatukset tytöstä olivat luontevia ja juuri niin dumppismaisia kuin voi odottaakin.
Dumbledore on ehdottomasti yksi tämän ficin kiinnostavimpia hahmoja. Kaikki puheet hänen ystävästään, asemastaan koululla ja mietteet kaikesta tekevät hänestä hyvän hahmon. Vanha kunnon Dippet käyttäytyy sopivan kunnioittavasti ja luottavaisesti Dumbledorea kohtaan. Nautin heidän kohtauksensa lukemisesta paljon.

Charlusin ja Dorean kohtaukset ovat ihania. Heistä tosiaan tulee mieleen hiukan James ja Lily, mutta olet kuitenkin saanut heistä todella taitavasti itsenäiset hahmot. Dorea on eräs lempihahmojani tässä ficissä.
Ihailen tyyliäsi kuvailla ja kirjoittaa eri henkilöistä, olet todella taitava kirjoittaja.

Lainaus
Hän näki jo silmissään Päivän Profeetan otsikot:
Syntymäpäiväsankari kuoli Tylypahkassa! Pyjamapukuinen ruumis vieri rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen ystäviensä leijutusloitsun seurauksena!

Tuossa kohdassa tuli totaalinen repeäminen. Pidin Miken suhtautumisesta ystäviensä lahjoihin, se oli kauniin nöyrä. Charlus ja Joshua olivat todella suloisia myös. Pidän paljon myös Jenniferin vahvasta persoonasta. Hän ja Joshua sopivat todella hyvin yhteen.

Lainaus
Pieni askel ja Poppyn hameenhelman suojaama polvi hipaisi Michaelin housunlahjetta. He olivat niin lähekkäin että tunsivat toistensa hengityksen. Michaelin nenänpää kumartui hipaisemaan Poppyn poskea ja seuraavassa hetkessä Poppy saattoi tunnustella Michaelin hymyä omilla huulillaan.
“Hyvää syntymäpäivää”, hän toivotti vielä aivan hiljaa. Varjot sinivihreistä silmistä olivat siirtyneet hetkeksi sivuun ja Poppy näki ensimmäisen kerran nuoren miehen silmien liittyvän hymyyn täydellisen huolettomina.
“Kiitos.”


Tämä kohta oli yksinkertaisuudessaan toki kaunis, mutta ehkä olisin hiukan parempaa kuvailua toivonut. Hämmenyksen aiheutti tuon kohta. Ensi suudelma olisi voinut olla paremmin kuvailtu, mutta pidin kuitenkin muuten tämänkin kuvailusta.


Lainaus
“Tosin Kuhnu-kullalla on taipumusta tehdä pikaisia johtopäätöksiä aavistustensa perusteella”, hän totesi huolimattomampaan sävyyn ja seurasi kiinnostuneena pojan reaktiota. “Hän on tulossa vanhaksi ja - no, erehdyksiä sattuu.”
Poika ei vastannut. Trafox näki kuinka hänen asettamansa haaste kutkutteli tämän mielessä. Poika nosti sauvan taskustaan ja pyöräytti sitä toisessa kädessään kuin leikitellen sillä. Trafox tuskin huomasi lyhyttä nykäystä, joka liidätti tarjoilupöydältä toiset kermakaljat heidän luokseen.
Ensiluokkalainen käyttää sanatonta taikuutta kutsuloitsuun? Kuhnusarvio on tainnut osua feeniksinpesään! Trafox ajatteli, mutta ei antanut kasvoilleen nousta pienintäkään viitettä siitä vaikutuksesta, jonka Valedro oli häneen tehnyt.

Selkeästi paras kohta. Pidän paljon Tomin kohtauksista, ja tämä teki minuun suuren vaikutuksen. Todella taitavasti kirjoitettu ja koko Kuhnusarvion kutsut - kohtaus oli mieleeni. Pidin varsinkin siitä pieni eleisyydestä, millä Tom Trafoxin vaikutti.
Tomin ja Trafoxin välinen keskustelu oli ihanaa ja mielenkiintoista luettavaa.

Odottelen malttamattomana jatkoa.


- Mortti



Poissa Elina

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 3&4: 25.1
« Vastaus #14 : Tammikuu 29, 2009, 12:37:02 »
Luin koko tähänastisen ficin ja pidin tästä kovasti :) . Kuvailusi on osuvaa ja olet osannut tehdä hahmoista uskottavia ja samaistuttavia. Kirjoittamasi Dumbledore on loistava, juuri sellainen hänen kuulukin olla, samoin Tom Valedron olet onnistunut saamaan uskottavaksi. Ficissä on useita kauniita ja hyvin kirjoitettuja kohtia, jatka samaan malliin! :)

Muista kuitenkin kiinnittää huomiota kielioppiin, esimerkiksi yhdyssanoihin ja pilkkusääntöihin (esim. lauseenvastikkeisiin ei tule pilkkua!). Muuten tekstiäsi oli oikein mukava lukea, mutta jotkin virheet häiritsivät lukuelämystä. Tosin pisteet joku-pronominin taivutuksesta, se on ollut tähän mennessä erinomaista! :)

Poissa Silver

  • Tengo hipo y soy estudiante.
  • Vuotislainen
  • *Arvostaa sankariaan*
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 3&4: 25.1
« Vastaus #15 : Tammikuu 29, 2009, 22:46:39 »
Luvut 3&4 olivat hieno kokonaisuus. Asiaa oli paljon, joten lyhytmuistiin, josta tätä kommenttia vetelen, ei ole juurtunut kaikkea.
   Mieltäni jäi kutkuttamaan Albus Dumbledoren ja Laura Whirmingin käymä keskustelu, josta ensimmäiseksi mainittu kertoi rehtori Dippetille. Varsinkin, mikä tarina kokonaisuudessaan on. Erittäin hyvää kerrontaa on kohdassa, jossa Dumbledore katselee neiti Whirmingin mielen taistelua kertoakseen asiansa. Todellakin onnistunut kohta!
   Olen myös hulluna rakkaustarinoihin. Poppyn ja Michaelin välinen romanssi on jotain aivan ihanaa! Lempi tarkoitukseltaan varsin synkän ficin keskellä antaa mukavaa kevennystä ja saa iloisemmalle mielelle. :) Kiitän että olet ottanut tällaisen juonenkäänteen mukaan. :)
   Tom Valedron olen kuvitellut läpeensä pahaksi, mutta saat minut kieltämättä ajattelemaan, että tässä vaiheessahan ne traumat ovat juuri muodostumassa. Siis traumat tuntemattomista vanhemmista, syrjivistä koulutovereista ja muusta.
Hienoa kuitenkin, että pidät Tomia vielä "ihmisenä" tässä vaiheessa. Tätä kuvaa kohta, jossa Tom uskoo Anastasialle surullisen salaisuutensa.
Täytyy myöntää, että vihjaus jonka mukaan Anastasia tietäisi jotain mitä Tom ei, on liikaa. Tässä ficissä on paljon vihjauksia, hyviä useimmiten, mutta tähän kohtaan ei mielestäni vain luonnistunut. Juuri ehkä liiallisen toiston takia. Pyydän että hitusen vähennät vihjauksia tulevaan, niin kerran pari niitä käyttäessäsi ne ovat voimakkaampia tehokohtia. :)
  
Olet taas selkeästi käyttänyt aikaa ja päätäsi tämän ficin tekemisessä! Aika, varsinkin kun mennään menneisyyteen, on todella vaikeaa hahmottaa. (Ainakin minulle. ;]) Siksi on hienoa, että olet huomannut aikayhteneväisyydet mm. Grindelwaldin vallanpyrkimysten, Harryn isoisän koulunkäynnin ja Binnsin legendaarisen kuoleman kohdalla.

Kiittäen jälleen hyvistä luvuista,

Silver

« Viimeksi muokattu: Tammikuu 29, 2009, 22:52:18 kirjoittanut Silver »
Elämä maapallolla on kallista, mutta sisältyyhän siihen matka auringon ympäri.

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 3&4: 25.1
« Vastaus #16 : Helmikuu 14, 2009, 13:28:47 »
Hei taas!
Vanhat on tanssittu ja hiihtoloma alkaa piakkoin niin että on aikaa taas tähänkin ficiin panostaa. Aloitanpa laittamalla jälleen lukuparin 5&6. Kivaa olisi kommenttia saada.
Ja kommenteista puheenollen:

Kiitos kovasti kommentistasi Velia. No, noista mainitsemistasi parituksista kumpaakin esiintyy seuraavissa luvuissa ainakin jonkin verran. Onhan tämä vielä hieman sekavaa, mutta muutama henkilö, esine ja paikka tarvitsee vielä tulla esitellyksi ennen kuin juonta pääsee kunnolla kehittämään.
Kiitokset kommentistasi Mortti. Täytyy kai sanoa, että Poppy/Michael ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan, jonka mukaan tämän ficin piti olla huomattavasti Charlus/Dorea keskeisempi, mutta sitten etsin Charluksen kaverille tuttua nimeä ja Michael Pomfrey sointui niin mukavasti että... Sitten tuli mieleeni että Pomfrey, jaa miksikäs ei? Ja jälleen pikkuisen laskeskelua ja selvittelyä, enkä voinut vastustaa kiusausta laittaa Poppyakin mukaan. Ensisuudelma oli ehkä joidenkin makuun hieman laimea, mutta olen muutamaan kerran mokannut tilanteen kirjoittamalla liian tarkasti, enkä halunnut sortua samaan virheeseen uudestaan. Lisäksi tässä ficissä on tulossa vielä pari muutakin ensisuudelmaa, joista en halua tehdä liian samankaltaisia... Ja Trafoxin kirjoittaminen oli taivas! Hän oli hetken mielijohde, mutta niin kutkuttavaa kirjoitettavaa, että minua harmittaa etten voi kirjoittaa häntä heti seuraaviinkin lukuihin, mutta hän palaa vielä...
Elina, kiitos kommentistasi. Yritän vastaisuudessa kiinnittää entistä enemmän huomiota mainitsemiisi kohtiin ja kiitokset kehuista :).
Paljon kiitoksia kommentistasi Silver. Lauran salaisuuteen tulee taas hieman vihjettä tässä luvussa, mutta vain hieman. Mukavaa, jos olen onnistunut antamaan Tomille toistakin puolta, sillä minä en ole koskaan uskonut ns. synnynnäiseen pahuuteen tai läpeensä pahuuteen ylipäätään. Vähennä vihjauksia? Niin tuota... Yritän kyllä, mutta en usko onnistuvani. Kirjoitustyyliini on vain aina kuulunut ylenmääräinen vihjailevuus, enkä tähänmennessä ole onnistunut kaluamaan sitä irti, joten vähän epäilyttää että se onnistuisi vastaisuudessakaan. Ajan kanssa leikkimisestä täytyy sanoa sen verran että se on ajoittain hyvinkin työlästä ja minun on jatkuvasti käännyttävä kirjojen puoleen ja tarkisteltava netin avulla, että milloinkas tämäkin kävi, mutta samalla se on jotakin niin palkitsevaa, kun löytää sopivaan paikkaan jätetyn langanpään, jonka saa kiinnitettyä tähän omaan fickudelmaan.

Pahoittelut, jos äskeisessä oli jotakin epämääräistä, olen vielä vähän väsyksissä vanhojen jatkoista, enkä uskalla ottaa ihan täyttä vastuuta siitä mitä kirjoittelen. Nämä luvut on kuitenkin kirjoitettu aikaisemmin, joten niiden pitäisi olla suht järkeviä :).

                                                               -Unissakävelija

Luku 5: Sodassa, rakkaudessa ja ystävyydessä

Ennustaminen oli ollut koululautakunnan ja opettajakunnan suurin kiistakapula viimeisten neljän sukupolven ajan. Se oli pysynyt sitkeiden kannattajien vuoksi pakollisena oppiaineena, mutta vastustajien ryhmän kasvaessa oli alettu esittää ehdotuksia että kyseinen aine olisi kokonaan poistettava tai ainakin muutettava vapaavalintaiseksi. Oli todistettavaa että ennustuksen taito ei ollut opetettavissa - kyseessä oli tutkijoiden mukaan lahja, jota ei voinut harjoittaa - eikä sen opettamista voinut sillä perusteella pitää erityisen kehittävänä. Toisaalta - väittivät ennustuksen oppiaineen puolustajat - hyötyiväthän lahjojen puutteessa olevatkin siitä rauhallisesta ja hengellisestä ilmapiiristä, joka luokkahuoneen ympäristössä vallitsi.

Sinä kyseisenä maanantaiaamuna rauhallinen tunnelma oli tosiaan toteutunut melkoisen hyvin. Professori Usvahuti oli vetäytynyt turkkilaisen koristemattonsa päälle risti-istuntaan ja syventyneenä meditaatioon, joka hänen mukaansa oli paras mahdollinen keino saavuttaa yhteys yliluonnolliseen. Useiden oppilaiden mielipide oli että professori oli oppinut nukkumaan istualtaan - Tom olisi silloin tällöin voinut vannoa kuulleensa tämän kuorsaavan. Uni ei ollut kovin kaukana Tomin vastaheränneiden luokkatovereidenkaan silmistä ja moni näytti nojaavan leukaansa pöytäliinojen koristamiin pöytiin, joilla kristallipallot lepäsi sumuisina ja tulkitsemattomina kuten aina.

Tom oli tähän mennessä hallinnut joka ainoan oppituntinsa sisällön - ennustusta lukuun ottamatta. Liemien valmistaminen vaati vain tarkkuutta ja keskittymistä, se oli mekaniikkaa, kuka tahansa oppi sen mikäli halusi. Yrttitiedossa tarvitsi omata ainoastaan huolellisuutta ja näppärät sormet - sekä hyvät hermot, joilla sietää professori Niiskuemin valituksia. Tähtitieto ja taikuudenhistoria olivat yksityiskohtien - planeettojen nimien tai vuosilukujen - tehokasta opettelua. Muodonmuutoksista Tom olisi varmaan pitänyt kovastikin ellei professori Dumbledore olisi näyttänyt ottaneen häntä silmätikukseen. Siinä kyse oli ennen kaikkia päättäväisyydestä ja tahdosta.

Pimeyden voimilta suojautuminen ja Taikaloitsut olivat Tomin lempiaineet. Niissä opeteltavat taiat tuntuivat hänestä tutuilta aivan kuin hän olisi osannut ne jo joskus aiemmin. Hän vain tunsi sen sauvassaan ja sormissaan, jotka sitä liikuttelivat. Aivan kuin tuo puinen keppi olisi yrittänyt kertoa hänelle mitä piti tehdä. Se tuli vain niin luonnostaan. Hän oli professoriensa mieliksi käyttänyt sanoja, vaikka ei todellisuudessa tarvinnut niitä. Sanat tuntuivat olevan ainoastaan tiellä taikoja tehdessä. Loitsujen toimivuus ei riippunut siitä lausuttiinko loitsu ääneen vai ei. Lausuminen oli ainoastaan helpottava tekijä niille, jotka epäilivät kykyjään, se selkeytti mieltä, joka oli sekaisin. Tom kuitenkin tiesi aina täsmälleen mitä halusi kohottaessaan sauvansa, eikä sauva koskaan ollut kieltäytynyt tottelemasta.

Useimmat oppilaat ajattelivat sauvaa välineenä, jota käytettiin taikomiseen, mutta Tom ei. Hänen sauvansa oli melkein elävä olento, jonka voimat ja halut olivat vahvasti yhteydessä hänen tahtoonsa ja kykyihinsä. Joskus taikoessaan Tomin oli vaikea hahmottaa missä kohtaa puu vaihtui lihaan. Sauva tuntui niin luontaiselta jatkeelta hänen sormilleen. Se oli tuntunut aina siitä hetkestä asti kun hän oli löytänyt sen herra Ollivandersin liikkeestä. Oikeastaan oli vaikea sanoa kumpi oli löytänyt kumman. Hän oli ollut kokeilemassa muuan karmivaa, tavattoman pitkää ja paksua, äärettömän kömpelöä orapuista sauvaa ja oli tullut vahingossa heilauttaneeksi hyllyä tuon sauvan pyöräytyksellä sillä tavoin, että kukkurallaan olevasta laatikkopinosta yksi pakkaus oli tipahtanut suoraan hänen odottaville käsivarsilleen.
“13,5 tuumaa, marjakuusta ja ytimessä feeniksin sulka. Erittäin voimakas, joskin vaatii käsittelijältään melkoista taitoa. Mutta en usko että…”, kauppias oli aloittanut. Tom oli kuitenkin uskonut toisin ja koskettanut sauvan pintaa tuntien sen välittömästi omakseen. Ilmeisesti sauva oli tuntenut samoin ja he olivat hetkessä todistaneet myös kauppiaalle yhteensopivuutensa.    

Niin, taikuus tuntui Tomista luonnolliselta kuin hengittäminen. Oli aivan kuin taikamaailmaan tulo olisi avannut hänestä kokonaan uuden puolen. Puolen, jonka hän oli kerran ehtinyt unohtaa, mutta joka oli löytänyt hänet jälleen uudestaan. Hän kuului tänne, siitä ei ollut epäilystäkään. Hän halusi oppia lisää, halusi nähdä mihin muuhun vielä pystyisi, millaisia taikoja voisi harjoittelun jälkeen suorittaa. Hän halusi hallita muodonmuutokset paremmin kuin rehtori Dumbledore, loitsia sulavammin kuin professorit Ilomiete ja Quiditin ja keittää liemiä, joilla professori Kuhnusarvio pääsisi kehuskelemaan uuden “löytönsä” johdosta.

 Se sijaan ennustaminen ei kiinnostanut häntä hiukkaakaan. Jos Tom oli luullut että olisi kristallipalloon katsoessaan löytänyt selkeitä vastauksia tai kuvia, hän oli erehtynyt paremman kerran. Ensi kertaa oppitunnilla hän ei ollut tiennyt mitä tehdä. Hän oli yrittänyt ja keskittynyt, mutta pallossa ei ollut mitään, mitä hän voisi nähdä. Kun kukaan muukaan ei ollut osoittanut merkkejä tulevaisuuden havainnoinnista, Tom oli tehnyt ilmiselvän päätelmän että koko jutun täytyi olla huijausta.

Tylsistyneenä hän nojaili leukaa kämmeneensä ja tuijotti utua pallon sisällä. Muut oppilaat kuiskuttelivat vierustovereilleen tai torkkuivat. Pian muuan älypää keksi kuitenkin mielestään erittäin huvittavan ajanviettotavan, johon muutkin yhtyivät. Tom seurasi paikaltaan kuinka eräs hänen ikätoverinsa sipsutti lähemmäs huoneen toisella reunustalla taikatulien päällä kiehuvia teepannuja. Hän loihti siipirdium lentiusan ja viskasi sitten kiehuvan kuuman teeastian ystävälleen, joka niin ikään otti sen vastaan lennätysloitsua käyttäen. Tom seurasi kuinka astiaa alettiin pompotella yhä kasvavalla nopeudella ihmiseltä toiselle.

Leikki oli kestänyt korkeintaan toista minuuttia, kun Tom havaitsi vaaran. Puuskupuhpoika, joka oli leijutusvuorossa teki sauvallaan turhan nykäyksen, joka sai astian sinkoamaan kohti kattoa. Tom ei miettinyt hetkeäkään vaan sukelsi pöytänsä alle häneen juuri sillä hetkellä katsoneen Maximillian Averyn seuratessa esimerkkiä. Kuului posliinin särkymisen ääni ja kivuliaita parahduksia, kun kiehuva vesi roiskui joidenkin onnettomien päälle.
“Mitä täällä oikein tapahtuu?!”

Ilmeisesti professori Usvahuti oli lopettanut meditaationsa. Tom uskaltautui tässä vaiheessa nousemaan pöydän suojista ja kohtasi sen pienehkön sekasorron, joka luokassa vallitsi. Ne oppilaat, jotka olivat onnistuneet välttymään kiehuvan veden roiskeilta tuntuivat pääsääntöisesti saaneen osansa ainakin posliinin palasista, jotka olivat naarmuttaneet heidän ihoaan. Varmaankin useimmat lapset olivat seuranneet pannun lentorataa, eivätkä olleet ehtineet yllätykseltään kääntää kasvojaan pois katosta, minkä vuoksi useat kärsivät jonkinsorttisista palohaavoista kasvojen ja kaulanalueella. Olipa joku saanut vettä silmiinsäkin. Oppilaat ryntäilivät vauhkoina ja tuskissaan edes takaisin pienessä tilassa niin että luokkahuone näytti pian siltä kuin se olisi tullut norsulauman tallomaksi.

Professori Usvahutin kaljuuntunut päälaki alkoi punottaa uhkaavasti ja Tom melkein näki kuinka mies yritti pidätellä raivonpurkausta.
“Seis!” hän karjaisi ja oppilaat jähmettyivät paikalleen, vaikka jokunen ulisi vielä palohaavojaan tai kivistäviä silmiään.
“Vahingoittuneet suorintatietä sairaalasiipeen!” hän komensi ja liuta oppilaita kiiruhti ennustustornin tikkaille. Professori Usvahuti nappasi mukaansa ne pari oppilasta, jotka olivat onnistuneet vahingoittamaan silmänsä. Hän auttoi lapsia portaita alas ja vilkaisi vielä nopeasti huonetta, jossa olivat jäljellä enää Tom ja Avery. Muut vahingoittumattomat olivat näyttäneet livistäneen paikalta.
“Avery, Valedro, siivotkaa tämä sotku!” bassoääninen mies ärähti ja pamautti luukun kiinni mennessään. Pojat vaihtoivat nopean yhteistä tyytymättömyyttä ilmaisevan katseen ennen kuin ryhtyivät hiljaisina työhön.

Tom lennätti posliininsiruja laiskahkolla sauvanliikkeellä roskakoriin Averyn nostellessa kaatuneita pöytiä vaivautumatta tällä kertaa käyttämään sanoja. Tietenkin kaikista maailman ihmisistä juuri Maximillian Avery oli määrätty hänen työtoverikseen. Tom oli varma, että olisi suoriutunut tästä työstä paljon nopeammin mikäli olisi tehnyt sen yksin.
“Sinä juttelit toissapäivänä Trafox Jonesin kanssa”, kuului yllättäen toteamus huoneen toiselta puolelta.
Tom käänsi katseensa toiseen ensiluokkalaiseen päin. Mitä tämä oli? Yrittikö Avery olla ystävällinen kaiken sen tylyyden ja huomiotta jättämisen jälkeen?
“Niin”, Tom vastasi lyhyesti keskittäen huomionsa jälleen posliininpalasiin.
“Millainen hän oli?”

Oliko muka olemassa adjektiivia, jolla olisi voinut kuvailla herra Foxia? Tämä oli ollut jotakin kovin erikoista. Oudolla tavalla suorempi kuin yksikään Tomin aiemmin tapaama ihminen. Varsin hauska ja rennomman oloinen kuin muut aikuiset velhot, joista Tomilla oli varsin vähän kokemusta. Tom oli pitänyt miehestä, se hänen täytyi myöntää, mutta tämä oli jättänyt hänelle monta kysymystä, joihin hän halusi vastauksen. Kehotus kirjoittamisesta oli kummitellut Tomin mielessä lauantaista asti, mutta hän oli hillinnyt itsensä. Eihän hänellä ollut mitään varsinaista syytä kirjoittaa herra Foxille, eikä hän todellakaan tahtonut antaa itsestään epätoivoista kuvaa.
“Persoonallinen.”
“Mitä hän sanoi sinulle?” Averyn kasvoilla näkyvä uteliaisuus sai Tomin tuntemaan miellyttävää tyydytystä. Olipa Avery kuinka suosittu tahansa hän, Tom, oli se, joka oli keskustellut hyvän aikaa herra Foxin kanssa. Tom tunsi hetkellistä houkutusta paljastaa herra Foxin ehdotus kirjoittamisesta, mutta päätti sitten vaieta asiasta.
“Eiköhän se ole hänen ja minun välinen asia”, hän totesi ylimalkaisesti. Oli taas hetken hiljaista ja kaksikko jatkoi työtään. Tom oli selvinnyt melkein loppuun asti, kun Avery vilkaisi häntä ja toisen pojan suu loksahti auki.

Tom katsahti itseään varmana siitä että oli muuttunut kauttaaltaan siniseksi tai jotakin kun Avery henkäisi:
“Sinä osaat käyttää sanatonta taikuutta!”
Vai siksi sitä kutsutaan, Tom ajatteli, mutta kohautti sitten vain olkiaan ja pyyhkäisi viimeisetkin sirpaleet ääneen lausumattoman loitsun avulla lattialta.
“Niin.”
Avery katsoi häntä vähintäänkin epäluuloisesti ja äänensävyssä oli varsin syyttävä kaiku hänen sanoessaan:
“Veljeni on viidennellä. Hänkään ei osaa sitä vielä.”
Ehkäpä minä olen fiksumpi kuin typerä veljesi, Tom tuhahti ajatuksissaan, mutta piti suunsa jälleen tiukasti supussa. Minkä hän sille mahtoi että hän vain osasi asioita, joita hänen ei olisi vielä kuulunut osata?
“Mutta sinä osaat“, Avery jatkoi ja hänen kasvoilleen karkasi pienen pieniä merkkejä ihailusta.
Tom joutui piilottamaan nautinnollisen hymyn vastatessaan jälleen:
“Niin.”
“Vau. Tiedätkö että sinussa on ainesta, Valedro.”
“Niinkö?” Tom kysäisi epämääräiseen, etäisesti kiinnostuneeseen sävyyn ja ryhtyi pakkaamaan laukkuaan havaittuaan luokan olevan siedettävässä kunnossa. Avery, joka oli jo suoriutunut pakkaamisesta, asteli hänen eteensä.
“Niin”, toinen poika ilmoitti selkeästi saaden Tomin kohottamaan yllättyneesti kulmiaan. “Jos kyse olisi vain minusta olisit ollut sisällä ensimmäisestä illasta alkaen.”
“Kiva kuulla”, Tom lausahti ääni sarkasmia tihkuen.
“Mutta muut - ne haluavat todisteita”, Avery selitti ja hänen silmissään välähti ovelasti.
“Minä en aio todistella kenellekään yhtään mitään”, Tom tokaisi heittäen koululaukun hartialleen..
“Älä nyt. Kokeilisit vähän rajojasi. Näyttäisit kaikille millainen velho olet”, Tomia kookkaampi poika maanitteli.

Tom vilkaisi häntä pahasti. Hän ei aikonut ryhtyä Maximillian Averyn tai tämän kavereiden sätkynukeksi. Hänhän oli taikataidoiltaan parempi kuin koko porukka yhteensä!
“Minä näytänkin. Kunhan olen ensiksi paras”, Tom mutisi ja nykäisi lattialuukun auki.
“Sinulla on korkeat tavoitteet. Pidän siitä”, toinen poika sanoi arvioivaan sävyyn, joka raivostutti Tomia entisestään.
Pidä mistä ikinä haluat, hän ajatteli katkerasti. Luuletko muka oikeasti että sinä ja typerä pikku jengisi kiinnostatte minua? Minä en kaipaa hännystelijöitä, en sen paremmin kuin sinun kaltaistasi turhantärkeää pullistelijaa.
“Me voisimme auttaa toisiamme”, Avery houkutteli Tomin laskeutuessa ylimmällä tikapuiden rapulle.
“Minä en tarvitse sinun apuasi.”
“Ajattelepas nyt vähän. Voin helpottaa elämääsi melkoisesti.”
“Minun elämäni ei ole niin vaikeaa etten kestäisi sitä.”
“Miten vaan. Mieti asiaa, Valedro. Voisimme olla ystäviä.”
Viime päivinä tuohon virkaan onkin ollut tunkua, Tom pani merkille lattiaa lähestyessään. Eivätkö ihmiset tajua että pärjään loistavasti omillani ja että pidän asiat mielelläni siinä kurssissa?

Tom seisahtui hetkeksi tikkaiden alapäähän odottaen että perässään kavunnut Averykin saavutti lattian.
“Entä jos kokisin yllättäen haluavani sinun… porukkaasi?” hän kysyi niin välinpitämättömästi kuin suinkin kykeni.
Toisen kasvoille nousi tyytyväinen hymy.
“Tiedät mistä minut löytää”, hän huikkasi jättäen huoneen.

   ***

Joshua, Jennifer ja Charlus astuivat Suuresta salista eteisaulaan nautittuaan erinomaisen päivällisen. Michael ja Laura olivat molemmat jättäytyneet heidän seurastaan. Kaksikko oli ollut teillä tietämättömillä aina viimeisten tuntien päättymisen jälkeen. Joshua oli hetken miettinyt minne hänen ystävänsä olivat lähteneet niin salaperäisinä, mutta oli sitten antanut asian olla. Hän itse arvosti sitä, että saattoi lähteä jonnekin ilman että hänen ystävänsä pitivät ristikuulustelua hänen määränpäästään ja yritti siksi tarjota näille tuon saman liikkumavapauden, josta hänellä tuntui ainakin sillä hetkellä olevan jonkin verran puutetta.

Jennifer kulki nimittäin tiukasti Joshuan käsipuolessa, eikä poika voinut olla tuntematta oloaan näyttelyrotaksi, jota omistaja kuljetti parhaillaan esiteltävänä. Joshua yritti tuntemastaan ahdistuksesta huolimatta kertoa Charlukselle muuan hassua tapahtumaa taikuudenhistorian tunnilta. Hän oli juuri pääsemässä parhaaseen osaan - siihen kuinka Clarkson-niminen luihuispoika oli kompuroinut professori Binnsin lävitse - kun tajusi ettei tummahiuksinen nuorukainen näyttänyt kiinnittävän häneen minkäänlaista huomiota.
“Charl? Charlus?” Joshua heilutteli kättään ystävänsä kasvojen edessä.
Tämän epämääräisen sumea katse heitti nopean vilauksen häneen päin:
“Häh?”
“Kuuntelitko sinä minua ollenkaan?” Joshua tuohtui. Kuinka hänen ystävänsä oli saattanut tuolla tavoin ajatella omiaan, vaikka hänen tarinansa oli ollut vielä pahasti kesken?
“Anteeksi, Josh”, toinen poika pahoitteli ja vilkaisi jälleen portaikkojen suuntaan.

Joshua tajusi minne hänen ystävänsä katse osui ja se sai hänen ilmeensä synkkenemään. Portaita nouseva parivaljakko, varsinkin sen miespuolinen osa, oli hänelle kaikkea muuta kuin mieluinen. Jostain syystä johtajapoika Aprigon Vance tuntui olevan aina paikalla, kun hän teki jotain vähänkin sääntöjä koettelevaa.
“Minä käyn hoitamassa yhden jutun”, Charlus huikkasi ja ryntäsi portaisiin sellaisella vauhdilla että linnan olisi voinut luulla olevan tulessa. Typertyneet Joshua ja Jennifer jäivät katselemaan hänen menoaan.
“Oletko huomannut että Charlus on alkanut roikkua johtajatytön perässä vähän turhankin usein?” Jennifer kysyi saaden ensimmäisenä muodostettua järkevän lauseen.
“Älä viitsi, Jen”, Joshua naurahti kietoen toisen kätensä lyhyen tytön hartialle. “Charlus ei ole niin idiootti että ihastuisi luihuiseen. Hehän ovat kuvottavia, tyhmiä, omahyväisiä, itsekkäitä, surkeita, lahjattomia, ällöttäviä, inhottavia ja kuvottavia.”
“Melko hyvä lista ominaisuuksistasi, Bole, mutta unohdit menninkäisenpelätintä muistuttavan ulkomuodon”, kuului terävä huomautus, jonka lausuja ei voinut olla kukaan muu kuin eräs tietty Treasa Gondolier.

Joshua käännähti siinä samassa ympäri irrottaen otteensa Jenniferistä. Hän kohtasi pienen, hetkeä aiemmin tyrmien portaikosta nousseen luihuisporukan. Joshua tunnisti kaikki viisi  sukunimeltä. Kolme poikaa olivat hänen taikuuden historian kurssiltaan - Clarkson, Cotton ja Delacour - ja punatukkainen tyttö oli Joshuan muistikuvan mukaan nimeltään McKinnon, Gondolierin äänekäs ystävä.
“Suu kiinni, Gondolier”, Jennifer täräytti ja nappasi kiinni Joshuan käsivarresta. “Tule Josh.”
“Hienoa, Bole”, Gondolier ivasi ja heilutteli luonnottoman vaaleaa tukkaansa halveksivasti olan yli. “Olet löytänyt varaäidin itsellesi.”
“Treasa, anna olla”, McKinnon pyysi vaisusti ja Delacour, jonka käsi oli kiinni Gondolierin kädessä yritti nykiä tyttöä kohti Suurta salia.

Joshua ei kuitenkaan aikonut vain jättää Gondolierin loukkausta huomiotta.
“Ja sinä uuden gigolon”, hän ilmoitti kylmästi. Sopimaton ilmaus sai muut vetämään kiivaasti henkeä, mutta Gondolier ei edes värähtänyt.
“Josh!” Jenniferkin järkyttyi, mutta Joshua ei huomioinut tyttöystäväänsä - oikeammin varmaankin kihlattuaan - vaan keskittyi mittelemään katseiden voimalla Gondolierin kanssa.
“Tuossako paras mihin pystyt?” tyttö kohotti tummia, kapeita kulmakarvojaan epäilevästi. “Saanko minä siis vuoron?”
Joshua avasi jo suunsa, mutta Jennifer otti kiinni hänen kädestään ja alkoi silitellä sitä rauhoittavasti.
“Anna olla. Hän ei ole sen arvoinen”, tyttö kuiskasi ja Joshua joutui mielessään myöntämään että Jennifer taisi olla oikeassa.

He kääntyivät lähteäkseen, vaikka Joshuasta tuntuikin että hänen itsetuntonsa sai melkoisen kolauksen hänen joutuessaan raukkamaisesti kävelemään pois tällaisesta tilanteesta.
“Rohkelikkojen ylpeyttä“, Gondolierin äänekäs tuhahdus oli niin ärsyttävä, että Joshua joutui puremaan tosissaan hammasta ettei olisi vastannut jotakin. “Kukaan muu ei ole huomioimisen arvoinen kuin herra ja neiti maailmanpelastajat.”
Myöhäistä, Joshua ajatteli, mutta samassa vastalause oli jo karannut hänen huuliltaan:
“Jonkun on pakko pelastaa maailma kun te luihuiset ensin tuhoatte sen!”
Hän riistäytyi irti Jenniferin otteesta samalla kun Gondolier karisti omat pidättelijänsä. He seisoivat melkein nenäkkäin ja huusivat toisilleen sellaisella äänenvoimakkuudella, että Joshua olisi voinut vannoa yläkerroksiin suunnanneen Charluksenkin kuulevan.
“Te olette niin olevinanne ettekä todellisuudessa ole lainkaan meitä parempia!” Gondolier huusi ja osoitti häntä teräväkyntisellä sormellaan.
“Emme vai? Me päihitämme teidät joka ainoassa kilpailukelpoisessa lajissa!” Joshua karjui vastaan.
Tytön silmät kaventuivat viiruiksi:
“Testataanko?”
“Milloin vain!” heitti uhmakkaasti.
“Hyvä on”, Gondolier kääntyi.
“Se on sotaa sitten!” hän huikkasi olkansa yli kipakkaan sävyyn.
 
   ***

Kuten kaikki tiesivät Tylypahkan johtajaoppilaat joutuivat viettämään hyvin paljon aikaa keskenänsä järjestäessään erilaisia tapahtumia ja hoitaessaan yleisiä velvollisuuksia. Luonnollisesti tästä seurasi että johtajakaksikko oli usein hyvin lämpimissä, jopa läheisissä väleissä keskenään, kuultiinpa muutamien päätyneen aina saman kotiovenkin taa. Dorea Musta ei kuitenkaan ollut lainkaan vakuuttunut siitä, että oppisi pitämään Aprigon Vancesta koko elämänsä aikana - kouluvuodesta puhumattakaan.

Päivälliselle menossa olleet Dorea, Rhonda, Treasa sekä muutamat viimeksi mainitun miespuoliset ystävät olivat hetkeä aiemmin törmänneet tyrmien käytävässä Aprigon Vanceen, joka oli sattunut paikalla niin sopivanoloisesti, että Dorea miltei uskalsi veikata Rhondan sormien olleen pelissä. Aprigon oli pyytänyt Doreaa välittömästi seurakseen kirjastoon, jossa heillä olisi tilaisuus keskustella pian käsillä olevista rehtorin 90-vuotissyntymäpäivistä. Aprigonin mukaan olisi oleellista että he, oppilaskunnan edustajina, pohtisivat rehtorille jotakin kunnianosoitusta, joka kertoisi kuinka suuressa arvossa he rehtoriaan pitivätkään.

Dorea ei ollut osannut sanoa kumpi häntä inhotti enemmän: ajatus siitä että hän viettäisi taas yhden iltapäivän Aprigonia kuunnellen vai tuo selvästi nuoleskelulta vaikuttava lahjontayritys. Rhonda ei ollut kuitenkaan antanut hänelle mahdollisuutta perääntyä, vaan oli suorastaan tyrkännyt Dorean Aprigonin tarjoamaan käsikynkkään ja lirkuttanut ettei Dorean tarvitsisi pitää kiirettä. He olivat vasta saapumaisillaan toiseen kerrokseen ja Dorea oli jo sanomattoman tympääntynyt seuralaisensa puheisiin.
Voi Merlin. Teen mitä tahansa jos säästät minut tältä, Dorea parahti mielessään toivoen että olisi olemassa jokin, mikä tahansa, joka saattoi kuulla häntä. Portaita kavutessaan tuon taukoamattoman ja äärimmäisen pitkäveteisen selostuksen yhä jatkuessa Dorea joutui pettyneenä toteamaan, että joko tuollaista jotakin ei ollut olemassa tai sitten se ei yksinkertaisesti välittänyt hänestä. Joka tapauksessa mikään ei näyttänyt voivan pelastaa häntä lohduttoman ankealta iltapäivältä, joka kuluisi Aprigon Vancen luennointia kuunnellessa.
“Olen kovin pahoillani ettet ollut kuulemassa kuinka professori Dumbledore kehui strutsille tekemääni muodonmuutosta erinomaiseksi. Älä pidä minua omahyväisenä rehentelijänä, mutta minun on pakko sanoa, että olin itse erittäin tyytyväinen. Sinähän tiedät, Dorea, kuinka vaikea häneltä on saada kehuja.”
Dorea oli juuri toteamassa viileän “niinkö” :n seitsemättä kertaa sen toiseen kerrokseen suuntautuvan matkan aikana, kun portaista heidän alapuoleltaan kuuluva huudahdus keskeytti Aprigonin puheen.
“Hei, etkö sinä ole johtajapoika?”

Tasanteelle juuri saapunut parivaljakko kääntyi ja Dorea oli niin ilahtunut keskeytyksestä ettei ensiksi tajunnut, kuka sen oli aiheuttanut. Vasta pitkähkön, jäntevän hahmon harppoessa vauhdilla heidän luokseen Dorea tunnisti Charlus Potterin ja ymmärsi myös kysymyksen outouden. Varmasti Potter tiesi varsin hyvin että Aprigon oli johtajapoika. Tuskin koko koulussa oli ainuttakaan ihmistä, joka ei olisi tiennyt.
“Sinun pitää mennä viidenteen kerrokseen”, nuorukaisista pidempi sanoi Dorean käsikynkässä roikkuvalle. “Siellä on kahden kolmasluokkalaisen kaksintaistelu meneillään!”
“Kaksintaistelu!” Aprigon hätkähti järkytyksestä, kun taas Dorean teki mieli irvistää sekä Potterin kehnolle valheelle että Aprigonin kauhulle, joka muuttui pian innoksi pojan tajutessa vallankäyttömahdollisuuden lähestyneen. Kuinka Potter muka olisi voinut tietää mitään viidennen kerroksen tapahtumista ja silti saapua heidän perässään alhaalta toisen kerroksen tasanteelle?
“Mitä ihmettä!” Aprigon kuulosti lähinnä riemastuneelta ja Dorea suorastaan tunsi kuinka hänen johtajaoppilasparinsa oli pakahtua innosta. “Tule Dorea, meidän on mentävä sinne välittömästi!”
Ennen kuin Aprigon ehti nykiä Doreaa mukaansa Charlus Potter yskäisi vaivaantuneesti ja sanoi sitten:
“On parempi ettei neiti Musta mene, katsos…”
Toinen poika siirtyi aivan Aprigonin viereen ja kuiskasi hänen korvaansa niin että Dorea vain vaivoin kuuli:
“He kamppailevat.. yhm… poikien käymälässä.”

Aprigon punastui railakasti ja Dorea olisi varmaankin nauranut poikien noloudelle - joka oli tosin toisen osalta vain hyvin näyteltyä - ellei olisi ymmärtänyt itse pysyä juonessa mukana esittämällä kainoa johtajatyttöä, joka laski katseensa välittömästi maahan jotain tuollaista kuullessaan.
“Niin todella…. varmaankin parempi että minä… kuinka he ovat niin typeriä”, Aprigon änkytti ja irtautui vastahakoisesti Dorean käsipuolesta.
“Suo anteeksi, Dorea. Palaan aivan pian”, poika vakuutti rynnäten sitten kaavun helmat hulmuten yläkerroksia kohden.
“Ei mitään kiirettä”, Dorea mutisi Aprigon Vancen kadotessa kuulomatkan etäisyydelle.
“Siellä ei ole mitään kaksintaistelua vai kuinka?”  hän varmisti sitten puoliääneen paikalle jääneeltä pojalta.
Charlus Potter puisti päätään:
“Ei, en usko, mutta mistä kolmasluokkalaisista voi koskaan tietää…”
“Aprigon ei varsinaisesti ilahdu, kun saa kuulla tuosta”, Dorea sanoi päätään puistellen ja lähti astelemaan alakerroksia kohti toivoen ehtivänsä turvallisesti luihuisten oleskeluhuoneeseen ennen kuin Aprigon tajuaisi petkutuksen. Charlus Potter kulki hänkin samaan suuntaan.

Dorea tarkkaili vieressään kulkevaa nuorukaista aavistuksen hämmentyneenä. Tällä ei tuntunut olevan mitään hyvää syytä lähettää Aprigonia turhalle matkalle viidenteen kerrokseen. Dorean oli ainakin vaikea keksiä sellaista sillä hetkellä.
“Miksi ihmeessä menit sanomaan niin, herra Potter?” hän kysyikin suoraan. “Luulin että sinulla on jälki-istuntoa aivan tarpeeksi ennestäänkin herra Bolen ansiosta.”
“Josh on tosiaan pitänyt kiirettä sillä saralla tässä viimeaikoina…”, poika naurahti ja hänen poskiinsa ilmestyi pienet hymykuopat.
“Ei minulla ole mitään johtajapoikaa vastaan, jos niin luulet, neiti Musta”, nuorukainen kiiruhti vakuuttamaan kuin olisi epäillyt Dorean pitävän häntä auktoriteetteja tahallaan uhmaavana nuorisorikollisena. “Sanoin Vancelle niin vain koska sinä näytit melkoisen tylsistyneeltä hänen seurassaan ja ajattelin olla avuksi.”

Dorea hymähti. Rhonda olisi voinut pitää tuota suloisena. Hänestä oli lähinnä outoa että poika toimi tuolla tavalla. Ehkäpä kyseessä oli ollut vain kiitollisuus niistä parista kerrasta, joina Dorea oli pitäytynyt antamasta herra Potterille jälki-istuntoa.
“Kiltisti tehty”, hän pakotti itsensä tunnustamaan.
“Oliko tuo sarkasmia vai kohteliaisuus?” Charlus Potter uteli heidän saavuttaessaan eteisaulan.
“Se sinun täytyy ottaa selville aivan itse”, Dorea tokaisi ja käänsi kasvonsa poikaa kohti. Hän oli tälle ainakin kiitoksen velkaa, sillä ilman Potteriahan hän olisi todennäköisesti istunut tällä hetkellä kirjastossa pohtimassa sopivan kunniakasta värssyä rehtorin syntymäpäiväkorttiin.
“Kiitos nyt kuitenkin”, hän totesi ja nuorukaisen kasvoille piirtyivät hymykuopat.
Pojan käsi sujahti vaatimattomasti niskaan hänen vastatessaan:
“Eipä mitään, neiti Musta. Ritarin leikkiminen kuuluu arkipäivän harrastuksiini huispauksen ja ystävieni järjestämiin hankaluuksiin joutumisen ohella.”
“No, sitten meillä on yhteinen harrastus”, Dorea naurahti ja huomasi olevansa hyvin tietoinen siitä kuinka tarkasti Charlus Potterin ruskeat silmät häntä tarkkailivatkaan.
“Ai, en tiennyt että sinäkin huispaat”, poika yllättyi ja Doreakin hätkähti.

Oliko hän sanonut niin? Eihän hän yleensä puhunut siitä kenellekään, ei edes Treasalle ja Rhondalle, jotka tosin tiesivät hänen salaisesta intohimostaan.
“Tarkoitin kylläkin että minunkin ystäväni aiheuttavat vaikeuksia”, Dorea lausahti niin viileästi kuin suinkin kykeni.
Ruskeissa silmissä välähti älykkäästi:
“Mutta huispaat myöskin vai kuinka, neiti Musta?”
“Ja mistäköhän mahdoit saada tuon päähäsi?” Dorea pyrki pitämään äänensä tasaisena ja kohteliaan tiedustelevana. Miksi ihmeessä hän edes kävi tätä keskustelua? Ei hän näin suuressa kiitollisuuden velassa Potterille ollut.
Poika kohautti hartioitaan:
“Vaikutit vain siltä.”
“Et tunne minua, herra Potter”, Dorea huomautti ja käänsi selkänsä suunnistaen tyrmiin vieviä portaita kohden.
“Huomaatko että yritän kovasti tutustua?” kuului huikkaus hänen takaansa. “Ja voit sanoa muuten Charlus, neiti Musta.”
“Herra Potter on parempi”, Dorea heitti vastauksen olkansa yli.
“Kuinka vain, neiti Musta”, hän kuuli toisen lämpimän äänen vielä toteavan ennen kuin jätti eteisaulan taakseen.

Dorea joutui pysähtymään laskeuduttuaan kierreportaita jonkin matkaa tyrmiä kohden. Tyttö painoi selkänsä kiviseinää vasten ja piti kättä kohoilevalla rinnallaan. Hän tunsi sydämensä sykkivän vauhdikkaasti ja huomasi hymyilevänsä vailla minkäänlaista syytä. Siinä oli vain ollut jotakin. Charlus Potterin äänessä oli jotakin.

   ***

Oli tilanteita, jotka tuntuivat niiden kokijasta hyvinkin luonnollisilta, mutta näyttivät ulkopuolisten silmissä kaikelta muulta. Mitäpä siis olisi pitänyt ajatella kun illan jo hyvää vauhtia hämärtyessä nähtiin Tylypahkan käytävillä pariskunta, jonka toinen osa puoli suorastaan roikkui kiinni toisen kaulassa? Luonnollisesti tilanteen havainnoijat tekivät sen ilmiselvältä vaikuttavan päätelmän, että tähän asti pelkästään platonisesta ystävyydestä tunnetut Michael Pomfrey ja Laura Whirming olivat päättäneet lakata olemasta “vain ystäviä“.

Michael ei edes huomannut kuinka oudoksuvan katseen eräät nelosluokkalaiset häneen ja Lauraan heittivät, sillä hän oli huomattavasti huolestuneempi seuralaisensa senhetkisestä olotilasta.
“Oletko varma ettet haluaisi mennä takaisin sairaalasiipeen?” Michael kysyi kymmenettä kertaa Lauralta, jota hän talutti tiukassa puolihalaavassa otteessa pitäen kädet ystävänsä keskivartalon ympäri epämääräisesti kiedottuna. Laura oli kalpea ja hänen askeleensa huteria, mikä oli saanut Michaelin alun perin tukemaan ystäväänsä.
“Minä pärjään kyllä, Mike, kunhan pääsen makuusalin rauhaan ja hiljaisuuteen”, Laura mutisi ja hymyili pienesti pojalle.
Kun Michael vilkaisi häntä syyllistävällä tavalla Lauran hymy syveni naurahdukseksi ja hän totesi:
“Älä nyt viitsi olla noin vakava. Enhän minä kuollut ole tai mitään.”
“Tuo oli erittäin huono vitsi”, Michael tokaisi heidän raahautuessaan lihavan Leidin eteen. Leidi näytti erittäin paheksuvalta vilkuillessaan heidän soveliaisuussäännöksiä rankasti rikkovia kädenasentojaan, mutta päätti sitten malttaa mielensä ja pitäytyä tavanomaisesta moralisoinnista.
“Niin, tiedät kai että Joshua on aina ollut meistä se hauska, kun taas sinä ja minä olemme niitä huumorintajuttomampia tapauksia”, Laura mumisi väsyneesti ja hänen päänsä painui hetkeksi Michaelin olkaa vasten. Michael silitti hänen kylmän hien peittämää otsaansa ja oli ilmoittamaisillaan tunnussanan, kun salaovi avautui äkisti ja neljän kuudesluokkalaisen tytön ryhmä ryömi ulos oleskeluhuoneesta. Michael tunsi jähmettyvänsä tunnistaessaan sisarensa Katen ja tämän takana juuri keskelle epämääräistä tilannetta saapuneen Poppyn.

Hyvän tyttöystävän määritelmä oli Michaelista aina ollut sangen hankala ja hän arveli siihen liittyvän yhtä monta erilaista näkökulmaa kuin maailmassa oli ihmisiä. Hyvä salainen tyttöystävä oli kuitenkin vielä tätäkin mielenkiintoisempi termi ja hän oli aina viimeisen kahden viikon ajan laskenut Poppy Limentinin sen sisälle. Oli kuitenkin näkyjä, joita hyvän salaisen tyttöystävänkään ei kuulunut joutua kohtaamaan, ja poikaystävä toinen tyttö kaulaan kietoutuneena taisi olla eräs sellainen.
“Ups”, Kate lohkaisi Lauran ja Michaelin nähdessään. Hänen kaksi ystävätärtään, joita Michael ei tuntenut nimeltä, alkoivat hihitellä välittömästi. “Ei, älkää antako meidän häiritä. Me häivymme tästä että voitte jatkaa.“

Michaelin sisar ja kaksi muuta tyttöä lähtivät tirskuen eteenpäin huikaten muutaman askeleen edettyään:
“Hei Poppy, etkö tulekaan?”
Ruskealettinen rohkelikkotyttö katsoi suoraan Michaeliin eikä poika osannut sen paremmin tulkita hänen ilmettään kuin tasaista äänensävyäänkään:
“Taidan sittenkin jäädä tänne.”
“Ihan miten vain.”

Katen ja hänen ystäviensä äänten kadottua lankesi epämiellyttävä, ahdistavan painostava hiljaisuus, joka tuntui vain syvenevän syvenemistään. Poppy seisoi paikallaan kädet puuskaan kiedottuina katsellen heitä. Laura aukoi suutaan kuin yrittääkseen selittää, mutta oli sillä hetkellä liian heikko puhuakseen. Michael taas tunsi vatsassaan vellovan ja päässään jyskyttävän huolen, mutta oli aivan lamaantunut paikoilleen.

Lopulta, hitaasti hän sai koottua itsensä ja auttoi Lauran muotokuva-aukkoon. Tytöistä vanhempi heitti Michaeliin pelästyneen ja pahoittelevan katseen, mutta nuorukainen vakuutti hänelle että kaikki olisi hyvin ja auttoi hänet muotokuva-aukon lävitse. Laura sen sijaan kertoi selviävänsä tyttöjen makuusaliin itsekin niin että Michael voisi hyvin jäädä selvittämään asioita. Selvittämistä niissä näytti tällä hetkellä todellakin olevan.

Lihavan Leidin pyörähdettyä jälleen rohkelikkojen tilojen suojaajaksi Michael asteli Poppyn luo ja tarttui yhdellä epätoivoisella liikkeellä tytön kämmeniin. Poppyn kädet olivat pehmeät ja tuoksuivat aina saippualle, mutta sillä hetkellä Michael ei ehtinyt huomioida sitä yhtä tarkasti kuin yleensä. Hänen mielessään vilahtelivat epätoivoisten selitysten parret ja piinaavat kysymykset. Kuinka hän ikinä voisi selittää tämän? Kuinka Poppy ikinä voisi uskoa? Michael saattoi hyvin kuvitella miltä edellinen oli näyttänyt Poppyn silmissä, eikä lainkaan epäillyt etteikö Poppy olisi vihannut häntä sillä hetkellä aivan täydestä sydämestään.

Hänen täytyisi kertoa kuinka huonosti Laura sillä hetkellä voi, mutta kuinka hän olisi voinut tehdä sitäkään? Hän oli luvannut tytölle, että pitäisi tämän salaisuuden, eikä koskaan paljastaisi sitä edes heidän yhteisille ystävilleen. Kuinka hän voisi pettää Lauran luottamuksen ja paljastaa Poppylle jotakin minkä oli luvannut pitää salassa jok’ikiseltä elävältä olennolta?  

Hetken katkerien ajatusten jälkeen Michael ymmärsi ettei hän millään tavalla voisi selittää Poppylle mistä äskeisessä oli kysymys. Heidän vasta aivan alussa oleva suhteensa tuhoutuisi pienessä hetkessä, eikä hän voisi edes yrittää kertoa ettei missään nimessä ollut halunnut loukata Poppya olemalla Lauran kanssa. Hän piti Laurasta hyvin paljon, mutta kuin perheenjäsenestä. Michael ei kuitenkaan saanut suutaan auki edes kertoakseen sen vertaa.

Poppy näytti odottavan Michaelin tekevän jotakin. Hän ei rimpuillut Michaelin käsien otteesta, mutta ei liioin vastannut siihen. Hän odotti hiljaisena ja sanattomana, että Michael aloittaisi selityksensä tälle kaikelle. Selityksen, jota nuorukaisella ei ollut antaa.
“Poppy”, Michael aloitti vaikeasti ja pysähtyi. Mitä hän voisi sanoa? Hänen täytyi sanoa jotakin. Mitä tahansa, josta Poppy ymmärtäisi kuinka paljon hän tästä todellisuudessa välittikään. Oliko sellaisia sanoja keksittykään? Sanoja, jotka antaisivat toiselle ihmiselle niin paljon että niiden varaan saattoi luottaa mitä tahansa.
Michael huokaisi:
“Ymmärrän jos sinä vihaat minua tällä hetkellä. Minä en voi selittää tuota äskeistä, vaikka kuinka tahtoisin ja tiedän olevani kohtuuton sanoessani että sinun täytyy vain luottaa sanaani etten pidä yhdestäkään tytöstä sillä tavalla kuin sinusta. Minulla ei ole tarjota sinulle mitään todisteita, ja silti minun täytyy pyytää sinulta luottamusta, jota en ehkä ole edes ansainnut.”

Poppyn sormet eivät vetäytyneet Michaelin otteesta, eikä tyttö vieläkään sanonut mitään. Michael huokaisi syvemmin ja irrotti otteensa.
“En tiedä mitä voisin sanoa”, hän tunnusti. “Tai tiedän, mutta pelkään sanoa sen, koska luulen että käsittäisit minut väärin. Olen pilannut jo iltasi, eikä minun pitäisi viedä näiltäkin pieniltä sanoilta mahdollisuutta loistoon ja juhlallisuuteen, mutta haluan silti sanoa ne vain siltä varalta etten enää koskaan saa mahdollisuutta puhua sinulle, minkä ymmärrän kyllä hyvin.”

Michael nieleksi. Ne olivat suuria sanoja, eikä niitä kuulunut sanoa tällaisena arkisena maanantai-iltana nuhjuisessa käytävässä aatelisnaista esittävän muotokuvan tarkkaillessa heitä äärettömän tietoisesti. Niitä ei kuulunut sanoa näin nopeasti tai näin odottamatta. Niille piti antaa aikaa kasvaa todelliseen merkitykseensä. Aika oli kuitenkin jotain mitä Michaelilla ei ollut. Hänen täytyi sanoa ne sanat vielä epävarmana ja odottavana. Pelokkaana siitä ettei saisi koskaan tietää, oliko todella ollut oikeassa tulkitessaan tunteitaan sanoiksi. Hänen täytyi kuitenkin yrittää antaa niille sanoille ainoa mahdollisuus, jonka ne ehkä tulisivat koskaan hänen huuliltaan saamaan:
“Minä rakastan sinua, Poppy Limentin.”

Pieni hetki, joka kului hiljaisuudessa, muuttui Michaelin mielessä sietämättömiksi viikoiksi ja kuukausiksi, joiden aikana hänen sydämensä heittelehti vallattomana pitkin rintaa, varmana siitä, että saisi pian repeytyä palasiksi. Se helpottui vasta kun hitaasti, hyvin hitaasti, pieni, vaatimaton hymy nousi Poppyn sieville kasvoille ja hänen tähtisilmänsä syttyivät lämpimään tuikkeeseen:
“Ja minä sinua, Michael Pomfrey.”

Se riitti. Michael ymmärsi että niiden kokeilevien, tutkivien, mutta samalla heikkoudestaan huolimatta voimakkaiden sanojen myötä kaikki heidän välillään oli sovittu ja anteeksi annettu. Poppy uskoi hänen selittämättömän selityksensä, koska rakasti häntä. Poppy Limentin rakasti häntä samalla tavoin kuin hän tätä! Hän olisi halunnut huutaa ilosta ja ihastuksesta. Kuuluttaa sitä lausetta yhä uudestaan niin kauan että linna oppisi toistamaan kaiun sukupolvien ajaksi. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin, vaan veti Poppyn aivan lähelleen ja painoi nenänsä tämän nenää vasten suudellen tätä hitaasti ja hellästi. Suudelman jälkeen heidän poskensa lepäsivät vastakkain ja Michael kuiskasi Poppyn korvaan uudestaan, tällä kertaa aivan hiljaa:
“Rakastan sinua.”

   ***

Tom Valedro makaili sen samaisen päivän iltana sängyssään, eikä tuntenut oloaan lainkaan uniseksi. Viimeviikkojen tapahtumat pyörivät hänen mielessään ja hän yritti paraikaa päästä selville siitä, miten hänen tulisi suhtautua kaikkiin ympärillään pyöriviin ihmisiin ja näiden tarjouksiin. Monet olivat hänelle liian ystävällisiä tai liian kiinnostuneita hänestä, eikä Tom ollut aivan selvillä heidän kaikkien tarkoitusperistään.

Professori Kuhnusarvion ylitsevuotava ystävällisyys Tomia kohtaan oli ehkä kaikista helpointa ymmärtää. Kuhnusarviohan oli hänen oma tuvanjohtajansa, joka kaikesta päätellen tuntui helposti valikoivan lahjakkaita tai kyvykkäitä oppilaita “kokoelmiinsa“. Hänen motiivinsa oli puhdas ahneus ja tarkoitus saavuttaa henkilökohtaisia hyötyjä ja etuja. Tomin kannalta tämä Kuhnusarvion kiintymys oli toki edullista, sillä opettajan suosiossa oleminen voisi ainakin tulevaisuudessa helpottaa hänen asemaansa. Sitä paitsi oli hyvä että opettajanhuoneessa joku laittoi vastaan, kun professori Dumbledore yritti varmasti mustamaalata häntä.

Maximillian Averyn ehdotus jengiin liittymisestä oli sen sijaan ollut yllättävä ja tietyllä tapaa imartelevakin veto, mutta näin jälkikäteen ajateltuna siitäkin löytyi tietynlaista logiikkaa. Avery oli nähnyt millaisia taikoja Tom pystyi suorittamaan ja kenties pelkäsi Tomin aikovan napata hänen jenginsä johtajuuden ja yritti siksi pysyä hyvissä väleissä. Hän piti Tomia uhkana itselleen. Vaikka Tom ei osannut sanoa erityisesti pitävänsä Averysta oli totta että tämän joukkoihin liittymisessä olisi monenlaisia etuja. Vaikka hän viihtyikin itsekseen oli totta että porukka olisi saattanut tuoda tietynlaista turvallisuuden tuntua. Olisi huomattavasti mukavampaa kävellä käytävillä joukossa kuin itsekseen jolloin kaikkien huomio kiinnittyi automaattisesti häneen. Niin, ehkä hänen pitäisi vielä harkita Averyn ehdotusta.

Trafox Jonesin Tomille Kuhnusarvion juhlissa osoittama ystävällisyys oli vaikeammin tulkittava kuin edelliset. Herra Foxista näytti olleen vain hauska keskustella hänen kanssaan niitä näitä. Tämä oli jopa kohdellut Tomia hieman samaan tapaan kuin sukulaispoikaansa. Kuitenkin Tomilla oli vahva epäilys siitä, että miehen reippaan pinnan alla oli ollut jotain, mitä hän ei ollut nähnyt. Tälläkin oli joku syy pyrkiä Tomin lähelle, se ei ainoastaan ollut tullut esille vielä. Toisaalta eipä sillä ollut suurtakaan merkitystä, sillä poika ei ollut erityisen vakuuttunut, että tulisi tapaamaan koko miestä enää toistamiseen. Tämä hieman harmittikin häntä, sillä herra Fox oli vaikuttanut juuri sellaiselta velholta, joka olisi voinut vastata sellaisiinkin Tomin kysymyksiin, joita hän ei edes uneksinut kysyvänsä opettajiltaan.

Sitten oli vielä tapauksista hankalin: Anastasia Vance. Tyttö, joka oli kaikista itsepintaisimmin yrittänyt tuppautua hänen seuraansa ja oli mitä selvimmin ilmaissut halunsa ryhtyä hänen ystäväkseen, oli ainoa, jolla ei näyttänyt olevan minkäänlaista syytä toimilleen. Anastasia ei voinut kokea häntä uhkana, eikä liiemmin näyttänyt omaavan ainuttakaan keinoa, jolla olisi voinut hyötyä hänestä. Tom ei edes aistinut samanlaista peitettyä mielenkiintoa kuin herra Foxista. Anastasia vain näytti tahtovan olla hänen ystävänsä, vaikka olisi yhtä hyvin voinut olla sitä kenen tahansa muun - jonkun halukkaammankin - kanssa. Mutta toveruus vähäpätöisen rohkelikkotytön kanssa ei vaikuttanut Tomin itsensä kannalta mitenkään hyödylliseltä. Edut näyttivät kovin vähäpätöisiltä tytön tuomiin haittoihin nähden.

Tom kääntyi kyljelleen ja huokaisi. Tämä kaikki olisi ollut paljon helpompaa, jos hän olisi ollut ihan tavallinen velhopoika. Sellainen joka oli tiennyt tästä kaikesta jo lapsesta asti ja joka ei hallitsisi ikäiselleen epäluonnollisen kehittyneitä loitsuja. Sellainen jolla olisi vanhemmat ja oikea koti. Sellainen jonka ei tarvitsisi epäillä jokaista ihmistä ja miettiä jatkuvasti vastausta kysymykseen miksi.

Tom puristi silmänsä kiinni ja päätti, että hänen täytyisi nyt nukkua. Piakkoin hän koettelisi erästä saamistaan tarjouksista. Vai tulisiko käymään niin että tarjous olisikin se, joka koettelisi häntä?
« Viimeksi muokattu: Helmikuu 14, 2009, 16:14:00 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 3&4: 25.1
« Vastaus #17 : Helmikuu 14, 2009, 13:33:35 »
Luku 6: Pelinappuloita ja pelaajia

Oli torstai-iltapäivä ja valinnaisaineiden tunneiltaan juuri palanneet Michael Pomfrey ja Joshua Bole olivat ainoat elolliset olennot poikien makuusalissa, mikäli ei otettu huomioon niitä puolihorrostavia kärpäsiä, jotka olivat ovelasti piiloutuneet katon rajaan. Joshuan oli ollut tarkoitus vain piipahtaa makuusalissa tuomassa kirjansa ennen jälki-istuntoon suunnistamista, mutta visiitti oli yllättäen pidentynyt pojan alkaessa udella jälleen asioita Michaelin ja Poppyn suhteesta. Michaelista tuntui, että hän oli kertonut kaiken tämän jo kymmeniä kertoja sen jälkeen kun heidän suhteestaan oli paria päivää aiemmin tullut virallinen ja vastaukset tuntuivat tulevan suoraan ulkomuistista.
“Anteeksi mitä?!” Joshua parkaisi keskeyttäen Michaelin puheen ja saaden toisen pojan hätkähtämään. Mitä hän oikein oli sanonut? Michael katsoi ystäväänsä kummastuneena. Joshuan ilme oli erittäin syyllistävä.
“Ensin sinä ilmoitat että olet alkanut seurustella ja sitten paukautat vielä sanoneesi sen, sen”, Joshua madalsi ääntään kuin joku olisi voinut kuulla heitä tyhjässä makuusalissa, “ r-sanan.”
“En ymmärrä, miksi siitä tehdään niin suuri numero”, Michael kohautti olkiaan ja jatkoi tavaroidensa järjestelyä. Joshua tai Charlus oli taas onnistunut sotkemaan hänen matka-arkkunsa lainatessaan pergamenttia, mustetta tai jotakin vastaavaa. “Kyllä toista ihmistä voi sanoa rakastavansa, jos todella tuntee niin. Ja minä rakastan Poppya.”

Poppy - unikonkukka - kuinka se nimikin kuulosti jo niin sievältä. Pelkkä ajatuskin tytöstä lämmitti Michaelin rintaa. Hän myönsi sen nyt ilomielin: hän oli todella tainnut rakastua Poppy Limentiniin - niin typerältä ja epäuskottavalta kuin se kuulostikin - tunnettuaan tämän vain kuukauden verran.
“Taas sinä sanoit sen!” Joshua syytti kauhistuneesti ja romahti Michaelin pylvässängylle kuin sairauskohtauksen saaneena.
Michael kohotti kulmiaan ystävänsä melodramaattisuudelle:
“Etkö sinä muka koskaan kerro Jenille rakastavasi häntä?”
“No en!” Joshua nousi istualleen ja näytti kauhistuneelta. “Sehän olisi kuin luopuisi omasta identiteetistään, kävelisi alasti liemitunnille tai kynisi hiukset päästään!”
“Minkä sinä kyllä voisit tehdä”, Mike huomautti ja Joshuan käsi kiirehti sukimaan sopimattoman pitkää hiuskuontaloa parempaan malliin.
“Älä sinäkin aloita”, hän murahti käsi yhä ruskeissa hiuksissa. “Äiti ja Jen vihjailevat jo molemmat tuosta.”
“Mutta ihan tosissaan, Mike”, Joshua jatkoi aiheeseen palaten, “ei tytölle voi sanoa että rakastaa häntä! Se on kuolemantuomio, elinikäinen Azkabanissa, ankeuttajan suudelma…”
Michael hymähti tuolle surkuhupaisalle selostukselle:
“Ja sinä olet se, joka meistä on kihloissa.”
“Sinä tiedät ettei minulla ollut vaihtoehtoa”, Joshua sai puristettua hampaidensa välistä.
Kyllä Michael tiesikin.

Jo saapumispäivänä illan pimetessä sopivasti olivat Michael ja Charlus pakottaneet Joshuan vuodattamaan koko totuuden kihlauksestaan Jenniferin kanssa - eipä sillä, ei Joshua ollut pitkään vastustellut: marttyyrin rooli oli ollut liian houkutteleva. Michaelille, kuten myös Charlukselle, oli varsin pian selvinnyt, että Joshualle oli käytännöllisesti katsoen työnnetty sormus kouraan ja hänet oli kirjaimellisesti talutettu Jenniferin ovelle. Kihlaus oli tuntunut olevan kaikkien tahdon mukaista. Jenniferin ja tämän vanhempien, Joshuan vanhempien, heidän ystäviensä - kaikkien muiden paitsi Joshuan. Michael tosin oli luullut että nuorukainen olisi ehtinyt tähän mennessä päästä eroon traumastaan.
“Mutta Josh, etkö sinä muka sitten rakasta Jeniä?” Michael kysyi epäuskoisesti, vaikka ei ymmärtänytkään, miten se olisi muka ollut mahdollista: tuo kaksikkohan oli viihtynyt yhdessä jo kolme kokonaista vuotta!
“Toki minä tunnen häntä kohtaan vahvasti ja kyllä minä kai, ehkä, mahdollisesti, luultavasti, oletettavasti r-sanaankin häntä, mutta en minä voi mennä sanomaan niin!” Joshua näytti siltä kuin häntä olisi pyydetty suutelemaan vampyyria.
“Se kosintakin oli todella suuri virhe”, hontelo poika vuodatti epätoivoisesti ja hautasi kasvot toivottomana käsiinsä. “Ennen meillä oli Jenin kanssa hauskaa yhdessä. Me vain viihdyimme toistemme seurassa ja oli kuin minkään ei tarvitsisi koskaan muuttua. Nyt kaikki on äkkiä niin vakavaa.”
Joshua kohotti katseensa ja totesi sitten yksinkertaisesti:
“Minä en osaa olla vakava, Mike. Se on muiden poikien heiniä. Minä olen…”
“Sitoutumiskammoinen? Lapsellinen? Itsekäs?” Michael ehdotteli mieleensä tulevia adjektiiveja.
Joshua heitti häneen ärtyneen katseen:
“Kiitos suuresti, kun yrität asettua asemaani ja tukea minua.”
“No, anteeksi”, Michael sanoi istuutuen hänkin pylvässängyn reunalle. “Mutta minä en silti voi ymmärtää sinua. Sinulla on todella mukava, ihana tyttö, joka rakastaa sinua ja tekisi mitä tahansa vuoksesi. Mitä sinä muka vielä haluat?”
Joshua raapi leukaansa ja totesi surumielisesti:
“Sellaista jota en voi saada hänen kanssaan: tilaa hengittää.”

Michael puisteli päätään. Oli ihmisiä joita oli helppo ymmärtää, ja oli ihmisiä joiden ymmärtämiseen tarvittiin vähintäänkin lukitilistä. Joshuan onneksi tai epäonneksi hän ei kuitenkaan hallinnut kyseistä taitoa.
“Sinun ja Jenin pitäisi oikeasti puhua tästä…”, hän aloitti, mutta Joshua heitti häneen tympiintyneen silmäyksen.
“Sinäkään et ymmärrä minua, mitä toiveita muka on että hän ymmärtäisi?”
Siihen Michaelilla ei ollut vastausta.

   ***

Luihuisten oleskeluhuoneessa oli meneillään normaali iltapäivän läksyjen kopiointi, joka oli muodostunut suorastaan perinteeksi ensiluokkalaisten poikien keskuudessa. Tietenkin tämä luimistelu kostautui monille heistä oppitunneilla, mutta he viisveisasivat asiasta. Kokeisiinhan oli vielä ikuisuus ja tärkeintä oli että aikaa jäi riittävästi hauskanpidolle. Poikien touhu keskeytyi kuitenkin, kun tiiviin ystäväpiirin ulkopuolelta kuului hiljainen toteamus:
“Avery, olen muuttanut mieltäni.”

Escalus Flint nosti muiden tapaan katseensa ja näki heidän muodostamansa ringin ulkopuolella pää ylpeästi pystyssä seisovan Tom Valedron, joka oli ollut vastuussa äskeisestä ilmoituksesta. Päät kääntyivät nopeasti Maximillian Averyyn, jonka odotettiin reagoivan Valedron toteamukseen.
“Hienoa, tiesin että ymmärtäisit edut”, Avery totesi silminnähden ilahtuneesti ja viittasi Sullivania ja Escalusta itseään tekemään tilaa väliinsä. Vastahakoista esittäen Escalus teki Averyn liikkeen mukaan ja antoi Valedron istuutua viereensä inhon ilme kasvoillaan. Tosiasiassa hän oli niin riemastunut, että olisi mieluusti taputellut Valedroa selkään. Kaikki näytti alkavan sujua juuri siten kuin hän oli sen paria päivää aiemmin suunnitellut.

Escalus Flintiä pidettiin ylimielisenä poikana, niinkin ylimielisenä että hänet usein todettiin vähintäänkin röyhkeäksi - tosin näin ajateltaessa jouduttiin toteamaan, että jos jollakin oli oikeus ylimielisyyteen niin toki juuri hänellä, olivathan Flintit sentään mahtava perhe. Escalus tiesi arvonsa varsin hyvin ja olikin siksi ollut käärmeissään aina vuoden alusta asti, kun tuo kirottu Avery oli jollakin ihmeellisellä konstilla riistänyt ensiluokkalaisten luihuisten johtajan aseman, joka luonnollisestikin olisi kuulunut hänelle! Tämän vuoksi Escalus ei voinut sietää Averya ja olikin aina erimieltä tämän kanssa, jos se vain suinkin oli mahdollista järkevyyden rajoissa. Aina tilaisuuden saadessaan hän pyrki muokkaamaan muiden mielipiteitä Maximillian Averya vastaan joskin viime aikoina Avery oli tehnyt sen melkein liiankin helpoksi.

Luihuisessa - huomattavasti enemmän kuin muissa tuvissa - oli merkitystä sillä kenen poikia tai tyttäriä kukakin oli. Perhetausta vain oli jotakin, mitä yksikään itseään kunnioittava puhdasverinen ei voinut painaa villaisella. Viime aikoina Maximillian Avery oli kuitenkin alkanut muuttaa suhtautumistaan eräisiin poikkeustapauksiin sillä lailla merkittävästi, että Escaluksen oli ollut helppo huomautella tovereilleen porukan johtajan pehmenneestä arvomaailmasta.

Escalus ei muistanut koskaan pidätelleensä hymyä niin suurella työllä kuin toissailtana jolloin Avery oli ottanut esille Tom Valedron ja oli ehdottanut että heidän pitäisi suorittaa pieni “uudelleen arviointi” tämän suhteen. Escalus oli miltei nauranut ääneen tajutessaan Averyn loihtivan parhaillaan hautakuoppaa joukon johtajuudelleen.
“Minä luulin että me olimme varsin yksimielisiä siitä, ettei suvuttomia hyväksytä”, hän oli heittänyt pistävästi ja noin puolet poikaporukasta oli välittömästi asettunut hänen kannalleen.
“Me emme tiedä varmasti, että hän olisi suvuton. Pääsihän Valedro kuitenkin Luihuiseen”, Averyn tukijana tunnettu McDover oli huomauttanut, mutta hänet oli hiljennetty äänekkäin vastalausein.
“Montako Valedroa muka tiedät?”
“Suvuistaan hiljaa pysyvät vain ne, joilla on jotain hävettävää!”
“Lajitteluhattu on tehnyt virheitä ennenkin!”

Escalus oli tuntenut hirvittävää ylpeyttä siitä, kuinka hänen kuukausien mittaan esitetyt huomautuksensa olivat hiljalleen painuneet muiden mieliin ja nämä olivat sillä hetkellä tuntuneet puhuneen hänen omilla sanoillaan ja suullaan.
“Mutta pojat, pojat”, hän itse oli rauhoitellut tilannetta, “eihän Avery toki esittäisi tällaista ehdotusta ellei hänellä olisi todisteita Valedron sopivuudesta.”
Hän oli sanonut sen pehmeästi, lähes lempeästi, mutta oli katsonut Avery tavalla, josta kävi selville hänen todellinen, kaikkea muuta kuin puolustava asenteensa.
“Flint, olet kai sinä itsekin nähnyt mitä hän osaa!” vaaleahiuksinen poika oli ärähtänyt hätääntyneeseen sävyyn, josta Escalus oli nauttinut aivan tavattomasti.
“Kirjoista opittuja näppäryyksiä”, hän oli tuhahtanut arvostelevasti. “Ihan kivoja katsella, mutta ei niillä pitkälle pötkitä. Sisua tai omaperäisyyttä hänellä ei ole nimeksikään. Hänessä ei ole missään nimessä riittävästi kanttia meidän porukkaan.”

Oli seurannut puolustusten ja vastustusten sarja, joka oli lopulta päätynyt yhteiseen päätökseen siitä, että mikäli Valedro halusi heidän joukkoonsa, hänet täytyisi testata ja kunnolla. Escalusta päätös oli ilahduttanut, sillä hän oli päättänyt henkilökohtaisesti pitää huolen siitä, että Valedron tulikoe olisi sellainen, jota yksikään ensiluokkalainen, vaikka kuinka taidokas tahansa, ei tulisi ikinä läpäisemään. Ja upotessaan Valedro veisi Averyn mukanaan ja Escalus saisi lopultakin aseman, joka hänelle oikeutetusti kuului.

Maximillian Avery tunsi piristävän jännityksen kihelmöivän sisimmässään. Tapahtumat olivat selvästikin etenemässä hänen haluamallaan tavalla. Hän oli ollut täysin varma ettei Valedro voisi sivuuttaa hänen kiintoisaa tarjoustaan ja olikin ollut oikeassa siinä. Maximillian ei ollut täysin varma, mikä oli ollut lopullinen syy, joka oli saanut Valedron muuttamaan mielensä, eikä liiemmin välittänytkään siitä. Tärkeintä oli että Valedro oli nyt halukas liittymään heidän joukkoonsa.

Ne kaksi kuukautta, jotka Avery oli viettänyt joukkonsa johtajana, olivat opettaneet hänelle paljon ihmisten käsittelystä ja heidän lukemisestaan. Ne olivat myös saaneet hänet kiintymään muiden arvostukseen ja päätöksen tekoon siinä määrin, että hän ei aikonut luopua rehellisesti ansaitusta johtajanpaikastaan vain sen vuoksi että muuan pullistelija yritti saada hänet kiipeliin. Ei Avery ei aikonut luopua asemastaan ilman taistelua. Tätä taistelua hänen ei kuitenkaan tarvitsisi käydä henkilökohtaisesti Escalus Flintin kanssa, vaan sen areena ja suorittaja olisi Tom Valedro.

Kunhan Valedro näyttäisi kykynsä testissä, jonka muut hänelle laatisivat ja läpäisisi sen, kukaan ei enää uskaltaisi asettaa Maximillianin harkintakykyä kyseenalaiseksi. Ja sitten kun Valedro olisi yksi heistä, hän varmasti muistaisi, kuinka Maximillian oli ollut se, joka oli aina tahtonut hänet heidän joukkoonsa. Hänestä tulisi Maxille uskollinen ja lojaali liittolainen, joka tukisi häntä kaikissa päätöksissä. Sen jälkeen kun hänellä olisi puolellaan Tom Valedron kaltainen lahjakas ja voimakas poika ei hänellä olisi enää mitään pelättävää muiden taholta.

Tom Valedro tunsi itsensä epäluonnollisen rauhalliseksi istuessaan muiden ikäistensä joukkoon. Hän näki monien irvistävän hänelle, toisien katsovan odottavana ja joidenkin kuiskailevan vierustovereilleen. Oleellista oli kuitenkin että heidän kaikkien ajatukset ja tunteet - olivat ne sitten häntä vastaan tai hänen puolellaan - liittyivät häneen. Hän tunsi olonsa oudolla tapaa juhlavaksi ja tärkeäksi. Hän piti tästä, vaikka ei sitä ääneen tahtonut myöntääkään.

Tom näki lyhyen ristiriitaisen katseen, jonka Avery ja tummatukkainen poika hänen vierestään - Flintkö se nimi oli? - vaihtoivat ja aavisti ryhmän lävitse kulkevat jännitteet, jotka liittyivät näihin kahteen. Hän oli aina ollut hyvä lukemaan ihmisiä. Erityisesti valheet hän tunnisti nopeasti, samoin kuin kätketyt ristiriidat. He ovat kilpailijoita, Tom tajusi jäykistä asennoista ja hiljaisista pahoista silmäyksistä. He kilpailevat tämän porukan johtajuudesta ja minä taidan olla osa sitä peliä… Mielenkiintoista.

Tom oli joutunut kamppailemaan koko aamupäivän ajan omaa ylpeyttään ja itsepäisyyttään vastaan ja oli laskeskellut mielessään niitä lukuisia haittoja ja etuja, joita osallistuminen Averyn jengiin voisi hänelle tuoda. Etuja oli enemmän, se oli matemaattinen tosiasia. Lisäksi Tomia houkutteli hänen vastikään keksimänsä ajatus siitä, että joku noista pojista saattaisi olla kykenevä antamaan hänelle jonkin johtolangan isän ja muun suvun jahtaamiseen. Vaikka sukututkimus oli tuottanut vesiperän Tom ei aikonut vielä antaa periksi, vaan jatkaisi nyt lähestymistä toiselta kannalta.
“Avery varmaan mainitsi että haluamme hieman todisteita siitä, että sovit ryhmäämme”, poika Tomin vieressä sanoi johdattelevasti ja vaikka hänen sanansa olivat ilmiselvästi tarkoitetut Tomille hänen katseensa oli kiinnittynyt Averyyn.

Kukaan ei näyttänyt odottavan Tomin vastausta, vaan kaikkien huomio oli nyt kiinnittynyt siihen mittelöön, jota Avery ja Flint kävivät katseillaan. Tom seuraili muiden reaktioita ja osasi melkoisella varmuudella jakaa useimmat pojat sen mukaan kumman kannattajakuntaan nämä kuuluivat. Vaikutti siltä että jengi oli hajaantumassa varsin selkeästi kahtia. Tom epäili mahtoiko kummallakaan johtajaehdokkaalla olla riittäviä kykyjä joukkion yhdistämiseen.
“Muistaakseni sanoit haluavasi ottaa testin suunnittelun vastuullesi”, Avery tiuskaisi Flintille, jonka toinen käsi puristui miltei huomaamattomasti nyrkkiin.
“Sitten muistisi pelaa hyvin”, Flintin äänensävy oli niin jäykkä että typerinkään olento ei saattanut erehtyä luulemaan noiden kahden pojan välejä toverillisiksi. “Valedro voi suorittaa testin ensi viikonloppuna.”
“Siinä sitten katsotaan, onko sinussa tarpeeksi velhoa liittyäksesi meihin”, Flint totesi ja vilkaisi lopultakin Tomiin päin, eikä vilkaisusta jäänyt epäselväksi, että poika odotti Tomin epäonnistuvan.
“Mutta siihen asti voit ainakin minun puolestani viettää aikaasi seurassamme”, Avery totesi aavistuksen Tomin ohitse katsoen. Flintille suunnattu näpäytys ei kuitenkaan jäänyt keneltäkään huomaamatta. Avery selvästikin halusi tehdä selväksi kuka oli joukkion pomo.
Flint hymyili väkinäisesti:
“Tietenkin.”

Tom arveli, että niistä saattaisi tulla hyvinkin mielenkiintoiset pari päivää, ainakin mikäli porukan ryhmähenki olisi tällaisissa kantimissa. Pojan mielessä käväisi epäilys siitä mahtaisiko jengi pysyä edes kasassa viikonloppuun asti, mutta katsoi paremmaksi pitää ajatuksen itsellään. Hän ainoastaan seurailisi ja ottaisi opikseen tämän porukan toiminnasta. Eipä kai kokemus tällaisesta yhteisöstä olisi hänelle ainakaan haitaksi.

   ***

Tylypahkan tilusten puiden viimeiset lehdet tippuivat puista kellan, kullan, ruskean ja punertavan moninaisissa sävyissä. Ne olivat kosteita syksyn tavanomaisista säistä johtuen ja varisivat alkavan syysmyrskyn kourissa pahaa aavistamattomien ulkoilijoiden niskaan. Ainoastaan kasvihuoneiden läheisyydessä kasvavat talvipensaat tuntuivat nauttivan säästä ja olivat aloittaneet kukintansa sen vuoksi jo nyt lokakuun lopulla, vaikka normaalimpi aika olisi ollut kuukautta myöhemmin.

Dorea kiirehti eteenpäin viileässä ilmassa ja veti ohutta, kirjavaa huiviaan tiukemmin kasvoille suojaksi purevalta tuulelta, mutta tulikin epähuomiossa hellittäneensä otteensa siitä lyhyeksi hetkeksi, jonka aikana tuuli jo vei kangaspalan mennessään. Dorea tuhahti itsekseen. Hän oli ollut todellinen idiootti valitessaan taikaolentojenhoidon valinnaisaineekseen. Tällä välin Treasa ja Rhonda opiskelivat kumpainenkin muinaisia riimuja lämpimässä luokkahuoneessa tai oikeammin olivat jo poistuneet tunnilta oleskeluhuoneen takan lämpöön.

Tyttö syöksyi huivin perään ja jahtasi sitä jonkin aikaa kunnes näki sen sotkeutuvan muuan kasvihuoneiden suuntaan kulkevan rohkelikkopojan jalkoihin.
“Kiitos”, Dorea lausahti Charlus Potterin ojentaessa huivia.
“Eipä mitään, neiti Musta”, poika hymyili paljastaen osan valkeasta hammasrivistöstään. “Me tunnumme törmäilevän jatkuvasti nykyisin.”
Dorea myönsi asian olevan niin ja kysäisi sitten:
“Minne olet tällä kertaa matkalla?”
“Kasvihuoneille”, poika vastasi. Minä ja Joshua tulimme aamulla epähuomiossa hajottaneeksi parikymmentä ruukkua ja professori kutsui meidät korjaamaan niitä tuntiemme päätyttyä.”

Dorea oli yhä enemmän hyvillään siitä että ei ollut valinnut Yrttitiedon S.U.P.E.R-kurssia. Eipä silti, tuskin hänellä sinne olisi ollut mitään asiaakaan, hän oli yksinkertaisesti onneton kasvien kanssa.
“Mitä te niille ruukuillekin teitte?” hän uteli vinosti hymyillen. “Aloitteko heitellä niitä?”
“Unohdimme lannoittaa kimakkakirkupajun uuden kasvualustan ja… jälki oli sen kuuloista kun tuon nimiseltä kasvilta saattaa odottaa.”
Dorea puisteli päätään tietämättä pitikö hänen olla säälivä vai huvittunut ja toteuttikin melko onnistuneen välimuodon sanoessaan:
“Professori Niiskuemi mahtaa vihata teitä…”

Potter avasi suunsa vastatakseen, mutta Dorea näki tämän olan ylitse ryhdikkään profiilin lähestyvän riistanvartijan - jollaista heillä ei tosin ollut ollut enää ikuisuuksiin - mökin suunnalta.
“Voi ei!” Dorea parahti ääneen.
Hän ei kerta kaikkiaan jaksaisi toista usean tunnin annosta Aprigon Vancea kaikkien yhteisten oppituntien jälkeen. Dorean oli onnistunut livistää Aprigonin näkyvistä tämän ryhtyessä kiittelemään professori Kertkyhmyä erinomaisesta oppitunnista, mutta huiviepisodi oli hidastanut hänen matkan tekoaan ja Aprigon huomaisi hänet millä hetkellä hyvänsä.

Epätoivoinen ajatus nousi Dorean mieleen ja hän heitti katseen taakseen, jossa talvipensaat kukkivat. Hetkeäkään epäröimättä hän sukelsi viheriöivien, suurten valkokukkaisten pensaiden suojiin. Hän näki Potterin kengänkärkien tulevan aivan lähelle ja kuuli ihmetyksen pojan äänessä tämän udellessa, mahtoiko hän olla aivan kunnossa. Toki Dorean ihmeellinen liike oli näyttänyt oudolta Charlus Potterin näkökulmasta, sillä eihän tämä ollut voinut havaita selkänsä takaa lähestyvää Aprigon Vancea.
“Potter, et mahtanut nähdä neiti Mustan menevän tästä?” kuului äänekäs kysymys, joka kantautui tuulenkin ylitse. Kengänkärjet kääntyivät poispäin Doreasta.
“Ei Vance, en mahtanut”, Potter vastasi ja Dorean teki mieli huokaista ääneen. Ainakin joku tuntui olevan hänen puolellaan tässä asiassa.
“Sepä harmi”, Aprigon kuulosti sangen tyytymättömältä ja Dorea yritti pysytellä niin paikallaan kuin mahdollista.

Samalla Dorea tuli ajatelleeksi, kuinka typerä tämä koko tilanne olikaan. Hän piilottelemassa puskassa Aprigonilta, jota hän joutuisi joka tapauksessa sietämään koko loppu vuoden Charlus Potterin, pojan, jota hän tuskin tunsi, suojatessaan hänen selustaansa. Tämä koko kohtaushan oli kuin jostakin erittäin huonosta komediasta, jollaisia tosin esitettiin hieman turhankin paljon taikaväestön teattereissa.
“Niin minustakin olisi ollut miellyttävää nähdä hänet”, Dorea kuuli Potterin pehmeäsointuisen äänen sanovan ja tuli epämääräisesti panneeksi merkille kuinka paljon enemmän piti siitä kuin Aprigonin puheen jäykästä säntillisyydestä.
“Toivon että olet tietoinen että koulun johtajaoppilaana neiti Mustalla ei ole minkäänlaista mielenkiintoa pysytellä sinun nähtävilläsi”, Aprigon ilmoitti ylväästi ja Dorea saattoi kuvitella kuinka hänen nenänsä nousi ylpeästä yläilmoja kohden.
“Kuten ei sinunkaan”, Potter huomautti vastaan.
“Mitä tarkoitat?” Aprigon kysyi terävästi ja Dorea kompuroi aivan hiljaa hieman syvemmälle pensaikkoon. Onneksi talvipensaiden varret olivat näin paksuja ja kestäviä, eivätkä päästäneet paljastavia ääniä hänen osuessaan niihin.
“No, et kai kyselisi hänen peräänsä, jos tietäisit missä hän on, vai kuinka?” Potter esitti kevyeen sävyyn.
“Minun ja neiti Mustan välit eivät kuulu sinulle millään lailla”, kuului Aprigonin tiukkasävyineen vastaus. “Hyvää päivänjatkoa, herra Potter.”
“Toivottaisin samoin, mutta en erityisesti toivo, että päiväsi jatko on hyvä”, Potter huikkasi toisen pojan perään, mutta pensaikon raosta kurkkiva Dorea arveli, että Aprigon ei yltyneen tuulen takia ollut kuullut sitä, mikä oli varmaankin Charlus Potterin onni.

Vasta kun aikaa oli kulunut muutama minuutti Dorea kuuli paikalle jääneen pojan toteavan:
“Voit tulla esiin, hän on jo poissa näköpiiristä.”
Dorea kömpi pystyyn ravistellen likaa kaavustaan ja sen päälle kiedotusta polviin asti ulottuvasta takista.
“Olet velkaa minulle kahdesta pelastuksesta, neiti Musta”, poika muistutti virnistäen.
“Sinä olet kirjaimellisesti törmännyt minuun kahdesti, enkä ole antanut sinulle jälki-istuntoa”, Dorea huomautti vastaan.
“Hyvä on, sanotaan että olemme tasoissa.”

He olivat hetken hiljaa Dorean puhdistaessa käsiään mullasta ja Potterin katsoessa koulun suuntaan.
“Vance on nähtävästi aika kiintynyt sinuun”, hän huomautti sangen kevyellä sävyllä.
“Niinkin voi sanoa”, Dorea mutisi ja asetti kätensä tyytymättömään puuskaan. “Hän roikkuu kannoillani kuin varjo…”
“Oletko ehdottanut että hän jättäisi sinut rauhaan?”
“Arvaa vaan. Hän ei ota vihjausta kuuleviin korviinsa ja romantiikan nälkäinen ystäväni Rhonda vain yllyttää häntä vihjailuillaan”, Dorea tuhahti katkerasti.
“Ystävät ovat toisinaan kultaakin kalliimpia. Ainakin he tulevat kultaakin kalliimmiksi…”, Potter totesi sävyllä, josta tuli varsin selväksi että hänellä oli omakohtaista kokemusta asian suhteen.
“Ja heistä nyt puheen ollen, tiedätkö jotain tästä sodasta, jonka Treasa ja sinun kaverisi Bole ovat aloittaneet?” Dorea kysyi nopeasti aihetta vaihtaen.

Jos joku oli luullut ettei kahdella oppilaalla ollut mahdollisuutta vaikuttaa koko ikäluokan väleihin ainoastaan parissa päivässä, oli hän saanut kokea karvaan pettymyksen. Vaikka tupien välillä oli usein lievää jännitystä (varsinkin näin ensimmäisen huippausottelun, Luihuinen vastaan Puuskupuh, alla) oli kilpailun taso normaalisti siedettävää ja suuremmilta joukkoyhteenotoilta oli onnistuttu välttymään etenkin viime vuosina. Kuitenkin propagandajulisteet, joita Treasa ja joku rohkelikoista, arvatenkin Joshua Bole, olivat viime päivinä levittäneet ympäri koulua antoivat kaikille lukutaitoiselle käsityksen, että jokaista vastatuvan kanssa oleskelevaa oli pidettävä vähintäänkin seuranpetturina. Lisäksi niissä oli puhuttu toisten tupien löylyttämisestä “niin perinteisen huispauksen kuin tuoreempienkin kilpailumuotojen kohdalla“.

Kun Dorea oli varovasti udellut Treasalta, mitä tämä oli nyt tekemässä toinen tyttö oli tyrkännyt hänelle kasan paperia ja pyytänyt jakamaan kaikille vastaantulijoille “Luihuisen hengessä työnnetään rohkelikot maanrakoon” -lentolehtisiä. Muutaman hataran yrityksen jälkeen Dorea oli luovuttanut Treasan rauhoittelun ja tyytynyt ainoastaan mulkoilemaan julisteita pahasti. Aprigon Vance oli vienyt asian rehtorille asti, mutta Armando Dippet oli suuressa viisaudessaan todennut, että pieni kilpailuhenki tupien välillä oli vain terveellistä. Dorea tosin oli ollut vakavasti sitä mieltä, että rehtorin olisi ehdottomasti tarkistettava määritelmä sanalle “pieni”. Ainakin ne seitsemän henkilöä, jotka olivat tällä hetkellä sairaalasiivessä “pienen kilpailuhengen” vuoksi, olivat Doreasta viittauksia suurempaan ongelmaan, joka muhi koulun huolitellun ulkosivun takana.
Charlus Potter katsoi häntä kärsivästi:
“En ja yritän parhaani mukaan pysyä erossa siitä. En ole koskaan käsittänyt tätä “Rohkelikko vastaan Luihuinen” -asettelua, enkä ymmärrä, miksi heidän pitää laajentaa keskinäiset kähinänsä koskemaan muitakin ihmisiä.”
“No, Treasa on esiintyvä persoona”, Dorea kertoi ja oikoi huiviaan parempaan malliin.
“Ei Joshuakaan liialla vaatimattomuudella ole pilattu. Hän… odota hetki”, Charlus Potter sanoi ja astahti yllättäen askeleen lähemmäs.

Dorean sydän jätti yhden lyönnin väliin kun pojan käsi lähestyi hänen kasvojaan ja hipaisi sitten hänen hiuksiaan. Potter hymyili ja esitteli Dorean hiuksista nappaamaansa lehden kuin suuren aarteen. Hän tyrkytti sitä ja Dorea otti sen vastaan aavistuksen epäluuloisena.
“Mitä minä tällä?” hän kysyi ja hän käänteli lehteä kasvojensa edessä. Se ei ollut mainittavan kaunis. Lähinnä huonokuntoinen ja epämääräisen rusehtava. Haavasta, mikäli Dorea kasveja tunsi. Kenties se oli jäänyt talvipensaan oksastoon ja tippunut sieltä Dorean hiuksiin, mutta tyttö ei siitä huolimatta keksinyt, miksi Potter oli ojentanut mokoman hänelle niin juhlallisin menoin.
“Pään päälle laskeutunut lehti tuo onnea kun sen säilyttää”, hymyilevä poika selitti vastauksena Dorean hämmennykselle. “Vaahtera vaurautta, tammi pitkää ikää, tuomi menestystä…”
“Entä haapa?”
Joko Potterin posket olivat yllättäen värjäytyneet vilakasta ilmasta tai sitten poika punasteli. Dorea uskalsi arvata jälkimmäistä kuullessaan vastauksen:
“Ikuista rakkautta.”
“Olet varsinainen ennustajaeukko”, Dorea pyöritteli päätään.
Toinen näytti aavistuksen närkästyneeltä.
“Itse asiassa opin tuon mummoltani”, Potter ilmoitti niin ylpeästi kuin mahdollista.
“Mummolta?” Dorean oli vaikea hillitä virnettään. “Ja sinä uskoit?”
“Hänellä on omat outoutensa, mutta myös erittäin luistava järjenjuoksu”, Potter selosti ehdottoman luottavaiseen sävyyn. “Hänellä on jopa pelottavan teräviä havaintoja elämästä.”
“Ehkä sitten on parempi, että sinä pidät tämän”, Dorea totesi ja tunki kuivuneen haavanlehden Potterin käteen. “Ties vaikka professori Niiskuemi rakastuisi sinuun ja saisit vapautuksen jälki-istunnosta.”
Charlus Potter oli vastaamaisillaan jotakin kun kaukaisimmalta kasvihuoneelta kuului äkäinen huuto:
“Potter, mitä sinä vetelehdit siellä ulkona! Heti paikalla tänne!”

Dorea kurkisti Charlus Potterin ohitse nähden erittäin kiukkuisessa asennossa poseeraavan professori Niiskuemin.
Potter irvisti mitä kärsivimmin saman havainnon tehdessään:
“Ja sekö muka olisi parempi vaihtoehto?”
“Onnea matkaan, herra Potter”, Dorea taputti ohimennen pojan olkapäätä ja alkoi tarpoa linnaa kohden.
“Samoin sinulle, neiti Musta!” kuului huikkaus tuulen lävitse.
“Jaa mitä varten?” Dorea vastasi huutaen viiman ylitse.
“Että onnistut pysymään poissa Vancen näkyviltä!”

   ***

Oli muutamia asioita, joita Anastasia Vance inhosi sydämensä pohjasta. Yksi niistä oli luonnollisestikin hänen ärsyttävä isoveljensä Aprigon, toinen oli menninkäisten kitkeminen kesällä ja kolmas oli velhoshakin peluu. Hän onnistui yleensä melko lahjakkaasti välttelemään kaikkia kolmea, mutta sinä lauantaiaamuna hänen oli ollut pakko sortua viimeksi mainittuun.

Saapuessaan kirjastoon puolta tuntia aiemmin hän oli havainnut Tom Valedron lähellä ikkunaa pelailemassa itsekseen tuota Anastasian mielestä peleistä inhottavinta. Hän oli lähestynyt poikaa ja yrittänyt aloittaa juttutuokiota tämän kanssa siinä onnistumatta. Lopulta Anastasian ei ollut auttanut kuin alistua ja liittyä Tomin peliin lupaa kysymättä. Poika oli katsonut häntä ärtyneesti, mutta oli loppujen lopuksi antanut hänen jäädä pelitoverikseen.

Kaksikko oli vaihtanut pelin lomassa vain muutamia lauseita, nekin Anastasian aloitteesta ja kaikesta päätellen Tom vaikutti olevan syvissä ajatuksissaan. Anastasia yritti parhaansa mukaan päätellä pojan kasvojensa ilmeistä, mitä tämän mielessä liikkui, mutta ilmeet pysyivät tulkitsemattomina hänelle.
“Mistä muuten sait tämän pelilaudan?” Anastasia kysäisi ja siirsi ratsunsa tavoittelemaan Tomin kuningasta. Siirto osoittautui pian typeräksi Tomin lähettilään lyödessä nappulan maahan ja raahatessa sen laudan reunalle.
“Avery lainasi”, Tom tokaisi vastauksen ja antoi hevosensa tehdä selvää Anastasian neljännestä jäljellä olevasta moukasta.
“Ai, kutsut häntä yhä Averyksi, etkä esimerkiksi Maxiksi”, Anastasia huomautti terävään sävyyn. “Olen huomannut että olet viihtynyt viimepäivät melko tehokkaasti hänen ja hänen jenginsä seurassa.”

Kuukauden takainen uni palasi hetkeksi kummittelemaan Anastasian mieleen ja hän muisti sen poikajoukon, joka näin jälkikäteen ajatellen muistutti kokoonpanoltaan melkoisesti Maximillian Averyn kaveriporukkaa. Häntä huolestutti todella tieto siitä että Tom oli alkanut lähentyä tämän pahamaineisena tunnetun ryhmän kanssa.
“Avery haluaa minut joukkioonsa, koska olen hänen kannaltaan arvokas. Hän uskoo voivansa säilyttää johtajuutensa avullani”, Tom paljasti ja töni vastahakoista torniaan eteenpäin pelilaudalla. “Ja Flint taas haluaa minun suorittavan pääsytestin, jonka reputtaessani todistaisin paitsi omani myös Averyn mitättömyyden jolloin hän voisi nimittää itsensä porukan uudeksi johtajaksi.”

Anastasia tunsi suunsa loksahtavan. Tomko tiesi tuon kaiken ja silti halusi yhä liittyä heihin? Hänkö tiesi ettei yksikään niistä pojista todellisuudessa välittänyt pätkän vertaa mitä hänelle tapahtui?
“Sinä siis suostut kiltisti vain olemaan heidän pelinappulansa?” Anastasia tuohtui ja käski kuningatartaan sitten nappaamaan Tomin lähemmän lähetin.
“Tuo oli typerä siirto”, poika kommentoi ja antoi torninsa liikkua vasemmalle, jossa se iski nyt Anastasian kuningattaren pökerryksiin ja raahasi nappulan pelilaudan reunalle palaten sitten asemiinsa.
“Tiedätkö miksi pidän velhoshakista enemmän kuin jästien vastineesta?” hän kysyi sitten ohittaen Anastasian kysymyksen.
Anastasia kohautti olkiaan ja seurasi kuinka Tomin kuningatar siirtyi pois hänen jäljellä olevan lähettinsä ulottuvilta.
“Tässä versiossa nappuloilla on oma tahto, mikä tekee pelistä jännittävämpää”, Tom kertoi ja musta kuningatar tehosti sanomaa pysähtymällä selvästikin flirttailemaan Anastasian kuninkaan kanssa kesken matkan. Vasta Tomin tökittyä sitä äkäisesti sormellaan se siirtyi sille osoitettuun asemaan. “Avery ja Flint saattavat luulla, että minä olen vain nappulana tässä heidän valtataistossaan, mutta he eivät ole ottaneet huomioon pelimerkkinsä omaa tahtoa.”
“Mitä tarkoitat?”
“He ovat niin kiinnostuneita kiistelemään keskenään, etteivät huomaisi vaikka mukaan tulisi kolmaskin pelaaja”, Tom kertoi arvioivalla äänellä ja antoi tornilleen käskyn, jolla se löysi tiensä Anastasian suojattoman kuninkaan eteen.

Valkea kuningas heitti kruunun päästään ja kääntyi sitten puimaan nyrkkiään Anastasialle. Minkä hän muka sille mahtoi, että Aprigon oli aina ottanut heidän shakkipelinsä omaan käyttöönsä niin ettei hän ollut ehtinyt oppia pelin hienouksia?
“Sinä siis aiot ottaa tilanteesta kaiken hyödyn irti, vaikka joutuisit siitä hyvästä liittymään kiusaajien ja öykkärien joukkoon?” Anastasia syytti ja kirjastonhoitaja kävi näyttämässä hänelle hiljentäviä sormimerkkejä hyllyn takaa.
“Tiedätkö miksi et pärjää tässä pelissä?” Tom kysyi jälleen aihetta kiertäen ja keräsi nappulat laudan suojiin. “Et osaa uhrata ainuttakaan nappulaa.”
“Minusta taas tuntuu että sinä teet liiankin suuria uhrauksia”, Anastasia totesi merkitsevästi pojan noustessa tuoliltaan.

Tomin katse oli jälleen tumma ja tulkitsematon, eikä Anastasialla ollut aavistustakaan millaisia ajatuksia noiden sielunkuvajaisten takana parhaillaankin liikkui.
“Kun pelataan voitosta, yksikään uhraus ei ole liian suuri”, Tom vastasi ja kääntyi lähteäkseen.
“Millainen voitto on oman itsensä menettämisen arvoinen?” Anastasia kysyi hiljaa pojan pakenevalta selältä saamatta vastausta.

   ***

Lauantai, lokakuun viimeinen päivä, oli ollut eräs Dorea Mustan huonoimmista siihen asti. Tosin ei hän ollut paljon osannutkaan odottaa päivältä, joka oli alkanut, sillä että hänen sisarensa lähettämä typerä lehtopöllö - jonka ennenkuulumaton sisääntulo tyrmiin oli johtajatytölle yhäkin mysteeri - oli yrittänyt nokkia hänen silmänsä puhki. Ei Cassiopeialla tietenkään ollut edes oikeaa asiaa, isosisko oli vain päättänyt mainostaa Mustan lapsista vanhimman, Polluxin, odotettua kihlautumista Irma Crabben kanssa.

Niinpä Dorea ei ollut jaksanut erityisesti edes yllättyä, kun hän oli saanut seurakseen vuoden ensimmäiselle Tylyahon retkelle Aprigon Vancen. Sää oli ollut mitä hirvein ja kaikki lähikylään suunnanneet olivat kastuneet litimäriksi jo ennen linnan porteille saapumista. Tämä ei varsinaisesti ollut ollut omiaan vahvistamaan Dorean sietokykyä Aprigonin suhteen. Hän oli ollut purra kielensä poikki useampaankin kertaan tuon onnettoman retken aikana, jottei vain olisi tullut sanoneeksi johtajaoppilasparilleen äärimmäisen pahasti.

Retken jälkeen Dorea oli sulkeutunut huonotuulisena makuusaliin ja oli kieltäytynyt puhumasta Rhondalle, joka oli alkanut jälleen kerran listata kaikkia niitä ominaisuuksia, jotka tekivät Aprigon Vancesta unelmien poikamiehen. Dorea oli toivonut koko päivän, että Treasa olisi ollut paikalla romauttamassa Rhondan vaaleanpunaisia pilvilinnoja, mutta neiti Gondolierista ei ollut kuulunut mitään sen jälkeen kun hän ja Raòul Delacour olivat poistuneet lounaalta käsivarret äärimmäisen tuttavallisesti toistensa ympärille kiedottuina. Katkera huomio siitä, että Treasa oli selvästikin viettämässä jälleen erityisen nautittavaa lauantaita laski sekin Dorean mielialaa ja hän päätyi lopulta kaivamaan matka-arkustaan sen ainoan esineen, joka saattoi piristää häntä tällaisena päivänä.

Hän puki paksuimman kaapunsa ylleen ja etsi villaiset lapasensa ennen kuin asteli täysissä ulkovarusteissa luihuisten oleskeluhuoneeseen. Nojatuoliin kirjaklassikko “Taian Viemää”:n kanssa käpertynyt Rhonda loi häneen lyhyen katseen romaaninsa ylitse.
“Siellä tuulee yhä”, punahiuksinen tyttö totesi aavistuksen sovittelevampaan sävyyn. Dorea ei kuitenkaan ollut vielä sillä tuulella, että olisi voinut leppyä ystävättärelleen. Ei varsinkaan, kun hän oli täydellisen varma siitä, että Rhonda oli junaillut tämän päivän tapahtumien kulun yhdessä Aprigon Vancen kanssa.
“Ainakaan ei sada enää”, hän totesi viileään sävyyn ja paransi otettaan kädessään lepäävästä luudanvarresta. Liike sai Rhondankin kiinnittämään huomion tuohon varpukasaan.
“Tiedät kai, että sinun äitisi vihaa sitä, että käyt lentämässä”, tyttö muistutti vaisusti.
“Minun äitini vihaa moniakin asioita, kuten sitä että syksyllä sataa tai sitä että linnut sirkuttavat aamuisin puissa”, Dorea kertoi yhä jäätävää äänensävyä hyödyntäen.
Hän asteli tyhjän kiviseinän ääreen ja odotti uloskäynnin avautumista. Hintelä tyttö vilkaisi vielä taakseen ja ilmoitti sitten kapinallisesti:
“Ei hän niillekään voi mitään.”

   ***

Huispauskenttä oli typötyhjä kuten Dorea oli odottanutkin. Normaalisti stadioni oli viikonloppuisin aina koulun joukkueiden käytössä, mutta kuluneen viikon syysmyrskyn alut olivat saaneet pelaajat luopumaan lentoyrityksistä. Doreaa sää ei kuitenkaan haitannut. Hän oli joutunut vuosien varrella tottumaan siihen, että joukkueeseen kuulumattomien oli mahdollista käyttää kenttää ainoastaan epämiellyttävissä olosuhteissa tai pimeän saavuttua.

Varmistuttuaan ensin siitä, että oli yksin paikalla nuori johtajatyttö asettui luudalleen hajareisin - toisin kuin äiti oli aina jaksanut ohjeistaa - ja antoi jalkojensa potkaista vauhdin vetelästä maanpinnasta. Jo lyhyt ilmassa olo todisti, että sää tosiaankin oli karmea. Tuuli riepotteli Dorean vaatteita ja hiuksia ja yritti repiä hänen luutaansa mukaansa, mutta tyttö nautti siitä enemmän kuin mistään muusta. Ilmassa hän tunsi olonsa vapaammaksi kuin koskaan maanpinnalla. Tuuli ei ollut hänen vastustajansa, vaan hänen ystävänsä, pelitoverinsa, jonka ohjauksissa ja virtauksissa hän antoi luutansa liikkua. Heidän yhteinen vastustajansa oli maa. Maa, joka kahlitsi ja pysyi ankaran muuttumattomana. Tuuli kosketteli ruohonjuuria kuin kiusaten ja Dorea syöksähteli aivan maanpintaa kohti suoristaen syöksynsä viime hetkillä niin ettei koskaan törmännyt. Hän ja tuuli olivat voittamattomia tässä pelissä.

Dorea kadotti aina ajantajunsa ilmassa ollessaan. Mikään mitattavissa oleva aika ei olisi riittänyt hänelle tuon ihanan elementin tutkimiseen. Niinpä hän yllättyi huomatessaan katsomossa istuvan hahmon, jota ei ollut paikalle hiipivältä hämärältä nähnyt. Hän laskeutui maahan ja huomasi tuulen heikentyneen huomattavasti siitä kun hän oli aloittanut. Oliko hän ollut ilmassa tunnin, vaiko peräti kaksi? Entä kauanko tuo juuri katsomon reunuksen ylitse oman luutansa ja kaadon seurassa hypännyt hahmo oli häntä tarkkaillut?
“Mitä sinä täällä teet?” hän täräytti suoraan tulijan ollessa enää muutaman askelman päässä hänestä.
“Katselin lentämistäsi, neiti Musta”, Charlus Potter kertoi ja Dorea tunsi punastuvansa häpeästä.
Poika ilmeisesti huomasi tämän sillä hän lisäsi kuin hyvitelläkseen:
“Ja minusta sinä lennät hyvin.”

Dorea tuhahti. Ei kai kukaan käytöstapoja vähääkään omaava olisi voinut muuta sanoa edes vastoin parempaa tietoaan. Potter oli itse huispaaja, vieläpä Rohkelikon huispausjoukkueen kapteeni, ja sai seurata koulun parhaita lentäjiä jatkuvasti lähietäisyydeltä, mikä sai Dorean liitelyn näyttämään varmastikin melkoisen onnettomalta.
“Juu, niin varmaan”, Dorea totesi sarkastisesti ja nosti luudan mielenosoituksellisesti olalleen.

Hän oli ostanut Komeetta 180:sä edelliskesänä rahoilla, jotka hänen äitinsä oli tarkoittanut uuteen juhlakaapuun. Dorea ei ollut tehnyt mitään uudella juhlakaavulla - hänen vanha pukunsa oli edelleen erinomaisessa kunnossa - mutta Komeettojen vasta kauppoihin tullut uusin malli oli suorastaan vaatinut häntä hellittämään kukkaron nyörejään.
Mustatukkainen poika kurtisti kulmiaan kysyvästi:
“Ei, kun minä olen tosissani. Sinä lennät hyvin.”
“Hyvin tytöksi tarkoittanet”, Dorea kiivastui muistaen edellistä kertaa jolloin oli lentänyt yleisölle.
Toisen kummastus näytti vain syvenevän:
“Mitä mahdat tarkoittaa tuolla, neiti Musta?”
“Että tytöt eivät muka ole tarpeeksi vahvoja pelaamaan huispausta.”
“Kuka noin on sanonut?”
“Luihuisten tupajoukkueen kapteeni.”

Se oli ollut viidennen luokan syksyllä. Dorea oli osallistunut luihuisten huispausjoukkueen etsijän karsintoihin kolmentoista pojan kanssa ja oli ollut joukosta ylivoimaisesti paras. Hän oli tehnyt kuusi sieppausta siinä missä pojista paras oli omana koeaikanaan saanut siepin käsiinsä neljästi, minkä lisäksi hän oli ollut ehdottomasti ketterin ja nopein lentäjä. Kapteeni Malcom Oditi oli kuitenkin valinnut tuon neljä sieppausta tehneen pojan joukkueensa etsijäksi. Dorea muisti yhä sen kirvelevän epäoikeudenmukaisuuden tunteen, jonka hän oli kokenut vaatiessaan selitystä sille ettei häntä oltu valittu.
“Sinua on ihan kiva katsella luudalla, Musta, mutta et tosissasi voi uskoa että sinusta olisi huispaajaksi”, kapteeni oli nauranut päin hänen kasvojaan.
“Ja miksen? Minähän nappasin siepin kuudesti koeajassa!”
“Musta, tytöt vain eivät ole tarpeeksi vahvoja pelaamaan huispausta”, Oditi oli töksäyttänyt. “Tiedätkö minkä takia me olemme voittaneet viitenä vuotena peräkkäin?” huispauskapteeni oli jatkanut. “Me emme ole ottaneet tyttöjä mukaan kuten muut koulun joukkueet, koska naiset eivät yksinkertaisesti ole tarpeeksi vahvoja. Enkä aio riskeerata hyvää putkea.”

Nykyhetkellä Dorean edessä seisova huispauskapteeni näytti lievästi järkyttyneeltä, mutta huitaisi sitten kättään vähättelevästi.
“No, siinä tapauksessa hän on täydellinen typerys”, poika pamautti Dorean täydeksi yllätykseksi. “Meidän joukkueemme ei ainakaan tulisi toimeen ilman Auroraa ja Camillaa, eräitä parhaista jahtaajista, joita olen koskaan nähnyt.“
“Sinusta on siis hyväksyttävää, että tyttö pelaa huispausta?” Dorean ääni oli täynnä epäuskoa, joka syveni pojan nyökätessä.
“Hyväksyttävää, ihailtavaa ja kannustettavaa, neiti Musta. Se peli kaipaa noitia enemmän kuin kipeästi.”

Charlus Potterin reaktio hämmensi Doreaa. Kaiken sen jälkeen mitä lehdissä oli viimeaikoina kirjoitettu noitien huonommuudesta huispauksessa, hän ei ollut osannut odottaa että yksikään nuori mies puolustaisi noitahuispaajia noin kiihkeästi.
“Taidat olla varsinainen feministi”, hän ei osannut olla sanomatta.
Poika irvisti:
“Pidän enemmän sanasta tasa-arvonkannattaja. Feministi tuo mieleen jonkun vanhan tantan, enkä oikein viihdy punaisen käsilaukun ja kettupuuhkan seurassa, jos ymmärrät mitä tarkoitan, neiti Musta.”
Pojan äänen lämpö sai Dorean hymyilemään.
“No, ne voisivat oikeastaan pukea sinua”, hän kiusasi.
“Olen tuosta eri mieltä, neiti Musta.”
“Voisitko millään olla käyttämättä tuota titteliä joka ainoassa lauseessa?” Dorea kysyi tajuten kuinka monta kertaa oli mahtanutkaan kuulla sanan “neiti” sen keskustelun aikana.
Nuorukainen virnisti:
“Valitan, neiti Musta. Se kuulostaa vain niin hauskalta.”
“Entä jos käskisin sinun kutsua minua Doreaksi. Hokisitko sitäkin koko ajan?”

Potterin ehdottaessa melkein viikkoa aiemmin etunimiin siirtymistä Dorea oli kieltäytynyt, koska sillä hetkellä hän ei ollut nähnyt asialle minkäänlaista tarvetta. Tällainen tuttavallisuus olisi aiheuttanut vain epämiellyttäviä kysymyksiä ja uteluita muiden ihmisten tahoilta. Mutta nyt… Dorea ei itse asiassa pystynyt selittämään, miksi tilanne olisi sillä hetkellä erilainen. Eihän mikään ollut muuttunut. Vai oliko sittenkin?
“Mahdollisesti”, nuorukainen kohautti olkiaan. “Et voi tietää ennen kuin kokeilet, neiti Musta.”
“No, siinä tapauksessa sano Dorea”.
“Hyvä on, Dorea”, Charlus Potter lausahti ja hymykuopat erottuivat selvästi kasvoista ympärillä vallitsevasta hämärästä huolimatta. “Haluatko pelata?”
Hän viskasi kaadon Dorealle, joka otti kopin automaattisella liikkeellä.
“Ai, sinun kanssasi?” tyttö kysyi niin kummastuneella sävyllä, että toisen olisi voinut luulla ehdottaneen jotakin luonnottomampaa kuin pientä huispauspeliä.
“No, jos välttämättä tahdot voin hakea tänne professori Kuhnusarvion, mutta muistellen sitä kuinka näytit ärtyvän kun hän liemitunnilla työnsi sinulle kutsun seuraaviinkin pikku juhliinsa…”, nuorukainen oli tekevinään lähtöä.
Dorea nauroi ääneen ja tarttui poikaa käsivarresta pidätellen tämän menoa. 
“Hyvä on, pelataan”, tyttö lupasi ja viskasi kaadon korkealle ilmaan syöksähtäen sitten luudalleen.

   ***

Charlus Potter ei muistanut milloin oli viimeksi nähnyt jonkun pelaavan niin suurella tunteenpalolla kuin Dorea Mustan. Toki tytön liikkeet olivat aavistuksen verran harjaantumattomia ja tämän pelityylissä oli säätämisen varaa johtuen harjoittelun ja ammattimaisen ohjauksen puutteesta, mutta tällä oli myös sellainen luontainen kyky iloita pelistä, jonka monet ammattimaiset pelaajatkin olivat vuosien mittaan kadottaneet. Jokainen syöksy ja kiito tehtiin ilmiselvästi täydellä antaumuksella ja rakkaudella tuohon velhopelien kuninkaaseen. Charlus ei muistanut milloin hän viimeksi oli pelannut näin innostavassa seurassa.

Vasta kun oli aivan pimeää ja ympäristö oli muuttunut niin hämäräksi etteivät nuoret saattaneet enää nähdä toisiaan, he katsoivat paremmaksi laskeutua. He sytyttivät sauvoihinsa valon löytääkseen maahan pudonneen kaadon ja etsintöjen päätyttyä Charlus ryhtyi välittömästi ylistämään pelitoveriaan:
“Tuo oli mahtava peli, Dorea! Olet intohimoisin koskaan näkemäni pelaaja ja lyön vetoa että olisit etsijänä ylivoimainen.”
“Älä viitsi”, sauvankärkien valossa näytti siltä että nuori nainen oli punastunut, “ja lopeta sen Dorean hokeminen tai kiellän sinua puhumasta minulle.”
“Miksi muuten on niin, että minä käytän sinun nimeäsi, mutta sinä et ole kertaakaan kutsunut minua Charlukseksi?” Charlus huomioi heidän lähtiessään raahautumaan huispausstadionilta linnaa kohden.
“Ihmiselle voi puhua kutsumatta häntä nimeltä.”
“Mutta on kohteliaampaa tehdä niin.”
“Älä ala opettaa minulle mikä on kohteliasta”, kuului tyly toteamus ja Charlus arveli asettaneensa sanansa hieman huolimattomasti.
“En tarkoittanut loukata”, hän lepytteli palaten alkuperäiseen aiheeseen. “ Ja olin muuten tosissani. Kanssasi oli upeaa pelata. Otetaanko heti huomenaamulla uusiksi ennen kuin joukkueet tulevat valloittamaan kentän vai jaksatko nousta sitä varten kuuden aikaan?”
“Pilailetko? Minä nousen aina neljältä kihartamaan hiuksiani”, tyttö tuhahti ja Charlus joutui miettimään hetken oliko hän tosissaan. Dorean ilme oli kuitenkin siinä määrin tasainen ettei hän vaikuttanut pilailevan.
Nuorukainen kurtisti kulmiaan katsellessaan vieressään kulkevaa luihuistyttöä.
“En ymmärrä miksi. Tuo kampaus sopii sinulle paljon paremmin”, hän tunnusti sitten mielipiteensä.
“Mikä kampaus?” tytön käsi tavoitteli korvan taa aseteltuja kiharoita, jotka olivat kuitenkin purkautuneet tuulen ja lentämisen yhteisvaikutuksesta ja kiljahti pienesti.
“Älä nyt. Olen tosissani. Minusta hiuksesi ovat oikein kivat”, Charlus lausahti hymyillen ja sipaisi yhden tumman suortuvan Dorean korvan taa.

Tytön tummat silmät katsoivat ylös häntä kohden ja niistä heijasteli öinen tähtitaivas. Kului hetki, jonka he seisoivat toisiaan katsellen Charluksen käden levätessä tytön poskipäällä, ennen kuin poika sitten tajusi punastuen kuinka sopimattoman lähellä tyttöä olikaan ja astui huomaavaisesti askeleen taemmas. Kaksikko jatkoi matkaansa koululle täydellisen, odottavan hiljaisuuden vallitessa heidän välillään.

   ***

Rhonda McKinnon väänteli käsiään huolestuneena. Kello oli jo puoli yksitoista eikä Dorea ollut vieläkään palannut! Siitä oli jo neljä ja puoli tuntia, kun hänen ystävänsä oli lähtenyt sen lentävän risukasan kanssa ulos.
“Tres, entä jos hänelle on kuitenkin sattunut jotakin?” pisamakasvoinen nuori nainen kauhisteli. “Pitäisikö meidän kuitenkin hälyttää Aprigon etsimään häntä?”
“Joo, Rho. Olen varma että se olisi todella hyvä ratkaisu tähän kaikkeen”, Treasa huomautti ääni niin sarkasmia tihkuvana, ettei se voinut jäädä Rhondaltakaan huomaamatta.
Tytöistä lyhyempi loi toiseen niin ruman katseen kuin mahdollista:
“Sinä tiedät varsin hyvin, Treasa Gondolier, että minä ajattelen vain ja ainoastaan Den parasta. Aprigon pitäisi hänestä oikein hyvää huolta!”
“Miksi ihmeessä kenenkään tarvitsisi pitää Destä huolta?” Treasa kurtisti kulmiaan. “Hän on aikuinen, toimintakykyinen ihminen, eikä mikään sokea kissanpoikanen, jonka perään tarvitsee katsoa jatkuvasti.”

Rhonda huokaisi ääneen: Treasalla ei selvästikään ollut aavistustakaan siitä kuinka hankala maailma yksinäiselle noidalle olikaan. Eiväthän kaikki olleet sellaisia kuin Treasa, joka tuntui kissan tavoin laskeutuvan aina jaloilleen tilanteesta kuin tilanteesta. Useimmat kaipasivat jotakuta, joka oli valmis auttamaan niissä elämän hankalissa tilanteissa.
Rhonda oli juuri aikeissa heittää ylenkatseellisen kommentin Treasan elämäntavasta, kun oleskeluhuoneen avautuva sisäänkäynti riisti hänen huomionsa laumasta kadonneen yksisarvisen palatessa paikalle.
“Ja mistäs sitä tullaan tähän aikaan?” Rhonda tiukkasi kädet puuskaan asetettuna takan edustan sohvalle Treasan viereen vajonneelta Dorealta, joka hymyili autuaasti.
“Minä olin lentämässä”, pienikokoisin tyttö kertoi ja heilautti luutaansa paremmin näkyville.
“Neljä ja puoli tuntia?” Treasakin tyrmistyi.
“Tuuli oli hyvin miellyttävä”, Dorea totesi onnellisella poissaolevalla sävyllä, joka herätti Rhondan epäluulot.

Pyöreä tyttö asteli aivan ystävänsä eteen ja tarkkaili tämän kasvoja huolestuneena.
“Dorea, sinun poskesi punoittavat. Jotakin on tapahtunut”, Rhonda ilmoitti sitten päätelmänsä.
“On syksy Rho ja siellä on kylmä”, Dorea huomautti järkevästi ja oikaisi asentoaan sohvalla. “Poskeni punoittavat pakkasesta.”
“Et näytä olevan lainkaan kylmissäsi”, Rhonda vihjaisi terävästi.
“Ulkonäkö pettää”, johtajatyttö vastasi viattomaan sävyyn.
“Ulkonäön pettämisestä puheen ollen hiuksesi ovat sotkeentuneet”, Rhonda huomautti ja viittasi kädellään Dorean hiuksiin, jotka olivat karanneet valtoimiksi aamun huolitellusta kampauksesta.

Dorea nousi hiljaa ja käveli takan vieressä sijaitseva hopeakehyksisen peilin eteen. Peilistä häntä kohti katsova kuvajainen näytti hyvin tutulta, mutta samalla siinä oli jotain erilaista. Hiukset olivat purkautuneet tasaisilta kiharoilta ja asettuivat nyt epäsäännöllisen villeinä laineina ja sojottavina suortuvina kasvojen ympärille. Peilistä katsovan tytön posket tosiaan punoittivat ja ennen kaikkea hänen tummat silmänsä säkenöivät aivan uudella tavalla. Hän näytti onnelliselta
“Oikeastaan tykkään niistä näin”, Dorea lausahti ja siirsi muutaman hiuksen korvan taa juuri niin kuin eräs toinen oli muutamaa hetkeä aiemmin tehnyt. Peilikuvan hymy leveni vielä hiukan.


// btw. Hyvää ystävänpäivää kaikille vuotislaisille!
« Viimeksi muokattu: Helmikuu 14, 2009, 15:24:06 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Silver

  • Tengo hipo y soy estudiante.
  • Vuotislainen
  • *Arvostaa sankariaan*
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 5&6: 14.2
« Vastaus #18 : Helmikuu 20, 2009, 19:43:20 »
__________________________
“Avery haluaa minut joukkioonsa, koska olen hänen kannaltaan arvokas. Hän uskoo voivansa säilyttää johtajuutensa avullani”, Tom paljasti ja töni vastahakoista torniaan eteenpäin pelilaudalla. “Ja Flint taas haluaa minun suorittavan pääsytestin, jonka reputtaessani todistaisin paitsi omani myös Averyn mitättömyyden jolloin hän voisi nimittää itsensä porukan uudeksi johtajaksi.”

Anastasia tunsi suunsa loksahtavan. Tomko tiesi tuon kaiken ja silti halusi yhä liittyä heihin? Hänkö tiesi ettei yksikään niistä pojista todellisuudessa välittänyt pätkän vertaa mitä hänelle tapahtui?
“Sinä siis suostut kiltisti vain olemaan heidän pelinappulansa?” Anastasia tuohtui ja käski kuningatartaan sitten nappaamaan Tomin lähemmän lähetin.
“Tuo oli typerä siirto”, poika kommentoi ja antoi torninsa liikkua vasemmalle, jossa se iski nyt Anastasian kuningattaren pökerryksiin ja raahasi nappulan pelilaudan reunalle palaten sitten asemiinsa.
“Tiedätkö miksi pidän velhoshakista enemmän kuin jästien vastineesta?” hän kysyi sitten ohittaen Anastasian kysymyksen.
Anastasia kohautti olkiaan ja seurasi kuinka Tomin kuningatar siirtyi pois hänen jäljellä olevan lähettinsä ulottuvilta.
“Tässä versiossa nappuloilla on oma tahto, mikä tekee pelistä jännittävämpää”, Tom kertoi ja musta kuningatar tehosti sanomaa pysähtymällä selvästikin flirttailemaan Anastasian kuninkaan kanssa kesken matkan. Vasta Tomin tökittyä sitä äkäisesti sormellaan se siirtyi sille osoitettuun asemaan. “Avery ja Flint saattavat luulla, että minä olen vain nappulana tässä heidän valtataistossaan, mutta he eivät ole ottaneet huomioon pelimerkkinsä omaa tahtoa.”
“Mitä tarkoitat?”
“He ovat niin kiinnostuneita kiistelemään keskenään, etteivät huomaisi vaikka mukaan tulisi kolmaskin pelaaja”, Tom kertoi arvioivalla äänellä ja antoi tornilleen käskyn, jolla se löysi tiensä Anastasian suojattoman kuninkaan eteen.
____________________________


Tämä on vain pätkä siitä kappaleesta, mutta täytyy sanoa että se oli kokonaisuudessakin aivan mahtava! Pystyin näkemään sen jopa jonkinlaisena elokuvan trailerina mielessäni! Jos olisit vielä keksinyt jonkin tavan, jolla pelissä olisi tapahtunut samanlainen tilanne: kaksi nappulaa taistelee ja yksi voittaa molemmat, niin perfecto!!

Liityn myös näkemykseen, että Dorean ja Charluksen lovestoori on aivan herkullinen. Alkuluvusta en oikein innostunut ja jopa inhosin tuota suhdetta (älä kysy miksi), mutta kun tulee tilanne että "asialle ei voi enää mitään ja molemmat tuntevat vahvasti" niin hyväksyin sen ja nyt olen ihan menossa mukana! :D

Vielä Tomista: olet tehnyt hänestä todellakin aivan huippu hahmon, siis aivan mahtavaa!! Odotan todellakin innolla seuraavaa! Toivon kuitenkin että laitat yhden kerrallaan (vaikka useamminkin) koska usein tulen koneelle pienessä kiireessä ja kurkkaan vuotiksesta "näytä uudet vastaukset viesteihisi" ja jos on 2 lukua, niin ne saattavat jäädä kesken ja unohdan lukea osan. Seuraavien ilmestyessä olenkin sitten taas aivan pulassa. Kiitos. :}

-Silver
Elämä maapallolla on kallista, mutta sisältyyhän siihen matka auringon ympäri.

Poissa Liekon Lilja

  • Pieni kummajainen
  • Vuotislainen
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 5&6: 14.2
« Vastaus #19 : Maaliskuu 01, 2009, 22:57:09 »
No, hurraa! Vihdoinkin kerkesin lukea tänne asti ja painaa vielä vastaus -nappulaa lukemisen päälle! :D Tiedän, olen äärrettömän hidas, mutta onneksi sinulle on kertynyt nopeita vakkarikommentoitsijoita sen verran paljon, että tuskallinen hitauteni ei paljoa häiritse. Luin siis neljä viimeisintä lukua niin monessa osassa, että en viitsinyt edes laskea niitä kertoja... Kun luen tätä, haluan olla suhteellisen vireä (vaikka en kyllä tänään ole) ja lukuintoinen, joten lukeminen väistämättä pitkittyy... Jos tätä tarinaa lukee aikana, jolloin sattuu olemaan kuin itse tapettu mato, useat hyvä kohdat voi vilahtaa ohi...

Olet ihmeellisen nopea kirjoittaja, joka on varsin ihailtavaa, sillä se ei näy juurikaan tekstin tasossa - paitsi pieninä kirjoitusvirheinä, joita en ala erikseen mainitsemaan. Se on pakko kuitenkin sanoa, että sinulta on jäänyt kymmenittäin pilkkuja matkan varrelta pois - kenties suunnattomassa kirjoittamisinnostuksessa ja vimmassa päästä eteenpäin? Yritä tunkea niitä vähän enemmän mukaan, niin lukija saa mahdollisen hengähdystaon (minä kun harjoituksen vuoksi luen usein ääneenkin).

Itse tarina on mielestäni aivan mahtava! Aivan ihana kaikin puolin. Kaikki hahmot ovat erittäin eläviä kokonaisuuksia, kukin omalaisensa ja hyvin luotuja. Oletko miettinyt hahmoja pitkäänkin, vaan oletko heittänyt ne kirjoittaessasi lonkalta? Tulos on ainakin erittäin toimiva. :) Minua kiinnostaa aivan valtavasti lukea Tomin tuleva koetus, en malttaisi millään odottaa sitä. Muuta Tomista ja tämän touhuista en osaakaan tällä kertaa sanoa, koska näistä lukemisesta on vierähtänyt jo jokin tovi.
Olet onnistunut jotenkin ihmeellisellä tavalla saamaan minut tykästymään jopa nuorten koululaisten välisiin suhde- ja rakkaustarinoihin, mistä pitäisi oikeastaan jo onnitella. Tai siis, pidän ainakin näistä luomistasi pareista erittäin paljon, vaikka en normaalisti voi sietää nuorparituksia oikein missään muodossa, en teksteissä enkä varsinkaan oman kouluni käytävillä... (sanokaa oudoksi, juuri sitä olenkin) :D Mutta nyt nämähän tuntuvat hyvin kirjoitettuina erityisen kiehtovilta ja niiden edistymistä on ihanaa seurata. Vaikka Poppy ja Micheal ovatkin kovin suloisia ja pidän molemmista erittäin paljon hahmoina, pidän vielä enemmän Mustasta ja Potterista... "Neiti Mustassa" vaan tuntuu olevan juuri sitä sisäistä luonnetta, josta pidän naishahmoissa... (Tekisi mieli sanoa, ketä Dorea suuresti muistuttaa ainakin minun mielikuvissani, mutta voit varmaankin arvata vastauksen...)

Anteeksi nyt, mutta tähän aikaan kurkkukipuisena en paljoa rakentavaa saa aikaiseksi, etenkin kun lukemisestakin on jo aikaa, ja toiseksi minulle huudetaan oven takaa, että pitäisi laittaa pää tyynyyn... ^^

- Liekon Lilja      
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 19, 2010, 23:21:58 kirjoittanut Liekon Lilja »

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Vs: Varjelum (CP/DM, K-13, adventure, drama, romance) Luku 5&6: 14.2
« Vastaus #20 : Huhtikuu 15, 2009, 22:05:35 »
Onpas ollut hirveän pitkä tauko tämän ficin kanssa! Aloitan lyhyellä puolustuspuheenvuorolla todeten, että seuraavan luvun kirjoittaminen on ollut tähän mennessä tuskaisinta koko projektissa. Kyse ei ole siitä etteikö innostusta olisi (sitä on enemmän kuin riittävästi) vaan siitä, että en saanut erästä kohtausta millään toimimaan. Kirjoitin sen uudelleen ainakin 12 kertaa, siirsin toiseen lukuun, siirsin takaisin, muutin tapahtumapaikan, vaihdoin paikalla olevia hahmoja, heitin pois, otin takaisin, kirjoitin uudelleen vielä kerran, laskin sivuja, mittailin pituuksia ja lopulta siirsin sen lukuun 8, jossa se näyttää näillä näkyvin toimivan siedettävästi... Mutta siitä sitten ensi kerralla. Muuten tämä seiska luku on ollut valmiina ainakin kuukauden verran...

Kiitos kommentista Elina! No, paritusten ja romantiikan kannalta tämä luku nyt on melko köyhä, eikä Laurastakaan paljasteta vielä enempää, mutta katsotaan nyt. Olen yllättynyt jos virheitä todella oli vain muutama. Suomen kielen pilkutussäännöt kun ovat aina olleet Akilleen kantapääni, eikä kielikorvani välttämättä kuule/havaitse mihin pilkku tulisi asettaa. Uskon kuitenkin että harjoitus tekee tässäkin asiassa mestarin tai ainakin paremman :).
Kiitos kommentoinnista Silver. No, sait mitä halusit :) yksi luku kerrallaan, tosin puhtaasti siitä syystä, että 8 kaipaa paljon parantelua ja lukujen 9 ja 10 järjestys on vielä mietintämyssyssä... Ah, tuo lainaamasi kohta oli nautittavaa kirjoittaa, vaikka jouduinkin tarkistamaan yksityiskohtia shakkia pelaavalta kaverilta (itse en osaa pelata lainkaan, en koskaan ole oppinut nappuloiden nimiä, siirtoja, niitä outoja puolustusjuttuja jne.) - sivumennen sanoen kiitokset tälle anonyymina pysyttelevälle henkilölle avusta. Ah ja Charl<3De... No, seuraavassa luvussa sitten...
Teleija, kiitos kommentista. Pilkuongelmaani viittasin tuolla aiemmin, mutta yritänpä lisäillä niitä matkalle. Ai miettinyt hahmoja? Suunnitellut? Minäkö, joka en ajattele koskaan puolta tuntia edemmäs? No, joo vitsi. Osa hahmoista on pitkän pohdinnan tulosta. Tomia olen yrittänyt sisäistää vuoden verran ja Charlus ja Dorea ovat vaatineet suunnilleen saman verran aikaa. Anastasia syntyi samoihin aikoihin kuin naputtelin ensimmäiset kirjaimet wordiin ja tuntui vain jotenkin kirjoittautuvan itsekseen tarinaan. Dumbledore tuntui tietyllä tapaa helpolta, olen käyttänyt häntä hahmona ainakin kolmessa muussa ficissäni ja hän on sinällään tutunoloinen hahmo, vaikka tässä tarinassa saankin myöhemmin liittää häneen myös vakavampiakin sävyjä... Charluksen ja Dorean ystävät sen sijaan ovat koko ajan muuttaneet muotoaan. Ensinnäkin heidän roolinsa piti olla alussa vähäisempi ja heitä piti olla määrällisesti vähemmän (ainoastaan Joshua ja jonkinlainen Treasan ja Rhondan yhdistelmä), mutta sitten tarvitsin Michaelin ja häntä seurasi Laura, jota seurasi Jennifer. Treasa-Rhonda ei toiminut alkuunkaan, vaan käyttäytyi päättömästi ja epäjohdonmukaisesti, mistä seurasi se että hänet oli pakko erottaa kahdeksi ihmiseksi. Sitten pakko päästä vähän ylpeilemään (joo joo, lopetan tämän hölötyksen ihan juuri) Poppylla ja Trafoxilla, jotka tulivat kumpikin mukaan aivan viime tipassa kun olin jo julkaisemassa heidän entrance-lukujaan, kun he vain yks kaks hyppäsivät mukaan. Erityisesti Trafoxia pidän hetken mielijohteeksi onnistuneena, häikäilemättömiä ihmisiä on mukava kirjoittaa (kolme lukua ja saan hänet takaisin... kolme lukua, kolme lukua vain...).

Okei pälätykset sikseen ja saanko esitellä kauan tuloaan tehnyt luku 7. Tiedän ettei se ole tapahtumallisesti kummoinen, eikä kerronnallisestikaan parasta tasoani, vaan enemmänkin pakollinen väliluku, mutta olisin silti kiitollinen, mikäli vaivautuisitte painamaan vastaus-nappulaa. Kiitoksia

                                                        -Unissakävelija

Luku 7:  Todistusten aika

Sunnuntaina alkunsa saanut marraskuu oli valjennut kaikkien ihmetykseksi mitä upeimmalla säällä lokakuun lukuisten syysmyrskyjen jälkeen. Aurinko paistoi ja taivas oli kirkkaansininen vienon koillistuulen puhallellessa Tylypahkan tilusten yllä. Aurinko oli kiertänyt jo kehänsä loppupuolelle, kun väkeä alkoi laahustaa sankoin joukoin huispausstadionilta. Sinä päivänä pelattu huispausottelu oli päättynyt Luihuisen joukkueen murskavoittoon Puuskupuhista, joskin Charlus Potter oli ottelun seuraajana ollut tästä huolimatta sitä mieltä, että Luihuisen taktiikassa oli ollut lukuisia virheitä, joista vähäisin ei ollut heidän etsijänsä kykenemättömyys keskittyä pelin hienouksiin.
“Charl, he ovat luihuisia ja heidän pelityyliinsä kuuluu runnominen, toisten pelaajien ahdistelu ja sääntöjen taivuttelu. Luuletko muka että yhdestäkään luihuisesta löytyisi niin paljon lahjakkuutta, että hän voisi voittaa rehellisen huispausottelun?” Joshua totesi nyrpeästi repien ärtyneenä Puuskupuhin kannustuslippuaan.
“Ensi kerralla saat askarrella omat lippusi, mikäli kohtelet minun tekemiäni näin”, Jennifer tiuskahti lipunvarteen tarttuen ja hän ja Joshua ryhtyivät käymään vääntöä tuosta keppiin sidotusta kankaanpalasesta.

Charlus sen sijaan karkasi ajatuksineen sen samaisen päivän aamuun ja oli hiljaa mielessään erimieltä Joshuan väitteestä, etteikö luihuinen voisi pärjätä vain omalla kyvykkyydellään. Hän oli sinä aamuna pelannut peräti kaksi tuntia huispausta Dorea Mustan kanssa ja heillä oli ollut jälleen erittäin nautittava pelituokio. Paitsi että Dorea oli hyvä pelaaja, hän oli myös yksinkertaisesti hyvää seuraa. Rehellisesti sanoen Charlus ei kerta kaikkiaan voinut käsittää luihuisten huispauskapteenia, sillä verratessaan ottelussa pelannutta etsijäpoikaa ja Doreaa keskenään, hänellä ei ollut pienintäkään epäilystä siitä, etteikö jälkimmäinen olisi ollut selvästi lahjakkaampi. Nuorukainen ei itse asiassa malttanut odottaa seuraavaa kertaa jolloin pääsisi pelaamaan tytön kanssa.
“Charlus, missä maailmoissa sinä taas leijailet?” Lauran pehmeä kysymys tavoitti Charluksen ja poika hätkähti syyllisenä kääntyen katsomaan käsikoukkuunsa tuttavallisesti asettunutta nuorta naista.
“Hän taitaa kirjaimellisesti leijailla aamun jäljiltä”, Michael Lauran toisessa käsikynkässä totesi niin tietävästi, että Charlus arveli ystävänsä heränneen aamuiseen lähtöönsä, vaikka hän oli yrittänytkin hiipiä luutineen poikien makuusalista niin hiljaa kuin mahdollista.
“Testailin vain tuuliolosuhteita illan harjoituksiin”, hän puolustautui, mutta rinnalla kävelevät ystävät kohottivat epäluuloisesti kulmiaan.
“Tuulta ei ole mitään ideaa testata puolta päivää etuajassa”, lippunsa Jenniferille menettänyt Joshua tokaisi.
“Mikä tarkoittaa, että Charlilla oli jokin toinen syy, jota hän ei kehtaa kertoa meille”, Jennifer jatkoi ja heilutteli kärsinyttä lippua innokkaasti sanojensa tahtiin.
“Eli tämän täytyy liittyä jotenkin hänen peliseuraansa”, Laura päätteli kiusoittelevalla sävyllä. “No, kerro nyt, kuka hän on?”
“Niin juuri, kerro nyt. Camillako? Hän on kyllä niin sievä, että häntä katselisi mieluusti aamuhämärässä huispauskentällä - Au!” Joshuan selostus päättyi kivunparkaisuun, kun Jennifer täräytti häntä puisella lipunvarrella terävästi päähän.
Pitkänhuiskea poika heitti anteeksipyytävän virneen kihlattuunsa:
“Minä katselisin mieluummin sinua huispauskentällä aamuhämärässä, mutta olet itse sanonut ettet mielelläsi vietä ylimääräistä aikaa stadionin läheisyydessä.”
“Niin kuin sinä muka edes pääsisit ylös niin varhain että olisi hämärää.”
“Minähän olen varsinainen aamuvirkku!”
“Niin, ehkäpä Australian aikavyöhykkeellä”, Jennifer totesi kuivasti ja Charlus, Laura ja Michael vaihtoivat huvittuneen katseen.
“Tuon otat takaisin sinä senkin - ”, Joshua uhkasi ja kumartui kutittamaan tyttöä vyötäisiltä, mutta tämä singahti lippuineen pakoon hameen helmat hulmuten.
“Hei, epäreilua!” Joshua parahti ja ryntäsi tulevan morsiamensa perään kolmen muun nauraessa noiden kahden villille kirmailulle ympäri tiluksia.

Charlus, Laura ja Michael kävelivät verkkaisesti linnaa kohti muiden stadionilta poistuneiden ihmisten joukossa äskettäisestä ottelusta keskustellen, kunnes Michael äkkäsi lähistöllä erään aivan tietyn kuudesluokkalaisen ja kiirehti vaihtamaan muutaman lämpimän tervehdyksen Poppy Limentinin kanssa.
“Jännittävää aikaa tämä seitsemäs luokka, vai kuinka?” Laura kysäisi lempeän huvittuneeseen sävyyn katsellessaan Michaelia ja Poppya, jotka eristäytyivät väkijoukosta sormet tiukasti yhteen kiinnittyneinä suunnaten kohti Mustajärven rantaa.
“Kaikki tuntuvat kunnostautuneen rakkausasioiden suhteen”, Laura jatkoi selitystä heidän lähestyessään ulko-ovia. “Jen ja Joshua menivät vihdoin kihloihin ja Michael on nykyisin yhdessä Poppyn kanssa. Lisäksi minusta tuntuu, että toinen meistäkin on saanut lemmennarskun pureman.”
“Puhut luultavasti itsestäsi”, Charlus totesi ja piteli ovea auki Lauralle astuen tämän perässä sitten eteisaulaan.

Lämmin sisäilma sai pojan avaamaan päällystakkinsa napit heidän kavutessaan portaita kohti Rohkelikkotornia. Laura sen sijaan kietoi takkia tiukemmin ympärilleen.
“Tiedän että linnoissa vetää, mutta älä nyt sentään liioittele”, Charlus naurahti. Laura vastasi pienellä hymyllä, mutta ei silti luopunut talvitakistaan. Lapasetkin tyttö suvaitsi riisua vasta oleskeluhuoneen takan lämmössä.
“Yhä kylmissäsi?” Charlus kysyi kummastuneena.
“Syysflunssa varmaankin tulossa. Pitää käydä pyytämässä pippurijuomaa matami Sirosolikselta”, Laura heilautti kättään välinpitämättömästi, mutta Charlus huomasi vilunväristyksen kiirivän hänen kasvoillaan.
Ennen kuin hän ehti kysellä enempää Laura oli asettunut mukavasti sohvalle takan ääreen ja ottanut kullanruskeiden hiusten kehystämille kasvoilleen erityisen tietäväisen ilmeen.
“No, kerro Charlus, kuinka hyvin neiti Musta pelaa huispausta?” hän kysyi sellaiseen arkipäiväiseen sävyyn, jolla tavattiin tiedustella säätä.
Charlus katsoi Lauraa tyrmistyneenä.
“Kuinka sinä - ?” hän sai änkytettyä kysymyksen alun ja neitokainen naurahti hieroskellen kämmeniään yhteen.
“Charl, en tiedä onko kukaan koskaan sanonut tätä sinulle, mutta et ole erityisen lahjakas salailija. Sinun ajatuksesi loistavat kasvoilta niin että kuka tahansa vähänkin tunneälyä omaava osaa lukea niitä”, tyttö kertoi ja taputti paikkaa vieressään sohvalla.
Yhä typertyneenä Charlus vajosi hänelle osoitettuun paikkaan.
“No, miten on? Neiti Mustan kanssahan sinä pelasit tänä aamuna vai kuinka?” Laura varmisti ja Charlus nyökkäsi jäykästi.
“Tietävätkö muutkin?” hän kysyi kauhistuneena siitä, että hänen salainen harjoittelunsa Dorean kanssa olisi paljastunut kaikille hänen ystävilleen niiden kahden ainoan vuorokauden aikana, jotka sitä oli kestänyt. Merlin, olihan Michaelin onnistunut piilottaa tyttöystävänsä heiltä kuukauden ajan, eikä tämän olisi pitänyt olla puoliksikaan niin vaikeaa…
“Mike todennäköisesti aavistelee jotakin, Josh on tavanomaisen pihalla ja Jen ilmeisestikin väärillä jäljillä”, Laura rauhoitteli ja Charlus huokaisi helpotuksesta. Hän ei halunnut joutua ikävään kysymysten ristituleen joka kerta omilleen lähtiessään.
“Dorean kanssa pelaaminen on erittäin nautittavaa”, poika vastasi lapsuudenystävänsä odottavaan ilmeeseen huolitelluin sanankääntein, jollaisia hänen isänsäkin olisi voinut käyttää.
Laura hymyili varsin tietäväistä hymyään, mutta ei sanonut enää mitään. Hyvä niin. Charlus ei ollut aivan vielä valmis käymään tätä keskustelua. Hänellä oli vielä monia erikoisia tuntemuksia selvitettävänä itselleenkin.

   ***

Huispauskatsomot olivat tyhjentyneet pikaisesti ottelun jälkeen siten, että varttitunnin kuluttua pelin päätöksestä paikkaa olisi voinut luulla autioituneeksi, lukuun ottamatta hopean ja vihreän värein sonnustautunutta katsomon nurkkausta, jossa pieni ensiluokkalaisten poikien joukkio näytti pitävän parhaillaan kokousta. Heitä oli suunnilleen tusinan verran ja kaikkia yhdisti odottavan jännityksen tuntu, joka oli saanut heidät uhmaamaan viimaista pohjoistuulta.

Maximillian Avery hieroi käsiään yhteen niin huomaamattomasti kuin suinkin pystyi. Hän ei missään tapauksessa halunnut antaa muille sellaista kuvaa, että olisi pienen viiman nujerrettavissa. Sehän olisi ollut suoranainen tunnustus heikkoudesta ja kykenemättömyydestä tämän joukon johtajaksi. Joka tapauksessa poika toivoi, että Escalus Flint pitäisi hieman kiirettä ilmoituksensa kanssa.

Flintin, Sullivanin ja parin muun Flintin tukijoihin kuuluvan oli ollut tarkoitus jo eilen illalla esitellä ehdotelmansa siitä, kuinka Tom Valedro voisi todistaa olevansa heidän seuransa väärti. Kuitenkaan tarpeeksi yksityistä ja rauhallista hetkeä ei eilisestä lauantain melskeestä ollut löytynyt, ja pojat olivat katsoneet viisaimmaksi paljastaa tehtävä vasta tämän iltapäivän huispausottelun jälkeen. Niinpä koko joukkio, Tom Valedro mukaan lukien, oli jäänyt pelin jälkeen katsomoon muiden siirtyessä jo sisätiloihin.

Flint nousi seisomaan heidän muiden istuessa yhä paikoillaan ja Maximillian ei pitänyt lainkaan siitä, että Flint saattoi katsella häntä noin alentuvasti yläkulmasta. Poika joutui hillitsemään itseään, ettei olisi tyytymättömyyden merkkinä pompannut seisaalleen siltä istumalta. Maximillian ei voinut olla laittamatta merkille, kuinka pitkäleukainen poika näytti nauttivan siitä huomiosta, joka häneen nyt kohdistettiin ja päättikin siksi puuttua tilanteeseen sanomalla:
“Uuden Merlininkö syntymää tässä odotetaan, vai mikä kestää?
Flintin ilme suli tyytymättömyyteen, jonka hän korjasi pian näkyvistä.
“Älä huoli, Avery, pääset aivan kohta takaisin linnan lämpöön”, Flint huomautti huolitellun kohteliaaseen sävyyn pienen ivan piikin pistäessä lävitse jokaisesta sanasta.
Ennen kuin Maximillian ehti vastata mitään ikätoverilleen, tämä oli kääntynyt kolmen penkin päässä Maxista vasemmalla istuvan Valedron puoleen:
“Olemme valinneet sinulle sopivan testin.”
Maximillian tunsi ympärillään olevien tovereidensa höristelevän korviaan ja nojautuvan eteenpäin kuin varmistaakseen etteivät menettäisi sanaakaan Flintin puheesta. Hän itse nojautui mielenosoituksellisesti taemmas ja käänsi kasvonsa kohti taivasta niin, että saattoi katsella näkökenttänsä laitamilla kerääntyvien poutapilvien verkkoa, joka uhkasi valloittaa kirkkaan taivaan.
“Haluamme olla varmoja, että sinulla, Valedro, on riittävästi kanttia meidän seuraamme ja ettet juokse opettajien kaavunhelmoihin tilanteen muuttuessa tukalammaksi”, Escalus Flintin ääni kertoi ja Maximilliania ärsytti tavattomasti Flintin tapa venytellä joka ainoaa sanaa jännitystä kasvattaakseen. “Sinun pitää hakea meille jotakin.”

Sanoja seurasi odottava hiljaisuus, jonka aikana eräät tuntuivat pidättelevän jopa hengitystään. Maximilliankin laski tympääntyneen katseensa taivaista seuratakseen Valedron ilmeitä. Siinä missä Maximillian oli avoimen halveksiva, Flint omahyväistä ylpeyttä pursuileva ja muut peittelemättömän innostuneita, oli Tom Valedro ilmeetön. Hänen kasvonsa eivät paljastaneet pienintäkään viitettä sen hetkisistä tuntemuksista, ja terävä, tummanvihreä katse tuntui lukitsevan kaikki pojan ajatukset taakseen. Max ei voinut olla tuntematta lievää ihailua tuosta rauhallisuudesta ja ilmeettömyydestä, jolla Valedro suhtautui hänen kannaltaan erittäinkin tukalaan tilanteeseen.
“Sinun pitää varastaa jotakin”, Flint jatkoi dramaattisesti ja katsoi Valedroa sillä tavoin odottavasti kuin olisi etukäteen epäillyt tämän kipittävän paikalta kauhuissaan tai vähintäänkin säpsähtävän moista ehdotusta.
Valedro oli kuitenkin viileän rauhallinen kysyessään:
“Mitä jotakin?”
Valedron tyyneys näytti aiheuttavan Escalus Flintin hyvin rakennettuun ulkokuoreen pienoisen lohkeaman ja selvästi pettyneenoloisena hän jatkoi:
“Ehkäpä tiedät professori Dumbledoren lemmikin? Sen feeniks-linnun. Haluamme että hankit yhden sen sulan keskiviikkoon mennessä.”
“Feeniksin sulan!” Maximillian älähti ponnahtaen viimeinkin pystyyn. “Oletko sinä täysi idiootti, Flint? Ei feeniksin sulkia poimita kuin kurpitsoita sadonkorjuuaikaan!”
“Minun muistaakseni tämän piti olla testi, eikä mikään huviretki”, Flint iski takaisin ja poikakaksikko seisoi melkein nenät kiinni toisissaan.

Maximillian joutui hetken pidättelemään itseään, ettei olisi motannut Flintiä kuonoon sillä hetkellä. Kaikki tiesivät ettei feeniksiltä voinut varastaa sulkaa, ei edes ilmeisen kesyyntyneeltä sellaiselta. Minkä lisäksi hän itse ei ollut edes täysin varma, että professori Dumbledore omisti feeniksiä. Se saattoi hyvinkin olla vain yksi noista sitkeistä huhuista, joita kiersi koulun käytävillä. Ja sitä paitsi, vaikka lintu olisikin olemassa, Maximillian ei ainakaan koskaan ollut nähnyt sitä missään linnassa. Hetken ponnisteluiden jälkeen hän sai tiuskaistua:
“Ja minusta kokeen pitäisi olla edes jossain määrin suoritettavissa oleva!”
“Kai Valedron kaltainen nero vaivaisen sulan hankkii yhdessä hujauksessa”, Flint vähätteli, vaikka hänen kapeissa silmissään kiilsi sillä tavoin ovelasti, että Max tiesi hänen pitävän itseään jo tämän pelin voittajana. Hän avasi suunsa väittääkseen vastaan uudemman kerran, mutta tyynen hiljainen toteamus ehätti hänen edelleen:
“Tietenkin hankin.”

Kaikkien katseet kääntyivät Tom Valedroon, joka silmäili tyhjennyttä pelikenttää kuin olisi nähnyt siinä jotakin kovin mielenkiinoista. Maximillian tunsi pelon hiipivän sisimpäänsä noiden rauhallisten sanojen myötä. Valedro ei selvästikään ymmärtänyt millaista suoritusta häneltä odotettiin. Flint heitti Maxia kohden ilkkuvan katseen, minkä jälkeen vaaleahiuksisella pojalla ei ollut enää mitään vastaan sanottavaa. Kuinka hän voisi muka vaatia Valedrolle helpompaa tehtävää, kun tämä itse oli mennyt jo suostumaan Flintin järjettömään ehdotukseen? Maximillian tunsi kätensä sidotuiksi, eikä saattanut kuin alistua tilanteeseen. Kortit oli jaettu, eikä hänen auttanut muuta kuin pelata mukana, vaikka hän oli saanut huonoimman mahdollisen käden.

Muutamien yksityiskohtien läpikäynnin jälkeen porukka lähti raahautumaan linnaa kohti muuttaen puheenaiheen sujuvasti takaisin aikaisemmin käytyyn huispausotteluun, jota Luihuinen oli luonnollisestikin dominoinut täydellisesti: Heidän joukkueensahan oli paras kokonaiseen vuosisataan! Harvinaisesti Maximillian kuitenkin jättäytyi joukosta jättäytyen aivan perää pitävän Valedron luo. Kalpea poika näytti olevan täysin omissa maailmoissaan, mikä ärsytti Maxia sillä hetkellä aivan suunnattomasti. Hän viittasi toista käden liikkeellään hidastamaan askelten tahtia, minkä tämä tekikin, joskin selvästi äärimmäisen vastentahtoisesti.
“Tom, ymmärrätkö että Flint voisi yhtä hyvin pyytää tähteä taivaalta?” hän äyskähti matalasti ja käytti hyvin harkitusti Valedron etunimeä.

Tummanvihreä katse pyyhkäisi Maximillianin ylitse, eikä hän vieläkään osannut eritellä sen ilmeitä niin, että olisi voinut saada edes viitteitä toisen mielentilasta. Valedron äänensävy oli kuitenkin sarkastisen terävä ja Max arveli hänen tavoittelevan vitsiä todetessaan:
“Kelpaako mikä vain vai saako olla jokin erityinen? Sirius on ollut tavattoman kirkas viime aikoina.”
“Ei naurata”, pojista vahvempirakenteinen töksäytti. “Jos et satu tietämään, minullakin on tässä paljon menetettävää!”
“Tiedän hyvin”, Valedron äänensävy oli välinpitämättömän viileä, mutta se jähmetti Maxin paikalleen kuin Valedro olisi huitaissut häntä luudanvarrella. Mitä Valedro oli juuri sanonut?
Kuin olisi vasta huomannut toisen pojan pysähtyneen Tom Valedro heitti lyhyen katseen olkansa taa paikalleen jähmettynyttä Maximilliania kohti.
“Älä ole huolissasi”, tämä totesi lyhyesti toinen suupieli tuskin huomattavasti kohotettuna, aivan kuin hän olisi testannut kuinka pienesti ihminen saattoi hymyillä. “Saat jatkaa porukan johtajana kuten ennenkin. Flint ei vie paikkaasi.”
“Sinäkö olet koko ajan tiennyt, että me…?” Maximillian ei osannut päättää kysymystään, mutta ei hänen ollut tarvekaan. Valedron vaitelias selkä kun kiiruhti jälleen kauemmas hänestä ja Maxilla oli outo tunne, että huolimatta niistä Valedrolle hetkeä aiemmin lausumistaan varoituksista, hän taisi olla tosiasiassa se, joka ei ymmärtänyt miten suurien asioiden kanssa oltiin leikkimässä.

   ***

Oli yleisesti tunnettu tosiasia, että tietyt opettajat suosivat tiettyjen tupien oppilaita. Tuvanvalvojien kohdalla tämä katsottiin oppilaiden keskuudessa lähes velvollisuudeksi - kai nyt omiensa puolta täytyi pitää - mutta muiden opettajien suhtautuminen aiheutti huomattavasti enemmän ristiriitoja. Niinpä ei ollut erityisen yllättävää, että loitsujen S.U.P.E.R-ryhmässä syntyi marraskuun ensimmäisenä maanantaina välittömästi pahaa verta professori Quiditinin palkittua muuan rohkelikkotyttöä 50 pisteellä pelkästä oikeasta vastauksesta! Hetkeä myöhemmin vastanneet Puuskupuhin ja Luihuisen edustajat kun eivät olleet ansainneet kiven kiveä omien tupiensa tiimalaseihin tiedoillaan.

Oli helppo huomata kuinka lounaalle poistumassa olevat luokkatoverit katsoivat pahasti rohkelikkoikätovereitaan ja erityisesti Laura Whirmingiä, tuota tyttöä, joka oli vastannut oikein ja hankkinut tuvalleen puolen sataa pistettä tämän johdosta. Muut rohkelikot Lauraa itseään lukuun ottamatta olivat luonnollisestikin ainoastaan ilahtuneita professori Quiditinin avomielisyydestä. Laura, joka tiesi syyn erikoiskohteluunsa, ei osannut iloita asiasta. Kuinka hän oli pystynytkään olettamaan, että rehtori Dippet pystyisi pitämään hänen salaisuutensa ainoastaan omana tietonaan? Tietenkin rehtori oli katsonut velvollisuudekseen tiedottaa asian kaikille opettajille.

Näiden synkkien ajatusten ohella Laura huomasi tuntevansa itsensä äärimmäisen väsyneeksi myös fyysisesti kulkiessaan käytävää ystäviensä ja muiden rohkelikkojen seurassa eteenpäin. Hän yritti pitää kasvonsa hymyilevinä ja ilmeensä reippaana, mutta Michael näytti silti tunnistavan vaivalla väännetyn ilon ja vilkaisikin häntä varoittavasti. Laura puisti päätään pojalle pienesti, niin että ainoastaan tämä näki liikkeen. Charlus ja Joshua olivat liian innostuneita keskustelemaan Kadlein Kanuunoiden uudesta etsijästä kiinnittääkseen mitään huomiota asiaan, eikä Jennifer Lauran onneksi nykyisin enää opiskellut loitsuja, vaan vietti tälläkin hetkellä aikaansa Rohkelikkotornissa ties monensiako villasukkia väsäten.
“Sinun pitäisi mennä lepäämään”, Michael kuiskasi matalasti Lauran korvaan niin ettei kukaan muu varmasti kuullut.
“Mike, minulla ei ole mitään hätää”, Laura vakuutti yhtä hiljaa.
Michael Pomfrey katsoi häntä surullisesti:
“Niinhän sinä aina sanot.”

   ***

Dorea Musta ei pitänyt lainkaan siitä tavasta, jolla hän huomasi ystävänsä Treasan katselevan heidän edellään kulkevia rohkelikkoja. Dorea oli vuosien aikana oppinut tuntemaan ystävänsä paremmin kuin hyvin ja osasi tulkita ilmeitä tämän kasvoilla melkoisen mallikkaasti. Tämän hetkinen ilme oli kiukkuinen edellisellä tunnilla koetusta vääryydestä johtuen, mutta samalla tietyllä tapaa pelottavan uskalias. Dorea tiesi ettei tuo ilme tiennyt yleensä mitään hyvää.  
“Ja taas päästiin seuraamaan kuinka kultaiset pikku-rohkelikot ovat opettajien suosikkeja, vai mitä, De?” Treasa totesikin kovaan ääneen niin, että koko loitsukäytävä varmasti kuuli. Muutamat heidän vierellään kulkevat luihuispojat naurahtivat Treasan letkaukselle selvästi päämääränään samainen härnääminen, jota Dorean ystäväkin harjoitti.
“Suu kiinni, Tres”, Dorea itse mutisi hiljaa nähdessään Charlus Potterin heittävän lyhyen katseen olkansa ylitse monien muiden edellä kulkevien rohkelikkojen tavoin.
Treasa vilkaisi hänen katseensa suuntaan ja tuhahti:
“Niin joo, De. Unohdinkin että sinäkin olet nykyisin kallellasi punaiselle puolelle.”

Dorea oli aina tiennyt, että Treasa osasi olla erittäin epämiellyttävä henkilö. Sukujuuriltaan italialaisessa nuoressa naisessa oli aimo annos häikäilemättömyyttä ja pirullisuutta, mutta normaalisti hän sentään piti itsensä kuivan sarkasmin ja piilotettujen nälväisyjen tasolla. Jostain syystä rohkelikkojen, erityisesti Treasan vihaaman Joshua Bolen, läsnäolo sai kuitenkin tytöstä esiin niitä vähemmän miellyttäviä puolia.
“Ei ole heidän vikansa, jos joku opettaja käyttäytyy epäoikeudenmukaisesti”, Dorea vastasi hiljaa Treasalle sivuuttaen tämän edellisen vihjauksen.
“Voi De, kun sinä olet sinisilmäinen!” Treasa päivitteli jälleen suureen ääneen, ja ellei Treasa olisi ollut häntä kahdeksan tuumaa pidempi, Dorea olisi varmasti yrittänyt raahata ystävänsä pikimmiten pois käytävästä. “Luuletko etteivät rohkelikot ole tehneet kaikkeaan suostutellakseen opettajia olemaan suvaitsevaisempia heidän suhteensa? Voin vain kuvitella mitä tuokin pimu on Quiditinille tarjonnut…”
“Treasa!” Dorea parkaisi ja tarttui toisen tytön käteen, jolla tämä oli demonstroinut sanojaan osoittamalla sormellaan varsin näkyvästi edellä kulkevaa Laura Whirmingiä. Kullanruskeat kiharat värähtivät juuri sen verran, että kävi selväksi asianomaisen kuulleen tämän tylyn huomautuksen.
Sen sijaan Joshua Bole käännähti kokonaan ympäri ja karjaisi:
“Gondolier, lakkaa aukomasta typerää suutasi!”
“Tai mitä?“ Treasan silmät välkähtivät voitonriemuisesti ja Dorea tiesi nuoren herra Bolen reagoineen juuri hänen ystävänsä toivomalla tavalla. “Haet jonkun rakkaista professoreistanne puolustamaan teitä? Voi, ihan pelottaa.”

Bole otti jo uhkaavan askelen lähemmäs näyttäen siltä kuin olisi repinyt Treasalta hiukset päästä elleivät Charlus ja Pomfrey-niminen rohkelikkopoika olisi pidätelleet ystäväänsä. Doreakin sai roikkua Treasan käsipuolessa peläten, että tämä kävisi tuon vimmastuneen nuorenmiehen kimppuun silkkaa kaunaisuuttaan. Treasalla ja Bolella kun oli jo menneisyydestä peräisin olevia selvittämättömiä kahakoita kontollaan, eikä kumpikaan kaksikosta ollut vielä siihen hetkeen mennessä ollut osoittanut merkkejä anteeksiannosta.
“Joshua, anna olla, sillä ei ole väliä”, Laura Whirming kuului toteavan toisaalla samalla, kun Dorea teki oman päätöksensä.
“Tres, me lähdemme nyt!” hän tiuskaisi ystävälleen ja haki tukea muista paikalla olevista luihuisista, jotka kuitenkin näyttivät olevan liian kiinnostuneilta selvittämään, miten tämä mielenkiintoinen tilanne tulisi päättymään auttaakseen Treasan pois raahaamisessa.
“De, minä en ole menossa mihinkään”, Treasa ärähti tönäisten Dorean käden irti itsestään.
“Niin, Gondolierin on pakko päästä piruilemaan vain koska opettajat näkevät sen yksinkertaisen totuuden, että me olemme teitä niin paljon parempia”, Bole huikkasi halveksivaan sävyyn välittämättä omien ystäviensä vaikenemiskehotuksista.
“Aa, luulette yhä olevanne parempia kuin me? Aina vaan koulun ykköspaikalla?” Treasan ääni tihkui ivaa jokaisella äänteellä. Hän otti tarvittavat askeleet ja asettui seisomaan aivan Joshua Bolen eteen kädet itsevarmasti vyötäröllä katseessaan sellainen hurja kiilto, jonka Dorea tiesi syttyvän ainoastaan Treasan luontaisen kilpailuvietin nostaessa päätään.
“Eiköhän ole aika testata tuota väitettäsi, Bole, ja julistaa luihuisten ja rohkelikkojen välinen kisa avatuksi”, Treasa julisti niin että jokainen käytävässä oleileva ihminen varmasti kuuli hänen mahtipontiset sanansa.

Dorea voihkaisi ääneen. Jotakin tällaista hän oli odottanut aina siitä asti, kun Treasa oli ryhtynyt näpertelemään niitä propagandajulisteita. Hän oli kuitenkin typerässä optimistisuudessaan uskotellut itselleen, että Treasa oli jo unohtanut koko jutun rohkelikkojen julkisesta peittoamisesta ja nöyryyttämisestä. Niin kuin sellainen olisi ollut edes mahdollista...
“Rohkelikkojen ja luihuisten”, Bole oikaisi välittömästi ja hänen silmissään kipinöi samanlainen kiihkeä tunteenpalo kuin Treasalla, “ja sen kun vain valitset lajin, Gondolier.”
Siinä sitä oltiin. Dorea pyöritteli päätään väsyneesti. Kaksi pahimmanlaatuista vuorenpeikkoa oli hakkaamassa päitään yhteen, kumpikin varmana oman kallonsa kestävyydestä. Dorea taas uskoi, että tästä sotkusta seuraisi ainoastaan suuri päänsärky kaikille osallisille, myös hänelle itselleen, ja kirosi Treasaa mielessään lukuisin voimasanoin, joita äiti oli aikanaan yrittänyt karsia hänen ja hänen sisarensa Cassiopeian kielenkäytöstä -eihän hieno noita kiroillut, vaan ilmaisi mielipahansa sivistyneemmin. Dorea ei edes kehdannut katsoa Charlus Potteria silmiin, vaikka näki pojan tavoittelevan hänen katsettaan.

   ***

Jennifer Harrison tunnettiin ennen kaikkea käytännöllisyydestään ja topakkuudestaan, sekä siitä luontaisesta ominaisuudesta, että hän harvoin jäi missään tilanteessa sanattomaksi. Sinä kyseisenä maanantaipäivänä lounaalla Suuressa salissa kuullut uutiset saivat hänet kuitenkin mykistymään moneksi minuutiksi.
“Joshua, kerrataan vielä: mitä Merlinin nimeen sinä olet taas saanut aikaan?” tyttö kivahti sulhokkeelleen löydettyään jälleen puhumisen jalon taidon alkeet. Joshua tunki kasan porkkanoita suuhunsa säästyäkseen vastaamiselta, kun taas muut olivat valmiita kommentoimaan asiaa hänen puolestaan.
“Hän on ilmeisestikin aloittanut jonkin sortin sodan luihuisten kanssa ja aikoo ryhtyä itse ensimmäiseksi uhriksi kaksintaistelemalla jonkun vielä toistaiseksi nimettömän luihuisen kanssa huomenna viimeisten oppituntien päätteeksi viidennen kerroksen itäkäytävässä”, Michael selosti huomaavaisesti.
“Unohtamatta mainita, että hän tekee tämän kaiken puhtaasta hyvästä tahdosta ja ylläpitääkseen rakkaan kotitupamme mainetta, eikä asiaan liity mitenkään se, että hän haluaa voittaa Gondolierin tässä typerässä “rohkelikot vastaan luihuiset” -pelissä”, Charlus lisäsi nuivasti.
“Minä kuulin tuon kaiken jo, mutta haluan tietää kuinka hän itse sen muotoilee”, Jennifer totesi mulkoillen porkkanaa äärettömän hitain liikkein pureskelevaa Joshuaa, joka pakottautui lopulta nielaisemaan ja katsoi Jenniferiä samalla tavoin syyllisenä kuin pahan teosta yllätetty pikkupoika äitiään.
“No, Gondolier loukkasi Lauraa ja kaikkia rohkelikkoja…”, hän aloitti varovaiseen sävyyn hakien turvaa, jota ei kuitenkaan saanut. Niin Jenniferin kuin muiden kolmen ystävän katseet olivat kerrassaan murskaavia.
“Ja Laura tässä itse totesi juuri äsken, että hän ei ole niin typerä, että ottaisi nokkiinsa jonkun Gondolierin kaltaisen hupakon puheista”, Jennifer muistutti ankarasti ja Laura nyökäytti pienesti päätään näyttäen erittäin voipuneelta.

Jennifer oli pannut merkille ystävänsä viime aikaisen kalpeuden ja sairaalloisuuden ja oli jopa maininnut asiasta Lauralle, mutta tämä oli kertonut vain stressaavansa rankkaa kouluvuotta ja kärsivänsä pikku flunssasta, mikä ei ollut suurikaan ihme tähän kosteaan, kylmään vuodenaikaan. Jennifer oli henkilökohtaisesti sitä mieltä, että Lauran sairasteluaalto johtui siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen ystävänsä söi nykyisin aivan liian vähän vedoten ruokahaluttomuuteensa. Sillä ateriallakaan hän oli tuskin koskenut ruokaansa, mistä Jennifer olisi saattanutkin mainita ellei hänellä olisi ollut riittävästi paheksuttavaa Joshuassa, joka nyt yritti epätoivoisesti jatkaa puolustuspuheenvuoroaan:
“No, kuitenkin kävi niin, että minä öh - taisin ylpeillä vähän rohkelikkojen paremmuudella ja hän ehdotti testiä ja minä käskin hänen valita lajin…“
“Kuinka anteliasta, Joshua”, Jennifer ei voinut jättää keskeyttämättä. “Kulta, salli minun antaa sinulle yksi perusneuvo, joka helpottaa selviämistäsi elämässä: Älä ikinä anna vihollisellesi valinnanvaraa!”
Joshua säpsähti Jenniferin terävää huomautusta, mutta jatkoi kuitenkin haparoivaa selostustaan:
“Hän ehdotti perinteistä kaksintaistelua ja minä sanoin, että mikäpäs siinä ja että edustan vaikka itse rohkelikkoja - mille kaikki muuten hurrasivat - ja sitten sovimme paikan ja ajan.”
“Ja minä olen erittäin iloinen sinun sankarin maineestasi sitten kun seison tuhkauurnan kanssa vihkivelhon edessä!” nuori morsian tulistui täydellisesti.

Jennifer oli tottunut siihen, että Joshua tapasi useinkin olla hyvin ajattelematon, tietyllä tapaa lapsellisen intuitiivinen ja hetken vietävissä, mutta se oli osa hänen sulhasensa viehätysvoimaa. Kuitenkin Joshuan ihmeellinen taipumus sekaantua jatkuvasti hankaluuksiin ja puuttua asioihin, joihin hänen ei missään nimessä pitänyt, aiheutti Jenniferille päänvaivaa ja valtavaa huolta. Joskus hänestä itse asiassa tuntui, että hän oli Joshualle enemmän varaäiti kuin tyttöystävä.
“Jen, se on kaksintaistelu, ei anteeksiantamattomien kirousten harjoitustunti. Minä en todellakaan ole minkäänlaisessa vaarassa”, Joshua vakuutti kirkkain silmin.
“Luihuiset eivät koskaan pelaa rehellisesti, olet itse sanonut niin”, Jen muistutti. “Ties millaisen taistelijakorston Gondolier usuttaa kimppuusi!”
“Ei mitään hätää, Jen, vaikka minun täytyy myöntää, että minusta on mukava nähdä sinut noin huolissasi minusta”, Joshua virnisti poikamaisella tavallaan, joka sulatti Jenniferin kiukun viimeisetkin rippeet jättäen jäljelle ainoastaan huolen Joshuasta, jonka Jennifer tiesi pahasti yliarvioivan omia kykyjään kaksintaistelijana.
“No, minä en ainakaan aio huomenna tulla katsomaan, kuinka Joshua jälleen kerran hankkiutuu pahimman luokan pinteeseen pelkkää ylpeyttään”, Michael ilmoitti tympiintyneesti nousten omalta paikaltaan. Hän vilkaisi Lauraa merkitsevästi ja Jenniferin paras ystäväkin alkoi tehdä lähtöä lähes vaivalloisennäköisesti.
“Kylläpäs sitä ollaan reiluja”, Joshua motkotti, mutta salin ovia kohti pyrkivä kaksikko ei joko kuullut hänen sanojaan tai vaihtoehtoisesti välittänyt niistä. Hetken murjotettuaan Joshua kääntyi Jenniferin lisäksi ainoana paikalle jääneeseen Charlukseen:
”Charl, uskallapas vaan yrittää livistää huomisesta, sillä sinä olet minun adjutanttini.”
Potterin perheen vesa huokaisi.
“Minä arvasin, että sinun oli pakko vetää minutkin mukaan sotkuihisi”, hän totesi surumielisesti päätään puistellen.

   ***

Kahden kuukauden aikana Tom Valedro oli oppinut kulkemaan Tylypahkan linnassa huomattavasti luontevamminkin kuin useimmat oppilaat koko kouluaikanaan. Hän oli jopa puoli vahingossa tullut löytäneeksi kaksi oikeaa salakäytävää. Ensimmäinen oli yksinkertainen oikotie linnan tyrmistä toiseen kerrokseen ja toinen neljännessä kerroksessa sijaitseva peilin takainen laaja käytävä, jonka toista päätä hän ei ollut tähän mennessä tavoittanut tutkimusmatkoillaan. Sinä maanantai-iltana hän päätti hyödyntää ensimmäistä ja pääsikin sujahtamaan turvallisesti toiseen kerrokseen sopivan lähelle kirjastoa, josta matka vararehtorin työhuoneeseen oli hyvin lyhyt.

Koko sen maanantaipäivän Tom oli viettänyt pohtien, missä opettajat mahtoivat asua ja säilyttää tavaroitaan. Kysymys ei ollut aiemmin edes käväissyt hänen mielessään, mutta luonnollisestikin opettajillakin täytyi olla jonkinlaisia henkilökohtaisia tiloja. Lopulta Tom oli keksinyt jäädä liemitunnin jälkeen keskustelemaan professori Kuhnusarvion kanssa. Poika olikin ensitöikseen udellut muka kovin kiinnostuneena, milloin professori järjestäisi seuraavat juhlat.
Mursuviiksinen mies oli hörähtänyt nauruun:
“Oletpas sinä innokas! Mutta hyvähän se vain on. Sano minun sanoneen, Tom, mikään ei ole niin kannattavaa kuin hyvien suhteiden ylläpito kaikille tahoille. Huomaat kyllä myöhemmin millaisia etuuksia tuttavasi voivat sinulle tuoda.”
“Pidättekö juhlanne jälleen lientenluokassa, professori?” Tom oli kysellyt edelleen kohteliaaseen sävyyn.
Kysymys oli saanut Kuhnusarvion nostamaan tuuheita kulmakarvojaan:
“Onko siihen sitten jokin este?”
“Ei, ei, minä vain ajattelin. Tarkoitan, tuli vain mieleeni, että tyrmät ovat näin talvisaikaan melkoisen kylmiä, ja että jokin toinen paikka voisi olla mukavampi etenkin iäkkäämmille vieraille”, Tom oli kohauttanut olkiaan kevyesti.
“Sinulla on varmaankin tarjota vaihtoehtoista ratkaisua vai kuinka, Tom-kuomaseni?”
Poika oli jättänyt huomiotta professorinsa käyttämän ärsyttävän termin ja oli sen sijaan jatkanut sopivan epäröivästi:
“Opettajilla on varmaankin tilavat, lämpimät ja mukavat huoneistot jossakin päin linnaa, joissa…”

Professori Kuhnusarvio oli purskahtanut uudemman kerran nauruun. Hetken hirnuttuaan hän oli vyörynyt istuimelleen ja kaivanut työpöytänsä laatikosta pienen purkillisen kuivattua ananasta.
“Tom-poikaseni, sanonpa sinulle suoraan ettei opettajien tiloissa ole juuri kehumista. Minunkin kopperoni on mokoma työhuoneen yhteyteen kaiverrettu loukko”, lientenprofessori oli tuhissut viiksiinsä maiskutellen samalla ananaksen paloja. “Vetoinen kuin mikä, tuskin saan tavarani mahtumaan.”
“Ovatko kaikkien opettajien asunnot työhuoneiden yhteydessä?” Tom oli kysynyt kevyesti kuin olisi tullut ajatelleeksi kysymystä vasta sillä hetkellä.
“Niin paljon kuin niitä nyt asunnoiksi voi sanoa”, Kuhnusarvio oli mutissut tyytymättömästi imeskellessään viimeistä ananaksen palaa. “Laita mieleesi, Tom, että mikäli koskaan tavoittelet opettajan uraa, sinun pitää olla valmis laskemaan elintasoasi.”
“Pidän sen mielessäni, professori”, Tom oli todennut tuntematta sillä hetkellä pienintäkään vetoa moiseen virkaan. Hetken kesteistä keskusteltuaan Tom oli päässyt livahtamaan paikalta vetoamalla seuraavaan oppituntiin.

Nyt tummahiuksinen poika asteli hiljaista toisen kerroksen käytävää edemmäs pysähtyen lopulta erään tietyn tammioven eteen. Hän oli saanut muutamilta vanhemmilta oppilailta kyselemällä selville, että tämän oven takana oli professori Dumbledoren työhuone. Suunnitelman seuraava vaihe oli kuitenkin yhä työn alla. Hänellä ei ollut aavistustakaan mahtoiko professori olla valveilla tai työhuoneensa puolella - mitä Tom tosin uskalsi epäillä, olihan kello jo puoli kaksi. Tom ei myöskään pystynyt keksimään ainuttakaan pätevää tekosyytä, jonka perusteella hän voisi norkoilla professorin työhuoneen läheisyydessä keskellä yötä. Tom tiesi kuitenkin aikansa olevan rajallinen ja olikin sen vuoksi liikkeellä tähän myöhäiseen kellon aikaan haluamatta hukata ainuttakaan hetkeä.

Tom osoitti sauvallaan oven lukkoa heilauttaen keppiä loivassa kaaressa, joka sai lukituksen naksahtamaan auki. Lyhyen hetken hän tunsi kasvavaa epäilystä - ei suinkaan professori Dumbledoren kaltainen velho jättäisi työhuonettaan näin helposti kenen tahansa saavutettaviin? Poika odotti jonkin aikaa, mutta kun mitään ei kuulunut, hän uskaltautui raottamaan ovea sen verran, että näki kurkistaa sisään. Huoneessa paloi valo. Tarkemmin ottaen siellä kimmelsi kymmenittäin kynttilöitä, jotka tuntuivat kuin kutsuen oven avaajaa luokseen. Pelko tuntui valahtavan Tomin sisimpään: oliko professori Dumbledore jollakin ihmeen konstilla osannut odottaa häntä? Kenties velho tosiaan luki ajatuksia sillä läpitunkevalla katseellaan kuten Tomista usein tuntui.

Hän odotti vielä toisen hetken, mutta kun kynttilöiden valaiseman huoneen saloista ei ilmaantunut pitkän velhon profiilia, poika uskaltautui heilauttamaan oven kunnolla auki. Hän epäröi hetken, mutta astui sitten huoneen sisäpuolelle sulkien tammioven hiljaa perässään varoen samanaikaisesti osumasta siellä täällä lattialla lepääviin, punertavalla liekillä palaviin kynttilöihin. Tom antoi katseensa kiertää huoneen ympäri, mutta ei vieläkään havainnut muuta kuin valtavan määrän kynttilöitä, joista osa oli pystytetty myös työpöydälle ruman patsaan läheisyyteen. Missään ei kuitenkaan näkynyt ovea tai muuta sisäänkäyntiä, jonka kautta huoneesta olisi voinut siirtyä toiseen.
Tämä on taikalinna, Tom muistutti itseään. Olisi aivan liian helppoa käyttää tavallisia ovia. Ehkäpä se on näkymätön tai jollakin konstilla piilotettu…
Sokeasti Tom alkoi koputella taikasauvansa kärjellä huoneen seiniä tietämättä vieläkään, mitä olisi voinut sanoa, mikäli professori tai joku muu olisi sillä hetkellä rynnännyt paikalle.

Hetken Tom harkitsi luovuttamista. Eihän hän edes tarvinnut Averya tai tämän kavereita. Hänhän oli pärjännyt tähänkin asti loistavasti omillaan. Kuitenkin halu näyttää, pakkomielle todistaa oma arvokkuutensa oli liian vahva, jotta Tom olisi enää saattanut nöyrtyä. Hänelle asetettu mahdottoman tuntuinen haaste oli viettelevä, suorastaan mahdoton vastustaa. Poika istuutui huokaisten työpöydän reunalle sen ruman patsaan viereen ja suki mietteliäästi hiuksiaan etsien katseellaan jonkinlaista piilotettua vihjettä.

Toki hän olisi voinut kävellä huomenaamulla professori Dumbledoren puheille ja udella tältä, olisiko mahdollista saada yksi sulka tämän lemmikkilinnulta. Tom arveli, että professori olisi saattanut myöntyä pyyntöön, mutta hän olisi joutunut siitä hyvästä myös kertomaan totuuden siitä, mihin sulkaa tarvitsi. Sen lisäksi hänen ylpeytensä ei sallinut esittää minkäänlaisia anomuksia Albus Dumbledorelle, joka ei selvästikään ollut koskaan luottanut häneen siten kuin toiset opettajat. Toisaalta, kai se oli ymmärrettävääkin. Olihan hän ilmeisesti ainut, joka tiesi Tomin orpokodissa suorittamista rikkomuksista.

Jostakin muistin perukoilta kaivautui esiin professori Dumbledoren jyrkkä lausahdus, jonka Tom oli kuullut sinä samaisena päivänä jolloin oli saanut tietää olevansa velho:
Ja pidä varasi: Tylypahkassa ei suvaita varkauksia.”
Tässä hän nyt kuitenkin taas oli. Hän aikoi varastaa ja vieläpä velholta, joka oli kieltänyt häntä tekemästä niin. Tom rauhoitti itseään muistuttamalla, että yhden sulan menettäminen ei olisi suurikaan vahinko professorille tai tämän lemmikille, mutta pienen pieni ääni hänen sisimmässään kuiskasi vastaan, että varkaus kuin varkaus. Tom kuitenkin hiljensi omatuntonsa äänen: ei sillä olisi pitänyt olla mitään valittamista ainakaan vielä, kun hän ei ollut edes saanut selville, missä Dumbledore feenikseineen asusti.

Äkkiä Tomia alkoi vaivata tunne siitä, että joku katseli häntä. Poika käänteli päätään, mutta ei nähnyt ketään missään. Seuraavaksi hän kuuli varovaisen niiskaisun aivan läheltään ja pomppasi pystyyn sauva kädessään hakien katseellaan äänenlähdettä ja parkaisi pienesti sen tunnistaessaan. Se ruma patsas pöydältä oli niin ikään äännähtänyt ja syöksynyt pöydän toiselle puolelle suojaan. Tom tähtäsi sauvallaan kohden sen suuria mulkosilmiä, jotka nousivat työpöydän reunan yläpuolelle otuksen kyyristellessä professorin tuolilla. Se ei tehnyt liikettäkään hyökätäkseen Tomia kohden ja poika laski sauvan päätä astellen varovasti lähemmäs pöytää.

Suurisilmäinen ja -korvainen olento nousi samaa tahtia näkyville kuin Tom tuli lähemmäs pöytää. Se ei näyttänyt lainkaan vaaralliselta, päinvastoin lähes huvittavalta kääriydyttyään epämääräiseen toogamaiseen pyyhkeeseen, johon oli painettu Tylypahkan vaakuna. Päässään rumanpuoleisella olennolla oli kokinhattua etäisesti muistuttava luomus.
“Älä pahastu, mutta mikä sinä olet?” Tom kysyi epävarmana siitä, mahtoiko tuo olento osata puhua. Se ei näyttänyt erityisen älykkäältä pitkine kuonoineen ja valtavine silmineen, mutta toisaalta Tom oli alkanut oppia, että velhomaailmassa harvat asiat olivat sitä miltä ne näyttivät.
“Kotitonttu, herra”, olento sanoi ohuella, vinkuvalla äänellä ja nosti pyyhettään aavistuksen esittäen syvän niiauksen, jonka seurauksena se olisi horjahtanut tuolilta, ellei Tom olisi saanut pöydän ylitse otetta sen laihasta käsivarresta.
“Hmm… onko sinulla nimi?” hän kysyi kotitontuksi esittäytyneen olennon kiivetessä jälleen pöydän päälle ja asettuessa takaisin paikkaan, jossa se oli ollut Tomin saapuessakin. Tonttu näytti tuntevan yhtä suurta uteliaisuutta häntä kohtaan kuin hän sitä.

Jästien tarinoissa esiintyneet tontut eivät lainkaan vastanneet tätä Tomin edessä istuksivaa ilmestystä. Siinä missä jästien tontut olivat partaisia, pyöreitä ja pikkuruisia ihmisiä muistuttavia olentoja oli tämä otus laiha, noin kaksi jalkaa pitkä ja hyvin vähän ihmisten ulkoisia piirteitä omaava. Tom kuitenkin piti tästä olennosta oudolla tavalla enemmän kuin mielikuvituksellisesta lakkipäisestä pikku-ukkelista.
“Minä olen Tom Valedro”, hän esittäytyi, kun olento näytti menneen sanattomaksi siitä, että hän oli udellut sen nimeä.
“Tuffy”, kuului pikkuinen vinkaisu.
“Hauska tavata, Tuffy”, Tom sanoi ja ojensi kättään kotitonttua kohti. Tontun silmät levisivät ja se katsoi Tomia lähes kauhistuneesti. Poika veti tarjoamaansa kättä taemmas arvellen tehneensä jotakin väärää.
“Kai kotitontut kättelevät?” hän kysyi epäröiden.
“Eivät velhoja, herra. Kotitonttu on nöyrä palvelija”, tonttu totesi, vaikka näyttikin erittäin imarrellulta ensijärkytyksestä toivuttuaan.

Tom tunsi lievää hämmennystä. Eihän hän toki ollut havainnut opettajien, ylihoitajan, kirjastonhoitajan ja vahtimestarin lisäksi koulussa muuta henkilökuntaa, mutta ei hän nyt ollut osannut olettaa, että linnassa pidettiin “nyöriä palvelijoita”.
“Onko täällä enemmänkin kotitonttuja?” Tom kysyi pystymättä kätkemään uteliaisuuttaan.
“Voi, toki”, Tuffy otti vahamaisille kasvoilleen erittäin itsetietoisen ilmeen aivan kuin Tomin kysymykset olisivat suurestikin liehitelleet sen itsetuntoa. “Meitä on enemmän kuin sata.”
“Onko kotitontuilla tapana istua kynttilöiden kanssa tyhjissä luokkahuoneissa yöaikaan?“ Tom kysyi seuraavan mieleen tulleen kysymyksen istuen jälleen pöydän reunalle tontun viereen. Tuffy tuntui jostakin syystä ilahtuvan Tomin liikkeestä ja naama suuressa hymyssä se kertoi:
“Ei muiden kuin Tuffyn. Katsokaas, herra, kotitonttujen tehtävä on siivota öisin käytäviä ja luokkahuoneita, sekä muita koulun tiloja. Tuffy kuitenkin pelkää pimeää ja tulee siksi tänne, professori Dumbledoren työhuoneeseen. Professori on kovin kiltti Tuffylle ja jättää aina paljon kynttilöitä Tuffya varten.”

Olento heilutteli jalkojaan ja vilkuili Tomia syrjäkarein sen näköisenä, että olisi tahtonut sanoa jotakin. Hetken Tom odotti, että tonttu olisi puhunut oma-aloitteisesti, mutta sen vaiettua minuutti toisensa jälkeen hän uskaltautui kysymään:
“Onko jokin hätänä?”
Olennon suuret korvat liikahtivat innostuneesti, mutta sen silmät pysyivät kainosti lattiassa.
“Saako Tuffy kysyä jotakin herralta?” Tuffy kysyi hiljaa.
“Ole hyvä vain”, Tom kehotti yhä hämmentyneempänä. Hänhän oli vasta lapsi, eikä ollut lainkaan tottunut siihen, että hänelle puhuttiin kunnioittavasti kuin satavuotiaalle vanhukselle. Ilmeisesti hämmennys oli molemmin puolista, eikä tonttukaan aivan tiennyt miten sen olisi tullut suhtautua Tomiin.
“Miksi herra on täällä?”

Kotitonttu Tuffy uskaltautui nyt kääntämään katseensa suoraan nuoreen herraan, joka oli tupsahtanut sinne äkisti piristämään sen yksinäisiä yön hetkiä. Ei Tuffy toki tahtonut valittaa. Se oli luonnollisestikin kiitollinen professori Dumbledorelle, joka oli tarjonnut sille suojan pelolta ja pimeältä, mutta ei se silti voinut mitään sille, että tunsi olonsa joskus hiukan yksinäiseksi istuksiessaan itsekseen kynttilän valossa.
“Minä… Minun pitäisi löytää professori Dumbledore”, nuori herra kertoi ja Tuffy tunsi korviensa lurpsahtavan pettymyksestä. Eihän nuori herra tietenkään ollut tullut Tuffya tapaamaan, olisihan tontun se kuulunut tietää. Eihän se ollut edes ihmisen kymmenenneksen arvoinen... Tosin tämän nuoren herran puheista Tuffy oli saanut sen käsityksen kuin se olisi ollut arvokas, jopa yhdenvertainen ihmisten kanssa! Mutta eiväthän ihmiset ajatelleet niin.
“Tuffy voi hakea professorin”, tonttu lupasi valmistautuen pudottautumaan pöydän reunalta lattialle, mutta nuori herra puistelikin päätään yllättäen.
“Ei, ei ole tarpeen”, hän vakuutti. “Sinähän sanoit pelkääväsi pimeää ja on parempi että jäät tänne. Kerro minulle vain missä hän on.”

Tuffy tunsi itsensä hyvin otetuksi. Nuori herra huolehti sen voinnista ja halusi säästää sitä pelolta. Ei kukaan ollut ollut noin huomaavainen sitä kohtaan, mikäli professori Dumbledorea ei otettu huomioon.
“Professorin asuinhuoneistoon pääsee tuosta kirjahyllyn takaa”, tonttu kertoi hyvillään vapautuksestaan ja osoitti huoneen peräseinää vasten lepäävää kirjahyllyä pitkällä sormellaan. “Hyllylle on sanottava piparminttukarkki, jotta se avautuu.”
Nuori herra nousi seisomaan ja näytti siltä kuin olisi juuri muistanut jotakin.
“Ai, no kiitos kovasti, mutta tarkemmin ajatellen asiani ei ole niin kiireinen, etteikö se voisi odottaa huomiseen”, hän totesi ja Tuffy tunsi pientä pettymystä ymmärtäessään nuoren herran tekevän lähtöä.
“Ajattelin vain että jos professori olisi yhä valveilla….” tummahiuksinen poika kertoi ovea kohti perääntyen.
“Kertooko Tuffy professorille että herra kävi?” Tuffy kysyi ja kiiruhti avaamaan ovea tälle nuorelle herralle, josta se piti oikein kovasti.
“Olisin oikeastaan aika kiitollinen, jos et sanoisi”, nuori herra hymyili Tuffylle kovin ystävällisellä tavalla. “En saisi olla liikkeellä tähän aikaan yöstä, ymmärrät kai.”

Tuffy joutui hetken mietiskelemään. Oikeastaan sen kai kuuluisi kertoa professorille, että oppilas oli käynyt hänen huoneessaan, mutta se myöskään ei tahtonut, että tämä mukava nuori herra joutuisi sen takia vaikeuksiin. Sitä paitsi Tuffy muisti oikein hyvin kuinka professori Dumbledore oli moneen kertaan sanonut koulun opettajien tekevän töitä oppilaille, eikä rehtorille kuten monet virheellisesti luulivat.
Siinä tapauksessahan, Tuffy päätteli, tämä nuori herra on myös Tuffyn isäntä, eikä Tuffy voi uhmata isäntänsä tahtoa.
“Tuffy ymmärtää”, Tuffy sanoi ja niiasi avaten jo kerran aiemmin lukitsemansa oven nuorelle herralle. “Tuffy ei sano professorille mitään, jos herra ei tahdo.”
“Kiitos paljon”, poika hymyili uudestaan, mikä riemastutti Tuffya suuresti. Ihmiset hymyilivät tontuille ani harvoin.
“Oli oikein hauska tavata sinut. Hyvää yötä, Tuffy”, tummahiuksinen poika sanoi käytävään astuen.
“Hyvää yötä, herra”, Tuffy toivotti hyvillään takaisin ja sulki tammioven niiaten jälleen niin syvään kuin suinkin taisi.
   
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Liekon Lilja

  • Pieni kummajainen
  • Vuotislainen
Oho! Uusi luku on ollut luettavissa jo vaikka kuinka kauan... Juuri tätä minun tuuriani, että sinä päivänä, jolloin koneeseeni hyökkäsi lauma viruksia ja se piti viedä kiireesti "madotettavaksi", hartaasti odotettu uusi luku saapui paria tuntia myöhemmin :D Kommenttini tasoa en takaa - olen nimitättäin burn out ja täysin rasittunut siitä, kun kaiuttimet eivät ottaneet toimiakseen... joskus on päiviä, jolloin vihaan syvästi tietokoneita...

Erittäin mukava luku, josta lempikohdakseni nousee selväksi tuo vika kohtaus aina siitä lähtien, kun kerrotaan Tomin löytämistä salakäytävistä. Olet onnistunut myös kirjoittamaan erinomaisesti tontun ja kuvaamaan sen mietteitä - se antoi tekstille mukavaa näkäkulman vaihdosta ja selkeytti tontun syytä olla kertomatta professorille oppilaan pikku yövierailusta. Oli muuten todella Albusmaista jättää tontuparalle vähän valoa pimeään, se kuulostaa vain jotenkin niin kiltiltä ja suloiselta.
Tomille annettu tehtävä oli toden totta hyvä veto - tuskin maltan odottaa, miten poika siinä lopulta onnistuu. En tosin jaksa uskoa, että yksitoistavuotias, edes Voldemort, kykenisi ihan moiseen suoritukseen feeniksin ja Dumbledoren ollessa kyseessä (mutta kentiäs Fawkes on kumman avuliaalla tuulella, mistä sitä tietää...?) :D Kaiken kaikkiaakin kirjoittamasi nuoret luihuispojat vaikuttavat käytökseltään, ehkä pikemminkin puheeltaan, ikäisiään vanhammilta... tai siis niin minun mielestäni, jos asiaa nopeasti pohdin (tällä univajeesta kärsivällä päälläni - ajatukset voivat siis olla varsin kummallisia). Tosin minulla ei ole sisaruksia, niin en ole päässyt kovinkaan paljon tutustumaan siihen, miten vähän nuoremmat käyttäytyvät. Mutta sen mitä olen tarkastellut taannoisen yläasteeni nykyisiä 13-vuotiata, hekin tuntuvat Tomia ja kumppaneita paljon lapsellisimmiltä. Mutta kuten sanottua, en todellakaan ole tämän alan asiantuntija, päinvastoin...

Jään suurella innolla odottelemaan seuraavaa lukua ja sen tapahtumia! Olen nyt vain niin väsynyt, että en jaksa mitenkään kirjoittaa vielä yhtä juttua, mista ajattelin sinua kehaista, joten tämä nuuntunut kommentti saa kelvata x)

- Liekon Lilja

 
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 19, 2010, 23:27:47 kirjoittanut Liekon Lilja »

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Hoi, me tulemme taas!

Eli täällä ollaan uuden osan kanssa. Ongelmalapsi, luku 8 on, on vihdoin valmistunut ja toivon ettei se petä odotuksianne. Itselläni ei ole tästä muuta sanottavaa kuin, että mukana on se edellä mainostettu kohtaus, joka ei millään ole ottanut toimiakseen. En erittele sitä nyt tarkemmin, vaan katson mahtaako se pistää myös teidän silmiinne... Luku yhdeksän on hyvällä mallilla ja sormeni syyhyävät jo kymmenennen kirjoittamiseen (Trafox<3!). Vielä sivuhuomautuksena, että tästä lähtien yritän pitää ajantasalla olevaa sisällysluetteloa ficin alussa ja jos joku ihmettelee otsikon pikku muutosta, siinä oli kyse ainoastaan siitä että Dorea Mustalla ja Draco Malfoylla sattuu olemaan samat nimikirjaimet.

Kiitos jälleen kommenteistanne, jotka antoivat tarmoa tämän ongelmakimpun kokoonpanoon:
Kiitos Silver, kommenttisi piristi hirveästi huonolla hetkellä. Toivon että jotain ihasteltavaa löytyy vielä tämän luvun jälkeen, jota hieman pelottaakin tuoda näytille...
Kiitos paljon Teleija pitkästä kommauksesta. Sait minut muuten tosissaan pohtimaan 11-vuotiaiden käytöstä ja tekemään hieman taustatutkimusta siitäkin puolesta (köh, pikkusiskon kokemuksia, ja kaverin pikkuveljen kuulustelua). Joskus sitä vain unohtaa kuinka kauan siitä on kun itse oli 11 - no, okei kuusi tai melkein seitsemän vuotta, mutta kuitenkin - ja tulee yliarvioineeksi hahmoja. Tosin pienenä (=huonona) selityksenä yritän tarjota, että tähän mennessä ollaan päästy seuraamaan ainoastaan hieman kehittyneempi 11/12-vuotiaita Tomia, Averya, Flintiä, Anastasiaa, mutta tässä luvussa tulee vähän muutosta siihenkin. Kiitos joka tapauksessa, että kiinnitit huomiotani tuohon seikkaan :).

Tällä kertaa vähän pelottaa pyytää, mutta pyydänpä kuitenkin: olkaa ihania ja kertokaa, onko tämä luku 8 sellainen ongelmalapsi, jona itse sitä pidän vai olenko vain vainoharhainen :).

                                                                   -Unissakävelija

// P.S En tajunnut kuinka kamalan pitkä tämä luku on! Ei mahtunut edes yhteen viestiin...


Luku 8: Ylpeys käy avunpyynnön edellä

Anastasia Vance oli kuluneen syksyn aikana ehtinyt tottua siihen, ettei Tom Valedro kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota oppituntien aikana. Hän oli sopeutunut siihen tapaan, että he käyttäytyivät muiden läsnä ollessa niin kuin eivät olisi ikinä puhuneetkaan toisilleen ja oli oppinut odottamaan Tomin yksinäisiä hetkiä ennen kuin uskaltautui puhumaan tälle. Niinpä hän koki suuren yllätyksen tiistai-aamun yrttitiedon oppitunnilla Tom Valedron saapuessa hänen kanssaan yhtä aikaa lisäämään kasvua kiihdyttävää pulveria heidän juuri istuttamilleen pomppumukuloille.

Anastasia oli jo aiemmin pannut merkille, että Tom oli hoitanut istutustyönsä hirveällä kiireellä tähän vaiheeseen, mutta ei ollut sitten pitänyt minkäänlaista kiirettä pulverin lisäyksen kanssa. Aivan kuin hän olisi odottanut, että pääsisi ravinneastialle nimenomaan samaan aikaan Anastasian kanssa, mikä tosin kuulosti varsin epätodennäköiseltä ja tyttö vakuuttikin itselleen erehtyneensä tai vain toiveajattelevansa. Niinpä vaikka ketään muuta ei ollut sillä hetkellä lähettyvillä, Anastasia päätti pysytellä vakiomenettelyn mukaisesti vaiti ja sai kokea valtavan yllätyksen kuullessaan viereltään hiljaisen kysymyksen:
“Mitä kuuluu?”
“Häh?” hölmistynyt äännähdys karkasi hänen suustaan ja hän tipautti kokonaisen kourallisen pulveria keskelle ruukkua kääntyen katsomaan vieressään seisovaan poikaan.
“Kysyin, mitä sinulle kuuluu”, pojan katse pysyi ruukussa hänen ripotellessaan pulveria äärimmäisen varovasti ja huolellisesti tuoreen mustan mullan päälle. “Tiedäthän, sellainen epämääräinen fraasi, jota käytetään keskustelun aloitukseen. Yleensä vastataan hyvin tai ihan hyvin tai jotain sinne päin.”
Anastasia ei osannut kuin tuijottaa. Yrittikö Tom Valedro vapaaehtoisesti aloittaa keskustelua hänen kanssaan? Jotain oli nyt meneillään.

Professori Niiskuernin kävellessä läheltä hänen oli kuitenkin pakko kääntyä takaisin työnsä ääreen. Anastasia yritti epätoivoisesti levittää kiinteäksi kasaksi jähmettynyttä valkeaa pulveria, mutta hänen yrityksensä olivat paitsi epätoivoisia myös turhia.
“Miksi sinä haluat tietää, mitä minulle kuuluu?” Anastasia supatti suupielestään yrittäen sauvankärjellään kaivertaa edes osan kovettuneesta pulverivuoresta erilleen. Tom oli hoitanut työnsä jo loppuun, mutta oli tasoittavinaan pinnan jo ennestään sileitä muotoja.
“Miksi en haluaisi?” hän kysyi rauhallisesti.
“Sinä et ole sellainen ihminen, joka harrastaa jutustelua.”
“Totta”, poika myönsi ja vilkaisi sitten Anastasian kukkaruukkua.
“Vaihdetaan”, hän kuiskasi ja siirsi oman ruukkunsa yhdellä rennolla kädenliikkeellä Anastasian eteen ja veti kuin samaa liikettä takaisinpäin kelaten tytön ruukun itselleen. Kukaan ei näyttänyt huomaavan mitään - tosin suurin osa luokkaa työskenteli yhä pomppivien mukuloiden mullan alle saamisen parissa.

Anastasia katseli ihaillen, kuinka Tom alkoi suihkuttaa kuumaa ilmaa sauvansa kärjestä, joka sai ravinnehippuset välittömästi leviämään ympäri ruukkua kauniiksi lumenomaiseksi kerrokseksi. Tämän jälkeen kaksikko jatkoi matkaansa vesipisteeseen, jossa Anastasia mittasi tarkasti vesimäärän, jonka professori Niiskuerni oli ilmoittanut. Tom jonotti hänen takanaan rentoutuneena kuin olisi omistanut kaiken maailman ajan.
“Miksi olet äkkiä niin kiva minulle?” Anastasia kysyi hiljaa niin ettei edes heihin päin hörökorviaan suuntaava Dominic Sullivan saattanut kuulla.
“Olenko?”
“No, tavallista kivempi, ja luulen”, Anastasia harkitsi sanojaan tarkkaan kaataen suolaveden kasvin istutelmalleen, “ että sinulla on siihen jokin syy.”
“Aina on jokin syy”, nyt merivesi tynnyristä annosta mittaava Tom totesi viileästi.
“Et varmaankaan haluaisi kertoa, mikä se on?”
“Itse asiassa, haluan”, Tom totesi ja kasteli nyt omat multaan hautautuneen mukulansa. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, mutta silmien ahdistunut katse, joka ei edes käväissyt Anastasiassa, kertoi, että poika oli kertomassa jotakin mitä ei missään tapauksessa olisi halunnut.

Ja tosiaan seuraava osin ärtynyt, osin häpeissään oleva huokaus, joka kantautui ohi kulkevan pojan suupielestä, oli jotakin mitä hän ei olisi koskaan osannut odottaa:
“Minä tarvitsen apuasi.”

   ***

Aamutuntiensa jälkeen seitsemäsluokkalaiset suuntasivat lähes poikkeuksetta viidenteen kerroksen. Huhut eräiden rohkelikkojen ja luihuisten välienselvittelyistä olivat saavuttanut nekin, jotka eivät olleet päässeet seuraamaan Joshua Bolen ja Treasa Gondolierin edellispäivänä harjoittamaa uhittelua. Näihin kuuluva Rhonda McKinnon oli sanalla sanoen kauhuissaan; ei tosin siitä syystä, että kaksintaistelut olisivat olleet hänestä jotenkin kauhistuttavia - päinvastoin, Rhondasta mikään ei ollut niin romanttista kuin kaksi komeaa nuorta velhoa taistelemassa kunnian puolesta - vaan oli enemmänkin tyrmistynyt ystävänsä Treasan halusta osallistua kamppailuun henkilökohtaisesti.
“Treasa, kuulit varmasti varsin hyvin kuinka Raòul ja kymmenet muut pojat tarjoutuivat löylyttämään Joshua Bolen puolestasi”, Rhonda muistutti hengästyneenä ystäviensä vauhdikkaasta portaiden nousemisesta. Hän ei ollut niin pitkäjalkainen kuin Treasa tai niin hyvässä kunnossa kuin Dorea, ettei tällainen kiireen pito olisi tuntunut missään.

Treasa vilkaisi häntä tavanomaisen kyllästyneesti.
“Miksi pojat saavat aina tehdä kaiken hauskan? Ei käy. Minä haastoin rohkelikot, joten minä myös kamppailen heitä vastaan”, Treasa ilmoitti luonnottoman vaaleaa tukkaansa puolelta toiselle heitellen.
“Treasa, sinä olet todella typerä. Kuinka muka pärjäisit poikaa vastaan kaksintaistelussa?” Rhonda kauhisteli ja yritti hakea tukea hiljaisena vierellä kulkeneesta Doreasta.
“Jos minulta kysytään, tämä koko juttu on tavattoman typerä”, Rhondan rauhallisempi ystävä esitti mielipiteensä.
“Onnekasta siis ettemme kysy”, Treasa napautti ja kääntyi takaisin Rhondaan päin heidän lopultakin tavoittaessaan viidennen kerroksen. “Ja Rho, saat nähdä, että minä voittaisin nuoren herra Bolen kaksintaistelussa, vaikka oikea käsi selän taakse sidottuna.”
“Tres, sinä olet vasenkätinen”, Dorea muistutti kuivasti.
Tytöistä pisin virnisti pahanilkisesti:
“En kai minä nyt sauvakättäni vapaaehtoisesti sitoisi? Ja muuten, De, onko varma ettei herra Vance eksy viidenteen kerrokseen jonkun opettajan kanssa?”
Dorea huokaisi ja Rhonda arveli sen johtuneen siitä, että Treasa oli pakottanut Dorean huijaamaan Aprigon-parkaa omien päämääriensä vuoksi.
“Ei, ei”, johtajatyttö vakuutti väsyneesti. “Hän vie kirjat tupaansa ja lähtee sitten tapaamaan minua kirjastoon, jossa meidän on tarkoitus keskustella muodonmuutosten opiskelusta.”
“Eikä hän varmasti saavu tänne etsimään sinua?” Treasa varmisti heidän kääntyessään kulmasta.
“Sanoin, että saatan myöhästyä, joten hän odottanee minua kiltisti tunnin verran.”

Rhondaa kauhistutti tämä ystävänsä välinpitämättömyys, eikä hän vieläkään saattanut uskoa kuinka Dorea ei nähnyt sitä suloisuutta ja prinssimäistä kohteliaisuutta, jolla Aprigon häntä jatkuvasti lähestyi. Muutamaa päivää aiemmin Rhonda oli jo ehtinyt hetken uskoa, että käännös parempaan oli tapahtunut, kun Dorea oli saapunut luihuisten oleskeluhuoneeseen tukka sekaisin kasvoillaan sillä tavoin unelmoivan ihastunut ilme kuin rakastuneilla tapasi olla, mutta nyt tämä käyttäytyi taas kuin Aprigon ei olisi merkinnyt hänelle mitään.
“Voisithan sinä mennä Aprigonin seuraksi kirjastoon sen sijaan, että katsot kuinka Treasa hankkiutuu tahallaan vaikeuksiin ja nöyryyttää itseään koko koulun nähden”, Rhonda vihjaisi varovasti heidän lähestyessään tuota ottelupaikaksi nimettyä käytävää.
“Hmm… Aprigonin seura vai Treasan nöyryytyksen katseleminen muun koulun ohessa?” Dorea rypisti otsaansa kuin päätös olisi ollut hyvinkin vaikea ja teki sitten äkkikäännöksen lisäten:
“Odottakaa, käyn hakemassa kaikarit.”
Treasa nauroi ja Rhonda olisi varmastikin läksyttänyt kaksikkoa muutamilla sähäköillä sanankäänteillä, mutta vaikeni tajutessaan heidän edessään avautuvan käytävän olevan täynnä ihmisiä, jotka pääsääntöisesti tuijottivat heitä.

Pitkän käytävän pätkän reunamille oli asettunut mahdollisimman tiiviisti seinän viereen niin luihuisia, puuskupuheja, korpinkynsiä kuin rohkelikoitakin - kaikki varsin kiinnostuneennäköisinä tästä tympeää arkea rikkovasta tapahtumasta. Lähes keskellä avoimeksi jätettyä tilaa seisoi ainoastaan kolme ihmistä: herrat Bole ja Potter, sekä neiti Harrison, joista kaksi jälkimmäisenä mainittua näyttivät lähinnä huolestuneilta, ensimmäinen taas innostuneen odottavalta. Rhonda pani merkille kuinka Dorea näytti punehtuvan hieman vilkaistessaan noita rohkelikkoja kohti ja kosketti vaivaantuneesti huolettomalle kentaurinhännälle sidottua hiuspehkoaan, kenties ymmärtäen itsekin kuinka laittamattomalta näytti.

Treasa käännähti heihin päin nopeasti ja mutisi matalasti:
“De, sinä olet sitten minun sekundanttini.”
“En ole, Tres, en tosiaankaan ole!” Dorea äyskähti hiljaa takaisin näyttäen hyvin nolostuneelta tilanteesta. Rhonda sen sijaan oli ainoastaan helpottunut ettei Treasa ollut vetänyt häntä mukaan sotkuihinsa ja perääntyi sulavasti väkijoukkoon tajutakseen suureksi ihastuksekseen seisovansa itsensä Kenneth Puddifootin vieressä. Siinä samassa Rhonda unohti kaikki syyt, joiden vuoksi Treasan ei olisi pitänyt järjestää kisailustaan herra Bolen kanssa tällaista numeroa. Häntä kiinnosti ainoastaan, että hän seisoi lähes kosketusetäisyydellä Kennethiin, jonka komeita kasvoja hän saattoi tarkkailla silmäkulmastaan.
Hän tuskin kuuli kuinka Joshua Bole uteli suureen ääneen, kuka pelkurimaisista luihuisista aikoi seisoa uhmakkaiden sanojen takana, eikä jaksanut suuremmin välittää Treasan ilmoittaessa aikomuksensa ryhtyä Bolen kaksintaistelupariksi. Rhondaa kiinnosti ainoastaan se mahdollisuus, että Treasan tai Joshua Bolen loitsuista joku osuisi sivuun kurssistaan ja antaisi hänelle luvan kaatua kauhistuneena Kennethin käsivarsille…

Joshua Bole tunsi itsensä täysin yllätetyksi. Hänen täytyi myöntää, ettei hän ollut voinut edes villeimmissä ajatuksissaan uskoa, että tuo suurisuinen Gondolierin likka uskaltaisi todella itse tehdä mitään muuta kuin heitellä halveeraavia lauseita suuntaan tai toiseen.
“Gondolier?” hän kysyikin yllätettynä Treasa Gondolierin kävellessä vähemmän innokkaanoloinen Mustan tyttö perässään hänen, Jenniferin ja Charluksen eteen. Joshua pani merkille kuinka viimeisenä mainittu oikaisi kaavun kaulusta varsin vaivaantuneennäköisenä. No, Charlus oli yleensäkin kaikkia tällaisia tapahtumia vastaan - hän kun ei ymmärtänyt sitä hienoutta, joka luihuisten päihittäminen synnytti.
“Eikö kukaan henkivartijoistasi suostunut löylytettäväksi puolestasi?” Joshua lisäsi viitaten käytävän reunoille asettuneisiin luihuispoikiin, joita useampaa kuin yhtä Gondolierin tiedettiin riianneen.
Gondolierin punattujen huulien hymy oli ivallinen ja hänen äänensävynsä varsin kalsea hänen todetessaan Joshuan takana seisovalle Jenniferille:
“Harrison, sinuna hakisin luudan valmiiksi, että voit sitten kerätä Bolen jäännökset lattialta.”

Jos Joshua oli hetkeäkään epäillyt sitä, voisiko kaksintaistelua tyttöä - edes niin halpamaista ja inhottavaa kuin Gondolier - vastaan, ei hän noiden sanojen jälkeen epäröinyt enää hetkeäkään.
“Selvä sitten”, Joshua räjähti. “Kohta nähdään kuka kerätään ja mistä.”
“Hui, tässähän alkaa pelottaa”, Gondolier lohkaisi saaden jokusen ihmisen väkijoukosta nauramaan. Joshua kohtasi omien tupalaistensa katseita ja näiden nyökkäykset antoivat hänelle hyväksynnän siihen, että tuon Gondolierin hutsun sietäisi saada kunnon opetus. Hän pyysi Jenniferiä siirtymään väkijoukkoon, minkä tyttö tekikin halattuaan häntä ensin lämpimästi - suloinen näky, jolle Gondolier oli näyttävästi haukotellut.

Sillä välin kun heidän muutamat avuliaat ikätoverinsa äänieristivät käytävää sopivin loitsuin alakerroksissa oleilevien korvilta, sekundantit suorittivat vastapuolen sauvojen tarkastuksen. Joshua oli kuitenkin liian kiireinen mulkoilemaan Gondolieria huomatakseen kuinka työhön pakotetut Charlus Potter ja Dorea Musta loivat anteeksipyytäviä katseita toisiinsa Joshuan ja Gondolierin sauvojen kulkiessa kädestä käteen. Kun sauvat oli tarkistettu, käytävä äänieristetty ja sen päihin asetettu vahdit, seitsemäsluokkalaisten puutetta ihmettelemään saapuvien opettajien varalta, oli kaikki viimein valmiina näytöstä varten.
“Sekundantit, saanko pyytää astumaan sivuun?” pyynnön esitti tapahtuman tuomariksi nimitetty puushkupuhin Henry-Mark Smith, joka oli katsottu tarpeeksi puolueettomaksi ja oikeamieliseksi virkaan. Lisäksi herra Smith ei ollut lainkaan hassumpi puhuja ja hänellä oli erinomaisen kantava ääni, mitkä olivat myös ehdottomia etuuksia tähän tehtävään. Charlus ja neiti Musta toimivat Smithin ohjeen mukaisesti.
“Neiti Gondolier, oletteko varma, että haluatte pitää yllä haasteenne herra Bolelle?” Smith kysyi juhlallisesti viimeisintäkin kaksintaistelunsääntöä ylläpitäen.
“Täysin”, Gondolier virnisti ilkeästi eikä Joshua pystynyt käsittämään, kuinka yksikään täysijärkinen ihminen pystyi sietämään Gondolieria.
“Herra Bole, oletteko varma, että tahdotte ottaa haasteen vastaan?”
Joshuan ei tarvinnut edes harkita:
“Tietysti.”

Charlus Potterin teki mieli huokaista ääneen. Olihan hän toki tiennyt, että Joshua tulisi vastaamaan noin, mutta hän oli silti typerässä optimismissaan elätellyt toivoa siihen, että koko järjettömyys voitaisiin vielä perua jollakin keinolla. Henry-Mark Smith katsoi nyt Joshuasta Gondolieriin vuorotellen ja jatkoi sitten, kun kumpikaan näistä ei tehnyt liikettäkään perääntyäkseen:
“Siinä tapauksessa kaksintaistelu laitettakoon täytäntöön.”
“Miksiköhän sekundanteilta ei kysytty haluammeko olla tässä mukana?” Charlus kuuli vieressään seisovan Dorean mutisevan suupielestään.
Hän hymyili vaisusti ja vastasi tyttöä syrjäsilmällä vilkaisten:
“Varmaankin, koska meidän oletetaan olevan yhtä sekopäitä kuin ne, joiden seurassa liikumme.”
“Emmekö me sitten ole?” luihuistyttö kysäisi nuivaan sävyyn. “Olisimme ihan hyvin voineet tainnuttaa heidät nurkan takana ja työntää johonkin luokkahuoneeseen, jossa he olisivat saaneet kaikessa rauhassa tappaa toisensa.”
“Kaikkea sitä ystävyydestä tekeekin”, Charlus huomautti Smithin pyytäessä Joshuaa ja Gondolieriä kumartamaan ja ottamaan neljä askelta.
“Niinpä”, Dorea vastasi yhtä lyhyesti ja Charlusta helpotti tieto, että paikalla oli edes yksi toinen ihminen, joka ymmärsi kuinka turha koko tämä esitys olikaan.

Joshua Bole työnsi sauvan kasvojensa eteen ja tuskin taivutti päätään Gondolierille, jonka tekemä liike oli yhtä vähäinen. Hän kuuli ympäriltään innostuneen supinan, joka vaimeni heidän kääntäessä selkänsä toisilleen. Ilma tuntui väreilevän tunnelman tiivistyessä ja ihmiset vaikuttivat lopettaneen jopa hengittämisen. Joshua otti ensimmäisen askeleen ja Gondolierin kenkä kopsahti maahan täsmälleen samalla hetkellä. Nuorukainen puristi sauvansa parempaan otteeseen ja tunsi sydämensä hakkaavan jännitystä. Tämä saattoi hyvinkin olla erittäin typerää, kuten hänen ystävänsä olivat useaan kertaan painottaneet, mutta saisipahan hän pian kunnon tyydytyksen katsellessaan Gondolierin omahyväisen hymyn katoavan tämän kasvoilta.
Kaksi, nuorukainen laski askelia ja pidätti jo itsekin henkeään. Kolme, neljä ja käännös. Joshua tuskin oli ehtinyt tarkentaa katsettaan Gondolieriin, kun kirous jo ohitti hänen vasemman korvansa polttaen muutaman pitkän hiussuortuvan mennessään. Palaneen karvan käry nenässään Joshua huusi oman kirouksensa, jonka Gondolier torjui kepeästi.
Olkoon sitten, Joshua tuumi mielessään. Jos Gondolier tahtoi pelata tällä tavalla, kyllä hänkin osasi.
“Varjelum”, hän huudahti niin, että sai suojan Gondolierin toiselta herjalta, joka kimposi takaisin pahaa aavistamattomien sivustakatsojien joutuessa kirkuen väistämään sitä. Joshua yritti kuitenkin olla kiinnittämättä liikaa huomiota tähän seikkaan ja seurasi Gondolierin liikkeitä odottaen heikkoa hetkeä tämän puolustuksessa. He alkoivat hitaasti kiertää toisiaan odottaen toinen toistensa virheitä katsojien pilkka- ja kannustushuudot korvissa soiden.

Joshua ei normaalisti taistellut näin harkitsevasti; hän kun oli niitä ihmisiä, jotka toimivat yleensä puhtaan vaiston varassa, minkä vuoksi hän oli epäonnistunut lähes aina pimeyden voimilta suojautumisen tunneilla käydyissä taisteluharjoituksissa. Michael ja Charlus olivat kuitenkin painottaneet muutaman ohjeen hänen mieleensä vielä edellisiltana poikien makuusalissa.
Ole kärsivällinen. Älä yritä hankkia voittoa heti alussa jolloin vastustajasi on vielä virkeä. Anna hänen väsyä taistelussa, keskity itse suojaamaan. Etsi paikkoja, älä kuluta energiaasi niiden tekemiseen. Ystävien sanat kaikuivat seitsemäntoistavuotiaan korvissa ja Joshua hillitsi kärsimättömyyttään. Hänhän voittaisi tämän ottelun. Ei vain itsensä ja ystäviensä vuoksi, vaan tupansa puolesta. Eihän tosin olisi ollut erityisen paha lisäbonus, mikäli hänen onnistuisi hieman kolhaista Gondolierin pilvien tasolla pyörivää itsetuntoa.

Treasa Gondolier saattoi mielessään myöntää, että hän ei ollut kummoinen taistelija. Toki hän oli häikäilemätön, nopea ja rohkea, mutta loitsijana hänen taitonsa olivat enintään keskinkertaiset. Treasa hallitsi vain muutamia keskitasoa vaikeammiksi luokiteltavista loitsuista, eikä omannut varsinaista bravuuria helpompienkaan joukosta. Sanaton taikuuskin oli takellellut hänen kohdallaan ensimmäisestä oppitunnista lähtien, mutta erään asian Treasa tiesi hallitsevansa varsin hyvin ja ymmärsi, että Joshua Bolea vastaan käydyssä    kaksinkamppailussa se saattaisi olla aivan riittävä.
“Bole, joko rohkelikkomainen urheutesi petti, vai miksi pakoilet kuin pelokas puhpallero suoran toiminnan sijaan?” Treasa heitti ja Joshua Bolen sauva kipinöi samaan tahtiin kuin nuoren miehen silmät. Tämän taika sinkoutui Treasan vierestä ja poika syöksähti muutaman askelman lähemmäs. Treasa näki kuinka tämän sauvakäsi värähti huolimattomasti ja tiesi häirinneensä Bolen keskittymistä kuten suunnitelmaan kuului.

Jotakuta saattoi ihmetyttää suurestikin, mitä sellaista Treasa Gondolierilla oli rohkelikkoja vastaan, että hän jatkuvasti ja tahallisesti yritti hankkiutua kiistatilanteisiin näiden kanssa. Hänen huoltajansahan oli tiettävästi Rohkelikon kasvatti, eikä hänen suvussaan ollut muutenkaan erityistä suuntaumusta tuota tiettyä tupaa vastaan. Syy tytön kiivauteen ei voinut myöskään olla yksinomaan se tavanomainen kilpailu, jota Luihuisen ja Rohkelikon välillä oli ammoisista ajoista asti käyty, sillä Treasaa jos jotakuta olisi voinut pitää valmiina rikkomaan perinteitä.

Monien mielipide oli, että Treasa Gondolier ainoastaan nautti hälinän aiheuttamisesta ja yleisen huomion keskipisteenä olosta, mikä oli luonnollisestikin totta. Toiset arvelivat, että hänen toimintaansa ajoi erityisesti halu todistaa tytön mahdollisuus käyttäytyä maailmassa samoilla ehdoin kuin poika - eipä väärin päätelty sekään. Eräiden tahojen mukaan Treasa oli ainoastaan helposti pitkästyvää sorttia, joka piti toisten ihmisten ärsyttämistä elämäntapanaan, mitä ei sitäkään voitu mennä kieltämään. Mutta perimmäinen totuus, jonka ainoastaan harva tunsi, oli että Treasalla ei oikeastaan ollut syytä tuntea pahennusta rohkelikkoja kohtaan. Hän olisi saattanut jopa pitää joistakin näistä, mikäli asiat olisivat koulun alkaessa menneet toisin kuin olivat. Jos hänet olisi aikanaan lajiteltu Rohkelikkoon, hän olisi varmasti ollut sillä samaisella hetkellä mustamaalaisia luihuisia, sillä ennen kaikkea yhtä Treasa oli joka ikisessä asiassa, jonka sanoi tai teki: ehdoton.

Treasa ei koskaan jättäytynyt mielipiteissään valtavirtaan tai harmaalle alueelle. Mitkään asiat eivät olleet hänelle yhdentekeviä ja hänen maailmassaan oli ainoastaan ihmisiä, joista hän piti ja joista hän ei pitänyt. Jos hän vihasi jotakuta, hän vihasi tätä koko elämänsä ja sen tuo ihminen sai myös karvaasti kokea. Kuitenkin oli myös ihmisiä, joista hän ehdottomasti välitti huolimatta siitä kuinka huonosti tuli näitä usein luonteenomaisesta suorasukaisuudestaan johtuen kohdelleeksi. Jälkimmäinen ryhmä oli pieni, mutta myös äärimmäisen merkityksekäs hänelle. Tuo nuori nainen olisi ollut valmis tekemään mitä tahansa noiden harvojen ystäviensä eteen, siitä yksinkertaisesta syystä, että he olivat hänen ystäviään. Samoin oli vihollisten laita. Hän oli valmis vihaamaan Joshua Bolea muiden rohkelikkojen ohessa siitä yksinkertaisesta syystä, että oli kerran neljännellä luokalla katsonut tämän olevan äärettömän ärsyttävä ja omahyväinen olento, joka oli helposti haastettavissa pieneen kisailuun. Ja kisoja ja etenkin voittamistahan Treasa rakasti yli kaiken.
  
Yleisön joukossa taistelevan kaksikon vaanintaa seuraavat tupatoverit liittyivät Treasan huutoihin Bolen tukijoiden vastatessa samalla mitalla ja ennen kuin kukaan ehti oikein kunnolla tajuamaan oli kaikki vanhat kalavelat - niin henkilökohtaisella kuin tupatasollakin - kaivettu esiin ja käynnissä oli mitä villein joukkotappelu, jota värittivät sinkoilevat loitsut, tyttöjen kirkaisut ja muutamat mojovat käsikähmät. Osa porukasta katsoi tässä vaiheessa parhaimmaksi paeta paikalta, toisten yltyessä entistäkin riehakkaammiksi.  
“Käy Harrisonia melkein sääliksi”, Treasa joutui melkein huutamaan, että saattoi saada Bolen kuulemaan sanansa. “Parka joutuu sietämään tuollaista pullistelevaa houkkaa, vaikka kyllähän kattila liemensä löytää.”
Kun Bolen ilme kiristyi, mutta poika pysyi vaiti yrittäen tavoitella mielenmalttia ja keskittymistä Treasa päätti vetäistä viimeisen taian hihastaan.
“Vai sanoisinko, että kyllähän paikattu kattila kuraisen verensä löytää”, hän huomautti ja tiesi raivokkaan ilmeen noususta Bolen kasvoille, että oli jo voittanut sen mitä oli tahtonutkin.

Kuraveri oli eräs sana, jonka käyttöä jokainenkin hieman köytöstapoja omistava julkisesti vältti, vaikka sitä viljeltiinkin tietyissä piireissä suljettujen ovien takana hyvinkin innokkaasti. Sen määritelmä oli varsin laaja ja useimpien mukaan kuraverinen tarkoitti yksinkertaisesti samaa kuin jästisyntyinen, henkilö, jonka vanhemmista kumpikaan ei omannut taikavoimia, Joshua Bole kuten selvä enemmistö velhoista kuului tämän näkökulman edustajiin. Vanhoillisemmat kuitenkin katsoivat, että jopa jästisyntyisten perilliset aina seitsemänteen sukupolveen olivat verenlaadultaan “huonompia” eivätkä nämä piirit tavanneet olla missään tekemisissä heidän kanssaan.

Joshua ei kuitenkaan osannut kuin raivostua Gondolierin käyttäessä tuota loukkaavaa sanaa Jenniferistä, jonka vanhemmat kyllä olivat velho ja noita, vaikkakin kumpikin sukunsa ensimmäiset. Ei Jenniferin sukutausta sinällään salaisuus ollut - eihän Harrison ollut velhojen sukunimiä - mutta ei Joshua silti sietänyt ajatusta, että Gondolier loukkasi hänen morsiamensa perhettä siellä kymmenien seitsemäsluokkalaisten kuullen - vaikkakin totuuden nimissä oli todettava, ettei kukaan oikeastaan kuullut enää tuossa vaiheessa mitään koko käytävän ollessa yhtä yleistä taistelutannerta.
“Helvetin hutsu, älä puhu hänestä noin!” poika karjaisi ja liikahti ajattelematta kärsimättömänä edemmäs valmiina kynimään hiukset Gondolierin päästä vaikka käsin mikäli tarpeen ja sai välittömästi maksaa ystäviensä neuvojen unohtamisesta.

Gondolier torjui hänen hyökkäysloitsunsa ja Joshua tajusi armottomasti liian myöhään, kuinka lähelle olikaan vihollisensa päästänyt. Hänen vahvinkin suojauksensa olisi hyödytön siltä vaatimattomalta etäisyydeltä, ja hän otti jo muutamaa hätäistä askelta kauemmas, kun Gondolier hyökkäsi tainnutusloitsulla, jonka Joshua joutui väistämään oikealle ainoastaan toisen jalkansa varaan nojautuen. Gondolierin loitsu oli kuitenkin ollut pelkkää silmän lumetta ja hänen oikea aikeensa paljastui, kun Joshua tajusi kiiltävän mustanahkaisen kengän sivusuuntaisen liikkeen rojauttavan hänet tasapainosta niin, että hän muksahti pitkin pituuttaan lattialle. Hän ei ehtinyt liikahtamaan tai avaamaan suutaan puolustuksekseen, kun Gondolierin aseistariisuntaloitsu nappasi sauvan hänen otteestaan.

Joshua nosti katsettaan nähdäkseen Gondolierin vahingoniloisen hymyn hänen heilutellessaan sauvoja kiusaavin liikkein nuorukaisen yläpuolella. Tytön lausumat sanat eivät kantaneet käytävän kaikuessa muiden rähinöiden melua, mutta niiden viesti tavoitti Joshuan siitäkin huolimatta. Hän oli mennyt häviämään. Eikä vain luihuiselle ja tytölle, vaan kaikista ihmisistä juuri Treasa Gondolierille, joka ei ikinä antaisi hänen unohtaa tätä tilannetta, jossa hän makasi nöyryyttävästi noitaneidin jaloissa.

   ***

Dominic Sullivan ei ollut erityisen isokokoinen poika, ei esimerkiksi läheskään niin harteva kuin Avery tai niin pitkä kuin vaikkapa Valedro, mutta hänellä oli siitä huolimatta melkoisia vaikeuksia pysyä huomaamattomana, sillä hän oli äärimmäisen kömpelö. Nyt hän kuitenkin yritti pysyä niin paikoillaan kuin suinkin kykeni, ettei vain olisi tullut antaneeksi itseään ilmi Tom Valedrolle ja vaaleahiuksiselle rohkelikkotytölle, jotka kävivät hiljaista keskustelua kirjahyllyrivistön toisella puolella.

Kun Escalus Flint oli aiemmin sinä aamuna kehottanut Dominicia seuraamaan Valedron jokaista liikettä, Dominic oli ollut äärimmäisen innoissaan. Hän ihaili Escalusta, pikkuserkkuaan äidinpuolelta, täysin avoimesti ja niin lapsen omaisen palavasti kuin 11-vuotiaan oli mahdollista ihailla toista. Dominic tiesi, ettei ollut erityisen lahjakas, voimakas tai älykäs, ei mitenkään mainittavan rohkeakaan, oveluudesta puhumattakaan ja oli päivittäin helpottunut ja kiitollinen siitä, että Escalus oli huolinut hänet ystäväkseen, jopa uskotukseen kuten Dominic tahtoi itselleen väittää. Hän olisi tahtonut täyttää minkä tahansa pikkuserkkunsa pyynnön, vaikka liian usein kävikin niin ettei Escalus edes kysynyt tai Dominic ei pystynyt vastaamaan hänen toiveisiinsa.

Yhdestä asiasta Dominic kuitenkin saattoi olla ylpeä ja se oli hänen äärimmäisen tarkka kuulonsa. Hänen kuuloalueensa oli laaja ja hän pystyi havainnoimaan monia sellaisiakin ääniä, jotka menivät muilta ihmisiltä ohitse. Niinpä hänen asettamisensa Tom Valedron salakuuntelijaksi oli ollut Escaluksen taholta hyvinkin järkevä päätös, vaikka olisi varmaankin ärsyttänyt Maximillian Averya suunnattomasti, mikäli kolmas poika olisi siitä tiennyt.

Dominicilla ei oikeastaan ollut suurtakaan halua sekaantua jenginsä johtajan Averyn ja pikkuserkkunsa käymään sauvanvääntöön, mutta asettui luonnollisesti aina valintatilanteessa Escaluksen puolelle. Itse asiassa monien muiden ryhmänsä jäsenten tapaan Dominic toivoi ainoastaan, että tämä tilanne saataisiin rauhoitettua jollakin tavalla. Hän ei ollut kiinnostunut siitä kuka heidän jenginsä toimintaa johti - hänelle tärkeää oli ainoastaan, että ryhmä oli olemassa. Suoraan sanoen Dominic oli sitä mieltä, että Escalus ja Avery olivat molemmat tässä suhteessa aivan liian aikuismaisia - eikö hauskanpito kuitenkin ollut tärkeämpää kuin jokin turha johtajan titteli? Toki Dominic ymmärsi myös sen, että tuo titteli oli tavallaan myös peli kahdelle muulle pojalle. Se oli heille kuin mikä tahansa kilpailu - paitsi että sitä pelattiin aikuisten maailman säännöillä, mikä pelotti Dominicia enemmän kuin hän olisi koskaan ollut valmis myöntämään.  

Nyt Dominic painautui hieman lähemmäs hyllyä varoen koskemasta mihinkään mikä voisi kaatua tai pudota ja sulki silmänsä tehostaakseen kuuloaistimustaan.
“Sinullahan on huomenna lounaan jälkeen muodonmuutoksia”, Dominicin korvaan kantautuva Valedron lause oli enemmän toteamus kuin kysymys.
“On”, tytön ääni vastasi ja Dominic ehti lyhyen hetken pohtimaan, mistä Valedro tunsi tämän rohkelikkotytön ja mitä ihmeen tekemistä heillä oli keskenään. Kaikki tytöthän olivat ällöjä, rohkelikoista puhumattakaan.

Henkilökohtaisesti Dominicilla ei ollut mitään Tom Valedroa vastaan. Rehellisesti sanottuna hän oli usein katsellut kateellisen ihastuneena, kuinka tämä oppitunneilla suoritti opetetut loitsut lähes yhtä loistavasti kuin professorit ylpeilemättä sillä mitenkään liikaa. Ja silti samalla tässä oli joitakin piirteitä, joista Dominic ei lainkaan pitänyt. Valedro esimerkiksi puhui hyvin vähän, vaikka näytti usein siltä kuin olisi tiennyt paljon enemmän kuin mitä suustaan päästi ja ennen kaikkea toisen pojan katse… Dominicia kylmäsi vain sitä ajatellessa. Se oli ajoittain niin kylmä ja tulkitsematon, kuin hyökkäykseen valmistautuvalla villipedolla.

Näihin ajatuksiin painuneelta Dominicilta jäi melkein kuulematta tytön hiljainen myöntävä vastaus.
“Tee minulle palvelus ja jää juttelemaan professori Dumbledoren kanssa niin pitkäksi aikaa kuin suinkin mahdollista”, Valedro puhui matalalla äänellä ja Dominic oli varma, ettei kukaan muu kuin hän olisi voinut kuulla sanoja siitä asemasta. Hän pani myös oudoksuen merkille, kuinka erikoisesti Valedro oli muotoillut pyyntönsä, joka muistutti enemmän käskyä vaikka olikin sävyltään suhteellisen neutraali.
“Miksi? Liittyykö tämä siihen typerään testiin, johon aiot osallistua?” tyttö kysyi halveksuvasti ja Dominic tunsi värähtävänsä. Kuinka Valedro oli saattanut kertoa testistään jollekulle rohkelikkotytölle? Escalus ja muut eivät tosiaankaan tulisi pitämään tästä…
“Entä jos liittyykin?” keskustelu hyllyn toisella puolella jatkui Valedron lyhyellä vastakysymyksellä.
“Entä jos en halua auttaa sinua hankkiutumaan hankaluuksiin?”
“Minä en hankkiudu hankaluuksiin. Tarvitsen vain hieman aikaa, ja sinä voit järjestää sitä.”
“Entä jos en järjestä?”
“Sitten minun on järjestettävä sitä itse, ja usko pois sellaista sotkua sinä et halua nähdä”, Valedro ääni kuulosti nyt jo lähes uhkaavalta.

Kengän pohja kolahti lattiaa vasten ja jompikumpi astui noista kahdesta astui lähemmäs tai kauemmas toisistaan.
“Kiristätkö sinä minua?” tyttö henkäisi järkyttyneenä.
“En, minä tahdon… tarkoitan, että minä haluaisin… minä pyydän apuasi”, Valedro vastasi varsin vaikeaan sävyyn.
“No, et ole kovin hyvä siinä.”
“En haluaisikaan olla. Kerro nyt, autatko vai pitääkö minun kehittää varasuunnitelma?”
Seurasi hiljaisuus ja Dominic oli jo varma, että tyttö mietti mikä olisi paras tapa kieltäytyä Valedron ehdotuksesta ja yllättyikin kun tämä kysyi lannistuneeseen sävyyn:
“Mitä minä muka sanon professori Dumbledorelle?”
“Mitä tahansa mistä riittää puhuttavaa. Kysele vaikka hänen työstään tai puhu jotain oppitunnista”, Dominic saattoi kuvitella Valedron levittelemään käsiään. “Keksi vaikka joku kummallinen tarina tai tapaus ja kysy hänen neuvoaan siihen. Mitä tahansa kunhan pidättelet häntä vartin verran.”
“En minä voi valehdella opettajalle!” tyttö kuului kauhistelevan.
“No, älä sitten valehtele. Kerro jotain mikä on totta”, Valedro tokaisi kylmästi.
“Miksi minä tekisin tämän?” Rohkelikkoon kuuluva ensiluokkalainen esitti kysymyksen, joka kiinnosti myös Dominicia. Niin, minkä takia tuo tytöntyllerö olisi tehnyt mitään Valedron hyväksi?
Valedron vastaus - jos sellaista olikaan - jäi kuitenkin kuulematta kirjastonhoitajan askelten lähestyessä ja Dominicin kiirehtiessä solmimaan kengännauhojaan, jolloin hän kolautti päänsä ikävästi hyllynreunaan ja paljastumistaan peläten pinkoi minkä lyhyiltä jaloilta suinkin pääsi pakoon kirjastosta neiti Stapletonin katsoessa hölmistyneenä hänen peräänsä.

   ***

Marraskuisen viileä ilta tuoksui lakastuneelta ruoholta ja raikkaalta tuulelta Charluksen lähestyessä huispauskenttää. Ilta oli jo lähes pimentynyt, eikä poika nähnyt stadionin edustalla odottavaa hahmoa ennen kuin oli jo aivan tämän edessä.
“Hei”, hän tervehti Dorea Mustaa tullessaan tämän kohdalle. Tytön kalpeat kasvot loistivat pimeydestä, joka oli yhtä tumma kuin hänen syvän mustien silmiensä katse.
“Hei, Charlus”, vastaus nousi valkeana höyrynä ilmaan, eikä Charlus voinut mitään sille, että hän tunsi jonkin lämpimän virtaavan sisäänsä kuten joka kerta Dorean käyttäessä hänen etunimeään.

He kävelivät hiljaa kentälle kuten jo monina iltoina ennenkin. Charlus ei osannut selittää, kuinka hämäränaikaan pelaamisesta oli tullut hänelle ja Dorealle yhteinen tapa. Yksittäiset kokeilut olivat muuttuneet hiljalleen rutiineiksi, joihin Charlus oli huomannut kiintyneensä kovasti. Hän oppi Dorea Mustasta ja tämän ajatuksista joka kerta jotakin uutta, mikä oli tietyllä tapaa jännittävää ja samalla innostavaa.  
“Ehdin jo pelätä ettet tule”, Dorea lausahti Charluksen langettaessa kaatoon hohto-loitsua - Dorean viikkoa aiemmin tekemä varsin nokkela keksintö, joka helpotti pimeässä pelaamista huomattavasti.
“Miksen olisi tullut?” hän kysyi kulmiaan kohottaen ja nakkasi kaadon jo luudan selässä istuvalle tytölle ponkaisten sitten oman luutansa selkään. “Mehän sovimme tästä jo toissapäivänä.”

He nousivat kymmenien jalkojen korkeuteen ennen kuin alkoivat syöttelemään kaatoa keskenään. Charlusta hymyilytti, kun hän tajusi joidenkin omien manöövereidensä sulautuneen myös Dorean pelityyliin uudenlaisina, tuoreina variaatioina.
“Ajattelin vain ettet välttämättä tahtoisi nähdä minua sen tämänpäiväisen Treasan järjestämän jupakan jälkeen”, Dorean ääni kuului tunnustavan ja Charlus näki kaadosta hehkuvan lämpimän keltaisen valon avulla hänen yläpuolellaan kiitävän tytön kasvoille nousseen syyllisyyden.
“Et sinä ole muiden tekemisiin syypää”, Charlus lausahti ottaen kopin tytön hänelle heittämästä kaadosta. Hän pysäytti vauhtinsa niin tehtyään ja Dorea lennähti hänkin lähemmäs niin että heidän luutiensa kärjet koskettelivat kevyesti toisiaan ilmavirran liikutellessa niitä. “Vaikka minun täytyy kuitenkin myöntää, että en ymmärrä miksi sinä viihdyt sellaisen - älä nyt loukkaannu - pahaluontoisen ihmisen seurassa.”

Charlus melkein odotti Dorean kivahtavan hänelle, ettei ollut hänen asiansa millaisten ihmisten kanssa tyttö liikkui, mutta tämä sipaisikin miettivästi leukaansa ja heilutteli jalkojaan luudanvarren kummallakin puolella.
“Treasa ei ole niin paha kuin luulet”, hän kuuli nuoren naisen äänen muotoilevan harkitsevalla sävyllä. “No, myönnän että hänellä on tapana puhua mitä ikinä hän mieleensä saa ja toimia äärimmäisen harkitsemattomasti, eikä hän oikeastaan tunne sellaisia käsitteitä kuin hienotunteisuus tai kohteliaisuus, mutta hänessä on muitakin tasoja.”
“Jostain syystä minun on vaikea uskoa tuota”, Charlus huomautti kuivasti. Hän ei nimittäin ollut vielä näiden kuuden ja lähes puolen kouluvuoden aikana löytänyt Treasa Gondolierista ainuttakaan positiivista piirrettä - eikä uskonut tulevansa havaitsemaan sellaisia myöskään tulevaisuudessa.
“Hän vaikuttaa pinnalliselta ja välinpitämättömältä”, Charlus esitti suoran arvionsa.
Dorean katse oli seesteinen ja äänensävy varsin ilmeetön hänen todetessaan viileästi:
“Viime vuonna saatoit hyvin sanoa samaa minusta.”
Charlus ei voinut kieltää sitä. Hänellä oli vielä sen samaisen vuoden alussa ollut varsin negatiivinen ja vääristynyt käsitys Doreasta, jota hän oli tuskin tuntenut nimeltä. Hän olisi hyvin saattanut käyttää noita samoja termejä kuvatessaan tätä ulkokuoreltaan varsin viileää ja ylpeän näköistä neitokaista, joka nyt läppäisi kaadon hänen kädestään kyllästyttyään odottamaan Charluksen syöttöä.

Kaato lipesi pojan otteesta pudoten vinhaa vauhtia kohti maata ja Dorea syöksyi sen perään välittömästi Charluksen kuitenkin kiriessä pian hänen rinnalleen hurjassa ajojahdissa.
“Emmehän me tunteneet silloin!” poika joutui huutamaan ilmavirran suhahdellessa heidän korvissaan vauhdin kiihtyessä ja maan tullessa yhä lähemmäs.
“Emmehän me tunne vieläkään!” Dorea vastasi selkeästi irrottaen oikean kätensä luudanvarresta ja heilauttaen itsensä aivan litteäksi puuvartta vasten siten että hänen sormensa ylettyivät nappaamaan kaadon hyvissä ajoin ennen sen maahan iskeytymistä. Nuori nainen ei kuitenkaan antanut onnistumisen hämätä itseään, vaan suoristi liitonsa vielä tyylikkäästi välttäen näin kohtaamisen muutamien jalkojen päässä häämöttävän lakastuneen ruohon kanssa.
“Minun mielestäni me tunnemme varsin hyvin”, Charlus esitti arvionsa ehättäen jälleen tytön vierelle. Tämä heitti häneen ärtyneen katseen ja viskasi kaadon pojan kasvoja kohden, mutta Charlus ehti nappaamaan hohtavan pallon ennen kuin se ehti tehdä läheisempää tuttavuutta hänen nenänsä kanssa.
“Tunnemme”, hän väitti itsepintaisesti edessään ilmassa leijuvalle tytölle syöttäen pallon helposti takaisin. “Tiedän esimerkiksi että pidät valtavasti huispauksesta, omistat huomattavasti kehittyneemmän moraalin kuin useimmat tupatoverisi ja yrität epätoivoisesti pysyä erossa muuan ärsyttävästä johtajapojasta. Siinähän on jo melkoisesti tietoa.”
Johtajatytön katse oli kuitenkin kuin vastajäätyneen Mustajärven pinta. Tumma, salaperäinen ja tulkitsematon.
“Niin, tiedät tuon verran minusta, mutta älä kuvittele että tunnet minut, herra Potter”, hän ilmoitti tylysti ja viiletti saman tien kohti yläilmoja kaato kainalossaan Charluksen katsellessa hänen peräänsä.
“Ei, en kuvittele”, Charlus totesi hiljaa ääneen varmana siitä ettei tyttö enää kuullut.

Tottahan se oikeastaan oli, nuorukainen joutui myöntämään mielessään. Hän ei vielä tuntenut Dorea Mustaa. Ei jakanut tämän ajatuksia tai huolia ja tunsi tämän elämän ja maailman vain ulkopuolisen näkökulmasta. Hän kuitenkin tahtoi jatkaa tätä mielenkiintoista tutkimusmatkaa tuon nuoren naisen olemuksen selvittämisestä ja toivoi voivansa eräänä päivänä todella kehua tuntevansa Dorea Mustan.    

   ***

Ennustustunnit päättyivät usein aavistuksen etuajassa, niin myös sinä keskiviikkoiltapäivänä professori Usvahutin kyllästyttyä ryhmänsä henkisen auran olemattomuuteen ja heidän yleiseen piittaamattomuuteensa. Escalus Flint oli kuitenkin niitä harvoja, joita tämä varhainen tunnin päätös ärsytti ja hän sai pitää melkoista kiirettä ehtiäkseen Tom Valedron perään, joka liukui ennustuksen luokkahuoneen portaita alas ennen kuin professori Usvahutin ilmoitus tunninpäätöksestä oli kunnolla ehtinyt loppuun.

Escalus ei kuitenkaan aikonut päästää Valedroa karkuun, vaan komensi Dominic Sullivania keräämään kamansa suorittaen itse ihailtavan vauhdikkaan syöksyn lattialuukulle ja siitä lähteviä tikapuita alas saavuttaen Tom Valedron kuitenkin vasta käytävässä kerrosta alempana.
“Hei, Valedro!” hän huikkasi ja juoksi toisen pojan kiinni. Hän piti oikean kätensä huolellisesti kaavun taskussa ja kiersi erään aivan tietyn lasipullon korkkia parhaillaan sormenpäillään auki. Jo aamulla huolellisesti kehitelty suunnitelma kupli hänen mielessään innostusta kuin tulelle asetettu liemipata.
“Niin, Flint?” toinen ensiluokkalainen kääntyi selvästi vastahakoisesti ja katsoi häneen tympiintyneesti. “Puhu nopeasti, minulla ei ole aikaa asioillesi.”
Ollaanpa sitä koppavia. Odota vaan, ihmepoika, pyyhin kyllä ylpeytesi pois ennen kuin huomaatkaan… Escalus totesi mielessään, vaikka pitikin ilmeensä tasaisena. Kunhan Valedro olisi epäonnistunut testissä ja Escalus itse olisi viimein lunastanut oikeutetun paikkansa joukon johtajana, hän kyllä antaisi tuolle kurjalle nousukkaalle kunnon oppitunnin nöyryydestä puhdasverisiä kohtaan.
Ääneen hän sanoi vain:
“Tiedän että aiot käydä hankemassa sen sulan nyt.”
“Tietenkin tiedät”, Valedron äänensävy oli silkkaa jäätä. “Ei kai muuten olisi ollut mitään ideaa usuttaa sitä Sullivan-rottaa kannoilleni.”
Escalus otti kasvoilleen sovittelevamman ilmeen:
“Joo, myönnän, että olen ollut vähän epäreilu sinua kohtaan, mutta usko pois, se ei ole mitään henkilökohtaista.”
“Hyvä tietää”, Valedro kääntyi lähteäkseen.
“Hei, odota vielä hetki”, Escalus juoksi muutaman askeleen tukkien Valedron tien ja hymyili niin leveästi kun vain pystyi. “Tahdoin vaan sanoa, että toivon sinulle onnea ja että haluaisin oikeasti päästä jo tänä iltana ilmoittamaan, että olet yksi meistä”, Escalus hymyili ja tarttui kaksinkäsin Valedron oikeaan käteen puristaen sitä toverillisesti.
“Varmasti pääset”, Valedro nykäisi kätensä hänen otteestaan lähtien harppomaan eteenpäin.
Escalus ei kuitenkaan seurannut häntä enää, vaan kääntyi kokonaan toiseen suuntaan hymyillen itsekseen. Mitä pikimmin poika suuntasi kulkunsa lähimpään vessaan, jonka tyhjäksi havaittuaan hän nosti oikeaa kättään lavuaarin edessä ylöspäin niin, että saattoi katsoa kiiltävän mustana hohtavaa ihoaan. Sormien ja kämmenen alue oli kauttaaltaan tumman, kevyen ja mustemaisen aineen peitossa. Vaikka aine näyttikin lähes nestemäiseltä, se ei valunut tai tipahdellut hänen ihostaan käden liikkeiden myötä.  

Vasemmalla kädellään poika kaivoi taskustaan esille kaksi pikkuista pulloa, jotka asetti lavuaarin viereen. Kumpaisenkin hän oli pihistänyt vuotta aiemmin auroriviraston tutkijana toimivalta isältään ja oli erinomaisen tyytyväinen, että aineille oli nyt löytynyt sopiva käyttötarkoitus. Ensimmäinen pikkuruisen lasipullon sisällään pitämä neste oli väriltään samaa mustaa kuin Escaluksen sormissa. Itse asiassa hän olikin sivellyt sitä käteensä taskun suojissa juuri hetkeä ennen kuin oli kätellyt Tom Valedroa. Sen kyljessä oli yksinkertainen, kulunut etiketti, jota koristi teksti: Veritatem vestigium aperit. Escalus ei tuntenut näiden sanojen merkitystä, mutta tiesi sen sijaan aineen olevan sormenjälkimustetta, jota auroreilla oli tapana käyttää rikollisten sormenjälkien taltioimiseksi. Iholla tuo aine ei tuntunut juuri miltään ja näyttikin lähinnä puolinestemäisiltä mustetahroilta, mutta mihin tahansa muuhun materiaaliin osuessaan se jätti selkeän, pysyvän jäljen, jonka poistaminen taikakeinoin oli tiettävästi mahdotonta. Iholta aine oli poistettavissa, mutta ainoastaan häivytysliemellä, jota Escalus sattui kantamaan tuossa toisessa taskussaan olleessa lasipullossa.

Nuori herra Flint kasteli nenäliinansa värittömään häivytysliemeen hinkaten tumman mustekerroksen kangaspalan avulla iholtaan. Toimenpide oli pian suoritettu ja hänen kätensä kiiltelivät jälleen puhtautta. Ainoa merkki äskeisestä episodista oli laimean harmaa nenäliina, jonka hän viskasi roskakoriin. Hän oli juuri puhdistautunut kaikista todisteista, joita Valedro tai joku muu olisi häntä vastaan voinut esittää.
Sen sijaan, Escalus ajatteli sulloessaan pienet pullot takaisin kaapunsa taskuun, Valedro ei niin vain pääse pesemään käsiään tästä.

   ***

Anastasia tunsi itsensä hyvin hermostuneeksi koko muodonmuutostuntinsa ajan ja vilkuili jatkuvasti kaappikelloa luokan seinustalla. Sen viisarit tuntuivat kiiruhtavan eteenpäin kuin jonkin loitsun voimasta. Hänen vieressään istuvista Pomfreyn kaksosistakin toinen - oliko se Gabriella vaiko Simonella sittenkin? - uteli, minne hänellä oikein oli hoppu. Anastasia vastasi totuudenmukaisesti ettei hänellä ollut kiire minnekään, vaan että hän päinvastoin pelkäsi tunnin loppuvan liian pian. Kaksoset olivat tuijottaneet häntä kuin mielenvikaista kellon soittoon asti, joka oli odotettavasti kilahtanut ilmoille käsittämättömän varhain.

Anastasia pakkasi kirjansa niin hitaasti kuin suinkin kykeni ja vilkaisi varovasti professori Dumbledoreen, joka pyyhki hyräillen liitutaulua sauvansa liikkeillä. Hän ei ollut vieläkään aivan ehtinyt päättää, mihin verukkeeseen olisi viisainta vedota ja toivoi ainoastaan, että pystyisi keksimään sopivan viivytyksen puhtaalla improvisaatiolla. Lopulta viimeistenkin korpinkynsien tehdessä lähtöä Anastasia lähestyi opettajansa pöytää ja kysyi varovasti:
“Professori Dumbledore, olisiko teillä hetki aikaa?”
“Toki neiti Vance, useitakin, ja mikäli ne eivät riitä voin aina tehdä muutaman lisää”, professori totesi nyökäten kaappikelloon silmissään sellainen tuike, että Anastasia tiesi velhonkin panneen hänen rauhattomuutensa merkille.
“Professori, minun pitäisi kysyä teiltä erästä asiaa”, tyttö aloitti tietämättä vieläkään, mistä hänen oikein pitäisi tälle metsänvihreään kaapuun pukeutuneelle miehelle puhua.
“Sepä viihdyttävää. Et arvaakaan, neiti Vance, kuinka puuduttavaa opettajalle on esittää jatkuvasti kysymyksiä ja jäädä itse paitsi vastaamisen ilosta”, professori totesi ottaen mukavamman asennon tuolissaan ja ristien sormenpäänsä rentoutuneesti yhteen kasvoillaan sellainen hyväntahtoinen hymy, joka ilmaisi puhdasta mielenkiintoa asiaan kuin asiaan.

Anastasia avasi suunsa kerran ja liikautti vaivaantuneesti jalkaansa aikoen jo kysyä jotakin seuraavan vuoden lukujärjestyksestä, mutta ei pystynytkään siihen joutuessaan vastaamaan professori Dumbledoren kesätaivaansävyiseen katseeseen. Hänen piti sanoa jotakin, mutta hän ei osannut valehdella tai udella innostuneesti asioista, jotka eivät edes kiinnostaneet häntä.
“Minulla on”, Anastasia aloitti sitten uudelleen keksien äkkiä päätöksen lauseelle, “eräs ystävä.”
“Mikä on hyvin ilahduttavaa näinä yksinäisinä aikoina”, muodonmuutosten professori kommentoi täyttäen ystävällisesti Anastasian lausetta seuranneen hiljaisuuden. “Mutta jatka toki, ole hyvä.”

Anastasia epäröi. Tämä oli ollut äärimmäisen huono ajatus. Mitä hän muka voisi kertoa professori Dumbledorelle oudosta ystävyydestään Tomiin? Voisiko hän kertoa niistä enneunista, joita hän oli pojasta nähnyt? Varmasti professori uskoisi häntä, mutta tuntui epälojaalilta Tomia kohtaan kertoa professori Dumbledorelle jotakin poikaan itseensä liittyvää, mitä hän ei ollut kuitenkaan paljastanut tälle.
“Ystäväni on alkanut kiinnostua sellaisista asioista, joiden en usko oikein olevan hyväksi hänelle”, tyttö jatkoi pitäen kielen tarkasti keskellä suuta. “Ja hän liikkuu yhdessä sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat pahaksi hänelle.”

Albus Dumbledoren mielenkiinto oli herännyt. Anastasia Vancen outo sanamuoto ja siihen liittyvä varma sävy kummastuttivat häntä. Ovat pahaksi… Se ei kuulostanut neiti Vancen suusta kuultuna siltä, että lapsi olisi ainoastaan kateellinen ystävänsä uudelle seuralle. Anastasia vaikutti varmalta, siltä kuin olisi ladellut tosiasioita, eikä pelkästään omia ajatuksiaan. Kokenut velho katsoi tarkasti edessään seisovan pikkutytön kasvoja ja ymmärsi äkisti jotakin. Odottamaton, mutta vahva aavistus siitä, kuka tuo neiti Vancen mainitsema ystävä saattoi olla, ei tuntunut Albuksesta niin huolestuttavalta kuin sen olisi ehkä kuulunut. Mikäli tuo henkilö todella oli se, joksi Albus häntä oletti, se olisi pikemminkin ilahduttava käänne asioille.
“Tahtoisin auttaa häntä, mutta luulen aiheuttavani vain suurempaa vahinkoa”, ensiluokkalainen tyttö kertoi ja hänen leukansa painui masentuneesti maata kohti.

Albus piti itseään melkoisen mainiona ihmistuntijana, mikä oli suurelta osin elämän mukanaan tuomien erehtymis- ja onnistumiskokemusten ansiota. Anastasia Vancesta hän oli ollut aina ensimmäisestä päivästä asti sitä mieltä, että tämä oli kotikasvatuksen tuloksena hyvin oikeamielinen ja velvollisuudentuntoinen kuten vanhempi veljensä Aprigonkin, mutta sen lisäksi myös herttainen ja jopa hämmentävän viattomanoloinen tyttölapsi.
“Hyvä tahto on asia, joka ei koskaan mene hukkaan. Joskus teon tarkoitus on merkityksekkäämpi kuin sen seuraus”, Albus totesikin lempeästi ja pienikokoinen tyttö istuutui huokaisten yhden eturivin pulpetin reunalle.
“Niin minäkin luulin, professori, mutta… ystäväni ei taida nähdä asiaa aivan niin.”
“Oletko keskustellut tästä aiheesta ystäväsi kanssa?”
“Hän ei oikeastaan tahdo puhua mistään ystävyyteemme liittyvästä”, neiti Vance kertoi ja Albus oli kuulevinaan hänen äänessään pientä helpotusta, jota puhuminen tapasi tuottaa. “Luulen ettei hänellä ole ollut ystäviä ennen tätä, ja että tämä kaikki on siksi vähän uutta hänelle.”
“No, siinä tapauksessa, Anastasia, sanoisin, että sinun kontollesi jää hankala tehtävä”, Albus totesi mietteliäästi. “Nimittäin opettaa häntä asiassa, jota yhdenkään professorisi oppitunneilla ei käsitellä: ystävyydessä.”
Vaaleahiuksinen rohkelikkotyttö heilutteli hermostuneesti jalkojaan:
“En ole varma pystynkö siihen, professori.”
“Neiti Vance, jos tässä maailmassa on joku, joka siihen pystyy, uskon sen olevan juuri sinä”, Albus totesi painokkaasti ja hymyili rohkaisevasti tytölle, joka kohotti suupieliään aavistuksen vastaten hymyyn.

   ***

Tom pysähtyi hengästyneenä professori Dumbledoren työhuoneen eteen juostuaan koko matkan ennustustornista sinne asti. Nopea vilkaisu käytävää pitkin ilmoitti, että hän oli yksin linnan tässä osassa. Poika kuitenkin ymmärsi, että hänen täytyisi pitää kiirettä, sillä tuntien päättymisestä ilmoittava kellonsoitto ei voinut olla enää useankaan minuutin päässä. Ja vaikka Anastasia olikin lupautunut pidättelemään muodonmuutosten professoria, ei hänkään voisi ostaa Tomille aikaa ikuisuuksiksi, mikäli vararehtori Dumbledore päättäisi välitunnin aikana piipahtaa henkilökohtaisissa tiloissaan.

Tom pyyhkäisi tumman hiuksen pois otsaltaan, mutta pysäytti liikkeen tajutessaan oikean kämmenensä kiiltävän tummansävyisenä. Hetken Tom epäili sotkeneensa kämmenpohjansa ja sormensa tunnin aikana kirjoitusmusteeseen, mutta hylkäsi ajatuksen - eihän ennustustunneilla kirjoitettu mitään. Hän kaivoi kuluneen kangasnenäliinan taskustaan ja yritti sillä poistaa tuon tahran, joka kuitenkin käyttäytyi kuin olisi ollut kämmenen pintaan pysyvästi kiinnittynyt rasvakerros, joka ei suostunut pyyhkiytymään pois, mutta jätti äärettömän selkeät, hänen sormenpäitään esittävät kuviot puuvillaiseen kangaspalaan.

Tom näki koululaukkunsa hihnassa jäljen samasta tummasta aineesta, joka ei sekään ottanut lähteäkseen hänen puhdistusyrityksistään huolimatta. Poika kirosi ääneen ymmärtäen äkkiä, mistä tuo sitkeä tahraaja oli ilmaantunut. Kuinka hän oli saattanut olla niin tyhmä, ettei ollut tajunnut Flintin taka-ajatusta? Niin kuin tällä muka olisi ollut mitään syytä toivottaa hänelle onnea… Tietysti Flintillä oli ollut mielessään ainoastaan ovela juoni, joka takaisi Tomille jos ei epäonnistumista niin ainakin nöyryyttävän kiinnijäämisen ja koulusta erottamisen.

Tom puri huulta kiukuissaan ja keplotteli sauvan oikeasta kaavuntaskusta vasempaan käteen uskaltamatta tahrata tuota kallisarvoisinta esinettään tuntemattomaan aineeseen - ties vaikka omituinen muste voisi jollakin tavalla vahingoittaa hänen sauvaansa. Sitä paitsi Tom uskoi osaavansa taikoa myös vasemmalla kädellä, vaikka ei ollutkaan koskaan harjoittanut sitä tässä lajissa.

Lieväksi yllätykseksi sauvan pitely väärässä kädessä tuntui kuitenkin huutavalta vääryydeltä. Käsi ja sauva tuntuivat olevan kuin kahden eri palapelin palasia, jotka yritettiin pakottaa yhteen, vaikka niiden rakenne ei sitä sallinut. Lyhyen, kauhistuttavan hetken Tom pelkäsi, ettei pystyisi suorittamaan ainuttakaan loitsintaa heikommalla kädellään. Pelko paljastui kuitenkin turhaksi hänen osoittaessa koululaukkunsa hihnaa ja lausuessaan värisevällä äänellä:
“Kuuraannu.”
Sauvan päästä ryöppysi hänen helpotuksekseen saippuavaahtoa, joka ei kuitenkaan harmillisesti tehnyt minkäänlaista muutosta hihnan mustetahraan. Hän testasi vielä nopeasti puhdistusloitsua kämmeneensä, vailla minkäänlaista näkyvää vaikutusta ja tunsi lyhyen hetken valtavaa halua opetella jokin erittäin suurta kipua aiheuttava kirous, jota saattaisi testata Escalus Flintiin. Kellon soidessa äkkiarvaamatta poika kuitenkin pakottautui hylkäämään ajatukset mahdollisimman nautittavista kidutuskeinoista ja käänsi kaiken huomionsa edessä odottavaan koetukseen. Mitä muka siitä, jos hän ei pystyisi koskettamaan mitään oikealla kädellään jättämättä paikalle merkkiä itsestään? Hän oli monesti pitkästyttävillä oppitunneilla ajatellut, että pystyisi suorittamaan loitsut vaikka vasemmalla kädellä. No, nyt oli ilmeisestikin tullut aika todistaa väite oikeaksi.

Tom matki Alohomoran terävää liikesarjaa niin lahjakkaasti kuin suinkin taisi, mutta oli jälleen pakotettu käyttämään taikasanoja onnistuakseen, mikä tuntui pojasta lähes nöyryyttävältä. Sanatonta taikuutta oli kuitenkin hankalaa suorittaa, jos pelkän liikesarjan tuottaminen vaati näin suurta keskittymistä. Tomin onneksi Alohomora oli jälleen riittävä lukon avaamiseen, ja ovi heilahtikin suorastaan vieraanvaraisella tavalla apposen auki hänen eteensä. Tom arveli, että joko professori Dumbledore ei säilyttänyt työhuoneensa puolella mitään tärkeää tai vaihtoehtoisesti oli suojannut salaisuutensa jollakin muulla tavalla, koska saattoi olla näin välinpitämätön lukitusloitsunsa suhteen.

Tom ei tällä kertaa hukannut hetkeäkään, vaan tarkastettuaan käytävän tyhjyyden vielä kertaalleen, hän sulki tammioven perässään ja juoksi sitten huoneen vastakkaiselle puolelle kirjahyllyn eteen.
”Piparminttukarkki”, luihuispoika lausui kuitenkin hitaasti ja selkeästi kiireestään huolimatta. Hyllyssähän saattoi olla jokin turvaloitsu, joka hälyttäisi mikäli Tom tulisi hosuessaan ääntäneeksi sanan epäselvästi.

Hetkeen ei tapahtunut mitään ja Tom oli jo aivan varma, että se ruma pikkuotus edellisyöltä oli erehtynyt, kun kirjat alkoivatkin äkkiä kaatua vinoon hyllyn vasemmanpuoleista reunaa kohti, liukuen sitten oudosti toistensa päälle ja vaihtaen väriään tasaisen harmaaksi. Niiden muodostama torni tiivistyi ja kaventui, kunnes ne olivat ainoastaan yksi osa kiviseinää. Hyllyn puureunukset muuttuivat nekin tiiviimmäksi ja litistyivät aivan hyllyn takaseinää vasten niin että jäljelle jäi ainoastaan tasainen puulevy, johon kolahduksen saattelemana ilmestyi siro metallinen kädensija. Tom räpäytti silmiään ja huomasi nyt katsovansa kapeaa ovea - sellaista, josta professori Kuhnusarvio tuskin olisi mahtunut sisään - jonka takana professori Dumbledoren omien tilojen täytyi olla.

Tom tunsi outoa tyydytystä tarttuessaan siroon kahvaan vasemmalla kädellään ja huomasi, ettei se johtunut ainoastaan siitä, että hän oli selviytynyt tähän asti huolimatta Flintin sabotaasiyrityksistä. Osa mielihyvästä johtui siitä, että hän tavallaan oli juuri päihittänyt opettajansa löytämällä tien tämän salaiseen piiloon, tunkeutumalla tämän yksityisyyteen. Jännitys ja ensionnistumisen tuntu olivat lähes humalluttava yhdistelmä ja Tom joutui näkemään hieman vaivaa pystyäkseen palaamaan takaisin maanpinnalle.

Hän avasi kapean oven terävällä nykäyksellä ja se päästi pienen valittavan narahduksen aivan kuin ei olisi halunnut tulla avatuksi. Poika livahti sisään sisempään huoneeseen, joka tosiaan oli hyvinkin vaatimattoman kokoinen - alle puolet työhuoneen koosta - ja jonka sisustusta saattoi kuvata ainoastaan sanalla "yksinkertainen". Huonekaluja olivat vain sänky, pieni puinen kaappi, joka toimi nähtävästi myös yöpöytänä ja jonka päällä lepäsi kynttilä ja kasa Me muodonmuuttajien vuosikertoja, sekä hylly, jonka tasoille oli asetettu lukuisia mielenkiintoisen näköisiä kojeita, joista Tom ei pystynyt tunnistamaan ainoatakaan. Niin houkuttelevaa kuin noiden tutkiminen olisikin ollut, hän pakotti huomionsa siirtymään ovea lähempänä olevaan oikeanpuoleiseen nurkkaan, josta kuului linnun pehmeä tervehdyshuuto.

Tom tunsi lämmöntunteen valahtavan sydämeensä ja vaikka uskoikin sen olevan pelkkää helpotusta siitä, että professori Dumbledoren lemmikkilintu ei ollut ainoastaan itsepäinen myytti, hän ei pystynyt kiistämään etteikö tuo pehmeä liverrys olisi ollut itsessäänkin jo lumoavan kaunis - joskaan se ei tehnyt millään lailla oikeutta sille upealle olennolle, jonka hänen silmänsä nyt ensikertaa kohtasivat. Feeniks-lintu istui koristeellisella orrellaan kultaisena kuin auringon esikoissäde, kaikkien punaisen ja keltaisen sävyjen loistaessa täydellisinä sen höyhenpeitteessä. Linnun tummien, pyöreiden silmien katse seurasi Tomia pojan liikkuessa rauhallisen varovaisesti sitä kohden. Tom pani merkille sen vahvat jalat ja petolinnunkynnet tietäen, että joutsenenkokoinen lintu pystyisi repimään hänen ihonsa niiden avulla vaivattomasti verille. Se ei kuitenkaan ilmaissut hermostumistaan Tomin läsnäolosta, vaan jatkoi tämän liikkeiden seurailua kuin Tom olisi ollut sen mielestä kovinkin kiinnostava tarkkailukohde. Tomkaan ei irrottanut katsettaan linnun sysimustista silmistä lähestyessään sitä pienin askelin. Rauhaneleenä hän jopa työnsi sauvansa kaavuntaskuun.

Lopulta poika seisoi aivan linnun edessä, sellaisella etäisyydellä, että se olisi voinut vain hiukan nokkaansa liikauttamalla puhkaista hänen silmänsä. Feeniks ei kuitenkaan edelleenkään tehnyt elettä perääntyäkseen - joko siksi, että se oli hyvin tottunut ihmisiin tai siksi että se ei jostakin tuntemattomasta syystä käsittänyt Tomia uhkana. Ei Tomkaan feeniksiä pelännyt - se oli siihen liian lempeännäköinen - mutta ei pitänyt lainkaan linnun tuijotuksesta, joka toi hänelle elävästi mieleen huoneen omistajan häneen niin usein luomat läpitunkevat katseet. Kenties lemmikit tosiaan muistuttivat isäntiään kuten oli tapana sanoa.

Tom kaivoi mielestään eräästä kirjasta sinä aamuna opettelemansa sulkasatoloitsun sanoja, mutta luopui ajatuksesta yhtä nopeasti kuin oli alkujaan siihen päätynytkin. Feeniks oli aivan liian majesteettinen, jotta hän olisi saattanut aiheuttaa sille sellaisen nöyryyttävän tilanteen, eikä Tom sitä paitsi uskonut, että professori Dumbledore olisi vain kohauttanut olkiaan lemmikkilintunsa yllättävälle kaljuuntumiselle. Poika harkitsi toisen hetken muita osaamiaan taikoja, mutta hylkäsi nekin. Vaisto kertoi hänelle, että olisi parempi olla käyttämättä taikaa tähän maagiseen olentoon, joka tuntui hehkuvan lämpöä itse auringon lailla.
“Hei”, poika sanoi lopulta linnulle tuntien itsensä äärettömän typeräksi.
Feeniksin kultainen pää liikahti ja näytti siltä kuin se olisi nyökännyt kevyesti vastauksena Tomin tervehdykseen, mitä poika ei kyllä ollut valmis myöntämään. Eihän se kuitenkaan ollut kuin lintu - maaginen ehkä, mutta lintu kuitenkin - eivätkä linnut ymmärtäneet sanoja. Äänensävyjä ehkäpä, mutta äänteiden muodostamat merkitykset olivat niille varmasti tuntemattomia.

Tom kohotti vasenta kättään varovasti nostaakseen sen linnun uljaalle kaulalle. Feeniks ei vieläkään liikkunut, vaan näytti odottavan jotakin sallien pojan koskettaa itseään. Sen höyhenet olivat sileitä, pitkiä ja oudon lämpimiä, kuin se olisi lepäillyt auringossa tuntikausia. Tuskin Tom oli ehtinyt pysäyttää silittävää liikettä napatakseen yhden pienemmistä kultaisista peitesulista, kun höyhenet katosivat hänen sormistaan linnun lehahtaessa valtavien siipiensä kannattamana huoneen toiselle puolelle, missä se istui sen lukuisia omituisia kojeita kannattelevan hyllyn päälle tarkkailemaan jälleen Tomia.

Tom tuhahti kyllästyneesti. Hän ei ollut koskaan erityisemmin pitänyt linnuista. Ne olivat juuri tuolla tavoin arvaamattomia ja levottomia. Ennen kaikkea hän vihasi sitä kuinka ne pitivät jatkuvasti ääntä. Tuota tapaa, jolla ne ilmaisivat paikallaoloaan kuin olisivat olleet kauan kaivattuja juhlavieraita. Osasyy Tomin välinpitämättömyyteen lentävien olentojen suhteen saattoi olla se tosiseikka, että poika tunsi suurempaa hengenheimolaisuutta matelijoiden ja käärmeiden, noiden alati muuttuvien, salaperäisen hiljaisten otusten kanssa ja oli niin oppinut halveksumaan niiden luonnollisia siivekkeitä vihollisia.
“Tule alas sieltä, en minä vahingoita sinua”, hän totesi varmana siitä ettei lintu ymmärtäisi hänen sanojaan sen paremmin kuin tottelisikaan niitä ja olikin oikeassa. Se pysyi hyllyn päällä paikalleen jähmettyneenä kuin ruskansävyin värjätty patsas.
“Tule heti alas sieltä”, hän komensi nyt, ja osoitti uhkaavasti sauvallaan lintua kohden, joka katsoi häntä viileän kopeasti. Hän saattoi melkein nähdä vastauksen sen katseesta: Tule itse ylös.
“Minulla ei ole aikaa leikkiä sinun kanssasi. Tule nyt vain tänne”, Tom tuskaili kyllästyen lopulta odottamaan ja nousi hyllyn toisiksi alimman tason reunalle melkein hipaisten kengänkärjellään haitarin näköistä esinettä. Hän ponnisti asemastaan vielä askelman ylemmäs yrittäen huitoa lintua alas oikealla kädellään, jota ei luonnollisestikaan voinut käyttää kapuamiseen. Feeniks tuijotti häntä lähinnä huvittuneesti, mutta ei tehnyt elettäkään jättääkseen paikkaansa. Hylly heilahti aavistuksen Tomin siirtäessään painoaan liiaksi taakse ja poika lopettikin hätistelyn pitkin hampain.
Tämä on typerää, hän valitti mielessään ja nousi viidennen tason reunalle niin, että hänen silmänsä olivat viimein samalla korkeudella feeniksin silmien kanssa. Poika ja lintu tuijottivat toisiaan kuin kaksi vastustajaa - toinen istui, toinen puoliksi roikkui yhden käden varassa hyllynreunalla.
Feeniksit vaistoavat petoksen ja valheet, Tom muisteli lukemaansa. Hän ei voisi huijata höyhentäkään tuolta linnulta mikäli se ei haluaisi.
“Pysy nyt paikallasi, tämä ei satu lainkaan. Minä tarvitsen vain yhden”, hän maanitteli ja liikutti vasenta kättään varovasti feeniksiä kohden tukien asentoaan ainoastaan oikealla kyynärpäällään, mutta kultainen olento levitti mahtavat siipensä ja odottamaton ilmavirta sai Tomin horjahtamaan ja heilumaan kannoillaan. Hetken hän oli refleksinä tarttumassa hyllyn reunaan kiinni oikealla kädellään tasapainon saavuttamiseksi, mutta järki ehti estää vaistoa - sillä ikävällä seurauksella, että poika mätkähti selälleen kivilattialle.

Tom päästi ilkeän tuntuisen törmäyksen seurauksena suustaan erään jästien kirosanan, jonka lausumisesta hän olisi orpokodissa saanut useamman kuin yhden korvapuustin, ja toisti sen tajutessaan hyllyn alkavan senkin tavoitella lattian rajaa painovoiman vaatimuksesta. Feeniks lennähti turvaan orrelleen kaatuvan hyllykön luota ja muutamat kevyimmät esineet hyllyn tasoilta tekivät Tomille seuraa ennen kuin pojan onnistui saada sauva käteensä ja pysäyttää hyllyn kaatuminen sopivalla loitsulla tönäisemällä sitä takaisin seinää kohden. Poika päästi sen saman jästien kirosanan suustaan vieä kolmanteen kertaan ja tuli lyhyesti pohtineeksi, millaisia ärräpäitä taikamaailmassa tavattiin käyttää. Hänen täytyisi ehdottomasti opetella muutama oikein naseva sadattelu, joilla velhot ilmaisivat mielipahaansa…
« Viimeksi muokattu: Toukokuu 06, 2009, 21:55:50 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Sinnikkäästi poika liikahti nyt epämääräisen makaavasta asennosta, johon oli pudonnut ja teki takaraivossa tuntuvasta jomotuksesta huolimatta yrityksen nousta istualleen vain tajutakseen armottomasti liian myöhään, että oli hakenut lattiasta tukea oikealla kädellä pystymmäs päästäkseen. Tosin hänen kämmenensä ei ollut tavannut lattiaa, vaan oli onneksi - tai kenties onnettomuudeksi - osunut pienen, ohuen kirjan päälle, jonka ruskeaan kanteen oli nyt painunut hänen kiiltävän musta kädenjälkensä selkeänä ja täydellisenä.
“Oletko nyt tyytyväinen?” hän ärähti kultalinnulle, joka laski päätään kuin anteeksipyytäen. Hetken harkittuaan Tom nakkasi kirjan taskuunsa. Hänen täytyisi keksiä mitä tehdä sen kanssa myöhemmin. Muut pudonneet tavarat hän siirsi takaisin hyllyyn, korjaten muutamista niihin kolauksesta tulleita säröjä ja järjesti hyllykön loitsulla niin hyvin alkuperäiseen kuntoonsa kuin suinkin taisi.

Tämän jälkeen hän harppoi orren luo kädet silkasta kiukusta väristen. Feeniks näytti ensi kertaa epäröivältä, mutta jälleen se pysyi asemissaan.
“Kuules nyt”, poika asetti sauvansa linnun kaulaa vasten kaarevalla liikkeellä, joka tuntui suorastaan jatkavan hänen harppaustensa linjaa. Punakultainen lintu tuijotti ihmislasta suurin tummin silmin kuin ei olisi tuntenutkaan sellaista käsitettä kuin pelko.
“Minä en ole hyvä pyytämään asioita”, Tom töksäytti kuullen korvissaan kuvitellun sekuntien tikityksen. Hänen aikansa saattaisi loppua millä hetkellä hyvänsä. “Minä vihaan sitä, että minun pitää pyytää jotakin toisilta, minkä vuoksi en tee sitä usein. Mutta nyt minä pyydän jo toisen kerran saman päivän aikana ja usko pois, se ei ole erityisen kivaa, niin että ole kiltti ja anna minun ottaa yksi sulkasi.”

Poika ja lintu katsoivat toisiaan vielä toisen hetken, kunnes feeniks laski yllättäen päätään ja tönäisi Tomin sauvaa nokkansa pehmeällä liikkeellä kuin yrittäen viestittää jotain. Tom kurtisti kulmiaan ennen kuin hoksasi, mistä oli kysymys.
“Niin, minun sauvani sulka on feeniksiltä”, hän kertoi ja jostain syystä näytti siltä kuin kultaisen olennon silmissä olisi pilkahtanut huvittuneesti, mutta eihän eläimillä ollut huumorintajua. “Olen pitänyt siitä hyvää huolta ja lupaan saman kohtelun sinunkin sulallesi”, hän vakuutti selkein sanoin ja tunsi samalla pienen huolen väristyksen ryömivän niskassaan.
Hän oli viipynyt varmaakin yli kymmenen minuuttia. Professori saattaisi tulla tänne millä hetkellä tahansa ja hänen oli sitä paitsi ehdittävä loitsujen tunnilleenkin, jottei herättäisi epäilyksiä. Koko kuvio oli muuttunut vielä entistäkin vaarallisemmaksi nyt kun hänen oli pakko ottaa sulan lisäksi vielä tuo pahuksen kirja mukaan...

Feeniksin siivet levisivät taas ja Tom oli jo valmistautunut käyttämään vangitsous-loitsua, kun koko kultainen olemus syttyi yhtenä räsähdyksenä ilmiliekkeihin.
Feeniksit pystyvät siirtymään lukituista huoneistakin halutessaan, Tom muisti äkisti lukemaansa ja suojasi käsivarrella silmiään tältä häntä kohdanneelta yllättävältä kirkkaudelta. Vasta valkohehkuisen tulen kadottua yhtä nopeasti kuin se oli syttynytkin, hän näki jonkin pitkän ja sulavan leijuvan keinuvalla liikkeellä ilmassa. Hän nappasi sen kämmeneensä sauvan rinnalle ja katseli kahta maagista esinettä, jotka kumpainenkin lepäsivät viattomina hänen puhtaalla kämmenellään. Feeniksinsulkainen taikasauva ja sen vierellä lepäävä päästä kullan-, tyvestä aamunpunansävyisen sulka. Kuinka omituinen sattuma, että niin sauvan ydin kuin tuo höyhenkin olivat peräisin saman harvinaisen lajin edustajasta. Vieläpä aivan samaisesta edustajasta, mutta sen Tom Valedro sai tietää vasta paljon myöhemmin…

Sillä hetkellä tuo kyseinen velhopoika ei kuitenkaan osannut olla kuin hämmentynyt, eikä hän pystynyt käsittämään, mitä sellaista oli sanonut tai tehnyt, että oli saattanut saada tuon kultaisen olennon luovuttamaan sen, mitä oli tahtonut.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Silver

  • Tengo hipo y soy estudiante.
  • Vuotislainen
  • *Arvostaa sankariaan*
  • Tupa: Korpinkynsi
Oo! Olen aivan Tomin sulkajahdin huumassa. Todella mielenkiintoista! Se ei toiminut aivan niin tyylipuhtaasti kuin olin olettanut hänen pystyvän, mutta aikaisempaan Teleijan kommenttiin viitaten Tomhan on vasta 11.
   Jollain tavalla olisin kuitenkin ehkä odottanut, että Tom ei laukoisi suoria käskyjä feeniksille vaan ymmärtäisi linnun jalouden ja pyrkisi tulokseen toisella tavalla, juuri siten kuin hän lopulta teki. Tarkoitan siis sitä, että hänen olisi pitänyt ensin ruveta miettimään, että feeniksit vaistoavat petoksen ja toimia sen mukaan. Olisin siis kuvitellut hänen seisoskelevan pitkän aikaa Albuksen huoneessa vain seisoen ja tuijottaen feeniksiä. (Sori, mietin tätä ehkä liikaa ja loin omat käsityksen asiasta jo ennen lukua. Mutta se osoittaa vain, että olen kiinnostunut ja teit loistavan ja herkullisen juonenkäänteen! ;) )
   Ehdottomasti hyviä kohtia olivat myös ne, jolloin Tom muisteli tunneilla tai kirjoista opittuja asioita. (Esimerkiksi juuri tuo feeniksien petoksen vaistoaminen.) Nuo kohdat jotenkin korostivat hänen taitoaan kerätä ja omaksua opetettua tietoa. Sopii hahmolle, hyvä lisäys!
   Kuten huomaat, olen innostuneempi Tomin elämästä kuin muista, vaikka välillä voisi epäillä hänen olevan jonkinlainen sivuhahmo. Tässä ficissä onkin tavallista hankalampi nimetä päähenkilö(t), sillä 7. luokkalaisten Rohkelikkojen ja Luihuisten elämä on kuvattu niin tärkeäksi. Mieleeni on tullut, että Tomin ja näiden 7. luokkalaisten maailmat eivät kohtaa lähes laisinkaan. On kuin he eläisivät täysin eri linnoissa, vaikka he kuitenkin käyttävät esimerkiksi samoja oleskeluhuoneita, aamiaispöytiä ja kirjastoa. Varmasti he huomaavat toisensa myös käytävillä. Ficci olisi jotenkin yhtenäisempi jos yhdistäisit heidän elämänsä. Ei välttämättä suuresti, mutta kun he eivät koskaan ole ficin mukaan (muistaakseni) edes tavanneet tai keskustelleet. Kokonaisjuonen ja joskus tulevan päätöksen kannalta vähän hankalaa. Myönnän kyllä, että jos et ole ajatellut asiaa, se on hankala, koska he ovat ihmisinäkin erilaisia, mutta tämäpä onkin kehittämäsi ficci ja sen henkilöt. :D (Tiedän, tosi avuliasta... x] ) Vai eikö ficci vain vielä ole siinä pisteessä? Olenko liian aikaisessa? ;)
    Täytyy sanoa, että lopetit tämän luvun äärimmäisen ovelasti. Tom on saanut haluamansa ja jää ihmettelemään tulosta. Kuitenkin jätät paljon arvoituksia: tahratun kirjan (entäs jos siinä on asiaa horcruxeista!? 8D -joo, random ajatus), tahratun käden ja ennen kaikkea sen, että Tomhan ei ole vielä päässyt Albuksen huoneesta ulos. Voin kuvitella, että suraavan luvun alussa Albus tulee huoneeseen ja pikku ystävämme on lievästi sanoen ongelmissa. :'D
   Ja vaikka kuinka pelkäsit, en kyllä itse huomannut ollenkaan tuota "ongelma kohtaasi". Luku eteni mielestäni hyvin. :)

Jatkoa, ja sitä kautta vastauksia mietinnöilleni odottaen,
Silver
Elämä maapallolla on kallista, mutta sisältyyhän siihen matka auringon ympäri.