Kirjoittaja Aihe: Pahuus ja sen syyt tarinassasi  (Luettu 530 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Sateenropina

  • Vuotislainen
  • Pottermore: AvisErised8561
  • Tupa: Puuskupuh
Pahuus ja sen syyt tarinassasi
« : Tammikuu 29, 2011, 21:01:14 »
Yleistä keskustelua pahuudesta/pahiksista tarinoissa ja kirjallisuudessa. Mikä tekee hahmosta pahan tai antagonistin? Mikä pahiksissa viehättää/ärsyttää? Mitä pahuus loppujen lopuksi on? Onko sitä ollenkaan? Onko tarinoidenne antagonisteilla tavoitteita? Voiko tarinaa kirjoittaa uskottavasti myös pahiksen näkökulmasta? Voiko kliseettömiä pahiksia ollakkaan? Oletteko löytäneet sellaisia?

« Viimeksi muokattu: Marraskuu 07, 2014, 18:33:07 kirjoittanut Sateenropina »

Poissa Loure

  • Bloodien lasten kokoonhaalija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • I don't care what people think about me.
  • Pottermore: WildQuill30294
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Pahuus ja sen syyt tarinassasi
« Vastaus #1 : Tammikuu 29, 2011, 21:21:51 »
Hmm. Kiinnostava keskustelu.
Ite en oikein osaa käyttää pahiksia tarinoissani... Se on vain niin helposti kliseistä, että alkaa ottaa päähän.
Yleensä "pahikset" ovat jotenkin niin synkkiä, että tavallaan he ovat jopa ihania. Mutta sitten kun tulee sellainen valloitanmaailmanhinnallamillähyvänsämuahahaa-tyyppi, alkaa ottaa päähän.
Oikeastaan ei välttämättä ole pahoja. Jonkun toisen mielestä se, mitä tuo tekee, voi olla pahaa. Mutta sitten se, jota luulemme pahikseksi, ajattelee, että ne, jotka ovat olevinaan hyviksiä, ovatkin pahiksia. Ymmärsikö kukaan?
Belgarionin tarussa on jotenkin hyvin selkeästi pahat ja hyvät. Ei ole mitenkään välimaastoa? Mustavalkoista, todellakin. Tosin kunnioitan Eddingsiä todella paljon, mutta silti...
Mielestäni täydellinen pahis on sellainen synkkä, jonka tavoitteet eivät ole niin mauttomia kuin maailmanvalloitus. Mutta pidän myös tarinassa siitä, että pahis ei loppujen lopuksi olekaan pahis. Ei, en tarkoita semmoista ärsyttävää takinkäännöstä, joita oikein ihastuttavan kliseisissä tarinoissa usein nähään. Että joo, vaihdoin puolta, mitäs nyt?
Hmm. Fullmetal Alchemistin Scar on aika täydellinen hahmo. Aluksi ajatellaan heti että aargh pahis, sitten alkaakin ajatella. Scar ei ole pahis eikä hyvis. Se on... Hän.
Taisi mennä ihan väärään suuntaan. Poistakaa, jos on turha kommentti. Kiitos.
Miten pahalta nyt tuntuukaan, pilvet väistyvät kyllä.
Mutta vaikka aurinko paistaisi pilvettömältä taivaalta, ei se estä sitä, että sisältä tuntuisi tyhjältä.

Poissa Mirrekala

  • Suklaamurmeli
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Pahuus ja sen syyt tarinassasi
« Vastaus #2 : Tammikuu 30, 2011, 22:18:55 »
"Ei ole olemassa hyvää eikä pahaa, on vain valtaa ja niitä, jotka ovat liian heikkoja tavoitellakseen sitä."

Jonkunhan se piti sanoa :D En usko mustavalkoiseen hyvään ja pahaan, sen sijaan uskon kyllä tavoitteisiin ja siihen, että jossain kulkee se raja, kun tarkoitus ei enää pyhitä keinoja. Sen rajan takana on pahuus. Tie Helvettiin on kivetty hyvillä aikeilla, kuten sanotaan. Miksi kukaan haluaisi esim. tuhota maailman(ja itsensä siinä sivussa)? En kiellä, etteikö pahiksen tavoite saisi olla koko maailman tuhoaminen, mutta kyllä siihen pitäisi löytyä jokin motiivi, vaikka kuinka vinksahtanut ja kiero, niin edes jotain. Pahuus, jonka takaa ei löydy mitään, ei tunnu uhkalta, koska se ei tunnu ollenkaan todelliselta. Myös omissa tarinoissani haluan kuvata pahuutta, jolla on juuret kaikkialla.

Protestina etenkin fantasiassa tyypilliselle etäisille pahiksille aloin kirjoittaa ensimmäistä pitkää projektiani tarinan pahiksen vinkkelistä. Ulkoa tuleva pahuus ei ole läheskään niin uhkaavaa kuin pahuus itsessä. Nyttemmin tuo tarina on enää lähinnä maagista realismia (se ei vieläkään ole valmis) ja päähenkilö on käynyt läpi pitkän kehityskaaren. Häntä ei yhäkään hyvällä tahdollakaan voi väittää sankariksi, ja tarina perustuu yhä hänen tekemilleen pahoille teoille, mutta en ole varma, voiko lukija pitää häntä pahana, varsinkin kun tarinastani puuttuu selkeä pahuutta vastustava hyvä. Hyvyys ja pahuus tarinoissani, silloin kun tietoisesti niitä käsittelen, tuppaavat kietoutumaan yhteen, ja tässäkin tarinassa hyvyyttä edustava hahmo on erittäin läheinen päähenkilölle. Alussa kaiketi yritin luoda tarinaan paljon alleviivatumpaa hyvä-paha asettelua. Nyttemmin olen päätynyt puimaan sitä iänikuista pahan suhteellisuutta. Mikä on pahaa, ja miksi se voikin toisessa tilanteessa olla hyvää? Eihän se, että tekee pahaa, tarkoita, ettei kykenisi hyväänkin? Pitääkö pahaa vastaan taistella, vai voiko sen hyväksyä? En missään vaiheessa aio esittää pahoille teoille oikeutusta, mutta haluan esittää nille syyt, koska muuten missään ei olisi mitään itua.

Lainaus käyttäjältä: Loure
Oikeastaan ei välttämättä ole pahoja. Jonkun toisen mielestä se, mitä tuo tekee, voi olla pahaa. Mutta sitten se, jota luulemme pahikseksi, ajattelee, että ne, jotka ovat olevinaan hyviksiä, ovatkin pahiksia. Ymmärsikö kukaan?
Tuo on totta. Äkkiseltään tämä tuntuu minusta helpoimmalta ratkaisulta hyvä vs. paha -asettelun ongelmiin, mutta yllättävän suosittua on silti pysytellä perinteisissä mustavalkopahiksissa.
Työstän myös toista tarinaa, joka on perinteisempää fantasiaa. En ole onnistunut luomaan pahuudelle kasvoja, yhtä Isoa Pahaa Pomoa, joka kurittaa isoa joukkoa pienempiään. Lähinnä olen onnistunut jakamaan pahuutta kelle tahansa hahmolle isompina ja pienempinä annoksina ja antanut tehdä sillä mitä mielivät. Suurimuotoisen Sodan Isoa Pahaa Vastaan sijaan pikkuhyvispahisten ryhmät listivät toisiaan, koska näkevät sen tarpeelliseksi oman selviämisensä kannalta. Tämän toteutus on sinänsä tarinassani helppoa, koska asetelma on sellainen, että on helppo kuvailla molempien osapuolien ajatusmaailmoja. Siinä väkisinkin tajuaa, että tappeluun tarvitaan kaksi osapuolta. Tietysti tarina on vielä niin vaiheessa, että voi olla, että toisiaan listivien joukkioiden lisäksi kehittyy vielä kolmas osapuoli, joka lähtee taistelemaan paremman huomisen (aka rauhan) puolesta, mutta minusta rauhan eteen sotiminen on vähintäänkin kyseenalaista hyvää. Pahuutta käsittelevien tarinoideni perusilme lienee yleensä melko synkeä, mutta se ei tarkoita, etteikö niiden maailmoissa olisi hyvääkin. Ei ole pahuutta ilman hyvyyttä, se kuulostaa kliseiseltä, mutta minusta se vaan on niin. Ilman toista toisenkin määrittely käy turhaksi: eihän esim. vasemman käsitteestä ole mihinkään ilman vastakkaista oikean käsitettä.

Hmm, itse muuten tykkään oikein paljon pahuuden käsittelystä Robin Hobbin Soldier Son-trilogiassa, jossa valloittajien ja alkuasukkaiden välistä sotaa kuvataan molemmilta puolilta ja lukijan on vaikea valita puoltaan, koska kummankin motiivit näkyvät. Toinen sodan pahuutta minuun vetoavasti käsittelevä tarina on juurikin Fullmetal Alchemist-manga, jossa vähän kaikilla taitaa olla kaapissaan luurankoja ja yksi sotakin taisi tulla ja mennä kummankin osapuolen syyttäessä toista sen aloittamisesta. Ja silkan hullun pahuuden puolelta Terry Pratchettin haltiat kirjassa Herraskaista väkeä taitavat viedä voiton. Kauniita, hilpeitä, uteliaita, kovia laulamaan ja uskomattoman pahansuopia. Räjäyttäisivät maailman vain kuullakseen, millainen ääni siitä lähtee, tai jotenkin tämän suuntaisesti niitä kirjassa kuvataankin. Ja sanokaa mitä sanotte, niissä on tyyliä ;)
"Paras tapa toimia on ystäville kostaa
jos päältä kauniin hevosen saa silmiin tuijottaa
Mut takaisin ei käytettyä sieluaan voi ostaa
kun kalpein kauppamiehistä ovelle kolkuttaa
" -Viikate: Tie

Poissa Röhkö

  • Kasvatustieteen kandi
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Pahuus ja sen syyt tarinassasi
« Vastaus #3 : Helmikuu 06, 2011, 14:46:10 »
"Ei ole olemassa hyvää eikä pahaa, on vain valtaa ja niitä, jotka ovat liian heikkoja tavoitellakseen sitä."
Entäs Jokeri? Hän ei halua valtaa, hän haluaa vain kaaosta. Juuri siksi hän kuulu lempipahiksiini.

Käytän lähes kaikki kirjoituksissani pahiksia, koska rakastan heidän monia ulottuvuuksiaan - juuri sitä, etteivät he välttämättä olekaan vain pahoja. Kuten moni tässä topicissa on jo todennut, jako pahaan ja hyvään on melko karkea. Mielestäni edes Voldemort ei ole täysin paha: hän on hyvä Naginille ja jossain määrin kannattajilleen.
   Gossip girl on täysin tinkelitonkeliteinisarja, mutta sen pahansuopeimpiin päähenkilöihin kuuluva hahmo Chuck Bass on loistava! Toinen sarjan juonittelija, Blair, sopii mainiosti yhteen Chuckin kanssa ja näyttelijöiden karisma pelaa. Ja tässä tapauksessa paha+paha=hyvä. :D
"Pants - like shorts, but longer!"

Poissa Loure

  • Bloodien lasten kokoonhaalija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • I don't care what people think about me.
  • Pottermore: WildQuill30294
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Pahuus ja sen syyt tarinassasi
« Vastaus #4 : Helmikuu 06, 2011, 15:28:39 »
Miettikäämme iki-ihania kuolonsyöjiä ja Pimeyden mahtavaa Lordia.
Miksi jotkut tuntevat vetoa pimeyden puolelle? Ja miksi sanat pimeä, musta ja luokitellaan melkein heti pahaksi?
Mitä pahuus on? Siitä saisi tavallaan varsin mielenkiintoisen tarinan, pitäisikö kokeilla...? Mutta asiaan. Pahuus on vallanhimoa. Pahuus on heikkojen sortamista. Pahuus on voiman tahtomista.
Onkohan näin?
Pimeyden Lordi. Miksi hän halusi pahaksi? Ajatteliko hän vain sillä tavalla osoittavansa oikeutensa velhomaailmaan? Entä kuolonsyöjät *kumarrus*? Miksi he tahtoivat liittyä Pimeyden Lordin *kumartaa taas* puolelle? Ajattelivatko he sillä tavalla hyötyvänsä itse eniten? Että haa, menenpäs hänen puolelleen, koska hän on vahva, mutta jos hän häviää minulla ei ole selkärankaa seistä tekojeni takana. Suurin osa kuolonsyöjistähän oli tällaisia. Paitsi arvon Bellatrix *sähisee raivoissaan*, joka... no, kaikki tietävät, mitä hän teki.
Onko pahuutta olemassa? Kyllä.
Mikä on pahuutta? Ihminen on paha. On tietenkin poikkeuksia, mutta suurin osa ihmislajista on pahaa. Älkää pyytäkö minua selittämään, millä tavalla.
Mutta kaikkein selkärangaton pahis, jonka tiedän (sana pahis on muuten tavattoman ärsyttävä) on meidän kaikkien rakastama *yökkää* Dolores Jane Pimento *värähtää*.
"Hän-joka-jääköön-nimeämättä EI ole palannut, pikkuiset. Hän EI ole palannut, kuulitteko te?"
Ja kappas, Pimeyden Lordi *kumartaa syvään ja alkaa jo väsyä tähän kumarteluun* osoittautuu oikeasti palanneen ja -pim- selkärangaton Pimento menee hänen puolelleen, koska se auttaa häntä etenemään urallaan!
Enempää en voi kirjoittaa, tai alan oikeasti puhua/kirjoittaa sellaista tekstiä, että aurorit varmaan hyökkäisivät kimppuuni ja toimittavat Azkabaniin.
Huh. Tulen taas joskus sekoittamaan päänne näillä sekavilla viesteilläni. *nauraa ilkeästi*
Miten pahalta nyt tuntuukaan, pilvet väistyvät kyllä.
Mutta vaikka aurinko paistaisi pilvettömältä taivaalta, ei se estä sitä, että sisältä tuntuisi tyhjältä.

Poissa Ulputti

  • harmaan loputon tihku
  • Vuotislainen
  • Tupa: Luihuinen
Vs: Pahuus ja sen syyt tarinassasi
« Vastaus #5 : Kesäkuu 21, 2011, 21:52:02 »
Lainaus
Elikkäs yleistä keskustelua pahuudesta/pahiksista tarinoissa ja kirjallisuudessa. Mikä tekee hahmosta "pahan"/"pahiksen"? Mikä "pahiksissa" viehättää/ärsyttää? Mitä "pahuus" loppujen lopuksi on? Onko sitä ollenkaan? Sen syyt? Pahisten tavoitteet? Millainen olisi unelmiesi "pahis"? Voiko kliseettömiä "pahiksia" ollakkaan? Oletteko löytäneet sellaisia?

Yleisluontoisia ajatuksiani fiktiivisestä pahuudesta ja pahiksista... kaikista ärsyttävin pahis on mukamas syvällinen ja perusteltu tapaus freudilainen tekosyy tyyliin "olin koulukiusattu, siksi silvon perheenäitejä". Jopa yliyksinkertaistettu tai mytologisoitu versio "pahuus on pahuutta ja pahikset on pahoja" on siedettävämpi.

Pahuuden olemus, niin. Itse uskon ettei pahuutta niinkään ole missään määriteltävässä muodossa. Pahuus, jos nyt ajatellaan vaikka raiskauksia ja murhia ja tällaisia, on pitkälti heikkoutta ja moraalisesti vääriä valintoja. Ei elävästä ihmisestä voi sanoa että se on paha. Teot voivat olla pahoja. Pahoja tekoja tekevä ihminen on heikko ja kurja ja vastenmielinen, tai sairas, mutta toisissa olosuhteissa sama ihminen olisi voinut hyvin olla kuin muutkin. Pahuus ilmenee pitkälti kuolemansynteinä: ylpeytenä, myötätunnottomuutena, kohtuuttomuutena, välinpitämättömyytenä, kateutena, ahneutena, lihallisuutena.

Toisaalta voi huvikseen ja tarinan seuraamisen vuoksi suostua uskottelemaan itselleen, että pahuus on jumalan tai luonnonvoiman kaltainen voima tai virtaus, jonka vaikutukseen joku voi pysyvästi joutua ja josta jokin voi peruuttamattomasti saastua. Hieman kuin ydinsäteily ;) tällaistahan pahuus on saduissa. Ei siinä lähdetä miettimään että äitipuoli on kliininen narsistitapaus, tai henkisesti täysin kärähtänyt rajatapausskitsofreenikko -- äitipuoli on paha ja ylpeä, ja siinä se.

Nautittavin tapaus on sellainen, kun pahis ei varsinaisesti ole pahis, vaan oikean ja elävän ihmisen kaltainen. Kun pahuus ei ole mystinen voima tai väistämätön seuraus ikävistä tapahtumista, vaan vaikutelma, jonka tiettyyn tilanteeseen joutunut hahmo perustellluilla toimillaan ja loogiseen jatkumoon sopivilla ajatuksillaan itsestään antaa. Kun kaikelle on selitys ja syy, ja kun selitykset ja syyt ovat moninaisten sattumien ja olosuhteiden summia -- eivätkä vain vaikutuksia, joiden pyörteissä hahmo on avuttomana ajautunut moraaliseen syvänköön, vaan joiden lisäksi myös hahmon omat päätökset ja valinnat (nekin perustellut) ovat ohjanneet tietä.

Analysoidaanpa pitkäaikaista hahmoani, Prokl Duvkaa. 25-30 mies. Alkoi yksiulotteisena taustahahmona, jonka tarinallinen rooli oli juonitella ja aktiivisesti pyrkiä murhaamaan pari päähenkilöä. Saatuaan nimen, irrallisen harrastuksen (posliininkeräily, tippui kyydistä aikoja sitten) ja huvin vuoksi mukaan heitetyn kiinnostuksen yhtä päähenkilöä kohtaan sai hyvin voimallisen muusan, joka alkoi työstää hahmoa käytännössä keskenään. Kuukausien ja vuosien myötä on saanut yhä täydellisemmän taustan, elämäntarinan, luonteen, motiivikartan, käytösmallin, ja on nykyään yksi tärkeimmistä hahmoistani ellei jopa tärkein.

Mikä hänessä on pahaa
Teot:
- laskelmoiva valehteleminen, manipulointi, pettäminen, kavaluus
- suoranainen henkinen ja fyysinen väkivalta
- ihmisten pysyvä, julma vahingoittaminen ja tappaminen itsen suojelemiseksi, hyödyn saamiseksi, joskus jopa äkkipikaisena lievityskeinona
- ynnä muita vähäisempiä (tai ei) tekoja

Ajatukset:
- muiden ihmisten esineellistäminen, välineellistäminen, yleinen ylemmyydentunne, joka "oikeuttaa" vastenmielisetkin teot
- itsepintainen itsensä kovettaminen, myötätunnon ja tunteiden tietoinen karttaminen
- halu ja vankka aikomus olla "täydellinen" ihminen, haavoittumaton, "voittaa" elämässä

Mistä kaikki tämä?
- syntyi normaalina lapsena normaaleihin olosuhteisiin -- ei siis synnynnäistä taipumusta (kuten persoonallisuushäiriötä tai kroonista rakenteellista välittäjäaine-epätasapainoa)
- epätoivotunlainen erilaisuus lapsuudessa johti ulkopuolisuuteen, mikä yhdistettynä analyyttiseen luonteeseen ja lapsen pettymykseen ja hylkäämisentunteeseen sai tutkimaan muita ihmisiä ensisijaisesti viallisina
- oman perheen kouluiässä vakavoituneet olosuhteet (alkoholismi ja sekä fyysinen että psyykkinen perheväkivalta) -> pettymys läheisimpiin ihmisiin, suoranainen viha isää kohtaan -> oivallus että isän juoppous johtui tämän luonteen heikkoudesta ei johtanut ymmärrykseen ja anteeksiantoon vaan inhoon ja vihaan sekä isää että heikkoutta kohtaan
- paikallisista ihanteista (voimakkaan umpimielinen ja raivoylpeä kaivoskulttuuri) poikkeava fyysinen hentous ja vähäväkisyys korosti henkisen sietokyvyn ja kovuuden merkitystä maailmankuvassa

- myöhemmän lapsuuden ja nuoruuden kokemukset yksin pärjäämisestä, epätoivottuudesta ja ulkopuolisuudesta johtivat käytännössä kaikkien tunnesiteiden puuttumiseen perheeseen, kotiin ja tovereihin
- karkaaminen kotoa ja yksinelämisen vaikeus sekä ulkomaailman koettu raakuus (satunnaisista myönteisistä kokemuksista huolimatta) korostivat henkilökohtaisen kovuuden merkitystä elämässä ja riippumattomuutta muista ihmisistä
- kituuttava elämä, palava päätös parantaa omia olosuhteita, alhainen myötätuntotaso ja nuoruusvuosina löydetty vahingoittamiseen erinomaisesti soveltuva maaginen kyky tasoittivat tien pikkurikollisuudesta raskaampaan sarjaan
- käytännössä ainutlaatuinen maaginen kyky ja kokemusten myötä valjennut ymmärrys omasta älykkyydestä korostivat entisestään aiempaa näkemystä itsestä ylivertaisena muihin ihmisiin nähden
- analyyttinen luonne ja rikollisen elämän epäsäännöllisyys ja havaitut riskit sekä epämiellyttävät sivuilmiöt (= epämiellyttävät rikostoverit) ohjasivat käyttämään hankittuja varoja opiskeluun tavoitteena laillinen, säännöllinen elämäntapa

ja niin edelleen.

Huh. Mikähän tässä olisi pointtina. Niin, jotain tämäntapaista kaipaisin käytännössä puolille pahiksista.

Sitten on pakko olla myös niitä pahiksia, jotka vaikkapa jännärissä ovat murhanneet jonkun ja lopulta paljastuu että juu, syyllinenhän oli tuo ja motiivina kateus/raha. Kirjallisissa teoksissa menee tekaistun puolelle jos tungetaan mukaan jotain syvällisiä taustoja ja luonneanalyysejä tyypistä, jonka rooli lopulta oli vain tappaa joku ja lopussa joutua oikeuden eteen... Siksi tykkäänkin jännäreistä noin sata kertaa enemmän filmimuodossa. Hyvä näyttelijä antaa hahmolle syvyyttä ja tulkitsee sen primäärimotiivin mausteeksi vaikkapa katkeruutta, mielipuolista omistamisenhalua, ylpeyttä, tms.

Kliseettömän pahiksen saa kun unohtaa sen "pahis"-ajatuksen. Pahiskin on hahmo, ja mitä monipuolisempi kuva hahmosta syntyy sitä elävämpi ja kliseettömämpi hahmo. Kliseethän on käytännössä mikroaterioita luovuuden ruokakaupassa. Ei välttämättä pahoja, mutta ei kyllä mitään gourmet'takaan. Ylipäätään kaikki roolinimikkeet ja luokittelut kuten "hassu tyyppi" tai "fiksu tyyppi" tai "hyvis" saa unohtaa jos haluaa kirjoittaa mitään vähänkään kunnianhimoisempaa. Kannattaa yrittää kuvaillla hahmoa mahdollisimman lyhyesti kuin se olisi oikea ihminen eikä hahmo, vaikka kymmenellä sanalla. Jos noihin kymmeneen keskeisimpään sanaan kuuluu "pahis", niin jotain on mennyt pieleen. Kokeillaanpas. Prokl Duvka: "Nuori takakireä matematiikanopettaja. Rikollinen tausta. Ylemmyyskompleksi. Hyvin monimutkaisesti rakastunut oppilaaseen."

Jaa. [/sepustus]
pecc@QuakeNet

Poissa Sezzie

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • Kirjablogi Lumiset kuusenoksat
  • Pottermore: LumosMist27611
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Pahuus ja sen syyt tarinassasi
« Vastaus #6 : Elokuu 07, 2011, 22:19:45 »
Kun alan kirjoittaa tätä, tunnen huolta ellen jopa pelkoa siitä, että en oikeastaan enää pysty tuomaan tähän keskusteluun mitään uutta. Tuntuu, että kaikki on jo sanottu puolestani, mutta yritetään nyt kuitenkin.

Minua rupesi kiinnostamaan Ropinan kysymys kliseettömästä pahiksesta. Millainen sitten on kliseinen pahis? Niin, varmaan sellainen "Valloitan maailman, olen aina oikeassa, sorran muita, eikä minusta kerrota juuri muuta kuin että olen paha" - tyyppinen hahmo. Henkilökohtaisesti minusta tällaiset pahikset ovat ärsyttäviä. Kukaan ei ole mustavalkoisesti hyvä tai paha, ja jos aikoo luoda edelläkuvatunlaisen pahiksen, hänet pitää rakentaa todella hyvin. Voldemort on minusta tällainen hahmo. Hän ei ole ärsyttävä, vaikka vastaakin täysin äskeistä kuvausta kliseisestä pahiksesta. Mutta tällaisen hahmon rakentaminen vaatii taitoa, johon en ole törmännyt missään muualla.
Joten. Se kliseetön pahis. Hankalampi juttu, kun sitä rupeaa pohtimaan, sillä loppujen lopuksi pahiksesta tulee aina kuitenkin vastaan se, että hän on paha, tai tarkemmin sanoakseni hänen paha puolensa on ottanut vallan hyvästä. Tässä kohtaa voisin siis selittää näkemystäni tästä asiasta: vaikka olen kristitty ja uskon Jumalaan (ja inhoan sanaa uskovainen), minusta kiinalaiset(?onko ne kiinalaiset?sovitaan että on?) ovat oivaltaneet tämän oikein. Yin ja yang (anteeksi jos sitä ei kirjoitetakaan noin) kuvastaa täydellisesti sitä, mitä ajattelen hyvästä ja pahasta ihmisessä: ihmisessä on molempia, on kyse vain siitä, kummalle puolelle hän antaa tukensa ja kumpaan täten suuntautuu. Mutta (kuten taisin jo sanoa) kukaan ei ole mustavalkoisesti vain hyvä tai vain paha.
Yritän vielä kerran palata asiaan;) Minusta melko hyvä kliseetön pahis on sellainen, että hänestä tulee jossain vaiheessa ilmi myös hyvä puoli. Tästä loistava esimerkki on Veden alla-kirjan Hämy. Aluksi kaikki pelkäävät häntä ja hän on malliesimerkki kliseisestä pahiksesta, josta ei kerrota mitään - ja pam, äkkiä hänestä kuullaankin niin paljon, että tulee vaikeaksi sanoa, onko hän sittenkään paha. Kirjan luettuani tulin tulokseen, että vaikka hän oli kirjan niin sanottu pahis, niin se, joka oikeasti oli tehnyt pahaa, oli joku aivan muu. Jota taas alussa piti hyviksenä. Sekavaa, kyllä, mutta en viitsisi spoilata hirveästi ja yritän silti käyttää tarinaa esimerkkinä mielipiteelleni.
Jaa, nyt joku huutelee syömään. Pitäisi varmaan mennä. Olisin voinut selittää aiheesta lisääkin, mutta saatan palailla joskus... Ehkä tässä oli jo tarpeeksi paljon ylipitkiä virkkeitä ja sekavia kappaleita yhden viestin tarpeiksi;)
Proud of me, that's the only way I want you to be, look at me and love what you see...
-Christina Perri

Poissa Amyna

  • 'urmaava neito
  • Vuotislainen
  • Vapaamatkustaja
  • Tupa: Mary Sue
Vs: Pahuus ja sen syyt tarinassasi
« Vastaus #7 : Lokakuu 06, 2011, 13:04:29 »
Että sellaset eeppiset 'hyvyyden ja pahuuden ikuiset kamppailut' on ärsyttäviä. Tai kun miettii kuinka monen fantasiaelokuvan takakannessa lukee jotain tyyliin 'Kamppaily hyvän ja pahan välillä on vasta alkanut'.

Mulle tuli sähköpostiin sellainen tilaamani kirjoituskurssi, jossa eri kirjailijat puhui tekniikoistaan ja työtavoistaan ja jakoi neuvoja. Sitten siinä oli aina joku harjoitus. Yhdessä viestissä sitten puhuttiin siitä, kuinka hahmot menevät yleensä luonnostaan tutun roolijaon mukaan - pahis, sankari, antisankari jne. ja pyydettiin kokeilemaan jakoa myös omaan tekstiin.

No ei se oikein onnistunut. En ole koskaan ihan yhden hahmon puolella, että hei, tässä päähenkilöni - hän on oikeassa, pahis on se, joka on häntä vastaan. Ennemmin olisin halukas luettelemaan kaikki pahoiksi ja sitten ehkä jonkun sivuhenkilön hyväksi. Lukijana jaon tekeminen on varmaan helpompaa, kun kokee tekstin vaan niin kuin kokee. Kirjoittaessa on niin syvällä ja tuntee (toivon mukaan) hahmonsa niin hyvin, että on hankalampi mennä tuomitsemaan yhtä pahuuden perikuvaksi ja toista hyväksi. Tai ainakin näin itse koen asian.

Maailman huvittavin hahmo on kyllä Saatana. Uskon kyllä Jumalaan, mutta hänen arkkinemesikseen asetettu langennut enkeli on liian omituinen käsite minulle. Että on määritelty joku olento, jossa tiivistyy kaikki maailman pahuus! Saatana on Paha ja toivoo kaikille vain pahaa, eikä keskity muuhun kuin pahuuteen. Sitten että joku vielä koittaa luoda hahmoa, joka myös olisi yhtä ultimaattisen paha! Ei voi käsittää. Liika pahantahtoisuus alkaa olemaan jo koomista.

Poissa Ulputti

  • harmaan loputon tihku
  • Vuotislainen
  • Tupa: Luihuinen
Vs: Pahuus ja sen syyt tarinassasi
« Vastaus #8 : Syyskuu 03, 2012, 16:37:53 »
Että sellaset eeppiset 'hyvyyden ja pahuuden ikuiset kamppailut' on ärsyttäviä. Tai kun miettii kuinka monen fantasiaelokuvan takakannessa lukee jotain tyyliin 'Kamppaily hyvän ja pahan välillä on vasta alkanut'.
No todellakin. Eikös ne paha ja hyvä taistele jatkuvasti jokaisen älyllisen olennon sisimmässä muka? :P
pecc@QuakeNet

Poissa Mirrekala

  • Suklaamurmeli
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Pahuus ja sen syyt tarinassasi
« Vastaus #9 : Syyskuu 03, 2012, 22:15:44 »
Ja saavun taas lainaaman vuoden vanhoja viestejä, koska onhan se vaan niin hauskaa.

Miksi jotkut tuntevat vetoa pimeyden puolelle? Ja miksi sanat pimeä, musta ja luokitellaan melkein heti pahaksi?
Tämä ei ehkä ollut varsinaisesti Louren viestin pääpointti, mutta haluan silti tarttua siihen ja toistaa kysymyksen: Miksi yleisesti, kummempaa miettimättä, assosioidaan pahan puolelle pimeys, musta väri, yö, talvi, kylmyys jne? Listahan jatkuu. Samoin hyvään assioisioidaan vaaleat ja kirkkat värit, valo, kesä, päivä jne. Varmasti tämä perinteinen jako liittyy siihen, että ihminen on päiväeläin, jolle näköaisti on hallitseva tapa havainnoida ympäristöä, kesän lämmössä ruoan ja yösijan saanti on aina ollut varmempaa, aurinko on elämälle välttämätöntä jne. jne., ja kaikki tämä käy järkeen. Mutta itse nykyään, kaupunkieläimenä, jolla on apunaan keinovalo ja keskuslämmitys (ja jonka näköaistilla tuskin selvittäisi pitkälle maailmassa ilman optikkoliikkeitä), olen omissa teksteissäni huomannut yhä enenevissä määrin, että yö ei ole minulle enää suinkaan varjoissa uhkaavan pahuuden, hiiviskelevien villipetojen ja sen sellaisen vertaus. Enemmän sijoitan öiseen ympäristöön rauhallisia, suorastaan pohdiskelevia kohtauksia. Ja rauha on hyvä, eikö? Pimeys on usein hahmojeni (joita en kyllä osaisi hyvä.paha-akselille asettaa) tuki ja turva, yö on heille omien ajatusten aikaa. Ehkä se juontuu omasta elämänrytmistäni ja ajoittaisesta tavastani romantisoida pimeyttä, mene ja tiedä, mutta minulle on luontevampaa rinnastaa yö hyviin hetkiin. Tahdon tällä ehkä vain sanoa, että huolimatta siitä, mitä mielleyhtymiä asioihin liittyy hyvä-paha-akselilla tai ylipäätään, ei varmasti tee yhtään pahaa hetki miettiä omaa suhdettaan mustiin samettiverhoihin ennen kuin koristelee niillä pahislinnansa ihan vain hänen pahuuttaan alleviivatakseen. Näin kärjistettynä. Eli mikä oikeasti tekee asiasta pahuuden vertauksen, jos mikään? Onko se oikeasti käyttökelpoinen?

Kliseettömän pahiksen saa kun unohtaa sen "pahis"-ajatuksen. Pahiskin on hahmo, ja mitä monipuolisempi kuva hahmosta syntyy sitä elävämpi ja kliseettömämpi hahmo.
Olen kyllä aika samaa mieltä, että etiketit sopii unohtaa hahmonluonnissa. Tai no, minulta ne unohtuvat aina luonnostaan. Otetaan vaikka ensimmäinen päähahmoni K, joka on... no, jonka piti olla pahis. Ei pimeyden herra ikuisine öineen, vaan sellainen tyyppi, josta vielä kasvaa oikein niljava päsmäri, kun hänen moraaliaan vedetään tarpeeksi vikuralleen erinäisten sattumusten kautta. No, moraali jätkällä on edelleen hyvin hakusessa, eikä ole yksi tai kaksikaan laittomuutta, jotka hän täydessä ymmärryksessä ja vapaaehtoisesti tarinan aikana toteuttaa, mutta esilukijani näkevät hahmon selkeästi sympaattisemmassa valossa kuin alun perin oli tarkoitus. Koska sellaisenhan minä hänestä lopulta kirjoitin. Hänen hahmossaan on edelleen tallella alkuperäinen julmuus ja moraalinen yksisilmäisyys, mutta sen sijaan, että hän tarinan kuluessa kasvaisi vielä huonompaan suuntaan huomaan, että hänessä onkin koko ajan ollut sitä selkärankaa, joka asettaa rajan pahuudelle johonkin.

Vastaavasti on toinen hahmo, J, josta piti tulla kovinkin puhtoinen sankari, mutta en koskaan osannut luoda siihen tarinaan pahista ensinkään. Nyt hän on luisunut ehkä hahmoistani lähimmäs hahmotyyppiä "evil mastermind" (nyt hyvänen aika kertokaa, miten tuo suomennetaan), mutta hänen nimittämisensä pääpahikseksi tai edes pahikseksi olisi minusta vähän loukkaavaa pahisten ajoittain uljastakin joukkoa kohtaan, on se niin velikulta vaan. Ja siinä tarinassa on paljon moraalisesti pimeämmille alueille luisuneita tyyppejä, tyyppejä, jotka omien tavoitteidensa nimeen ovat valmis tekemään ihan kovan luokan julmuuksia, heiltä vain puuttuu mastermindilta vaadittava juonikkuus ja kunnianhimo.

Ehkä tähän sopisi se, miten Terry Pratchett ilmaisee asian jossain Kiekkomaailma-kirjassaan Vetinarin suulla: on vain pahoja ihmisiä, mutta useimmat heistä ovat toisiaan vastaan. Mutta eikö se tee koko pahuuden käsitteestä aika merkityksettömän.

Luin edellisen viestini taas läpi ja luulen, että ajatukseni kiertävät kehää. Mietin nyt sitä, että paljon tulee puitua pahan käsitettä, mutta sitä vastaava hyvän käsite jää jotenkin aina vähemmälle. Ehkä hyvyys on tylsää? Ehkä ei menisi liikaa aiheesta ohi kysyä, mikä on hyvyyden merkitys tarinoissa, miten hyvyys ilmenee? Minua ainakin, pohjattoman pahojen pahisten lisäksi, ottaa toisinaan päähän myös äärettömän hyvät sankarit, tai sankarin äärettömän hyvä (kärsivällinen, viisas...) kumppani.
"Paras tapa toimia on ystäville kostaa
jos päältä kauniin hevosen saa silmiin tuijottaa
Mut takaisin ei käytettyä sieluaan voi ostaa
kun kalpein kauppamiehistä ovelle kolkuttaa
" -Viikate: Tie

Poissa Ooka

  • Siivet kantapäissä -liitelijä
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pilvilinnan kuningas
    • Tuliaavikko
  • Tupa: Luihuinen
Vs: Pahuus ja sen syyt tarinassasi
« Vastaus #10 : Syyskuu 25, 2012, 23:37:34 »
Itseasiassa tajusin juuri (tämän keskustelun ansiosta) että kaikkein pitkäaikaisimmassa ja sydäntäni lähimpänä olevassa romaanin sikiössäni ei ole pahuutta, pahista, tai mitään muutakaan. O.O Tähän mennessä olen kirjoittanut vain hahmojen suhteista, menneisyydestä ja satunnaisista kohtaamisista ja tapahtumista. Missä se pahuus viipyy?
Yhdessä vaiheessa olin hahmottelemassa jonkinlaista pahuutta, mutta hylkäsin sen siinä samassa, ei ollut hyvä pahuus, oli liian epämääräinen. Ehkä minun pitäisi kehitellä joku varteenotettava pahis niin saisin jotain juonen tynkää aikaiseksi? Nyt tämä teksti on lähinnä pieniä pätkiä sieltä täältä joita olen koittanut kursia kokoon, ehkä se pahuus olisi se kalastajanlanka jolla saisin homman siististi kasaan? Tiedä häntä.
Do the impossible, see the invisible.
ROW ROW FIGHT DA POWER!
Touch the untouchable, break the unbreakable.
ROW ROW FIGHT DA POWER!

Poissa Luna Helmiina

  • Tonttu vain ei saa unta
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Älä häiritse! Luen Harry Potteria!
  • Tupa: Rohkelikko
Vs: Pahuus ja sen syyt tarinassasi
« Vastaus #11 : Lokakuu 31, 2014, 21:18:05 »
Kun alan kirjoittaa tätä, tunnen huolta ellen jopa pelkoa siitä, että en oikeastaan enää pysty tuomaan tähän keskusteluun mitään uutta. Tuntuu, että kaikki on jo sanottu puolestani, mutta yritetään nyt kuitenkin.
Samaa minäkin mietin, mutta yritetään kun kerta aloitin.
Henkilökohtaisesti olen aina tuntenut pelon ja kunnioituksensekaista
jännitystä pahuuteen liittyen, en ihannoi pahaa, on vain jotenkin...
Kuin tarina lässähtäisi ilman pahaa, kunhan se ei pääse hallinnoimaan
tarinaa liikaa.
Itse keksin yleensä hahmolle kokonaisen elämän, mutta jätän lopun
jokaisen itsensä mietittäväksi, mitä tarinan jälkeen tapahtuu todella.
"Puh?"
"No mitä, Nasu?
"Ei mitään", vastasi Nasu hiljaa.
"Tarkastin vain, että olet vielä ystäväni".       Helmiina -> Luna Helmiina

Poissa Sakura

  • Sudenmorsian
  • Vuotislainen
  • 私は悪魔で執事ですから。
  • Tupa: Luihuinen
Vs: Pahuus ja sen syyt tarinassasi
« Vastaus #12 : Joulukuu 29, 2014, 18:21:04 »
Mä en taida itse edes kutsua "pahiksia" tarinoissani varsinaisesti pahiksiksi, vaan nimitän niitä vähän virallisen kuuloisesti pelkästään antagonisteiksi eikä mun "pahis" aina ole edes elollinen asia, joskus se on ja joskus antagonistina ja siten pahiksena on esim sairaus. Mulla antagonisti on enemmän protagonistin vastavoima, se taho, joka saa tarinan ja päähenkilön tai päähenkilöt liikkeelle ja pitää juonen elossa. Varsin usein lähden työstämään tarinaa pahis edellä ja ihan puhdasta hyvis-pahis -taistelua mun tarinoissani ei taida olla juuri koskaan. Pahiksia tai sellaisiksi verrattavia mulla on yleensä useampia, tän hetken pääprojektissa niitä taitaa olla kolme, joiden on kaikkien tarkoitus olla yhtä isoja ja tärkeitä.

Pahuuden syitä mulla ei aina välttämättä edes ole. Se vaan on, jotta vois olla olemassa jotakin, mitä kutsua hyväksi - vähän niinkuin on oltava olemassa yö, jotta päivä olisi päivä tai pimeys, jotta voisi olla valoa. Elollisilla antagonisteilla kuitenkin on mulla aina jokin tavoite, yksi pyrkii saamaan valtaa, toinen pyrkii yhteyteen sukulaisensa kanssa vähän väärillä keinoilla ja yksi on vaan katkeroitunut maailmalle ja purkaa sen muihin. Mustavalkosesta pahuudesta en itse pidä, pyrin aina koittamaan saada edes vähän molempia puolia kaikkiin hahmoihini ja sekä hyvä puoli että paha puoli elävät koko ajan ja ihmiset vaihtaa puolia sen mukaan, mitä niiden elämässä tapahtuu.

Kai sitä vois sanoa, että mun tarinoissa ei oikein ole sankareita tai pääpahiksia. Mun tarinoissani yrittää ainakin olla mahdollisimman uskottavia ihmisiä. Toki viihteessä on ihan sallittua mennä joskus arkkityyppien mukaan, mutta itse ainakin yritän panostaa siihen, että teksti olisi elämänmakuista ja sellaista, että se on mahdollisimman aitoa - ja jos ei suoranaisesti arkkityyppejä välttelevää, niin ei niihin ripustautuvaa. Varsinkin fantasiagenressä, joka on myös oma genreni, tuntuu usein, että suuri osa (ei suurin osa, mutta suuri osa) varsinkin korkeasta fantasiasta on nimenomaan saman kaavan toistoa, kaavan, joka on ehkä lähtöisin jo eepoksista ja kansantaruista ja Tolkienin tuotannosta. Itse oon kyllä niin kapinallinen sielu, että jopa mun hyvikset on joskus pahiksia ja niillä on siihen lupa.

Josus tulee mietittyä, että toimiiko tarina kunnolla ilman pahista tai antagonistia? Onko tarina kokonainen tai toimiva, jos siinä ei ole mitään vastavoimaa, joka tavallaan pitää protagonistin liikkeellä? Te muiden kuin fantasiagenren (tai miksein fantasiankin) kirjoittajat, valaiskaa vähän omia mielipiteitänne asiaan. Onko antagonistivastavoima oikeesti niin tarpeellinen, mitä mä kuvittelen?
信じることさ必ず最後に愛は勝つ。
You've gotta believe that one day love will win.

Poissa Rantsake

  • Ei mikään surkkimus
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: SparksWolf20852
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Pahuus ja sen syyt tarinassasi
« Vastaus #13 : Joulukuu 29, 2014, 23:39:45 »
Multa jos kysytään, millainen pahiksen pitää olla, niin ensimmäinen ja tärkein kriteeri on pelottava.
Pahiksen pitää olla ihan oikeasti vertahyytävä, sen pitää oikeesti järkyttää. Sen on oltava oikeasti varteenotettava uhka! Siis että kun se tulee esiin, lukijalle pitäis oikeesti tulla sellanen olo, että nyt ihan totta tapahtuu jotain tosi kamalaa.

Tosi monet sanoo, että pahiksen pitää olla inhimillinen, pahuudelle pitää olla joku järellinen syy, ja että pahiksessa pitäis olla jotain hyvää jollain lailla mukana. No, voi olla, mutta mun mielestä liika inhimillistäminen pilaa pahiksen.
Toki pahis saa olla uskottava, ja just se inhimillistäminen tekee siitä usein jotenkin todellisemman, mut jos pahista inhimillistää liikaa, sitä aletaan ymmärtää liikaa, se ei enää ole tarpeeksi pelottava. Mä haluan kunnon pahiksia!

Otetaan esimerkiksi Loki. Älkää nyt käsittäkö mua väärin, mä rakastan Lokia, se on aivan ihana hahmo! Mut mä en osaa ottaa sitä pahiksena vakavasti. Just siks koska se on liian inhimillinen. Mut toisaalta se vähän onki semmonen rajatapaus...

Sit mä taas tykkään sellasista pahiksista, kuten Voldemort tai Bellatrix. Ne ku astu kehiin, ni ties että nyt on tosi kyseessä, nyt käy huonosti... Bellatrix varsinki oli ihan loistava, mulle ei nimittäin tuu mieleen kovin montaa varteenotettavaa naispahista. Lisäksi Tess Gerritsenin Rizzoli & Isles -sarjassa, varsinkin ensimmäisissä kirjoissa, oli just mun makuun sopivia pahishahmoja. Eli täysiä ihmishirviöitä.
"Tuntematonta me pelkäämme, kun katsomme kuolemaa ja pimeyttä, siinä kaikki."
- Harry Potter ja Puoliverinen prinssi

Poissa Marygold

  • Irorua
  • Aurori
  • *
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Mary Sue
Vs: Pahuus ja sen syyt tarinassasi
« Vastaus #14 : Joulukuu 30, 2014, 12:01:02 »
Lainaus
Multa jos kysytään, millainen pahiksen pitää olla, niin ensimmäinen ja tärkein kriteeri on pelottava.
Pahiksen pitää olla ihan oikeasti vertahyytävä, sen pitää oikeesti järkyttää. Sen on oltava oikeasti varteenotettava uhka! Siis että kun se tulee esiin, lukijalle pitäis oikeesti tulla sellanen olo, että nyt ihan totta tapahtuu jotain tosi kamalaa.

Mitä tulee nykyiseen trendiin kirjoittaa inhimillistettyjä pahiksia ja kovasti perustella pahuuden syitä ja parannettavuutta, olen tästä vähän samoilla linjoilla. Minua itseäni kiinnostaa oikea 'pahuus' ilmiönä ja ihmisen ominaisuutena, joka on olemassa jokaisessa ihmisisessä, mutta joissakin enemmän kuin toisissa: historiakin sen on moneen kertaan todistanut, ja ihmiset ovat kautta aikojen tehneet jos minkälaisia julmuuksia toisilleen. Myös psykologiselta kannalta ihmiselle toinen ihminen on aina pelottavin ja traumatisoivin pahantekijä. Pidänkin vähän hassuja ja ehkä jopa haitallisena ajatteluna sitä, ettei pahoja ihmisiä oikeasti olisi olemassa ja että ihmishirviöt ovat ainoastaan kirjailijoiden ja elokuvakäsikirjoittajien mielikuvitusta. (Toki viihteelle on sallittava oma liioittelunsa myös.)

Varmaan hyytävin pahis, johon itse olen törmännyt, on mielestäni Thomas Harrisin Hannibal -kirjojen... tättärää, ei Hannibal itse, vaan Mason Verger, joka nyt vain on niin järkyttävän paha, että ihmissyöjäsarjamurhaaja siinä jää aika äkkiä kakkoseksi. Ja sehän hänen tarinallinen funktionsa taitaa ollakin. ;)

Mistä päästäänkin jännästi siihen, että nyt tätä asiaa pohtiessani huomaan itse asiassa ärsyyntyväni herkemmin puhtaasti hyvistä kuin pahoista tarinanhenkilöistä - mitä lie tämäkin sitten minusta kertoo, tai tarinoista yleensä? Millainen hahmo ylipäänsä lie 'täysin hyvä'?

Lainaus
Varsinkin fantasiagenressä, joka on myös oma genreni, tuntuu usein, että suuri osa (ei suurin osa, mutta suuri osa) varsinkin korkeasta fantasiasta on nimenomaan saman kaavan toistoa, kaavan, joka on ehkä lähtöisin jo eepoksista ja kansantaruista ja Tolkienin tuotannosta. Itse oon kyllä niin kapinallinen sielu, että jopa mun hyvikset on joskus pahiksia ja niillä on siihen lupa.

Fantasiagenressä tosiaan ollaan aika vahvasti ripustautuneita Tolkien-kaavaan, joka puolestaan on se yleinen, länsimainen, kristillinen ehkä(?) näkemys pahan vastaisesta taistelusta. Tosin - eihän tässäkään ole kyse puhtaasti siitä, että täysin hyvä voittaa täysin pahan, vaan hyvän täytyy voittaa myös itsessään oleva 'paha' taistelusta selvitäkseen.  Itsekin toki kehottaisin kirjoittajaa ajattelemaan itse ja yrittämään keksiä jotain omaa, mutta ajattelen myös, että jos jokin kaava hirveän voimakkaasti toistuu, siihen saattaa olla omat syynsä,  samoin kuin siihen, että tietyt arkkityypit pulpahtavat jostakin aina uudelleen ja uudelleen. Ihminen on kognitiivisesti varsin kaavamainen ajattelija, ja ainakin itse oikeassa elämässäni voin tunnustaa usein näkeväni muut ihmiset erilaisten tyypittelyjen kautta, vaikka sitä miten yrittäisi ajatella jokaista omanlaisenaan ainutlaatuisena yksilönä :).

Fantasian lisäksihän toinen hyvin voimakkaasti pahoihihin hahmoihin nojaava lajityyppi on jännityskirjallisuus, mutta jostain syystä tästä näkee keskusteltavan paljon vähemmän kuin fantasian pahiskaavojen toistuvuudesta.

Lainaus
Josus tulee mietittyä, että toimiiko tarina kunnolla ilman pahista tai antagonistia? Onko tarina kokonainen tai toimiva, jos siinä ei ole mitään vastavoimaa, joka tavallaan pitää protagonistin liikkeellä? Te muiden kuin fantasiagenren (tai miksein fantasiankin) kirjoittajat, valaiskaa vähän omia mielipiteitänne asiaan. Onko antagonistivastavoima oikeesti niin tarpeellinen, mitä mä kuvittelen?

Näkisin itse, että vastavoiman funktio (kuten sen itsekin sanoit) on nimenomaan pitää protagonisti ja tarina liikkeessä, ja ilman sellaista tarinan liikuttaminen voi olla vaikeaa. Toki antagonisti täytyy silloin mieltää paljon laajemmin kuin vain pimeyden landiassa heiluvana, maailmanvalloitusta suunnittelevana ultimaattisena pahiksena tai sarjamurhaajana, ja se voi olla esimerkiksi sairaus, ryppy rakkaudessa tai vaikka pilaantunut maitopurkki silloin kun kaupat ovat kiinni. Näkisin, että voi olla vaikeaa rakentaa hyvää tarinallista jännitettä ilman minkäänlaisia päähenkilön tielle tulevia vastoinkäymisiä - toki erikseen ovat esimerkiksi sellaiset puhtaasti huumoriin tai kielelliseen leikittelyyn perustuvat teokset, joiden ei ole tarkoituskaan kertoa tarinaa.
« Viimeksi muokattu: Joulukuu 30, 2014, 12:17:22 kirjoittanut Marygold »
Sadevesiämpärit, auringonkukkaniityt, saippuapalat ja raparperinvarret... Oikullisesti versoilevat lommot elämän alaviitteissä.