Kirjoittaja Aihe: Aistiharha (K-12, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 30.1!  (Luettu 8062 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa papuherne

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 28.3!
« Vastaus #50 : Huhtikuu 03, 2009, 19:43:17 »
Moi.
Olen lueskellut tätä ficciäsi Aistiharha nyt jo pidemmän aikaa, joskus isompia pätkiä kerrallaan ja joskus taas vain yhden luvun. Riippunut lähinnä ajasta ja siitä, että perheessäni asuu myös muita samaa konetta käyttäviä ihmisiä :>
Tykkään kirjoitustavastasi, se sopii tällaiseen ficciin, jossa tapahtuu joka luvussa jotain uutta. Se on selkeä, mutta ei tylsää ja se ei liiemmin kiertele ja jää pohtimaan. (Tämä ei mielestäni ole negatiivinen asia tällaisessa hyvin "juonellisessa" moniosaisessa ficissä). Luvut ovat myös ihanan pitkiä, plussaa plussaa!
Tämä koko juoni on loistava, pisin ja jopa onnistunein tähänasti lukemistani uusisukupolvi ficeistä.

Sitten hahmoihin...
Rehtori Rhialdro (menikö kirjaimet oikeaan järjestykseen?) tuntuu hyvin kylmältä ja etäiseltä oman vanhaan ja viisaan Dumbledoremme jälkeen. Tosin, en tykkäisi siitäkään, jos rehtoti olisi yhtä lämmin kuin Dumbl. Ja en tiedä mitä tyypistä tykkään. Ei hänestä kyllä paljoa ole kerrottukaan, mutta hän nyt ei olekkaan mikään päähenkilö.
Parituksista ehdottomasti lempparini on James/Cadra, niin toisilleen sopivat, mutta kuitenkin outoa miten juuri he löysivät-mutkien kautta tosin- toisensa ja vieläpä molemmin puolisin lämpimin tuntein.

Albus, Rose, Scorbius... + muut ovat kivasti kirjoitettuja ja olet saanut pidettyä heidän luonteensa samanlaisina tarinan jatkuessa.Hyvä! Eikä niin, että alussa esim. Rose olisi kauhea tuittupää ja laiskottelija, kohta taas anilempeä, ystävällinen ja hirmuisen tomera.

Mutta yksi pieni asia tuli, että: "EIIiii...voivoivoi"- nimittäin elektroniset laitteet Albuksen kotona.
Miksi ihmeessä heilllä olisi upouutta jästien elektroniikka kotonaan? Joo, ovathan he rikkaita ja Harry on viettänyt lapsuutensa jästiperheessä, mutta hänen kokemuksensa sieltä eivät ole kovin onnelliset, joten luulisin ettei hän erityisemmin halua ns. jästisyyttä kotiinsa. No korkeintaan television, mutta että ostaa pojilleen hienoja videopelejä ja kamera puhelimia...noup, noup.
No jokaisella oma näkökanta...Onneksi tuo on vain pikkuseikka koko tarinassa :)

Tykkään kuitenkin valtavasti ja varmasti luen loppuun saakka. Toivottavasti jatkoa tulee ja pian.
Suur kiitos vielä ihanista lukuhetkistä <33

-Papu
"Elämä on epävarmaa, syö ensin jälkiruoka"

Poissa Cassiopeia

  • Giliathin isosisko
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Hei, täällä taas!
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 28.3!
« Vastaus #51 : Huhtikuu 13, 2009, 15:51:11 »
Jee, jatkoa ja viimein ehdin jopa kommenttia laittamaan.

Rose ja Scorpius <3 ihanaa ja sitten tuo varjelushomma tuli aika yllätyksenä, jota en yhtään osannut odottaa, mikä tuo juoneen vain lisäjännitystä.

Voi James-parkaa kun hävitti Cadran ja on mustasukkainen. Toivottavasti löytää hänet pian :)

Muuten nää viime luvut on ollu hyviä ja edellisessä luvussa oli kiva kun Harry ja Draco tapasivat.

Ei tuu nyt muuta mieleen, mutta onneksi tämä jatkuu vielä eikä loppunut 24. lukuun :)
Maailmassa ei ole mikään mukavampaa kuin viihtyminen, eikä mikään ole helpompaa. -Mymmeli-

Minun mielestäni on hyvin vähän sellaista, mikä on turhaa. Ehkä puuron syöminen ja itsensä peseminen. -Muumipeikko-

Poissa kikieh

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 28.3!
« Vastaus #52 : Huhtikuu 28, 2009, 17:09:27 »
Minulta meni TASAN kuukausi kirjoittaa jatkoa tähän :D No, saavutus sekin sinänsä... Voisi alkaa kesää kohden vauhdittaa vähän enemmän näitä lukuja, mutta kesällä sitten viimestään tahti toivon mukaan nopenee!

Sari, kiitos! Ajattelinkin että ehkä pieni Scorpius/Rose -kohtaus innostaisi! Hyvä jos näin kävi. :) Olen nimittäin itse tavattoman rakastunut tuohon pariin.

Raparperi, kiitos myös sinulle! :) Nyt toivottavasti pääsen tuosta mainitsemastasi pysähtyneisyydestä eroon, sillä yritin luoda tähän seuraavaan lukuun pientä jännitettä peliin!

mamohh, kiitos (ja sinulla on uusi kiva nick)! Joo, toivotaan että Egypti inspiroisi ja Aistiharhan normaalilukujen uumeniin ilmestyisi extraluku, joka pitää sisällään Scorpiuksen ja Rosen häämatkan Egyptiin, jossa ne matkustaa kameleilla, käy morjestaa muumioita ja Scorpius käräyttää auringonpistoksen lisäksi oman nahkansa kalpean ihonsa vuoksi. :D Haha, kieltämättä kiehtova idea!
Vaikka joudunkin tuottamaan hienoisen pettymyksen tuosta varjelu-jutusta ensi luvussa, niin lupaan että mysteeri ei jää tähän. Siitä saadaan kuulla lisää; jos ei Aistiharhassa, niin sitten sen jatko-osassa, jonka olen suunnitellut lähes kokonaan. :) Ja oman käsityksen mukaan tuo sauva kai päätyi takaisin Dumbledorelle...

papuherne, kiitos! :) Rehtori Rhialdorilla piti olla vähän suurempi rooli Aistiharhassa, mutta en oikeastaan koskaan sitten saanutkaan hänelle niin suurta roolia kuin alunperin kaavailin. Suunnittelin hänestä rehtoria, jota ei ole Tylypahkassa aiemmin tavattu; nuorta ja taisteluhenkistä miestä (joka muuten näyttää minun mielessäni Taru Sormusten Herrasta tutulta Aragornilta :D). Mutta hänelle on jatkoon kaavailtu vähän suurempaa roolia.
Kirjoittaessani teknologiasta Aisitharhassa, olen ties kuinka monta kertaa ajatellut kamerakännyköiden, videopelien, taulutelkkareiden yms. kohdalla että "mitähän lukijat tähän sanovat". :D Olen miettinyt asian näin että ficin tapahtumat sijoittuvat 20 vuotta edemmäs tästä ajasta mitä me nyt elämme. Se on melkoinen harppaus teknologiassa eteenpäin ja tottakai ymmärrän, että se saattaa tuntua hiukan kornilta tuoda Potter-maailmaan uudet elektroniikka-vempeleet kehiin, mutta kirjoitan niistä siksi että haluan tuoda jotain erilaisuutta niihin aikoihin kun Harry kävi Tylypahkaa. :) Enkä usko että Harry olisi eristänyt lapsiaan kokonaan jästien parista, sillä loppupeleissähän Voldemort kannatti sitä aatetta, että kasvatetaan velhoista niin puhtaita velhoja kuin mahdollista eikä lainkaan jästiyttä. Mutta arvaa oliko minulla miettimistä, toisinko kännykät Tylypahkaan :D Siinä vaiheessa ajattelin että Tylypahka kuitenkin pysyy ilman uusinta teknologiaa!
Mutta mukavaa että olet pitänyt ja tervetuloa lukupiiriin! :) (Tuli muuten pitkä kommentti, innostuin näköjään taas.)

Cassiopeia, kiitän! :) James tosiaan kärsii tällä hetkellä lievästä mustasukkaisuudesta, mitä en olisi ikinä arvannut siitä henkilöstä kirjoittavani, ja näistä lisää seuraavassa luvussa!

Tajusin muuten että suurin osa on seurannut Aistiharhaa hirmu pitkään. Olen todella kiitollinen että jaksatte edelleen kirjoittaa palautetta; se on paitsi piristävää, myös innostaa älyttömän paljon kirjoittamaan uutta lukua luvun perään. :)


25. luku – Öiseen aikaan

Seuraavana päivänä Scorpius ei ollut olettanut Rosen odottavan häntä aivan lihavan leidin muotokuvan edessä heti aamusta, mutta yllättyi kun niin oli käynyt. Hänellä ei ollut aikaa kysyä miksi ihmeessä hän oli odottanut ties kuinka kauan muotokuva-aukon edessä, kun Rose oli jo kertonut oman kantansa varjeluksiin. Hän oli sitä mieltä, että Albuksen tai kenenkään toisenkaan ei tarvinnut tietää niistä, jotta kukaan ei lähtisi tavoittelemaan seljasauvaa kahden muun varjeluksen lisäksi. Scorpius oli ajatellut asiaa yön aikana ja tullut kaikesta huolimatta samaan lopputulokseen. He siis solmivat sopimuksen, etteivät kertoisi kenellekään varjeluksista, ja erkanivat ennen aamupalaa.
Samana iltana he kaikki olivat kokoontuneet tarvehuoneeseen käymään läpi suunnitelmaa, joka oli tarkoitus toteuttaa seuraavana päivänä. Lily oli vähän väliä yrittänyt tunkeutua tarvehuoneeseen salakuuntelemaan, sillä Albus ja James olivat kauan aikaa sitten päättäneet, ettei hän saisi olla osallisena heidän suunnitelmaansa. He keskustelivat mahdollisuuksistaan onnistua ja kävivät läpi myös sitä, miten he sitten toimisivat jos jokin menisi pieleen.
Kun suunnitelma tuntui lopulta niin pitävältä, että Albus oli lähes täydellisen varma sen kestävyydestä, James tarkisti kelmien kartasta että reitti oli selvä ja he livahtivat tuleemeneehuoneesta kukin omiin oleskeluhuoneisiinsa. Vielä aamullakin herätessään Albus kihisi jännityksestä, mutta siihen oli myös toinen syy: Hän tapaisi taas Chloen kaksintaistelukerhossa.
Matkalla marmoriportaita eteissaliin Albus tapasi Denebin, joka jäi vielä tarkistamaan iltaista suunnitelmaa aivan kuin sitä ei olisi käyty kovin tarkasti läpi jo viimeiltana. Hän joutui viittomaan surkealla elekielellään ystävälleen, että hän oli jo pahasti myöhässä kaksintaistelukerhon johdosta, ja onnistui lopulta ehtiä juuri ja juuri suureen saliin. Albuksen hämmästykseksi Chloe oli jo vetämässä pienemmille alkeisloitsuja, mikä ei itsessään ollut yllättävää, vaan se, ettei Albus ollut uskonut Chloen tulevan ollenkaan kerhoon. Hän silmäili ovensuulta kun Chloe ohjasi yhtä puuskupuhtyttöä tähtäämään sauvan haarniskaan ja pian se lennähti takaperin kovan kumoitusloitsun avulla.

”Suurenmoista, Emilye!” Albus huudahti ja taputti käsiään, jolloin ensiluokkalainen tyttö punastui ja viiletti takaisin omiensa joukkoon.
”Anteeksi kamalasti – minä ajattelin aloittaa kun luulin, ettet sinä tule – ” Chloe sopersi ilmeisen yllättyneenä ja suki epävarmasti mustaa tukkaansa.
”Minä luulin, ettet sinä tulisi”, Albus sanoi ja tajusi, että he molemmat olivat olettaneet toistensa jänistävän. Toisaalta hänen itsensä oli kovin vaikea ohittaa kaksintaistelukerho ilman mainintaa, nimittäin professori Miller oli sen tehtävän antanut viime vuonna Albukselle kun katsoi tämän olevan tarpeeksi lahjakas jatkamaan kerhoa sijastaan.
”Ja nyt me molemmat olemme kuitenkin täällä”, Chloe totesi hymyillen.
”Niin, se on...” Albus yritti miettiä, mitä oli järkevää sanoa nyt kun he viimein olivat puheväleissä. ”…kivaa.”
”Aivan, kivaa”, Chloe myötäili huvittuneena.
”No joko me aloitetaan vai jatkatteko tuota ällöttävää keimailua?” yksi kolmasluokkalainen luihuinen kysyi kiukkuisesti, jolloin Albus havahtui muistaessaan, että he tosiaan olivat yhä suuressa salissa.
”Joo, eiköhän aleta hommiin”, hän sanoi selventäen kurkkuaan. ”Tehkää neljä ryhmää. Minä johdan kahta ja Chloe ottaa loput.” Kuten Albus oli tiennytkin, he kaikki jakautuivat omien tupiensa mukaan; rohkelikot rohkelikkojen, puuskupuhit puuskupuhien kanssa… Olisi ollut sama, jos hän olisi pyytänyt heitä etsimään tupatoverinsa ja pitämään heitä käsivarresta kiinni.
”Mitä me tänään opiskellaan?” pienen Emilyen harmaahiuksinen kaveri kysyi.
”Ajattelin, että palautettaisiin mieleen mitä tehtiin ennen joululomaa”, Albus sanoi.
”Mutta miksi? Mehän olemme harjoitelleet karkotaseet-loitsua koko syksy”, Emilye nurisi surkeana. ”Kyllä kai meidän täytyy oppia paljon mahtavempiakin loitsuja kuin karkotaseet.” Hän väänsi naamansa irvistykseen, jolloin Chloe ratkesi nauramaan.
”Mutta Emilye, karkotaseethan on erittäin käytännöllinen loitsu”, Albus sanoi rohkaisevalla äänellä. ”Minun isäni on käyttänyt sitä hyvin usein täpärissä tilanteissa. Ja kuten huomaat, hän on edelleen elävien kirjoissa kuin taas Voldemort… No, tiedäthän sinä.”

”Äh, kun me osataan se jo”, Emilye marisi. ”Sinähän lupasit että me harjoitellaan loman jälkeen enemmän kaksintaistelua. Halkinaurus tuskin pelastaa meitä uusilta pimeyden velhoilta.”
”Al, sinä tosiaan lupasit heille”, Chloe täsmensi.
Albus yritti olla katsomatta niitä anelevia katseita, joita Emilye ja hänen ystävänsä niin kuuliaasti häneen päin suuntasivat, mutta hetken ajateltuaan joutui lopulta myöntymään. Hän huokaisi joustavasti ja kääntyi kohtaamaan kerholaisten odottavat katseet.
”Hyvä on sitten. Opetan teille muutaman kätevän loitsun, jolla saa hankittua lisäaikaa kaksintaistelussa”, Albus sanoi kuuluvalla äänellä. ”Ymmärrätte varmasti, että meidän on aloitettava alkeista. En voi opettaa teille mahtavimpia manauksia, jos ette osaa aivan alkeita.”
”Milloin me siirrymme latinankielisiin loitsuihin?” eräs korpinkynsiläinen uteli silmät sähdehtien.
”Emme ikinä”, Albus sanoi oitis. ”Ne ovat todella vaikeita, epäilen että Rhialdorkaan osaa niitä kovin hyvin… Minun yksi parhaista kavereistani osaa muutaman hyödyllisen loitsun, mutta ne ovat todella harvinaisia…”
”Miten me voimme sitten suojautua niiltä?” Emilye kysyi huolestuneella äänellä.
”Harva osaa sellaisia loitsuja, Emilye”, Albus sanoi yrittäen kuulostaa edes hitusen lohduttavalta nähdessään muutaman hämmentyneen ilmeen.
”Mutta se ministeriön tyyppi osasi”, joku toinen huudahti kerholaisten seasta.
Vaikka Albus yllättyneenä tajusikin, että puheenaihe oli kääntynyt kaksintaistelusta siististi ja vaivattomasti Tylypahkan viimeaikaisiin tapahtumiin, hänen onnistui kuitenkin pitää äänensä tasaisena sanoessaan:
”Joo, tiedän. Mutta siksi he ovatkin ministeriöstä. Joko aloitetaan vihdoin kaksintaistelu?”

Joukosta ei kuulunut enää jupinaa, joten Albus päätti aloittaa opettamisen. Hän kertoi ensin pikaisesti kampitus-loitsun käyttötavan, jakoi oppilaat pareiksi ja näytti yhdessä Chloen kanssa, miten loitsun kuului toimia. Tämän jälkeen oppilaat alkoivat välittömästi kokeilla omia herjojaan pareihinsa, jolloin Albus kiersi ympäri suurta salia ja antoi erilaisia ohjeita, jolla suoritus onnistuisi tai toimisi paremmin. Nuoremmille opiskelijoille loitsun oppiminen oli rutkasti hankalampaa ja vaati enemmän töitä kuin vanhemmille oppilaille, joista eräs neljäsluokkalainen korpinkynsi Neelah Grenwey sai pariltaan jalat alta heti kolmannen yrittämän jälkeen. Albus oli kuitenkin valikoinut sen verta helpon loitsun, että tunnin loppua kohti lähes jokainen osasi kampittaa vastustajansa ja kuuli vielä oppilaiden poistuessa suuren salin ovista pientä marinaa siitä, miten heidän pitäisi opetella haastavampia loitsuja.
”Nähdään viikon päästä uudestaan!” Albus huudahti epätoivoisena apeiden toisluokkalaisten perään. ”Merlin, että he haluavat oppia niin paljon kaikkea…”
Chloe, joka oli juuri saanut siirrettyä tupapöydät takaisin paikoilleen, pujotti sauvansa takaisin taskuun ja asteli suuresta salista ulos Albus vanavedessään.
”No, ei se oikeastaan mikään ihme ole”, Chloe sanoi hetken päästä kun he tulivat marmoriportaiden alapäähän. ”Tai siis täällä on tapahtunut niin paljon kaikkea. Se taikaministeriö-jupakka ja professori Millerin ero… Ei ihme, että he haluavat oppia kaksintaistelemaan, jos koulu on näin uhattu.”
”Mutta en minä voi opettaa heille heti alussa, miten heitetään vastustajaan polttoherja!” Albus puolustautui. ”Heidän täytyy oppia alkeet ensiksi. Sitten kun olemme harjoitelleet yksinkertaisempia loitsuja pari kuukautta, voimme ehkä – ”
”Al, sinä opetit heille kampitus-loitsun”, Chloe keskeytti ja pysähtyi portaiden puolivälissä katsomaan Albusta. ”En usko, että olet itse ikinä sortunut käyttämään niin yksinkertaista loitsua missään tilanteessa.”
Albus ei tiennyt olisiko hänen pitänyt loukkaantua Chloen sanoista vai antaa hänelle palautetta siitä, miten hän tiesi vallan mainiosti itsekin mitä heidän oli turvallista ja hyvä oppia siinä vaiheessa elämää, mutta päätti olla tekemättä kumpaakaan ja tyytyä nyökkäämään. Hivenen näreissään Albus lupasi itselleen, että ensi kerralla hän opettaisi kerholaisille sellaisia loitsuja, joiden opettelemiseen useimmilla menisi lukuisia viikkoja ennen kuin he hallitsisivat ne täydellisesti.

”No, en silti usko että heidän ikäiset pystyisivät silti taistelemaan taikaministeriötä vastaan”, Albus tokaisi kun he olivat jatkaneet matkaansa Rohkelikkotorniin päin. ”Oletko sinä kuullut mitä täällä on tapahtunut joululomalla?”
Hänen harmikseen Chloe pudisti päätä. ”Ei, en ole… Mutta kuulin kyllä, että se outo tyyppi kävi etsimässä Rhialdoria ja professori Miller lähti. Se on aika harmi tavallaan, koska hän oli niin kauhean hyvä opettaja, eikö sinustakin?”
”Joo, Miller oli paras”, Albus sanoi. ”Ja pimeyden voimilta suojautumisen oppitunnit ovat peruttu tältä viikolta. Johtuukohan se siitä, ettei Rhialdor ole löytänyt uutta opettajaa tilalle?”
”Voi olla mahdollista”, Chloe vastasi poissaolevasti ja seisahtui lihavan leidin muotokuvan eteen. ”Tässä me kai eroamme.”
Vaikka Albuksen ajatukset pyörivätkin yhä Tylypahkan tapahtumissa, hän oli silti huomannut Chloen melko oudon käytöksen. Siinä mielessä hänessä ei ollut mitään kummallista, kun he kävelivät ja juttelivat jälleen yhdessä, mutta tapa, jolla Chloe puhui, poikkesi jotenkin tavanomaisesta. Nyt kun Albus oikein tarkkaan muisteli, hän ei ollut huomannut tytön hymyilevän kertaakaan heidän matkansa aikana Rohkelikkotorniin.
”Öö – niin kai”, Albus tokaisi sitten kun ei keksinyt mitä muutakaan olisi voinut sanoa, muttei silti tehnyt elettäkään poistuakseen muotokuva-aukon toiselle puolelle. Kun hän oli kerännyt hetken aikaa rohkeutta kysyäkseen sen kysymyksen, mikä hänen nystyröitään poltteli eniten sillä hetkellä ja oli itse asiassa poltellut jo muutaman päivän joululoman jälkeen, Albus otti askeleen lähemmäs Chloea ja avasi suunsa: ”Olen tässä miettinyt, että… Haluaisitko lähteä joku viikonloppu Tylyahoon? Voisimme käydä siellä kivassa Matami Puddifootin teehuoneessa tai jotain sinnepäin.” Itse asiassa Albuksen mainitsema kuppila oli kaikkea muuta kuin kiva, mutta hän päätti sanoa niin ainoastaan, että Chloe innostuisi ideasta. Hetken aikaa näyttikin, että tyttö pidätteli hymyä – vaikka kätkikin sen erittäin hyvin – mutta sitten hänen silmiinsä kohosivat kyyneleet jostain perin kummallisesta syystä ja hän sanoi:

”Minä… Se oli oikein kaunis ajatus, Al. Täytyy miettiä.” Ja sen jälkeen Chloe hymyili ensimmäistä kertaa surullisesti ja poistui paikalta luoden vielä viimeisen katseen sinne, missä Albus seisoi neuvottomana. Hän oli luullut, että heidän välinsä olivat parantuneet heti sen jälkeen kun he olivat sopineet typerän riitansa, mutta jostain syystä asiat eivät menneetkään niin kuin Albus oli kuvitellut. Hän oli todella ollut sitä mieltä, että Chloe oli antanut anteeksi ja palannut entiselleen, mutta sittenhän hän olisi suostunut lähtemään Tylyahoon…
Albus pudisti päätään samalla kun astui muotokuva-aukosta sisään oleskeluhuoneeseen. Ehkä Rose keksisi tähän jonkun pätevän selityksen niin kuin aina, Albus ajatteli. Ehkä se ei merkitsisi heti automaattisesti kaiken loppua. Albus kuitenkin tajusi jopa omalla tyttöjen logiikasta poikkeavalla järjenjuoksullaan, että Chloe saattoi olla ehkä sittenkin hieman hämmentynyt siinä missä Albus kovin innostunut heidän sovinnostaan.

***

James, joka oli siitä asti, kun he olivat tulleet takaisin Tylypahkaan, yllättänyt Kelvinin jostain Cadran läheisyydestä, tunsi suunnatonta kiukkua kun hän harppoi raivokkaasti Rohkelikon tupapöytään Scorpiuksen ja Hugon seuraksi. Hän puolitti paahdetun patonkinsa kahteen osaan, nakkasi toisesta palan suuhunsa ja heitti toisen puolikkaan menemään. Vasta sitten, kun James oli syönyt suunsa tyhjäksi ja valmiina tarttumaan Hugon voitelemiin leipiin, Scorpius päätti avata suunsa:
”No niin, mistä nyt sitten kiikastaa?”
Hän oli onnistunut hämäämään Jamesin huomion Hugon leivistä toisaalle, kun tämä katsoi murheellisena tupapöydän toiseen päähän ja pudisti päätään apeana.
”Cadra. En ymmärrä sitä naista sitten vähääkään…”
”Et kai sinä oikeasti luule, että Cadran mielestä Kelvin olisi parempi vaihtoehto kuin sinä?” Scorpius kysyi epäuskoisena, jolloin Hugo haukkasi viimeisen palan patongeistaan ja jauhoi suunsa tyhjäksi ennen kuin kysyi:
”Miten Kelvin liittyy mihinkään?”
”James luulee, että hän yrittää iskeä Cadraa”, Scorpius selvensi.
”No hän yrittää!” James vingahti murtuneena. ”Aina kun tulen paikalle, hän on jo ehtinyt livetä pois, mutta on vain ajankysymys milloin se niljake jää kiinni. Hän juttelee Cadralle, keimailee ja muuta yhtä ällöttävää.”
”Minusta jonkun kannattaisi sanoa Kelvinille, että turha vaiva”, Hugo puuttui keskusteluun. ”Tai siis, siinä tapauksessa jos te seurustelette… Seurustelettehan te?”
”No totta kai me seurustellaan!” James ulvahti kuin kyse olisi ollut huispausmestaruuden häviöstä.
”Mitä sitten tapahtui sille itsevarmalle Jamesille?” Scorpius kysyi suoristaessaan Päivän Profeetan etusivun auki.
”Se katosi”, James vastasi lähes yhtä alakuloisena kuin hetki sitten. ”Millainen se James oikein oli?”
”No, itsevarma James oli lähes täydellisen varma, että joka ikinen tyttö piti hänestä, käveli ryhdikkäästi, otti riskejä ja oli uskalias – ”

” – oli lähes varma, että oma peilikuva oli täydellisyyden perikuva, rakasti itseään enemmän kuin ketään toista, noitui Kelvinin aina ilman syytä, korotti itsensä muiden yläpuolelle, suorastaan jumaloi kehuja, oli silloin tällöin ehkä hieman nenäkäs ja kuljeskeli nokka pystyssä pitkin käytäviä… No, lista on loputon. Tiivistettynä kuitenkin sen verran, että se James oli omahyväinen mäntti”, Scorpius sanoi keskeyttäen Hugon, joka oli jo aikoja sitten luovuttanut syrjäyttää tämän sanat.
”Joo, kiitti”, James mumisi vielä alakuloisemmin, jos se oli enää edes mahdollista. ”Piristit huomattavasti päivääni.” Hän pujotti toisen kätensä varovasti kaapunsa taskuun ja levitti kelmien kartan silmiensä eteen. Scorpiuksen ja Hugon paljonpuhuvista katseista huolimatta James etsi katseellaan sen täplän, jonka yläpuolella luki Cadra Griffin ja se liikkui edestakaisin toisen kerroksen vessojen lähellä. James oli juuri aikeissa laskea kartan takaisin taskuunsa, ellei Cadran nimitäplän perässä olisi liikkunut muuan toinenkin nimitäplä, jonka hän olisi aavistanut silmät sidottuinakin.
”Voi ei”, Hugo sanoi samaan aikaan kun tuijotti vastapäätä istuvaa Jamesia silmät ymmyrkäisinä. ”Sinä taisit nähdä jotain, vai mitä?”
”Minun täytyy mennä”, James mutisi yrittäen tasottaa ääntään sen verran, että kuulosti suhteellisen normaalilta sanoessaan sen. ”Nähdään.”
”Mutta eihän se vain ollut Kelvin?” Hugo kysyi vielä perään, mutta James esitti, ettei kuullut enää.
James ryntäsi päistikkaa ylös marmoriportaita, joita Argus Voro oli juuri parhaillaan kuuraamassa likaisennäköisen luutun kanssa Norriskan kiehnätessä tämän nilkkojen ympärillä. Hän vielä kuuli Voron jupisevan jotain mennessään ohi, muttei voinut kuulla siitä tuon taivaallista, kun juoksi ylös suureen portaikkoon ja säntäsi sinne suuntaan, jossa Cadra ja Kelvin olivat kartalla esiintyneet. Ei mennyt kauaa, kun James oli tullut toiseen kerrokseen ja kuullut tyttöjen vessojen luota kaukaisia ääniä ja oli aikeessa kaivaa sauvan taskustaan, mutta tuli sitten toisiin ajatuksiin ja pysähtyi kuuntelemaan.
”Lakkaa seuraamasta minua kaiken aikaa!” Cadran ääni kajahti Tylypahkan kivisten seinien uumenissa. ”Minua ei kiinnosta enää koko juttu!”
”Kunpa voisinkin lakata.” James tunnisti äänen oitis Kelviniksi, mikä oli varsin kummallista, nimittäin hän ei sanoihin nähden kuulostanut lainkaan harmistuneelta, vaan pikemminkin katkeroituneelta.

”Voi, kyllä sinä vain voit!” Cadra huudahti perin kiukkuisesti ja James huomasi nurkan takaa, kuinka tämä asteli lähemmäs Kelviniä ja osoitti tätä etusormellaan raivoissaan. ”Minulle on aivan sama, vaikka olisit pelastanut henkeni – minä en sitä pyytänyt – mutta viimeisen kerran, Kelvin: Minä en ole kiinnostunut. Joten lakkaa jo seuraamasta minua.”
”Sinäkö muka et ole kiinnostunut?” Kelvin kysyi itsepintaisesti ja mittaili Cadraa niin tarkoin kuin suinkin pystyi. ”Sinä kuulemma olit Pottereilla joululoman. No, oletko sinä James Potterin kanssa sitten?”
He tutkivat hetken toisiaan; Cadra selvästi kasvot hohkaen silkkaa inhoa ja Kelvin epätoivoisen kiukkuisena. James uskalsi katsoa heitä nurkan takaa, sillä uskoi vahvasti siihen, ettei kummallekaan sen kinan tuoksinassa tullut mieleenkään katsoa ympärilleen. Sitten, lainkaan odottamatta sitä, Jamesin mahassa muljahti oudosti kun Cadra sanoi hyytävän viileästi:
”Ei. En ole James Potterin kanssa.”
Jostain syystä James lamaantui vain murto-osa sekunnin ajaksi ennen kuin pystyi ottamaan muutaman askeleen taemmas ja perääntymään. Hänen jalkansa viilettivät eteenpäin etsien sellaista paikkaa, jossa hän voisi haukkoa henkeään, ajatella tätä kaikkea… James oli niin tohkeissaan, että ei muistanut lainkaan katsoa eteensä ja siinä samassa hän oli lyönyt päänsä vastaankävelevän Albuksen kanssa.
”James, mitä hittoa sinä-?” Albus aloitti pidellen otsaa, mutta ei sanonut sanojaan loppuun katsoessaan veljeään tarkemmin. ”Onko kaikki OK?”
”Mainiosti”, James sanoi yrittäen tasoittaa äänensä normaaliksi ja loi vielä pikaisen virneen veljensä puoleen. ”Nähdään illalla.” Ja sen sanottuaan hän ryntäsi kelmien kartta kädessään käytävän kulmauksesta toiseen suuntaan eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä kuumat kyynelet kirvelsivät Jamesin silmäluomia tulisesti.

***

Albus, joka oli sattumoisin elänyt koko pienen ikänsä Jamesin kanssa ja tunsi hänet oikein hyvin, arveli että hän oli valehdellut. Tyhmempikin olisi tajunnut, ettei kaikki ollut hyvin ja viimeistään sen tajusi siinä vaiheessa, kun Cadra asteli portaat alas, joskin kummallisen tyynenä. Ja tervehtivät normaalisti, jolloin Albus karisti Jamesin ihmissuhdeasiat pois mielestään ja tuli muistaneeksi, että he tosiaan tapaisivat uudemman kerran illalla, jolloin heidän oli määrä toteuttaa suunnitelmansa. Tästä syystä seuraavat kaksi kerrosta Albus loikki portaat ylös paljon ripeämmin kuin hetki sitten ja tullessaan Rohkelikkotorniin hän mumisi salasanan lihavan leidin muotokuvalle ja astui sisään oleskeluhuoneeseen.
Hän huomasi heti astuessaan sisään, että oleskeluhuone oli täyttynyt paljolti hänen luokkatovereistaan, jotka olivat kaikki kerääntyneet yhteen isoon rykelmään ilmoitustaulun eteen. Hän meni itsekin lähemmäs rykelmää vilkaistessaan salaa tulisijaa harmistuneena siitä, ettei voisi sittenkään jutella Teddyn kanssa ennen kuin he tapaisivat myöhemmin tarvehuoneessa. Vaikka tietysti Albus epäilikin, ettei kukaan olisi kiinnittänyt huomiota jos leijuva pää olisi ilmestynyt takkatuleen, hän oli sitä mieltä, ettei Ted puolestaan halunnut ottaa riskiä. Hän siis harmistuneena talsi muiden ikätovereidensa luokse ja kysyi William Carterilta mitä ihmettä oli tekeillä.
”Ilmiintymiskurssi alkaa”, William sanoi innoissaan ja veti Albuksen lähemmäs ilmoitustaulua. ”Joku tyyppi tulee ministeriöstä tänne kolmeksi kuukaudeksi ja opettaa meidät ilmiintymään. Tämä on aivan loistavaa!”
”Milloin se kurssi sitten alkaa?” Albus kysyi edes viitsimättä katsoa taululle sen kummemmin muiden tuuppiessa häntä tukalasti niskaan samalla kun hän itse yritti ahtautua pois tungoksesta.
”Öö”, William sanoi ja kurottautui katsomaan taululle. ”Se alkaa ensi kuussa. Kirjoitanko sinun nimesi myös-?”
”Ei, älä”, Albus sanoi kun William oli noukkinut jostain sulkakynän käteen ja oli raapustamaisillaan ilmoittautumispergamentille. Hän oli tullut ajatelleeksi, että kirjottaisi nimet yhtä aikaa Scorpiuksen kanssa, mutta kuin Albuksen ylle olisi kaadettu jääkylmää vettä, hän päättikin vaihtaa saman tien mieltään: ”Tai siis, kirjoita vain. Minä menen – tuonne – ” Albus katsoi vielä mennessään olkansa yli, kun William raapusti heidän molempien nimet pergamentille, ja katosi sitten kenenkään huomaamatta pois oleskeluhuoneesta ja viiletti Rohkelikkotornin portaat alas. Hänellä oli mielessään tavata Rose – ilman Scorpiusta – ja ensimmäisenä Albukselle tuli mieleen etsiä kirjastosta, josta Rose toden totta löytyi lukemasta riimukirjaansa niin keskittyneesti, että hän hätkähti siihen maailmaan kun Albus tervehti häntä.

”Sinä säikäytit minut”, Rose hengähti painaen kämmenensä rintakehälleen.
”Oletko sinä jo kuullut ilmiintymiskurssista?” Albus kysyi saman tien vetäessään Rosen viereisen penkin allensa.
”Ai, sinäkin olet siis kuullut siitä”, Rose mumisi ja painoi sulkakynän niin terävästi pergamentille, että siihen tuli reikä.
”Joo, kuulin juuri äsken”, Albus sanoi totuudenmukaisesti. ”Aika jännää, että kesään mennessä me saadaan jo ilmiintyä.”
Rose tyytyi vain hymyilemään pikaisesti samaan aikaan kun hän piti etusormellaan merkkiä kirjansivulla ja toisella kädellä kirjoitti jotain pergamentille. Kun Albus oli hetken vielä hehkuttanut miten hienoa oli, kun he saivat opetella ilmiintymistä sinä vuonna, eivätkä vasta ensi vuonna, Rose painoi riimukirjan kannet yhteen, survoi sen laukkuunsa ja vaihtoi sitä vastoin puheenaiheen suunnitelmaan, jota he olivat käyneet läpi monta iltaa.
”Eikö sinua yhtään huoleta, että opettajat saavat meidät kiinni?” Rose kysyi epäuskoisena.
”Ei oikeastaan”, Albus sanoi melko välinpitämättömänä ja kohautti harteitaan. ”Meillä on aika hyvä suunnitelma ja onhan minulla aina näkymättömyysviitta ja Jamesin kartta.”
”Joo, mutta te olette ennenkin jääneet kiinni”, Rose muistutti ja hänen mielessään varmaan pyöri elävä muisto siitä päivästä, kun he muut olivat hiippailleet Tylyahoon tutkimaan Griffinien taloa ja saaneet jälki-istuntoa kokonaiseksi kuukaudeksi.
”Mutta sinähän juoksit Adamin kanssa yhtenään öisin ulkona”, Albus puolestaan napautti, jolloin Rosen posket muuttuivat retiisinpunaisiksi.
”Te olette ties kuinka monta kertaa käyneet ulkona, turha edes verrata meitä – ”
”Joo, mitä sitten?” Albus kysyi. ”Ihan kuin aikoisit perua koko jutun tai jotain.”
Rose huokaisi ja heilautti laukun olkaimen hartioilleen.

”En minä sitä. Toivon vain kaikista eniten, että saamme edes tietää kuka animaagi on. En voi edes sanoin kuvailla kuinka suuri vaivannäkö se olisi, jos kaikki tapahtuisi turhaan.” Ja sen sanottuaan Rose oli pyyhältänyt matami Prillin ohi ja hänen askeleensa kajahtelut hävisivät jonnekin käytävän uumeniin.
Oli Rosen epäilyt sitten oikeat tai ei, ilta tuli nopeammin kuin kukaan osasi odottaa, ja Albus odotti kuuliaisesti näkymättömyysviitta kourassaan oleskeluhuoneessa, kunnes kello loi kymmenen. Sen jälkeen hän heitti viitan päälleen varmistaen, että oli piilossa jokapuolelta, ja tepasteli sitten hiljalleen ulos muotokuva-aukosta ulkona odottavan Teddyn luo.
”Al, sinäkö siinä?” Ted kysyi varovasti ja hänen katseensa harhaili vähän väliä suunnilleen siinä kohin, missä Albus seisoi.
”Joo, minä”, Albus vastasi kuiskaten. ”Näkyikö matkalla tänne Voroa tai valvojaoppilaita?”
”Ei”, Ted sanoi huojetuneena ja he lähtivät yhdessä laskeutumaan portaita alas. ”Missä kerroksessa Hugo ja Roxanne partioivat?”
”Seitsemännessä”, Albus sanoi, jolloin Teddy nyökkäsi merkitsevästi, mikä varmaankin tarkoitti sitä, että hän otaksui heidän murtautuvan rehtori Rhialdorin kansliaan. ”Huolettaako se sinua?” hän kysyi sitten kun Ted oli ollut hetken hiljaa.
”Mikä? Sekö, että murtaudumme Rhialdorin huoneeseen? Hieman ehkä”, Ted vastasi virnistäen. ”Hän on melko etevä velho. Uskallan jopa väittää, että lähes yhtä etevä kuin Dumbledore aikoinaan… Ei, ehkei kuitenkaan niin etevä, mutta kyllä minua jonkin verran hirvittää murtautua hänen kansliaansa. Luotan Rhialdoriin ja hän minuun… Olisi sääli menettää hänen luottamuksensa.”
”Ei me jäädä kiinni”, Albus sanoi ja pysähtyi sitten äkisti kun oli kuulevinaan askelia. ”Odota, Ted.”
Myös Ted pysähtyi nyt ja kuunteli. Hetken Albus oli luullut kuulevansa hengitystä; samanlaista rahinaa kuin joskus kauan aikaa sitten oli kuullut tällipajun tunnelissa hakiessaan Lilyä rääkyvästä röttelöstä… Mutta jos hän oli kuullut sen, nyt sitä ei aikanaan tuntunut kuuluvan enää missään.

”Mitä salakäytävää sinä tulit?” Albus kysyi jähmettyneenä aloilleen.
”Hunajaherttuan”, Ted kuiskasi ja katsoi hänkin ympärilleen lamaantuneena. ”Kuulitko sinä jotain?”
”Olin kuulevinani”, Albus sanoi. ”Ei kai tämä ole taas se Ajanverkko-juttu? Se, mistä sinä puhuit silloin Kalmanhanaukiolla?”
”Ei, en usko. Me olemme sentään Tylypahkassa”, Ted sanoi sitten ja rentoutui silminnähden. Kun ääniä ei kuulunut mistään suunnasta, he jatkoivat matkaansa käytävää pitkin pitäen kuitenkin aina vähän väliä silmällä selustaansa. ”Minä muuten kysyin Hermionelta siitä kartanosta, jossa me olimme.”
Albus henkäisi yllättyneenä. Hänellä oli ollut joululoman jälkeen niin paljon kaikkea mielessään, että kartanon äänet olivat jääneet taka-alalle ja syrjäytyneet hänen mielessään. Hän ei ollut muistanut ollenkaan ottaa selvää, miksi hän oli kuullut ne äänet, vaikka vain muutama viikko sitten se oli tuntunut maailman tärkeimmältä tehtävältä. Albus oli kaiken aikaa vain miettinyt seniltaista suunnitelmaa, Chloea, Tylypahkan joululomanaikaisia tapahtumia, Scorpiusta ja Lestrangen kummallista kirjettä, että ei ollut lainkaan ihme, että hänellä ei riittänyt aika enää ratkomaan kartanon ääniä.
”Minä olin unohtanut”, Albus myönsi vilpittömään sävyyn.
”No, ei se mitään – minä kysyin”, Ted sanoi lämpimästi mutta vakavoitui sitten. ”En kuitenkaan usko, että tulet ilahtumaan kuulemistasi asioista.”
”Vaikka pistäisit parastasi, et tuskin pystyisi enää järkyttämään minua enempää”, Albus sanoi lähinnä itselleen kuin Teddylle ajatellen mielessään kartanon salaperäistä kirjettä ja valmistautui kuuntelemaan.
”Hermione, Ron ja isäsi todella ovat olleet Malfoyden kartanossa”, Ted aloitti vakaalla äänellä, josta ei heijastanut minkäänlaisia tunteita. ”Se ei kuitenkaan ollut mikään mukava vierailu, vaan he joutuivat sinne vasten tahtoaan… No, tuohon aikaan kun he olivat olleet sinun ikäisiäsi, Al, kuolonsyöjät asuttivat Malfoyden kartanon ja tekivät siellä kaikennäköistä… No, voit vain kuvitella.”

”Tappoivatko he -?” Albus kysyi varovasti, vaikka hän saattoikin jo arvata vastauksen.
”Ja jos eivät tappaneet, niin tekivät jotain yhtä kamalaa”, Ted mumisi puoliksi harmissaan ja puoliksi näreissään. ”Hermionea kidutettiin siellä.”
”Mitä?”
Albus pysähtyi keskelle käytävää katse yhä Teddyssä ja hänestä tuntui, että joutuisi pian syömään äskeiset sanansa. Jostain syystä, vaikkei Ted pystynyt näkemään häntä, hänkin oli pysähtynyt paikoilleen ja tarkasteli sitä paikkaa, jossa Albus parhaillaan seisoi.
”Näin on”, Ted vastasi vakavana. ”Sinä iltana kun me olimme nykyään siis Scorpiuksen omistamassa kartanossa, kuulit juuri Hermionen, Ronin ja isäsi. Ja minähän sanoin, että Ajanverkko kanavoituu silloin kun jossain paikassa on tapahtunut jotain mullistavaa… Se oli sairasta aikaa, Al, sinun täytyy ymmärtää se ja – ”
”Mutta tietääkö Scorpius tästä?” oli Albuksen päälimmäinen kysymys kaikesta kuulemastaan.
”En osaa sanoa”, Ted sanoi ja hänen kulmiensa väliin ilmestyi lievä ryppy. ”Jos tietää, hän mahtaa olla suunniltaan. Ehkä siksi he riitelivät isänsä kanssa?”
Mutta Albus tuskin enää edes kuuli mitä Ted sanoi. Hänen ajatuksensa laukkasivat jo kaukana Scorpiuksessa ja Lestrangen kirjeessä, jonka hän oli saanut käsiinsä kartanon kirjan välistä… Jos Hermionea oli kidutettu aiemmin tuossa samassa kartanossa Malfoyden läsnä ollessa, miten ihmiset voisivat yhtäkkiä muuttua ja katua hirvittäviä tekojaan? Ja silloin Albus muisti sanat, jotka Hagrid oli sanonut Malfoyistä heidän ensimmäisenä vuonna Tylypahkassa: Kaikki niistä kannatti pitkän elämän Voldemortia ja sitte osotti muka jotain katumusta. Kukaa ei saanu selville, mistä se kauhee valaistuminen yhtäkkii tuli… Potaskaa, sanokaa mun sanoneen. Jos pystyisivät niin nostaisivat varppina Voldemortin haudasta takas valtaan. Ja heti perään hänen pääkopan uumenissa kaikuivat Teddyn sanat: Älä tutustu siihen poikaan, Al. Usko pois, hän tulee vielä perimään samat ominaisuudet kuin mitä isällään on.
”Al? Mitä nyt?”

”Katsoivatko Malfoyt vain vierestä kun Hermionea…” Kidutettiin, Albus ajatteli, muttei pystynyt sanomaan sitä ääneen.
”Joo, mutta sinun täytyy ymmärtää, että – ”
”Täytyy ymmärtää?” Albus kysyi uskomatta korviaan ja kääntyi katsomaan sitten Teddyyn riuhtoen näkymättömyysviitan päältään. ”Ted, se on yhtä paha asia! Vierestä katsominen on sama asia kuin itse teko!”
”Vedä viitta päällesi”, Ted sihahti hiljaa. ”Joku tulee.”
Ja kun Albus oikein kuunteli, käytävän toisesta päästä kuului tosiaan askelia. Hän loi Teddyyn vielä viimeisen mulkaisun ja sujahti sitten kovin vastahakoisesti viittansa alle ja tarkkaili Teddyn vierestä käytävän päähän. He seisoivat molemmat hetken hievahtamatta paikoillaan ja tuijottivat sinne suuntaan, josta äänet olivat kuuluneet, mutta niin kuin ensimmäiselläkin kerralla: Ne olivat loppuneet.
”Parasta mennä pian tarvehuoneeseen”, Ted kuiskasi ja lähti johdattamaan heitä ylös suuren portaikon rappusiin.
He tulivat tuokion kuluttua tarvehuoneeseen, jossa Rose, Scorpius ja Deneb odottivat heitä päät painuksissa yhteen, mutta kun Albus ja Ted astuivat huoneeseen, he kohottivat katseensa ja lakkasivat puhumasta.
”Missä James on?” Albus kysyi oitis kun tätä ei näkynyt missään.
”Hän ei ole tullut”, Rose sanoi hetken päästä ja katsoi ohimennen Scorpiusta. ”Me ei oikein tiedetä, missä hän on…”
”Eikö kukaan ole nähnyt Jamesia?” Albus kysyi ja katseli heitä muita vuoronperään. Jokainen näytti tietämättömältä eikä sanonut sanaakaan, vaikka Albuksen mielessä kävikin pieni sykähdys siitä, että kaikki ei ollut kohdallaan. Hän oli vain muutama tunti sitten tavannut Jamesin melko järkyttyneenä toisessa kerroksessa, mutta sen jälkeen tätä ei ollut näkynyt ollenkaan.

”Minä lähden etsimään häntä”, Scorpius sanoi ja oli jo valmiina nousemaan ylös tuolista, mutta Rose tarttui äkisti hänen käsivarteensa ja nousikin itse ylös.
”Ei, minä menen”, hän sanoi katse Albuksessa. Albus, jonka mieli kiehui yhä Teddyn äskeisistä sanoista, olisi mieluusti antanut Scorpiuksen häipyä tiehensä, mutta hillitsi viimeisillä voimillaan itsensä ja nyökkäsi Roselle hyväksyvästi.
”Eli me muut siis menemme”, Ted sanoi päättäväisesti, jolloin Albus ja Deneb piiloutuivat kaksistaan näkymättömyysviitan alle, koska arvelivat että heidän jalkansa paljastuisivat, jos Scorpius tulisi myös viitan suojiin. Ted meni edeltä tarvehuoneen ovesta ulos Scorpius perässään ja Albus sekä Deneb vanavedessään. Albus vilkaisi syrjäkarein selustaansa ja huomasi Roxannen ja Hugon kaartelevan käytävän toisessa päässä vahdissa, ettei kukaan ulkopuolinen pääsisi seitsemänteen kerrokseen. Sitten he jatkoivat matkaansa sinne, missä rehtori Rhialdorin kanslia sijaitsi.
”Onko normaalia pelätä kuollakseen, jos me murtaudumme Rhialdorin kansliaan?” Deneb kysyi hetken päästä.
”On”, Albus vastasi totuudenmukaisesti ja pysähtyi tutun kivihirviön eteen. ”Ted, salasana.”
”Toffeepastilli”, Ted kuiskasi hiljaa, jolloin kivihirviö kiepahti sivuun ja laski heidät menemään kansliaan johtaviin kierreportaisiin.
”Sait sen kuulostamaan niin yksinkertaiselta”, Deneb mutisi astuessaan Teddyn ohitse Albus rinnallaan.
”Joskus parantajana olemisestakin voi olla hyötyä”, Ted sanoi hymyssäsuin.
He nousivat portaat ylös ja saapuivat pian kanslian etuoven eteen, johon oli kirjailtu Elessar Rhialdor, ja pysähtyivät sitten kaivamaan Scorpiuksen kantamaa laukkua, joka sisälsi hiippailulle tärkeitä esineitä. Scorpius kaivoi laukkuaan ja otti sieltä esiin puukon, jonka työnsi Rhialdorin oven lukkoon ja väänsi kolmasti. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja Albus oli luottanut niin syvästi puukon pettämättömyyteen, ettei ollut keksinyt lukon tilalle minkäänlaista varasuunnitelmaan; olihan hän niin kovasti luottanut koko suunnitelmaan.

”James sanoi, että se toimii kaikkiin lukkoihin!” Albus kivahti kiukkuisesti ja yritti vielä itsekin vääntää puukon terää lukossa.
”Luulitteko te todella, että puukko tepsii Rhialdorin kanslian lukkoon?” Ted kysyi epäuskoisena.
”Se ei ole tavallinen puukko”, Albus sanoi hampaat irvessä ja vetäisi puukon pois lukosta kun se ei ollut siltikään suostunut aukeamaan. ”Tämä aukaisee lukkoja.”
”No, mitäs nyt?” Scorpius kysyi ja otti puukon pois Albuksen kädessä, kun tämä alkoi näyttää äkisti siltä, että aikoisi iskeä terän pian Rhialdorin oven mahonkiseen pintaan. ”Yritetäänkö sauvoilla? Minä tiedän erään loitsun, joka – ”
Scorpius keskeytti puheensa kun Deneb nakkasi näkymättömyysviitan päältään ja tarttui ovenkahvaan sekä siihen kohtaan, missä oven saranat olivat, ja repi sitä paikoiltaan varmana siitä, että hetken päästä heillä olisi vapaa sisäänpääsy Rhialdorin kansliaan.
”Mitä sinä teet?” Scorpius kysyi kulmat koholla.
”Irrotan oven paljain käsin”, Deneb vastasi yhtä huolettomasti kuin häneltä olisi tiedusteltu päivän säätä.
Scopiuksen ilme oli pöllämystynyt, ja Albus arvasi, että hän mietti taatusti mielessään oliko Deneb oikeasti tosissaan.
”Ota se sauva. Huolestutat minua”, Scorpius mutisi sitten ja tuuppasi Denebin pois oven edestä.
”Ja mitä meidän pitäisi muka näiden avulla tehdä?” Deneb tuhahti sitten kun he kaikki olivat kaivaneet sauvansa ja osoittivat niillä lukkoa.
”Kun lasken kolmeen”, Scorpius sanoi, ”sanokaa selvällä äänellä reklusus janua. Valmista?”
”Latinaa”, Ted mumisi katse nauliintuneena Scorpiukseen. ”Mistä olet sen oppinut?”
”Isä osti minulle joskus vanhan loitsukirjan”, Scorpius vastasi hieman uhittelevasti kun he kaikki tulivat huomanneeksi, että Teddyn ilme oli ollut hivenen huolestunut.
”Mitä nyt, Ted?” Albus kysyi kun kukaan ei hetkeen sanonut mitään.
”Minä – ei mitään”, hän mumisi ja hymyili sitten pikaisesti Albukselle. ”No niin, eiköhän sitten kokeilla…”

”Yksi – kaksi – ” Scorpius lausui ja korjasi omaa otettaan sauvassa. ” – KOLME!”
”Reklusus janua!” he kaikki kuiskasivat yhteen ääneen Scorpiuksen ohjeiden mukaisesti ja hetken Albuksesta tuntui, etteivät raskaat taioilla lukitut lukot liikahtaisi niin kuin eivät olleet liikahtaneet puukonkaan kanssa – tai sen paremmin Denebinkään – mutta kului tovi hiljaisuudessa, ennen kuin lukosta kuului pientä natinaa. He odottivat hetken hiljaisuudessa toivoen kukin hartaasti, että he pääsisivät kansliaan, ja heidän odotuksensa yltyi yhä vain, kun jostain alhaalta kierreportaista kuului jälleen samanlaisia askelia kuin viimeksi kun Albus oli yhdessä Teddyn kanssa kävellyt tarvehuoneeseen.
”Joku tulee”, Scorpius kuiskasi jännittyneenä ja loi hätääntyneitä katseita kierreportaisiin. ”Tämä toimi viimeksi minun kanssani…”
Ja juuri kun Albus oli ollut varma, että joku kopistelisi ylös Rhialdorin oven eteen, lukko kalahti ja ovi narahti auki itsestään sallien vapaan sisäänpääsyn kansliaan. Deneb hihkaisi innoissaan ja kapusi ensimmäisenä sisään perässään Scorpius ja Ted, mutta Albus vilkaisi vielä viimeisen kerran sinne, mistä askeleet olivat jälleen kuuluneet, ja astui hetken päästä itsekin kansliaan, jonne Ted ja Scorpius olivat juuri luoneet hieman valoa.
”Miten Rhialdor on suojannut noin kehnosti kansliansa?” Deneb kysyi huvittuneena ja talsi korkean huoneen poikki sinne, missä rehtorin pöytä sijaitsi.
”Siksi, että tein vain puolituntia sitten jotain sellaista, jonka vuoksi pomoni voisi potkaista minut näyttävästi pihalle Pyhästä Mungosta”, Ted kommentoi ja näytti siltä, että se oli selvästikin ollut hänen mielestään virhe. ”Voro oli lukitsemassa kyllä kanslian, mutta, niin, minä vähän kuin hämäytin hänet.”
”Eikö Voro tajunnut mitään?” Deneb kysyi ihmeissään ja kun Ted nyökkäsi hajamielisesti, hän virnisti leveämmin kuin koskaan. ”En tiennyt koskaan, että hän on niin mäntti.”
”D, pää kiinni”, Scorpius ärähti ja loi valoa Rhialdorin lasikaappien suuntaan. ”Ruvetaan hommiin ennen kuin Voron hämäytys lakkaa vaikuttamasta. Al, onko sinulla aavistustakaan -?”

Mutta Albus oli hetkeksi unohtanut tyystin, miksi he olivat alun perin tulleetkaan rehtori Rhialdorin kansliaan. Hän oli kohottanut oman sauvansa näyttämään valoa toisella puolen huonetta olevaan lasikaappiin tai pikemminkin sen ylähyllylle, jossa lepäsi rubiinikahvainen kiiltävä miekka, ja vaikka Albus oli monta kertaa nähnyt Rhialdorin kansliassa niin isoja kuin vaatimattomimpiakin miekkoja, hän oli jostain syystä kiinnittänyt huomionsa tähän yhteen. Hän asteli lähemmäs lasikaappia ja piti valoa koholla toisella kädellään samalla kun tarttui kiinni miekan kahvaan.
Kukaan ei hiiskahtanutkaan – ei edes Ted, joka oli nyt siinä vähäisessäkin valonhohteessa muuttunut kalpeaksi. He kaikki suuntasivat valoa sinne missä Albus piteli miekkaa kädessään ja oli laskenut oman sauvan takaisin taskuun. Hän käänteli miekkaa kädessään useamman kerran ennen kuin veti sen tupesta ja luki siihen kaiverretut sanat: Godrick Rohkelikko.
”Merlin”, Albus henkäisi ja oli tiputtaa miekan käsistään innostuneisuudesta että järkytyksestä.
”Mitä?” Ted kysyi lamaantuneena.
”Tämä on… Godric Rohkelikon miekka”, Albus kuiskasi tahattoman dramaattisesti. ”En tiennyt, että se oli oikeasti olemassa. Tai täällä.”
Scorpius naurahti aivan niin kuin se olisi kuulostanut tuhahdukselta.
”Et tiennyt? Sinun isäsi, Al, on käyttänyt tuota miekkaa monet kerrat. Kuinka hän ei ole -?”
”Maininnut siitä?” Albus lopetti hänen lauseensa samaan aikaan kun hän päätti olla välittämättä Scorpiuksen sanoista; hän soimaisi isäänsä myöhemmin. ”Ehkäpä siksi, että isällä ei ole tapana leveillä sellaisilla asioilla, kuten että hän on pitänyt Godric Rohkelikon miekkaa kädessään.”
Scorpius katsoi häntä takaisin varsin pöllämystyneenä, mutta ei ryhtynyt väittelemään asiasta. Hän kohautti harteitaan ja mutisi sitten jotain sen tapaista kuin ”Unohda että edes kysyin” ja laahusti peremmälle huonetta. Albus ihaili vielä hetken käsissään lepäävää miekkaa, kunnes Ted tuli puistelemaan hänet mietteistään ja he aloittivat yhdessä etsinnän.

He joutuivat olemaan koko ajan varuillaan, ettei yksikään muotokuvista heräisi, vaikka Albus olikin pari kertaa ollut lähes varma siitä, että yksi muotokuvista – paikka, jossa Albus Dumbledore istui – oli liikahtanut kehyksissään. Asioiden nopeuttamiseksi Albus oli yrittänyt sinnikkäästi tulejo-loitsua, vaikka Scorpius olikin maininnut jo kahdesti, että Rhialdor on piilottanut animaageja koskevan lapun hyvään talteen, johon kyseinen loitsu ei tepsisi. Hän oli vielä kerran yrittänyt samaista loitsua, mutta joutui luovuttamaan ja myöntämään, että Scorpius oli ehkä oikeassa. He siis jatkoivat etsintöjä ilman taikuutta.
Kun he olivat penkoneet hetken Rhialdorin lipastoa, kaappeja, hyllykköjä ja erinäisiä laatikoita, joiden seasta Deneb aina silloin tällöin joutui hätistämään muutaman hutsun, Scorpiuksen ääni helähti hetken päästä jostain pimeydestä.
”Hei, katsokaa.”
Albus syöksyi oitis sinne mistä ääni oli peräisin ja toivoi kovasti, että Scorpius oli löytänyt rekisteripaperin, mutta kun he kaikki olivat kerääntyneet tämän ympärille, Scorpius pitelikin kädessään vanhaa pölyistä valokuvaa ja valaisi sitä. Albus ei ensin onnistunut tajuta miksi kuva oli näyttämisen arvoinen, mutta sitten hän tunnisti kuvasta lähes samanikäisen pojan kuin hän itse oli ja joka muistutti erehtymättömän paljon yhtä toista hänen tuntemaansa poikaa –
”James?” Albus kysyi hetken päästä, vaikka hän jotenkin osasi epäilläkin että se ei olisi James. Kuva oli ryttyinen ja sen päälle oli todennäköisesti kaatunut aamukahvitkin muutaman kerran, mutta kaikista valokuvista sen erotti sen vuoksi, että se oli niin tavattoman vanha.
”Joo, James”, Scorpius sanoi Albuksen hämmästykseksi. ”Muttei sinun veljesi. Se on sinun isoisäsi.” Hän ojensi kuvan Albukselle, joka otti sen vastaan häkeltyneenä. Ja niin tosiaan, kuvassa hymyili lähes identtisen näköinen poika hänen omaan veljeensä verrattuna ainoana poikkeuksena, että hänen isoisänsä kasvoja somistivat silmälasit. Jopa isoisä Jamesin ja hänen veljellään molemmilla tukka rehotti aivan samanlaisena, mikä taas oli selitys varmaankin sille, että myös Albuksella oli hankaluuksia harjata hiuksensa silloin kun hän sille päälle sattui. Hän hymyili kuvalle lähes väistämättäkin samaan aikaan kun kuljetti katsetta isoisästään tämän oikealle puolelleen.
Jamesin vieressä seisoi kolme muutakin poikaa, joista Sirius oli kaikista helpoin tunnistaa. Hänen korvan yli ryöppyävä tukka näytti kummalliselta, mutta Albus joutui myöntämään, että hän oli ollut yhtä komea ja röyhkeännäköinen kuin hänen isänsä oli aina kertonutkin. Siriuksen vieressä seisoi myös kaksi muuta poikaa, joista toinen oli hintelä ja melko lyhyt; toinen sitä vastoin pitkä mutta uupuneen ja väsyneennäköinen. Silti, jostain eriskummallisesta syystä tai aistista, Albus oli tietoinen siitä kuka toinen heistä oli. Hän hivutti varovasti valokuvan Teddylle ja hymyili.

”Se on sinun isäsi”, Albus kuiskasi.
Teddyn ilme oli mitäänsanomaton. Hän otti valokuvan vastaan pöllämystyneenä ja tarkasteli sitä ilmeettömänä. Kun hän oli jonkun aikaa katsonut kuvaa, hän katsoi jonnekin pimeyteen niin, että Albus tiesi tunkea oman hohtavan sauvan hetkeksi taskuun.
”Minä en ole koskaan…” Ted sanoi sitten paksulla äänellä ja katsoi uudestaan kuvaa. ”En koskaan nähnyt yhtä ainutta kuvaa isästäni.”
Albus oli arvannut sen, sillä Harry oli varmasti paljon kertonut Teddyn isästä, mutta hänellä ei ollut juuri näyttää minkäänlaista kuvaa. Tai jos oli – no, Albus ajatteli katkerasti, hän tahtoi mieluummin salata senkin.
Scorpius ja Deneb nousivat pystyyn, joskin Deneb hieman pettyneenä siitä, ettei asia ollutkaan kovin erityinen, ja palasivat takaisin etsimään paperia. Ted lykkäsi valokuvan takaisin Albukselle ja nousi hänkin kyykystä jaloilleen Albus aikeina tehdä samoin ennen kuin hänen katseensa jähmettyi kuvan alalaitaan ja siihen kirjoitettuun tekstiin…
Kuvassa Sarvihaara, Anturajalka, Kuutamo ja Matohäntä. Toisin sanoen nerot. Koko kirjoitus oli jo sinänsä huvittava, mutta Albusta ei olisi voinut vähempää naurattaa. Hän katsoi nimeä Matohäntä ja sen yläpuolella luihistelevaa hintelää poikaa, jonka liike ja katse oli ilmeisesti ajansaatossa jähmettynyt niin kuin kolmen muun pojan. Ja nyt kun Albus oikein rääkkäsi aivojaan, hän muisti missä oli kuullut tuon nimen.
”Ajanverkko!” Albus huudahti tajuten liian myöhään miten kovaa hän oli sen sanonut.
He kaikki osoittivat häntä sauvoillaan valon häikäistessä Albuksen silmiä, mutta hän ei välittänyt, vaan katsoi Teddyä.
”Ted, ajanverkko”, Albus sanoi madaltaen ääntään ja osoitti kuvan hiirimäistä poikaa. ”Matohäntä! Hän on Matohäntä!”
Scorpius ja Deneb katsoivat hetken pyöristyneinä vuoronperään Albusta ja Teddyä tajuamatta ollenkaan, mistä hän puhui. Mutta Ted katsoi puolestaan häntä niin ymmärtäväisenä kuin suinkin voi, mutta siinä seurassa hän ei voinut juuri muuta kuin nyökätä ja jatkaa lipastojen tonkimista. Albus päätti palata asiaan myöhemmin ja taitteli valokuvan pienemmäksi osaksi sujauttaen sen saman tien taskuunsa.

Kun he olivat kaikki hetken päästä löytäneet muutaman toisenkin valokuvan ihmetellen syvästi ääneen, miten ihmeessä Rhialdor oli saanut sellaiset kuvat käsiinsä, Ted oli todistanut olleensa hyvä valinta heidän mukaansa, nimittäin hän oli luonut erääseen Rhialdorin kansioon taitavan manauksen ja löytänyt rekisteripaperit.
”No niin, katsotaan…” Albus mumisi ja selasi lehtiötä kädessään. ”Hitsi, että nykyään on paljon animaageja… Meillähän menee iäisyys kun etsimme häntä!”
”Ei mene”, Ted sanoi ja liu’utti sormenpäänsä ensimmäisen paperin ylälaitaan. ”Katso, nämä menevät aakkosjärjestyksessä. Mikä animaagi se olikaan?”
”Susi”, Albus sanoi ja he plarasivat lehtiötä S-kirjaimen kohdalle ja alkoivat etsiä sydän pamppaillen sutta.
”Tuossa se on”, Scorpius huomautti ja nappasi yksittäisen paperin sudesta ja levitti sen heidän kaikkien silmien alle.
Albus selasi kyseisen velhon tai noidan tietoja siihen asti, kunnes hänen näkökenttäänsä ilmestyi henkilökohtaiset tiedot animaagista, ja hän ryhtyi lukemaan. Hän oli juuri siinä kohdassa, jossa esiteltiin henkilön syntymävuosi ja totesi juuri mielessään kuinka paljon vanhempi animaagi heitä oli, kun Scorpiuksen sormi osoitti palkkia aivan paperin alalaidassa. Albus kohdisti katseensa oitis Scorpiuksen osoittamaan palkkiin, johon oli kirjattu varsin virallisella käsialalla Edna Griffin.
Ja ellei Ted olisi pitänyt toisella kädellä paperin ylänurkasta kiinni, se olisi luiskahtanut Albuksen käsistä ja tippunut jonnekin olemattomiin. He kaikki olivat varmasti nähneet saman kuin hänkin, mutta tuijottivat yhtä kaikki vain tuota kankealla käsialalla kirjoitettua nimeä tietäen mainiosti mitä se tarkoitti heille tai mitä se tarkoitti Cadralle. Albus oli kiitollinen mielessään, ettei James ollut sittenkään tullut mukaan, mikä se syy ikinä lie olikin…
”Cadran äiti on…” Scorpius aloitti hämmentyneellä äänellä.
”…elossa”, Deneb lopetti hänen lauseensa yhtä yllättyneenä.
Albuksen pääkopassa surisi sata kysymystä yhtä aikaa. Päällimmäisenä kuitenkin hän tajusi aika yksinkertaisen asian: Jos Cadran äiti todella oli elossa, hän pystyisi kertomaan heille kuka herra Griffinin oli murhannut ja kuka jatkoi sitä edelleen Tylypahkan ulkopuolella. Ja mikä pahinta, Albus ajatteli ohikiitävän hetken mielessään samalla kun Ted jo tunki paperia takaisin kansioon, Rose tahtoisi varmasti tietää, kuka on vastuussa siitä, että Adam lepää tälläkin hetkellä mullan alla.

***
Muutan sen kirpuks, vaarattomaks kirpuks, sit panen kirpun pakettiin ja panen paketin toiseen pakettiin ja lähetän sen itelleni. Ja kun se tulee... muahahah! Läjäytän sen vasaralla!

Poissa Sari

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Ficciholisti
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 28.4!
« Vastaus #53 : Huhtikuu 28, 2009, 21:48:14 »
Jeeeeij, piristit kivasti mun iltaa taas! Sain juuri tehtyä melko vaikeat matikan läksyt ja kun vihdoin pääsin koneelle - jatkoa! :D

Voivoi, nyt taitaa Albus edetä vähän liian lujaa...Oli hyvin kuvaillut tuon Chloen hämmentyneen reaktion, koska siitä ei oikein saanut selvää, oliko se iloinen vai ei :P

Kukahan tuo Kelvin nyt on olevinaan? Ja mitä pirua tuo Cadra nyt meinaa?
Voi James parkaa, mun käy nyt kovasti sitä sääliksi :(

Jotenkin omituista ettei Rose innostunut tuosta ilmiintymisjutusta. Tässä on nyt joku juttu...

Aaaaa, toi loppu! Cadran äiti elossa, mitä pirua? :o
Voi apua, nyt haluan taas niin sikana jatkoa ettei hyvin mee :D Eli pistähän sitä pian etten ihan kuole tänne! Mutta mahti luku siis. Ja anteeksi näin tyngästä kommentista ;P
I think you said what do you think to make me think you do, but really you don't.

Poissa Raparperi

  • Pahislynkkarikerhon puheenjohtaja ;)
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 28.4!
« Vastaus #54 : Huhtikuu 30, 2009, 15:56:15 »
Tulinpa koulusta ja mikäs se odottikaan kuin Aistiharhan jatko, kiva alku vapulle.

Albus ja Chloe- kohtaus, ihana
James, suloinen mustasukkaisen, harmi kun sai kylmää vettä niskaan
Cadra ja Kelvin, aidosti kirjoitettu, toi lisäjännitystä
Teddy, jäi hieman etäiseksi, mutta eihän se mikään päähenkilö olekaan
Rehtorin kansliaan murtautuminen, nerokkaita juonenkäänteitä, se valokuva ja etenkin se animaagi

Kirjoitusvirheitä ei, mutta jonkin verran toistoa. Muutamissa kohdissa sama asia sanottiin peräkkäin melkein samoilla sanoilla, ja esim tätä en ymmärtänyt
Hän vielä kuuli Voron jupisevan jotain mennessään ohi, muttei voinut kuulla siitä tuon taivaallista,

Tajusin muuten kun katsoin pitkästä aikaa TSH-leffoja, että Aragornin haltiakielinen(?) nimi on Elessar, sama kuin nyt sinun Rhialdorillasi, ovelaa ;)
"Muikkunen, ota airo."

Solemn Spoiler Alert -blogi tv-addikteille ja lukutoukille ;)

Poissa kikieh

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 28.4!
« Vastaus #55 : Heinäkuu 07, 2009, 18:44:24 »
Huh, hei taas! En voi uskoa, että siitä on muuten kaksi kuukautta kun viimeksi olin täällä jatkoni kanssa. Minua todella hävettää myöntää, että tämän luvun kanssa meni todellakin se kaksi kuukautta kirjoittamisessa, mutta sanottakoon että ensimmäisenä kuukautena inspis oli melko kateissa, nimittäin tämä oli se luku, jota olin kaavaillut melko pitkään ja minun todella piti miettiä rankasti, miten toteutan sen. Loppujen lopuksi en siis osannut kirjoittaa tätä lainkaan, joten katsoin parhaaksi vaihtoehdoksi olla kirjoittamatta ollenkaan, vaikka kirjoittaahan minä todellakin tätä halusin. Sitten nyt tässä yhden kuukauden aikana olen kirjoittanut Aistiharhaa epäsäännöllisen säännöllisesti, ja tänään sain luvun viimein valmiiksi... En osaa yhtään sanoa, mitä mieltä koko luvusta sitten ylipäätänsä olen. Mielestäni se ei onnistunut aivan kuten halusin, mutta ei myöskään epäonnistunut. Sen verran kuitenkin sanon, että tästä luvusta eteenpäin on todella vaikea kirjoittaa. Enää olisi jäljellä yhdeksän lukua ennen loppua, mikä tuntuu todella oudolta sinänsä. Kuvittelin muuten saavani Aistiharhan loppuun tämän kesän puolella, mutta en usko sen olevan mahdollista, nimittäin ne yhdeksän lukua pitäisi kasata kuukaudessa kasaan? Hell no. :D Kunpa pystyisinkin.

mamohh, kiitos paljon! :) No voin sen ainakin luvata että Cadrasta ja Jamesista on tulossa lisää tässä luvussa ja asiat toivottavasti selkenee edes hieman! Ja joo, onhan tätä kerääntynyt aikamoinen sivuläjä varmastikin, ajattelin että kunhan saan tämän loppuun, korjailen tekstiä luku luvulta ja tulostan myös itselleni. Ja isi tykkää kun mustetta ja paperia kuluu...

Sari, kiitän! :) Voi kun minun tekisi niin kamalasti mieli paljastaa näitä juonijuttuja, miksi tietyt asiat menevät niin kuin menevät, mutta eieiiii voi! Mutta lupaan, että lopussa kaikki selviää sitten viimein! Ja niin, tämä jatkohan tuli vasta nyt, joten toivottavasti et sentään ihan vielä kuihtunut sinne!;) Ensi kerralla nopeutan jatkon kirjoittamista, lupaan käsi sydämellä.

Raparperi, kiitoksii myös tänne. :) Jep, tsekkaan edellisen luvun noilta toistoilta mahdollisimman pian! Niin ja aivan oikein, Elessar-nimi on napattu Aragornin nimestä ihan juuri siitä syystä, että se toimii esikuvana Rhialdorin hahmossa :) Aina kun kuvittelen mielessäni Rhialdoria, en saa kenenkään muun kasvoja mieleen kuin Aragornin. :D Helpottaa varmasti myös lukijoitten mielikuvaa rehtorista, mikäli on katsonut vähääkään TSH-leffoja! Ja ainiin, se sinun mainitsema luvun nimi tuolla joskus aiemmin, joka oli Aavistamatonta ja aavistettua tai jotain tuohon suuntaan (olen liian laiska tarkistaakseni), niin se oli sittenkin yhden HP-kirjan luvun nimi! Se oli muistaakseni Feeniksin killassa.

Ja ennen kuin päästän teitä vieläkään lukemaan jatkoa, pitää tehdä maininta, että mahdollisiin aukijääviin kysymyksiin lopusta tulee seuraavassa luvussa jatkoa. Nyt sitten minä häivyn enää selittelemästä ja päästän lukijat jatkon (jota on muuten yllättävän uuvuttavaa lisätä Vuotikseen ja tarkistaa kirjoitusvirheiltä) pariin!


26. luku – Käännekohtia

Sen tiedon rinnalla, että Cadran äiti olisi yhä elossa, oli Albuksen mielestä hävinnyt kaikki ne lukuisat muut asiat, jotka olivat kiinnostaneet häntä siihen päivään asti enemmän kuin kukaan osasi kuvitellakaan. Kuitenkin se tosiasia, että Cadran äiti oli elossa yhtä lailla niin kuin Albus kumppaneineenkin oli, pyyhki kaikki muut toissijaiset mietteet hänen mielestään. Hän oli lähes varma, että kaikki muutkin tiesivät mitä se tarkoittaisi, eikä siis voinut olla hokematta mielessään alituisesti, että heidän oli toimittava mahdollisimman nopeasti. Jos se kaikki oli totta; jos Cadran äiti todellakin eli, niin heidän olisi tavattava mahdollisimman pian.
”Tarkoitatko siis”, Rose sanoi kun he olivat kokoontuneet jälleen tarvehuoneeseen ja Albus oli kertonut kaiken Rhialdorin kansliassa tapahtuneen, ”että meidän pitäisi yksinkertaisesti vain kysyä ani- tai siis Cadran äidiltä, kuka murhasi herra Griffinin?”
”Minusta meidän pitäisi tehdä se mahdollisimman pian”, Albus sanoi ja oli varsin tietoinen siitä, että Jamesin tuoli loisti poissaoloaan jälleen kerran.
”Mutta kuinka me löydämme hänet?” Deneb kysyi ja kääntyi katsomaan Albusta. ”Oletko sinä muka nähnyt sitä sutta pitkilleen?”
”En”, Albus vastasi totuudenmukaisesti ja toivoi salaa, ettei hänen olisi tarvinnut vastata niin. Hän oli yrittänyt ennen tarvehuoneeseen menoa kuljeskella ympäri Tylypahkan pihamaita ja etsiä mahdollisia jälkiä sudesta, mutta oli palannut linnaan yhtä toivottomana kuin oli lähtenytkin. ”Mutta olen varma, että hän ei ole luovuttanut suhteeni. Hän seuraa minua vielä taatusti.”
”No, siihen asti kun me emme tiedä missä hän on”, Rose sanoi ilmeettömänä ja suoristautui pystyyn, ”me emme voi muuta kuin odottaa.”
Vaikka Rosen sanat kismittivätkin Albusta ja hän todenteolla tahtoi tehdä siltä istumalta jotain asian eteen, hän tottui kotvan kuluttua ajatukseen, että heidän täytyi vain odottaa. Muutamana seuraavana päivänä Albus oli vain istunut Rohkelikkotornin ikkunan edessä ja tuijottanut sinne suuntaan, jossa Hagridin mökki tuprutteli paksua savupilveä savupiipustaan ja jossa kerran hän oli nähnyt animaagin tarkkailevan häntä. Jopa niinä aikoina, kun Albuksella ja Scorpiuksella ei ollut tunteja, hän oli jättänyt Scorpiuksen kirjastoon kääntämään riimukirjaansa ja sännännyt ulos.
Mutta mitä useammin Albus sitä teki, hän joutui huomaamaan, että animaagista ei ollut näkynyt joulun jälkeen merkkiäkään. Hän tuli yhä epätoivoisemmaksi kun ajatteli sitä mahdollisuutta, että animaagi olisi sittenkin saattanut luovuttaa hänen suhteensa. Miksi se ei ollut tullut puhumaan Albukselle? Miksi se oli tyytynyt vain katselemaan ja seuraamaan?
Albuksella oli niin paljon mietittävää, että hän löysi enää vain öisin aikaa miettiä Godrick Rohkelikon miekkaa, jonka hän oli nähnyt Rhialdorin kansliassa. Hänen mielessään pyöri lukuisia kysymyksiä, mutta päälimmäisenä Albus mietti, miksei hänen isänsä ollut koskaan kertonut siitä. Eihän Harry ollut kertonut mistään muustakaan paljon mitään, mutta kaikista jutuista juuri se tuntui sellaiselta asialta, josta Harryn olisi kuulunut mainita. Olkoonkin, että Albus oli sanonut Scorpiukselle, ettei hänen isällään ollut tapana leuhkia sellaisilla asioilla, mutta Rohkelikon miekka oli kuitenkin aina… Rohkelikon miekka. Albus oli ollut kauan aikaa sitten huolissaan siitä, joutuisiko hän Luihuiseen vai ei… Miksei Harry ollut ikinä maininnut pidelleensä Rohkelikon miekkaa? Albus ei osannut selittää itselleenkään, miksi hän niin kiihkeästi olisi halunnut isänsä kertovan siitä. Se olisi ollut lohduke, todiste, että niin kuului olla. Että Albus todella oli rohkelikko aivan kuin hänen isänsäkin oli ollut.
Kun maanantai- ja tiistaipäivät olivat ohitse ilman ainuttakaan pimeyden voimilta suojautumisen tuntia, vaikka sellainen heille oli luvattu, Rohkelikon ilmoitustaululle oli tullut ilmiintymiskurssin lisäksi toinen lappu. Albus, Scorpius ja Hugo pääsivät lukemaan sen vasta vähän ennen iltapalaa, kun rohkelikot alkoivat valua ulos muotokuva-aukosta ja oleskeluhuoneeseen jäi rikkumaton hiljaisuus. Albus otti askeleen lähemmäs ilmoitustaulua ja asetti sitten lasejaan paremmin nähdäkseen sotkuisella käsialalla kirjoitetun viestin:

Pimeyden voimilta suojautumisen tunnit viivästyvät. Tunnit alkavat uudestaan ensi viikon alusta alkaen. Siihen mennessä oppilaat käyvät läpi kuutta seuraavaa kappaletta itsenäisesti.

Terveisin,
vararehtori
professori McGarmiwa


”Taas?” Hugo henkäisi turhautuneena. ”Miten vaikeaa voi olla yhden opettajan hankkiminen?”
Albus ja Scorpius eivät vastanneet. He molemmat kapusivat sanaakaan sanomatta poikien makuusaleihin kumpikin omiin huoneisiinsa, jossa Albus sai nauttia hetken yksinäisyydestä. Hän rojahti makaamaan pylvässängylleen ja potki hiostavat kengät pois jaloistaan. Hetken aikaa hänen ajatuksensa pyörivät Rohkelikon miekassa, kunnes hän nukahti Matohännän mustavalkeat kasvot mielessään…

***

James oli tietoisesti vältellyt seuraavan viikon aikana paitsi Albuksen myös Cadran seuraa. Hän ei ollut päässyt vielä selittämään muille, miksi oli muuttanut mieltään olla tulematta Rhialdorin kansliaan ja miksei ollut ilmoittanut siitä, mutta joskus Jamesista tuntui kuin hän ei aikoisi koskaan kertoakaan. Cadran ja Kelvinin käymä yhteinen keskustelu oli ollut kuin luja isku vyön alle… Rehellisesti sanottuna James ei tuntenut pienintäkään kiitollisuutta sen johdosta, että Cadra oli ilmaissut ykskantaan ettei häntä millään muotoa kiinnostanut Kelvin ja hänen seuransa, sillä Cadra oli sanonut jotain muuta, jota James ei hyvin yksinkertaisista syistä voinut sulattaa.
Olihan Cadra ollut heistä kahdesta aina se, joka ihme kyllä oli vitkastellut seurustelun tai ylipäätään minkään suhteen, mutta jopa James tiesi, että seurustelun kieltäminen oli vastenmielisintä maailmassa. Jos Cadra ei ollut kiinnostunut Kelvinistä – kuten hän niin kovasti väitti -, niin miksei hän kertonut Jamesista?
Hän oli vältellyt Cadraa niin paljon kuin mahdollista. Yhteisillä tunneilla James oli pakottanut Rohkelikon kapteenin, Ryanin, istumaan viereensä ja jos Cadra oli kysynyt jotain, hän oli vastannut vain muutamalla sanalla. Sitä oli jatkunut jo lähes viikon, eikä Jamesilla ollut aikomustakaan jutella tytölle mitään sen enempää. Hän oli niin kauheasti nähnyt vaivaa Cadran piirittämiseen, mutta yhtäkkiä tuo suurenmoinen tunne joululoman jälkeen oli kadonnut eikä hän loppuviikosta enää jaksanut käyttää ajatustakaan Cadraan.
James oli pitkästä aikaa siis viihtynyt huispaustreeneissä ja hän oli jopa muutaman kerran jäänyt kentälle harjoittelemaan vielä itsekseen, kun muut lipuivat jo pukuhuoneisiin ja sieltä takaisin linnaan. Hänestä oli taas alkanut tuntua, että harjoittelu alkoi tuottaa tulosta niin uusille pelaajille kuin hänelle itselleenkin. Ensimmäistä kertaa koko sinä kautena pienikokoinen rohkelikkopoika Fay oli lyönyt niin loistavasti ryhmyn kentän toiseen päätyyn, että kun Ryan oli mennyt tarkemmin katsomaan maalivannetta, siihen oli tullut lommo.
Ja mitä enemmän Cadra kummitteli Jamesin mielessä, sitä kovemmin hän harjoitteli. Hänen keskittymisensä alkoi pikkuhiljaa siirtyä omista sotkuistaan tulevaan huispausotteluun, jonka he kävisivät Luihuista vastaan muutaman viikon päästä. Ajatus sen vuotisesta voitosta häälyi Jamesin mielessä aina silloin tällöin, eikä ajoitus olisi voinut olla parempi… Jos he eivät voittaisi huispausmestaruutta sinä vuonna, hänellä ei olisi enää ikinä mahdollisuutta voittaa sitä. Mutta jos he sen sijaan voittaisivat mestaruuden, Jamesin nimi jäisi ikuisesti Tylypahkan kirjoihin kenties loistavana etsijänä, aivan kuten myös hänen isoisänsä nimi oli jäänyt. Sinä päivänä, kun James oli nähnyt sen ja tajunnut, että se todella oli hänen isoisänsä, hän oli päättänyt hiljaa mielessään, että jonain päivänä hänenkin mahdolliset jälkeläiset näkisivät Jamesin nimen kirjailtuna pokaaliin, jonka he voittaisivat sinä vuonna.
Tätä hyvänolon tunnetta kesti vielä muutaman päivän, kunnes yhtenä päivänä muodonmuutoksien jälkeen James oli aikeissa suunnistaa Rohkelikkotorniin, mutta Cadra sattui hänen tielleen erään käytävän takaa eikä liikahtanutkaan pois edestä. Kaikesta siitä päätellen, miten hän seisoi ja katsoi Jamesia, pystyi päättelemään, että tyttö oli odottanut siinä jonkun aikaa juuri häntä.

”Meidän täytyy jutella”, Cadra sanoi kädet lanteillaan ja tihrusti Jamesia, joka puolestaan kirosi huonoa tuuriaan.
”Minä en nyt ehdi.” James toivoi ihmettä; hän toivoi jopa, että McGarmiwa sattuisi paikalle ja muistaisi aivan yllättäen heidän sopimastaan jälki-istunnosta, jota James ei rehellisesti sanottuna ollut vielä sinä viikkona ehtinyt hankkia itselleen.
”Et ehdi?” Cadra toisti kulmat koholla. ”James, sinä olet vältellyt minua koko viikon. Minä en enää jaksa uskoa, että se johtuu ajanpuutteestasi.”
”Sinä tiedät, että pelaan huispausta.”
”Kuten myös tiedän, että harjoitukset ovat kolmesti viikossa”, Cadra sanoi lujana.
”Meillä on matsi muutaman viikon päästä”, James yritti vielä, mutta hänen äänensä oli paljastanut kaiken. Cadran ilme sen kuin kireni ja hän tarttui Jamesia kainalosta ja veti heidät syrjään käytävältä.
”Sinun on parempi selittää minulle, mitä on tekeillä”, Cadra tivasi ja katsoi Jamesia silmät sirrissä niin pahaenteisesti, että vaihtoehtoja ei ollut kuin tasan yksi: Olla rehellinen ja avata suu.
James huokaisi syvään ollessaan täysin tietoinen siitä, millaisen sävytteen hänen äänensä sai väistämättikin, mutta välittämättä siitä hän päästi suustaan:
”Minä tiedän Kelvinistä.”
Cadra seisoi yhä vain muutaman tuuman etäämpänä häntä, mutta tuijotti Jamesia nyt hiukka epäuskoa kasvoillaan ja risti kädet puuskaan rinnalleen.
”Mistä sinä tarkalleen ottaen puhut?”
”Puhun siitä”, James sanoi nyt lujempaa, vaikka hän alituisesti varoitti itseään mielessään korottamatta ääntä, ”miten Kelvin jahtaa sinua ja sinun mielestä me emme seurustele. Vai olenko väärässä?”
Cadran ilme värähti; hän laski katseensa pikaisesti lattiaan ja lievä puna kohosi hänen kasvoilleen. James, joka oli vain hetki sitten pitänyt mykkäkoulua hyvänä ideana, sai siitä kovasti lisää puhtia ja ei malttanut olla lisäämättä perään:
”Minä kuulin teidät, Cadra. Sinun on edes turha väittää vastaan.”
”Seurasitko sinä minua?” Cadra kysyi sitten hetken päästä äänessään rahtunen kireyttä.
”Mitä väliä sillä on, seurasinko minä sinua?” James ohitti kysymyksen ja hänen hyväntuulisuus oli jo kauan aikaa sitten kadonnut kuin savuna ilmaan. Hän ravisteli päätään hyytävä hymynkare huulillaan ja osoitti sitten etusormellaan Cadraa. ”Sinä kielsit meidän yhdessäolomme, okei? Se on paitsi nöyryyttävää, myös erittäin halventavaa minua kohtaan! Ja sitten sinä piittaat siitä, olenko seurannut sinua! Ja onneksi seurasinkin!”

”Minä en ole kiinnostunut Kelvinistä!” Cadra huudahti väliin niin, että he kummatkin katsahtivat hetkeksi ympärilleen, kun useimmat toisluokkalaiset oppilaat olivat hetkeksi tuijottaneet heitä, kunnes James oli mulkaisullaan ajanut heidät tiehensä.
”Sitten sinulla täytyy olla erittäin hyvä syy siihen miksi sanoit, ettei me seurustella.” Nyt oli Jamesin vuoro ristiä kätensä puuskaan ja katsoa kun Cadra kiemurteli omassa kehossaan. Tyttö irrotti taas katseensa Jamesista ja siirsi sen lattian kautta seiniin, eikä osannut sanoa hetkeen mitään. He seisoivat toistensa edessä sellaisessa hiljaisuudessa, jossa olisi voinut kuulla pikkuruisen kirpun aivastavan, mutta sitten – aivan yllättäen – Cadra avasi suunsa ja puhui paljon herkemmällä äänellä:
”Minä pelkäsin.”
James kohotti kulmiaan lähelle sotkuista mustaa hiusrajaansa ja kysyi sitten:
”Pelkäsit mitä muka?”
”Pelkäsin sitoutua”, Cadra sanoi hiljaisella äänellä, ”niin kuin sinä joskus.”
”Ei minulla ole ikinä ollut sen asian kanssa mitään ongelmaa”, James yritti puolustautua, mutta Cadra pudisteli päätään lievä hymynkare huulillaan.
”Niinhän sinä sanot”, hän mumisi, ”mutta ei ole vaikea lukea taustaasi. Tytöt puhuvat koulussa siitä, miten olet ollut mukana leikissä siihen saakka, kun leikki on mennyt vakavammalle tasolle. Sitä kuulee kaikenlaista – ”
”Sinä siis uskot huhupuheita!” James huudahti ja oli tarttua hiusverkkoonsa kiinni. ”Kuinka monta kertaa olet huomannut, että Tylypahkan tytöt kertovat kaiken siksi, että he – ”
”Tiedän!” Cadra huudahti väliin rauhoitellen. ”Mutta tiedät sisimmässäsi itsekin, että se pitää paikkansa, eikö niin? Sehän on totta, vai mitä James?”
James pudisti päätään ja levitteli käsiään.
”Enhän minä tiedä – kysy mieluummin Rohkelikon tytöiltä! Sitä paitsi mitä tekemistä minulla on sinun sanojesi kanssa? Eikö olisi jo aika ottaa vastuuta omista sanoista?”
”Minä vain… Hyvä on, tein väärin, okei?” Cadra myönsi ja asetti käden sydämelleen. ”Minä tein väärin sinua kohtaan, mutta toivon että ymmärrät… James, minä ihan totta haluan olla sinun kanssasi – ”
”Todellako?”
”Todella!” Cadra vannoi. ”Minä vain… Emmekö voisi – tuota – pitää sitä kuitenkin vielä hetken – salassa?”
”Salassa?” James toisti hölmistyneenä.
”Niin siis… Minä ihan oikeasti tahdon olla sinun kanssasi”, Cadra nappasi kiinni Jamesin veltoista käsistä, jotka roikkuivat lähellä hänen housuntaskujaan, ”mutta en ole varma, haluanko koko koulun olevan perillä tästä kaikesta… Haluan, että he saavat tietää meistä sitten aikanaan.” He katsoivat hetken toisiaan hiljaisuudessa; James kulmat edelleen koholla ja Cadra tarkkaillen pojan pähkinänruskeita silmiä. ”Ymmärrätköhän sinä yhtään mistä minä puhun?”
”Sinä siis… Haluat pitää matalaa profiilia?” James sanoi kotvan kuluttua kun hänen kehonsa oli saavuttanut viimein tilan, jossa hän saattoi rentoutua sittenkin.
Cadra empi hetken ennen kuin nyökkäsi.
”Siltä minusta nyt tuntuu.”

”Ja voimme myöhemmin kertoa muille?” James varmisti.
”Minun puolesta kyllä.”
James mietti hetken mielessään.
”Eikä Kelvin kiinnosta sinua pätkääkään?”
”Ei todellakaan”, Cadra ulvahti pyöräyttäen silmiään. ”Kuinka sekopäänä sinä ihan oikeasti minua oikein pidät…”
”Täytyyhän minun varmistaa”, James sanoi siihen eikä voinut enää pidätellä maailmankuulua virnettään. ”Mikset ikinä sanonut minulle, ettet halua vielä kuuluttaa asiaa koko kansan korviin? Olisin minä ymmärtänyt.”
”En oikein tiedä”, Cadra mutisi pureskellen asiaa hetken, ”ehkä minä vain ajattelin, että sinäkään et haluaisi julistaa asiaa koko maailmalle. Ajattelin, että sinäkin haluaisit esitellä itsesi ennemmin poikamiehenä kuin – ”
”Miksi minä niin tekisin, jos olen sinun kanssasi?” James kysyi ymmällään.
Nyt Cadra näytti entistä vaivaantuneemmalta kuin hetki sitten. Hän ei suostunut katsomaan Jamesia silmiin ja näpräsi hermostuneena yhtä hiuskiekuraansa kuin sitä kiinnostavampaa asiaa ei maailmassa olisikaan.
”Minä… Ajattelin, että sellainen sinä vain olet.” Hän uskalsi vain vaivoin nostaa katseensa Jamesin silmiin. ”Hassua, miten ihmisestä voi erehtyä.”
”Sinä siis luulit, että minusta olisi hauskaa levitellä sellaista tietoa, että olen yhä vapaata riistaa?”
”Kutakuinkin.”
James katsoi hölmistyneenä Cadraa. Sellaisenko kuvan hän oli antanut itsestään? Vaikuttiko hän todella siltä, että kaiken vaivannäön jälkeen, minkä James oli kuluttanut Cadraan, hän tahtoi edelleen, yhä vain, kahlata muiden tyttöjen ulottuvilla?
”Mutta minä erehdyin.” Cadra katsoi yhä Jamesin silmiä ja otti häntä uudemman kerran käsistä kiinni. ”Ehkä nyt minä tajuan, että me ihan oikeasti olemme yhdessä. Nyt, kun tiedän, että sitä sinä haluat.”
”Mukavaa että tulit huomanneeksi”, James sanoi puoliksi näreissään, puoliksi vino hymynkare huulillaan.
”Parempi myöhään kuin ei milloinkaan”, Cadra mutisi ja soi pojalle leveän virneen. ”Joko me nyt taas puhutaan normaalisti? Et enää välttele minua käytävillä tai sen paremmin luokassakaan?”
James mietti hetken ja hänen ajatuksensa kävivät viimeisen viikon tapahtumissa. Totta puhuakseen hän oli inhonnut sitä viikkoa yli kaiken mahdollisen ja kaivannut Cadran seuraa enemmän kuin mitään muuta, vaikka huispaus olikin ollut hyvä ajan sekä ajatuksien tappaja. Hän kahmaisi Cadran kainaloonsa ja sanoi täysin rehellisesti:
”Sovittu.”

***

Rose oli koko sen aamupäivän istunut kirjastossa tekemässä professori Kaunosivelen antamaa liemitutkielmaa, jonka palautus oli kylläkin vasta viikon päästä. Tapansa mukaan Rose kuitenkin tahtoi olla täsmällinen – eikä se edes koskettanut ainoastaan kouluasioita, vaan ylipäätänsä kaikkea. Hän piti huolen, että kirjat olivat siinä järjestyksessä koululaukussa, missä järjestyksessä hän kävisi oppitunneilla, hän merkitsi läksyt kalenteriinsa, järjesti kaikki sulkakynänsä siistiin pinoon ja piti huolen, että rannekello oli sekunnilleen oikeassa ajassa.
Joten kun hän siis oli tullut tekemään liemitutkielmaansa, Rose oli asettunut kirjastoon lähinnä ajankulukseen ja kaivanut pergamentin, mustepullon sekä sulkakynän laukustaan ja alkanut kirjoittaa. Hän oli ajatellut ehtivänsä tehdä tutkielman valmiiksi juuri ennen iltapalan tarjoilua ja sovittanut kaikki tekonsa täsmälleen sen mukaan, joten Rose ei ollut siispä ottanut huomioon, mitä tapahtuisi jos Scorpius Malfoy niminen poika astele suoraan kirjastoon, samaan pöytään, aivan Rosen viereen.
”Moi”, Scorpius urahti kun hän hivuttautui lähemmäs katsomaan pergamenttia. ”Teetkö nyt vasta tutkielmaa? Minä tein sen eilen.”
Rose ei malttanut nostaa katsettaan pergamentista. Se oli niin tyypillistä Scorpiusta. He olivat ensimmäiseltä luokalta lähtien kilpailleet koulusuorituksista ja Rose oli viime vuonna vain täpärästi saanut V.I.P:istä yhden Upean enemmän kuin Scorpius, jolloin Scorpius ei ollut viikkoon puhunut Roselle, ennen kuin hän oli myöntänyt, että oli salaa lukenut enemmän kuin Scorpius ennustamiseen.
”Ja vasta puoli pergamenttia…” Scorpius myhäili ja katsoi nenänvartta pitkin kohtaa, jota Rose parhaillaan kirjoitti. Hän teki sitä ihan vain ivaillakseen, jolloin Rose kuitenkin painoi pisteen terävästi pergamentille ja kohotti katseensa.
”No niin”, hän sanoi kärsivällisesti. ”Tulitko sinä vain ilkkumaan?”
”En”, Scorpius sanoi virnuillen. ”Tulin raportoimaan tekemisiäsi.”
Rose mulkaisi häntä sillä merkityksellisellä katseella, joka viestitti, ettei hän todellakaan ollut juuri sillä tuulella että häntä kannatti ärsyttää. Scorpius tarkkaili vielä hetken, kun Rose jatkoi kirjoittamistaan ja nojasi sitten rennosti tuolinsa selkänojaa vasten.
”Miksihän edes vaivauduin…” Hän katseli jonnekin sinne, missä puuskupuhin Katie Johnsson ja George Heaton pitelivät toisiaan kädestä ja kikattivat niin, että matami Prilli joutui vähän väliä käskemään heitä olemaan hiljaa. Myös Rose kohotti katseensa heihin ja silloin häneen iski pieni aavistus.
”Tulitko tänne minun vuokseni?”
Scorpius naurahti; hänen äänessään oli rahtunen ivaa. Hänen päänsä retkahti Roseen päin.
”Älä vain kuvittele itsestäsi liikoja.”

Se oli taas niin tyypillistä Scorpiusta. Hän ei sanonut asioita suoraan, vaan piti ne visusti kovan kuorensa alla. Ja sikäli kun Rose tiesi, hän oli vain muutaman harvan kerran päässyt murtautumaan tuon lujan kuoren toiselle puolelle.
”Sittenhän sinä olet valmis lähtemään.” Rose siirsi katseensa pergamentille ja varoi katsomasta Katieta ja Georgea. Scorpius ei kuitenkaan liikahtanutkaan.
”Miksi?” Hän nojautui lähemmäs Rosea.
”Sinua ei pidättele mikään”, Rose mutisi ja alkoi taas kirjoittaa tutkielmaansa. ”Siksi.”
Tästäkään huolimatta Scorpius ei tehnyt elettäkään liikkuakseen. Hän pysyi sitkeästi Rosen viereisellä penkillä eikä lakannut tuijottamasta tyttöä yhtä intensiivisesti kuin oli tuijottanut viimeiset viisi minuuttia.
”Et sinä sitä tutkielmaa tahdo kirjoittaa.”
Rose hymyili pilkallisesti ja pudisti päätään.
”Miksen tahtoisi?”
”Koska minä olen paikalla”, Scorpius sanoi itsevarmasti ja tarkkaili yhä Rosen kasvoja, jotka puolestaan taistelivat leviävää punaa vastaan.
”Kuka se nyt luulee itsestään liikoja?” Rose mumisi pikemminkin itselleen kuin Scorpiukselle. Hän nosti sulkakynän pergamentin päältä ja kastoi sitä musteessa ennen kuin painoi sen uudestaan paperille ja alkoi kirjoittaa.
”Mutta niin se on”, Scorpius sanoi tasaisella äänellä eikä hän missään vaiheessa irrottanut katsettaan. ”Intosi kirjoittaa tuo tutkielma loppuun on yhtä nollissa kuin McGarmiwan puhti jahdata Jamesia jälki-istuntoon.”
”Itse asiassa McGarmiwa rakastaa – ”
”Sinua ei voisi vähempää kiinnostaa kirjoittaa perjantai-iltana liemitutkielmaa. Sinua kirjasto suorastaan kuvottaa.” Scorpius nosti Rosen leuan pergamentilta ja johdatti hänen ruskeat silmänsä kohtaamaan omansa. ”Minä olen ainut pelastuksesi.”

Rose hengitti hetken syvään ennen kuin pystyi reagoimaan jotenkin järkevästi Scorpiuksen sanoihin. Hän ei ollut koskaan aiemmin tavannut yhtä ristiriitaista tyyppiä kuin Scorpius. Scorpiusta saattoi lukea jonain päivänä kuin avointa kirjaa, ja joku toinen päivä hän oli kuin eri ihminen. Tämä päivä oli epäilemättä se päivä, kun Scorpius tahtoi leikkiä erittäin vaikeaa ihmistä.
”Minun pelastukseni?” Rose kähisi Scorpiuksen sormien puristusotteessa. ”Siinä tapauksessa sinun pitäisi kirjoittaa tutkielmani.”
”Minähän sanoin, ettet kuollaksesikaan tahdo kirjoittaa sitä!”
”Joskus on vain pakko”, Rose tuhahti ja riuhtoi leukansa irti Scorpiuksen otteesta.
”No, jos todella tahdot viettää illan näin…” Scorpius oli nousemaisillaan; hän vilkaisi paljonpuhuvasti Rosea ja kohautti harteitaan levitellen käsiään periksi antaen. Rose katsoi kun tämä asteli sinne päin, missä matami Prilli lajitteli kirjoja hyllyyn ja lähestyi kirjaston ovia. Hetken Rose tuijotti omaa pergamenttiaan, kostutti sulkakynää ja vei sen pergamentin päälle. Vain yksi pisara mustetta painui sen pintaan ja levisi suuremmaksi pisaraksi, mutta enempää hän ei saanut pergamentille mahdutettua. Ajattelematta sen kummemmin hän sysäsi koulutavaransa laukkuun ja huudahti välittämättä matami Prillistä:
”Odota!”
Scorpius oli ilmeestä päätellen arvellutkin, että Rose huutaisi hänen peräänsä. Hän tuskin oli kurottanut kättään oven kahvaan, kun hän jo kääntyi Rosen huudon suuntaan leveä virne kasvoillaan. Rose juoksi päätä pahkaa hänen luokseen ja pysähtyi hengästyneenä pojan teräksenharmaiden silmien eteen.
”Kyllä sinun seurasi kelpaa.”
Scorpiuksen kulmat kohosivat teeskennellystä hämmentyneisyydestä.
”En ole muuta väittänytkään. Mennäänkö?” Hän tarjosi kättään Roselle, joka tuijotti sitä hetken kuin Scorpius olisi ojentanut koetta, jossa numerona oli hylätty. Sitten, kuin tyhjästä, Rose loi Scorpiukselle lievän hymyn ja tarttui hänen käteensä. He astuivat ulos kirjaston ovista, ja sillä kertaa Rose päätti, että sinä iltana antaisi itselleen luvan olla maailman epätäsmällisin ihminen.

***

Albus oli sinä viikonloppuna käynyt Tylyahossa ilman Chloea, joka oli sittenkin ollut sillä viikolla perin ystävällinen. Albus oli kylläkin huomannut pienen vaivaantuneen tunnelman, kun hän oli istunut Korpinkynnen pöytään aamiaisella välittämättä itse asiassa ollenkaan, mitä professori McGarmiwa todennäköisesti sanoisi, jos hän olisi ollut paikalla näkemässä. Mutta hän ei ollut välittänyt, ei nyt kun hänellä oli edes pieni mahdollisuus saada Chloe itselleen, mikä näytti oikeastaan päivä päivältä ihan mahdolliselta.
Jopa ollessaan Tylyahossa Albus oli poikennut Denebin seurasta ja sitä vastoin mennyt läheiseen kukkakauppaan, josta oli ostanut parhaan mahdollisen näköisen ruusun, josta hän oletti Chloen pitävän.
”Sinä olet oksettavan rakastunut ihminen”, Deneb oli kommentoinut, kun Albus oli tullut ulos kukkakaupasta.
”Sanoo tyyppi, joka menetti sydämensä Susan-nimiselle tytölle”, Albus oli naljaissut takaisin.
”Ei me enää seurustella”, Deneb oli mutissut vaivaantuneena ja Albus oli pysähtynyt ja katsonut häntä suu rakosellaan.
Kun Deneb oli puhunut koko kotimatkan siitä, miten Susan ei koskaan ollutkaan vastannut hänen mielikuviaan ja että hän oli kaikessa yksinkertaisuudessaan ainoastaan päsmäröivä mäntti, joka välitti vain omista tunteistaan, Albus oli saanut suunnilleen jonkinlaisen kokonaiskuvan siitä, mitä oli tapahtunut. Huolimatta siitä, että Deneb oli jättänyt sen ainoan tytön, joka oli koskaan lumonnut hänen sydämensä ja ketä hän oli todella ihaillut monta vuotta, hän vaikutti oikein iloiselta vaihtaessaan puheenaiheen siihen, kuka mahtaisi olla heidän seuraava pimeyden voimilta suojautumisen opettaja.
Mutta Albus ei pystynyt keskittymään. Hän ei ollut ostanut sattumalta tätä nimenomaista ruusua, ei missään tapauksessa huvin vuoksi. Hän oli mielestään ollut erittäin tahdikas ja oli antanut Chloelle hänen tarvitsemansa tilan. Nyt oli sopiva tilaisuus kysyä se kysymys, joka oli ollut Albuksen mielessä siitä lähtien, kun he olivat saaneet sovittua Chloen kanssa viime riitansa… Nyt oli sopiva hetki ottaa selvää, voisiko heillä olla minkäänlaista tulevaisuutta.
Sinä iltana Albus tuskin söi mitään, vaikka he istuivat lähes kaikki Rohkelikon pöydässä. Scorpius oli omissa oloissaan ja sikäli kun Albus oli tarkistanut, niin Rose ei ainakaan istunut Korpinkynnen pöydässä hänkään. James ja Cadra olivat molemmat kokoontuneet siis Albuksen, Hugon, Denebin ja Lilyn seuraksi ja viimeistään silloin Albus sai tilaisuuden kysyä Jamesilta, miksei hän ollut tullut Rhialdorin kansliaan heidän muiden mukaan.

”Se oli minun vikani”, Cadra sanoi oitis antamatta suunvuoroa Jamesille.
”Kuinka niin sinun vikaasi?” Albus kysyi kulmat rutussa. Tässä vaiheessa James löi itseään otsaan ja peitti kämmenellään silmänsä nojaten kyynärpäällään pöytää vasten.
”No kun minä taisin aiheuttaa sen, ettei James ollut kykeneväinen tulemaan mukaanne – mitä sitten ikinä teittekään”, Cadra sanoi. ”Tiedän, että sain hänet pois tolaltaan, ja vaikken tiedäkään mitä teitte rehtorin kansliassa… Niin kuitenkin tiedän, että James ei ikinä jättäisi mitään sellaista välistä, paitsi nyt, joten…”
”Okei, ei teidän tarvitse kertoa enempää”, Albus sanoi sitten ja nosti kätensä ylös. ”Kyllä me uskotaan. Halusin vain vastauksia, siinä kaikki.”
”Minä olisin voinut tulla Jamesin tilalle”, Lily kitisi Hugon viereltä.
”Sinäkö? Olisit juossut tiehesi siinä vaiheessa kun löysimme pääkalloja ja luurankoja Rhialdorin kaapista”, Deneb vitsaili ja iski silmää Jamesille, joka virnusi pöydän toisella puolen vinosti.
”Sanoo prinssi Rohkea, joka pelkäsi koko ajan kuollakseen”, Albus naljaisi siihen.
”Ei olisi ensimmäinen kerta”, James mumisi.
”Minä vain koettelen rajojani”, Deneb sanoi puolustelevaan sävyyn. ”Sitä paitsi en ole ainoa pelkuri tässä pöydässä. Albuksella on ruusu takamuksensa alla ja hän on odottanut jo puoli tuntia, että saisi puhtia ojentaa se Chloelle.”
Syntyi kiusallinen hiljaisuus, jonka aikana Albus olisi voinut kuristaa Denebin. Tuntui kuin kaikki Rohkelikon tupapöydässä istujat olisivat hiljentyneet ja kääntyneet tuijottamaan häntä. Deneb oli tapansa mukaan mennyt möläyttämään taas jotain sellaista, josta Albuksen kasvoille kohosi puna ennen kuin kukaan ehti edes sanoa sanaa ”sieppi”. Hänen helpotuksekseen Hugo oli ensimmäinen, joka rikkoi hiljaisuuden sanomalla:
”Ja vielä kuukausi sitten olit Fredin kanssa sitä mieltä, että seurustelu on – mikä se sana olikaan – yliarvostettua. Tiesin, ettet ollut oikeasti sitä mieltä.”
”Sanoiko Fred, että seurustelu on yliarvostettua?” James kysyi ihmeissään. Hän oli tunnetusti ollut Fredin paras ystävä jo monta vuotta, Albus ei edes tiennyt kuinka monta. Varmaan koko lapsuuden siihen päivään saakka ja eteenpäin. He lopettivat toistensa lauseita ja samat ajatukset juolahtivat heidän mieleensä aivan odottamattomasti.
”Väliäkö hällä mitä Fred sanoi – Albus on muuttanut mieltään ja hänen täytyy mennä tekemään asiasta selvä!” Lily kannusti ja siirsi sitten katseen veljeensä. ”Mitä enää odotat? Mene jo!”
”Minä odotin sopivaa aikaa – ” Albus sopersi ja katsoi nolona ystäviään.
”MENE!” he kaikki sanoivat yhteen ääneen ja hätistivät hänet pöydästä.

Kun Albus sitten viimein oli matkalla ylös marmoriportaita aikeinaan etsiä Chloe, hän tuli miettineeksi Denebin möläytystä ja hänen sisikunnassaan kuohahti oudosti. Oli sittenkin tuntunut ihan mukavalta istua siinä, kun niin moni hänen ystävistään sentään kannusti Albusta tekemään oikean ratkaisun. Kukaan ei ollut ikinä sanonut, ettei Chloe olisi sopiva tai että hän tuhlasi aikaa turhuuteen. Ja sikäli kun Albus tiesi, ei edes Fred ollut tarkoittanut sanojaan sanoessaan seurustelun olevan yliarvostettua. Albus oli varma, niin varma kun sillä hetkellä asteli käytävällä tummanpunainen ruusu kädessään, että jonain päivänä myös Fred tulisi nielemään sanansa.
Hän kiersi suureen portaikkoon, mutta ei löytänyt tyttöä, vaikka etsi häntä jokaisesta kerroksesta. Hän jopa kysyi ohi mennessään Rohkelikon tupakummitukselta, Nickiltä, oliko hän nähnyt Chloea.
”Tummatukkaista luihuista? Hän tuntui hätistävän Verisen Paronin yksi yö tyrmistä, mutta en muista nähneeni sen jälkeen. Paroni mutisi hänen nimeään koko yön ja me muut ihmettelimme hänen rohkeuttaan – ”
Albus ei viitsinyt jäädä kuuntelemaan enempää, vaan hän heilautti nopeasti kättään Nickille ja suuntasi sitten takaisin marmoriportaisiin, eikä hetkeäkään liian aikaisin, sillä Chloe näytti olevan ihmisruuhkan keskellä kun oppilaat vyöryivät iltapalalta takaisin oleskeluhuoneisiinsa. Albus, joka seisoi portaiden yläpäässä, otti ruusun esiin ja silitti sen lehtiä vielä hennosti kuin varmistaen, että ne eivät olleet ryttääntyneet siinä vauhdin hurmassa. Sitten, kun viimein hän keräsi kaiken rohkeutensa astuakseen portaan alemmas, valmiina sanomaan sen mitä hän oli padonnut sisällään jo kokonaisen viikon, Albus ei voinut liikkua. Hän tuijotti sitä kohtaa, jossa Chloe seisoi väkijoukon ympäröimänä, ja hänen teki toden teolla juosta, käyttää jokaista voimanripettään ehtiäkseen nopeasti Chloen luokse, mutta askeleenkin ottaminen oli raskain asia maailmassa sillä hetkellä. Albus tuijotti värähtämättäkään sitä kohtaa lattiassa, jossa Chloen jalat olivat, eikä juokseminen tuntunutkaan enää niin hyvältä idealta. Oli kuin häntä olisi heitetty kivillä vasten kasvoja, kun Albuksen verkkokalvolle oli ilmestynyt kuva Chloesta ja eräästä luihuispojasta nimeltä Alexander Kovac, joka oli tarttunut Chloen hartioista ja painanut tytön itseään vasten. Albus oli seurannut tapahtumaa kuin kilometrien päästä, ja siinä samassa kun Chloen huulet kohtasivat Alexanderin, Albuksen ote ruususta ei enää pitänyt, vaan ruusu tippui maahan niin huomaamattomasti, että Albus jopa murto-osasekunnin ajan toivoi, että Chloe olisi huomannut sen.
Missä vaiheessa Rose oli ehtinyt Albuksen vierelle, hän ei sitä tiennyt. Albus kääntyi ympäri ja antoi jalkojensa automaattisesti kuljettaa sinne, missä Rohkelikkotorni sijaitsi. Hän tiesi vallan mainiosti, että Rose katsoi hänen peräänsä vielä silloinkin, kun hän kääntyi nurkan taakse ja kyykistyi kiviseinää vasten pidellen päätään.
Miksen minä heti älynnyt? Albus mietti mielessään. Totta kai Chloella oli jo joku. Olisihan Albuksen se pitänyt tietää. Ei sellainen tyttö kuin Chloe voinut odottaa ikuisuuksia sellaisen pojan kuin Albuksen perään. Miksei hän ollut heti älynnyt kaikista niistä kieltäytymisistä? Kaikista niistä surullisista hymyistä, joita Albus oli saanut osakseen? Miksei hän osannut lukea tilannetta? Tai miksi ylipäätänsä, Albus mietti mielessään ja ajatus raastoi hänen sisikuntaansa, miksi hän oli päättänyt näin myöhään rakastaa Chloea?

***

”Chloe huomasi sinun poistuvan tiehesi”, Rose sanoi myöhemmin seuraavana päivänä, kun he olivat kolmestaan tarvehuoneessa; Albus, Rose ja Deneb.
”No, se oli ainakin nopeaa toimintaa”, Deneb sanoi ymmällään. ”Tarkoitan, että… On tuskin kulunut kuukautta siitä kun te olitte vielä yhdessä… Ja nyt Chloe ja Kovac? Nopeaa.”
”Mitä väliä? He ovat nyt onnellisesti yhdessä ja minä olin typerä”, Albus sanoi närkästyneenä. Hän oli tarkoituksellisesti yrittänyt vältellä Chloea koko sen päivän ja varoi katsomastakaan Alexander Kovacin suuntaan ruokatunnilla. Hän olisi voinut kuristaa jonkun ja erityisesti Kovac oli hänen listallaan ensimmäisenä hyvänä vaihtoehtona.
”Kuule, ehkä me voisimme keksiä jotain – ” Rose aloitti, mutta hiljeni heti nähdessään Albuksen ilmeen.
”Missä Scorpius on?” Albus kysyi tylysti, vaikka hän tiesikin mainiosti, ettei syy ollut Rosen tai sen paremmin Denebinkään. Hän vain tarvitsi nyt jonkun, jonka kanssa olla ilman, että hän joutui alituisesti miettimään Chloea ja sen hetkistä tilannettaan.
”Ei ole näkynyt”, Deneb sanoi. ”Ei itse asiassa koko päivänä.”
”Minäkään en ole nähnyt”, Rose sanoi kun Albuksen katse oli kohdannut hänen.
”Niinpä tietysti”, Albus murahti ja vain vaivoin tukahdutti halunsa lisätä perään ”niin tyypillistä”. Hän oli ainoastaan istunut tarvehuoneessa jonkin aikaa tekemättä juuri mitään, sillä Rose oli varmaan arvellut sen helpottavan hänen oloaan, ikään kuin kysymykset Chloesta saisivat hänet tuntemaan yhtäkkiä olonsa paremmaksi. Albus olisi mieluummin tahtonut juosta Tylypahkan järven kymmeniä kertoja ympäri tai keksiä jotain muuta yhtä ajatuksia häivyttävää touhua, ettei hänen tarvitsisi ikinä enää miettiä Chloea. Juuri sen takia hän kaipasi niin kovasti Scorpiuksen seuraa.
Ja juuri kun hän oli poistumassa ulos tarvehuoneesta, James pyyhälsi häntä ovella vastaan niin tohkeissaan, että Albuksen oli mahdotonta ohittaa tämä. Sen lisäksi, että James tuntui kaiken aikaa touhottavan kelmien kartta kädessään, hän tuntui myös nimenomaan etsivän Albusta.
”Minulla on juuri sinulle näytettävää! Vannon, että…” James piti tauon puheissaan ja hengitti syvään. Hengityksen kiivaudesta päätellen hän oli juossut portaat kovalla vauhdilla.
”Mitä näytettävää?” Albus kysyi turhautuneena. ”Jos kyse on Chloesta, minä kyllä tiedän jo – ”
”Miksi minun asiani aina muka koskisivat tyttöjä!” James huudahti närkästyneenä lähinnä itselleen kuin Albukselle. ”Ei, vaan minulla on jotain muuta…” Hän kääri kelmien kartan auki ja heristi sitä Albuksen silmien alla aivan niin kuin silloin, kun hän vakuutteli joskus nuoremapana, ettei se ollut ainoastaan pergamentin palanen. Albus kumartui kartan ylle ja tutkaili sitä hetken aikaa, kunnes hän nosti katseensa ja kysyi:
”Mitä siinä on ihmeellistä? Ihan samanlainen kuin ennenkin.”
James kääntyi itsekin katsomaan karttaa.
”Mahdotonta… Vannon, että vielä äsken – ”

”Mitä sinä oikein näit?” Rose puuttui nyt keskusteluun ja hänkin nousi katsomaan karttaa omalta siniseltä tuoliltaan.
”En voinut kertoa Cadralle, koska hän olisi mennyt sekaisin… Arvelin, että ehkä jos näyttäisin teille…” James sopersi hätääntyneenä ja hänen katseensa vaelsi Albuksesta Roseen.
Rose siirsi merkityksellisen katseen Albukseen, joka yhtäkkiä luuli tietävänsä, mitä James oli kartalla nähnyt.
”Edna Griffin”, James henkäisi. ”Cadran äidin nimitäplä kulki kelmien kartalla.”
Jotenkin Albus ei yllättynyt kuullessaan sen. Heistä kukaan ei ollut kertonut Jamesille, mitä he olivat nähneet rehtori Rhialdorin kansliassa, sillä he olivat kaikki arvelleet, että James olisi saattanut möläyttää asiasta Cadralle. Ja Cadran, jos kenen, ei olisi hyvä tietää asiasta vielä yhtään mitään, ennen kuin Albus olisi ottanut selvää hänen olinpaikastaan, joka saattoi sillä hetkellä olla lähempänä kuin hän arvasikaan.
”Missä sinä näit sen täplän, James? Missä päin pihamaita se oli?” Albus kysyi sitten kun kukaan ei ollut hetkeen sanonut mitään.
”Ei, ei pihamailla”, James mumisi kulmat kurtussa. ”Täällä. Täällä Tylypahkassa.”
Tuntui kuin Albuksen sydän olisi jättänyt yhden lyönnin lyömättä. Hän näki syrjäkarein kun Deneb nousi nyt myös tuoliltaan ja suunnisti sinne, missä he kolme muuta seisoivat. He kaikki tuijottivat pitkin hengenvedoin Jamesia, joka puolestaan puristi lujasti kartan reunuksista ja tuijotti häkeltyneenä takaisin.
”Siis täällä linnan sisällä?” Deneb kysyi kotvan kuluttua.
”James, missä täällä?” Albus puolestaan tivasi ennen kuin hän ehti vastata Denebin kysymykseen.
”Toisessa kerroksessa”, James sanoi ja osoitti kelmien kartalla sitä kohtaa sormellaan. ”Murjottavan Myrtin vessan lähettyvillä.”
Jostain syystä Albus ei voinut jäädä aloilleen, vaan hän ryntäsi saman tien tarvehuoneen ovesta ulos eikä hidastanut, vaikka kuuli Rosen huutavan peräänsä. Hän juoksi minkä jaloistaan pääsi mielessään takoen yksi ajatus: Edna Griffin oli Tylypahkassa. Jos Albus olisi todella nopea, hän ehkä löytäisi animaagin ja he saisivat viimein selville, kuka oli näiden kaikkien murhien takana ja mahdollisesti muutaman oudon tapahtuman…
Hän loikki suuren portaikon portaat alas niin nopeaa, että tuntui kuin jalat olisivat menneet omia aikojaan. Albus ei pysähtynyt vielä silloinkaan, kun Voro tallusti epäilevän näköisenä osoittaen sormellaan häntä ja oli sanomaisillaan jotain, mutta Albus ei välittänyt sillä hetkellä tuon taivaallista, vaan juoksi päätä pahkaa sinne, missä murjottavan Myrtin vessa sijaitsi.
Kun hän viimein oli tuon käytävän päässä, Albus kiskaisi oman sauvansa taskustaan ja hidasti juoksuaskeleensa hiippailuksi. Hän kohotti sauvansa samalle korkeudelle rintansa kanssa ja tähtäsi käytävän päähän. Edna Griffin oli hävinnyt kelmien kartalta siihen mennessä, kun James oli ehtinyt tarvehuoneeseen välittämään tietoa, mutta Albus oli silti toiveikas. Hän toivoi, että rouva Griffin olisi sittenkin palannut, tai jos ei tullut takaisin tuolle paikalle, edes jättänyt jonkin vihjeen olemassaolostaan. Albus tarvitsi jonkun, joka antaisi hänelle vihjeen, mistä aloittaa. Hän oli odottanut joululoman jälkeen saavansa vihdoin selville kaikki kokemansa mysteerit – hän halusi palavammin kuin koskaan tietää, oliko Ted ollut oikeassa sanoessaan, että uusi sota oli alkamaisillaan. Ja nyt, kun mahdollisuus vastauksiin oli, Albus ei voinut muuta kuin toivoa, että hän pääsisi alkuun.

Albus tutki koko käytävän, jossa oli kaksi kivihirviötä haarniskan lisäksi, eikä hän löytänyt sieltä mitään. Hän jopa teki pari loitsua, jotka paljastaisivat kätketyt salaisuudet, mutta mitään ei tapahtunut siitäkään huolimatta, mikä saattoi johtua myös siitä, että Tylypahkaa ei voinut tuosta vain paljastaa salaisuuksiltaan. Hän potkaisi kerran kiviseinämää takanaan ja haroi päätään turhautuneena, kunnes kuuli kovan kopsahduksen murjottavan Myrtin vessasta.
”Haloo? Kuka siellä?” Albus kysyi samaan aikaan kun kohotti uudelleen sauvakätensä ja astui vessan puolelle.
Hän käveli mahdollisimman hitaasti ja varoi kompastumasta mihinkää lattialla olevista esineistä, joita murjottava Myrtti oli mitä ilmeisimmin viskonut ympäri tyttöjen vessaa. Albus eteni käsienpesualtaiden eteen ja tohti vasta siinä laskea sauvansa alas, kun hän oli havainnut vähän etäämpänä pienen, erikoisen muotoisen vesilammikon. Hän lähestyi lammikkoa kulmat rutussa ja kyykistyi sen eteen pää kallellaan. Mitä lähempänä Albus lammikkoa kyykötti, sitä paremmin hänen tajuntaansa iski, ettei se ollutkaan vesilammikko – tai oli, mutta vesikierteet olivat muodostuneet erillisiksi laikuiksi, jotka muodostivat yhden ainoan sanan: Tänäiltana.
Juuri, kun Albus oli koskettamaisillaan tuota perin kummallista kirjoitusta, hän kuuli takaansa askeleiden ääniä eikä kulunut tuskin murto-osasekuntiakaan, kun hän käännähti mahtavilla kaksintaistelureflekseillään ympäri ja osoitti sauvallaan takanaan lymyävää Scorpiusta.
”Hiivatti – Scorpius!” Albus kähisi ja laski sauvansa huokaisten. ”Mitä ihmettä sinä hiiviskelet tuolla tavalla – olin saada sydärin – ”
Scorpius oli nostanut kätensä ylös antautumisen merkiksi ja katsoi vähintään yhtä säikähtäneenä takaisin Albusta.
”Minä… Minä olin vain… Asioilla”, hän takelteli ja viittilöi wc-koppeihin.
”Tyttöjen vessassa?” Albus kysyi kohottaen kulmiaan.
Hetken näytti, että Scorpius ei tiennyt mitä sanoa, mutta sitten hän näytti pikemminkin huojentuneelta ja tivasi:
”Mitä sinä itse täällä teet?”
”Olen täällä tämän vuoksi.” Hän osoitti kivilattialla olevaa vesikirjoitusta, joka ei ollut vieläkään haihtunut pois. Scorpius kyykistyi tutkimaan kirjoitusta ja hetken aikaa hän näytti rentoutuneelta katsellessaan vesilammikkoa, josta heijastui hänen oma kuvajaisensa.
”Uskomatonta”, Scorpius henkäisi hetken kuluttua. ”Millähän loitsulla tämä on oikein tehty, en ole eläissäni nähnyt mitään tämmöistä…”
”Uskon, että Edna Griffin teki sen”, Albus sanoi lujasti. ”Hänen takiaan minä tulin tänne. James sanoi nähneensä hänet täällä kelmien kartalla.”
Scorpius tuskin kuuli, mitä Albus oli sanonut, sillä hän mutisi jotain itsekseen ja kosketti sormenpäillään kivilattialla olevaa nestettä. Heti sen tehtyään vesi pärskähti yläilmoihin ja ropisi kivilattialle kuin kirjoitusta ei koskaan olisi ollutkaan. Scorpius oli kavahtanut taaksepäin ja kohottautui nyt hitaasti pystyyn Albuksen viereen.
”Tänäiltana?” Scorpius ihmetteli ääneen ja katsoi edelleen sitä kohtaa, missä kirjoitus oli vain hetki sitten ollut.
”Jep”, Albus sanoi siihen. ”Tänäiltana hän on täällä.”

Ja sinä kyseisenä iltana Albus todella oli hereillä kelmien kartta kädessään. Hän istui jalat ristissä pylvässänkynsä jalkopäässä ja tarkkaili aina vähän väliä, etteivät muut huonetovereista heränneet, vaikkakin muutaman kerran Matthew oli noussut pystyyn ja kysynyt järkyttyneellä äänellä, oliko häntä jahtaava peikko jo hävittänyt hänet näkyvistä. Albus oli nyökännyt verkalleen, jolloin Matthew oli painanut päänsä takaisin tyynyyn ja pian hän kuorsasi yhtä lujaa kuin hetki sitten.
Rose oli vaatinut Albusta ottamaan hänet mukaan, jos rouva Griffin näkyisi kartalla, mutta Albus oli ensin kieltäytynyt sanomalla, että hän ei aikoisi tulla koputtelemaan Korpinkynnen oleskeluhuoneen ovea, kun jossain päin koulua häntä odottaisi joku vailla vastauksia. Tähän Rose oli hymyillyt vinosti ja kaivanut taskustaan merkillisen näköisen kolikon ja vannottanut, että Albuksen täytyi käyttää sitä kutsuakseen hänet paikalle. Se oli taas niitä hetkiä, jolloin Albuksen oli tehnyt mieli kiittää polvillaan, että Rose oli olemassa ja vieläpä hänen serkkunsa. Rose oli kertomuksensa mukaan ottanut kolikon äitinsä lipaston laatikosta ja testannut sitä muutaman muun samanlaisen kolikon kanssa, ja ei mennyt kauan huomata, että kolikot olivat eräänlainen viestittelytapa keskenään. Sen jälkeen hän oli ottanut kaksi niistä testiksi Tylypahkaan.
Albus oli istunut hereillä jo ties kuinka kauan siitä, kun muut olivat menneet tavalliseen tapaansa nukkumaan. Huomenna alkaisivat taas viikonlopun jälkeen normaalit oppitunnit, eikä Albus toden totta kaivannut itselleen silmäpusseja pimeyden voimilta suojautumisen tunnille, jotta uusi opettaja saattaisi ottaa hänet heti alkuunsa silmätikukseen. Hän siis toivoi, että mikäli rouva Griffin aikoi sinä iltana ilmestyä paikalle, hänen oli syytä tehdä se pian.
Albus käänteli kelmien karttaa ylösalaisin ja sivuttain ikään kuin se nopeuttaisi häntä etsinnöissä. Hänen silmänsä vaeltelivat pergamentin päällä ja kohtasivat aina satunnaisia nimitäpliä kuin Argus Voro, Minerva McGarmiwa, Hugo ja Roxanne Weasley tai James Potter milloin missäkin. Albus päätti hetken seurata Jamesin nimitäplää, joka epäilemättä kulki sinne suuntaan, missä Tylypahkan keittiö sijaitsi. Sinä vanha kettu, James, Albus ajatteli ja irrotti katseen Jamesin nimitäplästä.
Hugo ja Roxanne pitivät mitä ilmeisimmin partiointia ja heidän nimitäplänsä sijaitsivat viidennen kerroksen portailla, johon myös professori McGarmiwan nimitäplä ilmestyi hetken kuluttua. Albus tutki vielä hetken sitä kohtaa, jossa nuo kolme seisoivat, ja siirsi sitten katseensa murjottavan Myrtin vessan suuntaan. Minkäänlaista liikettä ei näkynyt edes sen käytävän läheisyydessä, jossa Albus oli viimeksi nähnyt luultavasti juuri rouva Griffinin jättämän viestin. Tänäiltana, Albus mietti ja vilkaisi kelloaan; se oli jo rutkasti yli puolen yön. Hän ei voisi odottaa ikuisuutta siltä varalta, jos rouva Griffiniä ei kartalla sittemmin näkyisikään. Albuksella ei ollut mitään hajua, miten hän ylipäätänsä oli edes päässyt Tylypahkaan sisälle, nimittäin olihan mahdollista, että ehkä aiemmin hän oli päässyt sisään tuurilla, jotenkin ihmeen kaupalla livahtamalla tammisien ovien ohi samalla kun joku huolimaton oppilas on avannut sen, mutta kahtena peräkkäisenä iltana tuuri tuskin oli yhtä suotuisa.
Albus harmistui huomatessaan, että jopa Hugon ja Roxannen täplät liikkuivat omiin oleskeluhuoneisiin päin, ja hän tiesi, että McGarmiwa oli lähettänyt heidät nukkumaan. Pian kaikki olisivat pedeissään eikä käytävillä liikkuisi enää ketään muita kuin Voro ja hänen ikivanha Norriska-kissansa, jotka varmistaisivat että Tylypahkan ovet olivat jokikinen lukossa, eikä mahdollisuutta sisäänpääsyyn enää ollut… Albus ravisteli päätään kummastuneena. Ei ollut hänen tapaistaan toivoa, että joku muukalainen pääsi ohittamaan Tylypahkan taioin suojatut ovet tuosta vain.
Mutta hän ei ehtinyt soimata itseään, kun katsoessaan vielä viimeisen kerran harmistuneena kelmien karttaa, Albus huomasi etsimänsä. Edna Griffinin nimitäplä oli ilmestynyt kuin ajatuksen voimasta pergamentin päälle ja se liikkui hurjaa vauhtia kolmannessa kerroksessa, jossa se oli kohdata Voron nimitäplän. Vain täpärästi Edna Griffinin nimitäplä pyyhälsi erään kulman taakse, ja Voron nimitäplä lipui mitään aavistamatta hänen ohitseen kuin vähä-älyinen. Albus kiskaisi kengät jalkaansa ja nappasi sauvan taskuun samalla kun vilkuili aina vähän väliä karttaa varmistaakseen suunnan, minne rouva Griffinin nimitäplä liikkui. Hän pelmahti niin täpinöissään ulos makuusalin ovesta, että oli tiputtaa käsistään Rosen antaman kolikon samanaikaisesti kun hieroi sitä toisella kädellään toivoen, että näkisi Rosen pian Rohkelikkotornin alapäässä.
Kun Albus asteli suhteellisen nopeasti portaat alas oleskeluhuoneeseen, hän ei tullut ollenkaan huomanneeksi, että Hugo oli saapunut samanaikaisesti sinne ja katsoi nyt Albusta häkeltyneenä.
”Al, minne sinä olet menossa?” hän kysyi varovasti.
Albus kohotti katseensa kolikosta ja työnsi sen sukkelasti farkkujensa taskuun ennen kuin siitä seuraisi lisäkysymyksiä.
”En ehdi selittää sitä sinulle”, Albus sanoi ripeästi ja ohitti Hugon typertyneet kasvot. ”En ainakaan vielä. Sinä et sitten nähnyt minua, okei?”
Hän sai vastaukseksi Hugolta vaivanloisen nyökkäyksen, mutta se riitti. Albus näytti peukkua ja säntäsi sitten lihavan leidin muotokuva-aukosta ulos ja ilahtui suunnattomasti, kun Rose oli kuin olikin odottamassa häntä Rohkelikkotornin portaiden alapäässä.

”Näitkö hänet?” Rose kysyi sitten kun he olivat heittäneet ylleen Albuksen esiin kaivaman näkymättömyysviitan ja kävelleet suurta portaikkoa kohti.
”Jep. hän on aivan lähettyvillä”, Albus sanoi silmäillen kelmien karttaa. ”Hän tuntuu lähestyvän sitä kohtaa, jossa James näki hänet viimeksi. Tule – pidetään kiirettä!”
He tulivat suuren portaikon kohdalle, jossa Voro ohitti heidät pysähtyen hetkeksi täsmälleen siihen, missä Albus ja Rose seisoivat, kun Roselta oli päässyt pieni voihkaisu nähdessään Voron lähestyvän. He seisoivat liikkumattomina niin kauan, kunnes Voro oli käskenyt Norriskaa, joka oli katsonut suoraan Albusta ja Rosea silmiin, jatkamaan matkaa Rohkelikkotorniin päin. Vasta silloin Albus pystyi päästämään hengityksensä kulkemaan taas normaalisti ja jatkamaan matkaa suureen portaikkoon.
”Se on aina niin lähellä”, Rose henkäisi kun heidän allaan portaikko lähti siirtymään kohti toista kerrosta. ”Vaikka viitta on päällämme, tuntuu kuin he pystyisivät silti jotenkin oudolla tavalla näkemään meidät.”
”Eivät he pysty”, Albus vannoi. ”Ei kukaan pysty. Tämä on sen verran hyvä viitta, että sinun täytyy olla vähintään Voldemort, jotta – ”
”Tuskin nyt sentään”, Rose sanoi ja hänen ilmeensä kireni hiukan. Albus ei päättänyt sanoa enää mitään, kun portaat tömähtivät toisen kerroksen kohdalle, vaan hän astui Rose perässään kivilattialle ja lähti astelemaan pitkin toisen kerroksen käytäviä. Hän vilkaisi vielä kerran kelmien karttaa, jonka mukaan rouva Griffin olisi parin kulman takana, ja hän liikkui todella nopeasti, joten heidänkin täytyi nopeuttaa askeliaan, että he saisivat hänet viimein kiinni. Siinä vaiheessa Albus sulki kelmien kartan taskuunsa ja päätti olla vilkaisematta sitä ennen kuin he olisivat viimein löytäneet Cadran äidin.
”Olemmeko lähellä?” Rose kysyi sitten kun he olivat menneet puoljuoksua jo jonkin matkaa.
”Joo”, Albus hengähti minkä kiivaalta hengitykseltään pystyi, ”hän on ihan tässä lähellä…”
He juoksivat enää viimeistä käytävää, jonka kulman takana Albus tiesi rouva Griffinin oleskelevan. Hänen jokainen lihaksensa jähmettyi kun ajatus kaikista lukuisista vastauksien mahdollisuuksista iskeytyi hänen tajuntaansa. Tuon kulman takana odottaisi kaikki, mikä oli kalvanut Albuksen mieltä koko sen vuoden. Tuntui oudolta ajatella, että juuri he veisivät rouva Griffinin Rhialdorin kansliaan, jotta hän voisi itse kertoa Rhialdorille kaiken olennaisen, jopa sen, kuka oli koko sen syksyn tehnyt hyökkäyksiä ympäri Tylypahkaa, kenties ympäri Lontoota, ympäri koko maata…
Siinä vaiheessa Albus heitti näkymättömyysviitan päänsä ylitse niin, että Rosen ja hänen omat kasvonsa paljastuivat. Hän veti viitan kainaloonsa samanaikaisesti kun nopeutti askeliaan ja kääntyi lähenevästä kulmauksesta valmiina kohtamaan ihan mitä tahansa – sudenhahmon tai ihmisen, joka oli niin kauan ollut tavoittamattomissa. Albus kääntyi Rose rinnallaan kulman taakse ja valmistautui kohtaamaan rouva Griffinin.
Ja kun he viimein seisahtuivat käytävällä, juuri siinä kohti, jossa Albus odotti näkevänsä mitä tahansa – mitä tahansa –, joka muistuttaisi jollain tavalla naisen ulkomuotoa, mutta niin kuin aiemminkin: Albus joutui pettymään. Sitä vastoin, että heidän edessään olisi seisonut rouva Griffin, Scorpius seisoi heihin selin ja tärisi kauttaaltaan.
”Scorpius?” Rose kysyi ihmeissään ja otti askeleen eteenpäin. ”Mitä sinä -?” Muttei hän ehtinyt kysyä kysymystään loppuun, kun Scorpius ulahti kovaäänisesti ja hänen hartiansa hytkyivät hurjasti.

”Scorpius? Onko kaikki hyvin?” Rose kysyi uudestaan ja hän lähestyi askel askeleelta lähemmäs pojan selkämystä, joka värisi niin kauttaaltaan, että Albuksesta oli vallan ihme, ettei hän menettänyt tasapainoaan.
Kun Rose oli aivan Scorpiuksen selän takana valmiina kohottamaan käden hänen hartioilleen, Scorpius kääntyi ympäri kasvoillaan vääristynyt ilme ja yksi viilto vasemmassa poskessaan. Rose kiljaisi säikähdyksestä ja perääntyi sinne, missä Albus seisoi valmiina ottamaan serkkunsa vastaan.
”Mitä sinä oikein teet?” Albus kysyi terävästi, sillä hän alkoi epäillä kovin vahvasti, ettei kaikki ollut niin kuin piti. ”Missä rouva Griffin on?”
Tähän saakka Scorpiuksen kasvoilla oli ollut pahanpuhuva katse, jonka hän oli luonut niin Roseen kuin Albukseenkin, niin että aivan selvästi huomasi hänen ilmeensä muuttuvan tuon nimen kuullessaan. Hänen katseensa muuttui kovin utuiseksi ja se poikkesi erittäin paljon siitä, miten Scorpius niin tavanomaisesti katsoi ihmisiä. Koko käytävä oli tulvillaan kuunvaloa, joka kuulsi pojan kalpealla iholla niin irstaasti, että se sai hänen kasvonsa näyttämään nyt niin kelmeiltä, että Albuksen ihokarvat nousivat tahtomattaankin pystyyn.
”Scorpius”, Albus toisti lujasti, vaikka jokin sisäinen ääni käski häntä alituisesti pakenemaan paikalta, ”missä rouva Griffin on?
Scorpius ei sanonut mitään pariin minuuttiin, vaan seisoi hiljaa katsellen Albusta ja Rosea synkästi. Sitten hän veti syvään henkeä, alkoi itkeä, tiputti taikasauvan kädestään ja kaatui polvilleen vasten kivilattiaa. Rose oli rientämässä apuun, mutta Albus ehti vain viimehetkellä estää häntä. Albuksen katse oli iskostunut Scorpiuksen takana makaavaan hahmoon, joka lepäsi kivilattialla liikkumattomana ja haudanhiljaa. Ja Albus katsoi häntä, vaikka huppu peittikin hahmon kasvot, eikä hänen tarvinnut käyttää kovin montaa aistia tajutakseen, että rouva Griffin makasi lattialla yhtä kaikki kuolleena kuin hänen miehensä tälläkin hetkellä jossain Lontoon hautuumaalla.
”Minä en…” Scorpius vaikersi hiljaa maassa. ”Minä en… Vannon…” Kyyneleet valuivat hiljaa hänen kalpean nenänsä vartta pitkin ja tippuivat hänen kaapunsa etumukselle. Myös Rose Albuksen vierellä katsoi Scorpiuksen vapinaa lattialla ja hänen poskeltaan valui noroina kyyneliä.
Ja silloin Albukselle valkeni totuus, joka hänen olisi pitänyt aavistaa jo kauan aikaa sitten. Monta ajatusta putkahti hänen päähän yhtä aikaa, mutta päälimmäisenä soi yksi ja ainut mahdoton ajatus: Scorpius oli tappanut rouva Griffinin.
”Sinä teit sen”, Albus sanoi niin tyynesti, ettei hän ollut uskoa sen olevan oma äänensä. ”Sinä tapoit rouva Griffinin.” Sanat tulivat kuin tyhjästä, ja vaikka Albus tiesikin sanoneensa ne, hän tahtoi taistella tuota mahdotonta ajatusta vastaan. Siinä vaiheessa Rose puristi silmänsä kiinni ja kyyneliä virtasi hänen silmistään nyt niin rankasti, että Albus tiesi hänenkin aavistavan tilanteen vakavuuden.

”En… Minä en ikinä tappaisi ketään!” Scorpius huudahti lattialta ja hänen äänensä särkyi. Rosekin oli nostanut yhteenpuristetut kätensä huulilleen eikä hän kyennyt avaamaan silmiään kivulta, joka pieksi hänen sieluaan yhtä rankasti, miten se vihloi Albuksenkin sisikuntaa.
Tuntui kuin hetken aikaa Albus olisi tahtonut mennä Scorpiuksen viereen ja nostaa hänet pystyyn ja sanoa, että uskoi häntä. Scorpiuksen kasvot olivat niin täynnä todentuntuista tunnetta, että Albuksen teki mieli todella uskoa häntä, todella taistella tuota kauheaa ajatusta vastaan, että hänen paras ystävänsä olisi tehnyt jotain sellaista. Hän puristi huuliaan lujasti yhteen eikä liikahtanutkaan, sillä ainoa asia, jonka hän pystyi sillä hetkellä tekemään, oli rimpuilla kuumia kyyneliä vastaan, jotka täyttivät lopulta Albuksen silmät ojentaessaan Roselle taskustaan sen kirjeen, jonka hän oli löytänyt Malfoyden kartanosta.
”Minä en tehnyt sitä!” Scorpius kiljahti nyt niin kovaa ja hakkasi nyrkillään kivilattiaa.
Mutta Albus mietti ainoastaan hetkiä, jotka näyttivät nyt niin kirkkailta hänen mielessään. Scorpius oli vihannut Adamia syystä jos toisesta, ja tämän kuollessa Rose oli syyttänyt siitä Scorpiusta… Kirje Lestrangelta kertoi, että Scorpius oli syntynyt sitä tarkoitusta varten, että hänen kuului tehdä Pottereista selvä… Mustan sukupuussa oli ollut Scorpiuksen nimi… Scorpiuksen vanhemmat olivat olleet mukana kiduttamassa Hermionea… Kaikki nämä pyörivät Albuksen mielessä vuoronperään jokainen, eikä hän voinut enää estää kyyneleiden ja vihan tuloa. Tällä kertaa Albus ei voinut estää hillitöntä vapinaansa, joka tulvahti hänen kehoonsa samanaikaisesti kuin ymmärrys iski häneen ajatuksiensa myötä. Niin kuin hän oli yrittänyt varoittaa itseään, Albuksen pahimmat epäilynsä olivat toteutuneet eikä hän ollut suostunut katsomaan totuutta silmiin ennen kuin pahin oli jo tapahtunut. Hän oli tiennyt, eikä enää voinut olla varmempi totuudesta. Eivät he tarvinneet rouva Griffiniä enää kertomaan, kuka oli tämän kaiken takana, sillä totuus oli tullut ilmi jo kauan aikaa sitten.
”Sinä tiesit, että rouva Griffin tuli tänäiltana tänne”, Albus sanoi hiljaa ja katsoi raivon ja inhon sekoituksena Scorpiusta. ”Sinä tiesit, että hän tulee juuri tänne, ja sitten sinä vain – ”
”EN!” Scorpius huudahti, jolloin Rose peitti kasvonsa käsiinsä eikä kyennyt kuuntelemaan. ”En tehnyt sitä, vannon…”
”SINÄ TIESIT HEMMETTI, SCORPIUS!” Albus karjui nyt niin lujaa eikä enää kyennyt estämään itseään. Hän valmistautui hyökkäämään Scorpiuksen kimppuun kaikin voimin, hän oli valmis vaikka kuristamaan hänet hengiltä, jotta raivo ja viha hänen sisällään olisi saanut ruokaa tuohon huutavaan nälkäänsä. Albus oli niin vimmoissaan, ettei hän tullut edes huomanneeksi ennen kuin hyökätessään, että joku piteli hänestä lujasti kiinni vastoin hänen omaa tahtoaan eikä päästänyt Scorpiuksen kimppuun, vaikka se olisi taatusti ollut tälle oikein.
Katsoessaan taaksensa Albus kohtasi rehtori Rhialdorin vakavat kasvot ja hänen sanansa:
”Minä jatkan tästä.”

***

Kommentteja, anyone? :)

muoksmuoks! Pistin tuonne ihan alkuun nyt viimeiset lukujen nimet näkyviin. Toivon mukaan ne eivät spoilaa liikaa tulevia tapahtumia!
« Viimeksi muokattu: Heinäkuu 09, 2009, 14:00:33 kirjoittanut kikieh »
Muutan sen kirpuks, vaarattomaks kirpuks, sit panen kirpun pakettiin ja panen paketin toiseen pakettiin ja lähetän sen itelleni. Ja kun se tulee... muahahah! Läjäytän sen vasaralla!

Poissa Raparperi

  • Pahislynkkarikerhon puheenjohtaja ;)
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 7.7!
« Vastaus #56 : Heinäkuu 08, 2009, 23:56:12 »
Huh, aika luku! Tarkastin itsekin tuon luvun ja Feeniksin killan luku 26 on nimeltään Arvattua ja aavistamatonta. Tässä luvussa ei ollut mitää mitä olisin arvannut. Hyvä että C ja J saivat välinsä selvitettyä, mutta Al-rukka, osti kukan ja kaikkea... Scorpius, voi ei, ei pikku-Scorpius, minä niin tykkään siitä! Kaksi kuukautta on aika pitkä aika, edellinen luku oli aika kivasti häipynyt mielestä. No, toivottavasti saat puhtia seuraaviin lukuihin. Tässä yksi pieni juttu, mille kyllä repesin
”Sinä siis uskot huhupuheita!” James huudahti ja oli tarttua hiusverkkoonsa kiinni. ”
Tarkoitit tuolla varmaan jotain muuta, mutta sain kyllä hyvät naurut kun kuvittelin Jamesin hippaloivan ympäriinsä hiusverkko päässä ;D
"Muikkunen, ota airo."

Solemn Spoiler Alert -blogi tv-addikteille ja lukutoukille ;)

Poissa Sari

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Ficciholisti
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 7.7!
« Vastaus #57 : Heinäkuu 09, 2009, 15:03:03 »
Heee, jatkoa!
Vou, täähän menee jännäksi!  :o
Mietin kyllä jo tuossa vessakohtauksessa että mitä hämäriä se Scorpius siellä puuhaa kun Albus meni sinne. Mut tässä on edelleenkin jotain mätää, ei Scorpius voinut rouva Griffiniä tappaa! No way, se oli varmasti komennuskirouksen alaisena tai muuta vastaavaa! Pakko olla :/ Ja toi sen järkytys tossa lopussa oli kyllä musta aika aito.
Mutta joo, hyvä että James ja Cadra sai sovittua :)
Voi voi, Albusta käy sääliksi :/  En jotenkin usko että Chloe torjui sen aikasemmin siksi että se oli sen hyypän (en millään muista nimeä, enkä jaksa tarkistaa :D) kanssa. Tai sitten torjui, tiedä häntä.

Vautsi, nuo lukujen nimet kuulostaa mahtavalta! Itsekuria, James? xD Aloin muuten tarkemmin miettimään tuota Aistiharha nimeä kun huomasin sen olevan yhden luvun nimi. Se on ihan sika hieno sana! Hah, kuinkahan kauan olen tätäkin ficciä lukenut ja nyt alan vasta miettimään sen nimeä, way to go xD

Mutta näin, jatkoa pian mielellään, jätit taas niin pirun jännään kohtaan!
I think you said what do you think to make me think you do, but really you don't.

Poissa kikieh

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 7.7!
« Vastaus #58 : Heinäkuu 23, 2009, 15:21:19 »
Täällä taasen! En voi uskoa, että ihan kohta (tarkalleen ottaen 19 päivän päästä) alkaa taas koulu. Kaverit ovat jatkuvasti sanoneet, että koulusta ei saisi puhua ollenkaan koko kesäloman aikana, mutta minkä kesäloman kun se on mennyt niin hemmetin nopeasti? Tuntuu kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Ja minä olen ehtinyt sen aikana väsätä Aistiharhaan vasta kolme lukua, vaikka suunnitelmani oli kyllä tuplata tuo nykyinen lukumäärä. No, ainakin minä nyt otin pienen loppukirin, nimittäin minulla on nyt jatko käsissäni!
Jatko, josta en oikeastaan osaa sanoa mitään. Mitä vähemmän lukuja on kirjoitettavana, sitä vähemmän osaan myös sanoa niistä mitään. Jotenkin sitä yhtä aikaa odottaa saavansa jonkin "projektin" valmiiksi, koska sitten on ihan oikeasti saavuttanut tavoitteensa (olkoonkin, että puhun nyt ficistä), mutta samaan aikaan sen asian valmistuminen on outoa. Kun sitä on tavallaan tehnyt niin pitkään. No, tiedän vain että minun on jatkossa yritettävä väkertää lukuja tavallista nopeammin, sillä Aistiharha on saatava päätökseen ennen kirjoituksiin lukemisen alkua...

Raparperi, kiitos kommentista :) Ja niin, uskon kyllä että tuon virkkeen voi ymmärtää erittäin moninaisesti. :DD

Sari, kiitos myös sinulle! Aistiharha-nimikin ehkä selviää sitten myöhemmin, ainakin jos sitä ei ota niin kirjaimellisesti, vaan tulkitsee enemmän tekstin kanssa. Minä kyllä myöhemmin kerron mihin se viittaa, jos se jää epäselväksi, mutta vain sitten kun sen aika on. :)


27. luku – Pahinta on olla vanki omassa sydämessään

Albus piti sitä paljon myöhemmin ehkä elämänsä viisaimpana tekona, että lakkasi pyristelemästä rehtori Rhialdorin otteesta ja antoi periksi. Hän rehtorin ohjauksella perääntyi ja jäi seisomaan hänen, Rosen sekä paikalle saapuvan muuan toisenkin henkilön ristituleen. Hän ei ehtinyt huomaamaan hahmon kasvoja siltä osin, kun tämä juoksi viitta päälle kiedottuna suoraan maahan lyhistyneen Scorpiuksen luokse ja loitsi häneen lukitusloitsun niin nopeasti, ettei Scorpius kyennyt edes aavistamaan hänen aikeitaan. Tai sitten hän ei edes aikonutkaan puolustautua, sillä hänen kasvonsa vääristyivät niin tuskaisaan irveeseen, että Albuksen teki pahaa katsoa sinnepäinkään – Rosesta puhumattakaan. Tämä vapisi Albuksen toisella puolella niin hysteerisenä, että Albus ei juuri uskaltanut vilkaista häntäkään samalla peläten, että tulisi hulluksi, jos näkisi Rosen tunteet niin selvästi kuin kuulikin ne.
”Rehtori…” Albus henkäisi kun hän ei pystynyt vain katsomaan vierestä. Hän liikahti askeleen lähemmäs Rhialdorin selkämystä ja yritti rauhoittaa äänensä niin normaaliksi kuin suinkin pystyi. ”Rehtori, voidaanko me olla varmoja, että hän todella…” Pieni toivo leimahti Albuksen sisällä kuin kynttilän valo pilkkopimeässä huoneessa ja hän sai siitä uutta puhtia. ”…teki sen?”
Oli oikeastaan kummallista, että hän toivoi kahta täysin erilaista vastausta. Olisi ollut aivan mahtavaa, jos maailmasta ei edes taikuuden avulla löytyisi minkäänlaista loitsua, joka voisi kertoa totuuden sen iltaisista tapahtumista. Olisi hienoa, jos he vain voisivat uskoa, että mitään sellaista ei voinut ikinä tapahtua – ei ainakaan Scorpiuksen kädestä. Tämä ajatus laukkasi Albuksen mielessä alinomaa ja hän jopa tiesi, että oli järkevämpää ajatella positiivisesti sellaisissa tilanteissa, mutta jostain syystä tämä ajatus jäi aina toisen, päällepuskevamman ajatuksen alle.
Toinen ajatus oli pakonomainen tarve tietää totuus. Ei riittänyt ainoastaan luottaa johonkuhun toiseen, ei riittänyt sana eikä lupaus siitä, mitä todella oli tapahtunut; täytyi olla olemassa jonkinlainen totuudenlähde, jonka Albus halusi kiistatta kuulla. Samaanaikaan kun Albus todella tahtoi Scorpiuksen syyttömyyttä, hän toivoi, että jos ikinä olikin jokin keino saada tietää totuus, se todistaisi hänen hartaimman toiveensa sillä hetkellä.
”On eräs loitsu”, Rhialdor sanoi hiljaa eikä tuskin vilkaissutkaan taakseen. ”Professori Paddock, ojentaisitko herra Malfoyn sauvan?”
Samaanaikaan kun professori Paddockiksi kutsuttu hahmo tarrasi Scorpiuksen sauvaan ja ojensi sen suoraan rehtori Rhialdorille, Albus tuli huomanneeksi ensimmäistä kertaa hänen kasvonsa. Hän oli keski-ikäinen mies, jonka toista puolta kasvoista – tarkalleenottaen silmää – kehysti yhden sormen mittainen arpi, joka alkoi täsmälleen hänen vasemman kulmakarvansa yläkulmasta, halkaisi silmän ja jatkui alaluomelle. Miehellä oli yllään sinisenharmaa matkaviitta, joka oli perin huolimattomasti sidottu kiinni leuan alta ja hänen kätensä olivat suojustetut hansikkailla, joista puuttuivat sormille tarkoitetut sormikkaat. Albus ei osannut päättää, oliko tuuli pyyhkäissyt miehen roikkuvan tukan jakauksenomaisesti toiselle puolen, joskin hiuspehko näytti silti kovin huolettomalta, vai oliko se sittenkin laitettu niin aivan tarkoituksella. Hän olisi miettinyt pidempäänkin yhtä turhanpäiväisiä asioita, ellei hänen paras ystävänsä olisi epäiltynä sillä hetkellä murhasta tai ellei hän olisi tajunnut, että rehtori Rhialdor oli juuri kutsunut tätä miestä professoriksi.
”No niin”, Rhialdor henkäisi sitten, kun hän oli saanut Scorpiuksen sauvan käsiinsä ja asetti omansa kärjen vasten Scorpiuksen sauvan kärkeä. Ilmeisesti Rose tiesi paremmin kuin Albus, minkä loitsun Rhialdor aikoi suorittaa, sillä hän päästi ulahduksen samaan aikaan kun rehtori lausui: ”Varhenna loitsus!”

Albus odotti ihmettä Rhialdorin sauvaa katsellessaan, mutta joutui erehtymään; Scorpiuksen sauvasta putkahti valkoinen valojuova, joka oli niin kirkas, että hän joutui katselemaan sitä hihansa takaa hetken aikaa. Valkoinen valojuova oli yhtäaikaisesti niin sakea kuin kirkaskin, että Tylypahkan käytävä hävisi kokonaan heidän ympäriltään niin, että ainoastaan Albus, Rose, Scorpius, Rhialdor ja professori Paddock seisoivat hohteessa, joka hetki hetkeltä alkoi muistuttaa enemmän pikemminkin usvaa kuin valoa. Oli jo melkein niin sumuista, että Albus pystyi laskemaan käden silmiltään ja katsomaan siihen, missä Rhialdor yhtä kaikki seisoi kädessään Scorpiuksen sauva, joka oli alkanut tupruttaa pientä, utuista hohdetta ilmaan. Albus uskaltautui vilkaisemaan Rosen kasvoja, kun itku oli viimein loppunut, ja huomasi, että tämä tuijotti sauvan kärkeä yhtä lamaantuneena kuin Scorpius lukkoloitsun alaisena.
Kun hän viimein käänsi katseensa takaisin sauvoihin, Scorpiuksen sauvasta purskahti ilmoille kuin ilotulitus hopeinen valohohde, joka paljasti lattialla makaavan rouva Griffinin pelokkaat kasvot ja välähdyksen, joka tainnutti rouvan valojuovan keskeltä sinne suuntaan, jossa Rose seisoi ja hälveni näkymättömiin muun sumun sekaan. Ei tarvittu sanoja eikä eleitä kuvaamaan mitä todella oli tapahtunut, ja vaikka Albus olikin omin silmin nähnyt totuuden, ei hän voinut uskoa sitä nyt paremmin kuin hetki sittenkään. Yhden sydämenlyönnin ajan Albus oli ollut huomaavinaan toisenkin pienen valopilkun, joka tuli etäisesti sieltä suunnalta, missä Rose seisoi, mutta kun hän katsoi sinne, ei siitä näkynyt enää jälkeäkään. Samalla, kun sumu hälveni heidän ympäriltään ja Rhialdor irrotti otteensa Scorpiuksen sauvasta ojentaen sen takaisin professori Paddockille, Rose alkoi uudestaan nyyhkyttää, joskin tavallista hiljaisemmin.
”Professori Paddock”, Rhialdor henkäisi raskaan kuuloisena eikä katsonut varsinaisesti ketään silmiin, ”minusta taikaministerin olisi syytä tulla käymään. Ja sano samalla, että tuo samalla muutaman aurorin tänne.”
Professori Paddock päästi Scorpiuksen lukkoloitsun otteesta ja sitä vastoin loitsi hänelle käsirautojen tapaiset kettingit ranteisiinsa. Sitten hän lähti taluttamaan Scorpiusta sinne, mistä Albus ja Rose olivat hetki sitten tulleet, ja jäljelle jäi yhtä syvä hiljaisuus kuin he kaikki muutkin olisivat lakanneet hengittämästä rouva Griffinin tapaan.
”Mutta rehtori”, Albus aloitti hetken päästä kääntyen Rhialdoriin päin, ”minne Scorpius viedään? Ei kai – ei kai Azkabaniin?”
”Ei, en usko että Azkabaniin”, Rhialdor sanoi otsaansa pidellen ennen kuin kääntyi Albuksen kanssa kasvokkain ja puhui sitten paljon järeämmällä äänellä: ”Nyt minä joudun pyytämään, että viet neiti Weasleyn täältä pois ja menette nukkumaan… Minun täytyy järjestää rouva Griffinille kyyti pois…” Hän hiljeni äkisti ja sulki silmänsä väsyneesti. Albus ei siitä huolimatta liikahtanutkaan, vaan hän astui askeleen lähemmäs Rhialdoria.
”Ei kai häntä lähetetä kauas täältä? Ei kai häntä eroteta?” Albuksen suusta tulvi kysymyksiä aivan niin kuin silloin, kun hän oli ollut kuusivuotias. Hän ei mahtanut itselleen mitään, että samaanaikaan pelkkä Scorpiuksen nimen mainitsiminen sai vihan sykkimään hänen suonissaan ja samalla huolen ja pelon iskostumaan hänen tajuntaansa.
”Minä tiedän, että vaadin sinulta kenties liikoja”, Rhialdor sanoi huokaisten ja avasi jälleen silmänsä, ”mutta minä lupaan, että ilmoitan sinulle välittömästi kun tiedän. Tällä hetkellä meistä kumpikaan ei vain voi tehdä enää asialle mitään. Sinä näit itse omin silmin, että herra Malfoyn viimeisin loitsu oli tappokirous – pyydän, älä sano mitään!” Hän nosti kätensä kun Albus oli avannut suunsa ikään kuin inttääkseen vastaan. ”Jos olisi jokin keino estää hänen tekonsa, minä tekisin sen. Tiedän vain, ettei vastauksien aika ole nyt.”

He katsoivat hetken toisiaan; Rhialdorin vakavat silmät vasten Albuksen vihreitä, häkeltyneitä silmiä, joiden ripset olivat kostuneet kyynelistä. He katselivat toisiaan tovin, ennen kuin Albus kovin vastahakoisesti perääntyi Rosen viereen, tarttui häntä kädestä ja käänsi selkänsä Rhialdorille ja maassa makaavalle rouva Griffinille. Hänen sisällään huusi jokin sisäinen ääni, että hän ei voinut vain kävellä pois, painaa päätä tyynyyn ja nukkua kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Ja taluttaessaan turtana tärisevää Rosea, Albus tajusi, ettei hän nukkuisi pitkään aikaan hyvin eikä hän ikinä saisi sen iltaisia tapahtumia pois ajatuksistaan. Hän luultavasti näkisi painajaisia monta vuotta eteenpäin ja miettisi tapahtumaa sirppi ja viivoitin käsissään puntaroiden jokikistä vaihtoehtoa sille, mitä sinä iltana oli tapahtunut.
Ja seuraavana päivänä juttu oli levinnyt kuin kulovalkea, eikä Albus edes tiennyt, miten. Hän oli saanut rehtori Rhialdorilta kirjeen, jonka pieni tokaluokkalainen oli toimittanut Rohkelikkotorniin, ja rehtori oli kirjoittanut tavanomaisella tuhruisella käsialallaan, että Scorpius vietäisiin sinä aamuna Pyhään Mungoon ja Albuksen oli mahdollista olla niin kauan poissa tunneilta kuin se vaatisi. Olipa kirjettä sitten tullut tai ei, Albus oli päättänyt illalla olla laittamatta herätyskelloa aamuksi soimaan, joten siinä vaiheessa kun muut hänen huonetovereistaan heräsivät, pukivat ylleen ja menivät aamupalalle, Albus käänsi pylvässängyssään kylkeä ja kaivautui syvemmälle untuvalinnaansa. Ja niin tapahtui seuraavanakin päivänä.
Deneb oli rehtorin erikoisluvalla päässyt rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen Hugon opastuksella. Myös hän oli saanut Rhialdorilta kirjeen, jossa hänet luvattiin pitämään muutaman päivän lomaa opiskeluistaan, mutta Deneb oli suorastaan painanut kirjeen villaisella ja jatkanut normaaliin tapaan (joskin vanha tuttu virne oli pyyhkäisty hänen kasvoiltaan). Tiistai-iltana vieraillessaan Albuksen huoneessa Albus tuli kysyneeksi, oliko Rosekin saanut luvan jäädä pois muutamilta oppitunneilta, ja kävi ilmi että myös hän oli saanut. Deneb kuitenkin kertoi, että Rose oli yrittänyt sitkeästi käydä kaikilla tunneilla, mutta sinä päivänä toisella pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla, kun uusi professori oli huomauttanut hänen kuiskaavan sanomattoman loitsun ääneen, Rose oli purskahtanut itkuun ja juossut tiehensä. Kukaan ei ollut nähnyt häntä sen jälkeen.
Myös Lily ja James olivat vierailleet Albuksen luona sen päivän aikana. He olivat yhdessä jutelleet, miten kukaan ei ikimaailmassa olisi voinut kuvitella Scorpiuksesta sellaista ja hetken James olikin ollut varma, että se kaikki olikin huijausta. Albus kuitenkin huomautti, että Scorpiuksen sauvasta oli tehty tappokirous ja ketään muita ei näkynyt lähimaillakaan. Scorpius oli myös tiennyt, että rouva Griffin oli tulossa sinä iltana sinne, mutta sitä Albus ei jostain syystä aikonut kertoa heille.
Lily oli ottanut kuitenkin asian kypsemmin kuin Albus oli ensin kuvitellut. Hän ei ollut itkenyt – vaikka se ei totisesti ollut kaukana –, mutta hänen äänensä ei ollut ikinä kuulostanut niin murtuneelta. Hän ei lakannut koko vierailun aikana hokemasta, miten epätodellista se kaikki oli, ja miten hän ei pystynyt millään uskomaan asiaa todeksi. Ennen lähtöään Lily oli jopa kääntynyt oven suussa Albukseen ja sanonut, ettei Scorpius olisi ikinä tahtonut heille mitään pahaa. Albus ei sanonut mitään.

Kun keskiviikkoaamuna Albus viimein päätti, että sängyssä vetelehtiminen sai luvan riittää ja hän yritti suunnata ajatuksiaan muualle Scorpiuksesta, hän tuli ensimmäistä kertaa ajatelleeksi oppitunnille menoa. Hän vilkaisi huonetovereidensa sänkyjä, jotka olivat kaikki tyhjiltään ja pedattuja, ja nappasi sitten näkymättömyysviittansa sängyn juuresta ja heitti sen ylleen. Vaikka Albus oli kovin tottunut tuijotteleviin silmäpareihin isänsä kuuluisuuden vuoksi, ei hän enää kestänyt kysymyksiä Scorpiuksesta. Hän halusi välttää kaikin keinoin sellaisia paikkoja, joissa hän tiesi muiden oppilaiden oleskelevan, ja riisui viittansa aina vasta luokan edessä, jossa hän saattoi liittyä ystäviensä seuraan.
Niin kuin Deneb oli aiemmin sanonutkin: Rosen paikka loisti poissaoloaan pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla – ja niin teki myös Scorpiuksen. Moni tuijotti Albusta, kun hän astui luokkaan, mutta pitkälti poikkeavammalla tavalla kuin aikaisemmin; ennen tuijotus oli ollut ihastelua ja uteliasta, kun taas nyt ihmiset tuijottivat häntä avoimesti, suorastaan häpeilemättömästi ja hieman varautuneesti. Ja oikeastaan eihän se mikään ihme ollut, jos tarkemmin mietti; olihan Albus sentään ollut Scorpiuksen paras ystävä siitä päivästä lähtien, kun tämä oli pelastanut hänen ja Rosen hengen kielletyssä metsässä… Pelastanut heidän henkensä
Albus ravisteli ajatukset mielestään, mutta sitä vaikeutti kun professori Paddock ilmestyi ovesta rivakasti astellen sisään ja suuntasi oitis katseensa sinne, missä Albus istui. Hänen harmailta kasvoiltaan ei voinut aistia minkäänlaisia tunteita eikä hänen katseensa viipynyt Albuksessa kuin sekunnin murto-osan pitempään kuin muissa. Sen jälkeen hän heilautti sauvaansa ohjetaulun suuntaan, jonne alkoi välittömästi ilmestyä tekstiä.
”Hän on oikeasti aika upea”, Deneb sanoi sitten muina miehinä kun Albus oli hetken ollut omissa ajatuksissaan.
”Kuka niin?”
”No professori Paddock tietenkin”, Deneb sanoi kuin asia olisi päivänselvä. ”Okei, olihan professori Millerkin ihan hyvä, mutta rakastan tätä opettajaa jo nyt eikä hän ole opettanut meitä kuin vasta – mitä, kaksi päivää?”
”Professori Miller oli kuitenkin pätevä”, Albus mumisi puoli-innokkaalla äänellä.
”Odota vain”, Deneb sanoi ja sitten hänen ilmeensä kirkastui ja hän tuuppasi Albusta kylkeen. ”Ai niin, minä muuten tiedän miksi professori Miller jätti Tylypahkan!”
”No miksi?”
”En tiedä haluatko kuulla tämän juuri nyt”, Deneb aloitti vaivaantuneena, mutta Albus kannusti häntä jatkamaan. ”Muistatko hänen tyttärensä, jonka Rose esitteli meille ensimmäisellä luokalla? No, hän oli saanut joululomalla uhkauskirjeen – äläkä kysy miksi. Kukaan tuskin tietää, mutta kuulin, että professori Miller suuttui ministeriölle kun kukaan ei saanut selville kirjeen lähettäjää. Kävi siis niin, että Millerin tyttö otettiin kotiopetukseen ja professori itse lähti myös suojelemaan perhettään.”
Albus ei osannut sillä hetkellä juuri muuta kuin tuijottaa pulpetin kantta ja pysyä vaiti. Hän olisi kysynyt, keneltä Deneb oli saanut tietonsa, mutta se ei jaksanut sillä hetkellä kiinnostaa häntä. Oli lähes aivan samantekevää, jos professori Miller olikin poissa – vaikka muutama viikko sitten asia olisi varmasti kiinnostanutkin häntä –, mutta Albuksen ajatusmaailma ei tällä hetkellä yksinkertaisesti sisäistänyt muuta kuin sen, että hän oli menettänyt vastattain jotain erittäin rakasta ja tärkeää, eikä sillä ollut mitään tekemistä Chloen tai etenkään professori Millerin kanssa.
”Et kai sinä luule, että Scorpius -?” Deneb oli aloittanut varovasti, mutta Albus loi häneen niin terävän katseen, että tämä oli säikähtää.

”Kuule, minä en tiedä enää mitä luulen, okei?” Albus sihisi yhteenpuristettujen hampaiden takaa. ”En halua puhua Scorpiuksesta, en halua ajatella häntä enkä edes muistella häntä. Joten minä en tiedä.”
”No anteeksi, jos kysyin”, Deneb tuhahti loukkaantuneena ja veti heidän välilleen pienimuotoisen hajuraon. ”Et sinä sitä paitsi ole ainoa, jota tämä tilanne tympii. Scorpius oli minunkin ystävä.” Ja sen jälkeen he eivät puhuneet enää sanaakaan, kun professori Paddock rykäisi kuuluvasti ja viittoi toisella kädellään taulun suuntaan.
”Jatketaan edelleen sanattomista loitsuista, niissä teillä oli vielä kovasti harjoiteltavaa”, professori sanoi jurosti ja selaili oppikirjansa sivuja pikaisesti. ”Sivu 124 esille, josta voitte katsoa hieman mallia luomaan mielenlujuutta. Käymme nämä asiat ensi kerralla tarkemmin ja katson, kuinka olette kehittyneet – mutta nyt töihin!” Hän taputti käsiään kuuluvasti yhteen, jolloin luokka hajosi erillisiin pareihin, joista ensimmäiset rupesivat pinnistelemään sanattomien taikojen kanssa. Deneb johdatti Albuksen aivan luokan eteen suoraan professori Paddockin nenän alle, jossa hän vähiten tahtoi olla, ja juuri kun Deneb oli selittämässä Albukselle miten sanattomat loitsut periaatteessa toimivat, professori Paddock hivuttautui paikalle ja kääntyi Denebin puoleen sanoen:
”Minä lainaan herra Potteria hetkeksi. Herra Musta voi olla tänäänkin Kovacin ja Parkerin parina kolmantena pyöränä.”
Deneb loi ikävystyttävän vilkauksen suuntaan, jossa Kovac ja Parker heilauttivat toverillisesti käsiään, eikä Albus voinut olla toivomatta että Deneb päihittäisi heidät – jos ei Parkeria, niin ainakin Kovacin. Se ei kuitenkaan olisi tarpeeksi hyvä opetus toisten tyttöystävien viemisestä, ei ainakaan niin kauaa kun Albus ei hoitanut sitä henkilökohtaisesti… Hän ei kuitenkaan sillä hetkellä ollut innokas tappelemaan Kovacin kanssa, vaikka Kovac sen olisi epäilemättä ansainnutkin.
Moni silmäpari oli kiinnittänyt heidän poistumiseensa huomiota, kun he astelivat professori Paddockin huoneeseen muutaman portaan ylemmäs parvelle ja sulkivat oven ylittäessä kynnyksen työhuoneeseen. Albus pisti heti merkille, että huone oli huonosti valaistettu lukuunottamatta muutamaa kynttilää työpöydällä ja tulisijaa, joka roihusi ja ritisi marmorisessa takassa huoneen toisessa päädyssä työpöydän takana. Albus oli käynyt siinä huoneessa muutaman kerran aikaisemminkin, mutta silloin se oli kuulunut professori Millerille, jonka sisustustyyli poikkesi huomattavasti professori Paddockin. Sitä vastoin kuin professori Miller oli pitänyt työhuoneen sisustuksen yksinkertaisena ja jokseenkin perinteisenä, professori Paddock oli päättänyt rikkoa rajojaan ja tehdä huoneesta kaikkea muuta kuin mukavan. Tai sitten häneltä puuttui kokonaan hyvä maku. Huoneen seinillä roikkui kalpeakasvoisia muotokuvia, jotka kaikki seurasivat katseillaan kaikkialle, minne Albus kulkikin, eikä hän itse asiassa ymmärtänyt, miksi ylipäätänsä kukaan tahtoi pitää niin sanalla sanoen rumia tauluja seinällään. Albus joutui ravistamaan hetken päätään ennen kuin antoi katseensa kiertää muualla huonetta.
Oikealla seinustalla – suoraan muotokuvien vastapäätä – oli hyllyköitä ja pieniä lasikaappeja, joiden takana Albus tunnisti erilaiset ilmiskoopit ja pimeydenpaljastimet. Hänellä oli sellaisia tusina omassa kaapissaan ja hänen isällään sitäkin enemmän. Yhden hyllykön päällä oli myös ajatusseula, lasimuotoiltu käärme ja valokuva mustatukkaisesta pikkupojasta, joka heilutti kädessään keppiä taikasauvan tavoin. Albus olisi kysynyt, kuka kuvan pikkapoika oli, ellei professori Paddock olisi istuutunut työpöytänsä taakse tuolilleen ja rykäissyt uudemman kerran perin kovaäänisesti.

”Saako olla jotain? Teetä?” hän kysyi karhealla äänellä samanaikaisesti, kun häntä vastapäätä ilmestyi muuan toinen tuoli, johon Albuksen mitä ilmeisimmin oli syytä istua.
”Ei kiitos, professori”, Albus sanoi ja istuutui tätä vastaapäätä välttäen edelleen katsomasta vasemmalle seunustalle muotokuviin.
”Ei keksejä?”
Albuksesta oli jotenkin yhtä aikaa hassua ja todella kummallista, että sen kaltainen velho, jolla oli niin synkkä huone, asustus sekä kasvot, puheli hänen kanssaan kekseistä aivan kuin ihmiset puhuisivat yhtenään sellaisista asioista. Aivan kuin Albus ei tietäisi, minkä vuoksi hänet oli todella kutsuttu huoneeseen.
”Voitte mennä jo asiaan, professori”, Albus sanoi hetken päästä.
”Voi, älä kutsu minua professoriksi”, professori Paddock ähkäisi siihen rennosti. ”Minun on jokseenkin vaikea tottua siihen nimitykseen. Sanoin jo ensimmäisellä tunnilla, että pelkkä Robert on riittävä minulle, mutta sinähän et ollut sillä tunnilla.”
Albuksella oli tunne, että professori Paddock johdatteli häntä itse puhumaan halutusta aiheesta, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Jos hän ei puhunut aiheesta liiemmin parhaiden ystäviensäkään kanssa, miksi kummassa hän avautuisi yhtäkkiä tuntemattomalle opettajalle?
”Se oli ihan oikeutettua, en viitsi kiistää sitä”, professori Paddock jatkoi ja hänen arpensa vihreitä silmiä vasten näytti entistä pahemmalta kuin pari päivää sitten, kun he olivat tavanneet käytävällä. ”Täysin ymmärrettävä sekä valitettava tapaus. Toivon, että puhut tästä jonakin päivänä rehtorin kanssa, että asia ei jää kalvamaan mieltäsi pitkäksikin aikaa.”
Professori Paddock ulkonäöstään huolimatta oli saanut Albuksen varautumaan käytöksellään ottaa hänet kuulusteltavaksi työhuoneeseen. Hän ei ollut liialti pitänyt koko tyypistä tavattuaan hänet ensimmäistä kertaa, joskin Albus joutui miettimään saattoiko siihen vaikuttaa tilanneyhteys miten he tapasivat, mutta hän kuitenkin ymmärsi, ettei professori Paddock ollut sittenkään pyytänyt häntä luokseen kuulusteltavaksi. Hän ei yhtä aikaa tiennyt, mitä olisi kuulunut ajatella vai olisiko sittenkin pitänyt sanoa väliin jotain, jotta siitä olisi tullut muutakin kuin professori Paddockin yksinpuhelu.
”Me aloitimme maanantaina siis sanattomat loitsut”, professori Paddock jatkoi välittämättä tuon taivaallista siitä, että Albus oli ollut lähes koko vierailunsa ajan hiljaa. ”Sanattomat loitsut eivät ole lainkaan niin helppoja kuin monet teistä nuorista kuvittelevat. Niitä odotetaan paljon, mutta pettymys on suuri kun huomataan, etteivät taidot vastaakaan omia kuvitelmiaan. Me harjoittelimme koko eilisenkin päivän kyseisiä loitsuja, eikä kukaan ole tähän mennessä onnistunut loitsimaan ketään ilman ääntä. Se vaatii hirveästi mielenlujuutta.”
”Minä voin ihan hyvin olla Denebin pari, hän luottaa enemmän minuun – ” Albus aloitti, mutta professori Paddock kohotti kätensä pystyyn vaientaakseen hänet.
”Minä annoin heille tarkat ohjeet ja olin seuraamassa heidän harjoittelujaan antaen samalla ohjeita kullekin”, hän sanoi. ”Haluaisin olla tasaväkinen kaikille oppilailleni.”

Albus oli nyt entistä sekaisin kuin hetki sitten. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä professori Paddock ajoi takaa.
”Voisin harjoitella ehkä omalla ajalla”, hän sanoi sitten kun oli varma, ettei professori sanonut enää sanakaan eikä aikonut keskeyttää häntä.
”Missä?”
”Öhm – no – kirjastossa?” Albus ehdotti nopeasti kun hän päätti viimehetkellä olla sanomatta ’tarvehuoneessa’.
”Kirjastossa?” professori Paddock tyrskähti. ”Ja matami Prilli seivästäisi sinut elävältä. Ei, älä suotta suututa häntä, Potter. Ehdottaisin, että kävisit huomenna ja ylihuomenna luonani, niin voin antaa joitain neuvoja päästä alkuun. Yhtä varmaa on, että sanattomia loitsuja tarvitaan S.U.P.E.R.:ssa kuin että Villit Hevoskotkat voittaa tämän vuoden mestaruuden huispauksessa.”
”Tuota, minä en juuri seuraa huispausta”, Albus sanoi hieman vaivaantuneena, kun hänellä ei ollut aavistustakaan mistä Villit Hevoskotkat olivat kotoisin.
”Ai”, professori Paddock sanoi hölmistyneenä, mutta onnistui – Albuksen ihmetykseksi – hymyilemään. ”Kunhan vain muistat, että he ovat voittamattomia, mikä taas tuolla vertauksellani tarkoittaa sitä, että sinä tarvitset sanattomia loitsuja yhtä paljon kuin velho tarvitsee sauvaansa.”
”Ai, okei, selvä”, Albus sopersi ja napautti kerran tuolinsa käsinojaa kämmenellään. ”Huomenna siis?”
Professori Paddock nyökkäsi ja nousi seisaalleen kättelemään Albusta lähdön merkiksi.
”Huomenna seitsemältä täällä. Oli ilo jutella kanssasi.”
”Samoin, profe- tai siis – ”
”Minusta tuntuu, että jos annan oppilailleni luvan olla käyttämättä tuota karskia nimikettä, he käyttävät sitä siitä huolimatta”, professori Paddock sanoi mietteliäällä äänellä. ”Jos taas puolestani käskisin heidän käyttää professori-nimeä, heistä yksikään ei sitä käyttäisi. No, miten vain. Hyvää päivänjatkoa.”
Albus heilautti kättään ja saapui sitten pauhaavan luokan keskelle osaamatta päättää, pitikö professori Paddockista vai ei. Sen hän kuitenkin tiesi, että joskus ennakkoluulot eivät todellakaan täsmänneet persoonan kanssa – ei ainakaan tämän opettajan kohdalla.
Hän oli kuitenkin käsittänyt pääsevänsä pois tunnilta sillä ehdolla, että hän huomenna ilmestyisi siihen niin sanottuun yksityisopetukseen, joten Albus Denebin huomaamatta nappasi laukun pulpetiltaan ja livahti ulos luokkahuoneesta. Hän oli tuskin ehtinyt käytävän toiseen päähän, kun joku muu oli huomannut hänen hiippailunsa luokasta ja käytävällä helähti murtuneen kuuloinen huudahdus:
”AL!”
Ääni ei voinut kuulua Denebille, sillä se oli ollut tytön. Albus mitään odottamatta kääntyi äänen suuntaan ja yllätyksekseen huomasi Chloen seisovan vain muutaman metrin etäämpänä itseään. Jokin sisäinen ääni, joka oli yrittänyt puhua Albukselle niin monta kertaa aiemminkin, sanoi nyt tällä kertaa, että olisi ollut järkevämpää pyyhkäistä tiehensä kuin jäädä seisomaan aloilleen, mutta kuten tavallisesti: Albus ei sitä kuunnellut. Hän huomasi Chloen lähestyessä, että tyttö oli ahdistunut ja levottoman oloinen, mikä sai Albuksen sisikunnan vielä enemmän nauttimaan tilanteesta. Hänellä ei ollut aikomustakaan rimpuilla tilanteesta ulos.
”No? Mitä asiaa?” Albus kysyi niin jäätävän tyynesti, että Chloe hätkähti silmin nähden.
”Minä… Sinä taisit saada selville Kovacista?” hän kysyi varovasti.
Albuksen sisällä oli niin hyistä, että oli ihmeellistä kuinka kaikki toiminnot eivät pysähtyneet. Ja vaikka hän halusi sitä sillä hetkellä kaikkein vähiten, jokin kumma sai hänen suunsa vääntymään katkeraan hymyyn.
”Niinpä taisin saada”, Albus sanoi kuivasti. ”Oli tosi mukava saada tietää se omin silmin, eikä esimerkiksi niin, että sinä olisit siitä tullut sanomaan minulle.”
”Albus, minä halusin kovasti, mutta – ”

”Teitkö sinä sen ihan tahallasi?” Albus tivasi kun hänen sisällään kuohahti. ”En voi uskoa, että halusit ihan totta kostaa minulle sen, että tein virheen joululomalla – ”
”En minä tahtonut kostaa!” Chloe huudahti väliin. ”En olisi ikinä – ”
”Etkö viitsinyt edes mainita, että olit lääpälläsi Kovaciin kun minä sillä välin ostin sinulle – ostin sinulle – ” Albus peitti hetkeksi kasvot käsiinsä ja mietti ankarasti. Ehkä olisi sittenkin pitänyt kuunnella sitä pientä, hiljaista ääntä…
”Al, minä olen pahoillani”, Chloe sanoi hiljaa ja risti käsivartensa rinnalleen. ”Minun olisi pitänyt kertoa sinulle – kuulin, mitä Scorpiukselle tapahtui – ”
”Sillä ei ole mitään tekemistä Scorpiuksen kanssa”, Albus ärisi niin, että hyytävä jää hänen sisällään oli vaihtunut loimuavaksi laavaksi, joka pulppusi hänen suonissaan. ”Minä ihan totta halusin sinut takaisin, Chloe.”
Chloe aukaisi kahdesti suunsa, katsoi sitten alas ja hänen kasvoillaan kimmelsi kyynel.
”Sinä olet niin myöhässä.” Sen sanottuaan hän pyyhkäisi ripeästi kyyneleet pois kasvoiltaan ja räpytti silmiään kiivaasti. Hän käännähti sinne suuntaan, mistä oli hetki sitten tullutkin, ja katosi luokkahuoneeseen. Albus kuuli vain vaivoin, miten hiljaa ovi oli painautunut kiinni, ja tiesi että myös hänen elämästään oli yksi ovi juuri sulkeutunut.

***

Rose oli viettänyt niin sanottua hiljaiseloa muutaman päivän, vaikka maanantaina hän olikin käynyt kaikilla päivän ensimmäisillä tunneilla. Hän oli saanut rehtori Rhialdorilta luvan jäädä pois joiltakin oppitunneilta, jos hän itse katsoisi sen parhaaksi, mutta Rose oli sitkeästi vain päättänyt jatkaa koulun käyntiään normaaliin tapaan, nimittäin se oli ainoa tapa karistaa muut murheet pois kannoilta. Tai ainakin siihen asti se oli ollut ainoa ja toimiva tapa, ennen kuin järkytyksen jälkeinen tunne oli ottanut hänestä vallan ja yrittänyt murtaa hänet kesken oppitunnin. Rose oli siistinyt pulpettinsa ja sulkeutunut makuuhuoneeseensa, sillä vain se oli tuntunut sellaiselta paikalta, jossa hän olisi voinut purkaa oloaan tuntematta kaikkien tuijotusta selässään tai kuiskailuja korvissaan. Mutta jo keskiviikkoiltana Rose oli tiennyt, että yksinäinen makuuhuone tuntui yhtä ahdistavalta kuin täpötäysi suuri sali.
Se ei johtunut siitä, että hän olisi halunnut olla yksin tai seurassa, vaan se johtui siitä, että missä ikinä hän oli, Rose tunsi olevansa vankina omassa kehossaan, omassa sydämessään. Hän ei muistanut milloin viimeksi olisi tuntenut sellaista ikävää, sellaista kivistystä sisällään jonkun toisen takia. Hän tunsi sitä pidemmän päälle ihan kaikkialla, eikä enää mikään paikka tuntunut saavan hänen mielialaansa yhtä tyyneksi kuin se oli ollut vielä silloin, kun hänellä oli ollut Scorpius.
Rosen mieltä kalvoi tuhat kysymystä, mutta vain päälimmäisenä: Ajatteliko Scorpius tällä hetkellä häntä? Oliko hänellä puoliksikaan yhtä ikävä häntä kuin mitä Rosella oli Scorpiusta? Tapaisivatkohan he enää koskaan uudestaan? Saisivatko he ikinä toista mahdollisuutta?
Ja sitten, kuin salama kirkkaalta taivaalta, Rose tiesi täsmälleen, mikä oli täydellinen paikka tuntea levollisuus ja tyyneys uudestaan. Hän toivoi, että olisi saattanut edes hetkeksi sulkea silmänsä ja ajatella, että kaikki tulisi olemaan vielä hyvin, joten hänen oli pakko kokeilla paikkaa. Hän tiesi, ettei se ollut tullut hänelle ensimmäiseksi mieleen paikan yksinkertaisuuden vuoksi, mutta juuri sillä hetkellä Rosen ei tehnyt mitään muuta mieli kuin mennä sinne.
Kun hän oli kymmenen minuutin päästä seitsemännessä kerroksessa, Rose seisoi tarvehuoneen sisällä siinä samassa kokoontumishuoneessa, jossa he niin tavanomaisesti seisoivat aina silloin, kun jollain oli jotain tärkeää asiaa tai kun he muuten vain kokoontuivat vaihtamaan kuulumisiaan. Mutta kukaan ei tiennyt, että siellä samaisessa huoneessa Rose oli istunut Scorpiuksen kanssa myös kahdelleen, eikä ollut siispä vahinko, että Rose valitsi oman sinisen tuolin sijaan punaisen sävyisen tuolin istuutuakseen.
Hän ei ehtinyt kauaa istua itsekseen, kun ovi kävi hiljalleen, eikä Rose vaivaantunut katsomaan kuka oli tullut. Hän oikeastaan osasi jo arvata tulijan, kun tämä istui hänen viereiselle punaiselle tuolilleen ja nojasi kyynärpäillään polviinsa katsellen kun takkatuli tanssi tavallista hurjemmin tulisijassaan aivan kuin yrittäen luoda kevyempää tunnelmaa huoneeseen. Huone ei kuitenkaan olisi voinut olla kylmempi.
”Meillä ei ole enää mitään Chloen kanssa”, Albuksen vaitelias ääni puhui hänen vieressään.
Rose vilkaisi parasta ystäväänsä. Albuksen smaragdinvihreät silmät olivat siitä erikoiset, että niitä osasi kuka vain tulkita vaivatta. Rose huomasi niistä heijastuvan samankaltaisen tunteen kuin se, mitä hän tunsi itsekin sisällään, ja tarttui myötätuntoisesti poikaa kädestä kiinni.

”No, nyt me olemme molemmat yksin. Vaikka onhan meillä toisemme”, Albus sanoi ja onnistui hymyilemään surkeana.
”Ja Deneb”, Rose huomautti hiljaa.
”Niin, hän erosi myös Susanista”, Albus sanoi katse edelleen tulisijassa.
”Ai, en tiennyt että he edes olivat yhdessä”, Rose mumisi kulmat koholla.
”En minäkään.”
He katselivat molemmat takkatulta edessään ja heittelivät vuoronperään viereisestä sankosta pieniä puunoksia tuleen. Sitten Albus taas avasi suunsa:
”Luuletko, että minulla olisi vielä mahdollisuus saada Chloe?”
Rose katsoi serkkuaan vakavasti ja hän tiesi, että oli puhuttava totta. Hän tiesi, että jos valehtelisi, se tietäisi vain enemmän surua ja sitähän he eivät enää tarvinneet – kumpikaan.
”Luulen, ettei ole”, hän vastasi rehellisemmin kuin oli pitkään aikaan vastannut. ”Al, Chloe oli pihkassa sinuun ja valmis sitoutumaan, mutta sinä et ollut kiinnostunut – ”
”Tiedän, että mokasin”, Albus sanoi purren samalla toisesta kädestään rystysiään, jolloin Rose puristi vieläkin enemmän sitä kättä, josta hän piti kiinni.
”Sinä et vain voi mennä heidän väliinsä”, hän sanoi hiljaa, mutta painottaen jokikistä sanaa, sillä vaikka Rose tiesikin sen tekevän vaikeaa Albukselle juuri nyt, hän syvästi toivoi – niin myös itsensäkin kannalta – että myöhemmin hän kestäisi sen.
”Mutta on epäreilua, että – ”
”Minä tiedän, että se on epäreilua, Albus! Mutta sellaista elämä vain on”, Rose sanoi ja vaipui omiin ajatuksiinsa. ”Se ei ole hetkeäkään reilua.”
Hänen ajatuksensa juoksivat edelleen tapahtumassa, jossa Scorpius oli vangittu Pyhään Mungoon, ja hänen sydämensä vääntyi kiepille rinnassaan. Se ei tuntunut yhtään sen vapaammalta kuin Scorpiuskaan sillä hetkellä ja Rose tiesi vallan mainiosti, että hänen vierellään istuva Albus kävi läpi samanlaisia tuntemuksia; hän oli menettänyt juuri parhaan kaverinsa ja myös potentiaalisen tyttöystävän. Kaikkea sitä, minkä Rosekin oli menettänyt menettäessään Scorpiuksen.
”Joten mitä me nyt teemme?” Albus kysyi, ja Rose ymmärsi heti, että he eivät keskustelleet enää Chloesta tai Denebistä.
”En tiedä”, Rose vastasi totuudenmukaisesti.
Sen keskustelun jälkeen he istuivat vielä pitkään hiljaisuudessa tarvehuoneessa, mutta vielä silloinkaan he eivät päästäneet toistensa käsistä irti. He nojasivat toisiinsa ja viestittivät sanattomasti, että he kestäisivät sen yhdessä niin kuin he olivat monta kertaa aiemminkin kestäneet. He molemmat olivat löytäneet paikan ja seuran, jossa he saattoivat tuntea ensimmäistä kertaa pariin päivään levollisuuden ja sanoinkuvailemattoman rauhan, joka vallitsi heidän sisimmässään vielä silloinkin, kun heistä kumpikin omissa makuuhuoneissaan sulkivat silmänsä ja pieni hymy kävi heidän kasvoillaan ennen nukahtamista. Kaikki tulisi vielä olemaan hyvin.

***
Muutan sen kirpuks, vaarattomaks kirpuks, sit panen kirpun pakettiin ja panen paketin toiseen pakettiin ja lähetän sen itelleni. Ja kun se tulee... muahahah! Läjäytän sen vasaralla!

Poissa kikieh

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 23.7!
« Vastaus #59 : Elokuu 10, 2009, 19:42:19 »
Joko Vuotis temppuilee taikka sitten meidän netti, mene ja tiedä. :D Mutta toivon kuitenkin, että saan tämän jatkon tänne nyt lisättyä ennen kuin koko kone räjähtää.

Raparperi, kiitos! :) Valitettavasti noita välilukuja, joissa ei juuri tapahdu mitään, tuppaa minulla ainakin vähän tulemaan aina tapahtumarikkaiden lukujen jälkeen, ja tämä seuraava on tavallaan myös sellainen. Mutta oikeastaan tästä luvusta eteenpäin alkaa taas tapahtua, tämän jälkeen kun lukuja on enää tiedossa seitsemän.

Sari, kiitän! Khihi, onpas jännää kun kukaan ei tunnu uskovan Scorpiuksen syyllisyyteen :D No, ei tuo varmasti ihmekään. Mutta eiköhän tässä myöhemmin saada tietää, mitä Scorpiukselle kuuluu Pyhään Mungoon, sen voin ainakin luvata!

mamohh, kiitoksii. :) Pelottavaa, huomasin kommentistasi yhden joka voisi toimia pienenä spoilauksena tulevista tapahtumista! :D Ainakin osittain. Ja tosiaan, tuo Egyptin reissu alkaa pikkuhiljaa lähestyä, joten tätä Scorpiuksen tilannetta setviessä pitäisi pitää nyt hieman kiirettä, että he ehtivät (toivon mukaan) saada sen häämatkan!

Mutta sen pidemmittä puheitta pistän nyt tänne tämän jatkon, joka ei sinänsä ole mikään maailman pisintä luokkaa... Väliluvuista on niin vaikeaa tehdä pitkiä, mutta toivon että tästä luvusta päästäisiin pikkuhiljaa Albuksen toivomiin vastauksiin. Siihen asti siis... Adios amigos!
Ps. Kuinka huono muisti ihmisellä ihan oikeasti voi olla? Minun piti kirjoittaa tähän lukuun vielä yksi kohtaus, mutta siitä ei vähän niin kuin tainnut tulla mitään, koska en muistanut lainkaan mitä minun piti kirjoittaa. :D Omaa hölmöyttä tietenkin, koska en kirjoittanut sitä ylös niin kuin muut tapahtumat.


28. luku – Itsekuria, James

Se viikko oli Jamesilla alkanut suorastaan mahtavasti – mitä nyt oli käynyt ilmi, että pikkuveljen paraskaveri (vastaavasti myös Jamesin yksi hyvistä ystävistä) oli osoittautunut potentiaaliseksi tappajaksi ja koulussa oli sattunut murha, eikä kenenkä tahansa murha, vaan James Potterin tyttöystävän äidin. Cadra, joka oli luullut molempien vanhempiensa kuolleen melkein puolivuotta sitten, ei ainakaan Jamesin mukaan oikein osannut suhtautua asiaan järkytyksellä eikä vastaavasti surullakaan. Vaikka rouva Griffinin ruumista ei ollutkaan löytynyt miehensä rinnalta Tylyahosta puolivuotta sitten, oli ollut lähes ilmiselvää, että Päivän Profeetan mukainen ”peto” (joka osoittautunut rouva Griffiniksi itsekseen animaagihahmossa) oli tehnyt hänestä selvää ja siihen oli varauduttu. Nyt, kun heillä olisi ollutkin mahdollisuus elää tavallista onnellisempaa elämää, johon olisi saattanut muun muassa kuulua Jamesin esittely Cadran äidille, tuntui kuin heidän taivaalta putkahtavan auringon olisi peittänyt valtava kivenjärkäle keskellä lopputalvea ja pimentänyt koko maan tyystin. Missään päin Tylypahkaa ei voinut kulkea kuulematta viimeaikaisista tapahtumista, eikä puheenaihe vielä torstai-iltanakaan laantunut tyystin. Jamesin onneksi Cadra ei kuitenkaan ollut lakannut kävelemästä käytävillä normaaliin tapaan; hän oli viettänyt aikaansa paljon yksin ja ollut muutamia päiviä hermona, mutta se, miten sitkeästi hän todella kesti sen kaiken, sai Jamesin tuntemaan syyllisyyttä viimeaikaisen käytöksensä vuoksi.
”Minä olen käynyt tämän läpi aiemminkin”, Cadra oli sanonut kun James huomautti, että hänen ei tarvinnut olla asian suhteen tunteeton kuin kivi. ”Luovuin jo puolivuotta sitten ajatuksesta, että äiti olisi elossa, joten tämän pitäisi olla helppoa nyt… Älä ole huolissasi.” Mutta silti James oli nähnyt tytön kasvoilla epävarman tunteen, joka ei ihme kyllä näyttänyt surulta, vaan se oli pikemminkin ärtymystä. Hän ei ymmärtänyt, miksi kukaan tuntisi niin äitinsä kuoleman jälkeen, mutta oli niin monta asiaa maailmassa, mitä James ei ymmärtänyt, joten hän antoi asian olla.
Olisihan se ollut liian helppoa, jos Cadran kanssa seurustelu olisi sujunut mutkitta. Kun he viimein olivat joululomalla päättäneet olla yhdessä ja palanneet sen jälkeen kouluun, ei ollut hetkeä, jolloin James olisi tuntenut olonsa suoranaisen vapautuneeksi Cadran kanssa. Hänellä oli ollut toki huispausharjoituksia, joita ei voinut varakapteenina sivuttaa (”Eikö edes tyttökaverin vuoksi?” Cadra oli kysynyt yhtenä päivänä), mutta Kelvinin jälkeen James oli todella toivonut voivansa alkaa näyttää maailmalle, että hänellä oli ensimmäistä kertaa ihkaoikea tyttöystävä. Hän odotti kuumeisesti hetkeä, jolloin saisi tarttua Cadran kädestä kiinni niin että koko koulu näkisi sen ja kaikki viimein tajuaisivat, että se ei ollut mikään vitsi, vaan hän olisi ensimmäistä kertaa koko elämänsä aikana vakavissaan. Niin vakavissaan ainakin kuin James Potterina oli mahdollista olla.
Tämän vuoksi ei siis varmaan ollut mikään ihme, että James menetti torstai-iltana hermot kesken suuren salin päivällistarjoilua ja läväytti niin vahvan herjan Kelvin Clarkin selkämykseen, että tämä lennähti niin pituus- että korkeussuunnassa kymmeniä tuumia eteenpäin ja sali kajahti hänen älähdyksestään.
”James!” Cadra huudahti haukkoen henkeään, kun taika oli mennyt hänen läheltään ja tönäissyt Kelvinin ympäriltään pois.
”Nouse ylös!” James huudahti Kelvinille välittämättä tuon taivaallista muiden oppilaiden katseista, jotka olivat epäilemättä kaikki kääntyneet heihin. Kelvin puolestaan makasi mahallaan kivilattialla ja puhisi noustessaan kontalleen maahan.
”James, anna olla – ” Cadra yritti, mutta yksi ainoa katse Jamesin suklaanruskeista silmistä mykisti hänet, kun hän harppoi sauva koholla Kelvinin luokse ja sanoi kuuluvammalla äänellä:
”Mikä hitto siinä on, että et tajua pysyä kaukana tyttöystävästäni?” Samanaikaisesti Rohkelikon pöydästä kuului yhtä aikaa niin onnettomia vislauksia kuin tyttöjen murheellisia huokailuja.
Tyttöystävästäsi?” Kelvin sai puhekykynsä takaisin ja oli nyt kääntynyt katsomaan maasta käsin Jamesin kasvoja.
”Tyt-tö-ys-tä-väs-tä-ni”, James tavutti kuin vähäjärkiselle ja kiersi sormensa lujasti sauvansa ympärille. ”Nouse ylös, niin minä vannon että – ”
”Ei hän ole sinun tyttöystäväsi”, Kelvin sanoi ja hänen ääneensä sekottui rahtunen ihmetystä että nälvintää.
James naurahti, muttei siksi, että tilanteessa sinänsä olisi ollut mitään huvittavaa. Hän käänsi selkänsä maassa lojuavalla Kelvinille ja käännähti kasvot edellä koko salin puoleen, loikkasi Rohkelikon tupapöydän päälle ja tapitti suunnilleen tuhatta silmäparia samanaikaan, kun levitti kätensä ja huudahti:
”Minä olen luultavasti tullut hulluksi, mutta rakastan Cadra Griffiniä enemmän kuin mitään! Ja jos joku ei vielä tiennyt tai on mahdollisesti sokea eikä ole tullut huomanneeksi yhtä oleellista seikkaa, niin minä ilmoitan nyt ja tässä – täysissä ruumiin voimissani – että seurustelen hänen kanssaan ja kolmannen kerroksen luutakomero on varattu vain ja ainoastaan meille! Jos joku sinne rohkenee tulla, voin tässä näin demonstroida teille miten sen onnettoman ihmisriekaleen käy!” Sitten hän kääntyi jälleen osoittamaan Kelviniä sauvallaan ja madalsi ääntään niin, että vain lähimmät kuulijat kuulivat hänen seuraavat sanansa: ”Nouse nyt ylös perhana, että pääsen näyttämään, kuinka – ”

James Sirius Potter!” kajahti suuressa salissa järisyttävä ääni, eikä se todellakaan kuulunut Cadralle, vaikka hänen olikin syytä huutaa Jamesille. Hän nosti katseensa niin kuin noin tuhannen muunkin oppilaan katse oli kohonnut ja katsoi suoraan suuren salin oville, jossa seisoi erittäin raivoisan näköinen professori McGarmiwa rinnallaan professori Kaunosivel ja uusi opettaja Paddock.
Jamesin ote sauvasta herpaantui, kunnes hän laski sen kokonaan alas ja jäi tuijottamaan monen muun oppilaan tapaan McGarmiwan seuraavaa liikettä. Tämä ei kuitenkaan ottanut askeltakaan, vaan katsoi hetken sanaakaan sanomatta vain ja ainoastaan Jamesia ja kivahti sitten:
”Minun huoneeseeni. Välittömästi.” Kun McGarmiwan viitta vain hulmahti tämän kääntyessä ulos suuren salin ovista, sai James melkoisen suosionosoituksen Rohkelikkopöydästä ja vislauksia ympäri salia. Hän ohitti myös hämmentyneennäköisen Cadran ja katsoi tätä vielä kerran pyyhkäistessään ovista ulos McGarmiwan perään ja huomasi, kuinka tyttö muodosti huulillaan sanat ”Rakastan sinua”, eikä James ollut enää yhtäkkiä huolissaan McGarmiwasta.

***

Albus sai pukea vielä seuraavanakin päivänä näkymättömyysviitan ylleen, jotta ihmisten tuijottelu hellittäisi edes hetkeksi. Rose oli sinä päivänä myös osallistunut päivän oppitunneille, joskin hän ei ollut yhtä onnekas tuijottelun saralla kuin Albus. Päivän viimeiselle tunnille Rose oli kuitenkin pyytänyt lainaksi näkymättömyysviittaa, sillä Albus ei itse ollut tulossa kyseiselle tunnille; se oli nimittäin pimeyden voimilta suojautumista, mistä Albus kyllä maksoi sen, että hän joutuisi kyseiseen luokkaan vasta tunnin päätyttyä. Vain juuri ennen kuin Rose oli livahtanut luokkaan, hän oli ujuttanut viitan Albuksen käsiin, vaikka tämä ei varsinaisesti käsittänyt miksi olisi tarvinnut sitä, sillä hänellä ei ollut aikomustakaan kuin odottaa luokan ulkopuolella tunnin loppua. Albus viimein kuitenkin tajusi, miksi Rose oli antanut viitan takaisin, kun ovi aukesi ja oppilaat alkoivat vyöryä käytävälle. Albus sujautti viitan takaisin ylleen eikä sekuntiakaan liian aikaisin, nimittäin Chloe astui käytävän puolelle Kovac käsipuolessaan roikkuen eikä luonut vilaustakaan sinne suuntaan, missä Albus seisoi ja sai muutaman sekunnin ajan tuijottaa tyttöä pitempään kuin yleensä. Sen jälkeen Rose oli pelmahtanut luokasta, astellut Albuksen viereen (vaikka hän ei suoranaisesti tiennytkään missä tämä seisoi) ja kuiskasi ”Hyvin se menee”.
Professori Paddock odotteli työhuoneessaan ja kuten Albus oli arvellutkin: Huone oli tismalleen samanlainen kuin edellisenäkin päivänä. Seinillä roikkuvat kalpeakasvoiset muotokuvat edelleenkin kuvottivat häntä ja huoneessa oli pimeää kuin öisin taivaankannen alla, lukuunottamatta niitä samaisia kynttilöitä, jotka toivat yhtä paljon valoa pimeyteen kuin tuikku toisi pitkään ja suureen tunneliin. Albus ei voinut olla räpäyttämättä tiheään tahtiin silmiään, sillä silmälasista huolimatta hänellä oli perin huono hämäränäkö.
”Hyvää iltaa”, Albus sammalsi tönkösti ja lisäsi sitten perään ”professori”, kun hän ei sittenkään tiennyt millä muulla nimellä olisi professori Paddockia kutsunut.
”Potter”, professori Paddock murahti työpöytänsä takaa kasvot kohti marmoritakkaa, ”sinun on istuttava alas.”
Albus olisi kysynyt miksi, ellei se olisi kuulostanut niin typerältä. Hän veti tuolin, joka oli työpöydän tuolia vastapäätä, ja istuutui siihen. Sitten hän kohotti katseensa professori Paddockiin, joka ei vieläkään siirtänyt katsettaan pois marmoritakastaan.
”Sanoitte, että minun kuuluu harjoitella sanattomia loitsuja”, Albus sanoi sitten, kun arveli ettei professori itse sanoisi vielä mitään vähään aikaan.
”Täsmälleen”, professori Paddock mumisi. ”Sanattomia loitsuja.” Sitten hän heitti yhden pölkyn tulisijaan, pisti sen luukun kiinni ja kohotti katseensa Albukseen. ”Sanattomat loitsut nimensäkin mukaan toimivat sanattomasti. Yksi kirjoittamattomista säännöistä kuuluu, että näitä loitsuja harjoittaessa kuuluu myös asiaan paneutua sanattomasti, mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että sinun on todella keskityttävä ilman ainuttakaan melua ympärilläsi, täydellisessä hiljaisuudessa.”
Albus odotti, että professori puhui loppuun, ja avasi vasta sitten suunsa:
”Mutta tarkoittaako se sitä, että kokeneetkin – vaikkapa aurorit – joutuvat keskittymään ennen sanattomia loitsuja? En ole nähnyt koskaan, että isä olisi sulkenut silmänsä ja – ”
”Ei, kokeneemmat eivät keskity juuri ennen loitsua”, professori Paddock kiiruhti tapansa mukaan keskeyttämään. ”Mutta joskus kaikkien sanattomien loitsujen harjoittajien täytyy keskittyä – olipa se sitten kesken työmatkan, kesken ruokailun tai päiväunien. Ja mikä erikoisinta: se ei päde ainoastaan sanattomiin loitsuihin – se pätee kaikkiin loitsuihin. Niin”, hän istahti alas tuolilleen Albusta vastapäätä ja risti sormet yhteen pöydän päällä, ”mielenlujuus on se, mitä velho tarvitsee enemmän kuin sauvaansa, uskallanpa jopa väittää. Tai en toki viitsi mitätöidä sauvankaan voimaa, mutta sanoisin, että ilman mielenlujuutta olet yhtä hukassa kuin ilman sauvaasikin.
”Olosuhteet huomioon ottaen en toki oleta, että keskittyneisyytesi hipoo täydellisyyttä”, professori Paddock jatkoi luoden vakaan katseen Albukselle. ”Juuri siitäkin syystä ajattelin, että ehkä sinua täytyy alussa hieman avustaa, joskaan en tietenkään halua aliarvioida kykyjäsi. Tunteet vaikuttavat myös taikuuteen, Potter, ja tämän vuoksi on erittäin tärkeää, että yrität pyyhkiä mielestäsi kaiken viimeaikaisen.”

Albus katsoi Paddockia yhtä keskittyneesti kuin lukisi mielenkiintoista kirjaa – paitsi että hänen ajatuksensa harhailivat valovuosien päässä. Huolimatta siitä, että professori Paddock oli juuri sanonut, että hänen täytyisi luopua mietteistään hetkeksi, ei Albus pystynyt toteuttamaan hänen käskyään – ei ainakaan heti. Hänen ajatuksensa olivat leijailleet jälleen kerran Scorpiukseen nyt, kun hän kerran pystyi ajattelemaankin paljon selkeämmin kuin muutama päivä sitten. Hän kuitenkin sulki silmänsä, jotta professori Paddock ainakin luulisi hänen yrittävän tosissaan.
Ja niin Albus tahtoikin yrittää, mutta kuvia ja muistoja tulvi hänen verkkokalvolleen niin nopeaa, että kutakin oli kovin vaikea erottaa. Vilaus sukupuusta, jossa komeili Dracon nimi, sitten vilaus kartanoa, kirjettä, Ajanverkkoa… Kaikki se muistoaalto huuhtoi hänen mielensä niin, ettei jäljelle jäänyt kuin katkera maku suuhun ja kysymys: Miksei hän ollut aiemmin tajunnut? Niin kuin hän muka olisi tajunnut montaa muutakaan asiaa, mutta hän oli sentään ollut Scorpiuksen kanssa kuusi vuotta – kuusi iänikuista vuotta, jonka aikana kyllä oppi tuntemaan toisensa… Tai niin hänen olisi ainakin pitänyt, Albus ajatteli katkerasti ja avasi silmänsä. Niin hänen olisi pitänyt tietää, vaikka hän olikin ensimmäiseltä luokalta itselleen ja muille toista väittänyt, että Scorpius vihasi Pottereita yhtä paljon kuin hänen isänsäkin oli aina vihannut. Yhtä paljon kuin Voldemort oli heitä vihannut ja yrittänyt tehdä heistä selvää, vaikka Albus ei sitä varsinaisesti ikinä ollutkaan kokenut… Ei ennen tätä.
”Valmis? Oletko pyyhkinyt mielesi kaikelta tunnekuohulta?” Paddock kysyi pieni epäilevä pilke silmissään.
”Olen”, Albus vakuutti, vaikka Scorpiuksen kasvot kummittelivat yhä hänen mielessään.
He astelivat ulos professori Paddockin huoneesta parven portaat alas luokkahuoneeseen, jossa muut oppilaat olivat hetki sitten istuneet. Jossa Chloe oli hetki sitten istunut, Albus ajatteli väistämättä ja katui saman tien ajatuksiaan, sillä hänen nyrkkinsä puristuivat lujemmin sauvan ympärille ja Paddock taisi pistää sen merkille.
”Minä toimin sinun parinasi tänäiltana”, Paddock sanoi ja suorastaan kauhoi käsillään ilmaa harppoessaan luokkatilan toiseen päähän ja kääntyi sitten Albukseen päin. ”Uskoakseni tiedät miten kaksintaistella. Tyhjennä mielesi ja keskitä kaikki ajatuksesi loitsuun. Sitten…” Paddock kohotti hieman sauvakättään ja hymyili. ”…sinä isket.”
Albus kohotti sauvansa osoittamaan suoraan professori Paddockia ja yritti pyyhkiä kaikki typerät ajatukset pois mielestään, mutta se oli yhtä vaikeaa kuin olisi päättänyt olla hengittämättä. Scorpiuksen kuva pyöri yhtä lujaa hänen päässään kuin jyrsijöiden juoksupyörä eikä hän todellakaan pystynyt pinnistyksistään huolimatta luomaan minkäänlaista sanatonta yhteyttä sauvaansa. Hän pinnisteli hetken, oli sanomaisillaan loitsun ääneen, mutta se ei tullut, vaikka Albus kuinka yritti. Ja valitettavasti hän tiesi syynkin.
”Yritä vain, Potter”, Paddock kannusti luokan toiselta puolen. ”Sulje silmäsi, jos se sitä vaatii. Tämä vaatii todella keskittymistä, mutta minä tiedän että pystyt siihen.”
Albus sulki silmänsä ja ajatteli, vaikka häntä nimenomaan käskettiin olla tekemättä niin. Hän kuitenkin yritti huutaa päänsä sisällä itselleen: Jättäkää minut rauhaan, menkää pois, olkaa niin kilttejä… Hän rukoili, että muistot Scorpiuksesta vain haihtuisivat pois, ikään kuin asian toivominen olisi yhtäkkiä saanut ne kaikkoontumaan. Albus tiesi kuitenkin professoria itseään paremmin, että vaikka hän yrittikin miten lujasti keskittyä kaikkeen tekemisiinsä, hän rentoutuisi tällä hetkellä parhaiten ystäviensä keskellä. Mikään muu ei voisi olla parempi keino rauhoittua.
Mutta Albuksen ei auttanut muu kuin pinnistää ja yrittää kaikin voimin ajatella loitsua ”tainnutu”. Hän kietoi sormet yhä lujemmin sauvan ympärille aivan kuin puristaminen yhtään auttaisi häntä luomaan yhteyttä, ja siinä samassa kun hän ajatteli ystäviään, sauvan päästä purkautui punaisen hohteinen pilvi, joka kohosi katon rajaan ja hävisi yläilmoihin. Professori Paddock taputti hieman vaisusti, mutta hän selvästi oli edes hivenen ylpeä Albuksen saavutuksesta.

”Ei ihan mitä odotin”, Paddock sanoi lähestyessään Albusta katse edelleen katossa, jonne savupilvi oli kaikonnut, ”mutta aloitus sekin sinänsä. Ja ottaen tietysti huomioon, että ensimmäisenä päivänä kukaan ei saanut tuota parempaa aikaiseksi. Mikä se loitsu oli? Tainnutusloitsu?”
”Niin”, Albus sanoi. ”Eikö siis ollut haittaa, jos en onnistunut aivan ensiyrittämällä?” Tietysti hän oli pettynyt, sillä kaksintaistelukerhossa asiat olivat toisin. Albus oli tottunut olemaan tällaisissa asioissa hyvä eikä parin poissaolon takia helposti menettänyt otettaan. Nyt tuntui kuin hän olisi sittenkin saanut V.I.P:stä Upean sijaan Peikon.
”Ei tietenkään”, Paddock sanoi nopeasti. ”Älä kuvittele, että sanattomat loitsut opitaan yhdessä päivässä, ei. Siihen menee aikaa, Potter. Ehdit vielä menettää monet kerrat hermosi tämän asian suhteen.” Sitten professori istuutui työpöytänsä laidalle ja katsoi hieman Albuksen ohi luokkahuoneen takatiloihin. ”On hyödyllistä, että jokainen velho osaa sanattomia loitsuja. Joissakin yllätyksellisissä tilanteissa ne ovat erittäin tarpeellisia ja – ”
”Olisinkohan minä voinut jotenkin estää Scorpiuksen, jos olisin osannut sanattomia loitsuja?” Albuksen suusta karkasi tämä lapsellinen kysymys. Hänen oli pakko kysyä se, vaikka hän osasikin jo odottaa vastausta.
Paddock katsoi häntä nyt ensimmäistä kertaa sinä päivänä arpisilla silmillään ja niistä pilkahti nyt jotain sellaista, mitä Albus ei ollut siihen mennessä nähnyt. Hän ei nauranut, niin kuin Albus oli hänen olettanut hyvinkin tekevän, sillä Paddock oli osoittautunut perin merkilliseksi opettajaksi aikoihin. Siksi hän yllättyikin, kun hän huomasi professorin kylmillä kasvoilla surunsekaisen katseen, joka oli kätketty hänen keltaruskeiden silmien taakse niin, että vain tarkkanäköinen saattoi huomata sen.
”Ei, et sinä olisi”, Paddock sanoi sitten lopulta. ”On joitakin tilanteita, joissa edes sanattomat loitsut eivät tuo meille aikaa takaisin. Vaikka sanattomat loitsut suovatkin vastustajalle murto-osasekunnin vähemmän aikaa vastata loitsuun, eivät ne tee kuolleesta ikinä elävää. Sääli sinänsä, mutta se on yksi taikuuden puolista… Mutta jos keksit sellaisen taian, niin kerro ihmeessä minullekin.”
Albus katsoi käsiinsä, jotka punoittivat lujan puristuksen vuoksi. He olivat tehneet kaiken niin turhaan. Jos rouva Griffin olisi yhä elossa… No, ainakin Cadran olisi helpompi olla. Rouva Griffin olisi antanut heille kaikki vastaukset. Albuksen ei tarvitsisi yhä miettiä uudestaan ja uudestaan, oliko Scorpius todella tehnyt sen… Vaikka hän sisimmässään luulikin tietävänsä mihin vastaukseen hän alkoi päätyä…
”Auroritkin siis joutuvat keskittymään?” Albus kysyi sitten kun he molemmat olivat hetken olleet vaiti.
”Totta ihmeessä”, Paddock vastasi ja hänen kasvoilleen oli palannut se sama tuttu ilme, joka oli hänen vakioilmeensä; hieman jäykkä ja väsynyt. ”Ilmeisesti isäsi tapaan tahdot auroriksi?”
Albus oli osannut odottaa sitä kysymystä. Lähes kaikki kysyivät samaa, jopa professori McGarmiwa heidän miettiessä sopivia aineita opiskeltavaksi viime vuonna.
”En tiedä oikeastaan mitä tahdon tehdä”, Albus vastasi, niin kuin oli joutunut vastaamaan McGarmiwallekin. ”Sen vain tiedän, etten tahdo olla aina niin kuin isä. Haluan vain… tehdä jotain hyvää, tiedäthän?”
Paddock katsoi häntä hetken ilmeettömänä, mutta hymyili sitten mikä ikävä kyllä näytti hänen arpisilla kasvoillaan irvistykseltä.
”Tiedänhän minä”, hän sanoi ja katsoi Albusta suoraan silmiin. ”Ja jotta pääset lähemmäksi tavoitettasi, tule huomenna tänne viideltä. Ei viitsitä rasittaa mieltäsi enää yhtään enempää.”

***

”Minä olen tavannut sinunkaltaisia tampioita vuosia sitten!” McGarmiwa mylvi työhuoneessaan osoittaen etusormellaan pöydän takana istuvaa James Potteria, jonka kasvoilta oli pyyhitty vihoviimeinenkin virne pois aikapäiviä sitten. ”Ja saanen sanoa, että viimeksi kun tapasin yhden sellaisen, se oli sinun isoisäsi! Merlin sentään, mikä teidät Potterit saa aina tekemään typeryyksiä! Tarvitseeko minun edes sanoa, kuinka pettynyt olen sinuun, James, ja jos minulla olisi valtuuksia, niin vannon että potkisin sinut Tylypahkasta ulos nopeammin ennen kuin ehdit sanoa sanaa sieppi! Minä olen täydellisen kyllästynyt antamaan jälki-istuntoja, kun näemmä yksikään niistä ei ole saanut taottua järkeä sinun pieneen ajattelemattomaan kalloosi! Äläkä katso minua noin, Potter, sinä tiedät vallan mainiosti, että minulta alkaa viimeinenkin järjenhiven pettää kanssasi!”
McGarmiwa katsoi niin mielipuolisesti Jamesia, että hänen teki sanalla sanoen mieli juosta tätä karkuun. Hän ei ollut ikinä nänhyt professoria niin raivoissaan; McGarmiwa näytti suorastaan siltä, että hän aikoi tarttua Jamesin kurkkuun ja ravistaa niin lujaa kuin jaksoi.
”Onko sinulla edes minkäänlaista selitystä sille, miksi seisoit Rohkelikon tupapöydässä järkyttämässä ensiluokkalaisia ja – mikä tärkeintä – miksi Merlinin nimeen sinä olit aikeissa kirota herra Clarkin?” McGarmiwa kivahti ja nojasi käsiensä varassa pöydän puista pintaa vasten tarkkailen samalla Jamesin jokaikistä liikettä sen toisella puolen.
”Luulen, että jos kertoisin, niin professori tuskin ymmärtäisi…” James aloitti, mutta McGarmiwan viitta hulmahti raivoisana ja hän sihisi yhteenpuristettujen hampaidensa takaa:
”Yritä, Potter. Olen varmasti kuullut hullumpiakin tarinoita sinun suustasi.”
James yritti pidätellä virnistystä joka oli tuloillaan, mutta hän teeskenteli sen erittäin kuuluvaksi nielaisuksi. Hänen mieleensä oli juuri muistunut kaikki viimevuotiset kepposet, jotka he olivat yrittäneet selittää siinä samaisessa kansliassa McGarmiwalle, ikään kuin kukaan olisi ikinä uskonut jotain niin ympäripyöreitä juttuja, jotka ensinäkin keksittiin kaikki vasta McGarmiwan puheilla eikä niitä ikinä oltu harjoiteltu sanallakaan etukäteen. Siinä oli vain se huono puoli, että siinä missä Fredin olisi kuulunut istua nyt paikka komeili tyhjyyttään, eikä James voinut toivoa enää enempää, että Fred olisi keksinyt jonkin erinomaisen tekosyyn, miksi hän oli aikeissa kirota Kelvinin tällä kertaa.
Ja kun yhtään hyvää valhetta ei pälkähtänyt Jamesin mieleen, hän päätti kokeilla sitä vastoin totuutta, vaikka olikin sitä mieltä että Fred olisi tietäessään nauranut hänelle päin naamaa tai lyönyt jollain Rosen paksulla kirjalla häntä päähän.
”Minä… Seurustelen Cadran kanssa, ja katsos kun… Kelvin puhui hänelle ja minä – ”
”Ah, niinpä tietysti”, McGarmiwa sanoi jäätävään sävyyn. ”Syy onkin jonkin viattoman tytön. Jatka vain, tarina on varmasti hupaisa loppua kohti.”
”Hän – hän yritti selvästi sotkea meidän välimme”, James jatkoi kertomustaan itsepintaisesti välittämättä McGarmiwan vaihtelevista ilmeistä, jotka muuttuivat hämmästyneisyydestä pilkkanauruun.
”Mustasukkaisuus ei ole kyllin hyvä syy Tylypahkassa hyökätä kenenkään kimppuun”, McGarmiwa huomautti terävästi ja mulkoili yhä kovin raivoisana Jamesia.
”Mutta tottahan professori itsekin suuttuisi, jos joku yrittäisi viedä unelmienne prinssin!” James intti vastaan ja nousi tuoliltaan pystyyn, mikä osoittautui jo heti virheeksi, sillä McGarmiwa oli jo avannut suunsa ja huudahtanut:
”Minun prinssini alkaa totisesti olla jo kuningastasoa eikä se liity tippaakaan tähän soppaan, minkä herra Potter on itse keittänyt! On erittäin halveksuttavaa, että tässä linnassa noidutaan ketään ainoastaan siksi, että on kyse teinimaailman suhteista! Ei yksikään tyttö ole tuollaisen tempun arvoinen, Merlin sentään!”
Sen jälkeen McGarmiwa lysähti tuolilleen ja sulki kasvonsa käsiensä taakse pudistaen samalla päätään epätoivon vallassa. James tunsi ensimmäistä kertaa lievää sääliä professoria kohtaan, sillä hän tajusi ensimmäistä kertaa sinä vuonna, että hän oli oikeasti ollut McGarmiwan riesana jo kohta seitsemän vuotta – eikä siis todellakaan ollut ihme, jos tältä alkoi hermot pettää.

”Olen pahoillani, professori”, James sanoi hieman vastahakoisesti ja siirteli painoa jalalta toiselle. ”Kuule, jos on jokin keino, millä saan hyvitettyä tämän…”
”Sinun tilanteessasi minä olisin todella toivonut, että joku tyttö olisi saanut sinut rauhoittumaan, miettimään tekojasi”, McGarmiwa sanoi sitten rauhallisemmalla äänellä ja kohotti katseensa uudemman kerran Jamesiin. ”On todella vastuutonta kirota toinen jonkun tytön takia, Potter. Kiroaminen ei ole ratkaisu siihen, että hän juttelee muillekin pojille ja tietää että toisiakin poikia on olemassa. Tiedätkö mikä siihen todella auttaa?”
James nosti katseensa McGarmiwaan. Hän oli viimeisempiä ihmisiä, jonka kanssa tahtoi jutella omasta sielunelämästään, mutta McGarmiwan viha oli saanut Jamesin kielen niin tiukalle solmulle, että hän punnitsi lähes jokaikistä sanaansa minkä suustaan ulos päästi.
”Puhuminen. Tiedän, että se on teidän iässänne hyvin vaikeaa ja ties mitä”, McGarmiwa sanoi pyöräyttäen silmiään. ”Mutta tämä ei voi enää jatkua näin. En olisi ikinä uskonut, että joudun olemaan sinulle tuvanjohtajan lisäksi vielä terapeutti ja kriisityöntekijä, mutta jos en sano tätä, niin jonain päivänä ensiluokkalaiset joutuvat syömään luokissaan, kun suuri sali on räjähtänyt sinun sauvasi toimesta.”
”Ei professori voi tosissaan luulla, että minä niin tekisin.” Jamesin suusta pääsi lievä tyrskähdys, mutta McGarmiwa tuijotti häntä vallan ilmeettömänä takaisin. ”Anteeksi.”
”Minä katson jälleen kerran temppujasi läpi sormien”, McGarmiwa sanoi terävästi ja nousi pystyyn johdattaen Jamesin ovesta ulos. ”Mutta seuraavan kerran koittaessa en ole yhtä suopea. Tämä on viimeinen varoitukseni, Potter, ja mikäli tahdot valmistua Tylypahkasta moitteitta, sinun olisi syytä noudattaa ohjeitani. Puhu jollekin.”
Kun James poistui McGarmiwan huoneesta, hän ei voinut muuta kuin huokaista helpotuksesta. Hän pystyi taas hengittämään normaalisti ja ilma vyöryi hänen keuhkoissaan kuin myrsky. Jamesin muisti ei edes kantanut niin kauas muistellessaan, oliko hän saanut vastaavanlaisia huutoja edes vanhemmiltaan ikinä keppostellessaan Fredin kanssa (sillä parhaimmat kepposethan tapahtuivat yleensä hänen kanssaan). Hän kuitenkin tiesi yhden jutun varmuudella: James ei kuuna päivänä puhuisi tapahtuneesta – eikä etenkään tunteistaan – kenenkään kanssa eikä hän lakkaisi silti vihaamasta Kelvin Clarkia. Hän kuitenkin joutui käymään sinä viikonloppuna Tylyahossa ja harkitsi vakavasti, josko ostaisi itselleen samanlaisen kirjan, minkä Cadrakin omisti.
Päiväkirja. Siihen hän voisi kirjoittaa kaikki mieltään painavat jutut. Vaikka James pitikin ajatusta vastenmielisenä, hänen olisi noudatettava McGarmiwan ohjeita – niin paljon kun hän epäilikin niitä, hänen ihan totta oli pakko. Ja jos hän ei puhuisi kenellekään tunteistaan, hänen täytyisi ainakin pystyä jakamaan tunteensa yhden kirjan kanssa. Eihän se loppujen lopuksi niin kamalaa olisi, James ajatteli noustessaan Rohkelikkotornin portaita ylös. Mutta kukaan ei saisi ikimaailmassa lukea mitä hän tulisi kirjoittamaan.

***

Rose oli ollut koko sen päivän hyvillään, että oli palannut takaisin tunneille ja kestänyt suuressa salissa kokonaisen illallisen muiden tylypahkalaisten tuijotuksen alaisena. Hän oli ollut vähällä käyttää hänen ja Scorpiuksen olettamaa elpymyskiveä ja palata takaisin Adamin hohtavan hahmon luo, mutta sitten hän oli tullut järkiinsä ja päättänyt pitää elpymyskiven yöpöydän laatikossa, niin kuin he olivat yhdessä Scorpiuksen kanssa sopineet. Kivi oli pysynyt laatikossa osittain myös sen takia, että Rose – vaikka hän vihasikin itseään ajatellessaan koko ajatusta – alkoi päivä päivältä toivoa enemmän, että pystyisi kurkistamaan ennemmin Scorpiuksen hahmoa kuin Adamin. Hän kuitenkin kiitti onneaan, ettei Scorpiusta pystynyt tapaamaan elpymyskiven avulla; se olisi tarkoittanut tietenkin sitä, että hänen olisi pitänyt olla kuollut.
Mutta Rose toivoi, että hänellä olisi samantapainen mahdollisuus tavata Scorpius. Hän oli tietenkin lukenut Albuksen näyttämän kirjeen Lestrangelta, mutta vaikka Albus alkoi olla kiistatta sitä mieltä, että Scorpius oli syyllinen koko jupakkaan, ei Rose voinut eikä edes tahtonut uskoa mitään sellaista. Albukselle hän ei voinut asiasta edes puhua, sillä hän piti ajatuksensa ja teoriansa loitolla Scorpiuksesta (niin kauan hän oli yksin pohtinut asiaa), mutta Deneb avasi torstai-iltana oman sanaisen arkkunsa:
”No, onhan totta, että Scorpius on ollut aina… Miten sen sanoisi. No, ehkä hieman… Malfoy.”
”Olisit sinäkin hieman Malfoy, jos se sattuisi olemaan sukunimesi”, Rose naljaisi takaisin ja pyöräytti silmiään. Deneb irvisti.
”Mutta en silti usko – tai en ainakaan VOI uskoa – että Scorpius olisi tappaja”, Deneb lisäsi perään. ”Tai siis mieti nyt. Sehän tarkoittaisi sitä, että hän olisi tappanut myös herra Griffinin, muutaman tylyaholaisen ja Adamin? Okei, Adamin minä ymmärrän jotenkin”, hän sanoi sitten kun huomasi Rosen silmien laajenevan, ”mutta mitä syytä Scorpiuksella olisi ollut nirhata Griffinit? Yhtä hyvin hän olisi voinut seivästää meidät.”
”Mutta Albus on varma, että – ”
”Hänellä on syynsä, Rosie”, Deneb keskeytti hänet juuri ennen kuin muutama tylypahkalainen olisi kuullut Rosen jatkavan lausettaan Scorpius on tappaja. Ja sitä he eivät haluaisi kailottaa käytävillä – ei etenkään niin, että siitä saattaisi saada vääränlaisia käsityksiä. ”Scorpius kuuluu hei Mustan sukuun, Draco on vihannut ennen Harrya, se kirje ja kaikki…”
”Mutta Scorpius on hänen paras ystävänsä!” Rose sihahti sellaiseen sävyyn kuin Deneb ei olisi ymmärtänyt kaavaa.
”Ja sinun potentiaalinen poikaystäväsi, tiedetään”, Deneb jaaritteli, jolloin Rose loi häneen niin pahansuovan katseen, että hän joutui lisäämään: ”Mitä? Kaikkihan sen tietää!”
Rose pudisti päätään ja heitti koululaukkunsa olkapään yli, kun he saapuivat yhdille kirjaston pöydistä ja asettuivat istumaan siihen.
”En vain tiedä mitä minun pitäisi uskoa.” Rose lysähti tuolilleen ja huokaisi. Hän oli viime yönä itkenyt lähestulkoon silmät pois päästään asian suhteen, mutta tullut lopulta siihen tulokseen, että itku ei auttanut Scorpiusta Pyhässä Mungossa lainkaan. Hän olisi antanut mitä tahansa, jotta olisi voinut ottaa yhteyttä häneen – edes kirjoittaa kirjeen tai jotain – mutta rehtori Rhialdor oli sanonut Albukselle, että he juttelisivat asiasta sitten kun tapahtuneesta saataisiin lisää tietoa. Ehkä, jos Rose saisi kuulla Rhialdorin näkemyksen Scorpiuksen syyllisyydestä, hän voisi itsekin päättää mitä mieltä olisi…
”No, me emme ikävä kyllä voi tehdä juuri mitään. Ellet toki tahdo tehdä jotain yhtä jännittävää niin kuin sitä, että murtauduimme rehtorin kansliaan”, Deneb sanoi ja väristyksen näki uivan hänen liiveihinsä silminnähden. ”Se juttu karmii minua vieläkin.”
Rose ravisti päätään ja hymyili.
”Ehkä meidän täytyy vain odottaa.” Mutta hän tahtoi kaikkea muuta kuin vain odottaa.
”Eikä jouduta edes odottamaan kauan kun päästään jo ilmiintymään”, Deneb sanoi sitten jo vähän pirteämmällä äänellä. ”Kesällä voidaan jo ilmiintyä toistemme luokse. Ei tarvitse käyttää vanhaa ja rähjäistä Poimittaislinjaa… Kerroinko, että se kuski on ihan sekopää? Yritti parkkeerata mokoman ajoneuvon Vuotavan noidankattilan ikkunasta sisään…”

”Joo, ethän sinä muusta valittanutkaan koko kesäloman aikana”, Rose vastasi naama virneessä samalla kun hän otti riimukirjan esille ja etsi oikean aukeaman.
”No mutta sitä ongelmaa ei ainakaan pitäisi olla tänä kesänä”, Deneb tokaisi ja antoi katseensa vaeltaa Rosen riimukirjan välissä. ”Mikä tuo on?”
”Mikä?” Rose siirsi katseensa siihen, mihin Denebin sormi osoitti. Yhden sivun välistä pilkotti pieni pergamentin pala, joka oli mytistetty neljään osaan. Rose sipaisi palan kirjan välistä ja aukoi sen. Hän oli tunnistanut pergamentinpalasen: se oli ollut rouva Griffinin elottoman käden sisällä, josta Rose oli palasen sittemmin loitsinut itselleen tulejo-loitsun avulla samaan aikaan, kun rehtori Rhialdor oli paljastanut Scorpiuksen sauvan viimeisen tehdyn loitsun. Hän oli epäillyt Albuksen huomaavan pienen valonhohteen, joka oli tullut Rosen sauvasta loitsun aikana, mutta sitten poika oli kääntänyt katseensa pois eikä ollut kysynyt sanallakaan tapahtuneesta. Ehkei Albus ollut edes tajunnut, että hän käytti loitsua juuri silloin…
”Ai niin siis – tämä”, Rose sanoi nopeasti ja tavoitteli hymyä, ennen kuin todella aukaisi mytyn. ”Tämä on minun sivumerkkini, tiedäthän. Merkitsen ylös mitkä sivut pitää lukea – auttaa kummasti muistamaan. Sinun pitäisi kokeilla myös.” Sitten hän heilautti pergamentinpalasta ilmassa ja työnsi sen koululaukkunsa taskuun.
Deneb kohotti kulmiaan ihmetellen.
”Selvän teki, neiti Muistamattomuus”, hän sanoi ja kaivoi omat läksynsä esiin. ”Sopiiko, että vilkaisen sinun muistiinpanojasi taikajuomista?”
”Käännettynä: Sopiiko, että kopioit kaikki vastaukseni?” Rose mutisi hypistellessään pergamentinpalasta kädessään ja yrittäen samalla avata sitä pöydän alla Denebin huomaamatta.
”Olet ihana, Rosie”, Deneb huokaisi ja nappasi liemikirjan Rosen laukusta sen kummempia kyselemättä.
Rose olisi luultavasti käskenyt tämän antaa kirjansa takaisin, ellei hänen suunsa olisi yhtäkkiä kuivunut rutikuivaksi eikä ääntäkään olisi lähtenyt hänen keuhkoistaan. Hän oli suoristanut pergamentinpalasen niin, että siihen kaiverrettu teksti näkyi selvempänä kuin aikaisemmin. Rouva Griffinin käsiala oli todella huonoa, mutta Rose osasi tulkita sitä lähes paremmin kuin riimukirjaa, ja hänen suunsa loksahti auki lukiessaan yhä uudestaan ja uudestaan pergamentissa lukevaa sanaa: Ennustus.
Mikä ihmeen ennustus? Rose kysyi mielessään ja rypisti pergamentin uudestaan ja ujutti sen takaisin laukkuunsa.

***
Muutan sen kirpuks, vaarattomaks kirpuks, sit panen kirpun pakettiin ja panen paketin toiseen pakettiin ja lähetän sen itelleni. Ja kun se tulee... muahahah! Läjäytän sen vasaralla!

Poissa kikieh

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 10.7!
« Vastaus #60 : Tammikuu 30, 2010, 15:16:59 »
Tämä on erittäin, siis erittäin noloa. Ihan voisin vaikka sanoa, että tekee mieli porautua maan läpi jonnekin syvyyksiin. Kuten kaikki ovat varmasti huomanneet, jatkosta on kulunut puoli vuotta ja vaikkei Aistiharha ole varsinaisella tauolla ollutkaan, on minulla henkilökohtaisesti ollut pieni huiliaika tässä puolen vuoden sisään. Oli vain niin paljon kaikkea taakkana niin henkisesti että fyysisestikin, että kirjoittaminen on kaikin puolin jäänyt vähemmälle. Siis en ole innostunut kirjoittamaan lähestulkoon mitään, olen vain enimmikseen lukenut ja lukenut mitä avartavampia kirjoja ja hakenut uutta suuntaa omiin teksteihin.
Nyt sitten muutama päivä sitten avasin Aistiharhan ja lukaisin muutaman luvun läpi. Minun teki taas mieli pitkästä aikaa kirjoittaa ja juuri nimenomaan Aistiharhaa. Minä rakastan näitä hahmoja, odotin varmaan yli vuoden että pääsisin tähän vaiheeseen Aistiharhassa ja mitä minä sitten teen? Pidän taukoa ja viivyttelen tämän kirjoittamista. Hullua, tätähän minä koko ajan odotin, että pääsen kirjoittamaan viimeisimpiä lukuja, jotka mielestäni ovat Aistiharhan juonellisesti parhaimpia. Joten täällä minä taas olen. :D

Koska en edes muista enkä edes jaksa käydä katsomassa mistä viimemmäksi olemme puhuneet, niin siksi siis kiitokset kaikille näin yhteisesti - niin kommentoijille, yksäriä pistäneille ja niille jotka ovat lukeneet Aistiharhaa tähänkin asti! Aistiharha on pian päättymässä, joten eiköhän viedä tämä sitten ihan kunnolla päätökseen!

PS. Luku sisältää pientä tulkintaa, kaikkea ei sanota täysin suoraan, joten jos muistaa mitä Aistiharhassa on aiemmin tapahtunut, niin tästä luvusta voi jo päätellä paaaljon! Mutta se on kyllä vaikeaa nyt kun taukoakin on ollut näin pitkään...


29. luku – Sauva paljastaa

”Et voi olla tosissasi”, Albus sanoi epäuskoisena kun he sinä aamuna istuivat Rosen ja Jamesin kanssa Rohkelikkopöydässä aamupalalla. Rose oli juuri kertonut heille ennustuksesta – tai siitä viestistä, jonka hän oli taitavan loitsun avulla noukkinut rouva Griffinin kädestä tämän kuolinhetkellä ja piilottanut kirjansa väliin. Hän oli kuvittellut, että Albus olisi ollut hiukan toiveikkaampi kuin mitä hän näytti ulospäin.
”Olen minä”, Rose vastasi takaisin ja näytti hivenen loukkaantuneelta saadessaan sellaisen vastauksen.
”Sinä et olisi edes saanut tehdä sitä”, Albus vastusti isovelimäiseen tapaan. ”Todella vastuutonta, Rose, sinä jos kuka tiedät sen.”
”Sanoo poika, joka on koko ikänsä elänyt James Potterin kanssa saman katon alla”, Rose naljaisi siihen ja huomasi syrjäkarein, kuinka James loi häneen loukkaantuneen ilmeen suu täynnä paahtoleipää.
”Mitä jos Rhialdor olisi huomannut?” Albus sihahti yhteen puristettujen hampaiden takaa.
”Mitä jos Rhialdor olisi huomannut teidän murtautumisen hänen kansliaansa?” Rose napautti takaisin.
He mulkoilivat hetken toisiaan kun James nielaisi suunsa tyhjäksi ja liittyi keskusteluun:
”En tahtoisi olla ilonpilaaja, mutta meillä ei ole mitään ennustusta emmekä edes tiedä kenen ennustusta rouva Griffin tarkoitti. Se voi olla kenen vain.”
”Kiitos huomautuksesta, James, mutta olisimme osanneet päätellä sen itsekin”, Rose sanoi katse edelleen naulittuna Albukseen.
”Mutta Jamesin huomio oli erinomainen”, Albus vastasi siihen. ”Se ei paljon kerro kenen ennustuksesta on kyse. Me emme edes tiedä mistä sellaisen saattaa löytää, joten me ei itse asiassa voida asialle yhtään mitään.”
”Minä en voi uskoa korviani”, Rose parahti ja nousi pystyyn Rohkelikkopöydästä sormi luotuna Albuksen kasvoihin. ”Kyse on sinun parhaasta ystävästäsi, eikä sinua kiinnosta tippaakaan auttaa häntä! Mikä sinun oikein on?”
Nyt oli Albuksen vuoro nousta seisomaan.
”Scorpius on ollut vangittuna jo viikon ajan!” hän huudahti vaikka vallan mainiosti tiesikin, että puolet salista oli kääntynyt katsomaan heitä. ”Rhialdor on sattunut kutsumaan meidät tänään luokseen ja vain kertoakseen, milloin hänen oikeudenkäyntinsä pidetään, milloin hänet mahdollisesti siirretään Azkabaniin! Azkabaniin, Rose!”
”Joten se on syy luopua toivosta?” Rose tivasi ja raivo kiehui hänen suonissaan niin vilkkaana, että se olisi voinut sulattaa hänet valtavaksi läntiksi Albuksen jalkojen juureen.
”Joo, on se!” Albus vastasi nojaten käsillään pöytää vasten. ”En ole löytänyt ainuttakaan todistetta, joka vihjaisi Scorpiuksen syyttömyyteen, eikä luottamus ole tarpeeksi hyvä todiste tässä tapauksessa!”
”Sinä et siis…” Rose vingahti kimeällä äänellä ja nielaisi kuuluvasti kyynelten poltellessa hänen luomiaan. ”Et siis luota Scorpiukseen?”
Myös James katsoi jo jäähtynyt paahtoleipä kädessä Albusta, joka puolestaan ei kyennyt katsomaan Rosea silmiin sanoessaan:
”Minä olen luopunut toivosta jo kauan aikaa sitten.”
Rose perääntyi pöydästä muutaman askeleen taaksepäin. Hän katsoi serkkuaan, yhtä parasta ystävistään, silmiin ja tiesi, että hän tarkoitti sanojaan. Hän olisi ravistellut Albusta, jos se olisi auttanut tai edes saanut perumaan sanansa, mutta hän oli ollut sitä mieltä jo useamman päivän ajan. Ja Rose huomasi hänen silmistään erinomaisesti, että Albus ei ollut valehdellut: Hän oli todellakin luopunut toivosta.
”Jos on pienikin toivo saada Scorpius takaisin”, sanoi Rose sitten kuiskaten, ”niin minä aion löytää sen ennustuksen.” Sen sanottuaan hän ryntäsi ulos suuresta salista ennen kuin yksikään ehti tajuta hänen pudottaneen pari kyyneltä jälkeensä. Mutta tällä kertaa Rose ei itkisi – se ei auttanut tuomaan Scorpiusta takaisin. Hän toisi Scorpiuksen takaisin keinolla millä hyvänsä, sillä Rose uskoi yhä – kaiken sen jälkeen – puhtaasti, että Scorpius oli syytön. Hän uskoi, vaikka kukaan muu ei uskonut.

***

Sinä iltapäivänä Albus oli viimein onnistunut loitsimaan äänettömästi yhden ainoan kerran. Professori Paddock oli roikkunut pää kohti lattiaa Albuksen leijutusloitsun avulla, mutta onnistui siitä huolimatta taputtamaan innokkaana, vaikka viitta roikkuikin varjostavana hänen kasvojensa yllä. Kun Albus oli auttanut professorin takaisin jaloilleen ja kun viimeinen oppitunti oli virallisesti päättynyt, hän ei jostain syystä tahtonutkaan vielä astua kynnyksen yli käytävään.
”Minun kai pitäisi kysyä sinulta jotain”, hän sanoi empien kun veti kaapua päälleen ja auttoi professorin takaisin jaloilleen. ”Vaikka tiedänkin, että sinun on vaikea ymmärtää tilannettani kun et edes tuntenut meitä, mutta…”
”Se liittyy Scorpiukseen, vai mitä?” Paddock keskeytti hänet. Vaikka hän olikin esittänyt aivan ilmiselvän kysymyksen, Albuksesta tuntui että Paddock tiesi mitä hän tulisi vastaamaan.
”Niin, niin se liittyy”, Albus sanoi huokaisten ja hieroi epäröiden niskaansa. Kun Paddock oli nyökännyt hyväksyvästi, hän päätti jatkaa: ”Rose on sitä mieltä, että kaiken tämän jälkeen Scorpius on yhä syytön. Hän ei suostu kuulemaan halaistua sanaa siitä mahdollisuudesta, että Scorpius todella…” Albus ei kyennyt enää jatkamaan lausettaan. Miksi hän ylipäätänsä välitti puhua koko aiheesta? Siitä oli kulunut pian viikko eikä hän ollut puhunut lähestulkoon mitään tapahtuneesta siihenkään asti, ja nyt hän sitten keskusteli aiheesta puolituntemattoman professorin kanssa. Hän oli varma, että viikon päästä hän kenties itse makaisi Pyhässä Mungossa tätä vauhtia.
”Entä sinä itse?” Paddock kysyi viimein. ”Mitä mieltä sinä olet?”
”Mitä mieltä minä olen?” Albus toisti sitten eikä suostunut katsomaan professoria silmiin, jotta hänen olisi mahdotonta pystyä arvaamaan vastausta ennaltakäsin. Hän ei halunnut, että hänen kaikki ajatuksensa loistaisivat suoraan silmistä, jotta Paddock moittisi häntä sitten miten huono ystävä hän oli kun ei sinisilmäisesti uskonut täysin parhaan ystävänsä syyttömyyteen.
”No, suoraan sanoen en jaksa enää uskoa, että Scorpius olisi täysin viaton”, Albus sanoi sitten kun päätti puhua edes puoliksi totta. ”Nyt sinä pidät minua kamalana ihmisenä.”
Sitä vastoin, että professori Paddock olisi luonut nuhtelevia silmäyksiä Albukseen, hän hymyili myötätuntoisesti ja kuiskasi hiirenhiljaa:
”Se on inhimillistä, Albus.” Hän käveli luokkahuoneen toiseen päähän, veti oman tuttavallisen sinisen viitan ylleen ja napitti sen leuan alta kiinni.
”Mutta se saa minut tuntemaan itseni jotenkin… En tiedä. Tuntuu, että jos tämä tunne on oikein tässä tilanteessa, niin ehken sitten haluakaan olla inhimillinen”, Albus sanoi sitten. Opettajan kanssa puhuminen henkilökohtaisista asioista oli viimeinen asia, jonka hän halusi käyvän toteen elinaikanaan, mutta syystä tai toisesta professori Paddock tuntui kuin hän ei olisi opettaja ollenkaan. Kenties se johtui siitä, että Albus koki olevansa professori Paddockin kanssa melko samanhenkinen (Paddock oli kertonut yhtenä päivänä olleensa kiinnostunut kouluaikoinaan enemmän kaksintaistelusta kuin huispauksesta). Oli vain yksinkertaisesti helpottavaa puhua jonkun sellaisen kanssa, jolta sai aivan rehellisen vastauksen ja joka ei vastannut miellyttävästi vain sen takia, että hän oli Potter.
”Totta kai me epäilemme välillä meille tärkeitä ihmisiä, Albus”, Paddock sanoi hiljaa ja kääntyi katsomaan Albusta huoneen toiselta laidalta. ”Ja ehkä syystäkin, toisinaan. Mutta tärkeintä on pitää mielessä, että ihmiset muuttuvat ja saavat anteeksi.” Albus oli avaamaisillaan suunsa, sanomaisillaan ettei sellaista voisi antaa ikinä anteeksi, mutta Paddock ehti ensin: ”Minä en tiedä mitä sinun pitäisi ajatella tai onko Scorpius ylipäätänsä syyllinen mihinkään muuhun kuin teille aiheutuvaan ikävään. Mutta sen minä tiedän ja sanon sinulle, jotta sinäkin tiedät jatkossa…” Paddock siirsi katseensa ikkunaan, jonka toisella puolen aurinko laski kirkkaanpunaisena puiden taakse ja välähti vielä kerran sinistä taivasta vasten aivan kuin hyvästelläkseen. ”…että toivo on ainoa asia, joka teillä on jäljellä.”

Albus istui hiljaa paikallaan tovin ennen kun hän sanaakaan sanomatta nosti laukkunsa hihnan olkapäälle ja lähti luokasta. Hän tunsi olonsa levottomaksi, vaikka Paddock sanoillaan olikin saanut hänen itsesyytöksensä hiipumaan edes hivenen. Oli vaikeaa tiedostaa ja samalla hyväksyä se tosiseikka, että Albuksen ja Scorpiuksen lähes kuusivuotinen taival oli loppumassa. Se oli kuin tiimalasin kääntämistä ylösalaisin yhä uudestaan ja uudestaan: Tiesi, että vaikka hiekkaa riittikin lasissa yltäkyllin ja vaikka sitä olisikin käännellyt ylösalaisin maailman loppuun saakka, jonakin päivänä oli vain enää muutamasta hiekanjyvästä kiinni, että aika valuisi loppuun. Jonakin päivänä, eikä Albus tiennyt miten lähellä se hetki tarkalleen oli, heidän ystävyytensä tekisi kuolemaa ja yhteiset muistot valuisivat hukkaan aivan tiimalasin hiekan tavoin. Eikä mikään toinen asia saanut Albusta yhtä surulliseksi.
Ja vielä enemmän hänen teki vaikeaa kävellä rehtori Rhialdorin kansliaan johtavia portaita ylös, kun hän oivalsi että siinä se hetki saattoi olla. Rhialdor kertoisi oikeudenkäynnistä, jossa Albuksen ja Rosen täytyisi todistaa asia silminnäkijöinä, todistaa että heidän paras ystävänsä oli riistänyt joltain toiselta hengen. Ja nyt hän kykeni näkemään sielunsa silmin sen hetken, jolloin kaikki kuolisi pois: Sen hetken, jolloin he seisoisivat Scorpiuksen vastapäätä ja myöntäisivät leuka pystyssä tapahtuneen. Albus tajusi sen jokaisella porrasaskelmalla yhä selkeämmin, muttei silti kyennyt lakkaamaan kävelemästä. Vaikka hän tiesikin mihin joutuisi, hän käveli yhä ylemmäs rappusia eikä antanut ajatuksen vaikuttaa. Hän vain väänsi Rhialdorin oven kahvan alas, kiskoi sen kylmin käsin auki ja astui sisään vaivautumatta edes tervehtimään. Ja Rhialdor istui tavanomaiseen tapaansa työpöytänsä toisella puolen eikä näyttänyt puoliksikaan siltä, että asialla olisi ollut suurtakaan painoarvoa hänelle.
”Me odottelimmekin sinua”, Rhialdor sanoi sitten kun Albus ei ollut puhunut sanaakaan. ”Käy istumaan.”
Albus pisti merkille, että ”meillä” rehtori oli tarkoittanut mitä ilmeisimmin häntä ja vastapäätä istuvaa Rosea, jonka katse oli nauliintunut Albukseen. He katsoivat hetken toisiaan ilmeettöminä, kasvot niin lukemattomina että poskipäät olivat melkein turrat jännityksestä, mutta molemmat vaistosivat toisistaan haikeuden. Albus veti tuolin alleen ja istuutui serkkunsa viereen niin hiljaa, että olisi voinut kuulla kirpunkin aivastavan.
”No niin nyt kun kaikki ovat viimein paikalla”, Rhialdor aloitti yrittäen kuulostaa hetken asialliselta, mutta huomatessaan Rosen vaivaantuneisuuden ja Albuksen syvän huokaisun, hän ilmeisesti päättikin pistää hienovaraisen puheensa sivuun ja puhua niin kuin parhaaksi katsoi: ”Scorpius Malfoy on syyllistynyt erittäin vakavaan rikokseen ja hänet on päätetty siirtää Pyhästä Mungosta Azkabaniin 21.2. Vaikka hän on vielä toistaiseksi alaikäinen, taikaministeriö on katsonut parhaaksi – ”
”Se on lainvastaista”, Rose puuttui rehtorin yksinpuheluun silmät suljettuina tiukasti kiinni aivan kuin muutoin hän saattaisi räjähtää ilmaan pelkästä suuttumuksesta.
”Neiti Weasley, olin juuri tulossa siihen – ”
Se on lainvastaista”, Rose sihahti hampaidensa välistä ja kykeni sitten avaamaan yhteenpuristetut silmänsä. Hänen ruskeat silmänsä leiskuivat silkkaa vihaa, ei niinkään Rhialdoria kohtaan, vaan kaikkea hänen kokemaansa. Albus melkein pystyi näkemään miten Rhialdor hivuttautui hieman taemmas tuolissaan.
Albus yritti kurottautua Rosen käteen, mutta toimi sekunnin murto-osan liian myöhässä. Rose oli jo noussut seisomaan, hän tärisi joko raivosta tai yritellessään pidätellä itseään hyökkäämästä Rhialdorin kimppuun, mutta joka tapauksessa tärisi niin lujaa, että se näytti melkein pelottavalta. Albus seurasi, kuinka hänen ystävänsä, serkkunsa, katsoi Rhialdoria ensimmäistä kertaa halveksuen ja suoraan sanoen sylki seuraavat sanansa vasten rehtorin kasvoja:
”Te ette voi viedä 16-vuotiasta Azkabaniin rikoksesta, jota Scorpius ei ole varmuudella edes tehnyt! Minä luulin, että sentään teillä olisi tarpeeksi rohkeutta puolustaa tukea tarvitsevaa poikaa, joka ei siihen yksin kykene! Mutta taisin olla sittenkin väärässä, nimittäin rehtorista itsestään on tullut pahimman luokan lainrikkoja!”
Rhialdor tuijotti Rosea takaisin suoraan silmiin, ja Albus tyytyi ihailemaan sivusta kuinka kärsivällinen hän oikeastaan oli. Hän vain katsoi kun Rose siinä polki heidän kaikista oikeudenmukaisinta rehtoriaan, joka heillä oli koskaan ollut, ja tämä vain istui aloillaan aivan kuin olisi katsonut viihdyttävää näytelmää. Kun Rose oli viimein lopettanut, Rhialdor katsoi yhä häntä herkeämättä ja ääntäkään päästämättä. Siinä vaiheessa Albus uskoi oman vuoronsa tulleen.

”Rehtori, vaikka kunnioitankin teitä enemmän kuin mitään…” Albus aloitti ja nousi itsekin pystyyn nojaten käsiensä varassa pöytää vasten. ”…niin Rose on jokseenkin oikeassa. Hän on alaikäinen ja… edelleen meidän ystävämme. Emme aio todistaa häntä vastaan neuvoston edessä.”
Rhialdor ei näyttänyt yhtään yllättyneeltä. Hän vain nyökkäsi hitaasti ja katsoi sitten eteensä pöydän pintaa ikään kuin se olisi maailman kiinnostavimpia asioita. Sitten hetken hiljaisuuden jälkeen hän taas sai puhekykynsä takaisin ja sanoi sävyyn, joka oli paljon hienovaraisempi kuin aiemmin:
”Olin kyllä aikeissa kertoa teille, että päätöksenteossa en itse ollut mukana vaikuttamassa, vaikka kovasti yritinkin. Minun virkani nähkääs on…” Hän punnitsi hetken sanojaan, minkä aikana Rose ja Albus molemmat hivuttautuivat muutaman sentin lähemmäs kuullakseen paremmin. ”Virkani on vaakalaudalla.”
Rose tuhahti, joskaan se ei kuulostanut täysin uskottavalta, ja Albus avasi suunsa kerran mutta vain sulkeakseen sen uudestaan.
”Mutta… Miksi?” hän sai sanotuksi kun päätteli, ettei Rose aikoisi täysin periaatteesta kysyä sitä.
”He katsovat sielläpäin, että otteeni alkaa jokseenkin… lipsua. Ilmeisesti hyökkäys Tylypahkan ovien tällä puolen oli liikaa. Monet ovat huolissaan lapsiensa puolesta ja hyökkääjästä, vaikka olenkin yrittänyt turvata herra Malfoyn selustan niin, ettei Päivän Profeetta vielä toistaiseksi paljasta hänestä yhtään mitään… Jos he saavat tietää, että hyökkääjä on mahdollisesti yksi koulumme oppilaista – minkä he itse asiassa voivat saada selville minä hetkenä hyvänsä –, silloin minun pelini on pelattu.”
”Ja sinulle se on ihan ok?” Albus hämmästeli kuinka rauhallisesti Rhialdor asian otti. Jos Rhialdor saisi potkut, ei heille jäisi enää minkäänlaista toivoa paremmasta. Hän oli ainoa, joka vielä jotenkin pystyi pitämään koko koulun siistinä ja järjestyksessä, eikä Albus tahtonut edes kuvitella millaista Tylypahkassa tulisi olemaan sen jälkeen, jos Rhialdor häipyisi.
”Ei, se ei ole minulle se ja sama”, Rhialdor vastasi siihen. ”Pyydän, istukaa, niin voin kertoa teille enemmän herra Malfoyn tilanteesta – ”
”Onko mitään mahdollisuutta puolustaa Scorpiusta neuvoston edessä?” Rose kysyi tottelematta lainkaan Rhialdorin pyyntöä, vaikka Albus hänen rinnallaan kävikin istumaan.
”Neiti Weasley, tiedän että tällä hetkellä asiat eivät ole – ”
”Kaikella kunnioituksella, rehtori Rhialdor”, Rose sanoi sävyllä, jonka joka ikinen tavu tihkui epäkunnioitusta, ”mutta te ette tiedä tippaakaan miltä minusta tuntuu.”
Ja sitten he katsoivat kun hän häipyi. Se oli ollut viimeinen naula Rosen arkkuun. Oli ollut varmasti epätoivoista saada kuulla, ettei Rhialdor ollut voinut vaikuttaa Scorpiuksen vangitsemiseen, ja Albus oikeastaan uskoi tietävänsä hyvin vahvasti miltä Rosesta tuntui kuulla se. Vaikka Albus alkoikin taipua uskoon, että Scorpiuksen syyttömyys olisi voitu jo todistaa, jos se olisi ollut totta, niin hän silti uskoi tietävänsä, miltä tuntui menettää toivo rakkaansa suhteen. Eihän hän tietenkään tiennyt, miltä tuntui ihan konkreettisesti menettää joku, sillä Albus tiesi vain sen miltä tuntui menettää joku jollekin toiselle ihmiselle. Hän tulisi varmasti itsekin rakastamaan Chloea, vaikka tämä osoittautuisikin parantumattomaksi sarjamurhaajaksi, nimittäin sellaista rakkaus vain oli. Se oli sokeaa ja hellittämätöntä eikä se talttunut pahimmassakaan myrskyssä.
”Olen pahoillani Rosen puolesta, hän ei ole ollut oma itsensä sitten Edna Griffinin kuoleman…” Albus pahoitteli pää painoksissa.
”Älä pahoittele tilannetta, Albus”, Rhialdor sanoi siihen katse edelleen ovessa, josta Rose oli hetki sitten poistunut. ”Onhan hän harvinaisen oikeassa, toisaalta. En voi varmasti kuvitellakaan tuntemuksianne tässä kauheassa epätoivossa, mutta pyytäisin vain rahtusen ymmärrystä. Olen menettämässä kaiken vaikutusvaltani taikaministeriön puolella, joten minun sanani ei paljoa painanut keskustelussa, jossa päätettiin Scorpius Malfoyn kohtalosta. Hänen lopullisesta kohtalostaan päätetään siirron seuraavana päivänä, kahdeskymmeneskahdes tätä kuuta. En tiedä haluatko olla mukana todistamassa ystävääsi vastaan enkä osaa edes sanoa pitäisikö sinun. Sinun kannattaa päättää, kumpaan sinä itse uskot: Hänen syyttömyyteensä vai syyllisyyteen. Tottahan on, että te kaksi olitte ainoat silminnäkijät, jotka näkivät herra Malfoyn paikan päällä.”
Albus nyökkäsi. ”Ymmärrän, professori.”
”Ymmärräthän, että velvollisuuteni on kertoa mitä voit tehdä asialle? Minun täytyy välittää sinulle tieto, että voit vaikuttaa tapahtumiin – vaikkakin sitten kovin negatiivisin seurauksin –, mutta ymmärtänet että velvollisuuteni on tiedottaa asiasta sinulle. Vaikka pitäisinkin sitä henkilökohtaisesti kuinka vastenmielisenä tahansa”, Rhialdor sanoi äänessään tilkka haikeutta.
”Ymmärrän sen, professori”, Albus mutisi hiljaa. Hän tunsi, että Rhialdor oli käsitellyt sanottavansa loppuun, mutta hänen oli vielä pakko kuulla yksi asia. Albus kohotti katseensa Rhialdorin avariin silmiin, avasi kuivan suunsa ja kysyi sitten: ”Uskotko sinä Scorpiukseen?”

Kysymys oli selvästi yllättänyt rehtorin. Hän ei näyttänyt sitä ilmeistään tai eleistään, mutta Albus aisti sen muutoin. Hän aisti sen heidän välilleen laskeutuvasta hiljaisuudesta, hän aisti sen siitä, miten huoneen sekuntiviisari kuului tavallista kovempaa tai miten ilma melkein väreili heidän välillään jännityksestä. Albus odotti, kunnes Rhialdor avasi suunsa, mietti hetken ennen kuin sanoi sitten:
”Uskotko sinä?”
Albus luuli tietävänsä, mitä rehtori ajoi retorisella kysymyksellään takaa. He kaikki uskoivat Scorpiuksen syyttömyyteen varmasti yhtä paljon kuin hänen syyllisyyteenkin. Sanotaan, etteivät silmät valehtele, mutta miten kummassa heidän kaikkien sydän takoi lähes taukoamatta, että Scorpius ei tehnyt sitä, ei sitten millään? Albus huokaisi syvään, kiitti rehtoria ja astui työpöydän äärestä kauemmas.
Hän käveli punaisen, kultaisin kirjailujen koristeltuin maton halki, ja tiesi sen samalla muistuttavan Rohkelikosta, heidän yhteisestä tuvastaan Scorpiuksen kanssa. Albus katsoi hyllylle, näki Scorpiuksen kasvot heijastuvan yhden ajatusseulan vesipinnasta. Hän ohitti hyllyllä torkkuvan lajitteluhatun, katsoi sitä ja muisti elävästi päivän, jolloin Scorpius oli pilkkahuutojen kera saateltu Rohkelikkoon. Hän huomasi tulisijan, joka muistutti niistä illoista tarvehuoneessa, kun he olivat suunnitelleet kaikkea yhdessä tai muuten vain jutelleet takkatulen ääressä omissa värikkäissä tuoleissaan. Albus hymyili, vilkaisi vielä kerran lasikaapistoa Rhialdorin huoneessa ja hänen silmänsä osuivat sauvaan, joka oli vain muutaman tuuman lyhyempi kuin Albuksen oma. Hänen askeleensa seisahtuivat, Albus oli lakannut suunnilleen hengittämästä ja tuijotti nyt värähtämättä lasikaapin sisältöä. Hän otti askeleen lähemmäs, tunsi hengityksensä katkonaisuuden ja yritti jotenkin ajatella selkeästi.
”Onko tuo… Onko tuo Scorpiuksen sauva?” hän kysyi lähestyessään lasikaappia.
Rhialdor kohotti katseensa pöytänsä päällä lojuvista lomakkeista ja katsahti kaapin suuntaan.
”On se. Katsoin aiheelliseksi pitää sen turvassa ennen kuin ministeriö ehtii katkoa sen.”
Albus lähestyi sauvaa, kunnes hänen nenänsä lähes hipoi lasipintaa ja hengitys huurusti lasin. Hän kosketti sormenpäillään kaappia aivan kuin hän olisi ollut kosketuksissa Scorpiukseen itseensä. Tuntui niin uskomattomalta nähdä jotain sellaista, joka kuului todella hänelle, se oli melkein sama asia kuin he seisoisivat vastakkain ja tuijottaisivat toisiaan pitkään sanomatta sanaakaan. Albuksen sydän pamppaili, hän tunsi tärisevänsä, vaikkei oikeastaan itsekään tiennyt miksi.
Ja sitten hän tajusi, ettei värinä sittenkään ollut lähtöisin hänestä. Hän kaivoi taskujaan ja otti sieltä esiin kristallisauvansa, joka värisi hänen sormiensa lomassa, siis todella värisi. Se värisi niin voimakkaasti, että Albuksella alkoi olla vaikeuksia pitää se aisoissa samaan aikaan kun sauva yritti riuhtoa hänen otteestaan ja päästä vapaaksi Rhialdorin kauniin punaisen maton päälle.
”Onko kaikki kunnossa?” Rhialdor kysyi ja kun Albus seuraavan kerran katsoi tätä, rehtori oli noussut seisomaan tuoliltaan ja katsoi häneen.
Sauva pääsi kuin pääsikin livahtamaan Albuksen otteesta; niin vahva oli sen voima, jota hän ei kyennyt hillitsemään. Sitä vastoin kuitenkin, että se olisi tippunut lattialle Albuksen jalkoihin, sauva kannatteli itse itseään ilmassa ja kieppui kompassin tavoin reagoiden vahvasti lasin toisella puolella tärisevän sauvan kanssa. Se toisti täsmälleen samaa värinäänsä niin kuin lähes tasan puoli vuotta sitten, kun Albus oli ostanut sauvansa Edwardin sauvaliikkeestä. Se ei ollut värissyt kenenkään toisen sauvan kanssa sillä tavalla; ei, vaikka Albus oli yrittänyt melkein kaikkien sauvaa yrittääkseen luoda reaktion uudestaan. Myös Scorpiuksen, hän tajusi.
Sitten sininen valo välkähti Albuksen silmien edessä ja se oli täysin kotoisin Rhialdorin sauvasta. Sen ansiosta kuitenkin Albuksen oma sauva lakkasi liikehtimästä outoon tapaansa ja se kalahti lattialle yhtä elottomana kuin aiemminkin siihen asti. Myös lasin toisella puolella oleva sauva oli lakannut väreilemästä.
”Se oli todella omituista”, Rhialdor mumisi tarkastellessaan maassa lepäävää valkoista kristallisauvaa. ”Onko se tehnyt aikaisemmin tällä tavoin?”
Albus kurottautui nostamaan sauvansa maasta ja toivoi, ettei hänen jännityksestä hionneet ja tärisevät kädet kiinnittäisi niin paljoa huomiota hänen sanoessaan:
”Ei, ei sitten koskaan.”

Sitten hän oli jo harpponut ulos Rhialdorin kanslian ovesta ja kuuli peräänsä vielä jotain sen tapaista kuin ”Sinun kannattaisi korjauttaa se!”. Albus ei kuitenkaan kuunnellut, sillä hän oli tajunnut jotain sellaista, mikä sai hänen koko ajatusmaailmansa ylösalaisin. Hän juoksi suoraan Rohkelikkotorniin, ei edes välittänyt matkallaan tapaamistaan Lorcanista ja Lysanderista, jotka kiusasivat Riesua kolmannessa kerroksessa. Hän vain juoksi ja juoksi eikä antanut lupaa itselleen hengähtää ennen kuin hän paiskasi Scorpiuksen makuuhuoneen oven kiinni Rohkelikon oleskeluhuoneessa. Ilmeisesti Rose oli käynyt huoneessa siistimässä paikkoja, sillä kaikki Scorpiuksen tavarat olivat lukittu yhteen matka-arkkuun, jotteivät muut oppilaat voisi nuuskia niitä tämän ollessa poissa koulusta. Albus luuli kuitenkin tietävänsä, miten saisi arkun auki muutamalla kätevällä loitsulla, jotka Scorpius oli itse asiassa hänelle opettanut.
”Reklusus janua”, Albus kuiskasi osoittaen matka-arkun lukkoa. Se taisteli selvästi vastaan, mutta joutui taipumaan latinalaisloitsulle, joka todella toimi kuin toimikin lähes jokaiseen lukkoon. Ilmeisesti Rose ei ollut ottanut huomioon, että oli vielä muutama, joka tiesi tuon loitsun Scorpiuksenkin jälkeen.
Ja kun matka-arkku oli viimein auki levällään, Albus aloitti etsintänsä. Hän löysi Scorpiuksen matka-arkusta pussillisen Hunajaherttuan herkullisimpia karamellejä, Malfoyiden kartanon avaimen, kasan hänen vaatteitaan, muutaman koulukirjapinon ja valokuvan. Hän otti sen käteensä ja katsoi kuvan kääntöpuolelle, jossa luki Scorpiuksen tuttavallisella, tuhruisella käsialalla Ystäviä aina. Se oli kovin epäscorpiusmaista, vaikka Albuksen kurkkuun kasvoikin viinirypäleen kokoinen pala kun hän katsoi kuvan toiselle puolen ja näki itsensä, Rosen ja Scorpiuksen pienoismallit. Siinä he hymyilivät; kaikki yhtä onnellisina ja täynnä elämää. Scorpiuksen käsi oli kaverillisesti Albuksen olkapään päällä niin, että se hieman tahallisesti myös hipaisi samalla Rosen käsivartta. Hän ei kuitenkaan voinut katsoa kuvaa sen pitempään, sillä se olisi muuten saanut hänen mielensä muuttumaan, eikä Albus saanut muuttaa mieltään Scorpiuksen suhteen ennen kuin hän oli täydellisen varma…
Joten hän jatkoi etsimistään. Hän miltein kallisti koko matka-arkun ylösalaisin, halusi olla varma, että oli etsinyt joka ikisen paikan. Albus levitti koko Scorpiuksen omaisuuden jalkojensa eteen ja vingahti ääneen, kun hänen katseensa iskostui vaatteiden lomassa piiliskelevään puiseen sauvaan. Hän otti tumman sauvan käteensä, nosti sen kohti valoa ja tarkasteli samalla, kun hänen silmänsä alkoivat yhtäkkiä kirvellä. Siinä se oli: Scorpiuksen oma sauva, joka ei vastannut lainkaan sauvaa Rhialdorin kansliassa. Kuinka idiootti hän olikaan ollut? Millainen ystävä ei tunnistanut parhaan kaverinsa sauvaa?
Albus itki silloin ensimmäistä kertaa Scorpiuksen lähdön jälkeen. Hän itki niin rajusti, että oli lähes samantekevää jos joku nyt ryntäisi ovesta sisään ja huomaisi. Hän itki kaikki viikon kyyneleet, joita oli pidätellyt ja vältellyt. Pisarat valuivat juovina Albuksen kylmää ihoa pitkin ja tippuivat hänen sylissään lepäävän valokuvan päälle.
Hän itki, koska tiesi että Rose oli ollut kaiken aikaa oikeassa. Hän itki, koska tiesi että Scorpius olisi syytön. Hän itki ensimmäistä kertaa ilosta.

***

James istui tarvehuoneessa tulisijan edustalla ja katseli liekkien loistoa vaitonaisena. Hän oli tajunnut vain muutama minuutti sitten, että se oli ensimmäinen kerta kun hän ei itse asiassa jännittänytkään tulevaa huispausmatsia. Hän oli pukenut Rohkelikon punaisen huispauskaavun ylleen ja loistokas Nimbus 2023 lepäsi hänen jalkateränsä päällä. James katsoi sitä ja sitten taas liekkejä takassa. Se oli todellakin ensimmäinen kerta, jolloin huispausmatsi tuntui vähäpätöiseltä muiden isompien asioiden rinnalla. Hän muisteli miten järkyttävän hermostunut oli ollut sen vuoden ensimmäisenä huispausmatsipäivänä, jolloin vastassa olivat olleet Korpinkynsi ja Rohkelikko. Tuntui kuin siitä päivästä olisi vuosia eikä vain puolta vuotta. Asiat olivat muuttuneet niin paljon siinä ajassa, että James ei osannut pysyä kärryillä.
Hän seurusteli ehkä maailman ihanimman ihmisen kanssa. Hän, James Potter, ihan oikeasti seurusteli. Siis hän piti tyttöä kädestä, suuteli tätä ja halusi olla lähekkäin – eikä tehnyt sitä tällä kertaa huvinpäiten. Miten ihmeessä hän oli päätynyt siihen tilanteeseen?
Ja Scorpius oli poissa, vaikka vain puoli vuotta sitten he olivat yhdessä jännittäneet tulevaa matsia. Nyt, kun Scorpius oli poissa, hänet oli korvattu jollakin typerällä kolmasluokkalaisella tytöllä, joka ei ollut jahtaajana puoliksikaan yhtä pätevä kuin Scorpius. James oli yhtä varma heidän tappiostaan Luihuista vastaan kuin hän olisi hypännyt tähtitornista ilman varjoa ja tiennyt ettei selviäisi. Se oli tismalleen samanlainen tunne, ellei pahempikin.
Me emme tule selviämään, hän kirjoitti ensimmäisen virkkeen päiväkirjaansa, jonka oli vastattain ostanut Tylyahosta. Me emme tule selviämään tämäniltaisesta huispausmatsistamme.
Sitten seurasi vaikein osuus kirjoittamisessa. Jamesin piti kertoa, miltä se tuntui hänestä itsestään. Hän sulki silmänsä ja ajatteli.
Se on syvältä.
Siltä hänestä juuri sillä hetkellä tuntui. Vaikka hänen oma sielunelämänsä oli kaikin puolin kunnossa, oli vaikeaa nähdä miten ympärillä olevat ihmiset eivät ajatelleet samoin. Albus ja Rose olivat molemmat muuttuneet eikä Denebkään enää laukonut vitsejään ainakaan niin tiuhaan tahtiin kuin ennen. Ja se oli sikäli vakavaa, että James oli aina uskotellut itselleen maailmanlopun koittavan siinä vaiheessa, kun Denebin vitsit eivät enää naurattaisi ketään. No, mitään vitsejä ei enää kuullutkaan hänen suustaan, joten kai se oli jollain tavalla sama asia.
James painoi kirjan kannet kiinni ja hieraisi takkuista hiusrajaansa. Otteluun oli enää vaivaiset kymmenen minuuttia aikaa ja hänen kuuluisi olla sillä hetkellä Rohkelikon pukuhuoneessa laatimassa sotasuunnitelmaa luihuisia vastaan. Vaikka eipä sillä ollut suurtakaan merkitystä, James ajatteli ja nousi omalta punaiselta nojatuoliltaan. Hän ei voinut sillä hetkellä muuta kuin mennä kentälle ja antaa kaikkensa ilman mitään ennakkosuunnitelmia tai taktiikoita. Hänen täytyi mennä omana itsenään ja toivoa, että se riittäisi.
Sillä James ei halunnut maailmassa mitään muuta kuin tulla huispaustähdeksi. Niin kuin äitikin joskus, hän ajatteli vaistomaisesti mielessään. Se oli kuitenkin toissijaista sen hetkisen tilanteen rinnalla. Hänen toiveensa oli muuttunut ja hän halusi vain Scorpiuksen kotiin ja että kaikki olisi taas hyvin. Tai niin hyvin ainakin kuin ennen oli ollut.
James kumartui huoneessa iäisyyden lojuneen pronssisen arkun ylle ja avasi sen sisällön silmiensä eteen. Hänen täytyi jättää päiväkirja johonkin sellaiseen paikkaan, mistä kukaan ei sitä yrittäisi etsiä, ja oli turvallista jättää se tarvehuoneeseen. Tarvehuoneeseen, jossa kukaan heistä ei enää kokoontunut normaaliin tapaan. Olisi ollut kuolettavan noloa, jos joku Jamesin vuositasotovereista olisi löytänyt sen heidän makuusalistaan, joten sen täytyi jäädä tänne.
Hän pudotti kirjan siis arkun pohjalle ja ehti vain yhden sydämenlyömän hetken tajuta, että jokin oli hajonnut säpäleiksi kovaäänisen pamahduksen säestämänä. James pomppasi pystyyn pelkästä säikähdyksestä ja huomasi utuisen vaalean usvan nousevan arkun pohjalta eteensä. Ja kun hän oikein tarkkaan kuunteli, usvan seasta kuului etäistä puhetta:

”Syntyy lapsi kun lumi sulaa ja multa maaperästä tulee näkyviin, syntyy hän perheeseen, jonka yllä kirous on. Lapsiparka tiedä ei kohtaloaan, vanhempien valinnoilla hän pimeän voiman tahdolla perheensä tuhoon syöksee… Hän aloittaa vanhemmistaan, jota ei saa koskaan rakastaa, ja jatkaa sen varjossa, joka parhaimman kodin antaa.”

Usva hälveni ja ääni katosi olemattomiin. James otti tukea arkun laidalta ja katsoi varoen sen pohjalle, jonne oli hetki sitten laskenut päiväkirjansa. Niin kuin hän oli arvellutkin: Pohjalla, tismalleen hänen päiväkirjansa alla, oli särkynyt kristallimainen pallo. Siruja oli kaikkialla, James yritti hapuilla niitä kädellään samaan aikaan kun keräsi hajanaisia sanoja päässään yhteen. Mitä helvettiä se oli olevinaan? Yrittikö joku pilailla hänen kustannuksellaan?
James kääntyi äkkiarvaamatta ympäri sauva ojossa. Hänen katseensa kiersi hiljaista, lähes autiota tarvehuonetta ikään kuin yrittäen nähdä pienenkin liikkeen jossain päin. Se oli kuitenkin totta, ettei kukaan ollut käynyt tarvehuoneessa pitkilleen.
Hän kääntyi sitten taas katsomaan rikkoutunutta palloa ja kahmaisi yhden sirun käteensä pyöritellen sitä silmiensä alla. Kenen ennustuksen hän oli juuri kuullut?

***
Muutan sen kirpuks, vaarattomaks kirpuks, sit panen kirpun pakettiin ja panen paketin toiseen pakettiin ja lähetän sen itelleni. Ja kun se tulee... muahahah! Läjäytän sen vasaralla!

Poissa Raparperi

  • Pahislynkkarikerhon puheenjohtaja ;)
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 30.1!
« Vastaus #61 : Tammikuu 30, 2010, 22:32:46 »
Ikävä sanoa, mutta kun silloin vajaa puoli vuotta sitten odottelin jatkoa, niin minua ärsytti aika reilusti että se vain viipyi ja viipyi. Kävin aina välillä tarkistamassa ettei jatkoa ole tullut ilman ilmoitusta uusista viesteistä, mutta jossain vaiheessa lopetin senkin. Aloin lukea odotellessa uusia ficcejä, paikkaamaan tylsistymistä. Joten olin TODELLA yllättynyt kun tänään olikin Aistiharhaan tullut jatkoa.

Täytyy myöntää, etten muista enää paljonkaan meneistä tapahtumista, enkä jaksanut alkaa selaamaan takaisinpäin. Se sauvakohtaus jäi kyllä sen verran häiritsemään, että jossain vaiheessa on pakko käydä tarkistamassa mikä juju siinä edellisessä episodissa sen sauvan kanssa oli. Muuten samoilla linjoilla kuin mamohh, teksti oli jotenkin rauhallisempaa kuin aikaisemmin.

Ja tässä puolen vuoden aikana olen kiintynyt tuohon Scorpiuksen hahmoon vielä tuplasti enemmän mitä silloin, joten olen erittäin tyytyväinen kun et tehnyt Scorpiuksesta luopiota ;) Toivottavasti jatkat pian, palan halusta saada tietää miten tässä lopulta käy!
"Muikkunen, ota airo."

Solemn Spoiler Alert -blogi tv-addikteille ja lukutoukille ;)

Poissa Minna

  • ystävällinen mäyrä
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 30.1!
« Vastaus #62 : Helmikuu 10, 2010, 19:30:24 »
Moi!
En olekaan ennen tähän kommentoinut, vaikka luin tätä silloin, kun tällä oli joku toinen nimi. Enkä tietenkään nimenmuutoksen jälkeen ensin tajunnut, että tämä oli sama ficki, mistä tykkäsin tosi paljon aiemmin (tyhmä minä :D). Luin kuitenkin nyt tässä yhteen menoon siitä asti, mihin silloin aikoinaan jäin ja täytyy sanoa, että tykkään edelleen :)

Olet osannut hyvin keksiä aidon tuntuisia tapahtumia. Kuvailuakin on sopivasti ja henkilöiden luonteet olet hyvin osannut vangita. Mukavaa, että kerrot tässä monipuolisesti eri henkilöiden näkökulmasta, etkä keskity vain esim. Albukseen. On aina mukavaa vaihtelua, kun kerrot välillä Jamesista ja Scorpiuksesta ja Rosesta ym.

En osaa nyt oikein sanoa mitään rakentavaa. Olen aina ollut huono kirjoittamaan kommentteja. Jatkoa odotan innolla. Jätit niin jännään kohtaan. Onneksi Scorpius ei kuitenkaan ollut syyllinen :D Mutta minä lopettelen nyt, kiitos tästä lukukokemuksesta!
 
~Minna
Mä huudan ohjeit mut auto menee puskii,
älä anna mun kuolla mun tuskii.

Poissa Jjaams

  • Vuotislainen
Vs: Aistiharha (K-12, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 30.1!
« Vastaus #63 : Toukokuu 05, 2014, 11:33:18 »
Tää oli varmaan parhait ficcei, mitä oon ikinä lukenu! Ja arvaa ärsyttääkö, että tää jäi vaan kuudesta luvusta kiinni (ficin kokoon nähden) etteikö ois valmis😩

Poissa jensku

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Luihuinen
Vs: Aistiharha (K-12, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 30.1!
« Vastaus #64 : Helmikuu 24, 2015, 12:01:59 »
Minullakin tämä on yksi parhaista ficeistä mitä olen lukenut! Toivottavasti loputkin luvut tulisivat niin saisi tietää mitä Scorpiukselle käy.

Poissa Jani

  • Vuotislainen
Vs: Aistiharha (K-12, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 30.1!
« Vastaus #65 : Heinäkuu 09, 2016, 09:37:38 »
Olisiko tähän ficciin mahdollista saada vielä jatkoa, vaikka edellisen luvun ilmestymisestä onkin jo useampi vuosi? Tekstisi on sen verran koukuttavaa, että olisi kiva tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.