Kirjoittaja Aihe: Aistiharha (K-12, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 30.1!  (Luettu 8033 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa kikieh

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 8.8!
« Vastaus #25 : Elokuu 21, 2008, 21:28:41 »
Tulin jälleen vastailemaan kommentteihin, kun jatkossa nyt kestää minkä kestää. En tiedä yhtään milloin saan sen valmiiksi, vaikka olen aloittanutkin työstää sitä. Vapaa-ajan vie (yllätys, yllätys) koulu.

Kiitos, Tinusa!
Eikö kurpitsajuhla ollut se, joka järjestetään Tylypahkassa Halloweenina? Eli että se on kuitenkin Halloween, mutta sitä nimitetään kurpitsajuhlaksi? :D En oikeastaan edes tiedä varmaksi tätä asiaa.
Kyllä, kyllä. Rosen ja Scorpiuksen juttu on monimutkainen, mutta luku luvulta heidän välinsä lämpenevät! ;) Ja jatkoa tulee heti kun saan valmiiksi.

Kiitos myös, Raparperi!
Minä en Serranoita valitettavasti katso - yritin kerran siskon pyynnöstä katsoa, mutta minua se ei koukuttanut. :( Tosin se johtui varmaan myös siitä, että se jakso ei ollut mikään tapahtumarikas, mutta huomaan taas puhuvan sellaista mikä ei liity tähän ficciin mitenkään, joten palaan aiheeseen. :DD Älä huoli Hugoa ja Roxannea; sen verran voin paljastaa, että mitään suurempaa heistä ei ikinä tule!

Kiitos, Morphia!
Kyllä, Aistiharha oli Finissä, mutta poistin sen sieltä. Ja muistan sinun kommentoineen nyt kun siitä muistutit. :)
Oooh, niinpä niin! Louis taitaa taipua genetiivimuodossa Louisin. Koska sehän lausutaan kaiketi Luis. Käyn korjaamassa nuo kohdat lisättyäni 16. luvun.
Pelottavaa miten kommentistasi löytyy oikeita arvauksia tuleviin tapahtumiin... O_o Voisinpa paljastaa, mutta se varmastikin pilaisi lukuilon...

Kiitos, Cassiopeia!
Et näytä olevan ainut, jota ärsyttää Adam. ;)
Arvoitus ratkeaa pikkuhiljaa, ensin sitä kuitenkin tulee joulutanssijaiset jotka ovat jo ihan parin luvun päässä. Minua lievästi sanottuna kyllä inhottaa kirjoittaa näitä välilukuja, mutta hiljaa hyvä tulee! ^^

Ja kiitos, Kaapo!
Olen pahoillani pompusta ja jos se aiheutti hämmennystä. Halusin kirjoittaa hieman Albuksen ja kumppaneiden ensimmäisestä vuodesta erikseen kolme lukua (mm. miten he tapasivat Scorpiuksen), koska prologiksi se olisi ollut liian pitkä. Mutta halusin välttämättä myös kirjoittaa Albuksen myöhemmistä vuosista Tylypahkassa, minun on helppo samaistua henkilöihin ja kirjoittaa dialogia, sillä olen itse samaa ikäluokkaa kuin he nyt.
Olen otettu kehuistasi, yritän jatkaa samaa rataa. :)

Onnistuitte piristämään päiväni ihanilla kommenteilla! ISO kiitos kaikille! Yritän kirjoittaa jatkon mahd. nopeasti valmiiksi.
Muutan sen kirpuks, vaarattomaks kirpuks, sit panen kirpun pakettiin ja panen paketin toiseen pakettiin ja lähetän sen itelleni. Ja kun se tulee... muahahah! Läjäytän sen vasaralla!

Poissa Hazel

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 8.8!
« Vastaus #26 : Elokuu 23, 2008, 11:26:02 »
Heipä hei. Löysin tämän ficin sattumalta pari päivää sitten kun olen jo kauan yrittänyt etsiskellä sellaista hyvin kirjoitettua ja mielenkiintoista tarinaa näistä henkilöistä. Ja vihdoinkin löysin sen!! Kiitos siitä. ja nyt sitten haluan vähän kommentoida;

Eli siis kirjoitat tosi mielenkiintoista tekstiä, eikä lukemista voisi oikein millään lopettaa kesken ;> (välillä on kyllä pakko käydä nukkumassa) Kuvailua saisi minusta olla enemmän. Jotenkin minulle ei ole muodostunut hirveän selvää kuvaa kaikkien hahmojen ulkonäöstä. Rosen punaiset kiharat mainitaan aina välillä tai Alin vihreät silmät, mutta väliin voisi joskus sujauttaa pari sanaa vaikka Scorpiuksen hiuksista tai Denebistä, joka on muuten tosi kiva hahmo :>

Ja muista serkuksista olisi kiva lukea enemmän. Kun sanoit että kaikki Billin ja Fleurin lapset niin onko muita vielä koulussa kuin Louis? Tai siis joo Victoirehan ei tietysti enää ole mutta mites Dominique? Jos sinä nyt kaikki samat lapset haluat heillä olevan kuin Rowling on kertonut. Tai siis joo. En nyt osannut selittää kauhean selvästi. Ja mites muuten Fred? hänestä ei ollakaan kuultu mitään? No mutta joo eipä sillä kai väliä pitemmänpäälle, päätarkoitus tässä oli että muista serkuista olisi kiva lukea enemmän niin kuin jo sanoin :> mutta ei taivaan vallat mitään Hugo/Roxanne parituksia!

Ja sitten James! James on ehdottomasti "lempilapseni", eli siis paras Harryn ja Ginnyn lapsista. James on niin ihanan samankaltainen kuin isoisänsä ja Sirius. Joten Jamesia enemmän! Ja noh Candrasta en osaa oikein sanoa, hän on ihan mielenkiintoinen hahmo ja näin mutta jotenkin minusta tuntuu että James ja Candra ovat vähän niinkuin ulkopuolella? Siis kun muut ovat tällainen oma ryppäänsä ja näin, että eikös porukalla oli muita kaveraita? Lähinnä siis Jamesilla. Ja tuosta Candrasta, hän vähän niinkuin esiintyy vain ja ainostaan Jamesin kanssa. Johokin välilauseeseen voisi vaikka sujauttaa Candran istuvan pöydässä ystäviensä kanssa. (Jos hänellä nyt niitä on?) - Toivottavasti ymmärsit pointtini, vaikkakin en sitä osannut kovin hyvin selittää. Mutta haluan kyllä lukea lisää näistä kahdesta!

Vaihto-oppilas asiaa en ymmärrä yhtään. Varsinkin tuo että heihin ei saa tutustua liian läheisesti. Sehän on vähän niinkuin koko vaihto-oppilas touhun idea, että tutustutaan erimaalaisiin ihmisiin? Ja olithan sinä sitä siellä selittänyt, mutta jotenkin siitä jäi sellainen maku että piti keksiä joku syy minkä takia Rose ja Adam eivät voisi suudella. Ja hei jateltiinko vaihto-oppilaatkin joihinkin tupiin vai saivatko he itse valita?

Ja ja. Nyt kon päästiin Adamiin niin jatketaampas tätä. Adamn saisi painua takaisin sinne Sveitsiin! (mitä? minähän ihan rakastan häntä ;>) Ja sitten kun Adam on mennyt saisivat Rose ja Scorpius vihdoin toisensa ja eläisivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Eli siis lisää Scopriusta ja Rosea :>

Ja sitten viimeisimpänä ja vähäisimpänä (eikun siis ei vähäisimpänä) Albus. Henkilökohtaisesti minua ei niin tuon Albuksen touhut kiinnosta. Nyt olen alkanut jo tottua tuohon nimeen, mutta silti en osaa oikein mitenkään kuvitella häntä nuoreksi. Ajatukset jotenkin aina menevät ristiin. Mutta sitten piti kysyä noista Alin syntymäpäivistä. Jos Albus on kuudennella ja ollaan vielä vuoden lopussa (joulu ei ole vielä mennyt) niin miten kummassa Albus täytti jo seitsemäntoista? Jos oltaisiin kuudennen luokan lopussa, eli siis kevätlukukaudella sitten tuon ymmärtäisi, mutta muuten ei. Vai onko Albus aloittanut koulun vuoden myöhemmin kuin muut? Tätä kyllä epäilen. En sitten tiedä laskeskelinko jotenkin väärin kun mieitin näitä ikä hommia, jotenkin se vain sieltä tekstistä pomppasi silmiin. :D

Ja nyt tällainen lyhyt lopetus.(Hui, kuinka paljon minä kirjoitin!) Tarina on ihana ja osaat kirjoittaa tosi hyvin ja luulen että kirjoittelin tuohon kauheasti kaikkea kritiikkiä, mutta tarkoitus oli lähinnä selventää joitan asioita itselleni. :D Eli siis jatka samaan malliin! (minä täällä käyn joka päivä kurkkimassa jokos jatkoa olisi jo tullut ;>)   
 
"Of course it is happening inside your head, Harry, but why on earth should that mean that it is not real?"

Poissa kikieh

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 8.8!
« Vastaus #27 : Elokuu 24, 2008, 12:03:50 »
Noniin, nyt minulla on jatko taas valmiina tulemaan näytille. Luvusta sen verran, että se sisältää draamaa melko paljon, mutta olen siihen tyytyväinen kaikessa lyhykäisyydessään.

Kiitos ja tervetuloa mukaan, Hazel!
Kuvailua yritän siispä edistää seuraaviin lukuihin. Se on jäänyt hieman taka-alalle ja dialogia tullut enemmän.
Muita Billin ja Fleurin lapsia ei ole enää koulussa. Louis on kuudennella vuositasolla ja Dominique on häntä pari vuotta vanhempi, joten hän on jo töissä. Fredistäkään ei ole kuulunut mitään siksi, että en halunnut laittaa häntä Tylypahkaan kun jotenkin tuntui, että sitten serkuksia olisi ollut siellä kauheasti. Eli päätin, että Fred olisi vuoden vanhempi Jamesia, mutta Jamesin keppostelukaveri aina koulun ulkopuolella. Dominiquesta, Victoiresta, Teddystä, Fredistä ynnä muista tulee tekstiä sitten kun Al ja kumppanit pääsevät joululomaksi kotiin.
Cadra esiintyy ainoastaan Jamesin kanssa siitä syystä, että vanhempiensa kuoleman takia hän ei ole hieronut tuttavuutta muiden oppilaiden kanssa (hänhän oli kuusi ensimmäistä vuotta kotiopetuksessa). Ja James sattui olemaan kauhean kiinnostunut Cadrasta ja lupautui olemaan hänelle kaveri, koska Cadra ei tahtonut muuta. Joten Cadralla ei varsinaisesti ole muuta kuin James.
Niin, olet aivan oikeassa, että koko idea on vaihtarijutuissa että erilaiset ihmiset tutustuvat keskenään. Mutta luin yhden suomalaisen vaihtarin blogia vuosi sitten ja siellä mm. luki, että hän ei voi alkaa esimerkiksi seurustelemaan kenenkään paikallisen kanssa kun siellä oli joku kielto. Ja kaverini kertoi, että jos vaikka hostperheessä on vastakkaista sukupuolta edustava henkilö kuin mitä vaihto-oppilas on, heille ei saa syntyä mitään säpinää. Koko Rosen ja Adamin suudelmahässäkkä ei ollut sitä varten, että siitä kehittyisi lisää draamaa kolmikolle, vaan se oli lähinnä yksi syy kiristää Scorpiuksen pinnoja ääripäähän. Se liittyy olennaisesti juoneen ja siitä tuleekin jotain ensi luvussa. :)
Ja sitten vastaan tuohon syntymäpäiväosioon. Mietin myös tuota kohtaa kuumeisesti kun kirjoitin siitä. Kun velho pääsee 11 vuoden ikäisenä Tylypahkaan (koulu alkaa syyskuun 1. päivä), hänen on täytynyt jo olla täyttänyt se 11 vuotta. Eli siis hän ei pääse ensimmäiselle vuositasolle, jos koulu alkaa 1. syyskuuta ja synttärit on vaikkapa marraskuussa. Silloin pitäisi odottaa vuosi, kunnes olisi 11.
Albus oli kuudennelle vuositasolle siirryttyään ollut jo melkein vuoden 16-vuotias ja täytti siis tavallaan vasta pari kuukautta myöhemmin koulun alusta 17. Koska hän ei täyttänyt ennen syyskuun ensimmäistä 17, hän on kuudennella vuositasolla. Toivottavasti ymmärsit jotain tästä epäselvästä selityksestä. ^^
Ei se mitään, kommenttisi oli piristävä ja minusta on mukava vastailla tuollaisiin kysymyksiin! Koska jos jokin asia on epäselvä, siitä saa ja on hyväkin kysyä! :)

No mutta. Sen pidemmittä puheitta minä lisään tähän jatkon ja jumaloin jälleen kommenttejanne. ;)


16.luku – Tunnustuksia

Suuri sali oli valaistu jälleen iltaharjoituksiin, joihin kaikki muut olivat osallistuneet paitsi Scorpius. Ilman Isabellaa hänen oli vaikea tulla enää harjoituksiin, sillä tytön takia hänellä oli ollut suosiota, vaan kuinkas kävikään nyt kun Scorpius oli taas Tylypahkan yksi poikamiehistä? Hänen oli mahdotonta saada paria, sillä häneen ei enää kiinnitetty niin paljon huomiota kuin ennen Isabellan kanssa. Mutta todellisuudessa se oli ainut asia Isabellassa, mitä hän kaipasi.
Scorpius tiesi vain yhden tytön, jonka kanssa hän tahtoi mennä joulutanssiaisiin. Hänen sydämensä heltyi aina vain hetkeksi muistellessaan punaista kiharaa tukkaa, pisamia nenän varrella, pähkinänruskeita silmiä – mutta sitten hän taas sotki ajatuksensa ja muisti typerän moottoripyörän ja Adamin. Adamin, joka oli tullut juuri parahiksi sotkemaan kaiken Scorpiuksen elämässä. Mitä hän yhdestä Isabellasta – sehän oli vain keino saada suosiota – mutta nyt kun Scorpiuksella ei ollut edes vapaana mahdollisuuksia mielitiettyynsä, hän ei voinut sietää koko ajatusta. Ja hän oli todellakin tehnyt siihen asti kaikkensa poistaakseen tuon epäkohdan elämästään, epäkohdan nimeltä Adam.

Rose etsi katseellaan ensin Albusta, joka liihotti Chloen kanssa salin toisella puolella, sitten Denebiä, joka kuolasi kaiken aikaa Susanin perään. Hän oli epätoivoisesti yrittänyt luoda katsekontaktia kenen tahansa kanssa, joka vain sattuisi katsomaan häneen. Aina kun Albus oli kääntänyt katseensa vähääkään Rosen suuntaan, tyttö oli kurottanut kaulaansa yrittäen ilmehtiä saadakseen huomion. Kuitenkaan kukaan ei ollut nähnyt tämän salaista avunhuutoa…
…paitsi Adam.
”Milloin sinä oikein aiot puhua minulle?” hän kysyi seuraten tiiviisti Rosen kasvoja, jotka varoivat kääntymästä pojan puoleen.
”Sitten kun sinä pidät kielesi kurissa!” Rose sihahti yhä vilkuillen Adamin olan ylitse. ”Kirjaimellisesti.”
”Ai siitäkö kenkä siis puristaa?” Adam kysyi epäuskoisena. ”Että me suutelimme?”
Rose kavahti kuullessaan sen. ”Voitko olla mitenkään muistuttamatta minua siitä? Se on todella noloa, opettajatkin tietävät siitä!”
”Mitä väliä sillä on?” Adam töksäytti. ”Minä en ainakaan kadu, että tein niin.”
”En olettanutkaan sinun katuvan!” Rose kivahti vaimeasti. ”Sinä olet vain tyytyväinen, että Scorpius näki sen.”
Adam virnisti leveästi ja ojensi Rosen lattiaa vasten. ”Ja miksen olisi? Minua ei edes erotettu.”
”Miten voit ajatella noin?” Rose kysyi haukkoen henkeään ylösnoston jälkeen. ”Ilman armahdusta sinut olisi erotettu saman tien!”

”Se oli vain pikku pusu”, Adam väitti vastaan huolettomasti.
”Mutta professori McGarmiwa ilmaisi hyvin selkeästi, että se on kiellettyä vaihtoja-oppilaiden kanssa.”
Adam kohautti harteitaan. ”Voi olla, mutta McGarmiwa ei ole itse miesmuistiin kaulaillut ketään. Hämähäkki on jo kutonut verkon hänen suuonteloonsa.”
”Mistähän sinä sen edes tiedät…”
”Älä huoli, minä en koskisi häneen pitkällä tikullakaan. Minulla on jo muuta ajateltavaa mielessäni”, Adam vastasi ja iski silmää hänelle.
Rose pyöräytti silmiään, mutta ei voinut olla Adamille kylmä kaiken aikaa. Hän oli pitänyt mykkäkoulua tälle jo viikon ja se oli ollut todella vaikeaa ottaen huomioon, että joulukuun puolessa välin harjoitukset olivat alkaneet tihentyä jokailtaisiksi.
”Minä ehdotan aselepoa”, Adam julisti ja katsoi tiiviisti Rosen silmiin.
Nyt Rose puolestaan pakotti itseään katsomaan poikaa takaisin niin neutraalisti kuin suinkin pystyi. Adam näytti ensimmäistä kertaa oikeasti tarkoittavan sanojaan ja katsoi Rosea silmät täynnä toivoa.
”Minulla on siihen ehto”, Rose sanoi viekkaasti ja sääli mielessään Adamia, joka katsoi häntä nyt entistä ahnaammin. ”Sinä ystävystyt Scorpiuksen kanssa.”
”MITÄ?” Adam karjaisi, jolloin useammat silmäparit nauliintuivat heihin. Rose katsoi heitä takaisin pahoittelevasti ja kääntyi sitten Adamiin.

”Jos sinä välität minusta oikeasti, sinun on tehtävä se.”
Adamin silmät olivat suurentuneet pingispallonkokoisiksi ja hän puristi kahta lujempaa Rosea kädestä. ”Minäkö ystävystyisin Scorpiuksen kanssa?” hän ähki. ”Ei mitään toivoa.”
”No, sitten sota meidän välillä ei ole vielä käyty”, Rose ilmoitti omahyväisesti.
”En minä sitä tarkoittanut”, Adam sanoi nopeasti. ”Tai siis… eikö ole mitään muuta keinoa saada sinulta anteeksi?”
Rose pudisti päätään pitäen pintansa. ”Ei ole. Minä en aio katsoa kun te kaksi kinastelette kaiken aikaa. Olen lopen kyllästynyt siihen ja se on kaiken lisäksi naurettavaa, miten käyttäydytte – ”
”Mitäs Scorpius joutuu tekemään? Hänhän oli se, joka kanteli meistä kahdesta”, Adam tiuskaisi.
”Scorpiukselle minä aion sanoa samaa”, Rose sanoi. ”Älä luule, ettei hän saa maksaa teoistaan.”
”Merlinille kiitos”, Adam huokaisi, mutta kiinnitti sitten huomionsa Rosen katseeseen, joka tuntui harhailevan jälleen. ”Mitä sinä katsot koko ajan?”
Rose käänsi katseensa takaisin Adamiin ja puri huultaan. ”En mitään.”
”Minä olen tanssinut sinun kanssasi puoli tuntia ja olen huomannut tuijotuksesi.”
Rose huokaisi syvään ja vetäytyi lähemmäs Adamia. ”En kaiken aikaa, mutta aina silloin tällöin katson Hugoa ja Roxannea. Älä katso heitä – ” Adam vetäisi katseensa takaisin Roseen. ”He eivät saa nähdä, että minä katson heitä.”

Adam kohotti kulmiaan. ”Vaikka sinä juuri äsken tuijotit heitä hyvin avoimesti?”
”Tiedän. Sinun pitäisi ottaa minua jalasta ja kallistaa, Adam – ”
”Ai, sori.” Hän tarttui Rosen jalasta ja kallisti häntä eteenpäin aivan kuten professori Miller oli juuri käskenyt tehdä jostain salin etupäästä. ”Mitä sinä Hugosta ja Roxannesta tahdot?”
”Tietää mitä heidän välillään on”, Rose sanoi matalalla äänellä ja ponnisti ylös Adamin otteesta. ”Sinä voit pitää minua kuinka hulluna tahansa, mutta – ”
”Mietinkin milloin huomaisit sen”, Adam keskeytti.
Rose tarttui uudestaan pojan kädestä kiinni kurtistaen samalla kulmiaan. ”Huomaisin minkä?”
”No heidän flirttailunsa! Sitähän on jatkunut ties kuinka kauan!” Adam sihahti ja Rosen mahanpohja rentoutui helpotuksesta. Hän ei tuntenut itseään enää niin hulluksi kuin Albus häntä todennäköisimmin piti.
”Oletko sinäkin nähnyt sen?” Rose kysyi ymmällään.
”Pikemminkin: voiko sitä olla näkemättä?” Adam heitti ja pyöräytti silmiään. ”Olisin sitä paitsi kertonut sinulle, mutta pelkäsin, että pidät minua hulluna.”
”Olisinkin pitänyt – aluksi”, Rose kiirehti lisäämään. ”Mutta sano minulle, ettei se ole normaalia, se heidän flirttailunsa… Eihän se kuulu serkuksille?”

Adam pudisti päätään. ”Minulla on serkkuja enkä minä käyttäydy kuin he olisivat tyttöystäviäni. Se on oikeastaan… aika karmiva ajatus loppujen lopuksi.”
”Mitä minun pitäisi siis tehdä?” Rose kysyi epätoivosena. ”Pitäisikö minun vain ryhtyä sokeaksi ja kävellä keppi kädessä ympäri Tylypahkaa?”
”Sinun pitäisi sanoa siitä Hugolle”, Adam ohjeisti. ”Olen varma, että hän kuuntelee sinua. Minä ainakin kuuntelisin.”
Rose irvisti hänelle. ”Sinä ja Hugo ette ole lähimainkaan sama asia, ja vaikka olisittekin, niin olisin mieluummin suudellut omaa veljeäni kuin sinua.”
”Tuo oli jo MAUTONTA!” Adam huudahti ja kaikki kääntyivät jälleen katsomaan heitä ärsyyntyneinä.

***

”Tadaa! Mitäs sanot?”
Cadra oli juuri astunut Jamesin ja hänen ystäviensä makuuhuoneeseen, joka oli väriltään punainen Rohkelikon tapaan ja ei ollut läheskään vaikea arvata, kenen sänky oli se siivottomin nurkkapaikka. Cadra nyökytteli hitaasti ja kääntyi katsomaan Jamesia.
”Tämäkö on se sinun kuuluisa tyttöjen vankila?” hän kysyi.
James rojahti ikkunapaikalleen huispausjulisteiden keskelle ja tuijotteli kattoon. ”Itse asiassa he vangitsevat yleensä minut tänne. Minä näet tykkään enemmän luutakomeroista, tarpeeksi pimeää, jotta ei tarvitse katsoa toista silmiin, ja sopivan hetken tullen sieltä voi livahtaa kun asia on suoritettu – ” Cadran katse harhaili ympäri huonetta, jolloin hän älysi lopettaa. ”Mutta nyt kun olemme täällä, mikset sinäkin tulisi testaamaan jousitusta?”
 ”James, minun on kai syytä huomauttaa mitä me oikeastaan tulimme tänne tekemään”, Cadra sanoi asiallisesti.
”Kaikin mokomin vain”, James sanoi muinamiehinä. ”Mutta ennen sitä tule testaamaan.”
Cadra pyöräytti silmiään, mutta totteli kuitenkin. Hän asettui Jamesin viereen sängylle ja pompahti kerran sängyllä jalat vasten lattiaa. Hän kääntyi Jamesiin kun tunsi takamuksensa alla pehmeyden ja joustavuuden.
”Mitä sinä olet tälle tehnyt?” hän kysyi ymmällään.

James virnisti. ”Myönnän, että se ei tullut vakiona huoneen mukana, mutta rahalla saa silloin tällöin mitä haluaa. Ja tätä sanotaan vesisängyksi.”
Cadra hyväili sitä kädellään ja kaatui Jamesin viereen makaamaan. ”Tämä on ihana! Olisipa minullakin tällainen.”
”Siinä tapauksessa sinun täytyy siis jäädä tänne yöksi”, James totesi ykskantaan.
Cadra nauroi. ”Mitä sinun kaverisikin sanoisivat?”
”Minä käskisin heidän menevän muualle”, James vastasi. ”Mutta ei tämä ole mitään verrattuna siihen sänkyyn mikä minua odottaa joka kesä Godrickinnotkossa. Se on valtava.”
”Onko sekin vesisänky?”
”On”, James kertoi. ”Ja sinä saat testata sitä ihan milloin vain haluat.”
Nyt Cadra kurtisti kulmiaan, muttei katsonut Jamesia silmiin. ”Pyydätkö sinä minua teille jouluksi?”
James kohautti olkapäitään. ”Ehkä. Ja nyt kun ajattelee, niin se olisi upeaa. Mitä sanot?”
Cadra katsoi häntä takaisin hyvin epäilevänä. ”Se olisi… uutta.”
”Mutta ei lainkaan kamalaa?”
”Hmm.” Cadra näytti miettivän hetken. ”Ei, mikäli sinä nukut lattialla.”

”Oletko aivan varma?” James kysyi hämillään, mutta hänen sydämensä lauloi onnesta. ”Sinä voit siis tulla meille jouluksi?”
”Minne muuallekaan minä menisin?” Cadra kysyi hiljaa ja suostui nyt katsomaan Jamesia silmiin. ”Tylypahka on minun ainut kotini. Ulkomaailmassa minua ei odota yksinkertaisesti mikään tai kukaan. Olisi mukava nähdä millainen on sinun maailmasi.”
James katsoi Cadraa silmiin. Hänen sydämensä jyskytti mahassa, rintakehässä, kurkussa, päässä – kaikkialla. Hän hillitsi vain vaivoin itsensä koskemasta tyttöön ja nousi sitten istumaan sängyllä.
”Öm, toitko sinä niitä McGarmiwan monisteita mukanasi?” James kysyi vaivaantuneena.
Myös Cadra nousi sängyltä pystyyn ja kaivoi laukustaan erivärisiä monisteita, joihin oli listattu monenlaisia jouluteemoja, koristeluja, ohjelmaa sekä muuta lavasteita saliin. Myös yhdessä monisteessa oli erilaisia jouluruokia, joita kotitontut olivat luvanneet valmistaa.
”Mitä meidän enää pitää päättää?” James kysyi katsellen vuoronperään monisteita.
”Ruokalista ja koristelu”, Cadra vastasi automaattisesti. ”Oletko sinä miettinyt salin sisustusta? Onko sinihopea liian tylsä?”
”Ei, ei siinä mitään vikaa ole”, James sanoi. ”Mutta korpinkynnet rehvastelevat sillä, jos tiedät mitä tarkoitan.”
”Heidän tupavärinsä, aivan”, Cadra sanoi myhäillen. ”Mutta eikö punahopea ole kuitenkin vähän kulunut?”

”Joo, se on ollut kaksi joulua peräkkäin”, James myönsi. ”Otetaan se sinihopea. Minä lupaan kirota jokaisen korpinkynnen, joka ottaa sen liian henkilökohtaisesti.”
”Entäs kuuset? Pieniä vai isoja?”
”Kaksi isoa ja neljä pientä. Et voi uskoa miten ärsyttävää on huomata kattoon asti ylettyvästi kuusesta sammuneen toisiksi ylimmän valon, joka pitää itse kiivetä korjaamaan”, James kertoi muistellen edellisiä vuosiaan. ”Ja isot vievät kauheasti tilaa.”
Cadra nyökkäsi ja listasi sulkakynällään kaiken pergamentille. ”Kuusiin sinihopea koristelu myös. Ja tähti saa olla hopea, vai mitä?”
”Kaikki on täydellistä minkä sinä suunnittelet”, James sanoi ihastellen. ”Ja sinä sanoit, että et muka osaa tätä.”
Cadra virnisti. ”Tämä osoittautui yllättävän helpoksi. Siniset jouluvalot?”
”Joo.”
”Sininen pöytäliina pöytiin?”
”Se on hyvä.”
”Hopeiset tarjoiluvälineet ja ottimet? Sekä suuret hopeiset kynttilänpidikkeet?”
”Täydellistä.”
”Siniset kynttilät niiden päälle?”
”Cadra, sinä olet loistava”, James sanoi hämmästyksissään. ”En voi uskoa kuinka hyvin sinä osaat tämän. Näistä tulee parhaimmat joulutanssiaiset ikinä!”

”Sinä hommasit sen kuuluisan bändin tänne soittamaan ja koulun oman kuoron. Se oli minusta vaikuttavaa”, Cadra puolestaan sanoi.
James heilautti kättään huolettomasti. ”Se oli pientä. Isä sponssasi bändin ja koulun kuoroon minulla oli vain yksinkertaisesti suhteita.”
Cadra kohotti kulmiaan. ”En välttämättä halua tietää niistä suhteista.”
”Ei, ei sellaisia suhteita! Minut vähän niin kuin yllytettiin laulamaan kaksi vuotta sitten siinä kuorossa.”
Cadra pärskähti räkänauruun. ”MITÄ?”
”Mutta se oli vain vedonlyöntiä!” James huudahti Cadran kikatuksen yli. ”Minä sain siitä pirusti rahaa ja sain suosiota – LOPETA NAURAMINEN!”
Mutta Cadra ei lakannut nauramasta. Hän pyyhki silmäkulmiaan käsiinsä eikä voinut hillitä itseään. James nousi varoittavannäköisenä pystyyn, jolloin Cadra kiljaisi ja lähti juoksemaan ulos makuuhuoneesta portaita alas oleskeluhuoneeseen James perässään. James jahtasi tyttöä jonkin aikaa, kunnes lopulta loistavilla etsijänrefleksillään nappasi Cadran selkämyksestä kiinni, jolloin tämä menetti tasapainonsa ja lensi sohvan ylitse takan eteen. James, joka piteli yhä tytön selkämyksestä, lensi kaaressa hänen perässään päästäen samalla irti, mutta liitäen suoraan Cadran päälle takkatulen eteen. James huomasi, että tyttö oli lakannut nauramasta ja tuijotti Jamesia aivan muutaman senttimetrin päästä.
Ajojahti oli hengästyttänyt heitä molempia ja he hengittivät suoraan toistensa kasvoille, ja James tunsi Cadran sydämen sykkeen omaansa vasten. He olivat liian lähekkäin, aivan liian lähekkäin ja aivan liian kahdestaan… Ajattelematta juuri mitään James kohotti kättään ja kosketti sillä Cadran kasvoja.

”James, mitä sinä teet?”
Vasta liian myöhään James todellakin tajusi, mitä hän oli tekemässä. Hän nykäisi kätensä kiireesti pois nähdessään Cadran hämmästyksestä vääristyneet kasvot, jotka eivät olleet enää niin iloiset kuin hetki sitten. James tajusi, että hän oli pilannut kaiken.
”Minä… minä luulin, että se olisi okei…” hän änkytti ja vetäytyi kauemmas Cadrasta.
Cadra näytti olevan ymmällään ja katsoi poikaa silmät vailla selitystä. ”Se olisi okei? Sinä lupasit minulle – ”
”Mehän olemme flirttailleet koko sen ajan kun olet ollut meidän makuusalissamme! Minä luulin, että – ”
”Flirttailleet?” Cadra kysyi happamasti. ”Jos tämä johtuu siitä yökyläjutusta, niin minä en tarkoittanut missään vaiheessa – ”
”Minä luulin, että – ”
”Luulit, että minä ihan oikeasti nukkuisin kanssasi samassa sängyssä? Missä vaiheessa minä muka niin sanoin?”
”Et sanonut niin, mutta sinä olet tyttö ja minä olen poika! Eivät tytöt ja pojat mene toistensa luokse yöksi, jos he ovat kavereita!” James intti vastaan.
”Tässä tämä huomattiin jälleen kerran!” Cadra huusi ja nousi nyt kokonaan pystyyn. ”Sinun mielestäsi tyttö ja poika eivät vain voi olla kavereita keskenään! Sinun pitää olla tunkemassa koko ajan jonkun tytön pöksyihin, vaikka olisit luvannut olla kuinka kaveria tahansa!”
”Ei se ole sitä – ”

”Se on täsmälleen sitä! Sinä et vain kykene olemaan tyttöjen kanssa vain kaveri!” Cadra huusi ja talsi edemmäs Jamesista rappusia kohti. ”Ainoa asia, mitä halusin sinulta, oli ystävyys ja sen arvostaminen, mutta todellisuudessa sinä halusit minusta vain yhden sulan hattuusi!”
”EI! Se ei ole totta!”
”Minä ihan oikeasti luulin, että naisten naurattaminen olisi vain toinen puolesi!” Cadra mylvi. ”Että sinulla ihan oikeasti olisi sellainenkin puoli, joka tahtoi vain ystävyyttä! Minä olen kuullut sinusta yhtä ja toista siitä, miten seurustelu käy sinulta kuin vaatteiden vaihto!”
Nyt James alkoi myös kuumua Cadran sanojen johdosta, sillä hän oli ollut hetki sitten täysin varma, että teko olisi oikea. Hän oli luullut koko sen päivän, että he olivat flirttailleet ja Cadra oli lämmennyt hänelle edes hieman, mutta tytön mieliala tuntui vaihtelevan laidasta laitaan.
”Ehkä minä olen mitä olen, mutta se, mitä meidän välillä oli, oli puhdasta flirttiä!” James huusi paikalta pois juoksevan tytön perään. Cadra kääntyi portaiden yläpäässä katsomaan halveksuen Jamesia, joka puolestaan väänsi kasvoilleen ivallisen virneen. ”Ja siitä naisten naurattamisesta: Se ei jäänyt ainakaan tavoitteeksi sinun kanssasi.”
James ei osannut olla yhtä mieltä siitä, oliko järkevää sanoa sitä, sillä Cadra loi häneen viimeisen murhaavan mulkaisun ja poistui paikalta salamannopeasti. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tyttöjen makuusalin ovi pamahti kiinni niin, että yksi muotokuva tippui oleskeluhuoneen seinältä, James joutui myöntämään itselleen, että se oli ollut typerä möläytys.

***

Albus oli sinä iltana kiertänyt kahdesti tähtitornin todistaakseen, että Rose oli lopullisesti seonnut. Hän oli kurkkinut Hugon ja Roxannen tekemisien perään jopa niin pitkään, että Roxanne oli nähnyt hänet kurkkimasta rappusien puolesta välin ja kysynyt mitä ihmettä Albus siellä teki.
”Tein itseeni huomaamattomuustaian ja testasin näittekö te mitään”, Albus oli selittänyt, ilveillyt leveästi heidän edessään ja pötkinyt pakoon.
Mutta hän ei ollut tietenkään ainoa sinä iltana, joka myös hiippaili Hugon ja Roxannen perässä. Albus oli maininnut asiasta Denebille, joka seurasi kaksikkoa Tylypahkan järvellä luistellessaan Susanin kanssa. Hän hakeutui aina vähän väliä heidän lähelleen, jotta voisi salakuunnella edes hieman, mutta Roxanne oli ihmetellyt Denebin outoa käytöstä ja kysynyt Denebiltä, oliko hänellä kenties jotain asiaa.
”Se vain, että jumaloin sinun kaunokkaitasi”, Deneb oli todennut leveästi virnistäen ja sirklannut poispäin.
Ja mikäli asiasta tiesi Deneb, joka luistelun jälkeen kiiruhti Luihuisen oleskeluhuoneeseen, sai siitä myös tietää Lily. Lily oli päättänyt olla viisaampi ja lainasi Albuksen näkymättömyysviittaa hoitaakseen tehtävänsä. Hän sattui tietämään professori Kaunosivelen juomavaraston lukkoyhdistelmän eikä hänellä kestänyt kauan hankkia sieltä yksi totuusseerumipullo. Kun Lily tiesi kellon olevan vähää vaille kymmenen illalla ja tiesi muiden olevan tuleemenee-huoneessa, hän tiputti pullosta pari pisaraa totuusseerumia kurpitsamehuun ja meni auliisti tarjoamaan sitä Hugolle.

”Mistä hyvästä tämä on?” Hugo oli kysynyt tarkkaillen epäilyttävästi Lilyn tarjoamaa juomaa.
”Minä näin, miten sinä hikoilit tänään tanssiharjoituksissa”, Lily sanoi ja hymyili lämpimästi.
Hugon ilme oli kuitenkin muuttunut vihaiseksi ja yhdellä käden heilautuksella pikari putosi lattialle. ”En voi uskoa, että sinä tarjoat minulle totuusseerumia!” Hugo oli huutanut pää punaisena.
”Mistä sinä – ”
”Tiedän sen tuosta väristä, Lily! Miksi ihmeessä sinä haluat juottaa sitä minulle? Mitä TE haluatte tietää?” Hugo karjui.
”Me – minä – ”
”Lily, sinä olet minun yksi parhaista kavereistani! Olet minulle kuin SISKO!” Hugo meuhkasi. ”Haluan vain tietää – ”
Ja siinä vaiheessa kun hän katsoi Hugon sinisiin, loukkaantuneisiin silmiin, Lily tiesi, että myös hänen suunnitelmansa oli pettänyt täydellisesti.

Samaan aikaan tuleemenee-huoneessa…
”Eivät he minusta olleet mitenkään erikoisen läheisiä”, Deneb totesi ykskantaan istuessaan yhdessä vihreästä tuolissa. Hän oli levittänyt nenänsä eteen Päivän Profeetan ja luki sitä samalla kun piti seuraa Albukselle, Scorpiukselle ja Jamesille.
”Minä en viitsi edes vaivautua urkkimaan”, Scorpius sanoi laiskasti. ”Rose on sekopää muutenkin.”
Albus vilkaisi häntä. ”Taisit saada tarpeeksesi Rosen ja Adamin urkkimisesta?”
”En oikeastaan, on minulla vielä intoa ja tarmoa pilata heidän suhteensa”, Scorpius vastasi happamasti. ”Mutta en käsitä miten.”
Albus oli aikeissa vastata, mutta tuleemeneen ovi kalahti kiinni ja heidän edessään seisoi vakavannäköinen Rose, joka tuijotti suoraan Scorpiuksen teräksen harmaisiin silmiin.
”Siitä minä aionkin keskustella sinun kanssasi.” Rose asteli heidän seuraansa ja istahti yhdelle siniselle tuolille. Sitten hän nosti takaisin katseensa käsistä Scorpiukseen. ”Minulla puolestaan ei ole intoa eikä tarmoa riidellä sinun kanssasi enää. Minä tiedän, ettet tule hyvin toimeen Adamin kanssa, mutta… Jos sinä tutustuisit häneen hieman paremmin, olen varma, että – ”
”Että minä pitäisin hänestä?” Scorpius murahti halveksuvasti. ”Etkö sinä käsitä, Rose? Ei kukaan halua edes pitää hänestä, koska hän on niin… niin… ilkeä ihmiseksi!”
”Etkö sinä kuuntele itseäsi?” Rose äyskähti. ”Ilkeä ihmiseksi? Vaikka sinä itse juuri kieltäydyt tutustumasta häneen!”

”Mutta kun minua ei rehellisesti sanottuna huvita tutustua häneen!” Scorpius huudahti. ”Sinä tiedät vallan mainiosti miksi! Hän on syypää siihen, että minun ja Isabellan juttu meni karikolle!”
Rose tuhahti ivallisesti. ”Ikään kuin se teidän juttunne ei olisi ollut vaakalaudalla muutenkin.”
”Anteeksi kuinka?”
”Et sinä hänestä piitannut!” Rose huudahti. ”Se oli vain yksi syy saada kostettua Adamille.”
”Mitä sinäkin tiedät mitään siitä, pidinkö minä Isabellasta vai en?” Scorpius kivahti. ”Jos tälle linjalle lähdetään, niin en voi olla varma siitä, että Adamkaan pitäisi kovin sinusta. Monestiko hän on jättänyt sinut pulaan?”
Rose avasi suunsa, mutta sulki sen saman tien. He mittailivat hetken toisiaan mulkoillen murhaavasti, mutta sitten Scorpius katsoi jonnekin Rosen olkapään ylitse ja hänen silmissään kävi pieni pilkahdus. Rose päätti katsoa myös taakseen ja näki juuri parahiksi huoneeseen saapuneen Hugon, jonka katse oli nauliintunut siskoonsa.
”Sinä senkin idiootti!” Hugo huudahti ja harppoi Rosea kohti. ”Olet pilannut kaiken – ihan kaiken!”
Rose näytti hämmästyneeltä. ”Hugo, mistä sinä oikein pu -?”

”Siitä, miten sinä olet kertonut koko koululle minusta ja Roxannesta!” Hugo huusi ja potkaisi lujaa omaa punaista penkkiään.
”En minä – ”
”ÄLÄ VIITSI VALEHDELLA MINULLE!” Hugo karjui raivoissaan. ”Helvetti soikoon, Rose! Sinä olet minun SISKONI! Sinä olet tehnyt minut naurunalaiseksi koko koulussa!”
”Hugo, rauhoitu – ” Albus yritti väliin, mutta sai Hugolta varoittavan katseen.
”Lily kertoi minulle kaiken, aivan kaiken! Sinä olet niin halpamainen, että et voi pitää asioita omina tietoinasi, vaan pistät vakoojia perääni! Että sinä olet kuvottava!” Hugo raivosi. ”Ja vain sen takia, että minä en saa elää omaa elämääni, vaan sinun pitää hyysätä minua koko ajan!”
”Hugo, minä olen pahoillani, mutta en minä ole mitään vakoojia usuttanut perääsi!” Rose huudahti nyt väliin.
”Ai et vai? Albus, Deneb ja Lily voivatkin varmasti sitten kertoa, miksi he ovat kaikki saman päivän aikana urkkineet perääni.” Hugo katsoi Denebiä ja Albusta vuoronperään.
”Tuota”, Deneb aloitti vaivaantuneena. ”Jos ihan rehellisiä ollaan – ”
”Kannattaisi”, Hugo tiuskaisi.
” – niin Rose ei suunnitellut sitä. Se oli meidän ideamme.”
”Niinkö? Mistä te sitten tiesitte urkkia juuri minun ja Roxannen perään?”

”Koska Rose kertoi minulle kuinka huolissaan hän oli sinusta”, Albus vastasi lujasti ja katsoi Hugon silmiin. ”Sinä voit sanoa mitä tahansa, mutta Rose on ainoastaan tehnyt sen, mitä minäkin tekisin Lilyn takia.”
Hugo katsoi heitä kaikkia vuoronperään kuin he olisivat mielipuolia. ”Te ette voi olla tosissanne! Te puhutte tästä asiasta kuin kyseessä olisi kuolemanvakava juttu!”
Nyt Rosekin nousi tuoliltaan ylös ja mittaili veljeään silmät sirrissä. ”Hugo, minä olen nähnyt kaiken! Se ei ole normaalia – sinä et ehkä kykene huomaamaan sitä, koska ette ole olleet läheisiä sen vuoksi, että olisitte sukua, vaan koska olette molemmat valvojaoppilaita!”
”KYLLÄ! Kyllä, minä pidin hänestä! Meillä oli todella hauskaa yhdessä, että unohdimme faktat!” Hugo parahti levitellen käsiään. ”Siihen saakka kun ihana siskoni tuli ja sai meidät muistamaan, keitä oikeasti olemme!”
Rose ei voinut huutaa Hugon perään, sillä tämä meni jo kaukana, kunnes he kuulivat enää tuleemenee-huoneen oven pamahtavan kiinni. Rose lysähti Scorpiuksen viereiseen tuoliin istumaan kädet kasvoillaan, mutta tunsi kuitenkin Scorpiuksen käden hipaisevan lohdullisesti hartioitaan.

***
« Viimeksi muokattu: Syyskuu 07, 2008, 20:27:36 kirjoittanut kikieh »
Muutan sen kirpuks, vaarattomaks kirpuks, sit panen kirpun pakettiin ja panen paketin toiseen pakettiin ja lähetän sen itelleni. Ja kun se tulee... muahahah! Läjäytän sen vasaralla!

Poissa kikieh

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 24.8!
« Vastaus #28 : Syyskuu 07, 2008, 20:25:20 »
Minä irtisanoudun täysin kommentoimasta itse mitenkään tätä lukua. Vuorostaan te, lukijat, saatte sanoa sanottavanne. :) Täältä tulee 17. luku!
Paitsi se tietysti pitää sanoa, että lopussa soundtrackina toimii One Republic - Say (All I Need).

17. luku – Kuin aaveen nähtyä

Joulutanssiaisiin oli enää vain päivä jäljellä, joten Albus oli lupautunut lähtemään Chloen kanssa Jamesin mukaan Tylyahoon ostamaan vielä viimehetken ostoksia. Myös Rose ja Adam olivat tulleet mukaan, mutta erkaantuneet muusta porukasta myöhemmin Hunajaherttuan kohdalla. Albus oli yrittänyt vielä jutella Rosen kanssa Hugosta, mutta tämä oli vain huitaissut kädellään levottomasti ja jatkanut matkaansa putiikkiin. Albus puolestaan suuntasi sen jälkeen kulkunsa Kolmeen Luudanvarteen, jonne Chloe oli väenvängällä tahtonut.
”Minä käyn vielä huispaustarvikekaupassa”, James ilmoitti ja ryntäsi Kolmen Luudanvarren ovesta ulos lumituiskuun, jolloin Albus ja Chloe olivat jääneet kahdestaan pöytään.
”Mitä siellä tuleemenee-huoneessa eilen tarkalleen ottaen tapahtui?” Chloe kysyi ja nojautui Albukseen päin pöydän ylitse.
”Miksi sinä epäilet, että siellä olisi tapahtunut jotain?” Albus puolestaan heitti välttelevästi.
”No koska Lily näytti eilen todella oudolta”, Chloe selitti. ”Ja kun Deneb saapui sieltä, hän näytti siltä kuin olisi nähnyt aaveen.”
”Se on kieltämättä aika todennäköistä Tylypahkassa”, Albus mumisi ja kaivoi Päivän Profeetan esiin.
Chloe pyöräytti silmiään. ”Sinä välttelet tätä keskustelua! Voit sinä kertoa minulle, Al. Mehän olemme tunteneet toisemme jo ties kuinka kauan.”
”Niin, mutta se ei ole sama asia”, Albus puolustautui katse edelleen Päivän Profeetan etusivussa. ”Sinä olet viettänyt kunnolla aikaa kanssani puoli vuotta, kun taas he muut ovat olleet minun ystäviäni lähes koko elämäni.”

”Mutta voit kai sinä silti kertoa mitä siellä tapahtui?” Chloe kysyi ymmällään. ”Vai onko se jotain vakavaa?”
Albus huokaisi. Se ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta kun Chloe ristikuulusteli häntä, sillä useimpien kuukausien aikana tytöllä oli ollut tapana tehdä sitä hyvin usein. Se oli ollut odotettavissa, mutta Albus kiusaantui aina kun hän joutui tilittämään menojaan jollekin tytölle.
”Ei se ole vakavaa”, Albus sanoi. ”Mutta se on enemmänkin Rosen ja Hugon välinen asia. Minä en tiedä saisinko kertoa sitä sinulle…”
Chloe kallisti päätään. ”Hyvä on, sinun ei ole pakko kertoa. Mutta aiotko sinä ikinä avautua minulle?”
Albus kohotti katseensa Päivän Profeetasta ja tutki Chloen kasvoja. ”Avautua sinulle? Niin kuin mistä muka?”
”Niin kuin ylipäätänsä mistään”, Chloe selvensi ja pyöritteli pillillä kermakaljaansa. ”Minä haluaisin tietää mitä sinun elämääsi kuuluu.”
”Ihan hyvää kuuluu”, Albus totesi ymmällään, sillä hän ei käsittänyt mistä tyttö puhui. ”Miksi sinä edes kysyt sitä kun tiedät jo sen? Minä käyn koulua viidesti viikossa ja kaiken vapaa-aikani vietän sinun tai ystävieni seurassa.”
Chloe pyöräytti silmiään nyt yhä jyrkemmin. ”Ai että me ihan tosissaan jatkamme tätä koko elämämme? Käymme kahviloissa ja kysytään kuulumisia?”
”Mitä pahaa siinä on?” Albus puolestaan hämmästeli.
”Se, että se kuuluu deittailuun!” Chloe huudahti kärsimättömästi niin, että muut tuijottivat heidän suuntaan ihmeissään.
”Ja?”

Chloe näytti nyt enemmänkin siltä kuin olisi halunnut hakata päätään pöytää vasten. Hän hillitsi itsensä ja kurottautui yhä lähemmäs Albusta, jotta pystyi kuiskaamaan:
”Hyvä on. En vihjaa tästä hienovaraisesti kuten olisin aikonut tehdä, vaan menen asiaan. Minä haluaisin seurustella sinun kanssasi ihan vakavasti, Al.”
Albuksen mahassa kupli epämiellyttävästi. Hän oli menettää otteensa Päivän Profeetasta ja olisi voinut liusua penkiltä suoraan velttona pöydän alle. Hän menetti puhekykynsä saman tien.
”Öö, nyt sinä puolestasi näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen…” Chloe mutisi sitten ja puri huultansa.
Albus ravisti päätään. ”Ei, minä vain… Hitto. Kyllä se käy.”
”Mikä?”
”Se, että me seurustellaan”, Albus vastasi. ”Olemmehan me odottaneet niin kauan… Nyt sille on varmaan korkea aika.”
Chloe nyökkäsi kiusaantuneena. ”Niin, mutta… Onko tämä siis ihan virallista? Ei mitään typeriä selityksiä pelkästä ystävyydestä?”
”Hei”, Albus aloitti ja työnsi Päivän Profeetan syrjään koskettaen nyt virallisen tyttöystävänsä kättä, ”kaikkihan sen tietää, että me emme ole olleet pelkkiä ystäviä sitten viime vuoden. Tämä on se, mitä kaikki ovat odottaneet.”
Hän hymyili Chloelle lämpimästi, jolloin tämä rentoutui hieman ja loi hänelle hymyntapaisen ilmeen. He kuroivat vielä nopeasti kermakaljansa loppuun, jättivät rahat pöydälle ja astuivat takaisin ulkoilmaan. Matkalla Hunajaherttuan eteen Chloe nappasi Albusta kädestä kiinni, jolloin tämä tunsi väistämättäänkin punan kohoavan poskilleen. Ja vielä enemmän hänen kasvojaan kihelmöi kun Rose ja Adam ilmaantuivat Hunajaherttuasta ulos heidän luokseen.

”Ai, hei taas!” Rose huudahti hymyillen ja hänen katseensa osui ensimmäisenä Albuksen ja Chloen yhteenpuristettuihin käsiin. ”Joko te… tulitte Kolmesta Luudanvarresta?”
”Joo, me tehtiin se aika nopeasti… Tai siis, joimme nopeasti”, Albus änkytti ja tunsi kuumuuden leviävän varpaisiin asti.
Rose nyökkäsi paljonpuhuvasti ja katsoi sitten Adamiin. ”Me kävimme ostaa huomisillaksi herkkuja oleskeluhuoneeseen.”
”Niin, tai siis”, Adam aloitti ja katsoi Roseen kulmat koholla, ”minä ostin ne herkut.”
”Mutta et voi olla antamatta niistä minullekin”, Rose täsmensi hymyillen leveästi.
”Sehän nähdään”, Adam kiusoitteli ja siirsi sitten katseensa Albukseen. ”Joko on tanssikuviot hallussa?”
Albus kohautti harteitaan. ”Jotenkuten. Tosin Chloe varmasti nylkee minut, jos astun hänen varpailleen.”
”Voit olla siitä varma”, Chloe sanoi virnistäen.
Rose ja Adam naurahtivat vaimeasti. Hetken värjötellessään pakkasessa Adam päätti sytyttää savukkeensa, mitä Rose katsoi vierestä paheksuen. Albus ja Chloe vaihtoivat paikkaa kun Rosen suusta alkoi kuulua epämääräistä jupinaa, mutta aika ei ehtinyt käydä pitkäksi, sillä James saapui juosten kymmenien kauppakassien kera pääkadulle ja pysähtyi heidän eteensä.
”No? Näytätte kaikki siltä kuin olisitte nähneet aaveen”, James hämmästeli kummastuneena.

Albus virnisti leveästi. ”Pahempaa. Sinut ja kymmenen kauppakassia!”
”Mitä pahaa siinä on?” James kysyi. ”Ei täällä ole meikkejä, jos sinä sitä luulit.”
”Ehdin jo epäillä”, Albus myönsi heidän kävellessään takaisin tyhjiin vaunuihin Tylypahkaan johtavan tien vieressä. Rose ja Adam menivät yhdelle penkkiriville ja heidän vastapäätänsä istuivat Albus, Chloe ja James.
”Hoplaa!” James huudahti thestralille. ”Minulla on kiire Tylypahkaan!”
”Ei se sinua kuuntele”, Rose sanoi tietävänä. ”Se kuuntelee ainoastaan Hagridia.”
James mulkaisi häntä. ”Tietysti se kuuntelee minua. Tiedätkö yhtään tyttöä, joka ei kuuntelisi minua?”
”Ehkä en, mutta me satumme puhumaan taikaolennosta”, Rose sanoi.
”Joka on ihastunut minuun”, James sanoi hämmästyksissään kun vaunut alkoivat kulkea lujempaa. ”Näetkö? Se liikkuu minun käskystäni!”
Rose pyöräytti silmiään kärsimättömästi. ”Sinä olet todella epätoivoinen, jos uskottelet itsellesi thestralin olevan ihastunut sinuun.”
”Oletko kateellinen?” James kysyi kulmat koholla.
”Ei kannata, James”, Adam puuttui keskusteluun. ”Hänelle tulee tietty mielikuva sinusta.”

James kurtisti kulmiaan. ”Mielikuva minusta?”
Rose puolestaan mulkaisi Adamia murhaavasti, mutta kääntyi sitten serkkunsa puoleen. ”Aivan, mutta voin vastata rehellisesti, etten ole kateellinen thestraleista. Hagrid tosin saattaa järkyttyä, jos alat deittailla hänen yhtä thestraliaan.”
Chloe alkoi kikattaa kuuluvasti, jolloin James väänsi kasvoilleen tekohymyn ja mumisi ”Haha, tosi hauskaa” Roselle, joka näytti kieltään. He juttelivat koko loppumatkan Tylypahkaan joulutanssiaisista ja utelivat aina vähän väliä Jamesilta salin sisustusta tai ruokalistaa, mutta Jamesiksi hän pysyi yllättävän hiljaisena. Vasta Tylypahkan tammisille oville saavuttuaan hän hyppäsi kyydistä ensimmäiseksi ja sanoi:
”Tulette taatusti muistamaan nämä tanssiaiset. Ensi vuonna te suorastaan anelette minua ja Cadraa takaisin suunnittelemaan seuraavia tanssiaisia.” Sitten hän vilkaisi kelloaan ja riuhtoi ovia auki. ”Mutta minun on mentävä laittamaan kaikki kuntoon! Nähdään!”
He katsoivat kun James hävisi tammisien ovien toiselle puolelle ja pomppivat sitten lopulta itsekin pois vaunuista. Rose ja Adam kävelivät Jamesin perään sisälle, mutta Albus jäi auttamaan Chloea alas vaunuista.
”Siitä aaveen näkemisestä puheen ollen… Näitkö Rosen ilmeen kun hän huomasi kätemme?” Chloe kysyi hypätessään vaunuista alas Albuksen vierelle.
”Joo, se oli aika huvittava”, Albus myönsi. ”Mutta ei se varmaan ole niin kiusallista kuin se, että Scorpius näki Rosen ja Adamin kaulailemassa yksi ilta tähtitornissa.”
Chloe haukkoi henkeä. ”Mitä? Mitä Scorpius sitten teki?”
”Kertoi opettajille tietysti”, Albus kertoi. ”Mutta Adamia ei potkittu pois koulusta. Hän sai vähän niin kuin armahduksen.”

”Ei voi olla totta!” Chloe sanoi äimistyneenä. ”Mutta miksi Scorpius sellaista teki? Rosehan pitää Adamista? Ja… ja Scorpius ja Rosehan ovat ystäviä?”
Albus nyökkäsi hitaasti ja potki kengänkärjillään lunta. ”Heillä on joku kolmiodraama menossa. En rehellisesti sanottuna itsekään tiedä, missä he menevät. Se on melko monimutkainen juttu.”
Chloe nyökkäsi pikaisesti ja katsoi maahan suoraan Albuksen jalkoihin. Hänen tummiin ripsiinsä oli satanut lumihiutaleita, jotka kimaltelivat päivänvalossa kauniisti.
”Oliko se sinusta kiusallista?” hän lopulta kysyi.
Albuksen hymy leveni. ”En minä sitä onneksi itse ollut näkemässä, mutta mitä Scorpius kertoi – ”
”Ei se”, Chloe sanoi hiljaisena ja nosti katseensa Albuksen silmiin. ”Vaan se meidän kontaktimme Tylyahossa.”
Albus avasi suunsa, mutta sulki sen saman tien. Sitten hän haroi typertyneenä pörröisiä hiuksiaan ja puna hipoi jälleen hänen poskipäitään.
”Sanoinko minä niin?”
”Sanoit, ettei se ollut niin kiusallista kun Rosen ja Adamin kaulailu tähtitornissa”, Chloe selvensi.
”Äh, en minä sitä niin tarkoittanut”, Albus sanoi yrittäen samalla miettiä pakokeinoa päänsä sisällä. ”Tiedäthän sinä… Rose on minun serkkuni ja tivaa minulta yhtä sun toista.”
”Albus… Mitä sitten, ellemme me näe joululomalla?”
”Totta kai me näemme”, Albus vastasi oitis, vaikka ei ollut edes ehtinyt miettiä koko lomaa sen kummemmin. Hän tahtoi vain pitää Chloen tyytyväisenä ja onnellisena, ettei pilaisi mitään niin hyvää, mitä Albuksella sillä hetkellä oli.
”Minä vain… Haluaisitko sinä tavata minun vanhempani?” Chloe kysyi hitaasti.

Albuksesta tuntui kuin häntä olisi lyöty päin näköä. Seurustelu ja vanhempien tapaaminen alle viikon sisään? Hänestä tuntui kuin joku olisi kaatanut kuumaa vettä hänen päälleen.
”Se olisi… mahtavaa”, Albus tokaisi epävarmasti. ”Oletko sinä ihan varma? Eiväthän he edes vielä tiedä minusta?”
”Eivät tiedä sinusta?” Chloe toisti kulmat koholla. ”Tietysti he tietävät! Sinä olet Harry Potterin poika! Eivät he mitään jästejä ole, totta kai he tietävät velhomaailman kuuluisuuksista.”
”Mutta…” Albus änkytti ja oli purra kielensä poikki tajutessaan miten typerältä kuulosti. ”Mutta se on minun isäni! Eivät he tiedä minusta yhtään mitään – ”
”Paitsi sen miten mahtava persoona sinä olet”, Chloe keskeytti hymyillen. ”Luuletko sinä ihan tosissasi, etten minä ole kertonut sinusta heille?”
Albus nielaisi – ehkä hieman kuuluvasti. Hän tajusi, että sen ajan mitä hän oli ollut kirjeenvaihdossa perheensä ja Teddyn kanssa, hän ei ollut maininnut kenellekään edes sanallakaan Chloesta. Hän ei käsittänyt miten niin oli päässyt tapahtumaan; olihan Chloe hänelle kaikkea muuta kuin kala muiden joukossa.
”Öh, niinkö?” Albus sopersi kun ei keksinyt muutakaan sanottavaa.
Chloe nyökkäili innoissaan. ”No NIIN! Ei sinun tarvitse ottaa mitään paineita, Al – sehän on vain suhteen julkituomista. Tule joulupäiväksi meille syömään?”
”Chloe, kuuntele minua.” Albus tarttui tytön olkapäistä kiinni ja katsoi häntä syvälle silmiin. Hänen olisi tehnyt vain mieli kahmaista tämä syliinsä ja heittäytyä yhdessä lumihankeen, mutta Albus tukahdutti ajatuksen sanomalla: ”Minä totta vie tahdon tavata sinun perheesi. Minä haluan olla juuri sinun kanssasi, mutta onko se juuri tämä hetki, jolloin haluat minun tapaavan heidät?”
Chloe tarkkaili Albuksen silmiä omillaan ja kurtisti kulmiaan. ”On, se on juuri tämä hetki. Minä en tahdo epäröidä enää. Emmekö ole sinun mielestäsi odottaneet tarpeeksi kauan?”

”Olemme”, Albus myönsi. ”Mutta minä en halua tehdä virhettä. Jos minä tulen teille syömään joulupäivänä, en halua antaa heille huonoa kuvaa minusta.”
”Et sinä annakaan”, Chloe sanoi pudistellen päätään. ”Olet vain oma itsesi niin he rakastavat sinua.”
Ja katsoessaan toisen kerran tytön suuriin silmiin Albus tunsi suuren kiven vyöryvän pois sydämensä päältä. Hän kaappasi Chloen syliinsä ja kaatui tämän kanssa suoraan lähimpään lumikinokseen.

***

Rose oli tuskin kavunnut Adam kintereillään kuin vain marmoriportaiden puoleenväliin saakka nähdessään Hugon pinkovan ohitseen Suurta portaikkoa kohti. Tyttö oli pikaisesti sopertanut Adamille, että hänen täytyi todella mennä veljensä perään, ja tämän nyökätessä Rose oli hetkessä Hugon perässä Suuressa portaikossa. Hänellä oli niin kiire Hugon perään, että oli kompastua aivan viimeisillä askelmilla ja kuuli takaansa naurunpyrskähdyksiä, jotka olivat päässeet muotokuvista kivisellä seinällä. Mutta välittämättä niistä Rose pyyhkäisi uudestaan veljensä perään ja huomasi pian saapuvansa tuleemeneen sisäänkäynnin eteen. Hänen ei ollut vaikea arvata, mihin huoneeseen Hugo oli tahtonut piiloutua.
Rose käveli seinän ohi muutaman kerran edestakaisin ja toivoi pääsevänsä siihen huoneeseen, missä Hugokin oli. Ja kun Rose ei enää tiennyt, monestiko hän oli kävellyt piilo-oven ohitse, hän kohotti katseensa seinään ja hymyili nähdessään siihen ilmestyneen kahvan. Hän tarrasi siitä kiinni ja kurkisti oitis huoneeseen; yksi punasista tuolista oli käännetty selkänoja oveen päin eikä ollut epäilystäkään, kuka sillä paikalla istui. Nähdessään tämän Rose otti askelman sisään ja painoi oven vaimeasti perässään kiinni.
Kävellessään lähemmäs tuohtunutta Hugoa Rose ei enää edes tiennyt, mitä oli aikeissa sanoa. Heillä oli ollut riitoja aiemminkin, mutta miten he keskustelisivat aiheesta, joka oli lähes itsestäänselvyys? Miten Rose selittäisi Hugolle asian, josta heidän ei pitäisi edes puhua missään vaiheessa elämää?
”Anna anteeksi, Hugo”, Rose kuiskasi hiljaa istuessaan omaan siniseen nojatuoliinsa. Hän katsoi haikeasti punaisen nojatuolin selkämystä, joka ei liikahtanutkaan. ”Minä en olisi saanut kertoa siitä kaikille… Mutta olin niin huolissani sinusta ja halusin tietää, jos muutkin olisivat huomanneet asian.”
”Nyt he katsovat minua oudoksuen aivan kuin olisin joku… joku… friikki!” Hugo änkytti tuolin takaa. Rose kuuli hänen äänensä särkyvän ja tunsi olonsa pahenevan entisestään.
”He kaikki rakastavat sinua, Hugo”, Rose sanoi. ”Sinä olet heille lähes sama asia kuin mitä olet minulle. Me olemme perhettä eikä perheenjäseniä ikinä jätetä.”

Rose antoi hetken sanojensa vaikuttaa ja kuunteli hiljaisuutta huoneessa. Sitten kun sopiva aika oli kulunut hänen sanoistaan, Hugo pyöräytti tuolin ympäri sen jalkatappien naristessa kivilattiaa vasten ärhäkästi ja kääntyi katsomaan Rosea suoraan silmiin.
”Lakkaa puhumasta kuin olisin lapsi”, Hugo sanoi musertuneella äänellä. ”Minä olen jo tarpeeksi vanha tajuamaan tekoni.”
Rose nappasi Hugon kämmenestä kiinni. ”Ei meistä kukaan ole vielä kovin aikuinen ja sitä paitsi kaikki tekevät virheitä.”
Mutta Hugo veti kätensä pois ja siirsi katseensa muualle. ”Ei sillä ole väliä. Silti minä olen se, joka on joutunut nöyryytetyksi.”
”Hugo, minä – ”
”Ei sinun tarvitse olla pahoillasi”, Hugo sanoi vastaan. ”Sinähän se tässä oikeassa olit: Minä pidän Roxannesta.”
Rose katsoi veljensä sinisiin silmiin ja hänet valtasi halu kahmaista veljensä kunnon halaukseen, vaikka tiesikin että hän olisi pyristellyt siitä pois. Hän hymyili surullisesti ja katsoi sylissään lepääviä käsiään.
”Minä tiesin sen”, hän sanoi hiljaa. ”Näin sen ja luulin, että sinäkin olisit nähnyt. Mutta en tarkoittanut… Halusin vain… Tarkoitan, että on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka pitävät toisenlaisista ihmisistä, joista ei pitäisi, tiedäthän - "
”Se ei liity tähän mitenkään!” Hugo huudahti kärsimättömästi ja loi raivokkaan katseen siskoonsa. ”Hän on minun serkkuni! Ja minä kyllä ymmärrän sen nyt. En voi rakastua häneen.”
”Sinun täytyy kuunnella sydäntäsi – ”

”Älä, Rosie… Sinä tiedät, mitä isä olisi mieltä. Hän tappaisi meidät! Ei ikinä!” Hugo huusi pudistellen päätään.
Rose nyökkäsi hitaasti. Hän kyllä tiesi mitä isä olisi mieltä sellaisesta suhteesta eivätkä he saisi ikinä hänen hyväksyntäänsä. Se oli julmaa, mutta Ron oli vain yksinkertaisesti sellainen, ja Rose tiesi sen yhtä hyvin kuin Hugokin.
”Pystytkö sinä tanssimaan hänen kanssaan huomenna?” Rose kysyi epävarmasti.
Hugo nyökkäsi ripeästi. ”Pystyn. Sehän on vain yksi päivä. Minun täytyy vain ajatella, että se ei ole oikein.”
Syvällä sisimmässään Rose tunsi pientä sääliä veljeään kohtaan. Hän kurotti nappaamaan jälleen kerran Hugon kädestä kiinni ja tällä kertaa tämä ei vetäissyt sitä pois.
”Sinä ymmärrät tämän sitten kun löydät jonkun tytön, joka ei ole Weasley”, Rose sanoi hiljaa ja hymyili rohkaisevasti, jolloin Hugo joutui heltymään viimein ja virnisti takaisin haikeasti.

***

”Missä Rose on?” Deneb kysyi kärsimättömästi kun he istuivat sinä iltana Suuressa salissa syömässä iltapalaa.
”Minä en ole nähnyt häntä Tylyahon jälkeen”, Albus vastasi hänen vierestään. ”Hän katosi Adamin kanssa jonnekin.”
”Ei hän voi olla Adamin kanssa”, Scorpius murahti siihen ja käänsi seuraavan sivun Päivän Profeetasta. ”Minä näin Adamia äsken tyrmissä yksin.”
”Hän on varmaankin lempannut taas Rosen jonnekin pulaan”, Deneb sanoi ynseästi.
Albus kohotti hänelle kulmiaan. ”Mihin sinä Rosea tarvitset?”
”Minun pitää antaa hänelle ennen joululomaa minun esseeni”, Deneb selitti.
”Minä veikkaan, että Rose ei suostu tuohon”, Albus totesi ykskantaan.
”D yritti kinuta ensin minua tekemään sen”, Scorpius kertoi lehden takaa. ”Ihan kuin jouluna ei olisi muutakin tekemistä kuin väsätä sinun myöhässä olevaa esseetä.”
”Niin, mutta McGarmiwa tappaa minut, jos se ei ole valmis heti joululoman jälkeen…”
”Kuule, D”, Albus aloitti paljonpuhuvasti, ”olisiko se ihan kamalaa, jos sinä KERRANKIN tekisit itse oman esseesi?”
Deneb huitaisi ylipitkän otsatukkasuortuvan pois silmiensä edestä ja näytti nyrpeää naamaa. ”Ihan kuin Rose ei olisi ikinä tehnyt sinulle esseetä.”
”Neljännellä viimeksi tarkalleen ottaen”, Albus kommentoi. ”Luoja, miten sinä olet suoriutunut V.I.P:istä, jos et osaa tehdä edes yhtä esseetä?”
”Deneb flirttaili McGarmiwan kanssa kokeessa”, James sanoi virnistäen Denebin suuntaan.

Deneb väänsi kasvoilleen irvistyksen. ”Haha, tosi hauskaa, James. Kerrot varmaan omista kokemuksistasi.”
James kohautti harteitaan rennosti. ”Ehkä. Mutta minä en tarvitse silti tyttöä tekemään esseitäni.”
”Kun taas minä en tarvitse tyttöjä pitämään itsetuntoani kasassa”, Deneb naljaisi happamasti.
”Älä hikeenny”, James sanoi rauhoitellen. ”Se oli vitsiä, kamu.”
”Mutta kun minulla on nyt kriisi”, Deneb intti hermostuneena. ”James, etkö sinä voisi -?”
”Ei voi olla totta”, Scorpius henkäisi uskomatta korviaan. ”Kysytkö sinä Jamesilta apua, joka ei ole kuunapäivänä tehnyt läksyjään? Anna se sinun esseesi, niin minä katson mitä voin tehdä.” Hän ojensi kätensä Denebin suuntaan, jonka ilme kirkastui silminnähden.
”Minä ihan oikeasti rakastan sinua, Scorpius”, Deneb sopersi kaivaessaan laukkuaan ja ottaen sieltä pergamenttirullaa ja professori McGarmiwan antamia esseeaiheita.
”Scorpius otti kaiken kunnian, vaikka minun piti tarjota auttavaa kättä”, James nurisi.
Scorpius virnisti hänelle. ”Nopeat syövät hitaat.”
James jupisi hänelle jotain vastaan, mutta se hukkui Denebin ilonkiherryksien alle. Hän pisti laukkunsa kiinni ja nojautui sitten enemmän Albukseen päin rentoutuen kauttaaltaan.
”Nyt kun asia on saatu pois alta, minun pitääkin kysyä sinulta jotain”, Deneb sanoi viekkaasti ja tuijotti Albusta häikäilemättä. ”Oletteko sinä ja Chloe yhdessä?”
Albus tunsi kuinka Scorpiuksen ja Jamesin kasvot kohosivat Päivän Profeetan takaa ja tuijottivat suoraan häneen.

”Ollaan me, kai”, hän sopersi typertyneenä. ”Mutta mistä sinä oikeastaan kuulit siitä, D?”
”No, Chloe kertoi Terrylle ja Terry puolestaan Samille ja Sam Lilylle ja Lily minulle”, Deneb luetteloi.
”Mikset ole kertonut meille mitään?” Scorpius tivasi yllättyneenä eikä häntä nähtävästi enää kiinnostanut Päivän Profeetta ollenkaan. ”Mehän kerromme toisillemme kaiken.”
”Joo, mutta me päätettiin siitä vasta tänään”, Albus änkytti.
”Niin ja silti siitä tietää puolet koulusta ennemmin kuin me”, Scorpius tiuskaisi.
Albus mulkaisi murhaavasti Denebiä, joka oli asettanut hänet taas vaikeaan tilanteeseen. Sitten hän siirsi katseensa Scorpiukseen ja aukaisi suunsa:
”Minusta on ensinäkin typerää, että hän on kertonut siitä, koska en itsekään kunnolla vielä tiedä tästä jutusta. Hän vain yhtäkkiä alkoi puhua siitä asiasta ja minä sanoin sitten, että kyllä seurustelu käy.”
James haukkoi henkeään ja alkoi nauraa hulvattomasti. ”Oikea draamakuningas! ’Hei, minä olen Albus ja kyllä seurustelu on ihan mukiinmenevä juttu’. Hitto, miksi minun piti lähteä teidän seurastanne, olisin TODELLAKIN halunnut kuulla sen keskustelun!”
”Mitä naurettavaa siinä muka on?” Albus kysyi hämmentyneenä. Tässä vaiheessa Jamesin naurukohtaus koveni entisestään.
”James varmaan tarkoittaa, että sillä hetkellä sinulla olisi pitänyt olla sanat vähän paremmin hallussa ja vaikka kukkapuska mukana”, Deneb sanoi itsekin huvittuneena.
Albus pysyi puolestaan kuolemanvakavana. ”Mutta… en minä voinut tietää, hän vain alkoi puhua siitä aivan yhtäkkiä… Olisiko minun pitänyt sanoa, että odottaa hetken niin minä kipaisen hakemassa muutaman viulistin ja papin julistamaan sitä hetkeä? Sitä paitsi, James ei ole ikinä seurustellut vakavissaan kenenkään kanssa, joten miksi tartutte tuollaiseen asiaan?”

”Minä sentään tiedän, mistä tytöt pitävät ja se tehoaa aina”, James puolustautui pyyhkiessään silmäkulmiaan kaapuunsa.
”Ei Chloe ainakaan valittanut”, Albus sanoi. ”Hän oli oikein tyytyväinen.”
”Varmasti”, James mutisi suupielestään.
”James, voisitko pitää suuren suusi kiinni?”
”Suuri suuni pahoittelee”, James sanoi ja nappasi Päivän Profeetan Scorpiuksen nenän edestä, joka tuskin huomasi sitä tuijottaessaan Albusta vieläkin epäuskoisena.
”Juuri kun minusta tuli poikamies, niin sinä päätit lisätä vain pökköä pesään!” Scorpius nurisi. ”Olisin JUURI kysynyt Williamilta, olisiko hän suostunut vaihtamaan makuuhuonetta minun kanssani, niin minä oisin voinut tulla saman katon alle sinun kanssasi pitämään yllä poikamiesboksia.”
”Matthew ja Austin eivät olisi ikinä suostuneet siihen”, Albus kommentoi vastaan. ”He kolme ovat olleet ensimmäisestä luokasta parhaita kaveruksia.”
”Hitto”, Scorpius noitui. ”Olisimmepa olleet ajoissa kavereita.”
Jamesin kasvoille ilmestyi uusi, leveämpi virne. ”Jos poikamiesboksia kaipaat, niin olet aina tervetullut minun huoneeseeni!”
”Paitsi, että sekin on nykyään Cadran reviiriä”, Albus sanoi Denebin ja Scorpiuksen suuntaan.
”Eipäs ole!” James sanoi vastaan äreänä.
”Minä näin Cadraa siellä yksi päivä!” Albus huudahti voitonriemuisena ja osoitti etusormellaan veljeään. ”En käsitä, mikset voi myöntää, että olet vihdoinkin löytänyt jonkun tytön, joka on oikeasti sitoutumisen arvoinen! Miksi sinä teeskentelet, ettei ole mitään?”

James avasi suunsa, mutta sulki sen saman tien. Hän katsoi Albuksen haastaviin, vihreisiin silmiin ja avasi suunsa toisen kerran päästämättä inahdustakaan. Sitten hän tajusi mielialansa laskeneen ja katsoi käsiinsä, jotka näpräsivät hänen sylissään lepäävää mytistettyä lehteä.
”En minä teeskentele”, James päästi suustaan.
”Älä viitsi – ”
”Sinä et tiedä minusta mitään!” James ärähti ja katsoi uudestaan Albusta silmiin. ”Hän… Hän ei merkitse minulle mitään.”
Albus katsoi häntä silmääkään räpäyttämättä ja pysyi vaiti. Puheenaihe Cadrasta oli näyttänyt suututtavan Jamesia, joten kaikki tajusivat, ettei siitä puhuminen ollut sillä hetkellä mikään maailman paras idea. Mutta kenenkään ei kuitenkaan tarvinnut enää sanoa sanaakaan, kun James vilkaisi heitä kaikkia vuoronperään, nousi paikaltaan ja harppoi pois salista jättäen muut katsomaan ymmyrkäisinä jälkeensä.
”Minä luulen, että hän valehteli”, Deneb sanoi hiljaa purren hammastaan.
Albus nyökkäsi hitaasti. ”Niin minäkin, mutta en käsitä miksi hän saa tehdä pilaa minun naisasioistani ja suuttuu, kun otan esille hänen? Eikö se ole vähän epäreilua?”
”Ehkä James on vain vähän mustasukkainen”, Scorpius sanoi katse suoraan Korpinkynnen pöytään päin. ”Nimittäin mistä lähtien Cadra on ollut Kelvinin kaveri?”
Albus ja Deneb kurottautuivat katsomaan Scorpiuksen olkapäiden ylitse. Cadra oli sulattautunut korpinkynsien joukkoon ja jutteli nyt parhaillaan reunapaikalla istuvan Kelvinin kanssa aivan kuin he olisivat vanhoja tuttavia. Albus hieraisi kerran silmiään varmistaakseen, että näky oli totta.
”No ei ihme, että James suuttui sillä tavalla”, Deneb tokaisi. ”Tai siis, James ei ole oikein koskaan pitänyt Kelvinistä… Ja jos Cadra on hänestä kiinnostunut, niin…”

”Ethän sinäkään ole ikinä pitänyt Kelvinistä?” Scorpius kysyi kulmat kurtussa.
Deneb huokaisi kärsimättömästi. ”En niin, mutta minusta tuntuu, että Jamesilla on ainakin kunnon syy vihata häntä. Tarkoitan, että jos Susan ikinä puhuisi Kelvinin kanssa – ”
”Ei Kelvin ole niin paha kuin luulette”, Albus korjasi. ”Hän oli töissä Edwardin kaupassa kun ostin uuden sauvani. Hän oli minulle oikein mukava ja – ” Hän oli aikeissa kertoa sauvojen käyttäytymisestä, mutta nielaisi sanansa takaisin alas. ” – ja hän kohteli minua oikein hyvin.”
”Mutta hän on näsäviisas – ”
” – ja kaikkitietävä – ”
” – ja hänellä on valtavankokoinen leuka – ”
” – paksut kulmakarvat – ”
” – vasemman puoleisessa kulmahampaan ja etuhampaan välissä on tilliä – ”
” – ja hän kaivaa nenäänsä”, Deneb lisäsi, jolloin Albus ja Scorpius katsoivat häntä oudosti. ”Minä olen nähnyt! Aina professori Binnsin tunnilla hän tekee sitä salaa. Siksi jotkut nimittävät häntä kaivuriksi.”
Albus huokaisi syvään. ”Siinä siis todellinen syy vihata häntä. Mistä lähtien minulla on ollut noin pinnallisia ystäviä?”
”Siitä lähtien kun Deneb itse alkoi pestä hampaitaan”, paikalle pyyhkäissyt Rose sanoi. ”Eli viime vuonna.”
Deneb irvisti hänelle. ”No hyvää päivää vain sinullekin.”

”Minä odotan niin paljon huomisia tanssiaisia!” Rose henkäisi säteillen ja lysähti Scorpiuksen viereen Rohkelikon tupapöytään. ”Meidän pitäisi vielä harjoitella tänään paria askelmaa, että kuvio on varmasti selvä.”
”Minä ja Chloe voimme tulla myös”, Albus sanoi. ”Me haluaisimme myös harjoitella sitä – varmuuden vuoksi.”
”Kyllä se käy”, Rose totesi nyökytellen. ”Me menemme tarvehuoneeseen ihan pian, kunhan vain ensin löydän Adamin… Olen etsinyt häntä kaikkialta ja kello on kohta kymmenen.”
Scorpius liikahti hänen vieressään hermostuneesti ja sanoi katsoen käsiään: ”Minä näin Adamia hetki sitten tyrmissä.” Rose vilkaisi häntä – ei siksi, että olisi halunnut tietää enemmän, vaan siksi, että Scorpius oli puhunut hänelle ilman ilkeää äänensävyä tai ivailua. He istuivat hetken hiljaa Rosen tuijottaessa poikaa ymmällään, kunnes hän älysi herätä transsistaan ja kysyi:
”Milloin? Mitä hän siellä oikein teki?”
Scorpius kohautti harteitaan. ”En minä tiedä. Minä kävin siellä ennen kuin tulin iltapalalle ja vilaukselta näin hänet.”
”Sanoiko… sanoiko hän mitään?” Rose katsoi häntä kulmat koholla varovasti.
Albus huomasi Scorpiuksen liikahtavan jälleen hermostuneesti, mutta hänen äänensä pysyi rauhallisena:
”Ei, hän tuskin huomasi minua.”
”Voi harmi…” Rose huokaisi ja puri huultaan. ”Kai minun täytyy odottaa, jos hän ilmaantuisi tänne. Tämä on jotenkin niin Adamin tapaista…” Jupistessaan Adamista muutaman sanasen Rose kaivoi laukustaan koulukirjat ja alkoi lukea yhtä niistä samalla kun kirjoitti omaa esseetään Denebin kurkkiessa kieli keskellä suuta muka sivusilmällä hänen pergamenttiaan.

”Mitä sinä kurkit?!” Rose kivahti hetken päästä ja peitti sitten pergamentin rintaansa vasten.
”En mitään”, Deneb vastasi oitis ja istui alas paikalleen. ”Sinulla on kiva käsiala.”
”Et sinä sitä katsonut”, Rose tiuskaisi ja siristi silmiään. ”Yritätkö sinä urkkia mitä minä kirjoitan? Tee itse oma esseesi!”
”Ei minun tarvitse”, Deneb sanoi omahyväisesti ja katsahti Scorpiukseen. ”Scorpius tekee sen minun puolestani.”
”Ei kai…” Rose aloitti ja katsoi tätä myös. ”Scorpius, sinä et ihan tosissasi -?”
”Hän oli todella epätoivoinen!” Scorpius sanoi puolustautuen. ”Hän olisi hankkinut esseestään hylätyn pistämällä Jamesin asialle.”
”Minusta sinun olisi vain pitänyt laittaa Deneb itse tekemään esseensä”, Rose sanoi ykskantaan ja viimeisteli ainettaan. Sitten hän nosti nenän pois pergamentilta ja sulloi käärön laukkuunsa kiinnittäen samalla huomionsa ympärilleen. ”Kaikki lähtevät ruokalasta nukkumaan. Missä hiivatissa Adam viipyy…”
”Ehkä meidän kannattaisi hakea minun näkymättömyysviittani”, Albus ehdotti. ”Ei olisi mukavaa saada jälki-istuntoa vielä ennen joulua ulkona hiippailusta… Adam on varmasti mennyt suorilta tarvehuoneeseen.”
He päättivät lähteä Rohkelikkotorniin hakemaan Albuksen näkymättömyysviittaa. He keräsivät kamppeensa ja lähtivät muiden oppilaiden mukana tamppaamaan marmoriportaita ylös johtajapoikien ja –tyttöjen hätistellessä heitä. Deneb joutui muutaman kerran parin seitsemäsluokkalaisen tönimäksi, jolloin hän oli joutua vaikeuksiin tuupatessaan yhden pojan takamuksilleen portaissa. Niin tehdessään marmoriportaat heilahtivat kummallisesti, mutta Albus oli tuntenut jylinän koko eteissalissa, eikä se ollut taatusti johtunut tönäisystä.

”Mikä se oli?” Rose kysyi pelokkaana tarttuessaan kiinni Albuksen käsivarresta.
Porukka oli pysähtynyt aloilleen marmoriportaisiin – edes takamuksilleen lentänyt poika ei noussut pystyyn. He kaikki katsoivat hiirenhiljaa Tylypahkan kattoon kuulostellen mahdollisia lisä-ääniä, eikä yhtäkkiä johtajaoppilailla ollutkaan enää niin kiire oleskeluhuoneisiin kuin hetki sitten. Ja heidän kärsivällisyytensä palkittiin kun hetken päästä uusi kumahdus kuului aivan kuin joku olisi moukaroinut linnan seinämää ulkopuolelta.
”Mitä helvettiä oikein tapahtuu?” joku poika kysyi väkijoukon keskeltä tuijottaessaan kattoa hänkin.
Korpinkynnen johtajapoika tuijotti ympärilleen pelokkaana muiden joukossa, mutta jäämättä odottamaan uutta ääntä, hän tokaisi kovalla äänellä:
”Liikettä niveliin! Oli se mitä tahansa, niin tässä meidän ei ole turvallista seisoa! Mennään Suureen portaikkoon!”
Ja heti käskystä porukka alkoi heti liikkua eteenpäin marmoriportaissa. Jopa Albus, Deneb, Scorpius ja Rose kapusivat tarmokkaasti portaat ylös seuraten väkijoukkoa Suureen portaikkoon tietämättä ollenkaan, mitä juuri hetki sitten oli tapahtunut.
”Mitä hittoa se oli?” Deneb kysyi hengästyneenä, kun he kiipesivät ensimmäisen kerroksen portaita ylös. ”Koko eteissali tärähti ihan kunnolla! Voikohan se olla maanjäristys?”
Rose tuhahti kovaäänisesti. ”Maanjäristys Britanniassa? Tosi kaukaahaettua, D.”
”No selitä itse sitten mitä tuo oli!” Deneb sanoi äreänä.

”En tiedä, mutta me saamme varmasti siitä tietoa ihan pian ja jos siitä joku tietää, niin varmasti – ”
”Ted!” Albus huudahti äkisti väliin.
”Ted? Olin kyllä aikeissa sanoa rehtori Rhialdor”, Rose sanoi kummastuneena.
”Ei, vaan kun Ted! Hän menee tuolla!” Albus huudahti ja viittilöi Suuren portaikon alapäähän.
He kaikki katsoivat Albuksen osoittamaan suuntaan ja näkivät sinihiuksisen miehen juoksevan kiireenvilkkaa käytävää pitkin tumma kaapu liehuen edestakaisin. Ja vaikka Rose ja muut seisoivatkin paikoillaan tekemättä mitään, Albus työntyi väkijoukon lävitse takaisin alaspäin ja juoksi sitten käytävää pitkin Teddyn perään. Rose oli aikeissa huutaa hänen peräänsä, mutta nähdessään myös Scorpiuksen ja Denebin työntyvän ihmisjoukon läpi Albuksen suuntaan, hänen ei auttanut muu kuin tehdä täsmälleen samoin. Ja kun he kaikki neljä juoksivat rinnatusten Teddyn kiinni marmoriportaiden yläpäässä, he pysäyttivät tämän ja kysyivät oitis mitä hän teki Tylypahkassa.
”Kuulkaa”, Ted aloitti vakavana ja katsoi heihin huolestuneena. ”Minulla on nyt todella kiire – selitän joskus. Teidän täytyy totella johtajaoppilaita ja mennä oleskeluhuoneisiinne – ”
”Mutta Ted, miksi sinulla on virkamerkki kaavussasi?” Rose kysyi nopeasti katsoessaan Teddyn kaavun rintamuksessa olevaa pientä kultaista merkkiä, johon oli kirjattu Parantaja Ted Lupin.
Ted vilkaisi merkkiään kärsimättömänä. ”Minä… Minulla ei ole aikaa tähän! Albus, menkää ihan totta pois – minun täytyy mennä – ” Ja vapisevin käsin Ted jatkoi matkaansa alas marmoriportaita ja kiiruhti eteissalin läpi avaamaan tammiset ovet. Hän ei edes katsonut taakseen kun sulki ovet perässään ja katosi illan pimeyteen talvipakkaseen.

”Mitä täällä on oikein tapahtunut…” Deneb kuiskasi jännittyneenä ja katsoi Teddyn perään.
”Minusta… Minusta meidän kannattaisi totella Teddyä”, Rose sanoi varovasti. ”Mennään oleskeluhuoneisiin ja odotetaan, että joku tulee ja kertoo – ”
Mutta Albus ei tahtonut kuunnella niin Teddyä kuin Roseakaan, vaan lähti vilistämään marmoriportaat alas tahtoen kuumeisesti saada tietää, mitä ulkona oikein oli meneillään.
”Al! Kuulit mitä Ted sanoi!” Rose huusi hänen peräänsä epätoivoisesti.
Siinä vaiheessa Albus laskeutui eteissalin kivilattialle ja kääntyi katsomaan muita. ”Entä, jos se liittyy jotenkin siihen animaagiin? Entä, jos minä en nyt mene sinne, niin en saa ikinä selville kuka hän on?”
Rose avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Scorpius hänen vierellään sai hänet mykistymään, sillä hän seurasi Albusta marmoriportaat alas. Myös Deneb vilkaisi anteeksipyytävänä Rosea, joka jäi yksin tasanteelle seisomaan ja katsomaan poikien perään hämillään, kun nämä katosivat yöhön tammisista ovista Teddyn perään.
Saapuessaan ulos Albus katsoi jokaiseen suuntaan nähdäkseen liikettä. Hänen oli vaikea erottaa liikkeitä pimeässä, mutta kuin Scorpius olisi lukenut hänen ajatuksensa, tämä sytytti sauvankärkeensä valon ja lähti Albuksen perässä talsimaan pihamaata pitkin Deneb vanavedessään. Linnan jäädessä taakse he kävelivät niin, että olivat pian laiturin kohdalla kuullessaan epämääräistä huutoa Hagridin mökin suunnalta. Albuksen ei tarvinnut vilkaista kahdesti ystäviään aistiessaan heidän kasvoillaan pelon yhtälailla kuin se hakkasi hänen rintaansa vasten samanaikaisesti.
Mutta vaikka pelko tuntuikin kuristavan Albuksen kurkkua, hän asteli silti rivakampaa tahtia äänien suuntaan ja heillä meni vain hetki aikaa kävellä, että he erottivat etäämpää erilaisia vaaleansinisiä valonsäteitä, jotka vähän väliä kirkastuivat ja himmenivät lopulta.

He lähestyivät pian paikkaa, jossa haahuili kymmenkunta valkokaapuista auroria ympäriinsä kuin etsien jotain sekä muutama parantaja Teddyn lisäksi ja heidän lisäkseen rehtori Rhialdor sekä Neville. Albus, Deneb ja Scorpius jäivät katsomaan tapahtumaa hiukan kauempaa, ettei kukaan siinä sirkuksessa edes älynnyt katsoa heihinpäin.
Yksi parantajista huusi taukoamatta joitain loitsuja ja osoitti sauvallaan parantajien keskellä makaavaa hahmoa, jota Albus ei pystynyt erottamaan heidän takaansa. Vaaleansininen valo muuttui kaikessa kirkkaudessaan valkoiseksi, kunnes se sätkäytti aina maassa makaavaa ruumista ja himmeni kokonaan pois. Albus kuuli Teddyn huutavan jonkun loitsun ja osoittavan sauvallaan hahmoa, mutta valojuova sai ruumiin ainoastaan sätkähtämään kerran ja makaamaan jälleen maassa liikkumattomana.
”Me emme voi tehdä enää mitään”, Ted huudahti valojuovien keskeltä yhdelle parantajista.
Mutta kukaan ei kuunnellut häntä, vaan loitsuja huudellut parantaja huusi nyt yhä lujempaa ja osoitti sauvallaan hahmoa suihkuttaen tämän päälle kerta toisensa jälkeen vaaleansinistä valojuovaa.
”Lakkaa tuhlaamasta energiaasi, Colie! Sinä et voi tuoda häntä takaisin!” Ted huusi loitsujen ylitse.
Muutaman sinisen valojuovan jälkeen Colieksi nimitetty parantaja ei näyttänyt vilkaisevankaan Teddyä, joka oli lopettanut oman valosuihkeensa, mutta istui yhä hahmon ympärillä kahden muun parantajan kanssa. Colie huusi erilaisen loitsun ja hänen sauvankärjestään purkautui tällä kertaa kirkkaanpunainen valosuihku, joka osui hahmoa rintaan ja sen jälkeen heidän ylleen laskeutui hiljaisuus ja enää ainuttakaan valoa ei sinkoillut heidän lähettyvillään. He seisoivat yhä hahmon ympärillä pudistellen päitänsä ja kiroten matalalla äänellä. Oli tullut aivan pimeää ja hiljaista.

”Sinä teit parhaasi, Colie”, rehtori Rhialdor sanoi ja tarttui miestä olkapäästä kiinni. ”Enempää et olisi voinut tehdä.”
”Minä olisin voinut tuoda hänet takaisin!” Colie sanoi hermostuneena. ”Olisin pystynyt siihen!”
”Kukaan meistä ei pystynyt siihen”, Ted henkäisi uupuneena.
Samaan aikaan kun parantajat nousivat hahmon luota pois, Albus kuuli takaansa askelia ja huomasi Rosen tulevan paikalle lakananvalkeana. Mutta se ei ollut yhtä karmea näky kuin se, minkä he näkivät parantajien loittoontuessa hahmon luota. Albus joutui siristämään silmiään, jotta pystyi olemaan varma siitä, että maassa makaava henkilö oli juuri se, keneksi häntä luulikin. Tuntui kuin hänen ympäriltään olisi hävinnyt kaikki äänenlähteet ja sydämen syke olisi ollut ainut, jonka hän pystyi päässään kuulevan yhä kovempana ja kovempana. Hän katsoi takanaan seisovaa Rosea ja syöksyi kaappaamaan hänet itseään vasten. Hänen sydämensä vääntyi solmuun kun hiljaisuuden rikkoi Rosen tuskainen kiljuminen, joka sai aurorit ja parantajat katsomaan suoraan heidän suuntaansa.
”SE ON ADAM! ADAM! PÄÄSTÄKÄÄ MINUT IRTI!”
Albus piteli lujasti kiinni, vaikka Rose rimpuilikin kaikin voimin hänen otteestaan päästäkseen lähemmäs auroreita ja parantajia. Ted juoksi suoraan heidän luokseen katsoen heitä järkyttyneenä Rosen yrittäessä kamppailla Albuksen otteesta.
”ADAM!” hän huusi hysteerisenä ja sätki Albuksen sylissä.
”Minä käskin teidän pysyä poissa – ” Ted aloitti, mutta hänen äänensä hukkui Rosen huudon taakse.
”ADAM! ANTAKAA MINUN MENNÄ SINNE!” Rose huusi kuin mielipuoli ja pyrki kaiken aikaa lähestymään maassa makavaa, liikkumatonta Adamia. Hän siirsi katseensa Denebistä Scorpiukseen ja näytti siltä kuin aikoisi hyökätä hänen päälleen. ”Sinä tapoit hänet! SINÄ TAPOIT HÄNET! Sinä sanoit silloin käytävässä hänelle niin! SINÄ TAPOIT HÄNET!”

”Auttakaa minua!” Albus huudahti pidellessään Rosea kaikin voimin paikoillaan. ”Viekää hänet nopeasti pois täältä!”
Ted ja Deneb tarttuivat myös Rosesta kiinni tämän sätkiessä kuin mielipuoli. Kun Albus pystyi irrottamaan oman otteensa, he raahasivat Rosen kauemmas tapahtumapaikasta, mutta Albus pystyi näkemään silti, kuinka Ted tainnutti tytön kauempana kun käveleminen tuntui ylivoimaiselta. He kantoivat yhteistuumin Denebin kanssa Rosen linnaan, kun Albus ja Scorpius jäivät tapahtumapaikalle katsomaan Adamin kalpeaa, liikkumatonta ruumista.

Do you know where your heart is?
Do you think you can find it?
Or did you trade it for something, somewhere, better just to have it?
Do you know where your love is?
Do you think that you lost it?
You felt it so strong but nothing's, turned out how you want it.

***
Muutan sen kirpuks, vaarattomaks kirpuks, sit panen kirpun pakettiin ja panen paketin toiseen pakettiin ja lähetän sen itelleni. Ja kun se tulee... muahahah! Läjäytän sen vasaralla!

Poissa kikieh

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 7.9!
« Vastaus #29 : Syyskuu 28, 2008, 13:53:22 »
Kiitos, Kaapo!
Se selviää osaksi jo oikeastaan tässä luvussa, mutta vielä on niin paljon muutakin selvitettävää jäljellä että huh. :)

Kiitos, Da Kin!
Minäkin olen lukenut hyvin hajanaisesti muutaman ficin, jossa Hugo on niissäkin ihastunut serkkuihinsa, molemmissa kuitenkin Lilyyn. Ensin tuli tietysti kauhea paniikki kun juoni menee tuolla tavalla niin samoilla linjoilla, ja alkaa itse miettiä pitäisikö juonta muuttaa jotenkin mutta annoin itse ainakin sitten asian vain olla. Vaikeaa on miettiä mistä tuo Hugon kiinnostus serkkuihin tulee, sillä silloin kun minä suunnittelin sen, muistan vain kuinka mietin kullekin hahmolle erilaisia parituksia ja sitten kohdalleni osui Hugo. Muistan ajatelleeni vain, että sivuhahmoja tulee kamalasti jos paritan Hugonkin vielä jollekin "tuntemattomalle" ja sitten älysin että Hugo voisi ihastua serkkuunsa niin ficciin tulisi lisää draamaa. Minun on hyvin vaikea vastata tuohon, sillä minua hämmästyttää itseänikin miten Hugo on useimmissa ficeissä serkkuihinsa ihastunut.

Kiitos, Cassiopeia!
Joo, yritin miettiä kauheasti Harrya samalla kuin kirjoitin Albuksesta ja Chloesta. Yritin saada Albukseen juuri isänsä tapaisia piirteitä ja sitten tietysti otin huomioon poikien peruspiirteen, eli ei-avautumisen. ;D

Kiitos, Raparperi!
Tuosta Rosesta ja Scorpiuksesta puheenollen: Heistä on tulossa lisää tässä luvussa!

Ja kiitos, Tinusa!
Hyvä jos onnistuin Adamin kohtauksessa sillä pelkäsin sen menevän niin penkin alle kuin mahdollista. :DD Sitä kirjoittaessa piti vain miettiä itsensä samaan tilanteeseen.

Nyt siis tiedossa on joulutanssiais-luku ja alkuun pistänkin maininnan, että luku sisältää Sharran Pakkaskukista tunnetut mistelit, joita olen saanut käyttää Aistiharhassa Sharran luvalla. :) Eli nämä "taikamistelit" ovat siis Sharran käsialaa, minä vain käytän niitä ficissäni.


18. luku – Koskematon tanssiaismekko

Oli joulukuun kahdeskymmeneskolmas päivä. Se oli ensimmäinen kerta koko alkutalven aikana, kun pakkanen ei ollut huurruttanut Rohkelikkotornin ikkunoita tai saanut ihmisiä pukemaan villasukkia ylleen useampiakin pareja. Albuksen katsellessa ulos Rohkelikkotornin ikkunasta leijailevia tähtimäisiä lumihiutaleita hän tajusi sen ensi kertaa. Hänen katseensa harhaili aina vähän väliä Hagridin mökkiin päin, josta tuprusi paksuja savupalloja ja ikkunoista loisti himmeä lämmin valo. Koko viime yön oli satanut uusi lumipeite Tylypahkan pihamaan ylle ja jättänyt tahrat eilisestä alleen. Kaikki lumihankeen painautuneet jäljet olivat nyt poissa, niin kuin Adamkin.
Albus huokaisi syvään ja puki kaavun ylleen. Adamin kuolemasta sai tietää koko Tylypahka, sillä juttu levisi kuin kulovalkea. Jotkut eivät edes tienneet kenestä oppilaasta oli kyse, mutta ne jotka tiesivät, eivät osanneet ilmaista pahoitteluitaan muutoin kuin sytyttämällä koulun kolmanteen kerrokseen kynttilöitä, sillä kukaan ei itse asiassa ollut koskaan jutellut pojan kanssa. Ainoa tapa, miten he osasivat reagoida kunnolla uutiseen, oli järkyttyneisyys, sillä kuolema oli tapahtunut tällä kertaa Tylypahkassa, yhä lähempänä oppilaita.
Rehtori Rhialdor ei missään vaiheessa vastannut kuolemaan liittyviin kysymyksiin, joita hänelle oli esitetty koko aamun ajan. Adamin kuolemasta oli saatu skandaali muutamassa tunnissa ja pian siitä tiesi koko velhoyhteiskunta vailla vastauksia, joita kukaan ei osannut antaa. Mutta kun rehtori Rhialdorilta kysyttiin, oliko Adamin tapauksessa kyse murhasta, tämä oli vaiennut ja lakannut käskemästä oppilaiden ja muiden tahojen lopettaa kysely. Hän oli kääntänyt selkänsä tyynesti ja kävellyt ovesta sisään huoneeseensa, eikä häntä nähty enää sen koomin kuin vasta myöhemmin päivällä Suuressa salissa.

He olivat istuneet kaikki sinä päivänä omilla paikoillaan, omissa tupapöydissään. Deneb, Lily ja Chloe istuivat Luihuisen pöydässä, Louis ja Roxanne Puuskupuhin sekä Hugo, James, Cadra, Scorpius ja Albus Rohkelikon. Heistä jokainen oli aina vähän väliä katsonut Korpinkynnen pöytään, jossa Rosen paikka loisti poissaoloaan. Kukaan ei ollut kuullut hänestä eilisen jälkeen, kun Ted ja Deneb olivat vieneet hänet Korpinkynnen oleskeluhuoneeseen. Ted oli kertonut antaneensa hänelle unilääkettä, mutta Albuksen katsoessa kelloa iltapäivällä hän pystyi olemaan melkein varma, että lääkkeen vaikutus oli jo loppunut ja tyttö oli hereillä sekä täysin tietoinen, mitä oli tapahtunut.
Rehtori Rhialdor oli saapunut Suureen saliin ja pitänyt kauniin puheen Adamista. Kuunnellessaan Rhialdorin puhetta Albus ei voinut olla miettimättä, miltä Adamin isästä sillä hetkellä tuntui. Hän ei voinut olla miettimättä, kuinka yksinäinen mies oli menetettyään vaimonsa lisäksi nyt ainoan poikansa. Albukselle oli tullut väkinäinen tarve halata jokaikistä tuttavaansa juuri sillä hetkellä, mutta hän hillitsi tunteensa ja laski katseensa yhteenpuristettuihin käsiinsä kun Rhialdor julisti hiljaisuuden alkaneen.
Ja nyt, kun Albus oli matkalla tarvehuoneeseen, hän osasi arvostaa kaikista eniten ystäviensä seuraa ja läsnäoloa – erityten joulun alla.
”Ei meistä kukaan varmasti voi uskoa, miltä Rosesta mahtaa tuntua nyt”, Lily kuiskasi hiljaa kun he istuivat tuleemenee huoneessa kaikki yhdessä.
”Tämä on ihan kamalaa”, Roxanne mutisi kämmen kasvoillaan huolestuneennäköisenä. ”Ei tällaista toivoisi kenenkään kohdalle.”
Albus pudisteli päätään. ”En voi silti uskoa… Siitä on vain vuorokausi kun näin hänet viimeksi… On mahdotonta ajatella, että hän on poissa.”
”Tämä on niin kamalaa”, Lily sanoi jälleen. ”Emme tunteneet Adamia kunnolla, mutta eikö teistä tunnu jotenkin… karmivalta? Muistella hänen kasvojaan, jotka hymyilivät vielä eilen?”

”Ei tätä usko todeksi sitten mitenkään”, Hugo mutisi. ”Ehkä meistä kukaan ei tuntenut häntä niin hyvin kuin Rose, mutta kaikki tiesimme hänen olemassaolostaan. Kaikki meistä näkivät häntä joka päivä, ja nyt häntä ei vain enää ole.”
”Aurorit tutkivat sitä parhaillaan”, James kommentoi vakavana hänkin.
”Rehtori Rhialdor sanoi, ettei hänellä ole enää mahdollisuuksia tulla takaisin”, Albus vastasi nojaten käsivarteensa. ”Ja se olisi aika tökeröä muutenkin, ottaen huomioon, että me pidimme jo hiljaisuuden hänen takiaan.”
Roxanne puisteli päätään. ”Luoja, miten kamalaa… Toivottavasti aurorit löytävät tekijän…”
He olivat hetken kukin hiljaa ja kuuntelivat Tylypahkan kellojen lyövän ulkona. Takkatuli rätisi heidän nojatuoliensa takana ja poltti tuhkaksi Hugon tuleen sysäämän Päivän Profeetan.
”Eikö jonkun pitäisi olla nyt Rosen kanssa?” Cadra kysyi hiljaa.
”Hän on sen tukiryhmän kuulusteltavana”, Hugo kertoi.
”Rose-parka… Hän oli Adamin ainoa ystävä…” Lily sanoi haikeana.
”Eivät he silti tunteneet toisiaan kovin kauan”, Deneb totesi mumisten.
Lily loi häneen ankaran ilmeen. ”Mutta he viettivät aikaansa kahdestaan. Rose on sokissa nyt eikä osaa vielä käsitellä tätä kaikkea… Mutta sitten kun hän tajuaa, että Adam on poissa…” Lily piti pienen tauon ja nosti katseensa käsistään muihin. ”Toivon, että hänellä olisi joku, joka kuuntelee.” Hänen katseensa juuttui sekunnin murto-osaksi Scorpiuksen vakaviin, harmaisiin silmiin.

Heille ei jäänyt enää hirveästi aikaa keskustella Rosen tilanteesta, sillä kaikkien täytyi mennä valmistautumaan joulutanssiaisia varten, jotka alkaisivat muutaman tunnin sisällä. Ainoastaan Albus ja Scorpius jäivät laittamaan tuoleja nätisti paikoilleen ja siivoamaan tilan joulun ajaksi. Scorpius tuntui välttelevän Albuksen katsetta, joka puolestaan tahtoi kovasti saada tietää selitystä Rosen viimeiltaisiin sanoihin.
”Se ei ollut mitään helppoa katsottavaa”, Albus tokaisi sitten kun tuli siihen tulokseen, ettei Scorpius aikonut sanoa sanaakaan.
Scorpius sammutti takan sauvan heilautuksella. ”Adamin kuolema? Se oli melko… yllättävää.” Hän oli aikeissa auttaa Albusta yhden nojatuolin nostossa, mutta muutti sitten mielensä ja käveli huoneen poikki ikkunan luokse katsoen pihamaalle täsmälleen sinne päin, missä Adam oli kuollut. ”En tiedä… Tämä on kamalaa varmasti kaikille… etenkin Roselle.”
”Mutta Adamhan oli -?”
”Rakastunut Roseen?” Scorpius lopetti Albuksen lauseen. ”En minä halunnut hänen silti kuolevan. Minä… Olen pahoillani Adamin kohtalosta.”
Albus päätti jättää nojatuolin hetkeksi rauhaan ja tepasteli Scorpiuksen vierelle ikkunan luo. ”Niin kuin Lily sanoi: Me emme tunteneet Adamia, mutta olo on silti kieltämättä järkyttynyt. Se olisi voinut olla kuka tahansa! Se tapahtui täällä, aivan tuossa lähellä.”
”Aivan meidän silmiemme edessä”, Scorpius täsmensi.
Albus nyökkäsi hitaasti ja katsoi Hagridin mökkiä. ”Adam ei ehkä ollut kiva ja kiltti, mutta hän ei ansainnut tällaista kohtaloa.”
Scorpius huokaisi syvään ja katsoi maahan jalkojensa kärkiä. Sitten hän nojautui kauemmas ikkunalaudalta ja käänsi Albukselle selkänsä mumisten:
”Minun pitäisi varmaan sanoa Roselle jotain.”

”Hän tuskin tulee tänään joulutanssiaisiin”, Albus huomautti katsoessaan Scorpiuksen loittonevaa selkämystä.
Poika käveli eteenpäin ovelle ja kääntyi sieltä sanomaan: ”Tai sitten minun vain pitää olla hiljaa.” Ja ennen kuin Albus ehti avata tuskin suutaan, ovi oli jo painunut kiinni ja jättänyt hänet seisomaan itsekseen hiipuneen takkatulen viereen. Yhtäkkiä Albuksella oli sittenkin kylmä.

***

Hugo oli vain hetki sitten lähtenyt tarvehuoneesta ajatukset pyörien Adamin kuolemassa, kun Roxanne pyyhälsi hänen ohitseen ja sai hänet jälleen muistamaan myös arjen asioita. Hän ei ollut muistanut Rosen sanoja eiliseltä päivältä, sillä hänen mieltään painoi kaiken aikaa vain huoli siskostaan, joka tuskin teki sillä hetkellä muuta kuin tuijotteli Korpinkynnen oleskeluhuoneen kattoa ja kuunteli hiljaisuutta. Hän ei yksinkertaisesti ollut ehtinyt miettiä omia asioitaan ja ottaa itseään niskastaan kiinni, vaikka Hugo toistikin itselleen lukemattomia kertoja mielessään, että Roxanne ei saattaisi haluta tanssia sinä iltana hänen kanssaan, jos…
”Hei – Roxanne!” Hugo huudahti epävarmalla äänellä, mutta tajusi, ettei voinut perääntyä kun Roxanne oli pysähtynyt ja jäänyt katsomaan kysyvästi Hugoa. Hugo kiristi tahtiaan ja puoliksi hölkkäsi tytön eteen ennen kuin vasta jatkoi: ”Minä… Ennen kun me tanssimme… Minulla on sinulle jotain kerrottavaa.”
Roxannen silmät pyöristyivät ja hän henkäisi hätääntyneenä: ”Onko jokin huonosti?”
Hugo pudisti kiireesti päätään, sillä Roxanne tietysti ajatteli, että äskeisen keskustelun jälkeen – tai itse asiassa kaiken sen päiväisen jälkeen – hänellä olisi jotain lisämainittavaa.
”Minä vain… Voisimmeko mennä jonnekin sivuun?” Hugo kysyi empien.
Roxannen kasvot rentoutuivat ja hän nyökkäsi. ”Totta kai. Mennään vaikka kirjastoon, se on ihan nurkan takana.” Hän lähti kulkemaan Hugon edeltä seuraavan kulman taakse ja avasi sitten kirjaston ovet, jotka natisivat irstaasti kun ne heilahtivat sivuille päästäen heidät peremmälle. He ohittivat muutaman rivin kirjahyllyjä, jolloin Hugo kurkki jokaisen niiden välikköihin tarkkaillen mahdollisia salakuuntelijoita, joita ei kaikesta huolimatta näkynyt minkä hän päätteli johtuvan joulutanssiaisista.
He valitsivat kirjaston perimmäisen pöydän ja asettuivat istumaan siihen; Hugo levittäen kädet pöydälle ja Roxanne pitäen ne levollisesti sylissään valmiina juoksemaan minä hetkenä hyväänsä pois. Hugo henkäisi syvään ja järjesteli sanoja päässään kuin palapelin paloja.

”Minä en ole ollut täysin rehellinen sinulle”, hän aloitti hyvin epämääräisesti ja katsoi pöydällä lojuvia käsiään. ”Tai siis… Sinä olet ollut minulle enemmänkin hyvä ystävä kuin serkku viimepäivinä.” Hugon oli mahdotonta pukea asiaa sanoiksi ja yhä vaikeampaa, kun hän kohotti katseensa käsistään Roxannen suklaanvärisiin silmiin, kinuskinvärisiin kasvoihin, joita kehystivät tummat, pitkät hiukset. Hänen oli pakko repiä katseensa irti niistä, jotta voisi keskittyä siihen mitä seuraavaksi aikoi sanoa. ”Sinulla ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa, vaan kyse on minusta.”
Roxanne huokaisi syvään ja kohotti kulmiaan. ”Voisitko mennä jo asiaan? Tarkoitan, että meillä tytöillä kestää valmistautua pitempään tanssiaisia varten kuin teillä pojilla.”
Roxannen patistus ei tehnyt Hugon oloa yhtään sen helpommaksi, mutta nieleskeltyään hetken hän päätti kerätä kaikki voimanrippeet sanoakseen:
”En tajua miten tähän ollaan tultu, mutta minä… Minä pidän sinusta.”
Sen sanominen tuntui kuvottavalta. Hugo olisi voinut porata itsensä maanrakoon, ellei se olisi tarkoittanut sitä, että hän tippuisi vain kerrosta alaspäin ja joutuisi kohtaamaan uudestaan Roxannen. Hän tiesi, että tyttö katsoi varmasti häntä uskomatta korviaan, mutta juuri kun Hugo oli päättänyt mielessään juosta nopeasti Rohkelikkotorniin ja pysyä siellä, Roxanne veti syvään henkeä ja sanoi:
”Sinä siis tarkoitat, että pidät minusta ystävämielessä?”
Hugo tunsi käsiensä hikoilevan ja vapisevan pöydän päällä, joten hän joutui vetämään ne kiireesti piiloon.
”Minä valehtelisin, jos sanoisin pitäväni sinusta vain ystävämielessä.” Hugo kohotti nyt katseensa häpeilemättömästi Roxannen kasvoihin. Tytön kasvot olivat täysin ilmeettömät; niistä ei pystynyt lukemaan minkäänlaisia tunteita.

”Vaatii mahdottomasti rohkeutta tulla kertomaan tuollainen asia”, Roxanne sanoi ja raaputti kynnellään pöydän puupintaa. ”Minä ihan totta arvostan sitä, mutta… Mitä tekemistä sillä on minkään kanssa?”
”Se, että minä pidän sinusta ja sinä olet minun serkkuni”, Hugo selvensi rypistäen otsaansa kun näytti siltä, että Roxanne ei osoittanut minkäänlaisia hämmästyksen merkkejä.
”Se siitä tekeekin merkityksemättömän seikan”, Roxanne vastasi rauhallisella äänellä ja katsoi syvälle Hugon silmiin. ”Sinä olet minun serkkuni. Mikään ei tule muuttumaan, kaikki pysyy tällaisena.”
”Mutta…” Hugo ei käsittänyt millä tavalla Roxanne tuntui suhtautuvan koko asiaan. Hän näytti ottavan koko jutun paremmin kuin jopa Rose, vaikka olikin se johon koko asia kohdistui. ”En minä halua mitään draamaa meidän välillemme, en sanonut siksi pitäväni sinusta. Haluan, että tämä selvitetään. Haluan, että sinä saat minut järkiini!” Hugo löi kiivastuneena nyrkkinsä pöytään ja laski päänsä alas, sillä hän ei halunnut tytön näkevän kuinka hän joutui räpyttelemään silmiään tiheään tahtiin, jotta kyyneleet eivät vierähtäisi hänen poskilleen.
”Sinä voit sanoa itsestäsi mitä tahansa”, Roxanne aloitti. ”Mutta miksi tämän pitäisi muuttaa minun suhtautumistani sinuun? Et voi päättää kenestä pidät, niin kuin en minäkään.”
Hugo naurahti ivallisesti. ”Niin, sinulla sentään ihastukset rajoittuvat suvun ulkopuolelle.” Hän nosti katseensa juuri parahiksi nähdäkseen tytön kallistavan päätänsä.
”Sanoinko minä todella niin?”
”No”, Hugo aloitti sävyyn, joka viesti hänen hermostuneisuudestaan, sillä hän alkoi vähitellen tuntea itsensä jälleen nöyryytetyksi, ”kerran sinä ainakin mainitsit, että Austin on hyvännäköinen. Se kielii siitä, että saattaisit hyvin todennäköisesti olla myös ihastunut häneen.”

Tässä vaiheessa Roxanne kallisti yhä jyrkemmin päätään. ”Todellako? Viimeksi kun tarkistin, niin Austin ei ollut minun makuuni. Puolestaan myönnän, että olen… tuntenut samoin sinua kohtaan.” Hugon silmät pyöristyivät ja leuka oli loksahtaa auki. ”Mutta se oli aikoja sitten.”
”Sinä siis -?”
”Ymmärrän sinua, koska olen kokenut saman”, Roxanne täsmensi nyökkäillen.
Hugo katsoi häntä ymmällään sydämen pamppaillessa rintakehässään kuin se lähtisi pian irti. Hän ei voinut olla enää täysin varma siitä, että Roxanne oli todella ymmärtänyt hänen tarkoituksensa.
”Sinä pilailet”, Hugo totesi kun hän ei keksinyt mitä muutakaan voisi sanoa. ”Olisit kyllä kertonut minulle aiemmin, jos sinä todella – ”
”En kertonut, koska tiesin sen olevan ohimenevää!” Roxanne kiiruhti vastaamaan. ”En minä ehkä olisi uskaltanut kertoa siitä niin kuin sinä, mutta koin sen myös turhaksi, sillä tiesin että se menee ohi hetken päästä. Ja olin täysin oikeassa.”
”Joten sinä et ole ollenkaan kauhistunut tästä koko sopasta?” Hugo varmisti.
Roxanne pudisti päätään, jolloin Hugo tunsi rentoutuvan kaikista niistä näkymättömistä kahleista, jotka olivat puristaneet häntä kaikkialta koko sen ajan, kun he olivat istuneet kirjastossa.
”Ja meidän ei tarvitse alkaa pakoilla toisiamme?” Hugo jatkoi yllättyneenä ja tunsi suurta kiitollisuutta kun Roxanne jatkoi pudisteluaan.

”Sitä paitsi tänään sinulla on mainio tilaisuus löytää joku kiinnostava tyttö tanssiaisista”, Roxanne sanoi hymyillen. ”Minä voin vaikka esitellä sinut parille minun kaverilleni – ”
”Ei, ei se ole ihan totta tarpeen”, Hugo perääntyi. ”Tarkoitan, että… En tahdo tällä hetkellä ketään. Minulla… tai siis meillä on tänä vuonna V.I.P:t, joihin on harjoiteltava.”
”Ai, tietysti”, Roxanne mumisi nyökäten hitaasti. Kun heidän välilleen syntyi kiusallinen hiljaisuus, Roxanne tarkkaili vastapäätä istuvan Hugon kasvoja, jotka välttelivät hänen omiaan, ja sanoi sitten matalalla äänellä: ”Sinä olet minun paras kaverini, Hugo. Mikään ei muuta sitä tosiasiaa.”
Vasta siinä vaiheessa Hugo todella nosti katseensa tytön silmiin ja luotti hänen sanoihin koko sydämellään samalla kun sanoi:
”Niin sinäkin minun.”

***

Kun joulutanssiaisiin oli enää vain puoli tuntia aikaa, Rohkelikkotornissa vallitsi täyskaaos. Oleskeluhuone oli täyttynyt ensi- ja toisluokkalaisista, jotka hätäilivät lähinnä vain siitä missä heidän ystävänsä sillä hetkillä olivat. Puolestaan James oli pyyhältänyt takaisin makuuhuoneeseen, kun tunkeilu väenpaljouden sekaan näytti todella vastenmieliseltä vaihtoehdolta. Hän seisoi yksin huoneessa sänkynsä viereen ripustetun kokovartalopeilin edessä ja yritti solmia kravaattiaan kauluspaitansa ympärille, vaikka jo kolmetoista tuloksetonta yritystä oli takana.
”Ai HITTO!” hän ärähti ja riuhtaisi kravatin kaulastaan sänkynsä päälle kun se ei mennyt tälläkään kerralla kaulaan. Nostaessaan katseensa takaisin peiliin James oli säikähtää, sillä sieltä häntä katsoi vakavissaan Cadran kasvot. Hän käännähti äkisti ympäri ja änkytti: ”Mitä sinä täällä teet?”
Cadra ei sanonut halaistua sanaa, vaan käveli Jamesin eteen sängyn vierelle ja nappasi kravatin päiväpeiton päältä. Sitten hän löysäsi sen kaula-aukkoa ja pujotti kravaatin pojan kaulaan. James päätti myös pysyä hiljaa ja tutkaili sen sijaan Cadran kasvoja ja tukkaa, joka oli kiinnitetty siistiksi nutturaksi päälaelle.
Ja kun Cadra sai kravaatin siististi Jamesin kaulaan, hän vetäytyi pojasta kauemmas ja katsoi melkein anteeksipyytävänä Jamesin silmiin. James puolestaan tuijotti häntä hölmistyneenä takaisin, sillä viimeksi Cadra oli huutanut hänelle ja pitänyt monta päivää mykkäkoulua. James oli joutunut yksin viimeistelemään joulutanssiaisia, sillä Cadra ei ollut astunut hänen huoneeseensa ennen kuin vasta tänäpäivänä.
”Miksi sinä tulit?” James toisti kysymyksensä ja tuijotti ilmeettömänä tytön kasvoja.

”Koska se tuntui oikealta”, Cadra vastasi alakuloisena. ”Koska minä… Minä tavallaan tajusin jotain Adamin kuoleman johdosta. Tajusin, että ystävän voi menettää milloin tahansa ja jokainen hetki on ainutlaatuinen.”
James katsoi Cadran kimmeltäviä silmiä, jotka täyttyivät kyynelistä. Sillä samaisella hetkellä James unohti sen kaiken vihanpidon, jota hän oli pitänyt muutaman päivän ajan – hän unohti sen kaiken katsoessaan Cadraa. Hän ei tiennyt miksi, mutta yhtäkkiä James ei voinut yksinkertaisesti olla vihainen kaikista sanoista, joita hän oli niellyt ja miettinyt vielä hetki sitten ennen tytön saapumista huoneeseen.
”Ja minun kai täytyy pyytää sinulta anteeksi, että käyttäydyin typerästi – ” Cadra aloitti, mutta James johdatti hänet istumaan ja sanoi väliin:
”Ei, minun täytyy pyytää anteeksi minun ahdisteluani. Minä ymmärrän nyt todella, että meidän täytyy – täytyy olla vain ystäviä. Ja niin on minusta parasta, molempia ajatellen.”
Cadra katsoi Jamesia silmiin ja nyyhkäisi. ”Todellako?”
James nyökkäsi takaavasti. ”Ei se ole minulle ongelma – tai siis…” Hän rykäisi niin, että Cadra varmasti tajusi pointin. ”Tietysti se on hankalaa, tiedäthän, mutta kyllä minä pystyn siihen. Meressä on muitakin kaloja – harmi vain, että sinä olet niistä täydellisin.”
Cadra aukaisi suunsa, mutta James kiiruhti lisämään: ”Anteeksi, se oli asiaton kommentti.”
”Ei se mitään – minä vain – ”

”Kuule, unohdetaanko tämä koko juttu?” James kysyi nopeasti, sillä hänestä tuntui ikävästi siltä, että oli puhua sivusuunsa. ”Tanssiaisiin on noin kaksikymmentä minuuttia ja olen lievästi sanottuna ollut hiukan… Hmm, miten sen sanoisi… Ollut hiukan hermona, että aiotko sinä ilmaantua paikalle vai et. Oli miten oli, asianhaarani on se että joko mennään?”
Cadra aukaisi suunsa sanoakseen jotain, mutta muutti nähtävästi mielensä sopertaessaan: ”Joo, tietysti… Meidän kai täytyy tarkistaa onko kaikki kohillaan.”
”Aivan”, James täsmensi ja avasi Cadralle oven. Hän puikahti oveaukosta ulos James perässään ja he kävelivät rinnatusten Rohkelikkotornin portaat alas Suureen portaikkoon.
”Oletko sinä tehnyt ahkerasti töitä?” Cadra kysyi sitten kun he ohittivat toisen kerroksen.
James kohautti harteitaan ja näytti miettivän hetken. ”Hmm… En.”
”Ai”, Cadra sanoi kummastuneena. ”Minä luulin, että lupasit professori McGarmiwalle – ”
”No en ahkerasti”, James selvensi, ”mutta tein työni kyllä. Ja sinunkin työsi, sillä aikaa kun sinä puolestasi pidit mykkäkoulua.”
”Anteeksi”, Cadra sanoi virnistäen pahoittelevasti. ”Entä, saanko minä udella hieman mitä sali pitää sisällään?”
Jamesin kasvoille kohosi hymy kun hän pudisteli päätään myhähtäen. ”Etpä toivoisi näkeväsi kun tulet näkemään. Sinun jälkeesi”, hän sanoi kun he olivat viimein tulleet marmoriportaiden yläpäähän. Cadra katsoi epävarmasti poikaa, mutta askelsi sitten portaat alas katse tiiviisti Suuren salin oven messinkikahvassa. Hän paloi halusta tarrata siitä kiinni ja vetää ovet auki heti, ellei James olisi estänyt sitä menemällä seisomaan ovien eteen.

”Minua pelottaa hivenen”, Cadra mumisi yhteenpuristettujen hampaiden välistä, sillä hän kihisi jännityksestä nähdä Jamesin aikaansaannos.
”Olen tehnyt sinne pikkuriikkisiä lisäyksiä”, James varoitti häntä ja tarttui määrätietoisesti kahvaan. ”Mutta noin muuten sinä tulet rakastamaan sitä.” Hän ei edes odottanut Cadran olevan valmis vetäessään Suuren salin ovet auki. Cadra oli sulkenut silmänsä samaan aikaan ja aukaisi ne vasta sitten varovasti kun James odotti hänen mielipidettään hiljaisena.
Suuri sali näytti täsmälleen siltä kuin he olivat sen yhdessä suunnitelleetkin. Se oli somistettu sinihopeiseksi ja sen reunoja kehysti kaksi suurta ja neljä pientä kuusta, niiden keskellä salia oli pitkien tupapöytien sijaan monia ympyränmuotoisia pöytiä, joiden päällä olivat Cadran suunnittelemat hopeiset ottimet ja kynttilänpidikkeet. Takaseinustalla opettajien pöytien sijaan oli siniseksi koristeltu lava, jonka yläpuolelle oli ripustettu suuri valkoinen, silkkinen kangas, jossa luki isoilla kirjaimilla Syöjättäret rulettaa!. Cadra vilkaisi Jamesia eikä voinut olla hymyilemättä.
”Tämä on… James, tämä on todella kaunista!” Cadra henkäisi ja astui saliin ihastelemaan näkyä ympärillään. Hän kosketti sormenpäillään erästä hopeista lautasta yhdessä pöydässä ja asteli hämmästellen salin keskiosaan, johon James oli kaiketi raivannut tilaa tanssilattiaa varten.
”Onko?” James kysyi ihmeissään. ”Minä vain yritin miettiä päässäni millaisesta sinä pitäisit ja sitten siitä tuli tällaista.”
”Sinä onnistuit siinä täydellisesti!” Cadra hihkui ja pomppi tanssilattialla tasajalkaa. Sitten hän lopetti pomppimisen ja katsoi hengästyneenä ympärilleen, kunnes vakavoitui. ”Mutta missä kuoro on? Sinä sanoit, että sait heidät tulemaan tänne.”

James köpötteli tytön viereen ja taputti häntä rauhoittavasti olkapäähän. ”Ole huoleti. He ovat takahuoneessa valmistautumassa ja tulevat sitten kun annan heille merkin. Kaikki on kunnossa. Mitä minä olisin muka voinut unoh-?”
”James… Mitä nuo ovat?” Cadra keskeytti hänet ja osoitti Suuren salin katonrajaan. James katsoi hänen sormensa osoittamaan suuntaan ja kurtisti kulmiaan. Sitten hän älysi mitä tyttö tarkoitti ja hänen kasvoilleen kohosi idioottimainen virne.
”Ne ovat misteleitä tietysti!” James huudahti iloisesti. ”Mutta eivät mitä tahansa, sillä – ”
Cadra katsoi häneen silmät sirrissä ja sihisi matalalla äänellä: ”Sinä siis päätit sittenkin koijata professori McGarmiwaa?”
”No… Pakkohan minun oli jotain viihdykettä keksiä illaksi!” James yritti selittää.
”Mutta James, nehän lentävät!” Cadra henkäisi ja katsoi huolestuneena misteliä, joka levitteli siipiään ja lensi päästä päähän ympäri salia. ”Mistä lähtien misteleillä on ollut siivet?”
”Totta kai ne lentävät!” James yritti selittää kuin se olisi arkipäivää. ”Miten muuten ne jahtaisivat ihmisiä ja saisivat heidät suutelemaan?”
Cadran silmät olivat pullistua ulos hänen pääkopastaan. ”Jahtaavat ihmisiä? Ei, ei, ei. Me otamme ne pois ja vietämme tanssiaiset ilman niitä. Minä en ole varma tahdonko suudella ketä tahansa Tylypahkan poikaa tänä iltana.”
”Oletko hullu? Tietenkään me emme ota niitä pois!” James älähti kauhuissaan. ”Tämä on nerokkuuteni perikuva! Cadra, minä pyydän…”

Tyttö loi Jamesiin vielä viimeisen varoittavan katseen, mutta huokaisi lopulta syvään ja riiputti päätään hartioidensa välissä. ”No HYVÄ on. Tämän kerran.”
”En voi sanoin kuvailla kuinka helpottunut olen”, James huoahti ja samalla loikkasi lavan reunalle istumaan. ”Minä todellakin tahdon näiden juhlien onnistuvan. Tahdon, että ihmisillä on mukavaa.”
Cadra tuijotti melkein yllättyneenä pojan pähkinänruskeita silmiä, jotka kaarsivat tanssilattian jokaisen kolkan hitaasti aivan kuin hän ei olisi tahtonutkaan katsoa Cadraa silmiin. Tämä tajusi kuinka hän oli kuullut James Potterin suusta ensimmäistä kertaa jotain myötätuntoista.
”Eniten minä kai tahtoisin, että Rose tulisi tänne”, James jatkoi välittämättä hiljaisuudesta, joka heidän kahden välilleen oli langennut, ja keikutteli jalkojaan lavan reunalla. ”Vaikka onhan se sanomattakin selvää, että häntä ei huvita juuri nyt. Hän vain… Hän oli niin iloinen joulutanssiaisista. Ajatella, että hänen parinsa makaa nyt kuolleena tuolla jossain.”
”Minusta jonkun pitäisi puhua avoimesti Adamin kuolemasta”, Cadra sanoi lujasti. ”En voi käsittää miksi rehtori Rhialdor ja kaikki vähättelevät koko juttua! Kukaan ei ole maininnut sanallakaan, miten Adam kuoli tai edes jos joku hänet tappoi. Minusta asia on vain ohitettu pelkällä olankohautuksella, eikä ihme että Rosekin on poissatolaltaan.”
”No, me saamme kuulla tarkemmin Teddyltä”, James sanoi. ”Teddyllä on vaitiolovelvollisuus, mutta Albus sanoi ainakin kysyvänsä häneltä. Hän kokee sen jollain tapaa tärkeäksi.”
Cadra oli aikeissa sanoa jotain, mutta nyökkäsi sitten hitaasti ja lennätti katsettaan ympäri salia kuin etsien jotain. Hänen päänsä kääntyi lavalle ja hän nousi seisomaan katsellen rumpuja ja kitaroita lavan päällä.

”Mitä?” James kysyi äkisti ja katsoi Cadraa.
Cadra loi vielä viimeisen katseen kitaroihin ja rumpuun, kunnes siirsi silmänsä Jamesiin. ”Pidetään tanssiaiset muistoksi Adamille.” James katsoi häneen hölmistyneenä, muttei ehtinyt sanoa halaistua sanaa kun tyttö oli loikkinut lavalta alas ja rynnännyt oville. ”Minun täytyy löytää moottoripyörä!”
”Niin mutta, Cadra!” James huusi hänen peräänsä kun sai puhekykynsä takaisin. ”Me emme… Me emme voi!”
Cadra oli jo melkein Suuren salien ovien luona, kun hän pysäytti juoksuaskeleensa ja käännähti hitaasti Jamesin puoleen. ”Miksi?”
James katsoi häntä empien ja hypisteli käsiään. ”Se herättäisi ihmisissä pikemminkin iloisuutta kuin… surua. Enkä voi moittiakaan heitä siitä, koska tanssiaisten idea on hauskuuttaa ennemmin kuin itkettää.”
Cadra katsoi häntä silmät säkenöiden ja hengitys laukaten rintakehässään. ”Minä tiedän sen. Mutta minä… Minä taisin keksiä jotain.” Ja sen sanottuaan hän tarttui viimein Suuren salin ovenkarmeihin ja riuhtaisi ne auki juostessaan eteissaliin pois Jamesin näköpiiristä.

***

Kun Albus ja kumppanit astuivat Suureen saliin omissa jonomuodostelmissaan, he äimistyivät Jamesin ja Cadran kättenjälkeä, sillä se oli kaikkien mielestä loistavaa ja paljon enemmänkin. Deneb oli ylimalkaan sitä mieltä, että Jamesista tulisi maailmankuulu sisustussuunnittelija joskus hamaassa tulevaisuudessa, mille Albus ei voinut kuin nauraa. Hän kuitenkin ihaili salia sen lattiasta kattoon eikä voinut uskoa, että hänen epäjärjestyksen valtiaana pidetty veljensä oli saanut jotain niin kaunista ja siistiä aikaiseksi. Professori McGarmiwa unohtaisi taatusti edes hetkeksi erimielisyytensä Jamesia kohtaan heti salin nähtyään.
”Ensiksikin minun on sanottava, miten inhottavalta tuntuu seisoa tässä kun yksi koulumme oppilaista on menettänyt henkensä viime yönä”, James aloitti vakavalla äänellä salin etupäässä pitäen mikrofoonia kädessään ja antoi katseensa kiertää ympäri salia. ”On epäreilua, että hän ei voi olla nauttimassa täällä meidän kanssamme… Hänen piti tanssia meidän kanssamme tänä iltana, mutta… Hän ei tule. Tämä on varmasti ikävin aika pitää joulutanssiaiset, mutta yritetään me nauttia Adam Frischin puolesta, sillä hän olisi taatusti ansainnut yhtä hauskat tanssiaiset kuin me kaikki.”
Cadra astui askeleen eteen ja tarttui häntä kädestä kiinni Jamesin katsoessa hämmästyneenä takaisin.
”Me päätimme aloittaa tämän illan tanssiaisilla, jota olemme harjoitelleet taukoamatta muutaman kuukauden ajan. Sen jälkeen kotitontut tarjoilevat meille heidän valmistamaansa jouluruokaa ja kuuntelemme kun kuoro laulaa meille kaksi kaunista kappaletta”, Cadra sanoi mikrofoniin.

”Kuoron jälkeen saatte käydä vapaasti kiinni jälkiruokaan ja seurustella keskenään kun on meidän yllätysnumeromme aika ja illan huipuksi… Syöjättäret!” James huudahti ja sai yleisössä aikaan hurrauksia ja vislauksia.
Ja kun James sekä Cadra laskeutuivat alas lavalta, James nyökkäsi professori Lipetitille merkiksi käynnistää musiikki. Siinä vaiheessa Albus vilkaisi vieressään seisovaa Chloea, joka hymyili hänelle jännittyneenä takaisin. Hän kohotti tytölle kämmenensä, johon Chloe tarttui juuri kun musiikki pyörähti käyntiin. James ja Cadra olivat jonon etupäässä ja aloittivat tanssinsa liihottaen tanssilattialle kevyin askelin. Se näytti niin helpolta, että hetken heitä katsellessaan Albus havahtui Chloen tyrkintään ja tajusi heidän vuoron olevan lähellä.
”Me olemme seuraavaksi! Ja muista: sinä astut vasemmalla”, Chloe jakeli viimehetken neuvoja, kunnes heidän edessään tanssivat Susan ja Deneb olivat menneet ja oli heidän vuoronsa.
Albus askelsi eteen vasemmalla jalalla ja huokaisi helpotuksesta huomatessaan, että he tanssivat Chloen kanssa samassa tahdissa. Hän yritti pitää katseensa tytön silmissä, mutta peläten omiin jalkoihinsa sotkeutumista Albuksen oli pakko seurata vähän väliä jalankärkiään.
”James ja Cadra näyttävät oikein suloiselta parilta”, Chloe kommentoi katsellessaan muinamiehinä muodostelman etuosaan.
Albus katsahti hätääntyneenä veljeensä ehtiäkseen juuri parahiksi huomaamaan heidän hymyilevän lämpimästi toisilleen. Sitten hänen oli jälleen pakko siirtää katse jalkoihinsa ja keskittyä.

”Olisin voinut lyödä vaikka vetoa, että eilen he olivat vielä pahimpia vihollisia”, Albus sanoi.
”Mistä sinä niin päättelet?”
Albus pyöräytti Chloea pari kierrosta kätensä ympärillä. ”Siitä, että James oli hirmu tuohtunut kun mainitsinkaan Cadrasta. Ehkä hän rikkoi vain ystävyysvalaansa.”
”Ystävyysvalaansa?” Chloe toisti kulmat koholla. ”Mihin jäi herkkispuoli?”
”Cadra ei nähtävästi pidä tästä niin kutsutusta herkkispuolesta”, Albus selitti. ”Heillä on… monimutkainen suhde.”
”Näyttää siltä kuin kaikilla olisi monimutkainen suhde”, Chloe hymähti pienesti ja nosti reitensä Albuksen käsivarrelle.
”Miten tuo muka pitäisi ottaa?”
Tyttö naurahti leikittelevästi. ”En minä puhunut meistä. Tarkoitin myös Scorpiusta ja Rosea.”
”Scorpiusta ja Rosea? Ei ole mitään Scorpiusta ja Rosea”, Albus sanoi automaattisesti. ”Rose menetti juuri hänen oletetun poikaystävänsä ja syyttää siitä Scorpiusta. Ei TODELLAKAAN ole Scorpiusta ja Rosea.”
”Minä kun luulin vasta, että se olisi sinusta hyvä juttu.”
Albus olisi pyöräyttänyt silmiään, ellei se olisi tarkoittanut sitä, että hän olisi joutunut irrottamaan katseensa jaloistaan.
”Se ON hyvä juttu!” hän sanoi kärsimättömästi. ”Mutta hieman epätodennäköistä tilanteen huomioiden.”
”He kumpikaan eivät ole salissa”, Chloe pisti vastaan.

”Koska todennäköisesti kuristaisivat toisensa, jos näkisivät!” Albus puuskaisi kuin vähäjärkiselle. ”Heillä on aina ollut monimutkainen suhde… Sellainen viha-rakkaus-juttu, jos tiedät mitä tarkoitan.”
Chloe ei tyytynyt muuta kuin nyökkäämään, sillä hän oli täysin ymmällään Albuksen ristiriitaisista puheista. Tanssin jälkeen he asettuivat yhdessä Denebin ja Susanin kanssa yhteiseen pöytään ja löysäsivät kravattejaan ja tanssikenkiään pitkän tanssin jälkeen.
”Kaulassani ei kulje pian veri”, Deneb puuhkaisi iskiessään kravatin pöydän päälle kuin se olisi poltellut hänen käsiään. Susan puolestaan katsoi sitä kuin siitä irtoaisi kamala haju hänen nenänsä alleen ja käänsi päänsä toiseen suuntaan. Albus kohotti kulmiaan Denebille, joka nojautui enemmän häneen päin kuiskatakseen: ”Hän loukkaantui siitä kun astuin kahdesti hänen varpailleen. Eikä hänen edes käynyt kuinkaan!”
Albusta huvitti mielettömästi. ”Kahdesti? Ja hän suuttui tuolla tavalla?”
”No okei, viidesti”, Deneb myönsi surkeana. ”Mutta katso häntä! Hänen ei käynyt kuinkaan.”
”Sinä olet toivoton tapaus, D”, Albus sanoi pudistellen päätään hymynkare huulillaan. Deneb ei ehtinyt vastata, sillä hänen huomionsa keskittyi nyt kokonaan pöydille ilmestyneisiin kattiloihin ja hopeisiin tarjottimiin, joihin oli pinottu kasapäin ruokaa. Hän alkoi kauhoa jokaisella ottimella itselleen ruokaa kaikkein nopeimpaan tahtiin kun muut vielä miettivät mitä tahtoivat syödä.
”Susan, mikä kapistus sinulla on oikein päässäsi..?” Chloe kysyi pian varovasti ja osoitti hänen päälakeaan. Albuskin katsoi sitä ja huomasi hänen päänsä yläpuolella muhkura- ja vihreäoksaisen hökötyksen, jolla oli nahkeat vaaleanvihreät lehdet ja joka leijui kärsivällisenä Susanin päälaen yläpuolella tekemättä mitään.

”Mitä ihmettä?” Susan parahti huomatessaan sen.
”Sehän on misteli!” Chloe huudahti säteillen. Samalla Susan yritti ravistellä päätään ja keinua tuolissaan laidasta laitaan, mutta misteli ei jättänyt häntä rauhaan.
”Mitä hittoa se tahtoo?” Susan ärähti samaan aikaan kun misteli alkoi pudottaa lehdistään kylmiä lumihiutaleita, jotka leijailivat hänen ylöskiinnitettyyn nutturaansa ja sulivat. ”Minun hiukseni! Se pilaa minun kampauksen!”
”Se kai haluaa, että…” Chloe aloitti ja vilkaisi Denebiä. Samaan aikaan myös lumihiutaleita ilmestyi enemmän ja ne pyryttivät pian tiheään tahtiin Susanin niskaan. ”Se haluaa, että sinä suutelet jotakuta!”
Susan katsoi häntä kuin vähäjärkistä. Myös muut oppilaat salissa olivat huomanneet meneillään olevan kriisin, jolloin he kuulivat salin etupäästä Jamesin hyvin vahingoniloisen huudon:
”Homman nimi on se, Susan, että sinun täytyy kaulailla nyt meidän kaikkien nähden!”
Susan näytti siltä kuin oksentaisi pian. Hän yritti hätistää misteliä kauemmas itsestään, mutta mitä enemmän hän teki niin, sitä enemmän lumihiutaleita satoi hänen niskaansa.
”Minä voin auttaa sinua…” Deneb aloitti varovasti, mutta Susan huitaisi kättään ja pinkaisi salista ulos misteli perässään. Osa oppilaista nauroi ja kääntyi takaisin pöyntiinsä syömään kun huomasivat, että Susan ei aikonut palata takaisin. Deneb kohautti harteitaan ja iski kiinni kinkkusiivuunsa. ”Hän on aina vähän lyhytjänteinen. Se olisi voinut olla hauskaa.”

”Todellakin”, Albus mutisi suupielestään huvittuneena.
Ja kun he kaikki kolme pääsivät lopulta syömään ja nauttimaan tunnelmasta, James napsautti sormiaan lavan reunassa ja kuorolaiset ilmestyivät Suuren salin salaovesta, josta myös Albus oli aiemmin saapunut kaksi kuukautta sitten omiin syntymäpäiväjuhliinsa. Kuorolaiset olivat pukeneet siniset kaavut ylleen ja he asettuivat siistiin riviin lavan eteen Jamesin avustaessa heitä.
Albus ei voinut olla hymyilemättä nähdessään veljensä niin täpinöissään saadessaan johtaa jotain juhlaa sillä tavalla. Hän nappasi mikrofonin käteensä ja sanoi siihen:
”Kuorolaiset laulavat ensimmäisen kappaleensa, jonka nimi on The first time ever I saw your face.” Sen sanottuaan James asetti mikrofonin telineeseen kuorolaisten eteen ja loikkasi sivummalle etummaiseen pöytään Cadran seuraksi.
Kun kuoro aloitti laulunsa, samaan aikaan ilmestyivät jälkiruuat pöytiin. Chloe nappasi eteensä suklaavaahtoa ja tarjosi siitä lusikallisen Albuksellekin. Deneb katsoi haikeana puolestaan omaa tyhjää vierustaansa, jonka Susan oli hetki sitten jättänyt jälkeensä. Albus päätti nielaista suunsa tyhjäksi nojautuessaan Denebiin päin.
”Onko kaikki hyvin?”
Deneb kohautti harteitaan. ”Meidän piti olla tämä ilta kahdestaan, ja nyt minä istunkin katselemassa kun te pidätte hauskaa. Ei millään pahalla.”
”Mikset hae häntä takaisin?” Albus kysyi.
”No koska hän on niin kamalan itsepäinen ettei tule!” Deneb tuhahti ja risti käsivartensa. ”Hän ajattelee mieluummin vain itseään.”

”Kai sinäkin mahdut kuvaan?” Albus yritti, mutta Deneb puisteli päätään.
”Anna olla, Al. Minä menen kiusaamaan hetkeksi Hugoa, Roxannea ja Lilyä. Nähdään.” Deneb heilautti laiskasti kättään ja laahusti pöytään, jossa muut istuivat. Ainoastaan Chloe ja Albus jäivät enää istumaan pöytään Susanin ja Denebin lähdettyä.
”Mikä vialla?” Chloe kysyi hetken päästä kun Albus lakkasi tuijottamasta Denebin perään ja kääntyi takaisin tyttöön päin.
”Susan ei malttanut nähtävästi odottaa edes jälkiruokaan kun pilasi jo Denebin joulun”, Albus selitti.
”Nähtävästi Scorpius ei ole tullut vieläkään – hän olisi voinut olla Denebin pari”, Chloe sanoi etsien katseellaan Scorpiusta kuin hän sittenkin vain leikkisi kuuropiiloa.
”Hauskaa, Chloe”, Albus mumisi ja irvisti. ”Misteli on jo kenties saanut Scorpiuksen kiinni ja hukuttaa häntä parhaillaan lumen peittoon.”
”Ei Scorpius nyt niin typerä olisi, etteikö suutelisi jotain tyttöä.”
”No, hän sai tavallaan tarpeeksi Isabellasta”, Albus sanoi. ”Kurjaa, että hänen täytyy viettää tämä ilta yksin.”
”Eikö Scorpius aikonut tulla tanssiaisiin?” Ja kun Albus pudisti päätään, Chloen silmät suurenivat. ”MIKSI? Voihan hän silti tulla, vaikkei hänellä ole paria!”
”Se on Scorpiuksen logiikkaa”, Albus totesi ja nappasi vaahtoa täynnä olevan lusikan Chloen kädestä ja ammensi sen suuhunsa.

***

Scorpius katseli Päivän Profeettaan painettua kuvaa rehtori Rhialdorista, joka kääntää selkänsä juuri parahiksi kun painaa samalla takanaan oven kiinni. Rhialdor näyttää kuvassa todella väsyneeltä, eikä Scorpius voi olla miettimättä mitä Tylypahkassa oli oikeastaan tapahtunut kyseisenä iltana. Hän taitteli lehden neljään osaan ja nakkasi sen palavaan takkatuleen oleskeluhuoneessa. Sitten Scorpius oikaisi itsensä pystyyn sohvalta ja hieroi ohimojaan hermostuneesti.
Hän oli luultavasti ainut rohkelikoista, joka lojui oleskeluhuoneessa tanssiaisien sijaan. Hänen ei itse asiassa alunperin kuulunut olla siellä, vaan salissa ystäviensä kanssa, mutta jokin esti Scorpiusta astumaan jalallakaan tuohon paikkaan. Se ei ollut kukaan oppilaista, opettajista, auroreista – ei kukaan velhomaailmasta tai muualtakaan. Se oli hänen sisällään pamppaileva sydän, joka pakotti hänet jäämään Rohkelikkotorniin kiduttamaan itseään syyttävillä ajatuksilla.
Ja nyt Scorpius ei enää kestänyt sitä. Hän olisi antanut melkein mitä vain pystyäkseen ottamaan askeleenkin Suuren salin suuntaan, mutta ei voinut. Silti hänen jalkansa veivät häntä pian Rohkelikkotornin portaita alaspäin. Scorpius tiesi, ettei voisi ikinä katsoa ketään silmiin – ei ainakaan sinä iltana. Hän oli liian tuohtunut tapaamaan ketään.
Hän tiesi kuitenkin yhden paikan, josta voisi saada vastauksia viipymättä. Hän suunnisti askeleensa kohti rehtori Rhialdorin kansliaa, kapusi sinne johtavat portaat ylös ja koputti ovea, johon oli kaiverrettu nimi Elessar Rhialdor, ja odotti. Hän odotti niin kauan, kunnes joutui myöntämään itselleen, että jopa rehtori olisi pitämässä hauskaa joulutanssiaisissa. Ajattelematta seuraavan viiden sekunnin ajan mitä Scorpius teki, hän sulki sormensa nyrkkiin ja iski rystysensä rehtorin ovea vasten.
Hetken aikaa Scorpius oli aikeissa kääntyä takaisin ja etsiä itselleen jotain harsoa, jonka voisi kietaista kätensä ympärille, mutta sitten hän tuli toisiin ajatuksiin. Scorpius vilkaisi vielä kerran olkansa ylitse varmistaakseen, että kukaan ei näkisi hänen seuraavaa tekoaan. Sitten hän kaivoi sauvansa taskusta ja osoitti sillä ovenkarmia lausuen: ”Alohomora!” – tuloksetta.

”Tämäkin pitää tehdä vaikean kautta”, Scorpius tuhahti hiljaa itsekseen ja heristi sauvaansa lukon kohdalla. ”Reklusus janua!” Se oli vanha latinankielinen loitsu, jonka Scorpius oli lukenut isänsä ostamasta loitsukirjasta. Hän ilahtui sen toimivuudesta kun lukko napsahti auki ja Scorpius astui ovesta sisään Rhialdorin kansliaan.
Kanslia oli jätetty hyvin siistiin kuntoon huolimatta siitä, että joulun alla oli tavanomaisempaa pitää kaikki sotkussa, jos niin voisi sanoa. Scorpius painoi oven takanaan kiinni ja asteli edemmäs korkeaa huonetta. Hän oli säikähtää kun kuuli jonkun rykäisevän teennäisesti ja sanovan:
”Rehtori Rhialdor ei ole paikalla.”
Scorpius huojentui kun tajusi, että hänelle ei ollut suinkaan puhunut Rhialdor, vaan yksi muotokuvista seinällä joka silmäili häntä omahyväisesti ylhäältä käsin. Scorpius päätti hyödyntää tilanteen.
”Ai ei ole, vai? Missäs rehtori Rhialdor on?” hän kysyi muinamiehinä ja väänsi kasvoilleen hämmentyneen ilmeen.
Muotokuva naurahti pilkallisesti. ”Typerä poika! Joulutanssiaisissa tietysti! Missä tynnyrissä sinä olet oikein ollut tämän lukuvuoden?”
”No, minä kai sitten odotan hänen paluutaan”, Scorpius sanoi kohauttaen hartioitaan ja oli kääntymäisillään jatkamaan matkaansa Rhialdorin kansioiden pariin, kunnes kuuli takaansa toisen, lämpimämmän äänen:
”Et sinä tullut etsimään rehtoria vai kuinka, Scorpius?”

Hän ei voinut olla läheskään varma siitä, kuka tuon kommentin oli juuri sanonut, mutta kääntyessään takaisin muotokuvien puoleen Scorpius hätkähti nähdessään häntä tuijottavan sinisilmäisen, iäkkään velhon puolikuulasiensa takaa. Ei se, että hän olisi ollut jollain tapaa pelottava tai kauhistuttava näky muutenkaan, vaan se että Scorpius tiesi tasantarkkaan kuka hän oli. Hän oli kuullut sen isältään tuhansia kertoja ja häpesi katsoa Dumbledorea silmiin nyt kun ensimmäistä kertaa elämässään kohtasi hänet.
”Tulin minä”, Scorpius sai vinkaistua, vaikka hänestä tuntuikin oudosti siltä, että Dumbledore osasi lukea selvästi hänen ajatuksiaan.
”Et tullut”, Dumbledore sanoi tyynesti ja piti katseensa yhä Scorpiuksessa. ”Jos sinä olisit tullut tapaamaan rehtori Rhialdoria, olisit varmasti käyttänyt hienovaraisempiakin tapoja päästä sisään. Reklusus janua ei ole mikään helpoin loitsu maailmassa, sitä näet pitää tahtoa tosissaan, jotta se tepsii. Ja sinulla – nähtävästi – se toimi.”
Scorpiuksen niskaa alkoi kihelmöidä ja hän yritti pitää naamansa vakavana samalla kuitenkin tiedostaen, että hänen aikeensa olivat varmasti aika läpinäkyviä. Ja kun hän ei kyennyt vastaamaan rehellisesti, Scorpius pysyi vaiti.
”On viisasta kertoa totuus, Scorpius”, Dumbledore totesi ja hänen huulillaan kävi hymynkare.
Scorpius tuijotti Dumbledorea tietämättä mitä hänen pitäisi sanoa. Ettäkö hän kertoisi muotokuvalle mitä oikeastaan oli tullut kansliaan? Ettäkö hän kertoisi ja sitten muinamiehinä kaivelisi tiedon irti kanslian jokaisesta nurkasta kymmenien silmäparien tarkkaillessa häntä? Hän päätti mieluummin olla paljastamatta mitään ja häipyi muotokuvien tuijotuksen alaisena pois Rhialdorin työpöydän ääreen.

Hänen onnekseen Dumbledore ei sanonut mitään, mistä Scorpius oli vallan kiitollinen. Hän selasi Rhialdorin pöydän jokaisen pergamentin, lehden, kansion… Silti ei mitään Adamin kuolemasta. Hän siirtyi seuraavaksi rehtorin lasikaappien eteen.
”Sinä et löydä täältä mitään”, Dumbledore vihdoin tokaisi Scorpiuksen olan takaa.
”Missä ne tiedot ovat?” Scorpius puolestaan huudahti ja harppoi muotokuvan eteen hermostuneena. ”Minä tarvitsen niitä!”
”Totta kai sinä tarvitset niitä!” Dumbledore huudahti hymyillen. ”Se on täysin ilmiselvää, Scorpius. Sinä tarvitset niitä tietoja, jotta voisit saada selville tekijän ja lohduttaa ystävääsi. Se on kai päivänselvää.”
Scorpius ihmetteli mielessään, miten sellainen muotokuva, joka ei tiennyt maailmanmenoista juuri mitään nököttäessään paikoillaan rehtori Rhialdorin kansliasta, saattoi tietää niin paljon Scorpiuksen sielunelämästään. Hän yritti peittää typertyneen ilmeen kasvoiltaan.
”En tiedä mistä sinä puhut.”
”Minusta tuntuu, että sinä tiedät täsmälleen mistä minä puhun”, Dumbledore jatkoi ja nyökkäili. ”Sinä muistutat hyvin paljon yhtä nuorukaista, jonka minäkin aikoinaan tunsin. Hänellä oli jotain mitä sinullakin on; naamio, jonka alla on kaikkea muuta kuin kylmää. Tiedätkö sinä vieläkään mistä minä puhun?”
Scorpius tunsi olonsa nöyryytetyksi. Hän olisi paljon mieluummin kävellyt ovesta ulos ja jättänyt koko jutun sikseen, mutta näkymättömät kahleet pitivät häntä silti paikoillaan muotokuvan edessä.

”Tiesin aina, ettei isäsi pystyisi tappamaan minua”, Dumbledore kertoi ja katsoi häpeilemättömästi Scorpiusta silmiin. ”Sillä on merkityksensä, joka näkyy sinussa, Scorpius. Jos isäsi olisi tappanut minut, hän olisi luonut jotain raadollisempaa. Hänen kykenettömyytensä tappamaan elää sinussa.”
Tuntui vaikealta seistä henkilön edessä, jota Scorpiuksen isä oli aiemmin uhkaillut sauvalla. Tuntui pahalta kuulla Dumbledoren puhuvan siitä, kun Scorpius oli kuullut isänsä olevan pahoillaan vääristä teoista, kuolonsyöjänä olemisesta… Scorpius räpytti silmiään yhä kiivaammin.
”Joten nyt”, Dumbledore jatkoi ja hymyili lämpimästi hänelle, ”mitä sinun tarvitsee tietää?”
”Minä… Minä haluan vain tietää mitä on tapahtunut”, Scorpius sopersi, vaikka hänellä olikin aavistus, ettei Dumbledore tietäisi asioista yhtään mitään. ”Tai mitä tulee tapahtumaan. Mitä helvettiä tämä kaikki tarkoittaa?”
Dumbledore nyökkäsi kallistaen vain aavistuksen verran päätänsä. ”Sinä tarkoitat Adamin kuolemaa?”
”Minä tarkoitan kaikkia näitä murhia!” Scorpius huudahti. ”Ja minä oletan, että Adaminkin tapaus oli murha.”
”No”, Dumbledore aloitti ja kallisti päätään hiukan enemmän, ”tavalla tai toisella, oli.”
”Mitä tarkoitat?” Scorpius kysyi hermostuneena. ”Kuka hänet murhasi?”
”Se oli tarkoin sunniteltu juttu”, Dumbledore kertoi. ”Hänet murhasi Ruaah, jos tätä termiä haluat minun käyttävän mieluummin.”

Scorpiuksen sydän pysähtyi vain sekunnin murto-osaksi. Hän katsoi silmääkään räpäyttämättä Dumbledorea, joka tarkkaili hänen reagointiaan tyynesti puolikuulasiensa takaa.
”Sinä siis… Tarkoitat, että Hagridin Ruaah?” Scorpius ähki saadessaan puhekykynsä takaisin.
Dumbledore nyökkäsi. ”Mutta ei tarkoituksella. Hän oli näet komennuskirouksen alaisena, mutta siitä auroreilla ei ole vielä pitäviä todisteita.”
Scorpiuksen mieliala laski ajatellessaan Hagridia, joka oli saanut varmasti kuulla uutisista. Siksi kai häntä ei ollut näkynyt muistotilaisuudessakaan Suuressa salissa sinä aamuna.
”Mutta… Miksi juuri Adam?” Scorpius sai kysyttyä. ”Miksei kukaan muu?”
”Kysytkö sinä minulta ihan vakavissasi murhaajan motiivia?” Dumbledore kysyi ällistyneenä ja näytti huvittuneelta. ”En osaa sanoa, mutta luulen, että Adam oli vain väärään aikaan väärässä paikassa. Se oli oiva tilaisuus saada aikaan kaaos, niin kuin hyvin onnistuikin siinä. Koko aamun rehtori Rhialdor on vastaanottanut huolestuneita oppilaita sekä vanhempien räyhääjiä. Kyse on enää Tylypahkan turvallisuudesta.”
”Joten…”
”Sinun täytyy kuitenkin ymmärtää, että pimeyden velhoja on ollut kautta aikojen”, Dumbledore sanoi nyt vakavissaan. ”Ja niitä on vielä tulossa lisää.”
Scorpius katsoi Dumbledorea osaamatta sanoa sanaakaan. Sitten hän kuuli oven suunnasta askelia ja hätääntyi siitä, millaiseen kuntoon hän oli jättänyt ovenkarmin. Hän lausui nopeasti korjausloitsun ja sulki oven perässään vilkaisten vielä viimeisen kerran epävarmasti Dumbledoreen, joka katsoi häneen totisena ja hävisi sitten muotokuvan reunasta näkymättömiin. Scorpius tempaisi oven lopullisesti kiinni ja pinkaisi kanslian portaat alas takaisin käytävälle.
Matkalla Rohkelikkotorniin Scorpiusta seurasi misteli, joka tiputti ikävästi lunta hänen niskaansa eikä hänellä ollut hajuakaan miten sen saisi pois härnäämästä. Loppujen lopuksi Scorpius eksytti sen etäämmäs itsestään ja sulki muotokuva-aukon juuri ennen kuin se ehti seurata häntä oleskeluhuoneeseen saakka.

***

Ja kun mistelit olivat ehtineet kiusaamaan myös muita tylypahkalaisia, James oli kuolla nauruun kun yksi liihotti professori McGarmiwan yllä ja Lipetit joutui mennä kaulailemaan tätä. Cadra oli mulkaissut häntä haudanvakavana ja ohjannut heidät takaisin Suureen saliin pitämään toisiksi viimeistä ohjelmanumeroaan.
”Mutta en minä ole suunnitellut mitään, mitä voisin sanoa Adamista”, James sopersi hädissään. ”Tämä oli kokonaan sinun ideasi, joten sinä saat keksiä sanottavaa ja minä tarjoilen sillä välin yleisölle pikkuleipiä, että pysyvät tyytyväisinä eivätkä nukahda.”
”James, me olemme tässä yhdessä!” Cadra tiuskaisi ja vetäisi pikkuleipäkulhon pojan kädestä. ”Anna minulle viisi minuuttia aikaa, niin lupaan, että hoidan loput – ”
”Viisi minuuttia! Sehän on kuolettavan paljon, ja siinä ajassa minun pitäisi keksiä sanottavaa – ”
”Sitähän sinä teet luonnostaankin”, Cadra naljaisi. ”Puhut vain siksi, ettei olisi hiljaista.”
James mulkaisi häntä murhaavasti. ”No hyvä on! Mutta vain viisi minuuttia ja jos möhläät, niin usutan kaikki kaksikymmentä misteliä kimppuusi.”
”Sovittu siis”, Cadra sanoi loistaen ja ampaisi Suuren salin ovista ulos Jamesin katsoen vielä pitkään hänen peräänsä. Sitten kun vihdoin hän oli palannut takaisin todellisuuteen, James hieroi käsiään yhteen ja loikkasi kuoron ohitse lavan päälle. Hän otti mikrofonin käteensä ja haki sillä huomiota ympäri salia.

”Heipä hei jälleen!” James hihkaisi ja heilutteli kättään. ”Minä ja ystäväni Cadra haluaisimme pitää pienen muistotilaisuuden Adamin kunniaksi, sillä tämä koskettaa jollain tapaa kaikkia ja olisi luonnotonta lakaista asia vain maton alle ja teeskennellä kuin mitään ei olisi tapahtunut.” Kun Jamesin ääni muuttui vakavammaksi, yhä useampi silmäpari kääntyi häneen päin ja puheensorina lakkasi. ”Koska minusta meidän ihan oikeasti pitää muistaa sitä tyyppiä. Moni varmasti tuntee tälläkin hetkellä turvattomuutta ja pohtii, miten tällainen tapahtuma on voinut sattua juuri täällä, tälle kertaa meidän koulussamme…” Ja mitä enemmän James kohtasi muiden katseita, sitä enemmän hänellä oli tunne, että idea oli maailman huonoin. Hän oli James Potter, koulun suosituin poika, naistennaurattaja – kuinka ihmeessä hän seisoi nyt siinä ja puhui tragediasta niin, että hänet oikeasti otettiin vakavasti?
”Hitto, minä en tiedä…” James sopersi mikrofooniin tavoittaen nyt jopa pikkuveljensä katseen, joka oli yllättynyt mutta utelias kuulemaan lisää. James tunsi kielensä kiemurtelevan solmuun suussaan. ”En tiedä mitä voisin… Tämä on… Adam oli…” Hänen päänsä löi tyhjää ja koko sali seurasi tiiviisti hänen jokaista liikettään. James ei voinut olla toivomatta sen enempää, että Cadra tulisi pian.
Ja sitten, kuin pelastuksesta, salin keskeltä yhdestä pöydästä nousi mies, jonka hiukseton päälaki oli ilmeisesti kärsinyt lumisateessa (tai sitten häntä oli vain ahdistellut yksi misteleistä) ja sivuilla rehottavat tummat hiukset hapsottivat hassusti. Hänen päällään oli musta, epäsiisti nahkatakki, joka oli somistettu hihoja myöten erilaisiin niitteihin ja joka muistutti epäilyttävän paljon nahkatakkia, jota Adamilla oli tapana pitää. Mies ei vaivautunut kuitenkaan sen enempään huomioon, jotta olisi tullut mikrofonin eteen, vaan hän jäi seistä könöttämään paikalleen ja viesitti kaikille olemuksellaan ja eleillään, että puheenvuoro oli vaihtunut.

”Adam on… Adam oli minun poikani”, mies sanoi käheällä äänellä ja osoitti sanansa ensiksi Jamesille ja kääntyi sitten vasta muun yleisön puoleen. ”Ja hän olisi tänään täällä, jos eläisi yhä. Hän olisi nauttimassa näin hienoista tanssiaisista teidän muiden kanssa.” Hän piti pienen hiljaisuuden kai odottaen, että joku avaisi suunsa ja sanoisi jotain, mutta kukaan ei sanonut halaistua sanaa.
”Muistan kun Adam puhui ensimmäistä kertaa hänen äitinsä kuoleman jälkeen, että hän haluaisi tulla tänne katsomaan paikkaa, jossa hänen äitinsä oli kerran ollut. Ei siis ihme, että Tylypahka tuli Adamille ensimmäiseksi mieleen. Ja siitä hän sitten saikin ajatuksen tulla tänne”, mies kertoi avoimesti koko salille. ”Hän odotti sitä päivää eniten, kun hän sai kirjeen rehtori Rhialdorilta ja siinä luki, että hän olisi tervetullut Tylypahkaan vaihto-oppilaaksi. Hän oli ikionnellinen kuullessaan sen. Hän lähti Sveitsistä kahdeskymmeneskahdeksas päivä elokuuta, mutta oli koko tämän ajan minuun yhteydessä, joten ne eivät olleet meidän hyvästimme. Yksi ilta Adam jopa sanoi, että… Että hän on tavannut monta hienoa ihmistä Tylypahkassa. Että hän on tavannut Potterit ja he ovat todella mukavia. Ja hänellä oli myös joku todella hyvä ystävä. Adam halusi, että me muuttaisimme Englantiin, että hän voisi opiskella Tylypahkassa kaksi seuraavaakin vuotta.”
James joutui puremaan hammastaan kuunnellessaan herra Frischin puhuvan. Hän ei liioin ollut puhunut koskaan kuin muutaman sanan Adamin kanssa ja oli vaihtanut sitten mielipiteitään ystäviensä kanssa siitä, miten epätyylikkäästi tyyppi pukeutui ja muutenkin oli tosi karmiva.

Herra Frisch huokaisi kerran syvään. ”Ja minä… Minä olisin suostunut siihen, olihan Adamilla ensimmäistä kertaa ystäviä. Ja me opimme hänen äidiltään niin paljon, jopa tämän kielenkin, että muuttaminen ei olisi ollut mikään mahdottomuus. Se vain, että…” Hän hiljeni hetkeksi ja räpytti silmiään lumottua kattoa vasten. James painoi päänsä lattiaa kohti ja kirosi Adamin julmaa kohtaloa mielessään. Hän ei toivonut kuulevansa niitä sanoja, hän ei toivonut joutuvansa elämään sellaisessa maailmassa, jota vastaan hänen isänsä oli kerran taistellut. Herra Frisch nieleskeli hetken, kunnes sai äänensä takaisin: ”Se, että ihmisiä murhataan ilman mitään motiivia osoittaa jotakin meidän yhteiskunnastamme. Se, että jokin voi tehdä sitä uudestaan ja uudestaan tuntematta mitään syyllisyyttä, kertoo että jokin on pahasti vialla. Minun poikani… Minun poikani kuoli sen vuoksi, että joku toinen päätti siitä hänen puolestaan. Ja minä pyydän teiltä vain yhtä ainutta asiaa: jos pimeys koittaa, niin tietäkää että helpoin tie ei aina ole se oikea tie.”
Sen sanottuaan herra Frisch istuutui salissa alkavan puheensorinan aikana. James loi epätoivoisen katseen Suuren salin ovelle, jossa Cadra seisoi haikeana ja katsoi poikaa takaisin. Ja kun James tajusi, että hänen täytyisi saada sali järjestykseen, hän kohotti mikrofonin suunsa eteen ja sanoi:
”Ja siksi me halusimme muistaa Adamia tänä iltana. Cadra, tule lähemmäs.”
Cadra nyökkäsi terhakasti ja kuljetti sauvansa perässä lentävää moottoripyörää, joka kuului Adamille. Oppilaat henkäilivät nähdessään sen mutta olivat myös hämillään, sillä kukaan ei tiennyt varmaksi kenelle se oikeastaan kuului. Kun Cadra oli saanut sen salin eteen, hän kääntyi yleisöön päin.

”Me olemme saaneet luvan ottaa Adamin moottoripyörä käyttöön ja aiomme…” Cadra vilkaisi epävarmasti Jamesia. ”Ja aiomme jäädyttää sen Adamin muistoksi. Kun kerta hän ei voi olla täällä meidän luonamme tänäiltana, ainakaan kovin näkyvästi, niin olkoon hänen muistonsa. Vaikka kolmannessa kerroksessa onkin jo kynttilöitä, niin ajattelimme koota vapaaehtoisten nimiä muistokirjaan ja antaa mahdollisuuden sytyttää kynttilä Adamin muistolle – heti jäädytyksen jälkeen. Herra Frisch, haluatko sinä..?”
Mutta tämä pudisti päätään. ”Ei, ei… Tehkää te se vain. Hän arvostaisi sitä enemmän.”
Cadra nyökkäsi hyväksyttävästi ja kaivoi taskustaan sauvan. James seurasi esimerkkiä ja pian he osoittivat yhdessä rinnatusten sauvoillaan Adamin kiiltäväpintaista moottoripyörää. He vilkaisivat vielä varmuuden vuoksi toisiaan, kunnes huudahtivat yhteen ääneen:
”Jäätyös!”
Heidän sauvojen kärjistään purkautui sinihopeaa nestettä, joka sai moottoripyörän jäätymään hetkessä. Pyörän eri osat natisivat ilkeästi, kun jää tunkeutui sen moottoriin ja levisi sieltä etupyörään, runkoon sekä takarenkaaseen. Joku yleisöstä huudahti jotakin, mitä James ei erottanut selvästi ja sitten ihmiset alkoivat taputtaa – ensin vaivanloisesti, sitten yhä lujempaa.
Ja kun moottoripyörä oli jäätynyt kokonaan, James sekä Cadra asettivat muistokirjoituskirjan pyörän viereen erään pilarin päälle ja loitsivat sen ympärille kynttilöitä, joita oppilaat saivat käydä sytyttämässä. He hymyilivät pienesti toisilleen jättäessään pienen ryppään Adamin moottoripyörän ympärillä kävellessään kohti Suuren salin ovia.

”Hei! Hei – anteeksi!” herra Frisch huuteli heidän peräänsä ja puikkelehti oppilaiden ohitse.
”Herra Frisch”, James sanoi kohteliaasti ja tarjosi kättään. ”Osanottoni Adamin puolesta.”
”Kiitos pienestä vaivannäöstä poikaani kohtaan”, herra Frisch henkäisi kiitollisena ja puristi Jamesin kättä lujaa. ”Olisipa Adam näkemässä… Toisaalta hän ei kokisi tätä, jos olisi elossa. Ja mieluummin elossa kuin… kuin kuollut. Olette mahdottoman kilttejä kun järjestätte tämmöistä – ”
”Ei, eihän se ollut mitään”, James sanoi heilauttaen kättään, jonka oli juuri saanut pois herra Frischin puristavasta otteesta. ”Tai siis, Cadran idea tämä alunperin oli. Hän on suunnitellut tämän jutun.”
”Mutta hoiditte sen molemmat todella hyvin”, herra Frisch totesi säteillen. ”Minä matkustin heti tänne kun kuulin Adamin kohtalosta. Minun oli päästävä Tylypahkaan – tuntui toimettomalta istua kotona ja miettiä…”
Jamesista oli lähinnä outoa, miten herra Frisch oli niin levollinen, vaikka hänen poikansa oli kuollut eilisillalla. Ilmeisesti ihmisten seurassa oleminen sai hänet rauhallisemmaksi.
”Rehtori Rhialdor lupasi, että saan jäädä tänne jouluksi”, herra Frisch sanoi katsellen ympärilleen hymyillen. ”Toisaalta, miksen jäisikin… Ei minua odota enää mikään kotona ja täällä on todella kotoista. Saattaisin jopa viihtyäkin.”
”Viihdyt varmasti”, Cadra vakuutti lämpimästi. ”Minä menetin muutama kuukausi sitten vanhempani ja… Olen siitä lähtien ollut Tylypahkassa. Tämä on nyt minulle kuin koti ja vietän jouluni täällä.”

”Kauheaa varmasti”, herra Frisch mutisi pudistellen päätään. ”Toivottavasti minäkin saan parempaa ajateltavaa. Rauhoittavaahan täällä on… Hei – minäkin taidan kirjoittaa nimeni tuohon muistokirjaan!” Hän osoitti salin etupäähän, jossa oppilaat tönivät tietään moottoripyörän luokse. Sitten herra Frisch heilautti kättään heille ja katosi muiden oppilaiden sekaan.
He ehtivät hädintuskin vilkuttaa tälle kun herra Frisch oli jo pyyhältänyt pois. James katsoi Cadraan ja kohotti tälle kulmiaan.
”Hän oli aika outo, eikö sinustakin?”
Cadra hymähti pienesti ja tarttui Jamesin käsivarresta kiinni johdattaen heidät molemmat pois Suuresta salista. ”Hän on vain sekaisin poikansa kuolemasta. Ja hänellä on kai myös oma tapansa käsitellä asiaa. Herra Frisch näytti nauttivan ihmisten seurasta.”
”Voi olla”, James myötäili ihmetellessään samalla heidän kulkusuuntaansa, sillä Cadra johdatti heidät marmoriportaat ylös Suureen portaikkoon. ”Emmekö mieluummin menisi takaisin saliin? Siellä aloittaa Syöjättäret.”
”Minun on ihan pakko käydä haukkaamassa happea”, Cadra vastasi irrottaen otteensa Jamesin käsivarresta, mistä tämä harmistui hivenen. ”Voit sinä palata takaisin jos tahdot.”
James olisi tahtonut purra kielensä poikki, muttei kehdannut enää ottaa Cadrasta kiinni, sillä hän ei tiennyt miten tyttö suhtautuisi siihen. Hän vain tyytyi hymyilemään ja sanoi:

”Ei kun kyllä minä tulen sinun mukaasi. Minäkin tarvitsen happea – äiti sanoo, että muutun muuten todella levottomaksi.”
”Minulle äiti sanoi noin viimeksi seitsemänvuotiaana!” Cadra naurahti ja loikki portaat ylös James perässään.
”Onko siinä muka jotain hassua?” James kysyi nyrpeästi hänen perästään.
Cadra nauroi entistä kovempaa pysähtyessään nyt seitsemänteen kerrokseen ja johdattaessa heitä tähtitorniin johtaviin portaisiin.
”Ei, se on oikein… hyvin sanottu”, Cadra sopersi.
James irvisti saapuessaan tähtitorniin. Hän asettui nojaamaan muuria vasten ja kaivoi taskustaan pienen pullon, josta otti huikan suuhunsa. Cadra oli huomannut sen ja katsoi häntä nyt oudoksuen.
”Mitä? Tämä on maailman parasta tonttuviiniä”, James sanoi puolustautuen ja heristi pulloa.
”Sinä taisit unohtaa, että sinulla oli vielä juonto hoitamatta”, Cadra muistutti. ”Minä en aio kantaa sinua täältä alas.”
”Mitä – tämänkö vähän takia? Älä luulekaan”, James julisti. ”Voin juoda tämän kokonaan ja silti se olen minä, joka kannan sinut alas täältä.”
Cadra yritti napata pullon pojan kädestä, mutta tämä väisti ajoissa. Sitten hän piteli sitä Cadran ylettämättömissä taivasta vasten ja virnisti hänelle.

”Tuota sinun ei pitäisi tehdä!” hän varoitti Cadran loikatessa Jamesin suoristettua kättä kohti. ”Lopeta ennen kuin minä häivyn täältä ja jätän juontamisen sinulle!”
Cadra luovutti ja risti kätensä puuskaan. Sitten hän mulkoili Jamesia, joka kittasi toisen hörpyn tonttuviinistä ja kiersi korkin kiinni. Hän asetti sen muurin päälle vilkaisten Cadraa varmistaen, ettei tämä hyökkäisi heti sen kimppuun, mutta kun tyttö ei tuntunut edes katsovan siihen suuntaankaan, James päätti kiertää Cadran toiselle puolelle katsomaan Tylypahkan pihamaata.
”Sinä siis… Aiot viettää joulun täällä?” James kysyi hiljaisella äänellä.
Cadra katsoi huispauskentälle ja hymyili vinosti. ”Niin kai… Eihän minulla ole muutakaan.”
”Sinä voit…” James ei ollut ihan varma mitä oli sanomassa, mutta hän päätti rohkaistua ja ottaa vastaan Cadran raivon. Hän nielaisi ja jatkoi: ”Sinä voit yhtä hyvin tulla meille.”
James odotti hänen reaktiotaan; hän odotti, että Cadra alkaisi huutaa tai olisi aikeissa jopa lyödä häntä sanojensa takia. Mutta tämä vain seisoi ja antoi katseensa vaeltaa Tylypahkan pihamailla eikä sanonut sanaakaan vähään aikaan. James ehti olla jo sitä mieltä, että ehdotus oli järjetön kun vasta Cadra oli kimpaantunut lähentelystä ja kaikesta muustakin käsittämättömästä, kunnes…
”Enhän minä voi. Se on teidän joulunne.”
James höristi korviaan. Cadra ei ollut huutanut hänelle eikä etenkään lyönyt häntä! Sen täytyi olla edistysaskel.

”Mutta äiti tietää myös, että sekoan helposti, ellen näe tyttöjä muutamaan viikkoon”, James intti vastaan virnistäen, mutta päätti lisätä vielä pikaisesti ennen kuin Cadra ehti reagoida siihen mitenkään: ”Ystävänä tietenkin. Minä haluan sinut sinne ystävänä. Minä järjestän sinulle vaikka oman huoneen jos tarve vaatii.”
Ja Jamesin yllätyksekseen Cadra hymyili.
”Et sinä voi olla tosissasi”, hän sanoi lopulta. ”Tai siis… Oletko sinä?”
”Olen minä”, James vakuutti nyökkäillen. ”Minä en… Tai siis, minä en halua että sinä olet yksin jouluna… Ja ystäviä autetaan hädässä.”
”Minä en ole hädässä”, Cadra korjasi. ”Ja siitä omasta huoneesta muuten – ”
”Sinä saat sen, jos haluat”, James keskeytti hänet. ”Kuule, minä olen miettinyt koko tätä juttua ja… Minulle riittää tieto, että olet onnellinen. Joko minun kanssani tai ilman – eli tässä tapauksessa ilman.” Jamesin huulilla käväisi surullinen hymy tahtomattakin. ”Ja tiedä, että meidän joulua voi viettää ystävänäkin.”
Cadra avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen sillä hänen katseensa oli osunut muualle. Hän oli nähtävästi älynnyt Jamesin tonttuviinin ja ehti ennen poikaa kaapata sen omiin käsiinsä. James oli oitis hyökännyt hänen kimppuunsa, mutta tyttö oli ennättänyt irrottaa otteestaan ja heittää sen muurin ylitse.
”EIIII!” James huudahti kauhuissaan ja tähysti alas muurilta pullon perään. ”Minä maksoin siitä omaisuuden! Se on todella kallista, jos ostaa Tylyahosta ja en enää saa edes alennustakaan Stevenin kuppilasta kun se pahus älysi, että möin hänelle noidankattiloita tuplahinnalla! Ja nyt sinä menit ja heitit sen! Voi Merlin…”

(jatkuu...)
Muutan sen kirpuks, vaarattomaks kirpuks, sit panen kirpun pakettiin ja panen paketin toiseen pakettiin ja lähetän sen itelleni. Ja kun se tulee... muahahah! Läjäytän sen vasaralla!

Poissa kikieh

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 7.9!
« Vastaus #30 : Syyskuu 28, 2008, 13:55:14 »
(jatkuu...)

Kääntäessään katseensa takaisin tytön silmiin hän kohtasi yllättävän ilmestyksen, nimittäin Cadra seisoi paikoillaan purren hammastaan yhteen samaan aikaan kun hänen niskaansa tiputteli lumihiutaleita hänen yllään leijaileva misteli. James hengitti hitaasti tietämättä mitä hän pystyisi sanomaan, sillä sitä hän ei ollut suunnitellut koko iltana. Mistelien oli tarkotus kiusata muita oppilaita – ei häntä itseään.
Ja kun James ei tiennyt mitä muutakaan olisi voinut tehdä, hän kaivoi taskustaan sauvaansa ja tokaisi pingottuneella äänellä:
”Ei sinun tarvitse suudella – minä voin kirota sen pois, jos sinä vain halu- ”
Mutta hän ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun tai kaivaa sauvaansa kokonaan taskustaan, kun hänen koko kroppansa jähmettyi kankeaksi ja sydän lakkasi yhden sekunnin murto-osan lyömästä. Ellei James olisi paremmin tiennyt, hän olisi voinut vannoa itselleen, että tunne tulisi ainoastaan silloin kun hän pelaisi huispausta, voittaisi jonkun kaksintaistelussa, suorittaisi S.U.P.E.R.:ia tai mitä tahansa. Mutta ikinä hän ei olisi kuvitellut tuntevansa sillä tavalla kun joku tyttö suuteli häntä.
Cadra oli painanut huulensa Jamesin omiin ja James tunsi, kuinka misteli lakkasi sirottelemasta lumihiutaleita tytön päälle ja hävisi poksahtaen pois heidän yltään. Mutta silti he eivät vetäytyneet toisistaan kauemmas, vaan painautuivat enemmän toisiaan vasten – jos se oli edes mahdollista. Samalla James todisti miesten todella osaavan tehdä kahta asiaa yhtä aikaa: Hän suuteli Cadraa maailman onnellisempana miehenä ja mietti samaan aikaan mitä ihmettä tapahtui. Hän lakkasi kuitenkin miettimästä seuraavien sekuntien ajan ja palasi todellisuuteen vasta kun he yhteistuumin erkanivat toisistaan hitaasti.

Jamesista tuntui, että hänen olisi pitänyt sanoa jotain; sanoa ihan mitä tahansa varmistaakseen, että Cadra ei ollut lopullisesti seonnut. Tai että Cadra ei olisi tehnyt sitä kiitokseksi hänen kohteliaisuudestaan tai säälistä tai miljoonista muista syistä, joilla James itseään kituutti.
”Harmi kun se tippui”, Cadra tokaisi sitten virnistäen. ”Se tonttuviini maistui sittenkin ihan hyvältä.”
James katsoi häntä tyhmänä, aivan kuin sata norsua olisi juuri kävellyt hänen ylitseen. Sitten hän nipisti itseään vasemmasta käsivarrestaan ja totesi, että se olisi sittenkin todellista.
”Joo… Harmi tosiaan.”
He katsoivat toisiaan; James odottaen yhä selitystään, jonka toivoi Cadralta saavan. Häntä ei itse asiassa enää yhtään vaivannut koko typerä tonttuviini.
”Nyt minulle tuli kylmä”, Cadra totesi hymyillen. ”Mennäänkö sisälle katsomaan Syöjättäriä?”
”Öh, selvä”, James sai sanottua kun Cadra luikahti takaisin sisälle ja vilkaisi vielä kerran häntä silmiin kavutessaan portaita alas. Hän olisi tahtonut selityksen tytön äskeiselle teolle, mutta tajusi mahdollisuuden karkaavan käsistään kun menetti katsekontaktinsa Cadraan ja päätti todeta mielessään, että se olisi varmasti ikuinen mysteeri.

***

Scorpius seisoi Korpinkynnen oleskeluhuoneen ovella ja tuijotti kotkanmuotoista pronssikolkutinta. Hän tiesi täsmälleen miten se toimi ja tiesi täsmälleen mitä hänen tuli tehdä päästäkseen huoneeseen, mutta Scorpius pysyi liikkumattomana ja pohti mielessään olisiko se sittenkin järkevää.
Järkevää tai ei, hän päätti ainakin yrittää. Scorpius koputti oveen kerran ja otti askelman sitten taakseen nähdäkseen kun kotkan nokka avautui ja se sanoi ihmisäänellä:
”Miten pitkä aika on ikuisuus?”
”Ikuisuus?” Scorpius toisti kohottaen kulmiaan. ”Ikuisuus on loputon ajanmääre. Aika kulkee lineaarisesti eteenpäin eikä loppua näy.”
”Mainiosti pohdittu”, kotkan ääni sanoi ja ovi heilahti sivuun.
Scorpius oli käynyt siellä kerran aiemminkin, tarkalleen silloin kun hän oli etsinyt Rosea ja Adamia. Hän asteli oleskeluhuoneen poikki seinäsyvennykseen, käveli Rowena Korpinkynttä esittävän patsaan ohi ovelle, joka johti makuusaleihin. Hän veti oven auki ja asteli kapeaa käytävää pitkin ensin poikien makuusalien ohi, kunnes hän ohitti ovia, joihin oli kaiverrettu sana ”tytöt”. Neljänneksi viimeinen oli Rosen, eikä Scorpius ollut enää lainkaan varma siitä mitä hän seuraavaksi oli tekemässä.
Hän seisahtui oven eteen ja tuijotti sen kahvaa tovin ennen kuin vasta tarttui siihen ja raotti sitä niin, että Scorpius pystyi katsomaan sisälle nähdäkseen Rosen. Ja nähdessään tytön viruvan sänkynsä päällä kasvot seinää vasten Scorpius epäröi astuessaan sisälle makuuhuoneeseen ja tyrkkäsi oven kiinni perässään. Rose hätkähti pienesti ja kääntyi katsomaan tulijaa hämmästyen silminnähden.

”Mitä sinä haluat?” Rose sai kysytyksi ja käänsi kalpeat kasvonsa poispäin.
Scorpius istahti hänen vierelleen toiselle sängylle ja näpräsi sängyn päiväpeittoa sormillaan. Hän ei tiennyt miten muotoilisi asiansa, hänellä ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä hän aikoi sanoa Roselle. Hän ei tavallisesti puhunut vakavia tytön kanssa tai sanonut muutenkaan mitään kauhean sympaattista, sillä se kuului osaksi hänen suojamuuriaan.
Mutta nyt Scorpius tiesi, että hänen oli pakko sanoa jotain, jotta ongelmat eivät vain kasaantuisi ja näin niistä tulisi yhä suurempia ongelmia.
”Rose, minä olen… Minä olen pahoillani”, Scorpius sanoi hetken päästä vaikeroiden, sillä ääni päässä ei tahtonut hänen sanovan niin. Hän tuntui riisuvan suojamuurinsa yltään. ”Minä olen ollut paskiainen.”
Rose ei sanonut sanaakaan. Hän oli yhä selkä Scorpiuksen kasvoja vasten ja tuijotti ilmeisesti tummansinistä tapettia seinällä.
”Oikeastaan aika iso paskiainen”, Scorpius tuhahti ääneen. ”Mutta sinä olet… Sinä olet hyvä tyyppi ja minä… Minä en ole halunnut ikinä mitään pahaa.”
Nyt oli Rosen vuoro tuhahtaa. ”Sinä vihasit Adamia.”
”Meillä oli tiettyjä erimielisyyksiä, mutta… Äh, en minä häntä vihannut!” Scorpius ärähti. ”Sinä voit olla mitä mieltä tahansa siitä miten minä olen käyttäytynyt ja voit syyttää minua kaikesta, mutta se ei tuo häntä takaisin.”
”Älä puhu minulle Adamista kun et tiedä mistään yhtään mitään!” Rose huusi ja nousi nyt pystyyn katsoen nyt kiukkuisena Scorpiukseen. ”Sinun on ihan turha tulla tänne nyt, kun Isabella ja Adam on raivattu pois tieltä! Ei sinulle ole paskaakaan väliä – ”

”MUTTA MINÄ EN AIO LÄHTEÄ!” Scorpius huusi takaisin ja tarttui Rosen käsivarsista kiinni. ”Minä olen ollut tämän illan yksin, en ole edes käynyt joulutanssiaisissa! Ja vain sen takia, että minä haluan olla sinun kanssasi, Rose. Etkö sinä käsitä?”
Rose lakkasi taistelemasta vastaan ja hänen kätensä rentoutuivat. Hän laski ne alas sängylle, jolloin Scorpius uskalsi päästää niistä irti. Sitten he istuivat hiljaa toisiaan vastapäätä eivätkä puhuneet hetkeen mitään, sillä Rose oli pudottanut katseensa huoneen lattiaan ja hengitti raskaasti katsoessaan matonrajaa.
”Etkö sinä tanssinutkaan Isabellan kanssa?” hän kysyi hetken päästä vaiteliaana.
Scorpius pudisti päätänsä. ”Ja miksi olisin tanssinut? Enhän minä edes pitänyt hänestä.”
”Minäkään en ollut siellä”, Rose sanoi kuulematta ollenkaan mitä Scorpius oli sanonut. Hän siirsi katseensa yhteen hopeisista kaapeista ja niiskaisi. ”Minä vain haluaisin, että joku voisi polttaa tuon kaapin poroksi.”
”Mitä siellä on?” Scorpius kysyi, vaikka hän itse asiassa saattoi tietääkin vastauksen. Rose nousi sängyltään ylös ja asteli verkalleen kaapin eteen. Sitten hän riuhtaisi kaapin ovet auki ja ovien takaa paljastui tummanpunainen, kaunis mekko. Se oli olkaimeton ja hameosa leveni mitä alemmas mekkoa katse osui. Rose katsoi sitä hymyillen surullisesti ja hipaisten sen helmaa sormenpäillään haikeana.
”Se on ihan käyttämätön”, Rose sanoi. ”Ihan koskematon. Enkä minä edes enää haluakaan käyttää sitä.”

”Mikset?” Scorpius kysyi oitis.
Rose pudisti päätään ja painoi toisen ovista kiinni. ”Tuhannesta syystä.”
Scorpiuksen oli vaikea olla miettimättä miten kauniilta Rose näyttäisi tummanpunainen mekko yllään, punaisten hiusten levätessä hänen hartioillaan ja pähkinänväriset silmät säkenöiden. Hän olisi voinut antaa tuosta näystä mitä tahansa.
Rosen palatessa takaisin sängylleen hän lysähti istumaan ja pudisti uudemman kerran päätään. Sitten Scorpius näki hänen silmissään pilkahtavan järkyttyneisyyden kuin kaikki todellisuus olisi iskenyt häneen mekon nähtyään. Rose oli nostanut käden huulilleen ja kuiskasi:
”Voi Luoja… Hän on poissa…”
Scorpius vaihtoi asentoaan enemmän Roseen päin valmistautuakseen tekemään seuraavan siirron.
”Hän on poissa!” Rose huudahti ja purskahti itkuun ensimmäistä kertaa Adamin kuoleman jälkeen. Scorpius ponkaisi viereiseltä sängyltä pystyyn ja kahmaisi Rosen syliinsä istuessaan samalle sängylle. Hän tunsi tytön hengityksen kaulaansa vasten ja mietti mielessään miten paljon hän halusikaan nähdä Rose mekkoon pukeutuneena, hänen omana tanssiparinaan. Mutta hän pudisti ajatuksensa kannoiltaan kun tajusi hetken päästä, että tyttö oli pian nukahtanut hänen syliinsä.

And the first time ever I lay with you
I felt your heart so close to mine
And I knew our joy would fill the Earth
And last, and last, and last
'Til the end of time, my love
The first time ever I saw your face
Your face
Your face
Your face


***
Muutan sen kirpuks, vaarattomaks kirpuks, sit panen kirpun pakettiin ja panen paketin toiseen pakettiin ja lähetän sen itelleni. Ja kun se tulee... muahahah! Läjäytän sen vasaralla!

Poissa Raparperi

  • Pahislynkkarikerhon puheenjohtaja ;)
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 28.9!
« Vastaus #31 : Syyskuu 30, 2008, 13:52:57 »
Voi että olikin ihana luku!
James ja Cadra ovat nykyään suosikkejani, kirjoitat heistä niiiin hyvin ja aidosti ettei voi olla tykkäämättä. Luku oli tosi viihdyttävä ja yllättävä, jos sille pitäisi antaa väri, se olisi hempeän vaaleanpunainen surullisen harmailla raidoilla. Tuli mieleen tv-sarjojen jaksot, joissa ongelmat selviävät ja ihmiset palaavat yhteen, tunnelma oli sama. Tekstisi kehittyy luku luvulta parempaan suuntaan, koulussa saisit kymppejä jos nämä olis äikän aineita :).

Oli muuten kiva että laitot Dumbledorenkin mukaan ja juuri Scorpiuksen hänen kanssaan puhumaan. Yhteenvetona, luku oli suunnattoman hyvä.
"Muikkunen, ota airo."

Solemn Spoiler Alert -blogi tv-addikteille ja lukutoukille ;)

Poissa Cassiopeia

  • Giliathin isosisko
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Hei, täällä taas!
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 28.9!
« Vastaus #32 : Syyskuu 30, 2008, 21:15:52 »
Ihana! ihana! ii-haa-naa luku!!!

Eli siis todella hyvä luku. Kuvailua sopivasti ja hyvin kirjoitettu; oot kyllä koko ajan kirjoittanut paremmin ja paremmin. Miun suosikki pari on kyllä Rose ja Scorpius, mutta heti kakkosena tulee James ja Cadra. Ja tosi hyvä, jos se Cadra nyt menee Pottereille. Niitten suhteen tapahtu kylla huomattava kehitys, mutta oisi myös kiva kuulla lisää tuosta suudelmasta. Ja ne mistelit sopi tuohon, vaikka olivatkin "lainamisteleitä" ;)

Rose on kyllä maassa, toivottavasti piristyisi, ja tuo juttu ratkeaisi pian. Scorpius taas ei osaa kyllä lohduttaa, mutta yritys on tärkein, ja vaatihan se rohkeutta mennä Rosen luokse. Adamin isästä täytyy sanoa, että on aika outo, mutta ymmärtäähän tuon, koska ainut poika on nyt kuollut.

Kirjoitustyylisi sopii hyvin näihin juonenkäänteisiin, kirjoitat aidosti ja toden tuntuisesti, etkä esim. Adam kuoli, harmi, okei seuraava juttu -meiningillä. Eli siis jokainen kohta on hyvä, luot tosi hyvin huumorin, ilon, surun ja ystävyyden tunteet, Jatka samalla tavalla :)

jatkoa odotellen....
Maailmassa ei ole mikään mukavampaa kuin viihtyminen, eikä mikään ole helpompaa. -Mymmeli-

Minun mielestäni on hyvin vähän sellaista, mikä on turhaa. Ehkä puuron syöminen ja itsensä peseminen. -Muumipeikko-

Poissa Sari

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Ficciholisti
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 28.9!
« Vastaus #33 : Lokakuu 09, 2008, 19:17:43 »
Vautsi, tää on kyllä hyvä ficci!
Paritukset on aivan mahteja!

James ja Cadra on kyllä vaan niin ihania <3
James on just sellanen kun Sirius ja vähän niin kun Jameskin (siis senior James xD)
Musta tuntuu että Cadra on päässyt aika suureksi osaksi Jamesin avulla yli sen vanhempien kuolemasta (:

Scorpius ja Rose on kyllä myös jotain niin ihanaa (:
Scorpius ei ole onneksi sellainen kun Draco, koska sitten tässä ehkä toistuis vähän Pottereiden idea, koska voisi luulla, että Albus ja Scorpius olisi pahimmat viholliset. Mut tässä ne onkin kavereita niin se on musta kiva :P
Rose on kyllä vähän samanlainen kun Hermione :D
Just hyvä hahmo tämäkin ;)

Albus on just sellanen Harry kakkonen xD Noh, ehkä ei ihan, mutta kuitenkin. Paljon vastuuntuntoisempi kun James.
Chloe on myös tosi mahti hahmo ja välillä on vaikea kuvitella että se ois Luihuisessa. Tai noh, jos Chloe osaa olla silloin luihu kun haluaa :D

Mulla on muuten jäänyt vähän hämärä käsitys siitä, miltä Deneb näyttää...
Hyvä idea on musta myös se, että Lily on Luihuisessa! Kun ekana tulisi mieleen, että Harry Potterin lapset on kaikki Rohkelikossa. Hienoa vaihtelua oletuksiin siis myös tämä ;P
Viimeisin luku oli ihana <3<3
JATKOA siis pian!
I think you said what do you think to make me think you do, but really you don't.

Poissa kikieh

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 28.9!
« Vastaus #34 : Lokakuu 18, 2008, 14:36:48 »
Tinusa, kiitos. Oli itse asiassa mukavaa kirjoittaa Jamesin ja Cadran kohtausta, sillä olen niin kauan odottanut kirjoittaa siitä. :) Ja vihdoin sain toteuttaa sen! Seuraavassa luvussa heistä on sitten vähän vähemmän. Miksi serkkuja ja näitä hahmoja pitää olla niin paljon, että heistä kaikista ei vain voi kirjoittaa samaanaikaan? Syy on Weasleyden! Heitä on niin laittoman paljon...

Raparperi, kiitän ja kumarran. :) Dumbledorea on yksinkertaisesti välillä ihan pakko pistää mukaan, se oli yksi parhaimmista hahmoista Pottereissa!

Cassiopeia, kiitos sinullekin. Valitettavasti James ja Cadra jäävät tässä luvussa hieman taka-alalle, mutta yritän survoa heitä heti seuraavaan. ;) Rosesta ja Scorpiuksesta puolestaan lisää jo tässä.

Sari, tervetuloa lukupiiriin ja kiitos. :) Niin, minustakin on hassua että Scorpius ja Albus ovat parhaita kaveruksia kuin taas heidän vanhemmat melkeinpä verivihollisia. Mutta löytyy Scorpiuksestakin hieman sitä Dracon juroutta, mutta hän on parannusta isästään. Ja hän on syntynyt täysin erilaiseen maailmaan kuin Draco aikoinaan ja sitä kautta hän on muovautunut enemmän hyviksien puolelle.
Minulta on jäänyt tuo hahmojen kuvailu sinne ihan alkulukuihin ja joissain kohdissa sitä on hankala kirjoittaa kun pitäisi keskittyä tilanteen kuvailuun. Yritän hioa sitä seuraaviin lukuihin, mutta ajattelin myös pistää tänne jossain vaiheessa sellaisen ulkonäkö + syntymävuosi esittelyn serkuksista sun muista, koska serkuksiahan tässä ficissä on paljon ja ei ole myös ihme että lukijakin menee sekaisin siitä kuka näytti miltäkin ja oli milläkin vuosiasteella. Saa nähdä, käyn sen joko muoksimassa jälkeenpäin tänne tai sitten lisään sen kun laitan seuraavaa lukua. :)

Oma mielipiteeni luvusta on se, että siitä tuli ainakin sopivan pitkä ja paikka paikoin olen siihen tyytyväinen. Minulla oli taas vaihteeksi (ja harmikseni) kiire saada luku ajoissa nettiin ennen kuin syysloma ehtii loppua, mutta toivon että kiireen jälki ei näy pahasti tekstissä. :\ Kiitos tähän mennessä tulleista palautteista (ne ovat olleet superihania), minä jumaloin niitä! Risut ja ruusut ovat toki edelleen tervetulleita. :)


19. luku – Joulu Kotikolossa

Seuraavana päivänä Albus havahtui hereille kun Austin sekä William puuhasivat makuusalin käytävillä matka-arkkujensa kanssa. Albus oli sujauttanut aamutossut jalkoihinsa ja sujahtanut ovesta käytävälle katsomaan kun hänen koulukaverinsa tekivät lähtöään. He rymistelivät matka-arkkunsa alas portaita pitkin oleskeluhuoneeseen, jonne Albuksenkin katse ennätti hetken päästä ja hän älysi Scorpiuksen. Tämä istui jo täysissä pukeissa takkatulen edessä ja lepäsi kädellään matka-arkkuaan vasten.
Albus asteli hänen luokseen ja mittaili Scorpiusta päästä varpaisiin kuin tämän ulkonäkö poikkeaisi jotenkin normaalista.
”Aiotko sinä lähteä?” hän viimein kysyi kun ei saanut ystävänsä huomiota.
Ja vaikka Albus luulikin Scorpiuksen tietävän vallan hyvin, että hän seisoi tämän vieressä, hän hätkähti silti hyvin suureleisesti ja katsahti Albukseen.
”Mitä?” Scorpius älähti hermostuneesti.
”Että aiotko sinä lähteä vai vietätkö joulun täällä?” Albus kysyi viitaten matka-arkkuun.
Scorpius vilkaisi sitä kulmat koholla ja käänsi katseensa sitten takaisin ystäväänsä. ”Miltä näyttää? Lähden pois tietysti.”
”Niin arvelinkin”, Albus mutisi ja laskeutui istumaan sohvan käsinojalle. ”Ron-eno lupasi hakea meidät asemalta heti kun juna on saapunut. Ai niin, ja mummi sanoi että meidän pitää tänä jouluna nukkua ullakolla, koska Lily ei saa siellä unta…”
”En minä taida tulla tänä jouluna”, Scorpius keskeytti hänet voimakkaalla äänellä. Albuksen juttu päättyi kuin seinään ja hän katsoi Scorpiusta epäuskoisena.

”Kotikoloonko?” hän kysyi hämmentyneenä, ja kun Scorpius nyökkäsi, Albuksen suu loksahti auki. ”Mutta miksi? Sinähän olet ollut meillä viimeiset kolme vuotta putkeen jouluna!”
”Isällä on jokin ihme vimma päästä viettämään yhteistä joulua”, Scorpius narisi irvistäen samalla selvästi viestittäen, kuinka yksitoikkoiselta ajatus kuulosti hänestä. ”Ja äiti on samaa mieltä. Isoisäkin tulee ja kaikkea… Heillä on muka olevinaan niin hirveän hyvät välit.”
Scorpius oli joskus aiemmin kertonut, että hänen isänsä Draco ei liialti ollut enää minkäänlaisissa väleissä oman isänsä kanssa, tai jos oli, niin suhde oli niin mitätön, että olisi ollut yhdentekevää tuntisivatko he edes enää toisiaan. Hän oli kuullut lukuisia kertoja Dracon riitelevän isänsä kanssa, että Scorpius oli päättänyt olla haluamatta sen enempää sitoa minkäänlaista tuttavuutta isoisänsä kanssa. Hän oli tiennyt ainoastaan sen, että isoisä oli kuulunut joskus aikoinaan kuolonsyöjiin ja yrittänyt syöttää samaa soopaa Dracollekin, ja Draco oli luultavasti katkeroitunut ajan myötä ja päättänyt pitää isänsä neuvot kaukana omasta perheestään. Ja Albuksesta tuntui (vaikka hän ei koskaan sitä sanonutkaan Scorpiukselle), että Draco tahtoi ainoastaan suojella omaa perhettä menneisyydeltään.
”Joten nyt teillä on sitten sukutapaaminen vai?” Albus kysyi varovasti.
Scorpius nyökkäsi tavalla, joka kieli hänen pitävän sitä kaikkena muuna paitsi hyvänä ideana. ”Joo, jotain sen tapaista. Kuulin heidän puhuvan kartanosta, jonka isoisä meinaa antaa isälle. Isä sanoi, että hän ei halua sitä, mutta minusta tuntuu että isoisä antaa sen hänelle jokatapauksessa.”
”Ja se on..?”

”Ällöttävää”, Scorpius murahti pahantuulisena. ”Ihan kuin isän voisi ostaa tai jotain! Vaikka minä olen kyllä kieltämättä kiinnostunut näkemään millainen paikka se olisi.”
”Siis kartano? Kuuluuko se sinun isoisällesi?” Albus kysyi ihmeissään.
”Joo, se on joku sukuperintö”, Scorpius vastasi. ”Aivan kuin isä tarvitsisi mitään muistuttamaan koko typerästä suvusta. Sehän muistuttaisi ikuisesti geeneistä, jotka minäkin – valitettavasti – omaan. En käsitä kuinka isoisä kehtaa tarjota sitä isälle, se on nimittäin enemmän häpeä kuin niinkään kunnia.”
”Eli…” Albus aloitti synkästi ja vilkaisi Scorpiuksen matka-arkkua sivusilmällä. ”Me näemme vasta joululoman jälkeen?”
”Tietysti me näemme ennen sitä!” Scorpius huudahti kauhuissaan. ”Älä luule, että minä aion viettää hupaisaa perhe-elämää kotona, ei! Me näemme viimeistään joulun jälkeen. Sopiiko, että ilmoitan sinulle kirjeitse?”
”Joo, jos lupaat tulla pian”, Albus sanoi ilme kirkastuen. ”Muut lähtevät joulun jälkeen, joten Kotikolossa on tilaa sinulle. Me käymme myös Godrickinnotkossa Jamesin kanssa, koska hän joutuu hakemaan sieltä jotain huispaustarvikkeitaan, että voit tulla mukaan jos tahdot.”
”Ihan sama”, Scorpius mutisi ja siirsi sitten katseensa portaisiin, josta Hugo laskeutui haukotellen. ”Teidän kahden kannattaisi muuten kääntyä saman tien pakkaamaan, nimittäin juna lähtee Tylyahosta tunnin päästä.”
Albuksen käsi lennähti hänen suunsa eteen. ”Mitä? Jo tunnin päästäkö?”

Scorpius nyökkäsi pontevasti. ”Joo, kannattaisi kiirehtiä. Ja pitäisi varmaan käydä herättämässä Denebkin, minulla on vahva tunne siitä, että hän on juonut jotain vettä väkevämpää eilisiltana ja on aikeissa nukkua pommiin…”
”Hyvä idea”, Albus kommentoi. ”Tee sinä se, niin me kaksi menemme takaisin pakkaamaan. Hugo, meillä on kiire!” Hän loikki ylös poikien makuusaliin johtavia portaita pitkin ja kiskoi puolivälissä venyttelevän Hugon matkaansa.
”Minne me olemme menossa?” Hugo kysyi typertyneenä ja askelsi niin epätasaista tahtia Albuksen perässä, että oli melkein kaatua.
”Kotikoloon tietysti!” Albus selvensi hoppuisella äänellä. ”Meidän pitää olla Tylyahon asemalla jo tunnin päästä, mikä tarkoittaa sitä että aikaa on jäätävä siitä myös pakkaamiseen, aamupalaan ja siihen, että thestralit kuljettavat meidät asemalle.”
”Sanoitko tunti?!” Hugo älähti kuin herättyään transsista ja pyyhkäisi sitten Albuksen ohi omaan makuuhuoneeseensa ja paukautti oven kiinni perässään niin, että Albuksen tukka hulmahti.
Albus tiesi olevansa huono pakkaamaan tavarat lyhyessä ajassa siistiin pinoon, joten hän etsi tavaransa huoneesta ja heitti ne mytyksi avatun arkun keskelle välittämättä ollenkaan siitä että arkku ei saattaisi mennä ollenkaan kiinni. Hän huiski vaatteitaan arkkuun eripuolelta huonetta ja oli salaa kiitollinen siitä, että muut hänen huonetovereistaan olivat jo ehtineet häipyä, sillä näin Albuksen oli paljon helpompi eritellä omat tavaransa ja saada tilaa pakata joutuisasti.

Hän kurkkasi sänkynsä alle ja oli huomaamattaan ohittamassa kohtaa, jossa näkymättömyysviitta lepäsi. Albus ojensi kätensä pimeyteen ja tarrasi kiinni koskettaessaan pehmeää kangasmyttyä. Sitten hän veti kätensä näkyviin ja pudisteli viitan pölyistä tarkastellen että se oli muuten täysin kunnossa. Asettaessaan sen nätisti matka-arkkuun Albus ei voinut olla miettimättä Adamia, joka oli hakenut viitan hänelle professori McGarmiwan otettua se omaan talteen. Hän hymyili sille haikeana kuin olisi oikeasti katsonut pahoittelevasti Adamiin ja käänsi sitten katseensa seinälle ripustettuun kelloon.
Albus tajusi, että hänellä oli kestänyt aivan liian kauan napata tavaroitaan arkkuunsa, joten hän päätti kaivaa sauvan taskustaan ja auttaa sillä hieman itseään. Hän lausui loitsun, jolla hänen tavaransa ilmestyivät mitä ihmeellisimmistä paikoista Albuksen sauvan osoittamaan arkkuun ja laskeutuivat sen sisään siistiin pinoon aivan kuin hän olisi käyttänyt kauankin aikaa niiden niputtamiseen. Sitten tyytyväisenä Albus sai suljettua arkkunsa ja palattua takaisin oleskeluhuoneeseen Hugon, Scorpiuksen, Jamesin ja Cadran odottaessa häntä rivissä muotokuva-aukon edessä.
”No vihdoin!” James huokaisi siihen sävyyn, että hän oli todentotta odottanut Albuksen tuloa jo ties kuinka kauan. ”Tuossa ajassa minä olisin jo ehtinyt hypätä Dumbledoren ajatusseulaan ja kerrata hänen elämänsä muistot!”
”Niinkö? Sinä jouduit varmasti heräämään aamukuudelta, että olet ehtinyt kerätä omat tavarasi kasaan”, Albus puolestaan naljaisi kun James livahti hermostuneena ulos muotokuva-aukosta.

”Itse asiassa en”, James sanoi nenäkkäästi. ”Minä vain tiedän helpompiakin tapoja kasata tavarat kuin tehdä se niin kuin jästit.”
”Mistä sinä päättelet, että minä käytin jästien tapaa kerätä tavarat?”
James naurahti ivallisesti. ”Koska loitsua käyttäessä sinulla olisi mennyt koko päivä miettiessä, mikä loitsu tepsii siihen.”
”Vaikka minulla ei olekaan Scorpiuksen tai Rosen aivoja, osaan kyllä silti siivota huoneen taioin”, Albus sanoi siihen, mutta ennen kuin James ehti sanoa mitään, hän oli jo kääntynyt Scorpiuksen puoleen kysyen: ”Niin muuten, heräsikö Deneb?”
”Hän oli jo hereillä”, Scorpius sanoi ja huomatessaan Albuksen ällistyneen ilmeen hän jatkoi: ”Joo, hän oli Suuressa salissa aamupalalla. Se oli aika yllättävää kieltämättä, kun ottaa huomioon että Deneb ei ikinä herää ajoissa mihinkään. Olisi kivaa tietää, myöhästyykö hän omista hautajaisistakin.”
”Se olisi aika koomista”, Albus vastasi virnistäen. ”Mutta kai hän oli jo pakannut? Deneb nimittäin jää kyydistä, jos – ”
”D sanoi jäävänsä Tylypahkaan”, Scorpius sanoi ennen kuin Albus ehti lopettaa lausettaan. Hän oli sanonut sen tasan sellaisella äänensävyllä, joka kertoi että Scorpius ei olisi tahtonut välttämättä sanoa sitä ollenkaan.
”Mitä?” Albus ihmetteli ääneen. ”Kysyitkö sinä häneltä?”
Scorpius nyökkäsi pikaisesti. ”Deneb sanoi, että hänen vanhempansa lähtevät Irlantiin jonkun serkun häihin ja hän ei itse halua mukaan, joten…”

”Joten hän jää tänne?” Albus kysyi kulmiaan kohottaen. ”Ei ole totta! Hän voisi tulla yhtä hyvin Kotikoloon!”
”No, sitä minä en ehdottanut hänelle”, Scorpius sanoi. ”Ajattelin, että sinä haluat kenties itse – ”
Mutta Scorpius ei ennättänyt sanoa lausettaan loppuun kun Albus oli jo sännännyt suoraan marmoriportaat alas Suuren salin oville. Sieltä hän etsi katseellaan luihuisten pöydässä kyhjöttävän Denebin ja harppoi suoraan tämän luokse aikeissa takoa hänelle järkeä.
”Deneb Black!” Albus korotti ääntään varoittavasti ja kohtasi ystävänsä kasvot. ”Nyt joutuin pakkaamaan!”
”Ai, moi”, Deneb mutisi virnistäen ja kääntyi takaisin kauhomaan ruokaansa.
Albus istuutui tämän viereen ja sysäsi ruoka-annoksen kauemmas saaden ystävänsä huomion. ”Mitä sinä vielä teet täällä?” hän kysyi hermostuneesti ja mulkoili Denebin kasvoja.
”Nautin aamupalaani jos sopii”, Deneb vastasi loukkaantuneena ja oli aikeissa ottaa lautasen takaisin eteensä, kunnes Albus pisti hanttiin.
”Mutta et voi vastustaa Molly-mummin tekemää ruokaa”, Albus huomautti ja tarkkaili Denebin kasvoja. ”Mistä nyt kiikastaa?”
Deneb luovutti nyt lautasensa metsästyksen ja rauhottui. Hän myös tuntui karttavan Albuksen kysyvää ilmettä, kunnes ei enää voinut kaivautua maanrakoon vaan joutui kohtaamaan Albuksen kasvot.
”Äh, totta kai minä rakastan sitä”, Deneb sanoi kiemurrellen. ”Mutta kun minä en voi… Tai siis… Minä tavallaan jo lupasin Susanille…”

”Sinä lupasit hänelle mitä?” Albus kysyi haukkoen henkeään. Uskomatonta, että Deneb aikoi laittaa tytön ystäviensä edelle!
”Tai siis kun… Äiti ja isä lähtevät Irlantiin, niin Susan aikoo tulla meille ja…”
Albus katsoi häntä äimistyneenä. ”Oletko sinä tosissasi? Sen jälkeen miten hän sinua kohteli?”
”No… niin”, Deneb mumisi vaimeasti.
”Eli sinäkään et ole tulossa meille jouluna?”
Deneb pudisti pahoittelevasti päätään. ”Minä olen oikeasti pahoillani, Al…”
”Ei se mitään”, Albus töksäytti ja nousi pöydästä ylös. ”Hyvää joulua vain sinullekin – ”
”Rose!” Deneb henkäisi yhtäkkiä ja katsoi lamaantuneena Albuksen ohi Suuren salin etuosaan.
Albus kohotti epäuskoisena kulmiaan. ”Turha luulo, D. Minä en mene tuohon lankaan – miten tyhmänä sinä minua oikein pidät – ”
”Ei, ei!” Deneb kakoi ja viittilöi Albuksen ylitse. ”Hän on siellä!”
Albus oli aikeissa väittää ystävälleen vastaan, sillä häntä todenteolla alkoi sapettaa, mutta tuntiessaan Jamesin maltittoman hipaisun olkapäällään hän ei voinut olla katsomatta taakseen. Samalla kun Albus kohtasi serkkunsa pähkinänruskeat säteilyyn muuttuvat silmät, hän olisi voinut yhtä aikaa puristaa Denebiä kunnolla kädestä tai lyödä tätä. Hän oli itse asiassa luullut, että Rosen suruaika olisi kestänyt useita päiviä – jopa viikkoja –, mutta hän itse oli oikeastaan kaikkea muuta kuin surullinen siitä, että Rose seisoi hänen edessään sen näköisenä kun hän itse asiassa voikin ulkoisinpuolin loistavasti.

”Rose”, Albus henkäisi ja hymyili vaivaantuneesti. ”Mitä sinä täällä teet?”
Rose tuhahti huvittuneena. ”Ai mitäkö teen? Mehän lähdemme tänään Kotikoloon.” Hän sai sen kuulostamaan siltä kuin asiasta olisi keskusteltu vasta minuutti sitten.
”Mutta… Mutta oletko varma, että -?”
”Että haluan lähteä?” Rose lopetti hänen lauseensa ja asteli Albuksen eteen. ”Poikkeuksettoman varma. Enhän minä voisi jättää ainuttakaan joulua väliin Kotikolossa.”
Albus tunsi suupieliensä nykivän. ”Sinä siis tulet! Minä olin jo aivan varma, että joutuisin viettämään joulun Jamesin seurassa – ”
James rykäisi teeskennellyn kovaäänisesti. ”Ei millään pahalla, pikkuveli, mutta nätisti sanottuna minulla on parempaakin tekemistä.” Sanoillaan hän viittasi mitä ilmeisimmin Cadraan, johon James katsoi paljonpuhuvasti.
”Minä varoitan sinua, Cadra”, Albus sanoi luoden silmäyksiä veljeensä. ”Nimittäin tämän joulun jälkeen sinä suorastaan anelet, että vietät seuraavan joulun yksin.”
Cadra vilkaisi yllättyneenä Jamesia mutta virnisti. ”James voi myös hyvin pitkälti itsekin vaikuttaa siihen.”
”Varmasti”, Albus vakuutti ja siirsi sitten katseensa takaisin Denebiin, joka jo eleistään päätellen oli luottanut siihen että he olisivat unohtaneet hänet kokonaan, sillä Deneb oli kääntynyt ruokansa puoleen ja alkanut lappaa sitä suuhunsa kuin tekisi sitä työkseen. ”Kuin taas D päätti jäädä mieluummin Tylypahkaan.” Hän oli sanonut sen tahallisen kovaan ääneen, sillä se sai muut rauhottumaan ja hiillostamaan yhä enemmän Denebiä.

”Mitä? Miksi sinä tänne haluat jäädä, Deneb?” Rose kysyi huolestuneena ja yritti tarkkailla tämän poiskäännettyjä kasvoja.
”Hän aikoo olla Susanin kanssa”, Albus selitti ennen kuin Deneb itse ehti sanoa sanaakaan.
”Vietän joulun täällä, mutta olen myöhemmin Susanin kanssa!” Deneb kivahti selkä yhä heihin päin.
Rose vilkaisi Albukseen purren hammastaan. He kaikki pysyivät vaiti eikä Albuksen enää tehnyt edes mieli jäädä anelemaan hänen tuloaan Kotikoloon. Scorpius huomasi tämän ja vilkaisi kelloaan mainiten, että heidän vaununsa lähtisi niillä minuuteilla. Albuksen laahustaessa Suuren salin ovista ulos hän kuuli kuinka Rose toivotti Denebille hyvät joulut ja juoksi sitten heidän muiden perään ulos odottamaan vaunuja Tylyahoon.

***

”Albus, sinun kannattaisi pitää silmäsi auki”, Rose sanoi voimakkaasti kun tämä oli juuri meinannut torkahtaa hetkeksi Tylypahkan pikajunassa. ”Me olemme ihan pian Lontoossa.”
Albus kohotti katsettaan ja virkistyi nähdessään tutut maisemat lähellä Lontoon kaupunkia. Hän myös pisti merkille, että muut olivat pukeneet ylleen jästivaatteet, joten Albukselle tuli jokseenkin kiire vaihtaa omansa, sillä Rose muistutti kaiken aikaa kuinka Ron-eno odottaisi heitä asemalla ja lähtisi, elleivät he etsisi pian häntä käsiinsä.
”Pidä kiirettä”, Rose huikkasi Albuksen perään kun tämä häipyi vaunuosaston ovesta vessaan vaihtamaan vaatteitaan. Sitten Rose istahti takaisin penkilleen ja kurottautui ottamaan ylähyllyltä matka-arkkuaan, mutta Scorpius oli nopeampi ja teki sen hänen puolestaan.
”Siinä”, Scorpius mutisi ja ojensi arkun Roselle. Sitten hän veti hyllyltä oman ja Albuksen arkut ja asetti ne hetkeksi penkille viereensä.
”Kiitos”, Rose sanoi kuin ei tiennyt mitä muutakaan olisi voinut sanoa. Hän oli tuntenut tietynlaista vaivautuneisuutta Albuksen lähtiessä hetkeksi heidän seurastaan, mutta unohti sen pian kun Scorpius rikkoi hiljaisuuden:
”Ikävää, että Deneb jäi Tylypahkaan.”
Itse asiassa Rose oli kyllä odottanut jotain parempaa keskustelunaihetta kuin Deneb, mutta hän päätti vain nyökätä ja mutista:
”Niin… Albus ei pitänyt siitä.”
”Eihän häntä voi pakottaakaan”, Scorpius sanoi hiljaa kohauttaen harteitaan.

Rose oli aikeissa katsoa poikaa silmiin, mutta välttyi siltä kun tajusi, että se oli oikeastaan ensimmäinen kunnollinen kerta kun he eivät riidelleet keskenään. He istuivat siinä toisiaan vastapäätä ja pystyivät jotenkuten edes puhumaan toisilleen (vaikkakin se oli hyvin vaikeaa toisinaan) ilman, että jommankumman valtaisi himo kuristaa toinen.
”No? Mitä te täällä istutte?” Albus oli tullut takaisin vaunuosastoon ja istahti arkkunsa viereen penkille. ”Meillähän oli kiire.”
Rose nosti katseensa häneen ja hymyili pingottuneesti. ”Totta. Meidän olisi syytä mennä jonottamaan ulospääsyä.”
”Muut ovat jo siellä”, Albus lisäsi kiireesti ja viittilöi oveapäin. ”Siellä on aika tungos.”
Mutta välittämättä siitä he tarttuivat kukin omiin matka-arkkuihinsa ja raahasivat ne pian ulos vaunuosastosta ja liittyivät muiden serkustensa seuraan. Tungos junassa oli niin heltymätön, että heillä meni lähes kaikki voimat tuuppiessaan tietä ulos junasta samalla kun raahasivat painavia matka-arkkuja perässään. Aina vähän väliä joku esti heidän kulkunsa oviaukolle ilmestyessään omasta vaunuosastostaan käytävälle tukkien muiden tien, mutta johtajaoppilaiden ilmestyessä käytäville saatiin jonkinmoinen järjestys ja eikä aikaakaan kun Albus haukkoi pian King’s Crossin aseman ulkoilmaa.
”Tännepäin, tuolla he ovat!” Hugo huudahti ja osoitti kaukana seisovia hahmoja, jotka huiskivat heille käsillään ja vilkuttivat kaukaa. Albus, James, Cadra, Hugo, Roxanne, Lily ja Louis lähtivät oitis tuohon suuntaan kun Rose vielä hetken ahersi matka-arkkunsa kanssa, sillä sen lukko oli alkanut tungoksessa reistailla.
Mutta kun asia oli korjattu pikaisella korjausloitsulla, Rose oli aikeissa pinkoa serkkujensa perään, kunnes huomasi lopulta että Scorpius laahusti aivan toiseen suuntaan kuin yksikään heistä. Hän päätti huutaa pojan perään, mutta tämä ei kuullut vaan jatkoi matkaansa vastakkaiseen suuntaan katse tiiviisti sumun ja hälyn keskellä. Rose päätti kestää vielä hetken matka-arkkunsa kanssa raahatessaan sitä kohti Scorpiuksen loittonevaa selkämystä ja kun arveli olevansa riittävän lähellä tätä, Rose huudahti kovaanääneen:
”Scorpius! Hei, odota!”

Tämän hän sentään kuuli ja kääntyi ympäri ymmällään. Hän huomasi Rosen säntäävän häntä kohti matka-arkkuaan mukanaan raahaten ja selvästi levon tarpeessa.
”Eikö sinun pitänyt jo mennä?” Scorpius kysyi hämillään ja katsoi paikkaa, jonne Albus ja muut painelivat.
”Joo, mutta…” Rose vilkaisi ihmetellen paikkaa, jonne Scorpiuskin oli hetki sitten luonut tiedostavan katseen. ”Mutta minne sinä olet menossa? Me menemme Kotikoloon.”
Scorpiuksen ilme ei värähtänytkään, mutta Rose pystyi näkemään hänen silmissään tietyn häivähdyksen.
”Katso kun… En minä tule Kotikoloon”, Scorpius sai soperrettua vaivaantuneena. ”Minä menen kotiin isän ja äidin luokse.”
Rose huomasi, että hänen mielialansa laski kuullessaan sen. Hänen oli vaikea peittää pettymystä kasvoiltaan, sillä ainoa keino siihen oli huulen pureminen, vaikka sekin näytti siltä kuin hän aikoisi pian purasta palan irti itsestään.
”Ai. Minä luulin, että sinä tulisit sinne myös”, Rose sanoi tavoitellen normaalia äänensävyään.
”Minä tulenkin”, Scorpius lupasi ja tapaili hymyä. ”Mutta vähän myöhemmin. Minun täytyy selvittää asioita kotona, minähän olin teillä viimekin jouluna. Kyllä sinä tiedät millaiset välit meidän perheellä on…”
”Niin, kyllä minä sen ymmärrän”, Rose vastasi kiireesti. ”Ei sinun tarvitse olla pahoillasi ihan totta. Se on sinun perheesi.”
Scorpiuksen hymy leveni. ”Nähdään, pisamanaama.” Hän oli kai aikeissa halata Rosea tai tehdä jonkin muun samankaltaisen eleen, mutta jokin sai hänet vetäytymään takaisin kuoreensa. Sitten hän oli juuri nostamaisillaan matka-arkkunsa takaisin ylös maasta, kunnes Rose astui askeleen lähemmäs, niin lähelle että Scorpiuksen oli mahdotonta olla tuntematta Rosen hengitystä kasvoillaan.

”Minä vain sitä, että…” tyttö sopersi empien ja katsoi ikään kuin anoen Scorpiuksen harmaisiin silmiin. ”Minä juttelin tänäaamuna herra Frischin kanssa ja… Hän pyysi minut Adamin hautajaisiin.”
Scorpius ei sanonut mitään; hänellä ei ollut aavistustakaan siitä mitä Rose aikoi sanoa tai tehdä. Hän oletti, että he joutuisivat vielä monet kerrat palaamaan Adamiin ja siihen mitä Rose oli tehnyt hänen kanssaan, ja kirosi salaa mielessään sen päivän kun Adam tuli Tylypahkaan. Ei sen takia, että Scorpius oli menettänyt Rosen hänelle (nimittäin siihen hän oli myös itse syyllinen) vaan siksi, että Adam oli vaikuttanut niin paljon heidän elämään, vaikka kukaan ei juurikaan tuntenut sen kummemmin häntä.
”Minä vain, että… Tietenkään sinun ei pidä suostua jos et halua”, Rose vaikersi väännellen sormiaan kärsimättömästi. ”Mutta haluaisin sinut mukaan sinne.”
Omalla tavallaan se sai Scorpiuksen mahan heittämään voltteja. Hän kyllä tiesi, etteivät hautajaiset olleet ikinä paras mahdollinen paikka deittailla ketään, mutta Scorpius oli asiasta hyvillään syystä jos toisesta. Hän olisi tahtonut kääntyä ympäri ja toivottaa perheelleen hyvää joulua ja lähteä saman tien Rosen käsikynkässä viettämään lomaa Kotikoloon, mutta hillitsi ajatuksensa ja yritti peittää hymyään purren hammastaan yhteen. Hymyileminen olisi ollut melko tylyä siinä tilanteessa ottaen huomioon, että he puhuivat nyt Adamin hautajaisista.
”Kyllä se minulle käy”, Scorpius murahti yrittäen kuulostaa hillityltä.
”Ihan oikeasti?” Rose varmisti ja hänen kasvoilleen kohosi valoisa ilme.

Scorpius kohautti hartioitaan ja jatkoi esittämistään. ”Joo, ei kai minulla ole muutakaan. Asia on siis sovittu.”
”Kiitos, Scorpius”, Rose henkäisi ja sai vihdoin aikaiseksi sen, minkä oli jo hetki sitten aikeissa tehdä. Hän oli tarpeeksi lähellä poikaa, jotta pystyi kietomaan kätensä hänen kaulan ympärille ja halaamaan tätä. Scorpius ei mitä todennäköisimmin ollut aavistanut mitään sellaista, sillä hän tarttui Rosen selkämyksestä hyvin kömpelösti ja hänen kroppansa jännittyi hetkeksi.
Kun he irrottautuivat toisistaan, Rose hymyili hänelle rohkaisevasti ja sanoi tarttuessaan matka-arkkuunsa:
”Minä kirjoitan sinulle.” Sen sanottuaan hän vilkutti pojalle vielä hyvästit ja suunnisti muiden perään tervehtimään vastaan tulleita Ronia ja Ginnyä. Ron katsoi vielä pitkään Scorpiuksen perään ja loi sitten epäluuloisen katseen tyttäreensä, joka huiskutti yhä kättään tälle.
”Mekin olemme toki olemassa”, Ron mutisi kovaanäneen, jotta Rosen huomio kiinnittyisi heihin.
”Isä, minä huomasin jo teidät”, Rose sanoi huvittuneena. ”Hauska nähdä sinua, Ginny-täti.”
Ginny hymyili hänelle lämpimästi ja otti Rosen halaukseen. ”Niin sinuakin, kaunokainen. Muut menivät jo autoon – Ron, ota Rosen matka-arkku, se on todella painava – ”
”Miksi meidän pitää kantaa se?” Ron ihmetteli hölmistyneenä. ”Eikö kannattaisi käyttää ennemmin sauvaa, niin minäkin säästyisin lihaskrampeilta huomenaamuna – ”
”Jaa, mitähän jästit sanovat kun näkevät leijuvan matka-arkun?” Ginny heitti takaisin sarkastisesti, jolle Rose kikatti.

Ron näytti nyrpeää naamaa ja tarttui matka-arkusta kiinni kiikuttaen sen autonsa peräkonttiin, jonne muidenkin arkut olivat lastattu. Sitten hän paukautti kontin kiinni ja lampsi etupenkille ratin eteen vilkaisten samalla peilistä takanaistuvia hahmoja.
”Sinäkö siis todella olet Griffinien tytär?” hän tarkisti vielä kulmat rypyssä katsoen Cadraa.
”Ron! Mitä väliä sillä on?” Ginny kivahti pelkääjänpaikalta ja paukautti oven kiinni.
”Ei mitään, kunhan uteliaisuuttani kyselen”, Ron sopersi ja käynnisti moottorin.
Ron oli joutunut ostamaan itselleen suuren perheauton, jotta kaikki mahtuisivat sen kyytiin, mutta silti Lily ja Rose joutuivat ahtautumaan käytännössä katsoen Albuksen ja Hugon syliin. Asiaa helpommaksi ei tehnyt Ronin ajamistaidot, jotka olivat olleet kehnot siitä lähtien kun hän vähemmän onnistuneesti sai ajokorttinsa.
”Mitä Kotikoloon kuuluu?” Lily kysyi hetken päästä kun he jo liisivät Lontoon yllä. Samaan aikaan Louis laittoi korviensa päälle kuulokkeet ja pisti musiikin pyörimään.
”Kaikilla on ollut kauhea ikävä teitä”, Ginny vastasi automaattisesti. ”He ovat olleet huolissaan myös sen vaihto-oppilas tapauksen jälkeen. Ted kertoi, että se oli melko karmivaa.”
”Onko Ted käynyt siellä useasti?” Albus kysyi oitis kuullessaan hänestä.
Ginny vilkaisi häntä peilin kautta. ”Ei, Teddy on enemmän viettänyt aikaa Harryn kanssa meilläpäin.”
”Onko hän okei?”

Ginny hymyili ja nyökkäsi. ”Hän voi oikein hyvin. He muuttivat Victoiren kanssa yhteiseen taloon.”
Lily ja Rose kiljahtivat yhteen ääneen, jolloin Hugo katsahti Albukseen pyöräyttäen silmiään.
”Missä he asuvat nyt?” Rose uteli innostuksissaan.
”No, itse asiassa…” Ginny aloitti empien ja vilkaisi Ronia. Albus katsoi häntä myös, muttei pystynyt aistimaan heidän välillään mitään tunteita. ”Harry antoi Teddylle Kalmanhanaukio kahdentoista.”
Albuksen ilme venähti. ”Mitä? Miksi isä meni niin tekemään?”
”Se on isäsi omistuksessa ja sille ei ole parempaakaan käyttöä. Hän ei itse halunnut pitää sitä ja Teddy sekä Victoire olivat asunnon tarpeessa…”
”Mutta sehän kuului Siriukselle”, Albus intti vastaan toivottomana.
”Mutta Sirius on kuollut”, Ginny sanoi liiankin rennosti. ”Isälläsi on jo talo, hän ei tarvitse toista – ”
”Minusta se on ihanaa”, Lily henkäisi haltioissaan. ”Ja vihdoinkin Ted asuu lähellä meitä!”
”Ei se kuitenkaan nyt niin lähellä ole”, Ginny huomautti naurahtaen.
”Mutta lähempänä kuin ennen”, Lily sanoi siihen. ”Mahtavaa!”

”Fleur ei ole niin mielissään asiasta kuin te kaksi”, Ron huomautti katsahtaen peilin kautta Roseen ja Lilyyn. ”Hän on kuulemma käynyt Kalmanhanaukiolla jo viidesti viikon sisällä. Sen vuoksi Teddy on varmaankin ollut tällä viikolla Godrickinnotkossa.”
”No Fleur on muutenkin sellainen hössö”, Roxanne kommentoi nyrpistäen nenäänsä. ”En tiedä, mutta Victoire ei onneksi ole niin äitinsä tapainen, ja hyvä niin.”
”On Fleur ihan mukava kun hänet oppii tuntemaan…” Ron puolusteli, mutta hänen äänensä hukkui jonnekin olemattomiin kun hän vilkaisi Ginnyä ja hänen murhaavaa katsettaan.
He kaikki katsoivat Louisia hymyillen pingottuneesti ja kun tämä ei tuntunut käsittävän ollenkaan mistä oli kyse, hän otti kuulokkeet korviltaan ja kysyi:
”Mitä?”
”Siskosi ja Ted ovat muuttaneet yhteen”, James kiiruhti sanomaan, jotta he unohtaisivat puheenaiheen Fleurista. ”He asuvat Kalmanhanaukiolla.”
”Siriuksenko talossa?” Louis kysyi ja kun he nyökkäilivät, hän jatkoi: ”Voi Merlin… Heillä on varmasti kova remontointi menossa.”
”Joo, Victoire ilmoitti heti Harrylle, että hän aikoo tehdä siellä pieniä muutoksia”, Ginny kertoi ja hänen äänensä alkoi vapista sitä mukaan kun Ron suunnitteli laskuaan ja auto hytkyi epämukavasti sen tahtiin.
Ron painoi laskeutumisnappia ja ohjasi rattia niin, että he kaarsivat pienen kierroksen Kotikolon ympärillä ja laskeutuivat sitten herra Weasleyn vajan lähettyville. Ron hyppäsi ensitöikseen ulos autosta ja kiisi purkamaan matka-arkkuja kullekin lapselle. Albus kävi hakemassa omansa ja nappasi myös Erwinin häkin työntyen sitten sisään Kotikolon ovesta.

”Voi jestas!” Molly-mummi parahti Albuksen astuessa sisään keittiöön. ”Minä olin katsovinani, että Harry tulee kun vasta näin hänen asentavan Arthurin kanssa tuota vekotinta olohuoneessamme.”
Albus ei tiennyt lainkaan mistä vekottimesta Molly mahtoi puhua, mutta hän vain tyytyi hymyilemään ja läsäytti tavaransa hieman etäämmäs ruokapöydästä.
”Minä olen tehnyt huoneen valmiiksi sinulle, Roselle, Scorpiukselle ja Denebille toiseen kerrokseen”, Molly ilmoitti ja viittilöi samanaikaisesti ylös johtaviin rappusiin. "Ensin suunnittelin ullakkohuonetta, mutta tulin ajatelleeksi myöhemmin asiaa uudemman kerran ja - "
”Scorpius ja Deneb eivät tule tänä jouluna”, Albus sanoi harmistuen uudestaan.
Molly lakkasi äkisti langettamasta loitsuja tiskeihin, joista osa alkoi pestä itse itseään pesualtaassa. Sitten hän kääntyi tuijottamaan Albusta suu rakosellaan.
”Eivätkö edes uudeksi vuodeksi?”
Albus kohautti harteitaan. ”Scorpius ainakin sanoi tulevansa.”
”No voi harmi”, Molly mutisi suupielestään ja katsoi Albukseen myötätuntoisesti. ”Mutta pitäähän meidän ymmärtää heitäkin. He ovat viettäneet meidän kanssa monta joulua peräkkäin, eivätkä ole nähneet vanhempiaan kuin kesällä.”
Albus oli kuitenkin aikeissa huomauttaa, että ainakaan Scorpiuksen ja hänen vanhempiensa välit eivät olleet mistään parhaimmasta päästä, mutta hän sulki suunsa kun ovesta pujahti sisään seuraavaksi Rose ja Hugo.

”Tulkaapa tänne kaikki!” Molly huudahti ja levitti käsiään niin, että he tajusivat kulkea hänen eteensä halittavaksi. ”Meillä on ollut niin kamala ikävä teitä. Ja olette kasvaneet pituuttakin! Hugo, sinä ainakin!”
Hugo ei voinut olla punastumatta. ”Vähän ehkä…”
Seuraavaksi tulivat Lily, Roxanne ja Louis, joiden kimppuun Molly myös hyökkäsi. Sitten hän teki uuden huoneenjaon ja pisti Albuksen, Rosen, Hugon ja Lilyn yhtenään nukkumaan.
”Sinäkö et jää yöksi, Louis?” Molly varmisti katsoen poikaan kulmat koholla.
”En, äiti pimahtaa jos jään”, Louis mumisi apeana.
Molly loi häneen katseen, joka kieli vahvasti, että hänen olisi syytä pitää Fleurille pienimuotoinen puhe sinä iltana. Sitten hän siirsi katseensa seuraaviin tulijoihin, jotka olivat James sekä Cadra. Siinä vaiheessa Mollyn ilme kirkastui.
”Tämäkö on se nuori neiti, josta kerroit aamulla, James?” Molly kysyi lämpimästi hymyillen ja liihotti halaamaan Cadraakin. ”Tervetuloa, kultaseni.”
”Kiitos”, Cadra kiitti hymyillen irrottaessaan otteensa Mollysta.
”Missä kaikki muut ovat?” James kysyi katseensa kiertäessä ympäri taloa.

”Bill ja Fleur eivät ole vielä tulleet. Percy ja Audrey tulevat tuota pikaa.” Hän kohotti tiskialtaasta katseensa seinälle ripustettuun kelloon ja mutisi sitten: ”George ja Angelina ovat olohuoneen puolella Harryn ja Arthurin kanssa. Siellä on muuten myös Fred, jos sinua kiinnostaa – ” Hänen ei tarvinnut sanoa sen enempää kun James oli jo tarttunut Cadran kädestä ja rynnännyt olohuoneen puolelle. ”Niin arvelinkin.”
”Eikö Ted ole siis vielä tullut?” Albus kysyi varovasti ja väisti heitä muita, jotka jo kiipesivät portaisiin ja niiden kautta ylös toiseen kerrokseen.
Molly pudisti päätään. ”He tulevat Victoiren kanssa vasta vähän myöhemmin. Ai niin, ethän sinä edes tiedä, että he asuvat nyt – ”
”Kalmanhanaukio kahdessatoissa”, Albus lopetti hänen lauseensa. ”Joo, tiesin minä.”
”Ron mitä ilmeisimmin kertoi”, Molly arveli ja siirtyi putsaamaan pöydän pölyjä. ”Minusta Harry teki kauniisti kun antoi sen Teddylle, vaikka siitä asunnosta voi tietysti olla montaa eri mieltä…”
”Mutta se oli Siriuksen”, Albus sanoi toivottamana.
Molly kohotti katseensa pöydästä suoraan häneen. ”Harrylla on Siriuksesta muitakin muistoja kuin se päällesortuva talo. Kyllä Sirius olisi omana aikanaan ymmärtänyt… Hän vihasi sitä taloa.”
”Mutta eikö se vasta ollut Feeniksin killan päämaja?” Albus ihmetteli.

Molly hymyili hänelle lämpimästi. ”Albus-kulta. Feeniksin kiltaa ei enää ole niin kuin hyvin tiedät. Feeniksin kiltaa ei enää tarvita.”
”Typerää olettaa niin näiden murhien ohella”, Albus sanoi periksiantamattomasti. ”Minusta Feeniksin kiltaa tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan – ”
”Feeniksin kilta oli luotu vastustamaan Vo-Voldemortia”, Molly sai sanotuksi vaivanloisesti, mutta päätti jatkaa kuitenkin: ”Me tiedämme ettei häntä enää ole, joten kilta on hyödytön.”
Albus huokaisi syvään tajutessaan, että mummille puhuminen ei tuottanut tulosta yhtään sen enempää kuin Ginnyllekään vastaanpistäminen. Hän huikkasi mummilleen heipat ja raahasi matka-arkkunsa toiseen kerrokseen samaiseen huoneeseen, jossa Rose, Hugo ja Lily häntä odottivat.
”Eikö ole mukavaa olla taas täällä?” Lily hämmästeli ääneen ja rojahti sänkynsä päälle makaamaan. ”Nähdä kaikkia tuttuja.”
”Ei ainakaan koulua vähään aikaan”, Hugo mutisi huokaisten helpottuneena, jolloin Rose loi häneen ärsyyntyneen katseen.
”Sinä olet ihmeen kova valittamaan siihen nähden, että olet valvojaoppilas.”
Hugo kohautti harteitaan välinpitämättömästi. ”Ehkä, mutta muista että minä en tahtonut valvojaoppilaaksi. Rhialdor päätti sen minun puolestani.”
”Hoitaisit hommasi edes kunnolla. Minä ja Adam juoksimme alvariinsa sinun ja Roxannen tietämättä – ” Rosen puhe loppui yhtäkkiä, mikä johtui todennäköisesti siitä, että hän tajusi puhuvansa Adamista kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sitten hän siirsi pikaisesti katseen arkkuunsa ja alkoi penkoa sitä näyttäen siltä kuin etsisi jotain kunnon vimmalla.

Albus oli kiinnittänyt siihen myös huomionsa, jolloin Lily kohotti katseensa häneen ja puristi huuliaan yhteen kireänä. He istuivat hetken aikaa hiljaisuudessa kun kuulivat alhaalta Percyn anteeksipyynnöt myöhästymisestä ja hänen selittäen jotain ministeriön kiireisistä asioista. Siinä vaiheessa Lily ja Hugo kiiruhtivat takaisin alakertaan tapaamaan serkkujaan Mollya sekä Lucya kuin taas Albus jäi hetkeksi ylös Rosen seuraan.
”Jos sinä haluat puhua Adamista, niin minä voin yhtä hyvin kuunnella”, Albus sanoi sitten kun oli odottanut hetken, että Rose olisi puhunut hänen puolestaan.
Tämä kuitenkin ravisti päätään niin, että hänen hiussuortuvansa heiluivat hartioilta toiselle. ”Ei minun tarvitse. Kyllä tämä tästä.”
Mutta Albus tunsi serkkunsa liian hyvin tietääkseen, että hänellä ei ollut kaikki kunnossa. Tietämättä kuitenkaan mitä voisi tehdä saadakseen Rosen olon paremmaksi, Albus päätti jättää hänet hetkeksi yksin sanoen kuitenkin lähtiessään, että hän odottaisi Rosea alakerrassa.
Tyttö nyökkäsi.

***

Kun Albus oli saapunut olohuoneen puolelle, sieltä käsin häntä tervehtivät ensimmäiseksi George ja Angelina, jotka olivat istuutuneet jutustelemaan Hermionen kanssa. Heistä seuraavaksi Albuksen katse lennähti nurkassa ahertaviin Harryyn ja Arthuriin, jotka painivat Weasleyiden uuden television kanssa. Heidän vieressään sohvalla istuivat James ja Cadra sekä nyrpeännäköinen Fred, joka muistutti ulkonäöltään valtavasti Jamesia lukuunottamatta hänen punaista hiustenväriään ja tummempaa ihonsävyä. Hän oli serkuksista ainoa poika, joka omisti sen värisen tukan.
”Al! Mahtavaa”, Fred huudahti innostuen silminnähden. ”Tule tänne pelastamaan päiväni noilta kahdelta kyyhkyläiseltä!”
Albus asteli serkkunsa luokse verkkaisesti ja istuutui sitten sohvalle hänen viereensä. ”Sinun täytyy nyt taistella Jamesin huomiosta, Fred, sillä kuten näet hänellä on vihdoin tyttö kainalossa – pitkän jahkailun jälkeen.”
Cadra naurahti hervottomasti, mutta James näytti siltä kuin voisi syödä Albuksen pään.
”Me emme seurustele”, James sanoi hermostuneena ja loi murhaavia katseita Fredin ja Albuksen puoleen.
”Milloin sinusta on noin tosikko tullut?” Fred ihmetteli virnuillen. ”Sinulla on tainnut olla tosi yksinäistä siellä Tylypahkassa ilman minua.”
”No, ilman sinua minulla on ainakin mahdollisuus suoriutua S.U.P.E.R:sta”, James huomautti ensin kohmeasti mutta lopulta onnistuen hymyilemään. ”Ilman sinua tämä vuosi on ollut oikeasti syvältä. Tai siis”, hän korjasi katsoen merkittävästi Cadraan. ”Melkein syvältä.”

”Mitä sinä muuten olet tehnyt Tylypahkan jälkeen?” Albus uteli Frediltä.
”No, olen auttanut isää puodin kanssa Viistokujalla”, Fred kertoi vakavoituen. ”En oikein tiedä tässä vaiheessa mitä haluan tehdä. Jokin tosi arvostettu ammatti olisi hienoa, mutta ottaisiko yksikään pimeän velho minua tosissaan aurorina?”
”He luulisivat sitä vitsiksi”, James kommentoi.
”Täsmälleen”, Fred täydensi. ”Parantajaksi minulla ei ollut tarpeeksi hyvät paperit, Irvetaan minua ei huolita sen jälkeen mitä me teimme Jamesin kanssa siellä kaksi kesää sitten…”
Cadran silmät pyöristyivät. ”Mitä te teitte?”
”Ehkei siitä sitten enempää”, James kiiruhti sanomaan väliin. ”Fred, mitä jos kipaisisit katsomaan joko Molly ja Lucy tulivat?”
Fred pyöräytti silmiään noustessaan sohvalta, mutta kumartui kuitenkin vielä Albuksen puoleen kuiskaamaan:
”Tuo oli joku Jamesin huono yritys saada minut muualle, eikö niin?”
Albus nyökkäsi pahoittelevasti, jolloin Fred suoristautui ja katsoi paljonpuhuvasti Jamesiin viilettäen sitten vastaanottamaan Percya sekä Audreyta. Albus puolestaan siirtyi Jamesin ja Cadran seurasta isänsä ja Arthurin pariin.
”Mitä te teette?” hän kysyi ilmestyessään heidän selkänsä taakse.

Arthur vilkaisi olkansa yli ja kumartui jälleen television puoleen. ”Hei, Al! Miten koulussa menee?”
”Ihan hyvin”, Albus vastasi automaattisesti. ”Mitä te teette?”
”Yritämme isäsi kanssa saada jotain tolkkua tälle uudelle televisiolle. Hän on ainoa, joka on elänyt jästien kanssa”, Arthur puuhki television takaa. ”Al, antaisitko tuon paksun johdon minulle jalkojesi juuresta?”
Albus nosti Arthurin osoittaman johdon lattialta ja ojensi sen isoisälleen. Sitten hän jäi tuijottamaan hetkeksi heidän kahden tekemisiä.
”Milloin Ted tulee?” hän kysyi hetken päästä kun kukaan ei sanonut mitään.
”Tuota pikaa”, Arthur kiirehti vastaamaan television takaa, mutta Harry keskeytti hetkeksi puuhastelunsa ja nosti katseensa poikaansa.
”Albus, minulla on sinulle asiaa”, Harry tokaisi totisena ja pudisteli käsiään pölystä. ”Haluan puhua sinun kanssasi ennen kuin Ted tulee.”
”Liittyykö se jotenkin Kalmanhanaukio kahteentoista?”
Harry pudisti päätään. ”Ei. Mene odottamaan huoneeseesi, niin tulen kohta perässä.”
Albuksen mielestä se ei voinut olla mitään hyvää, sillä yleensä hänen isänsä ei puhunut hänelle tuolla tavoin. Hän yritti kuitenkin olla hermostumatta siitä kovin paljoa ennen kuin kuuli mitä asia koski, ja loikki sitten portaat ylös huoneeseensa tervehtimättä edes Percyä tai Audreyta. Tullessaan toiseen kerrokseen heidän yöpymishuoneeseensa hän huomasi Rosen yhä istumassa sänkynsä päällä hypistellen käsissään joitain tavaroita arkustaan.

”Hei”, Albus huikkasi astuessaan huoneeseen. ”Vieläkö sinä täällä istut?”
Rose katsahti häneen ilmeettömänä ja nyökkäsi sitten. ”Joo, puran tässä tavaroitani. Joko Teddy tuli?”
”Ei, minä luulen että hän tulee samaan aikaan kuin Bill ja Fleurkin”, Albus mutisi istuutuessaan Rosen vierelle.
”Niin varmaankin”, Rose myhäili ja laski yöpöydälle kädestään muovisen pienoisversion moottoripyörästä. Albuksen ei tarvinnut kysyä tietääkseen, kuka sen oli Roselle antanut. ”Al… tiedätkö sinä missä Adamin moottoripyörä on?”
”Se jäädytettiin”, Albus sanoi epävarmana siitä miten hän suhtautuisi asiaan. ”James ja Cadra jäädyttivät sen eilen joulutanssiaisissa…”
Rose nyökkäsi uudemman kerran ja katsoi tiiviisti pienoismalliaan. Sitten hän havahtui mietteistään kun kuuli oveen koputettavan. He molemmat käänsivät päänsä äänen suuntaan ja oven raosta kurkkasi esiin Harryn pää.
”Anteeksi, saanko minä tulla?” hän kysyi.
”Tietysti”, Rose vastasi oitis.
”Ai hei, Rose”, Harry tervehti ikään kuin ei olisi tullut huomanneeksi tytön läsnäoloa. Rose hymyili hänelle tuttavallisesti ja heilautti kättään. ”Tulin vain lainaamaan hetkeksi Albusta…”
”Minä sitten menen alakertaan”, Rose sanoi ymmärtäen yskän ja sulki arkkunsa salamannopeasti.

”Ei kun ole sinä vain täällä – Albus ja minä voimme mennä – ”
”Minun pitää mennä tervehtimään muitakin alas”, Rose selitti ja huiski oven suuntaan. ”Jutelkaa rauhassa vain täällä. Hmm, heippa sitten!”
Albus ei edes kunnolla ehtinyt nyökätä hänelle kun Rose oli jo kadonnut raolleen jääneestä ovesta ja huoneeseen oli laskeutunut ahdistunut hiljaisuus. Harry siirsi katseensa ovesta poikaansa ja istuutui sitten hänen vierelleen Rosen vuoteelle.
”Koulussako on mennyt hyvin?” Harry kysyi katsoen vastakkaiselle seinustalle eteensä.
Albus tunnisti isänsä kireän äänensävyn ja päätti olla vastaamatta. Viimeksi hän oli nähnyt tämän vilaukselta huispausmatsin jälkeisinä hetkinä, jolloin hän oli tullut rehtori Rhialdorin puheille ja käskenyt tätä pitää Albus loitolla vaikeuksista. Mutta Albus oli luullut, että asia olisi loppuunkäsitelty, eihän hän ollut ajautunut vaikeuksiin sitten huispauksen –
”Minä olen puhunut Teddyn kanssa”, Harry aloitti sävyyn, joka kieli hänen hermostuneisuuttaan.
”Sinä sanoit, että asia ei koske Kalmanhanaukiota – ” Albus aloitti inttävään sävyyn, mutta hänen isänsä keskeytti hänet.
”Kuuntele mitä minulla on mielessä sanoa!” Harry karjaisi tuohtuneena ja loi pahansisuisen katseen poikaansa. ”Ted kertoi minulle, että sinä iltana kun se vaihto-oppilas kuoli, sinä olit nuuskimassa tapahtunutta paikanpäällä.”
Albuksen sisällä kupli inhottavasti kun hänen isänsä oli maininnut Teddyn juoruavan hänestä. Hän ei voinut olla katsomatta vastakkaisella seinällä komeilevaa julistetta samaan aikaan jurosti kun siinä lentävä huispausmestari piteli hyppysissään sieppiä ja loi määrätietoisen katseen heihin. Hän olisi repinyt julisteen saman tien seinältä alas, ellei se olisi kuulunut Scorpiukselle.

”Albus, mitä helvettiä sinä oikein puuhaat siellä koulussa?” Harry tivasi häneltä.
”Me näimme Teddyn, isä! Hän ei kertonut meille mitään mitä oli tapahtumassa – totta kai me halusimme itse tietää!” Albus parahti epätoivoisena.
”Mistä olisit voinut tietää mitä pihamaalla tapahtui?” Harry ärisi yhteenpuristettujen hampaidensa välistä. ”Mitä helvettiä se oli oikein olevinaan, Al? Johtajaoppilaat olivat käskeneet teidän painua oleskeluhuoneisiin!”
”Mutta sinä… Sinä et ymmärrä…” Albus olisi tahtonut kertoa isälleen sudesta – ei siis sudesta, vaan animaagista –, joka vaelteli Tylypahkan pihamailla, mutta viimehetkillä hän sai vaiennettua itsensä.
”Ymmärrän, minä ymmärrän täsmälleen käytöksesi!” Harry huusi. ”Tiedän, että asiat, joita olen aikaisemmin elämässäni tehnyt, ovat vaikuttaneet teihin tavalla tai toisella, mutta älä saata itseäsi niiden takia vaikeuksiin! Herran tähden, Al, sinä et ole minä etkä saa tehdä samoja virheitä kuin minä olen tehnyt! Minä en saanut valita ikäisenäsi kohtaloani, mutta sinä saat. En halua, että kulutat nuoruutesi hankaluuksien etsimiseen – voi Merlin, MINÄ LUULIN ETTÄ JAMES TEKISI NIIN!”
”Miksi minä haluaisin olla niin kuin sinä?” Albus ihmetteli uskomatta korviaan. ”Ei se ole sitä, isä! En minä HALUA olla niin kuin sinä!”
”Sitten sinun on lakattava hankaluuksien etsiminen!”
”Minä en etsi hankaluuksia – ”
” – ja keskityttävä opiskeluun – ”
” – se on vain sattumaa – ”

”Sinä et… Sinä et palaa enää Tylypahkaan, jos jatkat tätä!” Harry parkaisi kiukkuisesti ja oli noussut tällä kertaa pystyyn.
Albus mulkoili häntä äimistyneenä. ”Et sinä niin tekisi.”
”Voi kyllä tekisin!” Harry vakuutteli. ”Jos se on ainoa keino pitää sinut loitolla näistä murhista, niin saatanpa hyvinkin tehdä! Minä olin siinä sodassa taistelemassa hyvän maailman puolesta, taistelin teidän tulevaisuudesta, Al… Haluan, että osaat arvostaa sitä.”
”Minähän arvostan! En halua olla niin kuin sinä – ”
”Minä toivon”, Harry jatkoi lujemmalla äänellä, jolloin Albuksen ääni hävisi kuulumattomiin, ”että tämä on viimeinen kerta kun huomautan sinulle asiasta.”
Albus päätti pysyä vaiti, sillä hän ei olisi pystynyt takaamaan sanojensa asiallisuutta jos olisi avannut suunsa. Hän mulkoili isänsä poistumista aina siihen asti kun tämä painoi oven takanaan kiinni ja potkaisi sitten sängyn jalkaa niin lujaa kuin suinkin pystyi.
Se kirpaisi, mutta ei niin paljon kuin se, että Ted oli kannellut hänestä isälle. Ted ei ollut ikinä tehnyt niin, sitä paitsi hän tiesi tasantarkkaan, että Albus joutuisi siitä vaikeuksiin. Miksi hän oli niin tehnyt?
Albus ei tiennyt eikä sillä hetkellä välittänytkään tietää. Hänen päässään pyöri isän nöyryyttävät sanat. Sinä et ole minä… Eihän hän halunnutkaan olla! Hänen isänsä oli maailmankuulu aurori, joka taisteli pimeyden velhoja vastaan ja tutki rikostapauksia velhomaailmassa. Miksi Albus haluaisi muistuttaa isäänsä, jos hän vain tahtoi ottaa selville minkä vuoksi kukaan animaagi halusi seurata häntä?

***

Samaan aikaan toisaalla…

Scorpius oli hyvillään istuessaan jälleen kerran kotinsa ruokapöydän ääreen ja nähdessään isänsä sekä äitinsä voivan hyvin. Häntä jännitti hieman istua pöydän päätypaikalla niin, että jokaisella oli katsekontakti häneen. Astoria oli jo istunut hänen vasemmalle puolelleen ja Draco vaimonsa viereen. Enää he odottelivat Luciusta ja Narcissaa.
”Merlin, ovatko he aina näin myöhässä?” Scorpius murahti ja iski servettinsä pöytää vasten.
”Jos ’aina’ tarkoittaa niitä kolmea kertaa kun olemme tavanneet koko elämäsi aikana heitä, niin kyllä”, Draco mumisi katsellen kelloaan vähän väliä.
”Emmekö voisi jo aloittaa ilman heitä? He tulevat kyllä…”
”Scorpius, se ei olisi kohteliasta”, Astoria huomautti hymyillen.
Scorpiuksen teki mieli naljaista, että oliko sitten kohteliasta olla niin pahasti myöhässä, mutta vain vaivoin piti kielensä kurissa ja keskittyi pyörittelemään veitsen kärkeä servietin päällä.
”Miksi te ette ikinä tule jouluksi Kotikoloon, vaikka Weasleyt joka kerta pyytävät teidät sinne?” hän päätti puolestaan kysyä.
Hän tunsi katsomattakin kuinka hänen vanhempansa vilkaisivat toisiaan kiusaantuneina ja käänsivät katseensa sitten poikaansa.
”Emmehän me ole mitään sukua edes heille, kulta”, Astoria sanoi lempeästi.
”No, käytännössä katsoen olemme heille kaukaista sukua”, Scorpius viisasteli. ”Ja mitä väliä? He ovat kilttejä, mukavia, hauskoja – kaikkea mitä Lucius ei – ”
”Missä minun lempipojanpoikani on?”
Scorpius pyöräytti silmiään tuskaisena. Luciuksen lempipojanpoika, kuinka monta pojanpoikaa hänellä muka oli?
”Täällä, kai.” Viimeisen sanan hän sanoi niin hiljaa, että vain hänen vanhempansa pystyivät kuulemaan sen. Sitten Luciuksen riutuneet kapeat kasvot ilmestyivät keittiön hämärään valoon ja oitis osoittivat sinne suuntaan missä Scorpius istui.

”Sinä olet kasvanut”, Lucius sanoi lipevästi mittaillen Scorpiusta päästä varpaisiin.
”Niin, viidessä vuodessa ehtii kasvaa aika lailla.” Scorpius sanoi sen niin tarkoituksellisesti, että oli ihme jos kukaan ei osannut ottaa sitä vihjeenä.
”Ah hei, äiti”, Draco henkäisi Narcissan saapuessa ruokasaliin Luciuksen perässä. Draco syöksyi häntä vastaan halaamaan tätä ja veti sitten tuolin hänelle kohteliaasti pöydästä.
”Ihanaa nähdä sinua, Draco”, Narcissa sanoi hiljaisella äänellä ja hänen silmistään paistoin avoin ikävä poikaansa kohtaan.
Joo just, ihan kuin ennen vanhaan. Scorpius nojasi kyynärpäällään pöytää vasten ja haukotteli kyllästyneenä. Hän toivoi, että muodollisuudet olisivat pian ohitse ja he pääsisivät syömään.
”Aloitammeko?” Lucius kysyi ja kumarsi pienesti päätään istuutuessaan Dracon vastapäätä Narcissan viereen. Hän ei ilmeisesti voinut irrottaa katsettaan Scorpiuksesta edes siksi aikaa kun sohi toisella kädellään lihapataa. ”No, miten Tylypahkassa on mennyt, Scorpius?”
”Ihan hyvin”, tämä tuhahti ja kurotteli itselleen perunia.
”Scorpius vähättelee”, Astoria sanoi sitten Luciukselle. ”Viime vuonna hän sai V.I.P:stä seitsemän Upeaa.”
Lucius kohotti Scorpiukselle kulmiaan. ”Seitsemän? Mistä aineista?”
”Tähtitieteestä, loitsuista, yrttitiedosta, taikakausien historiasta, taikajuomista, muodonmuutoksista ja muinaisista riimuista”, Astoria luetteli ulkomuistista.
”Entäs pimeyden voimilta suojautuminen?” Lucius uteli hämillään.

Scorpiuksen olisi tehnyt mieli sylkeä päin hänen näköään.
”Odotukset ylittävä”, Astoria kiiruhti sanomaan. ”Ainoastaan ennustaminen oli Kelvollinen. Ja taikaolentojen hoito myös Odotukset ylittävä.”
”Sepä… hienoa.”
He söivät hetken hiljaisuudessa Scorpiuksen karttaessa isoisänsä katsetta kaiken aikaa. Hän oli tavannut isoisänsä viimeksi viisi vuotta sitten ja muistaessaan jälleen, kuinka ahdasmielinen hän olikaan, Scorpiuksen teki mieli juosta suoraan huoneeseensa ja pysyä siellä lukittuna niin kauan, kunnes Lucius aikoisi häipyä tiehensä ja olla palaamatta enää koskaan. Hän kuitenkin päätti isänsä vuoksi karistaa nuo ajatukset mielestään ja luottaa siihen, että Voldemortin jälkeinen aika olisi tuottanut tulosta.
”Kenen kanssa sinä liikut Tylypahkassa, Scorpius?”
Hän oli osannut odottaa sitä. Huolimatta siitä kuinka hyvin Lucius olisikin päässyt eroon Voldemortin aikaisista ajattelutavoista, hän ei voinut olla huomaamatta isoisässään tiettyjä mietteitä joita hän ihannoi. Lucius tietenkin toivoi, että hänen ystävinään olisi suuria nimiä entisestä kuolonsyöjäklaanistaan, mutta Scorpius oli enemmän kuin hyvillään voidessaan kertoa muuta:
”Albus Potterin.”
Tyhmempikin huomasi, että Luciuksen silmissä välähti Scorpiuksen mainitessa hänet.
”He ovat samassa tuvassa”, Astoria lisäsi hymyillen. ”Albus on oikein mukava poika, vai mitä Draco?”

Draco ei ollut avannut suutansa muuhun kuin syömiseen sen keskustelun aikana. Nyt kun hänen vaimonsa katsoi häntä kysyvästi, hän ei voinut tehdä muuta kuin nyökätä ja sanoa:
”Albus on vieraillut meillä kesäisin silloin tällöin. Hän on mukava.”
Kovin nihkeästi Draco oli sen sanonut, mutta sanonut kuitenkin. Scorpius tiesi, että Albuksesta pitäminen oli kovin vaikeaa, sillä Draco näki hänessä yleensä Harryn eikä Albusta. Scorpius muisti ensimmäisen kerran kun hän oli tuonut Albuksen kotiinsa; hänen isänsä oli tervehtinyt vain vaivoin tätä ja rynnännyt sitten kirjastoon siksi aikaa, kunnes Albus majaili heillä. Astoria oli tietysti puhunut Albuksen kanssa ummet ja lammet ja kiikuttanut sitten viestin Dracolle, ettei Albus aikonut syödä heitä.
”Se tyttö on myös kovin viehättävä – mikä hänen nimensä nyt olikaan…” Astoria kaiveli mieltään kulmat rutussa.
”Rose”, Draco murahti vierestä pilkkoessaan lihanpalaa veitsellään.
”Niin, Rose!” Astoria henkäisi innoissaan. ”Se on se Weasleyn nuori tyttö, hän on todella – ”
KLING. Astorian puhe lakkasi kuin seinään, sillä hän oli säikähtänyt äskeistä ääntä, joka oli puolestaan tullut Luciuksesta. Tämä oli kovin järkyttyneennäköisenä pudottanut veitsen lautasta vasten ja katsoi Astoriaa tavalla, joka viestitti vahvasti hänen ärtyneisyydestään.
”Onko kaikki kunnossa?” Narcissa kysyi mieheltään huolestuneena.
”Minä vain… Weasley?” Lucius ähkäisi tyrmistyneenä.

”Niin”, Astoria sanoi kulmat koholla kun ei ymmärtänyt lainkaan miksi Lucius kiinnitti siihen niin paljon huomiota. ”Hän sai kahdeksan Upeaa V.I.P:stä. Oikein fiksu tyttö – ”
”Draco, oletko sinä puhunut hänelle?” Lucius kysyi lujasti välittämättä mitä Astoria toisella puolella pöytää puhui.
Nyt Draco näytti vaivaantuneelta ja kireältä yhtä aikaa. Scorpius ei pystynyt syömään enää palaakaan, sillä hän odotti kuumeisesti mitä hänen isällään oli sanottavana. Kai hän puolustaisi hänen ystäviään?
”En ole.”
Lucius nyökkäsi kepeästi ja siirsi sitten katseensa Scorpiuksen puoleen, joka vastasi siihen silmät sirrissä.
”Lucius, nyt ei ole ehkä – ” Narcissa aloitti, mutta Lucius vaiensi hänet yhdellä käden heilautuksella.
”Oletko kuullut ikinä Malfoyiden kartanosta, poika?” hän kysyi salaperäisesti kallistaen päätään toiseen suuntaan.
Scorpius loi hänelle ivallisen hymyn. ”Olen. Isä sanoo monesti, että se on saastainen paikka.”
Lucius vilkaisi Dracoa merkittävästi ja siirsi sitten katseensa takaisin pojanpoikaansa. ”Viis isästäsi. Sinusta se saattaisi olla oikein hieno paikka, jos näkisit sen.”
Scorpius ei sanonut mitään. Hän todellakin olisi halunnut nähdä kartanon, sillä hän oli vuosien ajan vain kuullut puhuttavan siitä. Suurimmaksi osaksi Draco oli kertonut sen olemassaolosta ja kuvaillut sitä epätarkasti, mutta mitä vähemmän Scorpiukselle itse asiassa siitä kerrottiin, sitä enemmän hän tahtoi itse nähdä paikan.

”Minä en tarvitse kartanoa itselleni. Me viihdymme Narcissan kanssa toisaalla”, Lucius selitti kaivaessaan kaapunsa taskusta jotain kimaltavaa esille. ”Mutta sinä saattaisit tarvita.” Ennen kuin Scorpius ehti nähdä esineen, Lucius oli heittänyt sen häntä päin. Scorpius oli valmiina ottamaan sen vastaan, mutta hänen isänsä oli nopeampi.
Draco mulkoili isäänsä varoittavasti, jolloin Astoria joutui pyytää häntä istumaan takaisin aloilleen ja antamaan esineen Scorpiuksen nähtäväksi. Draco loi vielä viimeisen halventavan katseen isänsä puoleen ja ojensi kultaisen esineen Scorpiuksen hyppysiin. Se oli tavallista suurempi, vanhanaikaisempi kultainen avain, joka painoi enemmän kuin kourallinen tavallisia avaimia.
”Miksi sinä minulle sen haluaisit antaa?” Scorpius kysyi. ”Sinunhan kuului antaa se isälleni.”
”Draco ei ota sitä vastaan”, Lucius sanoi kärttyisästi.
”Miksi sitten kuvittelet minun ottavan?”
”Koska tajuat pian, että se jää hyödyttömäksi ilman sinua”, Lucius sanoi lipevästi. ”Ja koska se on juuri niin tilava, että siellä voi pitää vaikka… häät.”
Scorpius katsoi isoisäänsä kulmat rutussa osaamatta ollenkaan aavistaa mitä tämä oli juuri tarkoittanut viimeisellä kommentillaan. Mutta katsoessaan isänsä lattiaa katsovia kasvoja, hänelle koko Luciuksen vierailu alkoi hahmottua.
”Sinä siis tulit tyrkyttämään jälleen kerran omia mielipiteitäsi meille?” Scorpius kysyi ylenkatsovasti. ”No, kertookaa nyt minulle sentään kenen kanssa haluatte minun menevän naimisiin! Pitäähän minun tietää morsiammeni.”
”Valittua ei vielä ole”, Lucius julisti noustessaan pystyyn pöydän viereen. ”Mutta puhdasverisyys on – ”

”ISÄ, MITEN SINÄ HELVETTI KEHTAAT?” Scorpius karjui säästelemättä ollenkaan ääntään. ”Käske hänet painumaan hiiteen täältä!”
”Scorpius, minä vain… Hän vain ehdotti meille, että olisi hienoa jos suku jatkuisi puhdasverisenä – ” Draco selitti anteeksipyytävänä, mutta hänen äänensä hälveni kuulumattomiin Scorpiuksen huudon alle.
”ÄLÄ SANO MINULLE SITÄ SANAA!” tämä huusi raivoissaan. ”ÄLÄ IKINÄ SANO MINULLE SITÄ SANAA!”
”Draco, tässä ei ole mitään järkeä – ” Astoria yritti väliin epätoivoisesti.
”Se on tärkeää suvulle!” Lucius huudahti lyöden nyrkkinsä pöytään.
”Mutta hän on minun poikani!” Draco huudahti sitten ristiriitaisesti ja peitti kasvonsa kämmenillään.
”Niin, VALITETTAVASTI!” Scorpius karjui. ”Isä, sinä sanoit että ei ole mitään väliä enää, onko puhdasverinen vai ei! Mitä helvettiä tämä on?”
”Sillä ei olekaan merkitystä, me vain – ”
”Säästä sanasi! Te ihan totta kuvotatte minua – KAIKKI!” Scorpius huusi ja antoi katseensa kiertää ruokasalissa. ”Säästäkää minut tuolta puhdasverisyysvimmaltanne!”
Hän säntäsi ovelle päin ohittaessaan isänsä epätoivoiset kasvot, jotka suorastaan anelivat häntä jäämään. Scorpius vilkaisi äitiään, joka katsoi hysteerisenä hänen jokaista liikettään ovea kohti. Ja juuri kun hän luuli, ettei mikään voisi estää häntä avaamasta tuota ovea, Lucius pysäytti hänet osoittaen Scorpiusta suoraan sauvallaan.
”LUCIUS! ÄLÄ OSOITA SAUVALLA MINUN POIKAANI!” Astoria kiljui hulluna.
Silloin Scorpius huomasi isänsä nappaavan myös sauvansa ja osoittavan sillä puolestaan Luciusta.

”Osoita sauvasi muualle, isä!” Draco huudahti nyt vihan hiipiessä hänen sieluunsa. ”Sinä et uhkaa sauvalla minun poikaani!”
He mulkoilivat hetken aikaa toisiaan, molemmat sauvakäsi koholla valmiina tekemään jotain peruuttamatonta, kunnes Lucius laski sauvansa. Draco ei siitä huolittamatta hellittänyt otettaan omasta sauvastaan, vaan uhkasi yhä sillä isäänsä.
”Painu hiiteen minun talostani”, Draco sihahti hänelle uhkaavasti.
Narcissa ulahti peloissaan, mutta Draco ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Hän osoitti sauvallaan niin kauan Luciusta, kunnes tämä vilkaisi Astoriaa viimeisen kerran ja pyyhälsi salista pois Narcissan rientäessä hänen peräänsä vapisten. Sitten he kuulivat, kuinka ulko-ovi paukahti kiinni ja vasta silloin Draco pystyi laskemaan sauvansa takaisin taskuunsa.
”Scorpius, minä olen pahoillani… En olisi saanut – ”
”Minä vihaan sinua”, Scorpius sylkäisi suustaan niin halveksuvasti kuin suinkin voi. ”Minä ihan totta vihaan.”
Hän jätti vanhempansa ruokasaliin tuijottamaan peräänsä järkyttyneenä, kun Scorpius poistui siitä rakennuksesta vihan tulviessa lähellä kurkunpäätään ja saaden hänet hetken räpäyttämään silmiään taannuttaessa kirvelevää tunnetta silmiensä takana. Sitten hän nappasi luutansa talon seinustalta ja valmistautui pitkään, kylmään matkaan kauas kotoaan.

***

Albus ei ollut lainkaan niin innostunut Teddyn tulosta kuin moni muu Kotikolossa. James oli sännännyt oikopäätä puristamaan tämän kättä ja Lily sekä Rose kihertelivät Victoiren seurassa. Albus laskeutui portaat alas hitaasti haudanvakavana ja ohitti Teddyn sanomatta sanaakaan pyyhältäessä olohuoneen puolelle. Tämän oli nähnyt muun muassa Rose, joka saman tien juoksi Albuksen perään ja käänsi hänet itseään vasten.
”Al, Ted tuli!” hän sanoi kuin lapselle.
”Näin kyllä”, Albus murahti innottomasti ja istahti sohvalle kuusen viereen.
Rose katsoi häntä kulmat kurtussa. ”Mistä kiikastaa? Teddyhän on sinulle kuin – ”
”En tahdo jutella hänen kanssaan juuri nyt”, Albus kivahti jäyhästi.
”Miksi?” Tällä kertaa puhuja ei ollutkaan enää Rose, vaan paikalle ilmaantunut Ted.
Albus nielaisi kuuluvasti ja käänsi katseensa häneen. Teddyllä oli tällä kertaa sinisien hiuksien sijaan aivan pikimustat, jotka oli muotoiltu hienosti pörräkkään tyyliin. Ted istuutui Albuksen viereen, jolloin Rose ymmärsi kadota hääräilemään muita asioita toisaalle.
”Ehkä sinä tiedätkin jo”, Albus tiuskaisi. ”Minähän sain vasta kuulla.”
”Mitä? Et kai sinä pidä minulle mykkäkoulua Kalmanhanaukion – ”
”En minä välitä, että isä antoi sen sinulle”, Albus sanoi keskeyttäen hänet, mutta yrittäen pitää äänensä matalana.
Ted katsoi häntä tiukasti silmiin omilla – tällä kertaa ihan aidosti omilla – sinisillä silmillään. ”Sitten me menemme juttelemaan yläkertaan.”

Ja niin he menivätkin. He ohittivat tungoksen keittiön puolella ja kapusivat peräjunaa portaita ylös Albuksen yöpymishuoneeseen. Vilkaistessaan vielä hetkeksi alakertaan Albus huomasi Rosen huolestuneen katseen, mutta käänsi sitten katseensa pois astuessaan Teddyn perässä huoneeseen.
”James taitaa nukkua myös täällä”, Ted sanoi huolettomaan sävyyn.
”James nukkuu toisaalla.” Albus otti väkisinkin vastakkaisen sängyn Teddystä, joka kuului Scorpiukselle.
”Kenen tuo juliste sitten on?”
Albus ei tahtonut edes vilkaista sitä, sillä siinä hymyilisi taatusti se sama tyyppi sieppi kädessään ja hän haluaisi jälleen repiä sen alas seinältä.
”Scorpiuksen, jos välttämättä haluat tietää.”
Ted tuijotti Albusta häikäilemättä niin, että Albus tahtomattakin väisteli hänen katsettaan. Hän tunsi hetken itsensä lapseksi istuessaan yli kaksikymppisen Teddyn kanssa vastakkain ja kiukutellessaan hänelle.
”Mikä on homman nimi?” lopulta hän kysyi rauhallisesti.
Albus näpräsi hermostuneena sormiaan. ”Sinä olit mennyt juoruamaan isälle minusta.”
”Juoruamaan? Niinkö sinusta?” Ted hämmästeli. ”Kaikki ovat sinusta huolissaan, Al, ja siihen on hyvä syykin. Sinä olet Harryn poika ja – ”
”Täsmälleen!” Albus hikeentyi. ”Koska olen Harry Potterin poika, en voi tehdä asioita, joita normaalisti kaikki tekisivät minun tilallani!”
”Mitä tuo oli tarkoittavinaan?”

Albus tajusi, että oli lipsauttanut jotain mitä Teddyn seurassa ei voinut. Joku toinen ei olisi saattanut kiinnittää siihen mitään huomiota, mutta Ted luonteensa mukaan oli sellainen, joka jumittui yksityiskohtiin.
”En tiedä. Mitä väliä? Kyse on siitä, että juorusit isälle – ”
”Minä olin sinusta ainoastaan huolissaan! Kaikkihan me olemme. Harry kertoi, että edellisenkin kerran olit löytynyt murhapaikalta juuri ennen murhaa. Al, miten sinä edes ajauduit sinne?” Ted kysyi järkyttyneenä.
”Minä… En voi kertoa sitä sinulle”, Albus sanoi puoliksi harmissaan ja puoliksi vihoissaan.
Ted pudisti päätään hämmentyneenä. ”En käsitä. Mikset voisi? Totta kai sinä voit kertoa minulle.”
”Voinko? Ja sitten sinä menet ja kiikutat tiedon isälle”, Albus kivahti. ”Minä olinkin aikeissa kertoa sinulle, mutta muutin mieleni. Jos sinä kerrot isälle, sinä pilaat ihan kaiken, Ted.”
He katsoivat hetken toisiaan; Albus hengittäen nopeita vetoja ja Teddyn levollinen katse kiinni Albuksen silmissä. Albus tajusi, että se oli ensimmäinen kerta kun he oikeasti olivat sillä tavalla vastakkain toisiaan.
”Minä en kerro Harrylle.”
”Joo, niinhän sinä sanot”, Albus naljaisi tympääntyneenä.
”Minullakin on nimittäin salaisuus sinulle”, Ted julisti hymyillen. ”Ajattelin kertoa sen vain ja ainoastaan sinulle, sillä luotan sinuun täydellisesti.”
Albus ei osannut sanoa mitään; hän oli hämillään ja samaanaikaan kiinnostunut kuulemaan lisää. Sitten Ted nousi sängyn päältä ja asteli huoneen perimmäisen ikkunan eteen tuijottamaan ulkona alkanutta lumisadetta.

”Minä ja Victoire… Me aiomme mennä naimisiin.”
”Mitä?” Albus päästi suustaan kun ei pystynyt pidättelemäänkään. ”Tai siis… Sehän on… Se on upeaa, Ted!”
Ted kääntyi häneen päin hymyillen vaivaantuneena. ”No, eikä siinä vielä kaikki… Minun on jo pitemmän aikaa pitänyt kysyä tätä joko sinulta tai Jamesilta, mutta näyttää että Jamesilla on S.U.P.E.R:it ja kaikki ennen kesää, niin ajattelin kysyä sinua minun bestmanikseni. Toki minä ymmärrän, jos et halua – olenhan pettänyt luottamuksesi – ”
”Oletko hullu? Totta kai minä haluan”, Albus henkäisi ja tunsi kiukun häälyvän pois sisältään.
”Ihanko oikeasti?” Ted kysyi hymyn tarttuessa nyt myös Albukseen.
”Minä… Totta kai, mutta… Oletko SINÄ puolestasi varma, että haluat minut siihen tehtävään?” Albus kysyi epäuskoisena.
Ted nyökkäsi jo vähän ennen kuin Albus ehti lopettaa lausettaan. ”Minä olen tehnyt päätökseni. Se olet sinä jos joku. Ja Victoirekin sanoi, että sinä olisit loistava bestman.”
Albus ei voinut olla punastumatta tai vihoitella enää sen enempää Teddylle. Miten hän voisikaan? Häntä kiukutti edelleen ajatus siitä, että Ted oli puhunut hänen tekemisistään isälle, mutta Ted ja Victoire menisivät naimisiin... Hän hymyili itsekseen, sillä Ted oli valinnut juuri HÄNET bestmanikseen! Hän sai olla se, joka ojentaisi sormuksen vihkimistilaisuudessa, hän sai sen kunnian.
”Sinulla on nyt vähän niin kuin etulyöntiasema”, Ted sanoi. ”Voit pilata koko yllätyksen ja juosta kailottamaan häistämme koko suvulle.”
”Minä pidän salaisuutesi”, Albus lupasi ja tarjosi kättään sovinnon merkiksi.
Ted tarttui siihen säteillen kiitollisena. ”Minä tiesin, että sinuun voi luottaa.”

”No, ilman luottamusta ei ole ystävyyttä”, Albus riimitteli ja nousi sitten sängyltä ylös aikeissa suunnata ovelle päin. Hänet pysäytti ainoastaan Teddyn ääni:
”Etkö sinä… Etkö aiokaan kertoa salaisuuttasi?”
(jatkuu...)
Muutan sen kirpuks, vaarattomaks kirpuks, sit panen kirpun pakettiin ja panen paketin toiseen pakettiin ja lähetän sen itelleni. Ja kun se tulee... muahahah! Läjäytän sen vasaralla!

Poissa kikieh

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 28.9!
« Vastaus #35 : Lokakuu 18, 2008, 14:37:57 »
(jatkuu...)
Albus kääntyi häneen päin. ”Kerron, mutta sopiiko että vähän myöhemmin? Minä kuolen pian nälkään, ellen saa jotain syömistä.”
”Äh, totta kai”, Ted sanoi rientäessään itsekin ovelle ja siitä he lampsivat yhdessä portaita alas. ”Mutta minä ihan totta haluan kuulla tämän tarinan.”
”Sinä kuulet sen kyllä”, Albus lupasi ja tuli keittiöön juuri sopivasti Molly-mummin viimeistellessä puuroa.
”Käykää vain istumaan muiden sekaan”, Molly neuvoi hellan ääreltä. ”Pöydän päässä on mukavasti tilaa teille kahdelle – Merlinille kiitos, että joku toi Kalmanhanaukiolta tuon pöydän! Ei kukaan olisi jaksanut ikuisesti langettaa niitä suurennusloitsuja siihen entiseen.”
He istahtivat aivan pöydän päätyyn Rosen ja Lilyn viereen ja vilkaisivat toisiaan hymyillen. Rose tarkkaili heitä molempia aivan kuin he olisivat sairaita kumpikin. Hän sai kuitenkin muuta ajateltavaa kun Molly iski puurokattilan pöytään ja antoi Roselle ensimmäiseksi kauhan.
”Miten monta vuotta siitä remontista onkaan, Molly?” Ted kysyi iskiessään samanaikaisesti kiinni yhteen kyljykseen lautasellaan.
”Yksitoista vuotta kohta”, Molly vastasi irrottaessaan patahansikkaita käsistään. ”Tuntuu, että keittiö on pienentynyt entisestään.”
”Minä mietin, että nyt kun asumme Victoiren kanssa Kalmanhanaukiolla, kaikki voisivat tulla viettämään sinne joulua ensi vuonna”, Ted ehdotti.

Victoire loi häneen merkittävän katseen toiselta puolen pöytää. ”Mutta sitä pitää ensin kunnostaa. Se on niin kamalan synkkä, että minua hirvittää nukkua siellä.”
”Me voimme auttaa kunnostuksessa”, Lily sanoi oitis innostuneena.
”Teillä on koulu käymättä vielä”, Ted huomautti.
”Mutta nyt meillä on lomaa”, Lily väitti vastaan. ”Me voimme ihan hyvin auttaa teitä siivouksessa ja sitä rataa.”
Ted siirsi kysyvän katseen Harryyn. ”Olisiko siitä kauheasti vaivaa teille?”
”Ei suinkaan”, Harry huudahti kurottaessaan ottamaan itsekin pari kyljystä. ”Jos he vain voivat auttaa, niin mikäs siinä.”
”Mitäs sanot, Victoire?” Ted huudahti ja kurotti näkemään rakkaansa kasvot muiden ylitse.
”Apu on todellakin tarpeen”, tämä vastasi hymyssäsuin.
”No, siinä tapauksessa olette enemmän kuin tervetulleita meidän – ”
Oveen koputettiin. Keittiöön laskeutui syvä hiljaisuus kun kaikki lakkasivat kilistelemästä astioita ja jauhamasta ruokaa suussaan. He kaikki katsoivat vuoronperään toisiaan ja sitten ovea.
”Ei kai tämä ole mitään sinun temppujasi, Ted?” Molly kysyi kulmat rutussa. ”Nimittäin viimeksi kun joku koputti jouluna oveen – joku muu kuin siis meistä kukaan – se olit sinä joulupukkina. Sanokaa nyt ihan totta, jos tuolla on joulupukki, niin minä en turhaan hämmästy.”

Mutta kukaan ei tunnustanut. He kaikki katsoivat ymmyrkäisinä oven suuntaan eikä kukaan tiennyt pitäisikö ovea kuitenkaan avata.
”Hyvä on, minä avaan”, Ted lupautui ja nousi paikaltaan.
”Entä jos… Jos siellä onkin joku ei-toivottu?” Hermione kysyi varovasti, mutta ei saanut Teddyä kuitenkaan epäröimään. Tämä tarttui ovenkahvaan määrätietoisesti ja avasi sen rempseästi muiden kurotellessa päitään nähdäkseen kuka ovella olisi.
”Scorpius”, Ted henkäisi, jolloin Albus ponnahti oitis paikaltaan ja juoksi oven eteen. Ja siinä todentotta seisoikin hänen paras ystävänsä Scorpius; kylmissään ja kalpeampana kuin tavallisesti.
”Mitä on tapahtunut?” Albus kysyi huolestuneena.
”Saanko minä tulla sisään?” Scorpius puolestaan heitti ääni vavisten.

***
Muutan sen kirpuks, vaarattomaks kirpuks, sit panen kirpun pakettiin ja panen paketin toiseen pakettiin ja lähetän sen itelleni. Ja kun se tulee... muahahah! Läjäytän sen vasaralla!

Poissa Cassiopeia

  • Giliathin isosisko
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Hei, täällä taas!
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 18.10!
« Vastaus #36 : Lokakuu 20, 2008, 21:48:06 »
siis tää ficci paranee koko ajan!

Nyt on kiva lukea joululomasta kun eivät ole koulussa, vaan kuulee muistakin sukulaisista.Oli kiva lukea Scorpiuksen kotioloista ja suhteesta vanhempiin. Se kyllä yllätti, että on viettänyt jouluja kotikolossa. Mutta oisi kiva, jos Draco ja Harry kohtaisi, jos vaikka Draco etsisi poikaansa, koska mie oon aina kyllä pitänyt Dracosta ja toivonut sille hyvää kohtaloa. Ja toivottavasti tää ei oo mikään semmoinen juttu, mitä Sirius teki eli karkasi ja katkaisi välit perheeseensä. Se kun ei tähän sopisi ja toistaisi liikaa kirjasarjaa.

Harryn käytös Albusta kohtaan on miusta yhtä ärsyttävää kun se on kirjassakin. Mie en oo oikein ikinä tykännyt Harrysta, koska se on miusta niin ärsyttävä. Nytkin se todella uskoo, että Albus tahtoo olla suuren ja mahtavan Harry Potterin tapainen. Eikä tietenkään kuuntele poikaansa. Jotta on siinäkin paras moralisoija ;)

Serkuksista on ihana lukea esim. Fredistä, joka ei enää ole koulussa. Toivottavasti menevät remontoimaan Kalmanhanaukiota, ja niistä kuulisi enemmän. Samoin esim. Ronista ja Hermionesta, josta tulikin mieleen, että sehän on jästisyntyinen. Kun siinä yhdessä kohdassa Arthur ja Harry asentivat telkkaria, niin Arthur sanoi, että vain Harry on asunut jästikodissa. Mutta toivottavasti telkkaristakin kuulisi enemmän ja ihmisten reaktioista :)

Sitten parituksista. Eli James ja Cadra, toivottavasti ensi luvussa kuullaan lisää. Ja oli mukavaa, kuinka hyvin Cadra otettiin vastaan (vaikka tuo nyt mikään varsinainen yllätys ollutkaan). Ja myös ihanaa, että tutustuu Jamesin loppu sukuunkin. And by the way, olisi kiva kuulla, joku Jamesin ja Fredin teko ;)

Rose oli jotenkin vain niin aito kun se pyyti Scorpiusta hautajaisiin; tuo pari on vain niin ihana :)

Ja vielä loppuun. Vaikka Deneb nyt jäikin kouluun, niin siitä olisi kiva kuulla lisää. Kun jotenkin tuntuu, että se on jäänyt muiden varjoon esim. mitä sukua se on Siriukselle (vaikka tietty oot tuon keksinyt itse, mutta silti). Kun välistä koko hahmoa ei muista, niin sitä roolia voisi vähän syventää.

Mutta toivottavasti tulee pian jatkoa. On vaan niin ihana ficci :)

(tulipas tähän paljon toivomuksia:) )

Ja se vielä kun luki tuon viime luvun, niin tuli semmoinen ihanan lämmin tunne kun kaikki välittää toisistaan, ja huumoria löytyy. Ja nyt hankaluuksien ja vaikeuksien keskellä on lämmin Kotikolo, minne mennä rauhoittumaan:) vähän hankala selittää tuota, mutta toivottavasti ymmärsit :)
Maailmassa ei ole mikään mukavampaa kuin viihtyminen, eikä mikään ole helpompaa. -Mymmeli-

Minun mielestäni on hyvin vähän sellaista, mikä on turhaa. Ehkä puuron syöminen ja itsensä peseminen. -Muumipeikko-

Poissa kikieh

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 18.10!
« Vastaus #37 : Marraskuu 16, 2008, 16:43:17 »
Hei taas! Tällä kertaa minulla ei valitettavasti ole mukanani uutta lukua ja siihen yksinkertaisena syynä se, että inspiraationi on ollut täysin hukassa edellisen luvun jälkeen enkä ole edistynyt jatkossa kauheasti lukuunottamatta tätä päivää, jolloin kirjoitin niskalimassa 20. lukua. Tulin siis ilmoittamaan, että jatkoa on nyt jokatapauksessa tulossa ja seuraava luku ilmestyy toivoakseni viikon sisällä. Ja nyt vastailen kommenttehinne.

Raparperi, aivan oikein, Astoria on Scorpiuksen äiti ja Dracon vaimo. :) Hmm ja jos en saa niitä ns. vanhoja hahmoja tähän ensi lukuun niin ainakin sitä seuraavaan! Mutta yritetään, olen niin paljon suunnitellut muuta tuohon seuraavaan.

Kaapo, hahmoja vyöryi siksi mukaan lukuun että niitä on yksinkertaisesti vain niin hiivatin paljon! :D Niitä serkuksia ja Weasleyitä ja kaikkia. Ennen luvun tekemistä minun piti kirjoittaa paperille ylös kaikkien hahmojen nimet ja puolisot ja lapset jne... Laskeskelin, että hahmoja on yli 20 jos mukaan lasketaan joka ikinen Weasley ja Potter ynnä muut!

Sari, kiitän! Katsotaan miten hyvin onnistun tuomaan ensi lukuun Jamesia&Cadraa... Heistä olisi mukava kirjoittaa vaihteeksi, mutta suunnitelmissa on ensi lukuun enemmän Scorpiusta ja Rosea. Tai pikemminkin vain Scorpiusta. MUTTA ei sitä koskaan tiedä! ;)

Tinusa, en juuri nyt osaa sanoa muuta kuin kiitoksia! :)

Tervetuloa, Cassie, ja kiitän! :) Oi voi, Scorpiusta ja Rosea tulee tulevissa luvuissa enemmän kuin arvaatkaan!

Cassiopeia, ei ei ja ei, Scorpius ei tee Siriuksia ainakaan Aistiharhassa! :D Tulet vielä huomaamaan, että Dracon suhde poikaansa on tuhat ja risat kertaa parempi kuin Dracon suhde Luciukseen!
Ohhoh, minä ihan unohdin tuon Hermionen! :~DD Voi ei.. Hyvä että sanoit! Sovitaan että Arthur kärsii dementiasta ja ei muistanut miniäänsä... Hyvä selitys joo... ^^'
Niin ja Denebistä tulee kyllä vielä joululoman aikana. Nyt kun olen tämän pienen "tauon" aikana Aistiharhasta alkanut kehitellä jatko-osaa niin olen miettinyt, että Deneb saa siinä suuremman osan kuin tässä ensimmäisessä osassa. Tosin jatko-osahan on vasta mahdollinen, ei varma. Vaikka täytyykin paljastaa, että jos jättäisin tämän ficin ykkösosaan, se jäisi pahasti kesken. Ja nyt minä menen asioiden edelle, vaikkei Aistiharha ole vielä edes lopussa...

KIITOS KAIKILLE vielä yhteisesti! Yritän tosiaan väsätä sen serkusten esittelytsydeemin ja jatkoa kehitellä viikon sisällä. Vi ses!
Muutan sen kirpuks, vaarattomaks kirpuks, sit panen kirpun pakettiin ja panen paketin toiseen pakettiin ja lähetän sen itelleni. Ja kun se tulee... muahahah! Läjäytän sen vasaralla!

Poissa kikieh

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 18.10!
« Vastaus #38 : Marraskuu 23, 2008, 22:14:05 »
Täällä ollaan - minä ja minun jatkoni! Oli ihana saada se vihdoin valmiiksi ja pahoittelen jo etukäteen, etten saanut siihen toivomianne vanhoja hahmoja. Mutta onneksi Tylypahkan joululomaa on vielä jäljellä ja he ehtivät esiintyä vielä, no problemos. ;) Jätän turhat lätinät sikseen ja lisään sen pahuksen jatkon saman tien kun sitä on niin ahkerasti uurastettukin.


20. luku – Avain

Sen jälkeen kun Scorpius oli majoittunut Weasleyiden katon alle, hän ei ollut liialti puhunut siitä miksi hän ylipäätänsä oli muuttanut mielensä ja tullut sittenkin Kotikoloon. Albus oli tietysti moneen otteeseen yrittänyt puhua siitä Scorpiuksen kanssa, mutta tämä oli vain sanonut ympäripyöreästi, että sinne tulo vaikutti oikeammalta ratkaisulta. Sen Albus tulkitsi niin, ettei hän tahtonut vielä puhua aiheesta, ja päätti antaa ystävälleen hieman aikaa.
Mutta hän ei ollut ainoa, joka oli nähnyt Scorpiuksen alakuloisuuden. Myös Rose oli kiinnittänyt tähän huomiota ja tutkaili seuraavana aamuna Scorpiusta huolestuneena aivan kuin tämä olisi sairas. Se oli turhaa, sillä kun Scorpius oli päättänyt olla puhumatta aiheesta, häntä ei saatu puhumaan siitä mitenkään. Piti vain odottaa, kun hän avaisi suunsa itse.
”Väki oli ihan liian kauhuissaan tulosi vuoksi”, Ted naurahti istuessaan aamiaispöytään Albuksen, Rosen ja Scorpiuksen seuraan.
”Minä unohdin ilmoittaa, että olen tulossa”, Scorpius sanoi pahoittelevasti.
”Hermione oli valmis jo loitsimaan pari suojaloitsua Kotikolon ympärille”, Ted jatkoi edelleen huvittuneena. ”En tietysti viitsi väittää, etten itse olisi hieman aprikoinut oven avaamista.”
”Hermione on kuitenkin taikaministeriössä ja tietää, että kannattaa olla varovainen”, Albus huomautti kaataessaan Teddyn tuomaa maitoa muroihinsa. ”Isäkin sanoo aina, että mieluummin liian varovainen kuin uskalias.”
”Puhuu Albus, joka tunkee nenänsä kaikkialle”, Ted nälvi ja siirsi sitten huolestuneen katseen Roseen. ”Miten muuten sinä voit?”
Tyhmempikin olisi huomannut, että Rose punastui lievästi. ”Mitä tarkoitat? Voin ihan hyvin.”
”Mietin vain, että se sinun kaverisi… Sinä satuit näkemään hänet”, Ted epäröi sanoa.

”Minä olen ihan okei. Minä vain…” Rose sopersi ja väänteli käsiään pöydän päällä. ”En haluaisi, että muut saavat tietää siitä.”
”He tietävät asiasta kaiken. Onhan Harry sentään aurori ja Hermione taikaministeriössä – ”
”Ei, en minä sitä”, Rose kiiruhti sanomaan. ”En halua, että he tietävät minun tunteneen Adamin.”
Albus ja Ted vaihtoivat automaattisesti silmäyksiä, jolloin Ted lopulta sanoi:
”Mutta… miksi?”
”He alkaisivat kysellä ärsyttäviä kysymyksiä”, Rose vastasi. ”Minä en rehellisesti sanottuna jaksa vastata heille.”
”Älä huoli”, Albus lohdutti häntä. ”Me emme sano kenellekään.”
Rose loi heihin kiitollisen katseen ja kauhoi sitten omaa murokuppiaan. He istuivat hetken hiljaisuudessa, kunnes Ted nykäisi pienesti Albuksen pyjaman hihasta ja katsoi häntä odottavasti.
”Mitä?” Albus murahti ymmällään.
”Muistin juuri, että meidän täytyy hoitaa yksi juttu”, Ted sanoi paljonpuhuvasti ja viittoi katseellaan yläkerran portaisiin.
”Ted, ei sinun tarvitse käyttää mitään salakieltä. He tietävät siitä”, Albus tokaisi huvittuneena.
”Tiedämme mistä?” Scorpius uteli.

Albus vilkaisi ympärilleen ja nojautui sitten häneen päin. ”Animaagista. Aion kertoa Teddylle.”
”Animaagista?” Ted hämmästeli kulmat rypyssä.
”Kuulet kohta!” Albus puolestaan sihahti ja kääntyi sitten uudestaan Scorpiukseen päin. ”Ehkä Ted voi myös kertoa mitä tapahtui sinä iltana kun Adam kuoli.”
”Mutta, Al… Minä tiedän siitä jo”, Scorpius vastasi pikaisesti. ”Minä voin kertoa sen yhtä hyvin – ”
”Mistä sinä sen tiedät?” Rose kysyi silmät sirrissä Scorpiukselta.
”Minä kerron kaiken”, tämä sanoi ripeästi. ”Myöhemmin, okei?”
”Okei”, Albus kuiskasi nyökäten ja nousi sitten tuoliltaan ylös katsoen Teddyä. ”Kai minun sitten pitää kertoa sinulle kaikki. Ai niin ja, Scorpius, me käymme tänään myöhemmin Godrickin notkossa. Tulethan sinäkin?”
Scorpius kohautti harteitaan. ”Ehkä. Joo, voisihan sitä.”
”Loistavaa.” Sen sanottuaan Albus ja Ted katosivat yläkerran portaisiin ja jättivät Scorpiuksen ja Rosen hetkeksi keskenään ruokapöydän ääreen.
”Aiotko sinä ikinä kertoa miksi tulit sittenkin Kotikoloon?” Rose kysyi sitten kun oli varma, ettei Albus tai Ted enää voineet kuulla heitä.
”Ei ole mitään kerrottavaa.” Scorpius kalasti haarukallaan lihapullaa lautaseltaan ja pyöritti sitä ketsupissa ennen kuin uskalsi katsoa tyttöön. ”Pitääkö minulla olla joku traumaattinen syy tänne tuloon? Enkö voi tulla vain pelkästä tahdosta?”
”No joo”, Rose myötäili vaivaantuneena. ”Mutta sinä sanoit eilen, että vietät joulun vanhempiesi kanssa. Menikö joku vikaan?”

”Kaikki meni hienosti”, Scorpius valehteli Rosen katsetta vältellen ja nappasi sitten Päivän Profeetan tämän käsistä.
”Hei – minä luin sitä!”
”Luit juttua -” Scorpius vilkaisi aukeamaa, jota Rose oli hetki sitten silmäillyt ja luki pikaisesti sen otsikon. " -Adelgardin uudesta virasta taikaministeriössä? Kuka hän on?”
Rose nappasi lehden takaisin itselleen ja mulkaisi Scorpiusta paheksuvasti. ”Hän pääsi puoli vuotta sitten Azkabanista.”
”Ja pääsi nyt taikaministeriöön?” Scorpius hämmästeli kulmat koholla.
”Niin. Mutta hän on tehnyt kovasti töitä sen eteen”, Rose sanoi nopeasti ja taitteli lehden tuolilla lepäävän laukkunsa sisään. ”Luoja paratkoon, että minä olen miettinyt kamalasti mitä minulle tapahtuu Tylypahkan jälkeen…” Hän kuljetti sormiaan hiuksiensa läpi ja näytti hermostuneelta.
”Sinähän pääset minne tahansa haluatkin”, Scorpius tokaisi.
Rose katsoi nyt häntä kuin hullua. ”Mutta en pääse ikinä sinne minne oikeasti tahtoisin.”
Scorpius vilkaisi Päivän Profeettaa, joka pilkisti Rosen nahkalaukusta, ja kohotti kulmiaan yhä korkeammalle. ”Azkabaniin?”
”Ei, tyhmä!” Rose huudahti mutta hänen huulillaan kävi hymy. ”Parantajaksi.”
Scorpiuksen kasvoilla häivähti kummallinen ilme, joka muistutti etäisesti hymyä. Rose ei voinut olla kurtistamatta kulmiaan kysyvästi katsoessaan häneen.
”Mitä?”
”Sinä pidät minua hulluna, etkö pidäkin?” Rose kysyi virnistäen.

Siihen poika kuitenkin pudisti päätään oitis. ”Ei, en minä sitä… Minä vain… Äh, en tiedä.” Scorpius haroi platinanvaaleaa tukkaansa ja näytti kiusaantuneelta. ”Minäkin haluan parantajaksi.”
”Tahdotko?” Rose hämmästeli ihmeissään.
”Joo”, Scorpius myönsi. ”En tiedä mitä muutakaan tahtoisin tehdä isona. Olisi mukava auttaa ihmisiä hädän hetkellä… niin kuin Adamia silloin kuin hän…” Hänen ei tarvinnut sanoa enempää, sillä Rose tiesi mitä hän oli aikeissa sanoa. Huolimatta siitä, että heidän keskustelunsa oli päätynyt jälleen Adamiin, Rosen sisällä huokui lämmin hohde; hän tiesi, ettei Scorpius ollut ikimaailmassa tosissaan vihannut Adamia.
”Ehkä me voidaan… Ehkä me voidaan yhdessä osallistua niihin pääsykokeisiin ensi vuonna”, Rose sanoi lopulta. ”Ja harjoitella niihin.”
”Luuletko niin?” Scorpius kysyi ja kun sai vastaukseksi säteilevän hymyn Roselta, hänen suulleen kohosi hymyntapainen ilme. ”Se olisi – ”
”Te voitte jo tulla!”
Ääni kuului Teddylle, joka oli käynyt ilmoittamassa asiansa portaiden puolivälissä ja kavunnut takaisin ylös. Scorpius vilkaisi pikaisesti Rosea eikä tehnyt elettäkään liikahtaakseen. Rose kuitenkin hymyili hänelle edelleen ja nousi paikaltaan kuiskaten Scorpiuksen korvaan:
”Se olisi hienoa. Tule.”
Rose ehti jo kavuta portaat ylös toiseen kerrokseen kun Scorpius oli jäänyt vielä hetkeksi istumaan pöydän ääreen ja miettimään keskusteluaan Rosen kanssa. Ehkä hänen olisi sittenkin pitänyt kertoa tytölle mitä kotona oli tapahtunut… Rosehan ymmärtäisi eikä taatusti menisi kertomaan edes Albukselle… Rose oli vain sellainen hyvä tyyppi, eikä ollut epäilystäkään miksi Adam oli pitänyt hänestä. Rose oli niitä harvoja tyttöjä, jotka olivat yhtä aikaa kilttejä, huomaavaisia, luotettavia ja rehellisiä eikä hänen maailmansa pyörinyt ainoastaan kaiken pinnallisen ympärillä.
Mutta sitten Scorpius karisti sellaiset ajatukset mielestään; hän ei kertoisi Roselle mitään mitä oli tapahtunut heidän kotonaan. Hän ei saisi koskaan tietää järjestetystä liitosta, ei Malfoyn kartanosta, ei mistään. Hän oli juuri saanut asiat kuntoon Rosen kanssa ja niin oli parempi.

***

”Olemmeko me valmiita lähtemään?” James kysyi innostuneena kiinnittäessään joululahjaksi saatua upouutta kelloa ranteeseensa.
”Valmiita lähtemään minne?” Cadra kysyi haukotellen tullessaan alas portaita keittiöön.
”Godrickin notkoon tietenkin”, James vastasi oitis ja heitti sitten auton avaimet Teddylle. ”Sinä kaiketi ajat?”
”Minä olen meistä kahdesta se ajotaitoisin, joten kyllä”, Ted mutisi pyöräyttäen silmiään seistessään ulko-oven edessä kädet ristissä. ”Albus, pidä kiirettä!”
”Minä tulen!”
Sitten Ted loi katseen Cadraan. ”Tuletko sinä? Autossa olisi tilaa.”
”Olisi hienoa nähdä Jamesin koti, mutta…” Hän siirsi pahoittelevan katseen Jamesiin. ”Minä käyn isän haudalla tänään. Mieluiten yksin.”
”Isäsi? Entä mikset käy -?”
”Äidin ruumista ei ole löydetty vielä… Aurorit uskovat, että peto on tehnyt hänestä selvää.” Cadra näytti siltä kuin voisi pahoin eikä katsonut kehenkään heistä.
”Selvä… Oletko varma, että haluat tehdä sen yksin?” James varmisti puristaessaan samanaikaisesti Cadran hartioista hellästi.
Cadra kuitenkin nyökkäsi periksiantamattomasti. ”Olen minä. Minun täytyy.”
”Hoi, te kaksi!” Ted huikkasi pian oven välistä juuri kun Scorpius ja Albuskin saapuivat keittiön puolelle. Tämä tuntui kuitenkin katsovan ennemmin Jamesia ja Cadraa. ”Aikooko kumpikaan teistä tulla? Me olisimme nyt valmiit.”

”Minä tulen perässä!” James huudahti, mutta kääntyi sitten vielä katsomaan Cadraa silmiin varmistaakseen jos tämä peruisi sittenkin äskeiset sanansa. ”Pärjäätkö sinä? Rose, Lily ja Roxanne jäävät Kotikoloon, voit olla heidän kanssaan.”
Cadra hymyili hänelle kiltisti ja tarttui Jamesia kädestä. ”Kyllä minä pärjään. He kaikki ovat oikein mukavia.”
”Minä vain…” James ei tiennyt mitä sanaa hakisi. Hän oli ollut siitä lähtien hyvin varovainen Cadran suhteen kun he olivat suudelleet joulutanssiaisissa. James ei tiennyt miksi tyttö oli tehnyt sen; sekoittaakseen hänen ajatuksensa mitä ilmeisimmin. Siinä Cadra oli onnistunut paremmin kuin hyvin, nimittäin James ei enää tiennyt miten hänen tulisi suhtautua koko tyyppiin. Hän oli halunnut jutella siitä monet kerrat muutaman päivän aikana, muttei ollut lainkaan varma tahtoiko Cadra itse puhua siitä. Moni hänen lauseensa oli alkanut parin päivän ajan sillä samaisella tavalla, joten James päätti olla sanomatta lausettaan loppuun ja vältti sen puheenvaihdolla. ”Minä tulen illalla. Nähdään.”
He eivät hyvästelleet toisia sen koomin kun James oli jo ulkona valmiina hyppäämään auton kyytiin. Mitä hän olisi muka voinut sanoa? Edellisillä kerroilla kun hän oli ehdottanut jotain muuta kuin ystävyyttä, hän oli saanut tällin poskeensa muistutukseksi, että niin tuskin kannatti jatkossa sanoa. Joten tällä kertaa hän oli ottanut opikseen eikä voinut puhua enää sellaisesta. Ja tilaisuushan toiseen suudelmaan saattaisi vaikka toistua joskus, jos James nyt osasi pitää kielensä kurissa.
Et voi ajatella noin! James muistutti itseään. Te olette vain ystäviä. Vain ystäviä, James, kuinka monta kertaa se oikein pitää sanoa? Tai oikeastaan ajatella, James mietti turhautuneena. Kunhan olet vain hiljaa, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Kaikki ok, James?” Ted kysyi kulmat kurtussa katsoessaan häntä peilin kautta.
”Joo, ihan hyvin”, James murahti ja väänsi kasvoilleen typertyneen virnistyksen. ”Et kai sinä aja mieluummin? Lentäen pääsisit paljon nopeammin.”

”Kyllä minä aion lentää. Teen sen vain vähän myöhemmin”, Ted ilmoitti ja käänsi rattia joustaen kun he tulivat yhdelle isolle päätielle. ”Lupasin Ronille etten lennä hänen autollaan. Joten teen sen sitten kun hän ei voi enää nähdä minua.”
”Eihän Kotikoloa enää edes näy”, Albus sanoi vilkaistessaan taaksepäin auton etupenkiltä.
”Mutta Ron saattaa käyttää taikaa, jolla hän näkee minut kilometrin säteellä Kotikolosta”, Ted sanoi iskien silmää. ”Hän tekee sen joka kerta kun lupaan olla lentämättä hänen autollaan. Olen jäänyt nimittäin kerran kiinni ja minä… No, sain kuulla kauhean luennon siitä mitä Ronille kerran sattui.”
Scorpius vaihtoi vieressään istuvan Jamesin kanssa katseita ja nojautui sitten enemmän Teddyn selkänojaan. ”Mitä hänelle sattui?” tämä kysyi huolestuneena.
Ted ei voinut olla nauramatta. ”No, lentovipu jäi jumiin ja he törmäsivät yhdessä Harryn kanssa tällipajuun.”
”Tällipajuun?” kysyi Albus ihmeissään. ”Tarkoitatko… Minun isäni ja Ron-eno?”
Nyt Ted nauroi entistä kovempaa. ”Voi kyllä! Se oli heidän tapansa tehdä näyttävä sisääntulo Tylypahkaan.”
”Isä ei ole koskaan edes maininnut tuosta”, Albus sanoi haudanvakavana, mutta James puolestaan purskahti räkänauruun.
”Loistavaa! Isä ja Ron ovat neroja!”
”Me ei kyllä lennetä, Ted”, Albus protestoi ärtyneellä äänellä ja loi samaisen haudanvakavan ilmeen vieressään istuvaan Teddyyn.
”Myöhäistä”, Ted vastasi siihen ja väänsi vivusta, johon Albus oli luonut vain hetki sitten epäilyttäviä silmäyksiä. Auto nytkähti hieman, kunnes he tunsivat kuinka renkaat eivät enää pyörineet maanpinnan päällä, vaan irrottautuivat asfaltista kun auto kaarsi ilman halki taivasta kohden.

”Hyvät matkustajat, täällä puhuu lennonjohtajanne Ted Lupin. Saavumme Godrickin notkoon noin kymmenen minuutin sisällä. Toivottavasti nautitte matkasta ja tulette uude- ”
”Ted, tuo ei ole hauskaa!” Albus ärähti hermostuneena. ”Jos Ron on kieltänyt käyttämästä lentovipua, niin silloin meidän tulisi – ”
”Tämä on Ronin auto”, Ted keskeytti hänet. ”Totta kai hän kieltää minua käyttämästä sitä.”
”Älä välitä Alista”, James tokaisi siihen. ”Me voimme kyllä palauttaa hänet takaisinkin, mikäli hän haluaa. Kolmosella heivaan hänet ikkunasta ulos – ”
”Voin minä laskeutuakin, jos haluat”, Ted sanoi vakavoituen samalla kun vilkaisi epävarmasti Albusta vieressään.
Mutta Albus pudisti päätään tiukasti. ”Ei tarvitse. Kunhan menemme äkkiä kotiin.”
Sitä hänen ei tarvinnut toivoa kauaa, sillä aivan pian sen jälkeen Ted väänsi vipua toiseen suuntaan ja laskeutui lumiselle, aukiolle tielle sulavammin kuin Albus oli ensin uskonut. Sitten he kaikki loikkasivat autosta pois ja kävelivät Albuksen vanavenessä portista sisäpihalle.
”Onko tämä…” Scorpius ei tiennyt miten muotoilisi sanansa. Hän käveli viimeisimpinä ja oli nyt pysähtynyt tuijottamaan ystäviensä taloa. Albus, James ja Teddykin olivat seisahtuneet katsomaan puolestaan Scorpiusta, joka ei näyttänyt saavan silmiään irti talon julkisivusta.
Ja silloin Albus tajusi sen. Scorpius ei ollut ikinä käynyt Godrickin notkossa, se oli hänen elämänsä ensimmäinen kerta kun hän vei parhaan ystävänsä oikeaan kotiinsa, missä hän oikeasti, oikeasti, vietti aikaansa sisarustensa kanssa. Se oli ensimmäinen kerta kun Scorpius tuli siihen paikkaan eikä Albuksen ollut vaikea arvata, mitä hänen mielessään liikkui.
”Onko tämä minun isovanhempien talo?” Albus päätti kysyä tämän puolesta. ”Joo, se kunnostettiin. Se oli kauheassa kunnossa kun me nähtiin se ensimmäistä kertaa. Isä kuitenkin halusi muuttaa tänne.”

”Vaikka hänen vanhempansa kuolivat täällä? Eikö se ole hieman… karmivaa?” Scorpius kysyi järkyttyneenä.
Albus nyökkäsi hitaasti. ”Ehkä, mutta isä sanoi että Voldemort on nyt mennyttä. Isä sanoi että hän haluaa luoda vanhempiensa talosta jotain kaunista, mitä Voldemort ei enää pysty tuhoamaan. Tuolla on edelleen se kyltti – kyltti, jossa lukee tavallaan muistokirjoitus isääni kohtaan. Rauniosta, jossa isovanhempani kuolivat, ei ole enää mitään jäljellä. Ainoastaan meidän perhe.”
”En tiennyt että… Minun isäni sanoi, että isovanhempiesi talo olisi edelleen täällä. Minä oikeastaan olisin tahtonut nähdä sen… Tai siis luulin näkevänikin”, Scorpius sopersi. ”Tuntuu oudolta, ettei sitä enää olekaan oikeasti olemassa.”
”Niin, niin minustakin aluksi tuntui siltä”, Albus vastasi. ”Mutta siihenkin isällä oli mainio vastaus. Nimittäin minäkin näin raunion kerran eikä se oli häipynyt minun mielestäni minnekään. Ja isäkin näki sen joskus kauan aikaa sitten, ja hänen mielestään sellaiset asiat pysyvät mielessä aina, vaikkei pystyisi enää näkemään sitä. Kun hän katsoo tätä taloa, isä näkee siinä aina lapsuudenkotinsa. Niin hän sanoo.”
”Minä itse asiassa ymmärrän hieman Harrya”, Ted sanoi vakavana katsoen taloa silmiensä edessä. ”Tai siis, ymmärrän enemmän kuin kukaan, kenties. Minäkin tahtoisin luoda jotain kaunista talosta, jossa minun vanhempani elivät.”
Albus siirsi nyt katseensa Teddyyn ja tunsi mahanpohjansa sulavan. Hän ei ollut ollenkaan muistanut, että myös Ted oli menettänyt omat vanhempansa aivan pienenä – aivan niin kuin hänen isänsä. Ei ollut epäilystäkään siitä, että Ted tunsi jotain samankaltaista lämmintä tunnetta taloa kohtaan kuin Harrykin tunsi. Ted ei olisi ikinä pitänyt sitä karmivana.

”Sinä voit luoda jotain kaunista Kalmanhanaukiosta”, Albus sanoi hänelle lohdukkeena. ”Siellä Sirius asui. Ja isä kertoi, ettei hän pitänyt eläessään koko talosta. Sinä voit tehdä Siriukselle ikään kuin palveluksen.”
”Niin ja mehän lupasimme auttaa sinua siinä”, James täsmensi hymyillen.
Albuksen onneksi myös Ted alkoi hymyillä. ”Sitä tarjousta en voisi unohtaa, nimittäin talossa on kunnostettavaa. Jospa mentäisiin kuitenkin sisälle, tänne jäätyy…” James avasi heille terassin ulko-oven ja viiletti sisään muut perässään. Scorpius ei kuitenkaan liikahtanutkaan, sillä hän oli kaivanut taskustaan esiin Malfoyn kartanon avaimen ja katsoi sitä tiiviisti. Hänen mielessään kävi hassu ajatus siitä, millainen kartano olisi omien isovanhempiensa jäljiltä. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä millainen se paikka edes oli, keitä siellä oli oikeastaan asunut, miltä se näytti nyt –
”Tuletko sinä?” Albus oli jäänyt odottamaan häntä ovensuuhun ja tuijotti nyt Scorpiusta kysyvästi. Tämä sujautti avaimen taskuunsa ja lampsi sisälle verkkaisesti luoden vielä silmäyksen pihalla häälyvään kylttiin, josta Albus oli puhunut.
”Mennään ylös minun huoneeseeni”, Albus tokaisi ja johdatti Scorpiuksen portaita ylös toiseen kerrokseen.
Scorpius ei voinut olla katsomatta ympärilleen. Se oli totta kun Albus oli sanonut, että Harry oli tahtonut luoda rauniosta jotain kaunista. Portaat olivat valkoiseksi maalatut, puusta veistetyt ja niihin oli pujotettu molempiin päihin kultaiset pyöreät tupit. Seinillä oli helmiäisen väriset tapetit, joiden päälle oli ripustettu erilaisia julisteita mitä ylemmäs he rappusia kapusivat.
Ja kun he tulivat yläkertaan ja Albus avasi oman huoneen oven, ei Scorpiuksella käynyt edes mielessä kenelle se talo oli aikoinaan kuulunut. Albuksen huoneen seinät olivat maalattu aivan vaaleansinisiksi, hänellä oli valtava sänky huoneen toisessa päädyssä, parkettilattia jonka päällä sininen matto, jossa luki suurin kirjaimin Albus Potterin huone. Ikkunan alla oli musta kiiltäväpintainen lipasto, sen vieressä pöytä jossa komeili Albuksen ikioma kannettava tietokone ja sen vieressä pöydällä häkki, jossa hänen oma tunturipöllönsä Erwin huhuili iloisesti nähdessään heidät. Aivan sänkyä vastapäätäolevalla seinustalla oli suuri taulutelevisio, johon oli kytketty uusimmat pelikonsolit ja jotka lepäsivät maton reunalla odottamassa kun niitä seuraavan kerran tarvittaisiin.

Scorpius tunsi pienen kateuden pistoksen rinnassaan nähtyään sen kaiken tavaranpaljouden minkä Albus omasi. Hän tiesi että Albuksella oli se kaikki isänsä takia, heillä oli varaa siihen mitä omistivat. Jopa kattokruunu sängyn yläpuolella… Scorpius ei tiennyt oliko ”kunnostus” edes riittävän vahva sana kuvaamaan sitä näkyä. Talo oli kerrassaan upea, paljon erilaisempi kuin Scorpiuksen oma.
”Onkohan kellään Godrickin notkossa samankaltaista asuntoa kuin teillä?” Scorpius mietti ääneen ja astui huoneeseen sisään suu rakosellaan. Hän ei voinut olla huomaamatta tiettyjä esineitä, joita Albus omisti, kun hän siirsi katseensa mustaan lipastoon. Siellä Albuksella oli totuustutkia, ilmiskooppeja, ajankääntäjä, erilaisia pimeän paljastimia… Ei ollut vaikeaa päätellä mistä hän oli saanut nuo kaikki.
”Ehkä sinun pitäisi joskus tulla ennemmin tänne yöksi kuin Kotikoloon”, Albus ehdotti kulmat rytyssä.
”Onko Rose käynyt ikinä täällä?” Scorpius henkäisi.
Albus näytti huvittuneelta. ”Totta kai hän on. Hän on minun serkkuni eli on käynyt Merlin ties kuinka monta kertaa.”
Scorpiuksen mieliala laski, sillä tuntui jostain syystä oudolta, että hän ei ollut koskaan nähnyt parhaan ystävänsä taloa vaikka Rose oli nähnyt sen monet kerrat. Ja nyt kun hän tarkemmin ajatteli: Miksei hän ollut ikinä edes ehdottanut Albukselle, että he kävisivät Godrickin notkossa? He olivat kaikki lomat lomailleet ainoastaan Kotikolossa tai joskus jopa heilläkin, Scorpiuksen kotona, mutta eivät ikinä siellä… Kukaan ei ollut ikinä edes ottanut puheeksi sitä.
”Haluatko nähdä Jamesin huoneen? Hän kyllä pakkailee siellä huispaustarvikkeitaan, mutta käydään silti.” He jättivät Albuksen huoneen taakseen ja siirtyivät vastakkaista ovea kohti.

”Maailman paras asuu täällä?” Scorpius luki ääneen Jamesin oveen naulattua taulua. ”Tarkoittaako se -?”
”Minua, kyllä”, kuului Jamesin ääni pian ovenrakosesta. ”Käykää sisään minun loisteliaaseen huvilaani.”
Scorpius olisi arvannut kenen huone se oli, vaikka hän ei olisi ikinä tiennytkään että James omisti sen. Albuksen ja Jamesin huoneessa ei ollut mitään samaa, vaikka he asuivatkin saman katon alla. Kun Albuksen huone oli hillityn vaaleansininen, Jamesin sitä vastoin oli koristeltu punaisinvärein mikä kertoi jo paljon siitä mihin tupaan James kuului. Tapetit olivat samaa helmiäistä sävyä, mutta niitä peitti suurimmaksi osaksi kaikki ne lukuisat huispausjulisteet Jamesin seinillä ja erilaiset punaiset pelikaavut, joita hän oli ripustanut ympäri huonetta. Sänky oli yhtä valtava kuin Albuksellakin, mutta senkin yllä oli punainen päiväpeitto jossa luki suurin kultaisin kirjaimin Rohkelikko.
James ilmeisesti huomasi minne Scorpiuksen silmät osoittivat ja virnisti sanoessaan: ”Äiti teki sen pyynnöstäni. Voin käskeä häntä tekemään samanlaisen sinullekin.”
Scorpius ei vastannut siihen mitään lennättäessään katseensa muualle. Hän huomasi huoneessa samanlaisen taulutelevision kuin Albuksellakin, samanlaisen pöydän jopa, mutta sitten hänen katseensa jumittui kirjahyllynnäköiseen hökötykseen toisella seinustalla. Hän asteli lähemmäs tajutessaan, että se todellakin oli kirjahylly – ilman kirjoja. Se olisi ollut toinen asia, joka erotti Jamesin huoneen Albuksesta; hänellä oli kokonaisen hyllyllisen verran Weasleyn Welhovitsi –tuotteita Kaukokorvista Pinnauspurtaviin. Hylly sisälsi myös itsevastaavan sulkakynän, lunttikalvosimen ja korjaavan musteen, jolloin Scorpius loi epäilevän katseen Jamesiin.
”No mitä? Eivät toiset ole luonnonlahjakkaita kaikissa Tylypahkan aineissa”, James puolustautui.
”Ihme ettei Rose ole yrittänyt koskaan takavarikoida noita”, Scorpius mutisi vilkaistessaan vielä kerran hyllyn sisältöä.
”On monesti yrittänytkin”, James totesi muinamiehinä. ”Mutta valitettavasti hänellä ei ole täällä oikeutta päättää mitä minä omistan ja mitä en. Jos hänellä olisi siihen jotain sananvaltaa, minun olisi varmaankin tapettava itseni.”

”James, onko sinun mahdotonta keskittyä siihen pakkaamiseen?” Ted kysyi kärsimättömästi astuessaan huoneeseen heidän seuraan. ”Koko sen ajan kun olen ollut alakerrassa, olen kuullut sinun äänesi sinne asti. Lumipyry yltyy ja meidän olisi hyvä päästä vielä takaisinkin Kotikoloon.”
”Ted on oikeassa”, Albus myötäili. ”James, pistä vauhtia niin päästään joskus pois. Mennään me alakertaan, niin Cici keittää meille kahvia.”
”Cici?” Scorpius toisti kulmat rypyssä ja seurasi Albusta portaat alas keittiöön. Hänen ei tarvinnut odottaa Albuksen vastausta kun häntä oli jo tervehtimässä keittiön puolella suurisilmäinen kotitonttu, joka kumarsi Scorpiukselle pikaisesti ja veti tuolin hänen eteensä.
”Kyllä sinä Cicin tiedät”, Albus sanoi hymyillen istuutuessaan itsekin pöydän ääreen. ”Hän on tämä meidän kotitonttu, josta olen joskus aiemmin puhunut.”
”Sinä mainitsit sen joskus kolmosluokalla”, Scorpius protestoi jäyhänä. ”Minä olin jo unohtanut asian kokonaan.”
”Minusta Scorpiuksen kannattaisi alkaa käydä useammin teillä”, Ted naurahti katsoessaan Albusta. Sitten hän siirsi äkisti katseensa Albuksen olan ylitse kahvinkeittimen äärellä hääräilevän Cicin perään. ”Cici, minä en ota kuin puolikuppia, kiitos.”
”Selvä, Ted-herra”, Cici hihkaisi iloisesti.
Scorpius ei voinut rentoutua jostain syystä Albuksen kotona. Hän oli ahdistunut lähes kaikesta; siitä että talo oli kuulunut Albuksen isovanhemmille, siitä miten upeat huoneet heillä oli, millaisia tavaroita ne sisälsivät, siitä ettei hän oikeastaan tiennytkään kaikkea parhaasta ystävästään ja tämän kodista. Albus ja Ted olivat niin luonnollisia Cicin hääräillessä heidän ympärillään ja puhuessaan heille niitä näitä. Scorpius ei ollut ikinä liialti tiennyt, että kotitontut pystyivät muuhunkin kuin ruuantekoon ja siivoamiseen, hän ei itse asiassa ollut ikinä ajatellut, että hekin ajattelivat, puhuivat, tunsivat… Ja siksi Scorpius lähinnä hämmästyi, kun Cici tarjoili kaikille kupposen kahvia ja liittyi itsekin ruokapöytään heidän seuraan. Se istui samanlaisella tuolilla kuin he kaikki muutkin, joi samanlaisesta kupista kuin hekin… Se oli kuin Potterien perheenjäsen.

”Millaista Tylypahkassa on ollut jouluna?” Albus uteli Ciciltä tiputtaessaan kaksi sokeripalaa kahviinsa.
”Cici kävi siellä tänäaamuna. Adelgard-herra oli siellä käymässä”, Cici selitti pienellä piipittävällä äänellään.
”Adelgard?” Albus toisti kulmat rypyssä.
Scorpius tunnisti tuon nimen ja avasi suunsa: ”Niin, hän on kuulemma se mies, joka pääsi hiljattain Azkabanista. Se, joka sai viran taikaministeriöstä.”
”Entinen vanki taikaministeriössä?” Albus toisti järkyttyneenä. ”Pitää kysyä isältä mitä taikaministeriössä oikein puuhataan.”
”Entä mitä se mies teki oikein Tylypahkassa?” Ted kysyi ihmeissään.
”Cici ei tiedä. Herra oli hyvin kiireinen ja yritti tavoittaa Rhialdor-herraa”, Cici jatkoi ja joi siemauksen omasta kupistaan.
”Yritti? Eikö hän sitten tavoittanut Rhialdoria?” Albus hämmästeli Scorpiuksen puolesta, kun tämä tunsi olonsa kiusalliseksi edes vilkaistessaan kotitonttua.
”Ei, ei hän tavoittanut. Mutta Cici huomasi Rhialdor-herran myöhemmin samana päivänä keittiössä.”
Ted ja Albus vilkaisivat samanaikaisesti toisiaan. Kukaan ei ehtinyt sanoa siihen mitään kun portaista alkoi kuulua kauheaa pauketta, aivan kuin joku hyppisi tasajalkaa portaissa. Cici oli jo loikannut tuoliltaan ja katosi jonnekin portaisiin, minkä jälkeen hetken päästä pauke lakkasi. He kaikki katsoivat portaisiin, josta pian ilmestyi James ja Cici esiin yhdessä raahaten huispaustarvikkeita alas.
”No oli jo aikakin”, Ted sanoi kuroessaan kuppinsa tyhjäksi ja noustessaan ylös tuolista. Myös Albus ja Scorpius tekivät samoin ja siirtyivät sitten eteisen puoleen tekemään lähtöä.

Cici painui avaamaan kaapit, josta hän ojensi kaikkien takit niiden omistajille ja häipyi sitten korjaamaan astiat astioiden kilistelystä päätellen. Scorpius heilautti mustan pitkän takkinsa ylleen ja napitti kaikki sen kymmenen nappia kiinni. Hän loi vielä viimeisiä katsahduksia Potterien seinille, varsinkin kohtaan, johon oli naulattu kiinni kuva heidän perheestään. Se oli kaikesta päätellen otettu silloin kun Albus, James ja Lily olivat vielä ihan pieniä; Albus ja Lily istuivat kiltisti sädehtivien vanhempiensa takana kun James näytti sormia Albuksen pään takana ja virnuili idioottimaisesti. Scorpius ei voinut olla hymyilemättä katkerasti miettiessään millainen heidän perhekuvansa oli ollut… He istuivat kaikki kolkonnäköisinä tummaa taustaa vasten ilottomina aivan kuin kameran takana olisi pyöritetty maailman tylsintä elokuvaa. Ei hymyn hymyä, toisin kuin Pottereilla.
Ja juuri kun Scorpius oli valmis astumaan ulos talosta, jokin vetäisi hennosti hänen takkinsa reunuksesta.
”Herralta tippui tämä”, Cici vikisi ja ojensi pienessä kädessään olevan kultaisen, osittain ruostuneen avaimen Scorpiuksen ulottuville.
Scorpius nappasi avaimen tontun kädestä ja kiitti sitä. Hän oli aikeissa laittaa sen takaisin takin taskuunsa, mutta kohtasi Albuksen jähmettyneen katseen. He katsoivat hetken toisiaan silmästä silmään Teddyn ja Jamesin puuhaillessa huispaustavaroiden kanssa ulkosalla, kunnes Albus otti askeleen lähemmäs ystäväänsä.
”Scorpius, mikä se on?” hän kysyi hiljaisena.
”Tämä on… avain”, Scorpius sanoi hypistellessään sitä kädessään hermostuneena.
”Mihin oveen sen tarkalleen ottaen kuuluu?”
Scorpius oli pelännyt sitä kysymystä siitä asti kun hän oli eilenillalla saapunut Kotikoloon. Hän ei olisi toivonut kenenkään saavan tietää, että hänen hallussaan oli Malfoyden kartanon avain, mutta hän tiesi että voisi aina kertoa Albukselle.
”Meidän suvun kartanoon.” Ennen kuin Scorpius ehti edes tajuta, se oli karannut hänen suustaan.

Albus katsoi häntä tovin kuin se olisi hänen hiljainen kehotus toistamaan äskeinen. Sitten hän otti toisen askeleen lähemmäs ystäväänsä, kunnes pystyi näkemään Scorpiuksen kädessä lepäävän avaimen tarkemmin.
Tuo on siis avain kartanoon”, Albus sanoi hiljaa ja tuijotti esinettä. ”Mistä sinä sait sen?”
”Se on minun nyt”, Scorpius vastasi hänelle ympäripyöreästi.
”Mutta… Aiotko sinä pitää sen?”
Scorpius katsoi kultaista avainta. Jos hän vain tietäisi missä se on, millainen se on… Jokin hänen sisällään kehoitti häntä ottamaan siitä selvää. Jos jonain päivänä hän kyllästyisi isäänsä, Scorpius voisi majailla kartanossa – yksin ilman kenenkään määräyksiä. Hän voisi olla oman itsensä herra, ottaa vastuuta ja – ennen kaikkea – tehdä kartanosta jotain kaunista.
”Joo. Aion pitää sen”, Scorpius sanoi lopulta varmana ja puristi avaimen nyrkkinsä sisään.
”Scorpius… Missä se kartano oikein on?” Albus kysyi epävarmasti.
”En tiedä. Mitä sinä sillä tiedolla teet?” Scorpius puolestaan ihmetteli.
”Jos sinä haluaisit vaikka nähdä sen – sehän on nyt sinun”, Albus sanoi levitellen käsiään. ”Ajattelin, että voisimme käydä siellä saman tien nyt kun saamme vielä käyttää Ron-enon autoa.”
Scorpius innostui saman tien. ”Todellako? Se sopii… loistavasti!” Se sopi paremmin kuin loistavasti. Häntä ei ehkä ahdistaisi niin paljoa Godrickin notkon vierailun jälkeen kun he pääsisivät näkemään millaisen paikan Scorpius omisti. Albus hymyili hänelle lähes yhtä innostuneesti ja he säntäsivät ovesta pihalle auton kyytiin samalla kun selittivät pikaisesti Teddylle mahtavan ideansa.

***

”No, sinun täytyy muistaa, että se ei ehkä ole ihan niin hyväkuntoinen kuin joskus aikoinaan”, Ted sanoi kun he saapuivat kapealle maantielle ja pysäyttivät auton kauemmas edessäpäin häämöttävistä rautaisista porteista.
”Täällä on kauhean synkkää”, James nurisi noustessaan autosta ulos ja tuulen tarttuessa heti hänen hiuksiinsa.
Myös Albus ja Scorpius katsoivat paikkaa vilunväreiden puistatellessa heitä. Ted läimäytti oven kiinni ja lukitsi ovet kahlatessaan lumessa eteenpäin porteille. Muut heistä seurasivat hänen perässään ja pitivät katseensa tiiviisti porteissa, joihin kenties Scorpiuksen avain saattaisi sopia.
”Onko tämä tosiaan se kartano? Luulin, että se olisi vähän – ” Scorpius etsi oikeaa sanaa kuvaamaan ajatuksiaan, ” – vähän nätimpi.”
”No jos Kalmanhanaukiota pitää kunnostaa, niin pitää kyllä tätäkin”, Ted kommentoi portilta ja antoi katseensa kulkea aivan portin huipulle asti. ”Tässä on lukko – kokeile sopiiko se avain tähän.”
Scorpius kaivoi taskustaan kultaisen avaimen ja sujautti sen lukkoon. Hänen ei tarvinnut kuin pyöräyttää rannettaan ja lukko kalahti auki tippuen lumihankeen. Vain vasen puoli avautui kun mitä ilmeisimmin toinen oli jäätynyt kiinni. He puikahtivat portista pihatielle ja jähmettyivät paikoilleen kun näkivät edessään kohoavan suuren, harmahtavan lumen alta kumpuavan kartanon. Scorpius veikkasi, että maali oli rapistunut ja sen pinta oli ollut ennen valkoinen, sillä paikkapakoin hän pystyi yhä näkemään valkoisen läntin, josta maali ei ollut vielä kulunut pois.
Ikkunat olivat suuret ja kaarevat sekä jokaisen niiden yläpuolelle oli rakennettu pieni kolmiomainen musta katos. Ja sikäli kun siinä lumituiskeessa pystyi katsomaan taivasta kohden, Scorpius pisti merkille että katto oli myös yhtä tumma kuin taivas.

”Mennään sisälle nopeasti!” Ted huudahti myrskyn yli. He juoksivat lumen halki aivan sisäänkäynnin eteen katoksen alle ja odottivat, että Scorpius työntäisi avaimen jälleen yhteen lukkoon. Hän kuitenkin seisahtui hetkeksi hengähtämään oven eteen ja miettimään ennen kuin tekisi mitään. Vasta eilen hän oli miettinyt, haluaisiko hän nähdä kartanoa ja siinä hän seisoi. Siinä Scorpius seisoi valmiina; hänen ei tarvinnut enää kuin käyttää toista samanlaista ranneliikettä ja kaikki se jännitys olisi poissa. Hän pääsisi vihdoin näkemään miksi kaikki inhosivat niin paljon sanaa ”Malfoy”, hän tulisi ymmärtämään mikä heissä oli niin halveksuttavaa, että Scorpius oli saanut niin paljon vihaa niin kauan kuin oli opiskellut Tylypahkassa.
Sitten hän siirsi katseensa vieressään seisovaan poikaan, Albukseen, ja hymyili hänelle kiitollisena vaikkei tällä ollut varmaan hajuakaan siitä mitä se oikein merkitsi. Albus seisoi siinä hänen vierellään välittämättä hänen sukunimestään, välittämättä koko hänen typerästä suvustaan tai heidän teoistaan, välittämättä lainkaan mistä hän oli kotoisin tai missä oli ikinä asunut. He astuisivat yhdessä kartanoon ja saisivat jonkinlaisen käsityksen siitä mitä joskus vuosia sitten oli tapahtunut.
Scorpius työnsi avaimen reikään ja käänsi rannettaan.

***

Onko joku joka haluaisi piristää kommenteilla? :)
Muutan sen kirpuks, vaarattomaks kirpuks, sit panen kirpun pakettiin ja panen paketin toiseen pakettiin ja lähetän sen itelleni. Ja kun se tulee... muahahah! Läjäytän sen vasaralla!

Poissa Cassiopeia

  • Giliathin isosisko
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Hei, täällä taas!
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 23.11!
« Vastaus #39 : Marraskuu 24, 2008, 13:31:58 »
Kyllä vain on :) Ensiksi siihen viime kommenttiin, että olen kyllä ymmärtänyt, että Dracolla ja Scorpiuksella on paljon paremmat välit kuin Dracolla ja Luciuksella ;)

Ja sitten tämä luku. Lyhykäisyydesään oli hyvä luku. Godricin notkossa käynti oli kivaa luettavaa, vaikka oli vähän hassua, että Harry&Ginny ei ollut paikalla (olivat kai töissä, luulisin :) ) Ja sitten se, etä pojilla oli taulutelevisiot oli jotenkin outoa kun ne kuuluu ennemmän jästimaailmaan, mutta asuihan Harry jästien luona lapsuuden...

Ja sitten oli kiva kuulla, kuinka Ron oli saarnannut Tedille ja kertonut tuosta tällipaju-jutusta. Se jotenkin toi mukavan lisän lukuun. jätit sen mielenkiintoiseen kohtaan, joten toivottavasti jatkoa tulee pian :) (mutta älä ota tuosta paineita).
Maailmassa ei ole mikään mukavampaa kuin viihtyminen, eikä mikään ole helpompaa. -Mymmeli-

Minun mielestäni on hyvin vähän sellaista, mikä on turhaa. Ehkä puuron syöminen ja itsensä peseminen. -Muumipeikko-

Poissa Sari

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Ficciholisti
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 23.11!
« Vastaus #40 : Marraskuu 27, 2008, 22:53:34 »
Tämäkin oli aikas hyvä luku (:
Tulin kommentoimaan vasta nyt, koska tietokoneemme kiintolevy meni rikki ja jouduimme ostamaan uuden :/
Muttamutta, sitten itse lukuun.

Tämä oli kivaa vaihtelua. Luku, jossa ei pahemmin tapahtunut mitään mullistavaa. Hyvään ficciin kuuluu mielestäni niitäkin, koska juonessa ei pidä kiirehtiä liikaa, vaikka lukijat, kuten minä, niin haluaisivatkin.

Tuo Rosen ja Scorpiuksen juttelu oli jotenkin...hellyyttävä mielestäni :D Vaikka sen ei ehkä sitä ollut tarkoitus ollakaan :P
Ihana oli myös tuo James/Cadra kohtaus <3 Huolehtivainen James...hih :P

Ajatus tuosta Pottereiden talosta on mielestäni hyvä. Mietin vain, että on mahtanut olla aikamoinen kunnostaminen talossa Voldemortin jäljiltä. Mutta mahdotonta se ei varmastikaan ole (:

Oo, jätit jännään kohtaan! En malta odottaa, että saan kuulla millaista Malfoyden kartanossa on. (:
Eli jatkoa siis piaaan! (:
I think you said what do you think to make me think you do, but really you don't.

Poissa kikieh

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 23.11!
« Vastaus #41 : Joulukuu 24, 2008, 15:11:38 »
Ensinnäkin hyvää joulua kaikille! :) Olisi ollut mukavaa jos olisin saanut tänne näin jouluksi vielä uuden luvun lisättyä, mutta se on vielä hiukan kesken. Seuraava luku ilmestyy luultavasti jo viikonloppuun mennessä.

Cassiopeia, kiitos paljon! Joo, minustakin oli outoa kirjoittaa taulutelevisioista ja erilaisista pelikonsoleista kun kuitenkin liikutaan Potter-maailmassa. Ficci kuitenkin sijoittuu jo vuoteen 2023 ja niin kuin sanoitkin vielä, että nämä jästitavarat myös siksi, että Harry on asunut jästien parissa. :)

Tinusa, kiitos! Nyt kun olen jo jonkin verran kirjoittanut seuraavaa lukua niin mieliksesi voin sanoa, että luvussa esiintyy nyt enemmän kuin vain muutama tuttu hahmo, mutta jos sekään ei ole vielä mitään niin sitten voin varmaan paljastaa, että luvussa 22 mennään Kalmanhanaukiolle ja siellä pyörii tuttuja, vanhempia että uusia, hahmoja enemmän! ;)

Raparperi, kiitosta! :) Oi voi, no toivotaan että se saksa on sitten kuitenkin sujunut!

Sari, kiitos myös! :) Mietin ensin, että onkohan kauhean karmivaa asua talossa jossa on aiemmin kuollut läheisiä, mutta uskon että Harry on päässyt sen yli sodan myötä. Sitten kun kirjoitin juuri sitä Godrickin notko -kohtaa ja kun kirjoitin Pottereiden kotitontusta, halusin että lukijalle välittyy miten Scorpius oli siinä käsityksessä että kotitonttu oli vain perheen palvelija, jolla ei ollut sen kummempaa merkitystä (Luciuksella kun oli aikoinaan Dobby ja jos muistellaan miten hän sitä kohteli...). Scorpius kuitenkin huomasi Albuksen luona ollessaan, että kotitonttu Cici oli muutakin kuin pelkkä palvelija; se istui kuin perheenjäsen Pottereiden pöydässä ja jutusteli Teddyn sekä Albuksen kanssa. Eli siinä kohtaa halusin tuoda esille miten erilaiset perheet Albuksella ja Scorpiuksella on.
Ja Malfoyden kartanostakin lisää seuraavissa luvuissa. :)
Muutan sen kirpuks, vaarattomaks kirpuks, sit panen kirpun pakettiin ja panen paketin toiseen pakettiin ja lähetän sen itelleni. Ja kun se tulee... muahahah! Läjäytän sen vasaralla!

Poissa kikieh

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 23.11!
« Vastaus #42 : Joulukuu 26, 2008, 15:08:29 »
No, nyt se sitten viimein iski minuunkin, nimittäin kirjoittamisinnon puute. Periaatteessa se tarkoittaa sitä, että uuvuttaa kirjoittaa Aistiharhaan uutta jatkoa. Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, etten pitäisi Aistiharhasta; minusta on nimittäin ihana kirjoittaa kolmannesta sukupolvesta ja rakastan näitä hahmoja ja pidän tavastani kertoa heidän elämästään ja sitä rataa. Vaan tälle innottomuudelle on itse asiassa muutama syykin: Väliluvut ja uuden ficin aloittaminen.
Niin kuin kaikki tiedämme, että tarinoissa pitää välillä olla niitä tylsiä välilukujakin, joissa ei juuri tapahdu mitään merkittävää. Henkilökohtaisesti minä kauniisti sanottuna vähemmän-pidän väliluvuista, erityisesti kun itseni niitä pitäisi kirjoittaa. Ja tällä hetkellä minä valitettavasti kahlaan näiden välilukujen seassa, sillä niin kuin olen aiemmin sanonut: Olen jo tietoinen siitä miten Aistiharha tulee päättymään ja juoni on selvä. Eli lyhyesti sanottuna: Minä kaipaan vähän toimintaa ja on uuvuttavaa kirjoittaa näitä välilukuja kun tietää että vain muutaman luvun päässä odottaa se lempikohta, jota haluaa niin kovasti päästä kirjoittamaan.
Sitten se uusi ficcikin vielä... Kaikki tietää miten uusi kiehtoo aina enemmän, ja Aistiharhaa olen kohta kirjoittanut jo vuoden (tässä en nyt tarkoita että olisin kyllästynyt, painotan edelleen että minun ykkösficcini tulee aina olemaan Aistiharha).

En sano tätä siksi, että haluaisin pitää taukoa tai lopettaa kokonaan kirjoittamasta, vaan sanon tämän siksi että puolustelen tässä nyt hieman tätä seuraavaa lukua, joka ei mielestäni ole niitä parhaimpia Aistiharhan lukuja. :D Suoraan sanoen minua lievästi nolottaa pistää tämä esille, mutta minun on käytännössä katsoen pakko laittaa, sillä viime luvun julkaisemisesta on jo yli kuukausi. Joten varoitan, että innottomuuteni saattaa näkyä tekstissä mm. kuvailu on jäänyt olemattomaksi, tapahtumat saattavat paikka paikoin edetä vauhdikkaasti ynnä muuta tämmöistä. Minä kuitenkin skarppaan, koska tämä on minulle mielettömän tärkeä ficci. Plus minä en voi jättää James juonioria nyt kun hän vihdoin... No, se selviää tässä luvussa. ;)


21. luku – Ollako vai eikö olla?

Iso eteissali avautui oven takaa Scorpiuksen ja muiden eteen. Kun Albus astui ystävänsä perässä sisään, hän tuskin erotti mitään yksityiskohtia eteissalista ennen kuin Ted kaivoi sauvansa taskusta ja heilautti sitä ilmassa muutaman kerran. Sauvan kärjestä sinkosi kuusi kirkasta, oranssia valotäplää, jotka kiisivät yhtä kaikki eri suuntiin ympäri salia ja löysivät tiensä seinille kiinnitettyihin soihtuihin. Albukselta karkasi huuliltaan henkäisy kun hän pystyi näkemään nyt hieman tarkemmin sisätilat.
He astuivat keskemmälle salia ja Albus pisti merkille, että he talloivat upean punaisen maton päältä, joka peitti melkein koko kivilattian. Hän pisti myös merkille, että mitä edemmäs salia hän käveli, sitä enemmän hänestä tuntui siltä että heitä tuijotettiin.
”Hei – onko nuo -?” Albus aloitti silmät sirrissä tähyillen seinille, joita soihdut hyvin himmeästi valaisivat.
”Muotokuvia”, Scorpius vastasi automaattisesti katsoen samaan suuntaan. ”Ne kaikki tuijottavat.”
”No terve vaan teillekin”, James mumisi kulmat rutussa ja käveli edemmäs. ”Hei – minnehän tämä johtaa?” Ennen kuin hän odotti kenenkään vastaavan, James oli jo kääntänyt pronssista kahvaa ja avannut raskaan puisen oven. ”Tulkaa nopeasti katsomaan!”
He kaikki säntäsivät Jamesin ääntä kohti toiseen huoneeseen, eikä heidän kenenkään tarvinnut kysyä miksi tämä oli heidät oikein sinne kutsunut. He olivat saapuneet huoneeseen – ei, vaan sittenkin saliin – jonka kristallikruunuun leimahti valot heti kun he astuivat huoneeseen. Valon johdosta Albus tuli huomanneeksi nyt purppurat seinätkin, joissa oli lisää muotokuvia jotka tuijottivat heitä ynseästi.
”Katsokaa tätä”, James henkäisi salin toisesta päästä. Hän seisoi upean marmoritakan vieressä, jonka koristereunuksen päällä riippui kultakehuksinen peili. James väläytti peiliin kuuluisan itserakkaan hymynsä ja kääntyi sitten Scorpiukseen päin. ”Tehdään näin: Sinä muutat Godrickin notkoon, niin minä puolestani otan tämä. Tämä on HUIKEA!”
”Onko tämä ihan totta sinun omaisuuttasi, Scorpius?” Ted kysyi hämillään ja tuijotti ihastellen ympärilleen.
”Kyllä kai”, Scorpius vastasi hänelle kohauttaen olkiaan. ”Minä sain avaimen. Ainakin minä oletan, että tämä on nyt minun.”
”Et kai sitten pistä pahaksesi, jos tutkin vähän paikkoja?” Ted varmisti.
”Tutki pois.”

He jakaantuivat kaikki omiin suuntiinsa; Ted takaisin eteissaliin, James jäi yhä tutkimaan seurustelusalia ja Albus seurasi Scorpiusta viereiseen huoneeseen, kunnes he olivat pian pimeällä käytävällä valonlähteinään ainoastaan omat sauvansa. Albuksen mielessä poukkoili ristiriitaisia mielipiteitä kartanosta kun hän asteli Scorpiuksen perässä käytävää pitkin ja tuijotti sen kolkkoja seiniä. Kartano oli yleellisen kaunis (Albus ei ollut ennen nähnyt mitään vastaavaa), mutta tapa miten se hehkui yksinäisyyttä ja jonkinlaista kolkkoutta, sai Albuksen värisemään. Hänestä tuntui pikemminkin siltä kuin he hiippailisivat jonkun tuntemattoman kodissa eivätkä Scorpiuksen omistamassa kartanossa.
Hetken käveltyään he tulivat käytävän päätyyn alasjohtavien portaiden luokse. Scorpius heijasti oman sauvansa valoa portaisiin ja hymähti pienesti.
”Kellari mitä ilmeisimmin”, hän myhäili ja käänsi valon osoittamaan takaisin taaksepäin. ”Mennään takaisin.”
HERMIONE! HERMIONE!
Albus jähmettyi paikoilleen ja valaisi nyt omalla sauvallaan pimeitä portaita. ”Kuka huusi?” hän kysyi huolestuneena ja suuntasi valoa yhä alemmas portaita.
Scorpius kääntyi takaisin ystäväänsä päin. ”Mitä sinä selität?”
Albus tuijotti portaisiin. Ääni oli taatusti tullut kellarista; hän oli kuullut jonkun huutavan… Hermionea. Hän ei tiennyt miksi joku huusi juuri hänen nimeään – miksei Albuksen tai Scorpiuksen? Oli se kuka tahansa, Albus oli kuullut sen ja joku tarvitsi heidän apuaan.
”Ääni!” Albus huudahti ikään kuin Scorpius olisi vähä-älyinen. ”Se kuului taatusti tuolta.”
”Mikä ääni? Mistä sinä puhut?”
Albus katsoi häntä silmiin; hän huomasi ettei Scorpius pilaillut hänen kanssaan vaan ei oikeasti ollut kuullut ääntä. Hän katsoi huolestuneena takaisin Albukseen ja kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Minä taisin… Minä taisin kuulla harhoja”, Albus sopersi pyyhkien otsaa hihaansa.

”Ääh, minä luulen että äänet kiertävät jotenkin täällä kun tämä talo on niin vanhakin”, Scorpius mutisi ja antoi katseensa vaeltaa katosta lattiaan. ”Ted saattoi huutaa jossain päin Jamesia. Mennään katsomaan onko heillä kaikki okei.”
Scorpius oli jo kääntynyt ja käveli nyt takaisin päin hohkaavaa valoa vasten, mutta Albus ei liikahtanutkaan. Kun Scorpius ei ollut kuullut ääntä laisinkaan, Albus oli lähes varma että tämän teoria kaiusta olisi oikea, mutta silti katsoessaan vielä kerran portaisiin hän ei liikahtanutkaan lähteäkseen. Hän nosti katseensa Scorpiuksen loittonevaan selkään ja huudahti:
”Hei – Scorpius! Minä käväisen tarkistamassa kellarin!”
Scorpius käänsi kasvonsa häneen päin käytävän toisesta päästä. ”Miksi?” hän huusi sieltä.
”Minä… Huvin vuoksi!” Sen sanottuaan hän suuntasi valon takaisin portaisiin ja asteli askel askelmalta alas kevyesti. Alhaalle päästyään Albus huomasi oitis raskastekoisen oven, joka aukesi vaivattomasti kun hän kokeili sitä.
Kellari näytti synkältä ennen kuin Albus sinkosi sauvansa valon sinne. Ensimmäiseksi hän kopsautti päänsä matalaan kattoon ja pysähtyi kiroamaan hetkeksi ennen kuin jatkoi nuuskimistaan. Ja kuin iskun johdosta, hän kuuli taas vaimeat huudot – ja tällä kertaa ne kuuluivat aivan hänen vierestään.
Hermione! Hermione! Ole hiljaa! Sulje suusi, Ron, meidän täytyy keksiä keino…
Albus nosti päätään ja huitoi sauvaansa kohti pimeyttä. Hän kääntyi äkisti ympäri pimeässä kellarissa ja sinkosi sauvansa aina sinne mistä kuvitteli äänen tulevan. Hän oli kuullut sen aivan vierestään, se oli taatusti tullut kellarista, mutta ketään ei näkynyt siellä Albuksen lisäksi.
Ja jos hän oli kuullut oikein, oliko Ronkin siellä, Malfoyn kartanossa? Ei tietenkään ollut, sehän olisi sulaa hulluutta. Ron oli sillä hetkellä Kotikolossa, he eivät mitenkään Hermionen kanssa pääsisi sinne, sillä Malfoyn kartano oli taatusti kaikkine niine hienouksineen suojattu loitsuilla, jotka estivät ilmiintymisen.

Apua… Me ollaan Malfoyn kartanon kellarissa, apua… HERMIONE! Sinun täytyy sanoa että miekka on väärennös…  Minä pyydän…  Olet velkaa minulle, Matohäntä!
Äänet voimistuivat mitä edemmäs Albus kulki kellarissa. Hän etsi yhä lähdettä josta ne tulivat, mutta lopulta häneen iski ymmärrys: Kukaan ei huutanut häntä sillä hetkellä eikä kukaan ollut kellarissa hänen lisäkseen. Hän kuuli nuo äänet päänsä sisällä eikä tiennyt miksi, vaan keskitti kaiken ajattelun kellarista ulos sääntäämiseen siihen samaiseen käytävään, jossa he olivat Scorpiuksen kanssa vain hetki sitten erkaantuneet. Hän tuskin katsoi jalkoihinsa kun ryntäsi pimeällä käytävällä kohti seurusteluhuonetta, vaikka oli varma että toinen hänen kenkänsä nauhoista oli auennut kesken paon. Mutta Albus ei lakannut juoksemasta ennen kuin saapui takaisin seurusteluhuoneeseen ja läsähti maton päälle polvilleen vapisten.
”Al? Oletko kunnossa?” Ted oli tullut huoneeseen ja syöksyi Albuksen luokse huolestuneena. ”Näytät kalpealta, voitko pahoin?”
”Minä…” Albus mumisi ja hieroi otsaansa. ”Minulle tuli huono olo pimeässä.” Albus ei oikeastaan tiennyt miksi hän ei kertonut totuutta Teddylle. Hän ei viitsinyt katsoa tätä silmiin, sillä Albus ei ollut olettanut kenenkään olevan lähistöllä, jotta joku olisi aavistanut jotain mitä kellarissa oli tapahtunut.
”Missä sinä olit?” Ted ihmetteli ja nosti Albuksen yhdelle nojatuolille, jota James oli aiemmin tutkinut ahnaasti. ”Joskus hylätyissä rakennuksissa saattaa reistailla ilmastointi… Anna kun katson sinua.”
”Ted, minä voin jo paremmin”, Albus sanoi pistäen vastaan kun Ted tarkkaili hänen silmiään sauvan valossa. ”Etsitään Scorpius ja lähdetään.”
”Ole sinä sillä aikaa tässä, niin minä etsin Scorpiuksen ja Jamesin”, Ted määräsi ja viiletti sitten ulos seurusteluhuoneesta samaan aikaan kun Albus piteli päätään ja yritti selkeyttää ajatuksiaan.

Hän ei tiennyt, minne Scorpius oli kadonnut tai mitä hetki sitten oli tarkalleen ottaen tapahtunut, sillä se oli ollut yhtä lailla omituista kuin karmivaakin. Ted ei olisi parantajana ehkä uskonut häntä, vaikka Albus olisikin kertonut hänelle kaiken, sillä hänellä oli tapana kysyä tapahtumat ja todeta sitten sen liittyvän jonkin sairauden oireisiin tai kohtaukseen. Albus tuskin pystyi hillitsemään omaa mieltään kuvittelemasta tilanteen, jossa Ted analysoi kuinka äänet liittyvät skitsofrenian kaltaiseen sairauteen tai jotain sinne päin. Hän olisi ennemmin hiljaa kuin säikäyttäisi ketään, sillä edes Albukselle itselleen ei ollut vielä kovin selvää oliko hän vain kuvitellut kaiken.
”Onko tämä joku sinun tekosyy päästä nopeasti Kotikoloon, jotta voit nähdä Chloen?” James kysyi saapuessaan Albuksen seuraksi saliin.
”Me emme pääse Kotikoloon koskaan, jos emme lähde pian. Myrsky yltyy”, Albus puolustautui, mutta hänen äänensävystään saattoi aistia lievää ärtyneisyyttä. Hän oli tietysti muistanut aamusta alkaen, että hänen oli sinä päivänä määrä tavata Chloe – ja hänen vanhempansa.
”Olisit sopinut jonkin toisen päivän tapaamisellenne”, James puuskaisi kuin ei olisi kuullutkaan mitä Albus oli juuri sanonut. ”Hän on vain yksi tyttö, ja te ehditte nähdä myöhemminkin.”
Ennen kuin Albus kuitenkaan ehti sanoa veljelleen mitään, huoneeseen oli pelmahtanut Scorpius, joka kantoi kainalossaan kahta suurta, painavannäköistä kirjaa ja lennätti katseensa suoraan Albukseen. Sitten siirtyi lähemmäs tätä ja kysyi huolestuneella äänellä:
”Oletko okei?”
”Olen. Olen vain hieman nälkäinen, siinä kaikki”, Albus selitti vakuutellen. ”Minusta meidän vain pitäisi lähteä, jotta myrsky ei ylly.”
”Al vain tahtoo päästä sen tytön luokse”, James kommentoi taustalla.
”Ai niin”, Scorpius sanoi innostuneella äänellä. ”Sinä tapaat Chloen vanhemmat! Pidetään sitten kiirettä!”

”Ei – kuule, minä – ” Mutta hän ei ehtinyt sanoa enempää, kun Scorpius ja James jo läimivät käsiään yhteen ja Ted viittoi että heidän olisi palattava takaisin autolle. Albus nousi ripeästi tuolista ja vilkaisi vielä kerran sitä huonetta, josta hän oli tullut paetessaan kellarista. Hän vannoi itselleen, että he kävisivät vielä siellä joku kerta yhdessä Scorpiuksen kanssa, ja sitten kuulisivat molemmat saman mitä Albus oli vain hetki sitten kuullut. Hän ei jättänyt sitä siihen, vaikka huoneesta häälyvä pimeys saikin hänen ihokarvansa koholle.
”Tulemmehan vielä takaisin?” Albus kysyi saadessaan Scorpiuksen kiinni parilla juoksuaskeleella.
”Tietysti. Yläkerrassa on valtava kirjasto; otin muutaman kirjan Rosea varten, jos hän vaikka pitäisi näistä…” Scorpius sysäsi yhden paksuista kirjoista Albuksen syliin ja virnisti. ”Ja jos pitää, niin tulen takuulla hakemaan näitä enemmänkin.”
Heidän muiden talsiessa autolle Ted jäi vielä varmistamaan, että valot olivat kiinni ja ovi meni varmasti lukkoon heidän poistuttua kartanosta. Hän ei kuitenkaan kuullut ääntä, joka kantautui ovenpainalluksen jälkeen eteissaliin – sitä epätoivoista ääntä, joka pyysi heiltä toistamiseen apua saamatta sitä.

***

Kun he viimein olivat saapuneet takaisin Kotikoloon, oli myös Cadrakin palannut. Molly oli odottanut heitä kaikkia keittiössä jo jonkin aikaa, kunnes matkalaiset säntäsivät ruuan ääreen pöytään ja saivat helpotusta näläntunteeseen. James oli joutunut hotkimaan ruuan pikaisesti silmäillessään paljonpuhuvasti Cadraa, joka puolestaan ei ollut katsonutkaan samaan suuntaan; hän oli ilmiselvästi itkenyt. Kaikesta huolimatta hänen täytyi jutella tytön kanssa, ja mieluiten nopeasti.
Kun James oli luullut pääsevänsä juttelemaan Cadran kanssa, hänen tiensä katkaisi Luna, joka hymyili seesteisesti – kuten tavallista – ja antoi katseensa kiertää ympäri Kotikoloa.
”Voi kun täällä on niin kotoisaa”, hän ihasteli ja siirsi sitten katseensa Jamesiin. ”Hei, James.”
”Moi”, James vastasi hieman kärsimättömästi, sillä hän oli juuri nähnyt Cadran lipuvan olohuoneen ohi yläkertaan.
”Miten sinun joulolomasi on alkanut?” Luna kysyi hitaasti.
”Normaalisti. Hyvin, kai”, James mutisi ympäripyöreästi. Jos Luna oli Kotikolossa, se tarkottaisi sitä, että myös Lorcan ja Lysander olivat. James olisi voinut yhtä hyvin kutsua kotiinsa Kelvinin tai jonkun toisen yhtä ärsyttävän, näsäviisaan pojan joka sai hänen hermonsa kireälle, jos hän tarvitsisi jotain ärsyttämään itseään.
”Tosi kurjaa, ettemme tulleet jo eilen”, Luna surkutteli. ”Mutta me olimme Rolfin kanssa vielä vuorilla tutkimassa jättiläisiä.”
”Mitä jättiläisille kuuluu?” James heitti ohimennen vilkuillessaan salaa portaisiin.
”Voi, hyvää niille kuuluu!” Luna sanoi innostuneena, mutta hänen karkaileva hymynsä muuttui pian irvistykseksi. ”Mutta ne ovat lähteneet jonnekin. Niitä on yhä vähemmän.”
”Onko se… Huono juttu?”
Lunan silmät räjähtivät entistä suuremmiksi, kun hän katsoi Jamesia. ”Se on tosi huono juttu. Niiden pitäisi elää omiensa kanssa. Toivottavasti taikaministeriö ei puutu asiaan, pitääkin muuten kysyä Harrylta… Suo anteeksi…” Sitten hän katsoi lasimaisesti Jamesin olan ylitse ja lipui ilmeisesti etsimään hänen isäänsä jonnekin tuonnemmas. Tällöin James tunnisti oman tilaisuutensa tulleen ja harppoi rappuset ylös ennen kuin kukaan ehtisi huutaa hänen peräänsä.

Kun James astui viimeisen askelman portaissa, hän kääntyi pimeälle käytävälle ja kohotti kätensä koputtaakseen kun oli mielestään saapunut oikean oven kohdalle. Sisältä hän kuitenkin kuuli jonkun toisen äänen kuin tuntemansa Cadran:
”…ja me näimme yksisarvisen aivan joen kupeilla. Lorcan sanoo näkevänsä skittarin, mutta hän ei tiedä ettei sellaisia ole edes olemassa. Isä ainakin sanoo, ettei ole…”
James raoitti ovea nähdäkseen puhujan, vaikka itse asiassa se olikin turhaa. Hän oli lähes varma kenet hän tulisi kohtamaan eikä siis yllättynyt kun Lysander käänsi päänsä oven narahtaessa auki.
”Arvelinkin sen olevan sinä”, James totesi ennen kuin Lysander ehti sanoa mitään. Hän pörrötti tukkaansa ja astui peremmälle huoneeseen, jossa Cadra istui aivan Lysanderin vieressä sängyllä ja näytti anelevan katseellaan apua Jamesilta. James istahti heidän väliinsä ja katsoi Lysanderia: ”Aina tekemässä tyttöihin vaikutusta tuolla samalla jorinalla. Et sinä oikeasti usko, että heitä kiinnostaa yksisarviset, ethän?”
”Ei kaikkia välttämättä kiinnosta huispaus!” Lysander kivahti punaisena.
”Katsotaanpa…” James mumisi ja esitti miettivää. ”Puolet koulun tytöistä haki uuteen kannustusjoukkueeseen… Puuskupuhin joukkueessa pelaa enemmän tyttöjä kuin poikia… Meidän koko sukumme on hulluna huispaukseen, josta poikkeuksena Albus, mutta hän ei kuitenkaan puhu kaiken aikaa yksisarvisistakaan.”
Lysander mulkaisi Jamesia pahasti ja siirti sitten katseensa Cadraan. ”No, sinua se kiinnosti, eikö niin?”
”Se oli… Mielenkiintoista”, Cadra sanoi vaivaantuneena ja loi merkitsevän katseen Jamesiin.
”Siinäs näet”, Lysander tokaisi Jamesille.

”Mistä lähtien ’mielenkiintoinen’ on tarkoittanut ’ihanaa’?” James naurahti. ”Sinuna painuisin hiiteen ennen kuin saat pahemman tuomion.”
Cadra tönäisi hellästi tätä. ”James…”
”Onko hänellä muka parempaakaan seuraa?” Lysander tivasi närkästyneenä.
James nyökkäsi pirteästi. ”Joo, tulin vähän niin kuin noutamaan omani jos tiedät mitä tarkoitan. Joten hus hus!” Lysander nousi ripeästi sängyltä ja silmäsi vielä kerran heitä molempia ikään kuin varmistaakseen, että he todella tarkoittivat sitä. Kun James vilkutti hänelle merkiksi, tämä paineli voimakkain askelin ovelle ja sulki sen vaimeasti perässään. Samaan aikaan Cadra alkoi kikattaa.
”Hän oli niin kauhean innostunut siitä kaikesta”, Cadra nauroi.
”Se olisikin uutta, jos hän ei olisi innostunut yksisarvisista”, James sanoi pörröttäen tukkaansa itselleen tyypillisellä tavalla. ”Oliko se sinun mielestäsi todella mielenkiintoista?”
”Siinä ei ollut tippaakaan mitään mielenkiintoista”, Cadra vastasi hymyillen yhä. ”Mutta älä kuitenkaan mene sanomaan sitä hänelle! En halua, että ensivaikutelmani on aivan kamala kuitenkaan.”
”Tiedätkö”, James sanoi ja kääntyi sängyllä Cadraan päin jalat ristiasennossa, ”sinusta ei saisi huonoa ensivaikutelmaa, vaikka tulisit taloon pää kainalossa. Se on suorastaan absurdi ajatus.”
Cadra kohotti hänelle kulmiaan. ”Jaa, enpä tiedä. Se ei ole kovin viehättävä näky.”
”Me puhutaan nyt sinusta”, James huomautti.
”Joo, ja se näky voisi olla kyllä käytännössä mahdollista”, Cadra lisäsi pohtivasti. ”Jos nimittäin ensivaikutelmista puhutaan, niin sinähän taisit tehdä melkein mahdolliseksi sen, että kantaisin päätäni kainalossa.”

Jamesin poskille kiri punainen hehku kun hän muisti tapahtuneen. ”Se oli vahinko…”
”Tiedetään. Ja sitä paitsi, minun pitäisi kai kiittää sinua, että teit sen”, Cadra sanoikin yllättäen.
”Miksi?” James kysyi hämmentyneenä.
”Kun kävin tänään isäni haudalla, tajusin että sinä todella olet ollut ainoa, joka on viitsinyt tehdä tuttavuutta kanssani”, Cadra mutisi ja painoi katseensa matonrajaan. Yhtäkkiä hymy ja ilo olivat kumpainenkin pyyhkiintyneet pois tytön kasvoilta. ”Tai siis… Sinä olet ollut kanssani silloinkin kun en ole itse halunnut olla sinun kanssa. Minä olen nyt tässä sinun kanssasi kun voisin yhtä hyvin olla Tylypahkassa yksin.”
James huokaisi sangen kovaäänisesti, sillä hän aavisti että he pääsisivät vihdoin juttelemaan joulutanssiaisten tapahtumista. Hän joutui vetämään toisen kätensä jalkojensa suojaan, jotta Cadra ei huomaisi kuinka hän vapisi kauttaaltaan. Jamesin sydän pomppi hurjana rinnassa kun hän katsoi tytön vihreisiin, säkenöiviin silmiin ja tajusi sillä samaisella sekunnilla yhden asian: Hän oli täydellisen rakastunut Cadraan. Hän oli ensimmäistä kertaa elämässään rakastunut oikeasti johonkin, joka ei välttämättä pystyisi rakastamaan häntä samalla tavalla, mutta silti James ei voinut viedä sitä tunnetta pois. Hän oli nyt oikeasti rakastunut.
”Sinun täytyy kertoa minulle yksi juttu”, James aloitti raskaasti, ”jotta minä voin tietää ja kertoa sitten sydämelleni miten jatkaa.”
”Kertoa mitä?” Cadra kysyi ymmällään.
James huokaisi toistamiseen. Nyt hänen täytyi vihdoin kysyä, hetki oli koittanut. Hän ei voisi enää perääntyä – ei nyt kun Cadra antaisi viimein vastauksen. Ollako vai eikö olla, James mietti mielessään. Hän ei saisi tietää muuta kuin kysymällä.

”Silloin joulutanssiaisissa… Mitä sinä tarkoitit sillä kun suutelit minua?” Sanat olivat karanneet hänen huuliltaan ennen kuin James ehti edes kunnolla tajuta mitä oli kysynyt. Hän ei tiennyt pitäisikö hänen katua vai sittenkin olla iloinen, että oli viimein pystynyt kysymään sitä. James tiesi ainoastaan, että ystävyys ei tulisi sittenkään ikinä riittämään hänelle. Hän ei ikinä pystyisikään olla Cadran ystävä, vain ystävä, kun hän todellisuudessa tahtoi olla kaikkea muuta kuin vain ystävä.
”Meidän yllä leijaili misteli, James”, Cadra sanoi ilmeettömänä.
James katsoi häntä sydämen sulaessa hänen rinnassaan. ”Sekö… Sekö oli vain mistelin takia?”
”Minä… Voi pahus!” Cadra henkäisi ja nosti kämmenen suunsa eteen. Hän näytti järkyttyneeltä eikä suostunut katsomaan vastapäätään istuvaa Jamesia silmiin. ”Minä olen ihastunut James Potteriin.”
”Mitä?” James ei ollut varma oliko sittenkään kuullut oikein. Hänen sydämensä löi tuhatta ja sataa eikä hän enää voinut hengittää tasaisesti. Hänen koko elimistönsä meni sekaisin Cadran sanoista.
”Minä en… Tai siis… En tiennyt, että tässä näin kävisi”, Cadra sopersi epätoivoisesti ikään kuin hän aikoisi oksentaa millä hetkellä hyvänsä sanojensa johdosta. ”Minä en halua olla ihastunut sinuun, mutta minä olen! Minä Merlin vieköön olen! Minä olen yrittänyt kertoa itselleni, että en halua sinua tai että me olemme vain ystäviä, mutta – ”
Nyt oli Jamesin vuoro suudella Cadraa. Hän keskeytti teollaan tytön puheen välittämättä ollenkaan mitä hän olisi edes sanonut. James oli kuullut jo kaiken haluamansa; hän oli hyvin tietoinen siitä, että suudellessaan Cadraa häntä ei odottaisi enää milloinkaan litsari poskelle tai mykkäkoulu tai mitä tahansa muuta yhtä epämiellyttävää. Hän voisi suudella Cadraa tietäen, että tämä halusi sitä vähintään yhtä paljon kuin James itsekin.

***

”Minä toin sinulle muutaman kirjan, joita sinä ehkä haluaisit lukea joskus”, Scorpius sanoi osoittaen kirjapinkkaa olohuoneen pöydällä. Rose siirsi välittömästi katseen pojan osoittamaan suuntaan ja punastui himpun.
”Voi kiitos, mutta mistä sinä niitä oikeastaan sait?” Rose kysyi hämmentyneenä.
”Me kävimme matkalla kirjastossa”, Scorpius sanoi luoden vaivihkaa katseensa merkittävästi Albukseen, joka kuunteli keskustelua toiselta sohvalta.
Rose kurtisti kulmiaan epäilevästi. ”Kirjastossa? Joulupäivänä?”
”Niin, se oli ihmeen kaupalla auki”, Scorpius valehteli ja hymyili tekopirteästi. Albuksen pudistellessa taka-alalla päätään tämä päätti siirtää huomion häneen sanomalla: ”Hei, Al, eikös sinun pitänyt mennä tänään Chloen luokse?”
Roseen syötti näytti tehoavan, sillä hän kääntyi heti katsomaan takanaan istuvaa Albusta ja aukaisi suunsa hämmentyneenä.
”Ainiin, sinä näet Chloen tänään!” tämä hihkui samalla kun etsi katseellaan kellon seinästä ja aukaisi jälleen suunsa rakoselleen. ”Mutta… Kellohan on jo paljon – etkö sinä nimenomaan sanonut, että menet Chloen luokse lounaalle?”
Albus näytti vaivaantuneelta. Hän ei olisi millään tahtonut kertoa ystävilleen, että häntä oli aivan viime hetkellä sittenkin alkanut pelottaa, sillä jos juttu kantautuisi ikinä Jamesin korviin, hän luultavasti kuolisi nauruun. Hän ei ollut lainkaan unohtanut, että heidän olisi ollut tarkoitus viettää Chloen perheen kesken mukava lounas jo monta tuntia sitten, mutta Albus oli yrittänyt keksiä itselleen parempaa tekemistä unohtaakseen sen. Ja nyt – kiitos Scorpiuksen – hän joutui vielä selittämään kaiken ystävilleen, ikään kuin se ei olisi jo tarpeeksi hankalaa selittää itselleen.
”No kun minä… Ajattelin, että…”

”Sinä et aio mennä”, Rose selvensi ja nyökkäsi hitaasti.
”Minä en… Minä en voi”, Albus sopersi synkkänä. ”Minä en vain voi tehdä sitä.”
”Mutta miksi?” Scorpius puolestaan kysyi. ”Sinähän pidät Chloesta, niinhän?”
Albus nyökkäsi.
”Mikä tässä sitten mättää?” Scorpius uteli ihmeissään.
”Minä en ole ikinä ollut kenenkään tytön kanssa”, Albus kertoi.
”Sinä siis pelkäät sitoutua?” Rose johdatteli häntä.
”En!” huudahti Albus siihen kauhuissaan. ”Minä en pelkää sitoutua, mutta en ole varma olenko… Olenko minä…”
”Rakastunut häneen?”
Täsmälleen, Albuksen teki mieli sanoa. Hän ei ollut osannut aavistaa sitä ennen kuin hänen oli todella mentävä Chloen luokse tapaamaan hänen vanhempiaan. Albus oli ollut niin peloissaan, että oli miettinyt päänsä sisällä monta tuntia mitä jos vanhemmat odottivatkin jotain prinssiä tai eivät sittenkään pitäisi hänestä tai jotain muuta… Hän oli joutunut väkisinkin miettimään, menisikö hän ylipäätänsä Chloen luokse oikeista syistä; siksi, että hän todella pitäisi tytöstä vai siksi, että se oli ainoastaan Chloen tahto.
”Minä voin viedä nuo kirjat yläkertaan jos tahdot”, Albus vaikersi odottamatta Rosen edes vastaavan ennen kuin hän oli jo portaissa kiikuttamassa kirjoja vierashuoneeseen.

Mitä enemmän hän ajatteli Chloea, sitä enemmän Albus tunsi itsensä hölmöksi. Hän ei ollut edes viitsinyt ilmoittaa Chloelle ettei aikonut tulla, vaan oli raukkamaisesti jäänyt menemättä ilman ilmoitusta. Hänen oli jo tarpeeksi vaikea kohdata Rosen moittiva katse, saati sitten hän kuulisi mitä Chloella itsellään olisi sanottavana… Mieluummin ei…
Albus asteli huoneen kynnyksen yli ja huomasi ohimennen, että erään kirjan välistä luiskahti jotain. Hän nakkasi kirjat Rosen sängylle ja palasi sitten takaisin oviaukon luokse noutamaan tiputtaneen pergamentinpalasen. Pergamentti oli taiteltu pieneksi mytyksi ja sen taitekohdat olivat pahasti kuluneet niin, että Albus arvasi sen olevan rei’illä useammasta kohdasta jos sen avaisi. Paperinpala kellersi vanhuuttaan ja siinä oli haaleita, ruskeita läikkiä siellä täällä. Albus hypisteli pergamenttia sormissaan samalla kun asteli portaita takaisin alakertaan ja taitteli sen sivu sivulta auki. Hän oli aikeissa taitella vielä kahdesti pergamentin, kunnes se olisi viimein auki, mutta Hugo oli pyyhältänyt hänen eteen leveästi hymyillen keskeyttäen hänen puuhansa.
”Mitä sinulla siinä on?” Hugo kysyi.
”Ei mitään”, Albus sanoi oitis ja rypisti pergamentin taskuunsa. Hän katsahti Hugon ylitse kolmea muuta hahmoa keittiön ovensuulla ja siirsi sitten katseensa takaisin Hugoon. ”Mitä te teette?”
”Ei mitään”, Hugon vuoro oli vastata.
Albus rypisti epäilevästi kulmiaan ja katsoi uudelleen ovensuuta. ”Mitä Fred tekee?”
”Ei mitään erikoista”, Hugo sanoi kepeästi, mutta Albus oli jo sillä hetkellä toisaalla. Hän lähestyi Frediä, Roxannea ja Lilyä, jotka nojasivat kaikki ovenkarmiin ja keskittyivät johonkin niin, ettei kukaan älynnyt Albuksen tulleen paikalle.

”Moi”, Albus tervehti heitä. ”Mitä te teette?”
”Shh!” Fred sihahti hätäisesti ja nakkasi jonkin pienen tapin pois korvastaan. ”Me yritetään kuunnella!”
”Kuunnella mitä?” Albus kysyi ihmeissään.
”No vanhempia tietysti!” Fred tiuskaisi ja tunki sen samaisen tapin uudestaan korvaansa.
”Miksi?” Albus jatkoi kysymistä, jolloin Fred ei enää vastannut, vaan kaivoi taskustaan toisen tapin ja työnsi sen Albuksen korvaan. ”Kaukokorvat! Täydellistä”, hän henkäisi tajutessaan, että kuuli selvästi kaiken mitä oven takana puhuttiin.
”Eikö yhtään?”
”Oli siellä”,
kuului Rolfin painokas ääni. ”Mutta tarkoitimme sanoa, että ei yhtään niin paljon kuin ennen. Suurin osa oli häipynyt pois.”
”Mutta teillähän on ne kaikki vehkeet ja vempaimet – miksette käytä niitä tutkiessanne, miksi jättiläiset ovat kaikonneet tuosta vain? Minusta on turha vetää mitään johtopäätöstä ennen kuin asiat on tutkittu perusteellisesti”,
Hermione tuntui sanovan.
Oli hetken aikaa hiljaista, aivan kuin joku olisi kävellyt lattian halki muutaman kerran, pysähtynyt ja jatkanut sitten matkaansa. Toinen puoli kaukokorvista oli ilmeisesti siirtynyt lähemmäs pöytää, jossa he kaikki mahdollisesti istuivat.

”Me tutkimme sen paikan, Hermione hyvä. Teimme tutkimuksia, olisiko ravinnonsaanti voinut hankaloittua tai populaatio kasvaa suuremmaksi ja näin lajilla olisi yhä vähemmän ravintoa tai populaation kasvaminen olisi voinut viitata myös siihen, että yhä useampi olisi kuollut erilaisiin sairauksiin, mutta me teimme kaiken voitavamme ja tulimme tulokseen, että osa laumasta on vain lähtenyt”, Rolf selitti keskustelevaan sävyyn.
Albuksen oli tässä välissä pakko nykäistä kuuloke pois korvastaan kun hän katsoi Frediä kulmat rutussa ja kysyi:
”Mitä kiinnostavaa tässä muka on? He puhuvat jättiläisistä.”
”Siinä täytyy olla jotain kiinnostavaa”, Fred vastasi hänelle katse kiinni tuuman päässä olevasta ovesta. ”Eivät he muuten olisi lukinneet ja vaimentaneet ovea.”
Albus ajatteli, että Fredin jekut olivat muuttuneet vuosi vuodelta vain tylsemmiksi, sillä yleensä hän urkki kaukokorvilla hyvin kutkuttavaa tietoa, mutta keskustelu jättiläisistä oli jo ajatuksena korni. Albus päätti kuitenkin luottaa Frediin ja nykäisi kuulokkeen uudelleen korvaansa.
”Hagrid voisi tietää mitä niille on tapahtunut. Hän käy Ruaahin kanssa siellä joka kesä – ehkä Ruaah on kertonut miten mukavaa on asua velhojen parissa ja muut ovat päättäneet kokeilla myös?” Fred tyrskähti kun kuuli Ronin puhuvan. Niin teki ilmeisesti joku muukin seinän toisella puolella.
”Ron, se olisi katastrofi”, Hermione sanoi selvästi huvittuneella äänellä. ”Vaikka ne olisivatkin tulleet ihmisasutuksien lähettyville, taikaministeriö olisi luultavasti jo puuttunut asiaan.”
”Mutta Ronin puheessa oli järkeä. Hagrid käy siellä joka kesä… Milloin te kävitte siellä viimeksi, Luna?”
kysyi tällä kertaa Harry.
”Me harvoin käymme samassa paikassa montaa kertaa. Viimeksi kävimme vuorilla kolme vuotta sitten”, kuului Lunan uninen ääni.

”Hagrid siis saattaisi tietää olivatko jättiläiset jo poissa kesällä”, Harry päätteli.
”Mitä väliä sillä olisi? Eikö se ole periaatteessa samantekevää milloin jättiläiset ovat häipyneet?”
”Ron, ajattele. Sehän on ilmiselvää.”

Oli hetken aikaa hiljaista kun kukaan ei sanonut mitään. Tällä kertaa he nojautuivat kaikki tiukemmin ovea vasten ja painoivat sormillaan kuulokkeita syvemmälle korvaan. Albus kuuli kuulokkeessaan syvän huokaisun, taas muutaman askeleen äänen vasten puista lattiaa ja hetken päästä ääniin yhtyi Harryn puhe:
”No, jos ne ovat häipyneet suunnilleen samoihin aikoihin kun murhat ovat alkaneet… Näinhän se alkoi viimeksikin... Luulen, että me kaikki käsitämme mitä se tarkoittaa.”

***
« Viimeksi muokattu: Joulukuu 26, 2008, 16:51:24 kirjoittanut kikieh »
Muutan sen kirpuks, vaarattomaks kirpuks, sit panen kirpun pakettiin ja panen paketin toiseen pakettiin ja lähetän sen itelleni. Ja kun se tulee... muahahah! Läjäytän sen vasaralla!

Poissa kikieh

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 26.12!
« Vastaus #43 : Joulukuu 26, 2008, 17:01:56 »
Sari, kiitos paljon! :) Oi, kauhean piristävä oli kommenttisi!
Joo eli se oli juuri se sama kellari missä Ron, Harry ja kumppanit olivat silloin vankeina. Tästä lisää ensi luvussa!
Tulin itse asiassa sen vuoksi vastaamaan kommenttiin jo näinkin pian, koska tajusin miten ympäripyöreäksi olin jättänyt luvusta tuon lopun, jossa Harry, Luna, Rolf, Ron ja Hermione juttelevat jättiläisistä. Selvennän siis hiukan niillekin, joita tämä jää askarruttamaan eli että niin kuin viime kerrallakin: Voldemort yritti saada jättiläiset puolelleen. Eli yritin tässä luvussa tuoda ilmi, että jättiläisten väheneminen tarkoittaa sitä, että joku on kenties käynyt niiden luona suostuttelemassa niitä johonkin. Eli tuossa lopussa Harry niin kuin tajuaa, että murhien takana taitaa olla uusi pimeyden velho. Tuo kohta oli hieman epäselvä, ja pahoittelen siitä. :)
Muutan sen kirpuks, vaarattomaks kirpuks, sit panen kirpun pakettiin ja panen paketin toiseen pakettiin ja lähetän sen itelleni. Ja kun se tulee... muahahah! Läjäytän sen vasaralla!

Poissa kikieh

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 26.12!
« Vastaus #44 : Tammikuu 23, 2009, 13:55:28 »
Ooi ihanasti olette taas kommenteille muistaneet! :) En valitettavasti vielä tule jatkon kanssa, mutta malttakaa ihan pikkuriikkisen niin saatte sen 22. lukunne. ;) Uskallan EHKÄ luvata, että se tulee sunnuntaina tänne luettavaksi.

Sari, kiitän kommentistasi. :) Taisinkin vastata siihen tuossa jo aiemmin...

Tinusa, kiitoos! :) Minäkään en enää liialti pidä Chloesta, vaikka toisaalta hän oli Albuksen rinnalla se, joka tahtoi oikeasti yrittää vakavissaan koko juttua. Albus ei edes viitsinyt yrittää.
Rosen ja Scorpiuksen juttu edistyy pikkuhiljaa, ensi jaksossahan on juuri Adamin hautajaiset. Okei, myönnettäköön että hautausmaa on erittäin kuiva paikka kaulailulle... Mutta Rose sai Scorpiuksen mukaan melkein-inhoamansa tyypin hautajaisiin! Hän ansaitsisi Roselta edes poskipusun, sanon minä.

Cassiopeia, kiitoksia. :) Kartanon kummittelevista äänistä seuraavassa luvussa lisää (voi argh, kun en vielä saanut lisättyä sitä tänne!).
Albus teki yhden ärsyttävimmistä teoista, minkä poika voi tytölle tehdä. Hän luulee, että asia on lakaistu joululoman aikana maton alle, mutta odottakoot vain kun he palaavat takaisin Tylypahkaan... Siinä vaiheessa veikkaan, että Chloe voisi saada "Vuoden ärsyttävin hahmo" -palkinnon. *naur*

Raparperi, kiitos myös tännekin! Oi, mukavaa että luvusta on pidetty omasta mielipiteestäni huolimatta. :) Jatkoa on ollut taas mukava kirjoittaa ja siinä selviää lisää kartanon äänistä, Rosesta ja Scorpiuksesta, Kalmanhanaukiosta ynnä muusta.
Muutan sen kirpuks, vaarattomaks kirpuks, sit panen kirpun pakettiin ja panen paketin toiseen pakettiin ja lähetän sen itelleni. Ja kun se tulee... muahahah! Läjäytän sen vasaralla!

Poissa kikieh

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 26.12!
« Vastaus #45 : Tammikuu 28, 2009, 17:33:14 »
Tervehdys kaikille ihanille lukijoille! :) Puuh, mistähän aloittaisin... Pyytäisin ihan ensiksi anteeksi, että luvussa on kestänyt näin mahdottoman kauan. Minä tuossa aiemmin lupailin, että olisin mahdollisesti lisännyt luvun jo sunnuntaina, mutta kuinkas kävikään.
Väsyttää aivan mahdottomasti ja saa nyt nähdä miten hyvin jaksan virheiltäni ficin vielä oikolukea samalla kun lisään sen tänne. Koeviikko alkoi maanantaina ja tänään oli äidinkielen koe, joka ei sujunut aivan odotusten mukaisesti. Realismi, klassismi, modernismi... Olisin mielelläni kirjoittanut ennemmin jatkoa ficciin, mutta pitää yrittää jotenkin kahlata tuo lukio läpi, että saan sen pahuksen lakin päähän - edes joskus.
Tämä on viimeinen luku joululomalta oikeastaan ja sitten ensi luvussa päästäänkin takaisin Tylypahkaan. :) Pituuttakin tuli nyt vähän runsaammin kuin edellisessä luvussa ja kirjoitusinto ei ole enää hukassa (ainakaan kovin paljoa ^^). Sitten lopuksi ennen kuin väsähdän kokonaan, mainitsen että ficissä on tuolla myöhemmässä vaiheessa biisinä toiminut Sum 41 - So Long, Goodbye. Ja nyt, nauttikaa uudesta luvusta, niin minä lähden vähemmän-nauttimaan psykologiasta! Jälleennäkemisiin! :)

22. luku – Aavistettua ja aavistamatonta

”Joten se tarkoittaa mitä?” Albus pähkäili samalla kun hän asteli edestakaisin heidän makuuhuoneensa lattian päällä. He kaikki olivat kokoontuneet yhdessä yhteen vierashuoneista ja Fred oli selittänyt pikaisesti Roselle, Scorpiukselle, Jamesille ja Cadralle tilanteen vanhempien välisestä keskustelusta.
”Pitäisikö meidän kutsua Lorcan ja Lysanderkin tänne?” Lily ehdotti. ”Ehkä he tietävät tästä jotain enemmän kuin me.”
”Lorcan ja Lysander menisivät taatusti kantelemaan vanhemmille”, James sanoi siihen ja vilkaisi paljonpuhuvasti vieressään seisovaa Cadraa. ”Joten minä vastustan ideaa.”
”James on oikeassa”, Roxanne sanoi ja istahti veljensä viereen Scorpiuksen sängylle. ”Me olemme ennenkin saaneet huomata, ettei heihin kannata aina luottaa.”
”Minä haluan joka tapauksessa selvennystä”, Albus ärähti kärsimättömästi. ”Eikö kukaan osaa hieman valaista mitä kaikki tämä tarkoittaa?” Hän katsoi huonetta, jossa he kaikki yhdeksän istuivat yhdessä. Ainoastaan Rosen huuli vavahti aavistuksen silloin kun Albuksen katse viipyi hänen pähkinänruskeissa silmissään.
”Minä… Minä taidan tietää mitä se tarkoittaa”, Rose sanoi varovasti. Hän vilkaisi vaivihkaa muitakin läsnäolijoita ja nousi sitten seisaalleen astellen huonetta edestakaisin samankaltaisesti kuin Albus hetki sitten. ”Se tarkoittaa sitä”, hän jatkoi painokkaasti, ”että jättiläiset ovat poistuneet alueelta jonkun toisen käskystä. Niitä on siis houkuteltu, en osaa sanoa oikein miten tai onko niitä mahdollista houkutella muutoin kuin taian avulla… Mutta on hyvin vaarallista ensinnäkin lähteä suostuttelemaan niitä. Kukaan, hm, täysijärkinen ei tekisi sellaista.”
”Joten sen täytyy siis olla… joku vähemmän täysijärkinen?” Fred kysyi hivenen huvittuneena, kunnes Rosen murhaava katse pyyhki virneen pois hänen kasvoiltaan.
”Rose tarkoittaa ehkä sitä…” Scorpius oli tällä kertaa noussut pystyyn ja nyt kaikkien silmät seurasivat häntä. ”…että kukaan ei normaalisti mene huvin vuoksi vuorille ja houkuttele jättiläisiä pois vain siksi, että se olisi hupaisaa.”
”Että siis – hetkinen”, Roxanne puuttui keskusteluun ja nosti sormensa näyttävästi koholle aivan kuin hän pian osoittaisi sillä jonkun silmien väliä. ”Vihjailetteko siis, että joku oikeasti tarvitsisi jättiläisiä johonkin?”

Tälle Fred suorastaan nauroi. ”Kuka muka tarvitsee jättiläisiä mihinkään? Ne ovat isoja ja rumia otuksia! Ellei sitten lemmikiksi...”
”Joo, lemmikiksi autotalliin. Hyvä, Fred, suorastaan nerokasta”, James kommentoi sarkastisesti.
”Mehän sanottiin, ettei kukaan täysijärkinen houkuttelekaan jättiläisiä pois”, Scorpius huomautti.
”Niin ja sitä paitsi jättiläiset voivat olla myös viisaitakin, eivät kaikki yksilöt ole tyhmiä”, Rose sanoi voimakkaammalla äänellä. ”Olen aina ollut sitä mieltä, että velhot ja noidat aliarvioivat jättiläisiä liikaa. Ne ovat paljon kehittyneempiä kuin parivuosisataa sitten.”
”Asiaan!” Albus joutui huomauttamaan, jolloin Rose vaikeni. ”Mitä sitten, jos joku tarvitsee jättiläisiä? Isä sanoi, että tällä tavoin se alkoi viimeksikin. Mikä se? Mitä hän tarkoitti?”
Ilmeisesti Rose ja Scorpius olivat huoneessa ainoat, jotka todella olivat perillä siitä mistä oli kyse koko vanhempien käymässä keskustelussa. He vilkaisivat pikaisesti toisiaan ikään kuin kinastellen ääneti siitä kumpi alkaisi ensin paapattaa ääneen. Ja kun kumpikaan ei sanonut vähään aikaan mitään, Rose rohkeni puhumaan:
”Se ei merkitse ikinä hyvää, jos jättiläisiä katoaa jonkun toimesta. Ei ole hyväksi, että ihmiset säätelevät niiden toimintoja ja tahtoa.” Hän piti pienen tauon ennen kuin jatkoi: ”Ja luulen Harryn tarkoittaneen, että… Että viimeisin sota V-Voldemortia vastaan alkoi samalla tavalla.” Lily läimäytti kämmenen suunsa eteen ja vinkaisi. ”Niitä luultavasti… luultavasti ta-tarvitaan… sotaan.”
Sen keskustelun jälkeen Molly oli sännännyt huoneeseen ja käskenyt nuorimmaiset nukkumaan, että he jaksaisivat herätä huomenna siivoamaan Kalmanhanaukiota yhdessä Teddyn ja Victoiren kanssa. Rose ja Scorpius menivät muiden perässä muistaessaan, että samaan aikaan heidän oli määrä olla Adamin hautajaisissa ja Scorpius oli luvannut Roselle käydä vielä aamulla ostamassa kukkia läheisestä liikkeestä.
Albus siis jäi yksin sängylleen makaamaan ja tuijottamaan avaraa kattoa. Hän arvasi, että Lily oli varmasti kuullut liikaa, vaikka tämä itse väittäisikin muuta. Lily oli aina ollut niin herkkä ja uskoi järkkymättömästi siihen maailmaan, jota heidän isänsä oli ollut luomassa monen muun kanssa, että tieto uudesta mahdollisesta pimeyden velhosta horjutti varmasti hänen uskoaan hyvää maailmaa kohtaan.

Kun taas Albus oli oikeastaan aina ollut tietoinen siitä, että maailmassa oli hyvän lisäksi myös pahaa. Olihan liian uskomatonta, että he olivat eläneet jo parikymmentä vuotta ilman minkäänlaisia hankaluuksia. Tästäkään huolimatta Albus ei ollut kuitenkaan osannut aavistaa, että pimeyden velhoja tulisi vielä hänenkin aikanaan, mutta häntä oli jo varoitettu kauan aikaa sitten: Silloin kun Albus oli istunut ensimmäisellä luokallaan takkatulen äärellä ja jutellut tulisijan kautta Teddylle. Mutta ei kannata uskoa, että kaikki paha olisi häipynyt nyt kun pimeyden lordi on kukistettu… Se ei ole ohi, Al. Se ei ole koskaan ohi…
Oliko Ted aikoinaan tiennyt, että tämä päivä koittaisi? Hän oli kerran syntynyt sellaiseen maailmaan ja kuullut paljon tarinoita sodasta – enimmäkseen myös siksi, että hänen vanhempansa olivat menehtyneet noina aikoina. Albus puolestaan oli kuullut vain sirpaleisia osia sieltä täältä – hän ei edes tiennyt miten kaikki oli alkanut. Ja joka kerta kun Rose ja Scorpius puhuivat sodasta, he puhuivat niin kuin olisivat itse olleet siellä.
Ron ja Hermione olivat takuulla kertoneet Roselle ja Hugolle paljon sodasta, koska Taikakauden historiikissa tuskin selviäisi sitä, miten jättiläisten häviäminen mahdollisesti liittyy pimeän velhoihin. Draco ja Astoria tuskin olivat myöskään peitelleet tarinaa, nimittäin heidän maineensa oli jo muutenkin tahrattu Päivän Profeetassa, ja lukemattomat kerrat Viistokujalla kävellessään Scorpius oli varmasti tullut kysyneeksi isältään miksi kaikki tuijottivat heitä. Yksi asia johtaa toiseen, ja näin koko tarina on pian ollut Scorpiukselle selvä. Se ei ehkä ole käynyt hetkessä, mutta vuosi vuodelta Scorpius on ymmärtänyt enemmän ja osannut kysyä lisää sodasta, eikä Dracolla toisaalta ole ollut hirveästi enää menetettävää sen jälkeen kun hän on paljastanut olleensa kuolonsyöjä.
Mutta Harry ei ollut maininnut Albukselle sodasta juuri mitään. Hän oli kertonut kaksintaistelusta Voldemortia vastaan ja siitä miten hienosti hänen kaikki ystävänsä olivat häntä tukeneet. Harry ei ollut koskaan maininnut, mistä se kaikki lähti ja miten – miten se oli loppunut. Kaksintaisteluun kyllä, mutta entä miksi tuota kaksintaistelua ei käyty jo alkujaan? Miksi juuri hänen isänsä valittiin taistelemaan tuo taistelu lukuisista muista koulupojista, miksi hänen isänsä oli saanut nimen valittu? Ja miten maailmankuulu velho, Dumbledore, liittyi siihen kaikkeen?
Albuksella oli tarve tietää se kaikki heti. Hän oli jo aikeissa loikata sängystään pystyyn ja etsiä Ted käsiinsä, mutta makuuhuoneen ovi avautui kun Rose ja Scorpius palasivat takaisin pyjamissa. He huikkasivat kumpainenkin hyvät yöt Albukselle samalla, kun tämä esitti nukkuvaa, ja hiljenivät omiin sänkyihinsä. Albus huokaisi rauhallisesti ja avasi silmänsä pilkkopimeässä huoneessa.
Hänen olisi pakko, suorastaan velvollisuus, ottaa selvää animaagista Tylypahkassa. Sen täytyi jollain haavaa liittyä näihin muihin tapahtumiin, se tuntui niin kiistattomalta, että Albus päätti toteuttaa uuden pienen suunnitelmansa heti palattuaan takaisin Tylypahkaan. Mikäli sota olisi tulossa, se ei jäisi siitä kiinni, ettei hän kuullut varoituksia. Ja animaagi, jos kuka, tahtoi varoittaa.

”Al, oletko okei?” Rosen ääni kuului jostain lähettyviltä.
Albus räpytteli silmiään ja näki Rosen huolestuneet kasvot liki omiaan. Hän harni yöpöydältään silmälasit ja nousi pystyyn niin, että Rose lennähti takaperin maahan.
”Mitä täällä tapahtuu?” Albus kysyi samalla kun hieroi silmiään totutellessaan kirkkaaseen valoon. Rose oli vetänyt verhot auki aamunkoitteessa.
”Sinä huusit”, Rose henkäisi lattianrajasta ja kapusi pystyyn siistien mustaa mekkoaan. ”Aivan kuin olisit nähnyt painajaista.” Hän tuijotti nyt värähtämättäkään Albusta aivan kuin tämä olisi sairastunut johonkin vakavaan.
”Ehkä minä näin vain painajaista”, Albus sanoi, vaikkei itsekään tiennyt valehteliko hän. Hän vain tahtoi, että Rose lakkaisi tuijottamasta sillä tavalla.
”Sinä huusit animaagia”, Rose johdatteli ja tarkasteli yhä Albuksen kasvoja. ”Oletko varma, että -?”
”Onko täällä kaikki kunnossa?” Scorpius kysyi huolestuneena ovenraosta.
”Minä säikähdin kun Albus rupesi yhtäkkiä – ”
”Minä näin painajaista, okei?” Albus kivahti hivenen hermostuneena liiallisesti huomiosta. Rose vilkaisi häntä epäluuloisesti, mutta Albus päätti olla kuin ei huomaisikaan ja myttäsi peiton jalkopäähän noustessaan ylös. ”Mitä te sitä paitsi teette?”
”Menemme Adamin hautajaisiin”, Scorpius vastasi. ”Hermione lupasi viedä meidät. Hän sanoikin, että te menisitte tänään Kalmanhanaukiolle.”
”Joo, niin me mennään”, Albus sanoi typertyneenä ja asteli huoneen ovesta portaisiin. Oli äärimmäisen epätavallista, että Albus oli huutanut unissaan, nimittäin sen täytyi olla ensimmäinen kerta kun niin tapahtui. Rose oli näyttänyt todella huolestuneelta, mikä sai hänet entistä yllättyneemmäksi siitä mitä oikeastaan oli tapahtunut. Albus ei näyttänyt muistavan, että olisi edes nähnyt minkäänlaista unta, etenkään animaagista, joten miten oli mahdollista että hän oli huutanut animaagia?

”Huomenta, Al”, Molly tervehti häntä keittiön puolella.
”Huomenta”, Albus vastasi haukotellen. ”Eivätkö muut ole vieläkään hereillä?”
”Mutta etkö sinä tiedä?” Molly kysyi hämmentyneenä. ”Hehän menivät Kalmanhanaukiolle jo muutama tunti sitten.”
”Muutama tunti sitten?” Albus toisti. Hänen sisällään kupli lievä ärtyneisyys. ”Mutta minäkin olin lähdössä Kalmanhanaukiolle!”
”Tiedän, Albus kulta”, Molly sanoi lempeällä äänellä ja viittoi häntä istumaan, jotta voisi tarjoilla keittämäänsä puuroa. ”Hermione lähtee viemään teidät. Ron ei jostain syystä suostunut mokomaan tehtävään.” Hän puhui merkitsevällä äänellä ja katsoi samanaikaisesti olohuoneen suuntaan. Tuhahduksesta päätellen Ron oli arvatenkin kuullut sen.
”Miksei Ron halua viedä meitä?” Albus kysyi automaattisesti samalla kun ammensi puuroa suuhunsa.
Molly huokaisi syvään ja viskasi kauhan tiskialtaaseen. ”Koska hän luulee, että Rose ja Scorpius tapailevat.”
Albus oli tukehtua aamupuuroonsa. Hän joutui kakistelemaan hetken ennen kuin sai äänensä takaisin ainoastaan kysyäkseen, mitä ihmettä Molly oikein puhui.
”Niin, Ronilla on sellainen käsitys, että he ovat viettäneet turhan paljon aikaa keskenään. Niinpä Hermione suostui viemään heidät hautajaisiin”, Molly selitti ja Albus saattoi aistia hänen äänensävystään tiettyä paheksumista.
”Mutta hehän ovat vain – vain – ystäviä”, Albus sai juuri ja juuri sanotuksi. ”He ovat minun parhaita ystäviäni… Olisi outoa jos…” Mutta hänen puheensa keskeytyi kuin seinään, kun Albuksen päässä alkoi pyöriä filminauhantapainen kuvasarja, jossa Rose ja Scorpius olivat vain yhdentoista vuoden ikäisiä ja tappelivat kaikesta liikkuvasta että liikkumattomasta. Muistelmissa he kilpailivat siitä, kumpi sai vastata ensin professori Lipetitin kysymykseen, kumpi osasi ensin leijuttaa sulkakynää sauvansa avulla, kumpi valtasi ennemmin kirjaston parhaan nurkkapöydän ja luki läksynsä siellä; heillä oli aina kiistaa lähes kaikesta. Sellaisina Albus heidät muisti, kunnes hän ajatteli sitä viikkoa. Scorpius ei ollut osallistunut joulutanssiaisiin Rosen vuoksi, vaan hän oli ollut tytön tukena juuri silloin kun hän sitä eniten tarvitsi; Rose oli kysynyt Scorpiusta Adamin hautajaisiin; he olivat viettäneet tavallista enemmän aikaa kahdestaan ja Scorpius oli jopa ajatellut Rosea niin, että oli tuonut isovanhempiensa kartanosta luettavaa, sillä vain sellainen, joka oikeasti tunsi Rosen läpikotaisin, tiesi äärimmäisen hyvin hänen pitävän paksukantisista kirjoista.

Sitä kaikkea ajatellessaan Albus ei oikein osannut koota ajatuksiaan sanoiksi. Hän ei löytänyt tapaa kertoa suuresta muutoksesta niin, että se kaikki kuulostaisi siltä kuin he tahtoisivat tällä kertaa kilpailla siitä, kumpi oli mahdollisimman kohtelias toiselle. Oli oikeastaan kummallista ajatella, että hänen kaksi parasta ystäväänsä sittenkin olivat juuri sitä mitä yhtä lailla Albus kuin Ronkin pelkäsi: Enemmän kuin ystäviä.
”Minusta ei ollut yllätys, että Ron keksi jotain noin typerää. Sitä paitsi se olisi myös omalla tavalla kaunis ajatus”, Molly sanoi keskeyttäen hänen ajatuksensa. ”Minusta Scorpius on ollut jo pitkään osa meidän sukuamme ja asiat tuskin muuttuisivat siitä miksikään, jos Rose sattuisi tapailemaankin häntä. Scorpius on hyvä poika.”
Albus ei saanut sanotuksi mitään juuri kun Scorpius ja Rose ponnahtivat alatasanteelle ja pukivat ulkovaatteita ylleen. Albus vilkaisi heitä vaivihkaa siltä varalta, että olisi nähnyt Scorpiuksen kenties koskettavan Rosen kättä tai hymyilevän hänelle paljonpuhuvasti. He kuitenkin napittivat kumpainenkin omia takkiaan kiinni aivan liian hiljaa, että Albus olisi voinut puolestaan tehdä omia havaintojaan tai nähdä edes vilauksen jotain mikä viittaisi heitä kahteen koskevaan epäilykseen. He eivät kuitenkaan tuskin vilkaissetkaan toisiaan, jolloin hän joutui repimään väkisinkin katseensa irti takaisin puuroonsa.
”Al, pidä kiirettä”, Rose sanoi hänelle toinen käsi ovenkahvassa ja vilkaisi sitten olohuoneen suuntaan. ”Äiti! Me lähdetään nyt!”
Samassa Hermione säntäsi olohuoneesta ja vilkaisi kelloaan ennen kuin nappasi naulakosta takkinsa ja heitti sen ylleen. Tämän huomatessaan myös Albus kiskoi loput puurostaan, kiitti Mollya noustessa tuolilta ja ryntäsi uudemman kerran yläkertaan pukemaan. Oikeastaan hän oli vain hetkeksi halunnut poistua Rosen ja Scorpiuksen seurasta sen jälkeen mitä oli saanut kuulla Mollylta. Albusta ei sillä hetkellä todellakaan huvittanut olla heidän seurassaan ilman heidän molempien jatkuvaa tuijottamista siltä varalta, että Ron-eno saattaisi sittenkin olla oikeassa.
Sinä tiedät, että he ovat olleet ties kuinka kauan lätkässä toisiinsa, Albus muistutti itseään pujottaessa päänsä paidan sisään. Täytyi olla joko tyhmä tai sokea, jos ei ollut aiemmin nähnyt heidän välillään jotain kemian tapaista. Hän riuhtaisi paidan suoraksi ja levitti käsiään peilin edessä. Albuksen musta tukka näytti siltä kuin hän olisi juuri tullut vuoristoradan kyydistä, joten kaikista alakerran kutsuhuudoista huolimatta hän päätti edes kerran elämässään tarttua kampaan ja yrittää saada hiuksensa huoliteltuiksi. Albuksen mielessä kävi väistämättäkin mielikuva Jamesista peilin edessä tuo samainen tupsu päälaella sojottamassa kohti taivasta, mutta hän oli ehkä ainoa ihminen maailmassa, joka saisi sen näyttämään siltä kuin se olisi tarkotuksellista ja kovinta huutoa kaikkialla. Albus olisi voinut lyödä vaikka vetoa, että seuraavana päivänä useammat pojat Tylypahkassa antaisivat hiuksiensa sojottaa samalla tavalla.

Ja kun vihdoin hän saapui yläkerrasta, Rose ja Scorpius olivat jo ehtineet autoon ja Hermione odotti häntä eteisessä autonavaimet hyppysissään. Albus viskasi takin ylleen ja joutui nostamaan käden suojaksi silmilleen astuessaan ulkoiseen lumituiskuun. Hermione teki samoin kahlatessaan hangen läpi Ronin Mustangille ja siirtyessään etupenkille istumaan. Albus oli aikeissa istua takapenkille olettaen, että Hermionen viereinen etupenkki oli jo varattu, mutta huurustuneen ikkunan läpi hän huomasi, kuinka kaksi hahmoa istuivat vierekkäin takapenkillä, ja vaihtoi äkisti mieltään istua edessä.
”No, hautausmaalle vai Kalmanhanaukiolle?” Hermione kysyi turvavyön naksahtaessa kiinni.
”Hautausmaalle ensin”, Scorpius vastasi takaa. ”Meillä ei ole kauheasti aikaa kierrellä, jos ymmärrät…”
”Tietenkin”, Hermione sanoi lämpimästi ja käynnisti auton.
He eivät lentäneet lumituiskeen takia, jolloin matka sujui hitaammin kuin tavallisesti – mutta myös paljon hiljaisemmin. Albus kuuli pari kertaa takapenkiltä vaimean nyyhkäisyn, jonka hän oletti kuuluvan Roselle, ja katsoi sivupeilistä nähdäkseen kuinka Scorpius tarttui tytön käteen kiinni ja puristi sitä varovasti. Hän vilkaisi empien vieressään ajavaa Hermionea, joka kuitenkin ei kiinnittänyt tähän mitään huomiota, vaan katsoi tietä hymyillen pyyhkiöiden vilkkuessa edestakaisin tuulilasilla.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Albus huomasi heidän ajavan Vuotavan noidankattilan ohitse. Hän oli näkevinään kadulla vaaleatukkaisen mieshahmon tumma villakangastakki päällään… Jos Albus ei olisi paremmin tiennyt, hän olisi luullut tämän olevan…
”Scorpius!” hän henkäisi lujaa. ”Sinun isäsi!”
”Missä?” Scorpius kysyi oitis.
”Tuolla noin”, Albus sanoi ja osoitti ikkunasta ulos. ”Vuotavan noidankattilan edessä.”
Scorpius kurotti päätään nähdäkseen ikkunasta Rosen yli. Albus tiesi kuitenkin, että tämä oli nähnyt isänsä, sillä nyt Scorpiuksen ilme oli muuttunut hämmästyksestä ärtyneisyyteen.

”Pysähdynkö minä vai -?” Hermione kysyi epävarmana, mutta Scorpius pudisti lujasti päätään ja käänsi katseensa eteen.
”Ei, aja vain.”
Hermione kaarsi Mustangilla muutaman korttelin eteenpäin, kunnes he olivat saapuneet Lontoon keskustan kauniimpana pidetylle hautausmaalle, jossa Adamin hautajaiset oli määrä pitää. Scorpius kiitti kyydistä heidän loikatessa ulos autosta ja läiskäisi perässään oven kiinni. Albus seurasi heidän selkämyksiä katseellaan vielä pitkään sen jälkeen kun Hermione oli kääntänyt auton ja lähtenyt ajamaan toiseen suuntaan.
”Ja nyt siis Kalmanhanaukiolle”, Hermione mumisi lähinnä itselleen samalla kun käänsi rattia loivasti vasempaan.
”Joo”, Albus myötäili katsellessaan huurustuneista ikkunoista ulos. ”Tiedätkö sinä miksi isä antoi sen Teddylle?”
Hermione ei hetkeen sanonut mitään. Hän oli kiertänyt sormensa ratin ympärille nyt niin lujasti, että Albus arveli sen johtuneen hänen kysymyksestään. Hän oli saanut siihen jo vastauksen, mutta sen olivat lausuneet Ginny ja Harry, jotka olivat mestareita livauttamaan pieniä valkoisia valheita aina silloin tällöin lapsilleen. He kai ajattelivat, että he pysyisivät kaikki onnellisina, jos lapset eivät tietäisi kaikkea heidän tekemisistään.
”Hän ei halunnut pitää Kalmanhanaukiota itsellään”, Hermione vastasi aivan kuin kaikki muutkin olivat hänelle vastanneet.
”Miksi isä tekee tuota?” Albus kysyi pingottuneella äänellä.
”Tekee mitä?”
”No tuota”, Albus kiihtyi. ”Hän antaa kaiken pois mikä merkitsee hänelle jotain!”
”Harry ei halunnut sitä, Al”, Hermione vastusti. ”Hän menetti Siriuksen nuorena, nuorempana kuin sinä olet nyt. Siellä on tavaroita Siriuksesta, tavaroita hänen vanhemmistaan…” Hän hiljeni äkisti ja pudisti päätään. Albus katsoi häntä tavalla, joka kehoitti Hermionea jatkamaan.
”Siellä on siis muistoja hänen perheestään? Mitä sitten?” Albus töksäytti. ”Hän pakoilee menneisyyttään.”

”Albus, minä olin siellä Harryn ja Ronin kanssa”, Hermione sanoi vastaan surkeana. ”Me näimme Siriuksen huoneen, se huone tulvi muistoja menneisyydestä. Tavarat eivät liikahtaneetkaan paikoiltaan – niihin on käytetty joitain loitsuja… Ted ja Victoire ovat muuttaneet sinne hyväksyen, että yksi huone tulee aina pysymään Siriuksen huoneena. Siellä ei tule ikinä olemaan muuta kuin Sirius, James ja Lily.”
”Mutta onhan siellä sitten kuvia Remuksestakin ja – ”
Sen takia Harry antoi sen Teddylle”, Hermione jatkoi vähät välittämättä mitä Albus oli aikeissa sanoa ja pysähtyi juuri parahiksi Kalmanhanaukion eteen. ”Olemme perillä.”
Albus katsoi toivottomana sitä taloa, joka oli joskus kuulunut Siriukselle – Siriukselle, josta hän tuskin tiesi muuta kuin nimen. Hän nousi kyydistä ylös, kiitti Hermionea ja käveli portaikolle auton kaahatessa pihatieltä pois.
Katsellessaan edessään häämöttävää ovea ja ovenkolkutinta, Albus ajatteli että talon kunnostus oli jo alkanut monta tuntia sitten. Ovi näytti vastamaalatulta ja kolkutin, joka näytti hopeiselta kerälle kiertyneeltä käärmeeltä, oli kenties kiillotettu vuosien takaiselta lialta, nimittäin Albus oli juuri sen peilimäiseltä pinnalta havainnut, että hänen päälaellaan sojotti jälleen yksi töyhtö.
”Käy sisään, Al!” kuului Teddyn ääni oven avautuessa juuri silloin, kun Albus oli ihmetellyt missä avaimenreikä mahtoi olla. ”Ja varo ettet likaa takkiasi oveen. Se on vasta maalattu.”
”Joo, pistin merkille”, Albus mutisi ja astui kynnyksen yli eteisaulaan. Hän antoi katseensa kiertää pitkällä käytävällä ja sen seinillä, joiden tapetit olivat repaleiset ja Victoire repi niistä parhaillaan erilaisia muotokuvia irti kasaten ne yhdeksi suureksi pinoksi käytävän purppuranpunaiselle matolle.
”Me olemme tehneet jo aikamoisen työn täällä”, Ted selitti johdattaessa Albuksen melko hämärän aulan halki alas portaisiin, joissa hän näki koko rakennuksen ensimmäiset valopisteet. Siellä tapetit olivat erilaiset, paljon valoisammat kuin eteisessä. Ilmeisesti he olivat ehtineet jo remontoida alakerran kokonaan.

”Huomaan senkin”, Albus vastasi loikatessaan viimeisen porrasaskelman, kun he tulivat viimein kellarikeittiöön. Siellä heitä odottivat lähes kaikki: James, Cadra, Roxanne, Fred, Hugo ja Lily. James ja Fred kantoivat kaunista, hailakanpunaista pöytää keittiön toiseen päähän, Hugo ja Lily maalasivat vielä viimeistä seinäviipaletta aivan Albuksen vieressä ja Roxanne sekä Cadra hääräsivät vastakkaisella seinäpäädyllä päivällislautasten kanssa.
”Al, sinä tulit!” Roxanne huudahti ja nappasi komerosta samaan aikaan yhden suuren noidankattilan. ”Huh, tämäpä on pölyinen! Sirius oli sotkuinen tyyppi.”
”Talo ei ole Siriuksen jäljiltä, Roxanne”, Ted huomautti pyyhältäessään neuvomaan Jamesia ja Frediä. ”Pistäkää pöytä tähän näin – juuri noin! Fred, loitsi sinä tuoleja meille kaikille. Pahus, miksi emme kiikuttaneet sitä isoa pöytää Kotikolosta takaisin tänne…”
”Voinko minä olla jotenkin avuksi?” Albus kysyi sitten varovasti.
”Ei, täällä on kohta jo valmista… Aula ja alakerta ovat jo valmiit, mutta yläkerta on keskeneräinen. Sen me remontoimme kahdestaan Victoiren kanssa silloin kun joululoma loppuu… Tule, minun on näytettävä sinulle jotakin”, Ted sanoi kiireesti ja kiiti portaisiin yhtä nopeasti kuin oli niistä tullutkin hetki sitten.
Albus seurasi Teddyä aulaan, jossa Victoire yhä riuhtoi muotokuvia seiniltä. Ted oli maininnut tälle, että keittiö oli pian valmis ja siellä tarvittiin kokkaavia käsiä.
”Hyvä on, mutta hävitä tuo kasa talosta. En välitä miten teet sen – kunhan teet”, Victoire sanoi kireällä äänellä ja loikkasi tuoliltaan alas häipyen keittiökellariin.
Ted johdatti heidät portaita ylös tällä kertaa ja he molemmat joutuivat sytyttämään sauvansa, jotta näkisivät nenäänsä pidemmälle ylösjohtavissa rappusissa. Albus pisti merkille, että muut olivat nähtävästi urakoineet monta tuntia ja tehneet talolle valtavan muodonmuutoksen, nimittäin yläkerran olot olivat huomattavasti kolkommat kuin alakerran. Tapetit roikkuivat puoliksi seiniltä, matot olivat levitelty hujan hajan lattialle tahrattuina ja Albus pelkäsi jalkojensa alla olevien portaiden sortuvan millä hetkellä hyvänsä.

He nousivat toiselle tasanteelle ja Ted oli aikeissa jatkaa ylemmäs, mutta Albus huomasi vasemmanpuoleisen huoneen oven auki ja pysähtyi niille sijoilleen. Hän kurkkasi pitkään ja korkeaan huoneeseen ja kiinnitti heti ensimmäiseksi oliivinvihreillä seinillä roikkuvaan likaiseen kuvakudokseen. Albus astui peremmälle huoneeseen ja kosketti ohimennen vanhaa kirjoituslipastoa, jonka ylimmäinen lokero roikkui lähes irrallaan ja heilahti kohtalokkaasti kun hän käveli sen ohi.
”Al, mitä sinä teet?” Ted kysyi palatessaan takaisin portaita alas. ”Ai, sinä näit olohuoneen. Kodikasta, vai mitä?”
”Mikä tuo on?” Albus kysyi tuskin kuuntelematta ja osoitti vastakkaisella seinustalla häämöttävää suunnattoman vanhaa kuvakudosta, jonka yläreunassa luki: Jalo ja ikivanha Mustan suku, ”Toujours pur”.
”Sehän lukee aivan edessäsi”, Ted sanoi ja seurasi Albusta kuvakudoksen eteen. ”Se on Mustan sukupuu kaikessa loisteliaisuudessaan. Harry näytti tämän minulle joskus. Olinkin unohtanut, että se tosiaan oli näin vanha.”
”Onko Siriuskin täällä jossain?” Albus kysyi pieni toivonkipinä sisällään. Ted kuitenkin pudisti päätään ja osoitti yhtä hiiltynyttä reikää keskellä kuvakudosta.
”Hän oli aikoinaan tuossa”, Ted kertoi ja pyyhkäisi nokea sivummalle reiältä. ”Minä näin tämän suunnilleen samanikäisenä kuin sinä näet nyt. Ennen muuttoani kävin täällä muutaman kerran… Katselin tätä muotokuvaa toivoen, että olisin tuntenut Siriuksen… Niin kuin isäni tunsi… Hassua, luulin oikeastaan pitkään, että jos Sirius olisi ollut elossa, ehkä hän olisi voinut…” Mutta Teddyn sanat hukkuivat jonnekin kuulumattomiin. Albus katsoi häntä myötätuntoisesti, sillä hän tiesi mitä tämä oli aikeissa sanoa.
”Onko isä kertonut sinulle mitään Siriuksesta?” Albus kysyi, jotta Ted saisi ajatuksensa toisaalle.
”Hyvin hajanaisia tietoja”, Ted vastasi vaimealla äänellä. ”Isäsi ei ole tunnetusti avoin menneisyytensä suhteen. Olenhan minä yrittänyt, mutta… No, rehellisesti sanottuna minä en tiennyt Siriuksesta mitään ennen kuin sain tämän talon.”
Albus olisi kysynyt mitä Ted sitten tätä nykyä tiesi Siriuksesta, mutta hänen katseensa oli nauliutunut sukupuun alaoksiin nimeen Draco Malfoy. Hän johdatti katsettaan kultakirjontaa ylemmäs nimiin Narcissa Musta ja Lucius Malfoy, painoi oikeanpuoleisen etusormensa niiden kohdalle ja johdatti toista etusormeaan kultasäiettä pitkin sinne, missä Siriuksen polttojälki oli.

”Ei voi olla…” Hän irrotti sormensa kuvakudoksesta ja kohotti toisen käden suunsa eteen.
”Mitä?” Ted kysyi oitis ja tarkkaili vuoronperään Albusta ja sukupuuta.
”Scorpius… Scorpius kuuluu Mustan sukupuuhun!” Albus henkäisi ja osoitti Draco Malfoyn nimeä alareunassa. ”Rose sanoi minulle, että Mustan suku on ollut aina kiinnostunut pimeyden voimista... Ja siksi varmaankin…” Albus liu’utti nyt kättään kuvakudoksen polttojälkien päällä. ”…siksi varmaankin joitakin nimiä on poltettu. Siksi, että he ovat olleet erilaisia tai ajatelleet eri tavalla!”
”Ja siinä on minun isoäitini”, Ted täsmensi ja osoitti sitä polttojälkeä, jonka päällä Albuksen käsi oli. ”Hänet pyyhkäistiin sukupuusta pois yhtä nopeasti kuin professori McGarmiwa nappasi aikoinaan siepin. Hän näet nai jästisyntyisen, isoisäni.”
”Sittenhän sinäkin…” Albus aloitti hämmästyneellä äänellä ja siirsi katseensa Teddyyn.
”Kuulun Mustan sukuun, joo”, Ted sanoi äänessään rahtusen ärtyneisyyttä.
”Anteeksi”, Albus sanoi nopeasti. ”Hämmästyin vain – en tiennyt, että sinä – ”
”Tähän sukuun kuuluminen ei kerro ihmisestä mitään, Albus”, Ted sanoi hiljaisena ja kääntyi takaisin oveen päin. ”Sinun täytyy oppia, ettei suku merkitse mitään. Ajattele Siriusta, hän oli kaikesta päätellen sukunsa inhokki. Suvulla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuka oikeasti on.” Hän pysähtyi vielä kerran oven luona ja mumisi sitten: ”Tule. Mennään yläkertaan.”
Ennen kuin Albus seurasi häntä takaisin portaisiin, hän pisti vielä merkille, että siinä kohdalla, missä Teddyn kuului olla, oli polttojälki Andromedan kohdalla, mutta puolestaan siinä, missä Scorpiuksen nimen olisi kuulunut olla, kultalanka kimmelsi kirkkaammin kuin yksikään eikä kellään ollut käynyt varmaankaan edes mielessä polttaa Draco Malfoyta pois sukupuusta. Nimittäin Albus oli huomannut, että polttojäljen oli saanut ainoastaan ne, jotka olivat tehneet oikeita ratkaisuja hyvien asioiden puolesta.
Sitten Albus oli seurannut Teddyä ylimmälle tasanteelle, jossa hän arveli heidän tutustuvan johonkin toiseen merkittävään huoneeseen, mutta tasanteella odottikin valtava moottoripyörä, jonka päällä Ted istui hajareisin. Albuksen huulilta oli karannut yllättynyt henkäisy, joka sai Teddyn remahtamaan hykähdyttävään nauruun niin, että moottoripyörä hänen allaan hytkyi ja nitisi.

”Tämän minä halusin sinun näkevän!” Ted julisti nauraen. ”Eikö ole upea? Vanhahan tämä on, mutta pahuksen upea!”
Albus ei oikein tiennyt mitä sanoa. Hän ei liialti ollut ikinä pitänyt moottoripyöristä eikä varsinkaan mistään mikä lentää, mutta kummallinen tunne jossain syvällä sisimmässä sai Albuksen hymyilemään.
”Onko tämä se Siriuksen moottoripyörä?” hän kysyi ihmeissään ja kun Ted nyökytteli kiivaasti päätään, Albus kosketti sen metallipintaa hämmästyneenä. ”Vau, se on… Se on säilynyt hyvin!”
”Eikö vain?” Ted myhäili ilmeisen ylpeänä siitä, että oli raahannut pyörän siihen nähtäville. ”Harry ei huolinut tätä kaunokaista, joten se tuli vähän niin kuin kylkiäisenä Kalmanhanaukion mukana. Minulla ei ole sille mitään käyttöä, joten…” Ted loikkasi satulalta alas ja katsoi hymynkare huulillaan Albusta. Yhtäkkiä Albus tunsi hymynsä hyytyvän ja veti kätensä pikaisesti taskuunsa pudistellen päätään ärhäkästi.
”Ei, ei käy! Isä olisi kyllä antanut sen minulle, jos olisi halunnut antaa”, Albus pisti hanttiin. Hän ei todellakaan halunnut pyörää, joka ei ollut jostain syystä kelvannut hänen isällekään - sitä pyörää jonka Sirius oli kerran omistanut. ”Olen pahoillani, mutta en voi millään ottaa sitä. Jos isänikään ei ole sitä ottanut, en voi ottaa minäkään.”
Ted vilkaisi harmistuneena moottoripyörää. ”Mutta eihän Harry pistäisi pahakseen, jos sinä sen ottaisit. Minä en voi todellakaan pitää sitä – se on noin kauniskin, että olisi häpeä pitää sitä täällä.”
”Missä minä sitä sitten pitäisin? Godrickin notkossa sille ei ole tilaa ja Kotikolossa se on yhtä tyhjänpanttina kuin täälläkin”, Albus sanoi. ”Ehkä voimme kysyä Roselta sitten kun hän tulee Scorpiuksen kanssa hautajaisista ja – ” Hänen puheensa keskeytyi kun hän tajusi äkisti, kuka olisi mielihyvin ottanut lentävän moottoripyörän. ”Scorpius! Scorpius taatusti haluaa sen!”
Ted rypisti kulmiaan epäilevästi. ”Jaa… Scorpiusko? Teillä on tuplasti isompi talo kuin Scorpiuksella – mihin luulet hänen laittavan moottoripyörän? Ellei sitten…”

”Malfoyden kartanoon!” Albus lopetti innoissaan hänen lauseensa. ”Scorpius tulee olemaan niin iloinen! Hän on Merlin ties kuinka kauan unelmoinut moottoripyörästä… Miksen heti älynnyt!”
”Ja minä kun luulin, että tämä kaunokainen ei saa ikinä kunnon kotia!” Ted henkäisi helpottuneena ja taputti pyörää kämmenellään. ”Sitä voisi kiillottaa ja sijoittaa vaikka eteissaliin, jossa muotokuvat ovat – ”
”Talvella noin vanhalla tuskin pystyy ajamaan, joten sitä voisi pitää kellarissa – siellä on hyvin kuivaa ja tilavaa – se olisi juuri sopiva talli pyörälle ja… ja… Kellari!” Albus sanoi hämmästyen äänensä tyyneyttä, sillä hän oli muistanut jotain. ”Ted, minä muistin juuri jotain… Kartanossa oli kellari…”
Hermione! Hermione!
”Kellari?” Ted toisti kulmat rypyssä.
”Niin, kellari!” Albus huudahti unohtaen nyt kokonaan moottoripyörän. ”Minä… Muistin sen juuri…”
Teddyn hymy oli nyt kokonaan pyyhkiintynyt kasvoilta kun heidän välilleen oli laskeutunut syvä, kiusallinen hiljaisuus.
”Al… Onko jotain mitä haluaisit kertoa minulle? Mitä siellä oikeastaan tapahtui?” hän kysyi kuiskaten.
Apua… Me ollaan Malfoyn kartanon kellarissa…
”Minä kuulin… kuulin ääniä, jotka tulivat kellarista…”
HERMIONE!
”Seisoin siellä lähes pilkkopimeässä… Kuulin kun jotkut huusivat Hermionen nimeä… Joku sanoi myös Ronin nimen…” Albus yritti kuumeisesti muistella kartanossa kuulemiaan ääniä. ”Ja Matohäntä… He mainitsivat Matohännän… Sanooko se sinulle jotain?”
”Matohäntä?” Ted mumisi. ”Aivan kuin… Aivan kuin olisin kuullut sen jossain!”
”No, minä kuulin sen ensimmäistä kertaa siellä”, Albus sanoi ja hänen sydämensä hakkasi lujaa, kun hän katsoi ylös Teddyyn. ”Minä en uskaltanut kertoa sinulle kun olimme kartanossa… Luulin, ettet uskoisi minua, mutta nyt muistin sen jälleen ja – ”

”Ajanverkko.”
Syntyi hetken hiljaisuus, kun Albus katseli moottoripyörän vieressä seisovaa huolestuneennäköistä Teddyä ja ravisti päätään selvittääkseen ajatuksiaan.
”Siis mitä?” hän kysyi rikkoen hiljaisuuden.
”Totta kai minä olisin sinua uskonut!” Ted henkäisi näyttäen yhtä aikaa kauhistuneelta kuin kiihkeältäkin. ”Pyhässä Mungossa niitä käy yhtenään, luulevat tietysti kaikki tulleensa hulluiksi… Me pidämme heitä korkeintaan yhden yön Mungossa ja lähetämme seuraavana päivänä kotiin.”
Hän näytti levottomalta, mutta Albus halusi tietää lisää. ”Mitä se tarkoittaa? Se Ajanverkko?”
”Ajanverkko tarkoittaa”, Ted aloitti ja nojautui lähemmäs Albusta sen minkä pääsi moottoripyörän yli, ”tapahtumaa, jossa ihminen on yhteydessä aikaan tavalla tai toisella. Älä ole huolissasi. Jokainen meistä kokee sen kerran elämässään – kummallista on, että sinä koit sen tässä vaiheessa. Sen näet kokevat yleensä vanhemmat ikäpolvet.”
Albus katsahti häneen epäluuloisesti ja sanoi sitten: ”Mutta minä olin siellä Scorpiuksen kanssa hetken. Hän sanoi, ettei kuullut yhtään mitään.”
”Se on yksilöllistä”, Ted sanoi. ”Ajanverkko ilmenee yleensä sellaisissa paikoissa, jossa on tapahtunut jotain merkittävää menneisyydessä ja se saattaa esiintyä muistelmina, ääninä, unena… Melkein millä tavalla tahansa!”
”Joten…” Albus aloitti yrittäen kovasti löytää sanoja hämmästykselleen. ”Enkö minä olekaan tulossa hulluksi? Se siis tapahtui oikeasti – minä vain kuulin sen pääni sisällä?”
Ted nyökkäsi vakuuttuneena. ”Niin juuri. Siellä on tapahtunut jotain kummallista… Minulla ei ole kuitenkaan hajuakaan, mitä. Ehkä sinun kannattaisi kysyä Hermionelta itseltään.”
”Voit olla oikeassa”, Albus mumisi. Kun hän katseli portaisiin kapuavaa Teddyä, hänen mielessään kummitteli edelleen näky Mustan sukupuusta ja hän muisti, mitä Ted sanoi hänelle vain hetki sitten Ajanverkosta: Ajanverkko ilmenee sellaisissa paikoissa, jossa on tapahtunut jotain merkittävää menneisyydessä… Albuksen niskavillat nousivat pystyyn ja hän juoksi Teddyn perään alakertaan, jossa heitä odotti lämmin ateria keittiössä.

***

Scorpius oli luullut, että hautajaisseremonia olisi riistäytynyt täysin käsistä – että joku paikalle kutsutuista henkilöistä olisi saanut hervottoman itkukohtauksen tai mikä pahinta: Itkijä olisi ollut Rose. Olihan Scorpius sentään kerran onnistunut lohduttamaan itkevää tyttöä, mutta se ei tarkoittanut suinkaan sitä, että hän pystyisi samaan kerta toisensa jälkeen. Se oli epämiellyttävää ja sai hänen olonsa kiusalliseksi ihan ilman hiljakseen nyyhkyttävää hautajausseuruettakin maahan kaivetun kuopan ympärillä.
Mutta Scorpiuksen onneksi Rose oli ainakin siihen mennessä pysynyt rauhallisena eikä hän joutunut kuin kerran tarttumaan tytön kädestä kiinni; suunnilleen siinä vaiheessa kun arkku laskettiin kuoppaan ja Rose oli alkanut täristä kauttaaltaan. Hän oli pujottanut sormensa Rosen sormien väliin ja pitänyt niin lujasti kiinni kuin mahdollista.
”Tässä välissä lähimmäiset saavat sanoa sanottavansa”, mustaan kaapuun sonnustautunut pappi ilmoitti, jolloin herra Frisch suoristautui oitis ja asteli täsmälleen siihen kohdalle, jossa pappi oli hetki sitten seissyt.
”Pitäisikö meidänkin käydä kohta viemässä kukat hautaan?” Rose kysyi kuiskaten kun herra Frisch oli käärinyt taskustaan pienen pergamentinpalasen, nostanut silmälasit nenälleen ja alkanut määrätietoisesti lukea.
”Annetaan muutamien pitää puheensa ensin”, Scorpius mumisi ja piti kiinni kukkakimpusta sillä kädellä, joka ei koskettanut Rosea.
”Onko sinulla epämukava olo?” Rose kysyi sitten kun hän ei mitä ilmeisimmin jaksanut kuunnella herra Frischiä, vaikka nimenomaan Rosesta se olisi ollut kohteliasta.
”Ei yhtään”, Scorpius valehteli. ”Olen kuin kotonani.” Hän yritti olla kuulostamatta sarkastiselta, jota hänen lauseensa ei ikävä kyllä ollut. Scorpiuksen mielessä häivähti kuva isästään ja Luciuksesta sauvat vastakkain Narcissan ja Astorian kauhistellessa loitommalla. Sitten hän siirsi katseensa vieressään seisovaan epäsiistiin, valkeapartaiseen vanhaan mieheen, jonka katse oli kiertänyt ympäri hautajaisseuruetta ja pysähtynyt vain murto-osa sekunnin pidemmäksi ajaksi Roseen kuin muihin. Scorpius vilkaisi häntä vielä kerran ennen kuin Rose nykäisi häntä hihasta ja kuiskasi:
”Nyt on meidän vuoromme. Tule.”

He astelivat lähemmäs kuoppaa, jonne Adamin arkku oli laskettu, ja Rose nappasi Scorpiuksen käsissä olevan kukkakimpun omiin käsiinsä. He seisoivat hievahtamattakaan aivan kuopan reunalla, jossa heidän kengänkärjet hipoivat puulauttojen reunoittamaa kuoppaa. Scorpius olisi mieluummin ollut vilkaisematta arkkua kaukana alapuolellaan, mutta hän oli liian utelias ja katsoi paikkaa, jossa hänen jälki-istunto- ja kaksintaistelukumppaninsa nyt virui. Tuntui oudolta ajatella, että siellä Adam todella makasi ja sinne hän jäisi makaamaan vielä senkin jälkeen, kun he poistuisivat Rosen kanssa hautausmaalta.
”Sano jotain”, Rose kuiskasi hetken päästä lasittunut katse kuopassa ja kimppu edelleen käsissään.
Scorpius vilkaisi häntä epäuskoisena. ”Minäkö? Sinun ystäväsi hän oli.”
”Ole kiltti”, Rose aneli ja kääntyi katsomaan häntä kyynelien täyttämillä, pähkinänruskeilla silmillään. ”Minä pyydän.”
Scorpius huokaisi ja katsoi haparoiden takana viistossa lymyilevää herra Frischiä, jonka ilmeestä kuvastui surun ja hymyn yhdistelmä. Kaikki odottivat heidän sanovan jotain ja kun Rose ei siihen pystynyt, päätti Scorpius kerätä kaiken rohkeutensa, vaikka hän vallan mainiosti tiesikin ettei puhuminen ollut koskaan hänen vahvimpia puoliaan.
”Adam oli erilainen vaihto-oppilas”, Scorpius aloitti epävarmasti tietäen varsin hyvin päänsä lyövän tyhjää. ”Hän erottui joukosta – joskus edukseen, joskus taas… No, tarkoitan vain, että hän oli erityinen alusta alkaen.” Hänen poskipäänsä kuumenivat samalla kun Rose vilkaisi häntä vierellään. ”Minä en liialti tuntenut ikinä Adamia niin hyvin kuin… kuin Rose. Mutta tavalla tai toisella minä törmäsin häneen ja…”
Scorpius oli purra kielensä poikki. Miten hän ikinä keksisi mitään sanottavaa tyypistä, joka oli syy siihen miksi hän oli ylipäätään Rosen menettänytkin ja syy siihen, miksi hän oli saanut tytön takaisin, miksi Rose oli ylipäätänsä kutsunutkin hänet hautajaisiin? Oli totta, että Scorpius ei ollut todellisuudessa ikinä vihannut Adamia, mutta hän oli silti suudellut Rosea ja sen muisteleminen sai Scorpiuksen vihaiseksi…

”Se, mitä haluan sanoa, on että kuolema on paljon helpompi ja kevyempi kohdata, jos sitä ei kohtaa yksin – ” Tässä vaiheessa ihmiset ulvahtivat pyöristyneinä. Scorpius korjasi kiireesti väärinkäsityksen: ”Tarkoitan siis, että Adam ei ollut missään vaiheessa yksin. Hänellä oli aina joku. Siksi en usko, että hän millään tavalla olisi pelännyt kohtaloaan… On väärin, että Adam joutui lähtemään näin pian, mutta missä hän ikinä onkaan, hän on varmasti paremmassa paikassa.”
Puhe oli varmasti merkityksetön herra Frischille muiden puheiden ohella, mutta Rosen poskilla kimmelsi kaksi helmeilevää kyyneltä samaan aikaan kun hän tiputti pitelemänsä kukkakimpun kuoppaan. Scorpius ohjasi heidät syrjemmälle ihmisjoukkoon toisen puheenpitäjän tieltä ja käänsi sitten Rosen itseään vasten pidellen tytön molemmista ranteista kiinni.
”Minä en ikinä vihannut Adamia”, Scorpius päästi suustaan, sillä hän luuli Rosen haluavan kuulla sen. ”Minä en ihan oikeasti vihannut häntä.”
Ja silloin Scorpiukseen iski ymmärrys, joka ei ollut iskenyt häneen aiemmin. Katsoessaan Rosen kyyneleiden tahrimiin ruskeisiin silmiin, hän ymmärsi yhden asian selvemmin kuin minkään: Tämä oli ainut syy siihen, miksi hän seisoi pojan, joka oli kerran hurmannut Rosen itselleen Scorpiuksen ulottuvilta, haudalla nöyryyttämässä itseään kerta toisensa jälkeen. Rose oli ainoa syy siihen, jonka vuoksi Scorpius antoi hänelle kerta toisensa jälkeen anteeksi riidoista huolimatta. Hän oli ainoa syy, miksi Scorpius kesti sellaista maailmaa, jossa hän tällä hetkellä eli, ja sen kaiken ymmärtämiseen oli vaadittu Adamin henki.
Sitten hän ei enää voinut sille mitään. Scorpius lähestyi Rosea, vaikka hän tiesikin mainiosti, ettei se ollut maailman parhain hetki suudella tyttöä, mutta hän ei enää voinut estää itseään. Scorpius päästi Rosen ranteet vapaiksi ja siirsi nyt kalpeat kätensä tytön punaisena hehkuville poskille. Hän oli nyt niin lähellä tätä, että tunsi Rosen lämpimän hengityksen lähellä talven kuivattamia huuliaan. Scorpius kumartui…
”En tahtoisi olla epäkohtelias”, ääni, jonka joka ikinen tavu tihkui epäkohteliaisuutta, sanoi heidän vierestään, ”mutta minulla olisi asiaa neiti Weasleylle.”
Scorpius loittoni oitis Rosesta luoden murhaavan katseen keskeyttäjään valmiina kiroamaan hänet maanrakoon. Hän kuitenkin jähmettyi nähdessään sen saman epäsiistinnäköisen vanhan miehen, jonka hän oli huomannut aikaisemminkin, ja vilkaisi Rosea epävarmasti.

”Minulle?” Rose kysyi kulmat koholla. ”Anteeksi, mutta tunnemmekohan me -?”
”Minulla on sinulle näytettävää, josta sinä varmasti olet kiinnostunut”, mies sanoi lipevästi ja vilkaisi ohimennen Scorpiusta. ”Haluaisin mieluusti näyttää sen vain sinulle.”
Rose kääntyi empien Scorpiukseen. ”Jos me käymme ihan pikaisesti juttusilla, odotathan sinä täällä?”
”Joo, en minä minnekään karkaa”, Scorpius lupautui Rosen pyyhältäessä väkijoukon läpi toiseen suuntaan paikasta, jossa he olivat seisoneet. Tuntematon mies oli aikeissa seurata häntä, mutta Scorpius toimi vaistomaisesti ja tarrasi tämän hartiasta kiinni sanoen vaimealla mutta vankalla äänellä: ”Minä tarkkailen sinua. Jos häneltä katkeaa edes hiuskarva, voin taata että Adam saa varmasti seuraa kuoppaansa.”
Mies ei kääntänyt kasvojaan Scorpiukseen, mutta hän ilmiselvästi hymyili huvittuneesta äänestä päätellen:
”Suotta hätäilet, herra Malfoy. Tyttösi sattuu olemaan entisen aurorin seurassa.” Sitten hän asteli muutaman askeleen eteenpäin ennen kuin lisäsi: ”Puheesi oli muuten kaunis.”
Scorpius tunsi olonsa nolatuksi; hän oli juuri uhkaillut entistä auroria, mutta oli samalla myös kiitollinen, että Rose ei ollut kuuloetäisyydellä sillä hetkellä. Hän päätti astua lähemmäs seuruetta haudan ympärillä pois yksinäisyydestä ja katseli kun yksinäinen lumihiutale leijaili hiljalleen kuoppaan, jonka pohja oli jo peittynyt kukkakimpuista. Scorpius katsoi sitten loittonevan Rosen perään ja kuiskasi hiljaa kuopalle:
”Lupaan pitää hänestä huolen.”

Time passes by, direction unknown.
You've left us now, but we're not alone.
Before you know it, your cup's overflown.
You measure no one that I've ever known.

And it's quite alright.
And goodbye for now.
Just look up to the stars,
And believe who you are,
'Cause it's quite alright.
And so long, goodbye.


***

Kun he olivat syöneet itsensä kylläiseksi Kalmanhanaukiolla, Arthur ilmoitti suojeliuksensa avulla, että lapset tultaisiin hakemaan takaisin Kotikoloon tuota pikaa. Lily oli saman tien ottanut tulisijalla yhteyden Godrickin notkoon ja tehnyt kaikille selväksi, että hän tahtoi jäädä Teddyn ja Victoiren luokse yökylään (Victoire oli itse ehdottanut sitä, mutta katui selvästi ehdotustaan huomatessaan, minkälaisen kiistan se aiheutti Harryn ja Lilyn välille). Ja kun Harry ja Ginny olivat torjuneet ehdotuksen yksimielisesti, Lily oli pitänyt koko sen ajan mykkäkoulua kun he olivat yhdessä odottaneet auton saapuvan Kalmanhanaukiolle.
Fred oli pian huomannut Ronin Mustangin ilmestyvän pihalle, jolloin he kaikki hyvästelivät Teddyn ja Victoiren toivottaen samalla onnea uuden asunnon johdosta ja poistuivat vilkutuksien kera tummaan autoon. Ron odotti heitä kaikkia tiukka hymyntapainen ilme kasvoillaan ja kaarsi sitten ilman halki suuntana Kotikolo.
Kotikoloon saapuessa Hermione tuli ovelle vastaan haukotellen ja pyysi, että he lähtisivät jo kotiin Ronin kanssa.
”Missä Rose oikein on?” Ron kysyi hämillään.
”Hän on Scorpiuksen kanssa yläkerrassa”, Hermione vastasi ja Ronin ilme vaihtui kuvotukseen. ”Äläkä katso minua noin. Annetaan heidän olla tämä ilta Kotikolossa ja otetaan heidät viimeiseksi yöksi kotiin ennen Tylypahkan alkua.”
Ron jupisi hyvin vastahakoisesti, mutta suostui. Albus oli keskustelun kuullessaan päättänyt siis olla menemättä yläkertaan; häntä ei todellakaan innostanut nähdä Rosea itkemässä ja Scorpiusta kenties lohduttamassa häntä. Oli kummallista pakoilla omia ystäviään, mutta Albus antoi heille mieluummin omaa rauhaa kuin oli monien vuosien jälkeen esteenä heidän kahdenkeskeiselle ajalleen. He kyllä kutsuisivat hänet sinne, jos niin tahtoisivat, Albus ajatteli ärtyneenä ja lampsi tylsistyneenä olohuoneeseen Fredin, Hugon ja Roxannen seuraksi.
”Miksi kaikki pariutuvat yhtäkkiä niin kauhealla kiireellä?” Fred ihmetteli kovaan ääneen maatessaan sohvalla lähellä televisiota, jonka Arthur ja Harry olivat yhdessä asentaneet.
”Sinua vain harmittaa kun James ei enää pidä kepposianne hauskoina”, Roxanne napautti tyytyväisena.

”James ulvoo vieläkin naurusta kun edes muistelemme niitä”, Fred puolustautui närkästyneenä.
”Älä huoli, Fred”, Albus mutisi purren hammastaan yhteen katse nauliintuneena johonkin typerään tv-visaan. ”Minä en aio jakaa petiäni kenenkään toisen kanssa kuin itseni.” Hän oli salaa ajatellut Scorpiusta ja Rosea.
”No nyt olen helpottunut!” Fred huokaisi ja loi koppavan katseen siskoonsa. ”Ja sinä olit varma, ettei kukaan ajattele yhtä lapsellisesti kuin minä.”
Mutta Roxanne hädin tuskin edes kuunteli häntä, nimittäin hänen katseensa viipyi nyt Albuksessa. Ilmeisesti jos Roxanne ei olisi nähnyt Albuksen huulien liikkuvan, hän ei ehkä olisi uskonut korviaan.
”Mutta Al… Totta kai sinä haluat tavata jonkun, jonka kanssa saatat perustaa perheen ja muuttaa yhteen asumaan”, Roxanne sanoi ikään kuin asia olisi päivänselvä.
”Ja tutustua vanhempiin, jotka hyväksyvät minut ainoastaan sillä verukkeella, että olen Harry Potterin poika?” Sen sanoessaan Albus oli miettinyt Chloea.
”Ällistyttävää!” Fred henkäisi innoissaan. ”Minä ihan totta ihailen sinua, Al. Seurustelu on yliarvostettua.”
”Etkö sinä siis… halua olla kenenkään kanssa?” Roxanne kysyi tyrmistyneenä ja hänen katseensa oli muuttunut hivenen sääliväksi.
Albus ei kuitenkaan tuntenut oloaan tippaakaan onnettomaksi. ”En… vielä.”
”Sitoutumisesta puheenollen”, Hugo sanoi liittyen keskusteluun mukaan. ”Minä lainasin sinun housujasi, Al, ja löysin taskusta tämän kirjeen – ” Hän kaivoi taskustaan repaleisen pergamentinpalan, jonka Albus oli vielä edellisenä päivänä aikonut lukea, ellei häntä olisi keskeytetty. Hän oli kokonaan unohtanut sen. ”En lukenut sitä, jos se vaikka olisi joltain salaiselta ihailijaltasi tai jotain – ”
”Keskiajan salaiselta ihailijalta pikemminkin”, Fred kommentoi huvittuneena kun Albus nappasi pergamentin aivan hänen silmiensä alla. ”Pergamenttihan on ihan keltainen!”
Mutta Albus ei enää kuullut heitä, vaan taitteli pergamenttia auki samalla kun hän asteli portaat ylös varoen, ettei Rose kuulisi hänen tulevan yläkertaan. Hän riensi siihen huoneeseen, jossa Harry ja Ginny olivat nukkuneet viime yön, ja levitti pergamentin silmiensä eteen polvistuen nojaamaan sängyn reunaa vasten. Hän asetti pergamentin sängylle ja osoitti sauvallaan valoa sen ylle.
Pieni osa tekstistä oli kadonnut kulumakohtien alle, joista oli jäljellä enää vain reiät neljässä eri kohdassa. Albus siristi silmiään, jotta hän pystyisi tulkitsemaan sotkuista käsialaa.

Lucius,

Niin kuin hyvin tiedät, minä virun Azkabanissa elämäni loppuun asti. Sinuahan se ei kiinnosta, sillä pääsit loistavilla verukkeilla vapaasti tallaamaan Lontoon katuja. Pimeyden lordi luotti sinuun ja niin luotti vaimonikin! Minä olin meistä se, joka –
(Albus kohtasi yhden kulumakohdista) – et.
Turhaanko me jouduimme Azkabaniin ja turhaanko teidän nimet komeilevat Päivän Profeetassa? Ihmiset pitävät teitä pilkkanaan, voin taata että teillä olisi kaikilla paremmat oltavat täällä kuin siellä. Mieti Dracoa, ainoaa poikaasi. Ihmiskunta vihaa häntä.
Voin luvata, että minulla on ulkomaailmassa miehiä, jotka varmasti –
(jälleen yksi kulumakohta) – kartanossa enää kauaa. Oletko kuullut huhuttavan James Potterista? Ei, en tarkoita häntä. Potterille on katsos syntynyt poika. Kuvittele mahdollisuuksia, Lucius. Draco saisi pojan ja hän tekisi viimein lopun kaikesta, minkä eteen olemme joutuneet kärsimään. Ja sinä eläisit vapaana miehenä Lontoossa.
Takaan, etten istu turhaan Azkabanissa. Katso, että hoidat asian kunnolla. Harry Potter ja hänen saastainen perheensä on ainoa syy, miksi kaikki vihaavat sinua, Lucius.

Lestrange


Sauva luisui Albuksen sormista kalahtaen lattialle, kun hän oli siirtynyt pitämään pergamentista kiinni ja etsinyt kirjeen reunasta vuosiluvun, jolloin se oli kirjoitettu. Samalla koukeroisella käsialalla oli merkitty ylälaitaan 26.11.2005. Se oli vain muutamia kuukausia aiemmin kuin Scorpius oli syntynyt.

***
« Viimeksi muokattu: Maaliskuu 29, 2009, 13:02:25 kirjoittanut kikieh »
Muutan sen kirpuks, vaarattomaks kirpuks, sit panen kirpun pakettiin ja panen paketin toiseen pakettiin ja lähetän sen itelleni. Ja kun se tulee... muahahah! Läjäytän sen vasaralla!

Poissa kikieh

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 28.1!
« Vastaus #46 : Maaliskuu 06, 2009, 13:14:18 »
Puuh. Pahoittelen kovasti, että jatkon kanssa on näin kauan kestänyt. Olen kuukauden sisään ollut kipeänä kolme kertaa! Yhdesti oli normaali flunssa, sen jälkeen tuli viikon mittainen influenssa, joka oli toooodella tuskaista, ja tuossa muutama päivä sitten nousi uudestaan kuume ja ei kun lääkäriin, joka puolestaan sanoi että jälkitautina sain poskiontelontulehduksen. Kolmesti päivässä pitää napsia sellainen pitkulainen tabletti ja voin sanoa: EI MAISTU HYVÄLLE ! Niin kuin ei mitkään lääkkeet.

Muistan, että ensimmäisenä oli kommentoinut Eero, mutta hänen kommenttinsa on hävinnyt. Vastaan kuitenkin hänen jättämään kysymykseen (miten Scorpius voi olla Rohkelikossa tai jotain sinnepäin?): Kyllä, Scorpius on Rohkelikossa eikä se ole virhe. :) Scorpius olisi voinut joutua vaikka Puuskupuhiin tai Korpinkynteen (tämä olisi ollut toinen vaihtoehto kun hän on yhtä terävä päästään kuin Rose). Kuten Rowling on sanonut ja kuten minäkin sanon: Scorpius on parannusta isästään. Tämän vuoksi minä lajittelin hänet Rohkelikkoon.

Sari, kiitos :) Joo, Albus pisti pergamentin taskuunsa luvussa 21, jolloin Hugo oli salakavalasti ilmaantunut paikalle utelemaan ja hänen täytyi piilottaa lappu nopeasti.

Tinusa, kiitän! :) Yhdyn kommenttiisi, että aurorin ilmaantuminen Scorpiuksen ja Rosen väliin latisti, mutta sillä oli tarkoituksensa, mikä varmasti selviää myöhemmissä luvuissa. Apua, pitää kyllä olla varovainen mitä paljastaa. :D

Raparperi, kiitos sinullekin :) Luvun nimi oli tuulesta temmattu, mutta voi hyvinkin olla jonkun Potter-kirjan luvun nimi. Itse en ole huomannut mitä nyt vilkaisin äsken noita kirjoja nopeasti selaillen, mutta en omista ensimmäistä, toista enkä neljättä kirjoista (tosin kaikki olen lukenut) joten ehkä se oli jostain niistä?
Niin, sinulta itse asiassa sainkin sen idean antaa Scorpiukselle se moottoripyörä. Se oli loistavasti keksitty! :) Mielestäni juuri Scorpius sen on ansainnut. Siitä luultavasti on heille käyttöä jatkossa.

Tulipa muuten mieleen, että tässä kuussa Aistiharha täyttää 1v! Vitsi, olisi hyvä jos saisin kirjoitettua sille päivälle extranopeasti uuden luvun... Katsotaan. Ja minä olen jo kauan luvannut laittaa ne serkkuesittelyt ynnä muut tänne ficin pariin, joten ensimmäinen sellainen löytyy tämän luvun lopusta.


23. luku – Denebin uutinen

”On outoa mennä takaisin Tylypahkaan”, Cadra mumisi sängyn toiselta puolelta samalla kun viikkasi yhden paidoistaan matkalaukkuun.
James kohautti harteitaan toisella puolella ja viskoi aina kerralla viisi paitaa sitä vastoin kuin Cadra sai taiteltua yhden.
”No jaa”, hän sanoi. ”Se on ainakin mukavaa vaihtelua. Minä olen kyllästynyt jo jouluun… Onneksi se on vain kerran vuodessa.”
”Ei uskoisi sinusta”, Cadra kommentoi huvittuneena. ”Sinähän rakastat jouluruokaa.”
”Pitää paikkansa, mutta Tylypahkassa kotitontut tekevät jopa perunankuoresta herkullista”, James sanoi siihen ja kiinnitti sitten huomionsa Cadran levällään olevaan matka-arkkuun. ”Oliko sinulla koulukirjoja mukana täällä?”
Cadra nosti katseensa häneen. ”Ei tietenkään.”
”Mikä tuo sitten on?” James osoitti sormellaan vaatepinon päällä lojuvaa ruskeakantista kirjaa, jonka ympärille oli sidottu nahkanyöri. Cadra hymyili hennosti, otti sen käteensä ja aukaisi kirjan keskeltä.
”Rakas päiväkirjani. Olemme tulleet Jamesin kanssa Godrickin notkoon, jossa vietämme viimeisen yön ennen Tylypahkaan paluuta – ”
”Mitä pahusta tuo on?” James kysyi tyrmistyneenä.
”Se on minun päiväkirjani, hölmö!” Cadra selvensi huvittuneena ja piilotti kirjan takaisin vaatepinon väliin. ”Kirjoitin siihen eilisestä päivästä.”
”Miksi ihmeessä sinä niin menit tekemään?” James kysyi kun ei vieläkään ymmärtänyt kirjan tarkoitusta.
Cadra pyöräytti silmiään kohti kattoa. ”Etkö sinä todellakaan tiedä mikä on päiväkirja?”
”Tietäisin, mikäli Lilykin kantaisi mukanaan sellaista”, James puolustautui. ”Mikä se siis on?”

Cadra huokaisi syvään ja istahti sängylle jättäen vaatteidenpinoamisen sikseen. ”Päiväkirjaan kirjataan mitä kuluneen päivän aikana on tapahtunut. Se on täysin sama asia kuin minä luettelisin sen sinulle tässä ja nyt.”
”Mitä järkeä se on selittää… kirjalle?” James kysyi kulmat koholla.
”Siellä on ajatuksia ja tunteita! On helpottavaa voida kirjoittaa johonkin, jota välttämättä kukaan ei edes lue”, Cadra yritti selittää. ”Se helpottaa monesti oloa. Minäkin aloin kirjoittaa vasta sen jälkeen, kun vanhempani kuolivat.”
”Niin tyttömäistä. Täynnä tunteita, mysteereitä, tylsiä liirumlaarumeita – joita kukaan ei edes tule ikinä lukemaan!” James tuomitsi levitellen käsiään. ”Niin mautonta. Mautonta ja tyttömäistä, etten voi edes sanoin kuvailla.”
Cadra heitti yhden sängyllä lojuvista tyynyistä suoraan pojan naamataulua kohti. ”Ja sinä puolestasi olet tunteeton!”
”Minusta puheenollen”, James aloitti salaperäisellä äänellä samalla kun väisti Cadran heittämää tyynyä, ”oletko sinä kirjoittanut minusta päiväkirjaasi mitään? Muuta kuin, että majailemme täällä mahtavassa huvilassani.”
Cadran huulilla kävi arvoituksellinen hymy kun hän loikkasi sängyltä alas ja alkoi uudestaan pinota vaatteita matka-arkkuun. ”Ehkä. Saatat sinä jollain tapaa kuulua minun päivääni.”
”Annan pöljän kommenttisi anteeksi siksi, että kostit minulle äskeisistä sanoistani”, James jupisi silmät sirrissä. ”Ja myös siksi, että olen liian väsynyt kantamaan kaunaa. Pakkaa sinä minun puolestani, jooko?”
”Kerro ihmeessä minullekin miksi olisin niin ystävällinen”, Cadra naljaisi toiselta puolen sänkyä.
”Koska olet minun tyttöystäväni?”

PAM. James kurotti päätään nähdäkseen, mitä ihmettä Cadra oikein puuhasi. Tyttö piteli päätään kippurassa ja uikutti.
”Noinko kamalaa se oli?” James kysyi loukkaantuneena ja riensi auttamaan Cadraa kuhmunsa kanssa.
”Lyö sinäkin pääsi sängyn kulmaan, niin voin luvata että huomaat itsekin, että se tekee kipeää”, Cadra mumisi happamasti.
”En minä sitä tarkoittanut”, James puolestaan kommentoi. ”Tarkoitin sitä, kun sanoin sinua tyttöystäväkseni.”
Cadra vältteli Jamesin katsetta eikä sanonut hetkeen mitään. Hänen käsissään lepäsi juuri se samainen neule, joka tällä oli ollut päällä kun he olivat tavanneet ensimmäistä kertaa huispauskentällä. Cadra kurotti matka-arkkua kohti ja nakkasi neuleen sisään muiden vaatteiden joukkoon. Sitten hän nousi pystyyn ja asteli verkalleen tummanpunaisten verhojen kehystämälle ikkunalle.
”Oletko sinä seurustellut koskaan?” hän viimein kysyi rikkoen hiljaisuuden.
”Seurustellut?” James kysyi ikään kuin ei tietäisi sanan merkitystä. ”En minä oikein tiedä.”
”Et tiedä?” Cadra toisti selvästi huvittuneena, vaikka hänen kasvonsa olivatkin yhä ikkunaa päin. ”Kai sinä tiedät, oletko ikinä ollut kenenkään kanssa yhdessä? Kuinka vaikeaa se voi olla?”
James vihasi sitä, että tunsi itsensä tytön seurassa vaivaantuneeksi. Mutta toisaalta hän ei yksinkertaisesti voinut sille mitään, että kysymys oli saanut hänet näpertelemään päiväpeiton reunaa kuin se olisi yhtäkkiä maailman kiinnostavin asia. James häpesi kuollakseen sitä, että hän joutuisi myöntämään jollekin oikeasti hyvälle tyypille, miten hän oli joskus – paljon aiemmin ennen kuin tapasi Cadran – käyttäytynyt.
”En ole seurustellut”, James myönsi vaivalloisesti. ”Mitä sitten? Voin olla joskus ehkä hieman tahditon, mutta tiedän mitä seurustelu tarkoittaa.” Hän nappasi sängyltään kaksi hopeakahvalla somistettua käsipeiliä ja asetti ne matka-arkkuunsa ennen kuin aikoi jatkaa: ”Sinä säikähdit kun sanoin sinua tyttöystäväkseni. Aiotko sinä jatkossakin saada sydärin kun kutsun sinua herttaiseksi päivänkakkaraisekseni?”

Tällä kertaa Cadra siirsi kysyvän katseensa ikkunasta Jamesiin. ”Pahempaa. Minä pidän omakätisesti huolen siitä, että tunnet syvää kipua siellä, missä sitä kaikkein vähiten haluat tuntea.”
”Okei, se oli ehkä liian siirappista”, James myönsi ja viittilöi Cadran luokseen. Tyttö lysähti hänen viereensä sängyn reunalle ja Jamesin ohjauksesta nosti katseensa pojan silmiin. ”Miksi sinä kysyit, olenko ikinä seurustellut kenenkään kanssa?”
”Koska minä…” Cadra aloitti empien, ja hänen äänensävystään kävi ilmi, että hän katui selvästi aiempaa kysymystään. ”Minä en ole ikinä seurustellut.”
James kohotti kulmiaan lievästi huvittuneena. ”Et ole? Älä viitsi.”
”Ei, James, en ole”, Cadra sanoi vakavissaan.
”Älä viitsi”, James sanoi nyt lujempaa. ”Totta kai sinä olet seurustellut.”
”No, jos se on noin vaikeaa kuvitella minusta”, Cadra aloitti ja seurasi Jamesin edestakaista sormenliikettä reidellään, ”niin miten vaikeaa minun on uskoa se sinusta? Sinäkään et ole omien sanojesi mukaan seurustellut.”
Nyt oli Jamesin vuoro empiä. Hän kaikessa hermostuneisuudessaan alkoi piirtää sormellaan kasia Cadran farkkujen päällä ilmeisen tietämättömänä siitä mitä teki.
”No, se ei ole niin yksinkertaista…”
”Mikä niin?”
”Tiedäthän sinä…” James sopersi vaivaantuneena samalla kun lennätti hermostuneen kätensä hiuksiin ja alkoi haroa. ”Ei ne jutut ole olleet samanlaisia kuin sinun kanssasi… Pelkkää hauskanpitoa ja siinä kaikki…”

”Hauskanpitoa?” Cadra kysyi ilmeisen yllättyneenä että ärtyneenä kuulemastaan.
”Joo… Tai siis ei!” James vaikersi yrittäen jotenkin koota ajatuksiaan sanoiksi. ”Miten sen sanoisin… No, on minulla ollut tyttöjä, mutta en tiedä lasketaanko niitä kertoja… Me tavallaan vain treffailtiin. Ei se ole ollut ikinä kauhean vakavaa… Mutta tiedäthän, sinä olet erilainen, koska… Koska…”
”Koska?” Cadra toisti kulmat koholla.
James tiesi olevansa pinteessä. Olisi ollut sama hypätä Tylypahkan tähtitornista alas ja kuolla kuin kertoa Cadralle kasvotusten hänen yhdenillanjutuistaan, nimittäin mitä enemmän James puhui, sitä ylemmäs tytön kulmat kohosivat.
”Koska olet vihdoin nähnyt Godrickin notkon”, James sanoi toivoen, että puheenaihe alkaisi pian kulua. ”Tiedäthän, en ole tuonut tänne ketään tyttöä. Sinä olet ainoa.” Hän rukoili salaa mielessään, ettei Cadra keksisi sanoa, kuinka Harry ja Ginny olivat lähestulkoon pakottaneet heidät viimeiseksi yöksi Godrickin notkoon.
Tyttö nyökkäsi hitaasti. ”Aivan… No, en tiedä sinusta, mutta tämä kaikki on vain niin uutta minulle… Seurustelu ja Tylypahka. Yritän parhaani mukaan totutella siihen, että kutsut minua – mikä se sana olikaan?”
”Herttainen päivänkakkaraiseni”, James kommentoi virnistäen.
”Aah, niin. Yritän tottua”, Cadra sanoi.
”Jos se vaivaa sinua, voin yrittää keksiä jonkun vähemmän siirappisen nimen”, James sanoi ja näytti miettivältä. ”Säteilevä tammenterhoseni… Miltäs kuulostaa? Ei ihan karmea aamiaispöydässä lausuttavaksi.”

”Miten vain”, Cadra sanoi pyöräyttäessään silmiä kohti kattoa ja noustessaan pystyyn Jamesin punaiseksi pedatulta sängyltä. ”No niin, me olemme hukanneet aivan liikaa aikaa tämän keskustelumme parissa. Sinun täytyy pitää kiirettä pakkaamisen suhteen, nimittäin meillä on vain puoli tuntia aikaa ehtiä isäsi kyytiin.” Hän läväytti matka-arkkunsa kiinni ja nosti sen viemästä tilaa sängyn päältä.
”Cadra”, James huikkasi äkisti ja kurotti omaan matka-arkkuunsa. ”Ennen kuin menet, haluaisin että otat yhden jutun…” Jamesin käsi vaelsi arkun sisällössä, kunnes hänen käteensä osui toinen niistä kahdesta peilistä, jotka hän oli vain hetki sitten lajitellut mukaansa Tylypahkaan. ”Näitä saa George-enon liikkeestä takahuoneesta helposti, kunhan tietää mistä kysyä, mutta nämä ovat pahuksen kalliita. Minä ja Fred käytimme näitä aina Tylypahkassa, mutta nyt kun Fred ei enää ole siellä, en ole osannut päättää kenelle antaisin toisen näistä. Nyt vasta minä oikeastaan älysin, että voin antaa tämän toisen peilin sinulle.” Hän ojensi hopeakahvaisen peilin suoraan Cadran syliin.
”Kiitos paljon, James”, Cadra kiitti aidosti iloisena ja käänteli peiliä ympäri käsissään. ”Minä olen itse asiassa monesti toivonut omaavani käsipeilin – varsinkin ruokatunneilla.”
”Tuota… Se vain, että se ei ole mikään tavallinen peili”, James korjasi epäröiden. ”Siis onhan se peili, mutta sitä ei käytetä sillä tavalla.”
Cadran kulmien väliin ilmestyi lievä ryppy. ”No, mitä tämä itse asiassa sitten tekee?”
”Se on vähän niin kuin kamerakännykkä”, James selitti, mutta Cadran silmät näyttivät vielä ymmyrkäisimmältä, jos se oli edes mahdollista. ”Tiedäthän, minä voin ottaa peilillä sinuun yhteyttä ja sinä minuun. Me voimme puhua niiden kautta. Eli toisinsanoen minä ilmestyn sinun peiliisi ja sinä minun ja me juttelemme! Yksinkertaista.”
”Mutta… Miten se liittyy kamerakännykkään?” Cadra kysyi hiljaa.
James oli hakata päänsä seinää vasten. ”Unohda se, jooko? Minä vain tarkoitin sanoa, että… Jos ikinä tarvitset minua enkä ole lähettyvillä… älä epäröi käyttää sitä.”
Cadra pyöritteli peiliä hetken käsissään, kunnes asetti sen oman matka-arkkunsa päälle ja hymyili leveästi.
”Nyt sinä sitten olet aina mukanani.”

***

Albus oli jo kauan aikaa sitten hoitanut kuntoon oman tavaraongelmansa eli toisin sanoen sen ongelman, mitä hän ottaisi mukaan takaisin Tylypahkaan. Hän oli jälleen kerran käynyt läpi sen tavanomaisen listan, jonka hän teki aina palatessaan lomalta koulumaailmaan. Lista piti sisällään kaikki sen vuoden koulukirjat, tarvittava määrä mustetta ja muutama upouusi sulkakynä, kaapu, kaksi kappaletta noidankattiloita, jouluvalokuva suvustaan, Jamesin antamat taikasilmälasit ja muuta samanlaista ei-niin-välttämätöntä. Tietysti Albus oli lisännyt pakan päälimmäiseksi näkymättömyysviittansa nyt kun hän vihdoin oli saanut sen takaisin – kiitos Adamin.
Hänen katseensa kiersi vielä kerran huoneen läpi. Se tuntui joka kerta niin pahuksen vaikealta, vaikka se oli kahdennestoista kerta kun Albus yritti päättää mitä ottaa mukaan Tylypahkaan ja minkä kaiken jättää kotiinsa. Vanhetessa Albus oli jättänyt vanhoja asioita kotiin ja ottanut uusia puolestaan mukaansa sitä mukaan, kun koki tarvitsevansa uusia asioita. Tällä kertaa hän ei ollut kuitenkaan jättänyt matkasta mitään pois, vaan hän oli aikeissa lisätä näkymättömyysviitan päälle vielä yhden asian.
Kirje, jonka Albus oli lukenut toissapäivänä, lepäsi hänen käsissään kuoren sisällä kun Albus ei selvästikään osannut päättää ottaisiko sen mukaansa. Hänen sisikuntansa oli vääntelehtinyt epämukavasti sen jälkeen, kun hän oli kirjeen alun perin lukenutkin, ja Albuksen sisällä kuohahti joku voimakas tunne aina kun hän vilkaisikaan sitä.
Albus ei osannut selittää oikein itsellekään, miksi hän tunsi niin suurta tarvetta viedä kirje mukanaan Tylypahkaan. Oli outoa, että hän halusi tehdä niin, sillä kirje sisälsi kaikkea sellaista, mitä Albus ikinä halveksi; Voldemortin jälkeistä kehkeytynyttä kostoa – kostoa, joka mahdollisesti ja samaan aikaan hyvin todennäköisesti kohdistuisi hänen isäänsä, Harry Potteriin. Ja mikäli Albus oli käsittänyt tekstin sisällön oikein, Scorpius (joka tälläkin hetkellä istui Potterien alakerrassa isänsä kanssa hiljaa puhuen) oli Luciuksen ja muiden entisten kuolonsyöjien kehittämä ase Pottereita – niin Harrya, Ginnya, Jamesta, Lilyä kuin Albustakin – vastaan. Scorpius istui heidän alakerrassaan, kävi Tylypahkaa, söi, joi, hengitti ilmaa ja ylipäätänsä eli vain sitä tarkoitusta varten, että kun aika oli sopiva, hän tulisi toteuttamaan sen missä niin moni oli epäonnistunut.
Raskas kivi kivisti Albuksen kurkkua kun hän ajatteli sitä. Hän yritti kovasti järkeillä, sanoa itselleen, että ehkei Draco olisi suostunut sellaiseen. Olivathan he tavanneet ennenkin; Draco oli nihkeä ja vähäpuheinen, mutta hän ei ikinä ollut sormellakaan koskenut Albukseen niin monesti kun hän olisikin saanut siihen tilaisuuden. Silti Albus ei voinut olla miettimättä…

Scorpius oli saapunut Kotikoloon jouluaattona, vaikka hänen oli kuulunut viettää rauhaisaa joulua perheensä kanssa. Mikä oli mennyt pieleen? Oli kulunut lähes kaksi viikkoa ja vasta sinä päivänä, juuri ennen heidän lähtöään Tylypahkan pikajunaan, Scorpius ja Draco istuivat Godrickin notkossa selvittelemässä välejään.
Albus ei voinut ajatella järkevästi. Scorpius oli yksi hänen parhaista kavereistaan Rosen ja Denebin lisäksi, hän oli sellainen tosiystävä, jonka käsiin hän voisi antaa oman elämänsä… Ja silti…
Sitten kauhea ajatus valtasi Albuksen mielen. Olivatko hän ja Scorpius ystäviä ainoastaan siksi, että niin kuului tapahtua? Oliko heidän lähes kuuden vuoden mittainen ystävyyssuhteensa vain valhetta, kuuluiko se osaksi Luciuksen ja entisten kuolonsyöjien punomaan juoneen? Mitä, jos Scorpius olisi kestänyt sitä kaikkea vain siksi, että heidän tahrattu maineensa olisi viimein vähällä päästä kultakehyksiin? Lucius kenties parhaillaan odotti hetkeä kun kaikki olisi mallillaan ja antaisi Scorpiukselle käskyn toimia… Ja jos näin oli, Albuksen oli otettava kirje mukaansa, jotta hän tiukanpaikan tullen pystyisi todistamaan sen kaiken… Todistamaan, että Scorpius oli leimattu jo kauan ennen syntymäänsä tuhoamaan heidän perheensä.
”Al, äiti sanoi että me lähdemme nyt”, Lilyn ääni kuului oven takaa ja sitten portaista kantautui pauketta kun hän mitä ilmeisemmin loikki alakertaan matka-arkkua raahaten.
Albus nappasi kirjeen määrätietoisesti matka-arkkuun ja sulki sen. Hän katsahti vielä kerran huoneen ympäri varmistaen, että ei unohtaisi mitään, ja käveli ovesta alakertaan muiden seuraksi. Scorpius seisoi isänsä kanssa ulko-ovella ja hän heilautti kättään Albukselle merkiksi käydä lähemmäs.
”Isä lupasi viedä minut asemalle”, Scorpius sanoi kun Draco puolestaan tuijotti turtana Potterien avainhyllyä. ”Pidän teille paikkaa vaunuosastossamme. Nähdään siellä!”
Albus ei osannut tehdä juuri mitään muuta kuin nyökätä, myhäillä ja heilauttaa kättään kun Scorpius avasi ulko-oven ja astui etupihalle. Draco havahtui tuijottamasta avainhyllyä ja siirsi sitten juron katseensa Albuksesta tämän takana lymyilevään Harryyn.

”Kiitos, että olette pitäneet hänestä huolta”, Draco mumisi hieman vastahakoisesti ja hamuili sillä kädellä ovenkahvaa, joka ei ollut uppoutunut hänen tumman Scorpiuksen omaa takkia muistuttavan villatakin taskuun.
”Se oli pientä”, Harry mumisi lähes yhtä vastentahtoisella äänellä ja väänsi kasvoilleen pingottuneen hymyn. Enempää sanomatta Draco katosi poikansa perään etupihalle ja jätti jälkeensä kiusallisen hiljaisuuden.
”Minulla on joka kerta outo olo, kun juttelemme Dracolle”, Ginny sanoi yllättävän kovaäänisesti, nimittäin hän oli osoittanut sanansa lähinnä Harrylle.
”Niin kuin meillä kaikilla”, Harry tyytyi vastaamaan ja siirsi yläkerrasta laskeutuvan Jamesin ja Cadran matka-arkut Lilyn ja Albuksen omien viereen. ”No niin, minusta meidän kannattaisi kiirehtiä, että te neljä ehditte junaan. Jospa minä vien nämä autoon, niin te joudutte nopeammin kun huolehditte vain pukeutumisesta.” Harry heilautti sauvaansa ja matka-arkut leijuivat tuokion päästä hänen perässään etupihalle, jossa heidän tila-autonsa odotti.
”Jamie ja Al, onhan teillä mukana ne harjat, jotka ostin teille muutama vuosi sitten joululahjaksi?” Ginny kysyi kädet lanteillaan samalla kun tihrusti molempia poikiaan ja heidän lähes identtisiä, pystyssä rehottavia hiuspehkoja.
”Kyllä, äiti”, James sanoi juuri niin teennäisen lepertelevällä äänellä, että Lily purskahti nauruun.
”No niin sitten. Isänne vie teidät asemalle ja katsoo, että pääsette turvallisesti junaan”, Ginny sanoi sitten kun heillä kaikilla neljällä oli ulkovaatteet päällä ja he kaikki olivat kääntyneet odottamaan, että hän sanoisi jotain. Hänen vierellään seisoi vanhalla tiskirätillä lautasta putsaava Cici, joka tuijotti heitä jokaista vuoronperään suurilla mulkosilmillään.
”Nähdään sitten taas kesällä”, Albus sanoi ja otti äitinsä halaukseen.

”Heippa, äiti”, Lily sanoi tungeksien Ginnyn lämpimään halaukseen veljensä tilalle.
”Me luvataan kirjoittaa joka toinen päivä, ettette kuole isän kanssa huolesta”, James sanoi sarkastisesti ja tuuppasi nyt Lilyn pois tieltään, jotta itse pääsi halaamaan äitiään.
Ja kun Cadra oli vielä halannut ja kiittänyt Ginnya siitä, miten hyvin he kaikki olivat ottaneet hänet vastaan, he heiluttivat hyvästit vielä Cicille, joka vilkutti heille niin terhakkaasti, että hänellä oli vaikeuksia pitää toisella kädellä kiinni lautasesta.
Kukaan ei osannut ottaa yltyvää lumituisketta huomioon sunnitellessaan aikataulua, jolloin he lähtisivät lentämään kohti King’s Crossin asemaa, joten lentäminen autolla ei tullut kuuloonkaan, vaan heidän täytyi ajaa, mikä kävi paljon hitaammin. Lily oli hetken päästä sanonut sen, mitä he kaikki olivat ajatelleet: He eivät ehtisi junaan ajoissa. Tässä vaiheessa Harry oli päättänyt ottaa pienimuotoisen riskin, sillä hän painoi päättävästi lentonappulaa vaikka vallan mainiosti tiesikin että heillä oli yhtä vähäinen todennäköisyys pysyä tippumattomana taivaalla kuin Tylypahka näkyisi yhtäkkiä myös jästeille.
Ja vaikka he jollain ihmeenkaupalla pääsivätkin asemalle hengissä, Albus oli kuitenkin sitä mieltä että olisi ollut melkein parempi, että he olisivat myöhästyneet kuin olleet mukana niin rajussa ilmalennossa. Mutta hän unohti sellaiset ajatukset hetkessä kun he yhdessä Jamesin ja Lilyn kanssa seisoivat helakanpunaisen höyryjunan edessä ja lämmin tunne tavoitti taas Albuksen sisimmän.
”No niin, kiirehtikää ennen kuin teidän junanne lähtee”, Harry sanoi tuokion kuluttua. ”Me nähdään sitten taas kesällä.”
Lily ja James halasivat häntä tällä kertaa ensimmäisinä ilmeisen kiireissään siitä, ehtisivätkö he ajoissa junaan, ja kun Albuksen vuoro tuli hyvästellä isänsä, he molemmat olivat jo rientäneet pois näkyvistä.
”Al…” Harry mumisi, hymyili leveästi ja kahmaisi poikansa halaukseen. ”Älä järjestä itseäsi hankaluuksiin.” Hän irrotti otteensa ja katsoi Albusta niihin smaragdinvihreisiin silmiin, jotka niin kovin muistuttivat hänen omiaan. ”Tiedän, että Tylypahkassa sattuu ja tapahtuu tälläkin hetkellä, mutta sitä suuremmalla syyllä älä sekaannu asioihin. Rehtori Rhialdor on luvannut edistää kaikkia turvatoimia Tylypahkassa, joten sinun ei tarvitse olla huolissasi – ”

”En minä ole huolissani, isä”, Albus keskeytti hänet. ”Haluan vain tietää mitä tapahtuu. Kai sinä tiedät mitä on tekeillä?”
”Moniakin asioita on tekeillä. Sinun ei kannata vaivata päätäsi niillä.” Harry pörrötti Albuksen tukkaa leikkisästi ja hymyili. ”Rakastan sinua.”
”Minäkin sinua”, Albus tyytyi turhautuneena sanomaan kun hän aisti, ettei kannattanut järjestää kohtausta asemalla. Hän halasi vielä pikaisesti isäänsä, tarrasi sitten matka-arkustaan ja lähti raahaamaan sitä kohti vislaavaa junaa sakean hyöryn takana.
”Al! Al! Odota!”
Ellei Albus olisi tunnistanut unissaankin tuota ääntä, hän olisi voinut kuvitella Harryn juoksevan peräänsä. Kääntyessään hän kuitenkin tajusi, ettei ollut erehtynyt, nimittäin sinitukkainen Ted juoksi Albusta kohti heiluttaen molempia käsiään ilmassa kuin hän aikoisi pian lähteä lentoon.
”Ted!” Albus henkäisi ja pudotti matka-arkkunsa. ”Mitä sinä täällä teet?”
”En voi antaa sinun mennä ilman hyvästejä”, Ted sanoi hengätyneenä ja halasi Albusta lujempaa kuin koskaan aikaisemmin. ”Tyly… Tylypahkassa ei – ei ole enää – turvallista…”
”Mitä sinä oikein -?”
”Al, minun on – minun on varoitettava sinua”, Ted pihisi ja irrotti otteensa Albuksesta. ”Kaikki ei ole ennallaan. Kun kerroit minulle siitä sudesta – animaagista – ” Albus yritti kuumeisesti pysyä sanojen perässä, jotka Ted suorastaan sylki ilmaan. ”Lupaan auttaa sinua mahdollisimman paljon ottamaan selvää kuka hän oikein on. Me tapaamme Tylypahkassa, otan sinuun yhteyttä – ”
”Mutta Ted, mistä sinä tiedät – miten voit sanoa, että -?”
”Minun – minun ei ole lupa sanoa… Mutta vanno”, Ted sanoi sitten lujittuneella äänellä, ”vanno, että et tee sitä yksin. Minä haluan olla mukana.”

Juna vislasi Albuksen takana varoittavasti.
”Al, ikävää sanoa tämä sinulle juuri kun olet menossa Tylypahkaan”, Ted kuiskasi musertuneella äänellä, ”mutta pelkäänpä, että uusi sota on syttymässä.”
Ja Ted sanoi sillä hetkellä täsmälleen ne sanat, jotka Albus oli pelännyt kuulevansa sen jälkeen, kun Rose ja Scorpius olivat selittäneet heille jättiläisistä ja siitä mitä niiden katoaminen mahdollisesti tarkottaisi. Ted oli vahvistanut sen tosiasian, joka oli kummitellut Albuksen mielessä siitä lähtien, kun Cadran vanhemmat olivat tapettu traagisesti ja sitä tapausta olivat seuranneet lukuiset muut murhenäytelmät – mukaan lukien sen, että jopa yksi Tylypahkan oppilaista, Adam, oli menettänyt henkensä.
”Mutta mistä sinä tiedät?” Albus kysyi epätoivoisena ja katsoi Teddyn harmistuneisiin kasvoihin. ”Mistä voit olla varma? Kuka sinulle sen on sanonut?”
Juna vislasi taas. Ted pudisti päätään ja kumartui lähemmäs Albusta.
”Minä kerron vain sen, minkä Harry jättää kertomatta.”
Niin ympäripyöreältä kuin vastaus olikin kuulostanut ja niin kovasti kuin Albus tahtoikin jäädä puristamaan Teddysta selkeämmän vastauksen irti, junan pilli vihelsi taustalla periksiantamattomasti ja hänen oli mentävä. Hän tarrasi uudemman kerran matka-arkustaan ja hävisi höyrysumuun, jonne vihonviimeiset oppilaat säntäsivät. Albus vilkaisi vielä viimeisen kerran Teddyä takanaan, joka heilautti kättään kömpelösti ja tapaili hymyä. Albus käänsi päänsä.
Albus ei oikein tiennyt miten hän itse asiassa löysi sen vaunuosaston, jossa Scorpius ja Rose odottivat, sillä hän oli ollut niin pyörällä päästään, että se olisi ollut käytännössä katsoen mahdotonta. Hän kuitenkin pöllämystyneenä asettui Rosen viereen, asetti matka-arkkunsa ylähyllylle ikkunan ylle ja peitti käsillään silmänsä.
”Al, oletko kunnossa?” Rose kysyi huolestuneena ja oli katsomattakin selvää, että hän oli kumartunut poikaan päin.
”Minä… Minua huimaa”, Albus lopulta tokaisi ja laski kätensä lepäämään penkille viereensä. Hän oli arvannut aivan oikein, nimittäin Rose tarkkaili häntä kulmat rutussa vain tuuman päässä ja puri hammastaan.

”Oletko syönyt tänään kunnolla? Jos sinulla on vain verensokeri alhaalla – ”
”Ei, Rose, ei tämä ole sitä”, Albus sanoi lujaa ja toivoi että voisi kertoa heille, mutta jostain syystä Scorpiuksen tuijotus ei saanut Albukselta sanaa suusta.
”Mitä sitten?” Rose tivasi säikähtäneenoloisena ja katsoi häntä painostavasti.
Albus tunsi suurta vastahakoisuutta puhua Teddyn sanoista Scorpiuksen läsnä ollessa, vaikka hän joutuikin alituisesti muistuttamaan itselleen, että he olivat edelleen ystäviä. Kirje oli kuitenkin muuttanut jotain Albuksen sisällä, ja jos siinä oli rohtunenkaan totuutta, Albuksen oli parempi olla vähään aikaan paljastamatta mitään suurehkoja salaisuuksia hänen kuullen.
Hän kuitenkin välttyi siltä kun juuri parahiksi vaunuosaston ovi aukesi ja sisään astui huolettomannäköinen, mustatukkainen poika virne naamallaan samalla kun hän raahasi matka-arkkunsa sisään ja läjäytti sen suoraan Albuksen ja muiden keskelle. Ja vaikka Albus tunnisti välittömästi sisääntulijan, häneltä meni hetki tajuta, että siinä seisoi oikeasti Deneb.
”D!” Rose huudahti säteillen ja syöksyi halaamaan tätä.
”Rosie – päästä – irti!” Deneb kähisi tytön otteessa. ”Sinä – kuristat – minut!”
”Missä hiivatissa sinä olet ollut?” Rose ihmetteli edelleen leveästi hymyillen ja mittaillen Denebiä kiireestä kantapäähän. ”Sinunhan piti jäädä Tylypahkaan!”
”No, tulin toisiin ajatuksiin”, Deneb sanoi kohauttaen harteitaan. Hänen katseensa osui sitten penkillä yhä istuvaan Albukseen, joka puolestaan ei tiennyt olisiko ollut iloinen vai äreä nähdessään pitkän ajan jälkeen ystäväänsä. Viimeksi Deneb oli nimittäin valinnut tytön ystäviensä sijaan.
”No, missä sinä sitten olet piileskellyt?” Albus kysyi päättäen pysyä edelleen tukevasti penkissään. Näin teki myös Scorpius, joka tuijotti Denebiä lähes yhtä vaativasti kuin Albuskin.

”Minä olin aluksi Tylypahkassa”, Deneb sanoi puolustelevaan sävyyn, mutta sitten hänen ilmeensä synkkeni, ”mutta isäni joutui hakemaan minut sieltä pois myöhemmin. Ministeriön väkeä kävi siellä yhtenään – he ovat käsitelleet ilmeisesti sen Adamin tapauksen – siellä sattui pienimuotoinen kahina ja – no, professori Miller erosi ja Kingsley otti kunnolla yhteen sen yhden tyypin kanssa… Mikä hänen nimensä olikaan… Amolfind? Atengal? Asindar..?”
”Adelgard”, Rose vahvisti.
”Niin, juuri hänen kanssaan Kingsley kinasteli! Tai pikemminkin raivosi ja lopulta ajoi hänet tiehensä Tylypahkasta”, Deneb kertoi samalla äänensävyllä kuin he olisivat keskustelleet säästä.
”Adelgard… Missä minä olen kuullut hänen nimensä…” Albus mumisi ja yritti ankarasti miettiä, mistä hän tunnisti tuon nimen.
”Äh, mutta sehän on päivänselvää, Al”, Rose sanoi hivenen kärsimättömästi ja kääntyi häneen päin. ”Se on se tyyppi, joka oli Azkabanissa ja sai ministeriöstä paikan aivan taannoin. Minä kyllä vieläkin ihmettelen, kuinka ministeriö oikein – ”
”Mutta ettekö te tiedä?” Deneb keskeytti Rosen puheen kuin seinään. ”Adelgard istui Azkabanissa sen vuoksi, että hän oli kirjoittanut epäasiallisen kirjan ja julkaissut sen salaa. Ei hän ketään ole tappanut.”
He kaikki kolme muuta pysyivät vaiti, sillä kukaan heistä ei ilmeisesti ollut osannut edes kuvitella, että vankeus oli voinut koskea jotakin muutakin kuin murhaa. Rose oli heistä kuitenkin ensimmäinen, joka sai puhekykynsä takaisin:
”No, mistä hän sitten kirjoitti, jos Adelgard sai siitä niin rankan tuomion?”
”En minä tiedä”, Deneb sanoi kohauttaen harteitaan. ”Minä vain kuulin siitä. Eikä hän sitä paitsi istunut siellä kauaa, hänhän on vain muutaman vuoden vanhempi kuin me… Ehkä Teddyn ikäinen.”
”Hän on se tyyppi, Al”, Scorpius aloitti ja katsoi ensimmäistä kertaa tuon hetken aikana häntä silmiin kun he olivat siinä istuneet, ”se, josta kotitonttunne kertoi, muistatko? Hänhän sanoi, että Adelgard oli etsinyt Rhialdoria – ”

” – löytämättä häntä”, Albus lopetti hänen lauseensa. ”Ja Cici sanoi myös, että Rhialdor oli kuitenkin ollut Tylypahkassa. Hän ei ollut vain halunnut tavata Adelgardia.”
”Hm, miksiköhän?” Rose pähkäili, mutta Albuksella oli mielessään toinen mielenkiintoisempi kysymys:
”Miksiköhän Kingsley ja Adelgard ottivat yhteen?” hän kysyi uteliaana.
”Ja miksi professori Miller erosi?” Scorpius puolestaan ihmetteli.
”Vain ne tietävät, jotka jäivät Tylypahkaan”, Deneb sanoi pahoittelevasti. ”Minä lähdin heti seuraavana päivänä, joten en kuullut selvitystä koko jutusta.”
”Miksiköhän me ei kuultu tuosta koko loman aikana mitään…” Rose ihmetteli ääneen.
”Kuka muka meille Tylypahkasta mitään ilmoittaisi?” Deneb kysyi toisaalta huvittuneena, toisaalta turhautuneena.
Rose mulkaisi häntä murhaavasti ja istui lopulta Albuksen viereen. ”Jos sinulla ei ole ystäviä Tylypahkassa, se ei tarkoita automaattisesti sitä, ettei meillä muilla voisi olla. Madison olisi kyllä ilmoittanut.”
Seuraavaksi Deneb aukaisi suunsa ja puhui, mutta Albus ei enää kuunnellut heidän alkavaa kinasteluaan. Hänen ajatuksensa vaelsivat väkisinkin Teddyyn, jonka kasvot olivat kadonneet hänen verkkokalvoltaan lähes heti kun juna oli nytkähtänyt liikkeelle, mutta ne sanat, jotka Ted oli vain hetki sitten sanonut, kummittelivat yhä hänen päänsä sisällä. Albuksen teki mieli iskeä päänsä seinää vasten ja nauraa.
Tätäkö Ted oli todellakin tarkoittanut? Oliko Ted tarkoittanut uudella sodalla ministeriön ja Tylypahkan välistä välienselvittelyä? Tällainenko oli todellakin sodan määritelmä; ihmiset huusivat toisilleen ja yksi sanoo itsensä irti työpaikastaan?
”Mikä sinun on?” Rose tiuskaisi luultavasti huomatessaan Albuksen virnuilun ja mulkoili häntä tuimasti.
”Minä – minä käyn hakemassa juomista”, Albus mutisi, nousi ylös ja ohitti Denebin jättäen heidät hetkeksi rauhoittumaan.

Lähes välittömästi, kun Albus oli sulkenut perässään vaunuosaston oven, hän katui päätöstään lähteä käytäville. Hän oli tullut niin rivakasti ulos vaunuosastosta, että oli törmätä käytävällä haahuilevaan tyttöön ja kaataa hänet nurin. Albus pyysi kiireesti anteeksi, mutta ei kestänyt kauaa tajuta, että oli ollut virhe jäädä pahoittelemaan eikä sännätä eteenpäin: Hän kohtasi Chloen ruskeat silmät, jotka tihkuivat jäätä.
”Chloe”, Albuksen huulilta karkasi silkasta säikähdyksestä.
Mutta tämä ei sanonut sanaakaan, vaan tuijotti niin kylmäkiskoisesti Albusta kuin suinkin kykeni. Samaan aikaan Albus tunsi suurta katumusta; hän olisi tahtonut pyytää paljon muustakin anteeksi kuin äskeisesti törmäyksestä.
”Kuule, minä – ”
”En edes tiedä haluanko kuulla”, Chloe sanoi värittömällä äänellä.
”Ei, kuuntele, puhutaan – minun täytyy pyytää sinulta anteeksi – ” Albus sopersi ja yhtäkkiä hänet valtasi väkinäinen tarve selittää; tarve saada anteeksi, sillä se oli tapahtunut taas. Se oli tapahtunut taas, niin kuin se oli tapahtunut monta kertaa aiemminkin kun he olivat tavanneet Tylypahkassa: Albuksen sydän oli sykkiä ulos rinnastaan.
”Mitä puhuttavaa tässä enää on?” Chloe kysyi. ”Minä odotin sinua – me odotimme sinua, Albus, ja sinä et tullut! Niin yksinkertaista se vain on. Joten jos päästät minut nyt menemään – ”
”Minä olen niin pahoillani”, Albus sanoi ja kirosi itseään ajatuksissansa. ”Minä todella olen pahoillani – usko pois, minua on kaduttanut – ”
”Kaduttanut!” Chloe parkaisi ja naurahti ivallisesti. ”Minä lähetin sinulle Kotikoloon ties kuinka monta kirottua kirjettä! Jos sinua on niin kauheasti kaduttanut, niin miksi ihmeessä sinä et ole vaivautunut vastaamaan minulle? Siinä näet, sinä et vain välitä – ”
”Kirjeitä?” Albus toisti pöllämystyneenä. ”Oletko sinä lähettänyt minulle kirjeitä?”
Nyt Chloe nauroi niin ivallista naurua, että Albuksen sydän kiertyi rullalle.

”Ei, vaan pullopostia! Savumerkkejä intiaanien tapaan!” Hän oli lyövinään itseään päähän. ”Totta kai kirjeitä, Al! Lähetin niitä kolme koko loman aikana, kunnes luovutin.”
”Mutta en minä ole saanut ainuttakaan kirjettä koko loman aikana”, Albus vastasi totuudenmukaisesti. ”En minä niin raukkamainen olisi, etten vastaisi sinun kirjeisiin.”
”No, nähtävästi olet”, Chloe nälvi. ”Teithän sinä oharit minulle ja perheellenikin!”
”Mutta minä olen pahoillani! Jos voin mitenkään korjata – ”
”Ei, Al. Älä edes vaivaudu.” Sen sanottuaan Chloe kokosi omat tavaransa, jotka olivat levinneet ympäri käytävää, ja marssi siihen suuntaan, jossa Albus ei ollut tientukkeena.

***

No niin, ja nyt sitten tämä serkkuesittely eli aloitan Billin ja Fleurin lapsista ja ensi lukuun laitan uutta. :)

Victoire Weasley

Victoire on vanhin Billin ja Fleurin lapsista, ja on syntynyt vuonna 2000. Hän on poikaystäväänsä Ted Lupinia siis vain kaksi vuotta nuorempi (23v.).
Victoire muistuttaa ulkonäöllisesti eniten äitiään, hänessä on veelan verta yksi kahdeksas osa. Hän voitti aikoinaan lähes joka vuosi stipendin ”koulun muotifriikki” tai ”vuoden Noita”.
Victoire on luonteeltaan määrätietoinen ja pikkutarkka. Hän vihaa sotkua ja tykkää vastuuntuntoisista tehtävistä. James oli myös joskus sitä mieltä, että hän itkee liikaa, mutta Victoire on kasvanut paljon niistä ajoista.
Victoire tapasi Teddyn kunnolla vasta kesälomalla vuonna 2017, jolloin oltiin vietetty Lilyn syntymäpäiviä. He olivat istuneet pöydässä, jolloin Bill oli hullaantunut hetkellisesti lihantuoksusta niin että hän oli säikäyttänyt Victoiren. Ted oli kolmesti koputtanut vessan oveen ennen kuin Victoire oli avannut sen kuullessaan Teddyn mainitsevan, että hänenkin isä oli kerran saanut ihmissudelta pureman. Loppu on siis historiaa.
Victoire ja Ted ovat kaukaista sukua kuitenkin toisilleen Mustan sukupuun kautta.


Dominique Weasley

Dominique on Victoirea viisi vuotta nuorempi ja Louista kaksi vuotta vanhempi (18v.). Hän on siis lopettanut Tylypahkan jo kaksi vuotta sitten. Nyt hän on töissä Irvetassa, mutta hän asuu yhä vanhempiensa luona, kunnes löytää kauan haaveilemansa unelmakämpän.
Dominique on eniten isänsä näköinen; hänellä on pitkät, punaiset hiukset ja kirkkaansiniset silmät. Mutta toisin kuin Victoire: Dominique rakastaa kaikkea epätavallista mikä myös heijastuu hänen pukeutumisessaan. Dominiquen perusvaatetus onkin jokin mahdollisimman hullunkurinen asuyhdistelmä.
Dominique on luonteeltaan tasapainoinen ja maanläheinen. Hän on hyvin järjestelmällinen ja etevä nuori noita, joka toteuttaa unelmiaan mieluummin siinä järjestyksessä kun uskoo niiden olevan mahdollisia.
Myös Dominiquella on veelan verta yksi kahdeksasosa. Hän ei kuitenkaan tahdo kertoa sitä kenellekään vähemmän tutulle henkilölle, ja kertoessaan asiasta ystävilleen, he hämmästelivät sitä viikkosotalla. Ehkä reaktiolla on ollut myös osuutta siihen, miksei Dominique tahdo jakaa asiaa useimpien kanssa.


Louis Weasley

Louis on samanikäinen kuin Albus, Rose ja Scorpius ja kuuluu Tylypahkassa Puuskupuhiin.
Hän muistuttaa yhdessä Victoiren kanssa veelaa ja on ensimmäinen tiedetty miespuolinen henkilö, jolla on veelan verta. Hänellä on vaaleampi tukka kuin jopa Scorpiuksella, kuulaat siniset silmät ja erittäin kauniit kasvonpiirteet. Moni tyttö on heikkona häneen Tylypahkassa.
Tällä hetkellä Louisin veressä on myös ihmissuden verta, vaikka hän ei ihmissusi käytännössä katsoen olekaan. Hän peri sudenveren isältään ja on saanut siihen jo jonkin aikaa parannusta. Louis alkoi huolestua tilastaan, kun hänen kulmakarvansa tummenivat ja tuuhenivat ja hänen yllättävä karvankasvu alkoi levitä alaselkään.
Muutan sen kirpuks, vaarattomaks kirpuks, sit panen kirpun pakettiin ja panen paketin toiseen pakettiin ja lähetän sen itelleni. Ja kun se tulee... muahahah! Läjäytän sen vasaralla!

Poissa Sari

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Ficciholisti
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 6.3!
« Vastaus #47 : Maaliskuu 06, 2009, 14:22:00 »
Olipas taas hyvä luku (:
Ooi että, Jamesia ja Cadraa heti alkuun <3 Mä sitten tykkään noista kahdesta. (: Toi päiväkirja-juttu oli huvittava xD

Scorpius ei kyllä varmasti ole mukana tuon kirjeen suunnitelmassa! En usko! Tai en ainakaan halua uskoa...kuten ei varmaan Albuskaan.

Täähän käy jännäksi! Mites se animaagi sitten liittyy tuohon uuteen sotaan? :o

Voi että, Albus tais sittenkin tykätä Chloesta. Tai sitten sitä kadutti vaan muuten...

Mut joo, erittäin lyhykäinen ja rakentavaasisältämätön (mikä sana!) viesti, mutta kuiteskin (:
Jatkoa siis!
Ja muuten, olisi aivan mahtavaa jos saisit tänne pian uuden luvun! mutta ei mitään kiirusta ;)
I think you said what do you think to make me think you do, but really you don't.

Poissa Raparperi

  • Pahislynkkarikerhon puheenjohtaja ;)
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 6.3!
« Vastaus #48 : Maaliskuu 06, 2009, 17:42:04 »
Oi mitä draamaa!
Luvussa keskityttiin siis aika paljon ihmissuhteiden selvittelyyn, mutta kirjoitat sen niiiin hyvin että sitä on ilo lukea. Piristi tylsää koulupäivää kun sai atk:ssa lukea ficciäsi (muuten olisin nukahtanut :)) Kirjoitit Albuksen epäilyt Scorpiusta kohtaan niin hyvin että itsekin aloin epäillä nuoriherra Malfoyta, mutta toivon syvästi että epäilys on aiheeton, koska pidän Scorpiuksesta ja Rosesta enkä halua että heidän välit menee rikki. Cadran päiväkirjaselitys Jamesille oli hauska ja oli kiva että Harry ja Draco tapasivat, vaikka sitten vaivautuneissa merkeissä. Ginnystä minulle tulee mieleen Molly Weasley kun tekstissä lukee " hän sanoi kädet lanteilla". Toivon myös että Albus ja Chloe saavat välinsä selvitettyä, joten jatkappas pian!
"Muikkunen, ota airo."

Solemn Spoiler Alert -blogi tv-addikteille ja lukutoukille ;)

Poissa kikieh

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Aistiharha (K-13, AS/OC, R/S ym.) Jatkoa 6.3!
« Vastaus #49 : Maaliskuu 28, 2009, 14:02:58 »
Heippa taas! Onpa outoa olla lisäämässä uutta lukua Vuotikseen kun pitäisi olla lukemassa psykologiaa nyt kun koeviikkokin on alkanut. Laskeskelin tässä, että minun lukiota on enää neljä jaksoa jäljellä! Ja enää vain yksi jakso ja sitten tulee kauan odotettu kesä! Kesäfiilistä saattaa pitää yllä vielä syksylläkin niiden viimeisten kolmen jakson aikana se, että varasimme aivan pari päivää sitten viikon matkan Egyptiin. Välimeren alue on ollut aina kovin tuttu (Kreikka, Turkki, Kypros), mutta Egyptissä en ole käynyt ikinä. Tarkoituksena olisi käydä ainakin katsomassa Gizan pyramidit, Kairo (johon sisältyy tietysti Niili) ja uida Punaisessameressä!
No, outoa on myös se, että tänne tuomani 24. luvun piti joskus kaaaaauan aikaa sitten olla Aistiharhan viimeinen luku. Tein juoneen muutamia lisäyksiä tuolla joskus aiemmin ja siksi Aistiharhan loppu siirtyy ainakin vielä kymmenellä luvulla.

Sari, kiitos :) Voin varmaankin paljastaa, että animaagin salaisuus paljastuu kyllä nopeammin kuin arvaatkaan! Ja niin, no Scorpius... Albuksella on syynsä epäillä häntä. Olisi niin paljon sanottavaa, mutta pelkään paljastavani liikaa :D Täytyy vain todeta, että 24. luvun jälkeen pääsen vihdoinkin siihen, mistä alkaa todellakin tapahtua!

Tinusa, kiitän! :) Tuo lause kieltämättä muuttuu hieman koomiseksi jos lisää Harryn tilalle Hagridin! Mukavaa että olet pitänyt tapahtumista ja tekstistä itsestäänkin!

Raparperi, kiitos tännekin :) Scorpius on siinä mielessä kovin ristiriitainen hahmo, että siitä saadaan jatkuvasti erilaista tietoa. Kyse on kuitenkin loppupeleissä vain luottamuksesta... Niin ja tässä luvussa on myös sitä kauan odotettua Scorpius/Rosea mitä olen niin luvattoman pitkään venyttänyt tähän hetkeen saakka!


24. luku – Mustia sukkia

Kun illalla Tylypahkan pikajuna oli vihdoin saapunut Tylyahon asemalle ja Albus oli palannut omaan vaunuosastoonsa hakemaan matka-arkkunsa, he loikkivat kukin vuoronperään alas junasta ja jäivät odottamaan tyhjiä vaunuja. Tuokion päästä heidän odotuksensa palkittiin ja Voro luovutti heille yhden vaunuista jupisten varsin kovaäänisesti, miten kiittämättömiä oppilaat nykyään olivat kun eivät viitsineet kävellä ominjaloin kouluun. Rose, joka mulkaisi Voroa murhaavasti, oli juuri aikeissa nousta vaunuun, mutta näin teki myös Scorpius. He molemmat perääntyivät äkisti, eikä lyhtyjen oranssinpunaisessa kajossa ollut silti kovin vaikeaa huomata, että Scorpiuksen poskille kohosi puna.
”Mene sinä vain”, Scorpius mumisi poissaolevasti.
”Ei, sinä voit mennä”, Rose puolestaan vastasi eikä tehnyt elettäkään liikahtaakseen.
Deneb, joka oli ilmeisen ymmällään tästä suuresta harppauksesta ystävysten välillä, tuijotti heitä vuoronperään kuin vähäjärkinen.
”No, sopiiko jos minä menen?” hän kysyi tuohtuneena eikä jäänyt odottamaan vastausta, vaan heitti matka-arkkunsa vaunuun ja kiipesi itse perässä. ”Kummallista porukkaa…”
Albus nousi vaunuun heti Denebin perään ja hetken jahkailun jälkeen Rose päätti nousta hänen perässään kun Scorpius oli viittilöinyt hänelle luvan mennä. Vielä senkin jälkeen kun he kaikki olivat mukavasti asettuneet vaunuun istumaan ja olleet hiljaisuudessa, Deneb tuijotti Scorpiusta ja Rosea kuin hän ei olisi ennen tavannutkaan heitä. Scorpiuksen katsellessa muualle Rose kuitenkin huomasi, kuinka Albus tökkäsi Denebiä hellästi kylkeen, jotta hän lakkaisi tuijottamasta.
”Minä olen miettinyt hieman sitä animaagi-juttua”, Albus sanoi kun vähään aikaan kukaan ei ollut puhunut mitään. ”Ajattelin, että voisimme toimia itse asiassa jo aika pian. Me tarvitsemme vain yhden illan, jolloin murtaudumme professori McGarmiwan huoneeseen.”
”Luuletko todella, että se on siellä?” Deneb puuttui keskusteluun. ”Eikö luulisi Rhialdorin ennemmin pitävän sellaisia tietoja kansliassaan?”
”Mutta McGarmiwa on muodonmuutosten opettaja”, Albus sanoi.
Rose ei jaksanut välittää koko aiheesta, vaikka hän olikin ollut sangen kiinnostunut animaagista vielä kaksi viikkoa sitten kun aihe oli vielä tuore. Nyt hänen ajatuksensa olivat toisaalla, hän oli ollut toisaalla ympäröivästä maailmasta jo kaksi päivää.
Hän hipaisi ohimennen sormellaan takkinsa taskua, jossa lojui pieni kova möykky, ja katsoi toisaalle. Se oli yhä tallessa.

”Minusta Deneb on oikeassa”, Scorpius sanoi liittyessään keskusteluun. ”Lista animaageista löytyy takuulla Rhialdorilta, hän haluaa pitää kaikki tiedot ulottuvillaan. Minusta meidän kannattaa etsiä kansliasta.”
Albus näytti jo siltä, että oli aikeissa väittää toisin, jolloin Rose tiesi että hänen mielipidettään kaivattiin:
”Minäkin kannatan Scorpiuksen ajatusta”, hän sanoi ja huomasi syrjäkarein, kuinka Scorpius hymyili katsoessaan sylissään lepääviä käsiä. ”Al, se on paljon todennäköisempi vaihtoehto kuin McGarmiwan työhuone. Hän luultavasti muistaa listan jo ulkoa.”
”Kannatat Scorpiuksen ajatusta? Ajatushan oli minun!” Deneb kivahti ennen kuin Albus ehti sanoa mitään.
”No, hyvä on”, Albus myöntyi ja katsoi vieressään istuvaa Denebiä niin merkitsevästi, että tämä tajusi olla hetken hiljaa. ”Pointtini oli kuitenkin se, että meidän täytyy tehdä se pian. Mieluiten jo tällä viikolla.”
”Mutta meidän täytyy suunnitella sitä ensin”, Scorpius sanoi. ”Jos jäämme siitä kiinni, me olemme taatusti enemmän kuin kuolleita.”
”Mutta rehtori Rhialdorhan pitää meistä”, Deneb yritti viattomasti.
”Luulen kuitenkin, että hän ei silti halua meidän nuuskivan hänen huonettaan”, Scorpius sanoi.
”Mitä sinä sanot, Rose?” Albus kysyi sitten kun Deneb oli aikeissa avata suunsa uudemman kerran. ”Olet ollut ihmeen hiljaa, ja minä kaipaan sinunkin mielipidettäsi. Milloin sinusta olisi sopiva aika tehdä se?”
Rose nosti pikaisesti katseen käsistään häntä tuijottaviin silmäpariin. Albuksen lisäksi myös Scorpius ja Deneb tuijottivat häntä.
”En oikein tiedä… Olen samaa mieltä kuin Scorpius”, hän mumisi poissaolevasti.
”No totta kai olet samaa mieltä kuin Scorpius!” Deneb tokaisi närkästyneenä. ”Olet ollut koko hemmetin matkan ajan samaa mieltä hänen kanssaan! Mikä sinun on?”
”Minä…”
”Hei – anna hänen olla!” Scorpius huudahti ja katsoi Denebiä tuimasti takaisin. ”Rose on vain väsynyt matkasta.”

Hetken he kaksi mulkoilivat toisiaan, kunnes heidän välilleen laskeutui syvä hiljaisuus. Ilmeisesti Albuskin lakkasi puhumasta animaagista tajutessaan, ettei kukaan ollut nyt sillä tuulella. Rose puolestaan tuijotti sinne suuntaan, josta Tylypahkan valot alkoivat kajastaa, ja pureskeli hammastaan. Hänen sydämensä päällä oli kuin raskas kivi – kuinka hän voisi kertoa heille? Kuinka hän kertoisi ystävilleen, mitä oli tehnyt?

***

Myöhemmin illalla, kun kotitontut olivat järjestäneet mitä maittavimman aterian suuressa salissa, Albus odotti marmoriportaiden alapäässä yhdessä Denebin kanssa muita. Deneb oli kaiken aikaa jupissut ärsyyntyneenä, kuinka ”ällöttävän hyvissä väleissä” Rose ja Scorpius olivat kun he molemmat olivat yhtä matkaa hävinneet yhdessä kumpainenkin oman tuvan oleskeluhuoneeseen. Albus olisi mieluusti huomauttanut, että Deneb olisi ajantasalla, jos hän olisi päättänyt juhlistaa joulua Kotikolossa heidän kanssaan, muttei halunnut järjestää uutta riitaa ja piti suunsa kiinni.
Ensimmäisenä marmoriportaita loikki heitä kohden James, joka oli hävittänyt Cadran matkan varrelle, mikä saattoi olla osasyynä siihen että hänen koko olemuksensa oli hermostunut. Hän tömisteli Albuksen ja Denebin viereen näyttäen etäisesti siltä, että hän ikään kuin kamppaili samanaikaisesti omaa kehoaan vastaan. Sitten James sanoi sanat, jotka olivat melkein nyhdetty hänestä irti:
”Minä vihaan häntä!”
Albus ja Deneb vaihtoivat katseita.
”Okei. Kenestä me oikein puhutaan?” Albus kysyi varovasti.
”Kelvinistä!” James mylvi ja heilautti käsiään ilmassa turhautuneena. ”Hän on koko ajan Cadran kimpussa! Ensin junassa ja nyt täällä!”
”Mikä ihana tekosyy hakata hänet”, Deneb sanoi selvästi piristyneemmällä äänellä. ”Joko mennään?”
”Ei kannata”, Albus sanoi kiireesti väliin kun huomasi Jamesin ilmeen kirkastuvan. ”Cadra vihaisi sinua koko lopun elämäsi. Sinä et halua sitä, ethän?”
James näytti nyt siltä kuin hänet revittäisiin pian kahtia. Hän empi.
”No, en”, hän sanoi sitten hitaasti, ”en tietenkään. Mutta en voi katsoa vierestä kun se ääliö piirittää Cadraa. Milloin he edes ovat tutustuneet? En ole koskaan nähnyt Cadran edes juttelevan hänelle!”
”Me näimme yhdesti kun he juttelivat suuressa salissa”, Albus sanoi. ”Juuri ennen joulua. Ja sitä paitsi Kelvinhän pelasti Cadran siltä, mikä hyökkäsi hänen vanhempiensa taloon. Totta kai heillä on puhuttavaa.”

”Miksei hän puhu minun kanssani?” James kysyi surkeana, jolloin Denebin ärtyneisyys näytti kaikkoavan tipotiehensä.
”Tämä on ennenkuulumatonta”, hän henkäisi haltioissaan ja katsoi Jamesia. ”James Potter on mustasukkainen tytöstä!”
Nyt Jamesin ilme muuttui onnettomasta puolustavaksi.
”Enhän ole! Minä vain – Cadra on nyt tyttöystäväni, ja muiden kuuluu tietää se!”
”Oletteko te viimein yhdessä?” Deneb kysyi, jolloin hänen mielialansa laski silminnähden.
”Ollaan me!” James huudahti uhittelevasti. ”Mitä sitten?”
”Pahus! Mistä kaikesta minä olen jäänyt paitsi?” Deneb parkaisi ällistyneenä. ”Al, älä vain sinäkin sano, että nyt te olette Chloen kanssa yhdessä…”
”Ei, me erottiin”, Albus vastasi yrittäen kuulostaa mahdollisimman huolettomalta.
”Erositte?” Deneb ähkäisi. ”Mutta… Miksi?”
”Se ei vain toiminut.” Sen sanoessaan Albus katsoi tyrmiin johtaviin portaisiin ja huokaisi syvään. Hän tunsi katsomattakin, että Denebin ja Jamesin katseet olivat liimaantuneet häneen eikä tahtonut kohdata niitä. Oli tarpeeksi nöyryyttävää myöntää se itselleen, saati sitten veljelleen ja yhdelle parhaista ystävistään, jotka molemmat seurustelivat.
Albuksen ei onneksi tarvinnut vastata seuraaviin kiusallisiin kysymyksiin, kun Rose ja Scorpius laskeutuivat yhtämatkaa alas marmoriportaita. Deneb keskitti kaiken huomionsa heihin ja jupisi jotain, mistä Albus ei voinut saada selvää.

”Yritetäänkö taas ahtautua samaan pöytään?” Scorpius kysyi kun he olivat tulleet siihen missä Albus ja muut heitä odottivat.
”Minerva varmasti tappaa meidät, mutta mikään muu ajankohta ei olisi ihanampi hetki tulla tapetuksi”, James sanoi ilottomalla äänellä ja talsi kohti suurta salia. ”Varsinkaan McGarmiwan sauvakädestä.”
Scorpius rypisti otsaansa. ”Mikä Jamesilla on?”
”Se sama mikä vähän kaikilla”, Deneb mumisi ja seurasi Jamesin vanavedessä.
”Nälkä?” Scorpius ihmetteli.
”Naiset”, Albus sanoi ja johdatti heidät loput suureen saliin.
Niin kuin hän oli arvannutkin: James oli istuutunut rohkelikkojen tupapöytään ja hänen esimerkkiään oli seurannut Deneb. McGarmiwa oli huomannut, että osa oppilaista istui hujan hajan ympäri salia, ja juuri kun hän oli aikeissa harppoa sinne, missä James retkotti ja venytteli käsiään, Rhialdor oli kopauttanut häntä olkapäälle ja johdattanut hänet juttelemaan toviksi opettajien pöytään. Siitä huolimatta, että McGarmiwa yhä mulkoili heitä pahaenteisesti opettajien pöydästä, Albus johdatti myös Rosen ja Scorpiuksen Rohkelikon tupapöytään ja vilkaisi samanaikaisesti sinne, missä Luihuisen tupapöytä häämötti.
Lyhyt tummatukkainen tyttö istui kaveriporukkansa ympäröimänä ja vilkaisi juuri parahiksi sinne suuntaan, josta Albus häntä katsoi.
”Minua todella kiinnostaisi tietää mitä täällä on sillä välin tapahtunut, kun me olemme olleet Kotikolossa”, Scorpius mumisi ja katseli opettajien pöytään silmät sirrissä. ”Al, sinähän olet Williamin ja kumppaneiden kanssa samassa makuuhuoneessa?”
Albus hätkähti kun kuuli Scorpiuksen puhuttelevan itseään. ”Williamin? Joo, siis niin… Mitä heistä?”

”No, ehkä he tietäisivät mitä täällä on tapahtunut.”
”Eivät he tiedä”, Albus vastasi oitis. ”He kaikki viettivät joulun kotonaan.”
Scorpiuksen ilme synkkeni. ”Rose, entä sinä?”
Mutta jos Albus oli hetki sitten hätkähtänyt, Rose näytti puolestaan vavahtavan Scorpiuksen puhuttelusta. Hän siirsi katseensa tyhjyydestä pojan vaaleanharmaisiin silmiin ja hymyili ontosti.
”Joo, minä kysyn Madisonilta.”
Albus katsoi hetken Rosea ja hänen mielessään kävi epäilys, josko hänkin olisi nähnyt kirjeen, jonka Lucius oli aikoinaan saanut Lestrangelta… Hän oli ollut koko sen päivän omissa mietteissään ja säikähtänyt kun Scorpius puhui hänelle… Mutta eihän Rose olisi mitenkään voinut. Kirje oli edelleen tallessa Albuksen matka-arkussa eikä hän ollut jättänyt sitä missään hetkeäkään vartioimatta.
Hän ei ehtinyt ajatella sen enempää, kun kaikki tuntuivat tuijottavan Albusta ja hänen eteensä pöydän puupintaan oli ilmestynyt varjo. Albus aavisti, että McGarmiwa oli sittenkin livahtanut Rhialdorin keskustelusta ja tullut hajottamaan heidän rykelmänsä Rohkelikon tupapöydästä, mutta takanaolijan ääni poikkesi hämmästyttävän paljon McGarmiwan äänestä.
”Albus”, Chloe sanoi heikosti juuri kun Albus käänsi ällistyneen katseensa tyttöön ja hymyili huolimatta heidän viimeksi käydystä sanaharkastaan.
”Hei”, Albus mumisi kummastuneena ja vilkaisi syrjäkarein ystäviään, jotka suuntasivat välittömästi katseensa muualle kun huomasivat sen.

”Olin aika asiaton silloin kun törmäsimme junassa”, Chloe aloitti ja samaan aikaan Denebin suu loksahti auki; Albus ei ollut maininnut heidän kohtaamistaan kenellekään ystävistään.
”Ei, minä en olisi saanut alkaa puolustella itseäni”, Albus sanoi siihen ja yritti madaltaa ääntään niin, ettei Deneb voisi enää luoda syyttäviä katseita häneen. ”Olen muutenkin ollut tosi typerä sinua kohtaan…”
”Ei, minun olisi pitänyt ymmärtää sinua”, Chloe kiiruhti lisäämään. ”Tietysti sinulla on paineita, olet Harry Potterin poika. Sinulla oli varmasti kiireitä joululomalla – ”
Albus muisteli vierailuaan Godrickin notkossa, Scorpiuksen kartanossa ja Kalmanhanaukiolla. Lukuunottamatta niitä iltoja hän oli istunut Kotikolossa ystäviensä kanssa ja pelannut räjähtävää näpäytystä tai velhoshakkia Hugon seurassa.
”Olen tosi pahoillani”, Albus kuiskasi ja tällä kertaa tarkoitti oikeasti sanojaan. ”En halua, että me pidämme mykkäkoulua tämän takia… Minulla olisi sitä paitsi huomenna kaksintaistelukerhon ohjaus… Siellä ei ole yhtä kivaa ilman sinua, Chloe.”
Kun Chloe kohtasi omilla kirkkaansinisillä silmillään Albuksen smaragdinvihreät, Albuksella oli kova työ pitää itsehillintänsä kurissa, ettei hän kahmaisisi tyttöä syliinsä ja pyytäisi lukemattomia kertoja uudelleen anteeksi. Hänen sisällään eli yhä sen kaiken jälkeen pieni toivonkipinä, että Chloe antaisi hänelle anteeksi koko jutun ja he voisivat jälkeenpäin nauraa sille. Se olisi liian hyvää ollakseen totta…
Albus oli pakahtua onnesta, kun Chloe lopulta nyökkäsi hitaasti. Onni tulvi hänen jokaisesta aukosta sisään nyt kun hän tiesi lopultakin, ettei hänen pieni erehdyksensä ollut sittenkään tullut heidän väliinsä. Hän unohti hetkeksi ystävänsä ympäriltään ja tarttui Chloen kaulasta kiinni niin lujaa kuin vain uskalsi ottaa.
”Saat anteeksi”, Chloe kuiskasi, hymyili lämpimästi ja suoristautui. Albus seurasi hänen jokaikistä askeltaan takaisin Luihuisen tupapöytään ja ihmetteli mielessään sitä, miten helposti hän oli tästä kaikesta selvinnyt.

”’Se ei toiminut, me erosimme’”, Deneb kimitti matkien Albuksen sanoja. ”Mitä tuo oli olevinaan?”
”Äh, pää kiinni, D”, Scorpius sanoi kyllästyneenä. ”Tyhmempikin tajuaa, että Al teki virheen ja sai sen anteeksi.”
”Mutta hän sanoi, ettei se toiminut!”
”Lopettakaa”, Albus kiiruhti sanomaan väliin, mutta hänen onnentunteensa ei kaikonnut heidän kinastelustaan huolimatta. ”Hän vain antoi anteeksi. Sen ei vielä tarvitse tarkoittaa mitään.” Mutta hän jatkoi hymyilemistään kun siirsi katseensa Luihuisen tupapöytään. Sanoipa Deneb mitä tahansa, Albus vannoi itselleen että tästedes asiat saattaisivat sittenkin palata ennalleen.

***

Kun professori McGarmiwa oli käynyt huomauttamassa heille, että eri tuvan edustajat palaisivat omille paikoilleen pois rohkelikkojen pöydästä, he kaikki olivat nousseet lähteäkseen kukin omaan oleskeluhuoneeseensa. Albus, Scorpius ja James olivat valloittaneet Rohkelikon oleskeluhuoneen nojatuolit takan edustalta vielä myöhään illalla kun toiset rohkelivat kömpivät portaita ylös makuusaliin. Scorpius kuunteli Jamesin matalaa jupinaa kun hän piteli käsissään isänsä omistamaa kelmien karttaa ja käänteli sitä aina vähänväliä terävän katseensa alla.
”Ihan totta”, Scorpius sanoi sitten kun kukaan ei vähään aikaan ollut sanonut mitään. ”Miksi sinä teet tuota?”
”Teen mitä?” James kysyi irrottamatta katsettaan kartasta.
”Tuijotat kelmien karttaa, tai pikemminkin vahdit sitä”, Scorpius sanoi kulmat koholla.
”Teen havaintoja”, James sanoi yhtä poissaolevasti kuin hetki sitten ja kuljetti katsettaan kartan yläreunaa pitkin.
”Et ole tosissasi”, Albus sanoi pyöräyttäen silmiään. ”Sinä vahdit Cadraa!”
”Ehkä vahdinkin”, James kivahti siihen ja nosti nyt katseensa tulenkajossa veljeensä. ”Minä en luota siihen Kelviniin.”
”Mutta eikö Cadran pitäisi olla kaiken järjen mukaan täällä?” Scorpius kysyi. ”Täällä meidän tornissamme.”
”Pitäisi joo”, James vastasi ahdistuneesti, ”mutta en löydä häntä.”
Scorpius retkautta kasvonsa kohti kattoa ja naurahti kylmästi.
”Kuka hölmö hiippailisi öisin käytävillä juuri kun koulu on taas alkanut?”

”Leikitään, ettet sanonut tuota. James nimittäin tekee sitä kaiken aikaa”, Albus mutisi, mutta James tuskin kuuli. Hänen silmänsä laajenivat silkasta hämmästyksestä kun hänen katseensa lasittui nyt kartan keskiosaan, ja Scorpius ei voinut olla virnistämättä kun mietti mielessään täplää loikkimassa pergamentin päällä yllään nimi Kelvin Clark.
”No, jos haluat välttämättä saada vastauksen kysymykseesi”, James aloitti vakavalla äänellä ja lennätti katseensa Scorpiukseen, ”niin voin paljastaa sinulle tässä ja nyt yhden esimerkin. Mistä lähtien Rose on hiippaillut käytävillä?”
Scorpiuksen virne oli poissa välittömästi. Hän kurottautui nojatuolistaan riuhtomaan kelmien kartan Jamesin käsistä itselleen ja antoi katseensa huuhtoutua pergamentin yli. Ei kestänyt kauan löytää ripeästi kartalla liikkuva täplä, joka kääntyi juuri siitä kulmasta, jossa tarvehuone sijaitsi…
”Mitä? Scorpius, kerro minullekin – ” Albus aloitti jo, mutta aivan liian myöhään. Scorpius oli ponnahtanut sellaisella voimalla tuolistaan, että oli pyyhkäistä Albuksenkin nurin harppoessaan tämän ohi Rohkelikon muotokuva-aukosta ulos. Hän oli mennessään kuullut Jamesin mutisevan jotain sinnepäin kuin ”Ja minäkö muka vakoilen”, mutta ei viitsinyt välittää, vaan paineli nopeasti eteenpäin kolmannen kerroksen käytävillä.
Scorpius oli toivonut niin kamalasti, että Adamin hautajaiset eivät olisi vaikuttaneet heidän normaaliin arkeen, mutta hän oli joutunut toteamaan sinä samaisena päivänä, että pahin mahdollinen oli tapahtunut. Rose oli ollut hautajaisten jälkeen kovin hiljainen, mikä oli siinä mielessä kovin outoa, että hän ei tahtonut korjata mitä muut sanoivat tai sen pahemmin opastaa muita niin kuin lähes aina teki. Olisi ollut vähemmän oudompaa vannoa ikuista rakkautta professori McGarmiwaa kohtaan kuin antaa Lorcanin selittää ruttusarvisista niistaisikista ilman että Rose keskeyttäisi hänet kertaakaan.

Hän tuli siihen risteykseen, missä he olivat Jamesin kanssa nähneet Rosen seisovan hetki sitten, ja juoksi tarvehuoneen seinämän kohdalle. Tarvitsen meidän kokoushuoneemme… Scorpiuksen eteen avautui kohta ovi, jonka mahonkiseen pintaan oli ripustettu valokuva Potterien lapsista, Weasleyistä, Denebistä ja hänestä itsestään ollessaan kuvanoton aikaan kolmosluokkalainen. Scorpius tarttui kahvaan ja väänsi; hän oli ollut oikeassa arvatessaan, että Rose oli tullut juuri siihen huoneeseen. Hän ei nähnyt muuta kuin tummanpunaisen hiuspehkon vaaleansinisen nojatuolin takaa ja asteli lähemmäs varmana siitä, että Rose vaistosi äärimmäisen hyvin hänen läsnäolonsa.
”Mitä sinä täällä teet?” tyttö kysyi selkä edelleen vasten Scorpiuksen kasvoja.
”Samaa voisin kysyä sinulta”, Scorpius sanoi ja jäi seisomaan muutaman tuuman taemmas.
Hetken aikaa hän oli lähes täydellisen varma, että Rose ei aikoisi koskaan vastata, mutta erehtyi kun tyttö kääntyi yllättäen kasvot vasten Scorpiuksen omia ja sanoi vakaalla äänellä:
”Seurasitko sinä minua?”
”En”, Scorpius sanoi tietämättä oikein itsekään oliko se ollut valhe. Hän ei kuitenkaan ehtinyt miettiä asiaa sen tarkemmin, kun huomasi Rosen märät silmänaluset ja katui oitis sitä, että oli koskaan tullut hänen perässään tarvehuoneeseen.
”Mistä muuten olisit tiennyt tulla tänne? Tuskinpa vain huvin vuoksi, nimittäin tämä on ensimmäinen yömme täällä joululoman jälkeen ja – ”
”Täsmälleen, pisamanaama. Mitä sinä teet käytävillä, jos et sitten ole täällä huvin vuoksi?” Scorpius näpäytti takaisin ja nosti leukaansa vain niin vähän, että Rose pystyi näkemään sen. ”Sangen outoa, että sinä hiippailet käytävillä ja vieläpä loman jälkeen. Voisi luulla, että salailet jotain.”
Rose näytti nyt yhtä aikaa säikähtäneeltä kuin omahyväiseltä kun hän mittaili Scorpiusta kiireestä kantapäähän samalla kun kävi sisäistä taistoa, kumman tunteen antaisi voittaa. Empiessään vain tuokion hän näytti keräävän itsepäisen ilmeen kasvoilleen ja asteli sitten huurustuneiden ikkunoiden ääreen.

”Mene pois, Scorpius”, hän kuiskasi vasten jäistä ikkunalasia.
Scorpiuksen naurahdus muistutti pikemminkin koiran haukahdusta kuin hänen omaa tuttua äänähdystään aina silloin kun hän tahtoi kuulostaa mahdollisimman ivalliselta. Hän ei tiennyt oikeastaan itsekään, miksi hän halusi käyttäytyä sillä tavalla juuri Rosea kohtaan. Kenties se johtui siitä, ettei Scorpius ollut koskaan yhtä hyvä käsittelemään ristiriitaisia tunteita päänsä sisällä kuin taikomaan ja oppimaan.
”Menisin pois juuri kun alan vihdoin päästä jyvälle järjenjuoksustasi?” Scorpius taivutti päätään toiselle puolelle. ”Tuskinpa.”
”Miksi sinä tulit?” Rose kysyi kiukkuisena ja kääntyi raivoissaan ikkunasta Scorpiukseen. ”Mikä sinun on?”
”Älä rupea itkemään”, Scorpius töksäytti ja pyyhki virneen pois kasvoiltaan. Hän oli huomannut Rosen silmiin kihoavat kyyneleet ja katsoi nyt siihen suuntaan, jossa tyttö oli hetki sitten istunut.
”Tämänkö takia?” Rose kivahti ja rynni hänen edestään takaisin sinne mistä oli hetki sitten tullutkin.
Myös Scorpius oli aikeissa painella takaisin Rohkelikkotorniin ja pysytellä siellä aamunkoittoon asti, mutta nähdessään Rosen kaivavan taskustaan jotain, mitä ei pystynyt niin etäältä näkemään, hän päätti uteliaisuudestaan jäädä.
”Sinä olet ollut kaiken aikaa hiljaa”, hän sanoi nyt tahattoman lujalla äänellä ja lipui kädet taskussa lähemmäs tyttöä. ”Minä olen nähnyt sen. Sinä salailet jotain.”
Vaikka Scorpius käveli nyt niin lähelle Rosea, että pystyi melkein kuulemaan hänen sydämensä sykkeen, tämä ei silti vetänyt käsissään pitelevää esinettä piiloon. Itse asiassa siinä samassa kun Scorpius oli kyykistynyt hänen viereensä, Rose kohotti mustaa rosoista kiveä näkyville takan eteen ja tarkasteli sitä kulmat rutussa, vaikka Scorpiuksella olikin vahva tunne siitä, että hän tiesi tasan tarkkaan mikä se oli tai mitä sillä tehtiin.

”Mikä se on?” Scorpius kysyi lopulta kun ei pystynyt itse sitä sanomaan.
Rosen pahantuulisuus oli häipynyt siinä missä Scorpiuksenkin ja hän hymyili nyt seesteisesti.
”Oletko koskaan lukenut Siuntio Silosäkeen tarinoita?” hän kysyi kohtalomaisesti ja vilkaisi syrjäkarein viereensä.
”Öö, joo”, Scorpius sanoi lievästi hämmästyneenä siitä, mitä Rose oli juuri äsken sanonut. Hän ei käsittänyt miksi kummassa Rose tahtoi puhua 1400-luvulla eläneestä satuilijasta.
”Mikä oli sinun lempisatusi?” Rose jatkoi kyselyään, jolloin Scorpiuksesta alkoi tuntua siltä, että hän vain leikki hänen kustannuksellaan.
”Mitä tämä on?” hän puolestaan esitti vastakysymyksen, vaikka olisikin osannut vastata täydellisesti tytön esittämään kysymykseensä.
”Sinähän halusit tietää mikä minulla on”, Rose sanoi sitten. ”Yritän parhaillani päästä kertomaan siitä sinulle.”
”No, jos välttämättä tahdot tietää”, Scorpius mutisi kummastuneena, ”niin Oivan onnen alkulähde. Isällä oli tapana aina lukea sitä minulle. Mutta miten ihmeessä se liittyy siihen, mikä sinua on vaivannut parin päivän ajan?”
”Tässä vaiheessa sinun olisi kyllä pitänyt kysyä mikä on minun lempisatuni”, Rose sanoi arvoituksellisesti eikä tuhlannut aikaa miettimiseen, vaan jatkoi: ”Tarina kolmesta veljeksestä oli Jamesin lempisatu, minä muistan ne illat kun olimme heillä ja Harry luki sitä satua uudestaan ja uudestaan hänelle. Omituisinta on, että se oli myös minun suosikkini.”
Scorpiuksella ei ollut aavistustakaan siitä, miten saduista puhuminen johtaisi vihdoin Rosen viimeaikaiseen käyttäytymiseen. Hän ei vaivautunut edes nyökkäämään, sillä tieto oli lähestulkoon merkityksetöntä.
”Muistatko kun tapasimme sen miehen siellä Adamin hautajaisissa?” Rose kysyi nyt vakavana katse laskettuna käsiinsä.
”Muistan”, Scorpius sanoi. ”Hän kertoi olevansa entinen aurori. Oliko hän?” hän tarkisti sitten kun hänelle oli tullut epäilyttävä tunne, ettei tyyppi ollutkaan sitä mitä oli väittänyt olevansa.

”Oli, oli hän”, Rose vakuutti kiivaasti nyökytellen. ”Minä vain… Hän antoi minulle tämän.”
Hän avasi nyt nyrkkinsä kunnolla ja Scorpius näki tarkemmin tuon rosoisen tumman kiven, joka näytti miltä tahansa arvottomalta kiveltä kenties kerättynä Tylypahkan pihamaalta. Hän olisi nauranut, ellei Rose olisi näyttänyt niin kauhean vakavalta.
”Minä luulen… Minä luulen, että se on yksi varjeluksista”, Rose sanoi hitaasti ja ojensi kätensä nyt niin lähelle Scorpiuksen nenänalusta, että tämä katsoi lähestulkoon kieroon.
Siinä vaiheessa Scorpius ei voinut olla enää nauramatta. Hän ei voinut pidätellä huvittuneisuuttaan eikä lopettanut edes silloin kun Rose katsoi häntä happamasti silmät sirrissä.
”Tiedäthän sinä sen sadun!” Rose huudahti. ”Tämä se on, Scorpius! Katso sen pintaa – siinä ne ovat! Sauva, viitta ja elpymyskivi! Tämä on elpymyskivi!”
”Siinä tapauksessa sinun pitäisi jutella kuolleiden kanssa, mitä minä vahvasti epäilen!”
Mutta Rosea ei tuntunut naurattavan.
”Minä olen jutellut.”
Scorpiuksen nauru lakkasi välittömästi. Hän tuijotti Rosea ikään kuin odottaen hänen myöntävän pilailleensa, mutta he molemmat pysyivät vaiti ja tuijottivat niin tosissaan toisiaan kuin vain suinkin pystyivät. Scorpius olisi väittänyt vastaan, ellei olisi taas huomannut takkatulen heijastuvan Rosen kimmeltävistä silmistään… Eikä häneltä mennyt kauan tajuta, kenen kanssa Rose olisi jutellut.
”Näytä… Näytäpä sitä kiveä”, Scorpius kuiskasi, jolloin Rosen kämmen avautui jälleen hänen silmiensä alle.
Scorpius otti kiven hyppysiinsä ja tutki sitä. Se ei näyttänyt juuri erilaiselta kuin muutkaan tiluksilta poimitut kivet, mutta nyt hän tajusi että rosoinen pinta ei ollutkaan enää pelkkää epätasaista kivenpintaa, vaan siihen oli toden totta kaiverrettu varjeluksien tunnus. Viitta, sauva ja kivi… Scorpius oli lähellä pudottaa kiven käsistään, hän tuntui jähmettyvän samalla tavalla kuin joku olisi loitsinut häneen kokovartalolukon.

”Minä tapasin Adamin taas”, Rose kuiskasi kun Scorpius tipautti kiven hänelle ja sulki sitten sen kämmenensä suojaan. ”Minä näin hänet, juttelin hänelle… Hän näytti v-voivan to-todella hyvin…” Hänen kasvonsa kostuivat kun lukuisat kyynelpisarat virtasivat alas hänen poskiltaan. Scorpius ei tästäkään huolimatta liikahtanut lainkaan.
”Milloin se tapahtui?” hän kysyi lamaantuneena.
”Muutama p-päivä sitten…” Rose uikutti surkealla äänellä.
”Miksi se mies antoi tämän sinulle?”
”En minä… En minä vain tiedä!” Rose sanoi voimakkaasti ja mutisi vielä senkin jälkeen jotain, mistä Scorpius ei voinut saada selvää, sillä hänen itkunsa oli yltynyt. ”Hän k-kai ha-halusi o-o-olla ystävällinen!”
”Ystävällinen?” Scorpius ärjäisi ja nappasi kiven tytön vapisivista käsistä. ”Kuka pölvästi ajattelee, että olisi ystävällistä antaa jollekin pieni lahja, joka herättää kuolleet eroon? Minä tiesin, että se vanha ukko juonitteli jotain! Minä tiesin!”
”Voi, ei hän juonitellut”, Rose vingahti. ”Oikeastaan hän antoi sen si-sinua varten…” Ja kun Scorpius kohotti kulmiaan kysyvästi, hän päätti jatkaa: ”Niin, se mies sanoi, että – että sinä et kaiketi pitänyt Adamista… Hän sanoi, että oli aistinut s-sen, kenties sinun puheestasi… Oli miten oli, se mies antoi sen si-sinua varten, jotta v-voisit sanoa hyvästit A-Adamille…”
Scorpiuksen suonissa kuohusi viha. Jos hän olisi ylipäätänsäkään kiinnostunut koko pahuksen elpymyskivestä, hän olisi ensitöikseen kutsunut Albus Dumbledoren selvittämään heidän ongelmansa sitä vastoin, että olisi halunnut hyvästellä Adamin. Mutta koska Scorpius oli niin maallinen kuin velhona saattoi ollakin, hän ei tahtonut sekaantua sellaisiin hengellisiin asioihin. Hän antoi paljon mieluummin kuolleiden maata haudoissaan.
”Mutta minä e-en antanut sitä si-sinulle”, Rose sanoi hitaasti ja hikkasi. ”Minä olin itsekäs ja tyhmä, ja halusin nähdä itse A-Adamin… Ja me juttelimme ja Adam sanoi minulle, että hä-hänellä oli hyvä olla siellä missä oli.” Tyttö katsoi nyt takkaan ja nieleskeli suurta palaa alas kurkustaan. ”Ja kun kysyin missä hän oikeastaan oli, hän vain…”

”Katosi”, Scorpius lopetti Rosen lauseen. Hän oli lopen kyllästynyt puhumaan kerta toisensa jälkeen Adamista, vaikka oli jo kauan aikaa sitten tiedostanut, että he tulisivat puhumaan hänestä vielä jonkin aikaa. Se vain oli niin väärin; he olivat lähestulkoon suudelleet hautajaisissa ja nyt Rose itki edelleen toisen pojan perään. Miten oli mahdollista, että Adam esti heidän yhdessäolon jopa haudasta käsin?
Sitten Scorpiuksen hämmästykseksi Rose pyyhkäisi kyyneleet silmiltään ja naurahti kömpelösti.
”Voitko kuvitella, että se on todellakin totta?” hän kysyi ja katsoi pojan käsiin. ”Sinun käsissäsi lepää yksi varjeluksista.”
”Niistä on huhuttu, sinä tiedät sen itsekin”, Scorpius sanoi. ”Minä tavallaan puoliksi aavistin, että ne on jossain päin maailmaa. Outoa on ainoastaan se, että yksi niistä lepää minun käsissäni.”
”Arvaa mitä minä olen ajatellut?” Rose kysyi mietteliäänä samalla kun laski hihan silmänsä kuivattuaan ja katsoi Scorpiukseen. ”Minä luulen, että myös viitta on lähempänä kuin arvaammekaan.”
”Älä nyt viitsi aloittaa…”
”Ei kun oikeasti!” hän jatkoi. ”Tajusin tämän vasta eilen kun aloin miettiä elpymyskiveä… Se on niin ilmiselvää, että sen on pakko olla totta. Viitan huhutaan kestävän vuosia, se ei haalistu niin kuin tavallisesti ja periytyy isältä pojalle – ”
”Et kai sinä tarkoita”, Scorpius aloitti kun Rosen ajatus ei yhtäkkiä kuulostanutkaan enää niin hullulta, ”että Albuksen näkymättömyysviitta..?”
Rose nyökkäsi, jolloin Scorpius lysähti polvilta takamuksilleen lattialle ja piteli päätään. Kun hän oli lähtenyt Rohkelikkotornista aikeinaan saada selville Rosen alakuloisuuden syy, hän ei ollut odottanut saavansa kuulla kuoleman varjeluksista – ei ainakaan sillä tavalla. Hän oli luullut sen olevan jotain paljon viattomampaa ja nyt kun oikeastaan Scorpius mietti oikein ankarasti, hän oli ollut kerrassaan tyhmä ajatellessaan niin. Hän oli luullut, että kaikki se, mitä hautajaisissa oli tapahtunut, oli saanut Rosen pään sekaisin ja hän oli yhtä lailla kysymyksiä täynnä kuin Scorpiuskin. Nyt, kun he istuivat siinä vastakkain toisiaan, hän ei edes tiennyt oliko se helpotus vai pettymys, ettei kyse ollutkaan koko tapahtumasta.

”En osaa ajatella tätä asiaa selkeästi”, Scorpius mutisi hetken päästä ja nousi seisomaan. ”Minun täytyy miettiä tätä koko juttua… Olen kaiken lisäksi väsynyt. Ehkä heräänkin huomisaamuna ja totean, että tämä kaikki oli vain unta. Elpymyskivi ja viitta…” Hän naurahti ja ojensi kiven takaisin Roselle.
”Minä en oikeastaan halua sitä enää”, Rose kuiskasi ja katsoi kiveä silmiensä alla.
”Mitä? Sinähän halusit pitää sen itselläsi.”
”Minä sanoin jo Adamille hyvästit”, Rose sanoi hiukan empien. ”Meillä ei ole enää mitään hänen kanssaan. Hän on mennyt sinne jonnekin ja me olemme yhä täällä…”
Nyt myös Rose oli noussut pystyyn Scorpiuksen vastapäätä ja tarkkaili häntä suurilla, punoittavilla pähkinänruskeilla silmillään. Hetken aikaa Scorpius luuli, että hän aikoisi sanoa jotain avatessaan suunsa rakoselleen, mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta.
Rose oli päättänyt viedä loppuun sen, minkä Scorpius oli Adamin hautajaisissa aloittanutkin, ja lähestyi poikaa niin pitkälle, kunnes heidän huulensa kohtasivat. Scorpius ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt pyristellä tilanteesta pakoon vain siksi, että oli niin kauhean näreissään Rosen äskeisestä purkauksesta, mutta hän oli halunnut sitä jo ties kuinka kauan eikä siis voinut mitään. Hän rentoutui niin täydellisesti Rosen lämpimän kehon läheisyydessä, että joutui keskittämään kaiken aivotoimintansa siihen, ettei tytön elpymyskivi luiskahtaisi pois hänen käsistään.
Kun he viimein erkanivat, Scorpius arveli näyttävänsä hölmöltä katsoessaan Rosea vielä kerran silmiin. Hän ei hämmästykseltään osannut edes hymyillä, vaikka siinä tilanteessa se olisi käynyt erittäin vaivattomasti.
”Pidä sinä sitä sillä aikaa, kunnes mietimme mitä teemme”, Rose kuiskasi ääni täynnä lämpöä. ”Hyvää yötä, Scorpius.”
Ja niin Rose käveli takaisin sinne, mistä Scorpius oli lukuisia minuutteja sitten saapunut ja sulki perässään oven, johon oli ripustettu yhteiskuva heistä kaikista nuorina. Scorpius katsahti käsiinsä elpymyskiveä, jonka tyttö oli hänelle jättänyt, ja rukoili sitten mielessään että James ei olisi katsonut kelmien karttaa kyllin pitkään nähdäkseen kaiken tapahtuneen.

***
Muutan sen kirpuks, vaarattomaks kirpuks, sit panen kirpun pakettiin ja panen paketin toiseen pakettiin ja lähetän sen itelleni. Ja kun se tulee... muahahah! Läjäytän sen vasaralla!