Kirjoittaja Aihe: Odotukset ylittävä (K-12 R/S, AS/OC,adventure/romance/humour/drama) Valmis 3.12  (Luettu 14004 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Hei kaikki. (Älkää välittäkö tästä aloituksesta.)
****************************************************************************************************** MINÄ VIHAAN TÄTÄ KANNETTAVAA!
No niin, nyt kun turhaumus on purettu (olin kirjoittanut jo kivat pikkuvastaukset teille ja tehnyt tekstiin tarvittavat muutokset siis kursivoinnit jne., kun tämä erittäin vihattava typerä sormihiirialusta (ei varmasti ole suomenkieltä tai oikea termi) siirsi sen nuolen tuonne nurkkaan ja Boom! kaikki mennyt. No, ei se mitään, kyllä tästä selvitään) kiitos teille kaikille tavattoman ihanille kommentoijille. Tässä on tulossa neljä 7. osan ensimmäistä lukua, joissa vastaillaan moniin esittämiinne kysymyksiin. Olen itse melko tyytyväinen, vaikka vähän pelottaa, että venytin näiden lukujen keskeisintä tapahtumaa turhan pitkäksi vaikka se toisaalta kyllä ansaitsikin sen.
Kiitän kommentoijia nyt käänteisessä järjestyksessä ajan säästämiseksi, älkää siis pahastuko siitä:
Awien,
kiitos kovasti kommentistasi. Kiva että Lily/Keith miellyttää (he ovat eräs pari, jota ei alkujaan ollut, mutta he tuntuivat vain sopivan niin hyvin toisilleen, hahmot tuntuivat melkein itsestään ajautuvan yhteen) ja Rick/Agatha (eivät hekään suunniteltujen listalla. Itseasiassa Rickin mukaan tulo päätettiin vasta kolmannen osan lopulla, mutta olen iloinen että päätimme siskon kanssa vaihtaa rouva Kahlesalvan häneen). Pikku Ninasta on helppo kirjoittaa siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on oikeasti olemassa. No, kovin pikku hän ei enää ole, mutta hahmotan hänessä edelleen ne samat piirteet, jotka hänelle on ficiin pantu. Itseasiassa minulla on aloiteltuna eräs O.Y:n öh.. sivutarina, jossa olisi päähenkilönä 11-vuotias Nina Nenoveh sekä (saako tätä paljastaa? sehän kertoo eräät, jotka ficistä säilyvät hengissä... no, spoilerin alle...)
(klikkaa näyttääksesi/piilottaaksesi)
Jamesista, Amandasta, Scorpiuksesta ja Rosesta kuullaan merkittäviä uutisia näissä seuraavissa luvuissa. Kiva, että Nat miellyttää. Häntä taas on helppo kijoittaa, koska no, hänessä on ujutettuna pala minua (hetkinen, onkos tämä fici muuta kuin omaelämänkerta taikamaailmaan upotettuna :D?). No, Natia puolustan sillä, että hänellä tosiaan oli hieman heikko hetki, eikä hänellä oikeastaan ole mitään aseita Veljeskuntaa vastaan. Usko pois, jos olisi, olisin antanut hänen käyttää niitä. Hänellä on lisäksi hieman vaikea suhde isoisäänsä, jota hän tietyllä tavalla yhä kunnioittaa, jolle hän on tietyllä tavallla kiitollinen kaikesta saamastaan koulutuksesta ja jonka ihailun hän on aina halunnut ansaita, mutta joka pysyy silti etäisenä. (paljastetaan nyt tämäkin, minulla oli vastaava suhde omaan nyt edesmenneeseen pappaani. Huomaatteko? Koko elämäni vilahtelee täällä mukana...). Jaksan kirjoittaa siitä yksinkertaisesta syystä, että rakastan kirjoittamista, se on eräs elämäni kulmakivi: omat tarinat, ficit, runot, päiväkirja, mietelmät, horoskoopit, analyysit, artikkelit koululehteen, kaikki käy. Ja koska jouduin heikentyneen koulumenestyksen takia jättämään rakkaan miekkailuharrastukseni, kirjoitus on ainoa varsinainen harrastus jäljellä.... Minusta olisi aivan mahtavaa nähdä video O.Y:sta youtubessa, mutta itse en voi tehdä sitä kolmesta syystä:
1. olen suunnilleen maailman ainoa ihminen, jolla ei ole tunnusta youtubessa
2. en osaa käyttää movie makeria kuin kuvasarjojen tekoon
3. minulla on muiden ihmisten mielestä aivan totaalisen karmea musiikkimaku ja menisin pilaamaan videon huonoilla musiikeilla.
 Anteeksi tämä järjettömän pituinen tilitys.
 Aqutalio,
kiitos kovasti kommentista. Mukava että kirjoitustyylini miellyttää. Kaikkiin kun se ei pure. *Muistelee katkerana muuan äidinkielenopettajaa yläasteelta*
omputin,
kiitos kommentistasi ja kehuista. Harmi, että edellinen kommaus katosi. Älä välitä siitä, sitä sattui minullekin jatkuvasti alkuaikoina täälllä, jatka vain rohkeasti kommentointia ja kyllä ne alkavat pysyäkin täällä Vuotiksessa :). Eikä kommentointi taidoissasi ole mitään vikaa, henkilökohtaisesti minusta kirjoittajana tärkeintä on että joku edes vaivautuu painamaan sitä vastausnappia :).
Sedai,
tarkistin asian ja kyllä sinä olit kerran aiemminkin kommentoinut. Niin kiitos siitä ja tästäkin oikein kovasti. Kiitos myös kehuista :)! Rehtoria ja Nenovehia tullaan näkemään koska he ovat oma suosikki parini. On niin mukavaa, että teinien keskellä on edes pari aikuista. Ja varsinkin jos toinen on sellainen kuten Rick <3(voiko itse luomaansa hahmoon rakastua?). Hauskaa jos naurattaa (hah, mikä sanavalinta...), en face to face ole kovin hauska ihminen niin kiva jos sitä voi olla edes täällä.
katajapuskanen, 
kiitos kommentistasi ja siitä armollisesta päätöksestä että kivität minut vasta seitsemännen osan jälkeen. Harryn heräämisestä on sanottava sen verran, että en minä oikeasti voi mennä tappamaan toisen hahmoja. Se vain on periaatteitani vastaan (tosin en laske minunkuvaamianiani Alia, Rosea ja Scorpiusta Rowlingille, vaikka pohjat luonnollisestikin ovat hänen...). Kuten jo sanoin Jamesin suuret uutiset ovat näissä luvuissa.
Kaapo,
kiitos kovasti kommentistasi :). Itse en ollut missään vaiheessa tyytyväinen heräämiskohtaukseen (siitä oli yhdessä vaiheessa neljä eri versiota) ja minua kiukutti niin että meinasin laitta Jamesin vain kirjoittamaan että Harry on herätetty ja that`s it. No, se olisi ollut aika julmaa, joten tuo versio tuli tänne... En tiedä juonesta, se vain... tulee. Ei kaiken ole alkujaan pitänyt olla yhteydessä mihinkään, mutta sitten se on vain suorastaan tarjoutunut mukaan sotkettavaksi, enkä ole voinut vastustaa kiusausta. No loppu onkin tarinaa.

Erittäin pitkien puheideni jälkeen en oikein voi sanoa pitemmittä puheitta, joten lyhyesti: Aloittakaamme seiska vuosi.

                                                           Kuudennesta seitsemänteen,
                                                                                                Unissakävelija

Osa 7

Luku 91: Kysymys herra W:lle

 Hugo Weasley ei ollut koskaan erityisemmin pitänyt hormiverkosta. Itse asiassa hänen oli vaikea keksiä epämiellyttävämpää matkustusmuotoa kuin pyöriä noen ja pölyn lävitse ohi toisten ihmisten takkojen. Hänen ikäiselleen velholle hormipulveri oli kuitenkin ainoita käytännöllisiä pitemmän matkan matkustuskeinoja.
 Kun hän tömähti Kalmanaukio kahdentoista olohuoneeseen epämiellyttävän matkansa päätteeksi, hän kohtasi tummanruskeat silmät, jotka katsoivat häntä hämmentyneesti kuin luullen näkevänsä näkyjä. Sitten riemunkiljahduksen saattelemana punahiuksinen tyttö syöksähti juuri jaloilleen päässeen Hugon kaulaan.
“Hugo, ihanaa nähdä sinua! Milloin tulit?” Lily hihkui riemuissaan hänen korvaansa. Hugo tunsi serkkunsa jäykistyvän kesken halauksen ja irrottautuvan nopeasti kuin huomaten tekevänsä jotakin sopimatonta. Ehkäpä olosuhteet, joissa he olivat noin vuotta aikaisemmin eronneet palasivat hänen mieleensä.
 Hugo näki tytön vaivaantuvan ja antoi nauraen tälle sydämellisen halauksen. Asiat olivat nykyisin toisin. Lily ei tiennyt kuinka paljon hän oli Durmstrangissa vietetyn vuoden aikana muuttunut. Serkku näytti yllättyneeltä ja ilahtuneelta heidän vaihtaessaan ystävällisen halauksen.
“Tulin viimeyönä  kello kahden aikoihin. Durmstrangista päin tulee porttiavaimia sangen hankalaan aikaan”, Hugo kertoi varoen viittaamasta sanallakaan toisen taikakoulun sijaintiin.
“No, kerro jotain. Millaista siellä oli?”Lily patisti ohjaten Hugon tuttua reitti huoneeseensa. Hugo huomasi ilokseen ettei Lilyn huone ollut muuttunut tippaakaan viime näkemältä. Samojen bändien ja huispaajien kuvat olivat yhä seinillä, jopa pöydällä lojuva puoliksi luettu kirja näytti samalta. Hienoinen vallitseva epäjärjestys tuntui Hugosta hassun kotoisalta. Lily ei selvästikään ollut muuttunut tippaakaan kuluneen vuoden aikana. Tämä havainto lämmitti Hugon mieltä.
 “Mistä aloittaisin?” Hugo pohdiskeli istuutuen kärsimättömän Lilyn viereen tämän sängyn reunalle. Tytön hoputettua häntä kiirehtimään hän aloitti tarinansa kertoen pääkohtia vaihto-velhona vietetystä vuodestaan. Hän näki Lilyn kasvoilla suloisen ihastuksen ja jännityksen ja oli nauraa ääneen. Oli niin hienoa nähdä Lilyä taas.

Lily katseli Hugoa ällistyneenä. Jokin oli muuttunut pojassa. Eikä Lily tarkoittanut ulkonäössä tapahtuneita muutoksia, kuten sitä että serkku oli venähtänyt jälleen tuuman tai kaksi pituutta ja että tämän kasvoihin oli ilmestynyt hieman lisää väriä, ilmeisesti runsaasta ulkona oleskelusta. Ei, enemmänkin Lily oli yllättynyt serkkunsa käytöksessä tapahtuneesta muutoksesta. Arkuus ja punastelu olivat kadonneet ja korvautuneet naurulla ja hyväntuulisuudella. Oliko se Hugolle ominaiselta vaikuttava ujous johtunutkin vain Lilystä? Oliko hän tehnyt serkustaan pelkällä läsnäolollaan sellaisen?
 Vaikutti siltä ettei Hugo ollut enää ihastunut häneen. Tämä käyttäytyi luontevammin ja vapaammin hänen seurassaan kuin koskaan aiemmin. Lily nauroi jatkuvasti hänen kertomuksilleen ja huomasi kuinka tavattomasti olikaan Hugoa ikävöinyt.  Muutaman hassun kirjeen lähettely puolenvuoden aikana oli ollut liian vähäinen yhteydenpito johonkuhun, jonka hän oli tuntenut koko elämänsä, ja joka oli hänen paras ystävänsä.
 “…ja Durmstrangissa tapaamani  Alex Sokolov tulee meille elokuussa ollakseen vastaavasti tämän vuoden vaihdossa Tylypahkassa”, Hugo päätti varttitunnin kestäneen selostuksensa.
Lily hymyili leveästi:
“Mahtavaa tavata ystäviäsi.”
Lily oli iloinen, että Hugo näytti sopeutuneen Durmstrangiin niin hyvin ja oli saanut jotakin muutakin ajateltavaa kuin epätoivoisen rakkautensa häntä kohtaan.
 Lily oli juuri aikeissa kysyä, oliko Hugo tavannut Durmstrangissa ketään mukavaa tyttöä, kun takan tuhahdus keskeytti hänen ajatuksensa. Lily oli kokonaan unohtanut Hugon saapumisen synnyttämässä ilossa ettei ollut seisoskellut sattumalta takan edessä Hugon saapuessa. Keithin oli pitänyt tulla käymään heillä sinä aamuna ennen kuin hän lähtisi työpaikalleen. (Lilyn poikaystävän oli onnistunut jollakin Lilylle tuntemattomalla konstilla saada kesätyötä Päivän Profeetassa.)
“Anteeksi”, Lily lausahti Hugolle ja ryntäsi jo toisen kerran sinä aamuna takkahuoneeseen. Astuessaan huoneeseen Lily sai tervehdykseksi suudelman poikaystävältään Keith Richardsilta. Lilyn perässä  saapunut Hugo oli asettunut ovensuuhun seuraamaan kaikessa hiljaisuudessa heidän touhujaan. Hänet huomatessaan Lily tunsi nolostuvansa.
 Lily ei ollut vihjannut Hugolle kirjeissään sanallakaan, että oli alkanut seurustelemaan Keithin kanssa ja nyt häntä hieman pelotti, kuinka poika mahtaisi tähän suhtautua. Hugo käveli vakavin ilmein heitä kohti ja Lily aisti Keihinkin hermostuvan tilanteen tajutessaan.
 Äkkiä Hugo ojensi kuitenkin virnistäen kätensä Keithille ja tämä vastasi hymyyn tarttuen toisen tarjoamaan käteen. He suorittivat mielestään miehekkäämmän yhden käden halauksen ja Keith kiirehti viittomaan samat kysymykset, jotka Lily itse oli esittänyt Hugon saavuttua. Hugo joutui selostamaan tarinansa Durmstrangista vielä uudelleen, tosin tällä kertaa edellistä nopeutetumpana versiona, sillä Keith ei halunnut myöhästyä kolmantena työpäivänään.

 Keithin jouduttua lähtemään kesätyöpaikallaan Hugo ja Lily jäivät jälleen kahden. He istuutuivat sohvalle ja jutustelivat rentoutuneesti, vaihtaen vuorotellen kuulumisia. Kumpikin halusi kiihkeästi kuulla kaiken, mitä toinen oli viimeisen vuoden aikana nähnyt ja kokenut. Tunnit kuluivat heidän huomaamattaan ja aurinko nousi kohti lakipistettään, mutta heillä ei ollut kiire minnekään. Hehän olivat kaksi ystävää, jotka tapasivat toisensa ensikertaa pitkän ajan jälkeen.
Hugo hymähti ääneen Lilyn kerrottua Tylypahkan rehtori McLeanin edelliskeväänä kokemista järkyttävistä sattumuksista.
“On mukavaa olla taas kotona”, poika lausahti.
Lily virnisti hänelle.
“Odotahan kun tapaat Scorpiuksen ja Rosen ja toivot että olisit jäänyt Durmstrangiin”, serkku pelotteli ja Hugon oli pakko kohottaa yllättyneesti kulmiaan. Saapuessaan edellisyönä hän oli ehtinyt vaihtaa vain muutaman sanan perheensä kanssa ja aamulla taas hänen oli onnistunut tavoistaan poiketen kammeta itsensä ylös sängystä ennen kuin muut olivat edes raottaneet silmiään. Niinpä hän ei ollut ehtinyt saada Roselta tarkkaa selostusta tämän ja Scorpius Malfoyn sen hetkisistä väleistä.
“Miten niin?” hän uteli Lilyltä huolestuneesti. “Vieläkö he jatkavat “on-off“ -suhdettaan?”
“Voit olla siitä varma”, Lily huokaisi.

Weasleyden talossa tuo “on-off” -suhde oli jälleen kääntymässä vahvasti offin puolelle. Rose ja Scorpius olivat tuttuun tapaan aloittaneet riidan eräästä mieliaiheestaan: rahasta. Kaikki oli alkanut Scorpiuksen viattomasta treffikutsusta. Hän oli ehdottanut, että he lähtisivät syömään ja hän tarjoaisi. Modernina naisena Rose ei kuitenkaan voinut sietää ehdotusta, vaan vaati saada maksaa oman osansa.
“Minä haluan maksaa”, Scorpius ilmoitti itsepäisesti. Weasleyden keittiössä myöhäistä aamiaista (itse asiassa lounasaika oli miltei käsillä) yhteisen loman aluksi valmistava rouva Weasley katsoi heidän riitelyään hieman paheksuvasti, mutta antoi heidän sotkea omat sotkunsa loppuun asti.
“Ai, koska olet poika vai koska sukusi on niin rikas?” Rose tivasi kiukkuisesti.
“Taas sinä vedit rahan mukaan!” Scorpius väitti.
“Vain koska siitähän on aina kysymys!” Rose kivahti.
“Ei kai se minun vikani ole, että sukuni sattuu olemaan rikas!” Scorpius parahti käsiään levitellen.
Rosen silmät kaventuivat viiruiksi:
“Ei, mutta tuo rahoilla leveily on ihan omaasi!”
“Mitä leveilyä se on, että minä haluan maksaa?” Scorpius tiedusteli ärhäkkään sävyyn. Keittiöön juuri saapunut herra Weasley katsahti kärsivästi vaimoaan kohti.
“Mikset sitten anna minun maksaa omaa osaani?” Rose intti.
“Koska olet tyttö!”
“Ai, tytöt eivät voi maksaa laskua, vai?”
“Joo, tai siis ei”, Scorpius sanoi purren kieltään ettei möläyttäisi jotain typerää. “Älä tee tuota!”
“Mitä tuota?”
“Hankkiudu riitaan kanssani asiasta, josta ei edes tarvitse riidellä!”
“Sinä se tässä riitelet!” Rose syytti ja Scorpius alkoi saada koko keskustelusta hiljalleen tarpeekseen.
“No, hyvä, ei sitten mennä syömään niin ei ole mitään riideltävää!” hän huusi.
“No, hyvä!” Rose kiljui takaisin.
Riitaa seuraavat neljä silmäparia olivat täysin jääneet unohduksiin riitelijöiltä, jotka olivat loppuvaiheessa keskittyneet enää toisiinsa. Nyt lopetettuaan huutamisen he panivat kuitenkin kiusaantuneina merkille, että Rosen vanhempien lisäksi myös Rosen veli ja serkku Lily olivat jossakin välissä liittyneet katsomoon. Scorpius käännähti raivoissaan ja suuntasi jo kohti ulko-ovea, kun tajusi käyttäytyvänsä typerästi. Hän ei halunnut riidellä Rosen kanssa, hänhän oli halunnut pyytää tämän syömään aivan erityisestä syystä…
 Scorpius käännähti ja harppoi pitkin askelin takaisin Weasleyen keittiöön.
“Unohtuiko jotakin?” Rose kysyi ilkeästi, mutta Scorpius ei kiinnittänyt kommenttiin huomiota, vaan astahtikin kohti Rosen isää, joka askarteli kahvinkeittimen parissa.
Scorpius vetäisi mielessään henkeä ja kysyi vaikean kysymyksen:
“Herra W, saanko kosia tytärtänne?”
 Scorpius näki miehen kasvojen jähmettyvän ja tämän silmissä seikkaili sama inho, jolla hän aina katsoi Scorpiusta. Scorpius tiesi jo mitä vastausta odottaa, kun herra Weasley ärähti yhden lyhyen, kieltävän sanan:
“Et!”
Rosen äiti kuitenkin tarrasi aviomiestään käsipuolesta.
“Ron, et voi puuttua nuorten asioihin”, hän supisi miehensä korvaan.
“Totta kai saat”, hän lisäsi Scorpiukselle, joka tunsi helpotuksen aallon pyyhkäisevän ylitseen. Hän olisi tehnyt sen, vaikka ei olisikaan saanut lupaa, mutta tieto siitä, että edes Rosen äiti hyväksyi hänet vävyehdokkaaksi lämmitti kuitenkin mieltä.
 Hän asteli Rosen eteen. Tyttö oli asettanut kätensä puuskaan ja silmäili häntä epäluuloisesti kuin odottaen hänen hetkenä minä hyvänsä tekevän jonkin kolttosen. Scorpius kouraisi farkuntaskua vetäen esiin tummansinisen pienen samettirasian. Rosen silmät laajenivat ja kädet putosivat puuskasta, kun hän tajusi että Scorpius oli tosissaan. Scorpius puoliksi polvistui Rosen eteen ja avasi rasian.
“Rose Jean Weasley minä rakastan sinua. Haluaisitko tuhlata koko loppuelämäsi minuun?”
 Oli vaikea sanoa mikä Scorpiuksen oli alun perin ajanut tähän hänelle tietyllä tavalla sopimattoman viralliseen ja juhlalliseen tilanteeseen. Oliko alkusysäyksenä ollut kaunis sormus, jonka hän oli nähnyt edellisen vuoden viimeisellä Tylyahon visiitillä? Kenties. Joku taas olisi uskaltanut väittää, että Scorpiuksen syyt kosimiseen olivat puhtaasti itsekkäitä, että hän halusi osoittaa kaikille muille Rosen olevan “hänen omaisuuttaan”. Tuskinpa sekään kovin väärä päätelmä olisi. Kuitenkin kiistämättä näiden seikkojen vaikutusta, oli eräs oivallus ollut ehkä ylitse kaiken.
 Scorpius oli tajunnut viime toukokuussa Rosen juhliessa täysi-ikäistymispäiväänsä, että he olivat todella lähestymässä aikuisuutta. Heidän viimeinen vuotensa Tylypahkassa oli enää kristallipallon heiton päässä ja sen jälkeen heidän kaikkien tiet lähtisivät erisuuntiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä mihin tulevaisuus tulisi hänet heittämään, mutta jos hän saisi valita tuolle tuntemattomalle matkalle kumppanin, sen täytyi ehdottomasti olla ihana, ärsyttävä, suloinen, pahansisuinen ja temperamentikas Rose Weasley.
 Rosen kasvot olivat tutkimattomat ja Scorpius oli jo aivan varma että hän kieltäytyisi. Miksi hän olisi suostunutkaan? Hänhän vihasi tällaisia järjettömiä spontaaneja yllätyksiä, joita Scorpiuksella oli tapana järjestää. Eihän Rose ollut tunnustanut heidän seurusteluaankaan kuin vasta edellisenä jouluna. Miksi ihmeessä hän siis olisi halunnut jatkaa tätä järjetöntä epävakaata suhdettaan Scorpiukseen, saati sitten suostua tämän kosintaan?
 Tyttö astui kuitenkin askeleen lähemmäs ja tarttui Scorpiuksen kämmeniin nostaen hänet epämukavasta asennosta. Scorpiuksen sydän tuntui hakkaavan sellaisella voimalla, että oli vähällä ettei se rikkonut hänen muita sisuskalujaan.
“Voiko tuohon vastata muuta kuin kyllä?” Rose kuiskasi päästäen Scorpiuksen tuskistaan ja hymy levisi hänen kasvoilleen alkaen ruskeista silmistä. Scorpius kaappasi tytön rajuun sylileikkiin ja pian sormus, johon oli upotettu vierekkäin kaksi puolikuunmuotoista jalokiveä, smaragdi ja rubiini, toisiaan loistollaan heikentämään ja samalla vahvistamaan, oli löytänyt paikkansa tytön vasemmassa nimettömässä. Nuori kihlapari upottautui suudelmiin unohtaen jälleen, että keittiössä oli muitakin ihmisiä.

Hugo oli seurannut tuota omituista kohtausta yhtä järkyttyneenä kuin muutkin ja näki nyt isänsä kääntyvän syyttävänä äitiään kohti:
“Hermione, tämä on sinun syytäsi.”
“Luulin, että hän tarkoitti kosivansa myöhemmin, kuten vuoden päästä”, Hermione sanoi heikosti ja Hugo ymmärsi vanhempiensa järkytystä. Olihan siinä nyt jotakin kummeksuttavaa, että perheen esikoinen päätti kihlautua vain pari kuukautta 17-vuotispäivänsä jälkeen ja teki sen vielä pojan kanssa, jonka suku oli aina ollut suorastaan verivihollinen heidän sukunsa kanssa.
 Hugo muisteli erästä kirjaa, jonka oli jästiopiskelunsa aikana joutunut koulussa lukemaan. Siinäkin oli ollut kaksi nuorta, jotka olivat rakastuneet huolimatta siitä, että heidän sukunsa olivat aina vihanneet toisiaan. Tuo kirja oli kyllä päättynyt sangen onnettomasti molempien päähenkilöiden kuolemaan ja Hugo toivoikin, että William Shakespeare ei perustanut kertomustaan tositapahtumiin.
 Hän kääntyi nyt Lilyä kohti virnistäen:
“Olit oikeassa. Tällä hetkellä huomaan todella kaipaavani Durmstrangiin.”
Lily nauroi ja pörrötti hänen hiuksiaan:
“Minä olen kuitenkin onnellinen että olet täällä.”
 Hugo ei voinut mitään sille, että hänen sydämensä tuntui tekevän muutaman ylimääräisen lyönnin noiden sanojen aikaansaamasta onnellisuuden tunteesta.

Luku 92: Jamesin yllätys

Oli mitä viehättävin heinäkuun 18. päivä. Ilma oli lämmin, mutta mereltä puhalsi mukava tuuli, jonka ansiosta ei ollut aivan läkähdyttävän kuuma. Muuan harmaa tornipöllö antoi tuulen kulkea siipiensä alla ja liiteli sen avulla kohti määränpäätään. Pöllön isäntä oli kehottanut pitämään kiirettä ja se aikoi suoriutua saamastaan tehtävästä mahdollisimman pikaisesti. Valitettavasti sen matkalle oli sattunut jo aiemmin pieni este, hirvittävä räkättirastasparvi, joka oli ahdistellut sitä, arvoisaa postipöllöä. Oli aikoihin eletty!
 Pöllö tunnisti talon, johon oli matkalla. Se lennähti ikkunalaudalle ja kopautti muutaman kerran terävästi nokallaan lasiin.
 
 Potterien perhe oli lounastamassa, kun ikkunalta kuului muutama terävä kopaus. Ginny nousi ja avasi ikkunan. Komea harmaa tornipöllö, jonka Al tunnisti kuuluvan Jamesille, lehahti sisälle ja ojensi jalkaansa ja siihen sidottua kirjettä. Alin äiti nappasi kirjeen pöllön jalasta ja lintu lehahti ikkunasta selvästikin tyytyväisenä itseensä.
 Al näki äitinsä ensin silmäilevän kirjeen läpi, minkä jälkeen hänen ilmeensä muuttui tyrmistyneeksi ja hän luki sen uudelleen läpi kuin varmistaakseen, että oli varmasti ymmärtänyt oikein. Äidin kasvoilla seikkaili ensin hämmennyksen, sitten pettymyksen ja lopulta ärtymyksen ilme.
“James Sirius Potter!” hän huusi kirjeelle purkaen turhautustaan, niin kuin kirjeparkaa voisi syyttää lähettäjänsä rikkomuksista.
“Mitä James on nyt tehnyt?” Albus kiirehti kysymään. Äiti ojensi kirjeen hänelle  pukahtamatta sanaakaan. Al hän luki sen isän ja Lilyn kurkkiessa selän takaa.

Heippa vaan kaikki,
Ajattelin ilmoittaa teille, että olen menossa naimisiin tämän viikon torstaina. Tuon kutsun itse vielä tämän päivän aikana ja voitte sitten huutaa minulle.
-James


Al käänsi paperin ympäri etsien lisäselitystä, jota ei kuitenkaan ollut. No, James ei tunnetusti ollut pitkien kirjeiden kirjoittaja, mutta tämä oli häneltäkin melkoisen minimalistinen kirje. Tosin, olihan James Albuksen ensimmäisenä kouluvuotena lähettänyt kotiin yhden rivin pituisen kirjeenkin, jossa oli ilmoittanut Alin ensimmäisestä jälki-istunnosta. Mutta ilmoittaa nyt naimisiin menosta muutamalla vaivaisella rivillä…
“Hänellä on nähtävästi ollut kostea ilta”, Al esitti sitten arvionsa ja viskasi kirjeen huolettomasti pöydälle.
“Todennäköisesti”, Harry myönsi, ”James ei nimittäin selvinpäin ikinä väittäisi menevänsä naimisiin. Hänhän kärsii jonkin sortin sitoutumiskammosta.”
“Sitä paitsi, eihän hän ole tapaillut ketään vakinaisesti Amandan jälkeen”, Ginnykin antoi osansa keskusteluun.
“Ei kyllä olisi ensikerta, kun James ihastuisi ensinäkemältä. Muistatteko vielä sen tivolitytön?” Lily huomautti ja otti kirjeen pöydältä löytääkseen siitä jonkin vihjeen, joka oli päässyt hänen äitinsä ja veljensä silmien ohitse.
“Ihastuminen ja naimisiinmeno ovat kuitenkin täysin eriasioita”, Alin äiti perusteli ja heilautti sauvaansa siten, että teevesi siirtyi hellalle kiehumaan.
“Etkö sinäkin ollut ihastunut isään toisella luokalla ja menitte kuitenkin naimisiin”, Lily kysäisi viattomasti.
“Se oli eriasia”, Ginny sanoi kiireesti.
“Sitä paitsi, pari kuukautta sitten James sanoi olevansa kyllästynyt ihmissuhteisiin. Olivat hänestä ainakin silloin liian monimutkaisia”, hän esitti päättäväisesti kuin se olisi todistanut, että Jamesin kirje oli pelkkää puppua.
“Varmasti ovat, jos ajattelutapa on suora kuin luudanvarsi”, Albus tuhahti.
“Ja aivot tuskin siepin kokoiset”, Lily lisäsi.
“Älkää pilkatko veljeänne ennen kuin hän on paikalla”, Harry kielsi. Samassa se paha, joka mainittiin, ilmiintyi äänekkäästi poksahtaen paikalle.
“Saammeko nyt pilkata häntä?” Albus kysyi isältään, Jamesin sukiessa epäselvää hiuspehkoaan entistä hurjempaan järjestykseen.
“Mitäs täällä taas juonitaan?” veli kysyi katsellen heitä kaikkia vuorotellen odottavasti.
Ginny oli ensimmäinen, joka sai suunsa auki ja asteli poikansa eteen heilutellen uhkaavasti sauvaansa.
“James Potter, viitsitkö ystävällisesti selittää mitä tuo kirje merkitsee?” hän kysyi osoittaen kirjettä Lilyn kädessä kuin se olisi ollut myrkyllinen ja saastainen.
“Juuri sitä mitä siinä lukee, äiti-rakas”, James sanoi hymyillen typerällä tavalla. Albus muisti että tuollainen ilme hänellä oli, kun hän oli tehnyt jotakin itsetuntoaan erityisesti hivelevää.
“James, tämä pila ei ole enää hauska”, isäkin puuskahti.
“Ei se ole pila, isä. Minä menen torstaina naimisiin”, James ilmoitti vakaasti ja ojensi virallisen näköistä kutsukorttia, mutta muut olivat liian järkyttyneitä ottaakseen sen vastaan.
Kun he sitten saivat suunsa vihdoin auki, he alkoivat puhua kaikki toistensa päälle:
“Torstai on ylihuomenna!”
”Milloin muka menit kihloihin?”
“Minä haluan olla morsiusneito!”
“Kenen kanssa?”
“Hei, hei yksitellen”, James nosti kätensä armoa anovasti ilmaan.
“Eli äiti”, James aloitti tyytymätöntä Ginnyä kohti kääntyen, “kiitos huolenpidosta, mutta olen vielä toistaiseksi tietoinen viikonpäivistä. Isä, menin kihloihin eilen kello 16.07, valitettavasti sekunnit eivät tulleet muistiin. Lily, olin aikeissakin pyytää sinua ja Al morsiameni nimi on Annie Holloway.”
Muut huoneessa olijat vetivät kiivaasti henkeä Jamesin sanojen päätteeksi ja alkoivat jälleen puhua yhtä aikaa, kuin eivät olisi enää puhua erikseen.
“Se Annie Holloway, joka johti Kadlein kanuunat viime vuoden liigavoittoon!” Ginny kiljui kauhuissaan.
“Se, joka erosi Kadlein kanuunoista samalla, kun joukkueen valmentajasta!” Lily hihkui innostuneesti.
“Ja aloittaa pian Rapakon palloseuran kapteenina”, Harry muisteli.
“Hänhän on sinua vanhempikin!” Albus järkyttyi.
“Tehän tunnette hänet”, James totesi tyytyväisesti. Al tunsi leukansa tavoittelevan lattiaa. James ei yksinkertaisesti voinut olla tosissaan. Hän ei voinut olla menossa yks kaks naimisiin maan sen hetken suurimman ja puhutuimman huispaustähden kanssa.
 “Ainoastaan yksi korjaus”, James jatkoi, ”hän aloitti joukkueeni kapteenina eilen.”
“Siis kosit häntä tunnettuasi hänet päivän verran?” Harry ällistyi.
“Itse asiassa olin tuntenut hänet neljä tuntia kun kosin”, James tarkensi.
Al näki puhtaan järkytyksen isänsä kasvoilla:
“James, en nauti tästä, mutta isänäsi ja ministeriön työntekijänä minun on pakko kysyä sinulta, mitä sinä olet juonut?“
“En vielä mitään”, James lausui rauhoittelevasti, ”säästelen huomisiin polttareihin.”
Harry kävi huokaisten istumaan.
“James, selitäpä uudestaan. Minä olen liian vanha noin nopeaan tahtiin”, Albus kuuli isänsä sanovan ja vaihtoi hilpeän katseen Lilyn kanssa.
“Selvä, isukki”, James virnisti. ”No, Annie piti joukkueellemme eilen esittäytymistilaisuuden, jonka jälkeen pyysin häntä lähtemään kanssani kermakaljalle. Hän suostui, meillä oli hauskaa, minä kosin häntä ja kävimme ostamassa sormuksen. Siinä se”, James selosti.
“Nyt minun kysymykseni: mitä oikein juotit hänelle?” Albus kysäisi ja James mulkaisi häntä.
“En mitään tai, no, kermakaljaa, mutta entä sitten? Onko niin vaikea uskoa, että hän sattui vain pitämään minusta?” veli kysyi loukkaantuneesti.
“Kyllä!” neljä muuta vastasivat yhteen ääneen.
“Kyllä se on mukavaa, kun perhe tukee kaikessa”, James ironisoi.
“Älä pyydä liikoja”, Lily tokaisi.
“James, eikö asia voi olla niin, että olet toiminut hiukan hätiköidysti”, Ginny yritti sovittelevasti. Albus itse olisi jättänyt sanan hiukan pois lauseesta.
“Ymmärrät kyllä, kun tapaat Annien, äiti. Hän on… ihmeellinen”, James puolustautui unelmoiva ilme kasvoillaan.
“Minä olen tavannut hänet tehdessäni haastattelua Päivän Profeettaan viime syksynä ja hän vaikutti oikein mukavalta, mutta tarkoitin lähinnä, että eikö teidän olisi pitänyt tapailla vähän aikaa ja vasta sitten miettiä…”
 James ei kuitenkaan kuittasi Ginnyn puheet käden huitaisulla.
“Äiti, meistä tuntuu kuin olisimme tunteneet toisemme ikuisuuksien verran. Se on outoa. Hän tietää minun ajatukseni ja minä hänen”, James yritti parhaansa mukaan selittää.
“No, jos olette tunteneet kuin ikuisuuksien verran ei kai muutaman kuukauden odottelu haittaisi mitään”, Ginny vihjaili, mutta James pudisti nauraen päätään.
“Äiti, ei ole mitään syytä. Me rakastamme toisiamme”, James selitti kärsivällisesti.
“James-kulta, rakkaus ei synny päivässä. Se vaatii kuukausia ja vuosia”, Ginny puuskahti.
“Usko nyt, äiti. Meistä tuntuu kuin olisimme tunteneet eliniän ja nyt, suo anteeksi, minun pitää puhua veljelleni”, James tokaisi ja seuraavaksi Albus sai huomata tulleensa raahatuksi Jamesin entiseen huoneeseen.
“Mitä sinä oikein sähläät?” Albus paukautti, kun James sulki oven heidän jäljessään.
“Hmm… Ilmoitan perheelleni naimisiinmenostani?” James ehdotti.
“Nimenomaan, ilmoitat naimisiinmenostasi tytön kanssa, jota emme ole kertaakaan tavanneet ja kahta päivää häitä”, Al puuskahti.
“Ole iloinen, että ylipäätään ilmoitin. Minä en olisi halunnut mitään enempää kuin karata vihille Vegasiin, mutta Annie halusi kunnon häät”, James mumisi nojaillen tyytymättömänoloisena oveen.
“Ja sinä kuuntelit häntä?” Albus hämmentyi. Jamesin päätä sai harvoin käännettyä hänen todella päätettyään jotakin.
“Annie pyysi”, James selitti lyhyesti.
 “Jos en tietäisi paremmin, voisin väittää, että sinä oikeasti välität siitä naisesta”, Al äimistyi.
“Niin minä välitänkin”, James sanoi selvästi kaikesta sydämestään.
Albus tuijotti häntä. James ei ollut tuollainen. Hän ei mielellään myöntänyt välittävänsä tyttöystävistään. Saattoi kehua näiden ulkonäköä, mutta ei ikinä tehnyt tuollaisia tunnustuksia. Ei ainakaan ollut valmis kuuluttamaan tunteitaan koko maailmalle.
“Et sinä voi, olet minun veljeni!” Albus huudahtikin.
James hymyili vinosti:
“Valitan Al, mutta en pidä sinusta sillä tavalla.”
“Hahaa, tosi hauskaa, James”, Al tuhahti ärtyneesti. “Sano nyt asiasi, että pääset takaisin äidin haukuttavaksi. Hän voi hyvällä tuurilla kutsua isoäidinkin tänne.”
“Parempi sekin olisi kuin tuo psykologin leikkiminen”, James mumisi hiljaa siten, että Al vain tuskin kuuli hänen sanansa.
“Al, sinä olet minun bestmanini”, James ilmoitti sitten äkkiä muistaen alkuperäisen asiansa.
“Mitä?” Albus ähkäisi. Isä oli ehdottomasti oikeassa, Jamesilla meni tänään aivan liian lujaa.
“Bestmanini”, James toisti. “Tiedäthän, huolehdit polttarini, katsot etten lähentele liian monia naisia, etten sammu kyseenalaisiin paikkoihin, että löydän ja ehdin häihini seuraavaksi päiväksi…”
“Minä tiedän kyllä mikä bestman on!” Al kivahti.
“Miksi sitten kysyit?” James hämmästeli.
“Tarkoitin lähinnä, miksi minä, eikä joku ystävistäsi?” Albus kysyi kuivahkosti.
“En osannut päättää Burtin ja Henryn välillä ja sinä olit kompromissi”, James selitti olkiaan kohauttaen. Al pärskähti. Olisihan se pitänyt arvata. James tarvitsi häntä aina, kun oli toimitettavana käytännön asioita tai livettävä vastuusta.
“Veli, bestman, psykologi, lapsenvahti, kompromissi”, Albus luetteli turhautuneesti ääneen, “onko lisättävää listaan?”
“Miten olisi poikaystävä?” James ehdotti.
Al kohotti kulmiaan:
“Ai, sinun vai?”
“Ei tietenkään, vaan hänen”, James sanoi ja viittasi entisen huoneensa vastakiillotetusta ikkunasta kadulle, jossa Albuksen tyttöystävä, Nathaniel Montgomery, käveli heidän kotiaan kohti. Tämän nähdessään Albus ryntäsi alakertaan ulko-ovelle.

 Veljensä mentyä James tuhahti dramaattisesti:
“Olisihan se pitänyt arvata, että tytöt asetetaan veljen edelle.”
 Albuksen perään hän vielä huusi:
”Al, saat tuoda häihini seuralaisen, mutta saatte luvan käyttäytyä siivosti!”
 Sitten hän siirtyi takaisin olohuoneeseen, jossa äiti, isä ja Lily oleilivat yhä samoissa asemissa kuin hänen lähtiessään.
“James, tarkalleen ottaen, ketä kaikkia häihisi on tulossa?” isä kysyi hänen saapuessaan takaisin heidän luokseen. Äidin nyrpeästä ilmeestä ja Lilyn innostuksesta James arvasi, että kolmikko oli käynyt vakavan keskustelun hänen häihinsä liittyen hänen ja Alin sananvaihdon aikana.
“Häät ovat minun ja Annien”, James korosti ja näki, että äidin teki mieli sanoa jotain, mutta että tämä hillitsi itsensä vielä viime tingassa, “ja olemme kutsuneet sukulaisia, ystäviä ja paljon muitakin tuttuja. Josta puheen ollen minun täytyy käydä toimittamassa tämä kutsu Amandalle Afrikkaan. En usko, että tuo idioottipöllö löytää häntä häihin mennessä.”
Vanhemmat katsoivat häntä suut auki ja Lily kysäisi heidän puolestaan:
“Aiotko sinä kutsua kaikki entiset tyttöystäväsikin?”
“Vain Amandan. Hän on minun ystäväni”, James selitti. Lily näytti kummastuneelta. No, eihän se mikään ihme ollut. Lily oli nähnyt Amandaa ainoastaan kiihkeissä kohtauksissa Jamesin kanssa, joten miten sisar voisi uskoa, että heidän välillään oli aina ollut paljon enemmänkin kuin yhteiset intressit luutakomeroissa.

“Arvaa, mitä James aikoo tehdä?” Harry kysyi ensitöikseen astuessaan Weasleyden keittiöön ja yllättäen Ronin niin, että tämä kaatoi päiväkahvinsa sanomalehdelle.
“Hmm…”, Harryn ystävä mumisi putsaten kahvitahraa sauvallaan.
“Hän aikoo naida Kadlein Kanuunoiden ex-kapteenin?” Ron ehdotti saatuaan työnsä päätökseen.
“Ei vaan… Mistä sinä tiesit sen?” Harry kummasteli.
“Tiedätkö, minussa on aina ollut ennustajan vikaa”, Ron virnisti,”vaikka sainkin S:n ennustamisen V.I.P:stä.”
 Harry kohotti kulmiaan. Hän tiesi varsin hyvin, ettei Ronilla ollut sen enempää ennustajan lahjoja kuin pakastehernepussilla. Tosin, hän ei kyllä ymmärtänyt, kuinka Ron saattoi tietää asiasta. James oli pyytänyt häntä toimittamaan Weasleyn perheen kutsun, eikä ollut siis itse voinut paljastaa näille mitään tulevasta tilaisuudesta. Ja vaikka Harry tiesikin Ronin olevan Kadlein Kanuunoiden suurimpien fanien kärkijoukossa, hän ei silti uskonut, että tämä olisi erityisen läheisissä väleissä lempijoukkueensa ex-kapteeniin.
“No, tämäkin saattoi helpottaa”, Ron myönsi ja ojensi sivulta kuusi auki taitetun Päivän Profeetan pöydän yli Harrylle. KIHLAT sen otsikko julisti suurin väriä vaihtavin kirjaimin ja Harry näki ilmeisesti Vuotavasta noidankattilasta napatun kuvan, jossa nuori nainen ja mustatukkainen nuorukainen, joka oli helposti tunnistettavissa Jamesiksi, nousivat puoliksi juotujen juomiensa luota kerta toisensa jälkeen käsi kädessä.
“Ei ole totta! Koko maailma on tiennyt ennen minua”, Harry parahti ja lukaisi artikkelin läpi.

 Rakkautta on ilmassa huispauksen saralla, kirjoittaa erikoiskirjeenvaihtajamme Janice Luodiko.
Juuri miehestään Rodney Hollowaysta (24) eronnut jahtaaja ja Rapakon palloseuran nykyinen kapteeni Annie Holloway (22) on löytänyt uuden rakkauden oman joukkueensa sisältä.
 Eilen alkuillasta Vuotavan noidankattilan asiakkaat saivat todistaa varsin erikoisen kohtauksen. Matami Kellovietto kuvailee tapahtumia näin:
 “Voi, olin siinä nauttimassa päivittäistä annostani tuliviskiä, parantajan määräyksestä luonnollisesti - minulla kun on tuo reumatismi, joka vaivaa - kun ne kaksi saapuivat. Juttelivat kovin vilkkaasti ja istuivat aivan viereeni. En tietenkään tapaa salakuunnella ihmisiä, mutta he eivät vaivautuneet hiljentämään ääntään niin etten voinut olla kuulematta. He puhuivat aluksi huispauksesta ja siinä vaiheessa minä ymmärsin, että molempien kasvot näyttivät tutuilta. Enpä niitä silloin tunnistanut mutta nyt olen ehdottoman varma, että kyseiset henkilöt olivat Annie Holloway ja James Potter. Voi, mutta ei siinä kaikki. Puolikkaan kermakaljan kohdalla he olivat jo käsitelleet huispauksen ja molempien lyhyen elämänkerran. Se salskea nuorukainen kertoili vitsejä, joille nainen nauroi. Tämän jälkeen mies vakavoitui ja kysyi äkisti haluaisiko nainen mennä kihloihin hänen  kanssaan. Ensiksi nainen näytti yllättyneeltä, mutta vastasi sitten myöntävästi. Tämän jälkeen he lähtivät käsi kädessä varmaankin sormusta ostamaan.”
 Tämä huhu romanssista Kadlein kanuunoiden voiton mahdollistaneen kapteenin ja kuuluisan pimeyden lordi Voldemortin kukistaneen Harry Potterin esikoispojan välillä sai vahvistuksen Karaattikivet ja korut liikettä pitävän herra Zaditzen Jacobsin lausuman myötä:
“Ei sellaisia kiviä kenelle tahansa osteta.”
Herra Jacobs niinikään oli tunnistanut parivaljakon huispauksen yhteydestä ja myönsi myyneensä miehelle erään liikkeensä kalleimmista sormuksista.
 Toimittajamme ei tavoittanut Annie Hollowayta taikka James Potteria (19) kommentoimaan tapahtunutta, mutta sen sijaan nuoren huispaajattaren entinen aviomies Rodney Holloway suostui toteamaan lehdellemme seuraavasti:
“Jaa, että menee Annie kihloihin. No, mikäs siinä. Veikkaanpa vaan että se poika saa kokea elämänsä pettymyksen.”
 Pienen maanittelun jälkeen tämä charmantti herrasmies suostuu tarkentamaan:
“Annie on hieman sekaisin tämän kaiken jälkeen ja yksinäisyydessään tarttuu ensimmäiseen oljenkorteen.”
 Annie ja Rodney Hollowayn myrskyisä avioliitto samoin kuin Annien työ Kadlein kanuunoiden kapteenina loppui tiettävästi viime tammikuussa. Lehtemme toivoo, ettemme joutuisi seuraamaan toista eroa hänen taholtaan enää tämän vuoden aikana.


Harry laski Profeetan huokaisten takaisin pöydälle. Hän oli päättänyt ettei ryhtyisi moralisoimaan poikaansa, vaikka juuri sillä hetkellä hänen oli kovin vaikeaa käsittää tämän käytöstä. James ei tunnetusti ollut erityisen harkitsevainen, mutta tämä oli häneltäkin nopeaa toimintaa.
“Se on siis totta, eikä potaskaa?” Ron kysäisi ja Harry nyökkäsi turtana.
“Ai, ajattelin että se olisi keksitty, kun kirjoittajakin on Rita Luodikon veljentytär…”
“James pyysi antamaan nämä sinulle”, Harry sanoi hajamielisesti ja kaivoi poikansa hänelle uskomat kutsukortit esiin. Ron katsoi niitä vähintään yhtä kauhistuneena kuin Harry itsekin oli ollut kuullessaan Jamesin avioitumisaikeista.
“Siis sinun poikasi James aikoo oikeasti naimisiin Annie Hollowayn kanssa?” Ron kysyi hitaasti kuin koko tilanteen järkyttävyys olisi vasta alkanut valjeta hänelle.
“Sanos muuta”, Harry huokaisi väsyneesti. “Häät ovat torstaina ja hän tuo morsiamensa tänään näytille. Alan olla pikkuhiljaa varma siitä, että sen pojan kasvatuksessa on mennyt jotain pahasti pieleen.”
“Minä olisin voinut kertoa tuon kymmenen vuotta sitten, kun hän juotti kaikille sitä kaljuuslitkua äidin syntymäpäivillä”, Ron mutisi. Tuon tilanteen muistaminen ei mitenkään parantanut Harryn mielialaa.
“Eli olen sinusta epäonnistunut isänä?” hän kysyi masentuneeseen sävyyn.
Ron kohautti olkiaan:
“Ajattele positiivisesti. Al ja Lily vaikuttavat melkein ihmisiltä.”
“Sinä et olekaan se joka asuu heidän kanssaan”, Harry mumisi kärttyisästi.
“Sitä paitsi, sinun jälkikasvusi ei ole ainoa, joka tekee harkitsemattomia päätöksiä”, Ron murahti ja taitteli lehden tiukkaakin tiukemmaksi kasaksi pöydän kulmalle.
“Ai, kuulinkin siitä Rosen ja Scorpiuksen jutusta”, Harry sanoi olkiaan kohauttaen.
“Rosen ja Malfoyn jutusta”, Ron korjasi automaattisesti.
“Minä en ymmärrä, mikä näitä nykypäivän teinejä vaivaa. Ensiksi Teddy ja Victoire menevät hankkimaan tripla-L:n pelkkinä koltiaisina, sitten minun muksuni päättää kihlautua Malfoyn kanssa ja sinun poikasi päättää tuosta vaan mennä naimisiin”, hän jatkoi.
“No, sinä ja Hermione ette olleet kuin vuoden Rosea ja Scorpiusta vanhempia, kun menitte kihloihin”, Harry muistutti, vaikka muuten olisikin voinut yhtyä Ronin mielipiteeseen, että tällä sukupolvella oli joko liian suuri halu kasvaa aikuisiksi hetkessä tai aivan vääristyneet arvot, mitä parisuhteeseen tuli.
“Jos nyt tässä aletaan käymään läpi sitä mitä kukakin teki ja missä vaiheessa niin, ette sinä ja Ginnykään…”, Ron aloitti ja Harry viittoi hänet kiireesti vaikenemaan, kun kuuli lapsi joukon kulkevan keittiön ohitse olohuonetta kohden. Mukana oli myös hänen tyttärensä, jonka hän ei todellakaan halunnut kuulevan kaikkia yksityiskohtia hänen ja Ginnyn suhteen varhaisilta ajoilta.

 Olohuoneeseen raahautunut kolmikko Lily, Karen ja Hugo odottivat aivan erityistä vierasta, sillä Hugon Durmstrangista saaman ystävän, Alexin, oli tarkoitus saapua Weasleylle vielä sen päivän aikana. Keith olisi ollut mielellään mukana, mutta hänen uusi kesätyönsä oli riistänyt häneltä Lilyn harmiksi melkein kaiken vapaa-ajan. Ilmeisesti Keith kuitenkin viihtyi työssään, sillä hänellä oli kenties isänsä perintönä tullut intohimo kirjoittamiseen.
“Kuule, milloin se kaverisi Alex tulee?” Karen kysyi Hugolta ties monettako kertaa sen iltapäivän aikana ja roikkui kärsimättömänä huoneen ikkunassa, josta näkyi kadulle. Lily nauroi hänelle ja totesi sitten serkulleen:
“Karen on vakuuttunut siitä, että ulkomaalaiset pojat ovat paljon paremmannäköisiä ja mukavampia kuin englantilaiset.”
“He ovat”, Karen ilmoitti kaikella arvokkuudella, joka hänellä oli jäljellä ikkunalasiin työnnetyn nenän jäljiltä. Hugo vain hymyili sanomatta mitään.
 
Tunteja kului ilman, että Hugon vieraasta kuului hiiskahdustakaan. Ilta alkoi jo hämärtää ja Lily ja Hugo olivat aloittamaisillaan kolmannen erän velhoshakkia, kun ikkunaruutua vasten nuokkunut Karen havahtui.
 “Hei, nyt näen jonkun”, Karen sanoi äkkiä ja avasi ikkunan, jotta saattoi kurottautua pidemmälle. Lily joutui tarttumaan kiinni hänestä, ettei hän oli tipahtanut kukkapenkkiin pää edellä.
“Se onkin vain joku tyttö”, Lilyn ystävä ilmoitti pettyneesti kömpien pois ikkunasta. Hugo sen sijaan ryntäsi välittömästi ovelle.
“Mikä hänelle tuli?” Karen kysyi ja katsoi Lilyä.
Sama ajatus iski molempien tyttöjen mieleen ja he ahtautuivat toisiaan tönien ikkunaan ja kohtasivat odottamattoman näyn, kun katuvalojen heikossa valaistuksessa näkyvä tyttö ryntäsi kiljuen halaamaan Hugoa, suudelmien kera.
“Luulinkin että se oli vain ranskalainen tapa”, Karen heitti nähdessään noiden kahden vaihtavat suudelmat, jotka olivat ehdottomasti liian kiihkeitä ainoankaan kulttuurin tervehdyksiksi.
“Mennään”, Lily ehdotti ja huomasi äänensä kuulostavan jollakin tapaa oudolta.
He astelivat ovelle vastaanottamaan Hugoa ja tämän ystävätärtä Alexia. Lily huomasi olevansa vihainen Hugolle. Olihan tuollainen aika likainen temppu. Koko ajan poika oli puhunut joko ystävästä tai Alexista antamatta pienintäkään viittausta siihen, että tämä olisi voinut olla tyttö. Lilyä kismitti jostakin syystä tavattomasti, kun Hugo astui tytön kanssa heidän eteensä.
“Lily, Karen, tässä on Alexandra”, serkku esitteli.
“Voitte sanoa Alex”, tyttö lausui vahvalla Itä-Eurooppaan viittaavalla aksentilla ja ojensi kätensä. Karen tarttui siihen sillä välin, kun Lily vilkaisi tyttöä ensimmäistä kertaa kunnolla.
 Hän oli ruumiin rakenteeltaan pieni ja hintelä, varmaankin melko lailla Lilyn kokoinen. Hänen ihonsa oli arktisen kalpea, kermansävyinen. Hiukset olivat hieman yli olkapään ulottuvat ja tulipunaiset. Silmät olivat tummaa harmaansävyä ja kasvot hienoisesti sydämenmuotoa jäljittelevät. Lilyn täytyi myöntää, että hän oli oikein sievä.
 Kun Hugo saattoi Alexin matkalaukkuineen sisään, Karen kumartui Lilyn puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa:
“Huomasitko, kuinka paljon hän muistuttaa sinua?”
« Viimeksi muokattu: Marraskuu 15, 2008, 13:15:27 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 93: Amanda ja Annie

 “Al, olet jo melkein seitsemäntoista, kyllä sinäkin voit ottaa yhden“, James sammalsi oman yhdennentoista tuliviskilasillisensa jälkeen. Al pudisti päätään. Jonkun piti pysyä selvänä, että polttariporukka saataisiin vielä ulos Kolmesta luudanvarresta.
 Nuori tarjoilijatar heitti epätoivoisia katseita Aliin, kun James ystävineen tilasi vielä yhdet tuliviskit. He olivat tosin jo sen verran humalassa, että tilauksen kirjaimet eivät tahtoneet pysyä järjestyksessä. Paikalle oli kerääntynyt Jamesin ystäviä Tylypahkan ajoilta, joukkuelaisia, joitakin tuiki tuntemattomia, sekä Amanda Blake afrikkalaisen miesystävänsä  Tuamangulukan kanssa.
 Amanda oli porukasta ainoa Albuksen lisäksi, joka näytti olevan tolpillaan pysyvässä kunnossa. Ehkä hän oli seurueen ainoana naisena päättänyt kampeutua majataloonsa miehiä paremmassa kunnossa tai sitten hänestä oli vain hauskempaa seurata muiden toilailuja selvin päin.
 Neiti Blaken tummansininen katse seurasi kuinka hänen nykyinen ja entinen poikaystävänsä kapusivat pöydän päälle ja alkoivat duetoimaan maailman surkeinta versiota Luutajengin kappaleesta ”Peikon nyrkistä turpaan”. James ei ollut normaalistikaan kummoinen laulaja ja humalassa kovin harvat ominaisuudet paranivat, kun taas Tuamangulukan englannin taito oli vähintäänkin vajavainen, eikä hän edes tuntenut kyseistä kappaletta, mutta säesti kuitenkin kunniakkaasti Jamesia.
 Amanda pyöritteli päätään itsekseen, eikä Al voinut olla ajattelematta että edellisenä vuonna tähän aikaan tuo tyttö oli viettänyt suurimman osan vuorokaudesta hänen veljensä luutakomerollisessa yksiössä. Albuksella oli aina ollut tiettyjä vaikeuksia ymmärtää veljensä naissuhteita. Viimeisimpänä niistä oli tämä yllättävä avioitumisaikomus Annie Hollowayn kanssa. Mutta silti eniten päänvaivaa hänelle oli aiheuttanut veljensä ja Amanda Blaken välinen suhde.
 Amanda oli ensiksi ollut Jamesille tyttöystävä ja eroamisen jälkeen heistä oli tullut yllättäen ystäviä. Sittemmin he olivat alkaneet seurustella uudelleen ja lopettaneet Amandan löydettyä kutsumuksensa Afrikasta. He olivat eronneet jokseenkin vaikeissa olosuhteissa, ainakin James oli vaikuttanut melkoisen masentuneelta useamman kuukauden ajan. Mutta nyt he näyttivät kumpikin löytäneen onnensa erossa toisistaan ja olivat jälleen ystäviä. Albus päätteli, ettei tämä omituinen kuvio yksinkertaisesti ollut hänen käsityskykynsä rajoissa.
 Samassa James oli kyllästynyt lauluesitykseensä ja julisti nyt hengästyneellä haparoivalla äänellä:
”Ystävät, sammuneet, ihanat naiset ja Al, mahtavaa, että olette täällä todistamassa viimeistä ehtoollistani. Näin päättää villit poikamiespäivänsä tämä miehistä parhain. Hyvästi Carrie, hyvässti Miley, hyvähsti Henrietta…”
”Jos aiot luetella nuo kaikki olemme täällä vielä huomenillallakin eikä se silloin ole enää edes tarpeen”, Al huomautti viileästi, mutta James jatkoi maljojen kohottelua entisille tyttöystävilleen muiden seuratessa hänen malliaan, kunnes tarjoilijatar lopulta ilmoitti, että kello oli niin paljon ettei vahvoja juomia enää tarjoiltu. Kuului epämääräistä mutinaa lähinnä Jamesin ja Tuamangulukan taholta. Muut juhlijat olivat joko lähteneet nukkumaan koteihinsa tai vaihtoehtoisesti sammuneet pöydille. Esimerkiksi Jamesin ystävä Burt kuului jälkimmäiseen joukkoon.
 Al yritti komentaa Jamesia kampeamaan itsensä ylös, mutta tämä ei ollut kuulevinaan vaan jatkoi tyhjän lasinsa kohottelua.
”…hystävsti tivolityttö, hyvästähästi Kelly ja hyv- no, se sana Amanda”, James lopetti listaamisensa ja kurottautui taputtamaan Amandaa isällisesti olalle - sillä seurauksella että tipahti baarijakkaralta nurinniskoin lattialle. Albus kumartui nostamaan hänet jotenkuten tolpilleen ja tuli mielessään siihen tulokseen, että nämä polttarit saivat riittää tältä osalta.

 ”HERÄTYS!” ääni tuntui räjähtävän Jamesin korviin ja hän tunsi tipahtavansa lattialle. Nuorukainen sai silmänsä vaivoin auki ja huomasi makaavan lapsuudenkotinsa olohuoneen lattialla. Äiti seisoi oviaukossa tuimannäköisenä.
”Vaikka en ollutkaan samaa mieltä naimisiinmenostasi, en silti anna sinun myöhästyä ja tuottaa pettymystä tulevalle vaimollesi ja vieraillesi”, Ginny Weasley ilmoitti esikoispojalleen vaivautumatta hiljentämään ääntään.
”Minä en halua naimisiin”, James ulisi ja yritti kaivautua maton alle kuin käyttääkseen sitä peittona, mutta äiti oli taipumaton ja nyki häntä hereille niin kauan kunnes hän lopulta nousi. James istuutui sohvalle, josta oli hetkeä aiemmin noussut ja hänen päänsä sisällä tuntui hakkaavan vähintään kymmenen pientä vasaraa,  joiden aikomus oli ilmeisesti kaivautua läpi hänen kallostaan.
”Olisi syytä haluta, sillä häät alkavat viiden tunnin kuluttua”, Ginny totesi viileästi. Varmistuttuaan että James ei enää yrittäisi painua nukkumaan, hän lähti keittiöön valmistamaan aamiaista. James jäi yksin krapulaisen olotilansa kanssa ja hänen päähänsä hyökkäsivät mitä huolestuneet ajatukset.
Miksi minä olen menossa naimisiin? Tämä on hulluutta, en minä koskaan edes suunnitellut tällaista! En Amandankaan kanssa ja hänen kanssaan me olimme sentään yhdessä kolme vuotta. Enhän minä ole edes tuntenut Annieta edes viikkoa!
 Kun James oli ensi kerran tavannut Annien, hän oli tuntenut välittömästi olevansa myytyä miestä. Realisti olisi huomauttanut, että James oli ihastunut Annien lehtienpalstoille sopivaan ulkonäköön, mutta James ei itse aivan allekirjoittanut tätä. Toki Annie oli hyvin sievä, kauniskin jopa, mutta ei varsinaisesti perinteisintä Jamesin sytyttävää naistyyppiä. Hän oli aina ollut sitä paitsi enemmän mieltynyt blondeihin kuin brunetteihin.
 Mikä Jamesin oli sitten saanut kiinnostumaan? Oliko hän halunnut selvittää, millainen todellisuudessa oli nainen, joka oli esiintynyt muutaman viime vuoden ajan erilaisten lehtien kansilla tiiviisti kuin hän olisi olut vakiokalustoa? No, Jamesin uteliaisuuden tuntien tämäkin vaihtoehto olisi ollut erittäin mahdollinen. Kuitenkin James ei ollut erityisen julkisuudenhakuinen, sillä isänsä vuoksi hän oli joutunut jo pikkulapsesta ylenmääräisen huomion kohteeksi lehdistön taholta, minkä vuoksi hänen olisi luullut välttävän juuri Annien kaltaisia ystävättäriä, joiden kanssa eläminen olisi yhtä Profeetan sivuilla tanssahtelua.
 Romantikko olisi voinut väittää, että kaksi sukulaissielua oli löytänyt toisensa, mutta sellaisen myöntäminen olisi käynyt Jamesin miehisyyden päälle. Hän ei kuitenkaan osannut selittää sitä mitä Annien kanssa oli tapahtunut millään muulla tavalla. Hän oli vain saanut päähänsä pyytää tätä ulos ja olikin huomannut, että heillä kahdella oli muutakin yhteistä kuin intohimo huispaukseen. Oli ollut outoa kuunnella toisen suusta tulevia lauseita, jotka olisivat sopineet myös hänen omaan suuhunsa. Yhteisymmärrys oli kuitenkin ollut alusta asti välitön.
 James huokaisi ääneen. Hän ei voinut käsittää itseään. Toki Jamesin täytyi myöntää, ettei häntä oltu pilattu sellaisilla hyveillä kuin kärsivällisyys tai harkitsevaisuus, mutta ei hänelläkään nyt sentään ollut tapana ehdotella naimisiin menoa ihmiselle, jota ei tuntenut lainkaan. Se oli kuin jostakin typerästä rakkauskomediasta, eikä siinä ollut lainkaan järkeä. Ei silti, James oli tehnyt elämässään moniakin asioita, joita ei voinut kuvata adjektiivilla ”järkevä”.
 James alkoi hiljalleen vakuuttua, että oli tekemässä elämänsä suurinta virhettä, kun pahoinvoinnin aalto kulki hänen suolistonsa läpi kahvin hajun työntyessä sieraimiin. Kun James oli huuhdellut kasvonsa kymmeneen kertaan kylmimmällä vedellä, jota heidän kylpyhuoneestaan oli saatavilla, hän raahautui keittiöön muiden ihmeteltäväksi. Itse asiassa paikalla olivat enää äiti ja Al. Isä oli luvannut käydä tarkistamassa, että hääpaikka olisi siinä kunnossa, että häät nyt ylipäätänsä saatettiin järjestää. Lily taas oli (yllättäen) mennyt Keithille ja tulisi häihin yhtä matkaa poikaystävänsä kanssa.
 Ginny tönäisi tuoremehukupin hänen eteensä. Äiti oli jo pukeutunut häitä varten. Tulipunaiset hiukset oli koottu taidokkaalle nutturalle niskaan ja kasvoihin oli sipaistu kevyt kerros meikkiä. Hänen juhlakaapunsa oli samaa vihreän sävyä kuin isän ja Albuksen silmät.
 Äiti ilmoitti menevänsä katsomaan kuinka isä pärjäsi ja valtuutti Albuksen katsomaan Jamesin perään. Veljesten jäätyä kahden James avasi lopultakin suunsa. Vaikka hänet oli normaalisti vaikea saada hiljenemään, tänään tuntui siltä että James Potterin suu oli sanoista tyhjä.
”Hae Amanda tänne”, James sai kähistyä karhealta kurkultaan.
Al katsoi häntä kummissaan:
”Hmm… En tiedä muistatko, mutta morsiamesi nimi on Annie.” 
”Ei, kun tarvitsen Amandan tänne”, James vänkäsi ja hörppäsi appelsiinimehua. Kuinka sekin saattoi maistua mitä pahimmalta myrkyltä?
”Siis sinä haluat hääpäiväsi aamuna, että minä haen sinun entisen tyttöystäväsi tänne?” Albus varmisti vielä.
”Tee se nyt vain”, James murahti ja joi toisen kulauksen keltaista litkua, joka maistui pahemmalta kuin Luuran-Koko, jota James oli pariin otteeseen elämässään joutunut nauttimaan. Al lähti, vaikka silmäsikin veljeään kulmat koholla mennessään. James ei välittänyt hänen ilveilystään, sillä hän tiesi että Amandan rauhallisuus ja järkevyys oli se, mitä hän juuri nyt kaipasi. Amanda kyllä ymmärtäisi miltä Jamesista tuntui. Se oli aina ollut parasta heidän seurusteluaikanaankin, hän oli aina voinut luottaa siihen, että jos hän itse oli ollut hukassa, Amanda oli tiennyt miten piti jatkaa.
 Hetken James jo toivoi, että nämä häät olisivat olleetkin hänen ja Amandan, mutta hän puisti ajatuksen päästään. Hänellä oli ollut hyviä aikoja Amandan kanssa, eräitä elämänsä parhaita, mutta enää asia ei ollut niin.
 Aivan heidän suhteensa alussa kyse oli ollut ihastuksesta. Hehän olivat olleet vasta kolme-, neljätoistavuotiaita aloittaessaan seurusteluaan. Kun James oli sitten jättänyt Amandan ryhdyttyään seurustelemaan Kellyn kanssa, hän oli huomannut kuinka paljon enemmän kuin jokin epämääräinen luutakomeroseuralainen Amanda olikaan hänelle ollut. Palattuaan yhteen Jamesin ja Amandan välinen tunne oli ollut rakkaus. Se oli ollut ihastumista ja ystävyyttä sekaisin. Siitä suhde oli kehittynyt jatkuvasti siten, että luutakomeroissa oleilu oli vähentynyt ja puhuminen taas lisääntynyt. Heistä oli tullut ennen kaikkea ystäviä. Hiljalleen ihastus ja rakastuminen hänen ja Amandan väliltä olivat kuolleet pois.
 Niin kliseinen ja inhottava kuin sanonta ”kasvettiin erilleen” olikin, juuri niin heille oli Amandan kanssa käynyt. He olivat aikuistuneet ja oppineet tulemaan toimeen omillaan. He olivat kumpikin löytäneet elämälleen erilaisen tarkoituksen eri puolilla maailmaa. He olivat tulleet onnellisiksi erikseen. Ja nyt, hetkellä, jolloin James oli tekemässä erään elämänsä suurimmista asioista, hänen pitkäaikainen tyttöystävänsä, entinen rakastettunsa, mutta ennen kaikkea läheisin ystävänsä Amanda Blake oli se, jonka hän tarvitsi vierelleen.

 Amanda oli yllättynyt saatuaan pöllön Jamesin morsiamelta heti aamutuimaan. Tämä oli pyytänyt häntä kirjeessään saapumaan kartanolle, jossa juhlat järjestettiin. Annie halusi kuuleman puhua hänen kanssaan. Amandalla oli hassu tunne, ettei se merkinnyt mitään hyvää.
 Hän saapui hääpaikalle yhdeksän aikaan. Häiden oli tarkoitus alkaa kahdelta iltapäivällä, mutta järjestelyt olivat vielä täydessä käynnissä. Amanda näki Jamesin isän, herra Potterin, rauhoittelevan hysteeristä cateringnoitaa, joka näytti olevan itkuun purskahtamaisillaan jostakin Amandalle tuntemattomasta syystä.
 Hän kysyi eräältä koristelijalta tietä morsiamen pukeutumishuoneelle ja tämä neuvoi hänet toiseen kerrokseen portaikon vierestä lähtevän valkean käytävän viimeiselle ovelle. Amanda koputti ja äkkiä kaikki iloiset kikattelevat äänet katosivat huoneesta kuin veitsellä leikaten. Ovi avautui ja vanhempi tummanruskeaan, ammattitaitoisesti leikattuun juhlakaapuun pukeutunut noita avasi oven.
”Niin?” hän kysyi arvioivaan sävyyn. Amanda arveli että tässä saattoi olla morsiamen äiti.
”Huomenta. Olen Amanda Blake. Morsian pyysi minua käymään”, Amanda esittäytyi, vaikka tunsikin olonsa erittäin vaivaantuneeksi.   
 Naisen ilme synkkeni ja kulmat rypistyivät. Sävy oli tyly, kun hän kehotti Amandaa astumaan sisään. Amandan huonot aavistukset vain vahvistuivat, kun jokainen huoneessa olija, hiusvelhoa lukuun ottamatta, tuijotti häntä vihaisesti kuin hän olisi tehnyt jotakin äärimmäisen pahaa.
 Amanda katsoi Annieta kohti. He olivat tavanneet vain pikaisesti edellisenä päivänä hänen ja Tuamangulukan saapuessa iltapäivällä Jamesin asunnolle tervehtimään tulevaa hääparia, mutta nainen oli vaikuttanut oikein mukavalta. Nyt hänen ilmeensä oli kuitenkin kylmä ja silmissä näytti loistavan viha ja kateus hänen katsoessaan Amandaan.
”Äiti, Carrie, Erika, jättäisittekö meidät?” Annie sanoi katsoen koko ajan Amandaan. Hänen äitinsä ja kaksi nuorempaa naista, joista toinen Amanda tunnisti Carrie Gibsoniksi, tekivät lähtöä. Amanda ja Carrie olivat olleet samalla luokka-asteella ja tuvassakin kouluaikana. Hassua, ettei Amanda ollut koskaan kouluaikana älynnyt yhdistää Carrietä tähän kuuluisaan huispaajattareen. Hän hieman epäili ettei Jameskaan ollut tiennyt Carrien olevan Annien sisar, sillä, mikäli Amanda oikein muisti, Carrie oli ollut ensimmäinen tyttö, jonka kanssa James oli mennyt luutakomeroon.
Carrien, Annien äidin ja Erika-nimisen naisen mentyä huoneeseen morsiamen seuraksi jäivät vain Amanda ja hiusvelho, joka vaikutti siltä ettei nähnyt tai kuullut muuta kuin työnsä kohteen, Annien hiukset.
 Amanda katsoi tuolilla valkoiseen aamutakkiin pukeutunutta Annieta. Tämä oli häntä muutaman vuoden vanhempi ja (vaikka sitä oli naisen istuessa vaikea sanoa) noin kaksi tuumaa pidempi. Annien silmät olivat vihertävänruskeat ja ovaalin muotoiset. Hänen hiuksensa olivat suklaanruskeat, tosin kesän ulkoilmassa oleskelu oli maalannut niihin muutaman vaaleamman raidan. Hänen urheilullinen ulkomuotonsa paistoi valkoista froteeta olevan kylpytakinkin läpi.
 Nainen katsoi Amandaa pitkään ja arvioiden. Ainoa ääni, joka kuului, oli hiusvelhon mumisevien loitsujen joukko, jolla hän yritti asetella jokaisen kutrin haluamaansa muotoon.
Lopulta yllättäen kuin tykin laukaistu kysymys putkahti Annien huulilta:
”Oletko rakastunut Jamesiin?”
Amanda oli purskahtaa nauruun. Hän oli ehtinyt jo huolestua, että kyseessä oli jotakin vakavampaa. Mutta kyseessä olikin vain vanha kunnon mustasukkaisuus.

Annie katsoi Amanda Blakea. Tämä oli jo pukeutunut  taivaansiniseen lyhythihaiseen juhlakaapuun, jonka etumuksessa oli pieniä valkoisia helmikirjailuja. Vaaleat hiukset roikkuivat huolettomilla kiharoilla näyttäen yhtä aikaa rennoilta ja huolitelluilta. Pitikö naisen hymyilläkin niin kauniisti? Annie tunsi itsensä kovin pieneksi ja nuhjuiseksi istuessaan siinä kuluneessa froteisessa kylpytakissa sulhasensa entisen tyttöystävän edessä.
”Sinä tiedät että minä ja James seurustelimme pitkään”, Amanda aloitti naurunsa lopetettuaan. Kolme ja puoli vuotta, James oli kertonut. Entä kuinka kauan Annie oli tuntenut Jamesin? Kolme ja puoli päivää!
”…me olemme kokeneet kaikenlaista yhdessä…”, Amanda jatkoi.
 James oli kertonut, että he olivat seikkailleet yhdessä Amandan kanssa kouluaikoina ja että Amanda oli ollut Jamesin tukena hänen ollessaan riidoissa erään parhaimman ystävänsä kanssa. Entä mitä hän ja James olivat kokeneet yhdessä? Kahdet huispaustreenit ja sormuskaupassa käynnin!
”…ja olemme rakastaneet toisiamme.”
 Siinä se oli. Rakastaneet. Mutta rakastivatko he vieläkin? Sen Annie halusi epätoivoisesti tietää. James saattoi olla yhä rakastunut Amandaan ja Annie kyllä kestäisi sen, sillä hän tiesi, että yksipuolinen rakkaus kyllä kuolisi ennemmin tai myöhemmin. Mutta hänen täytyi saada varmuus, tieto siitä, että James ei ainakaan saisi kaikua mahdollisiin yhä elossa oleviin tunteisiinsa.
 Annie ei varsinaisesti ollut sitä ihmistyyppiä, joka tuosta vain ryntäsi alttarille. Itse asiassa hänellä ei ollut aavistustakaan miten tähän tilanteeseen oli päädytty. Hän oli normaalisti sangen jalat maassa pitävä tyyppi, eikä sortunut tällaisiin hetken hullutuksiin, mutta jokin Jamesissa oli saanut hänet muuttamaan tapojaan.
 Edellisen avioliittonsa Annie oli solminut aivan toisenlaisessa yhteydessä. He olivat tunteneet hänen miehensä kanssa useamman vuoden ja olivat tapailleetkin pitemmän aikaa. Kuten päätellä saattoi, se ei kuitenkaan ollut johtanut erityisesti minnekään. Heidän yhdessäolonsa Rodneyn kanssa oli ollut järkevää kaikkien, etenkin joukkueen kannalta. Sen olisi pitänyt olla kaiken järjen mukaan kerrassaan toimiva liitto, mutta toisin oli käynyt. Jos Annie oli jotain oppinut tuosta edellisestä avioliitostaan, niin ehkä sen, että järkeä näihin asioihin oli turha sotkea.
 Ehkä hän juuri siksi oli nyt menossa parin päivän varoitusajalla naimisiin Jamesin kanssa. Hänellä ei ollut aavistustakaan mihin tämä kaikki johtaisi ja se pelotti häntä. Samalla se tietynlainen vaara ja arvaamattomuus, jota James Potter tarjosi, oli hänelle jotakin aivan uutta. Samoin oli se omituinen tuntemus, joka syntyi kun he puhuivat keskenään. Oli outoa olla niin täydellisen samalla aaltopituudella toisen ihmisen kanssa.
”Mutta rakastatko häntä vielä?” Annie jankkasi.
Amanda katsoi häntä säälien.
”Rakastan kyllä, mutta en sillä tavalla kuin luulet. Hän on minun paras ja rakkain ystäväni, mutta en ole ollut rakastunut häneen enää reiluun vuoteen”, toinen nainen kertoi.
 Ovelta kuului koputus ja Amanda kiiruhti avaamaan.
 Annie kuuli Jamesin veljen, Albuksen, äänen:
”Hei Amanda, kuulin miesystävältäsi, että olet täällä. James lähetti minut, hän kuulemma tarvitsee sinua…”
 Annie tunsi kyynelten sumentavan näkökenttänsä, ja hän ponkaisi ylös tuolilta kaataen hiusvelhon selälleen. Hän tempaisi puolisokeana hääpukunsa henkarista ja heitti sen Amandaa kohti.
”Siinä, ota se! Kuulitko, James tarvitsee sinua!”
”Menkää hetkeksi”, Amanda sanoi rauhallisesti hiusvelholle ja johdatti tämän Jamesin veljen mukana käytävään. Kuinka Amanda Blake saattoi olla niin rauhallinen samalla, kun Annie itse oli aivan hysterian partaalla? Hän ei ymmärtänyt kuinka jokin saattoi tehdä näin kipeää. James tarvitsi toista naista, ei häntä ja se sattui häneen enemmän kuin yksikään kirous ikinä. Hän purskahti hysteeriseen itkuun ja painui takaisin tuolilleen istumaan painaen kasvot käsiinsä.
 Amanda asteli hänen luokseen ja sanoi hiljaisella äänellä:
”James rakastaa sinua.”
Annie nauroi katkerasti:
”Siltä todellakin kuulostaa.”
”Eilen, kun hän vietti polttareitaan ja oli jo hirvittävässä humalassa, hän jätti hyvästejä entisille tyttöystävilleen”, Amanda kertoi vakavaan sävyyn.
”Varmaan muisteli jokaisen luutakomeroseikkailun oikein lämmöllä”, Annie piikitteli ja yritti pyyhkiä kasvonsa kämmenselkään. Amanda tarjosi hänelle nenäliinan käsilaukustaan ja Annie tunsi vihaavansa Amandan täydellisyyttä yhä enemmän. Kuinka hän ikinä pärjäisi tuollaista tyttöä vastaan?
 ”Varmaankin, mutta hän hyvästeli heidät kaikki sinun vuoksesi. James ei varsinaisesti koskaan ole ollut yhden naisen tyyppiä. Meidän seurusteluaikanammekin hän erehtyi silloin tällöin suutelemaan jotakuta toista. Opettelin antamaan anteeksi, koska tiesin että hän vain on sellainen. Mutta nyt hän todella hyvästeli heidät ja kaikki muutkin naiset maailmassa, sillä hän haluaa omistautua vain sinulle. Hän haluaa sinut.”
 Amanda sanoi sen niin yksinkertaisesti ja rehellisesti. Saattoiko se olla jopa totta?
”Mutta hän haluaa sinut nyt sinne”, Annie yritti vielä vaisummin.
”Todennäköisesti hän tarvitsee jonkun pitelemään päätään vesisaavin yllä, kun antaa ylen”, Amanda vitsaili ja Annie hymyili hieman.
”Taidan olla typerä”, hän sanoi niiskaisten vielä kerran.
”Et yhtään sen typerämpi kuin muutkaan morsiamet hääpäivänsä aamuna”, Amanda totesi lempeästi ja asetti Annien hääpuvun takaisin henkariin.
Annie nousi ja ojensi kätensä hänelle.
”Kiitos ja anteeksi”, hän sanoi Amandan puristaessa hänen kättään.
Amanda hymyili salaperäisesti ja lausahti hänelle:
“Teillä taitaa olla Jamesin kanssa yhteistä enemmän kuin uskotkaan.”
“Mitä tarkoitat?”
Amanda puisteli nauraen päätään.
“Hänellä on sama tapa liittää anteeksipyyntö kiitokseen. Mutta nyt minun täytyy mennä katsomaan, että hän saa raahattua krapulaisen ruumiinsa alttarille asti.”
Annie nyökkäsi ja istuutui takaisin tuolilleen odottaen että hiusvelho tulisi päättämään työnsä.

“Amanda, minä en voi mennä naimisiin!” James parkaisi Amandan saapuessa hänen veljensä jälkeen Kalmanaukio12 olohuoneeseen.
 Amanda huokaisi. Joutuisiko hän rauhoittelemaan kumpaakin avioliiton osapuolta? Kirke soikoon, tämä avioliitto aiheutti hirvittävän määrän harmia jo ennen kuin oli alkanutkaan.
 Albus katsoi jälleen fiksummaksi liueta paikalta, kun Amanda istuutui Jamesin viereen sohvalle ja odotti tietäen, että James aloittaisi purkautumisensa pian. Ja James aloittikin ja puhui kymmenen minuuttia yhteen menoon omasta epävarmuudestaan, siitä kuinka pelkäsi tätä tilannetta, eikä ollut varma halusiko ylipäätään naimisiin.
Amanda oli hiljaa ja hymyili Jamesille:
“Jaa-a olenkin aina miettinyt mikä on sinun suurin pelkosi.”
“En minä naimisiinmenoa pelkää, vaan…”, James aloitti.
“Vaan?” Amanda kannusti. James ei jatkanut vaan vajosi syvemmälle sohvaan.
“Minäpä sanon mitä sinä pelkäät. Pelkäät sitä mitä et tunne. Sinä tiedät mitä seurustelu on ja, tiedät millaista on tapailla ennestään tuntemattomia ihmisiä, joten niitä sinä et pelkää. Sen sijaan avioelämästä sinulla ei ole pienintään aavistusta ja se pelottaa sinua”, Amanda selosti tiukkaan sävyyn. Kun James oli tällaisella tuulella, hänelle oli parempi puhua suoraan.
“Minun pitäisi mennä sinun kanssasi naimisiin. Se olisi helpompaa”, James mumisi hajamieliseen sävyyn ja Amanda tiesi, että hän ei todellisuudessa tarkoittanut sanojaan.
“Kuulepas nyt”, hän tarttui Jamesin leukaan ja pakotti tämän katsomaan itseään suoraan silmiin. “Minä tiedän että sinä olet oikeasti rakastunut Anniehin, ja sinä tiedät että olet rakastunut häneen. Minä tiedän että Annie on rakastunut sinuun, ja sinä tiedät sen myös. Minä tiedän että sinä tuosta naurettavasta sitoutumiskammostasi huolimatta haluat mennä naimisiin hänen kanssaan, ja minä tiedän että hän haluaa mennä naimisiin sinun kanssasi, vaikka ei tiedä sinusta vielä yhtään mitään. Ymmärrätkö mitä haen takaa?”
“Minun pitäisi muuttaa Saharan autiomaahan?”James heitti ymmärtämättömänä.
Amanda irrotti otteensa entisen poikaystävänsä leuasta:
“James, jos et olisi noin pahassa krapulassa ansaitsisit kunnon läpsäyksen.”
“Ai, koska Saharassa on sadekausi?”
“Nyt kuuntelet minua”, Amanda sanoi ja nousi seisomaan kädet tiukasti lanteille asetettuna. “Kukaan ei ole pakottamassa sinua alttarille. Joudut kävelemään sinne aivan itse. Muista kuitenkin, että jos jätät tulematta menetät ehkä elämäsi rakkauden ja mahdollisuuden kokeilla millaista avioelämä on ihmisen kanssa, jota todella rakastaa “
“Miten voi olla varma, että joku on elämän rakkaus? Mistä tietää ettei tee todella suurta virhettä?” James kysyi ja Amanda näki huolen hänen silmissään.
“Ei kumpaakaan voi varmasti tietää”, hän lausahti. “Virheissä on sellainen ominaisuus, että ne huomaa vasta niiden teon jälkeen.”
 James näytti mietteliäältä ja Amanda päätti, että hänet oli parempi jättää joksikin aikaa itsekseen. Amanda kumartui painamaan suukon Jamesin otsalle ja kääntyi sitten lähteäkseen.
“Näen sinut alttarilla”, hän huikkasi olkansa taa.
“Amanda?” Jamesin heikko ääni kuului vielä ja Amanda kääntyi vielä uudemman kerran nuorukaista kohden.
“Niin, James?”
“Jos huomaat, että minä olen juoksemassa alttarilta karkuun loihdi minuun liikkumitor kuolitus”, James pyysi.
Amanda lupasi nauruaan pidätellen tehdä sen.
“Ja Amanda”, James sanoi, kun Amanda oli jo toisen kerran tekemässä lähtöä, “kiitos ja anteeksi, että jouduit kuuntelemaan tätä tilitystä.”
Amanda purskahti aitoon nauruun ja kävi vielä taputtamassa Jamesia olalle. Hän jätti hämmentyneen nuoren miehen katsomaan ovea, jonka taa oli nauraen kadonnut.

Luku 94: Ikimuistoiset häät

 Hermostunut James seisoi kartanon portilla Annien kanssa ottamassa vieraita vastaan. Annie ei ollut vielä pukeutunut hääpukuunsa, vaan hänellä oli yllään purppuranvärinen leninki. James itse tunsi olonsa todella epämukavaksi näin valkoiseen juhlakaapuun ahtautuneena. Hän hymyili tutuille ja tuntemattomille, otti vastaan lahjat ja onnittelut sekä vaihtoi muutaman sanan vieraiden niin halutessa, mutta kävi mielessään läpi kaikkia pakomahdollisuuksia.
 Hän kuitenkin hieman rauhoittui aina katsoessaan Annieta kohti. Kyllä. Tämä oli se mitä hän tahtoi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mihin se vielä johtaisi, mutta hän halusi nähdä sen. Kokeilla. Ama oli oikeassa, hän ei voisi koskaan tietää, jos ei yrittäisi.
 Keskenään Jamesilla ja Anniella ei ollut aikaa vaihtaa juurikaan sanoja, sillä vieraita oli enemmän kuin kumpikaan muisti heidän kutsuneensa. He saivat osakseen virnuiluja Rapakon palloseuran muilta jäseniltä näiden saapuessa ja rohkaisevia katseita Amandalta ja Tuamangulukalta. Amandan ja tämän miesystävän jälkeen saapuivat Rose ja Scorpius. Scorpius pukeutuneena luihuisenvihreään ja Rose rohkelikonpunaiseen juhlakaapuun. Nyreistä ilmeistä päätellen parilla oli ollut tulomatkalla jotakin riitaa, mutta James oli itse liian jännittynyt, jotta olisi voinut vitsailla tästä asiasta.
 Rosea ja Scorpiusta seurasivat Hermione-täti ja Ron-eno, joista edellä mainittu toivotti heille sydämellisesti onnea, kun taas jälkimmäisen onnentoivotukset olivat laimeita hänen luodessaan rumia katseita Scorpius Malfoyn suuntaan. Heitä seurasivat Hugo ja tämän punahiuksinen ulkomaalaisennäköinen seuralainen, jota James ei tuntenut. Heidän jäljessään James näki serkkunsa Louisin ja otti kasvoilleen jo valmiiksi nyrpeän ilmeen tajuten äkkiä, kuka serkun seuralainen oli. Hopeaan sävähtävä, kaula-aukoltaan avoin juhlakaapu, ruskettunut iho, tummat kiharat ja kissamaiset kasvot eivät jättäneet erehtymisen mahdollisuutta.
 James hymyili teennäisen ystävällisesti ja tarjosi kätensä eräälle entiselle tyttöystävälleen.
“En tiennyt että olet Englannissa”, hän lausui tervehdyksen Kellanderachel Arcambaultille, joka tunnettiin yleisemmin Kellynä.
Kelly hymyili huvittuneesti ja vastasi käden puristukseen.
“Olisin yllättynyt, jos olisit tiennyt, sillä saavuin vasta tänä aamuna. Tapasin Louisin sattumalta Pariisissa ja hän pyysi minua seuralaisekseen. Toivottavasti et pahastu, James”, Kellyn lausuma j-kirjain oli yhä pehmeämpi kuin ainoankaan englantilaisen.
“En lainkaan”, James sanoi kohteliaasti vaikka todellisuudessa häntä kismitti, että Louis oli päättänyt raahata kaikista hänen entisistä tyttöystävistään juuri Kellyn hänen häihinsä. Hänellä ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö serkku olisi tehnyt sitä tahallaan. No, hän muistaisi tämän kyllä, kunhan…
“Onko odotettavissa vielä lisää entisiä tyttöystäviä?” Annie kysyi hiljaa kättelyiden jatkuessa ja James hätkähti. Mistä tämä oli arvannut, että Kelly…? Jamesin vilkaistessa Annieta, hän tiesi, ettei asialle ollut sen kummempaa selitystä kuin että Annie vain oli tiennyt.
“Toivottavasti ei”, James naurahti hermostuneesti. “Muuten häistäni voi pian tulla hautajaiseni.”
Anniekin nauroi ja suikkasi suukon Jamesin poskelle ennen kuin toivotti tervetulleeksi Jamesin Muriel-tädin (todellisuudessa Muriel ei ollut Jamesin täti, vaan ärsyttävä ikivanha sukulaiseukko), joka syöksähti välittömästi läksyttämään Jamesia tämän hiuspehkon sotkuisuudesta.
  Seuraava pari tai oikeammin ryhmä aiheutti hilpeyttä Jamesissa. Annie otti vastaan pikku Nina Nenovehin ojentamat kukat, kun taas James keskitti kaiken huomionsa entiseen professoriinsa ja tämän seuralaiseen. Virnistys nousi nuorukaisen kasvoille hänen tarttuessaan entisen rehtorinsa käteen.
“Tekö olette nyt yhdessä?” James laukaisi ja sai rehtori Rick McLeanin värähtämään. Tämä katsahti epäröiden professori Nenovehiin, joka hymyili vinosti.
“Kai sen voisi niinkin sanoa”, vanhempi mies myönsi ja Jamesin virne leveni.
“No, onko rouva rehtori sitten korrekti ilmaisu?” hän suuntasi nyt kysymyksensä kohti professori Nenovehia, jolle tarjosi vuorostaan kättään.
Professori Nenoveh hymyili silkkisesti:
“Vain jos viihdyt kissankorvissa.”
“En ole enää oppilaanne, ette voi kirota minua”, James vastusti professorin siirtyessä kättelemään hänen morsiantaan.
“Minua sopii kokeilla, Potter”, professori huikkasi ja tarttui rehtori McLeanin tarjoamaan käsipuoleen Ninan hyppiessä heidän mukanaan.
Annie katsahti Jamesiin:
“Miksi sinun vieraasi tuntuvat minusta paljon epänormaalimmilta kuin omani?”
“En tiedä. Sinulla on tylsä ystäväpiiri”, James vitsaili.
Lily saapui poikaystävänsä Keithin kanssa ja oli varustautunut kameralla valmiina kuvaamaan koko Jamesin kärsimysnäytelmän. Kun vieraiden tulo hiljeni ja enää muutamia puuttui, Annie kääntyi Jamesia kohden.
“Minun pitää mennä vaihtamaan puku”, hän ilmoitti.
James nyökkäsi ja vetäisi hänet lähemmäs suudellakseen häntä vielä kertaalleen. Kun heidän huulensa kohtaisivat seuraavan kerran, he olisivat mies ja vaimo. Ajatus oli pelottava, mutta samalla siitä oli tullut jollakin oudolla tavalla kiehtova.
 James seisoi  portilla odottaen ja alkoi olla jo varma ettei kukaan enää tulisi. Isä, joka oli lopultakin saanut cateringnoidan rauhoitettua, tuli portille Jamesin seuraksi. Jamesin hermostus näytti hymyilyttävän häntä.
Isä laski kätensä rauhoittavasti Jamesin olalle ja totesi:
“Älä huoli, kaikki sujuu hyvin.”
“Kun sanotaan että kaikki sujuu hyvin, mikään ei koskaan suju hyvin”, James huomautti kuivasti.
“Niin”, Harry myönsi nyökäten, “mutta luuletko, etten minä olisi juossut suorintein karkuun, jos joku olisi kertonut minulle ennen häitä, että kaikki tulee menemään päin helvettiä?”
“Mitä tapahtui?” James kysyi uteliaasti. Hän ei ollut koskaan tullut kysyneeksi vanhempiansa häistä ja nyt oli tärkeää saada ajatukset pois tulevasta koetuksesta.
“Hääkakku jäi sateeseen, toimittaja keskeytti vihkivelhon, bändille annettiin väärä osoite ja bestmanini, enosi, päätti kokeilla autolla ajamista joutuen pienimuotoiseen onnettomuuteen”, isä luetteli ja James purskahti nauruun.
“No, minullakin on vielä mahdollisuudet tuohon. Ainakin bestman puuttuu vielä”, James totesi lakattuaan nauramasta ja vilkaisu kelloon sai pelon hien nousemaan pintaan. Toimituksen alkuun oli alle vartti. Harry taputti häntä olalle ja kääntyi lähteäkseen. Viimehetkellä isä tuntui kuitenkin muistavan jotain ja käännähti  vielä Jamesia kohden:
“Muuten, hääpäiväni oli tuosta huolimatta yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Onnea matkaan, James.”
   Isän mentyä James vilkaisi toisaalle josko hänen bestmaninsa olisi tulossa ja näkikin Alin ja tämän tyttöystävän juoksevan kauempana hääpaikkaa kohti, mutta tätäkin hämmentävämpää oli portille nyt saapuva pariskunta. James ei heti tajunnut keitä he olivat, sillä pariskunnan nainen vei hänen huomionsa täysin. Nainen oli Jamesiakin pidempi ja James kohtasi harvoin itseään pidempiä miehiäkään. Hän oli pukeutunut valkoiseen cowboyn hattuun ja hapsuiseen kanariankeltaiseen juhlakaapuun.  Kasvot olivat miehekkäät ja ruumiinmuoto kuin painonnostajalla.
“Howdy”, nainen tervehti ja puristi Jamesin kättä sellaisella voimalla että poika-parka oli parahtaa ääneen.
“Terppa. Sunks häät nää on?” kuului nenään amerikkalaisaksentilla lausuttu kommentti jostakin naisamatsonin takaa. James huomasi vasta nyt laihan, kalpean miehen suurien silmälasien kanssa. Lientenprofessori. Tai siis Jamesille entinen lientenprofessori. Hän oli kutsunut miehen puolittain leikillään. Hän ei ollut ikinä uskonut, että tämä saapuisi paikalle, saati sitten, että tämä saapuisi paikalle tuollaisessa seurassa.
“Luulisin”, James vastasi ja puristi professori mikä-hänen-nimensä-nyt-olikaan:n kättä. Tämän ote tuntui seuralaisen otteen jälkeen kuin kylmältä kalalta. Toisessa kainalossa miehellä oli paksu ruusunpunakantinen kirja.
“Luulisit?” lientenprofessorin haaleat kulmakarvat kurtistuivat yhteen. “Eks sä oo varma? Onks tääl liian monta morsianta? No, mä annan häälahjan vast sit, ku sä tiiät et sä meet naimisiin.”
 James oli harkitsi hetken pitäisikö hänen pyytää, että professori mikä-hänen-nimensä-nyt-olikaan jättäisi sen kokonaan tekemättä. Kun tuo omituinen pariskunta oli siirtynyt  muiden vieraiden joukkoon, hengästyneet Al ja Nathaniel Montgomery saapuivat lopulta paikalle.
 Jamesia kiinnosti kovasti mikä oli Alin syy tähän viimetippaan saapumiseen, mutta hänen täytyi ensin kysyä toinen mieltä syvemmin vaivaava kysymys:
“Al, kuka on tuo nainen professori Smithin seurassa?”
“Hän ei luultavasti ole Smith”, Al sanoi hengästyneenä.
“Eikä Jones”, Montgomery lisäsi tutun nimiparin kuin vanhasta tottumuksesta tasaten hänkin hengitystään.
“Se nainen on Dolly Maureen. Lientenopettajan tyttöystävä”, Al kertoi ja jos James olisi istunut hän olisi varmaankin pudonnut tuolilta.
“Sillä nörtilläkö on tuollainen tyttöystävä?” hän hämmentyi.
“Niin taitaa olla”, Al myönsi ja hänen tyttöystävänsä oli alkanut oikoa tummanviolettia pukuaan. James arveli, että tytön sinisenmustat, tavattoman pitkät hiukset olivat olleet jollakin siistillä kampauksella, mutta olivat riistäytyneet sitten juoksumatkan aikana vapaaksi.
“Nähdään kohta, Al”, hän sanoi luoden merkityksekkään katseen Jamesin veljeen.
“Jos oltaisiin Tylypahkassa sanoisin, että jotkut jäivät luutakomeroon pelaamaan räsynäpäystä”, James totesi mietteliäästi ja ansaitsi ruman katseen Alilta.
“Me eksyimme matkalla”, Al ilmoitti niin arvokkaasti kuin pystyi.
“Jollekin syrjäiselle pikkukujalle vai?” James kysäisi.
“Kuule, sinuna olisin kiltimpi, sillä minulla on sormukset”, Al sanoi taskuaan kouraisten. Ensimmäistä kouraisua seurasi toinen ja sitä hurja taskujen kaivelu.
“Älä, Grindelwald soikoon, sano, että olet hukannut ne sormukset!” James huomasi oman paniikkinsa nousevan taas muutaman asteen verran. Hän tappaisi Alin siihen paikkaan, jos tämä ei taikoisi niitä sormuksia jostakin.
Al kuitenkin virnisti.
“Hermostuttaako herra Sulhasta? Lapsenvahti, psykologi ja bestman ei ikinä hukkaisi sormusta”, Al hymähti vetäen sormusrasian esille.
James laskeskeli mielessään syitä, joiden vuoksi hänen pitäisi muuttaa veljensä sammakoksi.

Vihkikaari seisoi ulkona tummanpunaisin ruusuin ja valkoisin sireenein koristeltuna. Sireenin heleä tuoksu leijui ilmassa ja aurinko paistoi kaikessa komeudessaan. James oikaisi rinnuksiinsa kiinnitettyä ruusua, joka oli tiputtanut kovakouraisessa oikomisessa jo suuren osan terälehdistään. Hän sai penkeillä istuvilta ihmisiltä rohkaisevia katseita ja vilkutuksen takarivissä istuvalta Hagridilta.
 Sitten äkkiä häämarssi alkoi soida ja vihkijä, kuivakannäköinen noita, ilmestyi Jamesin taa. James katsoi penkkirivien välin muodostetun ruusunterälehdillä peitetyn käytävän päähän ja näki hänet, Annien. Pieni epäilys ja halu juosta suorinta tietä karkuun katosivat mielestä, kun hän näki naisen lähestyvän.
 Anniella ei ollut huntua eikä hääpukukaan ollut perinteisemmästä päästä. Se oli vaaleaa kangasta, mutta olkaimissa ja helmassa oli mustaa silkkinauhaa. Urheilulliset käsivarret olivat paljaina ja puolet sääristäkin sai nauttia päivänpaisteesta. Mekon vyötärö oli korkealla ja helmaosassa oli hennon vaalean punaista kuviointia, jota tuskin erotti. Hääkimppu oli valkoisista sireeneistä ja joistakin keltaisista harsokukista koottu. Annie asteli Jamesin luo ja hymyili hänelle kuin hän olisi ollut ainoa mies maailmassa.

Annie ei muistanut mitään vihkijän puheesta, ainoastaan hänelle ja Jamesille esitetty ehdottoman tärkeä ja lopullinen kysymys oli ainoa mitä hänen mieleensä jäi.
“Tahdotko sinä Annie Delilah Holloway ottaa tämän James Sirius Potterin aviopuolisoksesi ja rakastaa ja kunnioittaa häntä niin kauan kuin maailmassa virtaavat taika ja rakkaus?”
Annie katsoi Jamesia, joka oli vielä muutamaa hetkeä aiemmin näyttänyt siltä, että oli juoksemaisillaan pakoon, mutta oli nyt aivan paikallaan ja katsoi odottavasti häneen.  Annie oli jo kerran aiemmin tehnyt tämän avioliittolupauksen, mutta rikkonut sen. Kuinka hän saattoi olla varma ettei tämäkin lupaus, nämäkin sydämet olleet tarkoitettu hajoamaan? Hän katsoi Jamesia silmiin eikä osannut enää epäillä. Hän ei voinut tietää huomisesta, joten hänen täytyi luottaa tähän päivään.
“Tahdon.”
“Tahdotko sinä James Sirius Potter ottaa tämän Annie Delilah Hollowayn aviopuolisoksesi ja rakastaa ja kunnioittaa häntä niin kauan kuin maailmassa virtaavat taika ja rakkaus?”
“Kauemmin”, James sanoi käheästi, eikä Annie ei odottanut enää lupaa suudella. Hän kiersi kätensä Jamesin kaulaan ja suuteli ensimmäisen kerran aviomiestään James Potteria. Jamesin huulet vastasivat suudelmaan, vaikka muuten hän ei liikahtanutkaan.
“Pidä minusta kiinni”, Annie kuiskasi painautuen miehensä rintaa vasten häävieraiden aloittaessa eläköön huudot.
“Valitan, rouva Potter, ei onnistu”, James lausahti huvittuneena.
“Ja mitenkä niin ei?” Annie kysyi.
“Amandan pitää ensi vapauttaa minut liikkumitor kuolituksesta.”

“Se oli niin kaunista, kuin musiikkia korville”, lientenopettaja parkui Dollyn niistäessä hänen nenäänsä. Rehtori McLean siirsi nopeasti katseensa toisaalle. Hääpari oli paraikaa leikkaamassa hääkakkua ja oli ystävien ja sukulaisten onnenkehujen piirityksessä. Hän ja Agatha olivat tietoisesti jättäytyneet sivummalle. Nina sen sijaan oli löytänyt ikäistään seuraa Roxanne Weasleysta, ja tytöillä oli parhaillaan jokin leikki menneillään.
 Rick vilkaisi varovasti seuralaistaan, joka vastasi katseeseen. Hän oli ollut otettu, kun Agatha oli ehdottanut, että he lähtisivät  James Potterin hääjuhliin yhdessä, aivan virallisena parina. Tämä oli vahvistus heidän suhteelleen, todistus että he todella oikeasti olivat yhdessä.
 Rickin ajatukset keskeytti kuitenkin ääni, jota hän ei ollut missään nimessä odottanut.
“Hei, Rick-mies ja professori Hevonen! Mä en tienny et tekin ootte täällä”, Herman mikä-hänen-nimensä-nyt-olikaan tervehti innostuneesti saapuen neiti Maureenin kanssa heidän luokseen. “Onks kirjastomuksu kanssa messissä?”
 Rick ja Agatha vaihtoivat kärsivän katseen.
“Professori”, Rick piti tauon miettien lientenprofessorin nimeä ja muistaen ainoastaan etunimen päätti käyttää sitä. “Professori Herman, olisin kovin kiitollinen, jos en enää ikinä kuulisi sinun käyttävän tuota nimeä.”
“Okei, Rick-mies. Mä sanon sitä sitten ex-kirjastoneidoks”, professori mikä-hänen-nimensä-nyt-olikaan lausui kuin salaliittolainen ja taputti Rickiä veljellisesti selkään.
“Puhuin kyllä siitä… hmm… `Rick-miehestä`”, Rick mutisi ja kiemurteli pois lientenprofessorin käsivarren alta. Agatha katseli hänen epätoivoista taistoaan ja vakavasta ilmeestä huolimatta naisen suupieli nyki.
“Okei, Rick-mies, jos mä sanon sitten herra Hevonen, kun sä ja ex-kirjastoneito ootte nyt pari. Muakin voi sanoo herra Dollyks”, professori ilmoitti rintaa röyhistäen ja amatsoninnäköinen teksasilainen hänen takanaan taivutti pikkuruisen miehen suudeltavakseen.
Agatha ja Rick livahtivat kuin yhdessä tuumin tanssilattialle ensimmäisen valssin alkaessa soida. Hääparin muassa pyörähteli jo yksi sun toinenkin pari ja Rick tunsi olonsa jollakin tapaa luontevaksi. Hänen oli tanssiessa luvallista pitää kättään professori Nenovehin vyötäröllä tavalla, joka normaalisti olisi saattanut aiheuttaa kuiskailua, tarttua tämän käteen tavalla, jota olisi kohahdettu ja ennen kaikkea katsella tämän kauniita kasvoja minuutista toisen kääntämättä katsettaan ilman, että se oli kiusallista.
 Valssin päätyttyä Rick tunsi jonkun koputtavan olkaansa. Häntä reilusti nuorempi, hiustenväristä päätellen Weasleyn sukuun kuuluva, mies uteli virnistäen, olisiko hänen mahdollista varastaa Rickin daami seuraavaan tanssiin. Pettyneenä Rick siirtyi tahdikkaasti sivuun professori Nenovehin asettaessa kätensä uuden kavaljeerin olalle samalla tavoin kun se äsken oli levännyt Rickin olkapäällä.
 Rick astahti sivummalle varmistaen paikkansa olevan tarpeeksi kaukana keski-ikäisistä naisista, jotka loivat häneen himokkaita katseita ja seurasi Agathan liikkeitä tanssilattialla nähden tämän saavan aina vain uuden kavaljeerin kappaleen alkaessa.

Hääpari oli vihdoin lopettanut tanssimisen, tai oikeammin James oli lopettanut, Annie jatkoi vielä, ja Alkin hymyili syyllisesti Nathylle:
“Pahastutko jos siirryn piikittelemään veljeäni siitä alttarilta karkaamis-yrityksestä?”
“En lainkaan, käyn hakemassa jotain juotavaa” , tyttö vastasi ja lähtien vastakkaiseen suuntaan kuin Al, joka asteli suorinta reittiä Jamesin luo.
“No, sehän meni hyvin”, hän avasi puheen.
“Pilailetko?” James kohotti kulmiaan.
“Se sormussählinki kruunasi kaiken”, veli totesi nuivasti ja kittasi lasillisen tonttuviiniä kurkustaan. Hän näytti siltä, että polttareiden pitäminen edellisenä iltana oli ollut kaikkea muuta kuin hyvä idea. Annie, joka ei ollut viettänyt yhtä railakasta iltaa kuin James, tanssi parhaillaan heidän isänsä kanssa.
“No, on ymmärrettävää, että oltuaan viitisen minuuttia liikuntakyvyttömänä ei ole erityisen helppoa pujottaa sormusta kenenkään sormeen”, Albus totesi iloisesti muistellen tuota epäonnista kohtausta.
“Unohdat nyt sen sinun fiksun ideasi. ”Käytä kutsuloitsua, James.” Tiedätkö kuinka monta vihkisormusta minua pommitti?” veli totesi ärtyneesti ja muutama punoittava sormuksen painauma näkyi hänen kasvoissaan.
“No, saivathan sentään kaikki häävieraat sormuksensa takaisin”, Al totesi pahoittelevaan sävyyn, vaikka oli purskahtaa nauruun edes muistellessaan tuota sekasortoista tilannetta.

Häävieraiden joukossa seisova Hugo silmäili serkkuaan Lilyä kummastuneena. Tämä oli ollut omituinen hänelle jo useamman päivän ajan. Alexin ja Keithin lähdettyä noutamaan juotavaa koko porukalle hän uskaltautui kysymään:
“Oletko sinä vihainen minulle jostakin?”
“Miksi et kertonut että hän on tyttö?” kuului tyly tiuskaisu.
Hugo räpäytti silmiään muutaman kerran käsittäen sitten mistä Lily puhui. Alexistako tämä oli johtunutkin?
“Ai, en tiedä”, hän totesi huolimattomasti olkapäitään kohauttaen. “Unohdin varmaan mainita siitä.”
“Unohdit kertoa että seurustelet”, Lily vihjaisi loukkaantuneeseen sävyyn.
“Kauanko olet ollut yhdessä hänen kanssaan?” serkku tiukkasi välittömästi perään.
“Hmm… viime marraskuusta”, Hugo muisteli.
 Lilyn silmät kaventuivat ja hänen ilmeensä synkkeni vielä asteen verran:
“Etkä sinä sanonut sanaakaan, vaikka minä olen ollut sinun paras ystäväsi koko ikäni!”
“Sinä olet minun ystäväni edelleen”, Hugo vakuutti. “Minä vain halusin pitää Alexandran vielä hetken omana salaisuutenani. Ethän sinäkään sitä paitsi varsinaisesti mainostanut seurusteluasi Keithin kanssa.”
 Lily punehtui aavistuksen tajutessaan, että Hugon sanoissa piili kuin piilikin totuuden siemen.

“Sinä tallot minun varpaitani”, Rose tiuskaisi Scorpiukselle heidän tanssiessaan ties monettako kappaletta vieraiden mukana.
“Itsekin tallot minun varpaitani”, poika vastasi yhtä kiukkuiseen sävyyn.
 Todellisuudessa jo tulomatkalla alkanut kiista oli jäänyt kaihertamaan kaksikon välejä eikä kumpikaan välittänyt sen vuoksi huolehtia toisen varpaista.
“No, kumpaankohan sattuu enemmän?” Rose kivahti saatuaan jälleen epämiellyttävän kokemuksen Scorpiuksen kengänpohjan osuessa liian lähelle hänen varpaitaan.
“Kumpi saa väistellä korkoja?” Scorpius kysäisi raivokkaaseen sävyyn ja pyöräytti Rosea yllättäen tanssin kuulumattomalla tavalla.
“Kummallakohan on enemmän painoa?” Rose vastasi tulisesti.
“Punnitaanko?” Scorpius ehdotti.
“Ai, nyt olen sinusta jo lihavakin!” Rose kivahti ja tarkisti, että korko varmasti osui Scorpiuksen kengälle.
“Auu! En minä sitä tarkoittanut. Sinä ymmärrät minut taas… Hei, katsos tuota!” Scorpius sanoi kiinnittäen huomionsa johonkin Rosen takana. Rose käännähti vastahakoisesti ja näki lientenprofessorin ja tämän naisystävän tanssivan vauhdikasta tangoa. Dolly luonnollisestikin vei.
“Tiedän että tuo on omituisen näköistä”, Rose aloitti Dollyn tehdessä taidokkaan taivutuksen lientenprofessorille.
“Ei, en minä sitä tarkoita vaan katso Natia”, Scorpius totesi pikaisesti ja irvisti lientenprofessorin suuntaan. Roselta meni hetki ennen kuin hän havaitsi Natin katseellaan.
 Nähtävästi Al oli jättänyt seuralaisensa ja tämä oli saanut jonkin vanhemman herrashenkilön seurakseen. Tyttö näytti kärsivältä pyörähtäessä hopeahiuksisen vanhan herran kanssa, joka oli pukeutunut tummanvihreään kaapuun ja saman sävyiseen kotkansulin koristeltuun metsästyshattuun. Tämä näytti Rosesta epämääräisellä tavalla tutulta. Ehkäpä jokin heidän kaukainen sukulaisensa, jonka hän oli nähnyt Muriel-tädin syntymäpäivillä parisen vuotta aiemmin.
“Pitäisikö hänet käydä pelastamassa?” Rose kysyi.
“Näh, antaa Alin leikkiä sankaria. Minulla on eräs toinen nainen hoideltavana”, Scorpius sanoi ja painoi suudelman Rosen huulille, eikä Rose enää edes muistanut olevansa vihainen pojalle.

“Häivy nyt tai annan sinut ilmi”, Nathy sihahti miehelle, joka oli pukeutunut kauttaaltaan tummaan vihreään. Hattu peitti hänen kasvonsa juuri sillä tavoin, että kukaan muu kuin Nat ei pystynyt tunnistamaan häntä. Jo miehen tarttuessa Albuksen lähdettyä häneen tanssiotteella, hän oli tiennyt kuka tämä oli.
“Tekisitkö niin minulle, omalle isoisällesi?” mies sanoi ja hymy oli niukin naukin havaittavissa.
“Sinä olet tehnyt minun elämästäni täyttä helvettiä, enkä halua olla enää missään tekemisissä sinun kanssasi!” Nat sihahti hänen korvaansa.
“En olisi tullutkaan, mutta minulla on viesti isoäidiltäsi”, mies sanoi hiljaa ja Nat värähti.
“Onko hän…?”
“Hän on ollut muutamia hetkiä tajuissaan ja halusi puhua sinulle. Lupasin välittää viestin”, isoisä sanoi.
“No, kerro se ja häivy sitten”, Nat ilmoitti niin kylmästi kuin mahdollista.
“Tässä juhlakansan keskellä?” mies sanoi ja lähti tanssittamaan Nathya sivummalle.
Nat mietti. Jos kyseessä olisi juoni, Al ja muut olisivat lähellä. Sitä paitsi isoisä ei kaikesta julmuudestaan huolimatta ikinä vahingoittaisi perhettään, ketään, joka oli hänen “omaa vertaan”, kuten hänellä oli tapana sanoa. Lisäksi hän halusi kiihkeästi kuulla uutisia isoäidistään, jonka luona hän ei ollut ehtinyt vierailla moneen kuukauteen.
 Nat seurasi isoisäänsä portille. He olivat osin pensaiden suojassa niin että suurin osa tanssijoista ei pystynyt havaitsemaan heitä. Nat kohotti odottavasti kulmaansa.
“Hän pyysi sinua luokseen ja kun sanoin ettet ole paikalla hän pyysi kertomaan sinulle, että lähtee kanssasi Kultamaahan kunhan voi paremmin. Tämän jälkeen hän vaipui takaisin tajuttomuuteen.”
 Lapsuuden muistot valloittivat Nathyn mielen hetkessä. Hän tunsi sydämensä heltyvän ja jonkin painuvan silmäkulmiinsa, kun muisti ne isoäidin kanssa vietetyt yhteiset tunnit. Seikkailut mielikuvituksen syövereissä. Tarinat, joihin hän oli nukahtanut.
Hän kääntyi osin lähteäkseen, osin peittääkseen heikon hetkensä isoisältään.
“Nathaniel?” mies kuitenkin kutsui ja Nat kohtasi vastahakoisesti nuo jäänsiniset silmät, jotka olivat kuin kopio hänen omistaan.
“Niin?”
Sauva  nousi kohti hänen kasvojaan ennen kuin hän ehti sanoa sanaakaan.
“Unhoituta.”

“Olitpa kauan poissa”, Rose lausahti Nathylle, joka oli ilmestynyt kuin tyhjästä tarjoilupöydän viereen. Tyttö hätkähti kun häntä puhuteltiin ja joutui hetken etsimään äänen kohdetta. Nat näytti epätavallisen hermostuneelta.
“Niin, yritin päästä eroon eräästä…”
“…vanhemman puoleisesta ihailijasta”, Scorpius avuliaasti päätti lauseen.
Nathy väläytti hymyn.
“Niin juuri. Oletteko nähneet Albusta?”
“Al etsiskeli sinua juuri…”, Rose sanoi tähyillen serkkuaan näköpiirinsä ja tavoitettuaan mustan tukkapehkon huhusi tälle:
“Al, hei Al!”
Silmälasipäinen poika kääntyi ja hymyili lämpimästi heille. Samalla hetkellä bändi alkoi soittaa erästä Scorpiuksen lempikappaletta ja tämä raahasi Rosen mukanaan tanssilattialle.

Al painoi pusun Nathyn poskelle.
“Hei. Scorpius kertoi että olit pikku pulassa.”
“Niin olin”, Nat totesi omituisen tylyyn sävyyn.
“Oletko vihainen? Kuule, jos olisin tiennyt että joku höperö sukulaisukko yrittää lähennellä sinua, en olisi…”, Albus aloitti nopean selityksen, mutta Nat pyöritteli päätään se teennäisempi hymynsä kasvoillaan.
“En ole vihainen, Al”, tyttö painotti Albuksen lempinimeä kuin olisi kuullut sen ensikertaa.
Albus rypisti otsaansa.
“Oletko varmasti kunnossa?” hän kysyi tytöltä.
“Olen, minä vain… en viihdy juhlissa”, Nat kertoi vaivaantuneesti.
“Sepä sattui, en minäkään. Mitä siis sanot jos karattaisiin?” Al kysyi tarttuen Natin käteen. Hän lähti ohjaamaan tätä pois väkijoukosta, eikä huomannut niitä synkkiä katseita, joita tyttö häneen loi.

 Kello oli lähes kolme aamuyöllä ja James makasi nuorikkonsa vieressä lakanoiden alla. Kumpikin tunsi olonsa täysin tyyneksi ja seesteiseksi. He olivat väsyneitä ja unisia, mutta eivät uupuneita. Sydämessä kupliva jännitys piti heitä hereillä.
“Sehän meni hyvin olosuhteisiin nähden”, James kuuli Annien toteavan. Häneltä meni hetken verran käsittää, että nainen viittasi lauseella heidän hääjuhlaansa.
“Kuule, jos nyt puhut kolmesta paikalla olleesta ex-tyttöystävästäni…”, James aloitti puolustuksen, mutta Annie kohotti kulmiaan:
“Kolmesta? Amanda ja… Kellykö sen vampin nimi oli? Joka tapauksessa siinä on kaksi.”
“No”, James aloitti vaivaantuneesti ja toivoi, että olisi joskus oppinut sulkemaan suunsa ajoissa, “sitten on vielä sinun siskosi.”
“Oletko sinä seurustellut siskoni kanssa?” James ei tuntenut Annieta vielä tarpeeksi hyvin osatakseen tulkita hänen tunnetilojaan äänensävyistä.
“Ollut luutakomerossa”, hän korjasi varovasti peläten toisen vihastuvan. “Luulin että Carrie oli kertonut sinulle.”
Annie pudisteli huvittuneesti päätään ja hänen sormensa liikkuivat lakanan alla pitkin Jamesin rintakehää.
“Minusta tuntuu että tästä liitosta tulee jotakin aivan erityistä”, hän kuiskasi Jamesin helpotukseksi. James nyökkäsi hänelle tietäväisesti. Hänkin oli aivan varma siitä.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Kaapo

  • Suuri kyselijä
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
  • ALITUINEN VALPPAUS!
  • Pottermore: NightJinx26
  • Tupa: Luihuinen
Eikä! :D
Uudet luvut olivat täysin hulvattomia ja vanhemmat kysyivätkin jo vähän, että mille oikein nauroin. :')
En siis voi uskoa, yhtäkkiä Scorpius vain kosii Rosea ja se on siinä.
Se oli todella mahtava kohta ja saaoin päässäni nähdä tuon hulvattoman tilanteen, ihan totta.
Ja sitten seuraavaksi meinasin hajota nin, että joiduin mennä etsimään liimaa... :p
Siis, ihan totta. Miten olet saanut Jamesistä juuri sellaisen kuin itse olen ajatellut, tuo kirje oli täysin hulvaton. Hetken ajattelin jo, että mitä ihmettä, sitten olin kuolla nauruun. :)
Siis ihan totta, Jamesin kommentit olivat uskomattoman hyviä ja Ronin ja Harryn keskustelukin oli erinomainen.
Albus bestmanina? :D Aivan mahtava keksintö ja oli hyvä kirjoittaa Amandastakin.
Pyydän anteeksi jos viesti on älytön, mutta en pysty parempaa kirjoittamaan nauraessani...
Tässä lepää Dobby, vapaa kotitonttu

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Hei vain.
 Ajattelin laittaa pienen informaatiopaketin taas vaihteeksi esiin: eli O.Y olisi tarkoitus saada marraskuun loppuun valmiiksi, mutta minun aikatauluni tuntien... Koulussa on koeviiikko alkamaisillaan ja se tulee viemään aikani seuraavilta viikoilta joten tiedä häntä. Voi käydä niin tai näin.
 No, joka tapauksessa enää kolme lukua uupuu, mitä päätin tulla hieman tuulettelemaan ja juhlistaa sillä että liitin aivan ficin alkuun täydellisen sisällysluettelon. Siinä ovat siis myös tulevien lukujen vahvistetut ja muuttumattomat nimet. Ne saattavat paljastaa pieniä vihjauksia lukujen sisällöstä, joten lukeminen on omalla vastuulla.
 omputin ja Kaapo älkää pahastuko, mutta kiittelen ihanan mahtavista kommenteistanne enemmän vasta sitten itse seuraavien osien laittamisen yhteydessä.

                                                         -Unissakävelija

//26.11: Sanoisin että viikon sisällä Fairplay, kunhan synttärit on ensin juhlittu

//30.11: VIHII! Valmista! Koko seiska vuosi on nyt kirjoitettu ja enää on jäljellä tarkistuskierros. Eli parin päivän sisällä O.Y on kokonaisuudessaan täällä!
« Viimeksi muokattu: Marraskuu 30, 2008, 17:11:14 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Blizzard

  • Untitled
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Luihuinen
 Huhhuh! Olen pitänyt pitkän lukurupeaman sadakseni kiinni tämän ficcisi loppupään, ja kun se nyt taas on saavutettu, on kommennoinnin aika. (yllätys yllätys)
 Minusta tuntuu, että tämä tarina vain paranee koko ajan. Kirjoitus virheitä oli joko 5 tai sitten 6 osassa joknin verran, sellaisia melko mitättömiä, mutta ne eivät ole paljoa haitanneet, koska päällimmäiseksi tästä ficistä huomaa intosi kirjoittaa, ja sen puolesta olen valmis antamaan paljon anteeksi. =) Juonikuviot ovat loistavia ja pakkohan minun vähän taas ihailla tapaasi pitää noin montaa päähenkilöä/tärkeää hahmoa, varsinkin, kun heitä on viime kommaukseni jälkeen tullut reilusti lisää! Hahmoista on paljastunut uusia ulottuvuuksia, hyvä hyvä!
 Paritukset ovat kaikki ihania, enkä osaa valita niistä suosikkiani. Scorp/Rose on oikein ihana, välilä tosin melkein epärealistinen, mutta ihana kuitenkin. Hehheh, kaiken lisäksi huomaan Rosessa joitain samoja piirteitä kuin itsessäni... Opettajien henk.koht elämä on kiva lisä, siis se, ettet ole tyytynyt vai nuorisoon ja onnellisesti naimisissa oleviin Weasleyihin ja Pottereihin. Odotan mielenkiinnolla lisää tietoa Lilyn, Keithin ja Hugon elämästä.
James meni naimisiin, eikä edes Amandan kanssa! Shock! No ei, se oli itseasiassa todella hyvä ratkaisu, sillä huolimatta R/S:n alituisesta riitelystä, Nathyn ongelmista, Veljeskunnasta yms. Potterien ja Weasleyiden muksut elävät melko auvoisasti. Sitä paitsi, tässä vaiheessa tarinaa Annie ja James vaikuttavat oikein sopivalta ja mielenkiintoiselta parilta, jokna käänteistä tahdon tietää enemmän, tottakai.
 Innolla jatkoa odotellen, Blizzard
 
"Falling is just like flying... except there's a more permanent destination"

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
No, niin tässä se on. Koko Odotukset ylittävä alusta loppuun. Melkein itkettää. Suurempi kommenttini on tuolla viimeisenä, etten spoilaisi teitä tästä lopusta. Tässä siis vain kiitokset kommentoijille.

omputin, kiitos kommentista, kiva että tyylini miellyttää. Mainitsemiasi kohtia oli suuri nautinto kirjoittaa.

Kaapo, kiitos kommentista, joka ei muuten ollut millään lailla älytön. Hauska, jos sinulla on ollut hauskaa tämän ficin kanssa. Minullakin on ollut, nyyh.

Fairplay, kiitos viestistä. Kiva että odotit jatkoa noin kiivaasti xD.

Blizzard, kiitokset kommentistasi. Scorp ja Rose ovat itsellenikin eräs suosikkipari, kun taas Amanda ja James... Nääh, se ei vain olisi toiminut pitemmän päälle. Amanda on turhan kiltti Jamesille, kun sen sijaan Annie... Heistä on erittäin hauskaa kirjoittaa ja näissä seuraavissa -viimeisissä (toinen nyyh) - onkin pari hyvää kohtausta heidän välillään. (Ihan vain näin sivumennen sanoen, että jos minua ei pariin viikkoon näy Vuotiksessa sisareni on toteuttanut uhkauksensa ja kivittänyt minut Amanda/Jamesin erotuksesta).
 
Olkaa niin ihania, että luette vielä jäähyväisviestini O.Y: lle lukujen lopusta.

                                                                 Seiskasta ei (kai) enää mihinkään,
                                                                                                              Unissakävelija

Luku 95: Johtajaoppilaat ja käsky johtajalta

 Leonard oli suorastaan riemuissaan. Kuinka hän ei ollut keksinyt tätä aiemmin? Hän oli lähtenyt Nathanielin suostuttelussa aivan väärään suuntaan alkujaankin. Hänen pojantyttärensä oli ollut liian hurmaantunut siihen maailmaan, jota Albus Potter hänelle oli tarjonnut, niin että tämä ei ollut enää ajatellut lojaaliutta perheettään ja sukuaan kohtaan. Mutta oli mahdotonta rakastaa tai välittää ilman muistoja…
 Kun Leonard oli ensikerran tehnyt muistiloitsun, hän oli tiennyt alusta asti, että se loitsu kuului hänelle. Hän oli tuntenut sen itselleen ja sauvalleen sopivaksi, tarpeeksi yksinkertaiseksi, mutta erilaisia tasoja käsittäväksi. Hän oli oppinut kymmeniä tapoja tehdä se eri tavalla. Äänenpainon ja sauvan asennon muuttaminen riitti säätelemään vaikutusta. Amatöörit käyttivät muistiloitsua harkitsematta ja veivät kohteelta kaikki muistot. Leonard itsekin käytti tätä tekniikkaa tietyissä tilanteissa, mutta harjoitti mieluummin niin kutsuttua kehittynyttä unohduttamista.
 Muistojen käsittely oli kuin veden pitelyä kämmenillä. Taitamaton tiputti kaiken veden vaatteilleen ja maahan, kun taas ammattilainen ei päästänyt kuin ylimääräisen pois. Muistot piti tunnistaa ja eritellä pienessä hetkessä, antaa ylimääräisten valua pois ja jättää vain omiin tarkoituksiin sopivat. Työhön piti paneutua koko sielulla ja mielellä, jotta tulos olisi ollut sen mukainen.
 Nathanielin muistojen vieminen oli ollut hetken mielenjohde, josta Leonard näin jälkikäteen oli tavattoman ylpeä. Ei hän luonnollisestikaan ollut hävittänyt pojantyttärensä koko muistia (mitä tuhlausta olisikaan ollut heittää hänen kymmenvuotinen koulutuksensa hukkaan?), kahden viimeisen vuoden kadottaminen oli ollut aivan riittävä toimi.
 Viimeisimpien muistojensa menettämisen jälkeen tyttö oli katsonut häntä oudoksuen ja kysynyt mitä oli tapahtunut. Leonard oli kertonut, ettei hänellä ollut aikaa selittää kaikkea sillä hetkellä, mutta että tytön pitäisi mennä takaisin juhliin ja käyttäytyä niin kuin hänen kuuluisi olla siellä. Hän oli pyytänyt pojantytärtään kyselemään Albus Potterin perään ja esittämään, että välittäisi tästä kovastikin. Nathaniel oli nyökännyt tottelevaisesti tavalla, jolla hän oli käyttäytynyt entisaikoina ja Leonard oli ymmärtänyt välittömästi saaneensa pojantyttärensä takaisin. Tällä kertaa hänen pitäisi olla kuitenkin huolellinen. Hän ei jättäisi mitään sattuman varaan. Hänen täytyi kasvattaa Nathanielin vihaa Pottereita kohtaan niin suureksi, ettei mikään mitä Albus Potter sanoisi tai tekisi saisi häntä muuttamaan mieltään.
 Parhaillaan Leonard antoi tarpeellisia ohjeita Nathanielin peilikuvalle, jotta kuvajainen osaisi sitten kertoa tälle oikeanlaisen, Leonardin tarkoitusperiin sointuvan, version viimevuosista. Hän itse oli jo pohjustanut kaiken kehittämällä sievän tarinan siitä kuinka ministeriö oli Veljeskuntaan käsiksi päästäkseen hyökännyt Nathanielin vanhempien kimppuun ja kiduttanut näitä mielisairauteen asti. Hän oli sanoneet, etteivät he tunnistaneet ketään ja tottahan se olikin. Kun Nathaniel oli odotetusti käynyt tarkistamassa asian, hän oli kohdannut välinpitämättömyyttä ja ärtymystä, jotka olivat olleet vähällä murskata Leonardin pojantyttären tahdonvoiman. Niin ei ollut kuitenkaan käynyt, sillä Nathaniel olit selviytyjä ja taistelija kuten hän itsekin. Täydellinen johtaja Veljeskunnalle, kun se päivä koittaisi.
  Nathanielin muistojen puutoksen hän oli selittänyt isällisellä myötätunnolla johtuvan siitä, että hänen mielensä halusi suojata häntä viime aikaisilta tapahtumilta. Leonardin pojantytär oli liian älykäs uskoakseen moista tarinaa, mutta eihän hän toki kyseenalaistaisi isoisänsä sanomisia. Ei ainakaan enää.
 “Mutta isoisä miksi ihmeessä minun pitää olla sen viheliäisen Potterin seurassa, kun hänen perheensä kerran  on vastuussa siitä mitä äidille ja isälle kävi?” Nathaniel kysyi nyt ja hänen silmissään paloi sellainen vihan tuli, että lämpö tuntui täyttävän kolkon huoneen nopeasti kuin villinä etenevä tulipalo, jota kukaan ei saanut talttumaan.
“Tiedän että sen täytyy olla vaikeaa sinulle, kultaseni”, Leonard painotti hellittelynimeä, sillä hänellä ei yleensä ollut tapana kutsua Nathanielia muulla kuin etunimellä, “mutta tiedät kai, että ystävät on syytä pitää lähellä, mutta viholliset sitäkin lähempänä. On edullista olla sopivassa asemassa Potterin pojan suhteen, kun oikea päivä viimein koittaa.“
 Nathaniel nyökkäsi kuuliaisesti. Hän ei enää sanoisi vastaan Leonardille, ei enää nyt kun muistojen menettäminen, oli saanut hänet jälleen ymmärtämään kenelle  

 Rafael Montgomery ei kuulunut niihin ihmisiin, jotka oli tarkoitettu sankareiksi Hän oli rauhallinen, hiljainen nelikymppinen mies, joka viihtyi yksinäisyydessä. Hän liikkui harvoin kotoansa, pikkuisesta mökistä Fortuneswellistä mihinkään, mutta sinä maanantaiaamuna hän oli saanut pöllöpostissa kutsun, josta ei kerta kaikkiaan kieltäydytty. Tuo kutsu oli aina ollut Rafaelin pahin pelko.
 Rafael koputti hänelle tutulle ovelle ja näki käsiensä tärisevän. Se ei ollut ihme. Maailman rohkein ihminenkin olisi purrut kynsiään hermostuksesta hänen tilassaan. Leonard-enon tapaaminen ei ollut koskaan ollut miellyttävä kokemus ja usein siitä ei seurannut mitään hyvää, ei ainakaan tapaamiseen kutsutulle osapuolelle.
“Sisään”, enon ääni kutsui ja Rafael totteli viivyttelemättä. Sisällä Montgomeryen vuosisatoja vanhan kartanon kirjastosalissa mukavalla, mutta ryhdikkäällä plyysisohvalla. Kirjahyllyn edessä, käsivarren mitan päässä Leonard-enosta, seisoi Rafaelin serkun, Kanen, tytär Nathaniel. Rafael ei tuntenut tyttöä erityisen hyvin, vaikka hänet olikin aikoinaan nimetty tämän kummisedäksi. Leonard-enon pyytäessä hän ei ollut uskaltanut kieltäytyä, sillä vaikka eno ei vielä Nathanielin syntyaikoihin ollut ollut niin fanaattinen kuin nykyisin, tämä oli jo silloin ollut kaikessa mahtavuudessaan henkeäsalpaavan kunnioitettava persoona, jolle ei yksinkertaisesti sanottu ei. Itse asiassa Rafael oli hieman ihmeissään nähdessään Nathanielin Montgomeryn kartanossa, sillä huolimatta erakoitumisestaan, hänkään ei ollut voinut välttää juorua siitä että suvun herra ja valtias Leonard Montgomery oli ennen kuulumattomalla tavalla riitaantunut silmäteränsä, ainoan lapsenlapsensa kanssa.
“Päivää, eno. Nathaniel”, hän nyökkäsi kummallekin lyhyesti ja joutui puremaan hammasta, että sai pidettyä käsiensä tärinän hallinnassa.
“Rafael, sinun pitäisi käydä tervehtimässä sukuasi useammin”, Leonard Montgomery vihjaisi. Joku olisi voinut pitää lausahdusta miltei leikkimielisenä, mutta Rafael tunsi enonsa ja tiesi ettei tämä ollut osannut laskea leikkiä enää vuosikymmeneen.
“Olen ollut kiireinen tehtävieni parissa”, Rafael mutisi persialaismattoa tuijottaen. Hän ei kaivannut mitään niin paljon kuin omaa tupaansa ja sen lattialla olevaa räsykudosta.
“Niin olen kuullut. Toivon että sen viimevuotisen lipsahduksen jälkeen olet tullut huolellisemmaksi”, Leonard-eno huomautti ja sanoihin piilotettu nuhde sai Rafaelin kädet jälleen värähtelemään pelosta. Häntä oli rankaistu siitä erehdyksestä.  Hyvinkin raskaasti. Hän oli edellisenä syksynä poistunut mökistään, vartiopaikaltaan, ainoastaan yhden kerran. Sen epäonnekkaan kerran aikana oli hänen vartiokohteeseensa tunkeutunut ihmisiä, joiden ei kuulunut sinne päästä. Rangaistuksena eläinrakkaalle Rafaelille hänen uskollinen kääpiöcolliensa oli tapettu hänen omien silmiensä edessä. Muisto tuollaisesta asiasta olisi murtanut rohkeammankin miehen siihen pelokkaaseen ääritilaan, jota Rafael sillä hetkellä tunsi.
 Rafael ei ollut koskaan leppynyt edesmenneelle äidilleen siitä, että tämä oli pakottanut hänet, hänen isoveljensä ja -sisarensa liittymään vasta pikkulapsina suvun yhteiseen tehtävään, kunnianretkelle, kuten äiti oli ilmaissut. Rafael ei ollut koskaan kokenut Veljeskuntaa omakseen. Ehkä siitä yksinkertaisesta syystä että hän ei juuri välittänyt ihmisistä. Hän ei vihannut heitä, mutta ei myöskään pitänyt heistä. He olivat olleet hänelle yhdentekeviä. Hän ei pitänyt sukulaisistaan yhtään sen enempää kuin niistä, jotka Veljeskunta oli nimennyt vihollisikseen. Sen sijaan hän kyllä varsin hyvin tiesi, keitä hänen tuli pelätä.
 Leonard nousi seisaalleen ja uhkui sellaista hiljaista voimaa, joka sai Rafaelin vaistomaisesti vetäytymään kauemmas.
“Kuuntele nyt hyvin tarkkaan, Rafael”, mies sanoi ääni matalan uhkaavana. “Tästä päivästä alkaen sinä et vain katsele Fortunes Hallia. Sinä asut siellä ja vartioit sitä hengelläsi kunnes minä toisin määrään. Et poistu siitä rakennuksesta, etkä päästä ketään sisään. Et ainuttakaan ihmistä. Ymmärrätkö? Ja ilmoitat meille heti, jos joku asiaton saapuu paikalle.”
“Mu-mutta eno, Fortunes Hallissa kummittelee”, Rafael änkytti. Yksikään velho ei voinut asua Fortuneswellissä alkamatta uskoa paikallisten jästien tarinoihin. Sellaisella antaumuksella he tarinoita pahoista hengistä kertoivat. Leonard-eno kuitenkin katsoi häntä kuin hän olisi ollut kasa pollomuhkun mätää.
“Rafael, joskus olen hämmästynyt että olemme sukua”, mies lausahti ja laskeutui takaisin istualleen. Sitä Rafaelkin hämmästeli aika ajoin. Hän tunsi huomattavasti suurempaa sielunkumppanuutta lemmikkiensä kanssa. Eläimissä oli monia hyviä ominaisuuksia ihmisiin nähden ja yksi niistä oli Rafaelin mielestä se, että niiden motiivit olivat aina yksinkertaiset ja selkeät. Ne eivät hautoneet koskaan kostoa tai harjoittaneet kieroilua. Kun eläin tappoi, sen syyt olivat aina johdonmukaiset. Puolustautuminen, taistelu elintilasta, kumppanista tai ravinnosta. Kaikki oli hyvinkin ymmärrettävää, mutta toisin oli ihmisten laita.
 Ihmisten vaikuttimet kumpusivat jostakin syvemmältä ja ne olivat olevinaan jollakin tavalla paljon hienompia kuin eläinten syyt. Ihmisten tekemät rikokset saivat eri nimikkeitä sen mukaan miten tai miksi ne tehtiin. Rafaelin mielestä totuus oli kuitenkin toinen. Mitään niin julmaa maailmassa ei ollut kuin ihminen. Ei mitään yhtä kieroa tai häikäilemätöntä. Sen vuoksi Rafael viihtyi hyvin eläinten kanssa. Ne eivät valehdelleet tai pettäneet. Ne eivät esittäneet muuta kuin olivat ja niiltä ansaittu kunnioitus ja kiintymys olivat todellisia.
 “Mikäli et ole tähän mennessä käsittänyt, sitä kummitusta sinä olet koko ajan vartioinut”, vanha mies ärähti ja Rafael huomasi toivovansa jälleen kerran että olisi syntynyt mihin tahansa muuhun lajiin kuin siihen johon oli päätynyt. Päivänkorentona hänen elämänsä olisi ollut äärettömän yksinkertainen: syntyä aamulla, lisääntyä ja kuolla illalla ilman sen suurempaa merkitystä. Kaikki olisi ollut hyvin simppeliä. Eikä yksikään toinen korento olisi määrännyt häntä kummitusvahdiksi. Itse asiassa edelliset korentosukupolvet olisivat jo kuolleet jättämättä sen kummempaa merkkiä itsestään. Ajatus oli totta tosiaan kerrassaan viettelevä.

 Rafaelin lähdettyä Nat päätti tehdä erään lyhyen vierailun selkiyttääkseen ajatuksiaan. Koko meneillään oleva kuvio ei ollut aivan hänen hallussaan. Hänen muistissaan oli pari viimeistä vuotta kattava aukko, eikä hän ymmärtänyt aivan kaikkea. Se mitä hän tiesi oli, että hän oli jollakin ihmeellisellä keinolla päätynyt esittämään Albus Potterin tyttöystävää ollakseen sitten sopivassa valmiusasemassa, kunhan “oikea aika tulisi“. Hänen olisi selvitettävä tätä asiaa pikimmiten, eikä hän keksinyt parempaa keinoa ottaa viime vuosien tapahtumista selkoa kuin käydä pikkukeskustelu Scorpiuksen kanssa.
 Hän kolkutti Malfoyden kartanon ovelle, joka avautuikin nopeasti vapauttaen kiistelyn äänet hyvin hoidetulle etupihalle. Herra Malfoy katsoi Natia kärsivännäköisenä.
“Tee heille jotain, ole hyvä”, hän pyysi ja livahti Natin ohitse nopeammin kuin sisulisko laatikostaan. Nat asteli varovasti sisään ja löysi tiensä helposti Scorpiuksen huoneeseen. Se näytti melko lailla samalta kuin hänen viimeisimpien tallella olevien muistojensa aikaan. Ainoastaan käynnissä oleva tilanne tuntui jotenkin sinne sopimattomalta.
 Scorpius ja Rose Weasley kinailivat miltei nenät toisissaan kiinni.
“Sinä et voi olla johtajapoika! Sinä et ole ansainnut sitä!” Weasley kiljui suureen ääneen, eikä kumpikaan kaksikosta huomannut ovenkarmiin nojailevaa Natia. Toki Nat oli niissä häissä tajunnut että Scorpiuksen jahti oli tuottanut tulosta ja että nuo kaksi näyttivät olevan yhdessä. Jopa kihloissa, mikäli Weasleyn sormuksesta saattoi arvailla mitään. Ilmeisesti häneltä oli jäänyt välistä melkoiset kaksi vuotta…
“Ja mitenkä niin?” Scorpius kysyi kiukkuisesti ja piteli hopeista johtajapojanmerkkiään poissa Weasleyn ulottuvilta.
“Sinä olet pahanlaatuinen häirikkö, itsekäs, tahditon ja suurisuinen idiootti, minkä lisäksi olet kiusannut rehtori McLean -parkaa niin monin tavoin, etten voi ymmärtää kuinka hän saattaisi huolia sinut johtajapojaksi!” Weasley kiukkusi ja Nat mietti jo olisiko hänen viisaampaa matkia herra Malfoyn käytöstä ja poistua paikalta odottamaan jonkinlaista välirauhaa.
“Ehkä rehtori McLean ymmärsi ettei hyvää paria kannata rikkoa? Älä nyt, Rosie. Vai etkö muka halua minua pariksesi?” Scorpius kysyi rauhoittelevasti ja yritti kietaista kätensä tytön ympärille, mutta Weasley tönäisi hänet kauemmas itsestään.
 Nat sen sijaan kurtisti kulmiaan. Rehtori McLean? Oliko heidän rehtorinsa vaihtunut? Mitä rouva Kahlesalvalle oli oikein tapahtunut?
 “No, en taatusti ja se on edelleenkin Rose! Tämä on sietämätöntä! Minun pitäisi sietää sinua vielä vapaa-ajan ja tuntien lisäksi muissa velvollisuuksissa!” tuore johtajatyttö kiukkusi, vaikka Nat näki hänen jäykän asentonsa pehmenevän hieman leppymyksen merkkinä.
“No, entä jos minä näytän millaisia viihdytysnumeroita olen suunnitellut varallesi?” Scorpius ehdotti ovelasti ja kuljetti sormeaan Weasleyn leualta yhä alemmas. Nat päätti että hän ei todellakaan aikoisi katsoa tätä.
“Hoi, johtajapoika ja -tyttö, vielä ei olla työvuorossa!” hän huikkasi kävellen julkeasti sisään. Kaksikko hätkähti kauemmas toisistaan näyttäen erittäin syylliseltä.
“Me vaan…”, Weasley aloitti, mutta Nat ei vaivautunut kuuntelemaan hänen selityksiään.
“Joo, joo, harjoittelette partiointia. Tajusin”, Nat tuhahti halveksivasti. Tietenkin Weasleyn piti olla siellä. Scorpiukselta hän olisi voinut kysellä helposti, se suupaltti olisi lörpöttänyt kaikki tiedot tajuamatta mitään, mutta Weasley oli terävämpi. Hänen täytyi olla varovaisempi. Hän ei tällä hetkellä ollut aivan varma mihin piti luottaa ja se sai hänet olemaan varuillaan kaiken suhteen.

 Elokuu kului aivan huomaamatta lomailijoiden silmien ohitse. Lämpimiä kesäpäiviä oli vaikea erottaa muistoissa toisistaan ja pian Hugo saikin huomata olevansa pakkaamassa tavaroita Alexin kanssa Tylypahkaan lähtöä varten. Alexin kanssa pakkaaminen oli hauskaa, mutta tuskallisen hidasta, sillä Hugon tyttöystävällä oli taipumusta keksiä kaikkea muuta tekemistä. Milloin hän katsoi velvollisuudekseen arvostella brittihuispaajia, joiden istunta oli aivan liian takakenoa ja milloin kutittaa Hugoa kyljistä saaden heidät heittäytymään naurua tirskuvaan leikkiin.
“Kuule, Hugo”, Alex aloitti. Se oli kahdeskymmeneskahdeksas “kuule, Hugo” viimeisen kahden tunnin aikana.
“Mitä Alex?” Hugo kysyi liimaten kädet varmuuden vuoksi kylkiinsä siltä varalta, että tyttö päättäisi uusia kutitushyökkäyksen. Niin eläväisiltä ihmisiltä kuin Alexkin sattui olemaan saattoi odottaa mitä tahansa. Samalla tavalla Hugo ei voinut koskaan etukäteen ennustaa, mitä Lily tulisi seuraavaksi tekemään. Hän piti oudolla tavalla siitä jännityksen tunteesta, jonka nuo kaksi tyttöä onnistuivat läsnäolollaan saamaan aikaan.
“Sinun serkkusi Lily”, Alex jatkoi kysyvään sävyyn ja Hugo hätkähti tahtomattaan. Kuinka Alex saattoi puhua Lilystä juuri, kun hän itse oli ajatellut tätä?
“Mitä hänestä?” Hugo kysyi ja työnsi kätensä sukan sisään tarkistaen oliko siinä reikää.
“Han ei pida minusta”, Alex totesi epämääräisellä alakuloisella sävyllä. Hänen itäeurooppalainen aksenttinsa toi melankoliseen lauseeseen erikoisen vivahteen. Hugo käännähti välittömästi Alexia kohti ja otti tytön kylmät pienet, kädet omiinsa.
“Tietysti hän pitää, Alex”, Hugo vakuutti. Hänen oli pakko naurahtaa ajatellessaan sitä vauhtia, jolla Lily normaalisti solmi ihmissuhteita. Se tyttö oli luonnonlahjakkuus mitä ihmisiin tutustumiseen tuli.
“En usko, että maailmassa on ainoatakaan ihmistä, josta Lily ei pitäisi. Hän on herttaisuuden perikuva. Kunhan ehditte tutustua paremmin, voisin lyödä vetoa, että teistä tulee suorastaan sydänystävät”, Hugo sanoi ja lämmitti tytön käsiä omillaan. Tämän tummanharmaiden silmien katse oli omituisen vakava ja hetken näytti siltä kuin niihin olisi eksynyt jokin kaipaavanomainen pilkahdus.
“Minusta taas tuntuu, etta han ei edes tahdo tutustua minuun”, Alex sanoi huokaisten ja irrottautui Hugon otteesta kääntyen matka-arkulleen. Hugo asettui hänen taakseen ja kietoi kätensä pienikokoisen tytön ympärille painaen huulensa tämän punaisten hiusten peitossa olevaan niskaan.
“Usko minua, olette ystäviä ennen kuin huomaattekaan”, Hugo lupasi ja Alex käänsi päätään takakenoon siten, että Hugo saattoi suudella häntä sillä tavalla, jolla oli kerran tahtonut suudella erästä toista.

  Sillä hetkellä Hugon toivoma tilanne ei näyttänyt erityisen todennäköiseltä. Lilykin yritti nimittäin pakata tavaroita laukkuun tulevaa kouluvuotta varten, mutta Alexin tavoin hän ei onnistunut tehtävässä erityisen hyvin. Hänen tapauksessaan ei ollut kuitenkaan kyse siitä, että hän olisi häiriköinyt jotakuta toista erilaisin toimin. Ei, hänen pakkausongelmansa liittyi siihen, että hän heitteli tavaroita suutuspäissään laukusta pois sitä vauhtia, kun sai niitä pakattua.
“Se”, hän heitti muodonmuutoskirjan ovea päin.
“Mokomakin”, pergamenttikäärö teki seuraa muodonmuutoskirjalle.
“Ulkomaalainen”, mustetta levisi lattialle pullon osuttua seinään oven vieressä.
“Hempukka!” Lily kiljaisi pamauttaen matka-arkun kannen kiinni tyhjennettyään matka-akkunsa jo toisen kerran yhtä väkivaltaisella tavalla. Lily kumartui pyyhkimään lattiaa paperilla ja jatkoi kiukkuisten ajatustensa hautomista:
 Minä vihaan häntä. Kuka hän oikein luulee olevansa? Tulee tänne kuin mikäkin maailman omistaja ja omii Hugon täydellisesti! Se on niin väärin. Minä olen ollut Hugon ystävä kauemminkin kuin hän on heitellyt sitä typerää punaista tukkaansa puolelta toiselle! Eikö minulla muka ole mitään oikeuksia? Ei hän sitä paitsi varmaan edes kohtele Hugoa kunnolla. Mokomakin, varmaankin vain leikittelee Hugo-paran tunteilla! Ja Hugo, mitä hän oikein ajatteli tuodessaan tuollaisen tytön tänne? Miksi Ron-eno ei sano siitä mitään? Hänhän on selvästi mitä huonointa seuraa kelle tahansa. Ja olenko minä muka ainoa, jota häiritsee kuinka se tyttö selvästikin yrittää kaikin mahdollisin tavoin matkia minua?
“Mokomakin typerä lehmä!” Lily kivahti ääneen ja raahasi tavarat sängylleen siirtyen tällä kertaa suoraan heittovaiheeseen sen sijaan että olisi ensiksi yrittänyt sulloa oppikirjansa matka-arkkuun.
“Minä vihaan häntä!” Lily huusi ja viskasi “Pimeyden voimilta suojautumisen -oppaan” ovea vasten. Pahaksi onneksi ovi sattui avautumaan juuri sillä hetkellä ja opus lennähti suoraan Lilyn vanhemman isoveljen kasvoille.
“Ai, hemmetti!” James parahti, kun kirja tippui hänen nenänsä ruhjottuaan hänen jaloilleen.
“Anteeksi, James!” Lily parahti kauhuissaan vetäen käden suulleen. Nenäänsä pidellen veli asteli sisään ja täräytti vahinkoa aiheuttaneen kirjan Lilyn viereen sängylle.
“Al oli oikeassa kud dadoin ethä thädde thulo vie hedgen”, James sopersi.
“Mitä Al sanoi?” Lily kysyi kulmiaan rypistäen.
“Ethä thädde thulo… Odotha hethki”, veli osoitti sauvalla nenäänsä, joka lakkasi vuotamasta verta välittömästi.
“Paljon parempi”, James tokaisi sitten ja istuutui Lilyn tuolille.
“No, niin sisko. Miksi yrität tappaa jokaisen tähän huoneeseen pyrkivän?” James uteli.
Lily pyöräytti silmiään:
“En minä yrittänyt tappaa ketään. Minä… pakkaan.”
“Aha, okei”, James totesi tyhjästi otsaansa rypistellen. “Minusta tuntuu että äiti on unohtanut kertoa pari tärkeää pakkaamisen perussääntöä. Kuten sen että tavarat laitetaan yleensä pakattavan esineen - tässä tapauksessa matka-arkun - sisälle eikä heitellä viattomien ohikulkijoiden - tässä tapauksessa minun - niskaan.”
“Äh, suu kiinni, James Sirius Potter”, Lily sanoi uhitellen veljeään tällä kertaa tyynyllä. “Mitä sinä täällä sitä paitsi teet? Luulin, että sinä ja Annie olette pidennetyllä kuherruskuukaudella.”
“Sitä on vähän paha kertoa suu kiinni”, James huomautti järkevästi.
Lilyn rypistettyä uhkaavalla (äidiltä opitulla) tavalla kulmiaan veli kiiruhti selittämään:
“Olisimme, mutta huispauskausi painaa pahasti päälle.”
“Ai niin, aina huispaus”, Lily sanoi kiusoitellen.
“En edes halua ajatella millaisia teidän lapsistanne tulee”, hän jatkoi huolestuneeseen sävyyn päätään pudistellen.
“Lapsista? Vou, vou. Hidasta, sisko”, James puuskahti nostaen molemmat kätensä pystyyn. “Vaikka minä meninkin typeryyksissäni sitomaan itseni ukkomiesten hirttopuuhun, se ei todellakaan tarkoita, että tulisin koskaan tai ainakaan piiiiiiiiiiiiitkään aikaan hankkimaan lapsia. En Annien, enkä kenenkään muunkaan kanssa.”
“Etkös sinä sanonut noin naimisiinmenosta Amandalle vielä kesän alussa ja tässä sitä nyt ollaan”, Lily huomautti niin pirullisesti hymyillen, että suoritus veti vertoja jo Jamesille tämän parhaina päivinä. “Sano minun sanoneen, että ensikesään mennessä pikku James junior tulee rakkaan Lily-tätinsä hoitoon”, tyttö ennusti.
“Hittolainen, ja ne sanovat että minä olen se paha lapsi”, James mutisi, mutta näytti selvästi ylpeältä sisarensa täydellisestä tahdittomuuden puutteesta.
“Sievällä naamalla saa paljon anteeksi”, Lily heitti ja alkoi lopultakin viskoa koulutavaroitaan sinne minne ne kuuluivat.
“Mikäs vika minun naamassani on?” James kysyi selvästi loukkaantuneelta.
“Hmm… siskonasi en ole pätevä vastaamaan”, Lily ilmoitti napakasti.
“Muuten Lily-pieni”, James kysyi tahallisen ärsyttävään sävyyn, “et vielä kertonut, mikä sinua risoi niin kovasti, että yritit viedä hengen sen tulevan James juniorin - on muuten ihan älytöntä nimetä lapsia vanhempien mukaan - isäukolta hengen?”
“Tiedäthän sinä minut”, Lily hymyili teennäisesti, “päiväni ei ole täydellinen, jos en saa heitettyä jonkun nenää murskaksi.”
“Ensi kerralla varmista että se on sitten Al, eikä minä”, James vaati. “Minä olen kuitenkin meistä se, joka on esiintynyt neljästi Me Noitien kannessa ja minulla on enemmän menetettävää.”
“Aloinkin jo ihmetellä, että egosi on pysynyt näin hyvin kurissa”, Lily tuhahti.
“Hei, Vuoden kansikuvapoika -kisan voitto on iso juttu”, James vastusti.
“Varsinkin, jos sen voittaa neljä kertaa peräkkäin”, veli ei malttanut olla vielä lisäämättä.
“Painu siitä tai alan taas heitellä tavaroita”, Lily uhkasi huomattavasti paremmalla tuulella kuin oli ollut kymmenen minuuttia aiemmin. Hän kohotti tällä kertaa loitsukirjansa esille. James pinkoi kauhistuneena huoneesta.

 Laiturilla 9 ja ¾ kaikuivat erinäiset huudot, ihastuneet jälleennäkemistervehdykset, pelokkaiden lasten itkukohtaukset, pöllöjen kiljaisut ja kissojen maukaisut, kaikki sekoittuneena junanpillin vihellyksiin. Kuten muutkin äidit, Ginny Potter katsoi sillä hetkellä parhaaksi tehdä jälkikasvulleen selväksi muutamia perusasioita. Hänen edessään seisova kaksikko näytti tympääntyneeltä äidin neuvojen kuunteluun, mutta Ginny ei aikonut luovuttaa niin helpolla. Hänhän ei näkisi Alia ja Lilyä kuin vasta jouluna! Neljä kuukautta oli äidille kovin pitkä aika.
“Eli tänä vuonna: ei tunneleita, ei panttivankitilanteita, ei hautausmaita, ei ministeriössä käyntejä, ei lohikäärmeitä, ei sairaaloita…”, Ginny aloitti luettelon, joka katkesi välittömästi lasten nostaessa vastustavan metelin.
“Emme me ole tehneet tuota kaikkea!” sisarukset parahtivat kulmiaan rypistellen.
 Ginny kohautti olkiaan:
“Ette, mutta äidin pitää osata varautua.”
“Just joo, niin varmaan”, Lilly tuhahti.
“Pitäisit vain Jamesin kurissa sillä aikaa kun me ollaan Tylypahkassa”, hän mumisi ja vilkuili jo ympärilleen. Ginny oli aivan varma, että tytär etsi katseellaan poikaystäväänsä Keithiä. Hän huomasi olevansa oikeassa kun tytön ilme kirkastui ja hän ryntäsi enempää selittelemättä heittäytymään poikaystävänsä kaulaan.
 Ginny puisteli päätään ja kääntyi takaisin Albukseen päin:
“Pidä huoli itsestäsi, kulta, ja muista edes sinä kirjoittaa. Tiedän kyllä että Lily unohtaa lupauksensa siinä silmänräpäyksessä kun saapuu Tylypahkaan.”
“Mistä tiedät etten minäkin unohda?” Al kysyi hymyillen pienesti.
“Siitä että sinun kohdallasi minun ja isäsi antamasta kasvatuksesta näyttää olleen edes pienissä määrin hyötyä”, Ginny ilmoitti tomerasti.
“Mihin isä muuten lähti?” Albus kysäisi muistuttaen Ginnyä siitä tosiasiasta, että muuan herra Harry Potter ei ollut sinä päivänä vaivautunut muiden isien tapaan King`s Crossille.
“Sen kun tietäisi”, Ginny totesi hampaitaan kiristellen. “Siinä on myös eräs, joka ei viitsi informoida minua menoistaan.”
“Näyttää siltä äiti, että sinun kasvattajanlahjasi ovat tosiaan kehnonlaiset”, Al virnisti lauhkeasti.
“Kilttinä lapsena sinä pidät suusi kiinni tuosta”, Ginny näpäytti poikaansa.
Al naurahti, mutta sitten hänen ilmeensä vakavoitui. Pojan silmissä, jotka niin kovasti muistuttivat Harryn silmiä, näkyi aikuinen, kypsä katse.
“En ole enää lapsi”, Al sanoi hiljaa.
 Ginny mietti niitä sanoja hetken. Hän muisti vielä varsin hyvin sen helteisen heinäkuun alun päivän, jona Al oli syntynyt. Hän muisti sen riemun ja ihmetyksen, jonka uusi elämän alku oli mukanaan tuonut. Ja nyt hänen poikansa, hänen pieni poikansa, oli hyvää vauhtia matkalla kohti omaa elämäänsä.
“Niin, et ole”, hän sanoi miltei haikeasti ja kyyneleet tuntuivat pakostakin pyrkivän silmäkulmaan.
“Minun rakas aikuinen poikani”, Ginny sanoi, eikä hän voinut enää vastustaa kiusausta vaan rutisti poikansa nopeaan syleilyyn.
“Mikäs James sitten on?” Al kysyi vitsaillen, kun Ginny päästi otteensa hänestä.
“Minun rakas”, pojan äiti punnitsi sanojaan tarkkaan,” vähemmän aikuinen poikani.”
He nauroivat ja Ginny rutisti keskimmäistään vielä toistamiseen ennen kuin päästi tämän kapuamaan junaan. Hän toivoi mielessään, että Al saisi viettää hyvän viimeisen vuoden Tylypahkassa ja että se satumainen linna onnistuisi varjelemaan sitä pientä lasta, joka hänen nuoremman poikansa sisässä yhä asusti. Niin kuin se asusti heissä kaikissa.

Alin oli pakko räpyttää silmiään kahdesti kurkistaessaan sisälle vakiovaunuosastoonsa.
“Mitä? Näenkö minä väärin?” hän parahti ääneen. “Rose, mitä sinä täällä teet?”
Serkku ei vaivautunut laskemaan Päivän Profeettaa kasvojensa edestä, vaan vastasi sen takaa:
“Mikäli olet tietoinen minä - kuten sinäkin - käyn Tylypahkan koulua ja minä - kuten sinäkin - pidin tästä matkustuskeinosta enemmän kuin ilmiintymisessä ja minä - kuten sinäkin …”
“Olet ajoissa”, Al lausahti ja vajosi kauhistuneena istumaan vastapäätä Rosen vieressä istuvaa Scorpiusta. “Olet hyvin ajoissa.”
 Rose ei ollut Alin muistojen mukaan koskaan ollut juna-asemalla kuin korkeintaan kolme minuuttia ennen junan lähtöä. Ja nyt… Nyt hän oli niin varhaisessa, että hän olisi ehtinyt miltei rakentaa juna-aseman.
Scorpius hymyili julkeasti ja sukelsi lehden taakse Rosen luo.
“Niin, sitä se minun kanssa yhdessä olemiseni teettää”, hän kuului sanovan. Rosen toinen käsi irtosi lehdestä ja muksaisi poikaa:
“Suu kiinni, Scorpius.”
Tämän jälkeen tyttö huokaisi ja taitteli lehden syliinsä. Hän loi muutaman pahan katseen käytävään, jossa iloluontoiset ensiluokkalaiset tuntuivat pitävän pystyssä vähintäänkin pienikokoista sirkusta, elleivät sitten kokonaisia markkinoita.
“Äiti ja isä lähtivät jonnekin heti aamusta ja käskivät minun huolehtia itseni, Hugon ja Alexandran ajoissa asemalle”, Rose selitti. “Tulimme  Poimittaislinjalla jo puoli tuntia sitten.”
“Tämä kouluvuosi näyttää alkavan perinteiden rikkomisella”, Al totesi mietteliäästi ja nojasi leukaa rystyseensä. “Minun isäni ja sinun vanhempasi lähtevät omille teilleen heti aamusta ja sinä ja Hugo ehditte junaan hyvin ensikertaa sitten… no, oikeastaan ensikertaa koskaan.”
“Sen sijaan”, Scorpius vilkuili ympärilleen kuin vaunuosastoon olisi piiloutunut vielä joku heidän lisäkseen,” Nat näyttää puuttuvan.”
Aivan kuin Al ei itse olisi sitä hoksannut.
“Hän aikoo ilmiintyä koululle”, Albus kertoi. Nat oli jo elokuun alussa lähettänyt hänelle kirjeen, jossa oli selostanut loppuloman suunnitelmiaan. “Hänhän on jossakin Skotlannissa tapaamassa äitinsä vanhempia.”
“Ai, he asuvat nykyään Skotlannissa”, Scorpius totesi näyttäen yllättyneeltä. “Viime kerralla kun kuulin he asuivat Ruotsissa. Toisaalta ymmärrän hyvin. Kuka muka tahtoo asua Ruotsissa? Paitsi pingviinit.”
“Ensinnäkin pingviinit eivät elä Ruotsissa ja toiseksi, miten niin nykyään?” Rose kysyi huomaten saman outouden Scorpiuksen pohdinnassa kuin Alkin.
“Oletko sinä muka tavannut Natin toiset isovanhemmat?” tuuheahiuksinen tyttö kysyi epäluuloisesti.
“No, totta kai olen”, Scorpius kohautti olkiaan kuin kavereiden isovanhempien tapailu olisi ollut hänen suurin huvinsa. “Natin äiti ja minun äitinihän ovat pikkuserkkuja, sitä kauttahan me alkujaan tutustuimmekin.”
“Siis te olette pikku-pikkuserkkuja?” Al kysyi lamaantuneena.
Rose sen sijaan tuntui kiukustuneen, taas, Scorpiukselle. Alin serkku asetti kätensä puuskaan.
“Etkä koskaan ole viitsinyt mainita tuostakaan?” hän kivahti.
“Enkö?” Scorpius näytti yllättyneeltä. “No, anteeksi Rosie-kulta.”
Rose avasi suunsa, ilmeisesti kieltääkseen Scorpiusta kutsumasta itseään Roseksi, mutta hänen vastalauseensa peittyi käytävässä riehuvien ekaluokkalaisten naurunpurskahdukseen.
Scorpius nousi jäseniään venytellen seisomaan.
“Esittelen koko sukupuuni heti sen jälkeen, kun olen ajanut nuo villikko-ekaluokkalaiset käytävästä mahtavilla johtajapojan voimillani”, hän lupasi.
“Tämä täytyy nähdä”, Rose totesi ottaen paremman asennon. Al sen sijaan hymyili valjusti. Hänen ajatuksensa olivat jo Natin luona Tylypahkassa. Merlin, kuinka hänellä oli ikävä sitä tyttöä.
“Hiljaa siellä tai syötämme teidät jättiläiskalmarille!” Scorpiuksen huuto kaikui käytävässä, joka hiljeni välittömästi. Scorpius asteli takaisin vaunuosastoon ja hieraisi käsiään yhteen kuin suurenkin urotyön tehneenä
“Vaikuttavaa, Scorpius”, Rose arvio latteaan sävyyn.
“Eikö vain?” Scorpius tunkeutui aivan hänen kylkeensä. “Odotahan kuulet “Hiljaa-tai-viemme-teidät-rehtorin-kansliaan-kun-rehtori-McLean-ja-professori-Nenoveh-harjoittelevat-siellä-kravaatin-avaamista“ -huutoni.”
 Nyt oli kuitenkin Rosen aika ottaa käyttöönsä oma bravuurihuutonsa, joka kuului:
“SCORPIUS MALFOY!”

Luku 96:Aika kertoa Veljeskunnasta

 Fortuneswellissä syyskuun ensimmäinen päivä oli kääntymässä jo voiton puolelle. Kylmä tuuli puhalsi mereltä tuoden mukanaan syksyn tuulahduksen, ja liikutteli muutamaa pilveä taivaanrantaa pitkin kuin ei olisi aivan osannut päättää missä ne näyttivät parhaalta.  Paikalliset pyörittelivät päätään katsellessaan henkeäsalpaavan kaunista auringonlaskua. He olivat sitä vanhakantaista väkeä, joka uskoi kauniin illan edeltävän sateista aamua.
 Fortuneswelliin erehtynyt pieni saksalainen turistijoukko seisoi kylää halkovan tien reunassa, lähellä paikallista ylpeyttä ja nähtävyyttä Fortune Hallia, jonka viehättävyyttä lisäsi itsepintainen huhu, jonka mukaan talossa kummitteli. Useat paikalliset olivat yrittäneet tarjota saksalaisturisteille apuaan, mutta nämä eivät selvästikään puhuneet englantia ja jopa kylän ainoa saksankielentaitoinenkaan ei ollut saanut heidän puheistaan selkoa. Ilmeisestikin he puhuivat jotakin kovin vahvaa murretta, joka esti kommunikoinnin.
 Tosiasiassa nämä “saksalaisturistit” eivät osanneet saksaa sen paremmin kuin muutkaan kylässä, eivätkä he olleet edes turisteja. Karttaa muka kovin syvällisesti tutkiessaan kolmen matkalaisen ryhmä loi vaivihkaisia katseita Fortune Halliin.
“Onko sinulla se taikasilmä mukana, Ron?” eräs noista huonoa saksalaisen turistin roolia esittävistä ihmisistä kysyi matalasti punatukkaiselta mieheltä samalla, kun nainen heidän seurassaan yritti peittää äänet höpöttämällä kovaäänisesti jotakin vain etäisesti saksaa muistuttavaa kieltä.
“En kai minä sitä nyt jättäisi. Pidelkää karttaa suojana niin vilkaisen”, Ron pyysi ja Harry ja Hermione levittivätkin valtaisan maantiekartan hänen suojakseen, siten että hän saattoi tutkia taikasilmällä (jonka hankkiminen oli sivumennen sanoen ollut kiven takana), mitä Fortune Hallin sisällä tapahtui.
“Se kummitus ravaa ylintä kerrosta edestakaisin ja portaiden alla näyttäisi asustavan mörkö”, Ron raportoi huomioitaan hiljaa.
“Ihmisiä, Ron. Meitä kiinnostaa onko siellä ihmisiä”, Hermione puuskahti. “Ja pidäkin kiirettä tai tänne tulee pian jälleen jästejä ja minun pitää käyttää niitä kolmea saksan sanaa, jotka osaan.”
“Sen ainoan kerran kun sinun taitojasi tarvittaisiin sinä et osaakaan…”, Ron murahti.
“Sen ainoan kerran?” Hermione näytti raivostuneelta. “Ronald Weasley, minä olen pelastanut sinun ja Harryn nahat useammin kuin kumpikaan teistä osaa laskea! Älä kehtaa väittää minulle, että…”
“Hermione, jos haluat huutaa sinun on tehtävä se saksaksi”, Harry muistutti ja ansaitsi osakseen murhaavan katseen.
“Hei, odottakaas, siellä tosiaan on joku… Mies, joka paijaa jotain puluja”, Ron kertoi silmäillen taikasilmän lävitse kuin se olisi ollut kaukoputki.
“Jästi vai meikäläisiä?” Harry kysyi.
“No, hänessä ei varsinaisesti ole kylttiä, jossa lukisi `Hei olen velho ja teen työtä Veljeskunnalle`”, Ron huomautti kuivakasti ja laski silmän Hermionen odottavalle kämmenelle.
“No, yksi ihminen. Pääsemme kyllä hänen ohitseen, jos tahdomme”, Harry esitti arvionsa tuulen puhaltaessa karttaa epämiellyttävän tiukasti hänen kasvojaan vasten.
“Hän ilmiintyisi paikalta välittömästi ja palaisi kokonaisen armeijan kanssa”, Hermione totesi järkevästi käyttäen nyt vuorostaan  taikasilmää silmäilläkseen tuon kummitustalon sisään.
“Hankitaan tuolle paikalle ilmiintymisesto”, Ron ehdotti.
Hermione katsahti heihin ärtyneesti.
“Ettekö te kaksi aio koskaan lukea taikalakien kevennettyä kokoelmaa?” hän kysyi, ei ensimmäistä eikä varmastikaan viimeistä kertaa.
“Ei sen paremmin kuin Tylypahkan historiikkiakaan”, Ron ilmoitti yksiselitteisesti.
“Joten voit säästää meidät tulevaisuudessa tuolta kysymykseltä ja kertoa mikä lakijuttu on sen esteenä”, Harry ehdotti vuorostaan.
“Velholain numero 267 ensimmäisen artiklan viidennen lisäselvityksen kolmannen korjauksen mukaan…”, Hermione aloitti varsin opettajamaiseen sävyyn, joka oli tullut yhdessä vietettyjen vuosien aikana tutuksi niin Harrylle kuin Ronillekin.
“Lyhyesti, Hermione”, kaksikko vaati ja tyytymättömännäköinen Hermione joutui siirtymään sivistämisen sijasta suoraan ongelmaan.
“Vaikka pyytäisimme Kingsleyä nopeuttamaan ilmiintymisestonasetuksen käsittelyä, siinä menisi vähintään puoli kuukautta.”
“Kaksi viikkoa!” Ron parkaisi.
Harryn suu loksahti hämmästyksestä auki.
“Väitätkö sinä, että tämä suunnitelma kaatuu typerään byrokratiaan?” hän kysyi Hermionelta.
Hermione loi häneen säälivän katseen ja nyökkäsi sitten. Ron tuhahti.
“Jos tässä maassa on joku vika niin, se että kaikkeen pitää hakea lupa… Ei kukaan kysellyt lupia silloin, kun oltiin pysäyttämässä Voldemortia”, hän mutisi tyytymättömästi.
“Niin tosiaan. Voi niitä kultaisia aikoja”, Hermione heitti sarkastisesti.
“Hei, yritettäisiinkö keskittyä tähän ongelmaan?” Harry keskeytti. “ Meillä on kaksi päivää aikaa keksiä miten me pääsemme sisään Fortune Halliin joutumatta keskelle Veljeskunnan piiritystä. Olisiko kellään ideoita? Siis parempia kuin että tehdään täydellinen rynnäkkö sisälle tai että jätetään jokin turhantärkeä hakemus ministeriöön?”  
“No, itse asiassa”, Hermione aloitti ja molemmat miehet kääntyivät katsomaan häntä niin äkisti, että kartta lipsahti heidän otteestaan tuulen mukaan, “minulla olisi ehdotus.”

Valo leikki huoneen seinillä luoden niihin pitkänomaisia varjoja. Huone näytti kovin tutulta, mutta samalla siinä oli jotakin todella epäluonnollista, aivan kuin se olisi ollut jollakin oudolla tavalla vääristynyt. Ehkä hän oli käynyt siellä joskus. Niin, varmasti hän oli. Hän ei vain juuri nyt osannut yhdistää sitä. Ehkä se huone oli hyvinkin tuttu tai sitten se ei edes ollut olemassa.
 Hän käveli epämääräisten kasvojen lävitse. Jos hän yritti katsoa niitä tarkemmin tunnistaakseen henkilön, kasvot katosivat jonnekin pimeyteen. Hänen askeleensa kaikuivat lattialla kolkkoina ja onttoina. Kukaan muu ei puhunut - mahtoivatko he edes hengittää? Oli aivan hiljaista.
 Huoneen toinen pää oli uskomattoman kaukana ja hänen ja sen välillä oli niitä kymmeniä hämäriä kasvoja, joita hän ei tavoittanut, vaikka olisi tahtonut. Hän pelkäsi, vaikka tiesi, ettei hänen kuulunut. Hänhän oli nyt omiensa keskellä - eikö ollutkin? Hän ei tunnistanut heitä, mutta tiesi, että he olivat samanlaisia kuin hän. Että hänen kuului olla heidän joukossaan. Silti jokin siinä oli niin kovin väärin.
 Lopulta muut hahmot painuivat sivummalle ja hän seisoi jälleen yhden kasvottoman varjomaisen hahmon eteen. Hän tunnisti hahmon äänen, kun se alkoi pian puhua. Ääni kantoi hänen sydämeensä ja valtasi hänen mielensä, eikä ympäröivässä maailmassa ollut muita.
“Lupaatko sinä Nathaniel Keilana Montgomery sitoa itseesi Veljeskunnan yhteyteen, kunnes pyhä tavoitteemme on täyttynyt, ja palvella sitä koko sielullasi ja mielelläsi kuolemaasi saakka, totellen sen johtajan jokaista käskyä? Lupaatko tämän ja vahvistatko sanasi rikkumattomalla valalla?” varjon ääni jylisi.
 Sen sanat tuntuivat jollakin oudolla tavalla tutuilta, vaikka hän ei aivan ymmärtänyt niitä. Hän tiesi mitä hänen piti vastata, mutta miksi? Miksi? Oli jotain, joka ei ollut kuten sen piti olla...
“Minä lupaan sen kaiken ja vahvistan sen ikuisella uskollisuudenlupauksellani.”
Oliko se hänen äänensä? Miksi hän oli noin varma? Ei hänen kuulunut olla noin varma. Oli jotain… Oli jotain mitä olisi pitänyt muistaa, mitä olisi pitänyt tietää…
 Hän ojensi sauvaansa, joka sitoi kultaisen sinetin hänen ja varjon välille. Eräs niistä epämääräisistä kasvoista vahvisti valan. Hän tahtoi sitä, vai tahtoiko? Mitä hän tahtoi? Ja miksi? Miksi?
“Nathaniel Keilana Montgomery, sinä olet tästä päivästä lähtien Veljeskunnan täysivaltainen jäsen ja oikeutesi ja kunniasi on osallistua sen arvokkaan päämäärän toteutukseen…”
“Nathy.”
 Se ei ollut varjon ääni, joka kutsui häntä. Tämäkin oli tuttu ääni ja hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt muistaa siitäkin jotain. Mutta ei, tuosta äänestä piti myös tietää jotain… Siihen ei saanut luottaa, mutta miksi?

“Nat.”
Nat havahtui hereille, kun Albus Potter uskaltautui lopultakin ravistamaan häntä. Hän piilotti ärtymyksen kasvoiltaan. Kuinka tuo poika kehtasi? Kuinka hän saattoi tehdä näin sen kaiken jälkeen, mitä ministeriö oli tehnyt Nathyn vanhemmille? Vai eikö hän tiennyt?
Poika hymyili lämpimästi kuin maailma olisi ollut täynnä pelkkää auringon paistetta:
“Tunti loppui jo.”
 Todellisuus iski Natiin välittömästi ja hän ymmärsi, että kyseessä oli taikaliententunti, minkä vuoksi hänen nukahtamistaan ei oltu edes noteerattu. Professori Natia-ei-edes-kiinnostanut-mikä-hänen-nimensä-oli, vietti aikaa lukien tyttöystävälleen jonkun amerikkalaisen liemitohtorin kirjaa ääneen kuin se olisi ollut suurtakin huvia.
 “Ai, minun täytyy juosta hakemaan seuraavan tunnin kirjat”, Nat keksi kiireesti ja ponkaisi seisaalleen.
“Nähdään myöhemmin”, hän toivotti ja pyyhälsi luokasta antamatta Albus Potterille mahdollisuutta sanoa mitään. Nat ei halunnut viettää aikaansa sen Potterin kanssa, mutta hänellä ei ollut asiassa paljonkaan valinnanvaraa. Ei ainakaan nykyisin.
 Kiiruhtaessaan kohti Luihuisen oleskeluhuonetta unen häivät piinasivat yhä häntä. Se oli ollut niin aidonoloista. Ehkä koska se oli ollut osittain totta. Toissa iltana, juuri ennen kouluun palaamistaan, Nat oli kuullut sen unessakin esitetyn kysymyksen ja hän oli vastannut siihen juuri niin kuin unessakin. Hän oli saavuttanut viimeinkin sen aseman, johon oli harjoitellut 5-vuotiaasta. Ja silti… Miksi hän oli epäröinyt unessa niin paljon? Miksi se kaikki oli ollut niin sekavaa?
 Puhdas järki tarjosi vastaukseksi, että unet harvoin olivat erityisen selkeitä. Niissä tapahtumien ei edes kuulunut seurata todellisuutta, niitä ei oltu tarkoitettu järjellä pohdittaviksi, mutta Natin vaisto sen sijaan väitti päinvastaista. Hänellä oli vahva tunne siitä, että sillä oli jokin merkitys, että kaikki ne ihmiset, joihin hän saattoi enää luottaa olivat esiintyneet kasvottomina ja vain hämärinä varjoina.
 Pikapuoliin Nat kuitenkin puisti nämä ajatukset päästään. Isoisä oli kasvattanut hänet ja ollut hänen tukenaan koko sen vaikean kesän. Kehen hän muka saattoi luottaa jos ei sellaiseen ihmiseen?
 
 Laudoitettujen ikkunoiden ja ovien väleistä hiipivä viima oli inhottavan kylmä ja viluttava. Koko aamun oli tuullut niin, että puhuri oli saanut Rafelin sukat pyörimään jalassa. Aamulla oli käynyt Rafaelin veli Manuel, joka oli lähetetty tarkistamaan, että kaikki oli kunnossa. Vaikka Rafael ei pitänyt Manuelista lainkaan sen enempää kuin muistakaan ihmisistä, hän oli tavallaan ollut kiitollinen, että veli oli tullut, sillä hän vihasi neljän seinän sisälläoloa. Se oli kerrassaan sietämätöntä, varsinkin kun se kamala kummitus ujelsi monesti päivässä, joskus se puhuikin itsekseen. Rafael yritti pysyä siitä niin kaukana kuin mahdollista, vaikka kävikin suunnilleen vartin välein tarkistamassa, että se varmasti jutteli itselleen, eikä jollekin muulle.
 Ajoittain hänellä oli ollut helpompaa, kun ullakolla asustava puluparvi oli lehahtanut hänen seurakseen, mutta eivät ne yleensä kauaa viipyneet. Useimmiten vain hänen ruokailujensa ajan. Eläimet olivat siinäkin suhteessa suorempia, eivätkä yrittäneet kiertelyillä tai valheilla esittää tahtovansa jotain muuta kuin todellisuudessa tahtoivat.
 Rafael vilkaisi kelloaan. Se oli puoltatoista tuntia vailla keskiyö. Kunhan tämä päivä olisi ohitse, hän voisi jälleen siirtyä oman rakkaan mökkinsä suojaan. Hänen liskonsa oli varmaankin valloittanut hänen sänkynsä näiden päivien aikana. Sillä oli sellainen huono taipumus, kun hän oli poissa. Rafael alkoi mittailla jälleen lattiaa askelillaan. Hänen toimintansa katkesi kuitenkin, kun hän kuuli jotakin rapinaa takaovelta.
 Rafael tunsi sydämensä hyppäävän kurkkuun silkasta pelosta.  Hänen sauvakätensä tärisi, kun hän lähestyi laudoitettua takaovea. Puolet ovesta oli joskus repeytynyt irti ja rako oli peitetty laudoilla. Aivan lattian rajassa oli kuitenkin reilun kämmenen levyinen aukko, josta tunki nyt sisään jotakin ruskeaa ja karvaista. Lopulta raosta ahtautui pikkuruinen spanielinpentu, joka tuijotti Rafaelia suurilla ruskeilla silmillään. Rafael sen sijaan huokaisi helpotuksesta, hän kun oli pelännyt, että joutuisi joko tuntemattomien ihmisten väijyttämäksi tai, mikä vieläkin pelottavampaa, menemään Leonard-enon kartanolle keskellä yötä. Eno oli tarpeeksi pelottava päiväsaikaankin.
 Koiranpentu tuijotti häntä ja tulla jolkotti sitten aivan hänen eteensä. Se nuuski hänen kenkäänsä ja alkoi sitten heiluttaa innokkaasti häntäänsä. Rafael hymyili ja istuutui lattialle sen eteen.  Hän laski kätensä varovasti sen turkille ja alkoi rapsuttaa sen korvantaustaa. Pennun tyytyväinen katse riemastutti Rafaelia, joka unohti siinä samassa sekä pelkonsa että vartiotehtävänsä. Edes kummituksen jostakin rakennuksen kaukaisemmasta kolkasta kaikuva ääntely ei enää häirinnyt häntä.
 
“Sano, mitä sanot, mutta tämä on Hermionen huonoin suunnitelma sitten… no, tämä on huono suunnitelma”, Ron mutisi Harrylle. Kaksikko yritti loihtia mahdollisimman hiljaisella tavalla lautoja eräästä Fortune Hallin ylimmän kerroksen ikkunasta.
 Henkilökohtaisesti Harry oli Ronin kanssa samaa mieltä siitä, että tämä suunnitelma ei kuulunut Hermionen parhaimpiin, mutta oli myöntynyt siihen, kun ei ollut itsekään keksinyt mitään parempaa. Hän ei ollut aivan varma kumpi heistä, hän vai Ron, oli ollut  tyrmistyneempi Hermionen esitellessä ajatustaan heille.
“Miettikää nyt”, Hermione oli intoillut, ”se mieshän näytti rakastavan jopa puluja. Miten luulet että hän suhtautuisi suloiseen pieneen koiranpentuun? Se veisi varmasti kaiken hänen huomionsa, niin ettei hän edes huomaisi, jos joku tai jotkut kävisivät hiljaisen keskustelun vaikkapa yläkerran ikkunan kautta sen kummituksen kanssa.”
“Harmi vaan, että meillä ei ole koiranpentua”, Ron oli muistuttanut.
“Emmekä me sitä paitsi voi sanoa koiranpennulle, että `hei muistakin pitää hänet kiireisenä sen aikaa, kun me kuulustelemme kummitusnaista`, vai voimmeko?” Harrykin oli huomauttanut nuivasti.
Hermionen ilme oli kuitenkin muuttunut salaperäiseksi, ei varmastikaan mitään hyvää lupaavaksi hymyksi ja tässä sitä oltiin. Harry ja Ron purkivat lautoja luudanvarsien seurassa, ja Hermione piti vahdille seuraa koiranpentuna.
“Miksi Hermionen sitä paitsi piti olla se, joka muuttuu koiranpennuksi?” Ron äyskähti sen verran äänekkäästi, että Harryn oli hyssyteltävä häntä ennen vastaamista.
“Jos muistat minä ja sinä emme ole kovin kaksisia ihmismuodonmuutoksissa.”
Ron mutristi suutaan ottaessaan luudanvarren ja ponkaisten sillä ilmaan. Harry noudatti hänen esimerkkiään.
“En silti pidä siitä, että joku mies likistelee Hermionea tuolla alakerrassa”, Harry kuuli Ronin sanovan varsin mustasukkaiseen sävyyn.
“Jos se yhtään lohduttaa niin en usko että hän tekisi niin, jos tietäisi että Hermione on Hermione”, Harry totesi heidän liihottaessa luudanvarsilla avaamansa ikkunan ulkopuolella. Puuskaisen tuulen takia ikkunan edustalla pysyminen oli sangen hankalaa jopa heidän kaltaisilleen kokeneille lentäjille. Hermione oli arvellut, että heidän olisi turvallisempaa pysytellä rakennuksen ulkopuolella, sillä eihän sitä koskaan tiennyt, jos rakennuksen yläkerroksiin olisi langetettu vaikka jokin turvaloitsu.
“Hei, hän taitaa olla tuolla”, Ron ilmoitti avoimesta ikkunasta sisään kurkkien ja ryhtyi heiluttelemaan kättään.
“Hei, sinä siellä, muistatko minut?” hän huikkasi niin äänekkäästi kuin suinkin uskalsi.
Harry, joka ei ymmärrettävistä syistä ollut osallistunut edelliseen tapaamiseen, näki ensikerran nuoren, hääpukuun pukeutuneen naisenhahmon. Hän näytti samalla tavoin seesteiseltä kuin useimmat muutkin kummitukset lähestyessään ikkunaa, jonka edessä Harry ja Ron yrittivät parhaansa mukaan pysytellä tuulen vastustuksesta huolimatta.
 “Sinä et tuonut sitä Ericin-näköistä mukanasi”, kummitus totesi ja loi pettyneenoloisen katseen Harrya kohden.
“Teddyllä oli hieman muuta tekemistä”, Ron kertoi valheellisesti. Tosiasiassa Teddy oli suunnilleen tarjoutunut tekemään vuoden palkatonta työtä, kunhan hänen ei enää tarvitsisi tulla kummituksen lähentelemäksi. Malfoy sen sijaan piti vuosilomaansa, minkä vuoksi Harry ja Ron olivat alkujaan ottaneet Hermionen tällä kertaa mukaansa. Olisi ollut tuskaista perehdyttää joku ulkopuolinen aurori tähän monimutkaiseen Veljeskunnan tapaukseen.
“Sinä sanoit viime kerralla, että kerrot kyllä mielelläsi kaiken Veljeskunnasta, mutta että se on mahdollista vain 9.3, kuolinpäivänäsi. No, nyt on 9.3 vielä reilun tunnin joten kertoisitko meille?” Ron kysyi puhuen nopeasti kuin haluamatta hukata hetkeäkään.
Kummitusnainen katsoi jonnekin kaukaisuuteen, kenties maailmaan, johon elävien silmät eivät ylettäneet. Sen ääni oli etäisyydestään huolimatta jollakin tapaa ihmismäisempi kuin muilla aaveilla, joiden kanssa Harry oli ennen keskustellut.
“Kertoisin Veljeskunnan tarinan? Se on pitkä ja onneton”, se aloitti kuin parhainkin tarinankertoja. Kertojan asenne ei kuitenkaan ollut Harrysta siihen tilanteeseen erityisen sopiva ja hän keskeyttikin jo ennen kuin kummitusmorsian oli päässyt edes tarinansa alkuun.
“Anteeksi”, hän sanoi yrittäen olla välittämättä kosteasta vaahteran lehdestä, jonka tuuli oli liimannut hänen poskelleen, “mutta voisitko pitää vähän kiirettä ja puhua hieman hiljempaa? Emme tahtoisi jäädä kiinni täällä oleskelusta.”
“Ei Veljeskunnan asettama vartija ihmettele. Tapaan puhua paljon itsekseni. Aaveena joutuu tottumaan omaan ääneensä, sillä täällä ei yleensä käy ketään”, kummitus selitti surumieliseen sävyyn. Se katseli heitä lyhyen hetken ja siirsi katseensa sitten ikkunasta aukeavaan horisonttiin.
“Jos tahtoo kertoa Veljeskunnan tarinan on aloitettava kaukaa. Hyvin kaukaa”, se lausahti kuin selitykseksi ennen kuin jatkoi. “Jo aikojen alusta on ollut eräs olento, jota on palvottu itse auringon symbolina. Satumainen lintu, jonka ihmeelliset voimat ovat kaikkien tuntemat. Nämä olennot ovat kaikessa mystisyydessä pysyneet salaisuutena koko taikamaailmalle, mutta samalla niiden taianomaisia kykyjä on aina tavoiteltu. Feeniksit.”
 Harry ei aivan ymmärtänyt, miksi kummitus aloitti tarinansa tällä tavoin. Hän ei muistaakseen ollut kysynyt taikaolentojenhistorian oppituntia. Vilkaisu Roniin sai hänet kuitenkin päättämään, että oli viisaampaa odottaa.
“Niiden kyyneleet parantavat, ja niiden laulu valaa uskoa puhdassydämisiin. Kuitenkin, kaikkein taianomaisin on feeniksin voimien lähde, sen sydän. Feeniksin sydämen sanotaan olevan maailman loistavinta kultaa, sellaista, joka häikäisee pelkällä olemuksellaan silmät ja tuo rauhan ja täydellisen terveyden hipaisulla. Kantajaansa sen sanotaan suojaavan jopa itse kuolemalta. Tämän vuoksi feeniksien sydämiä onkin jahdattu ikuisuuksien ajan, mutta aina on epäonnistuttu. Feeniksin sydäntä ei voi riistää väkivalloin, eikä tavoitella juonitteluin”, kummitus kertoi niin sävyttömästi kuin ainoastaan kuollut saattoi puhua jostakin eläville noin kiehtovasta asiasta.
“Kauan sitten myös muuan Nathaniel-niminen velho jahtasi muiden ongenonkijoiden tapaan feeniksejä. Hän matkusti kaukaiseen, aina lämpimään maahan, josta feeniksien sanotaan olevan kotoisin. Hän joutui kuitenkin uudessa maassa pulaan, jopa hengenvaaraan ja pelastui tilanteesta kauniin kultaisen linnun avulla. Hän käytti tilaisuutensa hyväkseen ja vangitsi feeniksin vahvoin taioin tuoden sen kotimaahansa. Hän tunsi kuitenkin suurta syyllisyyttä ja ymmärsi, ettei hänestä koskaan olisi tappamaan moista kaunista olentoa, ja eipä silti, jos hän olisi siltikin yrittänyt riistää linnun sydämen hän olisi epäonnistunut. Nathaniel vapautti linnun, mutta se ei lähtenyt vaan jäi hänen luokseen, hänen kumppanikseen.”
 Harrylla alkoi olla hämärä epäilys siitä mihin suuntaa tämä tarina oli menossa, eikä hän ollut aivan varma pitikö hän siitä suunnasta. Hänellä itsellään oli aikoinaan ollut sangen läheinenkin suhde Albus Dumbledoren lemmikkifeeniksiin ja hän olikin näkevinään Fawkesin silmiensä edessä samalla kun kummitus jatkoi tarinan kertomista:
“Vuosikymmenet nuo kaksi olivat erottamattomat. Mies kunnioitti ja rakasti feeniksiä yhtä ehdottomasti kuin lintukin häntä. He pelastivat toisensa kymmeniä kertoja ja oppivat luottamaan toisen läsnäoloon. Nathanielin elinvuodet olivat kuitenkin rajalliset, kuten kaikkien ihmisolentojen, ja lopulta edes hänen rakas ystävänsä ei onnistunut pitää häntä hengissä kyynelillään. Ennen kuolemaansa Nathaniel halusi pyytää vielä viimeisen palveluksen rakkaimmalta ystävältään. Hän pyysi feeniksiä huolehtimaan pojistaan ja yhä edelleen näiden jälkeläisistä. Lintu painoi kultaisen päänsä miehen sydämen ylle vahvistaakseen lupauksen. Mutta Nathanielin sitten siirryttyä ajasta ikuisuuteen, ei kultainen ystäväkään halunnut enää jatkaa elämäänsä. Niin suuri Nathanielin menetyksen jättämä tuska sille oli. Se paloi Nathanielin kuolinvuoteen yllä viimeisen kerran, jättäen jälkeen maailman kauneimman kultakimpaleen, sydämensä. Nathanielin esikoispoika otti kullan muistoksi isästään ja tämän kallisarvoisesta ystävyydestä feeniksiin, varmana siitä että sydämensä lahjoittamisella lintu tahtoi täyttää lupauksensa ystävälleen.”
 Harry ja Ron vaihtoivat jälleen lyhyen katseen. Joku muu olisi saattanut pitää moista tarinaa pelkkänä sukupolvia vanhana potaskana, lapsille kerrottavana iltasatuna, mutta he olivat ennenkin saaneet huomata, että joidenkin tarinoiden juuret olivat turhankin lähellä todellisuutta.
 “Nathanielin poika vei kullan kylänsä metallinloitsijalle, muuan Potter-nimiselle velholle, ja pyysi tätä loihtimaan kullasta sydämenmuotoisen medaljongin, jonka hän sitten itse voisi lahjoittaa häälahjaksi tulevalle morsiamelleen. Kuitenkin, kun Nathanielin esikoinen palasi noutamaan omaansa pois, oli metallinloitsija karannut. Vuosikymmeniä Nathanielin poika etsi ja etsi löytämättä sen paremmin metallinloitsijaa kuin feeniksin kultasydäntäkään. Hän palasi kotimaahansa vanhana ja sairaana ja vannotti kolmea nuorempaa veljeään kostamaan ja hakemaan omansa pois hinnalla millä hyvänsä. Hän sai heidät lupaamaan, että mikäli heidän oma elinaikansa ei riittäisi tehtävä siirtyisi seuraavalle sukupolvelle niin kauan, kunnes kultamedaljonki olisi palannut oikealle omistajalleen tai Potterien suku olisi hävitetty viimeistä jäsentä myöten.”
 Sillä hetkellä Harry oli vähällä pudota luudalta hämmästyksen ja tuulenpuuskan yhdistelmästä. Tässäkö se syy sitten lopultakin oli? Tämänkö takia hän perheineen oli päätynyt tuon salaperäisen Veljeskunnan tappolistalle?
Kuin vahvistamaan Harryn ajatuksia kummitus jatkoi vielä:
“Tämä oli alku Veljeskunnalle. Noista kolmesta veljeksestä on syntynyt useampia sukuhaaroja, joista suorin ja elinvoimaisin on Montgomerien suku. Tämä sukuhaara ja muutamat sen rinnakkaislinjat ovat pitäneet perinteen elossa vahvojen johtajiensa avulla jo lähes vuosituhannen ajan ja tulevat Nathanielin poikien tekemän lupauksen takia jatkamaan, kunnes jompikumpi ehdoista on täytetty.”
“Eli lähdetäänkö kultakauppaan vai vaihtamaan sukunimeä?” Ron kysäisi yrittäen piristää tunnelmaa. Harry ei kuitenkaan ollut oikealla tuulella.

 Rafael ei ollut edes huomannut ajan kulumista leikkiessään koiranpennun kanssa. Ruskea, kiharaturkkinen pentu oli vienyt hänen huomionsa leikeillään jo lähes puolen tunnin ajaksi. Hän vilkaisi kelloaan ja värähti aavistukseen tajutessaan, että hänen olisi viisainta kiiruhtaa nyt tarkistamaan jälleen kummitusnaisen sijainti. Enää puoli tuntia ja sitten hän pääsisi tästä kärsimyksestä takaisin omaan kotiinsa uuden koiranpentunsa kanssa, ellei sitten…
“Onko sinulla omistajaa?” hän kysyi pennulta aivan kuin se olisi voinut vastata hänelle. Hänen kysymyksensä sai kuitenkin vastauksen. Pihalta kuuluva vihellys sai pennun rynnistämään laudoitetun takaoven luo ja ahtautumaan sen alitse. Rafael loihti nopeasti laudat irti viereisestä ikkunasta siten, että saattoi työntää päänsä siitä ulos. Hän saattoi niukin naukin erottaa hämärässä pennun, joka rynnisti kahden mieshahmon luokse. Toinen mies, mahdollisesti punatukkainen, noukki sen syliinsä, eikä Rafael malttanut mieltään vaan huusi osittain pettyneenä, osin kiukkuisena:
“Teidän olisi syytä pitää parempaa huolta pentu-rukastanne!”
Hahmot kääntyivät kadoten pimeyteen, mutta tuuli nappasi toisen miehen huulilta mutistun sanan ja kuljetti sen aina Rafelin korviin asti:
“Vaimostani.”
Rafael räpäytti hämmentyneesti silmiään. Ja sitten hänen väitettiin muka kiintyvän eläimiin liiaksi…
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 97:Puuttuvien muistojen paikkausta

 Kouluelämään totuttautuminen kesäloman jälkeen vei monesti muutaman päivän, joskus viikon, ensiluokkalaisille mahdollisesti enemmänkin. Sinä vuonna Lily kuitenkin oli huomannut, että hänen oli tavallista vaikeampi sopeutua normaalin Tylypahkan rytmiin ja hän oli kyllä täysin tietoinen syystäkin. Hänen oli hankala tottua siihen, että heidän neljän hengen ystäväporukkansa olikin äkkiä paisunut viiteen, joka oli ehdottomasti huonompi versio.
 Eihän viisi henkeä voinut kulkea käytävällä tukkimatta koko kulkuväylää. Neljällä se oli sujunut vaivattomasti. Ja eihän heitä ollut edes tasamäärää oppitunneille! Tosin Lilyn oli muistutettava itseään tässä kohtaa, että eihän heillä ollut ainuttakaan sellaista tuntia, jolla kolmesta eri tuvasta olevat oppilaat olisivat kaikki samaan aikaan. Yksin istuminen piti paikkansa hänen kohdallaan vain sellaisilla tunneilla, joille osallistuivat pelkät rohkelikot, sillä Hugo istui niillä aina Alexandransa vieressä, mikä kismitti Lilyä aivan tavattomasti.
 Hugo kulki tyttöystävänsä kanssa myös yhdessä käytävillä - aivan kuin se muka ei olisi ollut jo kaikille selvää, että he olivat pari - ja he juttelivat keskenään joistakin Durmstrangin jutuista, joista Lily ei ymmärtänyt mitään, mutta joille hän yritti kovasti nauraa mukana. Niin, hänelle ei vaivauduttu selittämään niitä, mutta jos Alex oli ihmeissään jostakin Tylypahkaa koskevasta asiasta hänelle asia kerrottiin perinpohjin. Se oli niin väärin.
 Sinäkin syyskuun 23. päivän aamuna Lily oli harvinaisen huonotuulinen, eikä edes Keithin aamiaisella tarjoama suukko saanut häntä rauhoittumaan. Hän lisäsi munakkaaseensa ennen näkemättömän määrän pippuria ja joutui pureskelemaan sitä sitten silmät kyynelissä. Hän ei aikonut suoda Alexandralle sitä tyydytystä, että olisi tunnustanut pilanneensa aamiaisensa.
 Pienen piristyksen ruokasalissa vietetty aamupalahetki kuitenkin tarjosi. Keith taputti Lilyä olkapäähän ja osoitti katonrajaan, josta harmaa tornipöllö syöksähti häntä kohden. Toki Lily tunnisti veljensä pöllön ja työnsi munakkaansa sopivasti sen laskeutumisalustaksi säästyen näin kielensä polttamiselta. Keith näytti olevan ainoa, joka huomasi Lilyn oveluuden. Hän hymyili viehättävää hymyään, joka sai Lilyn mielen välittömästi parantumaan pienen hitusen.
 Jamesin kirje oli kuitenkin aamiaisen suurin hilpeyden aihe.

Lily, sinä mokomakin ennustajaeukko! veljen kirje julisti ensisanoikseen.
Minä syytän tästä täysin sinua! No, okei, ehkä minä itsekin mahdollisesti saatoin olla tähän soppaan jotenkin osallisena (en mene yksityiskohtiin), mutta silti sinä olet pääsyyllinen! Mitäs menit julistelemaan kaikenmaailman typeryyksiä!
 Sinne meni minun huoleton aviomieselämäni ja nuoruuteni! Peli-illat Burtin luona ja viikonlopun baarikierrokset! Myöhään nukutut sunnuntaiaamut ja matkustelu!  Tuhottu! Kaikki tuhottu! Hyvästi rakas pieni luutakomeroni ja Amandan surkealla maulla sisustettu yksiöni! Hyvästi vuoden kansikuvapoikapalkinto! Hyvästi yöhön venähtäneet huispaustreenit ja räsynäpäys! Hyvästi minun rakas vapauteni! Ja kaikki täysin sinun vikasi!
                  -James

Annien lisäys: Eli kuten James tuossa epäselvästi yritti selostaa me saamme vauvan ensikeväänä. Hän on… kuinka sen nyt sanoisi… hieman järkyttynyt.  Joka tapauksessa olemme hyvin innoissamme, vaikka tämä nyt ei aivan ollutkaan suunnitelmissa. Voimme kaikki hyvin. Voisitko ystävällisesti kertoa Albuksellekin? En usko, että tuo hulttioisä saa kirjoitettua enää riviäkään.
                  -Annie
                                                                                 
Jamesin lisäys Annien lisäykseen: Annie liioittelee. Minä olen ihan okei tämän jutun kanssa. Ainakin nyt. Hän itse sekosi ihan täysin, kun saimme tietää. Olisitpa muuten nähnyt isän ilmeen, kun menin lipsauttamaan hänelle, että hänestä tulee ensi toukokuussa vaari! Ron-enolla näytti olevan hauskaa, kunnes isä muistutti häntä Rosen ja Scorpiuksen kihlauksesta. (Ha, haa kirjoitinpas vaikka kuinka monta riviä!)
                  -James

Annien lisäys Jamesin lisäyksen lisäykseen: Minä en seonnut! Olin järkyttynyt kuten kuka tahansa saadessaan tietää tulevansa äidiksi. En ainakaan ollut pyörtyä kuten sinä. Sitä paitsi sinulla on aivan liian suuri suu mieheksi, meidän ei pitänyt kertoa kenellekään, mutta menit lipsauttamaan koko jutun isällesi, minkä takia me nyt tässä kirjoitamme!
                  -Annie

Jamesin lisäys Annien lisäyksen lisäyksen lisäykseen tai jotain: Minä en pyörtynyt! Löin pääni siihen kattolamppuun, joka roikkuu aivan liian alhaalla! Ja minä olen vain sosiaalisesti lahjakas mies. Jotain valittamista?
                  -James

Annien lisäys Jamesin lisäyksen lisäyksen lisäyksen lisäykseen tai jotain: Jatkaisimme tätä riitelyä varmaan vielä pitkään, mutta sinun onneksesi pergamentti loppuu kesken.
                  -Annie


”Minä kun luulin, ettei Jamesin ja Annien jutulla ole tulevaisuutta”, Lily virnisti Keithille.
Olisiko kukaan uskonut, että Rosen ja Scorpiuksen jutulla on? Keith viittoi olkiaan kohauttaen takaisin.
 Lily naurahti:
”Kai, se sitten on niin, että joskus uskomattomimmat rakkaustarinat ovat lähimpänä todellisuutta.”
Keith hymyili ja siirsi hiuksia Lilyn otsalta. Poikaa katsellessaan Lily tuli siihen tulokseen, että kaikki rakkaustarinat taitavat olla enemmän tai vähemmän uskomattomia. Tai ehkä kyse oli vain siitä, että rakkaus oli uskomatonta.

Rouva Wilhelmina McThard oli työssään joutunut näkemään kymmeniä rikollisia ja oli oppinut, että näiden ulkonäöstä tai luonteesta oli mahdotonta löytää yhtenäisiä piirteitä. Hän oli kerran keskustellut mitä kohteliaimman ja siisteimmän nuoren miehen kanssa, joka oli myöhemmin paljastunut sarjamyrkyttäjäksi. Toisaalta hän oli tavannut hermostuneen ja itkuun vähän väliä purskahtelevan vanhan rouvan, joka oli vain muutamaa viikkoa ennen oikeudenkäyntiään suunnitellut mitä kylmäverisimmin entisen aviomiehensä murhan. Syyttömät saattoivat usein käyttäytyä kuin syylliset ja vastaavasti syylliset olivat usein juuri ne kaikkein syyttömimmänoloiset.
 Sinä syyskuisena torstaiaamuna, jona taivaan täydeltä putoili vettä niiden onnettomien niskaan, jotka uskaltautuivat astumaan ulkosalle, rouva McThard, ylimmän velho-oikeuden johtajatar, asettui kollegoineen paikoilleen valmiina käsittelemään päivän ensimmäisen tapauksen. Kyseessä oli muuan Patricia Connelin tapauksen esikuulustelu. Mikäli esikuulusteluissa päädyttäisiin varsinaisen oikeudenkäynnin pitoon, se todennäköisesti siirtyisi vasta lähemmäs joulua. Rouva McThard, jonka oma isä oli työskennellyt jästien oikeusjärjestelmässä tuomarina, tiesi, että velho-oikeuden rakenne ja oikeudenkäyntijärjestelyt olivat vähintään yhtä vaikeita kuin jästien vastaavat.
 Rouva McThard otti kasvoilleen tyynen ilmeen ja vaihtoi mielensä neutraaliksi. Hän oli oppinut jo kymmeniä vuosia aiemmin, että oikeudessa oli turha perustaa päätöksiä omiin kokemuksiin tai tuntemuksiin, sillä juuri niitä useat syytetyt pyrkivät manipuloimaan puheillaan ja teoillaan. Ihmisyyttään ei saanut menettää, mutta oikeusminä oli erotettava arkiminästä. Jos näki lapsen murhaajan oli unohdettava olevansa äiti, jos näki hysteerisenä itkevän lesken oli unohdettava olemansa vaimo. Tämä oman elämän erottaminen työstä oli tehnyt Wilhelmina McThardista arvostetun ja äärimäisen luotettavan oikeuden palvelijan.
 Syytetyn kävellessä sisään huoneeseen ja istuutuessa hänelle varattuun penkkiin saattajan etsiytyessä  huoneen reunustalle muiden paikalle vaivautuneiden katsojien joukkoon Wilhelmina tunsi lievää yllättyneisyyttä. Hänhän tunsi tuon naisen. Wilhelminan nuorin poika Karl, joka oli valmistunut Tylypahkan noitien ja velhojen koulusta viitisen vuotta sitten, oli esitellyt äidilleen aavistuksen häpeillen salaa nappaamaansa valokuvaa nuoresta muodonmuutosopettajastaan. Karl, kuten suunnilleen joka toinen seitsemäsluokkalainen poika noihin aikoihin, oli ollut ihastunut muodonmuutostenprofessoriinsa. Tietyllä tapaa Wilhelminan oli helppoa ymmärtää poikia, sillä nainen oli nyt viisi vuotta myöhemmin vielä tismalleen yhtä hehkeänoloinen kuin valokuvassa, aivan kuin ajan hampaalla ei olisi ollut häneen pienintäkään vaikutusta.
 Viileällä, etäisellä sävyllä Wilhelmina julisti oikeudenistunnon avatuksi ja luki tavanomaiset litaniat oikeudenkäynnin virallisuudesta ja syystä. Tämän jälkeen oli aika siirtyä varmistaviin kysymyksiin, joilla tarkistettiin, että oikea syytetty oli varmasti päätynyt paikalle. Nuori Justin Karde, oli tällä kertaa saanut kunnian toimia syytösten esittäjänä ja hieman turhankin itsevarmana nuorukainen aloitti kyselyn syyttävään, ärhäkkään sävyyn:
”Oletteko Patricia Elisabeth Connel?”
 Kertaakaan Wilhelminan kolmekymmenvuotisen uran aikana tuohon kysymykseen ei ollut vastattu muuten kuin myöntävästi. Kerta se oli kuitenkin ensimmäinenkin.
“Olen Agatha Nenoveh”, syytetty ilmoitti vastoin kaikkien odotuksia.
Justin Kardelta meni hetki ennen kuin hän sai itsensä jälleen koottua hämmästykseltä:
“Kiellättekö…?”
“En”, nainen keskeytti Karden kysymyksen turhankin hanakasti. “Patricia Elisabeth Connel oli kerran nimeni. Nykyään olen Agatha Nenoveh.”
“Oletteko ilmoittanut nimenvaihdoksesta Kaikkein taikovain -rekisteriin?” Justin kysyi terävästi. Wilhelminan oli pakko myöntää mielessään, että ensikertalaiseksi poika pärjäsi erinomaisesti.
“En”, nainen ilmoitti vaisusti, mutta hänen päänsä pysyi yhä pystyssä.
“Myönnätte siis esiintyvänne väärällä nimellä?” Justin jatkoi ja hänen äänensä nousi innostuksesta.
“Minulle se on oikea”, naisen äänensävy oli sillä tapaa ehdoton, että Wilhelmina tuli siihen tulokseen etteivät he tällä menolla pääsisi puusta pitkälle.
Hän korotti äänensä ylitse Justin Karden, joka oli selvästikin jatkamassa painostusta ja sanoi:
“Patricia Elisabeth Connel. Esitämme teitä vastaan nostetut syytökset ja pyydämme teitä vastaamaan niihin joko syytön tai syyllinen omatuntonne ja tietämyksenne mukaan.”
 Nuori Karde näytti pettyneeltä, mutta veti syytelistan kuitenkin eteensä alkaen lausua niitä sitten yksi toisensa jälkeen:
“Laiton animaagius.”
“Syyllinen”, neiti Connel ei epäröinyt hetkeäkään vastauksen kanssa. Hän ei varsinaisesti näyttänyt katuvalta, mutta ei liioin ylpeältä. Mahtoiko hän olla peloissaan? Jos oli, hän salasi sen erinomaisesti. Kenties opettajan ammatti oli opettanut neiti Connelille saman ilmeettömyyden, jonka Wilhelmina oli oppinut omassa työssään. 
“Rouva Callista Von Hagethardin asuntoon murtautuminen ja omaisuuden törkeä ryöstö”, kuului syytelistan toinen väitös.
 Sitäkään syytetty ei yrittänyt kiistää:
“Syyllinen.”
“Herra Ebepatzah Smithin kidnappaukseen osallistuminen.”
“Syyllinen.”
“Herra Howard Oldeanin uhkailu ja kiristys.”
“Syyllinen.”
“Matami Rosendearin murhan salailu ja tietojen pimitys.”
“Syyllinen.”
“Herra Rosendearin murhan salailu ja tietojen pimitys.”
“Syyllinen.”
“Väärällä henkilöllisyydellä esiintyminen ja henkilötietojen sekä virallisten asiapapereiden väärennys.”
“Syyllinen.”
 Se helppous, jolla neiti Connel vastasi häntä vastaan esitettyihin syytöksiin kummeksutti Wilhelminaa suuresti. Hänen tietojensa mukaan neiti Connelilla oli lapsi, minkä vuoksi hän tunsikin velvollisuudekseen kysyä: 
“Oletteko tietoinen että nämä syytteet riittävät elinkautiseen Azkabanissa?”
“Olen asiasta tietoinen.”
Neiti Connel vastasi Wilhelminan katseeseen sellaisella suoruudella, että se hämmästytti oikeuden kokenutta johtajatarta. Hän ymmärsi, että tuossa oli nainen, joka oli tehnyt elämässään paljon virheitä ja oli nyt päättänyt ottaa siitä kaikesta täyden vastuun. Oudolla tavalla Wilhelmina tunsi ensimmäistä kertaa siinä salissa jonkinlaista hiljaista kunnioitusta syytettyä kohtaan.
“Vastaatte siis yhä kaikkiin näihin syytteisiin myöntävästi?” Justin Karde varmisti ja Wilhelmina näki kuinka nuorukainen tärisi innostuksesta. Hänen iässään tällaiset tilanteet mahtoivat tuntua huomattavasti hehkeämmiltä kuin ne todellisuudessa olivatkaan.
“Kyllä”, nainen nyökkäsi ja ensi kertaa näytti siltä kuin teko olisi ollut hänelle vaikea. Wilhelmina näki lyhyen silmäyksen, jonka syytetty heitti häntä saliin saattanutta miestä kohden.
“Siinä tapauksessa käsittely jatkukoon tässä samassa oikeussalissa joulukuun 23. päivänä. Neiti Connel määrätään yksimielisellä oikeuden päätöksellä tutkintavankeuteen tuoksi ajaksi“, Wilhelmina ilmoitti ja korjasi pöytäkirjat sauvan heilautuksella näkyvistä.  Turvavelhot salin ovilta astelivat kohti syytetyn penkkiä, kun oikeudenkäyntiä seuranneiden siviilien joukosta kuului äkisti huuto:
“Seis!”
 Wilhelmina paikallisti huutajan, joka oli noussut seisomaan paikaltaan. Hän tunnisti tämän neiti Connelin saattajaksi.
“Kuka te olette?” Wilhelmina kysyi arvokkaasti, kun reiluissa kolmissakymmenissä oleva mies raahautui kompastellen syytetyn välittömään läheisyyteen.
“Rehtori Rick McLean. Neiti Nenovehin”, mies piti paljon puhuvan tauon, “työnantaja.”
 Wilhelminan teki mieli hymähtää. Noidankattilakin olisi ymmärtänyt, että noiden kahden suhde oli kaikkea muuta kuin esimiehen ja alaisen välinen normaali yhteys. Hienotunteisesti hän kuitenkin sivuutti asian.
“Mikä on asianne rehtori McLean?” Wilhelmina kysyi asiallisesti.
Herra McLean näytti menevän vaikeaksi ja aloitti sitten hermostuneella, kaikkea muuta kuin rehtorimaisella äänellä:
“Haluan mennä henkilökohtaiseen vastuuseen, siitä että neiti Nenoveh tai Connel… tuota ilmestyy oikeudenkäyntiinsä joulukuussa.”
“Tarkoitatte, että ottaisitte hänen maassa pysymisensä vastuullenne?” Wilhelmina varmisti kulmiaan kohottaen. Tämä oikeuden esikuulustelu näytti saavan aina vain uusia ulottuvuuksia.
Rehtori McLean nyökkäsi hermostuneena, mutta vastasi siitä huolimatta:
“Kyllä.”
Wilhelmina vilkaisi muihin velho-oikeuden jäseniin, jotka näyttivät nyökyttelevän päitään hyväksyvästi. Tylypahkan rehtorin arvovallalla oli vaikutusta yhä tänäkin päivänä.
“Rehtori McLean, oikeus hyväksyy ehdotuksenne, mutta minun on muistutettava teitä, että vastaatte neiti Connelista nyt arvoasemallanne, maineellanne, omaisuudellanne ja oikeudellisella koskemattomuudellanne. Tahdotteko silti toistaa ehdotuksenne?” Wilhelmina kysyi, vaikka arvelikin tietävänsä vastauksen. Rakastunut mies ei olisi voinut toimia muulla tavoin.
“Tahdon kyllä”, rehtori McLean ilmoitti sellaisella vakaumuksella, että Wilhelminan olisi voinut olettaa kysyneen erään toisen tahdotteko-alkuisen kysymyksen…

 Vasta kun Rick ja Agatha olivat ilmiintyneet takaisin sateiseen Tylyahoon, he puhuivat ensikertaa toisilleen sitten oikeudenkäynnin alun.
“Kiitos”, Agatha sanoi niin hiljaa, että Rick tuskin kuuli sanaa sateen piiskaavan äänen lävitse.
“Eipä kestä”, Rick vastasi. Päätös ottaa Agatha vastuulleen ei ollut sinällään vaikea, sillä hän tiesi voivansa luottaa siihen ettei Agatha karkaisi Britanniasta. Itse asiassa Rick olisi toivonut ettei olisi voinut. Oikeudessa hänestä oli alkanut vahvasti tuntua siltä kuin Agatha ei edes haluaisi yrittää puolustautua tai selittää. Aivan kuin Agatha olisi jo langettanut tuomion itselleen ja odottelisi sen toimeenpanoa.
“Mikset edes yrittänyt puolustautua?” Rick kysyi omituisella äänellä, jota hänen oli vaikea tunnistaa omakseen. Se oli karhea ja ehkä aavistuksen pettynyt.
“Mitä se olisi hyödyttänyt? Se kaikki oli totta. Olisi ollut enemmänkin, niin että minun pitäisi itse asiassa olla kiitollinen…”, Agatha lausahti heidän harppoessaan kohti Tylypahkan linnaa kuraista polkua myöten.
“Kiitollinen?” Rick toisti tyhjästi ja pysähtyi. Agatha ei  katsonut häneen päin.
“Niin. Minähän tahdoin ottaa vastuun, tehdä niin kuin olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten”, Agatha sanoi ja Rick kuuli taistelun, jonka hän kävi pitääkseen äänensä vakaana. Hän ei sanonut hetkeen mitään, vaan tuijotteli kenkiään vain huomatakseen astuneensa johonkin, joka muistutti vahvasti therstalin lantakasaa. Kuinka yllättävää.
 Agatha ei edelleenkään katsonut häntä kohden, vaan tuijotti jonnekin Tylypahkan linnan suuntaan.
“Rick, kuinka minä voisin koskaan opettaa tytärtäni kantamaan vastuuta tai olemaan hyvä ihminen, jos en itse tee ohjeideni mukaan? Kuinka minä voisin…”
“Onko sitten parempi, että Nina kasvaa ilman äitiä hoitajanaan mies, joka ei onnistu väistämään sitä ainoaa lantakasaa, joka puolen mailin matkalle osuu?” Rick kysyi turhautuneesti seisoen yhdellä jalalla ja putsaten sauvallaan lantaa kengästään.
Agatha kääntyi nyt häneen kohti, ehkä uteliaisuudesta ja nosti toista suupieltään Rickin touhuille.
“Sinä olet hyvä mies, Rick”, Agatha kuiskasi. Hänen kasvoillaan virtasivat sadepisaroiden muodostamat vesivanat.
“Niin sinäkin. Tai siis… hyvä nainen, tarkoitan”, Rick lausahti ja punastui hiukan kömmähdystään tunkiessaan kenkää takaisin jalkaansa.
“En ole aina ollut”, Agatha sanoi painaen päänsä.
“Entäs sitten?” Rick kysyi äkkinäisesti. Hän astui lähemmäs Agathaa ja tarttui hänelle epäluonteenomaisen sulavasti tämän käteen. “Tekeekö se jonkun onnelliseksi, että vietät loppuelämäsi Azkabanissa nuoruuden virheistä, joihin se entinen miehesi sinua kannusti? Helpottaako se jotakuta?”
“Ei ole kysymys siitä”, Agatha väitti. “Se on ansaittu rangaistus.”
“Ansaittu rangaistus”, Rick toisti ja heidän silmänsä tuntuivat lukittuneen toisiinsa. “Ansaitseeko Nina sinun menettämisesi? Ansaitseeko Tyly… Ansaitsenko minä sen?”
Agatha avasi suunsa vastustaakseen, mutta nöyrtyi sitten.
“Ei, ette te ansaitse sitä”, hän sanoi ja hänen märät hiuksensa painuivat Rickin poskea vasten. Tottumuksesta Rick asetti toisen kätensä Agathan niskaan ja veti toisella naisen keskiruumista lähemmäs itseään.
“Tarkoittaako tuo, että ensikerralla olet valmis taistelemaan?” hän kysyi hiljaa.
“Niin, kai. En vain usko, että sitä taistelua voi voittaa”, Agatha lausahti surumielisesti. Siihen Rickillä ei ollut enää tarjottavana lohduttavaa sanaa, vaan hän tyytyi halaamaan tuota hänelle erityisen tärkeää naista.

“Nat, arvaa mitä?”
Nat Montgomery heitti ärtyneen katseen Scorpiukseen, joka oli aivan yllättäen oli saapunut pilaamaan Natin opiskeluhetken luihuisten oleskeluhuoneessa. Hän oli arvellut, että tähän aikaan useimmat oppilaat olisivat päivällisellä ja hän olisi voinut saada edes hetken rauhan. Scorpius oli nähtävästi kuitenkin päättänyt pilata hetken.
“Sinä ja Rose olette eronneet?” hän ehdotti kylmästi vastustaen vain niukasti halua käyttää Rosen tilalla Weasleya. Hän pystyi vielä ymmärtämään sen, että Potterin kanssa hänen olisi pysyttävä väleissä Veljeskunnan etujen vuoksi, mutta että vielä Weasleynkin kanssa… Ihan niin kuin Scorpiuksen tyttöystävällä olisi jotakin merkitystä.
 Kalpean pojan naama venähti kuin pelkkä ajatuskin olisi järkyttänyt häntä tavattomasti.
“Minä ja Roseko? Ei ikinä! Kuinka voit sanoa mitään noin julmaa?” Scorpius kysyi kauhistuneena. Nat kohautti olkiaan.
“No, tilastollisesti ja järjellä teidän kahden yhdessä pysyminen on aika epätodennäköistä”, hän huomautti.
“Epätodennäköinen on usein todennäköistä. Esimerkiksi minä ja Al nähtiin juuri rehtori McLean ja professori Nenoveh, jotka astelivat sisään pääovista varsin rakastuneen näköisinä ja erittäin märkinä”, Scorpius kertoi sellaisella innokkuudella, että Nat suorastaan paloi halusta pamauttaa häntä päin näköä jollakin.
“Jos et ole huomannut, ulkona sataa ja silloin ihmiset usein kastuvat”, hän tyytyi huomauttamaan jäykästi. Scorpius katsoi häntä kuin hän olisi juuri tallonut jonkun lemmikkikonnan päältä.
“Kuinka yksikään tyttö voi olla noin epäromanttinen?” poika marisi. “Alilla on todella huono maku naisten suhteen.”
 Nat ei vaivautunut vastaamaan tuohon kommenttiin. Mistä lähtien pojat muka olivat välittäneet tytössä muka muusta kuin hyvästä ulkonäöstä? No, ehkäpä lukuun ottamatta Scorpiusta, joka jostain syystä oli aivan myyty Weasleyn äkkipikaiselle luonnolle.
 
 Oli vaikeaa kuvata sitä, miltä tuntui olla peilikuva, varsinkin, jos ei koskaan ollut mitään muuta ollutkaan. Se olisi ollut vähän kuin sokea olisi yrittänyt selittää miltä punainen näytti. Nat Montgomeryn kuvajainen huomasi harvoin omaavansa hetkiä jolloin se pohti omaa olemassaoloaan tai -olemattomuuttaan. Usein nämä pohdinnat kuitenkin päättyivät siihen toteamukseen, ettei kuvajaisen kärsivällisyys yksinkertaisesti riittänyt moisen filosofian kehittelyyn.
 Useimmiten se vietti aikaansa jossakin epämääräisessä kaksiulotteisessa olotilassa, jossa sillä ei ollut muuta viihdykettä kuin kertailla itsekseen niitä asioita, joita Nat oli sille vuosien varrella uskonut. Se oli etenkin parina edellisenä vuonna toiminut eräänlaisena päiväkirjan korvikkeena, ehkä jopa jonkinlaisena neuvonantajana. Sinänsä oli melko mielenkiintoista, että kuvajainen antoi neuvoja emännälleen, sillä loppujen lopuksi eiväthän neuvot oikeastaan olleet sen, vaan emännän itsensä. Tai ainakin emännän erään toisen version.
 Tällä kertaa välitilassa ollessaan se pohdiskeli lähinnä Natin ja itsensäkin nykyistä tilannetta. Se oli joutunut menneinä kuukausina kertomaan Natille tämän isoisän ohjein muokattua versiota Natin viimevuosien aikaisesta elämästä. Todellisuudessa se paloi halusta kertoa siitä suloisesta romanssista, joka Natin ja Albus Potterin välillä oli vallinnut ennen kuin Nat oli menettänyt muistonsa. Kuvajaisesta oli hauska leikkiä ajatuksella, että se olisi voinut saattaa emäntänsä takaisin todellisen rakkautensa luo, mutta samalla se joutui häpeillen tunnustamaan, ettei oikeastaan tohtinut tehdä sitä.
 Ensinnäkin se pelkäsi Natin isoisän uhkausta siitä, että tämä rikkoisi kuvajaisen kodin ja elämän, peilin, mikäli peilikuva ei pysyisi Leonard Montgomeryn määräämässä tapahtuma versiossa. Peilikuva ei ollut aivan varma siitä olisiko se olemassa enää edes toisen kotipeilinsä rikkouduttua, eihän se itse asiassa ollut aivan varma oliko olemassa silläkään hetkellä. Toinen syy miksei se oikeastaan tahtonut kertoa Natille mitään oli pelko siitä, että Nathan saattaisi oikeasti rakastua Aliin uudelleen, mikä taas tarkoittaisi, että hänestä tulisi mukava ihminen ja kuvajaisesta tulisi ei-niin-mukava Natin puoli.
 Tätä kaikkea ajatellessaan peilikuva tunsi itseään kutsuttavan. Onneksi sentään Natin peilissä, sillä huolimatta siitä, että Nat osasi halutessaan olla hyvinkin pelottava, hänen isoisänsä oli “peilikuvan säikyttely” -pelissä ylivoimainen mestari. Niinpä se lähtikin osin helpottuneena, osin kauhusta jäykkänä lipumaan jonnekin peilin pintaa kohden.
“Kylläpä se kesti”, Nat ilmoitti kylmästi peilikuvan ehtiessä paikalle.   
“No, tiedäthän minulla oli paljon…”, kuvajainen aloitti selityksen, mutta omistaja keskeytti sen.
“En ole kiinnostunut sinun tekemisistäni”, kuvajaisen kolmiulotteinen versio tiuskaisi. “Haluan, että selität minulle kuinka minä viime vuosina oikein kestin tätä näytelmää?”
“Oikein hyvin”, kuvajainen kiirehti vakuuttamaan ja alkoi välittömästi nyplätä paitansa helmaa kuten huono valehtelija ainakin. “Sinä… tuota…”
“Totuus, kiitos, eikä sitä versiota, jonka isoisä on käskenyt sinun kertoa”, tyttö äyskäisi ja kuvajainen purskahti itkuun. Sen kyyneleet eivät varsinaisesti tuntuneet märiltä, kuten ihmisten kuulemma tuntuivat. Tai sitten ne tuntuivat, eikä kuvajainen vain tunnistanut märän tunnetta.
“Lopeta pillittäminen heti”, Nat komensi ja kuvajainen nosti käden suulleen tukehduttaakseen nyyhkytysten äänet.
“Minä en uskalla”, kuvajainen tunnusti. “Isoisäsi sanoi, että rikkoo peilini, jos kerron sinulle.”
“Sinun olisi syytä miettiä, kumpi meistä on peilin rikkomisjonossa ensimmäisenä”, Nat ärähti ja peilikuva havaitsi tytön äänestä, että tämä oli täysin tosissaan. Jos se sittenkin, kuitenkin, kertoisi Albuksesta ja siitä kuinka Nat oli rakastunut tähän… No, kai se tahtoi Natin parasta, vaikka peilikuvalle itselleen kävisikin silloin todennäköisesti pahasti.

 Nat tunsi lähinnä kuvotusta kuunnellessaan peilikuvan kertomusta siitä kuinka hän oli näyttelemisen sijaan todella rakastunut Al Potterin kiltteyteen ja ymmärtäväisyyteen. Kuinka ällöttävää! Tuohan oli kuin mistäkin lälly-romaanista. Hetken hän ehti jo toivoa että kuvajainen vain keksi omiaan, mutta joutui sitten toteamaan, että asia tuskin oli niin. Se oli toivoton romantikko ja pahimman luokan typerys, mutta myös mitä huonoin valehtelija.
 Peilikuvan viimeinen paljastus siitä, että isoisä oli ollut se, joka oli vienyt hänen muistonsa parilta viimevuodelta, oli ollut ensin järkyttävä mutta lopulta kaikin tavoin loogisentuntuinen. Tietenkin isoisä oli halunnut suojella pojantytärtään tämän omalta idioottimaisuudelta.
“Jos olen todellakin ollut niin idiootti, että olen mennyt rakastumaan siihen typerykseen, niin isoisä on tehnyt minulle vain palveluksen palauttamalla minut järkiini”, hän totesi ääneen kuvajaisen kauhistukseksi.

Luku 98:Mustasukkaisuutta ja mustia sukkia

 Lokakuuta värittivät luihuisten voittoon päättynyt huispausottelu, muutama syysmyrskyn poikanen ja oppilaita ilahduttava tieto, että vahtimestari Voro oli sairastunut hyvin sitkeään flunssaan. Seitsemäs- ja viidesluokkalaisten eteen oli työnnetty kasa esitteitä, jotka neuvoivat heitä tulevassa uranvalinnassa. Vaikka jälkimmäiset pitivätkin ammatinvalintaa äärettömän kaukaisena, ensimmäiset olisivat osanneet opastaa heitä, että vuodet vierisivät nopeammin kuin he arvasivatkaan. Eipä silti, mikäli joku seitsemäsluokkalainen, kuten Rose Weasley, vaivautui antamaan tällaisia neuvoja äärettömän itsevarmoille ja omapäisille viidesluokkalaisille, sai hän huomata ohjeistuksensa kaikuneen välinpitämättömyydestä kuuroille korville.
 Siispä eräänä marraskuun alun päivänä muodonmuutosluokan eteen ryhmittäytyneet viidesluokkalaiset rohkelikot ja luihuiset eivät jaksaneet kantaa huolta moisesta. Moni heistä ei edes ajatellut vielä sen kouluvuoden aikana eteen tulevia V.I.P-kokeita puhumattakaan koko tulevaisuuden kaavailusta. Monille lounaan jälkeisen ajankin ajatteleminen tuotti jo jonkin sortin vaikeuksia. Tuossa huolettomassa joukossa olivat myös Lily, Karen, Hugo ja Alexandra.
 Professori Nenovehin avatessa luokan oven oppilaat rynnivät yhtenä joukkona sisään, Lily ja kolme muuta astelivat oviaukkoon viimeisten joukossa, kun Hugo äkkiä kumartui kuiskaamaan jotain vieressään kulkevan Alexin korvaan. Tyttö naurahti ja nousi varpailleen suukottaakseen Hugon suuta oviaukossa koko luokan nähden.
“Näetkö? Miten hän mahtaa kestää itseään?” Lily äyskähti puoliääneen kaksikon siirtyessä muutaman valituksen jälkeen sisälle huoneeseen. “Katso kuinka ällöttävää, kuka muka suutelee luokan ovella? Siis Scorpiusta ja Rosea lukuun ottamatta? Tuo on niin…”
“Mustasukkaista”, Karen päätti hänen puolestaan
“Mitä?” Lily hätkähti ja pysähtyi hänkin tientukoksi.
“Rohkelikot”, muuan luihuispoika mutisi, kun Lily lopulta ymmärsi päästää hänet ohitseen.
“Tuo on mustasukkaista”, Karen toisti ja kumpikin tyttö oli niin kuin ei olisi kuullutkaan professori Nenovehin uhkausta laittaa heitä kahta juuri harjoiteltavan kasvojen muuntamisloitsun ensimmäisiksi kokeilijoiksi.
“Älä ole typerä!” Lily sihahti. Kuinka Karen saattoi väittää jotakin tuollaista? Hän ei ollut mustasukkainen. Ei varmasti ollut. Ei ainakaan Hugosta.
 Karen katsoi häntä kärsimättömästi.
“Ei, älä itse ole typerä. Tule tänne!” hän kivahti ja tönäisi Lilyn viereiseen tyhjään luokkahuoneeseen, sulkien oven huolellisesti perässään.
“Nyt kuuntelet ja kuunteletkin tarkkaan”, Karen ilmoitti tylyyn sävyyn ja hänen sauvansa heilui kädessä tehostamassa sanoja. “Minä en aio kuunnella kuinka sinä päivästä toiseen mustamaalaat Alexia, joka on todella mukava ja ystävällinen. Sinä olet mustasukkainen Hugosta - ei älä keskeytä, kun olen vauhdissa - eikä sinulla, hemmetti vieköön, ole mitään oikeutta, sillä mikäli oikein muistan sinä itse torjuit hänet ja seurustelet MINUN veljeni kanssa! Kuinka sinä kehtaat katsoa kumpaakaan heistä silmiin ja samaan aikaan olla kateellinen Alexille, että hän tekee Hugon onnelliseksi tavalla, johon sinä et pysty! Lily, sinä olet itsekkäin tuntemani ihminen! Haluat että kaikki pyörii vain ja ainoastaan sinun ympärilläsi! Kun Hugo oli lumoissasi sinä halusit Keithin, ja kun taas Hugolla nyt on tyttöystävä, jonka kanssa hänen on hyvä olla, sinä tahdot hänet taas juoksemaan perässäsi kuin joululahjaksi saadun koiranpennun! Lily vastaa minulle, ketä sinä oikein rakastat?”
Karenin kysymys oli tullut jotenkin yllättäen ja vastaus karkasi hänen huuliltaan automaattisesti:
“Keithiä tietysti.”
Karenin kulmat rypistyivät kuin ilmoitus olisi asettanut Lilyn entistä huonompaan valoon:
“Entä Hugo?”
“Minä”, Lily aloitti, mutta vastaus eksyi matkalla hänen suuhunsa.
 ”Ei, en tiedä”, hän joutui lopulta tunnustamaan, kun epävarma valhe ei suostunut luikertelemaan huulilta, vaikka sen olisi pitänyt olla niin helppoa.
“Olisi paras alkaa selvittää sitä ja pikapuoliin”, Karen totesi kylmästi ja painoi oven kahvan alas. “Minä en nimittäin anna sinulle ikinä anteeksi, jos onnistut murtamaan sekä veljeni että ystäväni sydämet! Lopeta nuo typerät pelisi!”
“Karen, odota! Minä en pelaa! Minä…”, ovi läimähti kiinni kesken Lilyn lauseen.
“…en halua olla mustasukkainen hänestä”, Lily lopetti apeasti.
 Samassa pieni yskähdys kuului huoneen toiselta puolen ja Lily tajusi etteivät he olleet olleetkaan kahden Karenin kanssa. Huoneen perällä pulpetin ääressä istuvan lientenprofessorin pitkänpuoleinen nenä nousi hänen lukemansa kirjan yläpuolelle.
“Siis eiks tääl saa hetken rauhaa?” mies mutisi tyytymättömästi ja painoi paksun opuksen kiinni.
“Joka paikas joku pari nuohoo ja nyt te ootte tääl. Tai oikeestaan enää sä oot täällä, mut silti…”, mies mumisi epäselvästi ja nousi tuolilta vinguttaen sen jalkoja lattiaa pitkin.
“Meikä lähtee lätkimään. Pitää varmaan vallottaa joku luutakomero. Ehkä pitäis kirjottaa nimi siihen varauslistaan…”, hän ajatteli ääneen ja Lily oli lyhyen hetken aikeissa kysyä mistä varauslistasta professori puhui, mutta arveli ettei loppujen lopuksi halunnut tietää.
 Amerikkalaismies laahusti Lilyn ohitse ja vilkaisi pikaisesti hänen kenkiään.
“Muuten munkin mielestä sä oot ihan musta sukkanen”, mies ilmoitti ja Lily uskoi jo hetken, että lientenprofessori aikoi antaa hänelle ihmissuhdeneuvoja, mutta helpottui tietyllä tavalla tajutessaan tämän puhuvan sukkien väristä.
 “Tai en mä tiiä onks noi tummansiniset tai -vihreet”, mies sanoi kumartuen hieman alemmas erottaakseen Lilyn sukkien tarkan värisävyn. Pääsemättä parempaan tulokseen hän nousi jälleen seisaalleen ja hymähti sitten:
 “Mut ihan sama. Sä oot kuitenkin tumma sukkanen. Et tummatukkanen, vaan tumma sukkanen. Haluuks et mä kirjotan siitä sulle laulun?”
Lily katsoi kummastuneena lientenprofessoria. Mikäli kyseessä olisi ollut joku muu hän olisi pitänyt moista kummallista ehdotusta automaattisesti vitsinä.
“Minä tuota… menen vaihtamaan sukat”, Lily totesi vältellen ja livahti professorin ohitse.
“Hyvä idea”, mies hihkui hänen peräänsä. “Laita punaset niin sitten sä oot punatukkanen ja sukkanen. Ooks muuten koskaan ajatellu et sukka ja silmä alkaa samalla kirjaimella?”

Scorpius raahautui lopen uupuneena luihuisten makuusaliin. Hänen päivänsä oli ollut erittäin rankka. Vaikka oppitunteja oli nykyisin entistäkin vähemmän, hänen velvollisuutensa johtajapoikana ja luihuisten huispausjoukkueessa olivat kova pala purtavaksi. Ei ollut epätavallista että hän ehti vilkaista läksykirjojaan ensi kertaa yhdentoista jälkeen kuten sinä iltana tulisi nähtävästi käymään.
 Hän ilahtui kuitenkin huomatessaan, että Nat valvoi vielä. Tyttö puhdisti huispaussaappaitaan huomattavasti paremmalla menestyksellä kuin Scorpiukselle oli tapana käydä. Hän ilahtui tiedosta, sillä nyt hänen ei ainakaan tarvitsisi ruveta mesoamaan, jotta saattaisi välittää ystävälleen viestin, joka oli uskottu hänen tehtäväkseen.
“Nat, Al, haluaisi nähdä sinut. Hän on tarvehuoneessa”, Scorpius ilmoitti ja toinen vilkaisi häntä ärtyneesti.
“Eikö johtajaoppilaiden pitäisi estää epämääräisten hyypiöiden liikkuminen käytävillä tähän vuorokauden aikaan?” hän kysyi kärttyisään sävyyn ja Scorpius arveli, että tyttö oli yhä huonotuulinen epäonnistuneista harjoituksista. Toisaalta se oli aivan Natin oma vika. Mitäs valmensi joukkuettaan niin kuin he olisivat olleet palkkamurhaajia…
“No, se epämääräinen hyypiöpoikaystäväsi on kuitenkin päättänyt järjestää sinulle romanttisen yllätyksen, koska olet ollut niin kiireinen viimeaikoina”, hän paljasti.
 Ei hän aivan ollut odottanut että Nat hyppisi innosta kattoon (Nat ei ollut oikein kattoon pomppivaa tyyppiä), mutta ei hän silti odottanut että tyttö olisi todennut välinpitämättömän ai:n ja jatkanut saappaidensa hinkkausta.
“Etkö aio mennä?” Scorpius kysyi kummissaan.
“Onko se jotenkin sinun asiasi?” Nat ärähti ja veti kiillotetun saappaan jalkaansa.
“No, sinä olet ystäväni ja Al on ystäväni, enkä ole voinut olla huomaamatta, että olet viimeaikoina näyttänyt välttelevän häntä. Mitä on tapahtunut? Etkö enää pidäkään hänestä?”
Natin kasvot sulivat aavistuksen teennäiseltä vaikuttavaan hymyyn:
“Totta kai minä pidän hänestä. Hänhän on poikaystäväni. Minä en vain ymmärrä, että mikä aika tämä oikein on järjestää romanttisia yllätyksiä.”
“No, ulkona on täysikuu ja lunta sataa vihdoin sen kaksi kuukautta kestäneen rännän tulon jälkeen. Ja johtajaoppilaat ovat ystävällisesti luvanneet huolehtia asian niin ettei teitä häiritä sorkkimalla opettajien yövalvontavuoroja”, Scorpius luetteli ja katsoi Natia odottavasti. Tämä ei näyttänyt vieläkään erityisen innostuneelta.
“No, ajattelitko sinä lähteä vai suojeletko noiden saappaiden kiillepintaa?” hän kysyi ja alkoi töniä Natia oleskeluhuoneesta. Tämä katsahti häneen ärtyneesti.
“Menisit nuoleskelemaan piikkipensaasi kanssa ja jättäisit muut rauhaan”, hän paukautti ennen lähtöään. Scorpiuksen mielessä käväisi ohimennen,  että Nat oli viimeaikoina alkanut olla taas enemmän entisen itsensä, siis sen itsensä, joka ei ollut vielä tutustunut Albus Potteriin, kaltainen.

 Kello liikkui jo lähemmäs kahtatoista, kun tarvehuoneen ovelta kuului viimein koputus. Al heilautti sauvaansa ja hänen järjestelemiinsä kynttilöihin syttyi tunnelmallisen vaimea liekki. Hän avasi oven, jonka takana seisoi hänen odotustensa mukaan Nat.
“Hei, hän tervehti ja painoi suukon ohimennen tytön poskelle. Hän ohjasi tämän sisään ja esitteli ylpeänä sitä  pientä eväsretkeä, jonka hän oli tarvehuoneen vihreälle kokolattia matolle järjestänyt. Hauskalla ruudullisella peitolla lepäsi kori, jonka sisällä oli vaivalla hankittua kermakaljaa, sekä keittiöstä noudettuja herkkuja.
“Mitä me juhlimme?” Nathy kysyi Alin ohjatessa hänet istumaan viltille.
“No, tiedän ettei meidän virallinen kaksivuotispäivämme ole vielä puoleentoista kuukauteen, mutta onhan tässäkin päivämäärässä jotakin tietyllä tapaa erityistä ja ajattelin, kun olemme olleet viimeiset pari kuukautta kumpikin niin hirveän kiireisiä, että voisimme pitää vähän hauskaa yhdessä”, Al selitti ja tarjosi kermakaljan Natille. Hän kohotti oman pullonsa ja lausahti:
“Professori Lirppulennon lähdön kaksivuotispäivälle.”
 Nat kilisytti oman juomansa Alin juomaa vasten.
“Emme juhlineet rehtori Kahlesalvan lähdön kaksivuotispäivänä”, Nat huomautti hörpäten juomaansa.
“Niin, mutta siihen päivään ei liittynytkään meidän kannaltamme mitään erityistä”, Al muistutti. Kun Nat ei sanonut mitään, hän päätti vielä lisätä:
“Muistat kai että me puhuimme sinä päivänä ensi kertaa kunnolla, kun jouduimme vahingossa lukkojen taakse liemiluokkaan. Muistatko vielä millainen rehtorin ilme oli, kun hän tuli päästämään meidät ulos?”
 Al nauroi ääneen muistikuvalle. Jos kyseessä ei olisi ollut rehtori McLean, Al olisi uskaltanut veikata että se oli ollut eräs ovenavaajan kannalta nolostuttavin kuviteltavissa oleva tilanne.
“Kuinka sellaisen ilmeen voisi unohtaa?” Natkin naurahti, mutta ei kuulostanut niin iloiselta kuin näytti olevan. Al näki hänen silmistään, että hän oli kaikkea muuta kuin hyvillään sillä hetkellä.
“Onko kaikki hyvin? Vaikutat jotenkin… etäiseltä”, hän kysyi varovasti. Nat pudisti kiivaasti päätään.
“Ei, kaikki on hyvin”, hän sanoi. “Minä vain, olen kovin väsynyt. On ollut tosi pitkä päivä. En oikeastaan ole erityisemmin juttutuulella.”
“No, ei meidän tarvitse jutella”, Al lupasi ja tarjosi hymyillen kurpitsaleivosta Natille. Tämä puisti päätään ja katsahti kaipaavasti ovea selvästikin vihjaisten, että kaipasi jo oman sänkynsä suojaan. Al oli kuitenkin osannut varautua tähän ja hän kaivoi esiin hommaamansa tyynyt ja peitot. Nat ei näyttänyt aivan niin ilahtuneelta kuin Al oli toivonut, vaan nappasi tyynynsä tekopirteästi ja painoi päänsä siihen levittäen peiton sitten ylleen. Tyttö käänsi selkänsä Alille ja sulki silmänsä toivottaen hyvää yötä.
 Al kurtisti kulmiaan, mutta asettui varovasti Natin viereen omine peittoineen. Kun tyttö ei liikkunut tai käskenyt häntä muualle, kuten Al oli hetken pelännyt tämän tekevän, hän kietoi toisen kätensä löysästi tämän ylitse ja sulki silmänsä. Vaikka hän olikin suunnitellut illasta toisenlaista näytti tämä sujuvan näinkin.
 Ilmeisesti Nat ei ollut aivan samaa mieltä, sillä herätessään puoli kahden aikaan Al tajusi tytön hiipineen tarvehuoneesta.
 
“Minä luulen, että Nat pitää nykyisin jostakusta toisesta”, Al päätti onnettoman selostuksensa myttyyn menneistä treffeistään seuraavana aamuna aamiaisella.
“Älä nyt, muitakin selityksiä voi olla”, Rose lohdutti serkkuaan tavoitellen marmeladirasiaa vieressään istuvan Scorpiuksen otteesta. Poika kiusasi kihlattuaan selvästi tahallaan.
“Kuten esimerkiksi?” Al kysyi masentuneesti.
“Ehkä te etenette hänestä liian nopeasti”, Rose ehdotti olkiaan kohauttaen ja oli jo kiivetä Scorpiuksen syliin saadakseen marmeladinsa.
“Kuinka niin liian nopeasti?” Al kysyi kärsimättömään sävyyn. “Emmehän me ole edenneet mihinkään suuntaan puoleen vuoteen! Sinä ja Scorpius jos jotkut tässä etenette nopeasti.”
“Niin etenemme, mutta se ei haittaa meitä”, Rose ilmoitti ja sai lopultakin napattua marmeladinsa Scorpiuksen kynistä.
“Ha, haa”, hän lisäsi vaaleahiuksiselle pojalle kääntyen sitten takaisin Aliin päin.
“Al, ihmiset ovat erilaisia. Ehkä Nat on vain todella herkkä tällaisissa asioissa”, Rose ehdotti ja voiteli leipänsä kevyesti marmeladilla vain huomatakseen kuinka se liiteli hänen kädestään siipirdium lentiusalla suoraan Scorpiuksen avoimeen kitalakeen.
“Puhummeko me nyt samasta Natista? Siitä tytöstä on herkkyys kaukana” poika mussutti leivän keskeltä. Hän katsahti Roseen syyllistävästi:
“Tästä tytöstä on sen sijaan mestarikokki kaukana. Kai sitä marmeladia voi vähän reilumminkin laittaa?”
“Siinä sinulle marmeladia!“ Rose kivahti ja iski koko rasian Scorpiuksen kasvoille. Huomioimatta sulhokkeensa valituksia hän keskittyi jälleen täysin rinnoin Alin ongelmaan.
“Jos kokeilisit peruuttaa vähän. Tiedäthän, “juttelu ja kädestä pitely” -asteelle ja katsotte sitten miten homma lähtee etenemään”, Rose esitti ehdotuksensa.
“Tai sitten sinun pitäisi hankkia kultakala”, marmeladia kasvoistaan pyyhkivä Scorpius ilmoitti.
Rose katsoi kulmiaan kohottaen marmeladin peitossa olevaan poikaystäväänsä:
“Ja miksiköhän Alin pitäisi hankkia kultakala, jos saan luvan kysyä?”
“Saat luvan”, Scorpius lupasi auliisti.
“Niin miksi?” Rose tivasi, kun selitystä ei alkanut kuulua.
“Kultakala ei karkaa toisen pojan matkaan”, Scorpius selitti.
“Ei niin. Kultakalat kun vain uivat ympyrää, syövät ja kuolevat”, Rose huomautti sarkastisesti, mutta Scorpiusta tieto näytti vain piristävän entisestään.
“Siinäs näet. Helppoa picnic-seuraa! Voit vain onnistua”, poika julisti ja lähellä istuvat vetivät marmeladit pois Rosen ulottuvilta arvellen, että hän saattaisi tehdä niistäkin syömäkelvottomia sen aamiaisen aikana.

 Sillä aikaa kun ihmissuhde ongelmien verkossa pyristelevät seitsemäsluokkalaiset raahautuivat iltapäivän tunneilleen, viettivät viidesluokkalaiset vapaatuntia. Monien muiden tapoin myös Alex, Hugo, Lily, Keith ja Karen olivat päättäneet siirtyä ulos nauttimaan ensilumesta, joka oli jo hyvää vauhtia sulamassa pois.
“Minusta han nayttaa enemman Hagridilta kuin lientenprofessorilta”, Alex esitti mielipiteensä viisikon rakentamasta epämääräisestä lumihahmosta.
Keith viittoi jotakin ja Karen tulkkasi viittomia tuntemattomalle Alexille:
“Se on modernia taidetta.”
“Hmm… vahan liian modernia minun makuuni”, Alex totesi kun osa, jonka oli ollut tarkoitus esittää hahmon päätä tipahti paikaltaan hajoten palasiksi maahan.
“No, minun mielestäni professori hmm… Smith”, Lily aloitti, mutta Hugo ja Karen ehättivät keskeyttämään hänet.
“Hänen nimensä ei ole Smith”, Karen aloitti tottuneesti.
“Eikä Jones”, Hugo lisäsi yhtä tutunkuuloisesti.
Lily katsahti kaksikkoon kärsimättömästi.
“No, oli mikä oli. Joka tapauksessa professori näyttää paremmalta ilman pää -TÄÄN!” Lily kiljaisi viimeisen tavun ja Alex näki hänen käännähtävän raivoisasti päätään löytääkseen sen lurjuksen, joka oli työntänyt lumipallon hänen niskaansa.
“Tämä on sotaa!” Lily huusi raivokkaasti alkaen viskoa lumipalloja holtittomasti karkuun pinkovaa poikaystäväänsä kohti.
“Hei, minäkin tahdon mukaan!” Karen hihkaisi ja syöksyi leikin keskelle. Alex katsahti Hugoa, joka ei kuitenkaan vastannut silmäykseen. Pojan katse oli kiinnittynyt pelin keskellä päsmäröivään Lily Potteriin seuraten tämän jokaista liikettä täydellä antaumuksella.
 Alex oli tiennyt sen siitä hetkestä asti, kun oli nähnyt Lilyn ensikertaa. Hän oli tiennyt että kotimaan tyttö, jota oli ollut vaikea unohtaa, kuten Hugo oli vaihto-oppilasvuotenaan kertonut, oli Lily. Hän näki sen joka kerta Hugon katseesta ja tiesi ettei poika ollut unohtanut. Hän ymmärsi myös mitä Hugo oli nähnyt katsoessaan häntä ensi kertaa. Hugo oli nähnyt ennen kaikkea jonkun, joka muistutti hänelle erityisen rakasta tyttöä.
 Kotimaassaan Alexin oli ollut helppo olla se Hugon rakastettua muistuttava tyttö. Hänen kilpailijattarensa oli ollut kaukainen ja hahmoton, saavuttamattomissa ja Hugo olikin omistautunut hänelle ja yksinomaan hänelle. Poika oli ollut niin suloinen ja herttainen, ettei Alex ollut edes uskonut sellaisia poikia enää olevan. Hän ei ollut ymmärtänyt, että tilanne olisi aivan toinen täällä Tylypahkassa, jossa tuo Hugon rakkaus ei ollutkaan vain kaukainen kaipuu.
 Alex välitti Hugosta syvästi ja oli luullut olevansa valmis siihen, että hänen ohellaan Hugon sydämessä tulisi aina olemaan Lily.  Mutta siitä huolimatta hän tunsi hirvittävää mustasukkaisuutta aina nähdessään Hugon katsovan Lilyä. Tuo tyttö ei ollut koskaan huomioinut Hugoa sillä tavalla, jolla poikaparka olisi ansainnut, vaan oli pelannut tämän tunteilla muka tietämättään. Siitä huolimatta hänen paikkansa Hugon sydämessä oli pysyvämpi kuin se, jonka Alex koskaan voisi lunastaa.
 Alex tiesi olevansa vähintään yhtä sievä, fiksu ja hauska kuin Lilykin, mutta tiesi ettei se silti riittäisi Hugolle. Tämän mieleen oli kaivertanut kuva Lilystä etäisenä ja ainutlaatuisena, tavoittamattomana. Jonakin ylimaallisena, joka ei koskaan voisi kuulua hänelle. Lily oli Hugolle kuin se muotokuva, josta jästit jaksoivat vouhottaa. Mona Lisa.
 Alex oli matkustellessaan kerran nähnyt tuon taulun, eikä ollut voinut ymmärtää kuinka ihmiset hänen ympärillään olivat saattaneet katsoa sitä niin lumoutuneena. Hänestä madam Mona Lisa ei ollut erityisen viehättävä. Hän oli oikeastaan aika arkisen näköinen. Kyseisessä galleriassa oli ollut silläkin hetkellä kymmeniä huomattavasti lumoavampia naisia. Tuskin kukaan jästeistä olisi edes huomannut, jos taulun nainen olisi kävellyt heitä vastaan kadulla. Kyse ei ollut enää kuvasta vaan taulusta. Samalla tavoin Lilystä oli tullut Hugolle jotain ylivertaista, jotain mihin kaikki muu täytyi verrata.
 Ja niin Alex oli saanut kunnian toimia Lily Potterin paikan täyttäjänä. Hän tiesi varsin hyvin ketä Hugo ajatteli suudellessaan häntä tai kenen hajun poika oli haistavinaan Alexin hiuksissa. Hän tiesi millä nimellä Hugo häntä mielessään kutsui, mutta oli valmis kestämään sen. Hän oli valmis olemaan varalla, korvikkeena, kunnes Hugo vihdoin jonakin päivänä huomaisi, että taulu ei koskaan antaisi vastarakkautta.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 99:Joulun ihmeitä

Joulukuun 23. oli monella tavoin merkittävä päivä. Ensinnäkin jouluaattoa edeltävällä päivällä oli taipumus tehdä aivan erityinen vaikutus perheiden pienimpiin, jotka ymmärsivät että nyt vanhemmilla olisi heille aikaa ja että heidät hukutettaisiin pian lahjavuoreen. Lumen sadellessa hentoina haituvina taivaalta monet perheet olivat lähteneet ulkoilemaan. Lapset leikkivät vanhempineen hyvässä hengessä kotitalojensa luona tai tutkailivat mitä ihastuttavimmin sisustettuja näyteikkunoita Lontoon keskustassa.
 Eräskin pikkutyttö tuijotteli kovin ihastuneena karkkikaupan punaisin silkkinauhoin ja mistelinoksin koristeltua ulkoasua.
“Pidätkö siitä?” hänen seurassaan oleva mies kysyi. Mies seurasi lapsen touhuja sellaisella mielenkiinnolla ja hyväntahtoisuudella, että ohikulkijat olettivat hänen automaattisesti olevan lapsen isä. Tosiasiassa näin ei kuitenkaan ollut.
“Joo, mutta Hunajaherttuan ikkuna on kyllä hienompi”, Nina Nenoveh ilmoitti arvionsa. Rick McLean nyökkäsi hymyillen, vaikka tunsikin sisimmässään yhä kasvavaa levottomuutta. Hän vilkuili kadun kulman punaista rikkinäistä puhelinkoppia sivusilmällä ja odotti Agathan saapuvan taikaministeriön vierailijoiden sisään- ja uloskäynnistä. Hänen oikeudenkäyntinsä toinen osa oli tänään ja tuomio julistettaisiin joulupyhien jälkeen. Agatha oli pyytänyt ettei Rick tulisi mukaan tähän osaan. Rick oli uskonut että naisella oli ollut pätevä syy pyyntöönsä, eikä hän siksi ollut ryhtynyt väittämään vastaan, vaikka olisikin toivonut voivansa olla Agathan tukena myös näissä vaikeissa tilanteissa.
“Nyt äiti tulee!” Nina hihkaisi ja tosiaan, Agatha astui ulos puhelinkopista. Hänen ilmeensä paljasti Rickille välittömästi, ettei oikeudenkäynnin toinen osa ollut mennyt lainkaan ensimmäistä paremmin. Agatha kuitenkin väänsi kasvoilleen hymyn Ninan syöksyessä halaamaan häntä lapsenmielisen avoimella tavallaan. Nainen kumartui halaamaan tytärtään syvällä, rakkautta sykkivällä tavalla, johon oli sekoittunut myös menetyksen pelko. Agatha tiesi varsin hyvin että pahimmassa tapauksessa huomisen jälkeen hänellä ei olisi enää mahdollisuuksia ottaa tuota tyttöä syleilyynsä.
 Ajatus tästä ahdisti Rickiä, sillä kaikki tämä tuntui niin väärältä. Agatha ei ansainnut viettää loppuelämäänsä Azkabanissa siitä hyvästä, että hänet oli nuoruudessa johdettu tekemään typeryyksiä. Agatha oli kärsinyt elämässään aivan tarpeeksi ja jos Rick olisi vain voinut jollakin tavalla säästää häntä tältä kokemukselta hän olisi tehnyt sen.
 Agatha vilkaisi Rickiä sulkiessa Ninaa yhä syleilyynsä.
“Mennään takaisin Vuotavaan Noidankattilaan niin kerron kaiken”, hän lupasi hiljaa.
 
 Kolmikko saapui Vuotavalle noidankattilalle, josta he olivat hankkineet huoneen sen joulun ajaksi ollakseen tarpeeksi lähellä taikaministeriötä. Rickillä oli luonnollisestikin eri huone kuin Agathalla ja Ninalla. Sillä hetkellä he tosin olivat kaikki Agathan ja Ninan huoneessa viettämässä aikaa. Ulkona lämpötila oli noussut ja lumisade oli muuttunut rännäksi.
 Ninan touhuillessa omiaan lemmikkinsä Sir Puh Puhpalleron eli Pullan, jonka Rick oli hankkinut hänelle syntymäpäiväksi, kanssa sillä välin, kun Agatha selosti Rickille lyhyesti oikeudenkäynnin, joka ei ollut sujunut hänen osaltaan erityisen hyvin.
“Koska Christopher on kadonnut maan alle, minä en voi todistaa, että olin kaikessa siinä mukana vain apulaisena”, Agatha kertoi hiljaa. “Silloin osasyyllisyyden tunnustaminen riittää heille syyksi tuomita minut niistä rikkeistä täysivaltaisesti. Tuomio julistetaan 26. joulukuuta.”
“Voisimme vielä paeta maasta”, Rick muistutti ja katsoi kuinka Pulla hyrisi tyytyväisyydestä vaikka Nina puki sitä vauvannuttuun. Puhpallerot olivat kummia otuksia. Ne eivät tuntuneet välittävän vaikka niille olisi tehnyt mitä. Rickin oli kerran nuorempana lennähtänyt aamutohveleihin kompastuttuaan setänsä puhpalleron päälle, mutta se otus ei ollut näyttänyt edes huomanneen mitään tapahtuneen. Sen sijaan Rick oli saanut sedältään melkoisen selkäsaunan viattomien luontokappaleiden kiusaamisesta.
“Emme voisi. Enkä tarkoita vain sitä että se olisi raukkamaista ja niin edelleen, vaan myös sitä että varmaankin oikeus on laittanut jonkun tarkkailemaan meitä. Itse asiassa olen yllättynyt ettei minua laitettu tutkinta vankeuteen täksi aikaa”, Agatha pohdiskeli hiljaa. Hänen merensävyiset silmänsä olivat tulkitsemattomat.
“Se olisi ollut julmaa. Laittaa joku nyt tutkintavankeuteen jouluaatoksi”, Rick sanoi kulmiaan rypistäen.
“Niin. Saanpahan edes yhden joulun Ninan ja sinun kanssa”, Agatha totesi surumielisesti ja Rick otti varovasti hänen kätensä omaansa.
“Minulla olisi yksi pyyntö”, opettajatar kertoi arastellen ja kohotti katseensa Rickiin. “Vietetään nämä kaksi päivää niin kuin mitään ei olisi olemassa sen jälkeen.”
“Vietetään”, Rick vahvisti ja paransi otettaan naisen kämmenestä. He vaihtoivat lämpimän katseen, joka kuitenkin muistutti Rickiä eräästä asiasta, jonka hän oli täysin päässyt unohtamaan…

 Viistokujalla kulki räntäsateessa useampia ihmisiä kuin olisi ollut oletettavaa jouluaattoa edeltävänä iltana. Noita ihmisiä yhdisti kaikkia syy, jonka vuoksi he olivat lähteneet epämiellyttävän sään suosimalle kaupunkireissulle: viime hetken jouluostokset. Se oli myös takinkaulukset sadetta vasten pystyyn nostaneen Rickin syy paikallaoloon. Hän ei pystynyt ymmärtämään kuinka oli saattanut unohtaa ostaa joululahjan Agathalle.
 Toisaalta hänen unohduksensa oli täysin ymmärrettävä. Siitä oli kovin kauan kun hän oli viimeksi oli seurustellut naisen kanssa, eikä hän aivan muutenkaan hallinnut etikettisääntöjä. Ninalle hän ja Agatha olivat etsiskelleet joululahjoja jo useamman kuukauden ja äitinsä, sekä sisarensa lahjat Rick oli hankkinut hyvissä ajoin, mutta silti lahjan hankkiminen sille hänelle äärettömän tärkeälle ihmiselle oli vain jäänyt.
Rick oli niin ajatuksissaan loskan ja kuran sekasotkuista katua eteenpäin kulkiessaan, että kumautti päänsä matalalla roikkuvaan mainoskylttiin kuullessaan huudon:
“Moi, Rick-mies!”
 Kääntyessään huudon suuntaan Rick näki häntä kohden kiirehtivän professori Hermanin. Amerikkalaisvelholla oli kädessään vaaleanpunainen talutusnuora, jonka päässä rynnisti pullea, melkein täysikasvuinen sika tai ehkäpä oikeammin possu.
“Siitä on niin kauan kun nähtiin viimeks!” professori Herman iloitsi suuret silmälasit liikutuksesta huurtuneina.
“Se oli viime viikolla”, Rick muistutti vaivautuneesti.
“Pyhä tavaton! Niinks kauan siitä on?” pikku mies äimisteli. “Ootteks sä ja hevonen muuten vielä yhessä?”
“Kyllä minä ja Agatha, professori Hev… tarkoitan Ne… yhm… kyllä olemme”, Rick sai lopulta vastattua ja teki varovaisia liikkeitä jaloillaan kuin vihjatakseen alaiselleen, että hänen pitäisi jo mennä. Professori Herman ei kuitenkaan näyttänyt tietävän mitään sen miellyttävämpää kuin toisten ihmisten asioiden tivaaminen räntäsateessa.
“Ooks sä ostamas joululahjaa sille vai pikku lukutoukalle?” professori Herman kysyi ja Rick punastui aavistuksen tajutessaan, että hänen kiireinen lahjanhankinta retkensä oli niin ilmeinen että jopa hitaanpuoleinen lientenprofessori tuntui tajuavan kuvion. Hänet pelasti kuitenkin vastaamasta suurikokoisen possun päästämä röhkäisyn ja vinkaisun välimuoto, sillä lientenprofessori katsoi nyt tarpeelliseksi esitellä seurassaan olevan sian.
“Täs on Sottis”, hän kertoi. “Se on Dollyn joululahja. Mä en tykkää lehmistä, mutta possut on okei.”
 Aivan kuin possu olisi kuullut lausahduksen sen silmiin ilmestyi pirullinen ilme ja se kipitti sorkillaan lientenopettajan ympäri sitoen tämän jalat yhteen talutushihnalla, minkä jälkeen possu nykäisi hihnaansa niin että lientenprofessori lennähti istualleen kuralätäkköön. 
“Nyt mä ymmärrän, miks se on Sottis”, amerikkalainen mutisi katsellen possua rumasti maatasosta. Pikku otus kopisteli lientenprofessorin vieressä kerrassaan tyytyväisennäköisenä. Amerikkalainen nousi pyyhkien kuraa kasvoihinsa.
“Mä en tykkääkään possuista. Saat sen”, professori ilmoitti äkisti ja tyrkkäsi talutushihnan avuttoman Rick-paran käteen. Ennen kuin Rick ehti sanoa puoltakaan vastustavaa sanaa lientenprofessori oli lähtenyt kulkemaan Viistokujaa eteenpäin ja hihkui mennessään:
“Mä keksin Dollylle paremman joululahjan. Sottaista joulua!”

 “Annie, viimeisen kerran, äidille riittää vallan hyvin joululahjaksi tieto siitä, että hänestä tulee keväällä isoäiti”, James marisi laahustaessaan Tylyahoa räntäsateessa vaimonsa jäljessä.
“Sinun äidilläsi on jo tarpeeksi huono kuva minusta meidän pikahäidemme ja tämän vuoksi, enkä aio antaa hänelle enää lisää syitä tullakseni valituksi maailman huonoimmaksi miniäksi”, Annie tuhahti päättäväisesti. Hän kääntyi miestään kohden äkisti ja painoi yllättäen suostuttelevan suukon tämän huulille.
“James, en minä pidä lahjojen ostamisesta yhtään enemmän kuin sinäkään, mutta en myöskään haluaisi olla perheesi vihattujen listalla”, nuori huispaajatar perusteli ja kietoi kätensä Jamesin käsikynkkään.
“Et sinä olekaan. Et voi olla ainakaan koko perheen vihauslistalla, sillä veljeni ei osaa olla vihainen kenellekään”, James nurisi heidän kävellessään Säilän ja Imupaperin ohitse. Annie heitti häneen kärsimättömän “et nyt viitsisi” -katseen ja James joutui vakuuttelemaan käsi sydämellä että asia tosiaan oli niin.
“Eihän hän ole vihainen edes sille Montgomeryn lehmälle, joka lähti jouluksi Australiaan tai jonnekin ilmoittamatta hänelle kuin päivän etuajassa, joka yritti tappaa meidän isämme ja joka on tiputtanut minut luudalta!” James päätti kulmiaan kurtistaen.
“Taitaa tosiaan ottaa itsetunnon päälle?” Annie virnisti pahanilkisesti.
“Minä sinulle vielä itsetunnot näytän”, James kiusasi ja alkoi pörröttää hänen hiuksiaan leikkisästi pysähtyen äkisti nähdessään erään hänelle tutun hahmon seisovan kerrassaan hölmistyneen näköisenä keskellä Viistokujaa - kaulapannassa olevan possun kanssa.
“Mitä nyt?” Annie kysyi seuraten Jamesin katsetta omallaan. Vaimon kasvoille nousi uhmakas ilme:
“Uskallakin sanoa, että haluat lemmikkipossun ja minä…”
“Ei sitä. Tuo vain on Tylypahkan nykyinen rehtori”, James selitti Annielle, joka ei luonnollisestikaan ollut ollut rehtori McLeanin oppilaana, sillä tämähän oli saapunut Tylypahkaan vasta Jamesin viimeisenä kouluvuonna.

 Jos Rick oli jotain elämässään oppinut, niin se oli että ikinä ei saanut edes ajatella niitä kohtalokkaita sanoja “ainakaan ei voi mennä huonommin”. Hän kuitenkin unohti oman filosofiansa hetkeksi ja murahti tuon lauseen ääneen seisoessaan possun kanssa räntäsateisella kadulla - saaden maksaa seurauksista siinä silmänräpäyksessä.
“Tervehdys, herra rehtori!” kuului Rickille hieman turhankin tuttu hihkaisu ja väkijoukon keskeltä Rickin luokse rynni nuori pariskunta, joiden häissä Rick oli itse ollut paikalla. Tietysti kaikista maailman ihmisistä juuri James Potter sattui paikalle tuona jopa Rickin mittakaavassa erittäin huono-onnisena iltana.
“Potter, kuinka öh…”, Rickin ei tarvinnut kuitenkaan selvittää James Potterille ja tämän vaimolle millaista hänestä oli tavata nämä siellä sillä hetkellä, kun tuo itsepäinen possu päätti tehdä hänelle saman tempun kuin lientenprofessorillekin. Rick lensi pitkin pituuttaan loskaiseen maahan suoraan paikalle saapuneen James Potterin kenkien eteen.
 Nuorukainen virnisti:
“Minulle on kyllä sanottu, että vien jalat alta pelkällä olemuksellani, mutta luulin että se koskee vain naisia.”
“No, voit painattaa käyntikorttiisi lisäyksen, että tuo lause koskee kumpaakin sukupuolta”,  Annie Potter ehdotti miehelleen, joka ystävällisesti kumartui auttamaan Jamesin ylös kurasta. Possu vilkuili tapahtumaa vahingoniloinen katse nappisilmissään.
Rickin tarttuessa James Potterin tarjoamaan käteen poika päätti järjestää entiselle rehtorilleen vielä yhden epämiellyttävän yllätyksen ilmoittamalla suorasukaisesti:
“Ai niin, teille ei varmaan olekaan kerrottu, että me saamme pojan.”
“Tai tytön”, kuului nyreä huomautus nuoren rouva Potterin taholta.
“Poika se on”, James Potter ilmoitti kuin asia olisi siltä puhumalta päätetty. Rick ei osannut kuin tuijottaa entistä oppilastaan suu auki.
“Ei kai se lapsi tule minun kouluuni?” hän sai lopulta parahdettua ja tyytyväinen virne nousi James Potterin kasvoille.
“Tietysti tulee”, nuori Potter kertoi vahvistaen Rickin suurimpia kauhukuvia. Hänellä oli ollut aivan riittävästi vaikeuksia sen puolivuotisen aikana, jonka hän oli ollut James Potterin rehtorina. Ehkäpä hänen pitäisi hankkiutua varhaiseläkkeelle.
“No, siinä tapauksessa suuronnittelut ja hyvää joulua!” Rick toivotti työntäen possun talutushihnan James Potterin käteen ja rynnäten sitten täyttä vauhtia ensimmäisen eteen sattuneen liikkeen suojiin.

 Christopher Walker tunnisti rehtori McLeanin siinä silmänräpäyksessä, kun tämä astui sisään velhojen valokuvaustarvikkeita myyvään liikkeeseen. Hänhän oli nähnyt tuon miehen useammin kuin kerran entisen heilansa Patrician seurassa ja tiesi, että nuo kaksi olivat nykyisin yhdessä. Varmaankaan mies ei tunnistanut häntä, eihän heitä oltu koskaan esitelty. Christopher siirsi katseensa takaisin tutkailemaansa kameraan, jota myyjä kehui velhovalokuvauksen suurimpana ihmeenä sitten itsestään korjautuvan filmin keksimisen.
 McLean tuli aivan Chrissin viereen tutkimaan toista pienempää kameramallia, eikä Chris malttanut pysyä enää hiljaa.
“Koru olisi turvallisempi lahjavaihtoehto”, hän huomautti ja McLean hätkähti sitä että häntä puhuteltiin niin että oli tiputtaa kädessään pitelemän kameran. Koottuaan itsensä mies hymyili vaivaantuneesti:
“En taida olla oikein ammattilainen lahjanostossa.”
“Eikä Patty valokuvauksessa”, Christopher murahti ja ojensi kameran myyjälle, joka kiirehti pakkaamaan sen hänelle.
“Mitä te sanoitte?” kuului kysymys Chrisin takaa, mutta hän ei vaivautunut kääntymään.
“Kuulit kyllä varsin hyvin”, Chris murahti ja huomasi siinä samassa olevansa painettuna valokuvausliikkeen seinää vasten. Niin hontelon oloiseksi tyypiksi McLeanilla näytti olevan suhteellisen paljon voimaa käsissään.
“Christopher Walker”, toinen mies murahti Chrissin koko nimen uhkaavasti.
“Kylläpä siinä kesti”, Chris tuhahti ja väänsi McLeanin otteen takkinsa rinnuksista tönäisten tämän sitten taemmas. McLean vetäisi sauvansa esille ja Christopher vastasi paljastamalla omansa.
“Herrat, herrat, jos nyt rauhoituttaisiin!“ nuori myyjä huuteli pelästyneesti myyntitiskin takaa. Kumpikaan miehistä ei kuitenkaan kiinnittänyt häneen huomiota.
“Kuulin että Pattyn oikeudenkäynti ei mennyt kovin hyvin”, Chris heitti ivallisesti. Häntä ärsytti tavattomasti, että tuo onneton tuulen tuivertama heinäseiväs oli vienyt hänen naisensa ja jos niikseen tuli myös lapsensa, vaikka Chris ei lapsista nyt erityisemmin välittänytkään. “Hän mahtaa olla todella onnellinen että löysitte toisenne.”
“Jos välittäisit hänestä tai Ninasta lainkaan raahaisit itsesi välittömästi ministeriöön ja tunnustaisit heille kaiken! Jos sinussa olisi vähänkään miestä, et antaisi hänen kärsiä sinun tekosistasi!” toinen vastasi yllättävän raivokkaasti. Chris tuhahti ja laittoi sauvansa pois. Hän ei vaivautuisi tuon variksenpelättimen vuoksi. Vedota hänen omatuntoonsa. Niin kuin hänen kaltaisensa mies heltyisi tuollaisesta.
“Minä tekisin niin hänen vuokseen”, McLean huusi Chrisin perään, kun hän avasi ovea. Chris vilkaisi olkansa taa. Hyvähän noin oli sanoa.
“Tekisitkö todella?” hän kysyi sarkastisesti.
“Tekisin”, toinen mies ilmoitti ehdottomasti. Chris vilkaisi häntä pikaisesti. Tämä oli luonteeltaan aivan toisenlainen kuin hän ja Pat. Kunniallinen. Ehkä juuri siksi…
“Niin varmaan tekisitkin”, hän murahti ja lisäsi vielä ennen lähtöään:
“Älä osta kameraa. Hän ei pidä valokuvauksesta. Minä tunnen hänet.”

 Kotikolossa joulua vietettiin parhaimmalla tavalla, jonka Weasleyen perhe tiesi: yhteen kerääntymällä. Joulupäivänä kotikoloon oli saapunut perheenjäseniä peräti neljästä sukupolvesta. Joukon vanhimpina olivat luonnollisestikin talon omistajat, jotka lähestyivät kumpainenkin hyvää vauhtia kahdeksattakymmenettä syntymäpäiväänsä. Myös perheen nuorimmainen Lancelot Lewis Lombart Lupin tai tripla-L Lupin kuten häntä tavattiin helppouden vuoksi nimittää ihastutti ihmisiä liitelemällä ympäri Kotikoloa leluluudanvarrella melkoisen menestyksekkäästi joskin nuorten vanhempien kauhuksi myös hirvittävällä vauhdilla.
 Kuusen alla Annien ja possun kanssa neulasten tuoksussa makaileva James saikin harmikseen huomata tulleensa äkkipikaisen ja tuliluontoisen serkkunsa Victoirén pystyyn nykimäksi.
”Ai, ajattelitko repiä minulta kaikki hiukset päästä?” James valitti hiuspehkoaan huolestuneesti sivellen.
”Niin kuin kukaan siihen pystyisi”, Annie tyrskähti ja possu päästi naurua jäljittelevän röhkäisyn. Se piti Anniesta jostakin Jamesille tuntemattomasta syystä. Ehkä se liittyi siihen tosiasiaan, että Annie sattui olemaan vegetaristi.
“Sinä annoit minun pojalleni luudan ja opetit hänet lentämään joten saat myös hankkia hänet alas!” Victoirè huusi niin että keinutuolissaan torkkunut isoisä Weasleykin hätkähti hereille.
 James, joka pelkäsi paitsi kuulonsa myös hiuspehkonsa puolesta työnsi kaksi sormea suuhunsa ja vislasi terävästi. Yläkertaan luutineen pyrkimässä ollut tripla-L pysäytti luutansa tyylikkäästi kuten James oli aiemmin sinä aamuna opettanut.
“Hienoa, jahtaaja Lupin!” James kehui kummipoikansa, joka leijui hänen pääntasossaan lähemmäs häntä, äitiään ja isäänsä, joka tuli puuskuttaen paikalle pitkän kilpajuoksun päätteeksi. “Valitettavasti puolueellinen tuomari, joka ei tajua koskaan mistään mitään, on määrännyt liiasta vauhdista rangaistukseksi maahan laskeutumisen.”
“Höh”, Lanny totesi pettyneesti, mutta laskeutui kuitenkin kiltisti maankamaralle. Suu auki seisova Teddy katsoi nyt Jamesia:
“Miten sinä tuon teit? Minä olen juossut hänen perässään varmaan tunnin!”
“Kai minä nyt kummipoikani tunnen”, James ylpeili.
“Jaa tunnet vai?” Annie kysäisi kömpien pystyyn lattialta tyytyväisennäköinen possu sylissään. “Mikäs hänen nimensä olikaan?”
“Lanny tietenkin”, James sanoi ja pörrötti ohitse rynnänneen pojan tummanvioletinsävyistä tukkaa.
“Koko nimi, James”, Annie tarkensi ja James väänsi kasvojaan hänelle. Kyllä Annien pitäisi tietää, että hänellä oli maailman surkein nimimuisti.
“Lancelot Leslie Logan?” hän ehdotti epävarmasti.
“Lancelot Lewis Lombart”, korjasi Annien, Victoiren, Teddyn ja riisikattilaa ruokapöytää kohti kantavan Albuksen muodostama kuoro.
“Hei, ihan totta, James, kuinka sinä aiot tuon oman muksusi kanssa selvitä?” Al kysyi ja viittasi Annien  vatsakumpuun, joka erottui juuri ja juuri löysän t-paidan (Jamesin t-paidan) lävitse.
“No, ainakaan minun poikani ei saa yhtä typerää nimeä”, James totesi päättäväisesti.
“Tyttäresi”, Annie ilmoitti aivan yhtä itsepäiseen sävyyn.
“Sitä paitsi voihan James opettaa sen lapsen ainakin nousemaan luudalle ja alas sieltä jo vaippaiässä”, Teddy mumisi lähtien seuraamaan mitä tripla-L sillä hetkellä oli löytänyt terrorisoitavakseen. Ilmeisesti tämä oli päättänyt mennä katselemaan valokuvia Rosen ja Scorpiuksen seuraan.
”Hänet ja pari muuta”, James totesi hymyillen ja vaihtoi salaperäisen katseen Annien kanssa.
”Mitä tuo oikein tarkoitti?” Al uteli.
”No, sanotaanko vaikka että minä olen päättänyt lopettaa lyhyen urani ammattihuispaajana”, James paljasti puoliääneen veljensä puoleen kumartuen. Tämä oli vielä salaisuus, eikä hänellä oikeastaan ollut edes lupaa puhua siitä.
Albus näytti tyrmistyneeltä:
”Lopettaa? Miten niin lopettaa?”
”No, sinä tiedät ettei minulla ole mennyt joukkueessa kovin hyvin. Olen hyvä, mutten tarpeeksi hyvä liigatasolle”,  James sanoi olkiaan kohauttaen. Sen asian tunnustaminen oli tehnyt kipeää, mutta lopulta hän oli pystynyt myöntämään sen itselleen ja Annielle, joka oli ymmärtänyt hänen asenteensa.
”No, mitä sinä sitten aiot alkaa tehdä? Et kai jää vain koti-isäksi?” Al kysyi näyttäen yhä erittäin järkyttyneeltä.
“En”, James sanoi hymyillen salaperäisesti. “Muistatko vielä Rebeccan? Hän oli huispauskapteenini Tylypahkan aikoina.”
“Muistan”, Albus sanoi selvästikin kaivellen Rebeccan kuvan mielestään.
“Hän pitää sellaisia lentokursseja alle kouluikäisille pikku velhoille ja noidille ja otti minuun yhteyttä kysyen josko haluaisin tulla hänelle töihin”, James kertoi.
 James oli tarttunut työtarjoukseen suurempia miettimättä, sillä hän oli syksyn aikana Lannya opastaessaan huomannut, että lentämisen opettaminen nassikoille oli todella äärettömän palkitsevaa työtä. Juuri sitä mitä hän halusi tehdä.
Yllättävässä “vaatimattomuuden” puuskassa Jamesin oli pakko jatkaa:
“Hän oli kuulemma sitä mieltä että minun karismani, taitavuuteni, yleinen loistavuuteni…”
“Hän siis sai töitä”, Annie sanoi tukkien Jamesin suun toisella kädellään. James mulkaisi vaimoaan pahasti. Naiset eivät ymmärtäneet mitään liioittelun jalosta taidosta.

Huoneen toisella puolella Rose istui lattialla pikku-Lanny sylissään tutkimassa Lilyn ottamia valokuvia Jamesin häistä. Scorpiuskin oli aluksi osallistunut touhuun, mutta oli sittemmin innostunut liikaa tulevan elämänuransa selostamisesta Rosen isälle ja Harrylle. Scorpius oli ammattiesitteitä selaillessaan keksinyt, että halusi seurata isänsä jalanjälkiä ja ryhtyä auroriksi. Scorpiuksen koulumenestyksen tuntien Rosen oli kyllä sanottava, että poika joutuisi tekemään vielä paljon työtä ennen kuin haaveesta tulisi totta.
“Rose, aiotko sinäkin ryhtyä auroriksi?” isä kysyi äänekkäästi Roselta keskeyttäen Scorpiuksen tökerösti kesken lauseen.
“Minä aion ryhtyä taikaministeriksi”, Rose vastasi puolihuolimattomaan sävyyn. Eihän se varsinainen ammattitoive ollut, vaikka hän kyllä toivoikin voivansa vaikuttaa taikayhteisönasioihin. Lisäksi se oli äärimmäisen kätevä keino välttää ammattiutelut sukulaisten taholta.
Hänen isänsä kohotti kulmiaan:
“Aiot varastaa Kingsleyn työn?”
“Älä viitsi, isä”, Rose kohautti olkiaan ja otti esiin seuraavat tanssivista ihmisistä napatut kuvat. “Hän on niin vanha, että voi hyvin jäädä eläkkeelle.”
”Rose, kuka tuo setä on jolla on hauska hattu?” Lanny kysyi osoittaen kuvassa Natin kanssa tanssivaa vanhaa miestä, jolla oli syvänvihreä kotkansulin koristeltu metsästyshattu. Rose oli edelleenkin aivan varma, että hän tunsi tuon miehen.
”Al, kuka sukulaisistamme omistikaan kamalan hattumaun ja tanssi Jamesin häissä Natin kanssa?” Rose huikkasi huoneen toiselle puolelle.
”Ehkä Muriel-tädin poikaystävä”, Al heitti vastaan.
 Rose naurahti jättäen asian sitten muhimaan mieleensä. Hän kyllä keksisi sen vielä, todennäköisesti juuri silloin kun hän vähiten odotti.

 Varmistettuaan että Nina varmasti nukkui syvää unta Agatha siirtyi aivan hiljaa ulos heidän yhteisestä huoneestaan ja vastapäätä sijaitsevalle ovelle. Kesti hetken ennen kuin Rick tuli avaamaan oman huoneensa oven.
”Hei”, Agatha tervehti ja lisäsi vielä perään. ”Nina nukkuu nyt, enkä usko että hän heräisi, vaikka kentaurilauma pitäisi laukkakisat alakerrassa.”
”Sepä hyvä. Tai siis ikävää, jos alhaalla todella olisi laukkakisat, mutta...”, Rick näytti punastuvan aavistuksen verran. Agatha tajusi, että hänkin oli varmaan jo nukkunut.
“Anteeksi että herätin, halusin vain olla lähelläsi hetken”, hän tunnusti ja nyt Rickin loputkin pasmat näyttivät menevän täysin sekaisin.
“Se… tuota… toki siis on todella miellyttävää, että tai… siis… öhm… tervetuloa”, hän toivotti lopulta avaten oven. Rickin huone oli täsmälleen samanlainen kuin Agathan ja Ninankin paitsi että sen lattia ei ollut täynnä lahjapaketeista purkautuneita leluja ja makeisia, sekä puhpalleron hoitovälineitä.
“Ymm… piditkö lahjastani?” Rick kysyi varovasti heidän istuessaan hänen sänkynsä laidalle.
Agatha hymyili:
“Pidin.”
“Ihan varmasti?” Rick varmisti. “Et olisi halunnut vaikka korua tai…?”
Agatha puisti nyt päätään ja silitteli miehen leukakuoppaa sormillaan. Se tuntui aavistuksen karhealta pitkän päivän jälkeen, mutta ei mitenkään häiritsevästi.
“Mitä opettaja muka tekee koruilla? Kamera on paljon kätevämpi. Jos joudun huomenna lähtemään… sinne”, Agatha vältti Azkabanin nimen sanomista, vaikka ei ollutkaan erityisen taikauskoinen, “ niin minulla on ainakin kuvia Ninasta ja sinusta.”
 Hetkeksi Agathan valtasi epätoivo, kun hän ajatteli kaikkia niitä päiviä, jotka tulisi tyttärensä elämästä menettämään huomisesta alkaen. Vaikka hän tiesi, että Nina kyllä pärjäisi, menetys tuntui silti kipeältä. Rick huomasi hänen heikon hetkensä ja kietoi toisen kätensä hänen ympärilleen.
“Muistatko mitä lupasit minulle viime keväänä?” Agatha kysyi hiljaa painautuen tiukemmin Rickiä vasten.
“Etten enää koskaan juo terästettyä kahvia enemmän kuin kupillisen kerrallaan?” Rick yritti veistellä vitsinpuolikasta. Valitettavasti vitsinkertojana hänen lahjakkuutensa oli surkuteltavan vähäistä.
“Lupasit pitää huolta Ninasta”, Agatha muistutti.
Rick nyökkäsi vakavasti:
“Niin. Haluan pitää huolta hänestä ja tuota… sinusta. Agatha, minä haluaisin olla yhdessä kanssasi. Aina.”
“Minäkin sinun kanssasi, Rick”, Agatha tunnusti, eikä uskaltanut katsoa miestä silmiin, koska pelkäsi, että saattaisi vuodattaa ensimmäiset kyyneleet moniin vuosiin. “Olen pahoillani että tämän pitää mennä näin.”
He istuivat hiljaa sylikkäin vielä pitkään kuunnellen hiljaisuutta yhdessä tietäen että se saattaisi olla viimeinen kerta kun he tekivät niin.

“Patricia Connel, Agatha Nenoveh, nouskaa, olkaa hyvä.”
 Ne sanat lausuttiin täydellä ammatillisuudella, oikeuden johtajattarelle ne olivat vain osa hänen työtään, mutta Agathalle, joka jalkojen vapinasta huolimatta nousi seisomaan, ne merkitsivät kaikkea sitä minkä eteen hän oli taistellut ja minkä hän nyt tulisi kadottamaan.
“Velho-oikeuden ylempi valtuussali on tuominnut teidät useasta murhasta ja muusta rikollisesta toiminnasta vankeuteen Azkabanin velhovankilaan.”
 Lause oli kuin kylmää vettä heitettynä aamu-unisen niskaan. Ei Agatha ollut mitään muuta odottanutkaan, mutta oikeussalissa ääneen sanottuna siitä tuli jollakin tavalla paljon oikeampaa, todellisempaa.
“Koska ei ole todistettavaa, ettettekö olisi toiminut teoissa yksin on tuomionne pituudeltaan 34 vuotta. Tähän lukuun on otettu huomioon erityisolosuhteet kuten ettette ole yrittänyt karata maasta ja että myönsitte syyllisyytenne alusta alkaen. Haluatteko sanoa jotain oikeudelle enne kuin asetamme tuomioon täytäntöön tällä päivämäärällä?” rouva McThard kysyi ja Agatha tiesi, ettei kysymys ollut minkäänlaista henkilökohtaista sääliä häntä kohtaan, vaan puhdas traditio.
 Tylypahkan muodonmuutostenopettaja puisti päätään. Ei hänellä olisi mitään sanottavaa. Hänen koko elämänsähän oli hajoamaisillaan palasiksi. Hän menettäisi ainoan tyttärensä ja miehen, jota rakasti. Millä sanoilla sitä tunnetta olisi voinut kuvailla? Olisiko sen kivun voinut pukea lauseeseen ja jos olisi olisiko se viestinyt sitä samaa epätoivoa ja äärimmäistä menetyksen surua, jota Agatha tunsi?
 Samassa oikeussalin ovi aukeni kuin valtavan tuulen puuskan puhaltamana ja sisään astui viimeinen ihminen, jonka Agatha oli siellä odottanut näkevänsä. Christopher Walker käveli sisään maailman omistajan tyyliin kuin olisi astellut omaan kotitaloonsa. Hänen aavistuksen horjuvasta käynnistään Agatha osasi arvioida miehen nauttineen runsaanmitoin halpaa viskiä Kapisessa koirassa, lempikapakassaan.
“Kuka te olette ja millä oikeudella tunkeudutte oikeussaliin?” rouva McThard kysyi silmin nähden pöyristyneenä.
 Christopher vilkaisi Agathaa lyhyesti katseella, jota oli hankalaa tulkita. Se saattoi olla aavistuksen tuskastunut, ehkä ärtynytkin, mutta myös jollakin omituisella tavalla kaihoisan anteeksipyytävä. Agathan menneisyyden rakkaus ja hänen tyttärensä isä avasi suunsa ja päästi suustaan mitä odottamattomimmat ja ehkäpä rehellisimmät sanat koko siihenastisen elämänsä aikana:
“Olen Christopher Walker ja minä olen tehnyt ne murhat ja muut jutut joista Pattya syytätte. Minä houkuttelin hänet mukaan, kun hän oli nuori ja helposti harhautettavissa.”
 Jos joku olisi vaivautunut yrittämään, professori Nenovehin olisi varmasti voinut sillä hetkellä kaataa yhdellä niistä höyhenistä, joita professori Lipetit tapasi laittaa ensiluokkalaiset aina leijuttamaan.
 
 Rick ja Nina odottivat oikeussalin ulkopuolella osaamatta aavistaa mitä sisällä tapahtui. Kyllä, Rick oli nähnyt Christopher Walkerin tunkeutuvan sisään oikeussaliin vahtivelhoista välittämättä, mutta hän ei osannut sanoa merkitsikö tuo liike Agathan kannalta hyvää vai pahaa. Nina ei aivan ymmärtänyt tilanteen vakavuutta, vaan käytti käytävän ruudukkaasti laatoitettua lattiaa ruutuhyppelyn alustana. Rick sen paremmin kuin Agathakaan ei ollut tahtonut kertoa hänelle sitä, mitä aikuisten maailmassa oli parhaillaan meneillään. Oli turha riistää lapsen viattomuutta ennen kuin se olisi aivan välttämätöntä.
 Oikeussalin ovet avautuivat ja ulos astui Agatha, mutta Rickin hämmästykseksi ja ilahdukseksi hän ei ollut vahtivelhojen ympäröimä tai muullakaan tavoin tuomitun näköinen. Hän ryntäsi sulkemaan Ninan syleilyynsä, vaikka tyttö aavistuksen vastustikin. Hän alkoi olla siinä iässä, kun julkinen halailu kääntyi ajoittain nolon puolelle.
 Seuraavaksi oikeussalista astui kuin astuikin joku, joka oli ympäröity vahtivelhoilla. Christopher Walker. Hän pysähtyi saattajineen Rickin kohdalla ja mies katsoi Rickiin synkästi, ei kuitenkaan mitenkään syyllistävästi tai vihamielisesti.
 “McLean, pidä huolta hänestä”, Walker murahti ja lyhyt vilkaisu, jonka hän Agathaan heitti sai Rickin ymmärtämään, että huolimatta siitä kaikesta pahasta mitä tuo mies oli elämänsä aikana ehtinyt tehdä maailmassa oli yksi ihminen, jota hän rakasti. Ehkäpä Christopher Walker oli vihdoinkin oppinut jotakin rakkauden syvimmästä olemuksesta.
“Äiti, kuka tuo setä on?” Nina kuului kysyvän seurueen jatkaessa matkaansa mitä ilmeisimmin kohti Azkabania. Rick vilkaisi Agathan reaktiota sivusilmällä. Mitä tämä voisi vastata Ninalle? Kertoa että siinä meni tytön isä, joka oli matkalla kohti Azkabanin velhovankilaa, jossa tulisi viettämään seuraavat vuosikymmenet elämästään.
Agatha mietti hetken ennen kuin vastasi:
“Hän on mies, joka on tehnyt paljon pahaa, mutta on tainnut vihdoinkin oppia jotakin.”
“Minne häntä viedään?” Nina kysyi yhä isänsä perään katsoen ja Rickillä oli aavistus, että tyttö jollakin tavalla tiesi tai alitajuisesti ymmärsi, vaikka Christopher Walkeria ei oltu koskaan esitelty hänelle edes nimeltä saati sitten termillä isä.
“Hyvin kauas”, Agatha vastasi lyhyesti, mutta ei kuitenkaan tylysti.
“Pärjääkö hän siellä?” Nina kysyi ja Rick nosti tytön hartioilleen saaden tämän kikattamaan innosta. Kumpikin hiljeni odottaessaan Agathan vastausta.
“Kyllä”, noita sanoi varmasti tullen hieman lähemmäs heitä, “olen varma että hän pärjää.”
“Kiitos, Rick”, hän kuiskasi vielä Rickin korvaan ja painoi suukon ohimennen miehen poskelle.
“Mistä?” Rick kysyi aavistuksen punehtuen. Hän ei ollut tottunut saamaan suukkoja viehättäviltä naisilta kokonaisen velho-oikeuden purkautuessa heidän ohitseen.
Agathan silmissä oli lämmin, välittävä katse:
“Tiedät kyllä.”
Joku yskähti heidän takaansa. Ja Ninaa olkapäillään kannatteleva Rick sekä Agatha kääntyivät havaiten oikeutta johtaneen noidan edessään.
“Neiti Nenoveh, olette yhä osasyyllinen oikeudessa läpikäymiimme tekoihin”, noita muistutti ja Rickin jaloista tuntui lyhyen hetken ajan puuttuvan tunto. Ei kai hän tarkoittanut…
“Avunanto on pahimmillaan kymmenellä vuodella Azkabanissa rangaistava teko”, noita muistutti.
“Mikä on Azkaban, Rick-setä?” Nina kysyi uteliaasti, mutta Rick oli liian järkyttynyt vastatakseen tytölle. Eivät he voisi. Christopher Walker oli jo tunnustanut ja sen olisi pitänyt… He eivät voineet tehdä näin.
“Tiedän sen”, Agatha sanoi ja hänen ilmeensä oli pelokkaan odottava.
“Joka tapauksessa, minä ja muut oikeudenjäsenet hieman juttelimme”, oikeutta johtanut nainen jatkoi sellaiseen kepeään sävyyn, että Rick tunsi toivon nostavan päätään, ” ja tulimme siihen tulokseen, että viisi vuotta yhteiskuntapalvelua on aivan riittävä. Ja mikä olisikaan parempi tapa palvella yhteiskuntaa kuin sivistää nuoriamme?”
 Nainen iski silmää ja Rick tunsi kasvoilleen leviävän hymyn tajutessaan, mitä nainen tarkoitti.
“Ja rehtori McLean varmaankin suorittaa tämän yhteiskuntapalvelun valvonnan?” noita jatkoi pilke silmäkulmassaan ja Rick tunsi jälleen punehtuvansa.
“Tuota… toki. Mielelläni”, hän lupautui.
“Erinomaista“, oikeuden johtajatar näytti erinomaisen tyytyväiseltä. “Muuten näin meidän kesken minun täytyy sanoa, että teillä, neiti Nenoveh, on suurenmoisia ystäviä.”
“Kuka sitten puhui puolestani?” Agatha kysyi kuulostaen yllättyneeltä.
Oikeuden johtajatar kohautti välinpitämättömästi olkiaan kääntyessään lähteäkseen:
“Monikin. Myös itse taikaministerin vaimo ja uskokaa - minä tiedän - sitä naista on vaikea miellyttää.”
 Rick ja Agatha vaihtoivat hilpeän katseen. Oli vaikeaa uskoa kuinka pienessä hetkessä kaikki tummat pilvet olivat poistuneet heidän elämänsä taivaalta. Ehkäpä olisi viimeinkin tyynen aika näin pitkään kestäneen myrskyn jälkeen.

Luku 100:Ystäviä vielä ystävänpäivänä?

 Jo pian joululoman päätyttyä oli tupien ilmoitustauluille ilmestynyt virallisen näköisiä tiedotteita, joissa seitsemäsluokkalaisia pyydettiin 28.1 tiistaina jäämään Suureen saliin vielä aamiaisen jälkeen. Koko maanantain seitsemäsluokkalaisten oppitunneilla arvailtiin mistä oli kysymys. Lopulta huhut alkoivat yltyä aivan mahdottomiksi. Joku oli kuullut että Kurre ja Ryhmylit olisi tulossa etsimään uutta jäsentä bändiinsä, joku toinen taas arveli, että heitä kaikkia rangaistaisiin jostakin. Puuskupuhin Daniela Dragonheart intti kiven kovaan, että Päivän Profeetta halusi haastatella heitä kaikkia, kun taas neiti Dragonheartin poikaystävä, Luihuisen Peter Oak, uskoi että taikaministeri Kahlesalpa oli tulossa vierailulle. Lopulta hirvittävään mekastukseen oppitunnillaan kyllästynyt professori Nenoveh paljasti seitsemäsluokkalaisten S.U.P.E.R-ryhmälleen totuuden puuskahtamalla:
“Merlinin nimeen, kuinka pelkästä ammatinvalinnan informaatiotuokiosta saa noin suuren melun aikaiseksi?”
 Tämä paljastus heitti yhdelle sun toisellekin kylmää vettä niskaan. Esimerkiksi Al lakkasi kantamasta nimikirjoitusvihkoa mukanaan, kun hänen lempibändinsä ei ilmeisestikään ollut tulossa, Scorpius ei enää viettänyt aikaa peilin edessä harjoitellen Päivän Profeetan haastattelua ja Rose oli äärimmäisen pettynyt, kun ei päässyt keskustelemaan taikaministeri Kahlesalvan kanssa maahisten sen talven kapinalakoista.
 Kun tammikuun 28. päivä sitten viimein koitti, kovin harva jaksoi olla innostunut, mikä oli kyllä erittäin ymmärrettävää, sillä eiväthän rehtori McLean ja professorit Jyvästin, Lipetit, Longbottom ja Nenoveh olleet kovinkaan hohdokkaita esiintyjiä taikaministeriin tai Kurreen verrattuna.
“Huomenta, öh… hyvät nuoret”, rehtori McLean aloitti ja Rose pani merkille, että mies näytti aivan yhtä vaivaantuneelta kuin aina joutessaan pitämään julkisia puheita. “Minä ja arvon tuvanjohtajat pidämme nyt lyhyen selostuksen siitä mitä tuota… koulu tekee tänä keväänä hyväksenne, jotta kaikki löytäisitte mahdollisimman hyvän jatko-opintopaikan.”
 Rehtori McLean vilkaisi sivulleen ja nyt Neville nousi seisomaan ja jatkoi:
“Olette toivottavasti ehtineet jo tutustua hyvissä ajoin ennen joulua tupiinne tuotuihin esitteisiin erilaisista ammateista. Lisäksi tänä keväänä koulullemme saapuu joidenkin alojen ammattilaisia esittelemään omaa työpaikkaansa. Jo kolmen viikon kuluttua lauantaina - joka muuten on ystävänpäivä- saapuu koulullemme Sauvantekijäliiton puheenjohtaja ja muutamia sauvantekijöiksi opiskelevia nuoria.”
“Tiedämme, että teillä on tänä keväänä runsaasti tekemistä S.U.P.E.R-kokeisiin opiskellessanne, mutta teidän olisi silti hyvä siinä sivussa miettiä näitäkin asioita. Mikäli haluaisitte käydä tutustumassa johonkin erityiseen taikuudenalaan voitte käydä kysymässä omilta tuvanvalvojiltanne - siis luihuiset minulta, rohkelikot professori Longbottomilta, korpinkynnet professori Lipetitiltä ja puuskupuhit professori Jyvästiniltä - mikäli vierailu jollakin alan oppilaitoksella tai työpaikalla olisi mahdollista”, professori Nenoveh kertoi vuorostaan.
 Rosen takana istuva Scorpius kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa: 
“Eikö sinusta rehtori McLean seiso vähän turhan lähellä professori Nenovehia?”
“Sinä itse istut liian lähellä minua. En tykkää siitä että hengittelet niskaani”, Rose sähähti. Oli hän toki itsekin pannut merkille, että joulun jälkeen rehtori McLean ja professori Nenoveh olivat näyttäneet viihtyvän entistäkin tiiviimmin yhdessä.
“Sinun niskaasi on niin mukava hengitellä”, Scorpius lausahti virnuillen. Jos sanoja olisi ollut joku muu kuin Scorpius, Rose olisi pitänyt lausetta kohteliaisuutena.
“Pää kiinni, Scorpius”, hän puuskahti ja kääntyi takaisin opettajainpöytään, jossa professori Jyvästin oli nyt noussut puhumaan. Jästitiedonopettaja hymyili tavanomaista yltiöaurinkoista hymyään:
“Ja jos teille pienille tulee yhtään mitään kysyttävää niin tulkaa ihmeessä puhumaan kenelle tahansa meistä opettajista. Me olemme täällä teitä auttamassa. Kuten jästit sanovat: eihän kukaan ole soppa syntyessään.”
 Rose ja muutamat muut, jotka tunsivat sanonnan tyrskähtelivät, kun taas jästien kanssa vain vähän tekemisissä olleet vilkuilivat toisiinsa ja miettivät mitä tuo outo sananparsi mahtoi tarkoittaa.
“Anteeksi professori”, jästisyntyinen Jacob Ginger huikkasi, “mutta taidatte tarkoittaa seppä syntyessään.”
 Professori Jyvästinin hymy jähmettyi hetkeksi ennen kuin hän korjasi sen jälleen korviin ulottuvaksi.
“Niin, tietysti tiesin tuon, testasin vain teitä”, hän kujersi.
 Rehtori McLean yskähti.
“Ehkä… tuota… palaamme takaisin asiaan”, hän sanoi näyttäen olevan aivan eksyksissä. “Ja niin… voitte tuota…. varata tuvanvalvojaltanne ajan, jona minä, tuvanvalvojanne ja te itse tietenkin keskustelemme tulevaisuudestanne.”

”Jos kenelläkään ei ole kysyttävää voitte siirtyä oppitunneillenne”, rehtori McLean lopetti tilaisuuden ja Al nousi muiden muassa.
”Ha haa, rehtori ja Nenoveh keskustelemassa minun tulevaisuudestani. En malta odottaa”, hän kuuli Scorpiuksen naureskelevan. ”Mahtavatkohan he muistaa, että minä olen paikalla?”
Al näki serkkunsa ilmeen synkentyvän.
”Scorpius Malfoy, professori Nenoveh ja rehtori McLean ovat äärimmäisen ammattitaitoisia ihmisiä, eivätkä sortuisi hempeilyyn sinun ammatinvalinnantuokiossasi”, tyttö ilmoitti ärhäkästi.
”Rakastunut ihminen ei usein muista ammattitaitoisuuttaan”, Scorpius heitti vastaan ja Al pyöräytti silmiään Natille. Taas sitä mentiin.
”Ai, jaaha. Tuolla perusteella koko maailman pitäisi törttöillä luutakomeroissa”, Rose tuhahti.
”Niin he tekevätkin”, Scorpius ilmoitti. ”Tosin joskus sen luutakomeron paikalla on rehtorin työhuone tai makuusali tai…”
”Scorpius, suu tukkoon!” Rose kiljaisi niin että muutama ovelle ehtinyt puuskupuhkin vilkaisi heitä pahasti. Olisi kyllä luullut, että muutkin kuin Al olisivat alkaneet pitää näitä tilanteita arkipäiväisinä.
Scorpiuksen kasvoille nousi ilkikurinen hymy:
”Sinun vai minun?”
 Ennen kuin Rose ehti vastata Scorpius kiirehti tukkimaan heidän molempien suunsa kiihkeällä suudelmalla. Al ei jostain syystä jaksanut olla edes yllättynyt.
“Joskus ihmettelen kuinka he pysyvät aina vain yhdessä”, Nat totesi nuivasti ja näytti siltä että Scorpiuksen ja Rosen kuhertelu paitsi ärsytti myös kuvotti häntä.
“Vain joskus?” Al kohotti kulmiaan. “Minä ihmettelen päivittäin.”
 Nat hymyili kyllästyneenoloisesti heidän kävellessään Suuren salin ovista ulos.
”Luuletko että sinne sauvantekijäjuttuun menee ketään?” hän kysyi heidän saapuessaan eteisaulaan. Nat kohautti olkiaan. Hän ei ollut ollut joululoman jälkeen lainkaan rentoutuneemman oloinen. Miltei päinvastoin. Nat oli määrännyt joukkueelleen niin paljon huispausharjoituksia, etteivät he ehtineet nähdä juuri koskaan. Joskus Alista tuntui, että Nathy tieten tahtoen vältteli häntä.
 ”Tai ajattelin että se on kuitenkin ystävänpäivä ja Tylyaholauantai niin että monet varmaankin tahtovat lähteä ystävänpäivätreffeille”, Al sanoi varovasti vihjaillen.
”Itse asiassa minusta se on todella kiinnostavan kuuloinen tilaisuus. Ajattelin mennä katsomaan”, Nat kertoi joko vihjausta huomaamatta tai sitten sen huomaten ja siitä välittämättä. Kuinka tahansa, Al tunsi olevansa pettynyt. Jos hän oli toivonut, että tilanne Natin kanssa parantuisi erillään vietetyn joulun jälkeen hän oli ollut armottomalla tavalla väärässä.
 ”No, haluaisitko lähteä sitten myöhemmin tänään vaikka jääkävelemään?” Al ehdotti lannistumatta.
Natin epäröidessä hän lisäsi vielä leikillään:
”Jos et häiritse minua niin kuin viime kerralla pysymme varmasti kuivina.”
”No, katsotaan ja lupaan olla häiritsemättä sinua niin”, Nat ilmoitti ja oli jo lähdössä kohti luihuisten makuusalia, kun näytti äkkiä muistavan jotakin. Hän kävi painamassa hyvin nopean suukon Alin suulle. Al hymähti.
”Noin kauan se lupaus sitten kesti.”
”Häh?” Nat ei näyttänyt ymmärtävän mistä hän puhui.
”Lupasit juuri äsken olla häiritsemättä minua tällä tavoin”, Al muistutti hymyillen pienesti.
”Ai, joo. Niinhän lupasin”, Nat mutisi epämääräisesti ja heilautti kättä lähtiessään. Al katsoi tytön perään ja mietti hetken pitäisikö hänen vaatia tältä selitystä heidän suhteensa sen hetkisestä tilasta. Se ei kuitenkaan tuntunut erityisen hyvältä vaihtoehdolta. Alista näytti huolestuttavasti siltä, että tällä menolla tuleva ystävänpäivä olisi viimeinen, jota hän ja Nat juhlisivat yhdessä.

Lily ja Karen olivat ensimmäiset oppilaat, jotka olivat kavunneet varhain ystävänpäivänaamuna aamiaiselle. Karen vain sattui olemaan aamuvirkku, kun taas Lily oli nukkunut yönsä melko huonosti. Hän oli nähnyt koko yön epämääräistä, ahdistavaa unta, jossa hän oli seisonut heiluvalla, laholla riippusillalla. Sillan toisessa päässä oli ollut Keith ja toisessa Hugo ja molemmat olivat kutsuneet häntä luokseen. Hän ei ollut osannut päättää ja lopulta hän oli tippunut sillan mukana pohjattomaan rotkoon.
 Lily oli pitänyt viisaampana olla kertomatta unestaan Karenille, sillä hän tiesi varsin hyvin miten tämä alkaisi syyllistää häntä unestaan ja olisi vaatinut Lilyä pohtimaan unensa syvempää merkitystä. Lily ei ollut lainkaan unen pohdiskelutuulella, minkä vuoksi oli ehkä parempi pysyä hiljaa.
 Kun Lily oli puolivälissä aamiaistaan, hän näki Alexandan saapuvan Suuren salin oville ja suunnistavan heitä kohti. Kerrankin ilman Hugoa.
”Loistavaa, tietenkin hänenkin pitää olla aamuvirkku”, Lily tuhahti ja laski murolusikkansa, joka kolahti rohkelikkojen tupapöytää vasten. Hän nousi, sillä hänellä ei ollut pienintäkään halua keskustella Alexandran kanssa tällaisena aamuna. Ehkä hänen pitäisi lähteä pitkälle kävelylle tiluksille. Ihan mitä tahansa, kunhan ei Alexandran seuraa.
“Jos Keith kysyy, olen Hugon kanssa, ja jos Hugo kysyy, olen Keithin kanssa”, Lily mutisi kiireesti Karenille, joka loi häneen “et viitsisi olla lapsellinen” -katseen.
“Entä jos he molemmat kysyvät yhtä aikaa?” Karen heitti terävästi.
“Siinä tapauksessa olen Alin kanssa”, Lily ilmoitti ja kääntyi mennäkseen.
“Entä jos Keith, Hugo ja Al…”, Karen jatkoi, mutta ei kerinnyt jatkaa, kun Lily jo sähähti kiukkuisen vastauksen:
“Keksi jotain!”
Hän yritti puolijuoksulla ohittaa Alexin, mutta toinen tyttö asettuikin suoraan hänen tielleen.
”Lily, mina tahtoisin puhua kanssasi”, Alex totesi päättäväiseen sävyyn.
”Kuule, minulla on hirveä kiire…”, Lily aloitti vältellen.
Toisen silmät siristyivät:
”Se ei vie kauaa.”
 He astelivat ulko-ovista kohti huispauskenttää ja hidastivat vasta Hagridin mökin ohitettuaan.
”Lily, mina tiedan, etta sina olet mustasukkainen Hugosta”, Alexandra töksäytti sitten niin äkisti, että tuntui kuin hän olisi läimäyttänyt Lilyä avokämmenellä päin kasvoja.
”Ai, Hugosta?” Lily nauroi yrittäen lyödä asian leikiksi. ”Mistä sinä tuon sait päähäsi? Enhän minä nyt serkustani…”
”Sina katsot minua aina kuin olisin vienyt jotain sinulle kuuluvaa”, Alex keskeytti Lilyn epätoivoisen selityksen.
”Mutta Lily, mina todella tykkaan Hugosta. Han on ihan erilainen kuin muut pojat, tosi kiltti ja huolehtiva ja viela hauskakin. Ja mina vaan tahdon sanoa, etta mina en aio luopua hanesta. En vaikka sina olisit minulle kuinka inhottava”, tyttö sanoi ja Lily näki aivan uudenlaista ehdottomuutta hänen silmissään.
”En minä halua viedä Hugoa sinulta”, Lily sanoi hiljaa. Kai se oli totta. Ei hän halunnut Hugoa siinä mielessä. Hänellähän oli Keith, jota hän rakasti ja joka rakasti häntä. Silti hänen oli niin vaikea katsoa Alexia ja Hugoa yhdessä. ”Haluan että hän on onnellinen.”
”Han on onnellinen”, Alex kivahti. ”Mina teen hanesta onnellisen, silla sina pilasit mahdollisuutesi, jos et huomannut. Sina sarjit hanen sydamensa ja jatit sen minun korjattavakseni.”
 Lily hätkähti Alexin sanoja. Tuollaiset nuhteet tuntuivat kovilta siinä helmikuisessa pakkasilmassa Hugon tyttöystävän suusta kuultuina. Olihan hän tiennyt, että Hugo oli ollut surullinen ja vihainenkin Durmstrangiin lähtiessään, mutta että hän oli särkenyt tämän sydämen…
 Samassa hän tajusi jotain. Alex käyttäytyi ylisuojelevasti ja syyttävästi. Hän painotti Lilyn syyllisyydentuntoa selvästikin täydellä tarkoituksella ja Lilyllä oli vahva aavistus miksi.
”Sinä pelkäät”, hän syytti ja nyt oli Alexin vuoro hätkähtää hänen sanojaan.
”Mitakohan mina pelkaan?” hän kysyi kulmiaan kohottaen.
”Sinä pelkäät, että Hugo on yhä rakastunut minuun”, Lily kertoi ja osa hänestä oli riemuissaan, kun vähäinenkin väri karkasi Alexin heleältä iholta.
”Lily, mina en pelkaa tuota, silla mina tiedan, etta han on”, toinen tyttö sanoi hiljaa ja Lily pelästyi sitä tyyneyttä, jolla hän ilmoitti asian. Kuinka Alex saattoi tietää? Samassa Lily tunsi täyttyvänsä häpeästä. Alexandra oli koko ajan kantanut tuollaista hirvittävää taakkaa ja hän… Hän vain pahensi asioita, koska ei osannut päättää mitä tunsi ja ketä kohtaan.
”Kuule, minä… anteeksi”, Lily sanoi hiljaa.
Toinen tyttö pudisti päätään:
”Et sina voi sille mitaan. Sina olet vain sina ja han rakastaa sinua siksi. Mina kylla kestan sen, mutta toivon ettet anna hanelle jalleen toivoa. En tahtoisi korjata sinun jattamisia sydämen paloja lattialta.”
 Niiden sanojen saattelemana Alex lähti takaisin Tylypahkan linnaa kohden ja Lily jäi seisomaan lumihankeen lamaantuneena kaikesta sanotusta ja sanomatta jätetystä.

 Ystävänpäivä oli räntäiseen jouluun verrattuna ihanteellisen luminen ja talvinen. Kirpeä pakkanen ei haitannut rakastuneina käsikädessä kulkevia nuoria tai hieman vanhempiakaan pareja. Pyhässä Mungossakin ystävänpäivä oli erityinen, sillä se kuului niihin juhlapäiviin joulun, Merlinin päivän ja pääsiäisen ohella jolloin kävijämäärät tapasivat lisääntyä huomattavasti normaaliin verrattuna.
 Leonard Montgomerille, joka vieraili tuossa sairaalassa säännöllisesti vähintäänkin kolmesti viikossa, juhlapäivät olivat lähinnä häiritseviä, joskin niissä oli se hyvä puoli, että parantajien ollessa kiireisiä vastailemaan omaisten kyselyihin, hän välttyi viikoittaisilta huomautuksiltaan siitä, että hänen vaimonsa Edelinen tila ei tulisi parantumaan koskaan ja että tämän hengissä pito loitsuin oli jonkinasteista kidutusta.
 Leonard ei kuitenkaan suostuisi päästämään vaimostaan irti. Hän oli aikanaan luvannut vihkivalassaan rakastaa Edelinea ikuisesti ja niin hän aikoikin tehdä. Hänen käsityksensä ikuisuudesta oli tosin sidottu siihen todellisuuteen.
 Edeline oli aina ollut Leonardin paras ystävä. He olivat itse asiassa tarkalleen ottaen toistensa pikkuserkkuja, minkä vuoksi avioliitto oli ollut perheelle mieluinen. Olisi kuitenkin ollut väärin väittää, etteivät he olisi olleet rakastuneita. He olivat viihtyneet yhdessä jo hyvin kouluaikoinaan, mutta varsinainen yhteensysäys oli tapahtunut vasta miltei vuosikymmenen myöhemmin, kun he olivat sattumalta tavanneet aivan toisessa yhteydessä. He olivat suhteellisen lyhyen kihlausajan jälkeen avioituneet ja pian olikin syntynyt heidän ainoa poikansa Kane.
 Leonardin jäsenyys Veljeskunnassa ei ollut tuolloin vaikuttanut hänen elämäänsä erityisesti. Hänen oma isänsä oli ollut voimainsa tunnossa, eikä ollut edes ajatellut sitä päivää, jolloin poistuisi itse sukunsa johdosta. Leonard oli Edelinen pyynnöstä vähentänyt osallistumistaan Veljeskunnan toimintaan. Edeline ei näet ollut koskaan erityisesti pitänyt tuosta ikiaikaisesta traditiosta ja noihin aikoihin Leonard oli ollut hänen kanssaan vielä jokseenkin samaa mieltä.
 Kun hänen aikansa oli sitten tullut astua Veljeskunnan ohjaimiin, hän oli antanut isänsä käynnistämän suunnitelman Annabel ja William Potterin murhasta kulkea loppuun.  Mutta kun hänen oma vuoronsa oli tullut suunnitella murhaa, häntä oli revitty kahteen suuntaan. Toisaalla olivat Edeline ja Kane, joka ei ollut koskaan liittynyt Leonardin vaimon tahdosta Veljeskuntaan, ja toisaalla suku ja se häpeä, jonka hän oli tiennyt tuottavansa isä-vainaansa muistolle, mikäli ei olisi tehnyt mitään. Vastahakoisesti Leonard oli asettanut muutaman ihmisen pitämään silmällä James Potteria ja tämän perhettä. Hänen onnekseen Potterien perhe oli ollut myös erään toisen tahon maalitauluna ja Voldemort oli suorittanut hänen töitään. Kun James ja Lily Potter olivat kuolleet, Leonard oli päättänyt antaa armon käydä oikeudesta, kuten Edelinen mielestä oli toimittava. Hän oli ilmoittanut Veljeskunnan jäsenille, että he viettäisivät hiljaiseloa, Voldemort kun kuitenkin oli mitä ilmeisimmin ollut nuoren Harry Potterin perässä.
 Vasta vuosia myöhemmin Leonard oli alkanut katumaan tätä liikettä. Jos hän ei silloin olisi ollut hempeä, niin paljon kaikelta olisi säästytty. Jos hän olisi antanut järjestönsä hoitaa loppuun sen missä yksi kaikkien aikojen pimeyden lordi oli epäonnistunut, olisi kaikki menneisyyden velat oltu kuitattu.
 Sen vuoksi mitä Edelinelle oli tapahtunut ystävänpäivänä 12 vuotta sitten, hän ei koskaan ei enää ikinä voisi antaa armoa yhdellekään Pottereista. Nämä olivat aiheuttaneet jo liikaa harmia hänelle ja hänen suvulleen.

 Potterien talossa, Kalmanaukio 12:ssa, ystävänpäivän hämärtyvää iltaa vietettiin hiljaisesti. Ron ja Hermione sekä James ja Annie olivat pistäytyneen päivällisellä, mutta nyt herra ja rouva Potter olivat jälleen omassa rauhassaan.
 Ginny ohjaili sauvallaan puikkojen liikettä yrittäen saada aikaiseksi jonkinlaista villanuttua Jamesin uudelle tulokkaalle. Aikaa oli toki vielä lähes kolme kuukautta, mutta Ginnyn käsityötaidot tunteva Harry oli kaikessa hiljaisuudessa sitä mieltä, että vaimo oli tehnyt viisaasti aloittaessaan työn hyvissä ajoin. Toki Molly olisi mielellään hoitanut tuon työn paremmin ja kymmenen kertaa lyhyemmässä ajassa, mutta Ginny halusi tehdä tämän ensimmäisen lapsenlapsensa kohdalla itse. Hän jutusteli kutoessaan kaikenlaista lähinnä lapsiin liittyen. Harry, jonka mieltä vaivasivat sillä hetkellä kokonaan toisenlaiset asiat, tyytyi nyökyttelemään ja murahtamaan jotakin epäselvää aika ajoin.
“Harry, mietitkö sitä?” Ginny kysyi äkisti hätkäyttäen Harryn ajatuksistaan. Harry aikoi kieltää suoralta kädeltä, mutta Ginnyn katse sai hänet muuttamaan mielensä. He tunsivat toisensa liian hyvin sortuakseen tällaiseen.
“Sitä on vaikea olla miettimättä”, Harry lausahti epämääräisesti. Ginny katsoi häntä säälien ja tuli istumaan hänen nojatuolinsa käsinojalle. Ginnyn pehmeä kämmen laskeutui Harryn olalle:
“Älä viitsi kiduttaa itseäsi. Se ei ollut sinun syysi.”
“Niin, tiedän”, Harry lausahti tyhjästi. “Se vain palaa mieleen aina ajoittain.”
 Ginny nyökkäsi ja painoi suukon hänen otsalleen ennen kuin palasi selvittämään jo auttamattomasti sotkeentunutta kudinta. Vaimon tyytymättömästä ilmeestä päätellen työ oli kaikkea muuta kuin palkitsevaa.
 Harry itse vaelsi muistoissaan kahdentoista vuoden takaiseen ystävänpäivään. Se päivämäärä oli tatuoitunut hänen mieleensä polttavin tulipunaisin kirjaimin, jotka tapasivat etenkin näin tapauksen vuosipäivänä vainota häntä unissa ja valveilla.
 Kaksitoista vuotta sitten, juuri ennen Jamesin kahdeksatta syntymäpäivää, Harry oli siirtynyt auroriviraston päälliköksi. Itse asiassa Kingsley oli pyytänyt häntä tuohon virkaan ensikerran vasta 18-vuotiaana, mutta Harry oli tuolloin kieltäytynyt vedoten kokemuksen puutteeseen. Melkein kaksi vuosikymmentä myöhemmin edellisen päällikön jäätyä eläkkeelle Harry ei ollut voinut enää kieltäytyä hänelle osoitetusta kunniasta, vaan oli ottanut paikan vastaan. Toki hän oli tiennyt, että ennemmin tai myöhemmin oli ensimmäisen epäonnistumisen aika niin vastuullisessa virassa, mutta hän olisi siitä huolimatta toivonut ettei ensimmäinen epäonnistuminen olisi ollut myös hänen aivan ensimmäinen virkatehtävänsä.
  Hän oli sinä aamuna lähtenyt töihin tyytyväisenä. Oli ollut tietyllä tapaa rauhoittavaa päästä työpaikan turvaan 4-vuotiaan Lilyn uhmaiän, 5-vuotiaan Albuksen puhpallerorokon ja Jamesin tavanomaisen rasavilliyden alta. Töissä odottava tilanne oli kuitenkin ollut kaikkea muuta kuin rauhoittava. Jo työpaikalleen astuessaan hän oli ymmärtänyt asioiden olevan pahasti pielessä. Häntä oli informoitu Yhdistyneiden Velhoradioiden toimitiloihin tunkeutuneista aseistautuneista henkilöistä, jotka olivat ottaneet panttivangeiksi kolmetoista Velhoradion työntekijää.
 Pian oli käynyt ilmi, että tunkeutujat olivat entisiä kuolonsyöjiä, jotka tahtoivat vaihtaa kolmetoista panttivankiaan kolmeentoista vankilassa olevaan toveriinsa. Lisäksi nämä hyökkääjät olivat tahtoneet jonkinlaisia vakuuksia, kuten jäljittämisestoisen porttiavaimen ja tietyn rahasumman. Neuvottelut avattiin sinä samana aamuna ja tunkeutujien kanssa yritettiin päästä jonkinlaiseen sovintoon.  Päivä oli kulunut yli puolen, kun yksi neljästä Yhdistyneiden Velhoradioiden toimitiloihin tunkeutuneista entisistä kuolonsyöjästä oli alkanut hermostua ja oli ilmoittanut, että mikäli tunnin sisällä hänen ja hänen tovereidensa vaatimuksia ei toteutettaisi hän räjäyttäisi koko rakennuksen kappaleiksi.
 Tämän jälkeen asiat olivat alkaneet pyöriä sellaisella vauhdilla, että kukaan ei ollut enää oikein pysynyt niiden tasalla. Harryn päätöksellä neuvotteluja oli jatkettu samalla kun varjoissa pieni auroripartio oli yrittänyt hankkia varastohuoneessa kahden sieppaajan seurassa olleet panttivangit pois.  Suunnitelma oli toiminut hyvin, sillä kaksi vartijoiksi asetettua entistä kuolonsyöjää olivat pelästyneet itsekin toverinsa uhkausta. Räjäyttelystä ei oltu sovittu mitään sieppaajien kesken. Yksi kerrallaan varastohuonetta oli alettu tyhjentää ja viidestätoista ihmisestä yhdeksän oli ehditty siirtää ulos kaikessa hiljaisuudessa, kun tunnin aikaraja oli mennyt umpeen.
 Seuraavassa hetkessä neuvotteluyhteys oli menetetty ja puolet rakennuksesta oli räjähtänyt toisen puolen syttyessä hornantuleen räjähdyksen seurauksena. Jäljellä olevasta rakennuksesta oli lyhyessä hetkessä tullut tulihelvetti, joka ei ollut päästänyt auttajia sisäänsä sen paremmin kuin uhreja ulos. Vasta illalla tuli oli saatu laantumaan sille tasolle, että suojaloitsuin varustetut pelastusvelhot olivat päässeet uhrien avuksi. Monen kohdalla tämä oli kuitenkin ollut liian myöhäistä. Kahdeksasta ihmisestä kolme oli kuollut jo räjähdyksessä ja neljä oli kärventynyt elävältä. Yksi nainen, joka oli puolittain jäänyt romahtaneen betonikasan alle, oli selvinnyt hengissä, vaikkakin hänen ruumiinsa toinen puoli oli palanut korjaamattomalla tavalla. Betoni oli suojannut toista ruumiin puolikasta murtumia suuremmilta vahingoilta. Kun häntä oli kiidätetty Mungoon, parantajat olivat veikkailleet ettei hän tulisi selviämään. Tämän jälkeen Harry ei ollut kuullut naisesta enää mitään.
 Hän oli potenut tapahtuman jälkeen monien kuukausien ajan raastavaa syyllisyyttä noiden seitsemän menetetyn siviilin vuoksi. Hän oli miettinyt kerta toisensa jälkeen mitä olisi tapahtunut, jos he olisivat aloittaneet pelastusyrityksen aiemmin tai jos he olisivat suostuneen sieppaajien pyyntöihin. Nämä ajatukset oli kuitenkin kumottu yhtä moneen kertaan kuin hän oli ne esittänyt. Jos he olisivat aloittaneet tyhjennyksen aiemmin, nuo kaksi entistä kuolonsyöjää eivät todennäköisesti olisi suostuneet yhteistyöhön ja jos sieppaajien pyyntöihin taas olisi myönnytty, kuka olisi voinut tietää mitä kaikkea olisikaan tapahtunut seuraavina vuosina. Harry oli jopa tarjoutunut eroamaan virastaan, mutta Kingsley oli pyyhkinyt hänen eroanomuksellaan kengän pohjansa. Harvinaista kyllä, jopa yleinen mielipide oli kääntynyt hänen ja muiden auroreiden puolelle, kun yhdeksän selvinnyttä olivat kiitelleet heidän tekojaan julkisesti useaan otteeseen, aivan kuin heitä olisi pitänyt kiittää hoidetusta työstä. Vieläpä huonosti hoidetusta.
 “Harry, tuletko jo nukkumaan?” Ginny kutsui kiivetessään portaita ylös kohti makuuhuonetta. Harry vastasi myöntävästi ja nousi nojatuolistaan.
 Hän tiesi varsin hyvin, että hänen mielensä oli täytynyt kehittää tämä ajatus viime vuosien tapahtumien aikana, mutta hänestä tuntui silti vahvasti siltä kuin tulipalossa vahingoittuneen naisen nimi olisi ollut Montgomery.
 
  Myöhään ystävänpäivän iltana Keith oli vielä hereillä ja oli muiden valvojaoppilaiden tapaan tarkistamassa käytäviä siltä varalta, että jokunen pari olisi tästä rakkaudenjuhlasta villiintyneenä päättänyt jättää koulun käyttäytymissäännöt huomiotta. Hänellä, Lilyllä, Karenilla, Hugolla ja Alexilla oli ollut sangen mukava iltapäivä Tylyahossa. Siihen oli kuulunut kiertelyä, hulluttelua ja hauskanpitoa. Ehkäpä Lilyä lukuun ottamatta kaikki olivat viihtyneet loistavasti ja olisivat toivoneet iltapäivän jatkuvan ikuisesti.
 Keith tiesi varsin hyvin, mikä hänen tyttöystäväänsä vaivasi. Hän olisi tiennyt sen, vaikka Karen ei olisikaan muutamaa viikkoa aiemmin ollut pitänyt velvollisuutenaan keskustella asiasta hänen kanssaan. Toki hän oli huomannut kuinka epäluonteenomaisen tyly ja kylmä Lily oli Alexille, josta tämän olisi kaiken järjen mukaan pitänyt pitää kovastikin. Sydämen asioilla oli kuitenkin harvoin taipumusta olla mietittävissä järjellä.
 Toisin kuin sisarensa ja Lily itsekään, Keith uskoi ymmärtävänsä Lilyn käytöksestä paremmin selvillä kuin muut. Hugo ei ollut ilmeisimmin edes huomannut tai mikäli tiesi oli jopa hieman imarreltu siitä (olihan hän kuitenkin ollut ihastunut Lilyyn pienen ikuisuuden ajan), Karen oli kiukkuinen Keithin puolesta hänelle ominaisella äkkipikaisuudella, Alex oli epäluuloinen ja Lily itse tuntui olevan hukassa. Keith sen sijaan taisi ymmärtää hyvinkin paljon. Kyllä, Lily oli ilmiselvästi mustasukkainen Hugosta, mutta syy ei ollut se, joksi Karen ja muut sitä luulivat.
 Hän oli vammansa takia oppinut lukemaan ihmisten kehonkieltä paremmin kuin hyvin, eikä kehonkieli johtanut harhaan tai valehdellut kuten sanat. Hän osasi lukea Lilyn rakkauden itseään kohden tyttöystävänsä suudelmista, eikä sen tähden lähtenyt rakentamaan tästä mitään neliödraamaa. Hän oli nähnyt Hugon katseiden sumeuden tämän katsoessa Alexia ja tiesi varsin hyvin kenet tämä oli näkevinään Alexin tilalla. Alexin riippuvaisuudesta ja omistautuneisuudesta Hugolle päätellen tämä tiesi myös. Niin, Hugo rakasti Lilyä yhä, se oli selvää, mutta Lily…
 Sanottiin, että sydämeen ei mahtunut kuin yksi ämmä tai ukko tässä tapauksessa. Keith ei kuitenkaan mennyt allekirjoittamaan sanontaa. Se oli yhtä harhaanjohtava kuin kaikki muutkin sanonnat. Keithin omassakin sydämessä oli moniakin ihmisiä. Hän rakasti Lilyä, äitiään, Karenia ja muita ystäviään kaikkia omalla erityisellä tavalla, kuten muutkin ihmiset. Nuo rakkauden erityiset tavat olivat vain tavattoman helposti sekoitettavissa toisiinsa, samoin kuin niistä johtuvat kateuden ja mustasukkaisuuden tunteet. Ehkä Lilykin olisi huomannut tämän, jos tuntemuksiensa kätkemisen sijaan olisi yrittänyt käsitellä niitä.
 Keithin valvojaoppilas pari Drew Lewis kopautti Keithiä olkaan ja muodosti hieman turhan suureellisesti huulillaan kysymyksen siitä, josko Keith voisi tarkistaa tähtitornin. Drewlla oli kuulemma omat ystävänpäivätreffit odottamassa, minkä vuoksi hän ei ollut erityisen innokas sabotoimaan muiden illanviettoa. Keith nyökkäsi ja lähti kapuamaan tähtitornin portaita ylöspäin pohtiessaan yhä sitä vaikeaa tilannetta, johon heidän ystäväporukkansa oli ajautunut.
 Keithiä odotti tähtitornissa miellyttävä yllätys hymyilevän Lily Potterin muodossa. Keith arveli, että Drew oli ollut mukana tätä yllätystä järjestämässä. Eihän voinut olla sattumaa, että tämä oli johdattanut heidät suoraan tähtitornille ja poistunut sitten tahdikkaasti juuri oikeaan aikaan?
Eikö sinun pitäisi olla nukkumassa? hän viittoi kysymyksen hymyillen Lilylle.
Tyttö katsoi häntä ruskeilla silmillään ja suoritti erinomaisesti erään Keithistä kaikkein kauneimman viittoman. Hän osoitti itseään ja painoi molemmat kämmenet sitten ristikkäin rinnalleen, jonka jälkeen hän osoitti lyhyesti Keithiä:
Minä rakastan sinua.
Ei tuo ole syy, Keith viittoi takaisin.
Lilyn silmiin syttyi ovela katse ja hetkeäkään arkailematta tyttö kurottautui painamaan huulensa Keithin huulille. Se suudelma kertoi jotakin ehdotonta rakkaudesta. Jotakin sellaista, jota sanoin ei saattanut epäillä. Vielä suudelman jälkeen he pysyivät lähekkäin ja Keith silitteli Lilyn hiuksia. Kumpikin heistä tiesi, että tosiasiassa Lilyn viittoma asia oli syistä parhain.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 101: Penninkolikko

Kalmanaukio 12 rauhaa rikkoi varhain huhtikuisena lauantaiaamuna äänekäs huudahdus:
“Äiti, isä!“
“James, mikä hätänä?” Harry ja Ginny ryntäsivät alakertaan pyjamoissaan sauvat esillä varmoina siitä, että talossa olisi ainakin puolentusinaa pimeyden velhoa. Kuitenkin ainoa huutelun syy oli hyvin pieni, niin pieni, että se mahtui loistavasti Jamesin syliin.
“Katsokaapa, kuka tuli mummolaan!” James hihkui innoissaan ja nosti esille pientä tuhisevaa nyyttiä. Harryn ja Ginnyn suut loksahtivat avoimiksi, eikä kumpikaan heistä osannut heti sanoa mitään, mikä ei sinänsä ole mitenkään yllättävää, harvemmin sitä saa ensimmäisenä herätessään huomata tulleensa isovanhemmaksi. Entistä yllättävämmän tästä teki se, että Annie laskettu aika oli vasta toukokuun puolessa välissä, kuukauden kuluttua.
“Voi, onpa hän suloinen!” Ginny sai ensimmäisenä koottua järkevän lauseen ja uuden uutukaiset isovanhemmat siirtyivät lähemmäs tarkastelemaan tuoretta perheenjäsentään. Lapsen silmät, siniset kuten kaikilla vastasyntyneillä, olivat hämmästyksestä suuret. Sen nuppusuu oli itsepäisesti supussa sen tuijotellessa kiinnostuneena ympäristöään. Lapsen päälaella kasvoi tummanruskea karvatuppo, joka pyrki kurittomasti pystyyn samalla tavoin kuin Ginny muisti Jamesinkin hiuspehkon tehneen hänen elämänsä ensipäivinä.
“Mikset lähettänyt meille kirjettä ja kertonut hänestä?” Ginny kysyi Jamesin tarjotessa pikkuista hänen syliinsä. Kolmen lapsen äitinä vauvanpitelyote löytyi helposti, eikä lapsi näyttänyt edes hämmästyvän siirtymää sylistä toiseen.
“No, kaikki tapahtui aika äkkiä ja yllättäen ja minä… unohdin” , James tunnusti.
“Kumpi se on?” Harry uteli kumartuen lähemmäs vauvaa, joka äkkiä tunsikin suurta kiinnostusta hänen silmälasejaan kohtaan ja yritti kurotella niitä pikkuruisella kämmenellään.
“Tyttö. Minun tyttäreni”, James ilmoitti ja näytti sanomattoman ylpeältä. Ginnyn vilkaistessa poikaansa hän näki tässä enemmän Harrya kuin koskaan aiemmin. Jamesin kasvoilla oleva ilme toi hänen mieleensä selkeästi sen ilmeen, joka Harrylla oli ollut, kun he olivat 20 vuotta sitten esitelleet esikoistaan Ronille ja Hermionelle. Siitä tuntui olevan vain hetki ja nyt James seisoi tuossa oman tyttärensä kanssa…
 Äkkiä eräs ajatus välähti Ginnyn mieleen. Hänen ilmeensä muuttui tuimemmaksi ja hän ojensi vauvan Harrylle voidakseen itse asettaa kätensä vaativaan puuskaan.
“James Sirius Potter, ilmiinnyitkö sinä vauvan kanssa?”
“Luonnollisestikin, äiti. Miten muuten luulet, että me olisimme täällä”, James sanoi ja heitti hölmön hymyn pikkuista tyttöä kohtaan, joka oli nyt nykinyt silmälasit isoisänsä päästä.
“Sinä ilmiinnyit vauvan kanssa!” Ginny kauhisteli. Merlin vieköön tuota poika! “Entä jos jotakin olisi mennyt pieleen?”
James pyöräytti silmiään kyllästyneesti:
“Äiti, olen ammattilainen ilmiintymisessä.”
“Noin sinun enosikin väitti ja silti hän jätti kulmakarvansa sohvalle”, Ginny huomautti kuivasti. Hänellä ei kuitenkaan ollut sydäntä torua poikaansa enempää, kun hän tuli vilkaisseeksi pikkuiseen olentoon, jonka nyrkki oli puristunut tarttumisrefleksin varassa Harryn silmälasiensankojen ympärille.
“Voi, sinua pientä, kun isäsi kuljettaa sinua ympäri maailmaa jo tuossa iässä”, Ginny kuiskutti upouudelle pojantyttärelleen, ja liu`utti Harryn lasit hellästi tämän otteesta. Lapsi rypisti otsaansa uhkaavasti, mutta ei sentään alkanut itkeä.
“Kuinka Annie voi?” Harry tiedusteli Ginnyn työntäessä lasit takaisin hänen nokalleen.
“Hyvin”, James vastasi ja kurottautui ottamaan pikkuisen takaisin syliinsä. “Hänet halutaan vain pitää vielä tämän aamun ajan tarkkailussa, koska tämä pikkuneiti päätti hieman hoppuilla syntymänsä kanssa.”
 Ginny pani paheksuen merkille, että oli Mungon väeltä hieman vastuutonta pitää Annie tarkkailussa, mutta antaa Jamesin ilmiintyä ja kaikkoontua vastasyntyneen kanssa miten sattuu. Hän kuitenkin päätti pitää mielipiteensä omana tietonaan ja huomautti vain:
“Hänellä on sinun leukasi, James.”
“Ai”, James sanoi tutkaillen tyttärensä kasvoja kovin mietteliäästi, ”minä kun löin vetoa Annien puolesta.”
 Hän naurahti kevyesti ja vauva päästi jokeltelevan äännähdyksen kuin matkien isäänsä.
“Aivan selvästi tullut sinuun”, Ginny ilmoitti päättäväisesti, mutta ei lainkaan pahaa tarkoittavasti.   
“Niin, hän onkin oikea pikku-enkeli”, James ylpeili ja nyt Ginnyn oli pakko tuhahtaa. Noin hekin olivat ajatelleet jokaisen lapsen kohdalla parin ensimmäisen tunnin ajan.
“Odotahan, kun tulee hampaiden aika”, Ginny varoitti esikoistaan, ”Al oli teistä kolmesta rauhallisin ja sinut piti silti lähettää mummolaan viikoksi hänen hampaidentulonsa aikoihin.”
 Vauva parkaisikin sillä hetkellä äänekkäästi kuulostaen lähinnä pieneltä karitsalta. Tämän jälkeen se maiskutti pieniä huuliaan ilmoittaen selvääkin selvemmin, että oli ruokailun aika.

 Jamesin perheenlisäysuutiset tavoittivat Tylypahkassa olijat vasta seuraavana aamuna. Lily oli aamiaisella, kun Jamesin harmaa tornipöllö tömähti hänen vieressään istuvan Keithin puurolautaselle. Yhdessä heidän onnistui niukin naukin pelastaa kirje täydelliseltä pilaantumiselta. Lily näki kuoren päällä oman nimensä ja tunnisti Jamesin käsialan repiessään sen huolimattomasti auki. Keith tönäisi puurolautasensa kauemmas pöllönsulkien ja kirjekuorten palasten sekoituttua sulavasti puuroryynien joukkoon.
 Lily ei kuitenkaan ehtinyt pahoittelemaan poikaystävänsä aamiaisen pilaamista, vaan syventyi välittömästi veljensä kirjeeseen:

Hei Lily,
äiti sanoi, että minun pitäisi tiedottaa, että sinusta on tullut täti ja Alista setä (Viitsitkö informoida häntä? En millään viitsi kirjoittaa kahta kirjettä). Minun ikioma pikku tyttöni syntyi sunnuntaina huhtikuun 19. päivänä klo 3 yöllä. Hän painoi vain reilut 5 naulaa ja eikä ole juuri minun taikasauvaani pidempi!
 Älä kerro Annielle, mutta keksin hänelle eilen aivan loistavan nimen. Katsos, kun hänellä on sellaiset suloiset siniset silmät, kuten kaikilla vauvoilla (tai no en tiedä maahisvauvoista, en usko että ne ovat kovin suloisia…) ja minulle tuli mieleen, että ne ovat pyöreät kuin kaljuunankolikko. No, kaljuuna olisi aika typerä nimi vauvalle, mutta tiedäthän sen pienen jästirahan, pennyn? Siitä sain ajatuksen, että hänen nimekseen tulee Penny Potter. Mahtava nimi vai mitä? Pitää puhua vielä Annien kanssa, mutta olen varma, että hän suostuu, jos minä taas suostun antamaan toiseksi nimeksi Iriksen, Annien kummitädin mukaan. Minusta on älyvapaata nimetä lapsia kukkien mukaan (anteeksi vaan Liljanen), mutta ehkä tästä tuleekin nyt uusi muoti? Ehkä ensivuoden ykköspojan nimi on Sirppi! Kuulostaa mahtavalta, eikö vain? Tulen ehkä käymään siellä Pennyn (olen varma, että siitä tulee hänen nimensä) kanssa, jos rehtori McLeanilla ei ole mitään sitä vastaan (tosin taidan tulla, vaikka olisikin…).
 Olkaa kiltisti Keithin kanssa, Ron-eno sekoaa, jos vielä joku meistä “muksuista” tekee hätiköityjä päätöksiä ihmissuhteissa,
                                             -James

P.S: Katso, että Alkin on kiltisti sen lehmänsä kanssa tai minä sekoan!


Lily nauroi ääneen ja selosti lyhyesti muille mitä James oli kirjoittanut ottaen sitten vastaan näiden onnittelut tädiksi tulemisesta. Karen tosin ilmoitti varsin suorasukaisesti, että oli edesvastuutonta antaa James Potterin ryhtyä ainoankaan lapsen isäksi. Ei Lily tietenkään voinut kiistää, etteikö hänen veljensä olisi ollut luonteeltaan melkoisen eloisa ja villinpuoleinen, ajoittain sangen vastuutonkin, mutta olihan Jamesissa hyviäkin puolia. Ei varsinaisesti sellaisia, joista olisi hyötyä lapsen kasvatuksessa, mutta kuitenkin. Sitä paitsi eikö sitä sanottu että vanhemmiksi kasvettiin, ei synnytty?
 Aamiaisensa päätettyään Lily poistui paikalta lähtien etsimään Alia, jolle tiedottaa Jamesin suurista uutisista. Hän tosin taitaisi jättää kirjelmän viimeisen lauseen, Alin sotkuiseen rakkauselämään puuttumisen, toteuttamatta. Sitä paitsi mikäli Lily mitään mistään ymmärsi, hänen nuorempi veljensä ja tämän tyttöystävä olivat hyvää vauhtia ajautumassa kohden jonkin sortin eroa. James olisi mahtanut olla mielissään, jos olisi tiennyt.

 Lilyn etsiskellessä veljeään Al istui rehtorinkansliassa keskustelemassa eräänä viimeisten joukossa rehtori McLeanin ja tuvanvalvojansa Neville Longbottomin kanssa siitä, mitä hän aikoi tehdä tulevaisuudessa. Al oli valinnut erään viimeisimmistä ajoista täydellä tarkoituksella, sillä hän oli arvellut näin voivansa pelata ainakin muutaman kuukauden lisäaikaa ennen kuin hänen pitäisi tehdä päätöksiä tulevaisuutensa suhteen. Peli oli mennyt kuitenkin hukkaan, sillä huolimatta usean viikon työoppaiden tutkimisesta ja lukuisten enemmän ja vähemmän kannattavien sukulaisten neuvojen kuuntelemisesta, hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, miksi halusi tulla. Itse asiassa hän oli alkanut kehitellä mielessään hieman erilaista suunnitelmaa, mutta arveli, että aikuisten saattaisi olla vaikeampi ymmärtää sitä.
 “Eli… hmm… herra Potter, onko sinulla jokin erityinen ammattihaave?” rehtori Mclean aloitti keskustelun vaivaantuneenoloisesti.
 Al arveli ettei rehtorista ollut yhtään sen luontevampaa istua siellä kansliassa keskustelemassa Alin tulevaisuudesta kuin Alista itsestäänkään.
 Al liikahti tuolillaan.
“No, ei oikeastaan”, hän myönsi sitten.
“Arvosanasi ovat tasaisen mukavia”, Nevillekin totesi hänen viimeisimpiä numeroitaan kansiostaan silmäillen.
“Pääsisit vaikka aurorikoulutukseen, jos menestyt S.U.P.E.R:eissa”, hän kehaisi ja Al tunsi itsensä entistäkin vaivaantuneemmaksi.
“En ole kiinnostunut aurorin urasta”, hän kertoi.
“Hmm… no, loitsujen arvosanasi ovat selvästi ylitse muiden”, rehtori McLean ilmoitti kurkistellen Nevillen lappusia mahdollisimman arvokkaan näköisenä. Al ymmärsi, että kaksi aikoi kehittää hänelle ammatin, vaikka he joutuisivat käymään jokaisen ammattinimikkeen A:sta Å:hon.
“Loitsujen kehityslaitoksella on viime aikoina ollut henkilöstövajausta ja… tuota… olisit varmaan…”
“En ole kiinnostunut loitsujen kehityslaitoksen toiminnasta”, Albus ilmoitti keskeyttäen rehtori McLeanin, joka vaikutti menevän entistä enemmän hämilleen.
“Itse asiassa”, Al jatkoi käyttäen hyväksi molempien aikuisten hiljaisuuden, ”en taida olla aivan vielä valmis päättämään mitä haluan tulevaisuudessa tehdä.”
“No, mm… tuota… voimme kyllä siirtää tätä keskusteluaikaa mikäli haluat… yhm… tehdä lisätutkimusta sopivista ammateista”, rehtori McLean takelteli.
“Kunhan vain muistat, että hakemukset jatkokoulutuspaikkoihin on lähetettävä ennen S.U.P.E.R-tutkintojen alkua”, Neville lisäsi ystävälliseen sävyyn.
“Itse asiassa, en ajatellut lähettää hakemusta”, Albus paljasti pitkään haudutellun suunnitelmansa ja kumpikin miehistä tuijotti häntä kummissaan kuin hän olisi juuri kertonut aikovansa matkustaa yksisarvisella kuuhun.
“Tuota… mm… herra Potter, se tietyllä tapaa vaikeuttaa hakeutumista jatkokoulukseen”, rehtori McLean huomautti yrittäen selvästikin pitää äänensä mahdollisimman korrektina.
“Niin, tiedän, mutta haluan katsella ympärilleni vähän aikaa ennen kuin alan kouluttautua mihinkään ammattiin. Kierrellä maailmaa ja tavata ihmisiä”, Al selosti visionsa.
Neville hymyili hänelle, mutta rehtori McLean näytti olevan aivan hukassa.
“Tuota… tämän jälkeen koulu ei lähetä puolestasi suosituksia ja joudut… öhm järjestämään koulutuspaikkasi itse”, mies muistuttikin.
 Al oli kuitenkin varma tästä. Hän halusi käydä jossakin Britannian ulkopuolella ja selvittää, miten siellä toimittiin. Ehkä hän keksisi matkansa aikana jotain mitä halusi tehdä ja mikäli ei, niin palaisipahan hän takaisin ainakin muutamaa kokemusta rikkaampana.
 Mielessään hän oli elätellyt jo pidemmän aikaan toivetta, että ehkä Nat haluaisi lähteä hänen kanssaan. He olivat puhuneetkin siitä alustavasti viime vuoden lopulla ja Natin halu nähdä ympäristöä toisesta näkökulmasta oli ollut ainakin tuolloin yhtä vahva kuin Alin. Tosin nykyisin Nat käyttäytyi niin kuin koko keskustelua ei olisi käytykään. Rose sanoi, että Nat vain hermoili S.U.P.E.R:eista, mutta Al oli varma, että jotain muutakin oli tekeillä. Välillä hänestä melkein tuntui, että Nat ei enää edes tuntenut häntä, ehkä se oli sitä kuuluisaa aikuistumista ja kasvamista.
 Kai jokainen ihmissuhde joutui koetukselle tällaisissa kehitysvaiheissa. Jotkut kestivät ja olivat valmiita kehittymään tulevaisuuden vaatimaan suuntaan, mutta toiset taas alkoivat rakoilla ja hajota käsiin. Sitä tavallaan tunnettiin toisensa, mutta samalla tiedettiin ettei enää oltu niitä ihmisiä, joihin oli aikanaan tutustuttu. Olihan Jamesille ja tämän entiselle tyttöystävälle Amandallekin käynyt niin. He olivat vain kasvaneet ylitse rakkaudestaan. Al vähän epäili etteivät hän ja Nat voisi jatkaa edes ystävinä Jamesin ja Amandan tapaan, mikäli tämä heidän yhteinen tarinansa nyt tulisi päätökseen.
 “Mutta voisithan sinä varmuuden vuoksi lähettää paperisi jonnekin”, rehtori esitti epätoivoiseen sävyyn  herättäen Alin takaisen nykyisyyteen ja veti kymmenen jalan pituisen pergamenttiluettelon velhomaailman ammateista esille. Hän kuljetti sauvaan sillä summamutikassa ja luki ääneen ensimmäisen ammatin, jonka kohdalla hänen sauvansa pysähtyi:
“Unhoituttaja.”
Rehtori vilkaisi Aliin varovasti ja tulkiten väärin hänen ilmettään jatkoi kiireen vilkkaa:
“No, tiedän, ettei se kovin hehkeä homma ole kadottaa jästien muistoja ja sitten palauttaa nämä arkeen niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mutta onhan… tuota … ainakin työllistyminen varmaa, koulutus suhteellisen lyhyt ja palkka mainio. Mitäs sanot laitetaanko paperit vetämään?”
Rehtori jäi katsomaan häntä odottavasti, mutta Alin ajatukset olivat juosseet jo kauas tuosta tilanteesta. Hänen päässään oli alkanut loksahdella muutamia palasia paikoilleen ja äkkiä monet oudot asiat alkoivat saada selityksiä. Hän ei halunnut uskoa sitä todeksi, mutta mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä todentuntuisemmaksi se muuttui. Totuus olisi helppo selvittää, mutta uskaltaisiko hän ottaa sen vastaan?
“Al, haluatko laittaa hakupaperisi unhoittuttaja koulutukseen?” Neville kysyi nyt vuorostaan palauttaen Alin ajatuksistaan.
“Ai, en. Kiitos vaan tarjouksesta, mutta minun pitää selvittää tämä asia itsekseni”, Al ilmoitti nousten seisaalleen. Hänellä olikin paljon selvitettävää.

Luku 102:Söperitkin vedetään ihan lonkalta

S.U.P.E.R-tutkinnot tavattiin järjestää toukokuussa, jotta ne eivät menisi päällekkäin V.I.P-kokeiden kanssa. Rosen, Alin, Natin ja Scorpiuksen viimeisenä vuonna ne sattuivat alkamaan jo maanantaina 13. päivä toukokuuta.  Edeltävän viikonlopun ajaksi nelikko oli linnoittautunut tuttuun tapaan tarvehuoneeseen, sillä kirjastosta heidät oli ajettu jo useampaan kertaan pois.
“Vielä kerran, Scorpius”, Rose huokaisi. “Mitkä ovat hiustennostatusliemen osat?”
“Mihin hittoon minä tulen tarvitsemaan hiustennostatusjuomaa aurorina, Rose?” Scorpius kysyi ja hänen epätoivoisesta äänensävystään Rose päätteli, ettei poika ollut oppinut reseptiä vielä kuudennentoista kerran jälkeenkään.
“En usko, että yksikään pimeydenvelho varsinaisesti lopettaa pahuuksien tekoa, jos juotan hänelle hiustennostatusjuomaa. Ja entäs sitten jos hän sattuukin olemaan kalju? Voldemortkin oli kalju, eikä mistään hiustennostatusjuomista olisi ollut apua”, Scorpius perusteli ja Rose joutui pidättelemään nauruaan.
 Siitä asti kun Scorpius oli joulun aikaan keksinyt, että ryhtyisi auroriksi, Rose oli auttanut häntä opintojen kanssa. No, itse asiassa Rosen täytyi myöntää, että Scorpius oli tehnyt töitä hyvin lujasti joksikuksi, joka oli ohittanut V.I.P:t yhdellä olankolauksella. Loitsuissa ja muodonmuutoksissa Scorpius oli edistynyt huimasti, ja PVS:stä hänellä oli jo entuudestaan suhteellisen vahvat tiedot. Ainoa kompastuskivi olivat lientenopinnot, joille Scorpius ei ollut koskaan uhrannut puolikastakaan ajatusta.
 Aikaa oli jäljellä enää pari vuorokautta, sillä liententeoriakoe oli jo toisena koepäivänä. Ensimmäinen oli jästitieto, eli luonnollisestikin Scorpiuksella, Alilla tai Natilla maanantai oli vapaa. Rose taas tunsi olevansa yllättävän rauhallinen, sillä hän tiesi työskennelleensä tasaisesti ympäri vuoden ja ellei se tuottaisi hänelle hyvää tulosta, hän olisi ainakin tehnyt parhaansa.
“Mistä osista hiustennostatusliemi koostuu?” Rose toisti järkähtämättä kysymyksen.
“Siinä oli… äh… ainakin rotanhäntiä”, Scorpius sai irvistäen ongittua yhden ainesosasen aivolokerostaan.
“Scorpius, vielä ei olisi myöhäistä pyytää apua lientenprofessorilta”, Rose vihjaisi saaden pojan tyrskähtämään ääneen. Al ja Natkin loivat epäuskoisia katseita häneen päin omien opintojensa keskeltä.
“Älä viitsi, Rose. Niin epätoivoinen minä en sentään ole”, poika naureskeli. Rosen ilme pysyi kuitenkin vakavana.
“Scorpius, voisit opetella kunnioittamaan ammattitaitoisia ja lahjakkaita ihmisiä”, hän kivahti pojalle. Tämä tyrski vielä hetken aikaa ennen kuin vastasi:
“Rose-kultaseni, minä kunnioitan lahjakkaita ihmisiä kuten sinua tai ammattitaitoisia ihmisiä kuten professori Nenoveh, mutta et voi tosissasi väittää, että professori mikä-hemmetti-hänen-nimensä-olikaan kuuluu kumpaankaan ryhmään.”
“Sinuna en puhuisi pahaa ihmisistä, joista en tiedä yhtikäs mitään”, Rose ilmoitti mitä arvokkaimmin ja lämäytti liemikirjan kannen kiinni.
“Ja sinäkö tiedät lientenprofessorista jotakin sellaista mitä minä en?” Scorpius kysyi kummissaan ja Rose joutui puremaan kieltään, ettei olisi tullut puhuneeksi ohi suunsa.
“Ehkäpä jotkin salaisuudet jaetaan sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät möläytä niitä suinpäin ensimmäiselle vastaantulijalle”, Rose huomautti tiukasti, eikä välittänyt karsia pistävyyttä pois äänensävystään.

Al kuuli Scorpiuksen huokaisevan laskiessaan katseensa takaisin muodonmuutoskirjaan:
”Rose, minä tykkään sinusta kovasti, mutta joskus olet vain aivan mahdoton…”
Rosen äänessä oli kylmä särmä, kun hän keskeytti Scorpiuksen:
”Sinä tykkäät minusta?”
”Okei, okei. Minä pidän sinusta”, Scorpius korjasi.
“Minäpä rakastan sinua”, Rose totesi haastavasti ja heitti tyynyn Scorpiusta kohden. Alilla oli paha aavistus siitä mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hän siirtyi varmuuden vuoksi hieman lähemmäs Natia ja hieman kauemmas Scorpiuksesta.
“Minä palvon sinua”, Scorpius vastasi haasteeseen heittäen tyynyn takaisin Roselle.
“No, minäpä jumaloin!” Rose kiljaisi ja tyyny alkoi liikkua yhä vauhdikkaammin.
“Minä haluan naimisiin kanssasi!” Scorpius huudahti päästäessään tyynyn komealle ilmalennolle.
“Minäpä…”, Rose avasi suunsa, mutta keskeytti puheensa tajutessaan mitä Scorpius oli juuri sanonut. Untuvainen päänalunen lensi päin Alin serkun kasvoja ja tippui siitä hänen syliinsä. 
“Sinä siis mitä?” ruskeahiuksinen tyttö kysyi selvästikin varmana siitä, että oli kuullut jotain tavattoman väärin. Seurasi muutaman hetken järkyttynyt hiljaisuus noiden kahden välille.
“Hekö riitelevät siitä kumpi rakastaa toista enemmän?” Nathy kysäisi epäuskoisesti Alilta, kun alkoi käydä selväksi, ettei lisää tyynysadetta ollut enää odotettavissa.
 Al naurahti:
“He riitelevät mistä tahansa, kai sinä sen tähän mennessä olet huomannut?”
 Hänen sanoihinsa oli piilotettu pieni vihjaus, vähäinen ansa jollaisia hän oli asetellut viimeisen kolmen viikon ajan Natille varmistaen teoriaansa ja huomaten kauhistuksekseen, että hän taisi sittenkin olla oikeassa päätelmässään. Al ei ollut vain vielä ehtinyt päättää miten toimia tiedon kanssa.
“Toki olen”, Nathy lausui hieman liian pikaisesti. Hänen kasvoillaan käväisi kuitenkin uteliaisuus, eikä hän selvästi kerta kaikkiaan osannut olla kysymättä:
“Miksi?”
“Miksi mitä?” Albus tiedusteli ymmärtämättä mitä toinen tarkoitti.
“Miksi he tekevät niin?” Nat tarkensi.
Albus mietti hetken:
“Itse asiassa tuo on melkoisen hyvä kysymys. Minä luulen että he tavallaan pelkäävät. He pelkäävät menettävänsä toisensa ja yrittävät sen tähden olla kuin eivät välittäisi.”
 Nathy nyökkäsi, eikä Al osannut olla katsomatta häntä säälien. He olivat kyllä keskustelleet tuostakin aiheesta aiemmin. Al oli esittänyt tuon saman teorian kerran ennenkin eräällä heidän iltakävelykeskusteluistaan, joita he eivät enää nykyisin olleet tehneet. Nat ei vain muistanut, ei tiennyt, että he olivat joskus puhuneet siitä.
Toisaalla Scorpius oli päässyt vastaamiseen asti:
“Minä… Minä haluan sinun kanssasi naimisiin. Vai luuletko että halusin kihloihin kanssasi vain ärsyttääkseen isääsi?”
“No, jotakin sinnepäin…”, Rose aloitti mumisten, mutta Scorpiuksen näyttäessä loukkaantuneelta hän kiiruhti sanomaan:
“Laskin vain leikkiä, mutta tuo tuli aika äkkiä.”
“Voin sanoa sen hitaamminkin, jos haluat”, Scorpius lupasi ja valmistautui selvästikin tavuttamaan lauseen Roselle. Tämä kuitenkin näytti mietteliäältä, kuin olisi maistellut ajatusta varovasti.
“Minä en ikinä ole ajatellut, että menisin naimisiin jo kahdeksantoistavuotiaana”, Albuksen serkku tunnusti sitten.
“No, ala ajatella tai menen kihlaamaan Hagridin pikkuveljen”, Scorpius uhkasi.
Rosen suupieli nyki:
“En tiennyt, että sinulla on noin laaja katsanto elämänkumppaneiden suhteen.”
“Älä arvostele minun katsantoani, vaan sano nyt yksinkertaisesti, haluatko vai etkö halua mennä kanssani naimisiin?” Scorpius kysyi ehdottomalla sävyllä ja Alilla oli sellainen tunne, että tuo kaksikko ei ollut koskaan aiemmin puhunut noin suoraan suhteensa tulevaisuudesta.
“Minä…”, Rose epäröi, mutta samassa hänen silmiinsä nousi sitten kypsä, lämpöä heijastava katse. “Kyllä.”
“Mitä?” Scorpius, joka oli odottaessaan keikkunut tuolinsa laidalla, tömähti nokka edellä tarvehuoneen lattialle.
“Kyllä. Mitä oikein odotit minun sanovan?” Rose nauroi pojan noustessa lattialta. “Minähän suostuin kihloihinkin kanssasi.”
“Niin, mutta luulin…”, Scorpius aloitti sulkien sitten suunsa kesken lauseen. Rose kuitenkin tarttui hänen ääneen sanomattomaan ajatukseensa:
“Mitä sinä luulit?”
“Ettet sinä halua”, Scorpius tunnusti vastentahtoisesti.
“Miksi sitten kysyit?” Rose tivasi.
“Että saisin tietää”, Scorpius vastasi lyhyesti.
“Entä jos en olisi halunnutkaan?” Rose uteli terävästi.
“Mistä minä tiedän!” Scorpius parahti epätoivoisennäköisenä. “Sinä kuitenkin halusit.”
“Niin halusin, mutta olitko sinä tosissasi kysyessäsi?” Rose vaati saada tietää.
“Entä sinä?” Scorpius heitti vastaan.
“Ei, kun sinä!”
“Sinä!”
“Sinäpäs!”
“Sinä, sinä, sinä!”
“Sinä, sinä, sinä, sinä!”
Al, joka alkoi pelätä paitsi muodonmuutosarvosanojensa myös korvaparkojensa puolesta, päätti puuttua tilanteeseen.
“Minä helpotan urakkaanne”, hän lupasi ja riitelevä kaksikko kääntyi häntä kohti. “Olette molemmat tosissanne ja menette naimisiin ensi syksynä. Voitte suudella.”
Scorpius kohautti olkiaan:
“Sopii minulle.”
“Niin minullekin”, Rose vastasi ja kuten arvata saattoi, he suutelivat.
“Eikö sinusta ole suorastaan rikollista usuttaa noita kahta naimisiin? Eivätkö he aiheuta tarpeeksi harmia jo tässä olotilassa?” Nat kysyi ja näytti siltä, että Rosen ja Scorpiuksen suutelutuokio aiheutti hänelle pelkkää pahoinvointia.
”Luuletko, että he oikeasti joskus pääsevät alttarille asti?” Al kysyi hymyillen laimeasti. ”He riitaantuisivat ensin päivämäärästä, sitten kirkosta, sitten vieraista jne. kunnes lopulta päättäisivät, että naimisiin menossa on liikaa vaivaa, minkä jälkeen he eksyisivät yhteisestä päätöksestä lähimpään luutakomeroon. Usko minua, huomenna he esittävät ettei tätä keskustelua ole edes käyty.”
Suudelmastaan juuri irtautuneet Rose ja Scorpius eivät Alin onneksi kuulleet kommenttia tai eivät vaihtoehtoisesti välittäneet siitä. He tuijottelivat toisiaan onnellisina silmiin ja Al kuuli Rosen toteavan:
“Isäni kyllä tappaa sinut.”
“Ei jos omani ehtii ensin”, Scorpius huomautti ja kaksikko purskahti nauruun. Al käänsi päätään nähdäkseen Natin ilmeen. Tämäkin hymyili vinosti, mutta huulten kaari ei ylettänyt silmiin asti, jotka jäivät kylmiksi kuin jää.

 Seisoskellessaan itsekseen Suuren salin ovilla, joiden takana oli parhaillaan meneillään jästitiedon S.U.P.E.R-tutkinto Scorpius Malfoylla oli paljon aikaa ajatella. Hän mietti edellisenä iltana tarvehuoneessa käytyä keskustelua. Hän ei aivan ymmärtänyt sitä, minkä ihmeen tähden oli mennyt möläyttämään suustaan niin typerän ehdotuksen kuin naimisiinmenon. Scorpiushan oli vasta kahdeksantoista, samoin kuin Rosekin! He olivat aivan liian nuoria sitoutumaan toisiinsa lopullisesti. Eiväthän he edes olleet kumpikaan sen tyyppisiä ihmisiä, että avioliitto sopisi heille.
 Toinen osa Scorpiuksesta taas oli sitä mieltä, että hänen maailmassaan ei voisi ollakaan suurempaa onnea kuin viettää loppuelämänsä Rose-kullan kanssa. Eihän hän ollut koskaan pitänyt kenestäkään muusta tytöstä samalla tavalla.
 Mutta avioliitto… se olisi jotakin aivan muuta kuin kihlasormus, jolla saattoi halutessaan heittää feeniks-lintua. Se olisi isompi ja pysyvämpi päätös. Kenen tahansa kanssa saattoi mennä kihloihin missä tahansa ilman sen suurempia suunnitelmia, mutta naimisiinmeno, vaikka ei sekään välttämättä ikuinen ollut, oli kuitenkin virallinen lupaus siitä, että oli valmis omistamaan itsensä täysin jollekulle toiselle, mikä ei erityisemmin sopinut yhteen Scorpiuksen egoistisuuden kanssa.
 Onneksi Rose ei varmasti enää ottaisi asiaa puheeksi ja hänen itsensäkin olisi syytä yrittää välttää moisia sekoiluja. Eihän hän halunnut miksikään James Potteriksi, joka oli ukkomies ja isä jo 20-vuotiaana! Merlinin kiitos, että päivän valolla olla järkeistävä vaikutus niin Scorpiuksen kuin Rosenkin päänsisustaan, eikä heidän tarvitsisi enää jatkaa moisen hetken huumassa tehdyn ehdotuksen pyörittelyä… Niin, se oli varsinainen onni. Vai harmiko?
 Ennen kuin Scorpius ehti aatoksissaan pidemmälle alkoi oppilastulva ahtautua ulos suuren salin ovista kellon iskiessä tasan yhtä iltapäivällä.
“Kuinka sujui Rose-kulta?” Scorpius uteli ensitöikseen Rosen saapuessa muiden jästitiedon opiskelijoiden tapaan S.U.P.E.R-tutkinnostaan.
“Hyvin”, Rose ilmoitti lyhyesti ja suostui jopa kävelemään käsikynkkää poikaystävänsä kanssa.
“Minä olin varma, että sinä hermoilisit reputtamista tai…”, Scorpius aloitti ihmettelevään sävyyn.
 Rose heitti poikaan kyllästyneen katseen:
“Ai, jästitiedossa? Älä viitsi, Scorpius, minä olin aina luokan paras. Mutta jos välttämättä haluat, voin minä alkaa panikoidakin.”
Hän otti kasvoilleen kauhistuneen ilmeen:
“Voi, mahdoinkohan minä muistaa laittaa nimeäni koepaperiin? Olisikohan minun pitänyt kirjoittaa vielä pari riviä tehtävään numero 6? Mitä luulet onko kovin paha virhe, jos…”
Scorpius purskahti nauruun Rosen erinomaiselle esitykselle.
“Itse asiassa, on ihan mukava että sinussa on uusiakin puolia”, poika tunnusti sitten.
“Suu kiinni, Scorpius tai saat huomata, että sinustakin löytyy uusia, mustelmaisia puolia”, Rose uhkasi leikillään ja lähti ohjaamaan poikaa kohti rehtori McLeanin kansliaa. He olivat luvanneet informoida rehtoria eräästä edellisiltaisesta toisluokkalaisten joukkokähinästä, jota he olivat joutuneet selvittämään. Mokomatkin mukulat, olivat pilanneet heidän lukuiltansa täydellisesti joillakin turhanpäiväisillä riitelyillään. Silloin kun he olivat olleet toisella luokalla… no, itse asiassa he olivat tehneet täsmälleen samaa. Jos aivan tarkkoja oltiin, he taisivat tehdä samaa vieläkin.

 Scorpius koputti rehtorinkanslian oveen varovasti kuullen sen sisäpuolelta kiukkuisen naisäänen. Hän vaihtoi huolestuneen katseen Rosen kanssa ennen kuin työnsi oven lupaa odottamatta auki. Rehtori McLean istui työpöytänsä takana kauhistuneennäköisenä samalla kun professori Nenoveh yritti rauhoitella kiukkuista vanhaa noitaa, jonka Scorpius tunnisti erääksi S.U.P.E.R-tutkintojen tarkastajaksi.
“Kuulkaas nyt nuori neiti, älkää puutuuko minun ja rehtorin keskusteluun!” vanha  rouva kiljahti ja viittoi sateenvarjollaan uhkaavasti professori Nenovehia kohden. Professori katsoi viisaammaksi perääntyä vanhan rouvan tieltä, joka nyt sinkosi kiukkuiset sanansa rehtori McLeania kohden:
“Ja te rehtori, kuinka teillä on otsaa valehdella minulle suoraan päin näköä? Minulle Margareth Maalisvallille!”
“Matami Maalisvalli, vakuutan teille, että en ole valehdellut teille”, rehtori yritti rauhoittaa matamia, mutta hän olisi yhtä hyvin voinut käskeä peikkoa ryhtymään vegaaniksi.
“Kuulkaas nyt, nuorukainen, minä tiedän varsin hyvin, että te piilottelette suojissanne kuuluisaa H.B.F Bakerfiel-Thorm-Wellingtonia, enkä aio rauhoittua ennen kuin saan tavata kirjailijan!” matami Maalisvalli ärjyi tökkien rehtori McLeania sateenvarjonsa päällä olkaan.
“Kysykää vaikka herra Malfoylta tai neiti Weasleylta! Täällä ei työskentele ainuttakaan liemineroa!” rehtori huudahti vihdoinkin käsittäen Scorpiuksen ja Rosen läsnäolon.
Scorpius oli aikeissa vastata, mutta Rose ehätti ennen häntä.
“Minä haen kirjailijan”, hän lupasi ja Scorpiuksen suu loksahti hämmästyksestä auki. Matami Maalisvalli näytti tyytyväiseltä ja kävi lopultakin istumaan professori Nenovehin hänelle tarjoamaan tuoliin.
“Ensimmäinen järkevä ihminen, jonka olen koko päivänä tavannut”, hän lausahti Rosen poistuttua paikalta.
 Professori Nenoveh hivuttautui Scorpiuksen viereen ja kuiskasi:
“Herra Malfoy, mitä tyttöystäväsi luulee tekevänsä? “
“Arvauksenne on yhtä hyvä kuin minunkin, professori”, Scorpius vastasi olkiaan kohauttaen.
“Puhukaa ääneen tai pitäkää suunne kiinni!” matami Maalisvalli ärähti nähdessään Scorpiuksen ja professori Nenovehin sananvaihdon. Rehtori McLean painoi pään epätoivoisesti käsiinsä ja Scorpius alkoi epäillä, että rehtori saisi tällä menolla hermoromahduksen, kuten heidän edelliselle rehtorilleenkin oli käynyt.
 Hetken kuluttua Rose palasi ja hänellä oli Scorpiuksen yllätykseksi mukana kalpea, huolittelemattoman näköinen amerikkalainen lientenprofessori. Matami Maalisvalli nousi tuolistaan nopeasti kuin pikkutyttö ja kiirehti ravistamaan lientenprofessorin kättä tarmokkaalla tavalla.
“Arvon herra Bakerfield-Thorm-Wellington on kunnia tavata teidät toistamiseen. Edelliskerrasta on suorastaan häpeällisen kauan. Kuinka te olette linnoittautuneet tänne Tylypahkan suojiin, vaikka teidän tulisi olla jakamassa tietojanne maailmalle?” Margareth Maalisvalli intoili ja lientenprofessori mumisi epäselvän vastauksen, jota Scorpius ei kuullut.
 Matami Maalisvallin jatkaessa hölötystään hän kumartui kuiskaamaan epäuskoisen kysymyksen Roselle:
“Näenkö minä unta?”
Tämä katsahti häneen huvittuneesti:
“Et.”
“Tämä on siis totta?” Scorpius varmisti vielä ja katsoi tyrmistyneenä kuinka arvon matami Maalisvalli pyysi lientenprofessorin nimikirjoituksen käsivarteensa. Professori kirjoitti näyttäen kerta kaikkiaan tympääntyneeltä.
Rose nyökkäsi.
“Kuinka sinä tiesit?” Scorpius kysyi.
“Professori Bakerfield-Thorm-Wellington puhui kerran V.I.P-arvosanoistaan ja sanoi saaneensa  24 P:tä ja yhden T:n. Varmistin asian ja Yhdysvalloissa P tarkoittaa Parasta arvosanaa, eikä Peikkoa kuten meillä ja T taas Toisiksi parasta ja niin edelleen. 25 V.I.P:hen on Yhdysvaltain taikakoulujen historiassa yltänyt ainoastaan yksi oppilas, kuuluisa liemitieteilijä H.B.F Bakerfield-Thorm-Wellington. Muistin myös, että lientenprofessori oli maininnut etunimikseen Hermanin, Bernandin ja Franklinin, mitkä sopivat alkukirjaimiin. Lähetin tiedustelun siitä oliko H.B.F Bakerfiel-Thorm-Wellington anonut maastamuuttolupaa U.S.A:n kaikkien taikovain muutto ja liike -virastolta ja sain myöntävän vastauksen. Se oli toissavuoden lokakuussa.”
 Scorpius muisti epämääräisesti kuinka Rose oli niihin aikoihin todellakin käyttäytynyt kummallisesti ja muisti Yhdysvaltoihin liittyvät kirjat, joita tämä oli lukenut. Ja Scorpius kun oli pelännyt, että Rose oli se, joka suunnitteli maastamuuttoa…
”Alin isä oli niihin aikoihin sairaalassa ja minä menin puhumaan lientenprofessorille, joka vahvisti epäilykseni. Pienen suostuttelun jälkeen hän suostui ottamaan yhteyttä Pyhän Mungoon ja kehittelemään vastamyrkkyä Alin isälle”, Rose jatkoi supisten kertomustaan.
Scorpius tunsi valtavaa tyrmistystä:
”Siis sinä väität, että tuo idiootti pelasti Alin isän hengen?”
”Lakkaa kutsumasta häntä idiootiksi, Scorpius”, Rose komensi. ”Ja kyllä, väitän.”
“Olisit voinut kertoa minulle…”, Scorpius mumisi harmissaan. Hänhän todella olisi voinut pyytää liententukiopetusta, jos professori kerran oli nero… Scorpius vilkuili ärtyneenä lientenopettajaansa, joka saatteli matami Maalisvallin ulos rehtorinkanslian ovesta.
“Olisin halunnut, mutta professori tahtoi niin kovin pitää kiinni yksityisyydestään”, Rose kertoi oven paukahtaessa kiinni matami Maalisvallin jäljessä.
“Mutta kuka idiootti muka haluaa salata sen, että on oikeasti lieminero?” Scorpius kysyi ja matami Maalisvallin hölötyksen kaikottua hänen äänensä kuuluikin selkeästi rehtorin kansliassa. Kysymyksen kuullut professori Bakerfiel-Thorm-Wellington käännähti häntä kohden.
“Siis, se on tämmöstä joka kerta kun meitsi haluaa pikkasen omaa rauhaa ja sit joku keksii, kuka mä oonkaan. Kaikki haluu nimikirjotuksia ja tulla kuuluisaks niinku mä ja sit mun pitää aina lähtee”, professori Herman kertoi tehostaen puhetta käsiensä liikkein.
“Siis hän on oikeasti nero, joka vain käyttäytyy kuin ääliö?” rehtori McLean kysyi ja mikäli Scorpius oli hetkeä aiemmin näyttänyt jollakin tapaa hölmistyneeltä, hänen ilmeensä ei ollut mitään rehtori McLeaniin verrattuna.
“Joo, just niin”, lientenprofessori vahvisti päätään innokkaasti nyökytellen. Tämän jälkeen hänen ilmeensä synkkeni.
“Mut nyt kun te kaikki tiiätte, mun pitää taas pakata mun kamat ja ettii uus koulu…”, professori Herman mutisi ja lähti laahustamaan ovea kohden kerrassaan murheellisen näköisenä.
“Ei sinun tarvitse lähteä, Herman-hyvä”, professori Nenoveh huomautti miehen poistuvalle selälle ja kummallinen amerikkalainen kohotti leukaansa tuuman verran.
“Matami Maalisvalli on liian itsekäs paljastaakseen teitä ainoallekaan muulle ja me pystymme kyllä pitämään salaisuuden”, professori perusteli amerikkalaiselle kollegalleen. Lientenprofessorin suuret nelikulmaiset silmälasit ja niiden takana näkyvät tihrusilmät kääntyivät Roseen ja Scorpiukseen, joista ensimmäisenä mainittu kiirehti sanomaan:
“Me lähdemme muutenkin tästä koulusta tänä vuonna, joten teidän ei tarvitse kantaa huolta meistä.”
 Professorin asento nousi hieman pystymmäksi, mutta hän heitti vielä epäilevän katseen rehtori McLeania kohti:
“Pakotatteks te mut nyt opettaa kunnolla?”
Rehtori nousi seisaalleen.
“Professori Herman, en ole onnistunut pakottamaan teitä vielä tähänkään päivään mennessä, joten en ymmärrä, miten se olisi vastaisuudessakaan mahdollista”, Rick sanoi ja pieni sarkasmin häivähdys oli havaittavissa hänen äänensävyssään.  Lientenprofessori ei kuitenkaan huomannut tätä vaan kapsahti ilosta parkuen rehtori McLeanin kaulaan, joka haki katseellaan apua niin professori Nenovehilta, Roselta kuin nauruntukehtumaisillaan olevalta Scorpiukseltakin.

Illalla Al istui ajatuksiinsa vaipuneena eräässä poikienmakuusalin ikkunasyvennyksessä. Oli jo myöhä ja hänen huonetoverinsa nukkuivat. Al ei kuitenkaan tuntenut itseään millään lailla uniseksi. Hän kuunteli ulkoa kantautuvaa vesisateen ääntä ja muisteli Rosen kanssa muutamaa tuntia sitten käymäänsä keskustelua.
 Hän oli kertonut serkulleen, mitä oli käsittänyt ammatinvalinnanohjaustuokiossaan. Rose ei ollut ensin uskonut, mutta kun Al oli kertonut niistä pienistä ansoista, joita oli virittänyt Natille serkun ilme oli muuttunut vakavammaksi.
“Veljeskuntako sen takana on, taas?” Rose oli kysynyt ja Al oli nyökännyt vastaukseksi. Ei hänellä ollut jutulle muutakaan selitystä, ei hän keksinyt ketään muutakaan, joka haluaisi viedä Natilta tämän viimeisimpien vuosien muistot.  Hän oli lisäksi keksinyt milloin tämä kaikki oli tapahtunut. Hän oli muistanut sen miehen, jonka pikku tripla-L Lupin oli joulunaikana osoittanut Roselle Jamesin häissä napatusta valokuvasta. Rose oli läimäyttänyt käden otsalleen ymmärtäessään saman kuin Alkin.
“Se sulkahattuinen mies, se oli Natin isoisä! Ei ihme, että hän näytti niin tutulta!” serkku oli parahtanut. Al oli nyökkäillyt. Hänkin oli muistanut varsin hyvin kuinka Nat oli muuttunut Jamesin häiden jälkeen etäisemmäksi ja tylyksi, samanlaiseksi kuin ennen…
“Ehkäpä he ajattelivat, että Nat ei välitä minusta, jos unohtaa, ja olivat oikeassa. Hän värähtää kosketustani ja näyttää kärsivältä seurassani, kun luulee etten katso”, hän oli paljastanut serkulleen.
 Rose oli heittänyt häneen säälivän katseen:
“Mitä aiot tehdä?”
“En tiedä”, Al oli tunnustanut. “Haluaisin elää vielä muutaman kuukauden uskotellen itselleni, että kaikki on yhä hyvin, mutta sehän olisi pelkkää valhetta, vai kuinka?”
“Ehkä minun pitäisi paljastaa kortit hänelle”, Al oli jatkanut pohdiskelua. “Kertoa, että tiedän koko kuvion. Eipähän hänen tarvitsisi enää roikkua kanssani, kun ei pidä minusta.”
Rosen silmät olivat tulvineet sääliä hänen sanoessaan:
“Voi, Al. Kunpa koko typerää medaljonkisydäntä ei olisi olemassakaan, niin tästäkään ei tarvitsisi kärsiä.”
 Medaljonkisydämellä Rose oli viitannut Veljeskunnan tarinaan, jonka Alin isä oli eräässä edellissyksyn kirjeessään paljastanut. Kun Al oli tuolloin kysynyt Natilta pitikö Rosen vanhempien ja hänen isänsä kuulema tarina paikkaansa , tyttö oli miltei hyppinyt seinille. Al oli silloin arvellut, että häntä oli vain kiusannut muistutus isoisästään ja suvustaan, mutta asia olikin ilmeisimmin ollut päinvastoin. Häntä oli kiusannut, että Al tiesi. Alia oli kismittänyt ja kismitti yhäkin oma sokeutensa.
“Eihän sitä todennäköisesti olekaan. Ainakaan sellaisessa paikassa että se ketään hyödyttäisi”, Al oli muistuttanut serkkuaan, joka oli vastannut päännyökkäyksin.
“Niin, olet oikeassa. Kymmenien sukupolvien aikana mikä tahansa ehtii kadota tai tulla varastetuksi”, Rosekin oli myöntänyt.
 Nyt Al istui ikkunasyvennyksessä ja yritti tehdä jonkin päätöksen. Kaikki oli vain niin vaikeaa. Jos hän vain voisi löytää sen medaljongin… Ei se tietenkään toisi Natin muistoja takaisin, mutta se olisi ainakin päätös tälle kaikelle. Hänen ei tarvitsisi enää pelätä, mitä Veljeskunta sillä hetkellä sattui punomaan hänen tai jonkun hänen perheenjäsenensä päänmenoksi.
 Kymmenien sukupolvien aikana mikä tahansa ehtii kadota… Ajatus iski häneen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mikä tahansa ehti kadota, mutta jotain oli silti säilynyt jo vuosisatojen ajan. Ja se jotain sattui olemaan hänen hallussaan.
 Albus hiipi matka-arkulleen ja veti esille isältä saadun hopeaisen viitan, joka näytti lähinnä siltä kuin vettä olisi kudottu nesteeksi. Tuo viitta oli ollut hänen apunaan ja suojanaan monessa tilanteessa. Hän ei ollut kuitenkaan koskaan ajatellut sitä minään muuna kuin mahtavana apuvälineenä huomaamattomaan liikkumiseen, mutta nyt kun hän ajatteli asiaa, miksei se voisi toimia myös pienen esineen kätköpaikkana?
 Hän hiipi viittoineen typötyhjään oleskeluhuoneeseen ja kuunteli hetken hiljaisuutta ennen kuin ryhtyi työhönsä. Hän kuljetti sormiaan viitan helmassa, sen nurjalla puolella, jonne oli ommeltu kapea, tuskin huomattava käännös, kuten vaatteiden helmoihin oli tapana tehdä. Al alkoi olla jo aivan varma erehtymisestään, kun hänen sormensa osui pikkuruiseen kohoumaan päärmeen toisessa kulmassa.
 Al katsahti ympärilleen varmistaen vielä kerran ettei paikalla ollut ketään muuta ja lausui sitten loitsun, joka sai muutaman kauniin täsmällisen ompeleen repeämään rikki. Al käänsi henkeään pidätellen viitan reunaa itseään kohti ja jotakin kiiltävää tippui hänen syliinsä.
 Hän otti kultaketjun kämmeniinsä. Sen päässä roikkui peukalonpäänkokoinen, sydämen muotoon loitsittu medaljonki, joka loisti pimeässä oleskeluhuoneessa kirkkaasti kuin itse aurinko. Se tuntui lämpimältä ja pienestä koostaan huolimatta jollakin omituisella tavalla vahvalta Alin kämmentä vasten. Ei ollut epäilystä, etteikö tämä olisi ollut tuo kauan kadoksissa ollut ja tavoiteltu feeniksin sydän.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 103:Sydämen oikea omistaja

Oli lumoavan kaunis kesäkuunalun iltapäivä. Helleraja oli rikkoutunut jo kolmesti sillä viikolla ja ilmasta saattoi haistaa, että tästä päivästä olisi tulossa yhtä läkähdyttävän kuuma. Monien muiden viidesluokkalaisten tapaan Lily, Keith, Karen, Hugo ja Alexandra olivat asettuneet Mustajärven rantaan opiskelemaan seuraavan viikon V.I.P:tä varten.
 Lily kertasi kiivaasti muodonmuutoksia uittaen samalla varpaitaan järven pinnassa. Rantatörmä oli siinä kohtaa sangen korkea ja vesi epätavallisen syvää. Nurmella makaavien Karenin ja Hugon kertaus kohdistui PVS:ään, Keith liemiin ja Alexandran numerologiaan. Lopulta Karen oli se, joka kyllästyi ensimmäisenä opiskeluun ja läimäytti kirjansa äänekkäästi kiinni.
“Me osaamme nämä asiat kyllä. Tehdään jotain hauskaa välillä”, hän valitti.
“Puhu omasta puolestasi. Minä vihaan muodonmuutosten teoriaa, se on niin tylsää “, Lily marisi ja käänsi sivua yrittäen parhaansa mukaan keskittyä tekstiin. Hän joutui käyttämään kaiken tahdonvoimansa, jotta sai katseensa pysymään oikealla rivillä.
 Äkkiä hän tunsi voimakkaan tönäisyn lapaluidensa välissä ja tuiskahti pää edellä viileään kesäkuiseen järviveteen. Noustessaan takaisin pintaan hän viskasi märän muodonmuutoskirjansa rannalle ja kiljui:
“Karen!”
 Toinen tyttö virnisti vahingoniloisesti, mutta hänen iloaan ei kestänyt kauan, kun Keith ja Hugo yhdessä tuumin saivat raahattua hänet Lilyn seuraksi järveen. Vedessä olijat aloittivat raivokkaan vesisodan, kun taas rannalla oli käynnissä jonkinlainen hippaleikki, jonka häviäjäksi paljastui Alexandra, jonka vuoro oli seuraavaksi kirkaisun saattelemana liittyä Lilyn, Karenin ja jättiläiskalmarin seuraan.

Hugo ja Keith vaihtoivat huvittuneen katseen, kun kaikki kolme tyttöä polskivat vedessä yltä päältä märkinä ja yrittivät roiskeilla kastella myös heidät.
“Keith, ole hyva ja tiputa Hugo tanne!” Hugon veteen tiputtama Alexandra pyysi ja Keith oli virneestä päätellen napannut komennon hänen huuliltaan. Kaverukset alkoivat kierrellä toisiaan syöksyen sitten tarraamaan toisiinsa kiinni painiotteella. He tasapainoilivat aivan rannan tuntumassa saaden enemmän ja vähemmän kannustavia huutoja vedessä olijoilta.
“Tiputa hanet!”
“Kastukaa molemmat!”
“Te painitte kuin tytöt!”
Hugo oli pääsi lopulta leikkimielisen ottelun voittajaksi ja sai kuin saikin tyrkättyä Keithin järveen. Hän nosti kätensä voitokkaasti pystyyn ja ravisteli nyrkkiään, kun tunsi äkkinykäyksen toisessa nilkassaan ja kaatua läjähti muiden joukkoon järveen.
“Kuka se oli?” hän kysyi pärskien. Kolme syyttävää sormea kohosi viatonta näyttelevää Lilyä kohti.
“Odotahan kun saan sinut kiinni”, Hugo uhkasi ja otti muutaman kroolaavan vedon Lilyn lähtiessä uimaan karkuun.
“Hyvä, Lily!” Karen kannusti.
“Anna menna, Hugo!” Alex huusi.
 He olivat uineet rantaa myöten melkein järven toiselle puolelle, kun Hugo viimein tavoitti Lilyn.
“Nyt saat elämäsi vesipesun”, Hugo uhkasi pärskien vettä tytön päälle. Lily nauroi, mutta ei luovuttanut, vaan osallistui vesisotaan innokkaasti saaden Hugon lopulta kohottamaan kätensä.
“Hyvä on, luovutan!” poika parahti ja Lily lopetti veden heittämisen hänen päälleen.
“Ei sinua voi voittaa”, Hugo tunnusti täydestä sydämestään ja tunsi mielihyvän aallon Lilyn ihastuttavan hymyn noustessa leveänä tytön kasvoille. Merlin, kuinka pitikään tuosta tytöstä.

 Leonard Montgomery suoristi viittansa ja vilkaisi kuvajaistaan ohimennen peilistä. Se oli samanlainen kuin eilenkin, yhden päivän vanhempi, mutta tuskin muuttunut. Hän tiesi, ettei yksikään ulkopuolinen olisi sanonut hänen näyttävän vanhalta. Toki hän oli jo iäkäs, mutta hänestä suorastaan pursusi sellaista sisäistä voimaa ja päättäväisyyttä, jota monet nuoretkaan eivät omanneet. Itse hän sen sijaan huomasi vanhuuden vaikutukset jokainen aamu. Hän huomasi sen mitättömän pienen loven, jonka jokainen uusi päivä nakersi hänen voimiinsa. Hän huomasi kuinka väsymys valtasi hänet nykyisin yhä nopeammin, eikä hänen ruumiinsa toiminut enää niin tehokkaasti kuin hän muisti sen aikoinaan toimineen.
 Muilta hän luonnollisestikin piilotti nämä tuntemuksensa. Hän oli sukunsa edessä juuri se vahva ja voimakas päämies, jona hänet oli totuttu näkemään.
 Leonard tiesi varsin hyvin ettei voisi jatkaa tehtävässään Veljeskunnan johtajana ikuisesti ja muisti sen näin aamuisin erityisen hyvin tuntiessaan unenjälkeistä kolotusta siellä täällä. Hän tiesi, että jonain päivänä, ei vielä aivan hetken kuluttua, mutta uhkaavasti lähestyvänä päivämääränä, olisi hänen aikansa astua sivuun ja jättää tehtävänsä nuoremmille. Hänen olisi valittava itselleen seuraaja sukulaistensa joukosta. Sisaruksiinsa hän ei luottanut tarpeeksi, eivätkä nämäkään sitä paitsi enää niin nuoria olleet. Leonardin poika, Kane, oli luonnollisestikin poissa laskuista, mutta olihan sitten vielä Nathaniel, pojantytär, jota hän saattoi ajatella täydellä ylpeydellä.
 Kyllä, Nathanielista tulisi vielä hyvä johtaja Veljeskunnalle. Hänessä Leonard näki oman sisukkuutensa ja periksi antamattomuutensa. Tyttö oli toki vielä kovin nuori, mutta vuodet kyllä opettaisivat muita hyveitä ja kasvattaisivat pojantyttären voimia entisestään. Ja sitten eräänä päivänä Nathanielista tulisi varmasti johtaja, joka pystyisi päättämään tämän kaiken. Täyttämään Veljeskunnan tehtävän, jonka Leonard ei uskonut omana elinaikanaan toteutuvan. Vaikka epäonnistuminen hieman kirvelsikin häntä, hän pystyi sietämään sen tietäessään, että oli itse kouluttanut ihmisen, joka siihen pystyisi.
 Mutta ennen kuin Nathanielin kunnian päivä koittaisi oli vielä paljon tehtävää. Ei Leonard aikonut koko taakkaa pojantyttärensä harteille jättää. Ei, hän ei voisi vetäytyä asemastaan, eikä saada rauhaa sielulleen ennen kuin olisi yrittänyt vielä kerran hävittää noiden kirottujen Potterien olemassa olon. Pian, hyvin pian, hän tapaisi heidät taas ja riistäisi yhden hengen. Sen hän vannoi itselleen ja tiesi myös toteuttavansa nuo sanansa.  Ainakin yksi henki riistettäisiin Veljeskunnan ja oikeuden nimissä. Hän huolehtisi siitä henkilökohtaisesti.

 Kesäkuun alku oli useimmille seitsemäsluokkalaisille rentouttavaa aikaa, sillä heidän S.U.P.E.R:insa oli suoritettu ja oppitunnitkin olivat käytännöllisesti katsoen ohi. Osa joutui tosin käymään soveltuvuuskokeissa jatko-opintopaikkaansa varten, mutta pääasiassa heillä oli vain vapaa-aikaa. Luonnollisestikin tämä oli heistä miellyttävää, varsinkin kun kesäkuu oli päättänyt näyttäytyä kaikessa komeudessaan. He kiertelivät tiluksia pienissä ystäväporukoissa tai pareittain ja nauttivat viimeisestä kuukaudestaan täysin siemauksin. Opettajatkaan eivät vaivautuneet puuttumaan heidän epäasiallisiin asuvalintoihinsa uimapukujen muuttuessa koulun suosikkiasusteiksi. Tosin rehtori McLeanin käytännöksi tuli katsella kattoa tai lattiaa nähdessään epäasiallisesti pukeutuneen oppilaan, minkä vuoksi hän joutui entistä enemmän harmittaviin onnettomuuksiin.
 Nat oli sinä lauantaina aikeissa lähteä vilvoittelemaan järven tuntumaan Scorpiuksen ja Rosen kanssa, jotka olivat lähteneet jo edeltä. Kuulemma vahtimaan, etteivät muuan viidesluokkalaiset hukuttaisi toisiaan mellastamalla järvessä kuin pahaisetkin mukulat. Hän oli juuri aikeissa laskeutua portaat tyrmään ja luihuisten oleskelutiloihin, kun kuuli nimeään huudettavan.
 Nat kääntyi nähdäkseen kaikeksi harmikseen Albus Potterin lähestyvän häntä toinen käsi farkkujen taskuun sullottuna.
 “Olisiko sinulla vähän aikaa?” poika kysyi näyttäen aavistuksen verran vaivaantuneelta. Nat kohotti kulmiaan, mutta sanoi sitten että hänellä oli kyllä aikaa. Mielessään hän lisäsi, että hän kyllä käyttäisi aikansa mieluummin jossain muussa seurassa. Hän antoi pojan johdattaa itsensä läheiseen luutakomeroon ja rukoili mielessään ettei Albus tahtoisi aloittaa normaaleja luutakomeroleikkejä.
 Poika sulki oven huolellisesti heidän jäljessään ja kääntyi sitten katsomaan Natia vakavilla vihreillä silmillään.
“Minä tiedän”, hän sanoi lyhyesti, eikä Nat ymmärtänyt mitä poika tarkoitti.
“Sepä mukavaa. Mitäköhän sinä mahdat tietää?” hän kysyi, eikä pystynyt pitämään sarkasmia poissa äänestään.
“Siitä mitä tapahtui veljeni häissä”, Al jatkoi ja Nat tunsi tekohymynsä valahtavan kokoon. Kuinka poika saattoi tietää? Arvailiko hän? Oliko Nat tietämättään sanonut jotain väärin vai… No, ei sillä ollut merkitystä.
“No, jos kerran tiedät, mitä asiaa sinulla enää on minulle?” Nat kysyi kylmästi. Jos kerran toinen tunsi kortit, ei niiden piilottelussa ollut enää mitään ideaa. Hän ei esittäisi enää päivääkään, että olisi palavasti rakastunut tuohon yltiöystävälliseen Potterin perilliseen.
“Halusin vain tietää, että kuinka paljon… Tarkoitan, muistatko sinä mitään meistä?” Albus kysyi ja Nat näki pojan katseessa epätoivoa, joka ärsytti häntä. Halusiko Al, että hän säälisi tätä? No, turha luulo. Oli liian paljon sovittamattomia asioita Natin suvun ja hänen sukunsa välillä.
“Ei, en muista mitään meistä, enkä edes välitä muistaa”, Nat sanoi kovettaen sydämensä toisen surkealta ilmeeltä.
“No, siinä tapauksessa… et varmaankaan välitä olla yhdessä minun kanssani?” Albus kysyi hiljaa.
Nat pudisti päätään. Hänen elämänsä ja kohtalonsa oli Veljeskunnassa, kun taas Albus Potterin kohtalo olisi jonakin päivänä olla hänen sauvansa toisella puolella ottamassa vastaan eräs äärimmäinen kirous, jonka langettamista Nat ei ollut vielä kertaakaan uskaltanut edes ajatella.
 Hän kääntyi lähteäkseen, selittely tuskin olisi tarpeen, kun he kumpikin kerran tiesivät millä lailla asiat olivat. Hänen laskiessaan kättään ovenkahvalle kuului kuitenkin vielä Albuksen arasteleva kutsu:
“Nathy, kuule.”
“Niin?” Nat kysyi kääntyen takaisin poikaan ja eikä edes yrittänyt peittää kiukkuaan siitä, että toinen käytti jälleen tuota typerää lempinimeä. Albus katsoi häntä tulkitsemattomalla tavalla. Mitä ihmeen asiaa pojalla enää saattoi olla, kun tämän näytelmän lavasteet oli viimeinkin purettu?
“Haluaisin antaa sinulle jotakin”, poika selitti lyhyesti.
“Syntymäpäiväni on vasta ensi viikolla”, Nat huomautti.
“Tiedän, mutta silti. Tässä”, poika otti jotakin taskustaan ja painoi sen Natin käteen. Nat katsoi kämmenellään lepäävää kultariipusta, joka tuntui lämpimältä hänen ihoaan vasten. Sen loisti puhtaan kultaisena kirkkaammin kuin ainoakaan kynttilä.
“Mikä tämä on?” Nat kysyi automaattisesti, vaikka hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaammin. Voisiko se olla? Entä jos sittenkin…
“Tiedät kyllä, Nat”, Al totesi lyhyesti ja katsoi häntä merkitsevällä tavalla.
 Niin, Al oli oikeassa. Erehtymisen mahdollisuutta ei ollut. Tuo medaljonki oli erilainen kuin yksikään Natin koskaan näkemä. Se tuntui valavan voimaa häneen jo pelkällä olemuksellaan ja kirkastavan koko ankean luutakomeron. Mutta enemmän kuin riipuksen kauneus, Nathanielille merkitsi sen syvin olemus. Tämä kultakimpale oli aiheuttanut vuosisatoja kestäneen taistelun ja vihanpidon ja nyt, vihdoinkin, se kaikki olisi ohi. 
 Samassa Natia alkoi epäilyttää. Miksi Albus antoi medaljongin hänelle? Tämähän tiesi tilanteen, joten enää ei ollut mitään syytä, minkä vuoksi tämä olisi luovuttanut jotakin niin arvokasta Natille.
“Mutta miksi sinä…? Jos kerran tiedät etten minä…”, hän ei ehtinyt päättää epäröivää kysymystään. Poika kohautti olkiaan ja Nat tunsi lievää tyrmistystä. Kuka antoi jotakin näin arvokasta pois vailla toista harkinnan hetkeä?
“Koska se on oikein”, Albus selitti lyhyesti. Nat tunsi yhä kasvavaa hämmästystä. Oikein. Se oli jotakin, mitä häntä ei oltu koskaan opetettu ajattelemaan. Hänet oli kasvatettu kantamaan kaunaa ja vihaamaan, ei antamaan anteeksi tai tekemään oikein.
 Nyt feeniksin kultasydän kädessään hänestä kuitenkin tuntui kuin muurit hänen elämänsä ja muun maailman menon välillä olisivat kaatuneet. Ei ollut enää syytä vihata, nyt olisi aika opetella leppymään, antamaan anteeksi. Isoisä ei ollut koskaan pitänyt tällaista tilannetta mahdollisena, vaan oli aina olettanut automaattisesti, että medaljongin saadakseen heidän täytyisi taistella ja tappaa, mutta nyt, kaikkien näiden vuosien jälkeen, se oli palannut aivan rauhanomaisesti yhdellä pienellä liikkeellä todellisen omistajansa luo.
 Al katsoi häntä ja hän vastasi tämän katseeseen ymmärtäen, että tuo poika oli hänelle jotakin aivan ennen kokematonta. Hän oli rehellinen, aito ihminen, joka teki oikein. Nyt Nat näki sen minkä oli tiennyt jo pitkään, mutta ei ollut aiemmin ymmärtämään. Albus ei ollut taistelija, eikä tappaja. Ja mikäli hänen perheensä olisi ollut syyllinen siihen mitä Nathyn vanhemmille oli tapahtunut, ei poika olisi kestänyt koskaan edes vastata Nathyn katseeseen saati olla muissa tekemisissä hänen kanssaan. Albus oli hyvä ihminen, parempi kuin hän koskaan voisi olla.
 Nat ymmärsi äkkiä, mitä kuvajainen oli tarkoittanut sanoessaan, että Nat oli löytänyt Alista jotakin niin erikoista, niin harvinaista, ettei ollut osannut olla rakastumatta siihen. Hän todellakin oli erikoinen poika. Harvinaisen rakastettava. Hetken Nat pystyi aavistamaan, miksi tuo vaatimattoman näköinen nuorukainen oli onnistunut toisena aikana valloittamaan hänen sydämensä.
 Pieni ääni kuiskasi hänen korvaansa, ettei se sydän ollut koskaan muuttunut, että se kyllä tiesi kenelle oli kuulunut, mutta siihen Nat ei pystynyt uskomaan. Oli mahdotonta rakastaa jotakuta, johon ei koskaan muistanut rakastuneensa, eikö vain?

 Al näki Natin ajatusten vilahtelevan tämän silmissä ja tiesi, että tämäkin ymmärsi nyt ettei hän halunnut muuta kuin lopettaa tämän järjettömyyden. Hän ei halunnut enää pelkoa tai sotaa ja tarjosi siksi rauhaa tuon kauniin, kultaisen sydämen muodossa. Se oli hänen anteeksipyyntönsä vuosisatoja sitten tapahtuneen epäoikeudenmukaisuuden vuoksi.
“Tämä sydän on siellä missä sen kuuluu olla”, Al sanoi ja kurottautui sulkemaan Nathyn sormet korun ympärille, “oikean omistajansa luona.”
 Nat katsoi häntä hetken kummissaan ja hetkessä Al näki jonkin muuttuvan. Tytön taistelijalle rakennettu ulkokuori murtui ja hän antautui tunteidensa vietäväksi kiepahtaen äkisti Alin kaulaan.
“Kiitos”, Nat kuiskasi hiljaa rutistaen Alia silmin nähden kiitollisena, “et tiedä kuinka paljon tämä merkitsee minulle, perheelleni, kaikelle.”
 Kyllä Al tiesi. Hän kuuli sen Natin äänestä. Hän tiesi tehneensä tytön hyväksi suurimman teon, jonka koskaan voisi. Hän oli vapauttanut tämän ikiaikaisista lupauksista, antanut mahdollisuuden valita oma elämäntie, jota seurata. Eikä hän ollut pyytänyt mitään takaisin, ei edes Natin rakkautta, vaikka sitä niin kovasti olisikin kaivannut. Hän välitti Natista liiaksi. Ainoa mitä hän halusi, oli että tämä olisi onnellinen ja eläisi juuri sellaisen elämän, josta oli aina unelmoinut. Vaikka hän ei olisikaan siinä. Se oli raskas taakka sydämessä kannettavaksi, mutta hän oli valmis siihen.
 Nat irtautui halauksesta, jonka Al pelkäsi jäävän viimeiseksi heidän välillään, ja hymyili aurinkoisemmin kuin kertaakaan sen kouluvuoden aikana Alin nähden. Onnellisuus säteili tytön silmissä, jotka katsoivat Alia kuin olisivat nähneet hänet ensikertaa sellaisena kuin hän todella oli. Ei vihollisena, vaan ihmisenä kuten muutkin.
 Hetken Al mietti kuinka asiat olisivat olleet erilaisia, jos hän olisi löytänyt feeniksin sydämen vuosi sitten, mutta karkotti tuon ajatuksen mielestään. Hän ei mahtanut menneelle enää mitään. Hän saattoi elää ainoastaan tätä päivää ja hyväksyä sen totuuden, joka oli hänen silmiensä edessä. Ehkäpä hän oli viimeisen viiden minuutin aikana menettänyt tyttöystävänsä, mutta hän oli saattanut myös ostaa rauhan kahden vuosisatoja vihoitelleen suvun välille. Olihan se sentään aikamoinen saavutus.
“No, minun pitää varmaan mennä”, Nat ilmoitti yhä hymyillen ja avasi luutakomeron oven. Al katsoi Natin perään ja tiesi, että todellisuudessa sydämiä, jotka hän oli tuolle tytölle luovuttanut, oli ollut kaksi.

“Anteeksi mitä?” Scorpius parkaisi ja pärskäytti suuntäydellisen muroja vastapäätä istuvan Rosen päälle.
“Älä viitsi sylkeä muroja kaavulleni, Scorpius”, Rose torui pyyhkien nenäänsä nyrpistäen kaapuaan.
Scorpius ei kuitenkaan tällä kertaa huomioinut häntä.
“Toista tuo juttu”, hän vaati Alilta.
“Minä ja Nat emme ole enää yhdessä, koska hän on menettänyt muistonsa viimeisen kahden vuoden ajalta”, Al toisti lyhyesti ja näytti Rosesta sangen rasittuneelta.
 Rosen kävi serkkuaan kovin sääliksi ja hän mietti hetken, että oli kovin väärin että Al joutui kärsimään niin paljon. Serkun ja Natin suhteessa oli ollut runsaasti epäonnea jo ennen tätä.
“Ei rakkautta voi unohtaa!” Scorpius parahti ja Rose oli sitä mieltä, että Scorpiuksen sanomana tuo kuulosti paitsi naiivilta myös aika suloiselta.
“No, itse asiassa, Scorpius, kyllä voi. Jos sinä nyt joutuisit onnettomuuteen ja menettäisit muistisi, et ehkä tietäisi edes koskaan tavanneesi minua, saati sitten pitäneesi minusta”, tyttö selitti. Scorpius näytti kuitenkin tyytymättömältä.
“Tapahtumamuisti on eriasia kuin tunnemuisti”, poika huomautti, “sitä paitsi, vaikka en muistaisi tavanneeni sinua rakastuisin varmaan välittömästi uudestaan, kunhan tapaisin sinut.”
“Etkä rakastuisi”, Rose väitti kyllästyneesti vastaan.
“Kylläpäs”, Scorpius ilmoitti päättäväisesti.
“Et sinä on rakastunut minuun vielä silloin, kun me näimme ensikerran King`s Crossin asemalla tai kun olimme joutua tappeluun junassa tai kun…”, Rose luetteli, mutta Scorpius keskeytti hänet.
“Hei, 11-vuotiaan pojan itsetunnolle olisi käynyt aika pahasti ilmoittaa ihastuneensa johonkuhun tyttöön!” poika parahti.
“Siis väitätkö sinä muka…”, Rose aloitti kiukustuen toisen asenteesta, mutta Alin kommentti keskeytti riidan poikasen jo alkuunsa:
“Hei kaverit, kiitos vaan lohdutuksesta ja tuosta… öh… pohdinnasta, mutta minä kyllä tajuan etteivät Natin tunteet ole samat kuin vuosi sitten.”

Vain tuntia myöhemmin parivaljakko Weasley-Malfoy tai Malfoy-Weasley, ihan kuinka vain, laskeutui tyrmiin johtavia portaita alas. He eivät olleet nähneet matkalla ketään, sillä kaikki tuntuivat viettävän aikaansa ulkoilmassa. Scorpiuskaan ei olisi pannut pahakseen pientä pulahdusta Mustajärvessä (varsinkaan, jos Rosella olisi sievä uimapuku yllään…), mutta sitä ennen hän halusi todistaa teoriansa tyttöystävälleen.
“Kuule Scorpius, minä en A) pidä toisten tavaroiden nuuskimisesta, B) tai livahtamisesta teidän tupaanne, C) usko, että Nat on sitä tyyppiä, joka pitää päiväkirjaa ja D)…”, Rose valitti, mutta Scorpius oli oppinut tehokkaan tekniikan kihlattunsa hiljentämiseksi. Hän nappasi tämän yhdellä tiukalla vetäisyllä itseään vasten ja kumartui suutelemaan tämän pehmeitä huulia.
“Tämä on tosi huono idea”, Rose jatkoi saatua vedettyä henkeä, mutta hän hymyili tavalla, joka paljasti Scorpiukselle, että tyttö suostuisi tähän ideaan tutkia Natin kamoja siltä varalta, että niistä paljastuisi tämän pohjaton rakkaus Alia kohtaan. Luonnollisestikaan Scorpiuksella ei ollut asiaa luihuistyttöjen makuusaliin, mutta Rose sen sijaan pääsisi sinne vaivatta. Olihan hän itse asiassa kerran aiemminkin livahtanut sinne tutkimaan Natin kamoja Scorpiuksen pyynnöstä…
 “Haloo, onko ketään kotona?” Scorpius karjui astuessaan tyhjään luihuisten oleskeluhuoneeseen. Poikien makuusaleista laahusti muutamia kalpeita ensiluokkalaisia, jotka eivät selvästi olleet käyneet ulkona aikoihin. Kenties he seurasivat lientenprofessorin esimerkkiä.
“Mitä te täällä teette? Johtajapoikana määrään teidät välittömästi siirtymään ulkoilmaan”, Scorpius sanoi ja osoitti sormellaan oviaukkoa. Nuriseva joukko loi murhaavia katseita ensin Scorpiukseen ja sitten tämän takana piilottelevaan Roseen, mutta lähtivät sitten yhtä kaikki laahustamaan ulos. Yksi pojista esitti mennessään epäilyn, että johtajaoppilaspariskunta halusi olla rauhassa tehdäkseen “sitä”, mikä sai Rosen muuttumaan häpeästä ja Scorpiuksen kiukusta punaiseksi.
“Weannes, jatka tuota menoa ja olet koko kesän jälki-istunnossa!”
 Scorpiuksen ja Rosen ollessa kaksin he vilkaisivat varovasti toisiinsa ja punastuivat jälleen tajutessaan toistensa ajatukset.
“Mmm… Niin, no, minä menen Natin sänky… siis makuusaliin ja tuota… huuda jotain jos joku tulee tai öh… uhkaa heitä jollakin”, Rose vannotti mennessään ja Scorpius lupasi. Hän ei ymmärtänyt kuinka tuon pikkupojan heitto oli saanut heidät molemmat niin tolaltaan.

“Dumbledoren partakarvojen tähden, rauhoitu, Rose”, Rose supatti itselleen tutkiessaan päällisin puolin Natin matka-arkkua, jossa ei hänen arvauksensa mukaisesti ollut minkäänlaista päiväkirjaa.
 Scorpiuksen ja hänen suhde oli tähän asti ollut tietyllä tapaa selkeä, mutta jatko oli kovin epämääräinen. Rose ei tiennyt muuttaisivatko he yhteen koulun loputtua vai asuisivatko yhä lapsuuden kodeissaan vai omissa kämpissään vai… Myös huonona hetkenä hätäpäissään tehty puoliksi leikkimielinen sopimus naimisiinmenosta kauhistutti häntä. Eihän siitä niin kauan ollut, kun he olivat vielä vihanneet toisiaan täydestä sydämestään.
“En minä voi vain, tai en minä tunne häntä niin hyvin. Kuinka minä voisin päättää tuosta vain, että haluanko viettää koko loppuelämäni hänen kanssaan?” Rose tuskaili ääneen käydessään Natin kirjapinoa lävitse.
 “No, jaa. Mitä minä asioita olen näin ulkopuolisena seurannut niin aika kivasti te toisillenne sovitte” Rose kuuli Natin äänen toteavan ja käännähti ovelle päin varmana siitä, että Scorpius oli unohtanut antaa varoituksen. Ovella ei kuitenkaan ollut Natia sen paremmin kuin ketään muutakaan.
“Hei täälläpäin”, Natin ääni huikkasi päinvastaisesta suunnasta ja Rose huomasi olevansa silmäkkäin Natin puhuvan kuvajaisen kanssa.
“Ai, hei”, Rose tervehti sitä vaivaantuneesti. Hänestä ei ollut erityisen miellyttävää keskustella Natin kuvajaisen kanssa, sillä hän ei oikein tiennyt kuinka sellaiseen pitäisi suhtautua.
“Hei vaan. Niin minä vaan tarkoitin, että Nat on kertonut sinusta ja Scorpiuksesta ja tyhmempikin kuvajainen tajuaa, että teidän kahden välillä on jotain ihan mahtavaa”, peilikuva selitti ja näytti erittäin innostuneelta.
“Mitä tarkoitat? Onko se muka mahtavaa, että yritämme tappaa toisemme ainakin kuudesti päivässä?” Rose kysyi ärtyneesti.
“Ai, tarkoitatko niitä teidän pikku riitojanne?” kuvajainen kysyi pirteästi ja leikki hiuksillaan. Rose oli varma, että Nat ei ikinä olisi tehnyt niin.
“No, jos niitä nyt voi pieniksi sanoa…”, Rose mumisi ja istuutui sängylle huokaisten.
“Ettekö te aina ole sopineet?” kuvajainen kysäisi.
“Olemme, liiankin usein”, hän sanoi ja huokaisi toistamiseen.
“No, niin kauan kun tahtoa tehdä sovinto, niin kauan on rakkautta”, kuvajainen totesi viisaasti ja pyöritteli erästä hiuskiehkuraa sormensa ympärillä. “Teidän tapauksessanne, sitä siis on aivan riittämiin.”
“Mutta entä sitten jos me kyllästymme? Entä jos me emme enää jaksa sitä ettemme tiedä olemmeko toisillemme vihollisia vai rakkaita?” Rose vuodatti salatut ajatuksensa ilmoille.
“Miksi kyllästyisitte siihen? Eikö ole ihanaa kuulla kerta toisensa jälkeen olevansa rakas jollekulle?” peilikuva uteli terävästi ja Rosea hämmensi kuinka pelkkä heijastuma saattoi olla noin tarkkanäköinen.
“Sinähän rakastat häntä, vai kuinka?” se varmisti vielä.
Rose nyökkäsi. Kyllä hän rakasti Scorpiusta huolimatta tämän ärsyttävyydestä, itserakkaudesta ja ylpeydestä. Oikeastaan hän rakasti niitäkin. Ei hän olisi halunnut Scorpiusta minkään muunlaisena.
“No, sinä et varmaan tullut tänne puhumaan rakkaushuolistasi?” peili kysyi herättäen Rosen omista ajatuksistaan.
“Ai, niin. Kuule, et sinä sattuisi tietämään - tämä on hieman noloa - että mahtaako Nat rakastaa minun serkkuani Alia?” Rose kysyi vaivaantuneesti. Hän vannoi mielessään Kirken nimeen, että ensikerralla Scorpius saisi leikkiä salapoliisia aivan itsekseen.
“No, vuosi sitten olisin voinut vastata automaattisesti kyllä, mutta… no, hän on ollut aika erilainen tänä vuonna”, peilikuva sanoi ja liikahteli niin vaivautuneesti, että Rose tajusi sen salailevan. Hassua, että Natin kuvajainen oli noin huono valehtelija. Tai oikeastaan kun Rose ajatteli asiaa sehän kävi hyvin järkeen. Peilikuvahan oli tavallaan käänteinen. Se oli ihmisen toiset puolet.
 “Mitä vastaat nyt?” Rose kysyi. Peilikuva mittaili pohdiskeleva ilme kasvoillaan kynsiensä pituutta, mutta avasi suunsa lopulta:
“En usko että hän tapaisi isoisäänsä tänään, jos se Al-poika olisi hänelle yhdentekevä.”
“Tarkoitatko, että hän…”, Rose aloitti ja kuvajainen nyökytteli innokkaasti.
“Niin, hän sopi tapaavansa isoisänsä, koska haluaa “laittaa tälle kaikelle päätöksen”. Enempää hän ei sanonut”, kuvajainen selitti ja Rose arveli, että mikäli hän lainkaan tunsi Natin isoisää olisi vaikeuksia tiedossa.

 Nat istuksi Pöllölän kivisessä ikkuna-aukossa ja mietiskeli kaikkea tapahtunutta ja pian tapahtuvaa. Vasta eilen koko hänen elämänsä oli muuttunut niin täydellisesti kuin sen oli mahdollista. Hänen tulevaisuutensa, joka oli ollut valmiiksi suunniteltu, olikin äkkiä täysin avoin. Hän piti ajatuksesta. Hän voisi matkustaa, nähdä maailmaa, tavata ihmisiä ja tehdä juuri sitä mitä halusi.
 Toki Nat oli laittanut hakupaperit useampaankin oppilaitokseen, mutta vastoin alkuperäistä suunnitelmaa hän oli tänään jättänyt menemättä Loitsinta-akatemian pääsykokeisiin. Kun hän nyt oli pääsemässä yhdestä kahleesta, hän ei aikonut kiinnittää itseään liian tiukasti mihinkään.
 Nat käänsi päätään kuullessaan Pöllölän kiviportaita nousevat askeleet ja näkikin yllätyksekseen Albus Potterin, joka nousi kirje kädessään portaita ylemmäs. Poikakin näytti yllättyvän nähdessään hänet, mutta kutsui sitten luontevasti erään pöllön luokseen ja sitoi kirjeen sen jalkaan.
“Kenelle kirjoitat?” Nat kysyi, koska hiljaisuus tuntui hänestä ahdistavalta.
“Laitan kuulumiset kotiin, Lily tuskin on tehnyt sitä”, Al vastasi omituisen neutraaliin sävyyn ottaen huomioon millaisia paljastuksia tämä oli viime aikoina kohdannut. Pöllö lehahti Natin ohitse ikkunasta ulos.
“Lentämisen parhaita puolia on juuri se, että pääsee karkuun kaikista maankamaran velvoitteista”, Nat lausahti pöllön perään katsoen.
“No, on kai eri asia olla luudankäyttäjä kuin postipöllö”, Al huomautti ja hymyili pienesti. Nat laskeutui maahan, mutta jäi yhä nojailemaan ikkunan reunukseen. Hän näki Albuksen epäröivän hetken ennen kuin tämä tuli hänen viereensä kallistuen kurkistelemaan ikkunasta ulos.
“Oletko päättänyt mitä teet? Siis kun tämä kaikki on nyt ohitse?” poika kysyi.
Nat kohautti olkiaan:
“Ehkä käytän nenää kompassina ja silmiä karttana”, hän paljasti aikomuksensa.
Jostain syystä Al hymyili:
“Todellako?”
“Mikä siinä on niin hauskaa?” Nat kurtisti kulmiaan.
“Ei, en minä unelmillesi naura. Minä vain… tunnen erään, joka haluaisi tehdä samoin”, poika kertoi vältellen ja katsoi jonnekin kaukaisuuteen.
“Tapaan isoisän tänään ja kerron, että sain feeniksin sydämen sinulta. Lupaan, ettei Veljeskunnasta koidu sinulle tai kenellekään muulle harmia enää sen jälkeen”, hän kertoi ja kääntyi vihdoin ikkunasta poispäin huomattuaan kuinka lähekkäin he Albuksen kanssa olivat olleet.
“Tarkoitatko että tapaat hänet tänään? Yksin?” poika kysyi huolestuneenkuuloisena.
“Älä huoli. Kaikki on hyvin”, Nat rauhoitteli, mutta Albus pudisti päätään ja tarttui yllättäen hänen olkapäihinsä. Poika näytti itsekin hieman hämmästyvän liikettään, mutta ei kuitenkaan irrottanut otettaan.
“Nat, minä en aio päästää sinua itseksesi sen miehen luo, joka vei sinulta ja vanhemmiltasi muistot!” Al huudahti ääneen ja tuo lausahdus värisytti jotakin Natin sisällä.
“Mitä sinä sanot? Hänkö sen… Oliko hän se, joka…”, tyttö änkytti ja kaikki tuntui sortuvan hänen ympärillään. Isoisäkö oli tehnyt sen äidille ja isälle? Isälle, ainoalle pojalleenkin? Nähtävästi sekin ainoa asia, johon hän oli uskonut oli pettänyt. Hän oli uskonut että edes perhe pitäisi aina yhtä, mutta asia ei ollutkaan niin. Hän näki sen Albuksen ilmeestä, poika ei valehdellut, toisin kuin hänen isoisänsä. Isoisä oli itse asiassa erinomainen valehtelija.
 Nat ei ollut aivan varma mitä seuraavaksi tapahtui. Jotenkin aivojen ollessa järkytyksen vallassa vaistot ohjasivat hänet lähemmäs Alia ja huomaamatta hänen päänsä painui pojan olkaa vasten. Tämän käsi silitteli hänen hiuksiaan tavalla, josta Nat piti kovasti.
“Minä tulen mukaasi”, Al ilmoitti, eikä Nat halunnut esittää vastalausetta.
 
« Viimeksi muokattu: Joulukuu 03, 2008, 18:03:49 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 104: Vihreä valo

 Lily nappasi ensiluokkalaisten tyttöjen keräämistä päivänkakkarakimpuista vielä yhden valkoisen kukkasen istuessaan yksin oleskeluhuoneessa hieman puolenyön jälkeen ja alkoi nyppiä sen terälehtiä hokien mielessään:
 Rakastan, en rakasta, rakastan.
 Lopulta sekin kukkanen oli revitty loppuun ja tulos oli miellyttävämpi kuin parilla edellisellä kerralla. Eihän hän voinut rakastaa Hugoa. Hän rakasti Keithiä oikeasti ja syvästi, mutta ei silti jostakin kummallisesta syystä sietänyt nähdä Hugoa Alexandran kanssa. Hän tiesi, ettei Alexandrassa ollut mitään vikaa. Itse asiassa tämä muistutti häntä jonkin verran myös luonteeltaan. Ehkä se oli osa syy miksi tilannetta oli niin vaikea sietää. Oli vaikea hyväksyä, että Hugo oli valinnut tyttöystäväkseen jonkun, joka niin tavattomasti muistutti häntä. Aivan kuin olisi katsellut itsensä seurustelevan sen pojan kanssa, josta välitti sisarellisella tavalla.
 Ehkä mustasukkaisuus, jota Lily tunsi, oli juuri sellaista, jota läheisten sisarusten sanottiin kokevan toistensa seurustelukumppaneita kohtaan. Ehkä hän tosiaan välitti Hugosta niin paljon, että tahtoi suojella tätä. Onneksi Alexandra palaisi sentään pian kotimaahansa, tosin sitten Hugo varmaankin haluaisi lähteä taas kesäksi hänen luokseen, eikä Lily näkisi serkkuaan koko kesänä….
 Lily tiesi, ettei hänellä ollut mitään oikeutta asettua serkkunsa ja tämän tyttöystävän välille. Hänellä ei ollut mitään oikeutta olla mustasukkainen Hugosta, tai kateellinen siitä huomiosta, jonka tämä osoitti Aleksandralle, sillä Alexandra oikeasti rakasti Hugoa tarjoten jotakin vastinetta tämän tunteille. Lily sen sijaan… hän ei koskaan voisi tehdä sitä. Ei vaikka Keithiä ei olisi ollutkaan. Hän ei vain voisi vastata serkkunsa tunteisiin. Ikinä.
 Siinä samassa Lily tuli ajatelleeksi kultaista Hugoa, joka ei ollut koskaan sanonut pienintäkään pahaa sanaa hänen ja Keithin suhteesta, vaikka rakastikin häntä sillä ei-veljellisellä tavalla, tai ainakin oli rakastanut joskus. Niin, Lilyn tunteet tässä olivat kohtuuttomia. Ehkä hänen pitäisi pyytää anteeksi Hugolta ja Alexandralta ja sanoa…
 Ennen kuin Lily ehti päättää mitä hän sanoisi heille, hän kuuli jonkun laskeutuvan poikien makuusalinportaita pimeän oleskeluhuoneen lävitse suoraan muotokuva-aukolle. Lilyn hämärään tottuneet silmät tunnistivat tulijan, joka ei huomannut häntä, ja hän aikoi huikata veljelleen, mutta tämä livahti jo muotokuva-aukosta. Lilyn mielenkiinto heräsi välittömästi. Alilla oli nyt jotain tekeillä.
 Lily mietti lyhyen sekunnin ja kipitti sitten viidesluokkalaisten poikien makuusalille. Siellä hän löysi nukkuvan Hugon sängyn ja painoi käden tämän suulle herättäen tämän. Sehän olisi vielä puuttunut, että he herättäisivät koko tuvan. Hän viittasi Hugon seuraamaan ja uninen poika laahusti hänen perässään portaisiin.
“Mitä nyt, Lily?” serkku haukotteli.
“Al touhuaa jotain outoa”, Lily vastasi.
“Niin isoveljet kai aina. Voinko mennä takaisin nukkumaan?” poika mumisi unisesti.
“Minulla on sellainen tunne, että jotain on meneillään ja haluan nähdä mitä”, Lily kertoi ja asetti kädet lantioilleen. “Ellet, tule mukaan menen itsekseni.”
“Hyvä on, hyvä on”, Hugo vakuutteli, tosin toinen ensimmäistä makeampi haukotus vei hieman hänen uskottavuuttaan. “Haetko Alexin niin minä heitän kaavun päälle?”
 Lily oli jo sanomaisillaan, ettei Alexia kannattanut ottaa mukaan, mutta puri kieltään muistellessaan juuri tekemäänsä päätöstä. Hän ei asettuisi Hugon ja tämän tyttöystävän väliin.

 Nat oli jo hetken ajatellut että hänen pitäisi sittenkin mennä yksin tapamaan isoisäänsä, mutta oli sitten päättänyt, että olisi ollut huomattavasti vaarallisempaa että Al olisi rynnännyt paikalle noin vain kesken tilanteen kuin että tämä oli paikalla alusta asti Natin seuralaisena. Sitä paitsi, kunhan isoisä näkisi medaljongin hänellä ei olisi enää mitään syytä tappaa. Hän ei varmaan edes muistaisi, että Pottereita oli olemassa.
 Al saapui aulaan hyvissä ajoin. Kello oli vasta 25 minuuttia yli keskiyön.
“No, mennäänkö sitten?” poika kysyi. Nat nyökkäsi. Oli tietyllä tapaa runollista ajatella, että hän ja Al, Montgomery ja Potter, saisivat solmittua viimeinkin sovun sukujensa välille.   
“Eipäs kiirehditä”, kuului kuitenkin Scorpiuksen lausahdus ja aivan heidän vierestään ilmestyi kaksi ihmistä näkymättömyysviitan alta. Scorpius Malfoylla ja Rose Weasleylla oli erittäin paha tapa sotkeutua asioihin, jotka eivät kuuluneet heille millään tavalla.
“Ja minä kun luulin, että Lily on ryöstänyt tuon”, Al mumisi viittaansa silmäillen. Rose ja Scorpius eivät kuitenkaan huomioineet tätä, vaan asettuivat harvinaisen sopuisaksi muuriksi Natin, Alin ja oven väliin.
“Scorpius on oikeassa, te kaksi ette mene mihinkään”, Rose ilmoitti päättäväiseen sävyyn.
Nat pyöräytti silmiään:
“Ihan oikeasti, Rose? Miten meinasit estää meitä? Annatteko meille jälki-istuntoa?”
“Emme”, kaksikko ilmoitti toisiinsa vilkaisten.
“Se mitä Rose tarkoitti oli että te ette mene minnekään ilman meitä”, Scorpius tarkensi.
“Älkää olko naurettavia”, Nat tuhahti ärtyneesti.
“Niin, ei teitä siellä tarvita”, Alkin säesti.
“Kuulkaas, vaikka teillä kahdella olisi kuinka suuri luotto tahansa Natin isoisään, minä tiedän ettei sillä miehellä ole mitään hyvää mielessään”, Rose selosti yhä päättäväisemmäksi muuttuneella äänellä. Natin ilmeen nähdessään hän lisäsi vielä:
 “Ei millään pahalla, Nat.”
“Eli te siis tulette mukaan turvavelhoiksi?” Al kysyi kulmiaan kohottaen.
“Turvataikoviksihenkilöiksi”, Scorpius oikaisi. “Rose ei pidä siitä, että ammattinimikkeet liittyvät aina velhoihin, eivätkä ota huomioon että noitakin saattaa toimia ammatissa.”
 Scorpius kuulosti niin asialliselta, että Natilla oli vaikeuksia pitää naamaansa peruslukemilla. Rose sen sijaan vaikutti olevan hyvillään.
“Sinäkö kuuntelit minua?” hän kysyi poikaystävältään.
“Minä kuuntelen sinua aina, Rosie”, Scorpius ilmoitti ylpeästi.
“Ilmeisesti aina paitsi silloin kuin minä kiellän sinua kutsumasta minua Rosieksi”, toinen tyttö mutisi Natin avatessa ulko-oven. He astuivat viileään kesäyöhön ja Nat kuuli Scorpiuksen vielä vastaavan Roselle:
“Kyllä minä silloinkin kuuntelen sinua. En vain tottele. Ne ovat kaksi eri asiaa.”
Nat pudisteli päätään tuolle kaksikolle heidän kävellessään kohti Kielletyn metsän laitaa, jossa Nat oli luvannut tavata isoisänsä. Hän käänsi äkisti päätään taaksepäin luullen kuullensa oven avautumisen äänen, mutta ei nähnyt yön hämärältä ketään. Hän oli varmaankin kuullut omiaan. Kuka nyt keskellä yötä livahtaisi ulos?

 Pienen pahansisuisen ja erinomaisilla keuhkoilla varustetun vauvan kanssa vanhemmuus oli kaukana ruusuilla tanssimisesta. Tämän James Potter oli huomannut sinä suhteellisen lyhyenä aikana, jonka oli toiminut isän ammatissa. Etenkin yöt tahtoivat olla varsinaista taistelua. Se sunnuntain ja maanantainvälinen yö ei ollut millään tavalla poikkeava.
“Minä menen”, James mutisi kuullessaan vauvan parkunan suloisen unensa lävitse ja nousi mennäkseen, mutta vieressä oleva Annie painoi hänet takaisin tyynyyn.
“Minun vuoroni”, hän sanoi hiljaa. James seurasi silmiensä raosta vaimon kävelevän kehdon luo ja ottavan Pennyn syliinsä. Lapsi ei ilmeisesti ollut nälkäinen, mutta tuhersi itkua silkkaa yksinäisyyttään. Annie keinutti sitä sylissään ja hyräili hiljaa erästä kehtolaulua:
Tänään vuorilla ulvookin tuuli,
ja tanssii peikkojen varjot.
Pieneni jotain ovelta kuuli,
jää ikkunaan hyiset kasvot.
Nuijallaan peikko ovea hakkaa,
tahtoisi sisään lämpimään.
Pieneni, itkemästä lakkaa,
kukaan ei taloon pääsekään.

Tänään kylällä kiertääkin susi,
on mies toisessa hahmossaan.
Pieneni jo pelosta huusi,
kun ryhtyi susi ulvomaan.
Kynsillään susi kaivertaa seinää,
tahtoisi sisään lämpimään.
Pieneni, älä itke enää,
kukaan ei taloon pääsekään.

Tänään pihalla liikkuukin velho,
ovat tunteensa pimenneet.
Pieneni ei nukkua tahdo,
kun kuulee nuo askeleet.
Sauvallaan velho katolta loitsi,
tahtoisi sisään lämpimään.
Pieneni rauhoittua voisi,
kukaan ei taloon pääsekään.

Tänään ulkona tähdetkin kuiskaa,
hiljaisuus viulua soittaa.
Pieneni vihdoin rauhansa saa,
unen aika on voittaa.
Vain hiljaista on, kun enää ei kukaan,
tahtoisi sisälle lämpimään.
Pieneni, tämän sulle lupaan,
kukaan ei taloon pääsekään
.”

 Kehtolaulun aikana James oli noussut ja kävellyt hiljaa Annien ja Pennyn luo. Hän kurottautui ottamaan tytön äitinsä sylistä.
“Aiotko sinä säikyttää lapsen hengiltä väittämällä, että ovella on peikkoja, Voldemorteja ja ihmissusia?” hän tuhahti vaimolleen, joka heitti takaisin varsin kyllästyneen katseen.
“Se on kehtolaulu, James”, Annie ilmoitti. “Hän on sitä paitsi liian nuori ymmärtämään mitä lauluissa sanotaan.”
“Älä huoli, kulta”, James suukotti tyttärensä päätä.
“Isi ei anna äidin pelotella sinua. Niin, isi on tässä”, hän leperteli ja lapsi päästi makean haukotuksen ja silmäluomet laskeutuivat sen suurien silmien peitoksi. Ne olivat tällä hetkellä tummansiniset, mutta kaikki väittivät itsepäisesti niiden muuttuvan aivan lähiaikoina ruskeiksi. Jamesinkin täytyi myöntää, että hänen tyttärensä silmät olivat hieman tummuneet syntymän jälkeen.
“Tiesitkö että lastenlauluissa puhutaan pelottavista asioista, jotta lapset osaisivat pysyä niistä erossa ja pelätä niitä?” Annie huomautti ja sukelsi takaisin lakanan alle. James asetti nukkuvan käärön hänen viereensä parisängylle. Tyttö tuhisi kevyesti kääntyessään selälleen. Annie siveli nukkuvan tyttärensä kämmentä ja Jameskin kipusi heidän viereensä varoen herättämästä lasta.
“Minusta se on typerää. Pelotella lasta asioilla, joita hän ei koskaan näe”, James kuiskasi matalasti ja sipaisi tytön päälakea. Tämän päänpäällä kasvava tummaruskea kuriton hiustupsu kihartui päättäväisesti kaikkiin ilmasuuntiin. Annie oli toissapäivänä yrittää saada sitä asettumaan siististi valokuvaa varten, mutta punainen rusetti, jolla hän oli yrittänyt tupsua sitoa, ei millään suostunut pysymään päässä.
“Villi veikkaus: sinua ei peloteltu, minkä takia vietit koko kouluaikasi pulassa”, Annie virnisti ja suikkasi suukon Pennyn yli Jamesin poskelle.
“Äh, äiti varoitteli minua varoittelemasta päästyäänkin, mutta en minä kuunnellut ja katso kuinka itsenäinen ja järkevä minusta on tullut”, James silitteli yhä tyttärensä päälakea. Tämä pyörähti unissaan ja alkoi tuhista lujempaa.
“Oletko ihan varma ettei tyttäremme ole siili?” Annie kysyi ja häntä hymyilytti tytön ääntely. Lapsella ei ollut aikomustakaan herätä saadessaan nukkua heidän vieressään.
“En ole vielä nähnyt piikkejä, mutta muuten en menisi valalle”, James sanoi ja otti tytön taas käsiinsä kuljettaen tämän takaisin kehtoonsa. Lapsi äännähti unissaan vaativasti, mutta ei kuitenkaan herännyt. James pysyi kehdon luona vielä hetken.
“Niin, sinustakin tulee kouluaikanasi sitten varsinainen kelmitär vai kuinka?” hän kuiskutti lapselle, joka tuskin kuuli kysymystä unensa lävitse. Annie sen sijaan kuuli varsin hyvin.
“Niin mikä hänestä tulee?” tämä kysyi kulmiaan kohottaen.
“Kelmitär. Pikkuinen, söpö kelmitär, joka laittaa koko Tylypahkan sekaisin”, James ennusti. Hän avasi yöpöydän laatikon ja otti erään tietyn pergamentin käsiinsä. Hän näytti sitä Annielle.
“Ja tämä auttaa häntä siinä”, James paljasti.
“Niin, mikä tämä tarkalleen ottaen on?” Annie kysyi inhon ilme kasvoillaan.
 Olihan pergamentti toki jo melkoisen vanha ja haisikin kummalta, mutta James piti vaimonsa ilmettä henkilökohtaisena loukkauksena.
“Tämä, kultaseni, on Kelmien kartta”, hän lausui dramaattisen hiljaa.
“Pitäisikö nimen kertoa minulle jotakin?”
“Annas kun näytän”, James lupasi ja ojensi kätensä kurkottaakseen sauvan yöpöydältä.
Hän napautti pergamentin pintaa ja lausui taianomaiset sanat:
“Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni.”
 Kelmien kartan tutut tervehdystekstit levisivät paperille kuluakseen pois karttaosuuden tieltä.
“James tämähän on upea”, Annie henkäisi nähdessään koko Tylypahkan levittäytyvän hetkessä eteensä.
James nyökäytti päätään.
“Eikö vain olekin?”
Seuraavaksi hänen iloisen ylpeä ilmeensä suli kasvoilta, kun hän näki kartalla nimiä, joiden ei kuulunut olla siellä. Mikä vielä pahempaa hän näki täplän nimeltä Albus Potter lähestyvän noita karttaan kuulumattomia täpliä hyvää vauhtia.
 James kutsui vaatteet luokseen.  Annie katsoi häneen kummastuneena:
“Mihin sinä nyt?”
 Samalla hetkellä Penny alkoi jälleen itkeä. James arveli että tytär tiesi isänsä olevan lähdössä.
“Se on sinun vuorosi. Katsokin että laulat hänelle jotain mukavampaa”, James ilmoitti vakaasti ja poksahti paikalta tarkempia selittelemättä.

Leonard näki pojantyttärensä lähestyvän ja huomasi välittömästi, ettei tämä ollut tulossa yksin. Kaksi poikaa ja tyttö… Hetkinen, oliko tuo toinen pojista Albus Potter? Sitäkö Nathaniel oli tarkoittanut lähettäessään kuvajaisensa mukana sanan, että halusi tehdä lopun tästä kaikesta? Oliko tyttö tuonut pojan noin vain uhrattavaksi, vaikka Leonard ei ollut ehtinyt edes vaatia sitä häneltä?
 Ajatus viehätti häntä hyvin paljon. Sitä hän ei tosin aivan ymmärtänyt miksi ylimääräisiä oli mukana, mutta kenties Nathanielin ei vain ollut onnistunut päästä heistä eroon. No, kyllä heille jotain keksittäisiin. Tärkeintä oli että Nathaniel oli vihdoinkin selvästi hyväksynyt paikkansa tulevana Veljeskunnan johtajana ja oli päättänyt saattaa Veljeskunnan pyhän valan täytetyksi. Leonard ei olisi voinut olla ylpeämpi pojantyttärestään.
 Hän viittasi muutaman ihmisen puiden varjosta näkyviin. Osa sai jäädä piiloon. Nathaniel oli kenties tarkoittanut, että hän olisi tullut paikalle yksin, mutta Veljeskunnan johtaja ei koskaan lähtenyt minnekään ilman suojelijoitaan. Hänestä oli liian paljon kiinni.

“En pidä tästä”, Rose kuiskasi nelikon lähestyessä varovasti Veljeskunnan ryhmittymää metsän helmassa. “Miksi heitä on noin monta?”
“Se on vain tapa. Isoisä ei koskaan lähde mihinkään ilman suojelijoitaan”, Nat kertoi ja Al olisi voinut vannoa, että hän oli todellisuudessa levottomampi kuin mitä esitti. Asia varmistui kun tyttö lisäsi matalalla äänellä:
“Parempi että pysytte takanani.”
Kun he olivat kuulemisetäisyydellä, Nat pysähtyi.
“Isoisä, tämän päivän jälkeen Veljeskuntaa ei tarvita enää!” Nat huusi niin että kaikki metsän varjoissa piileskelevät ihmisetkin kuulivat. Al näki tytön vetävän medaljonkia kaulaltaan näkyviin, mutta liike pysähtyi, kun hän kuuli isoisänsä vastauksen:
“Sitä minäkin toivon, Nathaniel. Napatkaa heidät!”
 Samassa Rosen ja Scorpiuksen välissä seisova Al vedettiin aivan maanrajaan erilaisten lamaannuttavien, pysäyttävien ja vangitsevien loitsujen vyöryn kohdistuessa heihin päin. Yksikään ei osunut, sillä kukaan loitsijoista ei uskaltanut tähdätä Natiin, joka yritti saada äänensä kuuluville.
“Medaljonki on minulla! Teidän ei tarvitse tappaa!” Alinkin oli vaikea kuulla tytön harhaan osuneiden loitsujen paukahdellessa heidän ympärillään, ja hän oli varma ettei yksikään veljeskuntalaisista hallinnut huulilta lukua yhtä sulavasti kuin Lilyn poikaystävä.
 Kuin Alin ajatuksen kutsumana heidän takaansa kuului kirkas tytön ääni, joka kiljaisi:
“Tainnutu!”
 Tarkasti tähdätty loitsu kaatoi maahan keski-ikäisen naisen, joka oli yrittänyt lähestyä maassa makaavia Alia, Scorpiusta ja Rosea toiselta sivulta.
“Minähän sanoin, että osaan sen! Siitäs saitte V.I.P-tarkastajat!” Lily hihkaisi tilanteeseen sopimattoman hilpeästi. Al nousi nopeasti  pystyyn Natin antaman suojan takana ja huusi yhtä aikaa Rosen kanssa:
“Mitä te täällä teette?”
“Mitä itse?” kuului terävä vastaus kahden punatukkaisen viidesluokkalaisen tytön taholta. Heidän välissään Hugo näytti ainoalta, joka todellisuudessa käsitti tilanteen vakavuuden.
“Painukaa hemmettiin ja äkkiä!” suojaloitsuja papattava Scorpiuskin ärähti, kun viidesluokkalainen kolmikko juoksi heidän luokseen. Rose ja hän olivat asettuneet seläkkäin siten, että saattoivat pitää silmällä heitä piirittämään pyrkiviä velhoja ja noitia. Nämä vaihtoivat katseita keskenään ja näyttivät epäröivän. He eivät selvästikään uskaltaneet käyttää torjumattomissa olevia voimakkaampia loitsuja niin kauan kuin heidän johtajansa pojantytär oli piiritettävien joukossa.
“Nathaniel, pois tieltä!” herra Montgomeryn voimakas ärähdys kantoi heidän korviinsa melunkin yli.
“Ei, isoisä! Sinä et ymmärrä! Medaljonki…”, Nat ei kuitenkaan ehtinyt päättää lausettaan. Hänen isoisänsä kärsivällisyys oli selvästikin käytetty loppuun, sillä mies kohotti sauvansa nyt itse, eikä hän käyttänyt edes sanoja, vaan  punainen tainnutusloitsu liiti ilman halki nopeana ja varoittamatta, se kaatoi Nathyn maahan ja Al käänsi katseensa tuohon mieheen, jonka jäänsininen katse oli nyt kiinnittynyt häneen.
 Sauva kohosi ja Al tiesi, ettei se olisi tällä kertaa vain tainnutusloitsu. Hän ei ehtinyt avata suutaan tai liikahtaa, hetki oli niin nopea, kun sauva tarkentui kohteeseensa.  Juuri kun sen kärki alkoi vihertää, Leonard Montgomery menetti aivan yllättäen tasapainonsa, kun hänen takaansa keskelle taistelua rymähti James Potter, joka oli suorittanut matkallaan mitä ihailtavimman liukutaklauksen. James kierähti Veljeskunnan jäsenten muodostaman ringin lävitse ja löysi tiensä Alin ja muiden luo.
“Osoittelu on kuulkaa rumaa!” Albuksen veli huudahti, kun sauvat alkoivat kääntyä häntä kohden.
“Mitä sinä täällä teet?” Al huusi painuen jälleen matalaksi. Tällä kertaa tönimään Natia.
“Se loitsu on herpaannu ja ajattelin tulla tervehtimään muutaman kaverin kanssa, mutta sinä olitkin nähtävästi aloittanut juhlat ilman meitä!” James huusi ja Al ymmärsi mitä oli meneillään.
 Puiden varjoista poistuneet veljeskuntalaiset saivat nyt itse huomata olevansa maalitauluina. Al käytti herpaannu-loitsua veljensä neuvon mukaan ja Nat virkosi välittömästi nousten pystyyn. Metsien kätköistä alkoi erottua monien Albukselle tuttujen aurorien hahmoja, jotka ammattimaisella rauhallisuudella levittäytyivät ja olivat valmiita taistelemaan kuolemaan asti. Al näki lyhyellä silmäyksellä ainakin isänsä, Ron-enon, Teddyn, herra Malfoy, taikaministeri Kahlesalvan ja kymmeniä muita tuttuja.
 Se taistelu oli tuhoon tuomittu jo ennen varsinaista alkamistaankaan, sillä kaikki osapuolet olivat valmiita kuolemaan ja ääritilanteessa tappamaankin. Alista näytti siltä että hänen oikealla puolellaan hyökkäysasennossaan seisova Scorpiuskin ymmärsi asian laidan, sillä hän supisi suupielestään:
“Rose, tiedän ettei huonompaa hetkeä tähän tule koskaan, mutta ajattelin vain ilmoittaa, että minä oikeasti haluan muuttaa kanssasi yhteen, mennä naimisiin ja hankkia tusinan lapsia.”
“Anteeksi mitä?” Rose käänsi katseensa pikaisesti Scorpiukseen ennen kuin kääntyi takaisin vastustajien suuntaan, jotka olivat sillä hetkellä huomattavasti kiinnostuneempia metsästä tulvivista auroreista.
“Tiedäthän, talon, - Varjelum! - koiran, lapsen, koko hoidon!” Scorpius kertoi huutaen, kun kuin lähtölaukauksen saattelemana koko taistelu käynnistyi jälleen uudella järisyttävämmällä voimalla.
“Et sitten - Tainnutu! - keksinyt yhtään epäromanttisempaa hetkeä!” Rose kiljui kaiken melun ylitse ja Al toivoi, että nuo kaksi ymmärtäisivät liikuttaa sauvojaan yhtä tiheästi kuin suitaan.
“Yritin - Perkele, täällä käydään vakavaa keskustelua! - kyllä ilmoittaa sen aamulla, siis ennen kun syljin murot päällesi!”
“Koira olisi - Al pois tieltä - kiva!”
Al kumartui niin, että Rose saattoi loitsia hänen ylitseen. Hän katsoi vyötärötasosta ympärillään käytävää taistelua ja ymmärsi sen järjettömyyden täydellisesti. Tätä taistelua ei tarvinnut käydä. Hän oli itse pitänyt huolen, että näistä tilanteista tulisi loppu. Nat yritti huutaa, mutta mitkään sanat eivät riittäneet pysäyttämään taistelevaa joukkoa. Noustessaan Rosen vierestä, hän havaitsi serkkunsa vyölle taitellun näkymättömyysviitan ja sai siinä samassa ajatuksen. Hän nykäisi viitan Roselta, joka ei edes huomannut koko tapahtumaa, ja heitti sen Natille.
“Ota se!” Al huusi ja heidän välillään vaihdettiin lyhyt katse, joka kertoi kaiken. Nat tiesi mitä Al halusi hänen tekevän ja hän aikoi tehdäkin sen.

 Aurorien tultua taistelujärjestelmä sotkeutui täydellisesti ja taistelijat vetäytyivät metsän puuston suojaan jatkamaan. Scorpius rynnisti suojapuunsa taa välttääkseen epämiellyttävännäköisen kirouksen ja siinä samassa hän havaitsi isänsä, Dracon, piiloutuvan saman puun suojiin.
“Scorpius, mitä sinä täällä teet?” isä ärähti.
“Tiedätkö että tuo on todella suosittu kysymys tänään?” Scorpius lohkaisi, mutta puun kaarnan tippuessa ohi menneen loitsun voimasta hänen vaaleisiin hiuksiinsa hymy pääsi hyytymään armottoman nopeasti.
“Muuten isä, mitä sanot jos minä ja Rose menisimme naimisiin?” Scorpius huudahti hetken mielijohteesta. Tämä hetki - tämä tilanne - se kaikki epäjärjestys ympärillä tuntui järjestävän Scorpiuksen sotkuista mieltä ymmärtämään sen mistä hän ei ollut valmis luopumaan. Sen mistä hänen piti pitää kiinni.
“Etkö keksinyt yhtään parempaa hetkeä?” isä heitti kärsivän katseen poikaansa, ennen kuin syöksähti puun toiselle puolelle.
“Tuokin on suosittu kysymys…”, Scorpius mumisi, mutta ei aikonut luovuttaa tämän asian suhteen. Hänen täytyi saada tietää, että isä hyväksyisi Rosen ja hänet. Ihan vain kaiken varalta. Hän syöksyi uhkarohkeasti isänsä perässä tulilinjalle.
“Painu - Varjelum! - pois!” Draco karjui pojalleen, joka viis veisasi varoituksista.
“Vastaa - Karkotaseet! - vain!” Scorpius kivahti takaisin huolestuttavan välinpitämättömänä oman turvallisuutensa suhteen.
“Siitä vaan!” isä huusi tuskaisalta kuulostaen. “Nyt suojaan!”
Vaikka Scorpius oli arvellut, ettei isä ehtisi tuollaisen tilanteen aikana miettiä sellaisia hyvinä hetkinä tärkeältä tuntuvia arvoja kuten puhdasverisyys ja oikea sukutausta, niin isän vastaus yllätti hänet siinä määrin, että hän ei muistanut suojata itseään. Raju satutus-loitsu tönäisi hänet taaksepäin ja pamautti hänen kallonsa puuta vasten sellaisella voimalla, että hänen silmissään pyöri monen hetken ajan tähtiä. Seuraavaksi hän hahmotti isän kumartuneen ylleen ja kuuli taikojen sinkoilevan heidän yllään.
“Scorpius, oletko kunnossa, poika?”
“Hyväksytkö sinä hänet? Hyväksytkö Rosen?” Scorpius kysyi yhä pyörällä päästään. Hänen kasvoillaan virtasi verivana otsalla piirtyneestä  avohaavasta.
“Ainoa asia, mikä hänessä on vikana on, että hän on Weasley ja sekin korjaantuu naimisiinmenolla vai kuinka?” Draco kysyi pikaisesti ja Scorpius tunsi yllättävää ylpeyttä isästään.
 Tämä vetäisi hänet ylös maasta ja tönäisi häntä selkään:
“Hae tyttösi ja painukaa hemmetin kauas täältä!”
 Mitään komentoa Scorpius ei ollut koskaan toteuttanut yhtä hartaasti.

“Miksi te lapset olette aina pulassa, kun näen teidät?” Ron kysyi huutaen ja olisi varmaankin räjähtänyt sillä sekunnilla, ellei turvallisuuden takaaminen olisi ollut niin oleellista. Lily ja Rose olivat onnistuneet pysymään hänen lähellään, sen sijaan Hugoa ja tämän tyttöystävää Ron ei ollut nähnyt enää pitkään aikaan. Tosin ajantaju ei yleensä toiminut kovin moitteettomasti tällaisissa tilanteissa.
“Sukuvika!” Lily vastasi ja käytti tämän jälkeen jälleen erinomaisesti oppimaansa tainnutusloitsua.
“No, siinä tapauksessa ymmärrän sinut, mutta vielä Rosekin!” Ron tuhahti.
“Isä, minä haluan mennä naimisiin Scorpiuksen kanssa!” Rose huusi aivan yllättäen ja hetken Ron toivoi kuulleensa väärin kaiken tämän melun keskellä.
“Älä tee hätiköityjä päätöksiä vain koska ollaan liemessä tällä hetkellä!” Ron huusi ja nosti Harryn nuorimmaisen suojaan takanaan olevan puun oksalle. Lily oli tarinassa kiitettävästi mukana ja piiloutui tiheä lehvästöisen vaahteran suojiin, josta oli kätevä tainnuttaa vastustajia olematta itse vaarassa.
“Isä, minä en hätiköi, - Liikkumitor kuolitus! -  minä rakastan häntä!” Rose huusi äänessään sellainen ehdoton, haavoittuva sävy, jota Ron ollut kuullut tyttärensä käyttävänä sitä aiemmin.
“Puhuttaisiinko - Varjelum! - tästä - Tainnutu! - myöhemmin?” Ron kysyi. Hän ei ollut kykenevä edes normaaliin keskusteluun Rosen kanssa tällä hetkellä. Saati sitten tuollaiseen keskusteluun.
 Ron heittäytyi hieman kauemmas tyttärestään havaiten pensaaseen piiloutuneen hyökkääjän, jonka sauva oli pian hänen kädessään. Jostain kohosi savunkäryä, mutta Ron ei ehtinyt paikallistaa palavaa kohdetta omien kiireidensä keskellä.
“Ei, minä haluan -”, Rosen lauseenloppu peittyi kuitenkin, kun tulen polttama mäntyvanhus rasahti poikki ja lähti kaatumaan armotta Ronin tytärtä kohden.
 Maatasossa makaava, omaa taisteluaan käyvä Ron tiesi ettei millään ehtisi Rosen avuksi. Hän saattoi vain kuulla tytön heikon siipiradium lentiusan ja rukoilla ihmettä.
 
 Rose tajusi välittömästi loitsittuaan ettei hänen loitsunsa ikinä toimisi. Pelko valtasi hänet ja jalat kieltäytyivät pakenemasta, vaikka juokseminen olisikin ollut järkevintä, mitä olisi ollut tehtävissä sillä hetkellä. Samassa hän tunsi jonkun käsiparin tarttuvan kiinni hänestä ja vetävän hänet nopealla liikkeellä sivuun.
 Seuraava Rosen havaitsema tuntemus oli tuttu haju, jonka omistajan tunnisti välittömästi. Hän oli haistellut sitä  myskintuoksuista kaulaa niin useasti ettei osannut laskeakaan. Rose olisi tahtonut lausua kiitoksensa Scorpiukselle, mutta kielikään ei tuntunut toimivan. Lopulta hän tyytyi puristumaan Scorpiuksen syliin Lilyn vaahteran alla.
“Isä sanoi, että hän ei vastusta meitä! Entä sinun isäsi, kysyitkö?” poika uteli selvästi yrittäen keventää tunnelmaa. Rose ei tiennyt itkeäkö vai nauraa, joten päätyi pysymään hiljaa. Vastaus kuitenkin annettiin hänen puolestaan.
“Malfoy, saat siunaukseni. Kiitos”, Rose kuuli isänsä äänensä käheyden ja kääntyi katsomaan heidän viereensä tullutta miestä. Ehkä isäkin näki nyt sen, minkä Rosekin oli oppinut näkemään vasta kantapään kautta: että ylpeän, puhdasverisen ulkokuorensa alla Scorpius oli välittävä ja rakastava poika. Ainoa poika, jonka Rose oli kohtaan tahtonut.
“Kiitos, herra W!” Scorpius riemastui ja äkkiä heidän väliinsä syöksynyt tainnutustaika muistutti heitä jälleen tilanteen vakavuudesta.
“Herra Weasley sinulle!” isä ärähti ennen kuin sukelsi heidän näkyvistään.
“Scorpiuksella on aina ollut ongelmia lempinimien kanssa”, Rose mutisi isänsä perään tietäen tasan  tarkkaan ettei tämä enää kuullut.
“Niin on, Rosie-kulta”, poika vastasi ja kaksikon jatkaessa suojautumista heidän vapaiden käsiensä sormet olivat liittyneet yhteen merkkinä siitä, että he halusivat pysyä yhdessä. Kävi miten kävi.

Alilla ei ollut aavistustakaan, missä Nat sillä hetkellä oli. Hän oli varma että tyttö yritti tavoittaa isoisäänsä, joka oli kadonnut näkyvistä kuin maan nielemänä. Albus itsekin päätti tehdä jotakin sen hyväksi ettei enempää tapahtuisi ja onnistuikin minuuttien yrittämisen jälkeen hankkiutumaan isänsä läheisyyteen.
“Isä, sano auroreille, etteivät tapa ketään!” Al huusi.
“Al - Tainnutu! - mitä sinä teet vielä täällä?” isä varmaankin arvasi, ettei Alilla ollut aikomustakaan vastata hänen kysymykseensä. “He eivät tapa kuin ääritilanteissa!”
“Kiellä tappamasta! -Tarantallegro!- Ääritilanteita ei tule!” Al huusi loitsien samalla puussa harvalehtisessä puussa vaanineen nuoren miehen, joka tippui oksalta jalkojensa alkaessa heilua holtittomasti.
“Sinä et voi tietää sitä! He ovat luvanneet pyhästi tappavansa, eikä sellaisia lupauksia rikota”, isä perusteli vetäen Albuksen mukanaan  mukavan kokoisen siirtolohkareen suojaan. Kiven murusia sinkoili heidän niskaansa jonkun loitsiessa murikkaa kohden.
“Eikä tarvitse! Natilla on se medaljonki!” Al parahti epätoivoisesti.
Isän katse muuttui terävämmäksi:
“Mitä sinä sanoit?”
“Usko, hänellä on se ja kunhan hän saa kerrottua he lopettavat”, Albus vakuutti epätoivolla.
 Enempää ei tarvittu. Isä nousi seisaalleen ja loitsi - Albuksesta sangen yllättävästi - suojeliuksen. Al oli nähnyt isänsä suojeliuksen ainoastaan kerran aiemmin, kun Jamesin oli onnistunut puhua isä ympäri näyttämään sitä vain huvittelu mielessä heidän ollessaan vasta pikkulapsia. Hän oli kuitenkin varma, ettei hopeinen uroshirvi ollut ikinä näyttänyt niin upealta kuin sinä epätoivontäyteisenä kesäyönä. Isä laittoi sen mukaan viestin, joka kielsi auroreita tappamasta vaikka mitä tapahtuisi.

 Nat oli juoksennellut taistelukenttää ympäriinsä etsien isoisäänsä joka paikasta. Tämä oli kadonnut, mikä oli Natista huolestuttavaa. Hän tiesi, että isoisä oli tänään verenhimoinen, valmis tappamaan. Hän ei varmastikaan epäröisi pienintäkään hetkeä, kunhan joku Pottereista osuisi hänen näköpiiriinsä.
 Ei, Natilla ei ollut enää aikaa odottaa isoisän ilmestymistä. Hänen täytyi muuttaa taktiikkaa. Veljeskunta kuuntelisi kyllä häntä, kunhan hän saisi sanomansa kuuluviin. He eivät olleet pahoja ihmisiä, he olivat ainoastaan lojaaleja väärälle taholle. Heidän lupauksensa olivat kääntyneet heitä vastaan ja pakottivat heidät taistelemaan täällä vaikka useimmat heistä eivät sitä halunnetkaan.
 Nat näki jonkin kauniin ja hopeisen laukkaavan ohitseen ja sen luomassa valossa hän erotti vaahteranlehtien suojassa piilottelevan Albuksen sisaren, Lilyn. Ajatus pälkähti hänen päähänsä ja hän haki katseellaan korkeaa harvalehtistä puuta. Karu, harvaoksainen mänty jonkin matkan päässä, muuan kaatuneen, yhä tulessa kytevän rungon vieressä, vaikutti juuri sopivalta Natin tarkoitusperiin.
 Nat lausui erään hänelle hyvin tutun loitsun ja hänen sauvansa kärjestä purkautui köyttä, joka kiertyi männyn alimman oksan ympärille. Yhä Alin näkymättömyysviitan suojaamana hän kiipesi oksalle ja istui sille vetäen lopultakin näkymättömyysviitan yltään.
“Melutus!” hän loitsi kurkkuaan osoittaen.
 Hetken kuluttua tilukset kaikuivat hänen huutoaan, joka toistui ja kaikui, kunnes taistelun äänet olivat kadonneet:
“SEIS!”
Alhaalla olevat taistelijat nostivat katseensa puussa istuksivaan tyttöön.
“Lopettakaa! Veljeskunta, te olette vapaita, medaljonki on palannut oikealle omistajalleen!” Nat huusi ja sai vihdoin nostettua auringonlailla loistavan kultakimpaleen ihmisten näkyville. Ne Veljeskunnan jäsenet, joiden näkökentässä Nat oli, näyttivät riemastuvan, jotkut jopa tiputtivat sauvansa ja nostivat kätensä antautumisen merkiksi. Nat näki ilmiön leviävän, yksi toisensa jälkeen nuo ihmiset tajusivat olevansa vapaita siitä kaikesta pahasta, johon heidät oli pakotettu. He voisivat aloittaa uuden paremman elämän vailla Veljeskuntaa ja Leonard Montgomerya.
 Kun lopulta näytti siltä, että kaikki olivat laskeneet sauvansa - muutama vastahakoisempi oli pakotettu toimeen . ja alkaneet aplooderata Natille, tyttö katsahti alapuolelleen ja näki erään erityisen ihmisen odottavan häntä käden ojossa. Nat laskeutui roikkumaan käsiensä varaan ja tiputtautui siitä edelleen suoraan Alin syliin.
“Tiedätkö mitä, Albus Potter?” Nat kysyi pojan laskiessa hänet jaloilleen. Hänen kätensä olivat yhä kiertyneinä tämän kaulan ympäri.
“No?” poika hymyili.
“Jos minä joskus rakastuisin johonkuhun, sen täytyisi olla juuri sinä”, Nat paljasti eikä laittanut vastaan kun pojan hyväilevät huulet painuivat hänen omilleen. Nat antautui suudelman vietäväksi ensi kertaa miesmuistiin ja oli sulkemassa silmänsä silkasta nautinnosta, kun tajusi puun varjosta loistavan jäänsinisen silmäparin.
 Eikö isoisä ollut kuullut hänen sanojaan medaljongista? Vai eikö tämä vain välittänyt? Oliko tämä kaikki ollutkin aina vain hänen henkilökohtainen kostonsa, joka ei liittynytkään jaloihin perinteisiin tai menneisyyden rikoksiin? Entä isoäiti Edeline? Eikö isoisä ollutkaan tavoitellut medaljonkia hänen parantumisekseen?  Oliko isoisän hyvää tarkoittava päämäärä kadonnut kaiken sen pahan keskellä, johon hän oli sortunut sen saavuttaakseen?
 Heikko, vihreä kajo näkyi syöksyvän tuosta pusikosta, eikä Nat epäröinyt pienintäkään hetkeä, vaan teki nopean valssaavan askeleen vaihtaen asemia Alin kanssa. Suudelmaan keskittynyt poika ei edes huomannut, eikä Nat halunnut viedä häneltä tuota hetkeä. Hänen selkänsä oli valmiina vastaanottamaan tuon vihreän valon, joka lähestyi armotta piiloutuen hämärään, mutta samalla loistaen siitä siten että oikeaan paikkaan katsova näki sen hetken verran.
 Hassua, kuinka lyhyeen hetkeen mahtui niin paljon ajatuksia. Miksi Nat oli tehnyt näin? Eikö hän muka tahtonut elää? Toki hän tahtoi. Hän tahtoi elää ja hän tahtoi nähdä sen uuden maailman, joka oli vasta auennut hänen silmiensä eteen. Mutta jos hänen oli valittava Alin ja itsensä välillä, Al oli rehellisesti sanottuna se, joka heistä ansaitsi mahdollisuuden tehdä nuo asiat. Al oli aina ollut heistä se rehellisempi ja parempi. Hyvä ihminen. Ehkä tällä teolla Nat voisi hyvittää jotakin siitä kaikesta väärästä, johon oli osallistunut. Ehkä hyvän ihmisen suudeltavana kuoleminen jättäisi hänestä paremman muiston kuin hän olisi ansainnut.
 Albus irrotti huulensa ja avasi silmänsä. Pojan katse täyttyi kauhusta ja tämän silmälaseissa kiilteli vihreä heijastuma, joka ei ollut peräisin hänen kauniista silmistään. Nat jätti omat jäähyväisensä pelkällä katseella. Hän tiesi että Al ymmärtäisi.

 Harry vetäisi yhdellä sauvanliikkeellä Veljeskunnan jäsenten laskemia aseita itselleen, vaikka olikin täysin varma, ettei yksikään näistä kohottaisi sauvaansa heitä vastaan. Ei enää, koko järjestelmähän oli tuhoutunut sillä yhdellä pienellä teolla, joka Alin ja Nathaniel Montgomeryn välillä oli käyty . Hän ei tarkalleen tiennyt mistä kaksikko oli kultasydämen löytänyt, mutta tiesi, että saisi kuulla sen tarinan vielä eräänä päivänä. Nyt hän oli äärimmäisen ylpeä poikansa saavutuksista. Enää ei olisi kostoa tai vihaa, vihdoin olisi aika jättää tämä kaikki taakse. Harry katsoi poikaansa ja tyttöä, jota tämä suuteli ja hymyili näylle lämpimästi. Ei Alkaan nähtävästi ollut aivan tyhjin käsin jäänyt.
 Outo suhahdus kuului jostakin Harryn toiselta puoleltaan ja kun hän vilkaisi äänen tulosuuntaan, sen aiheuttaja syöksyikin jo niukasti hänen ohitseen. Sauvat tippuivat Harryn käsistä, kun hän tajusi, mikä loitsu se oli. Hän itse oli selvinnyt siitä kahdesti, mutta tiesi että ne olivat olleet erikoistapauksia. Tuo kirous oli aina armoton ja vaati itselleen uhrin. Sitä ei saisi käännettyä tai kadotettua, se ottaisi valitsemansa kohteen.
 Harva näytti tajuavan tilannetta ja ne, jotka tajusivat, eivät voineet sille mitään sen enempää kuin Harrykaan. Hän ei ehtisi huutaa pojalleen edes varoitusta. Hän rukoili ihmettä sekuntien muuttuessa murto-osiksi, jotka olivat yhtä aikaa pitkiä, kun tiesi ettei voinut tehdä mitään ja lyhyitä, kun tiesi mihin ne tulisivat päättymään. Eräs ihminen oli kuitenkin ymmärtänyt mitä tapahtui ja ehti toimiakin ajoissa. Albuksen tyttöystävä käänsi Harryn nuorimman pojan silmänräpäystä nopeammin pois tuosta kuoleman valosta tarjoten sille oman selkänsä.
  Kirous oli juuri osumassa työn selkään, kun jokin muuttui. Kultainen kuplamainen suoja ympäröi halaavan kaksikon. Kehä oli hennon näköinen, aivan kuin kultaisia vehnän jyviä kuljettanut tyyli olisi kiertynyt heidän ympärilleen. Kuitenkin rinki loisti pienen hetken ja soi ylimaallisen kaunista musiikkia, joka tuntui muodostuvan kehästä tai kenties kehä muodostui siitä. Harry tunnisti musiikin ja hetkessä hänen sydämensä täyttyi uskosta. Kehä ei ollut kultaa tai tuulta, vaan kauan sitten eläneen feeniksin täyttynyt lupaus. Nat Montgomeryn kaulalla lepäävä riipus oli luvannut suojata ensimmäisen Nathanielin jälkeläisiä ja niin se nyt tekikin.

Hugo katsoi lumoutuneena kuinka vihreä törmäsi kultaiseen, mutta ei päässyt sen lävitse. Törmätessään eteen nousseeseen seinään kirous kuitenkin kimposi vaihtaen suuntaa. Se suunnisti metsikköön reilusti oikealle Hugosta. Maaginen hetki, jonka tuo kultakehä oli luonut, katosi ihmisten alkaessa kiljahdella. Loitsu tiputti hatun taikaministeri Kahlesalvan päästä jatkaen matkaansa yhä eteenpäin. Se sivuutti erään miehen vain muutamalla millillä osuen sitten lopultakin.
 Oliko ääniä ollutkaan koskaan maailmassa? Ainakin sillä hetkellä ne katosivat kaikki, kun tuo tappava säde osui pienikokoiseen tyttöön kolmenkymmenen jalan päässä hänestä. Tytön punaiset hiukset loistivat hetken vihreinä hämärässä ennen kuin hän valahti vetelästi maahan. Hänen liikkumaton hahmonsa katosi hämärään nurmeen.
 Samassa äänet palasivat yhtenä rytäkkänä, kun kauhistuneet ja vihastuneet kiljaisut ja karjaisut levisivät ympäriinsä viileässä kesäyössä. Aurorit rynnistivät kirouksen langettajan suuntaan samalla kun Hugo asteli kaatunutta hahmoa kohden.
 Ei, näin ei saanut käydä. Ole kiltti, anna sen olla joku muu. Anna sen olla kuka tahansa paitsi hän. Minä en kestä ilman häntä. Älä anna sen olla hän, Hugo hoki mielessään.
“Hugo”, kuului sen ihmisen varovainen ääni ja Hugo tiesi että hänen rukouksensa oli kuultu.  Hugolle aivan erityisellä tavalla rakas tyttö halasi häntä sydämellisesti ja häneltä meni hetki ymmärtää että tämä itki.
“Olen niin pahoillani”, keväältä ja omenankukilta tuoksuva tyttö kuiskasi. Hugo katse siirtyi pitkin Lilyn kasvoja toisaalle, jossa joku oli laskeutunut kääntämään maahan kasvoilleen kaatuneen tytön ympäri. Hugon kurkkua kuristi, kun hän tajusi että rukous oli kuultu pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Hänhän oli pyytänyt ketä tahansa paitsi Lilyä.

Luku 105:Hyvästit

 Azkabanin selli oli kovin vaatimaton jollekulle, joka oli elänyt koko elämänsä suurissa kartanoissa ja kauniisti sisustetuissa huoneissa, kuten Leonard Montgomery. Hän olisi kuitenkin kestänyt sen, jos olisi tiennyt että hänellä olisi ulkopuolella jotakin. Hän kuitenkin ymmärsi menettäneensä kaiken.
 Oikeuden päätös ei ollut yllätys Leonardille. Hänet oli tuomittu kahdesta murhasta (Constantin Callahan ja Alexandra Sokolov) ja useista murhayrityksistä, sekä kymmenistä pienemmistä rikkeistä, joista Leonard ei ollut viitsinyt pitää lukua. Hän olisi ollut suorastaan yllättynyt mikäli häntä ei olisi tuomittu elinkautiseen Azkabanissa. Hänen ikänsä huomioon ottaen elinkautinen tulisi varmastikin tarkoittamaan, että hän kuolisi tähän alkeelliseen paikkaan.
 Sillä ei kuitenkaan ollut mitään väliä hänelle. Hän oli omistanut kylliksi elämänsä aikana, eikä osannut kaivata materiaa. Enemmän häneen sattui se asema, jonka hän oli menettänyt. Ulkopuolella ei ollut ketään, joka olisi halunnut tai voinut auttaa häntä. Hänen sukunsa oli pelännyt ja kunnioittanut häntä, muttei rakastanut. Nyt kun hänen mahtinsa oli viety, hänellä ei ollut enää otetta heihin. Yksikään heistä ei junailisi häntä vapaaksi, eikä edes hänen suunnaton pankkiholveissa lepäävä omaisuutensa voisi tuoda hänelle apua. Se oli siirretty Nathanielin nimiin välittömästi hänen vangitsemisensa yhteydessä.
 Leonard olisi  kuitenkin pystynyt hyväksymään sen tosiasian, että tulisi näkemään elämänsä viimeiset vuodet tässä sellissä, ellei kaikki se mitä hän oli vuosia tavoitellut olisi juuri täyttynyt Azkabanin ulkopuolella. Feeniksin sydän oli jälleen heidän hallussaan ja hänen rakas vaimonsa voisi vielä parantua sen avulla. Hän ei vain voisi olla rakkaimpansa vieressä, kun tämä heräisi. Hän ei tavoittaisi tämän katsetta ensimmäisenä, vaan sen tekisi joku muu. Tieto siitä, että hän oli vuosikymmenen taistellut turhaa ja tuhoon tuomittua taistelua oli musertava.
 Ehkä joskus nuorempana Leonardille ei olisi ollut temppu eikä mikään hankkiutua ulos Azkabanin kaltaisesta laitoksesta. Nykyisinkin se onnistuisi suuremmalla vaivannäöllä ja kärsivällisyydellä, mutta Leonard ei enää jaksanut. Hän tunsi olonsa tyhjäksi ja voimattomaksi. Hänellä ei ollut enää päämäärää, ei kunnollista syytä elää. Voitettu. Se hän oli. Voitettu mies.

 Nat ei ymmärtänyt kuinka hän oli joskus saattanut tarvita tällaisen määrän vaatteita. Viikkaillessaan erilaisia vaatekappaleita matka-arkkunsa sisuksiin, hän kävi niitä läpi, kuten kävi mielessään läpi myös koko siihenastista elämäänsä, jättäen pois kaiken ylimääräisen. Sängyn päälle jäi lojumaan myös monia sellaisia tavaroita, joista hän piti kovasti, mutta joita hän ei voisi ottaa mukaansa, minne sitten ikinä olisikaan seuraavaksi matkalla.
“En olisi uskonut, että sinä olet pohjimmiltasi tuollainen pelkuri”, kuului ivallinen huomautus jostakin Natin takaa, ja Nat kohtasi kuvajaisensa pilkkaavan ilmeen. Hän ei vastannut sille mitään. Ei kai hänellä ollut siihen mitään sanottavaa, sillä kuvajainen saattoi olla myös oikeassa. Ehkä hän pelkäsi.
“Ymmärrätkö, että sen tytön kuolema oli tavallaan minun syytäni?” Nat kysyi hiljaa sulkien matka-akkunsa kannen ja lukiten sen huolellisesti.
“Se oli sinun syytäsi ainakin kolmessa kohtaa, mikäli oikein ymmärsin”, kuvajainen huomautti kylmään sävyyn. “Ensinnäkin olit epäselvä isoisällesi. Jos olisit sanonut suoraan että medaljonki on sinulla, on mahdollista, vaikkakin epätodennäköistä, ettei koko tilanne olisi päässyt syntymään. Toisekseen menit ottamaan sen Al-pojun mukaan vastoin parempaa tietoasi ja viimeisenä, et ottanut huomioon medaljonkia, minkä vuoksi oma henkesi säästyi, mutta se tytteli joutuikin kuolemaan.”
“Vau”, Nat vihelsi hiljaa ja seisoi kuvajaisen edessä, joka oli kovin samanlainen ja samalla niin erilainen kuin hän. “Luulin ettei oloni voisi tulla enää pahemmaksi.”
 Enempää sanomatta hän tarttui matka-arkkunsa kahvaan.
“Arvaanko oikein, jos veikkaan että aiot lähteä hyvästelemättä?” peilikuva kysyi muutamaa hiusta sormen ympäri pyöritellen.
 Nat nyökkäsi:
“Jätin Scorpiuksen sängylle kirjeen, hän selittäköön Alille ja Roselle.”
 Ehkä oli julmaa lähteä niin juuri viimeisen koulupäivän aamuna, mutta Natista tuntui, että näin oli parempi heidän kaikkien, etenkin hänen itsensä kannalta. Hänen täytyisi aloittaa uusi elämä jossakin toisaalla kaukana kaikesta tästä, niin kipeää kuin se tekikin. Hän tiesi varsin hyvin, että kirjeen jättö oli kurja temppu, mutta kasvokkain hyvästeleminen oli paljon vaikeampaa.
“Entä arvaanko oikein, jos veikkaan että minä en ole lähdössä mukaan?” peilikuva kysäisi terävästi. Nat nyökkäsi toistamiseen ja veti sauvansa esiin.
“Olen pahoillani. Olet ollut hyvä…”, Nat epäröi hetken. Ei kai kuvajainen sentään ollut hänen ystävänsä? Sehän oli vain hän itse toisesta näkövinkkelistä. “…peili. Paras peili, joka tytöllä voi olla.”
“Joo, joo. Ala nyt vielä herkistelemään”, kuvajainen heilautti kättään kärsimättömästi.
“Loitsi nyt tämä peili rikki niin päästään molemmat eteenpäin, missä se ikinä sitten onkaan. Ja kuule…”, Nat käänsi päätään kuuntelevaan asentoon ja kuvajainen näytti hymyilevän aivan aavistuksen, “…muista mitä sanoin siitä tukasta. Lyhyt malli voisi sopia meille. Sinulle.”
 Nat nyökkäsi ja peilikuva vastasi ensikertaa kuten peilikuvan kuuluikin: liikettä matkimalla. Seuraavassa hetkessä hajothus-loitsu rikkoi peilipinnan ja lattia täyttyi lasinsiruista. Yhdellä sauvan liikkeellä Nat siivosi ne lattialta. Jälleen yksi side, yksi kahle oli murettu-.

 Ministeriössä työpäivä oli alkanut virallisesti jo hyvän aikaa sitten, mutta auroriosastolla näytti vahvasti siltä, että aamuvuoron tekijät olivat päättäneet jättäytyä varhaiselle kesälomalle. Paikalla oli ainoastaan Harry Potter, joka kuunteli velhoradiota odotellen alaistensa saapumista. Kauaa hänen ei kuitenkaan tarvinnut enää odottaa, sillä Kurren ja Ryhmylien uuden hitin alkaessa soida, astui sisälle sangen unisennäköinen Ronald Weasley.
“Ron, haluaisitko hoitaa sen Päivän Profeetan haastattelun?” Harry kysyi ystävältään, jota hän ei jaksanut edes nuhdella siitä, että tämä saapui tapansa mukaan myöhässä töihin. Päätökseen saattoi vaikuttaa myös se, että tänään myöhässä olivat myös Teddy ja Draco Malfoy, joiden oli myös määrä päivystää sinä maanantaina.
 Sisään astuneen Ronin naama venähti hänen laskiessaan salkkunsa työpöydälleen:
“Miksi minä?”
 Päivän Profeetta halusi ehdottomasti haastattelun parin viikon takaisista tapahtumista ja aikoi julkaista oikein erikoisnumeron, joka käsitteli yksinomaan Veljeskuntaa ja Leonard Montgomeryn tuomiota. Harry ei ollut lehden ideasta erityisen ilahtunut, mutta ei hänellä ollut valtaa sitä estääkään.
“Siksi että Kingsley ei halunnut pitää tiedotustilaisuutta ja tyrkkäsi sen minulle”, Harry kertoi yksinkertaisesti.
“Ja sinä et halua ja tyrkkäät sen minulle”, Ron pohdiskeli kulmiaan kurtistaen. “Käsitän. Paha kiertää periaatteella, vai kuinka?”
“Sinähän voit työntää sen Dracolle, kunhan hän tulee”, Harry ehdotti ja vilkaisi kelloa. Hän oli ilmeisestikin aivan liian löysä pomo, kun hänen alaisensa saattoivat huoletta myöhästyä töistä yli puoli tuntia.
“Niin, ehkä”, Ron mutisi epämääräisesti.
Harry kohotti kulmiaan. Hän kun oli olettanut, että Ron vain ilahtuisi tilaisuudesta tunkea Draco Malfoy johonkin epämiellyttävään tilanteeseen.
“Älä nyt vaan sano, että olet alkanut tulla toimeen Dracon kanssa ja minä lupaan suudella Kingsleyn kaljua!” hän parahti ääneen.
“Kingsleyn kaljua?” Ron katsoi häntä kummissaan. “No, en minä sitä kyllä tarkoittanut. Minun pitää vain varmistaa yksi asia häneltä…”
 Siinä samassa ovi avautui ja Draco astui kuin astuikin sisälle 42 ja puoli minuuttia myöhässä. Ron käveli sanaakaan sanomatta hänen eteensä ja Harry oli jo aivan varma, että hänen ystävänsä aikoi kuristaa toisen miehen siihen paikaan, mutta yllättäen tämä sanoikin:
“Malfoy, en ole koskaan pyytänyt sinulta mitään, mutta nyt minun täytyy.”
Ron vetäisi syvään henkeä ja näki selvästi, että hänen täytyi kerätä voimia seuraavaan tekoonsa. Hän heittäytyi anovasti polvilleen tyrmistyneen Dracon eteen rukoillen:
“Ole kiltti ja ketto minulle, että kielsit niiden kahden pennun avioliiton.”
“Ja minä kun toivoin, että sinä”, Draco totesi viileästi, “mutta ihan mukavaa silti että kumartelet edessäni.”
“Hemmetin Malfoy!” Ron ärähti lattialta nousten. “Et osaa pitää poikaasi kurissa!”
“Piru sinut vieköön, Weasley! Sinun tyttäresihän se ongelma on!” Draco vastasi yhtä kiivaasti ja alkoi syyttelevä sanasota. Harry päästi sitä seuratessaan pienen naurahduksen ja kaksikko suuntasi leimuavat katseensa häneen päin siitä hyvästä, että hän oli uskaltanut keskeyttää heidät.
“Anteeksi, on vain hauskaa ajatella teitä kahta sukulaisina”, Harry totesi hilpeästi pyrkien peittämään virnistyksensä.
 Ron ja Draco vilkaisivat lyhyesti toisiinsa.
“Hän on minun ystäväni, minä saan tintata kuonoon ensin”, Ron murahti ja alkoi kääriä kaapunsa hihoja.
“Eipäs etuilla jonossa”, Draco väitti vastaan suorittaen samaa toimenpidettä.

 Lily koputti varovasti viidesluokkalaisten rohkelikkopoikien makuusalin oveen ja astui sisään, kun mitään ei kuulunut. Hugo istui yksin sänkynsä päädyssä jo pukeutuneena mustaan juhlakaapuun. Hänen silmänsä punoittivat. Lily ei sanonut mitään, vaan veti oven kiinni perässään. Hän istui serkkunsa viereen ja halasi poikaa äidillisesti tavalla, jolla Lilyn oma äiti oli halannut häntä lohdutukseksi, kun hän oli ollut vielä pikkulapsi, vetäen tämän kasvot olkaansa vasten.
 Hugon ruumis vavahteli tukahdutetuista nyyhkytyksistä ja Lily silitteli hänen selkäänsä sanomatta vieläkään mitään. Hän oli oppinut Keithiltä, että lohduttajan oli usein parempi pysyä hiljaa. Tärkeintä oli olla paikalla ja näyttää, että välitti. Mitkään sanat kun eivät koskaan ylettyisi noin syvään suruun. Noita kipuja ei voisi parantaa kuin aika ja sen tuoma unohdus. Unohdus, joka ei veisi kauneimpia muistoja, mutta joka voitelisi syvimmät haavat ja antaisi niiden umpeutua. Ainoa mitä Lily voisi tehdä oli seistä vahvana Hugon vierellä, olla olkapäänä hänen kyyneleilleen.
 “Tiedätkö mikä tuntuu pahimmalta?” Hugo kuiskasi käheästi. Lily ei tehnyt arvausta, koska arveli saavansa vastauksen muutenkin.
“Kun hän… kun näin hänen makaavan siinä maassa… minä rukoilin ettet se olisi sinä. Ja sitten kun kuulin sinut olin jotenkin helpottunut, että se oli hän eikä sinä.”
 Hugon kädet tärisivät ja hän näytti rankaisevan itseään jatkuvasti uusin syytöksin. Lily tarttui hänen käsivarsistaan kiinni vain, koska ei kestänyt nähdä niiden tärinää.
 Lily tiesi ettei ollut olemassakaan huonompaa hetkeä puhua Hugolle heidän suhteestaan, mutta hänestä tuntui, että tämä täytyi tehdä nyt. Että kaikki täytyi vihdoin selvittää.
“Hugo, oletko sinä vielä rakastunut minuun?” Lily kysyi mahdollisimman varovasti. Serkun toinen käsi vetäytyi hänen otteestaan, mutta toisesta Lily ei irrottanut. Hän tuijotti Hugoa odottaen ja sai lopulta hiljaisen vastauksen:
“Minä… en tiedä. Rakastin kyllä häntäkin.”
 Hugo selvästikin varoi lausumasta Alexandran nimeä ja Lilystä tuntui, että hän olisi tehnyt mitä tahansa, jos olisi voinut siten helpottaa serkkunsa oloa. Pojan kostea katse kohtasi varovasti hänen kasvonsa.
“Mutta sinä olet aina ollut täällä”, Hugo tunnusti heikosti kuiskaten ja viittasi toisella kädellään paikkaan, jossa sydän sijaitsi.
 “Hugo, minä haluan olla ehdottoman rehellinen sinulle”, Lily aloitti hitaasti.
 “En voi väittää, että rakastan sinua samalla tavoin, enkä usko, että se voi koskaan muuttua. Olen tuntenut sinut kauemmin kuin edes muistan ja olet aina ollut minulle kuin kolmas veli”, hän kertoi rehellisesti.
 Hugon leuka tippui hieman nyökkäystä jäljitellen:
“Tiedän, enkä koskaan oletakaan mitään tapahtuvan meidän välillämme.”
“Mutta rakastat minua silti?” Lily varmisti, vaikka olikin varma vastauksesta.
“Niin”, Hugo myönsi vaisusti.
“Mutta ehkä jonain päivänä löydät jonkun, joka…”, Lily aloitti, mutta keskeytti sitten tajuten kuinka tökeröltä lause kuulosti Alexandran hautajaispäivänä.
Hugo katsoi häntä suoraan rehellisesti silmiin.
“Se olet silti sinä”, poika sanoi ja Lily ymmärsi hänen todella tarkoittavan sitä.
 Kuinka hän toivoikaan, että olisi osannut vastata Hugon tunteisiin. Ehkä jossakin toisessa tilanteessa, toisessa ajassa tai paikassa, hän olisi voinut rakastaa Hugoa tavalla, jolla tämä rakasti häntä. Oli kuitenkin joitakin rakkaustarinoita, jotka eivät koskaan päässeet alkamaan tässä maailmassa. Lilyn ja Hugon tarina oli yksi niistä.

 Aamiaiselle kiiruhtava Al koki miellyttävän yllätyksen havaitessaan tutun hahmon eteisaulassa. Hän hyppeli portaat alas kiiruhtaen Natia kohti
“Hei mentäisiinkö…?” lause kuoli Albuksen huulille, kun hän tajusi, että Nathy ei ollut hänen tapaansa matkalla aamiaiselle. Tyttö kääntyi ja Albuksen katse viivähti hetken hänen matka-arkussaan ennen kuin siirtyi tytön arasteleviin kasvoihin. Nat ei ollut selvästikään odottanut näkevänsä häntä täällä tähän aikaan aamusta.
 Al lähestyi pääovien edessä matka-arkkunsa seurassa seisovaa tyttöä.
“Oletko lähdössä?” Al kysyi ja kuuli onttouden omassa äänessään.
“Olen”, Nathy vastasi hiljaa. Hänen katseensa oli avoin ja surumielinen, mutta samalla hiljaisella tavalla päättäväinen.
“Mutta miksi? Kaikki on nyt hyvin”, Al sanoi värisevällä äänellä ja astui vielä lähemmäs tyttöä.
“Minä rakastan sinua. Älä lähde”, hän pyysi ja antoi kämmenensä hipaista Natin vaaleaa poskea. Nathy tarttui hänen käteensä hellästi, mutta päättäväisesti ja laski sen pois kasvoiltaan.
“Minä tunnen sinua kohtaan paljonkin asioita. Paljon erikoisia ihania asioita”, hän piti harkitsevan tauon. “Luulen että rakastan sinua. Mutta enhän minä todellisuudessa edes tiedä mitä rakkaus on.”
 Heidän surullisen haikeat katseensa olivat lukkiutuneet toisiinsa. Kumpikin tiesi varsin hyvin, mistä tässä oli kysymys. Osasi arvata mitä seuraavaksi tapahtuisi.
“Minä luulen rakastavani sinua, mutta en osaa olla varma”, Nat jatkoi ja Al kuuli hänen äänensä värisevän hienoisesti. “Sinä ansaitset jonkun, joka on.”
“Mutta…”, Al halusi kieltää tytön sanat, huutaa ettei hän välittäisi, ei haluaisi ketään muuta. Hän halusi koskea Nathya, tarttua tähän ja estää tätä lähtemästä, suudella tämän vastalauseet pois niin kuin Scorpius ja Rose tekivät toisilleen, mutta ei osannut sanoa tai tehdä mitään. Ei mitään mikä olisi muuttanut yhtikäs mitään.
“Hyvästi, Al”, ja Natin sormet tunnustelivat Alin kasvoja kuin painaakseen jokaisen yksityiskohdan muistiin. “Ehkä me tapaamme vielä joskus, jos niin on tarkoitettu.”
Seuraavaksi Albus tunsi Natin kosteiden kasvojen koskettavan omiaan. Nathyn huulet kohtasivat Alin huulet ja suutelivat niille pitkät ja haikeat jäähyväiset. Ja sitten kuin öinen uni, jonka herätyskellon pärinä riistää: hän oli poissa. Lopullisesti.
 Albus seisoi yksin aulassa tuijottamassa ovea, joka painui pehmeästi kiinni Nathyn jäljestä. Albus tuijotti ovea vielä toisen hetken ja pyyhki Nathanielista tarttuneen kosteuden kasvoiltaan. Hän kääntyi poispäin ovesta ja lähti kohti Rohkelikkojen oleskeluhuonetta. Hän ei ollut enää nälkäinen.

 Nat istuutui isoäitinsä sängyn reunalle ja otti kiinni tämän terveestä kädestä kuten niin usein ennenkin. Hän katsoi isoäitiään ja mietti sitä kuinka paljon isoisä oli mahtanut tätä rakastaa, koska kerran oli ollut valmis satuttamaan muita rakkautensa takia saadakseen feeniksin sydämen, jolla parantaa isoäiti. Mutta saattoiko se enää olla rakkautta? Eikö rakkauden pitänyt tuoda maailmaan hyvää?  Ehkä rakkauttakin oli mahdollista käyttää väärin, niin halutessaan.
 Nat katsoi isoäitiään ja mietti niitä aikoja, jolloin tämä oli ollut vielä terve. Silloin isoäiti oli rakastanut isoisää. Mutta jos hän olisi tiennyt, olisiko hän…
“Rakastaisitkohan sinä häntä vielä?” Nathy kysyi hiljaa lähinnä ajatellen ääneen.
Kuin hänen sanojensa herättämänä vanhan naisen vihertävänharmaat silmät rävähtivät auki. Ne katsoivat häntä ja Nat kuuli Edeline-mummin hengityksen rahisevan. Kesti hetken kun silmät hapuilivat paikasta toiseen kohdentuen sitten häneen. Nat vastasi isoäitinsä katseeseen ja näki vanhan naisen silmien täyttyvän muistoista. Nat puristi kättä hieman tiukemmin.
 Edelinen huulet liikahtivat tuskin huomattavasti ja hentoiset sanat kulkeutuivat niiltä Natin korviin:
“Ole kiltti, anna minun mennä.”
Nathaniel nosti kultaisen korun kaulaltaan lähemmäs isoäitiä, mutta tämä pudisti päätään tuskin havaittavasti ja sulki korun terveellä kädellään Nathyn nyrkkiin.
“Pyydän”, hän kuiskasi ja vajosi takaisin syvään tajuttomuuteen.
 Hetken Nat ei voinut kuin tuijottaa. Isoäitikö, ei tahtonut? Ei tahtonut parantua? Ei vaikka hänellä oli siihen mahdollisuus? Mutta miksi sitten isoisä…
 Äkisti Nat ymmärsi totuuden. Ei isoisä ollut koskaan ajatellut isoäitiä. Jos olisi ajatellut, hän olisi vapauttanut tämän tuskistaan jo vuosia sitten. Leonard Montgomeryn rakkaus oli sokaissut hänet niin että hän ei ollut enää irrottanut itsekkyyttä ja välittämistä. Hän oli halunnut pitää luonaan ihmisen, joka oli ollut valmis jatkamaan matkaa.
Nat nousi tehden päätöksensä.
“Parantaja Kirkwell ”, hän kutsui käytävässä olevaa nuorta mies parantajaa.
“Niin neiti Montgomery?” parantaja kysyi saapuessaan hänen luokseen.
“Lopettakaa nuo taiat”, Nathy pyysi ja viittasi isoäitiään kohden.
 Parantaja Kirkwell näytti yllättyneeltä, mutta ei lainkaan huonossa mielessä.
“Mutta neiti Montgomery, isoisänne… “, mies aloitti sitten varovasti, mutta Nat uskaltautui keskeyttämään hänet.
“Isoisäni ei vastaa enää isoäitini hoidosta. Hän menetti oikeutensa siihen joutuessaan Azkabaniin. Minä olen tällä hetkellä isoäidin hoitoon nimitetty lähiomainen ja kiellän tämän kiduttavan hoidon jatkamisen”, Nat ilmoitti selkeästi.
“Jos olette varma neiti Montgomery…” parantaja epäröi.
Nat nyökkäsi:
“Olen ehdottoman varma.”
Hän astui sängyn viereen ja piteli isoäidin kädestä kaksinkäsin kiinni, kun parantaja Kirkwell heilautti sauvaansa siten että  letkut, jotka olivat kuljettaneet isoäidin ruumiiseen hänen tarvitsemiaan aineita. Letkut katosivat ja isoäidin rinta kohosi vielä kerran laskeutuen sitten liikkumattomaksi. Käsi ei liikahtanutkaan vaan pysyi velttona.
 Nat kuiskasi hiljaiset hyvästit vielä sille yhdelle ihmiselle, joka kuului nyt hänen elämästään kadonneisiin ja oli enää vain kaunis muisto tarinoineen ja lämpimine hymyineen. Hän laski isoäidin käden tämän rinnan päälle ja katosi sitten kadulle Pyhän Mungon eteen kirkkaaseen auringonpaisteeseen.

 Ehkä koko Iso-Britannia oli sinä päivänä kokenut yllättävän korkeapaineen aallon, sillä myös Tylypahkan tilukset kylpivät auringon kultaisessa valossa kevyen kesätuulen hiipiessä järven rannasta yli nurmikenttien. Tuuli pyörähteli kesän ensimmäistä valssia ja tarrasi kiinni jokaiseen vastaantulijaan. Se pyöräytti myös erään mustahiuksisen pojan jo valmiiksi epäjärjestyksessä olevaa hiuspehkoa  mielensä mukaiseen järjestykseen.
 Poika ei kuitenkaan näyttänyt huomaavankaan. Hän katseli tuota sinisenä siintävää järveä, ja maita sen ympärillä liittäen niihin muistoja, jotka kuuluivat enää vain hänelle. Hän näki mielessään erään kosteasti päättyneen jääkävelyn, joka oli suoritettu tuolla järvellä ikuisuus sitten. Albus muisti tarkalleen, miltä lumiset tilukset olivat sinä iltana näyttänet, muisti kuinka kylmää vesi oli ollut heidän tippuessaan jään läpi, mutta ennen kaikkea, kuinka Nathyn lämpimät huulet olivat koskettaneet häntä ennen tuota uintiretkeä.
 Hetken hän oli näkevinään auringon kirkkaasti heijastamassa veden pinnassa nauravien, kylmissään olevien, mutta samalla äärettömän rakastuneiden nuorten kuvajaisen. Se illuusio katosi kuitenkin hetkessä jättiläiskalmarin lonkeron ojentuessa juuri sillä kohtaa pinnalle.
 Hän lausui hyvästinsä linnan maille, noille muistojen täyteisille paikoille, kuten oli vain muutamia tunteja aiemmin joutunut tekemään sille ihmiselle, jota oli rakastanut aivan erityisellä tavalla jo kolmen vuoden ajan. Vaikka Nathy ei muistaisikaan näitä heidän Tylypahkassa viettämiään hetkiä, hän vaalisi niitä sydämessään, pitäen niitä suurimpana aarteenaan.

 Seitsemäsluokkalaiset seisoivat viimeistä kertaa Tylypahkan asemalla. Heidän mielensä olivat haikeita, jokunen tirautti kyyneleitä, jotkut ottivat valokuvia säilyttääkseen tilanteen niissä. Eräät ripustautuivat ystäviensä kaulaan tai ryhmittyivät viimeistä kertaa tällä asemalla.
 Albus Potter sen sijaan mietti kuinka nopeasti vuodet olivatkaan menneet. Kuinka vähän aikaa tuntui kuluneen siitä, kun hän oli ensimmäistä kertaa astunut sille asemalle. Hetken hän vaelsi muistoissaan ja näki nuoremman itsensä innokkaana ensiluokkalaisena sinä hämäränä saapumisyönä, nauravana kolmasluokkalaisena Rosen kanssa, kouluvuottaan päättävänä viidesluokkalaisena virallisen tyttöystävänsä kanssa ja lopuksi sen todellisuuden, jossa nyt oli.
 Hän seisoi Scorpiuksen ja Rosen kanssa valmiina astumaan junaan. Asemalla olivat myös jotkin opettajat saattamassa heidän lähtöään. Olivatko he tehneet niin joka vuosi vai oliko tämä poikkeus? Ainakin tämä oli ensikerta, kun Albus huomasi sen. Toisaalta tämä oli myös ensikerta, kun hän kunnolla katseli ympärilleen ennen lähtöä. Ensikerta kun hän todella huomasi nämä kaikki itsestään selvät asiat, jotka hän oli tottunut näkemään aina saapuessaan syksyisin takaisin. Ensisyksynäkin ne olisivat yhä siellä. Linna pysyisi paikallaan, tilukset eivät muuttuisi mihinkään - ellei Hagridin pikkuveli Ruaah saisi äkillistä sisustusintoa - ja opettajatkin pysyisivät kutakuinkin samoina.
 Al vilkaisi nopeasti rehtori McLeanin ja professori Nenovehin. Pikku-Nina istui rehtorin hartioilla ja vilkutteli yläilmoista lähtijöille. Rehtori McLean piti tytön jaloista kiinni ja professori Nenoveh tarkkaili heitä vierestä hymyillen. Heille Al toivotti mielessään kaikkea hyvää ja toivoi parasta heidän tulevaisuudelleen.
 Hänen katseensa silmäsi myös muut paikalla olevat opettajat: Hagridin, Lipetitin, Jyvästinin, Nevillen ja lientenprofessorin tyttöystävineen. Äkkiä Al tajusi kuinka paljon olikaan oppinut näiden vuosien aikana kaikilta asemalla olevilta ihmisiltä. Opettajat olivat näyttäneet hänelle taikuuden todellisen merkityksen, mutta mikä vielä tärkeämpää hänen ystävänsä, tuttavansa, vihamiehensä ja kaikki rakkaansa olivat opettaneet sitä millaista todellinen elämä oli. Tylypahka oli esittänyt hänelle koko sen tunteiden ja tilanteiden kirjon, jolla oikeassa maailmassa pelattiin. Ei, kysymyksessä ei ollut koskaan ollut vain koulu. Tylypahka oli aina ollut ja oli aina oleva enemmän, niin hänelle kuin muillekin ihmisille.
 Rose taisi nähdä hänen kasvoillaan jotakin huolestuttavaa sillä hän kysyi:
“Oletko varmasti kunnossa Al?”
Scorpius Rosen vieressä katsahti tyttöä varoittavasti:
“Rose, miehiltä ei kysytä noin.”
“Miksei?” Rose kysyi selvästi tuohtuen.
“Niin ei vain tehdä”, Scorpius ilmoitti siihen sävyyn että asia oli loppuun käsitelty. Rose ei kuitenkaan ollut selvästikään samaa mieltä.
“Ai, miksi miehet eivät voisi muka puhua tunteistaan?” hän kysyi ja nykäisi Scorpiuksen solmiosta siten, että pojan kasvot laskeutuivat hänen kasvojensa tasalle.
“Miksi naisten täytyy aina sekoittaa tunteet joka asiaan?” Scorpius puhisi ja nyki solmionsa irti Rosen otteesta.
“Miksei mieheltä saa kysyä, onko hän kunnossa?” Rose kivahti takaisin ja Al kuuli jonkun ohitseen kulkevan toteavan, että ainakaan Malfoyta ja Weasleya hänen ei tulisi ikävä.
“Mikseivät naiset voi antaa vain olla?” Scorpius puuskahti.
“Miksi miesten pitää olla niin välinpitämättömiä?” Rose tivasi.
 Tuo kotoinen nahistelu toi hymyn Alin huulille. Jotkin asiat pysyivät nähtävästi samanlaisina kävi miten kävi. Al arveli ettei hänen ystäviensä riidanpoikanen tavallista kauempaa kestäisi.
“Minä olen kunnossa”, hän totesi, vaikka nahistelijat eivät häntä kuulleetkaan. Lause olikin loppujen lopuksi tarkoitettu enemmän hänelle itselleen. Ikään kuin todisteeksi. Hänhän oli kunnossa. Ehkä aikuisempi, kokeneempi ja vakavampi, mutta siitä huolimatta aivan kunnossa.
 Al astui junaan ja vilkaisi naurahtaen taakseen. Hän oli arvannut oikein. Rose ja Scorpius olivat laskeneet sanansäilät ja antautuneet jälleen kerran suudelman vietäväksi. He ehtivät niukin naukin hyppäämään viimeiselle junamatkalleen pois Tylypahkasta, tuosta tarunhohtoisesta paikasta, joka välkkyi kultaisessa laskevan auringon valossa vain kadotakseen heidän näkyvistään junan kiitäessä kohti tulevaisuutta.
« Viimeksi muokattu: Joulukuu 03, 2008, 18:07:26 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Eli nyt on sitten tämäkin fici lopussa. En oikein tiedä pitäisinkö juhlat vai alkaisinko kulkea surupuvussa. Vuoden päivät sen kirjoitukseen kului ja suunnitteluun vieläkin paljon kauemmin. Tuntuu aavistuksen kipeältä päästää irti näistä hahmoista, mutta luulen että on jo aikakin, kun olen heitä kohta vuoden kirjoitellut ja ideoinut. Erityisesti tulen kaipaamaan Rickiä ja lientenopettajaa, jonka nimen nyt olette vihdoinkin saaneet tietää. Mahtoiko joku arvata? Oikeastaan minun tulee kaikkia ikävä. Hassua kuinka näitä hahmoja alkoi pitää miltei aitoina ihmisinä, ystävinä (no, ei sentään, sehän olisi melko yksipuolista ystävyyttä vai?). O.Y on jakanut kanssani monta hyvää ja pahaa hetkeä.

 Nyt pitäisi sanoa jotain hienoa ja ihastuttavaa tähän. No, yritetään. Ensinnäkin olen itse melko tyytyväinen ja sanon että juuri näin halusinkin kaiken päättyvän. En kadu mitään, minkä olen kirjoittanut ja toivon että te myös hyväksytte päätökset, joita tässä viimeisessä osassa tiettyjen hahmojen kohtalosta tein. Tiedän, että monet ovat varmaan pettyneitä siitä etteivät Al ja Nat saaneet happy endiä, mutta valitettavaa kyllä, sellainen kuuluu tyyliini. Kaikille ei vain voi käydä hyvin. Alexandralle taas kävi todella pahasti ja näin jälkikäteen hiukan harmittaa etten antanut hänelle enemmän aikaa tässä ficissä. Toisaalta, ei Hugon vaihto-oppilasvuottakaan voinut oikein aikaistaa… Hugollekin kävi melkoisen ikävästi ja häntä säälin ehkä itse eniten. Olen tainnut kohdella häntä aika rankalla kädellä tässä ficissä…

  Sisareni toiveesta kirjoitan hänelle syntymäpäivälahjaksi lyhyen jatko-osan, joka kertoo Alin, Rosen ja Scorpin maailmanmatkailusta (kulkee koodinimellä “Odotukset ylittävän pikkuveli, kelvollinen“), mutta en usko että tulen koskaan laittamaan sitä Vuotikseen. En kuitenkaan mene lupaamaan mitään vielä, sisko sattuu olemaan melkoisen hyvä suostuttelija. Ja kuten tulin jo aiemmin tuolla juorunneeksi (minä ja suuri suuni) kirjoittelen kaiken muun sivussa pikku tarinaa Nina Nenovehin kouluvuosilta, mutta saa nyt nähdä tuleeko siitä mitään, jos tulee ja jos innokkaita lukijoita löytyy voin ehkä harkita sen laittamista tänne Vuotikseen, mutta eipäs nyt mennä asioiden edelle.

 Sitten, nimeen palaten, olen ylittänyt ainakin omat odotukseni tämän ficin suhteen, sillä minä olen tunnetusti huono tekemään mitään loppuun asti (kaverit ivaavat tästä jatkuvasti) ja 105 lukua ja 445 (word, times new roman, fontti 10) sivua ovatkin minulta jotain ennen kuulumatonta. Lukija- ja kommenttimäärät ovat ylittäneet kaikki toivomukseni (niistä teille valtaisat kiitokset) ja unelmani ja minusta tuntuu että olen oppinut yhtä sun toista kirjoittamisesta ja muustakin O.Y:n aikana. Toivon että tämä fici on tuonut edes pari hauskaa lukuhetkeä teille, jotka olette seuranneet kirjoitusmatkaani alusta tai vähemmän alusta asti.

 Haluankin siis vielä kiittää teitä ihania ihmisiä, jotka olette olleet innostamassa ja kannustamassa minua ja olette kestäneet nämä epäinhimillisen pitkät väliajat osien välillä. Kiitos kommenteista, kiitos yksäreistä ja kiitos kaikesta siitä palautteesta, jota olen teiltä saanut, se on ollut minulle enemmän kuin kullanarvoista. Olkaa nyt, please, niin kilttejä, että kommentoitte tätä ficiä vielä yhden kerran tai ilmoittelette edes yksärillä, että luettu on. Voitte myös halutessanne osallistua minun ja sisareni aloittamiin äänestyksiin siitä kuka on paras hahmo ja mikä on paras luvun nimi (apuna tässä alun sisällysluettelo). Laitatte vaan kommentissa tai yksärillä kenelle tai mille tahdotte antaa äänen ja lisään ne tuohon taulukkoon alla.

 Viimeiseksi kiitän vielä kerran rakasta sisartani, joka on ollut tukemassa minua koko tämän ficin ajan ja on antanut kullanarvoisia ideoita sekä lientenopettajan hahmon. Kiitos myös teille “yliavuliaille” Anttilan myyjille, jotka olette olleet hahmon innoittajina.
 Okei, se on sitten ohi. Hei, hei Odotukset ylittävä!
 
                                                      Ainakin omat odotuksensa ylittänyt,
                                                                                           Unissakävelija

O.Y:n paras hahmo

Hahmo/Ääniä

Lientenopettaja/2
Rick/1                           
Scorpius/1                              
Harry/1
James/2
Keith/1

O.Y:n paras luvun nimi

Nimi/Ääniä

Söperitkin vedetään ihan lonkalta/2
Ei pöllömpi juttu/2
Kuusijalkakielikontiainen/3

// 5.12 lisäsin katajapuskasen ääneen ja muutin sisareni äänen, koska hän päätyikin sittenkin lientenopettajaan Jamesin sijaan, omituinen hyypiö kun on...
« Viimeksi muokattu: Toukokuu 20, 2009, 16:08:05 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Hartsa

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
    • http://www.freewebs.com/moottoriurheilu05
Olen jo jonkin aikaa seurannut tätä ficciä, mutta jostain syystä kommentointi on aina vain jäänyt. No, nyt on sekin asia korjattu.

Täytyy nostaa sinulle hattua, kun olet jaksanut kertoa Albuksen kaikki seitsemän kouluvuotta. Itse en todellakaan pystyisi samaan. Hahmot ovat tuntuneet aidoilta ja itsekeksimäsi hahmot myös "oikeilta" Potter-hahmoilta. Tosin olisit voinut kirjoittaa myös Lilyn ja Hugon kaksi viimeistä kouluvuotta, ne olisi ollut kiva lukea, mutta ehkä on sittenkin parempi, ettet kirjoittanut niistä, sillä käsittääkseni Albus oli tämän ficin päähenkilö, ja ensisijaisesti tässä seurattiin hänen koulunkäyntiään, ja muut olivat vain "sivujuttu". Ethän sinä kertonut Jamesinkaan kahdesta ensimmäisestä vuodestakaan. Jamesista tulikin mieleen, että hän oli kyllä todella upeasti luotu hahmo (niin tosin kaikki olivat). Hänestä tuli ihan mieleen Fred ja George. Tietysti myös James ja Sirius, mutta kaksi viimeksi mainittua olivat keppostelijoiden lisäksi myös koulukiusaajia, jotka nöyryyttivät muita, mutta James ja Fred ja George pelkästään keppostelijoita, jotka eivät kuitenkaan suuremmin kiusanneet ketään tai tahtoneet kenellekään pahaa (paitsi ehkä luihuisille). Albus taas oli ihan kuin Harry (vaikka hän yrittikin sitä kiistää). Jotenkin samalla tavalla vaatimaton eikä pidä siitä, että on jollain tapaa kuuluisa. Lily puolestaan oli aivan kuin kaimansa/isoäitinsä ja yhtä paljon hänessä oli myös Ginnyä. Sellainen rohkea ja päättäväinen nuori nainen. Rosesta tuli puolestaan heti mieleen Hermione, samanlainen opiskeluun innolla suhtautuva ja paljon lukeva kuin äitinsä. Hugossa taas oli jotain samaa kuin Ronissa, en kyllä oikein osaa sanoa mitä. Kerrassaan upeasti luotuja hahmoja, ei voi muuta sanoa. Lukisin kyllä erittäin mielelläni sen Alin, Rosen ja Scorpiuksen maailmanmatkan, jos haluat sen julkaista, mutta en todellakaan pakota sinua, sinulla on tarinan kirjoittajana oikeus päättää, haluatko julkaista sen vai et.

Kiitos erittäin paljon tästä ficistä! On ollut ilo seurata tätä. Hirveän harhaanjohtava nimi muuten tällä, sillä minusta tämä on Upea eikä suinkaan Odotukset ylittävä.
Terve kaikille!

katajapuskanen

  • Ankeuttaja
EI! Onks tää joku salaliitto? Kaikki mun lempificit loppuu yhtä aikaa! Ensin Memry ja nyt tääkin YHYY ;((! No siis mä oon tykänny tästä ficistä, täs on kivoja hahmoja ja huumoria ja jännitystä just sopivasti. Kuitenkin ihan tyhmää että erotit Natin ja Alin(kin). Mä haluun happy endin! Ja voi polosta Hugo-parkaa miks sille koko ajan käy noin?

 Ei kai Ron ja Draco sitten oikeesti hakannut Harrya? Saanko muuten äänestää sitä, siis Harrya, tohon parhaaseen hahmoon? Olihan se kuitenkin ficin hahmo. (Siis kai niitä sai äänestää?)

Siihen parhaaseen lukuun äänestän sitä kuusijalkakielikontiainen juttuu, oli niin vänkä nimi ja oli kiva kun siinä luvussa oli sillon Lunaakin.

Mä tahon lukee kanssa sen maailmanmatkailu jutun. Onks siinä Natia ollenkaan vai pyöriikö Scorp, Rose ja Al vaan triona? Laittasit sen nyt tänne kiltti. Olisin tosi ilonen kun tätä oli niin kiva lukee kaikkine jännine tapahtumineen ja ihmissuhde sotkuineen. Kiitos kivasta ficistä!

-katajapuskanen

// mä unohin kysyy et oliks se Annien kehtolaulu joku oikee laulu? kuiteski se oli tosi kivan kuulonen.
« Viimeksi muokattu: Joulukuu 03, 2008, 22:50:05 kirjoittanut katajapuskanen »

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Suurkiitos kommenteistanne teille, jotka olette jo ehtineet vastata. Kuten huomaatte olen yhä elossa siskon murhanhimosta huolimatta... On pakko vastata pariin juttuun ihan lyhyesti:

Kiitos kiitoksista Hartsa. Ihanaa että jaksoit lukea ficini (tai ehkä kuitenkin ficimme, siskokin tahtoo osigoille). Heh, taitaa olla vähän myöhäistä nimen vaihdolle, vai kuinka :)?
katajapuskanen, kiitos kommentista ja siitä että luit O.Y:n, enkä muuten ole salaliitossa Sharran kanssa sinua vastaan. Pääasiassa maailmanmatkailu ficissä liikutaan triona, mutta on ehkä, jollakin tavoin, mahdollisesti, on mahdollista että myös muuan Nat Montgomery liittyy joukkoon jossakin vaiheessa. Mutta se on iso JOS enkä todellakaan ole varma, että haluan koko ficiä tänne laittaa. Asia pysyköön mietintämyssyn alla. Annien kehtolaulu on puhtaasti minun sepittämäni ja olen positiivisesti yllättynyt jos pidit siitä. En oikeastaan sanoita kehtolauluja, vaikka silloin tällöin kaverin bändille olenkin jotain raapustellut.
Eara kiitos vastauksestasi ja kiitos että luit tämän ficin. Kyllä, erotin Natin ja Alin ja se oli suunnitteilla siitä asti kun heidät oli saatettu yhteen, jopa aiemmin. Tässä kohtaa minun on otettava taas kaikki syy ko. tapahtumasta omalle kontolle lainaamalla siskoani tämän vastustaessa päätöstäni erottaa Nat ja Al: "Kyllä mä haluan että se ääliö-Alkin on onnellinen!" Millä puolustaudun? Aina ei vain voi kirjoittaa happy endiä :).

                                                                  -Unissakävelija
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Balacenia

  • Ankeuttaja
Ensinnäkin: Kiitos aivan ihanasta ficistä.
Pidän kirjoitustyylistäsi, teksti on sujuvaa ja suhteellisen virheetöntä. Vain harvoin jokin kirjoitusvirhe pistää silmään.
Juonikin etenee sujuvasti, niin koko seitsemän vuoden pääjuoni kuin jokaisen vuoden sisälle mahtuvat sivujuonetkin, varsinkin viimeisessä osassa olet punonut taitavasti kaikki avoimiksikin jääneet juonenkäänteet yhteen.
Henkilöt ja heidän väliset suhteensa ovat uskottavia, ja se ettet tehnyt kaikille onnellista ja sokerista loppua oli myöskin ehdotonta plussaa (inhoan Lily/Hugo paritusta, olkootkin että serkkujen välinen liitto on periaatteessa ihan hyväksyttävä, mutta silti. Joka tapauksessa, heidän osaltaan sinun tarinasi loppu oli jollain tavalla yksi lempi kohtauksistani, Hugoa kävi todella sääliksi. Mutta vielä enemmän Alex-parkaa. Pidin myös siitä kuinka Alin ja Nathyn tulevaisuus jäi avoimeksi). Osaat sekoittaa hauskaa ja vakavaa sopivassa suhteessa. Siinä mielessä koko teksti on hyvin Potter-mainen (on se muutenkin, mutta halusin vain mainita). Ja ehdottomasti pidin siitä kuinka vaihtelet kertojaa. Varsinkin lyhyemmistä ei-päähenkilöiden tarinoista pidin.
Ja tuota tuota... (fiksu ihminen olisi antanut palautetta jokaisen osan jälkeen sitten kun alkoi lukemaan. Tyhmä antaa palautetta kaikista kerralla, nyt kun ensimmäisten osien lukemisesta on jo useampi kuukausi)
Pähkinänkuoressa: Ennen tätä ficciä en ollut erityisemmin innokas lukemaan mitään "seuraavaan sukupolveen" liittyvää. Tämän jälkeen luku hankaluudet johtuvat siitä, että Rosen, Skorpiuksen, Alin, Lilyn, Hugon ja Jamesin osalta tästä tuli minulle tavallaan canonia.

Ja sitten pääasiaan, joka sai minut kirjoittamaan kolmannen viestini tänä vuonna: Laita hyvä ihminen lisää tekstejäsi meidän luettavaksemme! Sinä olet taitava kirjoittaja, jonka yksi parhaita ominaisuuksia näin keskeneräisiä ficcejä inhoavan ihmisen kannalta on luotettavuus. Se että sinä sait näin pitkän ficin kirjoitettua valmiiksi ja ilmeisesti kyllästymättä (ei ainakaan näkynyt tekstissä) suhteellisen lyhyessä ajassa on mielestäni kunniamerkin arvoista.
Lisäksi minä vain haluan kuulla Rosesta, Skorpiuksesta, Alista ja Nathystä lisää ^^ (Puhumattakaan Jamesista <3)

Lupaan jatkossakin lukea tekstejäsi (ja luulen että luen tämänkin joskus uudestaan kun on päivä (tai oikeastaan pari) aikaa), kunhan ne tulevat valmiiksi (tai niiden osat tulevat valmiiksi, mikäli jatkat tähän tyyliin, mistä muuten pidin myös. On mukavampi lukea pitkä tavallaan valmis pätkä kerralla, kuin odotella yksittäisiä lukuja), ja yritän muistaa myös kommentoida.

Ja mitä tuohon äänestykseen tulee... Sinulla on niin paljon loistavia hahmoja (Skorpius, Rose, Al, James, ei-Jones-eikä-Smith-lientenopettaja, Harry, Teddy...) että on vaikea valita sitä parasta... ehkä James. Ja lukujen nimiä en viitsi juuri nyt selata, kun tämä netti on vähän hidas. Mutta Kuusijalkakielikontiainen oli mieleenpainuva joten sanotaan se ^^.


Lisää odotellessä,
Cen

Poissa Blizzard

  • Untitled
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Luihuinen
Voih! Tämä on ollut yksi parhaimpia ficcejä, kenties paras, minkä olen koskaan lukenut... Kiitos tosi ihanasta lukukokemuksesta! Harmi, että tämä loppui...

Tämä viimeinen osa sai minut todella kiinnostumaan Agathasta, Rickistä ja Ninasta. Tai siis, olin jo aiemmin pitänyt heitä mielenkiintoisina hahmoina, mutta jotenkin tämä viimeinen osa tiivisti kaiken hyväksi kokonaisuudeksi heidän osaltaan. (Ja tottakai muidenkin hahmojen, mutta heistä pidin jo alussa hirvittävästi).
Hahmojen välit olivat hyvinkirjoitettuja, niinkuin olen jo aiemminkin tainnut sanoa... Scorpin ja Rosen  takia suosikkini lienee Ronin ja Dracon toisilleen kiukuttelu. =)  Kaksi suosikkimiestäni toistensa kurkussa...
 Ja olen todella kiitollinen siitä, että lientenprofessorin nimi paljastui.
Lempihahmokseni on nyt Odotukset ylittävän loputtua noussut James, joka pysyi ihanan vallattomana loppuun asti. Toisaalta olisin voinut laittaa tähän kenet tahansa, vaikka sen Pyhän Mungon nuoren parantajan... Ns. "aidot Potterit", nämä J.K:n omatkin, onnistuivat niin hyvin, että olisi voinut kuvitella J.K:n itsensä käyneen kuiskuttelemassa hahmojen tulevaisuudesta sinulle ;) (Tämän tosin olen huomannut muistakin ficeistäsi, sinulla vain on kyky tehdä hahmoista IC:eitä.) Omat hahmosi sopivat pottermaailmaan luontevasti ja olet yhdistänyt canontietoja omaan tarinaasi todella hyvin. (Esimerkiksi se, että medaljonki loppujen lopuksi löytyi näkymättömyysviitan kätköstä.)

Suosikkiluvunnimeä en tiedä, sillä juoneen koukuttuneena en ole kovinkaan usein kiinnittänyt niihin huomiota enää ficin puolivälin jälkeen, huolimatta siitä, miten hyviä nimiä niille keksit.

Runosanoituksesi olivat hyviä, niissä oli kiva tempo. Pidin Annien kehtolaulusta

~Blizzard
« Viimeksi muokattu: Joulukuu 10, 2008, 18:13:18 kirjoittanut Blizzard »
"Falling is just like flying... except there's a more permanent destination"

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Miksi minusta tuntuu että ihmiset vain eivät voi olla rakastamatta kelmejä :)? Liittyyköhän jotenkin Jamesin johtopaikkaan...

omputin, kiiitos kommentista ja siitä että luit ficini (/ficimme). Jaa-a, hakkasivatko vai eivätkö hakanneet? Henkilökohtainen toiveeni olisi kyllä, mutta hahmoja ajatellen todennäköisesti ei. Nyt on pakko hieman häpeillen tunnustaa, että keksin toissapäivänä O.Y: pikkuveljelle "kelvolliselle" oikean nimen ja laitoin sen hieman alullekin, minkä lisäksi keksin tänään luovan kirjoittamisen tunnillani sellaisia lauseita, jotka olisivat sopineen niin hyvin Scorpiuksen tai Jamesin suuhun... Mutta pitää katsoa tuleeko jatko-osasta mitään sellaista, jota ilkeää laittaa tänne esille.
Balacenia, kiitos pitkästä kommentistasi ja siitä että luit tämän ficin. Kiitos myös kehuistasi, jatkan kyllä kirjoitusta ja laittelen kyllä tekstejä tännekin. Omat tarinat ovat tietyllä tapaa mukavampia kirjoitettavia, mutta ficejä on tietyllä tapaa helpompi laittaa tänne esille ja saada niistä palautetta:).
Blizzardkiitän kommentistasi ja siitä että luit O.Y.n. Ah, Agathaa, Ninaa ja Rickiä oli aivan ihana kirjoittaa, etenkin Rickiä<3. Vähän tämän vuoksi, olenkin kirjoitellut alkua tarinalle, joka kertoo Ninan kouluvuosista (minullako projekteja levällään? Eipä tietenkään.) ja sitä olin vähän ajatellut Vuotikseen laitettavaksikin mikäli lukijakuntaa löytyy... Toisaalta niin kauas tulevaisuuteen kurkottelu pelottaa sillä tämäkin ficikin loppuu... milloin 2024 vaiko -25? Ei jaksa laskea.
Cornelius Deemson, kiitos kommentoinnista ja siitä että luit tämän ficin. Oikeasti, noin paljon? Omalla koneella tekstiä on reilut neljä ja puolisataa, tosin fontti on aika pieni. En ole rollari-fani, äitini on. (Ja siinä paljastui taas yksi yhteys ficin hahmon ja oman elämäni ihmisten välillä) Eli sieltä se Karenin ja Keithin äidin rollari innostus ja sitä kautta Keithin nimi tulee.

                                 Isot kiitokset vielä kaikille kommentoijille ja lukijoille,
                                                                                                     -Unissakävelija
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Splash

  • Dobbyn morsian
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • Splashin kaverit <33
  • Tupa: Korpinkynsi
Eih, tämä loppui!

Anteeksi, että ilmoittelen itsestäni vasta nyt, vaikka olen tätä lähes alusta asti seuraillut. Tämä on ensimmäinen kommenttini vuotiksessa (ficeille), joten hiominen on vienyt aikaa. No mutta, sitten tähän ficciin.

Aluksi voin sanoa, että juoni on erittäin hyvä ja hahmot uskottavia. Niin ja huumoria, ihmissuhdesotkuja ja jännitystä oli juuri sopivasti minun makuuni. Kirjoitusvirheitä en paljoa löytänyt, enkä muutakaan silmiinpistävää. Parituksista pidin myös kovasti.
Minulla on monta lempihahmoa (Keith, James, Annie, Nat, Rose, Scorpius, lientenopettaja, Nina, Professori Nenoveh, Rick...), joita kaikkia voisin äänestää. Niistä voisin sanoa hieman lisää.
Keithistä pidän ehkä eniten. En osaa sanoa miksi, mutta hän on niin ihana ja sopii Lilylle hyvin. Olet saanut myös hyvin kerrottua Keithin kuuromykkyyden, hän ei ole jäänyt joukon ulkopuolelle.
James on myös mahtava. Olen nauranut makeasti (joskus niin makeasti, että pikkuveli on käskenyt olla hiljempaa) monellekin kohdalle. Ja Annie sopii erittäin hyvin Jamesille.
Natista pidän myös erityisesti. Harmitti hirveästi, kun häneltä vietiin muistot... Ja sitten sinä menit erottamaan ne!!!
Rosen ja Scorpiuksen riidat ja sopimiset oli myös tosi hyvin kirjoitettu.

Kaiken tämän jälkeen antaisin ääneni kuitenkin Keithille. Ja paras luvun nimi on varmaankin Ei pöllömpi juttu, koska olen täysi pöllöfani.
Haluaisin myös sanoa, että tämä on yksi parhaista koskaan lukemistani ficeistä.

Ja tähän loppuun, että jos jotain ficcejä tänne vuotikseen aiot vielä laittaa, niin ainakin minä tulen lukemaan ne!
"It's totally awesome!!"

~Vuoden Kotitonttu 2010

suklaahiiri

  • Ankeuttaja
Voi ei! Kauhean pitkä aika siitä kun mä viimeksi kommasin, siis anna anteeksi nyt tästä tulee tälläinen super hyper kommentti. ´Viimeksi olen kommannnut varmaan nelosvuodella joten vitos vuosi oli oikein kiva ja scorp ja rosekin päätyivät onneksi yhteen<3! Rosen ja Scorpin riidat on niin uskottavia ja nauroin niille joka kerta, mutta Rose on epäreilu välillä Scorpille (Scorp parka*säälii*).
Vähän Nat oli törkeä vitosvuodella Alille(No se ansaitsee sen pelkästään sen takia, että on Harryn poika).Al ja Nat on muuten kiva pari kans :)<3. Leonard on yks mun suosikeista se on kivan ilkee vanha pappa, vaik ei ollu kiva kun se poisti Nathin vanhempien muistot eikä se ollu varsinkaan kiva kun se poisti Nathin muistot (muuten tälläinen sivu huomautus toi Nathyn nimi on paras, kun yhessä leffasssa on sellanen mies kun Nathaniel repesin sille ihan täysilläkun tajusin että siinä yhdessä ficissä on Nathaniel mut se on tyttö). Varaa paikka minulle kivityslistalta , kuinka kehtasit erottaa Aman ja Jamesin?!?! Ne olivat ihana pari siis ja sitten James vaan meni jonkun Annien kanssa naimisiin tosta noin vaan. Keith ja Lily on kans kiva pari ja Rick ja Nenoveh. Ja lientenprofessorinkin nimi paljastui jee mikä se ikänä olikaan en muista sitä enään tällainen hajamielinenprofessori kun olen:). Ja paras luvun nimi on ehkä:  Söperitkin vedetään ihan lonkalta, koska lientenopettaja on lempi hahmoni nin ja kun hän on tuyon sanonut siksi tämä on lempi lukuni. Muuten harmi ettei Harry kuollut toivoin jo että jee nyt pääsen siitäkin eroon. Aivan ihana fici jatko-osa vuotikseen vaan. Jään kaipaamaan O.Y;tä *itkee*!
Mitä muuten tälle käy sitten kun se poistuu miten voin lukea tätä sitten??????

Se siitä, kuka haluaa suklaata tänmän ficin lopun kunniaksi?
P.S. Anteeksi ei tämä ollut mikään huippu kommaus.
P.P.S. Hyvää myöhäistä joulua!

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Okei, eli haluan taas kiitellä niitä ihania ihmisiä, jotka ovat kommentoineet tätä ficiä. Suokaa anteeksi mikäli tämä viesti on sekava, olen kolmatta päivää kuumeessa, mikä ei ole kivaa joululomalla...
Splash, kiitos että vaivauduit kommentoimaan ja kiitos kehuista. Keithiä oli tosiaan mielenkiintoista kirjoittaa, koska hänen vammansa vaati todellista syventymistä hahmoon ja siihen maailmaan, jossa hän eli. Natin kohtalosta olenkin jo sanonut... No, parempi näin. Olisin alkanut vihata itseäni, jos olisin antanut kaikille hahmoille (helpon) onnellisen lopun. (No, joo eihän Hugo saanut onnellista loppua, Alexkin kuoli ja Harry toivottavasti sai nokilleen...). Kiva tietää. Kirjoittelen kyllä ficejä tulevaisuudessa. Yksi tällä hetkellä menossa ja ainakin neljä alkua hautumassa woedin uumenissa. Kiva jos jaksaisit niitäkin käydä kommentoimassa :).
Mortti, paljon kiitoksia kommentistasi. No, maailmanmatkailuficin olisi tarkoitus päättyä Scorpin ja Rosen häihin, mutta en nyt tiedä vieläkään millaista tekstiä siitä on tulossa (vaikka siihen jo kirjoittamani traileri ja prologi ovatkin omasta mielestäni aika hyviä) ja kehtaanko sitä tänne laittaa (varmasti sadas kerta kun kirjoitan tuon lauseen). Nathyn isoäidin lisääminen tekstiin tuli aika viime tingassa joten kiva jos päätös miellytti.
suklaahiiri, kiitos kommentista ja pidän paikan kivityslistalla varattuna sinulle. Puolustaudun vain että Amanda ja James olivat kiva pari, mutta että ihmiset muuttuvat ja kasvavat. Sitä paitsi Anniessa on hieman enemmän vastusta Jamesille, Amanda on hieman liian kiltti. Katsotaan sitä jatko-osaa, ilmoittelen kyllä jossain tämän ficin lomassa mikäli teen päätöksen sen laittamisen tai laittamattomuuden kanssa. Kiitos toivotuksista.

Hyvät joulut ja onnelliset uudet vuodet minunkin puolestani kaikille vuotislaisille!
                                                                                             -Unissakävelija

P.s: Kommentoida saa edelleenkin :) ja kiitos kaikille tähän mennessä vastausnappia käyttäneille ja niillekin jotka ovat jaksaneet lukea koko tekstin loppuun asti.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

katajapuskanen

  • Ankeuttaja
Heippa.
Lueskelin koko eillisen illan ja tän aamun noit uuden sukupolven ficejä(petturikaverit on kaikki flunssassa eikä oo mitään tekemistä) ja mun tuli hirvee ikävä Odotukset ylittävää ;-( ja mun oli pakko lueskella tästäkin parhaita paloja. Nauroin ääneen kun luin kakkososasta jotain Jamesin juttuja uudelleen se vaan on niin hirmusen hauska( on se muissakin osissa! Ja nelosessa Scorpius-kultakin oli niin ihana <3<3<3( on sekin muissakin osissa)! Mä vaan rakastan sitä pojua!

Sitten mä luin tän jutun sun profiilista:
Lainaus
O.Y:n lukijoille tiedoksi myös koodinimellä "Kelvollinen" kulkeva jatko-osa on edennyt mukavasti. Sillä on tällä hetkellä oikea nimi (jääköön salaisuudeksi), traileri ja lukuja 2/8(-15). Katsotaan ensi kesänä näyttääkö se riittävän hyvältä vallatakseen Vuotiksen pinta-alaa :).
Siis ymmärsinkö mä oikein että se jatko-osa on oikeesti olemassa? Voisko siitä saada nähä ees tota trailerii jos pyytäis oikein nätisti? Tai saada tietää nimen? Mä haluun tietää pääskö Scorpius/Rose naimisiin!
 
Anteeks ettei mulla oo vielä tälläkään kertaa mitään kunnolla rakentavaa palautetta. Tai no sanon sen verran et noi kaks ekaa osaa on ehkä vähän irtonaisii näihin muihin nähden. En oikeen taia osata selittää. Oo kiltti ja vastaa mulle ja kerro että se jatko-osa tulee ja oikein pian :-)!

-katajapuskanen
 

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
katajapuskanen, kiitos jo toisesta kommentistasi.
Olet tosiaan oikeassa. Siis siinä että ensimmäinen ja toinen osa O.Y:stä ovat juonen kannalta melko vähäpätöisiä. En ollut alkujaan aivan varma minne tahdoin lähteä tätä tarinaa viemään. Ensimmäisen vuoden alussa seitsemännen vuoden kevät tuntui melkoisen kaukaiselta.
  Jatko-osa on ihan oikeasti olemassa, parhaillaan sivutoimisessa kirjoituksessa (en tarkoita etten keskittyisi siihen kunnolla, ajallisesti käytän vain enemmän aikaa toiseen ficiin) ja tällä hetkellä mahdollisuus että se pääsisi Vuotikseen näyttää kasvaneen, sillä olen itse melkoisen tyytyväinen siihen mitä olen jo ehtinyt kirjoittaa. Sneak peek jatko-osasta O.Y:n lukijoille vai? Hmph. Täytyy sanoa että ehdotus houkuttelee. Houkuttelee hyvinkin paljon. Melkein tekisi mieli... Mutta silloin pitäisi kertoa ficin nimi ja olisin niin kovasti tahtonut pitää sen salaisuutena... Huoh. Minulla on niin huono itsehillintä. Ehkäpä historian huonoin.

Okei, sanotaan että tämä on melko pitkälle kehittynyt raakaversio trailerista. Siihen saattaa tulla vielä jokunen muutos, mutta tältä se todennäköisesti tulee näyttämään (Hei, minähän kuulostan ihan siltä kuin aikoisin laittaa jatko-osan tänne! Siskon ja teidän aivopesu alkaa nähtävästi toimia... O-ou.).

28.6.09: Korvasin tämän hahmotelman oikealla Felix Felicisin trailerilla:
Traileri

Ja vielä pyyntö hyvät lukijat: älkää kommentoiko traileria tähän ficiin. Jos teille tulee siitä jotakin mieleen tai haluatte lähettää minulle anomuksen jatko-osan suhteen käyttäkää yksäriä. Näin koska "Kelvollisen" traileri ei varsinaisesti ole O.Y:ta, eikä yksin sen vuoksi ole ideaa pitää tätä jo kaksi kuukautta sitten valmistunutta ficiä HET-osaston 1. sivulla viemässä tilaa muilta ficeiltä. Toki jos haluatte yhä lähettää itse O.Y:sta kommenttia olen hyvin otettu ja kiitollinen :).

                                      -Unissakävelija, joka kiroaa itsehillintäänsä täydestä sydämestään
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 28, 2009, 11:04:07 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Hei Tobias,
kiva kuulla että joku alkaa lukea tätä ficiä alusta vielä tässä vaiheessa ja hauska kuulla myös että aikomus on jatkaa pitkälle :). Kiitos että vaivauduit painamaan kommentoini nappulaa.

Ja yleisesti sitten vielä sen verran, että sanotaan että 90% todennäköisyydellä "Kelvollinen" tekee ensiesiintymisen täällä Vuotiksessa 5.7, ensikesänä. Tähän tietenkin syynä se valtava palautemäärä, jota teiltä on "Kelvollisen" puolesta tullut (köhöm, olen saanut yhden yksärin... hmm, mitäköhän siitä pitäisi päätellä?) ja se että sisko lupasi laittaa kaikkiin kannattevan kansioihin - myös kaikkiin minun kirjoituskansioihini! (En edes tiennyt että niin voi tehdä) - salasanat ellen laita sitä tänne hänen synttärinään. Kai minä sitä paitsi itsekin olen alkanut innostua ajatuksesta, että saisin palautetta käänteistä, joita eräille hahmoille/pareille on suunnitteilla.

Kommentteja saa edelleen laittaa, enkä katsoisi yksäreitäkään lainkaan pahalla :)

-Unissakävelija

"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Mespa

  • Ankeuttaja
Bääh... Aloitin lukea tätä joskus miljoona vuotta sitten kun tuli joku kahdeskymmenesluku tai jtn. Mutta minun muistillani unohdin entisen salasanani joten vuotiksessa hengailu vähän jäi... tänää sitten tulin tänne ja rekisteröidyin uudestaan ja löysin tämän! ja vielä valmina! Tällä hetkellä on menossa kai 53. luku joten aikas paljon vielä luettavaa, ja nyt kun vielä ilmoitit jatko-osasta! Ja minä kun luulin että en ikinä saisi lukea enää UUSIA Pottereita, mutta olin taas jälleen kerran väärässä. Tämähän on upea! Pitää varata ehkä hiukan enemmän aikaa tämän lukemiseen, koska nyt pitkän päivän jälkeen pitäisi vielä alkaa väsätä niitä huomisen läksyjä, ja arvaa inspaako enää avata jotain historian ja matematiikan kirjaa! Jäi myös pariin kokeeseen lukeminen hiukan vähemmälle joten saattaa kestää ennen kuin saan tämän loppuun ja tietysti ään taas jälkeen siinä toisessa osassa... Felix felictis tai joku... Mutta hei, en voinut vastustaa kiusausta ja luin viimeiset pari, kolme, neljä, kymmenen lausetta ja ihanaa että Scorpius ja Rosie saivat toisensa<3 Vaikka nykyään olenkin kallistunut jo harmillisesti myös Scorpius/Alin puoleen. No kumminkin.


Blaah, Mespa häipyy väsäämään läksyjä...
« Viimeksi muokattu: Maaliskuu 25, 2009, 18:44:00 kirjoittanut Mespa »