Kirjoittaja Aihe: Odotukset ylittävä (K-12 R/S, AS/OC,adventure/romance/humour/drama) Valmis 3.12  (Luettu 14002 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 55: Skorpioni ja ruusu

“Millaista oli jouluna?” Scorpius kysäisi Natilta.
“Tylsää”, Nat vastasi ja käänsi Huispaajan uusimman numeron takakannen näkyviinsä. Siinä poseerasi se Kadlein Kanuunoiden nuori jahtaajatar, Annie Gibson, mainostamassa Nimbus 2015.
“Kai täällä nyt sentään jotain tapahtui?” Scorpius kärtti. Hänen oli vaikeaa uskoa, ettei Tylypahkassa tapahtunut mitään jouluna.
“Sitä tavallista. Lientenopettaja liehitteli professori Nenovehia, rehtori hurjistui pienimmästäkin syystä kaikille, jotka sattuivat hänen tielleen…” Nat luetteli.
“Entäs sinun joulusi? Keksitkö uusia toimintasuunnitelmia Weasleyn varalla?”
“En minä mitään suunnitelmia tarvitse, hänhän on sulaa vahaa käsissäni”, Scorpius leveili.
“Näinkö on Malfoy?” kysyi Duncan Kirstenin ääni. Hän ja kaksi muuta Scorpiuksen huonetoveria olivat juuri kulkeneet Scorpiuksen takaa.
“Oletko viimein saanut Weasleyn lämpenemään?” uteli Peter Oak, joka sattui olemaan Scorpiuksen kanssa samassa jästitiedon ryhmässä ja oli näin ollen seurannut Scorpiuksen ja Weasleyn suhteen kehitystä melkoisen tarkkaan.
“No, näin meidän kesken voin sanoa, että sinnikkyyteni on kannattanut”, Scorpius kertoi pystymättä karttamaan houkutusta kehuskella huonetovereilleen.
Nat kohotti kulmiaan, muttei, Merlinin kiitos, lausunut ainuttakaan sarkastista kommenttia.
“Hyvin tehty, mies”, Duncan sanoi päästäen ronskin naurahduksen ja pukkasi Scorpiusta olkaan. Peter Oak sen sijaan kääntyi Natin puoleen.
“Niin Nat, onko sinulla jo seuraa seuraavalle Tylyahon visiitille?”
“On”, Nat ilmoitti, vaikka Scorpius olisi voinut lyödä vetoa että tyttö ei vain ollut kiinnostunut Oakin seurasta. Nat oli käynyt tämän kanssa yksillä treffeillä alkusyksystä ja ilmeisesti Oakin kanssa oli ollut puuduttavan tylsää.
“Ai”, Oak lausui pettyneesti.
“Ehkä sitten myöhemmin?” hän yritti vielä toiveikkaasti.
“Ehkä”, Natkin totesi, vaikka Scorpius tiesi tytön tarkoittavan “ei todellakaan“.
Poikien poistuttua Nat kääntyi Scorpiusta kohti.
“Minun tietääkseni sinun välisi Weasleyyn eivät ole niin lämpimät kuin annoit ymmärtää”, Nat huomautti piikikkäästi.
“Ehkäpä sinä et tiedä kaikkea”, Scorpius sanoi valloittavasti hymyillen. Natin ilme ei kuitenkaan muuttunut tuumaakaan ja Scorpius joutui toteamaan:
“Jos hieman liioittelen parille tyypille niin entäs sitten? Eihän se ketään satuta?”
Nat kohotti pilkallisesti kulmiaan.
“Tiedän kyllä, että et ymmärrä tyttöjen käyttäytymisestä mitään, mutta se että arvioit omankin sukupuolesi noin…”, hän mutisi levittäen lehden kasvojensa eteen.
“Mitä tarkoitat?” Scorpius kysyi hämmentyen. Nat heilautti kättään ja jatkoi Kadlein Kanuunoiden yllättävästä sijoittumisesta kolmanneksi liigassa kertovan artikkelin lukua.
 Nathaniel toisin kuin Scorpius oli hyvinkin tietoinen siitä, että tällaiset asiat levisivät myös poikien keskuudessa. Hän olisi voinut lyödä vetoa, että maanantaihin mennessä koko koulu tietäisi Scorpius Malfoyn ja Rose Weasleyyn “lämmenneestä suhteesta“. Scorpius-parka ei sen sijaan tullut edes ajatelleeksi tällaista mahdollisuutta. Hän kun eli siinä uskossa etteivät miehet juoruile.

“Hei Weasley, missä poikaystäväsi on?”
“Uskaltaako luutakomeroissa enää käydä vai näkeekö niissä aina sinut ja Malfoyn?”
“Oletko jo opettanut Malfoylle mihin jästit käyttävät sänkyä?”
Tällaiset kommentit olivat seuranneet Rosea koko maanantaiaamun ja hän alkoi olla jo kurkkuaan myöten täynnä niitä. Al oli käskenyt olla niin kuin hän ei huomaisikaan, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty.
“Weasley, oletteko te jo…” aloitti eräs luihuiseen kuuluva poika, jonka kasvojen eteen Rose iski sauvansa. Pojan  posket kalpenivat ja pahanilkinen hymy karkasi huulilta.
“Nyt kerrot minulle, kuka oikein aloitti tämän huhun minusta ja Malfoysta?” Rose kysyi tiukasti tehden sauvallaan uhkaavan liikkeen.
“Malfoy kertoi, että te…”, poika aloitti, mutta ei saanut lausetta loppuun, kun Rose Weasley sauvoineen oli lähtenyt etsimään uutta maalitaulua taioilleen.

“Scorpius Malfoy!”
 Scorpius oli juuri ollut menossa muodonmuutostunnilleen, kun kuuli nimeään kutsuttavan.
“Ai, hei Weasley.”
“Mitä sinä olet mennyt satuilemaan meistä?” tyttö tiukkasi astellen aivan hänen eteensä. Nat kohotti kulmiaan Scorpiukselle kuin sanoen äänettömästi “mitäs minä sanoin” ja asteli sitten muodonmuutosluokkaan muiden mukana.
“Meistä? En tiedä mistä puhut”, Scorpius oli hämmentyvinään ja kirosi mielessään suurta suutaan.
Kaikki muut olivat siirtyneet jo tunnille ja enää he kaksi seisoivat muodonmuutosluokan ovensuussa.
“Uskomatonta, jos sinulle vaivautuu olemaan edes hieman ystävällisempi se tarkoittaa välittömästi, että haluaa luutakomeroon kanssasi!” Weasley huusi, eikä Scorpius ollut häntä niin vihaisena sitten sen huispaus-episodin.
“No, haluatko?” Scorpius yritti vitsikkäästi kysyä.
“En! Vaikka sinä kertoisit millaisia hurjia tarinoita ystävillesi olemattomista luutakomeroreissuista, pidä minut niistä ulkona!”
“Hei, en minä luutakomeroista puhunut, se vain lipsahti!” Scorpius yritti puolustautua parhaansa mukaan.
“Lipsahti? Sinulle käy noita lipsahduksia vähän turhankin usein”, Weasley kivahti.
“No, ehkä ei kävisi jos suostuisit valottamaan, mikä tämä meidän suhteemme oikeastaan on”, Scorpiuskin suuttui. Weasley oli vuorotellen hänelle ystävällinen ja vihamielinen ja syytti häntä kaikista heidän ongelmistaan niin kuin hänessä itsessään ei olisi mitään vikaa.
“Meillä ei ole mitään suhdetta!” Weasley parahti
“Ai, sinäkö sen yksin päätät?” Scorpius kysyi äkäisesti.
“Sinäkin näyt sen tehneen, niin miksen sitten minäkin!”
“Siis voisitteks vähän väistää? Meikäläisel on täs niinku kosiomatka”, kuului ääni joka keskeytti heidän riitelynsä ja viimeisen päälle pyntätty lientenprofessori yritti päästä heidän ohitseen muodonmuutosluokkaan kukkaruukun ja purkkapakkauksen kanssa. Hänen likaisenvaaleat hiuksensa oli vedetty kuin jollakin geelillä taaksepäin ja kaulaan oli sidottu pallokuvioinen rusetti. Suuret neliön muotoiset silmälasit kiilsivät selvästikin juuri kiillotettuina. Scorpius ja Rose antoivat tietä ja jatkoivat sitten riitelyään.

Herman astahti sisälle muodonmuutos luokkaan joka oli täynnä oppilaita. Professori Nenoveh kirjoitti oppitunnin aihetta taululle ja lientenprofessori kiiruhti kukkaruukkuineen ja purkkapakkauksineen hänen luokseen. Nainen kääntyi ja näytti järkyttyneeltä. Herman röyhisti rintaansa. Ehkä hän näytti vielä komeammalta kuin oli uskonutkaan.
 Herman karaisi ääntään ja lausahti:
“Oi kirjastoneito. Mä oon tullut taas sun luokses ja toin tällä kertaa lahjojakin. Rakkauden oppikirja käski tuomaan kukkia, mut mä en tienny mistä kukista sä tykkäät joten toin ruukun. Se käski tuomaan suklaata, mutta mä löysin vain purkkaa. Oi kirjastoneito, ehkä nää lahjat näyttää miten paljon merkitsetkään mulle.”
Professori Nenoveh vilkaisi Hermanin yli kohti luokkaansa.
“Kehotan erityisesti ryhmän neitejä seuraamaan tätä loitsua, sillä olen huomannut itse sen erittäin tehokkaaksi keinoksi karkottaa epämieluisat vieraat.”
 Nopea valonvälähdys ja kaksi kanin luppakorvaa sojotti lientenprofessorin päästä.
“Voi räkä, mä on puputtaja ja allerginen porkkanoille”, Herman mumisi harmissaan tunnistaessaan minkä eläimen tunnusmerkit tällä kertaa omasi.
Professori Nenovehin sormi oli pystyssä ja osoitti järkähtämättä ovelle. Tappioonsa jälleen kerran sopeutuneena Herman noukki kukkaruukun syliinsä ja tiputti purkkapakkauksen sen sisälle. Ehkä professori Nenoveh ei pitänyt purkasta. Hän avasi oven ja huomasi saman kaksikon olevan paikalla kuin hänen lähtiessään. Nämä huusivat ja piikittelivät toisiaan hämmästyttävää tahtia.
“Hei, kuulkaas kaverit”, Herman lausahti ja laski kukkaruukun käytävänlattialle. Riitelijät katsahtivat häneen raivokkaasti, ilmeisesti ärtyneinä keskeytyksestä.
“Mä oon kirjottanu yhen runon, joka muistuttaa mua aina teistä. Haluutteks kuulla?”
Luonnollisesti Herman oletti, että nuoret halusivat kuulla hänen mestarillista riimittelytaitoaan ja rykäisi muutaman kerran, kuten suurten puheiden alussa tehtiin.
“Tän nimi on Skorpioni ja ruusu:
On tuolla kukkula, voi, niin kaukainen,
ja elää kivenkolossa, pinnan alla, piilossa sen,
skorpioni pistävä, pikkuinen.
Kukkulalla kasvaa myös kukka punainen,
tuo symboli kestävän rakkauden,
vaan varsi on senkin piikkinen.

Ruusu suloonsa piikin piilottaa,
ja lehden suojasta vasta sormi terään kolahtaa.
Skorpioni tulee varoituksen antamaan,
ennen kuin pistää myrkkynsä jalkapohjaan.   

Niin on erilainen elämä ruusun ja skorpionin,
mutta kummankin kohtalo on kirjoitettu piikkeihin."

“Mä yritin nuorena julkasta runokirjan, mut jostain syystä kustantamot ei huolinu sitä. En mä tajuu miks”, Herman totesi ja katsoi nuoria. Näiden kasvot olivat epäuskoisen hämmentyneet. Varmaankin hänen runonsa oli ollut upeudessaan niin kertakaikkisen mykistävä. Herman pohti, olisiko hänen syytä ryhtyä esittelemään taidonnäytteitä oppitunneillakin vain oppilaidensa mieliksi.

“Mitenkä niin se ei onnistukaan syntymäpäivänäni?” Nat raivostui peilikuvalle, joka tutkiskeli paraikaa kynsiään.
“Isoisäsi sanoi että järjestelyt vievät vielä aikaa”, hänen kuvajaisensa hopeisessa kokovartalopeilissä vastasi tylsistyneenä.
“Heillä on ollut aikaa ties kuinka kauan, ja minun syntymäpäivänikin on vasta kesäkuussa! Miksi se ei muka onnistuisi siihen mennessä?” Nat hämmästeli raivostuneena.
“Kuule, sinä tai sen paremmin minä, et näytä kovin mairittelevalta ollessasi vihainen. Mikset joskus hymyilisi jotakin muutakin kuin tuota nukkehymyä?” peilikuva kysäisi kuin ei olisi Natia kuullutkaan.
“Minä en aio ottaa kuvajaiselta neuvoja elämääni varten, kiitos vain tarjouksesta”, Nat ilmoitti sarkasmia tihkuvalla äänellä.
“Kuinka vain, vaikka kyllä tarvitsisit niitä”, kuvajainen huomautti ja asetteli hiuksiaan nutturalle tavalla, joka ei lainkaan sopinut hänelle, tai siis Natille. Kummallekaan.
“Mitäköhän tuo oli tarkoittavinaan?” Nat kysyi piikikkäästi.
“No, vaikka sitä, että olet hankkinut suunnilleen puolet Tylypahkan tytöistä vihaamaan sinua touhuamalla erinäisiä epämääräisiä bisneksiä heidän poikaystäviensä kanssa. Kuule mitä luulet sopisiko minulle, tai meille, lyhyt tukka?”
“Ei, ei sopisi ja entäs sitten, vaikka ne tytöt vihaavat minua? Ne ovat idiootteja kanoja koko joukko”, Nat puolustautui ja tarkisti ohimennen katseellaan, että makuusalin ovi oli kiinni. Ei olisi mukavaa tulla nähdyksi keskustelemassa peilille. Hänet leimattaisiin vielä hulluksi.
“No, ei siinä varmaan mitään, jos edes ne pojat suostuisivat olemaan kanssasi tekemisissä, mutta sinä tapailet heitä päivän ja annat asioiden sitten olla niin, että hekin alkavat vihata sinua. Olet vasta neljännellä ja sinusta on hyvää vauhtia tulossa koulun vihatuin ihminen. Oletko muuten ihan varma tästä hiusjutusta? Minusta lyhyet voisivat olla meille aika kivat. Katso vaikka”, peilikuva rupatteli ja nosti mustat hiuksensa pään päälle demonstroidakseen Natille, miltä tämän hiukset olisivat näyttäneet lyhyinä.
“Lopeta! Jätä minun hiukseni ja minun elämäni rauhaan ja kipitä pikavauhtia isoisän luo kertomaan, että haluan suorittaa loppukokeen niin pian kun vain mahdollista”, Nat tiuskaisi heijastumalle hopeapeilissä.
“Älä nyt hosu, ei tässä mikään kiire ole…” kuvajainen aloitti, mutta Natin paha katse hiljensi sen ja sai sen kohauttamaan olkiaan dramaattisesti.
“Kuule, sinä voisit oikeasti olla mukava kuten minä, jos yrittäisit”, se mutisi astellen yhä syvemmälle peilin ja kadoten sitten.
 Nat heittäytyi sängylleen. Typerä kuvajainen! Hän ei ollut lainkaan kuten se. Hän pärjäsi hyvin näin eikä hänen tarvinnut yrittää miellyttää toisia mielistelemällä tai nuoleskelemalla tai muullakaan sellaisella käytöksellä mitä yleisesti pidettiin kilttinä.

Luku 56: Gule gule, lientenopettaja!

Kevät lähti vierimään eteenpäin samalla voimalla, jolla aurinko sulatti lumet linnan mailta jo helmikuussa. Helmikuu oli tuskin alkanut, kun se oli jo kulunut loppuun ja maaliskuu vieri vauhdilla sen perässä. Huhtikuu oli epätavallisen lämmin ja kaunis ja veti oppilaiden ajatuksia välttämättä kohti kesälomaa, johon kevään nopeasta kulumisesta huolimatta tuntui olevan liian kauan.
 Eräänä torstaiaamuna huhtikuun alussa jästitiedon ryhmä istuksi jälleen jästiesinein täytetyssä luokkahuoneessa. Oppilaat rupattelivat keskenään, sillä professori Jyvästin oli keksinyt, että tänään hän esittelisi oppilailleen jästien musiikkia. Tosin, koska jästien radiokanavat eivät kuuluneet velhoradioissa, hänen oli täytynyt turvautua erittäin vanhaan kammettavaa gramofoniin. Professori oli lähtenyt parhaillaan etsiskelemään gramofonilevyjä soittimeen ja luokka oli jäänyt itsekseen.
 Ronanda Kerstin ja Kaitlin Park keskustelivat parhaillaan Kaitlinin veljestä, joka oli hiljan suorittanut aurorikoulutuksensa loppuun ja oli nyt saanut aurorinpestin ministeriöstä. Kaitlin suorastaan hehkui tyytyväisyyttä isoveljensä puolesta.
 Heidän keskusteluaan kuitenkin häiritsivät kaksi edessä istuvaa riitapukaria, Rose Weasley ja Scorpius Malfoy. Näiden äänet voimistuivat voimistumistaan ja sanat muuttuivat ankarimmiksi mitä pitemmälle riidassa edettiin.
“Minä luulin, että nuo kaksi olivat vaihteeksi sovussa”, Ronanda mutisi.
“No, milloinkas heidän sopunsa on kauaa kestänyt? Tämänkin kevään aikana he ovat riitaantuneet ja sopineet ainakin kymmenesti”, Kaitlin totesi, mutta liioitteli hieman. Todellinen luku olisi ollut kolme tai neljä kertaa, jos joku nyt olisi vaivautunut pitämään moisesta lukua.
“Tiedätkö, minun isäni setä ja hänen vaimonsa ovat samanlaisia, kehittävät riidan jokaisesta pikkuasiastakin”, Ronanda kertoi.
“Miksi he sitten menivät koskaan naimisiin?” Kaitlin uteli yrittäen olla välittämättä siitä, että edessä istuvan kaksikon aiheuttamat desipelilukemat olivat jo häiritsevää tasoa.
“Koska he eivät osanneet elää erossa toisistaan. Olivat silloin, kuulemma, vielä kamalampia.”
“Mitä heille sitten tapahtui? Erosivatko he?” Kaitlin kysyi kiinnostuneena.
“Pilailetko? He elivät todella onnellista riitelevää elämää kunnes eräänä iltana juurimuuttanut naapuri kuuli riidan seinän läpi ja kauhistui, että naapurissa aiottiin varmasti tappaa joku. Hän meni sisälle isän sedän taloon, missä isän sedän vaimo piteli sauvaa iskuvalmiina. Nainen pelästyi naapurin nähdessään arvellen tämän olevan roisto ja hermostuksissaan tainnutti tämän. Naapuri pyörtyi suoraan heidän pöytäänsä vasten, musteenpoistoliemellä täytettyyn astiaan. He katsos olivat riidelleet siitä kumpi poistaa mustetahran sohvasta ja isän sedän vaimo oli uhkaillut miestään sauvalla tekemään sen”, Ronanda kertoi.
“No, mitäs tuosta?”
“Tiedätkö, mitä musteenpoisto liemi tekee joutuessaan silmiin? Se sokeuttaa. Se naapuri sokeutui pysyvästi ja isän sedän vaimo tuomittiin elinikäisen vamman tuottamuksesta kuudeksi kuukaudeksi Azkabaniin. Isän setä ei kuitenkaan kestänyt olla erossa hänestä ja vaati saman tuomion. Kun tuomari ei suostunut antamaan sitä, hän yritti ryöstää jonkin kaupan sauvalla uhaten mistä sai vuoden vankeustuomion.”
Kaitlin hymähti. Tuopa vasta mukava tarina.
“Mitä heille nykyään kuuluu?” hän kysyi.
“Ihan hyvää luulisin”, Ronanda vastasi, ”heillä on viisi lasta ja kolme lastenlasta ja he riitelevät vain enemmän mitä vanhemmiksi tulevat.”
“Luuletko, että noille kahdellekin käy niin?” Kaitlin sanoi viitaten edessä istuvaa paria kohden, jotka olivat sen näköisiä, että kuristaisivat pian toisena
“Jos tarkoitat joutuvatko he Azkabaniin, alan hiljalleen toivoa sitä. Ja jos tarkoitat naimisiin, niin Dumbledore varjelkoon heidän naapureitaan.”

“Miksi sinä teet tästä taas tällaisen numeron? Minä vain sanoin, että jästit ovat melko kehittymättömiä velhoihin verrattuina!” Malfoy huusi.
“Ai, niin minä unohdin, että sinä olet puhdasverinen ja sinulla on oikeus sanoa, minkä arvoinen kukakin on!” Rose piikitteli.
“En minä tuota tarkoittanut!” Malfoy älähti.
“Et vai? Mitäs sitten? Sitä että jästit ovat idiootteja, siksi että elävät erilaista elämää kuin me? Että se etteivät he osaa käyttää taikaa tekee heistä tyhmiä?” Rose syytti.
“Ei tyhmiä, vaan kehittymättömiä!” Malfoy korjasi sanamuotoa mieleisekseen, vaikka Rose ei nähnyt sanojen merkityksessä suurtakaan eroa.
“No, tiedoksesi, Malfoy, minun äitini on jästisyntyinen, joten sinun mittapuullasi minäkin olen osin kehittymätön. Juku, pitäisiköhän sinun mennä kauemmas, tämähän voi vaikka tarttua!” Rose ivasi parhaansa mukaan.
“Miksi sinä aina kääntelet minun puheeni niin, että ne näyttävät tuollaisilta paskamaisuuksilta!” Malfoy huudahti.
“Ehkä minun ei tarvitse? Ehkä niiden sanoma on jo valmiiksi paskamainen?” Rose ehdotti.
“Ei kai luokkahuoneessa ole riitasointuja?” Kuului professori Jyvästinin ääni ovelta kesken heidän riitansa. Äkkiä Rose tajusi istuvansa täydessä luokkahuoneessa, jossa kaikki tuijottivat häntä ja Malfoyta.
“No, eipä hätää, luulen että tämä rauhoittaa kaiken”, professori Jyvästin totesi ja käveli gramofonin luo, asettaen levyn paikalleen. Pian alkoivat kuulua rockin kuolemattoman kuninkaan laulamat sanat edelliseltä vuosituhannelta:

”Well, since my baby left me,
I found a new place to dwell.
Its down at the end of lonely street
At heartbreak hotel.

You make me so lonely baby,
I get so lonely,
I get so lonely I could die.” (*)


“Sinä olet olevinasi niin reilu kaikkia kohtaan, muttet anna siitä huolimatta minulle mahdollisuutta”, Malfoy kuiskasi Rosen korvaan gramofonin vielä soittaessa kappalettaan.
“Miksi antaisin, kun tiedän millainen omahyväinen puhdasverisyysintoilija ja kaksinaamainen valehtelija sinä olet?” Rose sihahti takaisin.
“Kuinka sinä voit luulla tietäväsi minusta mitään?” Malfoy kysyi.
“En luule, minä tiedän”, Rose selitti.
“Ai, jaha. Kukas nyt on omahyväinen?” Malfoy huomautti voitonriemuisesti.
“Tarttuu sinun limaisessa seurassasi, Malfoy”, Rose näpäytti takaisin.
“Toivottavasti tuo kiukuttelu ei tartu sinulta!” Malfoy täräytti.
“Ai, minä luulin että se on sinun olemassa olostasi lähtöisin!” Rose kivahti vastaan.
“Herra Malfoy ja neiti Weasley?”
 Rose ei ollut edes huomannut, että gramofoni oli lakannut pyörittämästä levyä. Professori Jyvästin tuijotti heitä selvästi järkyttyneenä.
“Onko minun lähetettävä teidät rehtorin puheille?”
“Lähetä”, muu luokka kannusti yksimielisesti.

“Tämä on sinun syytäsi”, Rose kivahti Scorpiukselle.
“Ai minun syytäni? Sinähän se aloitit” Scorpius muistutti ja koputti rehtorin työhuoneen ovelle.
“Sisään”, rehtorin ääni kutsui ja he astuivat varovasti  rehtorin kansliaan.
“Neiti Weasley ja herra Malfoy, mikä suo minulle tämän kyseenalaisen ilon?” rehtori kysyi äänensävyllä, joka oli kaikkea muuta kuin iloinen heidän saapumisestaan.
 Weasley selosti mitä oli tapahtunut ja muisti joka toisessa lauseessa painottaa sitä kuinka pahoillaan oli. Hänen lopetettuaan rehtori tuijotti hetken tyhjää ja istui työpöytänsä taa.
“Tiedättekö, kuinka rentouttava joulu olikaan?” hän lausui yllättäen väsyneeseen sävyyn.
Scorpius ja Weasley vilkaisivat toisiaan. He olivat kumpikin olleet varmoja, että rehtori räjähtäisi pelkästä heidän näkemisestäänkin. Tämä kun ei ollut heidän ensimmäinen kertansa Tylypahkan rehtorin kansliassa kouluvuosiensa aikana.
 Rehtori jatkoi puheluaan tuijottaen tyhjään ja Scorpius arveli, ettei hän edes tajunnut puhuvansa ääneen.
“Se oli todellinen loma. En joutunut selvittelemään ainoatakaan teinien riitaa tai lapsien kärhämää. En nähnyt ainuttakaan Potteria koko jouluna enkä…”
“Olitteko te joulun kotonanne?” Scorpius kysyi äkisti ja rehtori hätkähti muisteloistaan katsomaan häntä.
“Kyllä olin, herra Malfoy”, rehtori vastasi, eikä näyttänyt olevan lainkaan hyvillään ajatustensa keskeytyksestä.
“Siis te ette ollut täällä?” Scorpius varmisti vielä.
“Eikö se ole itsestään selvää? Kahdessa paikassa on melkoisen mahdotonta oleskella yhtä aikaa ja usko pois, herra Malfoy, niin kova ikävä minulla tätä koulua ei ole, että hankkisin ajankääntäjän tai jotakin vastaavaa pystyäkseni viettämään jouluni myös täällä”, rehtori totesi, mutta Scorpius ei enää kuunnellut häntä.
 Mitä Nat olikaan sanonut joulustaan? “Sitä tavallista. Lientenopettaja liehitteli professori Nenovehia, rehtori hurjistui pienimmästäkin syystä…”
 Nat oli valehdellut hänelle, mutta miksi? Missä hän oli viettänyt joululoman ja mitä sellaista hän oli tehnyt, ettei voinut kertoa siitä edes parhaalle ystävälleen, Scorpius Malfoylle?

“Sinä valehtelit”, kuului ääni, joka havahdutti Natin. Hän nosti katseensa takkatulesta, johon oli sen ajatuksissaan laskenut.
“Niin, tiedän, että sanoin pitäväni hiustyylistäsi”, Nat aloitti pohtien mielessään, mitä Scorpius mahtoi todella tarkoittaa. Tämä näytti epätavallisen vakavalta ja… pettyneeltäkö?
“Et ollut täällä jouluna”, Scorpius syytti.
“En niin. Olin Paul Thorntonin luona. Hän kutsui minut jouluksi luokseen, enkä jaksanut kuunnella virnuiluasi”, Nat valehteli kylmäverisesti. Hän oli oppinut tämänkin aiheen mestarilta. Yksinkertainen oli hyvä. Useimmat kaatuivat liikaan selittelyyn valheissaan.
“Et ollut Tylypahkan pikajunassa”, Scorpius huomautti.
“Ei ollut hänkään, jos et sattunut huomaamaan”, Nat totesi itsevarmasti. Hänellä ei ollut aavistustakaan, oliko Thornton ollut pikajunassa. Todennäköisesti olikin, mutta hän uskalsi epäillä, ettei Scorpius ollut havainnoinut muita matkustajia erityisen tarkasti.
“Miten sitten matkustitte hänen luokseen?” Scorpius kysyi epäillen.
“Lainasimme Kolmen luudanvarren takkaa”, Nat keksi mielestään järkevimmän selityksen.
“Ja miksiköhän teitte niin?” Scorpius kysyi.
“Se oli nopeampaa ja helpompaa. Meidänhän olisi pitänyt jatkaa Lontoosta Dubliniin saakka. Ei, näin se oli paljon helpompaa”, Nat ei ollut varma asuiko Thornton Irlannissa. Se olisi ollut vain helppo uskoa hänen puheessaan esiintyvän heikon korostuksen perusteella.
“Sinä valehtelet”, Scorpius ilmoitti hänen kasvoihinsa katsoen.
 Nat käänsi päätään kysyvästi sivuttain.
“Kuinka niin?”
“Olet liian rauhallinen. Liian hallittu. Teet niin aina kun valehtelet”, Scorpius ilmoitti. Nat tunsi hämmentyvänsä, muttei päästänyt sitä kasvoilleen.
“Ei kai minulla ole mitään syytä hermostua, kun tiedän puhuvani totta”, Nat yritti vielä, vaikka tiesikin jo hävinneensä tämän pelin. Hän kuitenkin aikoi yrittää loppuun asti.
“Kysyn uudestaan, Nat. Missä sinä olit lomallasi ja mitä sellaista teit, ettet voi kertoa minulle?”
“Scorpius, olen kertonut lomastani jo kaiken sen, mikä sinulle kuuluu”, Nat sanoi hiljaa ja ilmoitti Scorpiukselle katseellaan, ettei halunnut kertoa mitään. Ja vaikka olisi halunnutkin, eihän hän olisi voinut. Salaisuuksien pito oli ensimmäinen vaihe. Muut vaiheet olivat vasta tulossa.
 
Myöhemmin illalla Scorpius istuskeli muiden ikäistensä poikien seurassa oleskeluhuoneessa seuraten näiden juttuja vain puolella korvalla, enempi tuskin olisi ollutkaan tarpeen, sillä häneltä ei kaivattu kuin myöntelyä silloin tällöin tai vaihtoehtoisesti epäselvää mutinaa, jonka kysyjä saattoi tulkita haluamakseen vastaukseksi.
 Muutama tyttö saapui oleskeluhuoneeseen makuusalista ja Scorpius kuuli erään heistä sanovan selvällä äänellä:
”Olen aina tiennyt, että Montgomery on omahyväinen, mutta se että hän ajaa meidät ulos yhteisestä makuusalista saadakseen olla rauhassa peilikuvansa kanssa alkaa olla jo vähän liikaa…”
“Ai, mitä Nat on oikein tehnyt?” Scorpius kysyi rynnäten tyttöjen luo. Pisin heistä pyöräytti silmiään.
“Sitä samaa kuin tavallisesti, käyttäytyy kuin omistaisi maailman ja meidän makuusalimme siinä sivussa.”
“Hän siis ajoi teidät ulos?” Scorpius varmisti.
“Jep, tuijotteli peilikuvaansa siitä typerästä kokovartalopeilistä ja sai yhtäkkiä hirveän kohtauksen. Hän sanoi, että meidän pitää heti painua helvettiin huoneesta, että hän haluaa olla yksin.”
“Onhan se varmaan kiusallista suudella omaa muotokuvaansa muiden katsellessa”, toinenkin tyttö puuttui puheeseen ja he lähtivät yhteistuumin toista nurkkaa kohti, jossa muut heidän vuosikurssinsa tytöt oleilivat.
 Scorpius sen sijaan alkoi kehitellä mielessään suunnitelmaa kuinka pääsisi käsiksi tuohon salaperäiseen peiliin. Vaikka Nat itserakas olikin, hän ei raahaisi peiliä mukanaan Tylypahkaan vain ulkonäkönsä vuoksi.

 Huhtikuu oli  jo lähempänä puoltaväliään ja Scorpius oli viettänyt viimeisen viikon seuraten kaikessa hiljaisuudessa ystävänsä touhuja. Yhtäkkiä Natin oudot katoamiset ja ylitsepääsemätön urheiluinnostus tuntuivat saavan outoja selityksiä ja Scorpiuksella oli pakottava tunne, että hänen vain täytyi päästä käsiksi siihen omituiseen peiliin Natin makuusalissa. Hän ei kuitenkaan ollut yhteenkään luihuistyttöön niin hyvissä väleissä, että olisi voinut pyytää näiden apua asiassa.
 Huhtikuun lopussa eräällä liententunnilla Scorpius valmisti kerrankin lientä. Neljäsluokkalaisten liententunnit oli järjestetty siten, että he saivat tehdä mitä tahansa oppikirjansa liemiä ja kysyä apua lientenprofessorilta. Ja taas mikäli heitä ei huvittanut tehdä mitään, sekin oli hyväksyttävää.
 Tänään Scorpius oli kuitenkin päättänyt todella tehdä jotakin ja aloitti työnsä jo ennen kuin lientenprofessori edes saapui. Moni katsoi hänen kummallista innokkuuttaan uteliaasti ja pari uskaltautui jopa kysymään mitä hän touhusi. Scorpius antoi vain jonkin epämääräisen vastauksen.
 Lopulta professori mikä-hänen-nimensä-nyt-olikaan saapui paikalle
“Kuulkaa arvatkaa mitä?“ mies lausahti ensisanoikseen.
“Mä opettelin viime yönä teiän kaikkien nimet ulkoa. Miettikää mikä opettelu. Olkaa musta ylpeitä. Vähän aplodeja, kiitos”, hän pyysi luokan eteen saavuttuaan.
 Oppilaat istuivat kuitenkin hiljaa vain tuijottaen professoria, joka oli alkanut kumarrella kuvitelluille suosionosoituksille.
“Kiitos, kiitos, kiitos. Tää on ihan liikaa.”
Scorpiuksen teki mieli yskähtää, tilanne oli jollakin oudolla tavalla kovin koominen.
“Haluutteks te kuulla? Mä alotan nyt teistä eturivin tyypeistä”, mies sanoi ja asteli aivan Scorpiuksen ja Natin eteen. Hän tuijotti Natia, joka vaihtoi tympääntyneen katseen Scorpiuksen kanssa.
“Tiedäks mitä nainen, jos nyt oot nainen, sul on miehen nimi. Mun hyvä kaveri on nimittäin shakkikuningas ja sen nimi on Nathaniel. Ja se on siis mies”, lientenprofessori teki havainnon.
“Katsos, kun en ole huomannut”, Nat totesi kitkerästi.
“Ei haittaa, eihän kaikki voi olla yhtä fiksuja kuin mä”, lientenprofessori totesi ja Scorpius joutui peittämään tyrskähdyksen.
Lientenprofessori asteli kuitenkin hänen pulpettinsa eteen ja tuijotti häntä tihrustaen häntä likaisten silmälasiensa takaa.
“Siis miks teil kaikilla tytöil, sullakin”, hän osoitti Scorpiusta sormellaan, ”on pojan  nimi.”
“Öö… olen poika”, Scorpius korjasi.
 Lientenopettaja siristi silmiään suurien neliön muotoisten silmälasien takana.
“Leikkauta tukkas”, hän neuvoi.
Tämän jälkeen hän unohti täysin missä järjestyksessä oli ollut aikeissa käydä oppilaat läpi ja ottikin kohteekseen Albus Severus Potterin.
“Ja sun nimi”, hän sanoi jälleen sormella osoitellen, “on kaikista kaikkein kauhein ja katalin. Oikea nimihirviö. Sun nimi on…“
Hän piti dramaattisen tauon.
“Harry Potter.”
Albus Potterin suu loksahti hämmästyksestä auki, sillä professori mikä-hänen-nimensä-nyt-olikaan näytti olevan tosissaan. Tämä taputti Potteria tuttavallisesti olalle.
“Kaveri, mä tiiän et tää on rankaa, tää on rankkaa varsinkin mulle. Mieti, mä joudun sanoo sun nimee joka päivä! Miten vanhemmat voi olla noin ajattelemattomii? Mun nimi on sen sijaan loistelias. Nimien aarrehelmi, mun nimi on Herman Franklin Ber-”
Kesken tuon suuren minipaljastuksen kuului koputus ovelta. Professori mikä-hänen-nimensä-nyt-olikaan katsoi sinne tyytymättömänoloisena
“Mä meen avaa.”
Hän laahusti ovelle ja oppilaat seurasivat häntä katseillaan.
“Ai, kato, rouva R!” professori hihkaisi oven avatessaan. Scorpiuskin käännähti noidankattilaltaan ovelle. Aivan, rehtori Kahlesalpa seisoi siellä tavanomaisen siististi pukeutuneena ja näytti vakavalta. Yhtä vakavalta kuin silloin viikko sitten, kun oli määrännyt Scorpiuksen ja Weasleyn kuukaudeksi jälki-istuntoon jatkuvasta nahistelusta.
“Professori, olen yrittänyt tavoittaa teitä koko aamun, mutta ette olleet aamiaisella tai lounaalla, ettekä edes ensimmäisellä oppitunnillanne”, rehtori sanoi asiallisesti, vaikka pieni syytös kuuluikin sanojen läpi. Lientenprofessori ei kuitenkaan tainnut kuulla tätä.
“En mä ollu tokallakaan”, hän kertoi iloisesti.
“Katos, rouva R, mä olin varakirjastossa valmistelemassa mun uutta runokirjaa. Sen nimeks tulee Hermanin riimi & oodi.”
“Kiehtovaa”, rehtori lausahti, ”mutta minulla on teille tärkeää asiaa, joten jos siirtyisimme...”
“Kaiken mitä sä haluut sanoo mulle voit sanoo myös mun rakkaille oppilaille”, lientenprofessori sanoi ja piti kättään sydämen kohdalla vahvistaakseen sanojaan. Hänen rakkaat oppilaansa vaihtoivat virneitä keskenään.
“Hyvä on”, rehtori näytti epäröivän ja siirtyi luokan puolelle.
“Olen löytänyt teille korvaajan ja siksi pyydänkin, että kun vuoden lopussa lähdette ette enää palaa. Teille luonnollisesti kuuluvat irtisanomiskorvaus ja valitusaika…“
“Mä oon  korvaamaton, vakiokamaa!” professori  mikä-hänen-nimensä-nyt-olikaan kiljaisi.
“Mä oon kuin suola vedessä, ei kun meressä. Mä oon se, joka pitää Tylypahkaa koossa, jos mä lähen koko paikka sortuu”, hän teki käsillään sortumista kuvaavan liikkeen.
“Kuule rouva R, sä alat ottaa mua aivoon”, kalpea amerikkalaismies astahti lähemmäs rouva Kahlesalpaa ja heristi mielestään uhkaavasti sormeaan.
“Jokanen liikavarvas pitää olla mun hoitamassa, mut jos mä lähen niin se siitä!” professori kiiruhti työpöytänsä luo ja kaivoi esiin pienen punaisen matkalaukun, jonne kasasi kirjoja pöytänsä laatikosta.
“Jätä lapset kitumaan! Meitsi pakkaa kamansa just ny”, hän ilmoitti ja napsautti laukun lukon kiinni ottaen vielä muutaman kirjan kainaloonsa. Hän seisahtui paikalleen ja sulki silmänsä kuin odottaen jotakin. Sitten hän raotti toista ja hänen ilmeensä venähti:
“Voi räkä, mä en voi ilmiintyy.”
Professori tömisteli luokan ovelle, jossa kääntyi vielä rehtoriin ja oppilaisiinsa päin:
“Se on nyt niinku hyvästi. Hastala vista, houdoe, poká, na shledanou, adjö, au revoin, farvel, viszontlátásra, auf Wiedersehen, adios, viso gero, tot ziens, do widzenia, zai ziàn, aloha, arrivederci ja gule gule.”
 Sitten hän katosi oviaukosta kenties lopullisestikin, ja Scorpius miltei toivoi, ettei hänen tarvitsisi enää koskaan tavata tuota hyypiötä.

Luku 57: Lopputesti
 
“Onko kaikki valmista?”
“Järjestelyt on tehty.”
“Hyvä”, Leonard Montgomery nyökkäsi Gliffardille. Gliffard oli hänen serkkunsa isän puolelta, häntä miltei puolet nuorempi mies, joka puhui vain välttämättömän, mutta suoritti tehtävänsä moitteettomasti. Leonard piti näistä hänen ominaisuuksistaan ja toivoi usein, että muutkin Veljeskunnan jäsenet olisivat yhtä luotettavia.
 Hän kääntyi makuuhuoneensa ikkunaa kohti. Sen edessä, hopeaisen kokovartalopeilin vieressä, oli vanha pähkinäpuinen lipasto, jonka kahvat oli muotoiltu hienoimmasta maahisten hopeasta. Lipaston päällä oli tusinan verran valokuvia. Hän silmäili ne tapansa mukaan läpi aloittaen vasemmanpuolimaisesta, joka oli ajallisesti vanhin. Se oli kuva hänestä itsestään noin kuuden vuoden iässä. Kuvassa olivat myös hänen molemmat sisarensa ja vanhempansa. Isä viiksekkäänä ja ylväänä kuten oli ollut vielä kuolinvuoteellaankin. Sinisissä silmissä jyrkkä katse, joka olisi saanut maailman rohkeimmankin miehen värähtämään. Nainen hänen vieressään, Leonardin äiti, hymyili, vaikka näyttikin siltä, ettei olisi halunnut mitään muuta niin kovasti kuin irti siitä elämästä, johon oli sidottu. Se oli kuitenkin ollut mahdotonta, sillä Leonardin isä oli hallinnut perhettään samalla rautaisella otteella kuin erästä velhomaailman salaisimmista järjestöistä.
 Toinen kuva oli hänestä itsestään komeana nuorukaisena, joka oli juuri päättänyt Tylypahkan opiskelunsa ja tiesi maailman kuuluvan hänelle, mikäli hän vain tahtoisi sen.  Leonard ei ollut kuitenkaan välittänyt maailmasta pitemmän päälle. Ehkä hän oli liian isänmaallinen tai kiintynyt vallitseviin sääoloihin, sillä hänen maailmanvaelluksensa ei ollut lopulta kestänyt kahta kuukautta kauempaa.
 Kolmas kuva oli hänen hääkuvansa. Hän oli siinä jo yli kolmenkymmenen, mutta kasvojen säteily nuorensi hänet aivan koulupojan näköiseksi. Hänen vaimonsa näytti säteilevältä, kuin joltakin satuolennolta. Leonardin rintaa kirpaisi, hänen muistaessaan miltä vaimo nykyisin näytti. Millaisessa olotilassa hän nykyisin eli.
  Neljäs, viides ja kuudes kuva oli käännetty kuvapuoli lipastonpintaan vasten, eikä Leonard ollut koskenut niihin enää vuosiin. Ne olivat kuvia hänen ainoasta pojastaan. Kuva tämän ristiäisistä, Tylypahkaan lähdöstä ja häistä. Leonard muisti tarkalleen mitä noissa kuvissa oli, mutta ei kääntänyt niitä. Hänen poikansa oli pettymys. Häpeäpilkku, petturi ja mustalammas, jonka hän olisi mieluusti pyyhkinyt sukupuusta, mutta oli jättänyt sen tekemättä vaimonsa ja pojantyttärensä vuoksi.
 Niin, Nathaniel. Loput kuvat lipaston päällä olivat tästä hänen ainoasta lapsenlapsestaan otettuja. Nathaniel oli suvun toivo, joka oli osoittanut jo nuoreen ikäänsä nähden suuria kykyjä. Leonard oli häneen päivä päivältä tyytyväisempi, mutta ei paljastanut sitä. Hän ei sortunut kehuihin kuin ani harvoin. Hän ei voinut antaa tytölle syitä liialliseen ylpeyteen, jonka tiesi olleen monen mahtavan velhon heikkous. Liika ylpeys oli vain askeleen päässä typeryydestä. Hiljaa mielessään Leonard saattoi kuitenkin antaa Nathanielille tunnustusta, sillä hän tiesi ettei tätä oltu asetettu elämässä mitenkään helppoon osaan.
 Tyttö oli joutunut jo 5-vuotiaana kokemaan menetyksen, joka oli ollut murtaa Leonardin kaltaisen aikuisen miehenkin. Hän oli vasta lapsena seurannut isänsä ja isoisänsä riitaantumista ja yrittänyt tasapainoilla heidän välillään. Jo 8-vuotiaana hänelle oli uskottu Veljeskunnan salaisuus.
 Nathaniel oli ollut vierailulla isoisänsä kartanolla, kun Leonard oli kertonut hänelle olevansa jäsen järjestössä nimeltä Veljeskunta. Hän oli sanonut, että joitakin hänen ystäviään järjestöstä oli tulossa illalla käymään ja oli pyytänyt tyttöä käyttäytymään hyvin.
Tämä oli katsonut häntä jäänsinisillä silmillään, jotka olivat perintöä Leonardin sukuhaarasta.
“Mikä tämä Veljeskunta sitten tarkalleen ottaen on?” tyttö oli kysynyt niin aikuisesti ja järkevästi että Leonard ei ollut voinut kuin ihmetellä hänen 8-vuotiaaksi kehittynyttä mieltään. Hän oli katsonut lastenlastaan tutkivasti ja päättänyt sitten, että tyttö oli jo valmis ensimmäiselle salaisuudelle. Nathanielhan ei ollut ollut kuten muut ikäisensä lapset. Tämä oli ollut älykkäämpi, sitkeämpi ja uskaliaampi kuin useammat lapset. Hän oli arvioinut, että tuo lapsi pystyisi kyllä pitämään salaisuuksista ensimmäisen.
“Järjestö, joka on vannonut pyhän valan surmatakseen Potterien suvun viimeistä jäsentä myöten.”
Lapsi oli pysynyt hiljaa ja nyökännyt. Seuraava kysymys oli kuitenkin jo raadellut uteliasta mieltä.
“Entä kuka sitä johtaa?” Nathaniel oli kysynyt.
“Valitan, vasta säilytettyäsi yhden salaisuuden saat tietää toisen”, Leonard oli sanonut lapselle. Tämä oli näyttänyt pettyneeltä, mutta hyväksynyt sitten asian ihailtavan hyvin. Seuraavakin kysymys oli liittynyt Veljeskuntaan, vaikka tyttö itse ei ollut sitä ymmärtänyt:
“Voitko opettaa minulle taas loitsuja isoisä?”
 Nathaniel oli harjaantunut ja kasvanut, pitänyt Veljeskunnan salaisuuden ja tullut uskotuksi toiseen ja vielä kolmanteen. Hän oli vannonut kahta vuotta aiemmin jopa ensimmäisen rikkumattoman valansa ja saanut tietää Veljeskunnan perimmäiset salaisuudet. Sen mistä kaikki oli lähtöisin. Sen jälkeen jos tytössä oli koskaan ollutkaan epäilystä Veljeskunnan suhteen, se oli kadonnut kuin yksisarvinen taikaministeriöstä. Nathaniel oli ollut ainoastaan ylpeä lähestyessään sitä tavoitetta, jota varten oli harjoitellut vuosikausia. Hän oli ymmärtänyt isoisäänsä ja veljeskuntaa toisin kuin isänsä, Leonardin poika, Kane.
 Kane ei ollut koskaan suostunut näkemään asioita isänsä kantilta. Hän oli pelkuri ja liian mukautuva. Oli ollut väärin uskoa, että nimi olisi toiminut enteenä pojan tulevaisuudelle, sillä Kanehan tarkoitti alun perin soturia. Kuitenkaan hänen poikansa ei suostunut käymään heidän sukunsa sotaa. Oikeutettua sotaa, jonka tarkoitus oli vain täyttää kauan sitten lausuttu lupaus siitä, etteivät he lepäisi ennen kuin Potterien suku olisi kuollut tai heille kuuluva omaisuus olisi palannut oikealle omistajalleen. Kunnes jompikumpi lupaus olisi täytetty Veljeskunnan jäsenet olivat sidottuja järjestöön ja johtajaansa kymmenin rikkumattomin valoin, uskollisuusloitsuin ja muilla vanhoilla taikuuden muodoilla.
 Leonard oli ollut jo kypsässä iässä tullessaan Veljeskunnan johtoon. Hänet oli kasvatettu siinä. Opetettu taistelemaan, ajattelemaan ja tuntemaan, kuten Veljeskunnan jäsenten kuului. Hänen isänsä oli johtanut Veljeskuntaa ennen häntä kuten myös tämän isä oli tehnyt.  Kuitenkaan, vielä tuolloin hän ei ollut tuntenut Veljeskunnan aatteita omikseen. Hän oli ymmärtänyt syyt, mutta oli pitänyt niitä liian kaukaisina itsestään. Hän oli antanut Veljeskunnan tietoisesti rappeutua. Hän oli ollut valmis antamaan anteeksi Potterien suvulle, oli ollut valmis olemaan laupias, kunnes oli koittanut ystävänpäivä kymmentä vuotta aiemmin. Sen jälkeen hän ei ollut voinut enää antaa anteeksi. Ei ainakaan Harry Potterille.

Oli varhainen torstaiaamu ja Nat tunsi jännityksen pelkästään katsoessaan auringonsäteiden kirkastamaa pihamaata. Tänään oli se päivä. Tänään hän suorittaisi Veljeskunnan järjestämän loppukokeen.
Nat oli ollut valmis jo syntymäpäivänään huhtikuun kolmas, mutta isoisä oli ilmoittanut, että järjestelyissä kestäisi vielä pari viikkoa. Nyt päivämäärä oli kuitenkin selvillä ja Nat tunsi mukavan jännityksen kulkevan ruumiissaan. Kunhan hän tästä selviäisi, hänestä tulisi Veljeskunnan täysivaltainen jäsen. Hän saisi osallistua järjestön kokouksiin ja auttaa heitä päämäärässään. Ja jonakin päivänä hänestä saattaisi jopa tulla jopa järjestön johtaja.
 Vaikka Veljeskunta sanana viittasikin maskuliiniseen järjestelmään, myös naisia oli otettu sen riveihin jo useamman vuosisadan ajan. Nathanielin molemmat tädit, muutamat serkut ja useita muita naispuolisia sukulaisia oli aikojen saatossa ollut osallisena Veljeskunnan toiminnassa. Naisjohtajaa järjestöllä ei vielä ollut ollut, mutta isoisä oli vakuuttanut, että kunhan hänen aikansa olisi ohi, Nathanielista tulisi johtaja, mikäli järjestö sitä vielä kaipaisi. Nat ei ollut aivan varma mitä ajatteli tuosta.
 Veljeskunta oli hänen päähänsä jo lapsena istutettu ihannekuva, suuri haave. Veljeskunnan ja isoisän hänelle rakentelemat tehtävät ja koetukset olivat olleet oivia tilaisuuksia mitellä voimia ja kasvattaa tahtoa. Jännitys, jota järjestö oli tarjonnut, oli houkuttanut hänen mieltään huumaavalla tavalla. Hän halusi oppia olemaan vahva ja kova kuin isoisä. Hän halusi oppia sen katseen, joka kuului ihmiselle, joka ei pelännyt mitään. Mutta ennen kaikkea tätä, hän halusi tehdä sen mitä hänen kuului. Hän halusi tehdä velvollisuutensa sukuaan, perhettään ja ennen kaikkea isoäitiään kohtaan.
 Nat tiesi, että seuraava yö ei tulisi olemaan helppo, mutta tiesi myös, että minkälaisen kokeen Veljeskunta ikinä olikaan hänelle asettanut, hän pääsisi sen läpi. Hänellä oli kaikki tarvittava ruumiissaan. Hän tunsi omat voimavaransa ja heikkoutensa ja osasi käyttää niitä hyväkseen. Niin kauan, kun hänellä oli tällainen palava tahto, ei mikään voisi voittaa häntä.

Scorpius istui jästitiedon tunnilla sinä samaisena torstai aamuna ja mietti uskaltaisiko kysyä tätä Weasleyltä. Hän oli miettinyt, mutta ei kuollakseenkaan ollut keksinyt ketään muuta joka voisi auttaa.
“Öhm… Weasley?”
Weasley oli kuin ei olisi kuullut tai nähnytkään Malfoyta. Tätä oli jatkunut heille määrätystä jälki-istunnosta asti.
“Weasley kiltti, tiedän, että olet vihainen, mutta viitsisitkö kuunnella?” Scorpius aneli.
“Mitäköhän sinunlaisellasi arvokkaalla puhdasverisellä mahtaisi olla sanottavanaan minunkaltaiselleni osin-jästille?” Weasley kysyi jäisellä äänensävyllä.
“Weasley, minä tarvitsen sinun apuasi”, Scorpius tunnusti.
Weasleyn katse oli epäilevä:
“Niin missä?”
“Minun pitäisi selvittää eräs juttu, mutta tarvitsen siihen tytön apua”, Scorpius aloitti kömpelösti.
“Valitan, en aio antaa huulihierontaa tai vastaavaa, jos sitä kuvittelet”, Weasley kimpaantui.
“Ei mitään sellaista vaan… Tämä on hieman kiusallista”, Scorpius  yskäisi, ”voisitkohan auttaa minut luihuistyttöjen makuusaliin?”
“Anteeksi kuinka?” Weasley katsoi häntä epäuskoisesti.
“Onko minun pakko toistaa se?” Scorpius kysyi.
“Siis sinä haluat, että minä autan sinua tutkiskelemaan luihuistyttöjen yksityisiä tiloja? Malfoy, oletko menettänyt viimeisenkin järjenhivenesi? Enhän minä pääse edes luihuisten oleskeluhuoneeseen!”
“Usko pois, kyllä pääset minun seurassani. Meillä ei ole edes maalausta vahtimassa tulijoita kuten teillä, joten ongelmaa ei ole”, Scorpius selitti nopeasti.
“Entäs muut luihuiset? He ovat varmaankin onnessaan, kun viet minut sinne”, Weasley huomautti kitkerästi.
“Ei siellä ole ketään tähän aikaan”, Scorpius totesi.
“Ja mitenköhän sinä ajattelit kadota tältä tunnilta sinne noin vain?” Weasley kysyi.
 “Kohta näet”, Scorpius sanoi ja nosti kätensä pystyyn ensimmäistä kertaa jästitiedontunnilla.
“Professori Jyvästin, Weasley tässä, väittää, että jästien valokuvissa ihmiset eivät liiku. Pitääkö se tosiaan paikkaansa?”
“Kyllä, kyllä se pitää”, professori Jyvästin vahvisti, vaikka Scorpius arveli, ettei hän todellisuudessa ollut koskaan nähnytkään jästien valokuvaa.
“Valokuva, jossa ihmiset eivät liiku… Järjetöntä”, Scorpius mumisi ja vilkaisi sivusilmällä Weasleyyn, joka näytti tajuavan vihjeen.
“Mitä niin järjen vastaista siinä sitten on?” hän kivahti ja Kaitlin Park heidän takanaan painoi päänsä epätoivoisesti pulpettiin.
“No, kaikki!” Scorpius parahti.
“Minä voin vaikka näyttää jos et usko”, Weasley uhosi.
“No, näytä”, Scorpius kannusti.
“Pitää käydä hakemassa albumi Rohkelikkotornista”, Weasley ilmoitti.
“Jähmetät kuitenkin vain kuvien hahmot paikoilleen ja väität sitten…”, Scorpius sanoi epäilevästi.
“No, jos et luota sanaan, tule sitten vahtimaan!” Weasley kivahti.
“Niin tulenkin!” Scorpius tarttui tarjoukseen, mutta lisäsi vielä perään:
“Jos se vain sopii teille, professori Jyvästin?”
“Mikä tahansa sopii, kunhan rauha ja hyvä mieli säilyvät tässä luokassa”, professori totesi tekopirteään sävyyn ja Scorpius ja Weasley livahtivat ulos luokasta ennen kuin muut oppilaat hoksasivat mitä he olivat juuri tehneet.
“Sinähän suostuit huijaamaan opettajaa yllättävän helposti”, Scorpius huomautti heidän painellessaan portaita alemmas.
“En olisi kestänyt enää hetkeäkään, jos olisin joutunut kuuntelemaan kuinka hän kertoo nokikolarin olevan kahden mustan auton yhteentörmäys”, Weasley kertoi.
 Scorpiuksella ei ollut aiheesta sen parempaa tietoa kuin professori Jyvästinillä, mutta hän ei myöskään ollut niin kiinnostunut, että olisi vaivautunut kysymään. Hän johdatti Weasleyn suorinta tietä tyrmiin, jossa lausui eräälle tietylle kiviselle seinälle salasanan. Se narahti ja paljasti taakseen kätketyn oven. Weasley kohotti kulmiaan:
“Olin odottanut, että tänne olisi vaikeampi päästä.”
“Tyrmiin eksyy yllättävän helposti. Minä kävelin tästä seinästä ohi ainakin kymmenesti ensimmäisen kouluvuoteni aikana”, Scorpius valotti sisäänkäynnin oveluutta.
Luihuisten oleskeluhuoneesta lähti kaksi mutkan taa erisuuntiin kaartuvaa käytävää, jotka pitivät sisällään makuusalit. Scorpius osoitti nyt vasemmalle kaartuvaa käytävää.
“Tuo lattia alkaa tärähtelemään kuin hurjimmassa maanjäristyksessä, jos poika edes astuu sille.”
“Meidän portaamme muuttuvat liukumäeksi”, Weasley kertoi.
“Niin, siis olisitko niin ystävällinen ja kantaisit minut tuonne? Neljäsluokkalaisten tyttöjen makuusali on luullakseni toinen ovi oikealla.”
“Siis kuvitteletko, että minä kannan sinut tyttöjen makuusaliin, jotta pääset touhuamaan sitä mitä sitten ikinä olitkaan menossa sinne tekemään?” Weasley kysyi.
“Juuri niin”, Scorpius vahvisti.
“Siinä tapauksessa ehdotan, että katsot itseäsi ja sitten minua. Kuinka luulet minun jaksavan raahata sinut sinne?” Weasley kysyi pilkallisesti.
 Scorpius katsahti Weasleyta huvittuneesti. Olisi se ollutkin aika näky, jos lyhyt ja hintelä Rose Weasley olisi kantanut häntä, päätä pidempää Scorpiusta, reppuselässä ympäri Luihuisten tupaa…
“Sitä varten minulla onkin tämä”, Scorpius sanoi esitellen hiljattain liententunnilla valmistamaansa kutistuslientä.
“Ihmettelinkin silloin, kuinka valmistit jotakin lientä niin innokkaasti”, Weasley mutisi.
Scorpius virnisti ja hörppäsi sitten tilkan juomaa. Sen vaikutus oli välitön ja hän huomasi ympäristönsä koon kasvavan, vaikka tosiasiassa hän itse oli se, joka kutistui. Loppujen lopuksi hän oli suunnilleen tulitikku askin kokoinen.
 Weasley vaivautui ystävällisesti noukkimaan hänet kämmenelleen ja kuljettamaan sitten luihuistyttöjen makuusaliin. Scorpius oli arvannut oikein. Toinen ovi oikealla, peilikuvana poikien käytävään nähden oli neljäsluokkalaisten tyttöjen makuusali.
 Weasley astahti sisään pikku-Scorpius kämmenellään. Huoneessa oli kuusi vuodetta. Scorpius arvasi välittömästi mikä kuului Natille. Se oli sekaisimmassa kunnossa ja sen päälle oli huolimattomasti levitelty erinäisiä vaatekappaleita ja muita tavaroita. Sängyn viereen oli ahdettu hopeareunuksinen, sironoloinen kokovartalopeili.
“Mitä sinä täältä haet?” Weasley kysyi ja hänen äänensä kuulosti ukkosen jyrinältä Scorpiuksen korviin. Hän viittoi tyttöä menemään peilin eteen. Se oli kaunis peili, vaikka näyttikin ikivanhalta. Mutta jotain omituista siinä oli…
 “Missä kuvajainen on?” Weasley kysyi havaiten saman kuin Scorpius. Tuskin Weasley oli ehtinyt sanoa tämän, kun peilin pintaan ilmestyi kuin ilmestyikin kuvajainen. Tämä kuvajainen ei kuitenkaan kuulunut sen paremmin Weasleylle kuin Scorpiuksellekaan.   
“Te ette kyllä ole omistajani”, Nathaniel Montgomeryn kuvajainen totesi tyytymättömästi.
“Terävä havainto”, Weasley huomautti peilikuvalle.
“Veikkaan, että sinä olet Rose Weasley ja tuo lilliputti… Onko siinä Scorpius Malfoy? Täytyy kyllä sanoa että olet pienempi kuin oletin näin luonnossa”, kuvajainen tuntui kumartuvan lähemmäs peilin pintaa.
“Miksi sinä olet siinä?” pikkuinen Scorpius joutui huutamaan, jotta sai äänensä kuuluviin.
“Et taida olla sitä fiksuinta sorttia? No, ulkonäössä ei ainakaan ole mitään valittamista, paitsi mitä nyt olet vähän pieni. Ei sinulla sattuisi muuten olemaan isoveljeä, jolla on mukava kuvajainen?” peilikuva uteli ja  nojaili haaveksivasti raameihinsa. Vaikutti siltä, että tällä heijastuma oli suorastaan Natin vastakohta. Hyväntuulinen, avoin ja puhelias. Mikä olisi vain etu Scorpiuksen kannalta.
“Luulen, että Malfoy tarkoitti, kuinka tässä peilissä ei näy muita kuvajaisia?” Weasley yritti selkeyttää Scorpiuksen kysymystä.
“Näh, joku taikajuttu. Minä toimin vain viestinviejänä Natin ja hänen isoisänsä väliä. Arvatkaa, onko tylsää, kun ei ikinä tapaa ketään muita kuin niitä kahta? Juoksuttavat minua edes takaisin yötä päivää. Sano sitä, kerro tätä. Ihan kuin olisin joku kotitonttu”, kuvajainen lörpötteli.
“Mitä Nat ja hänen isoisänsä viestivät?” Scorpius joutui jälleen huutamaan, jotta sai kysymyksensä kuuluviin.
“Kaikkea tylsää vaan. Puhuvat siitä testistä ja siitä milloin Natin pitää suorittaa se.”
“Mistä testistä?” Scorpius ja Weasley kysyivät.
“En minä tiedä. He puhuvat aina “lopputestistä”. He ovat vekslanneet sen päivämäärän kanssa Natin joulusta asti. Ensiksi Natin piti livahtaa koululta syntymäpäiväyönään Tylyahoon, sitten se siirtyi seuraavalle viikolle ja sitten seuraavalle ja niin edelleen. Toivottavasti hän suorittaa sen tosiaan tänä yönä sillä minua kyllästyttää ravaaminen”, peilikuva puheli.
“Siis Nat livahtaa tänä yönä Tylyahoon tekemään jonkin testin?” Scorpius varmensi huutaen.
“En usko, että testi tehdään Tylyahossa. Hän varmaankin, vaan saa Tylyahossa ohjeet minne mennä”, peilikuva oli istunut sängyn heijastuman reunalle ja näpläsi hiuksiaan. Nat ei koskaan tehnyt niin.
“Mihin aikaan?” Weasley kysyi.
“Siinä yhdentoista aikaan“, kuvajainen paljasti ja katsahti heihin sitten hädissään, kun näki Weasleyn tekevän lähtöä.
“Ette kai te ole lähdössä? Meillä oli niin kiva juttu tuokio.”
“Älä huoli, palattuaan takaisin normaalikokoonsa Malfoy voi lähettää oman peilikuvansa pitämään sinulle seuraa”, Weasley ehdotti kuivaan sävyyn.
“Öhm, siitä pitikin Weasley, ei sinulla sattuisi olemaan suurennos-lientä?”

 Ilta ja tihkusade riepottelivat pihamaata Natin valmistautuessa. Hän oli letittänyt pitkät hiuksensa ohueksi mustaksi letiksi, joka jatkui pitkälle selän alaosaan ja oli tarkistanut sauvansa toimivuuden jo kymmenesti. Hän vilkaisi kelloaan. Varttia vailla yksitoista. Valvojaoppilaat lopettivat käytävillä kiertelynsä puoli yksitoista. Ainoastaan johtajaoppilaat ja vahtivuorossa olevat opettajat valvoivat.
 Nat sitoi nahkaiset pitkävartiset kengät jalkaansa ja vilkaisi huonetovereitaan. Kolme nukkui ja kaksi oli todennäköisesti jollakin luutakomeroseikkailulla. Hän asteli varovasti makuusalista ulos, varoen herättämästä ketään nukkuvista tytöistä.
 Oleskeluhuoneessa oli vielä runsaasti väkeä. Pahus! Hän ei voisi lähteä huomiota herättämättä paitsi jos… Peter Oak kavereineen pelasi parhaillaan räjähtävää näpäystä. Nat koputti pojan olkapäähän ja hymyili flirttailen:
“Pete, ehtisitköhän millään katsastamaan pari luutakomeroa kanssani?”
Poika näytti puulla päähän lyödyltä:
“Ai, siis haluatko lähteä minun kanssani?”
“Haluan lähteä juuri sinun kanssasi”, Nat ilmoitti päättävään sävyyn ja loi ahnaan tuijotuksen poikaan tietäen, ettei tämä voisi vastata moiseen kutsuun kieltävästi.
“Tuli menoa kaverit”, Peter sanoi nousten pelipaikaltaan.

Peter Oak tunsi olevansa maailman onnekkain kaveri. Nat Montgomery, tuhansien hylkäyksien tyttö, oli kutsunut juuri hänet seurakseen luutakomeroon. He olivat käyneet edellissyksynä yksillä ainoilla treffeillä, mutta ne eivät olleet menneet erityisen loistavasti. Peter oli jäänyt siihen käsitykseen, että Natilla oli ollut tylsää hänen kanssaan. Hän oli yrittänyt pitkin vuotta pyytää tyttöä antamaan hänelle uuden mahdollisuuden, mutta aina tällä oli ollut jotakin muuta tekemistä. Peter oli jo ajatellut että Nat tahallaan vältteli häntä, mutta nyt jokin satumainen onni oli saanut tämän muuttamaan mielensä.
 He olivat hiipimässä eteisaulaan, josta kuului, huolestuttavaa kyllä, puhetta. Peterin vilkaistessa eteisaulaan hän näki johtajapojan ja -tytön keskustelevan ulko-oven edessä. Tyrmistä nousevassa portaikossa, hänen vieressään, Nat vaikutti tyytymättömältä. Olihan se toki Peteristäkin harmi, että heidän yhteinen matkansa päättyisi näin lyhyeen.
“Kuule, kokeillaanko jotain uhkarohkeaa?” Nat kuiskutti hänen korvaansa.
”Hiippaillaan seinustaa pitkin ja toivotaan, etteivät he huomaa meitä.”
“Ei hemmetissä, tuo on hullua, me jäädään kiinni!”
“Älä nyt kulta, eikö se olisi aika jännittävää?” tyttö kujersi hänen käsivarteensa tarttuen ja kaikki vastalauseet kuolivat Peterin huulilta. Tuo lempinimi kulta valoi häneen rohkeutta aivan ihmeellisellä tavalla.
“Niin, kai se olisi”, Peter myönsi ja hivuttautui jo hiljaa tyrmistä tulevasta portaikosta eteisaulan puolelle. Johtajaoppilailla oli ilmeisesti erittäin mehevä keskustelu käynnissä, sillä he eivät huomanneet Peteriä. Peter vilkaisi Natiin ja ojensi kättään toivoen tämän tarttuvan siihen ja seuraavan häntä, mutta tyttö nostikin sauvansa yllättäen osoittamaan kohti eteisaulassa ulko-oven lähellä sijaitsevia tiimalaseja, jotka oli täytetty kullekin tuvalle ominaisen värisillä jalokivillä..
“Murtuus”, Nat kuiskasi taikasanan ennen kuin Peter ehti estää. Hän seisoi tyhmänä paikallaan katsoen kuinka Rohkelikon tiimalasin rubiinit paiskautuvat pitkin lattiaa. Nat oli kadonnut takaisin portaikkoon.
“Hei, sinä siellä!” johtajapoika huusi ja johtajaoppilaskaksikko ryntäsi hänen luokseen.
“Miksi teit noin? Rehtori saa raivokohtauksen ja kuristaa meidät kaikki ”, johtajapoika huusi hänelle.
“John, rauhoitu”, hänen parinsa rauhoitteli.
“Enkä rauhoitu. Hän lähtee saman tien rehtorin kansliaan selittämään tämän”, poika ilmoitti ja Peter tunsi kuinka kovakouraisesti vanhempi poika häneen tarttui. Johtajatyttö yritti suostutella pariaan luopumaan rehtori luoma käynnistä mutta tämä oli sen suhteen taipumaton. Niin häntä lähdettiin raahaamaan rehtorin kansliaan.

Nat ei osannut kuin ihailla omaa nerokkuuttaan. Hän oli päässyt tuosta idiootista ja valvojaoppilaista eroon samalla kertaa. Kaikki oli mennyt melkein liian hyvin ollakseen totta. Tietenkin olisi mahdollista, että se idiootti kertoisi hänestä rehtorille, mutta Nat piti sitä epätodennäköisenä. Miehillä tahtoi olla taipumus leikkiä pelastavaa ritaria ja varmasti Peter Oakin uskoisi, että uhrautuminen Natin puolesta saisi hänet näyttämään jonkin sortin sankarilta. Nat ei vain valitettavasti pahemmin perustanut sankareista.
  Kuultuaan askeleiden kulkevan kauemmas hän uskaltautui lopultakin nousemaan portaat ja kiiruhtamaan eteisaulan lävitse ulko-ovelle. Se oli lukittu, mutta tavallinen lukkoloitsu alohomora sai oven heilahtamaan auki.
 Yö ilma tunkeutui Natin keuhkoihin raikastaen hänen aistejaan ja virkistäen hänen mieltään. Hän antoi kaiken turhan kadota mielestään ja tunsi hallitsevansa itsensä täydellisesti. Mikään tai kukaan ei voisi pysäyttää häntä tänä yönä.

Scorpius oli odotellut jo useamman tunnin Natin saapumista. Hän oli päivällisen jälkeen painunut ulos luutansa kanssa ja riippui nyt erään puun oksaston suojassa valmiina seuraamaan Natia.
 Hän oli palautunut takaisin normaalikokoonsa, kun Weasley oli ystävällisesti vaivautunut käyttämään hänet sairaalasiivessä. Matami Pomfrey oli kyllä ollut lievästi ihmeissään hänen koostaan. Sairaalasiiven ylihoitajassa oli kuitenkin se hyvä puoli, että hän oli vuosien varrella nähnyt niin paljon, että oli oppinut olemaan kyselemättä turhia. Oikeaan kokoonsa palattuaan Scorpius oli pyytänyt Weasleyltä, ettei tämä sanoisi siitä mitä oli kuullut ja nähnyt mitään kenellekään, etenkään kenellekään opettajalle. Tyttö oli tokaissut kylmästi, ettei häntä olisi voinut vähempää kiinnostaa mitä sääntöjenvastaisuuksia Montgomery ja muut luihuiset öisin puuhailivat. Jos Scorpius oli olettanut tämän kokemuksen parantavan heidän välejään, hän oli erehtynyt pahemman kerran.
 Nyt Scorpius näki hahmon livahtavan ovista ulos ja tiesi sen olevan Nat. Hän lensi turvallisen matkan päässä tytöstä ja seurasi kuinka tämä liikkui kohti Tylyahoa pensaiden ja pusikoiden suojissa. Scorpius ei voinut kuin ihailla Natin taitavuutta. Tämä liikkui nopeasti, hiljaa ja huomaamatta kuin olisi ollut maailman pätevin aurori.
 Vasta kylän keskustassa hän hidasti ja Scorpius laskeutui läheiselle kujalle jääden katselemaan tapahtumia nurkan takaa. Hän oli kuulevinaan askelia jostain vierestään, mutta katsoessaan sinne hän ei nähnyt mitään. Hän kurkottautui taas katsomaan kadulle. Nat seisoi siinä selvästikin odottaen jotakin. Äkkinäisen poksahduksen saattelemana joku ilmiintyi paikalle. Scorpius yritti nähdä tulijan, mutta hämärä oli painunut liian tiheäksi verhoksi hänen kasvoilleen.
 Sentään hänen sanansa Scorpius kuuli. Ääni oli möreä ja kuului selvästi miehelle
“Ota tämä. Se lähtee määränpäähänsä 55 sekunnin kuluttua.”
 Kuului toinen poksahdus ja tuo ihminen oli poissa. Nat siirtyi sivummalle, rakennuksen varjoon, kenties peläten jonkun näkevän hänet ikkunasta, mikäli hän ei nopeasti korjaisi sijaintiaan turvallisemmaksi. Scorpius laski mielessään sekunteja ja oli varma, että minkä esineen Nat ikinä oli mieheltä saanutkaan se oli muunnettu porttiavaimeksi.
Nat aikoi selvästikin tehdä jotakin todella typerää, eikä Scorpius kerta kaikkiaan voinut antaa hänen tehdä sitä yksin. Hänkin lähtisi tuolla porttiavaimella, suostui Nat siihen tai ei.
Kymmenen.
 Scorpius astahti kulman takaa ja sai Natin hätkähtämään.
“Scorp, miksi hitossa olet täällä?”
Seitsemän.
“Voisin kysyä samaa sinulta”, Scorpius totesi ja otti kiinni Natin käsivarresta.
“Päästä irti heti paikalla!” tyttö huusi ja alkoi rimpuilla hänen otteestaan. Scorpiuksella ei kuitenkaan ollut aikomustakaan päästää irti.
Kaksi.
“Päästä itse irti siitä!” Scorp huusi ja juuri ennen kuin hänen jalkansa irtosivat maanpinnasta ja vatsaan tuli ontto tunne, hän tunsi käden tarttuvan hänen toiseen käsivarteensa, samalla tavoin kuin hän oli tarttunut Natiin muutamaa sekuntia aiemmin. Katsoessaan siihen suuntaan hän näki ainoastaan tytön käden, joka näytti tulevan tyhjästä.
 
« Viimeksi muokattu: Elokuu 16, 2008, 20:20:00 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 58: Kolmin aina kaunihimpi

Scorpius tunsi paiskautuvansa luutinensa ja yhä Natista kiinni pitäen, yhä yksinäinen käsi hänessä roikkuen, kiviselle lattialle. Hän näki kuinka lasinen pieni patsas, joka oli ollut porttiavain oli särkynyt tuhansiksi siruiksi lattialle. Nat kömpi parhaillaan pystyyn sytytettyään ensin sauvansa kärkeen valon, kun taas Scorpius nykäisi hänestä kiinni pitänyttä kättä. Näkymättömyysviitta valahti Rose Weasleyn päältä.
“Mitä sinä täällä teet?” Scorpius ähkäisi Weasleylle.
“Ja minä sinulta”, tyttö vastasi.
Scorpius antoi silmiensä viivähtää hetken Weasleyssä ennen kuin kääntyi katsomaan huonetta heidän ympärillään. Siinä ei näyttänyt olevan ovea ja jokainen seinä oli samanlaista ikivanhaa kiveä. Huone ei ollut juuri tavallista varastohuonetta suurempi ja siellä haisi ummehtuneelle. Lattia oli myöskin kiveä ja aivan huoneen keskellä oli vanhanaikaisella kaunokirjoituksella lattiatiileen kaiverrettu mutkikas i-kirjain. Ainoa valonlähde tilassa oli Natin taikasauvan kärjessä palava valo.
“Ja minä teiltä molemmilta”, Nat huomautti Scorpiusta ja Weasleya, molempia pahasti mulkoillen.
Scorpius oli kuitenkin keskittyneempi Weasleyyn kuin häneen ja sanoikin tälle:
“Minä vain seurasin Natia, mutta entä sinä? Olitko huolissasi minusta?”
“Ei, en ollut Malfoy”, kuului Weasleyn tuhahtava vastaus.
“No, miksi sitten tulit?” Scorpius kysyi.
“Puhtaasti uteliaisuudesta”, Weasley totesi.
“Mukavaa sinulle. Jos nyt sitten satut  kuolemaan täällä kuolet uteliaisuutesi takia. Siinäpä vasta syy”, Nat pilkkasi ja Scorpius ja Weasley katsoivat molemmat häntä kohti.
“Miksi kukaan kuolisi? Miksi sanot noin?” Weasley kysyi.
“Nat, mistä tässä on kyse?” Scorpiuskin vaati saada tietää.
Nat katsoi hänen halveksivasti.
“En aio kertoa sitä sinulle, enkä pikku ystävättärellesi.”
“En ole hänen ystävättärensä”, Weasley ilmoitti kipakasti.
“Mutta välität kuitenkin”, Scorpius ei voinut olla sanomatta.
“No, en taatusti välitä!” Weasley väitti vastaan.
“Kuitenkin välität.”
“En välitä.”
“Kuulkaas kyyhkyläiset, voisitteko siirtyä sen seinän edestä sillä aion räjäyttää sen”, Nat huomautti kylmästi ja tähtäsi jo seinään, jonka edessä Scorpius ja Weasley seisoivat.
“Ole hyvä ja tähtää se hänen päällensä”, Weasley esitti pyynnön.
“Se sortuu tähtäämättäkin molempien päälle, jos ette siirry”, kuului armoton toteamus.

“Johtaja?” Leonard kuuli itseään puhuteltavan ja kääntyi puhujan suuntaan.
“Niin, Jennifer?”
“Gliffardilta tuli viesti. Meillä on pieni ongelma”, nainen kertoi näyttäen siltä, ettei hänellä ollut mitään miellyttäviä uutisia.
“Eikö porttiavain toiminut? Eikö Nathaniel päässyt Irvetaan?” Leonard kysyi ensimmäiset mieleensä tulevat epäonnistumismahdollisuudet.
 Veljeskunta oli käyttänyt jo alkuajoistaan pääsykokeena tehtävää, jossa kokelas suljettiin umpinaiseen huoneeseen ja hänen tuli ensiksi hankkiutua huoneesta pois. Tämän jälkeen hänen olisi kohdattava kirouksia, taikaolentoja ja muita tehtäviä, jotka testasivat hänen taitojaan, tietojaan, kestävyyttään ja rohkeuttaan. Tällaisten suurien esteiden luonti oli kuitenkin nykyisen taikahallinnon alaisuudessa vaikea tehdä, sillä taiankäyttöä vahdittiin ja suuri rakennuskeskittymä olisi kyllä havaittu. Tästä olisi seurannut kiusallisia kysymyksiä, ei tosin mitään mitä kunnon rahatuppo ei olisi selittänyt, mutta siitä huolimatta hirveät määrät aikaa ja vaivaa. Oli helpompaa käyttää jo valmiiksi olemassa olevia ympäristöjä, sellaisia kuten tietyt taikaministeriön osastot ja Irveta.
 Niinpä tälläkin kertaa järjestäessään testiolosuhteita hänen pojantyttärelleen, Veljeskunta oli vuokrannut holvin aivan Irvetan sydämestä. Syvältä sen uumenista tarkimmin vartioidulta alueelta. He eivät olleet tuoneet sinne mitään, ainoastaan ilmoittaneet tarkan päivämäärän ja kellonajan, jollain maahistaikojen alaiset suojatoimet oli asetettava käytäntöön.  Tarkka kellonaika oli oleellinen, jotta Nathaniel pääsisi holviin porttiavaimella, mutta jotta sama reitti ei toimisi takaisin. Mikäli maahiset olivat ihmetelleet saamiaan ohjeita, heidät oli hiljennetty veljeskunnan omistuksessa olevilla arvoesineillä.
 Johtaja itse ei ollut osallistunut Nathanielin lopputestin järjestämiseen, vaan oli uskonut sen täysin Jenniferin ja Gliffardin toimeksi. Hän halusi että testi olisi oikeudenmukainen ja samanlainen kuin muutkin ja katsoi paremmaksi näin pojantyttärensä tapauksessa olla osallistumatta. Ei johtaja olisi liian helppoon testiin sortunut, hänhän uskoi Nathanielin kykyihin täydestä sydämestään, mikä olisi saattanut saada hänet unohtamaan että pojan tytär oli täyttänyt vasta hiljattain 15 vuotta. 15 vuotta oli Veljeskunnan alaikäraja.
 Jennifer kakoi ja Leonard arvasi, ettei tämä olisi halunnut kertoa uutisia.
“Pääsi kyllä, mutta johtaja… Hän ei mennyt sinne yksin”, nainen totesi pelokkaasti.
“Kuinka niin ei mennyt yksin?”
“Gliffardin Tylyahoon jättämä tarkkailija oli nähnyt pojan, joka oli tarttunut Nathanieliin juuri ennen porttiavaimen käyttöä ja siirtynyt hänen mukanaan. Lisäksi hän oli nähnyt käden.”
“Käden?”
“Niin. Ilmeisesti joku näkymättömyysviitan alla lähti myös”, Jennifer sanoi ja näytti kerrassaan onnettomalta. Johtaja tiesi Jenniferin pelkäävän, sillä testi oli ollut hänen järjestettävänään. Hän pelkäsi saavansa rangaistuksen mikäli joki menisi vikaan.
“Onko ylimääräisiä mahdollista hoitaa pois?” Leonard kysyi kääntyen takaisin ikkunaan.
“Ei. Gliffardin mukaan se on mahdotonta johtaja ainakin nyt kun holvin suojaus on  ollut jo minuutin ajan täydellinen”, Jennifer tarkasti ajan taskukellosta.
“Siinä tapauksessa odotamme. Nathaniel tietää, että hänen suorituksensa hylätään mikäli ne kaksi auttavat häntä”, Leonard totesi selkeästi pimeyttä tuijottaessaan.
“Kaikella kunnioituksella johtaja, lopputestin säännöissä puhutaan avun pyytämisestä. Sen vastaanottaminen sen sijaan toisen henkilön vapaasta tahdosta ei ole kiellettyä”, Jennifer huomautti varovasti.
 Leonard tunsi yllättyvänsä. Kuinka hän ei ollut tullut ajatelleeksi tuollaista peikonreikää? No, hän oli varma, että Nathaniel oli liian ylpeä ottaakseen apua vastaan. Sitä paitsi, mihin hän olisi sitä tarvinnutkaan? Eihän yksikään muu koululainen hallinnut sellaisia taitoja kuin hän. Hänethän oli kouluttanut ja kasvattanut Veljeskunta.
 
“Et voi räjäyttää seinää, mehän olemme Irvetassa!” Weasley vastusti.
“Mitä, olemmeko me Irvetassa?” Scorpius hämmentyi. Molemmat tytöt katsoivat häntä kyllästyneinä.
“Satuitko huomaamaan tuon i-kirjaimen lattiassa?” Nat kysyi halveksivasti kuin Scorpius olisi suurikin idiootti.
“Satuin mutta on kai niitä nyt muitakin i:llä alkavia paikannimiä”, Scorpius puolustautui.
“Esimerkiksi?” Weasley kysyi.
“Ilottomien kummitusten yökerho?” Scorpius ehdotti harteitaan kohauttaen.
“Se selittääkin ankean tunnelman, mutta disko-musiikki ja kummitukset puuttuvat”, Weasley huomautti.
“Mikä on disko?” Scorpius uteli.
“Ei sillä väliä, mutta asiaan palaten, et voi räjäyttää seinää Irvetassa”, Weasley tuskaili nyt Natia kohti kääntyen.
“Kylläpäs voin. Lausun vain yhden loitsun ja seinä lentää taivaantuuliin”, Nat ilmoitti ja nosti sauvaansa varoittavasti. 
“Laukaiset hälytyksen siinä silmänräpäyksessä ja ne päästävät käytäville ties mitä otuksia ja muita esteitä!” Weasley parkaisi.
“Sitä minä odotankin”, Nat ilmoitti ja kohotti sauvaansa.
“Hei, hetkinen, hidastas hieman”, Scorpius toppuutteli Natia käsi ylhäällä, ”sinä siis haluat, että hälytys käynnistyy ja saamme kaikki ne jutut niskaamme?”
“Niskaani, sillä en halunnut, enkä halua teitä mukaani”, Nat korjasi.
“Mutta tässä me nyt kuitenkin olemme”. Scorpius sanoi ja onnistui esittämään asian siihen sävyyn kuin he olisivat olleet suurikin syntymäpäivälahja Natille.
“Mikäli muistan oikein, minä en pyytänyt kumpaakaan teistä mukaani”, Nat huomautti jäätävään sävyyn.
“Nyt, kun olemme kuitenkin mukana, voisimme kai toimia yhdessä”, Scorpius ehdotti.
“Emme, sillä se on vastoin sääntöjä”, Nat ilmoitti tiukasti.
“Onko tässä jutussa, mitä ikinä sitten oletkaan täällä tekemässä, säännötkin?” Scorpius hämmästyi. Merlin, tämä juttuhan oli tarkasti suunniteltu!
“On ja tarkat sellaiset. Ensimmäinen niistä kuuluu siten, että minulla on aikaa puolitoista tuntia joten olisi jo hieman kiire ja ehdotankin teitä siirtymään sen seinän luota”, Nat sanoi ja Scorpius näki ärtymyksen palavan hänen silmissään.
“Mistä tiedät, että juuri tuo seinä kannattaa räjäyttää?” Scorpius uteli. Sehän saattaisi johtaa vain viereiseen kammioon.

“Oletan, että tuo i on piirretty ovelta katsoen oikeinpäin ja silloin ovi on tällä seinustalla”, Nat selosti ja oli jo lausumassa räjäytysloitsun, kun hänet keskeytettiin ties monettako kertaa sinä iltana. Tällä kertaa syypää oli Rose Weasley.
“Jos minä olisin maahinen piirtäisin kirjaimen juuri hämäyksen vuoksi ovelta katsoen väärinpäin”, toinen tyttö huomautti ja Nat joutui harmikseen toteamaan että toinen saattoi olla oikeassa. Hän arvioi seiniä katseellaan ja koputti sauvallaan kiveä yrittäen kuulla eroa, jota ei ollut. Myös Weasley kävi ne läpi, mutta ei sauvalla, vaan sormen pään hipaisulla. Niin jästimäistä.
“Saanko tehdä ehdotuksen?” Weasley kysyi ja osoitti erästä seinistä.
“Miksi se?” Nat kysyi arvioivasti.
“Siinä on vähiten pölyä”, Weasley ilmoitti ja näytti sormiaan, joilla hän oli sivellyt jokaista seinää. Natia harmitti, ettei hän itse ollut keksinyt moista. Hän lausui loitsun, joka sai kiven lentämään paikaltaan ja pian seinässä oli ammottava aukko.
 Nat kapusi siitä ensimmäisenä ulos ja vilkaisi ohimennen taakseen yrittäen hahmottaa toimintasuunnitelman. Häntä ei voitaisi syyttää lopputestin sääntöjen rikkomisesta niin kauan, kun hän pärjäisi omillaan. Piti vain huolehtia sammalla, että Scorpiuskin pärjäsi ja kai hänen oli pakko katsoa Weasleynkin perään… Voi hitto, oliko molempien ollut pakko tunkea sauvansa tähän noidankattilaan?

 Rose astui viimeisenä holvista ulos ja yritti mielessään käsittää tilanteen. Kaikki kyllä järjestyisi. Varmasti joku velho tai maahinen liikkui Irvetassa tähän aikaan yöstä tai viimeistään tulisi nyt, kun hälytyskin oli varmasti lauennut. He vain selittäisivät kaiken olevan suurta väärinkäsitystä ja asiat kyllä järjestyisivät. Ainakin hän uskalsi toivoa niin.
 Hän laskosti Alilta lainaamansa näkymättömyysviitan kaavun alle ja piti sauvansa ylhäällä edetessään Montgomeryn ja Malfoyn perässä. Hän kirosi itseään tuhannesti siitä, että oli päättänyt yleensä lähteä tänne, hän olisi hyvin voinut antaa asioiden olla. Leikkiä, ettei olisi tiennyt mitään. Kuitenkin sisimmässään Rose tiesi, että vaikka olisi saanut valita uudestaan, hän olisi tehnyt samoin. Sillä kaikesta ylpeydestään ja äidiltä opitusta kouluihannoinnista huolimatta Rose Weasley oli liian utelias ja välittävä pysyäkseen tällaisesta erossa.
 Montgomery paineli Irvetan kolkkoja holvien täyteisiä kivikäytäviä huolestuttavan lujalla vauhdilla eteenpäin. Rose oli ymmärtänyt alusta asti, että Montgomery oli ollut hyvin tietoinen siitä mihin oli tulossa. Näytti siltä, että hän oli jopa toivonut sitä. Tämä oli jonkinlainen testi, ehkäpä pääsykoe, mutta toisin kuin koulun kokeet tai tehtävät tämä oli oikeaa elämää. Tässä saattoi oikeasti menettää henkensä.
 Rose muisti lukeneensa niistä ihmisraukoista, jotka olivat eksyneet Irvetaan tai jääneet kuolemaan holveihin. Hän tiesi tapauksia, joissa Irvetaa vartioivat hirviöt olivat repineet velhoja ja noitia sellaiseen kuntoon, etteivät heistä jäljelle jääneet osat olleet enää edes ihmiselle kuuluviksi tunnistettavissa. Vaikka normaalisti ajatus Malfoyn lähellä pysymisestä olisi ollut hämmentävä, niin nyt hän tunsi olonsa turvallisemmaksi pysytellessään pojan vierellä. Se mikä pimeydessä piileskeli oli varmasti paljon pahempaa kuin mikään mihin Scorpius Malfoy pystyi.
 Oli liian hiljaista käytävän jatkuessa. Montgomery pysähtyi silloin tällöin suuntaamaan heidän olinpaikkansa sauvallaan ja näytti aina tietävän mihin suuntaan kulkea. Rosella oli aavistus, että hän oli käynyt Irvetan näissä osissa aiemminkin. Lattialla kulkevat kiskot näyttivät aina samalta ja Rose oli mennyt jo aivan sekaisin suunnasta.  Hän huomioi myös katosta roikkuvat tippukivipuikot, joiden terät näyttivät olevan valmiina lävistämään heidän kallonsa.
 Kuitenkin hänen pelätessään ylhäällä olevaa vaaraa se päättikin saapua alhaalta. Murtuva matala ääni tavoitti kolmikon kuuloaistimet ja he vilkaisivat toisiinsa. Rosen katse tarttui ensimmäisenä tippukiviin, kun taas Malfoy tuijotti seiniä. Montgomeryn katse oli ainoa oikeassa paikassa.
 “Lattia!” hän parkaisi ja otti juoksuaskeleen tuntiessaan pohjan haihtuvan kuilun pimeyteen.
 Kaikki kiskojen ympäriltä alkoi kadota ja alhaalta maan alta ilmestyvä pohjaton pimeys tuntui imevän niitäkin pala palalta sisäänsä. Montgomery tähtäsi sauvallaan erästä suurimmista tippukivistä ja lausui muutaman sanan, joita Rose ei kiven murtumiselta ja omalta hätäännykseltään, hyppiessään murtuvalla alustalla kuullut. Montgomeryn sauvasta lennähti köysi, joka sitoutui itsekseen tippukiveen ja Montgomery tarrasi tiukalla otteella siihen. Rose  kurotti kohti toisen tytön ojennettua kättä, mutta oli liian kaukana ja maa tuntui samalla pettävän hänen jalkojensa alta.
 Juuri kun oli varma putoamisestaan Rosen käteen tarttui toinen käsi ja täydellisestä pimeydestä, joka oli langennut kun jokainen heistä oli antanut sauvansa valon sammua, huolimatta Rose tunnisti Scorpius Malfoyn luudanvarsineen ja kiipesi tämän taa.
 Hän vihasi lentämistä ja oli siksi onnellinen, ettei nähnyt pimeässä heidän korkeuttaan tai sitä, kuinka he lensivät pohjattoman mustan kuilun yllä. Hän kietoi kätensä vain tiukasti luutaa ohjaavan pojan ympärille, välittämättä siitä, että tämä sattui olemaan snobistinen ja itseään täynnä oleva kiusankappale, jota hän oli parhaansa mukaan vihannut koko viimeisen vuoden. Olihan tämä kuitenkin juuri pelastanut hänen henkensä.
“Kiitos”, Rose kuiskasi pojan korvaan ja tuntiessaan tämän kääntävän päätään painoi hetken mielijohteesta pienen pusun tämän poskelle.
“Ilo oli kokonaan minun puolellani”, Malfoy totesi niin hurmioituneella äänellä, että Rose olisi saattanut purskahtaa nauruun mikäli tilanne ei olisi ollut niin vakava.

Luku 59:Toinen kiitollisuuden hetki

Tippukivipuikossa roikkuva Nat sytytti jälleen valon  sauvaansa ja katsoi maata, joka näytti jällen ehjältä ja viattomalta hänen alapuolellaan. Jyrinä ja halkeavan kiven ääni olivat lakanneet ja kaikki oli kuten muutamia hetkiä aiemmin. Nat havaitsi Scorpiuksen ja Weasleyn pelastautuneen Scorpiuksen luudanvarrelle. Nat tiputtautui loihtimansa köyden varasta varovasti käytävän lattialle, joka tuntui taas tukevalta ja kestävältä. Hänen esimerkkinsä rohkaisemina kaksi muutakin uskaltautuivat laskeutumaan alustalle. Nuo kaksi katsahtivat toisiinsa oudolla tavalla, jonka merkitystä Nat ei ehtinyt jäädä miettimään. Hän kuljetti sauvansa ranteen lähelle tarkistaakseen ajan. Hitto, jo ensimmäinen varttitunti oli kulunut loppuun.
 Hän suuntasi nopeasti sauvansa ja tarkisti missä oli pohjoinen. Hyvä, he olivat menossa sentään oikeaan suuntaa. Hän oli edelliskesänä viettänyt isoisänsä opissa useita tunteja siten, että oli tutustunut monien merkkirakennusten arkkitehtuuriin. Veljeskunnalla oli tiloja, kätköjä ja varastoja niistä useissa ja oli tärkeää tuntea järjestön omistamat alueet.
 Nat oli kiitollinen tarkasta muististaan, sillä mikäli hän ei olisi painanut rakennetta ilmansuuntien mukaan mieleensä, he olisivat olleet hukassa. Hän tiesi heidän olevan alemmalla tasolla, joka kiertäisi tarpeeksi lounaaseen mentäessä ylemmälle tasolle, missä oli vähemmän arvokkaita holveja. Kun he pääsisivät sinne, suojausten pitäisi vähentyä. Kun siitäkin selviäisi kysymys olisi enää ulos koko rakennuksesta pääsystä, joka ei sekään olisi mutkatonta. Nat pysäytti nämä ajatukset. Hän tarvitsi kaiken keskittymisensä sillä hetkellä.
 Hiljaisuus rikkoutui jälleen, mutta tällä kertaa ääni oli selvästikin lähtöisin jostakin elävästä. Nat tunsi helpottuvansa. Mikä tahansa sieltä ikinä tulisikin se oli elävä ja tapettavissa, toisin kuin murtuva kivi, se kantoi jotakin heikkoutta, joka täytyi vain tunnistaa.
 Hän kohotti sauvansa korkeammalle ja samoin teki kaksikko hänen takanaan. He pysähtyivät ja ryhmittyivät aivan hänen taakseen. Se jokin liikkui pimeässä ja ensimmäinen, mikä siitä tuli näkyviin oli terävä musta sarvi. Nat kuuli Scorpiuksen nielaisevan.
“Rynnisarvi, aikuinen sellainen”, Scorpius tunnisti hänelle tutun otuksen ja Nat näki nyt ettei nelinkontin lähestyvä otus ollut mikään leikinasia. Sen mustat, terävät sarvet kiilsivät uhkaavina ja olivat asettuneet heitä kohti. Otus olisi ollut kahdelle jalalle suoristettuna varmaankin reilusti kahden täysikokoisen miehen pituinen. Sen selässä oli kyttyrä ja kaikissa jaloissa neljä varvasta. Punainen nahka näytti paksulta kuin panssari ja otuksen mustat silmät eivät hellittäneet katsettaan. Sen sieraimet levenivät kuin hyökkäykseen valmistautuvalla härällä.
“Tainnutu!” Nat huusi, mutta taika kimposi otuksen ihosta kuin mikään ei olisi vaikuttanut siihen.
“Sen nahka on paksumpaa kuin lohikäärmeen”, Scorpius selvitti.
“Kiva kun kerroit. Nyt juokse!” Nat sanoi ja he ryntäsivät juoksuun otuksen lähestyessä. Jokainen pommitti sitä ensimmäisenä mieleen tulevilla loitsuilla, mutta yksikään loitsu ei tehnyt edes naarmua sen pintaan.
“Scorpius, mitä muuta opit noista?” Nat huusi ja tunsi kuinka otus saavutti heitä. Sen kuuma hengitys tuntui jo niskassa.
“Ne vihaavat ihmisiä.”
“En olisi arvannut”, Weasleykin huudahti sarkastisesti juostessaan.
“En muista muuta!” Scorpius parahti.
“Tainnutu!”
“Estous!”
“Vangitsous!”
 Köydet ilmestyivät eläimen ympärille ja saivat sen kompastumaan, mutta matka keskeytyi vain hetkeksi.
“Vangitsous”, kaikki kolme huusivat nyt ja köysi toisensa jälkeen ilmestyi otuksen ympärille sitoen sitä tiukempaan. Se mylväisi vahinkoaan ja oli repiä köydet pelkästä kiukusta. Kohta se olisi jälleen vapaa ja kiukkuinen ellei sitä saisi rauhoitettua.
Scorpius oli ilmeisesti Natin kanssa samoilla linjoilla sanoessaan:
“Se tykkää, jos sitä rapsuttaa sarven juuresta.”
“Et ole tosissasi!” Nat parkaisi. Ajatuskin rimpuilevan sarvipäisen otuksen lähestymisestä tuntui itsemurhalta.
“Rapsuta sitä vain!” Scorpius puuskahti ja painautui aivan otuksen niskaan rapsuttaen sitä oikeasta paikasta. Weasley seurasi hänen esimerkkiään ja pian otus lopetti rimpuilun, nöyrtyen köysiinsä. Se sulki mustat silmänsä ja painoi päätään kohti lattiaa. Nat joutui nurjasti toteamaan mielessään, että olisi kyllä selvinnyt yksinkin.
“Nyt mennään ennen kuin se muuttaa mielensä ja päättää tehdä meistä paistin sen sijaan, että leikkii Scorpiuksen lemmikkiä”, Nat totesi
Vilkaisu kelloon sai kiristelemään hampaita. Hänen aikansa kului hyvää vauhtia eteenpäin, eikä hän ollut päässyt vielä edes ylemmälle tasolle. Hän vaihtoi juoksuksi vaikka tiesikin sen olevan riskialttiimpaa. Kaksi muuta vaativat häntä hidastamaan, mutta hän ei kuunnellut,. Hän pysähtyi vasta kun käytävä päättyi.
“Umpikuja”, Scorpius totesi itsestään selvästi.
“Ei, ei voi olla,“ Nat totesi ja tarkisti heidän suuntansa “suuntaa minut”-loitsulla. He olivat luoteessa, juuri missä pitikin. Luoteenpuoleiset käytävät olivat yksinkertaisia vähän haarautuvia, eikä niissä ollut umpikujia.
“Se on muurautunut umpeen estääkseen meitä jatkamasta”, Nat mutisi tutkien seinää.
“No, mitä väliä sillä on? Täytyy silti käyttää toista tietä”, Scorpius huomautti.
Scorpiuksen sanojen aikana seinän alaosaan oli ilmestynyt Irvetan tunnus kiekurainen i ja pätkä runoa, jonka Nat huomasi olevan mukaelma Irvetan maatasolla olevasta velhoille suunnatuista varoituksesta:
Nyt olet sisällä vieras, et kuullut neuvoa,
Tulit sisään rosvon aikein, yritit aarretta hamuta.
Jos on halussas nyt omaa toisen,
saat kalliisti maksaa teon moisen.
Jos sait haltuusi aarteen, joka ei ole omasi lain,
niin kävelet ikuisesti alla näiden lattiain.
Rosvo, kuule nyt tää,
aarre ei ole ainoa mikä tänne jää
.”
Teksti katosi ja vain i-kirjain jäi.
“Emmehän me varastaneet mitään”, Weasley huomautti.
“Minusta tuntuu, etteivät he laske sitä niin”, Scorpius arveli.
“Nat, etkö voisi räjäyttää tuotakin seinää?” hän kysyi vielä Natiin kääntyen.
“Noiden tippukivipuikkojen vuoksi jätän mieluummin yrittämättä”, Nat sanoi ja viittasi teriin, jotka voisivat toimia mitä parhaimpana giljotiinina, jos päättäisivät tipahtaa..
“No, on kai täällä jokin toinen tie?” Scorpius kysyi ja silmäili ympärilleen.
“Ei ole. Lounaan puoleinen iso käytävä on ainoa joka vie ylemmille tasoille”, Nat sanoi päätään pudistaen.
“Ei tuo seinä voi tuohon ainiaaksi jäädä, täytyy olla jokin keino poistaa se!” Scorpius hätääntyi.
“Huomaatko millä korkeudella tuo i on?” Weasley kysyi Scorpiukseen päin kääntyen.
“Tarvitsetko tuumamitan vai riittääkö arvio?” tämä vitsaili.
“Todella hauskaa. Tarkoitan että se on aika matalalla”, Weasley totesi.
“No, niin on meidän näkökulmastamme, mutta tämä on maahisten pankki”, Scorpius sanoi silmiään pyöritellen.
“Tismalleen”, Weasley nyökkäsi.
“Mitä tismalleen?” Scorpius hämmästeli, mutta Nat oli tavoittanut Weasleyn ajatuksen juoksun.
“Se on aikalailla maahisten olkapään korkeudella”, hän selitti.
Scorpius oli yhä ymmällään:
“No, entäs sitten? Kiva maahisille, mutta miten se seinän siirtämiseen liittyy?”
“Tiedätkö miten maahiset pääsivät joihinkin syvimpiin holveihin?” Nat kysyi häneltä.
“Kaivamalla?” Scorpius ehdotti.
“He käyttävät kynsiään.”
“Ai, kaivamiseen?”
“Ei, kun.. Äh, selitä sinä…”, Nat totesi antaen puheenvuoron Weasleylle.
“Maahisten taikavoimat ovat niiden käsissä. Siten ne ovat pystyneet tekemään niin upeita taikaesineitäkin. Kynsien käyttö on niille siis sama kuin taikasauva meille”, tämä selosti Scorpiukselle
“Kiitos, muistan mainita tämän kaiken taikuudenhistorian kokeessa, mutta miten hitossa tämä liittyy tähän seinään!” Scorpius parkaisi.
“Luultavasti seinä on maahisen poistettavissa”, Nat totesi.
“Montako maahista näet täällä?” Scorpius kysyi ja levitteli käsiään.
“Ja tuo kirjain on aika sopivasti maahisen kosketuskorkeudella”, Weasley jatkoi selitystä.
“Niin?” Scorpius ei vieläkään ollut ymmärtänyt, mitä tytöt ajoivat takaa.
“Niin, mikäli maahinen nyt olisi tässä ja haluaisi avata tuon seinän. Hän varmaan liu`uttaisi yhtä kynttään kirjain vaossa”, Weasley selosti hitaasti kuin pienelle lapselle.
“No, meillä ei ole yhtään maahista täällä”, Scorpius totesi, mutta Nat oli alkanut jo mukailemaan sauvan kärjellään kiemuraisen i-kirjaimen seinään painautuneita uomia.
Kun hän pääsi loppuun, yhteen kasvanut käytävä alkoikin yllättäen suoristua ja avautua.
“Hmm… Tuo on aika hyvä temppu”, Scorpius arvioi.
“Eikö vain? Liitän sen bravuurilistalleni”, Nat totesi kuivasti.
Käytävä alkoi nyt kaartua ja Nat saattoi huokaista helpotuksesta. He olivat tulossa ylemmälle tasolle. Tosin aikaakin oli jäljellä enää puolet. Pahuksen Scorpius ja Weasley, hidastivat oikein tahallaan hänen matkantekoaan. Kyllä hän olisi tuon keksinyt ilman. Weasleyn apuakin
 Seuraava puoli mailia kului aivan rauhallisesti. Vain kerran lattia oli jonkin omituisen mustan mönjän peitossa niin että kolmikko katsoi paremmaksi lentää Scorpiuksen luudalla sen osuuden yli. Hiljalleen käytävä kapeni ja sen varrelle oli alkoi ilmestyä soihtuja. He lähestyivät maatasoa.
“Miten tämä voi olla näin helppoa?” Scorpius ihmetteli. Ilmeisesti poika oli olettanut, että jokaisen kulman takaa astuisi esiin uusi hirviö tai este. Ei silti, kyllä Nat itsekin oli hieman yllättynyt. Hän oli olettanut, että Veljeskunta olisi vielä lisännyt esteitä, mutta ilmeisesti he eivät olleet kajonneet Irvetan suojauksiin. Ehkä hyvä niin.
 Heidän kulkemansa käytävä haarautui kahdeksi siten  että risteys muistutti muodoltaan y-kirjaimta. Nat pysähtyi tarkastamaan suunnan.
“Veikkaan, että suojauksia olisi enemmän, jos me olisimme vieneet jotain”, Weasley esitti arvelunsa Scorpiukselle, ”maahiset ovat ankarimpia velhoille, jotka varastavat jotakin niiden omaa.”
“Totta puhut”, kuului ilkeä ääni heidän takaansa ja Nat käännähti salamana ympäri. Kaksi täysin haarniskoitua maahista seisoi aseistettuna käytävässä heidän takanaan. Kumpikin kantoi pitkävartista, metallista kirvestä aseenaan.
“Mutta emme me kotirauhan rikkojiakaan erityisesti arvosta”, se jatkoi ja tönäisi kirveen kärkeä uhkaavasti heitä kohti.
“Karkotaseet!” Scorpius huusi yrittäen riisua nuo kaksi aseista. Ne vain nauroivat räkättävästi.
“Maahisesineitä ei voi aseistariisua, poika”, toinen totesi ja Nat otti kumppaneineen yhden perääntyvän askeleen. Maahisten pitkävartiset ja painavilta näyttävät metallikirveet seurasivat kuitenkin heitä kuin puhpalleronpoikanen emoaan.
 Mitä he odottavat? Nat pohti ja ymmärsi katsoa taakseen juuri ajoissa. Myös kummastakin käytävän haaraumasta lähestyi maahinen, siten että he olivat täysin saarroksissa.  Heidän kaikki pakotiensä olivat tukossa. Ja äkkiä kun kaikki maahiset olivat paikoillaan, ne hyökkäsivät kirveineen ja yrittivät selvästikin osua.
“Vangitsous!” Nat yritti jo kerran sen yön aikana hyväksi koettua taikaa. Se ei kuitenkaan toiminut, vaan maahinen, jota kohtaan taika oli kohdistettu, leikkasi köyden taitavasti poikki jo sen lähestyessä sitä ilmassa. Se siitä nerokkaasta suunnitelmasta.
 Jokainen taika, joka kohdistui maahisten haarniskaan kimposi välittömästi pois, kun taas maahisen kirves oli armoton. Nat käytti kaiken akrobatiansa väistääkseen iskuja ja yritti mielessään kehitellä jotain.
 Maahiset olivat ajaneet heidät kolme erilleen yhden jokaisen käytävän haaraumaan.
“Montgomery, keksi jotain tämä on sinun testisi!” Montgomery kuuli Weasleyn äänen huutavan. Tämä oli toisessa niistä haaraumista, joihin heidän kulkemansa käytävä oli haarautunut. Nat itse oli toisessa, eikä hän näin ollen voinut nähdä Weasleyn käytävän tapahtumia. Sen sijaan Scorpiuksen, joka oli ajautumassa hyvää vauhtia heidän tulosuuntaansa hän näki.
“Nat, jos selviämme hengissä minä tapan sinut!” tämä huusi.
“Minun siis pitäisi pelastaa henkemme tullakseni tapetuksi? Houkuttelevaa”, Nat mutisi ja epäili, ettei Scorpius ollut kuullut.
 Maahinen heilautti kirvestään hänen kaulansa kohdalla ja ilman nopeita refleksejään hän olisi saattanut tulla mestatuksi. Äkkiä Nat tajusi olevansa liian lähellä maahista, sillä lähellä etu oli aina pienemmällä. Hän oli isoisäänsä ja muita Veljeskunnan jäseniä vastaan taistellessaan tullut vain liian tottuneeksi siihen, että itse oli pienempi ja sai edun lähitaistelusta. Hän oli ajautunut jo liian lähelle maahista, enää ei voinut perääntyä, vaan hänen täytyi käyttää yllätystä hyväkseen.
 Hän tiesi sauvansa olevan ainakin toistaiseksi pelkkä hyödytön keppi, sillä maahisen liikkuessa hänen oli mahdotonta osua sen ainoaan haarniskan paljastamaan paikkaan, silmiin, taialla. Hän väisti maahisen teurastajan heilautusta muistuttavan liikkeen syöksymällä sivuun ja tarraamalla sitten kirveenvarteen sen laskeutuessa maata kohti. Seurasi taistelu kirveestä. Maahien oli voimakas, mutta niin oli hänkin.
  Hän katsoi hetken maahisen olan yli ja näki käytävään, josta he olivat tulleet. Siellä Scorpius oli joutunut painiin häntä vastassa olevan maahisen kanssa. Scorpiuksen sauva ja tämän maahisen kirves olivat molemmat jääneet kahakasta sivuun. Kuitenkin Nat näki Scorpiuksen tilanteessa jotakin, mitä tämä ei itse havainnut, yrittäessään parhaansa mukaan pitää vastustajansa maata vasten painettuna. Neljäs maahinen, joka oli hetkeksi kadonnut taistelun tuoksinasta lähestyi poikaa hiljaa tämän selän takaa, valmiina hetkenä minä hyvänsä lävistämään hänen kallonsa teräskärkisellä kirveellään.
 Hän avasi suunsa huutaakseen Scorpiukselle varoituksen, mutta rautahanskan isku oli tehokas hiljentämiskeino. Maahinen aikoi huitaista häntä toisella kädellä uudemman kerran, mutta Nat ei aikonut alistua uudestaan lyötäväksi.
 Hän näki haarniskan silmienvaon välistä  pilkahtavat kaksi silmää ja tajusi siinä samassa mitä tehdä.
Nat irrotti toisen kätensä kirveenvarresta ja upotti kyntensä haarniskan silmienraosta suoraan maahisen silmiin. Maahinen ulvahti ja sen ote kirveestä heltisi hetkeksi. Nat ei tarvinnut enempää.
 Hän nykäisi maahisen aseen vasempaan käteensä ja  tönäisi sitten tuon haarniskoidun  olennon seinää vasten. Se näytti pökertyneeltä ja kohotti päätään katsoakseen kurittajaansa, mutta se oli juuri se virhe, jota Nat oli odottanut. Maahisen kasvojen kohotessa katsomaan häntä yläkanttiin, sen kypärä nousi aavistuksen verran paljastaen kaistaleen kaulaa. Nat tönäisi sillä sekunnilla kirveenvarren paljastuneella iholle ja painoi maahista kaikin voimin seinää vasten.
 Maahinen kähisi ja rimpuili yrittäen irrottaa itsensä satimesta, mutta Nat ei hellittänyt otettaan, vaan työnsi kirveen vartta yhä lähemmäs sen niskanikamia. Otuksen silmät vetistyivät ja henki alkoi vinkua, ja Nat uskalsi katsoa viimein toisaalle, missä Scorpius oli juuri muuttumassa yhtä halkaistuksi kuin Hagridin kurpitsat kurpitsajuhlan aikaan.
“Scorpius!” hän huusi varoituksen maahisen kirveen lähtiessä liikkeelle, mutta Weasley oli ehtinyt ennen häntä. Tämän käytävästä singonnut kultahohtoinen loitsu sai kirveen kurssin kääntymään ratkaisevasti siten, että Scorpiuksen päänsijasta taisteluista sivussa pysyneen maahisen kirves vain raapaisi Scorpiuksen vasenta olkaa, mutta pysähtyi sitten Scorpiuksen painikumppanin käsivarteen, katkaisten sen siististi kyynärän kohdalta poikki. Kesti hetken ennen kuin kätensä menettänyt maahinen ja toverinsa käden katkaissut maahinen tajusivat mitä oli tapahtunut. Scorpiuksen onnistui käyttää tämä hetki hyväksi ja hän löi luudanvarrelta yhä pystyssä olevalta maahiselta jalat kirjaimellisesti alta syöksyen tämän kimppuun.
 Nat keskittyi taas siihen maahiseen, joka hänellä itsellään oli vastassa ja painoi kirvestä kaikin voimin. Maahisen silmät näyttivät pullottavan päästä ja sen henki lakkasi kulkemasta. Lopulta se ei liikkunut enää vaan valahti veteläksi ja haarniskan peittämä pää nytkähti Natia kohti. Hän piti sen vielä hetken otteessaan ennen kuin päästi sen valahtamaan maahan ja juoksi nyt Scorpiusta kohti.
 Verta vuotava, yksikätinen maahinen oli taiteillut kirveen ehjää käteensä ja asettui esteeksi Natin ja Scorpiuksen väliin. Se heilautti kirvestä häntä kohti ja Nat torjui iskun tappamaltaan maahiselta riistämällään kirveellä. Taikasauva oli turhanpanttina hänen toisessa kourassaan kirveen vartta vasten puristuneena.
 Nat vilkaisi nopeasti taakseen suuntaan, jossa Weasley kävi omaa kamppailuaan. Hänen oli onnistunut juuri kääntää maahisen kypärä ympäri niin, että se riehui sokeana kirveensä kanssa, mikä ei kylläkään vähentänyt sen vaarallisuutta, vaan päinvastoin teki iskuista entistä aggressiivisempia ja sattumanvaraisempia.
 Nat sai herätyksen takaisin omaan kamppailuunsa tuntiessaan maahisen käden tyngän veren vuotavan hänen päälleen. Yllättävällä voimalla vahingoittuneisuudestaan huolimatta maahinen tyrkkäsi hänet yhdellä rautakypärän puskulla maahan.

Rose näki tilaisuutensa tulleen, kun maahinen riisui väärinpäin hänen loitsunsa voimasta kääntyneen kypäränsä.
“Tainnutu!” hän huusi ja taian osuessa maahisen otsaan hän ryntäsi jo eteenpäin hypäten sen mmaahan kaatuvan ruhon yli.
Rose näki kaksi taistelevaa ihmis-maahisyhdistelmää, molemmat lattian tasossa.
 Scorpius oli päässyt tilanteen herraksi ja survaisi sauvansa kapeasta silmien raosta lausuen saman taian, jonka Rosekin oli tehnyt. Hän nousi hengästyneenä maasta ja vastasi Rosen katseeseen ennen kuin ryntäsi auttamaan Montgomerya. Rosekin ryntäsi samaa tietä, mutta Montgomery oli päättänyt selviytyä tilanteesta omalla tavallaan. Hän potkaisi maahisen pois päältään voimakkaalla potkulla sen alaruumiiseen ja oli keksinyt loitsun, joka vaikuttaisi huolimatta siitä, että maahinen oli pukeutunut metalliseen haarniskaan. Oikeastaan siinä koko loitsun ydin piilikin.
“Lämpimös!” hän kiljaisi loitsun ja Rose näki yksikätisen maahisen alkavan kiemurrella välittömästi, kun sen rautainen haarniska kuumeni ja metalli alkoi polttaa sen ihoa. Se tiputti kirveensä ja lankesi polvilleen kiljuen tuskasta.
“Lopeta, se kuolee!” Rose huusi ja tähtäsi oman loitsunsa aquatulio maahista kohti. Vesi muuttui höyryksi osuessaan kuumaan metalliin ja uikuttava otus hiljeni kaatuessaan metallin rämähdyksen saattelemana maahan.
 Rose ei tiennyt oliko se jo kuollut vai ainoastaan tajuton, mutta tiesi että se kuolisi verenvuotoon tai palovammoihin mikäli mitään ei tehtäisi. Hän vetäisi loitsulla hohtavan kuuman kypärän maahisen päästä. Sen kasvot olivat täynnä palovammoja, mutta sieraimet liikkuivat hienoisesti hengityksen tahdissa.
“Auttakaa nyt”, hän tuskaili yrittäessään riisua muun haarniskan siltä. Malfoy kumartuikin hänen avukseen, mutta Montgomery totesi kylmästi:
“Jos tilanne olisi toisin päin se ei vaivautuisi auttamaan.”
“Mehän tässä olemmekin luvatta sen mailla”, Rose tiuskaisi vastaan ymmärtämättä kuka saattoi olla noin kylmä. Montgomery huokaisi ja sadatteli jotakin itsekseen lähtien toisaalle. Rose ei kiinnittänyt hänen toimiinsa mitään huomiota ennen kuin kuuli Montgomeryn loitsivan unhoituta-muistiloitsun. Rose tajusi hänen pyyhkineen muistin hänen tainnuttamaltaan maahiselta.
“Mitä sinä teet?” Rose huusi ja Scorpius sai lopultakin maahisen rintapanssarin irrotettua. Hän viskasi kuuman metallin sivuun.
“Huolehdin siitä, ettei meistä saada tietää, vai haluatko, että kuvailu sinusta on huomisen Päivän Profeetan etusivulla? Isäsi varmaan tykkäisi siitä jutusta, ottaisi talteen ja kehystäisi seinälle”, Montgomery ivasi saaden Rosen kiristelemään hampaitaan.
 Rose ei sanonut mitään, kun Montgomery kiersi pyyhkimässä myös kahden muun elossa olevan maahisen muistin. Sen sijaan Rose pohti mielessään, missä Montgomery oli oppinut sellaisen kuin muistiloitsun. Se oli hankala monille täysi-ikäisillekin.

 Scorpius nousi kun hän ja Rose olivat tehneet kädettömän maahisen hyväksi kaiken mihin pystyivät.
“Jatketaanko?” hän kysyi ja molemmat tytöt nyökkäsivät.
 Nat osoitti käytävää, jota heidän tuli jatkaa. He kävelivät hiljaisuuden vallitessa, kunnes tulivat paikkaan, josta ihmisiä holveihin kuljettavat kaivosvaunut lähtivät.
“Tämän alle”, Rose sanoi ja otti hopeaisen näkymättömyysviitan esiin. Kolmella oli ahdasta viitan alla ja Scorpius saattoi hyvällä omalla tunnolla asettua hieman lähemmäs  Rose Weasleya. He avasivat marmorisaliin, Irvetan maatasolla sijaitsevan palvelupisteen, oven toivoen, ettei kukaan huomaisi. Tämä tietenkin oli typerä oletus.
“Ketokolo, sinäkö siellä?” eräs nuoremmannäköinen maahinen huikkasi ja lähestyi näkymättömyysviitan alla ovesta livahtaneita nuoria. Nämä pysyivät hiljaa ja antoivat maahisen kulkea ohitseen.
 Marmorisalissa oli yölläkin muutamia maahisia, jotka laskeskelivat rahoja, tarkistivat kirjanpitoa tai arvioivat muinaisesineitä. Ne eivät kohottaneet katsettaan työstä ja nuoret lähestyivät jo ulko-ovia, kun kuului sen maahisen ääni, joka oli kutsunut Ketokoloa:
“Tunkeutujia! Irvetassa on ihmisiä!”
Siinä samassa kaikki kolme huusivat viitan alta tähdätyn loitsun sisempään hopean värisiin parioviin:
“Alohomora!”
 Sisemmät hopeiset pariovet lennähtivät auki ja kupariset niiden takana tekivät samoin. He ryntäsivät öiselle viistokujalle ja juoksivat niin kauas Irvetasta kuin pystyivät. He pysähtyivät vasta, kun olivat läkähtyä ja purskahtivat väsyneeseen  hysteeriseen ilonnauruun tiiliseinän luona, jonka toiselle puolelle kätkeytyi Vuotava noidankattila

Scorpius ei tiennyt miksi nauroi. Ehkä kyse oli vaan kaiken sen pelon ja jännityksen purkautumisessa, sillä eihän tilanteessa todellisuudessa ollut mitään hauskaa. He olivat juuri olleet kuolla ja Nat oli tappanut ainakin yhden maahisen. Se, että kolme 15-vuotiasta oli kulkenut läpi Irvetan ja selvinnyt vielä hengissä, oli vain satumaisen onnekasta ja täysin uskomatonta. Niin uskomatonta, että jos Scorpius olisi kuullut tarinan joltakulta toiselta, hän olisi käskenyt tämän mennä Pyhään Mungoon tarkistuttamaan päänsä.
 Kun he kaikki kolme olivat  rauhoittuneet, Scorpius kääntyi Natia kohti ja oli aikeissa vaatia selityksen kaikesta tästä. Irvetassa, kun ei ollut ollut aikaa kysellä sen perään. Hänen katseensa osui kuitenkin ensin Rose Weasleyyn, joka hymyili hänelle.
 Scorpius päätti nyt tehdä sen minkä oli ehtinyt jo pelätä jäävän tekemättä, mikäli hän olisi sattunut kuolemaan jossakin vaiheessa tämän illan aikana.
Hän astui Rosen eteen, mutta tämä ei väistänyt.
“Nyt on minun vuoroni kiittää sinua siitä kivi-pelastuksesta”, Scorpius sanoi ja painoi tytön kasvot kevyesti käsiensä väliin.
“Ilo on minun puolellani“, kuului vastaus huulilta, joita Scorpius oli päättänyt suudella. Hän lähestyi Rosea ja Rose lähestyi häntä ja juuri, kun hän oli koskettamaisillaan omilla huulillaan tämän huulia, kuului jostain kauempaa, kuin miljoonien mailien päästä yksi loitsu, joka pilasi kaiken ja ajoi Scorpiuksen pimeyteen:
“Tainnutu.”

Luku 60: Jälkimainingit

Scorpius tunsi olonsa oudoksi avatessaan silmänsä ja katsoessaan jonkin läpinäkyvän kankaan läpi öistä taivasta. Milloin hän oli oikein nukahtanut? Mitä hän oli tehnyt?
 Hän muisti viimeiseksi kuinka oli lähtenyt Natin perään ulko-ovista ja… Mitä sitten oli tapahtunut? Omituista, kuinka hän ei muistanut? Oliko hän vain nukahtanut tähän?
 Seuraavaksi Scorpius tajusi, kuka hänen vieressään, aivan hänen kyljessään, nukkui. Ettei vain olisi ollut itse kunnianarvoisa Rose Weasley. Scorpius tunsi suunsa loksahtavan. Mitä ihmettä oli oikein tapahtunut, kun hän huomasi nukkuvansa Rose Weasleyn kanssa Kielletyn metsän laidassa, jonkun läpinäkyvän rätin alla?
 Hän katsoi tytön unta, eikä osannut sanoa mitä oli tapahtunut. Hän kuitenkin päätti tehdä uhkarohkean siirron ja kietaisi kätensä nukkuvan Weasleyn ympärille. Hän painoi silmänsä kiinni ja toivoi, että seuraavan kerran herätessään osaisi antaa tälle kaikelle paremman selityksen.
 
Aamuauringon kutittelu iholla sai Rosen havahtumaan unestaan, mutta hän piti silmänsä yhä kiinni. Kyllä hänen sänkynsä oli sitten epämukava, kuin olisi maannut paljaalla maalla. No, ainakin tyyny oli yhä miellyttävä.
 Kesti hetken ennen kuin Rosen uninen mieli ymmärsi, ettei hänen kuulunut olla omassa sängyssään. Hänhän oli vasta lähtenyt oleskeluhuoneesta lainattuaan Alin näkymättömyysviitan. Ja tuo lämpö, kuinka se saattoi olla aurinko? Eihän nyt voinut olla vielä aamu?
 Hän räväytti silmänsä auki ja tajusi ensimmäiseksi olevansa jossakin kielletyn metsän reunassa näkymättömyysviitan alla. Seuraava havainto oli kaikkea muuta kuin miellyttävä, kun hän tajusi että hänen tyynynsä virkaa oli toimittanut Scorpius Malfoyn hartia.
 Mitä oli tapahtunut? Kuinka hän oli joutunut Scorpius Malfoyn viereen? Mitä edellisyönä oikein oli käynyt? Kauheat ajatukset valtasivat Rosen mielen ja hän ponkaisi välittömästi seisaalleen. Hän repäisi näkymättömyysviitan mytyksi syliinsä ja huusi niin lujaa kuin pystyi:
“Malfoy!”
Poika hätkähti hereille ja näytti hetken yhtä pöllämystyneeltä kuin hän oli hetkeä aiemmin ollut. Sitten Rosen nähdessään hän näytti kuitenkin ilostuvan.
“Ai, se ei ollutkaan unta”, hän lausahti typerästi.
“Mikä ei ollut unta?” Rose kysyi kipakasti.
“Se, että nukuin sinun vieressäsi”, Scorpius iloitsi.
“Toivottavasti nautit siitä, sillä se oli varmasti elämäsi viimeinen kerta, kun pääset kosketusetäisyydelle minusta.
“Hei, Rose…”
“Malfoy, se on Weasley se on sinulle! Aina ja ikuisesti Weasley, sillä minä vihaan sinua, vihaan koko sydämestäni, koska olet säälittävin, likaisin ja kuvottavin otus, jonka olen koskaan tavannut!” tyttö  käännähti ja lähti juoksemaan kohti linnaa jättäen Scorpiuksen istumaan hölmistyneenä Kielletyn metsän reunaan luutansa seurassa.
 Kumpikin noista kahdesta nuoresta pohti ja pelkäsi mielessään sitä mitä edellisyönä oli mahtanut tapahtua.

“Siinä!”
Läpinäkyvä mytty, joka oli tunnistettavissa näkymättömyysviitaksi iskeytyi Alin aamiaisen päälle.
“Sinulla taisi sitten olla mukava ilta”, Albus totesi serkulleen.
“Haista peikko, Al”, Rose tiuskaisi painuen Suuresta salista yhtä kiireesti kuin oli tullutkin. Al oli kerrassaan ihmeissään. Ensiksi Rose ei eilen illalla ollut suostunut kertomaan miksi tarvitsi viittaa ja oli sitten häipynyt koko yöksi jonnekin. Eräs hänen makuusalinsa tyttö oli sanonut, ettei Rose ollut tullut koko yönä takaisin. Al oli jo pohtinut, pitäisikö hänen kertoa asiasta jollekin opettajalle, kun serkku oli paukannut paikalle pyörremyrskyn lailla.
“Kuule Al, ei sillä että se minulle kuuluisi…”, James pöydän toiselta puolelta aloitti.
“Ei, en tiedä mikä Rosea vaivaa”, Al totesi veljelleen, vaikka olisi melkein voinut arvata, että se jotenkin liittyi Scorpius Malfoyhin.
“No, en minä kyllä siitä puhunut, vaan siitä, että ottaisit nyt näkymättömyysviitan pois leivältäsi. Vaikka marmeladi tahrat saattaisivat näyttää aika kivoilta, niin eikö lentävä marmeladi tahra perhe olisi sinusta aika paljastava tekijä?“ veli huomautti ja Al veti viitan viereensä penkille.

 Nat oli asettunut mukavasti sohvalle Peter Oakiin nojaillen. Poika ei ollut paljastanut häntä edellisiltana rehtorille ja Nat arveli, että ehkä hän voisi siitä hyvästä sietää tämän seuraa muutaman päivän ajan. Scorpius asteli oleskeluhuoneeseen jokseenkin ryvettyneen näköisenä.
“Mitäs sinulle on tapahtunut?” Nat kysyi hämmästystä jäljitellen, vaikka todellisuudessa tiesikin Scorpiusta itseään paremmin mitä tälle oli tapahtunut.
“Sen kun tietäisi”, Scorpius murahti ja upposi nojatuoliin takan eteen.
“Seurasin sinua viimeyönä ja heräsin metsän reunasta tässä kunnossa”, hän lausahti ja katsoi Natia epäluuloisesti.
“Seurasit minua viimeyönä?” Nat näytteli ihmettelevää.
“Minähän olin viimeyönä täällä Peterin kanssa”, hän oli paljastavinaan ja käpertyi aivan pojan kylkeen tuntien tämän sydämen alkavan lyödä tiuhempaa.
 Osin selitys olikin totta sillä sen jälkeen kun Nat oli tainnuttanut Scorpiuksen ja Weasleyn hän oli joutunut hankalan päätöksen eteen. Hän tiesi Veljeskunnan säännöt ja Scorpius ja Weasley olivat nähneet ja kokeneet liian paljon edellisyönä. Jos hän ei olisi keksinyt tapaa hiljentää heitä, Veljeskunta olisi tehnyt sen ja heidän keinonsa eivät olleet mitenkään hellävaraisia. Niinpä Nat oli päättänyt luottaa jälleen muistiloitsuun.
 Hänen oli täytynyt poistaa viimeinen kaksituntinen kummakin ikätoverinsa mielestä ja toivoa parasta. Muistiloitsun tekeminen ei ollut ongelma, sillä hän oli jo parin vuoden ajan osannut poistaa jopa päiviä ihmisen muistista. Hänen isoisänsä oli erilaisten muistiloitsujen mestari ja osasi muovata toisten mieliä juuri haluamallaan tavalla. Isoisä osasi poistaa halutessaan poistaa ihmisen kaikki muistot aivan varhaislapsuudesta asti. Häneltä Nat oli tämänkin taidon oppinut osana Veljeskuntaan valmistavaa koulutusta.
 Kun hän oli saanut työnsä päätökseen. Gliffard oli saapunut paikalle. Tämä ei ollut pukahtanut sanaakaan. Ainoastaan ojentanut hänelle porttiavaimen, jolla hän pääsisi takaisin Tylyahoon. Hän oli päässyt sinne ja raahannut Scorpiuksen ja Weasleyn näkymättömyysviitan alla Kielletyn metsän reunaan.
 Tämän jälkeen hän oli juossut linnaan, vaihtanut vaatteet ja peittänyt Parantaja Hohdokkaan ihmevoiteella leukaperäänsä kohonneen mustelman. Sitten hän oli rynnännyt poikien makuusaliin herättämään Peter Oakia ja oli itkeskellyt tälle kuinka huolissaan olikaan tästä ollut ja, että hänen oli ollut tarkoitus sillä loitsulla vain hämätä valvojat katsomaan muualle, mutta tähtäys oli ollut huono. Hän oli muistanut mainita useaan otteeseen Peterin ritarillisuuden ja rohkeuden heidän istuksiessa iltaa vielä kolmen aikaan aamuyöllä luihuisten oleskeluhuoneessa.
“Mutta minä luulin, olin varma…”, Scorpius rypisti otsaansa.
“Kuule, sinun kannattaisi pitää kiirettä, jos haluat keritä vielä aamutunneille”, Nat huomautti kelloa osoittaen. Se oli jo puoli yhdeksän.
 Scorpius älähti. Tönäisi luutansa Natille ja ryntäsi makuusaliin vaihtamaan vaatteita.
“Onko hän aina noin outo?” Peter Oak kysyi Natilta.
“Kyllä, suunnilleen aina”, Nat vastasi .
“Kulta”, hän lisäsi vielä perään, kun poika tuntui niin kovasti odottavan sitä.

“No, niin luokka”, professori Jyvästin aloitti viimeisen tuntinsa.
“Olen nyt tarkistanut kokeenne ja ette voi uskoa kuinka ilahduin huomatessani, että olitte kaikki selvästikin tehneet parhaanne. Kokeiden taso oli loistava ja olin suorastaan riemuissani esseistänne, jotka kertoivat jästien tavallisesta elämästä”, professori lirkutti silmät säkenöiden ja  muutamat takarivissä pyörittelivät silmiään.
“Pitemmittä puheitta taidankin jakaa kokeenne”, hän sanoi ja alkoi luetella ryhmänsä oppilaiden nimiä. Scorpius ei ollut ikinä ollut yllättyneempi nähdessään kokeen prosenttiluvun viereen kirjoitetun pyöreän kirjaimen.
“Hän ei voi olla ihan täysijärkinen, kun antaa minulle O:n”, Scorpius päivitteli ääneen. Hän, Scorpius Malfoy, sai jästitiedosta odotukset ylittävän? Jo oli aikoihin eletty.
“No, ylittihän se kaikkien odotukset, että yleensä päätit osallistua näille kursseille”, Rose Weasley huomautti niin pistävään sävyyn, että jos sanoilla voisi aiheuttaa fyysistä vahinkoa, Scorpius olisi lävistetty fakiirin piikkimatolla.
 Scorpius katsahti Rose Weasleyyn ja tunsi hirvittävää ärtymystä tyttöä kohtaan. Hän oli melkein vuoden verran yrittänyt olla kohtelias, mukava ja ystävällinen tätä kohtaan mutta tämä oli tarttunut joka ikiseen pilkkuun hänen sanoissaan ja löytänyt aina syyn loukkaantua. Tämä oli aloittanut riidan toisensa jälkeen eikä ollut antanut Scorpiukselle edes kunnon mahdollisuutta osoittaa millainen oikeasti oli.
 Hän oli väsynyt tähän typerään leikkiin ja oli kurkkuaan myöten täynnä Weasleyn vihatäyteisiä katseita. Tämä ei ollut antanut Scorpiukselle edes mahdollisuutta kertoa, ettei hän tiennyt siitä kaksi kuukautta sitten metsässä vietetystä yöstä yhtään sen enempää kuin Weasleykään. Enää Scorpius ei jaksanut edes yrittää.
 Kun tunti päättyi Scorpius käveli suoraan professori Jyvästinin luo.
“Kiitos mielenkiintoisesta vuodesta, professori Jyvästin, mutta minusta tuntuu, että tämän verran tietoa jästeistä riittää minulle vallan mainiosti.”
 Scorpius sulki korvansa professori Jyvästinin valitteluilta ja vaihtoi yhden kylmän katseen Rose Weasleyn kanssa. Jos tämä ei kerran halunnut rakkautta, niin olkoon sota sitten.

Viimeisellä illallisella Scorpius kertoi Natille, että oli kyllästynyt olemaan Rose Weasleyn oikkujen pomputeltavan ja että oli päättänyt lopettaa jästitiedon. Nat oli ilahtunut tiedosta, vaikka olikin tuntenut samalla jonkinlaista sääli Scorpiusta kohtaan ja hienoista syyllisyyttäkin siitä, että hän oli ollut se, joka oli pyyhkinyt noiden kahden hyvät hetket siltä tietyltä yöltä pois heidän mielistään.
 Nat kuitenkin rauhoitteli omaatuntoaan sillä tosiseikalla, ettei Scorpius Malfoysta ja Rose Weasleystä olisi koskaan voinut tulla minkäänlaista toimivaa paria. He olivat liian erilaisia, näkihän sen siitä riitojen ja rähinöiden määrästäkin, joita he olivat vuoden aikana kehittäneet.
 Ei, Scorpiuksen oli paljon parempi ilman Rose Weasleyä. Hän löytäisi kyllä jonkun mukavamman ja hänelle sopivamman tytön ajan kanssa. Kuitenkin Natin mieltä vaivasi outo ajatus siitä, että Scorpius ei välttämättä halunnut ketään sopivampaa.
 Hän hymyili iloisesti ja komensi Scorpiusta pitämään hauskaa. Heillähän oli tänään syytä juhlaan. He olivat voittaneet huispaus- ja tupamestaruuden ja lisäksi Nat oli saanut kuulla, että hänen lopputestinsä oli hyväksytty ja hän saisi liittyä Veljeskuntaan milloin ikinä haluaisi. Viimeisintä uutista hän ei tosin paljastanut Scorpiukselle.

Oli ensimmäinen kesälomapäivä ja Nat oli jälleen isoisänsä luona. Hän arveli isän hieman loukkaantuneen, että hän oli halunnut mennä ennen kotiin tulemista käymään isoisän luona, mutta lupasi mielessään hyvittävänsä sen isälle vielä jollakin keinolla.
 Hän tiesi, että nyt oli aika puhua isoisän kanssa. Hän oli lähettänyt peilikuvallaan jo lopputestiä seuranneena päivänä, tarkan selostuksen yön tapahtumista isoisälle ja oli odottanut tämän vastausta. Vastaus oli ollut ainoastaan kutsu isoisän kartanolle heti kesäloman aluksi.
Isoisä istui olohuoneessa, pukeutuneena ja siistinä, vaikka kello oli vasta aamu seitsemän. Hänen käsissään oli Päivän profeetta. Nat yskäisi ilmoittaakseen läsnäolonsa ja odotti, että isoisä luki keskeneräisen artikkelinsa loppuun ja laski vasta sitten lehden pöydälle.
“Niin Nathaniel?” isoisä kysyi ja Nat kohtasi tuon sinistä terästä täynnä olevan katseen.
“Halusin puhua Veljeskuntaan liittymisestäni”, Nat totesi varovasti ja tarkkaili isoisän kasvoja. Niiltä ei ollut luettavissa minkäänlaista tunnetilaa.
“Mikään ei ole esteenä, sillä et ole rikkonut lopputestin sääntöjä. Voit liittyä milloin tahansa. Kutsun  vain kokouksen koolle niin saamme asian vahvistettua.”
“Isoisä, minusta tuntuu että en ole vielä valmis. En ole lainkaan varma olisinko selvinnyt Irvetasta ulos, jos en olisi saanut apuja”, Nat tunnusti.
 Hänen oli täytynyt sanoa se, sillä se oli totuus. Hän saattoi valehdella Scorpiukselle ja muille ystävilleen, sekä niille pojille, joita tapaili, myös vanhemmilleen, mutta isoisän edessä hän ei osannut valehdella. Hän ei osannut kertoa olevansa valmis, kun olikin vasta aivan alussa.
“Et siis ole valmis liittymään vielä?” isoisä varmisti ja Nathaniel pudisti päätään.
“Olisinkin ollut pettynyt muunlaisesta vastauksesta”, isoisä totesi ja Nat tiesi, että tämä halusi hänen suorittavan testin uudelleen myöhemmin tulevaisuudessa. Varmaankin hän yrittäisi ja olisi silloin valmiimpi ja kypsempi. Hän oli tällä kertaa ollut liikaa oman loistavuutensa lumoissa ja ilman Scorpiusta ja Weasleyä se olisi voinut koitua hänen tuhokseen.
“Siitä huolimatta, ettet ole vielä Veljeskunnan virallinen jäsen, uskon, että voit auttaa meitä muutamissa suunnitelmissa”, isoisä totesi armollisesti ja Nat katsoi häneen.
“Se olisi kunnia”, hän lausahti tyhjästi olematta enää aivan varma, oliko sittenkään valmis koskaan palvelemaan Veljeskuntaa. Hänen täytyisi selvittää monia asioita tulevan vuoden kuluessa monien ihmisten muun muassa  vanhempiensa, isoisänsä ja Scorpiuksen kanssa, mutta ennen kaikkea itsensä kanssa.

Huom. Viidennen osan traileri on luettavissa traileri topicissa
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Heips.
Eli nyt on elokuvat nähty ja on kiittelyn aika.
Eli suklaahiiri,
sinua en ollut vielä kiittänyt kommentistasi niin että suurkiitos. Hienoa, että pidit. Yritän nyt pitää kirjoittamisessa tasaisemmpaa tahtia.
Ja Sedai,
kiitos ihanan piristävästä kommentistasi. Itseasiassa Natin ja hänen isoisänsä taistelun kirjmoittaminen oli yllättävän helppoa. Harrastan itse eräänlaista miekkailua ja saatoin hyödyntää siinä saamiani kokemuksia tähän ficiin. Oli ihanaa saada kirjoittaa jostakin itselle läheisestä aiheesta. Rosesta ja Scorpiuksesta sanon sen verran että onhan heillä vielä rutkasti aikaa.

No, niin. Siis jatkoa tulee nyt. Piti laittaa tämä jo päivemmällä, mutta köh.. No,vähän unohtui. Eli kyseessä on aivan erityinen syntymäpäiväluku, jonka omistan rakkaalle sisarelleni, joka täytti tänään 13 vuotta. Kuten huomaatte annoin Alille hänen syntymäpäivänsä ja tähän on yksinkertaisena selityksenä se, että alkaisin sekoilemaan hahmojen syntymäpäivissä, mikäli en liittäisi niitä itselleni tuttuihin päiviin. Esim. Scorpiuksella on minun syntymäpäiväni, Jamesilla parhaan ystäväni, Lilyllä vanhempieni hääpäivä jne.
 Olkaa niin ihania, että jaksaisitte jotakin kommentoida tai yksäröidä.

Eli vielä: hyvää syntymäpäivää kaikille, joilla se osuu tälle heinäkuun viidennelle päivälle.
           
                                                            Teidän neljännestä viidenteen,
                                                                                                    Unissakävelija

Osa 5

Luku 61: Hyvää syntymäpäivää, Al!

Kalmanaukio kahdentoista keittiössä oli kolissut jo kello seitsemästä asti heinäkuun viidennen päivän aamuna. Mikäs ihme tuo olikaan, kun viisihenkisen perheen jäsenistä neljä touhusi siellä samaan aikaan järjestäen itselleen aamiaista tai lisäillen koristeita suklaakuorrutteiseen syntymäpäiväkakkuun. Neljän leipurin koristelujen jälkeen kakku oli sangen mielenkiintoisen näköinen.
“Lily, älä kolistele”, Ginny torui tytärtään, joka oli tiputtanut kattilankannen kaapista lattialle.
“Se ei ole minun vikani, käske Jamesin mennä pois tieltä”, Lily sanoi ananasta kaivertavaa veljeään osoittaen.
“James, mene pois tieltä”, Ginny komensi esikoistaan.
“Ei se ole minunkaan vikani. Käske isän mennä pois tieltä”, James mankui suu täynnä ananasta.
“Harry, mene pois tieltä”, Ginny komensi nyt aviomiestään.
“Kehenkäs minä nyt vetoan?” Harry kysyi vilkaisten ympäri keittiötä.
“Vetoa Aliin”, James ehdotti.
“Ei syntymäpäiväsankaria saa syyttää”, Lily vänkäsi vastaan veljelleen.
“Ei Al siitä pahastu”, James totesi.
“Ja mistäs sinä sen tiedät?”
Muut kääntyivät katsomaan ja näkivät Albus Potterin saapuneen kenenkään muun huomaamatta keittiön oviaukkoon seuraamaan heidän touhujaan.
“Hyvää syntymäpäivää, Al”, Harry toivotti ja Ginny syöksyi halaamaan nuorempaa poikaansa.
James taputti veljeään selkään, kun taas Lily häipyi keittiöstä.
“Hieno saavutus, Al. Ja nyt voisin antaa pari veljellistä neuvoa siitä, kuinka viisitoistavuotiaan tulee käyttäytyä. Näin täysi-ikäisen näkökulmasta siis”, James yskäisi rintaansa röyhistäen.
“Ensinnäkin luutakomeroon kannattaa mennä vain kello 18 ja 4:n välillä, sillä päiväsaikaan niissä voi nähdä…”
“James!” huudahtivat Ginny ja Harry yhtä aikaa.
“Mitä?” James hämmästeli.
“Minä jaan Alille viisautta kuten syntymäpäivinä on tapana. Se on minun lahjani hänelle.”
“Minun mielestäni sinun kaltaisellasi ihmisellä ei ole varaa neuvoa pikkuveljeään”, Ginny huomautti ja Al arvasi hänen muistelevan niitä kymmeniä kirjeitä, joita kotiin oli saapunut edellisen kouluvuoden aikana ja joissa oli arvosteltu Jamesin käytöstä kovin sanoin.
James näytti pettyneeltä ja tyytyi toteamaan pikkuveljelleen:
“No, kerron sinulle mitä luutakomerossa tehdään kunhan olet vähän vanhempi”
“James”, Ginnyn äänensävy oli varoittava.
“Okei, äiti. Tajusin. Lähden katsomaan olisiko Amanda jo herännyt”, James virnisti ja poksahti paikalta tönäisten ensin melkein loppuun kaiverretun ananaksen Alille. Al irvisti. Osittain ananakselle ja osin Jamesin sanomisille.
“Hyvää viisitoistavuotispäivää, rusina!” Lily toivotti palaten takaisin keittiöön. Hän piilotteli jotakin selkänsä takana.
Albus katsahti äitiään kohti:
“Äiti, oli ehdottomasti virhe hankkia kolmas lapsi.”
“Ihanko totta? Minä ajattelin noin jo ensimmäisen kohdalla”, Harry mumisi saaden  Ginnyltä terävän pukkaisun kylkeensä. Al ja Lily vaihtoivat virnistyksen.
“Saat meidän lahjamme illalla”, äiti lupasi ja antoi suukon Lilylle ennen kuin he lähtivät isän kanssa töihin.
Vanhempien mentyä Lily paljasti selän takana piilottelemansa paketin. Se oli suurehko ja painava ja vaikutti epäilyttävästi kirjalta.
Al kohotti kulmiaan sisarelleen:
“Jos tämä on jokin kerätyt tarinat luutakomerosta…”
“Ei, säästän sitä joululahjaksi Jamesille”, Lily heitti ja viskoi tavaroita laukkuunsa sillä tyylillä että näytti olevan lähdössä.
“Aiotko sinäkin jättää minut syntymäpäivänäni?” Al kysyi häneltä.
“Jep”, Lily vastasi mutkattomasti, ”menen Hugolle, mutta voin käskeä Rosen tulla tänne sinun seuraksesi.”
“Kuinka armollista”, Al mumisi ja siskon lähdettyä hormiverkoston kautta Weasleyjen luokse hän istahti ruokapöydän ääreen ja ryhtyi poistamaan kääreitä lahjan ympäriltä.
 Lahjapaperista paljastui valokuvakansio, jonka kanteen oli lätkäisty eräs hänen vauvakuvansa, jossa hänelle oltiin syöttämässä porkkanamuusia. Kuvan vauva maisteli suuhunsa saamaa ruokaa hetken verran ja puklasi sitten syöttäjän, eli isänsä, päälle. Kuvan alle oli huolellisella sievällä käsialalla, joka ei taatusti kuulunut Lilylle, kirjoitettu:
Näin minusta, Albus Severus Potterista, tuli 15-vuotias
 Al selasi kansion alkupuolta, joka oli täynnä lapsuuden kuvia. Lily oli erinomaisella maullaan onnistunut valitsemaan Alin kannalta ne kaikkein nolostuttavimmat. Kun hän oli selaillut miltei kansion loppuun, kuului yllättäen poksahdus ja James ilmestyi takaisin erittäin märkänä.
“Amanda ei tainnut tykätä herätyksestäsi, vai kuinka?” Al kysyi peittäen vain vaivoin vahingonilonsa.
James pyyhkäisi lättänään painuneet mustat hiukset kasvoiltaan ennen kuin vastasi:
“Hän kaatoi kultakalamaljan päähäni.”
“Pyysikö hän anteeksi?” Al uteli.
“Joo”, James kertoi katkeraan sävyyn, ”kultakaloilta.”
Tämän jälkeen veli hoksasi kansion Alin käsissä.
“Valokuvia, nämä on pakko nähdä”, James ilmoitti ahnaasti ja istuutui Alin viereen ruokapöydän ääreen vetäen avoinna olevan kansion eteensä.
“Onko tämä Lannyn ristiäisistä?” James kysyi osoittaen ensimmäistä kuvaa aukeamalla.
“Sinä olet hänen kummisetänsä, kai sinun nyt pitäisi hänen ristiäisensä tunnistaa”, Al huomautti, mutta kurottautui katsomaan tarkemmin.
“Tuollahan sinä olet, pidät häntä sylissäsi”, Al totesi osoittaen Jamesin kuvan laidalta itsensä vierestä. “Ja tiputat hänet kohta”, hän lisäsi, kun kuvan James lähti kohti velhoa, jonka tehtävä oli ristiä Teddyn ja Victoiren esikoispoika.
“Minä kompastuin”, James puolustautui ja kuvan James tosiaan sekosi kummipoikansa pitkään valkeaan kastemekkoon. Albus näki kuvan itsensä tekevän viime hetken pelastuksen lapsen lähtiessä putoamaan kuvan Jamesin sylistä. Hän sattui kyllä pahaksi onnekseen törmäämään pöytään, jolla kastevesikulho oli ja tuli näin uudelleen kastetuksi tai ainakin kastelluksi.
“Ole onnellinen, että minä olin paikalla ja estin sinua runnomasta kumipoikaasi tämän ristiäisissä”, Al totesi hieman katkeraan sävyyn ja mietti kuinka Lily oli tuonkin kuvan hankkinut.
“Minä en varsinaisesti hakenut Teddyn lapsen kummiksi”, James huomautti.
“Et varsinaisesti”, Al virnisti, eikä tällä kertaa edes yrittänyt peittää vahingoniloaan, ”Teddy sanoi, että lupasit tehdä sen vastapalveluksena jostain hyvästä…”
James ei näyttänyt innostuneelta keskustelemaan aiheesta ja osoittikin seuraavaa kuvaa edes katsahtamatta siihen:
“Mikä tämä kuva on?”
Hän katsoi kuvaa tarkemmin ja siristi silmiään. Kuvassa olivat Albus ja Rose edellisenä kesänä erään taikabändin keikalla.
“Mitä sinulla on oikein päässäsi?” James laukaisi.
“Kuva on Ryhmylien keikalta ja tuo on hattu.”
“Se näyttää kuolleelta oravalta”, James esitti mielipiteensä.
“Aika osuvaa, kun Ryhmylien laulaja on Kurre”, Al totesi ja veti kansion takaisin itselleen. Hän läimäytti sen kiinni, jotta James ei saisi lisää todistuksia hänen nöyryytyksistään.
“Murhasitko sinä heidän laulajansa ja tungit hänet päähäsi?” James kysyi epäuskoisesti.
“Laulajan nimi on siis Kurre”, Al tarkensi.
“Aha, selvä”, James katsoi Alia odottavasti, mutta tämä ei sanonut mitään.
 Hän nousi dramaattisesti huokaisten:
“No, jos et kaipaa enää seuraa, taidan lähteä anelemaan anteeksiantoa Amandalta, Al-bumiseni.”
“Et kai sinä keksi hänelle noin ällöttäviä lempinimiä?” Al irvisti.
“Kautta Kirken, en. Kuinka Amandasta muka saisi Albumin? Hän on Amandariini”, James paljasti.
“Voi, mikä helpotus”, Al mutisi veljen jälleen kadotessa omille teilleen. Häntä kuitenkin hymyilytti ajatellessaan kuinka paljon James oli viimeisen parin vuoden aikana muuttunut. Tämä oli alkanut tosissaan omistautua Amandalle ja heidän väliselleen suhteelle. Varmasti muutamaa kesää aiemmin James ei olisi rynnännyt Amanda Blaken kotiin puoli yhdeksän kesäloma-aamuna kuin lemmenkipeä kollikissa. Se oli kai sitä rakkautta.

Lily tömähti Weasleyen olohuoneeseen ja näki aamukahviaan nauttivan enonsa.
“Hei, Ron-eno. Onko Hugo jo hereillä?” hän kysyi pirteästi vaatteitaan noesta putsaten.
“En usko“, Ron vastasi näyttäen itsekin siltä, ettei ollut ollut vielä kauaa hereillä.
“No, ei haittaa, voin käydä herättämässä”, Lily lupautui tietäen, ettei Hugo kuitenkaan pahastuisi. Hän oli keksinyt, että he voisivat lähteä tänään aamupäivällä käymään Weasleyen kotikaupunkiin saapuneessa tivolissa. Olisi ollut mukavaa ottaa Karen  ja Keithkin mukaan, mutta nämä olivat parhaillaan Kiinassa äitinsä kanssa ja palaisivat vasta muutaman viikon kuluttua.
 Olohuoneeseen saapui samalla hetkellä aamutakkiin kääriytynyt Rose Weasley hiukset erityisen pörröttävinä.
“Rose, Al kaipailee sinua toisaalla. Muista sitten, että lupasit keksiä hänelle tekemistä kuuteen asti”, Lily totesi iloisesti ja lähti kohti Hugon huonetta.
Hän kuuli Ron-enon mutisevan Roselle:
“Kummaltakohan lienee tuon perinyt? Tädiltäsi vai Harrylta?”
Lily ei kuitenkaan pahastunut. Ron-eno oli aina tuollainen mörökölli aamuisin.
“Hugo, herätys!” Lily hihkaisi iloisesti ja nykäisi peiton nukkuvan pojan päältä. Tämä sai vaivoin silmänsä auki.
“Lily, miksi sinä olet siinä?” tämä ähkäisi unisesti.
“Koska pelkään, että Al kuristaa minut kunhan on avannut lahjansa”, Lily vitsaili ja istuutui Hugon sängyn reunalle.
“Eikö sinun pitänyt olla järjestelemässä…”, Hugo aloitti, mutta lauseen loppu peittyi mahtavaan haukotukseen.
Lily kuitenkin ymmärsi mitä hän tarkoitti:
“En kai minä vielä voi mitään järjestellä, kun sisaresi ei ole lähtenyt viihdyttämään Alia. Sain sen sijaan ajatuksen, mitä voimme tehdä nyt aamulla. Lähdetkö kanssani ulos?”
Hugo oli sekunnissa täysin hereillä ja näytti hämmentyneeltä:
“Ai, siis tarkoitatko…?”
“Että menemme tivoliin niin kuin ehdotti pari päivää aiemmin. Siitä voi tulla hauskaa. En ole koskaan käynyt sellaisessa.”
“Ai, joo. Varmasti tulee”, Hugo totesi jotenkin tyhjästi, eikä näyttänyt aivan niin ilahtuneelta kuin Lily oli odottanut. Varmaankin Ron-enon mörökölli-geenit.

“Rose kuule, me olemme kävelleet Viistokujaa nyt kahdeksan tuntia ja olemme kiertäneet joka ainoan putiikin ainakin kolmasti läpi”, Al tuskaili.
“Oletko ihan varma, että sitä haluamaasi kirjaa on edes olemassa?” hän varmisti, vaikka tiesikin millaisen vastauksen saisi.
“Varmasti on, Al. Se on vain sellaista erikoiskirjallisuutta, ettei sitä saa tavallisista kirjakaupoista”, Rose toisti varmaankin kymmenettä kertaa sillä retkellä.
“No, sano mitä sanot, mutta minä lähden takaisin kotiin”, Al sanoi ja suuntasi jo kohti Vuotavaa noidankattilaa, mutta Rose tarrasi hänen käteensä.
“Ei, Al-kiltti, haluaisin kokeilla vielä yhtä paikkaa”, serkku aneli.
“Me olemme kokeilleet kaikki paikat läpi”, Al huomautti kuivasti.
“En tarkoita Viistokujaa, vaan…”, Rose kääntyi tähyilemään ja osoitti nopeasti erästä syrjään poikkeavaa katua, “tuota.”
“Sinä haluat etsiä kirjaa Iskunkiertokujalta? Oletko menettänyt järkesi?” Al hämmästyi.
“Sellainen voisi olla Borgin&Burkesilla”, Rose totesi.
“Siinä tapauksessa en usko, että se on sellainen kirja, mikä sinun pitäisi lukea”, Al totesi ykskantaan.
“Mutta Al, se olisi minulle tärkeää”, Rose mankui ja Al huokaisi. Hän oli yhtä tossun alla kuin James, eikä edes rakastanut Rosea kuten James Amandaa.

Rose tunsi itsensä typeräksi kävellessään Iskunkierokujaa eteenpäin, varoen kohtaamasta ainoankaan ihmisen kasvoja. Miksi hän oli kaikista maailman paikoista valinnut juuri tämän kujan, joka oli ylivoimaisesti Lontoon hämärintä aluetta. Hän vilkaisi kelloaan ja irvisti. Vielä tunti.
 He astuivat sisälle Borgin&Burgesille, jossa oleskeli vain muutamia asiakkaita. Liikkeenpitäjä palveli paraikaa kahta naista, jotka näyttivät myyjän innokkuudesta päätellen olevan ostamassa jotakin erityisen arvokasta. Lisäksi liikkeessä oli vielä vanhempi mies, jonka syvänvihreä metsästyshattu petti kasvojen yläosan. Ryhdistä päätellen hän olisi saattanut olla vaikka kuningas.
 Rose oli katselevinaan niitä kaupan harvoja kirjoja erittäin kiinnostuneena, vaikka jo niiden nimet tuntuivat hänestä niin kuvottavilta, että hän olisi halunnut rynnätä kaupasta suoraa päätä ulos.
 “No, mitäs aiot toivoa sitten kun puhallat kakkusi kynttilät?” Rose kysyi teennäisen iloisesti yrittäen saada Alin puhumaan jotakin, sillä kauppa hiljaisuuksineen karmi häntä.
“Hyviä koetuloksia? Rahaa? Rakkautta? ”hän kannusti, kun Al ei näyttänyt aikovan vastata.
“Mitäköhän tuostakin voisi päätellä sinun arvojärjestyksestäsi”, poika mutisi, mutta kohautti sitten välinpitämättömästi olkiaan.
“No, kokeet ovat menneet tarpeeksi hyvin tähänkin asti ja mitä minä rahalla?”
“Entäs rakkaus?” Rose uteli ja siirtyi, kun vanha mies hattuineen tuli nyt tutkimaan kaupan lahoa kirjahyllyä.
“No, olisi se ehkä mukava tavata joku”, Al myönsi ja katsoi sitten Rosen tyhjiä käsiä.
“Etkö löytänyt sitä kirjaa?”
“Ai, en. Ehkä meidän pitäisi lähteä kotiinpäin”, Rose sanoi yrittäen kuulostaa haluttomalta, vaikka ei tosiasiassa halunnut mitään muuta niin paljon kuin pois tuosta murjusta.
“Paras ideasi koko päivänä”, Al totesi ja kääntyi jo ovelle päin miltei törmäten niihin kahteen naiseen, jotka olivat juuri olleet liikkeenpitäjän palveltavina. Toinen vilkaisi häneen ohimennen, mutta käännähti sitten kokonaan nuoria kohti. Nainen oli ehkä kuudenkymmenen, ja hänen kasvonsa olivat kireät kuin iho olisi virittynyt äärimmilleen kasvoluiden päälle. Katse oli synkkä ja huulet vetäytyneet uhkaavaksi viivaksi.
“Potter?” hän kysyi ja katsoi Albusta tarkkaan synkällä katseellaan. Rose tarttui serkkunsa käsivarresta ja veti tätä varoittavasti taemmas. Kun Albus ei vastannut, nainen vetäisi sauvansa esiin ja Rose tunsi sydämensä alkavan lyödä nopeammin. Tänne tulo oli ehdottomasti ollut todella typerä idea.
“Oletko sinä Harry Potterin poika? Vastaa minulle!” nainen kiljui ja hänen ystävättärensäkin veti sauvan esiin. Myyjä oli huolestuneena painunut myyntitiskin taa. Vanha mies, joka tutki kirjahyllyä ei näyttänyt sen sijaan ymmärtäneen mitä oli tapahtumassa. Hän pysyi paikoillaan kuin ei olisi nähnyt tai kuullut mitään.
“Sinun isäsi järjesti minun poikani ja mieheni Azkabaniin!” nainen huusi ja tuijotti Albusta pakkomielteisesti. Rose tavoitteli sauvaansa taskusta.
“Ymmärtäisiköhän hän vihjeen, jos lähettäisin sinut kotiin kirjekuoressa?”
Naisen silmät olivat ahnaat ja kasvot epäluonnolliseen irveeseen vääntyneet. Hänen sauvansa liikahti jo taikoakseen, kun tulipallo tönäisi sen hänen kädestään. Nainen kiljaisi hihansa syttyessä palamaan ja hänen ystävänsä joutui sammuttamaan hänet omalla sauvallaan.
“Olisi parempi, että lähdette”, miehen käskevä ääni totesi kylmästi ja Rose ja Al ääntyivät katsomaan selkänsä taa, missä hattupäinen vanha mies seisoi sauva esillä. Hänen sanansa olivat ilmeisesti naisille tarkoitettu. Nämä katsoivat häntä vihan ja pelon sekaisin ilmein, mutta noudattivat ehdotusta. Miehessä oli jotakin, minkä takia häntä ei tehnyt mieli uhata.
 Myyjäkin uskaltautui nousemaan myyntitiskin takaa, kun oli varma siitä, ettei pahempaa tappelua syttyisi.
“Kiitos”, Rose ja Al lausuivat kiitoksensa pelastajalleen, joka oli kääntynyt takaisin kirjahyllyyn, siten etteivät serkukset nähneet kuin hänen selkänsä.
“Sinuna olisin vähän varovaisempi, Potter”, mies sanoi neutraalilla äänellä, jossa oli outo teräksinen särmä. Rose arveli, että tässä oli mies, joka oli tottunut saamaan tahtonsa läpi.
Mies otti kirjan nimeltä Guillmarin kidutus käteensä ja kääntyi mennäkseen maksamaan sen.
“Täälläpäin on paljon ihmisiä, jotka ovat henkesi perässä”, mies lisäsi vielä mennessään. Rosen korviin lause kuulosti viattomanoloisesta sisällöstään huolimatta uhkaukselta.

“Sinä kyllä hallitset jännittävän syntymäpäivän järjestämisen”, Al sanoi heidän kävellessään Vuotavaan noidankattilaan, jonka takkaa käyttämällä he aikoivat palata kotiin.
“Anna anteeksi. Minun ei ollut tarkoitus, se oli todella typerä ajatus ja…”, Rose aloitti anteeksipyytelyn.
“Hei rauhoitu, eihän siinä mitään käynyt”, Al sanoi ja teki tilaa, jotta Rose voisi mennä ensiksi takasta.
“Mene sinä ensin”, Rose sanoi ja Al huokaisi. Rose se ei koskaan voinut olla asioista samaa mieltä muiden kanssa. Hän astui Vuotavan noidankattilan takkaan ja lausui selkeästi kotiosoitteensa.
Al oli tuskin tömähtänyt kotinsa lattialle, kun pimeydestä hänen ympäriltään alkoi lennellä erikoisserpentiiniä hänen päälleen. Joku sytytti valot ja ympäri asunnon kaikui huuto:
“Hyvää syntymäpäivää, Al!”
Al katsoi hämmentyneenä ympärilleen ja näki tuttuja kasvoja täynnä olevan juhlia varten koristellun huoneen. Siellä oli hänen sukuaan ja ystäviään. Al tunnisti joukosta myös kumminsa Neville Longbottomin ja Hagridin. James ja Lily virnuilivat siihen malliin, että hänen täytyi näyttää todella pöllämystyneeltä.
 Rose pölähti hänen takaansa takasta ja Al kääntyi häntä kohti. Hän risti kätensä ja totesi sitten hymyään pidätellen:
“Ensi kerralla, kun sinut valitaan minun hämääjäkseni, keksi jokin parempi tapa viettää yhdeksän tuntia.”
« Viimeksi muokattu: Marraskuu 15, 2008, 13:12:38 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Da Kin

  • Overdrive
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
  • Guns N' Fuckin' Roses!
  • Tupa: Mary Sue
Sanon vain että harvemmin kommentoin ficcejä mutta nyt kommentoin koska koen että nyt on jotain sen arvoista vastassa..

Täytyy sanoa vain, että ficcisi on kerrassaan Upea eikä Odotukset ylittävä. luin tämän  melkeen yhteen putkeen alusta loppuun ja voin vaan todeta että ei paljon parempaan voi enää päästä..

Ensimmäinen osa alkoi siitä mihin DH loppui ja oli siksi myös varsin uskottava ja Albuksesta tuli aivan loistava hahmo vaikka  ärsyttikin hiukan en ole isäni puheillaan, muuta kai se on ymmärrettävää, koska kukapa haluaisi elää noin valtavassa varjossa.

Mielestäni toinen osa oli näistä neljästä paras, sillä niin kuin HP kirjojen kohdalla niin myös tässä ficissä pidän siitä että päähenkilöt ovat hiukan vanhempia koska myös itse lukeudun heihin. James vaan nyt on niin kelmien manttelinperijä niin paljoon kuin vain mahdollista on ja onhan hänet nimettykin kahden kelmin mukaan. Pidin hahmosta eniten tässä ficissä, koska James on vain niin kelmimäinen eikä muistuta lähes lainkaan Harrya joka oli enemmän se maailmaa vihaava "en tahdo että minut huomataan tyyppi" - Ei sillä että hahmossa olisi jotain vikaa  :FF

Kolmas osa jäi ehkä vähän tympimään, koska siinä toistui se ekaluokka teema ja sama lapsellisuus, mutta kaipa  se oli osittain pakollinen sillä olisi ollut varmaan hiukan outoa  jos kaksi muuta perheen jäsentä olisi jätetty täysin pimentoon. Tarina oli silti hienosti kirjoitettu ja luin sen varsin mielelläni "lastenkirjamaisuudesta" huolimatta.

Kun nelonen alkoi huomasin pettyväni lievästi kun huomasin, että tarina keskittyisi Scorpiukseen, mutta huomasin jossain vaiheessa että Scorpiushan on aivan hyvä tyyppi ja aloin jopa pitämään hahmosta, vaikka
tarinassa olisi voitu kuvailla hiukan enemmän hänen suhdettaan vanhempiinsa joista ainakin toinen oli erittäin vaativa persoona kaikin puolin. Tässä toistaiseksi viimeisessä osassa oli myös hienoa se että tarina ei keskittynyt pelkästään Scorpiukseen, vaan myös Rose  ja Nathalie olivat lähes tulkoon vastaavassa asemassa eli päähenkilöinä. Erityisesti tuo luku 52 Kotitonttujen lakko sai minut nauramaan ja se kuinka Hermy sai ties kuinka monen S.Y.L.K.Y. vuoden  jälkeen jotain tulosta ja se kuinka Scorpiuksen syntymäpäivät menivät "hiukan pieleen".

Aika loistava kokonaisuus ja vielä parempaa tässä Ficissä on se että kukaan ei ole oikeastaan ehtinyt kirjoittelemaan "kolmannesta sukupolvesta" paljoa mitään eli tämä ei ole niin toistoa kuin nuo kelmificit mistä
myös pidän.
Saa nähdä muodostuuko tästä samanlaista Vuotis klassikkoa niin kuin Gingerin LmLmn:stä tai sitten Sharran Pakkaskukista, jotka olivat kelmi ajan Alkupään tuotantoa ja samalla parhaimmistoa ja joista on otettu lähes kaikkiin muihin kelmificceihin neuvoja.

Taisi tulla hehkutettua vähän liikaa, mutta menköön nyt.

Toivoisin että Jamesista ja Albuksesta tulisi vielä jotain tarinaa muussakin muodossa kuin vain
sivuhahmoina..


Jatkoa odotellen

~Kin~
Ei lopu täältä polle ei amfetamiini, täältä kukkaloistosta amsterdamin, ojat pullollaan pitkätukkiaan antaa kaikkien kukkien kukkia vaan..

Poissa Blizzard

  • Untitled
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Luihuinen
Huhhuh! Sainpas viimeinkin kiinni ficin loppupään! Olen odottanut tilaisuutta kommentoida jo jonkin aikaa...
 Kirjoitustyylisi on mielenkiintoinen, kevyt, hauska ja koukuttava. Muutamia vähäpätöisiä kirjoitusvirheitä löytyy, mutta ne eivät ole missään vaiheessa haitanneet lukemista. Tarinat ovat kaikissa osissa kulkeneet jännittävästi ja itseään toistamatta. Erityisen suuri kiitos sille, että lapset ovat kaikki yksilöitä, eivät toisintoja vanhemmistaan. Hahmogalleria on muutenkin rikas, etkä ole jättänyt aiempien osien sivuhahmoja unholaan.

   Ensimmäinen osa Albuksesta oli varsin hieno viittauksillaan itse Potter-kirjoihin. Osasit lisätä niitä sopivasti, Albus oli minun mielestäni ihan IC. Aloittaessani ficcisi lukemista en oikein vielä tiennyt, mitä odottaa (pelkäsin Harryjunioria), mutta epäilykset karisivat nopeammin kuin ehdit sanoa 'huispaus'. Kirjoitit Albuksen niin eläväksi, että olisin tahtonut lukea hänestä enemmänkin.
   Toinen osa Jamesin kanssa! James muistutti tietenkin isoisäänsä, mutta millainen muullainenkaan hän olisi voinut olla? Sanaharkkaa niin sisarusten kuin opettajienkin kanssa oli kiva seurata.Teddy-parkaa kävi sääliksi. Potterit & comp. pompottelivat häntä melkoisesti!

   Kolmannesta osasta jäi vähän hämärä käsitys, yritin vain saada sen luettua niinnopeastikuinmahdollista, mutta silti päähenkilöt olivat mielenkiintoisia. Karen ja Keith(kö?) herättivät kiinnostukseni, ja erityisesti tämä Keithin kuurous. Harvinainen juttu (ficci)kirjallisuudessa, ja pisteet sinua kohtaan nousivat jälleen. Potterit ja Weasleyt loistivat jälleen yksilöllisinä hahmoina. Juoni ei kenties ollut tässä kovin ihmeellinen, mutta täytyy ottaa huomioon, että lapsetkin olivat silloin pieniä.
 Neljättä osaa odotin jo siitä asti, kun huomasin parituksessa mainitun Scorpiuksen, ja kerroit, että hänestä kuullaan nelosessa. Olin jo tottunut odottamaan sinulta hyvää tekstiä, mutta tästä tuli todellakin Odotukset Ylittävä. Siis todella. olin ajatellut, että Scorp kuvattaisiin hieman kylmempänä henkilönä, vähän Dracomaisena, joten Scorpin hämmentyneisyys ja iskuyritykset olivat piristävää seurattavaa. Rose ja Nat saivat myös huomiota, plussaa... Ja niin kuin Da Kin sanoi, oli hauska huomata, että Hermionen S.Y.L.K.Y puuhat onnistuvat viimein. *reps*
 Jatkoa odottelemaan, nyt kun viimeinkin saavutin O Y:n hännänpään...
//muoksnappula, hajamielisen vuotislaisen turva//
Unohdinpa kuitenkin jotain. Lähetän kiitokset niin Unissakävelijälle kuin hänen tukijoukoilleen ja suklaasammakon per nenä, että jaksatte jatkossakin ideoida yhtä mahtavia juonenkäänteitä ja henkilöitä!
« Viimeksi muokattu: Heinäkuu 08, 2008, 21:16:16 kirjoittanut Blizzard »
"Falling is just like flying... except there's a more permanent destination"

Poissa Awien

  • Vuotislainen
Sä olet muuten todella hyvä kirjoittamaan. Ihan oikeasti! :D
Luin tämän ihan putkeen (,no okei taisin mä nukkua jossain vaiheessa). Ensimmäinen ficci nuoremmasta sukupolvesta, minkä olen lukenut. Paritukset on täydellisiä, mutta Hugo ja Lily..? No ehkä velhomaailmassa ei ole niin outoa rakastua omaan serkkuun.
James on kuin ilmetty isoisänsä. Todella hyvä hahmo on. Albus on jotenkin nynny välillä, mutta kuvailet hänen ajatuksiaan hyvin. Jotenkin minusta on outoa, että kaikki tekee niin ison jutun siitä, että hän on Harry Potterin lapsi. Eihän Jamesia olla missään vaiheesta katsottu sillä tavalla. Tai Lilyä. Siis onhan heillä isot omat persoonansa ja Albus näyttää paljon Harrylta, mutta... Rose on kuin itse Hermione olisi tehnyt comebackin Tylypahkaan. Ei muistuta Ronia melkein yhtään, paitsi kerran mainitsit, että Rosen hiukset kiilsivät hiukan punertavasti.

Mielenkiintoinen juoni sinulla. Ajattelin itsekin, että varmasti Potterit yritetään murhata. Onhan Harrylla paljon vihamiehiä pimeän puolelta. Nat on muuten mielenkiintoinen. Ehkä hän kääntyy hyväksi. Se peili on paras! ( Muuten vihaan häntä, koska Rose ja Scorpius ei päätynytkään yhteen..) Jäi vain ihmetyttämään, että miten 'pahikset' pääsivät linnan sisäpuolelle? Onkohan suojaustaikoja löystetty? Hyvä, kun olet muuttanut Tylypahkaa hiukan. Onhan siitä kulunut jo 20 vuotta. McGarmiwa on poissa. Hyvä, koska olisi hiukan outoa, että sama opettaja on ollut kolmen sukupolven ajan. Ja uusi rehtori. Vähän vaihtelua. Onnittelut, sillä hän on mahtava siihen rooliin. Juuri sopivan ärsyttävä. :D

Laita vain pikaisesti jatkoa heti kun voit, niin olisi aikas mukavaa. Lievästi sanottuna. Vielä lopuksi, niin olen nauranut todella monessa kohtaa täysillä. Huumoripuoli on ainakin kunnossa! :))

Awien
Life is like monopoly. First you get something and then you loose everything.

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Hei lukijat!
 Olenko uhannut jossakin vaiheessa että saisin tämän ficin kesälomalla valmiiksi? No, siinä tapauksessa toivo näyttää olevan aikalailla mennyttä :). Ehkä kuudesosa valmistuu kesälomani loppuun, mutta seitsemäs... No, tulevathan syys- ja joululomatkin.
 Kiitoksia ihanille lukijoille ja niille mahtaville ihmisille, jotka ovat kommentoineet. Please, pysykää tällä linjalla, ette voi uskoa kuinka hyvältä tuntuu lukea ihan minkälaista kommenttia tahansa.
Da Kin,
suurkiitos ihanasta kommentistasi. En osaa muuta sanoa, suurkiitos.
Blizzard,
Unissakävelija ja tukijoukot kiittävät suklaasammakoista ja kommentistasi.
Awien,
kiitos kovasti. En vieläkään suostu allekirjoittamaan Rosen samankaltaisuutta Hermioneen nähden, mutta kyseessä on vain minun mielipiteeni. Ja Hugo/Lily... No, katsotaan. Kiitos siis kommentoinnistasi.

Nyt teen jotakin tavallisuudesta poikkeavaa ja sanon muutaman sanan näistä luvuista, koska mukana on oma henk. koht lempilukuni tunnen sen tarpeellliseksi.
 Eli nyt kieli keskellä suuta, etten paljasta liikaa.
Luvussa 62 oli hauska kirjoittaa italialaisiin liittyvä keskustelu. James oli mukava päästää taas elementtiinsä ja Amandakin toi keskusteluun omasta mielestäni mukavan mausteen.
 Luku 63 oli erään uuden hahmon esittelyyn pääasiassa käytetty, mutta oli mukavaa saada kirjoittaa lopussa erään vanhan tutun näkökulmasta. Minulla on sellainen tunne että annan hänelle vielä toisen pätkän jossakin sopivassa vaiheessa.
Luvun 64 alku arveluttaa hiukan. Mietin pitkään saiko eräs hahmo ikäänsä nähden turhan ronskeja kommentteja, mutta annoin lopulta sen jäädä näin. Loppuun olen tyytyväinen vaikka oli aika vaikeaa päästää tästä hahmosta irti.
 Ja sitten luku 65, lempparini, jota olen jo ehtinyt mainostaa etukäteen. Tässä on se teidän ja minunkin odottaman romanssin alku, höystettynä omalla lempihahmollani, joka tekee luvussa ensiesiintymisensä. 
 Luku 66 on ensimmäinen kokonaan aikuisten näkökulmasta kirjoittamani luku. Vaikka se ei erityisesti mitään tarinan kannalta oleellista sisällä niin ajattelin että tämä on hyvä tapa tutustua tähän uuteen hahmoon.
 
Luvut 67-75 (eli 5-osa loppu) ovat todennäköisesti täällä sunnuntaihin mennessä. Paketissa mukana tuttuun tapaan 6. osan traileri. Olkaa niin ihania että kommentoitte tai yksäröitte. Mikään ei pelasta päivää niin kuin kommentti omassa tarinassa. Kaikki risut ja ruusut ovat tervetulleita ja pyritään ottamaan huomioon tulevaisuutta ajatellessa.
 
                                             Teidän,
                                                       Unissakävelija(joka hakkaa päätään kalenteriin miettien minne heinäkuu oikein katosi)

Luku 62: Vain valvojaoppilaiden kesken

“Ei,  ei kieltäydyn ehdottomasti!” Rehtori huudahti ja opettajakunta pyöritteli päitään ties monettako kertaa sen aamupäivän aikana.
“Miksi edes kutsuitte meidät tänne kesken kesäloman, mikäli ette aio kuunnella meidän mielipidettämme?” kysyi professori Nenoveh terävästi.
 Rehtori Meryl Kahlesalpa oli tosiaan kutsunut opettajainkokouksen Tylypahkaan keskellä kauneinta heinäkuuta kysyäkseen opettajien mielipidettä valvojaoppilaiden nimityksestä. Hänestä oli tuntunut kohtuullisesta että asiasta käytäisiin oikeudenmukainen äänestys. Nyt rehtoria kuitenkin kadutti koko järjestely. Kuusi valvojaa oli jo päätetty, mutta Rohkelikon valvojatyttö ja Luihuisen valvojapoika aiheuttivat selkeitä erimielisyyksiä.
“Mutta että nimittäisin Rose Weasleyn ja Scorpius Malfoyn valvojaoppilaiksi? Hehän ovat toistensa kurkuissa jatkuvasti!” rehtori parkui kauhuissaan. Hänen silmiensä editse vilisi huolestuttavia mielikuvia siitä miltä hänen rakas koulunsa mahtaisi sen jälkeen näyttää, kun ne kaksi riiviötä olisi päästetty keskenään käytäville valvojaoppilaiden toimissa?
“Muistathan kuitenkin, Meryl-hyvä, että Rose Weasley oli viime keväänä luokka-asteensa paras kaikissa aineissaan”, Filius Lipetit katsoi tarpeelliseksi muistuttaa.
“Hän on vastuuntuntoinen ja varmasti asiallinen työtehtävissään”, puolusti Neville Longbottom.
“Eikä hän ole koskaan riidellyt kenenkään muun kuin Malfoyn kanssa”, lisäsi professori Nenoveh.
“No, hyvä on”, rehtori mutristi huuliaan tyytymättömästi, ”Weasley on ehkä ansainnut valvojaoppilaan paikkansa, mutta kuinka te selitätte Scorpius Malfoyn?”
“Ei hänkään ole menestynyt lainkaan huonommin koulussa”, professori Lipetit huomautti.
“Lisäksi hänellä on tehtävään tarvittavaa karismaa. Olen varma että toiset oppilaat kuuntelisivat häntä”, totesi tähtitiedon professori.
“Mutta niiden kahden yhteen saattaminen missään tehtävissä on riskialtista!” rehtori huudahti.
“Minä uskon, että yhteistyö auttaa niitä pikkuisia ymmärtämään toisiaan”, professori Jyvästin säteili.
“Cecily, ole hyvä ja älä puhu heistä kuin he olisivat kaksi koiranpentua”, rehtori pyysi alaiseltaan.
“Äläkä sinä viitsi aina olla niin kuin yksi virhe ratkaisisi kaiken”, professori Nenoveh totesi sangen terävästi ja rehtori katsahti opettajakuntansa nuorimpaan jäseneen.
“Sinulla, Agathahan, on omakohtaista kokemusta näistä virheistä”, rehtori huomautti kylmästi muistuttaen näin samalla, että professori Nenovehin opettajan ura loppuisi ennen marraskuun alkua. Merylin läheinen ystävä palaisi marraskuussa takaisin Intiasta ja oli luvannut, että voisi ryhtyä opettamaan muodonmuutoksia Tylypahkassa.
 Ei rehtorilla sinällään ollut mitään professori Nenovehia tai tämän tytärtä vastaan. Hänen kätensä olivat kuitenkin sidotut asian suhteen. Jos koululautakunta saisi selville, että hänen alaisuudessaan työskenteli koulutusta saamaton ihminen opettajana, hänen päänsä olisi pölkyllä.
  Professori Nenoveh vastasi rehtorin katseeseen ihailtavan rauhallisesti.
“Sen tähden ymmärränkin, että jokainen tarvitsee toisen mahdollisuuden”, nuori nainen totesi järkähtämättömästi.
“Hyvin sanottu”, professori Lipetit hihkaisi.
“Hyvä on, mutta te vastaatte siitä mitä saattaa tapahtua”, rehtori sanoi ja katseli syyttävästi opettajakuntaansa.
“Nyt johtajapoika ja -tyttö asiaan”, rehtori totesi.
Muutama opettaja avasi suunsa, mutta rehtori ehätti vielä ennen heitä:
“Jos joku uskaltaa ehdottaa James Potteria johtajapojaksi, hänet heitetään tästä koulusta siinä silmänräpäyksessä, vaikka korvaajaa ei olisikaan saatavilla.”
 Suut jotka olivat auenneet sulkeutuivat, eikä kenelläkään ollut ehdotusta.

“Olemme myöhässä”, Hugo puuskutti Weasleyn perheen juostessa laiturille 9 ja ¾.
“Emme myöhässä, vaan viimetingassa”, hänen isänsä oikaisi.
“Teen tosi hyvän vaikutuksen jos myöhästyn valvojaoppilasvuonani Tylypahkan pikajunasta”, Rose panikoi.
“Älä huoli kulta, et sinä myöhästy”, Hermione rauhoitteli esikoistaan.
 No, oikeassahan hän oli. He eivät myöhästyneet junasta, mutta ei se paljosta kiinni jäänytkään. Rose lähti kiiruhtamaan kohti valvojaoppilaiden vaunuosastoa, jonka tiesi sijaitsevan junan alkupäässä. Hän astui vaunuosastoon ja jämähti paikoilleen ovelle.
 Vaunuosastossa, suoraan häntä vastapäätä, istui vaaleahiuksinen, pitkä luihuispoika, jota hän vihasi sydämensä kyllyydestä. Kuinka rehtori oli saattanut nimittää Malfoynkin valvojaoppilaaksi?
“Hei, Rose.” Se oli Daniel Brown. Hänen tuvassaan oleva viidesluokkalainen poika, jolla oli tumman ruskeat hiukset ja britiksi hieman turhan ruskettunut iho.
“Hei Daniel. En tiennytkään, että sinut valittiin myös meidän tuvasta”, Rose sanoi ja istuutui Danielin viereen yrittäen välttää Malfoyta kaikin keinoin katseellaan.
“Minä taas arvasin että sinut valitaan”, Daniel hymyili.
Samalla hetkellä johtajatyttö ja poika astuivat sisään vaunuosastoon. He olivat molemmat puuskupuhista, eikä Rose tuntenut kumpaakaan. Poika näytti harvinaisen tosikolta ja tyttö siltä ettei hän aikonut sanoa sanaakaan.

 Albus oli istuskellut Jamesin ja tämän kavereiden vaunuosastossa jo reilun tunnin, kun Rose lopultakin saapui paikalle. Ei silti kyllä Al viihtyi ihan mukavasti Jamesin ja tämän ystävien kanssa, mutta nämä olivat kuitenkin häntä kaksi vuotta vanhempia ja Jamesin kavereita.
“Et usko tätä”, Rose parahti ja valui penkille Alin viereen.
Al katsoi häntä kiinnostuneena:
“Niin mitä?”
“Malfoy on valvojaoppilas”, Rose paukautti ja piti kasvoillaan kaikkein marttyyrimaisimman, kärsivimmän ilmeensä
“Mitä?” Jameskin parkaisi ja nosti päätään Amanda Blaken sylistä, jossa oli sitä lepuuttanut. Amanda oli saanut tehtyä pienen pieniä lettejä hänen mustiin kiharoihinsa ja vetäisi pojan pään takaisin, jotta saattoi jatkaa tämän omapäisten otsahiuksien käärimistä pienille epämääräisille, leteille..
“Ei kai se hänen lehmäkaverinsakin…?” James aloitti ja Al tiesi veljensä tarkoittavan Malfoyn ystävää Nathaniel Montgomerya. Jamesilla oli henkilökohtaisia kaunoja tyttöä kohtaan sillä tämän oli edellisenä vuonna tiputtanut hänet eräässä huispauspelissä.
“Ei sentään”, Rose rauhoitti ja muutkin kuin James huokaisivat helpotuksesta. Montgomerya ei tosiaankaan voinut luonnehtia ainakaan rohkelikkojen suosikkivalvojaehdokkaaksi.
“Kuka Rohkelikosta on?”  Jamesin Henry-niminen ystävä kysyi.
“Daniel Brown”, Rose paljasti.
“Onko hän se puoliksi italialainen?”James kysyi otsaansa rypistäen. Amanda solmi vaaleanpunaisen kuminauhan hänen otsallaan roikkuvaan letintapaiseen.
“Hänen äitinsä on San Marinosta”, Rose tarkensi.
“San Marino on Italiassa”, James sanoi painokkaasti.
“Tarkalleen ottaen Italia on San Marinon ympärillä”, Henry oikaisi ystäväänsä.
“Se on Italiaa”, James ilmoitti päättäväiseen sävyyn.
“En neuvoisi sanomaan noin San Marinosta kotoisin olevalle”, Rose huomautti.
James virnisti serkulleen:
“Älä huoli, en puhu italialaisten miesten kanssa.”
“Entäs naisten?” kysyi Burt, Jamesin toinen paras ystävä.
“Enköhän keksisi jotakin muutakin heitä varten…”, James sanoi vihjailevalla sävyllä.
Amanda hymyili suloisesti sylissään makaavan pojan kasvoille:
“James, muistatko kuka minä olen?”
James otti hämmentyneen ilmeen kasvoilleen:
“Ai, hei Anna. Mitä sinä siinä teet?”
Amanda läpsäisi Jamesia leikkisästi poskelle.
“Mutta mitä minä teen? En minä kestä Malfoyta millään koko vuotta”, Rose sanoi näyttäen kerrassaan masentuneelta.
“Laitat palkkamurhaajan hänen peräänsä”, ehdotti Burt.
“Eroat valvojaoppilaantehtävistä”, esitti Henry.
“Ehdotat hänen erottamistaan valvojaoppilaan tehtävistä”, kuului Albuksen ehdotus.
“Et vain välitä hänestä”, Amanda neuvoi.
“Ostat kennollisen mätiä kananmunia ja syötät ne rehtorille.”
 Kuten arvata saattoi viimeinen ratkaisumalli kuului Jamesille. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä.
“Mitenköhän se auttaa?” Rose kysyi.
“Sinut potkaistaan koulusta, etkä enää ikinä näe Malfoyta”, James selitti hyväntahtoisesti hymyillen.
“Niin kai”, Rose huokaisi.
“Minun pitäisi mennä vahtimaan käytäviä”, hän sanoi katsellen epätoivoisesti käsiinsä. Sitten hän nosti katseensa Amandaan.
“Eikö sinunkin pitäisi tehdä niin?” hän kysyi viitaten merkkiin Amandan kaavun rintamuksessa. Tyttö vilkaisi kahta vuotta aiemmin saatua merkkiään nopeasti.
“Minä teen työtä koko ajan. Itse asiassa minulla on kaikkein hankalin tehtävä, nimittäin vahtia tätä huliviliä”, tyttö kertoi ja pörrötti Jamesin tukkaa niin että vaaleanpunaiset kuminauhat lensivät tämän päästä.
“Huliviliä? Kuka oikein sanoo hulivili?” James ihmetteli.
“Minä. Sinäkin sanot Amandariini, joten saan minäkin keksiä sinulle lempinimiä”, Al kuuli veljensä tyttöystävän perustelevan.
“Mutta miten olisi sellaiset kuin James Suuri tai James valloittaja?” James ehdotteli tyytymättömänä.
Amandan kulmat kohosivat.
“Odotan mielenkiinnolla miten perustelet nuo lisänimet”, tyttö sanoi odottavalla sävyllä.
“No, minä en”, Al ilmoitti ja nousi.
“Rose, tulen kanssasi käytävälle.”

Al seurasi Rosea ja piti tälle seuraa tämän liikkuessa edestakaisin junan käytäviä yli-innokkaana tehtävänsä suorittamiseen. He olivat matkalla veturin puoleisessa päähän neljättä kertaa, kun törmäsivät johonkuhun, joka sai Rosen kiristelemään hampaitaan.
 Al hämmentyi katsoessaan kuinka Rose ja Scorpius Malfoy jähmettyivät paikoilleen toisensa nähdessään. Jos he olisivat olleet kissoja, he olisivat varmaankin sähisseet toisilleen.
“Oletko juossut junan jo kymmenesti päästä päähän, Weasley?” Scorpius Malfoy kysyi pilkallisesti sulkien vaunuosaston oven, josta oli tulossa ja Al ei osannut kuin ihmetellä hänen käytöstään. Viime vuonna hän oli yrittänyt olla niin mukava kuin mahdollista, ja nyt hän puhui niin kuin ei tuntisi ketään Rosea vihattavampaa ihmistä.
“Sillä aikaa kun sinä kuhertelit sen Montgomery-lehmän kanssa vaunuosastossa, minä tein töitä”, Rose vastasi samaan sävyyn hänen suuhunsa sopimattomin sanasisällöin höystettynä.
“Siis ajoit uteliaat ensiluokkalaiset takaisin vaunuosastoihinsa? Vau, Weasley, saat varmaan Merlinin ritarikunnan merkin tuosta hyvästä”, Malfoy totesi sarkastisesti.
Rose punastui, mutta totesi sitten Malfoyta pahasti mulkoillen:
“Malfoy, sanon tämän sinulle näin valvojaoppilaiden kesken: Sinä kuvotat minua, enkä halua olla kanssasi missään tekemisissä.”
“Hauskaa, että olemme samaa mieltä”, Malfoy sanoi niin välinpitämättömästi, että Albus olisi voinut vannoa sen olevan näyteltyä.
Rose ei näyttänyt enää niin vihaiselta, enemmänkin hämmentyneeltä.
“Mutta viimevuonna…”, hän aloitti hieman sopertaen.
“Mitä viimevuodesta?” Malfoy kysyi.
“Minä… Olet nähtävästi viisastunut viimevuodesta”, Rose selvästikin kokosi itsensä. Al yritti  parhaansa mukaan päätellä mitä nuo kaksi oikein kätkivät jäykkien sanojen ja esitetyn vihan alle.
“Niin, niin olen. Tiedän mistä kannattaa pysyä erossa”, Malfoy sanoi ja jokin omituinen tunne heijastui hänen silmistään.
“Voisin sanoa samat sanat, mutta olen aina tiennyt sen”, Rose totesi ylpeästi.
“Mukavaa sinulle”, Malfoy lausahti.
“Niin onkin, nyt siirry”, Rose komensi poikaa. Malfoy ja he olivat menossa eri suuntiin ja junan kapeilla käytävillä jonkinlainen väistöliike oli pakollinen.
“Siirry itse”, Malfoy vastasi yhtä tylysti.
“Meitä on kaksi, joten sinun on siirryttävä”, Rose vaati.
“Rose, anna olla”, Al sanoi hiljaa ja repi serkkunsa sivuun niin että Malfoy pääsi kulkemaan heidän ohitseen.
“Miksi sinä noin teit?” Rose ärähti repien itsensä irti Alin otteesta, kun Malfoy oli mennyt.
“Koska tuo oli ihan älytöntä”, Al totesi yksinkertaisesti.
“Älä sano minulle mikä on älytöntä”, Rose ärähti ja Al kohotti kulmiaan. Rose näytti katuvalta.
“Anteeksi, Al”, hän vain saa minut joka kerta niin vihaiseksi”, tyttö puuskahti ja vilkaisi vihamielisesti kauemmas karkaavaa pojan selkää.
Alilla oli asiasta oma mielipiteensä, mutta hän katsoi viisaammaksi jättää sen kertomatta.

Rehtori katsoi tupapöydissä istuvaa oppilasjoukkoa ja tunsi olevansa aivan lopussa tähän. Aina hän vain uskotteli itselleen vuosi toisensa jälkeen, että se muuttuisi. Että oppilaat muuttuisivat parempaan suuntaan, että näiden käytös paranisi, mutta ei. Aina kerta toisensa jälkeen hän katseli oppilasjoukon saapumista ja joutui toteamaan, ettei ollut onnistunut tavoitteissaan tehdä Tylypahkasta rauhaisa opiskelupaikka.
 Vuodesta toiseen linnan rauha tuli häirityksi ja entisten häiriköiden tilalle tuli uusia. Siinä lapsia taas lajiteltiin ja Meryl huomasi katselevansa heitä siten, että pohti kuka heistä mahtaisi olla hänen uusi kiusankappaleensa. Olisiko se tuo poika jolla oli pahaenteisen julkea virnistys, vai tuo tyttö, joka oli kuiskinut jonossa ollessaan jatkuvasti muille lapsille?
 Tuli vihdoin hänen puheensa aika ja hänen teki mieli paeta koko salista. Meryl kuitenkin piti päänsä pystyssä ja mielensä niin selkeänä kuin se nyt oli mahdollista. Hänellä oli tärkeitä uutisia noille lapsille. Piti tehdä tärkeitä ilmoituksia. Hänen täytyi ilmoittaa siitäkin, vaikka oppilaat eivät olleetkaan sitä ansainneet. Hän kohotti kätensä ja joutui odottamaan hetken ennen hiljaisuuden saamista. Kestikö se kauemmin kuin edellisvuonna, vai tuntuiko hänestä vain siltä?
 Kesän aikana Meryl oli alkanut pohtimaan, oliko ollut sittenkään aivan viisas ottaessaan vastaan Tylypahkan rehtorin viran. Taikaministerin vaimona hän oli ajatellut, että olisi ollut helpompaa olla itsekin jatkuvasti työssä kuten hänen miehensä Kingsleykin. Oli kuitenkin niin, että Merylin Tylypahkassa viettämä aika ei ollut missään tapauksessa helpottanut heidän avioelämäänsä. Nyt heillä oli vielä vähemmän yhteistä aikaa ja senkin ajan milloin he olivat yhdessä Meryl oli niin väsynyt tai hermostunut kaikesta siitä mikä koululla oli jäänyt tekemättä, ettei hänestä ollut juuri hoitamaan ihmissuhteita. Mikäli jokin ei pian muuttuisi lehdet pääsisivät herkuttelemaan taikaministerin avioerolla. Meryl oli yrittänyt miettiä ratkaisua ongelmiinsa, mutta oli löytänyt vain huonoja vaihtoehtoja.
 Hän pudisti perhehuolet mielestään ja keskittyi työhönsä:
“Hyvät oppilaat, tervetuloa jälleen yhdeksi vuodeksi Tylypahkaan.”
Se tuli sanotuksi hieman katkeraan sävyyn hänen omissa korvissaankin.
“Ennen kuin aloitamme nauttimaan kotitonttujen meille laatimista antimista…”
Korkeaan hintaan laatimista antimista, hän muisti katkerana. Koululautakunta oli hiillostanut häntä viimeisen puolenvuoden ajan häntä siitä, että koulun kulut olivat nousseet niin ratkaisevalla tavalla. Hänen olisi kuulemma kuulunut pystyä estämään kotitonttujen lakkoilu alkujaankin.
“…minun täytyy ilmoittaa muutamista asioista. Ensinnäkin huomautan että vahtimestari Voron huoneessa oleva Kiellettyjen esineiden -lista pitää nyt sisällään kaikki Weasleyn Welhowitsien tuotteet.”
Salista kuului tyytymätöntä huutelua ja mutinaa. Meryl suipisti suutaan ja laski mielessään kymmeneen ennen kuin jatkoi.
“Lisäksi muistutan, että asiaton oleilu luutakomeroissa on jälki-istunnolla rangaistavaa.” Tämäkin oli eräs koululautakunnan lempiaiheista. Eräs tyttö kun oli hankkiutunut siunattuun tilaan toissa kouluvuoden aikana ja tästäkös luutakomerovitsit olivat yltyneet. Merlin vieköön, nuoret olivat nyhjänneet luutakomeroissa niin kauan kuin Meryl muisti. Pitikö hänen sulkea jokainen luutakomero vai kenties jakaa Tylypahka tyttöjen ja poikien puoleen? Koululautakunnan painostuksesta tämä oli ollut hänen ratkaisunsa.
“Kuten olette ehkä huomanneet koulumme muonavahvuudesta puuttuu tällä hetkellä 13 henkilöä, jotka viettävät vaihto-oppilasvuotta Beauxbatonsin taikakoulussa.”
Onpahan edes muutama kiusankappale vähemmän, Meryl totesi mielessään.
“Huomannette myös että Beauxbatonsista on seuraamme liittynyt kuusi oppilasta”, Meryl sanoi ja viittasi pieneen ryhmään Puuskupuhin tupapöydässä. Häntä miltei harmitti se kuinka harmittomilta nuo kuusi nuorta vaikuttivat. Olivatko vain brittilapset hankalia?
“Toivon kaikkien kohtelevan heitä hyvässä hengessä. Mikäli joku teistä halajaa ensivuodeksi vaihtoon Durmstrangin taikaoppilaitokseen tuvanvalvojalta saatava hakulomakkeen huoltajan nimellä varustettuna on palautettava rehtorin kansliaan ennen kevätlukukauden viimeistä koulupäivää. Tätä tilaisuutta tutustua vieraaseen kulttuuriin ei valitettavasti tarjota ensi- tai toisluokkalaisille”, rehtori selosti. Hän toivoi mahdollisimman monen lapsen tarttuvan tähän mahdollisuuteen.
“Ilmoitan lisäksi, että juomamestarin virkaa hoitaa tästä päivämäärästä alkaen professori Lirppulento”, Meryl sanoi viitaten opettajakuntansa uusimpaan jäseneen. Mies sai kohteliaan laimeat aplodit. Muut opettajat eivät näyttäneet olevan uudesta työtoveristaan sen innostuneempia kuin oppilaatkaan. Oli tämä Merylistä sentään parempi valinta kuin se edellinen lortti. Vaikka Merylin täytyi kyllä puolustuksekseen sanoa, että professori Smithillä (vai oliko se nyt Jones?) olikin ollut erinomaiset suositukset…
“Viimeinen uutiseni on teille mieluisampi, sillä kuten ne jotka ovat lukeneet Tylypahkan historiikin osaavat varmaankin päätellä että, ensi keväänä tulee täyteen 1000 vuotta siitä päivästä jolloin Tylypahkan asema taikakouluna virallistettiin. Tämän vuoksi ennen koulun päättymistä pidetään 1000-vuotisjuhlat, joista saatte tarkempaa informaatiota joululomalta palattuanne.”
 Salissa oppilaiden innokkuus kohosi, kun taas Merylin mieliala laski entisestään. Hänellehän ne juhlat merkitsivät vain lisää työtä. Niin kuin sitä ei muutenkin olisi ollut tarpeeksi. 

Luku 63: Liemessä

 Lientenluokan edessä kävi tiistai-iltapäivänä jännittynyt supina. Toki viidesluokkalaiset luihuiset ja rohkelikot olivat tällaiseen toimintaan oikeutettuja, sillä heillä oli kymmeniä syitä olla jännittyneitä. Ensinnäkin rehtorin edellisiltainen puhe ja esiintyminen olivat saaneet kymmeniä juoruja liikkeelle. Tyhmemmätkin oppilaat olivat ymmärtäneet, että rehtorissa oli selviä ylirasituksen merkkejä.
 Tästä olikin alkanut liikkua oppilaiden joukossa hiljainen vedonlyönti ja yli puolet koulusta veikkasi että rehtori ei toimisi virassaan enää joulun jälkeen. Uhkarohkeimman väitöksen oli tehnyt James Potter, joka oli veikannut rehtori ottavan lopputilin vielä samana iltana. Ilmeisesti James Potter olikin suorittanut jonkinlaisen tempauksen edellisiltana ja oli loihtinut ystävineen rehtorin oppilastiedot tanssimaan pitkin käytäviä. Joka tapauksessa rehtori oli nähty vielä aamiaisella. Näin ollen James Potter oli hävinnyt viisi sulmua ja voittanut kolme viikkoa jälki-istuntoa.
 Kuitenkin useimmat oppilaat pitivät rehtorin mahdollista hermoromahdusta kiinnostavampana puheenaiheena tämän edellisiltaista puhetta ja erityisesti mainintaa juhlista. Tylypahkassa ei heidän tietojensa mukaan ollut järjestetty minkään sorttisia juhlia ikuisuuksiin. Edes oppilaiden vanhemmat sisarukset eivät olleet päässeet juhlimaan mitään koulussa. Se että juhlista ei ollut kerrottu mitään lisäsi vain mielenkiintoa. Edes tarkka aika ei ollut tiedossa ja aiheutti supinaa ja lenteleviä arveluita.
   Lisäksi uusi lientenprofessori aiheutti kasvavaa kiinnostusta oppilaiden keskuudessa. Kukaan ei tuntenut häntä eikä tiennyt hänestä mitään. Häneen ei ollut edes kiinnittänyt huomiota edellisiltana kaikkien kiinnostavampien uutisten välillä. Kuitenkin aamulla lientenkaksoistunnilla ollut ensiluokkalaisten ryhmä oli tullut lounaalle tärisevänä ja osa itkua pidätellen. Tämä ei ollut jäänyt huomaamatta oppilailta, eikä myöskään muilta opettajilta. Kun ensiluokkalaisilta oli tivattu, mitä tunnilla oli tapahtunut, nämä olivat vaienneet kuin muuri. Näin ollen ei ollut mikään ihme, että tyrmistä kuuluva kiihtynyt supina tavoitti professori Lirppulennon jo hänen laskeutuessaan kierreportaita tyrmiin.
 Amiraali Lirppulento oli jo lähemmäs seitsemänkymmentä vuotta vanha säntillinen mieshenkilö. Amiraali ei hänen tapauksessaan viitannut korkeaan asemaan jästien merivoimissa, vaan oli osoitus hänen äitinsä erikoisesta tavasta nimetä lapsensa perhosien mukaan (Amiraalin sisaret olivat nimeltään Aurora ja Suruvaippa). On kyllä myönnettävä, että sopivampi olisi ollut mikäli etunimi olisi tosiaan viitannut jästien armeija-arvoon, sillä Amiraalin elämä oli hyvinkin sotilaallista; tarkasti aikataulutettua, säntillistä, ankaraa ja työntäyteistä. Oletettavaa oli, että juuri tämä hänen kykynsä voimakkaaseen itsekuriin ja myös muden ihmisten alistaminen sääntöihin olivat saaneet Rehtori Kahlesalvan palkkaamaan Amiraalin uudeksi lientenprofessorikseen.
 Amiraali ei ollut mainittavan pitkä, mutta hänen moitteeton ryhtinsä ja kasvojensa kova, terävä ilme saivat häntä huomattavasti pidemmätkin ihmiset tuntemaan itsensä altavastaajiksi. Amiraalin kulmakarvat ja viikset olivat paksut, kun taas kellertävät hiukset olivat kärsineet jo suuren kadon. Suu oli kapea, eikä kukaan Amiraalin tuntema ihminen muistanut nähneensä sen taipuneen hymyyn sitten velhomaailman viimeisimmän sodan.
 Sota oli ollut juuri sitä mitä Amiraali oli elämäänsä kaivannut, sillä hän ei vihannut mitään niin syvästi kuin turhanpäiväistä laiskottelua ja joutenoloa. Sodan aikana Amiraali Lirppulennon elämä olikin ollut vapaa molemmista edellä mainituista rasitteista. Hän oli nimittäin toiminut ministeriön vastavakoiluryhmässä ja oli vahtinut tiettyjen henkilöiden liikkeitä yötä päivää.
 Hän oli suorastaan nauttinut  piilottelusta, nälästä ja vaarasta, jotka olivat olleet työn olennaisia osia, mutta näitäkin enemmän häntä oli kiehtonut se tapa, jolla sota oli saanut aivan tavalliset ihmiset varuilleen. Nekin, jotka puhuivat vapaasta kasvatuksesta, olivat alkaneet katsoa lastensa perään ja ne, jotka tapasivat unohtaa lukita ovensa ennen töihin lähtöä, tulivat huolellisemmiksi. Koko yhteiskunta oli muutaman vuoden ajaksi muuttunut huomattavasti järjestelmällisemmäksi ja selkeämmäksi kokonaisuudeksi.
 Rauha oli kuitenkin palannut jo kaksikymmentä vuotta sitten ja nykyisin elämä ja ihmisten elämäntavat olivat entistäkin pahemmin riistäytyneet käsistä. Säännöt ja lait olivat vain kevyitä suuntaviivoja ja vanhat kurituskeinotkin olivat nykyisin pelkkä vitsi. Azkabanin velhovankilakin oli nykyään vain naurun aihe ankeuttajien lähdettyä. Sehän oli lähempänä hotellia kuin vankilaa!
 Amiraali itse kuului sukupolveen, joka piti ohje nuoranaan sanontaa: Ken kuritta kasvaa se kunniatta kuolee. Näin ollen kuri ja järjestys olivat hänen jumalansa, joiden valvontaan hän aikoi asettaa, joka ainoan kouluryhmänsä.
Hän silmäili viidesluokkalaisia, jotka odottivat lientenluokan edessä.
“Jonoon”, hän ilmoitti vaivautumatta, muuttamaan ääntään tippaakaan ystävälliseksi. Oppilaat loivat katseita toisiinsa ja järjestäytyivät jonkinlaiseksi epämääräiseksi pitkulaiseksi ryhmäksi.
“Jonoon. Yksi rinnakkain, monta peräkkäin”, hän ilmoitti järkähtämättä. Oppilaat nurisivat ja vasta neljännen käskyn jälkeen onnistuivat järjestäytymään jonoksi tunnistettavaan järjestelmään.
 Professori Lirppulento ei tehnyt elettäkään päästääkseen heitä sisään luokkaansa, vaan kaivoi vasemmasta kaavun taskustaan esille nimiluettelon.
“Vivian Alliver”, hän töksäytti ensimmäisen nimen ja tytön hentoinen käsi nousi jonon perällä. Hän oli kuin ei olisi kättä nähnytkään, vaan lausui nimen toistamiseen ärhäkämpään sävyyn:
“Onko Vivian Alliver paikalla?”
“Juu, olen täällä”, tyttö sanoi tuskin kuuluvasti.
“Riittää että sanotte paikalla. En halua kuulla koko elämänkertaanne. Sanotte paikalla ja sanottekin sen niin että koko käytävä kaikuu”, Amiraali ilmoitti jäyhästi. Näille lapsille täytyi tehdä selväksi pelin säännöt heti alusta asti. Se oli sama kuin taikaeläinten kasvatuksessa. Amiraali oli työskennellyt lohikäärmeen kasvattajana Ural-vuoriston lähellä kymmenisen vuotta aikaisemmin ja oli siten erityisen kokenut alalla. Hän ei nähnyt minkäänlaista eroa lasten tai taikaeläinten kasvatuksessa.
 Hän katsoi nyt Vivian Alliveria, joka oli muuttunut aivan punaiseksi kasvoiltaan ja vastasi katseeseen arastellen. Amiraali odotti ja hetken rohkeutta kerättyään tyttö kajauttikin ilmoituksen paikalla olostaan.
“Luokkaan”, Amiraali ilmoitti heilauttaen oven nyt sauvallaan auki ja jatkoi sitten nimilistaa eteenpäin. Jotkin oppilaat loivat häneen uhmakkaita katseita, mutta vastasivat hänen vaatimallaan tavalla. Ongelmia tuli vasta, kun hän pääsi Eve Higginsin kohdalle.
“Eve Higgins?” hän kysyi ja oppilaat katsoivat toisiinsa.
“Ei ole paikalla?” Amiraali Lirppulento kysyi, vaikka lause kuulostikin enemmän toteamukselta.
“Eve Higgins, Amy Nellron ja Kaitlin Park ovat vaihto-ohjelmassa ja viettävät tämän lukuvuoden Beaux…”, aloitti eräs ruskeahiuksinen tyttö, jolla oli lukematon määrä pisamia kasvoissaan sekä valvojaoppilasmerkki kaapuun kiinnitettynä, mutta Amiraali keskeytti hänet ennen kuin hän ehti päästä selityksessään pidemmälle.
“En halua selostusta heidän olinpaikastaan, vaan ainoastaan tiedon ovatko he vai eivätkö he ole paikalla”, hän ilmoitti sävyllä, joka ei antanut tilaa vastaväitteille. Sen hän oli omaksunut viimeisimmän kuuden vuoden aikana, jotka oli viettänyt Etelä-Chilessä, jotka oli viettänyt selvitellen uuden Chileläisen taikahallinnon valinnan aiheuttamia rähinöitä. Hän oli tuona aikana oppinut, että tärkeintä ei ollut se mitä sanoi, vaan miten sen sanoi. Kun halusi tulla kuulluksi, muut äänet oli hukutettava alleen tavalla tai toisella.

 Lopulta ikuisuuksia kestäneen odottelun jälkeen Alkin pääsi luokkaan ja suuntasi automaattisesti luokan perälle. Valitettavasti hän ei ollut ainoa, joka oli katsonut luokan perälle soluttautumisen olevan hyvä idea. Takapulpetit olivat jo rähinöinnin kohteena, kun taas etummaiset loistivat oppilaattomuudellaan. Al valitsi paikan itselleen ja Roselle luokan keskivaiheilla, sillä luonnollisestikin Rose oli vielä käytävässä sukunimensä johdosta.
 Al vilkaisi oikealle puolelleen, jossa istuivat Vivian Alliver sekä tämän ystävä Mary Prewett. Vivian oli häpeissään haudannut kasvonsa käsiin ilmeisimmin käytävän nöyryytyksen johdosta. Maryn paasaus professori Lirppulennon epäreiluudesta ei tuntunut lohduttavan toista tyttöä lainkaan.
 Albus mietti hetken pitäisikö hänenkin sanoa tupalaiselleen jotain lohduttavaa, mutta ei päässyt ajatuksissaan loppuun asti, kun Rose lopultakin saapui huoneeseen professori Lirppulento jäljessään. Rosen silmissä paloi ärtymyksen tuli ja Al tiesi, että huolitellun pinnan alla hän kiehui vihasta. Ainoastaan Hermione-tädiltä saatu kasvatus esti tyttöä haukkumasta professoria pataluhaksi siltä istumalta.
 Al oli aistivinaan tämän ihmeellisen yksimielisen vihamielisyyden olevan vallalla koko luokkahuoneessa, sillä edellisten neljän vuoden helppojen liententuntien jälkeen oppilaat tunsivat itsensä petetyiksi tällaisessa höykytyksessä. Hän itsekin huomasi oudolla tavalla ikävöivänsä sitä hieman hölmöä, ajoittain lapsellisella tavalla yli-innokasta, kirjasto-riippuvaista, mutta loppujen lopuksi hyväntahtoista professori Smithiä (vai Jonesko se nyt oli?).
 Professori Lirppulento istui pöytänsä ääreen ja ilmoitti sitten selkeästi ja yksinkertaisesti:
“Pulpetit täytetään edestä.”
Se oli selvä käsky ja vastahakoisesti oppilaat alkoivat siirtyä edemmäs, vaikka kenelläkään ei vieläkään ollut hinkua eturiviin. Alin helpotukseksi Rosekin oli kokenut käytävässä niin suuren loukkauksen, että ei ollut halukas miellyttämään opettajaa siirtymällä eturiviin. Usean jäykän kehotuksen jälkeen oli eturivin paikatkin saatu lopulta täytettyä, joskin nihkeästi.
 Professori istui ryhdikkäästi tuolillaan molemmat kädet käsinojilla leväten.
“Kuten jo tiedätte, olen professori Lirppulento ja opetan taikaliemiä. Odotan, että tämän tunnin jälkeen yhdellekään teistä ei ole epäselvää kuinka tunneillani käyttäydytään”, hän sanoi töksähtelevästi. Pienten silmien terävä katse tutki heitä kaikkia ja näytti yrittävän taltuttaa heidän kapinalliset ajatuksensa. Alilla oli tunne, ettei hän tulisi nauttimaan tämän vuoden  liententunneista lainkaan.
“Kun annan teille ohjeen, te noudatatte sitä välittömästi ja kyselemättä. Te ette kyseenalaista sanojani, ettekä missään tapauksessa keskeytä minua…”
 “Kuulostaa minusta pahimman sortin diktatuurilta”, Al kuuli Rosen mutisevan suupielestään. Ilmeisesti myös Amiraali oli kuullut, sillä hän katsoi suoraan Rosea kohti jatkaessaan:
“…teidän mielipiteenne tai ajatuksenne eivät ole oleellisia tässä luokkahuoneessa, joten voitte jättää ne tuon oven ulkopuolelle. Nyt ottakaa kirjanne ja työvälineenne esiin. Olette edellisen opettajanne kanssa edenneet säälittävän vähän.”
 Al ja Rose kääntyivät poispäin opettajastaan kaivaakseen kirjat laukuista ja saattoivat vaihtaa muutaman sanan.
“Ai ajatteleminenkaan ei sitten ole sallittua?” Rose kihisi.
“Vain jos ajattelet mitä hän haluaa”, Al totesi hiljaa.
“Hänen rinnallaan Malfoykin vaikuttaa ystävälliseltä ja ymmärtävältä ihmiseltä, suorastaan pyhimysmäiseltä”, Rose mutisi.
Daniel Brown, Rohkelikon toinen valvojaoppilas, heidän takanaan oli kuullut sanat ja virnisti.
“Rose, älä nyt sentään liioittelemaan ryhdy. Vanha kunnon Malfoy on varmaankin yhä ykkösenä vihattujen listallasi?” poika vitsaili.
Al tuskin kuuli viimeistä sanaa, sillä samalla, kun Daniel oli puhunut professori Lirppulento oli ärjäissyt:
“Herra Brown, virnuile omalla ajallasi. Minun luokassani ei tarvita tuollaisia ilmeitä.”

Liententunnin lopussa Al ei enää ihmetellyt lainkaan sitä miltä ensiluokkalais-parat olivat näyttäneet lounaalla. Professori oli jatkanut tiukalla linjallaan tunnin loppuun asti ja oli säälimättä höykyttänyt oppilaita jokaisesta pienestäkin virheestä, ilmeisesti olettaen, etteivät oppilaat enää koskaan löylytyksen saatuaan toistaisi noita virheitään. Menettely saattoi olla toimiva, mutta sai myös oppilaiden yksimielisen vihan ja halveksunnan ansaitseva.
 “Hänen opetustyylinsä on järkyttävä”, Rose puhisi heidän suunnatessaan yrttitiedon tunnille. Nevillen oppitunti tuntuisi varmaan  tavallistakín mukavammalta professori Lirppulennon höykytyksen jälkeen.
“Hän ei kuuntele muita ja luulee olevansa kaikessa oikeassa”, Rose marmatti.
Al kohautti olkiaan serkulleen:
“Minkäs voit? Hän on opettaja. Vai ajattelitko käydä valittamassa rehtorille?”
“En. Näithän itsekin hänet eilen illalla. Hänhän on hermoromahduksen partaalla. Ei ajattelin antaa professori Lirppulennolle pienen opetuksen”, Rose sanoi mietiskellen.
“Rose, minä en suosittelisi ärsyttämään sitä opettajaa”, Al totesi varovaisesti.
“Dumbledoren nimeen, Al, jonkun täytyy tehdä jotakin. Näithän sinä itsekin miten hän oli saanut ensiluokkalaiset tärisemään pelosta. Enkä minä sitä paitsi pelkää häntä. Hän ei ole muuta kuin tuimia katseita ja tylyjä sanoja”, tyttö ilmoitti rohkeasti.
“Noinkohan on”, Al mutisi.
“Mitä tarkoitat?” 
“Minusta hän vaikuttaa olevan valmis käyttämään tarpeen tullen vaikka väkivaltaa”, Albus kertoi vaikutelmastaan.
“Al, hän on opettaja”, Rose sanoi ja katsoi Alia säälivällä tavalla aivan kuin tuo virkanimike olisi selittänyt kaiken.
“Entä sitten Rose? Ei hän tähän astikaan ole vaikuttanut tavoitelleen mitään malliopettajan mainetta”, Al huomautti astuessaan sisään kasvihuone kolmoseen.
“Minä en aio antaa hänen pelotella itseäni. Olen sentään valvojaoppilas ja minun tehtäväni on huolehtia, ettei ensiluokkalaisilla ole mitään ongelmia koulussa”, Rose ilmoitti ylpeästi.
“Eikö sitä suuremmalla syyllä tuo olisi rehtorin, tai jos ei hänen niin jonkun opettajan asia?” Al esitti. Häntä huolestutti Rosen katse, joka oli erityisen päättäväinen ja uhmakas. Rose oli älykäs ja temperamenttinen, mikä ei missään tapauksessa ollut hyvä yhdistelmä.
“Minusta on ensiarvoisen tärkeää, että professori Lirppulento saa opetuksen joltakulta oppilaalta”, Rose ilmoitti sävyllä, jonka Al tunsi hieman turhankin hyvin.

Neville Longbottom oli kuunnellut noiden ystäviensä lapsien puhelua siinä samassa kuin muidenkin tupansa oppilaiden. Hänellä oli hämärä käsitys siitä, että uusi lientenprofessori ei ollut käyttäytynyt erityisen miellyttävästi. Hän oli jo lounaalla huomannut pari itkevää ensiluokkalaista ja oli yrittänyt yhdessä professori Nenovehin kanssa udella näiltä hädän syytä. Lapset olivat kuitenkin vaienneet liententuntinsa tapahtumista kuin muuri.
 Siinä lapsia jututtaessaan Neville oli kuitenkin huomannut erään lapsen ranteen punoittavan pahasti ja muuttuvan hitaasti sinisenkirjavaksi. Kun hän oli yrittänyt kysyä syytä, tämä poika oli näyttänyt hätääntyneeltä ja kertonut, että oli lyönyt sen johonkin. Nevillellä oli kuitenkin toisenlainen aavistus.
 Neville ei ollut aikoinaan koululaisena uskonut koskaan ryhtyvänsä opettajaksi Tylypahkaan. Hänhän oli vaikuttanut kömpelönä ja osaamattomana lapsena kaikkein epätodennäköisimmältä vaihtoehdolta opettajaksi. Mutta sitten koulun loputtua kouluttauduttuaan viiden vuoden ajan Britannian taikakasvientutkimus laboratorioissa  Neville oli saanut yllättävän kirjeen Tylypahkan silloiselta rehtorilta, jossa häntä oli pyydetty ottamaan vastaan yrttitiedon opettajan pesti. Hänen entinen opettajansa professori Verso oli kuulemma suositellut Nevilleä seuraajakseen ennen eläkkeelle jäämistään. Neville oli epäröinyt, sillä hän ei katsonut olevansa aivan opettajaksi soveltuvaa ainesta, mutta lopulta houkutus palata vielä kerran Tylypahkaan oli voittanut.
 Opettaessaan Neville oli yllättänyt itsensä ja muutkin pärjäämällä hyvin. Oppilaat olivat pitäneet nuoresta professori Longbottomista ja Nevillekin oli huomannut nauttivansa nuorten seurasta. Hänestä oli hauskaa seurata lasten kehitystä tuossa erikoisessa koulussa. Nähdä heidän aikuistuvan. Myös hänen entisten ja uusien opettajatoveriensa seura oli pääasiallisesti miellyttävää. Oli ollut jännittävää tutustua ihmisiin, jotka oli luullut jo tuntevansa, näiden opettajanaamioiden takana.
 Professori Lirppulento vaikutti kuitenkin erilaiselta kuin muut opettajat. Tällä ei vaikuttanut olevan minkäänlaista kiintymystä opettajan työhön tai oppilaisiin.
 Neville oli tosin tavannut miehen ainoastaan edellisiltana eikä näin ollen voinut olla täysin vakuuttunut päätelmänsä paikkansa pitävyydestä. No, tänäänhän se sitten selviäisi. Hän kun aikoi joka tapauksessa käydä tänään toivottamassa uusimman opettajatoverinsa tervetulleeksi virkaansa ja lausua siinä samalla tälle muutamia valittuja sanoja oppilaiden kohtelusta.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 64:Hän, joka jätti Tylypahkan

 Syyskuun puolessa välissä tuulet muuttuivat äkisti ja saivat kantaakseen pohjoisen henkäykset. Kurpitsatkin nahistuivat, kun syyskuun lopussa halla pääsi yllättämään ne. Hagridin nähtiin touhuavan iltapuolesta kurpitsamaalla vaaleanpunaisen sateenvarjon kanssa tekemässä kaikkensa, jotta jäljellä oleva kurpitsasato pelastuisi.
Lokakuun alku ei helpottanut säänsä puolesta, vaan oli kolea ja tuulinen. Huispauksen ensimmäinen ottelu pelattiin eräänä lokakuun puolenvälin sunnuntaina ja se oli kokoonpanoltaan Puuskupuh vastaan Luihuinen. Lily, Hugo, Karen ja Keith istuivat Korpinkynnen katsomossa. Tämän ratkaisun istumapaikoista he olivat tehneet, koska Lily ei suostunut periaate ja historiallisista syistä asettumaan Luihuisten katsomoon, vaikka olikin Hugon ja Keithin tapaan päättänyt pysytellä ottelussa puolueettomana.
 Henkilökohtaisesti Lily olisi varmaankin asettunut muiden rohkelikkojen tavoin Puuskupuhin kannalle, mutta lojaalius Karenia kohtaan sai hänet jättäytymään puolueettomaksi. Näin ollen Korpinkynsien katsomo oli havaittu sopivan neutraaliksi paikaksi tuolle kolmen puolueettoman ja yhden Luihuisten kannustajan ryhmälle. Korpinkynsien kannatus oli jakautunut melko tasaisesti kummankin joukkueen välille.
“Minä en ymmärrä kuinka sinun veljesi ja sinun sisaresi oikein saivat nuo selostajan paikat”, Karen sanoi kateellisella äänellä viitaten päällään ensin Lilyyn, sitten Hugoon.
Lily nauroi:
“Professori Nenoveh kyllästyi siihen, että edellinen selostaja esitti treffikutsuja jokaiselle naispuoleiselle huispaajalle ja nappasi Alin ja Rosen katsomosta.”
“Voisitteko pyytää, että hekin alkaisivat heitellä asiattomia kommentteja? Rose voisi sanoa vaikka jotakin Malfoyn namu-pakaroista”, Karen ehdotti ovelasti. Lily purskahti nauruun, kun taas Hugo ja Keith näyttivät järkyttyneiltä.
Toivottavasti minä ymmärsin väärin, Keith viittoi.
“Mitä pahaa siinä on, jos minä ilmaisen mielipiteeni joukkueeni jahtaajan pak-”, Karen aloitti, mutta pojat kiiruhtivat vaientamaan hänet.
“Älä sano sitä sanaa!” Hugo parkaisi ja Keith viittoi myös Karenia vaikenemaan. Molemmilla tytöillä oli kuitenkin hauskaa heidän nähdessään poikien säikähdyksen.
“Ei meitäkään haittaa, jos te arvostelette Luihuisen tai Puuskupuhin naispuolisten pelaajien varustusta”, Lily huomautti.
“Niin. Emmehän me voineet olla huomaamatta, että te ette saaneet aamulla silmiänne irti Rose-Mary Flintin kaula-aukosta”, Karenkin kiusasi ja kumpikin poika näytti nolostuneelta. Lily ja Karen tirskahtivat.
“Sitä paitsi”, Lily sanoi paljon asiallisemmalla sävyllä, ”Malfoyhan on ihan kivannäköinen.”
“Lily!” Hugo parkaisi ja näytti loukatulta.
 Lily hymyili Hugolle. Tuollainen veljellinen huolenpito pojan taholta oli suloista. Hän oli itse asiassa aina pitänytkin Hugoa enemmän veljenään kuin serkkunaan. Tämähän toisinaan toimitti veljen osan ainakin Jamesia paremmin.
“Älä huoli, Hugo. Malfoy on liian vanha minulle. Sitä paitsi Rosen kertomuksien mukaan hän on vielä kaupan päälle täysi mäntti”, Lily sanoi ja vilkaisi puhuessaan salaa Hugon ohitse Keithiin, joka parhaillaan yritti estää Karenia tiputtautumasta pelikentälle antamaan joukkueelleen pelineuvoja.
 Hugo näytti kuitenkin jostain syystä piristyneen Lilyn sanoista, mutta Lily ei ehtinyt tarkemmin miettiä syytä tälle serkkunsa ilmeelle, kun Karen jo huusi suureen ääneen pelikenttää kohti:
“Olit kuinka hyvännäköinen tahansa, en anna sinulle ikinä anteeksi jos nyt pudotat sen kaadon!”
 Lilyä hymyilytti väkisinkin. Kukaan ei ikinä olisi uskonut ettei tuo tyttö ollut kahta vuotta aikaisemmin edes tiennyt mitä eroa oli ryhmyllä ja siepillä.

Lokakuun viimeisinä päivinä viidesluokkalaisten rohkelikkojen ja puuskupuhien muodostama lientenryhmä oli jo ehtinyt tottua juomamestarin taholta vallitsevaan kylmäkiskoisuuteen. Useimmat olivat syksyn tunneilla valmistaneet liemiä viimeisessä kahdessa kuukaudessa enemmän kuin koko muun siihenastisen koulu-uransa aikana. Kuitenkin luokassa vallitsi aina ankara hiljaisuus, jota ei rikkonut kuin keittyvien lienten pulputus tai ainesten pilkkomisesta syntyvä veitsen kolahtelu alustaa vasten.
 Al tiesi, että Rose tunsi yhä kasvavaa tyytymättömyyttä opettajaa kohtaan. Edellisenä keskiviikkona Rose oli tavannut erään itkevän ensiluokkalaisen tytön luutakomerosta. Tämä oli kertonut, ettei ollut uskaltanut mennä lientenluokkaan, koska pelkäsi opettajaa kuollakseen. Rose oli yrittänyt kysellä, oliko professori Lirppulento tehnyt tytölle jotakin, mutta tämä oli vain kauhistuneena vaiennut ja pitänyt kättä suunsa edessä kuin olisi jo silloin sanonut liikaa.
 Edellisen liententunnin jälkeen Al oli jäänyt Rosen kanssa luokkaan, kun serkku oli yrittänyt saada professori Lippulennon kuuntelemaan järkipuhetta. Mutta mies oli lätkäissyt Rosen puheet kohtuullisesta käytöksestä ja oppilaiden oikeuksista littaan kuin kärpäsen ja oli tylysti ilmoittanut, että ei ottanut käskyjä ainoaltakaan oppilaalta.
 Alia hieman huolestutti Rosen erikoisen tyytyväinen ilme hänen nyt katsellessaan professori Lirppulennon kirjoittavan liemen ohjeita taululle. Lopulta professori kääntyi luokkaan päin ja sanoi töksähtelevään tapaansa.
“Ennen kuin aloitatte, jaan teidät pareihin. Kaikki parit valmistavat jonkin puolivuotta valmistumiseen tarvitsevan liemen vapaa-ajallaan. Luettelo puolivuotisista liemistä on kirjan lopussa. Keskeneräisiä liemiä voitte säilyttää viereisessä tyhjässä luokassa, jota voitte käyttää myös työskentelyynne. V.I.P-kokeissa on viimeisen kymmenen vuoden aikana kysytty aina teoriakysymys jostakin puolivuotta valmistuvasta liemestä. Liemi, joka ei valmistu aikataulussa tai ei täytä ehtoja hylätään ja kukaan teistä ei varmaankaan toivo sitä”, professorin silmät lausuivat hiljaisia lupauksia siitä mitä niille ihmisille tapahtuisi, jotka uskaltaisivat palauttaa hänelle hylätyn tehtävän.
“Jaan parit aakkosittain. Alliver, Ammons. Brian, Brown. Buffling, Canders…”.
Al laskeskeli hetken mielessään ja arveli sitten että saisi parikseen Mary Prewettin. Hän hymyili Marylle, joka näytti päätyneen aakkosistossaan samaan tulokseen. Albus oli tyytyväinen. Maryn kanssa työskenteleminen voisi olla mukavaakin. Tämä ainakin vaikutti ihan mukavalta, se vähä mitä Al häntä nyt tunsi.
 Vaan useimmat oppilaat eivät mielessään paria laskeskellessaan olleet huomanneet erästä asiaa. Nimittäin sitä, että Peter Oak oli ollut sairaalasiivessä jo kolmen päivän ajan kärsien salamanterirokosta. Al hämmentyikin, kun professori Lirppulento ilmoitti hänet Nathaniel Montgomeryn pariksi. Hän ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt miten tämä oli mahdollista. Lopulta hän joutui toteamaan, että Amy Nellronin , Peter Oakin ja Kaitlin Parkin ollessa poissa lientenryhmästä hän oli Montgomerysta seuraava aakkosissa.
 Al vilkaisi luokan toiselle puolelle, jossa Montgomery näytti kerrassaan tyrmätyltä. Al tunsi hänet huonosti ja toisin kuin Maryn kohdalla, hän ei pitänyt siitä osasta minkä tunsi. Montgomery oli tyly, epäkohtelias ja tavattoman ylpeä, eikä näyttänyt viihtyvän juuri kenenkään seurassa pidempiä aikoja, Scorpius Malfoyta lukuun ottamatta.
“Riffly, Rolldelt…”, professori Lirppulento jatkoi kunnes tuli ensimmäistä kertaa keskeytetyksi. Keskeytyksen aiheuttaja oli Nathaniel Montgomeryn halveksivanoloinen ääni:
“Emmekö voi päättää pareja itse?”
“Neiti Montgomery, älä kyseenalaista käskyjäni. Etkö ole tyytyväinen pariisi?”
“En”, Montgomery ilmoitti vähintäänkin yhtä töykeästi kuin professori. Al ei viitsinyt tuntea itseään loukkaantuneeksi. Ei hänkään erityisemmin odottanut Montgomeryn kanssa työskentelyä.
“Sepä harmi. Sinulle”, professori Lirppulento totesi kalseasti ja jakoi loputkin luokasta pareiksi kotitehtävää varten. Tämän jälkeen hän komensi heitä aloittamaan tuntitehtävänsä ja Al pani merkille kuinka innostuneelta Rose vaikutti. Tyttö kasasi liemeen tarvittavat ainekset ja ryhtyi hirvittävällä vauhdilla pilkkomaan tarvittavia osia. Alilla oli hassu tunne, että Rose punoi nyt jotakin mielessään, mutta ei äkkiä keksinyt mitä se saattoi olla.
 Hupiliemien valmistumista seuraava professori Lirppulento oli kaikkea muuta kuin huvittavalla tuulella. Hän oli ärjynyt joka toiselle oppilaalle hitaudesta ja muille yleisestä laiskuudesta ja vetelyydestä. Edes Rosen touhotus ei ansainnut kiitosta. Al arveli mielessään, että tämän tunnin jälkeen oppilaat saattaisivatkin tarvita hupilientä, joka oli tarkoitettu masennuksen ja alakuloisen mielialan hoitoon. Kun professori Lirppulento oli kulkemassa toista kertaa Alin ja Rosen ohi, Rose pysäytti miehen ja kysyi sitten liioitellun huolestuneella äänellä:
“Voi, professori haluaisin kysyä teiltä teenkö nyt varmasti oikein, jos…”
 Rose viittasi kädellään pöydällä oleviin välineisiinsä, mutta professori keskeytti hänen epäröivän kysymyksensä.
“Tee niin kuin taululla lukee”, professori Lirppulento ilmoitti tylysti ja kiiruhti luokan toiselle puolelle, missä oli havainnut jonkun seisoneen viittä sekuntia pidemmän ajan toimettomana. Rose näytti kuitenkin vain ilahtuvan töykeästä vastauksesta.
 Al katsahti omasta liemestään Roseen juuri kun tämä mittasi liemikauhallisen kaksisarvisen sarvijauhetta juomaansa.
“Rose, mitä sinä teet?” Al kysyi.
“Miltä näyttää?” tyttö kysyi ja hymyili pahanilkisesti tavalla, jota hän käytti äärimmäisen harvoin. Ilme oli Alille huomattavasti tutumpi Jamesin kasvoilta.
“Mutta etkö sinä…?” Al aloitti, mutta ymmärrys iski häneen ja hän katsoi vuorotellen liitutaulua ja serkkuaan. Hänkään ei voinut olla enää hymyilemättä.
 Kyseessä oli perjantaipäivän viimeinen tunti ja professori Lirppulennon käsiala oli kaikesta kirjoittamisesta väsyneenä, muuttunut tavallistakin niukemmaksi. Viimeisen ainesosan, kaksisarvisen sarvijauheen, eteen lisätty määrä 1 kauha, muistutti erehdyttävästi merkintää l.kauha, joka oli yleinen lyhenne liemikauhalle.
 Kauha oli tilavuudeltaan tuskin pienen lapsen nyrkkiä suurempi, kun taas liemikauha oli siihen nähen noin kymmenkertainen. Kaksisarvisen sarvijauhoa ei käytetty tuollaisia määriä kuin ani harvoin, sillä se oli erittäin helposti räjähtävää joutuessaan suurina määrinä kosketuksiin jonkin nesteen kanssa.
 Al nyökkäsi Roselle ymmärtäen tämän suunnitelman nerokkuuden ja tyttö kaatoikin päättäväisesti koko liemikauhallisen porisevaan pataan. Liemi alkoi höyrytä ja Rose huusi luokalle varoituksen:
“Maahan!”
Lähimpänä olevat oppilaat painuivat Alin ja Rosen tavoin pulpetin alle nähdessään Rosen noidankattilan nostattavan mustaa höyryä. Kauempanakin oppilaat päättivät varmuuden vuoksi matkia muiden esimerkkiä. Ainoana seisaallaan oli enää Amiraali Lirppulento, jonka viikset väpättivät vihasta.
“Neiti Weasley, näillä tunneilla komentoja annan vain mi-”, heidän pulpettejaan kohti ryntäävä Lirppulento karjui, mutta räjähtävän noidankattilan ääni hukutti professorin äänen alleen.
 Kun Al uskaltautui nousemaan oli luokkahuone kauttaaltaan mustan liejun peitossa. Samoin oli professori Lirppulennon laita. Joku tirskahti hänet nähdessään, mutta hiljeni välittömästi tajutessaan muiden tavoin tilanteen vakavuuden. Mies pyyhki kasvot hihaansa, joka oli myös tumman töhnän peitossa, eikä näin ollen parantanut kasvojensa puhtautta lainkaan. Hän oli hiljaa ja kun hän lopulta puhui hänen äänensä oli matala ja hiljainen, mutta siinä kuului selvästi vaarallinen kaiku.
“Neiti Weasley, oletko lukutaitoinen?”
“Enemmässä määrin kuin te kirjoitustaitoinen”, Rose vastasi näsäviisaalla sävyllä, jota hän ei ollut koskaan käyttänyt opettajalle.
Professori vilkaisi taulua ja näytti käsittävän epäselvyyden viimeisessä aineksen kohdalla. Hän kääntyi takaisin Roseen ja hänen silmänsä näyttivät lyövän salamoita.
“Miksiköhän sinä, neiti Weasley, epäilit minun haluavan, että te laitatte hupijuomaan tuollaisia määriä kaksisarvisen sarvijauhetta?” hän kysyi hallitun jäykästi.
“Ehkä arvelin, että haluatte demonstroida kuinka huonoa laatua nykyiset noidankattilat ovat.”
Professori Lirppulento astahti äkisti Rosea kohti ja tarrasi tytön olkaan.
“Älä puhu minulle tuohon sävyyn”, mies murahti ja Al näki Rosen värähtävän miehen kipeässä puristuksessa.
“Päästä irti!” Al sanoi ennen kuin ehti estää itseään. Professori Lirppulento ei toteuttanut käskyä. Ainoastaan vilkaisi Aliin Rosen yli vihaisella vaientavalla katseella.
“Tunnetko itsesi rohkeaksi uhkaillessasi tyttöä?” Al kysyi nyt ja tällä kertaa professorin ote irtosi. Rohkelikot Alin ja Rosen ympärillä näyttivät olevan valmiina puolustamaan ystäviään, mikäli professori vielä uskaltaisi edes kohottaa sormensa heitä vastaan. Kenties professori Lirppulento huomasi tämän sillä huolimatta siitä että hän näytti haluavan mitä kiihkeimmin antaa löylytyksen niin Alille kuin Rosellekin hän tyytyi sanomaan.
“Tunti on päättynyt. Neiti Weasley jää siivoamaan aiheuttamansa sotkun ja Potter voi lähtiessään käväistä rehtorin kansliassa epäkunnioittavan käytöksen johdosta.”
 Rose näytti pettyneeltä ja loi anteeksipyytävän katseen Aliin. Tytön idea näyttää professorille millaisia vaaratilanteita välinpitämätön opettaja saattoi aiheuttaa ei ollut ilmeisesti tehnyt Amiraali Lirppulentoon minkäänlaista vaikutusta. Al epäili, että tuo mies ei kuulunut niihin ihmisiin, jotka saattoivat muuttua.

 Albus koputti rehtorin huoneen ovelle, mutta ei ollut tällä kertaa ollut erityisen huolissaan tapaamisesta. Itse asiassa hänestä tämä oli vain hyvä. Vaikka rehtori olikin ajoittain liiankin tiukka ja pakkomielteisen järjestelmällinen, ei hänkään varmasti sallisi sitä, että eräs hänen opettajistaan pahoinpiteli oppilaita. Ja juuri sen Al aikoi kertoa hänelle.
 Kuitenkin kun hän astui rehtorin äänen kutsumana sisään, hän unohti täysin asiansa. Huoneessa rehtorin seurassa jo olevat henkilöt hämmästyttivät häntä siinä määrin.
“Mitä te täällä teette?” Al parkaisi tajutessaan ketkä kaksi istuivat rehtorin pöydän edessä. Hänen sisarensa ja veljensä kääntyivät ja näyttivät vähintään yhtä hämmentyneiltä kuin Al itse tunsi olevansa.
“Mitä sinä täällä teet?” Lily ja James, sekä rehtori kysyivät yhtä aikaa. Viimeksi mainitun kasvoilla värehti selvä epätoivo.
“Professori Lirppulento lähetti minut puhuteltavaksi yhm.. epäkunnioittavasta käytöksestä”, Al kertoi ja näki veljensä ja sisarensa vaihtavan vahingoniloisen virnistyksen.
“Kuinka näin on saattanut käydä? Al, me luotimme sinuun”, James voivotteli teatraaliseen tyyliin.
“Paraskin puhuja”, Albus tuhahti veljelleen.
“Niin olenkin. Minä olen katsos toivoton tapaus tässä suhteessa ja Lilykin on jo pitkällä turmeluksen tiellä, mutta sinä olet se kiltti lapsi ja sen tähden minulla on isoveljenäsi oikeus nuhdella sinua”, James perusteli ja oli kääntynyt Alia kohti siten kuin ei olisi muistanutkaan olleensa rehtorinkansliassa puhuteltavana. Rehtori näytti yllättävän rauhalliselta ja katsoi jonnekin Alin ohitse ovelle kuin odottaen vielä jonkun ryntäävän siitä sisään.
“Niin, miksi te olittekaan täällä?” Al kysyi ja tuntien vain lievää uteliaisuutta. Hän tiesi, ettei kumpikaan hänen sisaruksistaan ollut läheskään ensikertaa tässä kansliassa. Päinvastoin. Lilyn varomaton kieli ja Jamesin tavanomaista konkreettisempi huumorintaju toimivat suorastaan magneettimaisesti rehtorin huoneen suhteen.
“Minä kirosin erään luihuispojan”; Lily kohautti olkiaan kuin asia ei olisi ollut millään muotoa vakava.
“Miksi?” Al kysyi, vaikka ei ollut aivan varma halusiko kuullakaan vastausta. Hän katsoi jälleen rehtoria kohti, joka ei millään muotoa osoittanut huomaavansa, että he olivat siellä hänen huoneessaan ja rupattelivat kevyesti kuin toripäivänä.
“Hän loukkasi ystävääni Keithiä”, Lily sanoi ja Al kuuli sisarensa äänensävystä, että hän olisi kironnut pojan toistamiseenkin, mikäli saisi siihen tilaisuuden.
James sen sijaan virnisti syyllisesti:
“Minun täytyy häpeällisesti myöntää, että syy miksi olen täällä ei ole noin jalo.”
“Haluanko kuulla sitä?” Al kysyi.
“Luultavimmin et, mutta voin kertoa sen kuitenkin. Katsos lounasaikaan toisen kerroksen suurimmassa luutakomerossa aloitettiin Tylypahkan vähemmän virallinen räsynäpäyksen mestaruuskilpailu ja minä…”
“Kiitos, herra Potter, mutta eiköhän tuon verran tietoa riitä”, Rehtori Kahlesalpa ilmoitti ja viittasi Albuksenkin istumaan. Rehtori oli uhkaavan tyyni. Kuin tulivuori, joka oli aikeissa purkautua muutaman hetken sisällä. Nainen nousi tuoliltaan ja kääntyi ikkunaan.
“Olen jo kuusi vuotta sietänyt teidän kolmen temppuilua ja katsonut rikkomuksianne läpi sormien”, hän sanoi ulos katsellen. Albus nielaisi ja vaihtoi sisarustensa kanssa huolestuneen katseen. Tämä ei voinut luvata hyvää.
“En ole antanut teistä yhdellekään potkuja kiitos isänne ja optimistisen luonteeni”, äänen sävy alkoi nousta ja Al huomasi kiihtymyksen punan nousevan rehtorin niskasta kohti kasvoja. James tyrskähti jälkimäiselle syylle ja Lily tökkäisi häntä kylkeen.
“Olen uskonut, että kärsivällisyydellä teistä kolmesta voisi kasvattaa hyvin käyttäytyviä kunnollisia ihmisiä, mutta olin selvästikin väärässä”, rehtori käännähti ja hänen silmänsä paloivat hurjana.
“Mutta nyt se on loppu!” rehtori huusi niin, että entisten rehtorien muotokuvat katsoivat parhaaksi poistua paikalta, lukuun ottamatta rehtori Kalkarosta, jota tämä löylytys näytti suuresti huvittavan.
“Minä en siedä teitä enää silmissäni! Minä en aio enää päivääkään katsoa teidän rötöstelyänne!” rehtori huusi täyttä kurkkua ja kaatoi tuolinsa raivokkaasti kohti lattiaa. Al ja Lily vaihtoivat pelokkaan katseen. Tämän täytyi olla se. Heidät erotettaisiin kaikki.
“Se on nyt loppu! Ei enää päivääkään tätä! Minä…”, rehtori nappasi sauvan käteensä. Heilautti sitä kerran ja suuri musta matkalaukku lennähti hänen vapaaseen käteensä.
“Minä eroan!” hän paukautti ja asteli suoraan huoneen ovelle. Jamesin leuka loksahti auki ja Al itsekin oli niin hämmästynyt, ettei kunnolla käsittänytkään mitä oli juuri tapahtunut. Sisarukset ja rehtori Kalkaroksen muotokuva seurasivat rehtori Meryl Kahlesalvan menoa. Hän ei kääntynyt ovella, vaan paiskasi sen mennessään kiinni, niin että muotokuvien raamit heilahtelivat.
Kaikki kolme Potteria katsahtivat vielä kertaalleen toisiinsa. Rehtori Meryl Kahlesalpa oli jättänyt Tylypahkan. Ilmeisen lopullisesti.

Luku 65: Rehtorin rikkomaa romantiikkaa

“Millainen päivä sinulla oli?” kysyi pirteä ääni hennosta hopeakehyksisestä peilistä. Nat ei välittänyt vastata.
“Hei, mitä ideaa on puhuvassa peilikuvassa, jos et puhu minulle”, Nathaniel Montgomeryn kuvajainen kysyi oikealta tytöltä. Tämä tuhahti:
“Sinä et ollut minun keksintöni.”
“Tiedän sen, mutta voisit sinä silti käyttää minun kykyjäni hyväksesi”, peilikuva ehdotti turhan innokkaasti ja viittoi itseään kuin olisi vakuuttunut siitä, ettei sitä parempaa lahjaa maailmassa ollutkaan.
“Sinun kykyjäsi? Onko sinulla sellaisiakin?” Nat kysäisi välinpitämättömään sävyyn ja tyhjensi koululaukkunsa sisältöä sängylle.
“Useitakin. Tiesitkö että osaan lausua Veelan laulu -runokirjan kannesta kanteen?” se kysyi pirteästi.
“En tiennyt”, Nat vastasi mahdollisimman tylysti. Nämä jokapäiväisiksi muodostuneet keskustelut muotokuvan kanssa olivat alkaneet tympiä häntä. Kun kolme Natin makuusalinsa tytöistä oli lähtenyt vuodeksi vaihtoon Beauxbatonsiin, hän oli ensiksi arvellut sitä hyväksi ajatukseksi. Hänhän sai enemmän rauhaa, eikä tarvinnut kuunnella niiden kanojen puheluja ja kikatteluja iltamyöhällä. Kuitenkin myös hänen peilikuvansa oli huomannut, että tästä syystä tyttöjen makuusali oli yhä useammin tyhjillään ja pistäytyikin rupattelemaan useammin kuin edellisvuonna.
Kuut vain loisti hopeaisna,
järvet kiilsi timantteina,
Kun kulki veela kaunoinen,
matkaansa aurinko valaisten…
", kuvajainen lausui nyt, ja Nat voihkaisi.
“Hyvä on, kerron päivästäni, kunhan lupaat lopettaa tuon kamalan vinkunan”, hän lupasi.
Kuvajainen vaikeni sanojen myötä kuin taikaiskusta ja istui jalat ristissä peilin heijastamalle lattialle odottamaan.
 Nat kertoi sille kuulemastaan huhusta, jonka mukaan rehtori oli sinä iltapäivänä jättänyt koulun. Hän ei ollut ensin tahtonut uskoa koko juttua, mutta kun Scorpius oli kertonut, että hänen täytyi valvojaoppilaana osallistua tänä yönä vahtimiseen, jonka oli tarkoitus taata, ettei kukaan nyt näin rehtorin lähdettyä yrittäisi murtautua rehtorin kansliaan, alkoi Nat jo uskoa, että se vanha harppu oli todellakin lähtenyt. Uusi tuskin saapuisi ennen seuraavaa viikkoa. Koululautakunta oli tunnettu hitaudestaan ja vaikka heillä olikin jo tieto edellisen rehtorin lähdöstä, he varmaankin miettisivät kolmen muun vanhan harpun välillä seuraavat vuorokaudet.
 “Et kyllä usko, mutta kaikista maailman päivistä juuri tänään se Oakin typerys päätti sairastua salamanterirokkoon. Kuka tämän ikäinen enää sairastuu salamanterirokkoon? Sehän sairastetaan jo ennen ensimmäisten maitohampaiden lähtöä!” Nat raivosi.
“Ethän sinä edes pidä hänestä. Mitä merkitystä sillä on, että hän sattuu olemaan kipeä seuraavan puoli kuukautta tai kuukauden?” kuvajainen kysyi kynsiään tutkien.
“Se että professori Lirppulento määräsi hänen sijastaan parikseni Potterin!” Nat raivosi.
Kuvajainen oli omituisen hiljaa ja näytti miettivältä.
“Sehän menee sitten omituisen helposti…”, se aloitti.
“Mikä menee?” Nat kysyi. Hänen kuvajaisensa oli outo tyyppi, mutta ei se sentään normaalisti tuollaista ääneen ajattelua harrastanut.
“…aika hassu sattuma…”, kuvajainen jatkoi kuin ei olisi Natia kuullutkaan.
“Mikä sattuma?” Nat kysyi.
“…ja että juuri nyt…”
“Mitä?”
“…juuri nyt kun…”
“MITÄ?”
“…isoisäsi pyysi…”
“Mitä isoisä pyysi?” Nat kysyi tiukalla sävyllä..
 Kuvajainen katsoi häntä arastellen.
“Sinä et pidä tästä”, se lausahti.
“Minä en pidä monistakaan asioista. Muun muassa se että joudun Potterin liemipariksi kuuluu mukaan niihin”, Nat totesi koleasti.
“Niinpä juuri”, kuvajainen sanoi ja näytti siltä, että pelkäsi Natin särkevän peilin mikäli se sanoisi sen, mikä sen tehtäväksi oli annettu.
“Aiotko sinä kertoakin jotakin vai pitääkö minun arvailla vain koko päivä mitä sinun, korjaan minun, meidän sievässä päässämme liikkuu?” tyttö kysyi ärsyyntyneenä.
“Minä sitten sanoin, että sinä et pidä tästä”, kuvajainen sanoi varovasti, mutta aloitti kuitenkin kertomuksen siitä mitä Natin isoisä pyysi tätä tekemään.
“Siis mitä? Miksi hän minua luulee?” Nat raivostui.
“Hmm… ehkäpä ainoaksi pojantyttärekseen?” kuvajainen ehdotti, mutta tällä kertaa Nat ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota.
“Ei käy. Minä en suostu. En todellakaan suostu”, hän ilmoitti jyrkästi.
“Hän ei pidä siitä”, kuvajainen vihjaisi.
“Sano isoisälle, että joskus täytyy vain hyväksyä, että tapahtuu asioita joista ei pidä”, Nat totesi kiukkuisesti ja tunsi itsensä petetyksi. Kuinka isoisä saattoi edes ehdottaa tuollaista?
“Voinhan minä sanoakin, mutta luuletko, ettei hän lähetä samaa viestiä takaisin sinulle?” peilikuva lausahti ja venytteli sääriään.
Nat huokaisi. Kuvajainen oli oikeassa. Hän kunnioitti liiaksi sukuaan ja isoisäänsä, jotta olisi voinut kieltäytyä tästä pyynnöstä.
“Sano isoisälle, että minä teen sen. En pidä siitä, mutta teen sen siitä huolimatta.”

Koska rehtori oli yllättäen poistunut koulusta olivat opettajat arvelleet, että oppilaat saattaisivat yltyä tekoihin, jotka uhkaisivat heidän omaa turvallisuuttaan. Tämän vuoksi valvojaoppilaat oli määrätty sinä iltana erityisen pitkään vuoroon. He liikkuisivat pareittain. Kuudennen luokan valvojat olivat saaneet tehtäväkseen valvoa tupiensa sisäänkäyntejä. Viidennen luokan valvojista yksi pari oli määrätty rehtorin ovelle ja kaksi eteisaulaan, kun taas yksi kiertäisi johtajaoppilaiden ja seitsemäsluokkalaisten valvojien kanssa ympäri käytäviä.
 Rose ja hänen valvojaparinsa Daniel Brown oli määrätty rehtorin kanslian kierreportaiden eteen. He olivat seisoskelleet tunnin verran toimettomina ja kumpikin oli mielessään sitä mieltä että opettajat hieman liioittelivat turvatoimien kanssa. He rupattelivat kevyesti, eikä heillä ollut vaikeuksia tulla toimeen keskenään. Rose piti Danielista, sillä tämä oli ystävällinen, reilu ja hauska. Äkkiä poika kuitenkin muuttui omituisen vakavaksi ja katsoi häntä hieman häpeilevänoloisesti.
“Kuule, Rose”, Daniel lausahti ja näytti kiemurtelevan, kenties omantunnon tuskissa.
“Niin Daniel?” Rose kysyi uteliaan odottavana. Danielin eteläeurooppalainen vilkkaus petti harvoin, mutta nyt hän vaikutti kovin nololta.
“Tiedän että meidän pitäisi pysyä yhdessä ja vahtia rehtorin ovea, mutta minä… Ymm, tiedäthän Katherine Robertsin?” poika sai soperrettua.
 Rose nyökkäsi. Katherine oli puuskupuhin valvojaoppilas ja erittäin mukava. Rosen muistin mukaan Puuskupuhin ja Luhuisen valvojat olivat jääneet eteisaulaan.
“Tiedän, mitä hänestä?” Rose kysyi.
“Minä ja hän, katsos, me tavallaan seurustelemme”, Daniel ilmoitti ja punastui hiukan. Rose ei ollut tiedosta yllättynyt. Hän oli huomannut, että Katherine oli alkanut nauttia aamiaisensa Rohkelikon tupapöydässä.
“Ja sinä haluaisit mennä hänen kanssaan?” Rose arvasi.
Poika nyökkäsi yhäti punastuneena.
 “Siitä vain, mutta käske jonkun muun tulla tänne”, Rose sanoi eikä voinut olla hymyilemättä toisen suunnattomalle ilahtumiselle. Daniel lupasi ja lähti kiiruhtamaan onnellisena kohti eteisaulaa.
“Ja katso, ettei se ole Malfoy!” Rose ymmärsi huutaa, mutta auttamattomasti liian myöhään. Rose moitti itseään mielessään tämän vaihtoehdon unohtamisesta ja arvasi että hänen tuurillaan juuri Malfoy olisi se joka saapuisi.
 Sen ainoan kerran kun hän toivoi olevansa väärässä, hän ei tietenkään ollut. Muutaman minuutin kuluttua Malfoyn varjo piirtyi seinää vasten ja Rose kääntyi nähdäkseen pojan omahyväisen olemuksen.
“Weasley”, Malfoy sanoi nyökäten.
“Kerro, onko minulla vain huono tuuri vai tuppaudutko vain seuraani?” Rose kysyi niin kylmästi kuin osasi huomioimatta pojan tervehdyksentapaista.
“Tuppaudun seuraasi”, Malfoy vastasi ja Rose kohotti odottavasti kulmiaan.
“Älä kuvittele itsestäsi liikoja, Weasley. En vain jaksanut katsella Brownin ja Robertsin kuhertelua.”
“Viime vuonna et ollut tuota mieltä”, Rose huomautti.
“Ai, viime vuonna nautin Brownin ja Robertsin kuhertelun katsomisesta?” Malfoy kysäisi.
“Tarkoitin lähinnä, että viime vuonna halusit kanssani treffeille”, Rose huomautti ja he katsoivat toisiaan viimein silmiin.
 Malfoy katsoi häntä ja hän Malfoyta ja näytti kuin pojalle olisi tuottanut vaikeuksia riistää harmaiden silmiensä katse hänestä. Hän kuitenkin teki sen ja jostain kummallisesta syystä Rose huomasi ettei ollutkaan asiasta ilahtunut, kuten hänen olisi kuulunut olla.
“Se oli silloin. Nyt on nyt”, Malfoy ilmoitti katsellen kovin kiinnostuneena muuan nukkuvan yhdeksänjalkaisen possun kuvaa.
“No, hyvä. Eipähän tarvitse enää ravistella sinua kannoiltani”, Rose totesi kylmästi ja lähti harppomaan kohti portaikkoa. Sen kun sanoisivat mitä sanoisivat, mutta hän ei valvoisi tyhjää rehtorin työhuonetta keskellä yötä Scorpius Malfoyn seurassa edes hylättyjen arvosanojen uhalla. Rose oli alempiin kerroksiin ja eteisaulaan vievien portaiden puolessa välissä, kun Malfoy juoksi hänet kiinni.
“Minä en roiku kenenkään perässä!” poika huusi muutamaa porrasta ylempää. Rose käännähti hänen suuntaansa.
“Mitä sinä sitten nyt teet?” tyttö kysyi sarkasmia tihkuvalla äänellä.
“Yritän vakuuttaa muuan idiootille, etten pidä hänestä!” kuului turhautuneenoloinen vastaus.
“No, jätä minut sitten rauhaan!” Rose huusi raivoissaan ja astahti yhden portaan ylemmäs. Hän oli muutenkin Malfoyta huomattavasti lyhyempi, eikä pitänyt siitä, että tämä seisoi metrin hänen yläpuolellaan. Rose avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Malfoy astahti kaksi askelmaa alemmas. Tämä oli enää vain askelman hänen yläpuolellaan. Rose kohtasi Malfoyn katseen ja astui vielä yhden ratkaisevan askeleen ylemmäs kunnolla tajuamatta mitä teki.
“Sinä kuvotat minua”, Rose lausui, mutta viha oli kuollut hänen äänestään.
 Rose ei ymmärtänyt, miksi katsoi yhä Malfoyn silmiin. Tämän silmät eivät olleet mitenkään erikoiset, eikä hän pitänyt niistä. Ei tietenkään pitänyt. Hän ei pitänyt mistään Malfoyssa. Ei ollut koskaan pitänyt. Hän vihasi ja inhosi tätä sydämensä kyllyydestä, mutta ei vain kerta kaikkiaan saanut katsettaan irti tästä.
 He katsoivat toisiaan ja liikahtivat huomaamatta lähemmäs toisiaan. He olivat epämiellyttävän lähellä, mutta eivät tunteneet sitä epämiellyttävänä, vaikka molemmat olivat sitä mieltä, että heidän olisi kuulunut.
 He olivat jo niin lähekkäin, että saattoivat tuntea toistensa hengityksen. Rose kohotti kasvonsa Malfoyhin ja näki tämän kasvojen lähestyvän omiaan. Hän raotti huuliaan vaistomaisesti ja tunsi pojan huulten hipaisevan omiaan. Sitten hän tajusi mitä oli tapahtumassa.
“Mitä helvettiä sinä teet?” Rose parkaisi ja tönäisi pojan taaksepäin. Tämä horjui hetken vaarallisennäköisesti portaissa, mutta saavutti sitten tasapainonsa.
“Ajattelin suudella sinua”, Malfoy vastasi vakavasti.
“Sinulla ei ole mitään oikeutta suudella minua!” Rose kiljui suureen ääneen.
“Ja miksei ole?” Malfoy kysyi ja näytti kuin hän olisi suuresti nauttinut Rosen ärtymyksestä.
“Minullakin on jotain sanottavaa siihen!” Rose tuiskahti ja harppoi muutaman portaan alemmas. Pojan askeleet kuitenkin ottivat hänet kiinni.
“Et sinä hirvittävää vastarintaa tehnyt”, Malfoy huomautti astellen hänen rinnalleen. Rose käännähti tuota luihuispoikaa kohti.
“Nyt teen”, tyttö ilmoitti tulisesti.
 Seuraava asia, mitä Rose tajusi oli, että Scorpiuksen huulet painuivat tällä kertaa oikeasti hänen huuliaan vasten. Rose aikoi puraista toisen huulten pehmeää ihoa, joka painui tiukan vaativasti hänen omia huuliaan vasten, mutta tajusi sitten että hän todellisuudessa nautti siitä. Merlin vieköön, hänen täytyi olla tullut hulluksi. Hänhän nautti suudelmasta Scorpius Malfoyn kanssa!
Äkkiä Rose keskeytti noiden ajatusten sarjan sillä sitä oli turha jatkaa. Koko tässä jutussa ei ollut mitään järkeä, joten oli turha yrittää ymmärtää sitä. Rosehan oli koko elämänsä toiminut sen mukaan mikä oli järkevintä, joten oli ehkä aika heittää järkevyys narikkaan. Edes tämän pienenpienen hetken ajaksi.
 Hän kietaisi kätensä pojan kaulan ympärille ja vastasi tämän suudelmaan. Portaat heidän allaan liikahtivat kääntyen toisaalle, mutta he eivät välittäneet. He syventyivät tuohon suudelmaan, jota kumpikaan ei myöntänyt haluavansa, mutta jota kumpikin oli salaa ajatellut.
 Heidän ensimmäinen suudelmansa koki kuitenkin ikävän keskeytyksen.
“Krhm..”, joku yskäisi aivan läheltä ja Rose vetäytyi sekunnissa irti Malfoysta.

Rick McLean oli hyvin erityinen ihminen. Hän oli lahjakas velho, joka oli suorittanut vaatimattomasta iästään huolimatta tutkintoja useammalla taikuuden alalla. Hän ei ollut kouluttautunut Tylypahkassa tai missään muussakaan taikuutta vaalivassa oppilaitoksessa, mikä vain lisäsi entisestään hänen markkina-arvoaan.
 Hänen ajattelutapansa oli uudistusmielinen, joskaan ei sentään aivan kirkuvan radikaali. Hän toi ajatuksiaan hillitysti esille. Lisäksi hänen lahjoihinsa kuului taito epäselvien kaikkien mieltä tyydyttävien vastausten antoon ja taito toisten ihmisten kuuntelemiseen.
 Lisäksi Rick McLeania saattoi kuvata ulkoiselta olomuodoltaan, jos ei nyt sentään hurmaavaksi niin miellyttäväksi. Hän onnistui näyttämään yhtä aikaa huolitellulta ja huolittelemattomalta, mikä sopi hänelle paremmin kuin hyvin. Monet Rick McLeanin ikäisensä naiset olivat kokeneet hänet erityisen kiinnostavana.
 Kuitenkaan mikään näistä asioista ei tehnyt hänestä sitä erikoista ihmistä, joka hän oli. Hänen erikoisuutensa johtui puhtaasti siitä tosiseikasta, että hänellä oli taipumus joutua mitä nolostuttavimpien tilanteiden silminnäkijäksi. Niin oli sinä iltana Tylypahkassakin. Nuori pari, jonka hän oli keskeyttänyt hyvin intiimistä hetkestä oli muuttunut häpeän punaiseksi ja kumpikin osapuoli tuijotteli jalkojaan.
“Voisitteko ystävällisesti näyttää minulle tien rehtorin huoneeseen?” Rick kysyi silmäillen itsekin kaikkialle muualle kuin nuoriin päin. Hänelle sattui tätä niin usein, että olisi voinut luulla hänen jo oppineen suhtautumaan näihin tilanteisiin vapaammin. Toisin vain oli.
“Pahoittelen, mutta uusi rehtori ei ole vielä saapunut”, tyttö lausahti onnistuen kuulostamaan erinomaisen neutraalilta tilanteeseen nähden.
“Itse asiassa on. Olen rehtori Rick McLean”, Rick vastasi tuntien itsensä entistäkin kiusaantuneemmaksi. Hän käänsi katseensa porraskaiteesta varovasti kohti noita nuoria. Tyttö punoitti vieläkin hitusen, mutta sekä hän että vaalea poika näyttivät pääasiassa häkeltyneiltä.

Rose kirkui mielessään. Tämä oli juuri hänen tuuriaan. Uusi rehtori ja millaisen ensivaikutelman hän meni tälle antamaan itsestään? Ainoa lohduke oli että niin Malfoy kuin rehtorikin vaikuttivat tilanteesta vähintään yhtä vaivautuneilta kuin hän itsekin. Lopulta Rose sai koottua itsensä.
“Minä opastan teidät kansliaanne”, hän lupasi ja mies nyökkäsi tyytyväisenoloisena tähän ratkaisuun. Rose lähti harppomaan kohti rehtorin kansliaan johtavia kierreportaita, joiden luota oli vain hetkeä aiemmin lähtenyt. Hän vilkaisi vielä varkain Malfoyta, joka jakoi katseen hänen kanssaan. Rose ei tiennyt mitä ajatella.
 
Luku 66: Aamutähti ja kompaporras

 Oli varhainen lauantai-aamu, kun Rick McLean avasi silmänsä ja katseli uutta huonettaan. Rehtorin yksityiset tilat olivat suorassa yhteydessä kansliaan. Rick nousi istualleen ja silmäili ympärilleen. Tila oli jokseenkin ankea, edes verhoja ei ollut. Näytti siltä, että edellinen asukki oli vienyt lähes kaiken mukanaan. Rick ei ollut koskaan ollut innostunut sisustamisesta, vaan oli onnistunut aiemmin luovuttamaan vastuun siitä äidilleen tai nuoremmalle sisarelleen, joilla oli enemmän makua sellaisten asioiden suhteen.
 Rick nousi ja pukeutui, sijaten sängyn jotenkin huolimattomasti. Rehtorin kanslian ja hänen yksityisten tilojensa välinen ero oli kuin yön ja päivän. Kansliassa kaikki oli järjestetty tiukasti paikoilleen ja takaseinää peitti hyllykkö, jossa oli satoja, varmaankin tuhansia aakkostettuja mappeja. Rick tunsi huimausta edes niitä katsoessaan. Hän otti erään paksuimmista käteensä. Sen päälle oli tarkalla ja pienellä käsialalla kirjoitettu: Oppilas James Potter. Hän yritti avata kansion, mutta äkkiä sen kulmat saivatkin hampaat ja näykkäisivät häntä käteen. Rick tiputti kansion parkaisten maahan ja kyseinen mappi ryömi jonnekin työpöydän alle vaanimaan hänen jalkojaan.
 Rick katsoi paremmaksi jättää kansio rauhoittumaan ja siirtyikin pikimmiten kierreportaita alempaan kerrokseen. Kello ei ollut vielä edes aamu viittä, eikä muita varmaankaan ollut edes hereillä. Rickille, jolle tämä oli ensimmäinen kerta Tylypahkassa, jokainen kulma ja käännös toi vastaan uusia ihmeitä. Hän hätkähti muotokuvien tervehdyksiä ja hämmentyi portaikkoja, jotka eivät johtaneet mihinkään. Sitten, kun hän oli laskeutumassa toisesta kerroksesta ensimmäiseen hän tunsi jalkansa painuvan alemmas ja jumittuvan portaaseen. Hän veti sitä hetken verran yritti irrottaa taioilla, mutta mikään ei auttanut. Hän oli ja pysyi jumissa.
“Kompaportaista ei pääse omin avuin pois”, neuvoi lastaan keinuttavan naisen muotokuva seinältä.
 Eipä tietenkään päässyt. Rick olisi arvannut sen melkein itsekin. Olisipa oppilailla varmaan hauskaa, kun he tunneille lähtiessä näkisivät ensimmäisenä uuden rehtorinsa portaaseen jumittuneena. Rick huokaisi.

 “Äiti.” Joku nykäisi Agatha Nenovehia ja hän pakottautui nousemaan istualleen.
“Niin, Nina?” professori Nenoveh kysyi haukotellen. Oli harmittavaa kuinka vähäinen 6-vuotiaan yöunen tarve oli.
“Onko taivaalla vielä viimeinen aamutähti?” Nina kysyi.
Professori Nenoveh vilkaisi kelloa. Se oli muutamaa minuuttia vailla viisi.
“Luulisin niin, kulta”, professori sanoi unisesti.
“Voidaanko me mennä katsomaan sitä?” tyttö kysyi silmät loistaen.
“Jos mennään ensi yönä, kultaseni. Silloin näet enemmän tähtiä”, Agatha yritti suostutella tytärtään.
“Mutta kun silloin Aamutähti ei ole yksin niin kuin nyt”, tyttö sanoi ja näytti kerrassaan surkealta.
“Sinä haluat siis mennä tervehtimään tähteä, jotta se ei olisi yksin?” professori kysyi eikä voinut olla hymyilemättä, kun tyttö nyökkäsi. Ajatus oli niin suloisen lapsenomainen. Juuri tuollaisia kysymyksiä hän halusi lapsensa aina kyselevän. Harmittavaa oli vain että lapset kasvoivat niin nopeasti. Tuntui siltä kuin Nina olisi oppinut puhumisen taidon vasta eilen ja nyt hän oli jo kuusivuotias.  Professori Nenoveh teki parhaansa, jottei menettäisi pienintäkään hetkeä tyttärensä lapsuudesta. Hän halusi olla tälle niin hyvä äiti kuin mahdollista, osittain isän paikan korvatakseen.
 He pärjäsivät mainiosti kaksinkin, mutta toisinaan Agathalla oli tunne että Nina kaipasi elämäänsä isää, jotakuta miestä, joka oli paikalla. Niin vaikeata kuin sitä oli myöntääkin, Agatha taisi silloin tällöin itsekin kaivata jotakuta. Hän oli Ninan syntymästä ja jo ennenkin joutunut huolehtimaan itsestään ja joskus hän toivoi, että olisi myös joku joka huolehtisi hänestä.
 Professori Nenoveh veti vaaleaa silkkiä olevan pitkän aamutakin yöpukunsa päälle ja sitoi sen vyön löyhälle rusetille. Tähän aikaan aamusta käytävillä ei liikkunut muita, eivätkä he viipyisi kauan. Piipahtaisivat vain nopeasti tähtitornissa niin että Nina saisi mielenrauhan.
 Heidän kulkiessaan kohti ylempiin kerroksiin vieviä portaita Nina hyppeli iloisesti äitinsä edellä. Hän oli hujoppi tyttö, jolla oli pitkät kapeat jalat kuten hevosen varsalla. Hän näytti huvittavan hontelolta hyppiessään käytävää eteenpäin ja hänen äitinsä hymyili, joskaan ei siitä syytä että olisi ollut huvittunut tyttärensä olemuksesta. Hän oli vain onnellinen näistä hetkistä Ninan kanssa.
 Nina oli ehtinyt portaiden luo, kun  kääntyi ja juoksi äitinsä luo.
“Äiti, kuka se setä portaissa on?” tyttö kysyi silmät suurina.
“Mikä setä?” Agatha kysyi arvellen, että kyseessä oli jokin lapsen leikki.
“Se setä, jonka jalka on jäänyt kompaportaaseen”, Nina kertoi silmät kirkkaina.
Professori Nenoveh tunsi jään virtaavaan sisimpäänsä. Kukaan, joka kulki Tylypahkassa tähän aikaan ei voinut olla hyvällä asialla liikkeellä. Sitä paitsi kyllähän kaikki linnassa asuvat osasivat sitä porrasta varoa.
 Hän piti käytöksensä rauhallisena sanoessaan tyttärelleen:
“Äiti käy kysymässä häneltä. Nina, menetkö takaisin huoneelle?”
“Mutta entä se tähti?”tyttö kysyi selvästi pettyneenä.
“Ei se enää taida olla taivaalla. Mene nyt vain huoneelle. Jooko?”professori pyysi laskeutuen tytön tasolle.
“Joo, äiti”, tyttö sanoi vaikka näytti tyytymättömältä. Professori Nenoveh seurasi hänen matkansa takaisin käytävän toiseen päähän katseellaan ja työhuoneensa oven painauduttua kiinni kaivoi sauvan aamutakkinsa taskusta. Oli tunkeutuja kuka tahansa, saisipa oppia mitä seurasi luvattomasta sisään tulemisesta.

 Rick veti jalkaansa ylös jälleen kaikin voimin. Hän luovutti kuitenkin puuskuttaen. Jalka oli kiinni ja sillä hyvä.
“Kuka olette ja mitä teette täällä?” kuului kysymys portaiden juuresta, jossa seisoi vaaleaan aamutakkiin pukeutunut nuorehko nainen. Rick tunsi suunsa loksahtavan, sillä nainen oli yksi kauneimmista, joita hän oli elämänsä aikana nähnyt. Hän oli keskipituinen ja solakka. Ohut vaalea aamutakki paljasti anteliaasti vartalon pehmeitä kaaria.
 Kauneinta naisessa olivat kuitenkin tämän kasvot. Ne olivat aistikkaat ja jollakin tavalla madonnamaiset. Nytkin kun kulmat olivat rypistyneet uhkaavasti ja vihersiniset merensävyiset silmät olivat pelkoa ja uhmaa täynnä hän näytti jollakin tapaa rauhalliselta ja varmalta. Naiselta, johon saattoi luottaa ja jolla oli aina vastaus kaikkeen.
“Hmm… Hyvää huomenta, rouva, neiti. Tätä on hieman hankala selittää…”, Rick aloitti takellellen.
“Nimi ja asia. Sen ei pitäisi olla ylivoimaisen vaikeaa”, nainen sanoi ja sauva osoitti yhä Rickiä. Rick naurahti hermostuneesti.
“Niin, olen Rick McLean ja kuinka sen nyt sanoisi… Olen tämän koulun uusi rehtori”, hän sanoi eikä muistanut koskaan tunteneensa oloaan vähemmän rehtorimaiseksi.
“Tekö?” nainen näytti järkyttyneeltä.
“Niin, tiedän että sitä on vaikea uskoa”, Rick sanoi ja nyökäytti myötätuntoisesti päätään, ”varsinkin kun olen näin juuttunut portaaseen, mutta olen todellakin rehtori. Saavuin viime yönä. Ja tuota… Kukakohan te olette?”
“Professori Nenoveh. Opetan muodonmuutoksia”, nainen vastasi. Hän oli laskenut sauvansa.
“Oikein hauska tavata”, Rick lausahti kohteliaasti, vaikka olisi mieluiten tavannut opettajakuntaansa jossakin muussa tilanteessa.
“Professori Nenoveh, voisinkohan vaivata pyytämällä teitä auttamaan minut tästä portaasta?” Rick kysyi vaikeana. Tilanne oli eräs epämieluisimmista, joissa hän oli elämänsä aikana ollut.
“Anteeksi, luonnollisesti, herra rehtori.” Rick tunsi olonsa epämiellyttävän vanhaksi kuullessaan tuon tittelin. Eihän hän ei kuitenkaan ollut kuin kolmekymmentäyksi vuotta vanha.

Professori Nenoveh tarttui uutta esimiestään käsivarresta ja auttoi tämän nykäisemään itsensä ylös portaasta. Hän vilkaisi miestä sivusilmällä. Tämä oli pitkänpuoleinen ja ruumiinrakenteeltaan jäntevä. Hänen kasvonsa olivat kevyessä sängessä ja syvänruskeat silmät tuntuivat kuuluvan hellyttävälle nallekarhulle. Kasvot olivat pitkänomaiset ja tummanruskeat hiukset olivat nousseet edestä pystyyn siten että mies näytti  hieman homssuiselta. Hänen leuassaan oli kuoppa ja aataminomena erottui kaulalta selvästi.
 Professori Nenoveh totesi mielessään, että mies oli mukava yllätys rehtoriksi, Hän oli odottanut jotakuta tiukkaa ja vähintään kolmekymmentä vuotta vanhempaa. Tämä mies oli ehkä varhaisissa kolmissakymmenissä ja näytti jatkuvasti olevan hämillään. Pieni häpeily ja punastus tekivät hänen kasvoistaan poikamaisemmat.
“Kiitos, professori… Nenoveh se kai oli?” uusi rehtori varmisti.
Agatha nyökkäsi.
 “Säästitte minut suurelta nöyryytykseltä”, mies sanoi ja viittasi toisella kädellään puolihuolimattomasti portaaseen.
“Tuskin oppilaat olisivat edes huomanneet”, professori Nenoveh yritti lohduttaa.
“Ah… Portaissa jumissa olevat miehet ovat siis tuttu näky täällä?” rehtori McLean kysyi ja katsoi professori Nenovehiin varovaisella katseella kuin peläten hänen särkyvän suorasta tuijotuksesta.
“Sanotaanko, että kummempaakin on nähty”, professori Nenoveh naurahti. Rehtori nauroi ja hänen katseensa käväisi Agathan vaatetuksessa, jonka noita nyt tajusi olevan jokseenkin vajavainen. Hän kietaisi aamutakkia hieman tiukemmin ympärilleen ja loi anteeksipyytävän katseen jo päiväasustuksessaan oleilevaan rehtoriin:
“Pahoittelen asuani. En yleensä näytä tältä.”
“Toivon totisesti ettette”, rehtori sanoi ja näytti vasta sitten tajuavan omat sanansa.
Mies punastui kuin pahainen koulupoika ja korjasi nopeasti:
“Anteeksi, tarkoitin vain, että poikaoppilaat saattaisivat unohtaa tuntien tarkoituksen teitä katsellessaan.”
Nyt hän näytti onnettomalta ja kiiruhti jatkamaan selitystä:
“Tai siis, en tarkoita etteikö teitä olisi miellyttävää katsella näin… tarkoitan siis, ettei ulkonäössänne ole kerrassaan mitään vikaa… siis se on aivan olosuhteet huomioonottaen sopiva, mutta…”
“Toivotte minun pukevan enemmän päälleni oppitunteja varten? Voin luvata sen, herra rehtori”, Agatha sanoi ja kätki taitavasti naurunsa asiallisen opettajailmeensä taa. He olivat hetken hiljaa ja Agatha yritti mielessään päästä selville, mikä Rick McLean oli oikein miehiään. Oliko tuo hellyttävä kömpelyys ja koulupoikamainen punastelu vain rooli, jonka taakse piiloutui jotakin muuta vai oliko tämä oikeasti sellainen? Hänen täytyisi tarkkailla uutta rehtoria.
 “Saanko kysyä miksi olette liikkeellä tähän aikaan, herra rehtori?” Agatha kysyi.
“Katsokaas, olen ensimmäistä kertaa Tylypahkassa, en käynyt koulua täällä, vaan vanhempani opettivat minua kotona, ja halusin hiukan tutkiskella paikkoja”, rehtori selitti ja loi taas yhden varovaisen katseen professori Nenovehin suuntaan.
“Elättelin hieman toivoa siitä, että löytäisin jostakin syötävää, mutta huomaan sen mahdottomaksi.”
“Eiköhän keittiöstä löydy. Kotitontut ovat varmasti jo hereillä”, professori Nenoveh esitti arvelunsa. Mies näytti nololta.
“Ei, en halua vaivata…”
“Vaivata? Kotitontut vain nauttivat saadessaan työtä. Ovat suorastaan valittaneet työtehtävien vähyyttä siitä asti, kun alkoivat viime vuonna saada palkkaa”, professori Nenoveh kertoi.
“Eivätkö ne sitten sitä ennen saaneet?” rehtori kummasteli.
“Ei, eivät.”
“Mutta tuohan on törkeää”, rehtori McLean huudahti, eikä professori Nenoveh ei voinut enää välttyä ajatukselta että hänen edessään seisoi aivan erityislaatuinen velho, sillä huolimatta S.Y.L.K.Y:n kasvavasta kannattajamäärästä, vanhat asenteet olivat tarttuneet useisiin velhosukuihin tiukasti kuin pihka yksisarvisen harjaan.
 Agatha neuvoi rehtorille tien keittiöön, vaikka tämä sanoi taitavansa siitä huolimatta painua turvaan omaan huoneeseensa.
“Tai niin turvalliseen kuin se nyt voi olla”, hän lisäsi.
“Mitä tuolla tarkoitatte?”
“Että eräs mappi yritti syödä toisen käteni ja piilottelee jossakin kansliani suojissa vaanimassa paluutani”, mies sanoi näyttäen toista kämmentään, jossa komeili rivi terävien hampaiden jättämiä verisiä painaumia.
“Mappi yritti syödä teidät ja jäitte kompaportaaseen kiinni? Olettepa saanut hyvän vastaanoton”, Agatha sanoi ja toinen suupieli nousi pieneen hymyyn.
“Itse asiassa se alkoi jo viime yönä, kun arvoisa vahtimestari luuli minua tunkeutujaksi ja hakkasi minua kymmenisen minuuttia luudalla ennen kuin sain hänet uskomaan kuka olen. Sitten pääsin seuraamaan eräiden oppilaiden… toimintaa”, mies sanoi niin vaivaantuneena, että professori Nenovehia säälitti väkisinkin. Olipa miesparalla ollut kova yö. 
“Professori Nenoveh?” rehtori kutsui vielä, kun Agatha oli kääntynyt mennäkseen.
Tämä kääntyi uutta esimiestään kohden:
“Niin, rehtori?”
“Olisiko jotain mitä minun pitäisi tietää opettajista tai oppilaista, kun nyt ilmeisesti on niin, että en saa mappeja auki?”
Agatha katsoi miestä arvioivasti ja kymmeniä asioita joita tämän olisi kuulunut tietää vierähti hänen mieleensä. Hän kuitenkin päätti antaa niiden olla.
“Rehtori, saanko antaa teille neuvon?” hän kysyi uskaliaasti.
“Minä suorastaan pyydän sitä”, mies sanoi näyttäen olevan yhden jos toisenkin hyvän neuvon tarpeessa.
“Edeltäjänne oli ajaa itsensä hermoraunioksi sillä, että tarttui jokaiseen yksityiskohtaan. Ehdotan että katsotte kokonaisuutta niin teette elämästä Tylypahkassa helpompaa itsellenne ja kaikille muillekin.”
Rehtori nyökkäsi ymmärtävästi.
“Pidän neuvonne mielessäni, professori”, hän lupasi.
“Hyvää aamunjatkoa, rehtori”, Agatha toivotti.
“Näemme varmaankin aamiaisella tai…”, rehtori aloitti selvästi toiveikkaasti, mutta lause peittyi Agathalle tutumpaan ääneen.
“Äiti”, Ninan huuto kuului ja tyttö ilmestyi kulman takaa. Hän oli ilmeisesti kyllästynyt odottamaan Agathan paluuta.
“Nina, tervehdipäs herra McLeania. Hän on Tylypahkan uusi rehtori”, Agatha sanoi lievästi kiusaantuneena.
“Hyvää huomenta”, Nina sanoi kohteliaaseen sävyyn ja näytti uteliaalta katsoessaan rehtori McLeania.
“Huomenta itsellesikin”, mies totesi ystävällisesti lapselle, vaikka näyttikin erittäin hämmentyneeltä. Aivan näin Agatha ei ollut aikonut kertoa lapsesta uudelle esimiehelleen, mutta minkäs sille enää mahtoi kun liemi oli jo kaatunut lattialle.
“Eikö sinuakaan nukuttanut?” Nina uteli ja Agatha oli nuhdella häntä epäkohteliaisuudesta, mutta rehtori McLean vastasi jo nauraen:
“Ei, jännitin kai ensimmäistä päivääni täällä.”
“Ei tarvitse, kaikki ovat täällä tosi kivoja”, Nina ilmoitti iloisesti. Tytön ilme kuitenkin synkkeni kun hän lisäsi:
“Paitsi se, joka tuli liemisedän tilalle.”
 Agatha oli tietoinen, ettei Nina pitänyt häntä enempää professori Lirppulennosta. Tyttö oli omaksunut muiden oppilaiden vihantäyteisen suhtautumisen tuohon säntilliseen juomamestariin, eikä Agatha ollut erityisemmin nähnyt vaivaa korjatakseen tytön mielikuvia. Hänestä oli vain parempi, mikäli Nina pysyisi erossa Amiraali Lirppulennosta.
Rehtori kohotti kysyvästi kulmiaan Agathalle ja tämä katsoi tarpeelliseksi sanoa, mahdollisimman hienotunteiseen sävyyn:
“Professori Lirppulennolla on joitakin erikoisia metodeja.”
Nina aikoi sanoa jotakin, mutta Agatha tarttui hänen käteensä. Rehtori ymmärtäisi varmaan itsekin, mikä professori Lirppulento oli velhojaan.
“Tule, Nina. Annetaan rehtori McLeanin jatkaa tutkimusmatkaansa”, Agatha sanoi ja aikoi taluttaa tytön takaisin heidän huoneelleen.
“Valitettavasti epäilen, etten enää uskalla hortoilla täällä itsekseni”, rehtori McLean totesi ja silmäili uhkaavan näköistä kompaporrasta.
“Eikö me äiti voitaisi näyttää paikkoja?” Nina kysyi äitiinsä päin kääntyen.
“Rehtori McLean haluaa varmaankin levätä hetken huoneessaan”, Agatha sanoi vihjaavasti ja rehtori tarttui tarinaan ymmärtäen, ettei  professori Nenoveh ollut innostunut  kiertelemään ympäri koulua aamutakkisillaan.
“Aivan, minulla on huoneessani eräs mappi, joka täytyy mennä ruokkimaan”, hän lausahti ja Agatha soi hänelle vinon hymyn.
“Ai”, Nina sanoi pettyneenä.
“Entä myöhemmin?” tyttö kysyi vielä toiveikkaasti.
Rehtori katsahti Agathaa, joka nyökkäsi pienesti.
“Mikään ei voi estää sitä tutkimusmatkaa”, rehtori McLean julisti ja Nina suorastaan säteili.
 Kun Agatha ja Nina palasivat huoneelleen, Nina totesi ensitöikseen:
“Minusta herra McLean vaikuttaa tosi kivalta.”
Agatha hymyili ja suukotti lastaan.
“Niin minustakin kultaseni.”
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Yes! Vitonen pulkassa!
 Eli siis heippa vaan lukijat. Oli vain pakko sanoa tuo ensimmäiseksi. Eli paikalla minä ja O.Y:n uusin osa. Kommentteja ei nyt näy, mutta kiitoksia kuitenkin lukemisesta. Huomasin, että lukukertojen määrä on yli 4000, mikä on huomattavasti enemmän kuin muiden ficcieni määrät yhteensä.
 Tällä kertaa en kommentoi lukuja, tehkää te se (please :)), vaan totean ainoastaan, että olen melkoisen tyytyväinen ja tästä on hyvä jatkaa.
                                                     Teidän musiikin lumoissakin,
                                                                                         Unissakävelija

Luku 67: Ystävyydestä eteenpäin

 Lauantaisin oppilaat raahautuivat aamiaiselle noin tuntia arkipäiviä myöhemmin. Näin ollen James Potter ja Amanda Blake eivät olleet mitenkään erityisen myöhäisiä astellessaan eteisaulan halki kohti Suurta salia. James näytti varsin tyytymättömältä ja sanoikin loukkaantuneenoloisena Amandalle:
“Sinun arvosteluasteikkosi on edelleen tuulesta temmattu.”
“Hei, minä annoin sinulle odotukset ylittävän tällä kertaa!” tyttö puolustautui. Hän ei ollut ollut edes halukas suorittamaan tätä arviointia, mutta James oli välttämättä halunnut päivittää tietoja suutelijantaidoistaan, ja mikäli Amanda ei olisi suostunut arvostelijaksi, James olisi lähtenyt etsimään muita halukkaampia vaihtoehtoja.
“Minä olisin antanut itselleni upean”, poika ilmoitti silmin nähdenkin tyytymättömänä.
“Kuinka monta kertaa olet suudellut itseäsi?” Amanda kysyi terävästi.
James mietti hetken.
“Hmm… Tuossa saattaa olla jotakin pointtia…”, hän myönsi sitten.
“Niinkö luulet?” Amanda kysyi pilkallisesti.
“Olkoon menneeksi, odotukset ylittävä sitten”, James sanoi ja antoi vielä yhden taidonnäytteen Suuren salin ovilla. Kun kaksikko sitten käveli Suureen saliin, kumpikin tajusi välittömästi että jotain erikoista oli tapahtunut. Kuiskailua kiiri ympäri salin ja aamiaistaan nauttivat oppilaat loivat uteliaita katseita opettajainpöytään.
“Al, kuka tuo uusi tyyppi opettajainpöydässä on?” James kysyi uteliaasti metsästäen veljensä Rohkelikon tupapöydästä.
“Hän on uusi rehtori”, veli kertoi ja jostain syystä Rose hänen vieressään näytti siltä että halusi vajota maan alle.
“No, siinä tapauksessa, mennäänpä esittäytymään, Ama”, James hihkaisi iloisesti ja tarrasi tyttöystävänsä  ranteeseen vetäen tämän sitten mukanaan opettajainpöydän luo. Tyttö yritti vastustella parhaan kykynsä mukaan, mutta Jamesin pää ei ollut käännettävissä. Poika käveli julkeasti suoraan uuden rehtorin eteen. Professori Nenoveh rehtorin vierestä loi heihin varoittavan katseen, mutta James ei ollut huomaavinaan.
“Hei, en voinut olla huomaamatta uutta vahvistusta opettajainpöydässä. Kukas sitä ollaan?” James avasi puheen luontevasti ja Amanda näytti siltä kuin olisi halunnut mäjäyttää poikaystäväänsä paistinpannulla tai luudanvarrella takaraivoon.
 Ruskeahiuksinen kolmissakymmenissä oleva mies näytti hämmentyneeltä, mutta sanoi sitten:
“Rick McLean, rehtori.”
James ojensi kättään pöydän ylitse.
“James Potter, erinomaisen hyvännäköinen huispaaja ja naistenmies”, hän esitteli rehtorin tarttuessa hämmentyneenoloisena hänen tarjoamaansa kämmeneen.
“Naisenmies”, kuului katkera Jamesin takaa.
James virnisti rehtorille:
“Aivan, minun erehdykseni. James Potter, erinomaisen hyvännäköinen huispaaja ja naisenmies yksikössä, Amandan kuullen.”

Sillä aikaa kun James Potter teki tuttavuutta uuden rehtorinsa kanssa, toisaalla salissa Scorpius Malfoy loi vaivihkaisia katseita Rohkelikon tupapöytään, paikkaan, jossa Rose Weasley istui. Hän vahti tytön jokaista liikettä, yritti lukea liikkeistä hänen ajatuksiaan ja ennen kaikkea odotti, josko Weasley olisi katsonut edes ohimennen häneen päin.
 Scorpius ei muistanut koskaan ennen olleensa näin epävarma. Kyllä, hän oli eilen suudellut Weasleya, mutta miten tämän oli suhtautunut siihen? Vihaisiko hän nyt Scorpiusta entistä ahkerammin? Scorpius halusi tietää, vaikka pelkäsi vastausta. Hän ei pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä suudelmaa.
“Scorpius”, Nat kutsui ties monettako kertaa.
“Niin?” Scorpius vastasi, mutta ei kääntänyt katsettaan Weasleysta.
“Oletko vielä täällä?”
“Missäs muualla?”
“No jaa, ehkä lentelet jossakin yhteisessä pilvilinnassa Weasleyn kanssa?” Nat ehdotti viattoman kevyeen sävyyn.
Scorpius hätkähti ja katsoi vihdoin ystäväänsä kohden.
“Minäkö? Enhän minä… Mistä sinä…?” hän änkytti.
“Niin mistäköhän mahdoinkaan arvata?” Nat kysyi sarkastisesti ja kohotti toista kulmaansa ärsyttävän ylimielisellä tavalla.
“No eilen illalla me…suutelimme”, Scorpius paljasti.
“Arvasin”, Nat töksäytti yksinkertaisesti.
“Kuinka…?”
Nat pyöräytti silmiään:
“Minä olen tyttö, Scorpius. Tytöt…”
“…tietävät tällaiset jutut. Tajusin”, Scorpius sanoi murjottavaan sävyyn ja heitti muutaman kaipaavan katseen kohti erästä tiettyä ruskeaa hiuspehkoa.
“Mutta sano nyt, noin niin kuin tyttönä, miksi hän ei katso minuun päinkään?” Scorpius kysyi epätoivoisesti.
“Kyllä hän katsoo”, Nat vakuutti.
“Kiitos lohdutuksesta, mutta tiedän itsekin ettei. Olen tarkkaillut häntä koko aamun eikä hän ole kertaakaan edes vilkaissut tännepäin”, Scorpius totesi masentuneesti ja tuijotti Rose Weasleyn selkää, joka itsepäisesti pysyi kääntyneenä hänestä poispäin.
“Scorpius, hänen ei tarvitse kääntyä”, Nat ilmoitti ja oli Weasleyn selän sijaan kiinnittänyt huomionsa tämän toiseen käteen. “Hänellä on peili.”

“Kuule, Rose, oletko varmasti kunnossa?” Al kysyi ja katsoi serkkunsa outoa touhotusta pikkuisen käsipeilin kanssa.
“Juu, olen minä”, Rose sanoi kaikkea muuta kuin vakuuttavanoloisesti.  Hän ei kuitenkaan laskenut pikkupeiliä käsistään.
“Öhm, miksi sinä tarkkailet luihuisten pöytää?” Al kysyi, kun serkku ei selvästikään aikonut vastata.
“Minä katsos… Malfoy ja minä… me tavallaan… suutelimme”, Rose tunnusti onnettomana ja laski peilin viimeinkin pöydälle.
Al tunsi vain lievää järkytystä. Ei tarvinnut olla kovinkaan fiksu ymmärtääkseen, että Rosen ja Scorpius Malfoyn välillä oli jonkin sortin jännitteitä. Sitä paitsi sitähän sanottiin, että vihasta oli lyhyt matka rakkauteen.
“Onko se niin paha?” hän kysyi.
“Pahako?” Rose näytti kauhistuneelta. “Se on kamalaa. Ajattele jos hän nyt kuvittelee että haluaisin seurustella hänen kanssaan tai jotakin.”
“Etkö sitten halua?” Al kysyi. Rose näytti vihaiselta, että Al edes kehtasi kysyä moista.
“No, en varmasti!” hän kivahti. Tyttö hiljeni ja näytti vaikealta.
“Kai”, hän lisäsi vielä epäröiden.
 Al pudisti päätään. Hänen oli viisaampaa jättää tämä asia. Rose ei kuitenkaan suostuisi kuuntelemaan hänen mielipiteitään tästä asiasta. Eikä se sitä paitsi edes kuulunut hänelle.
“Mennäänkö?” Al kysyikin ja viittasi ovelle päin.
Rose nyökkäsi. Al huomasi, ettei serkku ollut saanut montaakaan palaa aamiaista kurkustaan alas.

Noiden kahden rohkelikon noustessa myös eräs tietty luihuiskaksikko liikkui.
“No niin, Scorpius. Nyt pysyt rauhallisena ja tyylikkäänä. Kysyt häntä vaikka kermakaljalle tai jotain”, Nat kannusti pitkää kalpeaa poikaa ja suorastaan työnsi tämän kauhusta kankeaa olemusta eteisaulaan Weasleyn ja Potterin perään.
“Entä jos hän ei halua lähteä?” Scorpius hätäili.
“Hän suuteli sinua! Merlinin tähden, ei hän kerta kaikkiaan voi kieltäytyä”, Nat kannusti ja siirtyi nyt raahaamaan poikaa tämän käsivarresta.
“Miksi sinulla on yhtäkkinen hinku parittaa minua ja Weasleya?” Scorpius kysyi ja hätäännyksen läpi hänen äänestään kuulsi epäilys.
“Mitä voin sanoa? Olen romantikko”, Nat totesi kuivasti. Mielessään hän kuitenkin lisäsi: Eikä siitä ennen ole ollut minulle mitään hyötyä.
Hän töni ja veti Scorpiuksen vauhdilla eteisaulaan ja hyvä, ettei potkaissut tätä Weasleya kohti. Lopulta Scorpius sai kun saikin huikattua edellä kulkevalle Weasleylle:
“Hei, Weasley! Voinko puhua kanssasi hetken?”
Weasley ja Potter kääntyivät. Nat näki yllättyneen ihastuksen käväisevän nopeasti Weasleyn pisamien värittämillä kasvoilla.
“Toki voit”, tämä sanoi yrittäen selvästi kätkeä ihastuksensa. Kaksikko suuntasi kulman taa, kun taas Nat otti kiireesti portaita yhä nousevan Potterin kiinni.
“Hei, Albus”, hän sanoi kaivellen Potterin etunimen jostakin muistinsa perukoilta ja väläytti omasta mielestään sen kaikkein valloittavimman hymynsä pojalle. Tämä katsoi häneen oudosti kuin hän olisi hieman tärähtänyt. Nat arveli että hänen täytyikin olla edes hieman tärähtänyt, kun kerran suostui tekemään tämän.
“Mitä kuuluu?” hän kysyi mahdollisimman luontevasti, vaikka olisi mieluummin halunnut jättäytyä therstallauman alle.
“Ihan hyvää”, Potter vastasi selvästi vaivaantuneena.
“Sepä hyvä”, Nat sanoi ja sormeili erästä lyhyempää hiussuortuvaansa. Jotkut pojat pitivät sellaisista pikkujutuista. Se ei kuitenkaan näyttänyt tekevän mitään vaikutusta Potteriin.
 Tunnelma noiden kahden välillä oli kaikkea muuta kuin luonteva ja Natin ei tarvinnut olla ennustaja ymmärtääkseen, ettei Potter välittänyt hänen juttuseurastaan. No, jos juttelu ei kelvannut, niin sitten oli suorempien ehdotusten aika.
“Kuule, haluaisitko sinä lähteä vaikka ensi Tylyahon viikonloppuna minun kanssani kermakaljalle?” hän kysyi ja laski kainosti silmänsä maahan.
 Ehkäpä Potter näki hänen näytellyn kainoutensa läpi tai vaihtoehtoisesti kantoi Natille muuten vain liiaksi kaunaa (Nathan oli kerran tiputtanut hänen veljensä luudalta minkä lisäksi hän ei nyt varsinaisesti ollut vaivautunut olemaan ystävällinen yhdellekään rohkelikolle) , sillä hänen ilmeensä ilmaisi sellaisen luokan epäuskoa kuin jos Nat olisi väittänyt Merlinin olleen ihmisiä syövä, tupsuhäntäinen kani.
 “Siis sinä ja minä lähtisimme kermakaljalle?” pojan äänikin kuulosti niin epäuskoiselta, että olisi voinut luulla Natin ehdottaneen jotakin huomattavasti uskomattomampaa.
“Niin. Ajattelin että se voisi olla hauskaakin”, Nat sanoi tekopirteästi. Todellisuudessa pelkkä ajatuskin yökötti. Potterin seura olisi varmasti vielä tylsempää kuin silloin kun hän oli käynyt treffeillä Peter Oakin kanssa.
“Ai”, kuului vastaus.
Ai? Siinäkö kaikki? Nat keikisteli portaikossa tänä helvetinkylmänä talviaamuna lyhyimmässä hameessa, jonka omisti, ja ehdotteli kermakaljalle menoa ja mitä Potter sanoikaan? Ai.
“Niin, lähdetkö?” Nat kysyi pitäen kasvonsa hymyssä, vaikka häntä ärsyttikin toisen reagoimattomuus.
“En”, Potter ilmoitti suoraan.
Natin suu loksahti hänen tahtomattaankin auki.
“Miksi et?” hän kysyi loukkaantuneena. Tämähän suorastaa loukkasi hänen kunniaansa! Yksikään poika ei ollut kieltäytynyt tähän mennessä vähemmän tai enemmän virallisista treffeistä hänen kanssaan.
Potter näytti siltä ettei halunnut vastata kysymykseen.
“Sinä olet… ilkeä”, hän sanoi lopulta ja lähti harppomaan poispäin.

 Sopivan rauhaisan nurkan taakse kaartaneet Scorpius ja Rose Weasley katselivat toisiaan syrjäkarein. Scorpius hieraisi niskaansa.
“Öhm.. niin minä halusin puhua siitä eilisestä”, hän aloitti kankeasti.
“Ai, siitä”, Weasley mutisi ja näytti vaikealta.
“Minä olen pahoillani. Ei ollut tarkoitus”, Scorpius aloitti nopean valheellisten selitysten tulvan. Weasley kuitenkin keskeytti hänet
“Ei tarvitse. Tai siis. Se oli ihan mukavaakin”, tyttö sanoi katkonaisesti ja näytti punastuvan hitusen.
“Oikeastaan minä olen ajatellut”, hän hieroi vasemmalla kädellä oikeaa kyynärpäätään, ”että tämä meidän riitelymme on aika typerää.”
“Joo, niin minustakin”, Scorpius kiiruhti vakuuttamaan.
“Niin, kai me voisimme olla kavereita?” Weasley ehdotti ja Scorpiuksen mieliala laski välittömästi. Hän ei kuitenkaan näyttänyt sitä.
“Ai, kavereita? Joo, tietysti”, hän sanoi teennäisen pirteästi.
“Hienoa”, Weasley sanoi hymyillen. He seisoivat paikoillaan ja hiljaisuus väreili heidän välillään kiusallisena ja pakottavana.
“Okei. No, nähdään sitten, Weasley”, Scorpius toivotti ontosti.
“Hmm, Scorpius?” kuului tytön ääni, kun Scorpius kääntyi jo lähteäkseen. Hän tunsi sydämensä pompahtavan jonnekin aataminomenan seutuville Weasleyn lausuessa hänen etunimensä.
Hän kääntyi ja huomasi Weasleyn hymyilevän pienesti.
“Kun nyt olemme ystäviä, voit sanoa minua Roseksi.”

Kun Scorpius asteli luihuisten oleskeluhuoneeseen, siellä oli vain Nat. Muut olivat varmaankin vielä aamiaisella. Nat olikin jo odottanut poikaa, sillä hän kaipasi jotakuta, jolle purkaa mieltään. Kun poika sitten rojahti sohvalle, Nat aloitti:
“Voitko uskoa mitä se typerys sanoi?”
“Hän haluaa olla vain ystävä…”, Scorpius mumisi, mutta Nat ei huomioinut tätä uikutusta.
“Hän sanoi ei.”
“Hän ei halua tapailla minua…”
“Sanoi ei minulle! Minulle, Nat Montgomerylle!”
“Pitäisiköhän minun mennä pyytämään uudestaan anteeksi?” Scorpius pohdiskeli ääneen omia ongelmiaan.
“Kuinka hän saattaa loukata minua näin?” Nat kihisi kiukusta. Scorpius katsoi häneen kuin olisi vasta huomannut hänenkin olevan samassa huoneessa.
“Puhummeko me nyt samasta ihmisestä?” poika ihmetteli.
“Puhutko sinäkin jostakusta?” Nat hämmästeli.
“Puhun Weasleysta”, Scorpius ilmoitti. Mikä yllätys se olikaan.
“Ja minä Potterista”, Nat tokaisi.
“ Kuule mikä minussa on vikana? Onko hame liian pitkä?” hän kysyi ja mittaili mielessään kuinka paljon tuota niukkakankaista tekelettä vielä voisi lyhentää.
“Häh?” Scorpius katsoi häntä oudosti. Poika oli liian kiintynyt Weasley-ongelmiinsa, jotta olisi voinut kuunnella Natia.
“Ei mitään. Kysyn toiselta”, hän mutisi ja kiiruhti hakemaan naisellisempaa mielipidettä.
“Tule esiin sieltä”, hän kutsui makuusaliinsa päästyään. Siroon hopeiseen peiliin asteli laiskasti tuttu kuvajainen.
“Heippa”, se tervehti. Nat ei kuitenkaan ollut kiinnostunut kohteliaisuudesta.
“Mikä minussa on vikana?” hän kysyi ja viittasi käden liikkeellä ulkoiseen olemukseensa.
 Peilikuva kohotti kulmiaan, ei tosinkaan läheskään niin vaikuttavasti kuin Natin itsensä tehdessä tuo liike.
“Ai sen lisäksi että näytät, näytän, näytämme pahimman sortin vampilta?” se kysäisi.
“Mitä?” Nat suorastaan hätkähti. Häntä ei ollut koskaan nimitetty vampiksi. Tai no ehkäpä joku kateellinen tyttö oli tehnyt niin, mutta se oli täysin eriasia kuin oma peilikuva.
“No, Merlin vie, katso itse, ole hyvä”, peilikuva sanoi koputtaen peililasiin.
Nat kohotti leukaansa itsepäisesti:
“Mitä tuosta? Näytän tyrmäävältä.”
“Niinpä, ja Potterin kaltaiset kiltit pojat juokseva sellaisia tyttöjä kilvan karkuun”, kuvajainen selitti ja vaihtoi jakauksen paikkaa pään oikealle puolelle. Se ei sopinut hänelle, tai siis Natille, lainkaan.
“Siis pitäisikö minun käyttää koulupukua?” Nat irvisti. Hän juoksi muutenkin pitkin päivää parhaansa mukaan vaihtamaan sitä pois.
“Se voisi auttaa ja se että yrittäisit olla kiltimpi”, kuvajainen totesi ja Natin teki mieli kieltää sitä tekemästä noita typeriä pikkulettejä hänen hiuksiinsa.
“Minähän olin kiltti, suorastaan yltiöystävällinen”, hän tuhahti muistellen kuinka oli hymyillyt väkisinkin Potterille.
“Ja sinäkö muka tunnet pojat paremmin kuin omat taskusi”, peilikuva pilkkasi ja Natia alkoi kaduttaa, että hän oli yleensä tullut puhumaan kuvajaiselle. Olisihan hänen pitänyt tietää millainen se oli.
“Mitä sinä pojista tiedät? Olet vain minun heijastumani”, hän tuhahti ylenkatseellista.
“Ai, kiitos vain”, kuvajainen sanoi selvästi loukkaantuneena ja katosi jonnekin peilin syvyyksiin.
“Hei, tule nyt takaisin”, Nat kutsui, mutta peilikuva pysyi itsepäisesti poissa. No. samapa tuo. Eihän hän edes tarvinnut sitä.

Rose asteli kalpeana rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen. Al kohotti katseensa häneen, kun hän lysähti nojatuoliin Alin viereen. Al odotti serkkunsa alkavan puhua ja kääri siinä odotellessaan ennustusaineensa rullalle.
“Minä sanoin sen Malfoylle”, Rose purskautti sitten ja näytti kerrassaan onnettomalta.
sanoi ja vajosi onnettomana nojatuoliin.
“Sanoit minkä?” Al kysyi.  Vaikka Rose mitä ilmeisimmin oletti hänen seuraavan muiden ajatuksen juoksua tuollaisista vaillinaisista vihjeistä, Alilla ei ollut aavistustakaan mitä serkku oli tällä kertaa mahtanut sanoa Scorpius Malfoylle.
“Että haluan olla ystävä hänen kanssaan”, Rose sanoi tyhjästi ja nosti jalat nojatuoliin kiertäen käsivartensa sitten polviensa ympärille.
“Niinhän sinun pitikin, vai kuinka?” Al kysyi epävarmasti.
“Piti”, Rose vastasi vaisusti.
Al kohotti kulmiaan:
“Mikä siinä tapauksessa on ongelmana?”
“Minä en halua”, Rose sanoi epäselvästi. Hänen äänensä kuulosti hitusen käheältä.
“Et halua olla hänen ystävänsä?” Al kysyi. Rosen vaihtelevat mielipiteet Scorpius Malfoysta eivät voineet enää yllättää häntä.
“Niin, tai ei”, Rose takelteli ja käpertyi tiukemmin keräksi nojatuoliinsa. Joskus Al mietti kuinka paljon Rose muistuttikaan Koukkujalkaa. Tämän käytöksessä oli jotakin erittäin kissamaista. Sekin kuinka hän ja Scorpius Malfoy kyräilivät toisiaan kuin kaksi tappelevaa kattia, mutta muuttivat käytöksensä äkisti joidenkin muinaisten vaistojen vuoksi.
“Saisinko tuon selkokielellä?” hän kysyi, vaikka hieman epäili osasiko Rose selvittää tuntojaan edes itsensä kanssa.
Tyttö katseli mietteissään takkaa ja sanoi lauseen, jota käytti äärimmäisen harvoin:
“Minä en tiedä.”

 Rehtori Rick McLean oli kutsunut johtajapojan, -tytön sekä kaikki valvojaoppilaat kansliaansa ja nyt nuorisojoukko silmäili häntä kuin hän olisi ollut häkkiin vangittu feeniks-lintu. Sellaiseksi Rick itsensä tunsikin köhiessään ääntään kuuluville.
“Mmm… Hyvät valvojaoppilaat, sekä johtajapoika ja -tyttö. Kuten monet tietävät olen rehtorinne Rick McLean, osan olenkin jo tavannut”, hänen katseensa käväisi tuskin huomattavan hetken ajan niissä kahdessa nuoressa, jotka oli edellisyönä tavannut sangen vaikeassa tilanteessa. “Halusin puhua teidän kanssanne ennen kuin illalla pidän puheeni koko koululle.”
 Rick mietti hetken ja päätti, että avoimuus olisi varmaankin parasta näiden nuorten suhteen.
“Kuulkaa, tämä on minun ensimmäinen päiväni Tylypahkassa koskaan ja olen varma, että jokainen teistä tuntee tämän koulun ja sen käytännöt minua paremmin, joten en aio ryhtyä neuvomaan teitä. Uskon että hoidatte hommanne loistavasti, eikä minun tarvitse puuttua niihin”, Rick sanoi joukkoa tutkaillen. Hän huomasi kuinka se lyhyt pisamainen tyttö ja pitkä vaaleahiuksinen poika vaihtoivat nolostuneen katseen.
“Mutta jos teitä koskaan epäilyttää mikä tahansa, ihan mikä tahansa, niin voitte kyllä tulla juttusilleni. Olen täällä käytettävissänne ympäri vuorokauden, vaikka toivonkin, että vaivaatte mieluummin päiväsaikaan. Olen kuulemani mukaan harvinaisen sikeäuninen.” Nuoret hymyilivät Rickille mahdollisesti säälivästi. Vai olivatko he huvittuneita?
“Olen varma että tulette viihtymään Tylypahkassa, rehtori McLean”, seitsemännen luokan valvojaoppilastyttö, jonka nimeksi Rick oli aiemmin aamiaisen aikaan saanut kuulla Amanda Blake, toivotti. Muut oppilaat mutisivat tervetulotervehdyksensä kuorossa. Jokin sai heidät virnistelemään ja hihittelemään keskenään. Rick arveli heidän vain olevan yhtä jännittyneitä kuin hänkin.
“Minäkin olen siitä varma”, Rick totesikin tyytyväisesti. Tämähän oli mennyt harvinaisen hyvin. Hän onnistui hyvin harvoin pitämään asiallisia ja viisaanoloisia puheita. Ilmeisesti oppilaillakin oli ollut hauskaa, eräskin tyttö oli tirskunut koko tilaisuuden ajan.
“No, voitte mennä”, hän toivotti oppilasjoukolle.
“Kiinnostava puhe herra rehtori”, kivikasvoinen seitsemäsluokkalainen johtajapoika toivotti.
“Kiitos, hmm… Fenir?” hän sanoi yrittäen muistaa pojan nimen parhaansa mukaan.
“Felix oikeastaan. Ja herra rehtori…”, poika madalsi ääntään. “Tarkistakaa sepaluksenne.”
Se siitä uskottavuudesta, Rick ajatteli katkerasti.

  Kun valvojaoppilaat syöksyivät rehtorin ovesta kohti kierreportaita, Scorpius kiirehti työntymään Rose Weasleyn perään. Hänen ei ollut yhtä helppoa rynniä valvojaoppilaiden joukon läpi kuin pienikokoisen tytön.
“Hei Weasley!” hän huikkasikin ja näki tytön kääntyvän häntä kohti muutamaa päätä edempänä. Tämä pysähtyi ja näytti nuhtelevalta.
 “Rose, tarkoitan. Sitä on vaikea oppia”, Scorpius sanoi kiiruhtaen tytön luo. He liittyivät kierreportaita laskeutuvien valvojien joukkoon kulkien portaikossa rinnakkain.
“Niin, Scorpius, mitä asiaa sinulla oli?” Rose kysyi melko neutraaliin sävyyn.
Scorpius kohautti olkiaan:
“Ajattelin vain tulla juttelemaan. Sehän on okei nyt kun olemme ystäviä.”
“Ai, joo toki”, tyttö vakuutti heidän harppoessaan portaita alemmas.
“Oli rehtorilla aika puhe”, Scorpius lausahti jotain sanoakseen.
“Hän katsoi meitä syytävästi pariin otteeseen”, Rose totesi huolestuneeseen sävyyn.
“Eikä katsonut. Kuvittelet vaan”, Scorpius vakuutti parhaansa mukaan.
Tyttö katsoi häntä kyllästyneesti pehmeän ruskeilla silmillään:
“Katsoipas. Äläkä yritä lohduttaa minua.”
“En minä  yritä, tai siis yritänhän minä, mutta en sillä että…” Scorpius alkoi sekoilla sanoissaan kuin rehtori.
Hän muodosti lauseen mielessään valmiiksi ennen kuin jatkoi:
“Ei rehtori varmaankaan pidä meitä epäpätevinä tai mitään sellaista. Sehän mitä meidän välillä kävi oli puhdas vahinko.”
“Sinun tekemäsi vahinko”, Rose sihahti selvästikin haluamatta puhua aiheesta rehtorinkanslian kierreportaissa parinkymmenen muun valvojaoppilaan kuullen. He olivat lopulta päässeet kierreportaiden alapäähän.
“Ai, väitätkö, että sinä et ollut siinä mukana”, Scorpius kysyi hieman ärhäkämmin kuin oli alun perin tarkoittanut. Häntä vain kismitti, että Weasley tuolla tavoin kieritti kaiken syyn hänen niskaansa. Ihan niin kuin hän olisi voinut suudella tyttöä, jos tämä ei halunnut sitä.
“Ei ole totta, taasko nuo aloittavat”, Irene Ethan, Luihuisen toinen viidennen luokan valvojaoppilas, päivitteli korpinkynnen kollegalleen. Päitään pudistellen tytöt kiiruhtivat muiden jo käytävään livahtaneidenvalvojaoppilaiden perään tuon kierreportaiden alapäähän tientukkeeksi unohtuneen kaksikon ohitse.
“Sinä sen aloitit”, Weasley kivahti.
“Sinäkin halusit”, Scorpius väitti vastaan.
“Enpäs.”
“Kyllä vain.”
“Ole onnellinen että olen ystäväsi, sillä muuten minä…”, tyttö aloitti ja katsoi suoraan Scorpiuksen silmiin. Scorpius ei tiennyt mitä tapahtui. Tuntui kuin he olisivat olleet radioita, joiden kanavia oli käännelty, kunnes äkkiä he olivatkin samalla taajuudella. Tyttö kurottautui häntä kohti ja hän kumartui tätä kohden ja sitten mentiin taas.
“Onko tämäkin ystävyyttä?” Scorpius kysyi, kun sai jälleen vedettyä henkeä tuolta kiihkeältä, huulilla palavalta suudelmalta.
“Kuule, ehkä meidän pitäisi unohtaa tämä ystävyys-juttu”, Rose sanoi ja Scorpiuksen sydän jätti lyönnin väliin. “Ystävät eivät hyppää toistensa kaulaan tällä tavalla.”
 “Hei, en minä sitä tarkoittanut”, Scorpius parahti. Oli epäreilua, että joku saattoi olla tuollainen tuuliviiri. Ensin riideltiin ja oltiin ystäviä. Sitten riideltiin, suudeltiin ja oltiin ystäviä. Sitten oltiin ystäviä, riideltiin ja suudeltiin, eikä enää oltu edes ystäviä.
“Enkä minä sitä”, Rose sanoi vakaasti ja heidän nenän päänsä hipaisivat toisiaan. Scorpiuksen vaaleat, pojalle hieman tavallista pidemmät hiukset valuivat Rosen ruskeiden ja pörröisten päälle. Scorpius tunsi jonkin painavan putoavan vatsansa pohjaan. Oliko hän ymmärtänyt oikein?
“Haluaisitko sinä siis alkaa tapailla?” poika kysyi nielaisten.
Tyttö katsoi häntä vakaasti ja nyökkäsi niin että hänen nenänsä hieraisi Scorpiuksen leukaa.

Luku 68:Rakkauden suurelähettiläs

 Lokakuun viimeisenä päivänä Tylypahkassa ei ollut ihmistä, joka ei olisi tiennyt että Scorpius Malfoy ja Rose Weasley, ne iänikuiset riitapukarit, olivat yhdessä. Tosin, jos Weasleylta kysyttiin hän ja Malfoy vain tapailivat, kun taas suhteen toinen osapuoli oli huomattavasti suopeampi seurusteluväitettä kohtaan.
 Nat näki mahdollisuuden siinä, että Scorpius oli niin kiinteästi liimautunut Rose Weasleyn kannoille. Hän yritti parhaan kykynsä mukaan roikkua noiden kahden perässä, vaikka välillä se vaati häneltä todellista uhrautumista, sillä heidän nuoleskelunsa oli miltei ärsyttävämpää kuin ne pikkumaiset riidat, joihin he ajautuivat päivittäin. Harmikseen hän sai kuitenkin huomata, ettei Potter viihtynyt serkkunsa seurassa erityisen kiinteästi tämän viettäessä kuherruskuukautta Scorpiuksen seurassa.
 Natin toivo nousi kuitenkin uudestaan liententunnilla professori Lirppulennon muistutettua heitä siitä tosiasiasta, että puolivuotisliemien ensimmäinen tarkistuspäivä olisi ennen joululomaa. Vaikka liemien viimeinen jättöpäivä oli helmikuussa, hän halusi varmistaa, että kaikki parit olivat suhtautuneet tehtävään vakavasti ja olivat jo hyvässä vaiheessa liemensä kanssa.  Tunnin jälkeen hän otti Potterin kiinni käytävässä ja lievästi harmistuneena nyki kaapua hieman paremmin ylleen.
“Kuule, Potter, meillä on pieni ongelma”, hän ilmoitti asialliseen sävyyn saatuaan silmälasipäisen pojan kiinni.
“Tarkoitat varmaan sitä lientä?” poika sanoi tunnistamattomalla sävyllä.
“Sitä juuri. Kuinka me saamme liemen reilussa kuukaudessa näyttämään siltä, että sitä on haudutettu melkein neljä kuukautta?” Nat kysyi selkeästi. Hän räpytti tummia ripsiään niin houkuttelevasti kuin taisi, tavalla, joka sai joidenkin poikien polvet lyömään loukkua.
“Niin, no, minä en…”, poika aloitti selvästi aikoen jotenkin livetä tilanteesta, mutta Natilla ei ollut aikomustakaan antaa hänen tehdä sitä.
“Kuulepas, tämä on aika tärkeää”, hän ilmoitti jyrkästi päättäen vedota Potterin tunnollisuuteen. Hän oli saanut käsityksen, että tämä oli erinomainen oppilas.
 Poika näytti etsivän pakotietä, mutta lupasi sitten huokaisten:
“No, mietitään vaikka seitsemän aikaan kirjastossa, okei?”
 Nat oli luvannut tavata erään seitsemäsluokkalaisen Ned Casimorin tuohon aikaan eteisaulassa, mutta sivuutti ajatuksen sitten. Ned oli kymmenen kertaa Potteria paremmannäköinen, mutta työ oli hoidettava ennen huvia. Silti hän ei voinut olla tuntematta pientä tyytymättömyyttä, sillä hän oli odottanut treffejä Nedin kanssa. 
“Seitsemältä on hyvä” , hän ilmoitti ja isoisän hänelle langettama työ alkoi tuntua yhä puisevammalta.

Rehtori McLean oli pitämässä viikonmittaisen rehtorinuransa ensimmäistä puhuttelua oppilaalle. Hän arveli, ettei se sujunut erityisen hyvin sillä hänellä ei ollut omasta lapsuudestaan ainuttakaan puhuttelu kokemusta. Hänen vanhempansa olivat olleet ehdottoman vapaita aatteiltaan, eivätkä olleet halunneet kasvattaa lapsiaan rangaistusten uhalla tai säännöillä kahliten. He olivat uskoneet, että vapaa, mutta rakastava ympäristö oli lapselle paras paikka kasvaa. Sen takia Rick tai hänen nuorempi sisarensa eivät olleet koskaan päässeet Tylypahkaan, mikä saattoi olla osaltaan vaikuttanut siihen kuinka vaikeaa hänen oli ajoittain toimia nolostumatta muille ihmisille arkipäiväisissä tilanteissa.
“No, niin”, hän yskäisi vahvistaakseen ääntään. “Eli minun täytyy sanoa, että matami Pomfrey oli melkoisen järkyttynyt, kun Dominic Sullivan tuli sairaalasiipeen hmm… tekemään asiattomia ehdotuksia. Eikä herra Sullivankaan pitänyt kiroustasi erityisen hauskana”, Rick sanoi pyrkien ankaraan äänensävyyn, missä kyllä epäonnistui surkeasti. James Potter hänen edessään levitteli avuttomana käsiään.
“Hän yritti suudella minun tyttöystävääni!” poika puolustautui.
“No, ymmärrän kyllä, että jokainen mies haluaa pitää huolen omistaan, mutta pieni rangaistus on silti paikallaan…”, Rickin keskeytti koputus ovelta.
“Sisään”, hän kutsui ja ovi kävi professori Nenovehin astuessa sisään.

James silmäili kiinnostuneena kuinka hänen muodonmuutostenopettajansa sisään astuminen sai rehtorin yllättäen parantamaan ryhtiään. James oli ennenkin pannut merkille, että professori Nenovehillä oli vastaavia vaikutuksia muihinkin miehiin.
“Anteeksi, että häiritsen, herra rehtori”, professori Nenoveh aloitti vilkaisten Jamesia vain ohimennen, ”mutta tulin vain ilmoittamaan, että olen pakannut tavarani ja lähden vielä tämän päivän aikana.”
James oli tekemäisillään pöyristyneen vastalauseen, mutta rehtori ehti ensin.
“Mitä? Miksi?” mies sai hämmennykseltään ähkäistyä.
“Edeltäjänne teki minulle selväksi, että on löytänyt minua pätevämmän ja kunniakkaamman ihmisen hoitamaan muodonmuutostenopettajan virkaa. Hän kertoi, että tämä henkilö saapuu marraskuussa ja antoi ymmärtää, että minun on parasta poistua linnan mailta ennen kyseistä päivämäärää”, Nenoveh selitti vakava ilme kasvoillaan. Rehtori McLean nousi pystyyn niin äkisti, että tuoli hänen takanaan kaatui nurin. Hän ei kuitenkaan huomioinut tätä, vaan katsoi kiinteästi alaistaan.
“Miksi minulle ei ole kerrottu mitään? Olen sentään rehtori, Merlinin tähden”, mies manasi. Hänen nappisilmänsä eivät irrottaneet katsettaan professori Nenovehista.
“Professori Nenoveh, minä ehdottomasti kiellän teitä lähtemästä. Purkakaa tavaranne välittömästi”, rehtori McLean määräsi äänellä, josta saattoi päätellä, että hän oli tottumaton komentelemaan muita ihmisiä. James tarkkaili tätä kaikkea erittäin kiinnostuneena. Oli kannattanut kirota se idiootti jo pelkästään tämän näkemisen vuoksi.
“Olen pahoillani, herra rehtori, mutta edeltäjänne oli oikeassa minun suhteeni. Lapset ansaitsevan jonkun minua paremman opettajakseen ja Tylypahka ja Te ansaitsette muodonmuutostenopettajan, joka ei tahraa mainettanne”, nainen ilmoitti ja vastasi urhoollisesti rehtorin katseeseen.
“Professori Nenoveh puhutte miehelle, joka juuttui ensimmäisenä työpäivänään miltei mapin syömäksi. Kuinka Te siis voisitte pilata minun maineeni?” rehtori huomautti pieni humoristinen pilkahdus epätoivoisenoloisessa äänessään. Hän hiljeni hetkeksi jatkaen sitten muodolliseen ja kohteliaaseen sävyyn:
“Hyvä professori Nenoveh, minä kieltäydyn ehdottomasti ottamasta ketään toista tähän virkaan. Ja mitä edeltäjäni kyseenalaistamaan pätevyyteen tulee, hän oli selvästikin väärässä. Te olette yhtä pätevä virkaanne kuin minä rehtoriksi”, rehtori McLean ilmoitti äänensävyllä, joka kertoi ettei hän suostuisi muuttamaan mielipidettään.
“Luonnollisestikin kiitän kauniista sanoistanne, mutta ette tunne minua”, professori Nenoveh huomautti. James tiesi varsin hyvin mitä hän tarkoitti ja tunnisti häivän katkeruutta naisen äänessä.
“No, antakaa minun sitten tutustua. Mennään viikonloppuna, vaikka lasilliselle Kolmeen luudanvarteen”, rehtori ehdotti.
“Voitte sitten kertoa minulle kaiken”, hän lisäsi perustelevasti, vaikka olikin selvää että lisäys oli tarpeeton.
Professori Nenoveh näytti epäröivän.
“Minä…”, hän aloitti ja kävi selvästikin jotakin sisäistä kamppailua. Pian tulos tuli kuitenkin selväksi ja professori ilmoitti varmalla ja selkeällä äänellä:
“Mielellään, herra rehtori.”
Rehtorin kasvoilla käväisi ensin hämmennys ja sitten puhdas ilo, kun taas Jamesin suu loksahti auki. Tuo oli ensimmäinen ulospyyntö, johon professori Nenoveh oli koskaan vastannut myöntävästi sen reilun kuuden vuoden aikana, jotka hän oli Tylypahkassa opettanut.
 James vilkuili vuoroin molempia aikuisia. No, rehtori oli mies ja Jamesin käsityksen mukaan professori Nenoveh oli jokaisen naisiin suuntautuneen miehen päiväuni, mutta oliko mahdollista, että professori Nenovehkin saattoi olla kiinnostunut rehtori McLeanista?
Professori teki hetken hiljaisuuden jälkeen liikkeen kohti ovea, mutta piti katseensa kuitenkin rehtorissa.
“Kiitän kutsustanne ja luottamuksesta, jota minua kohtaan olette osoittanut”, hän sanoi jäykällä sävyllä, vaikka hänen silmänsä loistivat silkasta ilosta. Hänen suupielensäkin olivat taipuneet harvinaiseen kokonaiseen hymyyn. James oli pannut merkille, että tavallisimmin professori hymyili nostamalla vain vasenta suupieltään.
“Ei kestä. Minä ilmoitan edeltäjäni valitsemalle henkilölle, ettei hänen palveluksiaan kaivata Tylypahkassa”, rehtori ilmoitti myöskin hymyillen. James huomasi hänen hartioidensa rentoutuvan.
“Kiitän, herra rehtori”, professori Nenoveh lausui toistamiseen kohteliaaseen sävyyn. Kaikki puhe, joka noiden kahden välillä käytiin, oli ylitsevuotavan muodollista. Samalla Jamesista kuitenkin tuntui kuin kumpikaan aikuisista ei olisi muistanut hänen olleen siellä. He katselivat vain toisiinsa hänen tuolinsa ylitse.
“Ei kestä, ja olisi mukavampaa jos kutsuisit minua Rickiksi”, rehtori ojensi kättään hymyillen työpöydän yli ja nainen tarttui siihen.
“Agatha”, hän lausui etunimen.
 He puristivat toistensa kämmeniä hieman liian pitkän hetken ja taisivat sitten tajuta sen itsekin irrottaen otteensa luonnottoman nopeasti.
“No, menen sitten purkamaan tavarani”, professori Nenoveh sanoi ja James näki kuinka hän yritti salata hämmennystään.
“Teepä niin”, mies toivotti ja he vaihtoivat vielä yhden hymyn. Professori Nenoveh astui ovelle ja käänsi jo oven kahvaa kun rehtorin ääni tavoitti hänet vielä kerran.
“Agatha, puhutaan lisää päivällisellä”, rehtori sanoi pehmeästi. Professori Nenoveh nyökkäsi ja lähti. James käänsi huomionsa huoneeseen jääneeseen aikuiseen. Rehtori jäi unelmoiden katsomaan ovea ja yritti ajatuksiinsa uppoutuneena istua tuolilleen, mikä luonnollisestikin oli mahdotonta tuolin kaaduttua aiemmin. Niinpä hän tupsahti työpöytänsä taa lattialle.
 Mies nousi mumisten jotakin hyödyttämistä tuoleista. James kätki virneensä ja kysäisi:
“Niin, voinko minä nyt mennä?”
Rehtori katsahti häneen kuin olisi vasta muistanut, että hän oli siellä.
“Ai, Potter”, hän sanoi, ”toki. Älä vain tee uudestaan… hmm… sitä mitä sitten teitkään.”
Tällä kertaa James ei voinut piilottaa hymyään. Hän ryntäsi ovesta ja kiiruhti professori Nenovehin perään saavuttaen tämän sitten alempana käytävässä.
“Miksi hän ei muuttunut hirveksi?” James uteli juosten professorinsa rinnalle.
“Hän on esimieheni”, professori Nenoveh vastasi lyhyesti.
“Ja pidät hänestä?” James arvasi.
“Potter, se että en voi taikoa hänelle hirven sarvia ei tarkoita ettenkö voisi tehdä niin sinulle”, professori huomautti jäykästi.
“Älä viitsi, professori. Minusta te olisitte oikein mukava pari”, James kertoi mielipiteensä.
“Ensimmäinen varoitus”, professori lausahti uhkaavaan sävyyn. James ei kuitenkaan välittänyt tästä.
“Oletko huomannut että Ninakin pitää hänestä?” poika sanoi koetellen taikasauvalla jäätä.
“Toinen varoitus, kolmatta ei tule.”
“Voisit pyytää häntä seuraksesi 1000-vuotisjuhliin”, James ehdotti vielä viattomasti, mutta kolmatta varoitusta ei professorin sanojen mukaan tullut.

“Mitkä nuo ovat?” Albus kysyi nähdessään veljensä ahtautuvan muotokuva-aukosta pää edellä sisään. Pari muutakin kasvoparia saapui vilkuilemaan Jamesin erikoista ulkonäköä.
“Miltä ne näyttävät? Hirvensarvet tietenkin”, James valaisi.
“No, miksi sinulla sitten on hirvensarvet? Oletko taas pyytänyt professori Nenovehia treffeille?” Albus kysyi uteliaannäköisenä.
“En minä vaan rehtori,” James selitti.
“No, miksi sinä sitten olet se, jolla on hirvensarvet?” Albus hämmästyi.
“Sanopa se, ei naisista koskaan tiedä”, James sanoi ja kohautti marttyyrimaisesti olkiaan.
“Mitä meistä ei tiedä?” Amanda kysäisi hypellen tyttöjen makuusalista oleskeluhuoneeseen. James kääntyi virnistäen häntä kohti.
“Sitä, milloin kiroatte jonkun viattoman ohikulkijan sarvipäiseksi”, hän vastasi tytölle. Amanda painoi suukon hänen poskelleen, varoen päässä heiluvia mahtavia sarvia.
“Sinä et ole ikinä ollut viaton”, tämä huomautti.
“Äsken olin”, James vastusti.“Minä vain neuvoin professori Nenovehia.”
“Missä? Alusvaatteiden valitsemisessa?” Albus kysäisi.
“Naurakaa vain, mutta edessänne seisoo oikea rakkauden suurelähettiläs”, James sanoi lyöden nyrkillä mahtipontisesti rintaansa.
“Suurlähettiläs”, korjasi Rose, joka saapui juuri oleskeluhuoneeseen muotokuva-aukosta.
“Missäs sinä olet ollut?” James uteli välittömästi. Kello ei ollut aivan vielä seitsemää, joten tyttö ei voinut olla ollut vahtimassa käytäviä.
“Kaksi sanaa: Scorpius Malfoy”, Al arvasi ja serkun punastus paljasti, että hän oli oikeassa.
“Sano nyt, Al, että sinullakin on joku ja minä lupaan pitää puheen Tylypahkan 1000-vuotisjuhlissa”, James sanoi päätään pudistellen niin, että sarvet kolahtivat lamppuun osuessaan. Hänen teki mielensä mainita muutama sana nykypäivän nuorista, mutta Rosen pikaisen temperamentin tuntien se oli parempi jättää tekemättä.
Albus vilkaisi myös kelloa.
“Kiitos muistutuksesta. Minun pitääkin mennä.”
“Hei, ei kai sinulla ole jotakuta?” James huusi veljensä perään. Tämä vain heilautti kättään vastaamatta.
James kääntyi Roseen:
“Ei kai hänellä ole jotakuta?”
Tyttö kohautti olkiaan ja nappasi matolla tassuttelevan Koukkujalan syliinsä:
 “En tiedä. En vastaa hänen asioistaan.”
“Rose, kyllä sinä tiedät. Et viitsisi olla tuollainen”, James marisi ja Amanda pyöräytti hänelle silmiään.
“No, hän meni varmaankin kirjastoon”, Rose sanoi hajamielisesti kissaa silittäen. Se sulki nautinnollisesti silmänsä nuoren emännän rapsutuksessa.
“Kirjastoon?” James tönäisi yllättyneenä toistamiseen lamppua sarvillaan. “Mikä pussailupaikka se oikein on?”
“Ei pussailupaikka, ennemminkin esitelmän tekopaikka”, Rose valisti.
Jamesin kasvoille nousi virne:
“Niin ne kaikki sanovat. Tule Ama, mennään kirjastoon katsomaan kuinka veljeni “tekee esitelmää”.” James nykäisi vähemmän innokkaan tyttöystävänsä mukaan ja työntyi jälleen sarvet edellä muotokuva-aukosta.
“Käydään nyt ensin poistattamassa nuo sarvet päästäsi”, Amanda vaati.
“Äh, minä tykkään niistä”, James väitti vastaan.
“Jos minä haluaisin seurustella hirven kanssa, asuisin metsässä”, Amanda ilmoitti lopulliseen sävyyn ja James joutui tällä kertaa myöntymään.

 Kirjastossa Nat kävi vaikeaa kamppailua itseään vastaan.
Tee se nyt, hän komensi itseään. Mutta eikö hän voisi vielä lopettaa tämän typeryyden? Oli kai muitakin keinoja. Kautta Kirken, ei hän voinut olla Veljeskunnan ainut toivo tässä medaljonki-asiassa!
Anna mennä. Sitten se on tehty, hän vakuutti itseään. Nat veti syvään henkeä ja keräsi kaiken tahdonvoimansa.
“Hmm… Potter?” hän sanoi. He istuivat kirjaston pöytien ääressä tutkimassa sellaisia opuksia kuin Pikaliemet tai Oikotie juomamestaruuteen.
“Ei, en ole löytänyt vieläkään sopivan yksinkertaista lientä, joka kuitenkin näyttäisi siltä, että olemme tehneet suuren työn”, Albus Potter tuhahti ja käänsi kymmenisen sivua kirjaa eteenpäin.
“En minä sitä”, Nat sanoi varovasti ja veti tuoliaan aivan hiljaa lähemmäs Potteria. Poika käänsi kasvonsa häneen päin.
“Mitä sitten?” hän kysyi.
 Nat katsoi pojan smaragdinsävyisiin silmiin ja suuteli sitten tätä. Suoraan suulle. Tuskin hän oli ehtinyt aloittaa, kun läheltä kuului vahingoniloinen ääni:
“Ha, ha. Mitä minä sanoin, Ama.”
 Nat irrottautui Potterista osin ilahtuneena keskeytyksestä. Hän oli kuitenkin vähemmän ilahtunut tajutessaan, että ääni kuului Albus Potterin isoveljelle. Pojalle, jonka hän oli eräässä huispauspelissä  pudottanut luudalta.
 “Täällähän se minun veljeni kuhertelee…”, James Potter aloitti, mutta hänen lauseensa tyssäsi kuin seinään hänen tunnistaessaan Natin.
“Lehmän kanssa!” Pottereista vanhempi parkaisi lauseen loppuun kauhuissaan.
“No, ainakin aion pitää huolen siitä, että pidät sen puheen 1000-vuotisjuhlissa”, vaaleahiuksinen seitsemäsluokkalainen tyttö, varmaankin James Potterin tyttöystävä, yritti keventää jäykkää tilannetta, onnistumatta.

Luku 69: Karkotus
 
“Al, miksi minusta tuntuu, että yrität vältellä jotakuta?” Rose kysyi sarkastisesti Alin syöksyessä haarniskaan taa jo kolmatta kertaa sen aamun aikana.
“Aika terävä havainto”, Al mumisi. Rose katsoi häntä odottavasti, kunnes hän suostui tulemaan haarniskan takaa ja puhumaan jälleen ääneen.
“Kyllä minä välttelenkin. Tämä kyseinen henkilö on luihuinen, tyttö ja tottelee nimeä Nathaniel”, hän kertoi huokaisten.
“Mitä Montgomery sinulle on tehnyt?” Rose kysyi heidän kävellessään kohti kasvihuoneita muiden rohkelikkojen jäljessä..
“Hän suuteli minua kirjastossa”, Albus huokaisi.
“Niin tiedän sen, James piti huolen siitä, että jokainen kuuli asiasta.”
“Kiva”, Al sanoi ja kuulosti siltä ettei ollut pitkään aikaan kuullut vähemmän kivoja uutisia.
“Nyt ihan uteliaisuudesta”, Rose sanoi serkkuaan tarkkaillen. “Oliko se suuteleminen kirjastossa tosiaan niin paha?”
“Oli tai ei, mutta se tuli aika yllättäen”, Al sanoi olkiaan kohauttaen.
Rose loi häneen säälivän hymyn:
“Suudelmat tulevat aina.”
“En halunnut analyysia sinun ja Scorpius Malfoyn suhteesta”, Al ilmoitti ja Rose tiesi punastuvansa aavistuksen.
“Oletko muuten huomannut, että vietät nykyisin joka toisen illan hänen kanssaan?” Al kysyi aavistuksen nuhtelevaan sävyyn.
“Ja joka toisen sinun ja muiden Rohkelikkojen kanssa”, Rose muistutti.
Al oli kuitenkin paremmin perillä Rosen syistä kuin hän itse.
“Vain siksi, että olet vihainen hänelle joka toinen ilta”, serkku esitti arvelunsa. Nyt Rose oli varma, että hänen  poskensa helottivat pahemmin kuin Nevillen lihansyöjätomaattisato elokuussa. Hän vaihtoi aihetta mitä pikimmin:
“Meidän piti puhua Montgomerysta. Tuollainen välttely on tosi typerää.”
Al nyökkäsi, mutta näytti samalla kovin epätoivoiselta:
“Mutta se on aika pelottavaa. Hän juoksee minun perässäni ja yrittää suudella minua, enkä minä edes pidä hänestä.”
“Yksi korjaus: hän ei yrittänyt suudella, hän onnistui suutelemaan”, Rose muistutti. Al näytti niin surkealta, että Rosen alkoi käydä häntä ihan tosissaan sääliksi.
“Ymmärrän kyllä, että et ole kiinnostunut Montgomerysta”, Rose sanoi sitten myötätuntoisemmin. Hän ei todellakaan kuulunut Nathaniel Montgomeryn fanikerhoon. Päinvastoin. “Hänhän on suoraan sanottuna Jamesin sanoja lainaten “helvetin lehmä”.”
“James se löytää aina sopivat sanat”, Al sanoi ja hymyili nyt hiukan.
“Mitä jos sanoisit sen hänelle?” Rose ehdotti.
“Eiköhän veljeni tiedä olevansa hyvä puhuja”, Al esitti arvelunsa.
“Ei, vaan Montgomerylle”, Rose sanoi tuhahtaen.
“Ai, olet helvetin lehmä?” Al kysyi kiinnostuneena.
Rose pudisteli päätään:
“Ei kun että et ole kiinnostunut.”
Al huokaisi jälleen.
“Olen sanonut jo, mutta hän ei vain usko”, Al sanoi ja hänen silmissään oli ikäänsä huomattavasti kypsempi katse.    

Sillä välin kun viidesluokkalaiset rohkelikot kävelivät kohti kasvihuoneita luihuiset raahautuivat taikuudenhistorian tunnilleen. Nat säksätti kiukustuneena kokemastaan loukkauksesta ja Scorpius alkoi olla kurkkuaan myöten täynnä hänen kuuntelemistaan.
“Miksi hän välttelee minua?” tyttö päätti ärtyneenä vähemmän arvostavan puheensa siitä millainen idiootti Potterin täytyi olla. Scorpius henkilökohtaisesti oli sitä mieltä, että Potter vain ymmärsi mistä kannatti pysyä erossa.
“Miksi sinä ylipäätään olet kiinnostunut Potterista?” hän kysyi kyllästyneenä.
“Ei kuulu sinulle”, Nat kivahti. Scorpius oli viime aikoina tullut niin tottuneeksi äksyilyyn, ettei jaksanut loukkaantua ystävänsä sanoista tai äänensävystä.
“Lyön vetoa, ettet voi vain sietää sitä, että joku poika voi sanoa sinulle ei”, Scorpius veikkasi päästäen virnistyksen kasvoilleen. Natia näytti alkavan ärsyttävän entistä enemmän.
“Kukaan poika ei sano minulle ei. Ei ainakaan yksikään tytöistä kiinnostunut. Onhan Potter kiinnostunut tytöistä?”
Scorpius kohautti olkiaan:
“En tiedä.”
“No ota selvää!”
“Miksi minä?”
“Sinä seurustelet hänen serkkunsa kanssa.”
“Me emme seurustele. Me tapailemme”, Scorpius korjasi ystävänsä väittämän, vaikka mieluummin olisi antanut sen olla.
“Minulle on yhdentekevää miksi sitä nyhjäystä haluat kutsua”, Nat napautti. “Sinähän vietät joka toisen illan hänen kanssaan!“
“Ja joka toisen sinun kanssasi”, Scorpius muistutti.
“Vain koska hän on vihainen sinulle niinä muina”, tyttö muistutti seikasta, joka harmitti Scorpiusta itseäänkin.
“Ajattele nyt miltä hän näyttäisi, jos menisin kyselemään hänen serkkunsa seksuaalisesta suuntaumuksesta!” Scorpius parahti. Taikuudenhistorian luokan ovi aukeni lopulta ja he astelivat muiden joukossa sisään.
“Hänen päänsähän savuaisi kuin hän olisi ottanut yliannostuksen matami Pomfreyn pippurilientä”, Scorpius heitti puoliksi leikillään, vaikka varmistikin ettei lähettyvillä ollut ketään, joka saattaisi kertoa Roselle. Natin silmät alkoivat sädehtiä omituisella tavalla ja professori Binnsin alkaessa puhua Scorpius huomasi hänen selailevan taikuudenhistorian oppikirjan sijasta luetteloa lientenkirjan takaosassa.
 
 Yksikään rohkelikko tai korpinkynsi ei ollut tainnut selvitä yrttitiedon tunnista naarmuitta. He olivat opetelleet tällipajun hoitoa ja olivat yrittäneet loihtia puun kuivia, vaarallisia oksia irti. Vaikka he olivat kuinka pysyneet muka puunulottumattomissa, sen oksat olivat siitä huolimatta ruoskineet heidät pienille ruhjeille. Al oli saanut useammankin haavauman, minkä lisäksi hänellä oli tallella vielä aamuiset palohaavat salamanterin kanssa työskentelystä taikaolentojenhoidon tunnilla. Juuri kun Al alkoi olla varma, että päivä ei voisi ainakaan kovin paljon huonommaksi muuttua Rose kuiskasi hänen korvaansa:
“Montgomery-hälytys.”
Al käännähti ja totesi omin silmin, että eteisaulaan portaita laskeutui tosiaan kyseinen tyttö. Tämä ei onneksi ollut vielä nähnyt häntä. Al kääntyi livahtaakseen kaikessa hiljaisuudessa pakoon ulos.
“Potter!”  Merlin, Montgomery oli huomannut. Al kääntyi vastahakoisesti takaisin suuntaan, johon oli ollut menossa. Muutama rohkelikko katseli uteliaana kuinka Montgomery rynni lounaalle pyrkivän ihmismassan lävitse Alin luo.
“Potter, tiedän kuinka saamme sen liemen valmiiksi jo tänä iltana”, tyttö ilmoitti ja näytti tavattoman tyytyväiseltä itseensä.

 Nat oli saanut Scorpiuksen leikinlaskusta nerokkaan idean. Pippurijuoma, jonka Scorpius oli maininnut vertauksen vuoksi, kun sattui kuulumaan puolivuotta hautumiseensa tarvitseviin juomiin. Hänelle ei luonnollisesti ollut temppu eikä mikään kaiken Veljeskunnalta saamansa koulutuksen jälkeen huijata yksi mukillinen sitä matami Pomfreylta.
 Illalla Scorpiuksen lähdettyä valvojaoppilashommiinsa Nat oli livahtanut tyhjään lienten luokkaan, jossa Potter oli jo odottanut. Oli viisaampaa tehdä tämä, kun joku muu ei olisi paikalla, sillä jokuhan saattoi laskea tämän huijaamiseksi, huolimatta siitä suuresta vaivasta, jonka Nat oli nähnyt.
“Siinä. Se on täydellinen”, Nat ihasteli lientä. He olivat kaataneet pippuriliemen kattilaan ja lisänneet sen määrää monistamalla sitä. Tuloksena oli kiehuva, mutta laimea pippuriliemenoloinen sekoitus. Nat arveli, että se saattaisi mennä läpi huonosti tehtynä liemen alkuna.
Potterkin nyökkäsi tyytyväisenä.
“Ainakaan hän ei hylkää meitä tämän vuoksi”, tämä totesi. He olivat hetken hiljaa. Läkähdyttävän kuuman huoneen hiljaisuutta rikkoivat vain kymmenet hautuvat liemet.
“No, kello on aika paljon. Pitäisi ehkä mennä nukkumaan”, Potter sanoi kelloaan vilkaisten. Nat arveli, että sen täytyi olla jo reilusti yli kymmenen. Nesteen kopioiminen oli vienyt enemmän aikaa, kuin hän oli odottanut.
“Joo, niin pitäisi”, Nat myönsikin ja asteli rennosti ovelle. Hän käänsi kahvaa ja rypisti sitten kulmiaan.
“Se ei aukea”, hän lausahti ja vetäisi kahvaa parikertaa terävästi alaspäin.
“Miten niin ei aukea?” Potter kysyi tullen hänen taakseen. Nat astui sivuun
“Kokeile vaikka itse.”
Potter tarttui kahvaan ja kokeili Alohomoraa. Mikään ei kuitenkaan auttanut. Ovi oli juuttunut.
“Lukko taitaa olla jotenkin jumissa” poika päätteli. Toki Nat sen jo tiesi. Hän itsehän oli jumiuttanut oven.
“No, nyt kun olemme täällä varmaan aamuun, ellei joku keksi tulla tähän aikaan illasta käymään lientenluokalla”, Potter totesi katkeraan sävyyn. Hänen sanojaan seurasi hiljaisuus ja he vilkaisivat syrjäkarein toisiinsa. Nat käveli erään pulpetin luo ja kapusi sille istumaan.
“No, pidätkö taikaliemistä?” hän kysyi sitten muina miehinä. Potter katsoi häntä kummeksuen.
“Halusin vain puhua jotain. Voimme me keskustella syvällisiäkin, jos haluat“, Nat totesi sarkastisesti ja vetäisi kaavun koulupukunsa päältä. Lähes parikymmentä tulilla porisevaa lientä olivat lämmittäneet huoneen kuumaksi kuin olisi asunut kaminan vieressä.
 Potter katsoi häntä epäillen, mutta kohautti sitten olkiaan ja istui hänkin pulpetille jonkin matkan päähän Natin valitsemasta.
“Liemet ovat ihan okei. Tosin pidin enemmän siitä, kun emme saaneet läksyjä eikä tunneilla ollut vaaraa tulla raivohullun opettajan hakkaamaksi”, poika paljasti.
“Sinä siis pidit siitä kun pääsit helpolla? Luulin että olet joku hirveä pinko”, Nat sanoi yllättyen. Hän oli alkujaan ollut varma ettei Potter edes hyväksyisi hänen suunnitelmaansa.
Potter naurahti:
“Se on serkkuni Rose. Hänellä on pakkomielle opiskeluun, koska hän unelmoi joskus pääsevänsä taikaministeriksi. Minä taas en ole ihan varma, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa.”
“Varmaan ryhdyt auroriksi kuten isäsi”, Nat sanoi olkiaan kohauttaen. Hän piti äänensä mahdollisimman sävyttömänä.
“Kaikki sanovat noin, mutta minulla ei ole minkäänlaista intoa auroriksi. Aivan kuin minun pitäisi elää jonkun toisen elämä uudestaan”, Potter sanoi ja ensikertaa Nat tunnisti katkeruutta hänen äänessään. Nat arveli, että nyt täytyisi olla myötätuntoinen.
“Tiedän mitä tarkoitat. Tiedän miltä tuntuu, kun muut päättävät tulevaisuutesi puolestasi, etkä voi sanoa suoraan, ettet voisi välittää helvettiäkään heidän päätöksistään. Että haluaisit oikeasti elää oman elämäsi, et sitä jonka joku muu on sinulle valinnut”, Nat sanoi ja ajatteli tahtomattaankin isoisää.
“Siinä tuntee itsensä niin turhautuneeksi. Mitä ikinä teetkin joku on aina tehnyt enemmän”, Potter sanoi ja kuulosti lähinnä siltä kuin olisi ajatellut ääneen.
“Miten hyvin ikinä pärjäätkään et ole koskaan tarpeeksi hyvä”, Nat täydensi hänen sanojaan omilla kokemuksillaan.
“Teit tai sanoit mitä tahansa sinut muistetaan aina jonakuna toisena.”
“Et voi olla se, joka haluaisit, koska sinun ei anneta. Sinut tukahdutetaan sanoihin ja määräyksiin siitä, mitä pitäisi tehdä ja mitä jättää tekemättä. Sinulle annetaan muka mahdollisuus valita, vaikka todellisuudessa kaikki muut vaihtoehdot on suljettu pois. Sinun päätöksiisi ja tekemisiisi vaikutetaan koko ajan ilman, että huomaatkaan ja et pysty mitenkään estämään sitä. Se on kuin muuttaisit valmiiksi rakennettuun taloon. Ensiksi talo näyttäisi upealta ja ihailisit sitä, mutta sitten huomaisitkin, että katto ja lattia olisivat väärinpäin ja että vihaisit seinien väriä. Se olisi sinua varten rakennettu talo, joka ei kuitenkaan oikeasti oltu koskaan tehty sinulle. Se ei koskaan olisi sinun kotisi, sinun paikkasi”, Nat vuodatti ajatuksiaan ääneen. Hän jotenkin vain ajatteli ääneen ja hätkähtikin, kun Potter sanoi selkeän kunnioittavalla sävyllä:
“Vau, sinä taidat todella ymmärtää.”
“Minulla… minun suvullani on tiettyjä vaatimuksia”, Nat selitti lyhyesti.
“Ymmärrän”, Potter sanoi. Nat tiesi ettei hän oikeasti ymmärtänyt. Ei sillä tavoin.
Seurasi jälleen hetken hiljaisuus ennen kuin Potter avasi suunsa:
“Kuule, olen aina miettinyt miksi te luihuiset käyttäydytte siten kuin käyttäydytte.”
Nat kohotti kulmiaan. Yllättävä puheenavaus, mutta kai hänen oli osallistuttava, kun Potter kerran suostui puhumaan hänelle,
“Tarkoitat miksi kiusaamme ja nälvimme muita?” Nat mietti hetken. “Ehkä siksi, ettei meillä ole vaihtoehtoa. Lajitteluhan on juuri sitä, että meidät laitetaan jonoon ja meille annetaan roolit. Ne, jotka menevät Rohkelikkoon ovat urheita ja sankarillisia. Niitä tyyppejä, jotka ovat paikalla pelastamaan maailman aina kun on tarpeen. Korpinkynteen pääsevät ne fiksut, joista sitten aikuisina tulee suuria tiedevelhoja ja jotka muuttavat maailmaa ajatuksillaan. Puuskupuhiin menevät ne, jotka eivät kuulu kahteen edelliseen, mutta ovat kuitenkin hurjan mukavia. Niitä joille kaikki haluavat vuodattaa murheensa ja joiden kanssa kaikki haluavat olla ystäviä. Mutta Luihuiseen tulevat tuomitaan jo alusta asti siihen, kuinka heitä katsellaan alta kulmien. Hyvät tulokset kokeissa tulkitaan huijaamiseksi ja luihuisen rohkeuden tai ystävällisyyden takana täytyy olla jokin henkilökohtainen tavoite. Mitä muita vaihtoehtoja meillä siis on? Mehän teemme vain sen mitä kaikki meiltä odottavat.”

Al oli aivan sanaton. Hän ei olisi ikinä uskonut tätä tilannetta todeksi. Hän istui tyhjässä liemiluokassa housunpuntit polviin asti kuumuuden takia käärittyinä kuuntelemassa itsekkään ja omahyväisen Nathaniel Montgomeryn puhuvan syvällisiä. Hän ei uskoisi tätä varmaan itsekään enää huomenna.
“Sinä olet… Vaikutat ihan erilainen kuin luulin”,  hän tunnusti.
Tyttö kohautti olkiaan:
“Ehkä me luihuisetkin olemme loppujen lopuksi ihmisiä.”
 Jotenkin sanoessaan sen surumielisesti likaisissa kouluvaatteissa, hiukset kosteudesta läsähtäneinä ja kasvot liemenkeitosta likaisina Nathaniel Montgomery näytti Alin silmissä sievemmältä kuin koskaan. Tässä hänen edessään oli aito ihminen, tyttö, joka ei kerrankin piilottanut itseään muotivaatteiden ja teennäisten hymyjen taa.
“Kuule Nathaniel…”, Al aloitti ja käytti etunimeä varovasti.
“Sano Nat. Vihaan koko nimeäni”, tyttö pisti nopeasti väliin.
“Tiedän tunteen”, Albus Severus Potter totesi nuivasti. “Niin, miksi sinä pyysit minua ulos?”
“Ehkä koska sinä olet mukava poika ja olen ollut aika harvoin sellaisten poikien seurassa “, tyttö totesi kohauttaen olkiaan.
“Entä siellä kirjastossa, miksi sinä suutelit minua?” Al kysyi nyt.
“Minä…“, Nathaniel Montgomery näytti erittäin vaikealta. “Minusta vain tuntui siltä että pitäisi.”
 Käytävästä kuului äkkiä askeleita ja sitten äkkinäinen koputus viereiselle ovelle. Al katsahti huoneessa olevaa tyttöä hämmentyneenä. Olivat hekin yksiä idiootteja. Professori Lirppulennon työhuone ja siten yksityiset tilatkin olivat tämän käytävän varrella. Al aikoi huutaa käytävässä olevaa henkilöä auttamaan heidät ulos, mutta pysyikin hiljaa kuullessaan rehtori McLeanin äänen.
“Amiraali Lirppulento, täten olette erotettu Tylypahkan juomamestarin virasta tästä päivämäärästä alkaen virkavirheestä johtuen”, rehtorin ääni kantautui oven läpi. Al kuuli siinä outoa päättäväisyyttä, joka ei sopinut rehtorin tavanomaisen epävarmuuden kanssa millään lailla yhteen.
“Virkavirhe?” Amiraali Lirppulennon ääni töksäytti kylmästi.
“Olette 24 todistajan läsnä ollessa läimäyttänyt kolmasluokkalaista puuskupuhia nimeltään Sue O`Ellen”, rehtori kuulosti miltei vihaiselta. Al vaihtoi riemukkaan katseen Nathanielin kanssa. Pääsisivätkö he viimeinkin eroon tuosta kammotuksesta?
“Kuulkaa rehtori, kuriin tarvitaan auktoriteettia ja auktoriteettia saa voimannäytteillä”, professori Lirppulento jylisi.
“Hemmettiin te ja teidän auktoriteettinne”, rehtorin ääni oli kuin piiskan sivallus. “Te olette lyönyt oppilasta enkä usko, että tämä on ainoa tapaus.”
“Niille lapsille täytyy opettaa kuria, muuten heistä kasvaa holtittomia ja veteliä ihmisiä”, professori totesi jyrkästi.
“Ainoa holtiton täällä olette te, ettekä tekään enää kauaa. Lähtekää tämän päivän aikana ja toivon ettette enää koskaan astu jalallanne tämän koulun alueelle”, rehtori ilmoitti.
 Hetken käytävässä oli hiljaista ja Albus arveli noiden kahden ottavan henkistä mittaa toisistaan.
“Te annatte niille lapsille periksi ja osoitatte olevanne heikko”, professori Lirppulento äyskähti.
“Jos vahvuus on sitä, mitä te edustatte, olen mieluusti heikko”, rehtori ilmoitti oudolla ylpeydellä.
Albus ei ollut osannut edes aavistaa, että rehtorista löytyi tuollaista kanttia. Yleensä hänen onnistui näyttää siltä, että hänet saisi kumoon pelkkä tönäisy heinänkorrella.”
“Ette ikinä saa ketään yhtä pätevää opettajaa”, Amiraali karjui jollakin lailla tukahtuneesti.  Al arveli, että mies oli siirtynyt huoneeseensa. Jossakin kauempana kuului tavaroiden lentelyä paikasta toiseen.
“Voi olla, mutta siinä tapauksessa tyydyn epäpätevään“, rehtori ilmoitti ääni vailla häivääkään epäilystä.
Kuului kolistelua ja hetken kuluttua jymiseviä askelia, kun Amiraali Lirppulento syöksyi tyrmistä edemmäs. Hänen painavat askeleensa hakkasivat portaita, kunnes katosivat.
 “Rehtori McLean, ovi on juuttunut kiinni. Voisittekohan auttaa?” Al huusi käytävään ja melkein kuuli rehtorin hätkähtävän käytävässä.
“Ai, toki”, sanoi mies käytävässä ja touhusi jotakin hetken ennen kuin ovi suostui siististi aukeamaan.
 Alilta meni hetki käsittää, miltä tilanne näytti rehtori McLeanin silmissä. Hän ja Montgomery olivat likaisia ja kuumuudesta hikisiä ja heidän vaatekappaleitaan oli levällään pitkin luokkaa.
“Ei kai… ettehän te..?” miehen silmät laajenivat, kun hän ajatteli kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja.
“Rehtori, ovi jäi jumiin ja meillä oli kuuma”, Nathaniel Montgomery selitti.
“Jaahas, no… hmm… pukeutukaa ja tuota painukaa tupiinne siitä”, rehtori sanoi ja liukeni nolostuneen näköisenä paikalta. Al ja Nathaniel katsoivat toisiaan tukahtunein ilmein ennen kuin purskahtivat nauruun.
“Mitä luulet Nath-”, Al aloitti, mutta Montgomeryn paha vilkaisu sai hänet korjaamaan viime hetkessä,” -y, uskoiko hän sinua?”
“Varmaankaan ei”, tyttö sanoi olkiaan kohauttaen.
“Kuka on Nathy?” hän kysyi pahanilkisesti.
Al naurahti:
“Uusi lempinimesi, etkö tiennyt?”
Tyttö näytti maistelevan sanaa suussaan:
“Oikeastaan minä pidän siitä“, hän sitten myönsi.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 70: Herra Ramsay

 Vihdoin oli koittanut Tylypahkan loma-aika. Tänä vuonna se alkoi hieman aikaisemmin johtuen Merlinin päivän ja viikonlopun sopivasta sijoittumisesta. Pitempi loma ainoastaan ihastutti oppilaita, jotka olivat ahkerasti tai vähemmän ahkerasti puurtaneet koko syksyn ja saattoivat nyt nauttia runsaanpituisesta lomastaan.
 Kalmanaukio kahdessatoista neljä nuorta eli Lily Potter, Hugo Weasley, sekä Karen ja Keith Richards viettivät aikaa keskenään. Kalmanaukiolla ei ollut sillä hetkellä muita, sillä Lilyn vanhemmat olivat joutuneet Merlinin päivän jälkeen joutuneet palaamaan vielä parin päivän ajaksi töihin ennen kuin heidän joululomansa alkaisi. Lilyn molemmat veljetkin olivat karanneet omille teilleen.
“Eikö se olekin upea?” Lily ihasteli. Hän oli käyttänyt valkoisen, soikean muotoisen, hieman littanan kellon ranteensa ympärille kuin hienoimmankin rannekorun
“Lily, me ollaan nähty munakello ennenkin”, Karen totesi kyllästyneesti kun hänen ystävänsä asetti pienen pyöreähkön kellon ottamaan jälleen kerran aikaa puoleksi minuutiksi.
Ei tosin ranteeseen köytettynä, Keith viittoi ja virnisti.
“No, minä en ja minusta tämä on aivan mahtava”, Lily iloitsi isänsä serkun perheeltä tulleesta joululahjasta.
Karen hymyili nuivasti ja kohotti kulmiaan:
“En olisi arvannutkaan.”
“No, mitä te kaksi aiotte tehdä lomalla?” Hugo kysyi. Hän ja Keith löhöilivät Lilyn sängyllä, kun taas Karen oli ominut Lilyn konttorituolin. Lily makasi huoneensa pehmeällä matolla seuraamassa uusimman lelunsa toimintaa.
Karen kohautti olkiaan:
“Sitä tavallista.”
Ollaan kotona äidin kanssa, käydään syömässä, kirkossa ja katsomassa isovanhempia, Keith tarkensi Hugon ja Lilyn odottaville ilmeille viittomalla.
“Minä vaihtaisin Muriel-tädin syntymäpäivät milloin tahansa noihin”, Lily irvisti.
“Kuka oikeastaan on tämä Muriel-täti?” Karen kysyi uteliaasti.
“Ikivanha ruma lepakko”, Lily ja Hugo vastasivat yhdestä suusta. Karen nauroi ja hänen veljensäkin hymyili tavallistakin leveämmin. Lily oli pannut merkille, että Keith hymyili suurimman osan päivästä. Se kyllä sopi hänelle. Hänellä oli todella hauskannäköinen hymy.
“Hän täyttää 130 vuotta ja kaikki toivovat, että ne olisivat hänen hautajaisensa”, Lily kertoi avoimesti.
Ei kai sentään? Keith jarrutteli.
“Kyllä vain”, Hugo ja Lily sanoivat jälleen yhtä aikaa ja kaikki neljä saivat jälleen hymyilemisen aihetta.
 He viettivät hauskan iltapäivän ja vasta illan hämärtyessä Lilyn kolme ystävää alkoivat tehdä lähtöä. Juuri ennen kuin Karen, Keith ja Hugo astuivat Potterien takkaan, jonka kautta he kulkisivat Weasleylle, Lily muisti, että hänen piti antaa Muriel-tädin osoite Karenille ja Keithille, jotta nämä voisivat tarvittaessa lähettää pöllön hänelle ja Hugolle tädin viisipäiväisten syntymäpäiväjuhlien aikana.
 Lily etsi katseellaan paperia heidän takkahuoneestaan ja huomasi ainoastaan isänsä työsalkun. Isä oli jättänyt sen huoneeseen tullessaan. Hän avasi sen arvellen, että isällä saattaisi olla joitakin tyhjiä pergamentteja. Lilyn harmiksi salkussa ei kuitenkaan ollut ainuttakaan irrallisena kulkevaa tyhjää pergamentin palasta.
 Hän aikoi jo kipittää keittiöön etsimään jotakin mille kirjata Murielin osoite ylös, mutta huomasikin isän salkussa paksun nahkaisen kirjan. Lievästi uteliaana hän otti sen käteensä ja selasi läpi. Kaikki sivut kiilsivät tyhjyyttään. Tuntematta pienintäkään syyllisyyttä Lily repäisi kirjan keskeltä erään sivun kulman ja kirjasi osoitteen siihen ulkomuistista ojentaen sen sitten Karenille. Tämä otti sen edes tarkemmin tutkimatta ja työnsi taskuunsa.

 Vasta kotiin tullessaan Karen otti paperin uudelleen esille ja rypisti sille kulmiaan. Hän viittasi Keithin luokseen ja ojensi paperilapun tälle.
Miksi ihmeessä Lily on kirjoittanut toisen tekstin päälle? veli huomasi saman kuin Karenkin. Paperinpalalla kulki päällekkäin kaksi käsialaa ja kirjoitusta, joista toinen oli heille erittäin tuttu Lilyn huolimaton ja epäselvä raapustus, kun taas toinen oli siisti, mutta prameilematon, ikään kuin kirjoittaja olisi kirjoittanut niin paljon, että hän olisi oppinut nopeimman tavan kirjoittaa.
 Karen kohautti olkiaan veljensä kysymykselle. Hän otti paperinpalan takaisin ja käänsi sen ympäri. Tällä puolen oli vain sitä toista käsialaa, joka sekin tuntui Karenista omituisesti siltä kuin hän olisi joskus nähnyt sen. Paperin tällä puolen oli kuusi sanaa kolmella eri rivillä.

innostukselleni
mielessäni kutsunut
Geraldine isoäitinsä mukaan.


Sisarukset vaihtoivat kummastuneen katseen. Lily ei tosiaan ollut tainnut lainkaan katsoa minne oli osoitteen raapustanut.

 Kotikolossa oli jouluaattoiltana erittäin miellyttävä tunnelma, kun kymmenet ihmiset olivat kokoontuneet viettämään joulua Weasleyen tapaan. Paikalla olivat luonnollisestikin Arthur ja Molly Weasley, sekä heidän lapsensa perheineen. Iloinen hälinä ja mukavan leppoisa tunnelma oli valloittanut niin pienien kuin suurten mielet ja perhe vietti aikaansa kuulumisia vaihtaen. Erityisesti sukukunnan nuorin jäsen reilun vuoden vanha Lanny Lupin ihastutti sukulaisia paikalla olollaan. Ainoastaan pikku herra tripla-L:n (pojan koko nimi oli Lancelot Lewis Lombart Lupin) nuori kummisetä James Potter uupui paikalta.
Ron oli juuri aikeissa kysyä Harrylta tämän esikoisen olinpaikkaa, kun iloista höpöttelyä halkoi mitä ärsyttävin pirisevä ääni. Ron hätkähti ja katseli ympärilleen pystymättä paikallistamaan äänenlähdettä.
“Lily ja hänen munakellonsa”, Harry auttoi avuliaasti.
Ron kurtisti kulmiaan:
“Niin-mikä kello?”
“Munakello. Se… No, kysy Hermionelta. Saimme kuitenkin sen ja keittokirjan Dudley-serkultani joululahjaksi ja Lily on nyt erityisen kiintynyt kelloon, eikä kaikkein vähiten siksi, että se ärsyttää meitä muita”, Harry kertoi ja viittasi kohti tytärtään, jonka rannetta Ron huomasi koristavan mitä oudoimman korun.
“Dudley perheineen lähetti teille siis ärsyttävän kellon”, Ron sanoi, eikä äkkiä eräältä hänen serkultaan tullut laulava piparkakkuperhe tuntunut enää niin kamalalta. Ne olivat ainakin hiljentyneet, kun ne oli hakattu vasaralla palasiksi. ”Entä mitä te lähetitte heille? Jonkin kirotun esineen?”
“James ehdotti samaa, mutta Ginnystä ja minusta suklaarasia oli parempi vaihtoehto”, Harry vastasi tyynesti.
“Kirottu suklaa?” Ron ehdotti.
“Sinulla ja Jamesilla on oudon samankaltainen ajattelutapa.”
“Olenhan minä hänen kumminsa. Missä James muuten on?” Ron kysyi päästen alkuperäiseen aiheeseensa.
“Viettää joulua tyttöystävänsä luona. Veikkaan kyllä, että Amandan vanhemmat heittävät hänet pois ennen iltaa”, Harry esitti arvelunsa.
“No onpahan täällä rauhallisempaa, kun James ja Louis eivät ole toistensa kurkuissa kiinni”, Ron totesi vilkaisten kohti Louisia, joka leikki sisarenpoikansa kanssa.

James suoristi paitansa vielä kertaalleen. Tämä oli ensimmäinen kerta kun hänet oli kutsuttu Amandan luo viralliselle perhepäivälliselle. Lisäksi saattaisi olla niin, että James tapaisi nyt ensimmäistä kertaa Amandan isän, josta oli kuullut paljon, muttei nähnyt kertaakaan. Amanda oli kertonut, että Leluluudan, suurimman velhojen leluketjun omistajana, hänen isänsä joutui viettämään paljon aikaa työssään.
 James koputti oveen ja Amanda avasi miltei välittömästi. Vaaleahiuksinen tyttö oli pukeutunut joulun kunniaksi punaiseen villapaitaan, jonka toiseen alareunaan oli neulottu kolme lumihiutaletta.
“Hei, James”, tyttö painoi suukon hänen poskelleen.“Tule sisään.”
James tunsi olonsa jotenkin kovin juhlavaksi tullessaan sisään näin ovesta, sillä yleensä hän oli pöllähtänyt Amandan kotiin takasta tai nyttemmin ilmiintymällä suoraan tämän huoneeseen.
 Amanda auttoi Jamesin takin naulaan ja tarttui sitten tämän käteen rohkaisevasti. Tyttö ilmeisesti ymmärsi, että niinkin sosiaalisesti lahjakkaalle ihmiselle kuin Jameskin oli, tyttöystävän vanhempien tapaaminen oli silti kova paikka.
 Amandan kotitalo sijaitsi Pohjois-Skotlannin rannikolla olevien Orkney-saarten pääkaupungin Kirkwallin laitamilla. Talo oli kodikas, suuri ja aavistuksen maatilamainen. Sen ympärillä kasvoivat suuret peltoalueet, joista suurenosan Amandan äiti, rouva Blake, oli perinyt jästi-isältään. Koska herra Blake ei varsinaisesti ollut maanviljelijä ainesta ja rouva Blake ei myöskään itse ollut innostunut raatamaan pelloilla keväästä syksyyn, hän oli myynyt pellot lähellä asuville maanviljelijöille.
 Amandan mukaan Kirkwallissa ei asunut heidän lisäkseen montaakaan velhoperhettä. Kuitenkin kaunis luonto ja viehättävä elintapa olivat saaneet herra ja rouva Blaken aikanaan tekemään sen ratkaisun että he jäivät asumaan Kirkwalliin. Herra Blakehan pystyi ilmiintymällä hoitamaan liiketoimintaansa ympäri Britanniaa.
 Amanda johdatti Jamesin olohuoneeseen, jossa istui viisissäkymmenissä oleva mahakas mies, joka teki muistiinpanoja ilmassa leijuvasta lastenluudan prototyypistä. Ilmeisesti malli ei ollut tyydyttänyt herra Blakea, sillä hänen kirjaamansa lista oli hyvinkin pitkä.
“Isä, sanoit, ettet tee jouluna töitä”, Amanda muistutti isäänsä ja ilmaisi näin heidän olevan huoneessa. Herra Blake kääntyi nuoria kohti.
“Kulta, tämä on harrastus”, herra Blake vähätteli.
Amanda asetti kätensä puuskaan.
“Mitenköhän se eroaa työstäsi?” tyttö kysyi ja James päätteli, että asiasta oli keskusteltu ennenkin.
“Työnantajani ei maksa palkkaa tältä ajalta”, herra Ramsay kertoi leppoisasti.
“Isä olet yrittäjä. Sinä olet oma työnantajasi”, Amanda sanoi ja pyöräytti silmiään pahoitellen Jamesille.
“Olenkin aina ollut sitä mieltä, että pomo on mukava tyyppi”, herra Blake tuumi tuoliltaan nousten ja luuta lennähti kuin itsekseen huoneen nurkkaan.
 Herra Blake oli jonkin verran Jamesia lyhyempi, mutta muuten huomattavasti häntä kookkaampi. Miehen silmissä oli huvittunut pilke ja pyöreissä poskissa samanlaiset hymykuopat kuin Amandalla.
Tyttö viittasi Jamesia kohti:
“Isä, tässä on…”,
“James Potter, sir”, James sanoi ojentaen kättään herra Blakelle. Tämä katsoi häntä arvioivasti päästä varpaisiin, mutta tarttui sitten Jamesin kämmeneen tottuneella, varmalla otteella.
“Uskallapas “sir”:tellä tulevaisuudessa ja voit olla varma ettei sinulla ole mitään asiaa tähän taloon”, mies murahti.
“Pidän sen mielessä, herra Blake”, James lupasi ja tunsi lievää hermostusta. Olisi ehkä sittenkin pitänyt kysellä Amandalta hieman paremmin mistä tämän isä piti.
“Amanda, sanoitko tosiaan, että tällä kaverilla on huumorintajua?” mies kysäisi tytärtään kohti kääntyen ja hänen suupielensä nyki. James huomasi äkkiä, että miehen silmissä loisti hymy. Se antoi Jamesille rohkeutta heittäytyä uskaliaammaksi puheissaan.
“Toivottavasti hän muisti mainita myös muut hyvät ominaisuuteni, kuten ulkonäön, älykkyyden, lahjakkuuden huispauksessa, yleisen loistavuuden…”, James luetteli vilkkaasti.
Miehen suupieli nytkähti jälleen vaikka ääni oli murahtava:
“Älä koettele onneasi, poika”
“Kuten haluatte, herra Blake”, James vakuutti hyväntahtoisesti. Hän näki Amandan seuraavan tilannetta jännittyneenä. Tämä teki pientä liikettä oikealla jalallaan.
“Se on Ramsey sinulle, poika”, mies sanoi painottaen viimeistä sanaa. James näki sivusilmällä Amandan irvistävän isälleen. Häntä itseään ei haitannut pohjittelu. Luonnollisesti hän oli vielä herra Blaken silmissä pelkkä poika, joka kosiskeli hän tytärtään.
“Selvä, herra Ramsey”, James totesi ja sai Amandan isän purskahtamaan äänekkääseen nauruun.
“Amanda, tulisitko hieman auttamaan?” kuului rouva Blaken huuto ruokasalin suunnalta.
“Tulen, äiti”, Amanda huikkasi vastauksen ja painoi suukon Jamesin poskelle välittämättä isänsä tuhahduksesta.
“James, älä anna isän kiusata sinua”, tyttö sanoi ja loi varoittavan ilmeen isäänsä kohden.
“Sinun isänäsi hän saisi heittää minut vaikka kalliolta enkä valittaisi”, James vakuutti urheasti.
“Varopas sanojasi, poika. Voit joutua vastaamaan niistä”, herra Blake totesi istuutuen upottavalle sohvalle ja viitaten Jamesia istumaan mukavannäköiseen kermansävyiseen nojatuoliin. Amanda lähti huoneesta luoden vielä yhden huolestuneen silmäyksen kaksikkoon.
“Amanda on kertonut sinusta paljon, poika”, herra Blake murahteli matalalla äänellään.
“Toivottavasti pelkkää hyvää”, James vastasi pirteästi.
“Siitä voi olla montaa mieltä”, mies totesi jäyhästi.
“Sanopas, poika…”, Amandan isä aloitti niin synkällä sävyllä, että James pelkäsi tämän vielä pakottavan hänet kosimaan Amandaa siinä silmänräpäyksessä.
“…mikä tässä luudassa on vikana?” mies päätti odottamattomasti leikkiluudan lennähtäessä paikalle ja purskahti nauruun nähdessään valtavan helpotuksen leviävän Jamesin kasvoille.

“Äiti, isä kiusaa Jamesia olohuoneessa ja minä kuorin perunoita”, Amanda valitti äidilleen. Tämä oli sievä, jo lähempänä viittäkymmentä oleva nainen, jolla oli vaaleat hiukset ja siniset silmät. Eivät tosin aivan yhtä tummat kuin tyttärellään. Hänen kasvojensa lempeä hymy oli kuitenkin identtinen Amandan hymyyn.
“Ei isäsi häntä kiusaa”, äiti vakuutti ja tarkisti uunissa paistuvan kalkkunan kunnon.
“Hän kiusasi Louisiakin, kun hän kävi meillä”, Amanda muistutti. Kun hän oli aikoinaan seurustellut jonkin aikaa Jamesin serkun Louisin kanssa, tämä oli tullut heille kolme vuotta sitten joululomalla ja isä oli pitänyt huolen siitä, että Louis ei ollut koskaan viettänyt epämiellyttävämpää vierailua.
“Se johtui siitä, että isäsi ei pitänyt Louisista”, rouva Blake totesi yksinkertaisesti.
“Mahtavaa, sitten heillä on ainakin yksi yhteinen puheenaihe Jamesin kanssa: kuinka vihaankaan Louis Weasleya”, Amanda mutisi silpoessaan perunoita henkihieveriin.
“Älä huoli, luulen että isäsi pitää Jamesista”, Amandan äiti sanoi ja nappasi perunankourien tyttäreltään ennen kuin tämä ehtisi pahoinpidellä muutkin peruna-parat.
“Kuinka voit olla noin varma?” tytär kysyi äidiltään. Tämä hymyili salaperäisesti:
“James muistuttaa kovasti isääsi nuorempana.”
“James, muistuttaisi isää? Lyön vetoa viidestä kaljuunasta, että isä on ajanut Jamesin ulos puolessa tunnissa”, Amanda sanoi naurahtaen
“Otan vedon vastaan ja sanon, että heistä on tullut vartissa ylimmät ystävät”, Amanda tunsi leikkisän pilkahduksen äitinsä silmissä.
“Tuhlaat rahojasi, äiti”, hän heitti vanhemmalle naiselle.
“Niin sinäkin. Mistä lähtien sinä muuten olet harrastanut vedonlyöntiä?”
“Siitä asti kun olen ollut yhdessä Jamesin kanssa. Entäs sinä itse?”
“Siitä asti kun olen ollut yhdessä isäsi kanssa.”
Äiti ja tytär vaihtoivat yhden huvittuneen katseen. Parinkymmenen minuutin kuluttua, kun ateria oli katettu pöytään he siirtyivät olohuoneeseen kutsumaan miehiä päivälliselle, Amanda sai huomata erehtyneensä raskaasti. Isä nauroi raikuvasti jollekin, mitä James oli juuri sanonut ja Amanda uskalsi arvata, että James oli rehvastellut jollakin entiselle rehtorille tekemällään kepposella.
“Taidat olla minulle viisi kaljuunaa velkaa, kultaseni”, äiti kuiskasi pehmeästi Amandalle. Samalla Amandan isä ja James havaitsivat naisten saapuneen huoneeseen ja jälkimmäinen pomppasi välittömästi pystyyn ojentamaan kättään Amandan äidille. Amanda kätki hymynsä. James todellakin yritti miellyttää hänen vanhempiaan.
“Rouva Blake, näytättepä kauniilta tänään”, poika lausahti kätellessään rouva Blakea tuttavallisesti. Amandan äiti naurahti kevyesti, mutta Ramsay Blake heristi uhkaavasti sormea Jamesille.
“Kuulepas poika, riittää että latelet noita kohteliaisuuksia tyttärelleni”, hän varoitti poikaa, mutta Amanda näki isän silmiin piilotetun hymyn.
“Valitettavasti tyttärenne lakkasi uskomasta kohteliaisuuksiini jo pari vuotta sitten”, James valitteli ja Amandan isä naurahti. Isä ei varsinaisesti ollut sitä vakavampaa sorttia, mutta tuntui Jamesin seurassa yltyvän nauruun tavallista useammin.
“Sellaisia ne naiset ovat. Siinä vaiheessa on siirryttävä lahjojen ostoon”, isä kertoi luottamuksellisella sävyllä Jamesille.
“Et sinäkään minulle lahjoja osta”, Amanda kuuli äitinsä huomauttavan. Isä kohautti olkapäitään heidän siirtyessään kohti ruokasalia:
“Se, että minä en noudata neuvoani, ei kai tarkoita etten voisi antaa sitä muille?”

Ilta oli ollut eräs mukavimmista, joita James oli pitkään aikaan viettänyt. Amanda ja hänen perheensä olivat selvästi tehneet kaikkensa taatakseen Jamesin viihtyvyyden. Nyt kello oli jo reilusti yli yhden toista ja Amanda oli saattanut Jamesin ulko-ovelle. Tyttö seisoi oven raossa ja hymyili hänelle. Katulampun valoa vasten piirtyi lumihiutaleiden kevyttä leijailua maahan.
“Isä pitää sinusta”, Amanda paljasti Jamesille ja ojensi kätensä korjatakseen hänen kaulaliinaansa. James virnisti julkeasti:
“Minäkin pidän hänestä, mutta arvaa kenestä pidän vielä enemmän?”
Amanda esitti miettivänsä kovasti:
“Äidistäni?”
“Tarvitsetko kolmen pisteen vihjeen?” James kysyi haastavasti ja otti Amandan kädestä kiinni, kun tämä irrotti hänen kaulahuivistaan. Hän kutitteli tytön sormia omillaan ja katsoi tämän syvänsinisiin silmiin.
“Anna tulla”, Amanda tarttui haasteeseen.
“Hänen nimensä alkaa a:lla”, James paljasti ja kuljetti kätensä Amandan käsivartta pitkin tämän vyötärölle.
“Hmm… Anna? Annie? Amalia?” Amanda heitti leikkisiä arvauksia ilmaan.Hänen sievä hymynsä tuntui valaisevan hennot kasvonpiirteet kuten katulampun valo kirkasti lumihiutaleiden tanssin.
“Yhden pisteen vihje”, James lausahti hiljaa ja suuteli Amandaa.
“Hei kuulkaas, minun aikana oli tapana sulkea sentään ulko-ovi!” Ramsey Blaken huuto kaikui pihamaalle asti.

Luku 71: Erittäin märkä suudelma (ja pari vähemmän märkää)
 
“Tervetuloa takaisin. Toivon että kaikki vietitte erinomaisen joulun”, Rick toivotti satojen oppilaiden joukolle.
“Kuulin juuri, että minun olisi annettava teille informaatiota 1000-vuotisjuhlista, jotka järjestetään Tylypahkassa lukukauden toisiksi viimeisenä iltana. Asu on vapaa, mutta tuota… toivon, että ette saavu asustamattomina“, hän yskäisi, kun oppilaat tirskahtelivat. “Tosin muu opettajakunta suosittelee paikalle saapuvien arvovieraiden vuoksi teitä pukeutumaan tavallista juhlavammin.” Rick vilkaisi ohimennen opettajakuntaansa ja erääseen tiettyyn opettajaan, ennen kuin siirsi katseensa takaisin oppilaisiin.
“Juhlissa on jonkinlaisia tanssimahdollisuuksia ja mikäli haluatte tätä varten hankkia parin se on sallittua. Tuvan johtajanne kertovat lisää, kunhan olemme saaneet joitakin asioita varmistettua. Näiden mitäänsanomattomien tietojen lisäksi minun oli tarkoitus esitelle uusi juomamestari, mutta hän ei nähtävästi ole vielä saap…”, Rickin sitä lausuessa avautui Suuren salin ovi ja pienikokoinen, liian suureen velhonkaapuun pukeutunut kalpea mies, jolla oli pitkät likaisen vaaleat roikkuvat hiukset ja suuret neliönmuotoiset silmälasit, asteli sisään.
“Kirjasto, mä palasin!” mies täräytti selvällä amerikkalaisaksentilla nenäänsä.
Professori Nenoveh tarttui Rickin hihaan.
“Et kai sinä vain mennyt palkkaamaan häntä?” nainen kysyi epätoivoisennäköisenä.
“En kai. Toivottavasti”, Rick sanoi, mutta mies käveli uhkaavasti häntä kohti.
 Itse asiassa Rick ei itse ollut suorittanut palkkaamista. Koululautakunta oli valinnut tämän miehen ja Rickin lautakunnassa oleva täti (jolla Rickin käsityksen mukaan oli ollut suuri vaikutus siihen, että hän sattui nykyisin olemaan Tylypahkan rehtori) oli sanonut että miehellä oli mitä parhaimmat paperit.
“Ai, sä oot siis uus rouva R!” amerikkalainen innostui ja tarrasi Rickin käteen opettajainpöydän yli alkaen vatkata sitä edes takaisin.
“Kyllä, tai siis en. Olen rehtori Rick McLean”, Rick sai sanottua.
“Herra R, Rick-mies, isokiho, paikan pomo”, kalpea amerikkalainen intoili.
“Ja te olette ilmeisesti uusi lientenprofessori?” Rick sanoi tarttuen vielä toivoon, että kyseessä olisi jokin virhe.
“Just nii”, mies nyökytti yhtä innokkaasti kuin ravisteli Rickin kämmentä.
 “Oikeestaan mä oon vanha ja uus. Mä oon menneisyys, nykyhetki ja tuleva. Mä oon Herman Bernand Franklin Bak-”, mies piti tauon. Opettajainpöytää lähimpänä istuvat oppilaat kurottautuivat istumapaikoiltaan kuullakseen paremmin.
“Sä voit sanoo vaan Herman. Tai Bernand, jos se on kivempi. Franklinkin käy, vaikka se ei oo niin kiva”, pieni amerikkalainen ilmoitti ja oppilaat painuivat pettyneinä paikoilleen. Herman mikä-hänen-sukunimensä-nyt-olikaan vatkasi yhä Rickin kättä kuin pullataikinaa.
“Siis tosi kiva, että palkkasit mut takas. Mul olikin jo ikävä mun kirjastoo ja mun rakasta kirjastoneitoo”, professori sanoi ja päästi äkisti irti Rickin kädestä. Rick venytteli kättään palauttaakseen verenkierron.
“Kato, professori hevonen, siinähän sä oot”, uusi juomamestari iloitsi ja yritti päästä halaamaan professori Nenovehia. Nainen kuitenkin tönäisi hänet kauemmas itsestään suoraan professori Hagridin syliin.
“Ai kato, mitä iso kaveri? Ja pikku mies?” Rick katseli uuden opettajansa vaihtavan käden puristuksen professori Lipetitin kanssa, joka näytti kaikkea muuta kuin ilahtuneelta. Oppilailla sen sijaan oli kaikesta päätellen hauskaa, kun professori viihdytti heidän päivällistään erinäisillä ihastuneilla huudahduksilla.

Lientenprofessorin paluu oli pantu merkille myös Rohkelikon tupapöydässä.
“Mitä luulet, tarvitseeko meidän enää palauttaa sitä lientä?” Rose kysyi opettajainpöytään kurkkien. Scorpius Malfoy, joka oli tullut piipahtamaan Rohkelikon pöydässä ryösti hörpyn hänen pikaristaan ennen kuin ilmoitti mitä päättäväisimmän ein.
“Voisitte kyllä tulla Nathanielin kanssa istumaan tännekin”, Albus toivotti Scorpiukselle. Al katsoi Luihuisen  tupapöytään, jossa mustahiuksinen tyttö istui yksin jotenkin orvonnäköisenä. Hän oli alkanut yllättäen tuntea outoa ymmärrystä Nathanielia kohtaan tämän purettua hieman sydäntään sinä eräänä iltana ennen joululomaa.
James jonkin matkan päästä vilkaisi veljeensä vihaisesti. Al tiesi kyllä, että hänen veljensä olisi pitänyt häntä sekopäänä, jos hän olisi kertonut, että oli huomannut Nathaniel Montgomerynkin olevan ihminen.
“En usko että muut pitävät ajatuksesta”, Scorpius totesi ja havitteli nyt haukkua Rosen leivästä. Tyttö kuitenkin nappasi sen pojan ulottuvilta. “Minä olen okei, siksi etten ole tiputtanut ketään teistä luudalta, ja siksi että puolellani on Rose, jonka kanssa kukaan ei halua joutua riitoihin.”
 Al oli huomauttamaisillaan, että Scorpiushan itse riiteli Rosen kanssa jatkuvasti, mutta Rose ehti ensin:
“Ai, ja miksi kukaan ei halua joutua riitoihin kanssani?”
 Osa rohkelikoista kääntyi muitta mutkitta seuraamaan opettajanpöydän komedian sijasta Rosen ja Scorpiuksen draamaa, kun taas useimpien katseet poukkoilivat suunnasta toiseen haluamatta menettää mitään kummastakaan mainiosta näytöksestä.
“No, sinä olet joskus vähän kiivas, ruususeni”, Scorpius yritti lepytellä.
“Kiivas? Ehkä se johtuu siitä, että joudun kuuntelemaan sinun typerää lepertelyäsi!” Rose kivahti.
“Ai, minunko lepertelyideni vika tämä onkin?” Scorpiuskin kiivastui. Al mietti pitäisikö hänen ottaa lautanen kasvojensa suojaksi, sillä kaksikko näytti siltä että pian voisi alkaa lennellä jokin muukin kuin sanat.
“Minä en ole lapsi, minulle ei leperrellä!” Rose kiukustui.
“Kai minä saan puhua tyttöystävälleni miten ikinä haluan!” Scorpius väitti vastaan.
“Onko hän kenties näkymätön?” Rose kysyi teräväänsävyyn.
“Kuka?”
“Se sinun tyttöystäväsi.”
“Minä näen hänet varsin hyvin.”
“Jos minua tarkoitat, muistutan etten ole tyttöystäväsi. Me emme seurustele”, Rose huusi ja Scorpiuksen aiemmin tavoittelema voileipä tosiaan lensi häntä päin.
“No, tapailukumppani sitten!” Scorpius sanoi pyyhkien kasvojaan marmeladista.
“En ole enää sekään, koska ärsytät minua!” Rose ärähti ja nousi nyt seisomaan. Scorpius teki samoin.
“Kuinka sinä voit noin vain laittaa suhteemme poikki?” poika kysyi kärttyisästi.
Rosen silmissä paloi:
“Minkä suhteen? Mehän vain tapailemme!”
“Sekö sinua rassaa?
“Mikä se?”
Sitä Alkin mietti. Tai oikeammin hän mietti mikä noita molempia oikein rassasi. Hän ei tiennyt keitäkään muita, jotka onnistuivat tuossa ajassa saamaan riidan aikaan tuollaisesta aiheesta.
“Se, etten ole ilmoittanut haluavani kanssasi naimisiin!” Scorpius huusi.
“En minä halua kanssasi naimisiin!” Rose kiljui vastaan.
“No, hyvä, en minäkään sinun!” poika huusi nyt.
“Hyvä!” Rose huudahti raivoissaan ja näytti siltä, että olisi halunnut hukuttaa Scorpiuksen Mustajärveen.
“Hyvä!” Scorpius vastasi samalla voimakkuudella ja sävyllä.
“Hyvä!”
“Jos haluatte laajentaa sanavarastoa seuraavaksi tulevat parempi ja paras”, James kurottautui neuvomaan.
“Älä puutu tähän!” Rose ja Scorpius tiuskaisivat yhteen ääneen hänelle. He käänsivät huomionsa takaisin toisiinsa.
“Minä menen nyt!” Scorpius ilmoitti ja kääntyi kannoillaan.
“Mene!” Rose yllytti.
“Niin menenkin!” Scorpius käveli ponnekkaasti kohti luihuinten pöytää.
“Minä vihaan häntä!” Rose paukautti istuen takaisin pöytään.
“Miksi minusta tuntuu, että olen kuullut tuon ennenkin?” Al kysyi hiljaa ja nosti lautasen kasvojensa suojaksi, kun Rose päätti jatkaa ruoanheittelyä.

 Illan tullen Rose täyttyi hirvittävästä syyllisyyden tunnosta.
“Kuule, olinko minä vähän liian ankara Scorpiukselle?” hän kysyi Alilta. Tämä kohotti hämmentyneen katseen lehdestä, joka jauhoi Kadlein Kanuunoiden ilmiömäisen hyvää kautta, joka olisi saattanut päättyä jopa liigavoittoon mikäli heidän nykyinen jahtaajakapteeninsa Annie Holloway(os. Gibson ) ei olisi loukkaantunut niin pahasti Tutshillin tornadoja vastaan pelatussa ottelussa. Liigamestaruuden vei loppupelissä Kairfilin katapultit.
“Minusta tuossa kysymyksessä on kaksi pahaa vikaa”, Al aloitti. “Ensinnäkin, miten niin vähän liian ankara, ja toisekseen, miksi edes kysyt, kun tiedät vastauksen?”
Rose huokaisi syvään.
“Minä en vain tajua itseäni. Hän saa minut aina niin raivoihini pelkällä olemuksellaan ja sitten minä vain räjähdän, mutta sitten taas…”, Rosen ääni hiljeni hänen ajautuessaan muistelemaan sitä ihmeellistä tunnetta, joka repi vihan tieltään joka kerta. “Sitten taas on jotain, mikä vetää minua hänen puoleensa.”
“Rose, sinä taidat olla rakastunut”, Al sanoi kuulostaen yllättyneeltä.
“Pyh, Scorpius Malfoyhin. Älä unta näe”, Rose kielsi automaattisesti. Ehkä ihastunut tai pikkuisen lätkässä, mutta että rakastunut?
“Sitä paitsi”, Rose sanoi hiljaa ja katseli mietteissään kuinka James ja Amanda täyttelivät hakupapereita jatko-opintoja varten erilaisiin laitoksiin huoneen toisella puolen, “hän ei ole koskaan sanonut olevansa rakastunut minuun.”
“Ahaa, se siis on ongelmasi”, Alin kasvot kirkastuivat ymmärryksestä.
“Mikä ongelma?” Rose kysyi kulmiaan rypistäen. Hänellä ei ollut aavistustakaan mistä Al oikein puhui.
“Et tiedä onko hän tosissaan, ja yrität ottaa sen selville huutamalla ja kiukuttelemalla ja katsomalla kuinka paljon hän kestää”, Al hymähti.
“Enkä yritä”, Rose kielsi. Hänen kiukuttelunsa ei liittynyt mihinkään muuhun kuin siihen, että Scorpius Malfoy sattui olemaan niin raivostuttava persoonallisuus.
“Rose, hänen täytyy olla rakastunut sinuun”, Al sanoi ja taputti Rosea säälivin ilmein olalle. “Ja varmasti kaamean rakastunut, kun kestää kaikkea tuota.”
 Vaikka Al ei voinutkaan olla oikeassa, hänen sanansa vain pahensivat Rosen oloa. Hän katsoi serkkuaan.
“Minun täytyy sopia sen idiootin kanssa”, Rose sanoi sitten hiljaa. Al nyökkäsi kannustavasti.
“Tulen mukaan vahtimaan, ettet kurista häntä vahingossa sovinnon teon aikana”, poika lupasi huvittuneesti hymyillen.

Vaan Rose ei ollut ainoa, jonka omatunto kolkutteli päivällisriidan vuoksi.
“Minun täytyy pyytää anteeksi Roselta”, Scorpius totesi lopulta. Hän ei ollut saanut kirjoitettua sanaakaan muodonmuutos ainettaan, sillä ikävät ajatukset olivat vaivanneet häntä.
“Voi, ei taasko se alkaa?” Nat tuskaili. Hän oli juuri viimeistelemässä omaa ainettaan.
“Ajattele jos hän ei enää halua tapailla minua”, Scorpius sanoi ja hirvittäviä kauhukuvia vilisti hänen silmiensä ohitse. Nat pyöräytti väsyneesti silmiään ja tökkäsi sulkakynänsä seisomaan mustepulloon.
“Eikö sinusta ole väärin pyytää anteeksi vain sen vuoksi, ettei hän haluaisi erota sinusta?” tyttö kysyi ylenkatseellisesti.
“Emme me voi erota, jos emme seurustele”, Scorpius tarkensi. Natia ei kuitenkaan näyttänyt kiinnostavan se mikä ero oli seurustelulla ja tapailulla.
“Voi Grindelwald! Scorpius, Weasley on rakastunut sinuun ja sinä häneen mikä tässä on nyt niin ongelmallista?” tämä äyskähti.
“Miten tiedät että olemme rakastuneita toisiimme?” Scorpius kysyi. Itsestään hän oli tietenkin varma, mutta Rose… Rose oli toista maata.
“Siten, ettei kukaan muuten jaksaisi roikkua tuollaisessa tuhoon tuomitussa suhteessa”, Nat ilmoitti niin kuin se olisi selittänyt kaiken. Scorpius olisi voinut huomauttaa, että heillä ei virallisesti ollut mitään suhdetta, mutta se ei tuntunut oleelliselta.
“Minun pitää mennä pyytämään anteeksi häneltä”, poika huokaisi synkästi.
“Etkö voi tehdä sitä luutakomeroratsiassa?” Nat kysyi tarkoittaen suunnilleen puolen tunnin kuluttua alkavaa valvojaoppilaiden partiointia käytävillä.
“En. Haluan tehdä sen heti”, Scorpius ilmoitti. Nat pudisteli päätään, mutta nousi tuolistaan.
“No, minä tulen mukaan tarkistamaan, ettei pikku neiti Rose Weasley syö sinua”, hän sanoi ivallisen lepertelevällä sävyllä.

 Nuo kaksikot kirjaimellisesti törmäsivät toisiinsa tyrmiin johtavissa portaissa.
“Katsoisit eteesi, Scorpius!” Rose kivahti tömähtäen päin kulman takaa portaita vauhdilla noussutta poikaa. Ei silti, Rosen tahtikin oli muistuttanut enemmän juoksua hänen harppoessaan portaita alas tyrmiä kohti.
“Katsoisit itse!” poika ärähti takaisin.
“Sinä kävelit minua päin!” Rose väitti.
“Ai, minä kävelin sinua päin?” Scorpius kysyi sarkastisesti.
“Minä olin tulossa sopimaan!” Rose ärähti ja olisi halunnut iskeä nyrkkinsä pojan terävään leukaan.
“Ja minä pyytämään anteeksi!” poika sylkäisi.
“En halua anteeksipyyntöjä sinulta! En ainakaan nyt!” Rose huusi ja kaiku toisti hänen sanojaan kapeassa käytävässä. Rose näki Alin ja Montgomeryn pyörittelevän silmiään ja tallustavan portaat perätysten eteisaulaan jättäen Rosen ja Scorpiuksen “sopimaan” keskenään.
“Mutta minä haluan pyytää!” Scorpius huusi.
Rose seisoi ylemmällä portaalla ja katsoi poikaa silmiin. Kaiku toisteli heidän huutojaan ja äkkiä molemmat tajusivat kuinka typeriä he olivatkaan. Viha kuoli yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin.
“Anna anteeksi”, Rose sanoi ja kiepsahti pojan kaulaan.
“Ei anna sinä minulle”, tämä pyysi.
Rose rypisti kulmiaan:
“Minä pyysin ensin.”
“Minäpäs”, Scorpius väitti.
 “Etkä, vaan minä”, Rose puolusti väitettään.
 Ohitse liitävä verinen paroni murisi vihaisesti. Oli kanssa, kun ei kunnon kummitus saanut edes ulista rauhassa. Se toivoi täydestä sydämestään, että nuo kaksi eivät koskaan päättäisi jäädä vaeltamaan Tylypahkaan elämänsä päätyttyä. Olisi kauheaa joutua kuuntelemaan noiden kahden riitelyä ikuisesti. Ihmisiässäkin olisi jo liikaa kestämistä.
 
 Eteisaulaan nousseet Nat Montgomery ja Albus Potter vilkuilivat toisiaan. Kummallakaan ei ollut varsinaista halua palata sovittelemaan noiden kahden riitaa tai vaihtoehtoisesti mennä itsekseen tupiensa oleskeluhuoneisiin. Potter avasi suunsa ensimmäisenä.
 “Hmm… Nathy”, Nat värähti yllätyksestä, kun poika vielä käytti tuota nimeä, ”mennäänkö käymään ulkona?” Albus Potter viittasi ulos hämärtyvään ilmaan.
“Mennään vain”, Nat myöntyi.
 Sää oli omituisen lämmin tammikuuksi, suuri osa lumestakin oli sulanut jo ennen uutta vuotta. Tuntui siltä kuin varhainen talven tulo ja jo syyskuussa alkanut kylmyys olisi hyvitetty nyt sydäntalven lämpimyydellä. Nat, sen paremmin kuin Potterkaan, ei ollut ottanut päällystakkia tai viittaa mukaansa, mutta olo ei tuntunut kaapuun kääriytyneenä erityisen kylmältä. Edes ilta ei ollut saanut pakkasta kiristymään, vaan lämpötila pysyi tiukasti positiivisella puolella. Ainoa epämiellyttävyys oli, että kengät kastuivat loskaisessa maassa.
 He kävelivät järven rantaan. Jäät olivat heikon oloisia. Niiden päällä oli kerros vettä, joka heijasteli taivaalla loistavaa puolikuuta sekä tähtiä.
 Kumpikin nuorista oli ollut tähän asti hiljaa. Nat yritti miettiä, mikä olisi paras tapa avata keskustelu, sillä tämä oli ensikerta, kun he olivat todella tekemisissä toistensa kanssa joulun jälkeen. Oikeastaan ensimmäinen kerta, kun he kunnolla puhuivat sen tyhjässä liemien luokassa käymänsä keskustelun jälkeen.
“Haluaisitko jääkävellä?”  kysyi poika Natin vierestä yllättäen. Nat katsoi vetistä jäänpintaa. Se tuskin kantaisi jäniksenkään painoa.
“Ai, tuolla jäällä?” hän kysyi.
“Niin”, poika vahvisti ja Nat arveli, että tämä oli outoa huumoria. Hän hymyili väkinäisesti:
“No, en varsinaisesti.”
“Entä jos jää olisi paksumpaa?” Potter kysyi uteliaasti. Natia ärsytti. Mitä hyötyä tällaisesta jankkaamisesta oikein oli. Hänen oli vaikea pitää ivaa loitolla äänestään sanoessaan:
“Ja mitenkähän se mahtaisi olla mahdollista?”
 Poika näytti puolittain nololta, puolittain innokkaalta.
“Rose opetti minulle erään loitsun ja se sopii tarkoitukseen loistavasti. Katso”, Potter sanoi ja otti sauvansa esiin kaavun taskusta. Hän käveli aivan rannanuomaan.
“Jäätyös”, poika lausui ja sauvan kärki alkoi välittömästi puhaltaa pakkasta ja lumihiutaleita. Jää kiinteytyi hetkeksi ja näytti vahvalta kuin paukkupakkasten jäädyttämänä. Poika astui loihtimalle jään palalle vahvistamalla sitä sauvastaan jatkuvasti tupruavalla lumella. Hän tarjosi toista vapaata kättään Natille.
“Enpä tiedä”, Nat arasteli. Hän ei tosiaankaan pitänyt vedestä.
“Tule nyt. Tehdään jotain mitä muut eivät tee”, poika ehdotti ja tuo lause osui johonkin kohtaan Natin mielessä. Nat tarttui ojennettuun käteen ja käveli pojan viertä narisevalle, mutta ei sentään rutisevalle jäälle. Se notkui mukavan jännittävästi heidän allaan, mutta oli jatkuvan kylmän puhurin ansiosta tarpeeksi vakaa kahden nuoren askelille. Potter alkoi hitaan tottuneesti siirtää sauvaa edemmäs luoden heille jäistä reittiä, jolla kävellä.
“Tuotko tyttöjä useinkin tänne?” Nat kysyi uteliaasti.
“En oikeastaan. Kävin syksyllä täällä pari kertaa, kun halusin olla rauhassa. Kesäisin tätä on hankalampi tehdä, vaikka luulen, että minua vahvemmalle velholle se ei olisi temppu eikä mikään. Kahdella sauvallakin saattaisi onnistua”, Potter vastasi rauhallisella äänellä. Hänen sauvansa tuprutti yhä lunta ja he kävelivät hitaasti edemmäs.
 Nat näki jäiden vesittyvän heidän takanaan ja tajusi olevansa keskellä järvellä pienellä hentoisella jäänpalasella Albus Potterin kanssa. Sen täytyi olla ehdottomasti typerintä, mitä hän oli koskaan tehnyt, mutta hän ei olisi vaihtanut sitä pois mistään hinnasta. Hänestä tuntui rauhaisalta. Missään ei ollut ainuttakaan ihmistä, joka kertoi mitä tehdä tai mitä hän teki väärin. Selän takana ei kulkenut ketään haukkumassa tai arvostelemassa, ei ketään vahtimassa tai tuijottelemassa.
“Ymmärrän miksi viihdyt täällä”, Nat sanoi ääneen. Hän ymmärsi myös, ettei ollut koskaan aiemmin kävellyt yhdenkään pojan kanssa sillä tavoin mitään tekemättä, Scorpiusta lukuun ottamatta. Natista tuntui kuin tuo Potterin sauvasta pyryävä lumisade olisi pyyhkinyt hänestä kaikki ne kahleet ja naamiot, jotka järven rannalla kahlitsivat häntä. Täällä hän oli vain Nathy. Kuka hän sitten ikinä olikaan.
 “Arvelin, että pitäisit tästä”, poika sanoi hymyillen. Hänellä oli oikein mukava hymy. Ei sellainen omahyväinen tai ylenkatseellinen, joihin Nat oli tottunut. Aito, vaatimaton ja rauhallinen hymy.
“No, olit oikeassa”, Nat sanoi katsoen pojan kasvoja. Tämä käänsi vihreät silmälasien takana loistavat silmänsä Natiin ja kääntyi sitten hitaasti itsekin. Natin käsi, joka oli ollut kiinni pojan hihassa nousi pojan olalle.
 Nat hengitti pojan hajua ajautuen lähemmäs tätä. Tämä ei ollut kuten sillä kertaa kirjastossa. Silloin se mitä oli tapahtunut oli ollut Natille vain velvollisuus, välttämätön paha, joka piti suorittaa. Tämä oli erilaista. Hän todella halusi tätä.
 Potterin sauvavapaa käsi pyyhkäisi yhden lyhyemmän hiuksen sivuun Natin kasvoilta. He olivat aivan kasvokkain. Koska Potter ei ollut erityisen pitkä, kun taas Nat oli hieman ikäisiä tyttöjään pidempi heillä ei ollut pituus eroa kuin muutamia senttejä. Nat uppoutui vihreisiin silmiin ja maistoi Potterin pehmeän suudelman huulillaan.
 On kuitenkin vaikeaa keskittyä loihtimaan mitään, kun tulee samalla saaneeksi ensisuudelmansa. Niinpä Albus Potterin sauvankärjen lopetettua lumituiskunsa, alkoi jää jälleen vettyä ja rasahdella nuorten painosta. Halkeama levisi toiseen, joka jatkoi kolmanteen ja äkkinäinen rusahdus sai tuon pariskunnan maistamaan suudelmaan sijaan hävyttömän kylmää järvivettä.

“Ha haa. Sinä räjäytit. Eiköhän olisi hameen paikka”, James sanoi virnistäen. Toisen kerroksen luutakomeron lattialla oli kaatunut korttitalo sekä erinäisiä voitettuja tai hävittyjä vaatekappaleita.
Amanda katsoi häntä ärtyneenä, mutta riisui kuitenkin hameensa vetäen Jamesin ylisuuren pusakan ensin päällensä.
 Räsynäpäyksen periaate oli hyvin yksinkertainen ja Tylypahkassa sitä oli yksinkertaistettu entisestään. Koska oppilaiden vähät rahavarat tarvittiin Tylyahon visiitteihin, ei ollut mitään ideaa pelata rahasta. Sitä paitsi kaikki kuitenkin odottivat aina sitä vaatteisiin asti pääsyä. Niinpä Tylypahkassa räsynäpäyksessä ei käytetty lainkaan rahaa, vaan peli pelattiin alusta asti vaatteista. Se, joka kaatoi korttipakan joutui riisumaan vastapelaajien valitseman vaatekappaleen tai luovuttamaan jo voitetun vaatekappaleen takaisin.
 Amandan ja Jamesin peli oli kestänyt jo toista tuntia ja käytännössä katsoen kaikki vaatekappaleet olivat vaihtaneet omistajaa vähintään kertaalleen. Juuri kun Amanda oli jälleen asettamaisillaan uuden korttiparin, luutakomeron ovi avautui ja sulkeutui välittömästi sen perään.
 Amanda ja James vaihtoivat kummastuneen katseen, joka Jamesin tapauksessa vaihtui pahanilkiseen virnistykseen hänen kuullessaan rehtori McLeanin pahoinvoivan oloisen äänen sanovan:
“Olkaa hyvät ja laittakaa vaatteet päälle ennen kuin tulette ulos.”
Amanda vilkaisi Jamesiin, joka virnisti sillä hänelle ominaisella ilkikurisella tavalla. Mielessään Amanda pohti, mahtaisiko James Potter koskaan aikuistua.
“Anna hameeni”, hän pyysi ojentaen kättään Jamesin voittamaa vaatepinkkaa kohti, mutta poika veti koko kasan syliinsä.
“Ei onnistu. Minä voitin nämä rehellisesti”, James sanoi syleillen vaatekappaleita rintaansa vasten.
“Hyvä. Sitten et varmaan pahastu että käytän sinulta voittamiani housuja”, Amanda sanoi vetäen tummia farkkuja ylleen.
“Miksi pahastuisin?” James kysyi leppoisasti ja ryhtyi ahtautumaan Amandan harmaaseen kouluhameeseen.
 
Professori Nenoveh oli sinä iltana päättänyt liittyä rehtori McLeanin seuraan “luutakomeroratsioihin”. Tämä oli jonkun oppilaan keksimä nimi, mutta kieltämättä se oli sangen sopiva, sillä illalla asiattomasti ympäri koulua liikkuvien oppilaiden etsintä suuntautui pääasiassa luutakomeroihin. Liikkeellä olivat valvojaoppilaat, sekä muutamia opettajia.
 Professori Nenovehia hymyilytti, kun hän kuuli oven takana puhuvat äänet ja tunnisti molemmat seitsemännen luokan oppilaiksi. Rehtorin avatessa oven Agatha ei ollut ehtinyt nähdä kuin muutamia irtonaisia vaatekappaleita sekä korttipakan.
 Lopultakin komeron ovi jälleen avautui ja Agatha sai todenteolla pidätellä hymyään. Rehtori McLeanin naama taas venähti. James Potter oli astahtanut ulos kaksikosta ensimmäisenä. Hän oli tosiaan saanut rehtori McLeanin pyynnön mukaisesti enemmän vaatteita yllensä kuin ensimmäisellä oven avauksella oli ollut havaittavissa.
 Potter oli pukeutunut harmaaseen puolihameeseen ja naisten kauluspaitaan, jonka napitus oli auki. Hänen kaulassaan oli kaksi kravaattia ja vain toisessa jalassa oli kenkä. Nololta näyttävä Amanda Blakekin seisoi myös hajanaisessa vaateparressa heidän edessään. Hänen vaateistaan suurin osa näytti kuuluvan  Potterille.
 Rehtori McLean näytti nolostuneelta ja yritti pitää katseensa kaikkialla muualla paitsi kyseenalaisesti pukeutuneissa nuorissa.
“Hmm.. ettehän te… tai siis… ei kai…”, mies änkytti ja Agatha päätti auttaa hänet kiperästä tilanteesta. “Blake ja Potter, kymmenen minuutin kuluttua puhuteltaviksi minun työhuoneeseeni. Omissa vaatteissa, olkaa hyvät”, professori komensi säälimättä. Potter virnisti hänelle julkeasti, mutta Blake tarttui pojan käteen ja lähti raahaamaan tätä kohti Rohkelikkotornia.
“Hmm… Agatha, sattuuko tällaista täällä useinkin?” rehtori McLean kysyi epäröiden.
“Ai puolipukeisia teinejä luutakomeroissa? Hyvin usein”, Agatha vastasi ja mies näytti siltä, että hän oli juuri vahvistanut tämän pahimmat pelot.
“Mutta tuossa tapauksessa kyse taisi olla vain räsynäpäyksestä”, hän lisäsi vielä lohduttavasti.
“Sepä kiva”, rehtori lausahti, vaikka näytti kaikkea muuta kuin ilahtuneelta tiedosta. Hän kurkisti varovasti komeron ovesta kuin olisi pelännyt saavansa lisää puolipukeisia yllätyksiä. Kun mitään ei näkynyt, hän uskaltautui astumaan komeroon kokonaan.
“Minä en ymmärrä, mikä näissä komeroissa nuoria kiehtoo”, rehtori McLeanin ääni totesi komerosta. Agatha astui sisään hänen perässään.
“Hmm… Ehkäpä sopivan ahtaat tilat”, Agatha totesi ja tunsi tuon ahtauden itsekin oven painuessa omalla painollaan kiinni hänen jäljessään. Kahdelle täysikasvuiselle ihmiselle komero ei ollut mitenkään miellyttävän tilava.
“Jännitys, kiinni jäämisen pelko”, Agatha luetteli lisää mahdollisia syitä. Hän huomasi olevansa epämiellyttävän lähellä rehtori McLeania, mutta ahtaassa komerossa ei juuri ollut tilaa perääntyä. Rehtori McLeanin katse oli kiinnittynyt hänen kasvoihinsa.
“Yksityisyys, hämärä”, hän lausui ja tunsi rehtori McLeanin kiinteän tuijotuksen liiankin hyvin tuossa synkässä komerossa. Rehtori astui tuskin huomattavan askeleen lähemmäs.
“Nuoruus, rakkaus, intohimo”, Agatha totesi ja huomasi jotenkin ajautuneensa miltei kiinni rehtori McLeaniin.
“Taidan alkaa ymmärtää”, rehtori McLean totesi koskettaen kämmenellään Agathan leukaa. Agatha ei reagoinut siihen. Hän oli kiinnostuneempi tämän silmistä. Miehen käsi tippui leualta olalle, mutta Agatha ei yrittänytkään ottaa siitä pois. Itse asiassa hänen omakin kätensä kurotti rehtorin niskan taa. Rehtori McLeanin nallekarhun silmät tuijottivat häntä suloisina ja hurmaavina.
 Hän nosti kasvojaan vaistomaisesti miestä kohti. Siitä oli kauan, kun hän oli ollut näin lähellä ainuttakaan miestä. Viimeisestä suudelmasta oli kulunut jo kovin kauan. Ja olihan paikka sentään luutakomero. Tunnelma oli yksinkertaisesti liian kiehtova vastustettavaksi.

“Rose, miksi me emme muka voisi käyttää luutakomeroita sen jälkeen kun olemme tyhjentäneet ne muista?” Scorpius kysyi tympääntyneenä. Rauha oli jälleen solmittu ja he partioivat käytäviä muiden valvojien tapaan asiallisesti. Tai niin asiallisesti kuin se heidän tapauksessaan oli mahdollista.
Tyttö pyöräytti hänelle silmiään:
“Eikö sinusta olisi jotenkin tekopyhää ajaa toiset luutakomerosta ja ottaa se sitten omaan käyttöön? Sitä paitsi, minusta luutakomeroissa piilottelu on lapsellista. Niin kuin siinä, että pitää toisesta olisi jotakin häpeällistä tai salattavaa”, Rose totesi.
“Sinä vai minä?” hän kysyi osoittaen eteen tullutta luutakomeroa, josta selvästikin kuului jotakin ääntä.
“Minun vuoroni”, Scorpius ilmoitti ja nykäisi komeron oven auki valmiina aloittamaan normaalin “ha-haa-jäitte-kiinni-rysän-päältä”-puheensa, jonka Rose sitten keskeyttäisi omalla puheellaan luutakomeroiden väärinkäytöstä.
 Hän ei kuitenkaan saanut sanaa suustaan nähdessään suutelusta yllätyn parin. Rehtori McLean ja Professori Nenoveh! Scorpius ehti jo pohtia näkikö hän kenties  harhoja tai oliko tämä jokin todella outo uni, mutta hylkäsi ajatuksen.
 Rehtori McLean näytti jällen kerran siltä kuin olisi halunnut vajota syvälle maanalle ja professori Nenoveh taas siltä kuin olisi kokenut suurenkin nöyryytyksen. Ilmassa leijui hetken kiusaantunut hiljaisuus, jonka rikkoi professori Nenoveh, joka oli ensimmäisenä saanut mielensä rauhoitettua.
“Eiköhän tässä ole tarpeeksi luutakomeroratsiaa tälle illalle, vai kuinka, rehtori McLean?” nainen kysyi asiallisesti kaapuaan oikoen. Scorpius huomasi vain etäisesti ihmettelevänsä, että professori tunsi tämän oppilaiden kesken käytetyn halventavan termin.
“Ai… minä… ei, tarkoitan kyllä”, professori McLean takelteli ja hänen poskensa hehkuivat punaisina.
“Siinä tapauksessa suonette, että poistun”, professori Nenoveh sanoi yllättävän arvokkaasti ottaen huomioon, että hänet oli vain minuuttia aiemmin yllätetty suutelemasta rehtori McLeania.
“Hyvää illanjatkoa, rehtori”, Rose toivotti tahdikkaasti ja Scorpiuskin mutisi oman tervehdyksensä.
“Samoin, neiti Weasley, herra Malfoy”, mies sanoi nyökäten hajamielisesti nuorille ja lähtien paikalta mitä pikimmin.
“Tajuatko mitä tämä tarkoittaa?” Rose supatti rehtorin ollessa kuuloetäisyydellä heistä.
“Me voimme nyt mennä luutakomeroon, kun koulunjohtokin on hyväksynyt sen?” Scorpius ehdotti toiveikkaasti. Rose tuhahti halveksivasti.
“Sinä olet idiootti. Minä puhuin professori Nenovehista ja rehtori McLeanista.”
“No, en minä nyt niin idiootti ole”, Scorpius puolustautui. “Kai nyt tyhmempikin tajuaa, että heillä jotain juttua on, kun tuolla tavalla puuhailevat luutakomeroissa.”
“Eikö olisi ihanaa, jos heistä tulisi pari?” Rose kysyi silmät sädehtien ja he lähtivät kulkemaan käytävää edemmäs. Scorpiuksen käsitys asiasta ei kuitenkaan ollut yhtä ruusuinen.
“Mitä yksi suudelma muka tarkoittaa? Voihan suudella vain huvin vuoksi”, hän huomautti. Se oli kuitenkin vikatikki. Rosen silmissä välähti raivokkaasti.
“Ai, sinusta suuteleminen ei merkitse mitään? Tarkoittaako, tuo että sinä juoksentelet pitkin käytäviä jakamassa suukkoja kaikille halukkaille tytöille?” tyttö kivahti ja harppoi sellaista vauhtia käytävää eteenpäin, että Scorpiuksen oli pakko pistää juoksuksi.
“Ei, tarkoitin, vaan ettei yhdellä suukolla rakenneta minkään maailman parisuhdetta“, Scorpius korjasi.
“Ai, siis että suudella voi ihan vaan huvikseen?” Rose raivostui.
Scorpius tunsi joutuneensa umpikujaan sanomisinensa.
“Ei, tai voi, mutta…”, hän takelteli.
“Ehkä mekin vain suutelemme silloin tällöin huviksemme?” tyttö ehdotti silmät kipunoiden, eikä Scorpius saattanut ymmärtää mitä oli tällä kertaa sanonut väärin.
“Me olemme ihan eri juttu, sanoin vain että rehtori ja professori Nenoveh eivät välttämättä ole menossa luutakomerosta alttarille!” Scorpius parkaisi.
“Väitätkö minun väittäneen, että heidän pitäisi?” Rose kysyi ja käännähti raivokkaasti Scorpiusta kohti. Scorpius oli liukastua niin nopeaan pysähdykseen.
“Joo, en”, hän vastasi tietämättä mihin oikein oli vastaamassa.
“Ihan tiedoksesi, Scorpius Malfoy”, tyttö tökkäsi sormella kivuliaasti hänen olkaansa, “minä en ikinä suutele huvin vuoksi, minkä takia en aio enää koskaan suudella sinua!”
“En minä sitä tarkoittanut!” Scorpius parahti.
“Tarkoititpas!” Rose väitti.
“Älä väitä tietäväsi mitä tarkoitin!”
“En väitä, vaan tiedän tietäväni.”
“Etkä tiedä!”
“Tiedänpäs!”
 He seisoivat hengästyneinä käytävillä juoksemisesta ja kaikesta siitä huutamisesta toistensa edessä. Enää yksi vihainen silmäys toista kohti ja ääni kelloissa oli muuttunut. Huolimatta siitä, että Scorpius ja Rose saivat riidan aikaan hetkessä aiheesta kuin aiheesta, he myös hallitsivat nopean sopimisen.
 Muutama taulu töllisteli heidän liikkeitään ja koukkunenäinen, kalju ukkeli kultakehyksissään uskalsi epäillä, että tällä hetkellä kumpikin oli samaa mieltä suutelemisen merkityksestä.

Rick kiiruhti hämmentyneenä kohti ulko-ovia. Hänen täytyi yksinkertaisesti saada raitista ilmaa, hän sekoaisi muuten. Miten kaikki oikein oli tapahtunut? Ei, tällaista ei voinut tapahtua hänelle, ei nyt. Hän ei voinut tuosta vain suudella alaisiaan luutakomerossa! Mitä hän oikein oli ajatellut?
 Mies astui oven ulkopuolelle ja hengitti keväältä tuoksuvaa ilmaa, mikä saattoi olla hieman asiaton kuvaus näin tammikuussa. Äkkiä hän tajusi kuitenkin, ettei ollut yksin. Hämärästä illasta kuului tytön naurua ja pojan ehtymätön anteeksipyyntöjen tulva.
“Ethän sinä voinut tietää etten osaa uida”, tyttö sanoi ja nauroi taas.
“Niin, mutta minun vikanihan se oli että me tipuimme”, poika kuulosti nololta.
“No, taisin minäkin osallistua jollakin tavalla.”
 Rick tunnisti nuoret, jotka kiipesivät litimärkinä kädet toistensa hartioille kiedottuina kiviportaita häntä kohti. Hän oli nähnyt heidät viimeksi marraskuussa sinä iltana, jona oli erottanut professori Lirppulennon. Kaksikko pysähtyi hänet nähdessään, mutta Rick laski käden silmilleen.
“Kävelkää ohitseni, älkääkä sanoko mitään.”
 Hän oli nähnyt jo aivan tarpeeksi tälle illalle.
 
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 72: Valmiina V.I.P:eihin?

 Helmikuu saapui mukanaan rankat sateet, jotka huuhtoivat kaiken mahdollisen maanpinnalta. Tosin aivan toisenlainen tulva mylläsi linnan muurien sisäpuolella. Nimittäin seuralaistenpyytely 1000-vuotistansseihin.
 Kukaan ei tiennyt mistä kyseinen ilmiö oli saanut alkunsa. Jotkut väittivät, että koko juttu oli lähtenyt liikkeelle kuudesluokkalaisesta korpinkynnestä, joka oli päättänyt rohkaista mielensä ja kysyä kauan kestäneeltä ihastukseltaan mikäli tämä haluaisi olla hänen seuralaisensa 1000-vuotisjulissa. Sitä ei tiedetty mitä tyttö oli vastannut, mutta äkkiä kaikilla oli ollut kiire varmistaa, että heilläkin olisi seuralainen 1000-vuotisjuhliin.
 “Se on älytöntä”, Rose Weasley oli parjannut kauhuissaan parin etsinnässä ympäri koulua ryntäileviä nelosluokkalaisia, ”niihin tansseihinhan on neljä ja puolikuukautta! Puolet heistä ehtii erota ja pariutua kymmenesti uudestaan ennen niitä juhlia!” Ei tyttö kyllä itsekään ollut näyttänyt erityisesti pahastuneen, vaikka hänen melkein virallinen poikaystävänsä (kyllähän kaikki todellisuudessa tiesivät heidän olevan yhdessä) Scorpius Malfoy seurasi trendiä ja pyysi hänet seuralaisekseen kyseiseen tilaisuuteen erittäin hyvissä ajoin.
 Mikäli noiden kahden riitapukarin yllättävän sopuisa päätös ei riittänyt tyydyttämään juorunnälkäisiä tylypahkalaisia, vielä isompi pommi oli tulossa: Nathaniel iskee-kymmenen-poikaa-päivässä Montgomery ja Albus kyllä-ihan-oikeasti-Harry-Potterin-poika Potter lähtivät helmikuun viimeisenä viikonloppuna yhdessä Tylyahoon, jossa heidän huhuttiin piipahtaneen matami Puddifootin luona. Toisaalta tietyt lähteet kertoivat heidän seisoksineen koko päivän Weasleyn Welhowitsien oven edessä sijaitsevan joulusta jääneen (tai jätetyn) mistelin alla.
 Todellisuus oli kuitenkin hieman tarua tylsempää ja nuo kaksi olivat viettäneet päivän kierrellen katuja ja tutkaillen liikkeitä, jonka jälkeen he olivat siirtyneet Scorpius Malfoyn ja Rose Weasleyn seuraan Kolmeen luudanvarteen. Se, mitä huhuilijat eivät tienneet oli, että Al ja Nat olivat tammikuusta asti tapailleet toisiaan pienimuotoisesti ja kaikessa hiljaisuudessa. He eivät olleet useinkaan tehneet mitään kummallista. Monesti toisen seura ja ajatukset olivat suurin mahdollinen asia, jonka he saattoivat keskenään jakaa.
  Kun maaliskuu saapui ainakin viides- ja seitsemäsluokkalaisten juoruilijoidenkin suut vaikenivat, sillä V.I.P- ja S.U.P.E.R-kokeet eivät olleet enää kaukana. Jo muutkin kuin Rose Weasley alkoivat hiljalleen selailla koulukirjoja läpi siinä toivossa, että jokin uusi tieto tarttuisi päähän.
 Rose oli muuttunut tavallista ärhäkämmäksi kevään edetessä lähemmäs loppuaan, mistä sai kärsiä erityisesti Scorpius-parka. Al tiesi, että Rose asetti itselleen turhan kovia paineita tähdäten samanlaiseen V.I.P-tulokseen kuin hänen äitinsä oli aikanaan suorittanut. Al oli yrittänyt parhaansa mukaan kertoa Roselle, että tämän oli typerää kilpailla moisessa asiassa äitinsä kanssa, mutta Rose kieltäytyi tapansa mukaan itsepintaisesti kuuntelemasta muita tässä asiassa.
Tyttö hautautui tarvehuoneen nurkkaan suureen oranssiin nojatuoliin lukemaan sillä välin, kun kolme muuta lueskelivat lehtiä tai pelasivat velhoshakkia tai räjähtävää näpäystä. Nelikko oli ottanut huoneen omaan käyttöönsä, sillä heitä ei huolittu rohkelikkojen tai luihuisten oleskeluhuoneeseen ja kirjastossa juttelu saati sitten pelaaminen oli tavallista mahdottomampaa, sillä hirmuliskomaisen kirjastonhoitajan matami Prillin lisäksi myös lientenprofessori oli asettunut sinne.
 Sinä sateisena maaliskuun 22. päivänä, joka sattui olemaan sunnuntai, kaikki neljä olivat mukavasti tarvehuoneessa. Oikeastaan kolme oli mukavasti. Rosen silmiä ja päätä särki viikkokausia jatkuneesta pänttäämisestä. Nat lueskeli Huispaajan viimeisintä numeroa, jossa “yllättäen” paistatteli superjulkkikseksi noussut huispaajalahjakkuus Annie Holloway aviomiehensä sekä Kadlein kanuunoiden valmentajan Rodney Hollowayn kanssa. Oli miltei ärsyttävää, kuinka noiden kahden pärstät sattuivat jatkuvasti vastaan lehdestä riippumatta.
 Al ja Scorpius pelasivat kolmatta erää velhoshakkia sinä iltapäivänä. Heidän pelinsä oli ehdottomasti tasaisin, sillä Nat ei välittänyt shakista (“Koska hän häviää siinä aina”, Scorpius väitti) ja Rose taas voitti kummatkin pojat ylivoimaisesti. Hänen isältään perityt shakkinappulansa eivät yksinkertaisesti tunteneet sanaa häviö.
  Nyt Rosea ei kuitenkaan olisi voinut vähempää kiinnostaa poikien rökittäminen shakkipelissä.
“Rose, miksi sinä tuhlaat aikaasi noihin kirjoihin?” Scorpius alkoi marista syötyään Alin toisenkin tornin.
“Ainoa asia mihin tuhlaan aikaani, olet sinä Scorpius Malfoy”, tyttö ilmoitti katsettakaan kirjasta kohottamatta.
“Kuinka voit väittää että minä olen ajan tuhlausta?” Scorpius parkaisi.
“No, en ole keksinyt mitä hyötyä sinusta on minun tulevaisuudelleni”, Rose totesi tylysti ilmoittaen, ettei halunnut keskustella asiasta opiskellessaan.
“Hyötyä? Minähän olen sinun tulevaisuutesi!” Scorpius parkaisi.
“Juu, niinpä niin. Sepä kiva”, Rose sanoi selvästi edes kuuntelematta. Hän käänsi lientenkirjan sivua.
“Kuule, tuosta ei ole mitään hyötyä”, Al lausahti Scorpiukselle, mutta tämä ei kuunnellut. Ei häntä, eikä tylsyyttään vikiseviä shakkinappuloita.
“Sinä siis mieluummin tuhlaat elämäsi koulukirjoihin kuin eläviin ihmisiin?” Scorpius kysyi loukkaantuneena. Rose kohotti katseensa lopultakin kirjasta
“Ainakin tällä hetkellä mieluummin kuin sinuun”, hän tuhahti.
“Mitäköhän tuo tarkoitti?” Scorpius kysyi äkäiseen sävyyn.
“Juuri sitä mitä sanoin”, Rose ilmoitti.
“Ai, siis nuo kirjat merkitsevät sinulle enemmän kuin minä?” Scorpius kysyi ja näytti koiranpennulta, jota joku oli potkaissut kuonoon.
“Vääristelet sanojani!” Rose huudahti hypäten pystyyn. Lientenkirja tippui paukahtaen lattialle.
“Ei, vaan tulkitsen oikein”, Scorpius väitti kuumapäisesti.
“Etkä!” Rose kiljahti vastaan.
“Sinä siis välität minusta enemmän kuin kirjoistasi?” poika esitti ovelan kysymyksen.
Rose pudisti kiivaasti päätään:
“Enkä!”
“No, yritä jo päättää!” Scorpius ärähti.
Al ja Nat seurasivat riitaa kuin kyseessä olisi ollut tenniposkaottelu. Heidän päänsä kääntyilivät kommenttien tahdissa puolelta toiselle.
“Älä sano, mitä minun pitää tehdä!” Rose tiuskaisi.
“Älä pompottele minua oikkujesi mukaan!” Scorpius heitti vastaan.
“Minä en pomputtele sinua!” Rose väitti.
Scorpius tyrskähti.
“Kyllä taatusti pomputtelet! Mene Scorpius! Tule Scorpius! Istu Scorpius!” hän matki Rosen ääntä.
“Hiljaa Scorpius!” tyttö kivahti.
“Juuri noin!” Scorpius riemastui tahtomastaan reaktiosta.
  Kiukuissaan Rose tarttui pojan kasvoihin ja suuteli tätä päättäväisesti. Ehkä vain hiljentääkseen tämän. Al ja Nat katsoivat toisiaan.
“Kummalle tuo erä meni?” Nat kysyi mietteliäästi.
“Sanoisin Scorpiukselle”, Al arvioi.
“Eli tämän päivän tilanne on nyt 3-2 Roselle?”
“2-2, se aamiaisriitahan sovittiin tasapeliksi”, Al muistutti.

Kerroksia alempana eräs enemmän ja vähemmän pystyssä pysyvä pariskunta yritti parhaansa mukaan matkata kohti Rohkelikkotornia. Pojalla oli mustat sotkuiset hiukset ja ruskeat nauravat silmät, kun taas tyttö oli vaaleahiuksinen ja kikatti raivokkaasti.
“Hiljaa Ama”, James hyssytti tyttöystäväänsä kurkistellen jatkuvasti olkansa yli. Vaikka rehtori McLean oli päästänyt hänet monista tilanteista melkoisen helpolla, oli varmaa ettei tämäkään katsoisi läpi sormiensa mikäli hän tai, pääasiassa Amanda, toikkaroisivat hänen eteensä tuliviskiltä tuoksuvina ja nauruun kuolemaisillaan.
 Amanda hymyili leveästi hieman hänen ohitseen ja kietoutui hänen kätensä ympärille liioitellun suureleisesti:
“James olen humalassa.”
“Väärin, olet räkäkännissä”, poika oikaisi.
“Ja kahdeksantoista”, tyttö mumisi onnellisesti hymyillen.
“Ole vähän hiljempaa, Ama, joku on kulman takana ja jos joku opettaja näkee sinut tuossa kunnossa…“, James kuiskasi tytölle. Tämän silmät rävähtivät auki ja hän näytti loukkaantuneelta.
“James Potter, en ikinä juo itseäni sellaiseen tilaan, etten hallitsisi käytöstäni”, Amanda ilmoitti yllättävän vakaasti niiden kaikkien kumoamiensa tuliviskien jälkeen.
“Shh… “, James kuiskasi tytölle, joka painautui kiinni häneen tirskuen hänen rinnuksiinsa. James kurkisti varovasti nurkan taa. Siellä olivat professori Nenoveh ja rehtori McLean. Hän oli juuri aikeissa raahata Amandan jonkin salakäytävän kautta Rohkelikkotorniin, mutta pysähtyi kuuntelemaan, kun kuuli rehtorin takeltelevan:
 “Hmm… niin tuota professori Nenoveh, Agatha. Saattaa olla, että olet tietoinen siitä tosiasiasta, että olen hmm.. kovin mieltynyt sinuun.” Mikäli rehtorin lausahdus oli ollut yllättävä niin professori Nenovehin vastaus se vasta löi Jamesin ällikällä.
“Rick, minäkin pidän sinusta. Pidän hyvin paljon. Siitä on kauan, kun olen viihtynyt kenenkään seurassa yhtä hyvin”, professori Nenovehin ääni vastasi.
 James hymyili tyytyväisesti ja lähti puolittain kantamaan puolittain vetämään tuskin jaloillaan pysyvää tyttöä kohti läheistä salakäytävää, joka oikaisi kuudenteen kerrokseen.
 Hän oli mielessään erittäin tyytyväinen. Hän tiesi professori Nenovehin elämässä olleet ongelmat ja hänestä tuntui, että tuo ajoittain hömelö rehtori saattoi olla juuri se kiltti ja luotettava kaveri, jota professori Nenoveh kaipasi elämäänsä.
“James, mennäänkö luutakomeroon?” Amanda mumisi ja James paransi otettaan hänestä raahatessaan tyttöä portaita ylös. Tämän silmät olivat vain puoliksi avoimet, eikä hän olisi pysynyt pystyssä ilman Jamesin tukea.
“Muistaakseni sinä sanoit muutama päivä sitten minulle, että olemme kasvaneet luutakomeroiden yli”, James muistutti hellästi ja nosti lopulta tytön kunnolla syliinsä, kun eivät tämän omat jalat kuitenkaan kestäneet. James oli luonnollisestikin itsekin nauttinut jotakin vahvistavampaa Amandan syntymäpäivien kunniaksi, mutta ei sitä tahtia kuin tyttö itse. Lisäksi hänellä oli etunaan suurempi koko ja tottumus, jotka vähensivät alkoholin vaikutusta häneen.
“Niin sanoin, mutta sinä vastasit minulle että sitä varten suurennusloitsut on keksitty”, Ama mumisi leuka Jamesin olkaan leväten.
“Valitan Ama, en mene luutakomeroon tytön kanssa, joka ei pysty kävelemään sieltä itse pois.”
“Ei sitten, mutta varoitan että tämä on viimeinen kerta kun näet minut hiprakassa”, Amanda sanoi unisesti, kun he tulivat muotokuva aukolle. Lihava leidi katsoi Amandan tilaa selvästi paheksuen. James ei antanut sille kuitenkaan nuhteiden mahdollisuutta, vaan paukautti salasanan nopeasti ja selkeästi.
“Etkö aio olla häissäsikään hiprakassa?” hän kysyi vitsaillen.
“En varmasti”, Amanda sanoi ja hymyili sitten oudon maireasti.
“Ei kai tuo ollut kosinta?” tyttö kysyi, kun James auttoi hänet muotokuva-aukosta.
“Merlin paratkoon, ei”, James kauhistui ja nosti oleskeluhuoneeseen sisään päästyään Amandan toisen käden kaulansa ympärille ja tarttui itse tukevasti tämän vyötäisiin raahaten tätä eteenpäin. “Ennemmin Ron-eno hyväksyy Malfoyn vävykseen kuin minä astelen lähellekään alttaria. Ja Ron-enon tuntien niin ei tule koskaan käymään.”
 Hän oli aikeissa laskea Amandan sohvalle, kun näki tutun tytön tulevan tyttöjenmakuusalin portaita alas
“Carrie, voisitko auttaa Amandan lepäämään tyttöjen makuusaliin?” hän kysyi ikäiseltään tytöltä, jolla oli ruskeat lyhyet hiukset ja taivaansininen panta päässään. James muisti, että Carrie Gibson oli ollut ensimmäinen tyttö, jonka kanssa hän oli koskaan ollut luutakomerossa. Siitä oli kylläkin jo yli neljä vuotta, eikä kumpikaan ollut ollut mitenkään tosissaan. Kuinka moni 13-vuotias oli?
“Sinäkö juotit tyttöystäväsi humalaan?”  Carrie kysyi tutkaillen Amandaa, joka roikkui velton puoleisesti Jamesin raahauksessa.
“Oikeastaan juhlimme hänen syntymäpäiväänsä”, James totesi vaisusti.
“Joo, niin varmaan”, Carrie tuhahti, mutta veti Amandan toisen käden olkansa yli.
“Äläkä kuvittele, että tekisin tämän sinun takiasi. Minä vain satun pitämään Amandasta”, tyttö varoitti Jamesin virnistäessä paheellisesti.
“Älä liikaa, hän on kuitenkin minun tyttöystäväni, vaikkakin humalassa”, James heitti ja auttoi heidät portaiden alapäähän.
“Sinuna painuisin pois ja pikaisesti”, Carrie varoitti. “Sillä kunhan käteni ovat vapaat tyttöystävästäsi voin kyniä tuon typerän tukkapehkosi.” Ehkä Carrie olikin ollut tosissaan silloin 13-vuotiaana, kun oli karannut Jamesin kanssa ensimmäiseltä ennustustunnilta luutakomeroon.

 Tarvehuoneessa Rose oli lopultakin suostunut laittamaan kirjat pois ja nelikko pelasi keskenään Aliasta taikamaailman sanoin höystettynä, sillä Scorpius ja Nat tunsivat jästien maailmaa surkuteltavan huonosti. Nyt oli meneillään Natin ja Alin vuoro. Al oli selittäjänä, Nat arvaajana.
“Se on peli, siinä on kahdeksan pelaajaa. Sinä ja Scorpi…”, Al selitti pikaisella tahdilla.
“Huispaus”, Nat arvasi.
“Oikein”, Al lausahti ja käänsi seuraavan sanan nähtäväkseen.
“ Paikka, jossa professori Jones…”
“Kirjasto.”
“Oikein”, Al oli ottamaisillaan uutta sanaa, mutta Rose, joka oli ajanottajana keskeytti liikkeen.
“Aika”, tyttö ilmoitti, “eikä hänen nimensä ole edelleenkään Jones tai Smith. Montako te saitte?”
“Kaksitoista”, Nat laski nopeasti heidän lappusensa. Osia vaihdettiin ja oli Rosen ja Scorpiuksen vuoro olla selittäjinä ja arvaajina.
“Aika alkaa nyt”, Al ilmoitti tiimalasin kääntäen.
“Okei Rose”, Scorpius aloitti. “Tämä on nelikulmainen. Tai no voi se voi olla pyöreäkin.”
“Juusto?” Rose ehdotti.
“Se ei ole syötävää. Melkein jokaisessa huoneessa on tällainen”, Scorpius vihjaili. Rosea ärsytti. Scorpius ei hallinnut lainkaan tätä peliä, miksi hän puhui noin tavattoman hitaasti?
“Lamppu?”
“Ei sitä pidetään lattialla.”
“Pöytä? Tuoli? Matto?”
“Ei. Öh, jos saat huonon numeron kokeesta ja olet vihainen heität kokeen…?”
“Opettajan nenän eteen ja vaadin uusintaa?”
“Ei, öh… sinne menee kaikki mitä ei tarvita.”
“Kaatopaikka.”
“Ei, ennen sitä.”
“Roska-auto?”
“Ei, mikä se on?” Scorpius kysyi ja nosti katseensa Roseen.
“Viisi, neljä”, Al laski heidän minuuttinsa viimeisiä sekunteja.
“Al, kuuluu sinne!” Scorpius parkaisi selvästi viimeisenä oljenkortenaan.
“Pyhä Mungo?”  Rose sanoi ensimmäisen mieleensä tulleen paikan.
“Aika”, Al ilmoitti.
“Kiitos vaan arvostuksesta, Rose”, hän lisäsi Roselle, joka soi hänelle anteeksipyytävän katseen.
”Mikä se oli Scorpius?” Nat kysyi ja kurkkasi pojan olan takaa lappua purskahtaen sitten nauruun.
“Nat, mikä se oli?” Rose kysyi. Aluksi hän ei ollut pahemmin välittänyt Nathaniel Montgomeryn seurasta ja oli ollut sitä mieltä, että Al ei voinut olla aivan viisas halutessaan vapaaehtoisesti tytön seuraan. Kuitenkin, hän ei hennonut kertoa Alille epäilyksistään, sillä hän jos joku oli tiennyt, että Al kaipasi uusia ihmissuhteita. Sen jälkeen, kun David Olsen oli nelisen vuotta sitten paljastunut huijariksi, Al ei ollut oikein tahtonut päästää uusia ihmisiä lähelleen. Hän oli toki ollut tavanomaisen ystävällinen, mutta ei sen enempää. Lähemmät ystävystymisyritykset Al oli tietoisesti torjunut.
 Alin takia hän oli opetellut sietämään Nathaniel Montgomeryn seuraa ja olikin yllätyksekseen huomannut, että kopean pinnan alla tämä osasi olla ihan mukava, niin halutessaan. Ja jollakin omituisella tavalla nuo neljä nuorta olivat alkaneet kiintyä toisiinsa. Rose arveli sen johtuvan siitä, että he olivat tavallaan ulkopuolisia kaikki.
“Roskakori”, Nat paljasti uudelleen nauruun purskahtaen Rosen ja Alin ilmeet nähdessään.
“Koe roskakoriin?” Rose järkyttyi.
“Miksi minä menen roskikseen?” Al kysyi.
“Viime liententunnilla professori se-nimi-ei-sitten-ole-Smith-tai-Jones sanoi sinulle, että tukkasi on kuin roskakorin peikolla”, Scorpius selosti ajatuksenkulkuaan.
“Ja tästä päättelit että minä kuulun roskikseen?” Al kysäisi kuivasti. Scorpius ei ehtinyt kuitenkaan puolustautua, kun tarvehuoneen ulkopuolelta kuului ääni, joka kutsui Alia nimeltä. Rose kiiruhti avaamaan oven ja James Potter pääsi sisään. Rose haistoi hänessä tuliviskin lemahduksen.
“Al! Al, arvaa mitä näin?” James intoili ja oli kompastua jalkoihinsa.
“Mistä tiesit että olemme täällä?” Al kysyi veljeltään.
“Teitä ei näkynyt Kelmien kartalla”, James selitti. “No, arvaa nyt.”
“Lentävän puhpalleron?” Al ehdotti olkiaan kohauttaen.
“Ei”, James puisteli päätään.
“Vaaleanpunaisen lohikäärmeen?” Scorpius ehdotti ilmeisesti vihdoin Aliaksen makuun päästen.
“Ei.”
“Alastoman blondin?” Nat ehdotti kuivasti.
“Ei, vai lasketaanko Ama ja räsynäpäys? No, ei kuitenkin.”
“Kaksi alastonta blondia?” Scorpius innostui ja Rose pukkasi häntä terävästi kylkeen.
James huokaisi surumielisesti:
“Olisinkin, mutta ei.”
“V.I.P-kokeiden kysymykset?” Rose ehdotti vuorostaan toiveikkaana. Vasta, kun muut kääntyivät häntä kohden hän tajusi miltä se oli kuulostanut.
“Älä vain yritä sanoa, että sinä haluaisit huijata, Rose Weasley”, James sanoi ja piteli sydänalaansa.
“En minä sitä tarkoittanut. Ajattelin vain, ettei pieni vihje aihepiireistä kovin paha olisi”, Rose sanoi ja tunsi kuinka hänen kasvonsa muuttuivat aivan tulipunaisiksi.
Scorpius näytti suorastaan paisuvan ilosta.
“Tämä on mahtavaa! Et voi enää kieltää minua kopsaamasta muodonmuutosläksyjä!” Rosen melkein -virallinen poikaystävä iloitsi.
“James, mitä sinä näit?” Rose kysyi serkultaan yrittäen kääntää muiden huomion itsestään.
“Odota, yritän selvitä järkytyksestä”, James sanoi ja hengitteli syvään. Rosen liemikirja kuitenkin lennähti hänen korvansa vierestä ja Jamesin virne leveni.
“Okei selvisin jo. Minä näin rehtorin ja professori Nenovehin”, hän paljasti.
“Hui, mahtoi olla järkyttävä kokemus”, Rose huomautti kuivasti ja noukki lientenkirjansa lattialta.
“Näin heidät yhdessä”, James ilmoitti painokkaasti.
“Edelleenkin, hui”, tällä kertaa puhuja oli Scorpius. “Me olemme Rosen kanssa yllättäneet heidät luutakomerosta.”
“Oletteko?” kysyivät Al, Nat ja James yhtä aikaa. Rose oli vannottanut Scorpiukselle, etteivät he puhuisi siitä tilanteesta muille.
“Kyllä vain”, Scorpius nyökytti innokkaasti ja oli selvästikin unohtanut kaikki salassapitolupaukset.
“Rose, valehteleeko poikaystäväsi?” James kysyi.
“Ei, hän ei ole poikaystäväni, koskea me vain tapailemme. Eikä hän valehtele”, Rose selitti haluttomasti ja käpertyi huoneen nurkkaan oranssiin pehmeään tuoliin.
“No, sitten minun uutiseni on tylsä”, James sanoi pettyneesti.
“Rehtori vain tunnusti olevansa, miten hän sen nyt muotoilikaan… “, Jamesin otsa rypistyi, kun hän muisteli sanamuotoa.
“Hmm… niin tuota professori Nenoveh, Agatha. Saattaa olla, että olet tietoinen siitä tosiasiasta, että olen hmm.. kovin mieltynyt sinuun”, James matki rehtorin ujostelevaa ääntä ja hölmistyneitä ilmeitä.
Scorpius näytti nuivalta, Al kohautti olkiaan, mutta Rose ja Nat ponnahtivat innostuneina pystyyn.
“Oikeasti?” Rose varmisti
“Sehän on rehtorin suusta suora rakkauden tunnustus”, Nat arveli.
“Onko?” kaikki kolme poikaa näyttivät yhtä puusta pudonneilta. No, Scorpius ehkä hieman vähemmän, sillä hänen hiuksensa eivät pörröttäneet samaan tapaan kuin Alin ja Jamesin.
“Te kanssa ette tiedä mistään mitään”, Rose totesi nokkavasti. 
“Mitä rehtorin muka olisi pitänyt sanoa?” Natkin kysyi kulmiaan kohottaen. Tähän Jamesilla oli kuitenkin vastaus.
“Ah, professori Nenoveh, Agatha. Haluan jakaa kouluni ja kaikki sen luutakomerot kanssasi”, hän esitti. Scorpius oli kuitenkin innokas liittymään näytelmään.
“Voi Rick, jaammeko myös tähtitornin?” hän kimitti naisen ääntä matkien.
“Jos ikinä pääsemme sinne asti, kyyhkyläiseni”, James virnisteli esitystä jatkaen. Tämän jälkeen molemmat pojat purskahtivat hervottomaan nauruun ja joutuivat lopulta hakkaamaan toisiaan selkään etteivät tukehtuisi. Alilla oli aavistus, että James oli saattanut nauttia jotain vahvistavaa, kun taas Scorpiuksella oli muuten vain hauskaa.
“Tuo ei ollut lainkaan hauskaa”, Rose huomautti kylmästi nurkastaan.
“Oli se minusta”, James totesi Scorpiusta vilkaisten.
“Niin minustakin”, tämä totesi olkiaan kohauttaen.
“Rose, en tiennyt että poikaystäväsi on näin hauska tyyppi”, James hihkui läimäyttäen Scorpiusta tuttavallisesti selkään.
“Hän ei ole poikaystäväni”, Rose ilmoitti ja hautautui koulukirjojen taa sillä aikaa, kun James ja Scorpius viihdyttivät toisiaan huonoilla opettajaimitaatioilla.
 Al katsoi Natiin:
“Olisitko uskonut että noista kahdesta tulee ystävykset?” hän kysyi.
“En ikinä”, tyttö sanoi ja katsoi kaksikon toilailuja erittäin epäuskoisen näköisenä.
”Minä olisin. Totta kai kaksi ärsyttävintä tuntemaani ihmistä tulevat loistavasti juttuun keskenään”, tiuskahti Rose nurkastaan.

Vaan se mitä nuo kaksi nuorukaista eivät tienneet oli, että Jamesin näkemä kohtaus ei päättynyt lainkaan heidän kuvittelemallaan tavalla. Kerroksia alempana Agatha Nenoveh istui huoneensa lattialla ja rakenteli sortumattomista palikoista linnaa tyttärensä kanssa. Ensimmäistä kertaa Agathan ajatukset eivät kuitenkaan olleet tuossa hetkessä mukana.
 Hänen mielensä toisteli niitä sanoja, jotka hän oli paiskannut rehtori McLeanin kasvoja kohti, kun tämä oli aloittanut jonkinlaisen ulospyynnön.
“Ei Rick, en ole valmis. En vielä. Olen pahoillani”, hän oli sanonut. Niin tottahan se oli. Hän ei tuntenut olevansa valmis uuteen suhteeseen, mutta samalla hänen mieltään kaihersi pelko siitä, että tällaisella epäröinnillä, hän ei koskaan tulisikaan olemaan valmis.

Maaliskuu meni ja tuntui vaihtuvan suoraan toukokuuksi kuin huhtikuuta ei olisi ollutkaan. V.I.P- kokeisiin valmistautuvat viidesluokkalaiset levittivät joukossaan salaliittoteoriaa siitä, että taikaministeriö oli jollakin ihmeen keinolla käyttänyt ajankääntäjiä ja vienyt heiltä kuukauden lukuaikaa. Sen täytyi olla entisen rehtorin, taikaministerin vaimon, juoni.
 Kun muiden koepaniikki nousi sietämättömäksi, Rose Weasley alkoi rauhoittua. Hän tuntui nauttivan siitä kuinka ihmiset ryntäilivät kysymään häneltä lukuvinkkejä ja vastauksia erinäisiin kysymyksiinsä. Häntä silminnähden rauhoitti tieto siitä, että hän tiesi asioita, joita muut eivät.
 Myös Nat, Al ja Scorpius olivat suhteellisen rauhallisia. Nat luonnollisestikin tiesi, että hänellä ei olisi ainakaan käytännönosuuksissa minkäänlaisia ongelmia, sillä Veljeskunnan koulutus piti sisällään huomattavasti vaikeampiakin loitsuja kuin ne, joita V.I.P-valvojat halusivat nähdä. Albus sen sijaan oli päättänyt olla tyytyväinen kohtalaisiinkin arvosanoihin, jotta ei asettaisi itselleen liiallisia paineita. Scorpius taas ei ollut koskaan ollut sitä tyyppiä, joka hermoili kokeisiin. Lisäksi hänellä oli oma teoriansa siitä, että äly tarttui ja näin ollen mikäli hän viettäisi kaiken aikansa Rosen kanssa, hän pääsisi kokeista lävitse leikiten. Nat arveli, että Scorpiuksen teorialla saattoi olla jokin aivan muu päämäärä kuin hyvät arvosanat V.I.P-kokeissa.
 Erään Rosen painostuksesta lukemiseen käytettynä lauantai iltana Nat raahautui makuusaliinsa. Scorpius ja Rose olivat lähteneet valvojaoppilaan hommiin ja niin myös Irene Ethan, toinen niistä kahdesta tytöstä, joita makuusalissa Natin lisäksi oleili, oli hoitamassa töitään. Myös kolmas huoneen asukki puuttui. Hänet Nat oli nähnyt oleskeluhuoneessa pienen poikajengin piirittämänä. Nat käsitti äkkiä, että puolta vuotta aiemmin hän oli itsekin viettänyt iltansa tuolla tavoin ihailijoiden ympäröimänä, mutta nyt se ei houkutellut häntä lainkaan. Hän arveli sen johtuvan siitä, ettei hän vain halunnut pilata isoisän loistavaa suunnitelmaa.
“Tultiinhan sitä”, huomautti kuvajainen peilistä. Se näytti olevan harvinaisen huonolla tuulella, kun taas Natin hymyä ei pidätellyt mikään. Hänellä oli ollut hauska ilta, sillä huolimatta siitä, että Rose oli komentanut heidät opiskelemaan, hän, Al ja Scorpius olivat keksineet ovelia tapoja välttää käskyjä. He olivat esimerkiksi täysin vakavin kasvoin pohtineet luutakomeroiden merkitystä velhoväestön lisääntymiseen ja väittivät sitten aiheen olevan olennainen taikuudenhistorian kannalta. Lopulta Rose oli kyllästynyt komentelemaan heitä ja oli itsekin laittanut kirjan sivuun, niin että he olivat saattaneet pelata muutaman erän räjähtävää näpäystä. Nat ja Al olivat voittaneet, koska Rosen ja Scorpiuksen joukkue oli joutunut selvittelemään keskinäisiä kahinoitaan pelin tuoksinassa.
“Sinunkin pitäisi joskus käydä ulkona”, tyttö huomautti peilikuvalleen.
“Helpommin tehty kuin sanottu”, kuvajainen totesi nuivasti ja viittasi hopeakehyksiseen vankilaansa. “Isoisäsi käski kysymään, onko mitään uutta medaljongista?”
“Häh? Ai niin, siitä”, Nat oli jo aivan unohtanut koko jutun, kun oli viettänyt niin hauskan päivän.
“Yritin udella jo eilen, mutta minä olen varma, ettei hän tiedä mitään”, Nat muisteli edellisenä iltana Albuksen kanssa tarvehuoneessa käymäänsä keskustelua. Ohimennen poika oli tullut maininneeksi isältään perintönä saamansa näkymättömyysviitan ja Nat oli yrittänyt tarttua aiheeseen mahdollisimman luonnollisesti.
“Kulkeeko teidän suvussa useampiakin tuollaisia esineitä?” hän oli kysynyt niin huolettomasti kuin oli osannut. Al oli katsonut häntä hieman kummissaan.
“No, nyt kun mainitset on tosiaan Kelmien kartta. Se on isoisäni ja heidän ystäviensä valmistama ja kaipa sitä voi jonkinlaisena sukukalleutena pitää”, poika oli kohauttanut olkiaan kuin sanoen, ettei pergamentin pala liikuttanut häntä kovinkaan suuresti.
“Onko vielä muuta?” Nat oli kysynyt ja pitänyt äänensä etäisen kiinnostuneena, vaikka tieto oli eräälle hänen läheiselleen kirjaimellisesti elintärkeä.
“No, joo. Veljeni mielestä se Tulisalama on vähintään pyhäinjäännös, mutta…”
“Tarkoitan, eikö teidän suvussa kulje mitään koruja?” Nat oli kysynyt vähän turhan äkisti ja hälventääkseen epäilyksiä oli kertonut jotakin puppua omassa suvussaan kulkevista koruista.
“Eipä kai, jos ei Muriel-tädin tiaraa lasketa”, poika oli nauranut ja oli alkanut kertoa hänelle lepakkomaisesta Muriel-tädistään. Nat oli uskonut, ettei pojalla tosiaan ollut aavistustakaan medaljongista.
 “No, sitten sinä varmaan tiedät mitä pitää tehdä”, kuvajainen totesi ja Nat tunsi pistoksen sisimmässään.
“Sano isoisälle, että vielä ei käy. Ei ennen V.I.P-kokeita”, hän keksi siirtäen nuo ikävät ajat mahdollisimman kauan.
 Kuvajainen istui hiljaa sängylle peilissä ja katsoi Natia vakaasti.
“Sinä suojelet häntä, etkö vain?” se kysyi. Nat hätkähti tahtomattaan, mutta naurahti sitten.
“Miksi minä suojelisin jotakuta Potteria?” hän kysyi kulmiaan kohottaen. Ei hän yrittänyt Potteria suojella, ei missään tapauksessa, hänellä sattui vain olemaan muuta ajateltavaa näin ennen V.I.P-kokeita.
“Koska olet rakastunut häneen?” kuvajainen ehdotti ja nosti jalat sängyn laidalle keinutellen itseään.
Nat nauroi ääneen.
“Kuten sanoin sinun pitäisi päästä tuulettumaan välillä. Elättelet pikkupäässäsi, -päässäni, -päässämme joitakin omituisia romanttisia prinsessasatuja”, hän totesi sille hyväntuulisesti ja ryhtyi riisuutumaan.
 Kuvajainen näytti kuitenkin ovelalta ja sen kasvoille nousi ymmärrys.
“Ei ole totta. Sinä olet oikeasti rakastunut”, se sanoi ja tarkkaili hänen vaatteiden vaihtoaan.
“Väitätkö sinä, että minä, Nathy Montgomery, menisin rakastumaan sukuni arkkiviholliseen? Ajattele nyt eihän hän vastaa lainkaan sitä poikatyyppiä, josta pidän”, Nat selosti laskostaen hameen siististi matka-arkkuun. Hän jaksoi harvoin olla näin järjestelmällinen.
“Pidän enemmän urheilullisista, hyvännäköisistä, suosituista ja mieluiten hieman vanhemmista pojista”, Nat ilmoitti vetäen yöpaidan päänsä ylitse.
“Mihin kohtaan tuota kuvausta Potter vastaa?”
“Hän ei vastaakaan ja siinä se juuri on”, kuvajainen sanoi ja näytti kovin itsetyytyväiseltä.
“Missä siinä?” Nat kysyi. Kuvajainen oli nykyisin tavallistakin oudompi.
“Sinun kuvauksesi mättää. Sinä et ole tähän mennessä rakastunut yhteenkään tuota kuvausta vastaavaan unelmien prinssiin, kun taas sen sijaan kitukasvuinen rillipöllö on varastanut sydämesi”, kuvajainen vihjaili.
Nat tuhahti. Oli sillä otsaa.
“Jos et usko minua, niin uskoisit edes omia sanojasi. Sinähän käytit, luullakseni, hänen antamaansa lempinimeä tässä muutamaa hetkeä aiemmin. Eikö se muka merkitse mitään?” peilikuva kysyi ja kohotti merkityksekkäästi kulmiaan.
“Se sattuu olemaan vain hyvänkuuloinen lempinimi. Painu nukkumaan”, Nat komensi ja vetäisi mustan kankaan peilin peitoksi.

Luku 73: Tylypahka - 1000 vuotta

 Oli kesäkuun 28.päivän varhainen aamu, kun Harry saapui työpaikalleen. Häntä vastassa oli Ron, joka näytti kuin myrkynnielleeltä.
“Miksi Malfoy sai tämän päivän vapaaksi?” Ron kysyi äkäisesti.
“Koska hän on menossa juhlimaan Tylypahkan 1000-vuotisjuhlia”, Harry sanoi huokaisten. Ron ja Draco olivat olleet nyt reilun vuoden samalla työpaikalla, mutta eivät vieläkään olleet saaneet annettua vanhoja kaunoja toisilleen anteeksi. Harry oli melkein varma, ettei niin koskaan tulisi tapahtumaan.
“Miksi hän edes sai kutsun?” Ron kysyi kiukkuisesti. Harry arveli, että yöpäivystykset eivät tehneen hänen ystävälleen hyvää.
“Miksi itse sait?” Harry kysyi vaivautumatta vastaamaan kysymykseen. Hän arveli että suunnilleen puolet koulun entisistä oppilaista oli kutsuttu. Eri asia sitten oli kuinka moni saapuisi paikalle. Juhlat olivat kuitenkin lähinnä nuorille suunnatut.
“Minulla on sentään oma suklaasammakkokortti”, Ron väitti vastaan.
“Mitä väliä sillä sitä paitsi on? Luulin, että sinä ja Hermione muutenkin päätitte jättää menemättä”, Harry huomautti. Hän ja Ginnykin olivat kutsujen tultua päättäneet suoraan etteivät ilmestyisi paikalle, sillä Al ja Lily olisivat varmaankin ristiinnaulinneet heidät siitä hyvästä. Jamesia se tuskin olisi haitannut.
“Niin päätimme, mutta eikö olisi mukavaa käydä vähän katsastamassa vanhoja paikkoja juhlien merkeissä?” Ron yritti.
“Sen kun menet, jos saat jonkun tekemään iltavuorosi”, Harry totesi hymynsä piilottaen.
“Hei Teddy, haluaisitko…”, Ron aloitti kysymyksen yöpäivystystoverilleen, mutta nuorukainen kohotti kieltäen kätensä.
“Muuten kyllä, mutta Victoire viettää tyttöjen iltaa ystäviensä kanssa ja minä jään Lannyn vahdiksi”, Harryn kummipoika selitti.
“Ginny varmaan hoitaa häntä mieluusti”, Ron ehdotti.
“Tarkoitat hoitaisi, jos hän ei olisi tällä hetkellä tekemässä erityisreportaasia Kadlein kanuunoiden harjoitusleiriltä Päivän Profeetalle”, Harry totesi. Lopetettuaan uransa huispausammattilaisena Ginnystä oli tullut Päivän Profeetan urheilutoimittaja.
“No, Hermione voi hoitaa häntä”, Ron päätyi kakkosvaihtoehtoonsa.
“Jätät Hermionen lapsenvahdiksi, laitat Teddyn tilallesi iltavuoroon ja lähdet itse juhlimaan”, Harry tuumaili. Hän ja Teddy vaihtoivat huvittuneen katseen.
“Minäkin menisin vahtimaan lapsia. Tiedäthän millaisia juhlat Tylypahkassa voivat olla”, Ron sanoi näyttäen loukkaantuneelta.
Harry huokaisi:
“Siitä vain, mutta muista kysyä Hermioneltakin. Hän ei välttämättä ilahdu ajatuksestasi.”
“Olen jo matkalla”, Ron toitotti ja poksahti paikalta. Hän palasi suunnilleen minuutin kuluttua.
“Se on selvä”,  Ron ilmoitti tyytyväisennäköisenä. “Hermione suostui hoitamaan Lannya ja Teddy tekee minun iltavuoroni.”
 Sinihiuksinen nuorukainen kohautti olkiaan ennen kaikkoontumistaan:
“Ylimääräiset tulot eivät ole koskaan pahaksi.” Harry tiesi mitä hän tarkoitti. Hän muisti itsekin ajan jolloin hänen lapsensa olivat olleet pieniä, silloin yllättäviä kuluja oli ilmestynyt jokaisen kulman takaa.

“No, miten on, Harry? Lähdetäänkö juhlimaan?” Ron kysyi Teddyn lähdettyä.
“Hermioneko sanoi, että voit tuosta vain lähteä?” Harry kysyi yllättyneesti.
“Oikeastaan, hän kuuli että Teddy tarvitsee välttämättä lapsenvahtia neljästä eteenpäin ja luulee, että minä olen illan töissä”, Ron paljasti häpeilemättä. Hermione ei kuitenkaan ymmärtäisi kuinka tärkeää hänen oli päästä niihin juhliin.
Harry näytti epäuskoiselta:
“Sinä valehtelit hänelle?”
“Kuvittele millaisen metelin hän olisi nostanut, jos olisin kertonut totuuden”, Ron huomautti värähtäen pelkkää ajatustakin.
“No, oli miten oli, minä en aio sekaantua tähän, enkä lähteä niihin juhliin”, Harry ilmoitti päättäväisesti ja ennen kuin Ron ehti sanoa enempää hän kysyi jo:
“Tapahtuiko viime yönä mitään?”
“Ei mitään. Emme saaneet koko yönä ainuttakaan ilmoitusta ja taikalainvalvojatkin sanoivat kaiken menneen hyvin. Aamupostissakaan ei ollut ainuttakaan ilmoitusta onnettomuuksista tai rähinöistä”, Ron kertoi. Hänestä yö oli ollut kerrassaan pitkästyttävä. Normaalisti öisin suorastaan sateli ilmoituksia (useimmat vääriä), mutta viime yönä oli ollut tavattoman rauhaisa.
“Hassua”, Harry sanoi hitaasti ja kaivoi Päivän Profeetan salkustaan, ”että Päivän Profeetta on meitä paremmin informoitu.”
 Ron sai lehden käteensä ja silmäili kauhistuttavan tutunoloisen otsikon läpi. PAKO, se julisti kissankorkuisin kirjaimin.
“Joukkopako Azkabanista. Myös Sandra Olsen oli mukana”, Harry selvensi tarpeettomasti.
Ron kohotti katseensa lehden otsikosta. Tällaiset uutiset eivät olleet vielä sentään arkipäivää, mutta harmittavan usein niitä nykyisin joutui näkemään. Azkabanin vartiointi oli osoittautunut miltei mahdottomaksi ihmisvoimin ankeuttajien lähdettyä. Ihmisvartijoissa oli, kuten myös ankeuttajissa oli aikanaan ollut, riskejä. Yksi, ja ehkäpä sillä hetkellä suurin, oli lahjonta. Vaikeissa oloissa työskentelevän vartijan saattoi helposti lahjoa jättämään oven lukitsematta tai unohtamaan suojaloitsun langettamisen. Niin, tuon vankilan kanssa ei tuntunut olevan ongelmatonta ratkaisua 
“Minusta tuntuu, että meille on tulossa tukalat paikat”, Ron lausahti muistellen edellistä kohtaamista Sandra Olseninin kanssa. Se nainen oli ollut kuin jää ja kaiken lisäksi hän oli tappanut viattoman miehen.
“Se olisikin uutta”, Harry mumisi ja alkoi tyhjentää salkkunsa sisältöä pöydälle. Eräs nahkakantinen kirja lämähti paperipinon päältä lattialle. Harry katsoi sitä tympääntyneenä ja noukki sen sitten syliinsä. Se oli auennut pudotessaan miltei keskiaukeamalta.
“Mutta eikö olisikin tässä tilanteessa parempi, että koululla olisi aurorisuoja?” Ron yritti vielä suostutella.
“Et saa minua puhuttua… mitä hemmettiä?” Harry ähkäisi kirjan avointa aukeamaa katsoessaan. Ron kurkotti sitä kohti kiinnostuneena.
“Mikä tuo on?” hän kysyi.
“Päiväkirja”, Harry sanoi ja alkoi selailemaan kirjan sivuja edestakaisin. Ne näyttivät kaikki koskemattomilta.
“Sinun päiväkirjasi? Huomaan että olet ahkera kirjoittaja”, Ron virnisti.
“Ei minun, vaan Fairfax Holmesin”, Harry selitti ja Ronin hymy hyytyi. Fairfax Holmes oli ollut aurorina heidän osastollaan, kunnes oli kuollut vielä jokseenkin selvittämättömissä olosuhteissa työtehtävällään.
“Muistatko, kun kerroin että hänen sisarensa pyysi minua jäljittämään Holmesin lapsen ja antamaan tämän kirjan hänelle? Että se sisältää tärkeitä tietoja, jotka vain Holmesin verisukulainen voi lukea?” Harry kysyi.
 Ron nyökkäsi. Se oli ollut samoihin aikoihin, kun Malfoy oli siirtynyt heidän osastolleen.
“Tästä puuttuu sivun palanen”, Harry sanoi ja osoitti sen erään keskikohdilla olevan aukeaman uupuvaa kulmaa. Näytti siltä että sivun kulma oli repäisty käsin.
“Entä sitten?” Ron kohautti olkiaan. Oli kymmeniä syitä, miksi kulma saattoi puuttua. Ehkä Holmes itse oli käyttänyt kulman, vaikka purkkapaperina.
“Se oli täysin ehjä, kun sain sen”, Harry kertoi.
“Oletko varma? Miksi kukaan haluaisi viedä palan sivua?” Ron sanoi kulmiaan kurtistaen.
“Ehkä koska siinä on jotakin tärkeää?” Harry ehdotti. Ronista ajatus tuntui kaukaa haetulta.
“Joo, ja hänen onnistui noin vain arvata millä sivulla se oli?” hän kysyi sarkastisesti.
Harry mietti hetken.
“Mmm… olet oikeassa”, hän myönsi sitten.
“No, mikset ota vain selville, kuka siihen koski?” Ron kysäisi.
Harry katsoi häneen kummissaan:
“Miten muka?”
“Oletko sinä aurori vai et?” Ron sanoi tympääntyneenä ja napautti kirjan sivua sauvallaan.
“Varhenna koskijas”, hän lausui erään käyttökelpoisen loitsun muunnoksen.
 Ensiksi näkyi muutaman sekunnin ajan sumusta tiivistynyt Harryn käden kuvajainen. Se oli jollakin tapaa aavemainen osoittaessaan ensiksi puuttuvaa sivua ja sitten selatessaan kirjaa pikaisesti läpi. Tämän jälkeen Harryn käden haamu katosi ja sumusta tiivistyi tytön käsi. Se kirjoitti jotakin pikaisesti ja oli repäisevinään palasen sivua, jota ei enää ollut. Kiinnostavinta oli kuitenkin esine, joka puoliksi näkyi käden varjossa. Ron tiesi vain yhden ihmisen, joka piti munakelloa ranteessaan.
“Eikö tuo käsi kuulu Lilylle?” Ron varmisti Harrylta, joka nyökkäsi näyttäen hitusen ärtyneeltä.
“No, siinä tapauksessa meillä on yksi syy lisää mennä käväisemään Tylypahkassa”, Ron esitti houkuttelevaan sävyyn.
“He tulevat kotiin kolmen päivän päästä, ehdin kysyä asiaa silloinkin Lilyltä”, Harry huomautti.
“Tämä on niin tärkeä asia, että sen voi hoitaa saman tien”, Ron vakuutti ja Harryn päänpudistuksista huolimatta hän oli aivan varma, että tarjous houkutteli hänen ystäväänsä. Harry oli kuitenkin pitänyt Tylypahkaa enemmässä määrin kotina kuin hän.
 Hänen omat syynsä Tylypahkaan pääsystä taas... No, hänen täytyisi ehkä hieman vahtia esikoistaan. Hugo oli maininnut viime kirjeessään, että Rose oli alkanut kulkea Scorpius Malfoyn kanssa. Se jos jokin oli huolestumisen aihe.

 Nat kannatteli kahta mekkoa arvioivasti käsivarsillaan. Makuusalin kaksi muuta tyttöä olivat hetkeä aiemmin siirtyneet jo täydessä juhlatällingissä alakertaan, mistä he lähtisivät seuralaistensa luo. Vaikka virallisesti juhliin ei tarvinnut tulla seuralaisen kanssa, tämä oli useille kyteville parisuhteille sopiva tilaisuus tulla hieman virallisemmiksi. Niinpä miltei poikkeuksetta neljännestä luokasta ylöspäin oppilaat olivat hakeutuneet pareiksi. Nuoremmat sen sijaan kulkivat pääasiassa omissa pienissä porukoissaan.
“Minä laittaisin vihreän”, kuvajainen ilmoitti yllättäen Natin takaa. Nathy käännähti sitä kohden.
“Ai, laittaisit?” hän kysyi ja nosti toisen koltun paremmin nähtävilleen. “Minä kun olin kallistumassa juuri punaiseen.“
“Mitä helvetin väliä sillä sitä paitsi on?” kuvajainen purskautti yllättävän epäkohteliaaseen sävyyn. “Siis mikä mekko sinulla on päällä, kun viet operaation loppuun?” Tuo muistutus mojautti Natia kuin nyrkin isku. Niin, V.I.P:t olivat ohi, eikä hänellä ollut enää ainuttakaan tekosyytä, jolla siirtää sitä, mikä tänään tulisi tapahtumaan.
“Tiedätkö, että olet viimeisten kuukausien aikana muuttunut epäystävällisemmäksi?” Nathy huomautti kuvajaiselle yrittäen johtaa omat ajatuksensa pois siitä mitä tänään tulisi tapahtumaan.
“Sinä se tässä olet muuttunut”, peilikuva sanoi mulkoillen häntä pahasti.
“Anteeksi kuinka?” Nat kysyi hämmästyneesti. Ei hän tietääkseen ollut muuttunut. Jakauskin oli vielä samalla paikalla.
“Minä olen pelkkä kuvajainen, sinun kääntöpuolesi. Sinun piilotetut piirteesi, toiset kasvosi”, heijastuma sanoi hiljaa.
Nat katsoi sitä epäillen ja laski molemmat koltut käsistään.
“Siis yritätkö väittää, että minusta on tullut… mukavampi?” tuntui oudolta käyttää sitä sanaa oman kuvailunsa yhteydessä.
“Pehmompi, tylsempi. Mitä sanaa haluat ikinä käyttääkään”, peilikuva tokaisi kynsiään tutkien.
Nat pyöritteli päätään.
“Miksi minä olisin muuttunut?” hän kysyi. Kuvajaisen silmissä pilkahti ärtyneesti kuin hän olisi kysellyt kovinkin typeriä.
“Koska olet tehnyt suurimman erheen, mikä on mahdollista”, se kertoi dramaattisesti.
“Ja mikä se on?” Nat kysyi kulmaansa odottavasti kohottaen.
“Mennyt rakastumaan ihmiseen, joka on kuoleman oma yhtä varmasti kuin kuu paistaa ensi yönä.”
Nat hiljeni. Taas oltiin tultu tähän. Ehkä sen tiedon pakeneminen oli enää turhaa. Jo reilun tunnin kuluttua hänen pitäisi tavata isoisä ja muut… Enää tunti.
“Sinä olet väärässä. En välitä hänestä. Enkä minä ole muuttunut. En kai muuten olisi tekemässä sitä mitä nyt teen”, Nat väitti sen sanoille hiljaa vastaan.
 Kuvajainen kohotti halveksivasti kulmiaan. Nathy oli luullut, ettei se osannut tehdä tuota kulman liikautusta läheskään noin… natmaisesti.
“Ihan niin kuin se minua kiinnostaisi”, peilikuva ilmoitti koppavasti ja katosi.

Al ja Rose saapuivat aulaan, jossa heidän oli tarkoitus tavata Scorpius ja Nathy. Al oli valinnut helpon tien ja pukeutunut juhlakaapuun, kun taas Rose oli hermoillut lemmikinsinisen leninkinsä kanssa koko illan. Se oli lyhythihainen, kokopitkä ja suhteellisen hillitty puku, mutta vyötärölle solmittu kirkkaan keltainen nauha toi siihen mukavan säväyksen. Tytön puoliksi vapaisiin hiuksiin oli jollakin tavoin saatu kiinnitettyä pienen pieniä lemmikin kukintoja. Al tiesi, että kysymyksessä oli Rosen lempikukka. Scorpius ei ilmeisesti ollut aivan yhtä päivittynyt tyttöystävänsä kukkamausta.
“Lemmikkejä? Miksei ruusuja, ruususeni?” hän kysyi Rosen nähdessään.
“Minä en itse asiassa pidä ruusuista”, Rose paljasti. Scorpius katsoi häntä järkyttyneenä.
“Miten niin et pidä ruusuista?” poika kysyi.
“Se että minun nimeni sattuu tarkoittamaan ruusua ei kai tarkoita, että minun pitäisi pyörtyä ihastuksesta vain sellaisen nähdessäni. Vai pidätkö itse skorpioneista?” Rose kysyi piikikkäästi.
“Juu, enkö ole kertonut että kasvatan niitä huoneessani?“ Scorpius vitsaili. ”Joka tapauksessa se ei ollut se pointti, vaan tarkoitin, että kaikki naisethan pitävät ruusuista.”
“Ai, siis jos sattuu olemaan naispuolinen on oltava kiltti, sopuisa ja rakastettava ruusuja?” Rose kivahti ja Scorpius näytti hätääntyneeltä.
“Ehkä meidän pitäisi poistua ennen kuin sota syttyy”, Nathy kuiskasi jostakin läheltä ja Al hätkähti. Hän ei ollut edes huomannut tytön tuloa tuossa Scorpiuksen ja Rosen tohinassa. Nat oli pukeutunut sävyltään tummanpunaiseen, vartaloa myötäilevään, moderniin mekkoon, jossa oli vain yksi paksu olkain ja vinolinjainen, pisimmillään polven alle ulottuva helma. Tytön pitkät hiukset kiertyivät yhdeksi korkkiruuviksi taiteiltuna hänen vyötärölleen saakka.
“Näytät kauniilta”, Al sanoi rehellisesti.
“Jos joku muu sanoisi tuon, en uskoisi”, Nathy naurahti ja suikkasi suukon hänen poskelleen. He astelivat Suureen saliin Rosen ja Scorpiuksen vielä jatkaessaan riitaansa eteisaulassa.

 Salissa juhlallisuudet olivat juuri alkamassa. Rehtori oli noussut paikaltaan ja kilisti pikarinsa reunaa saadakseen jännittyneen ihmismassan hiljaiseksi.
“Tervetuloa viettämään Tylypahkan 1000-vuotissyntymäpäiviä hyvät oppilaat ja arvon kutsuvieraat. Luulen että jokainen teistä tässä huoneessa olevista on viettänyt tässä koulussa enemmän aikaa kuin minä ja siksi onkin hieman nurinkurista, että juuri minun pitäisi puhua teille tästä koulusta. Niinpä jätänkin suurten puheiden pitämisen väliin ja toivon, että edelliset sukupolvet antavat meille anteeksi, kun siirrymme virallisesta osasta suoraan juhlimiseen.”
“Hei, katso Harry, uusi rehtori on aika nuori”, Ron huomautti puheenpitäjää vilkuillen.
“Näen sen itsekin, Ron. Äläkä pidä noin suurta meteliä”, Harry sanoi matalasti. Hän ei todellakaan halunnut tulla tunnistetuksi tässä väkimäärässä, joka koostui pääasiassa nuorista. Kutsuvieraita oli paikalla tuskin kourallinen ja hekin näyttivät siltä, että katuivat paikalle saapumistaan.
“Meidänhän oli tarkoitus liikkua huomaamatta”, hän muistutti ystäväänsä.
“Jep, jep. Missä sinun seikkailumielesi nykyään on?” Ron kysyi ympärilleen väkijoukossa katsellen. Suuren salin keskusosa oli raivattu vapaaksi ja huoneen reunoille siirretyt tupapöydät oli täytetty erilaisilla virvokkeilla. Tosin kaikki alkoholipitoinen oli opettajainpöydässä.
“Se kömpi nukkumaan ullakolle kolmansia vauvanvaippoja vaihtaessani”, Harry vastasi ja painoi vanhasta tottumuksesta otsatukan littanammaksi.
“Katso, tuolla on Al jonkun tytön kanssa”, Ron sanoi ja viittilöi  huoneen toiselle puolelle. Harry kääntyi poispäin. Al ei olisi hyvillään, jos tietäisi hänen ja enonsa olevan täällä.
“Yritä havainnoida Lilyä. Hänelle meillä oli asiaa”, Harry totesi, vaikka todellisuudessa koko juhliin tulo tuntui erittäin typerältä. Miksi hän oli antanut Ronin puhua itsensä ympäri?
“James ei kävisi?” Ron kysäisi.
“Ei, James ei…”, Harry aloitti, mutta yhtäkkiä hänen vanhemman poikansa kymmenkertaiseksi voimakkuudeltaan loihdittu ääni alkoi kajahdella ympäri salia. Hän näki Jamesin kavunneen julkeasti keskelle opettajainpöytää seisomaan.
“Hei ihmiset. Täällä James “kyllä-isäni-on-oikeasti-Valittu” Potter. Näkeväthän kaikki minut?”
“Anna minun vajota maan alle”, Harry mutisi Ronille.
“Maan alle ei onnistu, mutta kävisikö pöydän alle?” Ron ehdotti ja vinkkasi erästä tupapöytää kohti.
 Opettajainpöydällä seisova James oli ilmeisimmin päässyt elementtiinsä:
“Eli nyt ylimääräisenä numerona pidän teille puheen, sillä tyttöystäväni tuolla - Hei, Amanda! - on luvannut pitää huolen siitä, etten tule alas ennen kuin olen puhunut jotakin järkevänoloista. Ja tästä kyseenalaisesta ilosta minun ääneni kuulemisen johdosta voitte kiittää rakasta veljeäni Albusta ja hänen nykyistä lehm… tyttöystäväänsä. Eli kuten kaikki tietävät, minä jos kuka olen tosiaan ottanut ilon irti näistä seitsemästä kouluvuodesta eli 1328 päivästä eli 31 872 tunnista eli 1 912 320 sekunnista, jotka olen viettänyt tässä koulussa. Minun täytyy tässä vaiheessa kiitellä opettajieni, kanssaoppilaideni sekä erityisesti nykyisen rehtorin kestävyyttä minun suhteeni. Entinen rehtori kuten kaikki varmaankin tietävät ei kestänyt.” Salista kuului naurahduksia sieltä täältä.
“Mutta se minusta. Sanotaan nyt jotakin tästä koulusta. Eli tämä on ollut minulle ja varmaan muillekin koti kaikilla mukavuuksilla. Erityisesti luutakomerot, huispauskenttä ja keittiön antimet ansaitsevat erityiskiitokset. “Ei väliä mistä tulet, mikä on nimesi tai asemasi, sillä Tylypahka on koti kaikille niille, jotka kulkevat avoimella mielellä ja nuorella sydämellä”, sanoi joku ikivanha harppu… korjaan muuan kunnianarvoisa entinen rehtori. Rakas serkkuni Rose etsi tämän kohdan Tylypahkan historiikista vain puhettani varten. Eli nyt haluan omasta puolestani kiittää tätä linnaa, joka on kasvattanut paitsi minut myös tuhannet ennen minua ja haluaisinkin kohottaa maljan 1000-vuotiaalle koulullemme. Älkää katsoko minua noin, professori Nenoveh. Olen täysi-ikäinen ja saan juoda alkoholia. Eli Tylypahkalle”, James sanoi ja nosti pöydältä noukkimaansa lasia. Harrylle ja Ronillekin tyrkättiin juomalasit käteen pienen yli-innokkaan tarjoilijatontun taholta.
“Olkoot seuraavat tuhat vuottasi yhtä kirjavat kuin nämä ensimmäiset ja jatkukoot rohkelikkovoittoiset huispauspelit kentälläsi kuten teinit tulevat aina pysymään luutakomeroissasi”, James sanoi yltiöjuhlallisesti ja seurasi lasien kilistelyä naureskelevassa sävyssä. Lopultakin James hyppäsi alas pöydältä ja tuli musiikin vuoro. Harry vilkaisi bändiä kummastuneena.
“Kuule, tunnetko itseäsi koskaan vanhaksi?” hän kysyi ja silmäili mitä kummallisinta bändin kokoonpanoa. Lavalle saapui ensiksi neljä miestä, jotka muuttivat itsensä yhtenä savupöllähdyksenä neljäksi kädelliseksi ryhmyksi ja tarttuivat sitten soittimiin. Kaksi krimofoneihin (jättien kitaran ja haitarin välimuotoa lähellä olevaan esineeseen), yksi eräänlaiseen säkkipilliin ja yksi rumpuihin, joita se takoi käsiinsä saamillaan yksisarvisen sarvilla. Kun ryhmyt olivat asettuneet paikoilleen, Suuren salin valaistus pimeni ja kirkkaan siniset ja punaiset  sahalaitakuviot halkoivat lumottua kattoa. Lapset ja nuoret kiljuivat riemusta, kun kapeiden piikkikorkojen kopina tavoitti esiintymislavan. Nainen, yhtyeen solisti tarttui taialla vahvistettuun mikrofoniin ja äkkiä rankasti rockahtava musiikki alkoi soida.
“Ainoastaan sinun seurassasi”, Ron huusi vastauksen Harryn kysymykseen melun yli.
Harry vilkaisi Ronia ärtyneenä. Tämä oli ollut huonoin idea sitten… No, tämä oli ollut huonoin idea aikoihin… He eivät tässä hämärässä löytäisi ikinä Lilyä.
 Äkkiä hän käsitti, ettei se ollut tainnutkaan olla Ronin ajatus. Ei edes Tylypahkaan tulo ollut todellinen syy. Ron oli vain halunnut vahtimaan Rosea, Harry älysi yhtäkkiä. Muiden lasten kirjeistä oli nimittäin saanut sen huolestuttavan kuvan, että Rose ja Scorpius Malfoy olivat yhdessä. No, harmi Ronin kannaltakin. Hän ei tässä valaistuksessa saattaisi vahtia edes kiiltomatoa.

“Arvaa mitä?” Rose huusi Scorpiukselle heidän tanssiessaan Ryhmylien ensimmäisen kappaleen tahdissa villisti muiden mukana. Tytön ääni tuskin kantoi pojan korvaan asti.
“No?” Scorpius kysyi ja kiepautti tyttöä ympäri musiikin tahdissa.
“Luulin hetken että näin isäni ja Harry-sedän”, tyttö kertoi.
“Joo, ja minä näin Kirken ja Merlinin drinkillä rehtorin kanssa”, Scorpius vitsaili ja kaksikko heitti kätensä muiden mukana ilmaan kappaleen iskevän kertosäkeen alkaessa.  Meininki oli villin vapaa kuten toiseksi viimeiselle illalle sopi, eikä edes Rose jaksanut enää vihoitella Scorpiukselle. Lopulta kappale loppui ja valaistus palasi kirkkaammaksi.
“Iltaa Tylypahka!” Ryhmylien laulaja, Kurre, huusi. Hän oli ensi katsomalta kummallinen näky niiden neljän ryhmyn seurassa. Nainen oli pukeutunut koko pitkään viininsävyiseen iltapukuun ja ohueen violettiin hartiahuiviin. Lisäksi hänellä oli käsissään eripariset hanskat. Toinen oli vihreä kyynärpäähän ulottuva ja sormista aukinainen, kun taas toinen umpinainen, lyhyempi ja keltainen. Hänen hiuksensa olivat rosoisesti leikatut ja väriltään hyvin vaaleansiniset, melkein valkoiset. Kasvot ja olkapäät oli tatuoitu Scorpiukselle tuntemattomin muinaisin merkinnöin, mutta Rose valisti niiden olevan riimunpääkirjoitusta.
“Täällä Ryhmylit ja Kurre. Nyt sanokaa minulle: Oletteko valmiit rokkaamaan?” nainen huudatti nuoria, jotka vastasivat innokkaasti sen hetken suosituimmalle bändille huudoin ja vihellyksin.
“No, joudutte siinä tapauksessa odottamaan vähän”, nainen virnisti ja kuului pettyneitä äännähdyksiä. “Meidän pitää saada tämä vanhempikin kalusto liikkeelle, minkä vuoksi soitamme seuraavaksi hitaan sovituksen meidän viime vuoden myydyimmästä singlestämme “Mikä tämä loitsu oikein on?”. Katsotaan sen jälkeen taas sitä rockimpaa osaa”, nainen hymyili mustiksi meikatuilla huulillaan ja Scorpius tarttui välittömästi Rosen vyötäröön toisella kädellään. Tyttö tiiraili kuitenkin jonnekin hänen ohitseen.
“Näetkö kuinka onnettomalta rehtori näyttää, kun lientenprofessori pyysi professori Nenovehin tanssimaan? Hän katselee heitä kuin onneton koiranpentu”, Rose sanoi säälien opettajainpöytää kohti nyökkäillen. Scorpius ei sillä hetkellä jaksanut kuitenkaan pohdiskella tarkemmin rehtorin sielunelämää.
“Minä olen onneton, jos et katso minua”, hän ilmoitti tytölle, mutta vaikka tämän katse palasi häneen ajatukset jäivät selvästi toisaalle.
“Minusta tuntuu että hän on hieman mustasukkainen”, Rose esitti arvionsa.
“Minusta tulee mustasukkainen, jos et lopeta tuota rehtorin analysoimista”, Scorpius valitti.
“Sitähän me emme kukaan halua”, Rose sanoi vakalla sävyllä, vaikka hymyilikin huvittuneesti painautuen sitten hieman lähemmäs Scorpiusta, kuten tällaisissa hitaissa tansseissa oli lupana.
 
 Valot hämärtyivät ja alkoi hidastanssi. Ensi ja toisluokkalaiset tekivät oksentavia ilmeitä ja lähtivät hakemaan joukkoina juotavaa. Kolmasluokkalaisista osa teki saman päätöksen, osa päätti kokeilla tuota aikuisempaa tanssia. Hugo, joka sattui kappaleen alkamishetkellä olemaan sopivasti  Lilyn lähettyvillä, kumarsi ja Lily suostui kikattaen tanssiin. Karen kohautti toisaalla olkiaan ja koputti veljeään olkaan vaatien tästä tanssittajaa itselleen.
“Kuule, voinko minä kysyä sinulta jotain?” Lily kysyi äkisti, kun Hugo alkoi tapailla tanssin askelia kappaleen intron tahdissa.
“Totta kai, Lily”, Hugo lupasi ja tunsi salaista tyydytystä siitä, että saattoi aivan luvallisesti tuijotella Lilyn kauniin ruskeisiin silmiin tavallista pidempiä ajanjaksoja.
“Niin katsos. Minun on jo pitkään pitänyt puhua tästä jollekin, sinulle. Minä taidan olla ihastunut yhteen ystävääni, enkä oikein tiedä mitä minun pitäisi tehdä”, Lily kertoi ja näytti ujommalta kuin koskaan Hugon nähden.
Hugon tunsi, kuinka sydän heitti volttia onnesta ja hän sai vain vaivoin kysyttyä:
“Tunnenko minä sen ystävän?”
“Kyllä.”
Oliko tämä mahdollista? Sittenkin, kaikesta huolimatta, Lily tunsi samoin häntä, Hugoa, kohtaan. Hän oli pakahtua tytön katseeseen, eikä ollut koskaan aiemmin halunnut suudella tätä niin paljon.
“Ehkäpä sinun pitäisi näyttää tunteesi hänelle”, Hugo lausui ja alkoi huomaamattomin liikkein tanssittaa Lilyä syrjemmälle.
 Ilmassa leijui kynttilöitä, jotka olivat äkkiä ilmestyneet hitaamman kappaleen vaihtuessa. Tunnelma salissa oli vaihtunut kuin takaiskusta kappaleen mukana. Hämärä valaistus ja kynttilöiden himmeä valo olivat saaneet kaikki rauhoittumaan ja rentoutumaan.
“Minulleko tuikkii tähti taivaalla?
Jos se ei tee niin,
tuikithan sinä minulle ainakin?
Olen etsinyt onnea vaivalla,
mutta tarvitsin,
vain sinut ja sain taivaankin
”, Kurre lauloi ja Hugo tunsi sydämensä takovan kuumeisesti. Tuo kappale oli kuin tunnustus niistä tunteista, jota Hugo tunsi, mutta ei ollut vielä saanut sanottua Lilylle.

“Niin, niin minun täytyykin tehdä“, Lily totesi Hugolle tämän annettua hänelle tuon peruspätevän neuvon avoimuudesta. Mutta se vain oli niin hankalaa tällaisissa tilanteissa. Kuinka sitä voisi mennä sanomaan jollekulle, jonka kanssa oli ollut ystävä jo monia vuosia, että olikin yhtä äkkiä alkanut pitämään tästä?
 Lily tuijotti tahtomattaankin Hugon olan yli läpi ihmismassan Keithiä ja näki pojan hymyilevän hänelle. Hän hymyili takaisin ja aikoi juuri ehdottaa Hugolle parinvaihtoa, kun poika sanoi omituisella äänellä:
“Tuikithan?”
Samalla hetkellä bändin solisti aloitti kertosäkeen:
“Mikä tämä taika oikein on,
kuinka löysit tiesi sydämeen?
Mikä tämä loitsu oikein on,
mitä sinun kanssasi vielä teen?
Mikä tämä taika oikein on,
Kuinka minut aina tähtiin viet?
Mikä tämä loitsu oikein on,
kuinka tunnet sydämeeni tiet?”

Ja äkkiä Hugon huulet olivat Lilyn huulilla. Lily oli niin hämmentynyt, ettei osannut hetkeen edes tehdä mitään. Sitten, päästyään ensi järkytyksestä, hän vetäisi päänsä äkisti taemmas, huulensa pois Hugon huulten ulottuvilta.
“Mitä sinä teet?” hän kysyi ja astahti kauemmas serkustaan. Tämän täytyi olla todella typerä vitsi, huono pila tai kamala kepponen. Näin ei vain voinut käydä.
“Suutelen sinua”, Hugo vastasi.
“Niin tehdään vain ihmisille, joista pidetä…”, Lilyn lause kuoli hänen huulilleen. Lily tunnisti nyt ensi kertaa sen Hugon omituisen katseen. Se ei ollutkaan mikään veljellinen ylisuojeleva katse, vaan rakastuneen pojan katse. Voi Merlin, Hugo oli ihastunut häneen! Se oli ollut hän eikä Karen, johon Hugo oli tunnustanut olleensa ihastunut aikoinaan. Ja kun hän oli puhunut ystävästään Hugo oli luullut… Mutta se ei ollut mahdollista.  Hugo oli hänen serkkunsa, kuin kolmas veli hänelle!
“Hugo, minä en pidä sinusta sillä tavalla”, Lily töksäytti. Hän näki kauhistuneen, pelokkaan, nolostuneen ja surkean ilmeen vaihtelevan Hugon kasvoilla ja kiiruhti tarkentamaan puheitaan:
“Minä rakastan sinua kuin veljeäni, enkä ikinä voisi kuvitella seurustelevani kanssasi tai mitään. Anteeksi, jos olen antanut väärän kuvan sinulle.” Tämän täytyi olla unta. Kamalaa painajaisunta. Näin ei voinut käydä heille.
“Minä luulin että…”, Hugo aloitti ja näytti epätoivoiselta.
“Ei haittaa. Unohdetaan tämä vain, jooko?” Lily pyysi.
Hugo kuitenkin pudisti melakolisesti päätään:
“Sinä et ymmärrä. Lily, minä olen rakastanut sinua niin kauan kuin muistan ja joka kerta, kun vain katsonkin sinuun haluan suudella sinua, olla sinun kanssasi. Minä en voi unohtaa sitä tunnetta, vaikka kuinka haluaisin.” Miksi, Hugo? Miksi? Lily kysyi mielessään. Miksi nyt? Miksi minä?
“Jos voisin valita kehen rakastuisin, en ikinä valitsisi sinua, mutta tämä ei ole valittavissa. Minä en voi olla lähelläsi ajattelematta näitä asioita”, poika sanoi ja kynttilän valossa hänen pisamaiset kasvonsa näyttivät surkeammilta kuin koskaan ennen.
“Hugo, me olemme serkkuja”, Lily yritti järkeistää. Tunteet eivät kuitenkaan olleet järkeistettävissä.
“Minä tiedän sen. Tiedän hemmetin hyvin, mutta minä en voi tälle mitään”, poika sanoi epätoivoisesti. Hänen silmänsä toivot Lilyn mieleen vangitun eläimen.
“Emmekö voisi jatkaa kuin tätä ei olisi koskaan tapahtunutkaan?” Lily kysyi, vaikka pelkäsikin tietävänsä millaisen vastauksen saisi.
“Emme voi, koska tämä on tapahtunut. Minä en voi unohtaa tätä. Katsos, kun minä oikeasti olen rakastunut sinuun”, Hugo sanoi koristelemattomasti.
 Lily puisteli itsepäisesti päätään kuin olisi siten voinut kieltää kaiken tapahtuneen. Kuin olisi siten voinut muuttaa jotakin. Hän ei halunnut tätä. Hän ei halunnut tämän tapahtuvan. Ei nyt. Ei koskaan.
 Hän katsoi anoen serkkuaan, pyytäen tätä perumaan sanansa. Tämä voisi valehdella hänelle ja hän uskoisi sen. Mitä tahansa, mutta ei tätä. He olivat vasta 14-vuotiaita. Heidän ei kuulunut puhua tällaisista asioista. Heidän ei kuulunut tietää mitään rakkaudesta, ei saada aikaan särkyneitä sydämiä.
 He seisoivat hetken hiljaisuudessa ja lopulta Hugo sai tukahtuneesti sanottua:
“On ehkä parempi, ettemme tapaa vähään aikaan.”
 Ei Hugo, ei tätä, Lily pyysi. Hän tunsi kyynelten nousevan silmiinsä. He eivät saaneet ajautua tähän. Näin ei saanut käydä heidän ystävyydelleen. He eivät voineet antaa tämän ajaa heitä erilleen. He olivat kokeneet liian paljon yhdessä.
 Kuitenkin jokin suunnaton tuska Hugon silmissä sai Lilyn ajattelemaan, että ehkä hän oli itsekäs halutessaan pitää Hugon luonaan, vaikka se näissä olosuhteissa tuotti pojalle miltei fyysistä kipua. Lily nyökkäsi pienesti ja pulleat kyyneleet hänen silmistään pyörivät poskelle. Ehkä näin oli kuitenkin parempi, jos ei hänelle, niin edes Hugolle.
Entä kun tähden on aika kuolla?
Ehkä tämä satu,
kuolee myös sen mukana?
Entä jos sinunkin on parempi tuolla?
Ehkä onkin katu,
jossa sinulle on tarina?
”, kuului kappaleen viimeinen surullinen säe ja musiikki hiljeni. Ihmiset vetäytyivät irti toisistaan aplodeeraten bändille. Samalla tavoin Hugo vetäytyi yhä kauemmas Lilystä. Pojan selkä katosi väkijoukkoon ja Lily jäi seisomaan paikalleen kyynelten yhä valuessa pitkin hänen kasvojaan.
« Viimeksi muokattu: Elokuu 05, 2008, 08:22:09 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 74: Veri on vettä sakeampaa?

 Nat tunsi ilkeän piston sydämessään kelloa katsoessaan. Mikä häntä oikein vaivasi? Tämähän oli hänen tilaisuutensa näyttää isoisälle ja muille mihin hänestä todella oli. Silti kumma epäilys kalvoi rintaa. Jokin tässä oli väärin.
“Hmm… Al, mentäisiinkö hetkeksi ulos?” hän sanoi ja löyhytti itseään kämmenellä niin kuin hänellä olisi ollut kuuma. Todellisuudessa häntä kylmäsi ja se kylmyys oli peräisin jostakin hänen sisimmästään.
Kieltäydy, Nathy huomasi anovansa mielessään. Kuinka hän saattoi ajatella noin? Sehän oli suoranaista petturuutta isoisää, sukua ja Veljeskuntaa, sekä häntä itseään kohtaan.
“Mennään vain”, Al lupasi ja Nat tunsi mielialansa laskevan. Hän haki katseellaan Scorpiusta ja Rosea toivoen, että nämä tulisivat pidättämään heitä, mutta kaksikko oli liian kiireinen nuolemaan toistensa kasvoja irti. Hekään eivät voisi vapauttaa Natia tästä tilanteesta.
 Hetken hänen teki mielensä vuodattaa totuus kaikesta pojalle, mutta vuo pysyi itsepäisesti kiinni. Ei, hän ei voisi kertoa. Asiat oli päästetty jo liian pitkälle. Mikään ei ollut enää muutettavissa. Hän ei ikinä voisi pettää isoisäänsä tässä asiassa. Sitähän sitä paitsi sanottiin, että veri oli vettä sakeampaa. Niin, verisiteet olivat aina arvokkaampia kuin tällaiset tunteeseen perustuvat ystävyydet ja rakkaudet.

“Nyt Al lähti sen tytön kanssa jonnekin…”, Ron sanoi kurkistellen jälleen ihmisten päiden yli, tällä kertaa kohti Suuren Salin ovia.
Harry oli kuitenkin kyllästynyt tähän peliin.
“Ron nyt riittää”, hän ilmoitti. “Me olemme vakoilleet lapsia jo aivan tarpeeksi.”
“Se on heidän omaksi parhaakseen”, Ron perusteli. Tämän jälkeen hän nosti sormensa osoittamaan jälleen yhteen suuntaan. Harry huomasi muutaman pienemmän lapsen seuraavan hänen viittoiluaan ja käänsi itse heille varmuudenvuoksi selkänsä.
“Tuolla taitaa mennä Lily”, Ron oli yhä kääntyneenä Suuren Salin ovia kohti. Harry nykäisi hänetkin ympäri, sillä pienet tylypahkalaiset alkoivat näyttää tosissaan kiinnostuneilta Ronin hihkumisesta ja osoittelusta.
Harry näki ystävänsä rypistävän otsaansa.
“Hassua, hän juoksi ovista ja näytti siltä kuin olisi itkenyt”, Ron sanoi ja nyt Harryn täytyi itse ryhtyä tiirailemaan tuohon suuntaan. Luonnollisestikaan tyttö ei enää ollut siellä, mutta ensiluokkalaiset saivat lisää supistavaa.
“Tanssiiko se Malfoyn-kuvatus minun tyttäreni kanssa?” Ron parkaisi ja lähti painelemaan salin toiselle puolelle.
“Ron!” Harry huusi hänen peräänsä, mutta punahiuksinen mies meni menojaan.
 Loistavaa! Harry ajatteli. Vanhempi poikani nolaa itsensä, tyttäreni lähtee itkien juhlista ja ystäväni päättää hakata tyttärensä heilan. Mitäköhän vielä voi sattua?
 Noiden sanojen sanomisesta tai ajattelemisesta harvoin seurasi mitään hyvää. Harry tunsikin miltei heti Ronin kadottua näkyvistä koputuksen olassaan ja kääntyi varmana siitä, että oli seuraavan harmin aika. Hänen edessään seisoi reiluissa nelissäkymmenissä oleva hieman keskipituutta lyhyempi nainen, joka näytti omituisella tavalla tutulta. Naisella oli kuohkeat vaaleat hiukset, jotka jostain syystä eivät tuntuneet sopivan hänelle. Hän oli pukeutunut linnunsulilla koristeltuun kalliin näköiseen  oranssinpunaiseen iltapukuun.
“Harry Potter, vai kuinka?” siniharmaa katse käväisi arvessa.
“Olen”, Harry myönsi ja päätti potkaista Ronia tästä hyvästä.
“Saanko tämän tanssin?” nainen kysyi jälleen hitaamman kappaleen alkaessa soida.
“Minä en… olen täällä työasioissa”, Harry sanoi kiireesti.
“Minä olen varma, että haluat tanssia kanssani”, nainen ilmoitti ja vetäisi päättäväisesti Harryn toisen käden vyötärölleen ja tarttui toisella päättäväisesti hänen vapaaseen käteensä. Harrylla oli hassu tunne, että hän oli kokenut tämän tilanteen samaisessa salissa joskus ennenkin.

 Al ja Nathy olivat saapuneet järven rantaan. Tyttö oli ollut oudon hiljainen, mutta Al ei halunnut udella. Nathy kyllä kertoisi hänelle kun siltä tuntuisi. Sen kevään aikana hän oli oppinut, että Nathyn oli vaikea puhua ihmisille ajatuksistaan tai tunteistaan, minkä takia hän kätkeytyi sellaisen kovan suojamuurin taa. Alille tyttö oli alkanut hitaasti, mutta varmasti paljastaa yhä enemmän itsestään. Hän oli oppinut tuntemaan oikean Nathaniel Montgomeryn hitaasti. Pala palalta. Se oli kiinnostava prosessi ja sen aikana Al huomasi alkaneensa pitämään tytöstä hyvinkin monella tasolla. Itse asiassa hän alkoi olla hyvin kiintynyt Nathyyn.
“Kuu ei taida paistaa tänä yönä”, tyttö totesi äkisti viitaten taivaalle. Al, joka juuri oli ollut noukkimassa kiven heittääkseen leipiä vilkaisi taivasta, joka oli peittymässä harmaaseen pilviverhoon.
“Voi olla”, hän myönsi. ”Olisitko halunnut katsella kuuta vai?”
Nat pudisti kiivaasti päätään. Äkkiä järveä ympäröivästä metsiköstä alkoi kuulua ääntä Al katsahti Natiin, jonka silmissä oli outo katse. Oliko se epätoivoa?
 Äänet lähenivät ja muuttuivat varjoiksi. Al vetäisi sauvan kaapunsa taskusta esille ja tarttui toisella kädellään Natiin.
 Varjot muuttuivat tummiksi hahmoiksi ja hahmot ihmisiksi, jotka astuivat sauvat edellä metsikön kätköstä. Al vilkaisi huolestuneena Natiin, joka seisoi kivettyneenä paikallaan. Oliko tyttö niin kauhuissaan, ettei ymmärtänyt ottaa sauvaansa esille? Yksi toisensa jälkeen ihmiset astuivat valoon ja heidän kasvonsa näyttivät aavemaisilta hämärässä, joka oli langennut pilvien peittäessä kuun. Heitä oli reilun tusinan verran ja kaikki olivat aikuisia. Viimeisenä paikalle saapui vanhamies, jonka sauva lepäsi rennosti kädessä. Miehen huulet kääntyivät vinoon hymyyn.
“Hyvin toimittu, Nathaniel”, mies kehui ja äkkiä Al tunnisti hänet. Hän oli tavannut miehen kerran aiemminkin. Oikeastaan hän oli nähnyt tuolloin vain miehen kasvojen alaosan, mutta vahvasta leuasta oli mahdoton erehtyä. Vanhuksen kasvojen yläosaa oli varjostanut tuolloin vihreä metsästäjän hattu, mutta tällä kertaa jäätävänsiniset silmät tuijottivat häntä jyrkän vihamielisesti. Al tajusi epämääräisesti, että Natin silmät olivat saman sävyiset.
 Hän katsoi tyttöön ja näki, ettei tämä näyttänyt pelokkaalta eikä vihamieliseltä. Pikemminkin epämääräisen surulliselta. Alin vatsaan tipahti tajunnan mukana paino. Nathy oli tiennyt. Hän oli koko ajan ollut tämän takana.
 Pettymys oli päällimmäinen tunne, kun Al tunsi sauvan repeytyvän kädestään. Kaikki olikin ollut vain yhtä suurta petosta. Nathy kääntyi poispäin väistääkseen hänen katseensa.

Ron yritti taistella tietään hitaiden tahtiin valssahtelevien nuorten joukon lävitse kohti esikoistytärtään. Hän ei ehkä sittenkään ollut painottanut Roselle tarpeeksi millaista väkeä Malfoyt olivat. No, se asia korjautuisi, kunhan hän ensin kävisi repimässä tuon limanuljaskan irti Rosesta.
“Weasley, minne luulet meneväsi?” kysyi ylenkatseellinen ääni ja joku tarrasi kipeästi hänen olkaansa.  Kukapa muukaan kuin itse Draco Malfoy. Ron oli ehtinyt jo unohtaa, että Malfoykin oli ollut tulossa näihin juhliin.
“Ajattelin komentaa idiootti-poikaasi pysymään erossa tyttärestäni”, Ron ilmoitti ja puristi kätensä sauvan ympärille nyrkkiin.
Malfoy nosti leukaansa ylimielisesti.
“Minä aioin käyttää samoja sanoja tyttäreesi. Hänhän roikkuu Scorpiuksessa niin, ettei poika-parka saa henkeä”, hän totesi viileästi.
“Ai, minunko tyttäreni roikkuu pojassasi?” Ron raivostui. “Teidän Scorpiushan on kuin iilimato hänessä!”
“Minun poikani ei roiku yhdessäkään Weasleyssa, saati sitten kuraverisen ja Weasleyn tuotoksessa. Sinun tyttäresihän se on ripustautunut hänen kaulaansa kuin mikäkin hirttosilmukka”, Malfoy ilmoitti ylimieliseen sävyyn.
“Hirttäjäisiä tässä tekisikin mieli katsella”, Ron sanoi ja pamautti Malfoyta nyrkillään keskelle kasvoja. Edellisestä kerrasta olikin jo aikaa.

 Harry Potterin kanssa tanssiva prameasti pukeutunut nainen tunsi tanssikumppaninsa vastahakoisuuden. Se ei ollut mitenkään yllättävää. Hänhän oli suorastaan repinyt miehen tanssilattialle.
“Nyt Potter, haluaisitko kuulla pienen tarinan?” hän kysyi tunteettomalla, sävyttömällä äänellä.
Mies näytti yllättyneeltä.
“Mistä?”  hän kysyi.
“Siitä kuinka sinä ja perheesi satutte olemaan elossa, vaikka Veljeskunta on katkaissut sukupuusi kaikki muut haarat”, nainen sanoi ja näki miehen epäuskoisen ilmeen, jolla tämä tutkaili hänet kiireestä kantapäähän.
“Sinä kuulut Veljeskuntaan?”
“Kovin sovinistinen käsitys, että veljeskuntaan voisi kuulua vain miehiä”, tuo nainen sanoi seuraten tanssiparinsa ajatuksen juoksua.
 “Mutta ei, minä en kuulu sitä huolimatta Veljeskuntaan. Teen työtä heille tai niin he luulevat”, hän sanoi viimeisimmät sanat aivan hiljaa. Veljeskunnalla saattoi hyvinkin olla joku vahtimassa, että hän hoitaisi työnsä. He käyttivät aina varmistusta.
“Et todellisuudessa tee vai?” Potter näytti epäuskoiselta ja varuillaan olevalta.
“Minä olen Sandra Olsen. Tunnet varmaankin minut?”
Tunnistus käväisi toisen silmissä. Sandra ei ollut ollut yllättynyt, että mies ei ollut tunnistanut häntä heti. Azkaban oli vienyt hänen kasvoistaan ja ruumistaan kaiken vähäisenkin pyöreyden. Lisäksi Veljeskunnan järjestämän paon jälkeen oli ollut viisaan tuntuista muuttaa hieman hiustyyliä.
“Sinä olet se, joka…”, Potter aloitti ja yritti repeytyä irti Sandrasta, mutta hän piti tiukasti kiinni.
“Niin tapoin Constantin Callahanin. Miehen, joka oli isäni. Tiedän sen kaiken nyt”, Sandra sanoi hiljaa. Azkabanissa kuuli kaikenlaista.
Hän kohotti päättäväisen katseensa Potterin silmiin
 “Haluan antaa takaisin Veljeskunnalle”, hän kertoi suupielestään.
“Minä voisin pidättää sinut heti”, Potter murahti.
“Niin voisit”, Sandra myönsi, “muttet tee sitä, sillä haluat kuulla mitä minulla on sanottavanani.”
“Kun kuulustelimme sinua viimeksi sanoit, että olet vannonut rikkumattoman valan”, Potter huomautti terävästi.
“Niin olinkin. Mutta nyt voin puhua sen verran mitä minun käskettiin”, Sandra kertoi. Hän tiesi, että oli parempi puhua pian. Veljeskunnan epäilykset heräisivät, jos hän ei palaisi ilmoittamaan tiedustelunsa tuloksia.
“Miksi sinut käskettiin tänne? Potter kysyi.
“Kysymään medaljongista”, Sandra vastasi. Niin veljeskunnan kohdalla kyse oli aina medaljongista. Se oli päämäärä heidän kaikkien kierojen suunnitelmiensa takana.
“Mistä medaljongista?”  Sitä Sandrakin pohti jatkuvasti.
“Kultamedaljongista, jonka vuoksi sinun sukusi jäseniä on jahdattu ja tapettu. Isovanhempasi kuolivat sen takia, samoin oli käydä vanhemmillesi ja sinulle, kun olit vasta lapsi. Oli vain sattuma, että Voldemort ehti ennen heitä”, Sandra kertoi ja epäusko suorastaan loisti Potterin kasvoilla. Sandra ei voinut syyttää häntä siitä.
“Kysyn uudelleen mistä medaljongista?” mies kysyi painokkaammin.
“En tiedä yksityiskohtia”, Sandra ilmoitti. “Veljeskunta kuitenkin haluaa sen tai kaikkien sukusi jäsenten hengen.”
“Tuo on järjetöntä”, Potter huudahti. Niin, niinhän se oli. Sandra kuitenkin tiesi, että Veljeskunnalle siinä oli olemassa kaikki järki. Suurempi järki ja merkitys kuin hän tai Potterkaan tiesivät. Nyt oli aika pudottaa pommi. Kertoa se mitä hänen pitikin.
“Oli miten oli, heillä on nuorempi poikasi panttina”, hän kertoi matalalla äänellä. Hän tunsi Potterin lihasten jännittyvän ja tunsi tämän halun rynnätä eteenpäin, mutta hän ei voinut sallia sitä. Hän tarrasi kynsillään kiinni miehen hartiaan.
“Et voi mennä sinne, et vielä. Kuuntele minua”, Sandra kivahti, mutta Potter yritti ryöstäytyä hänen otteestaan. Tällä menolla joku vielä huomaisi ja sitten kaikki olisi menetetty.
“Päästä irti! Se on minun poikani!” Potter huusi. Sandra läimäytti häntä vapaalla kädellään kasvoihin. Mies pysähtyi ja näytti siltä kuin häntä ei olisi koskaan läimäytetty sillä tavoin. Kappale oli juuri loppunut ja läimäyksen ääni hukkui taputuksiin.
“Tiedän, että haluat leikkiä sankaria, mutta Veljeskunnan kanssa ei riitä pelkkä urheus tai onni. Sinun on kuunneltava. Minä voin auttaa sinua”, hän sanoi pitäen katseensa itsepäisesti miehessä.
Lopulta tämä asettui.
“Mistä tiedän, ettei tämä ole juoni?” Potter kysyi.
“Mistä sen koskaan tietää?” Sandra vastasi kysymykseen kysymyksellä.
“Kuuntele nyt”, hän sanoi ja kuiskasi suunnitelmansa aivan miehen korvaan uuden, rockimman, kappaleen alkaessa soida.

 Ron piteli leukaansa ja murisi mielessään kirouksia Malfoylle. Myös Neville ja nykyinen rehtori, jotka olivat kehdanneet keskeyttää heidän välienselvittelynsä ansaitsivat osansa. Ron mietti mitä Hermione olisi mahtanut sanoa, jos olisi tiennyt. Toisaalta Malfoyn murtunut nenä oli sen arvoinen, että Hermione mököttäisi hänelle viikon.
 Hän oli juuri aikeissa käydä kertomassa tapahtuneesta Harrylle, mutta huomasikin, että tämä oli löytänyt muuta seuraa. Hänen otsansa rypistyi rumpujen pärinän kohotessa tärykalvoja huimaavaksi. Tuo vaalea naikkonen oli painautunut aivan Harrya vasten kuiskimaan jotakin hänen korvaansa, eikä Harry edes yrittänyt estää. Hetken kuluttua nainen otti ja lähti salista, jolloin Ron rymisteli ystävänsä luo. Hän tarttui kovakouraisesti Harryn hihaan hätkäyttäen tämän.
“Etsinkin sinua”, Harry sanoi matalasti, eikä edes näyttänyt syylliseltä.
“Pitäisiköhän minun sisarelleni kertoa tuosta?” Ron kysyi myrskyisästi viitaten päällään naisen perään.
“Pitäisiköhän Hermionelle kertoa tuosta?” Harry kysyi nyökäten Malfoyta kohti. Ronia ei kuitenkaan enää kiinnostanut, vaikka Hermione olisikin saanut tietää. Häntä ärsytti toisen kaksinaamaisuus:
“Ensiksi olet bileisiin lähtöä vastaan ja sitten annat jonkin blondin kuiskutella korvaasi?”
“Ron, pää kiinni!” Harry täräytti ja hänen silmissään oli yllättävän kova ilme. Ron ilmeni tajuten toisen kasvoista, että jokin oli nyt hullusti.
“Onko Hermionella sattumoisin yhtään kultamedaljonkia?” Harry kysyi.
“Ei”, Ron sanoi päätään pyöritellen. Hän ei ymmärtänyt lainkaan mistä oli kyse. Ensin blondi ja sitten medaljonki. Mitä oikein oli tapahtunut?
“No, hommaa minulle kultamedaljonki mistä tahansa. Minä käyn hakemassa hieman lisävoimia”, Harry sanoi harppoen Suuren salin ovista eteisaulan halki Ronin yrittäessä pysyä hänen rinnallaan.
“Mistä on kyse?” Ron kysyi.
“Veljeskunnasta”, kuului lyhykäinen vastaus. “Kerro Malfoyllekin.”

 Leonard Montgomery näki varjon hiipivän metsästä. Muutamat heikäläiset asettuivat vartioon siltä varalta, että kyseessä olisi vihollinen. Se olikin vain Olsen. Leonard olikin jo hieman ihmetellyt hänen viipymistään.
“Potter tulee ja tuo medaljongin”, nainen ilmoitti.
 Leonard tunsi kuinka nuo sanat käänsivät hänen maailmansa ympäri. Se ei voinut olla totta. Tämä oli unelmien täyttymys.
“Hänellä on se?” Leonard kuuli äänensä olevan käheä, mutta ei sentään heikko.
“Kyllä”, Olsen totesi ja näytti siltä kuin asia ei olisi voinut kiinnostaa häntä vähääkään. “Saanko rahani nyt vai en?” Leonardin teki mieli tuhahtaa. Ammattilaisrikollisilla oli kumma käsitys, ettei maailmassa ollut mitään rahaa arvokkaampaa. Toisaalta hänen kannaltaan se oli vain edullista. Ahneita ihmisiä oli niin helppoa käsitellä.
“Vasta kun medaljonki on palannut oikealle omistajalleen”, Leonard sanoi ja tuo lause kutkutteli hänen kielellään. Medaljonki palaisi lopultakin oikeaan kotiinsa, jossa sitä kaivattiin mitä kipeimmin. Se olisi loppu tälle kaikelle. Ei olisi enää veljeskuntaa, ei jahtaamista, uhkailua tai tappamista. He kaikki olisivat vapaita. Mikään ei velvoittaisi heistä ketään toimimaan siten kuten tähän asti.
 Hirvittävä houkutus ottaa medaljonki itse vastaan taisteli Leonardin mielessä puhdasta järkeä vastaan. Hänen täytyi olla se, joka saisi koskea medaljonkiin ensimmäisenä. Se oli hänen velvollisuutensa, hänen mahdollisuutensa. Kuitenkin, hän oli oppinut, että varmistus täytyi aina tehdä. Oli viisaampaa jättäytyä taka-alalle niin katkeralta kuin se tuntuikin.
 Mutta oli yksi henkilö, johon Leonard luotti tarpeeksi. Hän oli tämänvuotisen suorituksensa ansiosta ansainnut saada tuon suuren kunnian. Leonard loi ylpeän katseen pojantyttäreensä, joka pyöritteli omaa ja nuoren Potterin sauvaa käsissä.
 Kaikki tämän vuoden suunnitelmat olivat alkaneet jo edelliskesänä, kun Leonard oli eräällä Borgin&Burgesin visiittinsä aikana sattunut kuulemaan nuoren Potterin kertovan kaipailevansa rakkautta. Edes rahanahneet palkkamurhaajat eivät olleet niin helposti huijattavissa kuin lemmenkipeä teini-ikäinen poika. Niinpä Leonardin sievä pojantytär oli saanut tehtäväkseen liehitellä Potterin poikaa. Tyttö oli onnistunut tehtävässään mitä parhaimmin, sillä vaikka pojalla ei ollutkaan ollut tietoa medaljongista, hän olisi loistava vaihtokauppa, tuohon satumaiseen koruun.
“Nathaniel”, Leonard puhutteli pojantytärtään. Tämä käänsi sinisten silmiensä katseen isoisäänsä kohden, “sinä saat päättää missä vaihto suoritetaan.”
 Hän suorastaan näki tytön aivojen työskentelevän. Lopulta Nathaniel katsahti järvelle. Se oli aivan tyyni, sillä tuuli oli lakannut ja pilvetkin tuntuivat juuttuneet paikalleen kuun ja tähtien eteen.
“Suoritamme vaihdon järven keskellä. Siellä kukaan ei voi yllättää”, tyttö totesi. Leonard ei sanonut mitään vaan odotti tytön selittävän. Muut eivät olleet yhtä kärsivällisiä.
“Kultaseni, järven keskellä ei voi oleilla tähän aikaa vuodesta”, se oli Anastasia, joka puhui kuin Nathaniel olisi ollut lapsi. Leonardin arvion mukaan Anastasia itse oli Nathanielia korkeammasta iästään huolimatta hänen pojantytärtään lapsekkaampi, ainakin ajatuksiltaan.
“Kyllä voi. On keino”, Nathaniel sanoi tyynesti ja osoitti kahdella sauvalla jäänpintaa. Hän käytti sanatonta loitsua ja sauvoista alkoi sataa tupruttamalla lunta niin, että ne jäädyttivät reilun neliömetrinkokoisen alueen. Jää näytti niin paksulta, että sen olisi voinut kuvitella kestävän vaikka kymmenen miehen painon.
 Leonard tunsi kasvavaa ylpeyttä Nathanielista. Tyttö oli älykkäämpi kuin hän oli edes ymmärtänyt. Nyt mitkään aurorit eivät voisi yllättää heitä puskasta, kuten jos vaihto olisi suoritettu vain jossakin päin linnan maita. Eipä silti piirityksessäkin heillä olisi ollut ylilyöntiasema, mutta tämä tuntui varmemmalta. Lisäksi Potterhan tarvitsisi sauvansa jään luomiseen niin ettei olisi mitään temppuilun mahdollisuuttakaan.
“Olsen. Ilmoita Potterille, että tulee yksin medaljongin kanssa järven keskelle käyttäen jäätyös-loitsua”, Leonard ilmoitti.
“Sittenkö saan rahani?” nainen kärtti.
 Leonard huokaisi mielessään. Tuo roskasakki oli helposti huijattavaa, mutta harmittavan sinnikästä.
“Saat rahasi sitten”, hän vakuutti. Niin nainen saisikin rahansa, kunhan ensiksi tekisi rikkumattoman valan siitä, ettei koskaan hihkuisi tämän illan tapahtumista kenellekään.
“Nathaniel, sinä menet järvelle”, Leonard mietti hetken ja päätti hieman kokeilla lasten lastaan. “Ota Anastasia mukaasi.”
 Nathaniel ei tarttunut tuohon epätyydyttävään ratkaisuun. Leonard toivoi hänen pyytävän mukaansa jotakuta muuta, eikä tyttö tässä suhteessa näyttänyt pettävän häntä.
“Matthew mieluummin. Hän on minua kokeneempi loitsija”, Nathaniel sanoi valiten vasta Azkabanista päässeen suurikokoisen, äärimmäisen Veljeskunnalle uskollisen miehen. Leonard ei olisi voinut olla tyytyväisempi lapsenlapseensa.

Tylypahkan linnassa juhlat jatkuivat ja vain harvoilla oli minkäänlaista käsitystä siitä millaisessa pulassa Albus Potter linnan ulkopuolella oli. Hänen veljensä Jameskin juhli estottomasti tanssittaen vuorotellen Amandan kanssa pikku Nina Nenovehia, joka hihkui riemusta saadessaan pyöriä tanssimassa muiden lasten seurassa.
“Kuule, luulin hetken että nuo jotka tappelivat tuolla ovilla olivat Ron-eno ja Draco Malfoy”,  James sanoi Amandalle ja pyöräytti pikku Ninaa ympäri niin, että tämän hameen helmat nousivat. Tyttö nauroi ilahtuneesti
“Sinä olet hullu. Miksi he vaivautuisivat näihin bileisiin?” Amanda kysyi ja katseli Jamesin ja pikkutytön tanssia huvittuneena.
“Loistavan seuran tai hyvän tarjoilun vuoksi?” James ehdotti.
“Missä veljesi muuten on?” Amanda kysyi silmäillen ympärilleen villisti hyppivien ja tanssivien nuorten joukossa.
“Mitäs luulet? Kuhertelee jonkun nurkan takana sen lehmän kanssa”, James totesi nurjasti. Hän ei uskonut, että Montgomeryn tytöstä koituisi Alille mitään hyvää, mutta ei sanonut mitään, koska oli sitä mieltä, että veljen oli itse huolehdittava naisasiansa. Lisäksi Amanda ja Rose olivat molemmat kieltäneet häntä puuttumasta noiden kahden suhteeseen.
“Entä serkkusi?” Amanda kysyi ja James arveli hänen tarkoittavan Rosea.
“Luulen, että hän ja Malfoy ovat tuolla eturivissä”, James sanoi osoittaen tarkoittamaansa suuntaan. “Olin kuulevinani heidän sopuisan ääntelynsä sieltäpäin.”
 Kappale loppui ja James, Amanda sekä pikku-Nina taputtivat muiden mukana. Nina yritti piilottaa haukotuksen, mutta hänen tilannetta tarkkaileva äitinsä huomasi sen.
“Minä ja Nina taidamme karata nukkumaan”, professori Nenoveh hymyili ja sieppasi pettyneeltä tytön syliinsä. Kuusivuotias heilutti unisesti äitinsä olan yli Amandalle ja Jamesille.
 Jälleen alkoi hidas kappale ja James virnisti Amandalle.
“No, niin. Pitäisiköhän minun vaihtaa daamia?” hän kysyi veikeästi.
“Huomaan, että lientenprofessori on vapaana”, tyttö sanoi ja osoitti kohti opettajainpöytää.
“Oletko sinä?” James kysyi. Hänen kätensä eksyivät tytön vyötärölle. Amanda hymyili leikkisästi:
“Valitan, minulla on jo poikaystävä”, tyttö lausahti pilaillen. ”Ehkä tunnet? Pelaa huispausta, pitää itseään hyvännäköisenä, älykkäänä ja muutenkin kaikin puolin mahtavana ja on erittäin mustasukkaista tyyppiä.”
James kohautti olkiaan ja nykäisi tytön hieman lähempään tanssiin.
“Ei hän huomaa, jos lainaan sinua tämän illan”, James kuiskasi tytön vaaleisiin hiuksiin.

Linnan ulko-ovelle oli kerääntynyt yhdeksän ihmistä. Heistä kahdeksan oli Auroroita, yksi taas vasta Azkabanista paennut nainen. Nainen oli kuitenkin se, jota aurorit kuuntelivat.
“He ovat älykkäämpiä kuin luulin. Haluavat suorittaa vaihdon keskellä järveä”, Sandra Olsen kertoi hiljaa ja vilkaisi ympärilleen.
“Piirityskin olisi todennäköisimmin epäonnistunut”, Harry muistutti. Hän yritti pitää mielensä vakaana, vaikka huoli tykyttikin rinnassa. Hän pelkäsi ajatella, mitä voisi olla tapahtunut ennen kuin tämä yö olisi ohi. Hänestä tuntui, että hän oli elänyt tämän pelon lapsensa menetyksestä kymmeniä kertoja, mutta joka kerta se oli yhtä paha ja lamaannuttava.
 Aikanaan, päättäessään hankkia lapsia, Harry ja Ginny olivat puhuneet siitä, kuinka maailma olisi täynnä vaaroja heidän lapsilleen. Harrylla oli vielä Voldemortin kuoltuakin enemmän kuin tarpeeksi vihollisia ja ei olisi ollut yllättävää, mikäli joku näistä vihollisista olisi päättänyt käyttää heidän lapsiaan aseina heitä vastaan. He olivat halunneet suojella lapsiaan kaikelta tuolta. Sitten oli syntynyt James, jota he olivat parhaan kykynsä mukaan vahtineet päivittäin, mutta olivat pian ymmärtäneet, että he tekisivät väärin lapsiaan kohtaan vangitsemalla nämä ylenmääräiseen huolenpitoon. Niin raskasta ja kipeää kuin se oli ollutkin, he olivat antaneet lastensa elää omaa elämäänsä ja antaneet heille heidän tarvitsemansa vapauden. Sen vapauden hinta oli kuitenkin alituinen pelko, joka oli jo muutaman kerran osoittautunut aiheelliseksi.
“Niin, mutta se olisi ollut mahdollisuus”, Sandra Olsen tuhahti. “Valemedaljongilla ei ollut muuta merkitystä kuin ostaa aikaa. Jos he olisivat tienneet, ettei mitään medaljonkia ole, he olisivat tappaneet poikasi oikopäätä.” Harry vilkaisi kultaketjua ja sen soikeaa riipusta, jotka Ron oli hankkinut jostakin. Hän puristi sen tiukasti käteensä.
“Pärjään kyllä, heitä ei voi olla montaa keskellä järveä”, Harry vakuutti. Hän ei halunnut hukata enää hetkeäkään.
 Sandra Olsen heilautti ärtyneesti hiuksiaan.
“He ovat koulutettuja taistelijoita ja heillä on kaiken lisäksi poikasi. Et voi onnistua. He tajuavat medaljongin vääräksi ja silloin hukka perii teidät molemmat”, nainen ilmoitti pessimistisesti.
“Hänpä on kannustava”, Ron mumisi.
Harry vilkaisi ystäväänsä. He olivat kokeneet elämän aikana paljon yhdessä. Mahtoiko yksi kerta vielä olla liikaa pyydetty?
“Ron, tuletko mukaan?” hän kysyi, mutta tuskin Ron ehtinyt nyökätä, kun Sandra Olsen  jo ilmoitti:
“Ei muita. Vain sinä ja medaljonki. Minunkin pitää pysyä poissa.”
 Tilanne oli tosiaan kaikkea muuta kuin edullinen heidän kannaltaan.
“Veneellä vai?” Harry nielaisi. Sandra Olsen kuitenkin puisti päätään:
“Ei veneellä, taikoen.”

Nathyn sydän tykytti kiivaasti. Hänen piti pitää päänsä kylmänä ja pysyä rauhallisena. Kaikki olisi kiinni ajoituksesta. Ajoituksen täytyi olla moitteeton. Hänen täytyi olla ajan ja tilanteen herra.
 Isoisä ja muut Veljeskuntalaiset olivat kiertäneet Tylypahkan vastaiselle rannalle. Pimeydestä johtuen Nat ei voinut nähdä kumpaakaan rantaa, mutta arveli, että toinen ranta varmaankin kuhisi auroreita.
 Al katsoi Natia syyttävästi hänen puhaltaessaan kylmää ilmaa omasta ja Alin sauvasta luoden heille kulkureittiä. Jää kaistale oli tarpeeksi leveä, että he saattoivat kulkea Matthewn kanssa rinnakkain. Oikeastaan Al, jota Matthew töni edellään, kulki Nathyn vietellä. Pojan kädet oli sidottu, eikä hän ollut sanonut sanaakaan koko aikana Nathylle.
 Nat vilkaisi Matthewta olkansa yli. Tämä ei näyttänyt erityisen tyytyväiseltä. Nathy tiesi, ettei mies pitänyt vedestä sen enempää kuin hänkään. Hän oli suuri mies ja pelkäsi heikon jään pettävän, mutta alkoi lopulta puolessa matkaa uskoa, että Nat hoiti työnsä. Kaksi sauvaa jäädytti reilun neliömetrin alan noin puoliminuuttia kestäväksi ajaksi. Nathy huomasi ajatelleensa, että Al oli ollut oikeassa sanoessaan sen toimivan kahdella sauvalla kesälläkin.
 Järven keskelle oli pidempi matka kuin Nat oli uskonutkaan. Kun he lopulta pääsivät sinne Albuksen isä odotti heitä jo. Hänetkin oli nähtävästi ohjeistettu käyttämään samaa jäädytysloitsua kuin Nat. Sauvanmitan päässä herra Potterista he pysähtyivät ja Matthew tyrkkäsi Alin Nathyn eteen.
“Medaljonki”, Matthew murahti.
“Ensin poikani”, Albuksen isä väitti vastaan. Nat lopetti jäätyös-loitsun kaikessa hiljaisuudessa. Hän painautui kiinni Alin selkään.
“Enpä usko, medaljonki, Potter!” Matthew ärähti sauvaansa heristäen ja Albuksen isä luovutti vastahakoisesti tuon korun miehelle. Sillä välin, kun Matthew kurotti kultaista riipusta kohti, Nat poisti sauvallaan köydet Alin käsistä ja kuiskasi tämän korvaan:
“Tehdään jotain mitä kukaan ei ole ennen tehnyt.”
“Tämä ei ole aito!” Matthew parkaisi saatuaan korun käteensä. Mustajärvi toisti sanoja pinnassaan ja ne painuivat Natin taikomaan jäähän saaden sen värähtelemään. Matthew nosti äkkiä sauvansa ja siirsi painon toiselle jalalleen. Heikentynyt jää ei kuitenkaan enää kestänyt tuollaista liikettä. Se narahti ja murtui, eikä Nat muistanut kuulleensa tervetulleempaa ääntä koskaan. Tulisipahan todettua se veden sakeus melko konkreettisesti.
 Kaikki kolme putosivat ja Nathy tunsi veden työntyvän kasvoilleen.
Hän näki Matthewn painavan ruumiin alkavan vetäytyä jonnekin veden syvyyksiin miehen epätoivoisista pelastumisyrityksistä huolimatta. Nat oli halunnut tuon miehen mukaansa, sillä tämä sattui olemaan eräs niitä hänen sukulaisiaan, jotka eivät myöskään hallinneet uimataitoa. Veljeskunta kun ei pitänyt sellaista kykyä missään arvossa.

 Nathy itsekin räpiköi kylmässä vedessä avuttomasti, kuten oli tehnyt jo kerran aiemmin sinä vuonna. Tyttö tavoitteli pintaa tietäen, ettei pääsisi sinne. Hänen jalkansa ja kätensä tekivät liikkeitä, mutta ne olivat hyödyttömiä ja suuntautuivat vääriin suuntiin. Sauvat lepäsivät toimettomina hänen kädessään, sillä vesi tuntui pyyhkivän kaikki loitsut hänen mielestään.
 Juuri kun Nat oli valmiina luovuttamaan ja lopettamaan taistelun tuota märkää ja tukehduttavaa peittoa vasten joku tarrasi häneen ja kiersi kätensä hänen kainalonsa alta vetäen hänen kasvonsa pintaan. Natin tajunta oli jo pahoin hämärtynyt, mutta hän kyllä tiesi kuka tuo pelastaja oli. Hän tunsi nuo kädet. Hän oli jo kerran aiemmin tullut tämän ihmisen pelastamaksi samanlaisessa tilanteessa.

Leonard oli seurannut järven tapahtumia kaikarilla. Ja oli nähnyt kaiken. Mikä pahempaa, hän oli myös ymmärtänyt. Näkemänsä saattoi kieltää ja muuttaa mieleisekseen, mutta ymmärtäminen oli raaempaa. Sitä ei voinut kieltää tai muuttaa. Se oli lopullista. Hän ymmärsi, että järvellä ei ollut tapahtunut onnettomuutta tai vahinkoa. Kaikki oli ollut osa suunnitelmaa. Hän oli vain ollut väärässä luullessaan, että kyseessä oli hänen suunnitelmansa.
 Hän näki kuinka Potterin raahasi hänen pojantyttärensä elotonta ruumista rantaan. Potter vanhempi ja joku toinen aurori olivat pelastaneet myös Matthewn. Leonard sätti itseään. Hänen olisi pitänyt nähdä tämä edeltä. Hänen olisi pitänyt ymmärtää, miksi juuri Matthew. Matthew oli kalpea ja aivan liikkumaton.
“Johtaja, voimme mennä rantaan ja ottaa heidät kiinni”, kuului ehdotus Leonardin takaa. Hän ei kääntynyt katsomaan. Häntä ei kiinnostanut, kuka sitä oli ehdottanut.
“Ei, siellä on auroreita”, hän ilmoitti jäykästi ja ojensi kaikarit pelästyneen näköiselle Anastasialle.
“Mutta pojantyttärenne…”, aloitti Robin-niminen keski-ikäinen mies.
“On löytänyt muuta seuraa”, Leonard ilmoitti ja tuo lause oli kipein, jonka hän oli koskaan muodostanut.
 Tyttö oli ollut häntä viisaampi. Nathaniel oli käyttänyt kaikkia isoisänsä opetuksia ja valinnut vastustajalle vähemmän edullisen ympäristön. Hän oli pitänyt huolen siitä, etteivät sen paremmin aurorit kuin Veljeskunnan jäsenetkään pääsisi saapumaan paikalle. Leonard oli jopa ihaillut suunnitelmaa, eikä ollut ymmärtänyt, että tyttö olikin koko ajan pelannut toisella puolella.
“Lähdetään”, hän komensi. Täällä ei ollut heille enää mitään.
 
Luku 75: Uusia alkuja

 “Sinä olet idiootti. Miksi ihmeessä teit niin, ethän osaa uida”, kuului jostakin pimeydestä. Nat raotti silmiään ja tajusi olevansa sairaalasiivessä. Valosta päätellen oli vielä yö. Hänen vierellään istui Albus Potter. Pojan mustat hiukset ja juhlakaapu valuivat kilvan vettä sairaalasiiven lattialle.
“Olen kyllä idiootti, mutta en siitä syystä”, Nat sanoi hiljaa ja nousi hitaasti istualleen. Hän kohtasi pojan vihreän katseen hieman arastellen. Oli niin paljon mitä piti sanoa, eikä hän tiennyt mistä aloittaa. “Al, minä olen tehnyt tämän vuoden aikana sinua kohtaan niin usein väärin, että…”, hän ei osannut päättää sitä lausetta. Se oli sitä paitsi vain typerää sanahelinää.
Nathy nielaisi:
“Al, voisitko antaa minulle anteeksi?”
Poika katseli häntä pitkään ja Nat tunsi olevansa epätoivoinen. Hän ymmärsi, ettei poika voinut antaa hänelle anteeksi. Hän ei itsekään olisi antanut anteeksi itselleen.
“Voin”, se sana oli hiljainen ja yksinkertainen. Kaunein, jonka Nat oli koskaan kuullut. Se oli kuitenkin tullut liian helposti. Hän oli tottunut siihen, että anteeksiantoa tuli kerjätä kuukausi kaupalla ja sittenkin sen saaminen oli epävarmaa.
“Kuinka sinä voit tehdä sen noin?” hän kysyi ja vetäisi kasvoihin ja käsivarsiin liimautuneet pitkät hiuksensa niskaan.
 “Minähän saatoin sinun henkesi vaaraan ja valehtelin sinulle kuukausien ajan”, hän sanoi päänsä painaen. Hän ei tiennyt mistä tämä yllättävä katumus tuli. Hänestä tuntui, ettei hän ollut osannut katua vielä jonkin aikaa sitten.
 Albus otti hänen kätensä omaansa ja Nat uskaltautui taas katsomaan hänen kasvoihinsa.
“Sinä myös pelastit minut saattamalla oman henkesi vaaraan. Ja luulen… Uskon, että aivan kaikki mitä sanoit ei ollut valhetta.”
 Nathy tajusi hänen olevan oikeassa. Ehkä kaikki oli aluksi ollut valhetta ja huijausta, mutta jossakin vaiheessa se oli muuttunut. Jossakin vaiheessa valheesta oli tullut miellyttävä ja se oli kääntynyt totuudeksi.
“Isäni ja pari muuta auroria haluavat puhua kanssasi”, Al kertoi. “Vakuutin heidät siitä, että pelasit koko ajan meidän puolellamme, mutta nyt he haluavat kysellä jotakin siitä… Veljeskuntako se oli?”
 Nat nyökkäsi raskaasti. Koko sana takoi vasaran tavoin hänen mielessään ja kahlitsi hänen sydäntään kuten se oli kahlinnut kymmeniä ja satoja ihmisiä itseensä jo vuosikymmenien ajan.
 “Pelkään, etten voi kertoa mitään mistä heille olisi apua”, Nat kertoi muistaen ne kymmenet rikkumattomat valat, joihin itsekin oli osallistunut. Hän ei voisi kertoa edes isoisänsä osoitetta, niin hullua kuin se olikin.
“Mutta on jotain mitä haluan kertoa sinulle”, tyttö sanoi ja katsoi Alia syvälle silmiin.
“Minä välitän sinusta”, hän paljasti. Se ei ollut mitä hänen piti alkujaan sanoa. Tämä versio tuntui kuitenkin helpommalta.
 Tuntui kuin Al olisi lukenut sanomattoman lauseen hänen silmistään. Poika hymyili sitä kaunista, vaatimatonta hymyään.
“Tiedän mitä tarkoitat. Minäkin sinua”, hän vastasi siihen sanomattomaan lauseeseen.
 Nat rutistautui häntä vasten ja he halasivat toisiaan niin pitkään, että matami Pomfreyn oli jo tultava hätistämään Albusta pois. Hän ei kuulemma aikonut sallia, että poika tukehduttaisi hänen potilaansa, joka oli vasta pelastunut hukkumiselta.

 Professori Longbottomin työhuoneessa oli jo varhain päättäjäisjuhlapäivän aamuna eräs hänen tupansa oppilas. Koko muu linna tuntui vielä nukkuvan edellisen illan pitkään jatkuneiden juhlien jälkeen. Neville itse oli poistunut juhlista melko pian sen jälkeen, kun oli ensin ollut selvittämässä kahden vanhan koulutoverinsa tappelua.
“Viihdyt varmasti Durmstrangissa”, Neville sanoi ja ojensi hakemuksen vaihto-oppilasvuodesta Hugo Weasleylle.
“Niin”, poika vastasi vaisusti tuvanjohtajalleen ja Neville rypisti kulmiaan. Kaikki ei nyt ollut aivan kohdallaan.
“Lähtevätkö Lily tai Richardsin kaksoset myös?” Neville uteli pojalta. Hän tiesi että nuo neljä liikkuivat aina yhdessä niin paljon kuin se nyt kolmesta erituvasta olevilta oppilailta oli mahdollista. Neville piti outona, ettei ainakin Lily Potter ollut tullut hakemaan lupalappua samaa matkaa serkkunsa kanssa.
“Eivät”, Hugo kertoi ja näytti siltä, ettei halunnut puhua asiasta.
“Hugo kuule, onko kaikki hyvin?” Neville kysyi. Hän oli tuntenut pojan jo tämän varhaislapsuudesta ja tämä oli aina ollut hiljaisempaa sorttia, mutta tämä niukkasanaisuus oli Hugollekin erikoista. Hän oli varma, että kaiken täytyi liittyä eilisiin 1000-vuotisjuhliin.
Hugo nyökkäsi ja Neville ei tarvinnut edes oppilaiden ajatusten ymmärtämiseen kehittyneitä opettajan vaistojaan tietääkseen pojan valehtelevan.
“En taida keritä palauttamaan tätä vanhempien nimellä varustettuna huomiseen mennessä”, Hugo sanoi lappua katsellen ja näytti kerrassaan surkealta.
“Älä huoli, en usko, että rehtori McLean on erityisen tarkka päivämäärän suhteen. Kunhan lähetät sen pöllöllä mahdollisimman pian”, Neville rauhoitteli.
“Kiitos”, poika sanoi hiljaa ja käveli ovelle.
“Hugo, eikö ensin kannattaisi yrittää selvittää asiat Lilyn kanssa?” Neville heitti uskaliaan arvauksen.
Poika kääntyi Nevilleen päin ja mies oli hätkähtää silmissä näkyvää tuskan määrää.
“En usko että siitä on enää mitään apua”, hän sanoi ja painoi oven mennessään kiinni.
 Mielessään Neville kävi läpi kaikkia mahdollisia syitä tuohon apeuteen pojan kasvoilla. Lopulta hän päätyi yhteen ainoaan ratkaisuun ja tunsi sääliä poika-parkaa kohtaan. Rakkaus ei ollut koskaan helppoa, mutta yksipuolinen rakkaus oli kaikkein pahinta.
 Ehkä oli parempi, että poika lähtisi joksikin aikaa Durmstrangiin. Hugo tarvitsi tilaa ja aikaa. Hänen täytyisi aloittaa aivan uusi vaihe elämässään.

 Kaunis sää helli Tylypahkan tiluksia tuona samaisena iltapäivänä ja edellisyön pilvisyydestä ei näkynyt taivaalla jälkeäkään. Monien muiden oppilaiden tapaan James Potter ja Amanda Blake olivat päättäneet siirtää heilastelunsa ulos.
“Tajuatko, Ama? Tämä on meidän viimeinen päivämme!” James huusi ja kieputti tyttöä riemastuneena ympäri niin että tämän jalat nousivat parin tuuman verran maasta.
“Kyllä minä sen tajuan sinä hupsu”, Amanda nauroi Jamesin laskiessa hänet takaisin jaloilleen. Tyttö  lankesi pää kieputuksesta pyörällä vehreälle ruoholle ja tunsi kesätuulen tuoman hajun sieraimissaan.
“Olen sinulle mikä tahansa, kunhan eksyt luutakomerooni vielä koulun päättymisenkin jälkeen”, James sanoi riemuiten ja istui nurmelle tytön viereen.
“Tietääkseni teidän talossanne ei ole luutakomeroa”, Amanda huomautti.
“Oli joskus, mutta isä naulasi oven kiinni, kun huomasi minun osoittavan jo konttausiässä ylenmääräistä kiinnostusta sitä kohtaan”, James kertoi, eikä Amanda ollut aivan varma laskiko hän leikkiä.
“Tiedätkö että joskus säälin isääsi”, Ama sanoi. “Voin vain kuvitella, kuinka raahasit pikkutyttöjä hiekkalaatikolta nukkumaan kanssasi pinnasänkyyn.”
“Hyi sinua”, James nuhteli.
“Mutta jos tosissaan haluat tietää voin paljastaa, että…”, James katseli ympärilleen kuin peläten jonkun kuulevan ja sanoi sitten matalalla äänellä, “…nukuin pienenä puhpalleron kanssa.”
“Jaahas, se selittääkin kaiken”, Amanda nauroi ja James näytti loukkaantuneelta. Amanda kävi ruoholle pitkälleen ja katseli ohuita pilvenhaituvia taivaalla.
“Kuule, huomisesta eteenpäin kaikki muuttuu. Me emme enää tiedä minne menemme ensi vuonna”, Amanda sanoi mietteliäästi.
“Ehkä emme tai sitten tiedämme”, James myönsi ja otti ruohonkorren käteensä. Hän alkoi kutitella sillä Amandan kasvoja.
“Ota se hiton heinä suustani. Miten niin tiedämme?” Amanda vaati saada tietää nousten kyynäröidensä varaan.
“No, jos haluat välttämättä tietää niin minä pääsin rapakonpalloseuraan varapelaajaksi”, James paljasti kasvot hymystä kirkkaina. Toki Amanda tiesi, että James oli käynyt kuukautta aiemmin koelennossa, jonka oli onnistunut järjestämään jotenkin äitinsä huispaustuttujen ja isänsä nimen avulla, mutta poika oli väittänyt, ettei tilaisuus ollut mennyt kehuttavasti.
“Etkä kertonut minulle mitään! Lurjus”, Amanda syytti ja kaatoi pojan nurmeen. Tämä nauroi ja veti tytön kainaloonsa.
“Hyvä on. Sinä siis tiedät mitä ensi vuonna teet, mutta entäs minä?” Amanda kysyi itseään säälien.
“No, sinä odotat vastausta Pyhän Mungon parantajalinjalta ja lientenkeittäjien koulusta tai minne nyt ikinä sitten haitkaan”, James totesi mutkattomasti.
“Niin kai. Olisi silti mukavampaa, jos elämässä olisi jotain varmaa. Ettei kaikki alkaisi taas vain tyhjästä. Taas aivan alusta”, Amanda sanoi hiljaa ja nousi taas istualleen luodakseen haikeita katseita Tylypahkan linnaan.
“No, se luutakomerotarjous on aivan varma”, James virnisteli nousten hänkin istualleen.
Amanda tuhahti:
“Tarkoitat varmaan olisi, jos sinulla sattuisi olemaan luutakomero.”
“Minulla tulee olemaan luutakomero. Katsos Ama”, James kietaisi kätensä hänen hartioidensa ympärille, “olen tienannut kouluaikanani vedonlyönnillä pienen omaisuuden.”
Tieto ei yllättänyt Amandaa pienimmässäkään määrin:
“Muun muassa minun rahojani”, tyttö mumisi.
“Ja luulen, että saan sillä rahoitettua pari ensimmäistä kuukautta luutakomerollisen yksiön vuokrasta. Sittenhän alan saamaan jo palkkaakin”, James virnuili ja Amanda rutistautui kunnolla poikaa vasten.
“Eli luutakomerossa tavataan?” hän kysyi leikkisästi.
“Sielläpä siellä. Toivottavasti tulet tarkistamaan luutakomeroni kunnon oikein usein”, James toivotti ja suukotti hänen hiuksiaan.
“Älä huoli. Tulen varmasti”, Amanda lupasi. Äkkiä kaiken aloittaminen uudestaan ei tuntunutkaan niin pelottavalta. Olihan hänellä sentään Jamesin luutakomero.

 Leonard Montgomery tunsi hienoista tuskaa kääntäessään ainoan lapsenlapsensa valokuvat lipaston päältä kuvapuoli alaspäin. Nathaniel oli ollut hänen tukipilarinsa. Tulevaisuus jonka varaan hän oli rakentanut elämänsä ja nyt kaikki oli sortunut. Tyttö oli ollutkin kuten isänsä. Liian heikko. Hän oli astunut toisella puolella vaanivaan ansaan ja antanut kääntää sydämensä uskomaan toisiin asioihin kuin niihin, joihin hänet oli kasvatettu.
 Mutta Leonard opettaisi Nathanielille, että rikettä seuraisi aina kärsimys. Tyttö oli loukannut häntä ja kaikkia sukunsa periaatteita niin rankalla tavalla, että nyt sen oli aikakin tulla kostetuksi.
 Leonard ei muistanut tunteneensa itseään näin petetyksi koskaan elämänsä aikana. Miksi? hän kysyi itseltään. Mitä hän oli tehnyt väärin? Hän oli tarjonnut pojantyttärelleen kaiken ja kuitenkin oli ollut nähtävästi jotakin, mitä tämä ei häneltä ollut saanut. Tyttö oli heittänyt isoisänsä kaiken huolenpidon ja opetuksen syrjään.
 Leonard kääntyi nyt siroon hopeaiseen kokovartalopeiliin päin. Teki pahaa katsoa lapsenlapsen kuvajaista.
“Vie hänelle seuraava viesti”, Leonard komensi peilikuvaa haluamatta mainita Nathanielin nimeä. Hän aloittaisi jälleen alusta suunnitelmansa ja elämänsä kanssa. Tämä oli jo kolmas kerta, kun hän joutui tekemään niin ja joka kerta hän mietti montako alkua tarvittiin ennen kuin hän pääsisi loppuun.
“Sano, että hän on pettänyt minut ja isoäitinsä. Hän on pettänyt sukunsa, esi-isänsä ja verensä. Hän ei ole enää tervetullut talooni. Hän ei kuulu sukuuni tai perheeseeni. Katkaisen hänen oksansa sukupuusta ja pyyhin hänen nimensä sukumme kirjoista. Häntä ei enää muisteta täällä.”

Rick McLean katsoi salissa riehuvia oppilaita ensikertaa tähän aikaan vuodesta. Hän ei ollut aivan varma, oliko suoriutunut keväästään rehtorina mitenkään upeasti. Kuitenkin hän oli näkevinään paikalla useampia hymyileviä kasvoja kuin saapumispäivänään mikä oli hänestä hyvä merkki. Olihan hän varmaankin ansainnut kouluarvosanana sentään odotukset ylittävän tähänastisesta rehtorin urastaan, sillä omat odotuksensa hän oli ainakin viimeisen kevään ja talven aikana ylittänyt.
 Hänhän oli tullut koululle ja aloittanut käytännössä katsoen tyhjästä. Hänellä oli ollut opeteltavanaan sokkeloinen, massiivinen rakennus, satoja oppilaita ja kymmeniä opettajia, sekä muuta koulun henkilökuntaa. Lisäksi hän oli irtisanonut yhden opettajansa, ottanut toisen töihin ja oli kaikenpäälle tainnut pahemman kerran hullaantua kolmanteen.
 Rick katsoi nyt sivusilmällä professori Nenovehia, joka vaati tytärtään ottamaan papujakin lautaselleen. Rehtori McLean huokaisi. Ensi syksynä sitten. Silloin hän aloittaisi uuden ja ensimmäisen kokonaisen kouluvuoden ja toivottavasti myös uuden syvemmän suhteen erään tietyn professorin kanssa.

Meryl ja Kingsley Kahlesalpa kohottivat maljat tonttuviiniä illan hämärtyessä Salomon saarilla.
“Oppilaat taitavat parhaillaan olla lähdössä pikajunalla Tylypahkasta”, Meryl totesi hiljaa kelloa vilkaisten ja laskien aikaeron Britanniaan.
“Kaipaatko sitä?” Kingsley kysyi vaimoltaan.
Meryl pudisti päätään.
“En oikeastaan.  Tämä on paljon parempi”, hän sanoi, kun heidän toiset viinilasinsa täyttyivät itsekseen.
“No, otetaanko sitten Tylypahkalle?” taikaministeri Kahlesalpa ehdotti. Hänen vaimonsa puisti kuitenkin kieltävästi päätään.
“Otetaan mieluummin meille”, Meryl totesi hymyillen ja pariskunnan lasit kilisivät toisiaan vasten.
 Pusikossa Päivän profeetan toimittaja nappasi muutaman kuvan ja pohti mahtaisiko artikkeli taikaministerin lemmenlomasta Salomon saarilla ehtiä vielä seuraavaan profeetan numeroon. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että taikaministerin ja tämän vaimon jo miltei karikossa ollut ihmissuhde siinä kyti valmiina syttymään uudestaan.
 Tällä kertaa he eivät kumpikaan hukuttaisi itseään työhön vain paetakseen niitä ongelmia, joita heidän parisuhteessaan olisi. Tämä yritys onnistuisi edellistä paremmin. Tämä alku tuottaisi myös tulosta.

Tylypahkan pikajuna oli juuri saapunut Kings Crossin aseman laiturille 9 ja ¾ sen punaisena kiiltävän veturin pilli vihelsi komentaen oppilaita raahaamaan laukkunsa ja matka-arkkunsa ulos sen vaunujen uumenista. Kyseisen toimenpiteen jo suorittaneet Albus Potter ja Nathaniel Montgomery hyvästelivät lämpimästi toisiaan.
“Tiedätkö, että tavallisesti kävelisin parhaillaan isoisäni  luo tai olisin jo matkalla kohti hänen kartanoaan”, Nat kertoi pidellen hellästi pojan kättä. Hän ei ollut pidellyt kenenkään muun kättä sillä tavalla.
“No, tämähän on sitten tavallaan uuden elämän alku vai kuinka?” poika kysyi. Nathy nyökkäsi ja hymyili sitä aitoa, oikeaa hymyä, jota ei ollut vielä edes hallinnut puolta vuotta aiemmin.
“Pelottaako?” poika kysyi ja hymyili myös pienesti.
“Ei, ei pelota”,  Nathy vastasi ja halasi tuota poikaa, josta oli tullut hänelle muutamassa kuukaudessa käsittämättömän rakas.

“Voi, kuinka suloista”, Hermione huokaisi ja viittasi halailevaan nuoreen pariin.
“Al on nyt sitten virallisesti lyöttäytynyt yhteen”, Ron vinoili.
“No, teidän Rosesta voi sanoa samaa”, Ginny huomautti ja viittasi veljensä harmiksi junanoven suuhun jumittuneeseen pariskuntaan, joiden matkatavaroiden raahaus oli saanut jäädä kiihkeän suudelman tieltä.
Ronin naama venähti.
“Voi helvetti”, hän manasi ja olisi rynnännyt saman tien keskeyttämään tuon kohtauksen, elleivät Hermione, Harry ja Ginny olisi napanneet kiinni hänestä.
“Ette voi olla tosissanne, sehän on Malfoy!” Ron parkaisi, kun muut kieltäytyivät irrottamasta otettaan.
“Olemme erittäin tosissamme”, Hermione ilmoitti kaikkien puolesta. “Äläkä uskalla mennä pilaamaan toisten alussa olevaa suhdetta”
“Saisi minun puolestani loppua ennen kuin alkaakaan”, Ron mutisi pahantuulisesti.
 Niin, eivät kai sentään kaikki voineet olla tyytyväisiä uusiin alkuihin.

Kuudennen osan traileri
http://www.vuotis.net/index.php?topic=21907.msg578652#msg578652
« Viimeksi muokattu: Elokuu 04, 2008, 08:02:52 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
 Eli jos joku uskoi että minä saisin sen jatkon valmiiksi lomani loppuun niin turha luulo :).
Tulin tässä nyt siis viralllisesti ilmoittamaan, että jäljellä oleva lomani on tunneissa laskettavissa. O.Y:n sisältö taas... Minulla on valmiina 3/15 luvuista, mutta tänään ei ole aikaa siistiä niitä järkevään kuntoon. Ja kuten selväksi tuli kouluni alkaa huomenna ja ERITTÄIN täysi ykkösjaksoni karkoittaa kaikki kirjoitushalut. En uskalla luvata milloin jatko tulee. Varmaankin menee jopa pari viikkoa. Yritän kyllä parhaani, mutta lukiolla on kuitenkin ykkösasia elämässäni tällä hetkellä (huoh). Vanhempani kustantavat kalliita kirjoja, laskimia yms. joten ei ole varaa pettää heitä tässä suhteessa. Ei tämän minulle rakkaan ficinkään takia :(.
 Kiitän nyt tässä samantien noista ihanista kommenteistanne. Saitte minut hyvälle mielelle :).

Kiitos Da Kin,
todella paljon kiitoksia kommenteistasi. Juu wordin yliaktiivinen korjausohjelma ei pidä sanoista aurori (muuttaa sen aurora), Potterin (patterin), huispaus (huippaus) ja jästi (jätti). Kiva että Nathy on muuttunut mieluisammaksi. Oikeastaan hänestä on aika mukavaa kirjoittaa, sillä hän muistuttaa jonkin verran minua itseäni luonteeltaan. Pelkään että olen vieraille ihmisille samalla tavalla kylmä ja tyly :). Kiitos kuitenkin kovasti kommentistasi. Se piristi rutkasti.
 
Kiitos katajapuskanen,
kiva että pidit. Seuraavassa ei ehkä ole aivan yhtä paljon kertojia (tai sitten on), mutta tosiaan esimerkiksi se että James ja Amanda sekä heidän sukupolvensa on poistunut linnan mailta tarkoittaa, etten voi kirjoittaa heitä niin paljon. Kyllä Amandasta ja Jamesista vielä kuullaan tänäkin vuonna. Katsotaan nyt miten Jamesin unelma luutakomerollisesta yksiöstä toteutuu. Pysymme kai pääasiassa Alin, Nathyn, Scorpin ja Rosen matkassa. Hugoa minunkin käy sääliksi ja Rick on oma suosikkini, mistä pääteltäköön että hänestä kuullaan vielä kyllästymiseen asti. Älkää huoliko yritän rajoittaa. Siis kiitokset kommentista.
 Ai, vielä kysyt että mitä tämän jälkeen? Ah, sitten pidän suuret juhlat, juon paljon kermalkaljaa ja lupaan itselleni etten enää ikinä aloita tällaista projektia. Se lupaus kuitenkin rikkoutunee sillä minulla kaksikin pitemmän ficin alkua koneella. Sisareni haluaisi ryhtyä ideoimaan toista kelmeihin kytköksissä olevaa, mutta itse olen toisen kannalla enemmän. Sen sisältö olkoon vielä salaisuus.

Kiitos Morphia,
onnitteluista ja ihanasta kommentista. Lauseet saattavat töksähdellä aika ajoin, mutta toivon mukaan teksti kehittyy tässä kirjoittaessa vähitellen vähemmän töksähtäväksi ja luontevammaksi. Hauskaa, että hahmot ovat mielenkiintoisia. Heitä ja heidän tarinoitaan, luonteitaan ja muita ominaisuuksiaan on ollut enemmän kuin hauska luoda.  No, seuraavaan jatkopätkään tosiaan saattaa kestää, mutta silloin laitan taas useamman luvun kerralla siitä yksinkertaisesta syystä, että niin minunkin on helpompi pitää tarinaa kasassa. Vielä suurkiitos kommentistasi.

Eli kommentoida saa jatkossakin tai lähettää yksäriä jos niin on kivempi. Nyt kysyisin vielä, että mahtaako lukijoiden joukossa olla ketään piirrustustaitoisia? Olisi kiva nähdä omia hahmoja muiden piirtäminä ja jos kiinnostaisi piirrustella jotakuta hahmoista tai tilanteista voi ilmoitella minulle yksärillä tai kysellä tarkempia kuvauksia esim. ulkonäöstä. Ei minulta muuta.
 Hyvää kouluvuotta muillekin kouluun palaaville!
                                                                                    Teidän, jälleen lukiota kohti talustava,
                                                                                                                                      Unissakävelija
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Heippa kaikki.
 Vihdoinkin saan tätä jatkettua edes neljällä luvulla, eikä tulevan kannalta näytä mitenkään erityisen hyvältä. Juoni on kyllä valmis, mutta sen koneelle saaminen kestää ja aikaa minulla on hyvin rajallisesti. Ihanaa kuitenkin, että olette jaksaneet lukea ja kommentoida. Saisiko näistäkin kommenttia tai yksäriä? Se innostaisi kovasti jatkamaan, vaikka lukion kurssit (mur) painavat pahasti päälle.
 Kaapo,
kiitos kommentistasi, kiva että tykkäät. Jos Harry& co. sukupolvi ei kyllästytä olet onnekas sillä heistä kuullaaan tänä vuonna tavallista enemmän. Veljeskuntaa lähestytään taas hieman kuudennessa osassa, mutta lopullisesti kaikki aukenee vasta viimeisenä vuonna. Toistamiseen kiitos kommentistasi.
suklaahiiri,
kiitos kommenteista ja kiva että pidät parituksia onnistuneina. Paljastan sen verran, että Scorpin ja Rosen tulta ja tappuraa nähdään vielä tänäkin vuonna, mutta James/Amanda fanit eivät välttämättä ole yhtä innoissaan. Syy selvinnee näissä seuraavissa luvuissa...

 Mistä puheenollen sisareni vaatii minua laittamaan tähän huomautuksen, että hän yritti viimeiseen asti estää minua tekemästä tiettyä asiaa ko. parille, eikä hän ota vastuuta siitä, vaan on varannut ensimmäisen kivitysvuoron tämän tekemäni asian johdosta. Puolustaudun lisää, kunhan olette lukeneet nämä luvut ja tiedätte mistä puhun.
                   
                                                         Viidennestä kuudenteen Teidän,
                                                                                         Unissakävelija


Osa 6

Luku 76: Ikävä muistutus

 Oli kesäkuun viimeisen päivän ilta ja ainoastaan  yhdestä Kalmanaukio 12 ikkunasta loisti himmeä valo. Albus Potter ei ollut saanut unta, vaan oli syventynyt lukemaan Päivän Profeettaa. No, varsinaisesti hän ei ollut syventynyt lukemiseen. Kunhan nyt silmäili otsikoita ja mietiskeli omiaan. Hän aikoi juuri sammuttaa valon olohuoneesta, kun kuuli hiljaisen koputuksen, joka tuli selvästikin ulko-ovelta.
 Al vilkaisi kelloa, jonka molemmat viisarit lähentelivät numeroa kaksitoista. Hän otti varmuuden vuoksi sauvansa esiin ja kipaisi ovelle kuullessaan hiljaisen koputuksen toistuvan. Hän tarttui kahvaan ja avasi oven nopealla nykäisyllä.
 Hänen edessään ovella seisoi tummahiuksinen, viehättävä tyttö, Nathaniel Montgomery. Albus aikoi tervehtiä tyttöä, mutta tajusi sitten että tämän silmät olivat täynnä kyyneleitä. Hän ei ollut nähnyt Nathyn koskaan itkevän.
“Al, anna anteeksi, että häiritsen, mutta…”, tyttö nieleskeli pidätelläkseen kyyneliä.
“Nathy, mikä hätänä?” Albus kysyi huolestuneena. Kun he sinä iltapäivänä olivat eronneet King`s Crossin asemalla, kaikki oli ollut hyvin.
 Enää Nat ei pystynyt hillitsemään itseään. Hän purskahti itkuun ja Albus yritti kömpelösti ohjata hänet sisälle. Al talutti tytön varovasti olohuoneeseen ja sulki oven perässään.
  Hän istui sohvalle syleillen Nathya hellästi ja odotti. Antoi tämän itkeä olkaansa vasten, kunnes kyyneleitä ei enää riittänyt ja piti tästä kiinni senkin jälkeen yhä vain odottaen. Nat kertoisi kyllä kunhan pystyisi.
 Kuten hän oli arvellut, pian tyttö kohotti kyyneleiset kasvonsa ja alkoi puhua.
“Vanhempani eivät tulleet hakemaan minua asemalta, joten etsiydyin kotiin omin neuvoin. Minä… isä tuli ovelle ja katsoi minua kuin ei olisi koskaan nähnytkään. Hän…”, Nat joutui taas nielemään kyyneliä ja Albus silitteli hänen selkäänsä sormenpäillään. “Hän kysyi mitä asiaa minulla oli. Minä vastasin, että kyllähän hänen isänäni pitäisi tietää. Luulin että hän pilaili. Sitten äitikin tuli ovelle. Hän kysyi isältä kuka minä olin ja isä sanoi ettei tiennyt. Minä huusin heille, että he ovat vanhempani ja he… he sanoivat… että heillä ei ole tytärtä.”
“He eivät varmaan tarkoittaneet sitä”, Albus yritti, vaikka ei tiennyt mitä muutakaan he olisivat voineet tarkoittaa.
“Kyllä he tarkoittivat. Isoisä teki mitä uhkasi. Hän sanoi, että saan kärsiä siitä että petin hänet. Al, sinä et nähnyt sitä“, Nat pudisteli epätoivon vimmalla päätään kuin yrittäen siten kadottaa muiston mielestään.
“He katsoivat minua kuin olisin ollut vain ilmaa… He eivät tunnistaneet minua…”, hän sanoi ja painautui tiukemmin Alin olkaa vasten.
“Shh… Huomenna kaikki on paljon paremmin”, Al yritti rauhoitella toista.
“Merlinin liikavarpaat on”, tyttö tuhahti tukkoisesti hänen paitaansa vasten. Hän veti muutaman kerran henkeä rauhoittuakseen ja jatkoi sitten:
“En kestänyt katsoa sitä. Lähdin ja jätin tavaranikin pihalle. Matkasin koko päivän ympäri Englantia vailla määränpäätä ja lopulta huomasin olevani täällä”, tyttö mumisi nostaen jälleen kasvojaan Alin näkyviin.
“Sinun olisi pitänyt tulla tänne heti”, Albus sanoi ja pyyhki sormillaan märät juovat tytön poskilta.
Nat tarttui hänen käteensä ja tytön katse oli anova:
“Anna anteeksi, että häiritsen sinua tähän aikaan. Lupaan etsiä itselleni huomenna jonkin toisen paikan, mutta en keksinyt ketään muuta kenen luokse olisi voinut mennä.”
“Ei, jos et voit mennä kotiisi sinun on ehdottomasti jäätävä tänne”, Albus vaati ja Nathaniel hymyili pienesti. Al siirsi yksinäisen hiuskiehkuran sivuun tämän kasvoilta.
“Selitän kaiken huomenna vanhemmilleni ja lähden sitten sinun kanssasi käymään kotonasi. Selvitämme tämän kaiken”, hän lupasi ja puristi Nathyn kättä. Tyttö halasi häntä vielä kerran pehmeästi.
“Kiitos, että olet siinä”, Nat kuiskasi kaunistelematta Alin korvaan. Hän istui vielä monta tuntia pojan sylissä. Al silitteli hänen selkäänsä, kunnes he nukahtivat aamuyöllä epämukavasti sylikkäin sohvalle.

 Nat heräsi auringonsäteen kurkottaessa sisään ikkunaa peittävän verhon takaa suoraan hänen silmiinsä. Hän haukotteli ja huomasi makaavansa sohvalla, jonkinlaisessa puolihalaavassa asennossa Alin kanssa. Poika nukkui vielä. Nat silitteli kevyesti mustat sotkuiset hiukset tämän otsalta ja huolimatta siitä, että hänen kaikki ruumiinosansa olivat kipeitä sohvalla vietetystä yöstä ja hänen mielensä oli edellisen päivän järkytyksistä raskas, hän tunsi olonsa onnelliseksi siinä Albuksen vieressä.
 Nat tiesi että sen hetken, jonka hän katseli pojan unta, hän voisi vältellä raskaita ajatuksia ja leikkiä ettei mitään ollut tapahtunut. Pojan silmät kuitenkin avautuivat, kun hän tunsi Nathyn sormet otsallaan.
“Huomenta”, tämä toivotti hymyillen ja Nathy painoi suukon hänen suulleen.
“Huomenta itsellesikin”, kuului vastaus.
“Pitäisiköhän meidän nousta ennen kuin joku näkee meidät?” Nat kysyi, vaikka olisi mielellään viipynyt siinä vielä toisenkin hetken.
“Siinä tapauksessa sinä ensin. Olet minun jalkani päällä”, Albus valitti.
“Ja minun käteni on sinun allasi”, Nat vastusti. Lopulta he pääsivät enemmän ja vähemmän, pääasiassa vähemmän, kunniakkaasti ylös. He kömpivät ovelle päin Nathyn järjesteltyä hieman hiuksiaan. Alkin yritti, mutta onnistui huomattavasti kehnommin.
 Valitettavasti he eivät olleet enää ainoat hereillä. Kun Albus oli avaamaisillaan olohuoneen ovea, se lämähti suoraan hänen kasvoilleen.
“Hei, Al, arvaa mitä?” James Potter ryntäsi sisään ja katsoi hetken hämmentyneenä nähden ensiksi vain Nathanielin. Kun Alkin sai kömmittyä leukaansa pidellen ylös lattialta, jonne ovi oli hänet tyrkännyt, James katsoi heitä vuorotellen ja sitten hänen kasvoilleen nousi innostunut virne.
“Yövieraat voit vastaisuudessa viedä omaan huoneeseen”, vanhempi poika virnisteli ja ryntäsi sitten kohti keittiötä huutaen:
“Äiti! Arvaa mitä?”
“Hitto, kun odotan sitä päivää, jona hän vihdoin muuttaa omaan asuntoonsa”, Albus kirosi. Nat nauroi hänen nyrpeälle ilmeelleen.

“Lily, oletko kunnossa?” Karen Richardsin kysymys herätti Lilyn ajatuksistaan ja palautti hänet takaisin Karenin huoneeseen Richardsin kaksosten seuraan.
“Totta kai olen kunnossa. Kuinka niin?” hän kysyi hämmästyen ystävänsä outoa kysymystä.
Keith ja Karen vaihtoivat katseen:
“No, vaikka siksi että et ole puhunut juuri mitään viimeisen kahden päivän aikana”, Karen huomautti sitten kuivaan tyyliinsä.
“Minä olen väsynyt”, Lily väitti.
“Mitä Hugon kanssa tapahtui?” Karen kysyi terävästi saaden Lilyn hätkähtämään. Nopeasti tyttö kuitenkin kokosi itsensä.
“Mistä päättelet että hänen kanssaan olisi tapahtunut jotakin?” hän kysyi kohteliaan yllättyneenä.
Karen pyöritteli kyllästyneenä silmiään.
“Keith, kävisitkö hakemassa limsaa?” hän kysyi veljeään kohti kääntyen. Keith luki kysymyksen hänen huuliltaan ja nousi sitten viittoen samalla:
Sanoisit vain suoraan, kun haluat puhua tyttöjen juttuja. Taidan mennä tuonne.
 Poika viittasi kädellään epämääräisesti naapuriin ja Lily arveli, että hän tarkoitti menevänsä naapuriin Hugon luo. Kun ovi sulkeutui Keithin perässä, Lily kohtasi Karenin vaativan katseen.
“Hugo siis kertoi sinulle”, toinen tyttö totesi sävyttömästi. Lily hätkähti tahtomattaan.
“Kertoi? Kertoi mitä?” hän näytti niin ymmällään olevalta kuin mahdollista.
“Älä viitsi olla mäntti”, Karen tuhahti ärtyisästi. “Tietenkin, hän kertoi, että on vakavasti ihastunut sinuun.”
“Hän sanoi rak.. Mistä tiesit?”
 Karen pyöräytti kyllästyneesti silmiään Lilyn kysymykselle:
“Lily, minun ei tarvitse olla ydinfyysikko ymmärtääkseni miksi sinä ja Hugo olette juosseet suunnilleen karkuun, jos olette sattuneet näkemäänkin toisenne.”
“Mikä on ydinfyysikko?” Lily uteli.
“Unohda se”, Karen heilautti kättään. “Joka tapauksessa olen tiennyt jo iät ja ajat, että Hugo on sinuun ihastunut. Ehdinkin jo miettiä, että milloin…”
“Sinäkö tiesit?” Lily keskeytti ystävänsä. “Mikset sitten kertonut minulle?”
Karenin suu loksahti äänekkäästi auki.
“Lily, sinä et voi olla tosissasi. Älä vaan väitä ettet tiennyt!” hän kiljaisi.
“Minulla ei ollut aavistustakaan ennen kuin hän suuteli minua 1000-vuotisjuhlissa!” Lily puuskahti vastaan.
“Ei ole totta!” Karen pudisteli päätään kuin säälien Lilyn sokeutta tässä asiassa.
“Sitten vielä sanotaan että tytöt tietävät tällaiset jutut”, Lilyn ystävä mumisi puoliääneen. Lily katsahti häneen ärtyisästi:
“Lopeta tuo ja kerro, mitä minun pitää tehdä.”
“Hei, minä tiedän miten tähän tilanteeseen tultiin, mutta minulla ei ole aavistustakaan, kuinka voisit päästä siitä”, Karen puolustautui olkiaan kohauttaen.
“Sinähän juuri sanoit, että tytöt tietävät tällaiset jutut”, Lily huomautti epätavallisen tylysti.
“Päinvastoin, minä kumosin sen tiedon sinun avullasi.”
Lily hiljeni Karenin lausahduksesta hetkeksi ja erilaiset ajatukset ajelivat karusellia hänen mielessään.
“Tietääkö Keithkin?” hän kysyi sitten äkisti tuntien hirvittävää syyllisyyttä siitä sotkusta, jonka oli tahtomattaan heidän ystäväporukassaan järjestänyt.
Karen kohotti kulmiaan:
“Vitsailetko? Kuurot oppivat seuraamaan toisten pienimpiäkin liikkeitä ja ilmeitä. Hän on tiennyt paljon kauemmin kuin minä.”
 Tämä toteamus ei helpottanut lainkaan Lilyn oloa.
“Mahtaako hän tietää myös…”, Lily aloitti, mutta sulki suunsa muistaen äkkiä, että Keithän oli Karenin veli.
“Tietää mitä?” Karen kysyi odottavasti.
“Sitä vain, että minä että minä en pidä Hugosta sillä tavalla”, Lily kiiruhti sanomaan alkuperäisestä lauseesta poikkeavalla tavalla.
“Hän, minä ja koko maailma”, Karen kertoi armottomasti.
“Tosin”, vaaleahiuksinen tyttö lisäsi, “pari päivää sitten oli vielä yksi ihminen, joka ei tiennyt. Hänkin sai sen selville ilmeisen raa`alla tavalla.”
 Lily huokaisi ja päätti, että hänen täytyisi yrittää puhua tästä asiasta serkkunsa kanssa - oli se kuinka vaikeaa tahansa.

 Hugo yskähti ilmoittaen lehteä lukevalle isälleen, että oli huoneessa.
“Huomenta, Hugo”, isä toivotti lehtensä takaa. Hugo tiesi että isällä oli tänään, vapaapäivä. Hänen kädessään oleva virallinen lappunen rapisi hermostuneissa sormissa. Kuinka hän voisi esittää asiansa siten, ettei joutuisi paljastamaan kaikkea siitä, mitä oli tapahtunut paria päivää aiemmin.
“Isä, allekirjoittaisitko yhden paperin?” Hugo kysyi sitten varoen. Hänen isänsä laski lehden pöydälle rypistäen kulmiaan:
“Emmekö me allekirjoittaneet jo viimevuonna lupalapun Tylyahon käynteihin?”
“Joo, mutta tämä on… yksi toinen lappu”, Hugo selitti katkonaisesti ja varoi kohtaamasta isänsä katsetta. Hän ei halunnut puhua tästä isän tai kenenkään muunkaan kanssa.
“Mikä lappu?” isä kysyi ja Hugo istui tuoliin pöydän vastakkaiselle puolelle.
“Hakemus vaihto-oppilaaksi Durmstrangiin ensivuodeksi”, hän kertoi ja liu`utti paperin pöydän pintaa pitkin isälleen. Isä silmäili paperin läpi ja katsoi Hugoa sitten suoraan silmiin, eikä Hugo voinut enää väistää katsetta.
“En tiennyt että haluat vaihto-oppilaaksi”, isä sanoi hiljaa ja tuntui arvioivan hänen ajatuksiaan.
“No, hmm… tilanteet muuttuvat”, Hugo selitti epämääräisesti.
“Ymmärrän”, isä sanoi hitaasti.
“No, lähteekö Lily tai…”, hän jatkoi, mutta Hugo ei kestänyt edes kuulla sitä nimeä.
“Ei”, hän töksäyttikin turhan nopeasti. Isän näyttäessä kummastuneelta hän lisäsi:
“Tarkoitan, että haluan mennä yksin.”
 Ron otsa kurtistui entisestään ja hän näytti miettivän kovasti.
“Jokin on nyt hätänä, poika”, hän totesi sitten. Hugo heilutteli jalkojaan pöydän alla hermostuneesti.
“Jokin Lilynkö kanssa?” isä arvasi ja Hugo potkaisi pöydän jalkaa.
“Ei, isä, kaikki on…”, Hugo aloitti hymyillen teennäisesti kipeästä varpaastaan huolimatta. Poika kuitenkin vaikeni nähdessään isänsä katseen. Hän oli aina ollut mitä surkein valehtelija.
“Oikeastaan, en nyt äkkiä muista milloin kaikki on ollut vähemmän hyvin”, Hugo tunnusti äkkinäisessä epätoivonpuuskassa. Ron nyökkäsi ymmärtävästi.
“Mikä on?” hän kysyi kumartuen lähemmäs kuin salaliittolainen.
Hugo nielaisi:
“Isä, minä… minä olen rakastunut yhteen tyttöön.”
“Tarkoitat ihastunut?” isä ehdotti. Miksi ihmeessä kaikki tuntuivat ajattelevan, ettei 14-vuotias muka erottanut noita kahta tunnetta? Hugo oli ehdottoman varma, että se mitä hän tunsi Lilyä kohtaan oli jotakin muuta kuin ihastusta.
“Rakastunut”, Hugo ilmoittikin päättäväisesti
“No, selvä sitten”, isä totesi, vaikka ei näyttänytkään uskovan poikansa vakuutusta tunteidensa vahvuudesta. Hugo epäröi hetken, miettien mitä kertoisi seuraavaksi.
“Minä kerroin sille tytölle, että rakastan häntä ja hän sanoi aika suoraan, ettei halua olla minun kanssani yhdessä”, Hugo kertoi hiljaa. Hän muisti kuinka Lilyn sanat olivat satuttaneet häntä. Kuinka hän oli tuntenut itsensä todella typeräksi uskoessaan, että Lily olisi saattanut vastata hänen tunteisiinsa millään tasolla.
“Hän sanoi, ettei ikinä voisi pitää minusta sillä tavalla”, Hugo lisäsi katkerasti ääneen.
Isä ei näyttänyt pitävän asiaa erityisen vakavana. Hän heilautti kättään ja totesi:
“Äh, naiset sanovat kaikenlaista. Tietäisit vain mitä äitisikin…”
“Isä, hän on tosissaan”, Hugo ilmoitti haluamatta kuulla kokoelmaa vanhempiensa moninaisista eripuraisuuksista.
“No, voi kai siihen tyttöön ottaa muutenkin etäisyyttä?” Ron kysyi järkevästi. “Vai oletteko samassa tuvassa?”
“Olemme”, Hugo vastasi.
“No, se vähän mutkistaa asioita, mutta ei sinun silti tarvitse...”
“Tarvitsee, isä. Se tyttö, katsos”, Hugo epäröi hetken ennen kuin päätti tunnustuksen, “se on Lily.”
“Lily? Sinun serkkusi Lily?” isä näytti järkyttyneeltä ja kauhistuneelta Hugon vahvistaessa hänen päätelmänsä lyhyellä nyökkäyksellä.
“Voi Merlin”, isä kirosi ja hetken isä ja poika olivat hiljaa.
“Oletko jo puhunut äidillesi?” Ron kysyi lopulta ja Hugo puisti päätään.
“Ajattelin että sinä voisit”, hän esitti arasti.
“Aivan, tietenkin minun pitää puhua tästä Hermionelle”, punahiuksinen mies mutisi tyytymättömänä, mutta nousi sitten seisaalleen ja näytti hitusen säälivältä katsoessaan poikaansa.
“Älä huoli, Hugo. Kyllä tämä vielä selviää”, isä lohdutti puristaen Hugoa olasta. Sitä Hugokin toivoi enemmän kuin mitään muuta.
 Samalla hetkellä ovikello soi. Isä liikahti kohti eteistä, mutta Hugo tarrasi häntä vielä nopeasti kaavun hihasta.
“Jos joku kysyy minua… kuka ikinä tahansa. Sanoisitko että en ole kotona?” poika pyysi.
“Sanon”, isä lupasi ja katosi viereiseen huoneeseen.
 Hugo asteli ikkunan luo kuultuaan isän sanovan hänen pyytämänsä asian ovella ja kurkisti ikkunaverhon takaa kuistille nähden ystävänsä Keith Richardsin poistuvan heidän oveltaan.
 Hän huomasi olevansa iloinen, että oli käskenyt isän sanoa niin. Hän ei kestänyt olla missään tekemisissä muiden ihmisten kanssa. Ei ainakaan kenenkään, joka oli läheisessä kontaktissa Lilyyn.
 Lisäksi Hugon rinnassa pisteli mustasukkaisuuden kiehuva aalto hänen muistellessaan Lilyn sanoja 1000-vuotisjuhlissa. Jos hän ei ollut ollut se ystävä, josta Lily oli kertonut pitävänsä, hänen ei ollut vaikeaa arvata kuka se oli.

 Jostain syystä Al oli arvellut, että Natin koti olisi jokin linnamainen rakennus suurkaupungin keskustassa, mutta hän yllättyikin, kun he saapuivat Poimittaislinjan violetilla bussilla pieneen hiljaiseen velhokylään kaukana muusta maailmasta.
 He astuivat bussista ulos ja Al näki Nathyn huulen värähtävän. Hän tarttui rohkaisevasti tytön käteen yrittäen viestittää ettei hätää ollut. Että hän olisi siinä tämän kanssa. Nat katsahti häneen kiitollisena.
 He kävelivät unisen pikkukylän läpi, kunnes lopulta Nathy avasi erään pihaportin. Tavanomainen puinen omakotitalo seisoi kukkivan puutarhan keskellä.
 Al näki Nathyn matka-arkun makaavan keskellä pihapolkua nurinniskoin. Se näytti siltä kuin joku olisi heittänyt sen ovelta välittämättä erityisesti, vaikka jokin sisällä särkyisikin. Nat pysähtyi tuijottamaan arkkua Alin luodessa tutkivia katseita pähkinäpuiseen ulko-oveen.
 “Minä en pysty tähän”, Nat sanoi henkäisten ja alkoi perääntyä. Hänen katseensa huomioi jokaista yksityiskohtaa ja kipeät muistot vilahtelivat hänen teräväpiirteisillä kasvoillaan. Al kuitenkin veti häntä hellästi lähemmäs ovea.
“Sinun täytyy”, hän sanoi yksinkertaisesti.
“Onko sinun pakko olla oikeassa?” Nathy kysyi hiljaa ja kolkutti hennosti oveen.
 Hetken kuluttua sisältä kuului nopeita askelia ja oven avasi ehkä varhaisissa nelissäkymmenissä oleva nainen. Hänellä oli suorat vaaleanruskeat hiukset, jotka oli leikattu nuorekkaasti olkapäille ulottuviksi. Tämän leuka ja poskipäät olivat hyvin sirot ja nenä ohut ja tikkusuora.  Kasvoja hallitsivat kuitenkin hiustenväriin nähden erikoisen tummat kulmakarvat, jotka Al liitti välittömästi Natiin. Nainen oli kääriytynyt lämpimänpunaiseen flanelliaamutakkiin.
“Sinä taas”, hän töksäytti Natin nähdessään ja tyttö tuntui säpsähtävän kuin nainen olisi lyönyt häntä piiskalla. Albus ymmärsi häntä täysin. Hän itsekään ei kestäisi kuulla tuollaista sävyä omalta äidiltään.
“Äiti, älä tee tuota”, Nat pyysi ja nainen oli tönäisemässä ovea kiinni, kun Nat tarrasi kahvaan pitäen sen väkisin auki.
“En ole äitisi. Mene muualle siitä!” nainen huusi hätääntyneenä ja Albus näki hänen silmissään pelästyneen katseen. Hän ei selvästi tunnistanut tytärtään.
“Äiti”, Natin ääni oli pettää kesken sanan ja hän yritti pakottaa naisen tunnistamaan hänet tarttuen tämän oven reunasta kiinni pitävään käteen. Nainen näytti kauhistuneelta ja loi katseen Natin yli Aliin pyytäen tätä tekemään jotakin.
“Rouva Montgomery, voisimmeko tulla hetkeksi sisään?” Albus kysyi ja veti Natin varovaisesti kauemmas. Tämä yritti hetken irti Alin otteesta, mutta luovutti sitten jääden tuijottamaan naista vaativalla tavalla.
“Lupaan ettemme häiritse teitä enää sen jälkeen”, Al lisäsi naisen epäröidessä.
“Hyvä on, mutta jos tämä on jokin temppu…”, nainen varoitti sormeaan heristäen.
“Voitte ottaa vaikka sauvamme siksi aikaa kun olemme sisällä”, Al sovitteli parhaansa mukaan. Nat oli hiirenhiljaa ja näytti murtuneelta. Tytön pää oli nytkähtänyt alemmas ja olat olivat lysyssä. Naisen avatessa oven kunnolla Al talutti tytön edellään sisälle pidellen kiinni tämän käsivarsista, ettei tämä pääsisi tekemään hätiköityjä liikkeitä.
 Nainen viittasi heidät modernisti, mutta viihtyisästi sisustettuun olohuoneeseen.
“Kane, tule tänne”, hän huikkasi toisaalle ja Nat värähti sillä tavalla, että Al tiesi huudon kohteena olevan hänen isänsä.
 Kun mies hetken kuluttua ilmestyi huoneeseen, Albuksella ei ollut epäilystäkään, etteikö hän olisi Nathyn isä. Al näki lukuisia yhtäläisyyksiä Kanen ja Nathyn ulkonäössä. Heidän päänmuotonsa oli hyvin samantapainen. Nenä ja leuka olivat selviä merkkejä sukulaisuudesta, eikä kiiltävänmusta hiuslaatu jättänyt erehtymisen varaa. Oikeastaan, silmiä lukuun ottamatta, heidän kasvoistaan ei tuntunut löytyvän ainuttakaan piirrettä, joka ei olisi viitannut myös toiseen.
 Al oli arvellut ensin, että tummat ylimieliset kulmat olivat olleet perintöä Natin äidin puolelta, mutta nähdessään tutuntapaisen kulmienkohotuksen miehen astuessa huoneeseen,  hän päätteli tämänkin piirteen olleen peritty herra Montgomeryn puolelta. Tosin vielä suuremmassa määrin kuin isäänsä, Al muisti, Natin muistuttavan isoisäänsä.
 “Miksi hän on täällä?” Al kuuli miehen kuiskaavan vaimolleen. Tämä hiljensi miehensä pienellä kädenliikkeellä.
“Niin, katsokaas herra ja rouva Montgomery”, Al aloitti kankeasti, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä miten edetä. Nat oli kuitenkin avannut suunsa ja sanoi tärisevällä äänellä, katsoen hera Montgomerya kiinteästi:
“Isä, sinun täytyy muistaa minut.”
Mies hätkähti nimitystä ja näytti kärsivältä. Hän katsoi vaimoonsa ja Albus näki heidän vaihtamastaan katseesta, etteivät he tosiaan tunteneet Nathya omaksi lapsekseen.

Nat näki saman kuin Albuskin. Hän oli nähnyt sen jo edellisenä päivänä. Ja hän oli välittömästi tiennyt mitä oli tapahtunut. Hän oli muistanut uhkauksen unohduksesta, jonka isoisä oli lähettänyt kuvajaisen mukana toissapäivänä. Hän oli muistanut isoisän taitavuuden muistiloisuissa ja tiesi ettei tämä olisi hetkeäkään epäröinyt käyttää moista loitsua omaan poikaansa, jonka kanssa ei ollut ollut minkäänlaisissa väleissä yli kymmeneen vuoteen. Hän tiesi että vanhempien muistojen unohduttaminen oli ollut julma rangaistus hänelle siitä hyvästä, että hän oli kääntynyt isoisäänsä vastaan.
“Teidän on pakko muistaa minut. ”
“Kuule nyt, nuori nainen. Meillä ei ole lapsia. Emmekä ole nähneetkään sinua ennen eilistä iltaa”, isä sanoi jyrkästi ja Nat näki hänen viherharmaiden silmiensä heijastavan pelkkää tyhjyyttä. Ne eivät jakaneet hänen muistojaan lapsuudesta ja nuoruudesta.
 “Minä olen syntynyt tässä talossa, minä olen asunut täällä!” Nat huusi, vaikka tiesikin, ettei äänenkorotus voinut todellisuudessa auttaa.
 “Minä kaadoin kirkukaali-mehun kolmevuotiaana tuolle sohvalle”, Nat kertoi ja osoitti harmaassa sohvassa olevaa tummanvihreää läiskää.
”Minä sytytin nuo verhot tuleen isän sauvalla viisivuotiaana”, hän sanoi ja viittasi paksuihin kermanvalkoisiin verhoihin.
 “Minä tunnen tämän talon, minä tiedän jokaisen huonekalun”, Nat lausahti ja riistäytyi äkkiä irti Alin höllentyneestä otteesta suunnistaen kohti omaa huonettaan. Niin siinä olisivat hänen todisteensa. Hänen tavaransa.
 Hän repäisi huoneen oven auki kolme muun saavuttaessa hänet.
“Tämä on minun huon…”, Natin ääni kuoli ja voitonriemu suli hänen kasvoiltaan. Huone näytti tyhjältä kuin kaikki olisi vastikään revitty pois.
“Se huone on ollut tyhjillään siitä asti kun muutimme”, äiti totesi tylysti Natin takaa. Nat seisoi keskellä huonetta, jossa oli asunut aivan lapsesta asti. Se näytti niin ontolta, niin paljaalta. Jopa seinien tapetit oli revitty irti. Olisi hänen pitänyt tietää ettei isoisä olisi tehnyt sellaista virhettä.
 Natin silmät kyyneltyivät ja hän kuuli äidin taas puhuvan, ilmeisestikin Alille:
“Nyt saa riittää. Päästin teidät sisään, koska minun kävi sääliksi tuota tasapainotonta tyttö-ressua.”
 Sanat riipivät Natin tajuntaa ja äkkiä kaikki vyöryi liian raskaana hänen ylitseen. Hän ryntäsi huoneesta eteiseen ja ulko-ovesta ulos jatkaen sokeaa juoksua kylää halkovaa maantietä pitkin.
 Nat juoksi lujempaa kuin koskaan ennen elämässään. Hänen silmänsä olivat kyynelistä sokeat ja korvansa oman rahisevan hengityksen ja nyyhkytyksen vallassa, mutta se ei haitannut häntä. Hän ei halunnut enää kuulla tai nähdä. Hän halusi nukkua, hän halusi kuolla. Hänen rintaansa repi suunnaton tuska, eikä henki tahtonut kulkea johtuen hengästymisestä ja niistä vuolaista kyynelistä, jotka värittivät hänen kasvojaan.
 Nat juoksi maantietä eteenpäin, kunnes hänen toinen jalkansa törmäsi kiveen ja hän lennähti pitkin pituuttaan kiviselle tienreunukselle. Hän ei löytänyt itsestään enää tarpeeksi paljon voimia päästäkseen ylös maasta. Hän makasi maantiellä ja hänen rintansa kohoili epäsäännöllisesti nyyhkytyksen tahdissa. Hän iski nyrkkiään heikosti kiveen ja tunsi veren vuotavan käden osuessa johonkin terävämpään kulmaan. Hän olisi kuitenkin ottanut sen kivun vastaan kymmenkertaisena, jos olisi vain päässyt eroon siitä tuskasta, joka raateli sisintä kuin julmin petoeläin.
 He eivät muistaneet häntä. He olivat unohtaneet hänet. Jättäneet hänet yksin maailmaan kipeiden muistojen kanssa vailla turvapaikkaa tai lohduttavaa olkapäätä.
  Kun hänen kyyneleensä alkoivat ehtyä, käsi laskeutui hänen olalleen. Ensin Nat oli varma, että Al oli tullut ja oli siinä valmiina lohduttamaan ja tukemaan häntä, mutta tajusi sitten, että käden ote oli raskaampi ja vaativampi. Hän tiesi kenen kasvot kohtaisi jo ennen kuin kohotti kyyneleiset silmänsä maasta.
 Äkkiä hänen sydämensä sykähti vihasta ja hän repäisi Leonard Montgomeryn otteen irti itsestään singahtaen vihan voimalla pystyyn. Isoisän kasvot tuntuivat pilkkaavan hänen hätäänsä.
“Se tekee kipeää, eikö vain?” vanha mies kysyi hiljaa. Tuuli heilutteli isoisän tummansinistä viittaa uhkaavalla tavalla ja Nat astui askeleen taemmas. Ei pelosta, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että hän ei halunnut olla kosketusetäisyydellä tuohon mieheen, jota hän oli vielä viikkoa aiemmin niin kovin kunnioittanut.
“Kun joku rakas unohtaa”, mies jatkoi kuin ei olisi huomannutkaan Natin liikettä. Hänen siniset silmänsä olivat syyttävät ja ehdottomat. “Sinun olisi pitänyt miettiä sitä muutamaa päivää sitten, kun päätit unohtaa periaatteesi, minut ja sukusi.”
“Minä vihaan sinua!” Nat sylkäisi sanat suustaan kuin ne olisivat olleet tappavaa myrkkyä.
Isoisän ilme oli tyyni aivan kuin hän ei olisi edes kuullut Natin lausetta.
“Saat syyttää tuosta itseäsi. Sinä tiesit että rankaisisin rikkomuksesta. Olen aina rankaissut, sinä et ole koskaan ollut poikkeus”, hän ilmoitti tasaisella sävyllä kohottaen leukaa aavistuksen verran.
 Nat muisti jokaisen oman etunsa nimissä saamansa rangaistuksen. Joskus ruumiillista kipua, joskus ankaria sanoja. Mutta silloin hän oli ajatellut ansainneensa ne. Nyt hän ymmärsi, ettei toisen ihmisen kasvattamiseen tarvinnut käyttää vihaa ja rangaistusta. Oli muitakin tapoja ohjata toinen oikealle tielle.
“Minä en syytä tästä ketään muuta kuin sinua! Itse asiassa, toivon että olisit kuollut!” Nat huusi ja vetäisi sauvansa esiin vauhdilla. Hän tönäisi sen kärjen isoisänsä kurkulle ja tunsi sauvan kuumentuvan pelkästä tunteiden palosta. Isoisä ei kuitenkaan liikahtanutkaan. Aivan kuin hän ei olisi edes huomannut, että Nathyn sauvankärki kärvensi hänen kaulansa ihoa.
“Olen pettynyt”, isoisä sanoi hiljaa. Nat tunsi raivostuvansa entisestään. Vieläkin tuo mies tarkkaili häntä kuin opettaja, etsien kaikista hänen liikkeistään tai teoistaan virheitä.
“Yrität tehdä jotakin pelkällä tunteella vailla ajatusta. Et mieti seuraavaa siirtoa. Tuollaiseksi en kasvattanut sinua”, mies sanoi vaikka Nathy näki palojäljen hänen kaulallaan mustuvan ja laajenevan.
“Ehkäpä kasvoin yli opetuksistasi”, hän ilmoitti kylmästi, mutta ei tehnyt elettäkään ottaakseen sauvaansa isoisän kaulalta.
“Ehkä”, Leonard Montgomery sanoi ja käänsi päätään nopeasti, siten että Natin sauvakäsi  heilahti hänen kaulaltaan sivuun ja isoisä tarrasi siihen kivuliaasti. Sama käsi vuosi vielä verta johtuen äskeisestä kosketuksesta kivien kanssa.
“Minä olen aina sanonut, että veri vie voiton vedestä”, isoisä sanoi ja vilkaisi vertavuotavaa kättä tyytyväisenä. Nat repäisi kätensä irti miehen otteesta.
“Ja tänään tiedän olevani oikeassa”, isoisä lisäsi.
“Sinä olet typerä!” Nat kiljui. “Luuletko tosiaan, että tekisin enää mitään sinun hyväksesi tuon jälkeen?” Hän nauroi kylmän pilkallisesti.
“Minulla ei ole mitään menetettävää! Ja olet itse sanonut”, Natin jokainen sana tuntui iskevän tulta, “että sellaiset ihmiset ovat kaikkein vaarallisimpia.”
Isoisä näytti tyytyväiseltä tähän vetoomukseen.
“Niin, mutta sinulla on vielä menetettävää ja yhden menetyksen kokeneena et halua kokea toista heti perään”, hän totesi rauhallisesti.
“Mitä tarkoitat?” Nat kysyi epäluuloisesti. Tuuli tarrasi hänen pitkiin hiuksiinsa ja työnsi niitä verhoiksi kasvoille.
“Tiedät kyllä, mitä tarkoitan”, isoisä sanoi painokkaasti ja kääntyi kannoillaan.
“Tulen keskustelemaan kanssasi hyvinkin pian siitä miten jatkamme”, mies ilmoitti ja korjasi viittaa paremmin päälleen.
“Me emme jatka mitenkään”, Nat huusi hänen pakenevalle selälleen.
 Isoisä käänsi päätään siten että Nat saattoi nähdä pienen hymyn hänen kasvoillaan.
“Voi kyllä, Nathaniel. Me jatkamme.”
 Noiden pahaenteisten sanojen mukana hän kaikkoontui paikalta ja Nat jäi itsekseen maantielle suunnilleen puolen mailin päähän kotikylästään.

Albuksella ei ollut aavistustakaan mihin suuntaan Nat oli juossut. Tyttö oli ehtinyt jo kadota näköpiiristä, kun hän oli ehtinyt pihalle. Hän oli noukkinut Natin matka-arkun mukaansa ja jäänyt odottamaan tielle jonkin matkan päähän, varmana siitä että Nat palaisi, kunhan olisi ensiksi rauhoittunut itsekseen.
 Albuksen kävi tyttöä sääliksi koko sydämestään ja samalla hän tunsi vihaa tämän isoisää kohtaan. Kuinka kukaan saattoi tehdä tällaista toiselle ihmiselle, vieläpä omalle lapsenlapselleen. Tuntui väärältä, että Nat joutui menettämään molemmat vanhempansa tuolla tavalla.
 Lopulta, lähes vartin kuluttua, Nat ilmestyi hänen näköpiiriinsä. Tämä käveli hitaasti Albusta kohti maata tuijottaen. Al kiiruhti häntä vastaan ja saavuttaessaan tytön otti tämän hellään syleilyyn. Tyttö ei vastustanut. Hän oli hiljaa ja painoi päätään Alin olkaan.
“Kiltti, pidä minusta kiinni”, Nathy kuiskasi lopulta väsyneesti. Niin Albus pitikin.

Luku 77: Kenkkuileva käsi
 
“Oletko sinä oikeasti tosissasi?” Ron parahti heidän harppoessaan rouva J. Tiffanyn kotia kohti. Rouva Tiffany piti yllä majataloa, jossa muuan vankikarkuri oli viipynyt viikon verran. Kumpikin miehistä oli varma, ettei rouva ollut sekaantunut tämän karkurin juttuun millään tavoin, mutta heidän oli siitä huolimatta varmistettava asia.
“Siis sinä oikeasti aiot antaa sen Montgomeryn tytön viipyä teillä, sen sopan jälkeen minkä hän tässä muutama päivä sitten aiheutti?” Ron kysyi niin epäuskoisesti kuin mahdollista.
“Ei hänellä ole muutakaan paikkaa minne mennä”, Harry kertoi.
“Sitä paitsi, Al luottaa häneen”, Harry lisäsi nopeasti nähdessään Ronin avaavan suunsa vastalauseeseen.
“No, sepä lupaavaa”, Ron mumisi.
“Mitä tarkoitat?” Harry kysyi heidän astellessaan majatalo Nuutuneen ennustajan etuovelle.
“No, oletko huomannut, että Alilla on sinun kykysi joutua… kuinka sen nyt sanoisi… vaikeuksiin?” Ron kysyi ja koputti oveen. Sisältä kuului kissojen mouruamista.
“Minäkö? Vaikeuksiin? Taidat sekoittaa minut johonkuhun toiseen”, Harry vitsaili.
“Joo, olet oikeassa”, Ron oli näyttävinään mietteliäältä. “Se olikin yksi toinen Harry kohtasi-Voidemortin-kahdeksasti-ja-selvisi-hengissä Potter.”
Harry irvisti samalla kun oven toiselta puolelta alkoi kuulua askelten ääniä.
“Onko vieläkin pakko käyttää tuota nimeä?”
“Päivän Profeettakin käyttää sitä vielä, joten minäkin voin”, Ron totesi olkiaan kohauttaen. Joku kuului toisella puolen availevan lukkoja.
”Sitä paitsi minä olen aina ihmetellyt mistä he tuon luvun ovat repineet”, Harry lisäsi puoliääneen heidän odotellessaan sisäänpääsyä.
”No, voimme me luetteloida sinun urotekosi ja lähettää ne Profeetalle, jotta he voivat korjata lukumäärän”, Ron ehdotti virnuillen. Harry irvisti uudemman kerran ystävälleen.

Sinä yönä Albus ei saanut unta. Kenties syynä oli se tukahduttava kuumuus, jolla heinäkuinen yö levittäytyi hänen ympärilleen tai vaihtoehtoisesti se tosiseikka, että hänen mielessään oli liian monia ajatuksia häiritsemässä rauhallisuutta.
 Hän ajatteli pääasiassa Nathya ja pohti kuinka voisi auttaa tätä. Kun muistot oli hävitetty kerran, niitä oli mahdotonta saada takaisin, sen hänkin tiesi. Mutta täytyi olla olemassa jokin kiertotie, joku keino, jolla muistoja pystyi palauttamaan.
 Hänen vanhempansa ja sisarensa olivat suhtautuneet yllättävän hyvin siihen, että Nat jäisi toistaiseksi heidän luokseen. Äiti oli ollut hyvinkin ystävällinen, isä oli toivottanut tämän tervetulleeksi ja Lily oli välittömästi alkanut kiusata Alia tyttöystävän johdosta. James oli ainoa, joka ei ollut erityisen ihastuksissaan Nathyn vierailusta, mutta hänellä olikin omat, melko pätevät syynsä olla pitämättä tästä. Onneksi oman asunnon etsintä ja uuden joukkueen harjoitukset pitivät Jamesin siinä määrin kiireisenä, ettei hän ehtinyt käydä kotona kuin nukkumassa.
 Kuumuus oli niin tavaton, että Al päätti avata huoneensa ikkunan. Hän nojaili ikkunan puitteisiin ja työnsi päänsä raikkaaseen yöilmaan, jossa etelätuuli pörrötti hellästi hänen hiuksiaan tuoden mukanaan hiljaista kuiskailua. Kadun kulmassa rupatteli kaksi hahmoa, mutta Al ei kiinnittänyt heihin sen enempää huomiota.
 Lopulta Al päätti painua takaisin sänkyyn, mutta kuuli äkkiä jonkun liikkuvan huoneensa ulkopuolella. Hän avasi oven saaden sen takana seisovan Natin hätkähtämään.
”Ai, sinäkään et saanut unta?” Al kysyi yllättyneenä.
Nat pudisteli hymyillen päätään:
”Ajattelin tulla sanomaan sinulle hyvää yötä.”
”Hyvää yötä”, Al silitteli tytön poskea ja he vaihtoivat vielä nopean yösuudelman ennen kuin painuivat kumpikin omille tahoilleen.

Keskiviikkoiltapäivänä puhkesi vihdoin ukkonen, jota parin edellisen päivän tukahduttava kuumuus oli uumoillut. Nathaniel Montgomery oli viipynyt nyt reilun viikon Pottereilla ja Harrykin oli alkanut tutustua nuoremman poikansa tyttöystävään hieman paremmin. Vaikka hän ei ollut sitä Ronille myöntänytkään, hän oli ollut hieman epäluuloinen tytön suhteen, sillä tällähän oli loppujen lopuksi melkoisen läheiset suhteet tuohon mystiseen Veljeskuntaan.
 Kuitenkin hän oli hiljalleen alkanut vakuuttua siitä, että sulkeutuneen ulkokuoren alla Nathaniel Montgomery oli ihan kunnollinen tyttö. Lisäksi hän ei voinut olla huomaamatta, kuinka hyvin tämä ja Al tuntuivat ymmärtävän toisiaan. Aivan kuin he olisivat jakaneet sellaisia asioita, joita kukaan muu kuin he kaksi ei voinut ymmärtää. Lisäksi Albuksessa oli Nathanielin ansiosta tapahtunut oli myös hienoinen muutos parempaan. Harrysta tuntui kuin etäisyyden kuori, jonka poika oli David Olsenin petturuuden takia kasvattanut ympärilleen, olisi viimeinkin alkanut murtua. Jo tästä syystä hänen oli vaikea pitää poikansa tyttöystävää erityisen pahana.
 Sinä keskiviikkoiltapäivänä, kun ukkonen tärisytteli ministeriön perustuksia, Harry, Ron sekä kolme heidän työtoveriaan valmistelivat keskeneräisiä paperitöitä, joita tarvittiin mikäli heidän kiinni ottamiaan velhoja tultaisiin syyttämään oikeudessa. Useimmat nuoret aurorit kauhistuivat nähdessään sen paperitöiden määrän, joka työhön kuului, mutta konkarit olivat tottuneet siihen. Niin hohdokkaalta kuin aurorintyö usein kuulostikin, totuus oli, ettei maailmaa täytynyt pelastaa aivan joka päivä.
”Kuule, tiedätkö sinä mitä Lilyn ja Hugon välillä on tapahtunut?” Harry kysyi ohimennen Ronilta, joka yritti parhaillaan loihtia useamman kymmenen sivun paperinippua kiinnittymään niiteillä. Paperipinkka oli tässä suhteessa harvinaisen itsepintainen.
”Onko jotain tapahtunut?” Ron kysyi hieman liiankin yllättyneeltä kuulostaen. Harry tiesi itsekin, että jotain outoa hänen ja Ronin nuorimmaisten välillä oli meneillään, sillä normaalisti nämä olivat tiukasti kiinni toisissaan kuin haisku ja kultakolikko ja nyt he suorastaan välttelivät toistensa näkemistäkin.
”Tiedät siis jotain?” hän päätteli Ronin ilmeestä ja painoi sauvankärjellään sinettejä virallisiin selontekoihin, jotka täytyisi vielä toimittaa eteenpäin.
”Ai, minä?” Ron kysyi ymmällään. ”Kuinka minä lasten asioista mitään tietäisin?”
”Ajattelin, että ehkä Hugo on puhunut teille jotain, sillä Lily ei suostu kertomaan minulle tai Ginnylle, miksi he yrittävät parhaansa mukaan vältellä toisiaan”, Harry sanoi ja laski, että tällä vauhdilla hän saisi asiakirjojen sinetittämisen päätökseen seuraavan vuosisadan puolella.
”Luulen etten voi puhua siitä”, Ron sanoi hitaasti.
”Siis jotain on tapahtunut?” Harry varmisti ja laski sauvan ja kirjeet kädestään. Liike alkoi jo väsyttää rannetta, joka tuntui hivenen puutuneelta.
”On, mutta en voi puhua siitä. Joko muuten olet kysynyt Lilyltä siitä hänen repimästään kirjan sivusta?” Ron kysyi aihetta vaihtaen.
”Ai, niin olin unohtanut koko jutun”, Harry harmitteli ja vetäisi auki sen työpöytänsä laatikon, jossa hänen edesmenneen alaisensa ja työtoverinsa Fairfax Holmesin päiväkirja lepäsi muiden papereiden joukossa. Puutunut käsi pisteli ikävästi hänen liikuttaessaan sitä.
”Minä kysyn Lilyltä tänään”, Harry sanoi ja hieraisi oikeaa rannettaan nopeuttaakseen verenkierron palautumista. Ron huomasi liikkeen:
“Harry, oletko kunnossa?”
“Äh, käsi vain väsyy kaikesta tästä”, Harry sanoi virnistäen ja viittasi paperipinoon pöydällään.
“Ehkä saan tällä vapautuksen paperitöistä”, hän veisteli.
“Sen kun unelmoit”, Ron naurahti ja syventyi takaisin Korksin tapaukseen, jonka raporttia Kingsley ja taikalainvartijaosasto olivat odotelleet jo vuoden päivät.

“Voisit sinä tännekin jäädä”, Nat kuuli Albuksen toteavan ja nosti katseensa matka-arkusta. Hän yritti paraikaa tunkea sinne ne vähäiset tavarat, jotka oli Potterien vierashuoneeseen purkanut.
“Tiedän, että voisin, mutta en halua olla teidän vaivoinanne. Sitä paitsi tätini, äitini sisar, halusi välttämättä majoittaa minut kuultuaan siitä mitä vanhemmilleni tapahtui”, Nat valehteli sujuvasti. Todellisuudessa mitään tätiä ei ollut. Hänen äitinsä vähäinen suku asui Islannissa, eikä Natilla ollut aikomustakaan lähteä heidän luokseen. Hän halusi vain mahdollisimman kauas Alista ja tämän perheestä, ettei isoisä pystyisi hänen kauttaan aiheuttamaan heille enempää harmia kuin jo oli luvassa.
“Olen valmis”, hän ilmoitti sitten lukiten matka-arkkunsa ja kääntyi sängyllä istuksivaan Albukseen päin.
“Voin kyllä tulla saattamaan sinut”, Al tarjoutui ja tarttui avuliaasti Natin matka-arkun toiseen päähän. He kuljettivat kantamuksen Potterien takan eteen.
“Ei tarvitse. Tapaan tädin Vuotavassa noidankattilassa ja jatkamme sitten hänen asunnolleen”, Nat satuili luontevaan tapaan. Oikeasti hän aikoi ottaa vähäisillä säästöillään huoneen vanhalta majatalonpitäjä Tomilta. Hänen täytyisi varmaan hankkia jotain työtä, jotta hän voisi myös rahoittaa koulukirjansa ja kaapunsa.
 Oli outoa ajatella, että rahaa täytyisi ansaita. Nathylle raha oli aina ollut itsestään selvyys. Se oli jotakin, josta hänen ei tarvinnut huolehtia, sillä sitä oli aina ollut enemmän kuin riittämiin. Edes kymmenen sukupolvea ei millään huikentelevaisuudella voisi tyhjentää Irvetan ja ulkomaalaisten pankkien kätköissä lepääviä Montgomeryn suvun aarteita.
Mutta nyt äkkiä, kun vanhemmat tai isoisä eivät olleetkaan enää kolikoineen Nathyn takana, hän huomasi olevansa köyhä ja koditon, eikä pitänyt ajatuksesta lainkaan. Oli väärin, että itsestäänselvyys toisensa jälkeen katosi hänen elämästään.
 “Sano kiitokset vanhemmillesi puolestani”, Nat pyysi takan edessä ja Al nyökkäsi. He vaihtoivat lähtösuukon ja Nathy lupasi tulla käymään oikein pian. Hän oli helpottunut, kun Al ei alkanut kysellä olemattoman tädin osoitetta, vaan päästi hänet lähtemään suurimmitta vaikeuksitta. Hän tunsi jälleen kalvavaa syyllisyyttä katsoessaan tuota poikaa, mutta piti sen poissa kasvoiltaan astuessaan matka-arkkuineen hormiverkon vihreisiin liekkeihin.

“Mutta minä rakastan sinua”, Wendy huusi ja hänen sanansa kiirivät yössä kuin yksisarvisilla laukaten. Hänen helpotuksekseen Julian kääntyi ja hymyili.
“Noin minä odotinkin sinun sanovan”, mies lausahti ja ojensi avoimet käsivartensa niin, että Wendy saattoi juosta suoraan hänen syleilyynsä ja painautua hänen intohimoiseen suudelmaansa. Tähdet heidän yllään tuikkivat kirkasta valoaan ja tarkasti katsova saattoi nähdä niissä ikuisen rakkauden lupauksen.

Lily tuhahti ääneen ja pamautti kirjan kiinni. Miten halpamainen lopetus hyvälle kirjasarjalle. Suorastaan ällöttävä. Eihän Wendy voinut noin ykskaks alkaa rakastaa Juliania, ei ainakaan sen jälkeen, kun hänen tosirakkautensa kentauri Shadow oli menehtynyt häntä pelastaessaan. Lilyä kismitti niin kovin lempikirjailijansa tekemä kurja temppu, ettei hän edes kuullut isän tuloa huoneeseen.
“Niin kuin sitä noin vain voisi päättää rakastavansa jotakuta, koska se vaan sattuisi olemaan kaikkien kannalta helpompaa”, Lily jupisi ääneen ja ajatteli tahtomattaan Hugoa. Hän hätkähti, kun isän ääni kuului jostakin hänen takaansa:
“Asiat ovat harvoin yhtä helppoja kuin kirjoissa.”
“Ai, tulit jo töistä”, Lily totesi iloisesti ja viskasi kirjan sohvapöydälle. Isä istui hänen viereensä nojatuoliin ja näytti oudon vakavalta.
“Al on Rosen ja Scorpius Malfoyn kanssa ja James etsii Amandan kanssa sopivaa luutakomeroa. Äiti on Luna-tädin kanssa keittiössä”, Lily raportoi jotain sanoakseen.
“Sinulle minulla olikin asiaa”, isä ilmoitti ja Lily muisti isän viimeksi käyttäneen tuota sävyä, kun hän oli kironnut viimekesänä veljensä, vaikka ei teknisesti ottaen olisi saanut taikoa kesälomalla.
“Kuule Lily, et sattuisi tietämään mitään tästä?” isä kysyi nostaen esille paksun nahkakantisen kirjan.
“Hmm… en”, Lily totesi.
“Oletko varma?”
“Joo, ei kun hetkinen”, Lily sanoi tunnistaen äkkiä kirjasen.
“Taisin repäistä tuosta kirjasta yhden kulman viime jouluna, kun tarvitsin paperia”, hän sanoi sitten olkiaan kohauttaen. Ei kai isä ollut vihainen siitä, että hän oli mennyt sorkkimaan tämän salkkua puoli vuotta aiemmin? Dumbledoren nimeen, oli kai maailmassa muitakin huolenaiheita!
“Ei tullut mieleesi kysyä, oliko siinä jotain tärkeää?”
“Ei”, Lily töksäytti. Kuinka tyhjässä paperissa muka olisi voinut olla jotakin tärkeää?
“No, oliko?” hän lisäsi kun isä tuntui odottavan sitä.
“Oli”, isä ilmoitti lyhyesti ja näytti nuhtelevalta
“Ai, no anteeksi, isä”, Lily sanoi tyhjästi. Tämän jälkeen hän koki tarpeelliseksi puolustautua. Eihän hän kuitenkaan ollut mitään pahaa tarkoittanut.
“Katsoin kyllä, että se sivu oli tyhjä, vaikka Karen kyllä väitti, että olin sutannut Murielin osoitteen jonkin toisen tekstin päälle”, hän kertoi ja aikoi mainita seuraavaksi, ettei ollut missään tapauksessa tarkoittanut mitään pahaa, mutta isä kurtistikin oudosti kulmiaan.
“Sinun ystäväsi Karen? Miten hän tähän liittyy?” hän kysyi.
“Hänelle ja hänen veljelleen Keihille minä sen lapun annoin”, Lily kohautti olkiaan. “Ajattelin jo että onko siinä jokin loitsu, että vaan kaksoset voivat nähdä sen tekstin, kun he niin innokkaasti vakuuttivat, mutta…”
“He siis näkivät jotain muuta kuin sinun kirjoituksesi?” isä keskeytti kysymyksellään Lilyn höpötyksen ja näytti oudon innostuneelta.
“Joo, niin he väittivät, mutta luulen, että he vaan halusivat kiusata minua…”
Hänen lauseensa soi ilmassa vailla kuulijakuntaa, sillä isä oli jo poksahtanut paikalta tuon kirjan kanssa jättäen hölmistyneen Lilyn katsomaan jälkeensä.
 
“Ron, minä löysin heidät”, Harry huusi ensitöikseen, niin että koko auroriosaston paikalla oleva henkilöstö katsoi häntä kuin hän olisi enemmän tai vähemmän tärähtänyt. Ron, jonka Harry oli yllättävällä ilmaantumisellaan säikäyttänyt, olisi tukehtunut kahviinsa ellei Teddy ystävällisesti olisi hakannut häntä selkään.
“Kenet heidät?” Ron kysyi saatuaan henkensä jälleen kulkemaan.
“Fairfax Holmesin jälkeläiset. Muistatko, Holmes oli sanonut sisarelleen “etsi lapseni, Lity“. Me ymmärsimme väärin, hän tarkoitti kahta lasta, ei yhtä!” Harry selosti innostuksissaan.
“Okei, okei, tajusin, mutta miten se...”, Ron aloitti, mutta Harry ei antanut hänen puhua loppuun asti.
“Lily oli repinyt sen palan kirjasta antaakseen Murielin osoitteen ystävilleen Karenille ja Keithille, ja nämä olivat väittäneet, että hän kirjoitti jonkun toisen tekstin päälle.”
“Eli he siis…”, Ronin kasvoilla miltei näkyi kuinka palaset hänen mielessään loksahtelivat paikoilleen.
Harry nyökkäsi:
“Näkivät oikean tekstin. He näkivät Holmesin kirjoituksen! He voivat kertoa mitä hän kirjoitti viimeisinä elinpäivinään, keitä hän tapasi ja niin edelleen.”
“Tuossa on kyllä tietyllä tapaa järkeä. Mietinkin aina että miksi Holmes muistutti niin himputisti jotakuta”, Ronkin nyökkäili.
“Eikö Hermione sitä paitsi kertonut rouva Richardsin kertoneen, että lasten isä oli velho, mutta liian rauhaton sielu pysymään aloillaan?” Harry intoili.
“Niin”, Ron vahvisti.
“Holmesillahan oli työkokemusta ainakin 27 maasta ennen tänne tuloa!” Harry sanoi kooten jälleen yhden palan palapeliin lisää.
“Mutta miksi hän sitten tuli takaisin, eikä koskaan sanonut mitään?” Ron kysyi aiheellisesti.
“En tiedä, mutta sen saa selville yhdellä tapaa”, Harry ilmoitti innoissaan ja ryntäsi jo ovea kohti valmiina lähtemään tapaamaan Lilyn ystäviä sillä sekunnilla.
“Yksi pikku juttu ennen sitä, kamu”, Ron pysäytti hänet. “Richardsit asuvat naapurissa, joten satun tietämään, että he ovat lomalla seuraavat kaksi viikkoa jossakin päin Japania.”
“Hitto“, Harry kirosi ja yllättäen Holmesin päiväkirja lipesi hänen otteestaan. Hän kumartui noukkimaan sitä, mutta oikean käden sormet eivät tahtoneet taipua sen selän ympärille. Käsi tuntui voimattomalta ja turralta.
 Harry käytti mahdollisimman huomaamattomasti vasenta kättään ja kääntyi poispäin Ronista, joka tuijotti häntä kysyvästi. Vaikka hän ei halunnut myöntää sitä Ronille, hän oli hitusen huolissaan tästä oikean kätensä oireilusta.

“Ja kuten huomaatte tämän asunnon vuokrahinta on erinomaisen edullinen sen loistavaan sijaintiin ja kuntoon nähden”, välittäjä paasasi ja avasi Natille vielä eteisessä sijaitsevan luutakomeron oven. Sekin, kuten koko esiteltävä asunto, oli moitteettomassa kunnossa.
“Kuinka pian voin muuttaa?” Nat kysyi suoraan ja oli tyytyväinen tähän suurenmoiseen onneen. Tämänkuntoisia asuntoja ei saanut näillä hinnoilla Viistokujalta, joten oli parasta tarttua tilaisuuteen välittömästi.
“Siitä on sovittava asunnon omistajan kanssa, mutta uskoisin, että hänestä on parempi mitä pikemmin. Katsokaas, hän kuuluu näihin maailmanparantajiin”, välittäjä-velho nyrpisti nenäänsä. “Ihmisiin, jotka juoksevat ympäri maailmaa tekemässä hyvää. Hän lähtee jo muutaman päivän kuluttua Itä-Afrikkaan, minkä vuoksi asuntoa ollaankin vuokraamassa näin edullisesti.” Hänen äänestään kuului selvästi sävy, että hänestä omistaja toimi sanalla sanoen typerästi vuokratessaan asuntoa pilkkahintaan tuollaisesta syystä.
“Allekirjoitammeko sitten vuokrasopimuksen?” Nat kysyi välittämättä kuulla enää enempää miehen mielipiteitä siitä, kuinka turhaa avustustyö olikaan.
“Ette varmasti kadu päätöstä, neiti Montgomery”, myyjä kehaisi ja heilautti sauvaansa siten, että mahonkiselle pöydälle ilmestyi mustepullo sulkakynineen ja puolenvuoden vuokrasopimus tälle asunnolle. Nat ei tietenkään todellisuudessa tarvinnut asuntoa kuin siihen asti että koulu alkaisi, mutta tällaisella vuokrahinnalla hän pääsisi puolenvuoden vuokrastakin halvemmalla kuin kahden kuukauden majatalossa asumisesta.
 Hän oli juuri sutaisemassa etunimensä viimeistä kirjainta, kun kuului yllättäen poksahdus ja hieman alle kolmekymmenvuotias nainen ilmestyi paikalla.
 Hän oli hengästynyt ja punoitti kasvoiltaan kuin pitkän juoksumatkan jäljiltä. Hänellä oli kirkuvan oranssit pörröiset hiukset, jotka oli sidottu kirjavan huivin alle, vaaleat pellavacaprit, sekä liian suuri flanellipaita, jonka helmat oli sidottu ristiin vyötärölle ja hihansuut käännetty moneen kertaan.
Välittäjä näytti yllätetyltä, mutta sanoi sitten asiallisesti:
“Neiti Montgomery, saanko esitellä, tuleva vuokraemäntänne neiti Margaret Fosfer.”
“Maggie vaan”, nainen huiskaisi välinpitämättömästi kädellään, jonka ranteessa roikkui useita puuhelmistä koottuja rannerenkaita.
“Ette kai te jo allekirjoittaneet?” hän kiiruhti kysymään.
“Se vaihe on juuri meneillään”, välittäjä töksäytti viitaten Natiin, joka oli huonoja uutisia odottavana pysäyttänyt sulkakynänsä.
 Nainen harppoikin Nahyn luo ja otti sulkakynän muitta mutkitta tämän käsistä.
“Katsokaas, tämä asunto on jo vuokrattu”, hän ilmoitti sitten pahoittelevaan sävyyn. Nat tunsi vain lievää pettymystä. Se olisikin ollut hieman liian hyvää tuuria hänen yleiseen sen kesäiseen  onnentasoonsa nähden.
“Mitä?” parahti välittäjä, joka näytti syvästi loukatulta. Mies ei ilmeisesti ollut tottunut siihen, että asiakkaat kävelivät tällä tavoin hänen ylitseen.
“Yritin kyllä ottaa sinuun yhteyttä, Richard”, Maggie-niminen nainen lisäsi anteeksipyytävään sävyyn.
“Herra Clamberg”, välittäjä oikaisi.
“Älä viitsi olla niin juhlallinen, Richie.”
“Herra Clamberg.”
“No, miten vaan”, nainen kohautti olkiaan. “Mutta katsos, kun minuun otettiin tänä aamuna henkilökohtaisesti yhteyttä. Eräs henkilö ilmoitti olevansa kiinnostunut vuokraamaan asuntoni seuraavan vuoden ajaksi. Tuttavani tuttava oli paljastanut tälle henkilölle, että olen lähdössä Afrikkaan ja että etsin vuokralaista ja tämä henkilö otti asunnon edes sitä näkemättä. Voitko kuvitella, Richie?”
“Herra Clamberg”, välittäjä pisti jälleen väliin. Nainen jatkoi kuin ei olisi kuullutkaan:
“Hän kysyi vain, onko asunnossa luutakomero ja maksoi minulle sitten kolmen ensimmäisen kuukauden vuokran käteisellä.”
“No, siinä tapauksessa, neiti Fosfer, oletan, että minun palveluksiani ei enää tarvita”, herra Clamberg totesi tylysti kooten paperit ja musteen sauvallaan ja poksahtaen sitten paikalta kiukkuinen ilme kelmeillä kasvoillaan.
“Äh, Richiellä oli vain huono päivä”, nainen kertoi selittävästi Nathylle. “Normaalisti hän on oikein mukava.” Nat ajatteli, ettei herra Clamberg ollut ainoa, jolla oli ilmeisen huono päivä.
“Niin, olen kovin pahoillani tästä sotkusta”, nainen sanoi kuin lukien Natin ajatuksia, “mikä nimesi olikaan?”
“Nat Montgomery”, Nat esittäytyi viileään sävyyn.
“Okei, Nat, haluaisitko vaikka jotain juotavaa? Voisin tarjota”, nainen ehdotti sovittelevasti. Nat pudisti päätään sanoen, että hänen olisi varmaankin viisaampi lähteä. Maggie nyökkäsi ymmärtävästi, mutta Natin tehdessä lähtöä, hänen oli pakko vielä paljastaa:
“Et kyllä usko, kuka tämän asunnon vuokrasi. Se oli Harry Potterin poika. Tiedäthän, James Potter, se, jonka kuva oli viime viikolla Me noitien kannessa.”
Nat ei jaksanut esittää yllättyneensä tiedosta.

“Huomenta“, Harry tervehti Ronia ja Hermionea poksahdettuaan eräänä tiistaiaamuna Weasleyen perheen keittiöön. Richardsit olivat edellisenä iltana saapuneet takaisin matkaltaan ja Harry ja Ron, sekä Hermione, joka vaati päästä mukaan, aikoivat käydä hieman jututtamassa kaksosia. Harry oli innostuksissaan saapunut hieman turhan aikaisin ja molemmat hänen ystävänsä olivat vielä yöpuvuissa.
“Huomenta”, Hermione vastasi haukotellen. Ron jaksoi tuskin nyökätä.
“Otatko kahvia?” Hermione kysyi Harrylta kaataen kupillista itselleen.
“Kyllä kiitos”, Harry sanoi ja otti Hermionen hänelle leijuttaman kupin kiinni hitusen vaivalloisenoloisesti vasemmalla kädellä. Ron kuitenkin huomasi liikkeen ja loi Harryyn huolestuneen katseen.
 Hän oli viimeisen kahden viikon ajan pitänyt ystäväänsä tarkasti silmällä ja vaikka Harry ei sitä suostunutkaan myöntämään, hänen sauvakädessään näkyi olevan jokin pahasti vialla. Edellisviikolla Harry ei ollut saanut pidettyä edes sauvaa oikeassa kädessään, vaikka Ronille hän olikin väittänyt, että hänen täytyi harjoittaa myös vasenta taikomiseen. Nyt nähtävästi oikean käden heikkous oli kuitenkin tarttunut myös vasempaan.
 Harry vilkaisi varoittavasti Hermionea ja miehet siirtyivät kaikessa hiljaisuudessa eteiseen.
“Harry, eikö sinun pitäisi käydä Mungossa, jos et pysty edes kunnolla liikuttamaan kättäsi?”Ron kysyi vaativaan sävyyn.
“Pystyn minä sitä liikuttamaan”, Harry vähätteli. ”Katso nyt.” Hän sai vaivalloisesti heilautettua sormiaan.
“Harry, mitä jos kysyisimme Hermionelta, hän varmaan…”, Ron aloitti sovittelevammin, mutta toinen kiivastui tästäkin ehdotuksesta:
“Ron, me emme kerro Hermionelle mitään!”
“Mitä mitään minulle ei kerrota?” kysyi Hermionen ääni heidän takaansa. Hän seisoi kädet puuskassa keittiön ovensuussa.
“Harry ei pysty liikuttamaan kättään”, Ron kertoi ennen kun Harry ehti estää häntä.
“Kuinka niin ei pysty?” Hermione kysyi huolestuneena ja sai kuulla lyhennetyn version tarinasta Harryn yrittäessä laittaa joka väliin huomautuksen siitä, että hän oli aivan kunnossa.
“Et todellakaan ole. Ja painut nyt suorinta päätä Pyhään Mungoon!” Hermione komensi äänellä, jota hän oli käyttänyt Hugolle aina silloin, kun tämä ei ollut suostunut syömään vihanneksiaan.
“Usko nyt että se on vain rasitusvamma! Minun ei tarvitse…”
“Kylläpäs tarvitsee!” Ron ja Hermione huusivat yhteen ääneen.
“Äiti, mitä te meluatte?” kuului uninen kysymys portaikosta ja Hugo nojaili porraskaiteeseen väsyneenä ja punertavanruskea tukka unen jäljiltä yhä sekaisena.
“Anteeksi, kultaseni. Mutta isä ja Harry ovat lähdössä suorittamaan tärkeää tehtävää”, Hermione sanoi ja painotti viimeisen lauseen selvästi Harrylle ja Ronille.
“Emmekä lähde”, Harry väitti vastaan, ”meillä on muutakin tekemistä.”
“Miksi minunkin pitää mennä?” marisi Ron, joka Hugon tavoin olisi mielellään palannut nukkumaan, kun nyt kerran oli selvä, etteivät he selvittäisi Fairfax Holmesin päiväkirjan arvoitusta ainakaan tämän aamun aikani.
Hermione asetti kuitenkin kädet päättäväisesti lanteilleen.
“Harry menee suorittamaan tehtävän ja Ron vahtii häntä. Tai kerron Ginnylle…”, Ron kuuli vaimonsa äänessä uhkaavan sävyn. Harry näytti tyytymättömältä, mutta poksahti kuitenkin näkyvistä. Ron huokaisi:
“Täytyykö minun oikeasti olla aikuisen miehen lapsenvahti?”
“Täytyy, koska hän ei selvästi vieläkään osaa huolehtia itsestään”, Hermione totesi ja Ron vetäisi takkinsa päälle ja katosi sitten samaa tietä kuin ystävänsäkin.
    
« Viimeksi muokattu: Elokuu 25, 2008, 19:41:38 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 78: Fairfax Holmesin päiväkirja

 “Eikö sairaslomallaolo yleensä tarkoita, että ei tehdä töitä?” Lily huomautti nenäkkäästi isälleen, joka parhaillaan selasi sitä kuuluisaa nahkakantista päiväkirjaa.
 Harry oli edellisenä päivänä Pyhän Mungon käynnin jälkeen kertonut Lilylle koko totuuden tuosta kirjasta. Se oli tuntunut tietyllä tapaa järkevältä, sillä loppujen lopuksi Lilyhän oli ratkaissut tämän arvoituksen hetken mielijohteellaan.
“Tämä ei oikeastaan ole aivan työ-juttu”, Harry väitti nyt vastaan tyttärelleen. Hän tosiaan oli saanut Mungossa käytyään kahden viikon sairasloman, mutta parantaja oli ollut yhtä mieltä hänen kanssaan, ettei kädessä ollut mitään ylirasittuneita lihaksia vakavampaa.
“Mikäs tämä sitten on?” Lily kohotti kulmiaan.
“Vaikka ystävänpalvelus”, Harry kohautti olkiaan.
“Kuule, isä”, Lily aloitti sitten pyytävään sävyyn, jota hän oli käyttänyt pienempänä erityisen paljon, ”saisinko minä käydä ensin puhumassa Karenille ja Keithille? Olen kuitenkin heidän ystävänsä ja olisi ehkä parempi, jos minä ensin veisin kirjan ja he saisivat hieman tutustua siihen ennen kuin sinä alkaisit kysellä heidän isästään.”
 Harry aikoi kieltäytyä oikopäätä, mutta tyttären anova katse sai hänet harkitsemaan. Ehkä Lily oli oikeassa. Kuitenkin hänen tyttärellään oli parempi intuitio kuin hänellä itsellään oli koskaan ollut. Ehkä oli parempi luottaa siihen tässäkin asiassa.

 Keith heilautti kättään tervehdykseksi juuri saapuneelle Lilylle. Tytöllä oli mukanaan tavattoman paksu, aavistuksen verran kärsineennäköinen, nahkakantinen kirja.
“Jos tuo on Tuulen ja Varjon uusin osa, niin minä murhaan sen kirjailijan”, Keith näki siskonsa parkaisevan. Lily virnisti:
“Ei ole, mutta minun puolestani saat kyllä murhata.”
“Älä vaan sano, että Shadow kuoli”, Karen näytti rukoilevan.
“Paljon pahempaa”, Lily paljasti.
Siskon silmät laajenivat:
“Ei kai Wendystä ja Julianista tullut paria?”
“Et halua tietää.”
“Se on siis totta!”
Keith pyöritteli silmiään tyttöjen keskustelulle. Hänestä koko kirjasarja oli harvinaisen typerä, eikä hän ymmärtänyt kuinka kaikki noitatytöt jaksoivat olla niin vauhkoina siitä. “Se perustuu löyhästi tositapahtumiin”, Lily ja Karen olivat väittäneet hänelle, kun hän oli uskaltanut arvostella heidän lempikirjailijaansa.
Jos tuo ei ole Tuuli ja Varjo 12, niin mikä se sitten on? Keith kysyi viittomalla.
“Ensinnäkin uusin osa on Tuuli ja varjo 14 ja toisekseen tämä on päiväkirja”, Keith luki Lilyn huulilta.
En tiennyt että kirjoitat, Keith viittoi samalla, kun Karen kohotti kulmiaan ja kysyi:
“Sinäkö pidät päiväkirjaa?”
“En pidä päiväkirjaa, enkä mielelläni kirjoitakaan, eikä tämä ole minun vaan Fairfax Holmesin”, Lily näytti odottavan jotakin reaktiota heidän taholtaan, mutta nimi ei tuntunut Keithistä erityisen tutulta.
“Onko hän joku kuuluisakin tyyppi?” sisar uteli.
“Mmm.. minä vähän niin kuin sain käsityksen, että hän olisi teidän isänne”, Lily näytti vaivaantuneelta. Ilmeisesti keskustelu ei ollut edennyt aivan kuten hän oli odottanut.
“Meidän isämme!” Karen parahti Keithin viittoessa samaa asiaa.
“Niin”, Lily nyökkäsi.
“Meidän isämme sukunimi on kyllä Holmes, mutta hänen etunimensä ei todellakaan ole Fairfax, mikä nimi se muka on olevinaan?” Karen näytti ärtyneeltä.
Keith sen sijaan oli alkanut miettiä nimeä mielessään ja tiputti sanasta Fairfax pois ensimmäisen a:n, i:n ja jälkimmäisen f:n, jolloin hän näki sanan Frax sielunsa silmin. Se, että äiti käytti isästä aina nimeä Frax, ei ollut Keithistä todiste siitä, että tämä olisi isän todellinen etunimi. Itse asiassa Keith oli ollut aivan varma, että kyseessä oli pelkkä lyhenne. Asian saattoi toki tarkistaa vaikka saman tien.
Karen, kännykkä? Keith viittoi kättään ojentaen.
“Minun saldoni on muutenkin aina loppu”, Karen marisi, mutta suostui lopulta ojentamaan matkapulimensa.
“Mikä on saldo?” Lily uteli, mutta kumpikaan kaksosista ei jaksanut selvittää asiaa hänelle. Keith näppäili nopeasti tekstiviestin äidille kysymyksenään isän oikea etunimi. Kun vastauksena saapui muutaman minuutin kuluttua Fairfax, Keith oli varma, että kyseessä täytyi olla sama henkilö, josta Lily puhui.
Nähtyään Keithin ja Karenin äidin vastauksen Lily nyökkäsi tyytyväisenä ja ojensi paksun kirjan Keithille:
“Minun piti vain tulla tuomaan tämä, isänne pyysi, että se toimitetaan teille.”
Keith näki Lilyn silmissä salaisuuden häivähdyksen ja luki noiden sanojen välistä asioita, joita Karen ei ymmärtänyt etsiä. Hän ymmärsi, että jotakin oli täytynyt sattua isälle, jos tämän päiväkirja kerran lähetettiin lapsille, joihin tämä ei ollut koskaan ollut yhteydessä kuin epämääräisin postikortein.
Lily nousi tehden lähtöä ja kääntyi vielä lisäämään:
“Isäni haluaisi myöhemmin vähän kysellä jostain jutusta, mikä on kirjassa.”
“Miksi?” Karen kysyi ja kohotti leukaansa uskaliaasti. Sisar näytti loukkaantuvan ajatellen selvästikin, että ministeriö epäili heidän isäänsä jostakin. Vaikka Karen ei muistanutkaan isää yhtään sen paremmin kuin Keithkään, sisar oli aina tietyllä tapaa ihaillut isää tämän suurten seikkailujen takia. Samasta syystä Keith ei ollut koskaan oppinut ymmärtämään tuota miestä, josta oli kuullut vain äidin tarinoissa ja vaatimattomissa postikorteissa, joista viimeisimmästä oli kulunut jo reilusti aikaa.
 Heillä oli isästä vain yksi ainokainen valokuva, jossa he olivat kaikki neljä isoisän (äidinisän) purjeveneellä. Isä oli kuvassa pitkä, ruskenut ja ehkä hieman turhan kauniskasvoinen mieheksi, minkä lisäksi hänellä oli persoonalliset vaaleat enkelinkiharat, kuten Karenilla ja Keithilläkin.
 “Ei mitään sellaista”, Lily teki rahoittelevia liikkeitä käsillään. “Kirjassa saattaa vain olla jotakin, mikä voisi auttaa ministeriötä.”
“Mitä?” Karen ja Keith kysyivät kumpikin omalla tavallaan.
“Lukekaa se ensin niin sitten minä ja isä selitämme teille. Saatatte muuten tarvita sitä paperin palaa, jolle minä kirjoitin Murielin osoitteen”, Lily selitti ja kääntyi lähteäkseen.
 Hän käänsi päätään juuri sen verran sivuun, että Keith saattoi niukin naukin poimia vielä viimeiset sanat hänen huuliltaan:
“Taidan käydä naapurissa, ehkä Hugo päästää minut sisään.”
 Keith ei uskonut hetkeäkään, että Lily aikoi mennä tapaamaan Hugoa. He olivat tähän asti liian tehokkaasti vältelleet toisiaan, jotta saattaisivat noin vain ykskaks solmia rauhan. Kenties tyttö halusi antaa heille vain lukurauhan. Nähtyään ulko-oven sulkeutuvan Lilyn perässä, Keith istui risti-istuntaan lattialle kirja sylissään.
 Luetaanko? Keith kysyi viittomin ja Karen siirtyi nyökäten hänen viereensä lattialle niin että he saattoivat molemman nähdä kirjan tekstin. Keith huomasi sen muistuttavan etäisesti käsialaa, jota oli nähnyt isänsä postikorteissa. Näissä kirjaimissa oli ehkä hieman enemmän yksityiskohtia, kun taas nykyisin isän käsiala oli huomattavasti mutkattomampaa ja yksinkertaistetumpaa.
 Ensimmäinen merkintä oli päivätty miltei kaksikymmentäviisi vuotta sitten.

Nimeni on Fairfax Holmes ja tämä on minun päiväkirjani. Olen ensi kertaa tähän kirjoittaessani 19 vuotta vanha, aurorikoulutuksen kesken jättänyt pojannulikka, joka on lähdössä suureen maailmaan. Äitini Flora sanoo, että on aina tiennyt minun lähtevän vielä jonakin päivänä. Olen kulkuriluonne kuten isänikin oli elämänsä loppuun asti. Seikkailu kuulemma kulkee meillä veressä.
 Aion kirjoittaa tähän kirjaan kaiken, mitä tuossa suuressa maailmassa näen, mitä koen ja mitä valloitan. Maailma, anna parhaasi. Minä olen valmis.


Ensimmäiset merkinnät antoivat kuvan intoilevasta nuorukaisesta. Ne sisälsivät mielenkiintoisia kuvauksia paikoista, joissa isä oli käynyt, ihmisistä, joita tämä oli tavannut. Sanoissa loisti nuoruuden into ja tietty kuolemattomuuden tunne. Hiljalleen merkintöihin tuli toinen aikuisempi sävy. Nuori poikanen, joka oli kirjoittanut alkoi kypsyä. Merkinnöistä tuli ajoittain filosofisempia, niissä oli enemmän pohdintaa, kyseenalaistamista.
 Lopulta, reilun parinkymmenen sivun päästä, Keith ja Karen näkivät ensimmäisen merkinnän Miriamista, heidän äidistään.

  Tänään kävi jotain erikoista. Kuten edellisenkin merkintäni aikaan, olen yhä Eindhowenissa. On tällä hetkellä hieman tiukkaa, joten päätin kuokkavierailla jossakin jästien tilaisuudessa. Jokin  nälänhätää käsitteleväkokous tai jotakin. Sellaiset suuret hyväntekeväisyyskutsut, joilta on helppo varastaa hieman syötävää. Sisälle pääseminenkään ei ollut vaikeaa, myönnän kyllä että saatoin käyttää hieman epärehellisiä keinoja ovimieheen. Ei kai hämäytys-loitsu niin paha ole?
 No, näpistelin sieltä täältä syötävää itselleni, tein sen jästimäisesti, koska liiasta taikuuden käytöstä jästien lähellä saattaa joutua vaikeuksiin. Luulin ettei kukaan huomannut, kunnes yhtäkkiä kuulin jonkun takaani sanovan jotakin hollanniksi. En tietysti ymmärtänyt sanaakaan. Käännyin ja kohtasin sievän ikäiseni tytön. Tai nuoren naisen, kuinka vaan.
 “Valitan, en puhu kieltä”, sanoin olkiani kohauttaen. Naisen rusehtavat silmät pilkahtivat.
“Olette britti?”
“Samoin kuin te”, päättelin kotoisasta puhetavasta.
“Miriam Richards”, hän esitteli ja ojensi hansikoidun kätensä. Hän oli pukeutunut muiden naisten tapaan sellaiseen jästien iltapukuun. Itse olin  loihtinut pukuni smokiksi (kai se oli se), koska arvelin, että tavallinen velhovaatetukseni olisi saattanut loistaa joukosta kuin kyhmi siilien välistä.
 Esittelin itseni. Hänen silmissään pilkahti.
“Ette taida olla vieraslistalla vai kuinka, herra Holmes?”
“Tepä olette terävä nainen.” Minua huvitti suuresti hänen veikeän flirttaileva puhetyylinsä.
“Nimimuistini vain sattuu olemaan hyvä, ja osaan Britannian ulkoministerin tyttärenä kaikki vieraat ulkoa.” Pohdin vieläkin mikä on ulkoministeri, mutta kai sen selville saa.
“No, ajattelitteko antaa minut ilmi?” kysyin ja hän nauroi. Huomasin, että pidin siitä naurusta kovasti.
“En, te olette tervetullut tuulahdus näihin kuolettavan tylsiin juhliin. Rehellisesti sanottuna tämä on minusta niin tekopyhää. Ihmiset saapuvat puhumaan nälänhädästä ja vesipulasta, samalla kun täällä pöydät notkuvat herkuista. Te sen sijaan näytätte tarvitsevan tätä.” Hän oli huomannut näpistelyni kaikesta päätellen. Päätin vastata samalla mitalla.
“En sen enempää kuin te minun seuraani”, huomautin terävästi.
“Osui ja upposi”, hän sanoi minulle oudosti. Mitä lie tuokin sanonta tarkoitti. Olin jo kouluaikoina surkea jästitiedossa.
“Kiinnostatte minua useammastakin syystä. Ensinnäkin olette ensimmäinen Ison-Britannian kansalainen kolmen vuoden aikana, joka ei ole osoittanut minkäänlaisia tunnistuksenmerkkejä minut tavatessaan.”
“Pitäisikö minun?” kysyin uteliaasti.
“Olette joko todella hyvä näyttelijä tai lukutaidoton. Muistaakseni kuvani komeili jokaisen maamme lehden kannessa kaksi vuotta sitten, minun ja yliopistoystävieni kokaiini-kokeilun seurauksena.”
“Olen ollut poissa maasta pari viimeistä vuotta.” Se oli ainakin totta. Enhän voinut sanoa, etten siitä huolimatta olisi lukenut jästilehtiä. Lisäksi mieleni teki kysyä, mitä tuo kokaiini oli, mutta se olisi ollut ehkä liian paljastavaa.
“Ja miksi jos saan kysyä? hän uteli.
“Olen matkustellut. Katsellut maailmaa.”
“Niinkö? Oletteko viihtynyt?”
“Loistavasti. Mikään ei ole niin mahtavaa kuin matkustelu”, saatoin vastata täydestä sydämestäni.
“Minä taas sanoisin omista kokemuksistani, ettei maailma ole niin hieno paikka kuin väitetään. Kaikki paikat ovat samanlaisia”, hän kuulosti tylsistyneeltä.
“Ehkä olette katsonut vääristä paikoista”, huomautin.
“Ehkä, ehkä te haluatte näyttää niitä oikeita paikkoja?”
“Voin halutakin, neiti Richards”, vastasin hänen esittämäänsä haasteeseen.
“Mim.”
“Fairfax.”
“Eikö tuosta nimestä tosiaan ole lyhennettä? Tarkoitan se on melko… erikoinen.”
“Tiedän. Frax käy.”
“Hyvä on Frax. Asutko jossain täällä?”
“Minulla on teltta tuohon viereiseen puistoon pystytettynä.”
“Asutko teltassa?” En osannut tulkita hänen äänensävyään.
“Onko se liian vaatimaton tuota… ulkoministerin tyttärelle?” kysyin muistellen tuota kummallista sanaa.
“En tarkoittanut sitä. Se on kiinnostavaa. Tulen ennen kahtatoista”, hän lupasi.
“Et voi erehtyä teltasta”, minä veistelin ennen lähtöäni.
  Nyt olen teltallani ja huomaan odottavani häntä (laitoin sitä vähemmän velhomaiseen kuntoon, siltä varalta että hän tosiaan päättää ilmestyä paikalle). Tiedän, hän on jästi ja tästä saattaa seurata ties millaisia vaikeuksia, mutta en vain voi vastustaa häntä. Hänessä palaa se sama elämän tuli, joka on minussakin..


 Järkyttyneenä Keith ja Karen vilkaisivat toisiaan. Äiti oli tainnut unohtaa mainita muutaman yksityiskohdan hänen ja isän ensitapaamisesta. Myös kokaiinikokeilu oli mielenkiintoinen huomio, josta voisi mainita sopivan tilaisuuden tullen.
Seuraava isän merkintä oli päivätty viikon kuluttua:

En muista olleeni yhdessä kaupungissa näin kauan sitten maailmalle lähtöni. Kyselen itseltäni jatkuvasti: kuinka tämä kaupunki on niin erityinen? Kuinka viihdyn täällä paremmin? Vaikka todellisuudessa tiedänkin, että se on väärä kysymys. Tämä kaupunki on kuten kaikki muutkin kaupungit.
 Oikea kysymys olisi: kuinka se tyttö on erityinen? Siihen minulla ei ole vastausta. En ole viihtynyt matkalle lähdön jälkeen ainoankaan tytön tai naisen kanssa näin pitkään. Totuus on, että hän ei ole kuten muut. Hänessä on ilo ja elämä niin vahvana, että se inspiroi minua.  Vaikka hän onkin jästi minusta tuntuu, että hän jakaa elämästäni erään osan, jota monet taikovatkaan eivät voi ymmärtää.


Seurasi muutamia kuvauksia heidän vanhempiensa välisistä henkilökohtaisista tilanteista, jotka Keith ja Karen selasivat vain päällisin puolin. He pysähtyivät lukemaan kunnolla vasta seuraavan kuvauksen:

Huomasin tänä aamuna, että haluan pois tästä kaupungista ja tästä maasta. Tein päätöksen katsellessani teltassa nukkuvaa Miriamia. Hän vietti tämänkin yön luonani, kuten ne kaikki edellisetkin, jotka olemme tunteneet.
 Hänen isänsä kävi uhkailemassa minua aamulla. Sanoi että lähettäisi MI5:n (mikä se ikinä onkaan) miehet perääni, mikäli en jättäisi hänen tytärtään rauhaan. Miriam sanoi ettei hänen isästään tarvitse välittää, enkä välitäkään, mutta silti minusta tuntuu, etten voi enää olla päivääkään tässä kaupungissa. Vaikka auliisti myönnänkin että minulla on ollut hauskempaa kuin vuosikymmeneen, niin tämä paikka alkaa käydä liian ahtaaksi. Minua alkaa inhottaa nähdä samoja katuja, puita ja taloja päivästä toiseen. Haluan nähdä puut, talot ja kadut jossakin muualla, vaikka se tarkoittaisikin että joudun eroon Miriamista.


Seuraava merkintä oli vielä edellisen kanssa samalta päivältä:

En kunnolla tajua mitä on tapahtunut. Matkustan tällä hetkellä sellaisella pienellä jästien bussilla kohti Berliiniä ja vieressäni istuu Mim. Kun sanoin että aion lähteä, hän ilmoitti ykskaks tulevansa mukaan. En tiedä miksi suostuin.
 Matkustaa kuin jästi ja vielä jästin seurassa! Tämän täytyy olla oudointa mitä olen eläissäni tehnyt, mutta samalla se on oudolla tavalla jännittävää. On mukavaa matkustaa jonkun samanhenkisen seurassa, vaikka en kaikkea voikaan hänen kanssaan jakaa.
 Mietin mielessäni, kuinka kauan tätä kestää. Kokemukseni mukaan kaikki naiset haluavat sitoutumista ennemmin tai myöhemmin ja minä… se ei vain sovi minulle. Pidän liikaa vapaudesta, siitä että voin lähteä ja tulla mieleni mukaan ilman velvoitteita.


Siinä isä sanoi sen varsin suoraan. Keith ei voinut ymmärtää tuota vapauden himoa, hän ei voinut ymmärtää sitä itsekkyyttä, mutta samalla hän ei osannut olla tuntematta hienoista kunnioitusta tuon miehen periaatteita kohtaan.
 He kääntelivät sivuja ja lukivat ohimennen kuvauksia erilaisista kaupungeista ja vanhempiensa suhteen syvenemisestä. Keith miltei näki nuorten vanhempiensa huvittelevan umpirakastuneina milloin missäkin maailmankolkassa. Kaikki merkinnät pursuivat ylitsevuotavaa iloa. Lopulta, lukuisten sivujen ja merkintöjen jälkeen tultiin vuoteen, jonka joulukuussa Karen ja Keith olivat syntyneet:

On vaikeaa uskoa että olemme matkanneet Mimin kanssa jo kolme vuotta yhdessä vapaina kuin taivaan linnut. Minä vielä jästinä! Uskomatonta!
 Tästä päivästä se kaikki kuitenkin muuttuu. Mim kertoi olevansa raskaana. Hän haluaa palata Britaniaan, enkä voi häntä syyttää. Ei tällainen elämä sovi lapselle ja nyt… yllättäen huomaankin, että haluan mennä hänen mukaansa. Tuntuu oudolta ajatella että minä asettuisin aloilleni ja perustaisin perheen, mutta kai minä sitten aion tehdä niin.
 Ja jos teen sen jonkun kanssa, se joku on varmasti Mim. Minä rakastan sitä elämää, joka sykkii hänestä. Rakastan sitä tunnetta, etten tiedä mitä hänen kanssaan tapahtuu seuraavaksi. Rakastan yllätyksiä, joita hänestä ja hänen maailmastaan löytyy minulle. Rakastan elämää ja rakastan Miriamia. Mutta pelkään yhtä. Millaista on tavallinen jästielämä hänen kanssaan? Jaksanko minä sitä?
 Olen miettinyt päivästä toiseen pitäisikö kertoa itsestäni ja taikamaailmasta, mutta minä olen pohjimmiltani pelkuri. Samalla tavoin kuin pelkään sitoutumista ja vastuuta, pelkään myös kertoa totuuden itsestäni ja maailmasta. Minusta ei vain ole sellaiseen.


Keithistä tuntui oudolta, että hänen kävi isää miltei sääliksi. Hän halveksi tämän lapsellisuutta ja oudoksui tämän ajatusmaailmaa, mutta samalla tunsi olevansa pahoillaan tämän puolesta. Hän oli merkintöjen avulla alkanut hiljalleen hahmottaa millainen mies Fairfax Holmes oli ja ymmärsi, että tämän elämä koti-isänä olisi kuin villieläimen lukitsemista häkkiin. Se ei vain ottanut onnistuakseen.
 Keith alkoi lukea seuraavaa sivua ja huomasi, että käsiala alkoi muistuttaa huomattavasti lähemmin sitä, johon hän oli isän postikorteissa tottunut. Säännöllinen päiväkirjanpito oli karsinut kirjoituksesta kaiken ylimääräisen ja tarpeettoman pois.

Nyt olen sitten Mimin… hmm… avopuoliso? Se on varmaan oikea sana. Mim lainasi isältään (hän ei kuulemma enää ole se ulkotyyppi) rahaa ja ostimme talon jästilähiöstä. Onhan tässäkin opettelemista. Tänään sain hirvittävän sätkyn, kun näin oudon laatikon, jossa juoksi pikkuihmisiä. Miriam sanoi että ei televisiota tarvitse säikkyä kuin näkisin sen ensikerran. Olisin voinut hyvin kertoa kaiken taikamaailmasta, mutta en uskaltanut.
 Mimin isä ei edelleenkään pidä minusta. Hänestä menisin naimisiin hänen tyttärensä kanssa, jos olisin kunniallinen mies. Minun rajani taas kulkee tässä. Naimisiin en mene. Onneksi Mim ei vaadikaan sitä. Hän ymmärtää minun elämäntapaani paremmin kuin yksikään ihminen. Paremmin kuin äitini tai Fidelity koskaan.
 Otin Lityyn eilen yhteyttä ja hän kertoi, että äiti on kuollut. Hautajaisista on kuulemma puoli vuotta. Pöllöjen ei onnistunut löytää minua. Tunsin hieman syyllisyyttä, mutta tiesin, että äiti olisi antanut anteeksi, jos olisi vain tiennyt Mimistä ja tästä, mitä nyt yritän. En saanut kerrottua Litylle lapsesta tai Mimistä. Ehkä minua alkoi pelottaa mitä hän mahtaisi sanoa. Tuskin ainakaan ymmärtäisi, vaikka minulle rakas onkin.
 Olen muuten päättänyt suorittaa päätökseen aiemmin keskeyttämäni aurorikoulutuksen. Sitten minulla on ainakin tapa elättää perhettäni. Enhän minä jästien töitä osaa tehdä. Miriamille valehtelin, että opiskelen putkimieheksi. Harvoja jästien ammatteja, joista tiedän enemmän kuin nimen.

 
Merkinnät äidin raskausajalta olivat epäsäännöllisiä ja sisälsivät vain vähän isän ajatuksia. Pääasiassa ne olivat vain tiedoksiantoja siitä, kuinka kauan laskettuun aikaan oli vielä kuukausia ja päiviä tai vaihtoehtoisesti, kuinka monta opintokurssia isän piti vielä suorittaa. Lopulta saavuttiin joulukuun neljänteen, Keithin syntymäpäivään.

 Lapset ovat syntyneet! Kyllä niitä on kaksi! Tytär ja poika. Tyttö syntyi tunnin veljeään aiemmin niin, että heillä itse asiassa on eri syntymäpäivät. Tyttö on syntynyt joulukuun 3. ja hänen veljensä 4. päivä. En uskonut, että voisin olla näin onnellinen.
 Tyttöä saan pidellä sylissäni, mutta jästien parantajat (kutsutaan lääkäreiksi) haluavat tutkia poikaa. Ei kuulemma ole syytä huoleen, he vain tarkistavat asioita. En luota heihin kuitenkaan täysin. Hieman epäilyttävää porukkaa kaikki. Mietin mielessäni kuinka paljon helpompaa tämä olisi Mungossa.


Seuraava merkintä oli selvästikin kirjoitettu kiihtyneessä mielentilassa, sillä käsiala näytti heittävän vinoon hieman tavallista enemmän:

 Olen viettänyt elämäni vaikeimman päivän taistellessa itseni kanssa ja vihaan itseäni, siksi että olen tällainen pelkuri. En uskalla kertoa sitä kuka olen Mimille hänen rakkautensa menetyksen pelossa ja tiedän, että sillä teollani tuomitsen poikani vajaavaiseen elämään.
 Jästien parantajat sanovat, että hänellä on kuulovika. Itse asiassa hän on täysin kuuro, mikä tarkoittaa myös, ettei hän todennäköisimmin opi koskaan puhumaan. Tiedän että Mungossa häntä voitaisiin auttaa. Hänelle voitaisiin antaa normaali lapsuus. Mutta minä en uskalla kertoa Mimille, en uskalla ottaa poikaa syliini ja juosta Pyhään Mungoon anomaan apua omalta väeltäni. Minä olen hitonmoinen pelkuri ja Merlinin nimeen, toivon että poikani voi antaa tämän minulle anteeksi jonakin päivänä.


Sanat “vajaavaiseen” ja “normaali lapsuus” näyttivät kammottavilta Keithin silmissä. Hän ymmärsi kyllä että isä ei ollut tarkoittanut niitä loukkaavassa mielessä, mutta niiden näkeminen teki silti kipeää. Hän ymmärsi, että velhona isä ei ollut tottunut kuuroihin ja pelkäsi Keithin puolesta. Jos hän olisi ollut paikalla Keithin lapsuudessa, ehkä hän sitten olisi ymmärtänyt paremmin…
 Seuraavien kuukausien ajalta merkinnät olivat lyhyitä ja aavistuksen masentuneen oloisia. Isä tuntui syyllistävän itseään melko rankasti. Keith ei osannut sitä tehdä, sillä hän oli hyvinkin tyytyväinen elämäänsä, vaikka se isän sanoin olikin “vajaavaista“.
 Ensimmäinen pitempi merkintä oli seuraavan vuoden helmikuulta, sivulta kuitenkin puuttui reuna ja Karen kipaisi kaivamaan Lilyn mainitseman osoitelapun esille ennen kuin sivu oli luettavassa kunnossa.

Lähdimme tänään merelle koko perheen voimin: minä, Mim, Mimin vanhemmat ja pikkuiset. Miriamin isä pyysi meidät purjeveneelleen. Luulen että hän alkaa hiljalleen hyväksyä minut. Mim tosin ei usko, että niin koskaan käy.
 No, joka tapauksessa ensimmäinen kertani purjeveneessä ja minulla oli hauskaa. Meri tuoksui vapaudelle ja ne valkoiset purjeet olivat kuin kutsulippuja uusille seikkailuille. Miriam on purjehtinut lapsesta saakka ja nauroi minun innostukselleni. Lapsetkin tuntuivat nauttivan merestä. Erityisesti tyttö, jota olen jo pidemmän aikaa mielessäni kutsunut Kareniksi.
 Ristiäiset lähestyvät kovaa kyytiä, emmekä vielä ole päässeet yksimielisyyteen nimistä. Miriam haluaisi, että tytöstä tulisi Geraldine isoäitinsä mukaan, mutta minä vastustan ajatusta. Geraldine on teennäinen ja tuotetunoloinen nimi, sehän on vain väännös Geraldista. Karen sen sijaan on kaunis ja vahva nimi kuten tämä lapsi. Ajattelin sitä nimeä koko päivän katsellessani, kuinka tyttö nauroi aalloille, jotka iskivät veneen reunuksia vasten.
 Keith oli hiljempaa, päästäen vain muutaman epäselvän äännähdyksen, mutta hän seurasi kaikkea tarkkaavaisesti vaaleanruskeilla silmillään (molemmat lapset ovat selvästi perineet minun silmäni). Häntä minun on vaikeampi lähestyä, sillä tunnen suurta syyllisyyttä vain katsoessani häntä. En voi olla ajattelematta millaista hänen elämästään voisi tulla, jos olisin vain uskaltanut kertoa Miriamille siitä kuka olen. Nyt on kuitenkin jo myöhäistä. Mungossa hänelle olisi voitu loitsia kuuloa vastaava aisti, mutta se olisi pitänyt tehdä ensimmäisten elinpäivien aikana. Yksikään parantaja ei ryhdy tekemään sellaista kaksi kuukautta vanhalle lapselle. Minä pyydän sitä vielä jonakin päivänä anteeksi häneltä, kun hän on tarpeeksi vanha ymmärtämään.


Keith tunsi palan kurkussaan viimeisen lauseen kohdalla. Hän oli antanut tuon jo anteeksi, kauan sitten, samalla, kun oli antanut isälle anteeksi sen että tämä oli jättänyt hänet, Karenin ja äidin. He kaikki olivat antaneet, sillä äiti rakasti isää liiaksi vihatakseen tätä ikuisesti ja Karen taas oli aina ollut isästä enemmänkin ylpeä.
 Seuraava raapustus päivätty oli viikon kuluttua:

Heidät on nyt ristitty. Karen ja Keith Richards. Se vasta kuulostaa joltakin. Miriam suostui lopulta Kareniin, mutta vastaavasti halusi välttämättä kutsua poikaa Keithihksi, jonkun rocktähden Keith Richardsin mukaan. Sovimme että lapset ottaisivat äitinsä sukunimen.
 On ihmeellistä, kuinka paljon olen oppinut elämästä viimeisen vuoden aikana, jonka olen viettänyt Britanniassa. Minulla on enemmän kuin koskaan aiemmin. Olen aivan pian läpäissyt aurorikoulutuksen ja saan töitä sen jälkeen milloin vain haluan. Sitten minulla on Mim ja pikkuiset. He ovat rakkaampia kuin kukaan muu maailmassa, jopa tärkeämpiä kuin Lity.
 Silti, huolimatta kaikesta tästä, mitä olen viimeisimmän vuoden aikana saanut, huomaan että minulta puuttuu jotakin. Tuntuu kuin osa minusta olisi jo lähtenyt kauas ja odottelisi muiden osien seuraavan itseään.


Sitä seuraava merkintä näytti epäselvältä kuin se olisi kirjoitettu seisaaltaan tai pimeässä:

Kello on paljon. Olen pyörinyt sängyssä jo tunteja ja käynyt katsomassa molempia lapsia. Keith nukkui hiljaa ja rauhaisasti, mutta Karen heräili välillä. Ei hänellä sen suurempaa hätää ollut, hän kaipasi vain syliä, johon käpertyä. En ole kuitenkaan varma onko minusta siksi syliksi.
 Ajatus lähtemisestä on pakottanut mieltäni viikkoja ja kuukausia. Unelmani ja kokemisenhaluni kaivertavat sydäntäni. Tiedän että paikkani on täällä ja ettei lasten kanssa voi lähteä juoksemaan ympäri maailmaa. Mutta en voi jäädä tännekään. Minusta tuntuu, että kuolen jos joudun jäämään näiden neljän seinän sisään. En vain kestä sitä.


Noiden sanojen ahdistus oli miltei käsin kosketeltavaa ja Keith näki mielessään enkelikiharaisen miehen raapustavan noita sanoja ikkunan ääressä yömyöhällä. Hän näki miehen sulkevan kirjan ja vilkaisevan naulassa roikkuvaa takkia, joka tuntui kutsuvan häntä.

Nyt se on tehty. Olen lähtenyt. Olen jättänyt perheeni. Miriam aavisti kaiken jo ennen lähtöäni, mutta ehkä hän toivoi minun vielä muuttavan mieltäni. Sitten, kun ilmoitin pakkaavani tavarani, hän sanoi että oli nähnyt sen jo pitkään. Että hän oli tiennyt etten lopulta jäisi.
 Hän ei kuitenkaan tiennyt koko totuutta. Totuutta, kuinka kaipasin seikkailun lisäksi myös omaa maailmaani, maailmaa, jonka osana hän ei voi koskaan elää. Kun yritin kertoa hänelle siitä, hän  ei enää pystynyt hillitsemään itseään, vaan huusi ettei minun tarvitse keksiä tekosyitä. Kerroin parhaani mukaan itsestäni ja niistä asioista, jotka tulevat vielä koskemaan lapsiamme. Ei hän minua uskonut, ei vielä, mutta joskus. Ehkä hän joskus voi antaa anteeksi ja ymmärtää.


Tästä eteenpäin kirjoitusten sävy oli murheellinen ja syyllinen. Keithin, Karenin ja heidän äitinsä nimet mainittiin päivittäin useaan otteeseen. Miltei jokainen kirjoituspätkä päättyi joko isän heille tai heidän äidilleen osoittamaan anteeksipyyntöön. Päiväkirjassa seurasi puolen vuoden jakso, jona isä ei ollut saanut mitään kirjoitettua. Se päättyi vasta joulukuun alussa:

On Karenin ja Keithin toinen syntymäpäivä (oikeastaan Keithin, sillä kello on jo yli kahdentoista). Olen Kanadassa ja lähetin heille kortin jästipostilla. En halua järkyttää Miriamia enemmän kuin on tarpeen. Ehkä hän säilyttää kortin ja näyttää sitä lapsille todisteena siitä, ettei heidän isänsä ole unohtanut. Että heillä on isä jossain ja että isä välittää, mutta on liian typerä, liian pelkuri palatakseen.
 On päiviä jolloin kadun, että lähdin. Niitä päiviä on yhtä monta kuin kussakin vuodessa sattuu olemaan. Kiroan itseäni jatkuvasti alimpaan helvettiin tästä kurjuudestani, mutta kuitenkin tiedän että näin on parasta meille kaikille. En olisi kuitenkaan voinut olla lapsilleni se heidän tarvitsemansa isä. Ehkä en ole koskaan tarpeeksi aikuinen ottaakseni vastuuta tai ollakseni isä - kenellekään.


Seuraavien vuosien merkinnät olivat yhtä itsesyytöksiin taipuvia ja uudet paikat ja ihmiset alkoivat olla vähemmän oleellisia asioita. Lopulta Keith ja Karen saivat selattua päiväkirjan siihen kesään jolloin olivat saaneet tietää olevansa osa taikamaailmaa.

Olen vihdoin palannut Englantiin, mutta niin rohkea en ole, että uskaltaisin käydä tervehtimässä Mimiä ja lapsia. Olen kuitenkin päättänyt jäädä ainakin toistaiseksi. Sen jälkeen, kun suoritin aurorikoulutuksen loppuun Kanadassa, olen oikeutettu työskentelemään ammatissa myös kotimaassani. Ehkä tarpeeksi jännittävä työ pystyy täyttämään sen minussa olevan seikkailunhalun. Lisäksi Karen ja Keith ovat eräiden työtoverieni lasten ystäviä ja saatan silloin tällöin kuulla mainintoja heistä. Niin, pidän tosiaan tästä työstä.

Isäkö oli palannut Englantiin? Ja juuri ennen heidän koulun aloitustaan? Kunpa tämä olisi vain uskaltanut ilmiantaa itsensä. Olisi uskaltanut paljastaa olemassaolonsa heille.

Olin tänään Kings Crossilla katsomassa kuinka Karen ja Keith lähtivät Tylypahkaan. Minun teki mieleni mennä juttelemaan heille, mutta tiesin että se olisi ollut väärin. Olla poissa aikoina, joina he tarvitsevat minua ja ilmestyä paikalle silloin kuin mieleni tekee. Kun lähdin aikoinaan se oli päätös, että pysyisin poissa heidän elämästään. Niin on ehdottomasti parempi heille, vaikka minuun itseeni se sattuukin.

Tässä kohtaa Keith huomasi ensikertaa tuon päiväkirjan selailun aikana ajattelevansa, että isä oli väärässä. Hän oli väärässä ajatellessaan, että Keithistä ja Karenista olisi ollut parempi, mikäli heidän isänsä pysyisi poissa heidän elämästään. He olivat kaivanneet isältä edes sitä tietoa, että tämä oli olemassa, että tämä välitti. Sitä tietoa, minkä nämä sadat päiväkirjansivut ja tuhannet pienet merkinnät olivat paljastaneet.
 Ensimmäinen merkintä, jossa ei mainittu kertaakaan Keithiä ja Karenia löytyi niinkin myöhään kuin kolme vuotta sitten keväältä:

Olen saanut hiljattain aika mielenkiintoisen työtehtävän. Minä ja muuan Janet Moroll yritämme ottaa selvää Veljeskunta-nimisestä järjestöstä. Aika kiven alla tuntuvat tiedot olevan, mutta Janet jaksaa hokea, että meidän pitää kääntää lisää kiviä. Kuitenkin olen varma, että olemme jo hyvin lähellä läpimurtoa, olemmehan pysytelleet jo kuukauden maan alla rikollisten ja huijarien joukkoon soluttautuneina. Minun kokemusteni mukaan sen sortin ihmiset tietävät kaikki asiat maan ja taivaan välillä, ja jos eivät tiedä, he tietävät ainakin, mistä ne asiat saa selville.

Seuraava merkintä näytti huolimattomasti ja pikaisesti kirjoitetulta. Sivulla oli epämääräisiä likatahroja ja osa tekstistä oli kastunut kuin sivut olisivat maanneet tunteja sateessa. Siitä sai vain vaivoin selvän.

Tämä saattaa olla viimeinen päiväkirjamerkintäni ja minulla on valtava kiire tätä kirjoittaessani. He ovat minun ja Janetin perässä - Mundungus Fletcherin vihje vei meidät turhankin lähelle. Koska pelkään, että tämä kirja saattaa joutua vääriin käsiin päätän loitsia sen siten, että vain verisukulaiseni voi sen lukea ja lähetän sen sitten sisarelleni Litylle.
 Karen ja Keith, jos joskus luette tätä minä en voi kertoa muuta kuin kuinka pahoillani olen siitä, että en voinut olla teille se isä, jota olisitte tarvinneet. Olen pahoillani etten koskaan oppinut tuntemaan teitä, tai antanut teille mahdollisuutta tutustua minuun. Toivon että ymmärrätte näiden päiväkirjamerkintöjen avulla, että ei ole kulunut päivääkään jolloin ette olisi olleet mielessäni. Te ja äitinne olette aina olleet minun kalleimmat aarteeni. Jos olisin toisenlainen ihminen olisin ehkä saattanut kertoakin sen teille.


Keith käänsi sivua, mutta näiden sanojen jälkeen ei ollut enää ainuttakaan kirjainta.

Luku 79:Kohtalokas huispauspeli

“Rosie!” kuului tuttu ääni, joka herätti Rose Weasleyn lauantaina heinäkuun 23. päivä. Hän taisteli silmänsä auki ja huomasi tuijottavansa suoraan Scorpius Malfoyn omahyväisiin kasvoihin.
“Huomenta, Scorpie”, Rose toivotti jähmeästi muistuttaen samalla melkein-virallista-poikaystäväänsä heidän sopimuksestaan tuosta lempinimittelystä.
“Arvaa mitä?” poika kysyi innoissaan Rosen vetäessä peittoa pyjamansa päälle. Rose mietti eikö Scorpiukselle ollut koskaan opetettu, ettei toisten ihmisten huoneisiin tai koteihin ryntäilty noin vain heidän nukkuessaan. Nähtävästi se kuuluisa puhdasverinen kasvatus ei muistanut aivan kaikkea.
“No?” hän kysyi huonotuulisesti.
“Arvaa.”
“Scorpius Malfoy, jos vielä kerrankin uskallat herättää minut vain leikkiäksesi typeriä arvausleikkejä…”, Rose aloitti saarnansa, mutta Scorpius kiirehti hänen edelleen.
“Ei, mutta V.I.P-tulokset ovat tulleet ja minä sain U:n PVS: stä!” poika riemuitsi ja Rose tunsi leukansa loksahtavan. Scorpius oli tuskin avannut koulukirjoja edelliskeväänä, eikä hän muutenkaan tavannut loistaa kyseisessä aineessa, kuinka siis oikein oli mahdollista…
 Kiinnostavampi havainto kuitenkin keskeytti Rosen ajatukset. Jos Scorpius kerran oli saanut tietää V.I.P-tuloksensa sehän tarkoitti, että hänen kirjeensäkin…
“V.I.P:t ovat tulleet!” Rose kiljaisikin ääneen ja syöksyi salamana huoneestaan, suunnistaen suoraan keittiöön, jonne heillä oli tapana pinota posti. Muita ei ollut paikalla. Äiti ja isä olivat jo töissä (onneksi, sillä muutoin isä olisi varmaankin heittänyt Scorpiuksen ulos) ja Hugo varmaankin nukkui yhä tai oli vaihtoehtoisesti lähtenyt jonnekin. Hugo oli liikuksinut kesäloman alusta alkaen miltei huolestuttavan paljon itsekseen, mutta Rose ei ollut saanut ristikuulusteltua veljeltään tarkempaa tietoa siitä, mikä häntä vaivasi.
 Scorpiuksen saapuessa paikalle Rose kaivoi postipinoa jo hurjana ja löysi tosiaankin kaksi Tylypakan kirjettä. Sekä Hugon, että hänen kuorensa olivat tavallista paksumpia. Kauhuissaan Rose tyrkkäsi kuoren Scorpiukselle.
“Avaa se”, hän komensi.
“Avaa itse”, Scorpius sanoi ja tyrkkäsi kuoren takaisin.
“Minä haluan että sinä avaat sen”, Rose vaati ja työnsi kuorta poikaa kohti.
“Ja minusta sinun pitää avata omat kirjeesi”, Scorpius ilmoitti ja kuori liikkui tiheää tahtia heidän käsiensä välillä.
“Avaa se!” Rose kiljui.
“Enkä avaa!” Scorpius kivahti.
“Avaatpas!”
“Enpäs!”
“Mitä te riehutte?” kysyi Hugo keskeyttäen tuon kotoisan kinastelun ilmestymällä keittiöön pyjama yllään.
“Ei mitään”, Rose punehtui. Kuinka hän oli taas riitaantunut Scorpiuksen kanssa ja noin typerästä asiasta? Totta kai hän saattoi avata oman kirjeensä. Eihän se ollut temppu eikä mikään. Mutta jos hän silti odottaisi hetken. Valmistautuisi henkisesti.

“Avaan sen myöhemmin”, Hugo kuuli sisarensa ilmoittavan. Hän otti oman kirjeensä ja repi kuoren huolettomasti auki tavalla, jota Rosen täytyi kadehtia suunnattomasti.
“Et todellakaan avaa, anna se tänne niin minä avaan sen”, Scorpius Malfoy sanoi tavoitellen Rosen kuorta.
“Hei, se on minun kirjeeni!” Rose puolustautui.
“Halusit äsken, että avaan sen!” Scorpius valitti.
“Se oli äsken se. Menneen talven lumia”, Rose ilmoitti ja piteli kuorta niin kaukana, ettei hänen poikaystävänsä ylettynyt siihen. Hugo silmäili heidän touhujaan kirjeensä yli ja hänen suupielensä nyki rajusti.
“Tuo on minun repliikkini!” Scorpius syytti parhaillaan. Rosen silmissä välähti:
“Ai, minä olen menneen talven lumia?”
“En minä niin sanonut!”
“Sen sinä nimenomaan olet sanonut!”
“No, nyt se ainakin on menneen talven lumia!”
“Niin onkin, häivy!”
Hugo ei enää vaivautunut seuraamaan, sillä hänellä oli vahva aavistus siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hän syventyi sen sijaan oman Tylypahkan kirjeensä sisältöön, joka oli sinä vuonna hieman erilainen.

Hugo Billius Weasley,
täten teidät on hyväksytty taikakoulujen väliseen oppilaiden vaihto-ohjelmaan ja olette oikeutettu oleskelemaan vuoden ajan Durmstrangin taikainstituutissa. Ohessa käyttäytymisohjeita vierailunne ajaksi, kirje arvoisalta Durmstrangin koulun rehtorilta, ohjeita matkaanne varten, sekä lista tarvittavista opiskeluvälineistä.
 Teille ja muille vaihto-oppilaiksi lähteville on järjestetty kuljetus porttiavaimella Durmstangin taikaoppilaitokseen 30. elokuuta kello 5.05 (epäinhimillisen lähtöajan puolustukseksi minun on huomautettava kohteenne ja maamme välisestä aikaerosta). Lähtö tapahtuu taikaministeriön taikaliikenneosaston porttiavainvirastosta.
 Mikäli matkustamisessa on jotakin epäselvää voitte ottaa tarvittaessa yhteyttä porttiavainviraston vaihto-oppilaskuljetuksista vastaavaan rouva Tuulituhiin. Jos taas koette ohessa olevan ohjeistuksen puutteelliseksi voitte lähettää minulle pöllön elokuun 14. päivään asti. Mikäli tarvitsette lisäohjeistusta aikavälillä 14.-30.8 toivon, että otatte yhteyden professori Nenovehiin, joka päivystää Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa elokuun ajan valmiina vastaamaan mahdollisiin kysymyksiinne.
Toivotan onnistunutta vierailua kumppanuuskoulussamme ja toivon teidän ylläpitävän koulumme mainetta opiskelunne ajan.
            -Rehtori Rick McLean


Hugo katsoi paperia turtana. Hänet oli hyväksytty. Hän tosiaankin menisi vuodeksi Durmstrangiin aivan itseksensä, vailla ystäviään tai ketään, jonka ylipäätään tunsi. Hän menisi sinne ilman sisartaan ja serkkujaan, ilman Karenia ja Keithiä ja ilman Lilyä.
 Tuntiessaan haikeuden piston sydämessään Hugo pakottautui muistelemaan Tylypahkan 1000-vuotisjuhlia ja äkkiä lähteminen ei tuntunutkaan enää aivan niin vaikealta. Eihän vuosi nyt loppujen lopuksi ikuisuus kuitenkaan ollut.

 Kaikkialla soi hiljaisuus Jamesin askeleiden mukana. Äkkiä hänen reilun puolenkuukauden ajan vuokralla ollut asuntonsa tuntui ontolta ja kylmältä. Kaikki se kodikkuus, mitä hän oli vielä toissapäivänä havainnut, oli kadonnut. Osasyynä saattoi olla se, että James oli raivostuksissaan heitellyt lähes kaikki omistamansa tavarat minne sattui, mutta enemmän kuin ulkonaista kodikkuutta, hän kaipasi sitä tiettyä tunnetta.
 Jamesin katse käväisi avoimen vaatekaapin alimmalla hyllyllä, jossa Amanda oli säilyttänyt vaihtovaatekertaa. Nyt se hylly oli tyhjä, samoin kuin kylpyhuoneen kaapin toinen puoli oli tyhjä Amandan tavaroista. Tytön tuoksu leijui kuitenkin ympäristössä ja James melkein näki painauman sängyn sillä puolella, jolla Amanda oli nukkunut. Vaikka heidän osoitteensa olivat virallisesti olleet erilliset, niin tyttö oli viettänyt lähes jokaisen viimeisen puolenkuukauden päivän ja yön Jamesin asunnossa.
 Tytön nauru kummitteli keittiössä kuin valkeaksi kaakeloidut pinnat olisivat napanneet sen ikuisiksi ajoiksi ansaan. Amandan valitsema matto oli kasassa lattialla.
 Oli vaikeaa käsittää kuinka kaikki oikein oli tapahtunut. He olivat vasta viime viikolla puhuneet, että Amanda voisi tuoda enemmänkin tavaroitaan Jamesin kämpille ja nyt hän oli poissa.  James vilkaisi rannekelloaan, joka näytti puolikuutta. Mihin päivä oli oikein kadonnut? James ei ollut mennyt joukkueensa harjoituksiin, vaan oli kehittänyt jonkin huonon tekosyyn. Hän oli koko päivän kulkenut ympäri asuntoa kaipaamassa sitä, mitä sieltä puuttui osaamatta tehdä mitään. Kuitenkin kamalinta tuossa kellonajassa oli käsitys siitä, että Amandan porttiavain oli lähtenyt.
 James potki rojuja lattialta syrjänpään ja suoristi Amandan maton käyden pitkälleen sen päälle. Hän ei ollut koskaan pitänyt sen maton väristä. Jokin epäselvä keltaisen ja ruskean välimuoto. “Meripihka“, Amanda oli sanonut ja lisännyt ettei Jamesilla ollut minkäänlaista värimakua.
 James sulki silmänsä ja muisti kuinka oli kietonut kätensä tytön ympärille mattokaupassa.
“On se sitten hyvä, että minulla on sinut.” Niin hän oli sanonut. Amanda oli nauranut ihanaa Amanda-nauruaan. Ja nyt yllättäen; hänellä ei ollutkaan Amandaa.
 Kuului takkatulen humahdus ja James kuuli jonkun liikkuvan asunnossa. Askeleet eivät kuuluneet Amandalle, mutta James saattoi edes hetken uskotella itselleen, että se olisi hän. Että Amanda ei olisikaan tarttunut siihen kirottuun porttiavaimeen.
“James, mitä sinä teet?”
Tietenkin Al pilasi tunnelman.
“Olen masentunut”,  James ilmoitti silmiään avaamatta yhä matolla maaten.
“Ahaa, ja miksi sinä olet masentunut?” Äänestä päätelleen veli seisoi hänen yllään. James ei vastannut. Ehkä Al ymmärtäisi kadota, jos hän ei huomioisi tätä.
“Onko täällä käynyt varkaita?” Al kysyi ja James arveli hänen tarkoittavan sotkua, joka asunnossa vallitsi.
“Vain yksi, joka varasti sydämeni”, James totesi dramaattisesti silmät yhä ummessa.
“Missä Amanda on?”Al kysyi viimeinkin käsittäen jutun juonen.
“Lähti Afrikkaan varastetun tavaran kanssa”, James kertoi tylyyn sävyyn.
“Hän on lähtenyt?”
 Kaikkiko tuolle pojalle täytyi rautalangasta vääntää?
“Otti ja jätti minut”, James ilmoitti karskisti ja avasi lopulta silmänsä. Alin kasvot tuijottivat häntä yläpuolelta.
“Miksi?” veli uteli.
“Hän haluaa pelastaa maailman ja päätti aloittaa Keniasta”, James kertoi raskaasti huokaisten. Kuinka hän toivoi, ettei se naikkonen, joka oli myynyt hänelle asunnon, olisi unohtanut joitakin tavaroitaan eteisen luutakomeroon. Hän se oli houkutellut Amandan K.T.Y.A.J.Y:n (Kaikkien taikovain yhteinen apu ja ystävyys -järjestön) kokoukseen, mistä tyttö oli saanut tämän käsittämättömän maailmanparannus-vimmansa.
“Mikset mennyt perään?”Al kysyi.
“Voin sanoa “hän on jättänyt minut” myös ranskaksi tai espanjaksi, mutta en usko että se helpottaisi ymmärtämistäsi”, James kivahti. Mielessään hän loihti, mitä romanttisimman porttiavainkohtauksen, johon kuului pari verenhimoista pimeyden velhoa ja lohikäärme, sekä Amanda, jonka hän kantoi kohtauksen lopuksi auringonlaskuun. Valitettavasti, James uskalsi epäillä, tosielämässä, se kohtaus ei olisi ollut erityisen romanttinen.
“Hän… me riitaannuimme”, James totesi lyhyesti, mutta jatkoi huokaisten, kun Al otti kasvoilleen odottavan ilmeen. “Hän pyysi minua mukaansa ja kun kieltäydyin lähtemästä, hän sanoi minua itsekkääksi. Minä sanoin että hän ei ajattele lainkaan meidän suhdettamme. Hän huusi, että sitä hän juuri ajattelikin minua pyytäessään ja minä huusin…”
“Okei, tajusin”, Al kohotti kättään hiljentääkseen Jamesin. “Olen nähnyt Rosen ja Scorpiuksen suhdetta tarpeeksi tietääkseni kuinka tuollainen riita etenee.”
“Siis saanko nyt olla masentunut rauhassa?” James kysyi ja otti paremman makuuasennon.
“Äiti käski muistuttaa sinua isän ensiviikon syntymäpäivistä. Kai olet tulossa?”
“Ei oikein huvita juhlia”, James ilmoitti mumisten.
“Sinun piti järjestää ohjelmaa”, Al muistutti.
James ei kuitenkaan ollut halukas jatkamaan tätä keskustelua enää sekuntiakaan:
“Ei huvita, keksi itse tai käske vaikka Ron-enon keksiä.”
“Aiotko maata siinä koko loppuelämäsi?” Al kysyi kumartuen hieman lähemmäs.
“Viikko kuulostaa sopivalta ajalta”, James sanoi ja sulki silmänsä uudemman kerran.

Weasleyen perhe vietti päivällistä tavanomaisen rauhaisassa (niin rauhaisassa kuin se heidän tapauksessaan oli mahdollista) tunnelmassa. Rosen poikaystävä Scorpius Malfoy oli tehnyt viisaasti lähtiessä ennen Ronin töistä paluuta, sillä Hermione oli saanut miehensä puheesta sellaisen vaikutelman, että tämä oli jo työpäivän aikana ylittänyt Malfoyn sietokykynsä.
Parhaillaan ruokapöydässä oli meneillään keskustelu lasten tulevasta kouluvuodesta. Olihan molemmille luvassa jotakin aivan erikoista seuraavana vuonna, kun Rose aloittaisi S.U.P.E.R-kokeisiin valmistavat kurssit ja Hugo taas lähtisi vaihto-oppilaaksi.
 Hermione tunsi vain hienoista ikävää ajatellessaan nuorimmaisensa lähettämistä toiseen kouluun ja maahan kokonaisen vuoden ajaksi, mutta oli toisaalta iloinen Hugon puolesta. Olisipa hänen kouluaikoinaan vain tarjottu tuollaisia tilaisuuksia…
“Rose, avaisit nyt vaan sen kuoren”, Hugo yritti suostutella sisartaan, jonka Tylypahkan kuori oli yhä aivan yhtä avaamaton kuin saapuessaankin.
Tyttö pudisti raivokkaasti päätään.
“Enkä avaa. Pyydän kirjalistankin Alilta lainaan“, Rose ilmoitti jääräpäisyydellä, jonka Hermione katsoi ehdottomasti olevan perintöä Ronin puolelta.
 “Rose, sillä ei ole mitään väliä mitä arvosanoja saat. Sen kun avaat kuoren”, Hermione kannusti lempeästi. Ron tyrskähti juomalasiinsa ja Hermione loi häneen murhaavan katseen.
“Niin?” hän kysyi hampaidensa välistä.
“Muistelehan millaisessa paniikissa itse olit, kun saimme V.I.P-tulokset. En ikinä unohda ilmettäsi, kun tajusit, että Harry päihitti sinut P.V.S:ssä, vaikka olit lukenut kymmenen kertaa enemmän kuin me kaksi yhteensä”, Ron naureskeli.
“Minulla ei ollut mitään ilmettä”, Hermione ilmoitti.
“Kyllä sinulla oli”, Ron vakuutti. ”Se oli ensiksi yltiötyytyväinen, mutta venähti sitten, kun tajusit että V.I.P-listassasi olikin kymmenen upean sijasta yhdeksän U:ta ja yksi odotukset ylittävä.”
Hermione viskasi sopivasti käteen sattuneen sämpylän Ronia kohti, joka väisti onnistuneesti. Koukkujalka, jonka päähän tuo sämpylä lopulta niin onnettomasti iskeytyi, päästi loukkaantuneen maukaisun.
“Hermione, jos se vaivaa sinua…”, Ron aloitti virnistellen harvinaisen ärsyttävästi.
“Ron, se ei vaivaa minua!” Hermione tiuskaisi.
“Ajattelin vain, jos haluat puhua…”, Ron jatkoi yhä virnuillen, mutta hitusen sovittelevampaan sävyyn.
“Yksi pikkuinen odotukset ylittävä ei vaivaa minua!” Hermione kivahti.

“Ei aina uskoisi, että he ovat meidän vanhempamme vai?” Rose kuiskasi Hugolle vanhempien jatkaessa tuttua kinailuaan.
“Sinulla ei ole mitään sanomista niin kauan kuin seurustelet Scorpius Malfoyn kanssa”, Hugo ilmoitti ehdottomasti.
“Me tapailemme”, Rose sanoi vanhasta tottumuksesta niin arvokkaasti kuin suinkin. Hänen sanojensa jälkeen olohuoneessa kävi takka ja pian Al saapui paikalle pikisenä ja silmälasit vinossa.
“Hei kaikki. Keskeytinkö jotain?” Rosen ja Hugon serkku kysyi äkisti hiljentynyttä pöytäseuruetta vilkuillen.
“Et mitään tärkeää”, Rose ja hänen äitinsä vakuuttivat kilpaa.
“Mitä asiaa sinulla oli, Al?” Hugo kysyi kiinnostuneesti.
“Äiti lähetti kysymään, olisiko Ron-eno kiinnostunut hovipellen… korjaan syntymäpäiväkutsujen ohjelman järjestäjän paikasta?” Al kertoi asiansa suoraan.

 Viikkoa myöhemmin noiden nimenomaisten kutsujen juhlakalu seisoskeli ystäviensä Ronin ja Hermionen seurassa siemaillen kermakaljaa. Loma oli ilmeisestikin tehnyt hyvää hänen kädelleen, sillä sormet taipuivat paljon mutkattomammin juomalasin ympärille.
“Kuulkaa, mistä lähtien 42-vuotta on ollut erityisen juhlinnan aihe?” Harry kysyi tuskastuneena vieressään seisovalta kaksikolta.
“Äh, tiedäthän Ginnyn, hänestä on hauskaa järjestää juhlia ja 42-vuottakin sopii siihen tarkoitukseen “, Ron sanoi olkiaan kohauttaen ja silmäili sitä väenrunsautta, joka Kalmanaukio 12:ssa vallitsi heinäkuun 31. päivänä. Harry huomasi, että paikka oli hänen ystäviensä lisäksi täyttynyt myös enemmän tai vähemmän satunnaisista tuttavista.
“Minä taas voisin ymmärtää tämän juhlinnan, jos Harry olisi jästi”, Hermione ilmoitti ja vilkutti Hagridille huoneen toiselle puolelle.
“Miten niin voisit?” Ron rypisti kulmiaan.
“No, jästimiehelle 42-vuotta on tilastollisesti aikalailla elämän keskivaihe”, Hermione järkeili.
“Mitä?” Ron parahti kauhistuneena. Hänen syntymäpäivänsähän olivat olleet jo puolisen vuotta aiemmin.
“No, velhoilla se on ehkä 10-20 vuotta korkeampi”, Hermione totesi sitten olkiaan kohauttaen.
“Mitä sinä oikein selität? Mehän olemme vielä nuoria!” Ron huudahti järkyttyneenä. Hermione pyöritteli silmiään:
“Ron, hyväksy se: keski-ikä kolkuttelee jo ovella.”
“Harry, Hermione kiusaa!” Ron valitti.
“Ron, kyllä sinun pitäisi tietää, että Hermione on yleensä oikeassa”, Harry sanoi uskaltautuen hymyilemään tuolle kaksikolle kermakaljan suojissa.
 “Pitikö sinun muuten vastata näiden kutsujen ohjelmasta?” hän kysyi huomatessaan vierasjoukon alkavan näyttää odottavalta.
”Ai niin, meinasi aivan unohtua”, Ron sanoi ja läimäytti käden otsalleen. Hän mutisi melutus-loitsun ja alkoi sitten paasata taialla vahvistetulla äänellä siten, että monenkirjava väkijoukko varmasti kuuli:
“Hyvä juhlaväki, seuraavaksi pyytäisin kaikkia seuraamaan minua tuonne puutarhan puolelle, jonne on järjestetty seuraava ohjelmanumero.”
“Ensimmäinen ohjelmanumero”, George ja James pistivät yhtä aikaa väliin.
“Mietinkin mitä olette touhunneet siellä Ginnyn kanssa koko viikon”, Harry mumisi muistellen kuinka hänet oli väenväkisin pidetty erossa puutarhasta. Hän koki kuitenkin elämänsä yllätyksen, kun huomasi, että heidän puutarhansa oli laajentunut valtavasti, minkä lisäksi sinne oli rakennettu huispauskenttä vaatimattomine katsomoineen.
“Ron, kuinka sinä…”, Harry änkytti sanattomana.
“Muistatko kun minä takavarikoi Korksin tapauksen aikaan ne huispaustarvikkeet, jotka Korks oli varastanut? Minä en aivan luovuttanut niitä takavarikoitujen esineiden osastolle”, Ron selitti selvittäen monta epäselväksi jäänyttä asiaa yhdessä lausahduksessa.
“Ron!” Hermione parkaisi.
“No, mutta mitä iloa on parista ryhmyistä, siepistä ja kaadosta, jos niillä ei koskaan pelata? Niinpä, kun James päätti luistaa ohjelman järjestämisestä, keksin laittaa alulle huispauspelin noin niin kuin vanhojen aikojen muistoksi”, Ron hymyili niin leveästi, että hänen pisamansa tuntuivat kutistuvan kasaan.
“Ja katso kuka meillä on selostajana.”
 Harry vilkaisi Ronin osoittamaan suuntaan ja näki Luna Lovekivan heiluttavan innoissaan hänelle. Tällä oli päässään outo hattu, joka muistutti enemmän mustekalan ja kärpäsloukun välimuotoa kuin mitään muuta.
“Ron, ovathan suojaloitsut…”, Hermione aloitti, mutta Ron keskeytti hänet ennen kuin hän ehti päästä kunnolla alkuunkaan:
“Hermione, kaikesta on huolehdittu ja kaikki on tehty lainkirjainta noudattaen.”
Hermione näytti yhä tyytymättömältä, mutta hiljeni kuitenkin ja Ron kääntyi takaisin Harryn puoleen:
“Niin, mitäs sanot, kamu? Pelataanko?”
“Milläköhän joukkueilla?” Harry uteli yhä järkyttyneenä siitä kuinka moinen hanke oli toteutettu häneltä salassa.
“Me vastaan nuoriso tietenkin”, Ron totesi kuin se olisi ollut itsestäänselvyys. “Yritetään olla hakkaamatta heitä kovin pahasti.”
“Me yritetään katsoa, että teistä jää jäljelle vielä jotain kakun syöntiä varten”, Billin nuorimainen Louis, joka oli sattunut kuulemaan lausahduksen, huikkasi.
“No, sitten me varmaankin pelataan”, Harry myöntyi.

Ron ja Louis alkoivat kilvan kasata joukkueita juhlaväestä. Louis ehti kuitenkin noista kahdesta ensin valmiiksi. Hän, James, Hugo, Al, Lily, Scorpius ja Nat muodostivat nuorisojoukkueen. Ronin etsintä oli astetta haastavampi, sillä aikuinen juhlaväestö jättäytyi huomattavasti mieluummin vain katsojiksi. Lopulta Ginnyn ja Angelinan onnistui houkutella Neville kolmanneksi jahtaajaksi ja kaikkien yllätykseksi kunnianarvoisa taikaministeri Kahlesalpa ilmoitti olevansa vapaaehtoinen lyöjä. Rouva Kahlesalpa, joka oli saapunut kutsuille miehensä seurassa erityisen hyväntuulisena, valittiin ottelun tuomariksi, koska  hänen arveltiin olevan sopivan puolueeton henkilö. Jamesin kuultiin kuitenkin jupisevan oma mielipiteensä tuomarin puolueettomuudesta.
 Lopulta pelin kokoonpano näytti seuraavalta: Ron ja Louis toimivat joukkueiden pitäjänä, Harry ja James luonnollisestikin etsijöinä, Fred, Kingsley, Hugo ja Al lyöjinä sekä Ginny, Angelina, Neville, Lily, Scorpius ja Nat jahtaajina. Muu juhlaväki asettui tällä välin katsomoon.
 Luna lausui melutus-loitsun ja jo hetken kuluttua hänen pirteä äänensä kantautui kaikkien kuuluviin:
“Hei kaikki, tervetuloa Harry Potterin 42-vuotissyntymäpäiväjuhlien huispausotteluun.”
Harry irvisti yleisön naureskellessa.
“Minä muistan tämän sinun syntymäpäivilläsi”, hän mutisi Ronille.
“Älä esitä, kamu. Tiedän että olet kaivannut tätä.”
“Lunan selostusta? Joo, kiitos olisi ollut vaikeaa elää päivääkään ilman”, Harry mutisi ollen huomattavasti vähemmän tyytymätön kuin miltä näytti. Kun Angelina ja Ginny alkoivat jakaa luutia ottelua varten Harry huomasi olevansa ainut, jolle ei riittänyt luutaa tuosta kasasta. Hän oli juuri huomauttamassa asiasta, kun Jamesin ääni kuului hänen takaansa:
“Vanhan ystävän taitaa olla aika palata.”
Harry kääntyi ja näki esikoisen ojentavan hänelle mitäpä muutakaan kuin vanhaa kunnon Tulisalamaa. Harry otti luudan hämmentyneenä vastaan. Itse asiassa tämä ei ollut hänen alkuperäinen Tulisalamansa, sillä Siriukselta aikoinaan saatu luuta oli kadonnut eräällä moottoripyörälennolla kauan sitten. Tämän Tulisalaman hän oli saanut Voldemortin sodan loputtua kiitollisuuden osoituksena siitä, mitä oli tehnyt velhomaailman hyväksi. Se oli varmaankin viimeinen Tulisalama, joka oli koskaan valmistettu, sillä pian tämän jälkeen kyseistä merkkiä valmistava luutayhtiö oli tehnyt konkurssin. Harrylla ei kuitenkaan ollut ollut enää noihin aikoihin juurikaan aikaa tai kiinnostusta jatkaa huispausharrastustaan ja hän olikin antanut luudan Jamesille, kun tämä oli toisella luokalla saanut paikan Rohkelikon huispausjoukkueessa.
“Millä itse aiot huispata?” hän uteli Jamesilta, joka virnisti.
“Isä hei, Tulisalama on ihan kiva luuta, mutta sinun tapaasi se on aavistuksen vanhentunut”, James sanoi ja esitteli Rapakon palloseura tekstein koristeltua uutuuttaan kiiltävää virtaviivaista kilpaluutaansa.
“Se nähdään kohta”, Harry ilmoitti ja tarttui paremmin Tulisalaman varteen. Se tuntui etäisesti tutulta, kuin vanha ystävä, jota ei ollut tavannut kymmeniin vuosiin.

 Leikkimielinen huispauspeli julistettiin pian alkaneeksi ja kaato liikkui kiivaasti pelaajien välillä. Vanhemman sukupolven kunniaksi on sanottava, että he yrittivät kyllä parhaansa, mutta nuorten raikas pelityyli runnoi heidän kokemuksensa yli sellaisella vimmalla, että jo kymmenen minuutin kuluttua Luna julisti pelin olevan 60-20 nuorisolle. Ronia asia kismitti silminnähden, varsinkin, kun kaksi noista nuorten maaleista sattui olemaan Scorpius Malfoyn tekemiä.
 Harrya hymyilytti ja hetken hän näki kuvia tupien välisistä huispauspeleistä parinkymmenen vuoden takaa. Hän muisti jokaisen yksityiskohdan noista otteluista ja näki lukuisia yhtäläisyyksiä siihen hetkeen. Äkkiä hän huomasi, että Ron oli ollut oikeassa arvellessaan hänen kaivanneen tätä.
 Huispausottelut olivat hänelle pala nuoruutta ja sen seikkailuja, niissä hän oli kokenut lukuisia onnistumisen hetkiä, mutta myös pettymyksiä. Ne olivat olleet osa lapsuutta, sellaista peliä, johon hänellä ei ollut koulun ulkopuolella ollut varaa antautua. Huispausotteluihin kuului niin paljon muistoja ja tunteita.
 Harry sipaisi sormillaan taskussa olevaa taikasauvaa muistaessaan kuinka eräässä ikimuistoisessa pelissä oli luonut ensimmäisen kunnollisen hirven-hahmoisen suojeliuksen, joka oli melkein säikyttänyt Draco Malfoyn ystävineen hengiltä. Varmaankin Harry näytti kovin ajatuksiinsa vaipuneelta, sillä James katsoi tarpeelliseksi huikata:
“Hei isä, voisit edes esittää seuraavasi tätä peliä!”
Harry virnisti esikoiselleen:
“Sitä kutsutaan harhautukseksi, James!”
“Ai, minä kun luulin, että nukkumiseksi!” James heitti takaisin. Harry nauroi ääneen, mutta ikävä kipuaalto oikeassa kädessä sai hänet hiljenemään. Se meni kuitenkin pian ohi, eikä hän ehtinyt sitä pahemmin ajatellakaan, sillä auringon valossa hän näki jonkin loistavan korkealla yläpuolellaan. Vanhojen vaistojen ohjaamana Harry kiihdytti luutaa suoraan ylös Jamesin kiriessä hänen rinnalleen.
 Isä ja poika nousivat rinnakkain yhä korkeammalle, kunnes sieppi oli enää muutaman kädenmitan päässä heistä. Viimetingassa sieppi teki pelastautuakseen pikaisen käännöksen maata kohti ja molemmat Potterit seurasivat sen liitoa luudillaan.
 Kumpikin kurkotti kättään kultapalloa kohti, kun sauvakäden iskevä kipuaalto sai Harryn äkkiä vetämään kätensä taemmas. Hän vetäisi syvään henkeä silkasta kivusta, mutta ei tuntenut hapen kulkeutuvan keuhkoihinsa. James syöksyi vauhdilla yhä alemmas huomaamatta mitään.
 Harry yritti henkiä ilmaa sisäänsä, mutta keuhkot kieltäytyivät toimimasta. Hän tunsi tukehtuvansa ja maailma alkoi hiljalleen tummua katseen laitamilta.

James huomasi ehtineensä isänsä edelle ja virnisti voitonriemuisesti siepin yritykselle pyristellä vielä karkuun. Vaikka Amandan lähtö ja huono menestys joukkueen harjoitusotteluissa painoivat Jamesin mieltä, tuon kultapallon onnistui aina piristää häntä, ainakin aina silloin, kun hän sattui olemaan se, joka nappasi sen ensimmäisenä. James kohotti pallon kaikkien nähtäville suoristaen luutansa tyylikkäällä, hallitulla liikkeellä.
 Ympärilleen katsoessaan James kuitenkin tajusi välittömästi, että jokin oli vialla. Tulisalama leijui tyhjänä suunnilleen kymmenen jalan päässä hänestä vinottain ylöspäin ja James kuuli ihmisten huutavan. Ne, jotka olivat ottaneet osaa peliin lensivät nyt vauhdikkaasti maata kohti huudellen toisilleen epämääräisiä vastauksia, joista James ei saanut selkoa. Juhlavieraat katsomossa olivat pompanneet pystyyn ja piirittivät jotakin keskellä pelikentän nurmea.
 James pysäytti ohilentävän veljen tarttumalla kiinni tämän luudan peräpäähän.
 “Al, mitä oikein…? James ei ehtinyt kysyä kysymystä loppuun. Veljen kasvojen huoli ja silmien pelästynyt katse vastasivat ennen hänen suutaan:
“Isä.”
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Hei kaikki!
 Kyllä, nyt tämä fici sitten oikeasti jatkuu. Eli aluksi taas huonot (teko)syyt miksi on kestänyt näin kauan. No, ensimmäinen ja toinen tämän vuoden jaksoni (kuten kaikki muutkin tänä vuonna) on täysin täysi ja viihdyn koululla kahdeksasta neljään... Sitten läksyt ja harrastukset niin kirjoittamiselle jäävä aika on ollut surkean vähäistä. Lisäksi minulla ja Microsoft Works 8:lla on pahanlaatuinen erimielisyys, jonka nimi on "lähetä virheraportti Microsoftille".
 Se selityksistä. Ja tässä osa 6 kokonaisuudessaan. Saan kirjoitettua seiskaa varmaankin ensiviikolla alkavalla lomallani. Vihjeeksi sanon että pitäkää tätä ficiä silmällä Halloweenin aikaan...

 Kiitos muuten kaikille ihanille kommentoijille!
Kaapo, kiitos kommentistasi. No, Harryn kohtalo selvinnee näissä seuraavissa luvuissa, joten en siitä lähde spoilaamaan teitä...
Da Kin, kiitos kommentoinnista. Oikeastaan oli ihan kiva rikkoa linjaa välillä ja kirjoittaa enemmän kesästä, vaikka se tavallaan riistääkin aikaa talvelta. Kuten tulette huomaamaan tänä vuonna aika väli maaliskuu-kesäkuu skipataan aika rajusti muutamalla toteamuksella, mutta minusta se toimi ihan hyvin niinkin...
Awien, kiitoksia kommentista. Keith on eräs omista suosikeistani ja saamme kuulla hänestä ja Lilystä lisää tänä ja etenkin seuraavana vuonna. Päiväkirjan kirjoittaminen taas oli ihanaa. Se oli jotakin niin erikoista ja Firefax Holmesista (sukunimi johtuu muuten siitä että olen paatunut dekkarifani) kehittyi äärettömän kiinnostava hahmo. Hänen roolinsa kasvoi huomattavasti merkittävämmäksi kuin alunperin oli tarkoitus. Ja sisareni suuttui juuri Amandasta Jamesista. Laitan kivitysvuorolistan tähän perään... Kiitos myös virheen huomaamisesta.
katajapuskanen, kiitos kommentista ja toivottavasti kone toimii jo paremmin. On hassua, kuinka kaikki tuntuvat niin kovasti kiintyneet Ama/Jamesiin...
Suppari, kiitos kommentista, on aina hauska saada uusia kommentoijia. Kiva että Al/Nat tuntuu mieluiselta ja tässähän sitä jatkoa sitten tulee.

Lista Unissakävelijan kivitysvuoroista Amandan/Jamesin erotuksen johdosta:
1. Unissakävelijan pikkusisko
2. Awien
3. katajapuskanen

Näistä luvuista vielä sen verran, että jotkin asiat saattavat jäädä vaivaamaan, mutta uskokaa pois 7.vuosi sitten selvittää kaiken tullessaan. Olisin kovin ihastunut edes muutamasta pikku kommentista :).

                                                               Lomaa palavasti odottaen,
                                                                                                  Unissakävelija
Luku 80: Parantajien hoivissa

“Harry, hittolainen, et kuole käsiini!” Ron Weasleyn nähtiin ärähtävän tajuttomalle hahmolle Pyhän Mungon sairaalan aulassa heinäkuun viimeisenä päivänä. Aula oli melko tyhjä vain muutama noita, joiden päässä kasvoi voikukkia, oli paikalla.
 Kuului poksahdus ja hysteerinen Ginny, sekä kalmankalpea Hermione ilmiintyivät paikalle.
“Täällä tarvitaan apua!” Ginny kiljui, mutta paikallaan vastaanottotiskin takana istuva aulanoita ei reagoinut. Voikukkapäiset naiset sen sijaan kurottautuivat katsomaan heitä. Ron lähti raahaamaan tajutonta ystäväänsä lähemmäs tiskiä.
“Täällä ihminen tekee kuolemaa!” hänkin huusi ja vihdoin noita kohotti katseensa.
“Nimi?” hän kysyi, kun he olivat vastaamisetäisyydellä.
“Harry Potter”, Ron vastasi pikaisesti vaatien katseellaan keski-ikäistä aulanoitaa tekemään jotain ja äkkiä. Tämä kuitenkin sanoi vain ärsyttävän tekopirteällä äänellä:
 “Selvä, herra Potter, pyytäisin teitä…”
“En minä vaan hän!”
Noita näytti kerrassaan kummastuneelta:
“Kukas te sitten olette?”
“Ron Weasley, hanki parantaja tänne, hän ei pysty hengittämään!” Ron huusi niin että kolkot aulaseinät tuntuivat toistavan hänen sanojaan. Hän ei uskaltanut edes katsoa liikkumattomaan Harryyn päin.
“Herra Weasley, oletteko herra Potterin lähiomainen?” nainen kysyi kaivellen jotakin papereita esiin.
“Minä olen, ja sanon että parantaja tänne ja sassiin!” Ginny huusi ja osoitti nyt sauvallaan aulanoitaa.
“Rauhoittukaapas kaikki”, nainen sanoi hätäisesti vilkuillen esiin ilmestynyttä sauvaa, ”minun pitää lain mukaan tehdä selvitys kaikista Mungossa asioivista. “
“Tee se myöhemmin tai asioivia on yksi vähemmän!” tähän asti hiljaa pysynyt Hermionekin ärähti.
“Oletteko te rouva Potter?” aulanoita kysyi uteliaasti.
“No, ei!” Ron parahti ja tunsi ensimmäistä kertaa elämässään hirvittävää halua motata naista.
“En!” Hermione tuhahti hampaitaan kiristellen.
“Minä olen rouva Potter!” Ginny taas kiljaisi ja hänen yhä esillä oleva sauvansa tuprautti päästään muutaman kirkkaan kipunan. Näiden erillisten toteamusten jälkeen kaikki kolme päätyivät huutamaan vaativassa kuorossa:
“Parantaja!”
“Mutta minulla ei ole oikeutta kutsua parantajaa paikalle ennen kuin esiselvitys…”, nainen aloitti ja Ginny olisi varmaankin kuristanut hänet siltä istumalta, ellei paikalle olisi sillä hetkellä poksahtanut parantajan varustukseen pukeutunut, suunnilleen Ronin ikäinen mies.
“Jenny, mitä täällä melutaan? Tässä kerroksessa on parhaillaan meneillään sydämenvaihto ja tämä paikka kuulostaa sirkukselta!” parantajamies vaikeni ja hänen katseensa iskostui Ronin ja Ginnyn välissä roikkuvaan tuskin hengittävään Harryyn.
“Kutsu muut! Nyt!” hän karjaisi aulanoidalle, joka pomppasi metrin ilmaan, mutta lähetti sitten sauvallaan punaisen valomerkin, joka kiiri Mungon käytäviä eteenpäin. Samalla mies heilautti paarit esiin ja auttoi Ronia nostamaan Harryn niille. Parantajan sauva ohjasi paareja ylempää kerrosta kohti vievää portaikkoa hänen itsensä, Ronin, Ginnyn kiiruhtaessa niiden rinnalla. Ron ei voinut olla suuren huolensa keskellä huomaamatta sitä suurta ammattimaisuutta, jolla parantajamies suoritti tutkimuksia samalla kun piti askeltensa tahdin paarien etenemisvauhtiin sopivana.
“Pulssi epätasainen, hapensaanti estynyt… Mitä tapahtui?” parantajan kysymys oli terävä ja se erottui selvästi hänelle itselleen mumistujen huomioiden välistä.
“Emme tiedä. Hän ei vain saanut henkeä ja putosi luudalta”, Hermione ehätti kertomaan.
“Luudalta putoaminen on ongelmista pienin. Äärimmäisen matala verenpaine, ilmeisesti rintakipuja… Sairauksia? Perinnöllisiä tai tartuntoja?”
“Ei”, Ginny puisteli päätään samalla, kun parantaja juoksutti paareja kerrosta ylemmäs. Huolestunut kolmikko joutui pistämään juoksuksi yltääkseen hänen rinnalleen.
“Viimeinen sairaalassa käynti?”
“Tässä kuussa käsivamman takia”, Ron vastasi nyt ja sai osakseen murskaavan katseen Ginnyn suunnalta. Ginny oli kyllä tiennyt, että Harry oli käynyt Mungossa, mutta todellinen syy oli tähän asti pidetty häneltä salassa.
“Varsinainen tapaturmien mies… Vastaavaparantaja?” juoksun ja puhumisen aikana mies jatkoi samalla taidokkaasti tutkimuksia ja kohotti nyt Harryn silmäluomia.
“Hmm… Luuristi”, Ron muisteli parantajan nimen, jonka oli tavannut aiemmin siinä kuussa. Muutaman kymmenen portaan kuluttua he saapuivat ylempään kerrokseen, jossa kolme parantajaa oli heitä vastassa.
“Keuhkot lukkiutuneet, veriryhmä A-, tehohuone valmiiksi!” miesparantaja huusi. Kaksi toisista nyökkäsi ja lähti juosten paikalta. Kolmas tuli avuksi paarien vierelle ja parantajamies teki hänelle lyhyen selonteon kaikesta. Lyhyen keskustelun jälkeen parantajat juoksivat kohti punaisia ovia toisen kerroksen käytävän päässä  ja veivät paarit sisään. Ronin, Hermionen ja Ginnyn käskettiin jäädä huoneen ulkopuolelle yhdellä tylyllä ja nopealla komennolla.

 Puolen tunnin odotuksen jälkeen sama parantaja, joka oli tullut aulassa Ronia, Hermionea ja Ginnyä vastaan, saapui paikalle.
“Rouva Potter?” hänen onnistui osoittaa sanansa oikealle naiselle.
“Minä olen”, Ginny vahvisti nyökäten. Ron huomasi sisarensa käsien tärisevän.
“Haluaisin vaihtaa pari sanaa kanssanne”, mies sanoi johdattaen Ginnyä kauemmas Ronista ja Hermionesta. Ron ei kuullut parantajan sanoja, mutta päätteli kaikesta, ettei hänen sanomansa ollut mitään mukavaa. Hermione tarttui kiinni hänen käteensä nähden selvästikin saman. Kummankin levottomuus alkoi olla jo sietämättömän suurta.
 He näkivät kuinka Ginny veti käden suulleen ja hänen silmistään alkoi valua pulleita kyyneleitä. Parantaja taputti häntä pikaisesti selkään, mutta palasi sitten punaisin ovin varustettuun huoneeseen käytävän päässä. Ron ja Hermione ryntäsivät miehen poistuttua välittömästi Ginnyn luo. Hermione otti Ronin sisaren lämpimään halaukseen, vaikka janosikin tietoa Harryn tilasta yhtä kiihkeästi kuin Ronkin. 
“Parantajat eivät tiedä mikä häntä vaivaa. Voi olla ettei hän selviä”, Ginny sai lopulta kerrottua tukahtuneella äänellä. Nuo sanat kuullessaan Ronin oli pakko ottaa seinästä tukea ja Hermione kuului päästävän tukahtuneen vinkaisun.
“He käskivät… va-valmistautua pahimpaan muutaman tunnin sisällä”, Ginnyn ääni värisi pahasti itkun keskellä, mutta hänen sanansa kuulostivat siitä huolimatta kuin tuomiokellojen jylinältä. Ron avasi suunsa sanoakseen jotakin rohkaisevaa, mutta Hermione ehätti hänen edelleen:
“Älä huoli, Ginny. He vain sanovat niin, heidän kuuluu informoida kaikista vaihtoehdoista. He pelastavat hänet, olen varma siitä.”
 Ron kuuli Hermionen lohduttavan äänen läpi kuultavan saman pelon ja hätäännyksen, jota hän itsekin tunsi tuijottaessaan noita edessään häämöttäviä tulipunaisia ovia osittaisen epäuskon vallassa.
 Eihän Harry voinut kuolla. Muutama menneisyyden “läheltä piti“ -tilanne muistui Ronin mieleen, ja hän yritti piristää itseään muistuttamalla että ne kaikki olivat päättyneet lopulta hyvin. Ei, ei hänen paras kaverinsa voinut tuosta vaan ottaa ja kuolla ilman pienintäkään varoitusmerkkiä. Niin ei voinut vain käydä.
 Samalla hetkellä kerrokseen johtavasta portaikosta kuului juoksuaskelia ja paikalle rynnisti kiihtynyt, nokinen ja hengästynyt teinien joukko.
“Kuinka isä voi?” kolme nuorta Potteria parkaisivat yhteen ääneen. Kaikki näyttivät yhtä pelästyneiltä, eivätkä heidän ilmeensä parantuneet lainkaan Ginnyn hysteerisen nyyhkytyksen myötä.
 Ennen kuin kukaan ehti vastata tai kukaan tivata tietoa lisää, ilmestyi tehohuoneesta pyylevä, vanha parantajanainen, Luuristi, jonka Ron oli nähnyt paria viikkoa aiemmin käydessään Mungossa edelliskerran Harryn kanssa. Hänen seurassaan oli hyvin nuoren näköinen, myös parantajan asuun sonnustautunut mies. Ron arveli hänen olevan harjoittelija.
 Ron ei muistanut kummankaan menneen tehohuoneen ovista sisään, mutta arvatenkin parantajilla oli sairaalassa muitakin kulkureittejä kuin yleisön käyttämät.
“Herra Potterin omaiset, oletan?“ vanha rouva Luuristi kysyi sävyttömällä, värittömällä äänellä.
“Mitä miehestäni?“ Ginny kysyi välittömästi ja hänen silmänsä olivat hetken verran aivan kuiva. Parantaja Luuristi katsoi hetken epäillen puolen tusinan ihmisjoukkoa ennen kuin vastasi:
“Lyhyesti, rouva Potter, tilanne on äärimmäisen vakava. Miehenne oikea keuhko on lakannut toimimasta täydellisesti, sydämen toiminta on häiriintynyt ja vasemman keuhkon vauriotkin ovat laajamittaiset. Epäilemme Nizzan keuhkopöhöä.”
“Mutta rouva Luuristi”, aloitti arastelevaan sävyyn harjoittelijapoika taaempaa.
“Hiljaa, Kirkwell”, parantaja Luuristi älähti ja aran näköinen poika hiljeni välittömästi. Hänen katseensa tosin oli kapinallinen.
“Voimme poistaa hänen oikean keuhkonsa, jolloin voitamme lisää aikaa hävittämällä pahimman pöhöpesäkkeen”, parantaja Luuristi jatkoi sitten kuin ei olisi huomannutkaan koulutettavansa paikallaoloa. Ron ei osannut sanoa kumpi kuulosti pahemmalta hänen korvissaan: keuhkon poisto vai tuo pahaenteinen lausahdus “voittaa lisää aikaa“.
“Rouva Luuristi, vika ei ole lähtöisin keuhkoista”, korkeintaan Jamesin ikäinen harjoittelija yritti jälleen, tällä kertaa hieman varmemmalla äänellä.
“Kirkwell, kumpi meistä on ollut tällä alalla 92 vuotta?” parantaja rouva kysyi tuimasti poikaan päin kääntyen ja nuorukainen näytti kavahtavan hänen raakaa katsettaan. Perääntymisestään huolimatta Kirkwell jatkoi vielä:
“Mutta rouva Luuristi, herra Potter kävi Mungossa teidän vastaanotollanne pari viikkoa sitten ja valitti oikeaa kättään.”
“Kirkwell, minun nähdäkseni tällä hetkellä ongelma on se että oikea keuhko on lakannut toimimasta! Jokin vähäinen käsiongelma ei liity siihen millään tavoin”, rouva Luuristin katse oli yhtä murskaava kuin hänen sanansakin. Kirkwell-niminen nuorukainen ei kuitenkaan aikonut päästää teoriastaan niin helpolla.
“Mutta rouva Luuristi, entä jos käsi ja keuhko ovat oireita samasta asiasta?” hän ehdotti.
“Suu kiinni, Kirkwell!” rouva Luuristi ärähti ja osoitti sormellaan harjoittelijaa menemään kauemmas.
“Ei, antakaa hänen puhua”, Ginny sanoi yllättäen ja katsoi odottavasti nuorukaista. Rouva Luuristi aukoi järkyttyneenä suutaan, kun hänen ylitseen oli näin kävelty. Harjoittelijapoika käytti kuitenkin tilaisuuden hyväkseen astuen urheasti eteenpäin.
“Koska kaikki oireet ovat tapahtuneet elimistön oikealla puolella, uskallan epäillä, että kysymyksessä on verenkierron mukana leviävä niin kutsuttu raskasmyrkky”, hän esitti saaden ääneensä yllättävää varmuutta, jota kukaan ei hänen aralta ulkomuodoltaan osannut odottaa.
“Verinäytteessä ei ollut merkkiäkään myrkystä!” parantaja Luuristi ärähti päästyään yli siitä loukkauksesta, että opiskelijan teoriaa pidettiin hänen arviotaan uskottavampana.
“Koska emme tunne tätä myrkkyä”, Kirkwell ilmoitti varmaan sävyyn.
“Typeryyttä!” rouva Luuristi kivahti. Opiskelijapoika ei kuitenkaan enää kiinnittänyt huomiota häneen. Nuorukaisen silmät kohtasivat Ginnyn katseen ja hän esitti aran, mutta samalla rauhallisen pyynnön:
“Rouva Potter, jos saan ottaa kudosnäytteen mieheltänne voin todistaa teoriani.”
 Ron näki sisarensa kamppailun. Hän tiesi, ettei Ginny halunnut antaa lupaa keuhkon poistolle, mutta että tämä samalla mietti kumpaan piti luottaa: kokemukseen vai yritykseen. Oli kuitenkin niin, että usein nuoret silmät näkivät sen, mille vanhat olivat tulleet sokeiksi. Edelliset kokemukset eivät painaneet nuoruuden päätelmiä, mutta toisaalta vanhat eivät asettuneet niille avuksi.
 Ginnyn kasvoista näki että hän teki päätöksen:
“Tehkää se.”

“Se siis on myrkky?” Hermione varmisti tunnin kuluttua eräässä  Pyhän Mungon teho-osaston sairashuoneessa.  Puoli tuntia aiemmin tuohon samaan huoneeseen oli siirretty huonokuntoinen ja tajuton, mutta hengissä oleva, Harry Potter. Hänellä ei parantajien arvion mukaan ollut sillä hetkellä välitöntä hengenvaaraa, mutta hänen oli oltava jatkuvassa tarkkailussa  ja useiden hengitystä ja sydämen toimintaa edistävien loitsujen varassa.
 Ginny ja Lily istuivat Harryn sängyn laidalla ja kummankin kasvot olivat vuoroin pelosta ja helpotuksesta itkettyneet. James mittaili hermostuneesti lattiaa askelillaan vilkuillen vähän väliä isäänsä nopein, lähes huomaamattomin, katsein. Al seisoi oven luona ja oli kuin vastakohtana Jamesille jähmettynyt lähes liikkumattomaksi. Hän ei puhunut mitään ja tuijotti kiinteästi pistettä vastapäisessä seinässä.  Ron ja Hermione olivat joukosta ainoat, jotka kykenivät keskusteluun parantajaopiskelijan kanssa, tosin heillekään se ei ollut mitenkään helppoa.
 Hermione yritti parhaansa mukaan työntää mielestään sen tosiseikan, että tuossa huoneessa taisteli elämästään hänen rakas ystävänsä, käytännöllisesti katsoen hänen veljensä. Hän yritti pitää mielensä viileänä ja keskittyi kuuntelemaan nuorta Kirkwelliä, joka nyökkäsi hänen kysymykselleen.
“Se on myrkky, joka imeytyy verenkierosta elimistön soluihin ja estää niiden toiminnan”, nuorukainen kertoi.
“Onko teillä vastamyrkkyä?” Ron kysyi välittömästi ja hänen äänensä kuulosti käheältä. Hermione kosketti lempeästi miehensä kättä, joka lepäsi hänen vyötäröllään.
 Ronin kysymys sai Alin kiinnittämään katseensa parantajaharjoittelija Kirkwelliin ja Ginnyn nousemaan jaloilleen. Lily siirtyi äitinsä paikalle pitelemään isäänsä kädestä. Hermione ei kestänyt katsoa tuota näkyä kuivin silmin, vaan käänsi hänkin huomionsa takaisin Kirkwelliin.
Parantajaharjoittelija laski katseensa ja Hermione tunsi masennuksen ja pelon aallon, joka kiisi huoneen jokaisen ihmisen lävitse.
“Me emme tunne tätä mykkyä ja…”, nuorukainen keskeytti puheensa oven käydessä. Rouva Luuristi lyllersi sisään sanaakaan sanomatta. Hän katsoi oppilastaan odottavalla tavalla ja Kirkwell joutui nielaisemaan raskaasti ennen kuin jatkoi:
“Me emme voi määrittää sille vastamyrkkyä niin nopeassa ajassa kuin olisi tarpeen.”
“Kuinka pian on tarpeen?” Ginny kysyi ja hänen äänensä kimeni aavistuksen verran.
 Kirkwell avasi suunsa näyttäen erittäin vaikealta. Hänen nuoruutensa ja kokemattomuutensa paistoi sillä hetkellä hänen olemuksen lävitse kirkkaasti kuin aurinko. Rouva Luuristi pelasti hänet ottamalla johdon käsiinsä.
“Myrkky on hitaasti vaikuttava, mutta se on ehtinyt jo pitkälle. Keuhkot ja sydän ovat äärimmäisen herkkiä elimiä, eivätkä ne kestä tuollaisen myrkyn altistusta niin kauan kuin käsivarren lihakset. Kyse on tunneista, korkeintaan päivistä. Meidän loitsumme pakottavat sydämen pumppaamaan ja keuhkot toimimaan niin kauan kuin on tarpeen, mutta silloin myrkky myös leviää edemmäs. Se tarkoittaa, että jossain vaiheessa myrkky saavuttaa aivot ja keskushermoston. Ja niiden toimintaa me emme voi korjata”, vanha rouva kertoi tasaisella sävyttömällä äänellä Kirkwellin vahvistaessa hänen sanojaan nyökkäyksin. Ilmeisesti rouva Luuristi oli päässyt loukatusta kunniastaan.
“Mitä te sitten teette?” Hermione pakottautui kysymään ja hänen äänensä tuntui yhtä heikolta kuin kissanpennun ensinaukaisu.
 Kaksikko vaihtoi synkän katseen.
“Meidän pitää lamaannuttaa hänen elintoimintonsa”, rouva Luuristi ilmoitti sitten. Sanoilla oli välittömät seuraamukset. Ginny tukahdutti kiljaisun tapaisen kämmeneensä, James käännähti kesken matkansa huoneen toiselle puolelle silmät kauhusta laajenneina, Lily pomppasi vuorostaan seisaalleen, Al astahti edemmäs ja Ronin ote Hermionen vyötäröllä tiukkeni.
“Te… tekö tapatte hänet?” Hermione itse sai henkäistyä muiden puolesta.
“Ruumiin toiminnot kuten hengitys ja verenkierto kytketään eräällä tapaa päältä. Siinä tilassa myrkyttynyt veri ei voi tehdä lisävahinkoa kiertämällä elimistössä”, Kirkwell sanoi hiljaa katse maahan luotuna. 
“Onko se todella ainoa keino?” Ginny kysyi ääni vavahdellen. Hermione tiesi yhtä hyvin kuin Ginnykin, että elintoimintojen lamauttaminen oli äärimmäisen vaarallista. Hoidoissa sitä käytettiin mahdollisimman vähän, sillä palautumismahdollisuudet eivät olleet varmoja. Hermione muisti vasta viime kuussa lukeneensa puolalaisesta noidasta, jonka elintoiminnot oli lamautettu kahdeksi kuukaudeksi, jonka aikana hänen Amazonille halkiintumisen seurauksena jäänyt aivojensa puolikas onnistuttiin lopulta paikallistamaan (ei erityisen hyvässä kunnossa kuumuuden ja eläinten ruokailujen jälkeen). Kun nainen sitten oli kursittu kokoon ja yritetty herättää, olikin saatu huomata, että lamaannutus-loitsu oli lamaannuttanut hänet lopullisesti.
“On, rouva Potter. Sillä voimme ostaa lisäaikaa ehkäpä neljä tai viisi kuukautta. Aikaa, jona voimme kehittää vastamyrkyn”, rouva Luuristi sanoi vahvalla, taipumattomalla äänelle.
“Emme voi tehdä sitä ilman lupaanne”, hän korosti vielä vaatien silmillään Ginnyä tekemään välittömän päätöksen.
“Minä… minä en voi… minun pitää”, Ginny näytti yhtä pelokkaalta kuin Hermionesta tuntui. Hän perääntyi askeleittain kauemman Luurististä takaperin lähemmäs Harryn sairasvuodetta. Hermione ymmärsi häntä täysin. Kaikki vaihtoehdot tuntuivat tässä tilanteessa huonoilta.
“Äiti”, kuului yllättäen pojan ääni. Albus seisoi äkkiä aivan Ginnyn takana kasvoillaan ilme, joka tuntui kuuluvan häntä kymmeniä vuosia vanhemmalle ihmiselle. Ginny kääntyi nuorempaa poikaansa kohden ja noiden kahden välillä vaihdettiin sanatonta viestintää.
 Hermione katsoi ihailusta mykkänä sitä aikuisuutta, joka heijasteli Alin olemuksesta. Joskus tavattiin puhua siitä, kuinka aikuiseksi kasvettiin yhdessä hetkessä. Hermione ei henkilökohtaisesti ollut koskaan niellyt väitettä, sillä hänestä todellinen aikuistuminen jatkui lävitse elämän. Kuitenkin sillä hetkellä hän joutui hetken miettimään ajatuksiaan uudemman kerran, sillä Alin ryhdissä ja kasvoilla näkyi sillä hetkellä sellainen vastuullisuus, jota Hermione ei ollut tavannut useissa aikuisissakaan.
 Lopulta minuuttien kierrettyä useamman kerran kehää kellotaululla Ginny kääntyi hitaasti. Hänenkin kasvoillaan näkyi päätöksen raskas taakka. Ruskeat silmät kiiltelivät kosteudesta, joka ei kuitenkaan tällä kertaa kiirinyt poskille asti. Hänen sanansa olivat hiljaisia, mutta ne tuntuivat silti kantavan lävitse tuon huoneen:
“Jos se on ainoa keino pelastaa mieheni, haluan että teette sen.”
  Hermionen oli pakko haudata kasvonsa Ronin paitaan, etteivät muut olisi nähneet hänen kyyneleitään. Ovi kävi hiljaisuuden keskellä ja katsoessa ympärilleen Hermione tajusi, että James oli jättänyt huoneen.

James paineli vauhdilla käytävää eteenpäin. Hänen kurkussaan tuntui hirvittävä kuvotuksen tunne, joka oli levinnyt halki hänen ruumiinsa vain muutamassa sekunnissa. Hän harppoi terävin, painavin askelin lähimmän nurkan taa, jossa vajosi istumaan maahan käytävän seinää vasten. Hän peitti silmänsä kädellään ja pyöritti etusormen päällä erästä otsakiharaansa.
 Syyllisyys, hirvittävä syyllisyys, valtasi hänen sydäntään kuiskaillen totuudenpoikasia ja karmeita mielikuvia hänen korvaansa. Se muistutti kuinka James oli maannut omassa itsesäälissään Amandan lähdön jälkeen kieltäytyen kaikista perheensä ehdottamista tapaamisista. Kuinka hän ei ollut edes jutellut isänsä kanssa kunnolla kertaankaan muuttonsa jälkeen.
 Kaikki paha tuntui aina tapahtuvan yhtenä vyörynä. Ensiksi ongelmat uudessa työssä, sitten Amandan lähtö ja nyt tämä. James saattaisi menettää sen ainoan isän, joka hänellä oli koskaan ollut. James ei ollut koskaan edes sanonut kuinka tärkeä isä hänelle oli. Ei ollut koskaan muistanut kiittää siitä, että tämä oli olemassa. Sillä hetkellä kaikkein raskainta oli tieto siitä, että tämän oivalluksen tulohetki saattoi olla jo liian myöhäinen.
 James oli lähtenyt sairashuoneesta, koska siellä olo oli ollut yksinkertaisesti tukahduttavaa. Oli ollut sietämätöntä tarkkailla muiden ilmeitä ja toisaalta myös isän kuolonkalpeiden kasvojen ilmeettömyyttä. Äidin huoli oli ollut sentään siedettävää ja Lilyn pelosta värisevältä olemukselta James oli onnistunut sulkemaan silmänsä, mutta Albuksen vakavuus, aikuisuus ja järkähtämätön rauhallisuus olivat saaneet Jamesin ymmärtämään sen, kuinka todellinen tilanne oli.
 Kuolema ei ollutkaan etäinen, hahmoton ja kaukainen, vaan yllättävän lähellä. Se tuntui nurkan takaa väijyvältä pedolta, joka lähetti viestejä tulostaan. Se kaarteli ja kierteli uhkaillen ja vaanien, odottaen oikeaa hetkeä iskeä.
 James nosti hetken kuluttua katseensa polvistaan, mutta ei saanut itseään nousemaan lattialta. Hän ei halunnut palata tuohon huoneeseen. Hän ei halunnut nähdä sitä mitä siellä tapahtui, tai mitä oli kenties jo tapahtunut. Ehkä niin kauan kuin hän istuisi tässä, se kaikki olisi vain pahaa unta, pelkkää harhaa, joka katoaisi sitten, kun hän lopulta olisi valmis kohtaamaan sen.

“Menen hakemaan hänet”, Al lupasi oven sulkeuduttua Jamesin jälkeen. Ginny kuitenkin tarttui pojan hihasta päätään pudistellen:
“Ei, anna hänen tehdä tämä omalla tavallaan.”
Al katsoi äitinsä silmien anovaa katsetta ja nyökkäsi, vaikka ei täysin voinutkaan ymmärtää.
“Olisiko… voitaisiinko me puhua isälle? Voiko hänet herättää tajuihinsa ennen… sitä?” Lily kysyi arasti suunnaten kysymyksensä parantajille. Alin katse käännähti toiveikkaana samaan suuntaan, mutta hän luki vastauksen Kirkwellin kasvoilta jo ennen kuin rouva Luuristi avasi suunsa:
“Se on mahdollista, mutta emme mielellämme tekisi sitä. Se rasittaisi liikaa isänne kehoa.”
 Niin, heille ei annettaisi edes mahdollisuutta mahdollisiin viimeisiin sanoihin. Al tunsi vatsansa pohjassa valtavan painon, mutta piti ilmeensä vakaana. Hän tunsi että hänen velvollisuutensa oli tässä tilanteessa pysyä rauhallisena ja tyynenä. Hänellä olisi kyllä aikaa huolehtia ja pelätä sitten kun äiti ja Lily eivät tarvitsisi häntä tuekseen.
“Jos sopii langettaisimme nyt lamaannutus-loitsun”, rouva Luuristi sanoi kaapunsa hihoja käärien.
“Odottakaa, voimmeko me kuitenkin sanoa hänelle jotakin?” Hermione-täti sanoi astuen askeleen eteenpäin.
“Hän ei kuule teitä, rouva Weasley”, rouva Luuristi sanoi sävyllä, jolla vakuutettiin pikkulapsille, että kuu ei ollutkaan juustoa.
“Haluaisin kuitenkin”, Hermione ilmoitti ja hetken hän mitteli katseita parantajan kanssa. Vanhempi nainen luovutti ensin:
“Hyvä on, mutta olkaa nopeita.”
Hän ja nuori Kirkwell poistuivat huoneesta, eikä jälkimmäinen näyttänyt lainkaan pahastuvan. Hermione-täti, Ron-eno, äiti ja Lily lähestyivät isän sairasvuodetta pelottavan hiljaisuuden vallitessa. Al itse seurasi heitä, asettuen sisarensa taakse. Lilyn olat hytkyivät tukahdutetun itkun kohtauksen vallassa. Al laski vaiston ohjaamana kädet siskon hartioille. Lilyn kiitollinen katse käväisi hänessä, mutta sitten sisaren silmät laskeutuivat takaisin vuoteessa makaavaan elottomantuntuiseen ihmiseen. Al pakottautui hengittämään tasaisesti sisään ja ulos, eikä koskaan muistanut että se olisi ollut yhtä vaikeaa.
Hermione-täti alkoi puhumaan ensimmäisenä hiljaisella äänellä:
“Harry, en tiedä kuuletko, mutta haluan vain sanoa, että sinun täytyy olla vielä kerran vahva. Me teemme kaikkemme ja he tekevät kaikkensa. Minä tiedän että sinä selviät.”
“Niin kamu, rohkeutta”, Ron-eno sanoi. Tuo lause oli selvästikin pisin, jonka hän siinä tilanteessa saattoi saada itsestään irti. Alin ajatukset käväisivät nopeasti Jamesissa, mutta hän arveli sitten, että äiti oli oikeassa. Jamesille oli ehkä parempi, ettei hän näkisi tätä tilannetta.
“Älä huoli, rakas, kaikki kääntyy vielä hyväksi”, äiti sanoi silitellen isän kämmenselkää jälleen kyyneleisin silmin.
“Isä, me rakastetaan sinua”, Lily sanoi vuorostaan. Hänen äänensä oli tuskin kuuluva, lähinnä vinkaisu, mutta sanojen sisältö oli lapsellisen suloinen ja liikuttava. Al joutui nielaisemaan muutaman vaikean palasen kurkustaan.
 Sitten hän tajusi muiden odottavan, että hänkin sanoisi jotain. Al piti äänensä vakaana ja yritti parhaansa mukaan valaa uskoa muihin sanoessaan:
“Niin, me nähdään ihan pian.”
Hän ei uskonut hetkeäkään, että isä saattoi kuulla, eikä hän sen paremmin uskonut oman lauseensa todellisuuteen. Se oli tarkoitettu muille, sillä hän itse ei jaksanut uskoa ihmeisiin. Kaikki mitä Al sillä hetkellä tunsi oli vahva aavistus siitä kuinka jokin paha ja synkkä vaani aivan lähellä.
“Käyn hakemassa heidät”, Ron-eno rikkoi hiljaisuuden hetken kuluttua ja astui käytävään, jonne parantajat olivat hetkeä aiemmin poistuneet.

 Lily piteli kättään suulla, ettei olisi purskahtanut valtoimiin kyyneliin sillä hetkellä. Hänen päähänsä ei mahtunut se kuinka kaikki oli muuttunut näin nopeasti. Vasta muutamia tunteja sitten he olivat pitäneet hauskaa isän syntymäpäiväjuhlissa ja nyt kaikki oli kääntynyt niin surkeaksi kuin vain oli mahdollista.
 Hänen kyynelin kehystetyt ripsensä räpsähtelivät kiivaasti, kun parantaja Luuristi ja harjoittelija Kirkwell peruuttivat ensiksi loitsut, jotka pitivät yllä isän hengitystä. Vaikutus oli välitön ja isä alkoi yskiä tukehtuvalla tavalla, hengitys rahisi tuskaisankuuloisesti, mutta tasoittui sitten, kun parantajat aloittivat hitaan manauksen.
 Tässä vaiheessa Lilyn oli pakko kääntää selkänsä. Hän sulki silmänsä ja kuuli isän hengityksen hiljenevän, kunnes se lakkasi kokonaan. Äiti purskahti itkuun ja Lily painautui hänen syliinsä. Nopea katse isän suuntaan kertoi masentavan totuuden. Isä oli sillä hetkellä käytännöllisesti katsoen kuollut ja kuolisi seuraavan puolen vuoden sisällä, ellei vastamyrkkyä löytyisi.

Luku 81: Isän sauvasta

Ginny ei muistanut milloin olisi ollut niin väsynyt. Hänestä tuntui kuin hän olisi valvonut viikkoja putkeen. Hermionen tarjoama kahvi ei piristänyt lainkaan, vaikka sairaalan paperimukin lävitse tulviva lämpö tuntuikin hyvältä sormissa. Hermione ja Ron eivät näyttäneet lainkaan häntä paremmilta. Kello löi kuutta ja he istuivat sairaalan kanttiinissa kolmisin, lapset oli lähetetty jo kotiin. Kukaan ei puhunut, kaikki näyttivät tasapuolisen surkeilta.
 He odottivat, että rouva Luuristi ja nuori Kirkwell istuivat heidän pöytäänsä. Kanttiini oli tyhjä heitä ja muuan vanhaa nurkassa istuksivaa miestä lukuun ottamatta
“Rouva Potter”, Kirkwell aloitti varovasti kaksikon istuttua pöytään, ”meidän pitäisi kysyä teiltä muutamaa asiaa.”
“Eikö sitä millään voisi siirtää huomiseen?” Hermione kysyi suojelevaan sävyyn. Ginny väläytti hänelle valjun hymyn.
“Älä huoli, haluan tehdä tämän mahdollisimman nopeasti”, hän sanoi ja korjasi ryhtiään vetäen raskaasti henkeä.
“Mitä haluatte tietää?”
“Onko teillä aavistustakaan mistä miehenne on voinut saada myrkytyksen? Meidän pitäisi varmistaa, ettei kukaan muu joudu saman myrkyn alaiseksi”, rouva Luuristi kertoi ja Ginny yrtti parhaansa mukaan olla välittämättä hänen jääkylmästä, mekaanisesta sävystään.
“Ei, en osaa sanoa”, hän sanoi päätään pyöritellen. Mukin pahvi rapisi hänen kynsiensä kosketuksesta.
“Onko esimerkiksi joku voinut lisätä myrkkyä hänen ruokaansa?” rouva Luuristi ehdotti. Ginny kuitenkin tyrmäsi ehdotuksen välittömästi:
“Syömme tavallisesti koko perhe yhdessä ja töissä hän syö samaa ruokaa kuin muutkin aurorit, kai oireita olisi silloin muillakin...”
Nuori Kirkwell asettui samalle kannalle kuin Ginny. Hän yskäisi ja vilkaisi opettajaansa arasti, mutta muistutti sitten:
“Rouva Luuristi, kuten jo sanoin aiemmin, epäilen että kyseessä on kosketusmyrkky. Jokin vain herra Potterin käyttämä esine on kastettu myrkkyyn ja täten myrkkyä on sitten imeytynyt jokaisen kosketuksen yhteydessä verenkiertoon. Oikeakätisenä luonnollisestikin oikean käden verisuonien kautta.”
“Itse asiassa Harrylla oli oireita myös vasemmassa kädessä”, Ron sanoi yllättäen ja Ginny kääntyi muiden mukana katsomaan veljeään. Mielessään hän päätti, että antaisi Harryn kuulla kunniansa tästä salailusta. Temperamentin purkausta seurasi pessimistinen lisäys, “mikäli Harry nyt enää koskaan voisi kuulla kunniaansa mistään“.
 “Heinäkuun puolivälissä hänen oikea kätensä oli niin kipeä että hän vaihtoi sauvankin vasempaan. Vähän sen jälkeen hänen vasenta kättäänkin alkoi särkeä”, Ron muisteli.
“Sauva!” Hermione ja nuori Kirkwell kiljaisivat yhteen ääneen saaden kolme muuta hätkähtämään istuimillaan.

“He siis päättelivät, että isää oli myrkytetty hänen sauvaansa käyttämällä. Jokuhan on voinut saada sen käsiinsä esimerkiksi hänen työpaikallaan tai muualla. Kun sauva sitten tutkittiin, selvisi että Rosen äiti ja se Kirkwell tyyppi olivat oikeassa. Lyhyet tutkimukset vahvistivat, että sauvassa tosiaan oli parantajille tuntematonta myrkkyä, samaa kuin isän elimistössä”, Albus kertoi hiljaa tuoreimmat kuulumiset Natille, Roselle ja Scorpiukselle, jotka olivat kokoontuneet hänen huoneeseensa vielä tuon samaisen päivän iltana. Sillä välin kun Al oli ollut Pyhässä Mungossa isänsä luona, nuo kolme olivat oleskelleet vuoroin Weaslyen luona ja vuoroin Pottereilla odottaen, että joku palaisi selvittämään mitä oikein oli meneillään.
 Alin hiljennyttyä Rose alkoi puhua nopeaan hermostuneeseen sävyyn:
“Älä huoli, Al. Olen lukenut, että prosentuaalisesti Mungo on maailman parhaiten kehittynyt taikasairaala ja sen parantajien pätevyystaso on koko maailman huippu -”
 Rose ymmärsi vaieta vasta kun Scorpius puristi häntä ohimennen olasta. Rose henkäisi syvään ennen kuin yritti uudemman kerran.
“Haluatko puhua siitä?” hän kysyi sitten hellempään sävyyn. Al katsoi serkkuaan epäröiden.
“Ei, en oikeastaan”, hän vastasi hiljaisella äänellä. Hän ei jaksanut puhua, hän oli siihen liian väsynyt. Hän halusi vain olla ja unohtaa. Hän halusi nukkua unetonta unta tai pohtia tyhjiä ajatuksia. Mitä tahansa mikä oli tarpeeksi kaukana todellisuudesta.
Rose ja Scorpius näkyivät vilkaisevan toisiaan ja sitten Natia. Noiden kolmen välillä tuntui liikkuvan miltei telepaattinen keskustelu siitä mitä heidän seuraavaksi tulisi tehdä. Lopulta Scorpius ja Rose poistuivat huoneesta, mutisten mennessään jotakin epämääräistä menninkäisten kitkemisestä.
 Al ja Nat jäivät kaksin ja tyttö tuli istumaan Alin viereen sängyn laidalle. Al tiesi, että Nat jos joku ymmärsi sitä miltä hänestä nyt tuntui. Tyttöhän oli itse menettänyt perheensä vasta kuukautta aiemmin. Nat otti Alin käden omien käsiensä väliin.
“Hän paranee kyllä. He löytävät vastamyrkyn ja hänet saadaan herätettyä”, tyttö lupasi sitten hiljaa maata katsoen.
“Niin”, Al totesi vaisusti ja tiesi että uskoi Natin sanoihin yhtä vähän kuin tyttö itsekään. Al ei halunnut eikä jaksanut turhassa toivossa tai olemattomissa kuvitelmissa ja pettyä sitten. Hänestä oli parempi varautua pahimpaan ja elää siten todellisuudessa. Hän puristi Natin kättä ja tyttö vastasi otteeseen.
 Koko päivän Al oli yrittänyt olla joku muu, joku vanhempi ja vahvempi, joku, johon ei koskaan sattunut, mutta sillä hetkellä ollessaan kaksin Nathyn kanssa hänestä tuntui, että hänen oli vihdoinkin lupa olla ihminen. Että hänen oli lupa sillä hetkellä olla tavallinen 16-vuotias, joka pelkäsi isänsä menetystä.
“Jos hän nyt kuolee…”, Al aloitti hiljaa lauseen, mutta Nat keskeytti hänet.
“Älä puhu tuollaisia”, tyttö kielsi. Al jatkoi kuitenkin Nathyn kommenttia huomioimatta.
“Jos hän nyt kuolee, niin minä en tiedä mitä minä…”, Alin ääni katosi kuuluvista, eikä hän osannutkaan päättää lausettaan. Oli niin paljon sanomatta ja niin paljon tekemättä.
 Kuin vaistoten Albuksen ajatukset, Nat rutisti häntä äkisti.
“Olen pahoillani”, hän kuiskasi tunteikkaasti ja Al oli varma että tyttö myös tarkoitti sitä. Nat oli todellakin ainoa ihminen, joka ymmärsi.

 Hautausmaa näytti Keithistä kerrassaan oudolta auringonpaisteessa. Sellaisia ympäristöjä kun tapasi mielessään yhdistää ukonilmaan, sateeseen tai pimeään. Tämä nimenomainen hautausmaa sijaitsi pienessä kyläpahasessa Derbyn lähellä. Kyseessä oli Keithin ja Karenin isän synnyinkylä,  ja myös kylä, jonne hänet oli haudattu.
 Päiväkirjan lukemisen jälkeen he olivat saaneet kuulla Lilyn isältä tiedon siitä, että heidän oma isänsä oli kuollut reilua vuotta aiemmin. Tuo salaperäinen Veljeskunta, joka oli ollut syypää Constantin Callahanin kuolemaan, liittyi tähänkin asiaan jollain tavalla, mutta kovin takkoja tietoja kaksoset eivät olleet saaneet.
 Kun heillä sitten tänä aamuna oli ollut ylimääräistä aikaa (äiti oli työmatkalla Lontoossa ja Lily ja Hugo juhlimassa Lilyn isän syntymäpäiviä) ja Karen oli halunnut ehdottomasi nähdä omin silmin isän haudan, Keith ei ollut keksinyt ainuttakaan tarpeeksi hyvää tekosyytä esitettäväkseen ja niin hän oli alistunut sisarensa tahtoon ja lähtenyt tämän kanssa bussilla Derbyyn.
 Nyt kaksoset seisoivat Fairfax Holmesin hautakiven edessä. Se oli tavanomainen, pienehkö hautakivi, johon oli kaiverrettu heidän isänsä nimi, syntymäaika sekä lauselma: Seikkailu kun loppuu mainen, lintuna lennä, hetki on katoavainen. Keihistä tuo muistolause oli erittäin sopiva heidän isälleen. Se kuvasti hänestä erinomaisesti sitä, kuinka isä oli aina jahdannut auringonlaskua, jotakin parempaa.
 “Kukat ovat ihan kamalassa kunnossa”, Keith näki Karenin mutisevan itsekseen. Sisar oikoi parhaillaan nuutuneen valkonarsissin lehtiä.
Käyn hakemassa vettä, Karen viittoi Keithille. Keskenään heillä oli yleensä tapana käyttää yksinomaan viittomia.
 Keith nyökkäsi ja katsoi hänen kulkuaan hautausmaan reunalle koottuja puutarhanhoitotarvikkeita kohden. Keith tiesi, että tuo oli hänen sisarensa tapa surra ja päästä ylitse vaikeista asioista. Karen touhusi, teki kaikenlaista. Kun heidän koiransa oli vuosia sitten kuollut, Karen oli kutonut kaksikymmentäkolme paria villasukkia.
 Keith itse ei osannut olla erityisen surullinen. Hän ei osannut kaivata ihmistä, jota ei koskaan muistanut nähneensäkään. Jos hän olisi alkanut itkemään ja suremaan isäänsä kunnolla, hän olisi saman tien voinut kiertää kaikilla muillakin haudoilla. Yhtä vähän hän oli tuntenut isää kuin näitä muitakaan maan levossa makaavia.

Kun Karen ja hänen veljensä ennen illankoittoa sitten palasivat takaisin kotiin (bussimatka oli ollut harvinaisen pitkä, kun linja-auton rengas oli puhjennut 20 kilometrin päässä kaupungista), he kokivat erään elämänsä yllätyksen löytäessään Lilyn odottamasta eteisestään. Tyttö oli kasvoiltaan nokinen ja käytökseltään hysteerinen. Hän oli tullut sisään ilmeisimmin takasta, joka vasta oli hiljattain liitetty hormiverkkoon.
“Lily, mitä on käynyt?” Karen kysyi ensitöikseen ystävältään. Toinen tyttö purskahti itkuun ja Karen talutti hänet omaan huoneeseensa Keithin seuratessa uskollisesti perässä. Veli sulki huoneen oven ja Karen talutti Lilyn istumaan kanssaan sängyn laidalle. Hän heitti avuttoman katseen Keithiin, sillä hän itse oli varmastikin maailman huonoin lohduttaja. Äidillä oli tapana sanoa, että hän oli tahdittomuuden perikuva, mikä saattoi hyvinkin olla mahdollista. Ainakin Karenilla oli huono taipumus ajatella vasta puhumisen jälkeen.
 “Isä on sairaalassa… he pysäyttivät hänen sydämensä… äiti on ihan palasina… taikasauvassa oli myrkkyä… Alin ajatus…  hän tippui luudalta kesken juhlien… puoli vuotta… jotain on pahasti pielessä”, Lily sopersi epäselvästi. Karen näki noen virtaavan likaisina vanoina ystävänsä poskilta tämän kaulalle liaten sitten vaalean paidan kaulusta. Karen otti ystävänsä yhden käden halausotteeseen ja viittoi toisella kädellä Lilyn selän takana tämän äskeiset sekavat sanat Keithille, sillä hän oli täysin tietoinen siitä, ettei nyyhkyttävän ihmisen sanoja ollut mitenkään yksinkertaista lukea huulilta.
Älä sano mitään, veli varoitti. Karen nyökkäsi ja taputteli ystäväänsä lohduttavasti selkään. Hetkessä Keithin varoitus unohtui hetkessä ja kun Lily sitten sai nyyhkytettyä muutaman onnettoman lauseen:
“Entä jos se onkin minun syyni? Entä jos minun olisi pitänyt huomata jotain? Olisi pitänyt ymmärtää että jokin oli pielessä.”
Karen laukaisi ajattelemattomasti:
“Mistäköhän lähtien sinä olet ollut jokin selvännäkijä? Yhtä hyvin sinä olisit voinut aavistaa, että Kelmien kartan antaminen Constantinille saa hänet kuolemaan.”
 Karen puraisi kieltään liian myöhään ja Lily alkoikin itkeä hysteerisemmin painuen makuulleen Karenin sängylle. Karen anoi katseellaan Keithiä auttamaan ja löysi itse pelastuksen tilanteesta kuullessaan ovikellon soivan. Hän viittoi veljelleen menevänsä avaamaan ovea ja Keith siirtyi nyt vuorostaan sängyn laidalle.

Keith epäröi hetken katsellessaan mahallaan sängyssä makaavaa, itkusta tärisevää tyttöä. Sitten, rohkaisten mielensä, hän alkoi rauhoittavasti silittää tämän leiskuvanpunaisia olalle ulottuvia hiuksia. Lilyn hartiat lakkasivat hetkessä hytkymästä ja tyttö nousi Keithin kosketuksen tuntiessaan istumaan. Hän nojautui Keithiä kohti kuin lapsi, joka vaatii vanhemmaltaan halausta ja Keith ottikin hänet hellään syleilyyn.
 Lilyn tuhruiset kasvot painuivat Keithin olkaa vasten ja tytön punaiset hiukset kutittelivat pojan poskea. Keith haistoi niissä kukkivan omenan raikkaan ja aidon tuoksun. Tuoksun, jonka hän liitti aina automaattisesti Lilyyn.
 Tyttö nosti hitaasti päätään ja Keith tunsi kuinka niin hänen omansa kuin toisenkin sydämenlyönnit tihenivät. Keithin kädet vaelsivat tarttumaan Lilyn käsiin ja heidän sormensa kietoutuivat yhteen. Lilyn ehdoton, rehellinen katse kohtasi hänen omansa ja kyyneleet alkoivat kuivua tytön kasvoille.
 Keith katseli Lilyä tietäen, että tämä oli maailman huonoin hetki kehitellä minkäänlaista romanttista kohtausta. Vaikka hän ei tarkkaan tiennyt mitä oli tapahtunut, sen täytyi olla jotain järkyttävää ja liittyä jollakin tavalla Lilyn isään. Sitä paitsi, vaikka olisi jätettykin kokonaan huomiotta hetken sopivuus tai sopimattomuus, koko tilanne oli muutenkin kyseenalainen. Hehän olivat sentään hyviä ystäviä.
 Jos Keith oli aivan rehellinen itselleen, hänen täytyi myöntää että hän oli huomannut edelliskeväänä omaavansa joitakin ystävyyttä syvempiä tunteita Lilyä kohtaan. Tämä havainto oli aiheuttanut hänelle ahdistusta ja huolta, sillä tokihan hän oli tiennyt, että Hugo, hänen paras ystävänsä, oli myös syvästi ihastunut Lilyyn. Se että Lily ei ollut ollut kiinnostunut Hugosta ei ollut helpottanut Keithiä lainkaan, sillä hänestä ei ollut lainkaan selvää, ettäkö Lily pitäisi hänestä yhtään sen enemmän kuin Hugostakaan siinä mielessä.
 Toki he olivat aina tulleet loistavasti toimeen Lilyn kanssa, heillä oli hauskaa yhdessä ja he arvostivat toisiaan hyvin suuresti. Siinä missä Keith ihaili Lilyn rohkeutta ja iloluontoisuutta, Lily kunnioitti Keithin rauhallista järkevyyttä ja kykyä empatiaan. Keith tiesi, että Lily piti hänestä juuri sellaisena kuin hän todellisuudessa oli, eikä ollut koskaan hylännyt tai karttanut häntä sen vuoksi että hän oli erilainen kuin toiset. Lilyä hänen kuuromykkyytensä ei ollut koskaan tuntunut vaivaavan vähääkään, ja mikäli joku oli koskaan uskaltautunut Keithiä pilkkaamaan siitä, Lily oli aina ollut sauva ojossa häntä puolustamassa.
 Nyt, istuessaan Karenin sängyllä Lilyn kanssa, Keith ei edes muistanut kuuromykkyyttään. Puhekyvyllä tai kyvyttömyydellä ei tuntunut olevan sillä hetkellä mitään merkitystä. Sanojen merkitykset kuivuivat kokoon, jos niitä nyt koskaan oli ollutkaan. Lauseiden sisällöt olivat heille molemmille yhdentekeviä, eikä niitä kaivattu. Monin verroin tärkeämpiä olivat ne pitkät katseet, jotka paljastivat yhteisymmärryksen, ne sormet, jotka kietoutuivat toisiinsa vahvistamaan ajatukset ja ne huulet, jotka painuivat toisiaan vastaan todistamaan tunteet.

 Richardsien ulko-ovi avautui ja Hugo tervehti oven avaajaa mahdollisimman rennolla tervehdyksellä:
“Hei, Karen.”
 Karen seisahtui hetkeksi ja näytti suorastaan kauhistuneelta. Tämä oli harvinainen näky, sillä Karen Richards oli niitä tyttöjä, jotka hyvin harvoin jäivät sanattomiksi missään tilanteissa. Sillä hetkellä Karen näytti kuitenkin harvinaisen vaikealta.
“Ai, hei Hugo”, Hugon ystävä lausahti ja vilkaisi nopeasti taakseen kuin odottaen jonkun ilmestyvän taakseen. Hugo kyllä tiesi varsin hyvin mistä hän oli huolissaan.
“Kuule, öö… nyt ei ole kovin hyvä hetki… tarkoitan, että ehkä sinun ei kannata tulla sisälle”, Karen takelteli hänelle epäluonteenomaisella tavalla.
“Tarkoitat että Lily on siellä?” Hugo arvasi ja tyttö vahvisti asian jämäkällä nyökkäyksellä, joka nytkäytti hänen vaaleankullansävyisiä kiharoitaan.
“Sitä varten minä oikeastaan tulinkin”, Hugo paljasti ja katsahti kenkiään. Kun äiti ja isä olivat lopulta palanneet Pyhästä Mungosta ja kertoneet kaiken tapahtuneen, hänestä oli tuntunut että hänen täytyisi olla Lilyn luona huolimatta siitä kaikesta mitä heidän välillään oli tapahtunut.
“Ajattelin että on typerää vältellä häntä juuri sillä hetkellä kun hän tarvitsee ystävää”, Hugo lisäsi sitten ääneen. Karen kohotti arvioivasti kulmiaan:
“Voitko sinä oikeasti olla vain hänen ystävänsä?”
Sitä Hugokin oli miettinyt monet monituiset tunnit jokaisena yönä sen kesäloman aikana.
“Onnistui se tähänkin asti. Miksei eteenpäinkin?” hän sanoi olkiaan kohauttaen ja onnistui kuulostamaan huolettomammalta kuin olikaan. Karenin kasvoille nousi ilahtunut hymy hänen sanojensa seurauksena ja villisti kiljahtaen hän rutisti Hugoa nopeasti.
“Olen todella ylpeä sinusta”, tyttö kertoi sitten johdattaen häntä eteisen lävitse huoneelleen, “minä en pystyisi tuohon, mutta olen iloinen, että sinä olet minua parempi ihminen. Hyvä jos sinä ja Lily saatte vihdoinkin normalisoitua tämän jutun välillänne.”
 Hugo hymyili vaisusti. Eihän tämä varsinaisesti mikään paluu entiseen ollut, mutta ehkäpä hyvä alku, josta he voisivat jatkaa edes jollakin tavalla.
“Hei, katsokaa kuka tuli käymään!” Karen hihkaisi pirteästi avaten huoneensa oven. Hugo jämähti aloilleen nähdessään hänen silmiensä eteen aukeavan näkymän. Hugo tunsi kylmän jään virtaavan suoniinsa  katsoessaan Lily-serkkuaan ja parasta ystäväänsä Keithiä, joiden suudelman Karen oli juuri keskeyttänyt.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 82:Lehmiä ja huijareita

 Kings Crossin asemalla seisoessaan Al ei muistanut koskaan olleensa yhtä haluton lähtemään Tylypahkaan.  Lily ei näyttänyt juuri paremmalta, itse asiassa, Al oli melko varma että sisko oli juuri ennen lähtöä itkenyt, vaikka olikin väittänyt tiputtaneensa matka-arkun varpailleen. Äiti näytti orvolta hyvästellessään heitä ilman isää ja James, joka oli tullut paikalle lähinnä äidin tueksi, oli hänkin jotenkin huolittelemattoman näköinen. Heistä jokainen oli viettänyt elokuun yöt painajaisia nähden ja päivät Pyhän Mungon luona norkoillen vaatien parantajilta vastauksia, joita näillä ei ollut antaa.
“Äiti, minä haluan jäädä tänne isän luo”, Lily kuiskasi äkkiä, kun äiti oli juuri vaisusti vaatinut heitä kumpaakin tarkistamaan, että mukana olisivat ainakin taikasauvat.
“Lily, olemme puhuneet tästä ennenkin. Se, että lykkäät opintojasi vuodella ei auta isääsi millään lailla”, äiti ilmoitti johdonmukaisesti.
“Mutta tämä tuntuu niin väärältä”, sisko puuskahti ääneen ja äiti otti Lilyn lempeään halaukseen. Albus ja James näkivät hänenkin silmissään kyyneliä.
“Autan arkkusi junaan”, James mutisi Alille ja heilautti sauvaansa siten, että Lilyn ja Alin matka-arkut lensivät hänen sauvansa ohjauksessa junan oviaukoista sisään suoraan matkatavaratelineille. Al ja James astuivat käytävään ja sitoivat ne vielä kunnolla kiinni. Kumpikaan ei virkkanut sanaakaan ennen kuin heidän ohitseen oli kulkenut kikatteleva kolmasluokkalaisten tyttöjen parvi.
“Al, katsothan Lilyn perään? Hänellä on nyt aika vaikeaa, kun Hugokin lähti ja…”, Jamesin ääni hiipui pois. Albus vilkaisi häntä kummastuneena. Oli omituista nähdä metkuileva, virnistelevä ja lapsellinen James Sirius Potter niin aikuisenoloisena. Toki Al oli aina tiennyt, että Jamesilla oli myös tämä vakava ja aikuisempi puoli, mutta hän yllättyi silti joka kerta, kun veli osoitti tuollaista huolenpitoa, joka oli rankassa kontrastissa hänen normaalin käyttäytymisensä kanssa.
Al nyökkäsi veljelleen. Hän oli itsekin ajatellut, että Lilyä olisi syytä pitää tarkemmin silmällä, sillä Lily oli sisko oli heistä kolmesta selvästi herkin. Lisäksi James puhui totta siinä, että Hugo-serkun lähdön täytyi olla kova pala Lilylle. Hehän olivat olleet parhaat ystävykset kolmevuotiaista, eikä Al ollut voinut jättää huomaamatta, kuinka surulliselta Lily oli näyttänyt kuullessaan, että Hugo oli lähtenyt varhain toissa-aamuna Durmstrangiin. Hugo ei ollut edes kertonut aikeistaan etukäteen Lilylle.
 “Huolehdi sinä taas äidistä ja pidä minut ajan tasalla, jooko?” Al vannotti ja Jameskin lupasi. Taas muutama vaunuosastoa etsivä ihminen ohitti heidät käytävässä ja veljekset olivat hiljaa silmäillen toisiaan.
 Nuo kaksi olivat hyvin erilaiset sisarukset ja ulkopuolisen silmin heillä tuntui olevan yhtä vähän yhteistä luonteessa kuin ulkonäössäkin. Al oli kalpea, ruipelo mietiskelijä. Poika, jolle vuodatettiin tuntoja ja suruja, johon luotettiin. James taas oli pitkä, komea ja urheilullinen hauskuttaja, jonka seurassa ei koskaan nähty tylsää hetkeä. Kuitenkin kaikista suurista eroavaisuuksistaan huolimatta nuo kaksi veljestä luottivat toisiinsa täydestä sydämestään, sillä tavalla, jolla vain todella rakkaaseen ihmiseen voi luottaa. Kumpikin tiesi toisen pitävän lupauksen, eikä kumpikaan aikonut tuottaa toiselle pettymystä.
“Hyvää koulu vuotta, Al”, James toivotti ja taputti Alia olalle hypäten sitten junasta pillin antaessa ensimmäistä vihellystä.

Rehtori Rick McLean oikoi hermostuksissaan kaapunsa helmoja. Hän mietti olisiko sitä sittenkin pitänyt lyhennyttää hieman lisää aivan varmuuden vuoksi. Tälläkin hetkellä kompastumisen mahdollisuus tuntui aivan liian suurelta. Lopulta hän huokaisi peilikuvalleen, joka pyöritteli päätään. Rickillä oli aamusta asti ollut hyvin vahva tunne, että muutaman tunnin kuluttua pidettävistä kouluvuoden aloituspidoista tulisi täydellinen fiasko. Tunnetta ei ollut lainkaan helpottanut tieto siitä, että ennustuksenopettaja Punurmio oli saapunut linnalle selvässä maistissa, professori Hagridin uusin lemmikkisisulisko oli käristänyt kurpitsamaan aamupäivällä, lientenprofessori oli kateissa ja aaveilla oli menossa vuosituhannen väittely kunnianarvoisimmasta kuolintavasta.
 Kun ovelta tuolla hetkellä sitten kuului omituisesti rytmitetty koputus, Rick oli omasta mielestään jo henkisesti valmistautunut pahimpaan. Tosin niitä tapahtumia, mitkä tuosta oven avaamisesta seurasivat hän ei ollut osannut ajatella kauheimmissa mielikuvissaankaan.
 Rickin kutsuttua koputtajaa sisään ovi avautui viuhahtamalla esitellen takaansa kenetpä muunkaan kuin yhä nimettömäksi jääneen lientenprofessorin. Rick ilahtui näystä tuumien, ettei hänen enää tarvitsisi vaivata jo valmiiksi hermostuneita aivojaan yhden professorinsa mystisellä puuttumisella. Kauaa iloa tuon opettajan saapumisesta ei kuitenkaan kestänyt.
“Kuule Rick-mies, tää tulee vähän  nopeasti, mut voisko mun tyttis tulla tänne?” amerikkalaissyntyinen velho kysyi ensitöikseen kummallisella nenäaksentillaan.
“Tyttis?” Rick toisti ymmärtämättömänä.
“Tyttöystävä. Mun elämän rakkaus. Mun uus kirjastoneito”, Herman mikä-hänen-nimensä-nyt-olikaan hehkutti silmät loistaen.
 Rick yritti parhaansa mukaan salata hämmennyksensä. Hän ei ollut kuvitellutkaan, että lientenprofessorin kaltainen mies seurustelisi. Olihan tämä toki jonkin verran piirittänyt professori Nenovehia, siis Agathaa, mutta onnistunut siinä yhtä huonosti kuin muutkin miehet. Yhtä huonosti kuin minä, Rick lisäsi katkerana mielessään. Ääneen hän kysyi kuitenkin mahdollisimman hillittyyn sävyyn:
“Öhm… tuota, viikonlopuksi vai?”
“Eiku niinku asumaan“, professori Herman ilmoitti sellaiseen sävyyn kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys. Rick jäi hetkeksi aukomaan suutaan silkasta hämmennyksestä.
“Niin, ja voiks Mustikki ja Mansikki tulla kans?” silmälasipäinen mies kysyi vielä kiireesti perään.
Hetken Rick uskotteli itselleen, että pieni amerikkalainen velho vain pelleili, mutta tämän epätavallisen vakava ilme viesti aivan muuta.
“Siis tyttöystävänne tulisi asumaan tänne hmm… lemmikkiensä kanssa?” Rick yritti kysyä niin epäuskoiseen sävyyn, ettei lientenprofessorille kerta kaikkiaan voisi jäädä epäselväksi kuinka absurdina Rick hänen pyyntöään piti.
“No, en mäkään sitä Mustikkia niin kauheesti oota”, professori Herman myönsi selvästikään huomaamatta mitään erikoista Rickin äänensävyssä.
 Rick oli kuitenkin vihdoin saanut koottua itsestään sen vähäisen sitkeyden, jonka omisti, ja ilmoitti omasta mielestään erittäin järkähtämättömään sävyyn:
“Ei, ei missään nimessä käy.”
“Kiltti Rick-mies”, lientenprofessori aneli liittäen kätensä ristiin ja langeten polvilleen Rickin työpöydän eteen. Rickistä kohtaus näytti kuin jostakin irvokkaasta komediasta revityltä, lukuun ottamatta sitä tosiseikkaa että hänellä oli kaikkea muuta kuin hauskaa. Hän yritti parhaansa mukaan olla katsomatta toisen miehen säälittävän surkeita kasvoja.
“Ei”, hän toisti rauhallisesti ja yksinkertaisesti. Merlinin nimeen, täytyihän hänen jotakin tasoa yrittää pitää. Hän ei voinut antaa kaikkien opettajien ja oppilaiden tuosta noin vain kutsua vieraitaan Tylypahkan linnaan. Hänhän oli periaatteessa rehtorina vielä koeajalla ja koululautakunta varmasti erottaisi hänet kuullessaan moisesta liikkeestä. Ei silti, ei Rick ollut niinkään paljon huolissaan työnsä kuin kouluympäristön puolesta. Hyvän ilmapiirin takaamiseksi pysyvyys oli tärkeää, eikä sitä edistänyt ainakaan se että opettajat saisivat luvan raahata milloin minkäkin kesäheilansa Tylypahkaan tuosta vaan.
“No, ei sitte”, lientenprofessori sanoi surkeankuuloisesti ja lähti raahautumaan kohti ovea pää riipuksissa. Rick puri huultaan, mutta päästi sitten huokauksen ilmoille. Tämä oli yksi syy miksi hän ei missään nimessä ollut ollut järkevä valinta rehtoriksi. Hän ei vain osannut sanoa ei ihmisille.
“Äh, hyvä on“, hän totesi ja amerikkalainen pomppasi täyteen pituuteensa kasvot innosta loistaen. “Kutsukaa saman tien vaikka koko sukunne”, Rick mutisi vielä kuivasti. “Miksi minua tarvitsisikaan kuunnella? Minähän olen vain rehtori.”
“Nyt puhut kuule asiaa, herra R”, professori Herman nyökytteli innokkaasti.
“Joo, mä kolikotan heti Martta-tädille”, amerikkalainen ilahtui ja kaivoi Weasleyn Welhowitsien hittituotteeksi nousseen yhteydenpitokolikon esille. Rick yritti estää häntä huitomalla käsillään, mutta mies alkoikin puhua jo kolikolle:
“Hei, Martta-täti. Juu, pikku-Hermanni se täällä.”
 Rick painoi pään käsiinsä. Hänen oli ehdottomasti hankittava itselleen auktoriteettia. Paljon ja mahdollisimman pian.
“Kuule, tiiätkö mutsista ja faijasta? Ai, Kanarialla taas. No, mites mummo?” Seurasi hetken tauko, jonka ajan lientenprofessori kuunteli puhetta kolikon toisesta päästä.
“Ai mummo löi? Ai käsilaukulla? Ai vankilaan? Miten se mummo silleen…”
 Rick toivoi sydämessään, ettei professori Herman haluaisi myöhemmin selittää tuota tarinaa hänelle. Rickillä oli jo tarpeeksi kestämistä yhdessä oudossa amerikkalaisessa puhumattakaan siitä, että hänen täytyisi sietää vielä tämän outoakin oudompaa sukua.
“Joo, no mä hoidan sen mummon asian heti, kun me ollaan Dollyn kaa asetuttu tänne. Juu, totta kai mä onnistun, Martta-täti. Olenhan mä sentään sun pikku-Hermannis. No, hei, hei Martta-täti, ja koita parantaa se jalkas.”
 Lientenprofessorin lopetettua Rick lopultakin kohotti pään käsistään.
“Oletteko ikinä kuullut sarkasmista?” hän kysyi ja oli sataprosenttisen varma, että tämä päivä ei voinut kuin huonontua.
“Onks se joku sairaus?” professori Herman kysyi viattomasti ja Rick viittasi häntä poistumaan päätään epätoivoisesti pudistellen. Hyvää näytti tämäkin kouluvuosi lupaavan.

 “Ovatkohan ensiluokkalaiset tänäkin vuonna pienempiä?” Karen avasi puheen ahtautuen Korpinkynnen tupapöytään veljensä ja Lilyn väliin. Tuntui oudolta, että heitä oli kolme, nyt kun Hugokin oli tuosta vaan yllättäen lähtenyt Durmstrangiin. Karenin teki mieli syyttää asiasta Lilyä, sillä tämän vikahan se todellisuudessa oli. Jos Lily olisi heti kesäloman alussa edes yrittänyt selvittää asiat Hugon kanssa, Hugo voisi olla nyt täällä heidän kanssaan, eikä ypöyksin hänelle tuntemattomassa maassa ja koulussa.
 Toinen asia, mikä Karenia oli viimeviikot ärsyttänyt, oli että Keith ja Lily olivat olleet niin kuin heinäkuun viimeisenä päivänä ei olisi tapahtunut mitään kummallista heidän välillään.
 Karen oli varmaankin ollut vähintään yhtä yllättynyt noiden kahden välisen suutelukohtauksen seuraamisesta kuin Hugo-parkakin, sillä hän ei ollut koskaan osannut aavistaa, että hänen veljellään ja Lilyllä olisi jotain muuta kuin ystävällismielisiä tunteita keskenään. Hugon ihastus Lilyyn oli ollut hyvin avointa, selkeää, mutta nuo kaksi taas olivat pitäneet tunteet ja ajatukset sisällään. Karen ei ollut osannut kertaakaan epäillä.
 Ja nyt, siitä huolimatta että heidät oli yllätetty itse teossa, he käyttäytyivät kuin koko tapahtuma olisi ollut vain omituista unta. Hetken Karen oli epäillyt, että kyseessä oli ehkä vain ollut heikon hetken mielihalu, lohdutusyritys, joka oli mennyt liian pitkälle, mutta oli hylännyt molemmat päätelmät. Hänen tietääkseen Keith ei ollut koskaan suudellut ainuttakaan tyttöä, joten tuskin veli alkaisi sitä yhtäkkiä vain huvikseen tehdä.
 Keith kohautti olkiaan Karenin kysymykselle Lilyn sanoessa:
“Kohtahan se nähdään.”
Noiden sanojen seurauksena Suuren salin ovet avautuivat ja pelokas ensiluokkalaisjoukko kipitti professori Lipetitin jäljessä saliin. Karen oli ollut oikeassa, he olivat aina vain pienempiä. Tosin vaikutelma saattoi johtua myös siitä, että kaikki pikkuiset näyttivät syyssateessa läpimäriksi uitetuilta ja pahoinvoivilta, mikä sai heidät käpertymään pienemmiksi kuin olivatkaan.
 Pian ensiluokkalaisten riviin asettumisen jälkeen oli lajitteluhatun vuoro saapua. Karen kurottautui hieman taemmas paikaltaan, että saattoi nähdä tuon kummallisen hatunreuhkan. Oli hetken aivan hiljaista ennen kuin hattu aloitti:
“Hei, kuule peikko, pysähdy fauni,
seisahdu velho ja istahda noita,
kun kerron sulle tarinaani,
ei tätä mikään voita.

Oli Tylypahka alla hurjan komennon,
Sen kokea sai hattukin,
Kun hyllyltä likaisen komeron,
löysin itseni, käskystä rehtorin.

Siellä minä laulelin vailla runosuonta.
Ei ollut uutta laulua, ei löytynyt tarinalle juonta.

Vaik kovin kurjalta kuulostaa,
älä sure keiju, iloitse peikko!
Uusi aika täällä kukoistaa,
ja on rehtorimme loistoveikko!

Paikkani rehtorinkanslian lunastin,
ja alkoi runo jälleen luistaa.
Kiitos rehtorin pääsin kotiin takaisin,
siksi täytyy häntä runossa tässä muistaa.

Kiitos Rick McLean, herra rehtori,
Pelastaja, tässä sulle kiitoslauluni.

Tiedä sinä uusi ja muista vanha ystävä,
Sinä, jota noin hymyilyttää,
että minulla on suoritettava tehtävä,
että lajittelun aion järjestää.

Harvoin vain muistan kertoa sen,
Et ei tupa määrää kuka kukin on,
Se ei kerro millainen on ihminen,
oma päätökses, kun kertoo kohtalon.

Siis nyt muista juhlia ja parhaas antaa,
kun itseensä luottaa niin siivetkin kantaa.”


 Karen virnisti ja katsoi rehtori McLeania, joka osallistui hatun ansaitsemiin aplodeihin muiden mukana, mutta oli kasvoiltaan aivan tulipunainen. Hattu oli nähtävästi muiden koulun jäsenten tapaan kiintynyt kovasti rehtori McLeaniin.

 Jokavuotisen lajittelun jälkeen kukin tupa oli ottanut riveihinsä miltei parikymmentä uutta jäsentä edellisvuonna lähteneiden tilalle. Rohkelikon pöydässäkin jouduttiin hieman tiivistämään, mutta tämä ei haitannut tunnelmaa, päinvastoin. Tunnelma oli mukavan leppoisa, kun ruokailu lopulta pääsi alkamaan.
“Rose-kulta”, lähellä Rohkelikon tupapöydän Suuren salin ovien puoleista päätyä istuva Scorpius Malfoy aloitti, mutta hänen vieressään istuva Rose Weasley vaiensi hänet terävällä katseella.
“Montako kertaa pitää sanoa, että en halua sinun kutsuvan minua kullaksi, kultaseksi, kultapieneksi, kullannupuksi, kultahipuksi tai miksikään muuksikaan!” tyttö kivahti ja sai muutamia kummastuneita katseita osakseen tupapöydän varrelta. Pöydän toisella puolella Alin vieressä istuva Nat pyöräytti silmiään ja mutisi:
“Joko se taas alkaa?”
Scorpius keskittyi kuitenkin Rosen reaktioon.
“Miksi minun pitäisi sinua kutsua?” hän tiedusteli niin kohteliaasti kuin suinkin kykeni.
“Roseksi”, Rose ilmoitti yksiselitteisesti ja latoi paistettua lohta lautaselleen.
“Kaikki muutkin tekevät niin”, Scorpius parahti pettyneenä.
“Entä sitten? Oletko muka parempi kuin he, kun kerran voit nimetä minut kuin koiran?” Rose äksyili niin että kurpitsamehu, jota hän oli kaatamassa lasiinsa, läikkyi pöydälle.
Scorpius kurtisti tytölle kulmiaan.
“Taas sinä teit sen”, hän valitti.
“Tein minkä?”
Nat päätti tässä vaiheessa osallistua keskusteluun:
“Ikävä sanoa, Rose, mutta tuo idiootti-blondi taitaa olla kerrankin oikeassa.”
“Hei!” Scorpius huudahti loukkaantuneena.
 Nat vain kohautti viattomasti olkiaan:
“Mitä? Minähän olin sinun puolellasi.”
Ennen kuin Scorpius ehti väittää Natille vastaan Rose esitti hänelle kysymyksen:
“Nyt uudelleen, mitä minä muka tein?”
“Aloit rähjätä minulle turhasta”, Scorpius kertoi.
“Enkä, vaan aiheesta”, Rose väitti vastaan. Muutamat lähimpänä heitä istuvat ihmiset tarttuivat kärsivän näköisinä lautasiinsa ja kantoivat ne pöydän toiseen päätyyn. Ainoastaan tähän kinasteluun tottumattomat ensiluokkalaiset näyttivät kiinnostuneilta Rosen ja Scorpiuksen ajatusten vaihdosta.
“Aloitpas”, Scorpius syytti ja laittoi kätensä puuskaan. Nat ja Al yrittivät kovaäänisesti keskustella säästä, mutta hän sen paremmin kuin Rosekaan eivät tarttuneet tarjottuun rauhanlippuun.
“Enpäs”, Rose väitti vastaan.
“Aloitpas.”
“Enpäs.”
“Aloit.”
“En.”
“Kyllä vain.”
“Enpä usko.”
“Juu.”
“Ei.”
“Saanko kuitenkin siirappia?” Scorpius kysyi yllättäen Rosen, joka oli jo vastaamaisillaan seuraavan ei:n.
“Siitäkö tämä kaikki alkoi?” Al kysyi pöydän toiselta puolelta ja Nat pysäytti ruokavälineidensä pakkaamisen. Ilmeisesti hänkin oli aikonut vaihtaa paikkaa.
 “Niin, ajattelin vain kysyä Roselta, jota en siis saa nimittää kullaksi tai millään muullakaan lempinimellä, jos hän voisi ojentaa sen tänne”, Scorpius selitti ja vilkaisi Roseen viattomin kasvoin. Tyttö mulkaisi häntä pahasti.
“Sinä olet velho, käytä sauvaa”, hän kivahti.
“Oho, ai, sinä aiot antaa minun käyttää taikaa turhanpäiväiseen?” Scorpius sanoi liioitellun ihmeissään. Rose heitti häneen vielä yhden ärtyneen katseen:
“Tietenkin parempi olisi, että sinä nousisit siitä ja kipittäisit itse hakemaan siirappisi, mutta tuokin on parempi kuin että passuutat viattomia.”
“Ei ole passuuttamista pyytää”, Scorpius huomautti terävästi.
“Kun pyytää tarpeeksi usein se on.”
“Eipäs.”
“Onpas.”
“Eipäs.”
“Onpas.”
“Hei, te kaksi”, Nat kohotti haarukkaansa uhkaavasti. “Osaan hyvän vetoketjuloitsun, jota voisi soveltaa teidän kahden naamavärkkeihin, mikäli ette vaivaudu lopettamaan.”
 Samassa Suuren salin ovi lämähti auki ja Scorpius läikytti juuri käsiin saamansa siirapin vieressään istuvan Rosen päälle hätkähtäen säikähdyksestä muiden oppilaiden tavoin ovelta kaikuvaa tervehdystä.
“Howdy!” teksasilaisittain lausuttu sana kaikui voimakkaana ympäri salia ja oppilaat Scorpiusta ja Rosea lukuun ottamatta kääntyivät katsomaan äänen aiheuttajaa.
“Anteeksi, Rose”, Scorpius pahoitteli ja ryhtyi hieman turhan innokkaasti pyyhkimään Rosen kaavun rinnuksille tippunutta siirappia.
“Näpit irti”, tyttö tiuskaisi repien lautasliinan Scorpiuksen kädestä. Pettyneenä Scorpius saattoi vihdoinkin ottaa selvää tuon mahtavan tervehdyksen aiheuttajasta. Scorpiuksen suu loksahtikin auki näystä, joka Suuren salin ovilla odotti.
“Siinäpä iso nainen”, hän totesi tyhjästi.
“Sano raamikas tai tukeva, mutta älä iso se on…”, kaapunsa rinnuksia hinkkaava Rose aloitti, mutta Al keskeytti hänet:
“Rose, tässä tapauksessa iso on ihan oikein sanottu.”
 Al kuulosti yhtä järkyttyneeltä kuin Scorpius tunsi olevansa. Rosekin nosti katseensa kaavusta, jota oli yrittänyt putsata lautasliinalla ja sauvalla. Tytön suu loksahti auki samalla tavalla kuin Scorpiuksen hetkeä aiemmin. Toki siihen oli tällä kertaa syytäkin.
 Nainen ovella näytti suoraan Texasin matkailumainoksesta revityltä. Hän oli tavattoman pitkä ja harteva, kasvonpiirteiltään tietyllä tapaa rosoinen, mutta hänen hymynsä oli ylitsevuotavan leveä ja näytti ylettävän korvasta korvaan. Naisen päässä oli valkoinen stetsoni, jonka alta pilkotti kaksi kypsän kauranväristä letintynkää. Naisen lyhyt t-paita paljasti käsivarsissa ja vatsassa lihaksiston, jotka nähdessään moni mies (Scorpius mukaan lukien) olisi muuttunut kateudesta vihreäksi. Naisen housut olivat leveälahkeiset siniset farmarit, joihin oli sidottu punainen hapsuvyö sauvalla ja lassolla varustettuna. Valkoiset saapikkaat kopisivat, kun nainen juoksi opettajainpöytää kohti.
“Herman!” hän huusi ihastuneena samalla kun lientenprofessori juoksi häntä vastaan.
“Dolly!” Herman mikä-hänen-nimensä-nyt-ikinä-olikaan vastasi vähintään yhtä innoissaan syöksyen halaamaan naisen keskiruumista. Lientenprofessori ei ollut erityisen pitkä, kun taas texasilaisittain puhuva nainen oli hujoppimaista Scorpiustakin useamman tuuman korkeampi. Nainen taivutti lientenprofessorin vaivattomasti tangomaiseen asentoon ja suuteli sitten miestä kiihkeästi koko salin seuratessa järkytyksen vallassa tapahtumia. Scorpius vilkaisi nopeasti rehtori McLeania, joka olisi varmaankin vajonnut pöydän alle, ellei professori Nenoveh olisi silloin tällöin nykäissyt häntä ylemmäs kaavun niskaosasta.
“Tuo on todella sairasta”, Scorpius kuiskasi Roselle järkytyksen vallassa. Tyttö kuitenkin käännähti salamana ympäri ja Scorpius ymmärsi välittömästi valinneensa väärät sanat.
“Ai sairasta? Jos mies suutelee naista noin intohimoisesti se on romanttista, mutta jos nainen miestä niin sekö on sairasta?”  Rose kysyi raivokkaasti.
“No, katso nyt itse! Eikö tuo ole sinusta jotenkin epänormaalia?” Scorpius kysyi viittilöiden tuon kummajaispariskunnan suuntaan.
“Itse sinä olet epänormaali!” Rose paukautti ja nousi kiukuissaan seisomaan suunnaten sitten Suuren salin ovea kohti. Scorpius ponkaisi välittömästi paikaltaan ja kirmasi hänen peräänsä.
“Rose! Rose hei, odota!” hän huusi ja joutui lopulta juoksemaan tytön eteen, ettei tämä päässyt karkuun. Rose avasi suunsa kivahtaakseen jotakin, mutta Scorpius oli tällä kertaa nopeampi ja suuteli hänet hiljaiseksi. Ei Rose tosin alun jälkeen sen suurempaa vastarintaa tehnyt. Rose näytti mietteliäältä Scorpiuksen lopetettua.
“Kyllä se toimii paremmin näin päin, mutta vain siksi että sinä satut olemaan meistä se pidempi”, hän pakottautui myöntämään. Scorpiuksen kasvot loistivat sanojen seurauksena auringon tavoin ja he olivat palaamassa ruokapöytään kädet toistensa hartioille kiedottuna, kun Rose äkkiä pysähtyi ja mulkaisi vieressään olevaa Scorpiusta pahasti.
“Scorpius, lakkaa nykimästä kaapuani”, hän komensi poikaa, joka nosti kummastuneena molemmat kätensä näkyville.
“En se ole minä, Rose”, Scorpius ilmoitti. Molemmat katsahtivat välittömästi taakseen.
“Hirviö!” Scorpius parkaisi nähdessään sen laikukkaan, sarvipäisen olennon, joka oli tarttunut turvallaan Rosen kaapuun.
“Ei, vaan lehmä”, Rose ilmoitti ja repi kaapunsa otuksen turvasta, samalla, kun toinen yksivärinen lehmä saapui niinikään ovista sisään tarraten Scorpiuksen hihaan.
“Apua, hirviölehmä!” Scorpius parkaisi ja lähti juoksemaan ympäri salia nälkäinen lehmä perässään.

Rick katseli salin tapahtumia ja tunsi olevansa keskellä mitä irvokkainta farssia, vaan jälleen kerran hän näytti olevan ainoa, jolla ei ollut hauskaa. Lientenprofessori ja hänen... yhm… “tyttiksensä” olivat liian kiinnostuneita toisistaan huomatakseen mitään, kun taas oppilailla tuntui olevan erinomaisen hauskaa katsellessaan Scorpius Malfoyn ja lehmän kilpajuoksua. Monilla opettajillakin oli vaikeuksia pidätellä naurua.
“Annoinko minä luvan tuoda lehmiä Tylypahkaan?” Rick kauhisteli ääneen ja mietti mitä entiset rehtorit olisivat mahtaneet tästä sanoa. Tuskin yhdenkään heidän virkakaudellaan oli tapahtunut tällaista.
“Itse asiassa taisit antaa luvan tuoda Mustikin ja Mansikin”, Agatha huomautti ja Rick näki, että myös hän joutui peittelemään hymyään tutkaillessaan salin tapahtumia.
“Luulin, että Mustikki ja Mansikki olisivat kissoja tai jotain sen suuntaista”, Rick mutisi ja hänellä oli vahva halu kadota opettajainpöydän pöytäliinan tarjoamaan suojaan.
“Ainakin tätä voi nimittää unohtumattomaksi lukukauden avaukseksi”, hihkaisi professori Lipetit ja Rickinkin täytyi myöntää, ettei hän tosiaan unohtaisi tätä tapausta aivan heti.

 Kuudesluokkalaisten poikien makuusalista kuului myöhään sinä iltana raskaita hengityksiä ja hiljaista kuorsausta, kun viisi Albuksen huonetoveria olivat jo lähteneet tervehtimään nukkumattia. Albus sen sijaan ei tuntenut itseään erityisen uniseksi. Hänen ajatuksensa liitelivät omia raiteitaan viivähtäen milloin isässä, milloin Natissa ja tämän vanhemmissa ja milloin sen illan kummallisessa tapahtumasarjassa. Lopulta hän päätti että voisi valvoessaan tehdä yhtä hyvin jotakin hyödyllistä ja vaikka kirjoittaa äidilleen kirjeen, että he olivat saapuneet turvallisesti perille.
 Al kaivoi hiljaa sulkakynän ja palan pergamenttia mukaansa suunnaten oleskeluhuoneeseen. Hän pysähtyi viimeisellä portaalla tunnistaessaan sohvalla takan edessä yksin istuksivan punahiuksisen tytön.
“Lily, miksi olet vielä hereillä?” Al kysyi tallustan Lilyn luo ja istuen sitten sisaren viereen.
 Tämä katsahti häneen syrjäkarein:
“En saanut unta, kuten et nähtävästi sinäkään.”
 Albus myönsi tämän ja he istuivat hetken hiljaa katsellen tulen tanssia takassa. Liekit vaihtoivat sävyä oranssista keltaiseen ja siitä miltei valkoiseen.
“Tuntuu niin kummalta, kun Hugo ja James eivät ole täällä”, Lily kuiskasi ja kuulosti lähinnä ajattelevan ääneen.
“Tiedän tunteen. Ei jotakuta, joka käy lainaamassa näkymättömyysviittaa tai tukkii pääsyn oleskeluhuoneeseen kuhertelemalla jonkun tyttöystävänsä kanssa”, Al yritti vitsailla.
“Mistä lähtien Hugo on tehnyt tuollaista?” Lily kysyi lähtien Alin mieliksi leikkiin mukaan.
“Puhuin tietenkin Jamesista”, Al sanoi ja yritti parhaansa mukaan matkia sitä Jamesille ominaista kelmimäistä virnistystä. Lily hymähti kevyesti joko hänen surkealle yritykselleen olla hauska tai irvistystä muistuttavalle virneelleen.
Kun vitsi oli kaluttu loppuun, tuli taas hiljaista. Al tarkkaili Lilyä sivusilmällä.
“Osta kultakala, jos haluat vahtia jotakuta”, tyttö ehdotti ja Al näki takkatulen liekkien heijastuvan hänen silmistään.
“Anteeksi, ajattelin vain…”, Al aloitti, mutta päätti sitten lähestyä asiaa toisella tavalla. “Mietit isää, vai?”
Lily nyökkäsi pienesti katsomatta Alia suoraan silmiin:
“Pääasiassa häntä, mutta myös Hugoa ja erästä toista...”
Jos Alin tekikin mieli kysyä, ketä Lily tarkoitti puhuessaan tuosta toisesta, hän ei saanut siihen tilaisuutta, kun sisar vihdoin päätti kohdata hänen katseensa kysyessään:
“Al, uskotko sinä että hän paranee?”
Nyt oli Alin vuoro väistää Lilyn katsetta tuijottelemalla takkatulta. Hän mietti hetken mitä vastaisi. Hän ei voinut valehdella, mutta ei voinut sanoa Lilylle myöskään, mitä todella ajatteli.
“Sillä mihin minä uskon ei ole merkitystä”, Al huomautti sitten kiertäen kysymyksen sangen taidokkaasti. Lily naurahti kolkosti.
“Arvasin, että sanoisit noin”, sisko kertoi. Hän huokaisi sitten ja sulki puolittain silmänsä.
“Minä haluan vain tietää, olenko typerän lapsellinen uskotellessani itselleni, että hän paranee kyllä. Että kaikki muuttuu paremmaksi”, Lilyn vastausta anova katse tavoitti Alin katseen lopultakin.
“Et”, Al ravisti päätään. “Eivät ne jotka uskovat parempaan huomiseen ole lapsellisia.”
 Se ei ollut pelkkää sanahelinää, hän todella uskoi niin. Hän uskoi, että maailma oli pystyssä juuri sellaisten ihmisten, uskovien ja toivovien ihmisten avulla. Al ei vain itse lukeutunut noihin ihmisiin.
“Mutta entä jos sitä huomista ei tulekaan?” Lily kysyi mietteliäästi. “Mitä niille ihmisille sitten käy?”
Al joutui jälleen miettimään hetken ennen vastaamista.
“He pettyvät, mutta saavat ainakin jonkin aikaa elää paremman uskossa ja toivossa. Se on enemmän kuin ne muut, jotka eivät usko, saavat koskaan kokea”, hän lausui sitten harkiten jokaista sanaansa huolellisesti.
Lily nyökkäsi mietteliäästi:
“Niin, taidat olla oikeassa. Niin kuin yleensä.”
“Yleensä? Milloin muka olen ollut väärässä?” Al kysyi leikkisästi yrittäen jälleen hieman keventää tunnelmaa.
“No jaa”, Lily pidätteli hymyä, “viimeksi tulee mieleen se kerta, kun löimme viimekeväänä vetoa siitä pystyvätkö James ja Amanda pitämään vaatteet päällä koko junamatkan ajan.”
“Minä luulin, että James vihdoinkin olisi oppinut olemaan pelaamatta räsynäpäystä sen tytön kanssa. Hänhän oli kyninyt Jamesin joka ikisessä pelissä alusvaatteisilleen”, Albus marmatti puoliääneen.
 Lily tirskahti:
“Luuletko sinä oikeasti, että Jamesilla oli hirveästi mitään sitä vastaan?”

Kapinen koira -niminen kapakka ei kuulunut alan siisteimpiin tai tasokkaimpiin, mutta sillä oli omat etunsa. Juomat olivat edullisia (joskin laadultaan niukin naukin juotavaksi kelpaavia), musiikkia lähes joka ilta, uhkapelejä enemmän kuin riittämiin ja maksullista seuraa tarpeen tullen saatavilla. Kuten  arvata saattoi Kapisen koiran asiakaskunta oli pääasiassa sellaista, ettei heidän sopinut kulkea pääkadulla kirkkaassa päivänpaisteessa.
 Tänään kapakassa soi turkkilainen huilumusiikki, jonka tahdissa muutama niukasti pukeutunut, eksoottisen näköinen tanssijatar keinutti vartaloaan. Eräässä sivummalla sijaitsevassa pöydässä istui vanha viiksekäs mies, joka poltteli kiiltävän mustaa piippuaan muistoihinsa vaipuneena. Mies oli muiden asiakkaiden tapaan alakastiin kuuluva. Hän oli huijari ja varas, mikä oli kyllä tavallaan vaikeaa uskoa, sillä hänen kasvonsa, vaikka eivät komeat olleet koskaan olleetkaan, olivat ystävällisenoloiset. Miehen nimi oli Mundungus Fletcher.
 Katsoessaan piipustaan nousevan savun läpi tummahiuksista tanssijatarta Mundungus näki hetken verran muuan naisen menneisyydestään, nuoruutensa ajalta. Tämä nainen oli ollut hänen kaltaisensa. Hänkin oli ollut huijari ja varas, minkä takia he ehkä olivatkin niin loistavasti ymmärtäneet toisiaan. Heidän välillään oli aina ollut jännitteitä ja leiskuvaa intohimoa.
 Mundungus huokaisi ääneen niitä aikoja muistaessaankin. Siitä oli niin tavattoman kauan. Hän oli nykyisin enää pikkuinen vanha ukko, jonka ainoat huvit olivat salakuljetettujen esineiden välitys, uhkapelit ja Kapisessa koirassa vietetyt illat.
 Juuri kun Mundungus aikoi noutaa itselleen toisen tuliviskin kaksi ministeriön kaapuihin pukeutunutta miestä asteli hänen pöytäänsä kohti. Vanhojen vaistojen ohjaamana Mundungus livahti väkijoukkoon arvellen, ettei kaksikolla voinut olla hänelle mitään mieluisaa asiaa.
 Hänen ei kuitenkaan onnistunut livahtaa ovelle asti,  kun eräs vanha uhkapelituttu pysäytti hänet.
“Dung, olet vieläkin 10 kaljuunaa auki siitä toissailtasesta”, Billie Racks murahti pidätellen Mundungusia.
“Joo, kuule Billie, maksan huomenna, nyt ois vähäsen kiire”, Mundungus sanoi yrittäen parhaansa mukaan kiiruhtaa kapakan ovelle, mutta myöhästyi. Toinen ministeriöläisistä seisoi jo ovella ja toinen tarttui kiinni hänen olkavarrestaan.
“Heippa vaan, Dung”, hänet kiinniottanut mies tervehti ja Mundungus siristi silmiään havaiten, että puhuja oli hänelle totta tosiaan tuttu.
“Kato, Ron Weasley”, hän sanoi ravistaen nuoremman miehen kättä hieman turhankin innokkaasti. “Mitä sä täällä teet?”
“Tulin tapaamaan sinua”, Ron Weasley ilmoitti ja se toinen, perin Malfoyn-näköinen, mies, joka oli tukkinut uloskäynnin oli myös saapunut paikalle.
“No, ainahan on kiva rupatella vanhojen tuttujen kesken”, Mundungus totesi leppoisasti ja osoitteli innokkaasti kohti pöytää, josta oli aiemmin lähtenyt. Vaikka hänellä ei ollut edes aavistusta siitä miksi Ron Weasley mahtoi haluta puhuta hänen kanssaan, hän oli melko varma ettei tämä aikonut pidättää häntä salakuljetuksesta tai vastaavasta ja se rauhoitti hänen oloaan suunnattomasti.
“Juotteks te jotain?” Mundungus kysyi, mutta kumpikin häntä nuoremmista miehistä pudisti päätään.
“No, miten mä voin auttaa?” Mundungus kysyi arvellen, että olisi turvallisinta tarjoutua, muuten hän saattaisi joutua epämiellyttävään asemaan.
Ron kumartui lähemmäs Mundungusia, joka viritti vanhan kuulonsa erityisvalmiuteen puhtaasta uteliaisuudesta.
“Kaksi vuotta sitten kaksi meikäläistä tuli kyselemään sinulta hieman tietoja. Janet Morron ja Firefax Holmes”, Ron kertoi ja näytti odottavalta. Hänen toverinsa katseli Mundungusia nenäänsä pitkin.
Mundungus rypisti otsaansa:
“En muista ton nimisii.”
 Todellisuudessa hän muisti varsin hyvin. Hän kaiken kukkuraksi tiesi, mitä heille oli käynyt eikä itse halunnut itse kohdata samanlaista loppua. Hän ei todellakaan puhuisi enää kertaakaan Veljeskunnasta, ei mainitsisi edes sivulauseessa.
“Olemme varmoja, että he tapasivat sinut”, toinen mies ilmoitti ja Ron vilkaisi häntä sillä lailla murhaavasti, että Mundungus fiksuna kaverina ymmärsi välittömästi, että noilla kahdella oli jotakin keskinäisiä kiistoja.
“En kyl osaa sanoo mitään tohon, Ron”, Mundungus lausahti piippuaan täytellen. “Mä en muista sen nimisii tyyppejä koskaan tavanneeni. Sitä paitsi mä oon ollu ulkomailla pari viime vuotta.”
Mundungusin vale ei ilmeisestikään tullut niellyksi. Ron viittasi häntä sormellaan kumartumaan lähemmäs ja tarrasi sitten yllättäen yhdellä kädellä kiinni hänen kaulukseensa. Mundungus parkaisi puhtaasta kauhusta ja piippu tipahti hänen suustaan pöydälle.
“Kuules nyt, nilkki, sinä kerroit heille jotakin Veljeskunnasta ja saat kertoa sen saman meillekin”, ilmoitti toinen aurori armottomasti. Mundungus tempaisi itsensä Ronin otteesta
“Mä en tiiä mitään!” hän parkaisi ja yritti sukeltaa pöydän alitse, mutta kumpikin aurori tarttui häntä käsivarresta. Melkein liikuttavan yksimielisyyden vallassa nuo kaksi virkaveljeä katsahtivat toisiinsa ja Mundungusille tutumpi ehdotti toiselle:
“Malfoy, pidätkö hänestä kiinni, jos minä tinttaan kuonoon?”
Mundungus tyrkättiin takaisin istualleen. Hermostuneena hän silmäili tuota kaksikkoa, jonka tapaamisen olisi toivonut voivansa välttää. Hän huokaisi sitten dramaattisesti ja otti kasvoilleen kaikkein säälittävimmän ilmeensä:
“Kuule, Ron, siitä ei seuraa mitään hyvää jos puhuu niistä ääneen. Aina kun niistä kuuleekaan jotain käy jotain pahaa.”
 Vaaleahiuksinen aurori kohotti sauvansa esille ja heilutteli sitä uhkaavasti aivan Mundungusin nenän alla.
“Miten on pelkäätkö enemmän taikauskoa vai oikeaa taikuutta?” hän kysyi ja Mundungus joutui nielaisemaan äänekkäästi.
Mundungus silmäili toisen miehen sauvaa. Hän oli varma siitä, ettei Ron kiroaisi häntä, hänhän oli aina tullut niin hyvin juttuun tämän isän ja etenkin veljien kanssa, mutta sen sijaan tästä toisesta miehestä hän ei ollut yhtä varma. Näytti sangen uhkaavalta heiluessaan siinä sauvan kanssa.
“Mä en tiiä paljon”, Mundungus parahti sitten yrittäen saada ääneensä mahdollisimman anovan sävyn.
“Tarpeeksi kuitenkin”, Ron ilmoitti päättäväisesti.
“Kerro”, toinen aurori vaati.
“En kuulkaa oikeesti tiiä mitään, mistä teille ois hyötyä”, Mundungus sanoi ja roikotti päätään surullisella tavalla. Hänen esityksensä ei kuitenkaan tehnyt kauppaa.
“KERRO!” kumpikin mies huudahti nyt niin että puoli kapakkaa kääntyi heitä kohden. Mundungus kohotti käpälänsä kattoa kohti antautumisen merkiksi:
“Okei, okei, älkää ny kaapujanne repikö.”

 Ron joutui sillä hetkellä käyttämään kaiken tahdon voimansa pysyäkseen rauhallisena. Kun hänen oli kerran täytynyt tänäänkin raahautua työhön, hän oli halunnut paneutua siihen sillä hetkellä kaikkien, etenkin Harryn kannalta, olennaiseen tapaukseen eli Veljeskunnan arvoitukseen.
 Ron oli alusta asti ollut täysin varma että Harryn myrkytyksen takana oli tuo salaperäinen pahansuopa järjestö, joka oli aiheuttanut heille viimevuosina niin runsaasti harmia. Firefax Holmesin päiväkirjasta ilmennyt vihje liittyen Mundungus Fletcheriin oli jo hyvän aikaa odottanut tutkituksi tulemista.
“Mitä siis tiedät Veljeskunnasta?” Malfoy kysyi juuri kun Ron oli avaamaisillaan suunsa esittääkseen samaisen kysymyksen. Mundungusin tihrustavat silmät viivähtivät vuorotellen kummankin aurorin kasvoissa.
“Se on huippusalanen järjestö, joka on toiminu ainakin kahdeksan vuosisadan ajan. Niitten jäsenet kuuluu tiettyihin sukuihin tai oikeestaan tiettyyn sukuun ja kaikki, jotka tietää jotain enemmän on sidottu kii valoilla tai uhkauksilla tai sellasilla”, Mundungus pajatti yhteen menoon pysähtyen vetämään henkeä vasta lopussa. Hän tiiraili ympärilleen huolestuneesti kuin peläten jonkun kuulevan tai vaihtoehtoisesti pakoreittiä tukalasta tilanteesta etsien.
“Lisää”, Ron vaati matalalla äänellä ja puristi sauvaa kämmeneen niin että se tuiskutti muutaman kipinän kärjestään.
“En mä tiiä muuta!” Mundungus parkaisi pelokkaasti näyttäen lähinnä pieneltä vikisevältä ryppykasalta.
 Huonosti nukutun yön, Harrysta johtuvan huolen ja Malfoyn läsnäolon aiheuttama ärsytys purkautui sillä hetkellä ja Ron ponkaisi seisaalleen repien Mundungusin tämän kauluksista seinää vasten.
“Kuule, sinä lurjus, jos et nyt heti paljasta tietojasi, niin minä…”, hän nosti pikkumiestä ylemmäs niin että tämän jalat nousivat maasta ja hengitys alkoi tihentyä.
“Weasley?” Malfoyn ääni kuului epäselvästi jostakin punaisen savun takaa.
“Minun paras kaverini kuolee, jos me emme saa niitä Veljeskunnan tyyppejä ajoissa kiinni!” Ron huusi raivokkaasti välittämättä siitä kuka saattoi kuulla.
“Weasley, lopeta!” Malfoyn huuto kuului nyt jostain lähempää. “Hän ei taida oikeasti tietää mitään.”
 Ron tunsi silmilleen nousseen punaisen usvan hellittävän ja hän tajusi Mundungus Fletcherin kasvojen muuttuneen jo sinertäviksi hapen puutteesta. Hän päästi kurjan pikku-ukon tipahtamaan maata vasten.
“Kiitti”, Mundungus kähisi Malfoyn suuntaan, kunhan sai henkensä kulkemaan. Ron kääntyi poispäin ja sanaakaan sanomatta hän ja Malfoy suunnistivat kapakan ovea kohden.
“Mut mitä maksaisit, jos kertosin jonkun, joka voi kertoo sulle kaiken Veljeskunnasta?” kuului äkkiä huuto heidän peräänsä ja Mundungus Fletcher kipitti heidät kiinni kuin pahainen piski, joka odotti saavansa luun jokaiselta ohikulkijalta.
Ron katsahti häntä kohti halveksivasti, eikä voinut uskoa että oli joskus nuoruudessaan pitänyt tuosta ukkelista, jopa omalla tavallaan ihaillut häntä.
“Jos Veljeskunnasta voivat kertoa vain siihen kuuluvat ja kaikki siihen kuuluvat ovat lausuneet rikkumattoman valan, ei taida olla olemassa ketään, joka voisi kertoa?” hän huomautti ja heilautti viittaansa osoittaen aikovansa lähteä. Mundungusin seuraavat sanat kuitenkin pysäyttivät niin hänet kuin Malfoynkin:
“Kyllä on. On joku sellanen, jonka ei tarvis pelätä rikkumattoman valan rikkomista.”
Huijarin silmissä käväisi ovela katse.
“Ai, joku joka ei välitä siitä, että saattaa kuolla?” Malfoy kysyi tympeästi.
“Ei, vaan joku joka on jo kuollu”, kuului yksinkertainen vastaus.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 83:Rachel

 Aamiaisella Suuressa salissa kävi tavallinen äänekäs rupattelu. Albuksesta tämä oli tietyllä tapaa huojentavaa, sillä se sai hänet tuntemaan olonsa kotoisaksi ja se taas vei ajatuksia pois isästä ja kodista. Hän mietti hetken, että pitäisikö hänen kirjoittaa äidille nyt, mutta päätti tehdä sen tuntiensa jälkeen. Kun Neville, tai siis professori Longbottom jakoi hetken kuluttua lukujärjestyksiä, tämä kuiskasi hiljaa pahoittelunsa isän takia ennen kuin jatkoi Rosen luo. Sinällään Al ei ollut ihmeissään että asiasta tiedettiin, Päivän Profeetta oli uutisoinut siitä paria viikkoa aiemmin melkoisen meluisastikin. Siitä huolimatta Nevillen onnistui tietyllä tapaa yllättää hänet ja rikkoa illuusio siitä, että tämä syksy olisi kuten mikä tahansa.
 “Rose, hyvältä näyttää”, Neville kehaisi ja ojensi Rosen lukujärjestyksen. Al huomasi Rosen käsien tärisevän hänen ottaessaan sen vastaan ja muisti sitten, ettei hänen serkkunsa ollut koskaan avannut V.I.P-kuortaan. Rose henkäisi helpotuksesta ääneen nähtyään lukujärjestyksensä.
“Ainakin kaikki tärkeä tuntuu olevan täällä. Jästitieto, numerologia, riimut, muodonmuutokset, liemet, taikuudenhistoria, yrttitieto…”, Rose mutisi. Äkkiä serkun silmät kaventuivat pelkiksi viiruiksi.
“Al, onko sinulle merkitty tähtitietoa jonnekin?”
“Odotas, joo, perjantai-illalle”, Al sanoi lukujärjestystään tutkaillen. Hän oli päässyt kaikille haluamilleen kursseille lukuun ottamatta taikuudenhistoriaa (hänellä oli huono numeromuisti ja maahiskapinoiden vuodet eivät yksinkertaisesti suostuneet jäämään mieleen)ja ennustamista, jonka he olivat Scorpiuksen kanssa sopineet molemmat reputtavansa. Scorpius tosin oli saanut K:n, sillä hänen oli vahingossa onnistunut ennustaa oikein sanoessaan, että hänen kokeensa valvoja tulisi kastelluksi vessanpönttövedellä ulvovan henkiolennon taholta. Koulussa liikkuvien tietojen mukaan tämä nimenomainen tarkastaja oli eksynyt sinä päivänä murjottavan Myrtin vessaan.
“Mitä?” Rose parkaisi ja repi Alin lukujärjestyksen tutkiakseen sitä tarkemmin. Lopulta serkun oli myönnettävä, että hänen lukujärjestyksestään uupui tähtitieto. Kun Scorpius ja Nathy sitten saapuivat heidän luokseen omat lukujärjestyksen käsissään, Rose hyökkäsi heidän kimppuunsa.
“Onko teillä tähtitietoa perjantai-iltana?” hän kysyi haastavaan sävyyn ikään kuin uhaten repiä kaksikon kappaleiksi, mikäli nämä uskaltaisivat kertoa olevansa S.U.P.E.R-ryhmässä, jota ei ollut merkitty hänen lukujärjestykseensä.
“Joo”, Nat vastasi ja Scorpius nyökytteli innokkaasti.
“Pääsemme katselemaan tähtiä yhdessä, Ruusunen”, Scorpius sanoi ja livahti istumaan Rosen viereen samalla, kun Nat raivasi itselleen tilaa Alin vasemmalle puolelle.
“En ole Ruusunen, emmekä pääse”, Rose tokaisi kylmästi.
“Hei, jos me olemme samalla tunnilla niin kai me voimme…”
“Minulla ei ole sitä tuntia”, Rose keskeytti Scorpiuksen. Pojan leuka loksahti äärimmilleen ja nyt oli hänen vuoronsa repiä Rosen lukujärjestys nähtävilleen.
“Minä sain vain K:n ja pääsin silti sille kurssille, mitä sinä siis oikein sait?” Scorpius kysyi.
“En tiedä”, Rose myönsi huokaisten ääneen.
“Mitä? Väitätkö ettet ole vieläkään avannut V.I.P-kuortasi?” Scorpius ähkäisi.
“Se on kai minun asiani milloin avaan kuoreni tai milloin en”, Rose ilmoitti tiukasti.
“Tuohan on järjetöntä! Et saa ikinä tietää, jos lukujärjestyksessäsi on virhe”, Scorpius huomautti.
“Saanpas”, Rose ilmoitti ja nousi pöydästä suunnaten kohti opettajainpöytää. Scorpiuksen seuratessa melkein-virallisen tyttöystävänsä menoa Al kiinnitti huomionsa Natiin.
“Miten sinun kurssisi?” hän kysyi. Tyttö kohautti olkiaan.
“En päässyt numerologian tai yrttitiedon ryhmään, mutta ei se nyt kamala menetys ole”, hän totesi välinpitämättömästi.
  Kun Rose hetken kuluttua palasi, hän näytti varsin myrkyn nielleeltä. Tähtitiedonprofessori oli kertonut, ettei häntä oltu kelpuutettu tähtitiedon ryhmään.
“Hei, hetkinen”, Scorpiuksen pää kääntyi asteittain Rosen, Natin ja Alin välillä ja hänen kasvonsa hehkuivat riemusta.
“Tarkoittaako tämä että minä olin ainoa, joka pääsin kaikkiin S.U.P.E.R-ryhmiin, joista suoritin V.I.P:t?”
 Al purskautti kurpitsamehut rinnuksilleen.
“Mitä?” hän ja Rose parkaisivat ääneen. Natkin näytti sangen kärsivältä. Seurasi välittömästi pieni kiistely Scorpiuksen lukujärjestyksestä, joka lopulta päätyi Rosen käsiin.
“Ei ole totta!” Rose parkaisi ääneen ja tyrkkäsi lukujärjestyksen Alin ja Natin eteen.
“Sinulla oli meistä keskimääräisesti huonoin V.I.P-tulos”, Nat huomautti. Alkin muisteli että Scorpius oli ansainnut ainoastaan yhden U:n PVS:stä ja Odotukset ylittävän muodonmuutoksista ja taikuudenhistoriasta. Loput arvosanat olivat olleet kelvollisia, lienten peikkoa lukuun ottamatta. Siis juuri vähimmäisvaatimukset kaikkiin aineisiin, lientenprofessori, kun hyväksyi lienten S.U.P.E.R-ryhmäänsä kaikki halukkaat oppilaat näiden arvosanoista riippumatta.
Al näki Rosen kasvoilla tyytymättömyyttä ja Scorpiuksen kasvoilla vahingoniloa ja arveli, että olisi turvallisinta vaihtaa aihetta ennen kuin nuo kaksi keksisysivät aloittaa tutun kinastelunsa.
“Tämä se siis on vai?” hän totesikin ja muut katsahtivat häneen uteliaasti. ”Jälleen alkaa uusi vuosi.”
“No, selvisimme V.I.P:eistä, joten kuinka tämä vuosi voisi olla paha?” Nat kysäisi olkiaan kohauttaen.
“Lasketko leikkiä?” Rose näytti loukatulta.
 “S.U.P.E.R-tutkinto suoritetaan aivan pian ja meidän pitää käyttää kaikki vapaa-aika opiskeluun”, hän saarnasi tehostaen puhettaan heiluttelemalla lukujärjestystään muiden nenien edessä.
Nat kohotti kyllästyneesti toista kulmakarvaansa:
“Onko hän aina tuollainen?”
“Pahempi”, Al ja Scorpius vastasivat täydestä sydämestään.

 Tuntia myöhemmin kiukusta kihisevä Rose istui liententunnilla Scorpiuksen vieressä. Hän oli jo kahdesti anonut Natia ja Alia, kumpaakin, vaihtamaan paikkaa hänen kanssaan, sillä Scorpius osasi olla V.I.P-tulostensa kanssa uskomattoman ärsyttävä. Lisäksi hän yritti tavoitella Rosen tuloskuorta käsiinsä, mutta Rose piteli sitä tiukasti pojan ulottumattomasti.
 Hän halusi kovasti katsoa tulokset (minkä vuoksi hän oli kuoren mukaan ottanutkin), mutta ei sietänyt ajatusta siitä että Scorpius saisi niistä lisää hilpeyden aihetta.
 Rose huomioi lientenprofessorin puhetta vain vähäisessä määrin, sillä tämän tunnin avaus oli saanut tytön epäilemään mahtaisiko S.U.P.E.R-kurssista tulla lainkaan edellisistä vuosista eroava.
“Kuulkaa kaikki, tää on siis mun tyttöystävä Dolly Maureen, joka on tästä lähtien aina ja ikuisesti mun oma pikku kultanuppunen plus teiän liemituntien apuopettaja”, lientenprofessori oli esitellyt suurikokoisen naisen luokalle. Rose oli huokaissut helpotuksesta, kun oli huomannut etteivät lehmät olleet paikalla.
 Koska Rose ei pitänyt lientenprofessorin höpötystä tärkeänä, hän keskittyi mielessään kertaamaan viime kevään V.I.P-kokeiden tähtitiedon osuutta. Hän oli luullut pärjänneensä erinomaisesti. Hänhän oli lukenut kokeisiin erinomaisesti, ainakin kymmenen kertaa enemmän kuin Scorpius, mutta silti… kuinka oikein saattoi olla mahdollista… olihan hän kirjoittanut esseen oikeasta aiheesta?
“Rose, anna minun avata se kuori”, Scorpius mankui ja yritti kurkottautua Rosen ohi tarttuakseen avaamattomaan kirjekuoreen. Rose läppäisi hän kevyesti poskelle ja nosti kuoren korkealle päänsä päälle. Tämä oli kuitenkin virhe teko, sillä välittömästi tuon liikkeen tehtyään hän tunsi kuoren tulleen nykäistyksi kourastaan. Eturivissä istuvat Rose ja Scorpius jäivät tuijottamaan suu auki lientenprofessoria, joka muitta mutkitta avasi Rosen kuoren.
“Se on minun kirjeeni”, Rose parkaisi. Suurten neliskanttisten silmälasien takana lientenprofessorin pienet silmät liikkuivat rivejä tutkaillen.
“U:ta ja O:ta ja yks S. Mul oli sillon aikanaan kyl 24 P:tä ja yks T”, lientenprofessori mumisi iskien Rosen paperin tämän pulpetille. Paperi vahvisti lientenprofessorin sanat: enemmistö Rosen arvonsanoista oli U:ta, muutamat O:ta ja kaunista linjaa rikkoi yksi S tähtitiedosta.
Scorpius kumartui Rosen puoleen:
“Joo, jotenkin ei ole vaikea uskoa. Eihän tuo hyypiö edes osaa arvosanoja…”
 Rose ei vastannut pojalle mitään, tuijotti ainoastaan lientenprofessoria mietteliäästi. Olikohan hän kaikesta huolimatta erehtynyt?

“Kuule, Herman-kultapupunen, meidän pitäisi vähän laajentaa Mustikkia ja Mansikkia varten”, Dolly Maureen ilmoitti päättäväisesti tutkaillessaan Hermanin vaatimattoman kokoista asuntoa, joka sijaitsi tyrmissä lähellä lientenluokkaa. Herman pudotti sillä hetkellä pitelemänsä kirjan käsistään.
 Lehmät oli sinä aamuna viety ulos laiduntamaan, eikä Herman ollut lainkaan pahastunut siitä, ettei hän ollut nähnyt niitä koko päivänä.
“Kuule, Dolly, Rick-mies ei vissiin oikeen tykänny niistä. Se on varmaan joku eläintenvihaaja tai jotain”, Herman yritti parhaansa mukaan vakuuttaa kullalleen. Dolly kuitenkin naurahti äänekkäästi ja tarrasi sitten hellästi Hermanin poskeen:
“Mutta kyllä minun nerokas kultamussukkani saa hänet suostumaan.”
“No, niin tota mut”, hiki virtasi Hermanin kasvoilla hänen yrittäessään keksiä lisää syitä, “oppilaat. Niin just, ne voi olla allergisia lehmille!”
“Sen takia Mansikki ja Mustikki voisivat asua täällä sinun asunnossasi”, Dolly ilmoitti pirteästi ja Herman hätkähti pelkkään ajatustakin. Hän kyllä piti Dollysta kovasti, mutta hänellä oli tietty…
“Mä pelkään lehmiä!” Herman parkaisi sitten ääneen.
“Voi, pikku-Hermannia”, Dolly voivotteli syleillen Hermania tukehduttavalla tavallaan. Herman huomasi olevansa tyytyväinen siihen, ettei ollut koskaan kertonut Dollylle koko totuutta itsestään. Hänen elämänsä oli juuri täydellistä tällaisena

Oli kaunis syyskuun puolivälin päivä ja nuoriso joukot vaelsivat kohti Tylyahoa. Heidän tarkoituksensa oli tehdä niitä tavallisia Tylyaho-asioitaan: käydä ostoksilla, kermakaljalla, kuhertelemassa jonkun nurkan takana. Tänään kuitenkin myös vanhempi polvi oli liikkeellä.
“Mul on ikävä mun Dollya!” Herman mikä-hänen-sukunimensä-taas-olikaan parkui ääneen ja tylyaholaisten kääntyessä katsomaan heidän suuntaansa professori Nenoveh oli varma, että oli tehnyt virheen antaessaan miehen tulla hänen ja Ninan mukaan Tylyahon visiitille. Hän oli arvellut että mies olisi nyt siedettävämpi kun tämä ei jatkuvasti latelisi typeriä rakkauslurituksiaan, mutta tämä tilanne oli miltei pahempi.
“Älä itke, liemi-setä. Dolly-täti tulee takaisin, kunhan Mököttäjä on saanut vauvan”, Nina lohdutti taputellen professori Hermanin käsivartta. Professori Hermanin tyttöystävä oli muuttanut lehmineen takaisin Amerikan mantereella ja palaisi ilmeisimmin sitten, kun eräs hänen lehmistään olisi poikinut. Agatha ei kyllä erityisesti odottanut tätä tapahtumaa.
“Vasikan”, Agatha oikaisi automaattisesti tytärtään ja vilkuili samalla viereisen ompelijanliikkeen hinnastoa. Oli totta, kun sanottiin että kaikki kallistui. Hänen pitäisi pian taas ostaa Ninalle uusia vaatteita, niin madotonta vauhtia tyttö kasvoi. Hän oli seitsemänvuotias, mutta pituutensa puolesta hän olisi voinut hyvin olla pari vuotta vanhempikin. Tosin, professori Nenoveh muisti itsekin venähtäneensä tuossa iässä äkkiä melkoisia määriä, mutta vastaavasti hänen pituutensa ei ollut enää neljäntoista ikävuoden jälkeen muuttunut senttiäkään.
 Käytännön naisena Agatha alkoi mielessään laskeskella kuinka paljon Ninan koko vaatevaraston uusiminen tulisi maksamaan. Hän käveli ajatuksissaan eteenpäin katua huomaten vasta hetken päästä, että niin professori Herman kuin Ninakin olivat pysähtyneet töllistelemään jotakin sivukadulla, jolla sijaitsi vain sokerileipomo ja se typerä hempeäsävyinen kahvila.
“Emmekö me olleet matkalla Hunajaherttuaan?” Agatha kysyi kulmiaan kohottaen, mutta edes hänen makeisille perso tyttärensä ei tällä kertaa osoittanut kiinnostusta karkkikauppa kohtaan.
 Lopulta Agatha kyllästyi odottamaan ja päätti itse kävellä katsomaan, mistä oli kysymys. Hän kurkisti kulman taa ja joutui ottamaan viereisestä tiiliseinästä kiinni silkan järkytyksen vuoksi.
“Rick-sedän ystävä ilmiintyi juuri äsken”, Nina paljasti ja Agatha tunsi oudon kouraisun vatsassaan katsoessaan rehtori McLeanin ja hänelle tuntemattoman naisen halaavan erittäin sydämellisesti.
“Meinaa niinku Rick-miehen tyttöystävä”, amerikkalainen velho totesi kuivasti.
“Tyttöystäväkö muka”, Agatha tuhahti tahtomattaan ääneen, kun kaksikko alkoi kävellä katua eteenpäin kiihkeästi keskustellen. Nainen nauroi jollekin rehtori McLeanin sanomalle ja pörrötti tämän hiuksia. Rehtori ei näyttänyt edes pistävän tätä pahakseen.
“Hän on varmaankin vain rehtori McLeanin hyvä ystävä”, Agatha painotti itsepäisesti. Hänen lauseeltaan kuitenkin putosi pohja alta, kun rehtori ja tuntematon nainen astuivat sisään matami Puddifootin puotiin.

 Kahvilaan astuessaan Rick oli täysin varma, että oli joutunut väärään paikkaan. Kysymyksessä oleva kahvila oli täynnä vain kahdenhengen pöytiä ja kaikkialla oli ylitsevuotavan vaaleanpunaista. Rick havaitsi myös kolme hänelle tuttua teiniparia, jotka näyttivät sangen uteliailta hänen ilmestymisensä johdosta, mutta katsoivat sitten kumppaneidensa silmiin tuijottelun rehtoria mielenkiintoisemmaksi.
“Rachel, mitä jos mentäisiin, vaikka kolmeen luudanvarteen… Tämä paikka on melko karmiva”, Rick aloitti, mutta hänen seuralaisensa oli jo varannut ikkunapöydän. Rick huokaisi ääneen. Tuollainen Rachel oli aina. Itse asiassa oli ollut Rachelin idea kokeilla tätä kahvilaa ja Rick oli vähäisillä Tylyahon tuntemistaidoillaan suostunut.
 “Mitä sydänkäpysille saisi olla?” kysyi kahvilan kanssa samaan sävyyn pukeutunut keski-ikäinen nainen, josta Rickille ei jäänyt mieleen muuta kuin erittäin teennäinen hymy. Hän ei vaivautunut korjaamaan naisen lausemuotoa, vaikka lähimpänä istuva oppilaspariskunta tuijottikin heitä kummasti.
“Hän ottaa  mansikkakaakaon kermavaahdolla ja kanelitangoilla”, Rick tilasi Rachelin puolesta, samalla kun tämä tilasi hänen puolestaan:
“Tämä sydänkäpynen ottaa kahvin mustana, yksi pala sokeria.”
“Tulossa tuota pikaa.”
Rachel nosti toisen jalkansa tuolinsa reunalle ja nojasi leukaansa polveen. Hänen ruskeat silmänsä katsoivat miestä häiritsevän kiinteästi ja Rick tiesi tuijotuksesta, että joutuisi pian tiukkaan ristikuulusteluun yksityiselämästään, ellei keksisi äkkiä jotakin puheenaihetta.
“Niin, vie Helenillekin onnittelut puolestani teidän naim… tarkoitan av… öh… suhteenne vakinaistamisen johdosta”, Rick huomasi, ettei aiheenvalinta loppujenlopuksi ollut kovin onnistunut. Rachel virnisti pahanilkisesti hänen nolostukselleen  ja Rick oletti sen tarkoittavan myöntävää vastausta. Tosin aivan varma hän ei voinut olla. Ne 26 vuotta, jotka hän oli Rachelin tuntenut olivat opettaneet, että mikään ei ollut niin varmaa kuin epävarma.
 Heidän juomansa saapuivat ja Rachelin alkaessa leikkiä tapansa mukaan kanelitangoilla Rick käänsi puheen nopeasti perheeseen.
“Miten äiti otti uutisen?”
Sisar kohautti harteitaan ja hörppäsi mukin reunasta.
“Ei sen huonommin kuin odotinkaan. Tiedäthän, hän on vanhanaikaisempi kuin jästit näissä asioissa. Haluaisi että menen naimisiin Rudolph serkun kanssa”, Rachel irvisti lauseen päätteeksi.
“Rup-serkkuhan on vanhempi kuin äiti”, Rick parahti epäuskoisena.
“Itse asiassa he taitavat olla samanikäisiä”, Rachel muisteli. “No, joka tapauksessa äiti uskoo, että tämä on vain minun teiniyteni vaihe ja että minä jätän Helenin heti, kun hän esittelee jonkun tarpeeksi hohdokkaan sulhasehdokkaan.”
Sisko irvisti Rickille uudemman kerran.
“Häntä huolestuttaa, että hän jää ilman lapsenlapsia, mistä pääsemmekin sopivasti”, into välähti Rachelin silmissä, “sinun rakkauselämääsi.”
“Siinä tapauksessa keskustelu taisi loppua tähän, sillä mitään ei ole ilmassa”, Rick ilmoitti lyhyesti vailla pienintäkään halua setviä onnetonta rakkauselämäänsä sisarelleen kuuden oppilaansa edessä.
“No, onko jotain maassa tai meressä?” Rachel heitti vitsailevaan sävyyn ja haisteli kanelitankoaan.
“Ei ja ei, ja sitä paitsi mitä se edes sinulle kuuluu?”
Rachel kohautti viattomasti olkapäitään:
“Kai minä saan isoveljeni rakkauselämästä olla kiinnostunut?”
“No, oikeastaan et”, Rick totesi ja oli hyvin tietoinen siitä, että lähimpänä istuva nuoripari laittoi joka sanan keskustelusta merkille suurella mielenkiinnolla.
 Enempää kumpikaan sisaruksista ei kuitenkaan ehtinyt sanoa, kun pieni, pitkäjalkainen olento tulla tupsahti sisälle kahvilaan. Rick hämmentyneenä tunnisti tuon pikku otuksen Ninaksi, mikä tietenkin tarkoitti, että Agatha ei voinut olla kaukana. Tämä ajatus sai hänet oikaisemaan kaapuaan. Liike ei jäänyt huomaamatta Rachelilta.
“Hei, oletko sinä Rick-sedän ystävä?” Nina kysyi astellen suorasukaisesti heidän pöytänsä luo.
“Olen Rachel”, Rickin sisar esittäytyi ja samalla hetkellä professori Nenoveh ja Herman miksei-Rick-ollut-koskaan-oppinut-hänen-sukunimeään saapuivat ovista juoksujalkaa sisään. Rick ponnahti kohteliaasti seisomaan ja Rachel tirskahti.

 Agatha näki rehtori McLeanin seuralaisen ensikertaa läheltä ja tunsi lievää järkytystä, sekä omituista ärtymystä. Eikö rehtori McLeanilla todellakaan ollut minkäänlaista tasoa? Nainen oli kurvikas ja hieman Agathaa pitempi, mutta kaikkea muuta kuin sellainen nainen, jonka seuraan Agatha olisi rehtorin kuvitellut.
 Nuo kaksi naista olivat vuoden heitolla samanikäisiä, mutta näyttivät siitä huolimatta kuuluvan omituisella tavalla kokonaan kahteen eri ikäpolveen tai ajanjaksoon. Siinä missä Agatha pukeutui vaatimattoman asiallisesti ja hillitysti, tuo toinen nainen räiskyi kaikissa tunnetuissa väreissä, jotka loistivat kilpaa hänen kasvoillaan, hiuksissaan ja vaatteissaan. Kun Agathan kasvot olivat ilmeettömät ja vakavat, mutta samalla kauniit rauhallisella tavalla, tämä nainen oli ilmeiltään eloisa ja kiinnostava. Hänen piirteensä kertoivat tuhatta tarinaa, jotka sekoittuivat omituiseksi kokonaisuudeksi, josta oli vaikea kunnolla pitää, mutta toisaalta mahdoton olla pitämättä.
“Nina, et saa karata tuolla tavoin”, Agatha kielsi tytärtään. Tyttö ei reagoinut äitinsä komentoon sanallakaan, vaan siirtyi suoraan esittelyihin.
“Äiti, tässä on Rick-sedän ystävä Rachel.”
Rehtori McLean näytti avaavan suunsa sanoakseen jotakin, mutta Agathasta tuntui ettei hänen tarvinnut kuulla tarkempaa selostusta siitä millainen näiden suhde nyt olikaan.
“Miellyttävää tavata”, hän väläytti pikahymyn. “olen pahoillani, mutta meidän on nyt mentävä, satumme olemaan jo myöhässä.” Agatha tarrasi Ninan käteen toisella kädellään ja työnsi toisella professori Hermanin edellään ulos tuosta ällöttävän sävyisessä puodista.

 Kun Nina vartin kuluttua oli juttusilla Hunajaherttuan omistajan kanssa (mies piti kovasti Ninasta, joka oli selkeästi vakioasiakas), professori Nenovehinkin oli pakko purkaa ajatuksiaan kaupan toisella puolella.
“Minä en voi ymmärtää kuinka rehtori McLeanin kaltainen järkevä mies voi tuolla tavalla… tai siis eihän se nainen ole lainkaan hänen tyyppiään”, hän tuhahti ääneen. Professori Herman imeskeli valtavaa kurpitsatikkaria ja kuunteli tylsistyneen näköisenä.
“Kuule miks sä tätä vuodatat mulle?” amerikkalaismies uteli.
“Minä olen vain huolissani hänestä. Ystävänä siis”, Agatha tunsi tarpeelliseksi selittää.
“Siis se on niiku aikuinen mies ja saa seurata just sen tyypin kaa, josta tykkää. Mäkin saan, ja mä tykkään Dollysta”, professori Herman röyhisti ylpeästi rintaansa.
“Herman-hyvä, voisitko mitenkään jättää sinut ja Dollyn näiden keskustelujen ulkopuolelle?” Agatha kysyi silmiään pyöräyttäen.
“Kuin se muka kävis?” lientenprofessori kysyi ymmällään. “Sehän on mun ensi ajatus aamulla. Mä nään sen mun puurolautasella ja kuulen sen äänen oppitunneilla”
“Varmaan koska hän yleensä on oppitunneillasi”, Agatha huomautti kuivasti.
“Niin me ei ollakaan koskaan erossa ja kun me ollaan, me oikeesti olla me ollaan yhtä kuten taivas ja kuu ja varjo ja valo ja…” professori Herman aloitti painaen tikkaria pitelevää kättään sydämensä päälle ja Agatha lakkasi välittömästi kuuntelemasta. Agatha oli luullut kollegansa puhuvan tuohon sävyyn niin usein ennenkin, että tiesi tämän jatkavan vielä useampia minuutteja.
 Hermanin höpistessä itsekseen Agathan oli ajatuksissaan pakko pohtia tarkemmin sitä miksi tosiaan oli näin kuohuksissaan Rickin, siis rehtori McLeanin, tyttöystävästä. Eihän hän normaalisti tavannut arvioida ihmisiä tuolla tavoin ulkonäön perusteella. Nyt siis oli kyse jostain muusta.
 No, olisi ollut valhetta sanoa, ettei hänellä ollut pienintäkään aavistusta siitä mistä hänen tunteensa johtuivat. Hänen oli vaikea sietää rehtorin ystävätärtä, koska tämä ilmeisesti sattui olemaan juuri rehtorin tyttöystävä. Agathan täytyi muistuttaa itseään, ettei hänellä ollut mitään oikeutta olla mustasukkainen Rickistä. Hän itse oli viime keväänä torjunut miehen, vaikka oli ollut selvääkin selvempää, että he olivat tunteneet vetoa toisiaan kohtaan. Agatha oli kuitenkin olettanut, että rehtori ei olisi aivan näin nopea liikkeissään.   
Palatessaan takaisin todellisuuteen ajatustensa maailmasta Agatha kuuli professori Hermanin parhaillaan pohdiskelevan:
“Mehän voitas sit lähtee tuplatreffeille, Rick-mies, mä, Dolly ja Rick-miehen tyttis.”
 Agathan käsi puristui huomaamattomasti nyrkkiin ja hän puri huultaan, jottei olisi sanonut mitään tyhmää.

“Ai, ei mitään naisrintamalla?” Rachel huomautti kuivasti tuon erikoisen joukkion poistuttua matami Puddifootin kahvilasta. Rick yskäisi pienesti ja vältti hänen katsettaan.
“Kuka mustasukkainen nainen oli?” Rachel kysyi sitten suoraan saaden Rickin pelästymään niin että tämä kaatoi kahvinsa pöytäliinalle. Rachel virnuili katsellessaan Rickin epätoivoista siivousyritystä.
“Professori Nenovehko mustasukkainen?” veli sanoi päätään puistellen yrittäen käyttää puhdistusloitsua, joka vain levitti pöytäliinan tahraa.
 “Ei, hän ei ole sellaista tyyppiä. Sitä paitsi”, Rick alkoi hermostuksissaan näplätä solmiotaan, ”me olemme vain ystäviä.”
“Sanoi sampi ennen kuin kutupaikan löysi”, Rachel lausahti ja isoveli hyssytteli häntä vilkuillen viereisissä pöydissä istuviin oppilaisiinsa.
“Rick, jos et välittömästi kerro kuka hän on ja mikä tämä juttu teidän välillänne on, niin minä menen kysymään häneltä”, Rachel vaati ja nousi seisaalleen sanojensa vahvistukseksi.
“Ei, odota. Hyvä on. Minä keron, mutta jatketaan jossakin rauhaisammassa paikassa”, Rick sanoi ja muuan uteliaan näköinen tummahiuksinen tyttö naapuripöydässä näytti hyvin pettyneeltä.

Parikymmentä minuuttia myöhemmin McLeanin sisarukset istuivat mukavasti rehtorin työhuoneessa. Rachel oli veljensä tapaan opiskellut nuoruutensa kotona, ja olikin siksi äärettömän utelias Tylypahkan suhteen. Tämän uteliaisuuden voitti ainoastaan tiedonhalu isoveljen rakkauselämästä.
“No, mistä aloitan?” Rick kysyi huokaisten istuuduttuaan tuoliinsa.
“Siitä montako kertaa hän on käynyt lakanoidesi alla”, Rachel ehdotti suorasukaisesti niin että veli keikahti tuoliltaan lattialle.
“Rachel! Eikö äiti saanut sinun päähäsi taottua mitään tahdikkuudesta?” Rick parahti kömpiessään ylös lattialta.
“Hyvin vähän, ehkä siksi että minä en kuunnellut koskaan, toisin kuin hyvä ja kiltti nynny-veljeni”, Rachel sanoi ja kurottautui taputtamaan veljeään pöydän ylitse päänpäälle.
“Kiitos, oloni paranikin huomattavasti”, Rick mutisi istuen takaisin tuolilleen. Rachel tarkkaili veljen ilmeitä ja yritti arvioida tämän käytöstä.
“Eli äidillä ei siis ole vielä toivoa lapsenlapsista?” hän vielä varmisti ja sai vastaukseksi odottamaansa pöyristystä:
“No, ei ole! Me olemme… tai siis emme ole… tarkoitan, ettei professori Nenovehin ja minun välillä ole ollut öhöm… sellaisia… mm… toimintoja.“
 Rachel pani merkille tuon virallisen tittelin ja muisti, että hänen veljellään oli viimeisimmän naisystävänsä kohdalla ollut ongelma lakata neidittelemästä tätä.
“Millaisia toimintoja teidän välillänne sitten on ollut?” Rachel kysyi uteliaasti ja Rick näytti kiristelevän hampaitaan.
“No, mm… me suutelimme kerran luutakomerossa, mutta se ei kai ole kovin vakuuttava todiste mistään”, veli mumisi, eikä suostunut kohtaamaan Rachelin katsetta.
“Siis te suutelitte ja sitten vielä uskallat väittää että  olette vain ystäviä?” sisaruksista nuorempi kysyi epäuskoisesti päätään pudistellen.
“Mitä minun muka pitäisi sanoa? Me olemme ystäviä, koska hän viimekeväänä torjui minut. Kyllä minä yhdestä vinkistä ymmärrän, ettei nainen ole kiinnostunut”, Rick ilmoitti äänessään sellaista kärsimystä, että se sai Rachelin hätkähtämään. Oho, Rick taisi olla pahemman kerran hurmaantunut. Hänen kultainen Rick-veljensä, joka oli tähän asti hoitanut kaikki elämänsä ihmissuhteet mahdollisimman järkevällä tavalla, yrittäen välttää liikaa tunteiden vietäväksi joutumista.
“Ei ole kiinnostunut?” Rachel kysyi kulmiaan kohottaen. Se mitä hän oli kahvilassa nähnyt kieli kyllä aivan toisenlaisesta tilanteesta. “Miksi hän sitten oli niin kireä kun luuli minua tyttöystäväksesi?”
“Luuliko hän niin?” Rick kysyi hämmentyneenä ja Rachel joutui hetken sadattelemaan mielessään, että monista lahjoistaan huolimatta hänen veljensä oli kyllä auttamaton paukapää mitä tuli naisten käytökseen.
“No, ehkäpä hän oli tuota… huolissaan”, Rick sanoi sitten hetken mietittyään ja kohautti kevyesti olkiaan.
“Täsmälleen”, Rachel totesi innokkaasti. “Hän oli huolissaan siitä että sinä olit toisen naisen kanssa. Hän on mustasukkainen, eikä mustasukkainen voi olla mikäli ei välitä.”
“Rachel, VAIKKA sanottaisiin että professori Nenoveh saattaisi tämän olemattoman mustasukkaisuuden takia huomata tuota… mm… pitävänsä minusta. Niin se ei silti… tai siis… minä olen hänen esimiehensä… eikä sellainen ole oikein ammattietiikan mukaista”, Rick alkoi takellella ja punastella tavalla, joka oli Rachelille äärettömän tuttu.
“Ja kissan viikset Rick Gromit McLean!” hän tokaisikin asettaen kätensä puuskaan. “Ammattietiikan voi syöttää puhpallerolle aamiaiseksi. Mistä muusta muka kiikastaa?”
Rick näytti entistäkin vaikeammalta. Rachel paransi asentoaan arvellen, että nyt oltiin lähestymässä ongelman todellista ydintä.
“No, vaikka hän ehkä, mahdollisesti, jossain mielessä,  jollakin tavoin, saattaisi pitää minusta, niin ongelma on se, ettei hän halua olla yhdessä kenenkään kanssa”, Rick tunnusti monimutkaisen lauseparren lopuksi.
“Sitoutumiskammo?” Rachel kysäisi kulmiaan kohottaen.
“Ei vaan, katsos”, Rick näytti miettivän tarkkaan kuinka asettaa sanansa, “sen pikkutytön, Ninan, isä ei ollut kovin miellyttävä ihminen ja professori Nenoveh, Agatha, on …”
“…päättänyt välttää kaksilahkeisia maailman loppuun saakka?” Rachel päätti lauseen veljensä puolesta.
“En itse olisi käyttänyt aivan noita sanoja”, Rick mumisi, mutta nyökkäsi sitten sisarensa päätelmän vahvistukseksi.
“No, mutta jos ongelma on vain hänen luottamuksessaan sinun täytyy jatkaa yrittämistä”, Rachel kannusti ja oli kuulevinaan portaikon liikkuvan rehtorinkanslian oven takana. Rick nousi tuolistaan ja katsoi ikkunasta ulos kääntyen poispäin rehtorin huoneen puoliavoimesta ovesta.
“Ai, minun pitäisi kävellä hänen eteensä ja sanoa: pidät minua varmaan täytenä idioottina, kun hoen tätä jatkuvasti, mutta taidan olla aikamoisen ihastunut sinuun ja sisareni Rachel uskaltaa epäillä, että tunne olisi molemminpuolinen, joten se mitä tässä yritän sönkötttää on, että haluaisitko mahdollisesti lähteä joskus ulos kanssani vähemmän ystävämielessä?”
“Haluan”, kuului naisen ääni puoliavoimelta ovelta. Rachel näki veljensä jähmettyvän aloilleen kuin suolapatsas ja raollaan oleva ovi työntyi auki paljastaen takaansa kenetpä muunkaan kuin professori Nenovehin. Rick joutui ottamaan tukea työpöydästään.
“Olen pahoillani, tarkoitukseni ei ollut salakuunnella, mutta minun piti tulla puhumaan koulun…”
Rachelin heittäessä ankaran katseen toiseen naiseen tämä veti syvään henkeä ja sanoikin sitten:
“Oikeastaan halusin kysyä samaa.”

Luku 84: Sherlock Rose

Hei Al,
tiedät etten ole hyvä kirjoittamaan pitkiä kirjeitä tai kirjeitä ylipäätään, mutta ajattelin että sinun olisi hyvä tietää mitä täällä tapahtuu. Luulen, että äiti ei ole uskaltanut kertoa sinulle aivan kaikkea, mitä täällä on meneillään.
 No, aloitan isästä, koska tiedän että se sinulla ja Lilyllä on kuitenkin päällimmäisenä mielessä. No, ei sinällään mitään uutta. Ei kai siinä tilassa kauheasti uutta voisikaan olla… Mungon parhaat myrkkyasiantuntijat ovat tutkineet isän elimistöstä ja sauvasta löytynyttä myrkkyä ja oikeastaan kaikki mitä he ovat saaneet selville on että sauvan ja elimistön myrkyt täsmäävät. Ei minusta kovinkaan kummoinen havainto kuukauden työksi. No, he ovat parhaillaan yrittäneet ottaa yhteyttä siihen amerikkalaiseen liemikirjailijaan, jonka suuri fani professori mikä-hänen-nimensä-nyt-olikaan on ja ovat yrittäneet pyytää häneltä konsultaatiota asiasta.
 Äiti voi olosuhteisiin nähden siedettävästi. Hän näyttää aika väsyneeltä, mutta onhan hän sentään elossa. (Anteeksi, huono sanavalinta.) Ja minullakin menee suunnilleen jotenkin kohtuullisesti. Ron-eno sen sijaan touhuaa jotain outoa. Olen yrittänyt udella asiaa Hermione-tädiltä ja äidiltä, mutta kumpikaan heistä ei tunnu tietävän asiasta sen enempää kuin minäkään. Sen verran osaan sanoa, että se jotenkin liittyy tähän Veljeskunta systeemiin (voisit laittaa tyttöystäväsi lujille tämän suhteen, hän voisi vaikka heittää hyvän arvauksen…).
 Ole ahkera ja niitä kaikkia juttuja, joita sinun kaltaistesi kilttien kultapojujen kuuluu olla ja pidä huolta Lilystä,
                                                     -James
P.S Oletko seurannut kuinka hyvin Kadlein Kanuunat etenee liigassa? Tällä menolla Ron-eno on miljonääri
.

Alia hymyilytti aavistuksen Jamesin kirjeen lopetus. Ainakin James kuulosti jälleen aivan itseltään. Se oli sentään pienoinen helpotus tässä kurjuuksien loukossa.
 Al ei ollut viitsinyt lukea Jamesin kirjettä Suuressa salissa siltä varalta, että uutiset olisivatkin olleet huonoja. Hän jätti kirjeen yöpöydälleen vilkaistessaan kelloaan ja nappasi koululaukkunsa. Professori Nenoveh ei ilahtuisi lainkaan, jos hän alkaisi omia Jamesin ominaisuuksia myöhästelystä alkaen.

“Huomasitko?” Scorpius kysyi kuiskaten Roselta.
“Niin mitä?” Rose kysyi hajamielisesti kirjaansa selaillen.
“Professori Nenoveh ei edes moittinut Alia, vaikka hän tuli myöhässä”, Scorpius kertoi innostuneena. Rose ei näyttänyt kuuntelevan, vaan jatkoi kirjan parissa.
“Oletko muuten huomannut kuinka hän on suorastaan säteillyt viimeaikoina? Mahtaisikohan syy olla rehtori McLeanissa?” Scorpius ehdotteli uskaliaasti yrittäen napata Rosen huomion. Yritys oli kuitenkin tuomittu epäonnistumaan. Lopulta Scorpius sieppasi kirjan Rosen nenän edestä vain tajutakseen, ettei kyseessä ollutkaan muodonmuutosten kirja.
“Hei, mitä sinä oikein luet?” Scorpius kysyi kummastuen ja käänsi kirjan etukannen näkyviinsä. Yhdysvaltojen taikaoppilaitoksien virallinen ohjelma vuodesta 1889 siinä luki harittavin sinipunavalkoisin kirjaimin.
“Rose, et kai sinäkin aio vaihto-oppilaaksi?” Scorpius kauhistui.
“Herra Malfoy, onko sinulla jokin ongelma?” professori Nenoveh kysyi hätkäyttäen Scorpiuksen muistamaan, että hänhän oli opetustilanteessa.
“On, Roseni suunnittelee jättävänsä minut”, Scorpius parahti ääneen ja sai osan luokasta tirskahtelemaan. Professori Nenovehista näki, että hänkin pidätteli hymyään.
“Henkilökohtaisesti minun tunneillani oli ainakin rauhallisempaa silloin kuin te kaksi, ette olleet yhdessä”, professori tyytyi toteamaan ja kääntyi kirjoittamaan muodonmuutoksen kolme kovaa k:ta (keskittyminen, kaunistelemattomuus ja kehitys) taululle.
 Scorpius ei ehtinyt päättää pitäisikö hänen loukkaantua professori Nenovehin sanoista, kun Rose jo nykäisi kirjansa takaisin.
“Tiedoksesi, pikku-idiootti”, hän kuiskasi, ”minä en aio lähteä vaihto-oppilaaksi Amerikkaan, enkä sen puoleen minnekään muuallekaan.”
 Scorpiuksen riemu vaihtui hetkessä ihmetykseen ja hän rypisti otsaansa:
“Miksi sinä sitten luet tuota kirjaa?”
 Rose heilautti puolihuolimattomasti kättään ja syventyi muistiinpanojen kirjoittamiseen todeten epämääräisesti:
“Selitän sinulle joskus myöhemmin.”
Scorpiuksen ei käynyt kuin tyytymän tuohon puutteelliseen vastaukseen. Ehkäpä Rose todella selittäisi jossakin vaiheessa…

Fortuneswell oli pikkuinen kylä Etelä-Englannin rannikolla muutaman mailin päässä Westonin kaupungista. Sen satamassa oli sinäkin varhaisena aamuna kalastajia, joista osa oli lähdössä saaliin hakuun, osa taas tulossa sieltä. Kalastajien lisäksi myös muuan mies kolmikko oli liikkeellä sinä aamuna.
 “Se liero sanoi, että paikan nimi on Fortune Hall”, miehistä pisin, Ron Weasley mumisi. Kaksi muuta yrittivät tiirailla ympärilleen, mutta pikkuinen kylä ei omistanut tienviittoja.
“Mitä jos kysyttäisiin heiltä?” Teddy Lupin, heistä nuorin, ehdotti osoittaen palaavaa kalastajajoukkoa kohti.
“Ai, oletteko nähneet kummitustaloa?” kolmas mies, Draco Malfoy, kysyi ääni sarkasmia tihkuen.
“Ehkäpä kysymme kuitenkin vain sattuvatko he tietämään talosta”, Ron vastasi piikikkäästi ja Ted sai vahvistusta teorialleen, jonka mukaan hänet oli haluttu noiden kahden seuraan vain estämään etteivät he kävisi toistensa kurkkuihin kiinni.
“Hei, te siellä”, Teddy huikkasi muuan kalamiehelle, joka nousi rinnettä ylemmäs heitä kohden. Mies käänsi katseensa heitä kohden.
 “Missäköhän mahtaa olla Fortune Hall?”
 Kalastaja katsoi kysymyksen esittänyttä Teddyä hieman kummissaan.
“Miks helevetis teikäläiset sinne haluaa?”
 Teddy vaihtoi pikaiset katseet kahden muun kanssa.
“Harjoitamme sukututkimusta”, Malfoy väitti.
“Jaa, no, neljännesmaili rantaa pitkin. Suuri harmaa linnamainen rakennus, ette voi erehtyy”, kuului epäluuloinen vastaus.
  Muutamien minuuttien kuluttua kävi selväksi, että kalastaja oli ollut oikeassa. Fortune Hallista ei ollut todella erehtymisen varaa. Se oli suuri, mutta pahasti rapistunut linnamaiseen tyyliin rakennettu kartano, joka kohosi valtavana pienien valkoiseksi kalkittujen  maalaistalojen keskellä. Talon ovet oli laudoitettu kiinni, mutta kolmelle aurorille ei ollut temppu eikä mikään poistaa muutamaa tiellä olevaa lautaa. Hetken kuluttua he seisoivat valtaisassa aulassa, jonne laskeutui valtava kultakaiteinen portaikko. Koko paikka oli pölyn ja lian peitossa ja kaikui autiouttaan. Näytti siltä kuin kukaan ei olisi käynyt talossa ikuisuuteen.
 Hetken kuluttua kävi kuitenkin ilmi, että tämä ei ollut aivan koko totuus. Teddy silmäili portaikon kaidetta, jonka keskellä kulki vähemmän pölyinen vana, aivan kuin joku olisi jonkin aikaa sitten vetänyt sormeaan siinä. Portaikosta oli nähtävissä myös haaleita jalanjälkiä. Teddy uskalsi arvata, että ne olivat kuuluneet Firefax Homesille ja Janet Morollille, jotka Mundungus Fletcher oli lähes kaksi vuotta sitten neuvonut tähän samaiseen taloon. Tuo retki oli koitunut kaksikon kohtaloksi.
“Huhuu?” Ron huusi ja hänen huutonsa kaikui ympäri taloa. Se kuitenkin hukkui pian toiseen kaikumaisesti kumisevaan ääneen:
“Kuka rikkoo yksinäisen rauhaa? Kuka kuolleen suruun kajoaa?”
Teddy ja muut kääntelivät päitään havaitakseen äänen lähteen, kunnes lopulta he näkivät naisen seisovan portaikon yläpäässä.
 Teddyltä meni hetki tajuta, ettei kyseessä ollut elävä nainen, vaan kummitus. Hän näytti hämärän keskellä kauttaaltaan valkoiselta ja Ted tajusi, että hän oli pukeutunut valtavaan hääpukuun, sekä hattuun, josta roikkui pitkä huntu hänen peräänsä. Kummitusmorsian.
“Hmm… päivää rouva”, Ron tervehti vaivautuneesti.
“Keitä olette?” kummitusnainen kysyi ja lähti lipumaan portaita heitä kohden. Teddyn täytyi sanoa, että tilanteessa oli jotain äärimmäisen pelottavaa.
“Olemme taikaministeriön auroreita”, Draco Malfoy vastasi.
Kummituksen kasvoilla käväisi vino, sarkastinen hymy:
“Auroreita? Hienoa, että olette näin kiinnostuneita minusta edes silloin kuin olen kuollut.”
 Teddy, joka ei kaivannut mitään niin kovasti kuin paluuta takaisin Victoiren ja tripla-L:n luo, päätti käydä suoraan asiaan:
“Tuota, meille kerrottiin että sinä tietäisit jotain järjestöstä nimeltä Veljeskunta.”
 Kummitusnainen leijaili aivan hänen eteensä. Naisen kasvoistaan näkyi, että hän oli ollut joskus hyvinkin sievä, ehkäpä jopa suoranainen kaunotar.
“Saatan tietääkin”, hän vastasi arvoituksellisesti ja Teddy kavahti taemmas, kun kummituksen käsi hipaisi hänen poskeaan. Tuntemus oli inhottava, muistutti lähinnä jääkylmää vesiruiskausta.
“Voisitko kertoa meille?” Ron, jonka taakse Teddy oli painunut turvatakseen selustaansa, pyysi. Kummitus ei näyttänyt kuitenkaan kiinnostuneelta Ronista tai tämän kysymyksestä, vaan kiersi takaisin Teddyn eteen.
“Sinä näytät vähän minun rakkaalta Ericiltäni”, kummitus sanoi hiljaa ja Ted näki sen läpikuultavilla kasvoilla valuvan kyyneliä.
“Mitä hänelle tapahtui?” Teddy pakottautui kysymään.
 “Me olimme menossa naimisiin tässä talossa”, kummituksen katse kierteli ympäri taloa nähden sen kaikessa entisessä loistossaan. “Sitten, kesken hääseremonian Veljeskunta, minun omat sukulaiseni, hyökkäsivät sisään ja tappoivat minut oman Ericini käsivarsille sillä hetkellä, kun olimme vannoneet rakkautemme.”
“Entä Eric, mitä hänelle tapahtui?” Teddy kysyi ja joutui taas perääntymään, kun kummitus tuli epämiellyttävän lähelle. Hän vilkaisi apua anovasti Ronin ja Malfoyn suuntaan, mutta näillä näytti olevan lähinnä hauskaa hänen kustannuksellaan.
“Hänet he jättivät henkiin, en tiedä miksi. Ehkä koska se oli niin raaempaa. Minä jäin kulkemaan tähän maailmaan, jotta olisin voinut olla edes jollakin tavoin yhdessä hänen kanssaan. Se oli kuitenkin hankalaa. Minun rakkauteni ei ollut enää hänen saatavillaan, enkä minä voinut tavoittaa hänen lempeään. Sitten, kun hänen aikansa lopulta tuli, luulin että hän jäisi kanssani, mutta hän päättikin toisin”, kyyneleet virtasivat jälleen kummituksen kasvoilla.
“Miksi he tahtoivat tappaa sinut?” Malfoy kysyi nyt ja Teddy helpottui, kun kummitus kiinnitti huomionsa edes hetkeksi jonnekin muualle.
“Minä petin heidät, koska halusin erota Veljeskunnasta. En halunnut, että Eric tai tulevat lapsemme joutuisivat kärsimään siitä kauheudesta”, vastaus kumisi soinnittomana tilassa.
“No, siinä tapauksessa sinä varmaan haluat kostaa Veljeskunnalle kertomalla kaiken heistä?” Ron ehdotti ovelasti.
“Minä haluan kostaa ja kertoisin teille kaiken, mutta on vain yksi päivä, jolloin voin rikkoa lausumani rikkumattoman valan”, kummitus kertoi ja sen kauniit kasvot olivat yhtä aikaa ilmeettömät ja päättäväiset.
“Mikä se päivä on?” Teddy kysyi, vaikka arvelikin tietävänsä vastauksen.
“Kuolinpäiväni. Kolmas syyskuuta.”
 Kolmikon kasvot venähtivät, kun he tajusiat, että Veljeskunnan arvoitus oli siirtynyt jälleen vuoden verran kauemmas heistä.

“Scorpius, minun pitää pyytää sinulta palvelusta”, Rose sanoi hiljaa keskiviikkoiltana noiden kahden viettäessä yhteistä aikaa tarvehuoneessa.  He istuivat sylikkäin pehmeällä untuvatäytteisellä sohvalla.
“Joo, ihan mitä vaan”, Scorpius lupasi huolettomasti. Pojan huulet liikkuivat himokkaasti Rosen kaulalla.
“Valehtelisitko muille valvojaoppilaille, että minä olen sairas?” Rose kysyi niin viattomasti kuin suinkin osasi. Scorpiuksen huulet karkasivat hänen iholtaan ja poika katsoi Rosea silminnähden järkyttyneenä.
“Oletko sinä sairas?” hän kysyi ja kosketti kädellään Rosen otsaa kuin mitatakseen tämän kuumetta. Rose tönäisi ärtyneenä pojan käden sivuun.
“Ei, en minä ole oikeasti sairas. Haluan vain että sanot niin muille”, Rose puhui hitaasti kuin olisi yrittänyt selittää lohikäärmeelle ettei se saanut syödä eteensä asetettuja lihapaloja.
“Sillä minä kysyinkin. Et sinä ole koskaan halunnut luistaa valvojaoppilaan velvollisuuksistasi”, Scorpius muistutti.
“No, nyt haluan”, Rose ilmoitti sen kummemmin perustelematta. Hän kertoisi Scorpiukselle ja muille kun olisi asiasta varma. Ensin hänen oli varmistettava vielä muutama seikka.
“Rose, minä en ymmärrä…”
“Se ei ole mitään uutta”, Rose huomautti hieman turhan ilkeästi. Scorpiuksen naama venähti.
“Anteeksi, mutta tämä on jotain aika tärkeää. Kerron kyllä, kun olen ensiksi varmistanut asian”, Rose lupasi ja painoi suukon Scorpiuksen suulle nousten sitten sohvalta.
“Enkö minä voisi tulla sinun mukaasi tekemään sitä mitä ikinä touhuatkaan?” Scorpius kysyi yhä hieman loukkaantuneen näköisenä.
“Ei, jonkun pitää ylläpitää alibiani”, Rose kieltäytyi.
“Nähdään huomenna”, hän toivotti vielä ja kiirehti sitten tarvehuoneen ovesta suorinta tietä Rohkelikkotorniin. Rose pani merkille, että Al ja Lily istuivat lattialla takan edessä pelaamassa velhoshakkia. Hän livahti mahdollisimman huomaamattomasti poikien makuusaliin vieviin portaisiin ja kapusi niitä ylemmäs toivoen koko ajan, ettei kukaan tulisi vastaan. Rose raotti kuudesluokkalaisten poikien makuusalin ovea. Hänen onnekseen sisällä ei ollut ketään. Rose sulki oven perässään ja  syöksyi sitten Alin matka-arkulle.
 Rosesta oli ikävää toimia tällä tavoin salassa, mutta hän ei halunnut vielä kertoa muille. Etenkään hän ei halunnut antaa Alille turhaa toivoa, siltä varalta että hän olisi kuitenkin erehtynyt.
 Rose kaivoi näkymättömyysviitan esille mahdollisimman siististi ja asetti kaiken muun paikoilleen siten kuin se oli ollutkin. Hän kietaisi viitan saman tien ylleen ja lähti samaa tietä kuin oli tullutkin.

 Jillian Hood vihasi työpaikkaansa täydestä sydämestään ja muisti sen sinä keskiviikkoiltana erityisen hyvin. Pöllöt olivat meluisia ja afrikkalaiset viestilinnut kärsivät kaikki flunssassa, eivät sellaiset otukset kestäneet Britannian syksyä. Jillian tunki vitamiineilla höystettyjä hiirenraatoja niiden häkkiin ja näki kuinka nuo otukset alkoivat nälkäisenä repiä hiirten ruhoja kappaleiksi.
 Postitoimisto ei ollut ollut Jillianin ensisijainen työpaikka toive, mutta koulunsa keskeyttäneille oli harvoin mitään parempaakaan tarjolla. Silläkin hetkellä postitoimiston suurin lintu, raa`an näköinen huuhkaja huhusi vaativasti ja Jillian tiesi sen odottavan, että hän tulisi siistimään sen häkin.
“Joo, joo”, hän mutisi tuolle inhottavalle linnulle ja heilautti sauvallaan häkin oven avoimeksi. Huuhkaja siirtyi tiskille odottaen Jillianin puunaavan häkkinsä kiiltäväksi. Jillian ei koskaan ollut oppinut siistimisloitsuja kunnolla, minkä vuoksi hänen oli käytettävä jästien menetelmiä.
 Hänen päästyään kunnolla vauhtiin oven tiuku helähti ja sisään astui ehkä 15 tai 16-vuotias tyttö, joka kannatteli toisessa kädessään upeaa hopeanväristä viittaa. Jillian lopetti häkin puunaamisen ja siirsi vastahakoisen huuhkajan takaisin häkkiinsä.
 “Iltaa. Kuinka voin auttaa?” Jillian kysyi välittämättä kuulostaa erityisen innostuneelta. Tyttö vilkaisi ovea kohti nopeasti ja Jillian arveli, ettei tämä ollut aivan luvallisesti liikkeellä. Toisaalta mitäpä se hänelle kuului? Hän vain palveli ja sai palkkaa siitä. Vielä muutama vuosi säännöllistä työtä ja hänellä olisi varaa ostaa oma asunto…
 “Nimeni on Rose Weasley. Minulle piti olla tullut kirje ulkomaanlähetyksissä”, tyttö ilmoitti ja Jillian nyökkäsi kääntyen tutkimaan valtavaa kirjekasaa tiskin alla.
 Eivät velhot ja noidat oikeastaan käyttäneet postitoimiston palveluja muissa kuin ulkomaan postien toimituksessa. Pöllöjen hinnat eivät nykyisin olleet niin valtaisia, etteikö köyhimmälläkin perheellä ollut varaa kotipöllöön, joka saattoi seilata maan sisällä.
 “Kuittaus, olkaa hyvä”, Jillian ilmoitti ja ojensi listan ja sulkakynän tytölle, joka raapusti nopeasti nimensä paperiin.
 Tämän jälkeen Jillian luovutti tytölle hänen kirjeensä, jonka päälle oli painettu punakirjaiminen leima: “U.S.A:n kaikkien taikovain muutto ja liike -virasto”.
 Jillian ehti hetken ihmetellä miksi tuo nuori tyttö sai sellaisia kirjeitä, mutta ei vaivautunut sitten miettimään asiaa sen tarkemmin.
 Tytön lähdettyä hän kääntyi takaisin kiukkuisen huuhkajan puoleen ja laskeskeli mielessään montako päivää hänen täytyisi vielä sietää tuota pahansisuista tipua.

 Postitoimiston ulkopuolella Rose repi hänelle saapuneen kirjekuoren auki. Hänen silmänsä loistivat innosta ja kätensä tärisivät jännityksestä. Kirjaimet hyppivät silmillä hänen lukiessaan virallista vastausta hänen lähettämäänsä tiedusteluun. Rosen huulilta karkasi ihastunut hihkaisu, kun hän oli päässyt selville kirjeen sisällöstä.
 Hän oli ollut oikeassa! Niin uskomattomalta kuin se kuulostikin, tämä oli totisinta totta. Seuraava ongelma olikin mitä hänen pitäisi tällä tiedolla tehdä. Rose arveli, että hänen olisi käytävä huomenna liententunnin jälkeen eräs erittäin mielenkiintoinen keskustelu.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 85: Ystävyyden ja rakkauden rajoja

 Alkava marraskuu toi mukanaan hirvittävät syysmyrskyt. Satoi viikkotolkulla sellaisella tarmolla, että kasvihuoneissa alkoi olla näkyvissä jo vesivahinkoja. Myös vahtimestari Voroa kiukutti se tosiseikka, että säät saivat oppilaat kuraamaan käytävät hirvittävään kuntoon. Nuoria sää ei kuitenkaan erityisemmin haitannut, sillä linnan sisällä oli kuitenkin useimmiten mukavaa ja kuivaa. Kuitenkin poikkeuksena tähän ryhmään löytyi neljäsluokkalaisista rohkelikoista ja korpinkynsistä muodostuva taikaolentojenhoidon ryhmän oppilaat, jotka läpimärkinä istuksivat Kielletyn metsän laidassa eräänä  torstai päivänä.
“Minä olen ihan märkä”, Drew Lewis, muuan kopinkynsityttö mankui kurjuuttaan saaden muilta ryhmäläisiltä sarkastisia huomautuksia, että onneksi he muut sentään olivat kuivia. Lily laittoi huokaisten kaikarit takaisin silmilleen ja yritti huurtuneiden linssien läpi tähystää parhaansa mukaan taivasta auguurin näkemisen toivossa, mutta ei ollut toistaiseksi havainnut mitään muuta kuin vettä.
 Hagrid ja puolet taikaolentojenhoidonryhmästä olivat majoittuneet suunnilleen mailin päähän tästä paikasta auguurin toisen pesän luo.
 Auguuri oli Lilyn taikaolentojenhoidonkirjan mukaan erityisen arka vihreänmusta lintu, joka lensi ainoastaan rankkasateessa ja lauloi sateen lähestyessä. Pusikossa kahdenkymmenen metrin päässä heistä oli pisaranmuotoinen linnunpesä, jota heidän oli tarkoitus pitää silmällä auguurin ilmestymisen varalta.
“Minä haluan lähteä” , Drew ilmoitti kelloaan vilkaisten. Tuntia oli enää kymmenen minuuttia jäljellä. Moni muu mumisi hyväksyvästi tytön ehdotukselle, kun tuulen raivo jälleen nousi ja kapeimmat puut huojuivat huolestuttavalla tavalla. Ihmiset alkoivat nousta kuraisesta maasta yksi toisensa jälkeen.
“Hei, emme me voi lähteä”, Lily yritti vaisusti, vaikka ei itsekään ollut mitenkään erityisen innostunut istumaan siinä märällä sammaleella minuuttiakaan pidempään.
“Ehkä sinä et voi, mutta minä voin”, Drew ilmoitti ja hän sekä kaksi muuta korpinkynttä lähtivät talsimaan pois metsän reunasta kohti linnaa. Kolme Lilyn tuvan poikaa alkoi myös pakata tavaroitaan.
“Pakko käydä vaihtamassa vaatteet”, yksi heistä puolustautui Lilyn uhmakkaalle katseelle, “professori Nenoveh muuttaa minut marsuksi, jos valun taas vettä muodonmuutoskirjalleni.”
 Lopulta paikalla jäivät enää Lily ja Keith, kun viimeinenkin korpinkynsipoika lähti hirvittävän yskänpuuskan jälkeen muiden perässä kohti linnaa.
 Lily huokaisi. Jos hän ei olisi pitänyt Hagridista niin paljon kuin piti, hän olisi varmaankin noiden muiden kanssa juomassa kaakaota Rohkelikkotornissa.
 Keith hymyili hänelle rohkaisevasti tarkkailupaikaltaan ja Lily yritti pahaansa mukaan vastata hymyyn. Hän kohotti kaikarit vielä kertaalleen silmilleen vannoen itsekseen, että tämä olisi sitten viimeinen kerta. Hän huomasi kuitenkin ajattelevansa kaikkea muuta kuin auguuria.
 Keithin hymy palautui hänen mieleensä ja hän muisteli sitä erästä iltaa, kun he olivat suudelleet toisiaan. Se oli ollut Lilyn ensisuudelma, jos sitä onnetonta kohtausta Tylypahkan 1000-vuotisjuhlissa ei otettu huomioon. Lahjakkaasti hän ja Keith olivat koko syksyn esittäneet ettei mitään ollut tapahtunut. He olivat olleet normaalin ystävällisiä toisiaan kohtaan, vaikka Lilyä olikin koko ajan vaivannut muisto tuosta suukosta. Se oli tuntunut niin hyvältä.
 Äkkiä Lily tunsi taputuksen olallaan ja laski kaikarit. Keith osoitti sormellaan hieman puiden yläpuolelle, jossa liihotti laiha, surullisen näköinen tummasävyinen lintu, joka vastasi taikaolentojenhoidonoppikirjan kuvausta. Samassa jostain puiden latvustosta sen seuraan lehahti toinenkin lintu, joka päästi kummallista ulisevaa laulua. Ilmeisesti Hagrid oli ollut väärässä. Auguurilla ei ollut kahta pesää vaan auguureja oli kaksi.
 Ensimmäinen lintu vastasi toisen ääntelyyn ja ne alkoivat laulaa yhdessä. Yksin laulaessaan lintujen laulu oli kuulostanut lähinnä tuulen ulinalta, mutta kun niiden äänet sulautuivat yhteen siitä tuli taianomaista musiikkia, maailman kaunein sävellys.
 Laulunsa aikana linnut tekivät ilmassa mitä uskomattomampia liikkeitä tuulesta ja sateesta huolimatta kuin esitellen taitojaan. Hetken kuluttua Lily tajusi, että juuri siitä oli kysymys. Se oli soidintanssi. Auguurit näyttivät vuoroin jahtaavan toinen toisiaan ja vuoroin lentävän yhteisen suunnitelman mukaisessa järjestelmässä. Lopulta ne lensivät tuulta vastaan vierekkäin tehden lentokuvioitaan täsmälleen samaan tahtiin.
 Lily ja Keith seisoivat vierekkäin läpimärkinä ja tuulen tuivertamina monen minuutin ajan katsoen tuota uskomatonta näytelmää unohtaen kokonaan, että heidän olisi pitänyt olla jo matkalla seuraavalle tunnille.
 Linnut laskeutuivat yksissä tuumin kohti pesää, ne eivät nähneet heitä. Toinen johdatti toisen pisaranmuotoiseen rakennelmaansa ja oli ilmiselvää, että kumpikin osapuoli oli katsonut toisen soitimen kelpaavaksi. Lily ja Keith vaihtoivat katseen. Tätä he eivät kyllä jäisi katsomaan.
 He lähtivät kävelemään vastatuuleen linnaa kohden, kun Lily kuuli äkkiä lujan rasahduksen heidän yläpuoleltaan. Aikailematta hetkeäkään Lily tönäisi vaistomaisesti Keithin sivuun kaataen tämän omalla painollaan maahan, kun maa heidän takanaan tärähti. Lahonneen tammen paksu oksa oli pudonnut tuulen puuskan voimasta paikkaan, jossa he hetkeä aiemmin olivat olleet.
 Lily tajusi nolostuneena, että hän makasi vieläkin Keihin päällä. Pojan vaaleat kiharat olivat märät ja maan kurasta likaantuneet, mutta hänen hymynsä oli kaunis ja viehättävä kuten aina. Pojan heleänruskeissa silmissä säteili kiitos. Lily kierähti kömpelösti pojan päältä, mutta ei noussut vielä maasta. He makasivat vierekkäin kyljillään kurassa ja katselivat toistensa kuran ja veden tahraamia kasvoja.
 Lily ei voinut enää vastustaa mielitekoaan, vaan hänen oli pakko silittää pojan kiharoita. Ne tuntuivat märkinäkin niin mukavan pehmeiltä. Keithin sormet tunnustelivat hänen poskeaan ja kuin yhteisestä päätöksestä he kohosivat istualleen. Keithin hymy kosketti Lilyn huulia ja Lily maistoi sadeveden pojan kasvoilta.
 Toisaalla auguuripariskunta oli vihdoin huomannut nuo kaksi ihmistä. Ne eivät kuitenkaan pitäneet noita kummallisia kuranruskeita olentoja erityisen huolestuttavina varsinkaan nyt, kun he näkivät vain toisensa.

Rick huomasi käsiensä hikoilevan ja tunsi olonsa kaikin mahdollisin tavoin tukalaksi. Hengitys tuskin kulki, mikä kyllä saattoi johtua siitä, että hän oli epähuomiossa tullut napittaneeksi paitansa kauluksen juoponnappiin. Rick karaisi kurkkuaan ja oli suoristavinaan paitaansa. Todellisuudessa hän ei saanut mitään aikaiseksi.
 Hän tiesi että oli erittäin epäaikuismaista ja etenkin erittäin epärehtorimaista jännittää treffejä kuin pahainen koulupoika, mutta hän ei voinut itselleen mitään. Siitä oli aivan liian kauan kun hän viimeksi oli ollut treffeillä ainoankaan vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa (ei silti ei hän ollut ollut treffeillä oman sukupuolensakaan edustajan kanssa). Joka tapauksessa hän oli jännittynyt, sillä olivathan kyseessä ensitreffit Agathan kanssa. Se vasta oli jotakin.
 Hän oli jo valmis lähtemään kohti professori Nenovehin huonetta, herrasmiesmäisesti hyvissä ajoin, kun ovelta kuului koputus. Rick huokaisi ja vilkaisi kelloa. Se oli puoli neljä, Agathan viimeinen oppitunti oli loppunut kolmelta. Rick arveli ehtivänsä kohtaamaan sen tilanteen, joka oven takana odotti. Pitihän koulun kuitenkin olla etusijalla.
 Hän asettui tuolilleen ja pyysi koputtajaa tulemaan sisään.
“Ei te kaksi!” hän kuitenkin parkaisi tunnistaessaan tulijat. Rose Weasley ja Scorpius Malfoy vaihtoivat ovella nopean katseen.
“Professori Birdsherry lähetti meidät puhuteltaviksi”, Rose Weasley ilmoitti sävyttömästi. Rickin silmät laajenivat.
“Ette kai te… öhöm.. ole harrastaneet tunnilla mitään.. öhöm…sopimatonta…öhöm… kanssakäymistä?” hän muotoili niin hienotunteisesti kuin suinkin kykeni.
“Professori, itse asiassa kaikki kävi niin, että minä vain nojauduin pulpettini yli, jotta pääsisin ihanan Rosen syleilyyn”, Scorpius Malfoy innostui kuvailemaan nähdessä rehtorin tuskaisan ilmeen.
“Ei se noin käynyt”, Rose Weasley ilmoitti kipakasti, ”Scorpius häiritsi minun työrauhaani ja professori Birdsherry käsitti aivan väärin.”
“Eipäs käsittänyt”, poika väitti vastaan.
“Kasittipäs.”
“Eipäs.”
“Juupas.”
“Ei, ei, ei.”
“Kyllä, kyllä, kyllä.”
“Ei.”
“Kyllä!”
 Rehtori McLeanilla ei ollut aavistustakaan kuinka nuo kaksi onnistuivat vaihtamaan tuollaisen ärhäkkäsanaisen keskustelun vain yhdessä lyhyessä hetkessä kiihkeään suuteloon, eikä kyllä ollut erityisen innostunut ottamaan asiaa selville.
“Voisitteko te tuota… mennä jatkamaan tuota jonnekin muualle? Minulla sattuu olemaan tapaaminen”, rehtori sanoi ja käänsi hienotunteisesti katseensa toisaalle.
 Neiti Weasley irtautui nuoren herra Malfoyn suudelmasta posket kevyesti punoittaen. Poika sen sijaan näytti ilostuneelta.
“Professori Nenovehin kanssa?” hän uteli.
“Se ei taida olla sinun asiasi”, rehtori totesi mahdollisimman arvokkaasti.
 Scorpius Malfoy aikoi selvästikin sanoa jotain vastaan, mutta neiti Weasley läimäytti käden hänen suulleen.
“Olen pahoillani hän on idiootti”, tyttö sanoi pahoitellen. Herra Malfoy mumisi jotakin hänen kättään vasten. Todennäköisesti ai, ei tai hei.
“Mukavaa päivänjatkoa. Ja muuten, rehtori, vilkaiskaapa kaulustanne,” Rose Weasley kehotti hienotunteisesti. Hän hävisi Rickin kansliasta raahaten vähemmän hienotunteista poikaystävää perässään.

“Rose-kiltti, mennään vakoilemaan rehtorin treffejä”, Al kuuli juuri illalliselle saapuneen Scorpiuksen anelevan. Hän kohotti katseensa ruokalautaseltaan. Sen jälkeen, kun Rose ja Scorpius oli poistettu PVS tunnilta, hän ei ollut nähnyt heistä vilaustakaan.
“Eikä mennä”, Rose ilmoitti taipumattomaan sävyyn ja istuutui Natin viereen Alia vastapäätä.
“Al?” Scorpius kysyi toiveikkaasti suunnaten spanielin katseensa nyt häneen.
Al pyöritti päätään. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä Scorpiuksella oli tällä kertaa mielessään, mutta hän oli melkoisen varma ettei halunnut olla osallisena siinä.
“Nat?” Scorpius kääntyi kolmannen mahdollisen ihmisen puoleen.
“Älä kuvittelekaan”, Nat lausahti ja ojensi leipäkoria Rosea kohti.
“Sitä paitsi, rehtori ei sanonut että ne ovat treffit”, Rose huomautti. “Virallisen version mukaan he ovat professori Nenovehin kanssa vain ystäviä.”
“Ja sinäkö muka väität ettei hänen ja Nenovehin välillä ole mitään?” Scorpius näytti ylitsevuotavan epäuskoiselta. Rose kohautti olkiaan.
“Ei ole minun asiani kyseenalaistaa rehtorin sanoja”, hän totesi.
“Niin kuin nainen ja mies muka voisivat olla vain ystäviä…”, Scorpius jupisi ja ahtautui vihdoinkin istumaan Alin viereen.
“Mitä tuo muka tarkoitti?” Rose kysyi siihen kipakkaan sävyyn, jota Al ja Nat olivat oppineet pitämään merkkinä alkavasta riidasta. “Miksi tytöt ja pojat eivät voisi olla vain ystäviä?”
“Niin ei vain käy”, Scorpius ilmoitti sen suurempia selittelemättä.
“Jos jatkat tuohon malliin meistä tulee vain ystäviä”, Rose vihjaisi terävään sävyyn. Scorpius katsahti häneen tuskastuneesti.
“Älä viitsi, Rosie. Me kokeilimme sitä ystäväjuttua eikä se toiminut alkuunkaan”, hän muistutti Alin serkkua.
“No, se että jokin asia ei toimi meidän välillämme, ei kai tarkoita ettei se voisi toimia joidenkuiden muiden välillä?” Rose kysyi ja Al näki ärtymyksen nousevan hänen kasvoilleen.
Scorpius huokaisi dramaattisesti:
“Rose, ystävyyttä naisten ja miesten välillä on kokeiltu maailman sivu. Pääsääntö on, ettei se toimi. Aina täytyy kokeilla jotain muutakin.”
“Ai jaa, no mitäköhän sinä ja Nat olette? Hyvänpäivän tuttuja vai?” Rose kysyi kulmat koholla.
“Ystäviä”, Scorpius vastasi yksinkertaisesti.
“No, miten se tähän pääsääntöön sopii?” Rose ivasi ja Al huomasi Natin viittovan Scorpiusta pitämään päänsä kiinni, tämä ei kuitenkaan huomioinut hänen yritystään.
“Me olemme seurustelleet”, Scorpius paljasti.
Seurasi hetken hiljaisuus.
“Te mitä?” Rose purskautti sitten.
“Neljännen ja viidennen välisenä kesänä pari viikkoa. Meillä oli tylsää”, Scorpius kertoi välinpitämättömästi olkiaan kohauttaen.
“Sinä seurustelit hänen kanssaan koska sinulla oli tylsää?” Rose parkaisi ja Al nappasi varmuuden vuoksi leipäveitsen serkkunsa ulottuvilta.
Scorpiuskin näytti lopulta tajuavan, ettei rehellisyys ollutkaan aina paras vaihtoehto. Hän yritti selittää asiaa sovittelevaan sävyyn:
“No, sinä olit edelliskeväänä kolauttanut itsetuntoani aika pahasti, joten…”
“Joten sinä päätit hakea lohtua Natin hameen alta!” Rose kiljaisi äänekkäästi ja muutamia outoja katseita luotiin ympäri salin heidän suuntaansa.
“Hei, minäkin olen tässä huoneessa, kiitos vain”, Nat huomautti läsnäolostaan muistuttaen. “Ja ennen kuin Scorpius sotkee asiat pahemman kerran minä ilmoitan, että se A: oli erittäin huono idea, B: ei kestänyt kuin reilun viikon, C: Scorpius on surkea suutelija ja D: ei olisi toiminut pitemmän päälle missään maailmankaikkeudessa.”
“Miten niin huono suutelija?” Scorpius loukkaantui.
“Tekö suutelitte?” Rose ähkäisi.
“Tämä keskustelu on menossa koko ajan huonompaan suuntaan…”, Al mutisi päätään puistellen.
“No, palataan sitten alkuun ja leikitään, ettei mitään sanottu sen jälkeen”, Scorpius ehdotti. “Kuka lähtee vakoilemaan rehtoria ja professori Nenovehia kanssani?”
 Muiden yllätykseksi Rose nousi pöydästä.
“Minun on kai lähdettävä vahtimaan, ettet keksi ryhtyä ystäviksi vaikkapa professori Nenovehin kanssa”, hän mutisi pahantuulisesti, mikä hieman hillitsi Scorpiuksen ilahtumista.

“Täällä kuu, kuuleeko maa? Onko kohde näköpiirissäsi?” Scorpius kuiskutti kuin parhaankin vakoojaelokuvan sankari. Rose ja Scorpius istuivat vuotavan noidankattilan eräässä sivupöydässä sisään hieman turhan aikaisin kannetun joulukuusen kätkössä.
 Rose pyöräytti silmiään pojalle:
“Scorpius, minun näköpiirini on prikulleen sama kuin sinunkin, joten jos mitenkään viitsisit olla vähemmän idiootti.”
“Sinun idioottisi”, toinen korjasi ja nojautui Rosea vasten.
“Jos olisit vielä vähän lipevämpi muuttuisit käärmeeksi”, Rose sanoi tönäisten Scorpiuksen kauemmas itsestään.
“Kuinka voit sitä paitsi olla varma että he tulevat juuri kolmeen luudanvarteen?” hän kysyi järkevästi. “On kai Tylyahossa muitakin paikkoja, joihin…”
Rosen lause näki kuitenkin pikaisen loppunsa muuan kolmen hengen seurueen astuessa huoneen ovista sisälle.
“Hyvä on, mutta älä nyt tuosta innostu”, Rose tuhahti Scorpiuksen näyttäessä vahingoniloista ilmettä. He seurasivat katseillaan kuusen suojasta, kuinka Agatha ja Nina Nenoveh, sekä rehtori McLean etsiytyivät pöytään aivan huoneen toiselle puolelle.
“Kuka ottaa lapsen mukaan treffeille?” Scorpius kysyi tilannetta tarkkaillen.
“Ehkä yksinhuoltajaäiti?” Rose ehdotti kulmiaan kohottaen.
“Me emme sitten ota lapsiamme mukaan kun lähdemme kahdestaan ulos”, Scorpius ilmoitti ja Rose oli tukehtua kermakaljaansa.
“Lapsiamme? Mitä lapsia? Minä en halua lapsia, en sinun enkä kenenkään muunkaan kanssa”, Rose kauhistui.
“Mitä? Et halua lapsia?” Nyt oli Scorpiuksen vuoro järkyttyä. “Oletko sinä jokin sydämetön hirviö tai jotain?”
“Todella nätisti sanottu tytölle, Scorpius”, Rose huomautti kuivasti.
“No, anteeksi, mutta yllätit minut täysin”, Scorpius pakottautui myöntämään.
Rose katsahti häntä kummeksuen:
“Minä olen sanonut ennenkin, etten halua lapsia ainakaan nuorena. Enkä missään tapauksessa koskaan enempää kuin yhden.”
“Niin, mutta ennen olet antanut ymmärtää että ongelma on se että minä tarjoudun hyvää hyvyyttäni niiden lapsukaisten isäksi”, Scorpius kertoi sellaiseen pyhimysmäiseen sävyyn, että Rose läimäytti häntä lautasliinalla.
“Mitä iloa lapsista sitä paitsi on vanhana?” poika jatkoi. “Ja yhdellä lapsella on yksinäistä. Minä jos joku tiedän.”
“Väitätkö olleesi yksinäinen?” Rose kysyi ja häntä hymyilytti väkisinkin, ajatellessaan pikku-Scorpiusta leikkimässä itsekseen leluvuoren keskellä.
“No, olisi pienenä ollut kivempaa jos asioita olisi voinut jakaa jonkun toisen kanssa”, Scorpius kertoi hartioitaan kohauttaen.
“Joka tapauksessa minusta on idioottimaista mennä hankkimaan lapset nuorena ja menettää kaikki vapaus”, Rose ilmoitti kääntäen keskustelun suunnan alkuperäiseen kurssiin.
“Sinä tarkoitat menettää mahdollisuus luoda ura”, Scorpius vihjaisi painokkaasti.
“Sitäkin”, Rose myönsi.
“Rose, mitä väliä jollakin ammatilla tai uralla on? Kun kuolemme, en usko, että meitä muistetaan siitä kuinka hyviä olimmekaan siinä mitä sitten teimmekään”, Scorpiuksen sanat olivat yllättävän syvällisiä hänen normaaliin keskustelun tasoonsa nähden.
“Paitsi, jos teimme jotain suurta ja merkittävää”, Rose huomautti merkityksekkäästi
“Uskallakin taas aloittaa taikaministeriydestäsi…”, Scorpius uhkasi sormeaan heristäen ja pojan ilme sai Rosen kiukustumaan.
“Enpä taida”, Rose ilmoitti heilauttaen itsensä istuimeltaan alas.
“Mihin sinä nyt?” Scorpius kysyi pieni pelästys äänessään.
“Käyn naistenhuoneessa.”

Professori Nenoveh astui naistenhuoneen peilin eteen ja tarkisti kampauksensa nopeasti. Hän hymyili onnellisena peilikuvalleen ajatellen sitä kuinka hyvin Nina ja Rick tulivat toimeen. Rick ei ollut edes pistänyt pahakseen, vaikka hän oli halunnut ottaa Ninan mukaan heidän ensitreffeilleen. Agathan oli vaikea uskoa, että kukaan muu mies maailmassa pitäisi lapsen tuomista treffeille aivan normaalina.
 Naistenhuoneen ovi avautui uudemman kerran ja peilinkautta näkyvä tulija sai professori Nenovehin käännähtämään välittömästi kannoillaan.
“Hei Patty. Näytätpä laitetulta tänään”, ainoa elossa oleva varjo professori Nenovehin synkästä menneisyydestä totesi asettuen selkä ovea vasten, siten ettei kukaan voinut päästä sisään.
“Christopher”, Agatha sanoi pitäen kasvonsa parhaansa mukaan tyyninä. Tälle miehelle hän ei saanut näyttää pelkoaan. “Olet näemmä muuttunut yhä röyhkeämmäksi. Mistä lähtien olet oleskellut naistenhuoneessa vaanimassa?
 “Älä uskalla katsoa minua nenääsi pitkin, Patty”, miehen ääni nousi uhkaavasti ja hän otti askeleen Agathaa kohti. Agatha ei liikahtanut tai muuttanut ilmettään pienimmässäkään määrin.
“Et ole lainkaan minua parempi”, Christopher syytti sormeaan heilutellen.
“Ehkä en, mutta yritän”, Agatha sanoi niin ylpeästi kuin pystyi. “Nyt ole hyvä ja siirry. Seuralaiseni odottaa.”
“Ai, se hyypiö Ninan kanssa salin puolella?” Christopherin äänensävy oli halveksiva. “Älä viitsi, Patty. Hän näyttää siltä, että saattaa tippua tuolilta minä hetkenä hyvänsä .”
“Hän on hyvä mies, Christopher”, Agatha sanoi hiljaa ja mitteli katsettaan tuon kerran rakastamansa miehen kanssa.
“Hän on hiiri, ei mies”, Christopher tuhahti arvostelevasti.
“Viihdyn paremmin hiiren kuin rotan seurassa”, Agatha ilmoitti ja käveli ovea kohti. Christopherin vahvat kämmenet tarttuivat kuitenkin kiinni häneen ja pakottivat hänet kääntymään tätä itseään kohti.
“Rotat kuuluvat yhteen”, mies sanoi hiljaa ja hänen himokas katseensa vaelsi Agathan kasvoilla.
“Päästä irti minusta!” Agatha vaati. Mies ei irrottanut, vaan lähestyi häntä huolestuttavalla tavalla.
“Siitä on niin kauan, Patricia”, kuiskaus oli matala, suorastaan eläimellinen. Äkkiä Christopherin kasvot olivat Agathan kasvoilla ja Agatha tunsi hänen kovan suudelmansa painautuvan huulilleen. Hän puri suuhunsa tunkeutuvaa miehen huulta.
“Au!” Christopher parkaisi irrottaen otteensa ja painaen toisen käden verta vuotavalle huulelleen. Agathan sauva oli kuitenkin jo esillä.
“Olen käskenyt sinun pysyä erossa minusta ja Ninasta!” hän kiljahti.
“Ja minä käsken sinua pysymään erossa siitä rehtori-hyypiöstä”, kuului toisen vastaus.
“Sinä et voi uhkailla minua! Sinulla ei ole mitään valtaa minuun! Ei enää!” Agatha huusi niin suureen ääneen kuin uskalsi peläten ihmisten oven toisella puolella kuulevan. Hänen sanansa olivat rohkeampia kuin hän tunsi olevansa ja hän joutui käyttämään kaiken tahdon voimansa estääkseen sauvakättään värisemästä.
“Minulla on ystäviä, joiden avulla voin järjestää potkut niin sinulle kuin rehtorillesi.”
 Agatha hätkähti, mutta piti äänensä vakaana.
“Mahdatko puhua niistä veljeskuntalaisista, joille olen kuullut sinun nykyisin työskentelevän?” hän kysyi viileään sävyyn.
Christophein ilme oli ovela:
“Ehkä puhunkin. Tiedät itsekin Patty, että he pystyvät mihin vaan. Sinun rehtorisi erottaminen olisi yksi sormien napsautus ja siitähän sinä et pitäisi vai kuinka on, Patricia?”
 Agatha ei vastannut, mutta tunsi kasvavaa pelkoa. Christopher oli tosissaan, kuolemanvakavissaan.
“Hyvä, että ymmärrämme toisiamme. Ole nyt kiltti tyttö ja pysy erossa herra rehtorista, niin kaikki voi jatkua ennallaan”, mies uhkasi vielä ja lähti sitten yhtä äkisti kuin oli tullutkin.
 Agathan kädet ja jalat tärisivät ja hän lankesi lattialle lavuaarin viereen ja olisi halunnut itkeä silkkaa epätoivoa. Hän oli kuitenkin sisimmässään liian kovettunut tuollaiseen tunteenpurkauksen, eikä osannut itkeä miehen vuoksi, joka ei sitä edes ansainnut.
 Agatha kokosi itsensä hetkessä ja siirtyi takaisin salin puolelle Rickin ja Ninan seuraan. Se mitä hän ei tiennyt oli, että eräs toinenkin oli kuunnellut tuon keskustelun WC-kopissa.

Luku 86: Joululomailijat

Syysmyrskyt vaihtuivat joulukuun alkaessa lumipyryihin, jotka muuttivat Tylypahkan tilukset jo viikon kuluessa kauttaaltaan valkoisiksi. Viimeisenä lauantaina ennen joululoman alkamista Nat, Al, Scorpius ja Rose viettivät mukavaa iltapäivää ulkona. Itse asiassa Rose ja Scorpius olivat hylänneet Alin ja Natin seuran ja yrittivät tällä hetkellä hukuttaa toisensa lumihankeen, tarkka syy tämänkertaiseen riitaantumiseen ei ollut selvä sen paremmin Natille kuin Alillekaan.
 Nuo kaksi jatkoivat kävelyään kohti ja Nat vilkuili Alia arastellen. Nyt olisi hyvä tilaisuus, jos hän vain…
“Mitä aiot tehdä jouluna? Menetkö tätisi luo?” Al keskeytti hänen ajatuksensa kysymyksellään.
“Tädin?” Nat ei heti käsittänyt, mistä Al puhui. Sitten hän muisti edelliskesänä livauttamansa valeen, tädin luona asumisesta.
“Aa, Helga-tädin. Juu olen menossa”, tyttö korjasi virheensä niin luontevasti kuin mahdollista. Ilmeisesti Al ei kuitenkaan ollut huomannut mitään erikoista.
“Tulisitko sitten jouluna edes pariksi päiväksi meille?” poika kysyi ja Nat värähti tahtomattaan.
 “En tiedä, olenko kovin mukavaa seuraa”, hän sanoi vältellen.
“Miten niin?” toinen kysyi kummissaan.
“Siis, tiedäthän”, Nat aloitti vaikeasti, osittain rehellisesti, “ensimmäinen joulu ilman perhettä.”
 Al pysähtyi äkisti ja katsoi häntä säälien. Poika tarttui hänen molempiin käsiinsä äkisti ja näytti olevan äärettömän pahoillaan:
“Niin, anteeksi olen ollut niin omissa suruissani, että olen unohtanut kokonaan kysyä sinulta kuinka pärjäät.”
 Oliko Alin pakko olla noin… Al?
“Ei se mitään, sinulla on syytäkin”, Nat sanoi kiireesti päätään puistellen. Hän ei kestänyt sitä, että Al alkaisi vielä kaiken huipuksi syyllistämään itseään siitä, että tämä oli muka jättänyt häntä huomiotta, vaikka oli tosiasiassa ollut ainoa, joka hänestä oli tuolla tavoin välittänyt.
“Pitäisi silti muistaa, että muillakin on ongelmia”, Al sanoi hiljaa ja hänen vihreät silmänsä olivat tulkitsemattomat. Nat taikoi kasvoilleen hymyn tapaisen.
“Oikeasti, ei se haittaa. Minä pärjään kyllä, kunhan sinäkin pärjäät”, Nat lupasi ja he jatkoivat kävelyään hetken kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneina.
“No, tuletko siis käymään?” Al kysyi hetken kuluttua.
Nat hymähti:
“Ja ollaan sitten masentuneita yhdessä, vai? Kuulostaa aika masentavalta.”
“No, parempaakaan ei ole tarjolla”, Al kohautti olkiaan.
“Sitten varmaankin on tyydyttävä siihen”, Nat arveli sujauttaen oman kätensä pojan käteen.

Sunnuntaiaamuna jolloin Tylypahkan pikajunan oli määrä lähteä kuljettamaan oppilaita Lontooseen joululoman viettoon, Agatha Nenoveh oli sulkeutunut huoneeseensa pakkaamaan. Hän oli parhaillaan laskostamassa Ninan tavaroita matka-arkkuun, kun ovelta kuului koputus. Sängyn reunuksilla tasapainoileva Nina kiiruhti avaamaan oven ennen kuin Agatha ehti liikahtaa tai sanoa mitään.
“Hei, Rick-setä! Arvaa mitä? Me lähdetään äidin kanssa jouluksi lomalle Epygtiin!” tyttö hihkui riemusta tulijalle. Agatha tunsi olonsa kankeaksi kääntyessään ovelle päin. Hän otti kasvoilleen mahdollisimman kohteliaan hymyn.
“Egyptiin, Nina”, hän ojensi hellästi tytärtään.
“Egyptiin”, tyttö toisti hankaluuksia tuottaneen sanan.
Ovella oleva Rick hymyili lapselle:
“Sepä hauska kuulla.”
“Mitä sinä teet jouluna, Rick-setä?” Nina kysyi muitta mutkitta ja ohjasi Rickin sisälle. Agatha ei erityisesti ilahtunut, että Rick pääsi näkemään hänen asumuksensa tämän hirvittävän pakkaussotkun keskellä, mutta yritti olla välittämästä asiasta parhaansa mukaan.
“Menen varmaankin sisareni luo”, Rick vastasi lapselle, mutta vilkaisi Agathaan lyhyesti. Agatha käänsi päätään toiseen suuntaan välttääkseen miehen katseen.
“Ai, sen kivan Rachel-tädin?” Nina ihasteli.
“Juuri hänen”, Rick myönsi, vaikka yritti yhä tavoittaa Agathan katsetta. Nina vilkuili molempia aikuisia vuorotellen ja Agatha näki hiljaisen ymmärryksen tyttärensä kasvoilla.
“Äiti, käyn sanomassa liemisedälle ja Dolly-tädille”, Nina sanoi muina lapsina ja tallusti ovea kohden.
“Käy vain, Nina”, Agatha lupasi, vaikka olisi todellisuudessa halunnut pyytää Ninaa jäämään huoneeseen. Kaikesta tulisi heti vaikeampaa, kun hän joutuisi olemaan kaksin Rickin kanssa. Tytön lähdettyä Agatha kääntyi takaisin pakkauksiaan kohti.
“Toivottavasti teillä on Ninan kanssa hauskaa Egyptissä”, hän kuuli Rickin toivottavan, mutta ei kääntynyt miestä kohti, vaikka tunsikin ajatuksen houkuttelevan.
“Sitä minäkin toivon, herra rehtori”, hän vastasi viileän kohteliaasti.
“Agatha, onko jokin pielessä?” Rick kysyi ja Agatha puri kieltään, jottei olisi kääntynyt ja kertonut kaikkea siltä seisomalta. “Tai siis ole ollut etäinen niiden meidän… öhöm… treffiemme jälkeen ja siitäkin on jo kuukausi.”
“Tarkoitukseni ei ole ollut loukata, herra rehtori”, Agatha ilmoitti paukauttaen matkalaukun kannen kiinni sanojensa vahvistukseksi.
“Et sinä minua ole loukannut, haluan vain tietää että kaikki on hyvin, että onko…”, Rickin äänen huolehtiva sävy oli sydäntä lämmittävä, ja Agatha joutui käyttämään kaiken tahdon voimansa pysyäkseen kääntyneenä lukittua matka-akkua kohden.
“Kaikki on erinomaisesti, herra rehtori”, hän valehteli viileästi. “Olen pahoillani, mutta minun pitäisi nyt tosiaan pakata.”
“Ahaa. No, hyvää joulua sitten, professori Nenoveh”, Rick sanoi kuulostaen kerrassaan murtuneelta. Vasta oven sulkeuduttua Rickin perässä Agatha saattoi kääntyä.
“Hyvää joulua, Rick”, hän kuiskasi ovelle.

Pyhän Mungon taikatautien ja -vammojen sairaala oli tavallista täydempi joulun lähestyessä, kun vierailijat ilahduttivat potilaita ja vihastuttivat henkilökuntaa vierailuillaan. Myös hiljattain parantajan valtuudet saanut Fredrik Kirkwell oli huomannut selkeän kasvun vierailijamäärissä. Hän tervehti parhaillaan rouva Potteria, joka oli viimeisen viiden kuukauden aikana tullut hänelle hyvinkin tutuksi, sekä tämän kolmea lasta, jotka olivat tulleet lasten ensimmäisenä joululomapäivän ansiosta koko joukolla katsomaan herra Potteria.
 Tällä kertaa Fredrik Kirkwellillä oli ilokseen kerrottavana heille hyviä uutisia.
“Minulla olisi muutamia hyviä uutisia näin joulun kunniaksi”, Fredrik kertoi hymyillen ja viittoi nelikkoa sivummalle.
“Kuten varmaan muistatte, me yritimme ottaa H.B.F Bakerfield-Thorm-Wellingtoniin, maailman johtavaan myrkkyasiantuntijaan.”
Potterit nyökkäsivät.
“Oletteko saaneet hänet kiinni?” Potterien pojista vanhempi, Fredrikiä vuoden alemmalla luokka-asteella opiskellut James Potter, kysyi.
“No, itse asiassa, hän itse otti meihin yhteyttä ja suvaitsi, jopa vierailla täällä toissapäivänä”, Fredrik kertoi. Hän itse ei ollut ollut tuolloin työvuorossa, mutta hänen kollegansa olivat kertoneet alan arvostetuimman asiantuntijan vierailusta.
“Hän otti kyseisestä myrkystä näytteen ja lupasi alkaa tutkia sitä välittömästi. Olen varma, että jos joku voi määrittää tuolle myrkylle vastamyrkyn, sen täytyy olla juuri hän”, Fredrik kertoi ja sai ottaa vastaan muutamaan ilahtuneen hymyn. Tämä ei ollut lupaus paremmasta, mutta toi se sentään hieman toivoa paremmasta kuukausia pelossa eläneille.
 Kun joukko oli siirtymäisillään tervehdyskäynnille herra Potterin luo (ei sillä että tämä olisi sillä hetkellä juurikaan siitä hyötynyt), Potterien nuorin poika pysäytti Fredrikin.
“Oletteko rehellisesti sanottuna sitä mieltä, että hän voi selvitä? Tarkoitan, vaikka vastamyrkky saataisiinkin kehitettyä, isähän on ollut lamautettuna jo hyvin pitkään…”
 Pojan ahdistunut katse rukoili Fredrikiltä vastausta. Tämä mietti hetken. Luonnollisestikin jokainen lisäpäivä elimistön lamausta lisäsi heräämättömyyden riskiä, mutta mikään teoreettinen mahdottomuus se ei vielä puolen vuoden jälkeenkään ollut.
“Maailmassa sattuu suurempiakin ihmeitä”, Fredrik totesi leppoisasti ja taputti poikaa ohi mennessään olalle. “Voittihan Kadlein Kanuunatkin liigamestaruuden ensimmäisen kerran vuosisataan.”

Olipa kerran, kauan sitten, hyvin kaukana täältä maa, jota kutsuttiin Kultamaaksi. Maa oli saanut nimensä siitä, että ilta-auringon luodessa valoaan sen maille, loisti peltojen vilja kirkkaammin kuin yksikään kultakolikko. Kultamaan rajoilla meri iski rantaan ja maan satamat olivat pullollaan valkopurjeisia aluksia. Kultamaata olivat kautta aikojen hallinneet velhot ja noidat suurella viisaudella ja rakkaudella, minkä vuoksi maa oli aina ollut kukoistava ja kansa onnellinen”, Nat kertoi ulkomuistista lapsuutensa lempitarinan alun ja tunsi olevansa typerä puhuessaan syvässä tajuttomuuden tilassa olevalle.
 Hän ei oikeastaan uskonut, että isoäiti kuuli. Hänelle itselleen oli vain helpompaa tehdä se näin. Hän kertoi isoäidille niitä samoja tarinoita, joita tämä oli hänelle lapsuudessa kertonut.
 Isoäidin tarinat olivat aina alkaneet samalla tavoin ja niiden tapahtumat olivat aina sijoittuneet tuohon Kultamaa-nimiseen satuvaltakuntaan. Isoäidin tarinoissa oli aina ollut rohkeita ja oikeamielisiä sankareita ja sankarittaria, jotka olivat lujan yrittämisen jälkeen saaneet aina onnellisen loppunsa.
 Ehkä isoäiti oli ajatellut muiden aikuisten tapaan vain suojaavansa lastenlastaan kertoessaan tarinoita, joissa kaikki saattoi päättyä vain onnellisesti. Ehkä hän oli suojannut lasta totuudelta siitä millainen maailma todellisuudessa oli. Siitä että aina kaikille ei annettu mahdollisuutta valita hyvän ja pahan välillä. Että aina ei ollut mahdollista ratsastaa kohti auringonlaskua rakkaansa kainalossa.
 Al oli parhaillaan paria kerrosta alempana isänsä luona. Nat painoi kasvot käsiinsä miettiessään tätä sotkua. Hänen täytyisi kertoa kaikki Alille, mutta kuinka hän voisi sen tehdä? Hän oli sotkenut asiat pahemman kerran. Al ei voisi ikinä antaa hänelle anteeksi ja vaikka voisikin sitten poika olisi jälleen itse vaarassa.
 Hän kuuli askelia takaansa ja kohtasi isoisänsä kasvot.
“Nathaniel, arvelinkin että olet täällä”, Leonard Montgomery tervehti häntä viileästi.
“Mitä haluat?” Nathy tokaisi vaivautumatta edes näyttelemään kohteliaisuutta.
Isoisä heilautti sauvallaan tuolin itselleen ja istui isoäidin sängyn toiselle puolen.
“Ajattelin tarjota sinulle majapaikkaa luonani. Olen saanut käsityksen, että rahasi ovat vähissä”, vanha mies kertoi suoraan. Nat ei ollut yllättynyt, että isoisä tiesi, että hänellä oli tiettyjä ongelmia Vuotavan noidankattilan majatalomaksun maksamisessa. Hän ei siitä huolimatta aikonut sortua isoisän tarjoamaan houkutukseen.
“Asun mieluummin katuojassa kuin sinun kattosi alla”, Nat sylkäisi ja nousi seisomaan. Hänen osaltaan tämä vierailu oli tässä.
“Kuinka haluat”, isoisän ääni oli välinpitämätön. “Lisäksi tulin varmistamaan, että muistat sopimuksemme.”
“Minähän tein mitä käskit”, Nat kivahti ja käännähti takaisin isoisään päin, vaikka oli ehtinyt jo ovelle asti. Hän oli pitänyt oman osansa ja nyt oli isoisän vuoro huolehtia omastaan.
 Mielessään Nat palasi siihen erääseen yöhön, jona tuo sopimus heidän välillään oli solmittu. Hän oli viettänyt toista yötä Alin kotona, kun oli kuullut koputuksen Potterien vierashuoneen ikkunalta. Herätessään hän oli nähnyt isoisänsä luudalla ikkunan ulkopuolella viittomassa häntä tulevaan alas. Nat oli vastentahtoisesti tehnyt pyynnön mukaan ja oli mennyt katulamppujen valaisemaan kadunkulmaan, jossa isoisä oli odottanut.
“Nathaniel, hae minulle Harry Potterin taikasauva”, isoisä oli määrännyt ensisanoikseen.
“Mitä?” isoisän asia oli yllättänyt Nathyn täydellisesti. “Miksi luulet että minä tekisin niin?”
“Ehkä koska toivot että poikaystäväsi muistot pysyvät hänen mielessään”, isoisä oli vihjaissut julmasti.
“Uhkailetko sinä minua?” Nat oli kysynyt, vaikka isoisän sävyssä ei ollut ollut erehtymisen varaa.
“En, esitän yksinkertaisen tarjouksen, josta me molemmat hyödymme.”
“En suostu”, Nat oli ilmoittanut ja oli jo lähtenyt takaisin Kalmanaukio 12:n ovea kohti, kun isoisä oli pysäyttänyt hänet sanoillaan.
“Uskotko voivasi suojata poikaystävääsi jatkuvasti Veljeskunnalta? Älä viitsi, Nathaniel. En ole opettanut sinua yliarvioimaan itseäsi. Tämä tarjous on erinomainen. Sinä tuot sauvan ja pysyt asiasta hiljaa ja minä lupaan, että sauvani ei koskaan osoita Albus Potteria kohden”, isoisä oli esittänyt sauvansa.
“Mitäköhän sinä teet Alin isän sauvalla?” Nat oli udellut kulmiaan kohottaen.
“Palautan sen kyllä heti, usko pois.”
Nat ei osannut sanoa, mikä häneen oli silloin mennyt. Kaikki oli ollut sillä hetkellä niin sekavaa. Hän oli vastikään menettänyt yhteyden vanhempiinsa ja koko sukuunsa. Hän ei ollut kestänyt ajatella, että hän olisi menettänyt vielä sen ainoan ihmisen, joka oli hänen tukenaan.
“Vannotko sinä minulle pyhästi, että jos teen sen sinä ja järjestösi jäsenet jätätte Alin rauhaan?” hän oli kysynyt. Isoisä oli nyökännyt:
“Vannon, jos sinä vannot että tuot sen sauvan, etkä koskaan paljasta poikaystävällesi tai kellekään muullekaan tämän illan tapahtumia.”
 Nat oli palannut Potterien asuntoon ja oli ollut matkalla Alin vanhempien makuuhuoneelle, kun oli törmännyt poikaan itseensä. Hän oli valittanut unettomuutta ja vaihtanut Alin kanssa hyvänyönsuukon ennen kuin oli uskaltanut jatkaa matkaansa. Hän oli avannut herra ja rouva Potterin makuusalin hiljaa eräällä isoisältään oppimalta loitsulta ja oli napannut herra Potterin sauvan mukaansa. Ulkona isoisä oli uittanut sauvan kauttaaltaan mukanaan tuomansa pullon liemessä. Nat oli pannut merkille, että isoisä oli käyttänyt hanskoja tapahtuman aikana.
 Isoisä oli neuvonut Natia pitelemään sauvaa kankaan lävitse ojentaessaan sauvan takaisin. Nat oli totellut, vaikka oli tuntenutkin hirvittävää syyllisyyttä ajatellessaankin, sitä mitä oli tekemässä niille ihmisille, jotka olivat olleet hänelle niin hyviä.
“Vie sauva takaisin, äläkä kerro kenellekään”, isoisä oli vannottanut.
“Pidän lupaukseni jos sinä pidät omasi”, Nat oli vastannut.
“Poikaystävällesi ei tapahdu mitään, älä ole huolissasi”, isoisä oli todennut ennen katoamistaan. Nyt Nat seisoi tuon saman miehen edessä ja tämän asia oli sama kuin edelliskerrallakin.
“Niin, teit. Toivottavasti muistat vielä pysyä hiljaa siitä”, isoisä vastasi Natin huomautukseen siitä, että hän oli jo täyttänyt oman osansa sopimuksesta.
Hetken mielenjohteesta Nat päätti kysyä:
“Isoisä, eikö tätä voisi lopettaa?”
Vanha mies katsoi häntä jyrkästi:
“Nathaniel, me emme aloittaneet tätä. Ja jos et sitä ymmärrä olen opettanut sinulle paljon vähemmän kuin luulinkaan.”
 Nat ei sanonut enää mitään. Hän poistui huoneesta sanaakaan sanomatta.

 Leonard Montgomery katsoi ainoan lapsenlapsensa perään. Hän joutui myöntämään itselleen sillä hetkellä, että hän oli kovasti kaivannut tuota tyttöä. Hän oli kaivannut pojantyttärensä vahvaa luonnetta ja nopeaa ajatuksen juoksua, jotka haastoivat hänet isoisänä olemaan aina askeleen edellä. Niin hän oli tehnyt tämänkin asian kanssa. Hän oli piilottanut oikean suunnitelmansa toisen, aidonoloisen sisään. Hän oli saanut Nathanielin uskomaan, että tämän “sauvan myrkytys” -kuvion kohde oli ollut Harry Potter, vaikka todellisuudessa se olikin ollut Nathaniel itse.
 Leonard oli edelliskesänä päättänyt, ettei aikonut päästää sukunsa jatkajasta, ainoasta perillisestään, irti aivan niin helposti ja olikin siksi kehittänyt juonen, jonka tarkoitus oli saada Nathaniel palaamaan sukunsa pariin. Leonard tunsi pojantyttärensä tarpeeksi hyvin tietääkseen, että suuresta itsenäisyydestään huolimatta Nathanielkin kaipasi muita ihmisiä. Joskus isoisä ja muu suku olivat olleet ne ihmiset hänelle, mutta sitten hän oli löytänyt korvaajia. Leonardin suunnitelman olikin tarkoitus saattaa Nathaniel eroon noista ihmisistä.
 Kiristämällä Nathanielin varastamaan Harry Potterin sauva, Leonard oli saattanut pojantyttärensä suureen moraaliseen ongelmaan. Hän oli varma, että tyttö kärsi parhaillaan hirvittävää syyllisyyden tuntoa ja oli varma, että tämä tunnustaisi kaiken poikaystävälleen ennemmin tai myöhemmin, mikäli tämä ei saisi sitä jotakin muuta kautta selville. Kunhan Albus Potter saisi kuulla Nathanielin tekosista, tämä alkaisi varmasti vihaamaan Leonardin pojantytärtä, kuten kuka tahansa ihminen hänen tilassaan. Kun ystävät hylkäisivät Nathanielin, hän olisi yksin ja helposti houkuteltavissa takaisin sukunsa pariin.
 Leonard tiesi, että ei kestäisi enää montaa kuukautta ennen kuin tilanne kääntyisi hänelle otolliseen suuntaan. Leonardilla oli kyllä aikaa odottaa, sillä hän ymmärsi, että loppujen lopuksi kaikki valttikortit olivat hänen käsissään. 

Joulupäivän aamuna aurinko paistoi viehättävällä tavalla saaden lumen hehkumaan helmiäisen värisenä. Kirpeä pakkasilma tuntui ulkoilijoiden keuhkoissa raikkaalta ja auringon heleät säteet saivat synkkämielisimmätkin piristymään. Hyvän tuulisia olivat myöskin Scorpius Malfoy ja Rose Weasley, jotka olivat vasta muutamaa hetkeä aiemmin saapuneet Rosen kodin lähellä sijaitsevalle luistelukentälle.
“Rose, minä pelkään näitä uistimia”, Scorpius valitti yrittäen nousta jääkentän laidalla sijaitsevalta penkiltä oudoille kengille, joiden pohjaan oli kiinnitetty veitsenkaltaiset terät. Nämä kyseiset välineet kuuluivat Alille, minkä vuoksi ne myös epämiellyttävästi puristivat Scorpiuksen jalkoja.
“Viimeisen kerran, Scorpius”, Rose sanoi kärsivällisesti auttaessaan Scorpiusta seisomaan, “uistin liittyy kalastukseen ja nuo ovat luistimet.”
“Joo, joo, sinä tiedät etten ole hyvä noissa jästitermeissä”, Scorpius sanoi ja antoi Rosen vetää itseään jäälle noilla huterilla kengillä. Hän itse ei uskaltanut liikkua, sillä oli täydellisen varma, että kaatuisi moisen teon seurauksena välittömästi. Kun Rose oli jonkin aikaa vetänyt häntä käsistä, tyttö päästi hänestä irti jättäen hänet liukumaan jäätä pitkin.
“En silti kyllä tajua miksi tätä tehdään”, Scorpius huusi luistinten kiidättäessä häntä eteenpäin. Rose luisteli kevyen näköisesti hänen vierelleen.
“Ehkä koska se on hauskaa”, tyttö ehdotti ja kiihdytti vauhtiaan. Scorpius seurasi tarkasti mitä Rose teki jaloillaan ja yritti sitten matkia häntä, vähemmän mukavin seurauksin.
“Au!” Scorpius parahti läjähtäessään nokalleen keskelle jääkenttää. “Hauskaa? Minusta lähinnä kipeää.”
Rose hymyili auttaessaan hänet uudemman kerran pystyyn ja Scorpius oli varma, että tyttö nautti hänen epäonnistumistensa katselusta.
“Kuule Scorpius, voisinko tulla käymään sinun kotiisi vielä joululomalla?” Rose kysyi niin yllättäen, että Scorpius joutui tarraamaan kiinni hänen olastaan, jotta ei olisi menettänyt tasapainoaan. Hän ei pystynyt kuvittelemaan tilannetta, että Rose ja hänen vanhempansa viettäisivät iltapäivää yhdessä. Se vain tuntui mahdottomalta jo hänen mielikuvissaankin. Isä ei varmasti osaisi pitää suutaan kiinni Rosen verenperinnöstä, ja äiti alkaisi jossakin vaiheessa muistutella, kuinka mukava tyttö Nati olikaan
“Mitä?” Scorpius tyytyi parahtamaan ääneen.
“Tiedäthän, haluaisin tavat vanhempasi kunnolla”, Rose selitti ja hymyili hieman.
“Et halua”, Scorpius ilmoitti ja tytön ilme synkkeni välittömästi.
“Ai minä en halua?” hän riuhtaisi itsensä irti Scorpiuksen otteesta ja jätti pojan tasapainoilemaan itsekseen luistimille. “Ehkä minä en olekaan tarpeeksi hyvä sinun vanhemmillesi esiteltäväksi? Ehkä sinä olet minun kanssani vain odotellaksesi, että joku täydellinen puhdasverinen tyttö ilmestyy kuvaan!”
 Yhdessä ruskean ponihännän heilahduksessa tyttö oli kiitänyt useamman kymmenen jalan päähän Scorpiuksesta.
“Hei, ei se noin mene!” Scorpius huusi epätoivoisesti hänen peräänsä. “Odota, minä en osaa uistella!” Rose pysähtyi ja kääntyi kädet puuskassa Scorpiusta kohti niin äkisti, että hänen luistimiensa terät raapivat hilettä jääkentän pinnasta. Scorpius yritti astella Rosen luo epämääräisellä luistelun ja kävelyn välimuodolla, samalla kun yritti selittää asiaa parhaansa mukaan:
“He vain eivät ymmärtäisi sinua. He sanoisivat jotain, joka loukkaisi sinua ja sitten olisit vihainen minulle.”
“Minä olen jo vihainen sinulle!” Rose kivahti, mutta syöksyi kuitenkin tukemaan kaatumaisillaan olevaa Scorpiusta.
“No, hyvä on. Minä vien sinut näytille jos haluat”, Scorpius lupasi sitten miettien, että hänen pitäisi opetella jokin hiljennys-loitsu siihen päivään mennessä. Rosen äärimmilleen siristyvät silmät saivat pojan kuitenkin tajuamaan, että hän oli jälleen asettanut sanansa väärin.
“Viet näytille?” Rose toisti kuivasti ja hänen silmänsä näyttivät liekehtivän. “Olenko minä joku sohva joka testataan ennen hylkäämistä?”
“Joo, siis et!” Scorpius sekoili tietämättä mihin kysymykseen olikaan vastaamassa. Rose oli kuitenkin armoton tässä suhteessa.
“Tämä riitti tästä seurustelusuhteesta. Kiitos vaan Scorpius Malfoy!” tyttö kiljaisi ja tönäisi Scorpiuksen kädet hartioiltaan jättäen Scorpius-paran tasapainoilemaan luistimillaan.
“Rose, odota!” poika huusi poispäin luistelevan tytön perään, mutta menetti tätä tavoitellessaan lopullisesti tasapainonsa ja lennähti selälleen jäälle parahtaen toistamiseen:
 “Au!”

 Rose oli jo ehtinyt kentän reunalle sijaitsevalle penkille asti, kun huomasi Scorpiuksen makaavan selällään keskellä jääkenttää. Hetken hän ajatteli ilkeästi, että poika sai vain ansionsa mukaan, mutta kun Scorpius ei sitten noussutkaan maasta hän alkoi huolestua tosissaan. Hetkeäkään epäröimättä hän luisteli takaisin pojan luo ja polvistui huolestuneena tämän viereen.
“Scorpius, oletko kunnossa?”
Pojan silmät olivat auki ja hänen kasvoillaan oli mielipuolinen hymy.
“Sinä sanoit, että me seurustelemme!”
Rose räpäytti silmiään pari kertaa hämmentyneesti. Oliko Scorpius lyönyt päänsä, kun puhui tuollaisia? Seuraavaksi hän tajusi, että oli sanonut saaneensa tarpeekseen heidän seurustelusuhteestaan.
“Enkä sanonut”, Rose kielsi auttaen pojan vielä kerran pystyyn. Scorpiuksen kädet kietoutuivat hänen vyötärönsä ympärille ja he olivat niin lähekkäin, että luistinten kärjet osuivat toisiaan vasten. “Me tapailemme.”
“Sinä sanoit, että minä Scorpius Hyperion Malfoy olen virallinen poikaystäväsi!” Scorpiuksen hymy oli ylitse vuotavan leveä ja toi Rosen mieleen lientenprofessorin tyttöystävän.
“Sinulla on typerä toinen nimi”, Rose huomautti kuivasti. “Sitä paitsi minä sanoin että me seurustelimme.” Scorpiuksen melko pitkät vaaleat hiukset tipahtivat hänen kasvoilleen pojan laskiessaan päätään Rosea kohti. Tottuneesti Rose kohosi varpaan kärjilleen, mikä oli luistimilla melkoinen suoritus, ja suuteli poikaa tavalla, johon he molemmat olivat tottuneet.
”Niin miten on”, Scorpius kysyi hetken kuluttua, kun heidän oli onnistunut pysyä pystyssä koko suudelman ajan, ”olemmeko me vai emmekö me ole yhdessä?”
”Minä…”, Rose epäröi hetken. Hän piti Scorpiuksesta. Hän oli suorastaan hulluna poikaan, mutta heidän suhteensa oli niin vaikea. Hetken kuluttua hän päätyi rehellisesti tunnustamaan:
”Sinun kanssasi ei ole helppo olla yhdessä.”
Scorpius nyökkäsi selkeästi.
”Sama koskee myös sinua”, hän huomautti. Nyt oli Rosen vuoro nyökätä:
”Niin, tiedän. Mutta sinä olet niin tajuttoman omahyväinen ja ajattelematon.”
”Sinä taas olet liian pikkutarkka ja suututusherkkä”, Scorpius arvioi.
”Enkä ole”, Rose tuhahti.
”Oletpas”, Scorpius väitti vastaan.
”En, äh…” pojan hymy sai Rosen tajuamaan, että hän oli taas hyvää vauhtia suuttumassa tälle. Rose huokaisi ääneen ennen kuin jatkoi rauhallisemmin: ”Hyvä on, ehkä minä olen vähän turhan ankara sinulle välillä. Anteeksi, Scorpius. Yritän olla…”
Ennen kuin Rose ehti lupauksensa loppuun Scorpius painoi sormen hänen huulilleen ja pudisti päätään.
”Älä yritä, minä pidän sinusta tuollaisena.” Rose räpäytti silmäluomiaan ihmetyksestä. Hän ei ollut ikinä odottanut kuulevansa tuollaista Scorpius Malfoyn suusta.
 Pojan vakavuus katosi kuitenkin kasvoille kohoavan virnistyksen mukana ja hän totesi vielä: ”Kai se sitä paitsi on ihan reilua, kun sinunkin pitää kestää minun idioottimaisuuttani.”
”Älä häiritse minun anteeksipyyntöäni”, Rose sanoi ja mutristi leikkisästi suutaan.
”Enkö minä muka saa pyytää anteeksi?” Scorpius kysyi vitsailevaan sävyyn ja Rose näki hänen harmaissa silmissään mukavan huvittuneen pilkkeen.
”Minun vuoroni oli ensin”, Rose väitti ja hetken toisiaan tuijoteltua he purskahtivat raikuvaan nauruun, joka päättyi lämpimään rutistukseen.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 87:Onnettomia ihmisiä ja onnellisia hetkiä

 Oli oppilaiden viimeinen lomapäivä ja Tylypahkan henkilökunta palaili jo takaisin kotilinnaansa. Rehtori McLean, joka oli viettänyt suuren osan lomastaan tuossa linnassa oli kutsunut erään tietyn professorinsa vierailulle huoneeseensa välittömästi kuultuaan tämän sinä aamuna saapuneen takaisin Tylypahkaan.
“Rehtori McLean?” Rickin liian kauan odottama ääni kuului hänen kansliansa ovelta. 
“Huomenta, Agatha”, Rick toivotti niin innokkaasti, että kaatoi pöydällään olleen paperikasan lattialle. Nolostuneena hän lausui loitsun ja paperit palasivat kasaksi hänen pöydälleen.
“Toivon, että lomanne sujui hyvin?” hän sanoi ja viittasi kädellään Agathaa istumaan pöytänsä eteen sijoitettuun tuoliin. Nainen istui ja Rick seurasi hänen esimerkkiään.
“Erinomaisesti, herra rehtori. Nina viihtyi loistavasti auringossa”, Agatha selosti sellaisella viileydellä, josta Egyptin aurinko oli kymmenien mailien päässä. Hän yritti parhaansa mukaan olla huomioimatta tätä asiaa.
“Agatha, voisitko mitenkään lopettaa tuon herra rehtorittelun?” Rick kysyi varovasti. “Mehän olemme kuitenkin ystäviä. Vai… tuota.. mm… kuinka?”
“Niin, luulisin”, Agatha sanoi katsoen hieman ohi Rickin kasvoista. “Ystäviä kuten kollegoiden sopiikin.”
Siinä se tuli jälleen korostetusti. He olivat vain ystäviä juuri kuten heidän sopikin olla. Ei mitään sen enempää. Rick ymmärsi kyllä paremmin kuin hyvin, mitä Agatha tarkoitti, mutta ei yksinkertaisesti voinut itselleen mitään.
 Hän ei voinut valehdella itselleen ja muille enää toista lukuvuotta. Hän ei voinut pitää näitä tuntemuksia sisällään. Hän oli koko loman ajan kaivannut Agathan ja Ninan läsnäoloa. Hän oli odottanut joulun ohi menoa yhtä kiihkeästi kuin muut ihmiset sen tuloa. Pääasiassa omissa oloissaan vietetyn lomansa aikana Rick oli ymmärtänyt jotakin hyvin tärkeää itsestään ja tunteistaan professori Nenovehia kohtaan.
“Agatha, silloin syksyllä annoit minun ymmärtää, että tässä… öhöm… voisi olla mahdollisuus johonkin muuhunkin, mutta nyt käyttäydyt kuin minä en olisi muuta kuin esimiehesi”, Rick paljasti mieltään vaivanneen seikan. Agatha liikahti vaivaantuneesti ja hänen klassisen kauniilla kasvoillaan värehti ahdistus.
“Rick”, nainen aloitti vaikeasti, mutta Rick kohotti kätensä hiljentääkseen hänet.
“Ole kiltti, ja anna minun puhua loppuun. Minä ymmärrän, etten ole ihminen, johon helposti mieltyy. Minulla ei ole mitään tarjottavaa toiselle ihmiselle. Minun säästöni ovat vähäiset, en omista asuntoa ja työpaikkanikin sain vain koska koululautakunnassa oleva tätini harrastaa nepotismia. Kuitenkin jos minulla olisi jotain tarjottavaa haluaisin jakaa sen sinun ja tyttäresi kanssa.”
 Rick epäröi hetken ja sai sitten nielaisten sanottua:
“Agatha Nenoveh, minä taidan… minä rakastan sinua.”
Siinä se oli. Lyhyesti ja konstailematta, rehellisesti ja avoimena. Pelkkä rakkauden tunnustus, jota ei oltu upotettu laulun sanoihin tai runon riimeihin. Sitä ei oltu koristeltu jalokivin tai hukutettu kukkasiin. Se oli vain koruttomia tärkeitä sanoja. Juuri kuten pitikin.
“Sinä rakastat minua?”
Oliko se pilkkaa? Agathan kasvoilla ei näkynyt tunteen häivähdystäkään. Naisen silmät olivat tulkitsemattomat kiillellen sinivihreinä kuin valtameri.
Rick ei tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Hän ei ollut koskaan ennen ollut vastaavassa tilanteessa, hän ei ollut edes koskaan arvannut joutuvansa tällaiseen tilanteeseen. Mitä hän oli ikinä odottanutkaan Agathan sanovan, tuo epäuskoinen kysymys ei kuulunut sille listalle.
“Minä… öhöm… kyllä”, Rick sai lopulta sanottua. Hän jäi odottamaan. Agatha nousi ja käänsi selkänsä Rickiä kohti.
“Olen pahoillani, herra rehtori, mutta… en voi”, Agatha sanoi juosten ulos rehtorinkanslian ovesta läimäyttäen sen perässään kiinni. Hänen sanansa tuntuivat kuitenkin jäävän huoneeseen, vielä hänen lähdettyäänkin ja ne lävistäen Rick-rukan sydämen yhä uudelleen, kerta toisensa jälkeen. Olisihan Rickin pitänyt arvata, ettei Agatha Nenoveh voinut vastata hänen tunteisiinsa.

Hei Lily,
kiitos lukuisista kirjeistäsi ja anteeksi etten ole vastannut aiemmin. Minun vain oli niin vaikeaa kirjoittaa sinulle. Ymmärrät varmaan.
 Hauska kuulla, että siellä mikään ei ole muuttunut ainakaan järkyttävästi (myönnän kyllä että kuvaus lientenprofessorin tyttöystävästä oli hieman karmiva) ja että Rose ja Scorpius Malfoy ärsyttävät yhä kaikkia tempuillaan. Toivottavasti isäsi voi jo paremmin, välitä terveiseni hänelle ja muillekin.
 Yritän nyt kertoa hieman elämästäni täällä, vaikka se on aika vaikeaa, olen luvannut kunniasanalla, etten paljasta koulun tarkkaa sijaintia tai muita seikkoja, joista sen olinpaikan voisi arvata.
 No, sanon kuitenkin sen verran, että koulu sijaitsee vuoriston ja meren läheisyydessä. Käymme lentotunneilla pujottelemassa vuoren rinteillä. Niin tosiaan, lentäminen on täällä oppiaine. Rose mahtaisi ilahtua tiedosta. Et muuten arvaa kuka opettaa lentämistä. Viktor Krum! Se entinen mestaruustasonhuispaaja. Isä oli jostain syystä aika näreissään kun kirjoitin siitä hänelle ja kielsi kertomasta asiasta äidille. En kyllä aivan ymmärrä miksi, sillä eihän äiti edes tunne huispaajia…
 Muut aineet ovat aikalailla samoja kuin Tylypahkassa, tosin ennustusta ei opeteta ja pimeyden voimilta suojautumisen sijasta on aine nimeltä taiteluoppi. Käytännössä se on kuitenkin hurjasta nimestään huolimatta sama aine PVS:n kanssa. Ei meitä opeteta kiduttamaan toisia tai mitään, ei ainakaan tällä luokka-asteella. Seitsemännen luokan oppitunneista kyllä lentää rankkoja huhuja, mutta luulen että ne ovat pelkkiä huhuja.
 Niin kuten varmaan arvaat täällä ei puhuta englantia, mutta kouluun on langetettu jokin loitsu, jonka avulla kaikki ymmärtävät opetuskieltä. Puhuminen on sitten täysin eri juttu, mutta huomaan oppineeni kaikenlaista käytetystä kielestä. Valitettavasti en voi paljastaa sitä, sillä se antaisi maasta hieman liian selkeän vihjeen. Joka tapauksessa uskon, että kevääseen mennessä hallitsen kielen perusteet melkoisen hyvin.
 Täällä on tuvat kuten Tylypahkassa. Niitä on tosin vain kolme: Lepalikko, Raatelikko ja Kavalikko. Minä olen Lepalikossa samoin kuin täältä saamani ystävät Vladimir ja Hektor. Kolmas ystäväni Alex kuuluu Raatelikkoon. Luulen, että pitäisit heistä. He ovat kaikki todella mukavia. Itse asiassa Alex saattaa tulla ensi vuodeksi vaihtoon Tylypahkaan.
 Vaikka viihdynkin täällä paremmin kuin hyvin, Tylypahkaa on hiukan ikävä. Täällä ei ole edes Riesun kotoista räyhäämistä. Sano Karenille ja Keithille terveisiä, ja pärjäile. Yritän kirjoittaa sinulle useammin kuin kerran puolessa vuodessa.
                                                                                  -Hugo


Lily huokaisi ääneen luettuaan kirjeen sen vuoden ensimmäisellä Tylypahkan aamiaisella. Hän oli pelännyt paljon pahempaa. Hän oli pelännyt, että Hugo kertoisi vihaavansa häntä sen vuoksi, että hän oli ruokkinut tämän vääriä käsityksiä vuosien ajan tai että Hugo olisi käskenyt hänen pysyä erossa tästä. Ennen kaikkea Lily oli pelännyt, että tuo kirje olisi ollut heidän ystävyytensä loppu.
 Toinen Lilyn mielessä pyörinyt vaihtoehto kirjeen mahdolliselle sisällölle oli ollut myös väärä. Lily oli ehtinyt huolestua, että kirje olisi täynnä niitä samoja kauheita tunnustuksia, joita Hugo oli ladellut hänelle Tylypahkan 1000-vuotisjuhlissa. Hän ei olisi silloin voinut enää kirjoittaa takaisin tai avata serkun kirjeitä. Hän olisi aina pelännyt, että he joutuisivat puhumaan siitä suudelmasta, jonka Lily kiersi ajatuksissaan niin kaukaa kuin suinkin.
 Mutta tämä oli suuri helpotus. Hugo oli kuulostanut jotenkin… jos ei nyt onnelliselta niin vähintään tyytyväiseltä. Itse asiassa poika vaikutti voivan erinomaisesti. Hänhän oli kirjeen mukaan saanut uusia ystäviäkin, mikä tietyllä tapaa ihmetytti Lilyä. Hugo oli aina ollut niin ujo, eikä tullut helposti juttusille muiden kanssa.
 Lily pani häpeillen merkille, että häntä hieman harmitti, kun Hugo ei kertonut ikävöivänsä häntä. Hänellä oli kuitenkin serkkua tavaton ikävä. Tosin puhtaasti ystävämielessä.
”No, mitä Hugo sanoi?” Karen kysyi luovuttuaan yrityksestä yrittää kurkkia kirjeen sisältö ruokapöydän ylitse.
”Hmm… Viktor Krum opettaa hänelle huippausta”, Lily sanoi ensimmäisen mieleensä tulleen asian.
 Karen sylkäisi murot lautaselleen.
”Sekö Viktor Krum?” Lilyn ystävä pauhasi. ”Viime vuosisadan ja tuhannen etsijä? Pelasi yhdeksän kautta Bulgarian maajoukkueessa!”
”Keith, katso, ettei hän lainaa enää ainuttakaan huispauksesta kertovaa kirjaa”, Lily sanoi kääntyen vieressään istuvaa poikaa kohti. Tämän silmissä pilkahti.
Kokeilisit itse estää häntä niin tietäisit millaista se on, poika viittoi hymyillen.
”Voi, miksi minä en lähtenyt Durmstrangiin?” Karen päivitteli äänekkäästi ja Lily vaihtoi Keithin kanssa kärsivän katseen. Karenin tuntien lentämisen ja huispauksen ylistys saattaisi jatkua vaivatta useita tunteja.
 Lilyn silmät nousivat Keithin silmistä tämän otsalla roikkuviin kiharoihin, joita hän tunsi hirvittävää halua koskettaa vain muistaakseen jälleen kerran kuinka pehmeät ne olivatkaan. Huolimatta erinäisistä enemmän ja vähemmän salassa vaihdetuista hellyyden osoituksista, nuo kaksi eivät olleet vielä uskaltautuneet näyttäytymään virallisesti yhdessä. Neljäsluokkalaisina seurustelevat parit saivat usein osakseen melkoista vinoilua, eikä tilanne muutenkaan ollut mitenkään erityisen otollinen…
 Nämä ajatukset Keithistä kivistivät Lilyn omatuntoa sillä hetkellä kaikesta ihanuudestaan huolimatta pahemmin kuin ruoskaniskut. Hänestä tuntui, että oli väärin ajatella tuollaisia etenkin juuri sen jälkeen, kun hän oli saanut kirjeen Hugolta. Hugolta, joka vasta viime keväänä oli kertonut rakastavansa häntä syvästi ja todellisesti.

“Mikä ongelma kaikilla opettajilla tänään on?” Nat marisi laahustaessaan tarvehuoneen suojaan muun porukan luokse. Al teki sohvalle tilaa, jotta tyttö pääsi istumaan hänen ja Scorpiuksen väliin.
“No, se idiootti-lientenprofessori on surullinen, koska Dolly lehmineen on taas vaihteeksi Yhdysvaltojen puolella”, Scorpius kertoi.
“Hän ei ole idiootti”, kuului ääni nurkasta, jonne Rose oli linnoittautunut numerologian läksyjensä kanssa.
“Anteeksi kuinka?” Al kysyi varmana siitä, että oli kuullut jotakin väärin
“Sanoin, ettei lientenprofessori ole idiootti”, Rose ilmoitti muina noitina ja asetti sulkakynänsä hetkeksi suunpieleen ennen kuin jatkoi kirjoittamista. Hetken kuluttua, tajuttuaan, että muut kolme tuijottivat häntä täydellisen järkytyksen vallassa, Rose katsoi tarpeelliseksi lisätä:
“Hän on meidän opettajamme ja meidän on annettava hänelle hieman kunnioitusta”
“Niin mitä?” Nat parahti.
“Oletko sinä sekaisin?” Scorpius kysyi huolestuneesti ja meni huolestuneena tutkimaan tyttöä lähempää. Rose mulkaisi häntä pahasti.
“Kauniisti kysytty tyttöystävältä”, hän mutisi.
“Ai, se on nykyään tyttöystävä”, Al yllättyi.
“Jep, päätimme Rosen kanssa alkaa virallisesti seurustelemaan”, Scorpius ilmoitti ylpeänä ja kaappasi vastahakoisen Rosen kainaloonsa.
“No, huh, olipa uutinen. Melkein jaksan yllättyä, että kyllästyitte “ollaan yhdessä  tai eipäs ollakaan yhdessä” -leikkiinne”, Nat päivitteli sarkastiseen sävyyn.
Alia kuitenkin häiritsi yhä hänen serkkunsa outo mielenmuutos.
“Mutta Rose, kuinka niin lientenprofessori ei ole idiootti?” hän kysyi alkuperäiseen aiheeseen palaten. “Itsekin olet kutsunut häntä usein niin ja ensimmäisenä vuonna halusit hänen eroaan.”
“No, minä olin väärässä”, Rose totesi olkiaan kohauttaen.
“Hei, sano se uudelleen”, Scorpius innostui.
“Scorpius”, Rosen äänen sävy oli varoittava.
Poika näytti kummastuneelta:
“Mitä? Tuota lausetta vain pääsee kuulemaan sinun suustasi aika harvoin.”
Nat näytti aavistelevan alkavaa riitaa, sillä hän kohotti äänensä noiden kahden riitapukarin ylitse:
“No, niin palataan aivan keskustelun alkuun. Eli Lipetit on kiukkuinen, kun mursi jalkansa laskettelulomalla, professori Nenovehilla on vain taas vaihteeksi huono päivä ja rehtori McLean on alkanut ryyppäämään.”
“Mitä!?” Al ja Rose parkaisivat yhteen ääneen viimeisimmälle toteamukselle, joka oli heille ennestään tuntematon.
“Minä luulin, että niillä kahdella meni hyvin!” Scorpius puuskahti, eikä kenellekään jäänyt epäselväksi keitä kahta opettajaa hän toteamuksellaan tarkoitti.
“No, ilmeisestikään ei”, Nat totesi olkiaan kohauttaen. “Minun piti hakea rehtorilta lupa luihuisten huispausjoukkueen kaapujen uusimiseen, mutta hän retkotti sammuneena pöytänsä päällä näyttäen siltä ettei  ollut tehnyt muuta kuin juonut rommilla terästettyä kahvia viimeisen viikon ajan.”
Rose ja Scorpius vaihtoivat katseen.
“Näiden heidän ongelmiensa täytyy liittyä siihen rottamieheen”, Rose sanoi merkityksekkäästi ja Scorpius nyökkäsi hänen sanoilleen.
“Mihin rottamieheen?” Nat kysyi vieden sanat Alin suusta.
 Rose selitti Alille ja Natille pikaisen version tilanteesta, jonka hän oli kuullut edellismarraskuussa Kolmen luudanvarren vessassa hänen ja Scorpiuksen vakoiltua rehtorin ja professori Nenovehin treffejä.
“No, mitä me tässä odotamme? Mennään puhumaan rehtorille tai oikeastaan professori Nenovehille, koska rehtori on sammunut”, Scorpius ilmoitti päättäväisesti ja Alin yllätykseksi Rose nyökkäsi poikaystävänsä ajatukselle. Nuo kaksi suunnistivat ovea kohti ja Al nousi lähteäkseen heidän mukaansa, kun tunsi äkkiä Natin tarttuvan ranteeseensa.
“Al kuule, minä… voitaisiinko me puhua… minulla on jotain kerrottavaa”, tyttö pyysi vetäen Alin takaisin sohvalle viereensä istumaan.

 Taulua ensiluokkalaisten tunnin jäljiltä pyyhkimässä ollut professori Nenoveh kääntyi kuullessaan luokan ovelta koputuksen, jonka jälkeen sisään asteli kaksi hänen kuudennen vuosiluokkansa oppilasta.
“Professori, haluaisimme puhua teidän kanssanne”, Rose Weasley ilmoitti ensitöikseen. Professori Nenoveh laski taulusienen kädestään ja siirtyi järjestelemään työpöydällään levällään lojuvia kakkosluokkalaisten aineita kuuluisista muodonmuutoksen ammattilaisista. Hän piti tätä suhteellisen turvallisena toimena, sillä mikäli hän yhtään tunsi parivaljakkoa Weasley-Malfoy, niin näillä oli paha taipumus sotkeutua toisten ihmisten, etenkin opettajien, yksityiselämään.
“Niin mistä, neiti Weasley?” hän kysyi asiallisesti.
“Rehtori McLeanista“, kuului kaksikon yhtä aikaa lausuma vastaus.
Professori Nenoveh oli pudottaa muutaman aineen, mutta onnistui pitämään kasvonsa peruslukemilla:
“Mitä hänestä?”
“Hän taitaa tarvita teitä”, neiti Weasley ilmoitti samalla kun Scorpius Malfoy ilmaisi asian vähemmän hienotunteisesti:
“Hän on ryypännyt itsensä sammuksiin.”
 Agatha puri huultaan. Hän oli tiennyt jo useamman päivän, että Rickillä ei ollut kaikki hyvin. Miestä ei ollut näkynyt käytävillä tai syömässä suunnilleen viikkoon, ei oikeastaan kertaakaan sen jälkeen, kun Agatha oli kylmästi torjunut hänet pakon edessä.
“Rehtori McLean on aikuinen ja osaa selvittää omat asiansa”, professori Nenoveh ilmoitti päättäväisesti ja survoi aineet raivokkaasti työpöytänsä laatikkoon.
“Nämä asiat taitavat vain koskea teitä molempia”, Rose Weasley huomautti ja professori Nenovehilla oli tunne, että tuo tyttö tiesi ja ymmärsi paljon enemmän kuin paljasti.

Toisaalla Al asettui sohvalle risti-istuntaan Natia vastapäätä. Tyttö näytti tavattoman vaikealta ja Al yritti keventää tilannetta toteamalla:
“No, mitä nyt? Näytät siltä kuin olisit saanut luudanvarresta.”
Nat ei hymyillyt.
“Minun pitää kertoa jotakin”, tyttö sanoi hiljaa ja tapaili otetta Alin käsistä. Hänen leukansa laski ja katseensa painui nöyrästi maahan.
“Onko jokin hätänä?” Al kysyi varovasti.
“On, se… se liittyy sinun isääsi”, Nat takelteli ja näytti kykenemättömältä jatkamaan. Al katsoi Nahya hellästi. Hänestä oli suloista, että tyttö oli noin huolissaan hänen isästään.
“Enkö minä muistanut kertoa?” Al kysyi hieman liioitellun pirteästi. “Saimme kuulla jouluna hyviä uutisia: He ovat saaneet Mungossa yhteyden siihen maailman liemineroon, joka parhaillaan väsäilee vastamyrkkyä eli toivoa on sittenkin.”
“Sepä hienoa”, Nat väläytti nopean hymyn. “Mutta minä tiedän kuinka isäsi myrkytettiin.”
Alin ilme vakavoitui välittömästi.
“Liittyykö tämä isoisääsi?” hän arvasi. Ehkäpä Nat oli kuullut jotakin Veljeskunnan touhuista, kuten James oli arvellut.
Nat nyökkäsi.
“Häneen ja…”, tyttö näytti siltä kuin seuraava sana olisi ollut ylivoimainen hänelle.
“Minuun”, hän sai lopulta sanottua.
Hetken Alin aivoissa raksutti tyhjää, sitten palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Hän näki yksityiskohtien sijaan kokonaisen kuvion.
“Sinäkö se olit?” hän kysyi ja tytön syyllinen ilme paljasti, että hän oli oikeassa. Al irrotti kätensä Nathyn kädestä ja nousi hitaasti seisaalleen. Hänen sydämensä hakkasi kiihtyvää tahtia ja aivoissa jyskytti totuuden armoton ääni.
“Al, minä olin sillä hetkellä ihan sekaisin, olin menettänyt vanhempani ja pelkäsin että menettäisin sinutkin!” Nat alkoi puolustautua yrittäen sivellä rauhoittavasti Alin käsivartta.
Al kuitenkin astui hänestä kauemmas.
“Minä pyysin sinut kotiini ja olin tukenasi, kun sinulla oli vaikeaa”, hän aloitti hiljaa ja katsoi Natiin nähden edessään pelkän petturin.
“Al, minä tiedän ja minä olen yrittänyt kertoa sinulle, mutta minä pelkäsin, enkä sitä paitsi edes tiedä millainen se  myrkky oikein on”, Natin ääni oli anova, eikä Al sietänyt kuulla sitä.
“Minä luotin sinuun!” hänen oma äänen voimakkuutensa nousi kymmeniä desipelejä yhdessä hetkessä. “Luulin, että olisit erilainen, mutta mahdoitko sinäkään koskaan välittää minusta oikeasti!”
“Tuo ei ole totta!” Nat pudisti raivokkaasti päätään.
“Anna minun selittää”, tyttö pyysi, mutta Al ei jaksanut kuunnella toisen selityksiä. Hän oli nähtävästi kuunnellut niitä jo liikaakin, kun tähän tilanteeseen oli kerran päädytty.
“Sinun takiasi minä ja perheeni olemme valvoneet yömme peläten mitä saattaa tapahtua!“ hän huusi ja astahti taas askeleen taemmas, tarvehuoneen ovea kohti.
“Pyydän…”, Natin sanat hukkuivat kuitenkin Alin äänen alle.
“Sinun takiasi minun isäni tekee kuolemaa Mungossa!”
“Sinä sanoit, että toivoa on…”
“Sinä yritit tappaa hänet ja repiä minun perheeni hajalle!” Al syytti armotta ja tapaili kädellään jo oven kahvaa.
“Minä olen pahoillani, mutta pelkäsin…”
Al keskeytti Natin jälleen:
“Pelkäsit! Sinä pelkäsit! Ajatteletko koskaan mitään muuta? Vaikka olit juuri menettänyt oman isäsi olit valmis antamaan saman kohtalon minulle!”
“Minulla ei ollut vaihtoehtoa!” Nat kiljui saadakseen äänensä kuuluville.
“Aina on vaihtoehto, Nathy! Aina!”
“Al-kiltti…”, toinen aneli lähestyen häntä kostein silmin.
“Pysy kaukana ystävistäni, pysy kaukana perheestäni ja ennen kaikkea pysy kaukana minusta!” Al huusi tarkoittaen jokaista sanaansa ja pamautti tarvehuoneen oven perässään kiinni.

Rick McLean oli tunnettu monista piirteistään, tosin hänen huono viinapäänsä laskettiin harvemmin niihin mukaan. Herätessään työpöytänsä päältä, hän olisi voinut vannoa, ettei ollut nauttinut edellisiltana enempää kuin kaksi vahvemmalla tavaralla terästettyä kahvia, mutta siitä huolimatta hän tunsi kärsivänsä vuosisadan krapulasta. Huone hänen ympärillään huojui ja oven sulkeutumisen ääni, joka hänet oli herättänyt, tuntui kaikuvan hänen pääkopassaan kovana kuin megafonilla vahvistettuna.
“Rick”, kuului seuraava ääni, joka ei onneksi aiheuttanut samanlaista ikävää tuntemusta kuin ensimmäinen. Rickiltä meni hetki ennen kuin hän sai paikallistettua huojuvan huoneen keskeltä professori Nenovehin.
“Mitä? Ai, yhm… tuota.. Agatha, tulisitko myöhemmin takaisin?” hän sai soperrettua ja joutui hieromaan jomottavaa kalloaan, jotta oma ääni olisi ollut edes siedettävän kuuloinen.
 Agatha ei kuitenkaan tehnyt liikettäkään lähteäkseen.
“Ei Rick”, hän sanoi selkeästi, mutta suhteellisen hiljaa Rickin ahdinkoa ymmärtäen, “minulla on asiaa sinulle nyt, tällä hetkellä.”
“Ai, no… öh… istu, ole hyvä”, Rick pyysi ja ajatteli mielessään, että tämä aamu ei ollut hänen suosikkejaan. Hän arveli, että professori Nenoveh oli tullut saarnaamaan hänelle siitä kuinka epärehtorimaisesti hän oli käyttäytynyt viimeisen viikon ajan, eikä Rickillä olisi ollut saarnaan mitään vastaan sanottavaa, päinvastoin hän olisi allekirjoittanut sen muitta mutkitta.
Professori Nenoveh noudatti Rickin pyyntöä ja veti tuolin aivan rehtorin työpöydän eteen niin, että saattoi tukea kyynärpäänsäkin pöydälle.
“Rick, sinä olet krapulassa, mikä ei helpota tämän sanomista lainkaan”, nainen aloitti ja Rick tunsi punastuvansa toisen sanoista, “mutta sanon sen kuitenkin, koska ei ole reilua, etten ole sinulle rehellinen tässä asiassa. Minäkin nimittäin rakastan sinua, mutten voi siitä huolimatta olla yhdessä kanssasi.”
“Toistaisitko tuon?” Rick kysyi varmana siitä, että oli kuullut väärin. Tai vaihtoehtoisesti hän oli kuollut alkoholimyrkytykseen ja oli nyt seitsemännessä taivaassa.
“Sinä olet kamalassa krapulassa”, Agatha aloitti uudelleen, mutta Rick huitaisi kättään kärsimättömästi välittämättä kuulla alkua uudelleen.
“Ei kun osan sen jälkeen”, hän pyysi ja kohtasi naisen kasvoilla aidon hymyn, joka tuntui lämmittävän hänen sydänjuuriaankin.
“Minäkin rakastan sinua”, professori Nenoveh sanoi hiljaa.
Rickin kasvoille levisi hymy, joka kuitenkin vaihtui otsan rypistykseen.
“Miksi sitten…?” hän aloitti kysymyksen, mutta Agatha vastasi ennen kuin hän ehti loppuun asti.
“Koska me molemmat kärsisimme siitä”, nainen totesi päätään pudistellen ja nousi seisaalleen. Hän käveli hetken rauhattomasti ympäriinsä, kunnes istuutui huokaisten työpöydän Rickin puoleiselle reunalle.
“Olen kertonut sinulle entisestä miesystävästäni Christopher Walkerista…”, Agatha aloitti ja Rick nyökkäsi pienesti kehottaen naista jatkamaan.
“No, tapasin hänet silloin marraskuussa meidän treffiemme aikana ja hän sanoi, että hänellä on nykyisin suhteita, joilla hän voi järjestää mitä tahansa. Hän sanoi, että ellen lopettaisi sinun tapailuasi joutuisimme molemmat kärsimään siitä.”
 Siitäkö oli ollut kysymys? Rick tunsi hirvittävää huojennusta. Kyse ei ollut siitä, etteikö Agatha olisi välittänyt hänestä, tämä oli vain pelännyt.
“Tiedän että se on typerää, mutta minä tunnen hänet ja tiedän, että hän on vaarallinen mies”, Agatha jatkoi. “En ole oikeastaan huolissani itsestäni tai Ninastakaan. Maailma on suuri ja täynnä piilopaikkoja, mutta en halua että sinä joudut vaikeuksiin minun vuokseni. Voit menettää työsi tai pahempaakin.”
“Agatha, tämä työ ja tämä koulu”, Rick nousi huterasti jaloilleen ja viittoi käsillään ympäristöään, “ne eivät merkitse minulle niin paljon kuin sinä.”
Kunnianarvoisa muodonmuutosten professori näytti punehtuvan tätä suoraa ihastuksen ilmausta, mutta sanoi sitten kuitenkin vakavampaan sävyyn:
“Rick, Tylypahka tarvitsee sinua.”
“Kuten sinuakin”, Rick muistutti.
Agathan kasvoille nousi ihastuttava aavistuksen vino hymy:
“Yritätkö sanoa, että jäämme tai lähdemme yhdessä?”
“Niin juuri”, Rick nyökytteli innokkaasti.
“Jos sinä vain uskallat laittaa elämäsi likoon minun takiani”, hän lisäsi arasti.
“Jos se olisi vain minä, en epäröisi hetkeäkään”, Agatha aloitti hitaasti ja Rick tiesi täsmäillään ketä hän ajatteli.
“Nina”, hän arvasi ääneen.
“Niin, Nina”, Agatha vahvisti.
“Agatha, vaikka nyt saisimme jollakin tavalla molemmat potkut tästä työstä, niin se on lopulta vain työtä… mutta tämä muu… tämä on paljon harvinaisempaa”, Rick sanoi ja tarjosi kättään Agathalle, jotta tämä olisi voinut tarttua siihen. Nainen nykäisi kuitenkin koko hänen yläruumiinsa lämpimään halaukseen.
“Tiedätkö, että änkytät vähemmän krapulassa”, Agatha kuiskasi Rickin korvaan ja Rick ei voinut olla tyrskähtämättä, vaikka se saikin hänen alkoholiin sopeutumattoman kallonsa jomottamaan entistä pahemmin.
“Johtuisikohan siitä etten pääsäryltä ehdi pohtimaan sanomisiani”, hän esitti sitten arvelunsa.
“Voi sinua parkaa”, Agatha sanoi ja kurottautui suutelemaan Rickiä otsalle syvemmin kuin koskaan aikaisemmin. Hetken rehtori näytti tavanomaisen puusta pudonneelta, sitten hänen silmiinsä nousi ymmärryksen liekki.
 Rehtori McLeanin epäonnisuuden tuntien kaikki todennäköisyydet siihen, että joku oppilas ilmestynyt hänen huoneeseensa olisi ollut hyvin suuri, mutta sillä hetkellä hän sattui olemaan poikkeuksellisen onnellisten tähtien alla, eikä ainutkaan oppilas vielä lauantaiaamuna epäillyt, että rehtorin huoneessa harjoitettaisiin joitakin epäammatillisia toimintoja.
 Tosin aivan salaisuutena tapahtuma ei silti pysynyt. Entisten rehtorien muotokuvilla kun sattui olemaan huono taipumus juoruilla. Luonnollisestikin koko koulu tiesi rehtori McLeanin ja professori Nenovehin erityisen lämpimistä väleistä iltaan mennessä.

Luku 88:Kun yhdestä päästää irti, saa toisen takaisin

 Al näki varjon piirtyvän yrttitiedon kirjalleen ja pelkäsi hetken verran, että Nat olisi keksinyt jonkin keinon hankkiutua Rohkelikkotorniin kaiken edellisiltaisen jälkeen. Helpotus oli ainoastaan lievä, kun hän tajusi, että paikalle saapunut tyttö olin Natin sijaan Lily. Sisar vaikutti miltei ärsyttävän hilpeältä.
“Al, arvaa mitä?” Lily arvuutteli Alin huonoon lauantaiaamuun sopimattomalla tavalla.
“No?” Al kysyi välittämättä erityisesti arvausleikeistä sillä hetkellä.
“Mungo on saanut vastamyrkyn!” Lily kiljui innoissaan ja heilutteli juuri saapunutta kirjettä kädessään. “He antavat sitä isälle jo maanantaina, jos hänet… tiedäthän.”
 Alilta meni hetken sisäistää, mitä Lilyn lause oikein merkitsi. Vaikka uutinen olikin iloinen, Alin täytyi nähdä hieman vaivaa saadakseen hymyn kasvoilleen.
“Tuo kuulostaa tosi hyvältä, Lily”, hän sanoi iloiseen sävyyn, joka oli ristiriidassa hänen synkän mielensä kanssa.
 Samassa tyttöjen makuusalin rapuista ilmestyi yhä pyjamaan pukeutunut Rose Weasley, joka ilmeisesti oli muutamien muiden tapaan herännyt Lilyn äänekkääseen ilonpitoon.
“Rose, arvaa mitä?” Lilyn silmät säihkyivät ja Al näki hänen avaavan suunsa paljastaakseen saman uutisen kuin serkulleen kuin Alillekin, mutta Rose oli häntä nopeampi.
“Joo, kuulin jo. Minähän sanoin, että kaikki järjestyy”, Rose kertoi ja hymyili Lilylle. Alin sisar näytti lievästi pettyneeltä, kun oli menettänyt tilaisuutensa toimia uutistoimistona tämän asian suhteen.
“Mistä sinä voit sen jo tietää?” Lily kysyi.
Rose kohautti olkiaan:
“Olen saanut postia.”
Al pani mielessään merkille, ettei Rose ollut voinut saada postia vielä tänä aamuna, hänhän oli vielä pyjamassaan, eikä ollut ollut hereilläkään muutamia minuutteja pidempään.
“Lily, haluaisin puhua kaksin Alin kanssa”, Rose sanoi merkityksekkäästi ja Lily mumisi jotain Keithille ja Karenille kertomisesta hiipparoiden sitten ulos muotokuva-aukosta.
“Kuulin Natista”, Rose sanoi hiljaa istuen Alin viereen.
“Postissa senkin, vai?” Al heitti.
“Ei, Nat oli kertonut siitä Scorpiukselle eilen illalla”, Rose paljasti ja loi Aliin tutkivan katseen. “Hän on kuulemma aika palasina.”
“Hän on hyvä näyttelijä, esitti minullekin ties kuinka kauan”, Al ilmoitti kylmästi ja läimäytti yrttitiedonkirjansa kiinni. Rose kosketti rauhoittavasti hänen kämmenselkäänsä.
“Nat välittää sinusta oikeasti, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja”, Rose sanoi hiljaa ja Al päätteli hänen sävystään ettei Scorpius ollut ainoa, joka oli puhunut Nathyn kanssa.
“Kyllä hänellä oli”, Al ilmoitti vailla säälin hitustakaan.
“Ehkä hän ei toiminut järkevästi”, Rose myönsi, “mutta eivätkö kaikki tee virheitä?”
“Ero on siinä, että toiset yrittävät edes hyvittää virheensä”, Al huomautti kylmästi, eikä voinut ymmärtää kuinka Rose saattoi oikopäätä uskoa Natia.
Rose katseli häntä hetken hiljaa.
“Tiedän, että olet pettynyt”, hän sanoi sitten. “Minäkin olen pettynyt, mutta yritän ymmärtää häntä. Hänen elämänsä ei ole ollut helppoa viime aikoina.”
“Eli minun pitäisi olla vielä kaiken jälkeen ruveta säälimään häntä, vaikka hän on ollut vähällä pilata ties kuinka monta ihmiselämää?” Al kysyi arvostelevaan sävyyn.
Rose katsoi häntä mietteliäästi ja serkku tuntui yrittävän lukea hänen ajatuksiaan.
“Al, elämä ei ole suora tie, niin kuin sitä usein kuvataan”, Rose aloitti sitten filosofisemmin. “Se on labyrintti, jossa hapuillaan suuntaa ja käännytään jatkuvasti väärin, joudutaan palaamaan alkuun. Nat joutui umpikujaan ja teki minkä sillä hetkellä katsoi olevan ainoa vaihtoehto. Hän ei tieten tahtoen yrittänyt satuttaa ketään, mutta kun hänet laitettiin valitsemaan sinun ja isäsi välillä hän valitsi sinut.”
 Kuinka Rose sai asian kuulostamaan tuolta, niin kuin Nat olisi ollut koko tarinan sankari, vaikka tämä kaikki oli hänen syytään? Alin viha oli sillä hetkellä liian suuri laantuakseen.
“Minä en pyytänyt häntä tekemään niin!” hän huusi nyt ääneen ja nekin uinuvat rohkelikot, jotka olivat onnistuneet säästymään Lilyn innostukselta, tulivat nyt täydellä varmuudella herätetyiksi. “En pyytänyt häntä suojelemaan minua joiltakin hulluilta, joilla on vakavia ongelmia minun perheeni suhteen!”
Al joutui vetämään muutaman hetken henkeä rauhoittuakseen. Hän katsoi serkkuaan suoraan silmiin ja yritti siten viestittää tälle ahdistuksensa.
 “Tajuatko Rose, että jos isä nyt kuolisi, se olisi minun syyni, koska tarjosin kotiani Natin kaltaisen ihmisen turvapaikaksi, vaikka tiesin millainen hän pohjimmiltaan on. Vaikka tiesin, että hän pystyy mihin tahansa, kunhan se palvelee hänen omaa etuaan”, Al paljasti sen suuren syyllisyyden tunteen, joka oli vaivannut häntä edellisillasta asti.
“Al, sinun täytyy yrittää ymmärtää…”, Rose aloitti kärsivälliseen sävyyn.
“Minun ei täydy ymmärtää yhtään mitään”, Al totesi tylysti ja nousi päättääkseen keskustelun.
“Al…”, Rose yritti vielä, mutta Al vaiensi serkkunsa yhdellä synkällä katseella.
“Jätä minut rauhaan, haluan olla yksin”, hän sanoi siirtyen poikien makuusalin suuntaan.

  Maanantaiaamu saapui Tylypahkan linnaan kuulaana ja kirkkaana, mutta sen kauneus oli monien mielestä silkkaa silmänlumetta, joka kätki taakseen ongelmien täyteisen päivän alun. Rehtori Rick McLean kuului tämän teorian vankkaan kannattajajoukkoon pidellessään aamupostissa tullutta virallisen näköistä kirjekuorta käsissään.
“Sinäkin siis sait sellaisen?” kuului professori Nenovehin ääni yllättäen kanslian ovelta.
“Sain”, Rick myönsi Agathan sulkiessa oven perässään. Muutamat uteliaanoloiset entisten rehtorien muotokuvat kurottautui kehyksistään katsomaan Rickiä ja Agathaa odottavasti kuin he olisivat olleet erityisen mielenkiintoinen teatteriesitys.
“Ulos joka iikka”, Rick komensi niitä muistaen varsin hyvin niiden parin päivän takaisen juoruilun. Ensimmäisenä poistui rehtori Kalkaroksen muotokuva, joka mutisi mennessään jotakin epämääräistä hänen entisen työpöytänsä nykyisestä sopimattomasta käytöstä. Rick punastui kevyesti, mutta ei ryhtynyt pitämään puolustelupuheita poistuville muotokuvahahmoille. Lopulta paikalla oli enää rehtori Dumbledoren muotokuva, joka nuokkui turvallisesti raamejaan vasten. Rick päätti antaa sen jäädä siihen ja käänsi nyt kaiken huomionsa takaisin Agathaan ja kädessään pitelemäänsä kutsuun koululautakunnan kuulusteluun epäammatillisesta käytöksestä.
Vielä toissapäivänä kaikki oli tuntunut niin selvältä. Rick oli arvellut, että he selviäisivät, mutta nyt kun tuo virallinen kaavake lepäsi hänen kädessään, hän ei yksinkertaisesti osannut sanoa mitä tehdä.
“Meitä ei voida tuomita rakastumisesta”, Rick totesi sitten itsestään selvästi.
Agatha asteli aivan hänen eteensä.
“Tiedän sen, mutta tiedän myös, että kuulustelua varten minusta etsitään taustatietoja, ja kun niitä sitten tutkitaan tarkemmin, huomataan, ettei minua itse asiassa ollut olemassa seitsemää vuotta aiemmin. Sitten on enää vain ajan kysymys, kun he saavat selville oikean henkilöllisyyteni”, Agatha kertoi ja Rick tunsi kauhistusta. Kuinka hän ei ollut tullut ajatelleeksi tätä mahdollisuutta? Hänhän oli ollut suorastaan edesvastuuton antaessaan itsensä lähestyä professori Nenovehia sillä tavalla kuin hän oli lähestynyt.
 Rick oli täysin tietoinen, että Agathan menneisyyteen liittyi hämärä ajanjakso, jolta hänen vähäisin rikkeensä oli laittomaksi animaagiksi ryhtyminen. Vaikka toisin olisi voinut olettaa, asia ei häirinnyt Rickiä, sillä hän oli elämänsä aikana oppinut, että ihmisillä oli kyky muuttua paremmiksi, mikäli halu oli tarpeeksi suuri.
“Meidän pitää siinä tapauksessa lähteä”, Rick ilmoitti päätöksensä tehden. Jos kerran Britannia ei ollut heille turvallinen, he voisivat mennä jonnekin muuallekin. Hän osasi muutaman sanan italiaa ja oli aina sitä paitsi pitänyt pastasta…
 Agatha kuitenkin pudisteli surumielisesti päätään:
“Ei, Rick. Minusta tuntuu että minun on vihdoin aika kohdata menneisyyteni ja ottaa vastuu teoistani.”
Rick katsoi naista suu auki ja tarttui hetken epäröityään Agathan hartioihin kuin ravistaakseen tämän järkiinsä.
“Sinä voit joutua Azkabaniin!” Rick parahti ääneen.
“Tiedän sen”, Agatha totesi hiljaa, eikä Rickillä ollut aavistustakaan, mitä ajatuksia noiden kauniiden kasvojen takana seikkaili. Nainen otti hänen kämmenensä omiinsa ja sanoi sitten vakaalla, jollakin tapaa lopullisenoloisella äänellä:
“Siksi minun täytyy pyytää sinulta nyt suurinta palvelusta, jonka voit minulle tehdä.”
“Mikä se on?” Rick kysyi välittömästi.
“Jos joudun Azkabaniin huolehdithan Ninasta, kunnes hän on kyllin vanha selviämään itse?” Agatha pyysi. “En halua hänen joutuvan orpokodin tai, mikä vielä pahempaa, Christopherin huomaan.”
“Älä huoli, kyllä me tästä selviämme”, Rick rauhoitteli ja veti naisen varovasti halausotteeseen.
“Lupaatko?” Agatha kysyi nojaten poskeaan Rickin olkaan.
“Lupaan”, Rick vannoi kuiskaten sanan Agathan pähkinänsävyisiin hiuksiin.

 Samaan aikaan useita kerroksia alempana, tyrmissä sijaitsevassa lientenluokassa, kävi harvinainen kuiske ja kihinä. Lientenprofessori oli yllättänyt luokkansa määräämällä heille aivan oikean tuntitehtävän, tosin hän oli antanut ryhmälle neljä erilaista liemivaihtoehtoa, joista kaksi oli äärettömän yksinkertaisia ja lähinnä ensiluokkalaisille sopivia.
 Noidankattiloiden lisäksi ympäri luokkahuonetta lentelivät jännittävät juorut, joista kiintoisimpana pidettiin sillä hetkellä rehtori McLeanin ja professori Nenovehin vispiläkauppaa. Kakkospuheen aiheen paikan oli oikeutetusti vienyt sen aamun Päivän Profeetan etusivun otsikko vuoden liigavoiton vieneen Kadlein Kanuunoiden jahtaajakapteeni Annie Hollowayn ja hänen aviomiehensä valmentaja Rodney Hollowayn erosta. Kadlein kanuunoiden fanien kauhistukseksi rouva Holloway, jonka ansioksi joukkueen menestys oli suurelta osin (oikeutetusti) laskettu, oli avioeronsa lisäksi eronnut joukkueestaan. Myös Albus Potterin ja Nathaniel Montgomeryn ilmeistä eroa noteerattiin muutamien liemipatojen ääressä, mutta useimmat oppilaat suhtautuivat tähän huhuun olankohautuksella. Nathaniel Montgomeryn maineen tuntien hän olikin viihtynyt saman pojan kanssa jo ikuisuuden. Yleinen olettamus luonnollisestikin oli, että Montgomery oli ollut se, joka oli jättänyt Potterin, eikä päinvastoin. Ne harvat, jotka tiesivät totuuden, eivät tosin olleet myöskään mitenkään helpossa asemassa.
“Tämä on aivan sietämätöntä”, Scorpius supisi Rosen korvaan heidän touhuillessaan värinvaihtoliemen kimpussa. Se oli toinen vaikeammista liemivaihtoehdosta, jotka lientenprofessori oli kirjoittanut taululle. Scorpius arveli, että  S.U.P.E.R-ryhmiensä kohdalla professori sentään joskus yrittikin.
“Niin on”, Rose kuiskasi takaisin hämmentäessään kattilan lientä Scorpiuksen lisätessä kaarnajauhetta. “Kenen puolella meidän pitäisi olla?”
 Scorpius kohautti olkiaan.
“Nat teki kyllä väärin ja toimi typerästi”, hän muistutti hiljaa tarkistaen samalla, että oman kattilansa ääressä touhuava Nat oli liian kiireinen pilkkomaan unikonjuurta kuullakseen Scorpiuksen sanat.
“Mutta Al on kohtuuton, eikä suostu kuuntelamaan ketään tällä hetkellä”, Rose huomautti ja komensi tämän jälkeen Scorpiuksen kauhan ääreen, jotta pääsisi itse tarkistamaan ainesluetteloa. Scorpius päätti totella Rosea kerrankin vastaan mukisematta, sillä hän ei tosiaan ollut mikään luonnonlahjakkuus liemissä, mikä oli V.I.P:eissäkin tullut selväksi.
”Missä Al muuten on?” Scorpius kysyi tajuten yllättäen, ettei nuori herra Potter ollut suvainnut lainkaan saapua liemitunnille. ”Lintsaako hän vältelläkseen Natin näkemistä?”
”Sinä unohdit salamanterinkynnen kokonaan”, Rose mutisi liemiohjetta tutkien. Scorpiuksen kysymykseen hän vastasi vasta kun oli noutanut pitkän käppyrän pedonkynnen pilkottavakseen:
”Al ja Lily ovat Mungossa. Heidän isäänsä koitetaan virvoittaa tänään.”
”Ai”, Scorpius töksäytti tahdittomasti. ”Jos se menee hyvin, luuletko että hän on valmis sopimaan Natin kanssa?”
”Tuskin”, kuului vastaus, mutta sen antaja ei ollutkaan Rose.
Scorpius kääntyi aavistuksen vaivaantuneena Natia kohti, joka ilmeisesti oli kuullut hänen ja Rosen välisen keskustelun huolimatta luokkahuoneessa vallinneesta hälinästä.
”Hän tuskin olisi valmis sopimaan, vaikka kehittäisin maailmanrauhan”, Scorpiuksen ystävä arveli nuivasti.
”Älä nyt, minä luulen, että Al on sisimmässään antanut sinulle jo anteeksi. Hänen pitää vain käsitellä asia ensin itsensä kanssa ennen kuin hän voi sopia kanssasi”, Rose vakuutteli lohduttavasti. Scorpiuksen näkemys asiasta ei ollut aivan yhtä optimistinen, mutta hän ymmärsi pitää suunsa kiinni.
”Minä en ainakaan koskaan pystyisi sopimaan itseni kanssa”, Nat huomautti hiljaa. Rose ja Scorpius vaihtoivat pikaisen katseen.
”No, ole siis onnellinen, että Al on sinua parempi ihminen”, Scorpius sanoi reippaasti Rosen tiputtaessa pilkkomansa salamanterin kynnen noidankattilaan, joka muuttui välittömästi ohjeessa kuvatun mukaiseksi.

 James tunsi olonsa jotenkin juhlavaksi seisoessaan isänsä sairasvuoteen vierellä Pyhän Mungon sairaalassa. Paikalla olivat Jamesin, Ginnyn, Lilyn, Alin, Ronin ja Hermionen lisäksi joukkiolle entuudestaan tutut parantajat rouva Luuristi ja Fredrik Kirkwell.
”H.B.F Bakerfiel-Thorm-Wellingtonin kehittämä liemi on testattu sauvassa olevan myrkyn suhteen ja sauva on tällä hetkellä puhdas. Siinä oleva myrkky on neuralisoitunut ja sauva on siltä osin täysin vaaraton tällä hetkellä”, parantaja Luuristi oli ja isän sauvan annettiin kiertää heidän joukossaan kuin se olisi ollut suurikin mestariteos.
”Entä isä?” Lily ennätti kärsimättömimpänä kysymään.
”Ensiksi poistamme lamaannutus-loitsun. Minun velvollisuuteni on ikävä kyllä muistuttaa, että yli kuuden kuukauden lamaannuksesta herääminen on mahdollista, mutta ei varmaa”, Kirkwell kertoi ja James pani merkille, että nuoren parantajan esiintyminen oli muuttunut huomattavasti vakuuttavammaksi viimeisen puolen vuoden aikana. ”Sen jälkeen annamme vasemman käden verisuonistoon vastamyrkkyä, minkä pitäisi puhdistaa herra Potterin keho.”
Sävelet olivat selvät ja kaikki kortit oli vaihdettu. Nyt oli aika tarkastaa pelin tulos. James kokosi itseään henkisesti tietäen, että kaikki ratkeaisi muutamassa hetkessä suuntaan tai toiseen.
”Poistamme lamaannutus loitsun nyt, jos sopii”, rouva Luuristi ilmoitti mekaanisella äänensävyllään. James näki äitinsä nyökkäävän, vaikka rouva Luuristi ei varsinaisesti ollut odottanutkaan heidän hyväksyntäänsä lausahdukselleen.
 James katseli kuinka parantajakaksikko peruutti puolta vuotta aikaisemmin asettamansa loitsut muutamin monimutkaisin sauvan liikkein ja latinalaisperäisin sanoin. Lopulta heidän sauvansa laskeutuivat valmiusasemasta osoittaen että toimenpide oli suoritettu loppuun.
 Parantajat vaihtoivat keskenään katseen, jota James ei osannut tulkita. Ainakaan kovin hyvältä se ei vaikuttanut.
”Milloin näkyy toimiiko tämä?” Al kysyi kysymyksen, joka seikkaili myös Jamesin mielessä.
”Sen pitäisi näkyä välittömästi”, rouva Luuristi kertoi ja James ymmärsi varsin hyvin mitä tuo kauhistuttava tiedoksianto tarkoitti. Isä ei kuitenkaan osoittanut ainoatakaan elonmerkkiä.
 James näki levottoman katseen, jonka Ron-eno ja Hermione-täti vaihtoivat ja huomasi Alin toisen kämmenen puristuvan nyrkkiin. Hän itse olisi tahtonut kaivaa kellon esiin varmistaakseen oliko aika kenties pysähtynyt. Hän arveli, että se olisi kuitenkin ollut jossain määrin epäkorrektia ja tyytyikin siksi laskemaan sekunteja mielessään: 55, 56, 57...
Hengitä, isä. Hengitä, James vaati ajatuksissaan, mutta hänen ajatuksillaan ei ollut sellaista mahtia, joka olisi saanut ihmeitä tapahtumaan.
 Kun toinen minuutti oli kulunut parantaja Kirkwell laski osaa ottavasti päänsä. Lily painoi käden suulleen ja kääntyi Jamesia kohti. James otti pikkusisarensa halaukseen, vaikka hänen oma näkökentänsäkin alkoi uhkaavasti sumentua.
 Äkkiä kuuluva yskäisy rikkoi kuitenkin sydäntä särkevän surkean tunnelman.
”Hän on elossa!” kuului niin monesta suusta yhtä aikaa, että James ei pysynyt perässä, kuka huomion oli tehnyt ensimmäisenä. Oleellista oli, että heidän isänsä, Harry Potter, oli sittenkin elossa ja vastamyrkyn avulla saattaisi vielä pysyäkin siinä tilassa.
 Potterien perhe sekä paikalla olevat Ron ja Hermione painuivat spontaaniin ilonsekaiseen ryhmähalaukseen parantaja Luuristin kiirehtiessä pistämään vastamyrkkyannoksen isän kämmenselkään. Kaikki näytti lopultakin kääntyvän hyväksi.

 Ympäröivä pimeys tuntui vaaleneva hiljalleen. Harry tunsi ruumiinsa äärettömän jäykäksi kuin puolen vuoden paikallaan olemisen jäljiltä. Mitä oikein oli tapahtunut? Niin, hän oli pudonnut luudalta…
 Harry huomasi, että hengittäminen onnistui aivan hyvin, eikä kädessäkään tuntunut enää pienintäkään kipua. Yllätyksekseen hän havaitsi myös olevansa erittäin nälkäinen, mutta arveli, että juhlista löytyisi varmaankin jotakin suuhun pantavaa.
 Harry avasi silmänsä ja sumeasta näkökentästä päätellen lasit puuttuivat. Hän hahmotti etäisesti huoneen ja tajusi, että ainakaan kotona hän ei ollut. Riemunkiljahduksia kuului hänen ympäriltään ja seuraavassa hetkessä hän oli ainakin puolen tusinan käsiparin epämääräisessä joukkorutistuksessa.
”Hei, ei saa tukehduttaa!” hän huusi ja ympäriltä kuului hysteeristä naurua.
”Uskalla tehdä vielä kerrankin noin Harry niin minä tapan sinut!”
 Se oli selvästi Ronin ääni.
”Mitä minä muka olen tehnyt?” Harry kysyi aivan pyörällä päästään tästä oudosta huomion paljoudesta, joka hänen kohdistettiin.
”Ron on oikeassa. Älä ikinä, koskaan, enää pelästytä meitä noin”, Ginny suukotti hänen kasvojaan sanojensa välillä.
”Pelästytä, miten?” Kukaan ei kuitenkaan ollut innostunut vastaamaan Harryn kysymyksiin.
”Ihanaa, että olet kunnossa, isä!” Lily kiljui jossakin, Harryn oli hieman vaikea paikallistaa ketään ennen kuin Al ystävällisesti tajusi ojentaa hänen rillinsä.
”No, minustakin on mukava olla kunnossa”, Harry sanoi voiden lopultakin tutkailla ympärilleen keräytynyttä joukkoa kunnolla.
”Haluaisiko joku selittää mitä täällä oikein tapahtuu, ja mikä vielä tärkeämpää, onko syntymäpäiväkakkua vielä jäljellä?”
 Koko joukko purskahti raikuvaan nauruun, eikä Harrylla ollut aavistustakaan mistä oikein oli kyse.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 89: Kuulusteluja ja tunnustus

Lilylle kouluvuosi oli isän parantumisen jälkeen muuttunut hyvinkin täydelliseksi. Hän ja Keith olivat nyt virallisesti pari ja heillä oli lupa kuljeskella käsi kädessä koulun käytäviä. Karen sanoi, että he nuoleskelivat toisiaan siihen tahtiin, että kesäloman alkuun mennessä olisivat vaihtaneen sisuskalunsa keskenään. Lily tiesi, ettei Karen tarkoittanut sitä pahalla, sanoipa vaan kiusatakseen heitä. Tämän lisäksi kirjeenvaihto Hugon kanssa oli arkipäiväistynyt ja Lily tunsi heidän suhteensa parantuneen huomattavasti sitten edelliskesän.
 Yksi pilvi kuitenkin tahrasi Lilyn sinisensävyistä taivasta ja sen nimi oli Albus Severus Potter. Veli oli ollut äärettömän omituinen jo puolentoista kuukauden ajan. Oikeastaan aikalailla siitä asti, kun isä oli päässyt sairaalasta. Lilyn arvauksen mukaan se liittyi jotenkin siihen, että Al ei nykyisin enää kulkenut tyttöystävänsä Nathaniel Montgomeryn kanssa. Kun hän oli yrittänyt kysyä asiasta veljeltä, tämä oli kieltäytynyt puhumasta aiheesta. Rose näytti tietävän, mutta serkku sanoi ettei hänellä ollut oikeutta puhua Alin asioista.
 Kiirehtiessään Karenin kanssa muodonmuutostunnille Lily pohdiskeli parhaillaan pitäisikö hänen yrittää udella asiasta Rosen lörpänpuoleiselta poikaystävältä. Tilaisuus tarjoutuikin aikaisemmin kuin hän oli uskonutkaan. Astuessaan Karenin perässä tunnille, tavoilleen uskollisesti myöhässä, hän ei havainnutkaan luokan edessä professori Nenovehia vaan Rose-serkkunsa poikaystävineen.
”Mitä te täällä teette?” Lily parkaisi tunnistaessaan heidät liitutaulun edestä.
”`Mitä te täällä teette, professorit`, olisi parempi”, Scorpius Malfoy virnisteli.
”Meillä on hyppytunti tähän aikaan ja professori Nenoveh kysyi eilen voisimmeko pitää tämän tunnin hänen puolestaan”, Rose selitti.
”Joten Potter ja Richards kirjat pulpetille tai otan teiltä 50 pistettä per tupa”, Scorpius uhkasi sormeaan heristäen.
”Minä olen samassa tuvassa kuin sinä”, Karen vastusti välittömästi.
”Ja minä samassa kuin Rose”, kuului Lilyn vastalause vuorostaan. Rosen poikaystävä vilkaisi tätä kohden.
”Heidän puheissaan on jotain pointtia…”, poika näytti miettivän ankarasti. ”Mitä jos palkitaan molemmat viidelläkymmenellä pisteellä?”
”Suu suppuun, Scorpius”, Rose ilmoitti sävyllä, josta neljännen vuosikurssin oppilaat ymmärsivät, että ylimääräisten tupapisteiden saannin mahdollisuus oli kadonnut kuin hormipulveri takkaan.
”Kaikki avatkaa kirjat sivulta 123 ja vastatkaa taululla näkyviin kysymyksiin”, Rose kehotti aikuisella sävyllä samalla kun Scorpius leikitteli taulusienellä.
”Missä professori Nenoveh on?” Karen uteli, kun Lily ja hän raahautuivat paikoilleen sopivasti eturiviin. Nuoret opettajat vilkaisivat toisiinsa.
”Me emme tiedä”, Rose myönsi.
”Mutta tiedämme että hän on siellä yhdessä rehtorin kanssa…”, Scorpius vihjaisi joutuen maistamaan Rosen ikävän terävien kyynärpäiden iskuja.

 Scorpius oli oikeassa siitä, että rehtori McLean ja professori Nenoveh olivat yhdessä. Tosin tuskinpa hän olisi osannut arvata, että kumpainenkin arvon professoreista oli koululautakunnan kuulustelussa virkavirheestä syytettynä tuona maaliskuisena keskiviikkopäivänä.
 Kuulustelut pidettiin pyöreässä huoneessa taikaministeriön läntisessä siivessä. Koululautakunnan jäsenet olivat asettuneet rinkiin syytetyn eli ensimmäisenä rehtori McLeanin ympärille. Huoneen reunamille oli kerääntynyt jonkin verran muuta yleisöä, muuan toimittajakin näytti eksyneen paikalle. Myös omaa vuoroaan odottava Agatha Nenoveh istui yleisöpaikoilla.
”Oletteko Rick Gromit McLean?” kysyi koululautakunnan asettama kuulustelija, vanha hinkuvaääninen mies, joka näytti siltä, että juoksisi Kiinaan mikäli joku sattuisi aivastamaan liian suureen ääneen.
”Kyllä olen”, Rick vahvisti. Rickin koululautakunnassa työskentelevä täti istui muutaman penkin päässä kuulustelijasta ja hymyili rohkaisevasti tavoittaessaan Rickin katseen.
”Oletteko toiminut Tylypahkan noitien ja velhojen koulun rehtorina toissavuoden kurpitsajuhlasta alkaen?” kuului seuraava varmistus.
”Kyllä olen”, Rick myönsi jälleen ja tunsi hirvittävää halua korjata solmiotaan. Täti oli kuitenkin neuvonut olemaan levollinen. Hänen piti vaikuttaa ikäänsä kypsemmältä noiden vanhusten silmissä.
”Oletteko tänä aikana toiminut virkanne edellyttämällä tavalla?”
”Kyllä… käsittääkseni”, Rick vastasi.
”Käsittääksenne?” sanaan tartuttiin kuin therstal tuoreeseen lihaan.
 Rick ei nähnyt sanojaan toistanutta naista, sillä tämä istui koululautakunnan jäsenten muodostamassa ringissä jossakin Rickin takana. Nähdessään sisarenpoikansa mieliteon kääntyä puhujaa kohti Rickin täti pudisti pienesti päätään kieltäen häntä kääntymästä.
”Niin, käsittääkseni olen toiminut virkani edellyttämällä tavalla”, Rick ilmoitti, vaikka tosiasiassa muisteli niitä lukuisia enemmän ja vähemmän kyseenalaisia luutakomeroihin liittyviä tapauksia…
”Mutta ette ole varma?” kysyjä oli yhä se tuntematon nainen Rickin takaa ja Rickiä ahdisti suuresti, ettei hän voinut vain kääntyä ja kohdata tuota ihmistä silmästä silmään.
”Olen varma, että olen toiminut oikeaksi katsomallani tavalla”, Rick ilmoitti täydellä päättäväisyydellä.
”Teidänkö mielestänne säädyttömän suhteen ylläpito toisen henkilökunnan jäsenen kanssa on rehtorin arvolle sopivaa?”
Vaikka rehtori McLean tunnettiinkin rauhallisena miehenä, joka harvoin suuttui, niin sävy jolla tuo vihjaus esitettiin sivalsi hänen herkintä aluettaan ja sai hänet kiivastuneena kääntymään kysyjää kohti. Tämä näytti olevan luurankomaisen laiha, vanha nainen, jolla oli ohuet huulet ja äärimmäisen terävä katse.
”Oppilaskunnan jäseneenkö suhteen pitäisi olla?” Rick kivahti hänelle epäluonteenomaisella tavalla. Useampikin ringissä istuva noita piteli sydänalaansa, kun taas alkuperäinen kuulustelija yritti peittää tirskahduksiaan yskänpuuskaan.
”Rehtori McLean…”, teräväkatseinen noita aloitti ynseästi, mutta Rick oli harvinaista kyllä pitelemättömällä tuulella.
”Vai tarkoitatteko, ettei Tylypahkan rehtorilla ole oikeutta yksityiselämään?” Rick tivasi vastaten vanhan noidan jyrkkään katseeseen. Tämä naksautti kieltään tyytymättömästi:
”Ei, mikäli se ei häiritse hänen työtään tai koulun rauhaa.”
”Ja kuinkahan minun suhteeni professori Nenovehiin…”
Rick keskeytettiin jälleen tuon vanhan haahkan taholta:
”Tunnustatte siis suhteen olemassaolon?”
”Tietenkin, tai siis myönnän, että välimme ovat olleet lämpimämmät kuin useimmilla opettajakunnan jäsenillä, mutta…”, Rickin puhe alkoi hapuilla ja hänen vastustajansa käytti sitä välittömästi hyväkseen.
”Kiellättekö, että kyseinen nainen on poistunut huoneestanne sopimattomaan aikaan ja vielä aivan lähiaikoina?”
”Sopimattomaan aikaan! Me elämme 2000-lukua!” Rickin suhteettoman pitkä kärsivällisyys tuntui kuluvan pikavauhtia loppuun.
”Tiedättekö, että olette vastuussa teoistanne lapsille?”
”Kyllä, olen vastuussa teoistani rehtorina koulun nuorille”, Rick painotti sanaa nuori tietäen, ettei yksikään yli 11-vuotias ilahtunut tullessaan kutsutuksi lapseksi, ”mutta yksityisenä ihmisenä en vastaa sydämestäni kenellekään.”
”Ahaa, sydämestä tämä onkin kiinni”, vanha nainen hymyili pilkallisesti.
”Mitä tuo oli tarkoittavinaan?” Rick kysyi turhankin kärkkäästi.
”Nuori mies, kunnon mies olisi tuossa vaiheessa jo kosinut naista”, kuulustelun johtajaksi siirtynyt noita korjasi ryhtinsä moitteettomaksi puhuessaan.
”Kaksi aikuista ihmistä ei tarvitse valaa tai sormusta todisteeksi rakkaudesta”, Rickin katse karkasi vanhan noidan ylitse huoneen sivulla istuvaan Agathaan.
 Minäkin sinua, tämä muodosti sanat huulillaan. 
”Ah, rakkaudesta”, noita lausahti ja pyöräytti halveksivasti silmiään tarkoittaen selvästi, että kyllä hän tiesi, mitä Rickin kaltaiset miehet tarkoittivat puhuessaan rakkaudesta. Rickiä asenne ärsytti tavattomasti. Hän kokosi hetken ajatuksiaan ennen kuin avasi suunsa seuraavan kerran.
”Jos te olette tarpeeksi kyvykäs arvioimaan miehen sydämessä asuvan rakkauden, niin varmaankin osaatte arvioida myös hänen kyvykkyytensä koulun johtamiseen ilman, että tiedätte hänestä mitään muuta kuin epämääräisiä huhuja ja kuulopuheita”, Rick sanoi hitaasti ja rauhallisesti tuijottaen vastustajaansa silmiin. Lopultakin vanha noita hiljeni ja laski katseensa.
”Onko teillä muuta sanottavaa, rehtori McLean?” alkuperäinen kuulustelija kysyi ja Rick puisti päätään. Hän oli sanonut kaiken sen, mitä hänen oli pitänytkin. Oikeastaan enemmänkin.
”Ketkä kannattavat, että rehtori McLean jatkaa virassaan?” vanhus kysyi ja haparoiva käsijoukko nousi kattoa kohti Rickin tädin käsi keulimmaisena. Viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan. Enemmistö.
 Nyt kun vielä Agatha selviäisi omasta osastaan…

 Viimeiset puolitoista kuukautta olivat olleet Natille sietämättömiä. Hän oli yrittänyt niiden aikana tavoittaa Alia selittääkseen vielä kerran, kertoakseen, että jos voisi muuttaa menneitä olisi toiminut jotenkin toisin. Ja ennen kaikkea pyytääkseen nöyrimmästi anteeksiantoa, jota ei ollut ansainnut, samoin kuin vielä viimeistä mahdollisuutta.
 Al oli kuitenkin katsonut hänen lävitseen käytävillä, sulkenut korvansa hänen puheiltaan ja karannut hänen tavoitusyrityksiltään. Nat oli pyytänyt sekä Scorpiusta että Rosea puhumaan puolestaan, mutta kumpikaan näistä ei ollut onnistunut avaamaan kommunikaatioyhteyttä hänen ja Alin välille. Syy ei ollut kummassakaan noista tavanomaisista riitapukareista, sillä he olivat kyllä yrittäneet parhaansa ja olivat sukkuloineet Natin ja Alin väliä, mikä oli sangen ihailtavaa ottaen huomioon, että he itsekin halveksuivat Natin tekoja kaikessa hiljaisuudessa, vaikka ymmärsivätkin niitä Alia paremmin.
 Tänään Nat oli kuitenkin päättänyt pakottaa Alin kuuntelemaan. Hän vaikka taikoisi tälle kokovartalolukon ja huutaisi anteeksipyyntönsä tämän korvaan niin, että tärykalvo puhkeaisi, mutta hän saisi sanottua sen mitä halusi. Hänen täytyi saada tälle asialle jokin päätös.
 Yrttitiedontunnin loputtua Nat livahti kasvihuoneen ulkopuolelle ja odotti että Albus astui ovesta ulos. Hän nykäisi pojan äkisti nurkan taa ja painoi tämän hartioista kasvihuoneen lasista seinää vasten, joka oli kauttaaltaan maaliskuun viimeisten pakkasten värittämä.
”Minä haluan puhua kanssasi asiat selviksi”, Nat ilmoitti selkeästi, eikä lakannut painamasta toista kasvihuone kolmosen lasiseinää vasten. Albus katsoi häntä ilmeettömänä kuin ei olisi edes huomannut, että hänet oli siepattu tunnin päätteeksi. Nathy ei aikonut kuitenkaan luovuttaa. Ei tänään.
”En kestä että vain välttelet minua kuin syöpäläistä. Kyllä, minä olen tehnyt väärin ja olen aiheuttanut sinulle helvetin paljon vaikeuksia. No, anna tulla huuda minulle, lyö minua, mitä tahansa kunhan osoitat, että tiedät minun olevan olemassa”, hän pyysi ja irrotti lopulta pojasta antaen tälle mahdollisuuden noudattaa mitä tahansa ohjeistaan.
 Alin ilme ei kuitenkaan liikahtanut senttiäkään. Hän oikaisi koululaukkunsa hihnan ja tuijotti Natia kuin vierasta ihmistä. Ilme toi Natin mieleen elävästi sen hetken, kun hän oli tavannut vanhempansa näiden menetettyä muistinsa. Kaikilla teoillaan oli yrittänyt estää ettei Al menettäisi muistojaan hänestä ja muustakin ja nyt Al näytti haluavan unohtaa hänet.
”Katoa elämästäni”, poika sanoi hiljaa, ei vihaisesti, eikä millään muullakaan sävyllä, joka olisi ilmaissut jotakin tunnetilaa. Hän jatkoi matkaansa taakseen katsomatta jättäen Natin yksin.
 Nat painoi kätensä kasvihuoneen pakkasen puremaan lasipintaan. Hänen lämpimät sormensa alkoivat sulattaa kädenjälkeä lasiin. Kuinka hän toivoikaan, että hänen sanoillaan olisi ollut samanlainen vaikutus Albus Potteriin.
 Nathy veti kätensä pois vasta muutaman minuutin jälkeen, kun tajusi kuinka kylmä hänellä olikaan. Hän oli kuitenkin myös tehnyt päätöksensä. Jos Al ei kerran voisi antaa hänelle uutta mahdollisuutta, niin vähintä mitä Nat voisi tehdä olisi noudattaa pojan toivetta.

 Scorpius ja Rose olivat salakuunnelleet Natin ja Alin välistä sananvaihtoa nurkan takana ja olivat sitten nähneet Alin poistuvan paikalta tylyn komennuksensa päätteeksi. Hetken odottelun jälkeen he uskaltautuivat kurkistamaan Natia. Tämä näytti olevan kylmissään, mutta ennen kaikkea oudolla, pelottavalla tavalla päättäväinen. Kaksikko suuntasi hänen luokseen välittömästi.
”Nat, Al tarvitsee vain vähän aikaa sulatel…”, Rose aloitti, mutta Nat lähti harppomaan hänestä välittämättä linnaa kohti.
”Minne sinä luulet meneväsi?” Scorpius huusi hänen peräänsä.
”Pakkaamaan”, Natin vastaus kulkeutui tuulen mukana heidän korviinsa. ”Al, saa mitä haluaa. Minä katoan hänen elämästään.”
”Nat, ei, odota!” Rose huusi ja hän ja Scorpius juoksivat Natin kiinni, mutta tämä käännähti heitä kohden silmät salamoiden ja sauva ojossa.
”Minä en keskustele tästä. Pysykää poissa tieltäni”, hän ilmoitti vaarallisesti.
 Scorpius, joka tunsi Natin Rosea aavistuksen verran paremmin veti tyttöystävänsä varoittavasti kauemmas ja antoi ystävänsä mennä menojaan.
”Jonkun täytyy puhua Alille. Hän ei ymmärrä mitä on saamaisillaan aikaan”, Rose pohti seuraten Natin yhä kauemmas katoavaa profiilia.
”Älä huoli, kultaseni. Olen järjestänyt juuri sopivan puhujan”, Scorpius ilmoitti ja näytti niin tyytyväiseltä itseensä, että Rose tunsi jopa lievää huolta.
”Kenet sinä oikein olet kutsunut?” hän kysyi yrittäen olla kuulostamatta niin epäluuloiselta kuin oli.
Scorpius hymyili salaperäisesti:
”Hän odottaa varmaan jo Rohkelikkotornissa, joten jos viitsit salakuljettaa minut sisään niin sitten näemme.”
”Kerro nyt, Scorpius”, Rose mankui heidän tarpoessaan kenkien alla narisevassa lumikerroksessa.
”Anna pusu niin saat vihjeen”, Scorpius ehdotti.
”Tämä on kiristystä”, Rose valitti.
”Ei vaan bisnestä”, Scorpius oikaisi ja osoitti poskeaan sormella. Rose huokaisi ääneen ja suikkasi suukon pojan poskelle.
”Häntä kutsutaan muun muassa rakkauden suurelähettilääksi”, Scorpius vihjaisi sitten ja Rose jämähti niille aloilleen Tylypahkan ulko-oville johtavan portaikon alapäähän.
”Et kai sinä idiootti”, hän aloitti hitaasti ja Scorpius näytti hätkähtävän hänen ilmettään, ”ole kutsunut Jamesia puhumaan Alin kanssa? Hänhän vihaa Natia!”
”Ups, minun mokani”, Scorpius myönsi heidän liukastellessaan jäisiä portaita ovista sisään ja edelleen sisätiloissa kohti Rohkelikkotornia ennätysvauhtia.   

Alin astuessa rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen hänet kohtasi mitä yllättävin näky.
”James, etkö sinä muistanut, että olet jo suoriutunut Tylypahkasta?” hän kysäisi lokoisasti takan edustan sohvalle asettuneelta veljeltään.
”Äh, tuli ikävä professori Nenovehia, mutta hän ei nähtävästi ole täällä joten päätin sitten lohdutukseksi tulla tapaamaan sinua”, James virnisti ja nousi seisaalleen. Hän käveli suoraan Alin eteen ja asetti kätensä juhlallisesti tämän hartioille.
”Al, sinun ei tarvitse olla masentunut, koska kaikki luulevat sinua isäksi”, hän laukaisi sitten yllättäen ja taputti Alia olalle. Al tunsi suunsa loksahtavan auki. Myös Scorpius ja Rose, jotka olivat juuri ahtautuneet juuri muotokuva-aukosta näyttivät pitävän Jamesin kommenttia omituisena.
”Öhm… James”, Rose aloitti vaivaantuneesti.
”Katso. Minä tein sinulle paidankin”, James esitteli ja veti esille vihreän villapaidan, johon oli kirjottu jokin epämääräinen kirjainmerkki. Al kohotti kulmiaan koko kohtaukselle, tosin James ilmeisesti oletti veljen arvostelevan hänen kudontataitojaan.
 ”Okei, mummo teki paidan, mutta minä ompelin A:n”, James myönsi sitten ja tyrkytti villapaitaa Alia kohti. Albus otti sen vastentahtoisesti käsiinsä.
”Minä luulin että se on H…”, hän kommentoi kirjainsotkua.
”No, oli helpompi käsitellä isän paitaa kuin tehdä kokonaan uusi”, James puolustautui ja Al alkoi yhä vahvemmin epäillä, että hänen veljensä oli seonnut, tai ainakin nopeaa vauhtia sekoamassa.
”James, Al ei ole tällä kertaa masentunut, koska häntä luullaan Harryksi”, Rose kertoi ja mulkaisi pahasti Scorpiusta. ”Ilmeisesti tuo kutsunut idiootti, pian entinen, poikaystäväni unohti mainita tämänkertaisen masennuksen syyn.”
”Miksi hän on sitten masentunut?” James ihmetteli samalla, kun Al ilmoitti ettei ollut masentunut. Hän oli vain ärtynyt, kiukkuinenkin ehkä, mutta ei missään nimessä masentunut. Hänen elämänsähän oli paljon parempaa ilman Nat Montgomeryn kaltaisen ihmisen seuraa. Kukaan ei huomioinut Alin arviota omasta tilastaan, vaan Rose päätyi selittämään Jamesille, että hän ja Nat olivat eronneet.
 James näytti kaikkea muuta kuin pahastuvan tiedosta.
”Oletko sinä eronnut siitä lehmästä?” hän ihasteli. ”Sehän on  mahtava juttu! Ja te kaksi väititte, että Alilla on jokin ongelma…”
”Hänellä on, koska hän rakastaa sitä lehmää! Tarkoitan Natia”, Scorpius korjasi virheensä viime tipassa. James näytti kummastuneelta ja istui otsa miettivässä rypyssä takaisin sohvalle.
“Al, rakastatko sinä häntä?” veli kysyi yksinkertaisesti yllättäen Alin täysin.
“Mitä, no en taatusti!” Al kielsi ja tömäytti laukkunsa lattiaa vasten kuin vahvistaen tömähdyksellä sanojaan.
“Oletko varma?” James varmisti. Pikainen vastaus oli jo Alin huulilla, kun hän sattui vilkaisemaan läheiseen ikkunaan. Se oli jäänyt edellisyönä joltakin huolimattomalta kotitontulta raolleen ja oli nyt huurtunut läpinäkemättömäksi kuin jää. Jää taas toi Alin mieleen erään tietyn tilanteen edellistalvelta, jona hän oli oppinut ymmärtämään Nathaniel Montgomerya aivan uudella tavalla. Hän käveli ikkunan luo mietteissään ja siveli sormellaan ikkunan pintaa jättäen siihen sormenjälkiään.
“Joo”, hän vastasi alkuperäistä vaisummin. “Kai.”
 Al oli hetken hiljaa ja tutkiskeli sydäntään ja muistojaan, jotka viha oli hiljentänyt ja turruttanut.
“Mistä sen sitä paitsi tietää rakastaako jotakuta?” poika kysyi ääneen ja tuijotti yhä huuruista ikkunaa, jonka poikki kulkivat hänen sormenjälkensä.
“Minultako kysyt?” James äimisteli. “Mikäli muistat minun pitkäaikaisin naissuhteeni päättyi vastikään viime kesänä.”
“Mutta sinä rakastit Amandaa?” Al kysyi ja pyyhkäisi hihallaan loputkin huurut ikkunasta.
“Totta kai rakastin, en kai minä muuten niin monta vuotta olisi hänen kanssaan vehdannut”, James puuskahti kuin vastaus olisi ollut maailman selvin asia.
“No, miltä se tuntui?” Al kysyi ja kääntyi takaisin muihin päin. Hän asteli sohvan luo ja istui vastakkaiseen päätyyn kuin James.
“Kumpi tässä nyt terapoi kumpaa?” James kysyi kulmiaan kohotellen.
Al kohautti olkiaan:
“Onko sillä väliä?”
“No, sydän alkoi pamppailla, joka kerta kun näin hänet”, James aloitti ja painoi kättä sydämelleen kuin paraskin Romeo. “Hänen naurunsa oli musiikkia korvilleni ja astuessaan huoneeseen hän tuntui tuovan auringon mukanaan.”
“Oikeasti?” pitkään hiljaa pysynyt Scorpius kysyi innostuneen kuuloisena.
“No, ei”, James tokaisi. “Tuo on sellaista kirjojen lässyn lässyä.”
“Voisitko edes yrittää vakavasti?” Rose kysyi arvokkaimmalla äänellään.
“No, yritetään sitten”, James sanoi silmiään pyöritellen.
“Kun hän puhui minusta tuntui, että jaksoin kuunnella sitä ikuisuuksia”, James kertoi dramatisoiden esitystä käsillään. “Kun hän oli sanonut kaiken, hän kuunteli minua. Sitten kun kumpikin oli sanonut kaiken, olimme hiljaa ja menimme luutakomeroon.”
“James!” Rose parahti kiukkuisesti.
“Okei, okei”, James rauhoitteli kiihtynyttä serkkutyttöä. “Anna vielä yksi yritys.”
 Al katsoi Jamesia odottavasti. Veli painoi leuan mietiskelevästi rystysiinsä ja aloitti sitten asiallisemmin:
“Minusta tärkeintä oli tunne siitä, että hän ymmärsi ja välitti. Hän jaksoi kuunnella ja tiesi mitä tarkoitin silloinkin kun en itse osannut selittää. Hän oli aina tavalla tai toisella paikalla.”
 Albus oli yllättynyt siitä, että hänen veljestään oli saatavilla noin järkeviäkin vastauksia ja kysyikin lähinnä varmistaakseen, että oli ymmärtänyt oikein:
“Sitäkö rakkaus sinusta on?”
“Sitä”, James nyökytteli, “ja kymmenen erää räsynäpäystä ilman kortteja.”
“James!” Rose kivahti vihaisesti samalla kun Scorpius purskahti raikuvaan nauruun. Oli onnekasta, että muut rohkelikot olivat parhaillaan päivällisellä, sillä muutoin heidät olisi varmaankin häädetty oleskeluhuoneesta moisesta metelöinnistä.
“Äh, hyvä on, tämä on hyödytöntä”, Rose puuskahti katsahdettuaan ensin halveksivasti Scorpiusta.
“Väisty James. Minä puhun Alille”, tyttö ilmoitti ja änkeytyi Alin ja Jamesin väliin sohvalle.
“Al, sinä kärsit tästä ja Nat kärsii tästä”, Rose aloitti järkevällä, aikuisella äänellä, jota Al ei sillä hetkellä ollut erityisen innokas kuuntelemaan.
“No, mitä jos sitten menet puhumaan hänelle”, hän ehdotti vaisusti. Rose näytti siltä kuin olisi halunnut mojauttaa kaikkia kolmea huoneessa olevaa poikaa paistinpannulla päähän.
“Menisin, mutta hän lähti pakkaamaan tavaroita, koska aikoo lähteä”, serkku ärähti ja oli aikeissa jatkaa, mutta nyt oli Alin vuoro keskeyttää hänet.
“Lähteä, miten niin lähteä?” Al kurtisti kulmiaan ymmärtämättä, mistä Rose puhui.
“No, kun joku lähtee se yleensä tarkoittaa, että hän siirtyy paikasta A paikkaan B”, Scorpius selitti hitaasti kuin olisi puhunut ulkomaalaiselle.
“No, mikä se paikka B on?” Al kysyi ja hänen sydämensä alkoi hakata vauhdikkaammin. Eihän Nat voinut lähteä Tylypahkasta. Eihän tytöllä ollut linnan toisella puolella mitään paikkaa minne mennä. Ei sen jälkeen kun hänen vanhemmilleen oli sattunut mitä oli sattunut. Eihän linnan ulkopuolella ollut ketään muuta kuin tuo kurja Veljeskunta, joka olisi ollut valmis pitämään huolta Nathysta.
“Minä luulin, ettet sinä välittänyt”, Rose huomautti silmät vihjauksia kiiluen.
“Niin Al, yritä pysyä päätöksissä”, James moitti, mutta Rose muksaisi häntä nyrkillä hartiaan onnistuen näin hiljentämään Alin veljen.
“En minä sentään halunnut hänen lähtevän!” Albus parahti.
“No, silloin “katoa elämästäni” on aika ristiriitainen viesti”, Scorpius totesi vuorostaan kynsiään tutkiskellen.
“En minä sitä tarkoittanut, olin vain vihainen hänelle”, Al selitti pikavauhti miettien kuumeisesti, mitä hänen pitäisi tehdä. “Se vain… lipsahti.”
“No, Nat joka tapauksessa otti sen tosissaan”, Rose ilmoitti ja Al sai hänen sanoistaan voimaa tehdä lopullisen päätöksen. Hän nousi sohvalta ja suuntasi muotokuva-aukolle.
“Minne sinä menet?” kuului kolmesta suusta yhtä aikaa esitetty kysymys, joka tavoitti hänet hänen jo ryömiessään muotokuva-aukosta ulos.
“Hänen peräänsä”, Al vastasi lyhyesti välittämättä siitä olivatko toiset edes kuulleet hänen vastaustaan.

“No, ihan hyvinhän se meni.” Rickin sanat kuulostivat Agathan korvaan kaikkea muuta kuin luontevilta, eikä hän osannut kuin hymyillä toisen surkealle valehteluyritykselle. Hänen kuulustelunsa oli ollut kaikkea muuta kuin onnistunut, mutta olihan hän osannut sitä odottaakin.
“Oletko tosissasi?” hän kysyi mieheltä toista kulmaansa kohottaen heidän kavutessaan Tylypahkan pääoville johtavia liukkaanpuoleisia kiviportaita.
“Hyvä on, se oli surkeaa”, Rick pakottautui myöntämään, “mutta he olivat epäreiluja sinulle.”
 Tästäkään väitteestä Agatha ei osannut olla samaa mieltä. Hänen kuulustelunsa oli alkanut samalla varmistuksella henkilöllisyydestä kuin Rickinkin. Hän oli vahvistanut olevansa Agatha Nenoveh ja hänet oli välittömästi laitettu tuosta toteamuksesta tilille. Häneltä oli kysytty kuinka oli mahdollista, että Agatha  Nenoveh niminen henkilö ei ollut koskaan syntynytkään velhorekisterin mukaan. Hän oli ollut hiljaa ennen kuin oli vastannut:
“Agatha Nenoveh ei ole syntymänimeni. Silti se on minun oikea nimeni enemmän kuin mikään muu.”
Väärästä nimestä oli siirrytty epämääräisiin (todellisuudessa väärennettyihin) suosituksiin, niistä Ninan oleiluun Tylypahkassa ja kymmeniin muihin epäkohtiin, joita hänestä oli enemmän ja vähemmän reiluin perustein löydetty.
 Lopulta kuulustelun johtaja oli todennut:
“Ilmenneiden seikkojen vuoksi professori Nenovehin tapaus siirtyköön taikalainvalvontaosaston hoitoon, sillä heidän alaansa se enemmän kuuluu. Ja mitä tulee neiti Nenovehin jatkamiseen opettajana on erottaminen…”
“Vain rehtorilla on oikeus tehdä se ja minä en erota alaistani ennen kuin rikkomus on todistettu”, Rick oli puuttunut urheasti puheeseen. Koululautakunta oli joutunut myöntämään, ettei sillä ollut oikeutta erottaa ketään ennen kuin syyllisyys oli todettu, minkä vuoksi Agatha oli yhä virallisesti koulun palkkalistoilla. Ainakin niillä näkymin seuraavaan syksyyn asti, jolloin hänen virallinen taikalainosaston järjestämä oikeudenkäyntinsä järjestettäisiin.
“Minusta he olivat täysin oikeudenmukaisia”, Agatha totesi hiljaa ja kapusi oville samalla, kun Rick jäi muutamaa porrasta alemmas solmimaan kengännauhaansa. Agatha oli tarttumaisillaan ovenkahvaan, kun mahtava ulko-ovi aukenikin omia aikojaan ja siitä asteli matka-arkkuaan raahaava Nathaniel Montgomery.
“Neiti Mongomery?” Rick kysyi kummastuneena nostaen katseensa kengästään.
 “Yhm, miksi, jos saan kysyä, raahaat matka-arkkuasi näitä portaita alas?” hän uteli, kun tyttö kolisteli arkkuineen hänen ohitseen.
“Olen lähdössä, herra rehtori”, neiti Montgomery vastasi yksinkertaisesti pysähtyen vilkaisemaan olkansa taa kumpaakin aikuista.
“Siis mitä? Ethän tai siis… yhm… eihän se…”, Rick takelteli seisaalleen nousten ja katsoi apua hakevasti Agathaa kohti.
“Täytän kesällä seitsemäntoista ja lähetän eropaperit sitten”, Nathaniel Montgomery ilmoitti sävyttömästi.
“Neiti Montgomery, minä itse lopetin kouluni kesken ja voin sanoa ettei tuolla ulkopuolella ole mitään sinulle”, professori Nenoveh tunsi velvollisuudekseen sanoa, sillä hän näki selvääkin selvemmin, että tyttö oli tekemässä elämänsä virheen.
Nathaniel katsahti  oville lyhyeksi hetkeksi kuin odottaen jotakuta.
“Ei ole täälläkään, professori”, hän sanoi sitten koruttomasti ja tarttui uudemman kerran matka-arkkunsa kahvaan.
“Onpas! Odota, Nat!” sisältä kiirivä huuto rikkoi kireää pakkasilmaa ja ulko-ovi avautui jälleen hirvittävällä vauhdilla. Professori Nenoveh väisti tulijan vain niukin naukin.
 Agatha oli kuullut puhuttavan kaikenlaista kohtalosta. Sen sanottiin ohjaavan, joskus tyrkkivän, mutta liukastuttaminen oli hänelle uusi ilmaus. Ja niin portaita nousemassa ollut rehtori McLean kokikin yhteentörmäyksen hurjassa vauhdissa jäisillä portailla liukastuneen Albus Potterin kanssa. Kaksikko menetti tasapainonsa ja kaatua rämähti suoraan paria porrasta alemmas neiti Montgomeryn ja tämän matka-arkun päälle. Nuo kolme ihmistä vierivät epäselvässä mykkyrässä portaat alas lumihankeen ja matka-arkku seurasi heitä tiputtaen  sisältönsä kolmikon päälle.

Kun Rose, Scorpius ja James ryntäsivät paikalle oli käynnissä sangen huvittava tilanne. Al makasi Natin päällä ja ilmoitti tytölle, että hän ei halunnut, että tämä lähtee. Nat tyytyi toteamaan kuivasti:
“Päälläni makaaminen onkin aika hyvä tapa estää se.”
 Rehtori McLean sen sijaan nousi Natin ympäriinsä levinneiden vaatteiden alta päässään vaatekappale, jonka Rose kauhistuksekseen tunnisti rintaliiveiksi.
“Kivat liivit, rehtori”, Jamesin oli pakko suurisuisena möläyttää. Rose vilkaisi häntä murhaavasti. Oli kohtuutonta kiusata rehtori-parkaa tuolla tavoin.
“Agatha, kiltti, ota nämä pois päästäni”, Rick pyysi maassa lumen ja vaatekappaleiden sekä ympäriinsä levinneiden koulutarvikkeiden keskellä istuen ja sulkien silmänsä kuin se olisi estänyt häntä näkemästä todellisuutta.
“Minä taas luulin, että te olette harjoitelleet noiden riisumista”, Scorpius vihjaisi ja Rose joutui tallaamaan hänen jalalleen ettei hän olisi laukonut vielä typerämpiä kommentteja.

Tuolla päivällä oli useitakin vaikutuksia näihin ihmisiin. Ensinnäkin Nat Montgomery ja Al Potter päättivät yrittää uudestaan yhdessäoloa ja olla tällä kertaa ehdottoman rehellisiä toisilleen, minkä lisäksi Nat hankki lukollisen matka-arkun. Rehtori McLean taas antoi viikon jälki-istunnon epäkunnioittavalle ja auttamattoman tahdittomalle Scorpiukselle (hän tarjosi sitä myös Jamesille, mutta ymmärrettävistä syistä arvon rehtorilla ei ollut enää valtaa Potterien veljeksistä vanhempaan) ja sai tapahtumasta elinikäisen trauman. Scorpius ja James taas omistivat kumpikin lukuisia mustelmia Rosen ansiosta. Ja tietenkin, mikä tärkeintä, muut oppilaat saivat tästä koomisesta tapauksesta jälleen hieman lisää naurun aihetta ja rehtorien muotokuvat juoruiltavaa.

Luku 90: Kohtaamisia

 James viskasi kiukkuisesti luutansa olohuoneen nurkkaan. Kesäkuu oli kirimässä jo loppuaan kohti ja liigakausi alkaisi jo seuraavassa kuussa, siitä huolimatta hänen pelisuorituksensa eivät olleet vieläkään kohonneet riittävälle tasolle. Hänhän oli Rapakon palloseuran etsijän varamies, eli hänen tarkoituksensa oli toimia harjoitusvastustajana joukkueen treeneissä ja paikata mikäli pääetsijä tulisi kesken kauden pelikyvyttömäksi. Kuitenkin hänen oli pituutensa johdosta vaikea päästä nopeudellisesti samalle tasolle kuin pienikokoisemmat etsijät. James oli kyllä lahjakas ja taitava lentäjä, sekä omasi erinomaiset refleksit, mutta niin oli kaikkien muidenkin laita liigassa. Hän oli hyvä, mutta ilmeisesti ei aivan tarpeeksi hyvä.
 James havahtui ajatuksistaan tajuten äkkiä, että nojatuolin selkämyksellä lojui tutunnäköinen vaalea villatakki. Hänen katseensa eteni takista nuoreen vaaleahiuksiseen naiseen, joka istui kotoisasti Jamesin nahkasohvalla.
“Amanda”, James lausui nimen järkytyksen, ihastuksen ja vihastuksen sekasotkuisessa tunnetilassa.
“James”, toinen vastasi ja nousi seisomaan. Hän hymyili sitä sievää hymyään, johon James ei osannut tällä kertaa vastata. Nuorukainen aukoi suutaan muutaman kerran miettien pitäisikö hänen huutaa tytölle kurkkusuorana vai pyytää tätä välittömästi kanssaan luutakomeroon.
“Kuinka olet voinut?” Amanda kysyi kohteliaaseen sävyyn, kun ymmärsi, että James ei aikonut -tavoistaan poiketen - sanoa mitään.
“Erinomaisesti, lukuun ottamatta sitä että revit sydämeni vereslihalle lähtiessäsi”, James vastasi piikikkäästi ja asteli aivan tytön eteen. Hän ei kuitenkaan osannut olla vihainen, sillä hän oli onnellinen, että Amanda oli siinä. Hän oli pelännyt, ettei näkisi tyttöä enää koskaan.
“Minun on ollut sinua ikävä”, James ilmoitti koruttomasti. Hän kosketti Amandan poskea, joka oli ruskettuneempi kuin viime näkemän. Tyttö näytti hyvinvoivalta.
“Minunkin sinua”, Amanda sanoi ja vilautti sitten taas kaunista hymyään. “Mutta usko tai älä, en minä ole sinun odotukset ylittäviä suudelmiasi kaivannut.”
 Amandan tummansiniset silmät katsoivat suoraan Jamesin ruskeisiin ja James muisteli niitä kertoja jolloin oli nukahtanut tuijotellen tuota rauhallista katsetta.
“Olen kaivannut sinun huumoriasi ja olemustasi”, Amanda jatkoi,“ olen kaivannut ystävyyttäsi.”
“Ystävyyttä? Olinko sinulle vain ystävä?” James kysyi loukkaantuen.
“Et”, Amanda sanoi ja tyttöä näytti huvittavan Jamesin suuttumus. Hänen kätensä pyyhkäisi Jamesin otsahiuksia kevyesti. “Olit ensirakkauteni ja pitkäaikainen seurustelukumppanini, mutta myös ystäväni ja sitä toivon sinun yhäkin olevan.”
“Sinä karkaat Afrikkaan, et pidä yhteyttä vuoteen ja kerjäät sitten ystävyyttäni, vaikka alle vuosi sitten vielä vannoit rakkauttasi minulle!” James räjähti ja tarttui Amandan ranteeseen, kun se laskeutui hänen kasvojensa viertä.
“James, sinä et rakasta minua enää sen enempää kuin minäkään sinua”, Amanda ilmoitti rauhallisesti ja katsoi Jamesia suoraan silmiin.
“Mutta minähän rakastan sinua! Olen hulluna sinuun!” James väitti automaattisesti vastaan päästäen irti Amandan ranteesta.
“Sinä rakastat muistoa minusta. Ole rehellinen, James”, Amanda pyysi.
“Minä näin sen jo viime kesänä. Me vain roikuimme toisissamme, koska viihdyimme toistemme seurassa. Rakkaus sen sijaan”, Amanda piti hetken tauon, “ne tunteet olivat vain lämpimiä muistoja.”
“Mutta minähän olen rakastunut sinuun!” James intti itsepäisesti. Hän oli kaivannut Amandaa viikoittain ja oli taistellut itsensä kanssa kuukausia, jotta olisi uskaltanut lähteä tämän perään. Hän ei ollut kuitenkaan saanut nieltyä ylpeyttään.
“Hyvä on, todistan sen sinulle”, Amanda sanoi ja veti Jamesin huulet omilleen.
 James maistoi sen suudelman huulillaan ja imi Amandan hajua sisäänsä. Ihanaa tuttua hajua, jota hän oli hengittänyt kymmenet kerrat ennenkin. Silti jokin puuttui. Hän muisti mielessään sen räjähtävän tunteen sisimmässä, hän muisti miten huulten pintaa oli kihelmöinyt. Nyt se tunne oli kadonnut. Se ei tuntunut siltä, miltä sen kuului tuntua. Jokin olennainen osa puuttui. Suudelma oli tyhjänoloinen, se oli vain hämärä haamu edeltäjistään. James irrottautui hitaasti.
“Se ei ole enää sama”, hän totesi sitten vaisusti.
“Ei olekaan, James. Ehkäpä mekään emme ole enää ne samat Amanda ja James kuin kouluaikoina”, Amanda kertoi ja hänen kätensä tarttui Jamesin käteen. James tunsi sen tutun otteen. Hän tiesi tarkalleen miltä Amandan sormet tuntuivat iholla. Hän tiesi jokaisen pienenkin liikkeen merkityksen ja tarkoituksen, mutta huomasikin ettei enää kaivannut niitä sillä tavoin. Hän oli kaivannut Amandan ääntä, tämän hymyä, tämän läsnäoloa, mutta ei tämän suudelmia.
“Mutta kerro minulle”, James pakottautui kysymään, ”mikä tässä meni pieleen?”
Amanda hymyili.
“Mikään ei mennyt pieleen”, hän sanoi hellästi. “Kaikki meni aivan oikein. Me emme tehneet mitään väärin. Aika vain muutti meitä. Ehkä me kasvoimme aikuisiksi.”
“Suksi kuuseen aikuisuuksinesi”, James tuhahti. “Minä en vieläkään osaa pestä sukkiani.”
“Voi sinua parkaa”, Amanda voivotteli nauraen. James liittyi nauruun ja hetken he nauroivat yhteisille jaetuille hetkille kuin kaksi vanhaa ystävää ainakin.
“Taidat olla oikeassa. Mutta hauskaa se oli niin kauan kun sitä kesti”, James pakottautui myöntämään rauhoituttuaan. He hiljenivät hetkeksi ja mittailivat toisiaan katseillaan.
“Mitä me nyt?” James kysyi sitten, kyllästyen ensimmäisenä vallitsevaan hiljaisuuteen.
Amanda hymyili ujosti:
“No, minä olen alkanut tapailla jotakuta ja sinun varmaan pitäisi tehdä samoin.”
 James huomasi ettei tieto järkyttänyt häntä siinä määrin kuin sen olisi pitänyt. Hän ei osannut olla enää edes mustasukkainen Amandasta sillä tavalla kuin joskus. Hän oli hakannut aikoinaan parikin poikaa sairaalasiipeen siitä hyvästä, että nämä olivat uskaltaneet vilkaista hänen tyttöönsä päinkään. Muun muassa Louis Weasley ja Dominic Sullivan olivat saaneet osansa Jamesin mustasukkaisuudenvimmasta.
“Hei hetkinen!” hän kohotti kätensä varoittavasti pystyyn.
“Siis tapailla vakinaisesti? Juuri kun olen jälleen päässyt taas vapaille markkinoille? Ei, en todellakaan aio sitoutua piiiiiiiiiiitkään aikaan”,  James ilmoitti venyttäen toisiksi viimeistä sanaa tahallisesti hermoja raastavan kauan.
“Eli se on virallisesti ero sitten?” Amanda varmisti.
“Jep”, James vastasi hämmästyttävän rennosti.
“Haluatko pitää “jätän-sinut-nyt”-puheesi?” Amanda kysyi kiusallaan ja sai Jamesin naurahtamaan.
“Ei kai se ole tarpeen. Olen muistaakseni jo kerran pitänyt sen. Enkä sitä paitsi halua, että katoat elämästäni”, poika tunnusti. “Tai siis vaikka et tulisikaan enää luutakomerooni, niin haluaisin kirjoittaa sinulle tai pyytää sinua joskus kylään.”
“Kirjoita vähintään kerran viikossa”, Amanda pyysi ja halasi häntä äkisti voimakkaasti ja lämpimästi. James painoi leukansa tytön vaaleaa otsatukkaa vasten ja haisteli tämän tuoksua vanhasta tottumuksesta.
“Vou, vou, vou. Rajoitapas vähän”, James varoitteli leikillisesti. “Se että minä eroan sinusta ei ainakaan paranna kirjoitushalujani. Kerran kuukaudessakin on jo tuskaa.”
“Suutun jos et kirjoita”, Amanda ilmoitti ja mutristi huuliaan. James nauroi hänen ilmeelleen ja puristi tyttöä hieman tiukemmin itseään vasten.
“No, sehän muuttaakin asian. Enhän minä pikku-Amandariinia tahdo suututtaa”, hän kiusasi ja he irrottautuivat halauksesta puristaen toistensa käsivarsia.
“Hyvää jatkoa, ystävä”, Amanda toivotti.
“Samoin Ama”, James vastasi toivotukseen ja päästi irti Amandan käsistä. Tyttö poimi villatakkinsa nojatuolin selkämykseltä ja valmistautui selvästikin lähtemään.
Hetken mielijohteesta James huikkasi vielä:
 “Ja Ama, sano sille uudelle kaverillesi, että hän on onnenpekka. Toivottavasti ymmärtää käyttää hyväkseen sinun lahjakkuutesi räsynäpäyksessä.”
“Mitenköhän sitä puolta voi käyttää hyväkseen?” Amanda kysyi kulmaansa kohottaen. Mutta Jamesin avatessa suunsa selittääkseen hän lisäsikin nopeasti:
 “Tai oikeastaan, älä kerro.”
 He seisoivat hetken katsellen toisiaan. Kummankin mieli vilisi suloisia muistoja, mutta he kunnioittivat toisiaan liiaksi uskotellakseen, että ne päivät voisivat vielä palata. Amanda viskasi villatakin takaisin nojatuolille ja ryntäsi halaamaan Jamesia vielä toistamiseen. Tyttö painoi suukon pojan poskelle.
“Kiitos kaikesta”, Amanda kuiskasi Jamesin korvaan. Jameskin kiitti tuota tyttöä mielessään kaikesta siitä, mitä he olivat saaneet yhdessä kokea viimeisen muutaman vuoden aikana.
 Amanda vilkutti vielä ennen kuin katosi poksahtaen. Hän ilmiintyisi varmaankin paikkaan, josta hänen porttiavaimensa palaisi Keniaan. James katseli vielä hetken paikkaa, josta tyttö oli juuri kadonnut. Hän otti kädellään kiinni nojatuolin selkänojasta ja tunsi lämpimän villan sormissaan. Katsoessaan alemmas hän näki Amandan vaaleansinisen villatakin nojatuolilla. Tyttö oli kuitenkin unohtanut sen.
 James otti tuon vaatekappaleen käsiinsä ja hymyili sille. Hän asetti sen vaatekaappinsa alimmalle hyllylle, jota oli säilyttänyt tyhjänä Amandaa varten. Hänen ystävänsä Amanda Blake saisi sen takaisin seuraavalla vierailullaan.

Kings Crossin laiturilla 9 ja ¾ kiiri kiihtynyt supina ja muutamat vanhemmat osoittelivat erästä tiettyä miestä, joka heidän tapaansa oli siellä odottamassa lastensa paluuta Tylypahkan noitien ja velhojen koulusta. Eihän hänessä sinällään mitään erikoista ollut. Ei erityisen komea tai muulla tavoin ulkonäöllisesti huomiota herättävä, itse asiassa hyvin tavallisen näköinen lähes keski-ikäinen perheenisä vaimoineen. Mielenkiintoista hänessä kuitenkin oli, että hän oli sen talven aikana esiintynyt useissakin lehdissä kohuotsikoissa, joissa hänet oli jo ehditty nimetä kuolleeksi. Kyseessä oli tietenkin kuuluisa poika-joka-elää tai kuten Päivän profeetta oli muutamaa kuukautta sitten uutisoinut mies-joka-elää-sittenkin.
 Harry, Ginny, Ron sekä Hermione seisoivat tuolla heille ennestään tutulla laiturilla ja yrittivät parhaansa mukaan olla välittämättä heihin kohdistuneesta huomiosta.
“Kai sinä aiot antaa sen Montgomeryn tytön kuulla kunniansa, sillä jos sinä et sitä tee, niin minä kyllä…”, Ron mumisi ystävälleen nähdessään Tylypahkan pikajunan pysähtyvän laiturille ja nuorten alkavan purkautua sen sisältä.
“Älä huoli, katson että hän saa mitä ansaitsee”, Harry tyytyi toteamaan. Hermione ja Ginny vaihtoivat huolestuneen katseen, mutta eivät virkkaneet mitään.
 Lopulta heidänkin jälkikasvunsa saapui. Kukaan aikuisista ei jättänyt panematta merkille kuinka Lilyn ja Keith Richardsin kädet olivat kietoutuneet yhteen. Ginnyä tämä näytti pahastuttavan erityisesti.
 “Hän on vasta viisitoista”, Ginny parahti.
“No, muistelepas mitä itse teit viisitoistavuotiaana ja kenen kanssa”, Ron muistutti saaden sisarensa punastumaan.
 Rose ja Scorpius suuntasivat yllättäen ensiksi Malfoyden luo käsivarret toistensa ympärille kiedottuina ja Scorpiuksen kuultiin ilmoittavan kirkkaalla äänellä:
“Äiti, isä saanko esitellä, virallinen tyttöystäväni Rose Weasley, joka muuten ei ole sohva.”
Ronin suu loksahti auki tuosta kommentista. Vaivaantuneina Draco ja Asteria Malfoy pyrkivät tervehtimään Rosea mahdollisimman luontevasti, mutta sortumatta silti liialliseen kohteliaisuuteen.
Tämän jälkeen nuoripari Weasley-Malfoy tai Malfoy-Weasley, ihan kuinka päin vain, suunnisti Ronin ja Hermionen luo.
“Minä tunnen hänet jo”, Ron ilmoitti ensisanoikseen kitkerästi.
“Niin tunnet, isä”, Rose myönsi. “Mutta nyt me seurustelemme virallisesti.”
Ronin kulmat kohosivat tavoittelemaan hiusrajaa:
“Mitä te sitten olette pari viime vuotta tehneet?”
“Tapailleet”, nuoripari ilmoitti yhdestä suusta.
Harryn huomio oli kuitenkin kiinnittynyt johonkin muualle. Albus ja Nathaniel Montgomery olivat nyt vuorostaan astuneet junasta. He noukkivat matka-arkut yhden käden raahaukseen ja liittivät toiset kämmenensä yhteen. Tyttö kuiskasi jotain Alille ja näytti pelokkaalta. Al vastaus taas oli jotakin, mikä sai heidät kummankin hymyilemään.
 He astelivat suoraan Harryn eteen ja joku olisi voinut tulkita sen uhmana. Että Albus kehtasikin noin törkeästi tuoda tuon pelkkää harmia ja murhetta aiheuttaneen olennon esitteille kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ron odotti Harryn räjähtävän poikansa kieroilevalle tyttöystävälle, Ginny ja Hermione olettivat, ettei Harry huomioisi koko tyttöä. Mikäli Harry jossain vaiheessa harkitsi jompaakumpaa noista vaihtoehdoista katseenvaihto Albuksen kanssa sai hänet muuttamaan mielensä.
Nathaniel Montgomery vilkaisi ensin turvaa hakien Albusta, mutta kokosi sitten selvästikin rohkeutensa:
“Herra Potter, pyydän sydämestäni anteeksi kaikkea tapahtunutta.”
Hetkeksi tilanne tuntui pysähtyvän ja kaikki odottivat Harryn reaktiota. Hän kuitenkin löi kaikki ällikällä tarjoamalle Natille sovinnoneleenä kättään. Tyttö tarttui siihen epäröiden. Hänkin oli selvästi odottanut jotakin aivan muuta.
“Käsittääkseni sinä teit kaiken vain suojellaksesi poikaani.”
 Se oli ilmiselvä anteeksianto, vailla nuhteita tai vaatimuksia. Muut seurasivat tilannetta hämmennyksissä. Ainoastaan Harry ja Al vaihtoivat hymyn, joka kieli täydellisestä yhteisymmärryksestä tämän asian suhteen.
 Sen suuremmitta puheitta tuo epämääräinen joukkio poistui Kings Crossin laiturilta 9 ja ¾.

//Seiskan trailerin voi lukea täällä:
http://www.vuotis.net/index.php?topic=21907.msg578652#msg578652
« Viimeksi muokattu: Lokakuu 16, 2008, 16:54:17 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Kaapo

  • Suuri kyselijä
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
  • ALITUINEN VALPPAUS!
  • Pottermore: NightJinx26
  • Tupa: Luihuinen
Olipas siinä luettavaa! :)

Ensiksi on pakko sanoa, että olen kiitollinen ettet
tappanut Harrya vaan annoit tämän elää rauhallisesti.
Tuo heräämis kohtaus jäi varsinkin päähäni.

En ymmärrä miten keksit näin sujuvan juonen (tietysti pikkusiskosi avulla).
Tuo Leonardin mukaan tunkeminen oli jälleen upeasti kirjoitettu ja Alin ja
Nathyn riita oli toddella ymmärrettävä, mutta onneksi et heitä lopullisesti erottanut. :)

Amandan paluu oli jotenkin yllättävä ja samalla jännittävä,
ja siitä kohtauksesta pidin kun James myönsi kaiken muuttuneen.
En oikein hireästi nimittäin Amasta varsinkaan näissä viimeisimmissä luvuissa pitänyt.

Ja, viimein Lily ja Keithkin ovat yhdessä niin pakko sitäkin on hehkuttaa.
Hugokin viimein tajusi ettei hänen kuuunut häiriä heiä vaan jatkaa elämäänsä.
 
Tämä ficci etenee nimittäin todella sutjakkaasi ja odotan
innolla mitä Veljeskunta seuraavaksi keksii. :)

~Kaapo
Tässä lepää Dobby, vapaa kotitonttu

katajapuskanen

  • Ankeuttaja
Ihanaa! Oli vikalle viralliselle lomapäivälle kivaa luettavaa :-).
 No, Aman ja Jamesin ero kiukuttaa vähän enkä luovu paikastani kivityslistalla! Ootan vaan et saat ficin loppuun... Mut ihanaa kiitos tooosi paljon että säästit Harryn, ei mun suosikkia saa tappaa. Ei kyllä ketään muutakaan, kukaan tässä ficissä ei saa kuolla vaik vähän pelkään et niin viel käy.
 Mä nauroin Scorpin ja Rosen riidoille ihan hirveesti, se sohva juttu oli mahtava. Ja mä en ymmärrä kuinka Nat saatto mennä tollaseen kiristykseen mukaan olisi vaan kertonu koko jutun heti Alille mut tarkottaaks tää ny sitä että Al on taas Veljeskunnan tähtäimes tai kun Nathan rikko sen lupauksensa...
 Vähän yhyy et nyt alkaa jo vika vuos. Eiks tätä tosiaan vois tehhä vähän lisää vaik Lilyn ja kummppaneiden koulun loppuun (Lily ja Keith on muuten ihana pari!!!<3<3)? ootan kuitenkin tätäkin vuotta tosi hirveesti :-). Pakko viel lainata trailtsuu:
Lainaus
“Itse asiassa olin tuntenut hänet neljä tuntia kun kosin.”
“James, en tee tätä mielelläni, mutta isänäsi ja ministeriön työntekijänä minun täytyy kysyä, mitä sinä olet juonut?”
“En vielä mitään. Säästelen huomisiin polttareihin.”
Onko James menossa naimisiin? Tekeehän se sen Aman kanssa vaikka ne niinku tavallaan aika lopullisesti eros?
-katajapuskanen

Poissa Sedai

  • Rikkinäinen sähikäinen
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Ah, Korpinkynsi rotkosta!
  • Tupa: Korpinkynsi
Hei! :)
Minäkin tulin kommentoimaan! Olen tätä ficciä seurannut, vaikka en olekkaan tainnut tähän ennen kommentoida... (Vai olenko? En muista..)

Pakko ihan ensin onnitella aivan mahdottoman onnistuneesta ficistä! :)) Juoni kulkee niin sujuvasti ja mukaansa tempaavasti, etten missään vaiheessa ehtinyt kyllästyä! :D

Pidän erityisesti Rehtorin ja Professori Nenovehin keskenäisistä kohtaamisista! :D Rehtori on aina niin jotenkin hellyyttävä! :3 Pidän tästä parituksestasi niin kovasti, että huomasin odottavani seuraavaa kohtaamista heidän välillään ja onneksi he sitten viimein päätyivätkin yhteen! :D Toivottavasti myös pysyvät!!!!

...Ja pakko minunkin on sanoa, niin kuin toinen edellididtä kommentoijista, että onneksi et antanut Harryn kuolla! :) Ja hänen herättämisensä oli todellakin kirjoitettu todella hyvin! :D

Sain nauraa monissa kohdissa ja pidän sitä erittäin suurena plussana ficissä! :DD ...varsinkin tälläisisä ficeissä, joissa se ei ole se päälimmäinen genre (tai niin oletan)! :)

Odotan innolla jatkoa!!!!! :DD

-Sed

P.s. Lily/Keith paritus on muuten myös ihana! <3

Poissa Awien

  • Vuotislainen
Olen nyt todella laiskalla tuulella, mutta on pakko yrittää väsätä tähän jotain, kun kirjotit niin hyvin.
Hehkutan täällä vaan aivan kaikkea. Keith ja Lily on vihdoin yhdessä ja Mr Potter selvisi. Tämä vuosi oli varmaan kaikista tapahtumarikkain. Ja paras! :D

Rickin ja Nenovehin (sori en ikinä muista etunimeä, ollaan Jamesin kanssa ihan samanlaisia) suhde on mielenkiintoinen. Jäi vain ärsyttämään se kuullustelu. Ne ihmiset siellä oli kaikki ihan idiootteja. Siis eihän ne nyt voi erottaa opettajaa virastaan jonkun suhteen vuoksi. Ja ekstra ärsyttävä plussa oli se nainen(vai mies en muista) joka vihjaili koko ajan heidän suhteestaan kaikenlaista. :P Kirjoitat muuten hyvin pikku-Ninasta. Mukavaa, että on edes yksi suorapuheinen linnassa.

Aikooko Scorpius oikeasti kosia Rosea?! Jes. Toivottavasti heidän riidat vähän laantuu. Tai ei sittenkään... Se Rosen posti-juttu jäi hiukan epäselväksi. Siis hän itse kysyi siltä amerikkalaiselta mieheltä siitä vastamyrkystä? ? ?

Jamesin ja Amandan juttu meni ihan... no ok:sti. Kiva, että he ovat ystäviä ja nyt tietysti aiot hankkia Jamesille, rakkauen suurlähettiäälle, uuden tyttöystävän? :D
Jokatapauksessa J:n ja A:n kohtaus oli yksi parhaista. Sait juuri sen oikean tunnelman siihen.

Natista on tullut paras hahmo. Ehdottomasti. Kuvailet hyvin kaikkia tunteita ja kohtauksia. Se rintaliivi aiheutti naurukohtauksen.

Miksei muuten Nathy uhkaile jotenkin takaisin? Siis okei ehkei se ole niin viisasta uhkailla kokonaista sukua ja se olisi tyhmänrohkeaa, mutta silti. Hänen puolustuksekseen on pakko mainita, että olisin itsekin valinnut Albuksen Harrystä.
Se koko myrkyttämis-juttu oli todella hyivn keksitty. Papukaijamerkki sinulle siitä. Se, että elintoiminnot lakkautetaan oli mielenkiintosta. Olisi muuten kiva, jos tarinassa olisi vielä hiukan enemmän tätä vanhempaa sukupolvea. Tajuan kyllä, että ficci kertoo nuorista, mutta olisi kiva tietää mitä kaikille kuuluu jne.
Tulikin muuten mieleen tosta, että miten oikein jaksat/ ehdit kirjoittaa näin nopeasti? Mahtava juttu.

Pitää varmaan lopettaa, kun koiranpentu alkoi ulisemaan.

Vielä viimeinen juttu, että (en tiedä onko joku muu tai vaikka minä itse jo kysynyt tätä, mutta) oletko ajatellut laittaa videon tästä ficistä youtubeen? Olisi aikas kiva.

Awien 
Life is like monopoly. First you get something and then you loose everything.