Kirjoittaja Aihe: Odotukset ylittävä (K-12 R/S, AS/OC,adventure/romance/humour/drama) Valmis 3.12  (Luettu 14003 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Nimi: Odotukset ylittävä
Kirjoittaja: Unissakävelija ja avustajana allekirjoittaneen sisar.
Ikäraja: K-12
// Ikäraja muokattu & pyöristetty sääntömuutoksen mukaiseksi. :) -R
Paritukset: HET:Rose/Scorpius, Albus Severus/OC, James jr./useita OC, OC/Hugo/(Lily)/OC+ kirjoissa esiintyneet Ginny/Harry yms.(voi kestää aikamoinen hetki ennen kuin parituksia nähdään mutta tulossa ne ovat.)
Genre: drama, adventure, romance, humor ja paljon, paljon muita.
Disclaimer: Harry & co. kuuluvat Rowlingille, teille ennestään tuntemattomat ovat minun käsialaani, lukuunottamatta lientenprofessoria, josta kunnia kuuluu sisarelleni ja erään Anttilan levyosaston "avuliaalle" henkilökunnalle, jotka ovat tietämättään toimineet innoituksena.
Summary: Tässä ficissä kertoillaan Alin, Rosen, Scorpiuksen, Jamesin ja useiden muiden kouluvuosista. Jokunen kesälomalukukin on tainnut päästä mukaan.
Sisaren sana: Itse olen henkilökohtaisesti sitä mieltä että Albus Severus on maailman kauhein nimi kautta aikojen, mutta tyyppi on hyvä. Kiva oli olla mukana tekemässä : ).
T/S: Minulla ja sisarellani oli useita hauskoja hetkiä tätä tehdessä ja toivottavasti teillä on niin ikään sitä lukiessa : ). Muuten, ficin nimi ei viittaa tarinan laatuun(tämähän ansaitsisi upean… no joo, vitsi vaan…) No, syy siihen selviää myöhemmin. Kommentit olisivat kivoja : ).
                                                                            Harrysta Aliin Teidän, Unissakävelija


Traileri

Sisällysluettelo:

Osa 1:
Luku 1:Hattu laulaa taas
Luku 2:Floppi ja -oppitunnit
Luku 3:Luihuisia ja lentämistä
Luku 4:Jälki-istuntoa kerrakseen
Luku 5:Näkymättömyysviitta
Luku 6:Varoitus, vitsi vaiko uhkaus?
Luku 7:Kurpitsoita ja kaljuunoita
Luku 8:Joulu Tylypahkassa
Luku 9:Öinen kävelyretki
Luku 10:Muuan kotitonttu
Luku 11:Pieniä kurinpalautuksia
Luku 12:Syntymäpäivät, seuraamista ja sopimista
Luku 13:Varoittaja
Luku 14:Isä ja poika
Luku 15:Kaksi kotia

Osa 2:
Luku 16:Jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain ranskalaista
Luku 17:Epämiellyttävä vieras
Luku 18:Sukulaissiteitä
Luku 19:Sisaria ja suuteloita 
Luku 20:Pientä mustasukkaisuutta?
Luku 21:Ennen ottelua
Luku 22:Jos sieppi osaisi puhua…
Luku 23:Pakkomielle
Luku 24:Johtolankoja ja hukattuja tunteita
Luku 25:Selvittelyä
Luku 26:Kaksi tyttöä ja Olsen
Luku 27:Pienen pieni joulukatastrofi (ja katastrofi joulun jälkeen)
Luku 28:Professori Nenovehin salaisuus
Luku 29:Muodonmuutoksia
Luku 30:Taistelu tärkeimmästä
Luku 31:Päätöksiä

Osa 3:
Luku 32:Ei pöllömpi juttu
Luku 33:Karen ja Keith Richards
Luku 34:Lajitteluhatun viha
Luku 35:Sortunut tunneli
Luku 36:Mies seinässä
Luku 37:40 vuoden takaa
Luku 38:Veljeskunta
Luku 39:Pohdiskelua ja viittomia
Luku 40:Mestareiden opissa
Luku 41:Takaisin kotiin
Luku 42:Joulumarkkinoilla
Luku 43:Yhteydenottoja ja väärinymmärryksiä
Luku 44:Cassandra Callahan ja Sandra Olsen
Luku 45:Se, mitä olisi pitänyt kertoa heti
Luku 46:Syy, seuraus ja sopimus

Osa 4:
Luku 47:Mitä kerran kävi kirjakaupassa
Luku 48:Kuusijalkakielikontiainen
Luku 49:Jatkuva mielenhäiriö
Luku 50:Weasleyt ja Malfoyt
Luku 51:Jästitietoa
Luku 52:Välirauhan välitön rikkomus
Luku 53:Kotitonttujen lakko
Luku 54:Hyvää joulua!
Luku 55:Skorpiooni ja ruusu
Luku 56:Gule, gule lientenopettaja!
Luku 57:Lopputesti
Luku 58:Kolmin aina kaunihimpi
Luku 59:Kiitollisuuden hetki
Luku 60:Jälkimainingit

Osa 5:
Luku 61:Hyvää syntymäpäivää, Al!
Luku 62:Vain valvojaoppilaiden kesken
Luku 63:Liemessä
Luku 64:Hän, joka jätti Tylypahkan
Luku 65:Rehtorin rikkomaa romantiikkaa
Luku 66:Aamutähti ja kompaporras
Luku 67:Ystävyydestä eteenpäin
Luku 68:Rakkauden suurelähettiläs
Luku 69:Karkotus
Luku 70:Herra Ramsay
Luku 71:Erittäin märkä suudelma (ja pari vähemmän märkää)
Luku 72:Valmiina V.I.P:hin?
Luku 73:Tylypahka - 1000 vuotta
Luku 74:Veri on vettä sakeampaa?
Luku 75:Uusia alkuja

Osa 6:
Luku 76:Ikävä muistutus
Luku 77:Kenkkuileva käsi
Luku 78:Firefax Holmesin päiväkirja
Luku 79:Kohtalokas huispauspeli
Luku 80:Parantajien hoivissa
Luku 81:Isän sauvasta
Luku 82:Lehmiä ja huijareita
Luku 83:Rachel
Luku 84:Sherlock Rose
Luku 85:Rakkauden ja ystävyyden rajoilla
Luku 86:Joululomailijat
Luku 87:Onnellisia hetkiä ja onnettomia ihmisiä
Luku 88:Kun yhdestä päästää irti, saa toisen takaisin
Luku 89:Kuulustelut ja tunnustus
Luku 90:Kohtaaminen

Osa 7:
Luku 91:Kysymys herra W:lle
Luku 92:Jamesin yllätys
Luku 93:Amanda ja Annie
Luku 94:Ikimuistoiset häät
Luku 95:Johtajaoppilaat ja käsky johtajalta
Luku 96:Aika kertoa Veljeskunnasta
Luku 97:Puuttuvien muistojen paikkausta
Luku 98:Mustasukkaisuutta ja mustia sukkia
Luku 99:Joulun ihmeitä
Luku 100:Ystäviä vielä ystävänpäivänä?
Luku 101:Penninkolikko
Luku 102:Söperitkin vedetään ihan lonkalta
Luku 103:Sydämen oikea omistaja
Luku 104:Vihreä valo
Luku 105:Hyvästit

Odotukset ylittävä

1.Osa

Luku 1: Hattu laulaa taas

“Tylypahkan pikajuna, laituri yhdeksän  ja kolme neljännestä”, luki lipussa, jota tummahiuksinen poika puristi yhä tiukasti kädessään. Albus Severus Potter silmäili ulos pimenevään iltaan ajatuksiinsa vaipuneena.
 Hän havahtui hetkeksi aatoksistaan junan hiukan nykäistessä ja vilkaisi ympärilleen tyhjässä vaunuosastossa. Hänen ja Rosen tavarat oli levitelty hujan hajan penkeille. Oikeastaan Albuksen tavarat olivat hujan hajan. Rosen tavarat olivat vain penkillä. Rose oli hetkeä aiemmin päättänyt piipahtaa kysäisemässä kuljettajalta, milloin he mahtaisivat olla perillä.
 Albus loi vielä viimeisen silmäyksen pimenevään maisemaan ulkopuolella ja työnsi matkalippunsa, tuon elintärkeän lappusen, farkkujen taskuun. Vaan yhäti hänen ajatuksensa askartelivat kummallisessa paketissa, jonka isä oli antanut hänelle ennen kotoa lähtöä.
 Al oli vannonut, ettei avaisi sitä ennen kuin Tylypahkassa, mutta uteliaisuus ei jättänyt häntä rauhaan. Hän kurottautui kohti matkatavaratelinettä ja kurkotti ruskeaan paperiin käärityn paketin lähemmäs. Ennen kuin hän ehti saada sitä arkusta ulos, hän kuuli ulkoa askelia ja nykäisi kätensä kiireesti matka-arkulta, kuin ainakin lapsi, joka oli yllätetty jostakin luvattomasta.
“Mitä sinä teet?” Rose kysyi astuen sisälle vaunuosastoon.
“En mitään”, Al totesi kiireesti ja siirsi taas katseensa ulos. Rose kohotti kulmiaan, vaikkei sanonut mitään.
 Albus tiesi, että saattoi luottaa serkkuunsa ja, että tämä olisi säilyttänyt hänen salaisuutensa, mutta silti hänestä tuntui, että lahja oli tarkoitettu vain hänelle. Hän halusi avata sen ollessaan yksin.
 Kahta vuotta aiemmin, kun James oli lähtenyt Tylypahkaan, hän oli saanut isältä koulunalkajaislahjaksi aidon tulisalaman. Malli oli tosin jo hiukan vanha, sehän oli kahdenkymmenen vuoden takaa, mutta harvinainen. (Tulisalamoiden valmistus oli lopetettu jo muutaman vuoden kuluttua yrityksen aloituksesta, kun moiselle eliittiluudalle ei löytynyt riittävästi kysyntää.)
 Lahja oli ollut saajalle sopiva, sillä nykyisin James pelasi etsijää Rohkelikon huispausjoukkueessa. Veljen ilmiömäiset kyvyt oli huomattu jo ensimmäisenä vuonna ja, kun joukkueen edellinen etsijä oli toissavuonna suorittanut S.U.P.E.R. -kokeet, oli James ollut luonnollinen valinta etsijäksi. Albus sen sijaan ei ollut kovin kummoinen huispaaja.
 Niinpä tuijotellessaan yhä pimeään iltaan Albus pohti mitä hänen isänsä, mitä kuuluisa Harry Potter, halusi antaa lahjaksi nuoremmalle pojalleen, Albus Severukselle.
 Kello oli jo varmasti lähemmäs yhdeksän ja Tylypahkan piti olla aivan lähellä. Upouusissa koulukaavuissaan Albus ja Rose yrittivät painaa nenänsä ikkunaan nähdäkseen edes vilauksen Tylypahkan linnasta, siitä tarunhohtoisesta paikasta, josta he olivat kuulleet niin paljon.
 Albuksen ajatukset tahtoivat yhäkin karkailla mystiseen pakettiin, mutta hän riistäytyi niistä irti kuullessaan kiljuntaa käytävältä aivan heidän vaunuosastonsa edestä.
 “Ei älkää, antakaa minun olla!” Albus kuuli jonkun kiljuvan käytävällä. Hän tarttui vaunuosaston oveen.
“Al, ehkä meidän ei pitäisi puuttua”, Rose yritti vaisusti, mutta Albus ei kuunnellut häntä.
 Oven heilahtaessa auki Albus näki kahden tiiliseinän kokoisen pojan  tönivän pienempää, nuhjuisen näköistä poikaa.
 Käytävälle oli kerääntynyt muitakin katselemaan. Osa näytti paheksuvilta, osa huvittuneilta, mutta kukaan ei liikahtanutkaan estääkseen, kun ne kaksi vanhempaa poikaa tönivät sitä pientä, ensiluokkalaisen näköistä. Pojat nauroivat, samoin kuin useat katselijat pienen pojan kaatuessa rähmälleen maahan. Pojan selässä ollut reppu tippui niin ikään maahan ja sen sisältö vieri pitkin käytävän lattiaa useiden nauraessa toisen hätää. Albus ei nauranut, vaan astui lähemmäs kaatunutta poikaa ja ojensi tälle kätensä auttaakseen tämän ylös.
 “Mitä luulet tekeväsi?” kysyi vaaleahiuksinen poika, jonka harmaat silmät näyttivät kylmiltä kuin jää.
“Jos olet menettänyt näkökykysi, voin kertoa, että hän ojensi kätensä”, Rose näpäytti ja ryhtyi keräämään pojan tavaroita lattialta. Myös osa aiemmista naurajista, noloilta näyttäen seurasi hänen esimerkkiään.
“Hän tarkoitti: miksi pilasitte huvimme?” kysyi tyttö, jolla oli korpinmusta, pitkä, kiiltävä tukka ja jäänsiniset silmät. Rose arvioi hänet korkeintaan ensi- tai toisluokkalaiseksi.
“Jos toisten nöyryyttäminen on sinusta hauskaa, en pidä huumorintajustasi”, Rose totesi kylmästi ja keräsi muutaman liitoksistaan hajonneen kirjan takaisin pojan reppuun. Näytti siltä, että poika-ressun koko omaisuus oli tuossa repussa.
“Ei ole minun vikani, jos sinun mielikuvasi hauskasta on kirjojen lukeminen”, tyttö napautti takaisin edes arvaamatta kuinka oikeaan osui.
 Pieni puna nousi Rosen kasvoille ja tummatukkainen tyttö ja vaaleahiuksinen poika, sekä ne kaksi muuria vilkaisivat häntä voitonriemuisesti.
“Hikari”, vaaleahiuksinen poika ilmoitti, mutta huomasi siinä samassa tuijottavansa Rosen sauvan kärkeä.
“Malfoy, oletan?” Rose kysyi silmät salamoiden. Hän tyrkkäsi sauvaansa vielä hieman lähemmäs. Isä oli kertonut hänelle kaiken Malfoysta ja näiden luuloista, joiden mukaan he olivat parempia kuin kaikki muut.
“Rose, älä viitsi”,  Albus mumisi, mutta Rose ei kuunnellut.
“Weasley, veikkaan?” Malfoy sanoi halveksivasti, mutta hänen silmänsä käväisivät useammin kuin kerran Rosen sauvankärjessä.
“No niin, mitäs täällä on meneillään? Hajaantukaa, käytävät eivät ole kokouspaikkoja”, eräs valvojaoppilas ilmoitti ihmisjoukon toiselta puolelta.
 Äkkiä Rose muisti missä oli ja kuka oli. Ja etenkin sen, ettei hänellä ollut vielä varsinaisesti lupaa taikoa. Hän laski sauvansa ja punastus nousi jälleen hänen kasvoilleen.
 Ihmiset alkoivat laahustaa vaunuosastoihinsa, kun ymmärsivät, ettei enää tapahtuisi mitään näkemisen arvoista. Valvojaoppilas mietti hetken, pitäisikö hänen kysellä mitä oli tapahtunut, mutta päätti sitten jättää tapauksen huomiotta. Käytävälle jäivät vain Albus, Rose, poika, jota oli kiusattu, Malfoy ja mustahiuksinen tyttö. Jopa ne kaksi kaapinkokoista vanhempaa poikaa olivat häipyneet vähin äänin.
 “Sinulla kävi tuuri, Weasley. Kaksintaistelussa olisin tehnyt sinusta selvää”, Malfoy mutisi vaikka vaikuttikin jollakin oudolla tavalla vaivaantuneelta. Poika kiepahti ympäri ja kiiruhti kohti vaunuosastoaan.
“Scorpius, odota!” mustahiuksinen tyttö huusi pojan perään, loi vielä yhden halveksivan katseen Albukseen ja Roseen, sekä poikaan, joka yritti kerätä särkyneen mustepullonsa jämiä lattialta, ja kiiruhti Malfoyn perään.
“Mokomatkin”, Rose mumisi ja siirsi katseensa poikaan, joka oli noussut lattialta kädet aivan musteessa.
“Tässä”, hän ojensi pojalle nenäliinansa. Tämä otti sen kiitollisena vastaan.
“Kiitos”, hän sanoi, ”ja kiitos siitä äskeisestä.”
“Ei mitään”, Rose ja Al sanoivat yhtä aikaa ja kaikkien kolmen suut vetäytyivät hymyyn.
“Olen David Olsen”, poika esittäytyi ja ojensi yhäkin hieman mustetahraisen kätensä. Rose katsoi sitä  epäröiden, mutta Albus tarttui siihen:
“Albus Potter.”
 Hänen yllätyksekseen ja ilokseen poika ei osoittanut hämmästystä tai kiinnostusta hänen sukunimeään kohtaan.
“Ja tämä on serkkuni Rose”, Albus selitti ymmärtäen siistin serkkunsa kammoksunnan mustetahraista kättä kohtaan.
“Hauska tavata”, David lausahti ja jälleen Rose ja Al vastasivat yhtaikaisesti:
“Samoin.”
 Davidin huulille vieri pikkuinen hymy:
“Teettekö tuota useinkin?”
“Emme”, serkukset vastasivat taas yhdenaikaisesti. Nuo kolme vilkaisivat toisiinsa ja purskahtivat sitten nauruun.
“Haluaisitko tulla meidän vaunuosastoon?” Albus kysyi ja David otti kutsun selvästi ilahtuneena vastaan.
 Pian nuo kolme istuivat kaikessa rauhassa vaunuosastossa. Rose nosti vanhan Koukkujalan pois korista ja silitteli sitä sylissään. David istui arastellen Albuksen viereen ja laski repun jalkoihinsa, kuin olisi valmistautunut ryntäämään ulos. Myös hänen istuma-asentonsa viesti jännitystä ja pelkoa. Hän oli kuin jänis, joka oli valmis ryntäämään pakoon kuullessaan ainoankin rasahduksen.
 Seurasi jännittynyt hiljaisuus, jota rikkoi vain Koukkujalan kehräys sen maatessa Rosen sylissä rapsutettavana ja siliteltävänä. Sen lättänaama oli kääntynyt odottavasti Davidin suuntaan ja silmät mulkoilivat tätä, kuin tämä olisi suurikin syöpäläinen.
  Albus mietti pitkään jotain sanottavaa rikkoakseen painostavan hiljaisuuden, eikä lopulta saanut sanottua mitään sen järkevämpää ulos kuin:
“Siis sinäkin olet tulossa Tylypahkaan?”
  Jälleen kaikki kolme purskahtivat nauruun. Kysymys oli niin typerä, että se sai aikaan jotakin mihin tavallinen, järkevä kysymys ei olisi pystynyt: se sai heidät nauramaan jännityksensä ja epäluuloisuutensa pois. Jopa David istuutui hitusen rennommin.
 Tämän tapauksen jälkeen he puhuivat kaikesta mahdollisesta: Tylypahkasta, siitä mitä olivat kuulleet, mitä odottivat näkevänsä, keitä olivat, mistä kotoisin... Kävi ilmi, että David oli kotoisin jästiperheestä. Hän oli kuullut Tylypahkasta ensi kerran kolme kuukautta aiemmin, eikä saattanut uskoa, että nyt oli matkalla sinne.
“Sen takia nekin alkoivat minua tyrkkiä…”, hän kertoi, kun häpeän ja vihan sekoittama puna nousi hänen kasvoilleen.
“Ihmettelivät, kuinka minunlaiseni kuraverinen saattoi päästä Tylypahkaan. En itse asiassa tiedä mikä kuraverinen on, mutta tuskin mitään mukavaa.”
“He ovat vain itseään täynnä olevia idiootteja”, Rose totesi järkähtämättä ja soi Davidille lämpimän hymyn, johon tämä parhaansa mukaan yritti vastata.
 Loppu junamatkan ajan Rose ja Albus vastailivat parhaansa mukaan Davidin kysymyksiin velhomaailmasta ja yrittivät opettaa hänelle joitakin perustermejä.
 James, joka piipahti eräässä vaiheessa ovella, oli saada sydänkohtauksen kuullessaan, ettei David tiennyt mitä huispaus tarkoitti.
“Mutta huispaus on taidetta, se on enemmän kuin urheilua. Siinä ollaan yhtä ilman kanssa, pelataan rintarinnan: pallo ja sinä…”
“Siis lennellään pallojen perässä. Hieman samanlaista kuin jästien jalkapallo”, Albus oli keskeyttänyt Jamesin tietäen, että huispauksesta James saattoi puhua hyvinkin kolme viikkoa yhteen menoon kyllästymättä missään vaiheessa.
“Pyhäinhäväistys”, James oli parkaissut ja hoiperrellut takaisin vaunuosastoonsa, kuin Albus olisi lyönyt häntä pahastikin. Davidin huolestuneelle ilmeelle Al oli vastannut:
 “Älä huoli, useimmat meikäläiset eivät ole yhtä outoja kuin James. Veljelläni on vain kaksi intohimoa: huispaus ja kepposet. Valitettavasti muuta hänen elämässään ei ole…”
Oli seurannut taas tyrskähtelyä ja keskustelu oli jatkunut huvittuneissa tunnelmissa.
 Lopulta Tylypahkan pikajuna alkoi hidastaa vauhtiaan ja kaunis vanha linna valaistuine ikkunoineen toivotti heidät tervetulleeksi. Järvi kiilteli tummana ja salaperäisenä heijastaen taivaantähtiä kuin syvyyksiinsä kätkeytyviä jalokiviä. Alin kasvoille nousi hymy hänen kuullessaan tutun äänen:
“Ekaluokkalaiset tännepäin!”
“Hagrid!” Al ja Rose tervehtivät heille tuttua risupartaista miestä. Hagrid hymyili heille pirteästi.
“Terve muksut. Mitäs vanhemmillenne kuuluu?”
 Rose ja Albus kiirehtivät vakuuttamaan, että vanhemmille kuului hyvää. Tämän jälkeen Hagrid kehotti ensiluokkalaisia astumaan veneisiin. Albus katseli mustaa vettä ja hänen teki mieli koskettaa sitä vain todistaakseen itselleen, että oli lopultakin siellä, Tylypahkassa.  Paikassa, josta oli kuullut tarinoita siitä asti kun oli… No niin kauan kuin yleensä muisti.
  Heidän jalkansa tapasivat rannan ja he kulkivat pimeän pihan poikki. Kaavut rahisivat nurmen kosketuksesta ja innostunut supina kietoi heidät sisäänsä. Linnan suurenmoinen puuovi avautui heidän edessään ilman että kukaan avasi sitä, ja eteisaula piirtyi heidän eteensä. He astuivat sisään jännittyneenä, pelokkaana, ihastuneena, pelästyneenä ja kuhisevana lapsikatraana.
Aivan pikkuruinen velho kipitti heidän luokseen ja puhui hinkuvalla äänellä:
“Hyvät ensiluokkalaiset, tervetuloa Tylypahkaan. Tulette pian perässäni Suureen saliin, jossa lajittelunne tapahtuu. Teidät lajitellaan Rohkelikkoon, Puuskupuhiin, Korpinkynteen”,
pikkuisen velhon rinta röyhistyi ylpeästi hänen lausuessaan kolmannen tuvan nimen, ”tai Luihuiseen. Tämän vuoden aikana keräätte hyvällä käytöksellänne pisteitä tuvallenne ja menetätte niitä sääntöjen rikkomuksista. Lisäksi…”
 Suuren salin ovet aukenivat velhon vielä puhuessa. Tämä säpsähti ja kääntyi katsomaan kohti suurta salia.
“Voi herttinen, mehän olemme jo myöhässä. Seuratkaa minua.”
 Ja niin hän käveli Suureen saliin, pienestä koostaan huolimatta, hyvin arvokkaasti ja nopeasti johdattaen ensiluokkalaiset jonoksi opettajien pöydän eteen. Albus katseli ympärilleen salissa ja näki noidutun tähtikaton täsmälleen samanlaisena kuin ulkona ollut tähtitaivas.
 Hän näki kaikkien ihmisten tuijottavan ensiluokkalaisten riviä ja tunsi itsensä kovin pieneksi, heikoksi ja hermostuneeksi. Rose hänen vieressään papatti Davidille lyhennystä Tylypahkan historiasta. David taas näytti vähintään yhtä kurjalta ja huonovointiselta kuin Albuksesta tuntui.
 Pian professori Lipetit palasi leijuttaen edellään jakkaraa ja vanhaa repaleista velhonhattua. Kainalossaan hänellä oli pergamenttikäärö. Hän laski jakkaran ensiluokkalaisten eteen ja jäi itse aivan sen lähelle.
  Albus huomasi kuinka kaikki salissa tuijottivat hattua silmäkovana, osa tietämättä tarkalleen mitä odottaa. Samoin teki Albus. Yllättäen hatun lierin repeämä levähti suureksi ja ääni, jonka Albus tajusi kaikuvan tuosta repaleisesta velhonhatusta, lausui:
 
“Tuntuuko sinusta rohkealta,
onko järkesi vailla vertaa?
Tuntuuko sinusta ovelalta,
jaksatko aina ahertaa?
Onko luonteesi hurjapäinen?
Onko järkesi veitsen terävä?
Oletko joukkuehenkinen?
Löytyykö sinusta ystävä?

Onko kotisi Rohkelikko,
onko rohkeus valttina sulla?
Älyllistä haastetta ootatko?
Sun sietää Korpinkynteen tulla.
Jos keksitkö keinot ja niitä käytät,
oot tupaan luihuisten matkalla.
Puuskupuhin luonnetta näytät,
kun osaat reilu ja rehti olla.

Etkö löydä vastausta,
onko sanat hukassa?
Eikö ole tietoa tuvasta,
vain jännitystä luvassa?
Vaan äläs hätäile,
ratkaisun minä, kun taion.
Minua päähäs kokeile,
sinut nyt lajitella aion.”


 Sali ratkesi suosionosoituksiin hatun runoilun päätteeksi ja Albuskin sai muutaman taputuksen tapaisen aikaan jännityksestä hikisillä käsillään.
 Pieni velho karaisi kurkkuaan ja ilmoitti:
“Kun luen nimenne listasta, tulette tänne ja sovitatte hattua.” Albus vilkaisi viereensä ja näki Davidin hiukan vihertävän. Hän yritti sanoa tälle jotain rohkaisevaa, mutta huomasi, että sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Lopulta hän tyytyi näyttämään peukkua.
 Heidän edessään vanha pieni velho aloitti itsensä pituisen nimikäärön lukemisen.
“Adams Erika”, ilmoitti hän ilmoitti ensimmäisen nimen ja lajittelu alkoi. Puuskupuh, Luihuinen, Korpinkynsi, Puuskupuh, Rohkelikko ja niin edelleen, hattu ilmoitteli tupia ja Albus seurasi innostuneena kuinka yksi toisensa jälkeen hänen ikätoverinsa tulivat lajitelluiksi.
 “Malfoy Scorpius”, pieni hinkuvaääninen velho ilmoitti lajiteltavan nimen.
Vaalea, laiha poika asteli varmahkon oloisesti kohti lajitteluaan, aivan kuin olisi ollut jo varma tupaan sijoittumisestaan.
“Isä sanoo, että kaikki Malfoyt ovat olleet luihuisia”, Rose kuiskutti Albuksen korvaan, ”kieroja ja luihuja kuin korkkiruuvit, hän sanoo. Lyödäänkö vetoa, että hattu ilmoittaa hänet luihuiseksi viidessä sekunnissa.”
 Rose, harvinaista kyllä, oli siinä väärässä. Kun hattu pujahti Malfoyn päähän, mitään ei kuulunut. Aikaa kului, eikä mitään edelleenkään kuulunut. Salissa olijat alkoivat viiden minuutin kuluttua kuiskia ja supatella toisilleen. Lopulta hattu tuntui pääsevän päätökseen.
“Omapahan on päänsärkysi”, se tuhahti puoliääneen erittäin epähattumaisesti ja huusi sitten:
“Luihunen.”
 Scorpius Malfoy kiirehti luihusten pöytään aplodien saattelemana.
“Montgomery Nathaniel“, velho luki seuraavan nimen listasta ja se mustahiuksinen tyttö junasta asteli kovin ylpeänoloisena jakkaran luo. Myös hän näytti käyvän hatun kanssa jonkinlaisen keskustelun ja Albus oli kuulevinaan hatun jupisevan:
“Te olette kaikki ihan samanlaisia…“
Hetken kuluttua hattu julisti myös Nathanielin kuuluvan Luihuiseen. Tyttö asetti hatun jakkaralle ja käveli kaikesta päätellen erittäin itseensä tyytyväisenä uuteen tupapöytäänsä.
Lajittelu jatkui ja jo kahden nimen kuluttua tuli Davidin vuoro. Poika oli kaatua hatun päälle kompastuttuaan kaapunsa helmaan, mutta onnistui silti hymyilemään kumman rohkeasti Albukselle, kun hattu tippui hänen silmilleen.
“Rohkelikko”, hattu huudahti viiden sekunnin kuluttua ja David kipitti rohkelikkojen hurraavaan paljouteen.
“Park Kaitlin”, Al kuuli seuraavan lajiteltavan nimen ja huomasi, ettei hänen oma vuoronsa voinut olla enää kaukana omasta vuorostaan. Äkkiä kaikki jännitys vyöryi hänen mieleensä loppumattomana kysymysten virtana: Entä jos hattu isän sanoista huolimatta laittaisi hänet luihuiseen? Entä, jos hän olisi eri tuvassa Rosen kanssa? Mitä James sanoisi? Entä, jos häntä ei huolittaisi mihinkään tuvista? Entä, jos jokin menisi pieleen?
 “Potter Albus.”
Al säpsähti kuullessaan oman nimensä ja kiiruhti kohti tuolia. Hän kuuli supatusta takanaan ja tunsi punastuvansa. Näin kävi aina, kun joku mainitsi hänen sukunimensä. Aina alkoi se samainen kysely.
 Sekö Potter? Onko isäsi Harry Potter? Se Harry Potter? Vau, millainen hän on?
 Albus oli jo suhteellisen lyhyen elämänsä aikana ehtinyt kyllästyä olemaan aina vain Harry Potterin poika. Ihmiset halusivat aina kuulla hänen isästään. Siitä millainen tämä oli ja mitä hän oli tehnyt. Ei sillä, etteikö Albus itsekin kunnioittanut isäänsä ja ollut hurjan ylpeä tästä. Kyse oli vain siitä, että hän halusi olla oma itsensä: Al, ei Harry Potterin poika Albus Severus Potter. Hän ei halunnut aina elää isänsä varjossa.
 Hattu putosi hänen silmilleen ja uteliaanoloinen väenpaljous katosi hänen näkyvistään. Al kuuli äänen kuiskaavan jostakin sen sisältä:
“Vai Potter… Tämä tuntuu niin tutulta… Kovastipa muistutat isääsi…”
Loistavaa, hattukin rinnastaa minut isään, Albus harmitteli mielessään, mutta se ääni kuiskasikin:
 “Vai, että et halua olla kuten isäsi… Sijoittaisinko minä sinut sitten Luihuiseen?”
“Ei Luihuiseen”, Albus oli parahtaa ääneen.
 Hattu päästi pienen huokauksen:
“Juuri noin hänkin sanoi ja minä sanon saman kuin hänelle: ROHKELIKKO!”
Hattu huusi sanan viimeisen sanan koko salille, jossa alkoivat lajittelun hurjimmat suosion osoitukset. Albus istuutui pöytään ja kääntyi katsomaan taas kohti jakkaraa. Enää kaksi oppilasta oli lajittelematta.
 Mark Wendell löysi tiensä Korpinkynteen ja Rose oli viimeisenä lajiteltavana. Hetken kuluttua hattu ilmoitti hänenkin kuuluvan Rohkelikkoon. Albus ja David taputtivat muiden mukana, kun Rose ryntäsi heidän luokseen.
 Tuskin Rose oli ehtinyt istuutua pöytään, kun opettajan pöydästä nousi seisomaan vaaleahiuksinen viisissäkymmenissä oleva nainen, jonka Albus arvasi rehtoriksi.
“Hyvät oppilaat, tervetuloa Tylypahkaan aloittamaan jälleen uutta lukuvuotta. Te, kuten kymmenet sukupolvet ennen teitä, saatte nauttia Tylypahkan opeista, joista ammennatte ainesta koko tulevaa elämäänne varten. Muistan, kun itse astuin ensi kertaa Tylypahkaan…”
 Tässä vaiheessa rehtori kadotti auttamattomasti niin Albuksen, Davidin kuin useimpien muidenkin oppilaiden huomion. Rose kuitenkin kuunteli rehtoria sellaisella vakaumuksella kuin tämä olisi käsitellyt vähintään uutta hoitokeinoa lohikäämerokkoon. Vaan pian melu oli noussut salissa sellaiseksi, ettei Rosekaan voinut kuulla enää ainuttakaan sanaa. Rehtori ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan muutosta ja Albus huomasi opettajainpöydässä ainoiden nimeltä tuntemiensa opettajien Neville Longbottomin ja Hagridin vaihtavan tuskastuneen katseen. Muuan nuori naisopettaja oli alkanut letittää hiuksiaan ja kalpea mies hänen vieressään tuntui manaavan jotakin itsekseen.
 “Ruokaa pöytään”, karjaisu halkoi salin melskettä ja sai rehtorinkin keskeyttämään menneisyyden muistelunsa.
“Kuka sen sanoi?” rehtori kysyi ja ärtymyksen puna nousi asteittain hänen kasvoilleen.
“Minä, rehtori”, ilmoitti Albukselle liiaksikin tuttu ääni ja hän näki Jamesin nousevan uhmakkaasti pöydälle. Rohkelikon pöydässä kuului tirskuntaa ja James virnisti ystävilleen rohkeasti.
“Jaaha, James Potter ei ole ehtinyt olla koulussa kahta tuntiakaan ja hankkiutuu jo vaikeuksiin”, rehtori huomautti kylmästi, vaikka hänen kasvojensa sävy lähenteli jo retiisiä.
 “En hankkiudu vaikeuksiin, ilmaisen vain tyytymättömyyteni koulun rehtorin ylipitkään puheeseen”, James ilmoitti ja Albus tiesi, että veli ärsytti rehtoria tahallaan, vain harrastuksen vuoksi. Hän vilkaisi muiden reaktioita ja näki Davidin kasvojen ihailun, Rosen paheksunnan, sekä useiden muiden(myös opettajien)huvittuneen hämmentyneet ilmeet.
“Voit olla varma, että kirjoitan vanhemmillesi”, rehtori ilmoitti ja puristi sauvaa kädessään niin, että Albus epäili siitä painuvan jäljen hänen lihaansa.
“Minä taas olen varma, että heitä kiinnostaa, kuinka rehtori pitää meitä pajatuksellaan nälässä”, James totesi nenäkkäästi ja ympäri salia kuului myötämielistä mutinaa..
“Jälki-istuntoa Potter!” rehtori karjaisi kaiken arvokkuutensa unohtaneena.
“Jälki-ruoka kuulostaisi paremmalta”, James huomautti ja kannustushuudot kiirivät salin halki.
“Potter, hankit juuri koko kuukauden jälki-istunnon”, rehtori huusi ja Albus näki hänen narskuttelevan hampaitaan.
 “Mistä hyvästä? Siitä, että sanon asiat niin kuin ne ovat?” James pamautti takaisin ja ihmiset ympäri salin seurasivat sananvaihtoa kuin kaadon etenemistä huippauspelissä: pää poukkoillen puolelta toiselle.
“Siitä, että olet epäkunnioittava, itsekäs ja omahyväinen nulikka!”
“Nälkäinen kaiken lisäksi!”
“Minä pidän puheeni loppuun, kuuntelit sinä sitä tai et!”
“Hyvä, sitten valitsen en. James ilmoitti ja hyppäsi ketterästi pöydältä alas jättäen muut hölmistyneinä katsomaan kuinka hän käveli suuren salin ovista ulos. Muutamat mutkin nousivat ja liittyivät Jamesin seuraan. Ensiksi muutamia, sitten kymmeniä, lopulta kaikki oppilaat, myös vastahakoinen Rose, olivat suorittaneet pihalle marssin(Albus huomasi myös kalpean miehen opettajainpöydässä nousevan liittyäkseen salista pakenevaan joukkoon, mutta nuori naisopettaja nykäisi hänet takaisin istualleen), sillä seurauksella, että rehtori nöyrtyi ja kutsui heidät takaisin valmiiksi katettuun pöytään.
“Vau, veljesi on kuin rock-tähti”, David totesi sulloessaan kanankoipea jo muutenkin täydentuntuiseen suuhunsa. Albus kohautti olkiaan.
 Ainakin James osasi olla oma itsensä. Juuri se persoona, joka oli. Albus ei voinut uskoa että kukaan puhuisi hänestä vain Harry Potterin poikana. James oli… no, James.
 Illalla makuusalissaan Albus toivoi että olisi ollut enemmän Jamesin kaltainen. Että olisi osannut näyttää muille olevansa erikoinen oma yksilönsä, sillä silloin hänelle ei olisi esitetty sitä Albuksen mielestä maailman tuskastuttavinta kysymystä:
“Oletko sinä oikeasti Harry Potterin poika?”

// 30.1 Korjailin pari virhettä, jotka pistivät pahasti silmään.   
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 04, 2012, 12:44:46 kirjoittanut Renefer »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
No, kukaan ei nähtävästi ole ehtinyt tai vaivautunut kommentoimaan tätä, mutta laitanpa jo seuraavan luvun. Erityiskiitokset sisarelleni tästäkin luvusta. Niin siis kommentit olisivat mukavia.


Luku 2: Floppi ja -oppitunnit

Seuraavana aamuna Albuksen ja Rosen ensimmäinen tunti oli loitsuja. Ainetta opetti se pieni velho, nimeltään professori Lipetit, joka edellisenä iltana oli toiminut lajittelijana. Tunnin alussa hän piti nimenhuudon ja oli tukehtua kieleensä Albuksen nimen kohdalla. Hetken kakomisen jälkeen hän jatkoi nimenhuutoa, vaikka sekoittikin lähes kaikki nimet sen jälkeen. Esimerkiksi Mark Wendell joutui huomauttamaan hänelle kolmasti, ettei hänen nimensä ollut Werkman Dell. Rosen kohdalla Lipetit vaikutti äärettömän innostuneelta ja hymyili tälle säteilevästi. Rose vastasi hymyyn joskin hiukan jännittyneenä.
 Ja niin alkoi heidän ensimmäinen loitsutuntinsa. Heidän tarkoituksenaan oli harjoitella aivan yksinkertaista leijutusloitsua. Kävi kuitenkin ilmi, että yksinkertaisetkaan loitsut, eivät olleet niin yksinkertaisia.
 Heidän tarkoituksenaan oli tarkoitus leijuttaa höyhentä. Aivan tavallista kevyttä höyhentä. Albuksen höyhen ei suostunut liikahtamaankaan jo lähes tunnin yrityksienkään jälkeen ja samoin oli monien muiden laita. Poikkeuksena tässä joukossa loisti kuitenkin Rose, jonka onnistui jo 25 minuutin kuluttua esitellä erittäin siisti ja kaunis lennähdys. Professori Lipetit hihkui innoissaan ja julisti Rosen perineen selvästikin äitinsä lahjakkuuden. Rose punastui hitusen, mutta Albus näki hänen kasvoiltaan, että hän selvästikin oli erinomaisen tyytyväinen itseensä.
 Myös David sai jotakin aikaan. Ainakin enemmän kuin Albus. Professori Lipetit ei vaan ollut erityisen hyvillään, kun Davidin huolimattomasti lausuttu ja tähtäämätön loitsu räsäytti hänet alas tuoliltaan. Tapauksesta hämmentynyt ja pelästynyt David aiheutti runsaasti muutakin tuhoa seuraavan kymmenen minuutin aikana ja lopulta Lipetitin täytyi pyytää häntä poistumaan luokasta, kun kolme oppilaista oli joutunut erinäisten loitsuntapaisten uhreiksi. Häpeissään David oli poistunut tunnilta, eikä Albus osannut olla asiasta edes erityisen pahoillaan, jouduttuaan itse Davidin huolimattomuuden uhriksi. Loppuajan professori Lipetit oli käyttänyt ihmisten kuntoon kursimiseen, ja niin Albuskin oli päässyt eroon vasempaan käteensä ilmestyneistä violetinvärisistä paiseista.
 Koko matkan seuraavalle tunnille Albus oli saanut kuunnella Davidin vuolaita ja vilpittömiä anteeksipyyntöjä aina kyllästymiseen asti samalla, kun Rose oli yrittänyt selittää Davidille, mitä virheitä tämä oli loitsuissaan tehnyt(lista oli melkoisen pitkä).
  Muodonmuutoksia opetti professori Agatha Nenoveh, nuorin kaikista Tylypahkan opettajista. Professori Nenoveh ei näyttänyt päivääkään kahtakymmentä vanhalta. Hänen hiuksensa olivat pähkinänväriset ja paksut kuin hevosen harja. Ne oli sidottu poninhännälle niskaan niin, että hänen sirot ja kauniit kasvonsa erottuivat selkeästi. Hänen ulkoinen viehätysvoimansa olikin saanut lähes kaikki seitsemäsluokkalaiset pojat pyytämään opettajaansa ulos, sillä seurauksella, että he olivat tunnin kuluttua sairaalasiivessä poistattamassa milloin minkäkin eläimen korvia tai muita ruumiinosia.
 Tuntinsa Agatha Nenoveh avasi pienehköllä puheella:
“Nimeni on Agatha Nenoveh ja tarkoituksenani on opettaa teille muodonmuutoksia. Minua puhutellaan aina professorina ja, jos joku paukapää yrittääkin käyttää jotakin muuta nimeä, tulos on tarkistettavissa sairaalasiivestä. Nyt olkaa hyvä ja kopioikaa tämä.”
 Yhdellä sauvanheilautuksella tyhjälle liitutaululle ilmestyivät sanat: Johdatus muodonmuutosten alkeisiin.
 Ensimmäinen oppitunti muodonmuutoksissa kului heidän kopioidessaan tavoitteita taululta ja kuunnellessa opettajan selostusta heidän päämääristään, tavoitteistaan, ja muodonmuutosten tarpeellisuudesta elämässä, Rosen esittäessä jatkuvasti tarkentavia kysymyksiä(Millaisilla arvosanoilla on mahdollista päästä S.U.P.E.R. kurssille? Mikä on V.I.P kokeiden taso? Milloin aloitetaan eläinmuodonmuutokset? Entä ihmis-?).
 Tunnin lopussa professori kehotti oppilaitaan kirjoittamaan nimensä pergamenttiin hänen pöydällään.
“Miksi?” kysyi Nathaniel Montgomery.
“Jotta saan tietä ketkä olivat paikalla”, professori Nenoveh ilmoitti. Albuksella oli aavistus että nimenkirjoittamisessa saattoi olla myös jokin toinen syy. Hän ei kuitenkaan jäänyt pohtimaan sitä pidemmäksi aikaa, vaan kirjoitti nimensä luihuisten jälkeen.
  Historian tylsimmäksi aineeksi Albus saattoi hyvillä mielin nimetä taikuudenhistorian. Opettaja oli aave, professori Binns, joka osasi muuttaa kaikkein kiinnostavimmatkin aiheet yhtä tylsän kuuloisiksi kuin Albuksen äidin kauppalista. Ainoa, joka ensimmäisen viisi minuuttisen jälkeen osoitti minkäänlaista mielenkiintoa ainetta kohtaan oli Rose, joka yritti epätoivoisesti kiinnittää professori Binnsin huomion heiluttamalla kättään raivokkaasti kuin olisi yrittänyt huiskia kärpäsiä. Kun Rose huomasi, ettei professori Binns aikonut huomioida hänen yrityksiään, hän ryhtyi raapustamaan muistiinpanoja.
 Albus sen sijaan vaelteli omissa ajatuksissaan ja hätkähti silloin tällöin, kun Rose käänsi vihkonsa sivua tai kolisti mustepulloaan. Hän haukotteli ja hymähti Davidille vieressään:
“Ehkä Binns kuoli tylsyyteen kuunnellessaan omaa ääntään.”
David ei vastannut. Hänen poskensa oli painunut pulpettia vasten ja suusta kuului pientä kuorsausta muistuttavaa ääntä. Albus ei vaivaantunut herättämään häntä, vaan etsi itsekin pulpetin päältä mahdollisimman mukavan paikan. Rose loi poikiin murhaavia katseita ja jatkoi kirjoittamista. Kärpänen surrasi jossakin luokkahuoneessa ja Albus sulki haukotellen silmänsä.
 “Sepä oli hyvä tapa viettää oppituntia”, David huomautti hilpeästi ja Albus yhtyi häneen joskin haukotellen ja silmät ristissä. Rose katsoi heitä tuimasti ja totesi kaikkein aikuisimmalla äänellään:
“Miten te kaksi aiotte suorittaa V.I.P:t, jos vain nukutte oppitunneilla?”
 Molempien poikien suut loksahtivat auki.
“V.I.P:t, nehän ovat viidennellä!” pojat parkaisivat yhteen ääneen.
“Niin tiedän, minun piti aloittaa jo kesällä… En ymmärrä mikä minuun meni”, Rose sanoi huolestuneenoloisena. David vilkaisi häntä kulmat koholla ja purskahti sitten nauruun olettaen Rosen vain pilailevan, mutta nähdessään Albuksen järkyttyneen ilmeen ja Rosen yllättyneisyyden hän ymmärsi, että tyttö oli aivan tosissaan.
“Tiedätkö, serkkusi pelottaa minua”, hän totesi Albukselle.
“Sanos muuta”, Albus mumisi vastauksen niin, ettei niskojaan nakkeleva Rose saattanut kuulla hänen sanojaan. Eripuraisina he raahautuivat tyrmiin ensimmäiselle liemitunnille. Opettaja oli nuorehko velho, joka puhui ilmiselvällä amerikkalaisaksentilla. Hän näytti kalpealta ja kaikkeen mahdolliseen kyllästyneeltä. Hänen äänensä oli väsynyt ja jollakin tapaa tunkkainen. Edes professorin nimi ei jäänyt Albuksen mieleen. Jokin hyvin tavanomainen se oli. Ehkäpä Smith tai Jones. Tai jokin aivan muu. Tunnin alussa Rose oli viitannut raivokkaaseen tapaansa saadakseen esittää tavanomaisia lisäkysymyksiään. Opettaja oli katsonut häntä kuin kummajaista ja kysynyt:
“Mitä sä oikein meinaat? Yrität sä näyttää jotain yleistä hätämerkkiä?”
 Rose oli hämmentynyt, nolostunut ja vihastunut kommentista. Sen sijaan Albus ja David olivat vaihtaneet riemastuneita katseita. 
 Heidän tehtävänsä ensimmäisellä tunnilla oli valmistaa hyvin yksinkertaista äkämienpoisto juomaa. Opettaja aiheutti hämmennystä ilmoittamalla Scorpius Malfoylle, että tämän liemi oli aivan “epäkirjamainen” tämän jälkeen hän ilmoitti menevänsä kirjastoon.
“Voi räkä. Mä en voi ilmiintyy”, opettaja totesi laiskasti ja laahusti ovelle. He näkivät hänet seuraavan kerran oppitunnin lopussa jolloin hän ilmoitti, ettei Malfoyn valmistamaa lientä hyväksytty missään oppikirjassa.
“Tunti loppuu. Mä meen nyt kirjastoon”, opettaja ilmoitti taas ja poistui luokasta ennen kuin yksikään oppilas oli saanut kirjansa kerättyä. Opettajan poistuttua Rose alkoi säksättää epäpätevistä opettajista ja Albuksen ja Davidin harmiksi jatkoi aiheesta vielä useamman tunnin.
 Seuraavana aamuna ensiluokkalaiset rohkelikot raahautuivat pimeyden voimilta suojautumisen luokkaan. Opettaja saapui täsmälleen ajoissa.
“Hyvää huomenta”, hän toivotti ja puhui kuin hänellä olisi ollut jatkuva kiire. Hän suorastaan rynni luokkaan sisään ja vaikutti niin täydelliseltä vastakohdalta taikalientenopettajalle, että Rose suorastaan säteili tyytyväisyyttä ja vaati Albuksen ja Davidin seurakseen eturiviin.
“Jaahas, jaahas. Hienoa, että olette saapuneet paikalle näin täysilukuisina. Minun nimeni on Jeremy Birdsherry ja opetan Pimeyden voimilta suojautumista. Siis PVS, kuten maallikot tätä ainetta… ainetta kutsuvat.”
 “Ja nyt jospa kävisimme ensin hieman perustietoja läpi. Niin tuota… osaako kukaan sanoa, kuka on kehittänyt pimeydenvoimilta suojautumisen oppiaineen?”
Rosen käsi lennähti kuin ammuttuna pystyyn.
“Aivan.. Hmm.. Neiti Weasley”, opettaja sanoi silmäillen nimilistaa edessään.
“Morgotoreus Klapstin kolmas, vuonna 1765. Tylypahka oli ensimmäinen koulu, jossa pimeyden voimilta puolustautumista alettiin opettaa pimeyden voimien käytön sijasta.
“Täsmälleen. Eli kuten neiti Weasley tässä kertoi, olemme tekemisissä melkoisen nuoren oppiaineen kanssa, eikö totta? Ajatella kuinka ihmeellistä.”
 Albus ja David vilkaisivat toisiinsa kulmat koholla. Heidän mielestään kyse oli uskomattoman turhasta tiedosta, jolla ei ollut mitään tekemistä adjektiivin ihmeellistä kanssa. Rosen silmät sen sijaan sädehtivät ja Albus arvasi hänen valinneen lempiaineensa.
 “Entä minkä muutoksen pimeydenvoimilta suojautumisen oppiaine on vuosien varrella käynyt läpi?”
Rose oli jälleen ainoa, joka viittasi.
“Jaahas, jaahas. Onko neiti Weasley ainoa, joka uskaltautuu yrittämään?”
“Vuonna 1839 velhojen neuvosto käsitteli nimenloukkaavuutta ja taikuuden eriarvostamista ja muutti aineen nimen kahdeksan ja puolen vuoden ajaksi Vaihtoehtoisen taikuudenlajin vaikutusten torjumiseksi eli VTVT:ksi.”
“Aivan, juuri näin. Neiti Weasleyhan vei sanat aivan suustani, jos näin nyt voidaan sanoa”, opettaja loi omituisen kyräilevän hymynsä Roselle.
“Ajatelkaahan, asia voisi olla niin, että opiskelisimme tällä hetkellä VTVT:tä emmekä PVS:ää. Kiehtovaa vai kuinka?”
 Albus totesi mielessään, että hän tunsi ainakin kaksituhatta kiehtovampaa asiaa kuin oppiaineen nimenmuutokset ja useimmat oppilaat luokassa näyttivät olevan samaa mieltä.
“Mutta voihan pirskatti, kellohan kiirehtää ja meidän on kiirehdittävä mukana.”
 Siinä samassa professori alkoi selostaa peikkolajien eroja ja oppilaat kiirehtivät tekemään muistiinpanoja hänen puheestaan.
“Siinäpä vasta oppitunti”, Rose totesi iloisesti.
“Minusta se oli sanalla sanoen kamala”, David mutisi.
“Käteni oli saada krampin kirjoittamisesta”, Albuskin valitti.
“Mutta opettajahan oli hauska”, Rose yritti puolustaa.
“Hauska? Yhtä varmasti kuin luihuiset ovat mukavia”, David tuhahti.
“Hänellä on vain erikoinen huumorintaju”, Rose selitti.
“Muistuttakaa, että minun pitää tarkistaa huumorintajun määritelmä”, Albus totesi heidän marssiessaan muiden ensiluokkalaisten rohkelikkojen mukana kasvihuoneille, jossa professori Neville Longbottom ja Puuskupuhin jo odottelivat.
 Tunti sujui jokseenkin rauhallisissa merkeissä: pirunnuoran  siementen istuttaminen ei ollut ylivoimaisen haasteellinen tehtävä. Tosin Albus pelkäsi, että kasvit eivät olisi muutaman oppitunnin päästä enää yhtä yhteistyöhaluisia. Lisäksi he tunsivat Nevillen hyvin ennestään ja hänen oppitunneillaan oli mukava, rento tunnelma. Albuksen ja Davidin kastellessaan pirunnuoran siementään(Rose teki työtä Emilie Gabott -nimisen Puuskupuh-tytön kanssa) professori Longbottom kumartui heidän puoleensa ja tervehti Albusta hiljaisella äänellä. Albus välitti vanhempiensa terveiset ja professorin kasvoille syttyi hymy.
 Albus aavisti, että professorille tuli hänen vanhemmistaan välittömästi mieleen omat kouluaikansa ja heidän seikkailunsa, joita Albus ei missään tapauksessa halunnut kuulla. Ei ainakaan keskellä täpötäyttä kasvihuonetta. Hän vilkaisi apua anovasti Roseen, joka tajusi vihjeen ja kysyi:
“Professori Longbottom olen kovin kiinnostunut koristekirkupajusta ja haluaisin kysyä mitä mieltä te olette sen käytöstä pihakasvina?”
 Neville Longbottomin kääntyessä Rosea kohti Albus saattoi vain huokaista helpotuksesta: hän ei tänään ollut sillä tuulella, että olisi jaksanut puhua vanhemmistaan tai näiden nuoruudesta Tylypahkassa. Hänelle riitti aivan hyvin, että huonetoverit, David mukaan lukien, ahdistelivat häntä kysymyksillään jatkuvasti. Hänet oli jopa sinä aamuna pysäyttänyt käytävällä muutama toisluokkalainen korpinkynsi, jotka olivat kysyneet olisiko hän voinut hankkia heille isänsä nimikirjoituksen. Al oli juossut karkuun tilanteesta David ja Rose kintereillään.
 Torstai iltana Al, Rose ja David raahautuivat tähtitorniin ensimmäiselle tähtitieteen tunnilleen. Tunti oli alkanut tavanomaisesti nimenhuudolla ja Albuksen nimenkohdalla opettaja oli kommentoinut:
“Vai Harry Potterin poika?”
Albus oli nyökätessään tullut siihen lopputulokseen, että opettajat olivat päättäneet varmistaa, että jopa kaikkein hitaimmat oppilaat todella ymmärsivät kenen lapsia hän oli. Albus pohti kauanko meno mahtaisi jatkua samanmoisena ja oli jo ehtinyt harkita nimenvaihtoa. David ja Rose eivät tuntuneet ymmärtävän hänen ongelmaansa. David oli todennut:
“Sinun isäsihän on ylisiisti!”
Ja Rose taas:
“Al, sinun kuuluisi olla ylpeä isästäsi. Tiedätkö kuinka monessa kirjassakin hänet mainitaan?”
Perjantai iltapäivänä tuli kuitenkin se viimeinen pisara:
Al, Rose ja David olivat lähteneet välittömästi yrttitiedon tunnin jälkeen Hagridin luo teelle kuten oli sovittu. Hagrid tervehti heitä innoissaan, ja hänen tanskandogginsa Tora oli kaatanut Davidin kumoon. Heidän nauttiessaan teetä ja Hagridin valmistamia pikkuleipiä(ainoastaan David oli koskenut niihin hajottaen melkein hampaansa, kun taas Albus ja Rose olivat kuulleet varoituksia Hagridin keittotaidosta) Rose selosti heidän ensimmäistä viikkoaan Alin ja Davidin tehdessä pieniä lisäyksiä hänen tarinaansa. Hagrid kutoi jotakin sammaleen vihreää ja hymähteli tummaan partaansa. Välillä hän katsoi heitä kolmea kutimensa yli ja hänen hymynsä syveni joka kerta.
“Mikä on niin hauskaa, Hagrid? Rose kysyi lopulta tuskastuneena kesken selostuksensa epäpätevästä liemienopettajasta.
“Äh, mä vaan muistelin, kun sun vanhempas”, Hagrid viittasi päällään Roseen, ”ja sun isäs”, hän sanoi viitaten Albukseen,” kävi täällä. Ootte niin pirun samanolosia, kun istutte siinä.” Albus liikehti vaivaantuneesti tuolissaan. Hagrid katsoi heitä lämpimästi hymyillen aivan selvästi ylpeänä ja se sai Albuksen tuntemaa itsensä entistäkin vaivaantuneemmaksi. Eihän hän ollut koskaan tehnyt mitään mistä kenenkään sietäisi olla ylpeä.
 Hetken kuluttua Rose ja David siirtyivät lattialle pelaamaan räjähtävää näpäystä samalla, kun Rose yritti parhaansa mukaan selostaa Davidille Siipirdium lentiusa -loitsun käyttöä. Al istui nojatuolissa ja silitteli Toraa, jonka pää makasi laiskasti hänen sylissään. Hagrid kutoi yhäti ja hyräili jotakin Albukselle tuntematonta kappaletta.
 Albus itse mietiskeli elämäänsä, koulua, ystäviään, vanhempiaan ja kaikkea mahdollista enemmän tai vähemmän sekaisin. Hagrid kuitenkin herätti hänet ajatuksistaan:
“Ootko kunnossa Al? Rupesit niin hiljaseks.”
Albus mietti hetken ja ei tiennyt miten vastaisi ja sanoi lopulta mieltään pakottaneen asian ääneen.
“Kaikkien mielestä minä olen tärkeä”, hän laukaisi.
 Hän aikoi seuraavaksi kertoa millaiselta hänestä tuntui elää aina isänsä varjossa ja kuinka kaikki tuntuivat pitävän häntä vain jonakin kopiona isästään. Hän ei ehtinyt kuitenkaan sanoa mitään tästä, kun Hagrid purskahti nauruun:
“Tiiätkö mitä Al? Sun isäs vastas tohon samaan kysymykseen täsmälleen samalla tavalla sinä päivänä, kun…”
 Mutta Al ei jäänyt kuuntelemaan enää sekunniksikaan. Hän tönäisi Toran pään sylistään ja pamautti oven kiinni lähtiessään Hagridin mökistä.
 Hagrid, Rose ja David jäivät katsomaan suut auki ovea, josta Albus oli hetkeä aiemmin kadonnut.
“Mikäs Alille tuli?” Hagrid sai hämmennykseltään kysyttyä. Rose näki, että Hagrid pohti, mitä oli sanonut väärin. Hän taputti Hagridia ystävällisesti olalle.
“Alilla on vain tietynlainen “en-ole-isäni”-syndrooma”."
 
Albus potkaisi vihaisena ensimmäistä tielleen sattunutta esinettä eli matka-arkkuaan. Hänen huonoksi onnekseen se oli sattunut jäämään lukitsematta ja kaikki hänen tavaransa levisivät sen auetessa lattialle.
 Hän alkoi viskoa sukkapareja, kaapuja, kirjoja ja mustepulloja hyvin varomattomasti takaisin arkkuun. Itse asiassa niin varomattomasti, että onnistui tuhrimaan lähes koko arkun sisällön musteella. Lopulta, kun oli saanut siivottua musteet arkustaan ja kaavuistaan ja rauhoittunut sitä tehdessään, hän kurkotti vielä sängyn alle siltä varalta, että vaikkapa jokin sulkakynä tai sukkapari olisi vierähtänyt sinne.
 Sukkaparin sijasta hänen kätensä tavoitti jotakin omituisen tuntuista ja, kun hän veti sen esille, hän tajusi sen olleen se ruskeaan paperiin kääritty paketti, jonka hän oli saanut isältään läksiäislahjaksi.
 Hän istuutui sängylleen tuo ruskea paketti sylissään ja pohti viitsisikö avata sitä. Lahja oli kuitenkin isältä ja juuri isää hän ei viitsinyt juuri nyt ajatella. Hän viskasi paketin takaisin matka-arkkuun ja tiesi käyttäytyvänsä auttamattoman typerästi.
« Viimeksi muokattu: Elokuu 13, 2008, 16:49:33 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Kiitos kovasti kommenteistanne Maikki ja Minna. Sain huomattavasti lisää puhtia kirjoitukseen, kun huomasin, että tätä vitsitään kommentoidakin.
Ja nyt sitten seuraa jälleen jatkoa ihan kahden luvun verran. Huomiseksi uskallan luvata vielä luvun tai kaksi, mutta sitten voi tulla pieni tauko, kun lukioon on riennettävä. No toivottavasti pidätte ja kommenttien saaminen olisi oikein mukavaa.

Luku 3: Luihuisia ja lentämistä

 Hiljalleen viikkojen kuluessa Albus alkoi tottua Tylypahkan elämänrytmiin. Hän oli äärettömän kiitollinen siitä, että taipumuksistaan joutua onnettomuuksiin tai aiheuttaa niitä toisille huolimatta, Davidilla oli erinomainen suuntavaisto. Albus itse oli jatkuvasti hukassa suuressa linnassa, joka oli täynnä salakäytäviä ja valeportaikkoja. Niinpä hän katsoi paremmaksi luottaa Davidin suuntavaistoon, mikäli koskaan halusi löytää ajoissa oppitunneille.
 Syyskuu alkoi hiljalleen vaihtua lokakuuksi ja oppitunnit vaikeutuivat ajan kuluessa. Läksymäärä tuntui Albuksesta aivan käsittämättömältä, vaikka Rosen mukaan se johtui siitä, ettei Albus osannut jaottaa tekemisiään oikein. Kaikesta huolimatta Albus huomasi oppineensa melkoisen paljon kuukaudessa.
 Hän piti kovasti loitsuista, muun muassa siksi, että se oli eräs heidän vähiten teoreettinen aineensa. Ainoa harmittava asia oli, että David onnistui aiheuttamaan joka ainoalla oppitunnilla vähintään yhden pienehkön katastrofin.
 Rose sen sijaan oli aivan myyty Pimeyden voimilta suojautumiselle. Al ja David olivat lyöneet vetoa siitä milloin Rose aikoi kosia professori Birdsherryä. Albus oli valtavan pettynyt, kun Rose ei tehnytkään aloitetta vampyyrien aikaan niin kuin hän oli arvannut.
 Muodonmuutokset etenivät hyvää tahtia ja opettaja vaikutti niin nuoreksi erinomaisen pätevältä, joskin Albus ihmetteli Nenovehin pakkomiellettä kirjoituttaa heidän nimensä aina oppitunnin päätteeksi. Taikalienten opettaja taas oli aivan oma lukunsa. Erään suurimmalta osin opettajattoman tunnin päätteeksi Rose oli todennut, että jonkun oli aika palauttaa se opettaja päivänjärjestykseen. Al ja David olivat parhaansa mukaan yrittäneet estää häntä, joskin epäonnistuneet surkeasti.
 Rose oli astellut opettajan luo ja kysynyt:
“Anteeksi professori, mutta saanko puhua suoraan?”
Odottamatta pöllämystyneen opettajan vastausta hän oli ilmoittanut tälle:
“Kuinka te oletatte meidän koskaan läpäisevän V.I.P: tä, jos ette ole tunneilla edes paikalla?”
Opettaja oli tuijottanut Rosea kuin kummajaista ja sanonut sitten tunkkaisella ja väsyneellä äänellään:
“Älä vauhkoo. Mä en ees suorittanut V.I.P:tä ja söperitkin vedin ihan lonkalta.”
“Tarkoitatteko S.U.P…”, Rose oli yrittänyt mutta opettaja oli keskeyttänyt hänet:
“Ihan sama. Ala kalppii.”
Tämän kyseisen tunnin jälkeen Rose oli ollut valmis ilmoittamaan rehtorille millainen hulttio tällä oli opettajana, mutta Albus ja David olivat saaneet sen estettyä väittämällä, että opettaja oli varmaankin vain ujo ja parantaisi opetustaan ajan kanssa. Joskin kyseessä ei ollut heidän puoleltaan niinkään sääli opettajaa kohtaan, kuin pelko mukavien luppotuntien menetyksestä.

 Lokakuun alussa ilmoitustauluille ilmestyi tiedote lentotuntien järjestämisestä. Rohkelikkojen ensimmäinen lentotunti oli tiistai-iltapäivällä luihuisten seurassa. Albus oli toki lentänyt ja seurannut huispausta, mutta ei pitänyt kummastakaan sen enempää. Tai eivät ne hänelle tuskaa tuottaneet, mutta eivät sen paremmin suurta nautintoakaan. Hänen mielestään huispaus oli vain urheilua, vaikkakin James oli yrittänyt kirota Albuksen korvat, kun hän oli edelliskesänä erehtynyt sanomaan tämän ääneen. Jamesin mielestä huispaus oli “elämää suurempaa taidetta”.
 Albuksen innottomuus ei sen sijaan ollut mitään Roseen verrattuna. Rosella, kun sattui olemaan hillitön korkeanpaikankammo, eikä hän voinut katsoa edes alas Rohkelikkotornista tuntematta jonkinlaatuista pahoinvointia.
 David taas odotti lentämistä jännittyneenä ja pelokkaana, kuten muitakin hänelle uusia kokemuksia, joita Tylypahkassa oli riittänyt. Edellisenä iltana Albus ja Rose olivat tunnin verran selittäneet hänelle, mikä ero oli kummituksella ja räyhänhengellä. Ei silti, David oli säikähtänyt melkein päätöntä Nickiä ensimmäisenä päivänä aivan yhtä paljon kuin Riesuakin. Rose oli vielä yrittänyt ottaa manaliuksen kolmanneksi keskusteltavaan joukkoon, mutta David  sekoitti jo kolmen minuutin  kuluttua selostuksen päätöksestä auttamattomasti Riesun ja Nickin toisiinsa. Nick oli loukkaantunut melkoisen syvästi, kun David oli huomauttanut sille, että räyhänhengeksi se käyttäytyi erikoisen hyvin.
 Tiistai saapui ja aamun tunnit menivät ohi jännityksen täyteisissä  tunnelmissa. Kaikki tuntuivat hotkivan ruokansa ja suunnistavan sitten nurmikentälle. Lopulta matami Huiski, tiukannäköinen, keski-ikäinen noita, saapui ja he aloittivat tunnin.
 Ensimmäiseksi heidän oli tarkoitus saada luutansa pomppaamaan maasta käteen sanomalla pelkästään: ylös. Kukaan luokasta ei onnistunut ensi yrittämällä, mutta Scorpius Malfoy ja Nathaniel Montgomery saivat kumpikin luutansa ylös toisella kutsulla. He loivat muihin omahyväisiä ilmeitä ja tekivät olemuksellaan selväksi, että kaikki, jotka yrittivät kahta kertaa useammin olivat täysiä surkimuksia. Albus onnistui neljännellä kerralla, kun taas Davidin luuta oli alkanut kieriä poispäin hänestä maata pitkin. Rosen luuta ei liikahtanutkaan, mutta Albus arveli sen johtuvan siitä, ettei tyttö kovin lujasti yrittänytkään.
 Albukselle ensimmäinen tunti ei ollut erityisen vaativa: luudanselkään nousu ja leijuminen eivät nyt hirvittävän vaikeita olleet ottaen huomioon, että hänen perheensä oli lievästi huispauspainotteinen(isä oli ollut vuosisadan nuorin etsijä Tylypahkassa, äiti pelasi Henkipään Harpyijoissa ammatikseen ja hänen veljensä olisi ollut valmis menemään naimisiin siepin kanssa).
 Niinpä Albus pärjäsi melko hyvin, kun taas Davidilla ja Rosella oli vaikeuksia. Rose ryhtyi hysteeriseksi, kun hänen piti nousta ilmaan ja matami Huiskilta vei kokonaiset kaksikymmentä minuuttia suostutella hänet luudanselkään. David sen sijaan nousi yli-innokkaasti omalle luudalleen ja ajautui puuskaisen tuulen takia kahdesti kohti Tällipajua. Ensimmäisen kerran hänet pelasti vaarasta Albus, toisen kerran muuan Timothy Edson -niminen rohkelikkopoika.
 Lopputunnista Rose oli saatu turvallisesti ilmaan ja David turvallisesti maahan. Joskin molemmat näyttivät ratkaisuun tyytymättömiltä, sillä David puutteellisista taidoistaan huolimatta oli selvästi pitänyt lentämisestä, kun Rose taas… No Rose muuttui jo muutaman kyynärän korkeudessa vitivalkoiseksi ja sulki silmänsä kauhistuneena. Albus oli opettajan estoista huolimatta vetänyt serkkunsa takaisin maanpinnalle.
 Tunti päättyi etenkin Rosen kannalta aivan liian hitaasti ja sen loputtua he laahustivat suuren tammen alle aivan järven rantaan. Rose ei lentotunnista järkyttyneenä tullut edes ajatelleeksi läksyjen tekoa.
 Sää oli kaunis ja harvinaisen lämmin niin lokakuuksi. Tammen lehdet kellersivät syksyn sävyissä, mutta useimmat olivat vielä kiinni puussa. Järvi kimalsi auringossa ja hetken verran Al oli näkevinään lonkeroisen otuksen paistattelevan päivää pinnan lähellä.
 “Eikö puhti riittänyt pidemmälle?” kuului ilkkuva ääni jostakin heidän läheltään. Al ja Rose hypähtivät pystyyn sen kuullessaan. David sen sijaan oli nukahtanut tammenrunkoa vasten.
 Nathaniel Montgomery ja Scorpius Malfoy olivat ilmestyneet siihen kuin tyhjästä.
“Eikö neljänkerran luuserit selviä takaisin ylös Rohkelikkotorniin? Alkoiko pelottaa?” Nathaniel Montgomery  ilkkui.
“Miten te ylipäätään olette päässeet sinne?” Scorpius Malfoy kysyi ja katsoi merkitsevästi Rosea.
“Weasleyhan ei pääse jalkaa korkeammalle…”, poika jatkoi ja Al huomasi molempien luihuisten sauvojen olevan esillä.
“Ota tyttöystäväsi ja häivy”, Rose huusi Malfoylle häpeästä punastuneena.
“Samat sinulle: ota haaremisi ja häivy”, Malfoy tuhahti vastaan ja vilkaisi Albusta ja yhäti nukkuvaa Davidia.
“Mennään Rose”, Al mutisi ja tarttui serkkunsa hartiaan. Hän ei halunnut hankkiutua hankaluuksiin, ei ainakaan kenenkään Malfoy-nimisen kanssa: tulisi taas vertauksia isään.
“Emme todellakaan. Me puolustamme oikeuksiamme”, Rose pauhasi nyt Alille.
“Tiesittekö, että tässä paikassa on luuseri-kielto. Eli häipykää”, Nathaniel ilmoitti ja viittasi heitä sauvallaan lähtemään.
“Rose…”, Al varoitti, mutta liian myöhään.
“Korvarsos”, Rose kiljaisi ja tähtäsi Malfoyta, joka lennähti loitsun voimasta suoraan järveen. Veden läiskähtäessä Al ei ehtinyt kuulla loitsua, jonka Montgomery häneen tähtäsi, vaan katsoi parhaimmaksi vain heittäytyä pois sen tieltä. Hänen sijastaan loitsu osuikin Roseen, jonka huulet alkoivat turvota kuin pahan tulehduksen kourissa.
 Meteli oli herättänyt Davidin, joka oli toikkaroinut puoliunissaan pystyyn sauva väärinpäin kädessään ja yrittänyt lausua jonkin loitsun, joka sitten osui häneen itseensä ja pamautti hänet puuta vasten. Samaan aikaan Al ja Nathaniel kohottivat sauvansa toisiaan vastaan ja aikoivat kumpikin lausua kirouksen, kun pihaa halkoi huuto:
“Mitä te luulette tekevänne?”
 Kaikki (lukuun ottamatta tajutonta Davidia) kääntyivät huudon suuntaan. Scorpius Malfoykin kömpi vedestä jonkin vihreän, parsakaalin näköisen, pursutessaan hänen korvistaan. Al tunsi hienoista ylpeyttä serkkunsa herjasta, mutta tuo tunne unohtui pian matami Huiskin rynnätessä paikalle:
“Mitä luulette tekevänne te ryhmyn penikat? Kaksintaistelua pihamaalla! Kaksikymmentä pistettä niin Luihuiselta kuin Rohkelikoltakin ja jälki-istunto kaikille viidelle! Tapaamme kuudelta luutasuojassa ja nyt menkää sairaalasiipeen!” matami ärjyi ja kaikki kiiruhtivat toteuttamaan komentoa. Al ja Rose tarttuivat tajuttomaan Davidiin ja lähtivät kuljettamaan tätä matami Pomfreyn huollettavaksi.

 Illalla Albus, Rose (jonka huulet olivat vain hitusen turvoksissa), David, huomattavasti vähemmän pensaanoloinen Malfoy ja Montgomery istuivat luutasuojassa huoltamassa koulun kaikkia 191 luutaa matami Huiskin antamilla välineillä. Huiski itse oli häipynyt jo ajat sitten ja käskenyt heidän käyttäytyä ihmisiksi, kunnes hän palaisi.
 Albus leikkasi kolmannen luutansa viimeisenkin harottavan oksan poikki ja vilkaisi ohimennen kelloa. Hän huomasi käyttäneensä noihin kolmeen reilun tunnin.
“Jaaha, Potter päätti jättää työt muille”, Malfoy huomautti pisteliäästi.
“Sanoo Malfoy, jonka suku ei ole päivääkään tehnyt kunniallista työtä”, huomautti Rose kipakasti kiillottaessaan erään Puhtolakaisu kahdeksikon kahvaa.
“Miksi pitäisi, kun sitä varten on olemassa huonompiakin ihmisiä?” Malfoy ihmetteli.
“Älä viitsi Scorpius, hän ei ole puhumisen arvoinen”, Montgomery sanoi halveksivasti ja hioi muuan Komeetta-mallia santapaperilla.
“Hyökkäämisen arvoinen näytti päivällä olevan”, Al mutisi ja pudisti risunpalat sylistään.
“Älä kuvittele itsestäsi ja kavereistasi liikoja Potter”, Montgomery varoitti ja viskasi neljännen valmiin luutansa hiljalleen kasvavaan huollettujen kasaan.
“Minä, kun luulin, että liikojen luuleminen oli varattu kokonaan teille luihuisille”, Davidkin murahti yrittäessään meisselöidä erään luudan nimilaattaa paikoilleen. Itse asiassa Nimbus 2000 tuli nimetyksi Komeetaksi, mutta Al ei jaksanut huomauttaa tästä. Ei ainakaan Malfoyn ja Montgomeryn kuullen.
“Älä puutu tähän kuraverinen”, Montgomery huomautti kylmästi ja David käänsi katseensa häpeissään luutaan.
“Te Luihuiset ja teidän puhdasverisyysvimmanne! Luulette olevanne maailmanomistajia vain sen perusteella millainen sukunne on! Ja minä tosiaan toivon, ettei koko perheenne ole täynnä samanlaisia kusipäitä kuin te!” Rose huusi ja seuraava mitä hän näki oli luudan risuinen peräpää, joka läimäytti häntä kasvoille.

 Matami Huiski siemaili teetään ja käveli kaikessa rauhassa kohti luutasuojaa. Hän kiitteli itseään mielessään erinomaisesta rangaistusmuodosta. Ensinnäkin koulun luudat todella kaipasivat huoltoa, toisekseen hän oli varma, että lapset setvisivät erimielisyytensä joutuessaan viettämään useamman tunnin yhdessä.
 Kuten arvata saattoi matami Huiskilla ei itsellään ollut lapsia, mikä oli ehkä selitys sille, ettei hän osannut edes aavistaa, mikä häntä luutasuojassa odotti. Jo hyvän matkan päähän alkoi kuulua huutoa ja erinäistä melskettä, eikä matami Huiskilta mennyt kovin kauaa päätellä, että melun aiheuttajia olivat hänen jälki-istuntolaisensa. Hän rysäytti luutasuojan oven auki ja näki lasten hakkaavan toisiaan luudilla. He olivat niin keskittyneitä puuhaan, etteivät edes huomanneet hänen saapumistaan.
“Seis!” matami Huiski kiljaisi ja syyllisenoloinen joukko kääntyi häneen. Matami osoitti sormellaan ulos ja ilmoitti tiukalla järkähtämättömällä äänellä:
“Koko joukko rehtorin pakeille.”
 Päät painuksissa kaikki viisi astelivat hänen osoittamaansa suuntaan.   
   
Rehtori asetteli kansioitaan aakkosjärjestykseen. Hän oli mapittanut joka ainoaan oppilaan, jonka virkakautensa aikana oli kohdannut. Jokaisella oli oma mappi: niilläkin jotka eivät koskaan olleet joutuneet hankaluuksiin.
 Sillä hetkellä hän pohti, pitäisikö hänen jo valmiiksi laajentaa James Potterin mappia. Poika oli ollut jo kuudetta kertaa hänen puheillaan sen vuoden aikana ja, jos pojan vanhemmat eivät olisi olleet ne joita olivat, hän olisi varmasti jo erottanut pojan. Mutta kun otti huomioon pojan isän… Niin, hänen miehensä kovasti arvosti Harry Potteria, eikä ollut syytä… Niin, kyllä hän vielä sen pojan tavoille opettaisi. Ei silti kyllähän poika koulussa pärjäsi. Hän oli terävä ja olisi voinut menestyä, vaikka kuinka hyvin mikäli olisi yrittänyt, mutta selvästi hänellä oli jonkinlainen tarve koetella auktoriteetteja… Aivan, siitä oli varmasti kyse.
 Rehtori napautti jo James Potterin mappia lausuakseen loitsun, kun ovelta kuului koputus.
“Sisään”, rehtori kutsui ja matami Huiski astui jokseenkin tuulen tuivertamana sisään.
“Iltaa Meryl”, matami Huiski tervehti ja rehtori vastasi hänen tervehdykseensä.
“Minulla olisi sinulle täällä muutama oppilas, jotka alkoivat riehua kesken jälki-istunnon.”
“Ketkä?” rehtori kysyi ja asettui mahdollisimman kuningatarmaisesti tuoliinsa. Hän valmisti itseään henkisesti saarnanpitoon. Tämä oli eräs syy, jonka takia hän ei pitänyt rehtorina olosta. Se muistutti välillä niin kovasti vanhempana oloa.
 Rehtorin omat lapset, kun olivat jo aikuisia ja toisella heistä oli jo omiakin lapsia. Hän ei oikeastaan olisi välittänyt ryhtyä enää yhdenkään lapsen holhoojaksi, mutta virka kun oli muuten ollut niin houkutteleva. Ainakin työssä käyminen oli rehtorista huomattavasti parempi vaihtoehto, kuin hänen jatkuvasti työskentelevän aviomiehensä odottelu kotosalla.
 Ei, rehtori viihtyi työssään aivan erinomaisesti. Oppilaiden kaitsemisesta huolimatta hän piti erilaisten järjestelyn ja käytännön asioiden hoitamisesta ja papereita hän suorastaan rakasti.
 “Potter, Olsen, Wea…”
“Potter!” rehtori parkaisi kauhistuneena. Oli aivan liikaa, että hän joutuisi pitämään samalle pojalle puhuttelun kahdesti päivässä. Ei, nyt James Potter saisi auttamattomasti potkut, mikään häntä ei niistä pelastaisi.
“Ei James Potter, vaan Albus”, matami Huiski tarkensi kiireesti nähdessään kiukun punan nousevan asteittain rehtorin kasvoille.
“Toinenkin kuriton Potter! Kautta Merlinin, kuinka monta niitä oikein on?”
“Tietääkseni Pottereilla on poikien lisäksi vielä tytär”, matami Huiski sanoi kiireesti ja valmistautui ryntäämään huoneesta mikäli rehtori saisi äkillisen kiukun purkauksen.

Luku 4: Jälki-istuntoa kerrakseen

 Rose ei muistanut ikinä hävenneensä niin paljon kuin seistessään siinä rehtorin edessä. Lisäksi hän tunsi jonkin asteista pakokauhua. Ajatusten sekamelska leikki piirileikkiä hänen mielessään:
Pilasiko hän juuri tulevaisuutensa? Voi kauhistus, jos hänet potkaistaisiin pihalle? Entä, kun äiti saisi kuulla tästä? Hän oli täysi idiootti: oli jo tarpeeksi kauheaa joutua jälki-istuntoon saati sitten rehtorin puheille. Eikö hänestä voisikaan tulla taikaministeriä? Miksi hän oli niin ääliö, ettei ollut pitänyt suutaan kiinni. Hän ei lausuisi enää ikinä ainuttakaan sanaa Malfoylle tai Montgomerylle.
 Rose nielaisi ja nosti kasvonsa kohti tuolissaan arvokkaanoloisesti istuvaa rehtoria. Nainen oli reilusti viisissäkymmenissä ja melkoisen pitkä. Hänen kasvonsa olivat terävät, mutta symmetrisesti leikattu hunajansävyinen polkkatukka toi niihin hitusen pehmeyttä. Rehtorin ilme oli vakava kuin hautajaisissa ja haaleanruskeat silmät katsoivat heihin halveksien ja syyttävästi.
 “Tiedätte varmaan miksi olette täällä ja ikänne huomioiden en sitä siis selosta. Sen sijaan minä kysyn, onko tällainen käytös soveliasta 11-vuotiaille velhon- ja noidanaluille?”
 Koko joukkio, Rose kaikkein tarmokkaimmin, pudisti päitään ja näytti harvinaisen syylliseltä.
“Setvitäänkö Tylypahkassa erimielisyydet kaksintaistelemalla taikka hutkimalla toisia luudilla?”
 Jälleen he pudistelivat päitään tuntien itsensä harvinaisen typeriksi.
“Hienoa, kun tämä on nyt kaikille selvää, oletan, etten enää tapaa teitä täällä näissä merkeissä?”
 Vielä kerran he pudistelivat päitään.
“Hyvä ja sitten rangaistuksiin. Olen tänään armelias enkä poista pisteitä tuviltanne…”, yksitoistavuotiaiden kasvot kirkastuivat noiden sanojen myötä, mutta synkistyivät kuullessaan lauseen lopun:
“…mutta kasvatan henkilökohtaista työtaakkaanne. Potter hoitaa luudat kuntoon. Kyllä, yksin herra Potter. Herra Olsen puhdistaa palkintohuoneen kaikki palkinnot ja toimittaa minulle aakkostetun luettelon niistä. Herra Malfoy kiillottaa ja vahaa kaikki Tylypahkan haarniskat aloittaen tyrmistä. Neiti Montgomery saa tehtäväkseen huoltaa, korjata, paikata ja uudelleen kirjoittaa ne kirjat, jotka kirjastonhoitaja matami Prilli katsoo tarpeellisiksi. Ja neiti Weasley ryhtyy minun henkilökohtaiseksi assistentikseni seuraavan kolmen viikon ajaksi, jonka aikana myös muiden on hoidettava tehtävänsä kuntoon. Onko selvä?”
 Huomattavasti innottomampi ensiluokkalaisten joukko nyökytti päitään vastaukseksi ja poistui rehtorin vielä kehotettua Rosea saapumaan seuraavana iltana puoli seitsemältä hänen kansliaansa.
 “Hitto mikä ämmä”, David puuskahti oven paukahdettua kiinni, eikä edes Malfoylla ollut vastalausetta sanottavanaan siihen.
 “Weasley pääsi helpoimmalla”, Malfoy kuitenkin murisi riidanhaluisesti, mutta Rose ei ollut kuulevinaan. Hän ei puhuisi Malfoylle. Ei enää ikinä lausuisi yhä ainutta sanaa.
 Toisaalta, Rose mietti, laskettiinko kiroamista puhumiseksi? Hän kiiruhti kohti Rohkelikkotornia Albus ja David kintereillään.
 
Seuraavana iltana kello oli kymmenen, kun Al, David ja Rose olivat palanneet suorittamasta jälki-istuntojaan. He makasivat väsyneinä takan edessä olevalla sohvalla ja nojatuoleissa ja valittivat kurjuuttaan:
“Minun käteni ovat täynnä tikkuja”, Albus marisi,” matami Huiski laittoi minut vahaamaan seitsemästi Puhtolakaisu kolmosen varren! Tiedättehän millainen varsi siinä on, se luuta on lentävä tikkutehdas!”
“Sinulla oli ainakin hauskempaa kuin minulla… Voro vahtii minun jälki-istuntoani, eivätkä ne pokaalit ole ikinä tarpeeksi puhtaita hänen mielestään…”, David nurisi pahantuulisesti.
“No ei minullakaan helppoa ole. Rehtori haluaa kaikkien Tylypahkaa koskaan käyneiden ihmisten nimet ja mapit ja on laittanut minut sen tähden kyselemään läpi kaikki Tylypahkan rehtorien muotokuvat. Minä sain tänään yhden vaivaisen rehtorin oppilaat! En ikinä kerkeä tehdä sitä kolmessa viikossa !” Rose kauhisteli upoten yhä syvemmälle nojatuoliin.
“Okei, sinä voitit”, David totesi yksinkertaisesti.
Rose näytti miettivän hetken ja ilmoitti sitten yllättävän rauhallisesti:
“No jaa, ei se lopulta niin kamalaa ole. Ajattelin, että ensiviikolla voisin ottaa puheeksi liemienopettajan epäpätevyyden.”
“Et sinä voi! Ajattele nyt professori… hmm… professori Smith -parkaa”, David yritti epätoivoisesti.
“Jones”, Albus korjasi.
“Minä ainakin haluaisin asianmukaista opetusta, eikä se onnistu, kun opettaja ei käy edes tunneilla! Ja muuten, hänen nimensä ei ole Jones tai Smith!” Rose tulistui ja harppoi portaat ylös tyttöjen makuusaliin.
 “Hän ei ole tosissaan”, Albus totesi kiireesti osittain vakuutellen itseään.
“Jos niin sanot”, David mutisi unisesti ja painoi päänsä sohvaa vasten.

“Tänään on hänen vihoviimeinen mahdollisuutensa”, Rose julisti seuraavana maanantaina liemientunnilla. Al ja David rukoilivat mielessään, ettei Rose olisi tosissaan. Että he saisivat pitää yleiset lorvi-tuntinsa.
 Heidän hämmennyksekseen professori mikä-hänen-nimensä-nyt-olikaan näytti aikovan pitää aivan oikean oppitunnin. Aluksi hän kirjoitti liemen ainekset ja ohjeet taululle ja käski heidän kopioida ne. Luokka istui hämmentyneenä paikallaan ja professori totesi heille:
“Kirjotatteks te vai oottteks te vaan?“
 Koko luokka oli niin hämmentynyt professorinsa käytöksen muutoksesta, että he tottelivat aivan hiiskumattomina.
Tämän jälkeen professori alkoi jakaa heitä pareihin melkeinpä innostuneen oloisena:
“Niin te voitte olla pari, sit te kolme siitä eestä”, hän sanoi osoittaen Rosea, Albusta ja Davidia, ”ja kaikki muutkin. Ihan sama. Ajatelkaa välillä omilla aivoilla. Mä meen kirjastoon.”
 Opettaja lähti sanojensa vakuudeksi luokasta. Vielä luokan ovella hän kääntyi:
 “Turha oottaa, et mä tuun takas.”
 Rose tuhahti professorin mentyä.
“Kauanpa se hänen tapojen parannuksensa kesti”, tyttö totesi halveksivasti.
“Niin, mutta hän yritti”, David ehätti huomauttamaan.
“Aivan. Hän on ujo ja avautuu hiljalleen”, Al uskotteli.
 Rose katsoi epäillen poikia.
“Hyvä on, mutta…”, Rosen vastalause hukkui ulosrynnivien oppilaiden äänten alle. 
 
  Tiistai, keskiviikko ja torstai jatkuivat samanmoisina jälki-istuntojen suhteen. Alin kädet olivat pysyvästi tikuilla, David alkoi tehdä kiillotusliikettä jo unissaankin ja Rose oli saada hermoromahduksen edes kuullessaan sellaisia nimiä kuin rehtori Nigellus tai rehtori Dippett. Myös se mitä Albus oli Malfoyta ja Montgomerya nähnyt vakuutti hänet siitä, että näiden työt olivat yhtä rankkoja. Montgomeryn tapauksessa Albus tunsi jopa aivan hienoista sääliä, sillä jos Irma Prilli ei olisi viihtynyt kirjastonhoitajan roolissa hänet olisi voinut palkata teloittajaksi.
  Perjantaina Albus, David ja Rose lyyhistyivät joka iltaiseen tapaansa takan eteen ja olisivat mielellään nukahtaneet siihen. Tänään kuitenkin James liittyi heidän seuraansa.
“Mikäs teillä on? Näytätte kentaurilauman alle jääneiltä”, Al kuuli veljensä toteamuksen ja pakotti silmänsä auki. James istuksi sohvan käsinojalla selvästi vahingoniloisena.
“Jälki-istunnot”, David vastasi ennen kuin Albus ehti estää häntä.
Jamesin silmät laajenivat ja hän oli järkyttyvinään suuresti.
“Mitä? Minun täydellinen veljeni Albus Severus Potterko sai jälki-istuntoa? En voi uskoa sitä Al, kerrothan, ettei se ole totta?” James sanoi äänekkäästi ja oli pitelevinään sydänalaansa.
“Häivy”, Al murahti ja tönäisi veljensä lattialle.
“Nyt ryhdyt vielä väkivaltaiseksikin”, James parahti lattialta ja hänen kaverinsa virnuilivat vähän matkan päästä.
“Vain sinua kohtaan”, Albus tarkensi.
James nousi virnistellen pystyyn.
“Älä nyt Al. Kyllä sinä veljelle voit kertoa. Miksi olet jälki-istunnossa? “ James totesi kuin salaliittolainen.
“Koska tappelimme luihuisten kanssa jälki-istunnossa”, David kertoi auliisti ja Al mulkaisi häntä.
“Entä mistä se ensimmäinen jälki-istunto oli?” James kysyi selvästi uteliaana.
“Kaksintaistelusta luihuisten kanssa”, Albus mutisi häpeissään tietäen, että koko oleskeluhuone(taulut mukaan lukien) seurasi Jamesin esitystä.
“Hahaa”, James kiljaisi riemukkaasti.
“Kaverit, miten olisi pieni laulu rakkaalle veljelleni siitä hyvästä, että hän on lopulta löytänyt oikean tien?”
Niin James ja pari hänen kaveriaan aloittivat laulamaan hyvin epävireisesti laulua “Hän on pojista parhain”. Albus yritti jo parin säkeen perästä karata makuusaliin, mutta James pysäytti hänet:
“Älä nyt vielä karkaa! Juhlat vasta alkavat!”
“James älä viisi!” Al tuhahti.
“James älä viitsi!” James matki:
“Älä itse viitsi Al! Kuulostat ihan äidil…” Jamesin kasvot pysähtyivät ja Al saattoi nähdä kuinka hänen aivoissaan raksutti.
“Äiti ei tiedä vai mitä?”
Kun Albus ei vastannut, James virnisti jälleen ja huusi eräälle ikäiselleen tytölle:
“Miranda, lainaan pöllöäsi!”
“Nimi on Amanda!” tyttö huusi hänelle takaisin.
“Lainaa kuitenkin pöllöä!”
Ja niine hyvineen James karkasi muotokuva-aukosta kohti pöllölää.
“Al minusta sinun pitäisi kirjoittaa vanhemmillesi ennen kuin James tekee sen”, Rose mutisi hiljaa.
 Al huokaisi. Hän ei tiennyt oliko James tosissaan vai pilailiko vain. Siitä huolimatta oli ehkä viisainta kirjoittaa kotiin.
Makuusalissaan hän otti pergamentin käteensä ja mietti hetken mitä kirjoittaisi. Kotoa oli tullut vanhempien lupauksen mukaan kirje joka viikko. Hän itse sen sijaa oli kirjoittanut takaisin vaivaiset kolme kertaa ja nekin olivat kaikki olleet jotakin äärimmäisen turhanpäiväistä.

Hei isä ja äiti!
Toivottavasti voitte hyvin ja Lily ei ole kuolemaisillaan tylsyyteen.


Al aloitti kirjeen ja mietti mistä kirjoittaisi seuraavaksi. Pitäisikö hänen sanoa suoraan, että hän oli joutunut jälki-istuntoon? Voisiko hän kertoa siitä kuinka opettajat ja muut ihmiset jatkuvasti pitivät häntä isänsä kaltaisena? Entä Luihuiset? Pitäisikö hänen sanoa heistäkin jotain?
 Albus ei ollut kovin hyvä kirjeiden kirjoittaja ja kaikki asiat, jotka hänen mielessään pyörivät tuntuivat olevan sellaisia, että niistä olisi pitänyt puhua kasvotuksin. Al pohti vielä hetken ja syventyi sitten kirjoittamaan. Kymmenen minuutin pohdinnan ja paperin tahraamisen jälkeen hän silmäili työnsä tuloksia ja luki kirjeen kertaalleen läpi:

Hei isä ja äiti!
Toivottavasti voitte hyvin ja Lily ei ole kuolemaisillaan tylsyyteen.
 Koulussa menee ihan hyvin, vaikka Rose väittää yhäkin meidän lientenopettajaa epäpäteväksi. Minusta hän on ihan okei. Ainakin pari helpompaa tuntia viikossa. Nenoveh ja Birdsherry kyllä huolehtivat siitä, ettei meiltä lopu tekeminen kesken…
 Luihuisten kanssa on ollut hienoisia hankaluuksia. Itse asiassa jouduimme pieneen kahakkaan Scorpius Malfoyn ja Nathaniel Montgomeryn kanssa, mutta ei se mitään sen vakavampaa ollut. Jouduimme siitä hyvästä jälki-istuntoon ja olenkin huoltanut koulun luutia nyt viikon verran. Ne ovat sivumennen sanoen hirveässä kunnossa. Rose on tietenkin aivan kauhuissaan tästä jälki-istunto-sotkusta. Hän sanoo, ettei tulevan taikaministerin sovi viettää aikaansa jälki-istunnossa(niin Rose on päättänyt ryhtyä seuraavaksi taikaministeriksi). Mutta emmeköhän me selviä.
 Rose on muuten hiukan huolissaan, kun Koukkujalkaa ei ole näkynyt moneen viikkoon. Toki se on kissa ja ne tekevät pitkiäkin vaelluksia, mutta Rose ikävöi sitä vaikka ei halua myöntää. Voitteko kysyä Hermione-tädiltä, onko tämä Koukkujalan tapaista?
  Muuten sopiiko teille, jos viettäisinkin tämän joulun Tylypahkassa? Tiedän, että halusitte meidät kaikki kotiin, mutta minusta tuntuu, että minun pitäisi jäädä. David aikoo jäädä jouluksi Tylypahkaan ja viettää ensimmäistä velhojouluaan ja minä ja Rose ajattelimme pitää hänelle seuraa.
 Kirjoittakaa taas pian ja paljon terveisiä Lilylle!
                                                                                 Terveisin Al
P.S Jos James on kirjoittanut teille, se mitä hän sanookin ei todennäköisesti ole totta. Tiedättehän hänet.


Al katsoi hyväksyvästi kirjettään. Ei se mikään mestariteos ollut, mutta aivan kelvollinen. Hän jätti kirjeen  pöydälle ja päätti viedä sen pöllölään ensitöikseen heti herättyään. Onneksi huomenna oli lauantai. Ainakin pari päivää ennen seuraavaa luudanhuoltoa.
« Viimeksi muokattu: Elokuu 13, 2008, 16:50:43 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Hyvää tätä vuotta kaikille! Tässä tulee nyt luvun verran lisää tekstiä. Voi olla, että ehdin jo iltapuolesta laittamaan toisen luvun. Riippuu hiukan siitä kuinka paljon tänään tulee tekstiä valmiiksi. No, niin ja jälleen minä pitäisin oikein kovasti kommenteista :).

Luku 5: Näkymättömyysviitta

 Viikonloppuna Albuksen, Rosen ja Davidin jälki-istuntojen loputtua pelattiin ensimmäinen huippausottelu Korpinkynsi vastaan Rohkelikko. Pelijännitys oli suorastaan aistittavissa ilmassa ja etenkin Jamesissa, joka kävi tavallista enemmän ylikierroksilla, mitä lähemmäs ottelupäivä tuli.
  Sunnuntaina lounaan jälkeen Albus, David ja Rose riensivät muiden Rohkelikkojen joukossa huispausstadionille. Päivä ei ollut lentämiseen mitenkään erinomainen. Tuuli puhalteli arvaamattomasti, puuskittain pohjoisesta ja taivas kääntyi tihkuun vähän väliä.
 Ottelun selostaja oli muuan seitsemäsluokkalainen luihuinen, joka Jamesin mukaan oli “idiootti ja puolueellinen paskiainen”.
 “Vielä toissapäivänä olin sitä mieltä, etten halua nähdä yhtäkään luutaa koko elinikänäni”, Albus mutisi istuutuessaan katsomoon. Rose soi hänelle myötätuntoisen katseen, sillä hän itse oli loppujen lopuksi viihtynyt jälki-istunnossaan. Rehtorien jututtamisesta oli hiljalleen tullut mielenkiintoinen tehtävä ja esimerkiksi rehtori Dumbledoren muotokuva oli ollut hyvin kohtelias ja avulias. Lisäksi Rose uskoi tehneensä jonkin sortin vaikutuksen nykyiseen rehtoriin, kun oli suoriutunut lähes mahdottoman tuntuisesta tehtävästä ankaralla työllä ja huomattavalla järjestelmällisyydellä.
 Ottelu alkoi ja Rohkelikko otti välittömästi johtoaseman. Heidän jahtaaja kolmikkonsa oli uskomaton. Kuudesluokkalainen Rebecca Claimons ja viidesluokkalaiset kaksoset Christina ja Columbia Turner pelasivat yhteen tavalla, joka antoi olettaa heidän lukevan toistensa ajatuksia. Kymmenessä minuutissa Rohkelikko johti peliä 50-0. Selostaja teki selväksi ketä kannatti toteamalla Rohkelikon jahtaajista jotakin, jonka takia professori Nenoveh loihti hänelle suuret harmaat hiiren korvat.
Kaikki näytti sujuvan erinomaisesti, vaikka sade yltyikin täysin sietämättömäksi. Ukkonen jyrähteli uhkaavasti ja pilvet muttuivat hiljalleen synkemmiksi ja synkemmiksi.
 Pian kukaan katsojista ei erottanut enää mitään pelistä ja selostajallakin oli selviä vaikeuksia:
“Kaato on Korpikynnellä, ei kun Rohkelikolla, tarkoitan Korpin..”
Salama halkoi taivasta ja räsähdys kiiri halki stadionin. Albus tajusi että salama oli osunut erääseen maalivanteeseen. Sekä korpinkynnen pitäjä, että siepin perässä maalin viertä lentänyt James saivat osansa tällistä. Molemmat tippuivat maalisalkojen korkeudelta mutaiseen maahan. Albus näki muutaman opettajan siirtyvän kentälle, mutta ei osannut sanoa sen enempää. Hänen lasinsa olivat huurussa ja tippuivat vettä, joten hänen näkökykynsä oli vielä tuplaten huonompi kuin muilla.
 “Mitä tapahtuu?” Al kysyi huutaen Roselta ja yritti kuivata lasejaan märkään takkinsa hihaan, onnistumatta.
 Hän osannut oikein edes olla huolissaan veljestään. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Eikä putous loppujen lopuksi näyttänyt niin kovin pahalta. Ainakaan se osa mitä hän siitä oli nähnyt.
 “En tiedä, Jamesia ja Korpinkynnen pitäjää viedään pois kentältä. Ainoa toivo voitosta taitaa olla, että meidän jahtaajamme tekevät tarpeeksi maaleja!”
 Ja sitä Rohkelikon jahtaajakolmikko yrittikin: maalit olivat nyt vapaita ja heillä oli mahdollisuus. Mutta myös Korpinkynsi oli nähnyt tuon mahdollisuuden ja sen jahtaajat tiesivät, että niin kauan kun he voisivat estää Rohkelikon maalit voitto olisi varmasti heidän. Ja niin lopulta kävikin. Ehkä kahdenkymmenen minuutin kuluttua Korpinkynnen etsijä oli napannut siepin. Tosin  hän joutui huitomaan suunnilleen toiset kaksikymmentä minuuttia ennen kuin kukaan ymmärsi, että hän oli napannut sen.
 Ja niin Korpinkynsi oli voittanut ottelun ilmeisesti luvuin  150-60, joskaan kumpikaan luku ei ollut aivan varma. Rohkelikot raahautuivat masentuneina sisätiloihin muun koulun mukana. Edes Korpinkynnet eivät voitostaan huolimatta näyttäneet erityisen tyytyväisiltä. Liekö syy sitten märässä olemuksessa vaiko voitossa, jota ei ansaittu aivan niin kun he olivat unelmoineet.
 Al suuntasi sairaalasiipeen Rosen ja Davidin seuratessa vettä valuen hänen perässään. Al rukoili mielessään, ettei Tylypahkan ikivanha vahtimestari Voro tai hänen kissansa Norriska osuisi heidän tielleen. Hänen rukouksensa saivat vastauksen, eikä kumpikaan kaksikosta sattunut heidän matkalleen.
 Sairaalasiivessä James oli valveilla, joskin melko kurjan näköisenä: hänen mustat hiuksensa olivat tavallista pystymmässä(Al ei ollut uskonut tätä edes mahdolliseksi) ja hän oli yltä päältä kurainen ja ruhjeilla.
 Kun James näki Alin, hän virnisti tälle:
“Luulin, että olisit sairasvuoteeni vierellä, kun heräisin. Tiedänpä ainakin kenet poistan testamentistani.”
Albus hymyili laimeasti takaisin.
 “Mikä on olo?” hän kysyi, kun he astuivat Jamesin sängyn viereen.
“Tuntuu kuin salama olisi halkaissut pääni ja olisin sen jälkeen tippunut jostain maalisalkojen korkeudesta”, James totesi nurjasti.
“Tarkoitin kyllä henkisesti”, Albus tarkensi.
“No, kuten Rose minulle ystävällisesti muistutti viime kesänä, olen henkisesti viisivuotiaan tasolla, joten viisivuotiaaksi melkoisen hyvin. Etenkin, jos hankit minulle Hunajaherttuan erikoissuklaata”, James veisteli, mutta hänen kasvonsa vakavoituivat sitten.
“Miranda kävi täällä ja kertoi siitä. Ei se pelin häviäminen haittaa… Joskushan meidän pitää hävitä. Ei se merkitse mitään”, James toisteli ontosti ja katseli jonnekin Albuksen pään ohi. Alilla oli tunne, että hän yritti vakuuttaa noita asioita itselleen. Al nimittäin tiesi, että hänen veljelleen ei ollut olemassa sellaista huispauspeliä, joka ei olisi merkinnyt mitään.
 Hetken kuluttua Rohkelikon huispausjoukkue saapui Jamesin luo ja Albus ystävineen katsoi parhaimmaksi poistua Rohkelikkotorniin vaihtamaan jotakin kuivaa ylleen.
 Poikien makuusalissa Albus näki kuitenkin tutun tornipöllön, heidän perhepöllönsä “herra Höttösen”, kuten Lily oli sen neljävuotiaana nimennyt, istuksivan hänen sängyn päädyssään. Pöllö ojensi kirjettä jalassaan selvästi ylpeänä siitä, että oli suorittanut tehtävänsä ja tuonut kirjeen perille asti.
 Albus katsoi kirjettä ja tunnisti välittömästi isänsä käsialan:
 
Hei Al,
Muistat nähtävästi sittenkin miten kirje kirjoitetaan. Ei silti, James on kirjoittanut kotiin tasan yhden kerran syksyn aikana…
 Lily on tosiaan ollut melkoisen rauhaton. Hän ja Hugo yrittivät tässä yksi päivä matkustaa hormipulverilla Tylypahkaan ihan vain teitä ilahduttaakseen. Saimme enosi kanssa niukin naukin estettyä heitä(muuten jos takassa näkyy Lilyn lapasia viitsisitkö lähettää tännepäin?). Äitisi on nyt joukkueensa kanssa harjoitusleirillä jossakin päin Pohjois-Irlantia, mutta kerron, että kirjoitit, kunhan hän palaa.
 Koukkujalasta Hermione totesi, ettei tarvitse olla erityisen huolissaan. Se on älykäs ja itsenäinen kissa ja pitää kyllä huolen itsestään. Älä siis anna Rosen huolehtia turhaan.
 Sitten siitä jälki-istunnosta. Itse asiassa odottelinkin jo, että kirjoittaisit siitä. Rose kirjoitti vanhemmilleen jo viikkoa aiemmin. Ei jälki-istunto meitä erityisesti haittaa, mutta veikkaan, että äitisi kieltää sinua ottamasta sitä tavaksi. Minusta tuntuu, että itselläni ei ole tähän aiheeseen erityisesti sanottavaa.
  Ymmärrämme kyllä, että sinä ja Rose haluatte viettää joulun Tylypahkassa, vaikkakin toivoimme, että tulisitte jouluksi kotiin. Lily käski minun sanoa, että hän murjottaa sinulle koko ensi kesän, jos et tule jouluna(älä huoli en usko, että hän muistaa enää kesällä).
 Ja vielä lopuksi, oletko jo kokeillut viittaa? Mitä pidit? En anna sinulle muita ohjeita sen suhteen kuin: Käytä hyvin.(Tähän sisältyy myös se, ettet anna sitä Jamesin käyttöön keppostelu tai tyttöjen tapailu tarkoituksiin.)
 Ole ahkera koulussa ja vältä vaikeuksia,
                                                                            Terveisin isä
P.S Sano Jamesille, ettei kirjoita yhden rivin kirjeitä!


 Oletko jo kokeillut viittaa? Viittaa, mitä viittaa?Al pohti mielessään. Mistä viitasta isä oikein puhui? Niin, olihan hänen uusi talviviittansa ihan mukava, mutta miksi se isää kiinnosti? Tähän sisältyy myös se, ettet anna sitä Jamesin käyttöön keppostelu tai tyttöjen tapailu tarkoituksiin. Miksi James haluaisi tapailla tyttöjä hänen talviviitassaan? Käytä hyvin. Miten talviviittaa saattoi käyttää huonosti? Hänen täytyi miettiä asiaa vielä.
“Kuule, menisitkö yöksi pöllölään? Tuon sinulle aamulla vastauskirjeen”, Albus lausahti pöllölle, joka teki nyökäyttävän liikkeen päällään ja liihotti ikkunasta.
 Albus avasi matka-arkkunsa etsiäkseen joitakin kuivia vaatteita, mutta hänen käteensä osuikin farkkujen sijaan se ruskeaan paperiin kääritty paketti. Hän otti sen käteensä.
“Menen oleskeluhuoneeseen tekemään läksyjä”, David huikkasi ovelta ja Al nyökkäsi. Hän otti ruskean paketin ja istuutui se sylissään sängylle. Taas kerran.
 Hän mietti viime kertaa jolloin oli ajatellut avata sen. Hän ei ollut kestänyt ajatella isää, koska oli kyllästynyt aina kuulamaan tästä. Oli kyllästynyt siihen, että ainoa mistä ihmiset tuntuivat hänessä välittävän oli hänen isänsä. Nyt hän mietti kuinka typerästi oli käyttäytynyt. Eihän vika loppujen lopuksi ollut hänen isänsä, ei oikeastaan edes niiden ihmisten, jotka vertasivat häntä isään. Vika oli hänen. Hänen itsensä olisi pitänyt tehdä asialle jotain, vaikka huomauttaa siitä niille ihmisille. Oli väärin olla vihainen isälle sen takia, että tämä oli kuka oli.
 Albus tunsi syyllisyyden pistoksen ajatellessaan tätä ja katsoi lahjaa. Hän ei oikeastaan edes ansainnut sitä. Ei kaikkien ajatuksiensa jälkeen.
 Portaikosta kuului askelia ja Rose ilmestyi heidän makuusaliinsa.
“Mikä tuo on?” hän kysyi äkätessään paketin Albuksen sylissä.
“Jotain mitä sain isältä koulun alkajaisiksi”, Albus totesi hajamielisen oloisesti.
Rose kohotti kulmiaan:
“Etkä ole avannut sitä tähän mennessä?”
“On ollut kiire”, Al totesi vältellen.
“No mikset nyt avaa sitä nyt?” Rose kysyi.
“Minä…”, Al aloitti muttei keksinut mitään järkevää päätöstä lauseelleen.
 Rose odotti hetken, mutta kun Al ei saanut muuta kuin auottua ja suljettua suutaaan hän tuhahti:
“Esitä sitten kalaa kuivalla maalla. Minä ja David teemme alhaalla läksyjä.”
Ja niine hyvineen Rose painui pois. Albus tuijotti pakettia vielä kerran kuin kokeillen voisiko avata sen pelkän katseen voimalla. Lopulta hän tarttui ruskeaan käärepaperiin. Jos hän ei ollut keksinyt tarpeeksi hyvää syytä Roselle, kuinka hän voisi keksiä tarpeeksi hyvän syyn itselleen?
 Käärepaperi repeytyi pois ja paljasti altaan jotakin hopeista, melkein nestemäistä. Al osasi arvata mikä se oli. Hän oli kuullut niin monen monituisia tarinoita siitä, että oli vaikea uskoa, että se oli nyt hänen käsissään. Al ei malttanut olla heittämättä viittaa päälleen ja katsomatta itseään peilistä. Hän näki sieltä juuri sen mitä hänen pitikin: ei niin mitään.
 Al riisui näkymättömyysviitan ja tunsi hirvittävää halua lähteä pienoiselle kävelylle sen kanssa.
 Illalla, hän lupasi itselleen ja taitteli viitan huolellisesti matka-arkkuunsa. Hän loi suljettuun arkkuun vielä yhden kaipaavan katseen ja siirtyi sitten oleskeluhuoneeseen tekemään läksyjä ystäviensä seuraan.

  Illalla Albus varmisti ensin, että kaikki hänen neljä huonetoveriaan olivat täydessä unessa. Tämän jälkeen hän puki viitan päälleen ja hiipi hiljaa oleskeluhuoneen läpi ja muotokuva-aukolle. Hän astui muotokuva-aukosta ulos, ja ehti astua tuskin kolme askelmaa, kun jo törmäsi johonkin elävän tuntuiseen, joka makasi maassa. Hän parkaisi kauhusta ja se, johon hän oli törmännyt, parkaisi myös.
Molemmat lopettivat yhtä aikaa.
“James?” Al kysyi hämmentyneenä samalla kun Jamesin ääni kysyi:
“Al?”                                                                                     
“Mitä sinä täällä teet?” veljekset huudahtivat yhteen ääneen. Lihavan Leidin muotokuva haukotteli unissaan ja pojat ymmärsivät puhua hiljempaa.
“Karkasin sairaalasiivestä ja yritin tulla torniin, mutta joku paukapää oli mennyt vaihtamaan salasanan. Niinpä jäin nukkumaan tähän”, James kuiskutti.
“Totta kai. Nyt on lokakuun viimeinen sunnuntai ja salasana vaihtui puoliltapäivin”, Al supatti takaisin.
“Juuri niin tallo tallottua… Missä sinä muuten olet?”
James oli lopultakin saanut uniset silmänsä sopeutumaan hämärään sen verran, että hän tajusi ettei Albus ollut siinä mistä tämän ääni kuului.
Al vetäisi viitan yltään. James katsoi vuoroin häntä ja vuoroin viittaa aivan hämmennyksissään.
“Mistä sinä tuon sait?”
“Isältä, koulun alkajaisiksi”, Albus vastasi. Hän näki Jamesin tuijottavan viittaa ahnaasti ja lisäsi kiireesti:
“Kuten sinä sait Tulisalaman.”
“Nyt se alkaa tuntua huonolta kaupalta”, James jupisi mutta innostus nousi hänen kasvoilleen.
“Al, ota minut mukaan, mennään työntämään sammakoita rehtorin kaapuun!”
“Enkä ota”, Albus vastasi.
“Mikset? Mikä vika minussa on?” James kysyi näyttäen hyvin loukkaantuneelta
“Montakin, mutta lähtisin mieluummin jonkun vastuullisen seurassa”, Albus huomautti kuivasti.
“Veli rakas, vastuullinen on toinen nimeni”, James sanoi virnistäen.
“Itse asiassa Sirius on toinen nimesi”, Albus totesi kuivasti.
“Niin, eikö se ole sama asia?” James kärtti.
Albus pudisti päätään huokaillen:
“Tulen varmasti katumaan tätä, mutta tule sitten.”
Ja molemmat pojat katosivat viitan alle juuri ajoissa Lihavan leidin raottaessa unisia silmiään. Leidi katseli hämmennyksissään ympärilleen.
“Olisin voinut vannoa kuulevani ääniä”, hän sanoi ääneen.
Eräs toinen uninen taulu, joka esitti vanhaa räätäliä, totesi leidille viereiseltä seinältä:
“Tutkituta nukkusi ja painu päähän… “
Molemmat taulut jatkoivat uniaan, kun taas Albus ja James Potter kiirehtivät kohti alempia kerroksia. 
« Viimeksi muokattu: Elokuu 13, 2008, 16:51:25 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Okei eli niin kuin jo vähän lupailin tässä on vielä toinen luku tälle päivälle. Seuraavaan voi hiukan kestää, mutta eiköhän se ensi viikonloppuna ole täällä :). Ja kaikki mitä olen sanonut kommenteista ja kommentoinnista on yhäkin totta.
                                                  Teidän myös tänä vuonna, Unissakävelija


Luku 6: Varoitus, vitsi vaiko uhkaus?

“Tämän takia en halunnut sinua mukaan”, Albus supatti Jamesille, kun he juoksivat portaita ylös vilkuillen samalla taakseen, josko Tylypahkan vahtimestari Voro olisi päässyt heidän kintereilleen.
“Ai, koska haluat elää tylsän elämän?” James kysyi matalalla äänellä.
“Ei, vaan, koska en halua kuolla hukutettuna vesiämpäriin”, Albus sihahti.
“Älä huoli, Vorolla on enemmän mielikuvitusta tuossa suhteessa kuin uskoisi.”
Al huokaisi puolittain lohduttomana puolittain ärtyneenä:
“Sepä lohduttavaa, mutta oliko sinun silti pakko potkaista häntä?”
“Et kai sinäkään olisi jättänyt sellaista tilaisuutta käyttämättä?” James sanoi näyttäen erittäin pöyristyneeltä.
“Minähän jätin!” Al huomautti.
James hymyili omahyväisesti:
“Vain, koska minä ehdin ensin.”
“Selvä siis, tämä matka loppui tähän. Kiitos käynnistä”, Albus sanoi ja tönäisi Jamesin viitan alta.
“Al, tuo on epäreilua”, James marisi, “Entä jos Voro tulee ja syö minut?”
“Toivotan hänelle hyvää ruokahalua ja kipaisen hakemaan kermakaljaa”, Al totesi julmasti vaikkakin omasta mielestään täysin aiheellisesti. Merlin sentään, Jamesin kuului olla hänen isoveljensä ja silti tämä käyttäytyi kuin pahainen mukula.
 Jostain kuului kuitenkin lähestyvien askelien ääni ja kauhukseen Albus tajusi heidän seisovan professori Nenovehin työhuoneen oven edessä toisessa kerroksessa.
“Viitan alle”, Albus sanoi ja nykäisi veljensä juuri ajoissa professori Nenovehin oven avautuessa. Professori vilkaisi molempiin suuntiin käytävässä ja käväisi vielä portaikossa. Albuksella oli täysi pidätteleminen Jamesissa, joka ehdottomasti halusi käydä professorin työhuoneessa.
 “Sinä voit mennä sinne joskus toiste”, Albus mutisi sana pidellen kaikin voimin kiinni veljestään, mikä oli jokseenkin hankalaa, kun otettiin huomioon, että James oli melkoisen pitkä ja huispauksen takia hyväkuntoinen, kun taas Al oli lyhyt ja melkoinen ruipelo.
“Oletko sokea? Näitkö millainen aamutakki hänellä oli?“ James kysyi ja katsoi Alia kuin tämä olisi ollut idiootti. Albus pyöritteli mielessään päätään. Kyllä hän oli nähnyt, kuinka James oli tuijotellut professorin vaalean, silkkisen ammutakin läpi.
“Sinä voit iskeä opettajaa päivälläkin!“
“Ei hänellä silloin ole aamutakkia”, James huomautti.
Pian professori palasi huoneeseensa ja Jameskin rauhoittui. Tai siis hän rauhoittui Jamesiksi, mutta Jamesin normaali olotilakin oli useimpiin ihmisiin verrattuna melko yliaktiivinen.
“No, minne sitten?” James kysyi innokkaasti kuin kuusivuotias lapsi eläintarhassa.
“Nukkumaan”, Albus totesi ja kiiruhti kohti seitsemättä kerrosta.
“Sinä olet tylsä, Al. Ajattele nyt seikkailuja, vaaroja, jännitystä. Seikkailtaisiin niin kuin isäkin teki.”
Jamesilta ei mennyt kovin kauaa tajuta, että hän oli sanonut väärät sanat. Albus tönäisi hänet jo toista kertaa viitan alta.
“Kuule James, minä en enää lähde minnekään sinun kanssasi koska:
Yksi: Minä olen kyllästynyt olemaan isonveljeni lapsenvahti. Kaksi: minä en kaipaa seikkailuja, vaaroja tai jännitystä ja kolme: minä en ole, enkä halua olla isä.”
 Tämän melkoisen äänekkään läksytyksen jälkeen Albus harppoi portaat ylös Rohkelikkotorniin ja suoraan poikien makuusaliin asti. Hän viskasi viitan yhtenä kasana matka-arkkuun ja kiipesi sänkyynsä, vaikka ei saanutkaan unta koko yön aikana.

“Al oletko aivan kunnossa?” Rose kysyi huolestuneena.
“Ai, kerrassaan loistavassa”, Al sanoi ja hajotti peilin, joka hänen piti korjata, entistä suurempiin osiin.
 Hetkeä aiemmin hän oli väsyneenä  lausunut entistus-loitsun väärin. Haukoteltuna siitä tuli jotakin sellaista kuin:
“Hentishtus.”
 Mikä ilmeisesti oli jokin muodonmuutosloitsu, sillä Alin ensimmäisestä peilistä oli tullut jonkinlainen räsymatto.
Professori Lipetit oli varmaankin yrittänyt lohduttaa häntä tuodessaan uuden särkyneen peilin, sillä hän oli sanonut:
“Älä huoli poikaseni. Muistan kuinka isälläsikin oli vaikeuksia tuon loitsun kanssa.”
 Sen jälkeen Albus oli kadottanut loitsun ytimen täysin.
  Vaan Albustakin huonommin loitsuissa menestyi sinä(kin) aamuna David, sillä hänen onnistui jotenkin ihmeellisellä tavalla räjäyttää peili ja pulpetti, jolla se oli ollut. Tähän nähden Albus katsoi pärjänneensä mallikelpoisesti.
 Liemientunti ei sentään pettänyt häntä, vaan professori mikä-hänen-nimensä-nyt-olikaan ilmoitti kirjoitettuaan erään kirjansivun taululle menevänsä kirjastoon. Vaikkakin Rose käytti koko opettajattoman oppitunnin professorin haukkumiseen, mikä ei ollut omiaan nostattamaan Albuksen mielialaa.
 Lounaalla herra Höttönen oli yrittänyt nokkia häneltä silmät päästä, koska hän ei ollut muistanutkaan tuoda kirjettä aamulla. Albuksen oli pitänyt räyhätä linnulle pitkään ennen kuin se ymmärsi, ettei hänellä ollut kirjettä, saatika ainuttakaan aikomusta kirjoittaa sellaista.
 Pimeyden voimilta suojautumisen tuntikin meni aivan penkin alle alkaen siitä hetkestä, kun Alin olisi pitänyt palauttaa aineensa ulvojista, mitä hän ei voinut tehdä, koska oli ollut niin tohkeissaan viitasta, että oli kerta kaikkiaan unohtanut tehdä aineen. Rangaistuksena professori  Birdsherry määräsi hänelle ylimääräisen aineen otsikolla: ulvojat tilastotaikuutena. Rose oli tunnin jälkeen huomauttanut Albukselle, että ylimääräinen tehtävä oli aivan oikeudenmukainen rangaistus, ansaiten vähemmän imartelevan mulkaisun ja yrttitiedontunnin pituisen mykkäkoulun.
 Kun yrttitiedon luokassa Albuksen ja Davidin  pirunnuoran poikanen yritti vielä kuristaa hänet, Al tiesi, ettei siinä päivässä olisi ainuttakaan hyvää taikka positiivista asiaa.
 Illalla oleskeluhuoneessa saadessaan juuri valmiiksi aineensa: veelat tilastotaikuutena Al ehti jo muutaman hetken miettiä, että ehkä päivä olisi sittenkin parempaan päin: eihän hänelle ollut sattunut mitään puoleentoista tuntiin. Rose kuitenkin ystävällisesti rikkoi tämän illuusion vaivautumalla huomauttamaan, että hänen aiheensa oli ollut ulvojat tilastotaikuutena.
 Kaiken muun lisäksi Al huomasi unohtaneensa liemienkirjansa jonnekin tyrmiin. Hän ihmetteli, miksi yleensä oli mennyt ottamaan kirjansa esille, kun se ei liemitunneilla ollut selvästi tarpeen. Al itse oli sitä mieltä, että hän ehtisi hakea kirjan keskiviikkona heidän liemitunnillaankin, mutta Rose vastusti tätä:
“Luuletko, että se opettaja pitää kirjasi tallessa niin kauan?”
Niinpä Rosen patistamana Albus kiiruhti vielä liemien luokkaan noutamaan kirjaansa. Professori mikä-hänen-nimensä-nyt-olikaan ei selvästikään ilahtunut Albuksen piipahduksesta, vaan tokaisi:
“Täällä on hei lippu luukulla.”
Kun Al oli pyytänyt kirjaansa, professori oli todennut:
“Tää ei oo niinku mikään jäätelöbaari, minne jätetään tilaukset.”
Lopulta useiden samantyyppisten lausahdusten jälkeen Al oli saanut kirjansa takaisin.

Rohkelikkotornissa Al paikansi Rosen ja Davidin, jotka harjoittelivat kaikkia heidän siihen mennessä oppimiaan loitsuja erinäisillä pöydällä olevilla pikkuesineillä. Tarkemmin ottaen David harjoitteli ja Rose neuvoi. David näytti vihdoin päässeen jyvälle useimmista loitsuista, kiitos Rosen kärsivällisyyden.
Al viskasi kirjan pöydälle muiden esineiden joukkoon ja istuutui nojatuoliin Rosen viereen.
 Rose katseli häntä hetken hiljaa ja näytti pohtivan sanoisiko jotakin. Hän ei kuitenkaan pystynyt hillitsemään itseään ja aloittikin varovasti:
“Al, sinä olet ollut koko päivän kuin kissa pistoksissa”, Rose vilkaisi kissa sanan kohdalla automaattisesti Koukkujalan tyhjää koria,” eikä se ole ollenkaan sinun tapaistasi. Joten haluaisitko kertoa mikä sinua vaivaa?”
 “Minua ei… Aih! Kiitos vain, Dave!” Al kiljaisi Davidin suoritettua onnistunut leijutus Alin liemikirjalle ja vähemmän onnistunut alastulo suoraan kirjan omistajan päälakeen.
 David mutisi anteeksipyynnön ja Albus kumartui noukkimaan kirjan matolta.
“Kuten olin sanomassa, minua ei vaivaa mikään minulla on vain erittäin huono…”, Albus keskeytti lauseen ja jäi katsomaan suu auki taikajuomakirjansa takakantta.
“Al mitä nyt?” Rose kysyi ja vastaukseksi Albus ojensi taikajuomakirjansa tytölle. Rose katsoi kirjan takakantta ja henkäisi kauhistuneena. Myös David kurottautui vilkaisemaan sanoja, jotka oli kirjoitettu poikittain tekstaten kirjan vaaleanvihreän takakannen halki:
ISÄSI ON VAARASSA.
 David oli ensimmäinen joka sai sanaakaan suustaan:
“Se on pila. Varmaan Malfoy tai Montgomery haluaa pilailla kustannuksellasi.”
“David on oikeassa. Heillä on kurja huumorintaju”, Rosekin yritti, vaikka ei kuulostanutkaan niin varmalta kuin David.
“Minusta se kuulostaa uhkaukselta”, Al huomautti ja tunsi kurkkunsa kuivavan.
“Ennemmin se varoitus olisi, mutta Al, ei sinun isälläsi ole hätää. Tämä on vain luihuisten tavallistakin typerämpi pila.
 Al halusi olla samaa mieltä Rosen kanssa, mutta nuo sanat kirjan takakannessa kummittelivat hänen mielessään ja aiheuttivat hänelle jo toisen unettoman yön sillä viikolla.

 Tiistain Al tuntui elävän jossakin toisessa maailmassa. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä sen päivän oppitunneilla oikein oli käsitelty tai edes mitä aineita hänellä oli ollut sinä päivänä. Ainoa asia mitä hän sinä päivänä oli miettinyt oli kuinka voisi saada sen uhkaustekstin kirjoittajan selville, muttei keksinyt ainuttakaan järkevää keinoa.
 “Al, kuunteletko sinä?” Rose kysyi närkästyneenä, heidän ollessaan lounaalla.
Ei, hehän olivat jo syöneet lounaan. Kyseessä oli siis päivällinen. Mitä ihmettä hän oli tehnyt sinä iltapäivänä? Al pohti mielessään.
“Juu”, Al vakuutti ja katsoi puoliksi syötyä lautastaan. Hän huomasi, ettei ollut lainkaan nälkäinen.
“Al, minusta sinun pitäisi…”, Rose aloitti mutta Al ei jäänyt kuuntelemaan lauseen loppua. James oli juuri tullut kavereineen saliin. Alista tuntui, että Jamesin kuului tietää, että hänen täytyi kertoa veljelleen. Sitä paitsi James oli melkoisen terävä tällaisissa asioissa ja osaisi varmasti sanoa, mitä nyt pitäisi tehdä.
 Niinpä Al repi veljensä tämän kavereiden seurasta huolimatta veljen vastaväitteistä. Hän käski Jamesia seuraamaan ja kiipesi kohti Rohkelikkotornia.
“Kuule, jos kostat sitä toissaöistä juoksuttamalla minua portaissa, haluan huomauttaa, että minulla on huispaajan kunto”, James totesi kiivetessään Albuksen perässä takaisin Rohkelikkotorniin, josta oli vain hetkeä aiemmin tullut.
  James ei tarkalleen ottaen tiennyt mitä odottaa, kun hänen veljensä käski hänen pysyä tyhjässä oleskeluhuoneessa  tämän itse kipittäessä käymään makuusalissaan. James mietti erilaisia vaihtoehtoja mielessään: Ehkäpä Al aikoi antaa hänen syntymäpäivälahjansa etukäteen tai tämä etsi jotain tarpeeksi painavaa, jolla heittää häntä. Ehkä Al vain kidutti häntä tällä tavoin, pitämällä häntä nälässä. James ei kuitenkaan ehtinyt vielä päättää mitä vaihtoehtoa kannatti, kun Albus jo palasi.
 Pikkuveli ojensi Jamesille kirjan. James katsoi sitä typeränä:
“Taikajuomain alkeet. Hei, minä läpäisin ensimmäisen luokan.”
“Käännä se, idiootti”, Al totesi ja James vilkaisi häntä kummissaan. Hän kuitenkin käänsi kirjan ja katseli etukannen tekstiä nyt ylösalaisin.
“Ympäri”, Albus tarkensi.
“Miksei sitä voinut sanoa heti?” James nurisi ja käänsi takakannen näkyviin. Siinä vihreän takakannen halki kulki yksinkertainen viesti:
ISÄSI ON VAARASSA.
 Albus selosti nopeasti miten teksti oli ilmestynyt hänen kirjaansa ja mitä Rose ja David olivat sanoneet siitä. Hän katsoi veljeään ja kysyi:
“No mitä mieltä olet?”
“Älä turhaan vaivaa päätäsi mokomalla”, James totesi ja ojensi kirjan takaisin Albukselle. James kääntyi lähteäkseen Suureen saliin syömään.
“Eikö tuo huoleta sinua lainkaan?” Albus kysyi raivostuneena veljeltään.
James huokaisi ja kääntyi ympäri:
“Okei sinä teit minulle silloin toissayönä pariasiaa selväksi ja minä teen nyt sinulle:
Yksi: isä on aikuinen ihminen ja osaa huolehtia itsestään. Kaksi: isä on aurori ja osaa siis todellakin pitää huolta itsestään ja kolme: ainoa asia, josta olen huolestunut on se, että näännyn nälkään, jos en tällä sekunnilla pääse syömään.”
 Albus jäi katsomaan typeränä veljensä perään. Miksi hän oli mennyt puhumaan Jamesille? Tämähän oli heistä kahdesta se lapsellisempi. Ei James tietenkään välittänyt tällaisista asioista.
 Al huokaisi ja istui takan eteen mietiskelemään. Hän katseli liekkien tanssia ja kahden yön huonot unet alkoivat vaatia veroaan. Hän sulki silmänsä.
 Albus näki kummallisen unen:
 Hän juoksi Tylypahkan käytäviä ja jahtasi Malfoyta ja Montgomerya, jotka olivat pihistäneet hänen taikajuomakirjansa. Hän näki heidän vilahtavan aina kulman taakse, mutta ei koskaan saanut heitä kiinni. Yhtäkkiä David ja Rose ilmestyivät siihen ja alkoivat tiputella kaikenmaailman pikkuesineitä hänen päälleen. Professori Lipetitkin tuli siihen ja ilmoitti:
“Älä huoli poikaseni, juuri noin isällesikin kävi…”
Al tunsi hautautuvansa pikkuesineiden alle…
“Al?”
Joku töni tavara kasaa, jonka alla Al oli…
“Al!”
Albus havahtui unesta Rosen ravisteluun. Hän katseli hetken ympärilleen ja tajusi nukahtaneensa takan eteen.
“Vaivaako se teksti sinua vieläkin?” Rose kysyi istuutuen hänen viereensä.
“Tavallaan”, Albus mumisi ja hieraisi silmiään.
“Jos olet noin huolissasi mikset kirjoittasi isällesi?”
“Isä, isä, isä… Ettekö te osaa puhua mistään muusta?” Al huusi ja huomasi muidenkin kuin Rosen tuijottavan häntä. Hän painui jälleen kerran makuusalinsa huonotuulisena ja unettomana.
« Viimeksi muokattu: Elokuu 13, 2008, 16:52:11 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Kovasti kiitoksia kommenteista!
Schee kiitos kehuista. Hauska kuulla, että pidit :). Juu tiedän, että juoni on tässä nyt hitusen aikaa jumittanut, mutta pelkäänpä, että kun päästään joulusta se etenee hieman liiankin vauhdilla...
Villa Viola kiitos sinulllekin kehuista! Tämä ensimmäinen osa (12-15 lukua, vähän auki vielä) keskittyy aika paljon Aliin ja Roseen, mutta toinen kertookin asiat Jamesin näkökulmasta ja saat varmaankin vastauksia liittyen professori Nenovehiin...Kolmas on vielä hitusen auki, mutta neljäs on varmasti luihuisten, pääasiassa Scorpiuksen ja Nathanielin, näkökulmasta ja heihin saadaan molempiin uusia ja syvempiä puolia...
 Piristyin kommenteista ja sain ihan kaksi lukua tässä valmiiksi. Hitusen välilukuja ja juoneltaan edelleen paikalleen junnaavia nämä ovat, mutta niiden vain täytyy. Valmistelen tunnelmaa finaalia varten... Olisin taas kovin kiitollinen kommenteista :).
                                                 Luvusta toiseen teidän, Unissakävelija

Luku 7: Kurpitsoita ja kaljuunoita

Torstai oli lokakuun viimeinen päivä, siis kurpitsajuhla. Valitettavasti Albus ei ollut mitenkään juhlatuulella. Hän oli koko viikon ollut hiukan nihkeissä väleissä niin Rosen kuin veljensäkin kanssa.
 Lisäksi hän tunsi olevansa tunteiden ristiriidassa. Hän joutui myöntämään itselleen, että oli huolissaan isästään, mutta samaan aikaan häntä tuo huolissaan oli ärsytti häntä, koska se oli juuri hänen isälleen ominaista käytöstä.
 Hänestä tuntui, kuin hän olisi yrittänyt kävellä eteenpäin juoksuhiekassa. Kun se ei onnistunut, hän yritti mennä taaksepäin, mutta upposi vain syvemmälle hiekkaan. Hän oli jumissa omien tunteidensa juoksuhaudassa.
  Hän ei voinut kirjoittaa isälleen, ei koska… Hän ei vain voinut. Kukaan Tylypahkassa ei taas tuntunut ottavan tekstiä kirjan takakannessa tosissaan, mutta Albuksella oli vahva tunne, että se oli enemmänkin kuin parin tylsistyneen yksitoistavuotiaan pila. Siispä hän ei osannut unohtaakaan sitä.
  Illalla Albus ja muut ensiluokkalaiset viettivät ensimmäistä kurpitsajuhlaansa Tylypahkassa. Iltaa Suuressa salissa koristivat kurpitsat sisällä loistavine kynttilöineen ja aidot lepakot, jotka liitelivät oppilaiden päiden yllä. Ruoka oli erinomaista ja useita kurpitsaisia ruokalajeja oli tarjolla. Vaan mikään näistä asioista ei saanut Albuksen mielialaa kohoamaan.
 Kesken ruokailun rehtori nousi seisomaan ja kilisti lusikalla pikariaan saadakseen oppilaiden huomion.
“Hyvät oppilaat nyt, kun olemme yhdessä kokoontuneet juhlimaan tätä kurpitsajuhlaa, haluaisin lausua teille muutaman sanan tästä juhlasta, jota juhlimme. Kuten kaikki teistä tietävät, tämä juhla tunnetaan kautta maailman taikuuden kunnianosoituksena. Kuten tiedätte, jästitkin juhlivat tätä juhlaa usein pukeutumalla erinäisiksi taikaolennoiksi. Olenpa nähnyt useiden yksilöiden pukeutuvan noidiksi tai velhoiksikin, joskin melko väärän kuvan saaneina. Siispä haluan nostaa tässä esille muutaman historiallisesti tärkeän noidan ja velhon ja pyytäisinkin professori Binnsiä kertomaan meille hieman koulumme historiaa. Asioita, joita ette ole koskaan kuulleetkaan sen perustajista saatika sitten itse koulusta. Ja, jos joku”, tässä  vaiheessa rehtori vilkaisi selvästikin kohti sitä Rohkelikon pöydän päätyä, jossa James istui,” kehtaa keskeyttää arvon professori Binnsin kerrassaan kiinnostavan kertomuksen, hän saa avustaa vahtimestari Voroa koko loppu vuoden.”
 Professori Binns ilmestyi äkisti seinän läpi ja asettui seisomaan(tai oikeastaan leijumaan) kaikkien eteen. Se oli ensimmäinen kerta, kun Albus näki hänet jossakin muualla kuin taikuudenhistorian luokkahuoneessa. Keskellä Suurta salia, kynttilöiden läpäistessä hänet väräjävällä valollaan, professori näyttikin kovin pieneltä ja harmaalta. Enemmän haamulta kuin koskaan aiemmin Albuksen nähden.
 Professori rykäisi kurkkuaan ja koko sali vilkuili hänen suuntaansa kiinnostuneena. Professori Binns itse näytti kovin yllättyneeltä kiinnostuksesta, joka häneen kohdistettiin; aivan kuin häntä ei olisi koskaan ennen seurattu sellaisella antaumuksella.
 Professori Binns alkoi puhua salissa ja hänen äänensä kuulosti kovin erilaiselta kuin luokkahuoneessa. Luokassa se oli kovin unettava ja sävytön milläänlailla mielenkiintoa herättämätön, kun taas Suuressa salissa se kuulosti erilaiselta salin kaiun vahvistaessa sitä. Ääni kuulosti kaikuvan jostakin toisesta maailmasta ja ensi kertaa Albus todella tajusi, että eräs hänen opettajistaan oli kuollut. Tai siis oli ollut kuolleena jo pidemmän aikaa, mutta kuitenkin. Ajatus oli jokseenkin hämmentävä ja hieman pelottavakin.
 Oppilaat vilkuilivat professori Binnsiin ja suurin osa valmistautui ensimmäistä kertaa kuuntelemaan professoria toden teolla. Albuskin kuunteli professori Binnsin puhetta alkuun kiinnostuneena, mutta huomasi pian, että Binns aikoi aloittaa tarinansa niin kaukaa kuin Rowena Korpinkynnen isoisoisoisoäidistä, ja kaikki innostus valui hänestä pois.
 Professori Binnsin tarkoitus ei selvästikään ollut tehdä tarinasta hippuakaan mielenkiintoisempaa kuin oppitunneistaan. Eikä hänen aikomuksenaan ollut missään tapauksessa takertua mihinkään mielenkiintoisiin yksityiskohtiin, vaan historioitsijan tapaan, hän aikoi kertoa asiat järjestelmällisesti ja johdonmukaisesti neutraalista näkökulmasta.
 Vain muutaman minuutin kuluttua salissa alkoi tapahtua samantyyppisiä reaktioita kuin professori Binnsin oppitunneilla. Oppilaiden ilmeet muuttuivat jähmettyneiksi ja silmät lasittuivat. Davidin pää laskeutui senttimetri senttimetriltä lähemmäs pöytää ja Albus vetäisi hänen jälkiruokansa nopeasti pois ennen kuin hän vajoaisi sen päälle.
 Opettajien pöydässäkin tapahtui hienoista liikehdintää: Professori Nenoveh oli alkanut jälleen letittää hiuksiaan, Albus oli huomannut, että hän teki näin tylsistyessään. Lientenopettaja mutisi jotakin itsekseen ja Albus oli lukevinaan hänen huuliltaan sanan “kirjasto”. Hagrid liikahteli vaivaantuneen oloisena niin, että tuoli hänen allaan narahteli silloin tällöin. Mutta muuten opettajat kuuntelivat huomattavasi kiinnostuneempina kollegansa puhetta kuin oppilaat. Albus arveli heidän tekevän tämän vain kohteliaisuuttaan.
 Jotkin toisista aaveista astahtivat mahdollisimman huomaamattomasti seinistä läpi, toiset taas kuuntelivat melkoisen pitkästyneen oloisina, etenkin kuolleiksi. Albus huomasi jopa lihavan munkin, puuskupuhin tupakummituksen, haukottelevan makeasti kuunnellessaan professori Binnsiä. Al ei edes tiennyt, että aaveet osasivat haukotella.
 Rehtori näytti kerrassaan järkyttyneeltä, kun yksi toisensa jälkeen oppilaat painoivat päänsä ruokapöytää vasten. Albuskin teki niin ja seurasi sivusilmällä Jamesia, joka supatti jotakin ystävilleen Burtille ja Henrylle. Kaksi muuta poikaa virnuilivat huvittuneesti. Kauhukseen Albus näki Jamesin ottavan sauvansa esille. Burt asettui istumaan Jamesin eteen sillä tavoin, että Jamesin touhuja ei voinut havaita opettajainpöydästä. Ystävänsä selän takaa James tähtäsi sauvallaan kurpitsakiisseliä suoraan rehtorin nenän edessä. Albus katseli, kuinka hänen veljensä loitsu lennätti kiisselin pitkin rehtorin kasvoja ja kaavun etumusta.
 Professori Binns ei luonnollisestikaan huomannut mitään tästä, sillä hän seisoi selin opettajainpöytään. Joskin Al epäili, olisiko hän huomannut mitään vaikka kiisseli olisi heitetty hänen lävitseen.
 Rehtorin kasvot alkoivat punoittaa vihasta ja sieltä täältä pöydistä alkoi kuulua hiljaista tirskahtelua, kun oppilaat alkoivat ymmärtää tapahtumia.
“James Potter!” rehtori karjaisi suunnilleen puolen minuutin kuluttua, pystymättä enää hillitsemään itseään. Professori Binnskin keskeytti lopulta puheensa ja kääntyi paheksuen rehtoriin päin.
“Niin, rehtori?” kuului Jamesin hilpeä huuto. 
 Rehtorin sieraimet laajenivat ja supistuivat, sitten hänen kasvonsa kääntyivät vahingoniloiseen hymyyn.
“Nähtävästi herra Potter haluaa ryhtyä vahtimestari Voron avustajaksi”, rehtori totesi ääni ärtymystä sykkien.
“Oikeastaan te nähtävästi haluatte”, James huomautti ja rehtorin hymy jähmettyi.
“Nähkääs, hyvä rehtori, minun nähdäkseni te olitte se, joka keskeytti arvon professori Binnsin”, James kertoi pirullisesti virnuillen ja useiden oppilaiden kasvot vetäytyivät hymyyn. Muutama rohkea yksilö jopa purskahti nauruun.
“James Potter! Minun kansliaani, nyt heti!” rehtori karjaisi kuin naarasleijona ja James hyppäsi pystyyn siinä silmänräpäyksessä.
“Tietenkin, ei tarvitse opastaa, tunnen tien”, hän totesi pirteästi ja kiiruhti ovelle Rohkelikon pöydästä alkaneiden, sitten koko saliin levinneiden, aplodien seuraamana.
“Hiljaa!” rehtori kiljui, mutta ne, jotka taputtivat saivat tästä vain lisäytyä.
“Juhla loppuu tähän! Painukaa tupiinne siitä”, rehtori huusi oppilaille ja kiirehti Jamesin jalanjälkiä seuraten ovelle yhäkin kellertävän kurpitsakiisselin tahraamana. Hän kiristeli hampaitaan ja putsasi sauvallaan kellertävänsävyistä limaista ainetta kaavultaan. Hän ei ollut koskaan ennen tahtonut niin palavasti erottaa ainuttakaan oppilasta kuin sillä hetkellä. James Potterille se olisi ollut ansaittu ja oikeudenmukainen rangaistus.
 Sitten aviomiehen kasvot viivähtivät rehtorin mielessä ja hän pudisteli päätään itsekseen. Ei, hänen miehensä ei pitäisi siitä. Sitä paitsi, millaisen skandaalin lehdet siitä tekisivätkään? Rehtori saattoi mielessään kuvitella otsikot ja oli varma, ettei hän voisi välttyä  julkiselta paheksunnalta, mikäli menisi erottamaan koulustaan kansansankarin pojan. Ja millaista hallaa se tekisikään hänen miehensä uralle!
 Rehtori pudisti päätään entistä tarmokkaammin kadottaakseen tuon mielikuvan. Ei, hänen täytyi vain sietää sitä epäkunnioittavaa ja häiriötä aiheuttavaa kakaraa ja toivoa mielessään, etteivät Potterit aikoneet hankkia lisää lapsia.
 
 Huomattavasti hyväntuulisempana kuin oli ollut juhlaan saapuessaan Al lähti salista kohti Rohkelikkotornia Davidin ja Rosen seurassa. David oli innoissaan Jamesin tempauksesta. Rose taas kovin paheksuva, vaikkakin Al oli luullut salissa nähneensä hienoisen hymyn Rosen kasvoilla. Kun Rose oli huomannut Alin katseen, tyttö oli hukuttanut hymynsä suureen kulaukseen kurpitsamehua, johon oli sitten meinannut tukehtua.
 Oleskeluhuoneessa Al näki Jamesin ystävien Burtin ja Henryn istuvan erään pöydän ääressä pergamentin ja melkoisen kokoisen kaljuunakasan kanssa. Monet rohkelikot menivät naureskellen heidän luokseen ja laskivat kaljuunansa pöydälle. Al vilkaisi kavereitaan, jotka kohauttivat olkiaan. Hän asteli itsekin Burtin ja Henryn luo.
“Terve muksut”, Henry tervehti. Molemmat pojat olivat edelliskesänä piipahtaneet Albuksen kotona useammin kuin kerran tapaamassa Jamesia ja Al tunsi heidät mielestään kohtuullisesti.
“Haluatteko lyödä vetoa?” Burt kysyi.
“Mistä?” Al kysyi epäillen.
“Tietysti siitä, kuinka pitkän jälki-istunnon James saa”, pojat sanoivat virnuillen.
“Lyöttekö kaverinne jälki-istunnosta vetoa? Eikö tuo ole hiukan epäeettistä?” Rose kommentoi selvästi halveksuen moista toimintaa.
“James itsekin osallistui, joten ei se ole”, Burt huomautti virnistäen.
“Siinä tapauksessa se on epäreilua, ei kukaan voi lyödä vetoa omasta jälki-istunnostaan!” Rose huudahti.
 Nyt molemmat kolmasluokkalaiset virnuilivat.
“Hän katsos löi vetoa ennen kuin hommasi jälki-istunnon”, Henry selosti.
“Niin, miten on Al? Kai sinä nyt veljesi tunnet, tiedät varmaan millaisen jälki-istunnon hän saa?” Burt yllytti ja viittoi rahakasaan edessään.
“Tunnen veljeni sen verran hyvin, etten lyö vetoa hänen tekemisistään. James on vaikeammin ennustettava kuin pussitee”, Al huomautti kuivasti.
“Pyh, ilonpilaaja. Entäs miten te kaksi? Tuleeko vetoja?”
David pudisteli päätään, kun taas Rose kysyi pojilta, mikä tarkalleen ottaen oli pelin idea.
“Veikkaat jälki-istunnon pituutta, maksat kaljuunan ja odotat, että James tulee ja paljastaa kuka saa koko pinon itselleen”, Burt selosti.
“Entä mitä te hyödytte tästä?” Rose kysyi kulmiaan kohottaen.
“Viisi prosenttia voitosta”, Henry paljasti.
Rose tuhahti:
“Tietenkin.”
 Siinä samassa James ryömi virnuillen muotokuva-aukosta.
“Ja, koska James juuri saapui vedonlyönti on suljettu”, Burt kuulutti ja kysyi sitten perään Jamesilta:
“No niin James, paljonko?”
“Kuusi ja puoliviikkoa”, James ilmoitti ja ojensi kätensä kohti rahakasaa.
“Muistaakseni minun veikkaukseni oli tasan 47 päivää eli rahat tänne”, James sanoi.
“Äläs hoppuile, viisi prosenttinen meille”, Henry huomautti ja hän ja Burt alkoivat periä omiaan.
“Hei hetkinen, pidelkääs luutianne. Mistä me tiedämme ettet vain valehtele?” kysyi Amanda Blake, se Jamesin ikäinen pitkänhuiskea tyttö, jonka pöllöä James oli “lainannut” kannellessaan vanhemmilleen Albuksen jälki-istunnosta.
“Voit mennä kysymään rehtorilta, jos epäilet sanaani”, James ehdotti haastavasti ja Amanda nakkeli niskojaan.
“Niinpä taidan tehdä”, hän ilmoitti ja katosi muotokuvaaukkoon.
“Vetoja Audreyn jälki-istunnoista?” James kysyi virnistäen.
“Hänen nimensä on Amanda”, Rose huomautti.
James kohautti olkiaan:
“Sama se. Kuka lyö vetoa?” 
Albus hymähti mielessään. Oli hänellä aikamoinen veli.

Luku 8: Joulu Tylypahkassa

Kukaan ensiluokkalaisista Rohkelikoista ei osannut sanoa mitä marraskuulle tapahtui. Oppitunnit alkoivat olla jo hyvin vaativia ja läksytaakka lisääntyi päivä päivältä. Al huomasi alkaneensa laskea päiviä joululomaan.
 Marraskuun lopulla pelattiin huispausottelu Puuskupuhin ja Luihuisen välillä. Albus arveli sen olleen Tylypahkan historian epätasaisin ottelu, vaikkakin se päättyi pistein 200-150 puuskupuhille.
 Luihuisten huispausjoukkue oli yksinkertaisesti heidän historiansa huonoin. Ensinnäkin pitäjä ja joukkueen kapteeni oli ottanut tehtäväkseen simputtaa erästä jahtaajaa vain siitä syystä, että tämä sattui olemaan hänen entinen tyttöystävänsä. Hän huuteli tälle motkotuksia virheistä, joita tämä ei ollut edes tehnyt. Molemmilta tuntui menevän koko peli tästä syystä ohi silmien ja korvien.
 Kahdelta muulta  jahtaajalta puuttui kokonaan pelirytmi ja he huitelivat mahdottomien etäisyyksien päässä toisistaan. Lyöjissä ei sinällään ollut mitään vikaa, he pelasivat hyvin, kunhan eivät vaan joutuneet liian lähelle toisiaan, jolloin alkoi hirvittävä rähinä. Ja etsijä oli pelin huippu. Hän viipotti kentällä kuin päätön lepakko. Kun sieppi vartin kuluttua pelin alusta lennähti hänen hihaansa, hän ei edes huomannut. Albus oli nähnyt Jamesin kiemurtelevan tuskissaan katsomossa; hänen veljensä oli sattunut huomaamaan tapahtuneen. James sanoi, että luihuisten joukkue viilteli huispauksen jaloa sydäntä ja oli häpeällistä joutua pelaamaan sellaista joukkuetta vastaan.
 Peli loppui vasta kahden tunnin kuluttua; ääliömäinen etsijä ei katsojien tai joukkuetovereidensa huudoista ymmärtänyt, että sieppi oli hänen hihassaan. Tällä välin Puuskupuh oli tehnyt kaikki 20 maaliaan.
 Jopa Al, joka ei suhtautunut huispaukseen läheskään yhtä kiihkeästi kuin James, joutui myöntämään, että luihuisten peli oli surkuteltavaa katsottavaa. Ottelun lopputulos myös varmisti sen, ettei Rohkelikolla ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia voittaa huispausmestaruutta. Tämä tieto masensi Jamesia melkoisesti.

 Joulun lähestyminen marraskuun vaihduttua näkyi Tylypahkassa niin tunnelmassa kuin ulkoasussa. Käytävät oli koristeltu punaisin nauhoin ja mistelein, joita ensiluokkalaiset olivat oppineet kiertämään kaukaa. Suureen saliin oli Hagridin ansiosta ilmestynyt kolmetoista joulukuusta, mikä oli kauhistuttanut vanhaa ennustuksen opettajaa Sibylla Punurmiota: professorin oli nähty yöaikaan polttamassa joitakin yrttejä Suuren salin ovilla. Itse hän oli selitellyt toimintaansa pahojen henkien karkottamisella.
 Riesu oli ottanut käyttöön enemmän ja vähemmän pöyristyttävät joululaulunsa. Rehtori oli komentanut vahtimestari Voron karkottamaan räyhänhengen kuultuaan Riesun kehittämän joululaulun: Rehtori sammuu, kotitontut ryyppää. Ainakaan joululoman alkajaisviikolla tämä tavoite ei ollut vielä onnistunut, sillä Albus, Rose ja David välttivät maanantai aamuna niukin naukin haarniskan, jonka Riesu yritti tönäistä heidän päälleen. Ilmeisesti Riesu, kuten Jameskin, sai lisäenergiaa lähestyvästä joulusta.
 Tiistaiaamulla James näytti erityisen säteilevältä, eikä Albukselta mennyt kovin kauaa selvittää, mistä hänen veljensä hyväntuulisuus johtui.
Tylypahkan eteisaulassa seisoi pieni seitsemän kotitontun kuoro. Ensiksi Albus ajatteli, että Riesu oli suostutellut tontut laulamaan joululauluja seurakseen, mutta hetken sanoja kuunneltuaan hän osasi arvata, että Jamesilla oli sormensa pelissä:

“Oi Teddy, kuinka sua kaipaan,
Kuinka monta päivää ennen kuin kohtaamme taas.
Oi Teddy, pian luoksesi saan,
tänä jouluna löydän tieni sun seuraas.”


Enempää Al ei kuullut, sillä kaksi riitelevää ääntä peitti kotitonttujen kuoron alleen:
“James Sirius Potter, kuinka sinä kehtaat varastaa päiväkirjani!” Albus tunnisti serkkunsa Victoiren ääneen. Victoire oli hänen enonsa Billin ja tämän vaimon Fleurin vanhin lapsi. Hän oli Korpinkynnessä seitsemännellä luokalla ja johtajatyttö.
“Älä nyt suutu serkku rakas!” James yritti selittää ja suojasi päätään, jotta säästyisi enimmiltä iskuilta Victoiren hakatessa häntä kirjallaan.
“Minä. Olen. Raivoissani. Saat. Tästä. Hyvästä. Kuukauden. Jälki-istunnon. Alkaen. Heti. Joululoman. Jälkeen”, tyttö huusi sana kerrallaan ja jokaisen sanan mukana James sai iskun muodonmuutosten kirjasta.
“Auts! Et voi tehdä niin! Olet serkkuni!” James ulisi väistellen äitinsä kauneuden ja tulisuuden perineen serkkunsa iskuja.
“Olen myös johtajatyttö”, Victoire huusi ja pamautti Jamesia vielä kerran kirjalla.
 Niin, Tylypahkassa ei tunnettu sellaista sanaa kuin joulurauha.
Opettajatkin tuntuivat kovin joulutunnelmaisilta. Lipetitin tunnilla lähinnä kertailtiin, mikä sinällään oli kiinnostava kokemus sekin, ainakin Albukselle, joka yritti parhaansa mukaan suojautua Davidin aiheuttamilta vahingoilta. Tämä oli kehittänyt itselleen jonkinlaisen eston oppia entistus-loitsu. Mutta muut alkoivat olla hiljalleen hallinnassa.
  Joulun kunniaksi liemienopettaja tarjoutui viemään koko luokan “treffailemaan kirjoja kirjastoon”. Oppilaat eivät kuitenkaan olleet erityisen halukkaita, mihin opettaja totesi:
“Ihan sama. Mä meen sit yksin. Turha oottaa takas. Mä alotan joululoman.”
Rose oli tässä kohtaa menettänyt täysin jouluhenkensä ja olisi halunnut hukuttaa liemienopettajan noidankattilaansa. Albus ja David saivat kuitenkin estettyä häntä.
 Sen sijaan pimeyden voimilta suojautumisen opettaja ei näyttänyt edes muistavan että joulu oli tulossa. Professori Birdsherry piti heidät viimeisellä oppitunnillaan ennen joulua vielä ylimääräiset kymmenen minuuttia. Hän käsitteli ihmissusia ja näitä sääteleviä lakeja ja niiden muutoksia viimeisen kymmenen vuoden aikana. Al ja David olivat kauhuissaan, kun he saivat aiheesta vielä vähintään viiden jalan pituisen esseen joululoman ajaksi. Rose sen sijaan oli erittäin innostunut, kuten kaikesta mitä professori Birdsherry ikinä sanoikaan.
 Professori Nenoveh yllätti Alin, sillä hän odotti heidän jatkavan lenkkareiden muuttamista saappaiksi, mutta professori saapuikin tunnille ja ilmoitti, että ei aikonut pakottaa heidän päähänsä tietoa, jotka eivät selvästikään tähän vuodenaikaan sinne iskostuisi. Sen sijaan hän antoi heidän tehdä tunnillaan, mitä he ikinä lystäsivätkään, vaikka varoittikin, että korvakirous oli yhä käsillä mikäli joku käyttäytyisi asiattomasti.
 Yrttitiedon tunnilla professori Longbottom oli järjestänyt heille yllätyksen ja hankkinut heidän ilokseen harvinaisia tanhujuurikkaita, pieniä maan alla kasvavia juuria joiden maanpäälliset osat heiluivat tavalla joka näytti aivan rivitanssilta. Joulumusiikin tahdissa heiluvat juurikkaat olivat melkoisen hilpeä näky.
 Taikuuden historian tunnin Albus ja David viettivät kuten aina syksyn aikana: nukkuen. Rose oli jo kuukausia aiemmin luopunut yrityksistään estää heitä. Siispä hän tyytyi vain silloin tällöin mulkoilemaan heitä muistiinpanojen teolta ehtiessään.
 Tähtitieteentuntia ei viimeisellä viikolla ollut, sillä useimmat oppilaat lähtivät joululomalle torstaiaamuna.
 Edellisellä viikolla kouluun jääviä oppilaita oli Albuksen, Davidin ja Rosen lisäksi ilmoittautunut viisi. Kaksi kuudesluokkalaista Puuskupuhia, seitsemäs- ja kolmasluokkalaiset sisarukset luihuisesta, sekä yksi kakkosluokkalainen korpinkynsi. Siispä Rohkelikkojen oleskeluhuone oli täysin ystävysten käytössä.
 Lomalla Albus ja Rose pelasivat velhoshakkia(David mieluiten vain seurasi), vaikka Albus hävisi joka ainoan erän. Lisäksi Rose näytti melko masentuneelta, kun Koukkujalka ei ollut palannut jouluksi. Hän loi vähän väliä haikeita katseita kissan tyhjään koriin. Alilla ja Davidilla oli täysi työ pitää joulutunnelmaa yllä, ettei hän masentuisi täysin.
 Nuo kolme samoilivat lomaviikollaan ympäri Tylypahkan maita ja tutustuivat tiluksiin, jotka olivat syksyn aikana jääneet vielä hitusen vieraiksi. David olisi halunnut jopa Kiellettyyn metsään, mutta sekä Rose, että Al kieltäytyivät jyrkästi. Tosin eri syistä.
 22. joulukuuta he pitivät suuren lumisodan muiden koulunjääneiden oppilaiden kanssa. Jopa ne sisarukset luihuisesta osallistuivat, vaikka ensin näyttivätkin kovin paheksuvilta.
 Tylypahkan ruoka tuntui joulun lähellä muuttuvan aina vain maistuvammaksi. Kotitontut näyttivät selvästi parastaan, vaikka oppilaita ja opettajia oli yhteensä vaivaiset viisitoista. Jopa rehtori oli lähtenyt viettämään jouluaan muualle.
 Joulukuun 23. päivän Albus, Rose ja David viettivät pelaten räjähtävää näpäystä ja jästikorttipelejä, joita David ryhtyi opettamaan heille. Albus piti jästikorttipeleistä melkeinpä enemmän kuin räjähtävästä näpäyksestä, sillä niissä ei ollut mahdollisuutta, että kukaan polttaisi kulmakarvansa. Albus itse oli kärsinyt tästä vaivasta liiankin usein.
 Jouluaaton kolmikko vietti Hagridin luona. Hagrid oli valmistanut maistuvan jouluaterian. Ainakin Al, Rose ja David uskottelivat hänelle sen maistuvuutta, vaikkakin pipareita syödessään he olivat tukehtua ja kala(kenties turska?) näytti sangen eläväiseltä. Siitä huolimatta heillä oli hauskaa ja mukavaa jutustella Hagridin kanssa erinäisistä asioista. Rose ilahtui tavattomasti Hagridin nimittäessä heidän lientenopettajaansa oudoksi hiippariksi. Albusta taas ilahdutti kovin, kun Hagrid ei maininnut hänen isäänsä sanallakaan koko päivän aikana. He nauroivat ja hassuttelivat sen iltapäivän aikana enemmän kuin pitkiin aikoihin.

 Joulupäivänä Al heräsi hiukan kahdeksan jälkeen. David nukkui yhä. Hän oli nukkunut joka ainoana lomapäivänä vähintään kymmeneen. Rose oli jo alkanut epäillä, että Davidiin oli langetettu nukku-kirous.
 Al vilkaisi sängyn päätyään jonne oli kertynyt melkoinen pino lahjoja. Tämän jälkeen hän vilkaisi Davidin sängynpäätyä, jossa oli vaivaiset kolme pakettia: hänen ja Rosen lahjat Davidille ja kolmas, jonka Albus arvasi olevan Hagridilta, koska hänellä itsellään oli samanlainen karkeasti paketoitu muhkurainen paketti. Al päätti avata lahjansa vasta, kun Davidkin olisi hereillä ja siirtyikin siis oleskeluhuoneeseen.
 Oleskeluhuoneeseen saapuessaan Al näki Rosen istuvan selin häneen sohvalla takan edessä. Hän huomasi Rosen selän nytkyvän. Al arvasi, että tyttö itki. Hän mietti hetken pitäisikö hänen vain hiipiä takaisin makuusaliin vai ilmiantaa itsensä serkulleen. Hän, kun ei ollut lohduttajana erityisen lahjakas. Lopulta hän mietti, mitä Rose tekisi hänen sijassaan, ja Al asettikin hellästi kätensä serkun olalle. Tämä nosti itkuiset ja punoittavat kasvonsa häneen päin.
“Ai hei. Hyvää joulua”, Rose toivotti melkoisen vaisusti ja pyyhki kasvonsa hyvin epärosemaisesti villapaitansa hihaan.
“Rose mikä on?” Al kysyi istuen sohvalle serkkunsa viereen.
 Rosen silmät täyttyivät kyynelistä.
“Koukkujalka”, hän sopersi ja osoitti pientä lahjapakettia, jossa luki Rosen pienellä ja siistillä käsialalla kissan nimi. Ilmeisesti Rose oli ostanut lahjan jopa kissalleen, mikä oli erittäin Rosemaista käytöstä. Al tiesi, että Roselle oli turha sanoa Koukkujalan olevan vain kissa. Roselle Koukkujalka oli perheenjäsen siinä missä hänen äitinsä, isänsä tai Hugo-veljensä.
“Kyllä se pärjää”, Al lohdutti ja halasi serkkuaan. Mielessään hän oli kuitenkin sitä mieltä, etteivät he enää näkisi kissaa. Sehän oli jo hyvin vanha, eivätkä kissat nyt ikuisuuksia eläneet. Rosen hartiat alkoivat taas nytkyä.
“Ehkä se lähti, koska minä en antanut sille tarpeeksi huomiota”, Rose nyyhkytti Albuksen olkaa vasten.
“Eikä lähtenyt, vaan koska se on kissa ja kissat ovat sellaisia”, Albus yritti selittää, mutta hänestä tuntui, että Rose ei kuunnellut häntä.
“Se lähti, koska minä olen huono emäntä ja välitän enemmän koulusta kuin siitä”, Rose parkui.
Al oli myös sitä mieltä, että Rose keskitti hiukan liikaa aikaansa koulunkäyntiin, mutta arveli ettei sellaista kannattanut sanoa itkevälle tytölle.
“Rose, sinä olet loistava emäntä ja Koukkujalka on varmaan vaan löytänyt jättikokoisen hiirisuvun. Et nyt viitsisi itkeä”, Albus yritti lohduttaa parhaansa mukaan taputellen serkkuaan selkään.
“Mihin minä joutuisin ilman sinua, Al”, Rose sanoi irtautuen halauksesta ja hänen märille kasvoilleen nousi pikkuinen hymy.
“Nenäliinakauppaan”, Al vastasi ja Rose naurahti vaimeasti.

Paria tuntia myöhemmin koko kolmikko avasi lahjoja poikien makuusalissa. Oli tuntunut helpoimmalta ratkaisulta raahata Rosen lahjat sinne.
“Voi Al, mistä tiesit että olen aina halunnut tämän?” Rose henkäisi ihastuneena löytäessään Albuksen paketista kirjan nimeltä: Historian suurnoidat ja heidän tekonsa.
“En tiedä, ehkä siitä että puhuit siitä suunnilleen kaksi kuukautta nähtyäsi sen kirjakaupassa”, Al totesi mietteliäästi.
 Rose heitti häntä isoäiti Weasleyn erikoisjumpperilla, jollaisen myös Albus oli saanut.
 Rosella ja Albuksella ihasteltavaa lahjoissaan tuntui riittävän koko aamuksi. Sen sijaan Davidilla ei mennyt kovinkaan kauaa, kun hän avasi kaikki kolme pakettiaan. Pussi suklaasammakoita Alilta, vinkkejä sauvankäyttäjälle -kirja Roselta ja kotitekoista toffeeta Hagridilta. Myös Rose ja Albus olivat saaneet toffeeta Hagridilta, vaikkakin se oli liian kovaa syötäväksi. Albus oli pohtinut mielessään vaihtoehtoa, että huijaisi Jamesin syömään oman toffeensa jollakin konstilla loman jälkeen.
 Ennen joulupäivälliselle lähtöä Al  huomasi  Davidin tuijottelevan ikkunasta ulos lumisateeseen, joka tuntui olevan kuin parhaimmasta joulusadusta.
 Albus ehti jo tuskailla  mielessään, oliko hänestä tehty sinä jouluna jokin yleinen lohduttaja. Hän lähestyi ystäväänsä varovasti ja kysyi hiljaa:
“David oletko okei?”
 Albus tunsi olevansa epävarmalla maaperällä. Tytön lohduttaminen, kun oli oma lukunsa. Pojan lohduttaminen oli vielä tuplasti pahempaa. Etenkin pojan, joka sattui olemaan myös paras ystävä.
“Joo, tai siis ensimmäinen joulu kokonaan erossa perheestä”, David sanoi hiljaa.
“Niin huomasin, ettet saanut edes lahjaa”, Al lausahti erittäin tahdittomasti jotakin vain sanoakseen.
“He eivät osaa käyttää pöllöjä, ja eivät he muutenkaan voisi…” David mutisi katse yhä jossakin ulkosalla.
  Albus arveli, että David tarkoitti, ettei hänen vanhemmillaan ollut varaa hankkia hänelle mitään. Ei David ollut koskaan kertonut perheellään olevan rahavaikeuksia, mutta Albus ja Rose olivat arvelleet niin hänen nuhjuisista vaatteistaan ja käytetyistä koulukirjoistaan.
 David kääntyi nopeasti ikkunasta ja hymyili kuin mikään ei olisi vinossa.
“Hei meet sä syömään vai oot sä vaan?” hän kysyi esittäen erinomaisen imitaation lientenopettajasta. Albus nauroi ja pojat painuivat oleskeluhuoneeseen, jossa Rose jo odotti.
 
 Jouluateria opettajien seurassa oli sekin kokemus sinänsä. Oli kummallista nähdä niiden tavallisesti esimerkillisten aikuisten muuttuvan yhdeksi illaksi joksikin aivan toisiksi. Maisteltuaan muutaman lasin jouluviiniä lientenopettaja pyysi professori Nenovehia seurakseen kirjastoon. Nenoveh kuitenkin kieltäytyi ja itsekin hienoisessa maistissa ryhtyi kuiskuttamaan professori Lipetitille jotakin, mikä sai pikkuruisen velhon punastumaan aivan samanväriseksi kuin joulunpunainen pöytäliina. Professori Birdsherry ja numerologian professori Vektor yltyivät esittämään loppuillasta duettona kappaleen“Herran huomaan hevoskotkat.” Rose näytti hyvin järkyttyneeltä professori Birdsherryn käytöksestä, kun taas Al ja David joutuivat kovasti pidättelemään naurua.
Ruokaa oli niin paljon ja niin monenmoista, että oli vaikea uskoa että se upposi tuohon viisitoista henkiseen seurueeseen, joka oli kokoontunut pikkuisen pöydän ääreen. Ainoa kummallisuus pöydässä oli minttukarkit. Albus ei kerta kaikkiaan saanut päähänsä, miksi ihmeessä kalkkunoiden, uuniperunoiden ja monenmoisten herkkujen joukossa oli minttukarkkeja.
“Ei kai taas minttukarkkeja!“ Davidkin oli huudahtanut ne nähdessään.
“Kuinka niin `taas`? Rose oli kysynyt.
“Niitä oli kurpitsajuhlanakin, muistatko?” David oli selittänyt.
Albus ei ollut muistanut moista, mutta eipä se häntä liiemmin ollut haitannut.
 Sinä yönä Al nukkui harvinaisen hyvin. Ehkä paremmin kuin kertaakaan sen vuoden aikana. Hän oli onnellinen ja tyytyväinen.  Ei hän koskaan aikonut sitä ääneen sanoa, mutta mielessään hän arveli sen olleen hänen paras joulunsa ikinä.
 
Uutena vuotena Albus, Rose ja David olivat kaikki enemmän tai vähemmän masentuneita. Rose oli yhäti huolissaan Koukkujalasta, Albus kävi kamppailua omantuntonsa kanssa(syynä oli tällä kertaa se tosiasia, ettei hän ollut lähettänyt kotiin edes kirjettä jouluksi, kun taas vanhemmat ja sisarukset olivat pommittaneet häntä upeilla lahjoilla)ja Davidia masensi todennäköisesti ensimmäinen joulu, jonka tämä oli viettänyt ilman mitään yhteyttä perheeseensä tai sitten vaihtoehtoisesti koulun alkaminen lähiaikoina.
“Minä tiedän mitä voitaisiin tehdä”, David sanoi äkisti myöhään uudenvuodenaaton iltana kolmikon vain istuksiessa takan edessä(he olivat kyllästyneet velhoshakkiin).
 Rose ja Al käänsivät katseensa häneen.
“Tai siis, minun äidilläni on sellainen hassu tapa”, poika aloitti punastuneena, ”että hän sytyttää kaksi kynttilää uudelle vuodelle. Ensin hän lausuu mikä oli parhainta menneessä vuodessa ja puhaltaa ensimmäisen kynttilän. Sitten hän lausuu mitä haluaa tai toivoo seuraavalta vuodelta ja puhaltaa toisen kynttilän. Ja hän uskoo, että se oikeasti toimii. Että se asia, mitä toivoo oikeasti tapahtuu.”
David punastui syvemmin, kun Albus tai Rose eivät kommentoineet hänen ehdotustaan mitenkään.
“Tai siis ajattelin vain… Niin se on sellainen typerä jästien tapa mutta…”
“Ei, tehdään vain niin. Se kuulostaa hyvältä”, Rose sanoi nopeasti ja kipaisi etsimään kynttilöitä. Hänellä kesi hetken verran ennen kuin hän löysi kuusi kynttilää. Kaksi näistäkin oli melkoisen loppuun palaneita.
He sytyttivät omat kynttilänsä hiljaisina sauvoillaan. He katselivat hetken toisiinsa kynttilän liekkien lepattaessa hämärässä oleskeluhuoneessa luoden varjoja heidän kasvoilleen. Takkakin alkoi jo vaipua hiillokseen.
“No parasta menneessä vuodessa oli teidän tapaamisenne”, David ilmoitti ja puhalsi menneenvuoden kynttilänsä sammuksiin.
“Onko nämä pakko lausua ääneen?” Rose kysyi ja David kohautti olkiaan.
“En usko”, hän totesi. 
Rose mietti hetken ja nimesi Tylypahkaan tulon siis koko paketin ystävineen, oppitunteineen ja opettajineen parhaaksi. Hän puhalsi kynttilän sammuksiin ja kääntyi Aliin päin. Hän oli varma, että Al nimesi vuoden parhaaksi asiaksi Davidin kanssa ystävystymisen, sillä Rosen tietämyksen mukaan tämä oli Albuksen ensimmäinen suvun ulkopuolinen ystävä. Al puhalsi kynttilän ja kierros alkoi uudelleen. Vain kolme kynttilää valaisi hämärää Rohkelikon oleskeluhuonetta.
 Albuksen toisen kynttilän liekki väräjöi ja oli sammumaisillaan. Hän vilkaisi vieressään olevaa Davidia, joka näytti hetken verran surulliselta kynttilöiden valossa. Albus arveli hänen ajattelevan perhettään. David puhalsi oman kynttilänsä tulevalle vuodelle.
 Enää kaksi kynttilän liekkiä valaisi huonetta. Myös Rose näytti haikealta puhaltaessaan kynttilän sammuksiin, ja Al arveli hänen toiveensa liittyneen Koukkujalkaan. Al itse katsoi heiveröistä liekkiään toivoen, että sinä keväänä ihmiset oppisivat erottamaan hänet lopultakin isästään.
 Hän oli puhaltamaisillaan kynttilän, mutta se sammuikin itsekseen. Al mietti, pitikö hänen tulkita se jonkinlaisena merkkinä. Ehkä siitä, että hänen toiveensa ei koskaan toteutuisi.
 Al vilkaisi kelloaan. Häneltä meni hetki ennen kuin hän erotti kellotaulun numerot hämärässä huoneessa. Uuteen vuoteen oli enää viisitoista sekuntia. Albus alkoi laskea sekunteja ääneen Rosen ja Davidin liittyessä seuraan.
“Kolme, kaksi, yksi, nolla.”
Seuraava vuosi oli alkanut.
« Viimeksi muokattu: Elokuu 13, 2008, 16:53:13 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
 No niin eli jatkoa olisi jälleen luvassa. Ensimmäinen osa onkin sitten täällä valmiina ja kokonaisena. Pyytäisin ihmisiä, jotka lukevat tätä, kommentoimaan kirjoitustani, jotta tietäisin mitä asioita parantaa ja mitä pitää samanlaisena seuraavaa osaa varten.
Ja suklaahiiri,
 kaunis ja lämmin kiitos kommentistasi; oli kiva nähdä edes yksi kommentti. Hienoisia tarkoituksellisia dejà vu:ita on odotettavissa, minusta yksi siellä toinen täällä sopii aika ajoin mukaan, mutta ministeriöön ei päästä riehumaan ainakaan nuorison seurassa...Oli tämä sitten ilo tai suru :).
 Minerva on varmaan eläkkeellä(älä kysy missä...)ja liemien opettaja on tarkoituksella hieman hönö(ihana sellainen :)). Kaikki kiitos tästä hahmosta kuuluu muuten sisarelleni. Ja kyllä hänelle saadaan nimi, mutta vasta paljon paljon myöhemmin...

                                                      Ensimmäisestä toiseen,
                                                                               Unissakävelija.
Luku 9: Öinen kävelyretki

 Joululoman jälkeen Tylypahkan elämänrytmi palautui melkoisen pian normaaliksi. Liemienopettaja asui jälleen kirjastossa, professori Nenoveh passitti seitsemäsluokkalaisia korvineen sairaalasiipeen, David mokaili jatkuvasti loitsuissa, James jatkoi yhä jälki-istuntojaan ja Rose palvoi professori Birdsherryn jokaista lausetta. Joskin David ja Albus huomasivat, että aivan niin avoimen palvova Rose ei enää ollut professori Birdsherryn lauluesityksen jälkeen.
 Aamiaisella perjantaina, koulun alun jälkeen, Al sai kirjeen kotoaan. Joskaan tuo kirje ei ollut lainkaan sellainen kuin hän oli odottanut.

Al,
 olet maailman typerin isoveli!
Kuinka saatoit jättää minut viettämään joulua Jamesin kanssa, joka on kyllä sinuakin typerämpi, etkä sitten edes viitsinyt lähettää kirjettä?
 Arvaapa, mitä James meni jouluna tekemään? Hän juotti minulle kutistuslientä ja ripusti minut joulukuuseen (äiti kyllä läksytti häntä siitä)! Ja se on kokonaan sinun syytäsi!
 Äiti muuten käski kirjoittaa takaisin. Kuulemma ikävöi sinua. Minä en kyllä yhtään! En yhtään! Eikä herra Höttönenkään. Se yritti kieltäytyä tuomasta kirjettä sinulle. Se ei koskaan, ikinä, ole tehnyt niin ennen. Mitä ihmettä sinä oikein olet tehnyt sille?
Äiti sanoo sitä samaa kuin aina: Ole ahkera koulussa ja päläpälä…
 Isä ja Ron-eno ovat töissä. Ovat olleet uudesta vuodesta asti. He ovat ilmeisesti saamaisillaan jonkun Azkabanista karanneen kiinni ja ovat sillä reissulla pidempään.
Äiti käskee sanoa terveisiä, mutta en sano!
                                                    -(Erittäin vihainen) Lily


 Ensimmäiset pikkusiskon kirjeen rivit saivat Albuksen hymyilemään. Hän pystyi hyvin kuvittelemaan Lilyn kiljumassa noita asioita hänelle. Kirjeen lopussa oleva huomautus isästä sai kuitenkin aikaan levottomuutta Albuksessa. Eikö Azkabanista karanneen karkurin, jos minkä, nappaaminen ollut vaarallista touhua?
 Hän pohti hetken verran sitä mahdollisuutta, että hänen pitäisi kirjoittaa isälleen, mutta siirsi sen sitten mielestään. Ei, sellaista hän ei voinut tehdä. Olisi typerää huolestuttaa isää jonkun typerän ihmisen pilalla, ja jos kyseessä ei ollutkaan pila… Kai isä osasi olla varovainen.
 Albus työnsi kirjeen kaavun taskuun ja jatkoi aamiaistaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ruokahalunsa hän tosin oli menettänyt, liekkö syynä sitten kirje vaiko se tosiasia, että herra Höttönen oli laskeutunut hänen aamiaiselleen tuodessaan kirjeen.
 Aamiaisen jälkeen Albus luokkatovereineen raahautui liemientunnille vain todetakseen, ettei opettaja ollut vaivautunut edes paikalle. Tämä raivostutti Rosea äärettömästi ja tyttö sanoikin:
“Ei, nyt saa riittää! Minä menen ja ilmoitan rehtorille välittömästi.”
 Albus ja David yrittivät estää häntä, mutta hän loi heihin murhaavan katseen ja pojat pitivät järkevämpänä pysyä poissa hänen tieltään.
 Yrttitiedontunnilla Rose kertoi keskustelustaan rehtorin kanssa. Tämä oli ilmeisesti luvannut pitää puhuttelun lientenopettajalle ja hämmästeli sitä, ettei kukaan ollut aiemmin ilmoittanut asiasta. David oli aivan ravoissaan Rosen teosta.
“Tajuatko että tällä hetkellä puolet koulusta, minä ja Al mukaan lukien, haluaa murhata sinut siitä hyvästä mitä juuri menit tekemään!” David raivosi Roselle jättäen Albuksen taistelemaan yksin pikku pirunnuoran kanssa, jonka mullat heidän oli tänään viimeistä kertaa vaihdettava.
“Minä ajattelin vain kaikkien parasta. Ajattele niitä parkoja joiden pitää suorittaa V.I.P:t tänä vuonna”, Rose puolustautui samalla, kun leijutti pirunuoraa ilmassa Emilyn vaihtaessa multaa kasvin ruukkuun.
“Ajattele vähän meitä muita parkoja! Milloin me ehdimme tehdä läksyt, kun veit meiltä viralliset laiskottelu ja läksyjenteko mahdollisuudet!” David huusi.
“Älä viitsi olla noin itsekäs, David”, Rose lausahti ja tiputti pirunnuoran takaisin ruukkuunsa. Kasvi tökkäsi haaraiset juurensa tummaan, tuoreeseen multaan ja liikahteli mielihyvästä.
“Sinähän se tässä itsekäs olet!” David vastasi yhäkin raivoissaan. Hän laahusti Albuksen luo.
“Sinun serkkusi on aivan mahdoton”, hän lausahti
“Niinkö luulet? Viitsisitkö nyt vähän auttaa”, Al parahti heidän pirunnuoransa parantaessa otettaan hänen mustasta hiuspehkostaan.
 Selviydyttyään yrttitiedosta ja lounastettuaan kireähkössä tunnelmassa, kolmikko siirtyi pimeyden voimilta suojautumisen luokkaan. David murjotti Roselle ja Rose Davidille, kun taas Al ei osannut sanoa, halusiko murjottaa enemmän Roselle siitä hyvästä, että tämä oli mennyt kantelemaan lientenopettajasta rehtorille vaiko Davidille siitä hyvästä, että tämä oli antanut heidän pirunuoransa melkein tehdä hänestä kaljun. Niinpä he kuuntelivat professori Birdsherryn luentoa hämykeijuista vilkaisematta kertaakaan toisiinsa.
 Illalla Rose mulkoili Davidia yhä pahasti ja linnoittautui Albukselta joululahjaksi saamansa paksun opuksen kanssa erääseen oleskeluhuoneen nurkkaan. David mulkaisi häntä pahasti ja ehdotti sitten Albukselle, että he pelaisivat korttia. Al myöntyi tarjoukseen ja päätti antaa Rosen olla omissa oloissaan. Tämä kyllä rauhoittuisi ollessaan muutaman hetken itsekseen.
 Lopulta, kymmenen aikaan, Al ja David siirtyivät poikien makuusaliin yöpuulle. Rose jatkoi lukemista valitsemassaan nurkassa huomioimatta heidän lähtöään.
 Sen yön Albus nukkui kehnosti. Painajaiset ja ajatukset joita Lilyn kirje oli herättänyt valvottivat häntä ja hän pyöri lakanoissaan monta unetonta tuntia.
 Kello yhden aikaan Albus sai  kuitenkin huomata, ettei ollut ainoa uneton. Aivan hiljaa David oli noussut ja suunnannut oleskeluhuoneen ovelle. Al pohti hetken minne David oli menossa, mutta arveli sitten tämän vain lähteneen vessaan.
 Al pyöri vielä hetken ja taisi vaipua jonkinlaiseen horrokseen, sillä hän hätkähti hereille suunnilleen tunnin kuluttua oksan raaputtaessa kovassa tuulessa makuusalin ikkunaa. Hän vilkaisi Davidin petiä ja huomasi ihmetyksekseen sen olevan tyhjä. Hän mietti hetken ja nousi sitten sängystä. Jos hän ei kerran saisi unta, hän voisi aivan hyvin lähteä pienelle kävelylle näkymättömyysviitan kanssa ja tarkistaa samalla, ettei David ollut joutunut jonkinlaisiin vaikeuksiin.
 Hän avasi matka-arkkunsa hiljaa ja kaivoi pohjalle jääneen hopeaisen mytyn esiin. Hän otti viitan kainaloonsa ja kiiruhti portaita alas. Oleskeluhuoneessa hän näki Rosen yhäkin siinä samaisessa nurkassa kirjan kanssa. Ainoa ero iltaan oli, että sillä hetkellä Rose nukkui. Albus mietti hetken pitäisikö hänen herättää serkkunsa, mutta arveli, että olisi ehkä parempi antaa tämän nukkua. Rose tuskin katsoisi hyvällä Davidin, tai hänen, hiippailua ympäri koulua keskellä yötä.
 Al oli vetämäisillään viitan niskaansa, kun Rose liikahti unissaan ja kirja tytön sylissä liukui hänen polviaan pitkin maahan aiheuttaen melkoisen läjäyksen. Rose heräsi siinä samassa ja Al vannoi mielessään, että ensikerralla hän valitsisi ohuen ja pehmeäkantisen kirjan.
 
 Rose vilkuili hetken ympärilleen. Hän ei kerta kaikkiaan voinut käsittää mitä oli tapahtunut. Ilmeisesti hän oli nukahtanut. Hyvänen aika, kuinka paljon kellokin mahtoi jo olla? Seuraavaksi hän havaitsi Alin, joka seisoi muotokuva-aukolla jokin hopeainen sylissään harvinaisen syyllisen näköisenä.
“Ja mitä pahaa olet nyt tekemässä?” Rose kysyi ja kurottautui noukkimaan kirjansa lattialta. Al kiemurteli; selvästikään tilanne ei ollut hänelle mieluinen.
“Minä… hmm… ajattelin lähteä pienelle kävelylle”, hän sai soperrettua.
“Jaaha ja minkä takia, jos saan luvan kysyä?” Rose kysyi epäluuloisena.
“En saa unta”, Albus vastasi yksinkertaisesti.
“No, etkö voisi vaikka lukea kirjaa tai arvailla mitä huomisilla oppitunneilla käsitellään…”, Rose ehdotti haukotellen.
“Rose, ajatteletko sinä koskaan mitään muuta kuin oppitunteja?” Al kysyi ja tuskastus kuulsi läpi hänen äänestään.
“Joskus”, Rose kohautti harteitaan, ”ajattelen minä läksyjäkin.”
Albus puisteli surumielisesti päätään:
“Sinä olet melkoisen mahdoton ihminen.”
“Et sinäkään helpoimmasta päästä ole. Tuliko sinulle edes pieneen mieleesi, että joku saattaisi hyvinkin saada sinut kiinni?”
“Ei kukaan saa minua kiinni jos minulla on tämä päälläni”, Albus sanoi ja kohotti viittaa Rosen näkyville. Tytön silmät muuttuivat pelkiksi viiruiksi ja hän katsoi Alia kaikkein syyttävimmällä katseellaan:
“Sinulla on näkymättömyysviitta, etkä ole kertonut minulle?”
Rose huomasi hyvillään, että hänen lauseensa sai serkun jälleen kiemurtelemaan syyllisyydestä.
“Se vain kävi niin… Minä vain unohdin”, Albus yritti selittää.
“Unohdit?” Rose toisti kylmästi.
“Minulla on ollut syksyn aikana muutakin miettimistä, jos et ole huomannut”, Al tiuskaisi.
 Rosen silmissä välähti kaipaus ja hänen katseensa viivähti lemmikkinsä kuukausia tyhjänä pysyneessä korissa.
“Meillä kaikilla on ollut”, Rose sanoi hiljaa ja Albus katui välittömästi sitä tylyyttä, jolla oli puhunut serkulleen.
“Anteeksi Rose“, hän sanoi,” minä menen nyt ennen kuin loukkaan sinua pahemmin.”
Hän kiepautti viitan päälleen ja tiesi muuttuvansa näkymättömäksi.
“Ei, odota. Minä tulen mukaan”, Rose ilmoitti hänen takaansa ja Albus käännähti järkyttyneenä.
“Tätä päivää en uskonut näkeväni”, hän sanoi,” Rose Weasley haluaa rikkoa sääntöjä.”
“Minä tulen vain vahtimaan sinua”, Rose ilmoitti arvokkaasti.
“Entä jos en ota sinua mukaan?”
“Siinä tapauksessa kirjoitan äidillesi”, Rose uhkasi, vaikka Albus näki hänen silmistään, että hän ei ollut aivan tosissaan.
Albus huokaisi:
“Tule sitten viitan alle.”
“Kuinka minä voin tulla minkään alle mitä en näe?” Rose kysyi.
“No tässähän minä… Äh, odota otan tämän pois”, Albus totesi.

Lihava leidi raotti silmiään. Joku oli juuri tullut ulos muotokuva-aukosta. Leidi vilkuili ympärilleen ja tähysti tulijaa, jotta voisi pitää tälle pienen saarnan ulkonaliikkumisesta siihen aikaan. Hän ei kuitenkaan nähnyt ketään.
“Minä en ymmärrä tätä lainkaan”, leidi totesi päätään pyöritellen.
 Karkeakielinen vanhaa räätäliä esittävä taulu murahteli puoliksi unissaan:
“Hainu pittoon hiitä säiritsemästä uisten tonia.”
Leidi katsoi vanhan räätälin muotokuvaa nenäänsä pitkin. Hänen oli ehdottomasti valitettava tuosta muotokuvasta rehtorille. Hänestä oli aivan kohtuutonta, että hän joutui kuuntelemaan moisia kauheuksia omassa tauluksi korkea-arvoisessa asemassaan. Hänhän oli leidi, kovin ylhäistä sukua ja syntyperää, eikä tuolla rahvaanedustajalla ollut minkäänlaista oikeutta käyttää halventavia ilmauksiaan hänen kuultensa. Itse asiassa mokomalla räätälin-pahalla ei ollut edes oikeutta puhutella häntä. Ei missään tapauksessa.
 Leidi vilkaisi nukkuvaa räätäliä vielä kertaalleen. Kaikesta huolimatta hänen täytyi myöntää, tosin vain itselleen ja ehkäpä ystävälleen Violetille, että räätäli oli ikäisekseen erittäin hyvin säilynyt ja miehekäs.
 Leidi pudisteli unisesti päätään. Tämä ei tietenkään tarkoittanut, että hän olisi pitänyt räätälistä. Ei, päinvastoin, hän inhosi tätä sydämensä pohjasta. Joskaan hän ei ollut aivan varma, halusiko hän sittenkään puhua räätälin taulusta rehtorille. Eikö taulujen kuulunut kuitenkin, ainakin jollakin tasolla, pitää yhtä?

Rose ja Al kävelivät vaitonaisina ympäri koulua. Al ei voinut paljastaa Roselle, että hän olisi halunnut etsiä merkkejä Davidista. Rose oli jo valmiiksi vihainen Davidille, eikä Al aikonut pahentaa tilannetta.
 Niinpä he kävelivät päämäärättömästi ympäri käytäviä. Molemmat miettivät omia asioitaan, eivätkä edes huomanneet ajan kulua.
Äkkiä he kuulivat liikettä takaansa ja kääntyivät nähdäkseen Norriskan, joka tuijotti suoraan heihin. Albuksella oli ikävä tunne, että sen keltaiset, lamppumaiset silmät näkivät näkymättömyysviitan lävitse. Kissa livahti kulman taa maukuen ja mouruten kuin kutsuen isäntäänsä paikalle.
Rose tarrasi kauhuissaan Albukseen:
“Se hakee Voron! Voi, mitä me teemme! Miksi annoin sinun suostutella minut tähän?”
Albuksen teki mieli huomauttaa Roselle, että tämä oli itse halunnut tulla mukaan, mutta antoi asian olla ja totesi sen sijaan:
“Juokse!”
Siinä samassa, kun heidän askeleensa kiihtyivät juoksuksi, Voron käyrä ja nuuskiva olemus ilmestyi esiin kulman takaa:
“Mitä nyt misuseni? Tiedätkö minne huligaanit menivät?” mies puhui kissalle, joka syöksyi Alin ja Rosen perään.
Hetken juostuaan Al pysähtyi äkisti ja vilkaisi ympärilleen erään muistikuvan välähtäessä hänen mielessään.
“Al, älä pysähdy!” Rose parkaisi ja repi serkkuaan käsivarresta sellaisella voimalla, että viitta puolittain valahti heidän päältään.
“Odota”, Albus lausahti ja livahti pois viitan alta. Otsa rypyssä hän alkoi juosta käytävää edestakaisin ja Rose oli jo aivan varma että hänen serkkunsa oli menettänyt kaiken järkensä, kunnes ymmärsi katsoa ympärilleen. He olivat Barnabas Bauka-aivon kuvakudoksen kohdalla. Sana hänen isänsä Tylypahkan tarinoista viivähti hetkisen hänen mielessään: tarvehuone.
 
 Vahtimestari Voro juoksi hengästyneenä kissansa perässä. Jokin kiittämätön pikku nulikka jäisi tänä yönä kiinni. Jokin niistä sottaavista, meluavista ja tärkeilevistä nuorista saisi ansaitsemansa opetuksen.
 Argus Voro ei henkilökohtaisesti pitänyt lainkaan lapsista. Lapset olivat jotakin, jotka parhaansa mukaan yrittivät tuhota hänen elämäntyönsä: koulun kunnossapidon.
 Kerran nuorempana Argus Vorokin oli haaveillut perheestä: vaimosta ja muutamasta lapsesta(jotka tosin olisi opetettu käyttäytymään huomattavasti siivommin kuin nämä nykyajan penikat). Hän oli jopa kauan sitten kosinut elämänsä rakkautta Ingrid Blueta, mutta neiti Blue oli kieltäytynyt kuvaillen Argusta kuvottavaksi ja pikkutarkaksi muiden elämän kyttääjäksi.
 Kymmenisen vuotta myöhemmin neiti Blue oli mennyt naimisiin muuan Norris nimisen miehen kanssa. Vuosia Argus oli käynyt katselemassa rouva Norrisia, aina salaa, sillä tavoin, ettei nainen saattanut huomata asiaa. Hän oli katsellut tämän arkipäivää, seurannut tämän tekemisiä vuodesta toiseen, kunnes eräänä vuonna ei ollut enää mitään seurattavaa… Rouva Norris oli kuollut vain hieman yli kolmenkymmenen ikäisenä vaikean keuhkosairauden nujertamana.
 Vielä Ingrid Norrisin kuoleman jälkeen Argus Voro oli kierrellyt Norrisien talon lähistöllä. Aina kulkiessaan siellä päin hän oli luonut pitkiä katseita ikkunoihin nähdäkseen sen ihmisen, jota kaipasi. Eräänä tällaisena päivänä kävellessään muistojen täyttämän talon ohi Argus oli nähnyt herra Norrisin matkalaukkujen kanssa tienlaidalla. Ilmeisesti odottamassa kyyditystä.
 Mies oli yllättäen puhutellut Argusta kysyen, tiesikö hän millainen sää oli Devonshiressä. Argus oli vastannut, ettei hänellä ollut siitä aavistustakaan. Mies oli tuijotellut Arguksen ohi ja lausahtanut:
“Olen lähdössä sinne. En tee täällä enää mitään, kun vaimoni on mennyt.”
Miehen kasvoilla näkyi vähintäänkin yhtä suuri suru, jota Argus oli noihin aikoihin itsekin tuntenut.
“Tämä voi tuntua teistä töykeältä, hyvä mies, mutta pidättekö kissoista?” herra Norris oli kysäissyt ja Argus oli vastannut pitävänsä kissoista. Herra Norris oli tämän kuultuaan kaivanut pienen kissanpoikasen tweed-takkinsa taskusta.
“Tämä katsokaas oli vaimoni kissa, mutta minä en ole kissaihmisiä… Olisin kovin kiitollinen, jos voisitte ottaa sen ja huolehtia siitä.”
Seuraavassa hetkessä Argus oli tajunnut pitelevänsä harmahtavaa kissanpoikasta sylissään.
 Nyt Arguksen silmät viivähtivät tuossa samaisessa kissassa, joskaan kissa ei enää ollut pentu, joka mennä vilisti hänen edellään etsimässä rauhanhäiritsijöitä. Äkkiä kissa pysähtyi erään seinän kohdalle selvästi tietämättä minne päin jatkaa. Argus nosti sen syliinsä ja kuiskasi kissan korvaan:
“Ei hätää Norriska. Ensi kerralla sitten.”
Ja niine hyvineen tuo kummallinen kaksikko jätti käytävän, jonka seiniin kätkeytyvän tarvehuoneen sisään Albus Potter ja Rose Weasley olivat vain hetkeä aiemmin livahtaneet.

Luku 10: Muuan kotitonttu

 Al ja Rose huoahtivat ja nojasivat puuskuttaen tarvehuoneen seinää vasten. Rose veti viitan päältään ja kääntyi Albukseen:
“Al, tämä on ehdottomasti viimeinen kerta, kun…”
Rosen puheen keskeytti pieni ja heiveröinen ääni toiselta puolelta huonetta:
“Harry Potter?”
 Albukselta meni hetken verran tajuta kuka puhui. Hän näki pienen kotitontun katselevan häntä kurttuiset kasvot keskittyneessä rutussa ja haaleanväriset tennispallonkokoiset silmät sirrissä.
 Kovin montaa kotitonttua Albus ei ollut elämänsä aikana nähnyt, vaikkakin heilläkin oli ollut sellainen joskus. Mutta tämä yksilö, Oljo, oli kuollut Albuksen ollessa kolmevuotias, joten hänellä ei ollut kovin vahvoja muistikuvia tontuista ja niiden käytöksestä.
Tonttu astui vielä askeleen lähemmäs ja Albus huomasi sen heiluvan lyhyillä jaloillaan. Muutama tyhjä kermakalja pullo makasi maassa ja Albus arveli tontun juoneen melkoisen paljon kotitontuksi. Niiden sietokyky, kun ei tunnetusti ollut vahvinta laatua.
 Huoneessa oli myös pikkuruinen sänky ja sen vieressä tyhjä sanko ja pieni kannullinen vettä. Lyhyesti sanottuna kaikki mitä humalahakuinen tonttu saattoi tarvita.
 Tontun harhaileva katse vaelteli pitkin Albuksen kasvoja ja hetken tutkailun kuluttua tonttu totesikin hiljaa kuin olisi puhunut itselleen:
“Ei, herra ei voi olla Harry Potter, vaikka herra kovasti muistuttaa häntä.”
Rose näki Alin kasvojen kiristyvän ja paloi halusta varoittaa tonttua jatkamasta. Sen sijaan hän puristi Alin käsivartta varoittavasti, ettei tämä ärtymyksestään johtuen tekisi mitään äkkipikaista.
“Onko herra Harry Potterin poika?”
Al sai nyökättyä, vaikka hän ei olisi halunnut mitään sen enempää kuin häipyä paikalta. Voro saattoi kuitenkin olla yhä käytävässä, eikä kuukauden jälki-istunto sukkia parsimassa tai tauluja kiillottamassa ollut hänelle mieluinen ajatus. Niinpä hän puri hammasta ja päätti olla sanomatta tai tekemättä mitään typerää.
 Hänen ei tarvinnut suuttua pienen, kurttuisen, vanhan ja selvästikin vahvassa humalassa olevan tontun sanoista. Selvästi tonttukin vain sattui kuulumaan siihen 99 prosenttiin taikamaailmasta, joka tunsi hänen isänsä. Hetken verran Albus pohti, olisiko hänen pitänyt mennä kaikesta huolimatta vaikkapa Durmstrangiin. Hän epäili, että siellä tällaista ei olisi sattunut niin useasti.
Tonttu vaappui paikallaan, kenties lievästä hermostuksesta tai vaihtoehtoisesti sen senhetkisestä tilasta johtuen.
“Herran isä oli kovin hyvä Winkyn ystävälle Dobbylle. Winky ei unohda sitä…“, tonttu sopersi jälleen puhellen kuin itsekseen, ”Winky on käynyt usein Dobbyn haudalla, kovin hieno hauta kotitontulle Winkyn mielestä…”
 Tonttu vaappui pahemmin ja Al näki sen tennispallonkokoisten silmien kostuvan. Se hikkasi hiljaa ja katseli maata muistoihinsa vaipuneena.
“Dobby varmaan ansaitsi sen”, Albus sanoi vaivautuneesti tontulle. Hänestä tuntui, että hänen kuului sanoa jotakin tuohon lausahdukseen, vaikka ei itse ollut koskaan tuota Dobby-tonttua tavannutkaan. Pienen kotitontun silmät kyyneltyivät ja se syöksähti halaamaan Alin jalkoja.
“Herra välittää kotitontuista kuten isänsä. Dobby kertoi, että herran isä on antelias ja jalo ja herra on aivan samanlainen. Winky arvostaa herran…”
 Tontun lause jäi kesken, kun se tuiskahti hämmentyneenä lattialle Albuksen repiessä itsensä sen otteesta. Albus vilkaisi anteeksipyytävästi tonttuun ja ryntäsi sitten ulos huoneesta.
 Rose tuijotti puolittain vihaisesti, puolittain säälien serkkunsa perään. Hän laski näkymättömyysviitan maahan ja kumartui auttamaan pikkuista tonttua. Sen silmät olivat kyyneltyneet jälleen ja se hikkasi hiljaa. Sen silmät tuijottivat jonnekin sen muistoihin vuosien taa. Johonkin paikkaan johon Rosella ei ollut oikeutta tai osaa.

Winky palasi mielessään päivään jolloin oli tavannut Dobbyn ensi kertaa. Se oli ollut silloin nuori tonttu ja palvellut ylpeänä Kyyryjen perhettä. Barty-herrakin oli ollut pelkkä lapsonen. Dobby oli tullut tuomaan Winkyn isännälle kirjettä. Kumpikaan tonttu ei toki koskaan ollut saanut selville mitä tuossa kirjeessä oli. Eihän se ollut heidän asiansa minkä suhteen heidän isäntänsä kävivät kirjeenvaihtoa.
 Winky oli ollut hoitamassa pensasaitaa, kun Dobby oli saapunut.
“Päivää, mistäköhän Dobby voisi löytää talon isännän?” oli kysynyt poikatontun ääni Winkyn selän takaa.
“Hetkinen, Winky näyttää”, Winky oli luvannut ja asetettuaan pensassakset puutarhavajaan hän oli ohjannut Dobbyn sisälle. Dobby oli ojentanut kirjeen herra Kyyrylle joka oli lukenut sen siinä samassa.
“Odota vähän aikaa tonttu. Kirjoitan vastauksen”, Winkyn isäntä oli todennut ja lisännyt vielä perään:
“Winky, sinähän voit pitää tälle tontulle seuraa keittiössä.”
 Winky ja Dobby olivat poistuneet niiaillen ja kumarrellen keittiöön.
 Keittiössä tontut olivat tutkailleet toisiaan kiinnostuneina. Ne olivat molemmat halkeamaisillaan uteliaisuudesta kuten aina tavatessaan toisen lajinsa jäsenen, mutta kumpikin arasteli aloitteen tekemistä.
“Kuka on Dobbyn isäntä?” Winky oli lopulta saanut kysyttyä tuolta Dobby-nimiseltä tontulta.
“Dobby palvelee Malfoyn perhettä”, Dobby oli vastannut joskin Winky oli huomannut, että tonttu ei puhunut sillä samaisella ihailulla kuin tontuilla oli isännistään tapana puhua.
“Eikö Dobby pidä perheestä, jota palvelee?” Winky oli udellut.
“Dobby… ei saa sanoa sitä. Dobby on paha tonttu, jos sanoo sen“, Dobby oli mutissut selvästikin ahdistuneena
“Dobby on paha tonttu, jos edes ajattelee sitä perheestään”, Winky oli todennut ja Dobbyn korvat olivat painuneet kohti maata. Winky oli katsellut Dobbya ja tuntenut hienoista syyllisyyttä siitä, että oli loukannut toista tonttua. Niinpä Winky oli rohkaistunut kysymään:
“Suuttuiko Dobby Winkylle?”
Dobby oli puistellut päätään niin, että sen suuret korvat olivat heiluneet puolelta toiselle. Kotitontut olivat pysytelleet hiljaa siihen asti, että herra Kyyry oli kutsunut ne luokseen ja lähettänyt kirjeen Dobbyn mukana Malfoylle.
 Winky ei ollut uskonut enää tapaavansa Dobby-tonttua, mutta elämä oli päättänyt toisin. Seuraavana vuonna Winky oli eräänä päivänä lähetetty kauppaan ostamaan tarpeellisia tavaroita. Normaalisti rouva kävi itse ostoksilla, mutta hän oli ollut siihen aikaan sairaana jo muutaman viikon verran. Kiirehtiessään pitkin Viistokujaa pikku tonttu oli nähnyt Irvetan edessä tutun hahmon. Winky oli tiennyt, että sen olisi pitänyt hoitaa tehtävänsä nopeasti, mutta se ei olut voinut vastustaa mahdollisuutta käydä tervehtimässä lajitoveriaan. Myöhemmin se oli kyllä rankaissut itseään jättämällä sormensa ovensaranoiden väliin.
“Hei Dobby”, Winky oli tervehtinyt tuttua tonttupoikaa.
“Dobbysta on mukavaa nähdä Winkya!” Dobby oli todennut iloisesti.
“Miksi Dobby on tässä?” Winky oli kysynyt.
“Dobbyn isäntä käy asioilla ja käski Dobbyn odottaa tässä ja Dobby odottaa”, toinen tonttu oli selittänyt.
“Winkyn pitää nyt mennä, mutta Winky toivoo, että tapaa Dobbyn vielä uudestaan”, Winky oli sanonut ja tehnyt lähtöä.
“Dobbykin toivoo”, Dobby oli vastannut ja tontut olivat hymyilleet toisilleen hyvästeiksi.
 Tuon kerran jälkeen Winky oli silloin tällöin tavannut Dobbya ja jutellut tälle. Ne olivat tunteneet toisensa melkoisen hyvin, mutta ystäviä, sanan oikeassa merkityksessä, niistä oli tullut vasta Tylypahkassa, molempien tonttujen saatua häpeällinen karkotus perheensä luota.
 Vaikka Winky ei ollut koskaan ymmärtänyt Dobbyn tapaa suhtautua kevyesti ja jopa iloisesti vaatteisiin, se oli silti pitänyt tätä kaikkein parhaimpana ystävänään. Ei Dobbykaan ollut ymmärtänyt Winkyn surua perheen menetyksestä, mutta siitä huolimatta se oli jaksanut hoivata ja huolehtia Winkysta, kun Winky ei ollut voinut hyvin.
 Ja kaikki tämä siksi että tontut olivat olleet ystäviä ja ystävillä oli tapana tehdä niin. Tonttujen erilaisuudella ei ystävyydessä ollut minkäänlaista merkitystä. Silläkään ei ollut merkitystä, että vain harvoin ne olivat olleet samaa mieltä. Vain sillä oli merkitystä, että ne olivat olemassa toisiaan varten, valmiina auttamaan toisiaan, kun toinen apua tarvitsi. Se oli ollut aitoa, teeskentelemätöntä ystävyyttä, ja sitten sekin oli otettu Winkylta pois.
 Ikinä Winky ei ollut itkenyt ja juonut niin paljon kuin kuultuaan Dobbyn kuolemasta. Kuukauden päivät se oli surrut ja kaivannut rakkainta ystäväänsä. Se oli ollut kaunainen kaikkea ja kaikkia kohtaan, eikä olisi halunnut jatkaa elämää. Kuukaudet olivat kuitenkin kuluneet, päivät vaihtuneet ja vuodet vierineet. Aika oli haihduttanut surun ja puuduttanut kivun. Vain ikävä oli jäänyt ja Winky uskoi, että se ei koskaan lähtisikään pois.

 Rose katsoi pikkuista tonttua milteipä säälien. Hänestä näytti siltä kuin tämä nimenomainen yksilö olisi saanut kestää paljon pitkän elämänsä varrella. Hän kumartui tontun luokse ja tarttui varovasti kiinni sen pienestä kädestä.
“Ei hätää Winky”, hän lausahti tontun hätkähtäessä hänen kosketustaan.
 Rose talutti nikottelevan tontun pikkuiseen petiin ja nosti peiton sen suojaksi. Tämän jälkeen hän korjasi tyhjät kermakaljapullot lattialta. Mielessään hän tuli päätökseen, että hänen oli aika käydä muutamia asioita läpi Albuksen kanssa.
“Voi herra Kyyry parkaa… Voi Barty-isäntä parkaa… Voi Dobby-ystävä parkaa…”, tonttu ulisi sängyssään kermakaljan juoniltaan herkentyneessä mielentilassa.
“Miksi te jätitte Winkyn yksin? Herra Kyyry… Barty-isäntä… Dobby-ystävä…”, Winky itkeskeli.
Rose seurasi tontun valitusta tunnin verran, kunnes se oli saanut itkettyä itsensä uneen. Rose painoi tarvehuoneen oven mahdollisimman hiljaa kiinni.

 Albus raahusti vihaisesti Rohkelikkotornia kohti. Muotokuva-aukolla hän näki Davidin, jolle Lihava leidi piti saarnaa niin myöhään ulkonaliikkumisesta.
“Sinä!” parahtivat niin Albus kuin leidikin yhteen ääneen, joskin leidin parahduksen kohteena oli Albus, kun taas Albuksen äännähdys oli suunnattu Davidille.
“Missä oikein olet ollut?” Albus kysyi.
“Minä voisin kysyä samaa sinulta”, David huomautti.
“Ja minä teiltä molemmilta”, puuskahti nyreänoloinen leidi.
“Minä etsin sinua”, Al totesi leidistä välittämättä.
“Ja minä vessaa”, David kertoi.
“Älä viitsi, kukaan ei viivy vessassa lähemmäs puoltatoista tuntia.”
“Minä eksyin.”
“Eksyit? Sinun suuntavaistollasi?” Albus hämmästeli.
David kohautti olkiaan:
“Kyllä sekin joskus pettää.”
“Aiotteko rupatella koko yön vai sanotteko sen salasanan?” leidi tiuskaisi ja pojat kiirehtivät lausumaan salasanan.

Luku 11: Pieniä kurinpalautuksia

 Tuskin Albus ja David olivat ehtineet istahtaa oleskeluhuoneen sohvalle, kun muotokuva-aukko avautui taas. Rose asteli sisään selvästi raivostuneena. Hän viskasi näkymättömyysviitan kohti Albusta ja alkoi kiljua:
“Al, mikä sinua vaivaa? Se oli vain pieni tonttu, jonka sinä pelästytit melkein kuoliaaksi!”
“Minä en tarkoittanut… Se vain… Pitikö senkin mennä vertailemaan minua isään?” Al kysyi ottaen puolustuskannan. Ei hän tosiaan ollut tarkoittanut olla töykeä tai tönäistä kotitonttua. Hän ei vain ollut kestänyt sitä vertaamista, jonka oli jo hetkisen verran ehtinyt kuvitella loppuneen.
“Albus Severus Potter, nyt kuuntelet minua!” Rose tiuskaisi ja osoitti sormellaan Albusta.
 “Minä olen kuunnellut puoli vuotta kuinka sinä olet ruikuttanut, kuinka kamalaa sinun elämäsi on! Sinä olet rypenyt tuossa itsesäälissä nyt kuuden kuukauden verran ja minä en aio sietää sitä enää sekuntiakaan! Voisitko sinä ystävällisesti ottaa itseäsi niskasta kiinni ja herätä huomaamaan, että muillakin tässä maailmassa on ongelmia. Useimmilla paljon suurempia kuin sinulla!”
“Rose, en minä…”
“Älä keskeytä minua, kun olen vauhdissa!”, Rose sähähti hurjana.
 “Sinä selvästikin luulet, että ruikuttamalla ja itsesäälillä asiat muuttuvat paremmiksi. Tässä uutisia sinulle: niin ei käy! Kukaan ei aio muuttaa käsitystään sinusta, jos et anna heille siihen syytä, etkä sinä todellakaan ole antanut!” Rose lopetti puuskuttaen ja jäi katsomaan Alia syyllistävästi.
“Sinä et tiedä miltä se tuntuu…”, Al aloitti, mutta jälleen Rose keskeytti hänet: 
“Mitenkä niin minä en tiedä? Aivan samaa se on ollut minullakin! Kaikki opettajat sanovat minun perineen äitini lahjakkuuden ja älyn, mutta minä, toisin kuin sinä, en anna sen estää itseni näyttämästä kuka minä todellisuudessa olen.”
“ Mutta se on erilaista sinulle…”, Albus yritti taas, mutta Rose ei antanut hänen sanoa sanottavaansa.
“Se on erilaista minulle, koska minä teen siitä erilaista! Sinun isäsi tai kukaan muukaan ei ole tulossa tänne kertomaan, että sinä olet Albus Severus Potter. Sinun täytyy osoittaa se ihan itse!”
“Ehkä tuo riittää jo”, David totesi hiljaa syrjempää. Hän oli seurannut sivusta serkusten sananvaihtoa ja katsoi vasta nyt tarpeelliseksi puuttua asiaan. Hän kuitenkin katui sitä melkein välittömästi, sillä Rose suuntasi katseensa nyt häneen.
“David Olsen, sinä et ole kukaan kertomaan minulle milloin jokin riittää! Minä en ota vastaan neuvoja sinun kaltaiseltasi lapselliselta ja itsekkäältä…”, Rose vaikeni tajutessaan useiden ihmisten laskeutuneen makuusalista seuraamaan tapahtumia. Ilmeisesti lähes koko Rohkelikkotorni oli hereillä. Jameskin hieroi unisia silmiään raahautuessaan kierreportaita alas:
“Rose, todella mukava huomata, etten ole ainoa, jonka mielestä veljeni on idiootti, mutta voisiko sitä millään käsitellä päiväsaikaan?”
 Rose punastui raivokkaalla tavalla, joka oli perintöä hänen isänsä suvun puolelta. Hän mumisi heikosti, ettei ollut tarkoittanut herättää ihmisiä ja, että oli hyvin pahoillaan.
Hetken mutinoiden jälkeen ihmiset alkoivat pakkautua ylös takaisin makuusaleihin.

 Lauantaiaamuna Albus heräsi varhain ja muisteli edellisen yön tapahtumia ja Rosen läpitunkevia sanoja. Vaikka hänen oli vaikea myöntää sitä, Rose oli ollut oikeassa. Niin kuin lähes aina.
 Hän oli todella käyttäytynyt itsekkäästi ja lapsellisesti, epäilemättä myös typerästi. Nyt, kun hän mietti asiaa, kuinka vakavaa se oikeastaan oli, että muutamat ihmiset vertasivat häntä hänen isäänsä? Mukavaa se ei ollut, mutta ei se siitä huolimatta oikeuttanut häntä käyttäytymään tavalla, jolla hän oli koko syksyn ja alkutalven käyttäytynyt.
 Alin rooli heidän perheessään oli lapsesta asti ollut hyvin vaikea. Hän oli keskimmäinen ja monien keskimmäisten tapaan hän oli usein hyvin hankalassa asemassa. Esikoinen oli aina esikoinen ja, vaikka harvat vanhemmat sitä suostuivat myöntämään, esikoinen oli aina erityinen. Nuorimmainen taas oli useimmiten vanhempien lemmikki, se lapsi, josta vanhemmat pitivät kaikkein tiukimmin kiinni. Keskimmäinen oli tavallaan vain väliinputoaja.
 Albuksen tapausta tietenkin vaikeutti, että hän oli erehdyttävästi isänsä näköinen. Heillä oli samat hiukset ja silmät jopa sama ruumiinrakenne. Lisäksi molemmat sattuivat tarvitsemaan silmälaseja. Ei ollut helppoa muistuttaa niin paljon jotakuta toista.
 Albuksesta oli hirveää, että jotkut ihmiset saattoivat pitää tai olla pitämättä hänestä pelkästään sen perusteella kenen lapsia hän oli. Hän ei osannut sanoa, kuka ihminen halusi todellisuudessa olla hänen ystävänsä ja kuka halusi vain päästä hyviin väleihin hänen perheensä kanssa. Hän ei voinut tietää välittivätkö ihmiset todellisuudessa lainkaan hänestä. Se oli kamala pakahduttava tunne, joka riipi rintaa ja vaivasi mieltä.
 Ja kaikkein kamalinta Albuksesta oli, ettei hän tainnut itsekään tietää kuka hän oli. Hän ei osannut sanoa, oliko se todellinen hän, joka oli aloittanut Tylypahkan tänä vuonna. Hän ei tiennyt, oliko se vain naamio, joka oli jumittunut hänen kasvoilleen ja muuttunut sitten häneksi itsekseen. Hän ei ollut varma oppisiko tuntemaan itseään enää koskaan.
 Rosen sanat soivat yhäkin hänen korvissaan:
 Kukaan ei aio muuttaa käsitystään sinusta, jos et anna heille siihen syytä…
Rose oli varmaan oikeassa siinäkin, mutta kuinka hän voisi antaa ihmisille syyn, jota ei tuntenut itsekään?
Albus halusi hakata päätään seinään: kuka oli päättänyt, että elämän piti olla niin vaikeaa? Hän hyppäsi ylös sängyltään ja vaihtoi hiljaa vaatteet. Hän otti näkymättömyysviitan mukaan ja päätti lähteä ulos hieman selventämään ajatuksiaan.

 Rose ja David istuivat aamiaisella. Albus ei ollut heidän seurassaan, sillä aamulla Davidin herätessä tämä oli jo lähtenyt jonnekin.
 Rose tunsi hienoista syyllisyyttä öisistä sanoistaan, jotka olivat olleet melkoisen raakoja ja kovia, vaikka siitäkin huolimatta myös tosia. Nautittuaan aamiaisen Rose ja David kiirehtivät yhtä matkaa Rohkelikkotorniin. Oleskeluhuoneessa Albus jo odottikin heitä. Rose katsoi serkkuaan vaivaantuneesti ja rykäisi sitten kurkkuaan:
“Hmm… Al, olen pahoillani siitä öisestä. Minun ei olisi pitänyt…”
“Ei, sinä olit oikeassa”, Al keskeytti,” minä olen käyttäytynyt typerästi.”
“Kaikki käyttäytyvät joskus”, Rose totesi viisaasti.
“Niin kuin sinä professori Birdsherryn suhteen…”, David huomautti vihjaillen.
Rose katsoi Davidia kuin epämiellyttävää hyönteistä.
“David arvostaisin kovin, jos pitäisit nuo asiattomat huomautukset vain omassa tiedossasi”, Rose huomautti.
“Ja minä arvostaisin kovin, jos sinä lakkaisit ihastelemasta jokaista sen opettajan sanaa”, David huomautti.
 Albus arvasi, että riita, johon vedettäisiin pian lientenprofessorikin, oli syttymäisillään ja tämän takia hän kysäisikin ensimmäisen mieleensä tulevan kysymyksen:
“Te siis olitte aamiaisella?”
David ja Rose vilkaisivat häneen ensin hämmentyneinä ja sitten huvittuneina ymmärrettyään, mitä hän oli yrittänyt tehdä. Kaikki kolme vilkuilivat toisiaan ja purskahtivat sitten spontaaniin nauruun huomattuaan kuinka typeriltä he näyttivät. Sen sijaan muut rohkelikkojen oleskeluhuoneessa viihtyneet pohtivat syytä näiden kolmen äkilliseen hilpeyteen. Osa pani kaiken ensiluokkalaisten lapsellisuuden piikkiin, ja toiset arvelivat näiden joutuneen epäonnistuneiden hilpeytys-loitsujen uhreiksi.

 Maanantai alkoi jokseenkin normaalisti (Davidkaan ei saanut loitsuissa yhtä palanutta koulukaapua suurempaa tuhoa aikaiseksi), mutta Suuressa salissa Albus huomasi jonkin olevan vialla. Kun hän, Rose ja David istuutuivat pöytään lähimpänä istuneet neljäsluokkalaiset käänsivät selkänsä heille ja ympäri salin he saivat osakseen rumia mulkaisuja. Albus vilkaisi Rosea ja Davidia jotka näyttivät vähintäänkin yhtä hämmentyneiltä kuin hän. Al yritti tavoittaa Jamesin katsetta, mutta tämä mulkaisi häntä vain pahasti ja alkoi raivokkaasti muussata perunaansa.
  Ennen liententuntia kukaan kolmikosta ei ollut jyvällä, mistä oli kysymys ja he hämmästelivät kanssaoppilaidensa käytöstä. Liententunti ei kyllä jättänyt epäilykselle sijaa.
 Professori mikä-hänen-nimensä-nyt-olikaan näytti kiukkuiselta ja alkoi kirjoittaa taululle pikaista vauhtia erittäin hankalan ja työlään värinpoistojuoman ohjetta. Hän tiuskaisi oppilaille, että juoman piti olla tunnin päätteeksi valmis ja, jos se ei ollut täsmälleen kuten ohjeissa sanottiin, hän antaisi jokaiselle laiskurille kahdenkymmenen jalan pituisen esseen tavoista myrkyttää ärsyttävä oppilas. Tämän jälkeen hän suuntasi kuin tottumuksesta ovelle, mutta pysähtyi, kääntyi ja istuutui murjottavaan tyyliin tuoliinsa ja silmäili oppikirjaa.
 Rose oli luonnollisestikin innoissaan tunnista, jolla saattoi todellisuudessa myös tehdä jotain ja sai liemensä valmiiksi ainoana koko luokasta. Opettaja katseli Rosen lientä ja yritti selväsikin etsiä siitä virheen, lopulta hän päätyi nuuhkaisemaan sitä.
“Tää haisee väärälle”, hän ilmoitti,” kirjassa sanotaan, että sen pitää tuoksua musteelle tää tuoksuu enemmänkin painovärille.”
 Rose yritti protestoida väittämällä, että hänen liemensä oli valmistettu täsmälleen kirjan antamilla ohjeilla ja sen kaikkien ominaisuuksien olevan kohdallaan. Professori loi häneen murhaavan katseen:
“Kuule sun takii rouva R anto mulle porttikiellon kirjastoon, joten älä nyt väitä vastaan, kun sitten saat opetusta!”
Rose punastui ja mumisi jotakin sen tyyppistä kuin ei missään tapauksessa ollut halunnut loukata professoria tai arvostella tämän opetustyyliä.
 Professori ei kuitenkaan ollut kuulevinaankaan Rosen pahoitteluja, vaan määräsi koko luokan tekemään kirjoitelmat valmiiksi seuraavalle oppitunnille. Vihainen ja Rosea mulkoileva joukko painui luokasta David, Albus ja Rose viimeisinä.
“Minä en ymmärrä, kuinka ihmiset voivat olla minulle vihaisia siitä, että saamme nyt asiallista opetusta”, Rose puuskahti heidän tallustaessaan pitkin käytävää.
“Sepä yllätys”, David murahti kuivasti.
Albus epäröi hetken, mutta päätti sitten selittää asiaa serkulleen:
“Rose katsos, kaikki oppilaat eivät pärjää koulussa yhtä hyvin kuin sinä. He tarvitsevat rentoja tunteja saadakseen edes muiden aineiden läksynsä tehtyä. Ja nyt, kun sinä hommasit heille vielä lisää tehtäviä, heille tulee vaikeuksia”, Al selitti.
“Minä ja Al muuten kuulutaan tuohon `heihin`”, David lisäsi.
Al nyökkäsi vahvistaen tämän tiedon.
 Rose näytti hirvittävän onnettomalta.
“En ajatellut asiaa noin”, hän sanoi anteeksipyytäväsävy äänessään.
“Tietenkään et, sinun oli pakko päästä loistamaan tunneilla, jotta tuntisit itsesi tärkeäksi”, David totesi kylmästi.
“Tuo ei ole totta!” Rose parahti.
“No miksi muutenkaan sinä halusit kunnon opetusta? Sinua vain ärsytti, kun oli olemassa yksi opettaja, joka ei tiennyt kuinka täydellinen ja mahtava ihminen Rose Weasley on!” David huusi keskellä käytävää. Lähellä olevat korpinkynnet tuijottivat heitä järkyttyneinä.
“Sen takia se sinun kissasikin lähti! Kuka jaksaisi tuollaista kouluun rakastunutta ja läksyjen kanssa aikaansa viettävää emäntää koko vuoden!”
“Ota tuo takaisin!” Rose kiljui kyyneleet silmissään.
“Miksi ottaisin? Minähän sanoin vain ääneen sen mitä kaikki ajattelevat! Alkin ajattelee niin, etkö vain Al?” David kysyi ja yllättäen Al huomasi, että hänetkin oli vedetty riitaan mukaan.
“Ajatteletko sinäkin niin Al?” Rose kysyi ja Al näki jotakin kosteaa hänen silmäkulmassaan. David katsoi häntä odottaen ja Rose itkuisena, eikä hän tiennyt mitä hänen olisi pitänyt sanoa.
“Minä en tiedä”, hän sai lopulta lausuttua.
 Tämän kuullessaan Rose ryntäsi heidän edelleen todennäköisesti kohti Rohkelikkotornia ja tyttöjen makuusalia. Al kääntyi ärtyneenä Davidiin.
“Oliko sinun aivan pakko?” hän kysyi.
“Hän ansaitsi sen”, David totesi kylmästi.
“Voi olla, mutta ystävillä ei ole tapana sanoa tuollaisia asioita toisilleen”, Albus perusteli.
“Miten sitten selität hänen huutonsa sinulle silloin viikonloppuna?” David kysyi terävästi.
Albus mietti hetken ennen kuin vastasi:
“Se oli oikein. Minä ansaitsinkin sen.”
“Ja minusta Rose ansaitsi tuon äskeisen”, David huomautti, “vai voitko muka väittää etten ollut oikeassa siinä mitä sanoin?”
 Albus mietti hetkisen. Ei hän voinut sanoa vastaan Davidille, vaikka kuinka olisi halunnut. Loppujen lopuksi David oli oikeassa Rosen suhteen. Hän ei vain olisi ikinä itse ilmaissut sitä tuollaisella tavalla.

Luku 12: Syntymäpäivät, seuraamista ja sopimista

 Seuraavat viikot olivat vaikeita niin Albukselle, Davidille kuin Rosellekin. Ensinnäkin David ja Rose eivät käytännöllisesti katsoen olleet puheväleissä. Oppitunneilla he saattoivat vaihtaa sanan tai kaksi, mutta tekivät sen tavalla, josta kenellekään ei jäänyt epäselväksi, etteivät he olleet enää tekemisissä toistensa kanssa.
 Rose oli perustanut muutaman Korpinkynnen tytön kanssa yhteisen läksyryhmän ja Albuskin näki serkkuaan huomattavasti harvemmin. Myös heidän välillään oli tiettyä jännitettä, koska Rose katsoi Albuksen valinneen Davidin puolen. Al oli yrittänyt selittää Roselle, ettei ollut kenenkään puolella, mutta Rosesta se kenen kanssa hän vietti aikaansa, puhui hänen puolestaan.
 Helmikuun lopulla myös Rosen ja Albuksen väliset keskustelut olivat supistuneet koskemaan lähinnä koulua ja säätilaa. He näkivät toisiaan yhä harvemmin ja Rose oli siirtynyt ilmeisen pysyvästi Korpinkynnen tupapöytään. Helmikuu kului ilman, että minkäänlaisia merkkejä sovinnosta kolmikon välillä ilmaantui.
 Maaliskuun tullessa säät lämpenivät ja suurin osa lumista suli humahtamalla pois. Aurinko lämmitti pihaa ja kasvatti puihin lehtiä, mutta oppilaiden työtaakka oli suurimmillaan sen vuoden aikana. Hiljalleen lähestyvät kokeet olivat saaneet opettajat kiristämään opetustahtia entisestään. Myös läksymäärä oli suuri ja Albus kaipasi niitä aikoja jolloin saattoi marista Roselta apua. Hänen ja Davidin keskinäinen läksyjenteko, kun tahtoi kestää pitkälle yöhön. Heillä nimittäin oli lieviä ongelmia pysyä aiheessa ilman Rosen marmatusta.
 Eräänä keskiviikkona yrttitiedon tunnilla Albus oli näkevinään parannusta Rosen ja Davidin väleissä. Heidän tarkoituksenaan oli nimittäin kitkeä pirunnuorat purkeistaan ja etsiä niiden juurista eräänlaisia mukuloita, jotka oli vain muutamaa vuotta aiemmin todettu erinomaiseksi lääkkeeksi lohikäärmerokkoon. Davidilla ja Albuksella oli kuitenkin ongelmia tulla toimeen pirunnuoransa kanssa, joka oli kasvanut jo varsin mahtavaan kokoon. Katseltuaan hetken poikien pakoon juoksua pirunuoran kynsistä Rose oli lupautunut auttamaan heitä. Kun työ oli tehty ja mukulaton pirunuora oli palautettu professori Longbottomille, David murahti:
“Kuka idiootti on mennyt tutkimaan tuollaisen juuria?”
“Itse asiassa se oli matami Melinda Hassot hyvin arvostettu taikakasvientutkija, joka…”, Rose keskeytti hymyillen puheensa nähdessään poikien pelästyneet ilmeet.
“…joka taitaa olla enemmän tai vähemmän idiootti”, hän päätti alkuperäisestä tarkoituksestaan poikkeavalla tavalla. David virnisti ja Albus luuli hetken verran, että nuo kaksi aikoivat tehdä sovinnon. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Rose palasi oman yrttitiedon parinsa luo ja David vaihtoi puheenaiheeksi muutaman viikon kuluttua pelattavan huispauksen päätösottelun.

 Jamesin syntymäpäivänä 20. maaliskuuta Albuksen isoveli oli ehdottomasti sitä mieltä, että kaikkien tuli juhlistaa hänen syntymäpäiväänsä aivan aamusta asti. Useimmat Rohkelikkotornin asukkaat vaan eivät olleet erityisen tyytyväisiä Jamesin räjäyttäessä pienehkön sontapommiarmeijan kello viiden aikaan lauantaiaamuna. Monet kuitenkin leppyivät pian Jamesin ilmoittaessa, että nyt oli aika juhlia. Vain muutama Jamesin ikäinen tyttö näytti ärtyneeltä, näihin kuului muun muassa Amanda Blake, joka asteli nokka pystyssä takaisin tyttöjen makuusaliin muutamien ystäviensä seuraamana. Hämmennyksekseen Albus huomasi, että hänen veljensä oli yrittänyt syrjäsilmällä vilkuilla Amandan yöpuvun lävitse. Albus, kun oli luullut, ettei James edes huomioinut tyttöjä, professori Nenovehia lukuun ottamatta. No, kiinnostava tieto sekin…
 Albus kävi viskaamassa Jamesille tämän syntymäpäivälahjan(jokavelhon luudankiillotusvaha -purkin)ja mietti pitäisikö hänen herättää David, joka oli ainut, joka ei ollut herännyt Jamesin syntymäpäivienjuhlistuksen aloitukseen. Albus kuitenkin arveli, että olisi melkoisen kurja ihminen jos tekisi niin. Ainakin kurja ystävä.
 Sen sijaan hän päätti kirjoittaa kirjeen kotiin, mitä ei ollut sitten joulun tehnyt. Vanhemmat ja etenkin Lily kyllästyisivät varmaankin pian, varsinkin, kun otettiin huomioon, ettei Jameskaan kirjoittanut heille mitenkään usein. Itse asiassa Albuksen oli hyvin vaikeaa kuvitella Jamesia syntymäpäivien juhlimisen sijasta kirjoittamaan kirjettä.
  Albus pohti hetken mistä hänen pitäisi vanhemmilleen kirjoittaa ja mietti sitten oliko tarpeellista mainita Davidin ja Rosen erimielisyyksistä. Hän kuitenkin katsoi aiheelliseksi vaieta asiasta.
 Näin ollen kirjeestä tuli melkoisen mitäänsanomaton ja pitkäveteinen. Hän mainitsi jotakin lientenopettajasta, Jamesin syntymäpäivä-innostuksesta ja kokeiden lähestymisestä, mutta ei mistään mikä suhteen olisi tarvinnut neuvoja.
 Huokaisten hän otti kirjeensä ja painui pöllölään, jossa ojensi rullaksi käärityn pergamentin muuan koulun tornipöllölle. Albus oli juuri lähdössä, kun kuuli puhetta ulkopuolelta. Hän ei ensin aikonut välittää koko asiasta, mutta tajusi sitten keitä puhujat olivat.
“Minä sanoin jo, minun pitää vain hoitaa yksi homma”, Scorpius Malfoy kertoi kaarrellen.
“Ja minä kuulin sen. Mutta kysyinkin: miksi minä en voi tulla mukaan?” Nathaniel Montgomery kysyi hyökkäävään sävyyn.
Nuo kaksi olivat pysähtyneet oven eteen.
“Koska minun pitää hoitaa se yksin ja sinun pitää huolehtia, ettei kukaan huomaa minun lähtöäni”, Scorpius Malfoy ilmoitti.
“Ja pah, keksisit edes kunnollisia tekosyitä. Kukaan ei huomaa, jos yksi ensiluokkalainen lähtee kahdentoista aikaan hiippailemaan ympäri koulua”, Montgomery huomautti.
“Ei vara venettä kaada”, Malfoy lausahti ja Albus näki ovenkahvan painuvan alas. Hän asettui piiloon sillä tavoin, että oven auetessa hän jäisi sen taa.
“Minun nähdäkseni voi kyllä kaataa”, Nathaniel huomautti ja molemmat astuivat ovesta. Heidän ollessaan selin Albus livahti aivan hiljaa ulos haluamatta paljastaa, että oli kuullut keskustelun. Mielessään hän kuitenkin pohti asiaa.
 Malfoy aikoi tehdä ensiyönä jotakin mihin ei ottanut edes Montgomerya mukaan ja nuo kaksi, kun eivät olleet juuri koskaan erillään. Kyseessä täytyi olla jotakin vakavaa, Albus päätteli, muttei kuolemakseenkaan keksinyt, mikä voisi olla Malfoyn syy hiippailla keskellä yötä pitkin koulua.
 Hän mietti pitäisikö hänen kysyä asiasta Davidin ja Rosen mielipidettä, mutta muisti siinä samassa, etteivät hän ja Rosekaan olleet nykyisin enää kunnollisissa väleissä. David sen sijaan kantoi Malfoyta ja Montgomerya kohtaan niin suuria henkilökohtaisia kaunoja, että hänen mielipiteensä olisi varmaankin melkoisen puolueellinen.
 Albus mietti vielä toisen hetken ja päätti sitten lähteä illalla kävelylle näkymättömyysviitan kanssa jonnekin tyrmien suuntaan.
 
Illalla kello yhdentoista aikaan Albus huomasi, ettei hänen uloslivahtamisestaan oltu tekemässä turhan helppoa. James juhli alhaalla ystäviensä ja ikätoveriensa kanssa syntymäpäiviään ja oli vaikeaa livahtaa parinkymmenen ihmisen huomaamatta muotokuva-aukolle.
 Mikäli muotokuva-aukko taas aukenisi kuin tyhjästä, sekin saattaisi aiheuttaa jonkin sortin hätäännystä ja James todennäköisesti äkkäisi, että hän hiippailisi näkymättömyysviitan alla. Lopulta, pitkän harkinnan jälkeen, hän ei keksinyt enää muuta vaihtoehtoa kuin yrittää näkymättömyysviitan alla ja toivoa, ettei hänen veljensä sattuisi huomaamaan mitään erikoista. Albuksen onneksi James sattui sillä hetkellä tanssimaan villiä juhlatanssia Amanda Blaken kanssa.
 Albus kuuli muotokuva-aukosta livahtaessaan Jamesin hihkaisevan:
“Olet paljon hauskempi tanssiessasi Amy!”
“Se on Ama… Anna olla”, kuului tytön tuskastunut ääni ja Albus hymähti mielessään. Tosin hän huomioi myös, että Jamesin meluisat juhlat saattaisivat herättää muutkin jolloin oli olemassa mahdollisuus, että esimerkiksi David heräisi ja huomaisi hänen poissaolonsa, mikä saattaisi aiheuttaa hänelle hankaluuksia. Hän kuitenkin pyyhki asian mielestään ja siirtyi kohti tyrmiä.
 Albus ei tarkalleen tiennyt missä luihuisten oleskeluhuone sijaitsi ja majoittuikin sen vuoksi sen ainoan portaikon luo, jota pitkin pääsi pois tyrmistä. Kello kävi, eikä ketään kuulunut. Vasta varttia ennen keskiyötä Al näki kahden oppilaan nousevan portaita ylös. Al tunnisti nuo kaksi poikaa niiksi, jotka olivat kiusanneet Davidia junamatkalla ja mietti hetken pitäisikö hänen seurata heitä. Hän päätti kuitenkin odottaa, josko Malfoy vielä saapuisi.
 Turhaan hän ei jäänyt sillä tuskin puoli minuuttia oli kulunut kun Scorpius Malfoy saapui. Albus odotti muutaman hetken ja kiiruhti sitten toisen pojan perään. Hetkessä hän kuitenkin huomasi, ettei ollut ainoa, joka seurasi Malfoyta. Nathaniel Montgomeryn varjo vilahti silloin tällöin kulman takaa ja Albus arveli, että tyttö ei ollut tyytynyt vartijan rooliin, jonka Malfoy oli hänelle jättänyt.
 Albus mietti asetelmaa mielessään ja pohti, minkä tähden Malfoyn oli ollut pakko tavata nuo kaksi kolmasluokkalaista luihuista jossain päin koulua, eikä luihuisten oleskeluhuoneessa. Albuksesta oli nimittäin selvää, että noilla kolmella oli keskenään sovittu tapaaminen.
 Malfoy pysähtyi silloin tällöin portaissa kuullessaan Albuksen tai Montgomeryn askeleet, mutta Albus oli turvassa viitan alla ja huomasi yllätyksekseen Montgomeryn olevan erinomainen piilottelija.
 Malfoy pinkaisi ulko-ovelle päästyään eteishalliin ja Albus livahti ulos samalla oven avauksella. Malfoy jatkoi kulkuaan kohti huispauskenttää ja Albus joutui jouduttamaan askeliaan pysyäkseen hänen perässään.
 Kuten Albus oli arvannutkin ne kaksi kolmasluokkalaista luihuista odottelivat huispauskentän luona selvästi odottaen Malfoyta. Malfoy sen sijaan hidasti kulkuaan ja näytti miltei piilottelevan noiden kahden katseilta. Ehkäpä kyseessä oli jotakin laitonta ja Malfoy oli alkanut epäröidä.
 Nathaniel Montgomery juoksi Albuksen ohi Malfoyn luo.
“Mitä sinä täällä teet?” Malfoy suhahti tytölle.
“Entä itse?” tämä sihisi takaisin.
Seurasi niin hiljainen sananvaihto, että Albus ei pystynyt erottamaan noiden kahden välillä vaihdettuja sanoja, vaikka oli aivan lähellä.
“Eivätkä he ole ainoita”, oli seuraava lause jonka Albus kuuli Montgomeryn suusta ja näki tytön viittaavan kohti linnan ulko-ovea. Al huomasi, kuinka kaksi hahmoa pääoven tienoilta lähestyi huispauskenttää, miltei kokonaan varjoihin piiloutuneena. Albukselta meni hetken verran ennen kuin hän tunnisti hahmot. Toinen oli tyttö, jolla oli hyvin pörheä tukka ja toinen huonoryhtinen pienikokoinen poika. Hän ei kuitenkaan ollut ainoa, joka oli tunnistanut Rosen ja Davidin.
“Ai, ai, ketkäs sitä rikkovat sääntöjä?” Nathaniel Montgomery kysyi pahansuovasti ivallisella äänellä. Malfoy hänen vieressään taas yritti saada tytön vaikenemaan jostakin Albukselle tuntemattomasta syystä.
“Pahoittelen, että häiritsimme sinun ja Malfoyn kuherteluhetkiä”, Rose vastasi piikikkäästi tultuaan tarpeeksi lähelle puhuakseen normaalilla äänenvoimakkuudella.
 Kolmasluokkalaiset luihuisetkin olivat huomanneet näiden neljän ja Albuksen kerääntymisen ja lähestyivät heitä.
“Olkaa nyt Merlinin tähden hiljaa!” Malfoy parahti ja vilkuili huolestuneesti huispausstadionin ja Kielletyn metsän suuntaan.
Rose kohotti kulmiaan:
“Mikä hätänä Malfoy? Alkoiko pelottaa, että jokin kuulee?”
“Ole hiljaa, verenpetturi”, Montgomery sihahti, kun Malfoy vain jatkoi huolestunutta vilkuilua vaivautumatta vastaamaan.
“Älä nimittele häntä”, David tiuskaisi sauvaansa kohottaen.
“Katsos, katsos… Tylypahkan ikioma jästi on oppinut kumminpäin sauvaa pidetään kädessä”, Nathaniel totesi halveksuen. Rosekin vetäisi sauvansa esiin:
“Pattiajos!”
 Seurasi enemmän tai vähemmän järjestäytynyt taikojen sekamelska, johon osallistuivat kaikki neljä luihuista, sekä David, Rose ja Albus, joka oli repäissyt näkymättömyysviitan yltään. Kaikki saivat osansa enemmän ja vähemmän onnistuneista kirouksista, joiden lähettäjistä ei pimeässä maaliskuun yössä ollut minkäänlaista varmuutta. Lopulta taistelun katkaisi terävä huuto:
“Mitä te nulikat teette?”
 
Rehtori oli ollut sinä yönä kovin rauhaton ja oli liikuskellut henkilökohtaisissa tiloissaan, miettien asioita, lähinnä liittyen koulun hallintaan. Hänen oli näet määrä pitää seuraavana aamuna selonteko koulunjohtokunnalle kuluneista seitsemästä vuodesta, joiden aikana oli ollut koulun rehtorina ja hänellä oli tietynlaisia vaikeuksia perustella, kuinka jälki-istuntojen ja erotusten määrä oli hänen aikanaan kasvanut lähes kahdellakymmenellä prosentilla. Rehtorista tuntui että olisi ollut typerää vedota siihen tosiseikkaan että hänen edeltäjänsä olivat olleet lepsuja ja kehnoja kasvattajia.
 Tätä pohtiessaan rehtori oli vilkuillut hajamielisesti pihamaalle ja antanut katseensa vaeltaa jonnekin huispauskentän läheisyyteen, jossa vilahteli erilaisia valoja.
 Rehtorilta meni hetken verran käsittää, että kyseiset valot olivat syntyneet loitsuista, joita joku, tai todennäköisemmin jotkut, viskelivät pihamaalla. Hän oli siinä samassa rynnännyt ulos, pelkässä aamutakissaan ja hiukset sekaisin, mikä vaivasi häntä hirvittävästi, pitämään kurinpalautusta niille hirvittäville pedoille, joita jotkut ihmiset suvaitsivat kutsua lapsiksi.
 Kun koko joukko asettui eteishallissa hänen eteensä, hänen teki mielensä parahtaa ääneen. Hän tunnisti joka ainoan oppilaan, eikä yksikään näistä ollut ensikertalainen sääntöjen rikkomisessa. Erityisesi hänen huomiotaan vei Albus Potter, josta rehtori pelkäsi tulevan vielä samanlainen maanvaiva kuin veljestään. Voi miksi rehtori ei ollut hankkiutunut töihin vaikkapa ministeriön taikaviestinnän osastolle?
 Rehtori yritti parhaansa mukaan pitää äänensä tasaisena ja tyynenä puhuessaan, vaikkakin lopputulos ei ollut kovinkaan onnistunut.
“Toivon, ettei minun tarvitse selostaa kuinka pettynyt olen teihin. Joudun varoittamaan teitä kaikkia, sillä, jos vielä kerran tapaan teidät sääntöjenrikkomuksesta siitä seuraa välitön ja lopullinen erottaminen. Onko selvä?” hän sanoi kireästi kuin äärimmilleen viritetty kitaran kieli.
“Uskon, että yksi työntäyteinen yö opettaa teille paljon oikein käyttäytymisestä. Hakekaa taulujen puhdistusvälineet vahtimestari Vorolta. Potter, Weasley ja Olsen puunaavat tauluja alkaen seitsemännestä kerroksesta ja Malfoy, Montgomery, McKinnon ja Hendel alkaen tyrmistä! Ettekä lopeta ennen kuin joka ainoa taulu tästä koulusta on puhdistettu! Ette, vaikka siihen menisi kymmenen vuotta! Ja nyt häipykää näkyvistäni!” rehtori ilmoitti huomaamatta, että hänen äänensä oli kohonnut huudoksi.

 Kello kymmeneltä Al, David ja Rose pääsivät lopultakin aamiaiselle. Albus tunsi olonsa väsyneeksi, ruhjoutuneeksi ja nälkäiseksi, mutta kaikesta huolimatta onnelliseksi, sillä edellisyö oli saanut aikaan jotakin, jota Albus ei ollut enää uskonut edes mahdolliseksi.
 David oli nimittäin huomannut Albuksen poistuneen edellisyönä ja, oman kertomansa mukaan, päättänyt lähteä hänen peräänsä, jolloin Rose, Jamesin herättämänä, oli nähnyt Davidin ja kuullut tältä Albuksen häipyneen jolloin molemmat olivat yhdessä lähteneet etsimään tätä. He olivat nähneet Nathaniel Montgomeryn livahtavan ulos eteishallista ja olivat arvellet Albuksen liittyneen asiaan ja tulos olikin nähtävissä aamiaispöydässä:
“Haluaisin heittää sitä lehmää paahtoleipävadilla”, David mutisi mulkoillen pahasti opettajien pöytään.
“Käytä mieluummin mustikkakiisseliä”, Rose kehotti ystävällisesti ja työnsi tumman nesteen täyttämää kulhoa lähemmäs Davidia.
 Hetken nuo kaksi vilkuilivat toisiaan varautuneina ja purskahtivat sitten väsyneeseen nauruun. Alkin naurahti. Kaikki edellisyön työt ja tuskat olivat olleet tämän arvoisia.
« Viimeksi muokattu: Elokuu 13, 2008, 16:55:30 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 13: Varoittaja

Kevät eteni hyvää vauhtia ja aurinko loi säteitään yhä enemmän linnan kiviseiniin. Oppilaat viettivät kaiken ylijäävän aikansa ulkosalla joskin kokeiden lähestyessä, se oli melkoisen mahdotonta etenkin Roselle, joka selvästikin oli sitä mieltä, että reputtaisi kaikki aineet mikäli ei lukisi ympäri vuorokauden. Al ja David yrittivät rauhoitella häntä, huonolla menestyksellä.
 Huhtikuun alussa pelattiin huispauksen loppuottelu Korpinkynnen ja Puuskupuhin välillä. Peli oli tiukka ja kiinnostava ja aivan erityistä lisäjännitystä siihen toi se tosiasia, että professori Nenoveh oli jostakin Albukselle tuntemattomasta syystä antanut Jamesille kunnian selostaa ottelun. Tosin, professori vannoi ottelun jälkeen, ettei James enää ikinä pääsisi lähellekään selostajankoppia. James masentui hieman tästä tiedosta, mutta piristyi huomattavasti kuultuaan, että Amanda Blake oli nauttinut suunnattomasti hänen selostuksestaan.
 Niin huhtikuu oli ja meni ja vaihtui kiivaaseen tahtiin toukokuuksi. Jos Albus ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi voinut vannoa, että joku Tylypahkassa käytti ajankääntäjää hyvin huolimattomalla tavalla.
 Kolmas päivä toukokuuta oli Rosen kahdestoista syntymäpäivä, joskaan Rose ei suostunut juhlistamaan päivää millään tavalla Alin ja Davidin aneluista huolimatta. Rose ilmoitti, että maailmassa ei ollut asiaa joka erottaisi hänet päivittäisestä lukurytmistään, joka oli kokeiden lähestyessä yhä tiukentunut mikäli mahdollista. Niinpä Rosen vaadittua useaan otteeseen lukurauhaa Albus ja David katsoivat paremmaksi jättää hänet omiin oloihinsa. Niin he viettivät hauskaa aurinkoisella pihamaalla Rosen hautautuessa oppikirjoihinsa.
 Muuan tiistaina, viikko Rosen juhlimatta jätettyjen syntymäpäivien jälkeen, Albus, Rose ja David etsiytyivät tavalliseen tapaan pimeyden voimilta suojautumisen tunnille kuuntelemaan professori Birdsherryn päivämääristä ja pitkistä nimistä pursuavaa luentoa kirskuristajista ja niiden löytämisestä, Rosen ollessa jälleen ainoa luokassa, joka osasi vastata professorin pikkutarkkoihin kysymyksiin muun luokan kirjoittaessa muistiinpanoja kynät sauhuten.
 Kirjoittaessaan Al tuli pohtineeksi, että he olivat tällä vauhdilla varmaankin käsitelleet kaikki pimeän otukset, jotka heidän tuli koko Tylypahkan opiskelunsa aikana tunnistaa, sen sijaan, hän pani harmikseen merkille, sauvoja he eivät olleet vielä kertaakaan päässeet kokeilemaan.
 Kun eräs rohkea yksilö oli uskaltautunut kerran utelemaan professorilta, milloin sauvoilla työskentely madettaisiin aloittaa, professori Birdsherry oli näyttänyt äärettömän järkyttyneeltä ja ilmoittanut, että hän ei ollut koskaan harjoittanut taikoja alle neljäsluokkalaisen ryhmän kanssa.
“Kun teoria on hallussa, meillä on työkalut itse toimintaan”, professori oli todennut lähes koko luokan harmiksi. Rosea teorian opiskelu ei tietenkään haitannut. Hänestä oli vain mukavaa loistaa muistamalla vuosilukuja tai pitkiä nimiä. Sen sijaan  Albus ei odottanut, että hänen innostuksensa pimeyden voimilta suojautumisen -oppiaineeseen kasvaisi seuraavan kolmen vuoden aikana lainkaan.
 Tunnin loputtua kaikki kolme kävelivät kevyesti rupatellen kolmannen kerroksen käytävää kohti portaikkoja. Äkkiä Albuksen laukku rasahti ikävästi ja kaikki tavarat levähtivät lattialle.
“Voi Al”, Rose sanoi surkutellen, ja hän ja David laskeutuivat kontilleen keräämään Albuksen tavaroita lattialta. Al itse oli kuitenkin pysähtynyt nähtyään jotakin, mitä hänen laukussaan ei kuulunut olla. Nimetön kirjekuori rahisi hänen avatessaan sen ja vilkuillessaan sisällön ensin nopeasti, sitten hitaammin läpi.

En halua paljastaa henkilöllisyyttäni mahdollisten seuraamusten takia tässä, mutta se mistä nyt  kirjoitan on totta. Kuten edellisessä viestissä kerroin, isäsi on vaarassa: eräältä taholta sinun läheltäsi. Tavataan ensimmäisessä kerroksessa kolmen kurpitsaksi muuttuneen velhon -taulun kohdalla ennen tunnin alkua. Tule yksin.

Albus tuijotti rivejä ja ojensi sitten mitään ajattelematta kirjeen Roselle ja Davidille.
“Tämä on törkeää jo luihuisiltakin”, David suutahti.
“Minä taas en usko, että se on pila”, Rose sanoi ja nosti katseensa kirjeestä Albukseen, “minusta kuulostaa siltä kuin kirjoittaja olisi vakavissaan.”
 Kuoleman vakavissaan, Albus lisäsi synkästi mielessään tietämättä mitä mieltä olla. Hän mutisi entistus-loitsun ja laukun saumat, jotka olivat ratkenneet kuin taianvoimasta, kiinnittyivät taas yhteen kuin eivät olisi erossa olleetkaan.
“Milloin  tuo kirje ilmestyi tuonne?” David kysyi osoittaen nimetöntä kirjekuorta Rosen kädessä.
“Ennen PVS-tuntia se ei ainakaan ollut siellä”, Albus muisteli.
“Eli joku laittoi sen sinne tunnin aikana. Silloin vaihtoehdoiksi jäävät ensiluokkalaiset rohkelikot ja luihuiset, sekä professori Birdsherry”, David järkeili.
“Ehkäpä joku Rohkelikko on saanut tietää ja on kirjoittanut Alille”, Rose ehdotti.
“Tai professori Birdsherry tykkää säikytellä oppilaita”, David huomautti kuivasti.
Rose tuhahti.
“Voisitko sinä edes yrittää suhtautua tähän asiaan vakavasti?” hän kysyi Davidilta selvästi halveksuen.
“Suhtaudun vakavasti vain vakaviin asioihin, eikä luihuisten typerä kepponen ole mikään vakava asia”, David vastasi.
“Mistä sinä tiedät, että se on kepponen?”
“Mistä sinä tiedät, ettei se ole?”
“Olkaa hiljaa molemmat”, Albus  totesi. Veri jyskytti hänen päässään, kun hän punnitsi eri vaihtoehtoja.
“Minä menen sinne”, Al sanoi.
“Et sinä voi!” huudahti David.
“Et yksin!” kiljaisi Rose.
“Menkää tunnille, tulen kohta”, Al sanoi päättäväiseen sävyyn ja ojensi laukkunsa Roselle kiirehtien kohti portaikkoa ja ensimmäistä kerrosta.
 Hänellä ei ollut mitään hävittävää. Jos se oli luihuisten kepponen niin sittenpähän hän myöhästyisi tunnilta, jos taas varoittaja oli tosissaan… Hänen täytyi tietää.
 Albus seisoi  muotokuvan edessä vielä kellon soidessa, mutta ketään ei näkynyt. Professori Nenovehkin kävi sättimässä häntä matkalla oman luokkansa luo. Albus oli joutunut lähtemään takaisin kohti portaikkoa. Äkkiä erään luutakomeron ovi kuitenkin aukeni ja joku vetäisi hänet sisään. Albus tunnisti Scorpius Malfoyn kasvot.
“Sinä!” hän parkaisi.
“Suu kiinni ja kuuntele!” Malfoy komensi ja Albus huomasi omaksikin hämmennyksekseen, että hän todella kuunteli.
“Se sinun kaverisi David on palkkamurhaaja, jonka tarkoitus on käyttää sinua syöttinä houkutellakseen isäsi ansaan”, Malfoy sanoi ja puhui nopeasti kuin peläten jonkun kuulevan.
Albus naurahti kylmästi:
“Jaa, että minun pitäisi uskoa, että David, minun paras kaverini, on palkkamurhaaja ja sinä, ihminen, joka ei ole eläissään sanonut minulle ainuttakaan ystävällistä sanaa, olet puolellani? Valitan, ei tule kesää Malfoy.”
 “Minusta sinun kuului tietää”, Scorpius Malfoy sanoi ja hänen kalpeat kasvonsa olivat tavanomaisen ylimielisyyden lisäksi harvinaisen vakavat. Nuo hänen lausumansa sanat olivat niin lähellä Albuksen omia ajatuksia hetkeä aiemmin, että hän pysähtyi käsi luutakomeron ovenkahvalla.
“Ja kuinkahan sinä tästä tiedät?” hän kysyi aimo annos sarkasmia ääneen piilotettuna, kääntäen päätään puolittain Malfoyta kohti. Hän teki mahdollisimman selväksi, että oli joka hetki valmis kävelemään ulos ovesta.
“Kuulin kuinka McKinnon ja Hendel puhuivat keskenään jokunen aika sitten. Hendelin isä on jotenkin mukana jutussa ja hän ilmeisesti oli suositellut juuri tätä palkkatappajaa. Hendel ja McKinnon olivat järjestäneet sen kiusaamiskohtauksen junassa juuri teidän vaunuosastonne edessä, jotta se Olsen pääsisi teidän kaveriksenne”, Malfoy selitti ja Albus oli kuulevinaan hänen äänessään epätoivoa, jota ei ollut siinä koskaan aiemmin kuullut.
“Hendelin isä suositteli kenelle?” Albus kysyi jäykästi ja kääntyi nyt kohti Malfoyta.
“Mistä minä sen voisin tietää! En minä mitään velhojenneuvoston kuulustelua voinut heille pitää!“ Malfoy huudahti tuskastuneena ja Albus katsoi häneen tietämättä mitä ajatella.
 Hän tiesi, että se mitä Malfoy sanoi, ei millään tavalla voinut olla totta. Kaikki tämän puheet ontuivat ja horjuivat pahemmin kuin jalaton yksisarvinen, mutta tapa jolla tämä asiansa sanoi, kuulosti taas omituisella tavalla aidolta ja todelliselta. Joko Malfoy oli erinomainen näyttelijä tai sitten hän oli mennyt pahemman kerran sekaisin. Oli kyse kummasta tahansa tapauksesta Albus ei hyötyisi keskustelusta mitenkään.
“Olisi kannattanut miettiä tarinan yksityiskohdat vähän tarkemmin, niin se voisi mennä läpikin”, Albus huomautti erittäin viileästi ja käänsi oven kahvaa lähteäkseen.
 Eihän Malfoyn tarinassa ei ollut päätä eikä häntää. Kuinka muka joku palkkamurhaaja olisi voinut naamioitua yksitoistavuotiaaksi, tai kuinka tämä olisi hämännyt lajitteluhattua? Entä miten oli selitettävissä se, että David oli lähes kaikissa oppiaineissa luokan huonoimpia? Entä tietämättömyys ja kokemattomuus velhomaailmassa? Entä ne kaikki jästien pelit ja tavat, joista David oli kertonut? Entä se, kun David oli lähtenyt hänen peräänsä hänen seuratessaan Malfoyta? Miksi kukaan, joka haluaisi tappaa hänen isänsä, vaivautuisi tekemään asioista niin monimutkaisia?
“Älä väitä, etten varoittanut”, Malfoy sanoi Albuksen sulkiessa oven jäljessään.
“Al!” kuului kaksi huutoa käytävän päästä ja Albus huomasi hyvillään, että Rose ja David vilkuttelivat hänelle erään tyhjän luokkahuoneen edessä. Kaksikko meni sisään ja Albus kiiruhti ovea kohti. Hän kuvitteli mielessään millaiset naurut nuo kaksi saisivat Malfoyn tarinasta. Lisäksi hän oli hyvillään, että jopa Rose oli ollut niin huolehtiva, että oli jättänyt seuraavan oppitunnin väliin. Hän astahti sisään ovesta.
 “Kuulkaa, Malfoylla taitaa olla jokunen ruuvi löysällä…” Albus aloitti, mutta lause kuoli hänen huulilleen. Hän kuuli oven sulkeutuvan jäljessään ja painuvan lukkoon.
 
 Scorpius Malfoy astui ulos luutakomerosta ja ymmärsi Potterin tehneen juuri sen mitä häneltä oli odotettu. Hän punnitsi mielessään vaihtoehtoja ja kävi kamppailua itsensä kanssa. Hän oli suorittanut velvollisuutensa, hän oli kertonut Potterille kaiken mitä hänen pitikin. Oli tämän oma asia, jos tämä oli niin typerä, että astui suden suuhun varoituksista huolimatta.
 Kuitenkin toinen osa hänestä, se kunniallisempi puoli, oli sitä mieltä että hänen kuului auttaa, koska hän oli ainoa ihminen joka tiesi tästä. Ainoa ihminen, joka saattoi auttaa.
 Hän tiesi, että käytävä oli äänieristetty loitsulla. Sen saattoi helposti päätellä siitä, että muodonmuutosluokasta ei kuulunut ainokaistakaan ääntä. Scorpius ei sitä paitsi uskonut, että yhdestäkään opettajasta olisi tässä tapauksessa apua, saati sitten rehtorista. Hän epäili, että näiden puuttuminen asiaan saattaisi jopa pahentaa tulenarkaa ja vaarallista tilannetta.
 Sitten eräs ajatus iski hänen päähänsä. Taikaolentojen metsästäjillä oli sanonta: jos ansa laukeaa ennen kuin se on viritetty, se ei ole ansa.
 Hänen täytyi siis vain saada ansa laukeamaan ennen aikojaan.
 Scorpius kaivoi mielestään erään muiston edelliseltä kesältä:
Hänen isänsä oli lukenut sanomalehteä eräänä aivan tavanomaisena aamuna ja ojentanut sen sitten hänelle tuhahtaen:
“Taas jokin turhanpäiväinen artikkeli Potterien perheidyllistä.”
Scorpius yritti muistaa läpi selaamansa artikkelin mainitseman Potterien osoitteen, muttei kerta kaikkiaan saanut sitä mieleensä kiirehtiessään kohti luihuisten oleskeluhuonetta. Sanoessaan tunnussanan(Salazar)hänen mieleensä tuli kuitenkin, että oli olemassa eräs paikka, josta hän voisi tavoittaa Potterin isän.
 Hän otti esiin hormipulverin, jonka hänen äitinsä oli antanut mukaan, jotta hän voisi ottaa “pikaisesti yhteyttä”. Hän heitti pulverin tuleen ja työnsi päänsä sen perästä.
“Taikaministeriö, aurorien päämaja”, hän lausui selvästi ja kaikki alkoi pyöriä hänen ympärillään.

Luku 14: Isä ja poika

  Albus katsoi suu puoliavoimena ympäri huonetta. David ja Rose olivat kyllä molemmat siellä, mutta häneltä ei mennyt kovin kauaa ymmärtää, että kaikki ei ollut niin kuin piti. Ensimmäisenä hänen katseensa osui Rosen epätoivoisiin kasvoihin, sitten hän huomasi Davidin sauvan osoittavan tytön selkään.
 Albus avasi suutaan sanoakseen jotakin, mutta ei saanut ainuttakaan äännähdystä ulos.
“Mukavaa Al, että sinä et suostunut uskomaan pahaa minusta, mutta valitettavasti serkkusi Rose ei ole yhtä hyväuskoinen. Hän käsitti samaisen asian, jonka sinäkin sait tietää, tässä kymmenisen minuuttia sitten. Senpä tähden suunnitelmia piti hieman aikaistaa, eivätkä muut ole saapuneet vielä”, David kertoi äänellä, joka ei kuulostanut tippaakaan lapsekkaalta tai siltä miltä hän tavallisimmin kuulosti. Hänen kasvonsa kuuluivat lapselle, mutta niiden ilme oli aikuinen ja jäykkä. Kaikkea muuta kuin Davidmainen.
Al otti sauvansa esiin ja valmistautui kiroamaan Davidin, mutta tämä oli nopeampi.
“Minulleko? Tämäpä ystävällistä”, hän sanoi sillä oudolla teennäisellä ja aikuisella äänellä Albuksen sauvan lennähtäessä hänen käteensä. Hän osoitti molempia serkuksia sauvallaan. Al huomasi, että vasemmassa kädessään hän piteli niin Albuksen omaa kuin Rosenkin sauvaa.
“Istukaa”, hän komensi ja kaksi tuolia liikahti Alia ja Rosea kohti. Serkukset seisoivat itsepäisesti ja katsoivat Davidia pahasti. David huoahti:
“Tehdään tämä sitten teidän tavallanne.”
 Taidokkaalla sauvannäpäytyksellä tuolit tönäisivät Rosen ja Alin istualleen ja tyhjästä ilmaantuneet köydet sitoivat heidät tiukasti kiinni niihin.
 David katsoi heitä tyytyväisenä ja Albus tunsi olonsa petetyksi ja typeräksi. Hänen suutaan kuivasi ja pelko tuntui sitovan sydäntä. Hän osasi arvata mitä seuraavaksi tapahtuisi, eikä kestänyt ajatusta, että se olisi hänen syytään.
“Miksi?” Albus sai töksäytettyä.
“Miksikö esitin ystäväänne? Sanotaanko, että se oli helppo asema. Minulla oli kaikki tarvittava käden ulottuvilla. Odotin vain sopivaa hetkeä”, David kertoi ja loitsi samalla oveen lukitusta.
“Kuten jo sanoin aikataulu meni nerokkaan neiti Rosen takia uusiksi, mutta tällaisissa operaatioissa pitää osata joustaa”, hän lisäsi kääntyen pois ovelta. Hän silmäili kuvajaistaan eräällä seinällä riippuvasta peilistä.
“En oikein viihdy lapsen ruumiissa, se saa minut tuntemaan itseni niin pieneksi”, David mumisi kuin itselleen ja osoitti itseään sauvalla. Hän lausui  peruutuksen iänmuutos-loitsulle, jonka Rose tunnisti erittäin hankalaksi ja kehittyneeksi taikuudeksi.
 Albus katseli kuinka Davidin ruumis venähti pituutta reilun parin jalan verran ja kuinka hänen ruumiinsa leveni ja vahvistui, muuttuen aikuiseksi. Kasvoista katosi kaikki lapsen pyöreys ja niistä tuli terävät ja sänkiset. Hiukset pysyivät hiekanruskeina ja edestä pystyyn nousevina, mutta muuta Albuksen yksitoistavuotiaasta ystävästä ei tuntunut jääneen jäljelle. Hänen paikallaan seisoi lähemmäs kolmenkymmenenikäinen aikuinen mies, josta puuttui kaikki Davidille ominaiset kömpelöt ja vaivautuneet piirteet ja liikkeet.
“Niin, oli rasittavaa näytellä niin surkeaa loitsuissa”, mies sanoi ja virnisti omalle älykkyydelleen.
 Rose tuijotti kauhusta suunniltaan Davidia, tai miestä kuka hän sitten ikinä olikaan, ja tunsi lievää pakokauhua.Albuksen lähdettyä tapaamiseensa hän oli alkanut yhdistellä asioita mielessään ja lopulta eräs aivan pikkuinen lausahdus oli paljastanut hänelle kaiken:
“Ei kai taas minttukarkkeja.”
Asiat olivat yhdistyneet hänen mielessään ja kaikkiin asioihin oli löytynyt selitys siitä kaikkein järjettömimmän tuntuisesta teoriasta. Valitettavasti myös David oli ymmärtänyt Rosen tajunneen hänen salaisuutensa. Poika, tai sillä hetkellä siis mies, oli pakottanut hänet ensimmäiseen kerrokseen ja heiluttamaan Albukselle, että tämä uskoisi kaiken olevan hyvin. Hän oli yrittänyt viestittää serkulleen varoituksen, mutta tämä ei ollut huomannut ja siinä he nyt olivat “ystävänsä“ armoilla. Rose tiesi, että David oli kutsunut muitakin paikalle ja sitten, kun nämä saapuisivat ansa Albuksen isälle olisi täydellinen. Rose pyrki pitämään äänensä tasaisena ja kysyi vetääkseen Davidin ajatukset muualle:
“Miten hämäsit lajitteluhattua?”
David hymyili ivallisesti:
“Sehän sinua kiinnostaa kovasti, prinsessa.”
 Kävi selväksi, ettei David aikonut antaa parin lapsen puristaa tietoja itsestään ja Albus ja Rose vaihtoivat huolestuneen katseen. He olivat elämänsä pulassa ja pian heidän vanhempansakin sekoitettaisiin siihen.
 Tuskin he olivat ehtineet lausua tuon ajatuksen mielessään, kun tiiliseinä oven vierestä räsähti taian voimasta palasiksi.
“Anna meidän lastemme olla!” kuului molemmille lapsille tuttu ääni kivipölyn seasta ja Rose erotti helpotuksekseen ja kauhukseen isänsä ja setänsä hahmot haihtuvasta pölystä.
“Isä!” molemmat lapset parahtivat onnen ja huolen sekamelskaisessa tunnetilassa.
 Harry Potter ja Ron Weasley seisoivat rinnatusten sauvat ojossa juuri räjäyttämällään oviaukolla. Molemmat miehet silmäilivät tilannetta yhtä aikaa, sekä ammattilaisen että huolestuneen vanhemman näkökulmasta.
 Albus tunsi Davidin asettuvan lähemmäs häntä ja Rosea. Tämä puristi toisella kädellään tiukasti, jopa kipeästi, hänen olkaansa.
“Tämäpä mukavaa”, David lausahti, vaikka Albus arveli, että hän ei tarkoittanut sanojaan,” asettelen vasta syöttiä ja saalis onkin jo paikalla.”
 Ron vilkaisi Harrya hämmentyneenä:
“Olemmeko me saalis?”
“Itse asiassa hän on”, David sanoi viitaten sauvallaan pieneksi hetkeksi Harryyn,” mutta uskon, että sinustakin saa bonuksia.”
“Kenet sinä nyt olet mennyt suututtamaan?” Ron kysyi Harrylta rupattelevaan sävyyn, sillä tavoin että ulkopuolisesta saattoi näyttää, että tilanne oli hänelle kaikin tavoin miellyttävä. Tosiasiassa kyseessä oli eräs aurorien hämäystekniikka, jonka nuo kaksi olivat huomanneet useissa tilanteissa käytännölliseksi.
“En muistaakseni viime aikoina ketään, mutta tiedäthän, tällaista sattuu, kun on tuhoamassa kaikkien aikojen pimeyden lordia”, Harry vastasi samaan rupattelevaan sävyyn, sydän todellisuudessa huolesta syrjällään.
 David ei kuitenkaan ollut hämättävissä:
“Valitan aurorit, ei onnistu. Mitä, jos olisitte nyt kunnon vanhempia ja ojentaisitte minulle nuo sauvat, ettei lapsillenne käy mitään ikävää.”
 Hän siirtyi Rosen taakse ja silitti Rosen tukkaa se kova ja ivallinen hymy huulilleen jäätyneenä.
 Tuo liike oli kuitenkin Ronille liikaa. Hän ei kestänyt katsella kuinka tuo paskiainen koski hänen tyttäreensä ja hänen suustaan karkasikin:
“Älä koske häneen!”
Davidin silmissä välähti voitonriemuisesti ja hän tiesi voittaneensa. Nämä miehet olivat hyviä vanhempia ja hyville vanhemmille ei ollut olemassa mitään sen arvokkaampaa kuin oma lapsi. Sillä ei ollut mitään merkitystä, että nämä kaksi olivat myös auroreita ja tiesivät miten panttivankitilanteissa kuului käyttäytyä, sillä, kun kyseessä oli oma pienokainen auroriosa heissä siirtyi kauemmas ja vanhempiosa otti vallan.
 Hän näki noiden kahden vaihtavan katseita ja ajattelevan samaa. Tämän takia aurorien ei annettu hoitaa omiin perheenjäseniin liittyviä tapauksia. Henkilökohtainen paine oli liian kova. Niin myös näille kahdelle. Hän näki heidän epäröivän ja punnitsevan vaihtoehtoja. Lasten hengillä pelaaminen oli liian suuri riski heille molemmille.
“Laskekaa sauvat maahan ja astukaa käytävään”, David neuvoi hitaasti, kuin nauttien vallasta, jonka oli lasten kautta saanut.
“Astu ensin pois heidän luotaan”, Albus kuuli isänsä toteavan.
“Enpä usko.”
“No minäkään en usko astuvani käytävään”, Ron totesi uhmakkaasti.
Davidin silmissä pilkahti jälleen:
“Todellako?”
Hänen sauvansa liikahti hitusen lähemmäs Rosen kasvoja ja Ronin ilme kiristyi. Hän ja Harry nyökkäsivät pienesti toisilleen ja kaksi sauvaa tippui lattialle, josta ne lennähtivät siististi Davidin käteen.
“Nyt eteenpäin, jos saan pyytää. Asiakkaani halusi nähdä tämän murhan itse, tai murhat lienee osuvampi sanavalinta.”
 Ron astui käytävään ensin ja Albus kohtasi nopeasti isänsä katseen, joka sanoi:
Kaikki hyvin. Älä tee mitään typerää.
Aivan kuin Albus olisi mitään voinutkaan tehdä.
 David astui viimeisenä ulos huoneesta luomatta ainuttakaan katsetta lapsiin, joiden kanssa oli elänyt viimeiset yhdeksän kuukautta.
“Tämä on minun syytäni”, Albus parahti hiljaa ääneen heidän astuttuaan käytävään.
“Älä mieti sitä Al. Meidän pitää päästä eroon näistä köysistä ja keksiä jotakin”, Rose sanoi ja rimpuili epätoivoisesti, jotta köydet löystyisivät. Alkin teki kiemurtelevan liikkeen ja tunsi selkänojan liikahtavan. Hän tajusi tuolin kuuluvan niihin Tylypahkan lukuisiin rikkinäisiin tuoleihin, joita kukaan ei ollut vaivautunut korjaamaan. Hän nousi seisomaan omituiseen puolikyyryyn, tuoli hyvin epämukavasti selkää vasten sidottuna.
“Al mitä sinä teet?” Rose kysyi kauhuissaan ja vastaukseksi hänen serkkunsa räsäytti tuolin ja itsensä sen mukana selkä edellä luokan kivistä seinää vasten. Yksi tuolin puisista jaloista vääntyi ja toinen rasahti poikki.
 Al kaatui lattialle iskun voimasta, mutta nousi sitten uudelleen ylös. Hän räsäytti tuolin vielä kahdesti melkoisen kivuliaasti seinää vasten, kunnes selkänoja halkesi palasiksi. Hän nousi ja kiemurteli irti puunpalasten ja köysien sekamelskasta rynnäten irrottamaan Rosen köysiä.
 “He menevät Rohkelikkotornin takasta, hän käski toistenkin tulla sitä kautta. David tietää, että kaikki ovat tunneilla tiistaisin, tähän aikaan”, Rose lausahti nopeasti Albuksen askarrellessa häntä sitovien köysien kimpussa.

Harry vilkaisi Ronia uudemman kerran heidän kävellessään käytävää eteenpäin tuon miehen astellessa sauva ojossa heidän perässään. Harry huomasi, että mies oli valinnut reitin, jossa he eivät voisi tavata ihmisiä tähän aikaan päivästä. Reitti oli kylläkin pidempi, mutta ehdottomasti hänen kannaltaan turvallisempi. Nyt jälkeenpäin ajatellen Harrysta tuntui, että heidän olisi pitänyt mainita muille auroreille, minne olivat matkalla. Jälkiviisaus, hän ajatteli katkerasti.
 Lopulta he olivat selviytyneet reitillään seitsemänteen kerrokseen, eikä sen paremmin Harry kuin Ronkaan ollut keksinyt tapaa selvitä tästä pinteestä, vaan he ainoastaan koittivat hidastella saadakseen mietintäaikaa.
 Vaan joku toinen oli miettinyt heidän puolestaan. Kun he astelivat käytävää, Harry tunsi maan tai siinä tapauksessa maton katoavan jalkojensa alta ja niin hän, Ron kuin tuo mieskin lennähtivät yhdeksi kasaksi maahan.
 Ensimmäinen ajatus, joka Harryn mieleen välähti oli, että Albus oli sittenkin tehnyt jotakin tyhmää.
 Harry ja Ron kuitenkin ymmärsivät tilaisuutensa tulleen ja alkoi pyöriminen ja taistelu sauvojen omistajuudesta. Vaikka ruskeahiuksinen mies kuinka yritti, hän ei mahtanut mitään selkeälle ylivoimalle, vaan joutui hetken kuluttua myöntämään tappionsa. Nyt oli hänen vuoronsa tulla sidotuksi, eikä tämä rooli tuntunut lainkaan miellyttävän häntä.
Ron virnisti Albukselle ja Roselle ojentaessaan näiden sauvat takaisin:
“Se oli mahtava veto muksut, mutta sovitaanko, että ensikerralla, ette kaada meitä tuossa mukana?”
Rose hymyili kovin samanlaista hymyä kuin hänen isänsä ja ryntäsi sitten halaamaan tätä.
“En haluaisi keskeyttää, mutta hänellä taisi olla pari kaveria mukanaan”, Harry totesi ja Ron näki kuinka muotokuva-aukko käytävän toisessa päässä avautui.
 Kaksi noitaa ja velhoa kipusi muotokuva-aukosta, sauvat esillä ja taisteluun valmiina. Harry vetäisi Albuksen selkänsä taa ja Ron teki samoin Roselle.
 Lihava leidi parahti tilanteen nähdessään ja ryntäsi raameistaan läheiselle seinälle vanhan räätälin muotokuvan luokse. Molemmat piiloutuivat seuraamaan tilannetta vanhan räätälin työpöydän taa.
 Kuin joku olisi ampunut lähtölaukauksen alkoivat kiroukset lennellä ympäri käytävää ja Rose pani kauhuissaan merkille, että jokunen anteeksiantamaton kirous tuli toiselta puolelta lausuttua, vaikkakaan yksikään niistä ei ollut vielä löytänyt maaliaan.
“Ron”, Harry huusi melun yli.
“Niin?” kuului vastaus ja Ron tönäisi tyttärensä haarniskan taa suojaan.
“Kolmonen, kun sanon nyt”, Harry huusi ystävälleen ja väisti läheltä kulkeneen kidutuskirouksen.
“Kolmonen?” Ron joko varmisti tai hämmästeli. Aivan varmasti Albus ei osannut sanoa.
“Kolmonen”, isä vahvisti ja mumisi sitten Albukselle matalalla äänellä.
“Al, kun sanon kolme painukaa Rosen kanssa mahdollisimman mataliksi ja ryömikää pois. Jatkakaa eteenpäin vaikka mitä tapahtuu, okei?”
 Albus nyökkäsi joskaan hän ei ollut aivan varma halusiko paeta ja jättää isäänsä. Ilmeisesti isä kuitenkin näki hänen epäröintinsä
“Al, lupaatko?”
 Albus ei vastannut isälleen.
“Al?” isä varmisti, mutta Ron-enon varoitus keskeytti hänet:
“Vasemmalta!”
 Vihreä kirous oli tuskin ohittanut heidät sentin päästä, kun hänen isänsä huusi:
“Kolme!”
Kourallinen jotakin tuhkan tapaista lennähti ilmaan niin Harryn kuin Roninkin kädestä ja pimeys saartoi heidät. Albus tunnisti perulaisen pimeyspulverin, mutta arveli että tämä oli vain pikaversio siitä. Heidän isänsä olivat ostaneet heille aikaa hankkiutua pois. Se ei kuitenkaan kuulunut Albuksen suunnitelmiin. Rose haparoi kiinni hänen käsivarrestaan, mutta Albus ei seurannut häntä, vaan kuiskasi aivan hiljaa hänen korvaansa ehdotuksen heidän seuraavasta siirrostaan.
 Rosen silmät laajenivat järkytyksestä, joskaan kukaan ei tietenkään voinut havaita sitä tuossa pimeydessä. Hän halusi kuiskata serkulleen huomautuksen siitä, että tämä oli täysi sekopää, mutta Albus liikkui jo eteenpäin. Rosekin hakeutui vastentahtoisesti seinän viereen ja jatkoi käsikopelolla lähemmäs muotokuva-aukkoa varoen törmäämästä mihinkään.
  Tulitus oli tauonnut pimeyden langetessa, eikä kukaan puhunut. Kului minuutti tuossa pimeydessä ja hiljaisuudessa, kunnes pimeys katosi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Korvia huumaava räsähdys vihloi pimeyteen ja hiljaisuuteen tottuneiden korvia.
 Hetken silmien räpyttelyn jälkeen Harry ja Ron tajusivat, että kaksi Lihavan leidin muotokuvakehysten vieressä seisonutta haarniskaa oli kaatunut noiden neljän noidan ja velhon päälle. He olivat asettuneet pareittain selät vastakkaiseen taisteluasentoon pimeyden aikana, mikä oli vielä huomattavasti helpottanut haarniskat kumoon tönäisseiden lasten työtä. Harry ja Ron vaihtoivat puoliksi hämmentyneen ja puoliksi ylpeän katseen ja kiiruhtivat riisumaan pökertyneen ja haarniskan osien peitossa olevan nelikon aseista.
“Kuule Harry, minusta tuntuu, että meidän pitää ottaa joko matto- tai haarniskatemppu listalle numero seiskaksi”, Ron sanoi taikoessaan köysiä yrmeän näköiselle noidalle.
 Harry virnisti Ronille vaikka katsoikin kohti Albusta:
“Niin täytyy.”

 Rehtori oli kuullut hirvittävää melua työhuoneeseensa kesken päivittäisen oppilaiden mappien päivitysosuuden, ja ensimmäinen hänen mieleensä juolahtanut nimi oli: Potter. Hän oli varma, että se poika teki kaiken tämän täysin tahallaan. Rehtori pamautti työhuoneensa oven auki ja päätti, että hän erottaisi tästä vastuussa olevan ihmisen, oli se sitten kuka tahansa.
 Hän ryntäsi kohti ylempiä kerroksia jonne myös juuri tunneilta päässeiden oppilaiden virta suuntautui. Hän huomasi jännittyneen supinan kohoavan. Oppilaat tekivät hänelle nihkeästi tilaa, sillä kaikki tuntuivat olevan kiinnostuneita näkemään sen mitä rohkelikkotornissa oli käynnissä.
 Kun rehtori lopulta sai kahlattua tiensä ihmismassojen läpi, hän näki ensimmäisenä loitsujen mustaamat seinät, maton, joka makasi kurtussa ja osittain palaneena lattialla, sekä haarniskat, jotka hän oli vasta hiljattain siirrättänyt Rohkelikkotorniin, palasina ympäri käytävää. Seuraava mitä hän näki oli musta sotkuinen tukka, joka ärsytti häntä sinä päivänä enemmän kuin koskaan aiemmin.
“Potter!” hän rääkäisi.
 Albus Potter käännähti, mutta hän ei ollut ainoa. Taaempana kääntyi myös aikuinen mies, jonka henkilöllisyydestä rehtorilla ei ollut pienintäkään epäilystä.
“Niin?” isä ja poika lausahtivat yhtä aikaa.
Rehtorilla meni hetken verran ennen kuin hän sai tarpeeksi henkeä pihistäkseen:
“Nuorempi.”
 Albus vilkaisi varovasti isäänsä, joka iski silmää sen merkiksi, että oli ymmärtänyt vihjeen. Isä harppoi rehtorin luo ja ojensi kätensä tälle:
“Harry Potter, en usko että olemme tavanneet, vaikka olenkin saanut lukuisia pöllöjä teiltä.”
Rehtori pudisti kerrassaan hölmistyneenä hänen kättään.
“Aivan, niin kyllä”, rehtori sai takelleltua hämillään.
“Niin, pahoittelen kovasti tätä sotkua, mutta tällaista sattuu työskennellessä”, Al kuuli isänsä kertovan sujuvasti.
“Siis kaikki tämä on teidän syytänne?” rehtori kysyi ja näytti olevaan vähintään pyörtymäisillään.
“Näin asia taitaa olla”, Harry vastasi yritti hymyillä ystävällisesti naiselle, jonka ihonsävy alkoi muistuttaa retiisiä. Rose ja Albus, sekä muut tapahtumaa seuranneet oppilaat perääntyivät hieman valmistautuen räjähdykseen.
“Olen muuten kuullut pojilta teistä pelkkää hy…”, Harry aloitti imartelun tajutessaan vaaran, mutta teki sen liian myöhään. Rehtori keskeytti hänet huudollaan:
“Herra Potter, minä olen ollut suvaitsevainen poikienne suhteen ja olen katsonut heidän rikkeitään läpi sormien, mutta tämä on jo liikaa! Minä en kerta kaikkiaan kestä sitä, että joku teistä laittaa linnani palasiksi vähintään kerran viikossa! Voisitteko siis mitenkään, ystävällisesti, opettaa lapsianne pysymään pois hankaluuksista?”
Harry piti kasvonsa vakavina, vaikka oli tilanne hymyilytti häntä.
“Sanovat, että se on perinnöllistä”, hän sanoi viattomasti ja Ron monien muiden mukana purskahti nauruun.
Rehtori silmäili ympäri käytävää ja kääntyi kannoillaan, mumisten:
“Siltä näyttää.”

Noin tuntia myöhemmin kaikki viisi vangittua oli viety ministeriöön odottamaan kuulusteluja ja Harry ja Ron olivat hyvästejä vailla lähtövalmiina, joskin heillä oli vaikeuksia päästä hyvästelemään lapsensa, sillä molemmat olivat saaneet ympärilleen melko suuren, uteliaan ihmislauman. Lapset olivat Harryn laskujen mukaan toistaneet tarinan jo kahdeksasti sen tunnin aikana. Lopulta he livahtivat fanijoukoltaan ja Rose kapsahti Alin kaulaan.
“Olen ylpeä sinusta, Al. Todistit juuri olevasi sinä etkä isäsi.”
 Harry katsoi Alia kulmat kurtussa. Al huomasi hänen katseensa ja näytti syylliseltä, kun taas Rose punastui. Hän ei ollut huomannut isänsä ja setänsä ilmestyneen siihen.
 Harry viittasi poikansa syrjemmäksi ja kumartui tätä kohti.
“Siltäkö sinusta on tuntunut Al?” hän kysyi ja Albus liikahti vaivautuneesti.
“On tai siis ei tai siis… Kaikki on vain joskus niin vaikeaa. Ihmiset tuntuvat välillä pitävän minua sinuna”, Albus puuskahti ja kertoi yhteen menoon kuinka opettajat ja Hagrid sekä aivan tuntemattomat ihmiset tuntuivat välittävän hänestä vain sen takia kenen poika hän oli.
 Harry kuunteli vakavana Albuksen puhetta ja laski sitten tämän lopetettua kätensä nuoremman poikansa olalle.
“Al, ne ihmiset, jotka oikeasti välittävät sinusta, välittävät sinun itsesi takia. Ei, sen takia kenen lapsia olet tai mitä osaat”, hän lausui pojalleen. Albus nyökkäsi ja hymyili hänelle ja isä ja poika halasivat nopeasti. Tämän jälkeen he siirtyivät Rosen ja Ronin luo ja nuo neljä lähtivät portaisiin, kiinnostuneiden ihmisten kuiskutellessa ja tuijottaessa heidän peräänsä.
“Missäköhän veljesi on? Haluaisin nähdä hänet vielä ennen lähtöämme”, isä lausahti Albukselle lasten saattaessa isiään pääovelle.
Albus vilkaisi portaikon alapäähän, jossa näki kaksi tuttua hahmoa.
“Taidat nähdäkin”, hän totesi lyhyesti.
 
“Olet sinä kelvollinen”, vaalea tyttö totesi arvostelevasti Jamesille. Poika katsoi häntä loukkaantuneena.
“Kelvollinen?” James toisti.
“Vainko kelvollinen, enkö edes odotukset ylittävä?”
Tyttö pudisti surumielisesti päätään.
“Sinulla on maailman kummallisin suutelunarvostelutaulukko. Haluaisitko vielä tarkistaa tuon tuloksen?” James kysyi vihjaillen heidän noustessaan portaita yhä ylemmäs. Jostain hänen toiselta puoleltaan kuului vaivautunut rykäisy ja hän vilkaisi huolimattomasti siihen suuntaan.
“Ai, hei isä”, James lausahti siirtäen katseensa takaisin tyttöön vieressään pitäen toisen kätensä yhä tiukasti kiedottuna tämän vyötärölle. Hän kuitenkin pysähtyi miettimään näkemäänsä ja käänsi katseensa uudestaan sivulleen, vain varmistaakseen oliko nähnyt oikein. Järkytys tulvahti hänen kasvoilleen:
“Isä, mitä sinä täällä teet?”
“Minua taas kiinnostaa, mitä sinä täällä teet?" Harry lausahti ja vilkaisi poikaansa ja pitkänhuiskeaa vaaleaa tyttöä, jonka vyötärölle James oli omistavasti asettanut kätensä. James ja tyttö punastuivat ja vilkaisivat toisiinsa.
“Öh… Isä, tässä on Anna”, James esitteli tytön kainalostaan.
“Amanda!” tyttö korjasi kiukkuisesti.
Harry katsoi vanhempaa poikaansa jokseenkin typertyneenä, kenties rehtorin väitteissä hänen kasvatustyylistään oli sittenkin perää:
“James, meillä taitaa olla jotain puhuttavaa, kun tulet kotiin.”
 Albus, Ron ja Rose purskahtivat nauruun.

Luku 15: Kaksi kotia

 Oli vaikeaa uskoa, että yhtäkkiä kaikki olikin lopussa. Että Alin ensimmäinen vuosi Tylypahkassa olikin yhtäkkiä ohitse. Kokeet olivat tulleet ja menneet Al oli selvinnyt kohtalaisin ja Rose tietenkin erinomaisin arvosanoin.
 Al viskeli tavaroitaan matka-arkkuunsa hieman masentuneena. Vaikka hän oli vuoden alussa pelännyt Tylypahkaa tuloa, siitä oli tavallaan tullut hänelle toinen koti. Erilainen, mutta kiinnostava ja jännittävä koti. Hän oli varma, että hänen tulisi kesän aikana ainakin kerran ikävä tätä paikkaa kaikessa taianomaisuudessaan.
 Albus taitteli näkymättömyysviitan siististi vaatekasan päällimmäiseksi ja sen päälle vielä kirjepinkan, jonka oli sen kouluvuoden aikana kotoa kerännyt. Päällimmäisenä oli toissapäivänä saapunut kirje Albuksen isältä, jossa kerrottiin kuulusteluista, jotka oli saatu pidettyä vasta sen viikon maanantaina, suunnilleen kuukauden aikataulusta jäljessä.

Hei Al,
Lupasin kertoa kuulustelujen tulokset, joten tässä ne tulevat uunituoreina. Kaikkia viittä kuulusteltiin erittäin vahvan totuusseerumin alaisina ja neljä joutuu todelliseen oikeudenkäyntiin, jossa heille langetetaan lopullinen tuomio. Azkabaniin he joka tapauksessa joutuvat, vain ajanjakso on kyseenalainen.
 Eli kerron ensiksi David Olsenin(kyllä, se on hänen todellinen nimensä)kuulustelusta. Ensinnäkin hän kuten kaikki muutkin henkilöt kuului pienehköön palkkatappajien ryhmään, jonka palkkasi taho, jonka nimeä ei kuulusteluissa saatu selville.
 David Olsen käytti iänmuutos-loitsua ja soluttautui sinun ja Rosen seuraan Tylypahkan pikajunassa muuan McKinnonin ja Hendelin avulla, jotka toimivat Hendelin isän käskystä(myös näitä henkilöitä on kuulusteltu ja Hendelin isä sai kolmen kuukauden tuomion Azkabanissa, minkä hän tosin sovitti lahjoittamalla sievoisen summan hyväntekeväisyyteen…). Ilmeisesti David Olsen hankkiutui ensitekijöikseen eroon Koukkujalasta, jonka tiesi olevan puoliksi gäätä(tämä oli minulle aivan uusi tieto), heittämällä kissan jokeen kaukana Tylypahkasta eräällä öisellä luutalennollaan. (Voit sanoa Roselle, että hänen isänsä kyllä yritti kuristaa Olsenin tästä hyvästä, joskin minun velvollisuuteni oli estää häntä.)
 Olsen kertoi hämänneensä lajitteluhattua aivan tavallisella unhoitus-loitsulla, jonka takia hattu ei muistanut jo kerran lajitelleensa hänet. Ilmeisesti hän oli lajiteltaessa esittänyt kaatuvansa kohti jakkaraa ja loitsinut hatun tässä välissä, kenenkään huomaamatta.
 Olsen oli myöhemmin vuoden aikana myös yrittänyt rikkoa useaan otteeseen sinun ja Rosen välit(tästä hyvästä, sekä minä, että Ron olimme kuristaa hänet ja meidät yritettiin poistaa kuulustelusalista) onnistumatta.
 Hän tapasi öisin Hendelia ja McKinnonia, joiden avulla hän välitti tietoa työskentelystään eteenpäin. (Ilmeisesti useampikin luihuinen on kuljettanut mukanaan hormipulveria tämän vuoden aikana…) Eräällä kerralla sinä olit saada hänet kiinni ja toisella kerralla sinä ja Rose, mutta hän selvisi kummastakin kerrasta oveluudella. Toisella kerralla hän oli selittänyt Roselle etsivänsä sinua, kun todellisuudessa oli menossa tapaamaan näitä poikia(tästä herääkin kysymys missä sinä oikein olit?).
 Ilmeisesti operaation huippu oli ajoitettu vasta toukokuun lopulle, mutta niiden tapahtumien takia, jotka sinä tunnet, kaikki kävi kuten kävi.
 Kun Olsenilta yritettiin kysyä hänen työnantajansa nimeä, hän kieltäytyi ensin vastaamasta, mutta tukehtui sitten yrittäessään kertoa. Hän oli ilmeisesti solminut rikkumattoman valan työnantajansa kanssa, mikä olikin tämän kannalta järkevä teko. David Olsen siis kuoli kuulustelujen aikana, emmekä voineet kuulustella muita aiheesta, koska he niinikään olivat vannoneet valan.
 Tärkeimmät taisivat ollakin jo siinä, mutta minusta tuntuu että sinun kuuluisi ehkä tietää, että Scorpius Malfoy oli se, joka hälytti minut ja enosi paikalle. En tiedä muuttaako se teidän välejänne häneen, mutta minusta sinun on hyvä tietää tästä. Tosin enosi mielipide asiasta on: ”Malfoy vaan pelasti oman nahkansa ajoissa, niin kuin Malfoyt aina tekevät.”
 Me näemme pian,
                                                        - isä.
 P.S Ole hyvä ja sano Jamesille, ettei järkytä minua ja äitiä ilmestymällä esimerkiksi puolipukeisena Tylypahkan pikajunasta tyttöystävänsä kanssa.


 Albus sulki kirjeet matkalaukkuunsa ja istuutui sängynreunalle. Oli hänen viimeinen päivänsä 11-vuotiaana ja ensiluokkalaisena täällä. Kun hän palaisi ensisyksynä tämä kaikki olisi jo normaalia ja tuttua. Ainoa  muutos tulisi olemaan, että David loistavine suuntavaistoineen ei olisi auttamassa häntä luokasta toiseen.
Albus tunsi olonsa yhä vaikeaksi tämän David-asian suhteen. Hän ei osannut vielä oikein sisäistää sitä tosiasiaa, että David ei ollut koskaan ollutkaan hänen ystävänsä. Kyseessä oli ollut vain huijaus ja valhe, jolla ei ollut ollut mitään tekemistä todellisuude kanssa. Silti hän jäi miettimään pieniä asioita, joita Davidin kanssa oli tehnyt, kuten niiden kynttilöiden puhallusta ja pohti mielessään, oliko David itse koskaan halunnut sen olevan totta. Albus arveli, ettei saisi koskaan tietää.

 Tylypahkan asemalla ennen lähtöä Rose koki elämänsä siihen mennessä ihanimman hetken. Hagrid ja Tora olivat tulleet saattamaan ensiluokkalaisia junaan ja Hagridilla oli yllätys Roselle.
“Koukkujalka!” Rose kiljaisi onnessaan nähdessään jotakin oranssia karvakasaa muistuttavaa Hagridin sylissä.
 Hagrid ojensi kärsineen ja laihtuneen oloisen takkuturkkisen kissan sen omistajalle, joka ei ikinä ollut ollut niin onnellinen kuin katsoessaan kissan lättänään naamaan.
“Kiitos, kiitos tuhannesti!” Rose kiitteli, mutta Hagrid huitaisi kiitoksen syrjään ja kertoi löytäneensä kissan edellisyönä harhailemasta Kielletystä metsästä. Ilmeisesti se oli reilun puolen vuoden ajan matkannut takaisin emäntänsä luo.
“Voi rakas, ihana Koukkujalka lupaa,ettet ikinä jätä Rosea, lupaathan?” Rose kujersi kissalle joka näytti harvinaisen tyytyväiseltä hänen rakastavassa sylissään.
 Rosen höpötellessä kissalleen Albus vilkaisi vasemmalle puolelleen ja näki Malfoyn ja Montgomeryn jonkin matkan päässä. Hän nyökkäsi Malfoylle ja tämä nyökkäsi takaisin. Albus muisti, että heidän isänsä olivat vaihtaneet samanlaisen nyökkäyksen kouluunlähdön aikaan Tylypahkan asemalla. Nyökkäyksen, joka merkitsi, että avoin vihamielisyys heidän välillään oli loppu, mutta että ystävyydestä oli turha uneksia.

Junassa Albus muisti äkkiä, ettei ollut selvittänyt Roselle, mikä osuus Malfoylla oli heidän pelastumisessaan ollut ja päätti kertoa tästä Roselle, joka ei kylläkään keskittynyt kunnolla vaan kujerteli kissan-reppanalleen. Kolmannen selitys kerran jälkeen Rose näytti viimein sisäistävän idean:
“Eli se oli Malfoy, joka varoitti ja se oli Malfoy, jonka tapasit luutakomerossa?”
 James ilmestyi ovelle Amanda kainalossaan ja kysyi selvästi kiinnostuneena:
“Mitä sinä teit Malfoyn kanssa luutakomerossa?”
“En mitään, mitä sinä teet siellä normaalisti”, Albus huomautti pisteliäästi ja vilkaisi Amandaa.
“Mistä sinä tiedät, mitä minä teen luutakomerossa?” veli kysyi.
“En tiedäkään, enkä edes usko, että haluan”, Albus totesi kuivasti.
“Tule Ama, täällä ei ole luutakomeroa, mutta tyhjävaunuosasto käy yhtä hyvin”, James ilmoitti tytölle kainalossaan.
“Yllättävää, muistit hänen nimensä”, Rose huomautti kulmiaan kohottaen.
James virnisti.
“Ei minusta seurustelukumppanin nimen muistaminen ole kovin yllättävää”, hän huomautti, ”vai mitä mieltä olet Amalia?”
Tytön silmissä syttyi tuli ja hän potkaisi Jamesia.
“Me emme muuten seurustele!” hän huusi vihaisesti.
“Ama hei, älä viitsi, se oli vitsi!” James huusi rynnäten tytön perään Rosen ja Albuksen pudistellessa säälien päitään.
 Albus otti esiin hetkeä aiemmin ostamansa suklaasammakkopussin ja niin Rose kuin hänkin ottivat yhden sammakon. Al vilkaisi korttia, jossa hyvin tuttu hahmo hymyili hänelle. Kortin teksti selosti hänen isänsä elämää ja hän tiesi, että, jos olisi saanut tuon kyseisen kortin junamatkallaan Tylypahkaan, hän olisi varmaankin heittänyt sen suoraa päätä ikkunasta ulos, mutta nyt… Nyt kaikki oli toisin.
 Ei sillä ollut merkitystä kenen poika hän oli. Asia oli niin kuin isä oli sanonut: ihmiset, jotka oikeasti välittivät hänestä, välittivät hänen itsensä takia. Niin oli aina ollut ja niin oli aina oleva, hän vain ymmärsi sen vasta nyt.
 Juna pysähtyi ja Albus tiesi, että hetken kuluttua hän näkisi elävän version kortin hahmosta samoin kun muunkin perheensä. Oli aika palata toiseen kotiin.

//3.2 tekstin korjailua suoritettu.
« Viimeksi muokattu: Elokuu 13, 2008, 16:56:25 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Minä täällä taas :).Ette usko kuinka iloinen olin kaikista noista kommenteistanne. Alkuperäinen tarkoitukseni oli kahdeksannen päivän tienoilla laittaa tänne useampi luku kerrallaan, mutta suunnitelmat muuttuvat, niin että tässä tulee toisen osan aloittava luku ja sitten kommenteistanne:
Fergen, kiitos kehuistasi ja luku 14 oli myös oma suosikkini.
Momo, kiitos myös sinulle kehuista. James Siriuksen nappasin Rowlingin haastattelusta ja Victoire on Korpinkynnessä, koska sisareni sanoja lainaten:"ei ne kaikki voi olla Rohkelikossa".
Schnee, mukavaa, että pidät ja hauska kuulla, että vrheet ovat vähentyneet. Yritän kiinnittää niihin huomiota.
suklaahiiri, kiitos sinullekin kommentistasi. Sain tekstistäsi kästyksen, ettet pidä Albuksesta joten sinun onneksesi tämä on kokonaan Jamesin vuosi. No kyllä Alkin hyppii taustalla, mutta ei niin vahvasti...
Dreik, kiitos kovasti ihanan pitkästä kommentistasi. Joudun kuitenkin pahoitellen toteamaan, että Rose ja Scorpius eivät pääse pussailemaan vielä pitkään aikaan, vaikka itsekin odotan sitä kiihkeästi. Minusta yksi- tai kaksitoista vuotiaat ovat tähän aivan liian nuoria. Neljännellä on odotettavissa jotain pientä, mutta varsinainen suhde kehittyy vasta viidennen aikana... Ja Voro ja Winky jutut tulivat mukaan lähinnä, koska tarvitsin jostain pituutta noihin lukuihin :). Voro-juttu oli alkujaan itseasiassa eräs one-shot jonka olen unohtanut julkaista ja se pääsi sitten tähän.
nutcracker,mukavaa, että ficci miellytti ja sait siitä inspiraation. Koitan kiinnittää huomiota noihin asioihin, joista mainitsit.
Felgueroso, kiitos kannustavasta kommentistasi. Itse olen kuitenkin erimieltä Rosen Hermionemaisuuden suhteen. Molemmat kyllä omaavat huomattavan intohimon kouluun ja koulutukseen, mutta Rose on itsepäisempi ja tulisempi kuin suht tasainen Hermione. Sanoisin, että ehkä Rosenkin hahmoon on tulossa kehitystä viidennen vuoden tienoilla...
 Ajattelin muuten selventää paria asiaa, jotka tulivat hieman huonosti esille tuossa alussa. Niin siis ensinnäkin huomasin, että tuolta alusta saa sellaisen kuvan kuin koko ficci olisi jo vamiiksi kirjoitettu. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, vaan kun minä ja sisareni puhumme ficin teosta mennessä aikamuodossa, sillä tarkoitetaan vain sitä, että ficci on alkujaan lähtöisin siitä, että höpöttelimme keskenämmä mahdollisimman hauskaa ja vitsikästä tarinaa johon liittyi muunmuassa sellainen hahmo kuin Voldemortin pojan tytär(älkää pelätkö, ei ole tulossa ficciin). Tarinassa oli kuitenkin ainesta ja päätin sisareni suostumuksella alkaa kirjoittaa tarinaa tänne. Minä kirjoitan, joten valitukset kieliopista, juonesta yms. kuuluvat yksin minulle. Sisareni toimii tekstin korvaamattomana esikuulijana ja ehdottelee hauskoja lausahduksia(hän on loistava siinä). Niin tämä tuntui vain tarpeelliselta selvittää ja pyydän anteeksi tätä ylipitkää alkupuhetta. Jatkakaa tätä linjaa kommentoinnissa,
                                                       Teidän (taas lukemaan palaava)
                                                                                               Unissakävelija

Osa 2

Luku 16: Jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain ranskalaista

“James Sirius Potter, nyt ylös sängystä!”
 “Äiti, älä viitsi!” James mumisi silmät kiinni ja piteli kaksin käsin kiinni peitostaan, ”Tylypahka alkaa vasta huomenna.”
“Sinua kysytään ovella”, Ginny Potter ilmoitti ja avasi verhot poikansa ikkunaa peittämästä niin, että keskipäivän aurinko sai kuroteltua kirkkaat säteensä sisään.
“Sano Burtille, että tulee illalla…” James sanoi haukotellen ja veti peiton kasvoilleen niin, ettei juuri lisääntynyt valo häirinnyt häntä.
“Se on joku tyttö…” Ginny totesi astuen poikansa huoneen ovelle, hän kuitenkin kääntyi kuullessaan räsähdyksen. James ja peitto makasivat lattialla ja James yritti epätoivoisesti etsiytyä pois sen alta.
“Amako?” kuului tukahtunut ääni peiton alla.
“Ei, en tunne häntä”, Ginny huikkasi pojalleen astellen portaita alas. Tuskin hän oli ehtinyt portaiden puoleen väliin, kun hänen vanhempi poikansa ryntäsi farkut jalassa ja paita kädessä hänen ohitseen.
“James paita päälle!” Ginny kiljaisi, mutta poika paineli mitään kuulematta suoraan ovelle.
“Äiti, mikä Jamesilla on?” kysyi hämmentynyt Lily portaiden alapäässä.
“Teini-ikä”, Ginny lausahti ja katsoi ovelle, jossa James keskusteli sen hänelle tuntemattoman tytön kanssa.
“Tiedänpä ainakin miten saan hänet huomenna ylös…”, Ginny mutisi ja siirtyi keittiöön valmistamaan lounasta.

James räsäytti oven auki ja jäi tuijottamaan suu auki tyttöä, jonka näki. Tämä oli miltei hänen pituisensa ja solakka ruumiinrakenteeltaan. Tytön kasvoissa oli jotakin Jamesista erinomaisen viehättävän kissamaista ja tämän tummat silmät tuikkivat haastavasti. Hän oli pukeutunut lyhyisiin valkoisiin shortseihin ja punaiseen toppiin, hänen olkapäidensä ympäri oli kiedottu suuri huivi, johon oli painettu Ranskan lippu.
“James Potter? tyttö kysyi painottaen nimen aloittavaa j:tä pehmeämmin ja pidemmin kuin yksikään englantilainen.
“Minä olen”, James ilmoitti tyytyväisenä. Tämä aamu, tai tarkemmin ottaen päivä, näytti alkavan harvinaisen hyvin. Kauniit tytöt juoksivat perässä jo ennen kuin hän oli ehtinyt edes kunnolla heräämään.
”Je m'appelle Kellanderachel, enchanté”, tyttö lausui ojentaen kättään. James muisteli nähneensä eräässä ranskalaisessa jästien elokuvassa, jonka oli käynyt Amandan kanssa katsomassa, miehen suutelevan naisen kättä ja teki niin. Tyttö hymyili hänelle ja hän päästi tämän käden irti.
”Et satu puhumaan englantia?” hän kysyi ääntäen mahdollisimman selvästi.
”Pardon?” Tämän jälkeen seurasi pitkä ilmeisimmin ranskankielinen selostus, josta James ei pystynyt erottamaan yhtä ainutta sanaa.
”Äiti,  joko Fleur-täti ja muut ovat palanneet lomalta? Taidan tarvita tulkkia!” James huikkasi kohti keittiötä ja haroi tummia, valmiiksi pystyyn kohoavia hiuksiaan. Keittiöstä kuului kieltävä vastaus.
 ”Hmm… Tunnemmeko jostakin?” James yritti kysyä ja viittoi ensin itseään ja sitten tyttöä sanojensa vakuudeksi.
Tyttö selitti ranskaksi jotakin, jota James ei ymmärtänyt ja painoi sitten kevyen suudelman hänen poskelleen. James oli hypätä seitsemänteen taivaaseen tästä hyvästä ja lausahti tytölle:
”Nyt ymmärrän, miksi kielitaidon sanotaan olevan tärkeä.”
Äkkiä tyttö alkoi nauraa samoin kuin kaksi Jamesille tuttua pojanääntä ja hän näki ystäviensä Burtin ja Henryn nousevan esiin pensasaidan takaa.
”Pitihän se arvata, että sinä hihhuloit puolialastomana minun uuden siskoni kanssa”, Burt virnisti.
”Siskosi?” James kysyi puulla päähän lyötynä.
Tyttö hymyili pahoitellen:
”Pahoittelen James, että suostuin huijaamaan sinua näin”, hän lausui erittäin huolellisella englannilla.
”Oikeastaan ajatus oli Burtin ja minun”, Henry ilmoitti virnuillen.
”Niin, meistä oli hauska nähdä miten reagoisit ranskalaiseen vieraaseen, vaikka olisihan meidän pitänyt se tietää”, Burt jatkoi.
”Toivottavasti et loukkaantunut pikku pilastamme”, tyttö vielä varmisti.
”Minäkö loukkaantunut? Minä suorastaan rakastan huumorintajuisia naisia”, James ilmoitti ja huomasi Burtin ja Henryn pyörittelevän silmiään.
”Eli James, tässä on minun uusi sisareni Kellanderachel, jota me kutsumme Kellyksi aivan ilmeisistä syistä”, Burt selosti, ”Kelly vaihtaa tänä vuonna Tylypahkaan.”
 James oli toki tiennyt, että Burtin äiti oli mennyt naimisiin ranskalaisen velhon kanssa alkukesästä ja, että Burtin perheeseen liittyi tätä kautta uusi sisar. Jamesin mielestä Burt oli kuitenkin unohtanut kertoa jotain hyvin oleellista uudesta sisarestaan. James hymyili tytölle kaikkein hurmaavinta hymyään:
”Me taidamme siis tavata useampaan otteeseen tänä vuonna.”
”Todennäköisesti”, Kelly vastasi ja käänsi veitikkamaisesti päätään.
 Burt ja Henry vaihtoivat tuskastuneen katseen. Olisihan heidän pitänyt arvata, ettei James voinut olla flirttailematta ainoallekaan sievälle tytölle, vaikka hänellä sattuikin olemaankin tyttöystävä.
 ”Kelly, haluaisitko kenties, että esittelisin sinulle kotiseutuani?” James kysyi tarjoten käsikynkkäänsä erittäin herrasmiesmäisesti välittämättä ystäviensä tuskastuneista ilmeistä.
”Erittäin mielelläni”, Kelly ilmoitti ja kietaisi kätensä Jamesin käsivarren ympärille.
”Äiti, lähden kavereiden kanssa”, James huikkasi sisälle ja hänen äitinsä ilmaantui ikkunaan.
”James, laita se paita päälle!”
James heitti t-paidan hartialleen ja kävellä tepasteli ranskalainen nuorinainen käsipuolessaan kadulle Henryn ja Burtin seuratessa perässä, päättäen mielessään, että ensikerralla he miettisivät Jamesille suunnatut jekut hitusen verran tarkemmin.

Oli syyskuun ensimmäinen aamu ja James seisoi peilin edessä tutkailemassa itseään. Hän tarkisti, että hänen tukkansa oli sopivan sotkuinen: ei niin sotkuinen, että se näyttäisi epäsiistiltä, mutta ei niin siisti, että se vaikuttaisi laitetulta. Hän tuijotti peilikuvaansa ruskeilla silmillään ja lausahti sille:
”Kukaan ei voi vastustaa sinua.”
”Oletko mustasukkainen?” kysäisi Jamesin pikkusiskon ääni ovelta. Lily tallusti sisään ja heittäytyi Jamesin sängylle.
”Sinulle vai, koska saat katsella minun täydellisyyttäni?” James kysyi kääntäen vastahakoisesti selkänsä peilikuvalleen.
”En ymmärrä kuinka Amanda voi seurustella noin itserakkaan ihmisen kanssa”, Lily ilmoitti ja kaivoi Jamesin sängyn alta tuoreimman numeron Huispaaja-lehdestä.
”Mitä vikaa itserakkaudessa on? Ainakin silloin tietää saavansa vastarakkautta”, James huomautti ja repäisi lehden Lilyn käsistä. Lily nousi ja näytti hänelle kieltä.
”Äiti käski tulla alakertaan, että ehditte kerrankin ajoissa, ettekä viime sekunnilla, asemalle.”
James näki siskonsa ilmeen synkistyvän. Hän tiesi, että Lilyä harmitti, että tällä menisi vielä yksi vuosi ennen kuin pääsisi Tylypahkaan. Erityisen harmittavan asiasta teki se fakta, että hän oli vaivaiset yhdeksän päivää liian nuori.
”Miksi minä olen syntynyt vasta 10. päivä?” Lily parahtikin pystymättä hillitsemään itseään.
James soi säälivän hymyn sisarelleen.
”Ajattele hyviä puolia: pääset ainakin Hugon kanssa samaan aikaan”, James lohdutti.
Lily tuhahti halveksuvasti:
”Jotain hyvää siinäkin.”
”No, älähän nyt, tämä on itse asiassa tosi kurja vuosi tulla ensikertaa Tylypahkaan”, James yritti piristää sisartaan.
Lily kohotti kulmiaan:
”Kuinka niin?”
”No ajattele nyt, vaikka jos Hermione-tädin yhdistys saa lopultakin yllytettyä kotitontut kapinaan: Al ja minä näännymme koulussa nälkään ja sinä olet isoäidin lihapatojen ääressä.”
Lily naurahti hitusen.
”Minun tulee ikävä sinua, James”, Lily ilmoitti sitten vakavoituen.
James taputti sisartaan päälaelle.
”Minunkin tulee ikävä sitä tosiasiaa, ettei minun tarvitse enää taistella Huispaajan omistajuudesta”, hän vitsaili, mutta sanoi sitten vakavammin:
”Tulee minunkin ikävä sinua, sisko.”
”James, nyt vauhtia!” äidin ääni kuului alhaalta ja sisarukset vilkaisivat kelloa. Oli ilmeisesti kohtalon tahto, etteivät he koskaan ehtisi hyvissä ajoin asemalle.

”Älkää hankkiutuko vaikeuksiin”, isä neuvoi Jamesia ja Albusta juna-asemalla, ennen poikien nousemista junaan.
”Kumpikaan”, hän lisäsi varoittavasti.
”Paraskin puhuja”, James huomautti ja sai aikaan useita virnistyksiä.
”Siinä tapauksessa minä kiellän teitä hankkiutumasta vaikeuksiin”, Jamesin äiti tuumasi ja halasi nopeasti ensin Albusta sitten Jamesia.
”Äiti, olen aivan liian vanha halauksille”, James vastusti.
”Et sinä noin Amandalle sano”, Albus huomautti.
”Se on täysin eri asia, josta puheen ollen, missäs Amanda on?” James ihmetteli vilkuillen ympärilleen. Lopulta hän paikallisti tytön hyvästelemässä vanhempiaan jonkun matkan päässä.
”Nähdään jouluna!” James toivotti ja oli jo kiiruhtamassa kohti Amandaa, kun äiti tarttui kiinni hänestä.
”Ei niin nopeasti James; en ole vielä ehtinyt kieltää sinua hankkiutumasta jälki-istuntoihin. En halua herätä joka ainoa aamu siihen, että koululta tulee pöllöjä sinun pahantekosistasi."
”Sano myös Alille!” James vastusteli.
”Saimme Alin takia kaksi pöllöä viime vuonna, kun taas sinun takiasi 32”, Ginny kertoi.
”Niinkö vähän?” James hämmästyi.
”Syksyllä”, hänen äitinsä tarkensi.
”Huh, ehdit jo pelästyttää minut”, James totesi helpotuksesta huokaisten,” ajattele nyt mikä häpeä se olisi.”
Äiti avasi suunsa väittääkseen vastaan Jamesille, mutta isä laski kätensä rauhoittavasti tämän hartialle:
”Tuosta ei ole mitään hyötyä, James tekee kuitenkin oman päänsä mukaan.”
”Voisi sitä edes yrittää…” äiti mumisi.
James sen sijaan virnisti:
”Hyvin puhuttu isukki. Nyt, suokaa anteeksi, Amanda odottaa. Nähdään!”
 James kiiruhti Amandaa kohti jättäen muun perheensä odottamaan Rosea ja muita, nämä saapuivat tapansa mukaan vielä heitäkin enemmän viimetingassa, vaikka Jamesista oli välillä vaikeaa uskoa, että se oli edes mahdollista. James nappasi Amandan mukaansa ja he syöksähtivät junaan pillin viheltäessä ensimmäistä kertaa.

 Junamatka oli Jamesin kannalta hiukan mutkikas, sillä hän juoksenteli koko matkan ajan vaunuosastosta toiseen. Hän kävi viihdyttämässä Amandaa ja tämän ystävättäriä, piti seuraa Burtille, Henrylle ja Kellylle, sekä juoksi silloin tällöin tervehtimään veljeään ja serkkuaan Rosea. Lopulta juna pysähtyi ja James saattoi huokaista helpotuksesta. Junamatkalla hänen ei ollut ollut mahdollista tehdä sitä mitä hän aikoi, mutta Tylypahkassa ei olisi kovinkaan vaikeaa etsiytyä Amandan kanssa luutakomeroon tai johonkin muuhun kikattavia tyttöjä täynnä olevaa vaunuosastoa yksityisempään paikkaan.
 Niinpä tuskin Amanda oli ehtinyt astua Tylypahkan ovista sisään, kun James jo tarrasi hänen käteensä ja johdatti hänet lähimpään luutakomeroon. Muutama vanhempi tyttö vaihtoi silmäyksen keskenään: he tiesivät mitä tarkoitti, kun pojalla oli noin kiire luutakomeroon.
 James sulki oven ja henkäisi syvään. Hänen täytyi tehdä se nyt: ei, koska hän halusi tai, koska tämä olisi helpompaa ja reilumpaa heidän molempien kannalta. Hänen täytyi tehdä se, koska hän oli lopultakin ymmärtänyt, että Amandan ja hänen välisensä asiat eivät olleet oikeita. Sen sijaan hänen ja Kellyn välillä ne voisivat vaikka ollakin.
“Kuule Amanda, minusta tuntuu, että meidän suhteemme on jumittunut paikoilleen. Tämä meidän seurustelumme ei tule etenemään. On parempi, että jatkamme kumpikin eteenpäin omalla tiellämme”,  James ilmoitti ehkä hitusen liian nopeasti vahingoittaen lauseiden tarkoitettua dramaattisuutta.
“Me olemme seurustelleet kaksi viikkoa”, Amanda huomautti kuivasti.
“Olimmehan me keväälläkin yhdessä”, James yritti, mutta Amanda kumosi hänen väitteensä:
“Seurustelusuhteessa on tapana muistaa kumppanin nimi.”
“Niin, juuri sitä tarkoitin, sinä ansaitset jonkun joka muistaa nimesi. Parempi lopettaa nyt ennen kuin satutamme toisiamme”, James lausui kiirehtien nopeasti luutakomeronovelle. Nyt, kun hän oli hoitanut tämän epämiellyttävän tapahtuman pois päivänjärjestyksestä, oli aika siirtyä päivälliselle. Hän ei missään nimessä halunnut myöhästyä: eihän sitä ikinä tienny, jos vaikka Henry olisikin saanut päähänsä kokeilla hänen iskurepliikkejään Kellyyn. Eikä Burtistakaan ikinä tiennyt. Sisarpuoli oli eriasia kuin sisar…
Amanda kuitenkin asettui hänen ja oven väliin:
“Luuletko, että annan sinun jättää minut noin helposti?”
“Miten muka voit estää sen?”
Vastaukseksi Jamesin kysymykseen Amanda otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli poikaa pitkään ja antaumuksella.
“Riittikö?” hän kysyi.
“Hmm.. Pieni lisäsuostuttelu ei olisi pahasta”, James sanoi ja he suutelivat uudelleen edellistä kertaa syvemmin ja pidempään.
“No, tämä oli erittäin mukavaa niin kauan, kun sitä kesti”, James sanoi ja taputti Amandaa omasta mielestään isällisesti olkapäälle. Hän siirsi tytön hellästi syrjään ja astui ovesta ulos.
“James, minä en ole enää täällä, kun palaat”, Amanda varoitti.
James kääntyi katsomaan häntä kummissaan:
“Miksi kummassa sinä haluaisit viettää koko vuoden luutakomerossa?”
« Viimeksi muokattu: Marraskuu 15, 2008, 13:07:34 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Voi kiitos kovasti Xanie ihanan pitkästä kommentistasi! Lupaan, etten visko ketään sontapommeilla kommentoinnin puutteesta(olen kyllä harkinnut, että langetan kidutus-kirouksen tai jotain pientä kivaa... ). Siis kommentoinnista ilostuisin jatkossakin, vaikka eivätpä noidankykyni riitä kiroamiseenne. Toivottavasti pidätte. Jatkoa viimeistään seuraavana viikonloppuna.                                       
                                         Kun koeviikko vihdoin loppui Teidän,
                                                                  Unissakävelija(joka ei siis halllitse kidutuskirousta..)
                                                                                 
Luku 17:Epämiellyttävä vieras

 Professori Agatha Nenoveh ei ollut edes odottanut, että hänen ensimmäinen oppituntinsa saisi oppilaita millään tavalla innostumaan. Rehtorin määräyksen mukaan ensimmäinen oppitunti oli omistettu edellisvuodenkertaukselle ja opettajan niin tahtoessa myös lähtötasotestille, ensimmäistä luokkaa lukuun ottamatta.
 Niin professori Nenoveh ei ollut odottanut mitään loistokasta ja yli-innostunutta tunnelmaa, mutta olisivat oppilaat sentään voineet edes esittää kuuntelevansa. Hän vilkaisi neljännen vuoden oppilaita ja antoi katseensa kiertää heidän joukossaan. Hän näki muutaman tytön rupattelevan kesästään takarivissä, eräiden poikien leikkivän kestotuotteiksi tulleilla valetaikasauvoilla pulpettiensa takana ja parin ikkunan lähellä istuvan luovan kaipaavia katseita pihamaalle. Oppilailla oli hassu luulo, etteivät opettajat nähneet mitään siitä mitä he touhusivat tunneilla, kun itse asiassa he näkivät hyvinkin paljon. Useimmat professori Nenovehin kollegoista eivät vain välittäneet ja hän syyllistyi tähän hyvin usein itsekin. Kuitenkin oli muutamia asioita, joita professori Nenoveh ei oppilailtaan suvainnut ja etupulpetissa istuva mustatukkainen poika teki juuri erästä niistä.
 “Potter, miten erotat animaagin ja tavallisen eläimen toisistaan?” Professori Nenoveh laukaisi ensimmäisen mieleensä tulleen kysymyksen kohti James Potteria huomattuaan tämän katseen vaeltavan hajamielisesti pitkin hänen kaavun verhoamaa vartaloaan.
Poika näytti miettivän hetken:
“Hmm… Minusta tuntuu, että kovin moni eläin ei pitäisi siitä, että suutelisin, kun taas animaagi…”
“…lähtisi karkuun heti sinut nähdessään”, professori Nenoveh päätti kyllästyneesti pojan puolesta. Hän ei kerta kaikkiaan voinut ymmärtää James Potteria. Oli selvää, että tämä tiesi vastauksen hänen kysymykseensä, se oli ollut koekysymys edelliskeväänä ja James oli saanut luokan parhaan arvosanan. Tämä ei ollut ihmetyttänyt professoria, sillä hän oli ollut tietoinen siitä tosiseikasta, että tottelemattomuudestaan ja asiattomista huomautuksistaan huolimatta, James Potter oli erinomaisen lahjakas. Tänään pojan asenne kuitenkin ärsytti häntä tavattomasti.
“Potter, miten saan tämän sinun paksuun päähäsi? Oppitunneilla opiskellaan, ei haaveilla ties mitä säädyttömyyksiä”, ilmoitti professori ristien kätensä ärtyneesti eteensä.
“Osaatko sinä lukitilistä?” Potter kysyi harmistuneenoloisena muutaman muun pojan tyrskähdellessä hänen vieressään. Taaempana istuvat tytöt pyörittelivät päitään ja tuhahtelivat.
“Minun ei tarvitse osata lukitilistä sinun ajatustesi tuntemiseen”, professori Nenoveh ilmoitti tiukasti ja käänsi katseensa muuhun luokkaan.
“No niin, herra Potter esittelikin meille jo oman animaagin tunnistus -teoriansa. Haluaisiko joku muu esittää vaihtoehtoisen teorian?” Muutama haparoiva käsi nousi pystyyn ja professori Nenoveh antoi vastausvuoron muuan puuskupuhin pojalle. Vaikka James Potter ei ollut vastannutkaan hänen toivomallaan tavalla, tämä oli saanut luokkatoverinsa heräämään ja lopputunti sujui huomattavasti helpommin.
 Tunnin päätyttyä professori pyysi tavalliseen tapaansa oppilaita kirjoittamaan nimensä listaan. Kuten aina kuului hienoista nurinaa: oppilaista tämä oli ajantuhlausta, mutta professori Nenovehille se oli elintärkeä toimenpide. Viimeisenä nimensä kirjoitti listaan James Potter. Tämä ojensin listan virnistäen professorille ja poistui sitten luokasta ystäviensä seurassa. Professori vilkaisi paperia ja ymmärsi siinä samassa, mikä oli virkistyttänyt poikaa. Tämä oli rustannut pergamentille lauseen:
Kiitos erinomaisesta oppitunnista, rakkaudella sinun, James.
 Professori tuhahti ja silmäili sitten muut nimet läpi. Hän huokaisi helpotuksesta ja tyhjäsi pergamentin sauvan näpäyksellä. Ne kirjaimet, joita hän pelkäsi eivät olleet vieläkään ilmestyneet pergamentille, eivätkä hänen toivoakseen ilmestyisikään koskaan.
 Hän pyyhki nuo ajatukset mielestään ja ryhtyi etsiskelemään seuraavan tuntinsa materiaalia. Seuraava tunti olisi ensiluokkalaisille ja rehtorin määräyksien mukaan ensimmäisen oppitunnin tarkoitus oli perehdyttää heitä oppiaineen perusluonteeseen. Henkilökohtaisesti professori oli sitä mieltä, että ensimmäinen oppitunti oli tavattoman turha ja pitkästyttävä. Ensiluokkalaiset eivät olleet kiinnostuneita siitä, kauanko muodonmuutoksia oli Tylypahkassa opetettu taikka siitä mikä merkitys muodonmuutoksilla oli tulevaisuuden kannalta. Toki poikkeuksiakin oli. Vasta edellisvuonna muuan neiti Weasley oli yllättänyt hänet kyselemällä muun muassa aikatauluja ihmismuodonmuutosten aloittamisessa.
 Professori putsasi taulun yhdellä ainokaisella sauvan liikkeellä ja kääntyi sitten poispäin siitä vain huomatakseen, ettei ollutkaan enää yksin luokassaan.

 James saapui erinomaisen hyväntuulisena Suureen saliin. Hän ei keksinyt parempaa aloitusta kouluvuodelle kuin muodonmuutosten kaksoistunti. Professori Nenoveh oli ollut kerrassaan lumoava, kuten aina Jamesin mielestä.
 James oli suuntaamassa Burtin, Henryn ja Kellyn kanssa kohti heidän vakinaista ruokailupaikkaansa, mutta huomasi harmikseen Amandan ystävineen aivan liian lähellä hänen paikkaansa. James ei halunnut aiheuttaa mitään mustasukkaisuus- ja katkeruuskohtausta kaikkien, etenkään Kellyn kuullen. Niinpä hän ilmoitti ystävilleen, että hänellä oli asiaa veljelleen ja ahtautui sitten Albuksen viereen paikallistettuaan tämän ensin tupapöydän päinvastaisesta päädystä, mikä oli Jamesille huomattavasti miellyttävämpi paikka sijaintinsa kannalta.
“Heippa muksut!“ hän tervehti ja ansaitsi pahan mulkaisun niin Albuksen kuin Rosenkin taholta.
“Mitäs te olette touhuilleet?“ hän jatkoi huomioimatta pahoja mulkaisuja ja lappoi lautaselleen kananrintaa ja perunamuusia.
“Olleet tunneilla”, Rose vastasi kipakasti.
“Niin kuin koulussa tavataan tehdä”, Albuskin huomautti.
“Hyvä, että se on selvinnyt sinulle tähän mennessä veliseni”, James vastasi pirteästi.
“Saanko kysyä, miksi soit meille tämän kyseenalaisenkunnian liittymällä seuraamme?” Rose kysyi epäluuloisesti.
“Mikäli ihastuttava seurani ei kelpaa voin siirtyä syömään vaikkapa professori Nenovehin seuraan”, James sanoi ja tähyili kohti opettajien pöytää. Harmikseen hän kuitenkin huomasi, että opettajien joukosta uupui yksi. Ilmeisesti professori ei aikonut syödä lounasta.
“Saat vain ilveksen tupsukorvat kuten Mark Thumbert tänä aamuna”, Rose varoitti.
“Hänellä ei ole minkäänlaista tyyliä”, James totesi arvostelevasti.
“Kun minä pyydän professoria treffeille, teen sen tyylillä”, hän lupasi Rosen ja Albuksen kakoessa ruokiaan kohti.
“James ei!” Rose parkaisi Albuksen yhä köhiessä Jamesin vieressä. James katsahti serkkuunsa kummissaan. Hän ei kerta kaikkiaan voinut ymmärtää, miksi tämä oli niin kovin järkyttynyt hänen leikkimielisestä lausahduksestaan. Ei hän itse asiassa ollut tarkoittanut menevänsä pyytämään opettajaansa ulos juuri nyt. Hän oli sentään herrasmies ja odottaisi sopivaa tilaisuutta. Hän oli leikillään puhellut siitä tänään aiemminkin ja Henry oli reagoinut täsmälleen samalla tavoin, kun hän oli lausahtanut tuon ajatuksen ääneen.
“Miksi muka en voi pyytää professoria ulos? Hän on hyvännäköinen”, James kysäisi kerrassaan ymmällään  keihästäen kanapalan samalla haarukallaan.
 “James, ei!” parkaisivat Al ja Rose nyt yhteen ääneen.
“Sanokaa yksikin hyvä syy, miksen tekisi sitä”, James totesi. Hänestä oli käsittämättömän kohtuutonta, että niin suku kuin ystävätkin kääntyivät häntä vastaan jossakin tällaisessa asiassa. Tai oikeammin eivät kaikki hänen ystävänsä olleet kääntyneet häntä vastaan, Henry vain ja Kellykin oli mulkoillut pahasti, mutta James arveli jälkimmäisen johtuvan mustasukkaisuudesta, jota kaikki naispuoleiset olennot hänen näkemyksensä mukaan häntä kohtaan tunsivat.
 Burt sen sijaan ei oikeastaan ollut tehnyt vastaväitteitä. Tämä oli ollut suorastaan kannustava asian suhteen. Tosin syynä Burtin käytökseen oli Jamesin oletuksen mukaan se, että hän oli juuri alkanut suhtautua Kellyyn erittäin isovelimäisen suojelevasti ja näytti ehdottomasti olettavan Jamesin aikovan iskeä Kellyn, mikä itse asiassa oli kyllä eräs Jamesin tarkoituksista. Ilmeisimmin Burt siis oletti, että James jättäisi hänen sisarensa rauhaan jahdatessaan muodonmuutosten professoria. James itse taas ei ymmärtänyt mitä tekemistä niillä asioilla oli keskenään. Kyseessähän oli kaksi eri naista, kaksi aivan eriasiaa, mutta hänen puolestaan Burt sai ajatella mitä halusi, kunhan pitäytyisi saarnaamisesta.
 “No, miten olisi, että hän on sinua kamalasti vanhempi?” Rose ehdotti kiperästi laskien ruokailuvälineensä pöydälle.
“Ehkä kaksikymmentä. Entä sitten?” James kysäisi huolettomasti.
“Hän on opettajasi, Merlin sentään!” Rose parkaisi ja muut rohkelikot alkoivat luoda heihin jo rumia vilkaisuja jonkin ruokarauhan tapaisen toivossa.
“Niinpä ajattele mitä työsuhde-etuja”, James innostui ja unohti hänkin ruokansa.
Rose vilkaisi häntä tuskastuneesti:
“Sinähän seurustelet Amandan kanssa!”
“Seurustelin, erosimme eilen“, James valisti.
“Ja nyt sinä siis kuvittelet, että sinun täysi-ikäinen, ammattimainen ja järkevä muodonmuutoksen opettajasi ryhtyy seuraavan kuukauden tyttöystäväksesi?” Rose kysyi ja antoi sarkasmin suorastaan kimpoilla äänestään.
“Itse asiassa, Amandan mukaan me seurustelimme kaksi viikkoa”, James oikaisi.
Kun Rose avasi suunsa vastalauseeseen, hän teki vielä nopean lisäyksen:
“Sitä paitsi muutkin koulun pojat ovat pyytäneet Nenovehia ulos.”
“Niinpä. Sinua paljon lahjakkaammat, fiksummat, vanhemmat ja komeammatkin ovat pyytäneet, eikä hän ole suostunut!” Rose tarrasi oljenkorteen. Muutama huonovointisenoloinen ensiluokkalainen nousi tässä vaiheessa pöydästä jättäen puoliksi syödyt annokset jälkeensä.
“Onko sellaisiakin olemassa?” James hämmästeli.
“Tue minua, Al!” Rose parahti ja Al, joka oli tähän asti lahjakkaasti sulkenut korvansa kinailulta nosti katseensa kohti serkkuaan.
“Omaa päätänsähän hän seinään hakkaa. Miksi minun pitäisi välittää?” hän kysyi välinpitämättömästi.
“Hän on sinun veljesi!” Rose parkaisi.
“Tuo ei ole syy”, Albus huomautti kuivasti.
“Loukkaavaa. Lähden nyt elämäni naisen luo”, James ilmoitti tehden päätöksensä. Jos kerran kaikista se, että hän lähtisi ulos professorinsa kanssa tai edes pyytäisi tätä, oli näin hirvittävää, tietenkin hänen täytyisi tehdä se. Vaikka vain kaikkien muiden kiusaksi. Hänkin jätti vain osin syödyn lautasen jälkeensä ja suuntasi kohti toista kerrosta ja muodonmuutosluokkaa, jossa arveli professori Nenovehin odottavan häntä jo syli avoimena.
Hän oli koputtamaisillaan muodonmuutosluokan oveen, mutta kuulikin sisältä puhetta. Hän tunnisti professori Nenovehin äänen, joka oli epätavallisen korkea hänen puhuessaan. James painoi korvansa ovea vasten, jotta kuulisi paremmin mistä ja kenen kanssa professori puhui.
“Kuinka paljon haluatte, että unohdatte löytäneenne minut?” professori kysyi joltakulta, jota James ei luonnollisestikaan paksun tammioven läpi voinut nähdä.
“Kaksi kertaa sen mitä minulle maksetaan: 300 kaljuunaa”, ilmoitti toinen naisen ääni. Tämä ääni oli melkoisen matala naiseksi ja tuntui kuin siitä olisi revitty kaikki luonnollisuus, tunteellisuus ja inhimillisyys irti.
“Kirjoitan shekin nimellänne Irvetaan”, professori ilmoitti sillä epäluonnollisen korkealla äänellä ja kuului sulkakynän raapustelua pergamentilla.
“Kiitoksia, rouva”, toisen naisen ääni totesi ja James oletti tuon järkyttävän suuruisen shekin vaihtaneen omistajaa.
James kuuli askelien lähestyvän ovea ja oli ryntäämäisillään käytävästä, kun kuuli askelien äkkiä pysähtyvän ja sen toisen naisen lausuvan vielä:
“Tiedättehän, että hän palkkaa jonkun muun minun jälkeeni? Tämä ei ratkaise ongelmianne.”
“Ei ratkaise, mutta antaa minulle lisäpäiviä tai kuukausia”, Jamesin professori vastasi epätoivon värittämällä äänellä.
“Voisitte lähteä pakoon”, tuo toinen ehdotti.
“Ei ole ainuttakaan paikkaa, jossa olisin turvassa”, Nenoveh sanoi ja James oli kuulevinaan katkeran sävyn professorin sanoissa.
“Voi olla niinkin. Onnea matkaan, rouva”, toinen toivotti ja askeleet lähestyivät jälleen ovea, jonka takana James salakuunteli. Hän ryntäsi läheisen haarniskan taa siten, ettei ovesta tulija saattanut nähdä häntä, mutta myös siten, että hän itse pysty näkemään ovesta tulijan. Valitettavasti tulija oli pukeutunut mustaan viittaan, joka verhosi hänen kasvonsa ja ruumiinsa siten, ettei Jamesille jäänyt tuosta Nenovehin epämiellyttävästä vieraasta muuta vihjettä kuin ääni.
 James astui takaisin muodonmuutosluokan ovelle ja veti sitä varovasti auki. Professori Nenoveh oli lyyhistynyt pöytäänsä vasten ja painanut kasvot käsivarsiinsa. Hänen ruumiinsa värisi äänettömässä itkunpurkauksessa.
 James epäröi muutaman hetken ja mietti, pitäisikö hänen mennä lohduttamaan naista. Tämä ajatus sai hänet tuntemaan itsensä pelastavaksi ritariksi, mutta hän huomasi asiassa yhden pikkuisen vaikeuttavan tekijän: hän ei osannut lohduttaa naisia.
 James painoi oven hiljaa kiinni ja päätti samalla mielessään ottaa selville, kuka professori Nenovehia jahtasi.

Luku 18:Sukulaissiteitä

  James heittäytyi sängylleen ja mietti kuinka voisi saada selville professorinsa vainoojan henkilöllisyyden. Luonnollisestikin yksinkertaisin, mutta varmaan epäonnistumiseen tuomittu tapa olisi ollut kysyä professorilta, mutta oli lukuisia syitä, joiden vuoksi James päätti jättää sen tekemättä. Sen sijaan hän mietti naista, joka omisti nyt 300 kaljuunaa, jotka vielä aiemmin olivat kuuluneet professori Nenovehille. Jos hän vain pystyisi ottamaan tämän henkilöllisyyden selville, hänellä olisi jokin tapa edetä.
 Sitten Jamesilla sytytti. Nimellä varustettu shekki olisi johtolanka, josta hän pääsisi eteenpäin. Ainoa ongelma oli, kuinka hän saisi tuon shekin käsiinsä. Nainen oli todennäköisimmin lunastanut sen jo tai hän lunastaisi sen aivan lähitunteina taikka aamulla(James ei ollut aivan varma Irvetan aukioloajoista). Joka tapauksessa, kun shekki olisi lunastettu, tosite jäisi maahisten käsiin ja niiltä sitä ei saisi kukaan. James sulki silmänsä ja toivoi, että lyhyet päiväunet virkistäisivät hänen ajatuksiaan. Tätä ne eivät luonnollisestikaan tehneet, mutta sen sijaan hän onnistui myöhästymään niin pimeydenvoimilta suojautumisen kuin ennustamisen tunnilta. James ei ollut kummastakaan erityisen pahoillaan.
 
 Illalla kuuden aikaan James ja suuri osa muista Rohkelikoista kertaili ensimmäistä koulupäiväänsä oleskeluhuoneessa. James oli hyvin pettynyt kuultuaan, että hän oli menettänyt ensimmäisen pimeydenvoimilta suojautumisen tunnin jona heillä olisi ollut  lupa käyttää sauvaa. Sen sijaan ennustamisessa hän ei ollut menettänyt mitään; Punurmio tuli vain entistä kahelimmaksi vanhetessaan.
 “James”, Albus huikkasi veljelleen ja viskasi pienen pergamenttirullan Jamesia kohti. Etsijän refleksein James nappasi sen automaattisesti käteensä ja tajusi äkkiä kaipaavansa huispausta äärettömän paljon. Hän pohti, että ehkä hänen pitäisi ehdottaa Rebeccalle, hänen huispausjoukkueensa uudelle kapteenille, että he voisivat aloittaa harjoitukset jo huomenna.
 Pergamenttikäärö oli kotoa. Äiti päivitteli tuttuun tapaan mitä kaikkea hän ja Al olivat unohtaneet ja isä kehotti taas käyttäytymään kunnolla. Aivan kuin hän tai Albus sellaiseen pystyisivät. Ehkä vanhemmat vain saivat vapautuksen omaltatunnoltaan edes yritettyään. Kuinka vain, mutta James ei antaisi mokoman kirjeen vaikuttaa käytökseensä. Sen sijaan se sai erään toisen ajatuksen pälkähtämään hänen päähänsä. Ehkä oli sittenkin keino saada se shekki Irvetasta, mikäli se oli jo lunastettu.
 James muisti isänsä kertoneen muutamaa vuotta aiemmin, kuinka hän ja Ron-eno olivat joutuneet etsimään erästä valuutanvaihtotodistusta Irvetasta, tavoittaakseen henkilön, joka saattoi olla silminnäkijä muuan murhalle. Homma oli Jamesin kuuleman mukaan ollut luja, mutta jopa maahiset kunnioittivat jossain määrin auroreita ja suostuivat(joskin erittäin vastahakoisesti ja nihkeästi) luovuttamaan tuon todistuksen auroriviraston työtekijöille monen kuukauden anelun jälkeen. Tietenkään James ei voinut pyytää isäänsä tai enoaan hankkimaan sitä shekkiä. Sillä tavoin hän hankkisi vain itselleen seuraavan kesän kotiarestin ja parikymmentä räyhääjää opettajien asioihin sekaantumisesta. Mutta oli olemassa vielä eräs henkilö, jolta James saattoi pyytää apua tässä asiassa… Hän ei tarkalleen ottaen ollut vielä aurori, mutta ainakin hän osaisi pitää asian salassa, vaikka tuskin hyväksyisi sitä…
 James kehitteli suunnitelmaa mielessään. Hän ehtisi toteuttamaan suunnitelmansa vielä sinä iltana. Hänen nimittäin oli tarkoitus sovittaa edellisvuotisia jälki-istuntojaan rehtorin kansliassa sen illan kello seitsemästä lähtien. Rehtorin huoneeseen pääsy ei olisi siis ongelma, mutta jotain oli silti järjestettävä vielä hämäykseksi…
“Kuulkaa kamut, voisitteko tehdä minulle pienen palveluksen?” James kysäisi äkkiä ystäviltään. Burt ja Henry kohottivat osittain epäluuloisesti, osittain innostuneesti kulmiaan, kun taas Kelly ilmoitti:
“Kunhan kyseessä ei ole mikään aikuisviihteeseen liittyvä asia, olen mukana.”
“Mikä on aikuis- ja nuortenviihteen raja?” James kysyi uteliaasti, mutta Burtin luodessa häneen varoittavan katseen hän kohotti oikean kätensä rinnanpäälle.
“Vannon, ettei teidän täydy tehdä mitään, mikä ei sopisi nuoremmillekin katsojille.”
“Tämä on kiinnostavaa”, Kelly huomautti ja istuutui lähemmäs Jamesia. Niin James kuin Burtkin panivat tämän merkille, jälkimmäinen vähemmän hyvillään.
“Lähinnä huolestuttavaa minusta”, Burt huomautti pisteliäästi ja varoitti Jamesia katseellaan edes hipaisemasta hänen sisartaan. Jamesilla oli tunne, että hänen pitäisi puhua tästä asiasta vielä Burtin kanssa, mutta vielä nyt ei ollut se aika. Nyt oli suunnitelmien aika.
 Nuo neljä painoivat päänsä yhteen ja James selosti heille suunnitelmansa, tosin mainitsematta, miksi tarvitsi ystäviensä järjestävän hämäyksen. Hänen onnekseen kuitenkaan kukaan kolmikosta ei tullut kysyneeksi syytä. Ilmeisesti he vain olettivat, että hän halusi pelkästään sotkea paikkoja rehtorin poissa ollessa ja aiheuttaa tälle hieman lisää päänvaivaa.

  Kello oli puoli kahdeksan ja rehtori valvoi työhuoneessaan James Potterin jälki-istuntoa. Alun perin pojan oli ollut tarkoitus kirjoittaa mappinsa uudestaan ja käydä näin läpi kauheat rötökset, joita oli edellisinä vuosina tehnyt, mutta huomattuaan, ettei James Potter osannut olla kehumatta omaa nerokkuuttaan noiden, hänen oman nimityksensä mukaan, “hauskojen pilojen” suhteen, rehtori oli muuttanut mieltään ja Potter sai suorittaa jälki-istunnon vain istumalla ja pysymällä hiljaa. Rehtorin näkemyksen mukaan siinä olisi riittävästi haastetta meteliin ja kaaokseen viehtyneelle pojankoltiaiselle.
 Rehtori itse kävi läpi opettajien hänelle laatimia raportteja ensimmäisen päivän sujumisesta ja huomasi ilokseen, että ensimmäinen päivä oli jäänyt vaille suurempia häiriöitä. Hän oli juuri pakkaamaisillaan nuo raportit niille varaamaansa mappiin, kun kuuli jotakin meteliä alemmista kerroksista.
Hän pomppasi pystyyn ja murahti ääneen ensimmäisen ajatuksen, joka hänen mieleensä juolahti:
“Potter.”
“Olen yhä tässä”, James Potter ilmoitti hätkäyttäen rehtorin tajuamaan tilanteen.
 Aivan, todellakin. Tämä ei voinut olla James Potterin tekosia, vaikka hän kuinka olisi halunnut vierittää syyn tuon rasavillin niskaan. Tämä oli istunut jo tunnin verran hänen työhuoneessaan käyttäytyen jopa lähes siivosti.
“Palaan pian”, rehtori lausahti napaten sauvan tiukkaan otteeseensa ja viilettäen kohti kierreportaita. Tuskin hän oli kadonnut näkyvistä, kun James pompahti pystyyn ja ryntäsi rehtorinsa takalle. Takan yläpuolella neliskanttisessa rasiassa oli vihreää jauhetta, jonka hän tunsi hormipulveriksi. Hän heitti sen liekkeihin ja astui itse perässä.
“Viistokuja 26 H”, James lausui hänelle tutun osoitteen.

 “Teddy, älä viitsi”, Victoire kujersi tuntiessaan Teddyn huulten koskettavan niskaansa, “meidän pitäisi oikeasti saada nämä tavarat purettua.”
“Ei sillä ole kiirettä”, Teddy vastasi ja, ei läheskään niin vastahakoisesti kuin antoi ymmärtää, Victoire käänsi kasvonsa häneen päin.
“Jaahas, ja täällä sitä vain nuoleskellaan”, kuulutti heille molemmille tuttu ääni jostakin lattian rajasta. Kasvoiltaan tuhkainen James Potter kömpi ylös takasta.
“Mitä sinä täällä teet?” Teddy ähkäisi tajutessaan tulijan henkilöllisyyden.
“Paremminkin, miten sinä onnistut aina ajoittamaan nämä piipahduksesi tällä tavoin?” Victoire kysäisi nurjasti ja vetäytyi kauemmas tuoreesta kihlatustaan.
“Älkää kuvitelko, että nautin teidän kuhertelunne katsomisesta, josta puheen ollen: Victoire mitä sinä täällä teet?”
 Victoire vilkaisi Teddyyn ja punastui hitusen.
“Minä asun täällä”, hän kertoi.
“Mitä?” James järkyttyi. Toki hän oli tiennyt, että Victoiren ja Teddyn välillä oli jotain. Vasta edellissyksynä hän oli nähnyt näiden nuoleskelevan asemalla Victoiren lähtiessä viettämään viimeistä lukuvuottaan Tylypahkassa, mutta yhteen muuttaminen oli hänestä melkoisen nopeaa toimintaa vuoden seurustelun jälkeen. Äkkiä hän huomasi jonkin kiiltelevän Victoiren vasemmassa nimettömässä ja tajusi, että kyse ei ollutkaan pelkästä yhteen muutosta.
“Te olette menneet kihloihinkin!” James parkaisi hätääntyneenä.
“Menimme kihloihin jo kesän alussa ja Victoire muutti luokseni eilen”, Teddy selitti.
“Ettekä ole kertoneet tästä?” James järkyttyi.
“No, itse asiassa vain isoäitini, Victoiren vanhemmat ja isäsi tietävät tästä ja he ovat luvanneet pitää sen salassa”, Ted kertoi.
“Tarkoitin: ettekä ole kertoneet tästä minulle?” James tarkensi.
“Hmm… Ei millään pahalla James, sinä et ole kaikkein lahjakkain ihminen salaisuuksien pidossa”, Victoire huomautti. James arveli hänen yhä muistelevan sitä edellisvuotista päiväkirja-episodia. Naiset olivat niin pikkumaisia.
“Ja nyt, kun tämä on tehty selväksi viitsitkö kertoa minulle, miksi ihmeessä ryntäät minun kämppääni kello kahdeksan aikaan illalla kyselemään minun henkilökohtaisesta elämästäni?”
“En ole ainakaan mustasukkainen, jos sitä pelkäät”, James huomautti ja heittäytyi mukavasti puolimakaavaan asentoon Teddyn vaalealle sohvalle. Victoiren suu tiukkeni, kun hän näki noen Jamesin kaavusta tarttuvan vaaleaan sohvaan. James ei kuitenkaan välittänyt asiasta, koska Teddy oli hänelle kuin isoveli. Tämä oli viettänyt heillä jatkuvasti aikaa hänen lapsuudessaan ja leikkinyt hänen ja Alin kanssa. Ja mitä nyt yksi nokinen sohva teki veljesten välillä? Sitä paitsi sen sai putsattua. Ainakin James oletti niin. Toisaalta hän ei ollut koskaan siivonnut muuta kuin suunsa, ja senkin äidin käskystä, joten hän ei voinut olla aivan varma.
“Ajattelin pyytää sinulta yhtä ihan pikkuista palvelusta”, James kertoi kerrassaan vähättelevään sävyyn.
“Viimeksi kun pyysit minulta “pientä palvelusta” jouduin kahdeksi kuukaudeksi Nepaliin”, Ted huomautti viileästi.
“Mitäs otit kymmenvuotiaan puheet niin tosissasi. Sitä paitsi tämä on pikku juttu”, James esitti.
Ted istui huokaisten nojatuoliin.
“No, mitä haluat minun tekevän?” hän kysyi.
 James vilkaisi Victoireen, joka poistui huoneesta pahvilaatikon kanssa mutisten jotain tavaroiden purkamisesta. Hänen mentyään James selosti koko tarinan professorin epäilyttävästä vieraasta ja shekistä, joka hänen täytyi saada käsiinsä.
“Ei, edes sinun takiasi minä en hankkiudu vihasuhteeseen maahisten kanssa”, Teddy ilmoitti välittömästi tarinan kuultuaan.
“Älä nyt Ted, mitä yksi paperilappunen on sukulaisten välillä?” James kysyi huolettomaan sävyyn.
“Me emme ole sukua”, Ted huomautti.
“Olemme kunhan sinä ja Victoire menette naimisiin, vai huviksesiko sinä hänet kihlasit?”
Tämä jätti Teddyn hiljaiseksi.
“Tee se ja lupaan ryhtyä esikoisenne kummiksi”, James lupasi auliisti.
“Mikä maailmassa saa sinut kuvittelemaan, että minä ja Victoire haluaisimme sinut olemattoman lapsemme kummiksi?”
“Hmm..“, James pohti,“ ehkä se, että olen hyvännäköinen, rento, tyylikäs, loistava huispaaja, hauska…”
“…vastuuton, itsekeskeinen, omahyväinen, sotkuinen ja ankan aivoilla varustettu”, Ted jatkoi listaa.
“Mitä suuremmat hyveet, sitä suuremmat paheet” , James lausahti niin itseensä tyytyväinen ilme kasvoillaan, ettei Teddy voinut kuin pyöritellä päätään ja naureskella Jamesin esitykselle.
“Tiedän, että joudun vielä hankaluuksiin tämän takia, mutta autan sinua”, hän lupasi.
“Hienoa, tiesin, että sinuun voi luottaa”, James totesi tyytyväisesti nousten sohvalta.
“Älä hoppuile, lupasin yrittää, en sen enempää”, Teddy toppuutteli.
“Tiedän, että onnistut”, James lausahti luottavaisesti.
“Ja pahoittelen, minun pitää nyt mennä, jälki-istunto jäi kesken”, James selitti ja häipyi niine hyvineen takasta Tylypahkaan. Teddy pudisteli päätään vielä Jamesin lähdettyä niin, että syvänsiniset hiukset heiluivat puolelta toiselle. Itse asiassa naimisiinmeno Victoiren kanssa muuttui koko ajan huolestuttavammaksi.
“Mitä hän halusi?” Victoire kysyi ilmaantuen keittiöstä.
“Ei mitään kummallista”, Ted väisti kysymyksen ja astui Victoiren eteen etsien kasvoilleen hymyn.
“Mihin me jäimmekään?”
“Siihen, että saat auttaa minua ripustamaan verhot”, Victoire lausahti ja lennätti kangasmytyn sauvallaan Teddyä kohti.
“Minä inhoan verhojen ripustamista”, Teddy murahti.
“Niin minäkin, siksi sinä saat tehdä sen”, Victoire ilmoitti leikkisästi hymyillen.
“Kuinka voit olla niin varma?” Teddy kysäisi kangasmytty yhä sylissään. Victoire suuteli häntä kevyesti:
“Minä olen hyvä suostuttelija.”
“Taitaa olla yleistä teidän suvussa”, Teddy mutisi, mutta otti sauvansa esiin ripustaakseen mokomat kankaanpalat ikkunan peitoksi.

 James pöllähti takasta rehtorin huoneeseen erinomaisen tyytyväisenä, että oli suoriutunut työstään niin nopeasti. Hänhän ehtisi vaikka tutkiskella hieman rehtorin huonetta. Vaan sillä samaisella hetkellä, kun hän nousi pystyyn, hän ymmärsi, ettei ollut ainoa pahantekijä, joka oli käyttänyt alakerran sekasortoa hyväkseen, siinä huoneessa.
“Sinä!” James parkaisi ja porkkanahiuksinen hahmo käännähti mappien peittämältä seinältä häntä kohden.
“Mitä sinä täällä teet?” parkaisivat niin James kuin hänen serkkunsa Louis, joka sattui olemaan myös Victoiren pikkuveli. Pojat mittailivat hetken toisiaan kengistä korkeimpiin hiustupsuihin ja odottivat toisen tekevän ensimmäisen siirron.
“Olen jälki-istunnossa”, James ilmoitti ja huomasi otteensa sauvasta tiukentuvan.
Louis kohotti arvostelevasti kulmiaan:
“Siltä se tosiaankin näyttää.”
 Louis oli Jamesia vuoden vanhempi ja Jamesin harmiksi myös Rohkelikossa. James tuli yleensä toimeen kaikkien serkkujensa kanssa(useimpien kanssa hän ei ollut erityisen läheinen, mutta tuli kuitenkin toimeen) Louis oli kuitenkin poikkeus.
 Kukaan ei osannut sanoa mistä noiden kahden välinen vihanpito oli alkanut, kaikki vain tiesivät heidän inhonneen toisiaan ensi näkemältä jo vaippaiässä. Oli yksinkertainen totuus, etteivät James ja Louis kerta kaikkiaan voineet sietää toisiaan. Kenties kyse oli siitä “kemioiden yhteensopimattomuudesta”, josta jästit tapasivat puhua.
 Useista ihmisistä tämä riitaisuus saattoi vaikuttaa omituiselta, sillä pojat olisivat olleet erittäin potentiaaliset ystävykset. Heidän luonteensa ja elämän tyylinsä erosivat toisistaan hyvin vähissä määrin. Heissä oli niin ilmiselviä samankaltaisuuksia, että oli toisinaan kerrassaan käsittämätöntä, etteivät he pystyneet viipymään samassa huoneessa edes viittä minuuttia kauempaa joutumatta jonkinasteiseen kiistaan keskenään.
 Yleisimmin heillä oli sanaton sopimus pysyä mahdollisimman kaukana toisistaan ja tämä takasi rauhan suurimmaksi osaksi vuotta. Tietenkin perhepäivälliset kuten joulut tai isovanhempien syntymäpäivät aiheuttivat lieviä vaikeuksia järjestelyyn ja useimmiten päättyivät pienehköön katastrofiin poikien menetettyä jossain vaiheessa itsehillintänsä.
Huispaus oli sitten vielä luku erikseen, sillä molemmat pojat olivat erittäin intohimoisia huispaajia ja pelasivat Rohkelikon joukkueessa. Huispaus oli ainoa tilanne, jossa he saattoivat olla vihoittelematta toisilleen, ja tämäkin johtui puhtaasti keskittymisestä peliin.
“Mitä sinä sitten täällä teet?” James sylkäisi suustaan ja mulkoili serkkuaan sillä pahalla tavalla, jolla aina katsoi tätä.
“Hankkiudun jälki-istuntoon”, Louis vastasi ja tuijotti Jamesia vähintään yhtä synkästi kuin tämä häntä.
“Siinä tapauksessa, salli minun auttaa”, James totesi ja työnsi sauvan eteensä.

Luku 19: Sisaria ja suuteloita 

Rehtori oli suunniltaan raivosta. Tämä lukuvuosi oli alkanut paljon huonommin kuin hän oli odottanut olevan edes mahdollista. Ensiksi, jotkin torvelot olivat menneet räjäyttämään toisessa kerroksessa sijaitsevan tyttöjenvessan kaikki pöntöt, sillä seurauksella, että koko toinen kerros oli pienoisen vesivahingon vallassa. Niin kuin tämän kuntoon järjestämisessä ja vessan kummituksen rauhoittamisessa, ei olisi mennyt riittävästi aikaa ja vaivaa, niin mikä häntä odottikaan työhuoneessaan? Koko hänen siististi järjestetty ja puhdas työhuoneensa oli pilattu viimeistä symmetristä piirtoa myöten ja syylliset jatkoivat tuhon aiheuttanutta kaksintaistelua hänen vielä saapuessaan paikalle, kuin häntä ei olisi ollut olemassakaan. Rehtori ei ollut ollut niin raivoissaan kertaakaan elämässään. Edes edelliskeväänä koettu kiukunpuuska Rohkelikkotorniin johtaneen käytävän hävityksen johdosta ei vetänyt vertoja tälle.
 Rehtori ei ollut muistanut edes langettaa niille hirviöille rangaistuksia, vaan oli suorastaan huutanut nämä ulos huoneestaan. Kyseessä oli ollut puhdas itsesuojeluvaisto; jos ne mokomat nulikat olisivat jääneet vielä sekunniksikaan, hän ei olisi voinut vastata seurauksista. Hän joutui rauhoittamaan itseään vielä monen pitkän tunnin ajan, jotta hän ei olisi siltä seisomalta mennyt ja kuristanut James Potteria ja Louis Weasleya.

 Aamiaisella James ja hänen ystävänsä vaihtoivat edellisillan tapahtumat muutaman hilpeän puoleisen yleisön seuratessa sivusta heidän tarinoitaan. Kun James kertoi tarinaa siitä kuinka oli tapellut Louisin kanssa rehtorin huoneessa(hän tosin jätti mainitsematta piipahduksensa Teddyllä) ja kuinka rehtori oli saapunut näyttäen siltä, että olisi voinut murhata heidät molemmat siihen paikkaan, useimmat kuulijat olivat purskahtaneet nauruun ja Kelly oli kietaissut kätensä hänen kaulaansa. James ei luonnollisestikaan ollut pistänyt tätä pahakseen, mutta Burt oli luonut häneen varoittavan katseen, joka oli kieltänyt Jamesia vastaamatta ystävällisyydenosoitukseen millään tavoin. Haluttomasti James totteli sanatonta varoitusta ja valmistautui saarnaan, jonka ansaitsisi muutaman minuutin kuluttua. Kun nelikko suuntasi kohti pimeydenvoimilta suojautumisen luokkaa, Burt jättäytyi hieman jälkeen Kellystä ja Henrystä ja viittasi Jamesia tekemään samoin.
“Pysy erossa hänestä”, Burt mutisi hiljaa.
“Rehtori on minulle hieman liian vanha, mutta…”, James aloitti väistellen aihetta.
“Tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Pysy erossa Kellystä”, Burt sanoi niin matalasti, että edempänä rupattelevat Kelly ja Henry eivät voineet kuulla.
“En minä nyt varsinaisesti ole häntä lähennellytkään”, James kierteli.
“Mutta et nyt varsinaisesti ole pysynyt erossakaan”, Burt huomautti.
“Minusta tuntuu, että Kelly osaa kyllä huolehtia itsestään”, James lausui ja hänen katseensa vaelteli pitkin edellä kulkevan tytön selkää. Burt pukkasi häntä kylkeen:
“Lopeta tuo. Sinä tekisit hänelle vain sen saman kuin kaikille muillekin tytöillesi.”
“Minkä saman?” James ihmetteli.
“Jahtaisit ja sitten, kun saavuttaisit, heittäisit menemään”, Burt kertoi raa`asti.
“Milloin minä niin olen tehnyt?” James kummasteli. Tuohan oli kerrassaan tunteetonta, hän ei koskaan toiminut sillä tavoin, ei ainakaan tietääkseen.
“Ai milloin? Muistatko vielä sen tivoli-tytön viime kesältä?” Burt kysyi.
James muisteli. Aivan todella, no se oli ehkä ollut melkoisen onneton tapaus. Heillä ei vain ollut ollut mitään yhteistä.
“Ai Bertha?”
“Bianca”, Burt korjasi.
“No, hyvä on se oli ajattelematonta, mutta sitä sattuu kaikille joskus”, James puolustautui.
“Entäs se, mitä tapahtui viime tammikuussa Elise Bakerin kanssa?” Burt kysyi nyt.
“No, tuota se oli oikeastaan aika kehnolle pohjalle rakennettu suhde alkujaankin…”
“Entäs Amanda?”
 James joutui myöntämään, että Burtin väitteessä saattoi olla jotakin perää. Vaikka hän ei vaivaantunut sanomaan tätä ääneen, Burt näki sen hänen kasvoistaan.
“Ja tiedätkö, James, yksikään niistä tytöistä ei halua enää nykyään tavata sinua kuin korkeintaan hautajaisten merkeissä”, tämä selosti hiljaa. He olivat jättäytyneet kulman taakse, jotta saattoivat jatkaa keskusteluaan rauhassa.
“Ymmärrätkö millaiseen asemaan minä sinun ystävänäsi joutuisin, jos tekisit niin Kellylle?” Burt kysyi vielä.
 James nyökkäsi hitaasti. Hän ei pystynyt väittämään vastaan, vaikka olisi kuinka halunnut.
“Lupaatko, että pysyt erossa hänestä?”
James huokaisi:
“En mielelläni, mutta lupaan kuitenkin.”
Burt hymyili pienesti:
“Kiitos kamu, arvostan tätä.”
He astelivat sovussa nurkan taa, jossa Henry ja Kelly olivat jo ihmetelleet heidän viipymistään PVS-luokan edessä.

Kellon soitua James astahti ensimmäisenä käytävään. Pimeyden voimilta suojautumisen tunti oli ollut melkoisen pitkästyttävä, sillä karkotaseet-loitsun harjoittelua ei Jamesin mielestä ollut tarpeellista aloittaa siitä kummasta päästä sauvaa oli tarkoitus pidellä. Käytävässä hän kuitenkin havaitsi erään tutun hahmon, jolle hänellä oli kiireellistä asiaa, ja huikkasi Henrylle tulevansa perästä ennustuksiin.
“Rebecca!” James huusi seitsemäsluokkalaisen Rebecca Claimonsin perään.
“Milloin aloitetaan huispausharjoitukset?” hän kysyi ensitöikseen saavuttaessaan joukkueensa tuoreen  kapteenin.
“Hyvää huomenta vain itsellesikin”, Rebecca totesi sarkastisesti.
James virnisti syyllisenä:
“Olisin sanonut tuon seuraavaksi.”
“Aivan varmasti. En usko, että meidän tarvitsee aloittaa harjoituksia vielä pariin viikkoon…”, Rebecca totesi mietteliäästi.
“Ei tarvitse?” James järkyttyi.
“Jos me aiomme voittaa huippauspokaalin, meidän pitää harjoitella tänä vuonna joka ainoa vapaahetki, emme säästä hikeä emmekä kyyneliä, lennämme kaatojen kanssa, kunnes niistä tulee yhtä tärkeä osa meitä kuin maksa, torjumme ryhmyjen iskuja, kunnes niiden iskuista muodostuu sydämemme syke ja…” tässä vaiheessa Jamesin puhe keskeytyi Rebeccan työnnettyä  kätensä hänen suulleen. Hiljennettyään pojan ja kuivattuaan kätensä tämän syljestä hän lausahti:
“James, muistutapa minua, kumpi meistä taas olikaan kapteeni?”
 “Okei, pomo, mutta ei kai siitä ole haittaakaan, jos minä tuon hiukan lisäinnokkuutta peliin?” James virnisteli.
“Sinuna tarkistaisin sanan `hiukan` merkityksen sanakirjasta”, Rebecca ehdotti ja jatkoi käytävää eteenpäin jättäen pettyneen Jamesin itsekseen käytävään.
“Ja kukakohan hän oli? Pitääkö minun olla mustasukkainen?” Kelly kysäisi ilmestyen äkkiä Jamesin selän taa. Ilmeisesti tyttö ei ollut lähtenyt vielä valinnaistunnilleen, vaan oli jäänyt odottelemaan Jamesia.
“Älä huoli, minulla on sinulle syli aina avoinna, kultaseni”, James vitsaili rennosti.
“Olisiko se syli avoin tänään, vaikkapa kahdeksan aikaan illalla?” Kelly kysyi flirttaillen.
James hätkähti. Hän oli lähtenyt keskusteluun leikillään mukaan, mutta Kellypä tuntuikin olevan tosissaan. Hän kiemurteli muistaessaan Burtille antamansa lupauksen.
“Kuule, minä sanoin Burtille, etten..”, James aloitti, mutta Kelly keskeytti hänet raivoisaan sävyyn:
“Voihan Merlinin sukkahousut, hän ei ole minun veljeni, eikä hänellä ole oikeutta määrätä siitä kenen kanssa saan olla.”
“Merlinin sukkahousut? Mistä lähtien Merlin on käyttänyt sukkahousuja?” James ihmetteli.
“Älä väistele aihetta. Tuletko illalla vai et?” Kelly kysyi.
 James epäröi. Hän tosiaan piti Kellystä, jopa siitä määräilevästä tyylistä, jolla tämä puhui juuri nyt, mutta Burt oli kuitenkin hänen ystävänsä ja hän oli vannonut tälle.
“Burtin ei tarvitse tietää”, Kelly houkutteli kuin lukien Jamesin ajatukset, eikä James-parka yksinkertaisesti voinut vastustaa noiden tummien silmien kiinteää katsetta. Hän nyökkäsi.
 “Hyvä. Odotan sinua kahdeksalta”, Kelly lausahti ja painoi pienen suukon Jamesin poskelle kiiruhtaen numerologian tunnilleen. James itse suunnisti kohti pohjoistornia, jossa ennustuksen opettaja Sibylla Punurmio olikin jo aloittamassa tuntia.
“Mikä sinulla kesti?” Henry kysyi, kun James raahautui myöhässä heidän ennustuspöytänsä luo.
“Yritin suostutella Rebeccaa aloittamaan huispausharjoitukset aiemmin”, James vastasi osittain rehellisesti.
“Ennustan, että pieleen meni”, Henry totesi tuijotellen sumuista kristallipalloa kerrassaan tylsistyneenä.
“Ensimmäinen oikein ennustamasi asia näillä tunneilla”, James huomautti hajamielisesti miettien millaiseen sotkuun oli itseään järjestämässä.

 Ilta tummui ja James muuttui sisimmässään levottomammaksi. Hän oli aiemmin päivällä käynyt lainaamassa Albukselta näkymättömyysviitan. Tämä oli ollut vastahakoinen sen lainaamisen suhteen, varsinkin, kun James ei suostunut kertomaan mihin tarkoitukseen sitä tarvitsi. Tosin James arveli, että veli olisi ollut entistä haluttomampi, mikäli olisi tiennyt tarkoituksen.
 Kello seitsemän aikaan hän näki Kellyn hipsivän muotokuva-aukosta ulos luoden yhden vaivihkaisen silmäyksen hänen suuntaansa. James pelasi vielä yhden erän räjähtävää näpäystä Burtin ja Henryn seurassa, mutta ilmoitti sitten painuvansa makuusaliin. Burt ja Henry ihmettelivät tätä varhaista aikaa mutta James kertoi tekevänsä niin, jotta olisi parhaimmillaan seuraavana aamuna muodonmuutosten tunnilla professori Nenovehia varten.
 Burt ja Henry olivat pudistelleet säälien päitään ja James oli tuntenut itsensä kurjaksi ystäväksi livahtaessaan poikien makuusaliin vailla pienintäkään aikomusta mennä nukkumaan. Hän kasasi vaatemytyn peittonsa alle ja etsi matka-arkustaan niin veljeltään lainaamansa näkymättömyysviitan kuin isältään perimänsä Tulisalaman. Hän avasi erään makuusalin ikkunoista, puki näkymättömyysviitan päälleen ja ampaisi Tulisalamalla yöilmaan.
 Pieni viima heilutteli näkymättömyysviitan liepeitä siten, että jokin yöeläin saattoi katsella ihmeissään ihmisen paloja, jotka välillä vilahtelivat näkyvissä. James sai vain vaivoin estettyä itseään lentämästä vielä muutamia kierroksia ilmassa ja laskeutui pihalle. Hän piilotti niin luudan kuin itsensä päältään puoliksi valahtaneen viitan alle ja kiiruhti pääovista sisään.
 Eteisaula oli tyhjä lukuun ottamatta muuan seitsemäsluokkalaista luihuisparia, jotka eivät taatusti olleet nuoleskelunsa keskellä kykeneviä näkemään ketään.  James kiiruhti portaita ylöspäin kohti toisessa kerroksessa sijaitsevaa kirjastoa syyllisyyden painaessa hänen mieltään. Kirjaston edessä hän havaitsi tutun hahmon ja vetäisi viitan pois.
“Hei”, hän tervehti.
“Heipä hei”, Kelly vastasi tervehdykseen ja vilkaisi sitten viittaa Jamesin kädessä.
“Mikä tuo on?” hän kysyi uteliaasti.
“Ai tämä, jotain vain. Selitän joskus toiste”, James sanoi haluamatta antaa tarkempaa selostusta sellaisesta esineestä, varsinkin, kun se ei tarkalleen ottaen kuulunut hänelle.
 He seisoivat hetken hiljaa ja vain katselivat toisiaan.
“Niin, sinulla oli jotain asiaa?” James sai rikottua hiljaisuuden.
“Älä viitsi olla niin muodollinen, James”, Kelly lausui hiljaa ja kosketti kämmenselällään hänen poskeaan. James ei voinut olla huomioimatta sitä ihastuttavaa tapaa, jolla Kelly lausui hänen nimensä. Hänen teki mielensä pyytää Kellyä sanomaan se uudestaan, jotta saisi kuulla tuon pehmeän j:n, jota kukaan muu ei koskaan lausunut sillä tavoin.
 Kelly astui vielä muutaman askeleen lähemmäs ja James saattoi nyt haistaa hänen aprikoosin tuoksuisen hajuvetensä.
“Kyllä me molemmat tiedämme, mikä minun asiani oli.”
 Kelly suuteli häntä varovasti suoraan suulle ja katsoi sitten odottavasti Jamesia. James ryki kurkkuaan ja tunsi itsensä typeräksi. Niin, ei käynyt usein ja tavallaan hän nautti siitä. Kelly oli kovin erilainen kuin muut tytöt, joihin hän oli törmännyt. Kellyssä oli särmää ja hän tiesi mitä halusi. Tämä teki hänestä Jamesin silmissä entistäkin kiinnostavamman.
“Mutta Burt ei sitten saa tietää tästä”, James varoitti vielä.
“Ei tietenkään saa”, Kelly totesi.
“Luuletko minua niin idiootiksi, että menen tilittämään ihmissuhteitani veljelleni?” hän kysyi hieman halveksuen.
“Naisista ei voi olla koskaan varma. Mistä sen tietää, vaikka sinä lähtisit heti tämän jälkeen kuuluttamaan pitkin koulua, että James Potter on maailman paras suutelija”, James virnisti ja Kelly kohotti kiinnostuneena kulmiaan.
“Tuon saat kyllä todistaa”, hän varoitti.
“Kuten haluat”, James sanoi ja asetti vapaan kätensä varmanoloisesti Kellyn vyötärölle. Tyttö kietoi kätensä hänen kaulaansa ja heidän huulensa kohtasivat muutaman ihanan sekunnin ajaksi, jotka päättyivät erääseen ääneen, jonka he kaikkein viimeisimmäksi olisivat siinä tilanteessa toivoneet kuulevansa.
“Siis tää on niinku oviaukko, eikä mikään kutupaikka, jos te sitä meinaatte”, totesi liemienprofessori pilaten tuon intohimon, syyllisyyden ja jännityksen värittämän hetken.
 
Luku 20: Pientä mustasukkaisuutta?

 Lokakuu saapui kurjana ja sateisena Tylypahkan ylle. Huispauskausi alkoi huonojen kelien vallitessa, mutta sää ei haitannut Jamesia. Hän oli onnellinen aina, kun sai oleilla ilmassa Tulisalaman ja siepin kanssa, vaikka sitten vesisateessa, joka ei jättänyt ainuttakaan kuivaa kohtaa hänen ruumiiseensa.
“James, nyt alas sieltä!” Rebecca karjui eräissä  sateen viitoittamissa harjoituksissa, jotka muiden joukkueen jäsenten osalta olivat loppuneet jo tuntia aikaisemmin, mutta Jamesin saamiseen irti luudastaan olisi tarvittu vähintään rautakanki.
“Aivan pian”, James huusi vastaan ja päästi siepin vielä kerran irti. Kultainen pallo viuhahti karkuun ja James syöksyi sen perään. Pieni pallo lensi suurimman maalivanteen läpi ja James seurasi sitä tehden sitten huiman syöksyn alaspäin sen jäljessä. Pian hän puristi märkää ja epätoivoisesti räpiköivää kultapalloa kädessään.
“Se vilustuu tuota menoa”, Rebecca lausahti Columbia Turnerille tämän sateenvarjon alla Jamesin laskeutuessa maahan.
“Olisi kyllä kohteliaampaa sanoa hän“, James huomautti laahustaen vettävaluvana kohti pukuhuonetta.
“Puhuin kyllä siepistä!” Rebecca hihkaisi hänen peräänsä.
“Niin minäkin!” James huusi vastaukseksi.

Muut joukkueen jäsenet olivat jo vaihtaneet vaatteet ja James oli itsekseen pukuhuoneessa. Hän viskasi märät kamppeensa laukkuun ja kuivasi vettävaluvan hiuspehkonsa pyyhkeeseen.
“Taisin tehdä viisaasti tullessani hakemaan sinua”, kuului lausahdus pukuhuoneen ovelta ja James katsahti siihen suuntaan. Kelly tiputti vesiä sateenvarjostaan ja hymyili hänelle.
“Mitä sinä täällä teet? Minähän olisin voinut olla vaikka alasti.” James totesi puoliksi aidosti puoliksi leikillään järkyttyneenä.
Kelly virnisti:
“Sen varaan minä vähän laskinkin, äläkä edes yritä väittää, ettet olisi itse tehnyt samoin.”
James hymyili hänelle takaisin.
“Myönnän, että osuit oikeaan, mutta oikeasti”, hän asteli Kellyn luo ja muiskautti suukon tämän suulle, ”mitä sinä täällä teet? Jokuhan olisi voinut nähdä, Burt olisi voinut nähdä.”
“Minusta siinä ei ole mitään pahaa, että estän etsijäämme kastelemasta itseään ennen tärkeää peliä”, Kelly järkeili. Hänen kissamaisille kasvoilleen nousi kuitenkin ovela, Jamesista jollain tapaa vaaniva ilme, kun hän jatkoi:
“Mutta mikäli sateenvarjoni ei kelpaa sinulle, minun täytynee viedä se toisaalle…”
“Ei missään nimessä. Sateenvarjosi kelpaa minulle loistavasti”, James kiirehti sanomaan ja tarrasi sateenvarjoon kuin henkensä hädässä.
 Nauraen he poistuivat kaatosateeseen ja saattoivat vaihtaa sen alla muutaman salaisen suudelman, joita kukaan ei ollut kykenevä näkemään sateen verhoamalla autiolla pihalla. Juuri tästä syystä he eivät pitäneet matkalla suurempaa kiirettä, vaan nautiskelivat niistä hetkistä tuon varjon alla piilossa muiden katseilta.
 Sisällä he erosivat: James lähti päivälliselle Suureen saliin ja Kellyn täytyi mennä kirjoittamaan esseensä valmiiksi koskien anteeksiantamattomien kirouksien tilastoidun määrän vuosittaisia muutoksia. James oli kopioinut omansa Henryltä jo edellisenä iltana. Hän laahusti nyt kohti Suurta salia varmana siitä, että kuolisi nälkään, jos ei saisi tungettua jotakin sisuksiinsa, mutta törmäsikin erääseen hyvin yllättävään pariin Suuren salin ovilla. Hän vilkaisi heitä ensin ohimennen ja sitten pidempään. Vasta toisella katsomalla hän tajusi vaaleahiuksisen tytön ja porkkanapäisen pojan henkilöllisyyden. Hänen suunsa loksahti auki ja hän näki vahingonilon syttyvän serkkunsa Louisin silmiin. James tiesi, että tämä tarkoituksellisesti suuteli Amanda Blakea, kuin näyttääkseen Jamesille, kuinka onnellisia he olivatkaan.
 James tiesi, että Louis teki tämän vain ärsyttääkseen häntä. Mikä muu olisi voinut olla syynä siihen, että tämä meni iskemään Amandan vain kuukauden hänen ja Amandan eron jälkeen? Louis ei olisi edes katsonut Amandaan päinkään, jos tämä ei olisi ollut Jamesin entinen tyttöystävä. Ilmeisesti Louis kuvitteli, että moinen asia vaivaisi Jamesia, mutta siinä tämä oli väärässä.
 Hän kulki elämässään eteenpäin, eikä jäänyt vain ruikuttamaan jonkin Amandan perään. Sitä paitsi, hän oli ollut se, joka oli eronnut Amandasta, eikä päinvastoin, niin, että miksi Merlinin nimeen asia olisi häirinnyt häntä? Hänhän seurusteli nykyisin Kellyn kanssa ja he viihtyivät erinomaisesti toistensa seurassa. Kelly ymmärsi häntä paremmin, eikä suutahtanut läheskään niin helposti kuin Amanda. Näin jälkeenpäin ajatellen Amandalla oli itse asiassa melkoisen kurja huumorintaju.
 Vaikka asia ei missään tapauksessa vaivannutkaan häntä, hänen täytyi käydä tarkistamassa muutama asia. James kääntyi kannoillaan unohtaen täysin, että oli kymmentä sekuntia aiemmin ollut kuolemaisillaan nälkään.

 Henry lueskeli sarjakuvalehteään “Jaakko Jästin -seikkailut”, kun poikien makuusalin ovi räsähti auki. James asteli huispauskamppeineen sisään. Ennen kuin Henry ehti tervehtiä James laukaisi kysymyksensä:
“Tiesitkö sinä, että Amanda ja Louis seurustelevat?”
Henry kurtisti kulmiaan lehden takana. Hän ei oli kerta kaikkiaan kyllästynyt tähän Jamesin säätöön Amandan suhteen. Hän oli katsellut sitä koko edellisvuoden ja oli ollut syvästi kiitollinen, kun James ja Amanda olivat lopettaneet myrskyisän suhteensa sen vuoden alussa. Hän oli kuvitellut, että jopa James ymmärtäisi, että eron jälkeen ei enää haikailtu entisten tyttöystävien perään, mutta oli nähtävästi ollut väärässä.
“Mmm…”, Henry mumisi epäselvän vastauksen ja yritti keskittää kaiken mielenkiintonsa sarjakuvalehteen, jonka James kuitenkin repäisi hänen kädestään.
“Tiesitkö vai etkö tiennyt?” James vaati saada tietää.
Henry huokaisi ja nousi istualleen.
“Tiesin”, hän myönsi.
“Miksi sitten et kertonut minulle?” James mesosi.
“Koska en olettanut, että se kiinnostaisi sinua”, Henry totesi ja nykäisi sarjakuvansa pois Jamesilta.
 “Kyllä minua kiinnostaa se, että minun serkkuni menee pokaamaan entisiä tyttöystäviäni vain ärsyttääkseen minua!” James huusi.
“Ettet sinä nyt hieman liioittelisi”, Henry huomautti kuivasti.
“Minä en liioittele. Hän tekee sen vain saadakseen minut mustasukkaiseksi, se on juuri hänen tapaistaan: alhaista, likaista, pahansuopaa ja kieroa. En ymmärrä, miten hän on voinut päästä Rohkelikkoon. Lajitteluhatulla oli varmaankin hetkellinen mielenhäiriö”, James saarnasi ja tallusti edestakaisin neljäsluokkalaisten poikien makuusalia.
“Sinä olet mustasukkainen”, Henry sanoi ymmärtäen asian todellisen laidan.
“Minä? Mustasukkainen? Amandasta? Ja pah, en todellakaan. Se juttu on kuollut ja kuopattu. Ei, minua vain säälittää se, että Amanda joutuu Louisin koston välineeksi”, James selitti.
Henry kuitenkin virnisti:
“Sinä olet oikeasti mustasukkainen.”
“Mistä James on mustasukkainen?” kuului utelias kysymys portaikosta ja Kelly ilmestyi poikien makuusaliin. Henry aikoi vastata tytölle, mutta James ehätti hänen edelleen.
“Siitä, että joku toinen etsijä saa pidellä minun sieppiäni juuri nyt”, James selitti viitaten kohti huispauskenttää, jossa luihuiset harjoittelivat parasta aikaa.
“Älä huoli. Uskon, että sen kultasydän sykkii vain sinulle”, Kelly naurahti, mutta Henryn otsa painui ryppyyn. James oli tahallisesti estänyt häntä kertomasta mustasukkaisuudestaan Amandasta Kellylle, eikä James varsinaisesti ollut mitään häveliästä tyyppiä. Hän keksi mielessään vain yhden ainoan syyn, minkä takia poika ei halunnut kertoa  mustasukkaisuudestaan ex-tyttöystäväänsä kohtaan toisen tytön kuullen.
“No, mitä asiaa sinulla oli?” James kysäisi leppoisasti Kellyltä ja Henry pani merkille, kuinka hän pörrötti mustaa tukkaansa tavalla, jota hän käytti vain tyttöjen seurassa, joista oli kiinnostunut.
“Ei mitään kummallista. Huomasin vain, etten sittenkään saa siitä aineesta tarpeeksi pitkää ja aioin pyytää Henryn ainetta kopioitavaksi”, Kelly vastasi ja tytön pää kääntyi flirttailevasti kallelleen hänen puhuessaan Jamesin kanssa.
“Voit kopioida minun”, James lupasi auliisti,” se on täsmälleen sama kuin Henryn minun kirjoitusvirheilläni höystettynä.”
 Koko ajan nuo kaksi puhuivat kuin olisivat unohtaneet Henryn olevan huoneessa. James kaivoi pergamenttikäärön laukustaan ja ojensi sen Kellylle, joka otti sen kiittäen vastaan. Pergamenttikäärön vaihtaessa omistajaa, Henry pani merkille kuinka, Jamesin ja Kellyn kädet hipaisivat toisiaan hieman turhan pitkän hetken verran. Ei niin pitkän, että sen olisi voinut huomata joku asiaan perehtymätön, mutta ei niin lyhyen, että Henry olisi voinut sivuuttaa sen. Hetkeksi Jamesin ja Kellyn katseet lukkiutuivat toisiinsa ja kääntyivät sitten aivan liian nopeasti ja välinpitämättömästi pois päin.
 Kun Kelly oli kadonnut takaisin portaikkoon, James kääntyi takaisin Henryä kohti.
“Mihin minä jäinkään ennen kuin hän keskeytti meidät?” James kysyi ja sävy oli niin välinpitämätön, ettei se voinut kätkeä kuin oikeita tunteita.
“Ei aavistustakaan, mutta kerro minulle sen sijaan eräs asia”, Henry pyysi, ”kuinka kauan sinä ja Kelly olette olleet yhdessä?”
 James hätkähti hänen sanojaan.
“Miten sinä… Siis mitä sinä tarkoitat? Emme me ole yhdessä. Hän on vain ystäväni”, James takelteli hänelle hyvin epäluonteenomaisella tavalla.
“Ystävä, jota silloin tällöin suutelet luutakomerossa”, Henry esitti.
“Mistä sinä tiesit?” James henkäisi.
“Minulla on neljä isosiskoa. Laske siitä”, Henry kohautti olkiaan.
“Mutta olen siis oikeassa vai kuinka?” hän vielä varmisti ja James nyökkäsi turtana.
 “Kauanko olette olleet yhdessä?” Henry uteli vielä.
“Kohta kuukauden”, James paljasti. Ihmetys Henryn sisällä kasvoi entisestään. Oli yleisesti tiedossa oleva tosiasia, että James ei toiminut mitenkään hienovaraisesti tyttöystäviensä suhteen. Amandankin kanssa he olivat suudelleet muodonmuutostunnilla edelliskeväänä sillä tavoin, että professori Nenoveh oli pyytänyt heitä jatkamaan luutakomerossa ja lähettänyt kaksikon koiran luppakorvien kera sairaalasiipeen.
“Mutta älä kerro Burtille”, James lisäsi vielä kiireesti nähdessään Henryn huvittuneen ilmeen.
Henry kurtisti taas kulmiaan. Hän tiesi, että Burtilla ja Jamesilla oli vuoden alussa ollut jotakin kiistaa Kellyä koskien, mutta hänen tietääkseen se ei ollut ollut mitään vakavaa.
“Miten hän tähän liittyy?” Henry kysäisi ihmeissään.
“Minä tavallaan lupasin hänelle, että pysyisin erossa Kellystä”, James kiemurteli ja väisti Henryn katsetta kuin tämä olisi ollut vähintäänkin velhoneuvoston puheenjohtaja.
“Aha”, Henry totesi kuivasti.
“Oletko minulle vihainen?” James kysyi varovasti kuin lapsi, joka oli rikkonut vanhemman kieltoa, hajottaen jotakin arvokasta ja korvaamatonta.
“En, lähinnä hämmentynyt, kun otetaan huomioon, että sinä olit se, joka vuosi sitten sanoit, että tytöille voi valehdella ja heitä voi huijata, mutta, että ystävää ei ikinä”, Henry ilmoitti paneutuen takaisin makuulle. He olivat hetken aivan hiljaa ja Henry tuijotteli kattoa Jamesin miettiessä, mitä uskaltaisi seuraavaksi sanoa.
“No, mitä minun sinusta pitäisi tehdä?” hän kysyi lopulta epätavallisen arkaan sävyyn.
“No, jos kerrot Burtille totuuden, hän on vihainen sinulle siitä, että menit kaikesta huolimatta iskemään hänen siskonsa. Jos taas et kerro ja, jos hän saa siltikin tietää, hän on vihainen siitä, että menit kaikesta huolimatta iskemään hänen siskonsa ja siitä, että valehtelit hänelle”, Henry kävi läpi vaihtoehdot, jotka tiesi Jamesinkin tuntevan, joskin tämä selvästi vältteli niiden ajattelua. Joskus ystävän tehtävä oli laittaa toinen kohtaamaan ne tosiasiat, joita tämä itse ei suostunut hyväksymään.
“Mutta onhan se mahdollisuus, että Burt ei saa tietää”, James huomautti toiveikkaasti.
“Niin, sekin on mahdollisuus”, Henry myönsi.
“Mutta huomautan, että totuudella on tietty taipumus tulla ilmi”, hän lisäsi antaen katseensa vaellella kattoa pitkin.
“Mutta se ei tule ainakaan ilmi sinun suustasi? Eihän?” James varmisti vielä.
 Henry risti sormensa sydämen kohdalle, mikä merkitsi lupausta.
“Kiitos”, James lausui koruttomasti ja lähti poikien makuusalin ovelle, mutta pysähtyi kuullessaan vielä Henryn äänen.
“James, tiedäthän, että on olemassa myös mahdollisuus, että Burt on sinulle vihainen siitä, että menit kaikesta huolimatta iskemään hänen sisarensa ja siitä, että valehtelit hänelle ja siitä, että jätät Kellyn ymmärrettyäsi, että oikeasti välitätkin Amandasta “, hänen ystävänsä ennusti.
“Kuule Henry, myönnän, että olet huomattavasti minua parempi näissä tunnejutuissa, mutta tässä suhteessa olet väärässä, sillä minä en ole todellakaan mustasukkainen Amandasta”, James sanoi kääntyen vielä kerran kohti ystäväänsä.
“James minä puhuin välittämisestä, sinä keksit sen mustasukkaisuuden aivan itse”, Henry huomautti Jamesin pakenevalle selälle.
« Viimeksi muokattu: Helmikuu 19, 2008, 17:05:14 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Kiitos kovasti kommentistasi Xanie, ehkäpä ne tapahtumat hiukan selkenevät näissä luvuissa tai sekoittuvat vain pahemmin.
 Kommentointi olisi edelleen erittäin mukavaa :). Hiihtolomani alkaa seuraavasta viikonlopusta ja aion saada toisen osan sen aikana valmiiksi, joten jatkoa odoteltavissa jälleen viikon kuluttua.
                                                       Kirjoittamiseen koukussa oleva,
                                                                                                -Unissakävelija

Luku 21: Ennen ottelua


 “Kuinka sanotaan ranskaksi: minä rakastan sinua?” mustahiuksinen poika kysyi eräänä lokakuisena iltana kuun jo loistaessa pihamailla. Poika ja tyttö seisoskelivat sylikkäin eräässä ovisyvennyksessä Tylypahkan toisessa kerroksessa piilossa uteliailta katseilta.
”Je t´aime”, Kelly lausui vastauksen aivan hiljaa ja katsoi Jamesia suoraan ja syvälle tummanruskeisiin silmiin.
”No, siinä tapauksessa: je t´aime”, James kuiskasi ja huomasi, että heidän kasvonsa olivat jo aivan lähekkäin, valmiina painautumaan vielä yhteen suudelmaan sinä iltana.
“En haluaisi häiritä, mutta voisitteko siirtyä harjoittelemaan kieliä jonnekin muualle?” kuului kysymys jostakin läheltä ja James tunnisti äänen kuuluvan professori Nenovehille. Hän ja Kelly käännähtivät ja huomasivat hämmennyksekseen(Kellyn tapauksessa) ja ilokseen(Jamesin tapauksessa) nuoren professorin seisahtuneen suoraan heidän eteensä.
“Itse asiassa, olimme vasta aloittamassa kielien käytön harjoitukset, professori hyvä”, James lausahti virnistäen.
Professori Nenoveh hymyili vinosti:
“Säästä minut yksityiskohdilta, Potter.”
“Itse asiassa ottaisin sinut mukaan yksityiskohtiin oikein mielelläni”, James innostui, mutta Kelly potkaisi häntä kipeästi sääreen.
“Minä en suutele poikia, joilla on aasin korvat”, tyttö sihahti Jamesille, mutta nähtävästi professori Nenovehkin oli kuullut tämän.
“Erinomainen päätös, neiti Archambault”, professori kehui, ”ja nyt, voisitteko te kaksi ystävällisesti siirtyä pois työhuoneeni ovelta?”
 Vasta silloin James käsitti, että he olivat seisoneet koko ajan professorin työhuoneen edessä. Kelly tarrasi Jamesin käsivarteen ja lähti raahaamaan tätä pois. Poika ei tehnyt vastarintaa, mutta ei varsinaisesti avustanutkaan.
 Jokin omituisen tuttu haju oli löytänyt hänen sieraimensa, kun he olivat ohittaneet professori Nenovehin. James tunnisti hajun, mutta ei kuolemakseenkaan keksinyt mistä se oli peräisin.  Jostain hänelle käsittämättömästä syystä se toi kuitenkin hänen mieleensä pikkusisarensa Lilyn.
”Haistoitko sen?” James kysyi, kun Kelly oli saanut tönittyä hänet luutakomeroon.
”Haistoin niin minkä?” Kelly kysyi pojan työntämisestä hengästyneenä.
”Nenovehin hajun”, James puolittain pohdiskeli ääneen.
”Kuule, jos sinä vain fantasioit muodonmuutostenopettajan hajusta, niin minä lähden nukkumaan saman tien”, Kelly kivahti.
”Älä nyt, kyllä minä sinunkin hajustasi pidän”, James virnisti.
”James Potter ja maailman huonoimmat iskurepliikit”, Kelly mutisi loukkaantuneesti, vaikka pilke silmäkulmassa paljasti, että todellisuudessa hän oli melkoisen huvittunut.
”Ei minun tarvitse sinua enää iskeä. Mehän olemme jo luutakomerossa”, James järkeili.
”Sinuna kuitenkin tekisin jotain, sillä ei ole varmaa kauanko minä olen täällä”, Kelly vihjaisi ja James kiiruhti noudattamaan komentoa.

James tiesi, että hänen aikansa Tylypahkassa tupien välinen vihanpito oli miltei kuollut sukupuuttoon. Säännön vahvistavana poikkeuksena toimivat kuitenkin hänen serkkunsa Rose ja Scorpius Malfoy, joiden tarkoitus oli selvästikin koulussa oleskeluaikanaan elvyttää vanhat perinteet. Nämä kaksi nälvivät toisiaan sellaisella antaumuksella, että ellei James olisi tiennyt paremmin, hän olisi saattanut vaikka väittää, että kyseessä oli vanha kunnon “rakkaudesta se yksisarvinenkin potkii” -ilmiö.
 Lähestyvä huispausottelu kuitenkin aiheutti sen tosiasian, että se vähäinen jännite, joka oli vain muisto menneidenpäivien tupien välisistä yhteenotoista, nousi kuin feeniks tuhkasta, elävänä ja taistelunhaluisena. Tunneilla oppilaat alkoivat asettua tiheämmin omiksi ryhmikseen tupansa mukaan ja pyörivät vapaa-aikanaan lähinnä noissa omissa ryhmissään. Tunnettiin jopa joitakin tapauksia, joissa eri tupiin kuuluvat seurustelukumppanit olivat eronneet toisistaan lähinnä lähestyvän otelun vuoksi.
 Riidat tupien välillä lisääntyivät ja opettajille riitti töitä pienten kahakoiden selvittämisessä. Vedonlyönti, jota ei tietenkään ollut olemassakaan, jos opettajilta kysyttiin, sen sijaan eli kulta-aikaansa. Jamesin ystävät Burt ja Henrykin olivat molemmat lyöneet vetoa Rohkelikon voiton puolesta. James itsekin olisi osallistunut mieluusti, mutta joukkueeseen kuulumisensa takia, hänen ei ollut lupa lyödä vetoa. Joskaan tämän säännön kiertäminen ei ollut aivan mahdotonta. James oli lyötättänyt vetonsa Kellyn avulla siten, ettei kukaan tiennyt, että hän rikkoi “huispaajat eivät saa lyödä vetoa omasta pelistään” -sääntöä.
 Tupien välinen kasvava jännite hiersi erityisesti Rohkelikon ja Luihuisen välejä, sillä nämä tuvathan tunnetusti olivat olleet suorastaan vihollisia vielä parikymmentä vuotta sitten. Lisäksi ensimmäinen ottelu laittoi juuri nämä vanhat riitapukarit vastatusten. Tämä aiheutti kärsimystä myös Jamesille, joka joutui useammin kuin kerran pelastamaan nahkansa viimetipassa huomatessaan luihuisjoukon lähestyvän häntä pahat mielessään.
 Jamesin täytyi kuitenkin myöntää, etteivät hekään aivan puhtoisia olleet. He olivat parhaansa mukaan yrittäneet ottaa asioita selville luihuisten uudistuneesta joukkueesta, mutta heidän ei ollut vielä ottelua edeltävänä iltanakaan onnistunut selvittää luihuisen uudistunutta kokoonpanoa lukuisista salakuuntelu ja vakoilu yrityksistä huolimatta. Luihuiset olivat valinneet treeniaikansakin siten, ettei kenenkään muun ollut mahdollista seurata heidän harjoitteluaan. Ilmeisesti he harjoittelivat usein yöaikaan, mutta silloin harvoin, kun he käyttivät kenttää päivällä heillä oli vahteja estämässä muiden pääsyn huispauskatsomoon. Tämän James oli todennut itse eräänä päivänä yritettyään livahtaa huispausstadionin katsomoon. Kaksi seitsemäsluokkalaista luihuiskorstoa oli ottanut hänet kiinni ja uittanut hänen päänsä järvessä useampaan otteeseen. Käsittely olisi saattanut jatkua vielä pitkään, mikäli Burt, Henry ja Kelly eivät olisi onnellisista sattuneet paikalle.
 Lauantaiaamuna, päivänä jolloin tuo ottelu oli määrä pelata, James hyppäsi ylös jo puoli neljältä herättäen mekastuksellaan koko makuusalinsa. Yksissä tuumin Jamesin huonetoverit, Burt ja Henry, sekä Simon Hemming ja Peter Rosefield, köyttivät ja suukapuloivat Jamesin kiinni sänkyynsä, jotta he saisivat edes muutaman tunnin heille kuuluvaa lauantaiaamununta.
 Lopulta, viiden aikaan, Henry, joka ei enää Jamesin herätyksen jälkeen ollut saanut unta, heltyi ja irrotti Jamesin, mutta varoitti tätä herättämästä muita toistamiseen tai he olisivat pian molemmat suukapuloituina sänkyihinsä. Kerrasta viisastuneena James hiippaili alakertaan täydessä huispausvarustuksessa ja Tulisalama olallaan. Hän arveli ehtivänsä lentämään kentän muutamaan kertaan ympäri ennen aamiaista ja suuntasikin siksi stadionille, vaan ei ollut ainoa, joka oli siihen aikaan aamusta liikkeellä. Koko luihuisten joukkue oli ilmassa ja näytti siltä, että he olivat heiluneet luudanvarsillaan ainakin tunnin verran.
 Selvisipä miksi he treenaavat niin harvoin päivällä, James tuumi mielessään ja lennähti metsän reunaan muuan korkean petäjän viereen seuraamaan luihuisten harjoittelua oksaston raosta. Hänen mielensä teki mennä lähemmäs, mutta hän tiesi, että paljastumisen mahdollisuus vain kasvaisi sellaisen teon myötä, joten hän pysyi paikallaan ja luihuisten uudet pelaajat jäivät hänelle toistaiseksi kasvottomiksi. Koon perusteella hän saattoi kuitenkin arvioida, että uudet pelaajat olivat häntä nuorempia, kolmas tai toisluokkalaisia, sillä tuskin luihuisetkaan niin epätoivoisia olivat, että ottaisivat joukkueeseensa ensiluokkalaisia.
 James seurasi toisen joukkueen peliä ja joutui myöntämään, että jos luihuisten edellisvuotinen kokoonpano oli ollut heidän historiansa surkein, tämän täytyi olla likipitäen paras. Luihuiset pelasivat todellakin yhtenä tiiminä. He tunsivat toistensa pelityylin ja paikkasivat toisiltaan puuttuvat aukot. Ainoa kokoonpanoa musertava tapaus oli etsijä, joka viipotti kenttää ympäri kuin sokea ja raivohullu hevoskotka vailla pienintäkään aavistusta siepin olinpaikasta.
 James huomioi mielessään, että tänään, jos joskus oli nopean sieppauksen paikka, sillä, vaikka toisen joukkueen etsijästä tuskin olisi vastusta hänelle, niin luihuisen jahtaaja kolmikko, pitäjät ja lyöjät muodostivat raudankovan ja vaarallisen kokonaisuuden.
 Luihuisten kerätessään tavaroitaan kello kuuden maissa James livahti sisätiloihin, jottei kokisi vesipesua järvessä heti aamutuimaan. Hän hiippaili Rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen , jossa jo jokunen muukin aamuvirkku oli päässyt jalkeille. Jamesin harmiksi eräs näistä sattui olemaan Amanda Blake.
 “Olit lentämässä vai?” tyttö kysyi huolettomasti, kun James yritti livahtaa poikienmakuusaliin välttyäkseen keskustelulta. James kääntyi vastahakoisesti entistä tyttöystäväänsä kohden ja taiteili kasvoilleen rennon virnistyksen.
“Tunnethan minut, huispaus on ainoa tosirakkauteni”, James sanoi ja katui sanojaan välittömästi. Entisille tyttöystäville ei puhuttu, ei ainakaan minkäänlaisesta rakkaudesta.
“On se hyvä, että sinulla on edes luudanvarsi lohduttajanasi”, Amanda sanoi teennäisen myötätuntoisesti.
“Kuule, minulla ei ole mitään ongelmaa seuran hankkimisessa, jos sitä tarkoitat”, James kivahti tytölle ja ne kaksi muuta aamunvirkkua, jotka olivat siihen asti syventyneet shakkipeliin kääntyivät seuraamaan heidän kinailuaan pitäen sitä ilmeisesti velhoshakkia kiinnostavampana.
“Olen ainakin huomannut, että sinä et ole tänä vuonna kuljeskellut käsi ainoankaan tytön vyötäröllä”, Amanda vihjaisi.
“Entä, jos olen kasvanut sellaisen yli?” James ehdotti.
“Sinä et tule kasvamaan minkään yli”, Amanda totesi ylimieliseen sävyyn, ”kenties onkin vain niin että James Potterin viehätysvoima on menettänyt tehonsa.”
“Tai kenties onkin vain niin, että hän seurustelee jo…”, James aloitti mutta ymmärsi sulkea suunsa viime sekunnilla.
“Kenen kanssa sinä seurustelet?” Amanda kysyi uteliaasti.
“Hyvää päivän jatkoa, Amanda”, James toivotti ja ryntäsi suorinta reittiä makuusaliinsa, jossa hän kävi sängylleen makaamaan. Hän oli ollut vähällä paljastaa seurustelevansa Kellyn kanssa vain, koska oli suutahtanut tytölle, mitä ei itse asiassa edes olisi pitänyt tapahtua, sillä Amandahan ei merkinnyt hänelle enää mitään.
 James päätti mielessään, ettei saisi enää vastaisuudessa tehdä samanlaisia erehdyksiä. Niillä voisi nimittäin olla kohtalokkaat seuraukset. James pohti tätä kaikkea mielessään ja vilkaisi samalla nukkuvaan Burtiin. Kelly oli hänelle tärkeä, mutta James ei ollut varma, oliko yksikään tyttö menetetyn ystävyyssuhteen arvoinen.

Huispauspeli oli valmiina alkamaan: jännittynyt katsomo oli jo etsinyt paikkansa ja joukkueet astelisivat minä hetkellä tahansa kentälle ottamaan sen hallintaansa. Ainoa puuttuva asia sillä hetkellä oli selostaja. Juuri puolta minuuttia aiemmin professori Nenoveh oli omakätisesti erottanut sen hetkisen selostajan tehtävästään tämän aloitettua puheensa sellaisilla rivouksilla, ettei hän voinut niitä sallia.Tällä hetkellä kyseinen selostaja matkasi sairaalasiipeen poistattamaan valkoisia pupunkorvia ja niihin soveltuvaa töpöhäntää.
 Matami Pomfrey oli useasti moittinut professoria tästä opetusmetodista, etenkin siitä syystä, että se aiheutti matamille itselleen huomattavasti lisää työtaakkaa. Professori Nenoveh kuitenkin katsoi pienen muodonmuutoksen tehokkaaksi tavaksi saada viesti perille. Harvat oppilaat tekivät nimittäin samaa virhettä kahdesti. Tietenkin poikkeuksiakin oli riittämiin asti. Jotkut seitsemäsluokkalaiset pölkkypäät, kun eivät ymmärtäneet, että professori ei todellakaan ollut halukas lähtemään ulos ainoankaan oppilaan kanssa, eikä sen puoleen ainoankaan muunkaan miespuolisen olennon kanssa.
 Professori Nenoveh silmäili väkijoukkoa ja pohti, kuka saisi viime sekunnin kyseenalaisen kunnian toimia selostajana ja valitsi ensimmäisen oppilaan, jonka onnistui takaapäin tunnistamaan ja kävi taputtamassa tätä olkaan. Poika käänsi päätään ja nousi hämmentyneenä seisomaan
“Potter”, professori lausahti, ”kelpaako selostajan toimi?”
 Albus Potter käännähti professoriin päin ja vilkaisi Rose Weasleya vieressään.
“Vain, jos saan Rosen juontajaparikseni”, hän lupautui.
Nyt tyttökin nousi seisomaan ja professori Nenoveh kuuli hänen kuiskaavan pojan korvaan:
“Al, mitä sinä teet? Minä en tiedä mitään huispauksesta!”
 Professori pohti ajatusta mielessään: selostajapari? Mikäpä siinä. Tärkeintä oli, ettei professorin itsensä täytynyt ryhtyä selostajaksi. Lisäksi hän arveli, että neiti Weasley ei hänen tapaansa suvaitsisi asiatonta selostusta.
“Työ on teidän”, hän ilmoitti ja siirtyi takaisin omalle paikalleen.

“No niin, joukko. Tänään me lennämme kuin tuuli ja taistelemme kuin lohikäärmeet. Meidän luutamme ovat keuhkomme ja me hengitämme niillä, maalivanteet ovat silmämme, joita emme anna vastustajajoukkueen sokaista, kaato on sydän, jota emme luovuta viholliselle ja…”
“Tuon kuuluisi olla minun puheeni”, kuului tyly keskeytys Jamesin saarnalle Rebeccan taholta. Tyttö oli juuri piipahtanut ulkona tarkastamassa sääoloja ja sillä välin James oli päättänyt esittää muille joukkueen jäsenille oman versionsa tuosta jalosta pelistä nimeltään huispaus.
“Vielä kerran, James, kumpi meistä olikaan kapteeni?” Rebecca kysyi ärtyneesti ja James virnisti viattomasti:
“Tiedetään pomo, mutta minun oli vain pakko luoda hiukan taisteluhenkeä. Lämmitellä heitä sinun puhettasi varten, tiedäthän.”
“Voit jättää sen ensikerralla tekemättä”, Rebecca tiuskaisi ja James näki hermostuksen hänen kasvoiltaan. Rebecca astui nyt vuorostaan joukkueensa eteen:
“No niin, porukka, se on menoa nyt.”
“Mitä, tuoko on sinun kannustuspuheesi?” James parkaisi ja Louis vaihtoi tuskastuneen katseen Christine Turnerin kanssa.
Rebecca mulkaisi Jamesia uudemman kerran:
“Pakko olla, koska peli alkaa.”
 Ja Jameskin kuuli nyt yleisön pauhun stadionilta ja tunsi adrenaliinin syöksähtävän pelijännityksen mukana ruumiiseensa virkistämään aistejaan: se oli menoa nyt.

Luku 22: Jos sieppi osaisi puhua…

Kun James astui stadionille ensimmäinen asia, jonka hän havaitsi oli tuttu selostajan ääni. Hetken kuluttua hän tajusi, että tuttuja ääniä oli kaksin kappalein.
“…ja sieltä saapuu Rohkelikon joukkue kapteeni Rebecca Claimonsin johdolla”, totesi ääni, jonka James tunnisti kuuluvan serkulleen Roselle. Hän vilkaisi kohti opettajien aitiota ja tunnisti kaksi toisluokkalaista hahmoa, joiden näkeminen sai hänet virnistelemään. Mitä ihmettä oli tapahtunut, kun Albus Potter ja Rose Weasley olivat joutuneet selostajiksi? Rose inhosi, Jamesin tietämyksen mukaan, lentämistä ja Albus oli sitä mieltä, että huispaus oli vain peli muiden joukossa. James oli kironnutkin veljensä näiden nimenomaisten sanojen takia muutaman kesää aiemmin ja ansainnut mukavan pikku puheen äidiltään koskien pikkusisaruksien kohtelua.
 Joka tapauksessa James ei kerta kaikkiaan pystynyt käsittämään, kuinka juuri nuo kaksi olivat tulleet valituksi selostajan arvokkaaseen pestiin. Pieni pelkokin vaivasi hänen mieltään, hän ei tiennyt osaisivatko nuo kaksi tehdä oikeutta huispauksen jalolle taiteelle selostuksellaan. James lupasi mielessään, että kiroaisi molemmat siinä silmänräpäyksessä, jos nämä uskaltaisivat loukata huispausta puolella sanallakaan.
“Jahtaajakolmikko Claimons, Turner ja Turner, lyöjät Hill ja Wein, pitäjä Weasley ja etsijänä Potter, allekirjoittanut ei tunnusta sukulaisuutta”, James kuuli Albuksen kertovan, eikä voinut estää pientä virnistystä hiipimästä kasvoilleen. Yleisestä tylsyydestään huolimatta hänen veljellään saattoi vielä sittenkin olla toivoa huumorinsaralla.
“Ja sieltä saapuu luihuisen joukkue kapteeni Damian Beaglesin johtamana. Pitäjä Beagles, lyöjät Avery ja Thornton ja uudistunut jahtaajakaarti Nicols… MALFOY!” viimeinen sana Rosen puheesta kuului hätääntyneenä parkaisuna ja James siristi silmiään nähdäkseen vastajoukkueen.
 Kyllä, Rose oli oikeassa. Vastapuolen joukkueen jahtaajiin oli liittynyt Scorpius Malfoy, sekä tummahiuksinen tyttö, jota James ei tunnistanut kasvoista, mutta kuullessaan veljensä lausuvan tytön nimen, Montgomery, hän tiesi kenestä oli kysymys.
 Etsijän James tunnisti itsekin ja tämä näytti jo maalla olevan niin pyörällä päästään, ettei hän voinut käsittää, kuinka kukaan täysijärkinen saattoi ylipäätään päästää hänet luudalle saati sitten huispausjoukkueeseen. Ja vielä tärkeämpänä, miksei kukaan ollut heittänyt tätä vielä tähän päivään mennessä joukkueesta.
 Rebecca ja Beagles kättelivät nopeasti kuten pelin tapoihin kuului. Matami Huiski ilmoitti haluavansa kunniallisen ja hyvän pelin ja siirtyi sitten vapauttamaan pallot. James seurasi silmäkovana kuinka pieni kultainen pallo kiersi heidän yläpuolelleen. Kaato lensi pelaajien joukkoon ja peli alkoi.
 “Ja kaadon nappasi tuo limaläjä… korjaan Malfoy”, James kuuli serkkunsa Rosen äänen ja joutui pidättämään naurua. Rose ei nähtävästi aikonut ainakaan piilotella tunteitaan Malfoyta kohtaan, mikä saattaisi tehdä selostuksesta erittäin mielenkiintoisen.
 Kaadon liikkeitä James seurasi ainoastaan Alin ja Rosen selostuksen avulla, hänen omat silmänsä, kun olivat keskittyneet siihen mahdollisuuteen, että hän havaitsisi kultaisen vilauksen jossakin päin kenttää. Silloin tälloin näin kävikin, mutta useimmin kyseessä oli vain jokin auringon heijastuma milloin kellosta, milloin silmälaseista. Vaikka auringon paistetta pidettiin yleisesti hyvänä huispaussäänä, James oli henkilökohtaisesti sitä mieltä, että ainakin etsijän kannalta se oli kaatosateen jälkeen pahin mahdollinen peli-ilma.
“Luihuinen kuljettaa. Montgomery, Nicols, Malfoy, kaato takaisin Montgomerylle”, Albuksen selostus tuskin pysyi kaadon perässä. Vaikka Rohkelikon jahtaajat Rebecca, Christina ja Columbia tuntuivat pelaavan aina samalla aallonpituudella, heidän kuvionsa ja pelityylinsä olivat aavistuksen verran vanhanaikaiset. Luihuisille muuntautuminen ei sen sijaan ollut mikään ongelma. Heidän pelityylinsä oli tuore ja ennennäkemätön. He olivat kuin tunnuksensa käärme, heitä oli mahdoton saada kiinni, he olivat liukkaita ja ovelia ja livahtivat jokaisesta raosta, jonka näkivät. Rebeccalla ja kaksosilla oli työ ja tuska yrittäessään saada luihuiset eroon kaadosta. Heidän itsepintaiset yrityksensä eivät kuitenkaan pärjänneet luihuisten nopeudelle ja arastelemattomalle pelityylille. Tunnin kuluttua tilanne oli 70-20 luihuisille, eikä paremmasta ollut Rohkelikon kannalta tiedossa.
 Rebecca viittoi joukkueelleen, että oli pyytänyt aikalisän. Jopa James ja maalisalkoja uskollisesti kytännyt Louis laskeutuivat maanpinnalle. James tosin yritti yhä sivusilmällä paikallistaa sieppiä.
“No, niin eli lyhyt tilannekatsaus. Luihuinen on johdossa ja me tiukassa alakynnessä. Onko siepistä kuulunut mitään?” Rebecca kysyi Jamesin suunnalta. James pudisti päätään.
“Mutta älä huoli. Se päätön hevoskotka ei saa sitä käsiinsä, vaikka joutuisin kaivamaan siepin hänen alushousuistaan”, James uhosi viitaten erääseen edellisvuotiseen peliin, jossa sieppi oli lentänyt luihuisten etsijän hihaan ja tältä oli mennyt parikymmentä minuuttia tajuta, että sieppi oli hänen hihassansa.
“Se ei ole sentään aivan tarpeen”, Rebecca totesi.
“Okei, eli James, hoida se sieppi niin päästään pois täältä ja me muut… Yritetään edes pitää se kaato poissa meidän maalisaloilta”, Rebecca pyysi katsellen joukkuettaan. Louis ja Turnerin kaksoset nyökkäilivät hänelle.
“Charles ja Leo”, Rebecca kääntyi vielä lyöjiin,” lupaan tarjota teille kermakaljat ensi viikonloppuna, jos hoidatte jonkun Luihuisen jahtaajista pois pelistä.”
 Lyöjäkaksikko vaihtoi katseen ja kiiruhti sitten vakuuttamaan Rebeccalle, että pian luihuisen jahtaajista ei olisi jäljellä muuta kuin märkä läntti pelikentällä. Rebecca nyökkäsi heille ja katsoi vielä kerran joukkuettaan.
“No mennään sitten ja näytetään niille”, hän ilmoitti.
 He nousivat ilmaan ja peli jatkui. James kiihdytti luudastaan kaiken mahdollisen tehon ja syöksähteli muiden pelaajien välissä. Hänen silmänsä hakivat kultaista vilahdusta, jota hän ei havainnut missään. James kiersi kentän uudemman kerran ympäri ja alkoi jo pohtia, josko sieppi oli eksynyt ulos koko pelialueelta, mikä ei tietenkään ollut mahdollista.
 Rebecca loi häneen tuskastuneen katseen, joka anoi pitämään kiirettä, sillä Hillin ja Weinin yrityksistä huolimatta kaikki kolme luihuisen jahtaajaa olivat yhä mukana täysissä sielun ja ruumiin voimissa ja pelitilanne lähestyi sellaista tilaa, että siepin nappaamisella ei pian olisi mitään merkitystä.
 Myös Rose tuntui olevan harmissaan tästä asioiden saamasta käänteestä ja lisäsi Albuksen kohtuullisen asialliseen peliselostukseen sellaisia kommentteja kuin:
“Tiputtakaa se Malfoy luudalta!”
James vilkaisi ohimennen professori Nenovehia, joka pudisteli epätoivoisesti päätään katsoessaan kohti selostajapariaan. Ilmeisesti professori ei ollut onnekas selostajavalintojen suhteen.
 Siinä samassa James havaitsi pienen kultapallon. Se leijui hyvin korkealla pelikentän yllä aivan paikallaan. Se ainoastaan pyöri akselinsa ympärillä kuin olisi vilkuillut väkeä katsomossa, mikä ei tietenkään ollut mahdollista. James rypisti kulmiaan. Siepit eivät useinkaan viipyneet kauaa samassa paikassa, niiden havaitseminen, kun vaikeutui liikkeessä. Mutta tämä pikku sieppi vain heilutti siipiään ja pysyi itsepäisesti paikallaan, vaikka James lähestyi sitä nopeaa vauhtia.
 James ojensi kätensä ja kiersi sormensa tuon kultaisen pallon ympäri valmiina kohottamaan sen ilmaan muiden nähtäväksi, kun tapahtui jotakin outoa. Sieppi tuntui saavan vähintään ryhmyn voimat ja murtautui ulos Jamesin nyrkistä vääntäen muutaman hänen somistaan ikävään asentoon. James ei kuitenkaan jäänyt tuskailemaan tätä, vaan syöksähti kultapallon perään kauhusta jäykkänä, sillä hän ymmärsi pallon syöksyvän kohti vastapuolen etsijää, joka leijaili opettajainaition edessä tutkaillen jotakin taivaalla, kenties pilviä.
 Kuin ryhmy, sieppi syöksyi toista etsijää kohti, väistämättä ja lähtemättä karkuun kuten sen olisi pitänyt. James ei kerta kaikkiaan saattanut ymmärtää. kuinka sieppi käyttäytyi siten. Hän painui aivan matalaksi luutaansa vasten ja otti luudastaan irti kaiken vauhdin, minkä se saattoi antaa. James kurotti rusentumattoman vasemman kätensä ja piti vain oikean terveillä sormilla kiinni luudasta. Hänen kyntensä raapivat kultapintaa, mutta se kurottautui pois hänen otteestaan jatkaen syöksyään. Luihuisen etsijä ei edes huomannut kuinka sieppi ja James syöksyivät häntä kohden huimaavaa vauhtia, vaan kohotti kätensä tervehtiäkseen jotakuta tuttavaansa katsomossa.
 James näki kuin hidastettuna, kuinka toisen etsijän käsi osui siepin tielle. Hän näki, kuinka sieppi törmäsi tämän kämmentä vasten ja kuinka toisen etsijän sormet kiertyivät puolivahingossa sen ympärille. James tavoitteli vielä pallon kultaista pintaa, mutta tapasi sen sijaan vain luihuisen etsijän nyrkin syöksyessään tätä kohti.
 Jamesin vauhti oli sillä hetkellä niin suuri, ettei hän millään saanut luutaansa pysähtymään ennen katsomoa, vaan hän ja luihuisen etsijä syöksähtivät kiitävänä luutien, käsien ja muiden ruumiinosien sekamelskana opettajien aitioon.
  Liemienprofessori sai luihuisen etsijän syliinsä ja James lennähti penkkiriviä alemmas suoraan professori Nenovehin niskaan. Normaaliolosuhteissa tämä olisi saattanut innostaa häntä, mutta sillä hetkellä se ei herättänyt hänen mielenkiintoaan. Ainoa ajatus, joka Jamesin pieneen mieleen sillä hetkellä mahtui oli, että hän oli hävinnyt. Hän ei ollut saanut sieppiä kiinni. Hän oli antanut siepin murtautua otteestaan ja lentää suoraan toisen etsijän odottaville kämmenille.
 “Potter, nouse selästäni!” Jamesin alle jäänyt professori Nenoveh huusi tukahtuneesti. James nousi sanaa sanomatta ja tunsi olonsa tyhjäksi ja turraksi.
“Kummalla on sieppi?” Albus huusi kysymyksen, joka vaivasi kaikkia. Kaato oli kentällä pysähtynyt ja kaikki odottivat jännittyneinä tietoa. Tilanne oli ollut niin nopea, että Jamesin lisäksi kukaan muu ei ollut varmaankaan ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Luihuisen etsijäkin vilkaisi typerästi nyrkkiin puristunutta kämmentään ja ymmärryksen hymy levisi vasta sitten hänen aavistuksen verran hitaanoloisille kasvoilleen.
 James sen sijaan tunsi raivon kohoavan mieleensä. Tuo saakelin paskiainen tai joku muu hänen joukkueestaan oli näpelöinyt sieppiä siten, että se syöksyisi vain luihuisten etsijää kohden. Tulipunainen raivo valtasi Jamesin mielen ja hän syöksähti toisen etsijän kimppuun tarkoituksenaan rusikoida tämä henkihieveriin. He pyörivät taistelevana möykkynä lientenopettajan jaloissa, joka katsoi kuitenkin paremmaksi siirtyä penkkirivin verran ylemmäs.
“Potter, lopeta!” kuului huuto jostain läheltä, mutta James ei välittänyt pohtia huutajan henkilöllisyyttä. Tärkeintä sillä hetkellä oli, että tuo nilkki saisi opetuksen. Tämä oli huijannut maailman hienoimmassa ja puhtaimmassa pelissä. Oli raastanut huispauksen jaloa sielua kajoamalla pelin pyhimpään, sen sydämeen, kultasieppiin.
 Tuo kyseinen pallo vierähti luihuisen etsijän kädestä yhtä penkkiriviä alemmas suoraan professori Nenovehia päin, joka oli noussut seisomaan ojentaakseen poikia. Professori nappasi pallon kiinni samalla hetkellä, kun James kuuli rehtorinsa huudon:
“Nyt riittää!”
 James lennähti rehtorin loitsun voimasta erilleen toisesta etsijästä jälleen penkkiriviä alemmas suoraan professori Nenovehin jalkoihin. Siinä maatessaan enemmän tai vähemmän pökertyneenä professorinsa jaloissa, hän kuuli oudon, karhean miesäänen, joka kuului hänen yläpuoleltaan siitä missä professori Nenoveh seisoi. Ääni puhui aivan hiljaa niin, että James tuskin erotti niitä harvoja sanoja, jotka se tuli lausuneeksi:
“Tulen noutamaan omani, kultaseni.”
 James vilkaisi yläpuolelleen ja professori Nenovehin taakse, missä ei kyllä ollut ainuttakaan miestä. James oli kuitenkin varma siitä, että oli kuullut tuon äänen. Hän nousi ja katsoi kysyvästi professori Nenovehia. Tämän katse ja ajatukset olivat lukkiutuneet kuitenkin pieneen kultapalloon. Järkytys oli silminnähtävissä professorin kasvoilla ja tämän kädet tärisivät.
 Lopulta hän tiputti kultasiepin käsistään kuin peläten sen räjähtävän. James katsoi pallon perään ja käänteli mielessään ajatusta siitä, oliko ylipäänsä mahdollista, että ääni olisi kuulunut tuosta pienestä kultapallosta.
 James katsoi professori Nenovehiin, mutta tämä käänsi katseensa pois. Ilmeisesti professori aikoi esittää, ettei ollut kuullut mitään, vaikka olikin selvääkin selvempää, että juuri he kaksi ja he ainoastaan, olivat kuulleet tuon mystisen äänen. Muut olivat olleet liian kaukana ja melu oli ollut liian suuri, jotta he olisivat voineet kuulla.
 “James Potter! Kaksi kuukautta jälki-istuntoa!” rehtori karjui, mutta James ei välittänyt hänestä, vaan yritti tavoittaa muodonmuutosten professorinsa katseen, mutta nainen livahti nopeasti ja hiljaa huispausstadionilta.

Luku 23: Pakkomielle

“Se sieppi oli kirottu! Se oli minun kädessäni, mutta riistäytyi irti taittaen pari sormistani mukanaan!“ James huusi ties monettako kymmenettä kertaa sinä iltana. Side muutaman sormen ympärillä vahvisti hänen kertomustaan.
“James, me kuulimme. Anna jo olla!“ Rebecca huusi tuskissaan etsijälleen. Tyttö veti syvään henkeä ja jatkoi sitten tasaisemmalla äänellä:
“James sitä sattuu. Ihmiset häviävät pelejä. Se, ettet saanut sieppiä kiinni ei oikeasti haitannut ketään ennen kuin sinä teit siitä tällaisen numeron.”
“Se sieppi oli kirottu!” James toisti yhä erittäin äänekkäästi välittämättä niistä kymmenistä ärtyisistä kasvoista, jotka seurasivat hänen ja Rebeccan väittelyä Rohkelikon oleskeluhuoneessa.
“James, kukaan ei ole voinut kirota sitä sieppiä”, yritti Rosekin järkevään tapaansa, ”sieppiin koskee vain sen tekijä ennen ottelua, joten kuinka kukaan olisi pystynyt kiroamaan sen?”
“Mistä minä sen tiedän! Sinun sitä pitäisi miettiä, sinä meistä se fiksu olet!” James raivosi. Hänestä oli käsittämätöntä, etteivät ihmiset voineet ymmärtää, että hän puhui totta.
“James, älä viitsi olla typerä”, Albuskin yritti rauhoitella veljeään yhtä tuloksettomasti kuin muutkin.
 “Se sieppi oli kirottu! Se puhuikin!” James lipsautti. Puheesta hänen ei ollut ollut tarkoitus mainita. Se kuulosti hänen omiin korviinsakin jo järjettömältä. Muut oleskeluhuoneessa hiljenivät. Ihmiset vilkuilivat varovasti toisiaan ja James tiesi monien heistä ajattelevan, että hän oli höynähtänyt pahemman kerran.
“James, älä viitsi. Tiesin että olet huono häviäjä, mutta yrittäisit säilyttää edes hiukan arvokkuuttasi”, Louis totesi halveksien nousten samalla sohvalta, jossa oli istuksinut Amandan kanssa.
“Sano tuo uudelleen”, James murahti ja astahti serkkuaan kohti. Hän oli jo valmiiksi huonolla tuulella, eikä kestänyt nähdä edes vilausta Louisin ällöttävästä naamasta.
“Sinä olet helvetin huono häviäjä ja…”, Louis aloitti, mutta huomasi siinä samassa, että James oli tönäissyt hänet rinnuksista seinää vasten.
“James, lopeta!” Albus huusi ja niin hän, Burt kuin Henrykin  tulivat repimän Jamesin irti Louisista.
“James, mitä jos menisit rauhoittumaan muutamaksi hetkeksi”, Henry sanoi painokkaasti Burtin ja Albuksen pidellessä kiinni Jamesia, joka yritti pyristellä irti voidakseen kuristaa Louisin paljain käsin. Sillä hetkellä se tuntui Jamesista huomattavasti sauvankäyttöä palkitsevammalta toimelta.
“Miksi helvetissä minun pitäisi rauhoittua, kun nämä idiootit eivät usko minua! Sano heille…”, lause kuoli ennen kuin ehti nähdä loppunsa. James katsoi ystäväänsä tuskainen ilme kasvoillaan ja lopetti rimpuilun. Henry oli kääntänyt katseensa poispäin.
“Kai sinä uskot minua?” James kysyi ja Henry käänsi vastahakoisesti kasvonsa takaisin häneen.
“Minä uskon, että uskot itseäsi”, Henry sanoi hitaasti hiirenhiljaisessa oleskeluhuoneessa, jossa Rohkelikot seurasivat tapahtumia kuin suurintakin hupinäytelmää.
 Huomattuaan, että James ei aikonut enää rynnätä kuristamaan suinpäin Louisia, Al ja Burt uskalsivat päästää hänestä irti. James haki katseellaan kasvoja, joilla olisi nähnyt edes ripauksen uskoa.
“Burt?” James kysyi, mutta Burtkin käänsi katseensa hänestä.
“Al? Rose?” myös nämä kaksi väistivät hänen katseensa.
“Kelly?” James kysyi tytöltä ikkunan äärellä. Tyttö vastasi aluksi katseeseen, mutta painoi sitten päänsä. James tunsi olevansa yksin enemmän kuin koskaan eläessään. Hän siirtyi muotokuva-aukkoa kohti ja ihmisjoukko hajosi antaen hänelle tietä kuin hänessä olisi ollut jokin tarttuva tauti. Hän ei kääntynyt katsomaan taakseen, vaan asteli suoraan ulos.
 Hän käveli päämäärättömästi eteenpäin käytävää, kun kuuli takaansa tytön huudon:
“James, odota!”
 Muutaman sekunnin ajan James luuli, että Kelly olisi muuttanut mieltään, että tämä olisi sittenkin päättänyt uskoa häntä. Siinä samassa hän ymmärsi, ettei ääni kuulunut Kellylle. J kuulosti erilaiselta kuin Kellyn lausumana.

Amanda Blake oli syöksynyt James Potterin perään siinä samassa, kun kiihtynyt puheensorina oli vallannut oleskeluhuoneen Jamesin lähdön jälkeen. Hän oli kiiruhtanut entisen poikaystävänsä perään ja saavuttanut tämän käytävässä muutamaa kerrosta alempana, vaikka olikin aiemmin vannonut, ettei enää koskaan juoksisi James Potterin perässä.
“James, odota!” hän huusi havaitessaan pojan selän.
 Tämä käännähti ja hetken tämän kasvoilla elänyt toivo haihtui hänen tunnistamisensa mukana kuin savu ilmaan.
“Mitä asiaa?” poika sylkäisi Amandan kiirehtiessä hänen kohdalleen.
“Minä halusin vain sanoa, että uskon sinua”, Amanda lausahti vaivaantuneena. Hän oli aivan varma siitä mitä oli huispausottelussa nähnyt, eikä sen sanominen epäilyttänyt häntä, mutta sen sijaan Jamesin seurassa oleminen oli hänestä yhäkin vaikeaa, johtuen lähinnä heidän yhteisestä menneisyydestään.
 “Mitä? Miksi?” James hämmästyi. Kaikista viimeisimmäksi hän odotti Amandan, itsensä entisen ja pahimman kilpakumppaninsa nykyisen tyttöystävän, asettuvan hänen puolelleen jossakin tällaisessa asiassa.
 Amanda tunsi olonsa entistäkin vaivaantuneemmaksi Jamesin kysymyksistä, sillä vastaus ei ollut hänen kannaltaan mitenkään helppo. Siihen liittyi niin paljon asioita, jotka hän olisi mieluummin jättänyt kertomatta Jamesille, mutta tunsi sen tietyllä tapaa velvollisuudekseen.
“Minä…yhm…muistatko, kun veit minut kesän lopulla katsomaan sitä huispauspeliä? Henkipään Harpyijat vastaan Kenmaren kanahaukat?” Amanda kysyi varovasti.
“Henkipään harpyijat vastaan Kadlein kanuunat”, James korjasi automaattisesti. Hän saattoi unohtaa entisten ja joskus myös nykyisten tyttöystäviensä nimet, mutta ei ikinä huippausotteluita, joissa oli käynyt. Se oli hänelle kunnia-asia. Koska hänen äitinsä oli pelannut kyseisessä ottelussa, James oli saanut liput ilmaiseksi. Peli oli Jamesin muistin mukaan päättynyt 300-120 hänen äitinsä joukkueelle.
“Kuinka vaan, no ostit minulle sieltä kaikarit ja minä.. tuota, käytin niitä tuolla ottelussa”, Amanda kertoi ja liikutti vaivaantuneesti vasenta jalkaansa edestakaisin. James muisti hänen tekevän näin hermostuessaan.
“Niillä on vain parempi katsella peliä”, Amanda puolustautui kommenttia vastaan, jota ei oltu edes lausuttu. James vain nyökkäsi, Amandan ihmetykseksi, vaikka pojan olisi ollut mahdollista esittää moniakin omahyväisiä kommentteja pelistä.
“Niin, sinä katsoit niillä ottelua, entä sitten?” poika kysyi odottavasti.
“No, minusta on mukava katsoa, kun sinä lennät, ja minä satuin sitten huomaamaan, kuinka sait siepin jo aiemmin ilmassa käteesi ja näin, kuinka se repeytyi vapaaksi”, Amanda selosti nopeasti ja pieni häpeän puna nousi hänen poskilleen.
 Hänestä ei ollut mukava myöntää, että hän vilkuili Jamesia yhä usein, kun tilanne salli sen. Hän ei missään tapauksessa halunnut enää roikkua tässä. Ei, hänhän oli onnellinen Louisin kanssa, mutta hän ei voinut sille asialle mitään, että silloin tällöin hänen mieleensä muistui, miltä Jamesin huulet olivat tuntuneet heidän ensimmäisessä suudelmassaan ja kuinka pojan vitsit ja itserakkaus olivat saaneet hänet nauramaan kerta toisensa jälkeen. Hän salli tämän muistelun itselleen vain siitä syystä, että nuo päivät olivat auttamattomasti takanapäin. Hän ja James eivät voisi olla enää koskaan pari.
“Tajusin, että siinä siepissä oli jotakin vikaa ja yritin kertoa Louisillekin, mutta hän ei kuunnellut minua”, Amanda päätti ja kohotti katseensa Jamesiin valmiina tämän huomautuksiin siitä, kuinka hän yhäti katseli tätä ja kuinka hän olisikin heistä se, joka ei ollut päässyt heidän eronsa yli.
 James yllätti hänet kuitenkin jo toistamiseen pysymällä hiljaa. Amanda odotti pojan puhuvan, mutta tämä ei sanonut mitään, mikä oli luonnollisestikin harvinaista. James Potter, kun oli tunnettu suulaudestaan ja sanavalmiudestaan. Lopulta kun poika sitten puhui hän yllätti Amandan siinäkin täydellisesti:
“Kiitos”, hän sanoi ja epäröinti väräjöi hänen kasvoillaan”, ja anteeksi.”
“Kiitos ja anteeksi, mistä?” Amanda hämmentyi.
“Kiitos, siitä että kerrot tämän minulle, vaikka minä olen ollut täysi idiootti sinua kohtaan. Ja anteeksi myös tuosta samaisesta syystä.”
 Amanda hymähti:
“Sinä olet poika ja idioottimaisuus kuuluu poikien ominaispiirteisiin, joten olisi typerää vihoitella siitä.”
Jameskin hymyili pienesti:
“Eli sinun luvallasi saan olla idiootti?”
“Ei, en anna lupaa olla idiootti, vaan yritän ymmärtää, kun kumminkin olet.”
“Sanotko noin kaikille pojille vai olenko minä poikkeus?” James kysyi ja virnisti kevyesti.
“Sinulle erityisen paljon”, Amanda nauroi ja James yhtyi nauruun. Siitä oli monta kuukautta, kun heillä oli ollut yhdessä niin hauskaa.
 “No, pärjäile”, Amanda sanoi ja taputti Jamesia olkapäälle. Hän huomasi äkkiä olevansa todella lähellä Jamesia, lähempänä kuin useisiin kuukausiin, ja täysin ymmärtämättä itsekään tekoaan, hän painoi pienen suukon tämän poskelle. Kaksikko seisoi häkeltyneenä hetken verran ja tuijotti toisiaan.
“No, siis pärjäile”, Amanda toivotti uudelleen ja käännähti lähteäkseen.
“Amanda?” Jamesin ääni hänen takaansa kutsui.
“Niin?” Amanda kysyi ja kääntyi takaisin poikaa kohti.
“Öhm…Kiitos..taas”, James lausahti ja tunsi itsensä todella typeräksi.
“Eipä mitään, pärjäile vaan… taas”, Amanda sanoi ja loi varovaisen katseen poikaan tuntien itsensä vähintäänkin yhtä typeräksi kuin James.
 He vilkaisivat toisiinsa, purskahtivat nauruun ja kääntyivät sitten eri suuntiin vaihtaen vielä yhden merkityksekkään katseen käytävän vastakkaisista päistä.

“Kuule, menisit sä mun kaa naimisiin?” kuului oudoin kosinta, jonka professori Nenoveh oli ikinä kuullut. Paljon huonompaa hetkeä professori Nenovehin kollega ei olisi voinut valita. Professori Nenoveh kohotti katseensa karttakirjasta, jota oli juuri ollut tutkimassa työpöytänsä äärestä.
Liemienopettaja Herman mikä-hänen-nimensä-sitten-olikaan (professori Nenoveh ei kerta kaikkiaan saanut nimeä mieleensä, kenties Smith?)seisoi kirjapinon kanssa hänen työhuoneensa ovella kasvot innostuksesta loistaen.
“Anteeksi mitä?” professori Nenoveh kysyi ja yritti tehdä äänensävyllään selväksi, ettei ollut tänään lainkaan seurustelutuulella.
“Menisit sä mun kaa naimisiin? Yhdessä me voitais olla herra ja rouva kirjasto”, professori Nenoveh kuuli nuoren miesopettajan sopertavan innostuneempana kuin koskaan aiemmin. Jonakin toisena päivänä, jonakin toisena aikana professori Nenoveh olisi saattanut pitää kosintaa miltei suloisena, mutta tänään oli toisin. Tänään hän ei kestänyt ainuttakaan miespuolista oliota, oli kyseessä sitten hänen kollegansa taikka jokin oppilas.
 Professori Nenoveh kohotti sauvansa kohti lientenopettajaa uhkaavaan sävyyn. Tämä katsoi sitä ainoastaan kummastuneena kuin ei olisi ikinä moista esinettä nähnytkään. Kun Herman mikä-hänen-nimensä-sitten-olikaan ei ymmärtänyt tästä vihjauksesta huolimatta ottaa jalkoja alleen, professori Nenoveh nousi seisomaan ja totesi kylmään sävyyn:
“Olen luvannut, etten kiroa opettajatovereitani. Tulipa  todistettua että lupaukset on tehty rikottaviksi.”
Hän lausui niiden kolmen vuoden aikana, jotka oli opettanut Tylypahkassa, hänelle erittäin tutuksi tulleen loitsun, jonka vaikutuksesta kaksi ruskeaa ja suippoa aasinkorvaa venyttäytyi esiin lientenprofessorin hiusten seasta. Tämä kosketti ruskeita korvia, jotka juuri olivat juuri ilmestyneet hänen päänahastaan. Omituinen iloinen hymyntapainen nousi lientenprofessorin kasvoille, kun tämä vilkaisi kuvajaistaan seinällä riippuvasta hopeaisesta koko vartalopeilistä.
“Siis ei oo totta, musta on tulossa aasi. Vähänkö makeeta!” hän huudahti iloisesti ja kääntyi sitten taas kohti professori Nenovehia, joka oli toivonut kollegansa häipyvän heti ruskean yllätyksen saatuaan ja pettyi nyt pahemman kerran, kun professori mikä-hänen-nimensä-nyt-olikaan asettuikin vain istumaan tuolille hänen työpöytänsä eteen kirjakasa sylissään.
“Tiesitkö sä muuten, että sun nimi on takaperin hevonen?” amerikkalaisaksentilla puhuva velho kysäisi samaan sävyyn, jota muut käyttivät puhuessaan säästä.
“Ulos!” professori Nenoveh komensi ja osoitti sauvallaan ovea. Lientenprofessori ei kuitenkaan tehnyt elettäkään lähteäkseen vaan jatkoi jutusteluaan:
“Ja, kun mä oon nyt aasi ja, jos me hankitaan lapsia niin niistä tulee muuleja”, tämä selosti yhä innostuneempana.
“Pyydän vielä kerran kauniisti: häivy nyt, tai maksa seurauksista kirjojesi hengellä”, professori Nenoveh lausui ainoan uhkauksen, jonka uskoi tehoavan kollegaansa. Ja totta tosiaan, mies puristi kirjat rintaansa vasten ja pinkoi kauhistuksissaan karkuun huoneesta.
“Rehtori on hullu pitäessään häntä palkkalistoilla”, professori mumisi ja oli istumaisillaan takaisin tuolilleen, kun kuuli oven takaa tutun äänen.
“Olen samaa mieltä, mutta miten minun kävisi, jos kysäisisin pelkästään treffeille?” kysyi James Potter astahtaen sisään oven suusta, jossa hän oli odotellut jo muutaman minuutin verran.
“Jos menisit kysymään sellaista vastakysymys kuuluisi: Potter jäniksen vai aasin korvat?” professori sanoi ja hypisteli sauvaa kädessään tehden parhaan kykynsä mukaan selväksi, ettei kaivannut minkään tyyppistä keskustelua James Potterin kanssa sinä iltana.
“Älä viitsi, Agatha”, James lausahti ja istui rennosti tuoliin, josta lientenprofessori oli vain hetkeä aiemmin hypännyt pystyyn. Hän tiesi leikittelevänsä räiskyvällä tulella, mutta sillä hetkellä sillä ei ollut hänelle mitään merkitystä, hän oli huonotuulinen ja vihainen ja halusi purkaa ärtymystään ihmiseen, jonka katsoi olevan osasyyllinen sen päivän tapahtumiin.
“Mehän voisimme keskustella treffeillä esimerkiksi siitä siepistä ja tavasta, jolla se syöksähti suoraan sinua kohti”, James totesi painokkaasti.
 James oli kerrannut tapahtumia mielessään ja tullut lopulta siihen tulokseen, että kyseessä ei ollut ollut luihuisten juoni. Kyse oli ollut jostakin suuremmasta. Sieppi ei ollut suunnannut luihuisten etsijää kohti, tämän käsi oli vain sattunut sen tielle oikealla hetkellä. Sieppi oli etsinyt professori Nenovehia toimittaakseen tälle uhkausviestin siltä samalta ihmiseltä, joka jahtasi professoria, Jamesille vielä tuntemattomasta syystä.
 Professorin silmissä välähti huolen varjo, mutta tämän kasvot pysyivät vakaina.
“En ymmärrä, mistä puhut Potter”, hän lausui viileästi.
“Et varmaankaan”, James tuumasi,” minäkään en aivan ymmärrä, mikset kertonut rehtorille tai jollekulle toiselle siepin peukaloinnista, vaikka tiesit siitä.”
 James näki professorin silmiin syttyvän raivokkaan tulen ja nainen suoristautui täyteen pituuteensa ja asteli Jamesin eteen.
“Potter, sinulle kaikessa on kyse yhdestä helvetin huispausmatsista, mutta mieleesi ei mitenkään voi tulla, että muilla voisi olla suurempiakin murehtimisen aiheita kuin yhden siepin kiinni saaminen tai saamatta jättäminen! Häivy nyt näkyvistäni, ennen kuin määrään sinulle vielä toiset kaksi kuukautta jälki-istuntoa niiden aamulla saamiesi lisäksi”, professori sanoi vihaiseen sävyyn ja James perääntyi sanojen mukana ovelle.
“Kuten haluatte professori, mutta haluaisin huomauttaa, että uhkailu ei ole hyvä tapa suhtautua johonkuhun, joka haluaa auttaa”, James sanoi liioitellun kohteliaasti.
“En kaipaa apua sinulta, enkä keneltäkään muulta, Potter. Minä käsken sinun pysyä erossa minusta ja minun elämästäni”, professori komensi ja James avasi oven lähteäkseen.
“Kyllähän te tiedätte professori, että olen huono noudattamaan kenenkään käskyjä. Myös teidän”, James huomautti siirtyen käytävään ja sulkien oven perässään.
 Professori Nenoveh vajosi tuoliinsa ja hieroi ohimoita kämmenillään. Sillä hetkellä hän ei toivonut mitään sen enempää kuin, että James Potter tietäisi mihin oli päätään työntämässä ja ymmärtäisi pitää sen poissa ennen kuin pahimmassa tapauksessa menettäisi sen.
« Viimeksi muokattu: Helmikuu 21, 2008, 17:42:08 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Hei, hyvät lukijat!
 Ensiksi suuret pahoittelut että tämä on hiukan viivästynyt, mutta puolustuksekseni voin sanoa että koko toinen osa on nyt tässä siistissä paketissa. Pyytäisin kovasti kommentteja ennen kuin aloitan kolmannen osan, jotta tiedän taas mistä pitää kiinni ja mitä kehittää.
Ja kiitos kovasti kaikille kommentoineille, teitäpä oli paljon :).
Attitude, kiitän kovasti kommentistasi.
Kirjoittaminen tuntuu tosiaan käyvän helpommaksi, kun opin itsekin tuntemaan hahmot paremmin. Xanie informoikin gäädästä(taipuuko se noin?) joten en viitsi hänen sanojaan toistaa. Ja kaipaamiasi pikku kohtauksia ei tänä vuonna hirvittävän montaa ehdi mukaan, mutta lupaan, että kolmannessa osassa on ainakin pari tällaista lähinnä opettajien, myös lientenopettajan näkökulmasta.
Xanie, kiitos ensinnäkin kommentistasi ja siitä, että vastasit puolestani. Myönnän, että tein edellisten lukujen tarkistuksen turhan nopeasti ja korjailinkin tuota huomauttamaasi kohtaa.
Villa Viola, kiitos kannustavasta kommentistasi.
Nuo lainaamasi kohdat olivat eräitä kaikkein nautinnollisimpia minulle kirjoittaa ja oli mukavaa huomata, että olit nauttinut ficistä.
Suklaahiiri, kiitos kommentista ja toivottavasti voit jo paremmin. Kyllä lientenopettaja pysyy näillä näkymin lähes kaikkien osien ajan mukana. Pieni tauko hänestä tosin saadaan, joko neljännen osan keväänä tai viidennen osan syksynä.
Momo, kiitos kommentistasi.
Pitää tapahtua aika paljon ennen kuin nimen muutosta on havaittavissa. Korjasin tuon havaitsemasi virheen.
 
                                                          Toisesta kolmanteen Teidän,
                                                                                                Unissakävelija

Luku 24: Johtolankoja ja hukattuja tunteita

 Seuraavan aamun James osoitti parhaansa mukaan mieltään ystävilleen ja pitäytyi puhumasta heille kuin kaikkein tarpeellisimman aamiaisella. Burt ja Henry yrittivät maanitella häntä puhumaan  käsittelemällä Jamesin lempiaiheita, joista he eivät tavallisesti jaksaneet puhua, mutta James pysyi itsepintaisesti hiljaa luoden vain silloin tällöin musertavia katseita ystäviään kohti. Hetken kuluttua Burt ja Henry kyllästyivät yrittämään ja aamiainen jatkui heidän osaltaan hiljaisissa merkeissä.
 Kelly kosketti pöydän alla Jamesin jalkaa varovasti säärellään, mutta James oli kavahtanut kauemmas hänestä. Myös Kelly oli tulkinnut Jamesin lepyttely-yritykset turhiksi.
 Aamiaisen loppupuolella muuan lehtopöllö lennähti Jamesin luo ojentaen kirjettä jalassaan häntä kohden. James tarttui siihen kiinnostuneena. Tämä kirje ei voinut olla kotoa, sillä sitä ei tuonut heidän kotipöllönsä Herra Höttönen. Kotoa tulleita kirjeitä hän ei ollut jaksanut lukea kunnolla enää moneen viikkoon. Äiti kuitenkin vain motkotti niissä pöllöistä, joilla rehtori pommitti heitä hänen takiaan ja käski käyttäytymään kunnolla ja sen sellaista. Tämä kyseinen kirje sen sijaan herätti hänen mielenkiintonsa ja hän repi kuoret heti auki.

Hei James,
Ensinnäkin haluan ehdottomasti kiittää sinua pyyntösi minulle antamista kokemuksista; en ole koskaan halunnut mitään sen enempää kuin tulla miltei maahisten murhaamaksi, että kiitos sinulle oikein kovasti. Ja sitten tietoihin, joita pyysit ja, jotka tosiaan olivat vaikeita hankkia, kuten edellisestä käy ilmi. Elikkä, 300 kaljuunan shekkejä lunastetaan melkoisen harvoin ja syyskuussa tällaisia tapauksia oli ainoastaan yksi. Toinen syyskuuta kyseisellä lapulla 300 kaljuunaa nosti neiti Kate Bloom.
 Tein sinun puolestasi hieman tutkimusta neiti Bloomin suhteen. Hänestä ei löytynyt juuri mitään, minkä takia epäilen, että koko henkilöllisyys on tekaistu. Sen sijaan pyysin maahista tarkistamaan oliko kukaan lisännyt noin 300 kaljuunaa tililleen sen päivän aikana. Se mulkoili minua erittäin pahasti ja yritti rusauttaa käteni sijoiltaan, mutta suostui lopulta tarkistamaan asian, minun jankutettuani siitä parin viikon verran.
 Muuan rouva Sandra Olsen oli sijoittanut 150 kaljuunaa omalleen ja 150 kaljuunaa miehensä(herra David Olsen) tilille tuon päivän aikana. Vielä pienen lisäselvittelyn jälkeen, mistä hyvästä olin menettää rakkaan henki-kultani jo toistamiseen sen päivän aikana(velhojen rekisterikeskus on vähintään yhtä yhteistyöhaluton kuin Irvetan maahiset), sain selville rouva Olsenin virallisen osoitteen: Korpinkuja 5, Tylyaho, mutta henkilökohtaisesti epäilen, ettei hän ole siellä. Tarkistamassa en käynyt, sillä minä todella pidän henki-kullastani, enkä haluaisi menettää sitä etenkään näin Victoiren ja minun häiden alla, jotka sivumennen sanoen pidetään ensi joulukuussa.
 Älä tee mitään tyhmää, kuten sinä aina teet, äläkä missään nimessä mene käymään rouva Olsenin talolla. Jos kuulen sinun olleen lähelläkään ilmiannan sinut siinä silmänräpäyksessä isällesi, enkä epäröi muistuttaa häntä siitä Nepalin tapauksesta.
Voi hyvin,
                                                                                             -Teddy
P.s: Tämä oli ehdottomasti viimeinen kerta, kun teen palveluksia sinulle.


 James virnisti itsekseen. Teddy ei muistaisi tuota viimeistä lausetta enää muutaman kuukauden kuluttua. Olihan hän suostunut auttamaan vielä sen Nepali-episodin jälkeen, eikä hän ollut tällä kertaa edes joutunut viettämään paria kuukautta toisessa maassa. Niin, Teddy leppyisi pian.
 Sen sijaan James käänsi katseensa nimeen Sandra Olsen ja myöhemmin Teddyn mainitsemaan David Olseniin. Etenkin jälkimmäinen nimi kuulosti Jamesista kuolettavan tutulta, mutta hän ei millään saanut päähänsä missä oli kuullut sen. Hänellä oli todellakin surkea nimimuisti. Olihan häneltä mennyt suunnilleen puolivuotta oppia muistamaan Amandan nimikin.
 Tätä ajatellessaan hän tuli automaattisesti vilkaisseeksi Rohkelikkojen pöydän keskivaiheille, jossa Amanda nauroi jollekin Louisin sanomalle asialle. James tiesi kokemuksesta, että, vaikka Amanda hymyilikin melko paljon, tämän nauramaan saaminen oli jo pienoinen ihme. Hän itse oli tosin ollut siinä lahjakas. Varmasti paljon Louisia lahjakkaampi.
 “Mitä tuijotat?” kysäisi Kellyn ääni ja James ymmärsi, että tyttö oli seurannut hänen katsettaan.
“Ja miksiköhän minun pitäisi kertoa siitä sinulle”, James totesi niin ylväästi kuin kykeni.
“James, et viitsisi olla lapsellinen”, Henry pyysi, mutta James vain nousi pöydästä.
“Hei James, me ollaan ystäviä”, Burtkin yritti.
“Eikö ystävillä ole tapana uskoa toisiaan?” James kysyi terävästi.
”Eikö ystävillä ole myös tapana pitää lupaukset?” Henry kysyi hiljaa luoden Jamesiin merkityksekkään katseen, joka sai tämän hiljaiseksi. Oli totta, ettei hän itsekään pelannut aivan ystävyys-pelin sääntöjen mukaan. Hän vilkaisi sivusilmällä Kellyä, joka nähtävästi oli niinikään ymmärtänyt Henryn lauseen sisällön. Ainoastaan Burt vaikutti kummastuneelta.
“Mitä sinä tuolla tarkoitit?” hän kysyi Henryltä, mutta tämä pudisti päätään pitäen katseensa yhä kiinni Jamesissa.  James tuijotti häneen takaisin ja he mittelivät toisiaan katseilla yrittäen saada toisen nöyrtymään.
“No, Kelly. Miten olisi veto? Laitan kaljuunan Jamesin puolesta”, Burt ehdotti sisarpuolelleen, kun James ja Henry jatkoivat keskinäistä kilpailuaan katseiden voimasta.
“Haluan ensin tietää, mitkä ovat kilpailun perusteet. Yrittävätkö he saada toisensa nauramaan vai itkemään vai harjoittelevatko he kenties lukitilistä”, Kelly vastasi niin rennosti, että James tiesi että todellisuudessa hän oli erittäin jännittynyt. Kenties johtuen tilanteesta, jossa hänen ja Jamesin välinen suhde sillä hetkellä oli. Mikä tämä tilanne oli, siitä James ei ollut aivan varma itsekään.
 Hän ei tarkalleen ottaen tiennyt tapaisivatko he aamiaisen jälkeen luutakomerossa salaisella suuteluretkellään vaiko viettäisivät koko sunnuntain kaukana toisistaan. Hän ei enää ollut edes aivan varma mitä mieltä oli Kellystä. Oli vaikeaa uskoa kuinka tämä oli muiden mukana vain kieltäytynyt kuuntelemasta Jamesin tarinaa. Olisi luullut, että kahden kuukauden seurustelun aikana toisen luonne selviäisi melkoisen hyvin.
 Hän ei oikeastaan edes tiennyt menisikö Kellyn kanssa yhdessä Tylyahoon tulevana viikonloppuna kuten he olivat aiemmin sopineet. Oikeastaan sillä hetkellä hän tunsi tietävänsä harvinaisen vähän mistään asiasta.
 “Jos olen teistä lapsellinen ja hullu, voin hyvin mennä muuallekin”, James ilmoitti ja käänsi selkänsä ystävilleen. Suuren salin ovelta hän loi Kellyyn katseen, joka kertoi, että hän halusi tavata tämän heidän vakituisessa tapaamispaikassaan. Viiden minuutin kuluttua Kelly saapuikin toisen kerroksen luutakomeroon. He seisoivat hetken hiljaa hämärässä valaistuksessa.
“No, ajattelitko suudella minua tämän päivän aikana vai seisommeko tässä vain typerinä kuin vuorenpeikko peilin edessä?” Kelly kysyi ja kurottautui kietaisemaan kätensä Jamesin niskaan.
“Minä haluan puhua kanssasi”, James totesi nopeasti, vaikka Kellyn ehdotus asioiden ohittamisesta ja suuteluosuuteen siirtymisestä houkutteli.
“Oho, kun poika haluaa puhua tytön kanssa luutakomerossa, se voi tarkoittaa vain kahta asiaa”, Kelly sanoi, mutta ei irrottanut otettaan Jamesista.
“Ja mitkäköhän ne ovat?” James kysyi ja pidättäytyi joka hetki katsomasta Kellyn kasvoja ja raollaan olevia huulia, koska tiesi ne nähdessään lankeavansa suudelmiin.
“Poika aikoo jättää tytön tai on suuntautunut toisin”, Kelly ilmoitti reippaasti.
“No, sitten minä tuotan sinulle pettymyksen”, James huomautti, ”sillä en sovi kumpaankaan ryhmään.”
“No hyvä”, Kelly totesi ja kyllästyneenä Jamesin aloitekyvyn puutteeseen otti ohjat omiin käsiinsä ja tarttui yksisarvista sarvesta taikka tässä tapauksessa James Potteria huulista. Yllättäen, ensimmäistä kertaa poika torjui hänen hellyydenosoituksensa, joskin hienoisella viiveellä.
“Haluan puhua siitä siepistä”, James ilmoitti päättäväisesti.
Kelly huokaisi:
“Miksi ihmeessä et voi antaa olla? En tullut todellakaan tänne puhumaan sinun pakkomielteestäsi mokomaan kultapalloon.”
“Yleensä parisuhteessa puhutaan asioista”
“James meidän suhteemme toimii paremmin fyysisellä tasolla joten, jos annettaisiin puhumisen olla?” Kelly ehdotti houkuttelevasti.
“Olet uskomaton”, James puuskahti.
“Niin sinäkin”, Kelly hymyili itsetietoisella tavallaan.
“Niin tietenkin olen, mutta sinun kohdallasi tarkoitin lähinnä, että on uskomatonta, ettet suostu uskomaan minua”, James kivahti.
“Kuule James, minua ei kiinnosta tipan vertaa nappasitko sinä jonkin typerän siepin vai et. Jos saat siitä mielenrauhan niin voin hyvin sanoa, että uskon sinua. Noin onko parempi?”
 Ensi kertaa James näki Kellyn tässä valossa, eikä hän pitänyt lainkaan tästä uudesta puolesta. Kellyn täytyi tietää kuinka tärkeä tämä asia oli Jamesille, mutta tämä ei ollut kiinnostunut siitä. Tämä tuntui miltei kylmältä ja äärettömän kaukaiselta.
“Minun pitää mennä”, hän töksäytti. Hän oli ollut aikeissa kertoa Kellylle Nenovehista ja edellisiltaisesta, mutta tämä ei selvästi ollut kiinnostunut kuuntelemaan häntä. James astahti ulos luutakomerosta ja sulki oven jättäen Kellyn itsekseen. Sen sanottiin olevan terveellistä. Siis yksinään oleilun, ei luutakomerossa oleilun, ja James toivoi, että Kelly saisi selvitettyä ajatuksensa. James ymmärsi, että hänen tarinansa oli vaikea hyväksyä, mutta edes yrittäminen olisi ansainnut hänen arvostuksensa. James muisti siinä samassa, että hänen oli tänään määrä piipahtaa rehtorin kansliassa sopimassa jälki-istunnon määräämisestä ja päätti poiketa saman tien, koska hänellä oli kuitenkin aikaa riittämiin.
 Siinä kävellessään hän mietti lähinnä Kellyä ja, omaksi yllätyksekseen, Amandaa. Oli vaikea ymmärtää kuinka hänen nykyinen tyttöystävänsä ei tuntunut välittävän hänelle tärkeästä asiasta, kun taas entinen oli valmis puolustamaan häntä siinä. Amanda oli ollut reilu tullessaan puhumaan Jamesille. Rehellisyys ja suoruus olivat eräitä niistä piirteistä, joista James Amandassa piti. Tai siis oli pitänyt. Eihän hän enää pitänyt Amandasta sillä tavalla. Ainakaan luullakseen.
 James asteli tuttua polkua kohti rehtorin kansliaa niin omiin ajatuksiinsa painuneena, että kierreportaissa kirjaimellisesti törmäsi johonkuhun toiseen hahmoon.
“Varo vähän.. Ai, James”, kuului sen samaisen tytön ääni, joka oli vastikään käväissyt hänen ajatuksissaan.
“Heippa Ama, mitä sinä rehtorilla?” James kysäisi reippaasti.
“Kitakivikerhon puheenjohtajana, tiedäthän. Rehtori haluaa kuukausiraportin kaikkien koulun kerhojen toiminnasta ja ajattelin viedä sen nyt, kun minulla oli aikaa”, Amanda sanoi ja hymyili kohteliaasti. James värähti tahtomattaan noiden viimeisten sanojen kohdalla, jotka olisivat voineet yhtä hyvin olla peräisin hänen omasta suustaan.
“Missäs Louis on?” James kysyi hyökkäävämmin kuin oli tarkoittanut.
“Kirjastossa. Hänellä on VIP-vuosi ja hurjat määrät läksyjä”, Amanda selosti.
“Sinuna olisin huolissani. Hänestähän voi tulla, vaikka yhtä paha kuin lientenopettajasta”, James varoitti. Huomaamatta kierreportaat olivat vieneet heidät molemmat yläpäähän, jossa he astuivat pois. Amandakin, joka oli vasta saapunut sieltä.
“Älä huoli, pidän kyllä poikaystäväni kurissa. Sitä paitsi en usko, että edes toista lientenopettajan kaltaista voi olla olemassa”, hän totesi.
“Toivottavasti, professori Nenoveh ainakin tulisi hermoraunioksi, jos kaksi samanlaista älykääpiötä kävisi pyytämässä häntä treffeille”, James virnisti.
“Entä sinä?”
“Entä mitä minä? Tulenko hermoraunioksi, jos lientenopettaja pyytää minut ulos, vai? ” James vitsaili ja Amanda hymyili vinosti.
“Ei, vaan tarkoitin: eikö tyttöystäväsi odota jossakin, vai oletko vaihtanut rehtoriin?”
“Saat syöttää minut  jättiläiskalmarille, jos olen niin idiootti että menisin vaihtamaan siihen hmm… tuliseen ja temperamenttiseen, iäkkäämpään toisen sukupuolen edustajaan”, James muotoili yhä virnistellen.
“Sitä paitsi Kellylle ja minulle tekee hyvää välillä lepuuttaa huuliamme”, hän lisäsi vielä kehuskelevasti. Amandan kasvoissa oli kuitenkin jotain outoa ja siinä samassa James tajusi, että oli juuri mennyt paljastamaan Kellyn tyttöystäväkseen.
“Kelly. Eikö hän ole se ranskalainen tyttö?” Amanda kysyi omituisella äänellä. Kuulosti siltä kuin hän olisi esittänyt välinpitämätöntä, vaikka todellisuudessa oli… Niin mitä Amanda todellisuudessa oli? Hämmentynyt? Halveksiva? Ärtynyt? Mustasukkainen?
“Jep, minun Kellynihän se”, James sanoi tahallaan ärsyttävästi. Amandan reaktio kiinnosti häntä puhtaasti psykologiselta kannalta. Hän oli vain kiinnostunut siitä, mitä tyttö tunsi, jos tunsi, häntä kohtaan. Ei tietenkään sen takia, että olisi itse tuntenut jotakin samanlaista. Tietenkään hän ei tuntenut enää mitään Amandaa kohtaan. Heidän yhteiset luutakomeropäivänsä olivat auttamattomasti menneet.
“Toivon, että viihdyt hänen kanssaan yhtä hyvin kuin minä Louisin kanssa”, Amanda kivahti. Hän ymmärsi mitä James Potter yritti. Tämä yritti tehdä hänet mustasukkaiseksi. Ehei, tähän lankaan hän ei menisi. Hän ja Louishan olivat kuin luodut toisilleen.
“Varmasti paremmin, vaikka se herra idioottius sopiikin sinulle”, James livautti.
“Parempi herra idioottius kuin herra omahyväisyys”, Amanda kivahti pistävästi.
“Minä, kun luulin, että tytöt pitävät itsetietoisista miehistä”, James huomautti.
“Itsetietoisen ja -riittoisen välillä on ero”, Amanda tuhahti kiukkuisesti ja astui uhkaavan askelen lähemmäs Jamesia. 
“No, miksi sitten seisoskelet tässä minun kanssani!” James huusi. Hänen äänensä oli hänen huomaamattaan noussut monta desipeliä keskustelun aikana.
“Enpä seiso enää!” Amanda ilmoitti, huutaen nyt hänkin, ja lähti marssimaan määrätietoisesti poispäin Jamesista.
“Hyvä”, James totesi ja lähti vastakkaiseen suuntaan, suoraan kierreportaita alas. Portaiden alapäässä  hän kuitenkin muisti, että hänen oli pitänyt mennä rehtorin puheille. Portaiden puolivälissä hän kohtasi jälleen Amandan. Tämäkin oli muistanut, että hän oli ollut matkalla poispäin rehtorin kansliasta eikä päinvastoin.
 Hetki, jona noiden kahden katseet kohtasivat oli täynnä jännitettä ja kuolleiksi luultuja tunteita. Kumpikin oli näkevinään toisen silmissä niitä tunteita, joita ei suostunut myöntämään itse sillä hetkellä omaavansa. Heidän katseensa erosivat ja he jatkoivat matkaansa, kumpikin epävarmempana kuin koskaan sen suhteen mitä tuota toista kohtaan oikeastaan tunsi.

Luku 25: Selvittelyä

 Maanantaiaamu sarasti kuulaana ja raikkaana kuin luvaten mitä parhainta tulevalle viikolle. James Potter venytteli nautinnollisesti viimeisetkin unenrippeet raajoistaan ja siirtyi aamiaiselle suureen saliin.
 “James”, kuului tuttu ääni ja James käännähti eroon ananasvoileivästään.
Burt ja Henry tulivat tuulen tuivertaman näköisinä häntä kohden.
“Ai, moi”, James lausahti laimeasti ja kääntyi takaisin ananasvoileipäänsä kohti.
“James?” Henry kutsui varovasti.
“No, mitä?” James kysyi ananasvoileipänsä suunnalta vaivautumatta kääntymään ystäviään kohti. Hän oli edelleen vihoissaan näille ja omasta mielestään erittäin aiheellisesti.
“James, viitsisitkö kääntyä tännepäin?” Burt kysyi.
“Hmm.. Mietitäänpä… en”, James sanoi ja otti haluttomasti toisen haukkauksen voileivästään. Hän saattoi arvata Burtin ja Henryn vaihtavan tuskastuneita katseita hänen selkänsä takana. Sen kun vaihtoivat, häntä ei kiinnostanut.
“James, tämä on tärkeää”, Burt lausahti, mutta James tuijotteli yhä leipäänsä kuin se olisi hienoin hänen näkemänsä taideteos.
“Niin on tämäkin”, James totesi ja haukkasi haluttomasti taas yhden palan. Hän rakasti ananasleipiä yli kaiken, mutta Burtin ja Henryn oli onnistunut pilata hänen ruokahalunsa.
“Siinä”, Burt ilmoitti ja iski jonkin kultaisen ja pienen suoraan Jamesin ruokalautaselle.
“Mikä tämä on?” James kysyi hämmentyneesti ja katsoi sitä kultaista jotakin hänen ananastensa päällä kerrassaan hölmistyneenä.
“Sitä kutsutaan siepiksi. Huispauksessa käytettävä pallo, jota etsijä metsästää. Kuulostaako tutulta?” Burt kysyi sarkastisesti.
“Ja tämä kyseinen yksilö on se, joka pääsi sinulta toissapäivänä karkuun”, Henry teki lisäyksen.
“Mutta mistä...”, James aloitti, mutta Burt vastasi jo ennen kuin hän oli ehtinyt esittää kysymystään loppuun:
“Henry keksi, että tällä tavalla saisimme varmuuden. Kävimme etsimässä siepin opettajienaitiosta ja toimme sen tänne.”
“Todella huomaavaista, mutta mitä sieppi muka todistaa?” James kysyi kuivasti ja kääntyi lopultakin noita kahta päin.
“No, en tiedä muistatko, mutta viime pimeydenvoimilta suojautumisen tunnilla oppimamme loitsu saattaisi auttaa”, Henry vihjaisi.
 James palasi mielessään edelliseen perjantaihin. Hän oli myöhästynyt PVS-tunnilta puoli tuntia minuuttia, koska oli ollut luutakomerossa Kellyn kanssa ja olisi ollut epäilyttävää, jos he olisivat myöhästyneet yhtä paljon. Niinpä James oli uhrautunut ja myöhästynyt kunnolla. Kun hän oli saapunut, opettaja oli nuhdellut häntä pitkään, mutta lopulta hän oli päässyt harjoittelemaan esineiden mahdollisten kirousten tai muiden taikaominaisuuksien paljastusloitsua.
Henry näki Jamesin silmissä häivähdyksen muistoa ja kiiruhti sanomaan:
“Burt ja minä ajattelimme, että sinä haluaisit tehdä tämän.”
 James ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei tiennyt, pitikö hänen olla kiitollinen vaiko loukkaantunut. Hän ei tiennyt, oliko Henryn ja Burtin tarkoitus vain selvittää asia vai yrittivätkö he todistaa hänen olevan väärässä.  Joka tapauksessa hän ei keksinyt mitään syytä miksei olisi voinut tehdä sitä siepille. Itse asiassa nyt, kun hän sitä ajatteli, hän ei voinut ymmärtää, kuinka ei ollut itse hoksannut etsiä sieppiä käsiinsä. Tässähän oli kaikki todistusaineisto, jonka hän tarvitsi.
 James nappasi sauvansa kaavun taskusta ja lausui selvästi:
“Spesiaalit paljastus!”
 Sillä sekunnilla, kun Jamesin loitsu osui sieppiin se nousi ilmaan ja havainnoi taas kohteensa. Se syöksähti samalla tapaa kuin paria päivää aiemmin suoraan kohti kohdettaan, jonka oli paikallistanut  opettajainpöydässä. James arvioi tilanteen muutamassa sekunnin murto-osassa. Oli hän sanonut mitä tahansa professori Nenovehille edellisiltana, tämä ei missään tapauksessa ansainnut siepin hyökkäystä uhkaavine viesteineen kollegoidensa seurassa.
“Poistujo!” James tähtäsi sieppiin ensimmäisen taian, jonka sai mieleensä. Sieppi räjähti palasiksi ja kultaisia hileitä sateli hämmentyneiden opettajien päälle.
“James Potter!“ rehtori karjaisi löytäessään metallinpalasen kurpitsamehustaan.
“Hyvää ruokahalua, rehtori!” James toivotti ja livahti ystävineen Suuresta salista ennen kuin rehtori ehti järjestää suurempaa kohtausta. Jamesilla oli jo muutenkin riittämiin jälki-istuntoa.
 “James kuule, anteeksi”, Burt purskautti heidän päästyään eteishalliin, ”olit oikeassa se sieppi oli…”
“…hullu”, Henry päätti hänen puolestaan.
“Ja meidän olisi pitänyt uskoa sinua”, Jamesin ystävä jatkoi selvästi anteeksipyytävään sävyyn.
“Äh, antakaa olla kaverit. Te sentään etsitte sen siepin”, James totesi täysin leppyneenä. Hän oli valmis hautaamaan vihoittelunsa takapihalle siinä silmänräpäyksessä, sillä hän oli tosiaan kaivannut ystäviään ja näiden kanssa vietettyä aikaa niiden kahden päivän aikana.
“Ei, meidän olisi pitänyt uskoa sinua. Me haluamme korvata tämän sinulle jotenkin. Voit pyytää mitä tahansa”, Burt jatkoi itsepintaisesti selvästikin huonon omatunnon painostamana. Hän vilkaisi Henryyn, joka vahvisti hänen sanansa nyökkäyksellä.
“No oikeastaan olisi jotakin…”, James aloitti ja virnisti nähdessään ystäviensä huolestuneet ilmeet.
“Älkää pelätkö, en pyydä teitä strippaamaan rehtorille tai mitään”, hän naurahti.
Myös Burt ja Henry nauroivat.
“Ehdinkin jo huolestua”, Burt lausahti hyväntuulisesti ja James paiskasi kättä molempien ystäviensä kanssa. Asiat olivat jälleen mallillaan.
“No, jos et halua meidän strippaavan rehtorille, niin mitä sitten on mielessäsi?” Henry kysyi asiallisesti heidän harppoessaan kohti Rohkelikkotornia noutamaan ensimmäisen tunnin kirjojaan.
“No, lientenopettaja on mielestäni kaivannut viihdykettä”, James vihjaisi.
“Ole hyvä ja sano, että vitsailet”, Henry anoi ja Burt esitti oksentavansa.
“Niin taisin tehdä, mutta ettekös te sanoneet tekevänne mitä tahansa?” James kysyi virnistäen leveämmin kuin moneen päivään.
“Ystävyydelläkin on rajansa”, Burt huomautti ja puisteli tarmokkaasti päätään karkottaakseen kammottavat mielikuvat. James ja Henry purskahtivat uudelleen nauruun nähdessään hänen ilmeensä ja pian Burt liittyi siihen itsekin.

Oli marraskuun ensimmäinen viikonloppu ja yli kolmasluokkalaiset Rohkelikot olivat valmiina räntäsateesta huolimatta taistelemaan tiensä Tylyahon kylään varhaisille jouluostoksille, treffeille ihastustensa kanssa, täydentämään karkkivarastojaan Hunajaherttuaan, hankkimaan maan parhaat keppostelutarpeet Weasleyn velhovitseiltä, taikka, kuten James Potterin ja hänen ystäviensä tapauksessa, selvittämään muodonmuutoksen opettajansa mysteeriä. James oli kertonut Burtille ja Henrylle kaiken, minkä oli saanut selville professori Nenovehin tapauksesta ja kumpikin oli ilmoittanut auttavansa Jamesia mielellään.
 Nyt James, Burt ja Henry astelivat kevyesti rupatellen Tylyahon kylää kohden. Kelly oli lähtenyt muutamaa hetkeä aiemmin parin puuskupuhin tytön kanssa. Hän ja James eivät edelleenkään olleet onnistuneet korjaamaan välejään, eikä James erityisen ahkerasti ollut yrittänytkään. Henryn mukaan näin oli parempi. James itse ei ollut asiasta vielä aivan varma, mutta oli huomannut, että sinkkuna olokaan ei ollut hassumpaa.
 He saapuivat Tylyahoon ja pysähtyivät sivukujalle Sianpää-nimisen baarin eteen.
“No niin, eli minne me nyt jatkamme?” Henry uteli, Jamesin kaivaessa Albukselta(monen päivän vinkumisen tuloksena) lainaamansa näkymättömyysviitan esiin laukustaan.
“No, hänen osoitteensa on Korpinkuja 5. Oletan, että se on tässä suunnassa”, James kertoi ja viittoi kädellään tarkoittamaansa suuntaan.
Henry kurtisti kulmiaan:
“Minä taas sanoisin, että se on tässä suunnassa.”
Hän osoitti päinvastaiseen suuntaan kuin James. Nämä kaksi aloittivat väittelyn kadun sijainnista, kun taas Burt tutkaili nuhjuisen baarin ulkosivua. Lopulta hän pyyhkäisi likaista ikkunaa hihallaan ja kurkisti uteliaisuuttaan sisälle.
“Hei, katsokaa kuka tuolla on”, hän hihkaisi väitteleville ystävilleen, jotka keskeyttivät puhelunsa välittömästi. James ahtautui painamaan kasvonsa ikkunalasiin.
Hän silmäili sisälle ja odotti näkevänsä esimerkiksi veljensä, joka oli hankkimassa kiellettyjä alkoholijuomia(niin kuin se olisi ollut mahdollista), mutta ei sen sijaan nähnyt baarissa ketään muita kuin kärttyisänoloisen vanhan baarimikon ja pöytäänsä sammuneen keski-ikäisen velhon. James aikoi jo kysyä, oliko Burt ryhtynyt niin hyväksi ystäväksi baarimikon kanssa, että katsoi tarpeelliseksi ilmoittaa tämän olinpaikan, kun huomasi nuoren naishahmon pähkinänruskeine, tuuheine hiuksineen nurkkapöydässä toisen, huputetun, hahmon kanssa.
 “Mitä professori Nenoveh tuolla tekee?” Henry, joka oli tyrkkinyt Burtin ikkunasta ja nähnyt saman kuin James, pohti ääneen.
“Ei aavistustakaan, mutta aion ottaa siitä selvää”, James ilmoitti ja heitti viitan päälleen siten, ettei häntä voinut nähdä.
“Menkää Korpinkujalle edeltä. Tulen ihan kohta”, James lupasi ystävilleen ennen sisään livahtamistaan.
Kaksikko nyökkäsi jonnekin hieman Jamesista oikealle ja kääntyi kohti Henryn ehdottamaa suuntaa.
“Tuo penteleen ovi pitäisi korjauttaa”, James kuuli baarimikon murahtavan oven auetessaan hänen silmissään omia aikojaan, todellisuudessa siis Jamesin avaamana. James hiippaili hiljaa aivan professori Nenovehin ja tämän seuralaisen luo.
“Pat-kultaseni, minulla on tosiaan ollut ikävä sinua”, se samainen miehen ääni, jonka James oli kuullut siepistä, totesi jostakin tuon hupun sisältä. Ilmeisesti hän puhui professori Nenovehille, vaikka käyttikin tästä toista nimeä.
“Minä taas olen parhaani mukaan pyrkinyt unohtamaan sinut”, professori Nenoveh sanoi hiljaa ja James näki hänen kasvojensa olevan kalpeat ja kireät.
“Älä viitsi, kultaseni. Meillä on niin paljon yhteistä”, mies sanoi painottaen viimeistä sanaa.
 “Minulla ei ole enää mitään tekemistä sinun kanssasi”, professori Nenoveh ilmoitti tiukasti ja oli nousemaisillaan seisomaan, kun miehen karhea käsi tarttui hänen ranteeseensa ja veti hänet istumaan.
“Ei tehdä tästä numeroa. Kaikki käy helpommin, jos palaat suosiolla”, mies sanoi matalalla äänellä. Ilmeisesti kaksikko oli tietoinen, että baarimikko seurasi tilannetta pyrkien kuulemaan heidän sanansa. Tämän käsi jatkoi hinkkaavaa liikettä baaritiskillä sotkien sitä vain entistä pahemmin ja tämä tuntui höristävän korvansa äärimmilleen jokusen sanan toivossa.
“Minä olen muuttunut. Elän uutta elämää”, professori Nenoveh ilmoitti ja James ei voinut kuin ihailla naisen pinnallista tyyneyttä, vaikka näki tämän silmistä heijastuvan sellaisen tuskan ja pelon, että se olisi saanut monet suuretkin velhot polvilleen.
“Uutta elämää, jonka olet hankkinut vanhan elämän keinoilla”, mies ivasi.
“Ole hyvä ja päästä irti”, professori Nenoveh kuiskasi ja nyt hänen äänensä värähti aavistuksen. Kenties kasvavasta pelosta taikka siitä syystä että miehen käsi kiertyi kipeämmin hänen ranteensa ympärille.
“Tai mitä? Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin ettet voi kutsua ketään ministeriöstä. Kukaan ei halua tai edes voi auttaa sinua”, mies kuiskasi kumartuen pöydän yli lähemmäs professori Nenovehia. Miehen kasvot olivat aivan Nenovehin kasvoja vasten ja James ei voinut kuulla kuin hiljaisia tavuja sanoista, jotka mies kuiskasi, hänen muodostamansa lauseet jäivät kuitenkin sisällöltään Jamesille tuntemattomiksi. Mies istui takaisin paikalleen ja irrotti otteensa professori Nenovehin ranteesta. James näki ikävän punaisen jäljen kohdassa, josta mies oli pitänyt kiinni. Professori nousi ja suunnisti ovelle.
“Patricia”, mies huikkasi vielä professori Nenovehin suuntaan. Tämä käännähti vastahakoisesti ja tuskaisenoloisena kohti tuota miestä.
“Oli mukavaa tavata taas. Muista mitä sanoin.”
Professori Nenoveh ei sanonut mitään vaan kääntyi ja livahti nopeasti ovesta.
 James vilkaisi baarimikkoa, joka oli lopettanut baaritiskin kiillotuksen ja oli etsiskelevinään puhtaita laseja kaapistaan. Tosiasiassa James arveli hänen kuunnelleen jokaista sanaa. James itse tarrasi likaiseen pyyhkeeseen pöydällä ja viskasi sen pöydästä nousevan miehen hupun varjostamille kasvoille.
“Mitä hittoa!” mies karjaisi ja kääntyi kovistelemaan vanhaa baarimikkoa Jamesin kiiruhtaessa ovesta ulos. Hän vilkuili ympäriinsä kadulla nähdäkseen  professorinsa, mutta tämä oli kadonnut. Katu oli tyhjä ja ainoastaan tuuli puhalteli muutamaa roskaa sitä pitkin.
 James kertasi mielessään juuri kuulemaansa keskustelua ja mietti samalla lähtisikö suuntaan, jota itse oli arvellut Korpikujan sijaintipaikaksi vaiko Henryn osoittamaan suuntaan. James ei ehtinyt vielä tehdä päätöstä, kun hirvittävä räjähtävä ääni kuului suunnasta, jonne Burt ja Henry olivat hetkeä aiemmin lähteneet. James syöksyi äänen suuntaan sydämen takoessa kurkussa.
 Hän törmäsi matkalla ainakin pariinkymmeneen ihmiseen, jotka olivat tulleet kadulle ihmettelemään tuota räjähtävää ääntä. James ei välittänyt siitä kuinka nämä hämmentyivät, kun eivät nähneet heihin törmännyttä, vaan jatkoi juoksuaan ihmisten ohitse. Hän näki lähes mustan savun kohoavan  räntäsateesta harmaantuneelle taivaalle ja huoli hänen sisällään kasvoi kasvamistaan.
 Hän kääntyi kulman taa ja ohut kadunpätkä savun ja tulen koristamana levittäytyi kaikessa tuhoutuneisuudessaan hänen silmiensä eteen. Jamesin kurkkua kuristi entistä enemmän, kun hän näki kadun nimen ja ymmärsi, että Henry oli ollut oikeassa. Tämä oli Korpinkuja.
 Hän näki savun tulevan kadun keskivaiheilta talosta, jonka numeron hän arvasi, vaikka kyltti oli varmaankin tuhoutunut etuseinän mukana. Monet ihmiset kiljuivat kauhistuneina ja itkeviä velholapsia juoksi ympäriinsä etsien vanhempiaan. Jokunen noita ja velho oli sentään ymmärtänyt loihtia aguatulio-loitsua kohti räjähtänyttä ja paikoittain tulista taloa. James näki kuinka eräät velhot raahasivat kahta hänelle tuttua, veristä ja liikkumatonta hahmoa talon raunioista.  Puristus hänen rinnassaan siirtyi keuhkojen ja sydämen ympärille ja hänestä tuntui kuin hän olisi unohtanut miten hengitetään.

 Myöhään sinä samaisena iltana James istui oleskeluhuoneessa takkatulen ääressä Kellyn kanssa. He olivat vasta muutamaa hetkeä aiemmin suostuneet palaamaan Pyhästä Mungosta Tylypahkaan.
 James oli viettänyt koko iltapäivän mittaillen sairaalankäytäviä ja odottaen tietoa ystävistään. Molemmat olivat olleet sairaalaan tullessaan vakavasti loukkaantuneita, mutta joka tapauksessa hengissä. Illan suussa James ja hänen ystäviensä perheet olivat saaneet tiedon, ettei Burtilla tai Henryllä ollut sen hetkistä hengenvaaraa. James ja Kelly, joka Burtin sisarena oli myös ilmestynyt sairaalaan, olivat saaneet määräyksen lähteä takaisin koululleen. He, kun eivät voineet tehdä mitään noiden kahden hyväksi. Näiden elämä oli sillä hetkellä kohtalon ja Pyhän Mungon parantajien käsissä.
 Koko iltapäivän James oli yrittänyt saada kerrottua, että se mitä oli tapahtunut oli ollut hänen syytään, mutta jokainen, jolle hän oli yrittänyt puhua oli ollut liian kiireinen taikka hän itse oli muuttunut mykäksi ratkaisevalla hetkelle. Vasta hänen ja Kellyn saavuttua Tylypahkaan James oli saanut suunsa auki ja hän oli kertonut koko tarinan kaikkine yksityiskohtineen tytölle keventääkseen sydäntään. Nyt he istuivat sohvalla ja tuijottelivat takkatulta. James räpytti silmiään ärhäkästi, jotta niihin pyrkivä kosteus pysyisi poissa, mutta Kelly näki tämän.
“Ei se ollut sinun vikasi”, Kelly totesi hiljaa. Hän siirtyi lähemmäs istumaan ja kietoi kätensä lohduttavasti Jamesin ympärille. James painoi otsansa hänen olkaansa vasten ja sai tuskin sanottua käheältä kurkultaan:
“Kyllä se oli. Minä pyysin heitä menemään sinne. Jos Burtille tai Henrylle sattuu jotakin, se on vain minun syytäni ja yksin minun syytäni.”
Kelly ei sanonut mitään, hän vain silitteli Jamesin pystyyn pyrkiviä hiuksia.
“He ovat minun parhaat ystäväni, mitä minä teen?” James kysyi ja hänen äänensä oli pelon ja väsymyksen murtama.
“Älä huoli, he tulevat pian kuntoon”, Kelly lohdutti kuiskaten ja antoi kätensä liikkua yhä lohduttavasti Jamesin hiusten lomassa. James veti Kellyn lähemmäs itseään toivoen saavansa helpotuksen syleilystä. Tämä sai hänet tuntemaan olonsa vain kahta kauheammaksi, kun hän taas rikkoi Burtin luottamusta, vaikka oli vain muutamia tunteja aiemmin ollut tapattaa niin tämän kuin Henrynkin. Syyllisyyden tunteestaan huolimatta hän ei osannut irrottautua Kellyn lohduttavasta syleilystä.
 
Luku 26: Kaksi tyttöä ja Olsen

 “Ja professori en-ikinä-muista-hänen-nimeään todella lauloi professori Nenovehille serenadin”, Kelly paljasti. Hän istui Burtin, ja James Henryn, sängyn jalkopäässä sairaalasiivessä. Kaksikko oli siirretty muutaman viikon kuluttua onnettomuudesta toipumaan sairaalasiipeen. Syynä tähän oli poikien oma toive  ja Mungon sen hetkinen potilaiden ylikuormitus.
“Niin totta se on”, Jameskin vahvisti, ”jos muistan oikein sanat menivät:
Oi mun oma kirjastoneito,
 harvalla on tää taito,
 lukea mun sydämen kirjaa.
 Mennään naimisiin,
 ja kirjastossa hiljaa,
 lapset kasvatettaisiin.”
“Se idiootti taitaa olla oikeasti rakastunut professoriin”, Burt totesi ja tutkaili huolellisesti muuan Berttie Bottin joka-maun-raetta.
“Mitä professori Nenoveh teki?” Henry uteli.
“Mitä luulet? Tietenkin kirosi professori minäkään-en-muista-hänen-nimeään:n”, James totesi iloisesti.
“Pyh”, Burt irvisti rakeelle, jonka oli juuri kipannut suuhunsa.
“Miksi eläimeksi Nenoveh hänet kirosi?” hän kysyi hetken syljeskeltyään.
James ja Kelly loivat toisiinsa kysyvän katseen.
“Tiedätkö, sinä minkä korvat ne olivat?” Kelly kysäisi.
“Odotas, Rose valisti minua tämän suhteen. Öh… hän sanoi, että ne olivat kummituseläimen korvat”, James muisteli.
“Vielä tänään hän ei ollut käynyt poistattamassa niitä”, Kelly kertoi.
“Luulen, että me olisimme huomanneet jos olisi. Emme kauheasti pääse muualle täältä”, Burt tuhahti. Hän oli erittäin turhautunut, sillä hän tunsi olonsa pirteäksi ja ruumiinsa terveeksi, mutta hänen ei ollut lupa nousta vielä sängystä. Murtuva tiiliseinä oli murskannut osittain hänen selkärankansa ja hän oli joutunut useamman viikon taistelemaan hengestään. Koska parannusloitsu oli ollut vaivalloinen ja hitaasti vaikuttava, Burtilla ei ollut lupaa nousta sängystään ja se kismitti häntä harvinaisen paljon.
 Kun James oli hiippaillut professori Nenovehin perään Burt ja Henry olivat etsiytyneet Korpinkujalle. He olivat katselleet ympärilleen ja lopulta Burt oli uskaltautunut kolkuttamaan oveen, kun Jamesia ei ollut alkanut kuulua. Kukaan ei ollut vastannut ja lyhyen sananvaihdon jälkeen pojat olivat päätyneet avaamaan erään lukituista ikkunoista alohomora-loitsulla. He olivat hiippailleet sisälle ja tuskin ehtineet vilkuilla ympärilleen, kun olivat kuulleet tyhjästä tulevan sukupuolettoman äänen, joka oli kysynyt:
“Mitä tahdot muukalainen? Mitä teet täällä?”
Kun Burt ja Henry eivät olleet vastanneet, vaan olivat siirtyneet takaisin ikkunalle poistuakseen, oli kuulunut hirvittävä räjähdys ja kumpikaan ei muistanut sen enempää. Burt oli ilmeisimmin saanut tiilikasan selkäänsä, kun taas Henry oli kärsinyt tuon räjähdyksen aloittaman tulipalon vaurioista. Henryllä oli yhäkin pahoja taikatulen aiheuttamia palovammoja, eikä matami Pomfrey tai sen paremmin Pyhän Mungon parantajatkaan olleet uskaltaneet luvata, että ne koskaan paranisivat kokonaan. Molemmat pojat olivat kuitenkin suhteellisen tyytyväisiä tilaansa, kun mietti mikä olisi voinut olla toinen vaihtoehto.
 Viikon kuluttua onnettomuudesta Henry oli vironnut ja James oli tästä kuultuaan syöksynyt anomaan ystävältään anteeksiantoa. Henry oli kuitenkin ilmoittanut päättäväisesti, ettei tapahtunut ollut ollut Jamesin syytä. James oli yrittänyt parhaansa mukaan todistaa Henrylle, että oli syypää, mutta tämä oli kieltäytynyt kuuntelemasta Jamesin typerää itsesääliä, mikä olikin tehnyt Jamesille hyvää. Hän oli ryhdistäytynyt ja keskittynyt ainoastaan viihdyttämään ystäviään kaikin mahdollisin keinoin nopeuttaakseen näiden paranemista.
 James soi nyt pahoittelevan hymyn ystävälleen.
“Älä huoli kamu, parin viikon päästä voit jo hyppiä tyttöjen perässä kuten ennenkin”, hän lohdutti.
“Taidat sekoittaa, sinä olet se, joka hyppii tyttöjen perässä”, Burt huomautti kuivasti ja etsi makeisrasiasta toisen, lupaavamman näköisen, rakeen.
“Minäkö juoksisin tyttöjen perässä? Minä James Sirius en-roiku-tytöissä Potter?” James hämmästeli.
“Hyi,” Burt yökkäsi maistaessaan tätäkin raetta ja tönäisi rasian jalkopäässään istuvalle Kellylle.
“Sinä juuri. Mutta tuo lisänimi on aivan uusi. En ole kuullut sitä aiemmin”, hän huomautti ja katseli tympiintyneesti kuinka Kelly napsi taidokkaasti maistuvat rakeet rasiasta.
“Ehkä James on meidän täällä ollessamme parantanut tapansa”, Henry heitti ja lueskeli sarjakuvalehteään.
“Meidän pitäisi sitten kai hankkiutua useammin sairaalasiipeen”, Burt murahti masentuneesti.
“Älä viitsi murjottaa, veliseni”, Kelly naureskeli katsellessaan Burtin ilmettä.
“Hyvä sinun on sanoa. Minä viivyn täällä jouluun asti, kun taas te muut voitte mennä vaikka kiusaamaan rehtoria tai uimaan kilpaa jättiläiskalmarin kanssa”, Burt sanoi murjottaen.
“Hei, minäkin olen täällä”, Henry huomautti sarjakuvansa takaa.
“Et enää ensiviikolla”, Burt muistutti ja Henry soi hänelle anteeksipyytävän hymyn.
“Älä huoli, minä voin katkaista koipeni ja tulla pitämään sinulle seuraa tänne”, James lupautui auliisti.
“Loistavaa, se sekopäisin suostuu pitämään minulle seuraa”, Burt tuhahti.
“Voisi olla huonomminkin”, Kelly huomautti ja nappasi taas muutaman rakeen suuhunsa.
“Ai, kuinka?” Burt ja Henry kysyivät kiinnostuneina.
“James olisi voinut laulaa sen lientenopettajan serenadin teille”, tyttö huomautti.
“Sinä se aina löydät hyviä puolia”, Burt totesi sarkastisesti.
“No, älä huoli joulu tulee aivan pian”, James lohdutti.
“Helppo se on sanoa, kun päivien suurin tavoite on löytää joku tyttö, jonka kanssa heilastella”, Burt mumisi ja tuijotti pahantuulisena kattoa. James  vilkaisi syyllisenä Kellyyn. Hän oli tainnut jo löytää, mutta sitä ei ollut viisasta kertoa Burtille. Merlinin kiitos, Henrykin oli niin kiinni sarjakuvassaan, ettei ehtinyt huomaamaan tuota katsetta.

 Kerrankin James oli oikeassa, sillä joulu saapui nopeammin kuin useimmat olivat odottaneet. Äkkiä James huomasi  pakkaavansa sukkia kotiinlähtöä varten.
“Mitä touhuat?” Kelly kysäisi saapuen poikien makuusaliin, joka oli tyhjä lukuun ottamatta Jamesia ja Henryä, joka yllätys, yllätys oli jälleen kerran uppoutunut Jaakko Jästin seikkailuihin.
“Yritän selvittää mikä näistä sukista on minkäkin pari ja mikä on pariton”, James ilmoitti ja osoitti mustien sukkien kasaa sängyllään.
“Mikset hanki erivärisiä sukkia, ne olisi helpompi selvittää”, Kelly ehdotti järkevästi.
James katsoi häntä kuin sekopäistä:
“Mitä minä tekisin muilla kuin mustilla sukilla?”
“Mitä sukilla nyt tavataan tehdä?” Kelly kysyi terävästi.
“Hmm… Kuristetaan Norriska, sidotaan pakoköysi, käytetään ruoankuljetuspusseina, käytetään lahjapaperina, lautasliinoina, nenäliinoina…”
“Hiljaa, en halua kuulla enempää”, Kelly parkaisi peittäen korvansa.
“Miten aiot estää minua?” James kysyi haastavasti.
Kelly vetäisi kätensä korviltaan ja asteli Jamesin luo suudellen tätä suoraan huulille.
“Hei, rajoittakaa vähän”, Henry huudahti keskeyttäen kohtauksen.
Kaksikko irrotti otteensa toisistaan hitusen nolostuneena.
“Sinun pitäisi hankkia oma tyttö niin, ettet ehtisi arvostella minun tekemisiäni”, James heitti ystävälleen.
“Sepä loistava syy hankkia tyttöystävä. Mutta vakavasti puhuen”, Henry loi aikuisimman katseensa Jamesiin ja Kellyyn,” Burt pääsee tänään sairaalasiivestä ja en halua, että lähdemme lomalle vihoitellen toisillemme.”
“Rajoita vähän Henry, et ole isäni”, James huomautti ja suikkasi yhden suukon Kellyn suulle. Tyttö lähti nauraen huoneesta kohti Suurta salia, jossa hänen piti tavata ystävänsä Puuskupuhista vielä ennen lomalle lähtöä.
“Dumbledoren nimeen, onneksi en”, Henry huoahti ja viskasi sarjakuvalehden muiden samanlaisten kanssa matka-arkkuunsa.
“Kuinka niin? En kai minä nyt aivan niin kamala ole”, James kysyi ottaen loukkaantuneen ilmeen kasvoilleen.
“Etpä kai, mutta tunnen veljesi ja sisaresi tarpeeksi hyvin tunteakseni sääliä isääsi kohtaan”, Henry ilmoitti.
“Sitä paitsi”, hän lisäsi kääntyen matka-arkultaan,” luulen, että palohaavoista jää sen verran arpia, etten tarvitse enää ainuttakaan lisää.”
Molemmat naurahtivat ja he lähtivät hyväntuulisina alakertaan noutamaan ystäväänsä sairaalasiivestä. Käytävässä matkalla sairaalasiipeen he tapasivat Amanda Blaken. Tyttö tervehti heitä ja näytti sitten epäröivän hetken verran.
“Yhm… James, voisinko puhua kanssasi?” hän kysyi.
“Tuota… Totta kai”, James sanoi ja vilkaisi Henryä. Tämä kohautti olkiaan ja loi Jamesiin “toivottavasti tiedät mitä teet” -katseen. Hän lähti edeltä kohti sairaalasiipeä.
“Niin mitä asiaa sinulla oli?” James kysyi Henryn ollessa kuulomatkan etäisyydellä heistä.
Tyttö vaikutti vaivautuneelta. James näki hänen liikuttavan vasenta jalkaansa oikean taa.
“Tuota… Tulisitko Rohkelikkotorniin kanssani?”
 Hämmentyneenä James seurasi tyttöä koko matka Rohkelikkotorniin.
Amanda kipaisi tyttöjen makuusaliin Jamesin odotellessa kerrastaan hölmistyneenä Rohkelikon oleskeluhuoneessa. Pian tyttö hyppeli portaat alas pidellen jotakin salailevasti selkänsä takana.
“Kuule, jos aiot heittää minua jollain painavalla ja jollakin, joka voi pilata loistavan ulkonäköni, muista, että nyt on sentään joulu”, James selitti vilkuillen epäilevästi tyttöä.
“Ei, kun siitä tässä on juuri kysymys”, Amanda kiirehti sanomaan.
“Aiot pilata ulkonäköni?” James kysyi typerästi.
“Ei, vaan, että nyt on joulu, joten hyvää joulua”, tyttö veti pienen paketin selkänsä takaa. Se oli kääritty lahjapaperiin, jossa kotitontut juoksentelivat ympyrää käyden jonkinlaista lumisotaa.
“Minä… Onko sinulla tapana jaella lahjoja kaikille entisille poikaystävillesi, vai olenko minä poikkeus?” James päästi suustaan.
“Ihan kiitoskin kyllä riittää vastaisuudessa ja vastauksena kysymykseesi: vain, jos olen ostanut lahjan ennen kuin minulla ja pojalla on mennyt poikki.”
“Sinä siis ostit minulle joululahjan jo viime kesänä?” James hämmästeli. Hän tilasi omat joululahjansa aina v.p.m:stä (velhojen postimyynnistä), jos tilasi. Hän ei useinkaan muistanut sellaisia arkisia asioita kuin joululahjat.
“Itse asiassa viime keväänä, jos sinun on välttämätöntä tietää”, Amanda sanoi vaivautuneesti. Jamesin teki mieli pudistella säälien päätään. Tällainen järjestelmällisyys oli eräs Amandan ominaisimmista piirteistä.
 “No, kiitos ja hyvää joulua”, James sai sitten sanottua. Hän ja Amanda seisoivat vastakkain oleskeluhuoneessa ja Jamesista tuntui, että pelkkä kiitos oli melkoisen laimea korvaus lahjasta, jonka Amanda oli jo ikuisuuksia sitten valinnut juuri häntä varten. Hän kumartui antaakseen tytölle nopean pusun poskelle samalla hetkellä, kun joku tulla rämisti poikien makuusalien portaita alas. Amanda käänsi päätään tulijaa kohti ja äkkiä hänen huulensa olivat siinä missä poski oli hetkeä aiemmin ollut. Yllättäen James huomasikin suutelevansa tyttöä suoraan suulle.
“Rose!” James kuuli veljensä huutelevan ja tämä astui poikien makuusaliin johtavista portaista juuri parahiksi nähdäkseen tuon vahinkosuukon Jamesin ja Amandan välillä.
“Rose… Ai, anteeksi”, Al lausahti hämmentyneenä tajutessaan tilanteen edessään. Luonnollisestikin väärin. James nykäisi päätään nopeasti taaksepäin. Amanda punastui hyvin rankasti ja James tiesi, etteivät hänen omatkaan kasvonsa olleet säilyneet aivan moitteettoman tyyninä.
“Niin… Hyvää joulua, James”, Amanda toivotti vielä nopeasti ja syöksyi sitten tyttöjen makuusaliin johtaviin portaisiin.
“Jaa, että sellainen hyvän joulun toivotus”, Jamesin veli totesi tyyneyttä tavoitellen.
“Hiljaa, mukula”, James komensi.
Valitettavasti pikkusisarukset olivat harvoin hiljennettävissä.
“Oletteko te taas Amandan kanssa yhdessä? Minä luulin että seurustelet Kellyn kanssa”, Albus kyseli hämmästyttävän nopeaan tahtiin.
“Ei, emme me ole. Kyllä, seurustelen Kelly kanssa ja… Hetkinen. Mistä sinä tiedät, että minä seurustelen Kellyn kanssa?”
“Rose arveli niin”, Al vastasi.
“Mistä hän sen sitten keksi?” James parkaisi.
“Hän on tyttö. Tytöt tietävät tuollaiset asiat. Hän ainakin sanoo niin.”
“Loistavaa. Serkkuni on ennustaja ja veljeni juorumuija”, James mutisi ja heittäytyi nojatuoliin Amandalta saamansa paketin seurassa.
“Tuo loukkaa. Mutta kerro minulle, miksi suutelet Amandaa, jos seurustele Kellyn kanssa?” Al kysyi uteliaasti.
James kuuli muotokuva-aukon avautuvan ja arvasi Burtin ja Henryn saapuvan.
“Kerron myöhemmin”, James supatti, ”nyt puhu jostain muusta.”
“Niin viime jouluna meillä oli tosiaan hauskaa vai mitä mieltä olet, Al?” James kysyi korottaen ääntään, kun hänen ystävänsä tulivat sisään.
Albus katsoi Jamesia kummissaan:
“Minähän vietin viime joulun Tylypahkassa”, hän huomautti kuivasti.
“Niinpä vietitkin. Rosen ja sen huijarin, David…”, James hapuili.
“Olsen”, Albus tarkensi kasvot jäykistyneinä.
 David Olsen. Sandra Olsen. Oli silminnähtävissä kuinka pyörät Jamesin pienissä aivoissa käynnistyivät ja koneisto alkoi pyöriä. Äkkiä ymmärrys levisi Jamesin kasvoille. Hän oli viimeinkin ratkaissut tuon mystisen nimen merkityksen.

Luku 27:Pienen pieni joulukatastrofi(ja katastrofi joulun jälkeen)

“Mutta olisittehan te lapset voineet järjestää kunnon hääjuhlatkin”, isoäiti Weasley päivitteli ja muut huoneessa olijat vaihtoivat suupieliin piilotetun hymyn. Tämä oli vähintään kuudestoista kerta kolmen viimeisen tunnin aikana, kun isoäiti Weasley tuli maininneeksi aiheesta.
“Mummi-kiltti, niin kuin sanoin jo kaksitoista kertaa”, Victoire aloitti.
“Kolmetoista”, James oikaisi serkkuaan.
“Aivan kolmetoista kertaa: Teddy ja minä emme halunneet isoja häitä”, nuori nainen kertoi turhautuneena seisoskellen tuoreen miehensä kyljessä.
“Minä en kerta kaikkiaan ymmärrä: ensiksi te ette paljasta menneenne kihloihin, sitten ette halua pitää hääjuhlia”, Molly Weasley päivitteli.
“Meistä tämä sujui mukavammin näin”, Teddy lausui varovasti, sillä hän ei ollut aivan vielä tottunut isoäiti Weasleyn ylisuojelevaan käytökseen. Victoire nyökytteli ja kietoi kätensä Teddyn käsivarren ympärille. Molly oli kuitenkin edelleen sitä mieltä, että asia ei ollut vielä selvä ja kääntyi nyt toiseen suuntaan etsimään tukea.
“Bill, ole hyvä ja komenna tytärtäsi ja Harry, ole hyvä, ja tee sama kummipojallesi”, hän esitti jonkinlaisen pyynnön ja komennuksen välimuodon. James näki isänsä ja enonsa vaihtavan katseen. He olivat nähtävästi jo odottaneet milloin heidän nimensä sotkettaisiin mukaan.
“Äiti, eikö meidän pitäisi siirtyä valmistamaan jouluateriaa?” Jamesin oma äiti lausahti nopeasti ymmärtäessään tilanteen saattavan kaipaavan hienoista rauhoittelua. Mollyn katse hakeutui kelloon.
“Voi kauhistus, meillehän tulee kiire”, hän päivitteli.
“Minäkin voin tulla avuksi”, Jamesin Fleur-täti lupasi nousten sohvalta. Mielessään James lausui kiitoksen niin äidilleen kuin tädilleenkin, sillä huolimatta siitä, että tällä kertaa hän ei ollut isoäidin nalkutuksen kohteena, se oli silti rasittavaa kuunneltavaa.
 James vilkuili ympärilleen Kotikolon olohuoneessa, joka oli sillä hetkellä sisustettu kotoisan jouluisesti. Lily ja isoisä Weasley olivat syventyneet keskusteluun, jonka aiheesta James ei ollut aivan varma. Se saattoi liittyä jotenkin töpseleihin. Albus, Louis ja Dominique, Billin ja Fleurin keskimmäinen lapsi, siis Victoiren ja Louisin sisar, makoilivat lattialla kuusen lähettyvillä syventyneinä kuudenteen erään räjähtävää näpäystä.
 Dominique oli palannut jouluksi takaisin Englantiin Ranskasta, jossa hän virallisesti asui ja kävi koulua. Jamesin tietämyksen mukaan Dominiquella oli ollut vaikeuksia sopeutua Tylypahkaan, minkä takia hän oli kokeillut vuotta Beuxbatonsissa ja tyystin rakastunut kouluun. Niinpä hän nykyisin asui toisten isovanhempiensa luona Ranskassa ja vieraili Englannissa melko harvoin.
 Jamesin isä ja Bill-eno keskustelivat, jostakin ministeriönsisäisestä kriisistä, joka ei olisi voinut Jamesia sen vähempää kiinnostaa. Perheiden äidit punoivat salaliittoa keittiössä ja tuore aviopari, herra ja rouva Lupin, kuherteli avoimesti huoneen nurkassa. James itse sen sijaan tunsi olonsa pitkästyneeksi. Hän oli pelannut kolme ensimmäistä erää räjähtävää näpäystä muiden mukana, mutta lopettanut sitten. Ei niinkään se takia, etteikö hän olisi pitänyt pelistä, oikeastaan hän oli vain mennyt lupaamaan äidille, ettei tänä jouluna aiheuttaisi kohtausta Louisin kanssa  ja kolme erää räjähtävää näpäystä sen niljakkeen seurassa alkoi olla jo Jamesin sietokyvyn rajoilla.
 James silmäili kelloa ja mietiskeli. Huomenna siihen aikaan hän lähtisi ystävineen juhlimaan joulua. Kenties hän saisi kerättyä sen verran rohkeutta, että uskaltaisi kertoa Burtille tilanteesta hänen ja Kellyn välillä. Tämä juhlimaan pääsy ystävien seurassa oli syy, jonka takia James oli luvannut käyttäytyä joulun kunnolla. Muutenhan sillä ei olisi ollut hänelle mitään merkitystä. Tavallisesti hän olisi voinut leipoa Louisin naamasta vaikka joulupipareita, mutta ei tänä vuona. Tänä vuonna hän säilyttäisi malttinsa.
 Kello lähestyi neljää. Ron-enon perheineen oli tarkoitus saapua viimeistään kuuden maissa. Muut taas eivät olleet tulossa. Charlie-eno oli Ruotsissa määrittämässä ruttukuono kantaa, Percy-eno ja tämän vaimo Audrey viettivät hiljaista joulua keskenään ja heidän tyttärillään oli jo omat elämät: Molly asui miehensä ja vuoden ikäisen Jake-poikansa kanssa Irlannissa ja Lucy opiskeli parasta aikaa parantajaksi.  George-eno oli tällä hetkellä vaimonsa Angelinan ja lastensa Fredin ja Roxannen kanssa Australiassa, jonne Weasleyn Welhovitsit oli hiljattain avannut sivukonttorin. Ilmeisesti he viihtyivät toisella puolella maapalloa sillä ainakaan mitään kiirettä he eivät olleet pitäneet paluun kanssa. Ilmeisimmin he palaisivat ennen kuin Fred kahden vuoden päästä menisi kouluun. Ainakin luultavasti.
 Koska Jamesin ei ollut lupa tehdä mitään häntä viihdyttävää(kuten muotoilla Louisin naamataulua), hän päätyi pohtimaan sitä miten etenisi professori Nenovehin salaisuuden suhteen. Nyt hän tiesi, että nainen, jonka se mies Sianpäästä, oli lähettänyt professorin perään oli David Olsenin puoliso. Ja kuten tämän kotiinsa langettamasta suojaloitsusta saattoi päätellä, noidankattila oli todellakin valinnut liemensä, kuten äidillä oli tapana sanoa. Mutta nainen ei enää varsinaisesti liittynyt tapaukseen, sillä oli epätodennäköistä, että tämä suostuisi paljastamaan hänet palkanneen miehen henkilöllisyyttä. James siis tuskin pääsisi etenemään tämän kautta yhtään lähemmäs.
 Albus tuli Jamesin luo keskeyttäen hänen ajatuksensa. Ilmeisesti toinen kulmakarvojen käristäminen oli riittänyt veljelle.
”James, haluaisitko nyt selittää sen, mitä sinun piti selittää jo pari päivää sitten liittyen Kellyyn ja Amandaan?” Al kysyi hiljaa.
  James liikahti vaivautuneesti nojatuolissaan. Hänellä ei ollut mitään tarvetta selitellä veljelleen monimutkaista rakkauselämäänsä, josta itsekään ei ollut aivan varma sillä hetkellä. Tämän tähden hän oli koko alkuloman livahdellut karkuun veljensä kysymyksiltä, mutta nyt taisi todella olla hetki jolloin hän joutui antamaan vastauksia, niin itselleen kuin Albuksellekin.
“Mennään tuonne”, James mumisi ja he siirtyivät erääseen vierashuoneeseen. Se oli aikoinaan ollut Ron- enon huone, mikä näkyi Kadlein Kanuunoiden julisteista, jotka eivät olleet suostuneet vielä tähän päivään mennessä irtoamaan seiniltä.
 James heittäytyi pitkälleen sängylle ja Al sulki oven heidän perässään.
“No, selitäpä nyt, mitä sinä oikein sähläät niiden tyttöjen kanssa”, Albus ilmoitti ja istuutui puutuolille tuijottamaan Jamesia ärsyttävän kiinteästi.
“Kuulepas, miksi minä haluaisin purkaa sydäntä tytöistäni sinulle?” James kysyi ärtyisästi.
“Koska minä olen meistä se fiksumpi ja aikuisempi”, Al totesi yksinkertaisesti.
“Jaa, sinä vai?” James tuhahti, mutta mietti samalla miten selittäisi tilanteen pikkuveljelleen. Hän tiesi, ettei tämä kuitenkaan suostuisi jättämään häntä rauhaan ennen kuin hän selittäisi.
“No, minä seurustelen Kellyn kanssa. Ja se mitä näit Amandan kanssa oli puhdas vahinko”, James selitti rehellisesti. Molemmat lauseet olivat tosia, mutta jälkimmäisestä hänen täytyi myöntää, ettei hän ollut ollut siitä vahingosta hirvittävän pahoillaan. Hän oli miltei pitänyt siitä. Miltei, ei nyt kuitenkaan aivan. Se oli ollut vain mukava muisto niistä ajoista, jotka hän oli viettänyt Amandan kanssa. Nyt hän oli kuitenkin Kellyn kanssa ja tämän suudelmat riittivät mainiosti.
“Kumman kanssa sinä siis seurustelet?” Albus kysyi.
“Kellyn”, James vastasi nopeasti ja silmäili Kadlein Kanuunoiden pitäjää kahdenkymmenen vuoden takaa. Tämän luuta laahasi hitusen ja lento nyki.
“Kumpi antoi sinulle joululahjan?” Al kysyi nyt.
“Amanda”, James vastasi. Amanda lahja oli todellakin ollut upea. Hän ei ollut vieläkään keksinyt, mistä tytön oli onnistunut hankkia pieni James Potter -figuuri, samanlainen jollaisia tehtiin esimerkiksi kuuluisista velhoista tai tunnetuista huippaajista.  Nuken toimintoihin kuului kävely ja kaksikymmentä erilaista lausetta, jotka James tunnisti omikseen.
“Kumman kanssa sinä vietät aikaasi luutakomerossa?” Albus jatkoi kyselyään
“Kellyn.”
“Kumman sinä olet tuntenut pidempään?”
“Amandan.”
“Kumman olet nähnyt viimeksi?”
“Kellyn.”
“Kummasta sinä pidät?”
“Amandasta… Ei, kun Kellystä. Sinä huijasit minua!” James häkeltyi ja nousi istualleen.
Albus näytti kuitenkin tyytyväiseltä ja ehdotti sitten:
“No, mietipä kahdesti. Kummasta sinä siis pidät?”
 “Kellystä.”, James vastasi automaattisesti.
“Tai Amandasta”, hän sanoi hetken pohdittuaan.
“ En minä tiedä! Molemmista tai en kummastakaan”, hän puuskahti samalla, kun ovi aukeni ja hänen pikkusisarensa vahingoniloiset kasvot ilmestyivät sisään.
“Onko Jamesilla kaksi tyttöystävää?” Lily kysyi uteliaasti.
“Oletko kuullut, että salakuuntelu on rumaa?” James esitti vastakysymyksen.
“Tuo osa taisi mennä ohi korvien. No, onko sinulla?” Lily kysyi reippaasti ja hyppäsi Jamesin viereen sängylle.
“Ei hänellä ole kahta tyttöystävää, mutta hänellä on kolme naista, joista ei tiedä, kenestä pitää eniten”, Albus vastasi Jamesin puolesta.
“Kolme? Anteeksi, vaan Al, mutta minun täytyy korjata laskuasi. Yksi Amanda plus yksi Kelly on kaksi, ei kolme”, James huomautti kuivasti.
“Niin, mutta yksi Amanda plus yksi Kelly plus yksi professori Nenoveh on kolme”, Albus selvensi.
James aikoi huomauttaa veljelleen, että tuolla tekniikalla hänelle olisi voinut laskea aivan hyvin kaksisataa naista, mutta Lilyn rallatus veikin hänen huomionsa:
“James tykkää Amandasta, James tykkää Kellystä ja James tykkää Nenovehista!”
Tyttö pomppasi pystyyn ja jatkoi kiusoittelevaa rallatustaan hypellen ulos huoneesta.
“Olet uhanalainen, mukula!” James julisti ja syöksähti sisarensa perään. Hän sai tämän kiinni eteisessä.
“James tykkää Amand… James, päästä irti!” yksitoistavuotias kivahti, kun veli tarrasi kiinni hänestä.
“En, ennen kuin lopetat”, James vaati.
“Sinä olet huumorintajuton lomilla”, Lily mumisi huonotuulisesti.
 “Ja sinä ylienerginen. Tuskin jaksan odottaa ensi vuotta…”, James mumisi ja irrotti otteensa sisarestaan. Vasta sillä hetkellä James tajusi, että hän ja Lily eivät olleetkaan ainoat eteisessä.
“Sinä sitten katselet varattuja naisia, James”, Louis huomautti kylmästi.
“No, en ole kyllä huomannut professori Nenovehilla sormusta, mutta mistä sen ikinä tietää”, James lausahti yrittäen keventää tunnelmaa. Louis astui askeleen lähemmäs ja seuraavaksi James huomasi veren vuotavan nenästään. Hän muisti lupauksensa, mutta äidin täytyi tyytyä siihen tosiasiaan, että hän oli vain ihminen.

“No, maahiset saattavat aloittaa kapinan minä hetkenä tahansa. Ne eivät erityisesti pitäneet siitä, kuinka taikaolentojen yhdenarvoisuuslain -uudistuksessa ne olivat ainoa ryhmä velhojen ja noitien lisäksi, jotka eivät saavuttaneet uusia etuja”, Bill selosti Harrylle.
“No, maahistenlakko vielä ensivuodelle tarvittaisiinkin”, Harry totesi päätään pudistellen.
“Isä!” kuului kiljaisu ja Lily syöksyi  olohuoneeseen.
“James ja Louis tappelevat!” tyttö huusi säikähtäneesti.
“Taas?” Arthur ja Dominique parkaisivat yhdenaikaisesti.
Harry ja Bill vilkaisivat toisiinsa. Eräs jouluinen perinne oli, että he joutuivat vähintään kerran repimään poikansa irti toisistaan. Nämä eivät yksinkertaisesti tulleet toimeen, jostakin kaikille tuntemattomaksi jääneestä syystä. He nousivat ja suunnistivat eteiseen.
 Tälläkin kertaa pojat pyörivät lattialla tappelevana kasana, mutta nyt tappelussa oli mukana uusi ja laiton elementti: pojilla oli sauvat käsissään ja silloin tällöin jommankumman sauvasta lennähti jokin loitsun tapainen kaikkialle muualle kuin tarkoitettuun kohteeseen.
“James!” Harry huusi pojalleen samaan aikaan, kun Bill komensi omaansa:
“Louis!”
  Pojat kuitenkin olivat niin kiinni tappelussaan, etteivät huomanneet muiden saapuneen paikalle. Jamesin sauvasta lennähti punainen valonsäde ja ulko-ovi kaatui saranoiltaan.
“Karkotaseet!” Harry kutsui sauvat pojilta, mutta nämä jatkoivat kuin eivät olisi huomanneet eroa. Lunta pyrysi sisälle avoimesta ulko-ovesta ja lenteli ympäri asuntoa.

 James tunsi Louisin nyrkin nykäisevän tupon hiuksia hänen päästään ja sitten, jotkut repivät heitä erilleen toisistaan. James yritti irtautua kiinniottajansa otteesta voidakseen survaista nyrkkinsä mihin tahansa Louisin ruumiinosaan, James ei ollut tästä asiasta erityisen tarkka.
“James!” hän tunnisti isänsä äänen ja tajusi, että isä ja Bill-eno olivat repineet hänet ja Louisin erilleen toisistaan, kuten edellisinä vuosinakin.
“Öh… Onko huono hetki?” kuului kysymys ovelta, tai oikeammin sieltä, missä ovi ei enää sillä hetkellä ollut, ja hämmentyneet Ron, Hermione, Rose ja Hugo kurkistelivat oviaukosta sisään.

Kuten arvata saattoi James ei saanut lähteä seuraavana päivänä juhlimaan joulua ystäviensä kanssa. Itse asiassa, hän ei saanut poistua moneen päivään minnekään kotoa. Vanhemmat olivat vihaisia siitä, että hän oli mennyt tappelemaan Louisin kanssa ja siitä, että hän oli mennyt taikomaan loma-aikanaan, mikä ei ollut luonnollisestikaan sallittua alaikäisille. James toivoi, että Louis kärsi vähintään saman verran kuin hän, mieluiten enemmän.
  Loppu loma sujui hitusen nihkeissä tunnelmissa Jamesin ja hänen vanhempiensa osalta. Kouluun palaaminen reilun viikon kuluttua tuntuikin lähes helpotukselta. Sitä paitsi James oli nyt uuden vuoden alettua täynnä toivoa siitä mahdollisuudesta, että hän sittenkin saisi selville professori Nenovehin salaisuuden.
 Ensimmäisen muodonmuutostunnin joulun jälkeen James vietti etsien professori Nenovehista jotakin piirrettä tai sanaa, joka saattaisi paljastaa jonkin vihjeen tämän salaisesta elämästä, mutta ei huomannut tässä mitään tavallisesta poikkeavaa. No, tuskinpa professori halusi antaa selviä vinkkejä oppilailleen. Positiivista alkaneessa vuodessa oli luonnollisestikin, että Burt ja Henry olivat jälleen pitämässä hänelle seuraa oppitunneilla, vaikkakin se vaikeutti hänen ja Kellyn tapailua. Luutakomerot muodostuivat jälleen kaksikolle erittäin tutuiksi. Valitettavasti kevät oli kuitenkin aika, jolloin myös muut nuoret alkoivat viihtyä luutakomeroissa ja James ja Kelly joutuivat käyttämään kaiken oveluutensa keksiäkseen lisää tapaamispaikkoja, joissa heitä ei ollut mahdollista saada kiinni.
 Eräänä tammikuun lopun viikonloppuna nuo kaksi etsivät sopivaa tapaamispaikkaa tarkistettuaan ensin kaikki tuntemansa  luutakomerot ja tyhjät luokkahuoneet.  Lopulta he päätyivät vaaralliseen, mutta ainoaan mahdolliseen vaihtoehtoon. James saapui kirjastoon kello kuudeksi, kuten he olivat Kellyn kanssa sopineet.
“James!” Burt ja Henry heiluttivat hänelle eräästä kirjaston pöydästä ja Jamesin kurkkua kuristi. Tämä oli ehdottomasti ollut huono ajatus.
“Käyn etsimässä yhden kirjan, tulen kohta!” James huikkasi läksyjen parissa puurtaville ystävilleen. Matami Prilli, kirjastonhoitaja, loi häneen tuiman katseen. Hiljaisuus oli ehdoton tarve hänen kirjastossaan.
James liikkui hyllyjen sokkelossa ja yritti löytää Kellyn. Hän oli törmätä historiankirjojen kohdalla lientenopettajaan, joka piteli käsissään sellaisia teoksia kuin: “Loitsi tiesi rakastettusi sydämeen(kuvainnollisesti)” ja “Rakkauden liemet -297 tapaa tehdä vaikutus”. Jamesin nähdessään professori mutisi jotakin typeristä mukuloista, jotka häiritsivät herkkiä hetkiä ja katosi kulman taa. Jamesin itsensä onnistui taas vihdoin muutaman hyllyn päästä löytää Kelly. Tyttö syöksähti hänen kaulaansa piilostaan ja painoi kiihkeitä suudelmiaan hänen huulilleen. Jamesilta meni muutaman minuutin verran ennen kun hän sai sanottua varoituksen siitä, että Henry ja Burt olivat lähettyvillä tekemässä läksyjään.
Kelly ei ollut kuitenkaan tiedosta moksiskaan.
“Minusta jännitys tekee tästä vain kaksin verroin mahtavampaa“, tyttö sanoi ja suuteli Jamesia entistä kiihkeämmin. James tiesi, että tästä ei seuraisi mitään hyvää, mutta ei silti osannut kieltäytyä Kellyn huulten kutsuista.
 He nojautuivat erästä kirjahyllyä vasten, siten, että tuo kyseinen huterasti pystyyn kangettu hyllykkö alkoi kallistua taaksepäin, poispäin Jamesista ja Kellystä, ja ennen kuin kaksikko ehti edes kunnolla ymmärtää se kaatui maata kohti kuin nuijanukutuksen saanut vuorenpeikko. Harmi vain, ettei vahinko jäänyt yhteen hyllyyn. Ensimmäinen, kun rämähti vasten toista ja toinen vasten kolmatta, kolmas kaatui neljänteen, joka räsähti kirjaston lattialle niin että puu murtui ja kirjojen sivut lentelivät ympäriinsä. Kirjaston pöydissä istuvat saattoivat nyt kurkkia kaatuneiden hyllyjen paikalla olevasta vapaasta reitistä tuhon alulle pannutta paria.
Monet olivat hämmentyneitä hävityksestä, jonka James ja Kelly olivat vahingossa saaneet aikaan(näihin kuului muun muassa lientenopettaja, joka pyörtyi matami Prillin käsivarsille), kun toiset taas jähmettyivät nähdessään kohtauksen, joka mitä selvimmin oli käynnissä Jamesin ja Kellyn välillä. Kaksikko itse ei osannut hämmentyneenä edes irrottautua toisistaan.
 James näki myös heidät nyt näkemään pystyvän Burtin kasvot ja tämä näytti siltä, ettei olisi halunnut mitään niin paljon kuin loitsia Jamesin sontakuoriaiseksi ja sitten astua hänen päälleen.

« Viimeksi muokattu: Helmikuu 26, 2008, 15:01:15 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 28: Professori Nenovehin salaisuus

“Burt, odota!” James huusi ystävälleen ja juosten tämän perään. Kirjasto jäi hiljaisena heidän taakseen.
En mielelläni, mutta lupaan, niin sinä sanoit minulle. Sinä lupasit helvetti soikoon!” Burt huusi käytävälle edessään vaivautumatta kääntymään Jamesiin päin.
“Burt, tämä ei ole niin yksinkertaista”, James aloitti, mutta Burt ei halunnut kuunnella häntä.
“Onpas, sinä lupasit ja rikoit lupauksesi!”
“Mutta minä… me emme… hän halusi”, James sai vain epäselviä lauseen alkuja suustaan.
“Hän ei ollut se, joka vannoi pysyä erossa minun sisarestani!”
“Minä oikeasti välitän Kellystä”, James yritti vielä kerran.
“Sinä et oikeasti välitä muista kuin itsestäsi! Olet itsekeskeinen kakara, jolle muut ihmiset ovat pelkkiä leluja, joilla leikkiä”, Burt ilmoitti julmasti ja harppoi taas muutaman nopeamman askeleen niin että James joutui juoksemaan.
“Tuo ei ole totta!” James yritti puolustautua.
“Ei vai? Sinä teet sitä ilmiselvästi kaikkien tyttöjesi suhteen. Ja teet sitä samaa minulle ja Henrylle. Odotat meiltä anteeksipyyntöjä ja palveluksia, kun itse viis veisaat lupauksista meidän selkämme takana!”
“En minä…”, James yritti saada lauseen loppuun, mutta ei keksinyt yhtäkään selitystä tai syytä, joka olisi riittänyt.
“Ja sillä ei ole mitään merkitystä, mitä tunnet Kellyä kohtaan! Ei, vaikka suostuisit vannomaan hänen olevan elämäsi ainoa rakkaus, jota hän muuten ei ole, sillä sinä valehtelit minulle. Olet valehdellut jo ties kuinka kauan!” Burt huusi ja James juoksi hänen vierelleen.
“Hyvä on, minä olen täysi idiootti! Anna tulla, lyö minua!” James yllytti ja Burt käännähti lopulta häneen päin. Hetken James luuli, että tämä tottelisi komentoa, mutta niin ei sitten käynytkään.
“Etsi pohjaton kuilu ja painu sen pohjalle”, Burt sai sylkäistyä suustaan ja jatkoi matkaansa jättäen Jamesin seisomaan itsekseen käytävään.

 “Sano Jamesille, että minulla ei ole mitään tarkoitusta puhua hänelle tai olla hänen kanssaan missään muussakaan yhteydessä”, Burt ilmoitti Henrylle ja viskasi muutaman mustetipan pergamentille sulkakynästään.
“Kuule, sinä et voi olla vihainen hänelle koko kevättä, te olette kuitenkin ystäviä”, Henry yritti perustella ja istuutui vastapäiseen tuoliin.
“Väärin. Yksi: minulle ei tuota mitään vaikeuksia vihoitella hänelle koko kevättä, koska hän on sen ansainnut. Ja kaksi: minä en ole hänen enää ystävänsä.”
 “Kuule, tiedän että hän teki väärin, kun ei kertonut sinulle, ja kyllä, hän teki väärin, kun rikkoi lupauksen, mutta hän on silti James, sinun ystäväsi. Kyllä sinä tiedät, että tytöt ovat aina olleet hänen heikko kohtansa”, Henry yritti epätoivoisesti. Hän oli toiminut jo kahden viikon verran kontaktina ystäviensä välillä ja yrittänyt parhaansa mukaan paikata tulehtuneita välejä, ilmeisen huonolla menestyksellä.
“Siis antaisin kaiken tuosta vain anteeksi?” Burt tuhahti.
“Suunnilleen niin. Eikä kahden ja puolen viikon jälkeen minun mielestäni ole enää mikään tuosta vain. Sitä paitsi en ole ikinä nähnyt Jamesia noin pahoillaan”, Henry kertoi.
“Hän ei ole ansainnut anteeksiantoa”, Burt ilmoitti armottomasti ja kastoi sulkakynän toistamiseen musteeseen.
“Minäkään en ole ansainnut neljää isosisarta ja silti minulla on. Kuuntele nyt, James tosissaan on pahoillaan. Hän vain meni ja rakastui Kellyyn…”
“Joka on minun sisareni!” Burt pisti väliin.
“…vaikka ei olisi saanut”, Henry jatkoi välittämättä keskeytyksestä.
“Ei todellakaan olisi.”
“Ja jätti kertomatta, koska arvasi että suutut.”
“Ja aiheesta.”
“Kuule, ehkä hän ei ole ansainnut anteeksiantoa, mutta kovin harva muukaan on. Jos kukaan ei saisi anteeksi vain sen takia, että ei ole ansainnut sitä, jäisimme kaikki kiinni vihan verkkoon”, Henry perusteli parhaan kykynsä mukaan.
“Vie tuo soopa muualle ja käske Jamesin mennä sen perässä”, Burt ilmoitti ja kirjasi esseensä otsikon pergamentille.
Henry nousi huokaisten ja pudisti päätään Jamesille oleskeluhuoneen toisella puolella. Tämän kasvot näyttivät entistä surkeammilta ja tämä vetäytyi Kellyn kosketuksesta, kun tyttö yritti lohduttaa.
 
  Myöhään illalla James saapui luutansa kanssa ulkoa. Hän oli arvellut, että lentäminen, hänen lempiharrastuksensa, saisi mieltä painavat aatokset katoamaan, mutta niin ei käynyt. Edes Tulisalaman vauhti ei pystynyt jättämään kaikkea Jamesin mieltä painavaa jälkeensä. James tunsi olonsa kurjaksi ja idiootiksi. Hän ei ollut valmis menettämään ystävyyttään Burtiin Kellyn takia. Tuhannetkaan suudelmat eivät korvanneet Burtin kaltaista ystävää.
 Hän yritti epätoivoisesti keksiä jotakin tekemistä, joka voisi harhauttaa hänen ajatuksensa edes muutaman tunnin ajaksi, mutta hänen mieleensä ei tullut mitään ennen kuin hän näki professori Nenovehin harppovan kohti Suurta salia lientenopettaja tiukasti kannoillaan. Ilmeisesti professori Nenoveh ei kaivannut kollegansa seuraa.
 Professori Nenovehista James kuitenkin muisti asian, jonka selvittäminen hänen oli pitänyt aloittaa jo viikkoja sitten, mutta riitaantuminen Burtin kanssa oli suistanut hänen ajatuksensa toisille raiteille. Ehkäpä oli aika tutkia professorin työhuone ja henkilökohtaiset tilat. James tiesi, että hänen täytyi voida auttaa professoriaan. Hänen täytyi vain ensin tietää, mikä se asia oli, jota tämä salaili.
 James kiiruhti ajatuksestaan innostuneena Rohkelikkotorniin ja siellä takan eteen veljensä ja serkkunsa luo, jotka olivat syventyneet jonkinlaisiin kirjallisiin töihin.
“Mitäs te kaksi touhuatte?” James uteli niin huolettomasti kuin pystyi silmäillen papereita, joita Al ja Rose täyttivät.
“Valitsemme ensivuoden valinnaisaineita”, Al ilmoitti ja James näki hänen vetävän ensimmäisen ruksin taikaeläinten hoidon kohdalle.
“Minkä toisen aiot ottaa?” James kysyi ja istuutui sohvan käsinojalle.
“Jästitiedon tai ennustuksen. Riippuu kumpi on helpompaa”, Al pohdiskeli ääneen.
“Ota ennustus. Minä en ole tehnyt siellä yhtään mitään näiden puolentoista vuoden aikana”, James neuvoi.
“Kuulin, että opettaja harrastaa kuoleman ennustamista”, Al vastusteli.
“Nääh, ei sellaisesta kannata välittää. Minulle hän sanoi ensimmäisellä tunnilla, että kuolen vartin kuluttua”, James muisteli.
“Mitä sinä teit?”
“Vietin elämäni ensimmäisen varttitunnin tytön kanssa luutakomerossa”, James muisteli nautiskellen.
Al katsoi häntä järkyttyneenä, kun taas Rose jatkoi laskeskeluaan sen suhteen kuinka monta valinnaisainetta hänen oli mahdollista valita.
“Mitä? Mitä sinä tekisit jos sinulla olisi elinaikaa vartin verran?” James vastasi veljensä ilmeelle.
“En ainakaan menisi nuoleskelemaan luutakomeroon”, Albus totesi järkyttyneenä.
“Oletkin vielä niin nuori… Mitä sinä olet valinnut, Rose?” James kysyi vaihtaen aihetta.
“No, en oikein tiedä vielä”, Rose vältteli, mutta James nykäisi listan eteensä. Rose oli tehnyt siistit alleviivaukset kolmen aineen alle.
“Numerologia, muinaiset riimut ja jästitieto. Tietenkin kaikkein pahimmat… Mutta hei”, James loi syyttävän katseen Roseen, ”tässä ei ole taikaeläintenhoitoa.”
“No, minä en saa sitä mahtumaan”, Rose puolustautui.
“Jätä jästitieto pois. Sinun äitisi on jästisyntyinen, joten tiedät muutenkin tarpeeksi jästeistä”, James ehdotti.
“Taikaministerin papereissa tutkinto jästitiedossa näyttää huomattavasti taikaeläintenhoitoa paremmalta”, Rose totesi ylväästi ja otti listansa takaisin Jamesilta.
“Mitä taikaministerin paperit tähän liittyvät?” James kysyi hämmentyneenä.
“Ai, sinä et ole kuullutkaan”, Albus hymähti ja kuulosti kerrassaan työpiintyneeltä, ”Rose aikoo seuraavaksi taikaministeriksi.”
“Mikäs siinä”, James tuumasi, ”olen ollut jo ikuisuuden sitä mieltä, että siihen pitäisi valita joku nuori noita, eikä mikään ikivanha velhonkäppänä. Mutta palaten aiheeseen, mitä Hagrid sanoi?”
Rose kiemurteli tuskaisenoloisesti:
“Hän ei oikeastaan tiedä aivan vielä.”
“Voi Merlin, tiedäthän, että Hagrid tappaa sinut… Ei, oikeastaan Hagrid tappaa itsensä”, James pudisteli huolestuneena päätään.
 Rose näytti kerrassaan surkealta:
“Hänen täytyy ymmärtää, että minun pitää ajatella tulevaisuuttani ja meneehän Al sentään sinne.”
“Juu, jätät minut itsekseni hevoskotkien tai sisuliskojen tai ties minkä olentojen syötäväksi”, Al murahti.
“Tuleehan sinne muitakin. Kyllä sinä pärjäät”, Rose sanoi luottavaisesti.
“Niin, minä olen aivan samaa mieltä”, James kiiruhti vakuuttamaan ja Al kurtisti kulmiaan hänelle.
“No, niin sano suoraan, mitä oikein haluat”, veli paukautti.
“Kuinka oikein oletat, että haluaisin jotakin? Minähän vain nautin teidän seurastanne”, James vakuutti, mutta, kun ilme veljen kasvoilla vaihtui epäuskoon hän puuskahti suoraan:
“Tarvitsen näkymättömyysviitan.”
“Tulihan se sieltä. Ja mihin tällä kertaa?”
“Mistä lähtien sinä olet alkanut leikkiä isää?” James protestoi.
“Tästä lähtien, äläkä vaihda aihetta”, Albus ilmoitti.
“Minä vain tarvitsen sitä, okei? Tämän kerran Al-kiltti”, James marisi.
“Kuule, aina ei uskoisi että olet isoveljeni”, Albus tuhahti, mutta lähti kaikesta huolimatta noutamaan viittaa. Hän palasi hetken kuluttua ja tönäisi miltei nestemäisen kangasmytyn Jamesia kohti.
“Kiitos, Al. Olen sinulle velkaa yhden”, James virnisti ja hiippaili muotokuva-aukolle.
“Ja toisen ja kolmannen”, Albus mumisi, mutta James oli jo livahtanut käytävään.
“Tiedätkö, että tuo viitta voisi olla yhtä hyvin hänen, kun hän on se, joka sitä koko ajan käyttää”, Al lausahti Roselle.
“Epäilemättä huonoon tarkoitukseen”, tyttö epäili ja jatkoi laskelmiaan.

 James astui professorin työhuoneeseen. Ovi ei ollut lukittu, mikä sai Jamesin epäilemään mahtoiko professori säilyttää työhuoneessaan mitään tärkeää. Hän kuitenkin siirtyi peremmälle ja alkoi nykiä professorin työpöydän laatikoita auki. Ne olivat täynnä turhanpäiväisiä papereita ja raportteja. Laatikoissa ei ollut ainuttakaan esinettä, joka olisi viitannut siihen, että Tylypahkan muodonmuutosten opettajalla saattaisi olla toinen, salainen elämä, jota ei ollut turvallista esitellä päivänvalossa. James tosin totesi mielessään, että mikäli hänellä olisi jotakin salattavaa hän ei pitäisi todisteita paikassa, jossa muut saattaisivat nähdä ne.
 Jamesin oli jatkettava professorin henkilökohtaisiin tiloihin joskaan hän ei tarkalleen ottaen tiennyt missä ne sijaitsivat. Hän tiesi että rehtorin työhuoneesta pääsi rehtorin yksityisiin tiloihin ja epäili, että opettajilla käytäntö oli sama. Joskaan tästä ei ollut juuri apua, sillä hän ei nähnyt ovea missään. James oli juuri aikonut alkaa hapuilla seinää käsillään etsiäkseen jotakin piilotettua ovea, salaista nuppia tai kätkettyä vipua, kun näki ovenkahvan kääntyvän.
 James varmisti nopeasti, että viitta peitti hänet kokonaan ja asettui sitten nurkkaan seinää vasten, jottei vain sattuisi tulijan tielle. Tulija olikin professori Nenoveh itse. Tämä kirosi hiljaa itsekseen jotakuta Hermania, James oletti tämän olevan liemienprofessorin etunimi.
 Sitten, Jamesin kauhuksi nainen asteli suoraan häntä kohti. James pelkäsi muutaman sekunnin verran, että professori oli sittenkin hoksannut hänet, mutta nainen katsoikin jonnekin hänen päänsä yläpuolelle. James livahti professorin taa ennen kuin tämä saapui liian lähelle seinää ja katsoi tarkasti, kuinka tämä naputteli sauvallaan seinällään jonkin yhdistelmän.
 Käytäntö oli samantyyppinen kuin siirryttäessä jästien Lontoosta Vuotavan noidankattilan kautta velhojen Lontooseen. Tiiliseinästä hävisi ihmisen mentävä aukko ja professori astui siitä sisään. James ei harkinnut sekuntiakaan vaan asteli naisen perässä kapeaan kierreportaikkoon.

 Professori Nenoveh asteli kierreportaat alas kuten joka ilta. Portaat olivat kuin verho, joiden aikana ja joiden suojassa hän vaihtoi kasvoilleen iloisen ilmeen riippumatta siitä kuinka peloissaan tai surullinen todellisuudessa oli, sillä alakerrassa häntä odotti joku, jonka nähden hänen piti olla vahva ja hyväntuulinen. Hänen täytyi pyyhkiä mielestään kaikki huolet ja murheet ja elää vain sitä ihmistä varten. Hänen täytyi esittää tälle, että maailma oli hyvä paikka ja, että aurinko paistoi pilvien lomastakin. Itse hän oli jo vuosia aiemmin lakannut uskomasta näihin tyhjiin sanoihin, mutta ei halunnut tartuttaa omaa kyynisyyttään tuohon toiseen. Pieneen ja hauraaseen.
 Professori Nenoveh astui pieneen makuu- ja oleskeluhuoneeseensa. Tuossa huoneessa häntä ei tosin tunnettu nimellä professori Nenoveh, vaan…
“Äiti!” kuului professori Nenovehille kaikkein kaunein ääni maailmassa ja hänen oma, rakas tyttärensä kiiruhti hänen luokseen minkä pieniltä jaloiltaan ennätti.
“Hei, kultaseni”, professori hymyili tyttärelleen ja asettui polvilleen maahan niin, että tytär saattoi syöksyä halaamaan häntä. Hän suukotti tyttärensä otsaa ja vastasi tämän halauksiin. Päivät olivat niin rasittavia ilman hänen pientä päivänpaistettaan. Hän nosti lapsen syliinsä ja kääntyi nyt kohti Bani-nimistä kotitonttua.
“Kiitos taas kovasti avustasi, Bani”, hän kiitti tonttua ja ojensi sille kaksi hopeasirppiä, jotka tonttu otti kumartaen vastaan. Hän olisi halunnut antaa tontulle enemmänkin, mutta se oli kerta toisensa jälkeen kieltäytynyt. Kaksi sirppiä oli ehdoton yläraja. Tonttu toivotti hyvän yön ja lupasi tulla taas seuraavana aamuna, sitten se katosi tussahtaen.
 Professori Nenoveh kutitti tytärtään ja laski tämän sitten sängylleen, johon hän kävi myös itse makaamaan selälleen tytön viereen.
“Millainen päivä sinulla ja Banilla oli?” professori esitti tyttärelleen samaisen kysymyksen kuin joka ilta ja kuunteli kuinka nelivuotias selosti innoissaan aivan arkisista asioista. Hänestä oli ihanaa kuunnella tyttärensä puhetta ja nähdä tämän pienten kasvojen kuvastavan niin suurta riemua aivan pienistä asioista, jotka tuon ikäiselle olivat kuin suuriakin ihmeitä.
 Nämä hetket muistuttivat professoria siitä, miksi hänen täytyi jaksaa päivästä toiseen, vaikka elämä parhaansa mukaan yrittikin kolhia. Hän oli äiti ja ennen kaikkea vastuussa tästä ihanasta pikku olennosta, jonka pelkkä olemassaolo oli hänelle suuri ihmetyksen aihe. Hän ei uskonut koskaan tottuvansa siihen erikoiseen ja ainutlaatuiseen tuntemukseen, jonka hän koki päivittäin pelkästään katsoessaan tytärtään.
 Tyttö lopetti selostuksensa ja kömpi aivan äitinsä viereen. Professori silitteli tytön pähkinäistä tukkaa, joka oli selvästikin peritty hänen puoleltaan, ja hyräili tälle hiljaista kehtolaulua, kunnes tämän silmäluomet painuivat raskaasti kiinni. Professori siirsi tyttärensä tämän omaan vuoteeseen ja katseli hetken tämän rauhaisaa unta.
“Nuku hyvin, Nina-kulta”, hän toivotti ja suukotti nukkuvaa lasta vielä kertaalleen otsalle.
 Hän ei kuitenkaan ollut ainoa, joka oli sinä iltana ollut seuraamassa lapsen nukkumaanmenoa. Näkymätön hahmo, joka oli seurannut tapahtumia, asteli nyt kierreportaita hiljaa ylöspäin ja naputteli sitten aiemmin näkemänsä yhdistelmän sauvallaan kiviseinään.

Luku 29: Muodonmuutoksia

 James viskasi viitan päältään ja rojahti jokseenkin järkyttyneenä sohvalle. Oleskeluhuone oli jo lähes tyhjä. Vain hänen ikäisensä tyttöryhmä kikatteli jollekin hänen saapuessaan. Tämän jälkeen tytöt hiljenivät ja loivat Jamesiin halveksuvia katseita kuin hän olisi keskeyttänyt jotain elintärkeää. Tytöt lähtivät kapuamaan portaita ylöspäin kohti tyttöjen makuusalia lukuun ottamatta yhtä, joka jäi portaiden alapäähän. James tunnisti tytön Amandaksi.
 “Oletko kunnossa, James?” tyttö kysyi hiljaa. James kohotti päätään sen verran, että saattoi katsoa tyttöä kohti.
“Loistavassa. Olen vain hieman järkyttynyt siitä, että elämäni rakkaus on mennyt hankkimaan lapsen jonkun muun kuin minun kanssani”, hän lausahti.
“Et kai sinä tarkoita, että Kelly…”, Amanda aloitti järkyttyneenä, mutta James keskeytti hänet:
“Ei, ei. Puhuin nyt professori Nenovehista.”
“Jaaha. Profes… Mitä?” tyttö hämmentyi.
James nousi istualleen ja taputti paikkaa vieressään. Hän kaipasi sillä hetkellä jotakuta, jolle puhua ja Amanda oli hyvä vaihtoehto. Itse asiassa myös ainoa sillä hetkellä, mutta se oli sivuseikka. Tyttö istui kuuliaisesti Jamesin osoittamalle paikalle ja James kertoi kaiken professori Nenovehin tapauksesta alkaen kultasiepin viestistä ja loppuen hänen vastikään näkemäänsä Nina-nimiseen lapseen.
Amanda oli hetken hiljaa.
“Eipä olisi ensimmäiseksi tullut mieleen, että Nenovehilla on lapsi.”
“Arvaa vaan kuinka yllättynyt minä olin. Tämä tosin selittää, miksi hän ei halunnut lähteä treffeille minun kanssani”, James mietiskeli.
“Eikä sen paremmin kenenkään muukaan koko koulussa”, Amanda muistutti.
“Oliko pakko muistuttaa, että universumissa on muitakin miehiä?” James parahti surullisesti.
“Oli. Jonkun pitää huolehtia siitä, ettei egosi paisu niin paljon, että se poksahtaa.”, Amanda ilmoitti päättäväisesti ja James nauroi hänen ilmeelleen.
“Toisaalta Kellykin varmaan huolehtisi siitä, jos olisi hereillä”, tyttö lisäsi ja Jamesin nauru katkesi kuin seinään. Jamesin ja Kellyn suhde oli tällä hetkellä käytännöllisesti katsoen jäissä. James ei jaksanut vaivata päätään Kellyllä, kun hänellä oli Burtkin murheinaan. Tyttö oli kyllä ensimmäisen viikon aikana pyrkinyt Jamesin tykö lohduttamaan, mutta James ei ollut kaivannut hänen sanojaan. Kaikki se jännite, jota heidän välillään oli ollut tuntui paljastumisen myötä kuolleen pois.
 Ennen kuin James ehti estää itseään hän tuli kertoneeksi Amandalle koko jutun siitä kuinka oli riitaantunut Burtin kanssa. James ei osannut sanoa miksi, mutta jostain syystä tytölle oli helppo puhua, vaikka heidän yhteisen historiansa valossa olisi voinut olettaa toisin.
 Siinä Amandalle puhuessaan James tuli ajatelleeksi, että kaikista tytöistä joiden kanssa hän oli koskaan seurustellut, Amanda oli ollut ainoa, jonka kanssa hän oli saattanut puhua mistään oikeasti merkityksekkäästä. Muiden kanssa kaikki oli perustunut lähinnä fyysiseen suhteeseen, mutta Amandalle hän oli saattanut purkaa sydäntään, kuten taas teki.
 James hiljeni, kun oli sanonut kaiken sanottavansa. Hän katsoi tytön sieviä kasvoja. Ne eivät olleet eksoottiset tai kissamaiset kuten Kellyllä. Vaan hymyilevät ja ihanalla tavalla tutut. James ei edes kunnolla tajunnut, kun jo kumartui painamaan suukon suoraan tytön suulle. Tämä katsoi häntä hämmentyneenä.
“Anteeksi ja hyvää yötä”, James lausahti ja kiipesi portaat ylös poikien makuusaliin. Hän kuuli Amandan askeleet tyttöjen makuusaliin johtavissa portaissa, mutta ei tiennyt että tämä taisteli täsmälleen samanlaisia tuntemuksia vastaan kuin hän itse.

 Helmikuu kului loppuun ja teki tilaa maaliskuulle. Kevätsateet huuhtelivat Tylypahkan linnaa päivästä toiseen ja sulattivat viimeisetkin lumen rippeet tiluksilta. Sen sijaan Jamesin suhteessa Burtiin tai sen puoleen Kellynkään ei ollut havaittavissa muutoksia parempaan päin. Eräällä iltapäivän viimeisellä liententunnilla James yritti paikkailla välejään Burtiin hankkiutumalla tämän pariksi(kyllä, heidän oli oikeasti tarkoitus tehdä jotakin) lemmenliemet projektiin.
“Nyt te voisitte sitten tehdä lemmenlientä mulle. Siis mä en haluu et sitä lientä käytetään muhun, vaan et mä voi käyttää sitä”, professori ilmoitti tehtävänannon ja syventyi kirjaansa “Kuinka noita rakastuu?”. James hakeutui välittömästi Burtin pariksi. Tämä ei sanonut mitään, mutta näytti siltä, että olisi halunnut hukuttaa Jamesin noidankattilaan vailla pienintäkään epäilystä. James pilkkoi veelan hiustuppoa veitsen kärjellä aivan hienoksi silpuksi kuten ohjeessa oli sanottu ja hoki samalla anteeksipyyntöjä Burtille. Tämä esitti kovasti, ettei Jamesia olla olemassa, kun taas muut parit ja lientenprofessori alkoivat tuskastua Jamesin jatkuvaan anteeksipyytelyyn.
“Siis voisit sä lopettaa ton tai häipyä? Jollakulla on täällä oikeesti työ”, opettaja ilmoitti.
“Sen kun näkisi”, James kuuli Burtin mumisevan.
 James pakkasi kirjansa laukkuun. Hänelle oli aivan yhdentekevää millaisen arvosanan hän liemistä saisi. Ainoa asia, mikä häntä tunnilla oli kiinnostanut oli sovinnon teko ja, kun siitä ei ilmiselvästi tullut mitään, hän voisi aivan yhtä hyvin tehdä jotain muuta.
 James harppoi ylös tyrmistä eteishalliin, jossa pari korpinkynnen tyttöä kuiskutteli keskenään hänen kävellessään heidän ohitseen.
“Niin hyvännäköinen”, toinen tytöistä supisi, eikä James voinut olla virnistämättä mielessään. Vaikka hän olikin hieman masentunut, tyttöjen kommentit hänen loistavasta ulkonäöstään piristivät häntä aina. Hän hidasti kulkuaan, jotta saattoi kuulla tyttöjen puhetta hieman pidempää.
“Niin pitkä ja vahva”, toinen, punatukkainen tyttö, huokaisi unelmoiden.
“Mutta aivan liian vanha sinulle”, toinen tyttö muistutti. James loi arvioivan katseen tyttöihin. Ehkä kolmasluokkalaisia, mutta eihän vuoden ikäero kovin paha ollut.
“Niin ihanat vaaleat hiukset”, punapää lausahti.
James kurtisti kulmiaan, tuon tytön kannattaisi tarkistuttaa värinäkönsä.
“Minusta lapsi on todella suloinen”, toinen tyttö ihaili nyt.
“Hei, ei minulla mitään lapsia ole”, James tuli lausuneeksi ääneen ja tytöt katsoivat häneen halveksivasti.
“Emme me sinusta puhuneet”, punapää tokaisi.
“Vaan hänestä”, tämä jatkoi osoittaen ovelle.
 James loi arvioivan katseen ovelle, jossa urheilijannäköinen vaaleahiuksinen reiluissa kolmissakymmenissä oleva mies talutti pientä ruskeahiuksista tyttöä. Jamesilta meni sekunnin verran tajuta, kuka tyttö oli.
“Seis! Pysähdy!” James parkaisi miehelle, mutta tämä nappasi tytön syliinsä ja syöksyi sitten ovesta ulos. James ryntäsi perään ja kuuli sen punapään huutavan:
“Pyydä minulle hänen osoitteensa!”
Kun James ehti ovista ulos, miestä ei näkynyt enää mailla halmeilla.

“Kuulkaas nyt tämä ei ole vaikea loitsu. Kuinka luulette suorittavanne V.I.P:t, jos…”, professori Nenovehin puhe viidesluokkalaisille korpinkynsille ja rohkelikoille keskeytyi ovelta tulevaan koputukseen.
“Sisään”, professori Nenoveh kutsui ja ovi aukeni paljastaen takaansa James Potterin hahmon.
“Potter, olit kuinka kiintynyt tahansa oppiaineeseeni, en aio ottaa sinua ylemmän vuosiluokan tunnille”, professori ilmoitti ja siellä täällä luokassa kuului hihitystä. James Potter näytti kuitenkin erittäin vakavalta.
“Professori, minulla olisi asiaa”, hän sanoi.
”Kerro se tunnin jälkeen”, professori Nenoveh totesi tylysti ja viittasi poikaa häipymään kädenliikkeellään.
Tämä pysyi kuitenkin ovella.
“Se koskee Ninaa”, Potter ilmoitti hiljaa ja professori Nenovehin sydän jätti yhden lyönnin väliin yltyen sitten hurjaan vauhtiin. Kuinka James Potter saattoi tietää hänen tyttärestään? Ja vielä tärkeämpää, mitä sellaista hän tiesi tästä, että halusi puhua kesken oppitunnin?
 Luokka loi uteliaita katseita professori Nenovehiin, joka pyrki parhaansa mukaan pitämään äänensä tasaisena ilmoittaessaan:
“Jatkakaa harjoittelua. Palaan pian.”

“Mitä tiedät Ninasta?” kuului professori Nenovehin hyökkäävä kysymys heti, kun ovi oli sulkeutunut heidän jäljessään.
“Eräs mies otti hänet juuri mukaansa “, James kertoi ja saattoi nähdä järkytyksen ja pelon professori Nenovehin silmissä. Nainen harppoi pois käytävästä ja juoksi portaat alas. James pysyi niukin naukin hänen kannoillaan.
“Potter, pysy erossa tästä”, nainen puuskahti huomatessaan Jamesin juoksevan hänet eteisaulassa kiinni.
“Valitan professori, en edelleenkään ole hyvä tottelemaan käskyjä”, James ilmoitti.
“Tämä on vaarallista”, professori puuskahti.
“Siksi ette saisi mennä yksin”, James selitti.
“Minulla ei ole aikaa keskustella tästä”, professori totesi kylmästi ja työnsi Tylypahkan ulko-oven auki.
“Ei sitten keskustella. Minä tulen mukaan”, James ilmoitti sellaisella vakaumuksella, että häntä oli vaikeata uskoa  neljätoista, muutamia päiviä vailla viisitoista, -vuotiaaksi pojankoltiaiseksi, joka harvoin ajatteli muita kuin itseään.
 “Tule sitten”, professori sanoi äkisti ja James järkyttyi helposta voitosta, jonka oli juuri saavuttanut, niin, että oli tulla oven iskemäksi.
“Mitä?” hän ähkäisi.
“Sanoin, tule sitten mukaan” , professori toisti ja lähti nyt juoksemaan Kielletyn metsän suuntaan.
“Saisiko tässä esittää pari kysymystä?” James huusi professorinsa perään.
“Ymmärrätkö Potter, että minulla ei ole aikaa?”
“Ymmärrän professori, ja sanon tämän kaikella kunnioituksella, mutta ettehän edes tiedä minne mennä”, James huomautti hengästyneenä. Professori ei huomioinut Jamesin  päätelmää, vaan pysähtyi vasta metsänlaidassa.
“Osaatko ratsastaa, Potter?“ professori kysyi Jamesin saavuttaessa hänet.
“Ratsastaa?“ James katseli ympärilleen.
“Millä?“
Professori ei taaskaan vastannut vain ainoastaan sulki silmänsä. Hetken James luuli hänen saaneen jonkin sairaskohtauksen, mutta pian hänelle selvisi, että kyse ei ollut siitä. Professori Nenovehin
raajat venyivät epäluonnollisella tavalla ja ihmismäiset piirteet katosivat. Muutaman kymmenen sekunnin kuluttua Jamesin edessä seisoi täysikasvoinen ja kaunis vaalea hevonen, jonka häntä ja harja olivat samaa pähkinäistä sävyä kuin professori Nenovehin hiukset.
 Opettaja, äiti, animaagi… James ei edes vaivautunut ajattelemaan mitä kaikkea professori Nenoveh olisi iltaan mennessä. Hän joutui varmuuden vuoksi nipistämään itseään siltä varalta, että tämä olisikin vain hänen alitajuntansa keksimä järjetön uni. Hevonen haisteli hetken tuulta  ja sen pää kääntyi sitten katsomaan jonnekin Kielletyn metsän syvyyksiin.
“Tuonneko he menivät?” James kysyi ja hevonen teki kovin ihmismäisen nyökkäävän liikkeen päällään.
“No, sitten mennään professori”, James lausahti ja hilasi itsensä hevosen selkään. Rehellisesti sanoen hän ei ollut koskaan ratsastanut hevosella, mutta oletti, että animaagilla se ei olisi niin hankalaa. James ja professori Nenoveh katosivat kielletyn metsän syvyyksiin.

 James ei osannut arvioida kauanko he olivat matkanneet metsän syvyyksiin. Ehkä tunnin, ehkä hieman päälle. Lopulta vaalea hevonen pysähtyi aukiolle ja James hyppäsi sen selästä. Hevosen piirteet vetäytyivät ja Jamesin muodonmuutosten opettaja nousi maasta.
“Miksi olemme täällä?” James uteli.
“Christopher tulee tänne”, professori Nenoveh ilmoitti luottavaisesti.
“Ahaa, hänen nimensä on Christopher.”
“Christopher Walker”, professorin lausuessa nimen hänen kasvonsa kiristyivät ja täyttyivät vihalla.
“Niin, mistä tiedät että hän tulee juuri tänne?” James kysyi epäilevästi.
“Olemme tapailleet täällä ennenkin, kouluaikoina”, professori selitti lyhyesti.
“Eli onko tämä Wagner…”
“Walker”, Nenoveh korjasi automaattisesti.
“Walker, onko hän hmm…”, James ei osannut päättää kysymystään, mutta professori tekikin sen hänen puolestaan.
“Puolisoniko? Ei. Kihlattuni? Ei. Rakastettuni? Ei enää. Lapseni isä? Kyllä, vaikka ei olekaan sanan “isä” arvoinen “, nainen kertoi. Oikeastaan hän tuntui pohtivan asioita ääneen itsekseen, ei niinkään kertoakseen Jamesille.
“Miksi erositte?” James kysyi suoraan.
“Se on pitkä ja monimutkainen tarina, mutta lyhyt versio kuuluu näin: Minun oikea nimeni on Patricia Connel. Tutustuin Christopheriin ollessani kolmannella luokalla Tylypahkassa. Minä olin typerä kolmetoistavuotias ja hän täysi-ikäinen, kiinnostava ja jännittävä. Aloimme tapailla salaa täällä metsän suojissa. Sitten hän lopetti koulunsa ja kertoi minulle työstä, jonka oli saanut. Hän pyysi minua mukaansa ja minä, typerä lapsi, uskoin häntä. Jätin koulun kesken, karkasin kotoa ja aloin tekemään hänen kanssaan asioita, joista en ole missään tapauksessa ylpeä ja, joista lievimmästä päästä voitaisiin pitää sitä, että ryhdyin rekisteröitymättömäksi animaagiksi. Minä olin kovin nuori ja typerä, en ymmärtänyt mitä teimme väärin. En nähnyt meidän ryöstämiemme, vahingoittamiemme tai jopa tappamiemme ihmisten tuskaa. En ennen kuin tyttäreni syntyi. Hän avasi silmäni, enkä halunnut hänen saavan samanlaista elämää kuin itse olin elänyt. Minä lähdin tyttäreni kanssa. Väärensin itselleni toisen henkilöllisyyden ja loistavat todistukset niin, että pääsin Tylypahkaan opettajaksi. Tämä kun olis turvallisin paikka jonka keksin.  Ainoa pelon aiheeni oli, että joku entisistä opettajistani tunnistaisi minut ja kerran jo pelkäsin Lipetitin tunnistaneen minut. Selvisin kuitenkin säikähdyksellä”, nainen piti pienen tauon ennen kuin jatkoi.
 “Tiesin, että Christopher halusi minut takaisin, tyttärestämme hän ei taas ole koskaan välittänyt hivenen vertaa. Hän lähetti perääni jäljittäjiä, mutta minun onnistui lahjoa heidät laittomilla tavoilla hankituilla rahoilla. Minun olisi kuitenkin pitänyt tietää, ettei mikään niin ihana, kuin mitä minulla on viimeisen kolmen vuoden aikana ollut, voisi kestää ikuisesti”, professori päätti kertomuksen painaen kämmenen silmiään vasten.
 James oli hetken järkytyksestä mykkä. Lopulta, kun hän sai suunsa auki, hän kysyi mahdollisimman varovasti:
“Etkö voisi ilmoittaa hänestä ministeriöön? Kyllä aurorit sellaisen tyypin laittaisivat Azkabaniin.”
“En voi, minä menettäisin kaiken”, professori Nenoveh sanoi masennuksen, surun ja epätoivon sekoittamalla äänensävyllä.
 “Hän kertoisi varmasti minusta ja kaikesta tekemästäni alkaen laittomasta animaagiudestani tai epäpätevyydestäni opettajaksi. Minä joutuisin itsekin Azkabaniin ja menettäisin Ninan”, nainen nosti katseensa maasta kohti Jamesia ja poika saattoi nyt nähdä tämän kauniiden silmien kyyneltyvän.
”Ja hän on tärkeintä mitä minulla on, on ollut tai tulee koskaan olemaan.”
“Minun isäni on aurori, hän voisi kyllä järjestää…”, James aloitti haluten kiihkeästi auttaa tuota kärsivää naista. Tämä kuitenkin hymyili surullisesti ja pudisti päätään.
 “Tiedän isäsi, mutta usko vain, hänkään ei voisi jättää niin suuria rikkeitä huomioimatta, mitä minun menneisyydessäni on”, nainen kertoi ja katseli jonnekin metsän pimeyteen.

Luku 30: Taistelu tärkeimmästä

 Lapsi uikutti Christopherin sylissä. Kenties se oli nälkäinen tai peloissaan, häntä ei kiinnostanut ottaa selvää. Hän oli aina inhonnut pieniä lapsia. Ne olivat hyödyttömiä, meluisia ja koko ajan avun tarpeessa. Ei hän välittänyt tästäkään lapsesta, vaikka sen geeneistä puolet sattuikin olemaan peräisin häneltä. Sen ainoa tarkoitus oli houkutella Patricia takaisin hänen luokseen. Niin kiusallista kuin se hänestä olikin tunnustaa, hän todella kaipasi tuota naista.
 Tämä oli ollut typerä ja lähtenyt, vaikka heillä oli mennyt loistavasti. Heillä oli ollut loistava maine velhojen alamaailmassa pysäyttämättömänä pariskuntana, joka ei kaihtanut raakuutta tai pelännyt vaikeimpiakaan haasteita. Heillä oli ollut kaikkea aivan riittävästi. Mutta Patricia oli muuttunut tämän olion synnyttyä. Kuin nainen olisi äkkiä hankkinut jostakin omatunnon. Hän todella vihasi tätä olentoa jota piti sylissään, koska sen selvempää syyllistä nykyiseen tilanteeseen ei ollut. Se oli muuttanut hänen Pattynsa ja varastanut rakkauden, joka oli kuulunut jo ennen sen olemassaoloa hänelle.
 Lapsen noutaminenkin oli ollut liian helppoa ottaen huomioon millaisen vaivan Patricia oli nähnyt suojellessaan lasta. Tämä oli ollut typerän luottavainen kun ei ollut uskonut, ettei Christopher saisi hänen olinpaikkaansa selville. Kun hän oli saanut selville tämän oleskelupaikaksi Tylypahkan, kaikki oli ollut helppoa. Ensiksi hän oli lähettänyt tälle viestin siepissä. Se oli hänen mieleensä sopivan dramaattinen ja uhkaava tapa lähestyä naista. Tietenkin hieman haastavakin, mutta riittävällä itsepäisyydellä ja huomattavilla käteisvaroilla, mikään ei ollut mahdotonta.
 Ja tänään sitten. Hänen kaltaiselleen velholle ei ollut minkäänlainen ongelma kävellä sisään Tylypahkaan ja käydä hakemassa yhtä pientä lasta. Hänelle oli ollut alusta asti selvää, että Pat oli ryhtynyt muodonmuutosten opettajaksi. Hän oli itse opettanut tämän animaagiksi. Tänä iltana saapuessaan linnaan hän oli suunnannut suoraan muodonmuutosten opettajan huoneeseen. Piilotettu huone ei ollut vaikea löytää. Hän oli vain räjäyttänyt seinän, jonka oli havainnut suojatun vahvimmin taialla. Sen jälkeen ainoa vastus oli ollut kotitonttu, joka oli kokenut loppunsa yrittäessään vastustaa häntä.
 Christopher tiesi, että Pat odottaisi heitä vanhalla kohtaamispaikallaan. Hän ei pitänyt turhaa kiirettä, vaan nautti siitä ajatuksesta, että saisi tällä tavalla kostettua naiselle hieman sitä tuskaa ja ikävää, jota itse oli vuosien varrella kokenut. Hän pohti mielessään kuinka tämä suhtautuisi häneen. Ehkä tämä huutaisi hänelle, taikka vaatisi palauttamaan tyttärensä, kenties päättäisi haastaa jopa kaksintaisteluun.  No, mitä tahansa tämä näistä tekisi hän olisi etulyöntiasemassa.
 Oikeassa Christopher olikin. Nainen odotti häntä siellä heidän kouluaikaisella tapaamispaikallaan, mutta mitä tahansa Christopher oli vastaanotolta odottanutkaan, niin ei ainakaan tätä.
“Hei, rakas”, Pat tervehti viettelevästi ja hymyili tavalla, jota Christopher oli kiihkeästi kaivannut. Vuodet eivät olleet tehneet pienintäkään viiltoa naisen kauniisiin kasvoihin.
“Pat”, Christopher lausahti hämmentyneenä. Hän ei ollut tiennyt mitä odottaa, mutta tämä suhtautumistapa oli ainakin täysi yllätys.
“Minähän se, kulta”, nainen vahvisti ja tuli hänen lähelleen kuin kaikki olisi ollut niin kuin ennen.
“Äiti!” lapsi tunnisti ja ojenteli pieniä käsiään naista kohti, mutta tämä ei katsonut sitä kohti. Christopher huomasi mielihyväkseen, että nainen katsoi lapsen ohi, suoraan häneen.
“Olen odottanut sinua”, Patricia sanoi ja painoi suukon Christopherin poskelle.
“Et ollut tuota mieltä muutamaa kuukautta sitten”, Christopher muistutti heidän marraskuussa käymästään keskustelusta Sianpää-nimisessä baarissa.
“Yksikään nainen ei halua olla helppo saalis”, Pat selitti ja painoi toisen suudelman hänen poskelleen lapsen katsellessa hämmentyneenä äitinsä käytöstä.
“Todista, että olet kaivannut”, Christopher ehdotti.
“Vaikea näyttää mitään kun sinulla on lapsi sylissä”, Pat vihjaisi. Christopher epäröi hetken. Jos tämä oli juoni, hän ei ymmärtänyt mitä Patricia hyötyi siitä, että hän laskisi lapsen maahan. Ei mukula kuitenkaan itse osaisi Tylypahkaan tai muuallekaan. Hän laski lapsen nopeasti maahan. Se parahti tärähdystä osuessaan maahan ja hän luuli hetken että Patricia aikoi lohduttaa sitä naisen tehdessä vaistomaisen liikkeen kädellään kohti lasta, mutta seuraavassa hetkessä tämä suutelikin häntä kuten vuosia aiemmin.

 Professori Nenoveh antoi kädellään merkin puun takana piilottelevalle James Potterille. Tämä oli ollut alkujaankin hänen suunnitelmansa, kun hän oli ottanut pojan mukaansa. Hän hämäisi Christopheria ja Potter huolehtisi Ninan ja itsensä turvaan. Professori itse kyllä pärjäisi, kunhan tietäisi Ninan olevan suojassa.
 Hän suuteli Christopheria pitkään, mutta katsoi samalla tämän taa, jossa James Potter ryömi hiljaa Ninan luo ja viittoi tälle samalla sormellaan, että tämän piti olla hiljaa. Kun James oli juuri päässyt tytön luo, Christopher käännähti äkkiä, kuin vaistoten jotakin, sauva ojossa. Ennen kuin professori Nenoveh oli ehti estää James Potter lennähti Christopherin loitsusta muutaman ihmisenmitan päähän vertavuotava avohaava kasvoissaan.
“Oli ovelaa ottaa pikkuystäväsi mukaan, mutta hän saa olla ensimmäinen, joka maksaa sinun typeryydestäsi”, Christopher ilmoitti ja hänen sauvansa osoitti kohti Jamesia. Poika näytti uhmakkaalta haavastaan huolimatta.
“Olen erimieltä”, professori Nenoveh ilmoitti ja vetäisi oman sauvansa esiin. Hän osoitti Christopheria. Miehen silmissä välähti vaarallisesti.
“Kuinka tahansa kultaseni.”
 James ymmärsi ensimmäisenä mitä oli tapahtumassa. Hän näki kuinka miehen sauvan kärki siirtyi hänestä pois kohti pientä tyttöä, joka itkeskeli peloissaan jonkin matkan päässä hänestä oikealla. James pyörähti työn luo ja syöksyi tämän kanssa juuri ajoissa pois loitsun alta.
 Professori Nenoveh oli seuraava, joka iski, mutta Christopher torjui hänen loitsunsa. Kaksintaistelu entisten kumppanien ja rakastajien välillä oli lähinnä tunnustelevaa. Kumpikaan ei ollut varma siitä mitä toinen oli oppinut heidän erossa olonsa aikana ja oliko se jotakin heidän omia loitsujaan mahtavampaa. He tarkkailivat toistensa askeleita ja seurasivat jokaista sauvakäden värähdystä.
 James piteli kiinni kaksin käsin pikkutytöstä, joka halusi rynnätä äitinsä luo. Hän yritti rauhoitella tyttöä, mutta tunsi olonsa itsekin rauhattomaksi professorinsa puolesta. Mies oli kieltämättä taitava loitsija, eikä hänellä ollut taistelussa mitään hävittävää. Äkkiä mies teki yllätysliikkeen ja hyökkäsi professori Nenovehin sijasta kohti Jamesia ja Ninaa, jotka piilottelivat puun suojassa. Miehen loitsu osui puuhun. Ensiksi James ei uskonut, että puu oli kärsinyt loitsusta, mutta ymmärsi olevansa väärässä, kun raksahdus jostakin puun keskivaiheilta kieli muuta.
 Professori Nenoveh käännähti vaistomaisesti kohti Jamesia ja Ninaa, jolloin Christopher tähtäsi loitsun hänen selkäänsä vastoin kaikkia kaksintaistelusääntöjä. James heittäytyi pois puun alta ja näki punaista huomatessaan, kuinka raukkamaisesti mies käyttäytyi. Hyökätä nyt naisen kimppuun ja vielä takaapäin. “Odota tässä”, hän vannotti pientä tyttöä, jonka laski kiven suojaan. Itse hän heittäytyi sauvan kanssa kiven yli. Mies seisoi selin häneen tähdäten maassa liikkumattomana makaavaa professori Nenovehia sauvallaan.
“Hei”, James hihkaisi vetäen miehen huomion itseensä.
Wagner, vai Walkerko se oli, kääntyi Jamesia kohti.
“Olisi parempi oppia pysymään erossa toisten asioista, poika”, hän ärähti ja kohotti sauvaansa, mutta ei ehtinyt sanoa sanaakaan, kun professori Nenoveh oli repäissyt häneltä jalat kirjaimellisesti alta.
“Karkotaseet”, James huusi nyt ja Walkerin sauva lennähti siististi hänen käteensä.  Hän ei epäröinyt hetkeäkään, vaan taittoi sen polveaan vasten poikki.
 Professori Nenoveh nousi maasta tähdäten kohti miestä, jota oli kerran kauan sitten vienyt hänen sydämensä ja käyttänyt häntä hyväkseen kaikin mahdollisin tavoin, joilla toinen ihminen voi toista hyväksi käyttää. Professori seisoi miehen yläpuolella ja tiesi, mitä halusi tehdä koko sydämensä pohjasta. Hänen sauvansa osoitti miehen tiheästi kohoilevaa rintaa.
 Hän oli lausunut loitsun ennenkin. Hän tunsi sen, osasi tehdä sen ja ennen kaikkea halusi tehdä sen.
Christopher  olisi ansainnut kuoleman kymmeniä kertoja enemmän kuin yksikään niistä muista, joihin hän oli tuon kaikkein lopullisimman loitsun langettanut.
Hänen sauvakätensä tärisi ja hän osoitti siihen kohtaan missä sydän sijaitsi, mutta laski sitten sauvansa. Patricia Conel olisi tappanut tämän miehen epäröimättä ja tuntematta minkäänlaisia tunnontuskia. Mutta Agatha Nenoveh oli erilainen. Patricia oli jo kerran pilannut oman elämänsä. Hän ei tekisi sitä samaa Agathan elämälle.
“Lähde Christopher. Sinulle ei ole täällä mitään”, professori ilmoitti ja viittasi sauvallaan miestä nousemaan. Hänen katseensa kertoi, että hänen tunteensa miestä kohtaan olivat kuolleet, jos olivat edes ikinä olleet muuta kuin nuoren tytön kuvitelmaa rakkaudesta. Mies näki tämän hänen silmistään ja ymmärsi viimein, että hänen Patriciansa oli menetetty.
“Pat, tiedäthän, että olet väärällä puolella”, mies lausui ja katosi sitten selkä edellä metsään siten että varjot nielivät hänet syleilyynsä.
  James Potter rykäisi taaempaa ja ojensi sylissään pitelemänsä pikkutytön äitinsä odottavaan syleilyyn. Professori Nenoveh halasi tytärtään. Ikinä hän ei halunnut päästää tätä enää sylistään. Hän kuitenkin muisti tilanteen ja tiesi, että, vaikka kuinka halusi, hän ei voinut jatkaa tuota hetkeä pidempään kuin sen oli tarkoitus kestää.
  James Potter silmäili taivasta, jonne tähdet syttyivät kilpaa paistatellen toistensa himmeässä loisteessa. Kun hän huomasi äidin ja tyttären herkän hetken päättyneen, hän etsi tutun virnistyksen kasvoillensa.
“Tämäpä oli aikamoinen iltapäivä”, hän sanoi,” treffeille lähtö olisi minusta mukava korvaus tästä…“
Professori Nenoveh oli kuitenkin kuullut sen verran keskenkasvuisten treffikutsuja, että osasi pitää varansa.
“Potter, tehdään tämä nyt kerta kaikkiaan selväksi: minä en halua, enkä voi lähteä kanssasi ulos”, hän ilmoitti jyrkästi.
“Mikset?” James kysyi pettyneesti.
“Minä olen sinun opettajasi ja sinua huomattavasti vanhempi”, professori Nenoveh ilmoitti järkevästi.
“Kuinka vanha olet?” James kysyi sen kysymyksen, jota naisilta ei kuulunut kysyä.
“23”, professori Nenoveh vastasi.
“Kyllä se voisi onnistua”, James totesi laimeasti.
“Ei voisi. Minä, kun en oikein ole luutakomero-tyyppiä”, professori Nenoveh vastasi ja joutui peittämään hymynsä.
“Entä tähtitorni-tyyppiä?” James yritti vielä.
“Parempi, että tapailet omanikäisiäsi. Mitä ilmeisesti teetkin melkoisen onnistuneesti”, professori Nenoveh huomautti ja James Potter virnisti syyllisesti.
“Ja muuten, James, viitsisitkö olla kertomatta tästä kenellekään?” professori Nenoveh pyysi vielä pojalta.
“Minä en kerro kenellekään, mutta, eikö sinun pitäisi?” James kysyi hämmentäen professoriaan:
“Mitä tarkoitat?”
“No, eikö tyttäresi saisi paremman suojan jos ympärilläsi olevat ihmiset tietäisivät hänen olemassaolostaan? Tämänpäiväinenkin olisi voitu estää sillä”, James selitti ja näki miettivän ilmeen professorinsa kasvoilla.
 “Lisäksi useimmat pojat eivät ole kiinnostuneita yksinhuoltajaäideistä”, hän lisäsi vielä virnistäen.
“Sinä taidat kuitenkin olla poikkeus?” professori Nenoveh arvasi.
“Minä olen aina poikkeus”, James ilmoitti itserakkaasti.
“Olet järkevämpi ja aikuisempi kuin annat ymmärtää”, professori Nenoveh totesi havaintonsa pojalle.
“Niinpä taidan. Älä vain paljasta koulussa, se pilaisi maineeni”, James vannotti.
 Professori Nenoveh hymyili Jamesille ja kumartui aivan yllättäen antamaan pienen poskisuudelman pojalle.
“Kiitos, James”, hän sanoi.
“Tarkoittaako tämä, että lähdet ulos?” James kysyi toiveikkaasti.
“Ei todellakaan, ja nyt Potter ota Nina ja nouse selkääni”, professori Nenoveh ilmoitti jyrkkään sävyyn ja ojensi lapsen Jamesille.
“Eihän tuota ollut tarkoitettu kaksimieliseksi?” James kysäisi.
Tätä kommenttia seurasi paha mulkaisu, jonka jälkeen professori alkoi muuttaa muotoaan hevoseksi, jonka selkään James sitten kapusi pikkuinen Nina sylisään. Vaalea hevonen askelsi tasaista tahtia kohti Tylypahkaa kevään ensimmäisten tuulien laulaessa lauluaan oksastossa.

Luku 31: Päätöksiä

“Varo vähän, tuo sattuu”, James valitti.
“Nuole haavasi sitten itse”, Amanda kivahti ja viskasi parannusuutteeseen kastellun pellavasiteen Jamesin syliin.
“Hei, vähän sääliä sotasankarille”, James marisi.
“Juu, juu. Pysy nyt paikallasi, en minä tätä muuten voi tehdä”, Amanda sanoi ja otti tuon siteen käteensä uudemman kerran. Hän tarttui Jamesin leukaan ja asetti kankaan hellästi tämän poskelle.
“Et siis varmasti halua kertoa, missä vietit koko illan ja mistä hankit tämän haavan itsellesi”, tyttö arveli. James hymyili pienesti:
“En. Etkä sinä varmaan halua kertoa, miksi ihmeessä valvot vielä tähän aikaan, vaikka muut järkevät ihmiset nukkuvat jo.”
“Vihje tulevaisuutta varten: kovinkaan monet tytöt eivät pidä siitä, että ilmoitat, etteivät he ole järkeviä”, Amanda huomautti ja kasteli siteen sitten uudemman kerran parannusliemeen painaen sen takaisin Jamesin vertavuotavaa poskea vasten.
“Järkevyys on yliarvostettua”, James totesi ja irvisti, kun uute kirveli hänen poskessaan.
“Olet varmaankin maailman ainoa ihminen, joka on tuota mieltä”, Amanda naurahti.
“Neiti Parantaja ei anna siis toiveita sielunkumppanin löytämisestä?” James vitsaili. He olivat hetken hiljaa. Tuli räsähteli kotoisasti takassa.
“Minä olin huolissani sinusta”, Amanda sanoi sitten aivan hiljaa ja katsoi Jamesia kauniin sinisillä silmillään.
“Älä turhaan, en ole niin tarkka siinä sielunkumppanuus asiassa”, James lohdutti.
“Joskus mietin, teetkö tuon tahallasi vai oletko vain yksinkertainen. Tarkoitin, että minä valvoin, koska olin huolissani sinusta”, Amanda tuskaili.
“Louis voi suutahtaa, kun huolehdit muista pojista kuin hänestä”, James muistutti.
“Jos se häiritsee häntä, hänen seuraava ongelmansa on se, että hän on tyttöystävätön”, Amanda ilmoitti päättäväisesti, mutta jokin hänen äänessään sai Jamesin arvelemaan, että hän ja Louis olivat käyneet asiasta keskustelua.
“Sitä paitsi sinä olet ystäväni ja minulla on tapana huolehtia ystävistäni”,  Amanda lisäsi ja viskasi siteen suoraan takkaan. Se syttyi tussahtaen tuleen. James kosketti poskeaan, joka tuntui jo paljon paremmalta
“Sepä mukavaa, minulla ei viimeaikoina ole ollut turhan paljon ystäviä”, James sanoi murheellisempaan sävyyn ja Amanda katsoi häntä säälien.
“Minä luulen, että Burt on antanut sinulle jo syvällä sisimmässään anteeksi. Hän näytti melkoisen syyllisen oloiselta liententunnin jälkeen ja olisi halunnut puhua kanssasi”, Amanda kertoi.
“Mitä? Mikset sanonut tuota heti?” James innostui ja pomppasi sohvalta pystyyn rynnäten suoraan poikien makuusaliin.
 Hän meni ystävänsä luo ja tönäisi tätä:
“Burt, herää, Burt!”
 “Häh? Kuka?” Burt sai sanottua unen pöpperössä.
“Sinä olet Burt ja minä James. Muistatko? Amanda sanoi, että sinulla oli asiaa minulle”, James selosti vaivaantumatta puhumaan hiljaa. Henryn suunnalta lennähti tyyny Jamesia kohti, mutta tämä väisti.
“Ei mitään, mistä en voisi puhua aamulla. Anna minun nukkua”, Burt pyysi ja painoi päänsä tyynyyn.
“Ei, minä haluan kuulla sen nyt”, James vaati.
“Missä sinä oikein hilluit koko illan?” kysyi unelias kysymys Henryn vuoteesta.
“Autoin ystävää. Mutta Burt vastaa nyt.” James ei kuitenkaan saanut vastausta: Burt oli nukahtanut uudelleen.
“Hän aikoi sanoa, että antaa sinulle anteeksi, koska on tuntenut sinut kuitenkin kauemmin kuin Kellyn ja sinä olet hänen ystävänsä eli hänen kuuluu hyväksyä kaikki sinun idioottimaisuutesi, kuten se, että hypit keskellä yötä herättelemässä muita. Ja nyt voisitko painua, joko sänkyyn tai muualle, sillä täällä on ihmisiä jotka kaipaavat unta”, Henry ärähti unisesti ja hautautui peittojen alle.
 James ei tuntenut itseään lainkaan väsyneeksi, vaan hyppeli hyväntuulisena takaisin alakertaan, jossa Amanda istuksi yhä takan ääressä. James sieppasi tytön syliinsä ja heilautti tätä muutaman kerran ilmassa.
“James, lopeta!” Amanda kauhisteli.
“Hän antaa minulle anteeksi”, James sanoi ja laski tytön takaisin jaloilleen.
“Hienoa. Onnittelut!” Amanda iloitsi ja halasi Jamesia. Samalla hetkellä muotokuva-aukko aukeni ja toisiaan kiihkeästi suuteleva pari ilmaantui sisään.
“Louis”, Amanda tunnisti pojan ensinnä. Nyt myös tyttö kääntyi heitä kohti, eikä James ollut erityisen yllättynyt nähdessään Kellyn kissamaiset kasvot.
 “Louis, kuinka…”, Amanda aloitti, mutta James hyökkäsi äkisti serkkunsa kimppuun.
“James, sinun ei tarvitse tapella minun takiani!” Kelly kiljui ja kavahti taaemman, ettei poikien pyörivä taisteleva kasa olisi kaatanut häntäkin.
“En tappelekaan”, James informoi ja hänen nyrkkinsä hujautti Louisia suupieleen. Kuulosti siltä, että muutama hammas olisi murtunut. Hänelle oli aivan samantekevää mitä Kelly teki. Kellyn ja hänen suhde oli ollut käytännöllisesti kuollut. Ei hän odottanutkaan Kellyn kaltaisen tytön jäävän odottamaan häntä. Tällä oli täysi vapaus seurustella kenen kanssa häntä huvitti, mutta Louis sen sijaan oli Amandan poikaystävä.
“Lopettakaa heti!” Amanda komensi. James huitaisi Louisia vielä kertaalleen, mutta nousi sitten maasta.
“Louis, ole hyvä ja pysy erossa minusta”, Amanda tuiskahti ja kiiruhti tyttöjen makuusaliin. Louis kuivasi veren suupielestään ja  lähti sitten muotokuva-aukosta, josta oli hetkeä aiemmin tullut.
“No, oletko vihainen?” Kelly kysyi odottavasti heidän jäätyään kaksin Jamesin kanssa.
 James pudisti päätään. Ei hän ollut Kellylle vihainen. Ehkä pettynyt tämän huonoon miesmakuun, mutta noin muuten…
“Et kai sinä oikeasti luullut, että minä aion odottaa sitä hetkeä, kunnes tajuat kuuluvasi yhteen Amandan kanssa?” Kelly kysyi kuin puolustautuen joltakin syytökseltä, jota James ei ollut edes lausunut.
“Ei, en minä odottanut”, James sanoi vaivautuneesti ja huomasi, että hänelle oli tapahtumassa sama kuin kaikkien muiden tyttöystäviensä kanssa. Hänestä tuntui hankalalle puhua Kellyn kanssa saati sitten olla tämän kanssa samassa huoneessa. Myös hämmentävä oli se tosiseikka, että Kelly oli ollut selvillä hänen tunteistaan Amandaa kohtaan, vaikka hän itse ei ollut vielä tunnistanut niitä. Ehkä asia oli niin kuin Al oli sanonut: tytöt tiesivät tällaiset asiat.
“No, miten me aiomme pärjätä? Olemme kuitenkin samassa koulussa vielä kolmisen vuotta. Sitä paitsi Burt tuskin ilahtuu tästäkään tilanteesta”, James kysyi harmitellen ja mietti siinä samalla mahtaisiko onnistua suututtamaan Burtin toistamiseen, kun tämä ei käytännössä ollut vielä ehtinyt antamaan ensimmäistäkään kertaakaan anteeksi.
“Minä luulen, ettei se ole ongelma. Minun isäni ja Burtin äiti ovat eroamassa. Palaan kesällä isän kanssa Ranskaan”, Kelly ilmoitti.
“Burt ei vielä tiedä tästä”, hän lisäsi vielä varoittavasti perään.
 “No, siinä tapauksessa”, James aloitti ja valmistautui kerran väsäämäänsä puheen lausumisessa, ”Kelly, minusta tuntuu, että meidän suhteemme on jumittunut paikoilleen. Tämä meidän seurustelumme ei tule etenemään. On parempi, että jatkamme kumpikin eteenpäin omilla tiellämme.“ James taputti Kellyä mielestään veljellisesti olalle.
“James, sinun ei tarvitse jättää minua. Me emme ole olleet yhdessä enää reiluun kuukauteen”, Kelly huomautti.
“Ei, mutta tämä kuuluu imagooni”, James selitti.
“Ai, typerien fraasien lausuminen? Keksisit edes jotakin omaperäistä”, Kelly ivasi.
“Annatko sinä minun pitää tämän aion-nyt-jättää-sinut -puheen vai et?” James kysäisi.
“En, minulla ei ole mielenkiintoa kuunnella tyhjää sanahelinää”, Kelly ilmoitti ja painui tyttöjen makuusaliin hänkin.
 James katsoi tytön perään ja huomasi mielessään, ettei ollut kovinkaan pahoillaan tilanteen saamasta käänteestä.

Oli lukukauden viimeinen ateria ja James jakoi sen ystäviensä Burtin ja Henryn, sekä tyttöystävänsä Amanda Blaken kanssa. Amandan ja hänen suhde oli kevään aikana elpynyt hitaasti ja varmasti, mutta ratkaiseva, alkuun paneva tapahtuma saattoi kaikesta huolimatta olla Jamesin syntymäpäiväjuhlat. No, Jamesin täytyi myöntää, että tuon railakkaan illan päätteeksi hän ja Amanda olivat eksyneet ensimmäisen kerroksen luutakomeroon. Molemmat olivat olleet riehakkaalla ja hyvällä tuulella.
Kesken suudelmien, joita oli jo huomaamattaan ehtinyt kaivata, James oli kuitenkin muistanut jotakin. Hän oli virnistänyt Amandalle ja todennut:
“Kuule, muistatko, kun sanoit minulle syksyllä, ettet ole täällä, kun palaan?”
Amanda oli nyökännyt. Hänen hiuksensa olivat olleet sotkussa ja kasvot kaikesta sen iltaisesta nauramisesta kipeät, mutta hän oli näyttänyt Jamesista paljon kauniimmalta kuin koskaan ennen(tietenkin syynä saattoi olla se, että James oli nauttinut sinä iltana aivan liian paljon kermakaljaa, jota oli epäillyt kaiken lisäksi olleen vahvistetun jollakin vahvemmalla).
“No, tässähän me taas olemme”, James oli virnistellyt.
“Kyllä, mutta minä en odottanut sinua täällä koko vuotta”, Amanda oli huomauttanut leikkisästi.
“Kuitenkin varroit minua täällä vähän väliä”, James oli kiusannut.
“Aivan varmasti”, oli Amanda tuhahtanut, “veikkaan, että itse koputtelit luutakomeron ovea vähän väliä siinä toivossa että näkisit minut.”
“Koputtelinkin, mutta se on harrastus”, James selitti.
He olivat katsellee toisiaan ja purskahtaneet väsyneeseen nauruun painuen toistensa syleilyyn.
 Ja tuosta illasta alkaen he olivat jälleen olleet eräs Tylypahkan tunnetuin, tai jos ei tunnetuin, niin ainakin nähdyin pari.
 Nyt James vilkaisi opettajainpöytää, jossa professori Nenoveh istui pidellen Ninaa polvellaan. Tyttö seurasi kiinnostuneena äitinsä ja professori Lipetitin keskustelua. Nykyisin Nina oli erittäin tuttu näky ruokatunneilla ja silloin tällöin muodonmuutostunneillakin.
 Seuraavana aamuna Jamesin ja hänen seikkailustaan metsässä, professori oli käynyt puhumassa rehtorin kanssa. Hän oli kertonut tyttärestään. Rehtori oli ollut ensin sydänkohtauksen partaalla, mutta oli sitten lopulta hyväksynyt sen, että tyttö asui Tylypahkassa. Mielessään rehtori todennäköisimmin oli pohtinut, että hänen pitäisi alkaa etsiskellä uutta muodonmuutostenopettajaa, mutta professori Nenovehia se ei ollut haitannut. Hänelle oli ollut tärkeää, että hän oli saanut jäädä Tylypahkaan Ninan kanssa vailla piilotteluja ainakin muutamaksi kuukaudeksi, ehkäpä jopa useammaksi vuodeksi. Sinä päivänä hän oli mennyt ensikertaa päivälliselle yhdessä tyttärensä kanssa. Tämä oli aiheuttanut hälinää salissa ja hän oli katsonut parhaaksi pitää pienen selventävän puheen niin kollegoille kuin oppilaille:
“Hyvät Tylypahkan oppilaat ja arvoisat opettajatoverini. Satun tietämään, ettette pahemmin välitä puheista, joten yritän puhua nopeasti. Näiden kolmen vuoden ajan, jotka olen opettanut täällä, olen tuntenut olevani Tylypahkassa enemmän kotona kuin missään muualla ja suuri kiitos siitä lankeaa juuri teille. Haluaisinkin nyt esitellä teille tyttäreni Ninan ja toivoisin, että hyväksyisitte hänetkin osaksi tätä Tylypahkan perhettä, johon itsekin olen päässyt. Kiitos.”
 Salissa oli hetken ollut järkyttyneen hiljaista ja sitten hiljainen kuskailu oli alkanut kiiriä pitkin salia. Sanat lapsi ja tytär tuntuivat siirtyvän ketjussa suusta suuhun, kunnes yksinäiset taputukset olivat keskeyttäneet ne. Kaikki olivat tuntuneet etsineen taputtajaa ja syyllinen olikin löytynyt tuttuun tapaan Rohkelikon pöydästä. Jamesin ja hänen ystäviensä aloittamat aplodit olivat hitaasti levinneet ympäri salia. Professori oli tavoittanut Jamesin katseen ja muodostanut huulillaan sanan “kiitos”.
 Nyt James katseli ympäri salia mietteliäästi. Hänen kouluvuotensa oli ollut melkoinen. Sen lisäksi, että hän oli viettänyt kaksi kolmannesta vuodesta jälki-istunnossa, tapellut Louisin kanssa kolmesti, hakannut luihuisen etsijän kerran, lainannut Albuksen näkymättömyysviittaa lukemattomia kertoja, seuraillut professori Nenovehia, riitaantunut ystäviensä kanssa, eronnut Amandasta, mennyt yhteen Kellyn kanssa ja eronnut tästäkin ja palannut vielä Amanda kanssa yhteen, hän oli tainnut oppia jotakin tärkeää ihmisistä ja näiden välisistä suhteista. Sitä mitä se oli hänen täytyisi sulatella kuitenkin vielä vähän aikaa, sillä niin aikuinen hän ei vielä ollut, että ottaisi heti opikseen.
 Burt herätti hänet ajatuksistaan viittomalla kohti opettajienpöytää. James käännähti ja oli purskahtaa siinä silmäräpäyksessä nauruun.
 Lientenprofessori oli asettunut polvilleen professori Nenovehin eteen ja aloittanut laulun, joka kaikui salista kuuluvien naurunpurskahdustenkin yli:
“Mun oma kirjastoneito,
ja sen muksu.
Harvalla on taito,
tehdä sydämelle tää jutsku.
Mentäis nyt vaan naimisiin,
ja kirjastosta koti tehtäisiin.”
 Professori Nenoveh katsoi lientenprofessoria puolittain järkyttyneenä, puolittain huvittuneena. Hän kumartui kysymään tyttäreltään, minkä eläimen tämä halusi nähdä ja pian lientenprofessori saattoi tunnustella upouusia kamelin korviaan.
“Vähän siistii. Saanks mä kyttyränkin?” professori kysyi innosta hehkuen ja James pudisti nauraen päätään. Hän tuskin jaksoi odottaa seuraavaa lukukautta.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Xanie

  • hymyilevä huomispäivä
  • Aurori
  • *
  • Sukupuoli: Noita
  • *reps*
  • Tupa: Rohkelikko
Vihdoinkin sain tämän luettua loppuun, mutta kyllä se kannattikin! Tämä loppui aika hyvin ja jotenkin ihanan rauhallisesti. Tosin siihen rauhaan johtavia tilanteita olikin sitten aika paljon :) en tiedä, ymmärsikö kukaan tästä lauseesta mitään :D
Lainaus
Nyt James katseli ympäri salia mietteliäästi. Hänen kouluvuotensa oli ollut melkoinen. Sen lisäksi, että hän oli viettänyt kaksi kolmannesta vuodesta jälki-istunnossa, tapellut Louisin kanssa kolmesti, hakannut luihuisen etsijän kerran, lainannut Albuksen näkymättömyysviittaa lukemattomia kertoja, seuraillut professori Nenovehia, riitaantunut ystäviensä kanssa, eronnut Amandasta, mennyt yhteen Kellyn kanssa ja eronnut tästäkin ja palannut vielä Amanda kanssa yhteen, hän oli tainnut oppia jotakin tärkeää ihmisistä ja näiden välisistä suhteista. Sitä mitä se oli hänen täytyisi sulatella kuitenkin vielä vähän aikaa, sillä niin aikuinen hän ei vielä ollut, että ottaisi heti opikseen.
Tähän ehkä voisi aika hyvin tiivistää koko kakkos osan. Ja sitten tietysti pitäisi ottaa kaikki tunteet mukaan. Nauru. Ilo. Suru. Järkytys. Yllättyneisyys. Tyrmistys. Jännittyneisyys. Helpotus. jne. Eli tähän kakkos osaan mahtuu paljon tapahtumia, jotka herättivät ainakin minussa monia erilaisia tunteita. Mielestäni yksi hyvän ficin (tai minkä tahansa tekstin) ominaisuuksia on se, että se herättää lukijassa tunteita ja saa tämän ajattelemaan. Kiitos siis hyvästä lukukokemuksesta ja sen herättämistä tunteista.

En ehkä osaa nyt antaa mitään kovin rakentavaa palautetta. Tuntuu kuin olisin sanonut kaikki jo aikaisemmissa kommenteissani. Kerronta on hyvää ja kuvailua sopivasti.... En siis viitsi ruveta toistamaan itseäni, kun se alkaa tuntua aika puuduttavalta.

Sen sijaan juonesta voisin sanoa jotakin. Eli juoni on taas kerran aika loistava. Osan alussa vähän esitellään paikkoja, eikä päästä kunnolla liikkeelle. Sitten pikkuhiljaa mukaan tulee pieniä asioita, jotka paljastavat, että asiat eivät ole niin, kuin niiden pitäisi olla, että jokin on vinossa. Näitä vihjeitä sitten tulee vähän siellä täällä ja osa on sellaisia, että James ei niitä olisi huomannut, ellei olisi sattunut olemaan paikalla. Esimerkiksi se huispaus-sieppi -kohtaus. James oli juuri siinä huispaus ottelussa, jossa tämä episodi tapahtui. Ja lopussa James sattui paikalle juuri silloin, kun sitä tyttöä vietiin. Minusta on kiva, että ficissäsi on myös sattumalle tilaa.Tapahtumat kehittyivät myös aika hyvin loppua kohden ja juoni sen kuin tiivistyi tiivistymistään. Lopussa tapahtumat etenivät suorastaan rytinällä ja sitten yhtä nopeasti, kuin ne alkoivatkin, ne olivat jo ohi. Ja vielä loppuun sellainen pieni pätkä, jossa kerrotaan, että kaikki oli hyvin. Eli aivan oikean lainen juoni kaava. alku-lämmittely-huippukohta-loppu (tuon lämmittelyn kyllä keksin itse :D).

Amandan ja Jamesin suhteen kehitys oli myös hyvin kirjoitettu. Jotenkin minulle tuli mieleen (kelmi-)James ja Lily. He olivat jotenkin niin aikuismaisia, jos niin voi sanoa noin nuorten kohdalla :) He siis osasivat käyttäytyä ja James huomasi, että tyttöystävän pitää olla muutakin, kuin hyvä suutelija. Tämän pitää osata myös kuunnella ja olla läsnä toista varten. Minusta Amanda ja James ovat ihana pari :)
Lainaus
Siinä Amandalle puhuessaan James tuli ajatelleeksi, että kaikista tytöistä joiden kanssa hän oli koskaan seurustellut, Amanda oli ollut ainoa, jonka kanssa hän oli saattanut puhua mistään oikeasti merkityksekkäästä. Muiden kanssa kaikki oli perustunut lähinnä fyysiseen suhteeseen, mutta Amandalle hän oli saattanut purkaa sydäntään,
Eräs suosikeistani oli (ehkä juuri siksi, että halusin Amandan ja Jamesin palaavan takaisin yhteen) se, missä James ja Kelly ovat siellä luutakomerossa sen sieppi-jutun jälkeen ja Kelly ei haluaisi kuunnella, kun James selittää, vaan haluaisi vain keskittyä siihen suhteen fyysiseen puoleen.

Odotan innolla kolmatta osaa ja sen mukanaan tuomia lukunautintoja! Toiovttavasti saat sen pian valmiiksi!

~Xanie *tarjoaa suklaasammakoita kiitokseksi ja toivottaa voimia jaksaa tehdä seuraavaa osaa nopeasti*
Kun ystäväsi katselevat sinua hyppäämässä laskuvarjolla joka ei aukea, voisi olla hauska temppu, jos esittäisit vaikkapa uintiliikkeitä.
Avasta kiitos Seatearille!
Tee päivän hyvä työ: www.freerice.com

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Heippa kaikki!
 Ja kiitos teille ihanille ihmisille, jotka olette kommentoineet ficiä.
Momo,
toivottavasti muffinsit ja tee maistuivat ;). Ja senkun lisäät serenadin, jos miellyttää.
Xanie,
kiitos ihanasta ja pitkästä kommentistasi. Nähtävästi monet ovat tykästyneet James/Amandaan. *huokaus*
No aika näyttää...
Attitude,
kiitos kommentistasi, mukava kuulla että pidit. Nimien kirjoittelu paperille oli vain eräs professori Nenovehin keinoista varmistaa ettei Christopher sattuisi olemaan lähellä oppilaaksi naamioituneena. Hän uskoi tunnistavansa tämän käsialan vaikka tämä pyrkisikin muutelemaan sitä. Tämä Nenovehin "ansa"(en keksi parempaa sanaa tähän hätään) ei ollut missään tapauksessa vedenpitävä, ehkä se ennemminkin oli vain jotain millä rauhoitella itseään. Myönnän että selitin tämän puutteellisesti ficissä, mutta olkoon nyt.
Mäyris,
kiitos kovasti kommentistasi. Pidin itsekin Davidista ja mietin viime sekunneille asti viitsinkö tehdä sitä minkä tein, mutta teinpä kuitenkin. No, Scorpiusta ja Rosea odotan itsekin(uskokaa huviksenne mieleni tekisi välillä hypätä osien 3 ja 4 yli suoraan 5 ja heidän suhteeseensa...), mutta vielä ei ole heidän vuoronsa. Jotain pientä sitten 4. osassa...
Felgueroso,
kiitos sinullekin. Jamesista oli tietyllä tapaa helppo ja hauska kirjoittaa, ehkä koska hän ei ota elämää turhan vakavasti ja toivoisin itse olevani enemmän hänenlaisensa...Noita alkuperäisiä hahmoja tulee vilahtelemaan mukana loppuun asti erityisesti 6 osassa vanha porukka kunnostautuu.
 Erityiskiitos nyt muistaessani sisarelleni, joka on ollut mukana keksimässä ja jaksanut patistaa minua jatkamaan vaikka itseäni on kyllästyttänyt. Ja kaikki kunnia lientenprofessorin hahmosta kuuluu hänelle ja kaupunkimme Anttilan levyosaston ihastuttavalle myyjälle, joka on toiminut esikuvana...
 Ja nyt on tämänkin ficin aika siirtyä eteenpäin. Pahoittelen, että tässä on mennyt jo pidempi aika sitten viime kerran ja pahoittelen että höpötin alkuun näin paljon... No niin, kuten osa kommentoineista arvelikin tämä osan kertoo Lilystä, Hugosta ja parista heidän ystävästää joihin päästään nyt tutustumaan näissä kolmessa luvussa. Jatkoa tuttuun tapaan noin viikon sisällä.
Huom: Sensuroitu sana on luonnollisestikin hatut, ei mitään vakavampaa.

                                        Teidän, neljän ja puolen tunnen yöunenkin jälkeen luettuaan KV:n,
                                         Unissakävelija

P.S:Huomasin että tämä on luettu nyt yli 1000 kertaa! Se tuntuu ihanalta, joten suuret kiitokset kaikille lukijoille!

Osa 3

Luku 32: Ei pöllömpi juttu

 Hermione Granger-Weasley raahautui eräänä tavanomaisena tiistaiaamuna napsuttamaan kahvinkeittimen päälle. Hänen miehensä Ronin mielestä kahvinkeittimet olivat ajanhukkaa, kun taialla kahvin olisi saanut paljon nopeammin valmiiksi. Hänellä ja Ronilla oli kuitenkin ollut sopimus heidän muuttaessaan jästilähiöön ja tähän sopimukseen liittyi se ehto, että heidän kotinsa sisustettaisiin jästimäisesti.
 Tietenkään sopeutuminen ei ollut ollut aivan helppoa etenkään Ronille, velhoperheen kasvatille. Rehellisesti sanottuna Ron oli sopeutunut surkeasti. Lohdukseen Hermionen täytyi kuitenkin muistaa, että ainakin hänen lapsensa olivat oppineet tuntemaan myös jästimaailman. Molemmat lapset olivat nimittäin käyneet kuusi vuotta jästien koulua. Ron oli ensin vastustanut tätä, hän olisi halunnut opettaa perustaitoja lapsilleen kotonaan, mutta Hermionen jankutettua asiasta tarpeeksi kauan hänkin oli lopulta suostunut.
 Nyt oli kuitenkin koittamassa aika jolloin molemmat heidän lapsensa olivat siirtymässä virallisesti taikamaailmaan. Hugon ensimmäinen Tylypahkan vuosi alkaisi reilun kuukauden kuluttua ja Hermione tunsi olonsa sitä ajatellessaan hieman haikeaksi. Hän tiesi, että Hugo tulisi viihtymään Tylypahkassa, kuten hän itsekin oli aikoinaan viihtynyt ja silti hän tunsi hienoista kaipausta, kun ajatteli, ettei voisi enää nähdä kuopustaan joka päivä, rutistaa tätä päivittäin halauksiinsa. No, oikeastaan poika ei ollut enää moniin vuosiin ollut oikein halausikäinen, mutta kyse oli lähinnä periaatteesta.
 Hermione kaatoi itselleen kupin kahvia ja katseli ikkunasta ulos. Aamuhämärässä katulampun valon alta vilahti kaksi lentävää hahmoa. Hermione tunnisti ne pöllöiksi ja kiiruhti avaamaan ikkunan jo valmiiksi. Tuskinpa kukaan muu heidän naapurustossaan saattoi odottaa pöllöpostia. Hän otti kirjeet pöllöiltä ja näki päällä Tylypahkan leimat. Kirjalistat olivat lopultakin saapuneet.

“Hugo herää! Arvaa mitä? Arvaa mitkä ovat tulleet?” isosiskon ääni tunkeutui Hugon makoisaan uneen. Hän avasi vaivalloisesti silmänsä.
“Pienet, vihreät maahiset toiselta planeetalta?” hän haukotteli ja potki peiton päältään. Hänen punaruskeat tuuheat hiuksensa olivat yön aikana taittuneet vinoon vasemmalle.
“Tylypahkan kirjeet, tonttu. Eikö ole ihanaa?” Rose intoili.
“Ai, kiva”, Hugo totesi tyhjästi.
Hän sai kellertävän kirjekuoren käteensä.
Siinä se nyt oli. Hänen kirjeensä. Tähän asti Tylypahkaan meno oli tuntunut kaukaiselta ja epätodelliselta. Hän ei ollut osannut kunnolla osannut ajatella, että vaihtaisi koulua ja siinä sivussa ystäviä ja koko tuntemansa maailman. Tunsi hän toki velhomaailmankin, mutta jästimaailma kaikessa arkipäiväisyydessään tuntui loppujen lopuksi siltä tutummalta ja turvallisemmalta.
 Erityisesti hän harmitteli sitä, että ei taatusti näkisi ainuttakaan nykyisistä ystävistään Tylypahkassa, lukuun ottamatta serkkuaan Lilyä. Eihän hän voinut edes kertoa ystävilleen mihin kouluun oli menossa. Tähän asti hän oli puhunut epämääräisesti sisäoppilaitoksesta toisella puolella maata, mutta entä sitten, kun ystävät kysyisivät mistä hänet voisi tavoittaa? Sitä ei olisi mitenkään helppoa selittää.
 Kuitenkin eniten häntä harmitti, että aivan hänen naapurissaan asuvat Karen ja Keith Richards, jotka olivat niin hänen kuin hänen serkkunsa Lilynkin hyviä ystäviä, eivät olisi jakamassa enää seuraavaa kouluvuotta hänen kanssaan. Edes Richardsin kaksoset eivät tienneet hänen velhoudestaan ja tämä ajatus ahdisti häntä kaikista eniten.
 Hän avasi kirjeen vastahakoisesti Rosen painostuksesta.

TYLYPAHKAN NOITIEN JA VELHOJEN KOULU
Rehtori Meryl Kahlesalpa

Hyvä herra Weasley,
 täten ilmoitamme, että Sinulle on varattu paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Ohessa saat luettelon kirjoista ja välineistä, jotka tarvitset.
 Lukukausi alkaa 1. syyskuuta. Odotamme pöllöäsi viimeistään 31. heinäkuuta.

Parhain terveisin
Filius Lipetit, vararehtori

 
 Ilmeisesti Hugo oli Rosen näkemyksen mukaan aivan liian hidas lukija, joten tämä nappasi kirjalistan häneltä ja silmäili sen nopeasti, mutta huolellisesti sen läpi.
“Samat kirjat kuin minulla toissavuonna. Voit käyttää minun vanhojani”, sisko ilmoitti ja ojensin kirjeen takaisin Hugolle.
“Kiva”, Hugo totesi taas kuulostaen kaikkea muuta kuin innostuneelta.
Rose selvästikin huomasi tämän.
“Kuule, joku asiaa tuntematon voisi vaikka väittää ettet sinä ole innostunut  Tylypahkaan menosta”, tyttö huomautti.
Hugo kohautti olkiaan:
“Ei minulla mitään sitä vastaan ole. Olisin vain mielelläni ollut täällä vielä vuoden.”
“Kaipaat ystäviäsi?” Rose arvasi.
Hugo nyökkäsi.
“No, Tylypahkassa saat uusia ja tuleehan sinne Lily. Heti lajittelun jälkeen teidät…”, Rose alkoi innostuneesti selostaa Tylypahkan toimintatapoja, mutta Hugo kuunteli vain puolella korvalla ja katseli ikkunastaan ulos.
 Niin tulihan Lily sentään, eikä vain sentään vaan onneksi. Mutta hän olisi kyllä antanut, vaikka kaikki vuoden viikkorahansa, jos olisi saanut yhdenkin toisen ystävän mukaan.

“Rose, vahdi ettei isäsi kiroa tällä kertaa liikennevaloja kyllästyessään odottamaan!”
“Hermione, tuo on epäreilua. Meillä oli silloin kiire”, Rosen isä väitti vastaan.
“Ron, se ei muuta asiaa tipan vertaa”, kuului vastaus keittiöstä.
Rose seisoi ovella ja odotti isäänsä. Koska isä oli tänään vapaalla ja kirjalistat olivat saapuneet, hän oli ehdottomasti halunnut lähteä ostamaan kirjat saman tien. Hugokin oli lähdössä, mutta ei ollut läheskään yhtä innostuneena.
 Rose ei voinut ymmärtää veljeään. Tämä käyttäytyi kuin kuolemaantuomittu eikä tosiaankaan kuin yksitoistavuotias, joka oli lähdössä ostamaan ihka ensimmäistä sauvaansa. Toisaalta joutuihan hän myös kaapujen sovitukseen ja harvat pojat nauttivat moisesta.
 Rose vilkaisi ohimennen ulos etuoven kapeasta lasi-ikkunasta ja tunsi leukansa loksahtavan paikoiltaan.
“Merlinin nimeen, mitä tuo hölmö täällä tekee?” tyttö parkaisi ja syöksyi ulos. Hän juoksi heidän etupihansa poikki rivitaloyhteisön keskelle jäävän aukion leikkikentälle, jossa seisoi kaikkea muuta kuin sinne kuuluvan näköinen liemienprofessori. Hän tarrasi tämän käsivarteen ja lähti raahaamaan tätä kotiaan kohden. Miehen kaapu ja kädessä oleva taikasauva olisivat melkoisen suoria vihjeitä naapureille. Hän saattoi nytkin nähdä muuan vanhan rouvan kurkistelevan pitsisten ikkunaverhojen lomasta.
“Hei, mitä sä oikeen touhuut? Mul on bisneksii täällä”, Rosen lientenprofessori sanoi tylsistyneellä äänellään tytön taluttaessa häntä kotiaan kohti.
“Professori, minun kotini on täälläpäin, jos..”, Rose aloitti kärsivällisellä äänensävyllä, mutta lientenprofessori keskeytti hänet.
“Siis kyl mä tiiän et sul on mua ikävä, mut mul on duunii täällä”, professori ilmoitti ja Rose irrotti epäillen otteensa.
“Mitä muka?” hän ihmetteli.
“Mun pitää leikkii pöllöö ja heittää nää kirjeet tänne”, professori ilmoitti ja äänensävy paljasti, ettei hän missään nimessä ollut tyytyväinen järjestelyyn. Hän heilutti kädessään kahta kellertävää kirjekuorta.
“Hugo ja minä saimme kirjeet jo tänä aamuna…”, Rose sanoi hitaasti niin kuin olisi puhunut ulkomaalaiselle, joka tuskin ymmärsi muutaman sanan kieltä.
“No, mitä se mua liikuttaa? Mä en oo mikään yleinen tietotoimisto, vaikka mä paljon tiiänkin”, lientenprofessori tuhahti kyllästyneesti.
“Teidän ei tarvitse toimittaa meille toisia kirjeitä”, Rose selitti uudelleen ja yritti artikuloida niin selkeästi kuin mahdollista.
“Enhän mä mitään sulle oo toimittamassakaan”, lientenprofessori tokaisi.
“No, kenelle sitten?” Rose hämmästyi. Hänen tietääkseen lähimaillakaan ei asunut muita velhoperheitä. Ei hän sinällään kyllä olisi yllättynyt, vaikka lientenprofessori olisi erehtynyt paikasta.
“Lue ite. Miks mun pitäis olla joku lukuopettaja?” professori kysyi ja tyrkkäsi kirjeen Roselle.
“Lukiopettaja”, Rose korjasi automaattisesti tarttuessaan kirjeisiin.
“Ihan sama. No sähän voitkin viiä ne kirjeet ja mä voin lähtee kirjastoon”, mies sanoi ja poksahti paikalta.
 Rose vilkaisi ikkunaa, jossa vanha nainen tiiraili ympäriinsä nähdäkseen minne lientenopettaja oli kadonnut. Hän vilkutti naapurilleen, mutta tämä näytti ainoastaan ärtyneeltä ja katosi ikkunasta.
 Rose ei jäänyt murehtimaan vanhaa Bakerin rouvaa, vaan keskitti huomionsa noihin kirjeisiin, jotka lientenprofessori oli hänen käsiinsä jättänyt. Rose luki osoitteen kirjeiden päällä ja joutui myöntämään, että niin hämmästyttävää kuin se olikin, lientenopettaja oli löytänyt oikeaan paikkaan. Vielä tätäkin hämmästyttävämpää olivat kuitenkin nimet kirjekuorissa.
 “Äiti!” Rose ryntäsi takaisin sisälle huutaen.
“Hei, Rose eikö meidän pitänyt lähteä?” Hugo kysyi sisaren rynnätessään ovensuusta hänen ohitseen.
“Äiti!” Rose huusi uudemman kerran.
“Niin, kulta?” Hermione ilmestyi keittiöstä.
“Katso”, Rose sanoi ja ojensi kuoret äidilleen. Hugokin tuli kurkkimaan niitä uteliaana.
“Mistä sinä sait nämä?” Rosen äiti kysyi tunnistettuaan nimet kuorten päällä. Rose kertoi koko tarinan lientenopettajasta.
“Ovatko Keith ja Karen velho ja noita?” Hugo kysyi hölmistyneenä.
“Siltä näyttäisi”, Hermione sanoi vähintään yhtä hämmentyneenä kuin Hugo.
“Minä en tiennyt”, Hugo totesi. Hän näytti loukkaantuneelta ja epäuskoiselta kuultuaan, että hänen ystävänsä kuuluivatkin samaan maailmaan kuin hän itse.
“En minäkään. Eivätkä he nähtävästi tiedä itsekään, koska heille oltiin toimittamassa kirjettä henkilökohtaisesti”, Hermione järkeili.
“Mitä me nyt teemme?” Rose kysyi.
“No, minä menen ja yritän selittää asian Miriamille, Karenille ja Keithille. Ja sen jälkeen lähden töihin ja huolehdin henkilökohtaisesti, että se professori saa vähintäänkin huomautuksen”, Rosen äiti selosti suunnitelmansa.
“Hei, mikäs kokous täällä on? Eikö meidän pitäisi lähteä Viistokujalle?” Ronkin kysyi tullen keittiöön ja tutkiskellen samalla taskujaan autonavainten toivossa.
“Jos siirretäisiin sitä vähän. Voi olla, että Karen ja Keith saattavat tarvita apua omilla ostoksillaan”, Hermione pohdiskeli. Ron kurtisti kulmiaan:
“Hetkinen, miten he tähän liittyvät?”
“Selittäkää isällenne. Minä menen nyt hoitamaan nämä asiat”, Rosen äiti ilmoitti ja Rose ryhtyi selostamaan kohtaamisensa lientenprofessorin kanssa uudemman kerran.

Miriam Richards avasi oven kuultuaan ovikellon soivan. Ovella oli Hermione Granger-Weasley naapurista. Hän tunsi naista jonkin verran, olivathan heidän lapsensa olleet ystäviä jo useiden vuosien ajan.
“Huomenta Hermione, tuletko sisälle?” Miriam tervehti ystävällisesti. Toinen nainen siirtyi sisään ja näytti vaivautuneelta.
“Miriam, ovatko Karen ja Keith kotona?” hän kysyi.
“He ovat jossakin ulkona. Onko jokin hätänä?” Miriam kysyi huolestuen.
“Ei, ei minun vain täytyy kertoa jostakin. On ehkä parempi, että kuulet tämän ennen heitä”, Hermione sanoi ja ojensi kaksi kirjettä Miriamille.
 Miriam katsoi niitä hämmentyneenä. Toisessa kuoressa oli vihreällä musteella kirjoitettu heidän osoitteensa ja hänen tyttärensä nimi. Toinen oli muuten identtinen  ensimmäisen kanssa, mutta sen päällä oli hänen poikansa nimi. Kirjekuoret olivat paksuja ja keltaisia, sellaisia että ne näyttivät useampia vuosikymmeniä vanhoilta.
 “Miriam on parempi, että istut. Tämä voi olla järkyttävää ja vaikeaa uskoa, mutta minä…”, Hermione aloitti vaikeasti.
“Olet noita”, Miriam arvasi.
“Sinä tiesit? Oletko sitten itse…?” Hermione kysyi vaikka osasi arvata, että jälkimmäisen kysymyksen vastaus oli kielteinen.
Miriam puistikin päätään vahvistaen hänen epäilyksensä.
“Karenin ja Keithin isä kertoi maailmastanne ennen lähtöään”, Miriam sanoi hiljaa ja katosi mielessään yksitoista vuotta taaksepäin. Hän muisti päivä kuin olisi elänyt sen vasta eilen. Hän muisti kaikki kauheat ja epäuskoiset sanat, jotka oli vihaisena tullut sanoneeksi kuultuaan Karenin ja Keithin isän aikovan lähteä omille teilleen. Tämä oli parhaansa mukaan kertonut hänelle tuosta toisesta maailmasta, joka oli ei-taikovilta piilossa. Eihän hän raivoissaan ollut halunnut tai voinut uskoa moista. Se kaikki oli kuulostanut sekopäisen ihmisen tarinalta tai typerältä ja lapselliselta valheelta.
 Vasta vuosien kuluttua hän oli alkanut ymmärtää, että tuossa päättömässä sepustuksessa saattoi sittenkin elää totuuden siemen. Kun hän oli kiinnittänyt huomiota asioihin, hän oli alkanut nähdä pieniä vihjauksia. Joskus oudosti pukeutuneen ihmisen kadulla, kerran miehen, joka oli yrittänyt maksaa ostoksensa kaupassa hopeisilla ja pronssisilla kolikoilla, suljettuna ikuisuuksia olleet liikkeet, joista pujahteli ihmisiä, kaupat, joiden ohitse useimmat ihmiset kävelivät kuin eivät edes näkisi niitä, kun taas tietyt menivät suoraa päätä niihin sisälle…. Niin ja tietenkin oikeaan aikaan Kings Crossin asemalla saattoi nähdä mitä kummallisimpiin vaatteisiin pukeutuneita ihmisiä, jotka raahasivat mukanaan jättikokoisia matka-arkkuja, joiden päälle oli sidottu pöllöjä tai ties mitä muita elukoita. Jollakulla oli luutakin kantamuksissaan. Vihjeitä oli ollut paljon, kun oli vain tiennyt mitä etsiä.
 Luonnollisesti hän oli huomannut naapureidensa taipumukset. Erityisesti Hermionen mies tuntui olevan täysin toisesta maailmasta. Tämä, kun tuntui yllättyvän sellaisista tavanomaisista esineistä kuin vaikkapa ruohonleikkureista ja silloin tällöin Miriam oli ollut näkevinään miehen kävelevän nurkan taa, jossa hän ei sitten ollutkaan. Hermionea hän oli seurannut kauemmin ennen kuin oli huomannut tämänkin kuuluvan taikovaa väestöön.
 Välillä hän oli solvannut itseään hulluksi, kun uskoi näihin asioihin, joista Karenin ja Keithin isä oli vuosikymmentä aiemmin kertonut. Kuitenkin kaikessa järjettömyydessäänkin oli vaikeaa olla uskomatta asiaan, kun sen kerran oli ymmärtänyt. Karenille ja Keithille hän ei ollut aikonut kertoa. Hän ei ollut uskonut, että se maailma tulisi koskaan lähelle heitä.
 “Anteeksi, että utelen, mutta mitä hänelle tapahtui?” Hermione kysyi varovasti puhuen Karenin ja Keithin isästä.
“Hän oli liian vapaa sielu viihtyäkseen lastenkasvattajana. Hän lähti, kun lapset olivat vasta muutamia kuukausia vanhoja. Ennen lähtöään hän kertoi maailmastanne ja sanoi, että kun aika koittaisi se tulisi koskemaan Karenia ja Keithia. En uskonut  niin voisi todellisuudessa käydä”, Miriam kertoi ja hypisteli kirjeitä kädessään.
“No, nuo kirjeet ovat kutsut Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun, jota pidetään yhtenä Euroopan parhaana taikakouluna”, Hermione yritti selittää mahdollisimman neutraalisti.
“Miksi lapseni sitten ovat saaneet kutsut?” Miriam kysyi. Hän ei ollut ilmoittanut lapsiaan velhokouluun, ja epäili, ettei näiden isäkään ollut tehnyt sitä. Eihän tämä ollut pitänyt lapsiin yhteyttä kuin joulu- ja syntymäpäiväkorteilla, milloin mistäkin maasta.
“He ovat nähtävästi tehneet tietämättään taikoja”, Hermione sanoi säikäyttäen Miriamin.
 Hänen lapsensa eivät osanneet taikoa. Kuinka he olisivat voineet? Eihän kukaan ollut opettanut heitä. Jos he kuitenkin olivat tehneet niin hehän olivat saattaneet loukata itsensä tai jonkun muun. Ties vaikka tälläkin hetkelle olisivat muuttuneet sammakoiksi tai…
“Ei, ei mitään suurta tai vaarallista. Eikä se haittaa”, Hermionen kiirehti sanomaan nähdessään huolestuneen ilmeen Miriamin kasvoilla, ”kaikki velholapset tekevät vahinkotaikoja ollessaan peloissaan tai vihaisia. Se on vain eräänlainen refleksi. He eivät vielä hallitse kykyjään ja sen tähden on taikakouluja kuten Tylypahka, joissa heitä opetetaan kontrolloimaan taikaansa.”
Miriam katsoi ikkunasta ulos.
“He kuuluvat sinne vai kuinka?” hän kysyi hiljaa. Kysymys ei ollut tarkoitettu Hermionelle eikä oikeastaan edes ääneen lausuttavaksi. Se oli ennemminkin todiste hänelle itselleen. Hänen lastensa paikka olisi kokonaan toisessa maailmassa, kaukana hänestä. Hän oli aina pelännyt tätä hetkeä. Jopa salaa itseltään, mutta pelännyt kuitenkin. Oli kipeää päästää irti lapsistaan. Antaa heille toinen maailma, johon itse ei kuuluisi.
“Pärjäävätkö he siellä? Voidaanko Keithin erikoistarpeet huomioida?” Miriam kysyi ja huomasi äänensä olevan karhea.
Hermione tarttui ystävällisesti hänen käteensä ja puristi sitä rohkaisevasti:
“Uskon, että taikamaailma voi tarjota paljonkin sellaista, mistä he jäävät täällä paitsi.”
Miriam nyökkäsi.
“Minun pitää puhua heille”, hän sanoi  hiljaa.
“Voin jäädä avuksi, jos tahdot”, Hermione tarjoutui, mutta Miriam pudisti päätään. Tarjous oli ystävällinen ja olisi saattanut helpottaa hänen työtään, mutta loppujen lopuksi hän oli kuitenkin se, jonka tehtävä oli selittää lapsille tuon toisen ihmeellisen maailman olemassaolo.
 
Luku 33: Karen ja Keith Richards

 “En saata uskoa, että ette ikinä edes vihjaisseet”, Karen totesi tuohtuneesti, kun he kaikki neljä, siis Hugo, Lily, Karen ja Keith, istuivat puumajassa, jonka olivat joskus pienempinä lapsina rakentaneet. Nykyisin se oli melkoisen ahdas neljälle yksitoistavuotiaalle, etenkin pituus suunnassa, mutta he viihtyivät siltikin siellä lähinnä sen tarjoaman yksityisyyden tähden.
“Taikamaailman olemassaolo on eräs maailman suurimmista salaisuuksista, ei sellaisista kerrota puolihuolimattomasti kenelle tahansa”, Lily ilmoitti. Sitten hän huomasi uhkaavan ilmeen kohoavan Karenin kasvoille ja kiirehti tarkentamaan:
“En tietenkään tarkoittanut, että te olisitte ketä tahansa, mutta se nyt vain on sääntö, ettei taikuudesta puhuta kauheasti ääneen.”
“Vanhempammekin kielsivät”, Hugokin kiirehti puolustautumaan.
Keith oli seurannut keskustelua tarkkaavaisesti ja kiirehti nyt esittämään oman kysymyksensä, koska kenties tiesi, että hänen sisarensa ja Lily olivat molemmat voimakkaita persoonallisuuksia ja saattaisivat hyvinkin aloittaa ärhäkän riidan, mikäli heitä ei keskeytettäisi ajoissa. Hän heilautti kättään kiinnittääkseen muiden huomion ja esitti sitten kysymyksensä.
 Hugo seurasi Keithin käsien liikkeitä ja luki merkeistä tämän esittämän kysymyksen:
Osaavatko teidän vanhempanne taikoa?
  Keith oli kuuromykkä, ja viesti sen tähden tällä tavoin kasvoillaan ja käsillään. Aluksi tämä oli tuntunut Hugosta hankalalta. Hän oli jopa tietyllä tapaa karsastanut Keithia nuorempana. Ystävä, jonka kanssa ei pystynyt keskustelemaan oli tuntunut kuusivuotiaasta hankalalta.
 Ystävyys oli kuitenkin hiljalleen syntynyt naapuruudesta ja sittemmin luokkatoveruudesta. Karen oli ensin toiminut vain tulkkina veljensä ja Hugon välillä, mutta melkein huomaamatta hänestäkin oli tullut Hugon ystävä. Lily oli tutustunut kaksosiin Hugon kautta ja ystävystynyt lähes välittömästi. Hän kun oli sen typpinen ihminen: ystävystyi nopeasti.
 Nykyisin Hugo ymmärsi Keithin viittomia mielestään melkoisen hyvin, sen sijaan hän itse ei ollut viittojana kummoinenkaan. Hän teki paljon virheitä, sekoitti merkityksiä ja oli kaiken lisäksi turhauttavan hidas. Helpottava seikka tosin oli, että Keith oli erinomainen huulilta lukija niin ettei viittominen hänelle ollut useinkaan välttämätöntä.
 “Kyllä. Minun äitini tosin on jästisyntyinen”, Hugo vastasi ystävänsä viitottuun kysymykseen.
“Mikä?” kysyi Karen, ja Keith esitti saman kysymyksen yhtä aikaa viittomalla.
“Jästisyntyinen. Se tarkoittaa, että kumpikaan hänen vanhemmistaan ei osaa taikoa”, Lily selitti.
 Sisarukset vaihtoivat keskenään katseen, jonka merkitystä Hugo ei osannut tulkita. Hugo huomasi taas kerran ihmettelevänsä, kuinka paljon nuo kaksi olivat toistensa näköisiä. Molemmilla oli vaaleat kiharat hiukset (Karenin hiukset tosin olivat hieman pidemmät), vaaleanruskeat silmät ja ystävälliset vahvaleukaiset kasvot. Keith oli suunnilleen Hugon pituinen tosin hän ei näyttänyt yhtä hongankolistajalta kuin Hugo. Karen oli hieman lyhyempi, mutta kuitenkin reilusti pidempi kuin Lily. Hän oli hieman pyöreä, mutta Hugosta tämä pyöreys vain puki häntä. Joka tapauksessa he olivat ihmeellisen paljon toistensa näköisiä etenkin kasvoista verrattaessa esimerkiksi Hugon itseensä ja hänen sisareensa Roseen taikka Lilyyn ja tämän veljiin.
Kaksoset käänsivät katseensa takaisin Lilyä ja häntä kohti. Hugo huomasi kuinka aurinko porotti epämiellyttävästi hänen selkäänsä puumajan ikkunasta ja siirtyi hieman lähemmäs Lilyä päästäkseen viileämpään.
“Miten taikominen sitten käytännössä tapahtuu? Tehdään jotain mystisiä liikkeitä ja sanotaan pari sanaa?” Karen uteli kiinnostuneena taisteltuaan hetken itsensä kanssa siitä mikä kysymys oli tärkein ensimmäisenä.
“No, yleensä velhot ja noidat käyttävät sauvaa, mutta myös ilman sauvaa se on mahdollista. Kotitontut eivät esimerkiksi eivät käytä sauvaa…”, Hugo selitti, mutta jälleen sama kysymys kahdella eritavalla esitettynä keskeytti hänet:
“Mitkä eivät käytä sauvaa?”
Hugo vilkaisi Lilyä. Tästä voisi tulla pitkä iltapäivä. He selittivät asian toisensa jälkeen ja katsoivat hymyillen kuinka Karenin ja Keithin epäilykset hiljalleen hälvenivät ja kuinka he tulivat vain innostuneemmiksi taikovasta maailmasta.
 Hugo hymyili edelleen katsoessaan kuinka Lily selitti Karenille ja Keithille kaiken mitä itse tiesi Tylypahkasta. Noiden kolmen posket hehkuivat kilpaa innostuksesta, eikä hän osannut kuin toivoa että olisi itse nähnyt Tylypahkaan lähdön noin innostavana. Tosin hänenkin innostuksensa oli kasvanut hienoisesti, kun hänen seuranaan uuteen maailmaan ja kouluun lähtisikin kolme ystävää.

Oli syyskuun ensimmäinen päivä ja Weasleyen talossa valitsi samainen kaaos kuin joka ikinen kerta ennen Tylypahkaan lähtöä. Aina jokin oli hukassa aivan viime hetkelle asti. Tällä kertaa se oli Koukkujalka. Kissa oli itsepäisesti kiivennyt heidän asuntonsa katolle ja isä yritti parhaillaan kiivetä sitä alas sieltä. Sen sijaan äiti ja Rose hyörivät Hugon kimpussa kuin hän olisi voittanut vähintään maailmanmestaruuden huispauksessa.
“Tänään on Se päivä. Jännittääkö sinua?” äiti kysyi ja otti vielä muutaman valokuvan Hugosta tämän matkatavaroiden kanssa.
Rose höpötteli kaikenlaista kouluun liittyvää samalla, kun tarkisti kirjalistaansa viidettätoista kertaa peläten jonkun kirjoistaan puutuvan kaikesta huolimatta(todellisuudessa näin ei luonnollisestikaan ollut):
 “Ihanaa, että tulet Tylypahkaan ja tapaat viimein kaikki opettajat. Minä voin auttaa sinua läksyissä, jos tarvitset apua, vaikka luulenkin, että minulle on tulossa raskas vuosi. Valinnaisaineetkin alkavat…”
“Hei, minä kai tässä kuitenkin olen ensimmäistä kertaa menossa?” Hugo kysyi turhautuneesti, ja tönäisi kättään kameraa kohden niin, ettei äiti saanut otettua lisää nolostuttavia kuvia perhealbumiin.
 Hänen isänsä tuli juuri sisään sylissään vihainen Koukkujalka, joka olisi halunnut jäädä katolle pyydystämään lintuperhettä.
 “Älä välitä, Hugo”, isä lausui ja tyrkkäsi kissan Roselle, ”naiset ovat tuollaisia. Opit, kun olet vanhempi.”
“Niin, millaisia naiset ovat, Ronald Weasley?” Hugon äiti kysyi vaarallisen pehmeästi. Rosenkin ilme näytti uhmakkaalta. Hugo vilkaisi isäänsä, joka selvästikin ymmärsi sanoneensa väärät sanat ja yritti korjata:
“Kauniita, fiksuja, ahkeria, myötätuntoisia…”
“Ei taida mennä läpi”, Hugo supisi isälleen, kun äidin ja Rosen ilmeet eivät muuttuneet.
“Me puhumme tästä myöhemmin. Nyt autoon tai vielä myöhästymme”, äiti komensi ja alkoi laukkujen sullominen pieneen autoon. Itse asiassa Ron pyysi lupaa saada suurentaa tavaratilaa, mutta Hermione kieltäytyi. Niinpä, sullomisen hidastaman aikataulun vuoksi, he saapuivat normaaliin tapaansa kahta minuuttia ennen junan lähtöä laiturille yhdeksän ja ¾.
 Tuskin Rose ja Hugo ehtivät matkatavaroineen junaan, kun se jo syöksähti liikkeelle. He heiluttivat vanhemmilleen hyvästit ja ryhtyivät sitten etsiskelemään ystäviään junasta. Rose meni Albuksen vaunuosastoon ja Hugo etsi Lilyn, Karenin ja Keithin, jotka istuksivat samassa vaunuosastossa.
“Ehdimme jo luulla että myöhästyitte junasta”, Lily totesi Hugon raahautuessa sisälle.
“Luulin jo sitä itsekin”, Hugo totesi ja istui Lilyn viereen vastapäätä Karenia ja Keithia. Ilmeisimmin Lily oli auttanut heidät junaan. Hugo ei nimittäin muistanut ainakaan maininneensa mistä laiturille astuttiin.
“Lily, kertoi meille tässä Tylypahkan tuvista”, Karen sanoi johdatellen keskustelua, ”joten kertokaas sitten, mikä niistä sitten on paras?”
 Hugo näki Lilyn avaavan suunsa ja oli varma että tämä aikoisi ilmoittaa Rohkelikon tuvista parhaaksi, mutta pysähtyi nähdessään Hugon varoittavan katseen.
“Ei niitä oikein voi vertailla”, Hugo vastasi diplomaattisesti ja Karen pyöräytti vaaleanruskeita silmiään.
“Ei voi vertailla. No mihin sinä niistä haluaisit?” Karen kysyi haastavasti Hugolta. Tytön kultaan vivahtavat kiharat tippuivat yksitellen pääpäälle nostetusta poninhännästä kasvoille, mutta se ei tuntunut haittaavan häntä, vaan hän tuijotti kiinteästi Hugoon vaatien katsellaan vastausta.
“Mmm… Enpä ole oikeastaan ajatellut”, Hugo valehteli ja väisti katseen.
 Todellisuudessa hän oli miettinyt tupa-asiaa melkoisen paljonkin. Hän tiesi, ettei hänellä ollut Korpinkynteen tai Luihuiseen tarvittavia ominaisuuksia, eikä ollut aivan varma Rohkelikostakaan. Hän aavisteli ja pelkäsi, että hän joutuisi Puuskupuhiin. Tai tietenkään kyseessä ei ollut joutuminen. Ei hänellä ollut mitään Puuskupuhia vastaan, mutta hän ei ollut sellainen ihminen kuin Lily. Hän ei ystävystynyt nopeasti tai ollut erityisen sosiaalinen. Häneltä oli mennyt vuosia ennen kuin oli ystävystynyt Keithin ja Karenin kanssa. Olisi kamalaa joutua johonkin tupaan itsekseen vailla ystävää tai puhekumppania.
 Lilyn hän tiesi päätyvän Rohkelikkoon se oli ilmiselvä tosiasia tyttö oli sanavalmis ja rohkea, täydellinen rohkelikko. Keith oli lahjakas ja nokkela tällä oli ollut edellisessä koulussa koko luokan paras todistus, melkoisen varma Korpinkynsi siis. Karenkaan ei ollut tyhmä ja sen lisäksi Lilyn tapaan päättäväinen ja rohkea, siis todennäköisesti myös Rohkelikko tai Korpinkynsi. Siispä hän olisi ainoa heistä joka päätyisi Puuskupuhiin. Hänestä tuntui kamalalta ajatella, että hän olisi eri tuvassa kuin kaksoset ja Lily. Hugo vilkaisi vaivihkaa Lilyä, joka selosti innostuneena missä tuvassa kukin hänen sukulaisensa oli ollut. Olisi kerrassaan kamalaa olla eri tuvassa kuin Lily.

 Hiljalleen ilta sai ja hämärä valloitti ikkunasta näkyvän maiseman. Nelikko, joka istui itsekseen omassa vaunuosastossaan, oli tuhonnut kolme muutamaa tuntia aiemmin ostamaansa suklaasammakkopussia. Keith oli ollut erityisen kiinnostunut kuuluisia noitia ja velhoja -korteista. Erityistä hilpeyttä heidän välillään aiheutti, kun Merlinin kuva raivostui täydellisesti saatuaan suklaata nenänpäähänsä. Myös raameissaan nuokkuva  Dumbledore ja Kirke, joka loi haaveksivia katseita riehuvaan Merliniin, ansaitsivat leveät hymyt.
  Kun juna lopulta pysähtyi, Lily, Hugo, Karen ja Keith työnsivät kortteja ja avaamattomia sammakoita vasta päälleen vaihtamiensa kaapujen taskuihin. He nappasivat matkatavaransa mukaan ja suunnistivat ulos junasta missä suuri mies vanhan tanskandogginsa kanssa kutsui ensiluokkalaisia.
Lily ja Hugo vilkuttivat Hagridille ja kiiruhtivat selvittämään Karenille ja Keithille, että Hagrid ei hurjasta ulkonäöstään ollut sen vaarallisempi kuin puhpallura. Tästä tosin seurasi se tosiseikka että he joutuivat selittämään mikä  puhpallura oli.
 Järvi oli kohtalaisen tyyni lukuun ottamatta muutamia taivaalta tippuvia vesipisaroita, jotka tekivät pyörteitä veden tasaiseen pintaan. Sadepilvien hattarat peilautuivat veden pinnasta ja Lilystä tuntui kuin hänen ja Karenin vene olisi matkannut järven sijasta taivaankannen halki, mitä ei pitänyt täysin mahdottomana, kun otettiin huomioon että nyt oltiin Tylypahkassa, paikassa, joka oli hänen kaikkien unelmiensa täyttymys.
  Lilyn silmät suorastaan loistivat, kun hän katsoi Tylypahkaa. Hän ei ollut odottanut mitään niin paljon kuin tätä hetkeä. Hän saattoi katsoa linnaa ensikertaa kokonaisuudessaan ja se ylitti loistossaan ja arvokkuudessaan kaikki hänen villeimmätkin unelmansa. Hän vilkaisi naapuriveneeseen, jossa Hugo ja Keith tekivät matkaa, ja huomasi Hugon katsovan häntä. Hän hymyili serkulleen ja tämä vastasi hänen hymyynsä.
 Lily tunsi olevansa kuin unessa astuessaan rantaan ja kävellessään sitten linnan ulko-oville. Hän pidätti jännittyneenä hengitystään ja tunsi sydämensä hakkaavan jännityksen vallassa kuin pyrkien rintakehästä ulos.
 Lopultakin nuo Tylypahkan ovet avautuisivat hänelle. Sisätilat saisivat millä hetkellä hyvänsä todellisen muodon eivätkä olisi enää pelkkiä unelmia. Tästä paikasta tulisi hänen koulunsa ja hänen kotinsa seitsemän pitkän ja ihanan vuoden ajaksi.
 Lily epäili, että, kaikesta tarkkuudestaan huolimatta, edes hänen edellispäivänä isältään saamansa kelmien kartta ei tehnyt oikeutta sille mitä sisällä ikinä olisikaan.

Keith näki oven avautuvan ja saattoi tuntea ihmisten innostuneet liikkeet ympärillään. Innostuksen joukkoon sekoittui myös pelkoa ja huolta. Ystävykset painautuivat lähemmäs toisiaan, jotkut hakivat ensiluokkalaisten joukosta tuttuja kasvoja, toiset näyttivät olevan yksin tai väärässä paikassa, mutta kuitenkin kaikki saivat jollakin tahdonvoimanripeillään siirryttyä eteisaulaan.
 Kun he astuivat sisään halliin, Keith tiesi heti, että se paikka oli täynnä taikaa. Taika paitsi näkyi huoneen upeassa arkkitehtuurissa myös tuoksui ilmassa, pisteli mukavasti iholla ja aiheutti oudon mukavan ja kotoisan tunteen jonnekin sydänalan paikkeille. Keith ei osannut sanoa, miksi hänestä tuntui siltä, mutta hän tunsi joka tapauksessa olevansa oikeassa paikassa. Hänestä oli tuntunut samalta jo päivänä jolloin hän ja Karen olivat päässeet Viistokuja-nimiselle velhokadulle Lontooseen ostamaan tavaroitaan Hugon ja tämän perheen kanssa. Hänestä oli tuntunut jo tuolloin kuin olisi löytänyt puuttuneen palasen itsestään, mutta vasta nyt Tylypahkassa tuo palanen taisi asettua paikalleen.
 Keith näki muiden kumartuvan lähemmäs toisiaan ja alkavan supisemaan keskenään heti, kun olivat saaneet jännityksensä laantumaan sen verran, että nyt yleensä pystyivät puhumaan. Tämä oli heidän tapansa purkaa jännitystään. He tukeutuivat ystäviinsä ja vertailivat havaintojaan linnasta ja muista ensiluokkalaisista pitääkseen ajatuksensa poissa siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
 Lajittelu tuntui heiluvan kaikkien mielessä päällimmäisenä, mutta Keith arveli, etteivät he uskaltaneet puhua siitä keskenään. Sen sijaan he keskittyivätkin osoittelemaan esimerkiksi ilmassa leijuvia kummituksia, jotka olivat uteliaana tulleet silmäilemään Tylypahkaan saapunutta tuoretta verta.
 Keith näki muutaman hätkähtävän kummituksia, mutta hän itse oli osannut varautua näiden haamujen ilmestymiseen kaikkien Lilyn ja Hugon varoitusten jälkeen, joita nämä itse olivat saaneet vanhemmiltaan ja sisaruksiltaan. Hän tunnisti näiden kertomuksista ainakin Rohkelikon tupakummituksen sir Nicholas de Mimsy-Porpintonin, tutummin Melkein päättömän Nickin ja Korpinkynnen Harmaan leidin eli Helena Korpinkynnen. Muuan hengen, joka tipautti vettä muutaman  taaempana seisovan niskaan, Keith arvasi Lilyn ja Hugon kuvauksen perusteella olevan surullisen kuuluisa räyhänhenki Riesu.
 Keith huomasi äkkiä edessään seisovien suoristautuvan ja lopettavan kuiskailun toisilleen. Hän kurottautui katsomaan näiden päiden yli ja näki vanhan ja pienen velhon, joka oli ilmestynyt siihen kuin tyhjästä. Keith seurasi hänen huultensa liikkeitä ja ymmärsi tämän toivottavan ensiluokkalaiset tervetulleiksi Tylypahkaan. Tämän jälkeen hän kertoi Suuressa salissa tapahtuvasta lajittelusta, jossa heidät jaettiin tupiin. Hän selosti hieman tuvista ja tuli keskeytetyksi, kun eräät ovet aukenivat kutsuvasti heille. Velho viittasi ensiluokkalaisia seuraamaan perässään, minkä nämä tottelevaisesti tekivätkin.

Luku 34:Lajitteluhatun viha

 Karenista tuntui kuin kaikki hänen syömänsä suklaasammakot olisivat heränneet henkiin ja alkaneet tanssia irlantilaista rivitanssia hänen mahalaukussaan, kun hän asettui muiden ensiluokkalaisten joukossa opettajainpöydän eteen.
 Pieni velho, jonka nimeksi Lily oli kuiskannut professori Lipetit, kantoi esiin jakkaran ja resuisen hatun, joka oli tuskin laskettu tuolille, kun se alkoi jo lausua runoa, joka kuului jostakin lierin repeämästä.
 Karen tarttui veljensä käteen ja kirjoitti hatun sanat sormellaan tämän kämmenselkään niin, että Keithkin sai tietää mitä tämä sanoi. Hatun huulilta lukeminen, kun oli, ymmärrettävistä syistä, melkoisen hankalaa:

“On neljä tupaa koulussa tässä,
maine omanlainen kullakin.
Ja sinä olet tupaasi etsimässä,
siksi työ on mullakin.

Vaan varoitan sua tästä:
koulunjohto on vailla mieltä!
Minut löytää nykyisin tyrmästä,
olen siirretty pois tieltä.

Vaan edes rehtori ei minua estä,
nyt nääs lajittelen sinut,
(se ei kovin kauaa kestä)
ja haistatan rehtorille **tut.

Siis kuka teistä on korpinkynsi,
järjeltään ei koskaan heikko?
Kuka Puuskupuhiin asti ylsi,
on kerrassaan loisto veikko?
Onko matkassa joku luihuinen,
tilanne aina hallinnassa?
Oletko Rohkelikko-ihminen,
urheus ei koskaan hukassa?

Eikö tuvasta havaintoakaan?
Etkö ryhdy arvaamaan?
Tule sovittamaan ja katsotaan,
Minne saan sinut sopimaan.”


Laulunsa lopetettuaan lajitteluhattu teki jonkin kumarruksen tapaisen  rispaantuneella kärjellään. Ensin oli niin hiljaista, että neulankin olisi kuullut putoavan.  Kaikki vain vilkuilivat varovasti rehtoria opettajainpöydässä. Naisen siistit ja viimeistellyt kasvot olivat alkaneet punoittamaan hitaasti hiusrajasta lähtien.
 Lily vilkaisi juuri sopivasti nähdäkseen Jamesin, joka vislasi kannustavasti hatulle. Hattu kiitti häntä tekemällä uuden kumarruksen tapaisen.  Muutama ihminen Jamesin läheltä alkoi taputtaa ensin varovasti ja sitten riehakkaammin. Vauhdikkaasti aplodit levisivät ympäri koko salin. Kun opettajatkin lopulta taputtivat, eivätkä välttämättä vain kohteliaisuuttaan, rehtori ei voinut kuin puristaa muutaman tuskaisan taputuksen käsistään, vaikka mitä selvimmin olisi halunnut käyttää kämmeniään repiäkseen lajitteluhatun palasiksi.
 Tämän jälkeen professori Lipetit asettui pitkän listan kanssa jakkaran viereen, jolla hattu lepäsi taas aivan liikkumattomana. Lipetit lausui ensimmäisen nimen: Gerald Acada ja Lily tunsi hirvittävää kateutta Geraldin sukunimestä. Hän oli kuitenkin vasta listan loppupuolella ja saisi odottaa lajitteluaan ikuisuuden verran.
 Aakkosiston neljä ensimmäistä kirjainta Lily jaksoi kuunnella rauhassa tämän jälkeen hän alkoi näpläämään kämmeniään ja tekemään turhautuneita pieniä liikkeitä paikallaan. Karen loi häneen pahan katseen, joka käski rauhoittumaan, mutta se oli huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty. Ainakin Lilyn tapauksessa.
 Lopulta oli Anita Porter -niminen tyttö oli löytänyt paikkansa puuskupuhista ja Lily kuuli oman nimensä lausuttavan. Hän suorastaan ryntäsi innostunein mielin ja kasvoin jakkaralle ja vetäisi hatun päähänsä.
Ääni jostakin hatun tai kenties hänen oman päänsä sisästä kuiskaili aivan hiljaa:
“Lily Potter. Niin paljon muistoja… kyllä. Muistutat kyllä paljon sitä, jonka mukaan sinut on nimetty. Rohkea, voi kovin rohkea… Hieman turhankin äkkipikainen… Mikä muu sinä voisitkaan olla kuin ROHKELIKKO!”
 Viimeinen sana kaikui kaikkien kuuluviin ja Rohkelikon pöydän hurraukset ottivat hänet vastaan uudessa tupapöydässään. Lily hoksasi molemmat veljensä, jotka istuivat vierekkäin pöydässä ja ahtautui näiden väliin. James ei pannut tungettelua lainkaan pahakseen, sillä hän sai syyn painautua lähemmäs tyttöystäväänsä Amandaa.
“Mikä hatulla on?” Lily kysyi ensitöikseen.
“Rehtori tarvitsi lisää tilaa mapeilleen ja siirrätti hatun tyrmiin”, Rose kurottautui kertomaan pöydän toiselta puolen Aleksei Potrovskin kavutessa jakkaralle valmiina lajiteltaksi.
“Toiset taas sanovat, että rehtori ei sietänyt hatun risaisuutta ja viskasi sen ensimmäiseen siivouskomeroon”, Al esitti vaihtoehtoisen teorian.
“No, oli kuinka vaan, hattu loukkaantui melkoisen verisesti”, Rose huomautti ja taputti muiden mukana kohteliaasti, kun Aleksei päätyi Korpinkynteen.
 Seuraava lajiteltava olikin jo Karen. Tässä vaiheessa Lilyn mieleen tuli eräs asia, jota hän ei ollut tullut aiemmin edes ajatelleeksi: kuinka Keith tietäisi minne hän tuli lajitelluksi? Eihän hän voinut kuulla. Hän yritti tavoittaa Keithin katseen ja viestiä huolensa tälle, mutta tämä vain hymyili ja nosti peukut pystyyn.
Lily yritti hymyillä takaisin ja nosti myös peukkunsa pystyyn. Ehkä kaikki menisi hänen epäilyksistään huolimatta hyvin. Häntä kuitenkin kauhistutti ajatus, että Keith saattaisi joutua nolostuttavaan tilanteeseen heti ensimmäisenä iltanaan.
 “LUIHUINEN!” lajitteluhattu ilmoitti päätöksensä ja Karen kiiruhti omaan tupaansa sen neuvon mukaan.
 Lily yritti parhaansa mukaan salata hämmennyksensä, ja taputti kohteliaasti, mutta mietti samalla olisiko Karen mahdollisesti jossakin muualla mikäli Hugo olisi antanut hänen kertoa Karenille oman mielipiteensä parhaasta tuvasta. Hän ei voinut sille mitään, mutta hän tunsi tietynsorttista epäilyä Luihuista kohtaan. Olihan se kuitenkin aikanaan ollut Voldemortinkin tupa. Vaikka isä jaksoikin hokea, että Luihuisestakin oli tullut hyviä ja kunnollisia velhoja ja noitia. Hänen mielestään oli kuitenkin myös todistettavaa, että pimeyden velhojen kasvattajana Tylypahkan tuvista nimenomaan luihuinen oli kuuluisin.
 Lily ei voinut siis ymmärtää kuinka Karen saattoi kuulua sinne. Eihän Karen ollut lainkaan ilkeä. Ehkä omapäinen ja oikukas, kuten hän itsekin, mutta ilkeä ei missään nimessä. Mutta jos hattu kuitenkin oli laittanut hänet sinne… Ehkä Lily itse oli tehnyt virhearvioinnin luihuisten suhteen. Tai ehkä lajitteluhattu oli tehnyt virheen.
 Keith oli seuraava lajiteltava ja Lilyn hämmennykseksi hänen lajittelunsa sujui aivan yhtä hyvin kuin muidenkin. Keith tuntui tietävän milloin hattu julisti hänet korpinkynneksi, vaikka eihän ollut mahdollista, että Keith olisi kuullut sen sanoja. Karen näytti ajatelleen samaa ja tytöt vaihtoivat pöytiensä välillä kysyvän katseen taputtaessaan Keithille.

 Lajiteltavia oli jäljellä enää neljä ja Hugon vuoro oli toisiksi viimeisenä. Hänen kätensä hikoilivat ja häntä pelotti niin, että hän olisi halunnut paeta salista. Hän ei kuitenkaan ollut aivan varma olisiko ollut edes kykenevä siihen, sillä hänen jalkansa tuntuivat muuttuvan mössöksi sillä hetkellä, kun hänen nimensä lausuttiin. Jotenkin hän sai raahattua itsensä jakkaralle ja ujutettua hatun päähänsä.
“Jaahas, katsotaanpas…”, kuului asiantuntijan kuiskaus jostakin hänen korvansa tienoilta.
“Ystävällinen, etpä taida koskaan jättää ystävääsi pulaan vai kuinka? Hmm… niin mistä minä löytäisin paikan sinulle…“, hattu pohdiskeli.
Kiltti, päästä minut Rohkelikkoon, Hugo anoi mielessään.
“Hmm… En sanoisi, että Rohkelikko on tupasi. Puuskupuh olisi sinulle sopivampi. Jaa tiesit minun sanovan noin? Älä yritä huijata, kyllä minä tiedän, että haluat Potterin tytön kanssa samaan tupaan.”
Pyydän, ole kiltti, Hugo aneli hatulta.
“Luulisi, että lähes tuhannessa vuodessa oppii vastustamaan oppilaiden pyyntöjä…”, hattu mumisi.
Pyydän, vain tämän kerran, Hugo pyysi kaikesta sydämestään.
“En minä sinua useasti aikonutkaan lajitella”, hattu tuhahti.
“Mene sitten… Miksi minun mielipidettäni tarvitsisi kuunnella? Minähän asunkin nykyään tyrmässä”, se kuiski vielä katkeraan sävyyn. Hugo ei ollut aivan varma oliko lause tarkoitetta hänelle, vai puhuiko hattu vain itsekseen, mikä tuntui kyllä kummastuttavalta ajatukselta.
“Juu, juu hyvä on. Tässä on yksi ROHKELIKKO!” hattu julisti salille ja Hugo oli pudota helpotuksesta jakkaralta. Hän kiiruhti Rohkelikon pöytään ja istui sisarensa viereen vastapäätä Lilyä.
Kun viimeinenkin oppilas(William Wood-Wellington) oli lajiteltu ja lajitteluhattu oli lähtenyt salista  erittäin asiattomien vastalauseiden kera, oli vihdoin rehtorin puheen vuoro.
  Lily vilkaisi naista kerran ohi mennen, mutta kääntyi sitten katsomaan Keithia ja Karenia. Karen näytti onnettomalta itsekseen luihuisten pöydässä, kun taas Keithillä vaikutti olevan vaikeuksia vastata toisten kysymyksiin. Lily nousi päättäväisesti seisaalleen.
 “Lily, mitä sinä teet?” James parkaisi järkyttyneenä huomatessaan sisarensa liikkeen.
”Lajitteluiltana istutaan omissa pöydissä. Se on perinne eikä sitä rikota”, Lilyn vanhempi veli selosti pöyristyneesti.
“Paraskin puhuja”, Albus huomautti kuivasti Lilyn toiselta puolelta.
“Älä nyt, vaikka itse olisinkin moraaliton kai minä silti voin moralisoida meidän pikkusisartamme?” James kysäisi.
“Et.”
“Al, älä puutu, ja James, minähän istun juuri siellä missä haluan juuri silloin, kun haluan, ja nyt minä haluan istua ystäväni kanssa Korpinkynnessä”, Lily ilmoitti päättäväisesti.
“Lily, saat rehtorin vihat tuosta hyvästä”, Rose varoitti.
“Pyh, niin kuin minä olisin ikinä toisten vihoista välittänyt”, punatukkainen tyttö nakkeli niskojaan ja viittasi Hugoa mukaansa:
“Tule, Hugo. Mennään.”
 Huomattavasti vastahakoisempi poika seurasi häntä.

“On taas ilo nähdä teidät täällä. Osa teistä on minulle ja muillekin uusia ja osa tuttuja, mutta uskon että meillä kaikilla tulee olemaan tuottoisa ja rauhallinen kouluvuosi. Kunhan muistamme kunnioittaa toisiamme”, rehtori lausui kuuluvasti salille ja vilkaisi merkitsevästi James Potteria. Tämä ei kuitenkaan kiinnittänyt hänen puheeseensa huomiota, vaan keskusteli punatukkaisen ensiluokkalaisen tytön kanssa, joka oli juuri noussut pöydästä.
 Rehtori mietti hetken ja muisti tytön nimeksi lajittelussa mainitun Lily Potter. Jaahas, tämä oli siis kolmas Potter… Hänellä ei ollut mitään tyttöä vastaan niin kauan kuin tällä ei ollut aikomusta ryhtyä samanlaiseksi maanvaivaksi kuin veljillään oli tapana. Jo muutaman minuutin kuluttua rehtori huomasi, että hän ei tulisi pääsemään tästäkään Potterista helpolla.
 Tyttöhän nousi pöydästä kesken hänen puheensa ja kehtasi viitata vielä muuan ensiluokkalaisen pojan mukaansa. Heidän seuraansa liittyi vielä vaaleahiuksinen tyttö luihuisten tupapöydästä. Nuo kolme kävelivät kohti Korpinkynnen pöytää ja koko sali katsoi heidän liikettään järkyttyneenä. Jopa rehtori unohti mitä oli seuraavaksi sanomassa.
Oli kirjoittamaton sääntö, että ensimmäinen ja viimeinen päivä kouluvuodesta vietettiin omissa tupapöydissä aterioiden. Jos tyttö osoitti jo tällaista kurittomuutta kirjoittamattomia, yleisesti tunnettuja ja hyväksyttyjä sääntöjä kohtaan, miten hän mahtaisikaan suhtautua niihin sääntöihin, jotka olivat olemassa kirjallisina?
 Rehtori puristi loputkin puheestaan ulos itsestään, vaikka Lily Potterin aloittama siirtyminen pöydästä toiseen olikin levinnyt nyt ympäri salia ja sieltä täältä lähti oppilaita kuljeskelemaan etsiskellen paikkoja, joissa voisivat istua tuttaviensa tai ystäviensä kanssa.
 Rehtori painoi tiukasti mieleensä, että hänen tulisi pitää silmällä tuota nuorintakin Potteria ja hänen ystäviään.

 Sen sanat vain muodostuivat silmieni eteen. Se kertoi luoteestani ja sanoi sitten että tupani on korpinkynsi ja siinä kaikki, Hugo tulkitsi mielessään Keithin viittomat. Hän oli itsekin ihmetellyt kuinka Keithin  oli onnistunut saada tupansa selville, mutta oli sillä hetkellä hermoillut niin rankasti omaa lajitteluaan, ettei ollut tullut pohtineeksi asiaa sen syvällisemmin.
“Se on taikaa”, Hugo totesi mielipiteensä olkiaan kohauttaen.
“No, lajitteluhattu tietää kaikista kaiken, joten totta kai se tiesi”, Lily totesi sellaiseen sävyyn että asia oli hänen osaltaan käsitelty. Hugo tunsi punastuvansa isänsä puoleisen suvun tapaan nopeasti ja rajusti korvannipukoitaan myöten näiden Lilyn sanojen kohdalla. Hän yritti piilottaa punastuksen, mutta hänen ystävänsä huomasivat siitäkin huolimatta.
“Mitä hattu sanoi sinusta, Hugo?” Karen uteli välittömästi.
“Ei mitään”, Hugo sanoi kiireesti.
“Paljastiko se jokin synkän salaisuutesi?” Lilykin kiusoitteli.
“Minkä muka?” Hugo kysyi ja varoi katsomasta Lilyn kasvoja.
“Hmm.. Ehkä olet kuolettavan ihastunut tuohon viehättävään rehtoriin”, Lily ehdotti ja hän ja Karen nauroivat. Keith hymyili paljastaen valkoisen hammasrivistönsä.
 Hugokin hymyili vaivalloisesti ja oli kiitollinen siitä, että hänen ystävillään ollut lajitteluhatun kykyä lukea ajatuksia ja tunteita. Hän vilkaisi varovasti vastapäätä istuvaa serkkuaan. Hänestä oli niin mukava kuunnella Lilyn naurua.
« Viimeksi muokattu: Marraskuu 15, 2008, 13:08:45 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Lilthy

  • Toisinaanajattelija
  • Vuotislainen
  • Aliavaruushäiriö
Aloin lukemaan tätä vasta tänään, enkä ole vielä päässyt ensimmäistä lukuvuotta pidemmälle, joten kommentoin tässä vain tarinan ensimmäistä osaa.

Ensinnäkin, tämä on mielenkiintoinen ficci. Näin netissä luettuna kappaleiden välissä olisi mielestäni kiva olla yksi tyhjä rivi, se helpottaisi näytöltä lukemista. Kirjoitus- ja pilkkuvirheitä löytyi jonkin verran, oletko ajatellut käyttää tekstiäsi betattavana ennen julkaisemista? Se voisi auttaa myös muutamiin sanajärjestykseltään sekaviin tai tönkköihin lauseisiin. No, se kieliopista. Kuvailua on tekstiin ujutettu mukavasti, ja se on hyvää. Pystyy oikein selkeästi kuvittelemaan tapahtumat.

Hahmoista sitten. Olet saanut moniin hahmoihin hyvän otteen, ja se näkyy myös tekstissä. Välillä vain ärsyttää hahmojen samankaltaisuus isänsä/äitinsä/jonkun muun kirjassa mainitun henkilön kanssa, esimerkkinä Rose, joka muistuttaa Hermionea ehkä liikaakin. Vai lieneekö Hermy itse tyttönsä aivopessyt kirjaviisaaksi... :) Jamesilla vähän sama juttu, muistuttaa valtavasti isoisäänsä (ja välillä Siriusta). Ärsyttävän itserakas. ;) Kiusaa tauotta rehtoria luultavasti tietäen, ettei hän erottaisi Jamesia kuitenkaan isänsä vuoksi. Monet kohdatkin tuntuvat vähän kirjojen toistolta, mutta toisaalta osaan se sopii.  Henkilöt ovat hyvin kuvailtuja, ja olet saanut Albuksesta omanlaisensa henkilön (eikä hän muistuta juuri ketään kirjoista tunnettua henkilöä) identiteettikriiseineen, mistä tulee pisteitä. Jotenkin pidin ajatuksesta Albuksesta, joka ei pidä siitä, että hänet tunnetaan vain  "sinä Harry Potterin poikana".  Veljekset ovatkin kovin erilaisia.

Dialogeihin olet onnistunut tunkemaan kiitettävän paljon huumoria ja letkautuksia, joilla minä ainakin virnistelin. (En sitten tiedä johtuuko se vain minun huumorintajustani... ^^)  Tähän oli saatu myös yllättäviä juonenkäänteitä, jotka lisäsivät mielenkiintoa. Tästä tulikin mieleen potter-kirja siinä mielessä, että juuri lukuvuoden lopussa sattui tuollainen taistelu. Actionkohtauksen kuvailu tökki paikoitellen, mutta ei silti häiritsevästi. (Toiminnan kirjoittaminen on ainakin minusta tuskallisen hankalaa.) Sait senkin silti sujumaan ihan hyvin. Pidin myös ajatuksesta, että Norriska oli todellakin Mrs. Norris, Voron ihastus. :)

Otsikosta vielä sen verran, että juuri se sai minut avaamaan tämän ficin. "Odotukset ylittävä" kuulosti mielenkiintoiselta, eikä se paljastanut mitään, vaikka sanana olikin tuttu. Vai että se tarkoittikin (ainakin tässä lukemassani ensimmäisessä osassa) Jamesin suutelutaitoa... :> Lajitteluhatun laulukin jäi kivasti mieleen, kuten myös se, ettei Scorpius ollutkaan samanlainen kuten isänsä, tai ylipäätänsä "perusluihuinen." Hänestä varmaan tulee selviämään vielä muitakin asioita, lajitteluhatun käytöksestä päätellen. Se jäi vain mietityttämään, miksi Scorp ei mennyt heti ensimmäisenä murhahankkeesta kuultuaan kertomaan rehtorille?

No, kaiken kaikkiaan kokonaisuus oli hyvä, ja Harrykin pääsi suklaasammakkokorttiin. ;)
« Viimeksi muokattu: Maaliskuu 12, 2008, 21:32:30 kirjoittanut Lilthy »
Menestykseen on kaksi sääntöä:
1) Älä koskaan paljasta kaikkea.

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Hei lukijat,
jos teitä enää on näin pitkän tauon jälkeen. Ensiksikin joudun pyytelemään anteeksi, että jatkossa kesti näin kauan. Ensiksi rakas tietokoneemme otti ja hajosi, mikä aiheutti huomattavaa viivytystä ficin suhteen. Pääsiäisenä taas kärsin inspiraation puutteesta, enkä viitsinyt edes koskea tähän ficiin. Mutta nyt kun koeviikko on alkamassa sain taas käsittämättömän inspiraatiopurkauksen. Johtuneeko sitten siitä, etten ole erityisesn innostunut fysiikasta... Eli tässä on nyt sitten jatkoa, valitettavasti vain yhden luvun verran. Minulla on kaksi muutakin valmiina, mutta ne kaipaavat vielä hiomista.
 Ficiäni on nähtävästi käyty siistimässä ja luulen että kommentteja oli useampiakin kuin tuossa nyt näkyy. Eli kiitos teille, jotka olitte kommentoineet.
Lilthy,
kiitos kommentista sinullekin. Ensiksi täytyy sanoa, että minä taas en pidä tuosta ehdottamastasi yhdestä rivistä kappaleiden välissä. Osa kapplaistani on sen vettan lyhyitä, että ne näyttäisivät eristettyinä sangen typeriltä. Voinhan kokeilla sitä myöhemmin, mutta en nyt ainakaan tässä osassa.
 Ja sitten mitä tulee betauttamiseen... Ei, en ole ajatellut betauttaa tekstejäni, enkä ajattele. Kyse ei ole siitä, ettenkö arvostaisi betojen työtä tai uskoisi, että se saattaisi parantaa minunkin tekstieni laatua, vaan pitäydyn betauttamasta tekstejäni, koska osa syy miksi kirjoitan on nimenomaan oman kielioppni parantaminen. Yritän selittää tämän pikku tarinalla:
 Minä aloitin kirjoittamisen kolmannella luokalla sen tähden, että minulla oli ongelmia kaksoiskonsonanttien suhteen. Tiedättehän kissa oli kisa ja niin edelleen... Silloinen äidinkielen opettajani ehdotti, että kirjoittaisin mitä ikinä halusinkaan, vaikka pieniä tarinoita, mutta tulisin sitten lukemaan tekstit hänelle. Tarkastaisin oman tekstini lukiessa ja hän tarkastaisi minun tarkastamistani. No teimme niin ja minähän opin siitä. Omien virheiden näkeminen kehitti. Neljännellä minulla ei ollut enää ongelmia kaksoiskonsonanttien kanssa ja uskon, että samaa voi soveltaa tässä. Minun pitää huomata virheeni että voin oppia niistä, eikä auta jos joku muu tekee sen puolestani. Joten pahoittelen, mutta joudutte vain kestämään virheitäni :). Kiitos vielä kommentistasi, yritän kehittyä taidoiltani tarinan arvoiseksi.
 Ja vielä Salama ,
 kiitos kovasti! Tiedätkö olet ensimmäinen, joka on ottanut minuun yhteyttä yksityisviestillä tämän(tai minkään muunkaan) ficin suhteen. Kiitän paljon.
 Saatan lisätä pari lukua tämän viikonlopun aikana, mutten lupaa mitään :). Kiitos vielä kerran kaikille ihanista kommenteistanne ja kärsivällisyydestänne. Kommentoiti olisi edelleen ihanaa, kannustavaa ja mahtavaa :).
                                        Kirjoittamiseen erittäin koukussa oleva, Unissakävelija
 
Luku 35:Sortunut tunneli

 Ilta oli jo saanut linnan maille ja Lihava leidi vietti mukavaa teetuokiota vanhan räätälin muotokuvan seurassa. He keskustelivat vilkkaasti ja uskaltautuivat jopa yhdentoista jälkeen noutamaan viinipullon toisen kerroksen maalauksesta “Aivan liian monta viinipulloa”. Maalauksen oma asukki oli ollut enemmän tai vähemmän hiprakassa jo kuudensadan vuoden ajan, joten hän tuskin edes huomaisi eroa.
 Leidi hihitteli muutaman viinilasillisen jälkeen ja soi tuon hurmaavan vanhan räätälin jopa suudella häntä kevyesti poskelle. Leidi ei saattanut ymmärtää, kuinka hän oli vielä muutamaa vuotta aikaisemmin vihannut räätäliä sydämensä kyllyydestä. Toki hänen oli myönnettävä, ettei räätäli ollut käytöstavoiltaan tai kielenkäytöltään erityisen sivistynyt, mutta leidi oli parin viimevuoden saatossa hiljalleen alkanut antaa arvoa hänen röyhkeydelleen ja tahdittomille ehdotuksilleen.
 Pian  räätäli ehdotti hiljaa, että he siirtyisivät jatkamaan keskusteluaan johonkin hieman syrjäisempään tauluun, jossa he eivät voisi tulla häirityiksi. Leidi pöyristyi ensin moisesta: hänkö muka olisi jättänyt vartiopaikkansa mokoman räätälin vuoksi? Ei tullut kuuloonkaan!
 Räätäli oli kuitenkin sitkeä ja vielä muutaman viinilasillisen juotuaan Leidistä tuntui, ettei hän ollut miesmuistiin kuullut parempaa ehdotusta.
 Tämän takia vain Lihavan leidin tyhjentynyt vartiopaikka sai hetkeä myöhemmin todistaa, kuinka kaksi ensiluokkalaista Rohkelikkoa pujahti luvattomasti oleskeluhuoneesta. Tyttö astui ulos ensinnä tarkistellen vanhaa pergamentin palasta ja poika seurasi häntä huomattavasti vähemmän innostuneen oloisena.
 “Lily, emme kai me nyt ensimmäisenä yönä voi…” Hugo aloitti taas hiljaisen vastalauseen, jonka Lily kuitenkin löi parilla lauseella kappaleiksi.
“Hugo, sovin tämän jo Karenin ja Keithin kanssa. Älä luulekaan pääseväsi kuin sisulisko laatikosta”, tyttö uhkasi sormeaan heristäen.
“En haluaisi tulla erotetuksi heti ensimmäisenä iltana”, Hugo huomautti kuivasti, mutta seurasi serkkuaan raskain, eikä turhan rivakoin, askelin portaikkoon.
“Ei meitä eroteta. Minullahan on tämä”, Lily sanoi ja heilutteli muuan pergamentin palasta ilmassa. Tämä kyseinen lappunen tunnettiin myös nimellä kelmien kartta.
Rouva rehtori, minulla on kelmien kartta eikä minua siksi voi erottaa, vai?” Hugo kysyi sarkastisesti.
“Älä viitsi, Hugoseni. Missä seikkailuhenkesi oikein on?” Lily kysyi ja hyppeli portaita alas useamman kerrallaan. Hugo seurasi punaisen poninhännän liikkeitä edessään.
“Nukkumassa, kuten meidänkin pitäisi”, hän huomautti hiljaa, mutta ei ollut aivan varma, oliko Lily kuullut lauseen. Ainakaan tämä ei reagoinut siihen.
“Katso nyt: Karen ja Keith odottavat meitä ensimmäisessä kerroksessa, kuten oli sovittu”, Lily osoitti kahta pistettä kartalla.
“Loistavaa, saamme potkut sitten kaikki neljä”, Hugo totesi.
“Hugo, älä huoli. Minä tiedän täsmälleen mitä teen. Eikö sinua muka houkuta tutkia tätä paikkaa? Mieti mitä kaikkea voimme löytää”, Lily intoili, eikä Hugo voinut olla hymyilemättä hänen innostukselleen.
“Tietenkin haluan, mutta onko tämä välttämätöntä tehdä ensimmäisenä yönä? Meillä on seitsemän vuotta aikaa tutkia paikkoja”, hän vastasi kiireesti.
“Mennään tästä “, Lily sanoi ja vetäisi sivuun kuvakudoksen jonka takana meni toinen, kapeampi käytävä.
“Tarkoitan, että ehtisimme tutkimaan linnan saloja myöhemminkin”, Hugo sanoi ja väisti edessään roikkuvaa hämähäkin seittiä.
“Voi olla. Eikö sinusta tämä sitten ole jännittävää?” Lily sanoi ja kiersi itsekin erään verkon.
“Huispaus on jännittävää; tämä taas on sääntöjen rikkomista”, Hugo huomautti.
“Kuule, kuulostat ihan Roselta”, Lily totesi mietteliäästi, mutta ymmärsi sitten lisätä:
 “Paitsi tuo huispausosuus.”
“Ja sinä Jamesilta, paitsi, että tuosta puuttuu “Amanda, luutakomeroon!” -osuus”, Hugo huomautti vastaan.
“Hugo, jos haluat mennä takaisin, niin siitä vain”, Lily sanoi ja tönäisi seinää, jonka eteen he olivat tulleet. Se pyörähti sivuun ja Hugo arveli heidän oikaisseen toiseen kerrokseen. Hän otti muutaman nopean askeleen siten, että pääsi lopultakin  Lilyn rinnalle.
“En minä sitä tarkoittanut. Ajattelin vain, että viikonloppuna meillä olisi aikaa kierrellä enemmän. Kohta joudumme kuitenkin palaamaan pehkuihin ettemme nuku liententunnilla“, Hugo yritti puolustautua.
“Siellä nukutaan muutenkin, ainakin Alin ja Jamesin tarinoista päätellen”, Lily totesi huvittuneesti ja Hugo tiesi, ettei tyttö ollut edes huomioinut hänen tekosyitään. Hugo aikoi yrittää uudestaan, mutta ei keksinyt kerrassaan mitään järkevää estettä tälle yölliselle retkelle, joka ei olisi paljastanut, että häntä arvelutti ainakin näin heti vuoden alkuun hankkiutua tahallisesti kohti vaikeuksia. Seuranpetturiksi hän ei kuitenkaan halunnut ryhtyä, joten katsoi paremmaksi pysyä hiljaa ja kärsiä. Lilylle hän ei ikinä menisi paljastamaan, että pelkäsi.

Karen ja Keith olivat odotelleet jo useampia minuutteja eteisaulan varjoissa odottaen Lilyn ja Hugon saapumista. Lopulta kaksikko livahti portaikosta Karenin ja Keithin luo.
“No, mitäs tehdään?” Lily kysäisi innokkaasti ja Karen virnisti hänelle.
“Olet ylienergisin ihminen, jonka olen koskaan tavannut”, tyttö totesi.
Hän ei katso usein peiliin, Keith viittoi ja ansaitsi ikävän pukkaisun kylkeen sisareltaan.
“No, minne siis olemme matkalla?” Karen uteli.
 Lily kohautti olkiaan ja levitti kelmien kartan muidenkin nähtäväksi. Hän vilkaisi nopeasti vahtimestari Voron ja rehtorin olinpaikat, mutta kumpikaan ei ollut lähistöllä. Rehtori ravasi ympyrää kansliassaan ja Voro touhusi jotakin neljännessä kerroksessa. Kenties tämä yritti napata Tylypahkan ikioman räyhänhengen, joka sekin oli asettunut tuohon samaiseen kerrokseen.
“Mitä jos kävisimme vilkaisemassa pari salakäytävää ja tarvehuoneen?” Lily ehdotti puolihuolimattomasti, vaikka hänen äänensävystään kävi selvästi ilmi, että hän oli jo suunnitellut asian.
Mikä on tarvehuone?
“No, pian näette”, Lily innostui ja tarrasi lähimpänä olevan Keithin käteen vetäen tämän perässään kohti portaikkoja. Karen vilkaisi Hugoa, joka kohautti olkiaan välinpitämättömästi. Karen arveli, ettei poika todellisuudessa ollut tästä pikku seikkailemisesta erityisen innoissaan.
 He livahtivat nopein liikkein ja kelmien kartan suosiollisella avustuksella seitsemänteen kerrokseen.
“Se on tässä”, Lily ilmoitti pysähtyen erään tyhjän seinän eteen.
“Minä en, anteeksi vain, näe mitään huonetta”, Karen huomautti.
Kartassakaan ei ole huonetta, Keith osoitti viitaten samalla karttaan, jonka Lily oli sysännyt hänelle matkan aikana.
 “Minäpä taion sen”, Lily ilmoitti omahyväisesti ja Karen näki Hugon pudistavan päätään väsyneesti ja kyllästyneesti. Hänen huulillaan oli kuitenkin pikkuinen hymy, kuten yleensä Lilyn puhuessa. Karen arvasi, että asiassa oli jokin jekku, mutta ei sillä hetkellä keksinyt mikä.
“No, anna mennä”, hän tyytyi yllyttämään ystäväänsä.
Lily virnisti ja alkoi sitten ravaamaan seinän edessä kuin heikkomielinen.
“Jos aiot hajottaa lattian, on varmaan olemassa nopeampiakin keinoja”, Karen tuhahti seurattuaan Lilyn ravaamista hetken verran.
 Hän kuitenkin yllättyi, kun seinään ilmestyi äkkiä ovi.
“Miten sinä tuon teit?” Karen hämmästyi.
Lily hymyili vaatimattomasti
“Olen vain niin lahjakas”, hän totesi virnistäen ja vetäisi oven auki.

Lientenprofessori vietti mukavaa iltaa tavalliseen tapaan ikiomassa varakirjastossaan. Tyrmät, kun tahtoivat näin syksyllä olla kovin kosteita, mikä ei tehnyt hyvää kirjoille, etenkään hieman vanhemmille arvoteoksille.
 Professori oli syventynyt juuri kuuluisan amerikkalaisen velhon Bakerfield-Thorm-Wellingtonin kirjaan “274 ihmelientä“. Kuten kirjan takakansi julisti herra Bakerfield-Thorm-Wellington oli kehitellyt kaikki liemet itsenäisesti jo opiskeluaikanaan. Kirjan julkaisun jälkeen hänestä oli tullut sangen kuuluisa ja arvostettu henkilö Yhdysvalloissa, erityisesti parantajien piirissä, sillä useat hänen liemensä tarjosivat parannuskeinoja tai helpotuskeinoja sairauksiin, joiden uskottiin koituvan velhokunnan kohtaloksi tulevaisuudessa. Lientenprofessori itsekin oli käyttänyt joitakin vuosia aiemmin muuan kirjan lientä jouduttuaan Koppakärpiäisen pureman kohteeksi Saksassa.
 Lientenopettaja ei yleensä pitänyt kotimaansa kirjallisuutta lukemisen arvoisena(Yhdysvaltain taikakirjallisuus oli valitettavasti jäänyt kehityksestä pahasti jälkeen), mutta herra Bakerfield-Thorm-Wellingtonin teos pysäytti hänet joka ikinen kerta. Kenties tämä saattoi johtua siitä, että professori oli opiskelu aikanaan tuntenut jokin sortin vetoa parantajan ammattia kohtaan, mutta olikin huomannut opetustyön olevan huomattavasti lähempänä sydäntään.
 Jostain kumman syystä ihmisillä, joille hän kertoi tämän, tahtoi olla yleensä kovin hauskaa. Lientenopettaja arveli, että heistä oli omituista, että niin hyvännäköinen mies kuin hänkin oli, oli päättänyt tuhlata elämänsä parhaat vuodet nuorten sivistämiseen. Mutta mitä hän saattoi sanoa? Kyseessä oli kutsumus.
 Nuorehko mies käänsi mietteliäästi kirjansivua, ja vilkaisi ohimennen seinällä riippuvaa käkikelloa, jonka pikkuinen lumottu käki tepasteli kukkumaan keskiyön merkiksi. Se kukkui kaksitoista kertaa ja tepasteli takaisin kotoonsa odottamaan seuraavaa tasatuntia, jolloin sen aika oli seuraavan kerran tulla esiin. Lientenprofessori antoi katseensa kiertää ympäri huoneen ja silmäili korkeita kirjapinoja, jotka olivat levittäytyneet majesteetillisesti huoneen poikki.
 Professori kukaan-ei-koskaaan-muistanut-hänen-nimeään oli löytänyt tämän kyseisen huoneen edellisenä keväänä eräänä huhtikuun päivän. Oli sattunut sillä tavalla, että kirjastonhoitajatar matami Prilli oli tuona kyseisenä päivänä antanut hänelle kuukauden porttikiellon kirjastoon, kun hän oli kieltäytynyt palauttamasta kirjaa nimeltä “Pienen taikurinhatun tarina“. Professorin mielestä niin syvällinen ja koskettava kirja ei kerta kaikkiaan ollut kuulunut oppilaiden ulottuville. Lopulta matami Prilli oli repinyt kirjan hänen kädestään ja ajanut hänet ulos porttikiellon kera, mikä oli saanut lientenprofessorin masentumaan ja harhailemaan linnan käytäviä toimettomasti edes takaisin. Hänen tehdessään tätä juuri tuolla kyseisellä käytävällä, oli eteen sattunut kummallinen ovi, jota hän ei ollut nähnyt siellä koskaan aiemmin ja ihmeekseen hän oli löytänyt oven takaa tämän ihmeellisimmän huoneen näillä mestariteoksilla täytettynä. Hän oli lueskellut siellä sen illan ja palannut takaisin seuraavana päivänä. Hän ei ollut ensiksi havainnut huonetta, mutta juostuaan muutamia kymmeniä kertoja käytävää edestakaisin ovi olikin löytynyt kuin ihmeen kautta. Itse asiassa hassua oli, että professori oli täytynyt joka ainoa kerta ravata käytävää useampaan kertaan löytääkseen tuon oven. Kovin kummallista.
 Kesken professorin ajatusten ovi aukeni ja neljä lasta pelmahti sisään. Lientenprofessori katsoi heitä järkyttyneenä.
“Mitä te täällä teette? Etteks te tajuu, et meikäläisellä on tääl syvällinen hetki?” hän kysyi ärtyneesti ja lapset katsoivat häntä kauhistuksen ja kummastuksen sekaisin kasvoin.
“Mikä tää on? Yleinen kulkutie vai? No, ei oo. Alkakaa vetää”, lientenopettaja usutti ja heilutti käskevästi käsillään. Oli se kumma, kun opettajan ammatissa ei saanut olla koskaan rauhassa. Oppitunneilla häirittiin ja vapaa-ajallakin. Kerrassaan käsittämätöntä.
 Lapset peruuttivat pois huoneista häkeltyneen oloisina, mikä mairitteli lientenopettajan itsetuntoa. Hänhän oli aivan erinomainen auktoriteetti noille lapsille. Hän syventyi taas kirjaan ja unohti välikohtauksen siinä samassa, kun herra Bakerfield-Thorm-Wellingtoninin iskevät sanat osuivat hänen silmiinsä.

“Kuka hän oikein oli?” Karen parkaisi heidän läimäytettyä tarvehuoneen oven kiinni. Keith kohautti harteitaan ja esitti arvelun, että mies oli enemmän tai vähemmän sekopää. Muut olivat samaa mieltä hänen kanssaan ja harmistunut Lily totesikin:
“Hänen kuuluisi olla Mungossa. Suljetulla osastolla.”
He lähtivät huomaamatta raahautumaan käytäviä eteenpäin. Kaikki olivat tuossa vaiheessa jo aivan unohtaneet, että he liikkuivat käytävillä luvattomaan aikaan eivätkä siis vaivautuneet puhumaan hiljempaa.
“Niinpä, täysi sekopää”, Karen säesti Lilyä.
Hän istui tänään opettajin pöydässä, Keith teki huomion.
“No, ehkä hän on Voron poika, joka on tullut avuksi“, Lily huomautti leikkisästi ja kääntyi huomaamattaan neljänteen kerrokseen,” ainakin hän on yhtä karmiva.”
 Hänen ystävänsä seurasivat niinikään neljänteen kerrokseen.
“Itse asiassa hän taitaa olla lientenprofessori”, Hugo sanoi muistellen kesällä näkemäänsä hyypiötä, jonka oli ollut tarkoitus toimittaa Karenille ja Keithille näiden Tylypahkan kirjeet.
“Mitä? Tuo sekopääkö? En  usko”, Lily sanoi.
 Siinä samassa jostakin läheltä kuului pahanilkinen käkätys.
“Oi voi, ekaluokkalaiset ovat vielä jalkeilla. Pitääpä kertoa Vorolle”, räyhänhenki nimeltään Riesu virnisteli pahanilkisesti.
“Riesu, pyydän, ole hiljaa”, Lily rukoili epätoivoisesti, mutta räyhänhengen pää ei ollut noin vain käännettävissä.
“VORO!” se huusi ja mennä viiletti käytävää eteenpäin purskahtaen silloin tällöin pahantahtoiseen käkättävään nauruun.
 Lily taitteli kelmien kartan auki ja näki kauhukseen, että Riesu nähtävästi tiesi mitä teki. Voro oli aivan  kulman takana. Hän tiesi, etteivät he kerkeäisi takaisin portaikkoihin ajoissa ja tunsi syyllisyyttä siitä mahdollisuudesta, että järjestäisi muut tällä vaikeuksiin. Hän oli kuitenkin ollut se joka ylipäätään oli vaatinut heitä lähtemään tälle pikku seikkailulle.
 Lily vilkaisi suurta lattian rajasta kattoon asti ulottuvaa koristeltua peiliä, jonka edessä he neljä seisoivat jähmettyneinä. Sitten hän katsoi uudelleen kelmien karttaa ja näki Lily Potteriksi nimetyn pisteen lausuvan: Uduava ittlik. Hän vilkaisi uudelleen karttaa ja jälleen tuota peiliä. Hän vetäisi sauvansa esiin. Yrittänyttä ei laitettu.
“Uduava ittlik”, hän lausui ja näki niin oman kuin Hugon, Karen ja Keithinkin kuvajaisten hymyilevän ja katoavan peilistä. Peililasi katosi yllättäen ja tyhjät raamit jäivät heidän eteensä paljastaen taakseen kätkemänsä pimeän tilan. Lily vilkaisi ystäviinsä ja kaikki neljä rynnistivät raameista tuonne pimeään. Lily sai hämärässä tuskin selvää niistä pienistä kirjaimista, jotka ilmestyivät kelmien karttaan hänen nimellään varustetun pisteen viereen, mutta päätyi sanomaan viime hetkellä sanat: Udueklus ittlik.
 Peililasi ilmestyi takaisin paikalleen juuri, kun vahtimestari Voron hengästynyt ja kumara olemus tuli näkyviin kulman takaa. Lily katsoi peililasin läpi, joka siltä puolelta näytti tavalliselta lasilta, ja näki Voron läksyttävän Riesua. Räyhänhenki irvisti ja näytti kieltä kadoten sitten ylempiin kerroksiin.
“Saisiko tänne valoa?” Hugo uskaltautui kysymään, kun  he olivat varmoja, että Voro ei ollut enää seinän toisella puolen.
“Mistä? En huomannut valokatkaisijaa”, Karen totesi kuivasti.
“Ainahan voi taikoa.”
“No, anna mennä jos kerran osaat”, Karen sanoi huonotuulisesti.
“Kuinka minä voisin osata, kun meillä ei ole ollut vielä ensimmäistäkään oppituntia?”
“No mitä sitten ehdottelit taikomista?”
“Antakaa olla te kaksi”, Lily totesi kyllästyneesti.
“Käyn etsimässä kynttilän tai jotain ja tulen sitten takaisin”, hän ehdotti, mutta ei ehtinyt liikahtaakaan ennen kuin muut alkoivat puhua
“Minä tulen mukaan”, Hugo ilmoitti oitis.
“Samoin minä”, Karen totesi.
Keithkin näytti nyökyttelevän peililasin läpäisemän valon kajossa ja Lily huokaisi syvään.
“Hyvä on sitten. Menkää te kolme hakemaan kynttilöitä tai soihtuja tai jotain ja minä jään tänne”
“Emmekö voisi palata tänne huomenna vaikka valoisaan aikaan?” Hugo kysyi arasti.
“Oletko hullu? Tämä huonehan saattaa olla olemassa vaikka vain kouluvuoden ensimmäisenä yönä, se täytyy tutkia nyt”, Lily intoili, joskin tiesi, ettei asia ollut aivan niin kuin hän oli sanonut. Toki hän tiesi missä he sillä hetkellä olivat. Antaessaan kartan Lilylle isä oli kertonut hieman kartasta ja yksi maininta oli koskenut neljännen kerroksen peilin takana olevaa sortunutta salakäytävää. Näin ollen Lily arveli, että kyseessä ei ollut huone, vaan lyhyt pätkä salakäytävää.
 Muut kolme vilkaisivat kalpean valon syleilyssä toisiinsa.
“Hyvä on, mutta älä sitten lähde mihinkään”, Hugo vaati. Lily lupasi ja ojensi kartan ystävilleen. Nämä lähtivät ja Lily jäi itsekseen hämärään.
 Lily kuunteli hiljaisuutta ja antoi silmiensä tottua valaistukseen. Jo muutamien minuuttien kuluttua hän alkoi jo erottaa tilaa jossa oli. Ilokseen Lily huomasi arvanneensa oikein; kyseessä ei ollut ollut huone, vaan pätkä käytävää, joka katkesi kivisortumaan. Seinät olivat lavealla ja katto kohosi ainakin puoleentoista tavallisen huoneen korkeuteen. Ilmeisesti käytävä oli ollut aikanaan sangen tilava ennen kuin sortuma oli päässyt katkaisemaan sen.
 Lily lähestyi kivikasaa ja pohti missä käytävän  toinen pää mahtoi olla. Kenties jossakin päin Tylyahoa tai sen lähiympäristössä. Entä oliko käytävä sortunut kokonaan vaiko vain tuosta kohdasta? Hänen uteliaisuutensa oli unohduttanut kokonaan hetkeä aiemmin mieltä vaivanneen kiinnijäämisen pelon ja seikkailuhenki oli jälleen etsiytynyt hänen ystäväkseen.
 Lily odotteli hetken ystäviään, mutta kyllästyi sitten ja siirsi huvikseen muutaman kiven sortuman reunalta, aivan seinän vierestä, sivuun. Hän ei tullut kuitenkaan tarkemmin huomioineeksi mitä kiviä siirteli ja erään kivenmurikan liikuttelu aiheutti pienen kivivyöryn, jonka alta vain niukin naukin ehti itse pois. Lily oli jo jättämäisillään tuon sortuman rauhaan, kun huomasikin äkkiä, että kivivyöry oli saanut aikaan hyvin kapean aukon kivikasaan lähellä seinustaa. Lily työnsi kätensä varovasti tuohon rakoon ja tönäisi reiässä hänen kättään vastaan sattunutta kiveä, joka ei tuntunut erityisen suurelta. Toiselta puolelta kuului kolahdus, kun kivi vieri käytävän lattialle ja vieri vähän aikaa.
Lily tunsi innostuksensa jälleen nousevan. Ehkä käytävä ei ollutkaan sortunut aivan kokonaan. Ehkä jostakin syystä vain tähän kohtaan oli muodostunut kivinen seinämä. Tämä ajatus tuntui kyllä kummalliselta, tunnelit eivät sortuneet sillä tavalla vain yhdestä kohdasta. Lily siirsi kiviä toisensa jälkeen varovasti ja rako suureni hiljalleen sen kokoiseksi, että hän saattoi kurkistaa toiselle puolelle, missä oli kyllä auttamattomasti liian pimeää hänen nähtäväkseen.
 Lily vilkaisi peililasin läpi. Muut eivät olleet vielä tulleet, eikä hän menisi minnekään kauas. Aivan varmasti he ymmärtäisivät. Hän ahtautui tunneliin jännitystä ja innostusta täynnä. Kerrankin Lily oli tyytyväinen pienestä koostaan, mikä helpotti ryömimistä tuosta ahtaasta reiästä kiviröykkiössä.
 Lopulta hän saattoi nousta toisella puolen seisomaan. Tällä puolen sortumaa käytävä oli samalla tapaa korkea ja leveä ja jatkui eteenpäin pimeänä. Lily kulki matkaa eteenpäin, kunnes tunsi törmäävänsä toiseen sortumaan. Hän masentui tästä huomiosta, sillä häntä houkutti tietää minne käytävä johti. Joka tapauksessa näytti siltä, että käytävä oli sortunut useammasta kohdasta. Ehkäpä perustukset olivat olleet huonot ja siksi näin oli päässyt käymään. Joka tapauksessa Lily tunsi tehneensä turhaa työtä etsiytyessään ensimmäisen sortuman tälle puolen. Oli turhaa yrittää eteenpäin niin harmittavaa kuin se olikin.
 Lily askelsi takaisin ensimmäisen sortuman luo ja oli kuulevinaan kuinka Hugon ääni lausui:
“Uduava ittlik.”
Lily aikoi juuri palata ystäviensä luo sortuman toiselle puolelle, kun kuuli jonkin yskähdyksen tapaisen aivan läheltään. Lily vilkuili varuillaan ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään. Hänellä oli kuitenkin hassu tunne kuin joku olisi tarkkaillut häntä.
 Lily käänsi päätään aivan ohi menneen sivulleen kohti kiviseinää  ja kiljaisi ääneen. Jopa lähes pimeässä hän saattoi erottaa kaksi siniharmaata silmää, jotka tuijottivat suoraan häntä kohti kivisestä seinästä.

"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
 Hei lukijat.

Ajattelin saattaa teidät selville tämän hetken kirjoitustilanteestani: kolmasosan raakaversio on valmis ja kaipaa enää hiomista ja kieliasun tarkistuksen. Tarkoitukseni oli heittää koko nivaska tänne tällä viikolla, mutta matematiikan kurssin uusiminen tulikin mutkistamaan asioita...

No, joudun siirtämään jatkon laittamisen nettiin ensiviikkoon, mutta esittäisin yleisesti erään kysymyksen: Haluaisitteko ennen nelososan varsinaista aloitusta pienen trailerin siitä mitä tuleman pitää? Minulla ja sisarellani oli tylsää tässä taannoin ja tekaisimme traillerit osista 4-7 vain omaksi iloksemme, mutta mikäli olette kiinnostuneita voin laittaa esim. 3 osan loppuun nelosen trailerin.

 Kiitos myös kaikista kommenteistanne ja toivottavasti jaksatte kommentoida vastaisuudessakin,
                                     Unissakävelija, joka harkitsee heittävänsä vesilintua matematiikan krjalla(en oikeasti tekisi niin... vesilintu-parat...)
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Hei taas.
Pahoittelen myöhästymistä. Kello on jo paljon tätä kirjoittaessani, joten en jaksa kiitellä teitä ihanista kommenteistanne. Tulen tekemään sen heti, kun olen vähemmän väsynyt. Kolmannen osan viimeisen luvun 46 lopussa on neljännen osan traileri. Olkaa niin ihania, että kommentoitte.
                                     
                                -Unissakävelija, joka alkaa kohta oikeasti kävelemään unissaan
                 

Luku 36: Mies seinässä

 Hugo, Karen ja Keith olivat juuri saapuneet tyrmistä noutamiensa soihtujen kanssa, kun kuulivat tytön kiljaisun. Ei ollut epäilystäkään, etteikö kiljuja olisi ollut Lily. He astahtivat peilin taa hämärään tilaan, jossa tyttö ei kuitenkaan ollut.
“Lily!” Hugo huusi pimeyteen ja kohotti soihdun päänsä päälle, mutta ei nähnyt serkkuaan missään.
“Lily!“ Karenkin huusi.
Keith taputti Hugon olkaa ja osoitti sortumaa tilan perällä. Hugo katsoi sitä ja näki nyt mitä Keith oli havainnut. Kiviä oli siirrelty siten, että reunaan oli jäänyt hyvin pienen ihmisen mentävä aukko.
“Lily, oletko siellä?“ Hugo huusi kumartuen reiän eteen polvilleen. Hän yritti valaista lamppua soihdullaan, huonolla menestyksellä.
“Olen, olen. Tulkaa tänne”, kuului Lilyn kiihtynyt ääni jostakin toiselta puolen. Keith katsahti Hugoa ja Karenia kysyen. Hän ei tietenkään ollut pystynyt kuulemaan Lilyn vastausta, mutta oli ilmeisesti päätellyt sisarensa ja Hugon liikkeistä, että jokin ääni oli kuulunut. Karen viittoi nopeasti veljelleen Lilyn olevan toisella puolella. Yhdessä tuumin he ryhtyivät suurentamaan reikää, jotta mahtuisivat siitä läpi, Lily kun oli heistä selvästi pienikokoinen ja hänkin oli ilmeisimmin päässyt ahtautumaan raosta vain niukin naukin.
 Hugo tunsi sydämensä hakkaavan rinnassaan. Hän oli tiennyt että se mikä Lilyn mielestä oli jännittävää tarkoitti lähinnä vaarallista. Ja silti hän oli suostunut mukaan tähän Lilyn seikkailuun. Hän oli tiennyt, että he joutuisivat vielä vaikeuksiin ja silti hän ei ollut kunnolla edes yrittänyt puhua serkkuaan ympäri.
 Hugo kuunteli korvat höröllään samalla, kun kaivoi. Kuulosti siltä kuin Lily olisi puhunut jonkun kanssa, mutta Hugo ei saanut sanoista selvää. Mutta kenelle Lily muka olisi puhunut? Kuka sortuman toisella puolen muka saattoi olla?
 Lopulta kolmikko oli saanut levitettyä reikää sen verran, että he saattoivat ryömiä siitä läpi. Ja Hugo ahtautuikin ensimmäisenä kivikasaa halkovaan aukkoon. Tämä ei ollut mitenkään helppoa, etenkään kun sattui pitelemään kynttilää kädessään.
 Hänen päänsä tunkeutui käden perässä vastapuolen aukosta ja hän havaitsi Lilyn jalat jonkin matkan päässä. Hän kohotti  kasvojaan ylemmäs siten, että saattoi nähdä Lilyn kokonaan.
“Sinä kiljuit, mikä…?” Hugo aloitti, mutta ei saanut lausettaan loppuun, sillä hän käsitti siinä samassa, ettei Lily ollutkaan yksin. Kynttilän lepattava liekki loi muutaman valojuovan seinälle ja yksi niistä paljasti mitä karmeimmat miehen kasvot, jotka tunkeutuivat seinän tumman kiven lävitse. Kasvot olivat sairaalloisen laihat ja iho selvästi harmaaseen vivahtava. Silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa ja huulet oli kuivuudesta halkeilleet. Hugo ei nähnyt muita ruumiin osia ja arvelikin ensin, että kasvojen omistaja oli kuollut ja ne oli vain jonkun sairaan ihmisen tahdosta kiinnitetty seinään. Hänen käsityksensä kuitenkin muuttui, kun silmäluomet räpsähtivät.
 Hugo oli niin järkyttynyt, että jäi puolimakaavaan asentoon reiän tukkeeksi pystymättä tekemään muuta kuin tuijottamaan noita karmivia kasvoja. Siniharmaat silmät eivät kuitenkaan huomioineet Hugoa, vaan katsoivat suoraan Lilyyn.
“Hugo, liiku!” Karen huusi hänen takanaan ja Hugo tunsi tönäisyn jalassaan. Hän pääsi jotenkin ylös kauhusta täriseville jaloilleen. Karen nousi pian hänen jälkeensä ja pudisteli vaatteitaan hiekasta ja kivipölystä.
“Mikä ihme täällä…” Hänenkään lauseensa ei nähnyt loppuaan, vaan päättyi nopeaan henkäisyyn, kun hän huomasi ne samaiset kasvot, jotka sojottivat irvokkaasti seinästä. Hugo ja Karen seisoivat sanattomina paikoillaan vielä, kun Keithkin saapui tälle puolen.
 Lily oli ottanut nenäliinansa taskusta ja alkanut sivellä sillä noita kammottavia kasvoja. Hän näytti tyyneltä ja siltä kuin seinässä oleilevat elävät kasvot olisivat normaalikin näky.
“Hugo, viitsisitkö tuoda kynttilän vähän lähemmäs?” tyttö pyysi ja vaikka se oli viimeinen asia, jonka Hugo sillä hetkellä halusi tehdä, hän siirtyi lähemmäs. Hän ei osannut muodostaa oikeaa kysymystä saatikka saanut silmiään irti noista kasvoista.
“Kaverit, tässä on Constantin. Constantin, tässä on serkkuni Hugo Weasley ja nämä ovat ystävämme Karen ja Keith Richards”, Lily esitteli kuin kaikki olisi ollut yhtä luonnollista kuin teenjuonti.
“Hauska tutustua”, kuului käheä ääni huulten välistä, jotka olivat kuivuneet ja sävyltään kuvottavan harmaat.
Hugo nyökkäsi, vaikka ei missään tapauksessa ollut samaa mieltä tutustumisen laadusta. Samalla hän kumartui kuiskaamaan Lilyn korvaan:
“Lily, miksi tuo mies on seinässä?”
“Hänet on kirottu siihen”, Lily selitti yksinkertaisesti, ”ja minä lupasin auttaa hänet pois.”
Hugo käänsi katseensa Kareniin ja Keithiin, jotka vilkuilivat myös varuillaan miestä seinässä.
“Olet kovin kiltti, Lily, mutta en usko että voit auttaa minua”, kuului väsynyt ja käheä kuiskaus seinästä. Nyt, kun Hugo pakottautui katsomaan uudemman kerran, miehen kasvot eivät oikeastaan näyttäneet aivan niin kammottavilta tai hurjilta. Silmät olivat väsyneet ja maailmaa nähneet, mutta niiden ilme oli ystävällinen.
Lily näytti uhmakkaalta:
“Kylläpäs voin. Haemme tänne opettajan, jonkun aikuisen, joka…”
“Ei!” mies sai kähistyä pelokkaasti. Väsyneissä silmissä oli hapuileva, hätääntynyt nurkkaan ahdistetun eläimen katse. Miehen piti pitää hetki taukoa ennen kuin hän sai sanottua sanottavansa, aivan kuin hän olisi unohtanut miten sanoja muodostettiin tai kuin se olisi tuottanut hänelle suurta kipua.
“Pyydän, älkää kertoko… kenellekään….”
“Constantin, haluan auttaa”, Lily ilmoitti päättäväisesti ja lopetti miehen tulosta tuottamattoman kasvojen puhdistuksen.
“Tee sitten palvelus minulle….”, mies sanoi ja kasvoilla virtasi hikihelmi. Ilmeisesti hän oli kovissa tuskissa.
“Minun täytyy ilmoittaa… täytyy kertoa… James Potter…”, mies sai tuskin kähistyä sanat kuuluviin. Hugo tunsi jonkin heittävän volttia vatsassaan. Mitä asiaa tuolla miehellä saattoi olla Jamesille?
“Constantin, mitä haluat sanoa James Potterille? Minä olen hänen sisarensa”, Lily kertoi.
 Mies katsoi häntä kuumeisin ja kivun sumentamin silmin.
“En tiennyt, että Pottereilla on muita lapsia…”, hän mutisi ja silmät lurpahtivat kerran ja avautuivat siiten äkisti. Hän vetäisi henkeä monta kertaa peräkkäin ja jatkoi sekavasti:
 “James Potterin vanhemmat ovat vaarassa. Annabel ja William… Veljeskunta on perässä… Kysymys on enää kuukausista…”, mies sai mumistua. Hänen silmänsä sulkeutuivat ja pää valahti hervottomana  alaspäin ja hiljalleen seinä miehen ympärillä alkoi kietoa häntä kovaan syleilynsä. Kivi levittäytyi hänen kasvojensa päälle ja seinä imi hänet sisäänsä.

“Ei, Constantin!” Lily yritti tarttua mieheen kiinni, mutta sai käsiinsä vain kiveä. Seinä oli nielaissut nuo kärsineet kasvot näkyvistä
“Meidän täytyy tehdä tuolle seinälle jotakin!” Karen ilmoitti.
“Mutta hän ei välttämättä…” Hugo ei saanut lopetettua lausettaan, kun Lily ja Karen mulkaisivat häntä vihaisesti. Lily katsoi serkkuaan tulisesti: kuinka tämä saattoi edes ajatella, että Constantin saattaisi olla kuollut?
Mitä jos hakisimme opettajan? Keithin sormet muodostivat kysymyksen.
“Hän pyysi, ettemme kerro kenellekään”, Lily huomautti vastaan. Mies oli vaikuttanut niin pelokkaalta, eikä hän sitä paitsi halunnut, että kukaan opettaja kuulisi tätä. Se kun liittyi jotenkin hänen perheeseensä. Mutta täytyi olla jokin keino auttaa Constantinia.
“Mutta hän voi kuolla tuonne!” Karen huomautti raivokkaasti vastaan.
Lily käänsi katseen ystäväänsä kohti:
“Mutta hän pyysi!”
“Totta kai, hän pyysi. Hän ei ole kunnossa! “ Karen huusi peittäen Lilyn äänen.
“Hei, rauhoittukaa!” Hugo pyysi. Muutama kivi sortumasta oli uhkaavasti vierinyt hänen jalkojensa juureen.
“Okei, me emme saa kertoa kenellekään aikuiselle, mutta emmekö me voisi pyytää vaikkapa Rosea ja Alia? Rose varmasti tuntee mitä…” hän yritti järkeillä tyttöjen hiljennyttyä, mutta Lily keskeytti hänet:
“Ja haluaisi heti ilmoittaa opettajille. Emme todellakaan kerro hänelle!”
“Entä Jamesille?” Hugo ehdotti.
“Liian kiireinen tyttöjensä kanssa, eikä hän sitä paitsi osaisi”, Lily ilmoitti ja potkaisi raivoissaan seinää. Se ei liikahtanutkaan ja Lily sai vain jalkansa kipeäksi.
“Jopa minä ymmärrän että tuo ei auta”, Karen huomautti ja Lily mulkaisi häntä uudelleen pahasti.
“Hän pääsi jo kerran läpi seinästä, kyllä hän  voi tehdä sen uudelleenkin”, Lilyn huulet toistivat yhä uudestaan vihaiseen sävyyn.
“Lily, hän käytti kaikki voimansa siihen ponnistukseen”, Hugo sanoi varovasti ja näytti siltä kuin olisi toivonut olevansa missä tahansa muualla.
“En suostu uskomaan tuota”, Lily suipisti suunsa lauseen perään päättäväisesti.

 Keith ei seurannut muiden kolmen tekemisiä. Hän oli etsiytynyt sen kohdan luo jonne tuo Constantin-niminen mies oli kadonnut. Hän tunnusteli seinää varovasti sormenpäillään. Se saattoi vaikuttaa useimpien mielestä aivan samalta kaikkialta, mutta hänen tuntoaistinsa oli kehittynyt havaitsemaan pienimmätkin erot materiaaleissa. Hän tunnisti painauman ja saattoi sormenpäillään erottaa seinään painuneen hahmon ääriviivat.
 Hän tunsi myös jotain muuta koskiessaan seinää. Se oli tuo jännittävä tunne jonka hän oli havainnut saapuessaan Tylypahkaan. Sormenpäitä kihelmöi ja ne tuntuivat lämpöisiltä. Tässä kohdassa oli käytetty taikuutta, hyvin vahvaa taikuutta. Seinään oli langetettu loitsu, joka oli saanut seinän elämään ja muuttanut sen vankilan lisäksi myös vanginvartijaksi. Kenties seinä jatkaisi kunnes olisi riistänyt kaiken elämän vangistaan, ehkä kauemminkin. Hän asetti kätensä  Constantinin käden ääriviivojen  sisälle ja tunsi suorastaan magneettisen vetovoiman. Hän astahti kauemmas ja katsahti toisiin. Ehkä sittenkin oli keino saada mies seinästä, kunhan he olisivat tarpeeksi rohkeita ja nopeita.
 
 “Oletko varma tästä, Lily?” Hugo kysyi arastellen, eikä Lily enää vaivautunut kuin luomaan tuskastuneen katseen serkkuunsa. Olisi sen nyt pitänyt tulla selväksi jollakin ensimmäisestä kolmestakymmenestä kerrasta. Hän valmistautui sukeltamaan seinän sisään, sillä Keithin mukaan se oli mahdollista.
 Tietyssä kohtaa seinää oli jäljellä vielä Constantinin sisään vetäneen loitsun vaikutus. Lily ei itse ollut havainnut tätä, mutta Keith oli osoittanut alueen hänelle. Karen ja Hugo olivat juosseet etsimässä köyden, joka oli nyt sidottu Lilyn ympärille. Lily oli halunnut olla se, joka sukeltaisi tuon seinän syvyyksiin. Hugo oli ensiksi vastustellut, mutta Lily oli lopulta saanut puhuttua hänet ympäri.
 Lily nyökkäsi kolmelle muulle jotka pitivät köydestä kiinni ja astui henkeä vetäen kohti sitä seinän kohtaa, jonka Keith oli hänelle osoittanut.
 Hetken Lily luuli, ettei pääsisi seinästä läpi. Hän tunsi vain kylmän ja kovan kiven kasvojaan ja muuta ruumistaan vasten. Äkkiä hän kuitenkin huomioi, että kivinen olemus ympäröi hänet myös toiselta puolelta. Se oli kaikkialla hänen ympärillään. Hän oli sisällä.
 Lily piti silmiään kiinni, niiden avaaminen tuntui mahdottomalta ja aivan liian vaivalloiselta. Hän ojensi käsiään ja jalkojaan ja ponnisteli muutaman askeleen eteenpäin. Sitten hän huomasi tämän turhaksi. Hänen ei pitänyt tuhlata voimiaan vielä. Kallio kyllä huolehtisi hänet syvälle sisäänsä, ongelma tulisi olemaan pois pääsyssä.

 Lily tunsi kiven kylmän ympäröinnin. Hengittäminen teki kipeää samoin kuin jokainen ylimääräinen liike. Hän ei osannut sanoa kuinka kauan aikaa oli kulunut. Hänestä tuntui, että oli mennyt jo ikuisuus. Kivinen ympärys tuntui repivän kaiken elämän ja voiman hänestä. Hänen oli jo vaikeaa muistaa, miksi hän olikaan mennyt sinne. Köysi nykäisi hänen ympärillään. Muut alkoivat olla huolissaan. Lily toivoi, etteivät he vetäisi häntä vielä. Hänen täytyi löytää Constantin ja nopeasti.
 Niin kivuliasta ja energiaa vievää kuin se olikin Lily alkoi heilutella käsiään ympärillään. Hän kauhoi kiveä kuin uimari. Kiinteä aine väistyi vain taistellen hänen edestään.
 Lily oli jo varma, ettei kestäisi enää sekuntiakaan, kun hipaisi jotakin pehmeää. Se oli ihmisen olka. Hän tavoitti sen uudestaan ja tunnusteli käden otteeseensa. Hänen sormensa olivat päästää irti siitä, kun äkkinäinen nykäys vetäisi häntä taaksepäin. Seinät tuntuivat painautuvan häntä vastaan tiukasti kuin olisivat yrittäneet tunkeutua hänen ihonsa läpi. Hän käytti kaiken tahdonvoimansa, että sai pidettyä kiinni Constantinista. Tämän oma käsi oli hervoton, eikä voinut pitää Lilystä kiinni. Lily kieltäytyi ajattelemasta, mitä se saattoi merkitä ja puri hammasta keskittyen ainoastaan pitämään kiinni Constantinista. Miehestä, josta hän ei tiennyt mitään, mutta jota hän oli luvannut auttaa. Miehestä, joka oli lähettänyt varoituksen hänen veljelleen.
 Lily kieltäytyi taas ajattelemasta mitään muuta kuin kättä jota puristi. Hän tiesi, että joka kerta hänen ajatellessaan muuta ote saattaisi irrota.
 Lilystä tuntui kuin hänet olisi vedetty kahdenkymmenen seinän läpi. Itse asiassahan häntä vedettiin seinän läpi. Ei, ajatusten piti pysyä kasassa.

 Lily tunsi olonsa jo aivan kuoleman väsyneeksi. Hän ei jaksanut enää ajatella, ei jaksanut enää edes hengittää, eikä pidellä kiinni. Siinä samassa tuntui kuin hänet olisi heitetty jääkylmään veteen. Hänen keuhkonsa täyttyivät aineella, jota hän ei ensi alkuun pystynyt tunnistamaan hapeksi. Kova aine painautui tällä kertaa ainoastaan hänen selkäänsä vasten, eikä hän tullut ensiksi ajatelleeksi, että kyseessä oli lattia.
 Ainoa, minkä hän sai päähänsä sillä hetkellä oli että hän oli toisella puolen. Hänen ei tarvinnut enää pitää kiinni Constantinista. Käsi totteli ajatuksia nopeammin kuin hän itse edes ymmärsi. Hän heilui valveilla olon ja tajuttomuuden rajamaastossa monen hetken verran. Lopulta kipeiden lihasten kiljunnasta huolimatta hän sai avattua silmänsä.
 Tuntui sanomattoman hyvältä tuijottaa pelkkää pimeyttä, sitten hän näki kynttilän valaisemien kasvojen heiluvan näkyviin ja pois. Ne liikkuivat liian nopeasti, että hän olisi voinut saada selville kenelle ne kuuluivat. Hän sulki silmänsä uudelleen, koska tunsi kuvotusta niin nopeasta liikkeestä.
 Hän kuuli ääntä jostain läheltä, mutta se tuli korviin niin kipeän kovana, että hän olisi halunnut vain painaa kädet korvilleen, mutta tämä tuntui liian tuskaisalta jo omissa ajatuksissa. Hän yritti kuunnella sanoja ja saada selville kuka puhui, mutta ei edes tiennyt, oliko se mies vai nainen aikuinen vai lapsi.
“Hiljempaa”, hän sai lopulta pyydettyä, vaikka tämäkin tuntui tuskalta. Joku tuki hänet istuvaan asentoon ja vaikka se tuntui ensin äärettömän tuskalliselta, hän tunsi lopultakin maailman ympärillään alkavan selkeytyä. Hän avasi silmänsä uudestaan ja alkoi hahmottaa käytävän ympärillään. He olivat yhä salakäytävässä ja hän nojasi Hugoa vasten.
“Oletko kunnossa?” serkku kysyi ja Lily sai nyökättyä heikosti.
Hän loi kysyvän katseen Constantinin suuntaan. Tuntui liian tuskaiselta muodostaa kysymys.
“Hän on elossa”, Hugo vastasi kysymättömään kysymykseen, ”tajuton mutta elossa. Haluatko mennä käymään sairaalasiivessä, jos vaikka…”
Lily hymähti.
“Älä viitsi hössöttää, se saa sinut kuulostamaan mummilta”, Lily sanoi ja pääsi Hugon tukemana pystyyn.

Luku 37: Neljänkymmenen vuoden takaa

Keith vilkaisi Lilyä, joka istui hänen vieressään. Oikeastaan tyttö makasi pulpettinsa päällä, jos oltiin aivan tarkkoja. Joka tapauksessa hän oli nukkunut jo kaksikymmentä minuuttia tunnista, ainakin Keithin laskelmien mukaan. Hugo hänen toisella puolellaan oli nukahtanut vasta kymmenisen minuuttia sitten. Eipä silti, kumpikaan heistä ei tainnut menettää juuri mitään, vaikka nukkuikin. Keithin, Lilyn ja Hugon ensimmäinen oppitunti sattui olemaan taikaliemiä.
“Siis onks teiän ihan pakko olla täällä? Meikäläisellä vois olla muutakin puuhaa”, oli ollut lientenprofessorin ensimmäinen kommentti oppilailleen. Tälläkin hetkellä hän varmaan mutisi jotakin itsekseen, mutta Keith ei ollut vaivautunut lukemaan professorin huulilta enää moneen minuuttiin. Sitä paitsi loihdittu sulkakynä teki muistiinpanot hänen puolestaan.
 Se saattoi näyttää hyvinkin tavanomaiselta sulkakynältä, mutta se oli loihdittu tekemään muistiinpanoja muiden ihmisten puheesta. Jokaisella ihmisellä oli oma värinsä, jolla hänen lausumansa kirjoittautuivat pergamentille. Karenin väri oli violetti, Lilyn kirkaspunainen ja Hugon oranssi. Vastaavasti kynässä oli myös vaihtoehtoinen toiminto, mikäli hän itse kirjoittaisi sillä se lausuisi hänen kirjoituksensa muille. Keith ei ollut kirjoittanut sanaakaan tuolla kynällä ja oli päättänyt, että välttelisi sitä niin paljon kuin suinkin.
 Professori Lipetit, Keithin tuvanvalvoja, oli edellisenä iltana antanut tämän sulkakynän Keithille. Sen tarkoitus oli, professorin sanojen mukaan, helpottaa hänen opiskeluaan Tylypahkassa. Ajatus sinällään oli ystävällinen, mutta Keithistä itsestään tämä hirvittävä järjestely tuntui turhalta. Professori Lipetit oli edellisenä iltana kuljettanut hänet kaikkien opettajien luona ja selittänyt näille hänen ongelmansa, jotta oppitunneilla ei syntyisi vaikeuksia. Keithistä tämä oli kuitenkin tuntunut tavattoman kiusalliselta.
 Hän eli kuuroutensa kanssa, joka päivä ja se oli hänelle arkea. Hän ei halunnut, että siitä tehtiin suuri numero, eikä halunnut saada minkäänlaista erityiskohtelua. Ennen kaikkea hän halusi tehdä kaiken niin tavallisesti kuin se hänen vammansa puitteissa oli mahdollista.
 Hän oli aiemmin käynyt tavallista koulua kuulevien ihmisten kanssa ja pärjännyt erinomaisesti. Äiti ei ollut halunnut lähettää häntä kuulorajoitteisille tarkoitettuun erityiskouluun, vaan oli sen sijaan opettanut häntä lukemaan huulilta ja näyttänyt keinoja, joilla hän saattoi olla muiden kanssa yhteydessä. Hän oli oppinut pärjäämään ei-taikovassa maailmassa kuuromykkänä, eikä ymmärtänyt miksi niin ei voisi olla myös taikamaailmassa.
 Olivathan velhojen apuvälineet kuuroille kuten tämä sulkakynä toki elämää helpottavia keksintöjä. Esimerkiksi sulkakynästä oli etua tilanteissa, joissa opettaja sattui olemaan kääntynyt selin oppilaisiin, mutta Keithistä tuntui, että hän olisi pärjännyt hyvin ilman sitäkin. Hän antoi sen nyt kirjoittaa muistiin puheita luokassa, vain huvikseen. 
 Pari tyttöä, jotka istuivat Keithin edessä olivat vilkuilleet häntä tunnin alusta ja kuiskuttelivat keskenään. Kenties arvelivat, ettei hän kuulisi. No, toki se oli totta, mutta kuurous ei estänyt näkemään häntä näkemästä niitä vilkaisuja, joita he tekivät häntä kohti.
 Lily oli varoittanut Keithiä siitä, että useimmat velhot ja noidat eivät olleet tottuneet kuulorajoitteisiin ihmisiin. Taikovassa maailmassa kuuloltaan vahingoittuneina syntyneille lapsille pystyttiin taikojen avulla luomaan oikeaa kuuloa vastaava järjestelmä. Keith arveli, että olisi vielä muutamia vuosia saattanut olla katkera tiedosta, että mikäli olisi syntynyt velhomaailmassa hän olisi voinut elää sellaisen elämän, jota muut pitivät normaalina. Nykyään hän ei enää osannut ajatella, miltä tuntuisi elää kuulevana. Kun oli elänyt kuuroutensa kanssa kymmenisen vuotta se oli jo niin pysyvä osa elämää, ettei osannut ajatella maailmaa toisella tavalla. Eihän hän tuntenut sitä toista tapaa, eikä tulisi koskaan tuntemaankaan. Eikä se erityisesti vaivannut häntä.
 Kun tytöt taas vilkaisivat taakseen, Keith tavoitti toisen katseen ja hymyili tälle. Tämä muuttui häpeästä punaiseksi, eikä kääntynyt enää koko tunnin aikana kertaakaan.

“Neiti Potter”, ilmoitti professori Nenovehin tiukka ääni ja Lily arveli, että hän oli nukahtanut jo toisen kerran sillä tunnilla.
“Tiedän kyllä, että ensimmäisellä oppitunnilla ei tapahdu mitään näkemisen tai kuulemisen arvoista, mutta olisi siitä huolimatta kohteliasta edes yrittää”, muodonmuutosten opettaja huomautti.
“Anteeksi, professori”, Lily sanoi ja sai tuskin hillittyä haukotuksen. Hugo hänen vieressään taisteli samanlaisissa ongelmissa. He olivat selviytyneet nukkumaan edellisyönä vasta neljän aikaan aamuyöstä.  Hän, Hugo, Keith ja Karen olivat käyneet pitkän väittelyn siitä, mitä heidän tulisi tehdä Constantinin suhteen.
 Keith oli ollut sitä mieltä, että hänet olisi pitänyt viedä sairaalaan tai vähintäänkin sairaalasiipeen, mutta muut olivat vastustaneet tätä. Lily, koska Constantin oli kieltänyt, Hugo, koska oli sitä mieltä että heidän olisi pitänyt ilmoittaa Constantinista opettajille (hehän olivat lapsia, Constantin ei kuulunut heidän vastuulleen) ja Karen, koska tämän mielestä heidän oli turhanpäiväistä hankkia itseään ja miestä hankaluuksiin. Lopulta nämä neljä ensiluokkalaista olivat päässeet sopimukseen, jonka mukaan he jättäisivät Constantinin käytävään, mutta toisivat tälle lämmikettä, ruokaa ja juomaa. Kunhan tämä olisi paremmassa kunnossa he jututtaisivat tätä ja, jos asia vaikuttaisi siltä, he ilmoittaisivat sitten opettajille. Jos miehen tila huonontuisi, hänet vietäisiin sairaalasiipeen.
 Vasta pitkäksi venähtäneen keittiö vierailun jälkeen (kotitontut olivat olleet uskomattoman avuliaita) heidän oli onnistunut raahautua makuusaleihin. Tosin Lilyn oli pitänyt oleskella kylvyssä tunnin verran ennen kuin hänen oli onnistunut pestä kivipöly iholtaan. Naarmut olivat aiheuttaneet pientä hämmästystä, mutta hän oli keksinyt typeriä tekosyitä unissakävelystä. Albus tosin oli näyttänyt aavistavan jotakin.
 Lily katsahti kelloaan. Hän oli käynyt ruokatunnilla viemässä miehelle leipää ja kurpitsamehua. Constantin ei ollut ollut hereillä, mutta oli näyttänyt huomattavasti paremmalta. Hän oli liikahdellut unissaan, mikä oli Lilystä hyvä merkki.
 Tämän tunnin päätteeksi hän saattoi mennä taas katsomaan Constantinia. Hugokin oli luvannut tulla, vaikka ei ollut vaikuttanut erityisen innostuneelta. Karenilla ja Keithillä oli vielä yksi oppitunti, joten heidän tuskin onnistuisi tulla mukaan ottaen huomioon, että kyseessä oli loitsut eikä liemet, joiden tunnilta Lilykin olisi voinut aamulla jäädä pois. Hän oli saanut nukkua siellä kaikessa rauhassa kenenkään häiritsemättä.
 Lopulta tunti loppui ja Lily ja Hugo syöksähtivät ensimmäisinä ulos muodonmuutosten luokasta.

“Hei, Lily”, mies sanoi ja tunnistus näkyi tämän silmissä.
“Minun pitää varmaan kiittää teitä tästä ihmeestä”, laimea hymy väreili vanhan miehen huulilla, mutta  silmät kuvastivat suurinta mahdollista kiitollisuutta.
“Ei kiittämistä, mutta Constantin, voitko kertoa mitä sinun piti kertoa James Potterille?” Lily esitti mieltään vaivanneen kysymyksen.
Constantin rypisti kulmiaan kuin yrittäen muistaa, hän vilkaisi Lilyä varuillaan:
“Sanoitko olevasi James Potterin sisar?”
“Jamesin ja Albuksen kyllä vain”, Lily selitti.
“Siinä tapauksessa, kuuntele minua tarkkaan tyttöseni”, mies sanoi ja viittasi heidät lähemmäs. Lily istui muitta mutkitta hänen viereensä, kun taas Hugo hieman arasteli miestä ja asettui epäröiden Lilyn viereen.
“Veljeskunta on vanhempiesi perässä. He aikovat tehdä vanhemmistasi lopun ennen heinäkuuta eli parissa viikossa. Todennäköisesti jo tämän viikon aikana. Käske vanhempiesi mennä piiloon.”
Lily vilkaisi Hugoon kysyen. Kaikki Constantinin puheissa ei vaikuttanut järkevältä.
“Constantin, nyt on syyskuun toinen päivä”, Lily kertoi.
Miehen kasvoilla oli ensin järkytys ja sitten ilo.
“Minä myöhästyin. Mutta he pääsivät silti karkuun? Annabel ja William  ovat kunnossa.”
“Annabel ja William? Kenestä sinä…”, Lily aloitti, mutta Hugo kuiskasi jotakin hänen korvaansa.
“Ehkä hän oli seinässä hieman kauemmin kuin luulimme.”

Constantin Callahan tunsi olonsa onnensekaiseksi. Sillä ei ollut väliä, ettei hän ollut päässyt varoittamaan Annabelia ja Williamia. Nämä olivat kaikesta huolimatta selvinneet kesästä, vaikka se oli määrätty heidän viimeisekseen.
“Constantin milloin sinut kirottiin tuonne seinään?”
Constantin mietti hetken. Aikaa oli vaikeaa arvioida, kun oli seinän sisässä, mutta ehkä päivän. Ei, ei se voinut olla eilen. Eilen tunnelissa olivat olleet ne kaksi punatukkaista samannäköistä poikaa ja viime yönä tunneli oli sortunut. Sitä ennen oli ollut varmaankin muutama päivä…
“Ehkä neljä päivää sitten”, Constantin kohautti olkiaan. Heti sen sanottuaan hänelle tuli mieleen, että juurihan tyttö oli sanonut, että oli syyskuu. Elsa ja Cassandra mahtoivat olla huolissaan, kun hän ei ollut pitänyt yhteyttä koko kesään. Elsa oli ollut silloin viimeisillään raskaanakin. Olikohan hänellä jo toinen lapsi? Hänen täytyi ottaa yhteys heihin heti, kun saisi voimansa takaisin.
“Siis minä päivänä?” tyttö tarkensi kysymystään.
“25. kesäkuuta”, Constantin sanoi varmasti. Totta kai hän muisti tuon päivän. Hänen pikku Cassandrallaan oli ollut 2-vuotis syntymäpäivät ja hän oli joutunut lähtemään ennen kuin ne olivat kunnolla ehtineet alkaakaan. Cassandra oli suuttunut hänelle, sellainen pikku tuittupää kun oli. Hän oli luvannut palata jättimäisen lahjakasan kanssa.
“Entä minä vuonna?”
“Tänä vuonna tietenkin”, Constantin sanoi ja hämmentyi kummaa kysymystä.
“Mikä vuosi nyt on, Constantin?” Lily jatkoi kyselyä.
“1977”, Constantin vastasi kärsimättömästi.
Lapset vilkaisivat toisiinsa ja näyttivät huolestuneilta.
Oliko hän todella viipynyt tuossa kivisessä ansassa vuoden verran? Elsa oli varmaankin kuolla huoleen, ja entä Cassandra? Oliko hän menettänyt vuoden verran tyttärensä elämästä? Hän kostaisi tämän vielä, kunhan hän olisi kerännyt tarpeeksi voimia.
“No, mikä vuosi nyt sitten on?” Constantin kysyi väsyneesti ja masentuneesti. Hänellä oli niin kova ikävä Cassandraa ja tietenkin myös vaimoaan kuten myös lasta, jota ei ollut koskaan edes nähnyt.
“2019”, Lily ilmoitti vakavasti ja katsoi suoraan hänen silmiinsä.
Constantin purskahti nauruun. Väite oli naurettava, hän ei ollut mitenkään voinut viettää 41 vuotta seinään kirottuna. Eihän hän olisi edes selvinnyt niin kauaa tuossa kivivankilassa. Hänen 2-vuotias tyttärensäkö olisi yli 40-vuotias nainen? Naurettavaa. Ja entä hän itse sitten? Hänhän olisi yli kuudenkymmenen.
 Äkkiä Constantin tunsi suunsa kuivavan. Hän katsoi kynttilän valossa näkyvää heijastusta itsestään tytön silmissä. Mies, joka katsoi häntä takaisin ei ollut pelkästään likainen ja kärsinyt, vaan sen lisäksi paljon vanhempi kuin viime näkemällä. Hän näki uurteet kasvoissaan, eikä pelkästään lian vuoksi harmaaseen taipuvat hiukset. Hän tunsi kyynelten nousevan silmiinsä. Oliko hän menettänyt jälkeläistensä lapsuuden tämän takia? Olivatko nämä jo naimisissa? Oliko hän kenties isoisä? Entä hänen vaimonsa Elsa? Mitä Elsalle oli tapahtunut? Oliko tämä mennyt uusiin naimisiin? Oliko tämä enää edes elossa?
 Hän antoi yhden kyyneleen valua poskelleen ja kuivua siihen. Ehkä kaikki oli sen arvoista, jos Annabel ja William, nuo hyvät ihmiset, olivat selvinneet hengissä.
“Mutta en ymmärrä, sanoit että James on veljesi…” Constantin hämmentyi. Tilanne oli hänelle kaikin mahdollisin tavoin outo, eikä hän osannut suhtautua siihen.
“Niin, minun veljeni nimi on James ja hänet on nimetty minun isoisäni mukaan”, Lily selitti.
“Mutta entä Annabel ja William, Jamesin vanhemmat?” Constantin kysyi hämmentyneesti ja tunsi olonsa viisivuotiaaksi lapseksi, mikä tuntui vielä oudommalta, kun otettiin huomioon, että hän oli ilmeisesti yli kuusikymmenvuotias.
“Minä en tiedä. En ole koskaan kuullut heistä. He olivat kuolleet jo ennen kuin minun isäni syntyi”, punahiuksinen tyttö kertoi.
 Constantinista tuntui kuin jättimäinen turhaumuksen ja pettymyksen aalto olisi pyyhkäissyt hänen ylitseen. Kaikki mihin hän oli pyrkinyt… Kaikki mitä hän oli yrittänyt saada aikaan… Turhaa. Veljeskunta oli voittanut taas.

Kauhuissaan Lily näki kuinka Constantin vajosi mytyksi maahan. Mies oli menettänyt tajuntansa.
“Se oli aika kova paikka saada kuulla että ystävät ovat kuolleet ja että itsekin on neljäkymmentä vuotta vanhempi”, Hugo selvensi tarpeettomasti ja auttoi Lilyä peittelemään Constantinin heidän kotitontuilta saamiltaan peitoilta.
“Minun olisi pitänyt ajatella”, Lily sanoi onnettomana.
“Hei, en minä tarkoittanut että se on sinun vikasi”, Hugo kiirehti lisäämään.
“Mutta minä tarkoitin”, tyttö vastasi.
“Ehkä on parempi antaa hänen toistaiseksi olla ihan rauhassa”, Lily totesi vielä ja hänen kasvoistaan näki selvästi että hän tunsi olonsa syylliseksi. Hugo halasi serkkuaan, eikä itsekään voinut välttyä pieneltä syyllisyyden tunteelta niin tehdessään. Hänen syynsä tuohon tunteeseen oli vain täysin erilainen kuin Lilyn…

 Hugo ei osannut sanoa, olisiko viihtynyt ensimmäisellä tähtitiedon tunnillaan, jos Lily ei olisi käyttänyt koko tuntia Constantinin murehtimiseen. Hugo oli koko tunnin joutunut hiljentämään serkkuaan, etteivät toiset rohkelikot tai puuskupuhit vain kuulisi hänen puhuvan Constantinista. Professori Meteorin selostukset Marsin harvinaisesta asemasta olivat päässeet autuaasti kaksikon korvien ohi. Tunnin loputtua Lily vaati, että he kävisivät vielä katsomassa Constantinia, eikä Hugolla ollut sydäntä kieltäytyä nähtyään serkkunsa surkean ilmeen. He jättäytyivät jälkeen muista ensiluokkalaisista rohkelikoista suunnaten neljänteen kerrokseen.
 Hugo ja Lily sanoivat peilille tutun salasanan ja astahtivat sisään ryömien sitten tuttua rakoa pitkin eteenpäin. Kivisortumien väliin jääneessä tilassa paloi muutama kynttilä, jotka he olivat aiemmin jättäneet sinne. Tosin ne kaikki lähestyivät hiljalleen loppuaan. Steariini oli valunut kiven päälle muodostaen liukkaita kovettuneita läikkiä lattiaan.

 Constantin oli valveilla joskin hänen siniharmaat silmänsä tuijottivat tyhjyyteen. Lilystä tuntui, ettei Constantin nähnyt häntä tai Hugoa. Lily ei halunnut häiritä häntä, mutta ei voinut lähteäkään. Tuntui kuin jokin pakonomainen tarve pitää huolta tuosta vanhasta miehestä olisi jähmettänyt hänet paikalleen. Hugo nyki häntä hihasta vaatien heitä lähtemään, mutta Lily oli kuin ei olisi huomannutkaan häntä.
 Toki, Lily tiesi, ettei Hugo viihtynyt siellä; häntä itseäänkin kammotti paikan ahtaus ja pimeys, mutta hänestä tuntui vielä pahemmalta ajatella, että Constantin jäisi sinne itsekseen. Tietysti he olisivat voineet hakea jonkun opettajan tai muun aikuisen, mutta Lily karsasti ajatusta tietyllä tapaa. Hänen tähän mennessä tapaamansa Tylypahkan opettajat eivät olleet herättäneet hänessä sellaista luottamusta, että hän olisi saattanut mennä puhumaan näille Constantinista. Lisäksi hänellä oli tunne että useimmat aikuiset eivät suostuisi ymmärtämään Constantinia. He pitäisivät tätä joko hulluna tai rikollisena, sillä seinien sisällä oleilu ei ollut tavanomaista velhomaailmassakaan.
 Lily tiesi, ettei lasten sanoilla olisi asiaan mitään merkitystä, aikuiset eivät ottaneet heitä todesta, eivät tuntuneet muistavan millaista elämä oli silloin ollut, kun he itse olivat olleet lapsia. Tuskinpa kovinkaan moni aikuinen olisi uskonut Lilyä, jos tämä olisi sanonut luottavansa Constantiniin vain koska luotti. Jopa Hugo tunsi epäilyksiä vanhaa miestä kohtaan, mutta Lilyllä oli vain alusta asti ollut hassu tunne, että hän saattoi luottaa tuohon hauraaseen vanhukseen.
 He seisoivat ehkä vartin paikoillaan ennen kuin Lily antoi Hugon nykiä itsensä takaisin neljännen kerroksen käytävään.
 “Lily, eikö meidän pitäisi…?” Hugo aloitti vaisun kysymyksen heidän siirryttyä peilin toiselle puolen, mutta Lily loi häneen hiljentävän tuiman katseen, joka oli selvästikin Molly Weasleyn peruja.
“Älä harkitsekaan sanovasi, että meidän pitäisi kertoa jollekin aikuiselle”, tyttö tiuskahti tahattoman tylysti.
 He kapusivat kohti rohkelikkotornia, kun rahiseva hengitys tavoitti heidät.
“Ja mitäs meillä täällä on?” kuului miehen ääni, joka hyyti Lilyn sisikuntaa. Hän käännähti äkkinäisesti ja näki vahtimestari Voron kyyryine olemuksineen vain muutaman kasvon mitan päässä. Lyhty paloi miehen kädessä ja harmaa sävyinen kissa kehräsi hänen jalkaansa vasten.
 Lily ja Hugo olivat jähmettyneet paikoilleen. Tämä tästä päivästä vielä puuttuikin.

Luku 38: Veljeskunta

Hyvät herra ja rouva Potter,

Rehtori aloitti kirjeen tavanomaisen muodollisesti, vaikka sillä hetkellä hänen teki mielensä kirota joka ikinen Potter sinne missä Berttie Bottin joka-maun-rae kasvoi. Ja hän kun oli luullut poikien olevan kauheita... Viimeisen tunnin aikana rehtorille oli ainakin selvinnyt, että näiden pikkusisar selvästikin yritti parhaansa mukaan yltää veljiensä tasolle. Rehtori jatkoi kirjettään.

Hyvät herra ja rouva Potter,
Joudun harmikseni jälleen kerran häiritsemään teitä johtuen jälkikasvunne käytöksestä.


Oliko tuo liian suorasanaista? No, totuudenmukaista ainakin. Rehtori harkitsi hetken ja pyyhki sauvallaan kirjoittamansa lauseen pois.

Hyvät herra ja rouva Potter,
Pahoittelen häiriötä, jonka tämä kirjeeni aiheuttaa, mutta katson tehtäväkseni  pitää teidät ajan tasalla lastenne käyttäytymisestä Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa.
 Viimeisimmän rikkeen on suorittanut tyttärenne neiti Lily Luna Potter ja itse rike oli ensiluokkalaisten ulkonaliikkumissäädöksiä halveksiva. Lisäksi tyttärenne puhui epäkunnioittavasti niin minulle, rehtorilleen, kuin koulumme rakastetulle vahtimestari Vorolle. Rangaistukseksi tästä, tyttärenne ja hänen rikoskumppaninsa herra Hugo Billius Weasley suorittavat molemmat viikon jälki-istunnon.
 Toivoakseni otatte jälkikasvunne puhutteluun, jotten vastaisuudessa joudu lähettämään vastaavia kirjeitä teille.
 Voikaa hyvin,


Rehtori pysähtyi miettimään vielä kerran ennen kirjeen allekirjoittamista. Ehkäpä kirje oli turhan tiukkasävyinen… Hänen miehensä ei missään tapauksessa arvostaisi, jos… Niin, ehkäpä oli parempi miettiä sanamuotoja vielä kertaalleen. Hän muutti kirjeen sisältöä vielä kymmenen kertaa korrektimmaksi, jottei tästä seuraisi mielipahaa hänen rakkaalle miehelleen, joka valitettavaa kyllä piti Harry Potteria niin suuressa arvossa.  Jos rehtorin ei olisi tarvinnut ajatella miehensä mainetta, hän olisi hyvinkin saattanut vääntää kaikilta Potterin villeiltä vekaroilta niskat nurin. Paremman puutteessa hän raksautti kirjeen kirjoitettuaan sulkakynänsä poikki.
 
“Sinä sait jälki-istuntoa!” Lilyn veljet huudahtivat seuraavana aamuna yhteen ääneen hätkäyttäen suuren osan lähellään aamiaispöydässä istuvia kakomaan aamiaistaan väärästä kurkusta.
“Jep, kaksi viikkoa”, Lily sanoi välinpitämättömästi ja voiteli leivän. Häntä jälki-istunto ei haitannut lainkaan. Ainoastaan Hugo, joka oli jäänyt Rosen sätittäväksi säälitti häntä. Hugo ei olisi ansainnut sellaista rangaistusta.
 Albus ja James suhtautuivat harvinaisen erilaisesti Lilyn ilmoitukseen jälki-istunnosta. Albus näytti lähinnä hämmentyneeltä ja järkyttyneeltä, kun taas James oli haljeta riemusta.
“Jälki-istuntoa, Lily!” vanhempi veljistä riemuitsi. Hän oli jo esittämäisillään hurjan voitontanssin, mutta vieressä istuvan Amanda Blaken onnistui hillitä häntä.
“Ymmärrätkö, että tämä on suuri juttu? Kuten se päivä, kun opit potalle tai…”
“James, lopeta”, Al komensi.
“Sinä olet hänen isoveljensä, näytä hänelle hyvää esimerkkiä.”
“Sovitaanko, että sinä hoidat sen ja minä voin olla se paha isoveli?” James virnisti.
“Mihin jäinkään? Ai niin, Lily, minun piti vain kertoa kuinka tavattoman ylpeä olen siitä, että olet päättänyt seurata minun jalanjälkiäni, mutta uskallapa yrittää rikkoa jälki-istunto määräni ja lupaan, että hoidan asian omakätisesti niin, ettet tule rikkomaan enää ainuttakaan sääntöä”, James päätti sormeaan heristäen.
“Äh, ei ole pelkoa. Minulla on muutakin tekemistä kuin kykkiä jälki-istunnossa lopun elämääni”, Lily huomautti ja katsoi inhoten, kuinka James tunki ananaksen palasia leipänsä päälle. Amanda Blakekin näytti nyrpistävän nenäänsä.
“Älkää syrjikö leipääni “, James sanoi huomaten muiden ilmeet.
 “Emme leipää vaan ananasta”, Amanda selosti muiden puolesta.
“Te makuhermoiltanne rajoittuneet… Muuten Lily, mitä vikaa jälki-istunnossa on? Se on melkoisen hauskaa, etenkin jälki-istunnon hankkiminen jälki-istunnossa.”
“Älä nyt vaan ala ohjeistaa häntä”, Albus parahti.
“Totta kai alan. Täytyyhän hänen tietää, miten jälki-istunnosta saa kaiken irti”, James vastusteli.
“Et sinä minua neuvonut toissavuonna”, Al huomautti viitaten omaan ensimmäiseen jälki-istuntoonsa.
“Al, sinä olet se kiltti lapsi, mutta Lilyllä on vielä toivoa.”
“No, jaa itse asiassa minä taisin saada enemmän jälki-istuntoa ensikerralla kuin hän”, Al muistutti.
“Niin, tuo on kyllä totta”, Jameskin joutui myöntämään ja vilkaisi Lilyä. Tällä välin Amanda vaihtoi Jamesin ananasleivän omaansa ja viskasi ananakset pöydän alle.
“Lily, kuinka saatoit saada vähemmän jälki-istuntoa kuin Al?” James kysyi sisareltaan paheksuvaan sävyyn.
“Ihmettelin itsekin kuinka rehtori antoi vain kaksi viikkoa sen jälkeen, kun nimitin häntä Merlinin takapuoleen tatuoituja sääntöjä nuoleskelevaksi rupikonnaksi”, Lily selosti tavanomaiseen sävyyn. James ja Amanda sekä useimmat muut kuuloetäisyydellä olevat purskahtivat nauruun, kun taas Albus näytti järkyttyneeltä.
 Tyyneyttä tavoitellen, joskin pikkuinen hymy suupielessään, hän totesi:
“No, jos tuo oli parasta mihin pystyt, ei meillä taida olla hirvittävää hätää.”
“Niin, minustakin se mitä sanoin Vorosta oli parempi”, Lily selitti ja nähdessään Keithin ja Karenin Suuren salin ovella jätti rohkelikot arvailemaan mitä oli sanonut Vorosta. Yhdessä he lähtivät Constantinin luo, sillä Hugo tuskin pääsisi Rosen käsittelystä aivan pian. Rose kun otti toisinaan koulun ja isosiskon tehtävänsä turhan vakavasti.

 Constantin oli yhä sortuneessa salakäytävässä. Tänään hän oli kuitenkin saanut kohottua jonkinlaiseen puoli-istuvaan asentoon seinää vasten. Hän tervehti lapsia vaivalloisesti hymyillen ja nämä istuutuivat puoli ympyrään hänen eteensä. Lily rupatteli väkinäisesti kaikkea mukavaa ja turhanpäiväistä kertoi säästä ja tiluksien kunnosta, kunnes miehen ystävällinen, mutta vielä väsymyksestä karhea ääni keskeytti hänet.
“Lily, niin mukavaa kuin turhanpäiväisyyksien puhuminen onkin, taidan olla liian vanha sellaiseen.” Lily huomasi hämmennyksekseen äänessä häivän katkeruutta. Hän ei keksinyt äkkiä mitään järkevää sanottavaa, mutta onneksi Karen säästi hänet vaivalta kysyessään:
“Kuka sinä oikeastaan olet?”
“Niin, en ole tainnut kertoa paljonkaan itsestäni”, vanha mies myönsi.
Hän piti mietintä tauon ja tuntui palaavan ajatuksissaan kymmenien vuosien taa. Sitten kun hän taas puhui, hänen äänensä oli vahvempi ja varmempi, vaikka silmät katsoivat jonnekin halki vuosikymmenten.
“Nimeni on Constantin Robert Callahan. Olen syntynyt vuonna 1951. Kävin Tylypahkan koulun ja valmistuin hyvin arvosanoin. Minä olin kuitenkin kovin nuori ja turhan ylpeä. Kaipasin jännitystä ja seikkailuja”, miehen ääni hiljeni ja katkeruus koristi yhäkin kivipölystä harmaina kiilteleviä kasvoja.
“Tein jotakin todella typerää ja liityin erääseen veljeskuntaan. Älkää pyytäkö minua kertomaan siitä tarkemmin, sillä useimmat asiat Veljeskunnasta ovat sellaisia, etten voi kertoa niistä, vaikka haluaisinkin ja niidenkin tietojen levittäminen, jotka voisin kertoa, olisi hengenvaarallista kaikille osapuolille. Sanon vain, että Veljeskunta on järjestö, joka on aiheuttanut paljon hankaluuksia ja tuskaa ihmisille, jotka eivät olleet sitä ansainneet”, mies hiljeni jälleen ja Lilyllä oli tunne, että hän oli pääsemässä lähemmässä päämääräänsä.
“Minä Veljeskuntaan puhdasta typeryyttäni ja osallistuinkin muutaman vuoden heidän toimintaansa erittäin tyytyväisenä. Sitten tuli yllättäen päivä, jolloin ymmärsin, että olin mennyt tekemään elämäni suurimman virheen niin tehdessäni…”
“Mikä päivä se oli?” Lily kärtti innostuneena.
“Päivä jolloin tapasin vaimoni”, Constantin sanoi hiljaa ja sulki silmänsä estääkseen kyyneliä valumasta poskille.

 Kuinka kaunis Elsa oli ollutkaan sinä erityisenä päivänä, kun he sattumalta olivat kohdanneet. Elsa tosin oli kutsunut sitä johdatukseksi, mutta Constantin ei ollut osannut uskoa kohtaloon. Kuitenkin juuri se sattumanvarainen tapaaminen oli muuttanut hänen elämänsä merkittävästi ja lopullisesti.
 Hän avasi silmänsä, vaikka muistikuva hänen vaimostaan kummitteli yhä silmien edessä.
 “Minun vaimoni Elsa oli jo tuolloin hyvä ja kunnollinen nainen, jonka onnistui takoa järkeä typerän ylimielisen pojankoltiaisen päähän. Vasta tuolloin aloin todella ymmärtää, mitä Veljeskunta teki ja minä pelkäsin, pelkäsin todella paljon. Pelkäsin itseni ja rakkaan Elsan puolesta. Veljeskunta ei kuitenkaan ole sellainen järjestö, josta voi erota milloin haluaa. Tiesin, etten pääsisi hengissä pois ja valmistauduin pakenemaan Elsan ja meidän tyttäremme Cassandran kanssa. Mutta sitten tapahtui jotain, mitä en voinut jättää huomiotta.”
“Mitä?” tarinan lumoihin jääneet Lily ja Karen hihkaisivat ja Keithkin näytti sangen uteliaalta.
“Veljeskunnan jäsenet lähtivät vielä yhdelle kostoretkelle, ja sen kohteina olivat William Potter ja hänen vaimonsa Annabel omaa sukuaan Prewett. Minä tunsin heidät, sillä Annabel oli rakkaan Elsani kummi, joten sitten kuultuani veljeskunnan suunnitelmista heidän varalleen en voinut enää pysyä hiljaa. En heidän kohdallaan, sillä tiesin, että he olivat kumpikin hyviä ihmisiä.”
 Constantin muisti sen päivän kuin eilisen. Se tuntui mielessä tuoreelta ja kipeältä. Muistot olivat selkeitä kuin vain tuntien takaa, vaikka aikaa todellisuudessa oli kulunut vuosikymmeniä.
Hän muisti, kuinka oli kuullut Veljeskunnan suunnitelmasta ja palannut kotiin. Hän oli ollut varma, että Veljeskunta oli ollut tosissaan. Hän oli itse ollut katsomassa, kuinka Williamin serkku Charlus oli teloitettu vaimoineen ja poikineen sinä samaisena keväänä. Ei ollut ollut epäilystäkään siitä, etteikö veljeskunta muka olisi ollut tosissaan.
 Hän oli valehdellut Elsalle, kun tämä oli kysynyt oliko hän ollut kunnossa. Constantin muisti, kuinka viimeisenä lähtiessään Tylypahkaan hän oli nähnyt tyttärensä tuikean ilmeen ja muisti kuinka oli luvannut tälle palata hyvin pian. Mahtoiko pikku-Cassy enää edes muistaa häntä?
 Constantin jatkoi tarinaa, vaikka se tuntui äärettömän tuskaiselta. Suu ei ollut vielä tottunut puhumiseen neljänkymmenen seinässä vietetyn vuoden jälkeen ja hengittäminenkin oli ajoittain vaivalloista.
“En voinut varoittaa Annabelia ja Williamia suoraan, sillä Veljeskunta vahti heidän jokaista liikettään. Niinpä päätin antaa varoituksen heidän poikansa Jamesin kautta. Hän oli niihin aikoihin Tylypahkassa viimeisellä luokalla. Livahdin koululle tätä salakäytävää pitkin kesäkuun 26. päivänä ja olin jo valmistautunut karkaamaan maasta perheeni kanssa sinä samana päivänä. Minusta oli tullut kuitenkin epäilty Veljeskunnan piirissä. Minua seurattiin ja minut kirottiin tuonne seinän sisään ilmeisesti hieman pidemmäksi aikaa kuin luulin.”
“Anteeksi, mutta eikö heidän kannaltaan olisi ollut helpompaa vain tappaa sinut täällä?” kultakutrinen Karen-niminen tyttö keskeytti.
“Ruumiin raahaaminen tunnelista joko Tylyahoon tai vaihtoehtoisesti Tylypahkaan olisi herättänyt jonkin verran huomiota”, Constantin vastasi,” sitä paitsi seinään upotettu petturi on melkoisen hyvä uhkaus muille vai mitä mieltä olette?”
Kaikki kolme lasta nyökkäsivät.
 Poika, ilmeisesti mykkä, esitti viittoen kysymyksen, jonka hänen sisarensa sitten käänsi Constantinille:
Sortuiko myös tunneli silloin?
Constantin puisti päätään:
“Ei, se tapahtui vasta vähän myöhemmin. Tai ehkä paljonkin. Aikaa on vaikea arvioida. Joka tapauksessa jonkin aikaa myöhemmin aloin hahmottaa, että joku käytti tunnelia taas. Sinnikkäällä yrittämisellä onnistuin taistelemaan kasvoni kerran pinnalle ja näin kaksi punatukkaista poikaa. Luulen, että he olivat kaksosia, koska he näyttivät niin kovasti toisiltaan. Toinen heistä taisi nähdä minut hetken, mutta loitsu oli liian vahva ja veti minut takaisin, eikä hän nähnyt minua, jos palasi katsomaan uudestaan. Ehkä veljeskunta sai jotenkin vihiä, että tunneli on jälleen käytössä, sillä he lähettivät jonkun sortamaan sen päät vain vähän myöhemmin. Tuntuivat olevan ihmeissään siitä, että minä ylipäätään olin elossa, vaikka minun olisi kuulunut kuolla.”
“Osaatko sanoa, kuinka sitten selvisit hengissä?” Karen kysyi.
Constantin mietti, sillä tämän kysymyksen vastausta hän ei ollut itsekään vielä aivan selvittänyt. Lopulta hän vastasi:
“Luulen, että se johtuu siitä, että myös tämä tunneli on osa Tylypahkan linnaa, joka on ehkä maailman maagisin ja taikavoimaisin rakennus. Jos linna päättää olla jonkun apuna, yksikään ihminen ei voi sitä estää.”
“Ja linna on sinun puolellasi?” Lily kysyi.
Constantin hymyili ja nyökkäsi väsyneesti. Hänen voimansa alkoivat jälleen hyvää vauhtia huventua.
“Siltä näyttää”, hän sai vahvistettua vielä ennen kuin silmäluomet muuttuivat liian raskaiksi ja hän karkasi onnelliseen paikkaan jonnekin unen, muistojen ja tajuttomuuden välimaastoon onnellisen tiedottomuuden tilaan.

Luku 39: Pohdiskelua ja viittomia

“Taidat kaivata vaimoa ja tytärtäsi?” Karen kysyi Constantinilta.
Oli kulunut suunnilleen viikko siitä, kun Constantin oli saatu ulos kivivankilastaan. Mies näytti nykyisin hieman paremmalta ja oli saanut jo jonkin verran lihaa luidensa ympärille lasten kuskaamien ruokalähetysten ansiosta. Huonoiten hän voi sillä hetkellä henkisesti.
 Karen ja Lily olivat yrittäneet parhaansa mukaan piristää Constantinia, kun taas Hugo oli vieläkin epäluuloinen miehen suhteen ja oli ehdottomasti sitä mieltä, että heidän olisi pitänyt viedä tämä sairaalasiipeen tai jonnekin muualle, missä muut ihmiset pystyivät huolehtimaan tästä. Keith sen sijaan ei ollut kovin loistavassa kunnossa itsekään sillä hetkellä. Hänellä oli tiettyjä vaikeuksia koulun ja loitsimisen kanssa, sillä hänen oli opeteltava sanaton, hyvin edistynyt, taikuus alusta alkaen. Professori Lipetit oli ryhtynyt antamaan hänelle tukiopetusta, mutta veljeä masensi, ettei hän siitä huolimatta näyttänyt etenevän oppimisessa. Tälläkin hetkellä Keithillä oli tukiopetusta, kun taas Lily ja Hugo taas olivat suorittamassa jälki-istuntoaan.
 Vanha mies katsoi häntä surumielisesti:
“Joka päivä, joka hetki enemmän kuin voin uskoa.”
“No, mutta kunhan vahvistut hieman voit palata kotiisi”, Karen totesi käyttäen tekopirteää äänensävyä.  Hänen tarkoituksensahan oli ollut piristää Constantinia ei masentaa entisestään.
“En itse asiassa edes tiedä, onko minulla kotia”, mies sanoi .
“Totta kai sinulla on koti”, Karen tyrmäsi lauseen välittömästi, “kaikilla on koti jossakin.”
“Enpä tiedä”, vanha mies katseli häntä tutkailevasti, ”koti on siellä missä rakkaamme ovat ja minä en tiedä onko minulla enää rakkaita. He voivat olla kuolleet tai unohtaneet minut. Ehkä he luulevat, että minä olen kuollut ja elävät uutta elämäänsä.”
 Karen jäi hetkeksi sanattomaksi, mutta tuhahti sitten:
“Et selvästikään aio tehdä piristämisestäsi helppoa.”
Mies naurahti kuivasti.
“Olet samanlainen tuittupää kuin minun Cassandrani. Minneköhän maailma mahtaa olla hänetkin vienyt?” Jälleen Constantin vaipui muisteloihin ja Karen katsoi, ettei voinut tehdä miehen hyväksi enempää sinä iltana. Hän hyvästeli tämän ja lähti sitten kohti tyrmiä ja luihuisten makuusalia.

 Eräänä iltana muutamaa päivää myöhemmin Keith, Karen, Hugo ja Lily olivat kokoontuneet kirjastoon. Se oli suhteellisen hyvä keskustelupaikka, lukuun ottamatta sitä tosiseikkaa, että siellä ei voinut keskustella. Koska he olivat eri tuvista heidän oli mahdotonta tavata toisiaan tupien omissa oleskeluhuoneessa. Tarvehuone taas oli jatkuvasti lientenopettajan käytössä  ja rehtori vaani käytävillä kuin haukka. Hän ei selvästikään aikonut antaa Hugolle ja Lilylle toista tilaisuutta hankkiutua jälki-istuntoon. Niinpä nelikon oli tyytyminen kirjastoon, joskaan sekään ei alkujaan ollut aivan ongelmatonta: matami Prilli oli ajanut heitä jatkuvasti pois ja Hugon isosisko Rose ja Lilyn isoveli Albus pyörivät kirjastossa myös hieman turhan usein. Lopulta edellisiltana he olivat keksineet nerokkaan idean, jonka avulla saattoivat kommunikoida ilman että voisi käydä niin, että joku ulkopuolinen pystyisi kuuntelemaan heidän keskusteluaan.
 Koska niin harvat velhot tai noidat ymmärsivät viittomia, nelikko oli päätynyt siihen lopputulokseen, että näin viestiminen oli suhteellisen turvallista. Keithille viittomat eivät luonnollisestikaan olleet ongelma ja Karenkin oli erittäin lahjakas tässä suhteessa, mutta Hugo ja Lily olivat sen sijaan melkoisia aloittelijoita. He kyllä ymmärsivät hyvin, mutta osasivat itse viittoa vain kaikkein yksinkertaisimman.
Constantin on hullu, kuului Hugon ensimmäinen viittoma heidän käymässään keskustelussa koskien sitä mitä heidän pitäisi nyt tehdä seinästä löytyneen miehen suhteen. Lily potkaisi häntä tästä hyvästä kivuliaasti sääreen.
Voi olla, hän korjasi nopeasti, mutta Lily ei näyttänyt vieläkään tyytyväiseltä.
Hän oli neljäkymmentä vuotta seinässä, Hugo. Et itsekään olisi terävimmilläsi sen jälkeen, Karen viittoi nopeasti, eikä Keithillä ollut vaikeuksia tulkita häntä, mutta Hugon ja Lilyn täytyi pyytää häntä toistamaan viittoma.
Se oli hiekkalinnani, Hugo viittoi tyytyväisen näköisenä.
Hiekkalinnasi? Keith hämmentyi.
Hugo viittasi heitä kädellään unohtamaan edellisen ja jatkoi sitten:
40 vuoden jälkeen seinässä voi tulla hulluksi, Hugo viittoi hieman epäselvästi, mutta Keith arveli ymmärtäneensä tarkoituksen.
Me olemme lapsia. Emme ole vastuussa, Hugo jatkoi.
Minä haluan auttaa, Lily viittoi takaisin.
Me lupasimmekin auttavamme, Karen tarkensi.
Keith oli päättänyt olla osallistumatta kinailuun, mutta muiden katsoessa häneen ei voinut enää pidättäytyä sanomasta mitään, kun muut katsoivat odottavasti häneen. Keith valitsi viittomansa huolella:
Minä uskon että hän ei ole hullu…
Lily hymyili omahyväisesti Hugolle.
…mutta en usko, että on terveellistä kenenkään mielenterveydelle pysyä neljän kiviseinän sisällä.
Mitä me teemme? Lily esitti kysymyksen.
Kerromme rehtorille tai matami Pomfreylle? Hugo ehdotti itsepintaisesti, mutta Lily mulkaisi häntä pahasti:
Me lupasimme.
Minusta hänet pitäisi viedä tunnelista ulos, Keith esitti oman ehdotuksensa.
Joku voi nähdä hänet ja sitten me olemme pulassa, Karen väitti vastaan.
Joku voi nähdä hänet ja hän on pulassa, Lily lisäsi.
Eikä hän voi edes kävellä vielä, Karen jatkoi.
Keith kohautti olkiaan:
Niin minä vain ajattelin.
Äkkiä Lilyn kasvot kirkastuivat, hän sai selvästikin jonkin idean. Hän yritti viittoa ideansa ensin toisille, mutta viitottuaan neljästi, että salama tappoi hänen pallokalansa, Lily avasi vihdoin suunsa ja Keith luki selvästi turhautuneeseen sävyyn lausutun lauseen hänen huuliltaan:
“Tämä on typerää. Onko kellään pergamenttia ja kynää?”
Karen katsoi Lilyä kuin tämä olisi ollut kuvottavin mato, jonka hän oli koskaan nähnyt.
“Vai on sinusta typerää se miten minun veljeni kommunikoi?”
Lily näytti kauhistuneelta ymmärtäessään itse, mitä oli sanonut ja katsoi Keithin muodostaen huulillaan anteeksipyynnön. Keith pudisti hymyillen päätään. Ei sillä ollut merkitystä, kyllä hän tiesi, ettei Lily ollut tarkoittanut sanojaan ja Karen nyt vain ylireagoi tavanomaiseen tapaansa. Hugo kaivoi laukustaan kynän ja tarjosi Lilylle taikuudenhistorian kirjaansa, jonka laitaan Lily kirjoitti:
Minun veljelläni on näkymättömyysviitta voin lainata
  Lily ei ollut ehtinyt vielä kirjoittaa tekstiä loppuun, kun nurkan takaa ampaisi vauhkoontunut matami Prilli sauva ojossa.
“Turmeltu!” Keith luki hänen huuliltaan ja oli tyytyväinen siihen, ettei hänen tarvinnut kärsiä matamin kiljunnasta. Sen sijaan kirjojen iskuja hänenkään ei onnistunut välttää heidän syöksyessään pois kirjastosta. Vasta eteisaulaan tultua heidän oli onnistunut eksyttää heitä hakkaamaan loihditut kirjat. Karen oikaisi kiharoitaan ja katsoi Lilyä. Keith näki hänen sanovan:
“Vaikka veljelläsi onkin näkymättömyysviitta niin emme siltikään tiedä, missä hänen perheensä nykyään asuu.”
 Lapset olivat lähettäneet muutamaa päivää aiemmin kirjeen Constantinin ilmoittamaan kotiosoitteeseen, mutta pöllö oli palannut kirjeineen takaisin. Kirjeen päälle oli kirjoitettu:
Väärä osoite, palautetaan lähettäjälle. Tästä oli käynyt selväksi, että Constantinin perhe oli muuttanut jonnekin toisaalle, noiden neljänkymmenen vuoden aikana.
 Keith totesikin sisarensa olevan oikeassa, kyseessä oli tosiseikka jota ei käynyt ohittaminen. Heidän täytyi jotenkin löytää Constantinin perhe.

Viikko kului toisensa jälkeen ja Constantin oli selvästi vajonnut pahaan masennukseen. Mies söi lasten hänelle kuljettamista ruoista vain juuri ja juuri sen verran, että pysyi hengissä. Lily samoin kuin muut oli yrittänyt piristää häntä kaikin kuviteltavissa olevin keinoin, mutta epäonnistunut surkeasti. Lisäksi kaikki neljä olivat miettineet päänsä puhki, kuinka voisivat saada selville, missä Constantinin vaimo ja tytär nykyisin asuivat.
 “Meidän täytyy tehdä jotain”, Lily totesi, kun hän Hugo ja Keith olivat matkalla ensimmäiselle lentotunnilleen lokakuun alussa. Pojat vilkaisivat toisiinsa. Lily sanoi tuon joka ainoa päivä.
“Lily kuule, voimme perustaa kiertävän sirkuksen häntä varten, mutta se ei auta mitään. Hän on päättänyt olla masentunut ja sillä hyvä. Se ei kuulu meille, itse asiassa hänen asiansa eivät missään vaiheessa ole kuuluneet meille”, Hugo ilmoitti.
“Ai, tarkoitatko, että meidän pitäisi ilmoittaa opettajille, jotka raahaisivat hänet pyhään Mungoon suljetulle osastolle?” Lily puuskahti.
 Matami Huiski loi heihin pitkän ja ruman katseen. He hiljenivät ja asettuivat muiden tapaan luutien viereen. Matami ohjeisti heitä käskemään luutansa ylös maasta. Lily kokeili haluttomasti ja vilkuili Hugoa, joka kuiskasi yksinkertaisen vastauksen:
“Kyllä.”
Lily tunsi olonsa kiukkuiseksi ja ilmoitti käskyn luudalle kaikella kiukullaan ja ihme kyllä luuta totteli häntä. Hän katsoi sitä hetken hämmentyneenä ja vastusti kiusausta antaa serkulleen mojova isku sen peräpäästä. Kun hän lopulta pääsi ilmaan, hänestä tuntui kuin kaikki ikävät asiat hänen mielestään olisivat jääneet maan pinnalle. Moneen viikkoon hän ei ollut osannut olla ajattelematta Constantinia, mutta tuo ensimmäinen lentotunti soi hänelle ihmeellisen vapauden ja hyvänolon tunteen.
Tietenkin hän oli lentänyt aiemminkin, heidän perheessään oli jo melkoinen suoritus, mikäli lentämisen onnistui välttämään. Mutta hän ei ollut aiemmin huomannut sen tuntuvan näin hyvältä. Tunnin jälkeen Lilyllä oli kuitenkin sellainen olo, ettei hän halunnut mitään niin paljon kuin lentää.
 Oleskeluhuoneessa hän suuntasi suoraan Jamesin luo, joka puursi ystäviensä kanssa läksyjä.
“James, tekisitkö minulle palveluksen?” Lily kysyi suorasukaisesti.
“Kunhan minun ei tarvitse stripata rehtorille, lupaan harkita”, veli vastasi kohottamatta katsettaan pimeydenvoimilta suojautumisen esseestään.
“Puhuisitko Rebeccalle, että hän ottaisi minut huispausjoukkueeseen, edes varalle?“
“Mitä?” James katsoi häntä järkyttyneenä.
“Ethän sinä edes pidä lentämisestä”, veli äimisteli.
“Niin minäkin luulin, mutta huomasinkin tänään, että se on ihanaa”, Lily selitti.
“Puhutko hänelle?” hän lisäsi vielä nopean kysymyksen.
“En varmasti puhu. Riittää, että kestän sinua kotona ja koulussa, et tunge vielä joukkueeseenikin!” James näytti järkyttyneeltä ja ärtyneeltä.
“James, minä olen sinun sisaresi”, Lily yritti parhaansa mukaan perustella.
“Ja ensiluokkalainen”, James lisäsi piikikkäästi.
Lily kohautti olkiaan:
“Entä sitten? Isäkin ryhtyi etsijäksi ensimmäisellä luokalla.”
“Hän sai erikoisluvan, koska joukkue oli silloin niin surkea”, James huitaisi perustelun syrjään.
“James-kiltti”, Lily anoi ja loihti mitä surkeimman ja koiranpentumaisimman ilmeen kasvoilleen.
“James-kiltti”, James matki ja pamautti kirjansa huonotuulisesti kiinni.
“Minä en ole koira. Pysy poissa tieltäni”, veli ilmoitti ja lähti harppomaan kohti makuusaliaan. Lily katsahti kysyvästi Jamesin ystäviin, jotka olkiaan kohauttaen painuivat Jamesin perään. Tämän jälkeen Lily kääntyi  toisaalle ja istahti velhoshakkia pelaavien Albuksen ja Rosen viereen lattialle. Rose luonnollisestikin oli voitolla. Albuksen keskeneräiset läksyt ja sulkakynä makasivat pelilaudan vieressä odottaen vuoroaan, joka kenties koittaisi tämän tai sitä seuraavan erän jälkeen.
“Mikä Jamesilla on?” Lily kysäisi ja katsoi kuinka Rosen torni teki selvää Alin kuningattaresta.
“Uhmaikä”, Albus ehdotti, ja Rose mulkaisi häntä pahasti.
“Heillä on jotain riitaa Amandan kanssa”, Lilyn serkku selitti.
“Tarvitseeko hänen kostaa se minulle?” Lily puuskahti. Hänestä James oli kerrassaan typerä. Ei silti se ei ollut erikoista hänen veljelleen (kummallekaan), mutta olisihan tämä voinut asettua hänen puolelleen tuossa asiassa. Hän taivutteli raivoissaan Albuksen sulkakynää, joka päästi ikävän rasahtavan äänen.
“Entä onko sinun kostettava minun koulutarvikkeilleni?” Albus kysyi ja nykäisi sulkakynän Lilyltä. Sulka oli taittunut melkein juuresta poikki.
“Miksi minä omillenikaan kostaisin?” Lily kysyi hajamielisesti.
“Mihin sinä Jamesia olisit käyttänyt?” Rose kysyi uteliaasti ja unohti pelin kokonaan.
“Maalitauluna anteeksiantamattomille kirouksille”, Lily mutisi.
“Hassua, Teddy sanoi täsmälleen samaa viimekesänä, kun…”, Rose aloitti, mutta tarinan loppu ei kiinnostanut Lilyä.
“Teddy!” hän hihkaisi riemuissaan. Aivan Teddy Lupin, hänen isänsä kummipoika, joka oli naimisissa hänen serkkunsa Victoiren kanssa ja oli juuri valmistumaisillaan auroriksi. Tietenkin Teddy osaisi auttaa etsimään Constantinin perheen. Voi, tämä oli täydellistä.
“Rose, olet nero!” Lily hihkaisi ja halasi serkkuaan yllättäen rynnäten sitten  ulos muotokuva-aukosta. Hugo ja Karen olivat sanoneet menevänsä kirjastoon.
“Mistä tuossa nyt oli kyse?” Rose kysyi Alilta.
“Et varmaankaan halua edes tietää”, Al arveli ja vilkaisi shakkilautaa edessään.
“Aiotko nyt matittaa minun kuninkaani vai pitääkö sen kitua tuossa vielä kauankin?”
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 40: Mestareiden opissa

“Tämä on nerokas idea. Etsimme Constantinin perheen ja haemme heidät tänne“, Lily selitti tohkeissaan. Muut kolme loivat keskenään paljon puhuvia katseita.
“Siis kerrataan: sinä haluat ensiksi murtautua rehtorin työhuoneeseen, sitten matkustaa hormipulverilla Teddyn ja Victoiren luo ja pyytää Teddyä etsimään tietoja Constantinin perheestä ja sitten palata takaisin koululle kuin mitään ei olisi tapahtunut”, Hugo kertasi epäuskoisesti.
“Minä olen ainakin ehdottomasti mukana”, Karen ilmoitti ja virnisti pahanilkisesti, ”olen aina halunnut nähdä mitä sen lahopään toimistossa on.”
“Voi olla, että pääset näkemään sitä vähän liiankin kanssa, kun jäämme kiinni”, Hugo mutisi pessimistisesti.
 Keithkin näytti siltä, ettei hän erityisesti pitänyt Lilyn suunnitelmasta.
“Hyvä. Jos te kaksi ette ole mukana, minä ja Lily teemme tämän keskenämme”, Karen ilmoitti.
“Entä jos hankittaisiin vain pelle? Merlinin nimeen, hän on aikuinen ihminen!”
“Hugo, tuo on julmaa”, Lily totesi.
“Niin, minusta sekin on julmaa, että joutuu roikkumaan 41 vuotta seinällä”, Hugo huomautti.
Taulut roikkuvat seinällä. Hän oli seinän sisässä,  Hugo tulkitsi Keithin korjaavan puheitaan.
“Seinällä tai seinän sisässä, väliäkö sillä. Ymmärrättekö, että tämä on hänen omaksi parhaakseen. Joku tuolla linnan ulkopuolella vihasi häntä niin kovasti, että loihti hänet yli neljäksikymmeneksi vuodeksi seinän sisään. Minusta se tarkoittaa että hän tarvitsee suojelua, jota meille ei ole tarjota. Voisit hyvin kertoa vaikka isällesi”, Hugo painosti Lilyä.
“Ai postissa? Pöllöhän voisi joutua väärään paikkaan tai tulla siepatuksi tai jäädä muuten matkan varrelle ja sitten hän ainakin olisi vaarassa”, Lily huomautti.
Minusta Hugo on oikeassa, Keith ilmoitti mielipiteensä.
Karen nakkeli niskojaan:
“Hyvä on, sen kun olette sitä mieltä. Minä teen tämän silloin kaksin Lilyn kanssa”, tyttö ilmoitti ja yhdessä hän ja Lily lähtivät marssimaan käytävää määrätietoisesti eteenpäin.
 Hugo ja Keith vilkaisivat toisiinsa ja juoksivat tytöt sitten kiinni.
“No, joko muutitte mielenne?” Karen kysyi.
“Minä sanoin etten pidä ideasta, mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi mukana”, Hugo totesi urheasti ja Lily ilostui niin, että yltyi halaamaan häntä.
“Kiitos Hugo, olet ihana.”
Hugo tunsi punastuvansa mielihyvästä.
“No, miten me voimme murtautua rehtorin työhuoneeseen?” Karen kysyi keskeyttäen tuon hetken, Hugon harmiksi.
Lily irrottautui halauksesta virnistäen.
“Pyydämme apua mestarilta.”
“Ensiksi mestarin pitää saada naisasiansa selvitettyä”, Hugo huomautti ymmärtäen kenestä Lily puhui.
“Tuskin siinä menee kahta päivää kauemmin”, Lily arvioi.

Lily oli kuitenkin väärässä. Amandan ja Jamesin välirikko vaikutti olevan vakavampaa sorttia ja näytti liittyvän siihen, että James oli ollut hieman liian ystävällinen eräälle joukkueensa jahtaajatytölle huispausharjoituksissa. Niin James kuin Amandakin olivat erittäin kireitä, eikä James ehtinyt kuin tiuskia Lilylle.
 Lopulta Lily tuli siihen lopputulokseen, että saadakseen pahanteon mestarin apua, hänen täytyi ensin puhua ihmissuhteiden mestarille. Tai no, ei Rose nyt varsinaisen mestarillisesti omia ihmissuhteitaan hoitanut, mutta muiden suhteen hän oli yleensä aina oikeassa.
 Lily oli pyytänyt Hugoa kysymään sisareltaan, mutta tämä oli ehdottomasti kieltäytynyt. Olisi kuuleman typerää, jos poika menisi kyselemään isosiskoltaan parisuhdevinkkejä tyttöystävänsä kanssa riitaantuneelle serkulleen. Lily myönsi, että tilanteessa saattoi olla jotakin huvittavaa ja hoitikin asian siksi itse.
 Rose vaikutti ensin epäluuloiselta Lilyn motiivien suhteen Jamesin ja Amandan yhteen saattamisesta, kun suurin osa koulusta oli lähinnä huojentunut, että he eivät putkahtaneetkaan enää esiin jokaisesta luutakomerosta, mutta Lilyn selitettyä jotakin osittain totuudenmukaista huispausjoukkueeseen pääsystä Rose näytti rentoutuvan ja lupautui auttamaan.

 Seuraavana iltana Rose pani suunnitelmansa käytäntöön. Hän alkoi hyräillä hajamielisesti vanhaa tuttua lastenlaulua, jonka tiesi olevan serkkunsa heikkous. James oli muutamia vuosia aiemmin sepittänyt siihen ikiomat sanat ja sortui aina laulamaan niitä kuullessaan kyseisen kappaleen. Ei kestänyt kauaakaan, kun James ryhtyi pitämään musiikkiesitystä monien rohkelikkojen huviksi.

Jos sun lysti on, niin Jamesia halaile.
Jos sun lysti on, niin Jamesia halaile.
Jos lysti on, ja tiedät sen,
niin varmaan myöskin näytät sen,
jos lysti on, niin Jamesia halaile.

Jos sun lysti on, niin Jamesia suutele.
Jos sun lysti on, niin Jamesia suutele.
Jos lysti on, ja tiedät sen,
niin varmaan myöskin näytät sen,
jos lysti on niin Jamesia suutele
”, James lauloi suureen ääneen.
 Al oli häpeissään haudannut kasvonsa tyynyyn ja Lilykin katsoi Rosea ihmetellen: ei tämä ainakaan hänestä näyttänyt erityisen hyvin edistyvän.
 Lopulta Jamesin mentyä kappaleen kaksikymmentä kolme ja puoli kertaa läpi se ei ollut enää kenestäkään hauska. Useimmat olivat häipyneet jo aikoja sitten makuusaleihinsa säästämään korvaparkojaan ja Lilykin aikoi juuri armahtaa omansa.
 Hänen matkatessaan tyttöjen makuusaliin vieviä portaita ylös vastaan tuli Amanda. Lily kääntyi ja jäi seuraamaan kulman takaa tapahtumia oleskeluhuoneessa.
Jamesin laulu katkesi hänen ymmärtäessään kuka oli saapunut oleskeluhuoneeseen. Lily seurasi nurkan takaa, kuinka kaksikko mitteli toisiaan katseillaan.
“Mitä asiaa sinulla oli, Ama?” James kysyi oudon aristellen ja Lilylle tuli mieleen koira, joka palasi häntä koipienvälissä välissä emäntänsä luo.
“Tytöt käskivät tulla hiljentämään sinut”, Amanda selitti ja katsoi suoraan Lilyn veljen kasvoihin. James asteli nopeasti Amandan eteen.
“No, taisit onnistua”, hän myönsi.
“Niinpä taisin”, Amanda vastasi ja Lily enää tuskin kuuli heidän puhettaan. Oleskeluhuone oli tyhjä lukuun ottamatta Rosea, joka seurasi hämärästä nurkasta työnsä tuloksia.
“Kyseessä voi tosin olla vain väliaikainen saavutus ja aloitan uudelleen, kunhan toivun siitä järkytyksestä, että ylipäätään puhut minulle”, James ilmoitti ja näytti siltä, että oli muutakin mitä hän halusi sanoa, mutta Lily tiesi, että James ei ollut saanut syntymälahjanaan mitenkään ilmiömäisiä kykyjä mitä tuli tunteista puhumiseen tai anteeksipyytämiseen.
“Voihan sinua aina järkyttää hieman lisää”, Amanda sanoi ja Lily näki tämän suutelevan hänen veljeään kevyesti.
 Kuin suudelma olisi antanut Jamesille lisävoimaa tämä henkäisi ja sai sanottua ne useille ihmisille ylivoimaiset, mutta kuitenkin niin tärkeät sanat:
“Olen pahoillani.”
“Muistatko? Sinä olet poika ja idiootti, joten minun täytyy oppia vain kestämään”, Amanda hymyili ja tarttui Jamesin käteen.
Sopuisasti he poistuivat, käsi kädestä kiinni pitäen, oleskeluhuoneesta ja Lily nosti nyrkkinsä pystyyn voitonmerkiksi livahtaen sitten tyttöjen makuusaliin.

 Seuraavana päivänä, joka sattui olemaan lauantai, Lily katsoi hetkensä tulleen. James väitteli juuri jostakin Albuksen kanssa takan edessä, kun Lily saapui paikalle kaikkein anelevin ja säälittävin ilme kasvoillaan.
“James, minä tarvitsisin sinun apuasi.”
“Läksyissä vai? Älä huoli, herra Super-James selvittää kaiken”, veli uhosi ja mielessään Lily pohti, oliko Jamesin ja Amandan saattaminen takaisin yhteen sittenkään niin nerokas idea kuin hän oli kuvitellut.
“Miksi hän haluaisi sinulta apua läksyissä? Albus kysyi kuivasti.
“Ehkä siksi, että olen niin fiksu ja hyvä koulussa?” James ehdotti veljelleen.
Albus pärskähti:
“Älä viitsi, James. Tuo oli jo todella paksu vale.”
“Mutta minä olen lahjakas muodonmuutoksissa”, James protestoi.
“Sinä olisit lahjakas kaikissa oppiaineissa, jos kaikki professorit olisivat yhtä hemaisevia kuin Nenoveh”, Albus huomautti
“Siinä on ideaa”, James innostui.
“Ei, ei ole”, Albus kauhisteli.
“Haloo, olen vieläkin tässä. Ja ei, en tarvitse Jamesin apua läksyissä, vaan koska minun täytyy päästä rehtorin kansliaan ilman, että hän huomaa”, Lily selosti ja jokin näytti välähtävän Jamesin silmissä.
“Siskoseni, nyt olet tullut oikean ihmisen luo”, James ilmoitti ja Al ilmoitti mielipiteensä asiasta hautaamalla kasvot käsiinsä.

“Tiedätkö, että isoäiti todennäköisimmin murhaa meidät, kun saa tietää, että olemme salanneet tämän häneltä näin kauan”, Victoire kujersi miehelleen heidän istuskellessaan sylikkäin eräänä lokakuun lopun iltana.
“No, sinun isoäitisi tuntien tuo voi vaikka ollakin totta”, Ted nauroi ja kiersi käsivartensa Victoiren hartioiden ympäri. Takassa paloi tuli ja tunnelma oli lämmin ja kotoinen.
“On ehkä kuitenkin aika kertoa tästä muillekin”, Teddy jatkoi hiljaa ja painoi kevyen suudelman Victoiren vaaleisiin hiuksiin.
“Ja sietää heidän ylihuolehtivaisuuttaan”, Victoire irvisti.
“Kyllä sinä sen kestät”, Teddy rohkaisi ja käänsi katseensa takasta nuoreen vaimoonsa. Tämä hymyili vinosti:
“Lyödäänkö vetoa?”
Teddy naurahti ja painoi toisen suudelman vaimonsa huulille. Ennen kuin suudelma ehti kunnolla syventyä, kuului kuitenkin suhahdus ja punaiset liekit takassa vaihtoivat värinsä  vihreiksi. Pieni tytön hahmo tupsahti takasta heidän matolleen ja suoristautui sitten täyteen pituuteensa.
“Voi ei, mitä sinä täällä teet?” Ted parkaisi tunnistaessaan Lilyn. Hän vetäisi kätensä tyytymättömänoloisen Victoiren hartialta ja nousi seisaalleen. Hänellä oli hassu tunne, että historia tuntui toistavan itseään.
“Kiva nähdä sinuakin. Tarvitsen apuasi”, noen peittämä Lily Potter ilmoitti suorasukaisesti.
“Ei. Viimeksi, kun yritin auttaa veljeäsi, olin joutua maahisten murhaamaksi”, Teddy kieltäytyi välittömästi.
“Älä viitsi, Teddy. Tämä on aivan pikkuinen palvelus”, Lily suostutteli ja ravisteli samalla nokia vaatteistaan. Victoire seurasi tuhkan putoamista hänen puhtaalle persialaismatolleen huomattavasti kiinteämmin kuin miehensä ja serkkunsa välistä keskustelua.
“Noin sinun veljesikin sanoi ja toisin kävi”, Teddy huomautti.
“Ted-kiltti”, Lily pyysi selvästikin niin kauniisti kuin taisi. Kuten useimmat perheiden nuorimmaiset, myös hän oli anelun mestari.
“Ei”, Ted ilmoitti tiukasti ja risti kätensä rinnan päälle.
“Ole kiltti”, Lily aneli.
“En ole”, Teddy vastasi samaan järkähtämättömään sävyyn.
“Jos autoit Jamesia, sinun pitää reiluuden nimissä auttaa myös minua”, Lily vetosi.
“James oli sinua vanhempi, kun hän pyysi”, Teddy tarttui epätoivoisesti ensimmäiseen oljenkorteen, jonka keksi.
“Hän oli vain kymmenen, kun lähdit hänen puolestaan Nepaliin ja olit sikäläisessä vankilassa kaksi kuukautta ennen kuin isän onnistui hommata sinut ulos”, Lily muistutti.
“Eikö ole sovittu, että siitä Nepalin-jutusta ei puhuta?” Ted kysyi.
“Voi olla, mutta suostuisit nyt. Minä en laita sinua nepalilaiseen vankilaan tai maahisten tapettaviksi”, Lily lupasi.
“Keiden sitten? Jättiläisten? Peikkojen?” Teddy ehdotteli sarkastisella äänensävyllä.
“Minä tarvitsen vain yhden ainokaisen pikkuriikkisen osoitteen”, Lily selitti vähättelevään sävyyn.
Teddy oli repiä epätoivoissaan hiukset päästään:
“Ei taas osoitteita! Näytänkö minä kävelevältä osoitekirjalta?“
“No, nyt kun mainitsit niin huomaan jotain yhdennäköisyyttä”, Lily pohdiskeli ja tutkaili Teddyä kiireestä kantapäähän.
Teddy pakottautui rauhoittumaan:
“Mikset pyydä isääsi hankkimaan sitä? Varmaankin onnistuisi häneltä nopeammin kuin minulta.”
“Sinä nautit täyttä luottamustasi”, Lily livautti.
“Valitan Lily, ei onnistu”, Ted ilmoitti ja loi apua anovan katseen Victoireen, joka vain tarkkaili tilannetta kuin etäisesti kiinnostuneena.
“Teddy-kiltti, kiltti, kiltti, kiltti, kiltti…”, Lily hoki anovaan sävyyn.
“Lopeta!”
“…kiltti, kiltti, kiltti, kiltti, kiltti.”
“Minä en tee sitä!” Ted tokaisi Lilyn anelujen ylitse.
“Mitä ihmettä James sinulle oikein lupasi, kun suostuit?” tyttö kysyi turhautuneena.
“Itse asiassa hän lupasi ryhtyä esikoiseni kummiksi”, Teddy muisteli ja joutui piilottamaan hymyn, kun ajatteli, kuinka pian poika saisi vastata sanoistaan.
“No, minä voin vaikka laulaa sen mukulan ristiäisissä, jos suostut”, Lily yritti epätoivoisesti.
“Siinä tapauksessa sinun kannattaisi jo ryhtyä harjoittelemaan, sillä aikaa on enää seitsemän ja puolikuukautta”, Teddy lipsautti ja Victoire rykäisi. Teddy loi häneen anteeksipyytävän katseen.
”Saatteko te vauvan? Mahtavaa”, Lily hihkui.
“Onnea kovasti!” hän kiiruhti halaamaan Victoirea ja kääntyi sitten Teddyä kohti.
“No, se on sitten sovittu. Minä ryhdyn harjoittelemaan ja sinä etsit minulle hieman tietoja joko Elsa  tai Cassandra Callahanista”, Lily selosti nopeasti.
“Sanoinko minä, että suostun?”  Teddy kysyi hätääntyneellä äänensävyllä.
“Sanoit, sanoit. Kuinka me muuten olisimme sopimuksen tehneet?” Lily vakuutti.
“No, kiitos kovasti, minun pitää mennä. Voikaa hyvin kaikki kolme!” Lily toivotti ja hävisi takkaan napaten mukaansa kourallisen hormipulveria kukkaruukusta takan päältä.
“Minun pitää poistattaa tuo takka hormiverkosta”, Teddy parahti ja heittäytyi takaisin sohvalle Victoiren viereen. Hän tuijotti takkaa yhäkin järkyttyneenä, mutta sai kuitenkin kysyttyä:
“Ovatko kaikki sinun serkkusi pahimman sortin päällepäsmäreitä?”
“Eivät, sinä olet vain turhan kiltti”, Victoire selitti.
“Älä sano enää kertaakaan kiltti tai minä oksennan”, Teddy sanoi ja näytti tosiaan huonovointiselta.
“Taitaa olla enemmän minun alaani nykyisin”, Victoire tuumi.
Teddy hymyili taas ja asetti kätensä vaimonsa vatsan päälle ja oli tuntevinaan pienen olennon potkun kättään vasten. Victoire ei kuitenkaan suostunut tukemaan väitettä, sehän oli “niin pieni vielä”.

Luku 41:Takaisin kotiin

 Marraskuun alkaessa Constantin tuntui lopultakin saaneen osan voimiaan takaisin ja hän oli alkanut hiljakseen kävellä ympäriinsä. Lapset olivat saaneet houkuteltua hänet jopa kerran yöaikaan käymään pesulla koulun puolella ja mies olikin näin ollen jo huomattavasti ihmismäisemmässä kunnossa. Kun suurin osa likaa oli kuoriutunut peittämästä hänen ihoaan ja hiuksiaan, Lily oli alkanut erottaa, että Constantin oli nuorempana ollut varmaankin hyvin hauskannäköinen.
 Kuitenkin muutos Constantinissa tarkoitti myös sitä, että mies ei ollut enää valmis jäämään Tylypahkan linnaan. Hän sanoi haluavansa etsiä perheensä. Lily oli kuitenkin estellyt häntä sanoen, että eräs hänen sukulaisensa työskenteli jo tapauksen kimpussa.
 Mielessään Lily joutui kuitenkin myöntämään, että tämä ei ollut ainoa syy miksi hän halusi Constantinin pysyvän Tylypahkassa. Hän huomasi alkaneensa pitämään tuosta vanhasta miehestä ja oli vaikeaa ajatella, että Lily saattaisi pian joutua luopumaan hänestä. Constantin oli vähän kuin sellainen hassunkurinen, hyväntahtoinen sukulaissetä, joita useimmissa suvuissa oli. Lily nautti keskusteluista hänen kanssaan, erityisesti siksi, että Constantin ei aliarvioinut lasten mielipiteitä tai mietteitä, vaan päinvastoin vaikutti niistä hyvinkin kiinnostuneelta.
 Huolimatta henkilökohtaisesta kiintymyksestään Constantinia kohtaan, Lily oli pitänyt Teddyyn tiivistä yhteyttä ja hoputtanut tätä tietojen hankinnassa. Vasta marraskuun loppu puolella Teddyn hankkimat tiedot saapuivat kirjeen muodossa.

Lily,
Nyt heti alkuun haluan sanoa sinulle(toivon myös, että teet tämän selväksi Jamesille ja Albuksellekin), että minä en ole sinun juoksupoikasi, enkä minä todellakaan nauti siitä, että joka syksy joku teistä tulee sanomaan, että etsi Sandra Olsen tai etsi Cassandra Callahan tai kuka kulloinkin. Muuten tästä Cassandra Callahanista ei löytynyt mitään, sen nimistä henkilöä ei ole velhorekisterin mukaan olemassa(oikein ystävällistä väkeä muuten: kuvittele raivoavan isoäitisi ja hiiriä pyydystävän Koukkujalan risteytys), mutta Elsa Callahanin viimeinen tunnettu osoite on Abbotsburyssa(liitän sen kääntöpuolelle). Minä en tiedä mikä yhteys sinulla on häneen ja epäilen, että en edes halua tietää, mutta pyydän että pysyt erossa koko paikasta ja kaikenmaailman Elsoista, Cassandroista ja Sandroista!
 Älä ota yhteyttä näissä merkeissä,
 -Teddy


  Kirjeen saavuttua kaikki neljä ensiluokkalaista aloittivat välittömät järjestelyt ja pohtivat sopivaa aikaa, jolloin heidän onnistuisi livahtaa koulusta pois siten, ettei kukaan huomaisi. Lopulta he olivat päättäneet lähteä seuraavana viikonloppuna pelattavan luihuinen vastaan korpinkynsi huispauspelin aikaan, jolloin kenelläkään ei olisi aikaa laittaa merkille muutaman ensiluokkaisen puuttumista. Albus, James ja Rosekin uskoisivat Lilyn ja Hugon istuvan Karenin tai Keithin seurassa joko Korpinkynnen tai Luihuisen katsomossa. Karenia järjestely tosin harmitti, sillä hän oli kovasti odottanut oman joukkueensa peliä.
 Constantin ei ollut erityisen innoissaan lasten suunnitelmasta. Hän olisi mennyt itsekseen Abbotsburyyn, mutta Lily ja muut kieltäytyivät päästämästä häntä yksin. Hänhän oli vieläkin toipilas, eikä hänen pitänyt lähteä harhailemaan minnekään yksinään. Viimeisenä uhkauskeinona Lily oli luvannut, ettei hän suostuisi kertomaan osoitetta Constantinille, joten tämän oli annettava heidän tulla mukaan.

Millä me matkustamme Abbotsburyyn? Keith tuli sitten eräänä iltana esittäneeksi kysymyksen, jota kukaan heistä ei ollut ehtinyt pohtia.
“Miten olisi luudanvarrella?” Karen ehdotti.
Hugo puisti päätään:
“Liian pitkä matka.”
“Hormipulverilla”, Lily esitti.
“Mitä takkaa ajattelit? Teddylle meno on eriasia, kun todella tiedät, että talossa on takka”, Hugo huomautti.
“Ei ole enää. Teddy poistatti sen hormiverkosta”, Lily sanoi paheksuvasti.
“No, joka tapauksessa ei käy”, Hugo sanoi kättään huiskauttaen.
“Jos valjastetaan yksisarvinen ja lennetään sillä”, Karen ehdotti.
“Yksisarviset eivät lennä”, Hugo tyrmäsi.
“Kyllä ne saduissa lentävät”, Karen väitti vastaan.
“Mutta tämä on tosielämää”, Hugo huomautti.
“Joo, siltä tuntuukin”, Karen tuhahti.
Entä lohikäärmeet? Keith vuorostaan ehdotti.
“Lentävät kyllä, mutta niitä ei pääse kahtakymmentä jalkaa lähemmäksi paistumatta elävältä”, Hugo selosti.
“Entäs therstalit? Eivätkö vanhempamme käyttäneet niitä kouluaikana?” Lily kysyi innostuen.
“Joo, paitsi, että toisin kuin he silloin, kukaan meistä ei näe niitä”, Hugo teilasi tämänkin matkustuskeinon.
“Ehdota itse jotain”, Lily tiuskaisi.
“Mitä jos annetaan ukon ilmiintyä itsekseen ja sillä hyvä”, Hugo ehdotti, mutta myös hänen ehdotuksensa tuli muiden taholta hylätyksi.
Yllättäen Constantin olikin se, joka kuultuaan matkustusongelmasta, keksi ratkaisun.
“Minä voin luoda porttiavaimen”, mies totesi.
“Tuo kuulostaa hyvältä. Osaatko sinä?” Karen uteli.
“Työskentelin aikoinaan porttiavainvirastossa ja tein niitä kymmeniä päivässä”, Constantin selosti.
“No, mahtavaa. Sittenhän tässä ei ole mitään ongelmaa”, Lily iloitsi.
Constantin kuitenkin pudisteli päätään:
“Kyllä tässä yksi ongelma on. Nimittäin se, etten halua teidän hankkiutuvan suurempiin hankaluuksiin minun takiani”, mies sanoi ja käveli ympäri tilaa, josta oli tullut huomattavasti ahtaampi nyt, kun hän oli alkanut liikkua enemmän.
“Emme me…” Lily ja Karen aloittivat, mutta Constantin keskeytti heidät.
“Ole joutuneet vaikeuksiin? Kylläpäs, vastahan olitte jälki-istunnossa. Vai nähneet vaivaa? Olette tehneet huomattavasti enemmän kuin teidän ikäistenne pitäisi. Teidän olisi pitänyt mennä heti alussa kertomaan minusta jollekulle opettajalle…”
“No, haluatko, että menemme tältä seisomalta rehtorin puheille?” Karen kiukustui. Constantin hymyili. Hänestä oli jostain syystä hauska katsella Karenin kiukuttelua.
“En tarkoittanut aivan sitä. Te olette kantaneet vastuuta vanhasta miehestä enemmän kuin teidän olisi kuulunut, enemmän kuin olisin teiltä odottanut ja haluankin siksi jatkaa tästä eteenpäin yksin”, Constantin selitti.
 Lily käveli vanhan miehen luo ja tarttui tämän käteen. Tämän käsi oli Lilyn omaa runsaasti suurempi ja iho tuntui kovettuneelta. Lily katsoi kuitenkin hymyillen vanhan miehen kasvoihin.
“Constantin, sinä olet ystävämme ja me haluamme nähdä, että löydät kotisi ja tulet onnelliseksi”, tyttö sanoi aidosti välittävällä äänellä.
 Constantin mietti hetken ja nyökkäsi sitten kaikkien etenkin itsensä yllätykseksi.
“Ehkä te tosiaan olette ansainneet sen”, mies sanoi mietteliäästi.

“Kuule, mitä ihmettä sinä oikein touhuat?” Albus kysyi istuksien makuusalissaan sängyllään. Lily oli hetkeä aiemmin saapunut sinne ja pyytänyt näkymättömyysviittaa lainaksi. He, kun olivat Hugon, Karenin ja Keithin kanssa arvelleet, että vaikka porttiavaimen käytössä ei viittaa tarvittukaan, vara ei siltikään kaatanut venettä.
“Puhun sinulle”, Lily vastasi veljelleen.
“No, se on aika ilmiselvää, mutta tarkoitin lähinnä yleisesti. Isä lähetti kirjeen ja sanoi, että Teddy oli kertonut sinun touhuavan jotakin hämärää. Hän käski minun pitää sinua silmällä.“
 Lily murisi mielessään kirouksia Teddyä kohtaan, mutta taikoi kasvoilleen rennon ilmeen:
“Mielenkiintoista, että isä laittoi sinut minun vahdikseni, eikä Jamesia. Varmaan ajatteli, että Jamesilla on muutakin elämää…”
“Tai sitten yksinkertaisesti, että hän ei avaa postiaan. Mutta sano nyt mitä sinä ja kaverisi oikein puuhaatte. Vuoden alussa te juoksitte ryvettyneinä ruokapakettien kanssa ympäri linnaa, sitten sinä piipahdat Teddyllä ja nykyäänkin te kaikki neljä katoilette näkyvistä useiksi tunneiksi päivittäin.”
“Se on minun asiani. Lainaatko viittaa vai et?” Lily kysyi jaksamatta alkaa keksimään tekosyitä Albukselle.
“Yhdellä ehdolla: jätät kelmien kartan laina-ajaksi minulle”, Albus totesi.
Lily kaivoi kartan taskustaan, jossa hän kuljetti sitä jatkuvasti.
“Tämän vai? Miksi sinä tämän haluaisit?” Lily kysyi vähätellen, kuin kyseessä olisi ollut aivan tavanomainen pergamentin palanen.
“Jotta voin pitää sinua silmällä”, Albus ilmoitti.
Lily ei kuitenkaan ehtinyt sanoa tähän mitään, kun kolmaskin Tylypahkassa opiskeleva Potter päätti liittyä heidän seuraansa. James pyyhälsi Albuksen makuusalin ovesta sisään.
“Hei Al, voitko… Onko tuo kelmien kartta?” James kysyi äkäten pergamentin Lilyn kädessä. Hän
lausui lauseensa kaksi viimeistä sanaa valtavalla kunnioituksella ja tuijotti ahnaasti tuota kellastunutta pergamenttia.
“On se, ja silti Lily haluaa näkymättömyysviitan”, Albus selosti kuivaan sävyyn.
“Itse asiassa minäkin halusin näkymättömyysviitan, mutta voin ottaa kartankin”, James lupautui saamatta silmiään irti tuosta hänen mittapuullaan likimain pyhästä esineestä.
“Onko tämä jokin kierrätä-isän-antamia-lahjoja-kerho? Mitäs minä saan?” Albus kysyi turhautuneena ja yritti parhaansa mukaan töniä sisaruksensa makuusalinsa portaita kohti. Hän oli ilmeisesti ehtinyt jo kyllästyä tähän keskusteluun.
“Sinä voit ottaa Tulisalaman”, James lupasi auliisti.
“En minä pidä lentämisestä”, Albus totesi.
“Se on sinun ongelmasi, mitäs liityit kerhoon”, James virnisti ja kurkotteli karttaa kohti, jonka Lily piti visusti hänen ulottumattomissaan.
“Menkää nyt, molemmat”, Albus komensi työntäen heidät portaikkoon.
“Mutta se viitta!” Lily kiljui.
“Mutta se kartta!” James parkui.
“Mutta se rauha!” Albus huusi ja läimäytti oven kiinni heidän neniensä edessä.
“Ongelmalapsi”, James totesi kuuluvasti heidän kulkiessaan yhtä matkaa portaita alas.
“Ilmiselvästi”, Lily nyökytteli.
 Lily palasi ystäviensä luo. Ehkäpä heidän pitäisi yrittää ilman viittaa.

Rouva Carter oli jo vanhemman puoleinen nainen, joka oli hyvän aikaa sitten jäänyt leskeksi. Hän oli käytännöllinen, siisti ja erittäin tarkka, minkä takia hän olikin herra ja rouva McKain kesähuvilan taloudenhoitaja. Herra ja rouva McKain olivat pörssikaupoissa nopeasti rikastuneita ihmisiä, jotka viljelivät rahaa sinne tänne, rouva Carterin mielestä sietämättömänkin huolimattomasti, mutta mikäpä hän oli työantajiaan arvostelmaan. Omiapahan olivat rahansa.
 Rouva Carter asui vakinaisesti huvilalla ja piti sitä tiptop kunnossa ympäri vuoden vain siltä varalta, että herra ja rouva McKain päättäisivät jonain päivänä tulla yllätysvisiitille. Tämä pelko oli kyllä turha, sillä niiden kymmenen vuoden aikana, jotka herra ja rouva McKain olivat huvilan omistaneet, he eivät olleet koskaan tulleet käymään kuin maalis-huhtikuussa, jolloin rouva McKain astma ei sietänyt kaupunki-ilmaa.
 Sinä lauantaina, marraskuun 28. päivänä, rouva Carter oli tavalliseen tapaan lähdössä puistelemaan matot ulos. Melkoinen homma, kun yksi vanha nainen kantoi 16 suurta mattoa telineelle  useamman kymmenen jalan päähän tampattavaksi. Mutta rouva Carter oli vanhanaikainen nainen ja uskoi tämän ehdottomasti kaikkein parhaimmaksi tavaksi pitää matot siisteinä. Kuinka esimerkiksi jokin vesihöyryllä toimivakone saisi liat matoista? Rouva Carter ei ymmärtänyt lainkaan nykyhömpötyksiä.
 Hän oli juuri viemässä seitsemättä mattoa tampattavaksi, kun kuuli jonkun puhuttelevan häntä.
“Anteeksi, mutta asutteko te tässä talossa?” kysyi miehen ääni, mutta rouva Carter ei voinut nähdä kysyjän kasvoja olohuoneen punaisen maton takaa.
“Kyllä, vain. Olen taloudenhoitaja, voinko jotenkin auttaa?”
Rouva Carter ei uskaltanut laskea mattoa kädestään peläten sen likaantuvan, mutta halusi myös kiihkeästi nähdä kysyjän, joten päätti sitten tehdä  nopean, hullunkurisen kurkistuksen maton takaa. Kysyjä oli jo kuudenkymmenen ylittänyt mies, jonka harmaa hapset näyttivät likaisilta ja olivat rouva Carterin mielestä sopimattoman pitkät. Tämän vaatteetkin muistuttivat ryysyjä ja rouva Carter ehtikin jo pelästyä, että tämän täytyi olla niitä kamalia kerjäläisiä joiden uskottiin soluttautuvan tavallisiin pikkukyliinkin.
 Hän kuitenkin tyrmäsi tämän ajatuksen nähdessään lapset miehen seurassa. Hyvin samannäköiset enkelikiharaiset poika ja tyttö, jotka muistuttivat toisiaan siinä määrin, että rouva Carter arveli heidän olevan sisaruksia. Lisäksi mukana olivat pienikokoinen punahiuksinen tyttö ja hyvin pisamainen, pitkä poika, jonka hiusten sävy oli jossakin punaisen ja ruskean välillä. Kaikki lapset olivat pukeutuneet kummallisiin mustiin vaatekappaleisiin, jotka kuitenkin näyttivät putailta ja siisteiltä. Rouva Carter päätteli, että sen täytyi olla jotakin typerää muotia.
“Asuukohan täällä tai onkohan täällä asunut Elsa Callahan?” mies kysyi ja rouva Carter näki hänen asentonsa jännittyvän hänen odottaessaan vastausta.
“Kyllä, tuolla rantamökissä”, rouva Carter sanoi viitaten huvilan takana sijaitsevaan pieneen soistuneeseen järven pahaseen, jonka rannassa sijaitsi vähintään yhtä huonokuntoinen mökki. Joka ikinen kevät herra ja rouva McKain olivat yhtä mieltä siitä, että niin mökki kuin järvikin pitäisi hävittää rumentamasta huvilan maita, mutta siinä ne olivat vielä tähän päivään asti pysyneet.
“Tuolla järven rannassa, huvilan takana, mutta hän ei…” rouva Carter huomasi maton takaa kurkistaessaan, että mies, tytöt ja enkelihiuksinen poika juoksivat jo kaukana. Toinen poika oli jäänyt siihen.
“Mitä hän ei?“ poika kysyi ja vaikutti aavistavan jotain.
“Hän ei asu siellä enää”, rouva Carter vastasi pojalle ja tunsi hienoista uteliaisuutta noiden ihmisten suhteen.
“Missä hän sitten asuu?“ poika kysyi turhautuneesti.
“Taivaassa? Helvetissä? Vaikea sanoa, en tuntenut häntä”, rouva Carter totesi kuivasti.
 Rouva Carter oli asunut kylällä koko ikänsä ja oli nähnyt noin neljäkymmentä vuotta sitten, kuinka se omituinen nainen oli saapunut kylälle. Rouva Carter oli tuolloin ollut vielä nuori tyttönen, vasta hiljattain kihlautunut.
 Nainen oli ollut kerrassaan kumma ilmestys ja häntä oli karsastettu aivan alusta asti. Hän odotti lasta ja hänellä oli entuudestaan jo toinen, mutta kun häneltä oli sitten uskaltauduttu utelemaan, oliko hän kenties leski, hän oli vastannut kielteisesti. Tämä ei ollut ollut omiaan lisäämään hänen arvostustaan perinteisiä arvoja kunnioittavassa kylässä.
 Nainen ja tyttö olivat asuneet tuskin kymmentä päivää paikkakunnalla, kun eräänä heinäkuun aamuna liekkien oli nähty kohoavan järven rannalta. Kyläläiset olivat rynnänneet apuun, mutta naisen hyväksi ei ollut ollut enää mitään tehtävissä. Niin nainen kuin hänen odottamansa lapsi olivat kuolleet ilmeisesti häkämyrkytykseen, vaikka kylän tohtoria oli kyllä hämmästyttänyt naisen omituisen epätavallinen ilme, joka näytti enemmän hämmästyneeltä kuin tukehtuvalta tai pelokkaalta. Myös joitakin muita epätavallisuuksia naisen kuolemassa oli, mutta mitäpä rouva Carter niistä olisi ymmärtänyt - eihän hän ollut lääkäri.
 Poika rynnisti muiden perään ja rouva Carter jäi hölmistyneenä seisomaan paikoilleen raskas matto käsissään. Hän epäröi hetken ja vei maton takaisin sisälle kiiruhtaen sitten itsekin kohti sitä kurjaa rantamökkiä. Pitihän jonkun vahtia, etteivät nuo kummajaiset talloneet hänen emäntänsä narsissinsipuleita kuoliaiksi.
 
 Constantin juoksi  rehevöityneen järven luona sijaitsevan mökin tyveen. Hän koputti oveen ja tarttui sitten kahvaan. Ovi ei ollut lukittu. Constantin ei ehtinyt ajatella mitä se saattaisi tarkoittaa. Ainoa ajatus, joka hänen päähänsä mahtui oli, että hänen Elsansa olisi sisällä.
 Constantin avasi oven ja pölypöllähdys kävi hänen kasvoilleen. Mökin seinät näyttivät mustuneilta ja huonekaluja ei ollut. Inhottavaa mustaa tasapaksua kovettunutta töhnää oli sen sijaan lattiallinen. Mökissä ei selvästikään oltu asuttu aikoihin.
 Hän katsoi ympärilleen ja kääntyi sitten katsomaan ylärinnettä ja huvilaa kohti. Vanhemman puoleinen taloudenhoitaja tallusti sieltä kummasteleva ilme kasvoillaan heitä kohti.
“Missä hän on?” Constantin huusi naiselle. Hänen takanaan Hugo kuiskasi jotakin Lilylle, mutta Constantin ei kiinnittänyt tähän huomiota.
“Jaa, niin kuka?” nainen kysyi, vaikka selvästi tiesi kenestä Constantin puhui.
“Elsa Callahan. Nainen, joka asui täällä”, Constantin tarkensi, vaikka hänen kärsivällisyytensä oli jo kovalla koetuksella.
“Constantin…”, Lily sanoi varovasti, mutta mies ei kuunnellut tyttöä. Hän odotti vastausta tuolta huvilan taloudenhoitajalta.
“Hän on kuollut”, nainen ilmoitti tylysti ja Constantinista tuntui, että hänen polvensa olivat pettää hänen kuullessaan nuo sanat.
“Entä… entä tytär?” hän sai kysyttyä, vaikka puhuminen tuntui kivuliaalta yhtä kivuliaalta kuin sen jälkeen, kun hän oli päässyt tunnelin seinästä ulos.
“Hän selvisi, joku mies kävi hakemassa hänet sen naisen kuoltua. Miehen nimi taisi olla Leonard… hmm… Morgan tai Mortimer tai jotakin sen suuntaista”, nainen sanoi välinpitämättömästi ja nyt Constantinin polvet tosiaan pettivät.
 Veljeskunta oli sittenkin ryöstänyt häneltä kaiken.

 Joululoma alkoi sinä vuonna tavallista aikaisemmin, johtuen siitä, että Merlinin vuosipäivän erikoiset juhlapyhät sattuivat juuri joulua edeltävään aikaan. Lilystä tavallista varhaisempi lähtö oli harmi, etenkin Constantinin takia. Oikeastaan mieluimmin Lily olisi jäänyt Tylypahkaan Constantinin seuraksi, varsinkin muutamaa viikkoa aiemmin tapahtuneen takia hänen olisi luullut tarvitsevan tukea. Mies oli kuitenkin sanonut tarvitsevansa vain aikaa yksin, eivätkä Lily, Hugo, Karen ja Keith saattaneet tehdä muuta kuin lähteä viettämään joululomaa perheidensä luo.
 Kings Crossin asemalla Lilyä olivat vastassa hänen äitinsä ja isänsä. Äiti hukutti hänet halauksiin ja valitti, että hän oli kirjoittanut aivan liian harvoin. Jameskin sai valitukset äidiltä, mutta aivan toisesta syystä, saapuessaan takitta ja paidatta Tylypahkan pikajunasta. Ilmeisesti kyse oli kuitenkin ollut vain siitä, että Amanda oli hallinnut räsynäpäyksen huomattavasti Jamesia paremmin. Heidän äitinsä ei tuntunut kuitenkaan aivan uskovan tähän selitykseen.
 Kotona  Lilyä odotti mukava vastaanotto, kun Herra Höttönen, heidän kotipöllönsä, lennähti tervehtimään häntä ja päästi muutaman tuttavallisen huhuilun kuin  merkiksi siitä, että oli ikävöinyt nuorta emäntäänsä. Kotirauha kyllä rajoittui vain tähän pöllöön.
“Älä valehtele äidillesi, James Sirius Potter!” Lily kuuli äitinsä äyskivän Jamesille eteisessä kiivetessään itse portaita ylös kohti omaa huonettaan. Hänellä oli aavistus, että äiti oli aloittamaisillaan raivokkaan riidan, eikä hänellä ollut aikomustakaan joutua osalliseksi
“Äiti, minä vannon. Ama on velho korttien suhteen, korjaan noita”, James sanoi kuulostaen kerrassaan epätoivoiselta. Ulko-ovi paukahti kiinni tiukkaan sävyyn ja  isä ja Albus seurasivat Lilyn esimerkkiä siirtyen vähin äänin portaikkoa kohtiin.
“Älä luulekaan painuvasi portaikkoon!”
 Tällä kertaa äidin äyskähdys oli omistettu Lilyn isälle. Isä huokaisi ja kääntyi alaspäin ja Lily ja Albus vaihtoivat vahingoniloisen katseen. He eivät tienneet kumpi tulisi kärsimään enemmän: isä, jonka äiti pakottaisi pitämään Jamesille saarnan vai James, joka joutui kuuntelemaan sen.
 Ensimmäisten väittelysanojen kuuluessa Lily astui huoneeseensa ja sulki oven huolella. Kaikista näistä sählingeistä huolimatta, ja ehkä juuri niiden takia, hän tunsi olevansa kotona ja se oli tietyllä tapaa ihana tunne. Joskin hän arveli, että olisi tuntenut olonsa vieläkin paremmaksi, jos Constantinkin olisi löytänyt takaisin kotiinsa. Sen tämä todella olisi ansainnut.

Luku 42:Joulumarkkinoilla

“Sinäkö oikeasti olet ostanut joululahjoja?” Albus Potter kysyi mitä epäluuloisimpaan sävyyn isoveljeltään Jamesilta.
“No, ostaa on ehkä hieman väärä termi, mutta minulla kuitenkin on teille joululahjat”, James kierteli.
“Mutta sinä olet kuitenkin hankkinut ja keksinyt meille lahjat?” Lily kysyi myös epäuskoisena. Hän oli viimeksi saanut joululahjaksi veljeltään vain palaneet sormet, kun tämä oli ajatellut, että sisulisko poikanen olisi ollut hänelle hyvä joululahja.
“Mitä te täällä mesoatte?” äitikin tuli keittiöön haukotellen joulupäivän aamuna. Isä seurasi häntä hiukset tavallistakin pystyyn pyrkivämmässä asennossa.
“James on hankkinut joululahjoja!” Lily ja Albus kailottivat yhteen ääneen.
Ginny kohotti kulmia vanhemmalle pojalleen:
“Oletko?”
“No, jos ollaan aivan tarkkoja, niin en minä niitä hankkinut tai keksinytkään”, James korjasi jälleen.
Muut vaihtoivat katseen. Tämähän muuttui aina vain kiintoisammaksi.
“Eli sinä et ostanut lahjoja, et hankkinut niitä, etkä edes keksinyt, mutta silti sinulla on meille lahjat?” Lily kysyi ja  vilkaisi Albukseen, jonka kasvoille oli ilmeisesti pysyvästi jäänyt epäluuloinen ilme.
“Niin”, James ilmoitti selvästikin erittäin tyytyväisenä itseensä.
“Kuinka ihmeessä se on mahdollista?” Harry kysyi haukotellen kahvikuppiaan kohti. Lily ei ymmärtänyt, kuinka äiti ja isä olivat saattaneet nukkua yhdeksään asti näin tärkeänä aamuna.
“Onhan minulla tyttöystävä”, James paljasti mahtailevaan sävyyn.
“Ei ole totta, passititko sinä Amandan hankkimaan meille joululahjat?” Ginny järkyttyi.
“Hän se tarjoutui. Usko pois, minä en olisi hankkinut mitään”, James puolustautui.
“No, missä minun lahjani sitten on?” Lily kysyi uteliaasti.
“En halunnut antaa sitä ennen kuin kaikki ovat hereillä”, James sanoi ja venytteli puheitaan tahallisesti vain ärsyttääkseen sisartaan.
“James”, Lily komensi tiukasti ja hänen ilmeensä sai muut nauramaan.
Jameskin virnisti:
“Pidä hyvänäsi sitten, mukula.”
Hän viskasi pienen, kauniisti paketoidun lahjan Lilylle ja teki tämän saman myös muille perheenjäsenilleen. Lasten vanhemmat näyttivät lähinnä yllättyneiltä, Lily repi innoissaan paperia paketin päältä ja Albus käänteli pakettia kuin odottaen sen millä hetkellä hyvänsä räjähtävän kasvoilleen.
“Vau!” kuului ihaileva henkäys Lilyn suusta, kun hän näki mitä paketista oli paljastunut: pieni Lily Potter -figuuri tallusteli pöydän pinnalla saaden pian seuraansa samaan sarjaan kuuluvat Albuksen, Harryn ja Ginnyn. Lily hihkui riemusta katsellessaan nukkejen liikuskelua pöydänpinnalla, Ginny näytti lähinnä huvittuneelta ja Al odotti yhäkin, että nukke vähintään hyökkäisi hänen kimppuunsa. Isä sen sijaan näytti vaivaantuneelta.
“James, mistä tyttöystäväsi nämä hommasi?”
 “Leluluuta oy: Potterien perhe, saatavilla rajoitettu erä”, James vastasi kysymykseen mainoslauseella.
Harry katseli kuinka hänen pienoismallinsa kävi muiskauttamassa suukon Ginnyn pienoismallille ja pakottautui kysymään:
“Kuinka rajoitettu?”
Lily arveli, että hänen isänsä näki mielessään kauhukuvia pienistä englantilaisnoidista ja -velhoista, jotka viettivät päivänsä leikkien Harry Potter -figuureilla.
Jameskin näytti ymmärtävän isän ajatuksen juoksua ja sanoi virnistäen:
 “Mitä nyt parituhatta kappaletta, mutta yhtiö laskee ensikuussa uuden, suuremman erän markkinoille.”
Harry ja Albus näyttivät kauhistuneilta, kun taas Lily purskahti nauruun ja Ginny ojensi esikoistaan sanoilla:
“James, mitä olen sanonut isäsi säikyttelystä?”
“Et mitään, olemme kyllä puhuneet isän henkihieveriin ajamisesta”, James muisteli.
“James Si…”
“Äiti, älä kuluta sitä nimeä loppuun”, James pyysi keskeyttäen äitinsä.
“James, nyt rehellisesti: kuinka rajoitettu erä?” hänen isänsä toisti kysymyksen.
“Niin rajoitettu, että se mahtuu tähän huoneeseen. Amandan isä omistaa Leluluudan ja hän teetätti nämä minulle erikoispalveluksena”, Lilyn vanhempi veli selosti.
 Lily hymyili itsekseen katsellessaan kuinka hänen oma figuurinsa yritti parhaillaan tanssia balettia, kaatuen järjestelmällisesti istualleen. Oli hienoa viettää joulua näin perheen kesken, ja Lily arveli, että tämä joulu olisi kahta edellistä selvästi parempi. Toissavuoden jouluna Albus oli nimittäin ollut Tylypahkassa, mikä oli ollut melkoisen masentavaa Lilyn kannalta: hän ei ollut nähnyt veljeään kokonaiseen kymmeneen kuukauteen, mikä oli ollut melkoisen kurja muutos edellisiin vuosiin, jolloin he olivat olleet päivittäin toistensa tavoitettavissa. Edellisjoulu taas oli mennyt melkoisen pieleen, kun James ja heidän serkkunsa Louis olivat aiheuttaneet jouluaattona tavallista pahemman välikohtauksen, sillä seurauksella että James oli ollut kotiarestissa koko joululoman.
 No, eilinen jouluaatto oli mennyt loistavasti, mitä nyt Teddyn ja Victoiren uutinen perheenlisäyksestä oli aiheuttanut hienoista hämminkiä Kotikolon jouluvieraissa. James oli ollut koko illan niin järkyttynyt tulevasta kummiudestaan, että oli unohtanut joulutraditioihinsa kuuluneen Louisin kanssa tappelun. Louis ja Ranskasta jouluksi Englantiin palannut Dominique olivat pursunneet nimiehdotuksia sisarensa tulevalle lapselle. Isoäiti Weasley oli hössöttänyt koko illan Victoiren ympärillä ja Fleur-täti oli ollut suorastaan hysteerinen kuultuaan tulevansa isoäidiksi. Bill-enon ja isoisä Weasleyn ilta oli vierähtänyt siinä, että he olivat yrittäneet rauhoitella vaimojaan, kun taas Lilyn oma isä oli katsonut velvollisuudekseen ohjeistaa Teddyä perhe-elämää varten.
 Percy-eno vaimoineen oli ryhtynyt tutkimaan mahdollisia ristiäispaikkoja ja heidän  nuorempi tyttärensä Lucy, joka oli hiljattain valmistunut parantajaksi, oli tarjoutunut olemaan paikalla synnytyksessä. Hermione-täti ja Lilyn äiti olivat intoutuneet muistelemaan omia odotusaikojaan, kun taas Ron-enon, Rosen, Alin, Hugon ja Lilyn tehtäväksi oli jäänyt hoitaa ruoanlaitto. Oikeastaan Rose oli laittanut ruoan ja he muut olivat yrittäneet pysytellä pois tieltä.
 Teddy ja Victoire olivat ymmärrettävistä syistä olleet kymmenen aikaan huomattavasti huolestuneempia tulevasta vanhemmuudestaan kuin saapuessaan viittä tuntia aiemmin.
 Lily katsoi omaa perhettään ja pohti haikein mielin mitä Constantin mahtoi tehdä sillä hetkellä itsekseen linnassa.

“Onneksi Rose on perinyt äidin keittotaidot”, Ron kehaisi ja katsoi ylpeänä tytärtään. Tämä tutki Saivartelijan joulunumeroa, eikä näyttänyt edes kuulevan tai vaihtoehtoisesti huomioivan isänsä lausahdusta. Ronin tarkkaavainen vaimo oli kuitenkin huomannut erään pahan vian miehensä lauseessa. Nainen kohotti kulmiaan ja kysyi kipakasti:
“Mikäköhän vika minun keittotaidoissani on?”
“Ei mikään”, Ron kiiruhti vakuuttamaan, ”ovathan ne vihannesmössöt ihan kivanmakuisia…”
“Vihannesmössöt? Kivanmakuisia?” Hermione kiukustui.
“Ehkäpä sinä, Ron, haluat siinä tapauksessa hoitaa ruoanlaiton tässä taloudessa, kun kerran olet perinyt niin loistavat geenit siihenkin lajiin”, hän ehdotti ääni sarkasmia tihkuen.
“Ehkä minun pitäisikin”, Ron innostui itsekin. Muutaman aineksen heittäminen kattilaan - eihän se vaikeaa voinut olla. Hän oli pärjännyt edellisiltanakin hyvin siihen asti, kunnes Rose oli ajanut hänet ulos Kotikolon keittiöstä.
Samalla hetkellä Hugo oli raahautunut aamiaiselle isoäidiltä saatu jumpperi päällä poskessaan toffeetahra, joka kieli hänen jo tutustuneen joululahjoihinsa. Ron ilahtui poikansa näkemisestä ja kysyikin ensisanoikseen:
“Hugo, mitä sanoisit jos isä laittaa ruokaa?”
Hugo katsoi huolestuneena molempia vanhempiaan ja päätyi lopulta katsomaan anovasti äitiinsä.
“Äiti, muutetaan pois”, poika laukaisi liioitellun kauhistuneella äänellä.
 Hermione loi ylimielisen katseen Roniin, joka näytti pettyneeltä.
“En kai minä nyt niin kamala kokki ole?” Ron kysyi.
“Olet”, vaimon ja pojan yhtäaikainen armoton vastaus kohtasi hänet. Rose oli liian tiiviisti keskittynyt Saivartelijan artikkeliin maahisten muinaisista onnea tuottavista jouluriiteistä nykymaailmaan sovellettuina.
“Tuo ei ole reilua”, Ron protestoi.
“Muistatko miten kävi Rosen syntymäpäiväkakulle viisi vuotta sitten?” Hermione muistutti pistävään sävyyn.
“Hermione, siitä on jo viisi vuotta”, Ron sanoi välinpitämättömästi.
“Laskua tuhoutuneesta keittiöstä me maksoimme vielä kolme vuotta sitten”, Hermione huomautti kuivaan sävyyn. Seurasi lyhyt kinastelu, jollaisiin Hugo oli miltei liiankin tottunut. Joku olisi saattanut pitää nahistelua merkkinä huonoista väleistä, mutta Hugo tiesi että hänen vanhempansa todella välittivät toisistaan. Heidän alkuperänsä olivat vain niin erilaiset, että kinoilta oli silloin tällöin aivan mahdotonta välttyä.
 Rose sulki Saivartelijan saatuaan artikkelin loppuun ja kysyi ehkä tilannetta rauhoittaakseen:
“Mennäänkö tänään Tylyahoon markkinoille?”
“Totta kai mennään”, Ron lupasi keskeyttäen nahistelunsa Hermionen kanssa ja Hugo tunsi innostuvansa. Hän oli ollut joulumarkkinoilla viimeksi nelisen vuotta sitten ja kaikki mitä hän siitä muisti oli, että se oli ollut mahtava päivä. Hän sai äkkiä idean miten tästä päivästä voisi tulla edellistäkin parempi ja kysyi:
“Äiti, voisivatko Karen ja Keith tulla mukaan?”
“Toki, jos heidän äitinsä vain antaa luvan”,  Hermione vastasi, mutta poika tuskin ehti kuulla vastausta syöksyessään vaihtamaan päivävaatteita.

 Pieni Tylyahon kylä oli kuin sadusta lumen leijaillessa hiljakseen markkinaväen niskaan. Ihmiset kulkivat ryhmissä nauru kasvoillaan ja näyttivät yksinkertaisesti onnellisilta. Kadut olivat tungoksesta ahtaat, mutta törmäileminen toisiin tuntui antavan vain aihetta ryhtyä näiden kanssa sananvaihtoon. Tuttavat pysähtyivät halailemaan ja vaihtamaan kuulumisia, myyjät asettelivat tuotteitaan paremmin esille ja glögin lämmin tuoksu leijaili ilmassa.
 Keith ei tiennyt mitä olisi katsonut, nähtävää oli niin paljon. Steppaavat joulunpunaiset patalaput, leijuvat kulkuset, kullansävyisinä kiiltelevät joulukoristeet ja toinen toistaan upeammat kotitontuilla kuvioidut lahjapaperit riitelivät hänen huomiostaan.
 Mutta upeinta tuossa paikassa oli sen kaikesta loistosta huolimatta Keithistä tunnelma. Kaikki oli niin erilaista, niin taianomaista ja samalla niin tavallista. Ihmiset tuntuivat olevan paljon avoimempia ja läheisempiä kuin kouluympäristössä. Kaikki oli kuten taikomattoman maailman maalaismarkkinoilla, joilla Keith oli joskus aiemmin käynyt, ja kuitenkin jokin oli aivan erilaista. Ehkä kyse oli siitä jännittävästä tunteesta vatsan pohjassa tai taiasta joka tuntui leijuvan ilmassa kietoen koko kylän ihmeelliseen sadun omaiseen peittoon.
 Keith, Karen ja Hugo olivat eronneet hetkeä aiemmin Hugon vanhemmista ja etsineet Lilyn käsiinsä. Myös tämän perhe oli päättänyt vierailla koko maan suurimmilla velhojen joulumarkkinoilla. Nelikko liikuksi innostuneena ja naureskelevana ympäri kylää pysähdellen silloin tällöin katsomaan menninkäisten tanssiesitystä, maistelemaan joulumakeisia tai ihailemaan joululahjoiksi tarkoitettuja luudanvarsia.
 He näkivät vähän väliä jonkun tutun koulusta. Keith itse arveli tervehtineensä pelkästään ikätovereistaan joka toista. Lisäksi opettajatkin olivat näyttäneet saapuneen paikalle. Esimerkiksi professori Nenoveh oli markkinoilla Nina-tyttärensä kanssa lientenprofessorin seuratessa heitä koiran lailla kirjapino tiukasti sylissään.  Rehtorinkin Keith oli nähnyt aivan vilaukselta, hän oli näyttänyt huomattavasti tavallista rennommalta muuan tummaihoisen arvokkaan näköisen miehen seurassa.  Mukavimman tapaamisen kokivat kuitenkin Lily, jota taputti olkaan muuan pisamainen, punahiuksinen hyvin ruskettunut mies, jota Lily tervehti kiljahduksella:
“George-eno!”
 Myös Hugo oli selvästi ilahtunut setänsä näkemisestä. Lilyn kertoman mukaan hänen äitinsä veli, George, oli asunut jo useamman vuoden Australiassa perheensä kanssa. Keith muisteli Lilyn sanoneen, että mies omisti velhojen suurimman ja parhaimman pilailuvälineketjun Weasleyn Welhovitsit. Keith oli saanut joululahjaksi Hugolta joitakin kyseisen firman tuotteita.
 Keith ja Karen seurasivat sivusta Lilyn ja Hugon vaihtaessa kuulumisia Georgen kanssa ja Keith sai heidän keskustelustaan sen kuvan, että mies oli jäämässä Englantiin pysyvästi. Hänen vaimonsa ja lapsensa saapuisivat muutaman päivän kuluttua, mutta hän itse oli halunnut tulla toivottamaan hyvää joulua perheelleen ja sukulaisilleen. Salaperäisesti hymyillen George pyysi heitä kaikkia neljää piipahtamaan nopeasti Weasleyn Welhovitsien tiloissa.
 Keith astui viimeisenä liikkeeseen, joka sekin oli tupaten täynnä markkinaväkeä, erityisesti nuoria, jotka suunnittelivat pieniä joulukepposia perheilleen tai ystävilleen. Keith havaitsi myös Lilyn vanhemman veljen tyttöystävineen tutkimassa jotakin kovin kiinteästi aivan huoneen toisessa nurkassa. He keskeyttivät tutkiskelunsa vain vaihtaakseen pusun lentävän mistelin sattuessa heidän ylleen.
  George johdatti nelikon takahuoneeseen, jossa hän otti esille mustan huolellisesti papereihin käärityn rasian. Hän näytti nauttivan lasten uteliaisuudesta ja avasi rasian juhlallisin elkein. Sen sisään oli syvänpunaiseen satiiniin käärittynä kuusi kultaisena kiiltävää kolikkoa.
“Ne ovat kolkuttimia”, Keith havaitsi miehen kertovan, ”toimivat samalla periaatteella kuin jästien kännykät. Pieniä, helppoja pitää mukana ja toimivat pitkienkin välimatkojen päästä. Teidän täytyy vain sanoa jonkun toisen ihmisen nimi, joka omistaa myös kolkuttimen ja saatte välittömästi yhteyden.” Mies tarjosi kolikoita lasten katseltaviksi ja Keith tutki yhtä erittäin kiinnostuneena. Hän kuitenkin seurasi saman aikaisesti Georgen huulia tämän jatkaessa:
”Nämä kuusi ovat tosin vasta prototyyppejä, mutta meidän olisi tarkoitus saada puolessa vuodessa suurempi erä myyntiin. Ajatelkaa mitä mahdollisuuksia nämä tarjoavat, voitte ottaa toisiinne yhteyttä vaikka jälki-istunnossa.”
Lily ja Hugo vaihtoivat syyllisen virneen.
 Lapset aikoivat laittaa kolikot takaisin rasiaan, mutta George sulki kannen ilmoittaen, että he saisivat pitää ne. Hänellä oli jo pieni erä kolkuttimia valmistumassa, eikä hän tarvinnut prototyyppejä enää mihinkään. Kiitoksia suoltaen (Karenin oli lausuttava kiitokset Keithin puolesta, mutta tämä nyökytteli innokkaasti vieressä)lapset poistuivat kaupasta ja päättivät mennä kolmeen luudanvarteen maistamaan matami Rosmertan erikoisjouluglögiä. He eivät vain tienneet, että joku tarkkaili heitä.

 Constantin katsoi kuinka neljä hänelle tuttua lasta suunnisti iloisten hymyjen valaisemin kasvoin kohti Kolmea luudanvartta. Hän tunsi tekevänsä väärin uskotellessaan lapsille viettävänsä kaiken aikansa tunnelissa, vaikka todellisuudessa hän oli kuljeskellut sopivina aikoina ulos linnasta. Mutta hänellä oli syynsä ja se oli Cassandra. Jos oli olemassa edes pienen pieni mahdollisuus siitä, että hän tapaisi tyttärensä tai jonkun, joka tunsi tämän hän halusi käyttää sen. Hän halusi takaisin edes palan sitä elämää, jota hänellä oli kerran ollut.
 Hän kuuli takaansa heleän naisäänen, joka kysyi halusiko hän ostaa mitään. Constantin kääntyi ja katsoi keski-ikää lähestyvää naista. Kuitenkin ensimmäinen asia, johon hänen huomionsa naisessa kiinnittyi oli silmät. Hän pudisti päätään naiselle. Tämä ei ollut se ketä hän etsi, sillä kaikki mitä hänellä oli Cassandrasta tiedossa oli, että tällä oli hänen silmänsä. Jos hän jatkaisi etsimistä, kenties jonakin päivänä oikea nainen osuisi kohdalle.
 Hän käveli vielä muutaman hetken ihmisvilinässä tavoitellen oikean ikäisten naisten katseita. Yritys oli kuin hän olisi yrittänyt löytää kirppua lohikäärmeen turkista, mutta se oli ainut joka hänellä oli. Vasta kun ilta alkoi hämärtyä todenteolla ja kadut olivat tyhjentyneet ihmisistä, Constantin päätti palata linnaan.
 Vaan aivan tyhjä Tylyaho ei ollut vielä hänen lähdettyäänkään, sillä varjoihin kätkeytynyt hahmo oli jo pidemmän aikaa seurannut hänen liikkeittään.  Constantinin kadottua näkyvistä myös varjo häipyi pienen poksahduksen saattelemana jättäen Tylyahon kadut toistelemaan markkinoiden kaikuja.

Luku 43: Yhteydenottoja ja väärinymmärryksiä

“Jamesin syöksy oli aivan mahtava”, Karen selosti tohkeissaan kolikolle. Hänen vieressään istuva Justin Brukes loi häneen kummastelevan katseen. Kolikolle puhuminen ei välttämättä antanut ihmisestä kaikkein järkevintä kuvaa.
 Kolikko näytti kuin pieneltä ikkunalta, joka näytti Lilyn ja hieman tämän ympäristöä siten, että muun muassa Hugo, joka istui Lilyn vieressä heijastui kolikon pinnasta. Lily näytti kohauttavan harteita.
“Kai ihan okei”, hän selvästikin pakottautui myöntämään.
“Okei? Kuule, minä en tajua tästä pelistä vielä paljonkaan, mutta minustakin se on mahtav… Odota Keith kolikottaa”, Karen sanoi kolikon alkaessa väristä. Lily, Hugo ja rohkelikon huispausaitio vaihtuivat hänen veljeensä ja Korpinkynnen vastaavaan. Kolikot olivat erinomaisen käteviä etenkin tällaisessa tilanteissa, joissa heidän oli kerrassaan pakko pitää toisiinsa yhteyttä, mutta joutuivat olemaan eri paikoissa.
 Karen sitä paitsi piti kolikottimesta (he olivat vaihtaneet nimen, koska kolkutin toi välttämättä mieleen ulko-ovet)huomattavasti enemmän kuin kännykästään jästimaailmassa. Keithkin saattoi käyttää kolikotonta näköyhteyden takia, mikä oli Karenin mielestä valtaisa etu.
  Lisäksi he olivat keksineet, että he saattoivat tällä tavoin pitää yhteyttä myös Constantiniin, kun Lily oli jättänyt oman kolikkonsa miehelle, tosin sittemmin hän oli ominut Hugon kolikon. Constantin ei ollut vaikuttanut lahjasta erityisen innostuneelta. Hän oli sanonut, että eihän hän sitä mihinkään tarvinnut, kun hän ei poistunut linnasta. Tämä vastahakoisuus oli herättänyt Karenin epäluulot, sillä itse erinomaisena valehtelijana, hän osasi sanoa, että miehen kiihkeät väittämät siitä, että hän ei poistunut linnasta olivat mitä todennäköisimmin valetta. Hän ei ollut sanonut tästä muille, mutta oli mielessään päättänyt että hänen pitäisi silloin tällöin tehdä miehelle yllätyssoitto. Tähän asti Constantin oli läpäissyt kaikki testit, mutta Karen pysytteli valppaana, varmana siitä että saisi Constantinin kiinni epärehellisyydestään ja siten ehkä enemmän tietoa tästä itsestään.
 Karen joutui myöntämään, että Lilyn tavoin hän piti kovasti Constantinista, mutta veljensä vaivan takia hän oli oppinut olemaan epäluuloinen mukaviltakin vaikuttavien ihmisten kohdalta. Hän oli useammin kuin kerran joutunut kuulemaan veljensä “ystävien” puhuvan tästä halventavaan sävyyn selän takana. Niin, vaikka hän pitikin tuosta vanhasta miehestä tämä ei siitä huolimatta ollut ansainnut hänen täydellistä luottamustaan.
 Muiden suhtautumisen hän oli huomannut sen sijaan kääntyvän suopeampaan päin. Lily tuntui edelleenkin pitävän Constantinia eräänlaisena toisen isoisän korvikkeena ja Hugokin oli joulun jälkeen muuttunut myötämielisemmäksi miestä kohtaan. Karen tiesi veljensä pyrkivän suhtautumaan kaikkiin ihmisiin järkevästi ja mahdollisimman neutraalisti, sillä elämä oli karaissut häntä siinä missä Kareniakin. Keith oli kuitenkin nähtävästi tullut siihen tulokseen, että Constantin oli luotettava.
 Kolikottimen toisessa päässä Keith heilautti kättään. Karen oli selvästikin unohtunut ajatuksiin, hän oli juuri viittomassa veljelleen, että oli kyllä hereillä, kun Rohkelikkojen kenttäpäätyä halkoi kannustushuutojen sarja. Karen kohotti katseensa takaisin peliin vain nähdäkseen kuinka Lilyn vanhempi veli teki erinomaisen sieppauksen Korpinkynnen etsijän kasvojen edestä. Kolikottimen toisessa päässä Keith pudisteli surullisesti päätään. Hän ja Hugo olivat lyöneet vetoa lopputuloksesta ja Hugon voittaessa Keith oli lupautunut tekemään Hugon pimeyden voimilta suojautumisen aineen ankeuttajista valmiiksi. Karen saattoi melkein nähdä Hugon iloitsevan toisessa katsomossa, hän kun vihasi aineiden rustaamista ja tekstin pituuksien mittaamista.

 Toisaalla oli myös käynnissä pieni kokous. Tusinan verran ihmisiä oli kerääntynyt suureen viehättävään kartanoon, joka oli sisustettu hyvin prameasti. Huoneen takkaa kiersi kultainen reunus, joka tuntui pröystäilevän omistajiensa varallisuudella. Useimmat ihmiset istuivat pöydän ääressä nauttien virvokkeita, mutta eräs mies, nimeltään Damian, ravasi huoneenpituutta edestakaisin hermostuneempana kuin koskaan ennen elämässään. Muiden katseet seurasivat hänen askeleitaan ja hän tunsi hien valuvan kaapunsa kaula-aukosta sisään. Silloin tällöin hän pysähtyi avaten suutaan, mutta ei saanut lausuttua mitään puolustuksekseen. Lopulta kahdeksannella yrittämällä hän sai muodostettua sanat:
“Se ei ole mahdollista. Petturi ei voi olla hengissä.”
”Minä olen erimieltä. Hän oli hyvinkin elossa kävellessään Tylyahossa”, kuului pilkallinen huomautus pöydän päästä. Damian kohtasi johtajan tiukan katseen.
“Minä kirosin hänet seinään ja kävin vielä muutamaa kymmentä vuotta myöhemmin sortamassa tunnelin kaiken varmuudeksi”, Damian selitti vaivaantuneesti. No, hänen täytyi mielessään myöntää, ettei tunnelin sortaminen ollut ollut aivan hänen omasta mielestään lähtenyt päähänpisto. Hän oli noihin aikoihin työskennellyt avustajana Hunajaherttuassa ja oli sattumalta kuullut erään pojan vakuuttavan kaksoisveljelleen, että hän oli nähnyt miehen kasvot seinässä.
 Damian oli tietenkin säikähtänyt tästä kuollakseen ja käynyt tarkistamassa asian itse. Hän ei kyllä ollut nähnyt petturin kasvoja, mutta oli pitänyt parhaimpana ratkaisuna siitä huolimatta sortaa tunneli. Sehän olisi voinut olla aivan luonnollinen sortuma. Ei ollut mitenkään epätavallista, että lumi sorrutti maanalaisia käytäviä.
“No, hän on kuitenkin päässyt pois. Vai kyseenalaistatko minun havaintoni?”
Damian kohtasi johtajan katseen uudemman kerran ja nielaisi kuuluvasti. Hänen kätensä värisivät pelosta ja ääni kuulosti itkuiselta. Hän sai kuiskattua aran vastauksen:
“E-en.”
 “Sinä olet pettänyt veljeskunnan”, puhui nyt mies, joka istui johtajan vieressä. Hän oli pitkä ja voimakasrakenteinen ja hänen silmänsä paloivat armottomasti. Miehen käsi kosketti vyöllä lepäävää sauvaa ja Damian lankesi polvilleen pääasiassa pelosta.
“Minä tein parhaani…”, Damian yritti puolustaa itseään ja hädän kyyneleet kohosivat silmäkulmiin. Hän näki muutamia sääliviä kasvoja pöydän ympärillä ja toivoi kaikesta sydämestään, että joku näistä nousisi puolustamaan häntä.
“Olisit käyttänyt Avada Kedavraa niin tässä ei olisi enää mitään miettimistä”, mies joka istui johtajan vieressä pilkkasi.
 Damian aukoi jälleen suutaan kuin kala kuivalla maalla. Hänen sydämensä takoi niin että saattaisi millä hetkellä hyvänsä kuoriutua ulos rinnasta. Hän ei ollut käyttänyt Avada Kedavraa, koska oli tuolloinkin pelännyt. Hän oli pelännyt käyttää anteeksiantamatonta kirousta, joka olisi tiennyt varman menolipun Azkabaniin.
Johtaja kuitenkin asettui yllättäen Damianin puolelle.
“Oli vain oikein, että petturi sai kärsiä vuosikymmeniä…”, johtaja aloitti ja Damian tunsi toivon kohottavan päätään sisimmässään.
“…mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että epäonnistuit tehtävässäsi, Damian”, lause päättyi ja Damian-parka purskahti kuluvaan itkuun. Mies johtajan vieressä katsoi tähän hakien vahvistusta ja johtajan nyökättyä hän nousi tuoliltaan kävellen Damiania kohti.
 Damian kompuroi kauhuissaan taaksepäin kyynelistään puoliksi sokeana.
“Minä voin hoitaa hänet… Antakaa minun yrittää…” hän soperteli sen mitä kuristavalta kurkultaan pystyi. Hän tunsi potkun kyljessään ja lennähti kyljelleen maahan.  Hän näki taikasauvan kärjen osoittavan villisti kohoilevaa rintakehäänsä. Damian haki vielä apua pöydästä istuvilta ihmisiltä. Useimmat olivat kääntäneet katseensa pois. Jotkut nieleskelivät ja toinen kahdesta pöydässä istuvasta naisesta oli kauhistuneena peittänyt suunsa kädellään. Viimeisenä Damian kohtasi johtajan katseen. Hän luki tämän silmistä lauseen:
“Olen pahoillani Damian, mutta jonkun täytyy toimia esikuvana.”
Damian näki vihreän valon välähtävän ja tiesi, että se jäisi viimeiseksi asiaksi, jonka hän tulisi koskaan näkemään.

 Johtaja oli nähnyt kuoleman liian monesti, jotta olisi osannut tuntea kuvotusta. Hän oli nähnyt hänelle itselleenkin rakkaampien ja läheisempien ihmisten kuolevan. Hän oli nähnyt kymmeniä tapoja kuolla. Hän oli nähnyt ihmisiä, jotka olivat tukehtuneet myrkkyihin, ihmisiä, jotka olivat kuolleet kiduttamalla ja joutui itse seuraamaan päivittäin kuinka eräs henkilö oli hiljalleen kuihtumassa pois elämästä. Näihin nähden Damian oli saanut helpon ja kuolintavan.
 Johtaja paransi asentoaan ja Matthew palasi hänen viereensä työntäen sauvan takaisin vyöhönsä. Anastasia pidätteli itkuaan ja suurin osa pöydän muusta väestä tuntui tuntevan jonkin asteista kuvotusta ja pelkoa, mikä oli johtajasta vain hyvä asia. Pelko oli eräs voimakkaimmista asioista, jolla ihmisiä saattoi pitää hallinnassaan, sen hän oli oppinut jo varhain elämänsä aikana.
 “Entä mitä teemme henkiin heränneelle petturille? Lähetämmekö jonkun palkkamurhaajista hänen peräänsä?” Matthew kysyi seuraten johtajan mielenliikkeitä erinomaisesti. Johtaja nyökkäsi.
“Miten olisi Christopher Walker? Hän on tehnyt ennenkin hyvää työtä. Tai Luke Dendston jengeineen?” ehdotteli pöytäseurueen nuorin jäsen tuskin kahdenkymmenenviiden ikäinen Jennifer.
 Johtaja pudisti päätään. Hän tiesi, että Walker oli taitava, yksi parhaista ja Dendston jengeineen oli suorittanut heille montakin onnistunutta operaatiota, mutta hän halusi tähän tehtävään erään aivan erityisen.
“Olsen”, hän lausui haluamansa henkilön nimen.
“Kuollut”, Matthew ilmoitti automaattisesti. Johtaja hymähti mielessään. Toki hän tiesi, että David Olsen oli epäonnistunut hänelle määrätyssä tehtävässä ja sittemmin kuollut aurorien kuulustelemana. Ei, hän halusi toisen Olsenin.
“Sandra Olsen”, johtaja tarkensi.
Seurasi hiljaisuus ja muut pöydässä vaihtoivat katseita.
“Oletko aivan varma?” Matthew rohkeimpana kysyi.
“Sandra Olsen ei hoida niin suuria juttuja kuin hänen miehensä tapasi tehdä.”
“Kyllä hän hoitaa tämän”, johtaja ilmoitti varmalla äänellä ja leikitteli mielessään mielikuvalla siitä mitä petturille pian tulisi tapahtumaan.
“Kutsukaa Sandra Olsen tänne”, johtaja komensi ja muutamat kiirehtivät toteuttamaan komentoa.

“Kuule Lily, minusta meidän pitäisi puhua vähän Constantinista”, Karen kuiskasi Lilylle pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla maanantaina.
Lily katsoi häneen tuskastuneena:
“Et kai sinäkin nyt aloita?”
“Ei, en minä sitä”, Karen kiiruhti korjaamaan. Hugo kurottautui hieman lähemmäs kuullakseen heidän keskustelunsa.
“Minusta tuntuu, että hän ei pysy tunnelissa vakinaisesti”, Karen esitti arvauksensa kuiskaten.
“Ei pysykään”, Lily vahvisti yhtä hiljaa.
“Mistä sinä sen tiesit?” Karen kysyi.
“Hän kertoi minulle ennen joululomaa, että kaipaa jaloittelua silloin tällöin ja minä jätin kelmien kartan hänelle avuksi, jotta hän pääsee livahtamaan linnasta kenenkään huomaamatta”, Lily selitti kuiskauksilla.
“Sinä, MITÄ?” Karen ja Hugo parahtivat yhteen ääneen.
Professori Birdsherry naputti sauvallaan pöytäänsä ja lausui:
“Olisi hyödyllistä tehdä muistiinpanoja. Jaa niin mihinkäs… mihinkäs minä jäinkään… Ulvojan tunnistaa parhaiten sen mustasta lattiaan asti ulottuvasta tukasta ja luurankomaisista vihertävistä kasvoista, jotka…”
“Lily, tuo oli kyllä ehdottomasti todella idioottimainen teko. Entä jos hän sittenkin on huijari?” Karen supisi professori Birdsherryn uppouduttua takaisin selostukseensa.
“Minä kielsin sinua aloittamasta tuota”, Lily humautti.
“Kuinka sinä voit kieltäytyä lainaamasta karttaa omalle veljellesi Jamesille ja sitten tyrkyttää sitä ventovieraalle?” Hugokin kritisoi.
“Minä luotan Constantiniin, onko selvä?” Lily ilmoitti siihen sävyyn, ettei halunnut keskustella asiasta enempää.
Professori Birdsherry naputti taas sauvallaan pulpettia.
“Johan nyt, johan nyt. Kuinkas te selviätte ulvojasta, jos ette tee muistiinpanoja?” hän kysyi katsoen kolmikkoa kerrassaan tyrmistyneenä.
“Kuinka me selviämme niistä tekemällä muistiinpanoja?” Lily esitti vastakysymyksen.
”Tukimme niiden suut pergamentilla vai?”
“Sanoisin, että tätä toimintatapaa ei ole todettu tähän mennessä toimivaksi, mutta sen sijaan ulvojan heikkouksiin kuten sen…” professori Birdsherry sai pitää ulvojaluentonsa loppuun vailla ainuttakaan keskeytystä

Tunnin päätyttyä Karen pakkasi kirjansa vihaisenoloisesti. Hugo katsoi viisaammaksi väistyä hänen tieltään.
“Lily, minusta sinä olet toiminut harvinaisen idioottimaisesti”, tyttö tokaisi ja pyyhälsi matkoihinsa Hugon jäädessä katsomaan hänen peräänsä. Hän oli kyllä rehellisesti sanoen samaa mieltä Karenin kanssa, mutta ymmärsi myös Lilyä. Lily vain oli sellainen hyväsydäminen, luottavainen, ystävällinen, suloinen…
“Sinä olet ihastunut”, Lily totesi hätkäyttäen Hugo haavemaailmastaan
“Mitä? Ei, en minä”, Hugo soperteli ja lehahti syvänpunaiseksi kasvoiltaan. Miten Lily oikein saattoi tietää? Hän oli parhaansa mukaan yrittänyt salata sen. Oliko hän sanonut jotain vai tehnyt jotain, mistä se oli paljastunut?
“Aivan varmasti olet”, Lily hihkaisi heidän siirtyessään viimeisinä käytävään. Hugo tunsi hikoilevansa ja pelkäsi sitä mihin tämä keskustelu mahtoi johtaa.
“Minä… Mistä sinä tiesit?” Hugo sai kysyttyä ja varoi Lilyn katsetta kaikella tahdonvoimallaan.
“Tytöt tietävät nämä jutut”, Lily sanoi erittäin itsetyytyväisesti.
“Eikö se haittaa sinua?” Hugo kysyi arasti. Hän oli valmis olemaan niin kuin kaikki olisi kuten ennenkin, mutta sitä hän ei kestäisi, jos Lily alkaisi vihata häntä.
“Minuako? Ei, minusta se on vain suloista”, Lily sanoi hymyillen.
Hugo tunsi hypähtävänsä riemusta ja sai takellellen sanottua:
“Sinä siis… Sinä voisit…”
“Kyllä, minä voin kysyä Karenilta mitä mieltä hän on sinusta, jos haluat”, Lily tarjoutui.
“Karenilta?” Hugosta tuntui kuin jotakin jääkylmää olisi kaadettu hänen niskaansa. Ei, Lily ei sittenkään ollut ymmärtänyt. Hugo ei tiennyt olisiko ollut pettynyt vai iloinen.
“Niin, etkö sinä sitten ole ihastunut Kareniin?” Lily hämmentyi.
“En, tai siis joo, olen minä, mutta en haluaisi, että hän saa tietää”, Hugo sopersi valheellisen vastauksen.
“Minä lupaan etten kerro”, Lily lupasi juhlallisesti ja virnisti sitten serkulleen. Hugo katsoi häntä ja toivoi salaa sydämessään, että jonain päivänä tämä ymmärtäisi mistä todellisuudessa oli kysymys.

"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 44:Cassandra Callahan ja Sandra Olsen

 Sandra Olsen oli saapunut Veljeskunnan päämajaan. Hän oli toki käynyt siellä ennenkin, mutta aina Davidin kanssa. Tämä ajatus tuntui äärettömän tuskalliselta. Ja hän tunsi olevansa oudolla tavalla yksinäinen, kun David ei enää astellutkaan hänen vieressään noita karuja käytäviä.
 Hän oli itse pysytellyt parin vuoden ajan erossa Veljeskunnasta. Ehkä hän oli kammoksunut järjestöä, koska heidän töissäänhän David oli kuollessaan ollut. Lisäksi hän tiesi että veljeskunnan toimintatavat olivat vähintään kyseenalaisia, jopa kammoksuttavia. Rikkumattomat valat ja murhat jopa veljestön jäsenten kesken olivat arkipäivää.
 Veljeskunnan jäsenet olivat hyvin varakkaita ja yhteiskunnalliselta asemaltaan korkeita ja käyttivät sen vuoksi apunaan useita ammattilaisrikollisia, joihin Sandra itsekin kuului. Hän ei tosin voinut ymmärtää, miksi juuri hänet haluttiin suorittamaa jokin veljeskunnan tehtävä, kun hän ei oikeastaan hoitanut Veljeskunnan tasoisia toimeksiantoja.
 Hän oli viimeisen vuoden lähinnä jäljittänyt ihmisiä pääasiassa mustasukkaisten miesten tai naisten puolisoja. Tällä hän oli tullut erinomaisesti toimeen. Mutta nyt hänet oli kutsuttu veljeskunnan päämajaan ja sellaisesta kutsusta ei kieltäydytty.
 Hänet johdatettiin valtavan kartanon viihtyisään olohuoneeseen, jossa muutamia veljeskunnan jäseniä oli jo paikalla. Hän tunnisti joitakin ulkonäöltä, vaikka heitä ei koskaan oltu nimillä esiteltykään. Hän tunnisti johtajan, joka nyökkäsi hänelle hyväksyvästi. Hän nyökäytti päätään tervehdykseksi ja odotti sitten, että saisi kuulla syyn kutsuunsa.
 Nuorehko, pitkä, voimarakenteinen mies alkoi puhua. Sandra kuuli hänen sanovan kauniita sanoja Davidista ja puhuvan heidän yhteistyöstään, jota veljeskunta oli jäänyt kaipaamaan. Sandra hymähti mielessään tietäen, että veljeskunta ei missään nimessä ollut ollut tyytyväinen heidän ja Davidin väliseen yhteistyöhön. Ei ainakaan sen jälkeen, kun David oli jäänyt kiinni ja ikävästi mennyt vielä kuolemaan. Epämiellyttävä kaipaus tuntui taas rinnassa ja Sandra joutui puremaan hammasta, ettei olisi sanonut jotakin mitä hänen ei kuulunut sanoa.
 Sandra Olsenin elämä oli useimpien tavallisten ihmisten mittapuulla ollut lähes aina rikollista. Hänen neljästäkymmenestäkolmesta elinvuodestaan useimmat oli vietetty niin sanotulla hämärällä puolella. Joku saattoi tehdä päätelmiä, että hänen epänormaaliutensa johtui hajanaisesta perhetaustasta, hän kun oli kasvanut 2-vuotiaasta orpokodissa. Hänen vanhempansa olivat kuolleet tulipalossa nelisenkymmentä vuotta sitten. Sandra itse ei kuitenkaan pitänyt perheen puuttumista syynä siihen mitä nykyisin teki. Oli totta, että hän ei ehkä olisi siinä mikäli olisi saanut viettää toisenlaisen lapsuuden, mutta jos hän itse olisi aikoinaan päättänyt toisin hän ei olisi välttämättä myöskään siinä. Niin, turha oli syyttää menneisyyttä, kun kyseessä olivat hänen omat valintansa. Mutta ei hän katunut ainoatakaan päätöstä elämässään. Hän oli tyytyväinen siihen juuri sellaisenaan.
“Mihin tarvitsette minua?” Sandra kysyi pitkän miehen lopetettua turhanpäiväisen selostuksensa.
“Haluamme hoidella erään ihmisen päiviltä ja tarjoamme tehtävää sinulle”, sama mies jatkoi ja näytti huomattavasti tyytyväisemmältä, kun vihdoin päästiin asiaan.
“Minä en…”, Sandra aloitti vastustelun, mutta hänet keskeytettiin.
“Raha ei ole ongelma”, tämä mies keskeytti ja Sandra ehti jo pohtia oliko kenelläkään muulla huoneessa olijalla lupaa puhua. Johtajakin näytti vain seuraavan tilanteen kehitystä sivusta.
“Uskon, mutta…”, Sandra aloitti, mutta tuli jälleen tuon miehen keskeyttämäksi:
“Sanotaanko tuhat kaljuunaa?”
 Summan suuruus suorastaan huimasi Sandraa. Se oli kymmenkertaisesti hänen normaalipalkkansa.
“Tuhat?” hän sai parahdettua.
“Hyvä on, 2000 sitten”, mies jatkoi tinkimistä.
“Mutta minä en…” Sandra yritti heikosti selittää.
“2500 on viimeinen tarjous”, mies sanoi.
Sandralta meni hetki koota itsensä. 2500:lla kaljuunalla hän eläisi koko loppuelämänsä, jos olisi säästeliäs, mutta silti hän ei ollut valmis astumaan veljeskunnanpalvelukseen. Ei aivan vielä.
“Minä kiitän avokätisestä tarjouksesta, mutta en pysty ottamaan tarjoamaanne tehtävää vastaan”, hän ilmoitti ja otti käyttöön sävyttömäksi harjoittelemansa äänensävyn.
Huoneessa oli hiljaista hänen ilmoituksensa jälkeen ja ensimmäinen, joka puhui oli tällä kertaa johtaja.
“Sääli”, mies sanoi kuulostaen kaikkea muuta kuin säälivältä, ”olisin luullut, että haluat antaa hieman takaisin siitä mitä miehellesi kävi.”
“Mitä tarkoitatte?” Sandra kysyi nopeasti. Olot, joissa David oli kuollut olivat tähän asti olleet hänelle hämärän peitossa. Sen käsityksen hän oli kuitenkin saanut, että Veljeskunnalle lausuttu rikkumaton vala oli lopulta tukehduttanut hänet hengiltä.
“Luulin, että haluaisit kostaa ministeriölle, tämä mies, kun sattuu olemaan heille erityisen tärkeä… Aurorithan kiduttivat miestäsi, jotta  hän paljastaisi työnantajansa nimen ja niin hän tuli yrittäneeksi rikkoa rikkumattoman valan”, johtaja sanoi selkeällä äänellä, joka kantoi läpi huoneen.
 Niinkö se oli käynyt? Jo pelkät kuvitelmat Davidista tukehtumassa saivat Sandran voimaan pahoin, mutta se että tätä olisi vielä kidutettu… Hän ei kestänyt ajatella sellaista.
“Ministeriön raportti ilmoitti kyllä toista”, Sandra sanoi hallitulla sävyttömällä äänellä.
“Kuinka he nyt siinä ilmoittaisivat käyttäneensä laittomia kidutuskeinoja? Eihän sellainen tekisi hyvää ministeriön puhtoiselle maineelle”, johtaja huomautti.
Sandra joutui myöntämään, että johtajan sanoissa oli tietynlaista järkevyyttä. Hän ei silti luottanut mieheen niin paljon, että olisi suinpäin suostunut ottamaan tällaista toimeksiantoa vastaan.
“Haluan 5000 kaljuunaa, enkä suostu solmimaan rikkumatonta valaa”, Sandra selvitti ehtonsa. Hän tiesi, ettei kukaan voisi suostua moiseen tarjoukseen. 5000 oli aivan liian paljon ottaen huomioon että hän saattaisi kävellä rahat taskussaan pois milloin tahansa.
Ympäri huoneen kulki tyytymätön mumina ja Sandra oli varma, että hän pääsisi tällä tavoin livistämään koko hommasta. Johtaja kuitenkin katsoi häntä tyynesti:
“Miten olisi 10 000 kaljuunaa ja rikkumaton vala?”
Sandra tunsi huimausta. 10 000 kaljuunaa oli summa, josta ei voinut kieltäytyä. Hän joutui käyttämään kaiken tahdonvoimansa, ettei mennyt lupautumaan työhön suoraa päätä.
“Mitä haluatte minun tekevän?” hän kysyi.
“Hakevan muuan petturin Tylypahkan linnasta, vievän hänet sovittuun paikkaan ja surmaavan muutaman jäsenemme läsnä ollessa”, nyt puhui taas voimakasrakenteinen pitkä mies.
“Miksi, ette voi hoitaa surmaamisosuutta itse?” Sandra kysyi nopeasti. Hän ei ollut koskaan tappanut ketään, vaikka tiesikin miehensä tehneen niin.
“Olemme huomanneet, että nämä asiat on parempi jättää ammattilaisten hoiviin”, mies jatkoi ja Sandra oli kuulevinaan häivähdyksen katkeruutta hänen äänessään.
“Mikä on kohtaamispaikka?” Sandra kysyi. 10 000 kaljuunaa oli yksinkertaisesti liian suuri summa vastustettavaksi.

Constantin arveli, että oli varhainen sunnuntaiaamu. Hänen oli vaikeaa arvioida aikaa, tunnelissa oleskellessaan, sillä päivän valoa ei langennut mistään tuohon käytävään. Hän lausui muutaman hiljaisen sanan ja yksi lasten hänelle jättämistä kynttilöistä syttyi palamaan. Sauvaa hän ei ollut käyttänyt seinään kiroamisensa jälkeen kuin kerran ja silloinkin hän oli lainannut Lilyn sauvaa tehdäkseen porttiavaimen. Merlinin kiitos, hän osasi käyttää yksinkertaisimpia taikoja sauvattakin.
 Constantin mietti hetken ja otti Lilyn antaman kartan esiin. Oppilaat olivat vielä makuusaleissa, mutta Voro oli lopettanut yökiertelynsä käytäviä vahtien. Tämä tarkoitti, että kellon täytyi olla enemmän kuin viisi aamulla, mutta vähemmän kuin seitsemän.
 Constantin silmäili huolimattomasti ympäri karttaa ja mietti pitäisikö hänen lähteä lyhyelle kävelylle, kun hänen katseensa osui pisteeseen, joka lähestyi neljännen kerroksen salakäytävän suuaukkoa. Constantinin sydän jätti yhden lyönnin väliin hänen nähdessään pisteen olevan nimetty Cassandra Olseniksi. Peläten näkevänsä unta, hän etsiytyi salakäytävän ovelle ja avasi sen.
 Peili avautui ja toisella puolella seisoi nelissäkymmenissä oleva vaaleahiuksinen keskipituinen nainen, jonka siniharmaat silmät olivat täsmälleen samanlaiset kuin Constantinin, mutta niiden katseesta puuttui tunnistus, joka loisti kirkkaana hänen omassa katseessaan. Constantin avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta Cassandran lähettämä tainnutustaika iski hänet maahan ennen kuin yksikään sana ehti tulla lausutuksi.

 “Karen, vaikka sinä olet aamuvirkku täytyykö meidän muidenkin olla sen tähden hereillä?” Hugo kysyi haukotellen. Kolikottimessa näytti olevan myös huonoja puolia kuten se, että ystävät saattoivat sen avulla herätellä nukkuvia ihmisiä. Hugo lupasi mielessään, että tunkisi mokoman laitteen vastaisuudessa matka-arkkuunsa öiseksi ajaksi. Sen taskussa pitäminen oli ainakin ehdottomasti poissa laskuista.
Hän on aina ollut sellainen, Keith viittoi ja Karen loi häneen murhaavan katseen.
Se oli vain totuus, Keith puolustautui sisarelleen.
“Oletko kuullut, että totuus sattuu, ainakin sen lausujaan?” Karen uhkasi nyrkkiään heilutellen. Lily nauroi ja lausui sitten sanat, joilla neljännen kerroksen peilintakainen salakäytävä aukeni. Lapset olivat päättäneet, että nyt kun he kerran olivat hereillä hehän saattoivat yhtä hyvin käydä tapaamassa Constantinia. Tämä varmaankin ilahtuisi nähdessään heidät, koska heillä ei ollut ollut eilen aikaa käydä tapaamassa häntä.
“Constantin!” Lily huhusi ja livahti sujuvasti kivikasaan levitetystä raosta. Se oli nykyisin huomattavasti helpompaa, kun Constantinkin oli käyttänyt sitä.  Vastausta ei kuulunut ja Lilyä vaivasi omituinen tunne siitä, että kaikki ei ollut aivan niin kuin piti.
“Valois”, Lily, Karen ja Hugo lausuivat kivikasan toisella puolella. Keithkin sytytti oman sauvansa kärjen loistamaan. Hän oli joulun jälkeen alkanut todella päästä jyvälle sanattomista taioista, mikä oli ainakin professori Lipetitin mukaan uskomaton saavutus ensiluokkalaiselle.
 Sauvojen valossa lapset näkivät epämääräisten aavistustensa osuneen oikeaan, sillä tila oli tyhjä. Kelmien kartta makasi avoimena lattialla ja Lily nosti sen. Hän etsi silmillään Constantinin nimeä, mutta ei nähnyt hänen nimellään varustettua pistettä missään.
“Ehkä hän on lähtenyt Tylyahoon”, Karen arveli.
“Ehkä hän on lopultakin häipynyt”, Hugo mumisi.
“Mitä jos kolikotamme hänelle”, Lily ehdotti ja veti oman kolikkonsa (joka itse asiassa kuului Hugolle) taskustaan. Siitä oli tullut yksi hänen vakiovarusteistaan. Hän ei lähtenyt enää minnekään ilman sitä.
“Constantin Callahan”, Lily lausui selkeästi.
Kolikon pinta värjäytyi tummansävyiseksi, kuin kameran linssi, johon oli jätetty suojus päälle. Ilmeisesti kolikko heijasteli Constantinin taskun sisäpintaa. Tämä oli kolikottimien suurin virhe; ne menivät turhan helposti päälle. Lily oli muistanut mainita tästä kirjeessään George-enolle, mutta nyt siitä tuntui kuitenkin olevan korvaamaton hyöty. Vaikka he eivät nähneet, missä Constantin oli, he saattoivat kuunnella mahdollisia vihjeitä tämän olinpaikasta.
“Onko hän kuollut?” kuuluivatkin jonkun välinpitämättömään sävyyn lausumat sanat kolikottimen kautta.
“Ei, vain tajuton”, vastasi naisen ääni.
“Hoida siis työsi loppuun”, ensimmäinen ääni ehdotti ja kuului tömähdys, kun jokin pehmeä tippui lattiaa vasten. Se kuulosti ihmisruumiilta. Kolikotin vierähti pois Constantinin taskusta ja nopean hetken lapset näkivät Constantinin hahmon, jonkun miehen ja naisen pyörivän karusellia Kolikottimessa kultaisella pinnalla. Kolikotin jatkoi kuitenkin pyörimistä ja jäi jumiin paikkaa, jossa heidän ei onnistunut nähdä kuin kulunut lattialauta.

Kello oli vasta seitsemän sunnuntaiaamuna. Rehtori oli edellisiltana mennyt tavoistaan poiketen vasta hyvin myöhään nukkumaan ja harmistuikin siitä, että kanslian ovelta kuului jo siihen aikaan hirvittävä jyskytys, joka kantautui hänen henkilökohtaisiin tiloihinsa asti. Rehtori pakottautui nousemaan vuoteestaan ja kietaisi aamutakin päälleen. Hän ei jaksanut ymmärtää, kuka saattoi häiritä häntä tähän aikaan aamusta. Tuskin Potterien mukulatkaan halusivat viettää sunnuntaiaamunsa häntä kiusaamalla?
 Rehtori avasi kansliansa oven ja huomasi harmikseen olevansa väärässä. Ilmeisesti Potterien nuorin tapaus ei ymmärtänyt mitään säädyllisistä ja säädyttömistä kellonajoista.
“Neiti Potter, herra Weasley, herra ja neiti Richards, mikä suo minulle tämän…” rehtori aloitti mahdollisimman asiallisesti, mutta hänen puheensa katkesi järkytyksestä, kun kaikki neljä ensiluokkalaista tunkeutuivat ovesta sisään ja astelivat suoraan hänen takalleen kuin hän ei olisi ollutkaan siellä. Rehtori jäi suu auki katsomaan röyhkeyttä, jolla Lily Potter otti kourallisen hormipulveria hänen takkansa päällä olevasta 1400-luvun maahisvaasista ja kehtasi vielä tiputtaa pulveria hänen yksisarvisenhäntä jouhista kirjotulle matolleen.
 “Neiti Potter, minä ehdottomasti kiellän sinua lähtemästä minnekään minun hormipulverillani. Voit olla varma, että ilmoitan tästä isällesi”, rehtori äyskähti saatuaan puhekykynsä äkisti takaisin.
Lily Potter kääntyi rehtoriin päin ja kohtasi urheasti hänen katseensa:
“Häntä me olemmekin menossa tapaamaan.”
Tyttö katosi  ystävineen takkaan jättäen rehtorin kirkumaan ääneen kaikkia niitä kirosanoja, joita oli elämänsä aikana oppinut.

Luku 45:Se mitä olisi pitänyt kertoa heti
 
Taikaministeriö heräili alkavaan päivään ensimmäisten työntekijöiden saapuessa paikalle ja toisten poistuessa yövuorosta. Myös muuan Ronald Weasley raahusti työpaikalleen ja avasi auroriosaston oven. Hän näki kahden tutun hahmon keskustelevan ja tervehti näitä:
“Heippa, Harry. Huomenta, Kingsley.”
Kumpikin kyseessä olevista henkilöistä toivotti hyvät huomenet, jonka jälkeen Harry kiiruhti kysymään:
“Kuinka ihmeessä olet täällä tähän aikaan sunnuntaiaamuna?”
“Eikö minulla ole tänään aamuvuoro?” Ron vastasi kysymykseen kysymyksellä. Hän kaivoi salkustaan esille paperit Porkinsin jutusta. Hän epäili näihin papereihin langetetun jonkin kirouksen, kun hänen ei koskaan onnistunut saada raporttia loppuun.
“On, mutta et sinä koskaan ennen ole tullut ajoissa aamuvuoroon”, Harry huomautti ja näytti siltä kuin kivikasvoista taikaministeri Kahlesalpaakin olisi naurattanut.
“No, totta puhuakseni Rosen rakas rehtori järjesti minulle ihastuttavan aamuherätyksen lähettämällä minulle räyhääjän siitä hyvästä, että Rose oli mennyt hakkaamaan Malfoyn pojan”, Ron selitti ja taikoi itselleen kupillisen kahvia alakerran kanttiinista.
“Ilmeisesti rehtori hoitaa työnsä mallikkaasti”, Kingsley lausahti ja Ron oli tukehtua kahviinsa.
“Kingsley, oletko sinä tavannut sen ämmän? Hän on raivohullu!” Ron ilmoitti raivokkaasti syljeskellen kahvia väärästä kurkusta.
“Itse asiassa olen, Weasley”, Kingsley Kahlesalpa sanoi syvällä äänellään painottaen Ronin sukunimeä, ”hän sattuu olemaan vaimoni.”
 Ron aukoi hetken suutaan tietämättä mitä sanoisi ja sitten saatuaan äänensä takaisin tuli möläyttäneeksi ensimmäisen mieleensä tulevan asian:
“Oletko tehnyt jotain kaljul… tarkoitan: uusi hattu? Sopii sinulle.”
“Ei ole, Weasley”, Kahlesalpa sanoi kadoten ovesta viitan lainehtiessa myrskypilven lailla hänen kannoillaan. Harry purskahti tässä vaiheessa nauruun katsoessaan  Ronin onnetonta ilmettä.
“Tosi hauskaa, Harry. Olisit voinut ainakin varoittaa”, Ron mumisi ja vajosi tuoliin työpöytänsä ääreen.
“Luulin, että tiesit”, Harry sanoi pahoittelevampaan sävyyn, vaikka joutui edelleen pidättelemään nauruaan.
“Mistä minä sen olisin tiennyt? Ei se nainen minulle räyhääjissä sukupuutaan lähetä”, Ron murisi. Hyvin näytti tämäkin päivä alkavan. Hän haukkui heti aamusta esimiehensä vaimon. Mihinköhän hän olisi illalla päätynyt?”
“No, jos lohduttaa niin luulen, että lapset, Jamesia lukuun ottamatta, käyttäytyvät tämän kevään ihmisiksi”, Harry totesi.
“Ai, samalla lailla kuin me kouluaikanamme?” Ron kysyi sarkastisesti.
“Niin, tarkoitan siis, ei vaan… kyllä sinä tiedät mitä minä tarkoitin”, Harry sönkötti.
“En oikeastaan.”
“No, voisin lyödä vetoa, vaikka ensi kuun palkasta, että he eivät, Jamesia lukuun ottamatta, hankkiudu minkäänlaisiin hankaluuksiin ainakaan tässä kuussa”, Harry sanoi.
“Kiinni veti”, Ron sanoi laiskasti ja otti sulkakynän käteensä. Nyt hän tekisi Porkinsin-jutun paperit valmiiksi, vaikka loistavat lirppuveikot hyökkäisivät laumana hänen kimppuunsa.
 Ron ehti tuskin aloittaa, kun osaston takka kävi ja muksahtelusta päätellen useampi ihminen saapui paikalle. Harry ja Ron, jotka olivat ainoat aamuvuorolaiset auroriosastolla, ponkaisivat automaattisesti pystyyn sauvat ojossa. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun ministeriön tiloihin yritettäisiin murtoa. Noen peittämät olennot eivät kuitenkaan olleet rikollisia, vaikka heidän näkemisensä pelästytti molemmat miehet yhtä pahanpäiväisesti kuin ryöstöyritys.
“Olet minulle ensi kuun palkan velkaa”, Ron mumisi Harrylle katsoen järkyttyneenä kuinka hänen oma jälkeläisensä ja tämän ystävät makasivat nokisena kasana lattialla.
  Hugo ja Lily sekä Richardsin sisarukset nousivat pystyyn kasasta takan edestä ja Hugo, Lily ja Karen alkoivat puhua yhtä aikaa Keithin vahvistaessa heidän sanojaan päännyökkäyksillä.
“Isä, Constantin on pulassa…”
“…kolikotin näytti…”
“… joku nainen…”
“…se ei ole hänen vikansa…”
“…ne jotka taikoivat hänet seinään…”
“…Veljeskunta…”
“…minne he veivät hänet…”
“…hänen täytyy saada apua…”
“…vasta äsken lähti…”
Ronilta ja Harrylta meni useampia minuutteja saada lapset rauhoitettua sellaiseen tilaan, että he saattoivat saada jotain selvää näiden puheista.
“Eli mitä on tapahtunut?” Harry uskaltautui jälleen kysymään ja tällä kertaa Lily puhui.
“Me menimme katsomaan Constantinia ja…”
“Hetkinen, kuka on Constantin?” Ron keskeytti.
“Mies, jonka löysimme seinästä.”
“Mitä?” Harry ja Ron parkaisivat yhteen ääneen niin että ylemmässä kerroksessa mahdettiin ihmetellä mitä he oikein touhusivat.
“Hänet oli taiottu kiinni seinään neljäkymmentä vuotta sitten…”, Karen aloitti.
“…koska hän auttoi isoisoäitiä ja -isää”, Lily jatkoi.
“Ja nyt ne tulivat hakemaan hänet”, Hugo lopetti.
Ron ja Harry vaihtoivat katseen.
“Nyt alusta asti hitaasti, mitä on tapahtunut?” Harry pyysi uudestaan, mutta tämä sai lapsissa aikaan vastareaktion.
“Ei meillä ole aikaa, Constantin voi olla jo vaikka kuollut”, Lily parahti kyyneleet silmissä.
Lopulta noin viiden minuutin kuluttua Harry ja Ron olivat saaneet jonkinlaisen yleiskäsityksen seinään kirotusta miehestä ja hänen aamuisesta katoamisestaan.
“Miltä se paikka, jonne hänet vietiin näytti?”
 Lily, Hugo ja Karen vaihtoivat epätoivoisen katseen. Ainoa mitä he olivat huomioineet oli ollut vain vilaus naisesta ja miehestä, sekä Constantin tajuton hahmo. Kuva oli pyörinyt niin nopeasti, että siitä oli ollut vaikea saada selkoa.
Sen sijaan Keith oli laittanut paikan sangen tarkasti merkille. Karenin tulkkauksella hän kuvaili kiinni laudatut ikkunat, kappaleiksi revityt huonekalut ja osin homehtuneet lattialaudat. Ron ja Harry vilkaisivat toisiinsa. He tiesivät vain yhden paikan, johon nuo tuntomerkit sopivat: Rääkyvä röttelö.
“Me lähdemme heti”, Harry ilmoitti ja Ron nappasi paremman otteen sauvastaan.
“Me tulemme mukaan”, Lily totesi, mutta hänen isänsä kaikkoontui päätään pudistaen Ron perässään.
“He eivät voi tehdä noin”, Lily parkaisi isänsä ja enonsa lähdettyä. Hän tunsi olonsa turhautuneeksi ja pelokkaaksi. Hän ei kestänyt sitä, ettei tiennyt mitä oli tapahtunut.
Onko kolikottimessa vielä yhteys? Keith esitti kysymyksen ja Lily vetäisi kolikon taskustaan. Kyllä, kolikossa oli yhteys ja kuvakulmakin oli nyt siedettävä. Ehkä joku huoneessa olija oli vahingossa osunut tuossa päässä olevaan kolikottimeen niin että se oli pyörinyt antoisampaan paikkaan. He näkivät maassa makaavan sidotun Constantinin ja naisen, joka osoitti häntä sauvallaan. Sivummalla seisoi kuin arvioijana voimakasrakenteinen pitkä mies, jonka ilme oli raaka ja kylmä. Huoneessa täytyi olla neljäskin ihminen, sillä he kuulivat jonkun puhuvan, vaikka kenenkään kuvassa olevan suut eivät liikahtaneetkaan.
“Me odotamme”, huomautti se neljäs, joka jäi kuvan ulkopuolelle. Hän tuntui nauttivan tilanteesta täysin siemauksin.
 Tässä vaiheessa Lily ei kestänyt enää, vaan tyrkkäsi kolikon Karenille ja syöksyi takkaan. Hän lausui “Tylypahka” -sanan uskomattoman selkeästi tilanteeseen nähden.
“Lily!” muiden kiljaisut soivat hänen korvissaan, mutta hän oli jo matkalla vihreiden liekkien lävitse. Lily kompuroi myös rehtorin kanslian läpi välittämättä tämänkään huudoista ja jatkoi juoksuaan portaita alas, eteisaulan halki ja pihamaan poikki nopeammin kuin muisti ikinä elämässään juosseensa.
 Hän tiesi, että jos ehtisi paikalle Constantinille ei sattuisi mitään. Hän vain tiesi sen. Ei siinä mitään järkeä ollut, mutta siltikin hän uskoi siihen. Hän taittoi matkallaan eräästä puusta oksan ja hipaisi sillä sitten muuan kyhmyä tällipajussa, joka sai raivokkaan puun muuttamaan hetkessä elottomaksi. Lilylle ei kuitenkaan jäänyt aikaa jäädä hämmästelemään tai ihailemaan tätä. Hän syöksyi tunnelia pitkin ja tunsi kasvavaa pelkoa niin tehdessään.
 Jos hän ei olisi jättänyt Constantinille karttaa… Jos hän olisi kuunnellut muita siitä missä vaarassa Constantin oli… Jos he olisivat kertoneet Constantinista heti, tälle olisi järjestetty suojelua… ehkä siten näin ei ikinä olisi päässyt tapahtumaan…
 Lily kielsi itseään ajattelemasta pahinta ja kiiruhti eteenpäin. Hän arveli, että muut olivat tulossa jonkin matkaa hänen jäljessään, sillä heidän huutonsa kantautuivat kuiskauksen vahvuisina hänen korviinsa. Lily kuitenkin kiiruhti niistä välittämättä eteenpäin.

 Constantin tunsi virkoavansa ja näki kolmien kasvojen tuijottavan häntä kohti. Yhdet kuuluivat vahvarakenteiselle, pitkälle miehelle, jota Constantin ei ollut koskaan nähnytkään. Yhdet Constantin tunnisti painajaisistaan. Ne kuuluivat miehelle, jota kohtaan hän oli kantanut kaunaa siitä päivästä lähtien, kun hänet oli kirottu siihen seinään. Useimmiten tuosta miehestä käytettiin nimitystä johtaja, mutta Constantin tunsi hänet Leonardina.
 Kolmas henkilö huoneessa riisti kuitenkin Constantinin huomion täysin. Hän oli nainen, jonka kasvot olivat ylevän oloiset ja ryhti suorastaan majesteettinen. Vaaleat hiukset oli leikattu lyhyeksi poikatukaksi, joka paljasti kauniit poskipäät. Silmien ympärille olivat kerääntyneet ensimmäiset rypyt, mutta muuten hän näytti ikäistään nuoremmalta. Naisen silmät olivat syvän siniharmaat ja niiden ilme oli järkähtämättömän pysyvä. Hänen sauvansa osoitti Constantinia kohti.
 Constantin huomasi vasta nyt olevansa sidottu ja suunkin ympärille oli kiedottu kangaspala. Toki hän tiesi, että Veljeskunta oli perusteellinen. Suunnitelmat oli laadittu siellä aina siten, että ne eivät voineet epäonnistua ja sille varallekin, että ne epäonnistuisivat oli olemassa suunnitelmat. Kaikki oli hyvin huolellista. Oli aina ollut.
 Leonard katsoi Constantinia ja Constantin vastasi katseeseen. Leonard ei voinut nähdä sitä, mutta suu siteensä takana Constantin hymyili. Hän hymyili Leonardin typeryydelle, kun tämä luuli kiduttavansa Constantinia parhaiten tällä tavoin. Kuin vahvistuksena tälle Constantinin ajatukselle Leonard sanoi juuri ääneen:
“Petturi, saanko esitellä Cassandra Olsen omaa sukuaan Callahan.”
 Leonard luuli järkyttävänsä häntä tuolla ilmoituksella, mutta erehtyi. Hän ei ollut järkyttynyt tästä “paljastuksesta“. Ilman kelmien karttaakin hän olisi tunnistanut omat silmänsä ja Elsan poskipäät. Hän olisi tuntenut Cassandransa ilman esittelyitä. Cassandra sen sijaan ei tuntenut häntä.
 Vaikka tieto siitä, että hänen Cassandransa työskenteli Veljeskunnalle kirpaisikin sydäntä ikävästi, Constantin joutui olemaan siitä tietyllä tapaa kiitollinen. Ja vaikka Leonard olikin arvellut, että oman tyttärensä tappamaksi tuleminen olisi ollut Constantinille suurin kuviteltava rangaistus, hän oli väärässä.
Suurempi rangaistus olisi ollut, jos Constantin olisi kuollut näkemättä tytärtään.
 Hän ei voinut sanoa olevansa onnellinen tästä asioiden käännöksestä, mutta ei hän ollut täysin onnetonkaan. Jos hän sai valita vaihtoehdoikseen elää 100 vuotta näkemättä koskaan tytärtään tai kuolla heti nähden tämän kasvot vain tappokirouksen lähestymisen ajan, hän valitsi ehdottomasti jälkimmäisen. Eikä hänellä tainnut tässä tilanteessa olla edes vaihtoehtoa.

Oven toisella puolella kaksi auroria oli seurannut tilannetta jo hyvän aikaa ja nyt he nyökkäsivät toisilleen. He paiskasivat oven auki ja astuivat sauvat edellä huoneeseen.
“Aurorivirasto, laskekaa sauvanne!” Harry huusi vailla vaikutusta.
 Huoneessa oli neljä ihmistä, joista yksi kaikkoontui välittömästi heidän saapuessaan. Harry, sen paremmin kuin Ronkaan, ei ehtinyt painaa miehen kasvoja mieleensä, kun toinen huoneessa oleva mies hyökkäsi raivoisan härän tapaan heidän kimppuunsa. Hänen kirouksensa iskeytyivät vauhdikkaasti Harrya ja Ronia kohti, jotka joutuivat todella tekemään töitä välttääkseen niiden kosketuksen.
 Miehen kasvot paistoivat raivoa ja hänen kielensä kävi jatkuvasti syytäen yhä uusia kirouksia heitä kohti. Vauhkosta ja harkitsemattomasta olemuksesta huolimatta kävi kuitenkin ilmi, että mies oli hyvin suunnitelmallinen. Hän oli taitava ja tiesi tarkalleen mitä tahtoi, onnistuen pitämään Harryn ja Ronin niin kaukana sidotusta miehestä ja häntä tähtäävästä naisesta kuin suinkin.
 Harry tiesi, että mies tekisi virheen tätä kiroustahtia ylläpitämällä ennemmin tai myöhemmin. Heille riittäisi, jos he suojaisivat, mutta asiassa olikin mukana toinen seikka. Kuinka kauan naisella kestäisi ennen kuin hän lausuisi oman kirouksensa?
 Harry vilkaisi nopeasti epäröivän oloista naista ja sai välittömästi maksaa hinnan huomionsa herpaantumisesta. Hän lennähti vastapuolen loitsusta taaksepäin ja tunsi kipua oikeassa olkapäässä lennähtäessään koko painoillaan sen päälle.
 Mies käännähti nyt hetkeksi naisen puoleen ja karjui:
“Tee se nyt!”
Ron oli kuitenkin odottanut miehen herpaantuvan ja lähetti nyt tainnutustaian, joka sai suuren miehen kaatumaan maahan hakkuupuunlailla. Ron ei ollut kuitenkaan ainut, joka oli sillä hetkellä lähettänyt kirouksen.
 Miehen karjaisu oli saanut naisen kokoamaan itsensä ja lausumaan ne kohtalokkaat sanat:
“Avada Kedavra.”

Lily juoksi portaita ylös ja kuuli äänen huutavan:
“Tee se nyt!”
Hän pelkäsi kuollakseen mitä nuo sanat tarkoittivat, mutta jatkoi portaiden nousua. Hän kompastui hieman ennen ylöspääsyä ja onnistui puoliksi kontaten raahautumaan ovelle, joka oli jäänyt aukinaiseksi. Hän näki jännittyneen ja pelokkaan näköisen naisen, jonka sauvan kärki puhalsi vihreää valoa. Lily näki Ron-enonsa sekä isänsä syöksyvän huoneen vastakkaisilta puolilta naista kohti, mutta he olivat auttamattomasti myöhässä.
 Lily näki kaiken ja tiesi sillä sekunnilla, että he eivät ehtisi. Vihreä valo oli armoton eikä väistänyt mitään. Se heijasti väriään seinille ja maalasi Constantinin kasvoille vihreän kuolonnaamion.
 Constantin ei ehtinyt liikahtaa, mutta hänen silmissään näkyi kyyneliä, kun hän katsoi Sandra Olseniin nähden hänen paikallaan kaksivuotiaan Cassandra tyttärensä. Naisen loitsu tavoitti miehen, jota hän ei tiennyt isäkseen. Vihreä loitsu osui Constantinin kasvoihinsa ja hänen siniharmaat silmänsä tuijottivat yhäkin loitsun lähettänyttä naista nyt mitään näkemättöminä. Yksi ainokainen kyynel valui poskea pitkin kylmenevälle leualle, kuin merkkinä siitä viimeisestä onnen ja surun sekaisesta tunteesta, jota tuo erityinen mies oli juuri ennen kuolemaansa tuntenut.
 Lily perääntyi askeleen ja halusi juosta pois. Hän kääntyi kauhuissaan ja törmäsi suoraan portaista nousseeseen Hugoon. Tämä, Karen ja Keith olivat saapuneet vain vähän hänen jäljessään. Lily kiinnittyi tiukasti serkkuunsa kääntäen selkänsä tuolle huoneelle kuin siten voisi pyyhkiä kaiken siellä tapahtuneen pois.  Lily tunsi myös Karenin ja Keithin halaukset ja he neljä painautuivat tiiviiksi ryhmäksi hakien turvaa toisistaan, kun eivät yksinään olleet tarpeeksi vahvoja.

Luku 46:Syy, seuraus ja sopimus
 
Peili heijasteli kaksitoista vuotta vanhan tytön kuvajaista kuin olisi yrittänyt ottaa osaa tämän suruun. Tyttö näytti kalpealta tummassa juhlakaavussa ja hänen punaiset hiuksensa oli siirretty sivuun kyynelvirtojen juovittamilta kasvoilta. Hän kääntyi pois peilistä ja pyyhkäisi kyyneleet hihaansa. Se oli tietenkin vain hetken helpotus, sillä surua oli vielä riittävästi muutamiin kyynelvirtoihin.
 Lily pyyhki kasvonsa vielä uudemman kerran ilman vaikutusta. Nyt vain sekä hiha että kasvot olivat märät. Hän heittäytyi makuusalinsa sängylle. Hän oli yksin makuusalissaan, sillä muut ensiluokkalaiset olivat oppitunneillaan. Lily oli saanut vapautuksen, sillä hän oli lähdössä elämänsä ensimmäisiin hautajaisiin. Myös Hugo, Karen ja Keith olivat tulossa.
  Lily katsoi makuusalinsa kattoa ja hänestä tuntui, että hän halusi olla vain yksin. Hän oli tuntenut sitä samaa jo viimeiset kolme päivää. Hän ei halunnut nähdä ketään, mutta samalla hänestä tuntui, että hän tulisi hulluksi, jos ei saisi puhua jollekulle. Ja kun hän yritti puhua, tuntui etteivät mitkään sanat olleet riittäviä.
 Lily kurotti kädellään noukkimaan sauvansa yöpöydältä, mutta eräs pergamentin palanen tarrautuikin hänen otteeseensa. Hän katsoi sitä. Se oli kelmien kartta. Paperi, josta koko tämä seikkailu oli alkanut. Ja myös se esine, joka oli ollut mukana päättämässä tätä kaikkea.
 Lily ei tiennyt olisiko Constantin kuollut, jos hän ei olisi lainannut karttaa tälle. Kenties, se oli jopa todennäköistä, mutta hän ei voinut tietää sitä. Nyt hän ei kerta kaikkiaan sietänyt nähdä karttaa silmissään, koska se tuntui aivan liian kivuliaalta, kuin se olisi ollut jollakin tavalla saastunut tai paha. Se muistutti Lilyä kaikista niistä erehdyksistä, joita hän oli tehnyt Constantinin suhteen. Hän ei yksinkertaisesti enää voinut pitää sitä tuntematta hirvittävän syyllistä oloa.
 Hän nousi sängyltään ja nappasi myös sauvan mukaansa. Jos hän ei voinut pitää karttaa oli parempi, että joku toinen pitäisi sen. Ja Lilyllä oli hassu tunne, että kartan piti pysyä perheessä.
 Lily tavoitti sen henkilön, jota oli ajatellut kartan seuraavaksi omistajaksi, (yllättäen) ensimmäisen kerroksen luutakomerosta. Jamesin vuosikurssilla keskiviikkoaamut olivat vapaita.
“Mitä?” James hämmentyi Lilyn avatessa törkeästi luutakomeron oven. Hänen kasvoissaan oli Amandan huulipunan jälkiä ja näytti siltä, että parivaljakko oli pelannut yhden jos toisenkin erän räsynäpäystä.
“Pue paita ja tule pois sieltä, minulla on asiaa”, Lily ilmoitti tyynesti.
 James vetäisi kauluspaidan noin suurpiirteisesti päällensä ja astui luutakomerosta ulos luvaten Amandalle palaavansa aivan pian.
Lily otti kelmien kartan ja tyrkkäsi sen Jamesin käteen sanoen:
“Ota se.”
“Mitä?” veli hämmentyi ja tuijotti pergamentin palaa kädessään. Hän katsoi Lilyä yhtä järkyttyneenä kuin tämä olisi väittänyt Melinin tanssivan balettia maihinnousukengissä vuorenäijän kanssa.
“Tajuatko sinä mikä tämä on?” James sai ähkäistyä selvittyään suurimmasta järkytyksestä.
“Varmaan lunttilappu päättökokeeseen… Totta kai minä tiedän mikä se on, idiootti.”
“Ja haluat silti antaa tämän minulle? James varmisti.
“Oletko sinä nyt vähän hidas?” Lily kysyi sarkastisesti. Hän ei jaksanut alkaa käymään moraalista vääntöä asiasta, minkä takia hän olikin halunnut antaa kartan Jamesille.
“Joo tai siis en… Tai siis ei näin voi tehdä!” James takelteli ja tuijotti tyhjää pergamenttia kuin se olisi ollut ratkaisu kaikkiin maailman ongelmiin.
“No, minä teen”, Lily ilmoitti olkiaan kohauttaen.
James seisoi hetken sanattomana ja katsoi typerästi vuoroin sisartaan vuoroin kelmien karttaa. Hän jatkoi tätä vielä muutaman minuutin ja lopulta Lily kyllästyi.
“No, jos sinä et halua sitä minä voin antaa sen vaikka Alille…”, hän vihjaisi.
“Ei!” James parkaisi ja vei kartan sisarensa ulottumattomiin. Hän virnisti:
“Kuule, sinä annoit minulle mitä minä halusin ja minä annan sinulle mitä sinä haluat.”
“Niin mitä?” Lily kysyi epäluuloisesti. Jamesin tuntien kyseessä saattoi olla mitä tahansa.
“Paikan Rohkelikon huispausjoukkueessa”, James julisti viralliseen sävyyn.
 Lily katsoi häntä hämmentyneesti.
“Ethän sinä ole kapteeni”, hän tokaisi veljelleen.
“En vielä”, James myönsi, ”mutta ensi vuonna olen. Neville… tarkoitan professori Longbottom paljasti viime yrttitiedon tunnilla. Kuvittele miltä Louis näyttää kun kuulee!” Lily soi laimean hymyn veljelleen. Vaikka paikka Rohkelikon huispausjoukkueessa oli vielä muutamaa viikkoa aiemmin ollut hänen suuri unelmansa, hän ei osannut sillä hetkellä iloita asiasta niin kuin hänen olisi pitänyt. Constantinin menetys oli vielä liian tuoreena ja kipeänä mielessä.

 Constantinin hautausseremoniat olivat pienet. Mukana olivat vain Karen, Keith, Lily, Hugo vanhempineen, Lilyn isä ja hautausvelho. Lilyn äitikin oli sanonut, että voisi jättää huispausottelun väliin, mutta Lily oli sanonut, ettei se ollut tarpeen. Tämähän olisi äidin viimeinen vuosi ammattilaisliigassa, eikä hän sitä paitsi ollut koskaan edes tavannut Constantinia. Lilyllä oli kyllä tarpeeksi tukijoita mukana.
 Hautausvelho lausui muutaman kauniin sanan ennen kuin Constantin laskettiin haudan lepoon. Lilyä itketti niitä kuunnellessaan. Tuo mies ei ollut tuntenut Constantinia sen paremmin kuin hänen isänsä, Hermione-tätinsä tai Ron-enonsakaan. Vain neljä lasta saattoi sanoa tunteneensa hänet jotenkuten ja se tuntui hirveältä.
  Lilyn isä puristi lohduttavasti hänen olkaansa ja sanoi, että se olisi pian ohitse,
“Ei hänellä ollut ketään”, Lily sanoi hiljaa kuin ajatellen ääneen. Hän ei ollut oikeastaan edes kuullut isänsä sanoja.
“Ei perhettä, ei sukua, ei ystäviä. Ei ketään, joka muistaisi häntä. Sen ei kuuluisi olla niin. Hän oli hyvä ihminen”, Lilyn ääni murtui nyyhkytyksiin ja isän ote tiukkeni hieman, mutta ei liikaa. Isä ei enää sanonut mitään. Ehkä hän tiesi, ettei Lily halunnut hänen sanovan. Riitti, että hän oli siinä.
 Kun hautausvelho oli puheensa pitänyt, Constantin puinen arkku lennätettiin arvokkaasti sille kaivettuun kuoppaan ja maa-aines kasautui kuin itsekseen sen päälle. Tämä muistutti Lilyä heidän ensitapaamisestaan ja tavasta, jolla kivi oli haudannut Constantinin kasvot tuolloin. Lily muisti kuinka he olivat pelastaneet Constantinin ja kuinka tästä hiljalleen oli tullut heidän uskottu ystävänsä. Tämä oli ollut heidän salainen henkilönsä, jolle oli saattanut puhua kaikesta, mutta joka ei ollut kertonut heille kaikkea. Ja nyt hän jäi taas maan sisään…
“Seis”, Lily sanoi äkkiä ja kaikki kääntyivät häntä kohti. Hautausvelhokin lopetti maan levittämisen arkun päälle.
“Hän ei haluaisi tulla haudatuksi maahan. Hän ei haluaisi jäädä siihen ikiajoiksi”, Lily selitti kuivuneella äänellä.
“Hän…”
“…haluaisi olla vapaa”, Hugo lopetti Lilyn puolesta ja Lily katsoi serkkuaan kiitollisena. Vaikka Hugo oli pitänyt Constantinista heistä ylivoimaisesti vähiten ja oli ollut epäluuloinen hänen suhteensa, hän oli silti aidosti surullinen vanhan miehen kuolemasta.
“Voimme järjestää myös polttohautauksen, jos se tuntuu teistä paremmalta”, Hermione-täti lupasi.
“Polttohautauksesta pitäisi ilmoittaa etukäteen, jotta…”, hautausvelho aloitti, mutta Hermione loi häneen tuiman hiljentävän katseen. Mies ryhtyi latomaan hiekkaa kuopasta mutisten jotakin hankalista asiakkaista.
 Noin tunnin päästä Constantinin tuhkauurna oli Lilyn sylissä. Velhoperinteen mukaan tuhkauurna heitettiin korkealle ilmaan, jossa se ammuttiin loitsulla rikki ja annettiin tuulen kuljettaa tuhkat kaukaisille maille.
 Lily oli saanut osakseen heittämistehtävän ja hän odotti tuulen sopivasti yltyvän ja heitti ruukun sitten ilmaan niin korkealle kuin vain jaksoi. Hautausvelhon ammattitaidolla tähdätty loitsu hajotti uurnan siististi kahtia ja antoi tuulen viedä tuhkan mukanaan kohti uusia seikkailuja ja uusia päiviä.
“Hyvästi”, Lily kuuli Karenin kuiskaavan tuulelle ja Keith teki hillityn pyöräytyksen kädellään. Lily ei osannut kuitenkaan sanoa tai viittoa tuota sanaa. Se oli kovin vaikea niin pieneksi ja vaatimattomaksi.

Harry, Ron ja Hermione seisoivat kauempana ja seurasivat sivusilmällä lapsia, jotka jättivät lopullisia hyvästejä.
“Miten sille naiselle ja miehelle kävi?” Hermione kysyi hiljaa katsoen lasten silminnähtävää surun hetkeä.
“He joutuivat molemmat Azkabaniin. Sandra Olsen murhasta ja Matthew Bandchester avunannosta. Jälkimmäinen tosin onnistui jollakin ihmeellisellä konstilla laskemaan rangaistuksensa puoleen vuoteen”, Harry selosti kuin tottumuksesta. Hän oli käynyt saman tarinan sinä päivänä jo kahdesti läpi niin Kingsley Kahlesalvalle kuin tyttärelleenkin.
“Entä se toinen mies?” Hermione jatkoi kyselyä.
“Hänestä tai tästä “Veljeskunnasta” ei löytynyt kerrassaan mitään. Vain epäselviä murhia ja nimiä, jotka tuntuvat liittyvät toisiinsa”, Harry kertoi.
“Minusta tuntuu, että tulemme vielä kuulemaan heistä”, Ron arvasi.
Harry nyökkäsi. Hänellä itsellään oli tuo samainen tunne, mutta nyt jokin oli sen miettimistä tärkeämpää.

 Lily seisoi vielä jonkin aikaa katselemassa suuntaa, jonne tuuli oli tuhkan kuljettanut. Hän ei osannut arvioida aikaa, ehkä hän oli seisonut kauemminkin kuin hetken. Kuitenkin hänen isänsä tuli jonkin ajan kuluttua siihen ja kysyi:
 “Oletko valmis?”
Lily nyökkäsi, mutta ei tehnyt liikettäkään lähteäkseen. Hän halusi vielä hetken kuunnella tuulta ja tietää minne päin se oli matkalla. Hän halusi kysyä siltä, pitäisikö se Constantinista huolen. Hän halusi tietää oliko miehen parempi niin.
 Lily ei ollut huomannut, että hänen isänsä oli mennyt eikä ollut huomannut ystäviensä tulleen siihen.
“Meidänkin on ikävä häntä”, hänen vieressään seisova Karen lausui ja halasi Lilyä äkisti kuin sisartaan. Keith piti kiinni hänen kädestään ja Hugo silitteli olkapäätä. Kuin olisi kokenut äkillisen valaistuksen Lily ymmärsi, kuinka suuri lahja hänen ystävänsä olivat ja kuinka väärin olisi näitä kohtaan, jos hän jäisi yksin suruunsa. Asia oli loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen: Elämän täytyi jatkua.
 Lily ei vieläkään saanut suutaan muodostamaan hyvästejä, eikä hänen kätensä suostunut tuottamaan pienintäkään liikettä, mutta mielessään hän näki Constantinin kuvan ja antoi sen valua muden muistojen joukkoon mielensä sopukoihin.
 Hän sulki silmänsä kerran ja avasi silmänsä kääntyen poispäin tuulesta, joka tuntui vielä kerran silittävän hänen kasvojaan ennen katoamistaan.  Hän vilkaisi ystäviinsä, jotka vastasivat hänen katseeseensa.
“Me olemme valmiita”, Lily ilmoitti nyt kauempana seisovalle isälleen ja tällä kertaa myös tarkoitti sitä.
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 03, 2008, 17:47:41 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Hei kaikki,
olen pahoillani, että edellisestä käynnistäni on taas kulunut aikaa, mutta viimeinen jakso lukiossa ja tuleva kesäloma ovat karsineet luovuuttani kirjoittamisen suhteen.
Ensiksi täytyy sanoa, että olin todella positiivisesti yllättynyt kolmannen osan kommenteista. Olin varma, että tämä osa saisi murska tuomion sillä itselläni oli tietynlainen vihaan-tätä-tekstiä-vaihe, joka kyllä meni sitten ohi kolmanneksi viimeisen luvun kohdalla, jolloin tuntui että aloin vasta päästä hahmoista kunnolla selville. Kiitän siis kauniisti kommenteista ja vastaan tässä myös noihin aiempiin kommentteihin, jotka jäivät vastauksitta (minä ja suomenkielen salat...).

katajapuskanen,
kiitos kehuista. Hauska kuulla, että hahmot ovat onnistuneita. David kyllä kuoli ja Nenoveh pysyy Nenovehina. Hän tuskin haluaa palata vanhaan elämäänsä enää missään muodossa. Sitä paitsi Patricia on mielestäni hirveä nimi (tiedä sitten onko Agatha yhtään parempi...). Kolmas kysymyksesi on sellainen, johon en vastaa, vaan jätän sinun tulkittavakseni. Suo anteeksi, mutta en halua paljastaa aivan kaikkea.
Attitude,
kiitän kommentista. Keithistä pidän itsekin ja minulle oli tietyistä syistä erittäin tärkeää, että hän olisi kuuromykkä. Noista lainauksistasi en muuta kumpaakaan, sillä minulla on molemmille (hatarat) perustelut. Ensimmäisessä käytetty "ilta saa" on tahallaan valittu runollinen ilmaus, joka kyllä saattoi olla hieman typerä tuossa asianyhteydessä. Toinen lainauksesi on tahallisesti tökerö, tässä vaiheessahan asioita tarkastellaan lientenopettajan näkökulmasta ja myös tarinan kertojaan tartuu joitakin hänen piirteitään, kuten tökeröt lauserakenteet.
Cornelius Deedsom,
kiitos kaikista kommenteistasi (niitähän oli useita) ja kiitos myös tuosta opetuksesta sulkujen käytön suhteen, tieto oli minulle täysin uusi, joten sydämellinen kiitos. Ja olet ehkä oikeassa Constantin kerronnasta, mutta en halunnut jäädä junnaamaan paikalleni liian pitkäksi ajaksi, joten tein tällaisen ratkaisun kerronnan suhteen.
Sedai,
kiitos kommentistasi. Mainitsemasi kohta oli miellyttävä kirjoittaa ja hienoa, jos siitä tunteesta on edes osa päässyt mukaan tekstiinkin.
krissee,
suuri kiitos kommenteistasi ja kehuistasi :). Hauska, että tämä on hauskaa luettavaa.
Xanie,
kiitän kommentistasi. Olisin halunnut keskittyä Keithiin enemmänkin tänä vuonna, mutta jouduin valitettavasti karsimaan hänen kohtauksiaan, jotta tämä fici ei olisi paisunut järjettömän pituiseksi. Kuulemme kuitenkin hänestä vielä myöhemmin, ainakin (Alin)viidentenä vuonna... Kysymyksesi taisi saadakin jo vastauksen näissä edellisissä osissa :).
Greatharmoni,
suurkiitos kommentistasi ja kehuistasi, olen otettu.
suklaahiiri,
kiitos kommentistasi. Juup Scorpin vuosi aluillaan ja minua hieman jännittää mitä tästä tulee. Sanasi hahmoille olivat muuten erittäin osuvia...
Fairplay,
kiitän kovasti ja kehusi saa minut suorastaan punastumaan. Kiitos paljon.
Bad Girl,
kiitän suuresti sinuakin kommentistasi. Jamesin laulu on erään väsyneen talvilomaillan tuotoksia ja se saattaa näkyä sen hmm... erikoisuudessa. Veljeskunnasta saadaan tietoja tulevaisuudessa, enempää en sano.
Katherine C,
kiitän kovasti kommentistasi. Jaa-a, että montako lukua? No olisi valehtelua, jos sanoisin, ettei minulla ole aavistustakaan sillä minulla on ollut alusta asti eräänlainen alkukantainen sisällysluettelo. Osan keskimääräinen pituus on 15 lukua lukuunottamatta 2. osaa joka oli 16 lukuinen ja tätä 4.osaa, josta tulee vastaavasti "vain" 14 lukuinen. Viimeinen osa saattaa venyä hieman, mutta mikäli sekin pysyisi 15 muotissa lukumäärä olisi 105 (minä olen hullu...).Täytyy paljastaa, että luettelossani on eräs luku nimeltään Rehtorin rikkomaa romantiikkaa, jonka olen kirjoittanut jo valmiiksi ja jota odotan kuin kuuta nousevaa, mutta siitä sitten 5.osassa...

 Anteeksi, jos nyt unohdin jonkun kommentoijan, kirjaimet alkavat hiljalleen hyppiä silmissä. Pitemmittä puheitta tästä alkaa 4.osa. Käytän tässä hieman erilaista kappalejakoa, koska minulle oli aiemmin esitetty pyyntö kappaleiden erottamisesta. En itse välttämättä itse ole erityisen innoissani tästä, mutta mikäli se helpottaa lukemistanne sanokaa pois. Muussa tapauksessa palaan tuohon vanhaan kunnon "kappaleet putkeen, kunnes näkökulma tai aika vaihtuu" -tyyliin.
                                          Kolmannesta neljänteen Teidän,
                                                                                    Unissakävelija
Osa 4

Luku 47: Mitä kerran kävi kirjakaupassa

Kesä oli kauneimmillaan ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Koko heinäkuun sää oli ollut selvästi tavallista lämpöisempi, eikä lähestyvä elokuu näyttänyt vaikuttavan helleaaltoon millään lailla. Kuumat säät olivat ajaneet useimmat nuoret viettämäänsä lomaansa uimarannoille. Jotkut heistä olivat menneet niinkin pitkälle, että olivat raahanneet teltan läheisten vesistöjen äärelle ja muuttaneet sinne heinäkuun ajaksi. Useimmat kuitenkin välttivät näin radikaaleja ratkaisuja.
 Myös velhonuorten keskuudessa uimarannat tuntuivat olevan sinä kesänä hitti. Liekö syy siinä että he olivat kyllästyneet viuhkoiksi taiottuihin paperin paloihin vai siinä, että Britanniassa tällaiset kesät olivat harvinaista herkkua. Myös ystävykset Scorpius Malfoy ja Nathaniel Montgomery olivat löytäneet tiensä Scorpiuksen kodin lähettyvillä sijaitsevalle uimarannalle. Jälkimmäinen makoili hiekalle levitetyllä viltillä, Scorpiuksen raahautuessa vedestä ja heittäytyessä hänen viereensä. Nathaniel tai Nat, kuten Scorpius ja useimmat muut tapasivat häntä kutsua, katsoi paheksuen vesipisaroita, jotka tippuivat pojan vaaleasta tukasta puoliksi ratkaistun “Me muodonmuuttajien” ristikon päälle.
“Mukavaa, että tulit vihdoinkin uittamasta aivojasi”, tyttö totesi piikikkäästi ja siirsi lehden sivummalle välttymään pahemmalta kastumiselta.
“En vieläkään ymmärrä, mitä sinulla on uimista vastaan”, Scorpius sanoi ja tyrkkäsi mustat aurinkolasit nenälleen.
“Minulla ei ole mitään uimista vastaan“, Nat ilmoitti nokkavaan tyyliin, ”ainoastaan turha vedessä oleilu häiritsee.”
“Mikä ero on uimisella ja turhalla vedessä oleilulla?” poika uteli.
“Uidessa on jokin päämäärä, esimerkiksi yrität uida järven toiselle puolelle, kun taas tuossa mitä sinä ja muut sekopäät teette, ei mennä minnekään vaan ainoastaan pärskitään ympäriinsä kuin se olisi suurikin huvi”, Nathaniel perusteli.
 “Sehän on”, Scorpius väitti ja sai Nathanielin kohottamaan kulmiaan hänelle ominaiseen etäisen halveksivaan tapaan.
“Niin varmaan jos satut olemaan jättiläiskalmari”, hän huomautti ja Scorpius arveli, ettei tämä kuulunut niihin aiheisiin, josta Natin kanssa kannatti väitellä. Oikeastaan, hän oli huomannut, ettei tyttöjen kanssa ei yleensäkään kannattanut väitellä missään asiassa. Useimmilla näistä kun oli taipumusta olla aina oikeassa tai vähintään taipumus uskoa itse olevansa aina oikeassa. Niinpä Scorpius palasi takaisin Natin ensimmäiseen lauseeseen:
“Oliko sinusta siis mukavaa, että tulin tänne, koska olet huolissasi aivojeni vesittymisestä?”
“Minun puolestani saat uittaa aivosi vaikka venäläisessä tomaattikeitossa ja pakastaa ne sen jälkeen”, Nat huomautti kuivasti ja nappasi kynän takaisin käteensä keksiessään uuden sanan ristikkoon.
“No, miksi tuloni oli sitten niin mukavaa?” Scorpius kysyi.
 “Ajattelin, että nuo jästit lakkaisivat tuijottamasta sääriäni, jos luulevat sinua poikaystäväkseni”, Nat kertoi ja viittasi kynänsä kärjellä vasemmalle puolelleen, jossa muutamia vuosia heitä vanhempien poikien joukko todellakin katseli heidän suuntaansa.
 “Turha luulo”, Scorpius totesikin heihin vilkaisten. Nat oli saanut hyvin pysyvänlaatuisen fanilauman. Scorpius vilkuili toiveikkaana toisaalle etsien omaa faniparveaan, jota kuitenkaan ei ollut. Niin kävi, kun ei omistanut säihkysääriä.
“Sinä sen sijaan taisit karkottaa minun fanipiirini”, hän totesikin Natille, joka tuhahti äänekkäästi. 
“Siis sen, joka elää pääsi sisällä? Pahoittelen suuresti.”
“Miksi minun vatsalihakseni eivät ansaitse fanipiiriä?” Scorpius protestoi ja nousi seisomaan todistaakseen puheitaan.
“Älä vaivaudu edes kysymään ja pue paita päällesi ennen kuin saan tuosta näystä painajaisia”, Nat livautti ja heitti pojan t-paidan tätä päin.
Jupisten jotakin huonosta mausta Scorpius puki paidan päälleen.

 Scorpius jatkoi aivojensa uittamista vielä muutaman tunnin verran ja Nathanielkin sai ristikkonsa ratkottua ennen kuin ensimmäinen pilven haituva moneen viikkoon ilmestyi yllättäen horisonttiin. Se oli pienehköstä koostaan huolimatta hyvin mustanpuhuva ja kauas kantavaa jyrinää päästelevä. Useimpien muiden tapaan Scorpius ja Nat päättivät lähteä ennen kuin tuo haituva osuisi kohdalle. Vaikka vesisadetta olikin odotettu jo monta viikkoa, rannalla sattuva ukkosmyrsky ei kuulunut monenkaan ihmisen sää toiveisiin.
“Lähdetkö iltapäivällä kanssani ostoksille?” Nat kysyi sitoessaan suurta kirjavaa huivia hameeksi vyötärölleen.
“Juu, annas kun mietin. Ostamaan söpöjä minihameita ja rintaliivejä? Ei kiitos”, Scorpius ilmoitti vakaasti. Hän oli ollut sinä kesänä jo kerran Nathanielin ostosten kantajana ja se oli riittänyt.
“Idiootti, tarkoitin Tylypahkan kamoja”, Nat kivahti ja heitti P. Alamattoman aurinkopalsamin “Me muodonmuuttajien” seuraksi rantakassiinsa.
“Scorpius Hyperion Malfoypas”, Scorpius puolustautui.
“Jos oletat minun esittäytyvän koko nimelläni, niin turha luulo”, Nat ilmoitti kopeasti ja pudisti hiekan viltiltä. Scorpius tarttui viltin toiseen päähän ja auttoi tyttöä taittelemaan sen kasaan. Oli turhauttavaa, etteivät he voineet käyttää taikaa tällaisiin harmittaviin askareisiin.
“Minusta Nathaniel on hyvä nimi”, poika esitti mielipiteensä viedessään viltin toisen pään Natille, joka taittoi sen näppärästi rantakassiinsa.
“Niin varmaan, jos satut olemaan poika. Olisiko sinusta sitten mukavaa olla vaikkapa Scorpiina tai Scorpelain?”
Scorpius joutui myöntämään, että tytön puheissa saattoi olla perää. Ainakin toiseen sukupuoleen useimmiten liitetty nimi aiheutti ainakin harmittavan paljon väärin käsityksiä.
He lähtivät tallustamaan rannalta poispäin useimpien muiden vasta alkaessa koota tavaroitaan.
“Ja tuollainen kärsimys vain siksi, että suku odotti niin kovasti poikaa, ettei vaivautunut sitten keksimään tytön nimeä. Ei liittänyt edes pikkuista a tai e kirjainta!” Nat raivosi varmaankin kolmattakymmenettä kertaa sinä kesänä. Viimeisen vuoden aikana Scorpius oli kuullut tämän kiukuttelun nimestä liian usein laskettavaksi. Nimi, kun sattui olemaan Natyn suosikkivalituksenaihe.
 Kun Nat jatkoi oman sukunsa idioottimaisuuden puimista tämän nimiasian suhteen, Scorpius harhautui omiin ajatuksiinsa ja tuli siinä ajatelleeksi omaa sukuaan. Eihän hän itsekään ollut aina erityisen tyytyväinen omaan sukuunsa ja tuli ajoittain riidelleeksi hieman turhankin usein isänsä kanssa, lisäksi paineet ja odotukset olivat usein sitä korkeammat mitä parempi perhe oli. Ja Scorpius saattoi ylpeänä ilmoittaa, että hänen perheensä oli kerrassaan ylivertainen muihin nähden. Olihan hän sentään Malfoy.

“Miksi hitossa sinä opiskelet numerologiaa tai muinaisia riimuja? Ne ovat kaikista tylsimmät aineet”, Scorpius kysyi kannatellen Natin hänen syliinsä kasaamaa kirjapinoa. Scorpiuksen omat kirjansa olivat jääneet Natin kirjojen alle jo hyvän aikaa sitten, tytön valittua Scorpiuksen kirjajuhdakseen. Nat oli kuulemma aivot, joten Scorpiuksen täytyi olla muskelit. Scorpius oli tosin huomauttanut, että vasta aamulla Nat oli pilkannut hänen vatsalihaksiaan, mutta Nat oli todennut, ettei kirjojen kantajan tarvinnut omistaa pyykkilautavatsaa. Scorpius oli jupisten tyytynyt osaansa.
“Sitä paitsi kirjatkin ovat painavimmat”, hän valitti tytön läimäytettyä viisisataasivuisen opuksen kasan päällimmäiseksi.
“Luuletko, että minua oikeasti kiinnostaa?” Nat irvisti.
Scorpius kyllä varsin hyvin tiesi, ettei hänen ystäväänsä kiinnostanut käytännössä katsoen mikään kouluaine. Natin suvussa koulumenestys oli kuitenkin aina ollut tärkeä, joten mikäpä Nat olisi ollut muuttamaan perinteitä. Hän oli vain aina purrut hammasta ja osallistunut hankalimmille tunneille.
“Sitä paitsi sinä itse paijailet fletkumatoja ja etsit tuhon enteitä kristallipallosta”, Nat huomautti viitaten Scorpiuksen valinnaisaineisiin.
“Eipähän tule läksyjä”, Scorpius virnisti ihaillen omaa älykkyyttään.
“Läksyistä puheen ollen, katsopas, ketkä ovat tuolla”, Nat sanoi hiljaa ja nyökkäsi ovelle. Scorpius käännähti niin äkkinäisesti, että numerologian kirja olisi tipahtanut kasasta, ellei Nat olisi saanut pelastettua sitä viime hetkellä.
 Ovella, jonne Nat oli viitannut, seisoivat Albus Potter ja Rose Weasley, heidän käytännössä katsoen vihamiehensä. Oikeastaan nykyisin vihamies oli hieman liioiteltu termi. Eivät he varsinaisesti innosta hihkuen viettäneet aikaa toistensa seurassa, mutta eivät he jatkuvasti olleet kiinni toistensa kurkuissa. Ainakaan Potter ja Scorpius eivät olleet, sillä Scorpiuksen pelastettua niin Potterin kuin Weasleynkin nahat ensimmäisenä kouluvuotenaan, hänen ja Potterin välit olivat muuttuneet siedettäviksi.
 Weasley sen sijaan oli kokonaan toinen tarina. Tämä ei nähtävästi tuntenut olevansa minkäänlaisessa kiitollisuuden velassa Scorpiukselle, vaan ajautui aina tilaisuuden tullen sanaharkkaan hänen kanssaan. Itse asiassa sen vuoden alussa Scorpius oli eräällä pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla tullut Weasleyn kiroamaksi, kun oli huomauttanut, että hänestä nykyiset sallivammat lait ihmissusien suhteen olivat luonnonoikkujen palvojien salajuoni normaaleja ihmisiä vastaan. Scorpius saattoi näin jälkikäteen myöntää, että asian olisi toki voinut esittää tahdikkaammin.
“Mennään Scorp”, Nat viittasi ja nuriseva Scorpius perässään hän lähestyi kassaa, jonka edessä oli sietämättömän pituinen jono. Ehkä oli ollut typerää valita viikon ainokainen pilvinen iltapäivä ostoksille lähtöön. Nat vilkaisi kärsimättömästi kelloonsa. Hän halusi ehtiä kotiin neljäksi, sillä tänäänhän oli hyvin tärkeä päivä. Kuudelta nimittäin alkaisi Britannian huispauskauden aloitusottelu ja Scorpiuksen isä oli hommannut heille liput paikan päältä. Kenties liigatason huispaus tuntuisi tylsältä verrattuna viimekuiseen maailmanmestaruusotteluun, jota hän oli ollut katsomassa Andorrassa, mutta parempi sekin kuin ei mitään. Eräs syy minkä takia Nat arveli ottelusta tulevan myös pitkäveteisen, oli se yksinkertainen tosiseikka, että toinen ottelun osapuoli olisi Kadlein kanuunat. Tuo joukkue ei ollut voittanut ainuttakaan peliä kahdella edelliskaudella, ja oli epätodennäköistä, että parempaa olisi nytkään tulossa.
 Potter ja Weasley kävelivät Natin ohitse sanaakaan sanomatta, mutta kirjapinon kanssa tasapainoilevan Scorpiuksen onnistui törmätä Weasleyyn.
“Katso eteesi, Malfoy!” ruskeahiuksinen tyttö kivahti äkäisesti.
“Miten voi katsoa eteensä, jos kirjat tukkivat näkökentän?” Scorpius uteli vähintään yhtä äkäisesti sillä aikaa, kun Nat asettui jonoon seisomaan varatakseen heille paikkaa.
“Mitä jos käskisit tyttöystäväsi kantaa omat kirjansa?” Weasley ehdotti tulisesti ja lähti niskojaan nakellen kirjakaupan perälle.
“Hän ei ole…”, Scorpius aloitti, mutta Nat nykäisi hänet seurakseen kassajonoon.
“Älä turhaan vaivaudu”, hän ilmoitti ystävälleen, joka kuitenkin oli seisahtunut paikoilleen kuin häneen olisi langetettu kokovartalolukko. Scorpius katsoi hetken Weasleyn perään kummallinen ilme kasvoillaan ja työnsi sitten sanaakaan sanomatta koko valtavan kirjakasan Natin syliin suunnistaen toiselle puolen kirjakauppaa kuin seuraten Weasleyn jalanjälkiä.
“Scorpius!” Nat huusi ja olisi heittänyt koko kirjakasan pojan päälle, jos tämä olisi ollut yhä heittoetäisyydellä.

 Scorpius seurasi Potterin ja Weasleyn etenemistä kirjahyllyjen seassa hieman kauempaa. Nyt kun häiritsevä kirjapino ei peittänyt näkökenttää, hän saattoi nähdä Weasleyn kokonaan ja lyhyesti sanottuna piti näkemästään kerrassaan oudolla tavalla. Aivan kuin Weasleylle olisi tapahtunut jotakin kesän aikana. Tämähän näytti todella… hyvältä. Ei kai Weasley koskaan rumilus ollut ollutkaan, mutta ei tämä varsinaisesti ollut herättänyt ulkomuodollaan Scorpiuksen huomiota, mutta nyt tämä oli kuin kukkaan puhjennut ruusu. Scorpius hymähti osuvalle mielikuvalleen.
 Hänen seurattuaan Weasleya ja Potteria jonkin aikaa nämä alkoivat kuiskutella keskenään ja vilkuilivat sivusilmällä häneen.  Scorpius yritti näyttää mahdollisimman rennolta, vaikka todellisuudessa oli jännittyneempi kuin äärimmilleen venytetty yksisarvisen häntä jouhi. Hän sipaisi vaaleita hiuksiaan, kun Weasley asteli rivakasti hänen luokseen Potter perässään.
“Malfoy, oliko jotain asiaa vai eikö sinulla vain ole muuta tekemistä kuin seurata meitä?” tyttö kysyi kipakasti.
“Oli”, Scorpius sanoi ennen kuin ehti hillitä itseään, ”saanko kantaa kirjojasi?”
Miksi hän oli sanonut niin? Sanat olivat löytäneet tiensä suuhun jollakin todella oudolla tavalla, aivan kuin joku muu olisi lausunut ne hänen puolestaan. Hänen vatsassaan velloi outo tunne, jota hän ei osannut tunnistaa. Se tuntui kamalalta kuin merisairaus, mutta samalla jollakin oudolla tavalla mukavalta. Hänen täytyi olla sekoamassa.
“Mitä?” Weasley hämmästyi ja veti kauhistuneena oppikirjat lähemmäs itseään.
“Saanko kantaa kirjojasi?” Scorpius kysyi uudelleen ja tunsi itsensä typeräksi tehdessään niin. Hän olisi voinut vain valehdella, että oli sanonut jotain muuta, mutta hän ei tehnyt sitä. Miksi, sitäkään hän ei osannut selittää. Taas joku toinen keksi sopimattomia ja typeriä sanoja hänen suuhunsa.
“Et”, Weasley tiuskaisi ja käännähti kannoillaan. Kuin huomaamattaan Scorpius huomasi kirmaavansa hänen perässään. Aivan kuin hän olisi menettänyt suunsa lisäksi myös jalkojensa hallinnan. Ehkä hänet oli riivattu.
“Miksen?” hän kysyi tahtoen ja tahtomattaan yhtä aikaa.
“Minä en halua, että kannat kirjojani”, Weasley ilmoitti käännähtäen jälleen häneen päin. Potter, joka oli parhaansa mukaan yrittänyt pysyä heidän perässään, oli törmätä Scorpiukseen, tästä äkkipysähdyksestä johtuen.
“Mutta minä haluan“, Scorpius totesi järkähtämättä ja ojensi kätensä ottaakseen muodonmuutosten ja loitsujen kirjat tytön kädestä. Tämä veti ne kuitenkin hänen ulottumattomiinsa.
“Voit kantaa Alin kirjat”, Weasley ehdotti ja nyökkäsi Potteria kohti.
“Se sopii”, Potter totesi ja työnsi oman kirjakasansa Scorpiuksen syliin.
“En minä halua kantaa hänen kirjojaan”, Scorpius ilmoitti ja tiputti kirjakasan omistajansa jaloille. Potter parahti kivusta ja Weasley vilkaisi Scorpiusta tulisesti.
“Jos sinulla ei ole muuta, Malfoy, häivy ennen kuin minut tullaan viemään Azkabaniin sinun murhastasi”, tyttö uhkasi ja lähti niskojaan nakellen toisaalle. Potter keräsi lattialla lojuvat kirjat ja loi Scorpiukseen happaman ilmeen seuraten sitten serkkuaan. Scorpius huomasi jähmettyneensä paikoilleen katsomaan jälleen Weasleyn perään. Hänen täytyi tosiaankin olla vinksahtanut päästään pahemman kerran.
Jonotuksen lopettanut Nat saapui Scorpiuksen luo ja katsoi häntä arvioiden. Hän ei varsinaisesti näyttänyt hämmentyneeltä, lähinnä vain tavanomaisen kopealta.
“Oletko nyt aivan varma, ettei se vesi tehnyt jotakin pysyvää vahinkoa aivoillesi? Sillä mitä nyt noista kassalle kantautuneista huudoista saattoi päätellä, kuulosti siltä kuin olisit tarjoutunut kantamaan Weasleyn kirjoja”, Nat kysyi ja ilme paljasti, että hän pohti (kuten Scorpius itsekin) olisiko Pyhässä Mungossa käynti tarpeellinen
“Hetkellinen mielenhäiriö. Älä huoli, se meni jo ohi”, Scorpius ilmoitti vakaasti ja toivoi todella, ettei tuo outo hallitsemattomuuden tila enää toistuisi. Eihän hän ollut kiinnostunut Weasleysta missään mielessä… Eihän?
 
Luku 48: Kuusijalkakielikontiainen

Ilta oli hämärtynyt elokuuksi sangen varhain ja Scorpius epäili, että kyseessä oli eräs suojaloitsuista, joilla estettiin jästejä törmäämästä valtavan kokoiseen huispausstadioniin. Liigatason otteluksi kauden ensimmäinen huispauspeli veti puoleensa harvinaisen laajan ihmisjoukon, mikä ei sinällään ollut mitenkään epätavallista. Tosin sen tosiasian olisi luullut verottavan katsojajoukkoa, että kaksi edelliskauden huonointa joukkuetta oli arvottu aloittamaan kausi. Yllättävää kyllä, tällä ei näyttänyt olevan minkäänlaista vaikutusta.
Etsiytyessään isänsä ja Natin kanssa katsomoon Scorpius tunsi itsensä jollakin tapaa värittömäksi keltamustiin ampiaista muistuttaviin kaapuihin sonnustautuneiden Impoon ampiaisten kannattajien ja räiskyvän oransseihin asuihin kietoutuneiden Kadlein Kanuunoiden tukijoiden keskellä. Hän ei itse, eikä sen paremmin Natkaan, varsinaisesti kannattanut kumpaakaan joukkuetta, mutta oli muodonvuoksi ostanut stadionin eteen  asettuneelta rihkamakauppiaalta niin surisevan ampiaisrannekkeen, kuin oranssin sävyisen ruusukkeen. Hän seuraisi peliä ja valitsisi sitten kumpaa tunnusta käyttäisi, pelissä paremmin pärjäävän joukkueen mukaan.
He asettuivat paikoilleen muiden ihmisten pakkautuessa kaikkialle heidän ympärilleen. Nat näytti kärsivältä ja Scorpius arvasi, että tyttö oli nauttinut enemmän Andorran mestaruuskisojen yksityiskatsomosta. Valitettavasti liigatasolla kaikkien oli tyytyminen yhteiskatsomoihin, miellyttipä niiden tunnelma tai ei. Scorpiuksen isä, Draco, ei sen sijaan kiinnittänyt huomiota tähän. Hän nyökkäsi jollekin tutuilleen muutaman penkkirivin päässä ja syventyi tämän jälkeen sananvaihtoon vieressään istuvan Päivän profeetan päätoimittajan Boromias Kilikalin kanssa.
 Voi kamaluus, millaista rupusakkia tämä paikka oli täynnä. Nat ei voinut kuin säälitellä itseään. Kuinka niin upea laji kuin huispaus mentiin pilaamaan jollakin tällaisella typeryydellä? Olisiko ollut niin kummoinen sijoitus rakentaa edes yksi yksityisaitio tälle nuhjuiselle pelikentälle? Nat nojautui hieman enemmän Scorpiukseen päin, jottei hänen viereensä istunut Impoon ampiaisten kannattaja (asusta päätellen) tulisi loiskuttaneeksi ällöttävää tervan näköistä juomaa hänen päällensä tuopista, joka oli vähintäänkin kolme kertaa tavallista suurempi ja ääriään myöten täynnä.
 Vieressä istuva mies taisi nähdä hänen ilmeensä, sillä tämä virnisti hänelle ja taputti ulkonevaa vatsaansa kuin osoittaen, että juoma oli maittavaa. Tämä sai Natin tuntemaan kuitenkin kasvavaa kuvotusta ja hän pakottautuikin katsomaan tyhjää pelikenttää, jonka nurmelle piirtyi joukkueiden sekä kentän sponsorien nimiä alkaen Nimbus kilpaluutayhtiöstä päättyen matami Kalsongin huispaajan alusvaatesettiin. Nat rukoili mielessään, että ottelun alkuun ei kestäisi enää kauan. Kuin vastauksena tytön toiveeseen selostajan uneksuva ääni kajahti kuuluviin:
“Kuuluuko ääneni? No, hyvä. Täällä selostajanne Luna Lovekiva ja tänään poikkeuksellisesti selostajatoverinani toimiva Ginny Potter, joka lopetti uransa Henkipään harpuissa viime kaudella.”
“Se on Henkipään Harpyijat, Luna”, toinen naisselostaja oikaisi ja Natin helpotukseksi tämä kuulosti ensimmäistä järkevämmältä. Se tästä ottelusta vielä puuttuisikin, että molemmat selostajatkin olisivat vinksahtaneita.
“Aivan niin”, Lovekiva jatkoi pirteään sävyyn, ”se taisi olla kuusijalkakielikontiainen. Ne aiheuttavat juuri tuollaisia sanavirheitä. Hyvä yleisö, jos haluatte suojata itsenne kuusijalkakielikontiaisen läheisyyden aiheuttamilta sanavirheiltä, pyörähtäkää kolmasti ympäri pidellen nenästänne kiinni.”
Toinen selostaja huokaisi kuin pohtien olisiko hänen sittenkin pitänyt jättää tämä tapahtuma välistä ensimmäisen vielä lisätessä:
“Kuplapää-loitsukaan ei olisi pahitteeksi.”
Nat katsahti Scorpiusta kummissaan. Tämän selostajan täytyi olla vähintään mielenvikainen. Poika hymähti hänen hämmennykselleen:
“Etkö sinä ole muka ikinä kuullut Lööperi-Lovekivan selostuksia? Hänhän on vakio selostajana liigassa.”
“Minä en ole tämän tasoisten pelien vakiokatsoja”, Nat ilmoitti halveksivasti samalla kun kuplapää-loitsun päähänsä loihtinut, möhömahainen, tervannäköistä ainetta juova mies alkoi loilottaa ruotsalaista juomalaulua. Itse asiassa, nyt kun Nat tarkemmin katsoi, hän huomasi, että hänen möhömahainen vierustoverinsa ei ollut ainoa, joka oli loihtinut kuplapää-loitsun. Yllättävän moni tuntui noudattavan Lööperi-Lovekivan neuvoa, joko pyörimällä typerän näköistä ympyrää tai langettamalla vieläkin typerämmän näköisen ilmakuplan päähänsä. Huolestuttavinta oli, että osa vaikutti uskovan aivan tosissaan selostajan sanoja. Nat pyöritti päätään ihmisten typeryydelle.

“Onkohan tuo jokin uusi muoti-ilmiö?” Boromias Kilikali pohdiskeli ääneen seuratessaan ihmisten liikehdintää katsomossa. Vanhanpuoleisen Päivän profeetan toimittajan kuulossa ei ollut kehumista ja selostus oli mennyt häneltä näin täysin sivusuun. Draco nyökytteli Kilikalille vaivautumatta korjaamaan hänen käsitystään. Hän joutuisi kuitenkin toistamaan selityksen kymmenesti ennen kuin viesti menisi perille.
“No, nyt kun olemme kaikki suojautuneet kuusijalkakielikontiaiselta, siirrytäänkin joukkueiden esittelyihin”, Dracolle kouluajoista tuttu ääni selosti vakavaan sävyyn kuin lauseessa ei olisi ollut mitään kummallista.
“Ensimmäiseksi kentälle saapuvat Kadlein Kanuunat, joukkue, joka jäi viime vuonna liigan viimeiseksi. Olisikohan luuseripöpö ollut asialla?” Luna Lovekiva pohdiskeli aiheuttaen naurun tyrskähdyksiä siellä täällä katsomossa. Draco hymyili laimeasti ja vilkaisi poikaansa ja tämän ystävätärtä kohden. Nämä olivat syventyneet kiistelemään siitä olivatko liigatason pelit lainkaan katsomisen arvoisia. 
 Draco oli erittäin mieltynyt tähän Scorpiuksen valintaan tyttöystävän suhteen. Nathaniel oli erittäin mukava ja hyvästä suvusta, sekä kaiken lisäksi luihuinen. Ei Scorpius toki ollut suostunut myöntämään heidän olevan yhdessä (kuinka moni 14-vuotias poika halusi keskustella seurustelusuhteesta isänsä kanssa?), mutta näki hän sen jo kaukaa. Tyttöhän oli painautunut tälläkin hetkellä aivan kiinni Scorpiukseen. Dracon vaimo Asteria oli jo uskaltanut jo arvailla, että tässä oli heidän tuleva miniänsä, mutta Draco ei ollut aivan yhtä luottavainen nuorten rakkaussuhteiden kestoon. Tosin hänen täytyi myöntää, ettei hän olisi pannut pahakseen, vaikka asia olisi ollutkin näin. Olisihan Scorpius voinut valita paljon huonomminkin…

“Sano mitä sanot, mutta minä vihaan tätä”, Nat sanoi Scorpiuksen ja hänen väittelynsä lopuksi ja hyvä ettei ollut änkeämässä Scorpiuksen syliin virustoverinsa aloittaessa pitkän röyhtäisten sarjan, joka oli hukuttaa alleen Lööperi-Lovekivan joukkue-esittelyn:
“Kanuunoiden johdossa on tänä vuonna kapteeni ja pitäjä Colin-Dean Chester - Colin muista kuplapää-loitsu!”
Lovekivan ajauduttua sivuraiteille selostuksessaan toinen Ginny Potter katsoi paremmaksi jatkaa joukkueen esittelyä:
“Mukana ovat myös etsijä Elisabeth Mercury, lyöjät Billie McJean ja hänen vaimonsa Julie McJean, sekä jahtaajat Melinda Thomas, Michael Senzir ja uusi tulokas vasta 19-vuotias Annie Gibson.”
 Pelaajat lennähtivät kentälle sitä mukaan, kun heidän nimensä tulivat lausutuiksi. Tämän jälkeen seurasi vielä Impoon ampiaisten joukkueen esittely. Ja Scorpius huomasi tämän joukkueen pysyneen kokoonpanoltaan täysin samanlaiselta edellisvuodesta. Lovekiva yritti parhaansa mukaan sabotoida selostajakumppaninsa puhetta tekemällä omituisia välihuomautuksia pelaajista ja pelipaikoista. Esimerkiksi tämän esitellessä Impoon ampiaisten etsijän Lovekiva lausahti:
“Ginny, sinun miehesihän pelasi etsijää Tylypahkassa, eikö vain?”
“Luna, hän on katsomossa”, toinen selostaja yritti mumista, mikä ei onnistunut taialla vahvistetulla äänellä erityisen hyvin.
“Ai on? Hei, Harry!”

 Muutama penkkirivi heidän alapuolellaan eräs suurimmaksi osaksi kirkkaan oranssinsävyihin pukeutunut ryhmä purskahti raikuvaan nauruun ja katsoessaan heitä tarkemmin Scorpius tunsi vatsansa heittävän jälleen volttia tai vaihtoehtoisesti tanssivan irlantilaista rivitanssia, kumpi ilmaus nyt ikinä kuulosti paremmalta. Hänen katseensa oli jälleen jo kolmatta kertaa sen päivän aikana varastanut samainen tyttö. Tämän tuuheat, ruskeat hiukset oli sidottu niskaan oranssilla nauhalla ja tumman koulukaavun sijasta tytöllä oli päällään  farkut ja Kadlein kanuunoiden kannattajapaita, mutta eittämättä hän oli Rose Weasley.
 Weasleyn vieressä istui nainen, jonka hiukset olivat täsmälleen samaa tuuheaa laatua ja Scorpius arveli, että tämän täytyi olla tytön äiti. Oranssiin kaapuun sonnustautuneen miehen, jonka punaiset hiukset kävivät pyhää sotaa kaapua vastaan, Scorpius arveli olevan Weasleyn isä. Näiden lisäksi Scorpius näki katsomossa punaruskeahiuksisen pojan sekä punatukkaisen pikkutytön, jotka olivat Scorpiuksen muistun mukaan tulleet Tylypahkaan vasta edellisvuonna. Jotain sukua nämäkin taisivat olla Weasleylle. Näiden lisäksi Scorpius tunnisti Albus Potterin, tämän isän ja veljen, joka näytti olevan kiinnostuneempi tyttöystävänsä kitarisojen tutkimuksesta kuin joukkueiden esittelystä, tosin kaadon lentäessä ilmaan James Potter tuntui täysin unohtavan tyttöystävänsä olemassaolon.

  Kun peli lopulta pääsi alkamaan, Nat ei voinut kuin katsoa suu auki kentän tapahtumia kaikkien muiden mukana. Jopa Kadlein Kanuunoiden kannattajat näyttivät olevan yllättyneitä siitä, että heidän joukkueensa sai kaadon ensimmäisenä haltuun. Mikä vielä yllättävämpää Kadlein kanuunat, viimeisen vuosisadan jatkuvasti liigan surkeimpiin kuulunut joukkue, oli näyttänyt vaihtaneen osia Britannian maajoukkueen kanssa. Syöksyt, väistöt ja hämäykset olivat paikallaan, eikä heissä näkynyt merkkiäkään heikkoudesta. Erityisesti kanuunoiden uusin tulokas näytti luovuudellaan ja nuoruutensa innolla siivittävän joukkuetoverinsa uskomattomiin suorituksiin. Puolen tunnin kuluttua Kadlein kanuunat johti peliä 80-0 ja Impoon ampiaiset olivat hätää kärsimässä.
“Nähtävästi Kadlein katapultit ovat päässeet eroon niin luuseripöpöstä kuin kuusijalkakielikontiaisestakin”, Lovekivakin ihasteli.
“Sinä nähtävästi et. Se on kanuunat”, Potter-niminen selostaja oikaisi Lovekivaa ja Nat muisti tässä vaiheessa kuulleensa joskus, että tämä oli Albus Potterin äiti. Sehän oli ilmiselvää, hän ei ollut osannut vain alkuun yhdistää.
“Niillä täytyy olla pesä jossakin lähellä”, Lööperi-Lovekiva ilmoitti vakavasti ja Nat huokaisi tuskissaan.
Hän kääntyi Scorpiuksen puoleen:
“Scorpius, eikö sinusta… Scorpius?”
Poika näytti katsovan jonnekin aivan muualle kuin pelikentälle ja Nat seurasi hänen katsettaan. Sen kohteen nähdessään Nat joutui tuhahtamaan ääneen.
“Minähän varoitin sinua, että se vesi vielä vahingoittaa aivojasi. Voisitko mitenkään pitää silmäsi irti Weasleysta?” hän kysyi  kulmat halveksivaan tapaan koholla.
“Hiljaa, isä voi kuulla”, Scorpius sanoi, mutta ei noudattanut Natin pyyntöä. Tosin oli epätodennäköistä, että Draco oli kuullut sanaakaan Natin puheesta, sillä hän itse joutui huutamaan pistetilannetta huonokuuloiselle herra Kilikalille.

“Kadlein kanuunat voittaa ensimmäisen ottelunsa kahteen kauteen!” Ginny Potter huusi päätöstuloksen ja Lovekivankin oli pakko kommentoida asiaa sanomalla:
“Hienoa, olette onnistuneet lopullisesti kadottamaan sen luuseripöpön. Harmi vain pöpöjen kannalta, niiden kanta kun on nykyisin niin suppea…” 
Paria penkkiriviä edempänä Scorpius näki sen punatukkaisen miehen, jonka otaksui herra Weasleyksi nousevan muiden Kadlein kanuunoiden kannattajien tapaan viheltämään ja huutamaan kannustuksia suosikkijoukkueelleen. Scorpiuksen isäkin oli tainnut huomata viimeistään nyt herra Weasleyn sillä hänen ilmeensä kiristyi aivan aavistuksen verran.
 Katsomo alkoi tyhjentyä hiljalleen ja Scorpius, Draco ja Nat etsiytyivät muiden mukana stadionin edustalle. Scorpius jättäytyi ihmismassassa hieman isänsä ja Natin jälkeen ja kurkotteli päätään nähdäkseen Weasleyn. Ei kestänyt kauaa, kun hän havaitsi tämän pakkautuvan perheensä, Potterien ja Lööperi-Lovekivan kohti stadionin uloskäyntiä. Scorpius livahti taidokkaasti ihmisten välistä niin, että päättyi aivan Rose Weasleyn läheisyyteen.
“Hei, Weasley. Hyvä ottelu vai mitä?” hän avasi keskustelun omasta mielestään erittäin sulavasti ja rennosti. Weasley käännähti kauhuissaan häntä kohden:
“Malfoy, onko sinulla jokin pakkomielle pilata päiväni? Jos yrität sitä, niin onnittelen; onnistuit loistavasti.”
“En minä halua sinun päivääsi pilata”, Scorpius kertoi rehellisesti ja tunsi sydämen tykyttävän kuumeisesti rinnassa.
 He astuivat juuri portin ulkopuolelle ja ruuhka hieman hellitti osan ihmisistä alkaessa kaikkoontua koteihinsa.
“Mitä sitten?” Rose Weasley kysyi, mutta juuri kun Scorpius oli antamaisillaan vastauksen herra Weasley astahti paikalle.
“Rose, meidän pitää mennä ennen kuin äitisi her…”, mies aloitti tyttärelleen suunnatun puheen, mutta keskeytti sitten huomatessaan Scorpiuksen. Punahiuksisen miehen ilme muuttui jäykäksi ja Scorpius arvasi, ettei tämä mies ajatellut mitään hyvää hänen sukunimestään. Tarkemmin muistellessaan Scorpius muisti tavanneensa miehen erittäin lyhyesti ensimmäisenä kouluvuotenaan, mutta he eivät olleet tuolloin varsinaisesti ehtineet esittäytyä.
“Sinä olet varmaan Scorpius Malfoy?” herra Weasley tokaisikin ja Scorpius nyökkäsi. Rose itse näytti sangen vaikealta isänsä tultua paikalle. Myös muut heidän joukostaan olivat nyt aivan kuulomatkan etäisyydellä. Sen sijaan toisaalta lähestyi kaksi Scorpiukselle tuttua hahmoa ja Scorpius huomasi kauhukseen oman isänsäkin pakkaavan Natin kanssa paikalle. Isä silminnähden järkyttyi nähdessään herra Weasleyn. Hänen kuitenkin onnistui kätkeä se erinomaisesti. Hän nyökkäsi herra Potterille ja naisille ja nämä vastasivat viileään tervehdykseen. Vasta tämän jälkeen Draco kiinnitti katseensa herra Weasleyyn.
“Weasley”, Draco sanoi jähmeästi ja ojensi odottavasti kätensä.
“Malfoy”, herra Weasley lausahti vähintään yhtä kylmästi, mutta tarttui kuitenkin hänelle tarjottuun käteen. He puristivat toistensa käsiä rajusti, eikä kukaan saattanut epäillä, etteivätkö he olisi inhonneet toisiaan.
“Pidä tyttäresi kaukana pojastani”, Scorpius kuuli isänsä lausahtavan suupielestään ja herra Weasley vastasi samalla mitalla:
“Pidä poikasi kaukana tyttärestäni.”
 Draco hymyili pienesti ja päästi kättelyotteen irti:
“Ei tuota ongelmaa.”
“Ei niin”, herra Weasley vastasi vähintäänkin yhtä vakaasti ja teki ilmeellään selväksi, ettei välittänyt olla tekemisissä yhdenkään Malfoyn kanssa mitään kautta.
“Ei tosiaankaan”, Rose Weasleykin lausahti ja vilkaisi Scorpiusta murhaavasti. Ilmeisesti hän oli sitä mieltä, että koko tämä epämiellyttävä tilanne oli yksin ja ainoastaan Scorpiuksen syytä.
“Tuottaapas!” epätoivoinen Scorpius-parka huudahti mielessään ja kuin vahingossa sana karkasi myös hänen huuliltaan muiden kuultavaksi.
 Reilu tusina silmäpareja käännähti Scorpiusta kohden ja hän tajusi virheensä välittömästi.
“Kuusijalkakielikontiainen”, hän lausahti nopean selityksen.
“Minähän sanoin, että niillä on pesä täällä”, Luna Lööperi-Lovekiva ilmoitti tyytyväisesti.
« Viimeksi muokattu: Elokuu 13, 2008, 17:04:20 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Hei taas.
Sain yksärillä tiedustelun, että milloinkas tähän ficiin on tulossa jatkoa, joten päätin nyt laittaa pienen informaatiopaketin esille.
 Eli tarkkaa päivämäärää en uskalla luvata, mutta henkilökohtainen tavoitteeni on, että ennen kesäkuun neljättä saisin neljännen osan kokonaisuudessaan tänne. Kyseessä ei ole mikään neljäs-neljäs -juttu, vaan se tosi seikka, että ole lähdössä ko. päivämääränä kahdeksi viikoksi Maltalle.
 Juuri nyt koeviikko painaa päälle, mutta välillä 29.5-3.6 olisi tarkoitus kirjoittaa ficiä hillittömällä tahdilla eteenpäin. Itseasiassa olen tällä hetkellä kirjoituksen suhteen melkoisen hyvässä vaiheessa, ainakin paljon paremmassa kuin historian luvussa...

 Kiitos ihanille kommentoijille<3. Tapojen vastaisesti vastaan teille jo tässä, sillä en tiedä tosiaan kuinka kauan seuraavaan kertaan menee...
Kiitos Tsau, kommenttisi oli erittäin piristävä ja ihana :).
katajapuskanen, kiitän kommentista.
Toki saat kysyä noita syitä. Minun pitää vain vähän miettiä mitä vastaan. No, ensinnäkin yksi tärkeä syy oli juuri se, että minusta kuurot ja mykät ovat fantasiakirjallisuudessa ja etenkin ficeissä hieman vaiettu ryhmä ja se on sääli. Minusta on tärkeää tuoda esille muitakin kuin kaikkein stereotypisimpia ihmiskuvia. Haluan kirjoittaa niistäkin ihmisistä joiiden elämä on jollakin tavalla erilaista. No, henkilökohtainen innoite tähän lähti erään ystävän ystävän syksyisestä tapaamisesta. Kuuromykkä, fantastinen poika, jonka seurassa minulla oli tavattoman nautittavaa. Ihailin tapaa, jolla hän käytti kasvojaan ja käsiään, kuinka hän onnistui sanomaan paljon pelkillä eleillään. Minä en itse hallitse kuin harvoja viittomia ja Hugon ja Lilyn tapaan olen hallitsemissanikin viittomissa auttamattoman hidas, mikä asetti haasteita kirjoittamiseen. Lisäsäväyksen ja pienen epätoivon aiheutti vielä toteamus siitä, että viittomakieli ei olekaan täysin yleistä, vaan että siinä on tiettyjä kansallisuuteen sidottuja merkityksiä. Yrittäessäni selvitellä BSL:ää (British Sign Language) sain muutamilta läheisiltä tahoiltani sen tyyppisiä ehdotuksia kuin:
"Se on taikamaailma, voihan se oppia puhumaan." Minulle tämä ei kuitenkaan sopinut, sillä minusta tuntui, että olisin tehnyt erittäin väärin hahmoa ja ajatustani kohtaan. Niin tyydyin sitten jättämään käsien liikkeiden kuvailut vähemmälle ja keskittymään enemmän siihen miltä Keithistä tuntuu ja kuinka hänen kuuromykkyytensä vaikuttaa hänen elämäänsä ajatuksiinsa ja muihin ajatuksiinsa. Kai tässä tuli vastaus kysymykseesi?

Nähtävästi tänään kaikesta tahtoo tulla pidempi tarina. Ilmeisesti historian lukeminen on erinomainen pelote...

                                                 Kesälomaa kaipaava
                                                                           Unissakävelija
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Hei.
Anteeksi, että jatkon kanssa on kestänyt ja anteeksi etten nyt kerkeä kiitelemään niitä ihania ihmisiä, jotka ovat kommmentoineet. Palaan kyllä tekemään sen. Mutta nyt on liian kiire.
                                             Elokuviin lähdössä oleva,
                                                                             Unissakävelija
(*)osa Elviksen kappaleesta Heartbreak Hotel

Luku 49: Jatkuva mielenhäiriö

“Hyvää kouluvuotta, kulta”, oli yksi niistä kymmenien äitien toivotuksista, jotka soivat Kings Crossin asemalla, kun velhovanhemmat lähettivät pienokaisiaan ja hieman isompiakin lapsiaan kohti ensimmäistä, viimeistä tai vain seuraavaa lukuvuottaan Tylypahkassa.
Scorpius Malfoykin salli äitinsä antaa hänelle nöyryyttävän halauksen ja suukon keskellä vilkasta laituria, joka tunnettiin numerolla 9 ¾. Isä toivotti hänelle hyvää kouluvuotta ja kehotti pysymään erossa hankaluuksista. Hänen sanoessaan tämän katse viivähti nopeasti Weasleyn perheessä, joka myös oli myös lähettämässä lapsiaan Tylypahkaan.
Päästyään irti äitinsä otteesta Scorpius livahti junaan ja työntyi Natin valitsemaan vaunuosastoon, jossa tyttö oleskeli lueskellen Päivän profeetan urheilusivuja. Scorpius näki kissankorkuisin kirjaimin painetun otsikon ilmoittavan:
Kadlein kanuunat: ”Me voitamme”
 Nat näki Scorpiuksen katseen ja ojensi lehden hänelle.
“Luulevat yhden hyvän pelin jälkeen omistavan koko maan”, hän hymähti viitaten avoimen aukeaman kuvaan, jossa Kadlein kanuunoiden joukkue paistatteli voitonriemussa kameravalojen räpsyessä. Kuvan keskellä oli kanuunoiden nuori jahtaajatar Annie Gibson, jonka joukkueen valmentaja Rodney Holloway ja jahtaaja Michael Senzir nostivat kerta toisensa jälkeen istumaan harteilleen.
 Scorpius rypisti kulmiaan. Hänestä tuntui, että hän oli nähnyt naisen Tylypahkassa ollessaan ensimmäisellä luokalla. Tämä oli tainnut olla Korpinkynnessä, mikäli hän ei muistanut aivan väärin. Korpinkynsi oli voittanut huispausmestaruuden sinä vuonna ja juuri loistavasta jahtaajapelistään johtuen.
  Scorpius syventyi artikkeliin, joka kehui Kadlein Kanuunoiden eilisen pelin maasta taivaaseen  ja ehti jo ennustaa liigavoittoa. Rouva Sipisumu, kuuluisa sammakonsisälmyksiä ennustamiseen käyttävä noita oli saatu lehden haastateltavaksi ja tämäkin uskalsi lupailla Kadlein Kanuunoiden voittoa kolmen vuoden sisällä. Scorpius viskasi lehden takaisin Natille sanoen:
“Taisivat innostua hieman liikaa.”
“Eivätkä olleet ainoat, jotka eilen innostuivat”, Nat ilmoitti merkityksekkäästi.
“Haluaisitko selittää minulle, mikä se juttu Weasleyn kanssa oli oikein olevinaan?”
“Mikä juttu?”  Scorpius kysyi vältellen. Hänellä ei ollut halua tai innostusta ryhtyä väittelemään tästä aiheesta Natin kanssa.
“No, se juttu, kun olit seota nähdessäsi edes vilauksen hänestä”, Nat painosti riistäen Scorpiukselta mahdollisuuden jättää vastaamatta.
“Nääh, olin saanut auringonpistoksen”, Scorpius vähätteli.
 “Harvinaisen pahan sellaisen”, Nat mutisi ja jatkoi päivän Profeetan lukemista palaamatta enää aiheeseen. Scorpius taas muisteli mielessään edellistä iltaa jolloin oli joutunut toistelemaan vanhemmilleenkin useammin kuin kerran olevansa täysin kunnossa, auringonpistosta lukuun ottamatta. Isä ei ollut ollut erityisen ilahtunut hänen sanomisistaan huispausottelussa ja Scorpius oli joutunut käsi sydämellä vakuuttamaan, ettei ollut ollut tosissaan minkään lauseensa kohdalla, etenkään sen, jossa hän oli todennut, että Weasleysta erossa pysyminen tuottaisi vaikeuksia. Scorpius alkoi hiljalleen uskoa itsekin, että kaikki se mitä oli tapahtunut edellisiltana oli ollut pelkkä päähänpisto, pelkkää houreisen  vedessä tai auringossa vahingoittuneen mielen aikaansaamaa omituisuutta.
 Scorpius kuuli makeiskärryn kulkevan käytävässä ja kysyi Natilta halusiko tämä jotakin kärrystä. Nat puisti päätään keskittyen lukemaan sen hetken hittibändi Ryhmylien erikoishaastattelua. Scorpius astui käytävälle ja kiiruhti pyylevän noidan luokse, joka myi parasta aikaa pussillista suklaasammakoita kenellekäpä muullekaan kuin itselleen Rose Weasleylle. Scorpius pysähtyi hetkeksi katsomaan tuota tapahtumaa kuin siinä olisi ollut jotakin erikoista.
 Weasley oli nähtävästi jo vaihtanut Tylypahkan kaapuunsa, mutta sehän oli toisaalta ollut odotettavissakin. Hänen ruskeat, tuuheat hiuksensa näyttivät ulkoa tulvivassa päivänvalossa taipuvan aivan aavistuksen verran punertavaan sävyyn. Kasvot olivat lukuisten pisamien peitossa ja silmät erittäin kauniin ruskeat. Scorpiuksen kiinnittäessä huomionsa pehmeän näköisiin huuliin, hän huomasi niiden alkavan liikkuvan. Vain vaivoin Scorpius pystyi keskittymään Weasleyn sanoihin, jotka kuuluivat:
“Mitä tuijotat, Malfoy?”
Scorpiukselta kesti jonkin aikaa edes ymmärtää, että kysymys oli tarkoitetuttu hänelle ja kun hän lopulta olisi ollut valmiina vastaamaan, Weasley oli jo kääntänyt selkänsä ja kiiruhtanut kohti omaa vaunuosastoaan.
“Saisiko olla jotakin kärrystä?” makeiskärryä työntävä noita kysyi ystävällisesti Scorpiukselta.
“Yksi Weasley.”
“Anteeksi kuinka, kultaseni?”
Scorpius astahti vaunuosastoon ja joutui lopultakin myöntämään itselleen, että ehkä kyse oli jostakin muusta kuin auringonpistoksesta tai veden vahingoittamista aivoista.

Rehtori Meryl Kahlesalpa antoi katseensa kiertää ympäri salia, jonne oppilaat parasta aikaa tulvivat. Taas alkaisi uusi lukuvuosi ja hänen toivoakseen se olisi rauhallisempi ja hänen kannaltaan vaivattomampi kuin edeltäjänsä. Hän tunnisti saliin pyrkivästä oppilasmassasta muun muassa  kuudesluokkalaisen James Potterin, joka asteli tupapöytäänsä käsi niin tiukasti Amanda Blaken ympärillä, että olisi voinut luulla heidän olevan yksi ja sama ihminen. Edellisvuonna rehtori oli nimittänyt Amanda Blaken valvojaoppilaaksi siinä toivossa, että näin tämän olisi onnistunut pitää poikaystävänsä kurissa, mutta selvääkin selvempää oli, että yritys oli epäonnistunut täydellisesti. James Potter tuntui aavistavan rehtorin katseen ja virnisti julkeasti opettajainpöytää kohti.
“Tuo poika ajaa minut vielä hulluksi”, rehtori lausui ääneen.
“Oletan, että puhut James Potterista?” professori Nenoveh esitti oletuksen korjatessaan 5-vuotiaan Nina-tyttärensä saparoja. Tyttö istui opettajan pöydässä aivan äitinsä vieressä, kuten oli jo edellisen vuoden aikana tehnyt. Lapsi tuijotteli silmät suurina oppilaiden joukkoa ja yltyi silloin tällöin esittämään kysymyksiä äidilleen.
 Rehtori vilkaisi nopeasti tyttöä ja tunsi pienen omantunnon pistoksen ajatellessaan, että hän joutuisi ajamaan erään pätevimmistä opettajistaan vielä pois juuri tuon lapsen takia. Mutta olihan ennenkuulumatonta, että Tylypahkan opettaja asui linnassa lapsensa kanssa. Ei sillä, rehtorilla ei ollut mitään henkilökohtaista tyttöä tai useimpia muitakaan lapsia kohtaan, Nina oli jopa sangen kultainen, mutta rehtori oli kuitenkin periaatteen nainen. Professori Nenoveh saisi lähteä välittömästi, kunhan hänen onnistuisi löytää joku toinen pätevä muodonmuutostenopettajan virkaan. Valitettavasti tähän mennessä hänen tiedustelukirjeensä mahdollisista opettajaehdokkaista olivat saaneet huonohkon vastaanoton.
“Kenestäpä muustakaan? Hänhän kuluttaa kansliaani enemmän kuin muut oppilaat yhteensä”, rehtori tuskaili aiheeseen (James Potteriin) palaten.
“No, eihän hän mitään erityisen vakavaa rikkomusta ole tehnyt…”, professori Longbottom puolusteli ja muutama muu professori nyökytteli hänen sanojensa vakuudeksi.
“Väitättekö, että minun kansliaani murtautuminen useampaan otteeseen ei ole vakava rikkomus?” rehtori puhisi kiukkuisesti alaisilleen. Edellisvuonnakin joku oli livahtanut hänen työhuoneeseensa ja käyttänyt hänen takkaansa luvatta, eikä rehtorilla ollut pienintäkään epäilystä, etteikö se olisi ollut James Potter.
“No, tuosta ei ole varsinaisia todisteita. Et tiedä, onko kyseessä ollut James vai joku muu”, professori Longbottom huomautti.
“Neville-hyvä, vaikka kyseessä onkin ystäväsi poika, pyytäisin silti neutraalia suhtautumista”, rehtori näpäytti alaistaan.
“Eikö oma suhtautumisesi vastaavasti ole hieman ylireagoiva?” professori Nenoveh esitti uskaliaasti.
 Rehtori vilkuili ympärilleen pöydässä tukea etsien. Oliko opettajakunta tosiaan tätä mieltä hänen työpanoksestaan linnan hyväksi?
“Professori Birdsherry, mitä mieltä olet tästä asiasta?” rehtori äkkäsi ihmisen, jolta saattaisi löytää tukea väitteilleen. Jästitiedonopettajan, professori Jyvästinin, kanssa keskustellut mies hätkähti kuin sähköiskun saaneena ja kääntyi miltei vastentahtoisesti rehtoria kohden.
“Valitettavasti minulla ei ollut kunniaa… kunniaa seurata keskustelua aivan alusta lähtien”, hän ilmoitti pikaiseen sävyyn kuin kysymys olisi tehnyt hänet erittäin vaivautuneeksi.
“Mäkään en seurannu, mut oon ihan samaa mieltä kun kirjastomuksu”, ilmoitti juuri pöytään saapunut lientenprofessori, jonka sukunimi ei jostain syystä koskaan ollut jäänyt rehtorin mieleen. Kalpea vaaleahiuksinen mies suurine silmälaseineen asettui professori Nenovehin viereen ja paiskasi kättä tämän “kirjastomuksun” eli professori Nenovehin Nina-tyttären kanssa.
 “Olen edelleen sitä mieltä”, rehtori aloitti, mutta joutui keskeyttämään lauseensa salin ovien avautuessa ja nuorimman sukupolven astuessa sisään. Rehtori lohdutti itseään sillä tosiseikalla, että ainakaan tällä kerralla joukossa ei olisi enää lisää Pottereita.

Scorpiuksen Tylypahkaan saapumisilta tuntui kuluneen ohi silmien ja korvien. Hän ei muistanut mitään lajittelusta tai kesteistä. Ei uusista tulokkaista tai vanhojen kanssakäymistään keskusteluista. Ainoa mitä illasta oli jäänyt hänen mieleensä oli pohdinta liittyen Rose Weasleyyn. Enää Scorpius ei voinut kiistää itseltään sitä tosiseikkaa, että hänelle oli tapahtumassa jotakin todella omituista. Siis Scorpiukselle, ei Weasleylle.
 Ensimmäinen melkoisen todennäköinen vaihtoehto oli ollut Natin esittämä teoria siitä, että hän oli sekoamassa kovaa kyytiä. Kuitenkin Scorpiuksesta tätä teoriaa ei oikein tukenut se, että hän käyttäytyi yhä suuremman osan ajasta järkevästi ja hallitusti. Hän sekoili ainoastaan, nyt kun sitä oikein ajatteli, Rose Weasleyn seurassa.
 Oliko siis mahdollista, että Scorpius olisi ihastunut Weasleyyn? Ehkä jopa rakastunut? Scorpiuksen teki mieli viskata tämäkin teoria oikopäätä roskakoriin, mutta jokin pieni ääni hänen päänsä sisällä arveli, että tässä saattoi olla jotakin tutkimisen arvoista.
 Illalla hän pyöri sängyssään ja pohti yhäkin tätä mahdollista rakastumis/ihastumis/pitämis-asiaa, eikä ollut vieläkään päässyt puusta pitkälle. Ensinnäkään hän ei ollut edes aivan varma mitä rakastumisella tarkoitettiin, mikä vaikeutti arviointia. Hän ei katsonut koskaan olleensa rakastunut. Korkeintaan ehkä ihastunut tai kiinnostunut, mutta että rakastunut? Ehei.
 Kuitenkin se, että hän menetti itsensä hallinnan jatkuvasti Weasleyn seurassa viittasi johonkin vakavampaan. Se että tyttöön katsomisenkin onnistui romuttaa hänen ulkoinen itsevarmuutensa ja viileytensä, ei ollut mitään tavanomaista. Se että sydän tuntui käyttävän hänen sisuskalujaan juoksuratanaan pelkästä Weasleyn äänen kuulemisesta, ei voinut olla normaalia.
 Scorpiushan oli Malfoy ja oli oppinut ylevyyden ja ylpeyden jo äidinmaidossa. Hän tiesi vallanmainiosti, että Weasleyn kaltaiset eivät olleet sopivaa seuraa hänelle missään mielessä. Hänen molemmat vanhempansa olivat ehdottoman puhdasverisistä suvuista ja hänen odotettiin myöhemmin elämässään jatkavan tuota suuntausta. Ei olisi siis mitenkään mahdollista, että hän koskaan menisi Weasleyn kanssa naimisiin tai mitään sen suuntaistakaan. Ei sillä, että hän olisi erityisemmin suunnitellutkaan häitä kenenkään, etenkään  Rose Weasleyn kanssa.

“Scorpius Malfoy”, Nat nykäisi poikaa terävästi kaavun hihasta niin, että tämän leukaa pitelevä käsi lennähti sivuun ja etukenon asennon vuoksi tämän suippo leuka kolahti pulpetin kanteen. Scorpius nousi leukaansa hieroen suorempaan istuma-asentoon ja kohtasi professori Birdsherryn kummeksuvan katseen. Mies näytti siltä kuin ei olisi koskaan aiemmin tullut keskeytetyksi tunnilla (tietenkään tämä ei ollut totta, professori oli keskeytetty hyvinkin usein, silti hänen onnistui vain aina näyttää siltä kuin kyseessä olisi ensimmäinen kerta).
“Eivätkös neiti Montgomery ja herra Malfoy aio seurata opetusta? “Spesiaalit paljastus” on erittäin hyödyllinen loitsu, jonka oletan jokaisen oppilaan osaavan ensiviikkoon mennessä.  “Spesiaalit paljastus“-loitsussa tärkeintä on sauvan kärjellä tehtävä liike, joka pakottaa mahdollisen pimeyden esineen, joka on voimakkuudeltaan heikko tai keskitasoinen, paljastamaan salansa ja näin antaa tekijälleen mahdollisuuden…”
Scorpiuksen huomio oli karannut luokkahuoneessa surraavan suurikokoisen kärpäsen  mukana jonnekin katon rajaan ja näin ollen professori Birdsherryn selostuksen loppuosa jäi hänelle täysin tuntemattomaksi. Silloin tällöin hänen katseensa käväisi katonrajan sijasta aivan hänen edessään istuvan tytön ruskeaa hiuspehkon kohdalla.
 Kesken Scorpiuksen haaveilun hänen pulpetilleen kolahti epämääräinen kuutionmallinen esine, joka piti erikoista humisevaa ääntä. Hän oli ottamaisillaan sen käteensä, kun professori Birdsherryn ohjeet tavoittivat hänen korvansa:
“Älkää missään nimessä koskeko teille entuudestaan tuntemattomaan esineeseen. Tosin… tosin näin kouluympäristössähän ei olisi mahdollista käyttää mitään erityisen vaarallista, joten kukaan ei joudu tämän tunnin päätteeksi Pyhään Mungoon.”
Professori tarkisti että kaikilla oli esineet edessään ja vilkaisi sitten hyväksyvästi innokkaaseen luokkaan. Olihan heillä syytäkin olla innostuneita, kun he lopultakin kolmen vuoden pimeydenvoimilta suojautumisen teorian jälkeen pääsivät johonkin loitsuun käsiksi.
“No, nyt juoni on se, että pääsemme juuri oppimallamme loitsulla paljastamaan, onko johonkin näistä esineistä käytetty pimeää magiaa. Mikäli esine reagoi loitsuun jollakin tavoin, voimme päätellä sen olevan vaarallinen ja kaipaavan jatkotoimenpiteitä. Mitenkäs menetellään käytännön… käytännön elämässä mikäli tällainen esine sattuu kohdalle?” professori antoi katseensa kiertää ympäri luokan ja kukaan ei yllättynyt, kun Rose Weasley oli ainoa, joka viittasi.
“Hmm, neiti Weasley?” professori kysyi epävarmaan sävyyn. Vaikka hän antoi Weasleylle joka tunnilla vähintään yhden puheenvuoron, hän vaikutti silti joka kerta siltä kuin olisi nähnyt tytön ensi kertaa.
“Esineen koskettamista on vältettävä ja se on pidettävä etäällä herkistä tai epävakaista materiaaleista. Lähistöllä olevien olioiden tulee siirtyä kauemmas ja tulee ottaa yhteys ministeriön taikaesineiden väärinkäytön osastoon. Mikäli esine on jästillä tai jästin läheisyydessä on luvallista harhauttaa tai  muulla tavoin estää tätä vahingoittamasta omaa tai muiden terveyttä”, Rose Weasley pajatti niin kyllästyneen ja ulkoa opetellunkuuloisesti, että Scorpius ei jaksanut olla ihmettelemättä, kuinka monesti Weasley oli tämänkin aineen kirjan lukenut.
“Aivan, juuri näin”, professori Birdsherry vahvisti Rosen tiedot ja kehotti heitä aloittamaan. Scorpius hymähti ja tähtäsi kuutionmuotoiseen esineeseen “Spesiaalit paljastus”-loitsun. Saamatta aikaan minkäänlaista vaikutusta. Humina jatkui ja esine nökötti pulpetilla viattomana ja liikkumattomana. Scorpius vilkaisi Natia, joka ei myöskään ollut saanut aikaan omassa esineessään minkäänlaista ilmiötä. Professori Birdsherryn kävellessä ohi ja kysyessä sujumista, Nat vastasi, ettei hänen esineensä ollut kirottu mustalla magialla. Professori myönsi tytön osuneen päätelmässään oikeaan ja kääntyi Scorpiuksen puoleen:
“Mitenkäs on herra Malfoyn laita?”
“Ei ole kirottu”, Scorpius totesi pitkästyneesti.
Mies oli hetken hiljaa ja katsoi Scorpiusta tutkimattomasti.
“Oletkos aivan varma?” hän kysyi.
Scorpius päätti professorin mieliksi tehdä loitsun uudestaan. Mitään ei tapahtunut tälläkään kerralla.
“Aivan, tässä on nyt pikkuinen virhe”, professori ilmoitti ja näytti omalla sauvallaan käytettävän sauvanliikkeen.
“Tuo viimeinen näpäys on hieman heikonoloinen”, hän selitti vielä ja Scorpius yritti uudestaan, nyt keskittyen erityisesti viimeiseen näpäykseen. Tällä kertaa tuloskin oli toisenlainen; tumman sävyisen kuution sisällys näytti kuplivalta ja myrkyn vihreältä.
“Nyt suorastaan tunkeuduimme tämän loitsun ytimeen”, professori lausahti innostuneesti ja sai aikaan muutaman laimean hymyn Scorpiuksen lähistöllä.

  Tunnin loputtua Scorpius kiirehti erään ruskean ponihännän perään. Hänen oli lopullisesti selvitettävä muutama asia.
“Weasley!” hän huikkasi ja ponihäntä käännähti poispäin hänestä kasvojen kääntyessä häntä kohti. Noiden kasvojen ilme näytti kärsivältä ja niiden omistaja olisi mitä mieluimmin livistänyt vain paikalta.
“Kuule Weasley, jos minä pyytäisin sinua kanssani Tylyahoon, mahtaisitko sinä suostua?” Scorpius kysyi niin sulavasti kuin mahdollista. Tyrmistys ja epäusko nousivat Rose Weasleyn, kuten myös hänen seurassaan olevan Albus Potterin, kasvoille.
“En”, Weasley sai järkytykseltään laukaistua.
Scorpius korjasi ulkokuorensa nopeasti, huolimatta itsetuntonsa saamasta kolhusta ja totesikin vain niin tyylikkäästi kuin osasi:
“No, hyvä ettei minulla ole aikomustakaan pyytää.”
“Oliko muuta Malfoy?” Weasley kysyi kylmästi.
“Ei, eipä tainnut”, Scorpius vastasi tavoitellen samanlaista jäistä äänensävyä. Weasley ja Potter katosivat noiden sanojen jälkeen käytävillä eteenpäin rynnivään ihmispaljouteen.
“Sinä olet joko todella typerä tai todella itsepäinen, kun jatkat tuota”, Natin ääni huomautti aivan hänen takaansa. Ilmeisimmin Nat oli nähnyt koko edeltävän kohtauksen.
“Jos kysyt Weasleylta vastaus on ensimmäinen, jos minulta jälkimmäinen”, Scorpius totesi ihmismassaan tähyten.
“Sinä olet todella säälittävä”, Nat totesi.
“Hei, hän on minusta kaunis, ei sen enempää”, Scorpius puolustautui, vaikka oli juuri todennut itselleen, että Weasley oli hänestä jotain muutakin kuin kaunis. Ei tämän hylkäämä epäsuora treffikutsu olisi muuten tuntunut niin kipeältä.

Luku 50: Malfoyt ja Weasleyt

 Rose oli jo avannut jästitiedon kirjansa ja silmäili ensimmäiselle aukeamalle painettuja aihepiirejä. Kaikki hänelle tuttuja. Kolmannes kirjasta oli omistettu sähkölle ja sähköntuotolle, toinen kolmannes jästien yhteiskuntajärjestelmälle ja kolmas jästien arkielämälle. Hän oli huomannut tämän osion pitävän sisällään muun muassa kuvia jästien keittiötarvikkeista, joita luokkahuoneessakin oli yllin kyllin. Opettajan pöydän vieressä seisoi amerikkalaistyylinen jääkaappipakastin ja oven vieressä oli liesi. Mikroaaltouuni könötti kuin koristeena opettajan pöydällä ja eräässä nurkassa vohvelirauta, ompelukone, sateenvarjo ja televisio oli asetettu vierekkäin kuin niillä olisi jotakin tekemistä toistensa kanssa.
 Rose sattui nostamaan katseensa kirjan sisällysluettelosta, kun pitkä, kalpea, vaaleahiuksinen poika asteli maailmanomistajan tavoin luokkaan sisään. Rose ei osannut kuin tuijottaa tuota ilmestystä hämmentyneenä, sillä Scorpius Malfoy oli viimeinen ihminen, jonka hän oli olettanut saapuvan jästitiedontunnille. Malfoy näytti äkkäävän hänet ja asteli itsevarmanoloisesti kohti tyhjää pulpettia hänen vieressään.
“Malfoy, mitä hittoa sinä täällä teet?” Rose paukautti pojalle tämän ollessa tarpeeksi lähellä. Poika näytti olevan harmittavan varautunut kysymykseen ja väläytti hänelle omahyväisen hymyn.
“Otin ylimääräisen kurssin sinun vuoksesi”, poika ilmoitti ja tarttui Rosen viereisen tuolin selkämykseen.
“Älä kuvittelekaan istuvasi siihen!” Rose parkaisi ja vetäisi tuolia äkisti lähemmäs itseään. Tämä ei kuitenkaan haitannut Malfoyta, joka ei näyttänyt lainkaan kiusaantuneelta ahtautuessaan aivan Rosen viereen.
“Sinä et voi olla tällä kurssilla. Eihän sinulla ollut jästitietoa viime vuonnakaan”, Rose ärtyi ja siirsi tuoliaan kauemmas Malfoysta. Malfoy seurasi esimerkkiä siirtymällä lähemmäs Rosea. Hän jatkoi tuolinsa siirtämistä ja Malfoy seuraamista. Muu ryhmä seurasi kiinnostuneena kuinka Malfoy oli hiljalleen siirtynyt istumaan Rosen pulpetin eteen ja Rose oli liikkunut yhä kauemmas siitä.
“Rahalla ja suostuttelutaidoilla saa mitä tahansa”, Scorpius paljasti vastauksen tytön kysymykseen.
Rose näytti järkyttyneeltä ja unohti, että oli hänen vuoronsa siirtää tuolia. Scorpius kiilautui tuoleineen aivan Rosen viereen. Nyt kumpikaan ei enää istunut pulpettien edessä.
“Si… sinä lahjoit opettajan?”
“Sinun takiasi”, Scorpius muistutti.
“Toistan, mitä hittoa sinä teet?” Rose puuskahti ja nousi tuoliltaan raahaten sen takaisin lähtöpisteeseen. Esitystä seuraava yleisö vaikutti pettyneeltä, kun tuolileikin leikkijät palasivat pulpettiensa eteen.
Scorpius ei ehtinyt selostaa tarkkoja aikomuksiaan, sillä professori Jyvästin saapui lopultakin luokkaansa.
“Huomenta luokka”, hän toivotti pirteästi ja asteli pöytänsä eteen osoittaen jo pukeutumisellaan velhoille äärimmäisen tyypillistä jästien pukeutumisen huonoa jäljittelyä. Professori Jyvästin, viidenkymmenen huitteilla elontiellään asteleva noita, oli pukeutunut tummiin farkkuihin, joiden päälle oli saanut ahdettua sukkahousut, sekä ruskeaan ilmeisesti pesussa kutistuneeseen villapuseroon. Hän tallusteli  pöytänsä luo jalassaan aamutohvelit ja päässään lentäjänlakki. Rose ei osannut kuin sääliä häntä ja ehti jo pelätä mistä opettaja aikoisi tänä vuonna puhua. Rose nimittäin muisti eräänkin kerran edellisenä keväänä jolloin hän oli joutunut korjaamaan professorin puheita tämän kertoessa, että kivääri oli leipomisessa olennainen väline. Opettaja istui tuolilleen ja säteili luokalleen:
 “Ensimmäiseksi minä voin ilokseni kertoa, että herra Malfoy on saapunut rikastuttamaan ryhmämme oppilasmäärää…”
“…ja opettajan kukkaroa…”, Rose teki lisäyksen niin hiljaa, että vain vieressä istuva Malfoy saattoi kuulla.
“…ja toivonkin että toivotatte hänet oikein tervetulleeksi. Koska herra Malfoy ei ole edellisenä vuona opiskellut tätä ainetta, hän saattaa tarjota hieman ohjausta”, opettaja lopetti lauseensa.
Toivotan hänet tervetulleeksi ainoastaan Azkabaniin, Rose kommentoi, tosin tällä kertaa vain mielensä sisällä. Hän hivuttautui tuolinsa toiselle reunalle, joka oli kauempana Malfoysta. Tämä kohotti kulmaansa kuin kysyen haluaisiko Rose kenties aloittaa tuolileikin uudelleen.
“Voisitko millään lopettaa tätä?” Rose sihahti kiukkuisesti. Malfoy kohautti hartioitaan ja katsoi häntä kylmän harmailla silmillään.
“Neiti Weasley?” kuului opettajan ääni, joka rikkoi Rosen ja Malfoyn tuijotuskilpailun.
“Hienoa, että olet ottanut herra Malfoyn ohjaukseesi”, opettaja totesi innostuneena tulkiten tilanteen ehdottoman väärin.
“E-en minä…”, Rose yritti änkyttää, mutta opettaja ei antanut hänelle suunvuoroa.
“Voitkin kertoa herra Malfoylle, mitä olemme käyneet läpi viime vuonna”, opettaja jatkoi kuin ei olisi huomannutkaan Rosen kieltäytymisyrityksiä.
“Professori…”
“Ja kuten muutkin parit te voitte tehdä esitelmän haluamastanne jästiesineestä jouluun mennessä”, opettaja jatkoi ja ryhtyi kirjoittamaan istumajärjestystä ylös niin ettei hän saattanut nähdä kuinka Rose yritti epätoivoisesti tavoittaa hänen katseensa.
 Rose tunsi kasvavaa kiukkua sisällään. Eikö se riittänyt, että hänen täytyi sietää Malfoyta jo pimeydenvoimilta suojautumisen, liemien ja jästitiedon tunneilla? Pitikö hänen alkaa viettää vielä vapaa-aikaansakin tämän kanssa? Merlinin tähden, vaikka hän pitikin koulusta ja halusi olla kunnioittava opettajia kohtaan, johonkin hänenkin täytyi vetää raja.
“Professori, olisiko mahdollista vaihtaa istumapaikkaa?” Rose kysyi avoimen vihjailevasti välittämättä siitä, että tiesi koko luokan seuraavan tapahtumaa kuin huispauksen maailmanmestaruuskisoja.
“Miksi ihmeessä?” professori Jyvästin hämmästeli kohottamatta katsettaan tekeillä olevasta istumajärjestyksestä.
“Viihtyisin paremmin luokan perällä”, Rose lausahti ja vilkaisi myrkyllisesti Malfoyta, joka ei tuntunut olevan moksiskaan.
“No, neiti Weasley ja herra Malfoy voivat halutessaan siirtyä luokan perälle”, professori ilmoitti ystävällisen ymmärtämättömänä.
 Rose huokaisi. Tämä ei missään tapauksessa ollut hänen päivänsä.
 
Tunnin päätyttyä Scorpius ei pitänyt kerrassaan minkäänlaista kiirettä luokasta ulos. Weasley oli rynnännyt tunnin päätyttyä ensitöikseen professorin puheille.
“Professori-kiltti, Malfoy ja minä emme tule lainkaan toimeen, enkö voisi istua missään muualla ja tehdä esitelmää itsekseni?” tyttö kysyi parhaillaan.
Professori Jyvästin näytti järkytetyltä.
“Mutta neiti Weasley, tuohan on kovin töykeää. Ymmärrän kyllä, että nuorten rakkaussuhteet ovat hyvinkin tulisia, mutta…”
 Scorpius joutui peittämään naurun tyrskähdyksen nähdessään Weasleyn kasvot professorin puhuessa “nuorten rakkaussuhteista“. Weasley aukoi suutaan kuin unohtaen kuinka sitä nyt puhuttiinkaan. Hänen silmänsä olivat pöyristyksestä laajentuneet ja punastus oli levinnyt kasvoille, joko häpeästä tai vihasta.
“…ihmissuhdetaitojen kehittäminen on eräs osa opetusta. Sitä paitsi sinun, ryhmän parhaan oppilaan, seura tekee varmastikin hyvää herra Malfoyn tiedoille jästeistä.”
 Scorpius näki Weasleyn kasvoista ettei tämä voisi moisen kehun jälkeen enää väittää vastaan ainoallekaan oppilaalle.
 Weasley lausui hyvät päivänjatkot opettajalle ja ryntäsi kohti luokan ovea, jossa Scorpius jo odotti. Hän avasi oven tytölle ja lausahti liioitellun kohteliaasti:
“Teidän jälkeenne.”
 Ruskeahiuksinen tyttö katsoi häntä epäluuloisesti.
“Mitä oikein yrität, Malfoy?” Weasley kivahti ja Scorpius hymyili viattomasti.
“Olla kohtelias. Ritaritkin antoivat naisten kulkea edellään.”
“Vain jottei heitä itseään pystyttäisi murhaamaan”, Weasley huomautti kuivasti, eikä Scorpius keksinyt siinä äkkiä mitään sopivaa vastausta tuohon repliikkiin. Weasley viiletti pois.

Myös toisaalla muuan Malfoy aiheutti päänsärkyä eräälle toiselle Weasley-nimiselle.
“Miten niin Malfoy siirtyy auroriosastolle? Auroriosastolle ei siirrytä!” Ron Weasley raivosi esimiehelleen ja ystävälleen Harry Potterille.
“Minäkin sanoin noin Kingsleylle, mutta kävi ilmi että Dracolla on täysi pätevyys aurorin työhön, vaikka hän onkin työskennellyt taikayhteistyönosastolla”, Harry sanoi näyttäen rasittuneelta.
“Se niljakeko on käynyt auroriakatemian?” Ron äimistyi.
“Ilmeisesti.”
“Ja Kingsley haluaa nimenomaan minun ohjaavan häntä? Lyön vetoa, että tämä johtuu siitä että haukuin hänen vaimoaan ämmäksi viime keväänä”, Ron jupisi.
“Tai siitä että sanoit hänen vaimoaan raivohulluksi”, Harry muistutti ja Ron irvisti. Miksi ihmeessä hän ei ollut lukenut lasten Tylypahkan kirjeitä sen verran tarkemmin, että olisi älynnyt Tylypahkan tiukkapipoisen tyrannirehtorin olevan taikaministeri Kahlesalvan vaimo?
“No, milloin hän aloittaa?” Ron kysyi lopultakin hyväksyen kohtalonsa.
“Hän tulee yhdeksältä”, Harry kertoi epämääräisesti ja varoi Ronin katsetta.
“Maanantaina vai?” Ron kysyi tarkentaen.
Harry mumisi vastauksen jonnekin kattoa kohti ja Ronin täytyi pyytää häntä toistamaan sanansa.
“Oikeastaan tänään.”
“Tänään? Ja ajattelit kertoa minulle varttia aiemmin?” Ron huudahti.
“En halunnut pilata koko viikkoasi”, Harry puolustautui.
“Olet tiennyt siis viikon? Etkä vihjaissutkaan. On siinäkin paras kaveri…”, Ron jupisi samalla kun ovi kävi ja Draco Malfoy astahti sisään kaikessa arvokkuudessaan varttitunnin ajoissa.
“Potter, Weasley”, Draco Malfoy tervehti heitä päännyökkäyksellä.
 Harry vastasi tervehdykseen ja selosti asiaankuuluvasti auroriosaston käytäntöjä Ronin keikkuessa tuolinsa takajaloilla.
 Hän oli varmastikin eräs maailman huono-onnisimmista ihmisistä. Ovi kävi ja yli-innokas, lentävä muistio liihotti sisään kuin vahvistaen Ronin ajatuksia. Se törmäsi hurjalla vauhdilla häntä ja hänen kahdella jalalla seisovaa tuoliaan kohden kaataen sekä tuolin että sen istujan maahan.
 Ron katsoi kuinka paperit leijailivat hänen kasvoilleen ja olisi kironnut ääneen ja pahasti, ellei isän rooli olisi iskostunut niin vahvasti hänen mieleensä. Hermione oli erityisen tarkka siitä ettei lasten kuullen käytetty kirosanoja. Hän keräsi paperit sauvanheilautuksella ja pomppasi muistion kanssa pystyyn alkaen silmäillä sitä. Harry jatkoi selostustaan, jonka oli keskeyttänyt Ronin ja muistion yhteentörmäyksen ajaksi.
 Ron silmäili paperit läpi. Taikalainvalvojat pyysivät konsultaatiota jostakin tapauksesta, VVV (Velhojen välisen viestinnän -osasto) halusi tehdä mielipidemittauksen ministeriöissä käytetyistä muistioista (Ron taatusti vastustaisi niitä), taikaurheiluosasto pyysi aurorivahvistusta joulun aikaan pelattaviin tenniposkan EM-kisoihin (Britannia olisi tänä vuonna vahvoilla) ja pohjimmaisena oli ilmoitus Pyhän Mungon taikatautien ja vammojen sairaalasta. Ron rypisti otsaansa ja luki paperin tarkemmin.

Toimitettava Aurorien päämajaan

Täten on velvollisuutemme ilmoittaa, että työntekijänne Fairfax Holmes ja Janet Moroll toimitettiin eilen 3.9 klo 23.47 sairaalamme vakavia vammoja kärsineinä. Yrityksestä huolimatta herra Holmes kuoli tänään 4.9 klo 01.22 saamiensa vammojen seurauksena. Rouva Moroll ei ole tällä hetkellä hengenvaarassa , mutta kärsii täydellisestä muistinmenetyksestä todennäköisesti erityisen voimakkaan muistiloitsun seurauksena ja hänen paranemisennusteensa on olematon. Kuten tapoihin kuuluu toivomme teidän välittävän suruvalittelut herra Holmesin omaisille. Rouva Morollin omaiset ovat jo tietoisia hänen tilastaan.

            Pyhän Mungon taikatautien ja -vammojen sairaala,
            Yliparantaja Agnes Flint
            04.09.2020


 Ron tunsi pahoinvointia. Oli jotenkin kammottavaa, kuinka jonkun, vieläpä työtoverin, kuolemasta kirjoitettiin tuollaiseen kylmään asialliseen sävyyn. Holmesin kanssa hän oli tehnyt töitä, vaikka kuinka usein. Tämä oli tai oli ollut häntä viitisen vuotta vanhempi, jatkuvasti liikkeessä oleva tyyppi. Erittäin rohkea ja eloisa, mutta myös tunnollinen ja rehellinen. Holmes oli Ronin muistin mukaan tullut heille töihin sinä samaisena vuonna, kun Hugo oli aloittanut Tylypahkassa, siis vasta edellisenä syksynä. Tätä ennen mies oli kierrellyt ympäri maailmaa ja työskennellyt siellä sun täällä. Ja Janet-parkakin oli menettänyt muistinsa... Janethan oli vielä hyvin nuori, tuskin kolmeakymmentä ja vasta edellisenä vuonna äitiyslomalta takaisin töihin palannut…
 Vaikka aurorin työ oli rankkaa ja kuolema ainakin jossakin muodossa ainainen työtoveri, tämä oli silti erilaista, kun kuolleella ihmisellä olikin kasvot, eikä hän vain ollut vain jokin numeroitu tai aakkostettu tapaus paperilla.
“Harry”, Ron keskeytti ystävänsä Malfoylle pitämän selostuksen ja tyrkkäsi paperin tämän käteen. Malfoy katsoi uteliaanoloisena, mutta ei sanonut mitään.
 Ron näki Harryn kasvojen ilmeen vaihtuvan hämmennyksestä murheelliseksi. Luettuaan tiedoksiannon Harry puristi sen mytyksi ja asteli yöpöydälleen vetäen erään sen laatikon auki. Siellä säilytettiin osaston työntekijöiden omaisten henkilötietoja. Tiedot olivat vain ja ainoastaan tällaisia tapauksia varten ja vaikka edellisestä laatikon avaamiskerrasta olikin jo hyvän aikaa, tuntui että se oli silti avattu liian usein.
 “Mitä Holmes ja Janet olivat tekemässä?” Ron uskaltautui kysymään Harryn etsiessä Fairfax Holmesin sukulaisten osoitteita.
“He olivat huhtikuusta alkaen Veljeskunnan perässä”, Harry paljasti ja painoi mieleensä neiti Holmesin osoitteen. Muita sukulaisia Fairfax Holmesille ei ollut merkitty.
“Ilmoittautuivat viimeksi elokuussa ja sanoivat, etteivät olleet edenneet juuri lainkaan, aikoivat kuulustella paria alamaailman tyyppiä, joilla saattaisi olla tietoja.”
“Taisi ollakin”, Ron murahti matalasti.
“Minun pitää käydä ilmoittamassa Holmesin omaisille. Viitsitkö käydä katsomassa Janetia sairaalassa siltä varalta, että hän muistaisikin jotakin?” Ronin nyökättyä Harry lähti ja Ron kääntyi Malfoyn puoleen.
“Tule sitten mukaan, kun ei sinusta eroonkaan pääse”, hän mutisi Malfoylle, joka ei näyttänyt olevan yhteistyöstä yhtään sen enemmän mielissään kuin Ronkaan.

Jo ennen kuin koputus kuului Fidelity Holmesin ovelta hän tiesi että joku oli tulossa. Hänen musta pitkäkarvainen kissansa nimittäin nousi lepopaikaltaan takan edestä ja tassutteli ovelle kuin vastaanottaakseen tulijan. Fidelity seurasi kissaansa ovelle ja avasi sen jo ensimmäisen kopauksen kuuluessa.  Mustahiuksinen, aurorien työkaapuun pukeutunut, noin neljänkymmenen vanha silmälasipäinen mies, joka näytti armottoman tutulta, seisoi Fidelityn ovella.
“Fidelity Holmes?” mies kysyi ja Fidelity vahvisti olevansa kyseinen henkilö.
“Olen Harry Potter, aurorivirastosta.”
 No, eipä tainnut olla ihmekään että nimi oli kuulostanut niin tutulta. Harvoin sitä nyt eräs taikamaailman kuuluisimmista ihmisistä saapui oven taa.  Hän näki tarkemmin katsoessaan kuuluisan arven vilahtavan otsahiusten alta. Hän siirsi kuitenkin katseensa alemmas kasvoihin ja ymmärsi niiden vakavasta ilmeestä, että jokin oli vialla.

“Neiti Holmes, ikävä tehtäväni on ilmoittaa, että veljenne Fairfax Holmes menehtyi varhain tänä aamuna ilmeisesti jonkinlaisessa kamppailussa saatuihin vammoihin. Veljenne esimiehenä ja työtoverina esitän syvimmän osanoton itseni, osastoni ja koko ministeriön puolesta”, Harry kuuli lausuvansa sanat kuin ulkoa opetellun värssyn. Ne olivat kurjia ja onttoja  ja hän tiesi, ettei kukaan halunnut kuulla sellaisia, mutta muitakaan sanoja hänellä ei ollut tarjota. Hän ei ollut tuntenut Holmesia tarpeeksi hyvin, että olisi osannut sanoa mitään henkilökohtaisempaa.
Nainen näytti järkyttyneeltä ja Harry pelkäsi hänen pyörtyvän, mutta lopulta nainen, tartuttuaan ensin kiinni ovenkarmista, sai pukahdettua kummalliset sanat:
“Hän, hänkö oli yhä Britanniassa?”
 “Ettekö tiennyt?” Harry hämmentyi. Mitä hän ikinä sitten oli odottanutkaan naisen sanovan niin ei ainakaan tätä. Kuinka Holmesin sisar saattoi olla tietämätön siitä, että hänen veljensä oli asunut Englannissa ainakin viimeisen vuoden ajan?
Nainen pudisti murheellisesti päätään.
“Hän tuli käymään luonani viime syksynä ja viipyvänsä Englannissa jonkin aikaa. Hänet tuntien arvelin jonkin aikaa tarkoittavan muutamaa viikkoa. Hän ei ole, tarkoitan ollut, erityisen paikallaan pysyvää tyyppiä…”, nainen sanoi ja hänen äänensä särkyi.
Harry mutisi pahoittelunsa vielä toistamiseen ja kysyi kohteliaasti voisiko kenties tehdä jotakin naisen hyväksi. Hänen yllätyksekseen nainen nyökkäsi ja katosi ovelta. Hän palasi mukanaan nahkakantinen kirja. Nainen ojensi sen äimistyneelle Harrylle.
“Mikä tämä on?” Harry kysyi.
“Se on tai oli veljeni päiväkirja. Hän kirjoitti joka päivä. Merkitsi muistiin kaiken. Pari päivää sitten hän lähetti sen minulle mukana viesti:
 Jos minulle sattuu jotain anna tämä eteenpäin. Suojellakseni salaisuuksia olen kironnut tämän siten, että vain verisukulaiseni voi lukea sen. Lity, etsi lapseni, jos minulle sattuu jotakin.”
“Oliko veljellänne lapsi?” vihreäsilmäinen mies kysyi yhä hämmentyneenä ja tuijotti nahkakantista päiväkirjaa.
“Se tieto oli minullekin aivan uusi”, Fidelity lausahti ja kyyneleet olivat murtautuneet hänen tummiin silmiinsä. Hetken nainen keräsi itseään.
“Voisitteko toimittaa tämän kirjan minun puolestani? Minulla ei taida olla siihen voimia tai kykyjä”, hän sanoi saatuaan äänensä kulkemaan sen verran kuin se karhealta kurkulta nyt ylipäätään oli mahdollista.
“Tietenkin, mutta jos vaatimuksena on verisukulaisuus, ettekö tekin voisi avata kirjan?” Harry kysyi mahdollisimman hienotunteisesti.
 Nainen pudisti kyyneleisiä kasvojaan:
“Minut oli adoptoitu. En ole, tai ollut, hänelle verisukua, vaikka hän kaikissa muissa sanan merkityksissä olikin minulle veli.”

Luku 51: Jästitietoa

Irene Ethan oli juuri lähdössä neljäsluokkalaisten luihuistyttöjen makuusalista, kun sisään asteli huoneen yksimielisesti vihatuin asukki, Nathaniel Montgomery. Irene ei tehnyt elettäkään, joka olisi paljastanut hänen huomanneen toisenkin tytön saapuneen huoneeseen, päinvastoin hän kääntyi poispäin tulijasta ja kaivoi hanskat matka-arkustaan, sillä aamulla pohjoistuuli oli yltynyt inhottavan puhuriseksi. Montgomery ei niinikään sanonut mitään, vaan kiiruhti kotoaan kutistettuna tuomansa hopeisen kokovartalopeilin eteen. Irene vilkaisi halveksuen toisen tytön keimailua peilikuvalleen ja kaivautui syvemmälle matka-arkkunsa uumeniin, ettei hänen tarvinnut seurata tuota kuvottavaa omahyväisyyttä.
 Nathaniel Montgomery oli ylivoimaisesti ja yksiselitteisesti vihatuin luihuistyttö. Paitsi että hän ansaitsi halveksinnan Rohkelikon, Korpinkynnen ja Puuskupuhin oppilailta myös naispuoliset luihuiset  pitivät häntä yksissä tuumin kuvottavana lehmänä. Tuo nimitys oli yksi mukavimmista, joita Nathaniel Montgomerysta käytettiin.
 Hanskat olivat löytyneet ja Irene suuntasi suoraan makuusalin ovelle sanaakaan sanomatta. Kävellessään Montgomeryn vuoteen ja tämän sen viereen pystyttämän kokovartalopeilin, jonka edessä toinen tyttö nyt tutkaili kasvojaan, ohi Irene tunsi hillitöntä halua läimäyttää Nathaniel Montgomerya suoraan kasvoille. Tämä olisi sen ansainnut.
 Nathaniel Montgomery oli saman ikäinen kuin hänkin, neljätoista, mutta näytti pari vuotta ikäistään vanhemmalta. Hän oli hieman tavallista pidempi ja huispauksen ahkeran pelaamisen vuoksi vartaloltaan erittäin hyvässä kunnossa.  Lyhyet hameet, joita Montgomery käytti Tylypahkassakin niin paljon kuin mahdollista jättivät hänen pitkät, kauniit säärensä muiden arvioitaviksi eikä yläosan vaatetustakaan voinut nimittää runsaaksi. Ei silti, toki Montgomerylla oli mitä näyttää, mutta niin oli monilla muillakin. Montgomery oli kuitenkin ainut neljäsluokkalainen tyttö, joka pukeutui siihen tapaan.
 Poikia Montgomeryn pukeutumistyyli luonnollisestikin vain innoitti ja jo kolmannen luokan aikana, kun muut vasta harjoittelivat ihastumista, Montgomeryn tiedettiin seurustelleen viidesti eri poikien kanssa, joista kolme oli ollut häntä kaksi tai kolme vuotta vanhempia. Tähän lukuun ei luonnollisestikaan laskettu niitä poikia, joiden kanssa Montgomery oli vain ajoittain flirttaillut.
 Juuri poikien kiinnostus Montgomerysta oli pääsyy siihen, kuinka hän saattoi olla eräs Tylypahkan vihatuimmista oppilaista, ainakin naispuolisten ihmisten keskuudessa. Montgomery nautti poikien kanssa leikkimisellä ja näiden kiinnostuksen voittamisella. Irene puristi huulensa tiukemmin yhteen muistaessaan, kuinka hänen kolmea vuotta vanhempi sisarensa oli edelliskeväänä saanut kokea karvaan pettymyksen nähtyään Nathaniel Montgomeryn suutelevan hänen poikaystäväänsä. Siskon ja tämän poikaystävä olisivat pian juhlineet yksivuotista seurustelusuhdetta.
 Irene katsoi vielä inhoten peilistä heijastuvia tytön kasvoja. Hän joutui myöntämään että tietyllä tapaa sääli poikia, jotka joutuivat peilistä katsovien kasvojen saaliiksi. Hän ei itse ehkä olisi nimittänyt Nathanielia kauniiksi, ei ainakaan perinteisessä mielessä. Tämän kasvot olivat teräväpiirteiset ja leuka turhan kulmikas. Nenä oli aristokraattisenoloinen, suora ja terävä ja poskipäät tavallista korkeammat. Silmät kapeiden kulmikkaasti muotoiltujen kulmakarvojen alla olivat vaaleansinisen sävyä, jota usein kuvattiin jääksi. Niiden katse oli teräksisen päättäväinen ja kylmä. Kasvoille silloin tällöin eksynyt hymy oli teennäinen ja kuvottava, eikä kaunistanut Montgomerya lainkaan.
 Kiinnostavan Montgomerysta teki poikien silmissä se vetovoima ja luontainen charmi, jota hän tuntui huokuvan ympäristöönsä. Itsevarma maailmanomistajan asenne teki hänestä vastustamattoman haasteen pojalle kuin pojalle. Montgomery tiesi tämän ja käytti sitä häpeämättömästi hyväkseen jokaisen pojan suhteen, jonka halusi valloittaa riippumatta näiden iästä tai siitä seikasta elivätkö nämä parisuhteessa.
 Nathaniel Montgomerylla ei ollut ainuttakaan naispuolista ystävää Tylypahkassa, vaikka hänellä näyttikin olevan siihen kaikki edellytykset. Hänhän oli monien ihailema, tietyissä piireissä suosittu, omalla tavallaan viehättävä, urheilija ja kaiken lisäksi sikamaisen rikkaasta perheestä. Vaikka Montgomery olikin pahimmansortin lehmä, olivathan juuri sen tyyppiset ihmiset aina olleet toisten ihailemia jengien johtajia.
 Nathaniel Montgomery ei kuitenkaan välittänyt ystävystyä kenenkään kanssa. Silloin tällöin jokunen tyttö yritti tuppautua hänen seuraansa, kenties siinä toivossa, että saisivat osakseen osan siitä huomiosta, jota Montgomery nautti poikien keskuudessa, mutta Montgomery oli järjestelmällisesti ja tylysti torjunut jok’ikisen ystävystymisyrityksen. Hän vietti aikaansa ainoastaan Scorpius Malfoyn seurassa ja näiden kahden välillä oltiin jatkuvasti näkevinään jotakin romanssin poikasta. Irene ei kuitenkaan uskonut näihin huhuihin, sillä hänen oli mahdotonta uskoa, että yksikään poika voisi loppujen lopuksi kestää niin pitkän aikaa seurustelusuhdetta Nathaniel Montgomeryn kaltaisen itsekkään ämmän kanssa. Sitä paitsi epämääräiset juorut kertoivat, että Scorpius Malfoylla oli jotakin tekeillä rohkelikkotytön nimeltään Rose Weasley kanssa.
 Irene sulki makuusalin oven perässään jättäen Nathaniel Montgomeryn jättämään kuulumisia rakkaan heijastuksensa kanssa.

“Katulamppujen tärkein tehtävä on osoittaa jästeille missä heidän kotinsa on”, professori Jyvästin julisti Scorpiuksen neljännellä jästitiedontunnilla.
“Katsokaas, jästien talot näyttävät kaikki samalta, joten he voivat tutusta kadunkulmauksesta tullessaan laskea katulamppujen avulla mikä heidän talonsa on”, nainen päätti selostuksensa ja vieressä istuvan Weasleyn ilmeestä Scorpius päätteli ettei kysymyksessä ollut kovinkaan pätevä selitys. Weasley päätti kuitenkin tavoistaan poiketen jättää jostain syystä opettajan oikaisemisen sikseen ja syventyikin sen sijaan takaisin oppikirjaan, jonka selityksissä saattoi olla jokin totuuden sirunenkin.
 Scorpius oli yrittänyt ensimmäisen jästitiedon tunnin jälkeen käyttäytyä oppitunneilla asiallisesti, ettei Weasley saisi lisää syitä vihata häntä. Hän ei ollut tehnyt Weasleylle minkäänlaisia ehdotuksia ja oli vähät jutustelunsa puhellut turvallisista mitään sanomattomista aihepiireistä. Weasleykin oli käyttäytynyt hänen näin tehdessään hieman myötämielisemmin Scorpiusta kohtaan, oli suvainnut silloin tällöin jopa osallistua Scorpiuksen jutusteluun.
 Professori Jyvästin lopetti katulampuista puhumisen ja kääntyi sitten luokan keskivaiheilla istuvan  työparin puoleen kutsuen nämä luokan eteen. Scorpiukselta meni hetki tajuta mitä oli tapahtumassa, kun Kaitlin Park ja Eve Higgins astelivat luokan eteen. Sitten kun hän lopulta tajusi mistä oli kysymys hänen suunsa loksahti auki.
Ei voi olla totta, hän totesi päänsä sisällä, mutta tottahan se luonnollisesti oli. Ensimmäinen työpari oli saanut jästitiedon esitelmänsä jo valmiiksi. Tytöt kertoivat vuolain sanoin jästien tietokoneista. Jollainen oli myös luokassa asetettuna pahvilaatikon päälle. Scorpius sai sen käsityksen, että kyseessä oli kulkuneuvo, jolla saattoi matkustaa paikkaan nimeltä Internet. Ehkä jokin vesikulkuneuvo, koska he puhuivat myös surffailusta.
 Scorpius näki sivusilmällä Weasleyn kurtistavan otsaansa. Häntä selvästikin harmitti että ensimmäiset olivat jo valmiita esitelmänsä kanssa, kun taas hän itse ja Scorpius eivät olleet edes sopineet esitelmänsä aihetta. Scorpius oli itse asiassa unohtanut koko jutun jo samana päivänä kun oli kuullut siitä. Niinpä, kun Weasley tunnin loputtua kysyi mitä hän mahtaisi haluta pitää esitelmänsä, Scorpius ei ollut ehtinyt miettiä aihetta lainkaan. Hän etsi katseellaan kuumeisesti jotakin kohdetta ja valitsi sitten opettajan pöydällä kuin koristeena nököttävän valkoisen laatikon.
“Tuosta”, hän lausahti valkoista venyneen kuutionmallista laatikkoa osoittaen. Hänellä ei ollut aavistustakaan mikä se oli, mutta todennäköisimmin jokin todella erikoinen ja tavaton jästiesine, kun se oli tuohon tapaan asetettu kunniapaikalle opettajan pöydälle. Weasleyta hymyilytti jotakin Scorpiukselle tuntemattomasta syystä, mutta tämä kätki hymynsä nopeasti muistaessaan kenen kanssa oli keskustelemassa. Weasley lupasi tehdä taustatutkimusta, vaikka Scorpius vakuutti itsepintaisesti haluavansa osallistua.
“Malfoy, sovitaan vaan suosiolla että minä teen työt ja sinä tulet esityksen aikaan mukaani tuonne eteen ja hymyilet mukavasti”, Weasley teki ehdotuksen keräten kirjansa laukkuun.
“Mukavasti hymyily on tyttöjen hommaa”, Scorpius ilmoitti.
“Ai, vaan naisetko voi esineellistää?“ Weasley kivahti.
“Niin, mieti miltä se näyttää, jos poika…“, Scorpius aloitti, mutta hoksasi Weasleyn ilmeestä, että oli ehkä parempi pysyä hiljaa.
“Ai, siis naisten pitää tehdä kaikki työ mutta miehet vievät kunnia?” tyttö kimpaantui.
“En minä niin sanonut”, Scorpius ehätti korjaamaan.
“Tarkoitit.”
“Ymmärrät minua tahallasi väärin!” Scorpius parkaisi. Viimeisetkin oppilaat pinkoivat luokasta ja professori Jyvästin oli jo mennyt.
“Häivy tältä kurssilta niin en ymmärrä väärin”, Weasley tiuskaisi ja heitti laukun olalleen.
“Enkä häivy”, Scorpius intti vastaan.
“Tee esitelmäsi sitten yksin Malfoy. Minun esitelmääni sinulla ei ainakaan ole mitään asiaa”, Weasley huusi ja harppoi jo kohti luokkahuoneen ovea.
“Professori Jyvästin kyllä määräsi meidät jo pariksi”, Scorpius huikkasi voitonriemuisesti hänen peräänsä.
“Professori Jyvästin ei tiedä ettei tämä par toimi lainkaan”, Weasley kivahti ovelta ja pamautti sen kiinni lähtiessään.
Scorpius henkäisi raivostuksensa ulos. Kuinka saattoi olla mahdollista, että joku oli noin tavattoman ärsyttävä ja ihana ja molempia vielä samaan aikaan?

Nat Montgomery nosti itsensä suorille käsivarsille luudanvarren päälle yhä uudestaan ja uudestaan. Hän teki tätä pitkinä liikesarjoina. Tietenkin helpompiakin tapoja treenata käsivarren lihaksia oli, mutta ilmassa leijumisen aiheuttama vaara kiehtoi häntä ja sai ponnistelemaan tavallista ahkerammin..
“Nat, kuule, ihan vain uteliaisuudesta, mitä hittoa sinä touhuat?” kuului Scorpius Malfoyn parikymmentä jalkaa hänen alapuoleltaan ja hän heilautti itsensä roikunnasta luudan selkään kiihdyttäen alemmas.
“Treenaan. Sinunkin sietäisi, sillä huispauskausi alkaa pikapuoliin”, Nat ilmoitti ylpeään sävyyn.
“Mistä muuten tiesit että olen täällä?” hän kysyi vielä epäluuloisesti.
“Olohuoneessa olleet sanoivat, että olit lähtenyt luudan kanssa. Silloin huispauskenttä on mielestäni melkoisen luonnollinen paikka aloittaa etsintä vai mitä mieltä olet?”
“No oliko jotain asiaa?” Nat kysyi tylysti. Hän halusi jatkaa harjoituksiaan.
“Niin, no, Nat, sinähän olet tyttö…” Scorpius aloitti.
“Ei”, Nat ilmoitti nopeasti.
“Ai et ole tyttö?”
“Ei, kun tiedän mihin tuo johtaa, enkä todellakaan aio auttaa sinua siinä tuhoon tuomitussa suhteessa, jota elättelet pienessä mielessäsi”, Nat totesi ja lennähti sen verran korkeammalle, että saattoi heittää muutaman voltin luudan vartensa ympäri. Häntä ärsytti jo pelkkä ajatuskin siitä, että
 Scorpius yritti pyytää häneltä apua Weasleyn iskemiseksi.
“Kuule ihan kivoja liikkeitä, mutta mitä noilla huispauksessa tekee?” Scorpius uteli Natin voimistelua katsellessaan.
“Mistä sen ikinä tietää mitä mihinkin tarvitsee”, Nat vastasi tulkitsemattomasti ja lennähti jatkokysymysten ulottumattomiin.

Syyskuu oli jo hyvää vauhtia lähestymässä loppuaan, kun Scorpius Malfoy päätti tehdä odottamattoman siirron parantaakseen itsensä ja Rose Weasleyn välistä suhdetta. Rose oli poistumaisillaan pimeydenvoimilta suojautumisen tunnilta Alin kanssa, kun Scorpius Malfoy juoksi heidät yllättäen kiinni.
“Weasley”, hän kutsui epäröiden ja Rose käännähti raivoisasti.
“Jotakin asiaa, Malfoy?” hän lausui sukunimen niin halveksivasti kuin osasi.
Al kuitenkin kumartui kuiskaamaan hänelle.
“Antaisit hänelle mahdollisuuden, hän on kuitenkin kerran tavallaan pelastanut meidät.”
 Rosen teki mieli kivahtaa Alille, että hän ei aikoisi palvoa maata Scorpius Malfoyn jalkojen alla sen tähden, että tämä oli kerran elämässään sattunut tekemään yhden ainokaisen epäitsekkään teon. Al kuitenkin esitti lahjakkaan liukenemisen paikalta jättäen Rosen kaksin Malfoyn kanssa.
“Kuule, Weasley“, Malfoy aloitti epävarmasti, ”minä haluaisin puhua siitä esitelmästä.”
“Siinä ei ole mitään puhumista. Olen jo aloittanut sen työstämisen”, Rose ilmoitti kipakasti. Oikeastaan hän ei ollut näin sanoessaan aivan rehellinen, mutta tiesi ettei hänellä ollut hirvittävä kiire aloittaa. Hänhän tiesi useimmista jästiesineistä jo valmiiksi enemmän kuin opettajansa.
“Minä vain sitä, että haluaisin myös osallistua”, Scorpius Malfoy sanoi kuulostaen niin epävarmalta ettei se millään käynyt yksiin hänen itsevarman ulkomuotonsa kanssa.
“Olisin myös valmis tekemään työtä sen eteen”, hän vakuutti ja otti käsinkirjoitetun paperinivaskan repustaan esille.
“Tein vähän muistiinpanoja mikroaaltouunista”, Malfoy kertoi ja Rosea hymyilytti väkisinkin selatessaan toisen raapustelemia. Ei pelkästään siksi, että Malfoy oli selvästikin ymmärtänyt jotakin mikron käytössä erittäin väärin, vaan myös siksi, että tämä oli yleensä vaivautunut näkemään niin kovasti vaivaa. Jos kyseessä olisi ollut joku muu kuin Scorpius Malfoy, tuollainen teko olisi voinut olla melkein suloinen Rosen mielestä.
“Hyvä on Malfoy”, hän lausahti ja puhuteltu oli hypätä kattoon innostuksesta.
“Tehdään se esitelmä sitten yhdessä”, hän sanoi ja omituista kyllä ajatus työskentelystä Scorpius Malfoyn kanssa ei tuntunutkaan enää aivan niin ällöttävältä kuin hän oli ensi alkuun ajatellut. Ehkä hän oppisi jotakin tästä kokemuksesta. Kärsivällisyyttä nyt ainakin.
Malfoy virnisti:
“Tiesin, ettet voisi lopulta vastustaa minua.”
Rose siristi silmiään kommentille.
“Sinuna pitäisin suuni soukemmalla ja rajoittaisin tuota itserakkautta”, hän varoitti, vaikka jostakin tuntemattomasta syystä häntä huvitti pojan reaktio.
“Lupaan”, tämä vannoi painaen toisen käden juhlallisesti sydämen kohdalle.
“Hyvä. Se on kai sitten välirauha?” Rose sanoi ja ojensi kätensä valmiina tekemään sopimuksen.
“Sopii mainiosti, Rosie”, Malfoy ilmoitti tarttuen tarjottuun käteen.
“Weasley”, hän korjasi tunnistaessaan uhkaavan rypyn Rosen silmien välissä.
« Viimeksi muokattu: Heinäkuu 04, 2008, 17:25:58 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 52: Välirauhan välitön rikkomus

“Siis ruoka tungetaan valkoiseen laatikkoon ja se muuttuu lämpimäksi ja se tapahtuu joidenkin näkymättömien aaltojen avulla?” Scorpius varmisti vielä Weasleylta ja oli jo aivan varma, että tyttö piti häntä pilkkanaan. Tuohan oli yhtä järjetöntä kuin olisi yrittänyt väittää, että sammakot lensivät jouluksi Kanariansaarille.
“Niin juuri”, Weasley nyökäytti päätään.
“Onko niihin aaltoihin langetettu näkymättömyysherja?” Scorpius uteli ja ilmeisesti Scorpiuksen kysymys oli jollakin tapaa toivoton, koska se sai Weasleyn pyörittelemään epätoivoisesti päätään.
“Ei, niihin ei ole langetettu näkymättömyysherjaa. Ne ovat sähkömagneettista säteilyä, jonka aallonpituus on…” Weasley ilmeisesti päätteli hänen kasvoistaan ettei hän ymmärtänyt sanaakaan ja totesi:
“Riittää vain, että tiedät, että se on näkymätöntä säteilyä, joka lämmittää.”
“Sinä olet pomo”, Scorpius totesi ja oli aivan tyytyväinen tähän ratkaisuun.

“Kuule, en olisi ikinä uskonut sanovani tätä, mutta olen huolissani sinusta”, Nat totesi Scorpiuksen juostessa huispauskentälle.
“Kuinka niin? Onko hiuksissani jotain?” Scorpius sanoi ja käsi viivähti vaaleissa, pojalle monien etenkin vanhempien naisihmisten mielestä hieman turhankin pitkissä hiuksissa.
“Ei, hiuskriisi ei ole yllättänyt kultakutriamme. Tarkoitan, että olet ollut tekemässä koulutehtäviä kirjastossa vapaa-aikana nyt jo kolmen viikon ajan”, Nat lausahti.
“Enemmän minua kiinnostaa se seura kuin jästitiedon esitelmä”, Scorpius selitti ja livahti pukuhuoneeseen vaihtamaan huispaustamineisiin.
“Se minua tässä huolestuttaakin”, Nat mumisi itsekseen.
 Scorpius nyt oli viimeisiä ihmisiä, joiden Nat oli arvellut alkavan veljeilemään vihollisen kanssa. Totta oli, että useimmat ihmiset olivat unohtanut mitä tupiin jakaminen oikein merkitsi. Se, kuinka heidät jaoteltiin tietyn arvoisiin ja siinä porukassa sitten pysyttiin. Nat itse piti huolensa siitä, että hänen ystävänsä ja tuttunsa kuuluivat pääasiassa Luihuiseen. Myös muutaman korpinkynnen hän oli kelpuuttanut poikkeuksena mukaan, mutta periaatteessa kaikki hänen seuransa arvoiset ihmiset löytyivät siitä tuvasta johon hänet oli lajiteltu, joskaan jostain syystä etenkään luihuistytöt eivät hakeutuneet hänen seuraansa. Ei silti, ei Nat heitä kaivannutkaan. Hän kuunteli iltaisin heidän jutteluaan makuusalissa ja tiesi, ettei niiden kanojen päässä liikkunut mitään muuta kuin pojat, vaatteet, hyvännäköiset huispaajat, se kuka julkimo nyt liikkui kenenkin kanssa ja Me noitien kauneusloitsut. Ei Nat nyt pystynyt kieltämään, etteivät jotkin edellä luetelluista ansainneet myöskin hänen mielenkiintoa, mutta hän ei jaksanut sellaista jatkuvasti. Hänen elämässään oli niin paljon sellaista, joista noilla tytöillä ei ollut aavistustakaan. Eiväthän ne piloille hemmotellut kakarat tienneet mitään oikeasta elämästä.
“Mitä mietit?” Paul Thornton, kuudesluokkalainen Luihuisen huispausjoukkueen kapteeni, pitkä, ruskettunut, sangen komea nuorukainen kysäisi Natilta.
 Nat arvioi pojan mielessään ja asetti tämän mahdollisten poikaystävä kandidaattien listaan. Itse asiassa niinkin korkealle, että suostui antautumaan avoimeen flirttiin.
“Sitä kuinka paljon olet komistunut sitten viime kevään”, hän lausahti hymyillen ja nautti huomatessaan, kuinka sai arvoisan huispausjoukkueen kapteenin, häntä kaksi vuotta vanhemman pojan, punastumaan.
“Ei kesä tehnyt itsellesikään lainkaan hullumpaa”, poika vastasi kohteliaisuudella, jonka Nat viskasi mielessään roskakoriin. Hän ei kaivannut pojilta ulkonäköönsä liittyviä ylistyksiä, hän tiesi itsekin näyttävänsä hyvältä. Sitä paitsi, jos hän olisi kaivannut ylistystä, parempaakin olisi ollut tarjolla.
“Mahtaako sinulla olla mitään tekemistä huomenillalla?” Thornton uteli ja oli unohtanut kokonaan, että hänellä oli harjoituksetkin aloitettavinaan. Hänen takanaan muu joukkue liikahteli kärsimättömästi.
“Voi olla. Riippuu siitä, onko tuo kutsu”, Nat sanoi muka ujosti tietäen säilyttävänsä näin pojan kiinnostuksen.
“Jos sanotaan että on”, Paul sanoi hieman turhankin innokkaasti.
“No, voi olla, että näen sinut seitsemältä eteisaulassa”, Nat sanoi hymyillen. Tosiasiassa hän ei ollut aivan varma oliko lainkaan menossa. Huispauskapteenin torjuminen voisi aiheuttaa kuitenkin loppujen lopuksi vähemmän hankaluuksia kuin tämän tapailu. Nat tiesi, ettei hän voisi kiintyä tuohonkaan poikaan pitemmäksi aikaa ja tilanne kävisi erittäin hankalaksi sitten kun Paulin seura ei enää kiinnostaisi häntä. Jostain syystä useimmilla pojilla oli sellainen käsitys että yhdet treffit olivat vakinaisen seurustelun merkki.
“Voisivatko kapteeni ja Montgomery selvittää yksityisasiansa treeniajan ulkopuolella?” kuului kivahdus kauempaa. Puhuja oli joukkueen kolmas jahtaaja Claire Nicols. Natia vuotta vanhempi viidesluokkalainen, joka vihasi Natia täydestä sydämestään. Kenties syystäkin, Nat nimittäin oli flirttaillut varsin avoimesti hänen poikaystävälleen koko edelliskevään.

Lokakuu kulki vauhdilla eteenpäin ja Scorpius saattoi kiteyttää koko kuukauden kirjastossa vietettyihin iltoihin Weasleyn seurassa tämän yrittäessä epätoivoisesti selittää mikron merkitystä ja Scorpiuksen miltei loppuun kuluttaneisiin huispausharjoituksiin. Olikin yllättävää, kuinka nopeasti vuoden ensimmäinen huispauspeli Luihuinen vastaan Rohkelikko oli alkamaisillaan.
 Oli sunnuntai aamu, jota siivitti tyypillinen Brittein saarten sumu: sakea kuin tiiliseinä ja pitkäkestoinen kuin nälkävuosi. Oli pimeää ja märkää, yöllisen sateen jäljiltä maa oli pehmeää mutavelliä. Scorpiuksesta tällainen oli eräs kurjimmista mahdollisista huispaussäistä. Kuinkakohan he saisivat kaadon etenemään, kun eivät edes erottaneet omaa luudanvarttaan?
 Scorpius oli herännyt otteluaamuna tavalliseen aikaan. Tuleva ottelu ei vielä vaivannut häntä. Hän tiesi että jännitys tulisi vasta aamiaisen jälkeen kentälle kävellessä. Hänen ennustuksensa kävikin toteen ja helpottaakseen vatsassaan lentävien perhosten kimaraa, hän jutteli niitä näitä Natille, vaikka tämä näytti painuneen täysin omiin ajatuksiinsa.
“Luuletko että meillä on mitään mahdollisuuksia?” hän kysäisi heidän kävellessään stadionia kohti. Muta päästeli mäiskähteleviä ääniä heidän kenkiensä alla.
“Mmm…”, Nat mumisi selvästikin kiinnittämättä mitään huomiota Scorpiuksen kysymykseen. Poika jatkoi kuitenkin sitkeästi puheen ylläpitämistä.
“Olemme kyllä hävinneet Rohkelikolle aika useasti viimeisten vuosien aikana”, hän huomautti ja odotti Natin edes kommentoivan jotain sarkastista Rohkelikon huispausjoukkueesta.
“Mmm…”, tämä vain mumisi.
“Heillä on kylläkin parempi etsijä”, Scorpius jatkoi yksinäistä keskusteluaan.
“Mmm…”
“Miksi meidän etsijämme ovat täysiä idiootteja? Se entinen oli kuin päätön lepakko ja tämä nykyinen on niin yli-innokas, että tiputtaa siepin silkasta innostuksesta, jos edes sattuisi saamaan sellaisen käsiinsä.”
“Mmm…”
“Kai meidän pitää toivoa, että meidän etsijämme on juonut yli annoksen Felix Felicisiä tai toisten etsijä tippuu”, Scorpius ehdotteli vitsaillen
“Mmm…” Nat mumisi yhäkin ja Scorpius luovutti toivonsa pitempien vastauksien irtisaamisesta.

“Tervetuloa seuraamaan vuoden ensimmäistä huispauspeliä. Rohkelikko vastaan Luihuinen”, selostuksen aloitti Scorpiukselle tuttu tytön ääni.
“Selostajinanne ovat  tänään taas Albus Potter ja Rose Weasley. Professori Nenoveh on pyytänyt ilmoittamaan, että mahdolliset valitukset meidän selostuksestamme on jätettävä hänen työhuoneeseensa kello kahdeksan ja kuudentoista välillä koulupäivisin. Suosittelen henkilökohtaisesti kaikkia kiikuttamaan anomuksensa meidän tästä toimesta lähtömme puolesta mitä pikimmin niin, että allekirjoittanut pääsee tästä kidutuksesta.”
 “Ja nyt asiaan. Ensimmäisenä saapuu viimevuonna koulunmestaruuden voittanut Rohkelikon joukkue kapteeninaan James Potter, joka pelaa etsijää. Pitäjänä Louis Weasley ja lyöjinä Leo Wein ja Charles Hill. Jahtaajina Christina ja Columbia Turner sekä joukkueeseen vastaliittynyt Lily Potter”, Scorpius kuuli Weasleyn selostavan.
Nat ei voinut olla huomauttamatta tässä kohtaa:
“Aika sievä sattuma, että kapteenin sisar saa joukkueen ainoan avoimen pelipaikan. On varmaan vain ajan kysymys milloin koko joukkue on täynnä Pottereita ja Weasleyja.”
“Vastustajina Rohkelikolla on Luihuisen joukkue“, he nousivat luutiensa selkään Albus Potterin sanojen seurauksena, ”jota johtaa Paul Thornton.”
Scorpius mietti mielessään olivatko Weasley ja Potter mahtaneet sopia selostuksensa siten ettei Weasleyn tarvinnut mainita häntä nimeltä, mutta hylkäsi sitten ajatuksen. Tuskinpa Weasley sentään niin lapsellinen oli. Toisaalta edellisissä selostamissaan peleissä Weasley oli tehnyt parhaansa mustamaalatakseen häntä ja oli kiihkeästi yllyttänyt kaikkia muita pelaajia tiputtamaan hänet luudalta. Ehkä niin ei kävisi tällä kertaa. Heidän välinsähän olivat, jos eivät nyt hyvät, niin ainakin huomattavasti siedettävämmät kuin aiemmin. Heidän joukkueensa kutsuttiin myös nimi nimeltä esiin ja peli pääsi viimein alkamaan.

Sumu oli todella sitkeää ja tiheää sorttia. Scorpius oli suurimman osan ajasta täysin tietämätön siitä missä hänen joukkuetoverinsa ja kaato milloinkin menivät. Ainoa lohtu oli, että myös muilla pelaajilla pitäjillä, etsijöillä ja lyöjillä oli jahtaajien lisäksi samat sumun aiheuttamat ongelmat. Sumu myös lisäsi pelin vaarallisuutta ja Scorpiuskin väisti vain niukasti erään ryhmyn kolkkausyrityksen. Kukaan muue ei edes huomannut hänen “läheltä piti” -tilannettaan.
 Koska maalien teko oli hidasta ja sään takia melkein mahdotonta, joukkueet joutuivat laittamaan kaiken toivonsa etsijöihinsä. Scorpius näki heidän etsijänsä kyllä todella yrittävän tavoittaa jokaisen kultakimalluksen, tämä oli jopa repiä kellon toiselta rohkelikon joukkueessa pelaavista jahtaajakaksosista. Kuitenkin Scorpius piti erittäin epätodennäköisenä sitä, että tämä saisi siepin kiinni.
 Hän oli parhaillaan setvimässä tietään kaadon kanssa kohti Rohkelikon kenttäpäätyä, kun kuuli Potterin ilmoittavan tilanteen, jota hän itse ei pystynyt havaitsemaan:
“Luihuisen jahtaaja yrittää tiputtaa Rohkelikon etsijän. Pidä varasi James!”
 Scorpius päätteli, että mikäli tuo kyseinen tilanne oli selostajien havaittavissa sen täytyi tapahtua, jossakin aivan kentän vastakkaisella puolella. Scorpius pohti hetken oliko kysymyksessä oleva jahtaaja Nat vai Nicols ja vaikka toivoikin, että kyse oli jälkimmäisestä, hän oli varma että syyllinen oli ensimmäisenä mainittu.
“He putoavat!” Weasley kiljaisi ja Scorpius sinkautti kaadon eteenpäin välittämättä siitä saisiko kukaan sitä kiinni. Katsomo oli noussut seisaalleen ja jotkut kiljuivat. Kun Scorpius saapui toiseen kenttäpäätyyn sinne oli kerääntynyt jo hyvän verran ihmisiä. Alhaalla oli siinä määrin aikuisia ryhmäksi kerääntyneenä, ettei hän pysynyt havainnoimaan tippuneiden kuntoa. Muitakin pelaajia roikkui ilmassa hänen vierellään. He olivat pääasiassa jahtaajia, joilla ei ollut aavistustakaan siitä missä Scorpiuksen pois viskaama kaato oleili.
 Rohkelikot loivat Scorpiukseen ja muihin luihuisiin niin rumia katseita kapteenietsijänsä lynkkauksen vuoksi, että Scorpius katsoi paremmaksi livahtaa sumun suojiin. Mikäli heidän etsijänsä ei pikapuoliin löytäisi sieppiä saattaisi syntyä ties millainen verilöyly.

Kaksikymmentäviisi minuuttia myöhemmin kuraisia jälkiä maahan jättävä Scorpius harppoi sairaalasiipeen. Hän tiesi, että Voro hirttäisi hänet jos näkisi kurajäljet, mutta oli siltikin kiitollinen edellisen yön sateesta, joka oli myöhentänyt huispauskentän mutavelliksi, mikä taas oli ollut luudalta tippumiselta ajatellen onnekasta.
 Sairaalasiivessä oli kaksi potilasta, jotka olivat juuri nuo luudiltaan tippuneet tai tiputetut huispaajat James Potter ja, kuten Scorpius oli arvellut, Nat. James Potter oli sillä hetkellä puolitajuissaan ja hänen sairasvuoteensa vieressä oleva kuudesluokkalainen vaalea tyttö loi Scorpiukseen pahan katseen kuin Potterin tila olisi olut hänen syytään. Nat taas makasi sängyssä silmät auki, mutta hänen toinen jalkansa oli kääritty siteisiin. Hän irvisti Scorpiukselle tämän tullessaan.  Natin ja James Potterin sänkyjen välissä oli vai sermi ja Scorpius mietti pitäisikö hänen käydä ehdottamassa matami Pomfreylle, että Nat siirrettäisiin sairaalasiiven toiseen päätyyn sillä hänellä oli pahoja aavistuksia siitä mitä tapahtuisi kunhan naapurisängyn potilas kunnolla virkoaisi.
“Nat, mitä hittoa sinä kuvittelit tekeväsi? Tiputtaa nyt joku luudalta, tosi fiksua”, Scorpius supatti vihaisesti ystävälleen.
“Älä viitsi Scorp, ajattelin vain tönäistä hieman, että hän kadottaisi juuri näkemänsä siepin. Kulma oli kuitenkin paha ja hän heilahti luudalta tarraten minun jalkaani, minun otteeni lipesi ja me tipuimme”, Nat selosti niin huolettomaan sävyyn, että hänen olisi voinut luulla puhuvan syksyn sienisadosta tai lintujen muutosta.
“Te olisitte voineet kuolla molemmat!” Scorpius jatkoi matalalla äänellä, sillä hänellä ei ollut aikomustakaan aloittaa riitaa, joka tulisi koko Tylypahkan tietoon.
“Scorp, emme olleet kovin korkealla ja maa oli pehmeä”, Nat ilmoitti selkeästi sävyllä, joka sai Scorpiuksen olettamaan, että hän oli suunnitellut tekonsa jo etukäteen.
“Silti Nat, emme me halua voittaa tuolla tavalla”, Scorpius puuskahti.
Nat katsoi häntä kylmästi ja arvioivasti, eikä vaivaantunut vieläkään hiljentämään ääntään puhuessaan:
“Älä viitsi olla tekopyhä, Scorp. Itse sanoit ennen ottelun alkua, että meillä on mahdollisuudet voittoon vain ja ainoastaan, jos meidän etsijämme lähtee uintireissulle Felix Felicisillä täytetyssä kattilassa tai vastustajan etsijä putoaa luudalta.”
 Sairaalasiipeen olivat Natin lauseen aikana ilmestyneet Albus Potter ja Rose Weasley, jotka olivat jämähtäneet niille sijoilleen kuullessaan Natin sanat. Ei kestänyt kuin sekunti, kun Scorpius tajusi jo olevansa Weasleyn tökittävänä.
“Minä tiesin sen…”, tämä kiljaisi ja tönäisi häntä hartiasta.
“Hei odota se ei kuule…”, Scorpius aloitti, Weasley kuitenkin huusi hänen päälleen.
“Te olette kaikki samanlaisia, helvetin huonoja häviäjiä ja niin voitontahtoisia, että olette raivaamaan ketä ja mitä tahansa pois tieltänne! Te olette säälittävä, itsekäs luuseripoppoo ja sinä Scorpius Malfoy olet kuvottavin, inhottavin ja kaksinaamaisin otus, jonka olen ikinä elämässäni tavannut!“
“Mutta, kun en minä…”, Scorpius yritti selittää, mutta matami Pomfreyn ankara ääni kielsi meluamisen sairaalasiivessä. Weasley kääntyi hänestä poispäin.
“Amanda, Al, tulen myöhemmin takaisin”, Weasley huikkasi sermin toiselle puolen ja katosi sairaalasiiven ovista samaa tietä kuin oli tullutkin.
Sermin toisella puolella James Potter oli herännyt serkkunsa huutoon.
“Missä hän on? Haluan vetää häntä rurpaan niin että hänen isoisänsäkin tuntee sen! Tuo oli helvetti vieköön murhayritys!” kuuluivat tiputetun kapteenietsijän ensimmäiset sanat.
“Et kai sinä tyttöä lyö”, Albus Potter yritti rauhoitella veljeään.
“En, mutta hän on lehmä ja niiden, etenkin juuri tämän yksilön hakkaaminen on uusi suosikki harrastukseni!”
 Vaikka Scorpius ei sillä hetkellä osannut olla vanhemman Potterin kanssa erimieltä, hän neuvoi kuitenkin Natia pitämään matalaa profiilia.
 Koska riitaantuminen Weasleyn kanssa oli Natin syytä Scorpius vihoitteli tälle muutaman päivän aivan mielenosoituksellisista syistä, leppyen kuitenkin lopulta, sillä Nathan oli kaikesta huolimatta hänen ystävänsä. Valitettavasti Rose Weasley ei ollut yhtä nopeasti leppyvää tyyppiä. He tuskin vaihtoivat kymmentä sanaa seuraavan puolentoista kuukauden aikana.

Luku 53: Kotitonttujen lakko

Marraskuun 27 oli Scorpiuksen muistin mukaan ollut säänsä puolesta aina juuri niin synkkä kuin syksyn viimeisiltä viikoilta saattoi odottaa. Niin oli myös tänä vuonna. Taivas oli tasaisen harmaa ja näytti siltä kuin pieni kutittelu saisi sen tirauttamaan saavillisen vettä pahaa aavistamattomien oppilaiden päälle. Kylmän kosteasta nurmesta päätellen se oli yöllä laskenut maahan jo muutaman vesipisaran. Tuuli oli ikävän viimainen ja puski tiheimmänkin kaulahuivin läpi saaden taikaolentojen hoidontuntia viettävät neljäsluokkalaiset  puuskupuhit ja luihuiset värisemään kylmissään. Järvi näytti mustalta ja synkältä ja kun veden pintaan uskaltautui lopulta rikkomaan kapea ja pitkänomainen lonkero se värähti kylmästä ja painui salamana takaisin veden syvyyksiin. Ilma oli liian kurja jättiläiskalmarillekin.
 Scorpius tuhahti mielessään. Hänellä oli kummallinen aavistus, että tästä syntymäpäivästä ei tulisi mitenkään erinomainen. Ensinnäkin hän oli aamulla herännyt erittäin virkistävällä tavalla, nimittäin tipahtamalla sängystään tyrmän kivilattialle (ei mikään mieltä ylentävä kokemus). Toisekseen hänen aamiaisensa oli mennyt pilalle, kun äidin lähettämä syntymäpäivälahja saapui pöllön mukana. Eihän tässä sinällään mitään, mutta kun pöllö oli sukeltanut lahjan kanssa hänen aamiaismuroihinsa rikkoen äidin ja isän lähettämän kultakellon ja pilaten siinä sivussa hänen aamiaisensa. Kellon lähestyessä hyvää vauhtia yhdeksää hän ei ollut ehtinyt muuta kuin nappaamaan ensimmäisen käteen saamansa hedelmän kulhosta mukaansa. Tietenkin hänen tuurillaan oli käynyt niin, että tuo hedelmä oli granaattiomena, joille hän oli erittäin allerginen. Scorpius oli tyytymättömänä tönäissyt omenan kaapunsa taskuun. Lisäksi Natkin oli ollut koko aamun omilla teillään.
 Nyt hän seisoi nälissään ja viluissaan taikaolentojen hoidon tunnille ja mietti mitä  muuta mahtaisi tapahtua vielä tänään.
“Jaa-a penskat, nyt mulla on teille aika iso juttu”, Hagrid myhäili partaansa ja oppilaat vaihtoivat huolestuneita katseita. Ei kai sentään lohikäärme? Vai aikoiko Hagrid antaa pikkuveljensä Ruaahin jälleen osallistua tunnille? Viime kerralla jätti oli saanut raivokohtauksen astuttuaan kyhmin päälle ja se oli repinyt kurpitsamaan sijoiltaan.
“Eihän kellään oo vaan mitään syötävää mukana? Se saattaa ruveta aika ärhäkäks jos haistaa ruokaa.”
Olisikin, Scorpius murehti ja kuvitteli mielessä itsensä suureen saliin kotitonttujen valmistaman jättikokoisen kalkkunan viereen…
“Ei oo vai? No, hyvä, sitten mä käyn hakee sen.”
“Minkä sen?” Irene Ethan kovaääninen pelkurimainen luihuistyttö kiteytti kaikkien ajatuksen.
 Vastaus saapui Hagridin perässä talutusnuorassa. Se oli harmahtavanpunaisensävyinen suuri (suunnilleen Hagridin kokoinen) kyttyräselkäinen otus, jonka otsasta törrötti kaksi terävää mustaa sarvea. Sen nelipeukaloiset takajalat tömähtelivät raskaasti maata vasten, eikä olento näyttänyt olevan erityisen mielissään oppilaiden seurasta.
“Tässä on Ernie”, Hagrid esitteli oppilailleen, eikä Scorpius muistanut koskaan nähneensä mitään vähemmän erniemäistä katsoessaan olennon leveään härkämäiseen naamaan.
“Tietääks joku mikä taikaolento - siitä edestä?” Hagrid sanoi muuan Scorpiuksen tuvassa olevan  Ronanda Kerstenin nostettua epäröiden kätensä.
“Se on rynnisarvi.”
“Jep, niin on. Ernie on oikeestaan vasta poikanen, sen emo kun joutu taikaolentojen metsästäjien käsiin mettän toisessa laidassa suunnilleen viikko sitten, ne houkutteli sen emon ruoalla ansaan ja siksi se ei oikeen tykkää nähdä ruokaa ja ihmisiä yhtä aikaa. Sen pitää saada ite ettii ruokansa, muuten se saa raivokohtauksen. Joo, niin siis rynnisarvien sarvet on hirmusen arvokkaita ja nahat paksumpia kun  lohikäärmeellä”, puolijättiläinen kertoi katsellen “pikku” suojattiaan surumielisen näköisenä. Scorpius sen sijaan pohti, kuinkahan kauan otukselta mahtaisi viedä kasvaakseen täysikasvuiseksi ja kuinka suuri se sitten mahtaisi olla.
“Nää on yleensä aika pahansisusii otuksii, mutta näin nuorina helpompii”, Hagrid jatkoi ja Scorpius sai listalleen jälleen erään syyn minkä tähden hän ei odottanut olennon kasvavan.
“Ne tykkää kovasti, jos niitä rapsuttaa ihan tosta sarven juuresta. Saa ne rauhottuu“, Hagrid sanoi ja takajaloillaan seissyt olento asettui nelinkontin niin, että se oli paremmin rapsutettavissa. Se veti syviä nauttivia henkäyksiä Hagridin liikuttaessa kättään sen sarven viertä.
 “Haluuks joku tulla kokeilee?” muutama puuskupuh lähestyi olentoa epäröiden haluamatta tuottaa professori Hagridille pettymystä.
 Kävi kuitenkin ilmi, että rapsutuksia saadessaan rynnisarvi oli hyvin leppoinen olento. Muistutti enemmänkin lehmää kuin härkää. Lopulta Scorpiuskin raahautui muiden luihuinten mukana paijaamaan tuota olentoa. Voisipahan hän ainakin sanoa Natille, että oli päässyt koskemaan ihka elävää rynnisarvea. Sitä ei toki tarvinnut mainita, ettei kyseinen olento laittanut kosketuksia pahakseen. Scorpius asettui aivan rynnisarven eteen, koska muualla ei ollut tilaa. Hän arveli, ettei otus kymmenen minuutin paikallaan olon jälkeen jaksaisi tehdä enää äkkiliikahduksia. Vaan väärässäpä hän oli.
 Scorpius oli tuskin ehtinyt hipaista olennon otsaa, kun rynnisarven silmäluomet avautuivat rävähtäen ja paljastivat mustat silmät, joissa oli nyt uusi kiilto, josta Scorpius ei pitänyt laisinkaan. Sen sieraimet avautuivat kerta toisensa jälkeen äärimmilleen, kuin härällä, joka oli nähnyt punaisen kankaan matadorin edessä.
 Scorpius perääntyi varovasti, mutta otus ponkaisi  siinä samassa raivostuneena jaloilleen päästäen mylvähdyksen. Se repeytyi irti köydestään ja Scorpius pinkaisi juoksuun. Otus oli kuitenkin häntä nopeampi laskeutuessaan kaikille nelivarpaisille jaloilleen ja liian pian Scorpius tunsi sen kuuman hengityksen aivan selässään. Hän yritti juosta nopeammin, mutta otus oli jo liian lähellä ja iski terävät sarvensa kipeästi hänen alaselkäänsä niin, että silmissä musteni. Jokin vierähti Scorpiuksen taskusta hänen kaatuessaan maata kohti ja Scorpius ehtikin ajatella viimeisinä hetkinä ennen tajuttomuuteen vajoamistaan:
Se kirottu omena.
 
 “Ai, herra Malfoy oletkin hereillä”, kuului ilahtunut ääni Scorpiuksen vasta raottaessa silmiään. Hän vilkaisi ympärilleen ja tajusi olevansa sairaalasiivessä matami Pomfreyn seurassa.
“Paljonko kello on?” Scorpius kysyi tokkuraisesti ja huomasi Matami parhaillaan paikkaavan hänen kaapunsa selkämykseen jäänyttä kahta sarvenmuotoista rakoa taialla. Hän oli ilmeisesti ainoa asiakas, koska matamilla oli aikaa huolehtia moisesta.
“Vasta varttia vailla yksitoista, ehdit mainiosti lounaalle”, matami Pomfrey ilmoitti.
“Ai, saan siis lähteä?”  Scorpius äimisteli sillä selkä tuntui kivuliaalta kuin se olisi hajonnut tuhansiin pieniin palasiin.
“Toki, olit onnekas. Kyseessä oleva  rynnisarvi oli vasta poikanen niin, ettei sen pukkaisusta aiheudu kuin verenvuotoa ja mustelmia“, nainen ilmoitti iloisesti ja viimeisteli Scorpiuksen kaavun paikkauksen.
“Juu, hirveän onnekkaalta tuntuukin”, Scorpius tuhahti katkerasti ja lisäsi matamin häivyttyä hakemaan jotakin palsamia hänen mustelmilleen:
 ”Paljon onnea vaan, Scorpius.”

Scorpius oli Suureen saliin saapuessaan jo niin nälkäinen, että olisi voinut hiljalleen syödä sen häneen sarvensa upottaneen rynnisarven, oli nahka kuinka kovaa tahansa. Kuitenkin vielä yksi takaisku odotti häntä. Salissa oli järkyttävä meteli ja ihmiset supisivat keskenään, tupapöydät kiilsivät tyhjyyttään ja opettajat olivat liikekannalla.
 Scorpius havaitsi Natin ja asettui tämän viereen.
“Missä ruoka on?” hän kysyi ensitöikseen.
“Ei ole. Kotitontut ovat lakossa”, tyttö kertoi.
“Mitä!” Scorpius parkaisi hätääntyneenä ja hänen vatsansa aloitti vähintään yhtä äänekkään vastalauseen.
“Ne eivät suostu tekemään enää mitään ennen kuin rehtori maksaa niille säännöllisen kuukausipalkan”, Nat selosti.
“Eivätkö ne sitten saa?” Scorpius äimisteli.
“Eivät nehän ovat tonttuja, tonttu”, Nat huomautti silmiään pyöräyttäen.
“Älä viitsi pilkata. Rynnisarvi vasta yritti lähennellä pakaroitani.”
“Anteeksi mitä?” Nat kysyi niin epäuskoisena, että mikäli heillä olisi ollut ruokaa edessään hän olisi varmaankin tukehtunut kurpitsamehuun.
“Äh, unohda”, Scorpius sanoi kättään heilauttaen ja katsoi kuinka professori Lipetit ja rehtori kävivät kiivasta sananvaihtoa salin etuosassa.
 “Ei tuollaista lausahdusta niin vain unohdeta”, Nat huomautti, mutta he eivät ehtineet jatkaa aiheesta, kun rehtori huusi hiljaisuutta.
“Hyvät oppilaat, kuten varmasti olette kuulleet koulumme kotitontut ovat aloittaneet ennenkuulumattoman lakon, johtuen väitetyistä laiminlyönneistä - joita tietenkään ei ole - niiden palkkauksessa. Kotitontut ovat marssineet ulos linnasta ja odotamme nyt S.Y.L.K.Y:n edustajaa, jotta voimme aloittaa niiden palkkaneuvottelut. Uskon, että tilanne selviää huomiseen mennessä…”, rehtorin lause keskeytyi vastalauseiden alkaessa kaikua ympäri salia.
“Mitä me nyt syömme?”
“Törkeää!”
“Rehtori keittiöön!”
“Ruokaa pöytään!”
 Rehtori kohotti kätensä, mutta ei onnistunut hiljentämään valituksen makuun päässyttä nuorisojoukkoa ja lientenprofessoria, joka ainoana opettajakunnan jäsenenä oli noussut niin ikään barrikadeille. Lopulta professori Lipetitin avustuksella, rouva rehtorin onnistui jälleen kiinnittämään nuorten mielenkiinto itseensä. Lientenprofessori kuitenkin jatkoi huutelua rehtorin puheiden taustalla.
“Olemme järjestäneet teille muonitusta ensihätään”, rehtori sanoi viitaten Suuren salin ovelle, jossa vahtimestari Voro seisoskeli tyytymättömän näköisenä soppakauha kädessään jättikokoisen noidankattilan kanssa, joka näytti olevan täynnä harmaata puuroa. Scorpius huomasi vatsansa hiljentyvän ihmeellisellä tavalla.
“Illallisesta on luvannut pitää huolen jästitiedonprofessori Jyvästin, joka suorittaa jästitiedon neljännen vuosikurssinsa kanssa illallisen laiton jästimenetelmin ikään kuin kerhokurssina. Muilla iltapäivän tunnit jatkuvat normaalisti.”
 Nyt Scorpius oli siitä varma. Tämä oli aivan varmasti kirottu syntymäpäivä ja hän saisi olla onnellinen mikäli olisi illalla enää yhtenä kappaleena. Ilmeisesti Nat oli hänen kanssaan samoilla linjoilla:
“Sinäkö laittaisit ruokaa ilman taikaa? Joku tässä vielä kuolee tai vähintään joutuu Mungoon.”

 “Malfoy, mitäköhän sinä luulet tekeväsi?” Weasley kysyi katsoessaan Scorpiuksen taikinakulhoa. Scorpius yllättyi nykyään joka kerran, kun Weasley vaivautui puhumaan hänelle, sillä lokakuussa pelatusta huippausottelusta asti heidän välinsä olivat olleet lievästi ilmaistuna kireät.
Scorpius katsahti nyt taikinaansa. Hän oli juuri lisännyt kolme kokonaista kananmunaa, kuten keittokirjassa oli sanottu.
“Haittaako, että yhden kuori on säröillä? Vai olisiko ne pitänyt pestä ensin?” hän uteli ja tyttö läimäytti käden otsaansa.
 Neljännen luokan jästitiedonkurssi oli aloittanut työt kotitontuista tyhjentyneessä keittiössä välittömästi lounaan jälkeen. Oikeastaan hyvin harva oli nauttinut lounasta ja Scorpiuskin oli saanut nieltyä harmaata puuroa vain sen verran, ettei nyt keikahtaisi nälästä kumoon. He olivat nyt työskennelleet tunnin verran, mutta olivat täysin alkutekijöissään.
 Aluksi professori Jyvästin oli jakanut heidät kolmeen ryhmään sen mukaan ketkä valmistaisivat alkuruokaa, ketkä pääruokaa ja ketkä jälkiruokaa. Scorpius oli luonnollisestikin ängennyt Weasleyn kanssa samaan ryhmään (pitihän hänen syntymäpäivässään edes jotain hyvää olla). Jästitiedon kurssilla oli neljätoista oppilasta, joista ainoastaan yksi oli ikinä valmistanut ruokaa jästimenetelmin. Tämä oli luonnollisestikin Weasley. Muut sen sijaan olivat tällä ruoanlaiton saralla surkuteltavan kokemattomia, sillä eihän jästitietoon mennyt kukaan, joka tunsi jästien toimintatapoja, siis Weasleya lukuun ottamatta.
 Neljä onnekasta oli päässyt tekemään alkuruokaa. Nämä pilkkoivat porkkanoita, kurkkuja ja tomaatteja tässä vaiheessa jo sujuvasti salaattiin ja näyttivät erittäin tyytyväisiltä suorituksiinsa. Pääruokaa valmistamaan opettaja oli patistanut kuusi oppilasta, jotka olivat nyt tunnin verran tuijottaneet kahta saavia turskaa, joka heidän oli tarkoitus perata. Kanoista nyt ei kannattanut puhuakaan mitään sillä Carolina Hewk oli ne nähdessään juossut parkuen jonnekin palaamatta enää takaisin keittiöön. Jonathan  Brown taas oli mielestään nerokkaasti keksinyt käyttää salaa nahanpoisto-loitsua erääseen turskaan. Hetken oli vaikuttanut siltä, että hän oli onnistunutkin kunnes kalan sisuskalut alkoivat hehkua sateenkaaren väreissä ja professori Jyvästin oli suutuksissaan takavarikoinut kaikkien oppilaidensa sauvat.
 Viimeinen, Scorpiuksen ja Weasleyn ryhmä, oli selvästi onnettomuusalttein, Scorpius arveli sen tietenkin johtuvan häntä tänään vainoavasta epäonnesta, mutta todellinen syy taisi olla se että toisin kuin kalaryhmä, he olivat edes yrittäneet. Heidän ryhmässään olleet Ronanda Kerstin ja Kaitlin Park olivat molemmat joutuneet poistumaan jouduttuaan lievien tapaturmien uhreiksi. Kaitlin oli polttanut kätensä lidellä ja Ronanda oli saanut sähköiskun yrittäessään käyttää heitä varten tuotua mikroa. Normaalisti jästiesineet eivät toimineet Tylypahkassa, mutta koulun keittiö oli väliaikaisesti poistettu koulua suojaavien loitsujen vaikutuksesta (tämän takana oli rehtoria oletettavammin professori Lipetit, sillä rehtori itse oli joutunut S.Y.L.K.Y:n edustajan tentattavaksi välittömästi Suuresta salista poistuessaan) ja näin ollen hengenvaaralliset tilanteet jästiesineillä olivat täysin mahdollisia.
 Professori Jyvästin ei näyttänyt huomaavan minkään olevan vialla. Hän oli asettunut alkuruokaryhmän luo ja kehui vähintään kymmenesti minuutissa kuinka tasaisia porkkanoita he leikkasivat. Muistakaan opettajista ei ollut erityisemmin apua, vaikka näistä kukin ravasi vuorotellen keittiössä joko silmäillen heidän aikaansaannoksiaan tai kertoen professori Jyvästinille uusimpia uutisia rehtorin ja S.Y.L.K.Y:n edustajan käymästä kiivaasta kamppailusta.
 Tälläkin hetkellä keittiössä oli peräti kaksi opettajaa professori Jyvästinin lisäksi. Professori Nenoveh oli joutunut jättämään iltapäivän tuntinsa pitämättä, sillä ensinnäkin kotitonttujen lakon takia hänen oli käytävä syömässä Ninan kanssa Tylyahossa (“Se ei ole ihmisen saati lapsen ruokaa”, professori Nenoveh oli todennut lounaaksi tarjotusta puurosta.) eikä hänen luonnollisestikaan onnistunut saada Ninalle hoitajaa kotitonttujen lakkoillessa yhtenä tonttuna, joten hän ja Nina viihtyivät keittiössä päivittäen vähän väliä tietokatsausta käväisemällä rehtorin kansliassa. Weasley oli jopa ottanut Ninan pullan pyörittäjäkseen, missä lapsi oli osoittautunut Scorpiusta paremmaksi ja näin Scorpius oli alennettu lettutaikinan valmistajaksi. Professori Nenoveh silmäili parhaillaan lapsensa tekemisiä hymy huulillaan ja kertoi professori Jyvästinille:
“Minä en  menisi vannomaan sen huomisen puolesta. Kotitontut ovat selvästi tosissaan ja heidän edustajansa on horjumaton. Rehtorikaan ei ole niitä naisia, jotka antavat helposti periksi, joten voi käydä niin, että laitatte ruokaa koko viikon.”
 “Sehän olisi mainiota”, professori Jyvästin säteili kääntäen jälleen kerran selkänsä kalaryhmälle, jotka yrittivät viittoilla häntä apuun.
  Weasleyn sättiessä Scorpiusta tämän taitamattomuudesta se huoneessa ollut toinen opettaja, lientenprofessori, siirtyi pois nurkasta, jossa hän oli silmäillyt keittokirjoja (kenties haluten vilpittömästi olla avuksi tai vähemmän vilpittömästi päästäkseen Nenovehin suosioon) ja tuli hänkin silmäilemän Scorpiuksen lettutaikinaa.
“Siis pitäskö tota syödä?” hänkin lausahti ja Scorpius tunsi tarpeelliseksi puolustautua.
“Se pitää paistaa vielä”, hän valotti professorilleen.
“Ja siivilöidä”, Weasley ilmoitti kammeten taikinakulhon Scorpiuksen kädestä. Hän antoi nesteen kulkea siivilän läpi siten, että munankuoret jäivät siivilään kuin kalat verkkoonsa. Scorpius ja lientenopettaja kilpailivat siitä kumman onnistui näyttää kiinnostuneemmalta tuosta toimesta.
“Siinä”, Rose ilmoitti lykäten kulhon takaisin Scorpiuksen käteen.
“Kiitos, kaunis”, hän lausahti ja Weasley tuhahti siirtyen valvomaan uunissa paistuvaa omenapiirasta, johon Scorpius ei suostunut katsomaankaan. Hän oli saanut kyllikseen omenoista sille päivälle.
Lientenprofessori jatkoi kiertelyään ympäri keittiötä ja ilmeisesti epätoivoiseksi tultuaan tuli sitten ehdottaneeksi professori Nenovehille: 
“Oi kirjastoneito, lähdetäänkö kirjastoon syömään illallista?”
“Minä ja Nina menemme Kolmeen luudanvarteen”, professori Nenoveh vastasi pyöritellen silmiään miehen ilmaukselle
“No, ihan sama, mennään sit sinne”, lientenprofessori mutisi, vaikka ei näyttänyt ymmärtävän kuinka joku ei haluaisi illallistaa kirjastossa. Hän tuli kuitenkin vilkaisseeksi kalaryhmää, jotka olivat lopultakin päättäneet yrittää perkaamista. Miehen auringonvalonpuutteesta kalpeille kasvoille nousi vihertävä sävy ja hän lausahti:
“Oikeestaan, mulla ei oo mitään valittamista.”
 Kello viideltä professori Nenoveh tosiaan lähti Tylyahoon jauhojen peitossa olevan kikattavan Ninan sekä koiramaisesti heidän perässään kulkevan lientenprofessorin kanssa.
 Lopultakin professori Jyvästin kiersi katsomassa työntuloksia ja säteili kuin aamuaurinko.
“Tehän osasitte paljon paremmin kuin arvasinkaan”, hän sanoi ja kehui erityisesti kalaryhmää, jotka olivat nähtävästi paistaneet kalat niin hyvin, ettei niissä edes huomannut muutosta. Hän komensi oppilaat kantamaan kaikki valmiit ruoat (myös kalasaavit) Suureen saliin, jossa nälkäinen oppilasjoukko tuota pikaa kaipailisi niitä. Scorpius tuumi mielessään että saivatpahan ihmiset sentään salaattia ja jälkiruokia syötävikseen. Weasley oli ahertanut ja paistanut 17 omenapiirasta ja lukuisia pellillisiä pullia sillä aikaa kun Scorpius oli väkertänyt lettutaikinansa kanssa. Hän oli viimein päässyt paistovaiheeseen ja professori Jyvästin oli jättänyt Rosen hänen vahdikseen. Ilmeisesti professori Jyvästinkin ymmärsi että Scorpius saattaisi hyvinkin sytyttää koko paikan tuleen.

  Scorpius käänteli viidettä lettuaan varovasti reunoilta. Ensimmäinen oli palanut pohjaan, toinen roikkui jossakin katon tietämillä, kolmas oli tippunut lattialle ja neljäs oli mystisesti kadonnut Scorpiuksen yritettyä Weasleyn näyttämää heittokäännös-temppua uudemman kerran. Kaksikko oli etsinyt lettua tuloksetta, se oli ja pysyi kadoksissa.
”Voit nyt kääntää sen”, lähellä jakkaralla istuva Weasley neuvoi.
Scorpius nielaisi:
”Varoitan, kaikilla syntymäpäivätodennäköisyyksillä tämä tulee päätymään joko minun tai sinun päähäsi kattilan kera.”
”Pannun”, Weasley oikaisi välittömästi ja siirtyi kehotuksen mukaisesti hieman kauemmas.
”Ai, sinulla on tänään siis syntymäpäivä?” tyttö jatkoi Scorpiuksen kääntäessä kullanruskean puolen näkyviin kieli keskellä suuta.
”Kyllä”, hän vastasi ja onnistumisen virne nousi hänen kasvoilleen. Ha haa, häntä eivät kattilat tai sen paremmin pannutkaan päihittäneet.
 Scorpius paistoi vielä kolme suhteellisen onnistunutta lettua (enempää hänen nuhruisesta pikku taikinastaan ei aikaan saanut) ja huomasi työnsä lopetettua Weasleyn kadonneen jonnekin. Hetken kuluttua tämä kuitenkin palasi mukanaan muutama hillopurkki.
”Kai meidän pitää sinun syntymäpäivä lettusi syödä varsinkin kun nuo varmaan jo päättävät ruokailua tuolla ylhäällä. Scorpius luotti Weasleyn arvioon ajasta, sillä hänen syntymäpäivälahjaksi saamansa kellohan oli pysähtynyt uiskenneltuaan murolautasella.
”Ei kai tuo ole omenahilloa?” Scorpius varmisti kauhunsekaisin tuntein tytön avatessa toista hillopurkin kantta.
”Toin myös mansikkaa”, Weasley sanoi viitaten punaisen sävyiseen hillopurkkiin, joka rauhoitti Scorpiuksen mieltä. Eihän tämä syntymäpäivä loppujen lopuksi niin huono ollutkaan.

Muutamaa kerrosta ylempänä oli myös jonkinlainen rauha syntymässä heikomman osapuolen luovuttaessa.
”Hyvä on, hyvä on! Kaljuuna kuukaudessa ja joka toinen viikonloppu vapaata”, rehtori puuskahti epätoivoissaan seitsemän tunnin neuvottelujen jälkeen.
Kotitontut, jotka olivat myös huoneessa, aloittivat riemukkaan paritanssin, muutamien poloisten ollessa pyörtymäisillään uusista lahjuksistaan kuullessaan. Ainoastaan S.Y.L.K.Y:n edustaja ja perustajajäsen Hermione Granger-Weasley ei näyttänyt tyytyväiseltä.
”Emme ehtineet vielä sopia vaatteiden käytöstä”, hän huomautti ja rehtori oli pillahtaa itkuun.

Luku 54. Hyvää joulua!

Viikon kotitonttujen lakon jälkeen oli elämä Tylypahkassa palannut suunnilleen normaaleihin uomiinsa. Lukuun ottamatta sitä että oppilaat olivat alkaneet hamstraamaan ruokaa makuusaleihinsa uuden lakon varalta ja näin ollen mädäntyneen ruoan lemu alkoi tulla itse kullekin hyvin tutuksi. Lisäksi uutta oli että rehtori vaikutti nykyisin hermorauniolta ja saattoi purskahtaa käytävällä itkuun milloin mistäkin enemmän tai vähemmän pätevästä syystä. Kuitenkin, kuin näissä ei olisi ollut tarpeeksi, vaikutti siltä, että Scorpius Malfoyn ja Rose Weasleyn välit olivat parantuneet. Yleisesti juoruttiin romanssin poikasesta, mutta vaikka Scorpiuksella ei olisi ollutkaan mitään huhujen todenperäisyyttä vastaan, toistaiseksi huhut olivat vain huhuja.
 Jästitiedon esitelmäkin viimeisellä tunnilla ennen joulua onnistui vailla pienintäkään riidan poikasta. Jästitiedon ryhmä ei ollut ollut aivan varma pitikö heidän olla ihmeissään siitä, ettei parivaljakko Malfoy-Weasley ollut kuristanut toisiaan esityksen aikana, vai siitä, että Scorpius oli onnistunut selostamaan mikroaaltouunin tarkoituksen täysin oikein.
“Sehän meni hyvin”, Rose totesi heidän lähtiessään jästitiedon luokasta.
“Niin menikin”, Scorpius myönsi ja kiemurteli mielessään. Hän oli jo useamman päivän miettinyt kysyvänsä Weasleyltä haluaisiko tämä mahdollisesti tavata hänet joululomalla, mutta ei ollut tähän mennessä saanut rohkaistua itseään kysymään. Weasleyhän oli vasta muutamaa viikkoa sitten alkanut suhtautua häneen taas kuin toiseen ihmiseen, mitä sille suhtautumiselle tapahtuisi, jos Scorpius ryhtyisi taas kyselemään häntä ulos? Ei, ehkä oli parempi odottaa.
“Menetkö jouluksi kotiin?” hän kysyikin rennosti ja huomasi pitävänsä siitä että saattoi kävellä käytävillä Weasleyn kanssa. Oli ihan mukavaa jutella tälle kuin ystävälle, vaikka hän toivoikin että jonakin päivänä hän saisi kävellä Weasleyn kanssa noita samoja käytäviä kenties käsikädessä.
“Menen. Menemme äitini äidille jouluaatoksi”, Rose vastasi ja kysyi Scorpiuksen joulusuunnitelmia.
Scorpius kohautti olkiaan:
“Menen ehkä Natille pariksi päivää tai hän tulee meille. Muuten ei pienintäkään aavistusta.”
“Aiotko käydä joulumarkkinoilla?” Weasley kysyi viitaten Tylyahossa pidettäviin vuosittaisiin suurmarkkinoihin.
“Äh, tulla niin lähelle koulua lomalla? Älä kuvittelekaan”, Scorpius sanoi näyttäen järkyttyneeltä jo pelkästä ajatuksesta.
“Eikö sinun muka tule ikävä rehtoria tai lientenprofessoria?” Rose kiusoitteli ja Scorpius lähti leikkiin mukaan.
“Niin olet kyllä oikeassa. Ehkä minun pitää lähettää joulutervehdykseni heille parilla pöllöllä. Pitäisikö kirjoittaa oikein runo?”
“Lientenopettajalle ainakin”, Rose vastasi hymyillen ja kumpikin naurahti kevyesti. Tämäkin oli mukavaa, vaikka Scorpiuksen toiveissa tuohon hetkeen olisi kuulunut paljon enemmän.

“Missä sinä olet ollut koko aamun?” Scorpius kysyi ymmällään Natilta lauantaiaamuna päivää ennen joululomalle lähtöä. Tyttö oli lähtenyt jonnekin jo ennen kuin Scorpius oli herännyt, eikä tätä ollut näkynyt lounaallakaan. Muut olivat viettäneet koko aamun pakkaillen tarvikkeita kotiin lähtöä varten.
“Kuntoilemassa”, tyttö vastasi,” tekisi muuten  hyvää sinullekin.”
“Ei sinulla ollut edes luutaa mukana”, Scorpius huomautti.
“Kokeilin jästimäisempiä keinoja”, Nat vältteli.
“Ai sinä vai? Älä naurata”, Scorpius tuhahti. “Eikö sinun sitä paitsi tarvitse pakata ?”
“Suunnitelmat muuttuivat. Jäänkin jouluksi Tylypahkaan”, Nat ilmoitti.
“Mitä? Miksi?” Scorpius hämmentyi.
“Vanhempani lähtevät lomalle jouluksi”, Nat vastasi nopeasti. Scorpiuksesta hieman turhankin nopeasti.
“Voit tulla meille jouluksi”, Scorpius ehdotti.
“Jaa, kuuntelemaan kuinka äitisi ehdottelee meille avioliittoa? Ei kiitos”, Nat ilmoitti.
“Haluatko että jään seuraksesi Ty…” Scorpius aloitti kysymyksen, mutta Nat keskeytti hänet tylysti.
“En. Pärjään hyvin itsekseni. Kiitos vaan, Scorp.”

Scorpius oli lähtenyt jo tuntia aiemmin, kuten muutkin Tylypahkan pikajunalla matkustaneet. Nat ei aikonut jäädä Tylypahkaan siitä huolimatta mitä oli sanonut Scorpiukselle. Hän ei ollut ilmoittanut nimeään kouluun jäävien oppilaiden listaan. Ei silti, ei hän ollut kotiinkaan menossa. Hänellä oli tärkeämpää tehtävää.
 Nat lähti nousemaan tyrmien tyhjentyneitä käytäviä selkäreppu mukanaan. Hän tiesi ettei tarvinnut matka-arkkua joululomalleen. Hän asteli koulun porteista ulos kohti Tylyahoa. Ainoa ihminen, jonka hän tuolla matkalla näki, oli lientenprofessori mikä-hänen-nimensä-nyt-olikaan, eikä tämä näyttänyt pitävän hänen tekemisiään mitenkään ihmeellisinä. Kenties professori ei ollut edes huomannut häntä kävellessään itse nenä kiinni jossakin paksussa kirjassa.
 Nat kuuli lumen narisevan askeleidensa tahdissa ja tutkaili Tylyahon kylää. Velhoperheet valmistautuivat viettämään perhejuhlista suurinta, joulua. Vanhemmat olivat vapaalla töistään ja lapset koulustaan. Kaikki vaikuttivat hyväntuulisilta ja onnellisilta.
 Natin perheessä joulua ei ollut vietetty kunnolla enää vuosiin. Ei sen jälkeen mitä hänen isoäidilleen oli tapahtunut lähes kymmenen vuotta aiemmin. Joulu oli liian lähellä ystävänpäivää ja ystävänpäivään liittyi liikaa kipeitä muistoja. Lisäksi isän ja isoisän nykyiset välit olivat kaikkea muuta kuin lämpimät. Isä ja äiti olivat parhaansa mukaan yrittäneet viimeisen yhdeksän vuoden ajan järjestää joulusta kunnon perhejuhlan. Se oli vain vaikeaa, kun eräs osanottaja toi katkeruuden ja surun joka kerta mukanaan. Tuon ihmisen kanssa Nat viettäisi tämän joulun.
 Hän tunnisti ryhdikkään vanhan miehen, jonka siniset silmät olivat täsmälleen kuten hänen omansa. Isoisä oli hänen isänsä isä. Isän silmät eivät olleet siniset vaan harmaat, mutta Nat oli kaikesta huolimatta perinyt isoisänsä silmät.
 Vanhan miehen kasvot olivat vakavat ja hiukset hopeanhohtoiset. Leuka oli vahva ja nenä suora ja aatelisenoloinen. Mies tervehti Natia viileään tapaansa. Nat vastasi samalla tavoin pidättyvästi ja tarttui sitten isoisänsä käteen. He kimppailmiintyivät isoisän Pohjois-Englannissa sijaitsevalle kartanolle. Nat tunsi tien huoneelle, jota käytti aina siellä ollessaan. Hän astui huoneeseensa, joka näytti täsmälleen siltä kuin hänen edelliskerran siellä käydessään. Kotitontut olivat siivonneet sitä niin, että pölyhiukkanenkaan ei sotkenut ankaraa järjestystä. Nat viskasi reppunsa siististi sijatulle sängylle, johon oli lisätty kuumavesipullo lämmittämään peitteet. Nat vilkaisi ikkunasta ulos suureen puutarhaan ja huokaisi hiljaa. Hän oli taas täällä.

Päivällisellä olivat vain Nathaniel ja hänen isoisänsä. He istuivat valtavan pöydän vastakkaisissa päädyissä ja isoisä kyseli Natilta koulusta. Hän oli kiinnostunut pääasiassa oppitunneista ja Natin koulumenestyksestä. Sen sijaan isoisä ei kysynyt mitään hänen ystävistään tai ihmisistä, joiden kanssa hän oleili vapaa-aikanaan. Eipä silti ei niissä juurikaan olisi ollut kerrottavaa isoisälle.
Nat vastasi kaikkiin kysymyksiin asiallisesti ja viileästi. Kun koulusta ei ollut enää kerrottavaa, he söivät hiljaisuuden vallitessa. Ulkopuolisen olisi ollut vaikeaa arvata, että tässä isoisä illallista ainoan lapsenlapsensa kanssa.
 Päivällisen jälkeen isoisä muistutti Nathanielia seuraavan päivän ohjelmasta, vaikka tietenkin Nat sen muisti. Kuinka hän voisikaan unohtaa? Hänen jokainen isoisällään viettämä lomansahan kului samalla tavalla.

“Karkotaseet!” Nat huusi ja hänen kaksintaistelukumppaninsa sauva lensi hänen käteensä. Hän oli hengästynyt ja hikinen. Hänen isänsä serkku Jennifer makasi lattialla liian väsyneenä nousemaan.
“Olit hidas, Nathaniel. Liian hidas”, Nat kuuli isoisänsä arvioivan äänen.
Nat suoristi ryhtinsä ja pakotti hengityksensä tasaiseksi.
“Olen pahoillani, isoisä. Yritän uudestaan”, hän totesi ja lennätti juuri maasta nousseen Jenniferin sauvan takaisin tälle valmistautuen uusintaerään.
“Ei hänen kanssaan”, isoisä ilmoitti ja nousi tuolilta, jossa oli seurannut kahden sukulaisensa kamppailua tuomarin lailla.
  Isoisä asettui hänen eteensä sauva kädessään ja Nat keräsi kaiken voimansa ja keskittyneisyytensä. Isoisä oli iästään huolimatta paras kaksintaistelija, jonka hän tunsi. Ottelu alkoi nopeana ja kiihkeänä. Nat tunsi isoisän rytmin ja tyylin. Hän oli harjoitellut tätä vastaan kymmeniä jopa satoja kertoja jo 8-vuotiaasta. Tuolloin hän oli lainannut jonkun vanhemman sauvaa ja häntä oli harjoitettu taikoihin, joita monet häntä vanhemmatkaan eivät hallinneet. Hän oli Tylypahkan aloittaessaan osannut jo kaikki ensimmäisenä vuonna vaadittavat loitsut, mutta isoisä oli kieltänyt näyttämästä taitoja heti Tylypahkan alussa, sillä opettajien epäilykset olisivat saattaneet herätä.
 Nyt hän muisti kaikki opetukset ja seurasi isoisän liikkeitä kuin tämä olisi ollut kuka tahansa. Tämä torjui kaikki iskut ja odotti Natin virhettä. Isoisä oli häntä kokeneempi ja tiesi hänen kamppailutyylinsä. Hän tiesi vanhan miehen tekevän samaa arviointia parhaillaan hänestä kuin hän teki tästä.
 Hän oli tietoinen ruumiistaan. Hän hallitsi jokaisen lihaksensa ja teki tarkkaa työtä. Alkeellisimpia kaksintaistelutaitoja oli, että oma ruumis tuli hallita. Mikäli omia toimia täytyi seurata, häviö oli varma. Kaikkien aistien piti olla kiinni kaksintaistelukumppanissa, olla valmiina reagoimaan jokaisen tämän liikkeeseen. Ei saanut hämääntyä tämän jaloista tai käsistä, pelkän sauvan näkeminen ei riittänyt. Oli nähtävä kokonaisuus. Opittava lukemaan ihmisruumista. Piti opetella havaitsemaan loitsun tulo jo kun se oli vasta hermoratoja pitkin kulkeva ajatus. Piti nähdä kiroamispäätös silmistä, osata heittäytyä sivuun ajoissa, nähdä heikot hetket, saada vastustaja paniikkiin, tekemään virheliike. Leikitellä tällä, uhkailla, kertoa katseessa aikovansa murskata tämän. Saada tämä peloissaan perääntymään. Se joka ajattelikaan häviötä oli jo hävinnyt, sillä kaksintaistelu oli ennen kaikkea psykologiaa. Loppujen lopuksi taikataidoilla tai käytetyillä loitsuilla ei ollut juuri merkitystä, jos oli jo henkisesti ottanut toisesta niskalenkin. Hyvä taistelija ei huomioinut tunteita, eikä ajatellut kuin liikkeen kerrallaan. Hänen ruumiinsa toimi kitkattomasti ajatuksen ja sauvan kanssa. Hän ei ajatellut häviävänsä, koska se ei ollut vaihtoehto.
 Nat pysyi tarpeeksi lähellä isoisää, ja jos tämä tuli lähemmäs, hän ei liikkunut askelmaakaan taaemmas. Perääntyminen oli aina ensimmäinen askel kohti häviötä. Hän tiesi, että isoisä antoi hänelle tahallaan edun, tämä testasi muistiko hän opetuksia. Lähitaistelussa etu oli pienemmällä ja heikommalla, kun taas pidempi matka suosi kooltaan suurempia ja taioiltaan voimakkaampia. Jos isoisä tuli liian lähelle voitto oli automaattisesti hänen.
 Alle puolen minuutin kuluttua Nat seisoi isoisän sauva otteessaan. Lattialta kömpivä mies näytti nyt tyytyväiseltä. Natin ojentaessa sauvan mies totesi yhden ainoan sanan, joka oli häneltä suuri tunnustus:
“Parempi.”
 Nat ei tarkalleen ottaen tiennyt mitä muut isovanhemmat touhusivat lastenlastensa kanssa, mutta oli melko varma, että monikaan lapsenlapsi ei olisi viettänyt joululomaansa isoisällään harjoitellen kaksintaistelutilanteita ja mutkikkaita loitsuja. Hän kuitenkin tiesi, että hänen oli elintärkeää hallita nämä loitsut ja tiesi isoisänsä ajattelevan vain hänen parastaan harjoittaessaan häntä. Hän tulisi tarvitsemaan kaikkia taitojaan jo puolen vuoden sisällä, eikä ollut varma että ne siitä huolimatta riittäisivät.

Jouluaattona Nat pukeutui ensimmäisen kerran isoisänsä talolle saapumisen jälkeen joihinkin muihin kuin harjoitusvaatteisiin. Hän silmäili peilikuvaansa, joka oli pukeutunut siisteihin ruskeisiin housuihin ja vaaleaan pitkähihaiseen paitaan. Nämä olivat hänen sairaalavaatteensa. Hän käytti niitä ainoastaan vieraillessaan isoäitinsä luona. Hänen muulloin käyttämänsä vaatteet, kun olivat jokseenkin sopimattomia Pyhän Mungon vierailuilla.
 Hän ilmiintyi, jälleen isoisänsä avulla, Pyhän Mungon taikatautien ja -vammojen sairaalaan. Hän ja isoisä eivät vaihtaneet sanaakaan noustessaan portaita kohti viidettä kerrosta. Oven yllä oli kyltti Taikavahingot. He kolkuttivat ja miesparantaja tuli avaamaan osaston lukitun oven.
 Taikavahinkojen osasto oli Natista tietyllä tapaa surkein kaikista Pyhän Mungon osastoista. Täällä olivat surkeimmat ihmiskohtalot. Myrkytykset ja taikaeläinten puremat alemmissa kerroksissa olivat useimmiten parannettavissa tai jos ne jättivät pysyviä jälkiä, niiden kanssa pystyi elämään. Sen sijaan monet taiat aiheuttivat ihmisruumiissa sellaista vahinkoa, ettei paranemisesta ollut toivoa, edes elämän jatkaminen ei ollut monesti mahdollista sellaisena kuin siihen oli tottunut. Nat ei voinut olla ajattelematta, että maailman suurimmat vahingot olivat ihmisrodun toiminnallaan aikaansaamia. Mikäli velhot olisivat jättäneet suuren osan loitsuista keksimättä kuinka moni näistäkään paroista joutuisi oleskelemaan täällä, parantumattomien tai pitkäaikaissairaiden osastolla?
 Nat asettui istumaan tutun sängyn viereen, jossa makasi pienikokoinen kuihtuneen oloinen nainen. Hänen kasvonsa olivat harmaan sävyttämät ja liikkumattomat. Vasemmassa poskessa oli harmaiden hiusten peittämä mustansävyinen hiiltynyt ihoalue. Hänen ruumiinsa kasvoja ja oikeaa kättä lukuun ottamatta oli lukuisten kääreiden peitossa ja Nat tiesi niiden alla olevan samalla tavoin mustunutta ja kuollutta ihoa kuten naisen kasvoissa oleva laikku. Hän oli kerran nähnyt noiden kääreiden vaihdon ja tiesi ihon ja lihasten palaneen mustaksi riekaleeksi kiinni naisen luihin. Hänet oli kiinnitetty letkuihin, jotka oli taiottu viemään happea, vettä ja ravintoa hänen korjaamattomasti vahingoittuneeseen ruumiiseensa. Isoäiti oli näyttänyt tältä pian kymmenen vuotta. 
 Nathaniel tiesi parantajien tehneen kaikkensa hänen isoäitinsä hyväksi. He eivät kuitenkaan pystyneet suuresta taitavuudestaan huolimatta luomaan elämää. Suojelemaan ja uudistamaan, mutta eivät luomaan. He pystyivät pitämään kuolemaa loitolla, ostamaan siltä hieman aikaa potilailleen, mutta eivät koskaan voittamaan sitä.
 Nathanielin isoäidillä ei ollut toivoa paremmasta tilasta. 4/5 hänen ruumistaan oli palanut kirotussa tulessa, eivätkä he pystyneet tekemään tälle osalle mitään. Hänen lihansa kivut pakottivat mielen vaipumaan syvään tajuttomuuden tilaan ja hän olisi kuollut taikojen lakatessa pitämästä yllä hänen elintoimintojaan. Parantajat toistivat kuukausittain vaatimuksen siitä, että he lopettaisivat tämän elämää pitkittävän hoidon, jolla ei ollut isoäidin tapauksessa mitään merkitystä. Isoisä oli kuitenkin ehdoton. Hän oli ilmoittanut, että hänen sukunsa oli Pyhän Mungon pääasiallinen tukija ja että hänhän hoidattaisi vaimonsa sairaalassa juuri kuten halusi. Isoisä uskoi, että parannuskeino oli olemassa ja Nat ihaili hänen uskoaan, vaikka itse siihen voinutkaan liittyä.
Isoäiti oli herännyt koomasta lyhyeksi hetkeksi kahdesti kymmenen vuoden aikana. Ensimmäisen kerran kahdeksan vuotta aiemmin. Hänen isänsä oli ollut tuolloin paikalla isoisän kanssa. Hän oli kuullut, että isoäiti oli lausunut vain muutaman sanan ja ne olivat olleet:
“Antakaa minun mennä.”
Tämä oli ollut alkuna isän ja isoisän välirikolle. Isä olisi halunnut lopettaa isoäidin hoidot, mutta isoisä vastusti. Hän oli kieltänyt poikaansa vierailut sairaalassa ja kartanollaan ja suostui itse vierailemaan tämän kotona ani harvoin ja silloinkin vain ja ainoastaan pojantyttärensä vuoksi. Isä oli myös kaunainen isoisää kohtaan, mutta ei ollut äitinsä vuoksi kieltänyt häntä tapaamasta Nathanielia. Nat tiesi, että nykyisin molempien hänelle rakkaiden miesten välit olivat korjaamattomat.
 Toisen kerran ollessaan tajuissaan isoäiti oli sanellut saman viestin parantajalle. Isoisä oli yrittänyt salata asian Nathanielilta ja tämän isältä, mutta Nat oli saanut sen selville siitäkin huolimatta. Hän ei ollut kertonut isoisälle, sillä hän ymmärsi tätä. Isoisä todella uskoi sydämessään, että isoäiti paranisi.  Nathaniel ei sitä paitsi tiennyt olisiko hän itsekään pystynyt siihen. Kertomaan lääkäreille, että luopuisi toivoista ja käskisi lopettaa isoäitiä elossa pitävät toimet. Elämäähän oli jäljellä niin kauan kuin oli toivoa?
 Hän tarttui isoäitinsä terveeseen käteen isoisän pauhatessa käytävässä  parantajalle, joka oli varovasti oli tehnyt jälleen tuon ehdotuksen siitä, että isoäidin annettaisiin vain kuolla.
Nuorehko miesparantaja, joka oli avannut heille oven huusi nyt isoisälle:
“Herra Montgomery, teidän vaimonne ei tule koskaan nousemaan tuosta sängystä. On silkkaa kidutusta pitää häntä hengissä ja vaikka olenkin parantajana luvannut suojelevani elämää, en voi katsoa, että tässä tapauksessa siitä on mitään hyötyä!”
 Nat tiesi että parantaja joutuisi piakkoin etsimään itselleen toisen työpaikan, sillä Leonard Montgomerylla oli suhteita, joilla hän olisi voinut vaikka vaihdattaa taikaministerin mikäli olisi tahtonut niin.
 Hän puristi isoäidin kättä ja sulki silmänsä yrittäen muistaa, miltä isoäiti oli näyttänyt ennen tänne joutumistaan. Hän muisti naurun ja eloisat kasvot. Leikkisät harmaat silmät ja lempeän hymyn, joka naisella oli aina varattuna ainoalle lapsenlapselleen. Jokainen hänen muistonsa isoäidistä oli hyvä. Hän ei muistanut tämän ikinä huutaneen, ei muistanut edes nähneensä tätä vakavana. Hän muisti tämän kertomat sadut, joilla tämä oli täyttänyt hänen lapsenmielensä vierailujen aikana ja leikit, joista isoäiti oli ollut yhtä innoissaan kuin hänkin.
 Hän painoi suukon isoäidin veltolle kädelle ja toivoi sydämessään, että isoisä olisi oikeassa jaksaessaan uskoa isoäidin paranemiseen.
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 55: Skorpioni ja ruusu

“Millaista oli jouluna?” Scorpius kysäisi Natilta.
“Tylsää”, Nat vastasi ja käänsi Huispaajan uusimman numeron takakannen näkyviinsä. Siinä poseerasi se Kadlein Kanuunoiden nuori jahtaajatar, Annie Gibson, mainostamassa Nimbus 2015.
“Kai täällä nyt sentään jotain tapahtui?” Scorpius kärtti. Hänen oli vaikeaa uskoa, ettei Tylypahkassa tapahtunut mitään jouluna.
“Sitä tavallista. Lientenopettaja liehitteli professori Nenovehia, rehtori hurjistui pienimmästäkin syystä kaikille, jotka sattuivat hänen tielleen…” Nat luetteli.
“Entäs sinun joulusi? Keksitkö uusia toimintasuunnitelmia Weasleyn varalla?”
“En minä mitään suunnitelmia tarvitse, hänhän on sulaa vahaa käsissäni”, Scorpius leveili.
“Näinkö on Malfoy?” kysyi Duncan Kirstenin ääni. Hän ja kaksi muuta Scorpiuksen huonetoveria olivat juuri kulkeneet Scorpiuksen takaa.
“Oletko viimein saanut Weasleyn lämpenemään?” uteli Peter Oak, joka sattui olemaan Scorpiuksen kanssa samassa jästitiedon ryhmässä ja oli näin ollen seurannut Scorpiuksen ja Weasleyn suhteen kehitystä melkoisen tarkkaan.
“No, näin meidän kesken voin sanoa, että sinnikkyyteni on kannattanut”, Scorpius kertoi pystymättä karttamaan houkutusta kehuskella huonetovereilleen.
Nat kohotti kulmiaan, muttei, Merlinin kiitos, lausunut ainuttakaan sarkastista kommenttia.
“Hyvin tehty, mies”, Duncan sanoi päästäen ronskin naurahduksen ja pukkasi Scorpiusta olkaan. Peter Oak sen sijaan kääntyi Natin puoleen.
“Niin Nat, onko sinulla jo seuraa seuraavalle Tylyahon visiitille?”
“On”, Nat ilmoitti, vaikka Scorpius olisi voinut lyödä vetoa että tyttö ei vain ollut kiinnostunut Oakin seurasta. Nat oli käynyt tämän kanssa yksillä treffeillä alkusyksystä ja ilmeisesti Oakin kanssa oli ollut puuduttavan tylsää.
“Ai”, Oak lausui pettyneesti.
“Ehkä sitten myöhemmin?” hän yritti vielä toiveikkaasti.
“Ehkä”, Natkin totesi, vaikka Scorpius tiesi tytön tarkoittavan “ei todellakaan“.
Poikien poistuttua Nat kääntyi Scorpiusta kohti.
“Minun tietääkseni sinun välisi Weasleyyn eivät ole niin lämpimät kuin annoit ymmärtää”, Nat huomautti piikikkäästi.
“Ehkäpä sinä et tiedä kaikkea”, Scorpius sanoi valloittavasti hymyillen. Natin ilme ei kuitenkaan muuttunut tuumaakaan ja Scorpius joutui toteamaan:
“Jos hieman liioittelen parille tyypille niin entäs sitten? Eihän se ketään satuta?”
Nat kohotti pilkallisesti kulmiaan.
“Tiedän kyllä, että et ymmärrä tyttöjen käyttäytymisestä mitään, mutta se että arvioit omankin sukupuolesi noin…”, hän mutisi levittäen lehden kasvojensa eteen.
“Mitä tarkoitat?” Scorpius kysyi hämmentyen. Nat heilautti kättään ja jatkoi Kadlein Kanuunoiden yllättävästä sijoittumisesta kolmanneksi liigassa kertovan artikkelin lukua.
 Nathaniel toisin kuin Scorpius oli hyvinkin tietoinen siitä, että tällaiset asiat levisivät myös poikien keskuudessa. Hän olisi voinut lyödä vetoa, että maanantaihin mennessä koko koulu tietäisi Scorpius Malfoyn ja Rose Weasleyyn “lämmenneestä suhteesta“. Scorpius-parka ei sen sijaan tullut edes ajatelleeksi tällaista mahdollisuutta. Hän kun eli siinä uskossa etteivät miehet juoruile.

“Hei Weasley, missä poikaystäväsi on?”
“Uskaltaako luutakomeroissa enää käydä vai näkeekö niissä aina sinut ja Malfoyn?”
“Oletko jo opettanut Malfoylle mihin jästit käyttävät sänkyä?”
Tällaiset kommentit olivat seuranneet Rosea koko maanantaiaamun ja hän alkoi olla jo kurkkuaan myöten täynnä niitä. Al oli käskenyt olla niin kuin hän ei huomaisikaan, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty.
“Weasley, oletteko te jo…” aloitti eräs luihuiseen kuuluva poika, jonka kasvojen eteen Rose iski sauvansa. Pojan  posket kalpenivat ja pahanilkinen hymy karkasi huulilta.
“Nyt kerrot minulle, kuka oikein aloitti tämän huhun minusta ja Malfoysta?” Rose kysyi tiukasti tehden sauvallaan uhkaavan liikkeen.
“Malfoy kertoi, että te…”, poika aloitti, mutta ei saanut lausetta loppuun, kun Rose Weasley sauvoineen oli lähtenyt etsimään uutta maalitaulua taioilleen.

“Scorpius Malfoy!”
 Scorpius oli juuri ollut menossa muodonmuutostunnilleen, kun kuuli nimeään kutsuttavan.
“Ai, hei Weasley.”
“Mitä sinä olet mennyt satuilemaan meistä?” tyttö tiukkasi astellen aivan hänen eteensä. Nat kohotti kulmiaan Scorpiukselle kuin sanoen äänettömästi “mitäs minä sanoin” ja asteli sitten muodonmuutosluokkaan muiden mukana.
“Meistä? En tiedä mistä puhut”, Scorpius oli hämmentyvinään ja kirosi mielessään suurta suutaan.
Kaikki muut olivat siirtyneet jo tunnille ja enää he kaksi seisoivat muodonmuutosluokan ovensuussa.
“Uskomatonta, jos sinulle vaivautuu olemaan edes hieman ystävällisempi se tarkoittaa välittömästi, että haluaa luutakomeroon kanssasi!” Weasley huusi, eikä Scorpius ollut häntä niin vihaisena sitten sen huispaus-episodin.
“No, haluatko?” Scorpius yritti vitsikkäästi kysyä.
“En! Vaikka sinä kertoisit millaisia hurjia tarinoita ystävillesi olemattomista luutakomeroreissuista, pidä minut niistä ulkona!”
“Hei, en minä luutakomeroista puhunut, se vain lipsahti!” Scorpius yritti puolustautua parhaansa mukaan.
“Lipsahti? Sinulle käy noita lipsahduksia vähän turhankin usein”, Weasley kivahti.
“No, ehkä ei kävisi jos suostuisit valottamaan, mikä tämä meidän suhteemme oikeastaan on”, Scorpiuskin suuttui. Weasley oli vuorotellen hänelle ystävällinen ja vihamielinen ja syytti häntä kaikista heidän ongelmistaan niin kuin hänessä itsessään ei olisi mitään vikaa.
“Meillä ei ole mitään suhdetta!” Weasley parahti
“Ai, sinäkö sen yksin päätät?” Scorpius kysyi äkäisesti.
“Sinäkin näyt sen tehneen, niin miksen sitten minäkin!”
“Siis voisitteks vähän väistää? Meikäläisel on täs niinku kosiomatka”, kuului ääni joka keskeytti heidän riitelynsä ja viimeisen päälle pyntätty lientenprofessori yritti päästä heidän ohitseen muodonmuutosluokkaan kukkaruukun ja purkkapakkauksen kanssa. Hänen likaisenvaaleat hiuksensa oli vedetty kuin jollakin geelillä taaksepäin ja kaulaan oli sidottu pallokuvioinen rusetti. Suuret neliön muotoiset silmälasit kiilsivät selvästikin juuri kiillotettuina. Scorpius ja Rose antoivat tietä ja jatkoivat sitten riitelyään.

Herman astahti sisälle muodonmuutos luokkaan joka oli täynnä oppilaita. Professori Nenoveh kirjoitti oppitunnin aihetta taululle ja lientenprofessori kiiruhti kukkaruukkuineen ja purkkapakkauksineen hänen luokseen. Nainen kääntyi ja näytti järkyttyneeltä. Herman röyhisti rintaansa. Ehkä hän näytti vielä komeammalta kuin oli uskonutkaan.
 Herman karaisi ääntään ja lausahti:
“Oi kirjastoneito. Mä oon tullut taas sun luokses ja toin tällä kertaa lahjojakin. Rakkauden oppikirja käski tuomaan kukkia, mut mä en tienny mistä kukista sä tykkäät joten toin ruukun. Se käski tuomaan suklaata, mutta mä löysin vain purkkaa. Oi kirjastoneito, ehkä nää lahjat näyttää miten paljon merkitsetkään mulle.”
Professori Nenoveh vilkaisi Hermanin yli kohti luokkaansa.
“Kehotan erityisesti ryhmän neitejä seuraamaan tätä loitsua, sillä olen huomannut itse sen erittäin tehokkaaksi keinoksi karkottaa epämieluisat vieraat.”
 Nopea valonvälähdys ja kaksi kanin luppakorvaa sojotti lientenprofessorin päästä.
“Voi räkä, mä on puputtaja ja allerginen porkkanoille”, Herman mumisi harmissaan tunnistaessaan minkä eläimen tunnusmerkit tällä kertaa omasi.
Professori Nenovehin sormi oli pystyssä ja osoitti järkähtämättä ovelle. Tappioonsa jälleen kerran sopeutuneena Herman noukki kukkaruukun syliinsä ja tiputti purkkapakkauksen sen sisälle. Ehkä professori Nenoveh ei pitänyt purkasta. Hän avasi oven ja huomasi saman kaksikon olevan paikalla kuin hänen lähtiessään. Nämä huusivat ja piikittelivät toisiaan hämmästyttävää tahtia.
“Hei, kuulkaas kaverit”, Herman lausahti ja laski kukkaruukun käytävänlattialle. Riitelijät katsahtivat häneen raivokkaasti, ilmeisesti ärtyneinä keskeytyksestä.
“Mä oon kirjottanu yhen runon, joka muistuttaa mua aina teistä. Haluutteks kuulla?”
Luonnollisesti Herman oletti, että nuoret halusivat kuulla hänen mestarillista riimittelytaitoaan ja rykäisi muutaman kerran, kuten suurten puheiden alussa tehtiin.
“Tän nimi on Skorpioni ja ruusu:
On tuolla kukkula, voi, niin kaukainen,
ja elää kivenkolossa, pinnan alla, piilossa sen,
skorpioni pistävä, pikkuinen.
Kukkulalla kasvaa myös kukka punainen,
tuo symboli kestävän rakkauden,
vaan varsi on senkin piikkinen.

Ruusu suloonsa piikin piilottaa,
ja lehden suojasta vasta sormi terään kolahtaa.
Skorpioni tulee varoituksen antamaan,
ennen kuin pistää myrkkynsä jalkapohjaan.   

Niin on erilainen elämä ruusun ja skorpionin,
mutta kummankin kohtalo on kirjoitettu piikkeihin."

“Mä yritin nuorena julkasta runokirjan, mut jostain syystä kustantamot ei huolinu sitä. En mä tajuu miks”, Herman totesi ja katsoi nuoria. Näiden kasvot olivat epäuskoisen hämmentyneet. Varmaankin hänen runonsa oli ollut upeudessaan niin kertakaikkisen mykistävä. Herman pohti, olisiko hänen syytä ryhtyä esittelemään taidonnäytteitä oppitunneillakin vain oppilaidensa mieliksi.

“Mitenkä niin se ei onnistukaan syntymäpäivänäni?” Nat raivostui peilikuvalle, joka tutkiskeli paraikaa kynsiään.
“Isoisäsi sanoi että järjestelyt vievät vielä aikaa”, hänen kuvajaisensa hopeisessa kokovartalopeilissä vastasi tylsistyneenä.
“Heillä on ollut aikaa ties kuinka kauan, ja minun syntymäpäivänikin on vasta kesäkuussa! Miksi se ei muka onnistuisi siihen mennessä?” Nat hämmästeli raivostuneena.
“Kuule, sinä tai sen paremmin minä, et näytä kovin mairittelevalta ollessasi vihainen. Mikset joskus hymyilisi jotakin muutakin kuin tuota nukkehymyä?” peilikuva kysäisi kuin ei olisi Natia kuullutkaan.
“Minä en aio ottaa kuvajaiselta neuvoja elämääni varten, kiitos vain tarjouksesta”, Nat ilmoitti sarkasmia tihkuvalla äänellä.
“Kuinka vain, vaikka kyllä tarvitsisit niitä”, kuvajainen huomautti ja asetteli hiuksiaan nutturalle tavalla, joka ei lainkaan sopinut hänelle, tai siis Natille. Kummallekaan.
“Mitäköhän tuo oli tarkoittavinaan?” Nat kysyi piikikkäästi.
“No, vaikka sitä, että olet hankkinut suunnilleen puolet Tylypahkan tytöistä vihaamaan sinua touhuamalla erinäisiä epämääräisiä bisneksiä heidän poikaystäviensä kanssa. Kuule mitä luulet sopisiko minulle, tai meille, lyhyt tukka?”
“Ei, ei sopisi ja entäs sitten, vaikka ne tytöt vihaavat minua? Ne ovat idiootteja kanoja koko joukko”, Nat puolustautui ja tarkisti ohimennen katseellaan, että makuusalin ovi oli kiinni. Ei olisi mukavaa tulla nähdyksi keskustelemassa peilille. Hänet leimattaisiin vielä hulluksi.
“No, ei siinä varmaan mitään, jos edes ne pojat suostuisivat olemaan kanssasi tekemisissä, mutta sinä tapailet heitä päivän ja annat asioiden sitten olla niin, että hekin alkavat vihata sinua. Olet vasta neljännellä ja sinusta on hyvää vauhtia tulossa koulun vihatuin ihminen. Oletko muuten ihan varma tästä hiusjutusta? Minusta lyhyet voisivat olla meille aika kivat. Katso vaikka”, peilikuva rupatteli ja nosti mustat hiuksensa pään päälle demonstroidakseen Natille, miltä tämän hiukset olisivat näyttäneet lyhyinä.
“Lopeta! Jätä minun hiukseni ja minun elämäni rauhaan ja kipitä pikavauhtia isoisän luo kertomaan, että haluan suorittaa loppukokeen niin pian kun vain mahdollista”, Nat tiuskaisi heijastumalle hopeapeilissä.
“Älä nyt hosu, ei tässä mikään kiire ole…” kuvajainen aloitti, mutta Natin paha katse hiljensi sen ja sai sen kohauttamaan olkiaan dramaattisesti.
“Kuule, sinä voisit oikeasti olla mukava kuten minä, jos yrittäisit”, se mutisi astellen yhä syvemmälle peilin ja kadoten sitten.
 Nat heittäytyi sängylleen. Typerä kuvajainen! Hän ei ollut lainkaan kuten se. Hän pärjäsi hyvin näin eikä hänen tarvinnut yrittää miellyttää toisia mielistelemällä tai nuoleskelemalla tai muullakaan sellaisella käytöksellä mitä yleisesti pidettiin kilttinä.

Luku 56: Gule gule, lientenopettaja!

Kevät lähti vierimään eteenpäin samalla voimalla, jolla aurinko sulatti lumet linnan mailta jo helmikuussa. Helmikuu oli tuskin alkanut, kun se oli jo kulunut loppuun ja maaliskuu vieri vauhdilla sen perässä. Huhtikuu oli epätavallisen lämmin ja kaunis ja veti oppilaiden ajatuksia välttämättä kohti kesälomaa, johon kevään nopeasta kulumisesta huolimatta tuntui olevan liian kauan.
 Eräänä torstaiaamuna huhtikuun alussa jästitiedon ryhmä istuksi jälleen jästiesinein täytetyssä luokkahuoneessa. Oppilaat rupattelivat keskenään, sillä professori Jyvästin oli keksinyt, että tänään hän esittelisi oppilailleen jästien musiikkia. Tosin, koska jästien radiokanavat eivät kuuluneet velhoradioissa, hänen oli täytynyt turvautua erittäin vanhaan kammettavaa gramofoniin. Professori oli lähtenyt parhaillaan etsiskelemään gramofonilevyjä soittimeen ja luokka oli jäänyt itsekseen.
 Ronanda Kerstin ja Kaitlin Park keskustelivat parhaillaan Kaitlinin veljestä, joka oli hiljan suorittanut aurorikoulutuksensa loppuun ja oli nyt saanut aurorinpestin ministeriöstä. Kaitlin suorastaan hehkui tyytyväisyyttä isoveljensä puolesta.
 Heidän keskusteluaan kuitenkin häiritsivät kaksi edessä istuvaa riitapukaria, Rose Weasley ja Scorpius Malfoy. Näiden äänet voimistuivat voimistumistaan ja sanat muuttuivat ankarimmiksi mitä pitemmälle riidassa edettiin.
“Minä luulin, että nuo kaksi olivat vaihteeksi sovussa”, Ronanda mutisi.
“No, milloinkas heidän sopunsa on kauaa kestänyt? Tämänkin kevään aikana he ovat riitaantuneet ja sopineet ainakin kymmenesti”, Kaitlin totesi, mutta liioitteli hieman. Todellinen luku olisi ollut kolme tai neljä kertaa, jos joku nyt olisi vaivautunut pitämään moisesta lukua.
“Tiedätkö, minun isäni setä ja hänen vaimonsa ovat samanlaisia, kehittävät riidan jokaisesta pikkuasiastakin”, Ronanda kertoi.
“Miksi he sitten menivät koskaan naimisiin?” Kaitlin uteli yrittäen olla välittämättä siitä, että edessä istuvan kaksikon aiheuttamat desipelilukemat olivat jo häiritsevää tasoa.
“Koska he eivät osanneet elää erossa toisistaan. Olivat silloin, kuulemma, vielä kamalampia.”
“Mitä heille sitten tapahtui? Erosivatko he?” Kaitlin kysyi kiinnostuneena.
“Pilailetko? He elivät todella onnellista riitelevää elämää kunnes eräänä iltana juurimuuttanut naapuri kuuli riidan seinän läpi ja kauhistui, että naapurissa aiottiin varmasti tappaa joku. Hän meni sisälle isän sedän taloon, missä isän sedän vaimo piteli sauvaa iskuvalmiina. Nainen pelästyi naapurin nähdessään arvellen tämän olevan roisto ja hermostuksissaan tainnutti tämän. Naapuri pyörtyi suoraan heidän pöytäänsä vasten, musteenpoistoliemellä täytettyyn astiaan. He katsos olivat riidelleet siitä kumpi poistaa mustetahran sohvasta ja isän sedän vaimo oli uhkaillut miestään sauvalla tekemään sen”, Ronanda kertoi.
“No, mitäs tuosta?”
“Tiedätkö, mitä musteenpoisto liemi tekee joutuessaan silmiin? Se sokeuttaa. Se naapuri sokeutui pysyvästi ja isän sedän vaimo tuomittiin elinikäisen vamman tuottamuksesta kuudeksi kuukaudeksi Azkabaniin. Isän setä ei kuitenkaan kestänyt olla erossa hänestä ja vaati saman tuomion. Kun tuomari ei suostunut antamaan sitä, hän yritti ryöstää jonkin kaupan sauvalla uhaten mistä sai vuoden vankeustuomion.”
Kaitlin hymähti. Tuopa vasta mukava tarina.
“Mitä heille nykyään kuuluu?” hän kysyi.
“Ihan hyvää luulisin”, Ronanda vastasi, ”heillä on viisi lasta ja kolme lastenlasta ja he riitelevät vain enemmän mitä vanhemmiksi tulevat.”
“Luuletko, että noille kahdellekin käy niin?” Kaitlin sanoi viitaten edessä istuvaa paria kohden, jotka olivat sen näköisiä, että kuristaisivat pian toisena
“Jos tarkoitat joutuvatko he Azkabaniin, alan hiljalleen toivoa sitä. Ja jos tarkoitat naimisiin, niin Dumbledore varjelkoon heidän naapureitaan.”

“Miksi sinä teet tästä taas tällaisen numeron? Minä vain sanoin, että jästit ovat melko kehittymättömiä velhoihin verrattuina!” Malfoy huusi.
“Ai, niin minä unohdin, että sinä olet puhdasverinen ja sinulla on oikeus sanoa, minkä arvoinen kukakin on!” Rose piikitteli.
“En minä tuota tarkoittanut!” Malfoy älähti.
“Et vai? Mitäs sitten? Sitä että jästit ovat idiootteja, siksi että elävät erilaista elämää kuin me? Että se etteivät he osaa käyttää taikaa tekee heistä tyhmiä?” Rose syytti.
“Ei tyhmiä, vaan kehittymättömiä!” Malfoy korjasi sanamuotoa mieleisekseen, vaikka Rose ei nähnyt sanojen merkityksessä suurtakaan eroa.
“No, tiedoksesi, Malfoy, minun äitini on jästisyntyinen, joten sinun mittapuullasi minäkin olen osin kehittymätön. Juku, pitäisiköhän sinun mennä kauemmas, tämähän voi vaikka tarttua!” Rose ivasi parhaansa mukaan.
“Miksi sinä aina kääntelet minun puheeni niin, että ne näyttävät tuollaisilta paskamaisuuksilta!” Malfoy huudahti.
“Ehkä minun ei tarvitse? Ehkä niiden sanoma on jo valmiiksi paskamainen?” Rose ehdotti.
“Ei kai luokkahuoneessa ole riitasointuja?” Kuului professori Jyvästinin ääni ovelta kesken heidän riitansa. Äkkiä Rose tajusi istuvansa täydessä luokkahuoneessa, jossa kaikki tuijottivat häntä ja Malfoyta.
“No, eipä hätää, luulen että tämä rauhoittaa kaiken”, professori Jyvästin totesi ja käveli gramofonin luo, asettaen levyn paikalleen. Pian alkoivat kuulua rockin kuolemattoman kuninkaan laulamat sanat edelliseltä vuosituhannelta:

”Well, since my baby left me,
I found a new place to dwell.
Its down at the end of lonely street
At heartbreak hotel.

You make me so lonely baby,
I get so lonely,
I get so lonely I could die.” (*)


“Sinä olet olevinasi niin reilu kaikkia kohtaan, muttet anna siitä huolimatta minulle mahdollisuutta”, Malfoy kuiskasi Rosen korvaan gramofonin vielä soittaessa kappalettaan.
“Miksi antaisin, kun tiedän millainen omahyväinen puhdasverisyysintoilija ja kaksinaamainen valehtelija sinä olet?” Rose sihahti takaisin.
“Kuinka sinä voit luulla tietäväsi minusta mitään?” Malfoy kysyi.
“En luule, minä tiedän”, Rose selitti.
“Ai, jaha. Kukas nyt on omahyväinen?” Malfoy huomautti voitonriemuisesti.
“Tarttuu sinun limaisessa seurassasi, Malfoy”, Rose näpäytti takaisin.
“Toivottavasti tuo kiukuttelu ei tartu sinulta!” Malfoy täräytti.
“Ai, minä luulin että se on sinun olemassa olostasi lähtöisin!” Rose kivahti vastaan.
“Herra Malfoy ja neiti Weasley?”
 Rose ei ollut edes huomannut, että gramofoni oli lakannut pyörittämästä levyä. Professori Jyvästin tuijotti heitä selvästi järkyttyneenä.
“Onko minun lähetettävä teidät rehtorin puheille?”
“Lähetä”, muu luokka kannusti yksimielisesti.

“Tämä on sinun syytäsi”, Rose kivahti Scorpiukselle.
“Ai minun syytäni? Sinähän se aloitit” Scorpius muistutti ja koputti rehtorin työhuoneen ovelle.
“Sisään”, rehtorin ääni kutsui ja he astuivat varovasti  rehtorin kansliaan.
“Neiti Weasley ja herra Malfoy, mikä suo minulle tämän kyseenalaisen ilon?” rehtori kysyi äänensävyllä, joka oli kaikkea muuta kuin iloinen heidän saapumisestaan.
 Weasley selosti mitä oli tapahtunut ja muisti joka toisessa lauseessa painottaa sitä kuinka pahoillaan oli. Hänen lopetettuaan rehtori tuijotti hetken tyhjää ja istui työpöytänsä taa.
“Tiedättekö, kuinka rentouttava joulu olikaan?” hän lausui yllättäen väsyneeseen sävyyn.
Scorpius ja Weasley vilkaisivat toisiaan. He olivat kumpikin olleet varmoja, että rehtori räjähtäisi pelkästä heidän näkemisestäänkin. Tämä kun ei ollut heidän ensimmäinen kertansa Tylypahkan rehtorin kansliassa kouluvuosiensa aikana.
 Rehtori jatkoi puheluaan tuijottaen tyhjään ja Scorpius arveli, ettei hän edes tajunnut puhuvansa ääneen.
“Se oli todellinen loma. En joutunut selvittelemään ainoatakaan teinien riitaa tai lapsien kärhämää. En nähnyt ainuttakaan Potteria koko jouluna enkä…”
“Olitteko te joulun kotonanne?” Scorpius kysyi äkisti ja rehtori hätkähti muisteloistaan katsomaan häntä.
“Kyllä olin, herra Malfoy”, rehtori vastasi, eikä näyttänyt olevan lainkaan hyvillään ajatustensa keskeytyksestä.
“Siis te ette ollut täällä?” Scorpius varmisti vielä.
“Eikö se ole itsestään selvää? Kahdessa paikassa on melkoisen mahdotonta oleskella yhtä aikaa ja usko pois, herra Malfoy, niin kova ikävä minulla tätä koulua ei ole, että hankkisin ajankääntäjän tai jotakin vastaavaa pystyäkseni viettämään jouluni myös täällä”, rehtori totesi, mutta Scorpius ei enää kuunnellut häntä.
 Mitä Nat olikaan sanonut joulustaan? “Sitä tavallista. Lientenopettaja liehitteli professori Nenovehia, rehtori hurjistui pienimmästäkin syystä…”
 Nat oli valehdellut hänelle, mutta miksi? Missä hän oli viettänyt joululoman ja mitä sellaista hän oli tehnyt, ettei voinut kertoa siitä edes parhaalle ystävälleen, Scorpius Malfoylle?

“Sinä valehtelit”, kuului ääni, joka havahdutti Natin. Hän nosti katseensa takkatulesta, johon oli sen ajatuksissaan laskenut.
“Niin, tiedän, että sanoin pitäväni hiustyylistäsi”, Nat aloitti pohtien mielessään, mitä Scorpius mahtoi todella tarkoittaa. Tämä näytti epätavallisen vakavalta ja… pettyneeltäkö?
“Et ollut täällä jouluna”, Scorpius syytti.
“En niin. Olin Paul Thorntonin luona. Hän kutsui minut jouluksi luokseen, enkä jaksanut kuunnella virnuiluasi”, Nat valehteli kylmäverisesti. Hän oli oppinut tämänkin aiheen mestarilta. Yksinkertainen oli hyvä. Useimmat kaatuivat liikaan selittelyyn valheissaan.
“Et ollut Tylypahkan pikajunassa”, Scorpius huomautti.
“Ei ollut hänkään, jos et sattunut huomaamaan”, Nat totesi itsevarmasti. Hänellä ei ollut aavistustakaan, oliko Thornton ollut pikajunassa. Todennäköisesti olikin, mutta hän uskalsi epäillä, ettei Scorpius ollut havainnoinut muita matkustajia erityisen tarkasti.
“Miten sitten matkustitte hänen luokseen?” Scorpius kysyi epäillen.
“Lainasimme Kolmen luudanvarren takkaa”, Nat keksi mielestään järkevimmän selityksen.
“Ja miksiköhän teitte niin?” Scorpius kysyi.
“Se oli nopeampaa ja helpompaa. Meidänhän olisi pitänyt jatkaa Lontoosta Dubliniin saakka. Ei, näin se oli paljon helpompaa”, Nat ei ollut varma asuiko Thornton Irlannissa. Se olisi ollut vain helppo uskoa hänen puheessaan esiintyvän heikon korostuksen perusteella.
“Sinä valehtelet”, Scorpius ilmoitti hänen kasvoihinsa katsoen.
 Nat käänsi päätään kysyvästi sivuttain.
“Kuinka niin?”
“Olet liian rauhallinen. Liian hallittu. Teet niin aina kun valehtelet”, Scorpius ilmoitti. Nat tunsi hämmentyvänsä, muttei päästänyt sitä kasvoilleen.
“Ei kai minulla ole mitään syytä hermostua, kun tiedän puhuvani totta”, Nat yritti vielä, vaikka tiesikin jo hävinneensä tämän pelin. Hän kuitenkin aikoi yrittää loppuun asti.
“Kysyn uudestaan, Nat. Missä sinä olit lomallasi ja mitä sellaista teit, ettet voi kertoa minulle?”
“Scorpius, olen kertonut lomastani jo kaiken sen, mikä sinulle kuuluu”, Nat sanoi hiljaa ja ilmoitti Scorpiukselle katseellaan, ettei halunnut kertoa mitään. Ja vaikka olisi halunnutkin, eihän hän olisi voinut. Salaisuuksien pito oli ensimmäinen vaihe. Muut vaiheet olivat vasta tulossa.
 
Myöhemmin illalla Scorpius istuskeli muiden ikäistensä poikien seurassa oleskeluhuoneessa seuraten näiden juttuja vain puolella korvalla, enempi tuskin olisi ollutkaan tarpeen, sillä häneltä ei kaivattu kuin myöntelyä silloin tällöin tai vaihtoehtoisesti epäselvää mutinaa, jonka kysyjä saattoi tulkita haluamakseen vastaukseksi.
 Muutama tyttö saapui oleskeluhuoneeseen makuusalista ja Scorpius kuuli erään heistä sanovan selvällä äänellä:
”Olen aina tiennyt, että Montgomery on omahyväinen, mutta se että hän ajaa meidät ulos yhteisestä makuusalista saadakseen olla rauhassa peilikuvansa kanssa alkaa olla jo vähän liikaa…”
“Ai, mitä Nat on oikein tehnyt?” Scorpius kysyi rynnäten tyttöjen luo. Pisin heistä pyöräytti silmiään.
“Sitä samaa kuin tavallisesti, käyttäytyy kuin omistaisi maailman ja meidän makuusalimme siinä sivussa.”
“Hän siis ajoi teidät ulos?” Scorpius varmisti.
“Jep, tuijotteli peilikuvaansa siitä typerästä kokovartalopeilistä ja sai yhtäkkiä hirveän kohtauksen. Hän sanoi, että meidän pitää heti painua helvettiin huoneesta, että hän haluaa olla yksin.”
“Onhan se varmaan kiusallista suudella omaa muotokuvaansa muiden katsellessa”, toinenkin tyttö puuttui puheeseen ja he lähtivät yhteistuumin toista nurkkaa kohti, jossa muut heidän vuosikurssinsa tytöt oleilivat.
 Scorpius sen sijaan alkoi kehitellä mielessään suunnitelmaa kuinka pääsisi käsiksi tuohon salaperäiseen peiliin. Vaikka Nat itserakas olikin, hän ei raahaisi peiliä mukanaan Tylypahkaan vain ulkonäkönsä vuoksi.

 Huhtikuu oli  jo lähempänä puoltaväliään ja Scorpius oli viettänyt viimeisen viikon seuraten kaikessa hiljaisuudessa ystävänsä touhuja. Yhtäkkiä Natin oudot katoamiset ja ylitsepääsemätön urheiluinnostus tuntuivat saavan outoja selityksiä ja Scorpiuksella oli pakottava tunne, että hänen vain täytyi päästä käsiksi siihen omituiseen peiliin Natin makuusalissa. Hän ei kuitenkaan ollut yhteenkään luihuistyttöön niin hyvissä väleissä, että olisi voinut pyytää näiden apua asiassa.
 Huhtikuun lopussa eräällä liententunnilla Scorpius valmisti kerrankin lientä. Neljäsluokkalaisten liententunnit oli järjestetty siten, että he saivat tehdä mitä tahansa oppikirjansa liemiä ja kysyä apua lientenprofessorilta. Ja taas mikäli heitä ei huvittanut tehdä mitään, sekin oli hyväksyttävää.
 Tänään Scorpius oli kuitenkin päättänyt todella tehdä jotakin ja aloitti työnsä jo ennen kuin lientenprofessori edes saapui. Moni katsoi hänen kummallista innokkuuttaan uteliaasti ja pari uskaltautui jopa kysymään mitä hän touhusi. Scorpius antoi vain jonkin epämääräisen vastauksen.
 Lopulta professori mikä-hänen-nimensä-nyt-olikaan saapui paikalle
“Kuulkaa arvatkaa mitä?“ mies lausahti ensisanoikseen.
“Mä opettelin viime yönä teiän kaikkien nimet ulkoa. Miettikää mikä opettelu. Olkaa musta ylpeitä. Vähän aplodeja, kiitos”, hän pyysi luokan eteen saavuttuaan.
 Oppilaat istuivat kuitenkin hiljaa vain tuijottaen professoria, joka oli alkanut kumarrella kuvitelluille suosionosoituksille.
“Kiitos, kiitos, kiitos. Tää on ihan liikaa.”
Scorpiuksen teki mieli yskähtää, tilanne oli jollakin oudolla tavalla kovin koominen.
“Haluutteks te kuulla? Mä alotan nyt teistä eturivin tyypeistä”, mies sanoi ja asteli aivan Scorpiuksen ja Natin eteen. Hän tuijotti Natia, joka vaihtoi tympääntyneen katseen Scorpiuksen kanssa.
“Tiedäks mitä nainen, jos nyt oot nainen, sul on miehen nimi. Mun hyvä kaveri on nimittäin shakkikuningas ja sen nimi on Nathaniel. Ja se on siis mies”, lientenprofessori teki havainnon.
“Katsos, kun en ole huomannut”, Nat totesi kitkerästi.
“Ei haittaa, eihän kaikki voi olla yhtä fiksuja kuin mä”, lientenprofessori totesi ja Scorpius joutui peittämään tyrskähdyksen.
Lientenprofessori asteli kuitenkin hänen pulpettinsa eteen ja tuijotti häntä tihrustaen häntä likaisten silmälasiensa takaa.
“Siis miks teil kaikilla tytöil, sullakin”, hän osoitti Scorpiusta sormellaan, ”on pojan  nimi.”
“Öö… olen poika”, Scorpius korjasi.
 Lientenopettaja siristi silmiään suurien neliön muotoisten silmälasien takana.
“Leikkauta tukkas”, hän neuvoi.
Tämän jälkeen hän unohti täysin missä järjestyksessä oli ollut aikeissa käydä oppilaat läpi ja ottikin kohteekseen Albus Severus Potterin.
“Ja sun nimi”, hän sanoi jälleen sormella osoitellen, “on kaikista kaikkein kauhein ja katalin. Oikea nimihirviö. Sun nimi on…“
Hän piti dramaattisen tauon.
“Harry Potter.”
Albus Potterin suu loksahti hämmästyksestä auki, sillä professori mikä-hänen-nimensä-nyt-olikaan näytti olevan tosissaan. Tämä taputti Potteria tuttavallisesti olalle.
“Kaveri, mä tiiän et tää on rankaa, tää on rankkaa varsinkin mulle. Mieti, mä joudun sanoo sun nimee joka päivä! Miten vanhemmat voi olla noin ajattelemattomii? Mun nimi on sen sijaan loistelias. Nimien aarrehelmi, mun nimi on Herman Franklin Ber-”
Kesken tuon suuren minipaljastuksen kuului koputus ovelta. Professori mikä-hänen-nimensä-nyt-olikaan katsoi sinne tyytymättömänoloisena
“Mä meen avaa.”
Hän laahusti ovelle ja oppilaat seurasivat häntä katseillaan.
“Ai, kato, rouva R!” professori hihkaisi oven avatessaan. Scorpiuskin käännähti noidankattilaltaan ovelle. Aivan, rehtori Kahlesalpa seisoi siellä tavanomaisen siististi pukeutuneena ja näytti vakavalta. Yhtä vakavalta kuin silloin viikko sitten, kun oli määrännyt Scorpiuksen ja Weasleyn kuukaudeksi jälki-istuntoon jatkuvasta nahistelusta.
“Professori, olen yrittänyt tavoittaa teitä koko aamun, mutta ette olleet aamiaisella tai lounaalla, ettekä edes ensimmäisellä oppitunnillanne”, rehtori sanoi asiallisesti, vaikka pieni syytös kuuluikin sanojen läpi. Lientenprofessori ei kuitenkaan tainnut kuulla tätä.
“En mä ollu tokallakaan”, hän kertoi iloisesti.
“Katos, rouva R, mä olin varakirjastossa valmistelemassa mun uutta runokirjaa. Sen nimeks tulee Hermanin riimi & oodi.”
“Kiehtovaa”, rehtori lausahti, ”mutta minulla on teille tärkeää asiaa, joten jos siirtyisimme...”
“Kaiken mitä sä haluut sanoo mulle voit sanoo myös mun rakkaille oppilaille”, lientenprofessori sanoi ja piti kättään sydämen kohdalla vahvistaakseen sanojaan. Hänen rakkaat oppilaansa vaihtoivat virneitä keskenään.
“Hyvä on”, rehtori näytti epäröivän ja siirtyi luokan puolelle.
“Olen löytänyt teille korvaajan ja siksi pyydänkin, että kun vuoden lopussa lähdette ette enää palaa. Teille luonnollisesti kuuluvat irtisanomiskorvaus ja valitusaika…“
“Mä oon  korvaamaton, vakiokamaa!” professori  mikä-hänen-nimensä-nyt-olikaan kiljaisi.
“Mä oon kuin suola vedessä, ei kun meressä. Mä oon se, joka pitää Tylypahkaa koossa, jos mä lähen koko paikka sortuu”, hän teki käsillään sortumista kuvaavan liikkeen.
“Kuule rouva R, sä alat ottaa mua aivoon”, kalpea amerikkalaismies astahti lähemmäs rouva Kahlesalpaa ja heristi mielestään uhkaavasti sormeaan.
“Jokanen liikavarvas pitää olla mun hoitamassa, mut jos mä lähen niin se siitä!” professori kiiruhti työpöytänsä luo ja kaivoi esiin pienen punaisen matkalaukun, jonne kasasi kirjoja pöytänsä laatikosta.
“Jätä lapset kitumaan! Meitsi pakkaa kamansa just ny”, hän ilmoitti ja napsautti laukun lukon kiinni ottaen vielä muutaman kirjan kainaloonsa. Hän seisahtui paikalleen ja sulki silmänsä kuin odottaen jotakin. Sitten hän raotti toista ja hänen ilmeensä venähti:
“Voi räkä, mä en voi ilmiintyy.”
Professori tömisteli luokan ovelle, jossa kääntyi vielä rehtoriin ja oppilaisiinsa päin:
“Se on nyt niinku hyvästi. Hastala vista, houdoe, poká, na shledanou, adjö, au revoin, farvel, viszontlátásra, auf Wiedersehen, adios, viso gero, tot ziens, do widzenia, zai ziàn, aloha, arrivederci ja gule gule.”
 Sitten hän katosi oviaukosta kenties lopullisestikin, ja Scorpius miltei toivoi, ettei hänen tarvitsisi enää koskaan tavata tuota hyypiötä.

Luku 57: Lopputesti
 
“Onko kaikki valmista?”
“Järjestelyt on tehty.”
“Hyvä”, Leonard Montgomery nyökkäsi Gliffardille. Gliffard oli hänen serkkunsa isän puolelta, häntä miltei puolet nuorempi mies, joka puhui vain välttämättömän, mutta suoritti tehtävänsä moitteettomasti. Leonard piti näistä hänen ominaisuuksistaan ja toivoi usein, että muutkin Veljeskunnan jäsenet olisivat yhtä luotettavia.
 Hän kääntyi makuuhuoneensa ikkunaa kohti. Sen edessä, hopeaisen kokovartalopeilin vieressä, oli vanha pähkinäpuinen lipasto, jonka kahvat oli muotoiltu hienoimmasta maahisten hopeasta. Lipaston päällä oli tusinan verran valokuvia. Hän silmäili ne tapansa mukaan läpi aloittaen vasemmanpuolimaisesta, joka oli ajallisesti vanhin. Se oli kuva hänestä itsestään noin kuuden vuoden iässä. Kuvassa olivat myös hänen molemmat sisarensa ja vanhempansa. Isä viiksekkäänä ja ylväänä kuten oli ollut vielä kuolinvuoteellaankin. Sinisissä silmissä jyrkkä katse, joka olisi saanut maailman rohkeimmankin miehen värähtämään. Nainen hänen vieressään, Leonardin äiti, hymyili, vaikka näyttikin siltä, ettei olisi halunnut mitään muuta niin kovasti kuin irti siitä elämästä, johon oli sidottu. Se oli kuitenkin ollut mahdotonta, sillä Leonardin isä oli hallinnut perhettään samalla rautaisella otteella kuin erästä velhomaailman salaisimmista järjestöistä.
 Toinen kuva oli hänestä itsestään komeana nuorukaisena, joka oli juuri päättänyt Tylypahkan opiskelunsa ja tiesi maailman kuuluvan hänelle, mikäli hän vain tahtoisi sen.  Leonard ei ollut kuitenkaan välittänyt maailmasta pitemmän päälle. Ehkä hän oli liian isänmaallinen tai kiintynyt vallitseviin sääoloihin, sillä hänen maailmanvaelluksensa ei ollut lopulta kestänyt kahta kuukautta kauempaa.
 Kolmas kuva oli hänen hääkuvansa. Hän oli siinä jo yli kolmenkymmenen, mutta kasvojen säteily nuorensi hänet aivan koulupojan näköiseksi. Hänen vaimonsa näytti säteilevältä, kuin joltakin satuolennolta. Leonardin rintaa kirpaisi, hänen muistaessaan miltä vaimo nykyisin näytti. Millaisessa olotilassa hän nykyisin eli.
  Neljäs, viides ja kuudes kuva oli käännetty kuvapuoli lipastonpintaan vasten, eikä Leonard ollut koskenut niihin enää vuosiin. Ne olivat kuvia hänen ainoasta pojastaan. Kuva tämän ristiäisistä, Tylypahkaan lähdöstä ja häistä. Leonard muisti tarkalleen mitä noissa kuvissa oli, mutta ei kääntänyt niitä. Hänen poikansa oli pettymys. Häpeäpilkku, petturi ja mustalammas, jonka hän olisi mieluusti pyyhkinyt sukupuusta, mutta oli jättänyt sen tekemättä vaimonsa ja pojantyttärensä vuoksi.
 Niin, Nathaniel. Loput kuvat lipaston päällä olivat tästä hänen ainoasta lapsenlapsestaan otettuja. Nathaniel oli suvun toivo, joka oli osoittanut jo nuoreen ikäänsä nähden suuria kykyjä. Leonard oli häneen päivä päivältä tyytyväisempi, mutta ei paljastanut sitä. Hän ei sortunut kehuihin kuin ani harvoin. Hän ei voinut antaa tytölle syitä liialliseen ylpeyteen, jonka tiesi olleen monen mahtavan velhon heikkous. Liika ylpeys oli vain askeleen päässä typeryydestä. Hiljaa mielessään Leonard saattoi kuitenkin antaa Nathanielille tunnustusta, sillä hän tiesi ettei tätä oltu asetettu elämässä mitenkään helppoon osaan.
 Tyttö oli joutunut jo 5-vuotiaana kokemaan menetyksen, joka oli ollut murtaa Leonardin kaltaisen aikuisen miehenkin. Hän oli vasta lapsena seurannut isänsä ja isoisänsä riitaantumista ja yrittänyt tasapainoilla heidän välillään. Jo 8-vuotiaana hänelle oli uskottu Veljeskunnan salaisuus.
 Nathaniel oli ollut vierailulla isoisänsä kartanolla, kun Leonard oli kertonut hänelle olevansa jäsen järjestössä nimeltä Veljeskunta. Hän oli sanonut, että joitakin hänen ystäviään järjestöstä oli tulossa illalla käymään ja oli pyytänyt tyttöä käyttäytymään hyvin.
Tämä oli katsonut häntä jäänsinisillä silmillään, jotka olivat perintöä Leonardin sukuhaarasta.
“Mikä tämä Veljeskunta sitten tarkalleen ottaen on?” tyttö oli kysynyt niin aikuisesti ja järkevästi että Leonard ei ollut voinut kuin ihmetellä hänen 8-vuotiaaksi kehittynyttä mieltään. Hän oli katsonut lastenlastaan tutkivasti ja päättänyt sitten, että tyttö oli jo valmis ensimmäiselle salaisuudelle. Nathanielhan ei ollut ollut kuten muut ikäisensä lapset. Tämä oli ollut älykkäämpi, sitkeämpi ja uskaliaampi kuin useammat lapset. Hän oli arvioinut, että tuo lapsi pystyisi kyllä pitämään salaisuuksista ensimmäisen.
“Järjestö, joka on vannonut pyhän valan surmatakseen Potterien suvun viimeistä jäsentä myöten.”
Lapsi oli pysynyt hiljaa ja nyökännyt. Seuraava kysymys oli kuitenkin jo raadellut uteliasta mieltä.
“Entä kuka sitä johtaa?” Nathaniel oli kysynyt.
“Valitan, vasta säilytettyäsi yhden salaisuuden saat tietää toisen”, Leonard oli sanonut lapselle. Tämä oli näyttänyt pettyneeltä, mutta hyväksynyt sitten asian ihailtavan hyvin. Seuraavakin kysymys oli liittynyt Veljeskuntaan, vaikka tyttö itse ei ollut sitä ymmärtänyt:
“Voitko opettaa minulle taas loitsuja isoisä?”
 Nathaniel oli harjaantunut ja kasvanut, pitänyt Veljeskunnan salaisuuden ja tullut uskotuksi toiseen ja vielä kolmanteen. Hän oli vannonut kahta vuotta aiemmin jopa ensimmäisen rikkumattoman valansa ja saanut tietää Veljeskunnan perimmäiset salaisuudet. Sen mistä kaikki oli lähtöisin. Sen jälkeen jos tytössä oli koskaan ollutkaan epäilystä Veljeskunnan suhteen, se oli kadonnut kuin yksisarvinen taikaministeriöstä. Nathaniel oli ollut ainoastaan ylpeä lähestyessään sitä tavoitetta, jota varten oli harjoitellut vuosikausia. Hän oli ymmärtänyt isoisäänsä ja veljeskuntaa toisin kuin isänsä, Leonardin poika, Kane.
 Kane ei ollut koskaan suostunut näkemään asioita isänsä kantilta. Hän oli pelkuri ja liian mukautuva. Oli ollut väärin uskoa, että nimi olisi toiminut enteenä pojan tulevaisuudelle, sillä Kanehan tarkoitti alun perin soturia. Kuitenkaan hänen poikansa ei suostunut käymään heidän sukunsa sotaa. Oikeutettua sotaa, jonka tarkoitus oli vain täyttää kauan sitten lausuttu lupaus siitä, etteivät he lepäisi ennen kuin Potterien suku olisi kuollut tai heille kuuluva omaisuus olisi palannut oikealle omistajalleen. Kunnes jompikumpi lupaus olisi täytetty Veljeskunnan jäsenet olivat sidottuja järjestöön ja johtajaansa kymmenin rikkumattomin valoin, uskollisuusloitsuin ja muilla vanhoilla taikuuden muodoilla.
 Leonard oli ollut jo kypsässä iässä tullessaan Veljeskunnan johtoon. Hänet oli kasvatettu siinä. Opetettu taistelemaan, ajattelemaan ja tuntemaan, kuten Veljeskunnan jäsenten kuului. Hänen isänsä oli johtanut Veljeskuntaa ennen häntä kuten myös tämän isä oli tehnyt.  Kuitenkaan, vielä tuolloin hän ei ollut tuntenut Veljeskunnan aatteita omikseen. Hän oli ymmärtänyt syyt, mutta oli pitänyt niitä liian kaukaisina itsestään. Hän oli antanut Veljeskunnan tietoisesti rappeutua. Hän oli ollut valmis antamaan anteeksi Potterien suvulle, oli ollut valmis olemaan laupias, kunnes oli koittanut ystävänpäivä kymmentä vuotta aiemmin. Sen jälkeen hän ei ollut voinut enää antaa anteeksi. Ei ainakaan Harry Potterille.

Oli varhainen torstaiaamu ja Nat tunsi jännityksen pelkästään katsoessaan auringonsäteiden kirkastamaa pihamaata. Tänään oli se päivä. Tänään hän suorittaisi Veljeskunnan järjestämän loppukokeen.
Nat oli ollut valmis jo syntymäpäivänään huhtikuun kolmas, mutta isoisä oli ilmoittanut, että järjestelyissä kestäisi vielä pari viikkoa. Nyt päivämäärä oli kuitenkin selvillä ja Nat tunsi mukavan jännityksen kulkevan ruumiissaan. Kunhan hän tästä selviäisi, hänestä tulisi Veljeskunnan täysivaltainen jäsen. Hän saisi osallistua järjestön kokouksiin ja auttaa heitä päämäärässään. Ja jonakin päivänä hänestä saattaisi jopa tulla jopa järjestön johtaja.
 Vaikka Veljeskunta sanana viittasikin maskuliiniseen järjestelmään, myös naisia oli otettu sen riveihin jo useamman vuosisadan ajan. Nathanielin molemmat tädit, muutamat serkut ja useita muita naispuolisia sukulaisia oli aikojen saatossa ollut osallisena Veljeskunnan toiminnassa. Naisjohtajaa järjestöllä ei vielä ollut ollut, mutta isoisä oli vakuuttanut, että kunhan hänen aikansa olisi ohi, Nathanielista tulisi johtaja, mikäli järjestö sitä vielä kaipaisi. Nat ei ollut aivan varma mitä ajatteli tuosta.
 Veljeskunta oli hänen päähänsä jo lapsena istutettu ihannekuva, suuri haave. Veljeskunnan ja isoisän hänelle rakentelemat tehtävät ja koetukset olivat olleet oivia tilaisuuksia mitellä voimia ja kasvattaa tahtoa. Jännitys, jota järjestö oli tarjonnut, oli houkuttanut hänen mieltään huumaavalla tavalla. Hän halusi oppia olemaan vahva ja kova kuin isoisä. Hän halusi oppia sen katseen, joka kuului ihmiselle, joka ei pelännyt mitään. Mutta ennen kaikkea tätä, hän halusi tehdä sen mitä hänen kuului. Hän halusi tehdä velvollisuutensa sukuaan, perhettään ja ennen kaikkea isoäitiään kohtaan.
 Nat tiesi, että seuraava yö ei tulisi olemaan helppo, mutta tiesi myös, että minkälaisen kokeen Veljeskunta ikinä olikaan hänelle asettanut, hän pääsisi sen läpi. Hänellä oli kaikki tarvittava ruumiissaan. Hän tunsi omat voimavaransa ja heikkoutensa ja osasi käyttää niitä hyväkseen. Niin kauan, kun hänellä oli tällainen palava tahto, ei mikään voisi voittaa häntä.

Scorpius istui jästitiedon tunnilla sinä samaisena torstai aamuna ja mietti uskaltaisiko kysyä tätä Weasleyltä. Hän oli miettinyt, mutta ei kuollakseenkaan ollut keksinyt ketään muuta joka voisi auttaa.
“Öhm… Weasley?”
Weasley oli kuin ei olisi kuullut tai nähnytkään Malfoyta. Tätä oli jatkunut heille määrätystä jälki-istunnosta asti.
“Weasley kiltti, tiedän, että olet vihainen, mutta viitsisitkö kuunnella?” Scorpius aneli.
“Mitäköhän sinunlaisellasi arvokkaalla puhdasverisellä mahtaisi olla sanottavanaan minunkaltaiselleni osin-jästille?” Weasley kysyi jäisellä äänensävyllä.
“Weasley, minä tarvitsen sinun apuasi”, Scorpius tunnusti.
Weasleyn katse oli epäilevä:
“Niin missä?”
“Minun pitäisi selvittää eräs juttu, mutta tarvitsen siihen tytön apua”, Scorpius aloitti kömpelösti.
“Valitan, en aio antaa huulihierontaa tai vastaavaa, jos sitä kuvittelet”, Weasley kimpaantui.
“Ei mitään sellaista vaan… Tämä on hieman kiusallista”, Scorpius  yskäisi, ”voisitkohan auttaa minut luihuistyttöjen makuusaliin?”
“Anteeksi kuinka?” Weasley katsoi häntä epäuskoisesti.
“Onko minun pakko toistaa se?” Scorpius kysyi.
“Siis sinä haluat, että minä autan sinua tutkiskelemaan luihuistyttöjen yksityisiä tiloja? Malfoy, oletko menettänyt viimeisenkin järjenhivenesi? Enhän minä pääse edes luihuisten oleskeluhuoneeseen!”
“Usko pois, kyllä pääset minun seurassani. Meillä ei ole edes maalausta vahtimassa tulijoita kuten teillä, joten ongelmaa ei ole”, Scorpius selitti nopeasti.
“Entäs muut luihuiset? He ovat varmaankin onnessaan, kun viet minut sinne”, Weasley huomautti kitkerästi.
“Ei siellä ole ketään tähän aikaan”, Scorpius totesi.
“Ja mitenköhän sinä ajattelit kadota tältä tunnilta sinne noin vain?” Weasley kysyi.
 “Kohta näet”, Scorpius sanoi ja nosti kätensä pystyyn ensimmäistä kertaa jästitiedontunnilla.
“Professori Jyvästin, Weasley tässä, väittää, että jästien valokuvissa ihmiset eivät liiku. Pitääkö se tosiaan paikkaansa?”
“Kyllä, kyllä se pitää”, professori Jyvästin vahvisti, vaikka Scorpius arveli, ettei hän todellisuudessa ollut koskaan nähnytkään jästien valokuvaa.
“Valokuva, jossa ihmiset eivät liiku… Järjetöntä”, Scorpius mumisi ja vilkaisi sivusilmällä Weasleyyn, joka näytti tajuavan vihjeen.
“Mitä niin järjen vastaista siinä sitten on?” hän kivahti ja Kaitlin Park heidän takanaan painoi päänsä epätoivoisesti pulpettiin.
“No, kaikki!” Scorpius parahti.
“Minä voin vaikka näyttää jos et usko”, Weasley uhosi.
“No, näytä”, Scorpius kannusti.
“Pitää käydä hakemassa albumi Rohkelikkotornista”, Weasley ilmoitti.
“Jähmetät kuitenkin vain kuvien hahmot paikoilleen ja väität sitten…”, Scorpius sanoi epäilevästi.
“No, jos et luota sanaan, tule sitten vahtimaan!” Weasley kivahti.
“Niin tulenkin!” Scorpius tarttui tarjoukseen, mutta lisäsi vielä perään:
“Jos se vain sopii teille, professori Jyvästin?”
“Mikä tahansa sopii, kunhan rauha ja hyvä mieli säilyvät tässä luokassa”, professori totesi tekopirteään sävyyn ja Scorpius ja Weasley livahtivat ulos luokasta ennen kuin muut oppilaat hoksasivat mitä he olivat juuri tehneet.
“Sinähän suostuit huijaamaan opettajaa yllättävän helposti”, Scorpius huomautti heidän painellessaan portaita alemmas.
“En olisi kestänyt enää hetkeäkään, jos olisin joutunut kuuntelemaan kuinka hän kertoo nokikolarin olevan kahden mustan auton yhteentörmäys”, Weasley kertoi.
 Scorpiuksella ei ollut aiheesta sen parempaa tietoa kuin professori Jyvästinillä, mutta hän ei myöskään ollut niin kiinnostunut, että olisi vaivautunut kysymään. Hän johdatti Weasleyn suorinta tietä tyrmiin, jossa lausui eräälle tietylle kiviselle seinälle salasanan. Se narahti ja paljasti taakseen kätketyn oven. Weasley kohotti kulmiaan:
“Olin odottanut, että tänne olisi vaikeampi päästä.”
“Tyrmiin eksyy yllättävän helposti. Minä kävelin tästä seinästä ohi ainakin kymmenesti ensimmäisen kouluvuoteni aikana”, Scorpius valotti sisäänkäynnin oveluutta.
Luihuisten oleskeluhuoneesta lähti kaksi mutkan taa erisuuntiin kaartuvaa käytävää, jotka pitivät sisällään makuusalit. Scorpius osoitti nyt vasemmalle kaartuvaa käytävää.
“Tuo lattia alkaa tärähtelemään kuin hurjimmassa maanjäristyksessä, jos poika edes astuu sille.”
“Meidän portaamme muuttuvat liukumäeksi”, Weasley kertoi.
“Niin, siis olisitko niin ystävällinen ja kantaisit minut tuonne? Neljäsluokkalaisten tyttöjen makuusali on luullakseni toinen ovi oikealla.”
“Siis kuvitteletko, että minä kannan sinut tyttöjen makuusaliin, jotta pääset touhuamaan sitä mitä sitten ikinä olitkaan menossa sinne tekemään?” Weasley kysyi.
“Juuri niin”, Scorpius vahvisti.
“Siinä tapauksessa ehdotan, että katsot itseäsi ja sitten minua. Kuinka luulet minun jaksavan raahata sinut sinne?” Weasley kysyi pilkallisesti.
 Scorpius katsahti Weasleyta huvittuneesti. Olisi se ollutkin aika näky, jos lyhyt ja hintelä Rose Weasley olisi kantanut häntä, päätä pidempää Scorpiusta, reppuselässä ympäri Luihuisten tupaa…
“Sitä varten minulla onkin tämä”, Scorpius sanoi esitellen hiljattain liententunnilla valmistamaansa kutistuslientä.
“Ihmettelinkin silloin, kuinka valmistit jotakin lientä niin innokkaasti”, Weasley mutisi.
Scorpius virnisti ja hörppäsi sitten tilkan juomaa. Sen vaikutus oli välitön ja hän huomasi ympäristönsä koon kasvavan, vaikka tosiasiassa hän itse oli se, joka kutistui. Loppujen lopuksi hän oli suunnilleen tulitikku askin kokoinen.
 Weasley vaivautui ystävällisesti noukkimaan hänet kämmenelleen ja kuljettamaan sitten luihuistyttöjen makuusaliin. Scorpius oli arvannut oikein. Toinen ovi oikealla, peilikuvana poikien käytävään nähden oli neljäsluokkalaisten tyttöjen makuusali.
 Weasley astahti sisään pikku-Scorpius kämmenellään. Huoneessa oli kuusi vuodetta. Scorpius arvasi välittömästi mikä kuului Natille. Se oli sekaisimmassa kunnossa ja sen päälle oli huolimattomasti levitelty erinäisiä vaatekappaleita ja muita tavaroita. Sängyn viereen oli ahdettu hopeareunuksinen, sironoloinen kokovartalopeili.
“Mitä sinä täältä haet?” Weasley kysyi ja hänen äänensä kuulosti ukkosen jyrinältä Scorpiuksen korviin. Hän viittoi tyttöä menemään peilin eteen. Se oli kaunis peili, vaikka näyttikin ikivanhalta. Mutta jotain omituista siinä oli…
 “Missä kuvajainen on?” Weasley kysyi havaiten saman kuin Scorpius. Tuskin Weasley oli ehtinyt sanoa tämän, kun peilin pintaan ilmestyi kuin ilmestyikin kuvajainen. Tämä kuvajainen ei kuitenkaan kuulunut sen paremmin Weasleylle kuin Scorpiuksellekaan.   
“Te ette kyllä ole omistajani”, Nathaniel Montgomeryn kuvajainen totesi tyytymättömästi.
“Terävä havainto”, Weasley huomautti peilikuvalle.
“Veikkaan, että sinä olet Rose Weasley ja tuo lilliputti… Onko siinä Scorpius Malfoy? Täytyy kyllä sanoa että olet pienempi kuin oletin näin luonnossa”, kuvajainen tuntui kumartuvan lähemmäs peilin pintaa.
“Miksi sinä olet siinä?” pikkuinen Scorpius joutui huutamaan, jotta sai äänensä kuuluviin.
“Et taida olla sitä fiksuinta sorttia? No, ulkonäössä ei ainakaan ole mitään valittamista, paitsi mitä nyt olet vähän pieni. Ei sinulla sattuisi muuten olemaan isoveljeä, jolla on mukava kuvajainen?” peilikuva uteli ja  nojaili haaveksivasti raameihinsa. Vaikutti siltä, että tällä heijastuma oli suorastaan Natin vastakohta. Hyväntuulinen, avoin ja puhelias. Mikä olisi vain etu Scorpiuksen kannalta.
“Luulen, että Malfoy tarkoitti, kuinka tässä peilissä ei näy muita kuvajaisia?” Weasley yritti selkeyttää Scorpiuksen kysymystä.
“Näh, joku taikajuttu. Minä toimin vain viestinviejänä Natin ja hänen isoisänsä väliä. Arvatkaa, onko tylsää, kun ei ikinä tapaa ketään muita kuin niitä kahta? Juoksuttavat minua edes takaisin yötä päivää. Sano sitä, kerro tätä. Ihan kuin olisin joku kotitonttu”, kuvajainen lörpötteli.
“Mitä Nat ja hänen isoisänsä viestivät?” Scorpius joutui jälleen huutamaan, jotta sai kysymyksensä kuuluviin.
“Kaikkea tylsää vaan. Puhuvat siitä testistä ja siitä milloin Natin pitää suorittaa se.”
“Mistä testistä?” Scorpius ja Weasley kysyivät.
“En minä tiedä. He puhuvat aina “lopputestistä”. He ovat vekslanneet sen päivämäärän kanssa Natin joulusta asti. Ensiksi Natin piti livahtaa koululta syntymäpäiväyönään Tylyahoon, sitten se siirtyi seuraavalle viikolle ja sitten seuraavalle ja niin edelleen. Toivottavasti hän suorittaa sen tosiaan tänä yönä sillä minua kyllästyttää ravaaminen”, peilikuva puheli.
“Siis Nat livahtaa tänä yönä Tylyahoon tekemään jonkin testin?” Scorpius varmensi huutaen.
“En usko, että testi tehdään Tylyahossa. Hän varmaankin, vaan saa Tylyahossa ohjeet minne mennä”, peilikuva oli istunut sängyn heijastuman reunalle ja näpläsi hiuksiaan. Nat ei koskaan tehnyt niin.
“Mihin aikaan?” Weasley kysyi.
“Siinä yhdentoista aikaan“, kuvajainen paljasti ja katsahti heihin sitten hädissään, kun näki Weasleyn tekevän lähtöä.
“Ette kai te ole lähdössä? Meillä oli niin kiva juttu tuokio.”
“Älä huoli, palattuaan takaisin normaalikokoonsa Malfoy voi lähettää oman peilikuvansa pitämään sinulle seuraa”, Weasley ehdotti kuivaan sävyyn.
“Öhm, siitä pitikin Weasley, ei sinulla sattuisi olemaan suurennos-lientä?”

 Ilta ja tihkusade riepottelivat pihamaata Natin valmistautuessa. Hän oli letittänyt pitkät hiuksensa ohueksi mustaksi letiksi, joka jatkui pitkälle selän alaosaan ja oli tarkistanut sauvansa toimivuuden jo kymmenesti. Hän vilkaisi kelloaan. Varttia vailla yksitoista. Valvojaoppilaat lopettivat käytävillä kiertelynsä puoli yksitoista. Ainoastaan johtajaoppilaat ja vahtivuorossa olevat opettajat valvoivat.
 Nat sitoi nahkaiset pitkävartiset kengät jalkaansa ja vilkaisi huonetovereitaan. Kolme nukkui ja kaksi oli todennäköisesti jollakin luutakomeroseikkailulla. Hän asteli varovasti makuusalista ulos, varoen herättämästä ketään nukkuvista tytöistä.
 Oleskeluhuoneessa oli vielä runsaasti väkeä. Pahus! Hän ei voisi lähteä huomiota herättämättä paitsi jos… Peter Oak kavereineen pelasi parhaillaan räjähtävää näpäystä. Nat koputti pojan olkapäähän ja hymyili flirttailen:
“Pete, ehtisitköhän millään katsastamaan pari luutakomeroa kanssani?”
Poika näytti puulla päähän lyödyltä:
“Ai, siis haluatko lähteä minun kanssani?”
“Haluan lähteä juuri sinun kanssasi”, Nat ilmoitti päättävään sävyyn ja loi ahnaan tuijotuksen poikaan tietäen, ettei tämä voisi vastata moiseen kutsuun kieltävästi.
“Tuli menoa kaverit”, Peter sanoi nousten pelipaikaltaan.

Peter Oak tunsi olevansa maailman onnekkain kaveri. Nat Montgomery, tuhansien hylkäyksien tyttö, oli kutsunut juuri hänet seurakseen luutakomeroon. He olivat käyneet edellissyksynä yksillä ainoilla treffeillä, mutta ne eivät olleet menneet erityisen loistavasti. Peter oli jäänyt siihen käsitykseen, että Natilla oli ollut tylsää hänen kanssaan. Hän oli yrittänyt pitkin vuotta pyytää tyttöä antamaan hänelle uuden mahdollisuuden, mutta aina tällä oli ollut jotakin muuta tekemistä. Peter oli jo ajatellut että Nat tahallaan vältteli häntä, mutta nyt jokin satumainen onni oli saanut tämän muuttamaan mielensä.
 He olivat hiipimässä eteisaulaan, josta kuului, huolestuttavaa kyllä, puhetta. Peterin vilkaistessa eteisaulaan hän näki johtajapojan ja -tytön keskustelevan ulko-oven edessä. Tyrmistä nousevassa portaikossa, hänen vieressään, Nat vaikutti tyytymättömältä. Olihan se toki Peteristäkin harmi, että heidän yhteinen matkansa päättyisi näin lyhyeen.
“Kuule, kokeillaanko jotain uhkarohkeaa?” Nat kuiskutti hänen korvaansa.
”Hiippaillaan seinustaa pitkin ja toivotaan, etteivät he huomaa meitä.”
“Ei hemmetissä, tuo on hullua, me jäädään kiinni!”
“Älä nyt kulta, eikö se olisi aika jännittävää?” tyttö kujersi hänen käsivarteensa tarttuen ja kaikki vastalauseet kuolivat Peterin huulilta. Tuo lempinimi kulta valoi häneen rohkeutta aivan ihmeellisellä tavalla.
“Niin, kai se olisi”, Peter myönsi ja hivuttautui jo hiljaa tyrmistä tulevasta portaikosta eteisaulan puolelle. Johtajaoppilailla oli ilmeisesti erittäin mehevä keskustelu käynnissä, sillä he eivät huomanneet Peteriä. Peter vilkaisi Natiin ja ojensi kättään toivoen tämän tarttuvan siihen ja seuraavan häntä, mutta tyttö nostikin sauvansa yllättäen osoittamaan kohti eteisaulassa ulko-oven lähellä sijaitsevia tiimalaseja, jotka oli täytetty kullekin tuvalle ominaisen värisillä jalokivillä..
“Murtuus”, Nat kuiskasi taikasanan ennen kuin Peter ehti estää. Hän seisoi tyhmänä paikallaan katsoen kuinka Rohkelikon tiimalasin rubiinit paiskautuvat pitkin lattiaa. Nat oli kadonnut takaisin portaikkoon.
“Hei, sinä siellä!” johtajapoika huusi ja johtajaoppilaskaksikko ryntäsi hänen luokseen.
“Miksi teit noin? Rehtori saa raivokohtauksen ja kuristaa meidät kaikki ”, johtajapoika huusi hänelle.
“John, rauhoitu”, hänen parinsa rauhoitteli.
“Enkä rauhoitu. Hän lähtee saman tien rehtorin kansliaan selittämään tämän”, poika ilmoitti ja Peter tunsi kuinka kovakouraisesti vanhempi poika häneen tarttui. Johtajatyttö yritti suostutella pariaan luopumaan rehtori luoma käynnistä mutta tämä oli sen suhteen taipumaton. Niin häntä lähdettiin raahaamaan rehtorin kansliaan.

Nat ei osannut kuin ihailla omaa nerokkuuttaan. Hän oli päässyt tuosta idiootista ja valvojaoppilaista eroon samalla kertaa. Kaikki oli mennyt melkein liian hyvin ollakseen totta. Tietenkin olisi mahdollista, että se idiootti kertoisi hänestä rehtorille, mutta Nat piti sitä epätodennäköisenä. Miehillä tahtoi olla taipumus leikkiä pelastavaa ritaria ja varmasti Peter Oakin uskoisi, että uhrautuminen Natin puolesta saisi hänet näyttämään jonkin sortin sankarilta. Nat ei vain valitettavasti pahemmin perustanut sankareista.
  Kuultuaan askeleiden kulkevan kauemmas hän uskaltautui lopultakin nousemaan portaat ja kiiruhtamaan eteisaulan lävitse ulko-ovelle. Se oli lukittu, mutta tavallinen lukkoloitsu alohomora sai oven heilahtamaan auki.
 Yö ilma tunkeutui Natin keuhkoihin raikastaen hänen aistejaan ja virkistäen hänen mieltään. Hän antoi kaiken turhan kadota mielestään ja tunsi hallitsevansa itsensä täydellisesti. Mikään tai kukaan ei voisi pysäyttää häntä tänä yönä.

Scorpius oli odotellut jo useamman tunnin Natin saapumista. Hän oli päivällisen jälkeen painunut ulos luutansa kanssa ja riippui nyt erään puun oksaston suojassa valmiina seuraamaan Natia.
 Hän oli palautunut takaisin normaalikokoonsa, kun Weasley oli ystävällisesti vaivautunut käyttämään hänet sairaalasiivessä. Matami Pomfrey oli kyllä ollut lievästi ihmeissään hänen koostaan. Sairaalasiiven ylihoitajassa oli kuitenkin se hyvä puoli, että hän oli vuosien varrella nähnyt niin paljon, että oli oppinut olemaan kyselemättä turhia. Oikeaan kokoonsa palattuaan Scorpius oli pyytänyt Weasleyltä, ettei tämä sanoisi siitä mitä oli kuullut ja nähnyt mitään kenellekään, etenkään kenellekään opettajalle. Tyttö oli tokaissut kylmästi, ettei häntä olisi voinut vähempää kiinnostaa mitä sääntöjenvastaisuuksia Montgomery ja muut luihuiset öisin puuhailivat. Jos Scorpius oli olettanut tämän kokemuksen parantavan heidän välejään, hän oli erehtynyt pahemman kerran.
 Nyt Scorpius näki hahmon livahtavan ovista ulos ja tiesi sen olevan Nat. Hän lensi turvallisen matkan päässä tytöstä ja seurasi kuinka tämä liikkui kohti Tylyahoa pensaiden ja pusikoiden suojissa. Scorpius ei voinut kuin ihailla Natin taitavuutta. Tämä liikkui nopeasti, hiljaa ja huomaamatta kuin olisi ollut maailman pätevin aurori.
 Vasta kylän keskustassa hän hidasti ja Scorpius laskeutui läheiselle kujalle jääden katselemaan tapahtumia nurkan takaa. Hän oli kuulevinaan askelia jostain vierestään, mutta katsoessaan sinne hän ei nähnyt mitään. Hän kurkottautui taas katsomaan kadulle. Nat seisoi siinä selvästikin odottaen jotakin. Äkkinäisen poksahduksen saattelemana joku ilmiintyi paikalle. Scorpius yritti nähdä tulijan, mutta hämärä oli painunut liian tiheäksi verhoksi hänen kasvoilleen.
 Sentään hänen sanansa Scorpius kuuli. Ääni oli möreä ja kuului selvästi miehelle
“Ota tämä. Se lähtee määränpäähänsä 55 sekunnin kuluttua.”
 Kuului toinen poksahdus ja tuo ihminen oli poissa. Nat siirtyi sivummalle, rakennuksen varjoon, kenties peläten jonkun näkevän hänet ikkunasta, mikäli hän ei nopeasti korjaisi sijaintiaan turvallisemmaksi. Scorpius laski mielessään sekunteja ja oli varma, että minkä esineen Nat ikinä oli mieheltä saanutkaan se oli muunnettu porttiavaimeksi.
Nat aikoi selvästikin tehdä jotakin todella typerää, eikä Scorpius kerta kaikkiaan voinut antaa hänen tehdä sitä yksin. Hänkin lähtisi tuolla porttiavaimella, suostui Nat siihen tai ei.
Kymmenen.
 Scorpius astahti kulman takaa ja sai Natin hätkähtämään.
“Scorp, miksi hitossa olet täällä?”
Seitsemän.
“Voisin kysyä samaa sinulta”, Scorpius totesi ja otti kiinni Natin käsivarresta.
“Päästä irti heti paikalla!” tyttö huusi ja alkoi rimpuilla hänen otteestaan. Scorpiuksella ei kuitenkaan ollut aikomustakaan päästää irti.
Kaksi.
“Päästä itse irti siitä!” Scorp huusi ja juuri ennen kuin hänen jalkansa irtosivat maanpinnasta ja vatsaan tuli ontto tunne, hän tunsi käden tarttuvan hänen toiseen käsivarteensa, samalla tavoin kuin hän oli tarttunut Natiin muutamaa sekuntia aiemmin. Katsoessaan siihen suuntaan hän näki ainoastaan tytön käden, joka näytti tulevan tyhjästä.
 
« Viimeksi muokattu: Elokuu 16, 2008, 20:20:00 kirjoittanut Unissakävelija »
"Kaikki on mahdollista. Mahdoton vain kestää kauemmin."

Poissa Unissakävelija

  • uneksija
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tavataan unissa tai unelmissa.
Luku 58: Kolmin aina kaunihimpi

Scorpius tunsi paiskautuvansa luutinensa ja yhä Natista kiinni pitäen, yhä yksinäinen käsi hänessä roikkuen, kiviselle lattialle. Hän näki kuinka lasinen pieni patsas, joka oli ollut porttiavain oli särkynyt tuhansiksi siruiksi lattialle. Nat kömpi parhaillaan pystyyn sytytettyään ensin sauvansa kärkeen valon, kun taas Scorpius nykäisi hänestä kiinni pitänyttä kättä. Näkymättömyysviitta valahti Rose Weasleyn päältä.
“Mitä sinä täällä teet?” Scorpius ähkäisi Weasleylle.
“Ja minä sinulta”, tyttö vastasi.
Scorpius antoi silmiensä viivähtää hetken Weasleyssä ennen kuin kääntyi katsomaan huonetta heidän ympärillään. Siinä ei näyttänyt olevan ovea ja jokainen seinä oli samanlaista ikivanhaa kiveä. Huone ei ollut juuri tavallista varastohuonetta suurempi ja siellä haisi ummehtuneelle. Lattia oli myöskin kiveä ja aivan huoneen keskellä oli vanhanaikaisella kaunokirjoituksella lattiatiileen kaiverrettu mutkikas i-kirjain. Ainoa valonlähde tilassa oli Natin taikasauvan kärjessä palava valo.
“Ja minä teiltä molemmilta”, Nat huomautti Scorpiusta ja Weasleya, molempia pahasti mulkoillen.
Scorpius oli kuitenkin keskittyneempi Weasleyyn kuin häneen ja sanoikin tälle:
“Minä vain seurasin Natia, mutta entä sinä? Olitko huolissasi minusta?”
“Ei, en ollut Malfoy”, kuului Weasleyn tuhahtava vastaus.
“No, miksi sitten tulit?” Scorpius kysyi.
“Puhtaasti uteliaisuudesta”, Weasley totesi.
“Mukavaa sinulle. Jos nyt sitten satut  kuolemaan täällä kuolet uteliaisuutesi takia. Siinäpä vasta syy”, Nat pilkkasi ja Scorpius ja Weasley katsoivat molemmat häntä kohti.
“Miksi kukaan kuolisi? Miksi sanot noin?” Weasley kysyi.
“Nat, mistä tässä on kyse?” Scorpiuskin vaati saada tietää.
Nat katsoi hänen halveksivasti.
“En aio kertoa sitä sinulle, enkä pikku ystävättärellesi.”
“En ole hänen ystävättärensä”, Weasley ilmoitti kipakasti.
“Mutta välität kuitenkin”, Scorpius ei voinut olla sanomatta.
“No, en taatusti välitä!” Weasley väitti vastaan.
“Kuitenkin välität.”
“En välitä.”
“Kuulkaas kyyhkyläiset, voisitteko siirtyä sen seinän edestä sillä aion räjäyttää sen”, Nat huomautti kylmästi ja tähtäsi jo seinään, jonka edessä Scorpius ja Weasley seisoivat.
“Ole hyvä ja tähtää se hänen päällensä”, Weasley esitti pyynnön.
“Se sortuu tähtäämättäkin molempien päälle, jos ette siirry”, kuului armoton toteamus.

“Johtaja?” Leonard kuuli itseään puhuteltavan ja kääntyi puhujan suuntaan.
“Niin, Jennifer?”
“Gliffardilta tuli viesti. Meillä on pieni ongelma”, nainen kertoi näyttäen siltä, ettei hänellä ollut mitään miellyttäviä uutisia.
“Eikö porttiavain toiminut? Eikö Nathaniel päässyt Irvetaan?” Leonard kysyi ensimmäiset mieleensä tulevat epäonnistumismahdollisuudet.
 Veljeskunta oli käyttänyt jo alkuajoistaan pääsykokeena tehtävää, jossa kokelas suljettiin umpinaiseen huoneeseen ja hänen tuli ensiksi hankkiutua huoneesta pois. Tämän jälkeen hänen olisi kohdattava kirouksia, taikaolentoja ja muita tehtäviä, jotka testasivat hänen taitojaan, tietojaan, kestävyyttään ja rohkeuttaan. Tällaisten suurien esteiden luonti oli kuitenkin nykyisen taikahallinnon alaisuudessa vaikea tehdä, sillä taiankäyttöä vahdittiin ja suuri rakennuskeskittymä olisi kyllä havaittu. Tästä olisi seurannut kiusallisia kysymyksiä, ei tosin mitään mitä kunnon rahatuppo ei olisi selittänyt, mutta siitä huolimatta hirveät määrät aikaa ja vaivaa. Oli helpompaa käyttää jo valmiiksi olemassa olevia ympäristöjä, sellaisia kuten tietyt taikaministeriön osastot ja Irveta.
 Niinpä tälläkin kertaa järjestäessään testiolosuhteita hänen pojantyttärelleen, Veljeskunta oli vuokrannut holvin aivan Irvetan sydämestä. Syvältä sen uumenista tarkimmin vartioidulta alueelta. He eivät olleet tuoneet sinne mitään, ainoastaan ilmoittaneet tarkan päivämäärän ja kellonajan, jollain maahistaikojen alaiset suojatoimet oli asetettava käytäntöön.  Tarkka kellonaika oli oleellinen, jotta Nathaniel pääsisi holviin porttiavaimella, mutta jotta sama reitti ei toimisi takaisin. Mikäli maahiset olivat ihmetelleet saamiaan ohjeita, heidät oli hiljennetty veljeskunnan omistuksessa olevilla arvoesineillä.
 Johtaja itse ei ollut osallistunut Nathanielin lopputestin järjestämiseen, vaan oli uskonut sen täysin Jenniferin ja Gliffardin toimeksi. Hän halusi että testi olisi oikeudenmukainen ja samanlainen kuin muutkin ja katsoi paremmaksi näin pojantyttärensä tapauksessa olla osallistumatta. Ei johtaja olisi liian helppoon testiin sortunut, hänhän uskoi Nathanielin kykyihin täydestä sydämestään, mikä olisi saattanut saada hänet unohtamaan että pojan tytär oli täyttänyt vasta hiljattain 15 vuotta. 15 vuotta oli Veljeskunnan alaikäraja.
 Jennifer kakoi ja Leonard arvasi, ettei tämä olisi halunnut kertoa uutisia.
“Pääsi kyllä, mutta johtaja… Hän ei mennyt sinne yksin”, nainen totesi pelokkaasti.
“Kuinka niin ei mennyt yksin?”
“Gliffardin Tylyahoon jättämä tarkkailija oli nähnyt pojan, joka oli tarttunut Nathanieliin juuri ennen porttiavaimen käyttöä ja siirtynyt hänen mukanaan. Lisäksi hän oli nähnyt käden.”
“Käden?”
“Niin. Ilmeisesti joku näkymättömyysviitan alla lähti myös”, Jennifer sanoi ja näytti kerrassaan onnettomalta. Johtaja tiesi Jenniferin pelkäävän, sillä testi oli ollut hänen järjestettävänään. Hän pelkäsi saavansa rangaistuksen mikäli joki menisi vikaan.
“Onko ylimääräisiä mahdollista hoitaa pois?” Leonard kysyi kääntyen takaisin ikkunaan.
“Ei. Gliffardin mukaan se on mahdotonta johtaja ainakin nyt kun holvin suojaus on  ollut jo minuutin ajan täydellinen”, Jennifer tarkasti ajan taskukellosta.
“Siinä tapauksessa odotamme. Nathaniel tietää, että hänen suorituksensa hylätään mikäli ne kaksi auttavat häntä”, Leonard totesi selkeästi pimeyttä tuijottaessaan.
“Kaikella kunnioituksella johtaja, lopputestin säännöissä puhutaan avun pyytämisestä. Sen vastaanottaminen sen sijaan toisen henkilön vapaasta tahdosta ei ole kiellettyä”, Jennifer huomautti varovasti.
 Leonard tunsi yllättyvänsä. Kuinka hän ei ollut tullut ajatelleeksi tuollaista peikonreikää? No, hän oli varma, että Nathaniel oli liian ylpeä ottaakseen apua vastaan. Sitä paitsi, mihin hän olisi sitä tarvinnutkaan? Eihän yksikään muu koululainen hallinnut sellaisia taitoja kuin hän. Hänethän oli kouluttanut ja kasvattanut Veljeskunta.
 
“Et voi räjäyttää seinää, mehän olemme Irvetassa!” Weasley vastusti.
“Mitä, olemmeko me Irvetassa?” Scorpius hämmentyi. Molemmat tytöt katsoivat häntä kyllästyneinä.
“Satuitko huomaamaan tuon i-kirjaimen lattiassa?” Nat kysyi halveksivasti kuin Scorpius olisi suurikin idiootti.
“Satuin mutta on kai niitä nyt muitakin i:llä alkavia paikannimiä”, Scorpius puolustautui.
“Esimerkiksi?” Weasley kysyi.
“Ilottomien kummitusten yökerho?” Scorpius ehdotti harteitaan kohauttaen.
“Se selittääkin ankean tunnelman, mutta disko-musiikki ja kummitukset puuttuvat”, Weasley huomautti.
“Mikä on disko?” Scorpius uteli.
“Ei sillä väliä, mutta asiaan palaten, et voi räjäyttää seinää Irvetassa”, Weasley tuskaili nyt Natia kohti kääntyen.
“Kylläpäs voin. Lausun vain yhden loitsun ja seinä lentää taivaantuuliin”, Nat ilmoitti ja nosti sauvaansa varoittavasti. 
“Laukaiset hälytyksen siinä silmänräpäyksessä ja ne päästävät käytäville ties mitä otuksia ja muita esteitä!” Weasley parkaisi.
“Sitä minä odotankin”, Nat ilmoitti ja kohotti sauvaansa.
“Hei, hetkinen, hidastas hieman”, Scorpius toppuutteli Natia käsi ylhäällä, ”sinä siis haluat, että hälytys käynnistyy ja saamme kaikki ne jutut niskaamme?”
“Niskaani, sillä en halunnut, enkä halua teitä mukaani”, Nat korjasi.
“Mutta tässä me nyt kuitenkin olemme”. Scorpius sanoi ja onnistui esittämään asian siihen sävyyn kuin he olisivat olleet suurikin syntymäpäivälahja Natille.
“Mikäli muistan oikein, minä en pyytänyt kumpaakaan teistä mukaani”, Nat huomautti jäätävään sävyyn.
“Nyt, kun olemme kuitenkin mukana, voisimme kai toimia yhdessä”, Scorpius ehdotti.
“Emme, sillä se on vastoin sääntöjä”, Nat ilmoitti tiukasti.
“Onko tässä jutussa, mitä ikinä sitten oletkaan täällä tekemässä, säännötkin?” Scorpius hämmästyi. Merlin, tämä juttuhan oli tarkasti suunniteltu!
“On ja tarkat sellaiset. Ensimmäinen niistä kuuluu siten, että minulla on aikaa puolitoista tuntia joten olisi jo hieman kiire ja ehdotankin teitä siirtymään sen seinän luota”, Nat sanoi ja Scorpius näki ärtymyksen palavan hänen silmissään.
“Mistä tiedät, että juuri tuo seinä kannattaa räjäyttää?” Scorpius uteli. Sehän saattaisi johtaa vain viereiseen kammioon.

“Oletan, että tuo i on piirretty ovelta katsoen oikeinpäin ja silloin ovi on tällä seinustalla”, Nat selosti ja oli jo lausumassa räjäytysloitsun, kun hänet keskeytettiin ties monettako kertaa sinä iltana. Tällä kertaa syypää oli Rose Weasley.
“Jos minä olisin maahinen piirtäisin kirjaimen juuri hämäyksen vuoksi ovelta katsoen väärinpäin”, toinen tyttö huomautti ja Nat joutui harmikseen toteamaan että toinen saattoi olla oikeassa. Hän arvioi seiniä katseellaan ja koputti sauvallaan kiveä yrittäen kuulla eroa, jota ei ollut. Myös Weasley kävi ne läpi, mutta ei sauvalla, vaan sormen pään hipaisulla. Niin jästimäistä.
“Saanko tehdä ehdotuksen?” Weasley kysyi ja osoitti erästä seinistä.
“Miksi se?” Nat kysyi arvioivasti.
“Siinä on vähiten pölyä”, Weasley ilmoitti ja näytti sormiaan, joilla hän oli sivellyt jokaista seinää. Natia harmitti, ettei hän itse ollut keksinyt moista. Hän lausui loitsun, joka sai kiven lentämään paikaltaan ja pian seinässä oli ammottava aukko.
 Nat kapusi siitä ensimmäisenä ulos ja vilkaisi ohimennen taakseen yrittäen hahmottaa toimintasuunnitelman. Häntä ei voitaisi syyttää lopputestin sääntöjen rikkomisesta niin kauan, kun hän pärjäisi omillaan. Piti vain huolehtia sammalla, että Scorpiuskin pärjäsi ja kai hänen oli pakko katsoa Weasleynkin perään… Voi hitto, oliko molempien ollut pakko tunkea sauvansa tähän noidankattilaan?

 Rose astui viimeisenä holvista ulos ja yritti mielessään käsittää tilanteen. Kaikki kyllä järjestyisi. Varmasti joku velho tai maahinen liikkui Irvetassa tähän aikaan yöstä tai viimeistään tulisi nyt, kun hälytyskin oli varmasti lauennut. He vain selittäisivät kaiken olevan suurta väärinkäsitystä ja asiat kyllä järjestyisivät. Ainakin hän uskalsi toivoa niin.
 Hän laskosti Alilta lainaamansa näkymättömyysviitan kaavun alle ja piti sauvansa ylhäällä edetessään Montgomeryn ja Malfoyn perässä. Hän kirosi itseään tuhannesti siitä, että oli päättänyt yleensä lähteä tänne, hän olisi hyvin voinut antaa asioiden olla. Leikkiä, ettei olisi tiennyt mitään. Kuitenkin sisimmässään Rose tiesi, että vaikka olisi saanut valita uudestaan, hän olisi tehnyt samoin. Sillä kaikesta ylpeydestään ja äidiltä opitusta kouluihannoinnista huolimatta Rose Weasley oli liian utelias ja välittävä pysyäkseen tällaisesta erossa.
 Montgomery paineli Irvetan kolkkoja holvien täyteisiä kivikäytäviä huolestuttavan lujalla vauhdilla eteenpäin. Rose oli ymmärtänyt alusta asti, että Montgomery oli ollut hyvin tietoinen siitä mihin oli tulossa. Näytti siltä, että hän oli jopa toivonut sitä. Tämä oli jonkinlainen testi, ehkäpä pääsykoe, mutta toisin kuin koulun kokeet tai tehtävät tämä oli oikeaa elämää. Tässä saattoi oikeasti menettää henkensä.
 Rose muisti lukeneensa niistä ihmisraukoista, jotka olivat eksyneet Irvetaan tai jääneet kuolemaan holveihin. Hän tiesi tapauksia, joissa Irvetaa vartioivat hirviöt olivat repineet velhoja ja noitia sellaiseen kuntoon, etteivät heistä jäljelle jääneet osat olleet enää edes ihmiselle kuuluviksi tunnistettavissa. Vaikka normaalisti ajatus Malfoyn lähellä pysymisestä olisi ollut hämmentävä, niin nyt hän tunsi olonsa turvallisemmaksi pysytellessään pojan vierellä. Se mikä pimeydessä piileskeli oli varmasti paljon pahempaa kuin mikään mihin Scorpius Malfoy pystyi.
 Oli liian hiljaista käytävän jatkuessa. Montgomery pysähtyi silloin tällöin suuntaamaan heidän olinpaikkansa sauvallaan ja näytti aina tietävän mihin suuntaan kulkea. Rosella oli aavistus, että hän oli käynyt Irvetan näissä osissa aiemminkin. Lattialla kulkevat kiskot näyttivät aina samalta ja Rose oli mennyt jo aivan sekaisin suunnasta.  Hän huomioi myös katosta roikkuvat tippukivipuikot, joiden terät näyttivät olevan valmiina lävistämään heidän kallonsa.
 Kuitenkin hänen pelätessään ylhäällä olevaa vaaraa se päättikin saapua alhaalta. Murtuva matala ääni tavoitti kolmikon kuuloaistimet ja he vilkaisivat toisiinsa. Rosen katse tarttui ensimmäisenä tippukiviin, kun taas Malfoy tuijotti seiniä. Montgomeryn katse oli ainoa oikeassa paikassa.
 “Lattia!” hän parkaisi ja otti juoksuaskeleen tuntiessaan pohjan haihtuvan kuilun pimeyteen.
 Kaikki kiskojen ympäriltä alkoi kadota ja alhaalta maan alta ilmestyvä pohjaton pimeys tuntui imevän niitäkin pala palalta sisäänsä. Montgomery tähtäsi sauvallaan erästä suurimmista tippukivistä ja lausui muutaman sanan, joita Rose ei kiven murtumiselta ja omalta hätäännykseltään, hyppiessään murtuvalla alustalla kuullut. Montgomeryn sauvasta lennähti köysi, joka sitoutui itsekseen tippukiveen ja Montgomery tarrasi tiukalla otteella siihen. Rose  kurotti kohti toisen tytön ojennettua kättä, mutta oli liian kaukana ja maa tuntui samalla pettävän hänen jalkojensa alta.
 Juuri kun oli varma putoamisestaan Rosen käteen tarttui toinen käsi ja täydellisestä pimeydestä, joka oli langennut kun jokainen heistä oli antanut sauvansa valon sammua, huolimatta Rose tunnisti Scorpius Malfoyn luudanvarsineen ja kiipesi tämän taa.
 Hän vihasi lentämistä ja oli siksi onnellinen, ettei nähnyt pimeässä heidän korkeuttaan tai sitä, kuinka he lensivät pohjattoman mustan kuilun yllä. Hän kietoi kätensä vain tiukasti luutaa ohjaavan pojan ympärille, välittämättä siitä, että tämä sattui olemaan snobistinen ja itseään täynnä oleva kiusankappale, jota hän oli parhaansa mukaan vihannut koko viimeisen vuoden. Olihan tämä kuitenkin juuri pelastanut hänen henkensä.
“Kiitos”, Rose kuiskasi pojan korvaan ja tuntiessaan tämän kääntävän päätään painoi hetken mielijohteesta pienen pusun tämän poskelle.
“Ilo oli kokonaan minun puolellani”, Malfoy totesi niin hurmioituneella äänellä, että Rose olisi saattanut purskahtaa nauruun mikäli tilanne ei olisi ollut niin vakava.

Luku 59:Toinen kiitollisuuden hetki

Tippukivipuikossa roikkuva Nat sytytti jälleen valon  sauvaansa ja katsoi maata, joka näytti jällen ehjältä ja viattomalta hänen alapuolellaan. Jyrinä ja halkeavan kiven ääni olivat lakanneet ja kaikki oli kuten muutamia hetkiä aiemmin. Nat havaitsi Scorpiuksen ja Weasleyn pelastautuneen Scorpiuksen luudanvarrelle. Nat tiputtautui loihtimansa köyden varasta varovasti käytävän lattialle, joka tuntui taas tukevalta ja kestävältä. Hänen esimerkkinsä rohkaisemina kaksi muutakin uskaltautuivat laskeutumaan alustalle. Nuo kaksi katsahtivat toisiinsa oudolla tavalla, jonka merkitystä Nat ei ehtinyt jäädä miettimään. Hän kuljetti sauvansa ranteen lähelle tarkistaakseen ajan. Hitto, jo ensimmäinen varttitunti oli kulunut loppuun.
 Hän suuntasi nopeasti sauvansa ja tarkisti missä oli pohjoinen. Hyvä, he olivat menossa sentään oikeaan suuntaa. Hän oli edelliskesänä viettänyt isoisänsä opissa useita tunteja siten, että oli tutustunut monien merkkirakennusten arkkitehtuuriin. Veljeskunnalla oli tiloja, kätköjä ja varastoja niistä useissa ja oli tärkeää tuntea järjestön omistamat alueet.
 Nat oli kiitollinen tarkasta muististaan, sillä mikäli hän ei olisi painanut rakennetta ilmansuuntien mukaan mieleensä, he olisivat olleet hukassa. Hän tiesi heidän olevan alemmalla tasolla, joka kiertäisi tarpeeksi lounaaseen mentäessä ylemmälle tasolle, missä oli vähemmän arvokkaita holveja. Kun he pääsisivät sinne, suojausten pitäisi vähentyä. Kun siitäkin selviäisi kysymys olisi enää ulos koko rakennuksesta pääsystä, joka ei sekään olisi mutkatonta. Nat pysäytti nämä ajatukset. Hän tarvitsi kaiken keskittymisensä sillä hetkellä.
 Hiljaisuus rikkoutui jälleen, mutta tällä kertaa ääni oli selvästikin lähtöisin jostakin elävästä. Nat tunsi helpottuvansa. Mikä tahansa sieltä ikinä tulisikin se oli elävä ja tapettavissa, toisin kuin murtuva kivi, se kantoi jotakin heikkoutta, joka täytyi vain tunnistaa.
 Hän kohotti sauvansa korkeammalle ja samoin teki kaksikko hänen takanaan. He pysähtyivät ja ryhmittyivät aivan hänen taakseen. Se jokin liikkui pimeässä ja ensimmäinen, mikä siitä tuli näkyviin oli terävä musta sarvi. Nat kuuli Scorpiuksen nielaisevan.
“Rynnisarvi, aikuinen sellainen”, Scorpius tunnisti hänelle tutun otuksen ja Nat näki nyt ettei nelinkontin lähestyvä otus ollut mikään leikinasia. Sen mustat, terävät sarvet kiilsivät uhkaavina ja olivat asettuneet heitä kohti. Otus olisi ollut kahdelle jalalle suoristettuna varmaankin reilusti kahden täysikokoisen miehen pituinen. Sen selässä oli kyttyrä ja kaikissa jaloissa neljä varvasta. Punainen nahka näytti paksulta kuin panssari ja otuksen mustat silmät eivät hellittäneet katsettaan. Sen sieraimet levenivät kuin hyökkäykseen valmistautuvalla härällä.
“Tainnutu!” Nat huusi, mutta taika kimposi otuksen ihosta kuin mikään ei olisi vaikuttanut siihen.
“Sen nahka on paksumpaa kuin lohikäärmeen”, Scorpius selvitti.
“Kiva kun kerroit. Nyt juokse!” Nat sanoi ja he ryntäsivät juoksuun otuksen lähestyessä. Jokainen pommitti sitä ensimmäisenä mieleen tulevilla loitsuilla, mutta yksikään loitsu ei tehnyt edes naarmua sen pintaan.
“Scorpius, mitä muuta opit noista?” Nat huusi ja tunsi kuinka otus saavutti heitä. Sen kuuma hengitys tuntui jo niskassa.
“Ne vihaavat ihmisiä.”
“En olisi arvannut”, Weasleykin huudahti sarkastisesti juostessaan.
“En muista muuta!” Scorpius parahti.
“Tainnutu!”
“Estous!”
“Vangitsous!”
 Köydet ilmestyivät eläimen ympärille ja saivat sen kompastumaan, mutta matka keskeytyi vain hetkeksi.
“Vangitsous”, kaikki kolme huusivat nyt ja köysi toisensa jälkeen ilmestyi otuksen ympärille sitoen sitä tiukempaan. Se mylväisi vahinkoaan ja oli repiä köydet pelkästä kiukusta. Kohta se olisi jälleen vapaa ja kiukkuinen ellei sitä saisi rauhoitettua.
Scorpius oli ilmeisesti Natin kanssa samoilla linjoilla sanoessaan:
“Se tykkää, jos sitä rapsuttaa sarven juuresta.”
“Et ole tosissasi!” Nat parkaisi. Ajatuskin rimpuilevan sarvipäisen otuksen lähestymisestä tuntui itsemurhalta.
“Rapsuta sitä vain!” Scorpius puuskahti ja painautui aivan otuksen niskaan rapsuttaen sitä oikeasta paikasta. Weasley seurasi hänen esimerkkiään ja pian otus lopetti rimpuilun, nöyrtyen köysiinsä. Se sulki mustat silmänsä ja painoi päätään kohti lattiaa. Nat joutui nurjasti toteamaan mielessään, että olisi kyllä selvinnyt yksinkin.
“Nyt mennään ennen kuin se muuttaa mielensä ja päättää tehdä meistä paistin sen sijaan, että leikkii Scorpiuksen lemmikkiä”, Nat totesi
Vilkaisu kelloon sai kiristelemään hampaita. Hänen aikansa kului hyvää vauhtia eteenpäin, eikä hän ollut päässyt vielä edes ylemmälle tasolle. Hän vaihtoi juoksuksi vaikka tiesikin sen olevan riskialttiimpaa. Kaksi muuta vaativat häntä hidastamaan, mutta hän ei kuunnellut,. Hän pysähtyi vasta kun käytävä päättyi.
“Umpikuja”, Scorpius totesi itsestään selvästi.
“Ei, ei voi olla,“ Nat totesi ja tarkisti heidän suuntansa “suuntaa minut”-loitsulla. He olivat luoteessa, juuri missä pitikin. Luoteenpuoleiset käytävät olivat yksinkertaisia vähän haarautuvia, eikä niissä ollut umpikujia.
“Se on muurautunut umpeen estääkseen meitä jatkamasta”, Nat mutisi tutkien seinää.
“No, mitä väliä sillä on? Täytyy silti käyttää toista tietä”, Scorpius huomautti.
Scorpiuksen sanojen aikana seinän alaosaan oli ilmestynyt Irvetan tunnus kiekurainen i ja pätkä runoa, jonka Nat huomasi olevan mukaelma Irvetan maatasolla olevasta velhoille suunnatuista varoituksesta:
Nyt olet sisällä vieras, et kuullut neuvoa,
Tulit sisään rosvon aikein, yritit aarretta hamuta.
Jos on halussas nyt omaa toisen,
saat kalliisti maksaa teon moisen.
Jos sait haltuusi aarteen, joka ei ole omasi lain,
niin kävelet ikuisesti alla näiden lattiain.
Rosvo, kuule nyt tää,
aarre ei ole ainoa mikä tänne jää
.”
Teksti katosi ja vain i-kirjain jäi.
“Emmehän me varastaneet mitään”, Weasley huomautti.
“Minusta tuntuu, etteivät he laske sitä niin”, Scorpius arveli.
“Nat, etkö voisi räjäyttää tuotakin seinää?” hän kysyi vielä Natiin kääntyen.
“Noiden tippukivipuikkojen vuoksi jätän mieluummin yrittämättä”, Nat sanoi ja viittasi teriin, jotka voisivat toimia mitä parhaimpana giljotiinina, jos päättäisivät tipahtaa..
“No, on kai täällä jokin toinen tie?” Scorpius kysyi ja silmäili ympärilleen.
“Ei ole. Lounaan puoleinen iso käytävä on ainoa joka vie ylemmille tasoille”, Nat sanoi päätään pudistaen.
“Ei tuo seinä voi tuohon ainiaaksi jäädä, täytyy olla jokin keino poistaa se!” Scorpius hätääntyi.
“Huomaatko millä korkeudella tuo i on?” Weasley kysyi Scorpiukseen päin kääntyen.
“Tarvitsetko tuumamitan vai riittääkö arvio?” tämä vitsaili.
“Todella hauskaa. Tarkoitan että se on aika matalalla”, Weasley totesi.
“No, niin on meidän näkökulmastamme, mutta tämä on maahisten pankki”, Scorpius sanoi silmiään pyöritellen.
“Tismalleen”, Weasley nyökkäsi.
“Mitä tismalleen?” Scorpius hämmästeli, mutta Nat oli tavoittanut Weasleyn ajatuksen juoksun.
“Se on aikalailla maahisten olkapään korkeudella”, hän selitti.
Scorpius oli yhä ymmällään:
“No, entäs sitten? Kiva maahisille, mutta miten se seinän siirtämiseen liittyy?”
“Tiedätkö miten maahiset pääsivät joihinkin syvimpiin holveihin?” Nat kysyi häneltä.
“Kaivamalla?” Scorpius ehdotti.
“He käyttävät kynsiään.”
“Ai, kaivamiseen?”
“Ei, kun.. Äh, selitä sinä…”, Nat totesi antaen puheenvuoron Weasleylle.
“Maahisten taikavoimat ovat niiden käsissä. Siten ne ovat pystyneet tekemään niin upeita taikaesineitäkin. Kynsien käyttö on niille siis sama kuin taikasauva meille”, tämä selosti Scorpiukselle
“Kiitos, muistan mainita tämän kaiken taikuudenhistorian kokeessa, mutta miten hitossa tämä liittyy tähän seinään!” Scorpius parkaisi.
“Luultavasti seinä on maahisen poistettavissa”, Nat totesi.
“Montako maahista näet täällä?” Scorpius kysyi ja levitteli käsiään.
“Ja tuo kirjain on aika sopivasti maahisen kosketuskorkeudella”, Weasley jatkoi selitystä.
“Niin?” Scorpius ei vieläkään ollut ymmärtänyt, mitä tytöt ajoivat takaa.
“Niin, mikäli maahinen nyt olisi tässä ja haluaisi avata tuon seinän. Hän varmaan liu`uttaisi yhtä kynttään kirjain vaossa”, Weasley selosti hitaasti kuin pienelle lapselle.
“No, meillä ei ole yhtään maahista täällä”, Scorpius totesi, mutta Nat oli alkanut jo mukailemaan sauvan kärjellään kiemuraisen i-kirjaimen seinään painautuneita uomia.
Kun hän pääsi loppuun, yhteen kasvanut käytävä alkoikin yllättäen suoristua ja avautua.
“Hmm… Tuo on aika hyvä temppu”, Scorpius arvioi.
“Eikö vain? Liitän sen bravuurilistalleni”, Nat totesi kuivasti.
Käytävä alkoi nyt kaartua ja Nat saattoi huokaista helpotuksesta. He olivat tulossa ylemmälle tasolle. Tosin aikaakin oli jäljellä enää puolet. Pahuksen Scorpius ja Weasley, hidastivat oikein tahallaan hänen matkantekoaan. Kyllä hän olisi tuon keksinyt ilman. Weasleyn apuakin
 Seuraava puoli mailia kului aivan rauhallisesti. Vain kerran lattia oli jonkin omituisen mustan mönjän peitossa niin että kolmikko katsoi paremmaksi lentää Scorpiuksen luudalla sen osuuden yli. Hiljalleen käytävä kapeni ja sen varrelle oli alkoi ilmestyä soihtuja. He lähestyivät maatasoa.
“Miten tämä voi olla näin helppoa?” Scorpius ihmetteli. Ilmeisesti poika oli olettanut, että jokaisen kulman takaa astuisi esiin uusi hirviö tai este. Ei silti, kyllä Nat itsekin oli hieman yllättynyt. Hän oli olettanut, että Veljeskunta olisi vielä lisännyt esteitä, mutta ilmeisesti he eivät olleet kajonneet Irvetan suojauksiin. Ehkä hyvä niin.
 Heidän kulkemansa käytävä haarautui kahdeksi siten  että risteys muistutti muodoltaan y-kirjaimta. Nat pysähtyi tarkastamaan suunnan.
“Veikkaan, että suojauksia olisi enemmän, jos me olisimme vieneet jotain”, Weasley esitti arvelunsa Scorpiukselle, ”maahiset ovat ankarimpia velhoille, jotka varastavat jotakin niiden omaa.”
“Totta puhut”, kuului ilkeä ääni heidän takaansa ja Nat käännähti salamana ympäri. Kaksi täysin haarniskoitua maahista seisoi aseistettuna käytävässä heidän takanaan. Kumpikin kantoi pitkävartista, metallista kirvestä aseenaan.
“Mutta emme me kotirauhan rikkojiakaan erityisesti arvosta”, se jatkoi ja tönäisi kirveen kärkeä uhkaavasti heitä kohti.
“Karkotaseet!” Scorpius huusi yrittäen riisua nuo kaksi aseista. Ne vain nauroivat räkättävästi.
“Maahisesineitä ei voi aseistariisua, poika”, toinen totesi ja Nat otti kumppaneineen yhden perääntyvän askeleen. Maahisten pitkävartiset ja painavilta näyttävät metallikirveet seurasivat kuitenkin heitä kuin puhpalleronpoikanen emoaan.
 Mitä he odottavat? Nat pohti ja ymmärsi katsoa taakseen juuri ajoissa. Myös kummastakin käytävän haaraumasta lähestyi maahinen, siten että he olivat täysin saarroksissa.  Heidän kaikki pakotiensä olivat tukossa. Ja äkkiä kun kaikki maahiset olivat paikoillaan, ne hyökkäsivät kirveineen ja yrittivät selvästikin osua.
“Vangitsous!” Nat yritti jo kerran sen yön aikana hyväksi koettua taikaa. Se ei kuitenkaan toiminut, vaan maahinen, jota kohtaan taika oli kohdistettu, leikkasi köyden taitavasti poikki jo sen lähestyessä sitä ilmassa. Se siitä nerokkaasta suunnitelmasta.
 Jokainen taika, joka kohdistui maahisten haarniskaan kimposi välittömästi pois, kun taas maahisen kirves oli armoton. Nat käytti kaiken akrobatiansa väistääkseen iskuja ja yritti mielessään kehitellä jotain.
 Maahiset olivat ajaneet heidät kolme erilleen yhden jokaisen käytävän haaraumaan.
“Montgomery, keksi jotain tämä on sinun testisi!” Montgomery kuuli Weasleyn äänen huutavan. Tämä oli toisessa niistä haaraumista, joihin heidän kulkemansa käytävä oli haarautunut. Nat itse oli toisessa, eikä hän näin ollen voinut nähdä Weasleyn käytävän tapahtumia. Sen sijaan Scorpiuksen, joka oli ajautumassa hyvää vauhtia heidän tulosuuntaansa hän näki.
“Nat, jos selviämme hengissä minä tapan sinut!” tämä huusi.
“Minun siis pitäisi pelastaa henkemme tullakseni tapetuksi? Houkuttelevaa”, Nat mutisi ja epäili, ettei Scorpius ollut kuullut.
 Maahinen heilautti kirvestään hänen kaulansa kohdalla ja ilman nopeita refleksejään hän olisi saattanut tulla mestatuksi. Äkkiä Nat tajusi olevansa liian lähellä maahista, sillä lähellä etu oli aina pienemmällä. Hän oli isoisäänsä ja muita Veljeskunnan jäseniä vastaan taistellessaan tullut vain liian tottuneeksi siihen, että itse oli pienempi ja sai edun lähitaistelusta. Hän oli ajautunut jo liian lähelle maahista, enää ei voinut perääntyä, vaan hänen täytyi käyttää yllätystä hyväkseen.
 Hän tiesi sauvansa olevan ainakin toistaiseksi pelkkä hyödytön keppi, sillä maahisen liikkuessa hänen oli mahdotonta osua sen ainoaan haarniskan paljastamaan paikkaan, silmiin, taialla. Hän väisti maahisen teurastajan heilautusta muistuttavan liikkeen syöksymällä sivuun ja tarraamalla sitten kirveenvarteen sen laskeutuessa maata kohti. Seurasi taistelu kirveestä. Maahien oli voimakas, mutta niin oli hänkin.
  Hän katsoi hetken maahisen olan yli ja näki käytävään, josta he olivat tulleet. Siellä Scorpius oli joutunut painiin häntä vastassa olevan maahisen kanssa. Scorpiuksen sauva ja tämän maahisen kirves olivat molemmat jääneet kahakasta sivuun. Kuitenkin Nat näki Scorpiuksen tilanteessa jotakin, mitä tämä ei itse havainnut, yrittäessään parhaansa mukaan pitää vastustajansa maata vasten painettuna. Neljäs maahinen, joka oli hetkeksi kadonnut taistelun tuoksinasta lähestyi poikaa hiljaa tämän selän takaa, valmiina hetkenä minä hyvänsä lävistämään hänen kallonsa teräskärkisellä kirveellään.
 Hän avasi suunsa huutaakseen Scorpiukselle varoituksen, mutta rautahanskan isku oli tehokas hiljentämiskeino. Maahinen aikoi huitaista häntä toisella kädellä uudemman kerran, mutta Nat ei aikonut alistua uudestaan lyötäväksi.
 Hän näki haarniskan silmienvaon välistä  pilkahtavat kaksi silmää ja tajusi siinä samassa mitä tehdä.
Nat irrotti toisen kätensä kirveenvarresta ja upotti kyntensä haarniskan silmienraosta suoraan maahisen silmiin. Maahinen ulvahti ja sen ote kirveestä heltisi hetkeksi. Nat ei tarvinnut enempää.
 Hän nykäisi maahisen aseen vasempaan käteensä ja  tönäisi sitten tuon haarniskoidun  olennon seinää vasten. Se näytti pökertyneeltä ja kohotti päätään katsoakseen kurittajaansa, mutta se oli juuri se virhe, jota Nat oli odottanut. Maahisen kasvojen kohotessa katsomaan häntä yläkanttiin, sen kypärä nousi aavistuksen verran paljastaen kaistaleen kaulaa. Nat tönäisi sillä sekunnilla kirveenvarren paljastuneella iholle ja painoi maahista kaikin voimin seinää vasten.
 Maahinen kähisi ja rimpuili yrittäen irrottaa itsensä satimesta, mutta Nat ei hellittänyt otettaan, vaan työnsi kirveen vartta yhä lähemmäs sen niskanikamia. Otuksen silmät vetistyivät ja henki alkoi vinkua, ja Nat uskalsi katsoa viimein toisaalle, missä Scorpius oli juuri muuttumassa yhtä halkaistuksi kuin Hagridin kurpitsat kurpitsajuhlan aikaan.
“Scorpius!” hän huusi varoituksen maahisen kirveen lähtiessä liikkeelle, mutta Weasley oli ehtinyt ennen häntä. Tämän käytävästä singonnut kultahohtoinen loitsu sai kirveen kurssin kääntymään ratkaisevasti siten, että Scorpiuksen päänsijasta taisteluista sivussa pysyneen maahisen kirves vain raapaisi Scorpiuksen vasenta olkaa, mutta pysähtyi sitten Scorpiuksen painikumppanin käsivarteen, katkaisten sen siististi kyynärän kohdalta poikki. Kesti hetken ennen kuin kätensä menettänyt maahinen ja toverinsa käden katkaissut maahinen tajusivat mitä oli tapahtunut. Scorpiuksen onnistui käyttää tämä hetki hyväksi ja hän löi luudanvarrelta yhä pystyssä olevalta maahiselta jalat kirjaimellisesti alta syöksyen tämän kimppuun.
 Nat keskittyi taas siihen maahiseen, joka hänellä itsellään oli vastassa ja painoi kirvestä kaikin voimin. Maahisen silmät näyttivät pullottavan päästä ja sen henki lakkasi kulkemasta. Lopulta se ei liikkunut enää vaan valahti veteläksi ja haarniskan peittämä pää nytkähti Natia kohti. Hän piti sen vielä hetken otteessaan ennen kuin päästi sen valahtamaan maahan ja juoksi nyt Scorpiusta kohti.
 Verta vuotava, yksikätinen maahinen oli taiteillut kirveen ehjää käteensä ja asettui esteeksi Natin ja Scorpiuksen väliin. Se heilautti kirvestä häntä kohti ja Nat torjui iskun tappamaltaan maahiselta riistämällään kirveellä. Taikasauva oli turhanpanttina hänen toisessa kourassaan kirveen vartta vasten puristuneena.
 Nat vilkaisi nopeasti taakseen suuntaan, jossa Weasley kävi omaa kamppailuaan. Hänen oli onnistunut juuri kääntää maahisen kypärä ympäri niin, että se riehui sokeana kirveensä kanssa, mikä ei kylläkään vähentänyt sen vaarallisuutta, vaan päinvastoin teki iskuista entistä aggressiivisempia ja sattumanvaraisempia.
 Nat sai herätyksen takaisin omaan kamppailuunsa tuntiessaan maahisen käden tyngän veren vuotavan hänen päälleen. Yllättävällä voimalla vahingoittuneisuudestaan huolimatta maahinen tyrkkäsi hänet yhdellä rautakypärän puskulla maahan.

Rose näki tilaisuutensa tulleen, kun maahinen riisui väärinpäin hänen loitsunsa voimasta kääntyneen kypäränsä.
“Tainnutu!” hän huusi ja taian osuessa maahisen otsaan hän ryntäsi jo eteenpäin hypäten sen mmaahan kaatuvan ruhon yli.
Rose näki kaksi taistelevaa ihmis-maahisyhdistelmää, molemmat lattian tasossa.
 Scorpius oli päässyt tilanteen herraksi ja survaisi sauvansa kapeasta silmien raosta lausuen saman taian, jonka Rosekin oli tehnyt. Hän nousi hengästyneenä maasta ja vastasi Rosen katseeseen ennen kuin ryntäsi auttamaan Montgomerya. Rosekin ryntäsi samaa tietä, mutta Montgomery oli päättänyt selviytyä tilanteesta omalla tavallaan. Hän potkaisi maahisen pois päältään voimakkaalla potkulla sen alaruumiiseen ja oli keksinyt loitsun, joka vaikuttaisi huolimatta siitä, että maahinen oli pukeutunut metalliseen haarniskaan. Oikeastaan siinä koko loitsun ydin piilikin.
“Lämpimös!” hän kiljaisi loitsun ja Rose näki yksikätisen maahisen alkavan kiemurrella välittömästi, kun sen rautainen haarniska kuumeni ja metalli alkoi polttaa sen ihoa. Se tiputti kirveensä ja lankesi polvilleen kiljuen tuskasta.
“Lopeta, se kuolee!” Rose huusi ja tähtäsi oman loitsunsa aquatulio maahista kohti. Vesi muuttui höyryksi osuessaan kuumaan metalliin ja uikuttava otus hiljeni kaatuessaan metallin rämähdyksen saattelemana maahan.
 Rose ei tiennyt oliko se jo kuollut vai ainoastaan tajuton, mutta tiesi että se kuolisi verenvuotoon tai palovammoihin mikäli mitään ei tehtäisi. Hän vetäisi loitsulla hohtavan kuuman kypärän maahisen päästä. Sen kasvot olivat täynnä palovammoja, mutta sieraimet liikkuivat hienoisesti hengityksen tahdissa.
“Auttakaa nyt”, hän tuskaili yrittäessään riisua muun haarniskan siltä. Malfoy kumartuikin hänen avukseen, mutta Montgomery totesi kylmästi:
“Jos tilanne olisi toisin päin se ei vaivautuisi auttamaan.”
“Mehän tässä olemmekin luvatta sen mailla”, Rose tiuskaisi vastaan ymmärtämättä kuka saattoi olla noin kylmä. Montgomery huokaisi ja sadatteli jotakin itsekseen lähtien toisaalle. Rose ei kiinnittänyt hänen toimiinsa mitään huomiota ennen kuin kuuli Montgomeryn loitsivan unhoituta-muistiloitsun. Rose tajusi hänen pyyhkineen muistin hänen tainnuttamaltaan maahiselta.
“Mitä sinä teet?” Rose huusi ja Scorpius sai lopultakin maahisen rintapanssarin irrotettua. Hän viskasi kuuman metallin sivuun.
“Huolehdin siitä, ettei meistä saada tietää, vai haluatko, että kuvailu sinusta on huomisen Päivän Profeetan etusivulla? Isäsi varmaan tykkäisi siitä jutusta, ottaisi talteen ja kehystäisi seinälle”, Montgomery ivasi saaden Rosen kiristelemään hampaitaan.
 Rose ei sanonut mitään, kun Montgomery kiersi pyyhkimässä myös kahden muun elossa olevan maahisen muistin. Sen sijaan Rose pohti mielessään, missä Montgomery oli oppinut sellaisen kuin muistiloitsun. Se oli hankala monille täysi-ikäisillekin.

 Scorpius nousi kun hän ja Rose olivat tehneet kädettömän maahisen hyväksi kaiken mihin pystyivät.
“Jatketaanko?” hän kysyi ja molemmat tytöt nyökkäsivät.
 Nat osoitti käytävää, jota heidän tuli jatkaa. He kävelivät hiljaisuuden vallitessa, kunnes tulivat paikkaan, josta ihmisiä holveihin kuljettavat kaivosvaunut lähtivät.
“Tämän alle”, Rose sanoi ja otti hopeaisen näkymättömyysviitan esiin. Kolmella oli ahdasta viitan alla ja Scorpius saattoi hyvällä omalla tunnolla asettua hieman lähemmäs  Rose Weasleya. He avasivat marmorisaliin, Irvetan maatasolla sijaitsevan palvelupisteen, oven toivoen, ettei kukaan huomaisi. Tämä tietenkin oli typerä oletus.
“Ketokolo, sinäkö siellä?” eräs nuoremmannäköinen maahinen huikkasi ja lähestyi näkymättömyysviitan alla ovesta livahtaneita nuoria. Nämä pysyivät hiljaa ja antoivat maahisen kulkea ohitseen.
 Marmorisalissa oli yölläkin muutamia maahisia, jotk