Kirjoittaja Aihe: Keskiyön kukka (Kelmit, K-12, het) Hätäepilogi 24.10.11. || LOPETETTU  (Luettu 50302 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 24.9.08
« Vastaus #50 : Syyskuu 28, 2008, 17:14:39 »
A/N: Jatkoa on taas luvassa! Innostuin kirjoittamaan tällä kertaa lähinnä koeviikon takia ja tietysti siksi, että niin paljon kivoja tapahtumia on luvassa lähiaikoina... En malta odottaa!

Sari: Kommentti on kommentti, vaikka sisältö olisi minkälainen tahansa :D Kiva, että tykkäät ja että uskaltauduit kommentoimaan.
mikälie: Kiitos sinullekin!
Cirael: Itse arvelen, että Sirius ei oikeasti tykkää Lilystä vaan keksi vain jotain sanottavaa saadakseen Jamesin ajatukset muualle. Mutta mistäs sitä ikinä tietää, mitä se Sirius oikeasti ajattelee.. ;D
emwt: Yosumi on kyllä erittäin outo. Myönnettäköön!
homssu: Peterin tyttöystävä on puuskupuhilainen Stephanie..
Täytyy muuten sanoa, että sinulla oli joitain tosi hienoja ajatuksia ja teorioita, joista yksi tulee kuin tuleekin tapahtumaan vielä jossain kohtaa tätä ficciä. En luonnollisesti sano, mikä se oli niistä monesta arvauksesta, mutta pisteet sinulle joka tapauksessa!
Soara: saa nähdä, mitä todellakin vuoden vaihteessa tulee tapahtumaan. Minä veikkaan jotain repäisevää, mutta taidan olla vähän puolueellinen..
Erna: Kiitos kommentistasi. Minäkin itse asiassa toivon, että James ja Lily sopisivat jo. Ne ovat niin rasittavia erikseen, mutta minkäs teet. Täytyy antaa tarinan kuljettaa :D
Emili: Hei, kiva, että tulit taas kommentoimaan! Arvostan kovasti.
Eara: Minäkin haluaisin Kevinin jo mukaan kuvioihin. Enkä vähiten siksi, koska mies on ehdottomasti yksi lempihahmoistani ;D Toivotaan, että se saa pian aikaiseksi tulla katsastamaan Tessan tilannetta :)
Annique: Kiitos erittäin paljon kommentistasi :)

Kun luin tämän seuraavan osan äsken, minusta tuntui, ettei siinä oikeastaan tapahtunut yhtään mitään. Se oli vain sellaista selittelyä koko juttu höystettynä jälleen miljoonilla pienillä vihjailuille. Mutta saa nähdä, mitä pidätte.. Kyllä tässä vielä jotain alkaa tapahtuakin. Ainakin jossain vaiheessa :D
Kommentteja kaipaillen,
-Delia

35. luku – Epämukavuus
20.12.1977

Kunnon lumipyry antoi odottaa itseään aivan loman alkumetreihin saakka. Viimeisetkin tunnit olivat juuri loppuneet sen perjantain osalta, ja oppilaat olivat suuntaamassa joko syömään tai makuuhuoneisiinsa pakkaamaan lomaa varten. Ulkona pyrytti niin sankasti, että niillä onnettomilla, jotka olivat joutuneet viettämään viimeiset tuntinsa ulkona kasvihuoneilla, oli vaikeuksia suunnistaa onnistuneesti takaisin linnan turvalliseen lämpöön. Maa oli parissa minuutissa valkeiden nietoksien peittämä, mutta lumipilvillä ei ollut aikomustakaan lopettaa itsensä ravistelua.
Emily istui sängyllään ja kirjoitti kuumeisesti vastaustaan äitinsä viimeisimpään kirjeeseen. Äiti oli sanonut saapuvansa 25. päivän iltana ja odottavansa Emilyä luokseen 26. päivänä. Emily oli tyytyväinen aikatauluunsa, sillä se takasi sen, että hän saattoi viettää joulupäivän ystäviensä kanssa Alyssan luona.
Emilyn kirjoittaessa muut tytön pakkasivat kuumeisesti. Gabrielle oli huoneesta ainoa, joka olisi aamulla kiirehtimässä junalla kotiinsa. Alyssa oli kohteliaisuuttaan kutsunut Gabbynkin luokseen, mutta Gabrielle oli vedonnut perheeseensä, joka odotti häntä kotiin. Emily tiesi, että tytön lähtöön oli muitakin syitä, sillä tyttö oli uskoutunut hänelle ja kertonut haluavansa esitellä Romeon vanhemmilleen loman aikana.
”Hormiverkosto toimii niin kätevästi, joten kutsuin hänet ja Roxyn meille pariksi päiväksi – sekä heidän äitinsä tietysti”, oli Gabby kertonut lievästi punastuen. Emily oli vain nyökännyt vastaukseksi ja pitänyt kaikki huulilleen kohoavat kysymykset itsellään. Lily oli tartuttanut itsepäisen pakkomielteensä Roxyn ja Romeon asioista miltei häneenkin. Kyllähän häntäkin tietysti kiinnosti tietää, mitä Roxylle oli silloin pari viikkoa takaperin tapahtunut, mutta hän ei viitsinyt vaivata Gabriellea sillä asialla. Todennäköisesti tyttö ei edes tiennyt koko asiasta mitään, eikä Emily halunnut pilata tytön joulutunnelmaa nostamalla asiaa esille.
Lily pakkasi hieman haluttomammin kuin Nora ja Alyssa. Nora viskoi vauhdilla vaatteita, joita kuvitteli tarvitsevansa loman aikana, laukkuunsa, ja Alyssa hääri ympäriinsä liian innostuneena pakkaamaan järkevästi. Toisin kuin Noralla ja Alyssalla Lilyllä ei ollut niin suurta hinkua viettää joululomansa Alyssan luona. Sikäli kun Emily tiesi, Lily ei ollut mitenkään liian hyvissä väleissä Alyssan kanssa eikä tytöllä todellakaan ollut mitään kiinnostusta viettää jouluaan saman katon alla Jamesin kanssa. Emily toivoi todella, että kaksikko saisi sovittua erimielisyytensä loman aikana, ettei koko loma menisi pilalle.
”Jos Sirius yrittää lähennellä laukkuani, teidän pitää ilmoittaa minulle välittömästi”, Nora vannotti parhaillaan muita. Emily vain nyökkäsi, mutta Alyssa halusi tietenkin tietää syyn moiseen sääntöön.
”Hän etsii joululahjaansa”, Nora kertoi. ”Sirius ei ikinä malta odottaa oikeaan päivään saakka, joten kehottaisin etsimään kunnon piilon, jos teillä on jotain Siriukselle tarkoitettua.”
”Nor on oikeassa”, Emily mutisi kirjeensä yli. ”Sirius on aivan mahdoton.”
Alyssa hymyili pienesti ja lupasi pistää varoituksen mieleensä.

”Jos näette Noran epäilyttävän näköisenä, kertokaa heti minulle”, Sirius mesosi parhaillaan poikien makuusalissa. James etsiskeli tohkeissaan toista paria sukalleen eikä ehtinyt kysellä tyhmiä kysymyksiä. Sen sijaan Remus, joka oli viimeistellyt pakkauksensa jo monta kymmentä minuuttia sitten, ehti tehdä niin.
”Miksi? Eihän sinulla ole edes lahjaa hänelle.”
”Juuri sen takia, Kuutamo”, Sirius valisti ystäväänsä. ”Nora löytää aina joululahjani ennen aikojaan, joten nyt, kun minulla ei ole mitään, hän arvaa sen heti viiden minuutin etsintöjen jälkeen. Ja arvatkaa, olenko minä vähintäänkin kuollut sen jälkeen.”
Jamesin pää pilkisti esiin sängyn alta. ”Sinulla ei ole lahjaa Noralle?”
”Mitä hänelle muka voi ostaa?”
”Minä varastin Lipetitiltä pari hiustenvärjäystaikaa”, James virnisti. ”Ruskea ja sähkönsininen. Pitäisi kelvata.”
”Mahtavaa”, Sirius nyökkäsi. ”Minä olen niin mukana tuossa.”
”Hei!” James protestoi jälleen sängyn alta. ”Minä itse asiassa näin vaivaa niiden taikojen eteen. Hanki oma lahja!”
Sirius jäi mutisemaan närkästyneenä Jamesin sängylle, jonka alla poika yhä ryömi.
Remus autteli Peteriä pakkaustaikojen kanssa. Peter oli sangen surkea kaikessa, mikä sisälsi siististi pakkaamisen, joten Remus oli paremman puutteessa kiirehtinyt auttamaan ystäväänsä. Peterin lahjakasa oli saatu jo melkein kunnialla käärepapereihin ja tungettua ei-niin-siististi takaisin kasseihin, kun poikien huoneen ovi lennähti apposen auki. Kaikki neljä tiesivät jo katsomattakin, kuka oli tulossa. Kukaan muu ei avannut tuolla tavoin ovea.
”Minä tulin hakemaan Remusta”, Nora ilmoitti ovelta. ”Emily ei ehtinyt itse tulla. Hän meni jo edeltä.”
”Meni minne?” kysyi Sirius voimatta enää valittaa Jamesille Noran lahjan olemassa olottomuudesta.
”Mistä minä tiedän, missä Rem ja Em kutevat”, Nora tivahti. Remus heittäytyi punaiseksi ja mutisi jotain Noran painumisesta helvettiin. Jamesin sängyn alusta päästeli sangen kärsiviä ääniä.
”Minä en halua tietää!” Huuto sai Noran hätkähtämään. Tyttö kohotti kulmiaan ja käveli kurkistamaan sängyn alle varmistuakseen Jamesin olemassa olosta.
”Kuka haluaisi”, Nora kertoi sängyn alle. Remus irvisti ystävilleen ja kiirehti ulos huoneesta ennen kuin muut ehtisivät kuittailla lisää.

Remus löysi Emilyn tarvehuoneen tutusta ympäristöstä.
”Oletko koskaan tajunnut, että näissä kirjoissa on meidän kuviamme”, Emily kysyi. Tyttö istui lattialla kuva-albumien ympäröimänä silmät innosta kiiltäen. Remus hymyili tytölle kiirehtiessään istumaan tämän viereen lattialle.
”Olen, koska minä pistin ne sinne.” Remus virnisti painaessaan poskensa tytön poskea vasten. Emily nojasi häntä vasten.
”Sinä pistit?”
”Ei ollut niin helppoa vihata sinua silloin”, Remus kuiskasi toisen korvaan. Emily hymyili ja käänsi albumin sivua. Esiin tuli kuva heistä kahdesta makaamassa suuren tammen alla järven rannassa. He hymyilivät toisilleen täysin uppoutuneina omiin maailmoihinsa. Nora oli näpännyt kuvan puolivahingossa yrittäessään selvittää, miten Remuksen kamera toimi. Se oli tapahtunut vain paria päivää ennen surullisen kuuluisaa eroa. Emilyn käänsi halukkaana sivua unohtamaan sen aikaiset tapahtumat. Seuraava kuva oli paljon vanhempi.
”Ne eivät ole aikajärjestyksessä”, Remus mutisi tarpeettomasti. Kuva oli heidän seurustelunsa alkuajoilta. Siinä huomattavasti nuoremman näköinen Emily istui keskellä suurta lahjapaperikasaa liian iso tonttulakki silmiensä eteen valahtaneena. Remus hymyili kuvalle.
”Ihanaa, että joulu tulee taas.”
Emily hymisi myöntelevästi. ”Ihanaa, että suostuit tapaamaan äitini.”
”En jättäisi väliin mistään hinnasta. James sanoi, että hän on sinun kaksoisolentosi”, Remus virnisti ja kurotti sulkemaan valokuva-albumin. Emily nauroi ja otti paremman asennon pojan sylissä.
”Minä haluan, että tästä joulusta tulee täydellinen”, tyttö kuiskasi ja sulki silmänsä. Remus suuteli tytön poskea.
”Minä teen sen täydelliseksi sinulle. Minä lupaan.”
Emily hymyili. ”Se on täydellinen, kunhan et karkaa mihinkään Lauran kanssa.”
Lauran mainitseminen sai Remuksen irvistämään. Hän ei halunnut muistella sitä. Hän ei halunnut muistaa, miten tyhmä oli ollut, miten paljon aikaa oli tuhlannut sen tytön kanssa, kun olisi voinut olla onnellinen yhdessä Emilyn kanssa.
”Minä lupaan”, toisti Remus.

Myös Tessa tunsi halua katsella valokuvia sinä iltana. Nainen oli levitellyt laatikoista löytämiään kuvia lattialle ja konttaili nyt innoissaan niiden päällä etsien parhaita otoksia. Tessa oli pitkästä aikaa loistavalla tuulella, ja hän puheli hiljaa tuholaiselleen.
”Tässä”, Tessa nosti erään kuvan ylös lattialta, ”on sinun isäsi. Sinä vihaat häntä, muistakin se.” Tessa irvisti kuvalle ja sytytti sen tuleen, jottei se olisi häirinnyt häntä. Mies näytti niin ärsyttävältä siinä kuvassa, sietämättömältä.
Tessa poimi käteensä toisen kuvan, jossa hän poseerasi vanhempiensa kanssa Kiinan muurilla. Isä piteli kättään hänen olkapäällään, ja äiti piileskeli heidän takanaan ja tarkasteli huolestuneena lintuja, jotka kaartelivat heidän yläpuolellaan.
”Näitä kahta sinä vihaan myös”, Tessa kertoi vatsalleen ja silitteli sitä kirkuvan punaisen t-paidan päältä. ”He yrittivät tappaa sinut.”
Tuholainen pysytteli hiljaa, ja Tessa tulkitsi sen myönteiseksi eleeksi. Lapsi oli myöntyväinen toimimaan hänen käskyjensä mukaisesti.
”Tiedätkö, minä olen alkanut miettiä sitä adoptiota”, Tessa mutisi tuijottaessaan vanhempiensa kuvaa. ”Ne paperitkin hukkuivat jonnekin. Tuntuu kuin se olisi ollut jonkinlainen enne. Mutta en minä tiedä. En minä koskaan pärjäisi sinun kanssasi yksin. Olet ihan siedettävä nyt, kun olet hiljaa ja piilossa, mutta sitten, kun synnyt, itket varmasti koko ajan, jos olet minuun tullut. Ja luultavasti häiritset minua lakkaamatta, jos isäsi on saanut ujutettua sinuun tiettyjä geenejään.” Tessa poimi käteensä kuvan, joka oli otettu hänen Tylypahka-aikoinaan. Kuvan Tessa oli niin onnellinen ja tietämätön. Tessa toivoi, että olisi yhä voinut olla se sama huoleton tyttönen, joka oli kerran ollut.
”Minä haluaisin nähdä sinut jo, tuholainen”, Tessa mutisi. ”Veikkaan, että olet maailman rumin otus, mutta silti minua kiinnostaa. Toivon, ettet muistuta minua lainkaan. Vaikka toisaalta, jos minä pitäisin sinut, en kyllä pysyisi katselemaan sinua ollenkaan, jos näyttäisit isältäsi.” Tessa oli hetken hiljaa ja odotti kohteliaana, oliko tuholaisella mitään sanottavaa. Ei ollut. ”Taidat olla aika passiivinen tyyppi”, Tessa tuhahti poimien käteensä taas yhden kuvan lattialta. Siinä kuvassa hän poseerasi yhdessä Kevinin kanssa ja yritti vaivihkaa hutkia miehen kasvoille puuteria. Hommasta ei ollut tullut yhtään mitään, sillä Kevin oli karannut hänen käsistään baariin evakkoon. Tessa muisti sen illan vain hämärästi. Hän oli painunut miehen perässä ulos ja juonut päänsä täyteen ja ylikin. Ilta oli päättynyt Kevinin kämpälle lakanoiden väliin.
”Uskallakin sitten syntyä tyttönä!” Tessa tokaisi hetken mielijohteesta ja heitti kuvan takaisin lattialle. Hän ei halunnut muistaa sitä iltaa, sitä onnea. ”Minä en halua tyttöä. Uuh”, Tessa voihkaisi äkisti. ”Tarvitseeko sinun potkaista heti, jos sanon, etten halua tyttöä? Saamarin tuholainen!” Tessa piteli vatsaansa.
”Minä tiesin, että olet tullut isääsi, helvetti! Lakkaa kiduttamasta minua ja pysy paikoillasi!”

                                                                        ***

Lumi oli mellastanut mielin määrin läpi koko yön, ja aamulla korkeat nietokset vaikeuttivat oppilaiden lomille lähtöä mitä suurimmin määrin. Kului liki puoli tuntia siihen, että kävelytie saatiin sulatettua puhtaaksi thestraleja varten ja toiset puoli tuntia siihen, että kaikki junaan haluavat oppilaat olivat onnistuneet saamaan itsensä kunnialla laiturille. Kelmit ja tytöt olivat myös tunkeneet pariin vaunuun välttäen siten miltei puolet kävelymatkasta. Junalaiturilta itse kylään oli vain muutama naurettava harppaus ja siitä aina Alyssan kotiin vain jo sulatettua kävelytietä. Matka taittui nopeasti, ja päätön keskustelu lenteli villisti ympäriinsä kelmien ansiosta keventäen tunnelmaa. Alyssa johdatti joukkoa eteenpäin kävellen yhdessä Jamesin ja Siriuksen kanssa. Nora irvi Siriuksen takaraivolle ja heitteli toisinaan lumipalloja poikaa päin, jottei kukaan varmasti unohtaisi hänen olemassa oloaan. Emily ja Remus kävelivät hieman Noran takana ja varoivat visusti häiritsemästä Siriuksen pommittamista. Lily ja Peter pitelivät perää, kumpikin vajonneena hiljaisuuteen. Peter mietti äitiään, jonka luokse olisi halunnut lähteä, mutta toisaalta taas ei kuitenkaan. Ja Lily mietti, tulisiko koko loma olemaan yhtä vaivaannuttavaa kuin tämä lyhyt kävelymatka. Jamesin läsnäolo teki kaiken niin vaikeaksi, ja Noralla ja Emilyllä oli tietenkin omat kuvionsa: Emilyllä Remuksen ja Noralla yhdessä Siriuksen kanssa. Jäisikö kaksikolta aikaa olla myös hänen kanssaan? Tulisiko tästä joulusta mitään muuta kuin katastrofi?

Kun he vihdoin kääntyivät Alyssan kotikadulle, kaikille oli tullut varsin selväksi, ettei tässä oltu matkalla mihinkään mökkipahaseen. Katua reunustivat talot, jotka olivat melkein hukkuneet lumen sisään. Kaiken sen lumen altakin oli huomattavissa talojen viimeistelty ulkomuoto ja moitteeton kunto. Alyssa osoitti kotinsa jo kaukaa tieltä. Talo oli viimeinen sen kadun varrella, ja sen toisella puolen avautui luminen metsämaisema. Talo iski silmään kuin virtahepo aavikolta. Se oli korkeampi kuin muut kadun taloista – ainakin neljä kerrosta – ja sen katolla keikkui valtava armeija joulupukkeja, jotka hymisivät hiljaa joululauluja. Talon edessä oli pieni lumen peittämä pihamaa, jonka läpi oli raivattu pieni polku etuovelle. Alyssa ei vaivautunut käyttämään aurattua tietä vaan oikaisi pihan poikki ovelle ja siitä sisään. Talosta alkoi kantautua epäilyttäviä riemunkiljahduksia. Loppu seitsikko pysähtyi etuoven eteen hieman epäröiden. Ovi oli jäänyt Alyssan jälkeen hieman raolleen, ja Sirius työnsi sen apposen auki kengän kärjellään. Eteen avautui korkea aula ja suorat portaat ylempiin kerroksiin. Aula oli koristeltu jouluisin värein. Punaisia joulupalloja roikkui seinistä ja katoista, ja portaiden yläpuolelle oli ripustettu mistelin oksa. Sirius nyökkäsi hyväksyvästi oksalle astuessaan sisään Jamesin jäljessä. Alyssa lennähti heitä vastaan aulan vasemmalta puolen silmät sädehtien. Tytön jäljessä seurasi vanhempi nainen, jonka piirteet muistuttivat huomattavasi Alyssaa. Muut leimasivat hänet heti Alyssan äidiksi.
”Tervetuloa”, nainen toivotti lämpimästi ja esitteli itsensä Sara Harrisoniksi. Alyssa esitteli heidät vuoron perään äidilleen ennen kuin kävi työntämässä oven kiinni. Sara hymyili heille lakkaamatta ja kyseli kuulumisia niin vilkkaasti, että kaikki alkoivat väkisinkin tuntea olonsa rennoksi ja tervetulleeksi. Hän käski heitä jättämään laukkunsa aulaan ja riisumaan liiat vaatteensa pois.
Alyssa leijui koko ajan äitinsä ympärillä kuin kärpänen hunajassa. Kun vaatteet olivat siististi – tai Siriuksen tapauksessa ei-niin-siististi – riisuttu laukkujen kanssa samaan kasaan, Alyssa viittoili heitä peremmälle. Aulan oikealla puolen oli keittiö ja ruokailuhuone, joka oli täynnä tuoksua, jonka kaikki tunsivat jouluksi. Ruokailuhuoneesta johti ovi olohuoneeseen, joka käsitti koko talon vasemman puolen. Huonetta hallitsi jättimäinen joulukuusi, jossa riippui hieman outojakin koristeita. Kuusen alla istui kaksi nuorta tyttöä puhumassa sohvalla istuvan miehen kanssa. Kun Alyssa johdatti heidät sisään, tytöistä toinen – se pirteämmän näköinen – nousi ylös ja riensi heidän luokseen. Tyttö kysyi Alyssalta jotain kummalliselta kuulostavalla kielellä, ja Alyssa vastasi lyhyesti takaisin. Kääntyessään takaisin heidän puoleensa Alyssan kasvoilla komeili leveä hymy.
”Tässä on Vivien”, Alyssa esitteli puhuen huolellisen hitaasti. Vivien heilutti kättään energisen oloisesti ja tervehti vahvalla korostuksella.
”Ja tuo on Sofia”, Alyssa jatkoi ja viittasi vakavamman näköiseen tyttöön, joka piileskeli yhä kuusen alla.
”Ja tässä on Alyssan isä”, sohvalla istunut mies sanoi nousten ylös. ”William Harrison, palveluksessanne.”
Mies kiersi kättelemässä heistä jokaista ja sai kohtaamisen tuntumaan jotenkin viralliselta.
”Olkaa kuin kotonanne”, William kehotti puristaessaan vielä viimeiseksi Peterin kättä. ”Ja valloittakaa toki ylimmät kerrokset mielenne mukaan.”
”Aivan”, Alyssa lakkasi pälpättämästä ruotsia Sofian ja Vivienin kanssa ja kääntyi jälleen heidän puoleensa. ”Minä voin näyttää, missä te nukuttu. Sofia, Viv, kommer ni med?”

”No, ainakaan tässä ei voi valittaa tilanpuutteesta”, Nora totesi pomppiessaan sängyllä huoneessaan. Emily ja Lily istuivat sivistyneemmin omilla sängyillään ja tyytyivät vain katselemaan huonetta. Se oli valoisa huone, jonka yhtä seinää peittivät jättimäiset ikkunat, jotka avautuivat lumiseen metsään. Ikkunoita reunustivat järkyttävät ruusukuvioiset verhot, jotka oli puolittain vedetty niiden eteen. Kaikkien kolmen tytön sängyt olivat vastapäätä ikkunoita, Emilyn lähimpänä ovea.
Nora oli ehtinyt levittää tavaransa jo jokaiseen mahdolliseen paikkaan, kun taas Lily oli tuskin koskenutkaan omaan laukkuunsa. Emily mietti yhä, pitäisikö tavarat purkaa laukusta vai antaa olla omalla paikallaan. Nora oli osittain ratkaissut pulman hänen puolestaan sekaantumalla hänenkin tavaroihinsa, kun tytön omat olivat loppuneet kesken.
”Tämä talo on valtava”, Emily vahvisti ja kurkkasi ovelta käytävään. He olivat kolmannessa kerroksessa, joka oli kuulemma varattu yksinomaan heidän käyttöönsä. Kelmit majailivat käytävän toisella puolen ja Alyssan huone, jossa myös Sofia ja Vivien nukkuivat, oli keskivaiheilla lähellä ullakolle johtavia portaita.
Siriuksen pää pilkisti ulos vastapäisen huoneen ovesta. ”Minä ehdotan lumisotaa ulkona. Kysy, onko Nora mukana.”
Emily välitti kiltisti kysymyksen Noralle, joka ampaisi ylös sängyltään heti, kun sanat lipuivat tajuntaan asti. Nora kiisi hänen ohitseen, mutta palasi miltei yhtä nopeasti takaisin hakemaan ulkovaatteitaan sekä yhtä Emilyn kutomista pipoista.
”Nähdään ulkona”, Nora huikkasi kompuroidessaan ympäriinsä pipo puoliksi silmien peittona. Saatuaan itsensä jälleen järjestykseen Nora kaahasi ulos huoneesta ja Siriuksen jäljessä portaat alas.
”Hän on mahdoton”, Emily kääntyi kertomaan Lilylle. Lily virnisti.
”Hän on Nora.”

Nora ja kelmit viettivät koko päivän ulkona, ja kun he viimein laahustivat sisälle, oli jopa Nora hieman puhditon. Jokaisen vaatteet litisivät märkyyttään, ja Sara marssittikin heidät vaihtamaan vaatteita ennen illallista. Emily ja Lily olivat viettäneet päivän yhdessä Alyssan, Sofian, Vivienin sekä Alyssan vanhempien kanssa. Lily tosin oli tehnyt huomattavia löytöjä olohuoneen kirjahyllystä ja oli syventynyt lukemaan löytöjään jo aamupäivästä nurkkauksen nojatuoliin puolittain kuusen taakse. Emilyllä oli ollut hauskaa, kun hän oli opetellut ruotsia Sofian johdolla ja yrittänyt puolestaan opettaa Sofialle ja Vivienille jotain perienglantilaista. William ja Sara olivat pyörineet Alyssan ympärillä kuin kotitontut ja toteuttaneet tytön pienimmänkin pyynnön tai mielihalun. Sen lisäksi Sara oli lakkaamatta juossut keittiöön opastamaan kotitonttu-Grepsiä ruuan laitossa. Greps oli perheen vakiotonttu, joka oli lennätetty Ruotsista asti tekemään perheen joulusta täydellisen. Emily oli nähnyt Grepsin vain vilaukselta tullessaan alas olohuoneeseen. Se oli kurttuinen, vanha tonttu, jonka eteen oli jämäkästi sidottu monta kokoa liian iso esiliina. Päässä olevat kolme hiushaiventa oli kiinnitetty kauniin pinkillä rusetilla korvien väliin, ja jaloissa olevat kengät näyttivät lähinnä naurettavan suksimaisilta. Greps oli seissyt keittiön ovella suorana ja toivottanut tomerasti hyvää joulua ja vapautta kotitontuille. Alyssa oli kuiskaten kertonut, että Greps oli vapaa tonttu ja välillä liiankin ylpeä siitä.
Vanhuudesta ja vapaudestaan huolimatta Greps loihti järkyttävän ihania ruokia, sen he kaikki saivat kokea, kun kokoontuivat yhdessä illalliselle ruokailuhuoneeseen. Huoneen pöytää oli suurennettu niin, että kaikki 12 henkeä mahtuivat kivuttomasti sen ääreen. Pöytä oli täynnä erilaisia herkkuja, ja Sirius kertoi suu täynnä, ettei jaksanut odottaa varsinaista joulupäivää, jos jo arkena ruuat olivat tätä laatua. Greps hehkui tyytyväisyyttä nurkassa ja valisti vain tonttujen vapautta kiitokseksi.
Keskustelu soljui eteenpäin rauhallisesti niin, että Sofia ja Vivien varmasti ymmärsivät kaiken oleellisen. Muutaman kerran Sofia näytti hieman epäröivältä, mutta salamana oli Alyssa kiirehtinyt tulkkaamaan puhetta. Vivien oli aluksi katsellut hieman karsaasti Noraa, jonka kultaisista hiuksista valui vettä pöydälle, mutta todettuaan, että Nora ei muilla tavoin ollut sekopäinen, oli tyttö uskaltautunut puheisiin. Nora oli säksättänyt välittömästi kaiken sairaudestaan jättäen taitavasti sivuun kipeimmät osuuden – Nean osallisuuden ja Ninan. Alyssa tulkkasi tytöille, jotka eivät täydellisesti näyttäneet ymmärtävän Noran liian nopeaa selontekoa.
Sirius, joka oli tehnyt selvää jälkeä monesta ruoka-annoksesta, kiinnostui vasta keskustelusta riideltyään ensin Grepsin kanssa kotitontuista. Siriuksen vastaväitteet tonttujen vapauttamiseen laimenivat kyllä hieman sen ansiosta, että Grepsin ruoka oli ollut niin maittavaa, ja lopulta Greps onnistui melkein vakuuttamaan pojan kotitonttujen vapauden hyvistä puolista.
”Te olette enemmän ruotsalaisen näköisiä”, poika totesi Vivienille, joka vaikutti olevan tytöistä se puheliaampi.
”Enemmän?” tyttö kysyi ääntäen sanan huolellisesti. Sirius nyökkäsi.
”Alyssa ei oikein tue minun mielikuviani teistä.”
”Toisin sanoen Sirius rakastaa teitä, koska te olette blondeja ja sinisilmäisiä”, Nora irvisti Siriukselle puhuessaan. Sirius irvisti takaisin.
”Hiljaa, tähtityttö.”
Vivien seurasi keskustelua valppaana, ja vieressä Alyssa käänsi Sofialle, jonka englannin kielen taito oli heikompi.
”Oletteko te – yhdessä?” Vivien kysyi joutuen miettimään tarkasti sanomaansa. Tyttö vilkaisi Alyssaan, joka nyökkäsi sen merkiksi, että lause oli kuulostanut oikealta. Sirius ja Nora katsahtivat toisiinsa.
”Ei!” Sana tuli molempien suusta kuin sylkäistynä. Kaksikon katse oli hieman huolestunut, järkyttynyt.
”Ei, ei, ei. Ei mitään sellaista”, Nora kiirehti selittämään.
”Noran kanssa ei voi seurustella, ymmärrättehän”, Sirius lisäsi virnistäen ja sai palkakseen Noran nyrkin olkapäähänsä.
”Sirius on se ongelmallisempi”, Nora vastusti ja hymyili viattomasti pojalle. ”Minä olen ihan normaali. Normaali”, tyttö toisti sanan Sofialle. Sofia kiirehti nyökkäämään sen merkiksi, että oli ymmärtänyt asian.
Pöydän toisessa päässä Emily ja Remus keskustelivat kiinnostuneina Alyssan isän kanssa, joka kertoi kaksikolle työstään taikaministeriössä.
”Älä viitsi, Will”, Sara keskeytti miehensä puheen. ”Sinä ikävystytät heidät kuoliaaksi.”
”Ei, ei”, Emily kiirehti estelemään. ”Minusta tuo on mielenkiintoista.” Se todella oli sitä tytön mielestä. William työskenteli taikaministeriön taikakasvatusosastolla ja huolehti lähinnä koulujen sujuvasta toiminasta. William myös oli mukana järjestämässä helmikuisia kouluvierailuita elokuvakilpailun puitteissa, vaikka kilpailun järjestikin kansainvälisen taikayhteistyön osasto.
”Oletteko te ajatelleet lähteä?” William kysyi kiinnostuneena, kun Emily mainitsi kilpailuvierailut. Emily kohautti olkiaan.
”Saa nähdä”, tyttö mutisi. Häntä kiinnostaisi kyllä kovasti lähteä, mutta toisaalta Tylypahkaankin oli tulossa vieraita, jotka toisivat varmasti mukanaan tarpeeksi kansainvälisyyttä.

                                                                 ***

Lily ei tuntenut oloaan mukavaksi. He olivat olleet Alyssan luona nyt jo kolmatta päivää, mutta vieläkään outo olo ei tuntenut helpottavan. Nora ja kelmit olivat viettäneet päivänsä ulkona lumisotien parissa, ja Emily piti hauskaa Alyssan ja ruotsalaisten kanssa. Iltaisin he kaikki olivat yhdessä, ja kaikilla muilla oli hauskaa paitsi hänellä. Alyssan nauru kiiri aina kirkkaammin olohuoneessa, mutta Lilyyn tyttö ei ikinä vilkaissut. Lilyä asia harmitti, sillä vaikka hän ei ikinä ollut Alyssan ylin ystävä, oli silti aika ilkeää jättää hänet tahallisesti kaiken ulkopuolelle. Sillä siltä Lilystä tuntui. Alyssa ei tehnyt sitä näkyvästi, mutta pienin elein tyttö käänsi hänelle aina selkänsä ja jätti hänet ulkopuolelle kaikesta.
Eikä Jamesin lähellä olo todellakaan tehnyt asioita helpommaksi. Poika ei koskaan katsonut häneen päin, mutta pelkkä lähellä olo oli jo ihan tarpeeksi kamalaa. Kaikki muut juttelivat rennosti ja nauroivat, mutta Lily kitui yksinäisyydessään ja sanoissa, joita oli Jamesille monia viikkoja sitten sanonut. Kaikki olisi voinut olla niin toisin, jos hän ei olisi sanonut niitä sanoja. Tai jos hänellä olisi sisua pyytä anteeksi niitä sanoja, tekoja.
Lily oli tehnyt päätöksensä paljon aikaisemmin ennen kuin suostui edes myöntämään sitä itselleen. Vaikka hän olisi kaikkein mieluiten viettänyt joulun yhdessä Noran ja Emilyn kanssa, hän ei kestänyt tätä. Koko loma menisi aivan pilalle, ja samalla hän pilaisi muidenkin tunnelman. Hän lähtisi takaisin linnaan. Hän viettäisi joulun yksin – tai yhdessä melkein päättömän Nickin kanssa tai jonkin muun kummituksen. Hän ei aikonut jäädä tänne Alyssan ja Jamesin läheisyyteen. Hän ei aikonut pilata muiden joulua.
Lähtö sujui niin helposti. Muut olivat ulkona tekemässä kynttilälyhtyjä – kaikki muut. Sara ja Williamkin olivat menneet, kun Vivien oli niin kauniisti pyytänyt. Lily oli ollut edes vaivautunut purkamaan tavaroitaan tullessaan lauantaina. Ehkä hän oli aavistanut lähtevänsä suunniteltua aikaisemmin. Hän jätti Noralle ja Emilylle lapun: lyhyen ja mitäänsanomattoman, mutta lapun kuitenkin. Hän kertoi lähtevänsä takaisin linnaan ja toivovansa, että tytöt ymmärtäisivät sen. Hän kirjoitti kirein hampain toivovansa, että heille tulisi hyvä joulu, vaikka hän ei olisikaan paikalla.
Älkää poteko huonoa omatuntoa tai mitään, Lily raapusti, pitäkää hauskaa, nähdään sitten parin päivän päästä taas.
Hän kirjoitti nimensä viestin alle ja sutaisi vielä hetken mielijohteesta jälkikirjoituksen.
Lahjat ovat Emilyn sängyn alla, uskaltakaakin avata ne ennen joulua!

Ulos livahtaminen oli melkein liian helppoa. Hän ei halunnut, että kukaan näkisi hänen lähtöään, koska tiesi, että Noralle ja Emilylle tulisi siitä paha mieli. He halusivat, että hän olisi onnellinen, Lily tiesi sen. Ja he halusivat viettää joulun hänen kanssaan. Ja hän halusi viettää joulun heidän kanssaan. Mutta ei tällä tavoin. Ei, kun James ja Alyssa olivat paikalla.
Lily kuuli muiden huutoja metsästä. Jamesin nauru kuului muiden yli Lilyn korviin ja sai tytön tihentämään askeleitaan. Ulkona oli jo pimeää, ja Lily suunnisti vain katulamppujen valossa. Hän oli melkein varma, että osasi tien takaisin linnaan, mutta silti pimeä ei tehnyt oloa mukavaksi. Ei hän pimeää pelännyt, muttei myöskään pahemmin halunnut ajatella, minkälaisia olioita pimeyden turvissa oikein vaani.
Lähempänä kylän keskustaa oli jo helpompi kävellä, koska kadut olivat täynnä jouluvaloja, jotka tekivät ympäristön miltei liian valoisaksi. Lily pysähtyi hymyilemään Hunajaherttuan näyteikkunalle, jossa komeili kauniita suklaajoulukuusia ja karamellilumihiutaleita. Hetken mielijohteesta tyttö koetti, oliko hänellä lompakkoa mukanaan, ja painui sisään. Oli outoa olla Hunajaherttuassa, kun se oli niin tyhjä asiakkaista. Vain muutama paikallinen asukas kuljeskeli hyllyjen välissä ja osti joulumakeisia ja jotain muuta, mitä käteen sattui tarttumaan. Lily kierteli hyllyt rauhassa läpi ja päätyi pariin pussiin joulumakeisia ja pariin vakiokarkkiinsa. Näin eväin hän varmasti pärjäisi läpi joulun linnassa. Lily yritti unohtaa ystävänsä ja hymyillä iloisesti: jouluna piti olla iloinen.

Professori McGarmiwa tuli häntä vastaan portille ja avasi sen.
”Onpa hyvä, että osaat tehdä suojeliuksen, neiti Evans. Se tekee aina kaiken paljon helpommaksi”, McGarmiwa tervehti eikä tehnyt tarpeettomia kysymyksiä siitä, miksi hän oli tullut takaisin. Lily oli kiitollinen siitä. Hän käveli hiljaisena professorin vierellä sisälle linnaan ja mietti kuumeisesti, olisiko liian uhkarohkeaa tarjota professorille suklaajoulupukkia. Loppujen lopuksi Lily päätti olla tarjoamatta, vaikka professori saattaisikin olla tavallista lempeämmällä tuulella joulun takia. Sen sijaan hän kiitti siitä, että professori oli tullut päästämään hänet sisään, ja kiirehti portaita ylös kohti makuusaliaan.
Olohuone oli autio ilman muita. Lily vaipui takan ääreen lämmittämään käsiään ja miettimään, mitä pitäisi tehdä. Hänellä oli hieman nälkä, koska hän oli lähtenyt ennen illallista, eikä suklaapukeista tullut täyteen. Lily suunnitteli jo kiivaasti matkaa keittiöön kuullessaan kolinaa portaista. Kohottaessaan kasvonsa tulesta hän näki Dinan seisomassa portailla ja tuijottamassa häntä.
”Mitä sinä täällä teet?” Kysymys ei ollut epäkohtelias vaan puhtaan utelias. Dina hyppi alas loput portaat ja tuli lähemmäs. Tyttö näytti miltei ajattelevan, että hän oli jokin hallusinaatio.
”Päätin sittenkin jäädä tänne”, Lily hymyili tytölle.
”Hmm”, Dina hymisi vastaukseksi ja käänsi jälleen selkänsä jatkaen matkaansa kohti muotokuva-aukkoa. Lily mietti hetken ennen kuin avasi suunsa ja kutsui tytön takaisin. Hän ei halunnut olla yksin jouluna, ja Dina oli parempaa seuraa kuin melkein päätön Nick tai jokin muu kummitus.
”Huvittaisiko sinua lähteä käymään keittiössä minun kanssani?” Lily kysyi. Dinan silmät välähtivät.
”En tiennyt, että oppilaat saavat käydä siellä. Sirius sanoo aina, että sinne ei saa mennä.”
Lily tuhahti. Siriushan olikin hyvä sanomaan sellaista.
”Usko minua, Sirius käy siellä ahkerammin kuin kaikki muut yhteensä. Ja se voi jäädä meidän salaisuudeksemme.”

”Lily lähti.”
”Mitä?” Nora oli liian keskittynyt kaivamaan lunta ulos itsestään kuunnellakseen kunnolla.
”Lily lähti”, Emily toisti pidellessään Lilyn kirjoittamaa viestiä käsissään. ”Hän sanoo, että tämä paikka oli liian täynnä Jamesia ja että hän ei tuntenut itseään toivotuksi. Hän lähti takaisin Tylypahkaan.”
”Teki mitä?” Nora huudahti. ”Saamari, sen tytön kanssa.” Nora repäisi Lilyn lapun Emilyn kädestä ja tarkasteli sitä kriittisesti. ”Tarkastitko sinä, ovatko lahjat todella tuolla?”
”Nora!” Emilyn ääni oli syyttävä. ”Eikö sinun kuuluisi olla edes vähän pahoillasi siitä, että Lily ei viihtynyt täällä, että hän mieluummin viettää joulun yksin?”
Nora yritti näyttää katuvalta, muttei onnistunut kovin hyvin. Hän ei pystynyt vastustamaan kiusausta kuin vain pari sekuntia ennen kuin ryntäsi kontilleen Emilyn sängyn viereen. Hän raotti peitettä, joka valui alas maahan saakka, ja tiiraili sängyn alle. Siellä, kaiken sen pölyn seassa, todella oli pari pakettia, jotka oli täsmällisesti pakattu, kuten Lilyn tapoihin kuului.
”Lahjoja!” Nora huudahti haltioituneena silmät sädehtien. ”Minä rakastan lahjoja.”
”Et tasan koske niihin”, Emily huudahti takaisin ja syöksyi pelastamaan lahjat Noran silmiltä. ”Edes sen verran voisit Lilylle antaa.”
”Lily tietää, että se on mahdotonta”, Nora valitti vastaan.
”Tee siitä mahdollista”, Emily tokaisi säälimättä ja repi ystävänsä pystyyn. ”Tule, meidän täytyy mennä kertomaan muille.”

Emily kertoi asian muille kierrellen. Hän kertoi, että Lilyn oli ollut pakko lähteä takaisin tekemään jotain äärimmäisen välttämätöntä ja että hän oli ollut hyvin surullinen, kun ei saanut maistaa Grepsin tekemää jouluruokaa. Viimeisin ei ollut ihan totta, mutta Emily arveli, että Lily olisi halunnut hänen sanovan sen siitä huolimatta. Kukaan ei ollut pahemmin kiinnostunut asiasta. Alyssa selitti asian Sofialle ja Vivienille kahdella sanalla, joista toinen oli Lily, ja Sara ja William olivat kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut. Sirius vilkaisi varkain Jamesia, mutta poika tuijotteli vain päin kattoa ja näytti erittäin omituiselta. Peter jatkoi puhumista Grepsin kanssa vilkuillen ystäviään alta kulmain, ja Remus kysyi kuiskaten oikeaa syytä Lilyn lähtöön. Sitä Emily ei antanut. Remus olisi kuitenkin kertonut sen Jamesille, ja siitä ei olisi sitten taas tullut yhtään mitään.
”Huomenna te saatte käydä kylässä postittamassa pari joulutervehdystä”, Sara kertoi, kun Greps oli saanut ruuan valmiiksi ja Sara oli kuljettanut sen pöytään yhdessä Sofian kanssa. Emily nyökkäsi hajamielisesti keskittyessään jälleen ruotsin kielen opintoihinsa yhdessä Sofian kanssa. Nora istui harvinaisen hiljaa omalla paikallaan ja tarkkaili herkeämättä Siriusta, joka jutteli Vivienin ja Alyssan kanssa. Vivien kihersi lakkaamatta ja nojautui Siriusta päin ja taas pois. Välillä tytön käsi kävi pojan kädellä, liian flirttailevasti Noran mielestä. Noraa alkoi pikku hiljaa kaduttaa se, että hän oli kertonut Vivienille hänen ja Siriuksen olevan vain ystäviä. Hittojako se sitä tarkoitti, että Vivien olisi vapaa flirttailemaan Siriuksen kanssa. Sirius ei ollut flirttivapaa. Sirius oli varattu hänelle siinä suhteessa. Nora kiristeli hampaitaan ja käänsi katseensa huolellisesti Jamesiin, joka tuijotti nyt perunaansa.
”Mitä mietit?” hän kysyi reippaasti ja sai Jamesin hätkähtämään. Poika katsoi hieman hämmentyneen näköisenä häntä, ja Nora joutui toistamaan kysymyksensä ennen kuin James sen tajusi.
”En mitään, mitä sinun pitäisi tietää”, James vastasi ja tavoitteli virnistystä kasvoilleen. Nora irvisti takaisin. Jos James ajatteli jotain sellaista, mitä hänen ei tarvinnut tietää, se tarkoitti vain yhtä asiaa: James ajatteli jotain äärimmäisen mielenkiintoista.

A/N2: Velns Meica ainakin kaipaili jtn. extraa Dinasta, joten tässä nyt sitten sinulle, jos muita ei kiinnosta ;D

Seitsemän asiaa, joita ette tienneet Dinasta:


1. Koska ette tiedä siitä tytöstä melkein mitään, joudumme aloittamaan perusasioista. Eli: Kuka oikeastaan on Dina (Alberta) Wright? Dina syntyi 12 maaliskuuta vuonna 1966. Tyttö oli Albert ja Michelle Wrightin esikoistytär ja jäi myös heidän ainoaksi lapsekseen. Dina ei ole koskaan toivonut itselleen veljeä tai sisarta niin kuin useimmat muut ovat tytön asemassa tehneet. Dina rakasti vanhempiensa jakamatonta huomiota ja arvosti myös yksinäisyyttä. Dinan sukujuuret muuten matkaavat Yhdysvaltojen puolelle, josta Michelle-äiti oli kotoisin.

2. Dina on puoliverinen. Michelle, joka oli noita, ei koskaan paljastanut taustaansa Albertille, joten ihmetys oli varsin suuri, kun eräänä kesäkuun iltapäivänä Wrightien kotiin Edinburghiin lennähti pöllö kertomaan koulupaikasta. Dinan äiti oli kuollut vain vuosi sitten räjähdysonnettomuudessa. Albert arveli ensin olevansa hullu, mutta taipui viimein lähtemään Lontooseen selvittelemään asioita ja loppujen lopuksi päästi Dinan tutustumaan Michellen jättämään perintöön.

3. Dinan paras kaveri koulussa on Roxy McCray. Ystävyydestään huolimatta Dina ei tiedä kaikkea tietämisen arvoista Roxysta, vaikka aavisteleekin aika lähelle asioiden oikeaa laitaa. Dina kuitenkin tietää enemmän kuin muut eikä tiedä, olisiko loppujen lopuksi halunnut tietää yhtään mitään. Totuus on raskas taakka kantaa.

4. Dinan Sammy-sammakko on kova karkailemaan, mutta Dina pitää siitä kaikesta huolimatta. Sammakko tuntuu osoittavan välillä yliluonnollisen inhimillisiä tunteita, jonka takia se oli pitkään Dinan ykkösystävä. Roxyyn tutustumisen jälkeen Dina on kuitenkin pystynyt purkamaan tunteitaan jollekin muullekin kuin sammakolleen. Sammakko on selvästi hieman käärmeissään tästä tosiseikasta, ja se on kostanut alkamalla karkailla yhä enemmän kuin ennen. Sammakko on ollut tuntemattomilla teillä aina joululoman alkamisesta saakka, eikä sillä ole aikomustakaan tulla löydetyksi lähiaikoina.

5. Dina on mestari olemaan väärässä paikassa väärään aikaan – tai oikeaan, vähän riippuu, miltä kannalta asiaa katsoo. Siksi tyttö tietääkin vähän kaikesta enemmän kuin pitäisi. Juuri tytön tietomäärän takia Sirius on niin viihtynyt pienen ensiluokkalaisen seuraan. Lisäksi Dina on niin huomaamaton, että pystyy soluttautumaan erinäisiin paikkoihin kuuntelemaan salaiseksi tarkoitettuja keskusteluja ilman, että keskustelun osapuolet huomaavat ollenkaan olevansa salakuuntelijan uhreja.

6. Dina tietää sattumalta myös Tessan mysteerimiehen henkilöllisyyden. Tyttö sattui olemaan vanhempiensa kanssa Pariisissa samaan aikaan Tessan kanssa. Tyttö oli kuitenkin siihen aikaan niin nuori, ettei nykyään osaa yhdistää nykyajan Tessaa siihen pirteän energiseen naiseen, joka herätti paheksuntaa Pariisin kaduilla julistamalla ikuista rakkautta erästä tiettyä miestä kohtaan (lienee kai turha mainita, että Tessa oli alkoholin vaikutuksen alaisena – toisin sanottuna täysin kaatokännissä).

7. Dinan tulevaisuus näyttää mielenkiintoiselta. Tuskinpa kukaan voi vielä tässä vaiheessa uskoa, mihin tyttö tulee lopulta päätymään. Dina varmasti antaa kuulua itsestään tulevaisuudessakin, joten unholaan tyttö ei vaivu – ainakaan tämän ficin aikana.


Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 28.9.08
« Vastaus #51 : Lokakuu 11, 2008, 23:23:03 »
A/N: Tämä seuraava osa on ollut valmiina jo ties kuinka pitkään, mutta en ole saanut oikein tultua tänne laittamaan sitä.. Olen tehnyt miljoonia parannuksia ja lisäyksiä siihen ja... en tiedä, se menettelee ;D

Eara: Kiitos! Jotenkin sellainen tunne minulla, että kyllä se tuholaisen isäkin sieltä paljastuu piakkoin ;D
Cirael: Naa, en tiedä, tapahtuuko seuraavassa osassa niinkään mitään järkevää, mutta siinä kyllä tapahtuu. Hmm, ehkä!
Sari: Minullekin on tullut outo joulufiilis, kun olen kirjoittanut tätä. Yhtenä aamuna aloin hyräillä Whamin Last Christmasia (soi päässä itse asiassa tälläkin hetkellä) syödessäni aamupalaa. Sangen huolestuttavaa, mutta yritän ajatella, että ei siihen oikeaan jouluunkaan ole kuin pari kuukautta (muistakaa hankkia joululahjat ajoissa, ettei tule viime hetken paniikkia, kuten minulle aina!), joten voin aloittaa joulufiilistelyn hyvillä mielin jo nyt ;D
emwt: Hih, anteeksi! Minuakin jäävät pikku vihjailut häiritsemään, mutta itse rakastan viljellä niitä teksteissäni, joten ei voi mitään.
Arya: Pieni korjaus: Sofia ja Vivien ovat Alyssan ystäviä Ruotsista.
Hei, arvauksia tuholaisen isästä otetaan vastaan todellakin! Olisi kiva kuulla, millaisia teorioita teidän päissänne liikkuu :D Joten tänne vain kaikki arvauksen, oudoimmatkin! Muistakaa, että loppujen lopuksi totuus on tarua ihmeellisempää, joten mikään ei voi olla liian outoa, kun puhutaan Tessasta.

En jaksa kirjoittaa tähän enää mitään turhaa, joten suoraan se seuraava osa sitten vain :D Kommentoikaa, kiltit, jooko?
-Delia

36. luku – Misteli
25.12.1977

James oli päättänyt vihata Lilyä. Hän oli pohtinut asiaa joka kannalta ja oli päätynyt vihaamiseen. Lily oli tehnyt kaiken väärin. Ensin tyttö oli lähtenyt mukaan Alyssan luokse ja tehnyt Jamesin olon mahdollisimman epämukavaksi. Ja jo seuraavassa hetkessä tyttö oli lähtenyt pois ja saanut hänet tuntemaan olonsa syylliseksi. Syylliseksi, vaikka hän ei ollut tehnyt yhtään mitään! Hitto, se tyttö oli taitava.
James iski nyrkkinsä tyynyyn ja onnistui pudottamaan Siriuksen antaman lahjan lattialle. Hän kumartui poimimaan Siriuksen käsittelyn läpi käynyttä pilailuvälinepakettia.
”Mitä sinä melskaat siellä?” Sirius mutisi lahjapapereidensa alta. James virnisti eikä vastannut. Sirius kurkkasi häntä lumihiutalekäärepaperin alta.
”Heti pahoinpitelemässä lahjaani”, Sirius mutisi suu täynnä suklaata.
”Luonnollisesti”, James yritti tavoitella normaalia äänensävyään. ”Minun täytyy testata, onko tämä iskunkestävä.” Poika heitteli pakettia ilmaan ja koppasi sen aina yhtä taitavasti.
”Varovasti, hemmetti, ettei saada suokuovintakaakaota niskaamme”, Sirius pelästyi ja rapisteli eroon papereistaan. James oli pudottaa pakettinsa säikähdyksestä.
”Suokuovintakaakaota?”
”Minkä minä sille voin, että Sekon tuotteet ovat hieman vanhanaikaisia?” Sirius kohautti olkiaan viattomasti. ”Ne vaativat parantelua!”
”Kerroinko jo, että olet paras ystävä, jonka olisin ikinä voinut saada?” James kysyi silmät innosta kiiluen. Poika raotti varovasti pakettinsa kantta ja etsi käsiinsä pienen purkin, joka sisälsi kellertävää nestettä.
”Et, mutta tiedän sen jo muutenkin”, Sirius vastasi latoessaan suuhunsa lisää suklaata tällä kertaa suklaasammakoiden muodossa. James tarkasteli purkkia hartaudella.
”Ajatteletko samaa kuin minä?” poika kysyi hölskytellessään kaakaopurkkia varovasti. Purkki sihisi.
”Jos mietit Lilyä suihkussa, en todellakaan! Jos taas ajattelet Ruikulin juomalasia, ehdottomasti kyllä!” Sirius virnisti.

Emily heräsi jouluaamuna Noran riemunkiljaisuun aivan niin kuin joka ikinen joulu, jonka hän oli viettänyt Noran kanssa. Toisin kuin aina Tylypahkassa lahjat eivät odottaneet heitä sängyn jalkopäässä, koska Greps, joka oli saanut kunnian toimittaa kaikki lahjat omistajilleen, ei ollut tarpeeksi pitkä. Sen sijaan lahjan oli kasattu kauniiseen pinoon lattialle, ja Nora oli mätkähtänyt alas sängyltään tavoitellessaan ensimmäistä lahjaansa. Emily oli tuskin saanut silmiään auki, kun Nora oli jo ensimmäisen lahjansa kimpussa. Noran repimistaktiikalla paperit eivät olleet este kauan.
”Voi, Em, minä rakastan sinua!” Nora hihkui ja potki peittoaan päältään saadakseen enemmän liikkumatilaa. Tyttö oli juuri kuorinut ensimmäisestä paketistaan esiin hiirenharmaan pipon, jonka veti heti päähänsä. ”Ja pipoja!” tyttö lisäsi hyökätessään seuraavan lahjansa kimppuun. ”Mikä näistä on Lilyltä?” Noran lahjojen avaustaktiikka saattoi vaikuttaa päättömältä, mutta se oli oikeasti hyvin koreografioitu. Noralla oli selkeä järjestys, missä lahjat oli avattava. Ensin tuli aina Emilyn lahja, sitten Lilyn, Nean, Noran vanhempien ja sitten loput, jos niitä enää oli, satunnaisessa järjestyksessä.
”Voi, minä rakastan Lilyäkin”, Nora huudahti saatuaan seuraavan lahjansa auki. Lilyn jättämästä paketista oli paljastunut nahkakantinen, äärettömän paksu kirja, jonka ensimmäiselle sivulle oli kirjoitettu omistus Lilyn täsmällisellä käsialalla.
Tähtikirjailijalle 25.12.1977
Nora puri huultaan hymyillen. Lily oli niin kultainen.
”Sinä rakastat kaikki jouluna, Nor, joten turha sanoa sitä jokaisen lahjan jälkeen”, Emily virnisti avatessaan Remuksen lahjaa. ”Ja kannattaisi muuten heittää jotain peittävämpää päälle, koska Sirius on täällä tasan kymmenen sekunnin kuluttua. Lasketaanko?”

Emily ei veikannut paljon pieleen, sillä Siriukselta kesti 12 sekuntia rynnätä ovesta sisään tonttulakki huolimattomasti päähän vedettynä. Sirius pysähtyi ovelle ja antoi kuvan rekisteröityä mieleensä. Nora istui silmät loistaen omalla sängyllään paita väärinpäin, yltä päältä lahjapapereiden peitossa. Harmaa pipo oli liian iso, niin kuin Nora halusi aina pipojen olevan. Se oli valahtanut tytön silmille, ja Nora joutui kallistamaan koko päätään nähdäkseen Siriuksen ovella. Emily istui siististi risti-istunnassa omalla sängyllään ja viikkaili lahjapaperia siististi kasaan. Tytön sylissä lepäsi Remuksen antama kaulanauha, jossa roikkuivat pieni hopeinen kuu sekä ruusu.
”Hyvää joulua, Sirius”, Emily toivotti lämpimästi ja levitti kätensä vaatien halausta. Sirius kumartui halaamaan tyttöä ja suikkaamaan nopean poskipusun tytön vasemmalle poskelle.
”Hyvää joulua, Em, Nor!” Sirius toivotti hymyillen takaisin ja istui Emilyn sängylle.
”Enkö minä saa halausta?” Nora kysyi vetäessään pipoa pois silmiltä. Sirius kääntyi hämmästyneenä Noraan päin.
”Haluatko sinä?” poika uteli vilpittömän uteliaana. Nora kohautti olkiaan.
”Parempi, että halaat nyt etkä vaani koko päivää mistelin alla”, tyttö irvisti. Sirius liikkui varovasti Emilyn sängyn yli kohti Noraa.
”Minä en lupaa olla vaanimatta”, Sirius vannotti virnistäen kurkottaessaan kohti Noraa.
”Mitä hemmettiä minulta on jäänyt väliin?” juuri sisään tullut James kysyi reippaasti nähdessään Noran ja Siriuksen halaavan oudossa asennossa yli kahden sängyn välisen tyhjän tilan.
”Uusi perinne”, Emily selvensi tilannetta Jamesille. ”Kiitos tästä!” Emily heilutteli kädessään Jamesilta saamaansa purkkia.
”Varokin rikkomasta sitä”, James varotti kiireesti ja kiirehti pelastamaan purkin Emilyn huolimattomista käsistä. ”Ei ollut niin helppoa saada tätä käsiini. Jouduin anelemaan mummin miltei kuoliaaksi.
”Voi, James!” Nora huudahti parhaillaan, kun oli palannut avaamispuuhaansa ja jättänyt Siriuksen rauhaan. ”Minä rakastan sinua!”
”Voi, kulta”, James matki Noran ääntä onnistuneesti. ”Minäkin rakastan sinua – tänään ainakin.”
Nora vaati halausta Jamesiltakin kiitokseksi hiustenvärjäystaioista.
”Vaikka nämä lähtevätkin heti ensimmäisen pesun jälkeen pois”, Nora mutisi vasten Jamesin olkapäätä ja vihasi hetken hiuksiaan ennen kuin antoi joulumielen viedä vihan mukanaan.

”Sirius”, Nora sanoi hitaasti ja etsi kiivaasti jotain lahjapapereidensa alta. ”Missä sinun lahjasi on?”
”Minun lahjani ovat tuossa viereisessä huoneessa”, Sirius vastasi näprätessään Emilyn hiuksia ja tehdessään tytön lahjojen avaamisen mahdollisemman vaikeaksi. ”Koko kasa. Tuli hyvä sato tänä vuonna.”
”Ei”, Nora sanoi painokkaasti puhuen edelleen hitaasti, ”vaan missä sinun lahjasi minulle on? Minä en kuule tasan ostanut sinulle sitä älyttömän kallista kellotinta ilman, että itse saan mitään vastalahjaksi.” Noran ääni alkoi kuulostaa vaaralliselta. Sirius huomasi sen muiden mukana ja liikahti parempaan asentoon valmiina lähtemään karkuun, jos tarve sen vaatisi.
”Mitä tapahtui sille ”parempi antaa kuin ottaa”-asenteelle?” Sirius kysyi varovasti.
”Minulla ei ole sellaista asennetta”, Nora sanoi vaarallisen hiljaisesti. ”Tarkoittaako tuo, ettei sinulla ole minulle mitään?”
Sirius nousi hitaasti ylös katse tiiviisti Norassa. Nora nousi ylös omalla sängyllään. Muut huoneessa olijat tuijottivat kaksikkoa odottaen räjähdystä, joka kohta varmasti kuuluisi.
”Uhm”, Sirius totesi, ”ehkä.” Sirius ei jäänyt katsomaan, miten sana upposi Noraan vaan ryntäsi ulos huoneesta ja paiskasi oven kiinni perässään. Oven kolahdus sai Noran ryntäämään perään kirahtaen ärsyyntyneenä.
”Helvetti!”
Sirius juoksi portaat alas ja oli aikeissa jatkaa ulos ennen kuin sai ajatuksen: mahtavan, täydellisen. Nora rynnisti portaat alas hänen jäljessään eikä ihme kyllä onnistunut kompastumaan matkallaan kuin kerran. Nora valmistautui raivoamaan, ja Siriuksella oli vain pari sekuntia aikaa suunnitelmansa täytäntöön panoon.
”Minä valehtelin”, Sirius pukahti nopeasti. Nora sulki avonaisen suunsa ja seisahtui alimmalle portaalle Siriuksen eteen. Tyttö risti kädet rinnalleen ja onnistui näyttämään normaalia uhkaavammalta.
”Minulla on sinulle lahja”, Sirius virnisti. ”Sitä vain ei voi kääriä pakettiin.”
”No”, Nora sanoi odottavana, ”missä se on sitten?”
Sirius odotti sen verran, että Noran räjähdysvaara meni vielä hieman kauemmas ennen kuin veti syvään henkeä ja nojautui kohti tyttöä. Nora nojautui lähemmäs luullen, että Sirius aikoisi kuiskata hänelle jotain. Sirius kuiskasikin – ensin.
”Hyvää joulua, tähtityttö”, Sirius hymyili. Nora huomasi pojan aikeet liian myöhään eikä ehtinyt reagoida ennen kuin Siriuksen huulet koskettivat nopeasti tytön omia. Nora oli liian järkyttynyt – liian yllättynyt – toimimaan järkevästi. Ja Sirius oli kauempana jo muutaman hetken kuluttua. Poika katseli tyynesti Noraa, jonka kasvoilta ei hetkeen voinut lukea minkäänlaisia tunteita. Nora toipui hitaasti, joten Siriuksella oli aikaa rynnätä jälleen liikkeelle.
”Se oli laillista. Sinä seisoit mistelin alla!” Sirius huusi peräänsä temmatessaan oven auki.

Emily katseli ikkunasta, kuinka Sirius laukkasi metsään piiloon hatutta ja viitatta Nora tiukasti perässään. Norasta uhkui hullunkurinen suuttumus ylös kolmanteen kerrokseen saakka.
James korjaili Noran jättämiä lahjapapereita lattialta ja sängyltä ja kohottautui parahiksi näkemään, kuinka Remus ja Peter tulivat sisälle huoneeseen. Remus kumartui suutelemaan Emilyä otsalle ennen kuin kysyi, missä paloi.
”Noralle selvisi, että Siriuksella ei ollut hänelle lahjaa”, James selitti pojille, jotka nyökkäsivät ymmärtäen asian.
”Hyvää joulua kaikki!” Alyssa huudahti käytävästä ja kurkkasi sisään huoneeseen. ”Täällähän te olette. Kuulkaa, mitä Sirius ja Nora puuhaavat? Näin heidät suutelemassa mistelin alla äsken.”
James alkoi kakoa kuullessaan sanat, mutta Emily näytti tyytyväiseltä.
”Vihdoinkin!”
”USKALLAKIN TEHDÄ TUO UUDESTAAN!” Nora kiljui samalla alhaalta. Jamesin ilme keveni hieman, kun taas Emily näytti hivenen pettyneeltä.
”Tai sitten ei”, tyttö huokaisi. James jätti lahjapaperit ja laski kätensä Emilyn olkapäälle.
”Sinä et halua heitä yhdessä. Me kaikki kuolisimme”, James kertoi. ”Oikeasti.”
Emily kurotti päätään ja kohtasi Jamesin katseen. ”He olisivat täydellisiä.”
”Usko pois, Emmy”, Remus yhtyi ystävänsä mielipiteeseen. ”Parempi näin. Pysytään hengissä kauemmin.”
Alyssa naputti jalallaan lattiaa kärsimätön ilme kasvoillaan. ”Ruokaa, kukaan?”

Lily avasi silmänsä hitaasti venytellen. Venytys jäi kuitenkin lyhyeksi, kun hänen silmänsä osuivat kelloon. Viisarit näyttivät jo vakavasti lähentelevän puolta päivää. Tyttö hyppäsi pystyyn kauhistuneena. Ilta oli tietenkin venynyt sangen myöhään, mutta ei hän silti koskaan nukkunut näin pitkään. Lily hieroi silmiään kunnolla auki ja tarkensi katsettaan. Dina katseli häntä sirkeäsilmäisesti Alyssan sängyltä.
”Kauan sinä olet ollut hereillä?” Lily kysyi tytöltä. Dina virnisti.
”En kauaa”, tyttö tunnusti. ”Avataanko lahjat nyt? En halunnut aloittaa yksin.”
Lily hymyili pienelle tytölle, jonka silmät loistivat intoa. Hän oli yllättynyt, miten hauska tyyppi Dina oli iästään huolimatta. He olivat toissapäivänä viettäneet koko illan yhdessä ja eilenkin koko päivän. Lily oli iloinen siitä, ettei joutunut sittenkään viettämään joulua yksin. Kun Dina oli päässyt vauhtiin, Lily ei enää yhtään ihmetellyt, miksi kelmit pitivät tytöstä. Dina oli niin samanlainen kuin kelmit, niin energinen. Tytöllä oli riittänyt kysymyksiä vaikka millä mitalla, kunhan alkuun oli päästy. Dina oli halunnut tietää lähes kaiken tietämisen arvoisen Lilystä ja siinä sivussa oli saanut kuulla paljon sellaistakin, mitä ei ehkä olisi tarvinnut sanoa. Lily oli myös tutustunut paremmin Dinaan ja saanut kuulla jopa Sammy-sammakon tarinan. Dina oli kuulemma löytänyt sen Viistokujalta vain pari päivää ennen koulun alkua.
”Se vaakkui niin surkeasti kadun sivussa, että minun oli pakko adoptoida se”, oli Dina selittänyt. ”Minusta tuntui silloin, että se olisi halunnutkin päästä asumaan luokseni, mutta nyt en ole enää niin varma. Se karkailee koko ajan.”
Lily oli irvistänyt Dinan selän takana. Henkilökohtaisesti hän inhosi limaisia, rääkyviä sammakoita eikä olisi itse ikinä adoptoinut sellaista, vaikka olisi löytänyt kuinka säälittävän yksilön.
He kaksi olivat ainoat rohkelikkotytöt, jotka olivat jääneet lomaksi kouluun, ja Lily oli ehdottanut eilen illalla, että Dina tulisi nukkumaan heidän makuusaliinsa. Idea oli ollut äärettömän kätevä, vaikka he eivät sen ansiosta huomanneet mennä nukkumaan ennen kuin aamuyöstä. Oli ollut niin paljon juteltavaa, että aika oli lentänyt kielletyn nopeasti.
Dina odotti vieläkin hänen vastaustaan, ja Lily näki, että tytön sormet syyhysivät lahjakasaan päin. Hän virnisti ja nyökkäsi vastaukseksi Dinan kysymykseen. Dina hihkaisi riemuissaan ja tarttui innoissaan ensimmäiseen lahjaansa. Lily käänsi katseensa omaan lahjakasaansa. Hän tunnisti Emilyn ja Noran pakkaustaidot muiden lahjojen mukana ja ihmetteli, miten lahjat olivat onnistuneet päätymään oikeaan osoitteeseen. Tarttuessaan Emilyn lahjaan hän yritti parhaansa mukaan olla miettimättä liiemmin ystäviään, jotka luultavasti sillä hetkellä pitivät hauskaa yhdessä Alyssan ja kelmien kanssa – ilman häntä, mutta sen hän oli itse valinnut, joten siitä ei voinut valittaa.

Nora oli vihainen Siriukselle lopun päivää. Hän varoi visusti jäämästä enää seisoskelemaan misteleiden alle, ja kaikeksi onneksi myös Sirius vältteli oksia tehokkaasti. Nora ei puhunut pojan kanssa loppu päivänä enää mitään, mutta silti itsepäiset ajatukset eivät suostuneet jättämään häntä rauhaan. Eihän sitä voinut ensisuudelmaksi kutsua, mutta se oli ollut aika lähellä. Noraa ärsytti se, että ajatus kiehtoi häntä luvattomasti. Sirius oli ystävä, mutta silti jotain niin paljon enemmän. Mutta hänellä ei ollut mitään oikeutta toivoa, että Siriuksen tunteet olivat hänen omiaan vastaavat. Sirius oli tehnyt liian monta kertaa – melkein yhtä monta kuin hänkin – selväksi, että he olivat ystäviä, pelkkiä ystäviä, ei toivoakaan mistään muusta.
”Nora, oletko sinä tuijotuskilpailua kuusen kanssa?” Emily kysyi, ja Nora hellitti katseensa kuusesta välittömästi. Oliko hän tuijottanut liian epäilyttävästi? Oliko hän tuijottanut liian kauan? Emily luki häntä niin helposti, että tytön lähellä piti olla erityisen varovainen. ”Ei millään pahalla, mutta luulen, että kuusi on teistä se sitkeämpi.” Emily virnisti ja kääntyi taas luettelemaan numeroita ruotsiksi Sofian johdolla.
”Et, tvoo, tree…”
Vivien nauroi Emilyn ääntämiselle, josta erottui vahva brittiaksentti. Sofia jatkoi numeroiden huolellista lausumista väsymättä.
Nora käänsi selkänsä sekä Emilyn opiskeluille että kuuselle, jota ei tahtonut enää tuijotella. Hänen katseensa osui Alyssaan, joka oli polvillaan puisen arkun vieressä puolittain joulukuusen takana hiljaa puhellen. Nora jätti lämpimän paikkansa nojatuolin uumenissa ja raahautui Alyssan luokse.
”Äiti käy joka päivä katsomassa sinua”, Alyssa kertoi parhaillaan arkulle ja silitteli sen puista pintaa. Nora kohotti kulmiaan istuessaan Alyssan viereen. Alyssa vilkaisi häntä virnistäen.
”Nora, tässä on minun ullakkoarkkuni”, Alyssa esitteli ja viittasi arkkuun. Nora tuijotti arkkua. Se oli ihan normaalin näköinen, keskikokoinen arkku, jota peittivät koukeroisen kaiverrukset. Lukonreikää reunusti kiiltävä metalli, johon oli uurrettu pieni sana: salaisuus.
”Ullakkoarkku?” Nora kysyi tarkastellen arkkua kriittisesti. Alyssa käännähti katsomaan häntä hämmästyneenä.
”Niin. Eikö sinulla ole?”
”Öh, ei”, Nora vastasi totuudenmukaisesti. Alyssa näytti vilpittömän ihmettelevältä kääntyessään jälleen silittämään arkkuaan.
”Outoa.”, Alyssa mutisi. ”Kuulitko?” hän kysyi sitten, ja Norasta tuntui, että Alyssa puhui arkulle.
”Tuoko sitten ei ole mikään tavallinen arkku?” Nora kysyi.
”Hän”, Alyssa korjasi.
”Mitä?”
”Hän, ei tuo. Hän ei pidä siitä, että ihmiset esineellistävät häntä.”
Noran teki mieli huomauttaa, että arkku oli esine, mutta piti kerrankin suunsa kiinni. Alyssa – ja arkku? – eivät ehkä olisi pitäneet siitä.
”Ja ei, hän ei ole tavallinen arkku”, Alyssa jatkoi. ”Minä sain hänet äidiltä syntymälahjaksi. Hän syntyi sinä samana päivänä, ja äidin oli pakko ostaa hänet minulle.” Alyssa silitteli hiljakseen arkkunsa puista pintaa. ”Siinä on taikaa, osa minun taiastani.”
Nora ei rehellisesti sanoen pysynyt enää yhtään kärryillä, ja se kaiketi näkyi hänen ilmeestään, koska Alyssa ryhtyi selvittämään asiaa syvällisemmin.
”Kun äiti toi hänet minulle, minä luovutin osan omista voimistani siihen – tietämättä siihen aikaan tietenkin. Tiedäthän sinä, että velhoissa olevan taikuuden määrä on vakio, ja siitä voi luopua, jos haluaa ruveta elämään ilman taikuutta.”
Nora arveli, että hänen olisi kuulunut tietää se, joten hän vain nyökkäsi. Ehkä olisi pitänyt kiinnittää enemmän huomiota siihen, mitä oppitunneilla puhuttiin.
”Minä luovuin vain osasta, joten olen tavallaan vajaa. Äiti pelkäsi pienenä, etten minä tavoittaisi ollenkaan taikaani, kun sitä oli tavallista vähemmän. Eli tässä arkussa on tavallaan osa minua. Hän on osa minusta.” Alyssa taputti arkkuaan, ja Nora oli yhä enemmän pihalla kaikesta. Alyssan kertomus kuulosti sangen haksahtaneelta.
”Äiti sanoo, että kun minä joskus kuolen, taikuuteni siirtyy kokonaan arkkuun, mutta arkkukin tavallaan kuolee.”
”Että – nytkö s – hän elää?” Nora kakoi hämmästystä.
”Tietenkin hän elää”, Alyssa vastasi kuin se olisi ollut maailman selvin asia. ”Mutta, kun hän kuolee, hänestä tulee äärettömän tehokas säilytystila.” Alyssa käänsi taas katseensa arkkuunsa. ”Sinä pidät kaiken tallessa vahingoittumatta. Ainiaan, jos on tarpeen. Muistatko, mihin pistinkään sen avaimen?” Alyssa oli hetken hiljaa ja kuunteli tarkasti. Norakin yritti kuulla jotain tavallista poikkeavaa, mutta ei kyennyt kuulemaan muuta kuin muiden puheen peremmältä huoneesta.
”Aivan totta. Hyvä idea!” Alyssa mutisi. Noran pää pongahti pystyyn.
”Puhuuko se – hän – sinulle?
”Tietenkin”, Alyssa sanoi taas ja hymyili arkulle. Nora irvisti sille ja toivoi, että olisi voinut ymmärtää tarkemmin.

Lily ja Dina maleksivat hiljakseen takaisin Rohkelikkotorniin. Kummankin vatsa oli likipintaan täynnä jouluherkuista, minkä lisäksi Dina kantoi käsissään valtavaa kasaa paukkukarkkitavaraa. Lilyllä oli roinaa jo tarpeeksi kerättynä viime vuosilta, joten hän ei ollut ottanut mukaansa muuta kuin vain ruskeakantisen valokuva-albumin, josta hän suunnitteli syntymäpäivälahjaa Noralle. Dinan käsissä sen sijaan oli kaikkea mahdollista aina häntäänsä jahtaavasta kumihiirestä kiinteään aavesumun asti.
”Miksi sinä et lähtenyt jouluksi kotiin?” Lily kysäisi Dinalta, kun he olivat vaivalloisesti kivunneet taas yhdet portaat ylemmäs.
”Koska isä itkee kuitenkin taas koko joulun”, Dina tuhahti ja kumartui nostamaan kumihiirensä maasta, jonne se oli luiskahtanut kasan päältä. ”Ihan niin kuin hän teki viimekin jouluna.”
”Miksi hän itkee?” Lily tiedusteli uteliaana.
”Koska äiti kuoli”, Dina sanoi mutkattomasti. ”Äidillä on syntymäpäivä jouluna.”
Lily ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa siihen. Dina puhui äitinsä kuolemasta jotenkin niin keveästi.
”Onko sinulla ikävä äitiäsi?” hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Varmaan”, Dina kohautti olkiaan. ”Mutta ihmiset kuolevat. Se on elämää. Sitä paitsi minä tiedän, ettei äiti haluaisi minun ikävöivän täällä koko ajan. Minä näen hänet kuitenkin taas sitten, kun itse kuolen.”
Dinan sanoissa oli järkeä, oli Lilyn pakko myöntää. Mutta silti hän ei tiennyt, pystyisikö itse suhtautumaan jonkun läheisensä kuolemaan samalla tavalla. Hän ei tiennyt, kukaan hänen lähimmistä ihmisistään ei ollut koskaan kuollut. Lähin tapahtuma, jolloin hän oli joutunut kohtaamaan kuoleman, oli ollut pari vuotta sitten, kun äidin sisko, Nicole, oli kuollut. Mutta hän ei ollut kokenut olleensa kovin läheinen Nicolen kanssa. Itse asiassa hän ei ollut pitänyt koko naisesta ollenkaan, koska Petunia piti hänestä.

”Sirius, voi herra Joulupukki sinun kanssasi!” Emilyn ääni kuului aulasta. ”Kuinka paljon tonttuviiniä sinä oikein joit?”
”En – hik – tiedä – hik!”
Ilta oli kulunut vahvasti ruuan ja tonttuviinin merkeissä. Alyssa ei ollut vielä täysi-ikäinen, mutta Sara ja William antoivat hänen juoda muiden mukana. Muista alkoi tuntua, että Alyssan vanhemmat voisivat antaa tyttärelleen vaikka kuun taivaalta, jos tyttö päättäisi sitä pyytää. Emily piti jotain rajaa samoin Nora, joka tiesi, että ei olisi hillittyä seuraa juotuaan, mutta Sirius joi heidänkin puolestaan. Puolessa välissä iltaa Sirius alkoi hoilata joululauluja kovalla äänellä välittämättä Vivienistä ja Sofiasta, jotka kavahtivat järkyttyneinä taaksepäin kuullessaan pojan äänen, josta kuulsi läpi vahva juopumus.
Keskiyön jälkeen Vivien ja Sofia karkasivat Siriuksen ääntä yläkerroksiin, ja William ja Anna olivat lähteneet vierailulle naapuriin. Mukaan Greps oli pakannut heille monta korillista ylimääräistä ruokaa ja lukuisia ”vapautta kotitontuille”-korttia. Sirius jäi hortoilemaan alakertaan ja törmäsi useasti seinään ja onnistui törmäämään Emilyynkin mistelin alla sen kerran, kun tyttö yritti livahtaa yläkertaan. Emily oli ollut Noran tavoin liian hidas tajuamaan, mitä tapahtui, mutta tällä kertaa Sirius oli sipaissut suukon vain tytön poskelle eikä suulle niin kuin oli aamulla tehnyt Noralle.
”Rem, Sirius lähentelee!” Emily kiljaisi poikaystävälleen, joka piti seuraa Noralle ja Peterille keittiössä. ”Tule raahaamaan hänet pois kimpustani!”
Remus ilmestyi paikalle paria sekuntia myöhemmin ja irvisti Siriukselle, joka hoilasi Petteri Punakuonoa käyttäen taikasauvaansa mikrofoninaan.
” – oli poro nimeltääään! Hik!”
”Tiedäthän sinä, että hän tottelee tuossa vaiheessa vain Jamesia”, Remus muistutti vetäessään Emilyn turvaan käsiensä suojaan. Emily huokaisi ja katsoi Siriusta säälivästi.
”Missä James on?”
”Meni ylös Alyssan kanssa”, Remus kertoi avuliaasti. ”SARVIHAARA!” poika karjaisi yläkerroksiin. Jamesin pää ilmestyi hetken päästä portaikkoon.
”Etkö voisi odottaa hetken. Alyssa oli juuri kertomassa minulle jotain tärkeää”, James marisi. Remus pudisti päätään, muttei ehtinyt sanoa mitään, koska Sirius keskeytti hänet.
” – Joulupukki aattehen! Kaikki mukaan!” Sirius huudahti ja jatkoi loilotustaan. Jamesin suusta purkautui ulos pitkä litania rumia sanoja ja huokaisten poika lähti tulemaan alemmas.
”Kuule, Anturajalka, olisiko aika mennä nukkumaan?” James kysyi ja tarttui Siriusta käsivarresta. ”Miksi hemmetissä sinun piti taas mennä juomaan noin paljon?”
”No-ra”, Sirius sokelsi seuratessaan Jamesia portaisiin. Poika kompastui ensimmäiseen askelmaan, kun ei tajunnut nostaa jalkaansa.
”Niin, Nora on siellä. Tule nyt.”
Nora ja Peter olivat seuranneet Remusta aulaan, ja Nora oli karahtanut harvinaisen punaiseksi, kun oli kuullut mainittavan oman nimensä.
”Helvetin ääliö”, Nora mutisi itsekseen. Siriuksen katse harhaili tyttöön ja taas pois.
” – epässselvä, vaikea epätyttö, hik – ”, Sirius nurisi Jamesille.
”Epä – mikä?” Nora huudahti kasvavan raivon vallassa. Peter tarttui kiinni Noran käteen, jotta tyttö ei olisi rynnännyt portaita ylös Siriuksen perässä. James puolestaan veti Siriuksen pari askelta ylemmäs.
”Lopeta, Anturajalka! Nyt mennään nukkumaan”, poika käski ja heitti varoittavan katseen Noraan, joka tempoili vaarallisesti Peterin otteessa. ”Hän on juonut, Merlinin tähden”, James suhahti tytölle. ”Luuletko, että hän tajuaa ollenkaan, mitä sanoo?”

Alyssa istui sängyllään pää käsiinsä painettuna. James oli juuri häipynyt auttamaan Siriusta nukkumaan. Juuri väärällä hetkellä, juuri, kun hän oli saanut kerätyksi tarpeeksi itseluottamusta kertoakseen pojalle asiansa. Alyssa ei voinut uskoa omaa tuuriaan. Miten tästä koskaan tulisi mitään, jos hän ei uskaltaisi edes kertoa?
”Alyssa?” Sofia kutsui ovelta. Alyssa kohotti päätään ja kertoi hymyillen Sofialle kaiken olevan täydellisen kunnossa. Hän oli vain vähän väsynyt. Sofia näytti epäilevältä, mutta ei jatkanut aiheesta vaan tuli peremmälle huoneeseen.
”Sirius on mielenkiintoinen tyyppi”, Sofia sanoi hiljaa kuin peläten, että joku ulkopuolinen kuulisi. Alyssa virnisti tytön varovaisuudelle. Ei ollut mitään väliä, vaikka joku kuulisikin, sillä kukaan muu kuin Vivien ja Alyssan vanhemmat eivät ymmärtäneet ruotsia.
”Totta”, Alyssa myönsi näpertäessään peitonkulmaansa. Häntä halutti kertoa Sofialle kaikki, joka ikinen tapahtuma aina melkein kahden vuoden takaisesta syntymäpäivästä lähtien. Se päivä oli muuttanut hänen elämänsä, ja oli kauhistuttavaa, etteivät Vivien ja Sofia tienneet siitä. Tytöt olivat hänelle kuin sisaruksia. Heillä olisi ollut oikeus tietää.
”Minulla on ikävä sinua”, Sofia myönsi hetken kuluttua. ”Mikään ei ole entisellään, kun sinä olet poissa.”
”Hei, en minä nyt sentään kuollut ole!” Alyssa nauroi. ”Vain vähän kauempana kuin tavallisesti.”
”Liian paljon kauempana”, Sofia tuhisi ja istui hänen viereensä sängylle ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. ”Sinun tuurillasi voit kuolla minä hetkenä hyvänsä. Sinä tarvitset minun onneani.”
Alyssa lopetti nauramisen. Sofian sanoissa oli pointtia, vaikkakaan ei niin isossa mittakaavassa. Hän tarvitsi Sofian onnea, mutta ei elossa pysymiseen, niin kuin Sofia kuvitteli.
”Lupaan ilmoittaa sinulle, jos olen aikeissa kuolla niin, että voit kiitää paikalle pelastamaan minut”, Alyssa lupasi hyveellisesti ja vastasi ystävänsä halaukseen. Hänelläkin oli ikävä Sofiaa – ja Vivieniä myös. Mutta hänen oli tehtävä tämä, hänen oli ollut pakko lähteä Ruotsista. Sofia kyllä ymmärtäisi sen sitten, kun hän olisi kykeneväinen kertomaan ystävilleen syyn kaikkeen. Se aika koittaisi pikemmin kuin kukaan arvaisikaan – toivottavasti.

James työnsi Siriuksen sänkyyn ja istui itse omalleen tuijottamaan ystäväänsä. Siriuksen silmät olivat puolittain kiinni, ja James tiesi, että olisi ehkä parempi odottaa aamuun ennen kuin pyytäisi vastausta pojalta. Mutta James tiesi myös, että aamulla Sirius viettäisi aikaansa suurimmaksi osaksi vessassa ja olisi huomattavasti haluttomampi puhumaan kuin nyt.
”Haluatko kertoa, mikä nyt on vialla?” James tiedusteli hiljaisella äänellä ja vilkaisi ovelle. Muut olivat toivottavasti vielä alhaalla jatkamassa Grepsin herkkujen tuhoamista tai muuten vain jouluista jutusteluaan.
Sirius urahti sängyllään. ”Nora.”
”Mitä hänestä?” James kysyi.
”Hän on idiootti – hik!” Sirius kertoi. James kohotti yllättyneenä kulmiaan. Mistä nyt puhalsi? Ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Sirius jatkoi avuliaasti. ”Hän ei tajua mitäään.”
”Ei kai tämä liity mitenkään siihen mistelikohtaukseen, jota Alyssa todisti aamulla? Misteli”, James painotti vielä, kun Siriuksen katse harhaili ympäri huonetta.
”Hän ei ssuudellut minua”, Sirius marisi. ”Minua kuuluu ssuudella!”
”Siitäkö tässä on kyse?” James tarkensi. ”Hän ei halua suudella sinua.”
”Nora haluaa ssuudella minua”, Sirius tuhahti ärsyyntyneenä. ”Hän ei vain tiedä ssitä vielä.”


Poissa Kaura

  • Molskahdus
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • TYM
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 11.10.08
« Vastaus #52 : Lokakuu 12, 2008, 15:13:27 »
Päivää pitkästä aikaa! Mä en ole piiiiitkään aikaan käynyt vuotiksessa (tai no silloin tällöin, mutta kuitenkin), enkä lukemassa tätä ficciä, koska into ei ole riittänyt enkä ole millään jaksanut. Ja ajatus, että pitäisi lukea suunnilleen viisi pitkää lukua ja vielä kommentoida siihen päälle ei ole houkutellut. Mutta nyt tuli ikävä tätä ficciä ja Noraa, Siriusta, Jamesia, Emilyä, Lilyä ja jopa Alyssaa (ja heidän kolmiodraamojaan) että otin itseäni niskasta kiinni ja klikkailin itseni tänne näin. Olenkin sitten melkein koko aamun käyttänyt näiden uusimpien lukujen lukemiseen (Sitä ei vaan voi lopettaa! Olet niin hyvä kirjoittamaan, että nämä on pakko lukea putkeen!). Ja nyt päätin kommentoida. Varsinkin kun sain kauheita omantunnontuskia tuolta yhdestä aloitustekstistä, kun valittelit kommenttien vähyyttä. :)
Mutta nyt olen täällä taas runsaine hymiöineni, ei-rakentavine kommenttieni kanssa. Ja itseäni toistelemassa.

On hyvä, kun edes jotkut tässä ficissä ovat onnellisia: Emily ja Remus. Minä pidän tosi paljon tästä parituksesta ja on hyvä, että he pitävät muut järjissään. Emily on niin ihana tyyppi (vaikka hänestä onkin ollut aika vähän Noraan verrattuna...), että häneen on pakko samaistua.
Se Tessan valokuvien katselu oli kiva kohta. Toivottavasti hän oikeasti pitää sen lapsen. Tessan mieli on kyllä niin ailahtelevainen, että hän ehtii muuttaa mieltään varmaan vielä kymmenisen kertaa ennen kuin Tuholainen syntyy. Laitoit joskus linkillä kuvan Tessan näköisesti ihmisestä. Noh, minä kuvittelen aina Tessan sellaisena lyhythiuksisena (siis todella lyhythiuksisena, ei polkkatukkaisena) ja isoja korvakoruja käyttävänä nuorena naisihmisenä että tuo kuva laittoi vähän miettimään uudestaan. Mutta minusta Tessa sopii sellaiseksi poikatytöksi. :) Sekavaa, eikös?

Nora ja Sirius yhteen soppii, huomenna mennään mistelin alle... Aww. Mistä Sirius yhtäkkiä repäisi sen mistelin? Miten hän... uskalsi? Siis suudella Noraa. Voin kyllä kuvitella nämä kaksi juoksemassa ulkona hangessa peräkanaa yövaatteet päällään Nora huutamassa naama punaisena ja heiluttamassa lakanaa päänsä yläpuolella kuin mikäkin länkkäri (mistäköhän toikin mielikuva tuli? :'D)
James, minua harmittaa kun ollaan taas siinä alkupisteessä. Nyt vain Jamesin kannalla. Jaa-a. Niin kuin muutkin ovat jo sanoneet niin minustakin on kivaa, kun et parita Lilyä ja Jamesia heti. Mutta kunpa nämä kaksi olisivat voineet viettää joulun yhdessä. Eikä niin, että James Alyssan ulottuvilla ja Lily... Dumbledoren. Nöh, onhan tässä vielä uudenvuoden valvojaiset. *haaveilee*
Odotan kyllä innolla sitä, kun Remus saa vihdoin tavata Emilyn äidin. Ja miten Emmyn äiti suhtautuu Remukseen.
Ja sitten Alyssa on kyllä hyvin ärsyttävä ihminen, ja sinä kun kerrot hänen ärsyttävää salaisuuttaan hyvin ärsyttävästi vihjaillen. :D Voisi tämä neiti kertoa sen edes ystävilleen. Ihme tyyppi. Ja mitä se oikeen kuvittelee... Saisi Jamesin vai? *tuhahtaa*

Hyvin sekava kommentti, tiedän. Eikä rakentavasta häivääkään. Noh, jos minulta ei kommentteja kuulu, niin voit silti olla varma että luen tätä (vaikka en ehkä niin aktiivisesti, mutta silti). Mutta hyviä jatkoja!
We watch the shows, we watch the stars
On videos for hours and hours...

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 11.10.08
« Vastaus #53 : Lokakuu 16, 2008, 22:43:35 »
A/N: Juhlistan syyslomaa postaamalla jälleen uuden osan. Tavoitteena olisi saada syysloman aikana vielä toinenkin osa tänne, koska olen innostunut nyt kirjoittamaan (lomat innostaa aina). Sitä paitsi nyt on kirjoitettavana niin ihania kohtia, etten millään malttaisi pysyä paikallani ja keskittyä, kun ajatukset laukkaavat jo seuraavissa tapahtumissa ;D

Sari: Hei, kiva kun taas kommentoit! Jamesin ajatusmaailmasta on vaikea ottaa selkoa, mutta eiköhän kaikki selvenä piakkoin :D
Cirael: Minustakin olisi ihanaa, jos Lily saisi päähänsä kirjoittaa Jamesille yltiöromanttisen kirjeen, jossa pyytäisi anteeksi jne. Mutta pieni tunne on, että niin ei tule tapahtumaan, mutta elämme toivossa :)
Eara: Kiva (käytänkö liikaa tuota sanaa), että viihdyt tämän parissa ja jaksat vielä kommentoidakin. Arvostan! Toivottavasti viihdyt vielä jatkossakin, kun näet, miten asiat luonnistuvat...
Kaura: Tuo, kun sanoit, että Lily on Tylypahkassa Dumppiksen ulottuvilla, nostatti päähäni varsin kieroja mielikuvia X)
Tiedän, olen ärsyttävä ihminen ärsyttävine pikku hahmoineni, joista ei ota mitään tolkkua (miettikää nyt: Alyssa, Tessa, Kevin, Paul, Yosumi, Amalia...). Tuntuu välillä, että tässä ficissä on vähän liikaa mutkia. Mutta ei se mitään (minun kannaltani), minä pidän mutkista. Niitä on kiva kirjoittaa.
Soara: Hyperkommentti olisi ihana! Mutta ei-hyperimmätkin otetaan kyllä varmasti vastaan, joten olet tervetullut takaisin hyperinä tai ilman.
emwt: Jaa, mikään tuskin on lopullista, vaikka James niin päättikin. Itse kallistun nopean toiminnan puoleen ;D Joo, onhan se koko Alyssa juttu aika - hmm, sekava (en sitten mitään omaperäisempää keksinyt tuohon kohtaan), mutta kuten olen jo monesti sanonut, kaikki selviää aikanaan, eikä Alyssan aika ole tullut ihan vielä.
Emili: Olen samaa mieltä siitä, että Jamesin ja Alyn juttu olisi kuvottavaa (mikä osuva sanavalinta sinulla!). Tosin olen hieman puolueellinen, koska olen vannoutunut James/Lily fani. Pidä hauskaa syyslomaa, toivottvasti eksyt vielä tännekin jatkoa lukemaan joskus :)
Arya: Alyssan arkku ei ole mitenkään pääosassa tässä ficissä, ja se on minullekin hieman hämärä homma - ja Alyssallekin, että ei sen puoleen :D
Hih, ihania teorioita sinulla! Kuten jo sanoinkin aiemmin, rakastan teidän teoriotanne, ja sinun omasi olivat harvinaisen hyviä! Melkein jopa osuin välillä oikeaan ;)

Eteenpäin sitten vain! Kommentteja olisi taas ihana saada ;D
-Delia

37. luku – Epätietoisuus
26.12.1977

Emily oli ylhäällä ennen kaikkia muita – paitsi tietysti Grepsiä, joka kokkaili jo kiihkeänä aamiaista, kun Emily tuli alas portaita hieroen käsiään yhteen. Talo tuntui hyiseltä lämpimän sängyn jälkeen, ja lattia oikein hohkasi kylmyyttä.
”Vapautta kotitontuille”, Greps toivotti kiikuttaessaan paahtoleipää ja pekonia pöytään.
”Huomenta”, Emily vastasi nuuhkiessaan ilmaa. Hän oli loistavalla tuulella, vaikka ilta olikin venynyt hieman liian pitkäksi ja häntä väsytti vietävästi. Äiti oli kaiken järjen mukaan tullut eilen, ja Emily aikoi olla tehokas ja yllättää äidin heti aamusta. Äiti rakasti yllätyksiä, ja Emilystä yllätys oli parempi joululahja kuin se huppari, jonka hän oli löytänyt sekatavarakaupasta.
”Aikooko neiti Emily lähteä jonnekin?” Greps tiedusteli korostaen kauniisti englantiaan. Emilyä hymyilytti, sillä hänelle tuli Grepsin puhuttelusta mieleen Yosumi, joka kutsui heitä samalla tavoin.
”Aion”, Emily vastasi ennen kuin vei paahtoleivän suuhunsa. ”Äitini tuli kylään ja aion viettää loppulomani hänen kanssaan”, hän jatkoi pureskellen kiivaasti. Greps hehkui tyytyväisyyttä, kun hän vielä lisäsi loppuun pari kehua ruuasta. Tonttu oli niin hyvällä tuulella, että antoi Emilylle pari ”vapautta kotitontuille”-korttia äidille vietäväksi. Emily arveli ääneen äidin innostuvan asiasta kovasti. Äiti oli jo valmiiksi kotitonttujen vapauttamista puolustava ihminen. Greps hehkui entistä enemmän ja välitti terveisensä Rebeccalle.
Emily lupasi välittää terveiset ja jatkoi syömistään. Ikkunasta näkyi talvinen maisema ulos naapuritalon pihalle. Yön aikana oli taas tullut hieman lisää lunta, ja kinokset alkoivat oikeasti olla jo vaarallisen korkeita. Emily yritti muistaa, koska viimeksi oli ollut näin luminen joulu. Hän ei saanut mieleensä yhtäkään, vaikka mietti koko loppu aamiaisen Grepsin palatessa valmistamaan lisää aamiaista. Emily ei yhtään ihmetellyt asiaa, sillä kuuli Siriuksen äänen ylemmistä kerroksista. Pian Sirius ryntäsikin jo alas aika kolinan kera.
”Onko Nora siellä?” pojan ääni kuului aulasta.
”Ei!” Emily huusi takaisin suu täynnä paahtoleipää. Siriuksen pää pilkisti esiin keittiöön vievän oven raosta. Pojan katse vaelsi huoneen läpi, ja ilme rentoutui, kun poika totesi asian omin silmin.
”Mikset sinä halua nähdä Noraa?” Emily kysyi kiinnostuneena vetäessään Siriukselle tuolia viereensä.
”Minä – ”, Sirius aloitti ja istui alas. Greps kiidätti pojan eteen jättimäisen kasan valmiiksi voideltua leipää. Tonttu oli todennut sen parhaaksi vaihtoehdoksi, sillä Sirius sotki kiitettävästi yrittäessään itse kaapia hilloa leivilleen. ”Taisin sanoa jotain eilen illalla… En muista… Mutta Nora pahentaa aina krapulaani”, Sirius mukisi leipäkasalleen.

Nora tuli alas aikaa myöten, ja Sirius valui hieman enemmän pöydän alle ja keskittyi kiinteästi leipiinsä luomatta katsettakaan Noraan. Nora istui Siriuksen viereen, muttei myöskään katsonut poikaan saati sanonut hänelle sanaakaan. Sen sijaan Nora alkoi selostaa poukkoilevasti Emilylle jotain, mitä Alyssa oli eilen kertonut hänelle ullakkoarkustaan.
”Kiva, Nor, mutta minun täytyy oikeasti alkaa lähteä”, Emily keskeytti kelloonsa vilkaisten. ”Minulla on ikävä äitiä.”
”Toisin sanoen haluat vain päästä minusta eroon”, Nora marmatti ja irvisti, kun Emily nousi pöydästä ja suunnisti ovelle. ”Sano Rebeccalle terveisiä!” tyttö huusi kuitenkin ystävänsä perään. Emily mutisi jotain myöntävän vastauksen kaltaista puolesta välistä portaita. Nora käänsi katseensa takaisin ruokaansa ja alkoi toivoa, että joku muu ilmestyisi äkkiä alas. Kaksin Siriuksen kanssa ei ollut mitenkään turhan keveää kaiken sen jälkeen, mitä eilen oli tapahtunut.
”Greps”, Nora huhuili keittiöön. Grepsin pää kurkisti uteliaana ruokailuhuoneeseen. ”Haluaisitko istua seuraan vähäksi aikaa? Olisi mukavaa kuulla lisää kotitonttujen vapautuksesta.” Grepsiä ei tarvinnut kahta kertaa kehottaa. Tonttu liukastui mattoon rynnätessään niin nopeasti eteenpäin ja liukui loppu metrit tytön luo nenällään. Nora hymyili helpotuksesta. Hän ei halunnut setviä asioita Siriuksen kanssa. Ei ainakaan juuri nyt, kun poika hukutti krapulaansa alas kurkusta paahtoleivän ja hillon mukana. Ei nyt, kun hän ei vielä itsekään tiennyt, kuinka paljon olisi loppujen lopuksi sopivaa huutaa pojalle asiasta. Ei nyt, kun hän vielä itsekin ajatteli suudelmaa miltei ensisuudelmanaan. Ei nyt, kun hän melkein halusi sen tapahtuvan uudelleen.
Emily rynnisti portaat alas ja huikkasi heille hyvästinsä.
”Nähdään Tylypahkassa!” Tyttö paiskasi oven kiinni perässään ennen kuin Nora ehti vastata. Nora sulki avonaisen suunsa ja katsahti syrjäkarein Siriukseen, joka järsi keskittyneesti leipäänsä.
”Krapula?” hän kysyi hetken mielijohteesta, vaikka olikin päättänyt pitää suunsa kiinni. Hän ei koskaan pysynyt päätöksissään.
”Älä aloita”, Sirius murahti hänelle. ”Minä en halua puhua sinun kanssasi.”
”Kuule, sinä se suutelit minua! Minun ei pitäisi puhua sinulle”, Nora ärähti vastaukseksi ja mietti, miksei osannut pitää suutaan kiinni.
”Jos sinä kutsut sitä eilistä suudelmaksi, olet säälittävämpi kuin kuvittelin”, poika jupisi häneen katsomatta. Grepsin silmät olivat laajentuneet entistäkin suuremmiksi, ja tonttu seurasi heidän keskusteluaan kuin tennisottelua käännelleen katsettaan puolelta toiselle. Nyt tonttu napitti Noraa, eikä Nora tuottanut hänelle pettymystä.
”Sinun asteikollasi edes viiden minuutin kielikontakti ei ole suudelma”, tyttö ampui. ”Minä sentään pidän jotain tasoa pojissa, joita suutelen.”
”Rimasi taitaa olla harvinaisen korkealla, kun kukaan ei ole ollut vielä edes lähellä sitä”, Sirius huomautti hänelle.
”Sinun kanssasi ei voi keskustella”, Nora ärähti ääneen tosiasian, jonka oli jo alusta lähtien alitajuntaisesti tiennyt.
”Siksi useimmat tyytyvätkin vain suutelemaan”, Sirius naljaisi valjusti ja keskittyi taas aamiaiseensa.

”Huone 19”, ruttuinen vastaanottovirkailija ilmoitti narisevalla äänellä ja käski hänen seurata portaita kolmanteen kerrokseen. Emily kiitti tiedosta, nappasi laukkunsa maasta ja syöksyi portaisiin. Hänellä oli ikävä äitiä, ja tieto siitä, että äiti oli niin lähellä, sai hänet kiirehtimään. Portaat natisivat hänen allaan, kun hän harppoi ne kaksi kerrallaan ylempiin kerroksiin. Majatalo nitisi muutenkin vanhuuttaan, ja Emily tiesi, että juuri siitä syystä äiti oli sen valinnut. Äiti rakasti miljoonien muiden asioiden ohella vanhanaikaisuutta.
Huoneen numero 19 numerokyltti repsotti vinossa, ja oveen oli kiinnitetty ”ei saa häiritä”-kyltti. Emily koputti oveen ensin pienesti ja jäi odottamaan. Kun mitään ei tapahtunut, hän hakkasi ovea muutaman kerran koko nyrkillään. Tietenkin äiti nukkui vielä tähän aikaan. Emily sai hakata jonkin aikaa, ennen kuin sisältä huoneestaan alkoi kuulua edes jonkinnäköistä meteliä. Laahaavat askeleet lähestyivät ovea, ja Emily oli varma, että kuuli sisältä kiukkuista mutinaa. Miten heikot äänieristysloitsut majatalossa oikein olikaan? Emily pisti mieleensä, että asiasta täytyisi huomauttaa hotellivirkailijoille.
Ovi avautui sekin naristen, ja äidin pää pisti esiin. Hiukset olivat kampaamattomat ja silmät tuskin auki. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö äiti olisi juuri herännyt.
”Hyvää joulua!” Emily toivotti pirteästi ja levitti kätensä halausta odottaen. Äiti nuokkui ovea vasten ja mutisi käsittämättömiä sanoja ei-kenellekään. Emily antoi sanojen ja kuvan lipua äidin tajuntaan. Äiti ei koskaan ollut terävimmillään heti aamusta.
”Emily?”
”Omassa persoonassaan”, Emily virnisti ja työnsi oven auki.
”Emily!” Rebecca toisti huudahtaen ja syöksyi halaamaan tytärtään. ”Luulin jo, että näin taas unta.”
”Minullakin on ollut ikävä”, Emily mutisi äitinsä olkaa vasten. Äidin läsnäolo sai hänet aina toivomaan, että hän olisi ollut vielä pieni tyttö, joka voisi käpertyä äidin syliin pakoon rumaa maailmaa. Äiti rutisti häntä tiukasti monen minuutin ajan, kunnes päästi irti ja veti Emilyn sisään. Huone oli jo nyt pienen kaaoksen vallassa, vaikka Emilyn tietojen mukaan äiti oli tullut vasta myöhään eilen illalla. Vaatteita lojui lattialla ja puoliksi juotu kermakaljapullo oli kaatunut keskelle lattiaa. Emily korjasi pullon ja sen jäljet pois ja siirsi muutaman vaatteen pois lattialta. Hän istui petaamattomalle sängylle ja tuijotti kysyvästi äitiään. Äiti pörrötti suklaanruskeita hiuksiaan ja virnisti hänelle.
”Minä tulin kahden aikoihin Ralphin ja Annan luota enkä ollut ihan vain vähän väsynyt”, Rebecca kertoi. ”Ja olin pakannut yövaatteeni alimmaiseksi.”
”Selitys hyväksytty”, Emily lupasi hyväntahtoisesti ja viikkaili hajamielisesti paitaa parempaan kasaan. Rebecca nauroi säteilevästi unohtaen kokonaan väsymyksensä. Emilystä juuri äidin nauraessa he muistuttivat eniten toisiaan. Äidille ilmestyi täsmälleen samanlainen hymykuoppa vasempaan poskeen kuin hänellekin tuli hänen nauraessaan.
Äiti tuli istumaan hänen viereensä heittäen kylmästi viikatut vaatteet takaisin lattialle. Ennen kuin Emily ehti sanoa mitään, äiti hyppäsi takaisin ylös.
”Haittaako sinua, jos menisimme aamupalalle vaikka Kolmeen luudanvarteen? Minulla on nälkä.”
”Minä kyllä söin jo Alyssalla, mutta mennään vain”, Emily myöntyi nousten hänkin ylös sängyltä. ”Sinä saat laittaa päällesi uuden hupparisi.
”Minkä hupparin?” äiti kiinnostui heti.
”Tämän”, Emily ojensi joululahjansa, jota ei ollut vaivautunut käärimään lahjapaperiin. Ne olisivat vain tiellä, koska äiti halusi Noran tapaan kaiken nopeasti. Noran tapauksessa Emily ei tosin ollut vielä luopunut toivosta.

Loppujen lopuksi he päätyivät Rinan kuppilaan, Järjettömiin jästiherkkuihin. Äiti ei ollut koskaan käynyt kyseisessä kuppilassa, ja kun Emily oli kertonut puolituntevansa omistajan, äiti oli vaatinut sinne menoa. Kuppilassa oli hiljaista, eikä siellä ollut muita kuin itsekseen höpisevä kääpiö, joka hörppi vihertävää nestettä. Emily ei halunnut tietää, mitä kyseinen neste oli.
Rina oli oma pirteä itsensä lyllertäessään ottamaan tilaukset vastaan. Rebecca mietti valintaansa niin kauan, että Emily valitsi äitinsä puolesta annoksen, jonka nimi oli Kotoisat kotikanat. Emily itse tilasi vain lasin tomaattimehua.
”Erinomainen valinta”, Rina loisti kilpaa aamuauringon kanssa puhuessaan ja lyllersi tiehensä. Äiti hypisteli uutta huppariaan ja näytti mietteliäältä.
”Mitä?” Emily tivasi nähtyään äitinsä ilmeen.
”Mitä mitä?” Rebecca tiedusteli viattomasti.
”Minä tiedän tuon ilmeen”, Emily väitti. ”Mikä on?”
”Kuule, minun kuuluisi kysyä tuollaisia. Minä olen se vanhempi”, Rebecca hymyili.
”Mutta ei minulla ole mikään. Sinulla sen sijaan on. Minä tiedän.”
”Minä mietin vain Remusta”, Rebecca sanoi hitaasti.
”Remusta?” Emily tunsi onnellisen hymyn leviävän kasvoilleen. ”Mitä hänestä?”
”Minä tiedän, että rakastat häntä, ja hänkin varmasti rakastaa, mutta oletko sinä ihan varma tästä. Ihan varmavarma?”
”Minä olen varmavarma. Varmavarmavarma”, Emily vakuutti aavistellen, mistä oli sillä kertaa kyse. ”Remus ei ole isä”, hän lisäsi hiljaa. ”Remus ei satuta minua. Ei ikinä.”
Äiti hymähti, ja Emily tiesi, ettei tämä uskonut häntä.
”Miksi sinä nyt kyseenalaistat tämän? Aiemmin sinä olet ollut päätäsi myöten rakastunut häneen.”
Äiti kiemurteli hieman vaikeana. ”Matt tekee kaiken monimutkaiseksi.”
Emilyä kylmäsi, ja hänet täytti levoton olo. Sama olo, joka tuli aina, kun oli isästä kyse. Hän ei voinut olla realistinen, kun puhuttiin Matt Prattista. Hänestä tuli pakostakin pessimisti.
”Mitä hän on tehnyt?” hän vaati tietää aavistellen pahinta, mitä olisi voinut tapahtua sillä kertaa. Äiti kyllä kertoisi hänelle. Äiti kertoi aina.
”Hän kävi luonani…” Rebecca otti Emilyn kädet omiinsa ja tarkkaili tyttärensä ilmettä.
”Ja?”
”Hän haluaa sinut, Emmy”, äidin ääni oli murtua. ”Minä en antaisi itselleni ikinä anteeksi, jos hän pääsisi tekemään jotain sinulle.”
”Se ei olisi sinun vikasi, äiti”, Emily mutisi katsoen äitiään silmiin. ”Joskus minä toivoisin, että hän löytäisi minut, että kaikki tämä olisi ohi. Sinä saisit elää rauhassa, onnellisena.”
”Minä en koskaan voisi olla onnellinen, jos tietäisin, että sinä olet Mattin armoilla”, äidin ääni oli tiukka, vakuuttava. ”Okei, kulta?”
”Okei”, Emily myönsi juuri parahiksi, kun Rina saapui paikalle aamiaistarjottimineen. Rina hymyili äidillisesti laskiessaan tarjotinta heidän pöydälleen.
”Olkaapa hyvä”, Rina toivotti lämpimästi. ”Hyvää – Tessa!” Rinan ei varmasti ollut tarkoitusta toivottaa hyvää Tessaa, mutta Tessa oli juuri rynnännyt sisään viitta hassusti jäljessään lepattaen. Naisen hiukset olivat osittain valuneet pois nutturasta, osittain liimautuneet kiinni päähän. Kasvot punoittivat, ja silmät kirjaimellisesti salamoivat. Tessa harppoi lähemmäs tätiään ja onnistui ravistelemaan lunta Emilyn syliin.
”Sinä et tehnyt sitä!” nainen kiljui ollen aivan poissa tolaltaan.
”Tessa”, Rina yritti kuulostaa pöyristyneenä onnistumatta. Emily kuuli hivenen pelkoa naisen äänestä eikä ihmetellyt sitä ollenkaan: Tessa todella kuulosti pelottavalta. Tessa ei edes noteerannut tätiään.
”Sano, että sinä et tehnyt sitä! Sano!” Tessa jatkoi. Rina puri huultaan, mutta ei sanonut mitään. Tessa tuntui sekoavan täysin.
”Miten sinä kehtaat? Miten sinä kehtaat? Luuletko, että haluan mitään joululahjaksi sinulta, ainakaan mitään tuollaista? Minä en ikinä, ikinä luovu tästä lapsesta. Minä en ikinä tapa sitä!”
”Tessa ole nyt järkevä”, Rina yritti heikosti. Tessa ei kuunnellut.
”Minä en halua olla järkevä! Minun ei tarvitse olla järkevä.”
”Tessa, hän ei haluaisi, että teet mitään epäjärkevää”, Rina tiuskaisi kokoillen itseään. Tessa vaikeni hetkeksi hämmästyneenä, mutta jatkoi taas pian.
”Hän ei haluaisi, että minä tapan tuholaisen”, nainen letkautti vaimentaen äänenvoimakkuuttaan.
”Miksei?”
”Koska hän rakastaa minua – lastaan ainakin. Minä en tapa sitä!” Tessa käännähti kannoillaan ja paineli takaisin ovelle ja siitä ulos. Ovi paiskattiin kiinni niin, että koko talo vavahti pienesti. Rina vaikutti hämmentyneeltä ja hieman nololta siitä tosiasiasta, että Tessan vihanpurkausta oli ollut todistamassa asiakkaita. Nainen pahoitteli asiaa ja toivotti heille vaimeasti hyvää ruokahalua.
”Tuo oli meidän SOAP-opettajamme”, Emily virnisti pienesti äidilleen. Äidin ilme oli hivenen järkyttynyt.
”Tuo?”
”Tessa on vähän äkkipikainen. Ja hän on raskaana”, Emily selitti ja maistoi mehuaan. Se oli yhtä hyvää kuin kaikkialla muuallakin.

Dina oli raahannut Lilyn mukanaan ulos ja kärttänyt niin kauan, että Lily suostui opettamaan, miten lumipallot taiottiin leijumaan itsekseen. Dina sanoi haluavansa yllättää kelmit lumisodalla, kun he tulivat takaisin. Salaa Lilyä kiehtoi ajatus nähdä ilme varsinkin Siriuksen kasvoilla, kun lumipallo paiskautuisi tyhjästä pojan päälle. Dina oli taitava oppija, eikä kestänyt kauaakaan, kun tyttö jo onnistui heittämään lumipallon häntä kohti. Pallo osui siististi keskelle hänen takaraivoaan. Lily kääntyi virnistäen, mutta sen sijaan, että hän olisi nähnyt Dinan hyppivän riemusta edessään, hän näki tytön, joka oli kääntynyt tuijottamaan kohti linnaa harppovaa ihmistä. Tessa näytti vähät välittävän siitä tosiasiasta, että oli raskaana, harppoessaan eteenpäin.
”Hei, Tessa!” Lily huudahti ja heilutti kättään. Tessa pysähtyi ja vilkaisi hänen ja Dinan suuntaansa. Nainen näytti empivän, mutta päätti lopulta kääntää kulkunsa heitä kohden.
”Hyvää joulua”, Dina toivotti muotoillen seuraavaa leijutettavaa lumipalloaan: Lily ei ollut vielä opettanut, miten palloja muotoiltiin taian avulla.
”Mistä lähtien sinä olet alkanut viettää aikaasi ensiluokkalaisen seurassa?” Tessa kysyi tavoitellen keveää äänensävyä. Lily tuijotti naista.
”Mitä sinä olet tehnyt, ollut sodassa? Näytät kaamealta”, Lily vastasi vastaamatta Tessan kysymykseen. Tessa todella oli järkyttävän näköinen. Kasvot punoittivat, ja kyyneleet olivat tuhrineet meikin. Ripsiväri oli täplittänyt poskiin raitoja, ja Tessa muistutti auringossa palanutta seepraa. Lily hihitti ajatukselle itsekseen.
”Minä vietän joulua”, Tessa sanoi kohottaen hiukan leukaansa. Lily vilkaisi Dinaan, joka ei tuntunut kuuntelevan keskustelua kauhean tarkasti.
”Oletko sinä juonut?”
”Minä olen raskaana.”
”Oletko?” Lily vaati saada tietää. Tessa käänsi selkänsä.
”Ja myös sinun opettajasi”, nainen tavoitteli opettajaääntään. ”Hyvää joulua!”
”Hän on vähän outo”, Dina mutisi Lilylle, kun Tessa oli kiirehtinyt tarpeeksi kauas. Lily nyökkäsi tytölle.
”Ehdottomasti.”

Tessa paineli sisään linnaan ja suoraan huoneeseensa. Hän ei edes huomannut tervehtiä ohi liihottelevaa professori McGarmiwaa mennessään. McGarmiwa oli näyttänyt hivenen ärtyisältä, kun ei ollut saanut vastausta tervehdykseensä, mutta se oli viimeinen asia, josta Tessa oli huolissaan sillä hetkellä.
Hänen huoneensa oli kuin pyörremyrskyn jäljiltä: täsmälleen siinä kunnossa, johon hän oli sen aamulla jättänyt. Lattialla lojui vielä yksi avaamaton joululahjapaketti – oikeastaan pelkkä kirje – muiden papereiden alle unohtuneena. Rinan lahja oli pudonnut puoliksi lattialle, ja kansion kulma oli taittunut. Tessa nosti kansion inhoavana ylös. Hän ei edes vilkaissut kansiota toista kertaa heittäessään sen takkaan ja sytyttäessään tuleen. Hän inhosi Rinaa – ja äitiä ja isää, jotka olivat varmasti olleet lahjan takana yhtä paljon kuin Rinakin. Ei ollut mikään iloisin yllätys avata innoissaan lahjaa – Tessa rakasti lahjoja – ja huomata kauniin kansion sisältävänkin yltiöpäin erilaisten parantajien ja aborttiin erikoistuvien ihmisten tietoja ja ennakkotapauksia. Kansio oli sisältänyt myös seitsemänsivuisen, yksityiskohtaisen kirjeen, jossa Rina ja vanhemmat selittivät perinpohjaisesti, miksi lapsi olisi kamalin mahdollinen asia, joka Tessalle oli ikinä tapahtunut.
Jos luovut lapsestasi tai päätät poistaa sen, haluan vain, että tiedät, että tuemme sinua parhain mahdollisin keinoin. Olemme valmiita antamaan anteeksi sen, että liikuit aikoinaan sen vastenmielisen miehen seurassa ja hyväksymään sinut jälleen tyttäreksemme, oli äiti kirjoittanut. Tessa ei halunnut ajatella enempää. Jokainen lause kirjeessä oli sattunut. Ei siksi, että hän olisi erityisemmin välittänyt vanhempiensa tunteista, vaan siksi, että jokainen lause puhui ”sen miehen vastenmielisyydestä”. Äiti todella tiesi, miten sai tyttärensä mielen pohjalukemiin.
”Miten minä siedin heitä niin kauan?” Tessa ihmetteli ääneen vanhempiaan miettien. ”Enkö minä oikeasti ajatellut ennen mitään?”
Tuholainen liikahti hitaasti. Tessa laski kätensä vatsalleen.
”Jotain hyötyä sinun isästäsi kyllä oli”, hän mutisi tuholaiselleen. ”Minä rakastin riidellä hänen kanssaan. Hän sai minut aina ajattelemaan. Hän sai minut olemaan minä.”
Tessa kumartui lattialle ja poimi käteensä viimeisen avaamattoman paketin. Hänen lahjojen avaamisensa oli venähtänyt poikkeuksellisesti, vaikka normaalisti hän oli repinyt kaiken auki muutamassa minuutissa. Tessa oli pistänyt tämänvuotisen hitautensa tuholaisen piikkiin kaiken muun poikkeavuuden ohella.
Jäljelle jäänyt lahja oli vain virallisen näköinen kirjekuori, johon oli jämäkällä käsialalla kirjoitettu hänen nimensä. Tessa kosketti kuorta, muttei päässyt sen avaamisessa pitkälle, kun kuori alkoi elää ja syöksi sisältään kellertävän paperin.

Hyvä rouva Dawson, kirje alkoi lukea itseään,
täten joudumme ilmoittamaan, että avustamanne henkilö ei ole vieläkään ollut yhteydessä meihin ja vahvistanut opiskelupaikkaansa taikaministeriön kansainvälisen taikayhteistyö osastolla. Joudumme valitettavasti luovuttamaan kyseisen paikan toiselle henkilölle. Varausmaksut ja muut kulut luonnollisesti maksetaan takaisin ilmoittamaanne holviin Irvetassa. Epäselvässä tilanteessa välitöntä yhteydenottoanne pyydetään, muulloin toivotamme teille ja miehellenne hyvää loppu elämää ja onnistuneita opiskeluita jossain muualla kuin meidän osastollamme.

Ystävällisin terveisin,
Hugh Howard
Taikaministeriön kansainvälisen taikayhteistyön linjan johtava ministeri


Tessa puristi kirjeen huomaamatta nyrkkiinsä. Teille ja miehellenne? Rouva Dawson? Hugh Howard oli vielä pahempi ääliö kuin hän oli ikinä kuvitellutkaan. Rouva kuulosti niin hirvittävän vanhalta. Ja kuvitteliko se mies tosiaan, että hän olisi naimisissa? Eikö hän tuntenut Tessaa ollenkaan? Tietenkään hän ei tunne minua, Tessa muistutti itselleen, hän ei ole ikinä edes tavannut minua. Tuo ei ole kyllä aivan totta, toinen ääni jatkoi päässä, etkö muista sitä kertaa, jolloin menit riitelemään hänen kanssaan huonompiosaisten opiskelumahdollisuuksista.
Kyllä, Tessa muisti ehdottomasti sen kerran! Sitä ei voinut unohtaa, vaikka olisi puolittain halunnutkin. Hän oli jälleen ollut pienessä hiprakassa ja lyönyt vetoa vääristä asioista. Yksi tapahtuma oli johtanut toiseen, ja ilta oli ollut päättyä huonosti. Onneksi Kevin oli ollut olemassa. Mies oli hoitanut hänet turvallisesti Mungoon ja pois vihaisen herra Howardin ulottuvilta. Onneksi.

”Kuule, Sirius.”
”Minä en puhu sinulle.”
”Mutta minä puhun sinulle.” Nora oli kokonaan hylännyt aikomuksensa olla puhumatta enää Siriukselle. Hän ei yksinkertaisesti kyennyt siihen. Hänellä oli sisäinen pakko puhua, saada ajatuksensa ulos päästä. Sirius tuijotti itsepintaisesti Alyssaa, joka istui huoneen jälleen joulukuusen tasalla ja selitti kädet huitoen jotain Jamesille. Sirius oli kuuntelevinaan tytön puhetta, mutta Nora tiesi, että Sirius kuunteli halukkaammin häntä. Hän tunsi Siriuksen tarpeeksi hyvin tietääkseen pojan ajatusten kulun.
”Meidän täytyy puhua”, Nora toisti.
”Juuri noiden sanojen takia minä en seurustele”, Sirius tuhahti ja heitti karkin suuhunsa.
”Hassua kyllä, sama täällä”, Nora virnisti. ”Mutta kaksi poikkeusta voi poiketa säännöistä lisää, kun ovat kerran jo poikenneet.”
”Sinä keksit omia sääntöjäsi”, poika murahti, muttei voinut estää pientä hymyä kuulumasta äänestään.
”Tiedän, mutta se kuulostaa hyvältä, vai mitä?” Nora uskalsi jo nauraakin. Sirius ei vilkaissut häntä, mutta teki päällään oudon liikkeen, ja Nora tiesi, että Siriusta nauratti.
”Kuunteletko sinä nyt minua?” Nora räpytteli silmiään vetoavasti. Sirius ei huomannut sitä tuijotellessaan Alyssaa ja Jamesia. Poika painoi päätään tuskin havaittavasti alaspäin.
”Voidaanko puhua jossain muualla kuin yleisissä tiloissa?”
Sirius oli pitkään hiljaa. ”Minä tulkitsen tuon lähentely-yrityksenä”, poika tokaisi vihdoin.
”Se ei ollut tarkoitettu siihen”, Nora vakuutti. ”Jos minä haluan lähennellä, minä lähentelen. Minä saan, mitä haluan.”
Sirius kohotti kulmiaan. ”Varmasti saat.”

Sirius suostui seuraamaan Noraa ylempiin kerroksiin – sangen haluttomana tosin. Poika jäi pomppimaan hänen sängylleen, kun taas Nora syöksyi makaamaan Emilyn sängylle.
”Tylypahkaan tarvitaan joustavampia sänkyjä”, Sirius mainitsi pomppiessaan korkeammalle. Noraa nauratti pojan innokkuus.
”Varmasti, jos harrastat tuota sielläkin”, tyttö mutisi tuijottaen Siriusta. Hetken päästä poika alkoi vääntelehtiä katseen alla.
”Mitä?”
”Sinä lupasit viedä minut treffeille”, Nora sanoi.
Nytkö sinä haluat treffeille?”
”En, mutta haluaisin vain tietää, aiotko sinä joskus viedä minut ulos. Vai sanoitko sinä vain, etten minä valittaisi?”
”Kyllä minä vien sinut, jos sinä haluat”, Sirius sanoi hitaasti ja lopetti hyppimisen. ”Haluatko sinä?”
”Sinä suutelit minua”, Nora sanoi äkisti.
”Pysy yhdessä asiassa”, Sirius ärähti. ”Ei tässä muuten pysy kärryillä kukaan.”
”Ne ovat sama asia”, väitti Nora. ”Tykkäätkö sinä minusta?”
Sirius ei vastannut, ei sanonut mitään pitkään aikaan.
”Pitäisikö minun?” hän kysyi vihdoin katsomatta Noraan. Nora kömpi istumaan sängyllä ja heilautti käsiään.
”Mistä minun se pitäisi tietää? En tiedä enää, mitä pitäisi tehdä. En tiedä, mitä minulta oikein odotetaan. En ole koskaan ollut tällaisessa tilanteessa.”
Sirius levitteli käsiään ja näytti raivostuneelta.
”Miksi sinä kuvittelet, että minä tiedän? Minä en koskaan ajattele tunteita. Minä olen minä! Ja sinä olet niin eri asia kuin muut. Sinä olet sinä, Nora!” Sirius puhui voimistuvalla äänenvoimakkuudella. ”Minä en tiedä, Nora. Minä en tiedä! Riittääkö se vastaukseksi.”
Nora puri huultaan ja oli hiljaa niin kauan, että Siriuksen oli pakko katsoa häntä.
”Minäkään en tiedä.”

Emilyn päivä oli ollut fantastinen. Äidin seura sai koko maailman loistamaan. He kävelivät juuri takaisin hotellille pitkän päivän jälkeen. Äiti oli vaatimalla vaatinut häntä makutuomarikseen kiertäessään Tylyahon kaikki uudet – ja vanhatkin – liikkeet melkein lapsenomaisella innokkuudella.
Emily valitteli jalkojaan ja nojaili äitinsä olkapäätä vasten.
”Minä olen edelleen se vanhempi – ja raihnaisempi. Minun kuuluisi valittaa”, äiti hymyili Emilylle taluttaessaan häntä pitkin katua.
”Sinusta ei saa raihnaista tekemälläkään. Olet ikiliikkuja”, Emily vastasi katsellessaan hiljaisia katuja. Pakkasilta oli saanut ihmiset vetäytymään turvaan lämpimiin koteihinsa. Heidän lisäkseen vain muutama uskalias kulkija liukasteli katuja pitkin eteenpäin. Emily vilkaisi tavan mukaan kumpaankin suuntaan ylittäessään katua, vaikka viimeinen asia, mitä Tylyahossa saattoi nähdä, oli luultavasti jästiauto. Rebecca paineli jo miltei hotellin ovella asti ja joutui pitelemään ovea tovin auki, kun Emily kiirehti äitinsä perään.
”Minä ajattelin, että lähtisin aamulla taas katsastamaan läpi pari liikettä”, äiti sanoi ovelta. ”Haluatko tulla mukaan vai odotatko täällä?”
”Haittaako, jos odottaisin täällä? En varmasti pääse huomenna edes liikkumaan näillä jaloilla”, Emily viittasi voipuneisiin jalkoihinsa.
”Ei, tietenkään. Voin tilata sinulle aamiaisen huoneeseen”, äiti virnisti hänelle ja painui Emilyn perässä sisään. Ovi narisi hiljaa kiinni, ja kadulle tuli hiljaista. Kukaan ei ollut huomannut tummiin pukeutunutta kulkijaa, joka oli tarkkaillut kaksikon kulkua ja keskustelua tarkkaavaisesti. Oven sulkeutuessa hahmo lähti liikkeelle – eikä tullut takaisin ennen aamua.


A/N2: Tiedän, olen ilkeä!

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 16.10.08
« Vastaus #54 : Lokakuu 18, 2008, 17:53:29 »
A/N: Jatkoa lupailin vielä syyloman aikana, joten tässä sitä nyt sitten on..

Sari: Tessan vanhemmat eivät ehkä ole niitä normaalimpia mahdollisia. Raha sekoittaa päätä ihan kiitettävästi, ja Rikhardille ja Gwynethille ulkokuori on aina se tärkein. Mutta siitä lisää myöhemmin!
Arya: Tessa on outo! Todella, mutta kun sen oppii tuntemaan, se ei ole muuta kuin ehkä hieman seonnut Amorin nuolista ;)
emwt: Kyllä, Tessan vanhemmat hylkäsivät tyttärensä tuholaisen isän takia.. Tai totta puhuen Tessa hylkäsi heidät, mutta vanhemmat käänsivät sen toisin päin, koska se oli näytti paremmalta ulkopuolisten silmin (=se sai Tessan näyttämään hirviöltä, ja heidät uhreilta). Mutta siitä edelleen lisää myöhemmin ;D Samoin kuin Kevinistä ja kaikesta muusta!

Kiitos, teille, jotka kommentoitte! Toivottavasti muutkin rohkenisivat :D Tässä seuraavassa osassa on tuskin yhtään Siriusta tai Noraa tai Jamesia, mutta asia on korjaantumaan päin kyllä.. Ja muutenkin en tykkää ollenkaan luvun lopusta. Se ikään kuin jää kesken. Tai vaan on. Mutta tällä mennään nyt. Kommenteja on edelleen toivottavaa jättää jälkeensä, kiltit!
-Delia

38. luku – Vieras
27.12.1977

”Kuutamo, sano Emilylle, että hänen pitää muistaa pyytää Rebeccalta minun joululahjani. Se ei ollut kasassani toissapäivänä”, Sirius huuteli keittiöstä, kun Remus kantoi tavaroitaan alakertaan.
”Onko sinulla käynyt mielessä, että ehkä Rebecca ei antanut sinulle mitään tänä vuonna”, James huusi puolestaan olohuoneesta, jossa hän oli poseeraamassa Alyssan kanssa Sofialle ja Vivienille, jotka ottivat kilpaa valokuvia.
”Et voi olla tosissasi, Sarvihaara. Rebecca rakastaa minua”, Sirius huusi takaisin.
”Saavihaara?” Vivien kysyi hitaasti. Alyssa puhkesi nauramaan, ja James kiirehti oikaisemaan tytön lausumista.
”Kuutamo!” Sirius kiljui yhä keittiöstä.
”Niin?”
”Kysy silti Emmyltä! Tai vielä parempi: Rebeccalta. Lupaatko?”
”Saako se sinut hiljaiseksi?”
”Joo!”
”Lupaan”, Remus kiirehti vastaamaan.
”Kuutamo!”
”Niin?” Sana tuli jo paljon kyllästyneemmin kuin aikaisemmin.
”Kiitos.”
Remuksesta oli mukavaa päästä tapaamaan Emilyn äitiä, vaikka hän myönsikin jännittävänsä hieman. Ainakin hän pääsisi hetkeksi eroon Siriuksesta, joka todella osasi olla ärsyttävä aina toisinaan. Remuksesta tuntui, että poika oli ollut tavallistakin ärsyttävämpi aina eilisestä lähtien. Sirius oli vetäytynyt yläkertaan puhumaan Noran kanssa jostain ja tullut myöhemmin alas sangen hankalana ja levottomana. James oli puhunut pojan kanssa, mutta Remus epäili, ettei Siriuksesta ollut saatu ulos edes paria järkevää sanaa. Noralla oli se vaikutus ihmisiin.
James tuli Alyssan kanssa olohuoneesta Sofia ja Vivien perässään. Vivien heilutteli jästikameraansa Remuksen edessä.
”Kuva?” tyttö kysyi. Remus nyökkäsi myöntyen, ja Vivien alkoi sovitella häntä oikeaan asentoon aulassa. Tyttö heitti Alyssalle olkansa yli oudolta kuulostavan lauseen ruotsiksi, ja Alyssa tuntui tottelevan ystävänsä käskyä. Hän veti Jamesin perässään mukaan Remuksen vierelle ja tarttui kumpaakin poikaa kädestä. Alyssa hymyili leveästi kameralle.
”Sanokaa banaani”, Vivien kehotti.
”Banaani?” ihmetteli Remus, ja Vivien oli jo tarttunut tilaisuuteen ottamalla kuvan.
”Minä rakastan englantilaisia”, Vivien kihersi kiitoksensa ja syöksyi halaamaan Remusta. Remus vastasi halaukseen hieman kömpelösti.
”Sirius olisi ehkä parempi tähän hommaan”, poika mutisi itsekseen. Vivienille hän totesi vain, että oli kiva tavata, ja lisäsi kohteliaisuudesta, että toivottavasti tavattaisiin vielä uudestaankin.
”Varmasti”, Vivien lupasi hymyillen irrottaessaan otteensa. Remus vastasi hymyyn. Sirius jätti juuri parahiksi keittiön saapuen vuorostaan halattavaksi.
”Hei, en minä vielä ole mihinkään lähdössä”, Sirius vastusteli. Sekä Jamesin että Remuksen kasvoille lennähti kysyvä ilme. Sirius ei koskaan kieltäytynyt sallitusta lähentelystä. Poika huomasi itsekin asian hetken päästä ja tiukensi otettaan Vivienistä.
”Tarkoitan vain, että meillä on aikaa halailla pidempäänkin”, poika paikkaili sanojaan.
”Mitä täällä tapahtuu?” Nora huhuili ylätasanteelta uneliaasti. Tyttö hieroi silmiään lähtiessään laskeutumaan portaita – yhdistelmä, jota Lily tai Emily eivät kumpikaan olisi sallineet. Ikävä kyllä kumpikaan tytöistä ei ollut paikalla estämässä Noraa, mutta onneksi James sentään maleksi portaiden alapäässä ja oli paikalla ottamassa Noraa kiinni, kun tyttö kompastui ja lensi pää edellä alas.
”Oikeasti, Nora, joskus sinä vielä tapat itsesi tuolla kompuroinnilla”, James väitti auttaessaan Noraa jaloilleen sylistään. Nora pyöritteli päätään epäuskoisena.
”Enpä usko, se olisi liian ennalta arvattavaa”, tyttö arveli. ”Luulen, että pikemminkin kuolen johonkin hirveään tautiin – ei, sekin olisi ihan tyhmää. Ehkä joku murhaa minut.” Noran silmät olisivat varmasti kiiluneet enemmänkin, elleivät ne olisi olleet puoliksi ummessa väsymyksestä.
”Minä muutin Alyssan huoneeseen yöksi, kun Emily ja Lily ovat poissa”, Nora selitti Jamesille nähdessään pojan ilmeen. ”Me puhuimme läpi yön, melkein kirjaimellisesti. Onko ruokaa?”
Alyssa viittasi keittiöön, jossa Greps mekasti hillopurkki kädessään.
”Greps lähtee takaisin Ruotsiin”, tonttu selitti Noralle, kun tyttö meni peremmälle. ”Tonttujen vapautuksen luvattuun maahan! Ymmärrettävää kieltä ja salsaa.”
”Salsaa?”
”Greps harrastaa salsaa”, tonttu nyökkäili onnellisena.

Emily heräsi aamulla pöllön huhuiluun ikkunan ulkopuolella.
”Shuu”, hän mutisi unisena ja huitoi kädellään peiton alta. Huhuilu jatkui vain, ja silmät ummessa Emily nousi ylös. Huoneen valo häikäisi hänet, kun hän yritti tirkistää, kuinka paljon kello oli. Sen täytyi olla jo paljon, koska oli niin valoisaa.
”Häivy”, Emily mutisi pöllölle. ”Shuu! Jätä minut rauhaan.” Kun hän sai silmänsä auki, hän näki, kuinka iso tornipöllö tepasteli edestakaisin ikkunalaudalla.
”Jos sinulla ei ole postia, häivy!” Emily määräsi ja ryömi alistuneena esiin peiton alta. Hän liikkui hitaasti hätistelemään pöllön pois ja kääntyi vasta sitten katsomaan huonetta. Äiti oli lähtenyt jo kauan sitten ja luvattu aamiainen odotti pöydällä. Emily tunsi jalkojensa olevan veteliä kaikesta eilisestä kävelystä. Hän sai tuskin vietyä jalkaa toisen eteen. Onneksi kukaan ei pakottaisi häntä tänään liikkumaan yhtään mihinkään. Tai jos johonkin pitäisi liikkua, Remus saisi kantaa hänet paikasta toiseen. Emily istui sängylleen juomaan tomaattimehua, jonka äiti oli muun aamiaisen ohella tilannut hänelle. Mehun maku oli jotenkin karvas, erilainen kuin normaalisti. Emily irvisti laskiessaan lasin pöydälle.
Ovelta kuului koputus, joka keskeytti Emilyn käden ojennuksen. Sämpylä jäi odottamaan tarjottimelle, kun tyttö kompuroi ylös. Äidillä oli avain, ja Remus oli luvannut tulla vasta myöhemmin, joten Emily veikkasi hotellityöntekijää, joka oli toivottavasti saapunut tuomaan hänelle uutta tomaattimehua. Koputus kuului taas, nyt vaativammin.
”Odota!” Emily huusi puoli matkasta. ”Ei tässä mitään huippuluutia olla”, hän jatkoi itsekseen mutisten tapellessaan lukon kanssa. Se ei olisi suostunut aukenemaan, mutta Emily riuhtaisi oven levällään käyttäen kaikkea voimaansa ja valmistautui hymyilemään hotellivirkailijalle. Mutta ovella ei seisonutkaan siististi puettu virkailija. Emily tunsi hengityksensä alkavan heti kulkea pinnallisesti, kun hän tunnisti tulijan. Edessä seisovalla miehellä ei ollut yllään kauniin punaista hotellivirkailijan asua, jota Emily oli odottanut ja jota hän nyt toivoi enemmän kuin mitään muuta. Sen sijaan miehellä oli reikiä täynnä oleva paita ja saastaiset housut. Tumma viitta oli liasta nuhraantunut, ja hiukset olivat ylikasvaneet. Kasvot olivat vetelät ja parrakkaat, silmät punoittivat. Mies oli riutunut, mutta näytti kuitenkin niin vahvalta ja voimakkaalta Emilyn edessä. Emilyn ajatukset juoksivat liian hitaasti, ja ennen kuin hän ehti lyödä oven takaisin kiinni, isä oli jo tyrkännyt hänet pois tieltään ja sulkenut oven.
”Oliko ikävä?” Matt Pratt ilkkui ääni sameana. Emily nielaisi ja perääntyi kauemmas huoneessa. Isä oli taas juonut. Tietysti hän oli!
”OLIKO?” mies huusi ja harppasi tarttumaan kiinni hänen ranteestaan. Isä horjahti puoliksi nojaamaan häntä vasten, ja Emily aisti löyhkäävän hengityksen kasvoillaan. ”Sinä varastit Rebeccan minulta”, Matt kertoi ja puristi Emilyn rannetta niin kuin oli aina ennen puristanut, ihan niin kuin ennen. Emilyn silmissä heitti. Hän ei halunnut uskoa, että eli tätä taas todeksi. Yli kymmenen vuoden jälkeen isä oli taas siinä ihan samanlaisena kuin oli aina ollut, yhtä humalassa, yhtä väkivaltainen. Yhä ajatellen, että Emily oli vienyt Rebeccan Mattilta ja tuhonnut heidän avioliittonsa.
Isä löi häntä kasvoihin niin voimakkaasti, että hän kaatui lattialle. Emily ei uskaltanut liikahtaa, ei uskaltanut yrittää karkuun. Isä istui petaamattomalle sängylle ja katsoi häneen hymyillen.
”Nyt minä varastan jotain sinulta: henkesi. Rebecca ei ole pelastamassa sinua tällä kertaa”, Matt kertoi kierosti virnuillen. ”Nyt tämä on vain minun ja sinun välinen asia, ihan niin kuin sen olisi aina kuulunut olla. Minä tapan sinut ja saan Rebeccan takaisin. Sovittu?”
Emily ei voinut estää itseään henkäisemään tukahtuneesti. Hän oli aina tiennyt, että isä halusi saada hänet pois päiviltä, mutta koskaan mies ei ollut sanonut sitä ääneen, puhunut niin rauhallisella äänellä. Emily tunsi tutut kyyneleet poskillaan, ja isän jalan kyljessään.
”Minä kysyin, että sovittu?” Matt toisti.
”Sovittu”, Emily henkäisi. Anna sen tapahtua nopeasti ja anna äidin päästä karkuun, elää rauhassa, Emily rukoili puristaen silmät kiinni. Anna sen olla nopeasti ohi!

Remus ei koskaan unohtanut sitä näkyä. Vielä kuolinpäivänäänkin hän kertasi sitä näkyä päässään. Se ei koskaan kaikonnut. Eivätkä myöskään ne ajatukset: jos olisin tullut vähän myöhemmin. Jos hän olisi tullut vähän myöhemmin niin… Mitä? Olisiko Emily kuollut, kuollut sinä päivänä? Ja silloin hän olisi seissyt hautajaisissa tietämättä mitään tulevista vuosista. Niitä ei olisi tapahtunut. Mitään ei olisi tapahtunut ilman Emilyä. Elämä olisi pysähtynyt, jäänyt paikoilleen.
Remus oli saanut huoneen numero 19 avaimen vastaanotosta kerrottuaan haluavansa yllättää tyttöystävänsä. Kurttuinen virkailija oli ollut yllättävän suostuvainen Remuksen pyyntöön. Varmasti nainen oli pohjimmiltaan romantikko, vaikkei sitä päällepäin voinutkaan nähdä. Remus heitteli avaintaan ilmaan ja koppasi sen aina yhtä varmasti: Jamesin katselu oli synnyttänyt halun yrittää koppailua itsekin. Itse asiassa jokainen kelmeistä oli hyvä kopittelemaan. He heittelivät milloin kenenkin tavaroita ympäriinsä paremman tekemisen puutteessa.
Remus ei aavistanut mitään edes nähdessään kuraiset saappaanjäljet, jotka johtivat numeron 19 ovelle. Vaikka Emilyllä tai Rebeccalla ei millään voinut olla niin iso jalka, Remus ei osannut ihmetellä asiaa. Myöhemmin hän mietti aina, miksei ollut epäillyt mitään nähdessään jäljet. Missä hänen ajatuksensa olivat oikein olleet sillä hetkellä?
Remus työnsi avaimen lukkoon ja väänsi sitä hiljaa. Emily oli niin herkkä äänille, ja tyttö varmasti säikähtäisi kuoliaaksi, jos kuulisi ylimääräistä rapinaa ovelta. Lukko naksahti auki, ja Remus raotti ovea. Häneltä kesti vain muutama sekunti tajuta tilanne ja reagoida siihen. Emily makasi lattialla pidellen käsiä päänsä suojana. Tyttö oli vetänyt polvensa rintaansa vasten ja kouristeli kauhistuttavan näköisesti ja yritti kiljua tuskaansa ulos. Resuinen, tummanpuhuva mies oli kohottautunut Emilyn ylle taikasauva kädessään vapisten. Remus muisti olleensa helpottunut siitä, että mies oli niin humalassa kuin oli, koska tämä ei silloin pystynyt kunnon taikoihin. Ties vaikka Emily olisi jo kuollut, jos mies olisi ollut selvänä.
Remus toimi vaistojensa varassa. Hän veti taikasauvansa esiin ja paiskasi miestä päin ensimmäisen loitsun, joka tuli hänen mieleensä. Kumma kyllä ensimmäinen loitsu, jonka hän sai ulos, oli hihityskirous, mikä ei ehkä ollut järkevin mahdollinen kyseiseen tilanteeseen. Seuraavana taikasauvan kärjestä lähti jo tainnutustaika, joka toimi paremmin kaataen miehen lattialle. Remus kiirehti lähemmäs ovelta taikasauva yhä ojossa.
”Kadotus!” hän huudahti vielä varmuuden vuoksi ja osoitti tajutonta miestä. Mies katosi pojan sanojen voimasta jättäen keskelle lattiaa tyhjän tilan. Vasta silloin Remus huomasi hikikarpalot otsallaan ja raskaan huohotuksen. Hän käännähti lennosta ja kumartui Emilyn puoleen tarttuen määrätietoisesti tytön käsiin, jotka tärisivät koko muun kehon mukana.
”Emmy, minä rakastan sinua”, oli ainoa, mitä Remus sai ulos suustaan sillä hetkellä. Hän toisteli sanoja nostaessaan tyttö parempaan asentoon. Emily ei koskaan ollut näyttänyt hänen silmissään niin haavoittuvaiselta. Kyyneleet olivat täplittäneet kasvot, ja poskesta valuva veri teki kaiken tuhruiseksi. Hiukset olivat pöhöttyneet ja verestä takkuiset. Vartalo kouristeli yhä, mutta Remus ei tiennyt, johtuiko se pelosta vai jostain kirouksen jälkivaikutuksesta.
”Remus!” Emily sai sanottua ja tarrautui häneen entistä tiukemmin. ”Älä jätä minua hänen kanssaan. Hän tappaa minut. Hän tappaa minut! Äiti! Äiti, älä päästä äitiä tänne! Äiti ei saa nähdä häntä.” Emily kirkui hysteerisenä.
”Shh, Emmy-kulta, hän on poissa. Hän ei tee sinulle pahaa. Minä en jätä sinua tänne yksin. Shh”, Remus hyssytteli ja silitti hiuksia pois Emilyn silmiltä.

Remus säikähti aika tavalla, kun hieman myöhemmin huomasi tummahiuksisen naisen tulevan hyräillen ovesta sisään. Poika oli jo nostamassa uudelleen taikasauvaansa valmiiksi, kunnes tajusi, että naisessa oli jotain häiritsevän samanlaista kuin Emilyssä. Ruskeat hiukset olivat täsmälleen samaa sävyä kuin Emilylläkin, ja piirteet olivat identtiset. Remukselta ei kestänyt kauan ymmärtää, että kyseessä oli Emilyn äiti.
Hyräili kuoli hiljaa pois ja tilalle nousi kauhea kiljaisu, kun Rebecca tajusi tilanteen huoneessa.
”Emily!” Nainen ryntäsi kontalleen lattialle tyttärensä viereen. ”Em, mitä täällä tapahtuu? Oletko sinä hengissä? Kulta, vastaa!”
Remus ei tahtonut päästää Emilystä irti, mutta luovutti kuitenkin tytön äitinsä käsiin. Emily ei tuntunut tajuavan muuta kuin äitinsä olemassa olon sillä hetkellä, sillä tyttö takertui äitiinsä yhtä lujasti kuin oli äsken takertunut Remukseen.
”Minä – täällä oli joku mies”, Remus kertoi hiljaa naiselle, joka puristi tytärtään tiukasti rintaansa vasten. Rebecca nosti päätään ja katsoi Remusta. Remuksesta tuntui kuin silmät olisivat porautuneet hänen lävitseen totuutta etsien.
”Tumma, laiha, juopunut”, Remus kuvaili Rebeccalle.
”Matt”, Rebeccan ääni oli niin täynnä vihaa, että Remuksen oli vaikea erottaa nimeä. ”Missä hän on nyt?”
”Minä – taisin katouttaa hänet jonnekin. En ole varma, mihin lähetin hänet. Toimin aika vaistonvaraisesti.”
Huoneeseen lankesi hiljaisuus, jonka rikkoi vain Emilyn tuhina äitinsä sylissä. Remus pureskeli alahuultaan ja katseli tyttöystävänsä kasvoja, joilla kyyneleet ja veri sekoittuivat keskenään. Rebecca piteli tyttö tiukasti halauksessaan.
”Minä taidan olla sinulle kiitoksen velkaa, Remus. Remushan sinä olet?” nainen sanoi vihdoin poikaan katsoen. Remuksen ei onnistunut kuin nyökätä vastaukseksi.
”Onko Em kertonut sinulle isästään?” nainen kysyi, ja Remus nyökkäsi jälleen. ”Mattilla on pakkomielle”, Rebecca madalsi ääntään, ettei Emily kuulisi. Remus epäili, ettei tyttö olisi kuullut muutenkaan ollessaan niin muissa maailmoissa.
”Pakkomielle juomiseen ja Emilyyn”, Rebecca jatkoi. ”Olen yrittänyt pitää Emilyn turvassa ja luulinkin, että hänellä ei olisi mitään hätää täällä yksin, mutta – no, joka tapauksessa, pahinta ei tapahtunut, kiitos sinun. Arvostan sitä, mitä teit. Pelastit pikku tyttöni, Remus. Kiitos.”
”Kuka tahansa olisi tehnyt saman”, Remus mutisi hämillään. ”Minäkin rakastan häntä.”

Dina oli jäänyt nukkumaan makuusaliin, kun Lily oli aamulla hiipinyt pois. Lily oli halunnut hivenen aikaa itselleen, vaikka viihtyikin erinomaisesti pikku tytön seurassa. Linnan käytävät hohkasivat kylmyyttä, kun Lily kulki eteenpäin. Hän ei tarkalleen tiennyt, minne oli menossa, mutta ei sillä ollut niin paljon väliäkään. Käytävät olivat hiljaisia, koska nekään vähät oppilaat, jotka eivät olleet kotiin lähteneet jouluksi, eivät olleet vielä heränneet.
”Ei huolta, pikku tuholainen. Sinä olet turvassa niin kauan kuin pysyt siellä etkä tule ulos.” Tessa tuli esiin kulman takaa katse alas vatsaansa luotuna.
”Huomenta, Tessa!” Lily tervehti. Tessa kohotti katseensa häneen, ja Lily näki tummat silmäpussit, joita ei ollut vaivauduttu meikkaamaan piiloon, naisen silmien alla. Tessan kasvoilla oli nääntynyt ilme, ja nainen näytti siltä kuin ei olisi syönyt mitään moneen päivään vaan käyttänyt kaiken aikansa kittaamalla alkoholia. Lilylle tuli jälleen sellainen tunne, että nainen olisi sortunut juomaan raskaudestaan huolimatta. Tessa horjahti päin seinää Lilyn tuijottaessa.
”Lily!” nainen nauroi hivenen hysteerisenkuuloisesti. ”Minä olen tulossa hulluksi”, hän jatkoi. ”Nyt se vihdoin tapahtuu! Olen odottanut sitä aina elokuusta saakka.” Tessa otti pari sangen huteraa askelta Lilyä kohti. ”Minä puhun sille – tuholaiselle. Minä ajattelen omituisia asioita. Minä – minä sekoan kohta. Minä haluan hoitoon.”
Tessa teki jälleen omituisen syöksyn päin seinää ja jäi nojaamaan sitä vasten itsekseen mutisten. Nainen suoristeli väljää huppariaan poissaolevana. Lily harppoi naisen luokse ja tarttui tätä varovaisesti käsivarresta.
”Mennäänkö katsomaan matami Pomfreytä?” Lily ehdotti ja mietti itsekseen, koska hänestä oli tullut opettajien lapsenvahti – tai pelkän Tessan oikeastaan. Nainen todella tarvitsisi miestä rinnalleen. Yksin hän oli täydellinen katastrofi. Tessa soperteli jotain, jonka Lily päätti tulkita myöntäväksi vastaukseksi. Hän yritti repiä naista mukaansa. Tessa oli ensin veltto, mutta tuntui sitten piristyvän hiukan ja lähti suostuvaisena Lilyn mukaan.
”Tiedätkö, minä en ole nukkunut hirveästi viime aikoina”, Tessa selitti Lilylle, kun he kulkivat eteenpäin. Ulkopuolisen silmin meno olisi saattanut näyttää hieman kummalliselta, sillä Lily kulki suoraan, kun taas Tessa horjui vähän minne sattui.
”Itse asiassa en ole nukkunut yhtään”, nainen jatkoi miettien. ”Onkohan se ihan normaalia?”
”Ei”, Lily vastasi avuliaasti.
”Sitä minäkin ajattelin”, Tessa tuumi. ”Olen hullu!” nainen nauroi jälleen hysteerisesti. ”Vihdoinkin!”

Matami Pomfrey vaikutti hieman avuttomalta nähdessään Tessan, joka tempoili Lilyn otteessa ja selitti kiivassanaisesti viime yöstään.
”Tuholainen opetteli tanssimaan”, nainen nyökytteli vakavana. ”Terve taas”, hän tervehti kohteliaana matamia, joka pureskeli alahuultaan ohjatessaan Tessaa sisälle sairaalasiipeen. Hän saattoi Tessan yhteen sängyistä ja juotti naiselle inhan vihertävää lientä. Tessa joi täyden lasin tyhjäksi ja kaatui päistikkaa vuoteeseen. Muutaman sekunnin kuluttua sängystä alkoi kuulua uneliasta tuhinaa. Lily seisoi jäykkänä ovella eikä tiennyt, kuuluiko hänen lähteä jo vai jäädä. Matami kääntyi hänen puoleensa ja hymyili nuivasti.
”Älä huoli, kultapieni. Hän on saanut tämän tapaisia kohtauksia jo lokakuusta lähtien”, nainen selitti. ”Ne menevät yleensä ohi parin tunnin unilla ja kourallisella pillereitä.”
”Kourallisella?” Lily kauhistui.
”Neiti Dawson vaati saada pillereitä”, Pomfrey selitti. ”Hän ei muuten usko toipuvansa. Yleensä annan hänelle vitamiineja tai jotain muuta harmitonta. Luulosairautta, sanon minä.”
Lily arveli olevan ihan viisasta, että asiassa toimittiin Tessan tahtojen mukaan. Se oli varmasti paljon helpompaa kuin riidellä naisen kanssa.
”En minä yleensä”, matami Pomfrey paikkaili sanomisiaan, jottei Lily saisi hänestä selkärangatonta kuvaa. ”Mutta kun hän on raskaanakin…”
Lily vilkaisi sänkyä, jossa Tessa tuhisi siistissä kasassa jotenkin levollisen näköisenä. Hänen kävi naista sääliksi: olla nyt tuntemattomassa ympäristössä yksin lapsensa kanssa isän huidellessa ties missä. Ja Tessa tuntui muutenkin niin epätasapainoiselta. Raskaus tuskin helpotti asiaa.
”Jo lokakuusta lähtien”, Lily ihmetteli eikä ollut huomannut sanoneensa sitä ääneen, ennen kuin matami Pomfrey vastasi.
”Ennen niitä oli vain kerran kuussa, mutta nyt ne ovat melkeinpä arkipäivää”, nainen huokaisi.
”Mistähän ne mahtavat johtua?” Lily jatkoi ääneen miettimistään. Matami Pomfrey tuhahti ja kääntyi katsomaan Tessaa, joka nukkui sykkyrässä.
”Mistä vain tuon naisen tapauksessa”, nainen tuhahti, mutta jatkoi pehmeämmin. ”Hän toistelee joka kerta vihaavansa jotain miestä. En koskaan saa selvää nimestä tai oikeastaan mistään muustakaan.”
”Luuletko, että hän juo?” Lily pohti.
”Alkoholia?” matami Pomfrey kysyi. ”Varmasti ei. Minä olen testannut joka kerta. Neiti Dawson ottaa raskauden siinä suhteessa hyvin vakavasti. Uskomatonta ottaen huomioon hänen taustansa.”
”Taustan?”
”En voi puhua potilaitteni yksityistiedoista”, matami napautti. Yksityistiedoista. Sana kuulosti liian houkuttelevalta Lilyn korviin. Hän oli selvästi viettänyt liikaa aikaa kelmien ja Noran kanssa. Entinen Lily ei olisi missään tapauksessa ajatellut mitään tällaista, ei edes harkinnut.
Lily yritti karistaa ajatusta päästään koko matkan takaisin rohkelikkotorniin, tuloksetta. Ajatus ei suostunut lähtemään yhtään minnekään. Se oli kuin pienikokoinen James, joka ei suostunut häipymään hänen päästään. Lilyä hävetti, kun hän edes ajatteli mitään sellaista. Matami Pomfreyllä oli jokaisen Tylypahkassa olevan ihmisen tiedot huoneessaan. Tessan tiedot olivat luonnollisesti muiden joukossa. Ei voinut olla mitään haittaa, jos hän vähän vilkaisisi niitä… Selvittäisi Tessan menneisyyttä. Ehkä Roxyn ja Romeonkin samalla, kun oli liikkeellä. Häntä ärsyttivät asiat, jotka jäivät vaivaamaan.

”Dina, minulla on ehdotus sinulle”, Lily sanoi. Dina kohotti päätään lattialla, jossa oli kokoamassa liikkuvaa palapeliä. Se oli haastavampaa kuin jästipalapelien kokoaminen, sillä palojen kuvat liikkuivat aivan kuten muutkin kuvat taikamaailmassa.
”Jos se on jotain kiinnostavampaa kuin tämä, kerro. Muutoin jätän väliin”, Dina kertoi sovitellessaan paloja paikoilleen. Lily hyppäsi istumaan Emilyn sängylle.
”Tämä on jotain, mitä Sirius tekisi”, hän sanoi vihjaavasti.
”Kerro!” Dina huitaisi paloja ympäri huonetta pompatessaan ylös. Lily virnisti, vaikka hänen parempi puolensa huusikin vastaan.
”Minun täytyy päästä matami Pomfreyn huoneeseen tarkastamaan – hmm, muutamia tietoja. Sinun täytyy houkutella hänet pois sairaalasiiven lähettyviltä ja pitää kiireisenä muutama minuutti”, Lily selitti kirein hampain. Tämä oli juuri sellaista, mitä James tai Sirius olisi valmis tekemään. Hän oli enemmän samanlainen Jamesin kanssa kuin oli ikinä kuvitellutkaan. Dina näytti mietteliäältä.
”Oletko sinä lääkeriippuvainen?” tyttö tiedusteli viattomasti.
”En!”
”Hyvä, sitten minä voin auttaa”, tyttö suostui. ”Koska aloitetaan?”
”Kävisikö heti?” Lily ehdotti. Tessa nukkuisi vielä ainakin tunnin verran, ja tuskin kellään muulla oli mitään aihetta käväistä sairaalasiivessä siihen aikaan päivästä.
”Mahtavaa”, Dina hymyili kivutessaan ylös lattialta. ”Luuletko, että viisi-seitsemän minuuttia riittää.”
”Seitsemän?”
”Meiltä kestää kävellä korkeintaan kaksi minuuttia alas ja kaksi takaisin, ja luultavasti en saa venytettyä sitä kuin kolme minuuttia. Matami on hankala ihminen.”
”Venytettyä mitä?” Lily tahtoi tietää, mutta Dina ei kuunnellut vaan jatkoi itsekseen puhelua.
”Sirius ja James pystyisivät ainakin kahdeksaantoista minuuttiin. Yhdessä varmasti pidempäänkin aikaan”, tyttö mutisi ihailevalla äänellä. ”He ovat loistavia.”
Lily kuvitteli mielessään Dinan kuuden vuoden päästä. Tytöstä tulisi varmasti opettajien kauhu, ainoa tyttöpuolinen kelmi! Tyttöhän sai jo nytkin oppinsa suoraan kelmeiltä ja näytti olevan pohjimmiltaan aika kieroutunut – sekä niin viattoman näköinen, ettei kukaan osannut ikinä epäillä mitään.

Dina oli sanalla sanoen taitava! Matami Pomfrey tarttui heti koukkuun, kun Dina ryntäsi sairaalasiipeen selittämään jotain kaatuneesta kalina-aaveesta. Lilyllä ei ollut mitään aavistusta siitä, mikä oli kalina-aave eikä näyttänyt olevan matamillakaan, mutta nainen lähti kiltisti seuraamaan Dinaa alakerroksiin. Lilyn piti purra huultaan muutaman kerran ja ajatella itseään kelminä – Lily ei koskaan tunnustanut kenellekään ajatelleen olevansa Sirius sinä päivänä – ennen kuin hän uskalsi lähteä liikkeelle.
Sairaalasiivessä oli hämärää, sillä matami oli sulkenut valot lähtiessään huoneesta. Tessa tuhisi edelleen vuoteessaan samassa asennossa, jossa Lily oli hänet viimeksikin nähnyt. Muita potilaita ei ollut tupsahtanut mistään. Kaikki meni suunnitelmien mukaan. Lily vilkaisi seinällä raksuttavaa kelloa ja kiirehti eteenpäin. Dinan seitsemästä minuutista oli kulunut jo puoli. Lily rukoili, ettei matami olisi lukinnut huoneensa ovea lähtiessään, ja kerrankin onni näytti olevan hänen puolellaan. Ovi aukeni narahtaen ja paljasti puhtautta hohtavan huoneen. Jokainen paperi oli moitteettomassa järjestyksessä ja jokainen kynä suorassa. Lily arpoi hetken jättimäisten kaappien välissä, kunnes veti päättömästi yhden auki. Sisällä oli pelkkiä paperinippuja, muttei mitään, mikä olisi auttanut häntä. Lily sulki kaapin ja avasi toisen: lisää papereita. Paniikki alkoi hiipiä hänen mieleensä. Miten kelmit onnistuivat tässä? Oliko pojilla rautahermot vai miten he kestivät vapaaehtoisesti mitään tällaista? No, olihan hänkin tässä vapaaehtoisesti, mutta hän oli ensikertalainen eikä ollut voinut tietää, miten raastavaa puuhaa tämä oli. Lily syytti Jamesia siitä, että poika ei ollut kertonut hänelle harrastuksensa nurjasta puolesta.
Kolmannesta kaapista löytyi kasoittain erivärisiä purkkeja ja pakkauksia, mutta ei henkilötietoja.
”Mieti, mieti”, Lily mutisi itsekseen. ”Mitä James tekisi?” Mitä James tekisi, mitä James tekisi?
Lily kohotti kasvonsa lohikäärmeenveripillereistä. Tietenkin! James käyttäisi suunnistustaikaa. Lily tavoitteli taikasauvaansa ja mutisi sille muutaman sanan. Huoneen perimmäisen kaapin ovi alkoi hohtaa keltaista valoa.
”Kiitos”, Lily lähetti kiitoksensa mielikuvitus-Jamesilleen kiirehtiessään kohti kaappia. Hän veti sen auki. Sadat vihertävät kansiot pursusivat ulos kaapista. ”Tulejo Tessan kansio”, Lily mutisi sen kummempia vaivautumatta etsimään. Yksi kansioista lennähti hänen käteensä. Lily käänsi kansion oikeinpäin ja luki sen kannessa olevan nimen: Theresa (Tessa) Maria Dawson. Bingo! Hän avasi kansion miltei vapisevin käsin ja ryhtyi etsimään jotain merkkiä naisen taustasta. Jotain, jonka takia Tessan nykyinen tila oli matami Pomfreyn mielestä uskomaton. Henkilötiedot soljuivat katseen läpi merkityksettöminä: syntymäaika, -paikka, vanhemmat, siviilisääty. Lily pysähtyi ja luki siviilisääty-kohdan merkinnät.
Nykyisen tiedon mukaan ei elä parisuhteessa.. Ollut tiettävästi useamman vuoden mittaisessa suhteessa tuntemattoman henkilön kanssa. Aiemmin harrastanut tunnettuja ns. yhden illan juttuja.
Mistä ne sellaistakin tiesivät, Lily ihmetteli jatkaessaan selailuaan. Tai pikemminkin: mihin ne sellaista tietoa tarvitsivat?
Seuraavaksi hänen huomionsa kiinnitti kohta, jossa kuvailtiin aikaisempaa sairaalahistoriaa. Sen oli pakko olla se tausta, josta matami Pomfrey oli puhunut – tai ennemminkin vaiennut.
Todettu lukihäiriö kahdeksan vuoden iässä (liite 3). Lisäksi todettu kipufobia (liite 4), johon ei ole annettu lääkitystä. Kyseinen henkilö ilmeisesti allerginen yleiselle kipulääkkeelle, lohikäärmeenveripillereille. Allergiaa ei testattu eikä vahvistettu. Hoidettu useita kertoja alkoholimyrkytyksen takia. Runsas alkoholin käyttö johtanut myös pidempiaikaiseen sairaalahoitoon ja tukihenkilön suosittamiseen (liite5). Yhteys mahdolliseen tukihenkilöön PMTVS:n kautta. Tukihenkilöksi lupautunut (tietoa ei vahvistettu) Kevin –
Kova kolahdus säikäytti Lilyn silmät irti papereista. Kuinka paljon kello oli jo kiirehtinyt eteenpäin? Oliko jo aika lähteä?
”Olin ihan varma, että se oli kalina-aave!” Dinan ääni kuului käytävältä. Lily tunki hätääntyneenä Tessan papereita takaisin kansioon ja lennätti kansion takaisin hyllyyn turhia vaivautumatta asettelemaan sitä kunnolla. Miten kelmit kestivät tällaista touhua?
”Mitä sinä huudat siinä? Minä seison tässä aivan vieressä eikä kuulossani ole mitään vikaa”, matami napisi kiukkuisena Dinalle ja räpelsi ovea auki. Lily paiskasi kopin oven perässään kiinni – ehkä turhan kovaa – ja teki hurjan syöksyn kohti Tessan sänkyä. Hän ehti juuri parahiksi istumaan Tessan sängyn laidalle, kun matami sai oven auki ja tuli sisään.
”Mikä se oli?” nainen vaati saada tietää viitaten oven kolahdukseen. Lily kohautti olkiaan.
”Pöllö lensi päin ikkunaa”, tyttö väitti heittäen ulos ensimmäisen asian, joka mieleen tuli.
”Hmmph”, matami tuhahti. ”Mitä sinä täällä taas teet?”
”Tulin katsomaan, voiko Tessa jo paremmin”, Lily hymyili. ”Ilmeisesti hän nukkuu vielä, joten taidan tulla myöhemmin uudestaan.”

Lily istui koko loppu illan oleskeluhuoneessa pohtimassa, mitä oli saanut vierailustaan irti muuta kuin epämieluisan kelmi-kokemuksen. Ainakin Tessan alkoholin kulutus oli osoittautunut oletettua vakavammaksi, jos nainen kerran oli saanut sairaalahoitoakin. Ja tämä mahdollinen tukihenkilö Kevin Jotain – asia häiritsi Lilyä, vaikkei hän tiennyt, miksi. Tessa ei ollut koskaan maininnut koko miestä, vaikka tukihenkilön luulisi olevan yksi tärkeimmistä henkilöistä elämässä. Tosin eipä Tessa ollut kertonut paljon muutakaan itsestään tai elämästään.
Lily naputti kynnellään pöytää ja tuijotti tyhjää paperiarkkia edessään. Mitä se haittaisi, vaikka hän kirjoittaisi Mungoon ja kysyisi asiasta? Hän vain halusi tietää totuuden. Hän ei kestänyt tätä kaikkea salailua.
”Enkö ollutkin loistava?” Dina kyseli hänen vierestään jo varmasti kymmenennen kerran.
”Todella”, Lily vastasi kuten joka kerta.
”Sinun täytyy kertoa kelmeille. He eivät koskaan usko, että minä tein jotain sellaista”, Dina vannotti innoissaan. Eivätkä he varmasti usko, että minä tein jotain sellaista, Lily tuumi mielessään. Dinalle hän vain nyökkäsi hajamielisenä.
”Se oli hauskaa”, Dina jatkoi hänen mielenkiinnon puutteestaan välittämättä. ”En yhtään ihmettele, että he nauttivat tuosta.”
Minä ihmettelen, Lily jatkoi päässään puhumista, miten kukaan voi nauttia tuosta. Se oli hermoja raastavaa ja väärin ja ehdottomasti kamalaa. Mutta samalla omalla tavallaan kutkuttavaa, pieni ääni Lilyn päässä kertoi, kivaa jopa!
”Lily!” Dina heilutteli kättään hänen kasvojensa edessä. Lily vetäytyi hymyillen kauemmas.
”Missä sinä olit?” Dina tahtoi tietää.
”Ajatuksissa. Mitä kysyitkään?”
”Että oletko sinä vieläkin vihainen Jamesille? Minä haluaisin, että te kaksi alkaisitte jo seurustella. Te olette täydellisiä toisillenne. Nyt vihdoin voin sanoa sen, kun tunnen sinutkin.” Dinan silmät loistivat. Lily ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Anteeksipyyntö tuli taas mieleen. Hän oli päättänyt tehdä sen: niellä ylpeytensä ja pyytää anteeksi. Päivät Alyssan luona olivat auttaneet päätöksessä. Ainakin siitä reissusta oli ollut jotain hyötyä. Hän ei aikonut enää katsella sivusta Jamesia. Hänen täytyi tehdä jotain. James vihaisi häntä, mutta ainakin hän olisi sitten kertonut olleensa väärässä ja pyytänyt – Lily ei tiennyt vielä, mitä halusi pyytää Jamesilta. Ystävyyttä? James olisi ihana ystävä, mutta riittäisikö se enää. Halusiko hän pelkkää ystävyyttä?
”Lilyyy”, Dina huhuili nauraen, ”vastaa.”
”Ei, en minä ole vihainen Jamesille”, Lily hymyili Dinalle. ”En enää.”
Dina taputti käsiään yhteen ihastuneena. ”Te olette unelmapari!”
”Hei”, Lily toppuutteli virnistäen, ”vaikka minä en ole vihainen Jamesille ja pyydän anteeksi, James vihaa minua yhä. Ota se huomioon.”
”Voi, ei hän vihaa sinua”, Dina huudahti.
”Eikö?”
”Ei tietenkään! Oletko sinä nähnyt, miten hän katsoo sinua?”
”En”, Lily hymähti. ”En ole hirveästi vilkuillut siihen suuntaan viime aikoina, ymmärrät kai.”
”Hänellä on ikävä sinua”, Dina vakuutti.
”Ikävä?”
”Luota minuun”, Dina nyökytteli. ”Minä kyllä tunnistan ikävän katseesta, kun näen sellaisen.”

Emily oli lakannut kouristelemasta vasta paljon myöhemmin. Rebecca oli yrittänyt pyyhkiä verta tyttärensä kasvoilta, mutta se ei ollut onnistunut ennen kuin Emily oli lakannut liikkumasta. Vasta sitten Rebecca pystyi pyyhkimään Emilyn kasvot verestä ja kyynelistä ja paikkailemaan haavaa poskessa ja hiusrajassa. Tytön hiukset suoristuivat ja puhdistuivat omia aikojaan ja palmikoituivat tutuille leteille. Emily ei suostunut enää puhumaan mitään moneen tuntiin vaan istui vain hiljaa paikallaan ja tuijotti milloin lattiaan milloin ikkunaan, välillä tyhjyyteenkin.
”Koska hän lopettaa?” tyttö kuiskasi rikkoen hiljaisuuden, joka oli laskeutunut huoneeseen. Rebeccan pää heilahti ylös, ja nainen kumartui halaamaan tyttöä.
”Kultapieni, tunnethan sinä Mattin”, Rebecca huokaisi painaen päänsä Emilyn päätä vasten. Remus rypisti kulmiaan. Mikä vastaus tuo oli? Hän olisi ilman muuta vakuuttanut, että Emily oli aivan turvassa, eikä Matt pääsisi häneen käsiksi enää koskaan.
”Toivotaan vain, että hän hankkisi hoitoa. Ajatellaan positiivisesti”, Emilyn äiti jatkoi. ”Me ei menetetä toivoa tässä vaiheessa, eihän?”
”Ei”, Emily mutisi poissaolevana, ”ei menetetä.”
Remuksen oli pakko ihailla tytön uskomatonta voimaa kerätä itsensä kasaan, vaikka mitä olisi tapahtunut. Oliko mitään, mikä saisi tytön luhistumaan täysin?
Rebecca näytti hieman epäröivältä. ”Hmm, Remus? Voisitko jäädä tänne Emilyn luokse? Minun on pakko hakea ruokaa alhaalta.”
”Tietysti!” Remus tokaisi. ”Tietysti. Hän on ihan turvassa täällä. Mene vain.”
Rebecca ei näyttänyt vakuuttuneelta eikä selvästi halunnut jättää Emilyä. ”Oletko varma?”
”Minä osaan puolustautua kyllä. Olen viettänyt kuusi ja puoli vuotta Siriuksen ja Jamesin seurassa luihuisjahdissa. Siinä puuhassa täytyy osata puolustautua tai halvaantuu alle puolessa päivässä”, Remus virnisti laimeasti. Rebeccan naurahdus oli jotenkin kireän kuuloinen, mutta nainen nousi kuitenkin ylös ja harppoi ovelle.
”Pärjäätkö sinä?” Remus kuiskasi Emilylle, joka tuijotteli käsiään hämmentyneen näköisenä. Emily kohotti kasvonsa ja vastasi hänen katseeseensa.
”Pakko. Äidin takia”, tyttö vastasi varmasti.
”Tiedäthän sinä, että Rebecca on vahva vain sinun takiasi”, Remus kertoi. Hän oli tarkkaillut naista päivän aikana, ja sen verran hänkin ihmisiä tunsi, että oli saanut sen selville.
”Tiedän”, Emily huokaisi. ”Se on meidän tapamme selvitä.” Emily kohotti kätensä ja tarttui häntä lempeästi leuasta ja pakotti katsomaan itseensä. Remus käänsi katseensa tyttöön hivenen vaivautuneena.
”Tämä häiritsee paljon enemmän sinua kuin minua”, tyttö vakuutti. ”Minä olen elänyt tämän. Minä osaan sopeutua. Sinä olet ensikertalainen.”
”Miten sinä teet tuon? Miten sinä voit vain työntää sen kaiken taaksesi?” Remus parahti. ”Se näky sinusta… Se oli kamalaa.”
”Älä ajattele sitä”, Emily vaati. ”Kaikki on kunnossa. Pakko olla.”
”En ymmärrä…”, Remus mutisi häkeltyneenä tytön lujuudesta.
”Sellainen minä olen”, Emily hymyili pienesti. ”Minä selviydyn. Aina!”

Soara

  • Ankeuttaja
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 18.10.08
« Vastaus #55 : Lokakuu 18, 2008, 19:47:45 »
minä... minä... en kerennyt vastata tuohon yhteen, sitten sinä jo paukaisit uuden luvun! Tämä ei ole reilua. tai oikeastaan ihan sama :)

Jee, jotain edistystä joka suuntaan. Dinastatykkään enemmän ja enemmän, ja Lilyn kelmintemppu oli kiva tässä luvussa (en jaksa alkaa kommentoimaan mitään edellisestä luvusta. Liian innoissaan tästä)

Aika jännä kun Lily jotain tuollasta teki. Hänen päässään huuta pikku James, se oli aika huvittavaa, luultavasti Lily ei ajatellut mitä ajatteli, joka on hyvä, hän ei voi karkoittaa sitä mielestään.
Lily siis kelmeili enemmän ja otti lisää selvyyttä Tessasta, Tuo Kevin on siis tukihenkilö. Ei hemmetti, olen luullut jotain paljon suurempaa kuin joku tukihenkilö. Mutta nyt minua harmittaa kun Lily ei saanut aikaiseksi katsoa Roxyn ja Romeon tietoja, sieltä olisi löytynyt varmasti kaikkea hauskaa. Minua olisi kiinnostanut katsoa mitä siellä olisi ollut itsestään, eli tässä tapauksessa olisin Lilynä katsonut jos aikaa olisi ollut, myös oman kansion. Ja sitten vielä Jamesin kansion. Ja sitten kaikkien muidenkin. :PP

Norasta selviää taas uusia puolia, kaikin puolin sellainen "seko tyyppi" kun se on tuollainen hässeli. Tuollainen... linnunpelätin ei ole oikea sana, mutta luultavasti aika lähellä sitä, kun se ekana tuli mieleen.. Mutta siis kun se tuollainen innokas, mutta niin raasu kun ei 'osaa' puoli unessa kävellä portaita alas. Mutta siis, Nora on Nora, enkä edelleen tykkää siitä niin fanaattisesti kuin luulisi.

Jep, mutta siis, toivon totisesi että James ei menisi tekemään mitää typerää Alyssan kanssa, ei halua sitä!! Siis, minä edelleen kauhea L/J Fanaatikko en sietäisi sitä. Mutta siitä saataisiin kateutta ja siitä taas riitaa ja siitä suuria tunteita ja ihanaa romantikkaa. (minä en sitten, jos joskus kysytään, en kirjoittanut tuota lausetta.) Mutta siis... James juttuja odotellessa.

Sirius on kanssa raasu, mutta siis hän teki jotain Noran ja hänensuhteen. Mutta lisää odotellessa.

Ja taas tälläinen ei-hyper kommentti.. Mutta koitas kestää, minä olen vielä ihan sekaisin kaikesta tästä mitä on tapahtunut kahden aijemman luvun aikana. Mutta siis...

~Soara

(Edit: osais kirjoittaa nimensä oikein :P)
« Viimeksi muokattu: Lokakuu 19, 2008, 21:19:38 kirjoittanut Soara »

Poissa Cirael

  • Kelmeä kalmankoira
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: PhoenixWolf25005
  • Tupa: Rohkelikko
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 18.10.08
« Vastaus #56 : Lokakuu 19, 2008, 12:47:05 »
Aijai... Tämä on vuotiksen suuri haittapuoli! Kaksi lukua tullut, eikä minkäännäköistä ilmoitusta sähköpostissani. *murr*

Pomppaan nyt tuon toiseksiviimeisen luvun kommentoinnin ylitse, koska olen nyt aivan tämän uusimman luvun pauloissa...
Noh.. Ekana tuo Remus ja Emily juttu. Mahtavaa, että Remus sai kiitokset Emilyn äidiltä... Varsinkin kun tämä oli vielä epäillyt tuota Remuksen ja Emilyn juttua aika pahasti. Sai ehkäpä näkemään Rempan paljon paremmassa valossa. Hyrhnh... Kamala tuo isä. o.O

Hmm.. Tessa.. Tuo hänen taustansa.. Itselläni oli jotain noista käväissyt nopeasti päässä, mutta olin hylännyt ne sitten täysin, sillä en oikeastaan voinnut ajatella Tessasta tuollaista. Tämä henkilö on kuitenkin sellainen, että se hyvyys jollaintavoin paistaa hänestä läpi.

KelmiLily:D Loisto juttu... Ehkäpä tämä oli nyt avain kelmien ymmärrykseen ainakin jollain tasolla. Loistavaa!

Mutta lempi kohtani... Kuten varmasti aika monen muunkin:

”Lilyyy”, Dina huhuili nauraen, ”vastaa.”
”Ei, en minä ole vihainen Jamesille”, Lily hymyili Dinalle. ”En enää.”
Dina taputti käsiään yhteen ihastuneena. ”Te olette unelmapari!”
”Hei”, Lily toppuutteli virnistäen, ”vaikka minä en ole vihainen Jamesille ja pyydän anteeksi, James vihaa minua yhä. Ota se huomioon.”
”Voi, ei hän vihaa sinua”, Dina huudahti.
”Eikö?”
”Ei tietenkään! Oletko sinä nähnyt, miten hän katsoo sinua?”
”En”, Lily hymähti. ”En ole hirveästi vilkuillut siihen suuntaan viime aikoina, ymmärrät kai.”
”Hänellä on ikävä sinua”, Dina vakuutti.
”Ikävä?”
”Luota minuun”, Dina nyökytteli. ”Minä kyllä tunnistan ikävän katseesta, kun näen sellaisen.”



Oikeasti.. Ihana<3 Olen tänään normaalia herkemmällä tuulella. Melkein rupesin itkemään. :P
Voi Dina.. Sanasi pelasti päiväni! :)

Ah.. Jatkoa! Delia.. olet LOISTAVA KIRJOITTAMAAN! :)
Hmm.. tulipa tynkä kommentti ja tylsä.. Kommenttini ovat oikeasti aina tosi kuivia. Anteeksi siitä.

Sain muuten historiantunnilla lukiossa pahalaatuisen innostuskohtauksen. Aloin piirtelemään sellaisia ihmeversioita näistä sinun hahmoistasi. :D Nora ainakin on jo melkein valmis. Jaja.. Tein galleriaan tälle ficillesi faniyhteisön.. Ihanaa.. Sain nyt oikeasti todellisen fanikohtauksen tätä sinun ficciäsi kohtaan. Luin sen tässä uutta lukua odotellessa uudestaan ja ihastuin jälleen entistä enemmän kun sain taas unohtuneet asiat muistiin. :)
« Viimeksi muokattu: Marraskuu 05, 2008, 23:30:27 kirjoittanut Cirael »
"I solemnly swear that I'm up to no good", kuiskaa pieni rohkelikkotyttö Cirael kaivaessaan kelmien kartan taskustaan ja piiloutuu kivipilarin taakse, juuri ennen kuin Voron silmät ehtivät saavuttaa leikistään innostuneen noitatytön.

Poissa Emili

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • <3
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 18.10.08
« Vastaus #57 : Lokakuu 20, 2008, 12:09:31 »
Tulinpahan tänne taas ja jopa jaksauduin kommentoimaan!
Olipas ihana yllätys tulla Vuotikseen ja tittiditiittidiiiiiiii... kaksi uutta lukua oli ilmestynyt! Jihuu! :)

Ensimmäisestä luvusta en jaka nyt kommentoida mitään, koska toisen luvun asiat pyörivät pelkästään mielessä. Joten siitä siis:
Voi ei... Emilyn isä tuli... Tavallaan odotin, että hän ilmestyisi täsä ficissä jossain vaiheessa, tavallaan en. Hyvä että kuitenkin ilmestyi, koska se toi lisää jännitystä. Remus oli aivan ihana ja toivon, että hän toipuu kuitenkin hyvin tapahtuneesta. :) Ja Dina on aivan ihana pikku-kelmi! Hän taitaa olla nykyään yksi lempi-hahmoistani! Pidän hänestä koko ajan vain enemmän ja enemmän. :) (Ihan aluksi en oikein pitänyt, silloin hän vaikutti mielestäni vähän "tunkeilijalta". :D) Kivaa kun Lily ja hän ovat ystävystyneet. :> (Hihhii, Kelmi-Lily on vauhdissa...)

Myös minun lempikohtani:

”Lily!” Dina heilutteli kättään hänen kasvojensa edessä. Lily vetäytyi hymyillen kauemmas.
”Missä sinä olit?” Dina tahtoi tietää.
”Ajatuksissa. Mitä kysyitkään?”
”Että oletko sinä vieläkin vihainen Jamesille? Minä haluaisin, että te kaksi alkaisitte jo seurustella. Te olette täydellisiä toisillenne. Nyt vihdoin voin sanoa sen, kun tunnen sinutkin.” Dinan silmät loistivat. Lily ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Anteeksipyyntö tuli taas mieleen. Hän oli päättänyt tehdä sen: niellä ylpeytensä ja pyytää anteeksi. Päivät Alyssan luona olivat auttaneet päätöksessä. Ainakin siitä reissusta oli ollut jotain hyötyä. Hän ei aikonut enää katsella sivusta Jamesia. Hänen täytyi tehdä jotain. James vihaisi häntä, mutta ainakin hän olisi sitten kertonut olleensa väärässä ja pyytänyt – Lily ei tiennyt vielä, mitä halusi pyytää Jamesilta. Ystävyyttä? James olisi ihana ystävä, mutta riittäisikö se enää. Halusiko hän pelkkää ystävyyttä?
”Lilyyy”, Dina huhuili nauraen, ”vastaa.”
”Ei, en minä ole vihainen Jamesille”, Lily hymyili Dinalle. ”En enää.”
Dina taputti käsiään yhteen ihastuneena. ”Te olette unelmapari!”
”Hei”, Lily toppuutteli virnistäen, ”vaikka minä en ole vihainen Jamesille ja pyydän anteeksi, James vihaa minua yhä. Ota se huomioon.”
”Voi, ei hän vihaa sinua”, Dina huudahti.
”Eikö?”
”Ei tietenkään! Oletko sinä nähnyt, miten hän katsoo sinua?”
”En”, Lily hymähti. ”En ole hirveästi vilkuillut siihen suuntaan viime aikoina, ymmärrät kai.”
”Hänellä on ikävä sinua”, Dina vakuutti.
”Ikävä?”
”Luota minuun”, Dina nyökytteli. ”Minä kyllä tunnistan ikävän katseesta, kun näen sellaisen.”

Oi, aivan ihana Dina. :) Odotan totisesti Lilyn anteeksipyyntöä! Ja muutenkin edistystä Lilyn ja Jamesin suhteen. (He ovat myös minun lempi-parini.)
Ja Norasta ja Siriuksesta vielä... Oikea sekamelska-yhtälö. Heistä nyt ei saa mitään selkoa. Toivoisin kuitenkin, että heillä olisi joitakin muita "syvempiä" tunteita toisiaan kohtaan ja että heidän välillään tapahtuisi vielä jotakin hmmmmm... dramaattista! :D
Minua kismittää vieläkin Roxyn ja Romeon salaisuus! Heistäkin haluaisin kuulla piakkoin lisää.
Ja Tessa... Eihän Tessaa voi unohtaa millään... Hän on outo. Tai itseasiassa ei hän ole outo, mutta omaperäinen ainakin ja kai hän on myös hivenen outo. Hänen taustansa on oikein mielenkiintoinen ja salaperäinen.. Hänen vanhempansa vaikuttavat aika.. hmm.. katkerilta ja ehkä vähän itsekkäiltä. En tiedä. Milloinkohan muuten Tuholainen on syntyäkseen? ja kuka Tuholaisen isä oikein on? No ne varmaan selviävät sitten kun ovat selviätäkseen. :)
Muuten, kai me kuulemme kohta taas Yosumista ja Amalaiasta? He ovat jäänet nyt vähän pimentoon, kun on ollut joulu-loma ja kaikkea.

Mutta kuitenkin todella onnistunut ja hyvä luku tämä viimeisin! Edistystä joka suuntaan! Hienoa Delia! Olet niin hyvä kirjoittamaan ja tämä ficcisi on niin loistava! (Taidan olla muuten vähän kateellinen... ja taidan jankuttaa aina tätä samaa, toivottavasti ei haittaa. :D)
Seuraavaa lukua jään odottamaan malttamattomana, ilmestyisipä se jo pian. :)

P.S. Varmaan pisin kommentti ikinä mitä olen kirjoittanut! Hyvä minä!
The End

Poissa Narina

  • Eevan tytär
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • Kesäkengissä
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 18.10.08
« Vastaus #58 : Lokakuu 31, 2008, 16:42:16 »
Törmäsin fikkiisii, kun etsiskelin Vuotiksen fikkiosastolta jotakin lukukelpoista. Ihastuin tähän alle puolessa sekunnissa ja jäin niin koukkuun, ettei minua ole saanut pariin päivään millään pois koneelta, kun olen ahminut koko tarinan yhdeltä istumalta... Eli: minä suorastaan rakastan tätä, vaikka toisinaan jonkinmoinen saippuasarjamaisuuden tuntu tekstistä henkiikin.

Olet kirjoittanut henkilöistä uskomattoman eläviä, vaikka toisinaan unohdankin, että he ovat 17-vuotiaita - tuntuvat nuoremmilta. Ei se kuitenkaan kamalasti häiritse, vähän vain. En kuitenkaan valita. On ihmeellistä, miten joku voi kirjoittaa näin nopeasti näin upeita hahmoja! Erityisesti Norasta pidän. Hänellä on jotenkin kaikkein runsain menneisyys ja hän on kaikkein monimuotoisin persoona. Remus ja Emily taas olivat paljon suloisempia riidellessään; nyt heidän suhteestaan on tulossa jotenkin liian siirappinen ja urautunut. Oli muuten jotenkin outoa, kuinka nopeasti he antoivat toisilleen anteeksi... Itse en olisi varmaan siihen pystynyt... Kuule, tuli vain mieleen, että kuinka paljon olet kijoittanut OC:hisi itseäsi? Onko heissä omia piirteitäsi?

Koko elokuvaidea on hulvattoman hauska! Rakastan elokuvia ja fikistäsi henki juuri sellaista yhteishenkistä tunnelmaa, minkä olen aina ajatellut elokuvien kuvauspaikoilla vallitsevan. Harmi, että elokuvanteko loppui jo... Sitä olisi voinut lukea rutkasti lisää! Ja kuule... Mikä on extra? Mainitsit sanan elokuvanteon yhteydessä ja jäi vaivaamaan... Onko se vähän sama kuin statisti?

Fikkisi on ideana hauska muutenkin; ei ole vain jatkuvaa, kliseistä luihusten kiusaamista ja kelmien älyttömiä kepposia, vaan on jotain muutakin. Toisinaan tarina takkuaa hieman, kun jaarittelet asioista, joista en ole kiinnostunut, mutta se on kai kuitenkin vain sitä lukijan koukuttamista, luulisin. En tiedä. Tämä on joka tapauksessa upea fikki. Ihanaa, että jaksat kirjoittaa tätä! Ole kiltti ja jatka pian... :)

- Narina

PS. Tessa on tosi veikeä, kun puhelee tuholaiselle... ;)
« Viimeksi muokattu: Marraskuu 09, 2008, 19:56:20 kirjoittanut Narina »
Lukukausi on päättynyt, loma on alkanut. Uni on ohitse: tämä on aamu.
- C.S.Lewis: Narnian viimeinen taistelu

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 18.10.08
« Vastaus #59 : Marraskuu 08, 2008, 23:36:49 »
A/N: Ää, on tämäkin taas ihan kiitettävästi venynyt. Jatko on ollut valmiina jo vaikka kuinka kauan, mutta sitten sellainen pikku asia kuin NaNoWriMo iski vastaan ja on saanut mietteeni ihan muualle. Tänään hermostuin nanoiluun lopullisesti ja pakenin KK:n pariin. Sain vihdoin luettua tämän valmiin osan läpi ja tekemään siihen muutaman pikku korjauksen. Ja nyt tungen sen tänne ja katson, olisiko nanostani sittenkin vielä johonkin (ei ole, mutta aion silti kirjoittaa sen loppuun). En ole nukkunut viikkoon hyvin, joten älkää ihmetelkö, jos kirjoittelen ihan mitä sattuu tänne tällä kertaa.

Soara: Hei, kiitos paljon kommentistasi! Toivottavasti, et pettynyt liian suuresti Kevinin suhteen. Seuraavassa luvussa tulee ihan minimaalinen pätkä hänestä, jossa ehkä saat mietteillesi jotain lisää. Katsotaan :D
Arya: Kiitos, että sinäkin vaivauduin jälleen kommentoimaan.
Cirael: Voi, ihana, kun tykkäät tästä niin paljon, että jaksat väsätä jotain fanijuttujakin. Olisi muuten kiva nähdä teidän näkemyksiäni hahmoistani. Kuten jo (joskus kauan, kauan sitten) sanoin, minulle saa lähetellä kuvituksia, jos haluaa tehdä minut hyvin, hyvin iloiseksi ;D
Emili: Ehdottomasti hyvä sinä! Ihana kommentti, rakastin - rakastan. Amaliasta ja Yosumista samoin kuin Romeosta, Roxystä, Tessasta, tuholaisesta ja sen syntymästä ja sen isästäkin saatte kuulla sitten aikanaan. Joistakin nopeammin kuin arvaattekaan. Aika surullista tavallaan, kun kaikki alkaa pikku hiljaa selvitä :D Tykkään salailusta. Mutta toisaalta kiva, että tekin saatte sitten vihdoin tietää, mitä on tekeillä. Kiva päästä kuulemaan reaktiostanne. Myös Lily/James ja Sirius/Noraa tulossa piakkoin. Aww, kirjoitin juuri tänään ihania kohtia kyseisiin parituksiin liittyen. Onnistuin kerrankin jossain - minun mielestäni ainakin. Olen iloinen!
emwt: Kiitos kommentista!
Snowfaerie: Hannah varmasti riemastuisi kovasti Sirius/Nora parista :D No, ehkäpä näemme, mitä hän tulee todellisuudessa tekemään.
Narina: Itsekin unohdan välillä, minkä ikäisiä hahmoni tässä ovat. Toisinaan huomaan ajattelevani Tessaa ja oppilaita samalla viivalla, vaikka Tessa on liki 25-vuotias. Ja vielä useammin huomaan, etten ajattele mitään kirjoittaessani. Se on muuten ihan järkyttävää tekstiä silloin, enkä välillä itsekään huomaa, mitä olen mennyt tekemään. Onneksi kierrätän tekstini monta kautta, ennen kuin uskallan pistää sen tänne. Mitä siitäkin tulisi, jos kirjoittaisin suoraan tänne. Te ette todellakaan haluaisi lukea sellaista tekstiä ;D
Extra on erittäin paljon sama asia kuin statisti. Niin paljon, että se taitaa jopa olla ihan sama asia.
Aloin miettiä kysymystäsi siitä, kuinka paljon olen kirjoittanut OC:hini itseäni. Mietin sitä pidemmin blogissani. Päädyin siihen tulokseen, että hahmoissani on paljon samaa kuin minussa. Löysin jokaisesta jotain, vaikka jotain ihan pieniä juttuja. Joitakin asioita en edes itse huomaa heti vaan niitä pitää alkaa miettiä todella. Mutta siis onhan niissä paljon samaa kuin minussa. Siksi joistakin hahmoista on niin helppo kirjoittaa. Ne muistuttavat niin paljon minua, että on helppo tietää, mitä ne ajattelevat...
nightingale: Kiitos, pistän huomautuksesi muistiin :D

Voi, ihana, kun nämä teidän kommenttinne piristävät päivääni. Ei tarvitse kyllä kuin tänne tulla lukemaan kommentteja ja leijailen jälleen jossain katon yläpuolella taivaalla.
Nyt tulee kyllä taas vaiheeksi aika tynkä luku, mutta minkäs teet. Itseäni ärsyttää tässä monikin kohta (eräs nimeltä mainitsematon erityisesti), mutta menkööt nyt.
KOmmentteja olisi jälleen kiva saada!
-Del

39. luku – Pyyntöjä
29.12.1977

Emily halasi äitiään niin pitkään, että Remus ajatteli tytön kasvaneen kiinni naiseen. Hän yritti näyttää kärsivälliseltä onnistumatta siinä hirveän hyvin. Ilma ulkona oli jäinen, ja pojan hampaat kalisivat jo uhkaavasti.
”Pidä itsesi turvassa, okei?” Rebecca vannotti vetäytyessään kauemmas.
”Kunhan sinäkin pidät itsesi”, Emily saneli ehdot ääni käheänä. ”Nähdään taas!” tyttö irtautui äidistään ja jäi vilkuttamaan Remuksen viereen. Rebecca kokosi tavaransa maasta ja joutui tunkemaan kangaskassinsa nauhat suuhun saadakseen kaiken mukaan.
”Oli mukavaa tutustua sinuun, Remus”, Rebecca mukelsi hampaidensa raosta ja kohotti laukkuaan hyvästiksi. Nainen ilmiintyi pois vaimeasti poksahtaen.
”Kuin myös”, Remus mutisi tyhjälle kadulle edessään. Emily tuijotti tyhjyyttä, jossa hänen äitinsä oli vain vähän aikaa sitten seissyt.
”Tylypahkaan?” tyttö kysyi hieman haikeasti.
”Tylypahkaan”, Remus vastasi noukkiessaan reppunsa maasta. Emily kumartui ottamaan omaa kassiaan.
”Ai niin, mitä sanot: huijataanko Siriusta, että äidillä ei ollut lahjaa hänelle?” tyttö virnisti lähtiessään kävelemään.
”Raakaa”, Remus totesi seuratessaan perässä.

Emily ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt nauraa edessään olevalle näylle vai ei. Lily makasi mahallaan lumessa keskellä pihamaata ja nauroi hillittömästi. Dina hyppelehti tytön ympärillä ja hihkui innoissaan käsiään heilutellen. Emilyn katse siirtyi takaisin Lilyyn. Tyttö oli yltä päältä lumen peitossa, ja koko lumikasa tärisi naurun seurauksena.
”Lily!” Emily huusi tytölle ja heilutti vinhasti kättään. Lily nosti päätään lumesta ja katseli ympärilleen. Nähdessään Emilyn ja Remuksen tyttö yritti nousta ylös, mutta epäonnistui ja lysähti takaisin lumeen. Emily riensi eteenpäin. Lily ei vaikuttanut ollenkaan niin masentuneelta kuin hän oli ajatellut tytön olevan. Ilmeisesti tytöllä oli ollut ihan mukava joulu: ehkä jopa parempi kuin hänellä – siihen ei tosin paljon vaadittu.
Lily nikotteli lumessa heidän tulleessa lähemmäs.
”Minä – hik – sain hikan”, Lily nauroi ja hikkasi jälleen. Dina oli istahtanut tytön viereen syömään lunta lapasestaan. Tyttö katseli Lilyä säteilevänä ja nauroi jokaiselle hikkaukselle.
”Hei, Lil, mitä ihmettä te oikein teette?” Emily kysyi tarjotessaan Lilylle kättään. Lily tarttui käteen ja antoi Emilyn vetää itsensä ylös maasta.
”Opetin Dinalle leijutusta, ja hän aloittikin lumisodan”, Lily irvisti Dinalle, joka nousi muina naisina ylös lumesta ja katseli taivaalle itsekseen hyräillen. ”Oliko teillä kiva joulu?” tyttö jatkoi silmät innosta hehkuen.
”Vain sinä puutuit”, Emily vastasi. Lily näytti hivenen katuvalta.
”Anteeksi se… Mutta ymmärrät kai, etten voinut jäädä.”
”Tietysti”, Emily vakuutti, ”mutta saan kai silti toivoa, että olisit jäänyt?”
Remus seurasi keskustelua kiinnostuneena.
”Sinä siis sittenkin lähdit Jamesin takia. Arvasinhan minä sen!” poika huudahti ensin ilostuneena, mutta ilme venähti hetken päästä. ”Sinä lähdit Jamesin takia”, poika toisti lannistuneena. Lily kallisti päätään Remukselle, mutta käänsi taas pian katseensa Emilyyn.
”Arvaa mitä? – hik!” Lily kysyi.
”En arvaa. Tiedät, että olen huono arvaamaan”, Emily hymyili. ”Mutta kerro!”
”Minä olen päättänyt tehdä sen”, Lily kertoi silmät välkehtien innosta. Tyttö pudisteli lunta olkapäiltään ja hiuksistaan, jotka olivat valuneet esiin Emilyn kutoman pipon alta.
”Sen ollen minkä?” Emily uteli. Hänen mieleensä ei tullut kuin yksi ”se”, eikä se varmasti ollut se se, jota Lily tarkoitti.
”Anteeksipyytäminen”, Lily selitti yhä itseään putsaillen. Emilyltä kesti hetken tajuta, mitä Lily tarkoitti.
”Ant – anteeksi!” Emily kiljaisi ymmärtäen. ”Sinä aiot pyytää anteeksi! Ihanaa, Lily!”
”Mitä?” Remus ihmetteli pysymättä ollenkaan kärryillä. Emily ei kiinnittänyt mitään huomiota poikaan tanssahdellessaan Lilyn luokse.
”Ja sitten te alatte seurustella ja menette naimisiin ja minä ja Nora saamme pukeutua kauniisti. Ja sitten te nimeätte ensimmäisen lapsenne Noran mukaan ja – ”
”Hei, minulla on vielä aikaa peruuttaa, jos sinä aloitat tuon”, Lily toppuutteli tyttöä virnistäen. Hän oli hiljaa hetken ja jatkoi sitten: ”Miksi ensimmäinen lapsi pitäisi nimetä Noran mukaan?”
”Koska Nora ei anna sinulle hetken rauhaa, ellet tee niin”, Emily selitti.
”Entä, jos se olisi poika?” Lily ihmetteli kauhuissaan.
”Kuten sanoin”, Emily virnisti.

Sirius ja James yhdessä Peterin kanssa olivat aloittaneet lumisodan matkalla takaisin linnaan. Alyssa oli joutunut pallojen ristituleen kävellessään aluksi poikien välissä. Nora oli tiennyt paremmin ja jättäytynyt hieman jälkeen onnistuen näin välttämään alkupallot, jotka olivat vaarallisimmat.
”Ihan totta, mikä teihin on mennyt?” Alyssa yritti kiljua poikien sodan ylitse. Nora heittäytyi juuri tienpenkan lumikasaan suojaan.
”Ei kannata yrittää saada heiltä järkevää vastausta juuri nyt”, Nora nauroi kaivautuessaan esiin lumesta. ”He ovat hieman kiireisiä, jos ymmärrät, mitä tarkoitan.”
Pojat eivät kiinnittäneet mitään huomiota tyttöjen puheeseen heitellessään pallojaan ja poukkoillessaan suojaan milloin minkäkin puun tai kinoksen taakse. Sirius yritti kerran piiloutua Noran selän taakse, mutta Nora kiljaisi niin kovaa, että poika säikähti tiehensä.
”Helvetin nainen!” poika manaili sukeltaessaan taas lumikinokseen piiloon Jamesin lumipallokasaa, joka kiisi häntä kohti. Nora ärähti takaisin niin tiukasti, ettei Sirius uskaltanut valittaa asiasta enempää.
Tylypahkaan tiluksille saapumiseen mennessä pojat olivat litimärkiä ja voipuneita. Tytötkin olivat saaneet oman osansa, vaikkakaan eivät olleet yhtä valuvia kuin pojat. Alyssa oli kastunut kokemattomuutensa takia, Nora siksi, ettei malttanut pysyä kauaa sivussa sodan keskipisteestä.
Nora oli loppumatkasta innostunut sen verran, että oli hyödyntänyt kaiken pojissakin jäljellä olevan energian hypellessään loppumetrin portista sisään.
Sinä silmänräpäyksenä, kun Sirius astui portista sisään, pojan oikeaan käsivarteen läjähti kasa lunta.
”NORA!” poika karjaisi ja sai Noran hätkähtämään. Tyttö pyörähti ympäri.
”Se en ollut minä! Miksi minua aina syytetään?” Nora kiljaisi takaisin pojalle.
”Sarvihaara?” Sirius kysyi epävarmana tuijotellen yhä epäilevästi Noraa.
”En varmasti ollut minä!” James kielsi välittömästi seuratessaan Siriusta porttien sisäpuolelle. Toinen lumipallo lennähti tyhjästä Jamesin rintaa vasten.
”Onko näkymättömyysviitta varmasti tallessa?” Sirius pohti kääntyillessään vauhkona ympäriinsä ja yrittäessään paikantaa lentelevät lumipallot.
”Tiedät hyvin, ettei kukaan ole voinut viedä sitä”, James vastasi loukkaantuneena. ”Älä edes ajattele mitään sellaista. – hei!” Jamesia kohti oli lentänyt toinen pallo, jonka poika oli ehtinyt väistää viime sekunneilla.
”Se tuli tuolta”, Alyssa osoitti lumipengertä, jonka takaa kuului kikatusta. James ja Sirius vilkaisivat toisiinsa.
”Ei voi olla – ”, Sirius aloitti.
”Tuo nauru – ”, James jatkoi, ”Dina ei ikinä osaisi…”
Pojat harppoivat kuin yhdessä tuumin penkereen luokse, mutta eivät ehtineet kuin puolimatkaan, kun Dina nousi ylös piilostaan tyytyväisyyttä kiherrellen.
”Osaan, koska joku on opettanut”, tyttö ilmoitti tyytyväisenä nyökkäillen.
”Kuka?” Sirius tahtoi tietää heti.
”Lily.”
”Lily”, Jamesin suusta pääsi.
”Lily”, Alyssa kirahti hampaidensa välistä.
”Lily?” Sirius ihmetteli.
”LILY!” Nora kiljui, kun näki Lilyn kömpivän ylös maasta Dinan vierestä. Hetkessä tyttö oli lennähtänyt ystävänsä kaulaan.
”Hei, Nor, mitä siitä onkaan, kun me viimeksi nähtiin? Kaksi päivää?” Lily nauroi ystävälleen haukkoessaan henkeä tiukasta puristuksesta.
”Kuusi, tiedät sen vallan hyvin itsekin. Tiedän, että olet meinannut kuolla ikävään ilman minua”, Nora korjasi irrottaessaan otteensa Lilyn kaulasta.
”Onko mieleesi pälkähtänyt, että toisinaan sinusta erossa olo voi olla sangen terveellistä?” Lily virnisti Noralle, joka pyyhki lunta ystävänsä kaavun etumuksesta.
”Ei”, Nora kuittasi lyhyesti. ”Minä joudun näet elämään itseni kanssa koko ajan, joten en voi testata asiaa käytännössä.”

”Ja minä rakastin lahjaasi”, Nora toisti sadannen kerran kömpiessään sisään muotokuva-aukosta. ”Hei, Emmy, miten Rebecca voi?”
Emily istui lämmittelemässä kylmiä sormiaan takan edessä ja kääntyi katsomaan Noraa ja Lilyä, jotka olivat tulleet sisään heti Dinan, Alyssan ja kolmen kelmin jälkeen.
”Tiedäthän, miten se kuvio menee. Kaikki on hyvin, ja sitten isä tulee ja muuttaa kaiken vielä kivemmaksi”, Emilyn ääni oli ironinen.
”Isä?” Lily rypisti kulmiaan huolestuneena. ”Tuliko sinun isäsi…?”
Emily väläytti laimean hymyn. ”Mitä muuta voit odottaa?”
”Oletko sinä kunnossa?” Nora peräsi kiirehtiessään ystävänsä luokse Lilyn perässä.
”Niin hyvässä kuin voit olettaa”, Emily virnisti. ”Olenhan aina sanonut, että jokaisella olisi hyvä olla oma Remus olemassa. Hän ei olisi voinut valita parempaa hetkeä tulla sisään.”
Remus saapui parahiksi alas kuullakseen Emilyn sanat. Pojan ilme synkkeni muutaman asteen, mutta Emilylle hän yritti hymyillä kuin mikään ei olisi ollut vialla. Emily kääntyi sopivasti takaisin takkaan päin eikä huomannut ilmettä poikaystävänsä kasvoilla.
”Sinä pelastit Emin?” Nora kysyi ja Emilystä poiketen tuijotti Remusta tarkasti ja yritti kaivaa haluamiaan tunteita irti pojan kasvoista.
”Voidaanko puhua jostain muusta?” hän vastasi Noran kysymykseen kysymyksellä ja vajosi istumaan yhteen upottavista nojatuoleista lähellä takkaa. Nora tuhahti irvistäen ja suuntasi kulkunsa kohti tyttöjen makuusalia. Tyttö katosi portaikkoon sadatellen, koska oli taas lyönyt varpaansa alimpaan askelmaan.
Lily istui Emilyn vieressä lähellä takkaa ja näytti erittäin paljon siltä, että halusi tietää jokaisen yksityiskohdan Emilyn tapaamisesta tämän isän kanssa. Remus oli iloinen siitä, että Lily ymmärsi pitää suunsa kiinni Emilyn tunteita miettien. Emily kyllä olisi jaksanut kertoa kaiken, vaikka Lily toisin kuvittelikin, mutta Remus ei halunnut muistaa tapahtumia.

Myöhemmin päivällä Remus kuitenkin kertoi kaiken muille kelmeille. Hän ei voinut olla kertomatta. Muut tunsivat hänet niin hyvin, etteivät antaneet periksi ennen kuin olivat puristaneet hänestä ulos jokaisen tiedonmurun. James näytti sangen pahoinvoivalta Remuksen kuvaillessa Emilyn tilaa, ja Sirius katkaisi huolimattomasti hammastikkunsa siististi kahtia. Peter näytti hivenen pelokkaalta maatessaan maton päällä lattialla kasaamassa korttitaloa.
”En ole koskaan nähnyt mitään niin kamalaa”, Remus mutisi hiljaa lattialle Peterin korttikasalle, joka vaappui pienesti. ”Jos olisin tullut vähän myöhemmin…”
”Mutta sinä et tullut!” James sanoi määrätietoisesti ja työnsi pahoinvointinsa sivuun. Poika tuli istumaan Remuksen viereen sängylle. ”Älä edes yritä ajatella mitään sellaista. Sinä pelastit Emilyn, ja kaikki on hyvin. Eikö Emily ole opettanut sinulle mitään tulevaisuuteen katsomisesta? Tai optimistista?”
Remus nosti katseensa lattiasta ja katsoi Jamesia. Poika hymyili hänelle ja kiersi toisen käsivartensa hänen olkapäidensä ympärille.
”Kaikki on okei. Okei?” poika varmisti.
”Okei”, Remus huokaisi epävarmana.
”Jos et ole ihan varma kannattaa varmasti puhua Emilyn kanssa”, Peter tuumasi lattialta. ”Hän saa kaiken näyttämään positiiviselta.”
”Totta”, Sirius kannusti. ”Puhu hänelle.”
Remus pudisti päätään. ”Minä en halua muistuttaa häntä.”
”Emily ei välitä, Kuutamo”, James mutisi hänelle. ”Hän selviytyy ja hän haluaa auttaa sinuakin selviytymään. Hän ei halua, että sinä kärsit. Eikä mekään haluta sitä.”
”Ei niin”, Sirius ja Peter vakuuttivat yhdestä suusta.
”Jos sinä kärsit, mekin kärsitään”, Peter jatkoi. Korttitalo räjähti sanojen vakuudeksi, ja Remuksen oli pakko hymyillä Peterin nokisille, järkyttyneille kasvoille.
”Kiitos”, Remus hymyili sekä kelmeille että korttipakalle.
”Ilo oli meidän puolellamme”, Sirius virnisti ja kääntyi antamaan peilin Peterille, joka tutki vahinkoja kasvoissaan.

Lily oli lähettänyt Noran hakemaan Jamesia ja painunut itse edeltä tarvehuoneeseen. Nora oli aluksi mukissut vastaan ja penännyt syytä siihen, miksi Lily ylipäätään halusi olla yhteydessä Jamesiin. Uuden vuoden valvojaisiakin olisi voinut viimeistellä vasta huomenna. Lilyn oli tarvinnut sanoa vain anteeksipyytämisen kolme ensimmäistä kirjainta, kun Nora oli jo rynnännyt matkaan.
James ilmiselvästi oli samoilla radoilla Noran kanssa tullessaan sisään tarvehuoneeseen, sillä poika mutisi itsekseen jotain huomisesta ennen kuin huomasi Lilyn läsnäolon. Jamesin kasvoilla risteili erilaisia ilmeitä, mutta Lily oli kykenemätön nappaamaan niiltä yhtäkään selvää tunnetta.
James tuli lähemmäs ja istui tavalliseen tapaansa sohvalle.
”Minä luulin, että olimme ajatelleet tehdä tämän vasta huomenna”, James virkkoi katsellen jälleen kerran kaikkialle muualle paitsi Lilyyn. Lily puri hampaansa tiukasti yhteen estääkseen niitä kalisemasta yhteen pelosta. Miksi anteeksipyytämisen piti olla niin vaikeaa? Ehkä siksi, että hän oli juuri paljastamassa itseään Jamesille, kertomassa omaa haavoittuvaisuuttaan, avautumassa. Hän ei ollut tehnyt sitä muille kuin Noralle ja Emilylle. Kukaan muu ei oikeasti tuntenut häntä, ei kunnolla. Lily avasi suunsa, mutta sanoja ei tullut ulos. James nosti katseensa ja tuijotti häntä hetken, mietti, miksi hän oli muuttunut mykäksi.
”Minä haluan…”, Lily aloitti, mutta vaikeni taas. James ei sanonut mitään, mutta näytti sangen tehokkaasti siltä, että olisi mieluummin ollut jossain muualla. Lilyn mieleen välähti kuva Alyssasta, joka jutteli Jamesin kanssa eikä kiinnittänyt vähääkään huomiota häneen. Alyssasta, joka oli tehnyt hänen joulustaan helvetin ja käytännössä katsoen pakottanut hänet palaamaan takaisin Tylypahkaan ja viettämään joulun ilman Emilyä ja Noraa.
”Minähaluanpyytääanteeksi”, Lily henkäisi ja pysähtyi miettimään sanojaan: edes hän itse ei ollut saanut niistä selvää.
”Siis mitä?” James kysyikin hitaasti.
”Älä pakota sanomaan sitä uudestaan”, Lily vaikersi.
”Ei, kun oikeasti, en saanut selvää.”
”Haluan – minä haluan pyytää anteeksi…”
”Ant – ”, James aloitti.
”Shh, älä keskeytä nyt. Tämä on tarpeeksi vaikeaa muutenkin”, Lily ärähti, ja James napautti avonaisen suunsa kiinni. Lily veti henkeä. ”Minä en olisi saanut huutaa sinulle. Minä en olisi saanut syyttää sinua mistään, koska et tehnyt mitään. Minä vain… tai siis…” Tämä oli vaikeampaa kuin hän oli ajatellutkaan! ”Minä olin ihastumassa sinuun”, Lily vaimensi ääntään, joka oli kohonnut huolestuttavan kovaksi. ”Mutta en ollut edes itse tajunnut sitä vielä. Ja sitten sinä menit kirjoittamaan jotain… Tulkitsit minua niin oikein. En olisi saanut sanoa sinulle sillä tavalla. Sinä olit oikeassa: minä haluan, että kaikki tapahtuu minun sääntöjeni mukaan. Tai halusin. Minä… olen valmis joustamaan. On pakko! Minä haluan yrittää… jotain. En tiedä. Voitko sinä antaa anteeksi?” Lily katsoi Jamesia epätoivoisena. Hänen sanansa olivat kuulostaneet paljon paremmilta päässä kuin ääneen sanottuna. Hän oli kuulostanut kamalalta, toivottomalta. James tuijotti häntä suu hieman raollaan. Tuijotti vain, ei sanonut mitään.
”Sano jotain”, Lily parahti.
”En oikein tiedä, mitä pitäisi sanoa”, James totesi hitaasti.
”Voitko sinä antaa anteeksi?” Lily toisti.
”En tiedä”, James tokaisi ja katsoi Lilyä. Lily ei ollut ikinä ajatellut tätä: epävarmaa vastausta. Se sattui, ampui sydämen hajalle. Hän oli avautunut Jamesille, antanut kaiken, minkä oli voinut antaa. Ja James oli repinyt hänet rikki, ei ollut vakuuttanut antavansa anteeksi, ei ollut antanut tarinalle onnellista loppua.
”Onko tosiaan mitään anteeksi annettavaa?” poika jatkoi hiljaa.
”Tietysti on!” Lily yritti pitää äänensä kurissa. ”Minä sanoin kamalia asioita sinusta, sinulle! En olisi saanut tehdä niin. Sinä olit oikeassa: minä olen hirveä.”
”Mutta oliko minun pakko sanoa sitä ääneen?” James jatkoi. Hän katsoi yhä Lilyä. Lily puri huultaan eikä tiennyt, miten päin olisi ollut. Hän ei voinut rehellisesti sanoa ymmärtävänsä Jamesin ajatuksenjuoksua.
”Tarkoitan vain, että minusta me olemme tasoissa.”
”Tasoissa?” Lily ihmetteli. ”Mitä tuo tarkoittaa, hemmetti?”
James virnisti pienesti. ”Joku täällä on hermostunut.”
”Vähemmästäkin!” Lily huudahti.
”Minä annan anteeksi, jos – ”
” – jos minä menen ja suutelin Ruik – Kalkarosta, hemmetti! Ei käy!”
” – jos sinä annat anteeksi minulle”, James päätti. ”Tosin voit mennä suutelemaan Ruikuliakin, jos haluat, mutta siinä tapauksessa en voisi enää vilkaista sinuun päinkään. Periaatteesta, tiedäthän.”
Lily vaikeni, samoin James. Huoneeseen levisi painostava hiljaisuus, jonka aikana Lily ehti laskea katseensa lattiaan viidesti ja nostaa sen taas Jamesiin.
”Vaivautunut hiljaisuus”, James mutisi. ”Minun piti vihata sinua”, poika jatkoi sitten aivan odottamatta. Lily rypisti kulmiaan. ”Luulin, että onnistuin siinä. Uskottelin itselleni niin. Mutta joka kerta kuin näin sinut, tiesin, etten ollut onnistunut. Ne sanat vainosivat minua koko ajan: ne sanat, jotka sanoin sinulle. Olin pettynyt sinuun ja vihainen. En tarkoittanut sitä. Sirius tiesi, että jotain oli vialla. Hän tiesi, etten pysynyt unohtamaan sinua. Hän tuntee minut liian hyvin.” James piti tauon ennen kuin jatkoi. ”Se, mitä yritän tässä sanoa – hyvin epäselvästi tosin, on, että – hmm, en oikeastaan itsekään tiedä…” James nousi ylös sohvalta katse ovessa välähtäen. ”En taida pystyä tähän juuri nyt, Lily – Evans – mikä oletkin. Voidaanko puhua myöhemmin uudestaan?”
Lily nyökkäsi tuskin havaittavasti, ja James ryntäsi kohti ovea törmäten matkallaan tuoliin, joka pisti esiin pöydän alta.
Poika oli poissa nopeammin kuin nopeasti, ja Lily jäi tuijottamaan sulkeutuvaa ovea. Mitä oli juuri tapahtunut?

Tessa kuljeksi huoneessaan edes takaisin ja pureskeli kynsiään. Hän oli nukkunut huonosti koko yön ja saanut kunnolla unta vasta aamulla. Hän oli herännyt vasta äskettäin kamalaan painajaiseen, jossa tuholainen oli syntynyt tyttönä ja melkein täydellisenä kopiona isästään. Tuholainen oli kasvanut muutamassa sekunnissa teiniksi ja lähtenyt isänsä kanssa pois.
”Kukaan ei halua jäädä sinun kanssasi”, tuholainen oli sanonut. ”Minä rakastan isää ja hän minua. Kukaan ei jaksa rakastaa sinua. Olet ärsyttävä ja meinasit tappaa minut ja sitten antaa pois.”
Tessa oli herännyt huutoon, joka oli tukahtunut kurkkuun, kun hän oli ymmärtänyt kaiken olevan vain unta. Hän oli viettänyt puoli tuntia kertoessaan tuholaiselle kaikki isän huonot puolet ja kaikki hänen omat hyvänsä. Toisen puoli tuntia hän oli vakuutellut tuholaiselle, että häntä ei missään tapauksessa kannattanut jättää.
”Minä annan sinun syödä karkkia joka päivä ja ostaa kauniita vaatteita”, Tessa oli sanonut juuri, kun oli huomannut jotain vielä kamalampaa kuin tuholainen ja hänen isänsä yhteensä: hän oli viettänyt liki tunnin perustelemalla tuholaiselle, miksi tämän olisi pitänyt elää hänen eikä isänsä kanssa. Hän halusi tuholaisen jäävän hänen luokseen. Hän ei halunnut antaa tuholaista pois!
”Minä olen hullu, hullu, hullu!” Tessa toisteli ravatessaan huonettaan ympäri. ”Miksi minä haluaisin pitää tuholaisen? En minä pärjää sen kanssa! MINÄ EN HALUA OLLA ÄITI!” hän kiljui vatsalleen ja valui lattialle nyyhkyttämään.
”Ole kiltti ja kuole! Minä en halua olla äiti! Minä en osaa, en pärjää yksin”, Tessa huohotti kyynelehtien. ”Miksi meidän piti riidellä?” hän kurkotti kädellään sänkynsä alle ja kaivoi sieltä rypistyneen kuvan, jossa tummahiuksinen mies katsoi kameraan ja hymyili sitä hymyä, jota kaikki rakastivat – jota hän rakasti enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa.
”Minä rakastan sinua!” Tessa nyyhkytti. ”Miksi sinä jätit minut? Miksi me riideltiin?”

Pyhän Mungon taikatautien ja -vammojen sairaalassa kävi aikamoinen vilske sinä sunnuntaina kuten aina joulun jälkeen. Odotushuone oli täynnä vähemmän kiireisiä tapauksia kuten noita, jolla oli pahannäköinen yskärokko ja velho, joka piteli kiinni päästään, jottei se olisi keikahtanut lattialle. Valkoiseen takkiin pukeutunut mies käveli käytävää pitkin tarkastellen papereita käsissään. Vauva Broderick oli vihdoin päässyt verenvaihtoon tänään, mutta sinersi yhä huolestuttavalla tavalla. Vauvan äiti oli ollut ihan hysteerinen koko päivän – samoin isä, joka oli saapunut paikalle vasta kuusi tuntia syntymän jälkeen. Välillä hän ihmetteli, miksi kummassa oli valinnut tällaisen työn itselleen kaikkien niiden muiden töiden joukosta, joita oli ollut tarjolla.
”Kevin!”
Kevin kääntyi hymyilemään voipuneesti Dawnille, vastaanottovirkailijan apulaisen kolmannelle apulaiselle, jolla oli käsissään vähintään yhtä iso pino papereita kuin hänelläkin. Dawn kaiveli paperikasaansa kiirehtiessään häntä kiinni ruuhkaisella käytävällä.
”Näytät kamalalta”, nainen totesi. ”Oletko nukkunut yhtään tämän kuukauden aikana?”
Kevin mietti asiaa hetken.
”Aika vähän”, hän myönsi. Dawn kallisti päätään. ”Hyvä on, todella vähän. On ollut muuta tekemistä.”
”Sinulla on ollut muuta tekemistä aina elokuusta lähtien. Olet viihtynyt huolestuttavan paljon töissä. Eikö sinulla ole enää ollenkaan elämää?”
”Ei”, Kevin naurahti yrittäen laskea asiasta leikkiä. Dawn hymyili epävarmana ojentaessaan hänelle pinkan papereita omasta pinostaan.
”Rouva Sundaen tiedot – hän on huoneessa 34 ja vaati päästä tarkastukseen – ja pari kirjettä.”
”Pari?”
”17”, Dawn hihitti. ”Lähinnä kiitoskirjeitä, avasin osan puolestasi, vauvat ovat niin söpöjä! Nähdään!” Dawn vilkutti kääntyessään kulmasta vasemmalle. Kevin meni oikealle ja lähes kaatui huoneensa ovesta sisään. Hän heitti rouva Sundaen tiedot muiden jatkeeksi vaappuvaan pinoon ja kiitoskirjeet toiseen. Osa kirjeistä tippui lattialle, ja yhden kuvan vauva alkoi rääkyä mielenosoituksellisesti. Kevin oli iloinen, ettei kyseisessä kuvassa ollut ääntä.
”Roska, roskaa”, hän mutisi selatessaan postiaan pöytänsä ääressä. Kiitoskirjeitä toisensa perään, pari mainosta ja kutsua vuotuisiin parantajaseminaareihin – ja kaksi vaatimattoman näköistä kirjettä. Kevin repi toisen kirjeen harmaan kuoren auki ja lupasi itselleen lukea vain ne kaksi kirjettä ennen nukkumaan menoa. Rouva Sundae ja tarkastukset saisivat odottaa muutaman tunnin.
Kirje oli osoitettu PMTVS:n tukihenkilöosastolle, ja hetken Kevin epäili sen joutuneen hänen pinoonsa vahingossa. Hänellä ei ollut mitään yhteyksiä tukihenkilöosastoon, ellei sitten – Kevin ei halunnut edes ajatella sitä mahdollisuutta.
Kirje ei ollut pitkä, vain muutaman rivin, mutta se sisälsi sen, mitä Kevin oli pelännytkin: pyynnön, epätoivoisen, oppilaan kirjoittaman. Oppilaan, joka ei luultavasti tiennyt puoltakaan totuutta. Oppilaan, joka ei tajunnut pyyntönsä suuruutta, laatua, merkitystä.
Hän heitti kirjeen maahan ajatellen, että se olisi auttanut jotain, ja tarttui toiseen. Se oli vielä edellistäkin pahempi.

… johtokunta on yhdessä tuumin päätynyt Teihin. Teidän odotetaan ilmoittautuvan sikäläiselle vastaavalle tammikuun ensimmäisen viikon loppuun mennessä.

Ystävällisesti Teidän,

matami Hopp
yliparantaja


Tietenkin ne olivat päätyneet häneen. Kaikki valittivat alituiseen hänelle, miten voipunut hän oli, miten hän oli loman tarpeessa – tai helpon työkeikan. Sitä ne olivat luultavasti ajatelleenkin valitessaan häntä: että siitä tulisi helppo pikku matka kuin loma.
Kevin irvisti noustessaan ylös vain kaatuakseen sängylleen, joka oli ahdettu työhuoneen nurkkaan. Kuin loma. Lomaa siitä ei ainakaan tulisi!


Poissa Sari

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Ficciholisti
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 8.11.08
« Vastaus #60 : Marraskuu 09, 2008, 00:43:16 »
Voi jummi mikä luku! Mielestäni jo edellinen luku oli sellainen, johon odottaa jatkoa aivan hirveän malttamattomasti, mutta tämä oli vielä pahempi (tai parempi) luku! Nyt varmaan haluan jatkoa enemmän kuin koskaan ennen KK:ta lukiessani (tai noh, ainahan sitä jatkoa tulee odoteltua innolla :D)!

Tuo Lily/James juttu sai ihmeellisen käänteen. Itse nimittäin odotin Jamesin reaktiota ehkä pienenä suuttumuksena (vieläkin) tai sitten sellaisena, että James antaisi Lilylle anteeksi heti ja kaikki olis ihan jee taas. Mutta tällaista en osannut odottaa. Jameshän siis tavallaan antoi anteeksi Lilylle vai antoiko sittenkään? No joo, kyllä se antoi, mutta ehkä ne asiat, joita Lily sanoi sai Jamesin ajatukset ihan sekaisin :D Toivottavasti James nyt sitten saa ajatukset järkkään ja sit kaikki on oikeesti jee xD

Noi lumikohtaukset oli kivaa piristystä tonne väliin (mullekkin lunta!). Tuo Remuksen avautumiskohta oli tosi realistinen, eikä Remus ollut vaan sillain "Jee-olen sankari-pelastin-Emilyn"-tuulella vaan sitä ahdisti se asia oikeasti. Jokaista ihmistä se järkyttäisi ihan varmasti ainakin jonkun verran.

Olen muuten aikas varma että monikin äiti oikeasti ajattelee vauvaa odotellessaan että onnistuuko pitämään lapsesta huolta,kuten Tessa (tosin, jos lapsi on suunniteltu niin ehkä ei sitten...Tai ehkä joskus siltikin?) (:

Tämä oli kaikin puolin jälleen aivan mahti luku ja jatkoaa! <3
Minä muuten kommentoin tuota edellsitäkin lukua, mutta kommentini oli sitten johonkin häipynyt jotenkin (ehkä olen itse sen johonkin säheltänyt) :/  Mutta kommentoinpahan tätä lukua sitten edellisenkin puolesta (mutta voin sanoa, että edellinenkin luku oli aivan mahtava <3)
Mutta näin, JATKOA! (:
I think you said what do you think to make me think you do, but really you don't.

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 8.11.08
« Vastaus #61 : Marraskuu 15, 2008, 20:26:47 »
A/N: Ei pitäisi todellakaan olla täällä juuri nyt. Jos olisin tunnollinen ja kiltti opiskelija, pänttäisin päähäni gentiikkaa ja motivaatioteorioita ja derivointia. Älkää ottako minusta mallia, vaan keskittykää te kouluun ja lukekaa kokeisiin (toisin kuin minä).

Cirael: Kiitos! Toivottavasti et sitten hirveästi pety tähän seuraavaan lukuun :D
Sari: Kiitos! Itse asiassa luulen, että ehdin näkemään kommenttisi viimeistä edelliseen lukuun. Luulen, että aurorit ovat sen sittemmin poistaneet, ettei tämä kasvaisi ihan järjettömän kokoiseksi ja alkaisi jumittaa kaikille.
emwt: Kiitos! Uskon, että Remus ei ihmissutena ole ihan tällaista kokenut. Tietenkin hän on kokenut paljon ja tiesikin etukäteen, mitä Emin isä on tytölle tehnyt, mutta on eri asia nähdä kaikki kuin vain kuulla siitä. Ja Rem todella oli ensikertalaisena kohtauksessa, Emille se oli, niin kamalalta kuin se kuulostaakin, vain menneisyyden toistoa.
Nah, Kevin, emme sulje mitään mahdollisuuksia pois, mutta mutta... No, te tulette näkemään sen ihan piakkoin :D
Ja mitä tulee siihen murhaan.. En todellakaan odota sen kirjoittamista. Siitä tulee jotain niin hirveää. En ole murhaajatyyppiä :I
heguli: Kiitos!
Narina: Kiitos kommentistasi. Minulle on ihan sama, kirjoitatko syvällistä vai epäsyvällistä tekstiä. Rakastan poikkeuksetta kaikkia kommentteja, kuten olen jo varmasti sata kertaa sanonutkin.

Itse en taas vaihteeksi pidä tämän luvun lopusta ollenkaan. Se on ihan kökkö! Mutta muuten, no, ainakin tämä liikkuu jonnekin nyt, eikö junnaa paikoillaan.
Areena on teidän! Sekä lukemisen että erityisesti kommentoimisen puolelta.
-Delia

40. luku – Jääprinsessa
30.12.1977

”Sirius, Emily oli sittenkin oikeassa”, Nora sanoi makaillessaan aikaisin seuraavana aamuna kelmien makuuhuoneessa James sängyllä. James oli poistunut sängystään – ja samalla koko huoneesta – heti Noran tullessa vedoten kiireeseen, jota uuden vuoden valvojaiset tuottivat. Peter ja puoliuninen Remus olivat seuranneet pian ystävänsä perässä. Peter oli selittänyt kiihkeästi, että Kalkaros oli palannut linnaan myöhään eilen illalla ja että heidän täytyi ehdottomasti käydä tervehtimässä rakasta rasvalettiä. Sirius oli vastentahtoisesti jäänyt pois huvista vetoamalla suihkuun, joka odotti häntä seinän toisella puolen.
”Missä asiassa tällä kertaa?” poika kysäisi kuivaillessaan hiuksiaan pyyhkeellä, joka taisi olla Jamesin. Toinen pyyhe, joka oli Siriuksen oma, oli kiedottu huolellisesti pojan alavartalon peitoksi. Nora nojasi leukaa käsiinsä ja antoi katseensa kulkea Siriusta pitkin varpaista ylöspäin.
”Sinulla on hyvät rintalihakset”, Nora vastasi heilutellen jalkojaan edestakaisin. Sirius tuijotti tyttöä ilmiselvästi uskomatta omia kuuloelimiään.
”Oletko seonnut vai tarkoittaako tuo, että sinä –?”
”Häviän vedon? Uskomatonta, että sanon näin, mutta kyllä”, Nora hymyili. ”Nauti hetkestä, Sirius, se ei tule toistumaan.”
”Minä näen unta”, Sirius totesi päätään pyöritellen. Nora väläytti loistavan hymyn.
”Minulla on hyvä syy tähän”, hän kiirehti selittämään. ”Tapasin Hannahin eilen illalla. Hän ilmiintyi eilen Tylyahoon, ja olin juuri tulossa salista syömästä, kun hän tuli sisään. Sanotaanko vaikka näin, että kyllästyin aika pahasti siihen ”Sirre on ihanaihanaihana” itkuun. Olet syystäkin ärsyyntynyt. Se tyttö on mielipuoli. Ja kun kerran ajattelin kuitenkin hoidella Hannahin, ajattelin, että voin ihan hyvin hävitä suoraan tämän vedonkin. Suoraan sanottuna olen aina halunnut nähdä sinut ilman paitaa. Voiko koskettaa?” Nora ojensi kättään Siriusta kohti. Sirius vetäytyi kauhistuneena kauemmas.
”Et! Minua alkaa pelottaa”, Sirius kivahti nurkasta, jonne oli peruuttanut.
”Sinua pitäisikin.”
”Koska ajattelit toteuttaa minun pelastusoperaationi?” Sirius kysyi yhä nurkassa lymyillen. ”Pitääkö minun valmistautua jotenkin?”
”Ei”, Nora tokaisi huolettomasti ja nousi istumaan sängyllä. ”Huomenna kaikki, mitä sinun pitää osata, on näytellä mukana ja pitää hauskaa. Saat kerrankin luvalla katsella sääriäni. Sovittu?”
”Nora, sinä oikeasti pelotat minua”, Sirius sanoi. ”Mitä, jos minä vain hoitelisin tämän yksin?”
”Ei käy, kultapoika! Nyt mennään minun vihellykseni mukaan.”
”Sinä et osaa viheltää.”
”Älä takerru pikku asioihin.”

Peter ja Remus hiippailivat pitkin koleita käytäviä Kalkarosta etsiskellen. Kelmien kartan mukaan Kalkaros oli vain muutaman käytävän päässä eikä kartalla yleensä ollut tapana valehdella. Pikkuruinen Severus Kalkaros –täplä liikkui hälyttävän nopeasti heitä kohti, ja Peter harmitteli, ettei ollut raahannut Siriusta mukaan. Sirius olisi tiennyt heti, mitä piti tehdä.
”Keksitkö sinä jotain?” Peter kysyi Remukselta, joka nuokkui seinää vasten.
”Voidaanko antaa hänelle nyt vain joku hiustenvärjäystaika ja keksiä myöhemmin jotain muuta? Minun silmäni eivät pysy auki, joten en varmasti ole kykeneväinen puolustamaan itseäni, kun hän alkaa riehua”, Remus mutisi. Peterin silmät kaventuivat viiruiksi.
”Olet oikeassa. Valitse väri!”
”Vihreä”, Remus heitti ensimmäisen värin, jonka sai mieleensä.
”Mahtavaa”, Peter supisi ja painautui seinää vasten. ”Neonvihreä ehkä parilla oranssilla raidalla.”
Kalkaros-parka ei ollut vielä kuuden vuoden jälkeenkään oppinut katsomaan nurkkien taakse taian avulla ja siksi poika oli sangen avuton, kun Peter loitsi omat loitsunsa häntä kohti. Pojilla oli vain hetki aikaa ihailla näkyä Kalkaroksesta, jonka hiukset kiilsivät oudon hohtavan vihreinä (rasva vaikutti värisävyyn kummalla tavalla) ennen kuin Kalkaros toipui yllätyshyökkäyksestä ja paiskasi heitä kohti pari taikaa. Peter heittäytyi kuvakudoksen läpi Remus perässään ja kiirehti lähimmälle salakäytävälle, jonne Kalkaros ei pystyisi heitä seuraamaan.
”Se oli virkistävää”, Peter puuskutti salakäytävässä ja pysähtyi nojaamaan seinään. Remus virnisti sekä Peterille että vihreähiuksiselle näylle päässään. Hetken pojat nauttivat onnistuneesta väijytyksestään ennen kuin alkoivat vilkuilla ympärilleen.
”Missä me olemme?” Peter kysyi lievästi pyörällä päässään. Remus tarttui karttaan ja käänteli sitä käsissään.
”Neljännen kerroksen Gloria-maalauskäytävän salakäytävässä”, poika totesi. ”En ole käynyt täällä vuosiin.”
”Ei kai kukaan ole sen jälkeen, kun Voro näki meidän hiipparoivan täällä niin epäilyttävästi”, Peter muisteli. ”Hän saattaa yhä muistaa tämän paikan, ehkä jopa tietää tämän käytävän. Minne tämä johtikaan?”
”Lähelle keittiökäytävää”, Remus vastasi tutkien karttaa. ”Hyvä, voidaan käydä haukkaamassa aamiaista.”
Peter nyökkäsi ollen samaa mieltä ja lähti talsimaan käytävää pitkin eteenpäin. Seinillä riippuvat soihdut syttyivät tuleen omia aikojaan valaisten poikien kulkua eteenpäin. Käytävä haarautui muutamaan kertaan, jolloin Remus joutui tarkistamaan oikean suunnan kartasta. Matkan varrelta löytyi myös muutama salakätkö, joihin kelmit olivat muinoin piilottaneet pilailuvälineitä yllättävien tilanteiden varalle.
”Hei, katso, tuolla on taas yksi”, Peter osoitti edessä siintävää myttyä. Remus kohotti katseensa kartasta, jota oli jäänyt soihdun valoon tarkkailemaan ja kiirehti ystävänsä luokse. Maassa makasi mytty, joka oli peitetty tummalla, repaleisella huovalla.
”Eivät nuo ole meidän”, Remus totesi tuijotellen myttyä. ”Ei me ikinä jätetty tavaroita näin näkyvälle paikalle, vaikka tästä paikasta tuskin monikaan tietää. Ja mihin ihmeeseen me oltaisiin tuollaista huopaa tarvittu?”
”Tulee mieleen montakin asiaa”, Peter irvisti ja kumartui kohottamaan huovan reunaa. Remus toi valoa antavaa taikasauvaansa lähemmäs, sillä juuri sillä kohdin käytävässä ei ollut soihtua valaisemassa hämäryyttä.
Huovan alta paljastui muutama ilmeisen tyhjä tuliviskipullo ja kaksi lasia, joista toinen oli lyöty rikki.
”Luuletko, että Voro käy täällä juopottelemassa?” Peter kysyi Remukselta, joka tutki löytöä kiinnostuneena.
”En, ellei hän ole alkanut käyttää pinkkiä huulipunaa”, poika vastasi tuijottaen toista tyhjistä pulloista. ”Sitä paitsi tämä kätkö näyttää jo vuosia vanhalta eikä Voro tiettävästi alkanut epäillä mitään ennen kuin pari vuotta sitten.”
”Kuka täällä sitten on käynyt?” Peter ihmetteli.
”Se – tai ne, koska laseja on kaksi, voivat olla ketä tahansa. Tämä näyttää niin vanhalta, että ne, jotka täällä ovat käyneet, ovat varmasti jo lähteneet Tylypahkasta ajat sitten.”

Lily oli viettänyt koko päivän tarvehuoneessa odottaen turhaan Jamesia. James ei ollut ilmestynyt koko päivänä, vaikka periaatteessa heidän olisi pitänyt valita koristeita uuden vuoden valvojaisiin. Lily oli valinnut koristeet yksin ja kasannut ne yhteen kasaan lähelle ovea, josta ne olisi huomenna helppo hakea ja kuljettaa ylös pohjoistorniin.
Nyt Lily kulki tyhjiä käytäviä kohti valvojaoppilaiden kylpyhuonetta. Hän oli mielestään ansainnut ihanan kylvyn vaaleanpunaisten ruusukuplien kanssa.
”Kupliva kovakuorikoppiainen”, Lily kertoi salasanan taululle, joka heilahti auki ja päästi hänet sisään. Valkeassa marmorihuoneessa leijui höyryävän lämmin ilma, joka tuntui Lilystä kylpyhuoneeseen niin luontevalta, ettei hän aluksi tajunnut jonkun olevan jo sisällä.
”Hemmetin ovi”, manailu herätti Lilyn todellisuuteen. Hän katsahti kauhuissaan kylpyaltaaseen manailijan tunnistaen.
”James!”
”Lily!” James vastasi samalla huudahduksella.
”Mitä – sinä – ovi – se oli auki”, Lily änkytti ja vilkaisi ovea, jonka ei olisi kuulunut päästää häntä sisälle huoneeseen.
”Minä unohdin lukita sen”, James arveli hänkin ovea tuijottaen. Lily puri huultaan kääntyessään takaisin huoneeseen. Hän yritti olla katsomatta Jamesia, joka roikkui altaan reunalla säikähtäneen näköisenä.
”Minä – minä voin tulla myöhemmin uudelleen”, Lily sanoi merenneitotaululle seinällä ja kääntyi pois.
”Ei, älä!” huudahdus keskeytti Lilyn matkan ovelle.
”Mitä?” hän oli kuullut harhoja. Ei James voinut sanoa mitään sellaista, mitä hän oli juuri äsken kuvitellut.
”Älä mene. Tai siis – täällä on ihan tarpeeksi tilaa kahdelle. Ei minua haittaa.”
Mitä siihen olisi voinut sanoa? Ei kiitos, en halua kylpeä kanssasi, koska en tiedä, oletko ylipäätään antanut minulle anteeksi? Lily laski kylpykassinsa hitaasti alas maahan. Hän oli ottanut uudet bikininsä mukaan kokeilumielessä, joten mitä haittaa siitä olisi voinut olla. Ja hän todella oli kylvyn tarpeessa, juuri nyt eikä myöhemmin.
”Oletko sinä alasti?” Lily kysyi varovasti ja varoi punastuttamasta itseään. Hän ei edes kehdannut katsoa Jamesiin päin. Miksi helvetissä hänen piti olla näin siveellinen?
”Hyvä Merlin, en todellakaan!” James vastasi. ”Tuo taulu tuijottaa epäilyttävästi aina, kun tulen tänne, joten pidän mieluummin kriittiset paikat peitossa”, James irvisti merenneidolle, joka hihitti taulussa ja heilutteli eväänsä kiihkeästi.
”Hyvä on, käänny ympäri”, Lily vaati, vaikkei täysin tiennytkään, miksi. James tulisi joka tapauksessa näkemään hänet vähissä vaatteissa. James pyörähti kuuliaisesti ympäri. Lily riisuutui nopeasti ja solahti altaaseen mahdollisimman kauas Jamesista. Hän ei halunnut pojan saavan sitä mielikuvaa, että hän käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja yrittäisi lähennellä.
James oli mitä luultavimmin lillunut altaassa sangen kauan, sillä vedessä oli enää tuskin yhtään vaahtoa. Lily ui muutamalla vedolla lempihanansa luokse ja väänsi siitä. Allas tulvahti hetkessä täyteen hempeän vaaleanpunaisia ruusukuplia.
”Varsin tyttömäistä”, James tuumasi tarkastellessaan kuplia.
”Minä olen tyttö”, Lily muistutti ja väänsi toista hanaa, joka purskautti ilmaan sinertäviä höytyviä.

He olivat lilluneet altaassa jo pitkään hiljaa. Lily oli väännellyt hanoja peittääkseen pahimmat hiljaiset hetket ja saadakseen itselleen jotain tekemistä. James oli lähinnä leikkinyt kuplilla ja vaahdoilla ja kaikella sillä muulla aineksella, jota Lily oli onnistunut hanoista vapauttamaan.
Lily ei tiennyt, odottiko James hänen sanovan jotain. Hän ei tiennyt edes, oliko poika miettinyt mitään, mitä eilen oli tapahtunut. Hän ainakin oli. Hän oli maannut koko viime yön valveilla miettien sitä kaikkia, mitä James oli sanonut ja ennen kaikkea sitä, mitä poika ei ollut sanonut. Oliko James antanut hänelle anteeksi vai vihasiko poika häntä yhä? Halusiko hän edes yrittää olla ystäviä vai vaan olla rauhassa Lilyltä?
”Lily?”
”Hmm-mm?” Lily kohotti katseensa Jamesiin. Poika tuijotti häntä, odotti, että hän katsoisi ylös vedestä. Lily puhalsi vaahtoa pois edestään saadakseen paremman näköyhteyden.
”Anteeksi, että olin niin sekava eilen”, James sanoi tuijottaen häntä yhä intensiivisesti. Eilen! Päästiinkö nyt vihdoin asiaan? Lily aikoi sanoa jotain – hän ei itsekään ollut varma, mitä oli sanomassa – mutta James jatkoi yllättäen. ”Minä en odottanut sitä yhtään ja menin ihan lukkoon. Minun piti vain eilen sanoa, että annoin sinulle anteeksi jo monta viikkoa sitten, vaikken itsekään sitä tajunnut ennen kuin eilen. Toivottavasti sinäkin voit antaa anteeksi minulle. Olin idiootti – taas kerran.”
”Minä olin idiootimpi, joten se tavallaan kumoaa sinut”, Lily virnisti huojentuneena. James oli sittenkin antanut anteeksi! Kaikki muu luonnistuisi kyllä jatkossa.
”Minä olen ollut idiootti jo kuusi edellistä vuotta, joten sitä ei niin vain kumota”, James mutisi ja painui hetkeksi uppeluksiin. Lily käytti tilaisuutta hyväkseen ja puhalsi kuuluvasti kaikki patoutuneet tunteensa ulos. James pulpahti pintaan ja haroi märät hiukset silmiltään.
”En olisi saanut kirjoittaa sinusta mitään sellaista, oikeasti”, James sanoi ja liikutteli sormiaan vedenpinnalla. ”Mutta mitä muuta voit odottaa? Olin ollut ihastunut sinuun jo viimeiset kuusi vuotta, ja sitten sinä tulet ja suutelet minua. Vähemmästäkin sekoaa.”
”Olit ollut”, Lily kuiskasi ilmeisesti ääneen, vaikka hänen ei ollut tarkoitus sanoa sitä niin, että James kuulisi. James tuijotti häntä intensiivisesti veden yli. Lily tuijotti takaisin eikä tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa. Jamesin käyttämä aikamuoto sattui, ja vasta silloin Lily ymmärsi, miksi: hän oli itse ihastunut Jamesiin, juuri nyt, erittäin nykyajassa, ei menneisyydessä.
”Olen ollut”, James korjasi hitaasti eikä irrottanut katsettaan Lilyn kasvoista. Lily tutki pojan silmiä omillaan. Ne olivat syvät, tummat, vakavat. ”Aina”, poika lisäsi hiljaa.
”Minä – ”, Lily ei tiennyt, mitä häneltä odotettiin. Mitä James odotti hänen sanovan?
”Ei sinun tarvitse sanoa mitään”, James pudisti päätään. ”Olen jo vähän niin kuin tottunut ajatukseen, että tämä on – ja tulee aina olemaankin – yksipuolista.” Poika hymyili alakuloisesti.
”Ajattelin vain sanoa, etten tiedä, mitä tästä eteenpäin tulee tapahtumaan”, Lily mutisi eikä hellittänyt katsettaan Jamesista eikä liikkunut. James kohautti olkiaan ja hymyili pienesti.
”Mitä tässä voi tapahtua? Minä kidutan Siriusta pari viikkoa ja yritän jatkaa eteenpäin. Ehkä Sirius lainaa Hannahia minulle vähäksi aikaa.”
”Tai sitten – ”, Lily pysähtyi ja tarkkaili Jamesin ilmettä. Se ei rävähtänytkään, vaan poika jatkoi yhä tyynesti hänen katseluaan. ” – me voisimme – yrittää, tiedäthän. Olla ystäviä, joilla on etuisuuksia vai miksi sitä ikinä kutsutaankin. Jos sinä haluat – ”
James näytti siltä kuin olisi juuri lakannut hengittämästä kokonaan.
”Ja jos sinä et nyt kuole hapenpuutteeseen”, Lily naurahti hermostuneena. Jamesin ote lipesi altaan reunalta, ja poika joutui räpiköimään hetken saadakseen uuden otteen.
”Tai huku”, tyttö jatkoi hermostuen yhä enemmän, kun James ei sanonut mitään.
”Et voi olla tosissasi”, poika sai kakistettua ulos. Lily puri huultaan ja irrotti vihdoin katsekontaktin Jamesista. Hän ui altaan toiseen päähän ja punnersi ylös vaaleanpunaisesta ruusumerestä.
”Onpa noloa”, Lily mutisi. ”Unohda mitä sanoin ja lainaa vain Hannahia Siriukselta. Ehkä typerin ehdotus, jonka olen ikinä sanonut ääneen.” Lily oli liukastua märkään marmoriin tavoitellessaan pyyhettään. Hän kietoi vartalonsa pehmeän pyyhkeen syliin ja etsiskeli katseellaan vaatteitaan. Minne hän oli ne heittänyt?
”Ei, ei, odota!” James hyppäsi altaasta ulos niin nopeasti, että loiskautti aika määrän vettä mukanaan lattialle. Lily nosteli jalkojaan ylös vesilammikosta ja yritti pukea vaatteitaan samalla, kun piteli pyyhettä kehonsa peittona. Hän ei itsekään tiennyt, miksi teki niin. James oli kuitenkin nähnyt jo melkein kaiken nähtävissä olevan.
”Luota minuun”, Lily naurahti hivenen hysteerisenä. Hän vain halusi päästä nopeasti pois paikalta. James oli sanonut jo ihan tarpeeksi – tai jättänyt sanomatta. ”Tajusin jo pointtisi. Minä lähden nyt ja jätän sinut unohtamaan minut.” Lily liikahti päin ovea.
”Lily?”
”Mmm?”
”McGarmiwa kupsahtaa kuolleena maahan, jos näkee lempioppilaansa kävelemässä bikineissä käytävällä. Varsinkin, kun yläosa on vähän liian löysäksi sidottu”, James kääntyi häveliäästi pois, kun Lily karahti punaiseksi ja korjasi yläosansa kunnolla paikoilleen.
”Voiko tämä mennä enää yhtään nolommaksi?” Lily mutisi poimiessaan jälleen pyyhkeen paremmin ympärilleen. James otti askeleen häntä kohti ja onnistui tasapainottelemaan muutaman seuraavankin ennen kuin alkoi keikkua uhkaavasti. Poika nappasi kiinni uima-altaan reunasta ja onnistui taiteilemaan Lilyn luokse kunniakkaasti pystyssä liukkaasta saippualattiasta huolimatta.
”Myönnettäköön, ettei tämä ole mennyt ihan niin kuin olen aina kuvitellut”, James hymyili pienesti vain vakavoituakseen taas pian. ”Mutta kuuntele nyt hetki, äläkä vetele omia johtopäätöksiäsi minun ensireaktioistani.”
Lily ei pystynyt kuin nyökkäämään ja tarkistamaan, että pyyhe varmasti oli kiedottu tiukasti hänen ympärilleen. James puri huultaan ja näytti hetken siltä ilkikuriselta itseltään, joka poika oli suurimman osan ajasta.
”Minä puhun selkeästi, ettei varmasti tule väärinkäsityksiä”, poika ilmoitti. ”Ystävinä hyvä.”
Lily avasi suunsa, mutta sulki sen, kun James painoi etusormensa hänen huulilleen.
”Ystävinä etuisuuksilla, jos sinä sitä sellaiseksi haluat kutsua, vielä parempi”, James hymyili hänelle. Lily aikoi taas sanoa jotain, mutta Jamesin sormi painui vaativammin huulia vasten.
”Mutta vain, jos etuisuuden tarkoittavat tätä.” James veti sormensa pois ja liu’utti kätensä Lilyn poskelle. Hän kumartui tätä kohden. Lily ei tahtonut ymmärtää, mitä oli tapahtumassa. Hän tunsi Jamesin huulet omillaan ensin kevyesti, sitten vaativammin. Pojan toinen käsi siveli hänen poskeaan, toinen etsiytyi hänen käteensä – siihen, joka ei puristanut pyyhettä ylhäällä. Lily keskittyi suudelmaan niin, että oli pudottaa pyyhkeensä lainehtivalle lattialle. James vetäytyi taaksepäin juuri parahiksi, jotta Lily ymmärsi parantaa otetta pyyhkeestään.
”Minulle ei ole mitään tuota vastaan”, Lily kuiskasi. Jamesin käsi silitteli yhä hänen poskeaan huumaavasti. ”Mutta voidaanko pitää tämä vielä – hmm, luutakomerossa, kuten Sirius ehkä sanoisi?”
”Voinko kertoa Anturajalalle?” James mutisi.
”Voitko olla kertomatta?”
”En.”
”No, sitten tässä ei ole kuin yksi vaihtoehto”, Lily huokaisi.
”Et kai ala peruutella jo?” James kauhistui ja lopetti posken sivelyn. Lily hymyili rauhoittavasti.
”Tarkoitin vain, että meidän pitää keksiä keino pitää Sirius hiljaisena.”

James lähti kylpyhuoneesta ensimmäisenä tarkoituksenaan löytää Sirius. Ajatuksen pyörivät hänen päässään sellaista vauhtia, että hän tuskin itsekään pysyi niiden perässä. Lily ja hän olivat ystäviä, joilla oli etuisuuksia, kuten Lily oli asian ilmaissut. Ja vasta pari päivää sitten hän oli kuvitellut vihaavansa tyttö sydämensä pohjasta. Viha ja rakkaus, James tuumi mielessään, niin lähellä toisiaan.
Oleskeluhuone ammotti tyhjyyttään, kun James kompuroi muotokuva-aukosta sisään. Hän kiirehti poikien makuusaleihin vieviin portaisiin ja toivoi, että Sirius ei olisi päättänyt lähteä hiippailemaan mihinkään yksinään vaan kököttäisi kiltisti odottamassa häntä ylhäällä.
Makuusali loisti tyhjyyttään, kun James pääsi ylös asti, mutta kylpyhuoneesta kuului epämääräistä hyminää. James kurkkasi ovesta sisään ja näki Sirius istumassa lattialla sekoitellen edessään inhan näköistä nestettä.
”Sarvihaara, tulit juuri sopivaan aikaan!” Sirius huudahti ilahtuneena. ”Matohäntä keksi loistavan tuuman! Me aiomme sekoittaa huppelijuomaan mandariinimehua ja oksetusliuosta ja naamioida koko sopan kurpitsamehuksi ja juottaa sitä Ruikulille. Siitä tulee kiinnostavaa.”
James ei kiinnittänyt suurempaa huomiota ystävänsä sanoihin vaan kiirehti polvilleen lattialle silmät palaen. Hän pysyi hetken vaiti, mutta kuitenkin niin kauan, että Sirius kohotti katseensa uteliaana.
”Mitä sinulle on tapahtunut?” poika peräsi nähdessään Jamesin ilmeen. ”Et kai sinä tehnyt jo Ruikulille jotain. Näytät ihan siltä, että se oli jotain parasta! En voi uskoa, ettet ottanut minua mukaan. Mehän sovimme, että – ”
”Minä en ole nähnytkään Ruikulia tänään”, James keskeytti.
”Ai. No, mitä sitten?” Sirius näytti huojentuneelta ja jatkoi liemensä sekoittamista.
”Minä ja Lily suudeltiin!”
Sirius, joka oli juuri kaatamassa lisää oksetusliuosta huppelijuomaan, köhähti epäuskoisena ja lorautti juoman sekaan yli puolet oksetusliuospullon sisällöstä.
”Sinä mitä?” poika huudahti laskiessaan liuospullon turvallisesti takaisin lattialle. ”Mitä minulta on jäänyt kuulematta? Sinä sanoit vihaavasi Lilyä. Tietenkään en koskaan uskonut sitä, mutta mikä sai sinut muutamaan mieltäsi?”
”Lily tuli kylpyhuoneeseen ja pyysi anteeksi ja…”, James aloitti, muttei ehtinyt jatkaa, koska Siriuksen silmät alkoivat kiilua.
”Ja strippasi sinulle?” poika virnisti mielikuvalle päässään.
”En tarkoituksella!”
Molemmat pojat kohottivat päänsä huppelijuomaseoksesta Lilyyn, joka nojasi oven karmiin ja puuskutti hengästyneenä.
”Täytyihän minun tulla vahtimaan, mitä sinä oikein kerrot hänelle”, Lily hengähti Jamesin kysyvälle ilmeelle.
”Sinä strippasit hänelle vahingossa?” Sirius tarttui oleellisimpaan tietoon ja tuijotti Lilyä ahnaasti. James päätti olla pitämättä katseen laadusta ja tuuppasi ystäväänsä. Sirius korjasi ilmeensä nopeasti vähemmän himoitsevaksi. Lily irvisti Siriukselle, muttei selvittänyt tapahtunutta enempää. Sirius käänsi katseensa vaativana Jamesiin.
”Bikinien yläosa luiskahti sivuun”, James mutisi hiljaa. ”En katsonut tarkemmin.”
Lilyn poskilla läikehti jälleen puna, ja Sirius katsoi virnistäen ylös tyttöön.
”Vaikuttavaa”, poika vakuutti ihailevana, ”tiedäthän, ettei Sarvihaara voi vastustaa mitään tuollaista.”
”En tehnyt sitä tarkoituksella”, Lily toisti jälleen posket palaen. ”Enkä tule tekemään sitä uudestaan, joten suu kiinni.”
”Älä koskaan sano ei koskaan”, Sirius tiesi muistuttaa. ”Ties mihin tässä vielä päädytään! Voinko nyt onnitella ja sanoa, ettet olisi voinut saada parempaa kuin James, koska minä en ole kiinnostunut?”
”Me ei seurustella”, Lily mutisi Siriukselle melkein samaan aikaan Jamesin kanssa.
”Te – mitä? No, ette kyllä helvetissä seurustelekaan!” Sirius huudahti. ”Uskaltakaakin sanoa Kuutamolle jotain ennen helmikuun puoltaväliä! Minä en tasan ole maksamassa hänen Tylyahonreissuaan.”
James ja Lily vilkaisivat toisiinsa. Sirius alkoi äkkiä vaikertaa Jamesin vieressä.
”Kiltti, kiltti, Sarvihaara, et voi tehdä tätä minulle! Tiedät, kuinka köyhä olen!”
”Köyhä tosiaan, etkös sinä juuri perinyt setäsi tai jotain?” James muisteli. Sirius irvisti.
”No, ihan sama, mutta periaatteesta minä en saa hävitä! Voitteko mitenkään – hmm, pidätellä tätä?” poika hymyili vetoavasti Lilylle.
”Me ajateltiin muutenkin pitää tämä salassa vielä toistaiseksi”, tyttö kohautti olkiaan. ”Katsotaan, miten menee ja niin edespäin.”
”Pidetään hauskaa ilman mitään sen vakavampaa”, James jatkoi. ”Mutta minun oli pakko saada kertoa sinulle. En voisi mitenkään pitää tätä salassa sinulta.”
”Et niin”, Sirius myönsi ja hämmensi soppaansa hienovaraisesti. ”No, nyt kun saatiin se selväksi, keskitytäänkö tärkeämpiin asioihin? Evans – öh, Lily?” poika etsi oikeaa nimeä.
”Lily käy hyvin”, Lily hymyili.
”Lily se siis on”, Sirius vahvisti. ”Haluatko vannoa kelmivalan ja lähteä suorittamaan tärkeää tehtävää?”
”Kelmivalan?”
”Ymmärrät kai, että et voi koskaan kuulua kelmeihin, koska meitä on vain neljä ja edustamme eri sukupuolta, mutta voit olla erikoiskunniakelmi”, Sirius virnisti vetoavasti.
”Mitä te olette suunnittelemassa?” Lily kysyi uteliaana.
”Olemme jo suunnitelleet”, Sirius korjasi. ”Enkä valitettavasti voi kertoa. Kelmisalaisuus.”
”Eikö Nora olisi parempi erikoiskunniakelmi? Hän olisi ainakin asialleen omistautunut”, Lily ehdotti kierrellen vastaustaan. Hän ymmärsi Siriuksen kysymyksen arvon, sillä poika piti kelmejä suuremmassa arvossa kuin luultavasti melkein mitään muuta maailmassa. Mutta hänestä ei tuntunut, että hän oli sen arvoinen tai että hänestä olisi siihen. Tessan kansion kaivelu oli ollut jo täydellisen kammottava kokemus, eikä hän tiennyt, pystyisikö tekemään mitään yhtä hermoja raastavaa kuin se oli ollut.
”Nora ei ole sopiva”, Sirius kielsi Lilyn sanat, mutta ei selitellyt enempää. Lily rypisti kulmiaan ja katsahti Jamesiin.
”Nora ei ole tarpeeksi lähellä meitä”, James selitti. ”Ainakaan Anturajalan mielestä. Sitä paitsi Nora kompuroi liikaa.”
”Kompuroi! Tajuatteko, miten Nora on ottanut tämän? Hän kuvittelee, ettei ole tarpeeksi hyvä teille”, Lily moitti.
”Hän on liian hyvä meille”, Sirius tuhahti, ”jos vain kompuroisi vähemmän. Täytyy näköjään sanoa se hänelle joskus.”
”Todellakin!” Lily huudahti kärsimättömänä.”
”Njaa, miten vain. Mutta miten on, jääprinsessa? Erikoiskunniakelmi vai ei?”
”Mikä prinsessa?”
”Täytyyhän sinullakin olla lempinimi nyt, kun olet osa porukkaa”, Sirius virnisti. ”Kaikilla muillakin on.”
”Emilyllä ei ole”, Lily vastusti haluamatta ottaa vastaan nimeä, jolla Sirius yritti hänet ristiä.
”Voi, kyllä hänellä on”, James naurahti. ”Kukaan vaan ei koskaan käytä sitä.”
Sirius näytti mietteliäältä. ”Ai niin, olin jo ihan unohtanut sen!” Poika alkoi hytkyä naurusta.
”Kertokaa!” Lily vaati. ”Tuo on ärsyttävää.”
”Tervetuloa Anturajalan ystäväksi”, James toivotti ja irvisti Siriukselle. Lily hymyili pienesti. Tuntui kuin jotain olisi juuri loksahtanut paikalleen. Kelmien seura oli niin mutkatonta: kun yksi oli hyväksynyt hänet, muut levittivät yhtälailla kätensä tervetuliaishalaukseen.
”Hän oli suklaasilmä yhteen aikaan”, Sirius virnisti yhtä aikaa sekä Jamesille ja Lilylle. ”Mutta Sarvihaaraa alkoi ärsyttää, kun me aloimme kutsua häntä samalla nimellä. Se nimi jäädytettiin”, Sirius nauroi. James käänsi selkänsä ystävälleen mielenosoituksellisesti.
”Pysytään yhdessä asiassa!” James määräsi. Sirius hikkasi naurunsa päätteeksi.
”Aivan, odotamme päätöstäsi, Evans – Lily, hitto tähän on vaikea tottua”, Sirius köhähteli vakavaksi. Lily puri huultaan.
”Minusta tuntuu, että minusta ei ole siihen”, Lily mutisi. ”Viime kerta oli ihan tarpeeksi kamalaa koko loppu elämän ajaksi.”
”Viime kerta?” Sirius ja James tiedustelivat yhteen ääneen.
”Sinä alat kiinnostaa minua, Evans – Lily, hitto!” Sirius lisäsi vielä ja sai palkakseen Jamesilta kehotuksen pitäytyä kiinni Norassa ja jättää Lily rauhaan. Lily irvisti valjusti ja mietti, pitäisikö hänen jakaa tietonsa poikien kanssa. Nämä eivät vaikuttaneet mitenkään yltiöpäisen kiinnostuneilta Tessan ongelmista, mutta toisaalta taas kelmit olivat tunnetusti salaa kiinnostuneita kaikesta tavallisuudesta poikkeavasta.
Lily väänteli suutaan vielä hetken ennen kuin päätti avata sanallisen arkkunsa. Hän kertoi pojille lyhyesti kaiken Tessasta, Dinan harhautuksesta ja hänen löytöretkestään. Kun hän lopetti kertomuksensa, Sirius oli lopettanut hämmentelynsä ja James tuijotti häntä suu auki ihailusta.
”Näetkö nyt?” James kysyi Siriukselta. ”Hän on täydellinen.”
”Aitoa kelmimateriaalia”, Sirius nyökkäili tomerasti alkaessaan jälleen toimia. Hän kaatoi epämääräisen väristä nestettä pulloon ja korkkasi pullon kiinni. Poika hölskytteli pulloa muutaman kerran ylös alas ja pysähtyi sitten tarkkailemaan sitä. ”Me olemme neroja!”

Lily ei voinut uskoa itsekään, missä sillä hetkellä oli. Hän seisoi aivan hiljaa erään patsaan takana ensimmäisessä kerroksessa ja katseli, kuinka Peter hänen vieressään kaatoi Siriuksen valmistamaa nestettä kurpitsamehuun ja paranteli lopuksi koko seoksen väriä niin, että se näytti pelkästään viattomalta kurpitsamehulta. Lily ei koskaan ollut tuntenut mitään tutustumishalua yhteenkään kelmeistä ehkä Remusta lukuun ottamatta, ja hän oli aina mieltänyt Peterin aika yksinkertaiseksi tyypiksi. Nyt, kun hänet kuitenkin pakotettiin katselemaan pojan toimia lähietäisyydeltä, hän tajusi, miksi Peter oli kelmi. Poika oli loppujen lopuksi niin samanlainen kuin Sirius ja James – ovela ja juonitteleva, vaikkakaan ei yhtä taitava taikoja kuin muut kolme.
”Minä en ymmärrä”, Lily mutisi toisella puolellaan jököttävälle Remukselle, jonka kasvoilla komeili hikikarpaloita. Ei sen takia, että poika olisi erityisesti jännittänyt sitä, mitä he olivat juuri tekemässä, vaan siksi, että kuu oli täysi tänä yönä ja pojan muodonmuutokseen olisi aikaa vain pari tuntia. ”Miten he aikovat saada Kalkaroksen juomaan tuon litkun? En minäkään joisi käytävällä leijuvaa kurpitsamehua. On aika ilmiselvää, että sen takana on jotain viattomampaa.”
”Minäkään en ymmärrä”, Remus mutisi hänelle takaisin, ”miksi sinä ylipäätään olet mukana.”
”Pitkä juttu”, Lily sihahti vastaukseksi. Remus käänsi katseensa häneen niin hitaasti, ettei kahahdustakaan voinut kuulla.
”Meillä on aikaa. Kalkaros on hidas”, poika kertoi. ”Sinä ja Sarvihaara sitten sovitte, vai?”
Lily ei tiennyt, miten Remus pystyi puhumaan sillä tavalla: niin hiljaa, mutta kuitenkin tarpeeksi selkeästi, että siitä kuuli jotain.
”Niin kai voi sanoa”, hän vastasi ja jäi miettimään. ”Sirius antoi minulle lempinimen”, hän lisäsi vielä, vaikkei tiennyt, miksi. Remukselle hänen sanansa näyttivät kuitenkin kertovan jotakin.
”Sinä olet osa porukkaa nyt”, poika kuiskasi nyökkäillen. ”Mikä sinä olet?”
”Jääprinsessa”, Lily irvisti sanalle.
”Sopivaa”, Remus kallisti päätään hyväksyvästi. ”Nyt he tulevat!”
Lily katsahti tyhjälle käytävälle, ja kun ei nähnyt mitään, yritti kuulostella. Hän ei kuullut muuta kuin Remuksen ja Peterin puoliäänettömät hengitykset kummallakin puolen.
”Minä en näe mitään”, Lily supisi käännellen päätään puolelta toiselle ja tähyillessään käytävälle.
”Sinun ei kuulukaan nähdä mitään”, Jamesin ääni kuului hänen edestään. Lily säikähti taaksepäin ja tunsi sydämensä lyövän tiheään. Tyhjyys hänen edessään täyttyi Siriuksen matalalla naurulla.
”Hän on niin kokematon!”
”James? Sirius?” Lily ojensi kättään eteenpäin ja osui johonkin kiinteään.
”Au, Lily!” James kuiskasi ja ilmestyi hänen eteensä tyhjästä yhdessä Siriuksen kanssa. Lily tiesi näyttävänsä idiootilta tuijottaessaan Jamesin hymyileviä kasvoja. Hänen katseensa liukui alaspäin hopeana läikehtivään kankaaseen, joka lepäsi Jamesin käsillä.
”Tuo taas?” Lily kuiskasi koskettaessaan viileää kangasta. James nyökkäsi yhä hymyillen.
"Joka kertako?"
”Joo, joo! Ihmettelyt myöhemmäksi, prinsessa”, Sirius määräsi ja tunki itsensä patsaan taakse. ”Kohta alkaa tapahtua. Ruikuli on niin janoinen, että liikkuu tavallistakin nopeammin. Matohäntä, leijuta pikari lähemmäs.”
Peter leijutti kurpitsamehusotkua täynnä olevan pikarin tottelevaisesti keskelle hämärää käytävää ja jäi odottamaan muiden kanssa.
”Janotuskirous”, Lily mutisi itsekseen. ”Tietenkin.”
James painoi puolihuolimattomasti kätensä hänen suulleen ja esti häntä puhumasta enempää. Lily sulki tottelevaisena suunsa ja jäi tarkkailemaan tilannetta. Hän alkoi kuulla askelia vasta, kun kelmit olivat jo kumartuneet innokkaina eteenpäin. Kelmeillä täytyi olla täydelliseksi viritetty kuulo. Severus Kalkaros rynnisti kulman takaa kurkkuaan pidellen. Näky oli omalla tavallaan huvittava. Kalkaros läähätti epätoivoisesti ja nähdessään kurpitsajuomapikarin ryntäsi sitä kohden ja kaatoi pikarin sisällön suuhunsa hetkeäkään ajattelematta. Lily kuuli Siriuksen innokkaan henkäisyn vasemmalla puolellaan.
Hetkeen ei tapahtunut mitään. Käytävästä kuului vain Kalkaroksen voipunut hengitys, kun poika oli saanut sammutettua pahimman janonsa. Sitten – ihan yhtäkkiä – poika kouristui kaksinkerroin ja näytti siltä, että voisi oksentaa minä hetkenä hyvänsä. Pojan kasvot vääntyilivät kummallisesti, ja kädet, jotka pitelivät vatsaa, alkoivat täristä holtittomina.
”Aika poistua paikalta”, Remuksen ääni kuului Lilyn korvan juuresta. Lily hätkähti todellisuuteen ja riisti katseensa Kalkaroksesta kuunnellen hiljaisuutta. Käytävän oikeanpuoleisen nurkan takaa lähestyivät laahaavat askeleet. Voro oli liikkeellä.
Lilyn oli pakko ihailla kelmien toimia kasvavasta hysteriastaan huolimatta. Kukaan pojista ei joutunut paniikkiin. Kaikki hoitivat osuutensa kunnialla, rutiinilla. Kukaan ei enää välittänyt Kalkaroksesta, joka oli alkanut yskiä vihreitä kuplia, vaan kaikki keskittyivät Voroon. Pienen hetken ajan Lily epäili, että Kalkaros oli ollut sittenkin vain toissijainen syy. Perimmäinen idea ja hauskuus oli pako – kiinnijäämättömyys. James tuuppasi Lilyn pois patsaan takaa liikkeelle. Peter ja Sirius vilistivät jo hänen edessään kulman taakse piiloon. Lily ei katsonut taakseen pyrähtäessään juoksuun.
”Sairaat, pikku kakarat!” Voro kiljui jo läheltä. ”Nyt nappaan teidät!”
Lily ei miettinyt mitään juostessaan käytäviä pitkin. Hän piti silmänsä tiukasti kiinni Siriuksen selässä ja seurasi poikaa ajattelematta. Ehkä siksi hän loppujen lopuksi törmäsikin poikaan, kun Sirius yhtäkkiä pysähtyi yhdessä Peterin kanssa kuuntelemaan. Lily ehti hädin tuskin vilkaista ympärilleen linnassa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, missä he olivat.
”Kuutamo”, Sirius kuiskasi. ”Pohjoiskäytävä kolmannen kuvakudoksen takana ja siitä ulos. Me tulemme perässä. Sarvihaara, vie jääprinsessamme turvallisesti takaisin oleskeluhuoneeseen. Voro tulee neljättä käytävää alhaalta päin eikä – ”, Sirius ei ehtinyt sanoa muuta, koska Voron hinkuva hengitys kuului jo.
”Helvetti, se käytti salakäytävää!” James ei enää vaivautunut kuiskaamaan. ”HAJAANTUKAA!”
Lily oli niin pyörällä päästään, että olisi varmasti jäänyt paikalleen jököttämään ellei James olisi syöksynyt häntä kohti. Pojan vauhti oli niin hurja, että Lily lennähti kohti vastakkaista seinää ja jäi silmät kiinni odottamaan kivuliasta törmäystä. Sitä ei koskaan tullut vaan Lily tunsi iskeytyvänsä suoraan kylmälle lattialle yhdessä Jamesin kanssa. James nousi välittömästi ylös vetäen hänet mukanaan. Lilyllä ei ollut aikaa valittaa kipeää olkapäätään, kun James jo hoputti hänet liikkeelle. Hän vilkaisi pikaisesti taakseen lujaan kiviseinään, jonka läpi oli juuri lentänyt. Kelmit olivat uskomattomia!
”Ei olisi pitänyt tehdä tätä tänään”, James mutisi riuhtoessaan häntä kädestä eteenpäin. ”Kuka tässä taas ajatteli yhtään mitään?”
Lilystä matka tuntui iäisyydeltä, mutta vihdoin James vetäisi hänet käytävän painaumaan ahtaaseen välikköön, jossa heidän piti seistä aivan liki toisissaan mahtuakseen sinne kunnolla. Lily oli aikeissa sanoa jotain, mutta James painoi sormensa hänen huulilleen ja kuunteli pimeyttä. Lilykin yritti kuulostella, muttei kuullut muuta kuin oman katkonaisen hengityksensä ja sydämenlyönnit.
Jamesin vapautunut hengitys kertoi vastauksen ennen kuin poika puhui. Hän veti heidät ulos kolosta ja hymyili.
”Että sellaista tällä kertaa”, poika kuiskasi helpottuneena vetäessään hänet jälleen liikkeelle: nyt vain rauhalliseen kävelyyn.
”Missä me olemme?” Lily kysyi, mutta korjasi kysymyksensä hetken mietinnän jälkeen: ”Ei, minne me olemme menossa?”
”Minä vien sinut takaisin oleskeluhuoneeseen, kuten Sirius käski”, James kertoi.
”Entä sinä?”
”Minä menen Remuksen luo”, James vastasi. Lily tarrasi pojan käteen ja käänsi hänet ympäri.
”Sinä et koskaan kertonut – ”, Lily aloitti, ” – silloin kerran, ennen halloweenia, sinä lähdit johonkin – ulos. Sanoit, että ystäviä pitää auttaa, ja lupasit kertoa minulle joskus – selittää. Kerro nyt! Mitä minä en tiedä?”
James oli selvästi jo unohtanut koko asian. Pojan ilme oli hetken aikaa hämmentynyt, sitten pohtiva.
”Jos kerron, sinun on luvattava, ettet ikinä – ikinä! – kerro sitä kellekään muulle”, James sanoi hitaasti ja tuijotti Lilyä vaativana ruskeilla silmillään.
”Remus kertoi minulle suurimman salaisuutensa jo vuosia sitten. Mikset sinäkin voi luottaa minuun?” Lily kysyi. James puristi hänen kättään tiukasti ja tutki hänen kasvojaan pitkään ennen kuin sanoi mitään.
”Me emme voi auttaa Remusta, kun olemme ihmishahmossa”, James kuiskasi hiljaa. ”Mutta meidän täytyy auttaa häntä. Hän on meidän ystävämme, veljemme. Me ei voida seisoa vieressä ja katsoa, miten hän kärsii joka kuukausi.” Poika katsoi häntä intensiivisesti. ”Ihmissusi on vaarallinen vain ihmisille”, hän jatkoi merkitsevästi. Lilyn aivot raksuttivat: vaarallinen vain ihmisille. Mutta jos kelmit eivät olleet ihmishahmoissa, he pystyisivät olemaan Remuksen kanssa täysikuun iltoinakin.
”Animaagi”, Lily kuiskasi sanan ääneen. ”Te olette animaageja. Mutta miten – ? Se on hirvittävän vaikeaa ja vaarallista. Eikä alaikäisten ikinä anneta rekisteröityä.”
James tuijotti häntä.
”Te ette rekisteröityneet”, Lily henkäisi.
”Kukaan ei tiedä”, James vahvisti. ”Ei Dumbledore, ei kukaan muu meidän lisäksi kuin Emmy ja Nora – ja nyt sinä.”
”Em ja Nora tiesivät?” Lily ei voinut estää itseään olemasta hieman mustasukkainen. Muut olivat tienneet, mutta kukaan ei ollut vaivautunut kertomaan hänelle. James luki ajatukset hänen silmistään.
”Aiemmin et ollut näin lähellä meitä”, James kuiskasi. ”Mutta sinä tiedät nyt.”
”Sarvihaara? Anturajalka, Matohäntä? Kuutamo?” Lily mutisi. Ne eivät olleetkaan tyhmiä tuulesta temmattuja nimiä, jotka vain kuulostivat hyviltä. Niiden takana oli tarina. Remus oli Kuutamo – tietysti – mutta entä muut.
”Matohäntä on rotta”, James tiesi taas vastauksen kysymykseen, jonka hän oli lähettänyt silmillään. ”Anturajalka on koira.”
”Entä sinä?”
”Hirvi.”
Lily kuljetti vapaata kättään pojan käsivartta ylös. ”Saanko minä nähdä?” hän kysyi matalasti.
”Et!” James kielsi heti. Lily yritti näyttää mahdollisimman viehättävältä ja vetoavalta, muttei omasta mielestään onnistunut kovin hyvin.
”Ole kiltti”, Lily kuiskasi ja nojautui kohti poikaa. James sulki silmänsä ja nojautui kauemmas.
”Suostutko sitten lähtemään kiltisti takaisin oleskeluhuoneeseen ja pysymään siellä loppu illan ja yön?”
”Tietysti!”
James irrotti otteen hänen kädestään ja otti muutaman askeleen taaksepäin. Lily räpäytti silmiään eikä ehtinyt edes nähdä muutosta. Kaunis uroshirvi seisoi hänen edessään ja tuijotti häntä ruskeilla silmillään – Jamesin silmillä. Lily liikahti lähemmäs, ja hirvi sävähti hieman. Lily ojensi kätensä epävarmasti eteenpäin. Hirvi tuuppasi sitä lempeästi turvallaan, ja silmät nauroivat hänelle.
”Sinä et voi olla tosissasi edes ollessasi hirvi”, Lily hymyili hirvelle ja kosketti sen silkkistä karvapeitettä. James oli hetkessä takaisin hänen edessään ihmishahmossaan. Lilyn käsi lepäsi pojan olkapäällä.
”Nyt sinun puolesi sopimuksesta”, James sanoi kuin mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei olisi tapahtunut. Lily nyökkäsi tuskin havaittavasti. Hän ei uskonut sitä, mitä oli juuri tapahtunut. James oli ollut James, sitten kaunis hirvi ja nyt taas James.
”Lily”, James kutsui häntä takaisin ajatusmaailmasta. ”Minulla on vähän kiire, jos ymmärrät, mitä tarkoitan.”
”Joo, tietenkin. Mennään vain”, Lily soperteli ja päästi Jamesin olkapään vapaaksi tarttuen sen sijaan pojan käteen. Niin oli turvallisempaa.
« Viimeksi muokattu: Maaliskuu 26, 2009, 13:14:29 kirjoittanut Delia »

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 15.11.08
« Vastaus #62 : Marraskuu 26, 2008, 15:51:02 »
A/N: Synttärit! KK täyttää tänään virallisesti vuoden! En voi tajuta, että olen jo vuoden ajan kirjoittanut tätä Vuotikseen. Aika menee niin nopeasti. No, on tässä ainakin jotain saatu aikaa, koska seuraava luku on jo 41. Jotenkin sopii tämä seuraava luku tähän synttäriteemaan. Pidän tästä itse todella paljon, ja se on aika harvinaista. Rakastin tämän luvun kirjoittamista tosi paljon, koska en ollut ihan varma, miten tämä tulee oikeasti tapahtumaan. Ja sitten sen kirjoittaminen olikin niin luonnollista ja helppoa, että oli pakko hymyillä. Sanat vain tulivat paperille, ne halusivat tulla kirjoitetuiksi.

Sari: Kiitos. Myönnän kyllä, että Peter on jäänyt harvinaisen taka-alalle KK:ssakin, mutta onhan se sieltä kolostaan pakko joskus esiin vetää. Oma näkemykseni on, että Peterin oli pakko olla jotain muutakin kuin avuton nössö. Olihan se sentään yksi kelmeistä! En usko, että muut olisivat ihan vain hyvää hyvyyttään ottaneet sen mukaan.
Nora sunnitelman tulet näkemään seuraavassa. Toivottavasti miellyttää.
Narina: Kiitos.
emwt: Kiitos, odotuksesi palkitaan!
nightingale: Kiitos. Voisin jotenkin kuvitella, että Nora voisi stripatakin, jos olisi vain juonut tarpeeksi.
Sirius ja Nora tosiaan käyttävät aika paljon pohjoistornia omiin tarkoituksiinsa. Tosin voisin hyvin kuvitella ne salakäytäväänkin kukkumaan. Erittäin hyvin itse asiassa, kuten tulet varmasti huomaamaan :D
miittis: Kiitos. Emilyllä ei tällä hetkellä ole lempinimeä juuri siitä syystä, että suklaasilmä jäädytettiin. Sirius oli kovin loukkaantunut jäädytyksestä eikä kokenut voivansa keksiä uutta yhtä hyvää nimeä Emilylle, joten ainakin tähän saakka tyttö on saanut pitää oman nimensä.
Snowfaerie: Kiitos!

No niin, sitten tähän seuraavaan lukuun. Kuten jo sanoin, itse tykkään hirveästi tästä. Taitaa olla nyt ilmestyneistä lempilukuni. Rakastin tämän kirjoittamista, ja tästä tuli jotenkin niin hyvä olo. Noran suunnitelma on jotenkin niin jotain sellaista, mitä se voisi tehdä, mutta kuitenkin se on ihan jotain muuta. No, saatte itse katsoa, mitä pidätte.
Kaipaisin tosi paljon kommentteja. Haluan tietää, mitä piditte.
-Delia

41. luku – Halu
31.12.1977

Nora katseli tyytyväisenä kuvajaistaan peilistä. Tai ei oikeastaan. Peilissä ei ollut hän. Siellä oli joku täydellisen eri ihminen, joku, joka oli juuri tupsahtanut huoneeseen puuteripilvestä. Hiukset olivat sileät ja ruskeat, kuten niiden olisi pitänytkin olla. Nora oli uhrannut toisen Jamesin hiustenvärjäystaioista saadakseen alkuperäisen hiustenvärinsä takaisin. Lily oli harjannut hiukset huolellisesti ja väkertänyt niihin kiharoita. Emily oli pitänyt huolen vaatetuksesta ja mennyt hieman yli rajojen. Tyttö oli puolustellut valintojaan uuden vuoden valvojaisten pukeutumisteemalla.
”Sinä et hyppää niin paljon esiin kuin luulet, mutta kuitenkin tarpeeksi”, Emily oli luvannut. Hän oli tuonut Noralle mustat alusvaatteet ja verkkosukkahousut, jotka saivat hänen jalkansa näyttämään entistäkin pidemmiltä. Koska Nora oli käsketty pukeutumaan illaksi parantajaksi, Emily oli etsinyt kaapistaan oman valkoisen takkinsa, jota itse käytti yleensä kesäisin. Nora rakasti takkia, mutta oli alkanut karsastaa sitä sinä silmänräpäyksenä, kun Emily oli sanonut, ettei aikonut antaa Noralle housuja takin kanssa.
”Minä en osaa kävellä säädyllisesti tämän kanssa”, Nora säikkyi nykiessään takkia alemmas.
”Älä viitsi, Nor, sinä rikot sen, jos revit vielä alemmas”, Emily kivahti katsellen ystäväänsä. Nora vääntelehti takissaan. Se peitti tarpeeksi Emilyn mielestä, mutta ei todellakaan hänen mielestään. Takki ei ulottunut edes puoleen väliin sääriä, vaikka se olikin pitkän mallinen. Emily oli avannut muutaman ylimmän napin niin, että Nora näytti mielestään enemmän ilotytöltä kuin parantajalta. Kengät Emily oli lainannut Noralle Gabriellelta. Gabby oli kaivanut kaapistaan mustat bootsit, joiden korko oli liian korkealla jopa korkokenkiä rakastavalla Gabbylle. Nora oli tullut huonovointiseksi jo niiden katsomisesta.
Gabrielle oli vielä lisännyt tytön huonovointisuutta tukehduttamalla Noran meikkikerroksen alle.
”Sinä et ole Nora enää”, Lilykin myönsi katsellessaan häntä. Nora keikahti pois peilistä ja kaatui päin seinää kengissään.
”Miten sinä onnistut näillä?” Nora ihmetteli kompuroidessaan pystyyn.
”En onnistukaan. En ole käyttänyt niitä kuin kerran ja silloin nyrjäytin nilkkani”, Gabrielle virnisti Noralle.
”Tuo auttaa asiaa. Jos edes sinä et osaa, miten minä pysyisin?” Nora marmatti hivuttautuessaan seinää pitkin sängylle istumaan.
”Oletteko nähneet… Nora?” Alyssa tuli sisään ovesta, mutta pysähtyi nähdessään Noran istumassa sängyllä. ”Nora, oletko se sinä?”
”En! Tässä on parantaja SVMH. Älä kysy!” Nora kertoi ja piti käsiään siveästi itsensä peittona istuessaan. ”Saitko sinä ne?”
Alyssa kohotti muutamaa pulloa käsissään.
”Mainiota!” Nora virnisti tarttuessaan pulloihin ja korkatessaan ne auki. ”Okei, vaatteet, hiukset, meikki, nimi, rohkaisupullot. Olenko minä valmis?”
”Ehdottomasti! Kertoisitko nyt, mitä varten olet suostunut tähän kaikkeen?” Lily pyysi katsellessaan Noraa, joka kaatoi ensimmäisen tonttuviinipullon sisältöä parhaillaan kurkustaan alas.
”Näet sitten”, Nora mutisi suupielestään jatkaessaan juomistaan.

Sirius keikkaili peilin edessä ja tuijotti itseään. Silinterihattu saattoi olla ehkä hieman liikaa, mutta muuten hän oli omasta mielestään ihan siistin näköinen. Musta viitta kiilsi uutuuttaan ja kauluspaita oli säntillisesti napitettu ylös asti. Eihän voinut olettaa, että taikaministeri keikkailisi ympäriinsä puoli huolimattoman näköisenä.
”Olenko minä valmis?” poika kysyi Jamesilta, joka yritti taiteilla hiuksiaan Elvis-malliin. James katsahti ystäväänsä, joka poseerasi kauniisti.
”Kyllä, herra taikaministeri”, James vastasi virnistäen. ”Entä minä?”
Sirius siristi silmiään arvioiden. ”Ehkä pientä hienosäätöä noiden hiuksien kanssa, mutta sitten olet täydellinen, juuri sopiva jääprinsessalle.”
James hymyili ja vilkaisi seinäkelloa.
”Voi, hitto, meidän pitää vielä viimeistellä koristelut Lilyn kanssa”, James ryntäsi kauemmas peilistä ja kompastui pukunsa ylisuuriin lahkeisiin. Sirius nauroi hänen kompuroinnilleen.
”Muista korjata nuo hiukset”, poika huusi hänen peräänsä. James heilutteli kättään sen merkiksi, että oli kuullut ystävänsä sanat.
James hölkkäsi koko matkan pohjoistorniin saakka – kaikki portaatkin. Pohjoishuoneen ovi narisi auki, ja sisältä kuului Lilyn kauhistunut huudahdus.
”Että minä säikähdin!” Lily nauroi helpottuneena nähdessään hänet. James virnisti Lilylle, joka keikkui pitkillä tikkailla ja kiinnitti kattoon pitkää nauhaa eri väreissä hohtavaa köynnöstä.
”Mikset anna kotitonttujen hoitaa tuota? Taitat vielä niskasi”, James moitti Lilyä. Tyttö vain nauroi hänen sanoilleen ja hyppäsi ketterästi alas oikoen mekkonsa helmoja. James tuijotti tyttöä niin pitkään, että Lily alkoi vääntelehtiä hänen katseensa edessä.
”Mitä?” tyttö kysyi kiemurrellen.
”Ketä sinä esität?” James tivasi.
”Glenda Rowleyta”, Lily vastasi.
”Kuka se on?”
”Etkö sinä kuunnellut ollenkaan historian tunneilla?”
”En”, James tunnusti tunnontuskitta.
”Glenda oli yksi 1800-luvun tärkeimmistä noidista. Hän perusti Me Noidat ja osallistui aktiivisesti jästien ja velhojen välisten suhteiden parantamiseen.” Lily nyppi pukuaan vaivautuneena.
”Sinä näytät – kauniilta”, James hymyili katsellessaan häntä.
”Kiitos. Sinäkin – tuota – ”, Lily epäröi ja vilkaisi Jamesin hiuksia, jotka sojottivat tavalliseen tapaansa jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan. ”Haluatko, että teen jotain hiuksillesi? Minä – ”, Lily jätti lauseensa kesken, mutta pyöräytti sitten silmiään ja nauroi. ”Hitto, minä olen aina halunnut tehdä niille jotain! Ne ovat häirinneet minua joka hemmetin vuosi.”
James yhtyi Lilyn nauruun ja harppoi tytön luokse. Poika veti hänet käsivarsilleen ja suuteli häntä.
”Minä rakastan etuisuuksia”, James mutisi hänen hiuksiinsa myöhemmin. Lily nojasi päätään pojan rintaa vasten.
”Minä myös, mutta voidaanko nyt hoitaa sinun hiuksesi kuntoon?” tyttö vetäytyi taaksepäin ja silmäili arvioivana Jamesin hiuksia.

Kello kymmeneen mennessä Lily ja James olivat saaneet koko pohjoistornin loistamaan kauniisti eri väreissä. Kaiken koristelun lisäksi Lily oli saanut ojennettua Jamesin hiukset tahtoonsa – ehkä ensimmäisenä ja viimeisenä ihmisenä koko maailmassa.
James oli valjastanut muutaman kotitontun raahaamaan torniin pari pitkää pöytää ja muutaman tuolin, jolla joku kävelemään kykenemätön ihminen pystyisi istumaan. Lily oli viimeiseen saakka vastustanut alkoholia, mutta James oli vedonnut heidän kaikkien täysi-ikäisyyteensä.
”Alyssa ei ole”, Lily oli huomauttanut, vaikkei tiennytkään, miksi ihmeessä. Jamesin ilme oli lennähtänyt etäiseksi eikä poika ollut puhunut mitään moneen minuuttiin. Kun hän sitten oli vihdoin sanonut jotain, hän oli valittanut koko pohjoistornin kylmyydestä ja taikonut pari lämmitystaikaa ilmaan. Lily oli vetäytynyt nurkkaan sättimään itseään Alyssan nimen mainitsemisesta. Tietenkin se pisti Jamesin ajattelemaan Alyssaa taas. Mitä heillä oli ollut ennen kuin Lily oli pyytänyt anteeksi? Suhde? Jonkin näköistä lämmittelyä? Lily veikkasi sitä. James ja Alyssa olivat viettäneet paljon aikaa kahdestaan silloin, kun hän oli vielä ollut Alyssan luona joululomalla.
”Sinä menit hiljaiseksi”, James mutisi lämmittäessään seiniä.
”Sinä menit ensin”, Lily vastasi ja käänsi Jamesille selkänsä. Hän ei halunnut tästä mitään kolmen kimppaa. Hän halusi Jamesin kokonaan itselleen. Eihän kukaan halunnut jakaa poikaa toisen tytön kanssa.
”Haittaako sinua, että en halua kaikkien tietävän meistä – vielä?” Lily kysyi. Hän ei ollut vielä valmis kertomaan kaikille – julistamaan koko Tylypahkalla seurustelevansa James Potterin kanssa, kun oli viimeiset kuusi vuotta julistanut vihaavansa poikaa.
”Ei”, James vastasi hiljaa, ”vielä. Mutta jos sinä ajattelit olla pitkäänkin kaapissa – tiedäthän, meidän suhteemme – vastaukseni voisi olla erilainen. Minä en halua salata tätä. Kuutamo ja Matohäntä tuntevat minut liian hyvin eivätkä pysy hiljaa ikuisuuksia. Ja Nora ja Em eivät varmasti usko, jos yrität sanoa meidän olevan pelkkiä ystäviä.”
”Me olemme ystäviä”, Lily mutisi. ”Tavallaan.”
”Tavallaan”, James vahvisti ja kietoi kätensä hänen olkapäidensä ympärille. ”Ollaanko nyt tavallaan katsovinamme, onko täällä kaikki valmista? Valvojaisissa on varmasti tarpeeksi aikaa jutella.”

Siriuksella oli kuuma. Hän oli jo riisunut viittansa ja avannut muutaman ylimmän napin kauluspaidastaan. Remuksen kuristusrusetti oli lentänyt huoneen nurkkaan jo ajat sitten. Sirius ei uskaltanut avata enempää nappejaan, koska tytöt vaanivat hänen läheisyydessään jo muutenkin vaarallisella tavalla. Muutama oli jopa tehnyt naurettavan lähestymisyrityksen, jotka Sirius oli torjunut kylmästi yksi toisensa perään. Sirius toivoi, että hänellä olisi voinut olla yhtä kylmä kuin omilla torjunnoillaan. Silloin kaikki olisi ollut loistavasti!
James ja Lily olivat tehneet hyvää työtä valvojaisten kanssa. Kaikilla näytti olevan hauskaa. Huoneen seinustalla pari pitkää pöytää olivat täynnä pientä naposteltavaa ja juotavaa – myös alkoholillista, koska James oli saanut tahtonsa läpi. Musiikki pauhasi taiotuista kaiuttimista kovempaa kuin olisi ehkä ollut tarpeellista, ja muutama ihminen oli uskaltautunut tanssimaan. Suurin osa päättöluokkalaisista kuitenkin seisoskeli huoneen reunoilla nauttien olostaan iloisesti rupatellen ja nauraen. Kalkaros ei ollut vieläkään täysin toipunut eilisestä janotuskirouksesta vaan kittasi juomia pöydän vieressä tiheämpää kuin kukaan muu. Sirius virnisti tyytyväisenä.
James ja Alyssa puhelivat yhdessä nurkassa, ja Lily tarkkaili kaksikkoa varsin mustasukkaisen näköisenä sopivan välimatkan päästä. James näytti viihtyvän täydellisen hyvin eikä näyttänyt huomaavan mitään olevan vialla. Sirius irvisti puoliksi itsekseen ja suuntasi kulkunsa kohti Lilyä.
”Hei, jääprinsessa! Prinssisi on näköjään livahtanut tiehensä”, Sirius tervehti Lilyä tullessaan kuuloetäisyydelle. Lily loi häneen paljon puhuvan katseen ja vilkaisi sitten Jamesia ja Alyssaa.
”Minä en pidä tuosta tytöstä”, tyttö sihahti hampaidensa raosta ja repi pukuaan sangen mielenosoituksellisesti.
”Pelottavaa”, Sirius nauroi. ”Oletko nähnyt Noraa?”
”Hänellä kestää hieman”, Lily mutisi poissaolevana. Sirius ryki epäaidosti kiinnittääkseen tytön koko huomion itseensä.
”Miksi?”
”Kenkäongelmia”, Lily kertoi hänelle. Sirius rypisti kulmiaan.
”Kenkäongelmia? Noralla?”
”Näet sitten”, Lily irvisti. ”Siitä tulee mielenkiintoista.”
Lily ei suostunut kertomaan enempää vaan vaihtoi nopeasti aihetta alkaen kysellä Siriukselta huoneen koristeluista. Sirius vastaili hajamielisenä ja tuli huomaamattaan ylistäneeksi jopa Jamesin taikomaa laulavaa pienois-Dumbledorea, vaikka pitikin sitä ylen kammottavana ehkä jopa jollain tapaa pelottavana.
”Ooh, sieltä hän tulee vihdoinkin”, Lily huudahti piakkoin ja osoitti Siriukselle tornihuoneen ovea, josta oli juuri astunut sisään kaksi tyttöä. Toinen tytöistä oli Gabrielle, joka oli pukeutunut ilmeisesti jästitaksikuskiksi. Toinen tytöistä, se, joka nojasi raskaasti Gabriellen olkaa vasten ja valitti jalkojaan, näytti etäisesti tutulta.
”Nora?” Sirius kuiskasi nimen ilmaan. Nora se oli, mutta Noralta se ei näyttänyt. Tytön hiukset olivat erilaiset – sileät ja normaalin väriset – ja vaatteet olivat niin epänoramaiset kuin vain voi kuvitella: mustat bootsit, joiden korko teki Norasta entistäkin pidemmän, ja valkoinen, puoli avonainen takki, joka olisi ollut aivan liian lyhyt kenelle tahansa, mutta Nora sai sen näyttämään normaaliakin lyhyemmältä. Ja Nora oli meikannut! Tai ennemminkin meikattu, koska Sirius tiesi, ettei Nora itse olisi millään saanut sellaista meikkiä aikaan. Nora näytti upealta, sietämättömän houkuttelevalta. Siriuksen täytyi räpytellä silmiään muutaman kerran todetakseen näyn todeksi. Hän tajusi äkkiä, mitä Nora oli tarkoittanut aiemmin puhuessaan säärten tuijottamisesta. Kukaan huoneen pojista ei olisi voinut olla tuijottamatta. Nora oli tyrmäävä.
Sirius jätti Lilyn miltei huomaamattaan seisomaan yksin huoneen nurkkaan ja kiirehti lähemmäs Noraa. Puheensorina oli hivenen vaiennut huoneessa, mutta Sirius ei huomannut sitä. Eikä myöskään sitä, että puolet huoneen ihmisistä tuijotti Noraa yhdessä hänen kanssaan: tytöt kateellisina ja epäuskoisina ja pojat ihailevina.
Nora kompastui häntä kohden pois Gabriellen turvallisesta käsipuolesta, kun hän oli ehtinyt tarpeeksi lähelle.
”Katsooko Hannah?” tyttö kuiskasi hänen korvaansa yrittäessään riippua hänessä jotenkin kunnialla.
”Oletko sinä juonut?” Sirius kysyi vastaamatta kysymykseen ja kietoi vaistomaisesti kätensä Noran vyötärön ympärille pidelläkseen tyttöä pystyssä.
”Tietysti olen, en kai minä muuten tähän pystyisi. Hannah?”
”Kello – mmm? – kyllä katsoo”, Sirius tyytyi normaaliin puheeseen koodikielen sijaan. ”Nora, sinun ei tarvitse tehdä tätä.”
Nora nauroi matalasti ja sai Siriuksen ihon kananlihalle – ei pelosta tai vastemielisyydestä vaan ihastuksesta. Noran nauru kuulosti musiikilta, laululta.
”Luuletko sinä, että alan peruutella tässä vaiheessa? Minä kidutin itseäni vetämällä nämä vaatteet päälleni. Nämä sotivat kaikkea sitä vastaan, mikä tekee minusta minut. Tiedätkö, että jos antaisit minun kävellä yksin, vilauttelisin luultavasti joka toinen sekunti jotain ylimääräistä.” Nora irvisti kietoessaan kätensä Siriuksen niskan taakse. Siriuksen katse viivähti Noran avonaisen takin kauluksessa.
”Sirius, minne sinä katsot?” Nora tivasi heti, mutta jatkoi saman tien: ”Anteeksi, minä teen tuon tottumuksesta.”
”Tämäkö on sinun suunnitelmasi?” Sirius kysyi. ”Tälläkö muka aiot saada sen maanvaivan pois kimpustani?”
”Tietysti!” Nora tokaisi ja hymyili hänelle hurmaavasti. ”Hannah kertoi joskus, että uskoo vasta sitten, että olet menetetty tapaus, kun minä suostun tekemään jotain näkyvää sinun eteesi. En keksinyt tämän näkyvämpää. Mutta katso, se toimii jo.” Nora roikkui Siriuksessa tiiviisti pojan kääntyessä ympäri vilkaisemaan Hannahia, joka tuijotti heitä avoimen kateellisena.
”Haluatko sinä tanssia?” Sirius kysyi pirteänä näkemästään.
”Eikö tämä vähän niin kuin ole tanssimista?” Nora kysyi riippuessaan pojan kaulassa. ”Anteeksi, että kuristan sinua, mutta minä ne oikeasti pysy muuten pystyssä. Taisin juoda sittenkin vähän liikaa.”
”Älä huoli, tähtityttö. Ritarisi on paikalla”, Sirius lupasi pyörittäessään Noraa ympäri lattiaa. ”Sangen epäsopiva kappale hitaiden tanssimiseen”, poika lisäsi sitten kuunnellessaan popahtavaa säveltä.
”Yritäkin vihjailla jotain. Minä en siirry tanssimaan mitään nopeampaa. En päästä sinusta irti enää tänä iltana. Kuten sanoin, kun teen jotain, teen sen kunnolla. Ja sinä voisit hieman auttaa siinä. Missä hemmetissä oikein pidät käsiäsi? Kun nyt kerrankin saat tehdä jotain, ota kaikki irti siitä! Kädet alemmas!”
Sirius liu’utti tottelevaisesti käsiään Noran alaselkään.
”Noin on parempi”, Nora huokaisi hymyillen ja nojasi päätään pojan olkapäätä vasten. ”Tässä on kuule ihan mukavaa”, hän lisäsi. ”Harmi, etten ole tajunnut aikaisemmin.”
Kaksikko keinui hiljaa paikoillaan jutellen niitä näitä, ja pikku hiljaa katselijatkin kääntyivät jatkamaan omia keskustelujaan. Kun Nora oli aikansa roikkunut Siriuksessa, hän katsahti pojan olan yli Hannahia, joka tuijotti takaisin murhaavana.
”Aika kokeilla, miten tämä oikeasti vaikuttaa”, tyttö supatti salaliittolaisen elkein Siriukselle ja vaati päästä lähemmäs Hannahia. Sirius pyöritti Noran tottelevaisesti lähemmäs. Nora irrotti varovasti otteensa Siriuksen kaulasta ja seisahtui Hannahin eteen. Sirius piteli toisella kädellään yhä kiinni Noran vyötäisistä. Hän tunsi tytön: Nora kaatuisi luultavasti välittömästi, jos yrittäisi ottaa askeleenkaan eteenpäin. Norakin tuntui vielä pienessä hiprakassaan muistavan sen, sillä tyttö pysytteli kiltisti Siriuksen vierellä.
”Hei, Hannah!” Nora kihersi hyvin omituisella äänellä. Hyvin seksikäs, Siriuksen oli myönnettävä mielessään, mutta hän piti mietteensä ominaan. Hannah ei vastannut Noran tervehdykseen.
”Eikö olekin hauskat valvojaiset?” Nora jatkoi samalla äänellä välittämättä vähääkään Hannahin luotaantyöntävyydestä. ”Mitä sinä esität?” Tyttö katseli kiinnostuneena toista. Hannahilla oli yllään koko musta, pitkä mekko, jonka alta pilkisti lenkkarit ja kammottavan oranssit sukat. Nora kohotti kulmiaan: pelkällä mekolla Hannah olisi voinut olla jopa normaalin näköinen, mutta tietenkin tytön piti mennä lisäämään kokonaisuuteen jotain kammottavaa. Hannah ei vastannut vieläkään.
”Minä olen – ”, Nora yritti jatkaa, muttei päässyt pitkällekään.
”Voi, anna minä arvaan, mikä sinä olet”, Hannah hymyili ällöttävästi. ”Olisitko ilotyttö? Luuletko, että Sirre lankeaa tuohon ansaan?”
”Itse asiassa olen parantaja”, Nora korjasi säteilevästi hymyillen. ”Ja minä en luule Siriuksesta yhtään mitään. Minä tiedän!” Nora painoi päänsä Siriusta vasten. ”Eikä me ollakin hyvännäköinen pari? Lumoava, vai mitä?”
Tyttö kohotti hivenen päätään ja ojensi Siriukselle poskensa. Sirius oli hetken niin hämmentynyt, ettei ymmärtänyt kehotusta. Nora joutui pistämään häntä ikävästi kylkeen ennen kuin hän ymmärsi. Sirius kumartui suutelemaan Noran poskea. Hannah pysytteli vaiti ja tarkkaili Siriusta, joka antoi huuliensa levätä Noran poskella kauemmin kuin ehkä olisi pitänyt. Nora liikahti tottumuksesta hivenen vaivautuneena, mutta peitti tunteensa kiherryksen alle.
”Ooh, aika rientää”, tyttö huudahti ja iski silmää Hannahille. ”Jos et pistä pahaksesi, me liukenemme nyt. Luutakomerot vaativat käyttäjää, tiedäthän?” Nora antoi Siriuksen taluttaa itsensä pois Hannahin luota.
”Voidaanko ihan oikeasti lähteä vähän tuulettumaan?” Nora pyysi tuskaisenkuuloisena. ”Nämä kengät tappavat minut.”
Sirius virnisti. ”Mitä vain, tähtityttö. Kelpaako luutakomero vai haluatko jonnekin muualle?”
”Minne vain, missä pystyn riisumaan kenkäni!”

”Voitko uskoa, että tuo on Nora?” Remus mutisi Peterille katsellessaan Noraa, jota Sirius juuri talutti ulos huoneesta.
”Hmm. Mitä?” Peter nosti katseensa suuresta boolimaljasta, jota oli tuijotellut ahnaasti. Remus näki, kuinka ystävän mielessä muodostui epäilyttäviä ajatuksia. Peter katsahti parahiksi ovelle ja näki Noran ja Siriuksen katoamisen.
”Ehkä Sirius vihdoin nyt tajuaa, kuinka luotuja he ovat toisilleen”, Peter mutisi. ”Nyt Nora kuvastaa juuri sitä, mitä Sirius pohjimmiltaan hänestä haluaakin.”
Pojan katse kiinnittyi taas booliin, kun ovi kolahti kiinni. Myös Remus katsoi boolia arvioiden.
”Mitä tuumit?” hän kysyi Peteriltä. ”Mitä tahansa se onkin, en tiedä, olisiko se kovin viisasta.”
”Milloin me ikinä tehdään mitään viisasta”, Peter hymähti sormeillessaan taikasauvaansa. ”Yksi pieni loitsu, ei muuta. Yksi pieni hikkaloitsu.”
”Huone täynnä nikottelevia ihmisiä”, Remus mutisi. ”Ei mitenkään hohdokasta.”
”Ajattelin lähinnä yhtä nikottelevaa Ruikulia”, Peter sanoi ja katsoi ystäväänsä. ”Ole kiltti, älä ala valvojaoppilaaksi nyt.”
”Se ei olekaan koskaan tehonnut teihin”, Remus tuhahti ja käänsi selkänsä Peterille ja boolimaljalle muutamaksi sekunniksi. Se, mitä hän ei nähnyt, ei voinut vahingoittaa häntä.
”Rakastan sinua, Kuutamo”, Peter hehkutti, kun hän jälleen kääntyi takaisin. ”Ja nyt kauemmas rikospaikalta.”
Peter kipitti ihmisjoukkoon Remus tiiviisti perässään. Kumpikaan pojista ei rehellisesti sanottuna halunnut kuunnella hikkaloitsun kouriin joutuvia ihmisiä.
”Varo boolia”, Remus kumartui kuiskaamaan Emilylle kulkiessaan ohitse. Emily keskeytti puheensa Gabriellelle ja katsoi hänen peräänsä hetken ennen kuin päätti seurata.
Peter oli löytänyt viileän paikan ja vapaan tuoliryhmän nurkasta. Remus istui kiitollisena yhdelle tuoleista ja kohottautui hymyilemään Emilylle, joka seurasi häntä. Tyttö risti kädet rinnalleen ja katsoi heitä tuomitsevasti.
”Haluanko edes tietää, miksi minun pitäisi varoa boolia? Olin juuri menossa ottamaan sitä”, tyttö kysyi vaarallisella äänellä. Peter tuijotteli seiniin ja vihelteli hiljaa.
”Minä en tiedä mitään. En katsonut”, Remus vakuutti totuudenmukaisesti, mutta madalsi sitten ääntään. ”Veikkaan hikkaloitsua.”
Emily pyöritteli päätään istuessaan heidän viereensä.
”Sinä olet yhtä paha kuin muutkin heistä, kun et edes yritä estellä heitä.”
”Oletko sinä yrittänyt? Jos olet, tiedät, miten mahdotonta se on”, Remus puolustautui.
”Mahdotonta”, Peter vahvisti ja virnisti Emilylle. Emily irvisti takaisin.
”Minä olen vihainen sinulle, kun pilasit boolini. Minulla on jano.”
”Kurpitsamehussa ei ole mitään vikaa. Minä haen sinulle lasin”, Peter tarjoutui kohteliaasti ja nousi ylös. ”Mutta sinuna varoisin myös korvanlehtileivoksia, ellet halua värjätä ihoasi sinertäväksi.”
”Minusta tuntuu, etten uskalla syödä enää mitään, ennen kuin olen tarkastuttanut sen teillä”, Emily mutisi, kun Peter katosi näkyvistä. Tyttö kääntyi Remuksen puoleen.
”Miksi minusta tuntuu, että poikaystäväni välttelee minua, että hän on vältellyt jo muutaman päivän ajan?”
Remus virnisti Emilylle laimeasti. ”Enkä sinun pitäisi kysyä sitä häneltä”, poika ehdotti.
”Miksi sinä välttelet minua?” Emily napautti suoraan. ”Minä näen sen kyllä, vaikka esittäisinkin muuta. Mikä on, Rem?”
”Haluatko todella tietää?” Remus mutisi. Emily kosketti hänen kättään.
”En kysyisi, jos en haluaisi”, tyttö muistutti. ”Puhu minulle.”
”Mutta se koskee sinun isääsi”, Remus sanoi ja vilkaisi nopeasti Emilyä. Ilmekään tytön kasvoilla ei värähtänyt.
”Kuten sanoin: puhu”, Emily toisti ilmeettömästi. Remuksen oli pakko jatkaa. Hän ei voinut vetäytyä enää tässä vaiheessa.
”Minä en voi kestää sitä. Se oli jotain niin kamalaa”, Remus aloitti, muttei osannut jatkaa. Se, mikä häntä oikeasti häiritsi, oli se, että Emily oli niin rauhallinen, kun kyseessä oli niin vakava asia.
”Remus…”
”Ei”, Remus keskeytti. ”Ei, oikeasti minua ärsyttää se, miten sinä käyttäydyt kuin se olisi pikku juttu, kuin se ei merkitsisi yhtään mitään!”
Emily tuijotti häntä outo ilme kasvoillaan.
”Totta kai se merkitsee”, tyttö sanoi vaarallisen hiljaa. ”Totta kai se repii minua hajalle joka helvetin minuutti.”
Oli niin outoa kuulla Emilyn sanovan ”helvetti”, että Remus miltei kokonaan sivuutti tytön muut sanat.
”Mutta minun on pakko elää eteenpäin, Rem. Minä tulen hulluksi, jos elän menneisyydessä. Minun on pakko työntää se taakseni. Etkö sinä ymmärrä, että se vain on minun tapani. Minun on pakko jatkaa, pakko ajatella positiivisesti, uskoa tulevaisuuteen. Minun on pakko”, Emily puhui vakavana.
”Mutta…”
”Jos haluat tehdä sen minun tyylilläni, hengitä syvään”, Emily neuvoi. Remus aikoi taas sanoa jotain, mutta Emily keskeytti hänet jälleen.
”Hengitä syvään!” tyttö määräsi. Remus hengitti.
”Nyt: unohda. Työnnä se taakse, elä sen ohi”, Emily jatkoi neuvomista ja nojautui eteenpäin. Remus katsoi tyttöä ja veti jälleen syvään henkeä. Emily suikkasi suukon hänen huulilleen.
”Toimiiko?” tyttö hymyili hänen huuliaan vasten.
”Pikku hiljaa”, Remus hymyili takaisin.
”Juotavaa kukaan?” Peterin ääni kysyi pirteästi.

Nora potki kengät jalastaan heti, kun pääsi ulos tornihuoneesta. Hän istui porraskivelle ja kiroili hetken takilleen yrittäessään repiä sitä alemmas. Sirius nauroi tytölle ja istui hänen viereensä.
”Vapaus”, Nora henkäisi saadessaan toisenkin kengän vihdoin irti jalastaan.
”Veit sanat suustani”, Sirius virnisti. ”Jos Hannah enää tuon jälkeen kuvittelee jotain, minä teen hänestä virallisen valituksen Tylypahkan lähestymiskieltolautakunnalle.”
”Sinun pitäisi keksiä ensin sellainen”, Nora nauroi innoissaan päästessään eroon vaarallisista kengistään. ”Mitäs tehdään?
”Luutakomero?” Sirius ehdotti muina miehinä.
”Houkuttelevaa, mutta minun olisi pitänyt juoda paljon enemmän voidakseni suostua sellaiseen ehdotukseen”, Nora vastasi. ”Entä Narnia-käytävä? Nyt meillä olisi aikaa sen tutkimiseen, kun kukaan ei ole kaipaamassa meitä.”
”Minulla ei ole kyllä mitään intoa hiippailla pimeässä käytävässä, joka johtaa opettajanhuoneeseen, mutta sinun mieliksesi, tähtityttö.”
Nora hymyili hänelle säteilevästi eikä edes jaksanut huomauttaa tähtityttö-ilmaisusta.
”Minä tiedän: vakoillaan opettajien uuden vuoden viettoa. Olen varma, että heillä on paljon rajumpaa menoa kuin meillä”, tyttö innostui.
”He ovat opettajia, Nor”, Sirius muistutti kärsivällisesti.
”Niin minä tiedän sen. Eikä heillä siis ole minkäänlaisia sääntöjä, joita pitäisi noudattaa. Sitä paitsi Tessa on varmasti siellä, ja hän tekee kaiken mielenkiintoiseksi.”
Nora pomppasi ylös ja säntäsi matkaan. Sirius katsoi nauraen tytön menoa ja poimi portaille jääneet bootsit matkaansa ennen kuin lähti seuraamaan tyttöä.

Kun Nora ja Sirius olivat kadonneet väkijoukkoon, Lilyn mielenkiinto kiinnittyi taas Jamesiin. Virallisesti heidän välillään ei ollut minkäänlaisia ystävyyttä vakavampia tunteita, mutta virallisesti he sentään olivat ystäviä. Miksi James siis ei käyttäytynyt tavalla, jolla ystävien olisi kuulunut käyttäytyä vaan jutteli rauhassa Alyssan kanssa eikä luonut katsettakaan häneen päin? Lily ei ollut arvannut, että tuntisi näin: hän kiehui mustasukkaisuudesta. Miksi James oli edes sanonut haluavansa olla hänen kanssaan, jos poika kuitenkin piti enemmän Alyssasta?
Lily mietti, olisiko asia kiusannut häntä yhtä paljon, jos hän olisi itse pitänyt Alyssasta. Jos James olisi jutellut sillä tavalla vaikka Gabbyn kanssa, hän ei olisi tuntenut samalla tavalla. Mutta Alyssa! Alyssa oli niin kaunis ja kiero ja ärsyttävä, epämiellyttävä ja kylmä. Miksi James viihtyi tytön seurassa paremmin kuin Lilyn? Miksi? Lily vihasi sitä kysymystä.
”Lil, sinä näytät ihan kihisevän täällä”, Lily kuuli äänen sivultaan. Emilyn huulilla komeili ärsyttävän leveä hymy. Lily hämmästyi itsekin omaa kärttyisyyttään. Jamesin käytös sai hänet huonotuuliseksi.
”Lily, mikä on?” Emily toisti kummissaan nähdessään Lilyn ilmeen. Lily irvisti ja katsahti Jamesiin. Emily seurasi hänen katsettaan.
”James ja Alyssa”, Emily totesi yksikantaan ja sitten merkitsevämmin, ”James ja Alyssa. Sinä olet mustasukkainen.”
Lily ei sanonut mitään.
”Sinä olet mustasukkainen!” Emily huudahti yllättyneenä.
”Älä huuda”, Lily aneli.
”Lily, mitä teidän välillänne on oikein tapahtunut? Et ole puhunut siitä mitään. Antoiko James sinulle anteeksi?” Emily peräsi suoristaessaan hiuksiaan, jotka olivat kikkarassa punaisen hatun alla.
”Eikö sinulla ole Remus viihdytettävänä jossain?” Lily sanoi purevasti, mutta Emily vain nauroi.
”Kuulostat päivä päivältä vain enemmän Noralta”, tyttö totesi tapittaessaan häntä. Lily irvisteli ennen kuin päätti vastata.
”Me olemme – ystäviä”, hän totesi hitaasti.
”Hm”, Emily hymähti. ”En ole nähnyt mitään muutosta.”
”En minäkään”, Lily tuhahti. ”Hän roikkuu yhä Alyssassa.”
”Minusta tuntuu, että Alyssa pikemminkin roikkuu hänessä”, Emily sanoi kallistaen päätään.
”Luuletko?” Lily piristyi hiukan ja vilkaisi jälleen Jamesia. Poika puhui yhä halukkaana Alyssan kanssa. Emily nauroi jälleen.
”Mustasukkaisempi kuin Nora Siriuksesta. Pidätkö sinä hänestä?”
Lily nyökkäsi pienesti. ”Me – ”, hänen ei olisi kuulunut kertoa tätä, mutta hän ei voinut pitää sitä salassa Emilyltä, ” – me päätettiin yrittää – jotain. Katsoa toimisiko se. Mutta James ei edes ole kiinnostunut minusta. Hän vain pörrää Alyssan ympärillä.”
Emily näytti liian innostuneelta ja taputti käsiään.
”Me ei seurustella – ei lähelläkään sitä”, Lily muistutti heti. Emily virnisti Lilyn vakuutteluille, muttei ehtinyt sano mitään, koska Lily jatkoi. ”Oikeasti, Emily! Eikä sanaakaan kenellekään.”
”Ymmärrän! Te olette kaapissa”, Emily nyökytteli ymmärtäväisen näköisenä ja pystyi olemaan vakava vain hetken. ”Minä olen niin iloinen”, tyttö huudahti heittäytyessään hänen kaulaansa. Lilyn oli pakko hymyillä ystävänsä reaktiolle, vaikka hän olikin vielä hieman nyreä.

Nora jätti Gabriellen bootsit tyhjään luokkahuoneeseen ja lensi vaatekaappiin avaamaan salakäytävän. Sirius seurasi perässä ja varoi katsomasta Noraa liian usein: tyttö oli näyttänyt täydellisesti unohtaneen oman lyhyen takkinsa.
”Tule jo”, Nora huhuili pimeästä käytävästä. ”Lattia on kylmä.” Nora kuului pomppivan paikoillaan, ettei olisi joutunut koskettamaan jäistä lattiaa. ”Minä saan kuolemantaudin täällä.”
”Sinä tänne halusit tulla”, Sirius murisi hänelle vetäessään vaatekaapin ovea kiinni perässään. Nora ei joko kuullut tai sitten ei kuunnellut. Sirius veikkasi jälkimmäistä.
He eivät puhuneet mitään kävellessään käytävää pitkin opettajainhuonetta kohti. Toisinaan Nora aikoi sanoa jotain, Sirius aisti sen, mutta tyttö jätti sanat sisälleen viime hetkessä. Sirius ei tuntenut mitään halua puhua. Hän katseli Noran hyppelehtimistä edessään ja antoi ajatustensa lentää: ei takertunut mihinkään erityiseen.
Nora hiljensi tahtiaan ja raotti opettajainhuoneen vaatekaapin takaovea hitaasti. Sirius kiirehti tytön kannoille ja onnistui törmäämään Noran selkään pimeydessä.
”Shys, Sirius, sinähän käyttäydyt kuin minä”, Nora tivahti taakseen.
”Olen saanut liikaa vaikutteita”, Sirius mutisi tapaillessaan askeleita taaksepäin. Nora irvisti ja näytti pelottavalta pitkine taikasauvan heittämine varjoineen kasvoillaan.
Opettajainhuoneesta kuului ääniä, kun Sirius ja Nora asettuivat vaatekaapin perälle niitä kuuntelemaan. Siriuksen päässä häivähti kamala ajatus siitä, että heidät löydettäisiin täältä. Mitä McGarmiwakin mahtaisi sanoa? Nainen varmasti erottaisi heidät koulusta heti, kun toipuisi huimauksestaan. Siinä paha, missä mainitaan, Sirius tuumi erottaessaan McGarmiwan äänen muiden joukosta.
”Etkö haluaisi jo mennä nukkumaan, Tessa?” nainen sanoi purevasti äänellä, josta kuvastui vallan hyvin se, että McGarmiwa toivoi Tessan lähtevän. ”Täällä ei ole ketään, jota haluaisit suudella vuoden vaihtuessa.”
”Aivan”, Yosumi hymisi poissaolevan kuuloisena niin, että Sirius tuskin erotti sanoja.
”Minä voin suudella sinua, Minerva”, Tessan ääni kikatti kirkkaana huoneesta. Sirius ja Nora vilkaisivat toisiinsa. Sirius kohotti kulmiaan ja yritti tukahduttaa mielikuvaa päässään. Noran piti tunkea nyrkki suuhunsa, jottei olisi nauranut ääneen.
”Kuule, Tessa, minä saatan sinut”, matami Pomfreyn ääni puuttui puheeseen. ”Käydään sairaalasiiven kautta katsomassa, jos siellä olisi jotain sinulle.”
”Minua väsyttää”, kuului Tessan vastaus nauraen.
”Tietenkin, tietenkin, et ole taas nukkunut moneen päivään”, Pomfrey jatkoi. Kuului oven avaus, ja Tessan hiljainen mutina, jota ei liki erottanut vaatekaapin perälle asti: ”Minulla on ikävä häntä.”

Pyhässä Mungossa juhlittiin vuoden vaihtumista siinä, missä muuallakin. Henkilökunnan tilat oli koristeltu kauniisti monin kimaltavin köynnöksin, ja pöydät oli putsattu potilaspapereista ja tilalle oli tuota jättimäinen kakku, jonka kuorrutus toivotti hyvää uutta vuotta paljon onnea. Muutamat parantajat juttelivat rauhassa huoneessa kakkua syöden. Toiset kiirehtivät vastaanoton ja potilashuoneiden välillä. Uusi vuosi oli kiireistä aikaa. Välillä ihmiset tuppasivat unohtamaan, ettei ilotulistustaikoja kannattanut tehdä sisätiloissa.
Kevin ei tiennyt, miksi ihmiset niin itsepäisesti halusivat saada hänet pois potilaiden luota sinä yönä.
”Karin voi hoitaa rouva Carrollin”, Dawn ilmoitti vetäessään Keviniä mukaansa. ”Sinun pitää nyt tulla mukaani. Vuosi vaihtuu ihan muutaman minuutin kuluttua.”
”Mitä sitten?” mies ihmetteli toiselle, joka veti häntä itsepintaisesti kohti henkilökunnan tiloja. ”Minulla on potilaita hoidettavana. Rouva Maggot on – ”
”Parantaja Allen on hänen luonaan, ja hän kyllä ilmoittaa sinulle, jos jotain menee vikaan”, Dawn keskeytti.
”Hänen veriarvonsa pitäisi tarkistaa. Hänen kehonsa hylkii synnytystä”, Kevin mutisi.
”Tarkistettu. Kaikki on kunnossa”, Dawn heläytti ja pysäytti hänet oven, joka johti henkilökunnan tiloihin, eteen. ”No niin, kello on minuutin yli keskiyön. Hyvää uutta vuotta, Kevin.”
Kevin ei ehtinyt vastata mitään, ennen kuin Dawn työnsi oven auki ja työnsi hänet muitta mutkitta sisään.
”YLLÄTYS!” koko huoneellinen ihmisiä kiljui. Kevin kääntyi kannoillaan ja pyrki ulos, mutta Dawn sulki pakotien perässään.
”Älä pakota minua tähän!” Kevin pyysi naiselta, joka itsepäisesti vain pudisti päätään ja käännytti hänet ympäri.
”Et voi paeta, Kevin. Kestä se kuin mies!”
”Hyvää syntymäpäivää!” joku uskalsi hihkaista huoneesta. Kevin sulki silmänsä ja laski kolmeen. Rauhoitu, hän käski itseään. Rauhoitu, siinä hän oli mestari. Todellakin, hänellä oli vuosien kokemus rauhoittumisesta. Jos hän ei olisi ollut rauhallinen niinä kertoina, kun… No, hän olisi varmasti jo kuollut, tai vähintään mielisairaalassa. Hän kääntyi ympäri ja pakotti huulilleen hymyn.
He yrittivät vain piristää häntä. Kevin yritti ajatella asiaa siitä näkökulmasta. Tietenkään kukaan ei voinut tietää, miten hän vihasi juhlapäiviä. Maailmassa oli vain kaksi ihmistä, jotka tiesivät sen, ja kumpikaan heistä ei ollut paikalla kertomassa sitä. Toinen oli ties missä poukkoilemassa, ja toisen olinpaikkaa hän ei olisi halunnut tietää, mutta tiesi sen silti.
”27! Vau, Kevin. Sinä olet vanha!” yliparantaja Hopp, 64-vuotias nainen, nauroi hänelle tullessaan vuorostaan onnittelemaan. ”Koska sinä lähdetkään?”
Ja tietenkin he kaikki halusivat hänet pois täältä.
”Ensi viikolla”, Kevin mutisi vastaukseksi. ”Sunnuntaina oikeastaan. Darin pakotti minut pitämään pari päivää lomaa, ennen kuin otan sen pestin vastaan.”
”Se on ihan oikein sinulle. Et ole pahemmin lomaillut syksyn aikana. Olen aina miettinyt, eikö perheesi pahastu, kun olet kiinni töissä 24 tuntia vuorokaudessa”, Hopp jatkoi sirkeäsilmäisesti eikä edes huomannut osuvansa arkaan paikkaan. Kevin sävähti ajatellessaan perhettään: sitä ainoaa ihmistä, joka hänellä oli joskus ollut.
”Minulla ei ole perhettä”, Kevin mutisi. ”Ei enää.”
Muistot täyttivät kiduttavasti hänen päänsä, vaikka hän yritti työntää ne pois. Miksi kaiken oli pitänyt mennä niin kauhistuttavalla tavalla vikaan? Miksei hänelle ollut annettu mahdollisuutta selittää? Miksi hänet oli jätetty yksin vihaamaan itseään? Miksi häneltä oli riistetty se ainoa ihminen, joka vielä merkitsi jotain?
”Voi, Kevin, piristy nyt hyvä ihminen. Syntymäpäivät ovat mukava asia”, Hopp nauroi hänelle. Kevin hymyili nuivasti.
”Hänellä on 27-vuotiaan kriisi”, Dawn nauroi hypähdellessään hänen vierelleen. ”Älä välitä siitä, Kevin. Se menee ohi.”
Se ei menisi ohi. Se ei koskaan voisi parantua. Maailmassa ei ollut kuin yksi ihminen, joka voisi parantaa hänen olonsa. Ja se ihminen oli hukassa. Se ihminen oli poissa.

Opettajien puheet olivat pian Tessan lähdön jälkeen kääntyneet poliittisiksi, ja Nora oli ähkäissyt turhautuneena ääneen. Kaksikko oli paennut paikalta nopeasti, vaikka kumpikaan ei tosissaan kuvitellut opettajien osanneen epäillä yhtään mitään.
”Ei siellä olisi ollut enää mitään kuunneltavaa”, Nora huohotti, kun he olivat ehtineet kauemmaksi. ”Ei, kun Tessa lähti.”
Sirius oli samaa mieltä Noran kanssa, muttei sanonut sitä ääneen, vaan tyytyi vain tuijottamaan Noran selkää. Hän ehti pysähtyä vain niukin naukin, kun Nora äkkiä pysähtyi. He olivat jälleen tulleet käytävien risteyskohtaan. Nora tutki kriittisesti vaihtoehtoja.
”Mennäänkö suoraan?” tyttö kysäisi olkansa yli ja tuijotti käytävää, jonne he eivät olleet koskaan eksyneet. Sirius kohautti olkiaan.
”Jos sinulla ei ole liian kylmä.”
”Miksi minulla olisi kylmä?” Nora ihmetteli.
”Sinulla ei ole kenkiä jalassa ja sangen vähän päällä”, poika muistutti virnistäen.
”Ai niin”, Noran kädet lensivät repimään takkia alemmas. ”Et kai sinä katso?”
”Katson”, Sirius vastasi totuudenmukaisesti tuijottaessaan Noraa.
”No, lopeta se sitten!” Nora tivahti lähtiessään painelemaan käytävää eteenpäin. ”Sinun ei tarvitse enää tuijottaa. Hannah on karkotettu, toivottavasti iäksi.”
Sirius ei vastannut mitään, virnisti vain lähtiessään seuraamaan tytön pomppivaa kulkua. Nora unohti asusteensa jälleen nopeasti eikä kääntynyt tarkkailemaan Siriuksen katsetta, joka kulki tämän tästä Noran säärien yli: tahattomasti ja tahallaan.

Jamesilla oli hauskaa! Alyssa kertoili poukkoilevia tarinoita entisestä kotimaastaan ja elämästään siellä. Hän kertoi ystävistään, koulustaan ja harrastuksistaan – ja ennen kaikkea äidistään. Alyssa jumaloi äitiään. James kertoi sitä vastoin omasta elämästään: kelmeistä, Tylypahkasta, omasta perheestään. Aika luisti tiheään, eikä James edes halunnut vilkaista, nauttivatko muut olostaan. Hänellä oli mukavaa, se riitti sillä kertaa.
James hätkähti aika tavalla, kun tunsi kosketuksen olkapäällään kesken Alyssan kertomusta Glåssenin kotitontuista. Hän kääntyi ja yllättyi nähdessään Emilyn edessään.
”Tanssitaanko?” tyttö kysyi tarjoten kättään. James vilkaisi Alyssaa, joka näytti nyrpeältä, ja aikoi kieltäytyä, mutta Emily veti hänet mukaansa vastausta odottamatta. James tiesi olevansa surkea tanssija, ja Emily näytti tietävän sen myös, koska tyttö veti hänet valssiasentoon ja alkoi itse viedä. Tanssi tuntui hassulta Vida Gregorin nopean kappaleen jyskyttäessä taustalla.
”Minulla oli keskustelu kesken”, James valitti Emilylle.
”Että voitkin olla noin itsekeskeinen!” Emily kivahti yllättävän kiihkeästi vastaukseksi. Tyttö nojautui häntä kohden ja madalsi ääntään, jotteivät muut huoneessa olijat pystyneet kuulemaan sitä. ”Jos sinä aiot yrittää Lilyn kanssa, voisit edes huomioida häntä toisinaan. Tiedän, että olet serkkuni, mutta Lily on toinen parhaista ystävistäni, eikä minulla tuota vaikeuksia saada sinut kärsimään, jos satutat häntä.”
”Lily? Hän kertoi sinulle?” Jamesin ääni oli hämmästynyt aivan kuin poika olisi vasta muistanut Lilyn olemassa olon. James yritti tähyillä Emilyn olkapään yli tyttöä. ”Missä hän on?”
Emily tuhahti ja pyöräytti hänet oikeaan suuntaan. Jamesin katse tavoitti Lilyn, joka seisoi yksin laitimmaisessa nurkassa ja tuijotteli nyreänä varpaitaan.
”Tietysti hän kertoi minulle! Ei Lily voi pitää sellaista tietoa salassa minulta”, Emily tuhahti. ”Ja hän on kiehunut mustasukkaisuudessa koko illan, kun sinä olet jutellut Alyssan kanssa”, Emily pihisi hänen korvaansa.
”Mustasukkainen? Lilykö?”
”Kuka tahansa olisi hänen sijassaan”, Emily ärähti. ”Tajuan kyllä, ettette voi riippua lakkaamatta toisissanne, mutta eikö teidän pitänyt olla muiden silmissä ystäviä.”
”Mustasukkainen”, James mutisi yhä itsekseen eikä tuntunut kuuntelevan Emilyn puhetta. ”Mustasukkainen minusta?”
”Kuule, älä kuulosta noin ylpeältä siitä faktasta. Sinä tiedät, miten paljon Lily sinusta pitää.”
”En tiennyt – en tajunnut, että hän on noin tosissaan, että hän oikeasti – ”, James ei lopettanut lausettaan vaan vilkaisi jälleen Lilyn suuntaan.
”Ehdottaisin, että menet hänen luokseen ja suutelet hänet ulos huoneesta, mutta se ei taida sopia teidän sopimukseenne”, Emily murisi matalasti. ”Joten me hänen luokseen, vie hänet ulos huoneesta ja suutele vasta sitten”, Emily jatkoi, ”muuten minä teen jotain ilkeää. Varmasti teen!” Emily kieputti Jamesia vinhasti ympäri kohti Lilyä ja päästi irti lennosta pyörähtäen itse kauemmas. Emily heitti varoittavan katseen Jamesiin – ja toisen Alyssaan, joka aikoi tulla Jamesin luokse – ja lennähti Gabriellen ja Romeon luokse.
James käveli tottelevaisesti Lilyn luokse ja tunsi ihmisten katseet niskassaan. Tietysti he katsoivat! Eihän heidän olisi kuulunut puhua toisilleen. Lily oli vihannut häntä julkisesti kuusi aiempaa vuotta. Ei kukaan uskonut, että he voisivat olla nyt ystäviä – tai jotain paljon enemmän.
Lily oli niin keskittynyt tuijottamaan varpaitaan, ettei huomannut hänen tuloaan. James ei tiennyt, mitä hänen odotettiin sanovan. Mitä Lily halusi hänen sanovan; Emily oli tehnyt kantansa harvinaisen selväksi.
”Ihmisillä näyttää olevan hauskaa”, James totesi yksikantaan. Lilyn katse ampui ylös, ja tyttö tuijotti häntä pelästyneenä. ”Sinulla ei ole hauskaa”, James jatkoi odotettuaan tovin, että Lily sanoisi jotain. Tyttö pysytteli yhä hiljaa ja siirteli jalkoja puolelta toisella laahaavasti.
”Mennäänkö ulos juttelemaan?” James kysyi tuijottaen Lilyn silmiin, joista loisti epävarmuus. Lily nyökkäsi hitaasti, ja James viittasi tytölle tietä. Ihmiset tuijottivat, tietysti tuijottivat.
Portailla oli paljon viileämpää. Lily istui epävarmana ylimmälle rappuselle. James asettui tytön viereen.
”Sinä kerroit Emilylle.” Se ei ollut kysymys, ei syytös, vain toteamus. Lily ei sanonut hetkeen mitään.
”Hän on minun ystäväni samalla lailla kuin Sirius sinun. Minä en voi pitää sitä salassa häneltä. Minun oli pakko.” Lily pureskeli kipeännäköisesti huultaan puhuessaan. James olisi halunnut ojentaa kätensä ja pakottaa tytön lopettamaan, mutta hän ei saanut kättään tottelemaan.
”Hän sanoi, että sinä olet mustasukkainen.” Sekään ei ollut kysymys, vaan taas yksi toteamus lisää.
”Tietysti minä olen!” Lily kivahti äkkiä ärtyisästi. ”Miksi sinä menit antamaan minulle mitään toivoa, jos pidät enemmän Alyssasta?”
Jamesin huulilla leikki onnellinen hymy, joka näytti ärsyttävän Lilyä entistä enemmän. Tietenkin Lily veti hymystä väärät johtopäätökset.
”En tiennyt, että tuntisit noin voimakkaasti”, James hymyili leveästi.
”En minäkään”, Lily tunnusti ja käänsi hänelle selkänsä. ”Mutta jos sinä haluat, puretaan vaan kaikki lupaukset. Me sinä Alyssan luokse. Minä voin etsiä vaikka… vaikka…”, Lilyn sanat menettivät purevuutensa tytön etsiessä oikeaa nimeä. James uskalsi jo nauraa ääneen. Hän kurotti kääntämään Lilyn itseensä päin, piteli käsiään tytön olkapäillä. Lilyn ilme oli loukkaantunut, uhmakas.
”Anteeksi”, hän sanoi vilpittömästi, ”minun ei olisi pitänyt antaa Alyssan houkutella itseäni pois luotasi. Koska siellä minä olisin kaikkein mieluiten halunnut olla”, James hymyili. ”Sinun luonasi.”
Hän kumartui koskettamaan Lilyn huulia. ”Sinä olet suloinen, kun olet mustasukkainen”, James kuiskasi Lilyn huulia vasten ja tunsi Lilyn suun vetäytyvän varovaiseen hymyyn.

”Kymmenen, yhdeksän”, ympärillä laskettiin. Emily kääntyi ja tähyili Remusta. Tästä oli tullut jo parin vuoden pituinen perinne, eikä hän halunnut rikkoa sitä nyt. Missä Remus oli?
”Emmy!
”Viisi, neljä!”
”Rem!” Emily käännähti ympäri ja huomasi Remuksen heiluttavan hänelle Gabbyn ja Romeon takaa, jotka suutelivat ennenaikaisesti. Hän tyrkkäsi huomaamattaan Romeon tieltään rynnätessään Remuksen luokse.
”Yksi!” huoneessa kajahti samalla, kun Emily sai huulensa Remuksen huulille. Pohjoistorni jylisi taputuksista, kiljahduksista ja uuden vuoden toivotuksista.
”Hyvää uutta vuotta!” Emily kuiskasi painautuessaan lähemmäs Remusta vasten. Poika suukotti hänen hiuksiaan.
”Kuin myös.”
”Minulla on sellainen tunne, että tästä vuodesta tulee mahtava”, Emily hymyili. ”En näe edessä mitään kamalaa.”
”Ennustajanlahjasi eivät ole kovin kummoiset, mutta tuon minäkin voin uskoa”, Remus vastasi. ”Ja sitä paitsi, mikään ei voi olla pahempaa kuin viime vuosi.”
”Olet oikeassa”, Emily mutisi, vaikkei halunnutkaan muistella eroa ja niitä kamalia aikoja ilman Remusta.
”Hyvää uutta vuotta, Emily!” Gabby virnisti hänelle vetäessään hänet pois Remuksen halauksesta. Emily vastasi tytön halaukseen ja toivotti sekä hänelle että Romeolle hyvää uutta vuotta. Gabby nauroi iloisena ja kiitti, Romeo tuijotteli kattoon ja näytti synkältä. Emily ihmetteli sadannen kerran, miten Gabrielle oli eksynyt yhtään sellaisen pojan kanssa. Mikä Romeossa viehätti tyttöä? Ehkä se selviäisi tänä vuonna muiden asioiden ohella. Oli niin paljon selvittämättömiä asioita, niin paljon ratkaistavaa. Vuodesta tulisi varmasti mielenkiintoinen!

”Nora, hidasta vähän”, Sirius aneli monen minuutin kuluttua. Käytävä ei tuntunut johtavan yhtään mihinkään. Se vain jatkui ja jatkui ja jatkui viettäen yhä alemmas ja keskemmälle linnassa. He olivat laskeutuneet jälleen yhden portaat alemmas, ja Nora kiisi eteenpäin sellaista vauhtia, että oli kompastunut ja seikkaillut päin seiniä muutaman sekunnin ajan.
”Sinä halkaiset pääsi tuota menoa”, poika lisäsi, vaikka tiesi, ettei se saisi Noraa pysähtymään. Nora ei välittänyt edes omasta terveydestään – ei varsinkaan omasta terveydestään – tavoitellessaan jotain, mitä kuvitteli mielenkiintoiseksi asiaksi. Vastoin hänen tietojaan, Nora kuitenkin ottaa töksäytti paikoilleen ja kääntyi häneen päin unohtamatta repiä takkiaan alemmas. Siriuksen silmät häivähtivät väärään paikkaan vain muutamaksi hetkeksi liian pitkään. Nora näytti tärisevän – ehkä raivosta, ehkä kylmästä.
”Miksi minä edes ajattelin, että olisit kiinnostunut muustakin kuin sääristäni?” Nora kiljaisi odottamattoman korkealta. Sirius sävähti ääntä taaksepäin.
”Miksi sinä huudat?” hän kysyi kummissaan. Nora heilautti kättään.
”Minua väsyttää ja minulla on kylmä ja olen juonut ja olen hautonut tätä liian kauan päässäni. Anna minun huutaa rauhassa!” Nora kivahti vastaukseksi.
”Hyvä on”, Sirius virnisti harkitsemattomasti ja arveli vasta sekuntia myöhemmin tulevansa ehkä katumaan päätöstään joskus.
”Minä vihaan sinua, Sirius Musta!” Nora jatkoi ärtyneeseen sävyyn, ei ihan huutaen, mutta paljon ei puuttunutkaan. ”Sinä olet materialistinen ja itsekäs ja ärsyttävä! Sinä olet niin mitään ymmärtämätön. Et tajua minua ollenkaan, mutta silti saat minut tuntemaan kuin tajuaisit minua parhaiten koko tunnetussa maailmassa. Sinä yrität olla niin huolehtivainen ja välittävä. Mitä sinä välittäisit, vaikka minä halkaisisinkin pääni tuota seinää vasten? Sinulla ei ole oikeutta olla huolehtivainen. Hemmetti!”
”Poljitko sinä jalkaasi?” Sirius kysyi huvittuneena.
”En!” Nora kivahti ja näytti vahvasti toivovansa, ettei olisi polkenut. ”Älä virnistele siinä! Minä olen tosissani, vaikka olenkin hiprakassa!”
Sirius tuijotti Noran loistaviin silmiin hymyillen. Oli niin Noran tapaista saada tällainen kohtaus keskellä ei mitään – ja kesken ei mitään. Nora tuijotti takaisin häneen ja astahti askeleen lähemmäs. Askel oli tarkoitettu uhkaavaksi, mutta se oli omiaan vain kasvattamaan jännitettä heidän välillään. Siriuksen oli pakko myöntää itselleen, että hän halusi Noraa – Noran – täydellisesti ja kokonaan. Nora kuului hänelle, oli kuulunut aina. Ja se outo tunne, jota hän aina tunsi, kun Nora oli lähelle, ei ollutkaan ystävyyttä – tai kuten hän oli usein luullut, ärsyyntyneisyyttä – se oli kaipausta. Hän tarvitsi Noraa. Hän tarvitsi toista puoliskoaan.
Sirius harppasi välimatkan heidän välillään umpeen ja pudotti taikasauvansa – ja valonlähteen – lattialle. Hän ei tarvinnut valoa löytääkseen tien käsilleen Noran ympäri. Hänen ei tarvinnut nähdä, missä Noran huulet olivat. Hän tiesi sen tuijoteltuaan tytön kasvoja niin monta vuotta. Sirius painoi huulensa Noran omille voimakkaasti – niin voimakkaasti, että Nora lennähti vastakkaista seinää vasten ja iski selkänsä kylmiin tiiliin. Sirius ei välittänyt Noran voihkaisusta, joka tukahtui hänen huuliaan vasten. Hän ei välittänyt eikä ymmärtänyt. Sinä hetkenä oli vain Nora, joka vastasi suudelmaan kiihkeästi ja halukkaana. Sirius painoi Noraa vaativammin seinää vasten omalla kehollaan ja yritti saada heidän kehonsa lähemmäs toisiaan.
Vasta silloin Nora alkoi täristä holtittomasti.


A/N2: Tämän ei alun perin pitänyt loppua tällä tavoin, mutta... Se tuntui niin hyvältä lopulta, etten voinut jättää sitä käyttämättä. Kommentteja, kiltit!

Ai niin, Noran parantaja nimi SVMH on lyhennys sanoista Sirius vapaaksi maanvaiva Hannahista. Ei mitenkään omaperäistä, mutta sillä mennään.

Poissa emwt

  • Hovisäätäjä
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Rohkelikko vai Luihuinen?
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 26.11.08
« Vastaus #63 : Marraskuu 26, 2008, 17:34:35 »
(Olinpas ensimmäinen!)
MITÄMITÄMITÄ?! Mikä toi viimeinen lause oli??? Ei tollasia kamalia loppuja saa laittaa! Olen muutenkin ihan koukussa tähän ficciin. Melkein kyllä epäilen, että Nora alkoi nauraa hillittömästi. (Noran esitys oli ihan hillitön, myöskin)

Luvun loistavi kohta, en voinut kuin rakastaa tätä pätkää:
Siriuksen oli pakko myöntää itselleen, että hän halusi Noraa – Noran – täydellisesti ja kokonaan. Nora kuului hänelle, oli kuulunut aina. Ja se outo tunne, jota hän aina tunsi, kun Nora oli lähelle, ei ollutkaan ystävyyttä – tai kuten hän oli usein luullut, ärsyyntyneisyyttä – se oli kaipausta. Hän tarvitsi Noraa. Hän tarvitsi toista puoliskoaan.

Lily ja James on todellakin edistyneet! Ehkäpä kohta tullaan kaapistakin ulos? Ja mitäs juonia minä olen jo ehtnyt unohtaa kokonaan? Hmm, Romeo&siskonsa, elokuvakilpailu, Yosumin outous, olihan noita varmaan lisääkin. Ihanan kamalan monipuolinen ficci.

Ainoa kielellinen juttu, mikä minua häiritsee, oli Peter sanomassa "Juotavaa kukaan?"(samanlainen lause josskakin muussakin luvussa?), tämä lause toimii hyvin englanniksi, mutta suomeksi se tökkii meikäläisen korvaan pahasti. Muuten ei ole tainnut olla virheen virhettä.

Hyvää syntymäpäivää keskiyön Kukka(Joka on yksi niistä juonista mitkä minä olin jo unohtanut)!
-emwt
Kaiken säätämisen keskipisteessä.

Poissa Sheridan

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: SkyHazel4429
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 26.11.08
« Vastaus #64 : Marraskuu 26, 2008, 19:08:32 »
Hah, viimeinkin Siriuksen ja Noran välille jotain :D Tätä on odotettu. Pöntöt tajusivat vasta nyt että ovat kuin luodut toisilleen n_n Vieläkin tosin kammoksun sitä mitä sanoit Noran karmivasta tulevaisuudesta. Kirjoita nyt vain, että he menevät naimisiin, saavat kaksitoista lasta ja lemmikkisimpanssin nimeltä Aapo, Sirius joutuu Azkabaniin, Nora elää normaalisti lapsiensa kanssa ja mies kuolee dramaattisesti. Ja kaikki on taas hyvin :)
Alyssa on oikeasti varmaan ficin sietämättömin hahmo :p Jättäisi vain Jamesin rauhaan Lilynsä kanssa ja iskisi silmänsä johonkin muuhun jätkään ja pahoittelee että koskaan sekaantuikaan Jamesiin. Jollain tapaa kuitenkin pidän hänestä, kai siksi että hän on yhtä ärsyttävä kuin minä, ilkeämpi vain :D Jos sitä ilkeydeksi voi sanoa. Olen kuitenkin sitä mieltä että enemmän muistutan Noraa vaikka olenkin aika paljon erilainen. Puhetyyli vain on niin samanlainen :)
Nora on hahmona oikeasti ihana. Ne kommentit ovat hauskoja, nauran niille usein kuten myöskin Siriukselle ja Jamesille. Miksi kummassa Anturajalalle annetaan aina tuollainen tyttö? Naispuolinen Sirius, mutta jaa. Olen lukenut varmaan vain kolmea kelmificciä missä oikeasti pidän "naispuolisesta Siriuksesta." Nimiä nyt mainitsematta, mutta tämä on vain jotain niin piristävää. Koko hahmo siis.
Emilyyn ja Gabrielleen en ole oikeastaan paremmin perehtynytkään. Jollain tavalla he ovat aika samanlaisia, sellaisia... sellaisia vain :D Tulee mieleen sellainen kiltti tyttö joka sopii vaikkapa Remukselle mainiosti. Ei liian kilttejä, muttei mitään pahiksiakaan. Ja joo, vastoin monia muita inhosin sitä kohtaa missä Emily ja Remus palasivat yhteen :D Parituksena en heistä erityisemmin välitä, enkä Emilystä muutenkaan. Tiedän etten pidä kovinkaan monista OC- hahmoista. Omassa ficissänikään en pidä kuin ehkä viidestä OC- hahmoista oikeasti, en sillä "nääh, menee" tyylillä. Mutta usein lukee hahmoista jotka ovat niin samanlaisia :D
Romeo. Oikeasti mielenkiintoinen hahmo, josta on kuultu armottoman vähän. Omista vaikka yksi luku näille vähemmän esille päässeille hahmoille, mutta etenkin tästä tyypistä haluan kuulla enemmän. Dina ja Romeo ovat niin kivoja hahmoja joista on kuultu liian vähän. Kirjoitan koko ajan Romeon nimen Romeana, kivaa. Ja minulla ei vieläkään ole käsitystä miltä tämä tyyppi näyttää :D Tulee vain mieleen sellainen Kelmien ikäinen poika, jonka mustat hiukset ulottuvat melkein olkapäille, ovat hieman kiharat ja aina hieman takkuiset. Ja sellainen hissukka- tyyli. Olen kyllä laiska etsimään ficistä lukua missä ulkonäkö kerrotaan, mutta tykkään ajatella hänet tuollaisena :) Oikasti, kirjoita Romeosta ja Dinasta enemmän. Kiltti... :D

Loppu oli ylisuloinen. Luin sen kahdesti peräkkäin, koko ajan "aww..." tyylillä. Muissa en tykkää pusukohtauksista, mutta ficeissä(nimenomaan ficeissä, ei kirjoissa. Outoa vai?) tykkään lukea kahden kivan hahmon suutelukohtausta. Jonkun kahden typerän hahmon en, mutta etenkin lempihahmojeni Noran ja Siriuksen. Äkkiä heidät oikeasti yhteen :o
Ja ihan viimeisestä lauseesta, se oli kammottava. Tuntuu kuin Nora olisi saanut jonkun kohtauksen, mutta silti tuntuu myös että hän vain alkoi itkemään :') Se vain sopisi tuohon jotenkin... Tai sitten ei.
Tämä luku oli myös varmaan suosikkini koko ficistä, juuri lopun takia.

Poissa Cirael

  • Kelmeä kalmankoira
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: PhoenixWolf25005
  • Tupa: Rohkelikko
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 26.11.08
« Vastaus #65 : Joulukuu 06, 2008, 19:26:44 »
Noniin! Tulin jälleen ilmoittamaan olemassaolostani. Mielessä se on käynyt useaan otteeseen kaikkien näiden uusien lukujen välillä, mutta sitten aina on niin sellainen sanaton olo, etten ole mitään kyennyt tulla sanomaan.

Tuon kylyhuonekohtauksen jälkeen oli sellainen: "NONIIN! Nyt kaikki on nähty!" fiilis. Olen ennakkoluuloinen. Anteeksi se, mutta yleensä olen lukenut juuri James/Lily ficcejä joissa käy juuri niin, että ah.. Lily ja James yhteen ja loppu onkin kliseistä jatkuvaa suutelua ja siirappisia sanoja, joita onkin sitten aivan loppuun asti. Sinä taas olet nähtävästi täydellinen vastakohta näille. Todella upeaa!^^ Fiilis on jatkunut nyt tuosta onnellisesta "alusta" sellaisena kivana neutraalina ja sellaista pikkukivaa kliseetä on tullut vaan vähäsen ja sekin kirjoitettu erittäin huolella ja panostetusti. Aivan mahtavaa!!! Rakastan tätä ficciä Delia!

Aika jännää... Tuo nimittäin, että samojen päivien aikana kahden eri parin välillä tapahtuu jotain ratkaisevaa. Sirius ja Nora.. Awwwis! :) Mutta tuo loppu.. Tuo kohta jossa sanottiin: "Vasta silloin Nora alkoi täristä" Kiinnitin aivan kamalasti huomiota tuohon kohtaan VASTA! Nora oli kolauttanut päätänsä? Menikö ilmat pihalle? Paha aivotärähdys? Mitähäh?! Järkyttävää. Sitten kun tuolla alussa on tuo: "Sisältää murhan" Sirius murhasi vahingossa Noran? Eikai? Joo.. Olen vainoharhainen, mutta pelko elää silti, vaikka tiedän, että saatan hyvinkin liioitella. :P

Muttajoo.. Rakastan tätä ficciä aivan suunnattomasti!

Ainiinja.. Hyvää itsenäisyyspäivää! :D
"I solemnly swear that I'm up to no good", kuiskaa pieni rohkelikkotyttö Cirael kaivaessaan kelmien kartan taskustaan ja piiloutuu kivipilarin taakse, juuri ennen kuin Voron silmät ehtivät saavuttaa leikistään innostuneen noitatytön.

Exorcist

  • Ankeuttaja
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 26.11.08
« Vastaus #66 : Joulukuu 13, 2008, 20:49:35 »
Hellurei ja hellät tunteet! Olen lukenut tätä ficciä nyt varmaan joka päivä viikon ajan ja nyt vasta tänään sain tämän loppuun. Jumalattoman pitkä.
Ja en voi sanoa mitään.

Koska tämä on unta. Ihan varmasti on. Herran jumala KOSKAAN lukenu mitään ns. "tavallisen ihmisen" kirjottavan mitään näin loistavaa. Siis taso on jossaki siellä minne päästäkseen pitäis hankkia joku avaruusraketti.
Si_nä_o_let_us_ko_ma_ton_kir_joit_ta_ja !
Tarina on järkyttävän pitkä. Hyvällä tavalla järkyttävän. Ja kaikkein ihmeellisintä on, miten olet saanut näinkin pitkän tarinan pysymään koossa ja sujuvana. Ja ennekaikkea mielenkiintoisena.
Juoni, siis juoni. Siis niin tottunut siihen kaikissa ficeissä että se on samaa kakkaa kaikki tarinat. (anteeksi. siis muille ficcailijoille.) mutta tässä on _juoni_ ja sen lisäksi että se koukuttaa, niin siinä on yllätyksiä ja kuinka olet saanut asioita sidottua yhteen, ihan niinkuin kaikissa oikeissa hyvissä laadukkaisssa kirjoissa.
Henkilöt ovat niin todellisia ja mielenkiintoisia, tapahtumat myös, vaikka tapahtumat ja juonenkäänteet ovat jännittäviä, ne ovat silti todellisia, ei liian yliampuvaa.
Enkä ymmärrä miten aivosi ovat tehneet tuollaisen rihmaston. Siis mielestäni hyvän kirjan juoni on kuin rihmasto, jossa jotkin asiat ihan kummallisesti yhdistyvät. Ja sinä todella olet onnistunut.

En nyt ala spekuloimaan mitään tiettyjä tilanteita, sillä en todellakaan tiedä mitä kommentoisin näistä neljästäkymmenestäyhdestä (!!) jumalattoman pitkästä luvusta. No jos nyt tuota viimeisintä (vaikka haluan että tiedät että kaikki muutkin ovat olleet loistavia enkä ole pettynyt yhteenkään!!).
Nora ja Sirius. uuuuuuh, vihdoinkin jotain. Hyvä vaan että olet pitkittänyt niiden jutun etenemistä tuolle asteelle, sillä hyvää jaksaa odottaa. mutta oih, ihanaa :) Ja jumalauta se pikku Alyssa vois mennä takas sinne v*tun ruotsiin minne kuuluukin ja lähteä sekaantumasta Jamesiin. Ärsyttävä ämmä. Mutta tuommoiset henkilöt on vain pakollisia, melkeimpä missä tahansa tarinassa, kaikki ei voi olla täydellistä.

En tiedä onko tässä nyt mitään rakentavaa vai menikö tämä liian hehkuttamiseksi, mutta ihan sama poistetaanko tämä viesti, sillä tärkeintä on että olen kommentoinut tätä. (en olisi antanut itselleni ikinä anteeksi jos en kommentoisi, sillä tämä fikki ansaitsee sen, ja sinä)
Jatkoa ja pian tai saan vieroitusoireita, sillä mitä minä nyt luen kahteen asti yöllä???!!
(vaikka toisaalta ei saisi hoputtaa, koska oikeasti sinun pitää saada kirjoittaa rauhassa)
Mutta, kiitos ja syvä kumarrus.
Tiedätkö, sinusta tulee vielä jotain suurta. Vaikka taidatkin olla jo. :)

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 26.11.08
« Vastaus #67 : Joulukuu 13, 2008, 22:21:08 »
A/N: Aloin eilen kirjoittamaan vastauksia kommentteihinne ja ehdin sepustella jo pitkät pätkät A/N:n melkein loppuun asti, mutta sitten tuli kiire kauppaan. Ja kiireessä unohtui tallentaa kirjoitukseni (hyvä minä!), ja uuden osan laittaminen taas jämähti. Tänään en taas ole yhtään tuulella, mutta teidän takia raahauduin tänne. Tämä seuraava osa on jo venynyt ja vanunut niin pitkään, että se ansaitsee päästä teidän hampaisiinne (tai silmienne eteen, millä tavoin nyt ikinä luettekaan KK:ta).

emwt: Kiitos <3 (Huoh, olen aina ollut sitä mieltä, että tuo näyttää enemmän jäätelöltä kuin sydämeltä, mutta nyt olen sitten itsekin sortunut käyttämään sitä...)
KK todella on melkoinen juonien sekosoppa. Ja hahmoja mahtuu mukaan niin paljon, että apua sentään. Ihmettelen välillä, miten ikinä tulen saamaan tämän kunnialla loppuun. Toivon vain, etten kompastu omiin juoniini. Olen ihan solmussa niiden kanssa jo :D
Velia: Kiitos ihanasta kommentistasi!
Miten ihanaa olisikaan kirjoittaa Nora ja Sirius naimisiin ja 12 lapsen vanhemmiksi. Minä todella haluaisin heille onnellisen lopun. Haluaisin, että Voldua ei olisi ja kaikki voisivat elää kliseisesti ja onnellisesti elämänsä loppuun saakka. Olen viimeiseen asti onnellisten loppujen kannattaja. Luulenpa, että KK:kin saa vaihtoehtoisen überällöttävänsuloisen lopun, jota lukiessa kaikki kuolevat makeuden yliannostukseen. Mutta totuus on kuitenkin toinen, ja rehellisesti sanottuna Nora 12 lapsen äitinä on jotain, mitä en voi kuvitella ollenkaan ;)
Otin toiveesi huomioon, ja olen parhaillani kirjoittamassa lukua näistä ei-niin-tunnetuista hahmoista kuten juuri Romeosta. Luku kyllä blokkaa vallan pahasti (olen saanut rustattua kokoon kaksi ja puoli sivua), ja Tessa tunkee häiritsevästi itseään joka paikkaan niin, että saa nähdä, mitä ihmettä siitäkin luvusta mahtaa tulla.
nightingale: Kiitos. Eiköhän seuraavassa selvinne, minne se Tessa raahattiin.
tiny: Kiitos. Yritän parhaani mukaan itse aina lukea jokaisen osan läpi ennen kuin laitan tänne, mutta superkatsetta en valitettavasti omaa, joten virheitä tulee. Toivottavasti eivät häiritse hirveän paljon...
Sari: Kiitos!
Silver: Kiitos. Kiva, että olet pitänyt.
Kyllä, KK ehdottomasti valmistuu jonain päivänä (olen asettanut itselleni aikarajan tämän kanssa: päätin, että saan KK:n valmiiksi ennen kuin asetan valkolakin päähäni, eli jos kaikki menee suunnitelmien mukaan minulla on puolitoista vuotta aikaa :D).
Tietysti saat tulostaa KK:n omaksi iloksesi, jos todella tahdot (nimim. 370 sivua kirjoitettu, eikä vielä olla edes puolessa välissä). Mutta tosiaan, en tahdo löytää KK:ta mistään muualta jonkun toisen nimimerkin alta. Sen verran työtä olen tämän eteen jo nyt saanut tehdä, etten halua, että joku toinen ottaa mitään vastuuta tästä (kunnia ja kaikki likaisempikin palaute on vain minulle!). Mutta sen kun tulostat, jos tulostimesi kestää sen (en ole vastuussa siitäkään, että tulostimesi saattaa vihata sinua tulostusurakan jälkee).
rustuuna: Kiitos, kiitos!
Tinusa: Kiitos, ja anteeksi sekä lopun johdosta, että kirjoitusvirheistä. Toivottavasti et ole joutunut kärsimään liikaa.
Cirael: Kiitos.
Sain hysteerisen naurukohtauksen, kun luin kommenttiasi. Sirius murhasi Noran: päässäni alkoi heti vilistä vaikka millaisia teorioita ja juonenkäänteitä. Piristit päivääni, ehdottomasti.
Hyvää, erittäin myöhästynyttä, itsenäisyyspäivää sinullekin (todellakin myöhästynyttä!).
Awien: Kiitos.
Nora hävisi Siriuksen kanssa lyömänsä vedon tahallaan, koska halusi heivata Hannahin Siriuksen kimpusta (kai Noraa alkoi vähän ärsyttää jo Hannahin kihertely). Ja tyttö on kyllä meikannut ennen, mutta ei harrasta sellaisia toimia päivittäin, ei todellakaan. Noran meikkailut muistuttavat lähinnä sotamaalausta, joten on turvallisinta, että joku toinen loihtii jotain vähemmän sotaisaa :D
Kuten jo sanoin, tulen varmasti rustaamaan jonkun ylisöpön happily ever after -lopun, mutta varsinainen loppu tulee olemaan jotain muuta... En malta odottaa, että pääsen sinne asti kirjoittamaan. Loppu on päässäni niin täydellisenä, toivottavasti saan sen siirrettyä paperille yhtä kauniina. Katsotaan ;)
Kevin-kohdat ovat tarkoituksella sekavia, mutta aukenevat tästä pikku hiljaa... Ärsyttää, kun kirjoittaminen jumittaa nyt, kun pian on tulossa yksi niin odotettu (minun puoleltani) tapahtuma. Haluan päästä jo kirjoittamaan sitä.
Ja elokuvakin muistuttelee olemassa oloaan ihan piakkoin. Just wait!
Exorcist: Kiitos.
Kommenttisi pelasti päiväni, ehdottomasti, ja on yksi syy, miksi jaksoin raahata itseni tänne laittamaan jatkoa. Tulee ihan huono omatunto, kun saa niin ihania kommentteja, ja sitten kuitenkin jatko venyy niin kamalan pitkään. Ja pelkään koko ajan, että teen jonkun mahalaskun, ja KK:n taso ryömii kaivoon ja jonnekin muualle syvälle. Mutta kiva, jos olet tykännyt <3 (jäätelö!)
En voi muuten uskoa ollenkaan, miten jaksatte lukea putkeen näin pitkän pätkän tekstiä. Yritin kerran itse aloittaa alusta, mutta lukeminen tyssäsi heti alkuunsa. Häpesin hirveästi tuota alkua, se on sangen karmiva, enkä uskaltanut lukea pidemmälle. Alkaisin kuitenkin korjailla tekstiä, enkä keskittyisi enää ollenkaan jatkon kirjoittamiseen.
Mutta joo, toivottavasti KK viihdyttää jatkossakin sinua. Arvostan todella kommenttiasi!

Leijun ihan pilvissä nyt, joten siinä syy, jos kirjoittelen ihan mitä sattuu. Olette niin uskomattomia. En voi ymmärtää, miten näin pienet asiat saavat mielialan pomppaamaan pilviin. Rakastan teitä kaikkia!
Tämä uusin osa on hieman tynkä, mutten voinut millään pidentää sitä. Kun olin saanut sen kirjoitettua, oli sellainen ihana olo, että juuri näin sen pitää mennä. En ole uskaltanut muokkailla tekstiäni hirveästi sen jälkeen, joten katsotaan, miten läpäisee teidän seulanne.
Kommentteja kaipaillen (sillä ne auttavat jaksamaan),
- Delia

42. luku – Ilman sopimuksia
1.1.1978

Sirius vetäytyi äkkiä kauemmas ja tarkasteli huolestuneena Noran kasvoja. Nora vaipui istumaan lattialle yhä täristen. Sirius oli hetken paniikissa ennen kuin ymmärsi.
”Nora, itketkö sinä?”
Tietenkään Nora ei itkenyt.
”Nora, miksi sinä naurat?” Sirius korjasi asian. Nora ei pystynyt vastaamaan vaan nauroi nyt jo täyttä kurkkua ääneen. Sirius vaihtoi painoa jalallaan, ärtyneenä.
”Tässä ei ole mitään hauskaa”, hän hermostui ja haroi hiuksiaan Jamesin tapaan.
”Pakko – myöntää – ”, Nora nikotteli yhä nauraen, ” – tämä on niin – ”, tyttö ei saanut ajatusta sanoiksi.
”Lopeta!” Sirius huudahti vihaisena. ”Kerro minulle, mikä sinua naurattaa. Tämä ei ole hauskaa!”
Nora ei vastannut vaan nauroi itsensä väsyneeksi. Tytön silmistä vuosi naurun kyyneleitä – se oli lähin, johon Nora pääsi itkemistä ajatellen – jotka tuhrivat Gabriellen taiteileman silmämeikin.
”Ollaanko me vähän hermostuneita?” Nora kysyi ilkikurisesti nikotellen yhä.
”Ollaan!” Sirius parahti. ”Tietenkin! Minä luulin, että sinä aiot kuolla tärinäkohtaukseen.”
”En vaan naurukohtaukseen”, Nora oikaisi ja hikkasi.
”Selitä!” Sirius vaati ja pudottautui polvilleen Noran eteen. Nora kurkisti Siriusta ripsiensä alta ja onnistui näyttämään niin viekoittelevalta, että Siriuksen piti suunnata kaikki energiansa Noran sanojen kuuntelemiseen.
”No, se vaan, että tämä on niin minun tapaistani”, Nora nauroi pehmeämmin, hallitummin kuin aikaisemmin.
”Mikä on? Suuteleminen?”
”Ei, vaan se, että pilaan kaiken lyömällä selkäni siihen ainoaan kohoumaan, mikä tuossa koko seinässä on. Minuun sattuu!”
Sirius ei tiennyt, miten hänen olisi pitänyt suhtautua Noran sanoihin. Hän ei osannut ajatella järkevästi.
”Näytä”, hän vaati vihdoin ja kurotti Noraa kohti. Nora kavahti hänen kättään ja naurahti hysteerisenä.
”Sinä yrität vain saada minua riisumaan vaatteeni.”
Sirius tiesi, että Noraan täytyi sattua enemmän kuin tyttö antoi päällepäin näkyä. Tyttöhän oli aivan hysteerinen.
”Näytä nyt!” Sirius toisti ja ojensi jälleen kätensä tyttöä kohti. Tällä kertaa Sirius oli niin nopea, ettei Nora ehtinyt kavahtaa sivuun. Poika aukaisi nopeasti pari nappia, jotka pitelivät Noran rintakehää peitossa. Nora näytti epäröivältä, mutta nytkähti lopulta parempaan asentoon, jotta Sirius sai vedettyä takin hänen päältään. Tyttö kietoi häpeillen kätensä vartalonsa ympärille kuin estääkseen Siriusta näkemästä kaikkea. Sirius ei koskaan ollut nähnyt sellaista puolta Norasta. Nora oli aina ollut niin varma itsestään, niin luja ja horjumaton. Nyt tyttö näytti lähinnä säälittävältä ja haavoittuvaiselta. Sirius halusi halata tyttöä, kertoa, ettei antaisi koskaan kenenkään satuttaa tätä. Mutta se ei tietenkään olisi sopinut. Se oli niin omituista häneltä. Se oli jotain, mitä Remus olisi ehkä voinut tehdä Emilylle!
Sirius tarttui Noraa varovasti olkapäistä ja käänsi tytön niin, että pystyisi näkemään tytön selän. Nora vavahti kosketusta, mutta Sirius oli kuin ei olisi huomannut sitä. Hän poimi sauvansa lattialta, jonne oli sen hylännyt, kun – kun oli tullut hulluksi?
”Vau, Nor”, Sirius henkäisi nähdessään Noran selän.
”Mitä? Mitä sinä näet?” Nora yritti kurkkia olkapäänsä yli ja nähdä saman, minkä Sirius näki.
”Älä venkoile”, Sirius kielsi heti ja kuljetti sormiaan Noran selkää pitkin. Nora sävähti hänen kosketustaan. Sirius katseli lamaantuneena Noran selkää. Miten tyttö oli onnistunut saaman sen siihen kuntoon? Ei, miten hän oli voinut olla niin voimakas ja välittämätön, että oli työntänyt tytön päin seinää? Alaselässä oli valtavan kokoinen mustelma, melkein täydellisen ympyrän muotoinen. Mustelman keskellä oli verinen haava, joka halkoi mustelmaa ylhäältä alas.
”Emilyn takki ainakin on pilalla”, Sirius mutisi osaamatta sanoa muuta.
”Minä valkaisen sen”, Nora kurkki yhä olkansa yli. ”Onko se paha? Sitä särkee.”
”Viedään sinut matami Pomfreylle”, Sirius lupasi ja nosti Emilyn takin nähtäväkseen. Veritahra oli sangen suuri, ja takki oli muutenkin nuhruinen, joten hän hylkäsi sen lattialle, josta Nora nosti sen tarkasteltavakseen.
”Ei varmasti viedä”, tyttö mutisi takille tavoitellessaan taikasauvaa, joka oli takin taskussa. ”Olen ihan kunnossa.”
”Nor – ”
”Minä olen kunnossa, Sirius”, Nora kivahti ja yritti nousta ylös. Sirius tarjosi kättään, mutta Nora ei tarttunut siihen vaan nousi ylös omia aikojaan.
”Et ole”, Sirius kivahti samaan sävyyn. ”Sinä vuodat verta.”
”Uu, pelottavaa”, Nora irvaili hänelle ja kiersi kätensä jälleen ympärilleen täristen nyt naurun sijasta kylmyydestä. Sirius oli liian raivostunut tarjoamaan Noralle takkiaan. Mokomakin välittämätön tyttö! Haava voisi vaikka tulehtua, jos sitä ei hoidettaisi. Sirius pusersi toisen kätensä nyrkkiin ja nappasi toisella kiinni Noran käsivarresta.
”Nyt mennään!”
”Eikä mennä!” Nora kohotti kasvojaan uhmakkaasti ja kiristeli hampaitaan. Sirius ei tiennyt, mikä häneen meni – taaskaan. Nora vain oli niin ärsyttävä. Tyttö sai hänet sekaisin tunteista. Hän ei kyennyt ajattelemaan suorasti. Hän unohti kaiken muun sinä hetkenä, kun painoi huulensa Noran huulille. Hän unohti tytön kipeän selän ja sen, että se tarvitsi sairaalahoitoa. Hän kietoi kätensä tytön ympärille, veti tyttöä lähemmäs itseään. Ja Nora oli yhtä mukana kuin edelliselläkin kerralla. Tytön kädet olivat hänen vartalollaan: selässä, hiuksissa, niskassa. Sirius painoi tyttöä taas rajusti unohtaen oman voimansa. Tällä kertaa Noran voihkaisu herätti heidät molemmat todellisuuteen. Nora vavahteli ja valui vaikertaen lattialle. Sirius seurasi perässä. Hän huohotti raskaasti, mutta niin huohotti Norakin.
”Meidän täytyy lopettaa tämä”, Nora henkäisi täristen.
”Totta”, Sirius huohotti. ”Tämä ei ole tervettä.”
Nora ei vastannut enää mitään vaan kietoi käsiään ympärilleen. Vasta hetken kuluttua Sirius ymmärsi, että tytöllä oli kylmä.
”Tässä”, Sirius kuoriutui irti viitastaan ja heitti sen Noran olkapäiden ympärille.
”Se menee ihan veriseksi”, Nora vastusti ponnettomasti kääriytyessään lämpimään viittaan.
”Ei sillä ole väliä. Sinut pitää saada sairaalasiipeen”, Sirius veti Noran ylös varoen nyt satuttamasta tyttöä enemmän kuin jo oli satuttanut.
”Tuleeko tästä joku kierre? Minä kieltäydyn, ja me päädymme lattialle huohottamaan”, Nora irvisti. ”Ei muuten, mutta luulen, etten kestä enempää näitä töytäisyjä.”
”Anteeksi”, Sirius mutisi.
”Yhtä paljon minun kuin sinunkin syysi”, Nora kuittasi ja otti varovaisen askeleen eteenpäin. Tyttö sävähti pienesti, kun selän särky kiiri koko kehon läpi.
”Sairaalasiipeen”, Sirius vaati, mutta Nora ei kuunnellut, vaan kääntyi tarkkailemaan seinää, johon oli iskenyt selkänsä – kahdesti.
”Katso, mikä tuuri!” Nora mupatti Siriukselle. Poika kumartui uteliaana lähemmäs katsomaan, mitä Nora ihmetteli. Seinässä oli nyrkin kokoinen kohouma, jonka terävä piikki oli raastanut Noran selän verelle.
”Uskomatonta”, Sirius hämmästeli. ”Sinä olet taitava.”
”Enkö olekin?” Nora irvisti hänelle, ja Sirius melkein olisi halunnut suudella tyttöä jälleen. Hän sai kuitenkin hillittyä itsensä tällä kertaa, koska tiesi, ettei saisi kuljetettua Noraa täältä pois tarpeeksi nopeasti, jos tyttö seuraavalla kerralla menettäisi tajunsa kivun takia.
”Mitähän varten tämä on täällä?” Nora mietti sivellessään kohoumaa melkein hellästi. Sirius antoi tytön näpelöidä kohoumaa aikansa, koska ymmärsi, että Nora ei lähtisi ennen kuin olisi saanut kiduttaa itseään kivussa tarpeeksi.
Nora kuitenkin tutki kohoumaa niin kauan, että Sirius meinasi jo sanoa jotain. Pojan sanat kuitenkin keskeytti Noran huudahdus. Sirius nosti valoa lähemmäs ja ymmärsi, miksi Nora oli huudahtanut. Seinässä, jossa oli äsken ollut vaarallinen kohouma, oli nyt ammottava reikä.

Alyssa ei ollut tyytyväinen nähdessään Jamesin ja Lilyn pujahtavan kaikessa hiljaisuudessa takaisin pohjoistorniin. James oli taas Lilyn pauloissa. Ja kun James oli sellainen, ei Alyssalla ollut mitään mahdollisuutta puhua pojan kanssa. Yrittänyttä ei silti laitettaisi.
Alyssa asetteli kasvoilleen hurmaavan hymyn ja asteli kaksikon luokse. James ei huomannut häntä alkuun, mutta Lily huomasi eikä ilahtunut. Alyssa oli iloinen siitä.
”Hyvää uutta vuotta, James”, Alyssa toivotti. Tästä todellakin oli tulossa paras vuosi ikinä. Vuosi oli täynnä toivoa. Hän kertoisi Jamesille – ja myöhemmin Sofialle ja Vivienille. Hän saisi kaiken, mitä oli ikinä halunnut. Hän olisi onnellinen. Kaikki olisi täydellistä. Todellakin hän odotti tätä vuotta enemmän kuin mitään muuta vuotta milloinkaan.
”Uutta vuotta?” James kysyi. ”Onko jo uusi vuosi?”
Alyssa nauroi keimailevasti ja osoitti seinälle taiottua kelloa, joka näytti 15 minuuttia yli keskiyötä.
”Ooh”, James huokaisi pettyneenä, ”en voi uskoa, että sivuutin sen.” James vilkaisi nopeasti Lilyyn, joka seisoi heidän välissään hiljaisena tuijotellen käsiään. Alyssa irvisti sisäisesti katseelle.
”Hyvää uutta vuotta, Lily”, James hymyili ensin ja kääntyi vasta sitten Alyssan puoleen. ”Alyssa”, poika nyökkäsi hänelle. Alyssa hymyili pojalle takaisin.
”Oletko nähnyt Anturajalkaa missään?” James huolehti seuraavaksi, kun tarpeelliset toivotukset oli hoidettu alta pois.
”Tai Noraa?” Lily pisti väliin Alyssaan katsomatta.
”En”, Alyssa vastasi molemmille, vaikka katsoikin vain Jamesia. Hän ei voinut olla katsomatta. James oli niin täydellinen: kasvon piirteet, silmät – varsinkin silmät! – iloinen hymy. Kuka ei voisi vastustaa mitään sellaista?
”He katosivat jo tunti sitten”, hän jatkoi Jamesille.
”Ai, totta”, Lily muisti ja riisti Jamesin katseen Alyssasta itseensä. Alyssa irvisti jälleen. ”Näitkö sinä Noran? Hän oli mahtava.”
”En”, James sanoi. ”Mitä hänestä?”
”Sinun olisi pitänyt nähdä hänet”, Lily nauroi. ”Hän oli upea. Olisit ihastunut häneen oikopäätä.”
”Njaa, enpä tiedä”, James tuumi. Lily heitti häneen varoittavan katseen, mutta Alyssa ei ymmärtänyt katseen merkitystä.

Nora kiljui minkä kurkustaan pysyi, mutta Sirius ei irrottanut otettaan: ei Norasta eikä tytön taikasauvasta.
”Minä kiroan sinut ja syötän Voldemortille ja sitten herätän henkiin, että voin repiä jokaisen jäsenesi irti yksitellen. Sitten heitän palaset yksitellen ulos ikkunasta ja annan pääsi Hannahille!” Nora uhkasi huutaen, mutta Sirius vain kirahti hampaidensa välistä, kun Nora yritti potkaista häntä.
”Minä en tunne sinua enää!” Nora jatkoi samalla äänellä. ”Vanha Sirius olisi sännännyt sinne aukkoon ennen kuin olisin ehtinyt sanoa sanaakaan.”
”Vanha Sirius on yhä tässä ja raahaa sinut ensin matami Pomfreylle paikattavaksi ennen auroriagentti-leikkejä”, Sirius murahti.
”Minä olen kunnossa!” Nora kiljaisi. ”Päästä irti ja anna minun olla!”
”Et ole, sinulla on ammottava reikä selässä”, poika väitti ja työnsi hänet vaatekaapin läpi ulos. Nora vaimensi kiljuntaansa normaalin puheen tasolle, mutta jatkoi yhä valitustaan. Tytön suu kävi lakkaamatta koko matkan sairaalasiipeen saakka. Kaksi kertaa Nora yritti livistää Siriuksen otteesta, mutta molemmilla kerroilla Sirius nappasi tytön kiinni. Toisella kerralla kädestä retuuttaen, toisella hän nappasi kiinni vyötäröstä, mikä sai Noran värähtämään kivusta.
”Mitä matamikin sanoo?” Nora marmatti, kun Sirius työnsi hänet sisään sairaalasiiven ovesta.
”Ei mitään, kun sinä olet kysymyksessä”, Sirius kertoi.
”Mitä minä sanon hänelle?” Nora madalsi ääntään kuiskaukseksi ja kuulosti äkkiä huolestuneelta. ”En minä voi sanoa, että paiskasit minut päin seinää, kun innostuimme vähän liikaa”, Noran ääni hiipui kuulumattomiin.
”Sano, että kävelit takaperin ja kaaduit”, Sirius mutisi vastauksen, jonka oli miettinyt jo valmiiksi.
Matami kiirehti kopperostaan, kun kuuli oven käyvän. Sirius talutti Noran tytön vakiosängyn luokse ja istutti hänet siihen.
”Meillä on pikku ongelma”, poika kertoi, kun Nora istui sängyllä sanomatta mitään.
”Ongelma?” matami tiedusteli närkästyneenä tutkiessaan Noran pulssia.
”Norassa on reikä.” Sirius riisti Noralta takkinsa ja kiepsautti tytön ympäri. Matami kumartui tarkastelemaan vahinkoja.
”Herran jestas, tyttö, mitä sinä olet taas mennyt tekemään?”
”Minä – ”, Nora vilkaisi Siriusta, joka nyökkäsi kehottavasti, ” – kompastuin.”
”Selällesi?”
”Me heiteltiin palloa, ja minä juoksin takaperin yrittäessäni ottaa sitä kiinni”, Nora mukelsi säyseästi ja laski katseensa maahan. ”Kuinka nopeasti saat sen kuntoon?”
”Kiire jonnekin?”
”Kyllä on.”
”Ei ole!”
Sirius ja Nora mittailivat toisiaan katseillaan. Kumpikaan ei halunnut luovuttaa taistelua. Matami Pomfrey heilutteli taikasauvaansa ja tuskin huomasi jännitettä kaksikon välillä.
”Juo!” nainen ojensi Noralle sinertävän litkun, joka kiisi ilmaa pitkin Noran nenän eteen. Nora tarttui litkuun ja kulautti sen alas tuskitta. Hän oli tottunut juomaan vaikka minkä näköisiä juomia, eikä niiden karvas maku tuntunut enää missään. Nora tunsi silmiensä alkavan painua pikku hiljaa kiinni.
”Hemmetti”, hän manasi tuntiessaan unijuoman vaikutuksen. Hänen ei tarvinnut edes vilkaista Siriukseen tietääkseen, miten omahyväiseltä poika nyt näytti. Tietysti näytti! Sirius oli juuri saanut kaiken haluamansa.
”Minä tapan sinut, kultapoika”, Nora kihisi hampaidensa välistä ennen kuin kuukahti vuoteelle. Sirius tuhahti huomaamattaan ja kääntyi vetämään itselleen tuolia, mutta jäykistyi kesken liikkeen.
”Tessa?”
Tessa makasi yhdessä perimmäisistä sängyistä ja liikehti levottomana. Matami Pomfrey ei tuntunut huomaavan mitään vaan jatkoi rauhassa Noran selän tutkimista. Sirius liikahti lähemmäs vääntelehtivää Tessaa.
”Vihdoinkin”, Tessa huudahti, kun Sirius tuli lähemmäs. ”Minä luulin, ettet koskaan huomaisi minua.”
”Mitä sinä täällä teet?” Sirius uteli kiinnostuneena. Tessa vaikutti jälleen ihan selväjärkiseltä. Matami oli selvästi juottanut hänet täyteen lääkkeitä, koska kun Sirius oli viimeksi kuullut Tessan, nainen oli ollut umpihumalassa. Ei kukaan selväjärkinen tarjoutuisi suutelemaan McGarmiwaa!
”En tiedä”, Tessa ärähti. ”Heräsin juuri ja huomasin, että tuo”, Tessa heitti vihaisen silmäyksen matamiin päin, ”oli langettanut kiinnitystaian sänkyyni. En pääse ylös enkä voi sanoa mitään, ennen kuin minua puhutellaan. Käyn selvästi hänen hermoilleen.” Tessa tuntui olevan ylpeä saavutuksestaan. Siriuksen oli pakko virnistää.
”Tahdotko apua?” hän kysyi vääntelehtivältä naiselta.
”Ei kiitos, kai minä tässäkin voin nököttää aamuun saakka. Ei hän kuitenkaan minua pidemmäksi aikaa voi kidnapata. Hän on kuluttanut koko syksyn ja alkutalven luennoimalla minulle siitä, että tuholainen tarvitsee virkistystä ja ulkoilmaa päivittäin. Hän ei voi alkaa pyörtää omia sanomisiaan.” Tessa irvisti valjusti matamin takaraivolle, joka oli yhä kumartuneena Noran yläpuolelle.
”Missä sinä ja Nora olette hiippailleet?” Tessa jatkoi tiedonhaluisena.
”Miten niin?”
”No, jos minä tässä aion aamuun asti olla, saan kai vähän udella. Valvojaisissako te aloitte heitellä palloa?”
Sirius veti itselleen tuolin Tessan sängyn viereen.
”Ei, kun me oltiin yhdessä salakäytävässä”, hän paljasti. Tessalle oli niin helppoa puhua. Nainen muistutti hiukkasen Noraa, ja Nora oli ainoa tyttö, jonka kanssa Sirius oli ikinä voinut jutella aivan kaikesta. Ei edes Mindyn kanssa voinut puhua ihan kaikesta, vaikka hänenkin kanssaan se oli jo aika lähellä.
”Salakäytävät ovat ihania”, Tessa virnisti. ”Minäkin vietin niissä aikaani vielä opiskellessani. Nyt käyn niissä enää harvemmin verestelemässä muistoja. Mitä te salakäytävässä teitte?”
”Nora halusi mennä sinne”, Sirius myönsi.
”Te ette taitaneetkaan heitellä palloa”, Tessan sanat olivat vain tyyni toteamus. Siriuksen katse lennähti ylös käsistään Tessaan, joka tuijotti häntä tarkkaavaisena. Nainen näki hänen lävitseen, Sirius tiesi sen. Tessa tiesi kaiken, tajusi, mitä oli tapahtunut.
”Miten hän –?” Tessan vilkaisi Noraa, joka tuhisi unissaan. Sirius vilkaisi myös, mutta katsoi nopeasti sivuun. Hän ei voinut katsoa, mitä oli tytölle tehnyt.
”Seinässä oli vähän epätasaisuuksia”, Sirius vastasi kierrellen. Tessan kasvot kirkastuivat, kun nainen antoi mielikuvan täyttää päänsä.
”Ymmärrän”, nainen virkkoi vihdoin pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Rakkaus ei ole aina tasaista.”
Sirius vilkaisi jälleen Noraa ja sitten taas Tessaa. Olisiko ihan tyhmää puhua Tessalle ennen kuin oli edes maininnut mitään Jamesille? Ei, ei se olisi tyhmää. James ei pahoittaisi siitä mieltään, James ei edes ollut täällä nyt. Sitä paitsi Tessa oli nainen ja ymmärtäisi ehkä paremmin kuin James, mitä Noran päässä liikkui.
”Me olemme ystäviä”, Sirius parahti lopulta. ”Me olemme aina olleet ystäviä.”
Tessa hymyili hänelle jotenkin surullisesti.
”Se on paras mahdollinen tapa aloittaa suhde. Pohja on paljon kestävämpi, jos on ystävyyssuhde alla”, Tessa kertoi Siriukselle, joka vääntelehti käsiään. ”Mutta tietysti siinä on myös paljon enemmän menetettävää. Jos se ei onnistukaan, saatat pahimmassa tapauksessa menettää parhaan ystäväsi.” Tessa mietti hetken. ”Mutta toisaalta sinulla on James ja muut. Et jää yksin.”
Sirius katseli Tessaa pää kallellaan. Naisen sanoissa oli järkeä, hän selvästi tiesi, mistä puhui.
”Mutta se on niin outo ajatus, että voisin olla jotain muutakin Noran kanssa”, Sirius pohti. ”Me ei olla sellaisia, minä ja Nora. Se ei toimisi.”
Tessa naurahti hivenen katkerankuuloisesti.
”No, sitä sinun ei ainakaan kannata alkaa miettiä”, nainen tokaisi. ”Jos sinä et anna teille mahdollisuutta, et voi ikinä tietää, millaista se olisi. Se voi olla katastrofi – tai sitten se on parasta, mitä sinulle on ikinä tapahtunut.”

”Väsyttääkö sinua?” James kysyi Lilyltä, joka nojaili Emilyn olkapäähän silmät sikkaralla.
”Ei, kun muuten vain nojailen”, Lily mutisi haudatessaan päätään syvemmälle Emilyn kiharapörrön sekaan.
”Voi, Lily, ehkä sinun pitäisi lähteä nukkumaan ennen kuin kupsahdat maahan”, Emily nauroi ystävälleen. ”James voi kantaa sinut Rohkelikkotorniin, jos et jaksa kävellä.”
”Kyllä minä jaksan itsekin”, Lily mutisi. ”Mutta meidän pitää hoitaa kaikki täällä kuntoon.”
”James tekee sen”, Emily lupasi Jamesin puolesta. ”Etkö teekin, James?”
”Helppo homma”, James heilautti kättään vähättelevästi. ”Lähde sinä vain jo nukkumaan.”
”Sinä olet ihana”, Lily mutisi puoli unessa.
”Tiedän”, James nauroi auttaessaan Lilyä keräämään helmansa kasaan, jotta kävely olisi helpompaa. Lily lähti Emilyn saattamana kohti ovea.
”Öitä”, tyttö toivotti olkansa yli ja hymyili Jamesille. James hymyili takaisin ja kääntyi sitten katsomaan huoneessa vallitsevaa myrskyä, jonka oli luvannut korjata. Hän ei ehtinyt edes tarkentaa katsettaan lähimpään pirstoutuneeseen pulloon, kun huomasi liikettä viereltään.
”Tarvitsetko apua?” Alyssan pirteä ääni kysyi. James kääntyi Alyssaan päin eikä voinut estää hymyä kohoamasta kasvoilleen. Alyssa näytti yhtä pirteältä kuin aina ennenkin, ei yhtään väsyneeltä.
”Hallitsetko sinä katoutus- ja siivoustaiat?”
”Leikiten”, Alyssa väläytti pienen hymynsä ja räjäytti lähimmän lasin pirstaleiksi. ”Hups.”
James ei voinut estää itseään nauramasta.
”Ehkä on parasta, ettet osallistu tällä kertaa”, poika nauroi. Alyssa virnisti lumoavasti.
”Minä voin tehdä jotain yksinkertaista”, tyttö mutisi hymyillen ja alkoi ohjailla ehjiä laseja taikakeinoin yhteen kasaan. Jamesia nauratti hänen tarttuessaan omaan sauvaansa.
”Mitä pidit valvojaisista?” poika kyseli siivotessaan tarjoilupöytää puhtaaksi. Hän ei jaksanut alkaa lajitella koko roskaa vaan katoutti sen suoraan jonnekin. James oli aina miettinyt, minne kaikki katoutettu tavara meni, jos sille ei määrittelisi paikkaa. Joskus hän vielä ottaisi sen selville.
Alyssa selitti juuri omista valvojaisistaan.
”Puhuin hetken Gabriellen kanssa, hänhän opiskelee ennustusta”, Alyssa kertoi. ”Hän on niin mainio. Hän kertoi, että tänä vuonna tapahtuu se, mitä olen jo pitkään toivonut.” Tyttö nauroi helisevästi. ”Ennustajat ovat aina yhtä epämääräisiä.”
”Totta”, James myönsi ja mietti, mitä Gabby olisi kertonut hänelle. ”No, luuletko, että se toteutuu?”
”Mikä?”
”Sinun toiveesi, jota olet jo pitkään toivonut.”
”Minä toivon niin”, Alyssa sanoi huultaan pureskellen. Tyttö ei kohdannut hänen katsettaan vaan katsoi itsepäisesti maahan.
”Et ole koskaan kertonut minulle toiveestasi”, James huomautti huomaamatta tytön vetäytyväisyyttä. ”Olet puhunut melkein kaikesta muusta.”
Alyssa naurahti hermostuneena.
”Kun vain uskaltaisin.”
”Mikset uskaltaisi? En minä sinua syö”, James nauroi.
”Kaikki aikanaan”, Alyssa veti syvään henkeä. ”Kyllä minä vielä joskus…”

Sirius heräsi sairaalasiivestä. Poskeen oli painautunut tyynynreunan kuva, ja matami huiskutteli häntä kiireesti pois sairaalasängyltä voidakseen desinfioida sen. Sirius murisi matalasti kiepsahtaessaan lattialle seisomaan. Tessa oikoi vaatteitaan oman sänkynsä luona ja kohenteli hiuksiaan.
”Huomenta, Sirius”, nainen toivotti kipakasti ja irvisti vatsalleen. ”Tuholainenkin tervehtii”, hän jatkoi pidellen toista kättään vatsansa päällä.
”Sano sille, että minä kiitän ja sanon samat sanat”, Sirius virnisti.
”Kuulitko tuon?” Tessa kysyi vatsaltaan. Siriusta nauratti.
Tessan kulku ei ollut enää hyppivää vaan maltillisempaa ja tasaisempaa, kun nainen käveli ovelle.
”Muista, mitä sanoin yöllä, Sirius. Anna mennä vain”, Tessa muistutti ennen katoamistaan ovesta ulos. ”Ja hyvää uutta vuotta!”
Uutta vuotta, Siriuksen pää ponnahti hämmentyneenä ylös. Tietenkin nyt oli uusi vuosi. Miten hän oli voinut unohtaa sen? Helposti, Nora sai hänet unohtamaan kaiken.
Matami Pomfrey hääri nyt Noran sängyn vierellä. Sirius liikkui lähemmäs, kun kuuli tytön ynähtelevän unisesti.
”Huomenta, tähtityttö”, Sirius tervehti leveästi hymyillen Noran siristeleville silmille. ”Ja hyvää uutta vuotta näemmä.”
”Uutta vuotta”, Nora parahti sängyltään kammetessaan itseään ylös. ”Missä välissä sekin ehti tulla?”
”Ehkä siinä, kun me – tai ei mitään.” Sirius vilkaisi matamiin, joka sekoitteli Noran aamiaisjuomaa lähistöllä.
”Hyvinpä tämäkin vuosi alkaa”, Nora kihisi kitatessaan matamin ojentamaa lientä alas.
”Voit lähteä, kun haluat”, matami kertoi. ”Ei ole kiirettä takaisin.”
”Ihan niin kuin minä tänne vapaaehtoisesti tulisinkaan”, Nora marmatti matamin loittonevalle takaraivolle.
”Haluatko lähteä heti vai jäädä vielä nauttimaan ajastasi?” Sirius tiedusteli kiinnostuneena. ”Oma mielipiteeni on, että menisit äkkiä takaisin tyttöjen luokse ja selvittäisit nuo meikit pois kasvoiltasi. Näytät sangen kammottavalta.” Sirius tarkasteli ripsiväriä, joka oli levinnyt tytön poskille yön aikana. Noran kohotti kätensä kasvoilleen ja tunnusteli poskeaan. Sitten tyttö katsoi muuta ruumistaan ja nosti äkkiä peiton korviinsa.
”Unohdin, että olin tämän näköinen”, Nora mutisi suu kiinni peiton reunassa. Sirius nauroi hyväntuulisesti ja heitti takkinsa tytön päälle.
”Saat lainata.”
”Kiitos”, Nora kiitti kaivautuessaan esiin. Tyttö taiteli takin päälleen ja nousi ylös tarkastelemaan itseään. Verkkosukkahousut olivat monin paikoin repeilleet, ja jalat olivat äkkinäisestä jäisestä lattiasta kananlihalla. Hiukset tuntuivat tahmeilta kaikesta siitä lakasta ja muista aineita, joita Lily oli sinne eilen illalla suihkutellut.
”Pitkä, kuuma suihku olisi ihan paikallaan”, Nora tuumasi lähtiessään kävelemään kohti ovea. Sirius seurasi säyseänä perässä ja avasi kohteliaana oven Noralle.
”Haluatko puhua siitä?” hän tiedusteli, kun he hetken matkaa olivat kävelleet hiljaisuudessa.
”Suihkustako? Ei, kiitos. Pidän suihkukokemukseni mieluummin yksityisinä”, Nora irvisti.
”Tarkoitin lähinnä eilistä. Tai tämänpäiväistä. En oikein tiedä, kumman päivän puolella se kaikki oikein tapahtui”, Sirius tuhahti. Nora katsahti häneen nopeasti.
”Pitäisikö meidän?”
Sirius kohautti olkiaan. ”Se ei sovi tyyliimme, mutta jos jatkamme omalla tyylillämme, olet pian taas takaisin sairaalasiivessä.”
”Tyylissämme ei ole mitään vikaa, jos jätetään pois se seinäpaakkuihin törmäilykohta”, Nora vastasi.
”Sinä siis pidit siitä?”
Nora puhkesi helisevään nauruun. ”Et voi tosissasi olettaa, etten olisi pitänyt. Sinä olet Sirius Musta!”
”Sinulta voi odottaa mitä tahansa”, Sirius totesi, vaikka hehkuikin mielihyvää. Nora oli pitänyt siitä! Tyttö pysähtyi ja kääntyi katsomaan häntä. Käytävä loisti tyhjyyttään.
”Minä sanoin sinulle, että saan aina, mitä haluan. Muistatko?” Nora tarttui häntä käsivarresta, taisteli kätensä esiin liian suuren takin uumenista.
”Muistan”, Sirius sanoi, koska muisti asian. Se oli tapahtunut Alyssan luona, silloin, kun he kummatkin olivat olleet enemmän tai vähemmän hämmentyneitä asioista.
”Se on yleensä totuus, nyt en ole ihan varma”, Nora jatkoi. ”Minä nimittäin haluan sinut.”
Sirius tuijotti Noraa, joka tuijotti takaisin vakavana, vakavampana kuin kukaan osasi Noran kuvitella.
”Ja sinä et ole varma, koska –?” Sirius pohti.
”Koska minä en ole Hannah”, Nora vastasi vakaasti. ”Minä en oleta, että jos minä haluan sinut, sinäkin haluat minut.”
”Merlinille kiitos siitä”, Sirius huokaisi. ”Koska minä haluan sinut, mutta en halua, että sinä oletat minun haluavan sinut.”
”Ei ihme, etteivät ihmiset ymmärrä keskustelujamme”, Nora huokaisi. ”En itsekään pysy perässä.”
”Tiivistys?” Sirius kysyi pilke silmäkulmassaan.
”Että muutkin pysyvät mukana, vai että varmasti kummatkin ymmärrämme tämän oikein?”
”Sekä että.”
”Hyvä on”, Nora hymyili. ”Minä haluan sinut, mutta ilman sopimuksia. Sinä tunnet minut: yhtenä päivänä yhtä, toisena toista. Et voi olettaa, että pysyisin kiinnostuneena koko aikaa.”
”Ja minä haluan sinut. Ilman sopimuksia. Annetaan tuulen viedä.”
Kaksikon välille laskeutui hiljaisuus, jota kesti normaalia pidempään. Nora silitteli hajamielisenä Siriuksen käsivartta.
”Haluaisiko suudella minua nyt?” tyttö kysyi lopulta ja tapitti vetoavasti Siriusta.
”Kestääkö selkäsi sen?” Sirius kysyi virnistäen.
”Selkäni kestää mitä tahansa”, Nora irvisti, ”tai ainakin minä laitan sen kestämään. Sinun puolestasi voin vähän kärsiäkin.”

Poissa Greenmoon

  • Final Fantasy friikki
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Bibi.
  • Tupa: Luihuinen
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 13.12.08
« Vastaus #68 : Joulukuu 22, 2008, 17:45:50 »
Heipsan! Enpäs ole käynyt kommentoimassa tätä ennen, mutta nyt uskaltauduin. ^^ Noo.. Enhän minä tätä olekkaan lukenut kun vasta viikon, mutta myönnetään, koukkuun jäin!
*Huokaus* Luulin jo että Memoryn jälkeen en voisi enää vilkaistakkaan kelmi-ficcejä, mutta väärässä taas oltiin.

Mutta asiaan.. Tämä on aika ihana. ^^ Ei etene liian nopeasti eikä mitenkään.. tönkköillen. Virheitä on jonkin verran, mutta ei niin paljoa että siihen määrään sentään tukehtuisi. *virn*  Pikkuhiljaa olen tässä huomannut, että noilla kaiklla nuorilla tuntui olevan ainakin 10 luvun verran samanlainen teelusikan tunneskaala -.- Kukaan ei uskaltanut kertoa totuutta tai pyytää anteeksi tai myöntää jotain itselleen. Saamerin itsepäisiä muuleja nuo hahmosi! Elikkä ehdottaisin.. Hmm pientä erottelua noissa hahmojen luonteissa, tuntuvat olevan niin samankaltaisia. Lisäksi minusta tuntuu että tämä tarina ei tule ikinä saamaan minkäänlaista etenemistä asioissa!! *ärsytys* Sinulla on niin paljon noita juonia tuolla meneillään, että epäilen tuleeko niistä mikään ikinä kokonaan selväksi - ellei kaikki pläjähdä sitten viimeisessä luvussa yhtä aikaa suoraan naamalle. :D

Ohhoh. Toivottavasti et pahastu tästä, yritän olla mahdollisimman kiltti ettet vain lopeta tämän kirjoittamista kun sen lukeminen on niin mukavaa. :)

Jatkoa pian siis!
-Upah

PS. Lähetä se saamarin Alyssa takaisin sinne Ruotsiin sen ah-niin tunteellisen matka arkkunsa kanssa. Meinaan että Lily-kukkasen Jamesia ei viedä! Eij!
When there is will, there is a way

Upah -> Greenmoon

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 13.12.08
« Vastaus #69 : Joulukuu 23, 2008, 21:46:57 »
A/N: Heipä hei, kaikki rakkaat lukijani!
Törmäsin näin joulun tulleen valtavan kokoiseen muuriin, joka blokkasi KK:n ihan kokonaan. Ei ole sujunut, ei. Mieli ei ole Tylypahkassa päinkään ja mieluummin olen vain kirjoitellut kokonaan omia juttujani. Toivon todella, että saan inspikseni takaisin, koska muuten tästä ei tule mitään muuta kuin valtava tauko.

Sari: Kiitos <3
teresa: Kiitos.
Velia: Kiitos. Juuri tuo luku Romeosta ja Dinasta + muista vastustelee niin kamalasti paperille tuloa. Se pitää turhan tiukasti kiinni aivoistani (tai missä sitten ideat ikinä ovatkaan...).
Narina: Kiitos, minuakin jäi vaivaamaan salakäytävä ja tuskinpa Norakaan pystyy pitämään itseään kauan erossa mistään niin kiinnostavasta asiasta :D
Elokuvakilpailun voittajat julkistetaan 14. helmikuuta, joten vielä vähän yli kuukausi saadaan jännittää, miten käy.
Kuten olen ehkä joskus sanonutkin, olen ajatellut kirjoittaa KK:ta hieman koulun loppumisen jälkeiseen aikaan asti (tuo ei kyllä tullut ihan oikein ilmaistuksi, mutta toivottavasti tajusitte idean). MIelessä on kyllä kieltämättä välähdellyt kirjoittaa Lilyn ja Jamesin kuolemaan asti, mutta luulen, etten koskaan uskalla ryhtyä siihen. Haluan antaa KK:n loppua kunnialla ja jatkaa eteenpäin sitten aikanaan. En halua löytää itseäni vielä parikymppisenäkin kirjoittamassa tätä (ei siihenkään niin hirveän pitkä aika enää ole...). Joten vähän koulun jälkeen tämä jatkuu + massiivinen The Prologi, jossa selviää kaikki selviämisen arvoinen.
emwt: Kiitos.
Tessan tarina on alkamassa pikku hiljaa aukeilla, joten enää kauan ette joudu kitumaan tietämättömyydessä. En malta odottaa sen kirjoittamista. Mielessäni olen kelaillut sitä niin paljon, että on kiva saada se vihdoin kohta paperille.
Murhasta en sano (tietenkään ;D) mitään, mutta tulossa se valitettavasti on ennemmin tai myöhemmin.
Itse asiassa Peter ei ihan unohduksiin joudu, vaikka nyt ehkä siltä saattaa vaikuttaakin. Loppua kohti pojalla on aika suurikin merkitys, mutta siitä ei tarvitse vielä huolehtia...
Tinusa: Kiitos.
nightingale: Kiitos.
Silver: Kiitos. (Tänään minulla on ollut erittäin suuria vaikeuksia tuon sanan kanssa. Olen koko ajan kirjoittamassa kiiots:D)
Kaura: Kiitos ja erittäin ihanaa joulua sinullekin!
Upah: Kiitos kommentistasi.
En tiedä, ovatko hahmoni todella samankaltaisia. Itse tunnen hahmoni niin hyvin, etten mitenkään näe heitä samanlaisina, mutta ehkä en ole onnistunut kirjoittamaan heitä tarpeeksi erilaisiksi. Kiitos kuitenkin havainnostasi, kiinnitän siihen jatkossa huomiota.
Mitä tulee juoniin, uskon vakaasti, että saan ne kunnialla läpi maaliin saakka, en missään tapauksessa ajatellut räjäyttää niitä kaikkia kerralla teidän tietoisuuteenne :D
Hih, en minä kirjoittamista lopeta vain siksi, että jollain on jotain negatiivisempaa sanottavaa tästä ;) Päin vastoin, on kiva, kun ihmiset sanovat suoraan, mitä ajattelevat eivätkä kiertele (itse harrastan kyllä kiertelyä jonkin verran liikaa ;D)

Aistin pientä (tai ei niin pientä) Alyssa-vihaa täällä. Pikkusiskoni ei ollenkaan pidä teistä, sillä hän on ollut alun perin koko Alyssan hahmon takana :D Tietysti, minä tein siitä näin ärsyttävän kuin se nyt näyttää olevan. Mutta katsomme, miten käy. Kuten olen sanonut ennenkin, ette ehkä tule tykkäämään siitä, mitä olen Alyssasta suunnitellut, mutta se tulee tapahtumaan. Piste. Ja nyt suljen suuni siitä asiasta :D
Tarkoitukseni on aina ollut kirjoittaa vähintään pari lukua ennakkoon, ennen kuin pistän uuden luvun Vuotikseen. Näin siksi, että jos blokkausta sattuisi tapahtumaan, tauot eivät venyisi vallan massiiviseksi. Kutsukaa miksi haluatte, mutta se toimii. Saatte kiittää yksin tapaani, että saatte uuden luvun nyt :D Tahdoin laittaa teille luvun vielä ennen joulua, koska haluan toivottaa kaikille lukijoilleni ihaninta joulua ikinä! En tiedä, onko tuleva luku paras mahdollinen joululahjaksi, mutta se on luku... :) Jatkon kanssa on vähän epävarmaa. Sitä tulee sitten, kun saan taisteltua inspikseni takaisin. Nyt kuitenkin keskityn ihan rauhassa jouluun ja omiin joulurutiineihini, joihin tietokoneet eivät kuulu. Katsellaan sitten joulun jälkeen.
Mutta nyt iloista joulua kaikille! Nauttikaa.
(Kommenttia olisi kiva saada näin joululahjaksi :D)
- Delia

43. luku – Tieto
5.1.1978

Huhut Sirius Mustan ja Nora Whiten seurustelusta – tai jotain sinne päin, koska kukaan muu kuin kaksikko itse ei tuntunut tietävän, miten asia oikeasti oli – kiinnostivat lomalta palaavia ihmisiä enemmän kuin eräiden levittämät valheelliset tiedot McGarmiwan juopottelusta jouluna. Näennäisesti mikään ei ollut muuttunut kaksikon välillä, mutta huhut liikkuivat sitkeästi. Hannah oli niiden sitkain levittelijä. Tyttö oli viimein myöntänyt hävinneensä taistelun Siriuksesta ja oli selvästi päättänyt, että Nora oli paras tyttö, jolle Siriuksen voi hävitä.
Kukaan ei olisi huomannut mitään erikoista kaksikon välillä ilman Hannahin huhuja. Vastoin kaikkien odotuksia pari ei takertunut toisiinsa kiinni jatkuvasti. Itse asiassa pari ei tarttunut toisiinsa kiinni julkisesti ollenkaan. James saattoi toisinaan löytää Siriuksen ja Noran istumassa sylikkäin poikien makuuhuoneesta juttelemasta, mutta muuten mikään ei ollut muuttunut. Sirius ja Nora olivat aivan kuin he olivat aina olleetkin. He ärsyttivät toisiaan ja riitelivät railakkaasti. He nauroivat ja kiusasivat toisia yhdessä tuumin. He olivat ystäviä ihan niin kuin ennenkin.
Sunnuntaina ennen koulun alkua Lily istui tyttöjen makuuhuoneessa lukemassa kirjaa ja havahtui Noran kompuroidessa sisään.
”Sirius kertoi minulle!” tyttö hihkaisi innoissaan.
”Kertoi mitä?” Lily mutisi laittaessaan kirjansa sivuun. Lukemisesta ei tulisi mitään Noran ollessa huoneessa.
”Miksi he eivät ole koskaan ottaneet minua kunnolla mukaan kelmeilyyn”, tyttö säteili. ”En tajunnut, että se johtuu kompuroinnistani, vaikka nyt se on itsestäänselvyys. Minä luulin – ” Nora ei jatkanut lausettaan loppuun vaan syöksyi sängylleen makaamaan. Lily tarkkaili ystäväänsä. Nora ei ollut pitkään aikaan ollut näin säteilevä ja hyväntuulinen. Siriuksen seura teki selvästi hyvää tytölle.
”Oletko sinä onnellinen nyt?” Lily kysyi asettuessaan hänkin makaamaan sängylleen. Nora nojaili käsiinsä ja heilutteli jalkojaan.
”Kai minä olen”, Nora virkkoi vihdoin. ”Se tuntuu niin oudolta.” Tyttö irvisti. ”Säälittävää, eikö olekin? Että onnellisuuteni on riippuvainen jostain toisesta ihmisestä?”
”Ei se ole säälittävää, Nor. Se on elämää”, Lily hymyili. Nora mietti hänen sanojaan hetken.
”Kyllä, minä olen onnellinen. Mutta olin onnellinen ennenkin. Tulin vain hieman enemmän onnellisemmaksi Siriuksen takia. Onko tässä mitään järkeä sinusta?” Nora katsoi häneen huolestuneena.
”Paljonkin”, Lily myönsi.
”Mikään ei oikeastaan edes muuttunut”, Nora pohti kuin itsekseen. ”Päästin vain Siriuksen astetta lähemmäs. Mutta me olemme ihan samanlaisia kuin aina ennenkin. Hän on minun ystäväni. Minun paras poikapuolinen ystäväni, kuten on aina ollutkin.” Nora pyöritteli hiuksia sormensa ympärille ja näytti mietteliäältä. Lily odotti kärsivällisesti.
”Mitä sinun ja Jamesin välillä tapahtui, Lil?” Nora kysyi yllättäen. Lily hätkähti, ja Nora naurahti. ”Luulet, että olen niin täynnä Siriusta, etten näkisi mitään muuta, mutta en minä niin sokea ole. Kyllä minä olen huomannut, että te puhutte taas toisillenne.”
”No – ”, Lily venytteli. Emilykin tiesi jo, joten olisi epäreilua pitää sitä salassa Noralta. Nora oli hänen ystävänsä siinä missä Emilykin. Noralla oli yhtä suuri oikeus tietää kuin Emilylläkin.
”Me päätimme antaa meille mahdollisuuden. Yrittää jotain.”
”Ja se on niin kuin sen olisi aina pitänytkin olla”, Nora sanoi yllättymättä hänen sanoistaan. ”Me kaikki yhdessä. Onnellisina elämämme loppuun asti, kuten Emily sanoisi.”
”Ja minä”, Lily muistutti. Hänkin halusi uskoa onnelliseen loppuun.
”Minä sanon, että kaikki on vain väliaikaista”, Nora tokaisi. ”Mikään hyvä ei kestä loputtomiin. Ja koska me kaikki olemme nyt näin tyytyväisiä, täytyy lopun olla jotain kamalaa. Jotain, mikä tuhoaa kaiken – tai ainakin jotain, mikä aloittaa tuhon.”
Lilystä Noran sanat olivat kauheita. Hän uskoi paljon mieluummin Emilyn versioon. Mutta Nora oli tietysti oikeassa. Mikään ei kestänyt ikuisuuksia. Eri asia oli, kuinka kauan tämä onnellisuus tulisi kestämään.

”Mitäs tästä sanot, tuholainen?” Tessa kysyi näyttäessään kuvaa vanhemmistaan vatsalleen. Varmuuden vuoksi hän vielä selitti kuvan sisällön pikku tuholaiselleen. Ei voinut olettaa, että tuholaisella olisi laserkatsetta, joka porautuisi ihon läpi. ”Minun vanhempani, sinun isovanhempasi.”
Tuholainen potkaisi niin kovaa, että Tessa taipui eteenpäin äkkinäisestä liikkeestä. Kivusta huolimatta hän ei voinut estää mieletöntä hymyä kohoamasta kasvoilleen.
”Aivan oikein. Me vihataan heitä”, Tessa hymyili ja nosti toista kuvaa ylemmäs. ”Entä tämä? Isäsi?”
Tuholainen oli hiljaa.
”Sinun isäsi”, Tessa muistutti. ”Se, joka jätti meidät, muistatko?”
Hiljaisuus.
”Potki, senkin möykky”, Tessa kiivastui. ”Sinun isäsi! Me vihataan häntä! Sinun kuuluu vihata häntä.”
Hiljaisuus.
”Sinä. Vihaat. Häntä”, Tessa lausui hitaasti.
Hiljaisuus.
”Hän jätti minut!” hän huudahti sitten, kiivaammin. ”Hän jätti meidät! Hän jätti sinut.”
Tuholainen potkaisi laimeasti.
”Olet oikeassa, hän ei edes tiennyt sinusta silloin”, Tessa mutisi luovuttaen. ”Mutta hän jätti minut.”
Tuholainen liikahti pienesti.
”Tietysti sinunkin pitäisi vihata häntä minun vuokseni”, Tessa ärähti. ”Okei, otetaan uudestaan.” Tessa poimi kuvan käteensä. ”Isä?”
Tuholainen oli hiljaa.
”Ääliö”, Tessa mutisi laittaessaan kuvan sivuun. Ei siitä mitään hyötyä olisi. Tuholainen oli päättänyt rakastaa isäänsä yhtä paljon kuin hänkin tätä rakasti. Ehkä se oli geeneissä. Heidän täytyi rakastaa häntä, vaikka hän oli jättänyt heidät – jättänyt Tessan.
”Minä menetin kaiken. Tiedäthän? Me olimme niin kuin Nora ja Sirius: parhaita ystäviä. Ja me menetettiin se. Me menetettiin se kaikki!”
Tuholainen liikahti jälleen.
”Yritäkin sinä lohduttaa minua”, Tessa murahti ärsyyntyneenä. Tuholainen liikahti taas välittämättä hänen sanoistaan.
”Kuule, tämä ei tule toimimaan, jos sinä et kykene yhteistyöhön!”

”Saanko minä vihata Alyssaa?” Lily kysyi puristaen kätensä nyrkkiin. Nora hyppäsi pystyyn sängyllään.
”Saat, tietysti, mutta miksi ihmeessä vihaisit?”
”Tämä kuulostaa tosi tyhmältä, mutta minä vihaan sitä tapaa, jolla James katsoo häntä”, Lily paljasti. Noran hymy kasvoilla hyytyi hivenen.
”Voi, Lil”, Nora huokaisi. ”Tiedäthän, että tuo on tarpeetonta?”
”Tiedän, ja sitähän minä tässä inhoankin. En halua olla mustasukkainen. En minä Jamesia omista”, Lily murehti.
Tytöt olivat istuneet koko päivän kahdestaan makuusalissa juttelemassa. Lily rakasti sitä yhtä paljon kuin Norakin. Noran kanssa juttelu oli rauhoittavinta, mitä hän tiesi koko maailmassa. Oli ihanaa tietää voivansa avautua jollekin toiselle sillä tavalla. Oli ihanaa, kun toinen ei kritisoinut ainuttakaan ajatusta, jonka uskalsi sanoa ääneen. Noralle pystyi puhumaan mistä tahansa. Ja Nora oli aina läsnä, ei koskaan tuominnut.
Lilyn oli myönnettävä, että Emilyn kanssa juttelu ei ollut samanlaista. Emilyllä oli joku toinen. Emilyllä oli Remus. Noralla ja hänellä ei ollut tähän asti ollut ketään. Mutta nyt Noralla oli Sirius – ja hänellä oli James? Muuttuisiko kaikki nyt? Tulisiko kaikesta erilaista? Lily ei halunnut minkään heidän välillään muuttuvan. Hän halusi heidän aina olevan Nora ja Lily, hän halusi heidän aina jakavan yhtä ihania jutteluhetkiä.
”Mikään ei muutu meidän välillämme, Lil, älä edes yritä ajatella sitä. Minä tunnen tuon ilmeen”, Nora nauroi hänelle. ”Luuletko tosiaan, että yksi Sirius voi muuttaa kaiken? Tarvittaisiin vähintään tuhat Siriusta ennen kuin ehkä alkaisin edes vähän hellittää otettani sinusta. Oletko tosiaan sitä mieltä, etten roiku sinussa liikaa?”
”Nora, sinä olet paras ystäväni. Sinä saat roikkua, sinun kuuluu roikkua. Et olisi enää Nora, jos et roikkuisi”, Lily hymyili helpottuneena Noran sanoille.
”Sano yksi asia, Lil”, Nora pyysi äkkiä. ”Luuletko tosissasi, että meistä koskaan kasvaa aikuisia?”
Lily purskahti nauruun kuullessaan Noran kysymyksen.
”En. En voi koskaan ajatella sinua vanhana mummona. Omituinen ajatus”, tyttö hymyili Noralle.
”Minä olen aina ollut sitä mieltä, että nuorena kuoleminen on typerää, mutta jollain tapaa se olisi kyllä kiehtovaa”, Nora pohti. ”Ei kasvaisi ikinä vanhaksi.”
”Sinä alat kuulostaa Peter Panilta”, Lily hymyili viitaten jästitarinaan, jonka Noran hyvin tunsi.
”Olenkin aina ihaillut häntä”, tyttö kertoi. ”Mielestäni 25 vuotta olisi hyvä ikä lopettaa.”
”29”, sanoi Lily.
”37”, Emily sanoi tullen sisään ovesta. ”Mitä me luettelemme?”
”Nora haluaa kuolla nuorena”, Lily kertoi.
”En halua!” Nora huudahti. ”Sanoin vain, että se on jollain tapaa kiehtovaa”, tyttö toisti.
”NORA!” Siriuksen kiljunta alhaalta keskeytti tyttöjen keskustelun.
”MITÄ?” Nora kiljaisi takaisin ja käski Emilyn raottaa ovea, jotta kuulisi paremmin. Lily piteli ahdistuneena korviaan, mutta kuuli silti paremmin kuin hyvin.
”Tule alas, minulla on asiaa!”
”En jaksa! Tule itse ylös!”
Alhaalta kuului Siriuksen raskasta kiroilua, ja Remuksen moitteita siitä, että paikalla oli pieniä oppilaita herkkine korvineen.

Siriukselta kesti puolitoista minuuttia juosta poikien makuusaliin ja livahtaa salakäytävää pitkin tyttöjen puolella.
”Heivatkaa tämä sänky pois tunnelin suulta”, Sirius ärisi yrittäessään ujuttautua huoneeseen sängyn ja seinän välistä.
”Heivaa itse”, Nora tuhahti omalta sängyltään ja väisti syrjään, kun Sirius kaatui sille sivuttain.
”Mitä asiaa sinulla oli?” tyttö jatkoi kierittäessään pojan lattialle.
”Mitä?” Sirius mutisi. ”Ai niin, minun piti kysyä, haluaisitko harrastaa julkista lähentelyä kanssani huomenna aamulla suuressa salissa?”
”Julkista lähentelyä?” Emily mietti huvittuneena. ”Ai, siksi sitä nykyään kutsutaan.”
”Miksi minä haluaisin?” Nora kysyi. Sirius nousi istumaan lattialla ja kehitteli kasvoilleen koiranpentuilmeen.
”Koska minä pyydän”, Sirius mutristi suutaan vetoavasti. Nora irvisti takaisin eikä näyttänyt vakuuttuneelta.
”Miksi?” tyttö toisti. Sirius näytti pettyneeltä.
”Koska ihmiset ahdistelevat minua”, poika mutisi alistuneesti huokaisten.
”Vieläkin?” Nora pohti otsa rypyssä.
”Ei sillä tavalla enää. Mutta he haluavat tietää, pitävätkö huhut paikkansa.”
”Hassua, kukaan ei ole kysellyt minulta mitään”, Nora virnisti.
”Se johtuu vain siitä, että olet niin pelottava. He eivät uskalla lähestyä sinua”, Sirius nauroi. Nora pukkasi poikaa kylkeen nyrkillään.
”Pelottava, kuten sanoin”, Sirius nyökkäili hieroessaan kylkeään. Nora ei tuntunut kuuntelevan pojan sanoja.
”Ai, nyt, kun olet siinä, meillä taitaa olla vähän tekemistä”, tyttö muisti ja hyökkäsi pystyyn.
”Ei, en usko, että meillä on mitään tärkeää”, Sirius vastasi vältellen, sillä tiesi hyvin, mistä Nora puhui. ”Sitä paitsi minä haluan puhua jääprinsessan kanssa.”
”Miksi kaikilla on kivemmat lempinimet kuin minulla?” Nora valitti eksyen hetkeksi aiheesta. Lily mulkaisi tyttö pahasti viestittäen selvästi, mitä mieltä oli omasta lempinimestään.
”Voi, tähtityttö, sinun nimesi kelpaa sinulle ihan hyvin”, Sirius naurahti ja jatkoi nopeasti, kun Nora oli liikkumassa ovea kohti. ”Onko James hyvä suutelija?”
”Sirius!” Nora huudahti pöyristyneenä. Lilyn ja Emilyn ei tarvinnut edes puhua: ilme kertoi heidän mietteensä sanojen sijaan.
”Mitä?” Sirius ihmetteli viattomasti. ”Minä tahdon tietää. En ole itse koskaan kokeillut ja luulen, että Lily pistäisi pahakseen, jos yrittäisin ottaa selvää.”
”Lily!” Nora huudahti loukkaantuneena. ”Entä minä?”
”Sinä tietysti ymmärtäisit, Nor. Sinä tunnet minut. Tiedät, miten kokeilunhaluinen olen”, Sirius virnisti hurmaavasti.
”Jos alat suudella poikia, voin luvata, että en tule ymmärtämään”, Nora lupasi riuhtoessaan Siriusta pystyyn. ”Nyt mennään.”
”Eikä mennä”, Sirius pani hanttiin niin kovaa kuin pystyi. Emily ja Lily katsoivat taistelua kiinnostuneina. Kuten yleensäkin, Nora voitti hetken riuhtomisen jälkeen, ja Sirius raahautui alistuneena ovelle.
”Nähdään, rakkaat!” poika huudahti jälkeensä.
”Sirius!” kuului Noran marina portaita.
”Mitä? Kai minä heitä saan rakkaiksi kutsua, kun sinä et anna minun kutsua sinua. Minulla on sisäinen pakko rakastella jota kuta.”

Sirius tiesi, että se olisi edessä ennen pitkää. Hän oli yllättynyt, että oli saanut venytettyä sitä jopa ne viisi päivää, jotka olivat kuluneet. Nora mahtoi olla enemmän sekaisin kaikesta tapahtuneesta kuin antoi ymmärtää. Jos tyttö olisi ollut selväjärkinen, tämä olisi kaahannut ensimmäisen tilaisuuden tullen takaisin Narnia-käytävään tutkimaan sitä tunnelia, jonka he olivat erittäin vahingossa löytäneet.
”Oho, unohdin, että jätin Gabbyn tappokengät tänne”, Nora mutisi tullessaan huoneeseen. Sirius vilkaisi kenkiä nurkassa, muttei voinut jäädä tuijottelemaan niitä, koska Nora riensi jo eteenpäin ja oli jo puoliksi sisällä vaatekaapissa.
Siriuksella ei ollut muuta mahdollisuutta kuin seurata Noraa sisälle kaappiin ja talsia tytön perässä pitkin salakäytävää. Jos hän ei olisi ollut mukana varmistamassa Noran selustaa, tyttö olisi varmasti kompastunut ensimmäiseen löytämäänsä kohoumaan, lyönyt päänsä seinään ja kuollut tunneliin ilman, että kukaan olisi koskaan saanut tietää siitä mitään. Joten Siriuksen oli pakko lähteä mukaan. Hänen oli pakko seurata, vaikka hänellä varmasti olisi ollut parempaakin tekemistä kuin vilistellä pitkin tyhjiä salakäytäviä Noran perässä.
He kävelivät hiljaisuudessa. Välillä ilmaan kuului Noran kiljahdus, kun tyttö kompastui johonkin. Kiljaisuja seurasi aina poikkeuksetta pitkä kirosana- ja syytöstulva, jotka Sirius jätti kummatkin omaan arvoonsa ja antoi Noran rauhoittua rauhassa.
”Tässä se on”, Nora pysähtyi sivelemään seinää. ”Yök, siihen on kuivunut vertani”, Nora irvisti. Sirius kumartui tarkkailemaan kohoumaa lähemmin. Tähän hän oli siis tönäissyt Noran – kahdesti. Ei ihme, että tytön selkä oli ollut siinä kunnossa kuin oli.
Nora tökki kohoumaa turhautuneena.
”Aukene”, tyttö mutisi, mutta mitään ei tapahtunut.
”Ehkä se aukenee vain, jos siihen törmää”, Sirius nauroi Noran turhautuneelle ilmeelle. Nora otti vauhtia ja tökkäsi kylkensä kohoumaan. Mitään ei tapahtunut. Siriuksen ilme vain muuttui rahtusta huolestuneemmaksi, kun poika tajusi, mitä Nora teki.
”Älä nyt hullu taas raavi itseäsi verille”, poika kiirehti estelemään ja nappasi Noran ranteesta kiinni, kun tyttö syöksähti seinää kohti toistamiseen. Nora vaikutti ärsyyntyneeltä siitä, että häntä oli estelty.
”Siinä varmasti on jokin taikasana, jolla sen saa auki”, Sirius turvautui vähemmän riskialttiiseen vaihtoehtoon. Nora mutristi huuliaan ja mietti hetken.
”Abrakadabra”, tyttö huudahti ja osoitti seinää. Sirius nauroi ääneen.
”Seesam aukene!” Nora kokeili toiveikkaana.
”Kuule, et voi tosissasi olla noin mielikuvitukseton”, Sirius hekotti.
”Tämä oli sinun ideasi!” Nora tiuskaisi. ”Simsalabim.”
”Se aukeni viime kerrallakin, vaikket abrakoinutkaan mitään”, poika muistutti.  
”Olet oikeassa”, Nora mutisi ja hiljentyi miettimään, mitä oli sanonut silloin, kun viimeksi oli tullut avanneeksi oven.
”En minä muista, mitä sanoin niin monta päivää sitten”, Nora huudahti turhautuneena. ”Tule tänne. Meidän täytyy käydä koko kaava läpi.”
”Mikä kaava?”
”Kaikki se mitä teimme viime kerralla”, Nora tuhahti ja repi Siriusta lähemmäs. ”No niin, suutele minua ja törkkää päin seinää.”
”Voin suudella, mutten törkätä”, Sirius mutisi.
”Se ei toimi, jos jätät jotain välistä”, Nora kivahti. ”Suutele ja törkkää!”
”Äh, Nora, ei tämä toimi. Ehkä tuo ovi aukenee vain vuoden vaihteessa tai keskiyöllä tai keskiviikkona tai täysikuun jälkeisenä yönä”, Sirius marisi. ”Mennään pois, minä en jaksa tätä.”
”Oletko kipeä?” Nora kysyi äkkiä huolestuneena ja yritti kurkotella kohti Siriuksen otsaa. ”Jos et jaksa suudella, jotain on pakko olla vialla.”
”Kuten sanoin, voin suudella, muuten törkätä”, Sirius ärähti tytölle.
”Et sinä pysty olemaan törkkäämättä”, Nora virnisti omahyväisesti. ”Sinä sekoat aina niin perusteellisesti, ettet osaa enää ajatella selkeästi.”
”Tiesitkö, että vihaan sinua?” Sirius marisi Noralle.
”Viha ja rakkaus kulkevat käsi kädessä”, Nora tiesi ilmoittaa. Hän mittaili Siriusta katseellaan. Sirius katsoi alas Noraan – sillä vaikka Nora olikin pitkä, ei tyttö ollut Siriusta pidempi. Noraa alaspäin katsominen näytti ärsyttävän. Tyttö näytti kiihtyneeltä.
Sirius ei voinut itselleen mitään – taaskaan. Noran ollessa sen näköinen, niin ärsyyntynyt, hän ei kyennyt hillitsemään itseään. Hänen oli pakko piristää Noraa. Sirius pyöritti silmiään kaapatessaan Noran syliinsä.
”Olet maailman ärsyttävin ihminen”, Sirius mutisi.
”Aivan kuten sinäkin”, Nora vastasi ja suuteli häntä kiihkeästi. Noralla oli kumma vimma saada satuttaa itseään, Sirius huomasi ajattelevansa kompuroidessaan eteenpäin Nora sylissään. Hänen täytyi saada jostain tukea voidakseen jatkaa. Seinä tuli ennen myötä vastaan, ja Nora värähti hänen sylissään sen kylmää kosketusta. Sirius ei ymmärtänyt välittää siitä sillä kertaa. Tätä Nora oli halunnut. Tätä Nora halusi yhä. Nora kiepautti kätensä hänen ympärilleen ja halasi häntä tiukasti. Sirius huomasi käsiensä vaeltelevan tytön vartalolla. Nora hätkähti hänen tutkivia käsiään, mutta antoi niiden jatkaa matkaansa. Siriuksen kädet löysivät Noran alaselän. Nora vavahti, kun Sirius kosketti arkaa paikkaa, jota matami Pomfrey ei vielä ollut voinut kokonaan parantaa. Selkä oli yhä vieläkin ruvella.
Nora ynähti hänen huuliaan vasten, ja Sirius veti päänsä kauemmas.
”Älä lopeta vielä”, tyttö pyysi ja kurotti hänen huuliaan kohti. Sirius suikkasi niille nopean suukon ja vetäytyi kauemmas.
”Onko meidän aina pakko suudella täällä? Tämä ympäristö, tiedäthän, ei oikein ole sovelias paikka.”
”Tiedätkö sitten paremman paikan?” Nora kysyi pidellen itseään yhä lähellä toista.
”Montakin”, Sirius mutisi.
”Nah, minusta tämä on jotenkin sopiva paikka meille”, Nora sanoi. ”Osaisitko kuvitella meitä suutelemassa luutakomerossa.”
Sirius mietti hetken.
”Kyllä osaisin”, poika vastasi virnistäen. Nora pysähtyi miettimään.
”Minä luultavasti tukehtuisin Voron lempimoppiin yrittäessäni liikahtaa siellä”, tyttö arveli.
”Koetetaanko?”
Nora hautasi päänsä Siriuksen olkaa vasten.
”Liian mielikuvituksetonta”, Nora mutisi. ”Mitä sanoisit vaikka opettajainhuoneesta?”
”Sinua haluttaa opettajanhuoneessa?” Sirius hymähti. ”Olen aina tiennyt, että olet kieroutunut, mutta tuo menee jo ehkä vähän liian pitkälle.”
”Hyvä on, ehkä ei opettajainhuonetta, mutta minä karsastan silti luutakomeroita. Luutakomerot ovat niin yleisiä. Ne eivät ole meitä varten. Mieti nyt vähän: me!” Nora nosti katseensa Siriukseen. Poika katsoi häntä vakavana ja kiepautti hänet niin, että nojasi nyt itse seinään.
”Tarvehuone sitten?” Sirius ehdotti. ”Siellä on lämmintä ja siellä saa olla rauhassa. Ja sinä saat kuvitella sinne mitä ikinä haluat.”
”Mitä tahansa?” Nora kysyi, ja tytön silmät alkoivat kiiltää vaarallisesti.
”Mitä tahansa”, Sirius lupasi.

James jumitti poikien makuusalissa Alyssan ja Remuksen kanssa. Sirius oli kadonnut jonnekin Noran kanssa, ja kun Nora oli kyseessä, Sirius tuskin tulisi takaisin vielä pariin tuntiin. Peterkin oli häipynyt jonnekin tyttöystävänsä kanssa. Remus sen sijaan ei ollut vielä hylännyt Jamesia yksin. Mutta James arveli sen johtuvan vain siitä, että Emilyllä oli puhjennut äskettäin läksyvimma, johon Remus ei tahtonut sekaantua.
Alyssakin oli karannut läksyjä poikien makuusaliin. Tyttö oli ilmoittanut, ettei tehnyt lomalla läksyjä, ja lomaa oli vielä jäljellä tasan kuusi tuntia ennen kuin päivä vaihtuisi.
”Lempivärinne?” Alyssa kyseli maatessaan Jamesin sängyllä.
”Vihreä, mutta sinä kysyit sen jo kerran”, James vastasi nojatessaan sänkynsä laitaan.
”Kysyinkö tosiaan?” Alyssa ihmetteli.
”Säälittävää”, James mutisi. ”Emmekö me tosiaan keksi muuta tekemistä? Tarvitsenko minä aina Anturajalan viihdyttämään itseäni?”
”Kuule, minä saan tuosta epäilyttäviä mielikuvia”, Remus mutisi. ”Jos sinulla ei tosiaan ole mitään tekemistä, voisit vaikka siivota kaappiasi.”
”Miksi minä tahtoisin siivota kaappiani?” James ihmetteli.
”Koska aina, kun yrität siivota, keksit aina kesken kaiken jotain muuta tekemistä, ja minä joudun tunkemaan tavarat takaisin paikoilleen”, Remus kertoi.
”Tuo on kyllä totta”, James mietti ja nousi vaikeasti ylös ja riensi avaamaan kaappiaan, josta vyöryi alas pieni tavaramäärä heti alkajaisiksi.
”Tuo kuulostaa niin minulta”, Alyssa nauroi sängyltä. ”Minä olen ihan samanlainen.”
”Katso tätä, Kuutamo”, James huudahti nostaen ylös kurttuista esinettä, joka muistutti hivenen vanhentunutta päärynää. ”Pelkopäärynämme! Olin unohtanut sen ihan kokonaan.”
Remus kierähti lattialle sängyltään ja ryömi ystävänsä vierelle.
”Hmm, mielenkiintoista”, poika mutisi toiselle ”Mitä muuta löysit?”
James nosteli ylös vanhoja, parittomia sukkia ja erinäisiä pergamentin paloja.
”Salaisuussukkula ja vanha Ruikulin kiusaussuunnitelma”, James informoi. ”Vau, tämä suunnitelma on vielä ihan toimiva.”
”Näytä tänne”, Remus pyysi. Alyssa hivuttautui lähemmäs sängyn reunaa nähdäkseen, mitä pojat tutkivat. Tyttö ei pitänyt siitä, että hänet unohdettiin syrjään.
Poikien suunnitelman katselu ja Alyssan hivuttautuminen katkesivat kuin seinään, kun makuusalin huoneen ovi lennähti auki. Dina hyökkäsi sisään kädet täynnä sammakkoaan kasvoillaan palavan innostunut ilme.
”Ette ikinä arvaa, mitä minä juuri kuulin!” tyttö kiljahti innoissaan. James ja Remus kohensivat välittömästi ryhtiään. Alyssa näytti siltä, että olisi voinut kirota keskeytyksen ilmaan.
”Kerro”, James pyysi.
”Tehän kerroitte silloin joskus epäilevänne professori Yosumia jostain”, Dina kokosi ja laski Sammyn maahan. Sammakko pomppi kiireesti syrjään sängyn alle.
”Totta”, James vahvisti. ”Sirius epäili, että hän on Voldemortin palkkaama murhaaja.”
”Hän oli väärässä”, Dina kertoi silmät loistaen. Tyttö istua töksäytti lattialle ja potkaisi pelkopäärynän syrjään.
”Tiesinhän minä sen!” James huudahti ja iski nyrkkinsä riemuissaan ilmaan. ”Vai mitä, että hän on aurori, joka suorittaa salaista tehtävää?”
”Ei”, Dina pudisteli päätään.
”Aurori, joka suorittaa salatonta tehtävää?” James ehdotti.
”Ei.”
”Aurori, joka lusmuaa täällä muuten vain?”
”Ei.”
”Aurori, joka – ”
”EI”, Dina kiljaisi nauraen. ”Ei aurori.”
James näytti äärettömän pettyneeltä.
”No, mitä sinä sitten sait selville?” poika kysyi eikä vaikuttanut enää niin kiinnostuneelta kuin oli alun perin ollut.
”Kuulin, kuinka hän puhui professori Potterin kanssa”, Dina aloitti ja sai Jamesin kiinnostumaan jälleen. ”He puhuivat tyhjässä luokkahuoneessa, ja minä satuin kulkemaan ohi.”
”Dina”, Remus aloitti epäilevällä äänellä. Dina pyöritteli silmiään.
”Hyvä on, minulle ei ollut mitään tekemistä, ja minä vakoilin heitä.”
”Siinä on aito kelmityttö”, James myhäili ylpeänä. ”Kerro lisää!”
”Kuulin, kuinka professori Yosumi tunnusti rakkautensa professori Potterille!”
”MITÄ?”
Dina ei huomannut järkytystä Jamesin kasvoilla vaan jatkoi eteenpäin.
”He puhuivat jostain paljastamisesta, ja sitten Yosumi äkkiä sanoi: Minä rakastan sinua. Ja professori Potter sanoi siihen: Eihän se niin vaikeaa ollut.” Dina säteili ja odotti kehuja hyvin suoritetusta vakoiluoperaatiosta. Niitä ei tullut. James oli liian järkyttynyt kyetäkseen keskittymään kehuihin.
”Mummi ja Yosumi?” poika ihmetteli heikosti. ”Mummi? Miten hän saattaa pettää vaaria?”
”Sinun vaarisi kuoli yli viisi vuotta sitten, Sarvihaara. Et voi tuomita Amaliaa siitä, että hän jatkaa elämäänsä”, Remus sanoi hitaasti ja laski kätensä Jamesin olkapäille.
”Mutta mummi rakastaa vaaria. Hän ei koskaan pettäisi tätä. He ovat kuin äiti ja isä. He rakastavat toisiaan. Mummi rakastaa häntä”, James mutisi järkyttyneenä.
”Joskus ihmiset tekevät outoja asioita, James”, Alyssa vastasi ja kurkotti hänkin koskettamaan poikaa. ”Vaikka ihmiset rakastavat toisiaan, he saattavat silti pettää toista. Et voi tuomita häntä, kun et tiedä koko tarinaa.”
”Pettäminen on aina väärin!” James kivahti oudon kiivaasti. ”Aina.”
”Et tarkoita tuota, olen varma siitä”, Alyssa sanoi hiljakseen. ”Sinä voisit antaa satunnaisen pettämisen anteeksi, jos tietäisit kunnolla asian taustat.”
”Olet väärässä”, James totesi kylmästi.
”Minä todella toivon, etten ole”, Alyssa vastasi merkitsevällä äänellä.
”Sinun täytyy jutella Amalian kanssa siitä”, Remus kertoi.
”Siitä tulisikin pirteä keskustelu!” James huudahti. ”Mummi on aina ollut pettämistä vastaan.”
”Varmasti on”, Alyssa mutisi itsekseen.
”Puhu hänelle!” Remus neuvoi.
”Mmm”, James mutisi ja pyöritteli päätään. ”Minä tarvitsen Anturajalkaa. Minne hän on mennyt?”

Sirius astui tarvehuoneeseen uteliaana tietämään, millaiseksi Nora oli huoneen kuvitellut. Hänellä pyöri mielessä ties millaisia abstrakteja muotoja, mutta huone olikin suhteellisen normaalin näköinen.
”Mitä sinä ajattelit?” Sirius kysyi katsellen huonetta. Se oli rauhallinen pyöreän muotoinen, kullalla päällystetty huone. Katossa roikkui kristallikruunu, jossa palavat kynttilät heittivät huoneeseen lepattavia varjoja. Muhkea sohva täytti puolet huoneesta ja toista puolta vallitsi suuri kaappi. Huoneen pari hyllyä olivat täynnä omituisenmuotoisia esineitä.
”Paikkaa, jossa voin rauhoittua”, Nora mutisi vastukseksi.
”Mistä tuo luutakomero sitten tuli?” Sirius uteli. Nora kohautti olkiaan.
”Se on ollut siinä aina. En koskaan ennen ole tajunnut sen tarkoitusta, mutta nyt ymmärrän. Mitä sanot: luutakomero vai sohva?” Noran ilme oli jälleen omahyväinen.
”Sinä olet ovela”, Sirius mutisi istuutuessaan sohvalle.
”Kiva, että huomasit”, Nora mutisi istuessaan pojan vierelle. ”Olen aina tiennyt sen itse.”
”Tietysti olet”, Sirius tuhahti ja pomppi ylös alas sohvalla. ”Tähän minä voisin sinut törkätä.”
”Sen kun yrität vain”, Nora nauroi. ”Haluatko, että seison vai riittääkö, että istun?”
”Ehkä on parempi, että istut”, Sirius virnisti. ”Sinun tuurillasi osuisit ohi sohvan, jos yrittäisin työntää sinut sohvalle, kun seisot.”
Nora kohotti kulmiaan.
”Voit olla oikeassa”, tyttö mutisi ja liikahti lähemmäs Siriusta. Tyttö kiersi kätensä pojan ympärille ja veti itseään lähemmäs. Sirius antoi tytön vetää itseänsä lähelle, ja kun Nora oli tarpeeksi lähellä, Sirius nosti tytön helposti syliinsä istumaan.
”Voitko uskoa, että tämä oikeasti tapahtuu?” Nora mutisi Siriuksen kasvoja vasten.
”Liian hyvää ollakseen totta”, Sirius myönsi. ”Luuletko, että joku tulee kohta ja huutaa tämän kaiken olevan unta?”
”Ei, pikemminkin Hannah tulee ja haastaa minut kaksintaisteluun”, Nora nauroi matalasti. Sirius mietti asiaa.
”Ei mitenkään mahdoton ajatus. Paitsi, että hänellä ei ollut aavistustakaan tämän huoneen olemassa olosta.”
”Hyvä niin”, Nora mutisi.

James ei tiennyt, mistä voisi enää Siriusta etsiä. Hän oli käynyt läpi jo kaikki yleisimmät salakäytävät, luihuisten oleskeluhuoneen edustan, keittiön ja ala-aulan. Hän oli kysellyt ihmisiltä ja tarkastanut kelmien kartan. Sirius oli kerta kaikkiaan kadonnut ilmaan.
James raahautui voipuneena kohti tarvehuonetta. Hän tarvitsi paikan, jossa voisi rauhoittua ja miettiä kaikkea rauhassa. James ravasi käytävää kolme kertaa edestakaisin ja mietti täydellistä paikkaa rauhoittumiseen. Seinään ilmestyi tuttu ovi, jonka James avasi enempiä ajattelematta.
”Voi, herra Dumbledore!” James kiljaisi kauhuissaan ja kääntyi äkkiä poispäin ja peitti silmänsä varmuuden vuoksi. ”Mitä hemmettiä?”
”Sarvihaara”, Sirius mutisi hämmentyneenä kömpiessään ylös sohvalta. ”Voisit koputtaa seuraavalla kerralla.”
”Minä olen etsinyt sinua joka puolelta. Minun täytyy puhua kanssasi”, James vilkaisi nopeasti Siriukseen päin. Kaksikko oli noussut sivistyneesti istumaan, ja Nora repi paitaansa alemmas.
”Minä en kestä tätä”, James voihki. ”Onko teidän pakko horjuttaa minun mielenrauhaani?”
”Kukaan ei kutsunut sinua katsomaan”, Nora ärähti sangen kiivaasti.
”Mitä asiaa sinulla oli?” Sirius puuttui puheeseen ja painoi kätensä Noran suulle estäen tyttöä puhumasta. Nora puri ärhäkästi pojan sormea.
”Au, mitä sinä teet, villikissa?” Sirius kavahti.
”Älä estele minua”, Nora sähähti äksysti ja nousi ylös. ”Muista mitä sanoin poikien lähentelystä, Sirius”, tyttö uhkasi painuessaan ovelle. ”Älä innosta häntä, James.”
Ovi kolahti kiinni Noran perässä, ja Sirius keskitti koko huomionsa ystäväänsä.
”Mikä suo tämän kunnian, Sarvihaara?”
”Lopeta”, James ärähti ja marssi istumaan Noralta vapautuneelle paikalle, tosin hieman kauemmas Siriuksesta kuin Nora oli äsken ollut.
”Mikä on?” Siriuksen ilme vaihtui huolestuneeksi.
”Dina kertoi, että oli juuri kuullut Yosumin vannovan rakkauttaan mummille”, James ärähti. ”Ja mummi on sanonut vain, että `eihän se niin vaikeaa ollut`!”
”Amalia… Mitä?” Sirius näytti epävarmalta.
”Kuulit kyllä.”
”En voi uskoa, että olet tosissasi.”
”En minäkään”, James ärähti.
”Yosumi ei sitten ollutkaan vakooja? Ei edes aurori?”
”No, ei!” James murahti kipakasti.
”Hmm”, Sirius hymisi hyvin yosumimaisesti.
”Etkö sinä muuta sano?”
”Dina ei valehtele meille, mutten silti voi uskoa tätä”, Sirius mutisi hitaasti.
”Sitähän minäkin”, James huokaisi hivenen huojentuneena. ”Tiesin, että tajuaisit.”
”Ainahan minä”, Sirius naurahti. ”Huolestuisin, jos en tajuaisi sinua joskus. Silloin olisi jotain todella pahasti vialla.”


// Blokistani löytää pätkän mukajoulu-ficci one-shottini alkua, joka kertoo Remuksen joulusta vähän vanhemmalla iällä. One-shot jäi alkuunsa, koska siitä alkoi muodostua jotain äärettömän epäjouluista ja masentavaa. Omasta mielestäni pätkä spoilaa pahasti KK:ta, joten omalla vastuullanne sitten!
« Viimeksi muokattu: Joulukuu 23, 2008, 22:00:53 kirjoittanut Delia »

Poissa Sari

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Ficciholisti
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 23.12.08
« Vastaus #70 : Joulukuu 24, 2008, 12:08:08 »
Hiii jatkoaa!
Luin tämän jo eilen kun sain viestin sähköpostiini, mutta en sitten ehtinyt kommentoida :D
Tämä oli aivan mahti luku myöskin! Aivan mahtava joululahja siis, kiitos siitä ;D

Sirius/Nora kohdat oli (kuten aina) aivan mahtavasti kirjoitettu! En oikeasti tajua miten osaat tehdä noista kahdesta niin hauskat hahmot! Kuten monesta muustakin :P

”Ai niin, minun piti kysyä, haluaisitko harrastaa julkista lähentelyä kanssani huomenna aamulla suuressa salissa?”
Tuolle repesin ihan totaalisesti xD

Apuaaaa, sanoit että Alyssan suunnitelmat tulevat toteutumaan :|  Ja kun olen aika varma että Alyssan suunnitelmat ovat juurikin sitä mitä minä ja varmasti myös monet muut epäilevät, niin eikääää....

Niin ja sitten vielä tuosta Yosumin ja Amalian jutusta, niin en usko että Yosumi tunnusti rakkauttaa Amalialle. Jotenkin tuntuu että se harjoitteli sen sanomista jollekkin toiselle :D  No joo, ehkä tämä mielikuva saattoi kylläkin tulla tuosta "Eihän se niin vaikeaa ollut" -kohdasta. Muttamutta, asian oikea laita jääköön nähtäväksi :D

Pitääpi lukaista tuo sinun one-shot ficcisi! (:

Eipä sitten muuta kuin HYVÄÄ JOULUA KAIKILLE! (:
Niin ja jatkoa tietty odottelen, mutta ei mitään kiirusta ;P
I think you said what do you think to make me think you do, but really you don't.

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 23.12.08
« Vastaus #71 : Tammikuu 01, 2009, 23:32:14 »
A/N: Kun kerran tuli se joululahja teille annettua, kaipa voisin juhlistaa uutta vuottakin uudella luvulla. Selätin blokkaukseni aikaistamalla tiettyä tapahtumaa ihan mukavasti.. En tiedä, oliko se järkevää, mutta ainakin sain kirjoitettua ihan mukavasti eteenpäin :D

Narina: Kiitos! Täytyy sanoa, että ehkä pidän hahmoistani tällä hetkellä Tessasta. Nora oli ennen ehdoton suosikkini, mutta Tessa on alkanut pikku hiljaa vetää ohi, koska olen viime aikoina perehtynyt paremmin kyseisen naisen menneisyyteen ja nuoruuteen: yksinkertaisesti kiehtovaa. Siitä syystä tykkään myös kirjoittaa Tessasta Noran tullessa perässä hyvänä kakkosena. Tessa on oikeasti niin päätön ja jaksaa aina yllättää niin, että kirjoittaessa ei ole koskaan tylsää. Myös Dinasta on ihanaa kirjoittaa, tykkään siitäkin hahmosta, samoin Romeosta ja Alyssasta. Alyssa on äärettömän kiehtova hahmo, kun sen pään sisään pääsee kurkistamaan. Dina on jotenkin tosi symppis, sitä hahmoa oli kiva kehitellä. Lisäksi Kevin on vallan suloinen ihminen :)
Hahmoillani on toki esikuvia oikeassa elämässä. Ne, jotka tuntevat minut, saattavat bongailla lukemattomia huomioita teksteistäni. Suoraan kukaan hahmo ei muistuta ketään oikeaa ihmistä, paitsi Anica, Rohkelikon huispausjoukkueen etsijä: ilmetty pikkusiskoni.
NImien keksiminen oli ihanaa aikaa. Rakastan sitä, vaikka välillä revinkin hiuksia päästäni. Hahmot tulivat ennen nimiä, ja mikä tahansa nimi ei millään käynyt. Oli pakko löytää juuri se täydellinen. Nora ja Emily olivat vaikeimmat, koska minulla oli niin tarkka visio näistä tyypeistä ennen kuin aloin kirjoittaa. Emilyn nimen löysin jostain vanhasta lapusta, johon olin koonnut kivoja nimiä ja sukunimiä. (Emilyn nimi tupsahti myös silmille Most Popular Baby Names sivustoilta, joiden ahkera kuluttaja olen ;D) Emilyn sukunimi kuin myös Noran on suoraan siitä rakkaasta lapusta, jolle olen ikuisesti kiitollinen. Noran nimeä varten kolusin ihanaa atlaskirjaamme kotona. Rakastan henkilökohtaisesti Italiaa maana, ja sieltähän se Noran nimi löytyi. Oikea nimi, Norcia, siis. Noran muutkin nimet ovat kaikki kartastosta samoin kuin myös Nean ja Ninan. Rakastin Whiten suvun nimien keksimistä. Toivoisin kovasti, että Nora saisi joskus lapsen, jonka voisin nimetä, mutta sitä ennen täytyy kai vain tyytyä keksimään nimiä Noran isoisoisovanhemmille ja niin edespäin.
Tessan nimi oli kanssa yksi sellainen, jonka kanssa tappelin ihan mukavasti. Tessa ei suostunut nimeytymään ollenkaan ja olin ihan epätoivoinen ennen kuin keksin Theresan. Tykkään siitä nimestä, mutta tietenkin Tessan piti mennä lyhentelemään sitä itselleen mieleiseksi.
En tiedä, kuvaavatko nimet omistajiaan, mutta en voisi kuvitella kyllä hahmojani enää minkään toisen nimisinä. Hahmot valitsevat nimensä, en voi itse tehdä asialle paljonkaan ;D Tutkin muuten tosi usein erilaisia nimien tutkimuksia ja nimien alkuperiä. Mielenkiintoista, mutta juuri nyt en voi muistaa, saatteko mahdollisesti juoniokuvioita selville, jos alkaisitte väännellä vaikkapa Noran nimen alkuperää :D Äh, voisin puhua näistä asioista loputtomiin. Kivaa, kivaa, kivaa selittää, miten kaikki tapahtuu ;D Ihanaa, että kysyit ja annoit minulle mahdollisuuden selittää!
KK:n lisäksi puuhastelen tällä hetkellä kahden muun pidempiosaisen ficin parissa. Toinen on next-generation ficci lähinnä Albuksen ja Rosen toilailuista heidän kuudentena ja seitsemäntenä vuonnaan Tylypahkassa. Toinen on ah-niin-ihana Tessan tarina: Tessan menneisyyttä, nuoruutta ja kaikkea, mikä tapahtui ennen Tylypahkaan pestautumista. Kulkee nimellä The Tale of You and Me (TTOYAM) ja jos kiinnostusta löytyy voin harkita sen laittamista Vuotikseen. NG ficcini kanssa liikun vielä vähän epävarmoilla vesillä. En tiedä, voiko sitä koskaan löytää mistään. Ehkä, ehkä ei, kuka tietää.
Velia: Kiitos ;D Pikkusiskoni rakastaa sinua, kun tykkäät Alyssasta :)
Romeosta ja Dinasta kuulet enemmän luvussa 45. Se on kokonaan niiden luku. Toivottavasti jaksat odottaa.
Cirael: Kiitos :)
Tinusa: Kiitos!
Sari: Kiitos.
emwt: Kiitos. Yosumi ja McGarmiwa: repesin täydellisesti ;D Mikä outo ajatus!

Melkein jopa tykkään seuraavasta osasta. Se on aika rikkonainen, mutta sille ei voi tehdä mitään (mieli kyllä tekisi tehdä sille jotain, mutta huomenna niin aikainen herätys, että en uhraa yötäni sille, muutakin kirjoitettavaa kyllä löytyy ;D). Toivon, että pidätte ja kommentoitte, vaikka ette pitäisikään. Minä vetäydyn.
Ihanan rakasta uutta vuotta teille kaikille!
- Delia

44. luku – Saapuminen
8.1.1978

Noraa ärsytti. Kukaan ei ollut vaivautunut herättämään häntä aamulla, joten luonnollisesti hän oli nukkunut pommiin. Koko kulunut viikko oli ensin alkanut huonosti ja nyt jatkui vielä huonommin. Sirius oli vältellyt häntä aina maanantaista alkaen, koska hän ei ollut suostunut esittämään julkista lähentelyä salissa. Poika oli kostanut karkottamalla hänet luotaan ja suostumatta esittämään minkäänlaista lähentelyä hänen kanssaan, ei edes verbaalista, ja sitä Nora kaipasi kaikista eniten.
Nora oli melkein jo päättänyt antaa periksi tällä kertaa ja julistaa heidän seurusteluaan ilmaan niin, että Sirius saisi rauhan uteliailta kyselijöiltä.
”Neiti White on myöhässä”, professori Lipetit vinkui tyynykasansa päältä.
”Ja neiti White tietää sen hyvin itsekin”, Nora irvisti eikä mennyt tavalliselle paikalleen Lilyn viereen vaan laitimmaiseen nurkkaan, jossa sai olla rauhassa ja miettiä päätöstään. Lily ja Emily yrittivät tavoittaa hänen katseensa, mutta Nora loi silmänsä maahan eikä hymyillyt ystävilleen. Häntä ei huvittanut tänään.
Professori Lipetit jatkoi teoriatuntiaan edessä ja syöksi taululle monimutkaisia kaavoja vielä monimutkaisemmista taioista. Noraa ei jaksanut kiinnostaa. Opetuksen kuuntelemisen sijasta Nora kasasi ympärilleen kirjamuurin ja ryhtyi raapustamaan kirjettä sisarelleen. Hän ei ollut kuullut Neasta liian pitkään aikaan. Oliko hän muistanut lähettää edes joulukorttia?

Nea,

oletko sinä täsmäunohtanut minut vai miksen enää kuule sinusta yhtään mitään? Onko Australiassa tapahtunut joku joukkokupsahdus, joka on pyyhkinyt teidät kaikki maailmankartalta? Täytyykö minun tosiaan tehdä itse aina aloite, jotta kuulisin sinusta ja mummista jotain?
Minusta tuntuu, että kaikki ovat unohtaneet minut. Äiti ja isä nyt eivät normaalistikaan kirjoita usein, mutta tänä vuonna en ole saanut heiltä kuin piskuisen joulukortin, johon oli rustattu vain terveiset. Mikä teitä kaikkia oikein vaivaa? Minusta alkaa tuntua, että te yritätte blokata minut suvun ulkopuolelle kaikessa hiljaisuudessa. Tietääkö mummi suunnitelmistanne? Ehkä minun pitäisi osoittaa tämä kirje mieluummin hänelle. Hän ainakin vastaisi minulle varmasti, sinusta en voi ikinä mennä takuuseen.
Tiedätkö, jotain outoa on tapahtunut sillä välin, kun olet antanut minun elää omaa elämääni. Muistatko Siriuksen? Tietenkin sinä muistat hänet. Siriusta on mahdotonta unohtaa. Minusta tuntuu, että seurustelen hänen kanssaan, väliaikaisesti ainakin. Ties vaikka jo kohta kyllästyisin, tunnethan sinä minut.


Nora jätti kirjeen kesken ja tarkisti, mitä Lipetit sillä hetkellä piipersi.
”… ja taikojen yhteenliitettävyyssopimuksen, jonka äsken hyväksyimme todeksi, mukaan…”, pieni professori selitti parhaillaan. Nora pyöritteli silmiään ja uppoutui takaisin kirjeeseensä.

Se on outo ajatus, mutta olen ehkä jo melkein tottunut siihen. Ei, en usko, että koskaan tulen tottumaan aivan kokonaan. Sirius ja minä, voitko uskoa? En ole koskaan ollut seurustelevaa tyyppiä. Ja Sirius ei todellakaan koskaan ole ollut listani (jos olisin joskus tehnyt sellaista) kärjessä.
Kerro heti mummille, että minä toivotan hyvää uutta vuotta. Minulla on tunne, ettei pöllöni ole sittenkään päässyt perille sinne asti. Luulen, että minun todella pitää vaihtaa pikapöllöyritystäni. Tämä nykyinen ei hoida hommiaan kovin kunnioitettavalla tavalla.
Olen juuri nyt loitsujen tunnilla (ennen kuin alat valittaa mitään niin kerron, että tämä on pelkkä tylsä teoriatunti). Ei minun alaani, toisin kuin sinun. Voisit keksiä minullekin tulevaisuuden, kun olet jo niin innokkaana järjestellyt omasi. Minulla ei ole mitään hajua siitä, mitä tulen tekemään Tylypahkan jälkeen. Kerro se minulle heti. Tunnen sinut ja tiedän, että olet varmasti tehnyt suunnitelman minulle.
Kirjoita minulle nopeasti, jooko. Lipetit tuijottelee tänne sangen epäystävällisesti, joten minun on paras lopettaa ennen kuin –


”Neiti White, saanko nähdä muistiinpanosi?” Lipetit piipitti kipittäessään lähemmäs Noran pulpettia. Nora katsahti kirjeeseensä, joka lepäsi pöydällä hänen käsiensä alla.
”Öhöm, tuota… Et?” Nora vastasi kokeilevasti.
”Olen pahoillani sitten: jälki-istuntoa tänään luonani kuudelta. Älä myöhästy!”
”Et voi olla tosissasi!” Nora huudahti epäuskoisena. Lipetit oli muuttumassa tyranniksi.
”Voi, kyllä olen, neiti White. Nämä ovat tärkeitä tunteja teille päättöluokkalaisille. Vaadin, että kuuntelette, ettekä kirjoittele omianne.”

Jälki-istunto tästä vielä puuttui! Nora tärisi raivosta marssiessaan suureen saliin täyttämään tehtäväänsä. Kukaan ihmisistä ei kiinnittänyt hänen suurempaa huomiota, kun hän tuli saliin, koska hän ei ollut Siriuksen kanssa.
Nora käveli ripein askelin Rohkelikkopöydän luokse ja etsi Siriuksen, joka söi rauhassa pihviään Jamesin ja muiden kanssa. Tyttö harppasi heidän luokseen eikä pysähtynyt edes katsomaan Siriusta työntäessään pojan syrjään, jotta mahtuisi seisomaan tuolille. Hän ei uskaltanut mennä pöydälle asti, koska se oli täynnä ruokaa. Nora toivoi, että hän olisi tarpeeksi pitkä tuolilla seistessään. Hän kaivoi taikasauvan taskustaan ja painoi sen kurkulleen.
”ANTEEKSI! Anteeksi!” Nora huusi koko salille, joka hiljeni silmänräpäyksessä. Sirius nyki häntä sukasta.
”Nora, tule alas”, poika mutisi hiljaa. Nora potkaisi Siriuksen käden kauemmas.
”Haluan vain sanoa pari asiaa, että saadaan tämä asia varmasti selvästi kerralla”, tyttö jatkoi koko salille, jonne oli langennut syvä hiljaisuus. ”Kyllä, minä ja Sirius seurustellaan. Kyllä, ilmoitan teille, jos asiaa tulee muuttumaan lähiaikoina. Ja kyllä, Sirius on erittäin hyvä suutelija. Kiitos ja lakatkaa nyt vaivaamasta meitä!”
Nora hyppäsi alas tuolilta sillä seurauksella, että vaarassa keikahtaa nurin. Sirius tarttui parahiksi kiinni hänen kädestään ja piti hänet pystyssä. Nora vilkaisi poikaa, joka katseli häntä avoimen ihastuneena.
”Sanoinko jo, että olet paras?”
”Et, mutta tietysti tiedän sen jo”, Nora väläytti Siriukselle säteilevän hymyn ja repäisi kätensä irti.
”Etkö jää syömään?”
”En”, Nora pyöritti päätään. ”En, minulla on huono päivä. Vältän kontakteja.”
”Heräsitkö väärällä jalalla?” Sirius virnisti.
”Älä yritä. Olen räjähdysherkkä tänään.” Nora käännähti ja heitti katseen Siriukseen olkansa yli.
”Hän on taitava”, Sirius huokaisi kääntyessään takaisin Jamesin puoleen. James tökki haluttomana perunaansa.
”Ja sinä huomaavat sen vasta, kun hän on saanut sinut koukkuun”, poika mutisi lautaselleen.
”Jos haluat sanoa jotain, älä mumise!” Sirius määräsi. ”Puhu kuin mies.”
”Sanoin vain, että olet koukussa”, James toisti.
”Noraan ei voi koukuttua.”
”Ilmeisesti sinä voit”, James irvisti.
”Voi, älä viitsi, Sarvihaara, et usko tuota itsekään”, Sirius naurahti keveästi ja jäi katsomaan Noran perään.

Nora istui Lipetitin jälki-istunnossa ja kirjoitti ylös muistiinpanoja, joita professori oli hänelle jättänyt läjittäin. Nora oli iloinen siitä, että oli nopea kirjoittaja. Koko hommassa ei menisi kauaakaan aikaa, ja sitten hän pääsisi livistämään täältä hyvillä mielin. Nora halusi päästä nukkumaan makuusaliinsa. Hän oli aina rakastanut tätä päivää, mutta ei silloin, kun kukaan ei muistanut. Ihmiset olivat käsittämättömän huonomuistisia.
”Valmis”, tyttö huokaisi ja katsoi omaa suttuista tekstiään, josta tuskin sai itsekään selvää. Pikakirjoituksella oli huonotkin puolensa. Nora jätti paperit Lipetitin työpöydälle ja livisti itse paikalta. Tämä saisi riittää. Ei Lipetit voinut jatkaa tyrannivaihteella loputtomiin.
Nora miltei juoksi takaisin oleskeluhuoneeseen. Hän halusi nukkumaan. Hän halusi elää jo huomista.
”Kevätkääryle”, Nora tuhisi lihavalle leidille, joka iski hänelle silmää heilahtaessaan sivuun.
”Ooh, odota, siinä hän tulee!” Emilyn ääni huusi. Nora ei ehtinyt nähdä muuta kuin Emily iloiset kasvot, kun punainen pyörremyrsky Lilyn muodossa lennähti hänen kaulaansa.
”Hyvää syntymäpäivää, Nor!” tyttö kiljaisi ja rutisti häntä lujasti. Nora ei ehtinyt edes vetää henkeä Lilyn halauksen jälkeen, kun oli jo Emilyn vuoro.
”Et voinut tosissasi kuvitella, että voisimme unohtaa”, Emily nauroi hänen ilmeelleen.
”Minä…”, Nora mutisi. ”Te olette aina onnitelleet jo aamulla, joka vuosi. Luulin oikeasti, että…”
”Voi, Nor, sinua ei voi unohtaa”, Emily hymyili ja heittäytyi uudelleen hänen kaulaansa nähdessään kelmien tulevan alas yhtenä ryppäänä. ”Varo kurpitsamehua, siinä on jotain ylimääräistä”, tyttö kuiskutti hänen korvaansa ennen kuin päästi pojat onnittelemaan.
”Ajateltiin, ettei voitaisi pitää mitään massiivisia juhlia tänään, mutta saat toiset viikonloppuna, jos haluat”, James virnisti halatessaan häntä.
”Tämä on ihan tarpeeksi, kiitos vain”, Nora mutisi vastaukseksi katsellessaan oleskeluhuonetta, joka oli täynnä iloisena jutustelevia rohkelikkoja. ”Voidaan käydä Tylyahossa perjantaina tosin. Minun pitää päästä ulos linnasta.”
”Sovittu”, James hymyili puristaessaan hänen kättään ja kiepauttaessaan hänet Siriuksen luo.
”Tietysti minä muistin”, Sirius sanoi hänelle ensi töikseen. Nora yritti olla kuin ei olisi välittänyt koko asiasta, vaikka tietenkin hän välitti. Oli vaikea olla hehkumatta tyytyväisyyttä.
”Miten vain”, hän tuhahti.
”Miten vain”, Sirius toisti nauraen. ”Syntymäpäiväsi eivät ole ”miten vain” sinulle. Siksi minulla onkin lahja sinulle.”
”Lahjoja!” Nora kiljaisi voimatta peittää innostustaan enää pidempään. ”Teillä on lahjoja?”
”Tietenkin meillä on lahjoja”, Lily nauroi. ”Sinulle on pakko olla lahjoja, muuten syntymäpäivästäsi ei tule yhtään mitään.”
Nora repäisi kätensä irti Siriuksen käsistä ja liiteli Lilyn luokse. Lily ojensi hänelle kauniisti paketoidun paketin. Nora ei välittänyt jäädä ihailemaan paketin ulkomuotoa vaan istui muitta mutkitta sohvalle karkottaen siinä istuvan Dinan kauemmas. Hän kolisteli pakettia tarkasti korvansa juuressa ennen kuin repi käärepaperin auki. Kääreestä paljastui ruskeakantinen kirjanen, jonka kannessa oli vuosia vanha kuva hänestä, Emilystä ja Lilystä nauramassa lumihangessa.
”Ettet varmasti pääse unohtamaan meitä ikinä”, Lily kuiskasi hymyillen keikkuessaan hänen tuolinsa selkänojalla. Emily kurkki kantta hänen olkansa takaa.
”Kaamea kuva”, kuului Emilyn tuomio. ”Mistä sinä löysit tuollaisen?”
Lily ei vastannut vaan kehotti Noraa jatkamaan eteenpäin. Nora teki työtä käskettyä ja avasi kirjan varovasti. Ensimmäisellä sivulla oli Lilyn säntillisellä käsialalla kirjoitettu lause: Ystävyys: elämää pidempää ja katoamatonta.
Nora kääntyi katsomaan ystäväänsä.
”Kiitos, Lil, ihan totta, olet ihana.”
Lily hymyili hänelle. ”Katso ensin ne kuvat ja sano vasta sitten.”
Nora katsoi. Albumissa oli kuvia lähinnä heistä kolmesta: Tylyahossa, Tylypahkassa, heidän kaikkien kotona, ulkona, sisällä, huvittavia ja vakavia. Viimeisille sivuille Lily oli onnistunut löytämään kuvia myös muista. Nora irvisti kuvalla, jossa hän keikkui kelmien makuusalissa ja tutki kriittisenä kelmien uusinta keksintöä Siriuksen ja Jamesin nauraessa taustalla.
”En ikinä saanut selville, mikä tuo on”, Nora mutisi kuvalle kääntäessään viimeisen sivun. Siinä oli kuva Norasta hänen uuden vuoden valvojaisten parantaja-puvussaan. Nora tuijotti kuvaa. Hän ei tunnistanut itseään siitä. Se tyttö, joka irvisti kuvassa, ei ollut hän. Se oli joku muu, joku tuntematon. Hän sulki albumin miettien. Oliko Sirius ihastunut tuohon tyttöön? Hän ei ollut se tyttö enää.
”Minun lahjani vuoro”, Emily huikkasi nähdessään Noran sulkevan Lilyn lahjan. Nora katsahti nopeasti Siriukseen, joka tuijotti häntä, ennen kuin katsoi Emilyä.
”Antaa palaa”, hän kehotti. Emily virnisti hänelle ojentaessaan hänelle jättimäisen paketin.
”Tämä tuli eilen Australiasta”, tyttö hymyili. Noran silmät alkoivat loistaa, ja hän melkein katui kirjettä, jonka oli aamupäivällä lähettänyt Nealle.
Nora otti paketin käsiinsä ja tunnusteli sen painoa. Se oli kokoonsa nähden yllättävän keveä. Nora repi käärepaperin pois paketin päältä. Hän joutui repimään sen seuraan vielä pari seuraavaakin paperikerrosta. Nea oli liian perusteellinen, mitä tuli pakettien pakkaamiseen.
”Vau, Nea!” Nora hihkaisi nähdessään, mitä paketista paljastui. Paketissa oli pari yksinkertaista päiväkirjaa. Kirjat edustivat niitä harvoja värejä, joita Noralla ei vielä ollut käytössä. Vain Nea pysyi mukana laskuissa siinä, mitä värejä Noralla jo oli. Kirjojen lisäksi paketissa oli muutamia mustepulloja ja sulkakyniä: kirjoitustarpeita, joista Nora ei saanut koskaan tarpeekseen.
”Miten Nea voi mitenkään muistaa kaikki värit?” Nora mutisi itselleen.

Ilta oli jo pitkällä, kun Nora oli saanut kaikki lahjansa avatuksi. Tyttö pomppi hilpeänä sohvalla ja säteili jokaiseen ilmansuuntaan. Sirius oli alkuun istunut tytön vieressä, mutta todettuaan paikan liian vaaralliseksi – Nora huitoi lakkaamatta käsillä ympäristöään – poika oli siirtynyt Jamesin tuolin käsinojalle keikkumaan.
”Oletko sinä edes ajatellut Amalialle puhumista?” Sirius kysyi matalasti Jamesilta, kun muut ympärillä olijat olivat keskittyneet Noraan.
”En”, James mutisi hänelle. ”Entä sinä?”
”Olen miettinyt, mutten usko, että minusta siihen. Hän ei ole minun mummini”, Sirius vastasi.
”Hän on sinulle kuin mummi”, toinen muistutti. ”Hän kuuntelee sinua, luultavasti enemmänkin kuin minua tai Emilyä.”
Sirius kohautti olkiaan ja antoi asian olla. Kumpaakaan poikaa ei huvittanut puhua siitä. Amalia ja Yosumi, se oli jotain liian käsittämätöntä.
Sirius katseli Dinaa, joka lenteli huoneessa puolelta toiselle eikä pysynyt paikoillaan hetkeäkään. Tyttö jutteli hetken siellä toisen täällä, ennen kuin hyppäsi Jamesin syliin istumaan.
”Hei, James”, tyttö heläytti kiertäessään kätensä pojan ympärille. James halasi tyttöä toisella kädellään.
”Hei, Din. Oletpa energinen tänään.”
”Niin, tiedän. En tosin ymmärrä, miksi. En ole tehnyt mitään muuta kuin juonut kurpitsamehua”, tyttö tuumi nauraen.
”Sinä joit kurpitsamehua!” Sirius parahti. ”Voi, helvetti, tiesin, että unohdin jotain.”
”Niin, alaikäiset”, James irvisti. ”Sinä teet heistä alkoholisteja jo lapsina.”
”En minä laittanut sinne alkoholia”, Sirius kielsi.
”Mitä sitten?”
”En tiedä, onko tämä oikea paikka sanoa sitä”, poika mutisi katsellessaan varuillaan Dinaa. Hän tonki hetken taskujaan ja kaivoi ulos pienen pullon.
”Siinä. Juo.” Hän työnsi pullon Dinan käteen. Dina ei edes kyseenalaistanut pulloa vaan hörppäsi sen kerralla tyhjäksi. Tytön silmät muuttuivat sameista uneliaiksi ja siitä jälleen kirkkaaksi. James katseli tyttöä kiinnostuneena.
”Hyvä on, mitä se oli?” James kysyi, kun Dina oli hypännyt hänen sylistään ja mutissut tahtovansa ruokaa.
”Nesteytin pelkopäärynämme, jonka löysin sänkysi alta”, Sirius virnisti. ”Mutta vaikutus ei ilmeisesti ollut parhain mahdollinen. Sitä tulee sivuvaikutuksia.”
”Kerro!”
”Lupaatko pyhästi käyttää sitä Ruikulia vasten, jos saat tilaisuuden?” Sirius kysyi.
”Pyhimmästi”, James lupasi ja nojautui eteenpäin kuullakseen paremmin. Sirius vilkaisi ympärilleen ennen kuin mutisi suupielestään vastauksen.
”Kurpitsamehussa se aiheuttaa vain lievää ylienergisyyttä ja levottomuutta, mutta olen varma, että saan pahempiakin sivuvaikutuksia. Kokeilut jatkuvat.”

                                          ***

Tessa luennoi täydelle luokalle jostain, mikä ehkä liittyi jotenkin siihen, että Tylypahkaan saapui helmikuussa vieraita, joille täytyisi järjestää jotain ohjelmaa. Kukaan ei oikeastaan ollut kiinnostunut asiasta niin aikaisin perjantaiaamuna.
”Kuulkaas, en minä turhaan täällä puhu. Voisitte itse asiassa kuunnellakin jotain”, Tessa ärähti vihdoin kyllästyttyään yksinpuhumiseen. ”Sirius, sano jotain.”
”Tuota”, Sirius rapsutti käsivarttaan, ”tämä tuli niin äkkiä. En oikein tiedä…”
”Nora?” Tessa kysyi.
”Neiti Dawson?” viileä ääni matki ovelta. Kaikkien katse kääntyi ovelle. Ovella seisoi pitkä, tumma mies, jolla oli lyhyeksi leikatut hiukset ja komeilla kasvoilla inhoava ilme. Mies nojasi jäykkänä ovenkarmia vasten ja näpräsi kädessään olevan salkun kantimia. Kaikki tuijottivat miestä niin innokkaina, ettei kukaan huomannut, miten Tessa tippui tuoliltaan ja pudotti pöydältään pinon papereita maahan. Kukaan ei huomannut, miten Tessan hengitys oli äkkiä alkanut kiihtyä. Nainen kompuroi pystyyn ja suoristi paitaansa.
”Kevin”, nainen sai sanottua. Nyt oppilaiden katse viivähti Tessassa, mutta palasi taas nopeasti mieheen – Keviniin. Kevin tuijotti Tessaa viileän tyyni ilme kasvoillaan.
”Mitä sinä… mitä sinä teet täällä?” Tessa vinkaisi hyvin epätessamaisesti.
”Puhtaasti työasioita”, Kevin vastasi kylmästi ja harppoi sisään. Lily väisti sivuun, kun miehen viitta hulmahti hänen edestään. ”Käsi”, mies määräsi.
Tessa ei liikahtanutkaan.
”Neiti Dawson…”, Kevin sanoi painokkaasti. Kaikki pystyivät helposti kuulemaan, miten miehen ääni tärisi vihasta.
”Miksi sinä kutsut minua noin?” Tessa piipitti erittäin omituisella äänellä.
”TESSA! Käsi tänne!” mies karjaisi. Tessa ojensi kätensä ja tuijotti järkyttyneenä miestä. Kevin kaivoi laukustaan pullon ja iski taikasauvansa Tessan käsivarteen. Tessa värähti kosketusta, mutta pysyi paikoillaan. Pullo täyttyi punaisella nesteellä, ja Tessa katsoi sivulle ja näki täyden luokan tuijottavan heitä.
”Mitä te siinä vielä teette?” nainen ärähti kipakasti. ”Häipykää, tunti on päättynyt!”
Luokka pomppasi ylös tyynyiltään ja kiirehti ovelle Tessan äänen säikäyttäminä.

”Mitä tehdään?” Emily kysyi käytävässä.
”Mitä tehdään?” Sirius matki. ”Salakuunnellaan, tietenkin. Eihän tässä muuta vaihtoehtoa ole. Saadaan vastaus Tessan mysteeriin, sitähän te olette jo pitkään toivoneet.”
Seitsikko tappeli hetken hiljaisuudessa oven takana parhaista kuuntelupaikoista ennen kuin asettui paikoilleen kuuntelemaan. Tessan ääni kuului selvänä huoneesta. Lily pystyi jopa näkemään osan naisesta oven raosta.
”Minä sanoin sinulle, ettet ryntää tänne kesken oppitunnin. Tajuatko ollenkaan, kuinka uteliaita he oikein ovat?” Tessan ääni värisi.
”Minä en sanonut, että tottelisin. Tai sanoin, mutta olet sinäkin lupauksiasi pettänyt”, Kevin tuhahti ja jatkoi Tessan veren pullotusta ja naisen ympärillä häärimistä.
”Miksi sinä tulit?” Tessa kuiskasi.
”Työasioita, minähän sanoin jo”, mies vastasi. ”Matami Pomfrey lähetti Mungoon pyynnön ja sanoi tarvitsevansa apua kanssasi. Johtokunnan mielestä minä olin sopivin hommaan.”
”Et siis…”
”En.”
”… ole antanut anteeksi?”
”En ikinä.”
”Minä olen raskaana, voin alkaa itkeä”, Tessa sanoi yrittäen selvästi kuulostaa uhkaavalta. Kevin ei vastannut mitään.
”Se ei ollut minun syyni. Minulle ei annettu mahdollisuutta”, Tessa jatkoi. Kevin oli hiljaa.
”Sano jotain!” nainen kiljaisi ja kuulosti jo hivenen hysteeriseltä. ”Se ei ollut minun vikani.”
”Tessa”, Kevin sanoi hiljaa, mutta Tessa ei tuntunut kuuntelevan. ”Tessa”, lujemmin sanottuna.
”Sinä yrität saada minua riitelemään kanssasi!” Kevin sanoi määrätietoisesti ja pudotti veripullot turvallisesti laukkuunsa. Tessa puhkesi kyyneliin.
”Minä en ole riidellyt liki viiteen kuukauteen. Viiteen kuukauteen! Minä tulen hulluksi, jos en saa riidellä.”
”Olet koskaan miettinyt, että siinä on ehkä syy tähän?” Kevin mutisi hiljaa niin, että sanoja oli vaikea kuulla.
”Se oli pelkkää huonoa sattumaa kaikki, pelkkiä väärinkäsityksiä”, Tessa nyyhkytti. ”Riidalla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa.”
”Lopeta tuo!” Kevin kivahti.
”En! Sinä kaipaat häntä yhtä paljon kuin minäkin”, Tessa itki. Kevin pudisti päätään itsepäisesti.
”Lopeta! Hän on poissa. Sinä et saa häntä takaisin.”
Tessa lopetti itkunsa ja katsoi huuli vapisten miestä.
”Minulla on töitä”, Kevin mutisi ja käännähti kannoillaan. Kelmeille ja tytöille tuli äkkiä kova kiire päästä kauemmas oven luota.

”Tajusiko kukaan yhtään mitään?” Sirius uteli, kun he olivat päässeet tarpeeksi kauas Tessan huoneesta. Emily pysähtyi nojaamaan polviinsa ja tasaamaan hengitystään.
”Ei”, Emily sanoi. ”Ei Tessasta kukaan tajua mitään, ellei hän itse suoraan kerro, mitä on tapahtunut.”
”Miten olisi teehetki tänään?” Nora ehdotti.
”Ei käy, meidän piti lähteä Tylyahoon”, James muistutti. ”Sinun syntymäpäiväsi, muistatko?”
”Hemmetti”, Nora manasi. ”No, mitä tehdään?”
”No, mitä tässä voi tehdä”, Lily mutisi. ”Mennään huomenna tai tänä iltana, jos ei mene liian myöhään.”
”Lily, kuule, Tylyahossa menee aina liian myöhään”, Nora nauroi. ”Kukahan se Kevin on? Tessa näytti tuntevan hänet ihan hyvin. Minä sain sellaisen käsityksen, että hän on joku Mungon parantaja.”
”Hän onkin”, Lily muisti. ”Minä… minä selvittelin asioita joululomalla.” Hän vilkaisi nopeasti Jamesia ja Siriusta, jotka virnistivät yhtenä miehenä hänelle. ”Hän on Tessan tukihenkilö.”
”Mihin ihmeeseen Tessa tarvitsee tukihenkilöä?” Nora ihmetteli.
”Hänellä on – on ollut, en tiedä – alkoholiongelma tai jotain sinne päin”, Lily mutisi.
”No, sanokaa mitä sanotte, mutta minusta tuo ei näyttänyt ollenkaan miltään tukihenkilö-tuettava –suhteelta.”

Lily koputti Tessan huoneen oveen hiljaa. Nora pyöritteli silmiään ja totesi, ettei Tessa kuullut niin hiljaista ääntä. Tyttö jysäytti nyrkkinsä muutaman kerran oveen niin, että koko käytävä raikasi.
”Tuota hän ei voi olla kuulematta”, Nora nyökkäsi tyytyväisenä ja jäi odottamaan vastausta. Emily nojasi päin Lilyn olkapäätä ja yritti keskittyä pitämään silmiään auki.
”Hän on nukkumassa ihan varmasti. Voidaanko tulla vasta huomenna?” tyttö kysyi unisena.
”Itse asiassa kello on jo yli puolen yön, joten sinun huomisesi on jo nyt”, Nora irvisti. ”Ja tasan varmasti hän ei nuku vielä.”
Lily antoi Emilyn ja Noran kinastella asiasta ja keskittyi itse kuuntelemaan hiljaisuutta. Tessan huoneen ovi pysyi kiinni, mutta sisältä kuului jo mutinaa ja laahaavia askeleita. Pian Tessan pää pilkisti oven raosta.
”Ai, te”, nainen mutisi hivenen pettyneen kuuloisena.
”Odotitko jota kuta toista?” Nora tahtoi tietää heti. Tessa raotti oveaan hivenen lisää ja päästi heidät sisään.
”En oikeastaan. Ajattelin vain, että ehkä hän… Ei mitään.”
Nora ryntäsi valloittamaan sohvaa, ja Emily seurasi kiireisenä perässä. Sohva oli tytön mielestä paras paikka nukahtaa ilman, että kukaan kiinnittäisi siihen suurempaa huomiota. Lily seurasi maltillisemmin kaksikon perässä.
”Teetä?” Tessa mutisi sulkiessaan oven. Nainen ei odottanut vastaustaan lennättäessään teekuppeja heidän eteensä. Lily istui Noran viereen sohvan käsinojalle ja katseli Tessaa. Nainen oli selvästi itkenyt taas, mutta sillä hetkellä hän näytti olevan ihan järjissään.
”Oletko sinä kunnossa?” tyttö uteli naiselta. Tessa väläytti hänelle apean hymyn, joka ei ollenkaan sopinut naisen kasvoille.
”Tietysti. Miksen olisi?”
”Sinä vaikutit aika järkyttyneeltä, kun se mies tuli keskeyttämään oppituntisi”, Lily jatkoi ja heitti Noralle varoittavan katseen. Nora sulki pettyneenä suunsa ja piti harkitsemattoman sanat sisällään.
”No, mitä muuta minulta voi odottaa”, Tessa mutisi hieman vihaisenkuuloisesti. ”Hänellä ei ollut mitään oikeutta tulla keskeyttämään tuntiani sillä tavoin. Minä nimenomaan kielsin häntä tekemästä niin.”
”Sinä tunnet hänet?” Lily uteli hienovaraisesti. Tessa pyöritteli silmiään kaataessaan heille teevettä.
”Tietenkin minä tunnen Kevinin.”
”Aiotko kertoa meillekin?” Nora tiedusteli välittömästi. ”Hän on ihan varteenotettavan näköinen. Minkä ikäinen hän on? Seurusteleeko hän?”
Tessa naurahti ontosti.
”Luulin, että seurustelet Siriuksen kanssa”, nainen virkkoi hitaasti piilottaessaan kasvonsa teekuppinsa taakse. Nora heilautti kättään vähättelevänä ja oli pudottaa teekuppinsa käsistään. Lilyn käsi lennähti automaattisesti lähemmäs valmiina tarjoamaan apua, jos sitä tarvittaisiin. Tällä kertaa ei tarvittu vaan Nora sai säilytettyä otteensa kupistaan.
”Sirius ymmärtää kyllä, jos päätän vaihtaa parempaan”, Nora nauroi helisevästi. Tessa irvisti laimeasti.
”Pysyttele vain Siriuksessa”, nainen kehotti. ”En usko, että Kev olisi kovin seurustelevaa tyyppiä. Sitä paitsi hän on yhdeksän vuotta vanhempi kuin sinä.”
”Miten sinä tunnet hänet? Hänhän on sinuakin vanhempi”, Nora jatkoi uteluaan Lilyn katseista välittämättä. Tessa tuijotteli puoli tyhjää teekuppiaan, sitten hetken huoneensa seiniä. Lily näki, että Nora joutui käyttämään kaiken tahdonvoimansa, jottei olisi hoputtanut naista kertomaan.
”Me kävimme koulua samaan aikaan”, Tessa sanoi vihdoin hitaasti. ”Tuntuu kuin siitä olisi jo kymmeniä vuosia aikaa.”
”Olitteko te ystäviä?” Lily kysyi hiljaa. Nora sulki pettyneenä suunsa, koska ei ollut saanut ammuttua omaa kysymystään ääneen ennen Lilyä.
”Ei, ei oltu”, Tessa mutisi katsellen jonnekin menneisyyteen. Nainen näytti tuskin tajuavan, että puhui vielä heille. ”Vasta koulun jälkeen, kun minäkin olin päässyt pois. Vasta silloin meistä tuli… ystäviä.”
”Tunteeko hän sinun tarinasi?” Nora kysyi silmät sädehtien.
”Minun tarinani?” Tessa mutisi poissaolevana. ”Hän on osa sitä.”
Oven koputus herätti Tessan menneisyydestä. Nainen katsoi säikähtäneenä heihin kolmeen. Lily ja Nora tuijottivat Tessaa hiljaisuudessa. Emily torkkui Noran olkapäätä vasten puoli unessa. Nainen nousi ripeästi ylös ja näytti katuvan, että oli tullut paljastaneeksi niinkin paljon kuin oli. Hän riensi ovelle ja repäisi sen auki kauhistuttavalla voimalla.
”Kevin”, Tessan ääni oli yllättynyt. Kevin seisoi huoneesta säteilevässä valokeilassa ja katsoi hämmentyneenä kolmea tyttöä, jotka istuivat vieretysten sohvalla.
”Mitä sinä teet täällä?” Tessa jatkoi tuijottaen miestä. Kevin riisti katseensa heistä ja katsoi sen sijaan Tessaa.
”Ajattelin, että olet yksin, mutta huomaan olleeni väärässä. Miten sinä ikinä pärjäisitkään yksin?” miehen ääni oli pureva. Tessa puri huultaan ja yritti sangen epätoivoisesti näyttää siltä, että sanat eivät olleet sattuneet, vaikka ne selvästi olivat.
”Minä olen ollut yksin yli neljä kuukautta”, Tessa muistutti kuin asiassa olisi ollut jotain ylpeilemisen aihetta.
”Ja hyvinpä olet pärjännyt sen ajan, Tess”, Kevin letkautti.
”Älä sano sitä nimeä”, Tessa kivahti, ja Kevin naurahti ivallisesti.
”Sinä tapasit rakastaa sitä nimeä. Mikä tuli? Lisää väärinkäsityksiä?”
”Jos sinä pysähtyisit edes viideksi sekunniksi miettimään sitä, tajuaisit kyllä, etten ole syyllinen tähän”, Tessa ärähti kiivaasti. Kevin pudisti päätään.
”Minä en riitele sinun kanssasi”, mies sanoi rauhallisesti ja astahti kutsumatta sisään. Tessa katseli miestä ensin hämmentyneenä ennen kuin tajusi sulkea oven.
”Keitä he ovat?” Kevin kysyi hiljaa tuijotellen kolme rohkelikkotyttöä.
”Tässä on Lily, Nora ja Emily. Minä kerroin sinulle heistä, jos muistelisit hieman tarkemmin”, Tessa viittasi tyttöihin. Nora hymyili säteilevänä Kevinille, joka tuijotti takaisin ilmeettömänä.
”Minä poltin sen kirjeen lukemisen jälkeen. En voi muistaa yksityiskohtia”, mies sanoi tuijottaen yhä Noraa.
”Niin tietysti”, Tessa mutisi itsekseen. ”Teetä?”
Kevin ei vastannut, mutta kääntyi kyllä ympäri katsomaan Tessaa.
”Haluatko, että puhun heidän läsnä ollessaan vai kaksin?” mies kysyi vastaamatta Tessan kysymykseen. Tessa kohautti olkiaan ja viittasi miestä istumaan sängylleen.
”Ei, kiitos”, Kevin vastasi jäisesti. ”Eiköhän niistä kokemuksista ole saatu tarpeeksi.”
Tessa näytti punastuvan railakkaasti. Sekin oli jotain, mitä ei olisi voinut koskaan olettaa näkevänsä Tessan tekevän. Vaikka toisaalta, Tessasta ei näköjään pitäisi olettaa yhtään mitään, koska nainen selvästi halusi aina toimia odotuksia vastaan.
Kevin käveli tyynesti Tessan työpöydän viereen ja veti siitä tuolin itselleen. Mies ei katsonut Tessaa istuessaan vaan sen sijaan silmäili kiinnostuneena huonetta. Kevin tuskin huomasi – tai sitten ei vain välittänyt – Lilyn ja Noran uteliaista katseista.
”Minun täytyy puhua sinulle adoptiosta. Oletan, että olet täyttänyt jo tarvittavat kaavakkeet. Matami Pomfrey sanoi, että on jo keskustellut kanssasi siitä, mutta minun täytyy saada tietää myös.”
Kun Tessa vain tuijotti Keviniä sanomatta mitään, mies jatkoi ärhäkästi.
”Tajuat kai, että tämä on työtäni? Jos saisin itse valita, en tulisi lähellekään sinua enää koskaan.”
Tessa puri huultaan istuessaan sängylleen.
”Niin, tuota, minä… Minä kadotin ne paperit”, Tessa mutisi suupielestään. ”Ja sitten aloin miettiä…”
”Kai sinä nyt uudet osaat täyttää”, Kevin keskeytti. Tessa kohotti katseensa uhmakkaana mieheen.
”Minä en anna sitä adoptioon”, nainen täräytti.
”Tessa…”, Kevin aloitti, mutta Tessa pudisteli päätään jo valmiiksi.
”Ei, ei. Minä en anna sitä pois. Se on minun lapseni.”
”No, siinä tapauksessa tämä menee mutkikkaammaksi. Meidän täytyy saada paperille isän suostumus lapsen huoltajuudesta ja vakuus siitä, että hän hyväksyy tilanteen”, Kevin mutisi kuin itsekseen.
”Ei”, Tessa huudahti. ”Ei.”
”Kai sinä tajuat, että jos hairahdut, kuten sinulla oli tapana, menetät huoltajuutesi. Nämä lait ovat äärimmäisen tiukkoja. Ja sinun taustasi huomioon ottaen…”
”Ei, ei isää”, Tessa aneli jo tässä vaiheessa. ”Sinä tiedät, mitä…”
”Tiedänkö?” Kevin keskeytti ärhäkästi. ”Tiedänkö, Tessa?”
”Tietysti sinä tiedät. Minä en ikinä pettäisi… En ikinä!”
Lily ja Nora liikahtivat vaivautuneena sohvalla. Emily oli liian uninen tehdäkseen niin. Kevin ja Tessa eivät kummatkaan huomanneet sitä. He olivat liian keskittyneitä toisiinsa. Tessan poskia täplittivät tiuhaan valuvat kyyneleet.
”Minä en mene henkilökohtaisuuksiin, Tessa. Katsotaan, miten tämä menee. Minä olen parantajasi, en ystäväsi.”
”Sinulla oli tapana olla ystäväni”, Tessa niiskutti. Kevin katsahti sohvalla istuviin tyttöihin ennen vastaamistaan.
”Se oli ennen kuin sotkit kaiken.”


(A/N2: Uu, jos Kevin selviää koko ficin läpi hengissä hän täyttäisi tänään jo kunnioitettavat 58 vuotta! Outo ajatus ;D)
« Viimeksi muokattu: Tammikuu 02, 2009, 14:02:45 kirjoittanut Delia »

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 1.1.09
« Vastaus #72 : Tammikuu 04, 2009, 13:31:51 »
A/N: Tarkoitus oli laittaa jatkoa jo eilen, mutta päätin sittenkin nukkua yön yli. Olisi muuten venynyt taas ihan liian myöhäiseksi. Rakastan lomia, kun saa vaan olla rauhassa ja kirjoittaa. KK sujuu taas vaihteeksi, sain innostuksen takaisin nyt, kun on menossa niin ihania tapahtumia. Oli muuten ihana tulla tänne ja nähdä valtava kommenttivyöry, joka oli tullut vain puolen päivän aikana. Olette parhaita <3

Sari: Kiitos. Et jättänyt mitään lukematta, sillä en kertonut, mitä Nora sai Siriukselta. En tiedä, onko se soveliasta kuultavaa, joten jätin ihan tarkoituksella kirjoittamatta. Voitte antaa mielikuvituksenne lentää ;D
Kevin ja pelottava samassa lauseessa! Hymyilen täällä itsekseni sille. Jotenkin niin omituista kuvitella Kevinissä mitään pelottavaa :)
tiny: Kiitos. Onhan se klisee, se Noran ilmoitus. En edes itse osannut ajatella sitä niin, kirjoitin sen vaan, kai se tuli jostain alitajunnasta. Mutta se on niin jotain sellaista, mitä Nora tekisi, en voinut kirjoittaa sitä mitenkään epäkliseisesti, jos ymmärrät, mitä tarkoitan. Korjailin myös tuon virheen pois, kiva kun huomautit. Välillä livahtaa tuollaisia kummallisuuksia (varsinkin yöllä, kun on väsynyt ja kirjoittaa. Sanat alkavat taipua ihan kummallisella tavalla ;D).
Koko Tessan sotkusta tulette kuulemaan lisää erittäin pian. Olen rakastanut niiden kohtien kirjoittamista, enkä malta odottaa, että tekin pääsette niitä lukemaan. Tuholaisestakin selviää paljon ihan lähiluvuissa, muun muassa se, että Tessan tapauksessa totuudesta ei voi ikinä olla täysin varma :)
emwt: Kiitos. Joo, koita kestää Tessan kanssa. Sitä on meinaan luvassa ihan kiitettävästi lähiaikoina...
Silver Kiitos.
Velia: Kiitos. Kevinistä et ehkä tämän ficin aikana saa kuulla isänä, tai kuka sitä tietää? Kaikkeahan voi tapahtua? Ehkä Tessa yllättää ja päättääkin, että tuholainen on Kevinin ;D No joo, olen itsekin ihan pyörällä tästä vanhemmuustouhusta tällä hetkellä. Tessa on niin äärettömän sekava ja ilmeisen haluton päättämään tuholaiseen liittyvistä asioista ;D
Nelet: Kiitos paljon! Täytyy nostaa hattua kyllä (nostaisin, jos minulla sellainen nyt olisi päässä) teille, jotka ahmitte tämän läpi parissa viikossa. Ehkä se on sitä, kun itse kirjoittaa, mutta minä kavahtaisin kauhusta ja juoksisin karkuun, jos joku pakkosyöttäisi tätä minulla ;D Onneksi saan kirjoittaa enkä lukea :D Alkuluvut ovat jotain niin uskomattoman noloa... Hrrr.
Tinusa: Kiitos. Lähinnä tuo Kevin viitaus oli vain yksittäinen tieto, ei vihjaus. Mutta olisi tuntunut niin lopulliselta kirjoittaa "kun". Kun eihän sitä koskaan tiedä... Jos vaikka Keviniin kompastuu kiveen ja kupsahtaa kesken kaiken. Ei sitä voi varmaksi sanoa...
Eara: Kiitos. Toivottavasti sitten tulet pitämään seuraavistakin luvuista, koska niissä todellakin tulee Tessa näkymään. (Yksi luvuista on jopa nimetty hänen mukaansa :D) Tessan tulette ehdottomasti näkemään humalassa sitten, kun saan tuholaisen turvallisesti ulos toimitettua. Siihen asti Tessa pysyttelee kiltisti alkoholin ulottumattomissa.

Seuraava luku on siis kokonaan toisesta näkökulmasta. Päähenkilöinä hyppelevät Romeo ja Dina parin muun ohessa, joten turha odottaa kelmejä tässä luvussa. Luku on äärettömän tynkä varmasti siitä syystä, etten osaa ollenkaan kirjoittaa Romeosta tai muista. Mutta toivottavasti ne hahmot vähän aukenevat teille.
Rakastin Dina-kohtauksen kirjoittamista tosi paljon. Oli niin suloista kuvitella se leikkimässä agenttia :D Saa nähdä, mitä pidätte. Yritän saada jatkoa survottua ulos vielä tässä ennen loman loppumista. Mutta nyt, kommentteja jään kaipaamaan erittäin paljon.
- Delia (joka pahoittelee luvun lyhyyttä)

45. luku – Toisesta näkökulmasta
11.1.1978

Romeo McCray ei koskaan tuntenut itseään niin avuttomaksi kuin silloin, kun Roxy oli kipeä. Kun sisko makasi sängyllä kuumeisena ja yski kauhistuttavalla tavalla, eikä hän voinut tehdä mitään helpottaakseen tytön oloa, silloin hänen kätensä olivat sidotut. Muuten hän pystyi aina seuraamaan siskonsa elämään, varjelemaan tätä kolhuilta ja pettymyksiltä ja suojelemaan tätä vaaroilta. Mutta kun Roxy oli kipeä, hän ei voinut muuta kuin istua siskon sängyn vieressä ja pidellä tytön kättä.
”Kerrotko taas tarinan kolmesta pöllöstä ja salamanterista?” Roxy pyysi maatessaan sairaalasiiven sängyllä ikkunan vieressä. Roxy piti siitä sängystä, koska siitä saattoi nähdä ulos pihamaalle. Roxy oli aina rakastanut ulkoilmaa. Aina silloinkin, kun tyttö oli sidottu sänkyyn sairauden takia, tämä halusi nähdä ulos ja tuntea auringonpaisteen lasin läpi kasvoillaan.
Romeo kertoi tarinan. Hän ei tulisi koskaan kyllästymään siihen, vaikka olikin jo toistanut sitä vaikka kuinka monta kertaa Roxylle. Tyttö rakasti tarinaa, kuten äitikin, eikä Romeo voinut kyllästyä näkemään, miten molempien silmät syttyivät hymyyn, kun hän kertoi tarinaa.
”Mene jo nukkumaan”, tyttö pyysi, kun hän oli päässyt tarinan loppuun. Romeota viilsi nähdä, miten Roxy joutui pinnistelemään jokaisen sanan kohdalla saadakseen ne ulos kunnialla. Hän pudisti päätään.
”Nuku sinä. Minä pärjään kyllä.”
Roxy sulki tottelevaisesti silmänsä, mutta Romeo tiesi, ettei tyttö saisi unta vielä pitkään aikaan. Hän istui hiljaa paikallaan pidellen tytön kättä. Roxy piti siitä, Roxy halusi, että hän oli läsnä, vaikkei sitä sanonutkaan ääneen. Roxy ei halunnut olla yksin, ei kaiken tapahtuneen jälkeen. Romeo ei halunnut edes ajatella sitä kaikkea, mitä oli tapahtunut. Se oli kuin suoraan painajaisesta, se oli liian kamalaa ollakseen totta.
”Luuletko, että tämä koskaan loppuu?” Roxy mutisi hiljaa hänelle. Romeo katsahti siskoaan, joka puhui hiljaa, silmät kiinni. Hän kumartui lähemmäs ja hengitti tytön käsiin.
”Minä laitan sen loppumaan. Sinä saat onnellisen loppusi. Kaikki tulee menemään hyvin”, hän vakuutti, vaikkei sitä tiennytkään. Hän ei voinut kertoa Roxylle totuutta. Hän ei voinut murskata tytön unelmia, hän ei voinut tehdä sitä.
Roxy mutisi jotain vastaan, muttei jaksanut avata silmiään. Romeota sivalsi tytön heikkous, mutta hän puri hampaitaan yhteen. Roxy ei saisi tietää, miten häntä sattui. Roxyn pitäisi olla onnellinen.
Romeo vietti sairaalasiivessä koko yön niin kuin oli viettänyt jo monta yötä ennen sitä. Roxy nukahti aikanaan levottomaan uneen, ja matami Pomfrey kävi mittailemassa tytön oloa ja tekemässä pari koetta. Matamin piti tehdä ne silloin, kun Roxy nukkui, koska Roxy vihasi kaikenlaisia kokeita. Tyttö oli sanonut Romeolle kerran, että hänelle tuli kokeista entistäkin pahempi ja sairaampi olo. Sen jälkeen Romeo ei ollut enää koskaan sallinut matamin tehdä kokeita Roxyn ollessa tajuissaan.
”Kuume alkaa laskea jälleen”, matami mutisi hänelle, eikä Romeo voinut kuin huokaista syvään helpotuksesta. Oli raastavaa istua Roxyn vieressä tietäen aina, että jokainen minuutti voisi olla viimeinen.
”Postitin hänen tietonsa Mungoon”, matami jatkoi. ”Sieltä pitäisi tulla ensi viikon aikana lisää lääkkeitä.”
Romeo nyökkäsi kankeasti ja katsahti Roxyyn, jonka kasvoille oli levinnyt rauhallinen ilme.
”Minä tulen taas aamulla”, nainen yritti hymyillä hänelle lohduttavasti, mutta epäonnistui surkeasta. Romeo ei välittänyt naisen ilmeestä. Ei sillä ollut mitään väliä. Lohduttavat sanat tai ilme eivät parantaneet Roxya.

Sunnuntait olivat aina pahimpia. Ajatukset pyörivät yksinomaan Roxyssa, kun ei edes tunteja ollut viemässä ajatuksia pois siskosta.
”Hei, nukuitko sinä taaskaan yhtään?” myötätuntoinen ääni kysyi hellästi hänen takaansa. Romeo käännähti ympäri ja näki Gabriellen edessään. Tyttö hymyili hänelle ystävällisesti, mutta ei ottanut askeltakaan tullakseen lähemmäs.
Romeo pudisti päätään tuskin havaittavasti. Hän oli valvonut suurimman osan yöstä katsellen Roxya. Hän ei voisi koskaan kunnolla kyllästyä niihin kasvoihin. Ne vetivät häntä puoleensa, herättivät valtavan suuren suojeluhalun.
Gabrielle hymyili hänelle ja ojensi kätensä. Romeo tarttui käteen voimatta vastustaa sitä. Gabrielle oli ihana pako kaikesta todellisuudesta. Tytön seurassa Romeo pystyi vierittämään Roxyn kärsimykset edes hetkeksi pois mielestään. Gabrielle oli ihana, koska tyttö tiesi, ettei koskaan voisi olla ykkösenä Romeon mielessä. Gabrielle ei edes tavoitellut sitä paikkaa, koska tiesi, että se kuuluisi aina Roxylle.
”Sinun pitää nukkua, Roxykaan ei oleta, että valvot hänen vierellään koko yötä”, Gabrielle sanoi ja kosketti nopeasti hänen poskeaan. Romeo pudisti päätään kauemmas.
”Minä en voi jättää häntä yksin”, hän lausui itsestäänselvyyden ääneen. ”En pysty siihen.”
”Mitä sinä teet ensi vuonna, kun et ole täällä enää? Silloin hän on yksin”, Gabby muistutti.
”Silloin se menee taas siihen, että minä poukkoilen kahden paikan välillä”, hän mutisi. ”Ihan niin kuin edeltävinä vuosina. Minä olin hänen luonaan aina, kun hän tarvitsi minua.”
Tietenkään Gabby ei voinut muistaa sitä. Ei kukaan voinut koulussa muistaa sitä. Kukaan ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota hänen salaperäisiin, jatkuviin katoamisiinsa. Kukaan ei ollut välittänyt.
”Tuletko edes syömään?”
Romeo vilkaisi taakseen sänkyä, missä Roxy nukkui rauhallisesti matamin antaman unilääkkeen turvin. Kun kuume laski, lääkkeitä voitiin jälleen antaa. Muulloin kuume poltti ne pois, teki Roxyn olon vain entistäkin huonommaksi.
”Hän nukkuu vielä monta tuntia, ennen kuin on tarpeeksi vahva heräämään”, Gabby huomautti. Romeon oli myönnettävä, että se oli totta. Ja vaikka hän kuinka olisi halunnut jäädä Roxyn luokse, oli hänen tunnustettava itselleen, että nälkä kurni vatsassa kielletyn tietoisesti.
”Hyvä on”, hän antoi periksi ja kääntyi sulkemaan sairaalasiiven oven hitaasti perässään. Roxy ei olisi yksin. Matami Pomfrey valvoisi kopissaan eikä päästäisi ketään ylimääräistä sisään.

Päivä sujui luvattoman keveästi Gabriellen kanssa. Tyttö sai hänet unohtamaan ajan kulun, ja hän oli vihainen itselleen huomatessaan kellon käyvän jo iltapäivää. Hän näki Gabriellen silmissä välähtävän pettymyksen, kun hän sanoi palaavansa Roxyn luokse. Tyttö salasi tunteensa hyvin, mutta Romeo tunsi tytön kyllin hyvin tietääkseen tämän ajatukset. Oli itsekästä sotkea Gabrielle tähän kaikkeen, mutta Romeo tarvitsi tyttöä pysyäkseen järjissään. Gabrielle oli ainoa pakotie, joka hänelle edes toisinaan oli.
”Nähdäänkö huomenna?” Gabrielle kysyi aivan, kun se ei olisi ollut varma asia. Romeo nytkäytti päätään.
”Roxyn pitäisi olla kunnossa huomiseen mennessä. Aamulla muodonmuutoksissa?”
”Tiedän, mistä löydän sinut. Nähdään”, Gabrielle hymyili ja vilkutti kääntyessään pois. Romeo jäi tuijottamaan tytön selkää eikä liikahtanut paikoiltaan ennen kuin tyttö oli kokonaan kadonnut kulman taakse.
Roxy istui sängyllä pirteän näköisenä ja jutteli pulppuavasti Dinan kanssa. Romeo irvisti harkitsemattomasti nähdessään rohkelikkotytön, mutta kätki ilmeensä huolellisesti nähdessään Roxyn katsovan itseään. Tytön kasvoille levisi valloittava hymy, kun tämä näki hänet. Romeo riensi eteenpäin nähdessään Roxyn aikovan nousta sängyltä.
”Sinun pitää levätä”, hän muistutti painaessaan tytön takaisin sängylle. Roxy irvisti hänelle.
”Minä olen ihan kunnossa”, tyttö väitti ja vilkaisi paljonpuhuvasti Dinaan. Romeo vilkaisi tyttöön myös. Tämä tuijotti heitä tarkkaavaisesti. Romeo ei pitänyt tuijotuksesta. Dina oli liian tarkkanäköinen. Tyttö voisi arvata… Ehkä Dina aavisteli jo jotain.
”Roxyn pitää levätä”, Romeo toisti Dinalle onnistuen kuulostamaan mahdollisimman epäystävälliseltä. Dina nousi tottelevaisesti tuolilta ylös, mutta Roxy näytti pettyneeltä.
”Ei sinun tarvitse mennä, Din”, tyttö sanoi. ”Jää vielä hetkeksi.”
Dina vilkaisi nopeasti Romeota ja pudisti sitten päätään.
”Ei, luulen, että käyn vielä katsomassa, jos löytäisin Sammyn jostain ennen kuin on liian myöhä”, tyttö vastasi soinnikkaalla äänellä ja lennähti ympäri. ”Nähdään huomenna, Rox.”
Kun ovi oli sulkeutunut Dinan perässä, Romeo käännähti siskonsa puoleen ja odotti räjähdystä. Hän tiesi, että se oli tulossa. Roxy vihasi sitä, ettei hän pitänyt Dinasta.
”Hän olisi ihan hyvin voinut jäädä”, Roxy tivahti hänelle tuottamatta pettymystä. Romeo nipisti huulensa suppuun eikä sanonut mitään. Hän ei halunnut suututtaa Roxya entisestään.
”Minä olen kunnossa jo”, Roxy jatkoi. ”Hän olisi voinut jäädä.”
”En usko, että se olisi ollut viisasta”, Romeo mutisi hiljaa. Ne olivat väärät sanat, mutta hän ei voinut olla sanomatta niitä.
”Dina tietää minun sairaudestani ja hyväksyy sen. Sinun mielestäsi minulla ei saa olla ystäviä eikä elämää eikä mitään vain siksi, että satun olemaan sairas.”
”Roxanne”, Romeo sanoi hiljaa, tyynnyttelevästi.
”Älä kutsu minua noin!” Roxy äyskähti. ”Minä haluan elää normaalia elämää. Minä haluan ystäviä. En halua elää kuolemaa odottaen.”
”Tajuatko sinä, miten vaikeaa se tulee olemaan sinulle? Kaikille läheisillesi? Yritän vain lieventää sitä sinulle”, Romeo mutisi vastaukseksi ja istui Roxyn sängyn laidalle tytön viereen. Roxy ei kavahtanut kauemmas, vaikka vihainen olikin.
”Minä en halua ajatella sitä”, Roxy sanoi. ”Minä haluan elää.”
”Sinä saat elää”, Romeo lupasi kietoessaan kätensä tytön olkapäiden ympärille. ”Minä lupaan, että saat. Enkä minä koskaan petä lupauksiani, enhän?”
”Et”, Roxy mumisi unohtaen tuohtumuksensa ja painautuen lähemmäs häntä. He olivat hiljaa hyvän tovin, kuuntelivat hiljaisuutta ympärillään. Roxy kohotti kasvonsa katsomaan Romeon kasvoja. Tytön poskella värisi yksinäinen kyynel.
”Minä en halua kuolla.”

Dina juoksi pitkin käytävää pois, kauas pois. Roxyn sairaus oli kamalaa katsottavaa, mutta vielä kamalampaa oli se, ettei Romeo halunnut hänen olevan tytön luona. Roxy piti siitä tosin, mutta Romeo ei pitänyt ajatuksesta, että joutuisi jakamaan Roxyn jonkun toisen kanssa. Dina irvisti kuvakudokselle vetäessään sen pois tieltään. Oli ironista ajatella, että ainoa hyvä ystävä, joka hänellä oli ikinä ollut, hänen paras ystävänsä, kuolisi ennenaikaisesti ja jättäisi hänet yksin. Hän melkein katui sitä, että oli koskaan tutustunut Roxyyn, mutta vain melkein. Dina yritti ajatella positiivisesti. Roxylla olisi vielä paljon aikaa edessään, varmasti olisi. Roxy ei ikinä jättäisi häntä yksin. Dina yritti uskoa ajatuksiensa olevan totta. Hän halusi niiden olevan totta.
”Pitikö hänen tulla tänne juuri nyt?” miehen ääni kiiri raivokkaana jostain kaukaa. ”Minä tiesin, että he eivät pystyisi pitämään näppejään erossa toisistaan pitkään. Minä tiesin sen!”
Dina höristi kiinnostuneena korviaan. Hän aisti jotain kiinnostavaa, ehkä jotain uutta vakoiltavaa. Dina törmäsi seinään juostessaan piiloon sen vierelle. Roxy pyyhkiytyi mielestä hetkessä. Hän hivuttautui hiljaa eteenpäin suuntaan, josta oli äänen kuullut. Käytävän perällä oli tummanpuhuva ovi, joka oli pienesti raollaan. Ovi näytti melkein liian houkuttelevalta ollakseen totta. Dina hiippaili ovea kohti niin hiljaa kuin pystyi. Hän oli taitava hiippailussa, olisi ollut ilman kelmien oppejakin. Hän oli syntynyt hiippailemaan. Nyt hän oli elementissään. Dina irvisti muotokuville, jotka tarkkailivat häntä mielenkiinnolla. Yhden taulun vanha noita osoitti häntä estottomasti ja supisi jotain vieruskaverilleen. Dina ujuttautui haarniskan ohi ja varmisti pakoreittinsä, jos tulisi kiire. Ovi avautui ulospäin, joten parhaassa tapauksessa hän jäisi piiloon oven taakse, jos puhujat päättäisivät jättää huoneen ja tulla ulos. Jos tuuri ei olisi yhtä hyvä, hän voisi väittää kompastuneensa lattiakiveen juostessaan sammakkonsa perässä: Sammy oli aina yhtä hyvä hätävalhe.
Dina painautui oven taakse ja yritti kurkkia saranoiden välistä huoneeseen. Näkyvyys oli sangen kapea ja heikko. Tyttö pudottautui maahan polvilleen ja painoi päänsä lattiaan. Oven alta näkymät olivat paljon paremmat. Dina näki tyhjän huoneen, jonka keskellä ei ollut muuta kuin yksinkertainen matto. Matolla seisoi joku. Dina yritti nähdä ylemmäs. Joku oli selvästi mies. Mies oli selin häneen ja huitoi kiivaasti käsillään ympärilleen, vihaisena. Dina ei tunnistanut huitojaa takaapäin. Mies oli tuntematon. Vaatteet olivat tummat, viitan huppu peitti päätä salamyhkäisellä tavalla. Dina ei tiennyt, piiloutuiko mies vaatteittensa taakse tahallaan vai tahattomasti. Kummin tahansa, hän ei pystynyt erottamaan mitään tuntomerkkejä, jotka olisivat antaneet hänelle edes hienoista vihjettä siitä, kuka mies voisi olla. Dina pystyi sanomaan vain sen, että mies oli pitkä. Muuta hän ei nähnyt.
”Minä tiesin!” mies huudahti taas. Huudahduksen perään kuului hiljaista suhinaa aivan kuin joku toinen olisi yrittänyt hiljennellä miestä.
”Älä hyssyttele minua, minulla on oikeus tähän. Minä luulin jo, että olisin voinut ottaa ratkaisevan askeleen. Luulin, että voisin myöntää olleeni väärässä. Mutta tämä osoittaa, etten ollut!” mies kivahti, mutta hiljempaa kuin aikaisemmin. Dina painoi kasvojaan vaativammin lattiaan ja toivoi, että olisi voinut nähdä miehen kasvot. Äänessä oli jotain häiritsevän tutunkuuloista. Hän oli kuullut sen aikaisemminkin. Dina yritti pinnistellä muistiaan, miettiä, koska hän olisi voinut kuulla äänen ennen. Hän vakoili niin taajaan, että tapahtumat sekoittautuivat päässä yhdeksi mössöksi, josta kukaan ei saanut mitään selvää, kaikkein vähinten hän itse. Dina kirosi itseään. Hänellä oli vielä niin paljon oppimista. Sirius tai James olisi palauttanut äänen mieleen sekunneissa. Harmi, ettei hän nähnyt tai kuullut, kenelle tuntematon mies puhui.
”Minä olen kyllästynyt tähän. En enää halua tanssia hänen pillinsä mukaan. Olen ollut äärettömän typerä. Minä lopetan tämän tähän. Minä lähden!”
Dina ei tiennyt, tarkoittiko mies lähtevänsä huoneesta vai lähtevänsä jostain muualta. Varmuuden vuoksi hän liikahti sivummalle, jotta pystyisi katoamaan paikalta tarpeeksi nopeasti, jos tarve sen vaatisi.
Huoneessa miehen keskustelukumppani mutisi rauhallisesti muutamia sanoja.
”Ei, minä olen kyllästynyt olemaan järkevä! En halua enää ajatella. Minä lähden”, mies kivahti ja käännähti kannoillaan. Dinalla tuli niin kiire pois oven takaa, että hän unohti katsoa, minkä näköinen mies oli. Tyttö kompuroi piiloon haarniskan taakse ja painautui kiinni seinään. Hän yritti tasata hengitystään äänettömäksi, onnistuikin melkein. Huoneen ovi aukeni levälleen aivan kuin se olisi potkaistu auki, mutta kukaan ei tullut ulos. Ainakaan ketään Dina ei nähnyt. Ilmasta kyllä kuului kiukkuista mutinaa, joka kaikkosi pian ja katosi lopulta.

Tessa arveli, että koko linna kuuli heidän riitelynsä, mutta hän ei välittänyt siitä. Oli ihanaa riidellä pitkästä aikaa kunnolla. Hän tiesi, että kaikki luonnistuisi jälleen. Kevin ei voisi vihata häntä oikeasti ja ikuisesti, jos suostui riitelemään hänen kanssaan asioista.
”Jos sinä kuvittelet kaiken korjaantuvan itsestään, olet väärässä”, Kevin huusi hänelle parhaillaan. ”Jos kuvittelet, että hän ryömii takaisin ja anoo sinua takaisin, tunnet hänet huonommin kuin ikinä kuvittelinkaan. Ennemmin hän antaa anteeksi minulle, kun ryömii takaisin luoksesi, ja se on jo paljon sanottu.”
”Luulet tuntevasi hänet, mutta tunnetko muka oikeasti. Ja tunteeko hän sinut, jos kuvittelee, että ikinä voisit saada naisia?” Tessa kiljui vastaan keuhkojensa voimasta. Nyt hän todella eli elämäänsä. Hän rakasti riitelyä.
”No, siinä tapauksessa hän tuskin tuntee sinuakaan, koska kuvittelee, että joku muu voisi huolia sinut”, Kevin sutkautti myrkyllisesti. Tessa hulmautti hiuksensa selkäänsä ja oli taipua kaksinkerroin tuholaisen potkaisun voimasta. Tuholainen ei pitänyt siitä, että Tessa ei keskittynyt sen sanomisiin tai huomioinut sitä mitenkään.
”Käännä tuo itseesi, koska hän kuvitteli, että olin sinun kanssasi”, nainen irvisti ja peruutti istumaan sängylleen. Hän nojasi päätä käsiinsä ja huohotti tiheään. Raskaus sai hänet uupumaan nopeammin kuin tavallisesti, ja Kevin ei todella ollut oikea ihminen riitelyseuraksi.
Kevin nojasi raskaasti seinään, huohotti hänkin kaikesta siitä huutamisesta. Se oli alkanut viattomalla verinäytteen otolla, ja Tessa oli ylpeä itsestään, että oli saanut Kevinin räjähtämään. Se ei ollut mitenkään helppoa.
Tessaa väsytti ja väsymys pisti hänet nauramaan. Kevinkin hymähteli siihen malliin, ettei nauru voinut olla kaukana miehelläkään.
”Että me ollaan onnettomia”, Tessa kikatti hervottomana. Tuholainen potki kivuliaasti vatsassa ja vaati saada äänensä kuuluviin. Tessa ei välittänyt siitä, vaan jatkoi nauruaan.
”Onnettomia”, Kevin vahvisti ja poimi lattialle pudonneen koeputken takaisin käteensä ja siivoili roiskeita lattialta. ”Anna minä paikkaan kätesi.”
Tessa ojensi tottelevaisesti naurusta värisevän kätensä ja antoi Kevinin putsata kätensä ja parantaa haavan siinä.
”Älä luule, että tämä muuttaa mitään. Minä vihaan sinua silti”, Kevin mutisi hänelle paikkaillessaan naisen kättä.
”Tietysti, tietysti”, Tessa mutisi. ”En minäkään sinun suurin fanisi ole, mutta olet parempi kuin ei mitään juuri nyt.”
”Tuo tuntuu niin imartelevalta, tiesitkö”, Kevin tuhahti hänelle ironisesti. ”Parempi kuin ei mitään. Tuntuu tosi mukavalta.”
”Tiesin, että pitäisit siitä”, Tessa irvisti.
Se ei ollut niin kuin ennen, mutta se oli lähellä sitä. He olivat melkein ystävyysasteella. Melkein. He puhuivat toisilleen: se oli edistystä. He riitelivät keskenään: se oli äärettömän hyvä. He olivat melkein niin kuin ennen.
”Minä tulen huomenna uudestaan”, Kevin mutisi pakkaillessaan tavaroita takaisin laukkuunsa. ”Oletko kunnossa?”
”Väsyttää”, Tessa kohautti olkiaan. ”Oletko varma, ettet voi antaa minulle edes pikkuriikkistä pilleriä?”
Kevin pudisti itsepäisesti päätään.
”Lääkkeet eivät ole vastaus kaikkeen”, mies muistutti. ”Samoin kuin ei myöskään alkoholi.”
Tessa irvisti ja mutisi lattialle jotain parantaja-Kevinistä.
”Tahdon ystäväni takaisin”, nainen mupatti.
”Valitan”, Kevin irvisti. ”Hän ei ole tulossa takaisin ennen kuin te saatte välinne kuntoon. Ihan niin kuin se tulisi joskus tapahtumaan. Hän vihaa sinua.”
”Meitä kumpaakin.”
”Sinua enemmän.”
Tessa pudisti päätään eikä sanonut enää mitään. Hän ei halunnut myöntää olevansa väärässä, mutta hän ei voinut myöskään riidellä tästä asiasta, koska tiesi Kevinin loppujen lopuksi olevan oikeassa.
”Hyvä on, nähdään huomenna, Tess”, Kevin käytti huomaamattaan Tessan lempinimeä ja sai naisen hätkähtämään.
”Tessa”, mies korjasi mutisten ja kiirehti ovelle. Mies avasi oven ja riensi ulos. Hän miltei törmäsi pikkuiseen tyttöön, joka vipelsi kiireesti eteenpäin.  
”Katso eteesi”, mies tuhahti tytölle, joka katsoi häntä uteliaana silmät laajentuneina suuriksi palloiksi kasvoissa.
”Anteeksi”, tyttö mutisi ja jatkoi matkaansa. Kevin tuhahti tytön selälle, joka katosi kulman taakse, ennen kuin jatkoi omaa kulkuaan.

Stephanie Speed tuijotteli kuvaa, jossa hän ja Peter makasivat nauraen kesäisen vihreällä nurmella. Kuva oli otettu viime kesänä, kun Peter oli ollut käymässä heidän kesäkodissaan. Silloin kaikki oli ollut vielä hyvin, normaalisti, aivan niin kuin asioiden olisi pitänyt olla nytkin.
Stephanie katsoi kirjettä, joka lepäsi hänen toisessa kädessään. Äiti oli kirjoittanut sen, ja sille vuodatetut kyyneleet haittasivat lukemista kovasti. Äiti ei ollut halunnut mitään tätä tapahtuvaksi, mutta äiti oli liian voimaton. Äiti ei koskaan voisi vastustaa isää. Kukaan ei voinut vastustaa isää silloin, kun isä sai jotain päähänsä. Isä piti aina ideastaan kiinni kynsin ja varpain. Isä ei koskaan luovuttanut tai hävinnyt. Siksi isä oli nytkin tehnyt, kuten oli tehnyt. Isä vihasi häviämistä. Isä vihasi olla häviäjien puolella. Toinen puoli kiinnosti, tuntui liian voitokkaalta ja helpolta tieltä. Ja sitä paitsi isä vihasi ministeriötä eikä koskaan hylännyt tilaisuutta saada hyökätä ministeriötä vastaan. Liittyminen vastakkaiselle puolelle oli isän mielestä täydellisen oikea teko.

Isä sanoo, että kaikki menee hyvin, äiti kirjoitti. Jos sota syttyy – Merlin, sitä en todellakaan toivo, mutta nyt eletään vaarallisia aikoja – olemme turvassa lordin alaisuudessa. Hän pitää meistä huolen. Isä sanoo, ettei hän jätä uskollisia palvelijoitaan pulaan.
Isä on saanut jo ensimmäisen komennuksensa yhdessä muutaman muun miehen kanssa. Hän on ystävystynytkin jo muutaman heikäläisen kanssa. He illastivat meillä viime maanantaina. He olivat kaikki karuja miehiä, mutta hyvätapaisia ja kohteliaita, joten minulla oli turvallista olla. He toki joivat aika paljon ja juovuspäissään yksi, Matthew tai Matt tai joku sellainen hänen nimensä oli, paljasti, että Tylypahkaan on jo asetettu vakooja. Dumbledorehan, se vanha hölmö, on ainoa este, miksei lordi ole jo julistanut yleistä sotatilaa. Hän ei maininnut vakoojan nimeä, mutta yritän saada sen selville niin pian kuin mahdollista, jotta voit ilmoittautua ja kertoa olevasi oikealla puolella. En tahdo, että joudut Listalle vain sen takia, että seurustelet sen rohkelikon kanssa.
Kehotankin sinua – puhun nyt sekä omastani että isäsi puolesta – vähän tarkkailemaan tilannetta. Peter on kunnon poika, ehkä hänkin tajuaa, millä puolella on järkevää seisoa. Pienen suostuttelun avulla voimme saada hänetkin turvalliselle puolelle. Muista olla varovainen, nämä ovat arkaluontoisia asioita. Varmuuden vuoksi, polta tämä kirje, kun olet lukenut sen.


Kirje jatkui merkityksettömänä vielä muutaman rivin verran. Stephanie luki sen huolellisesti loppuun ja varmisti, että oli ymmärtänyt ja huomannut jokaisen lauseen. Hän painoi kehotukset, kaiken merkityksellisen sisällön mieleensä ja kurotti taikasauvansa lattialta. Kylmän rauhallisesti, tärisemättömin käsin hän sytytti kirjeen liekkeihin ja katseli sen palamista. Hän katoutti tuhkan ja nousi ylös sängyltään. Oli aika lähteä tunnustelemaan maastoa. Oli aika löytää Peter.

Gabrielle piteli kädessään kirjettä, jota ei saisi koskaan lukea. Kaikki oli sattunut onnettoman sattuman seurauksena. Hän oli lainannut Romeolle yhden ylimääräisistä loitsukirjoistaan, ja poika oli palauttanut sen kirje kirjan välissä. Ensin Gabrielle oli ajatellut romanttisesti Romeon lähettävän hänelle kirjeen kirjan mukana, mutta kirje olikin osoitettu Romeolle itselleen. Gabriellea häiritsi oma uteliaisuutensa, mutta hänen oli pakko lukea kirje, ajattelisivatpa muut siitä mitä tahansa. Kirje saattoi olla vastaus kaikkeen, ja sen kaiken Gabrielle halusi tietää. Romeolla oli salaisuus, jota poika ei suostunut kertomaan kenellekään, ei edes omalle tyttöystävälleen. Gabrielle oli harmissaan siitä, ettei Romeo luottanut häneen sen vertaan, että voisi uskoutua hänelle. Kertominen helpotti aina, sen Gabrielle tiesi kokemuksensa.
Hän veti kirjeen kuorestaan vastoin parempaa tietoaan. Teksti paperilla oli suttuista, siitä oli vaikeaa saada selvää. Gabrielle vei paperia lähemmäs lamppua ja tihrusti kirjaimia. Kirje oli mitä ilmeisimmin Romeon ja Roxyn äidiltä. Gabrielle oli tavannut rouva Amanda McGrayn joululomalla. Amanda oli pikkuruinen nainen, johon Romeo oli suhtautunut yhtä käsittämättömän suojelevasti kuin pikkusiskoonsakin. Gabrielle oli ihastunut Amandaan välittömästi. Nainen oli ollut välitön ja rakastettava, vaikka olikin alkuun ollut sangen ujo ja syrjäänvetäytyväinen.
Kirjeen alku oli lakkaamatonta huolta Roxysta ja tytön sairaudesta. Amanda McGray huolehti siitä, että tyttö varmasti sai parasta mahdollista hoitoa ja että tytöllä oli kaikki hyvin. Gabrielle ymmärsi huolen hyvin. Oli kauhistuttavaa, miten niin nuorella tytöllä saattoi olla niin kamala tauti. Romeo ja Amanda pelkäsivät jokaisen kuumekohtauksen tullessa pahinta. He eivät uskaltaneet edes toivoa parasta, etteivät olisi joutuneet pettymään niin kovasti, jos Roxy ei selviäisikään.
Kun Roxyn sairaudesta oli huolehdittu – jopa kahden sivun verran – Amandan tyyli muuttui kokonaan. Se tuli varovaiseksi ja epävarmemmaksi.

En todellakaan tiedä, mitä tehdä, Romeo. Jos ilmoitamme taikalainviranomaisille tai lähestymiskieltolautakuntaan, hän saa tietää sen, ja kukaan ei voi tietää, mitä hän silloin tekee. Hänellä on tallella yhä vanhat kontaktinsa taikaministeriöön. Minusta tuntuu niin suojattomalta, kun emme voi turvautua edes auroreihin tässä tilanteessa. Toivon todella, että hän saa tehtyä sen, mitä ikinä siellä toimittaakaan ja lähtee pois ennen kuin ehtii uhkailla teitä enempää.

Lähestymiskieltolautakunta, uhkailla, tuntuu suojattomalta. Gabrielle laski kirjeen alas ja toivoi, ettei olisi koskaan alkanutkaan lukea sitä. Hän sulloi paperin takaisin kuoreen, ei tahtonut tietää enempää. Romeo löytäisi kirjeen huomenna turvallisesti koululaukustaan eikä saisi koskaan tietää, että Gabrielle oli lukenut osan siitä.
Uhkailla. Sana soi Gabriellen päässä. Tylypahkassa oli jotain todella kauhistuttavalla tavalla pielessä.

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 4.1.09
« Vastaus #73 : Tammikuu 05, 2009, 17:01:01 »
A/N: Kuten lupailin, lomalla jatkoa. En kyllä odottanut, että ihan näin nopeasti saisin tehtyä, mutta ilmeisesti aliarvioin itseni. Näiden seuraavien lukujen kirjoittaminen on ollut todella hauskaa, koska tykkään Tessasta nyt enemmän kuin ikinä (olen kyllä aina pitänyt siitä tyypistä paljon). Nyt Tessaan tulee niin uusia ulottuvuuksia ja se hahmo syvenee kertaheitolla :D Toivottavasti kirjoitusintoni näkyy tekstin laadussa.

Soara: Kiitos. Totta on, että Nora on esiintynyt kultatukkana aika liiankin kauan. Itsekin havahduin tajuamaan asian. Taitaa olla pisin ajanjakso ikinä samojen hiuksien kanssa. Mutta uutta on tulossa, joten eipä huolta :D Remusta ja elokuvaa ei toki ole unohdettu. Tässä luvussa on ihan pikkiriikkinen elokuvamaininta, tulevissa sitten enemmän. Varsinkin, kun helmikuun puolelle päästään, alkaa sieltä tulla aika vyöryttävä määrä elokuvauutisia.
Velia: Kiitos! Apua, toivottavasti et kidu seuraavien lukujen aikana, kun Tessa pomppii jaloissa vähän turhankin tiheään.
Sari: Kiitos ;D Tuholaisesta ja mahdollisesta isästä tulossa tietoa. Mutta kuten sanoin jo joskus aiemmin, mikään ei ole varmaa, kun Tessa on kyseessä.
Tinusa: Kiitos, ja anteeksi, jos sanomiseni pelottavat ;) Yritän olla hieman vähemmän pelottava jatkossa. Kolmas osapuoli, mikä osuva ilmaus. Siitäkin tulee ihan olisiko luvun päästä lisää..

Seuraavakin luku hiukkasen pomppii, mutta toivottavasti ei ihan liikaa.  Luku ei ihan pääse lempiluvukseni, mutta loppu on jo aika lähellä, joten toivottavasti luette ja saavutte kommentoimaan.
- Delia

46. luku – Mies
16.1.1978

Emilyn aamu oli alkanut parhaalla mahdollisella tavalla: hän oli herännyt Remuksen sylistä nukahdettuaan illalla vahingossa kelmien makuusaliin. Aamu ei ollut jatkunut samalla tavalla, koska hän oli törmännyt Lauraan matkallaan PVS-tunnille yhdessä Remuksen ja Peterin kanssa. Hän ei ollut edes halunnut nähdä ilmettä Remuksen kasvoilla, kun poika oli katsonut Lauraa. Emily itse ei ollut tahtonut edes vilkaista Lauraa päin. Hän ei halunnut edelleenkään muistella sitä aikaa, jolloin Laura oli käyttänyt Remuksen ja hänen eroa hyväkseen ja käynyt Remuksen kimppuun. Emily ei ollut koskaan tohtinut kysyä, mitä Remus ajatteli Laurasta nykyisin.
”Huomenta, Remus, Emily, Peter”, Laura toivotti hymyillen ja nyökkäsi heille.
”Huomenta”, Remus vastasi Emilyn kauhistukseksi ja kehotti Lauraa kävelemään heidän mukanaan PVS-luokkaan. Laura tarttui ehdotukseen mielihyvin, tietysti tarttui. Emily veti kätensä irti Remuksen kädestä ja jättäytyi askeleen taaksepäin juttelemaan Peterille. Remus ja Laura alkoivat kertailla vanhoja PVS-kotitehtäviä ja pohtimaan sen tunnin aihetta. Emily ei halunnut kuunnella, muttei silti voinut estää korviaan kuulemasta. Lauran kikatus oli korvia särkevää. Miten Remus kesti sellaista ollenkaan?
Emily pakeni Remuksen ja Lauran luota heti, kun näki Noran ja Lilyn käytävällä luokan edessä. Ei hän oikein voinut Remusta estääkään juttelemasta Lauralle, joten ainoa vaihtoehto oli paeta paikalta. Koska Lauran kikatus oli niin kammottavaa, ettei hän aikonut kestää sitä yhtään kauempaa kuin olisi ihan pakko. Hän luotti Remukseen. Remus ei lankeaisi Lauraan uudelleen.
”Missä sinä olit koko yön?” Nora tahtoi tietää, kun hän oli tullut kuuloetäisyydelle. ”Ja miksi ihmeessä jätit poikaystäväsi syöjättären seuraan?”
”Laura ei ole syöjätär”, Lily puolusti kaveriaan, mutta tahtoi hänkin tietää vastauksen Noran ensimmäiseen kysymykseen.
”Minä nukahdin poikien makuusaliin”, Emily kertoi ja pyöräytti silmiään. ”Ja luotan siihen, että Remus rakastaa minua tarpeeksi ollakseen vastaamatta Lauran flirttiin.”
”Rohkeaa. Minä en ikinä päästäisi Siriusta tuolla tavoin irti”, Nora kauhisteli.
”Remus ja Sirius ovat hiukkasen eri asia”, Emily naurahti. ”En minäkään Siriusta välttämättä päästäisi yhtään minnekään.”
”Mikset päästäisi?” Sirius kysyi viattomasti Emilyn takaa ja laski leukansa Emilyn olkapäälle.
”Juuri tuon takia. Sinä lähentelet muita, vaikka tyttöystäväsi seisoo edessäsi. Mitä tekisitkään, jos kukaan ei vahtisi sinua?” Emily tuhahti ja kurotti pörröttämään Siriuksen hiuksia. Poika vetäytyi pelästyneenä kauemmas ja silotteli hiuksiaan.
”Varo, pilaat kampaukseni!”
”Niin, varo!” James irvisti Emilyn viereltä, johon oli ilmestynyt. ”Siriukselta meni hyvin kauan saada hiukset suoraan.”
”Ei mennyt”, Sirius väitti. ”Ne ovat luonnostaan täydelliset, toisin kuin sinun pääpöheikkösi. Mutta Emily pilaa luontaisen kauneuteni.” Sirius nyökytteli vakavana eikä suostunut huomaamaan Noraa joka hivuttautui kauemmas oksennuskohtausta teeskennellen.

Yosumi oli ollut koko viikon äreällä tuulella. Mies hymisi normaaliakin enemmän eikä suostunut kertomaan, mikä oli vialla. Oppilaat tuijottivat professoriaan suurin piirtein hiljaisina ja odottivat, että mies sanoisi jotain. Yosumi leijui kattokruunun vierelle ennen kuin avasi suunsa.
”Luullakseni olemme käyneet jo tarpeeksi paljon läpi tulitaikojen teoriaa, joten voimme hyvillä mielin siirtyä käytännön harjoituksiin. Täällä edessä on kasa roskaa, jota olen kerännyt teidän harjoitusmateriaaliksenne. Olkaa hyvä ja tulkaa hakemaan oma kasanne ja syventykää sitten polttotoimiinne. Toivon, että yrittäisitte käyttää monimutkaisempiakin loitsuja”, Yosumi pysähtyi hymisemään, ennen kuin jatkoi taas. ”Olen pisteyttänyt loitsut vaikeustason mukaan, ja tunnin lopussa katsomme, kuka on onnistunut keräämään eniten pisteitä. Onnea yrityksellenne, velhojen ylikami suojelkoon tekojanne.”
Sirius oli ensimmäinen, joka oli noussut ylös ja rynnännyt eteen varaamaan parhaan kasan roskaa itselleen.
”Mitä ihmettä tämä on?” poika kyseli hämmentyneenä nostellessaan ylös vanhoja kirjoja ja kukkamaljakoita sekä valokuvakehyksiä.
”Sanoinhan jo, että se on roskaa”, Yosumi hymisi kiukkuisesti ja nousi ylemmäs kattoa kohti oppilaiden taikojen kantomatkan yläpuolelle. Mies oli alkanut pitää sitä turvallisimpana vaihtoehtona aina siitä saakka, kun joku oli vahingossa sytyttänyt miehen kimonon tuleen.
Sirius nosti syliinsä kasan maljakoita ja kiisi paikoilleen. Poika oli miltei aina yhtä innostunut PVS-tunneista.
Sirius oli ehtinyt jo räjäyttää yhden maljakon palasiksi, kun muut vasta aloittelivat hommiaan. Poika siirtyi kohti seuraavaa maljakkoa ja räjäytti senkin. Maljakko räjähti moneksi siistiksi sirpaleeksi. Sirius kasasi taikatulta palavat sirpaleet yhteen kasaan ja sammutti ne sauvansa kärjestä lähtevällä vesisuihkulla. Hän liikahti lähemmäs hiillosta ja tarkasti kasan asianmukaisesti aivan kuten Yosumi oli heitä opettanut. Hiilloksessa kimmelsi jotain, joka ei kuulunut sinne. Siriuksen sisällä häilähti hetken turhautuminen, kun loitsu ei ollut sittenkään tuhonnut koko maljakkoa, kuten sen olisi kuulunut. Turhautuminen haipui pois, kun poika tarkasteli kimallusta lähempää.
”Professori Yosumi, miksi teidän maljakossanne on sormus?” Sirius huudahti yllättyneenä ja noukki pienen sormuksen käteensä. James ja Peter, jotka seisoivat lähinnä Siriusta ja kuulivat pojan sanat, kohottivat katseensa yhtä hämmentyneinä kuin Siriuskin. Sirius tarkasteli sormusta kädessään. Se oli sileä, yksinkertainen vihkisormus, jossa loisti pari kauniita, siroja timantteja. Sirius käänteli sormusta kädessään ja yritti tihrustella kaiverrusta korun sisällä. Hän ei ehtinyt lukea pientä tekstiä, kun hyminä täytti ilman.
”Anna se tänne!” Yosumi täräytti epäkohteliaasti, karkeasti, hyvin epäyosumimaiseen tapaan. Mies sieppasi sormuksen Siriuksen kädestä ja leijaili ylemmäs aivan kuin peläten, että Sirius tahtoisi sormuksen takaisin.
”Se on… Se on… ”, Yosumi hymisi pehmeämmin, enemmän normaalilla huminaäänellään. ”Se on minun… hmmm, äitini sormus.”
Sirius tuijotti vanhaa professoria epäuskoisena. Kelmit olivat niin tottuneita valehtelijoita, että he olivat tottuneet erottamaan valheen sanoista silloin, kun sellaisen kuulivat. Oli päivänselvää, että Yosumi valehteli.
”Takaisin töihin, herra Sirius, olkaa hyvä”, Yosumi kehotti ystävällisemmin ja tunki sormuksen viittansa poimuihin leijuessaan ylemmäs katonrajaan.
Sirius kääntyi Jamesin puoleen ja pyöritteli silmiään.
”Vai muka äitinsä sormus? Minervan nuttura vieköön, jos tuo on hänen äitinsä sormus, silloin minä olen vuohenjuusto”, Sirius valisti ja katsoi Jamesia huolestuneesti. James vastasi hänen katseeseensa.
”Et kai kuvittele, että hän aikoo kosia mummia?” James hengähti hiljaa niin, etteivät ylimääräiset korvaparit pystyneet sanoja kuulemaan.
”Se oli vihkisormus”, Sirius tuumi yhtä hiljaa. ”Luuletko, että hän on jo kosinut? Tunnustihan hän jo rakkautensakin. Jos Dina lähti sen kuultuaan, häneltä on voinut hyvin jäädä kuulematta kosinta.”
”Yosumi isoisäpuolena”, James irvisti. ”Pelkkä ajatuskin kauhistuttaa. Meidän on pakko puhua mummille.
”Huomenna, kun mennään kuitenkin perjantaiteelle”, Sirius nyökkäsi. ”Otetaan koko joukko mukaan, että hän ei voi kierrellä kysymystä. Sitä paitsi seitsemän silmäparia näkee paremmin kuin kahdet. Jos hän yrittää piilotella jotain, me kaivetaan se esiin.”

Amalia Potter tiesi, että jotain oli vialla, mutta hän ei tiennyt, mitä se jotain oli. James ja Sirius välttelivät hänen katsettaan, Emily tuijotteli mietteliäänä Remusta. Amalia kopautti kävelykepillään pöytään, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta lapsenlapsiin. Kaikki muut huoneessa kyllä hiljenivät ja katsoivat häneen odottavana. Amalia karaisi kurkkuaan, muttei saanut vieläkään kaivattua huomiota mainitulta kolmikolta.
”Myrkton”, Amalian oli pakko aloittaa tunti ilman tuttuja tervehdyksiä lapsenlapsiltaan. ”Sain vihdoin pullotettua sen osan, joka ei tuhoutunut räjähdyksessä.”
Emily vilkaisi Remukseen, joka katsoi häntä jo valmiiksi. Räjähdys, jota he kummatkaan eivät koskaan unohtaisi. Olisivatko he palanneet yhteen ilman räjähdystä? Emily ei tiennyt. Hän ei ollut koskaan uskaltanut kysyä sitä Remukselta. Hän ei ollut uskaltanut muistuttaa poikaa Laurasta. Hän pelkäsi Remuksen vastausta. Mistään ei voinut ikinä olla varma. Emilyä ärsytti oma epävarmuutensa. Miksei hän voinut olla varma Remuksesta? He olivat olleet yhdessä jo niin kauan. Remus rakasti häntä, hän tiesi sen. Mutta riittäisikö se loppupeleissä? Oliko sinisilmäistä ajatella, että pelkkä rakkaus riittäisi kaikkeen?
Amalia kopisteli kävelykeppiään pöydän jalkaan ja yritti saada sanoja syöpymään oppilaidensa mieliin.
”Jos keväällä jää aikaa, laimennamme myrktonia ruusunlehtiuutteella ja lähetämme sen arvioitavaksi Mungoon. Jos hyvin käy, sitä voidaan jopa käyttää lääkkeenä”, Amalia selitti parhaillaan niille, jotka vielä suostuivat kuuntelemaan. ”Mutta nyt kehottaisin teitä pistämään kirjat laukkuihinne ja ottamaan esiin liemisarjamme. Pidämme tunnin mittaisen pistokkaan leijuntajuomista, joita olemme viime tunteina opiskelleet. Se, kuka saavuttaa liemellään parhaimman leijuntatason tämän tunnin aikana, saa vapautuksen tämänkertaisesta kotitehtävästä, joten käykääpä hommiin.”

Emilystä tunti oli auttamattoman tylsä. Hän ei muistanut leijuntajuomista melkein mitään, koska Remus oli häirinnyt häntä illalla, kun hän oli yrittänyt lukea läksyjään, ja siitä syystä hänen juomansa epäonnistui surkeasti. Hän ei päässyt juomansa avulla edes ilmaan, vaan sai sen sijaan hillittömän yskäkohtauksen joutuessaan maistaessaan litkuaan. Oli niin mummin tapaista pistää heidät juomaan omia keitoksiaan, kun keitoksen mausta ja vaikutuksista ei voinut syyttää kuin itseään ja omaa laiskuuttaan läksyjen suhteen.
Lily tietysti onnistui taas miltei parhaiten luokassa. Tällä kertaa, ihme kyllä, vain Romeo oli taitavampi. Poika leijui tyynesti ilmassa melkein yosumimaiseen tapaan ja vastaanotti kehuja Amalialta. Lily leijui puoli jalkaa alempana hivenen vaappuen. Näitä kahta lukuun ottamatta muut eivät saaneet aikaan kummoisiakaan tuloksia. Sirius väitti, että hän tarvitsi leijumiseen vain kovan alkuvauhdin, ja yritti hypätä alas Amalian työpöydältä, mutta mummi kiirehti estämään poikaa ja antoi pistokkaasta pojalle arvosanaksi Surkean vain siitä syystä, että Siriukselta ei ollut puuttunut niin yritystä kuin ei selittelytaitoakaan.
”Et ole tosissasi!” Sirius marmatti. ”Anna edes Kelvollinen.”
”Sinun työsi oli Peikon tasoa”, Amalia napautti tiukasti. ”Sait Surkean vain siitä syystä, että jaksoit yrittää.”
”Hylätty mikä hylätty silti”, Sirius ynisi laimeasti.
”Luepa läksysi seuraavalla kerralla hiukkasen tarkemmin. Tai mikä vielä parempi: lue edes
läksysi.” Amalia jatkoi matkaansa Romeon luokse ja työnsi pojalle sanaakaan sanomatta paperin, johon oli koukerrettu pikkuinen U-kirjain. Lilylle Amalia työnsi O:n.
Noran paikan Amalia ohitti tuhahtaen ja jätti jälkeensä K:n. Nora irvisti Amalian selälle vaappuessaan epävarmasti muutamaa tuumaa lattianrajaa korkeammalla. Emily tuijotti ystäväänsä tiukasti, mutta Nora väisti hänen syyttävän katseensa.
”Minun oli pakko päästä läpi tästä”, Nora mutisi Emilylle. ”Amalia sanoi, että joutuisin käymään seitsemännen vuoden uudestaan, jos en ryhdistyisi. Enkä tietenkään ehtinyt lukea läksyjä eilen, minulla oli kiire.” Nora hälvensi leijutustaikansa ja laskeutui takaisin lattialle.
”Sattuisiko kiireesi mitenkään liittymään tiettyyn poikaan?” Emilyn katse viivähti Siriuksessa, joka ruikutti yhä arvosanastaan juostessaan mummin perässä. Norakin katsahti Siriukseen ja nyökkäsi kiireesti kääntäen Emilylle selkänsä. Emilyn ei tarvinnut tietää mitään siitä, että hän oli ollut eilen illalla, kaikkina iltoina kuluneen viikon aikana, tutkimassa Narnia-käytävän seiniä siinä toivossa, että saisi salakäytävän avattua uudestaan aivan kuten silloin uutena vuotenakin.

”En saanut häntä muuttamaan mieltään”, Sirius mutisi pettyneenä saapuessaan myöhemmin sinä päivänä päivällispöytään. James kohotti myötätuntoisesti katseensa lautasestaan ja kohautti ystävälleen olkiaan.
”Minä sain Hirveän, koska juomani aiheutti vain paiseita ja lonkeroita eikä leijumistilaa”, James mutisi, mutta piristyi sitten hiukkasen. ”Otin juomani talteen ja ajattelin, että voitaisiin koittaa sitä Ruikuliin joku kerta.”
Sirius näytti pitävän ajatuksesta. Ainakin poika virkistyi sen verran, että otti kanasalaattia lautaselleen.
”Kuutamo, Matohäntä?” Sirius kysyi, vaikkei normaalisti ollutkaan kovin kiinnostunut ystäviensä arvosanoista. Remus pyöritteli välinpitämättömänä silmiään.
”Kelvollinen. Emily häiritsi eilen lukemistani.”
”Minä kuulin, että se meni toisin päin”, Peter tuumi. ”Emily ainakin on sitä mieltä.”
”Miten vain, lopputulos on kuitenkin sama”, Remus tuhahti ojentaessaan Siriukselle lisää salaattia, koska poika selvästi sitä oli pian haluamassa. Peter ei sanonut hetkeen mitään, mutisi vasta sitten oman arvosanansa Amalian pitämästä pistokkaasta.
”Surkea minullekin. Amalia ei arvostanut taitojani, ja juoma poltti suuta.”
”Ehkä meidän todella pitäisi alkaa lukea läksyjä vähän paremmin”, James pohti ja sai osakseen kauhistuneen katseen Siriukselta.
”En voi uskoa, että juuri sanoit noin”, poika kauhisteli. ”Me? Lukemassa läksyjä? Se on jotain, mitä voisi odottaa vain Kuutamolta.”
”Kyllä teidänkin täytyy alkaa jossain vaiheessa tehdä jotain läksyjenne eteen”, Remus mutisi. ”S.U.P.E.R:it ovat enää vain parin kuukauden päässä. Kai te sentään haluatte ne läpäistä.”
”Leikiten”, Sirius tuhahti vähättelevästi. ”Me olemme kelmejä.”
”S.U.P.E.R.-kokeiden tarkastuslautakunta tuskin tietää sitä”, Remus uskalsi epäillä. Sirius otti kolmannen annoksen salaattia ja katsoi Remusta vakaasti.
”No, kerrotaan se heille sitten.”

                                                            ***

Tessa kopautteli hiljaisuutta luokkaan pöydällään nököttävän koriste-esineen avulla.
”Olkaa nyt jo hiljaa”, nainen älähti. ”Meidän täytyy saada tämä homma tehtyä tänään.”
Luokaan oli taas ahtautunut kaikki seitsemäsluokkalaiset, jotka eivät halunneet hiljentyä Tessan käskyjen mukaisesti.
”En ollenkaan tajua, miksi jätin tämän näin viime tippaan, mutta meidän täytyy kehitellä jotain ohjelmaa ulkomaalaisille vieraillemme tämän päivän aikana. Minulla on jo valmiina aikataulupohja, johon on merkitty kaikki viralliset tapahtumat, mutta tänään pitäisi kehitellä jotain epävirallista, jos ette halua, että Tylypahkaa pidetään maailman tylsimpänä kouluna”, Tessa jatkoi ääntään korottaen, jotta se kuuluisi oppilaiden puheen yli. ”Joten heittäkää pari yövalvontaa ja jotain juhlia tai kilpailuja mukaan, niin päästään tästäkin asiasta tällä kertaa.”
Joku totteli Tessan sanoja ja heitti kuuliaisesti muutaman ehdotuksen ilmaan. Emily viittasi ja toi ilmi oman kantansa.
”Viedään ne Tylyahoon”, hän ehdotti. ”Se on jotain niin perienglantilaista, ettei sitä voi jättää näyttämättä.”
Tessa katseli Emilyä avoimen ihailevana ja raapusti jotain ylös paperille.
”Tuo oli itse asiassa paras ehdotus, jonka olen kuullut koko päivänä. Se ei tosin sano kovin paljon, koska Minervan ehdotukset olivat lähinnä naurettavia, mutta silti hyvä ajatus”, Tessa puheli. ”Haluaisitko johtaa järjestelmätoimikuntaa, joka saa suunnitella ja organisoida nämä teidän juttunne?”
Emily näytti aurinkoiselta ja kohautti olkiaan.
”Voinhan minä vaikka tehdäkin sen”, tyttö vastasi hymyillen. Hän rakasti kaikenlaista organisointia, joten työ olisi unelma. Tessakin näytti tyytyväiseltä ja tuhrusti jotain lisää papereihinsa. Nainen lennätti Emilylle pinkan papereita, joita tyttö alkoi innoissaan selailla. Muut näyttivät hieman vähemmän kiinnostuneilta.
”Teillä on vielä viikko aikaa toimittaa minua ilmoituksia, jos haluatte lähteä ulkomaille helmikuussa. Ilmoitan ensi viikolla, minne te lähdette. Sen jälkeen kellään ei pitäisi olla enää asiaan mitään pahaa sanomista”, Tessa jatkoi. Sirius vilkaisi Jamesia ja varmisti Tessalta, että heidän ilmoittautumisensa olivat varmasti tulleen perille. Tessa kaiveli papereitaan, jotka olivat jo sekoittuneet kiitettävällä tavalla sitten alkutunnin.
”Kyllä, täällä ne ovat.”

James ja Sirius häärivät kaikkia kokoon. Matka ottamaan selvää Amalian suhteesta Yosumin kanssa oli viivästynyt jo monta kymmentä minuuttia, kun Nora ei suostunut jättämään päiväkirjaansa rauhaan.
”Minähän sanoin, että kirjoitan tämän jutun loppuun”, Nora kirahti, kun Sirius itsepäisesti nyki tytön hihaa.
”Kuinka kauan se oikein kestää? Sinä sanoit samoin jo puoli tuntia sitten”, Sirius marmatti.
”Sinun valituksesi ei yhtään auta asiaa”, Nora ärähti ja nykäisi hihansa irti toisen otteesta. Sirius tärisi hetken paikoillaan vihaisena ennen kuin marssi Jamesin luokse ja antoi pojan viihdyttää Noran ulos ajatuksistaan. James teki parhaansa, muttei hänkään ollut oma hyväntuulinen itsensä ollessaan niin jännittyneessä tilassa. Hän halusi tietää Yosumin ja mummin suhteen oikean laidan, mutta toisaalta ei halunnut sitä ollenkaan. Mitä jos tieto olisi jotain niin kamalaa, ettei hän halunnut tietää sitä? Isoisäpuoli oli jo muutenkin vallan vastemielinen ajatus, mutta Yosumi isoisäpuolena oli vielä kuvottavampi. James ei tiennyt, mitä tekisi, jos mummi todella oli jo kihloissa Yosumin kanssa. Hän ei halunnut edes ajatella sellaista mahdollisuutta. Oli kyllin paha jo tietää, että mummilla oli suhde Yosumiin. Ei tässä enää kihloja kaivattu.
”Noin, nyt minä olen valmis”, Nora päätti ja sulki kirjansa. Tyttö tunki kirjan huolellisesti laukkuunsa ja suoristautui ylös sohvalta. ”Mennäänkö sitten?” hän jatkoi iloisena välittämättä tippaakaan ähkinnästä, jota Sirius turhautuneena esitti.
”Miksi minä edes vaivaudun pitämään sinusta? Sinä olet raivostuttavin, itsepäisin, kamalin, kiduttavin tyttö koko maailmassa”, Sirius ynisi Noralle, joka tarttui hänen käteensä ja veti hänet muotokuva-aukon läpi.
”Tuo kaikki pätee sinuun lukuun ottamatta sitä tyttö-kohtaa. Siinä sinun vastaukseksi”, Nora virnisti heidän jäädessä odottamaan muiden kaivautumista aukon läpi käytävään.
”Me olemme liian samankaltaisia”, Sirius mietti hitaasti. ”Eikö juuri vastakohtien pitäisi vetää toisiaan puoleensa?”
”Sinä ja joku hiljainen lukutoukka? Älä nyt naurata, Sirius”, Nora nauroi hilpeänä. Tyttö lennähti pojan luota Lilyn ja Emilyn luokse ja tarttui Lilyä tiukasti kädestä samalla tavoin kuin oli tarttunut Siriustakin aikaisemmin. Nora hääti Jamesin kauemmas Lilyn luota ja viritteli keskustelua alulle. James ei tuntunut huomaavan sitä, ainakaan poika ei närkästynyt karkotuksesta toisin kuin Sirius, joka katseli Noraa syyttävästi.
”Hän jättää minut aina Lilyn ja Emin vuoksi”, Sirius mupatti Jamesille ja yritti tarttua tätä kädestä samalla tavalla kuin Norakin piteli Lilystä.
”Jätä minut rauhaan”, James säikähti kauemmas, kun Sirius hamusi hänen kättään. ”Vaikka oletkin saanut nyt tyttöystävän peitteeksi todelliselle suuntautumisellesi, en silti ole tipan tippaa kiinnostunut sinusta. Tuliko selväksi?”
”Me olisimme olleet hyvännäköinen pari”, Sirius mutisi vain laimeasti vaipuessaan hiljaisuuteen.
Käytävät olivat hiljaisia jo siihen aikaan illasta. He eivät kohdanneet matkallaan kuin muutamia satunnaisia ohikulkijoita, jotka kaikki jäivät katsomaan mietteliäinä pienen rohkelikkokulkueen matkaa eteenpäin.
”Miksi me edes olemme menossa Amalian luokse?” Nora tahtoi tietää, kun he olivat kävelleet hyvän tovin. ”Eivät tällaiset porukkateekäynnit ole meidän tapaisia.”
James oli miltei unohtanut, etteivät tytöt tienneet mitään Amaliasta. He eivät olleet kertoneet edes Emilylle, vaikka tytöllä olisi ollut ehkä suurempi oikeus tietää kuin Peterillä, jolle he olivat tiedon välittömästi informoineet.
”Dina kuuli vahingossa mummin ja Yosumin keskustelun”, Sirius kertoi, kun James ei vastannut mitään. ”Kävi ilmi, että heillä on suhde. Ja eilen löysin Yosumin maljakosta vihkisormuksen. Taitaa olla vakavampaa kuin kuvittelimmekaan.”
”En usko!” oli Noran ensireaktio. Lily oli hiljaa, Emily tanssahteli Jamesin luokse, otti tätä kädestä, jolla James ei ollut suostunut tarttumaan Siriukseen.
”James?”
”Tiedän. En minäkään voi uskoa sitä. Mummi rakastaa vaaria”, James vastasi ja veti Emilyn lähelleen kuin lohduttaakseen tyttöä. Emily painautui lähemmäs serkkuaan ja mutisi epäselviä sanoja lattialle.
”No, nyt siitä mennään ottamaan selvää”, James jatkoi. ”Mummi ei selviä helpolla, sen voin sanoa. Minä en ainakaan hyväksy Yosumia uudeksi perheenjäseneksi, en varmasti.”
Lily tihensi askeliaan päästäkseen kulkemaan Jamesin rinnalle. Hän työnsi Noran käden Siriukselle ja tarttui sen sijaan Jamesin vapaaseen käteen.
”Etkö sinä ole hieman jyrkkä tämän suhteen?” tyttö kysyi lempeästi. Sekä James, Sirius että Emily mulkaisivat Lilyä yhtenä ihmisenä.
”Tahtoisitko itse isoisäksesi Yosumin? Se hyminä tekee minut hulluksi. En ymmärrä ollenkaan, miten mummi kestää sitä”, James urahti ja yritti taistella kättään vapaaksi, mutta Lily puristi sitä itsepintaisesti.

Kärjessä kulkevat Remus ja Peter pysähtyivät äkkiä ja saivat muut notkahtamaan hiljaisuudesta, johon he olivat vajonneet.
”Mitä nyt? Ei me vielä olla Amalian luona”, James motkotti ja päästi irti Emilystä, jota piteli vieläkin lähellään. Emily astahti lähemmäs Remusta katsomaan, mikä pojat oli pysäyttänyt.
”Minä kuulin jotain”, Peter mutisi. Remus nyökkäsi ystävänsä sanoille.
”Minäkin kuulin sen. Aivan kuin joku olisi…”, Remus ei ehtinyt sanoa sanojaan loppuun, kun tyhjään käytävään ilmestyi pari ylimääräistä henkilöä. Tessa ei aluksi edes huomannut heitä selittäessään jotain niin kiivaasti miehelle, joka käveli hänen vierellään, Kevinille.
”Minusta tuntuu ihan totta, että olen päässyt kuiville siitä. Tee on ällöttävää ja kellastuttaa hampaat, mutta se on hyvä vastike”, Tessa pälpätti.
”Ja terveellisempi”, Kevin nyökkäsi hyväksyvästi. ”Vaikka olen vieläkin sitä mieltä, että sinun pitäisi päästä eroon näistä riippuvuuksistasi. Niistä ei ole muuta kuin haittaa. Tee vielä on suhteellisen turvallinen riippuvuus, mutta kuka tietää, mitä seuraavaksi keksit.”
Tessa heilautti kättään vähättelevänä.
”Oletpa masentava tänään, Kev. Oh, hei, mitä te marssitte siinä?” Tessa oli huomannut heidän pikku porukkansa, joka seisoi yhtenä ryppäänä tukkimassa käytävää.
”Menemme perjantaiteelle mummin luokse”, James infosi, kun muut vain tuijottivat. ”Tahtoisitko kenties liittyä seuraan, kun kerran vaikutat pitävän teestä niin paljon? Voit ottaa, tuota, seuralaisesikin mukaan, jos tahdot. Mummi varmasti pitäisi siitä.”
Tessan silmät kapenivat hiukkasen.
”Amalia tosiaan”, nainen virkkoi. ”Hän on käyttäytynyt erittäin kummallisesti minua kohtaan koko tämän ajan, kun olen ollut täällä.” Tessan ei ilmeisesti ollut tarkoitus sanoa sitä ääneen, mutta sanat olivat livahtaneet naisen huulilta kuin varkain.
”Ei, Tessalla on muita kiireitä juuri nyt”, Kevin sanoi, kun Tessa ei näyttänyt haluavan antaa suoraa vastausta Jamesin kysymykseen. Tessa pyöritteli päätään kuin karistaakseen epämiellyttävät ajatukset sivummalle.
”Kevin”, Tessa vilkaisi mieheen, jonka kasvoilla näkyi epämukava ilme. Hän pyöritteli silmiään. ”Äh, hyvä on, parantaja Farell on sitä mieltä, että minun on aika opetella muutama rentoutustaika synnytystäni varten.” Tessa irvisti Kevinille. ”Ihan kuin siitä olisi mitään apua. Kun tuholainen syntyy, tahdon kaikki maailman kipulääkkeet, mitkä vain saan käsiini. Rentoutustaioille ei ole mitään virkaa. Minä en niitä ainakaan ole kykeneväinen taikomaan.”
”Lääkkeet eivät ole vastaus”, Kevin ärähti Tessalle ennen kuin veti henkeä ja selvästi rauhoitteli itseään. Tessan kasvoilla komeili pirullinen hymy.
”Et voi olla vihainen minulle enää pitkään, tiesitkö. Sinä olet jo antamassa periksi”, nainen nyökkäili omahyväisenä. Mies pyöritti itsepäisesti päätään.
”En ikinä.”
”Kylläpäs.”
”Ahaa, olisi kiinnostavaa jäädä seuraamaan keskusteluanne, mutta meidän ihan totta täytyy jatkaa, ennen kuin Voro tulee ja pidättää meidät epäilyttävästä kuljeskelusta käytävällä”, Sirius keskeytti kaksikon alkavan väittelyn ja vilkaisi Peteriin, joka puristi kädessään kelmien karttaa. Peter vilkaisi tottelevaisena karttaan tietoisena kaikkien, erityisesti Tessan ja Kevinin, katseista itsessään.
”Myöhäistä”, hän mutisi tuskin kuuluvasti. Hinkuva hengitys kuului jo käytävän päästä. Sirius puraisi huultaan, muttei ehtinyt miettiä, millä verukkeella he mahtaisivat päästä Voron tutkan lävitse, kun Remus kiirehti lähemmäs Tessaa.
”Rentoutustaika. Sano, että opetat sitä meille”, poika mutisi Tessalle, joka näytti pelästyneeltä.
”Enhän minä osaa sitä vielä itsekään”, nainen kiljahti. Remus pyöritteli silmiään. Niin Tessan tapaista.
”Keksi sitten jotain. Improvisoi. Me ei varmasti olla saamassa jälki-istuntoa tämän takia.”
”Mutta ettehän te edes tee mitään kiellettyä”, Tessa pohti otsa rypyssä.
”Voro keksii mistä tahansa rikkeen, kun me olemme kyseessä.”
Vinkuva hengitys tuli lähemmäs, ja Voro sukelsi esiin kulman takaa ja näytti aluksi vain hämmästyneeltä nähdessään niin suuren joukon oppilaita käytävällä.
”Vai niin, vai niin”, vahtimestari hinkui. ”Pahanteossa jälleen, näemmä.”
Mies otti tukea haarniskasta ja yritti tasailla hengitystään. Silmissä kiilui valtava onni. Tämä oli ehdottomasti Voron uran kohokohta: seitsemän oppilasta kiikissä, joista neljä oli vieläpä pahamaineiset kelmit, joita hän ei ollut saanut kiinni vielä koskaan ennen tätä.
”Olen pahoillani, Argus, jos häiritsimme työskentelyäsi”, Tessa astui esiin kelmien ja tyttöjen takaa. Kevin oli jäänyt lymyilemään varjoihin. ”Valitsin varmasti hieman huonon paikan ylimääräiselle oppitunnilleni. Opetan tässä heille, katsopas, rentoutustaikoja. Nämä nuoret”, Tessa laski kätensä Siriuksen olkapäälle, ”stressaavat kovin paljon tulevia kokeitaan.”
Voro näytti häkeltyneeltä, kun Tessa räpytteli silmiään ja hymyili kauniisti miehelle. Tessan ääni oli muuttunut normaalin päättäväisestä kehrääväksi, ja sanojensa vakuudeksi Tessa uskalsi iskeä vielä silmääkin. Kelmien oli pakko myöntää Tessan olevan taitava. Tytöt lähinnä kiinnittivät huomiota Tessan flirttailutaitoihin. Kevin tuhahti paljonpuhuvasti nurkassaan.
”No, no, sitten”, Voro mutisi yhä hämmentyneenä. ”Tietenkin ymmärrän asian, Tessa-neiti. Tietenkin. Anteeksi, että häiritsin opetustanne, professori.”
Tessa irvisti kuullessaan professori-nimityksen. Voro ei huomannut sitä vaan kumarsi hassusti ja kompuroi taaksepäin, muttei päässyt pitkällekään, kun ilmasta kuului uusi ääni.
”Ruuhka-aikako?” Hyminä kuului Yosumille. Jamesin ja Siriuksen kasvoille lennähti inhonsekainen ilme, muut pysyttelivät peruslukemilla, vaikka Emilylle se tuottikin hankaluuksia. Tyttö ei kuitenkaan halunnut olla epäkohtelias vanhaa professoria kohtaan.
”Ei, hyvä professori”, Voro kiirehti hinkumaan, ennen kuin kukaan muu ehti sanoa sanaakaan. ”Neiti professori pitää oppituntia.”
Tessa irvisti jälleen, nyt näkyvästi päin Voroa, mutta mies ei vieläkään huomannut mitään, pahoitteli vain jälleen ja katosi saman hingunnan saattelemana kuin oli tullutkin.
Yosumi hyrisi ilmassa ja näytti vihaiselta: täysin outo ilme tyyneen vanhuksen kasvoille.
”Oppitunti?” mies hyrisi Tessalle, joka köhähteli epäaidosti ja kohensi ryhtiään.
”Rentoutustaikoja”, nainen kohotti leukaansa ylemmäs ja vilkaisi nopeasti Keviniä, joka tarkkaili tilannetta nurkastaan. ”Haluatko, että näytän teillekin?”
Tessan tarjous oli lausuttu kaikessa kohteliaisuudessa, mutta Yosumi ilmeisesti otti sen vakavasti, koska kehotti Tessaa kaikin mokomin näyttämään. Tessan kasvoilla läikähti pakokauhu, jonka nainen kuitenkin piilotti taitavasti ja nopeasti.
”Hyvä on, sitten”, Tessa mutisi. ”Sirius, James, väistäisittekö hieman sivummalle, jotta tytötkin näkevät jotain takaanne?”
Pojat toimivat yksi yhteen ja astuivat pari askelta taaksepäin niin, että Lily ja Emilykin saattoivat nähdä jotain. Sirius veti Noran eteensä ja hipelöi aikansa tytön kylkiä ennen kuin Nora hätisti kädet pois häiritsemästä. Peter hivuttautui lähemmäs seinää, jotta olisi nähnyt paremmin Emilyn takaa. Käytävälle oli laskeutunut hiljaisuus, jonka keskellä Tessa ja Yosumi seisoivat. Tai Tessa seisoi, ja Yosumi roikkui ilmassa hyrisemässä.
”Tämä…”, Tessa mutisi. ”Tuo haarniska on koekappaleemme. Seuratkaapa nyt tarkasti kaikki sitten. Tietysti tiedätte, kuinka vesi rauhoittaa aina mieltä. Se on yksi, tuota, elämän perus… jutuista.” Tessa vilkaisi Keviniin kuin apua hakien, mutta nuori mies nojasi tyynesti seinään, tuijotti Tessaa odottavana.
Emily tarkkaili tilannetta kiinnostuneena. Tessalla ei selvästikään ollut minkäänlaista hajua rentoutustaioista, ja nainen yritti veistellä lennosta uskottavaa tarinaa tietämättömyytensä suojaksi. Emily arveli tietävänsä, miksi nainen teki niin. Tessa tunsi selvästi jonkinlaista pelonsekaista kunnioitusta vanhaa professoria kohtaan ja tahtoi näyttää itsensä hyvässä valossa professorin silmissä. Emily ei tiennyt, kuvitteliko hän vain vai hätkähtikö Yosumi todella kuullessaan Tessan sanat. Mutta miksi ihmeessä mies olisi niin tehnyt? Ja miksi ihmeessä Yosumi vilkuili tuon tuostakin Tessan taakse Keviniin, joka tuijotti Tessaa?
”Vesihöyrysuihku rentoutettavaa kohtaan auttaa laukaisemaan… öhm, rentoutushermostosolukot kehossa, jolloin ihminen… rentoutuu”, Tessa väläytti Yosumille säkenöivän hymyn ja näpersi kiivaasti hameenhelmojaan. ”Jospa sitten… ehkä näyttäisin.”
Tessa tarttui taikasauvaansa ja tähtäsi haarniskaa niin kauan, että Emily alkoi jo miettiä, aikoiko nainen ensinkään tehdä yhtään mitään. Pikku hiljaa hän tajusi, että Tessa teki jotain koko ajan. Naisen sauvan kärjestä tuprusi tiheää höyryä, vesihöyryä, kohti haarniskaa. Höyry tiivistyi haarniskan pinnalla, ja koko haarniska oli pian kauttaaltaan pienen pienten pisaroiden ympäröimä. Näky oli kaunis, mutta Emily ei tiennyt, kuinka rentouttavaa koko tapahtuma mahtoi olla haarniskalle. Hänestä kastuminen oli lähinnä epämiellyttävää.
Yosumi hymisi oudosti, kiivaasti, ja vilkuili yhä vain Keviniä kuin Tessan esitys ei olisi ollut se, mitä hän oli todella halunnut nähdä. Mies vaikutti kovin levottomalta.
”Onpa hienoa, että pirpana saa noin osaavan äidin”, Yosumi sanoi äkkiä kiivaasti. Tessa huomio herpaantui hetkessä haarniskasta, ja nainen käännähti säikähtäneenä katsomaan Yosumia.
”Mitä? Mitä sinä sanoit?” Tessa ei muistanut edes teititellä professoria. Kuten ei myöskään lopettaa taikaansa. Kun Tessan keskittymiskyky herpaantui, vesihöyry muuttui takaisin pelkäksi vedeksi, jota sauva syyti massoittain Yosumin päälle. Hetkeen kaikki oli pelkkää sekasortoa. Tessa kiljui anteeksipyyntöään ja yritti lopettaa taikaansa, onnistumatta siinä. Vettä oli kaikkialla, eikä kukaan nähnyt kunnolla eteensä.
Emily räpytteli kiivaasti pisaroita pois silmistään, varjosti kädellä kasvojaan. Tessan sauvan vesisuihku laantui pian. Koko käytävä oli tyystin hiljainen. Tessan anteeksipyynnöt katkesivat kuin seinään. Kaikki tuijottivat. Siinä, missä oli vain hetki sitten leijunut vanha ja kurttuinen Yosumi, seisoi nyt suoraselkäinen, nuori mies, huomattavan komea. Mies tuijotti Tessaa vihainen ilme kasvoillaan, Tessa tuijotti miestä epäuskoinen ilme kasvoillaan. Samoin tuijotti Kevin. Samoin tuijottivat kelmit ja tytöt Emilyn mukana. Hetki tuntui pysähtyneen paikoilleen. Emilyn mieltä häiritsi valtavasti miehen kasvonpiirteet. Niissä oli jotain tuttua: jotain. Mies oli kuin vanhasta unesta tai eletystä elämästä, unohtuneesta tarinasta. Miehen hiukset olivat lyhyet, kurittomat ja auttamattoman läpimärät. Yllään tällä tuntemattomalla oli kimonoviritelmä, joka ei sopinut pitkälle nuorukaiselle ollenkaan niin hyvin kuin se oli sopinut Yosumille. Mies kakoi kurkkuaan kuin yrittäen saada ääntään takaisin
”Monta kertaa olen sanonut sinulle, etteivät vesitaiat ole alaasi?” ääni tärisi raivosta. Enää Yosumi-mies ei vilkuillut Keviniä, Tessa sai kaiken huomion. Nainen ei vastannut, tuijotti vain.
Tai valokuvasta, Emily muisti äkkiä. Siitä tarinasta, jonka mummi oli kertonut niin monta vuotta sitten, siitä, jonka äiti oli keskeyttänyt. Miten tuo mies muistuttikaan isäänsä, muistutti veljiään! Hän muisti sen äkkiä kirkkaasti, muisti mummin sanat.
”Tuo, kultaseni, tuo on Trentin perheen nuorimmainen. Tuo on Adrian Trent.”


A/N2: Voi, olenpas taas mukavalla päällä. Mutta joo, kuten sanoin, tykkään tästä lopusta. Ja ensi lukua oli jotain niin ihaninta kirjoittaa, koska Adrian lukeutuu ehdottomasti lempihahmojeni joukkoon (mies roikkuu todella tiukasti ihan siellä kärkipäässä)..

Poissa taivaan tähtönen

  • raindancer
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 5.1.09
« Vastaus #74 : Tammikuu 06, 2009, 16:46:41 »
Maailman suurimmat anteeksipyynnöt, Delia! Juuri nyt mä kiroan itseäni pimeimpään koloon, mikä löytyy takapihalta (aika suppeat valikoimat). Ja vieritän isoimman kiven kolon eteen. Ei, ehkä en kuitenkaan, en oikein tykkää pimeästä. Oikeasti, sä olet saanut tätä ficciä kirjoitettua niin paljon eteenpäin, että mun piti aloittaa alusta koko ficin lukeminen. Asioita aukesi enemmän, kun luki uudestaan kaikki kappaleet tietäen, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Piti aloittaa koko ficci alusta suurimmalta syyltä, koska miettisin sitä Narnia-käytävää. Mulla on kyllä vahvat epäilyt että sillä on tärkeäkin osa tässä juonen kulussa. Out of nowhere mun päähäni putkahti kommentointi tauollani, että hei! Narnia-käytävä jakaantuu kahtia (kröh.. hidasta toimintaako muka?). Ja Siriuksen ja Noran pieni uuden vuoden seikkailu vahvisti mielipidettä. Huuu-uuu, keskiyön kukka.

En oikein tiedä mitä pitäisi aloittaa, koska tässä on ehtinyt tapahtua niin niin paljon. Mutta ensin haluaisin tunkea Noran sinne pimeään kolooni, koska jostain syystä en pidä hänestä enää yhtään. Hän on ärsyttävä, liian itsepäinen, saa aina tahtonsa läpi, kaunis, pitkäsäärinen tyttö, joka on odotettavastikin lassonnut itselleen Siriuksen. Ja silti pidän hänestä. Weird, huh? Jossain kohdissa, missä Nora oikeasti on vilpitön, eikä yritä saada kaikkea menemään oman päänsä mukaan, tyttö on itse asiassa paras hahmosi. Mutta kun tyttö rupeaa itsepäiseksi ja päättäväiseksi, alkaa ärsyttää, koska hän saa aina tahtonsa läpi. Ja silti pidän hänestä, kuten aikaisemmin sanoin. En tiedä oletko itse huomannut, mutta olet usein verrannut muita hahmoja Noraan, melkein joka kappaleessa ja varsinkin kun luki kaikki kappaleet peräkanaa, huomasi, miten vähän oli tekstiä, missä ei mainittu Noraa jollakin tavalla. Kuten esimerkiksi kun Rebecca sai lahjansa, hänellä oli samanlainen vimma, kuin Noralla avata paketteja, joten Emily ei viitsinyt edes paketoida äitinsä pakettia. En tiedä miten sanoa tätä paremmin, mutta mielestäni tunget (tungit) kyllä välillä Noran nimeä liikaa tekstiisi. Tai sitten kuvittelen taas omiani - sitäkin tapahtuu häiritsevän paljon. Ja taas hölötän jotain aivan turhaa kokonaisen kappaleen verran. Täytyy sanoa, että se on kyllä lahja, että pystyy kirjoittamaan tämän verran tekstiä, eikä saa oikeastaan mitään sanotuksi.

Valtavasti juonenkäänteitä. Emily ja Remus jotenkin palasivat yhteen yllättävän helposti. Olisi luullut, että he olisivat enemmänkin keskustelleet keskenään asiat läpi kunnolla, eikä jättää niitä unholaan. Ja Laura, palaako se pörräämään taas Remuksen viereen. Pidän Laurasta hahmona yli kaiken, jopa voitaisiin luetella lempi-OC:ksi. Ja samoin Alyssa, pidän hänestä jollain kieroutuneella ja ilkeällä tavalla. Jotenkin sivuhahmoista olen juuri nyt kiinnostunut, paitsi Romeosta. Äh, ärsyttävä pojannulikka. Ja tämä ei ole terveellistä ollenkaan, että turhaudun olemattomiin hahmoihin. Se taas osoittaa, että olet luonut heidät kunnolla ja huolella.

Jamesin ja Lilyn suhde kyllä yllätti mut täysin. Ainakin Lilyn kanta aiheesta, että ystävät lisäeduilla. Siinä vaiheessa heräsit pienestä horroksestani ja jouduin lukemaan koko kohtauksen kokonaan uudestaan, että olin varmasti ymmärtänyt kaikin oikein. Mutta kun luki vielä eteenpäin asia alkoi selvitä ja tulla järkeenkäyväksi. Taas mielikuvitukseni käänsi ystäviä lisäeduilla johonkin hieman toiseen asiaan. Mutta nyt tuntuu että James ja Lily eivät enää hirveästi tule juttuun? Mietin, pääsemmekö lukemaan heistä kahdesta piakkoinkin, koska he ovat ehdottomasti kaksi lempihahmoani, oli kyseessä mikä ficci tai ketä kirjailija tahansa.

Sitten, woot? Roxyn sairaus, mikä se on? Osaat kirjoittaa ärsyttävän hyvin, ettet paljasta mitään, mutta sait mut koukuttumaan ja nyt täytyy tietää mikä se sairaus on. Romeo on outo ja ylisuojeleva ja hellyttävän huolestunut. Amalia on outo, ja outo ja outo. Yosumi tai Adrian on outo ja outo ja välillä tuntuu, että hissi ei ihan käy vintillä kyseenomaisella herralla. Kevin ja Tessa nyt ovatkin outouden ruumiillistumia – Tessa varsinkin tuholaisensa kanssa. Dina ei ole outo, mutta outo ja aivan ihana. Kaikki ovat outoja ja mun täytyy saada tietää miksi. Oi miksi, Delia, miksi? Ja olet ärsyttävä kun jätit luvun tuolla tavalla kesken. Murrr.

Akrabadabra, olen taas saanut selitettyä kivan määrään sanahelinää. Mutta tässä tuli The Kommenttia taivaan tähtösellä kuukauden (vai kahden?) tauon jälkeen. Toivottavasti sait revittyä jotain järkeä viestistä, koska se on harvinaisen sekava ja ärsyttävä. Ja tässä mä selitän taas. Onkohan minulla jokin lopettamis-ongelma?
White shores are calling. You and I will meet again. And you’ll be here in my arms, just sleeping