Kirjoittaja Aihe: Keskiyön kukka (Kelmit, K-12, het) Hätäepilogi 24.10.11. || LOPETETTU  (Luettu 50420 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Sofia

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: LumosVine12
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 26.11.10
« Vastaus #250 : Joulukuu 01, 2010, 19:21:57 »
Ihan mahtavaa, että olet kirjoittanut jatkoa vielä näin pitkän tauon jälkeen! Ehdin jo oikeastaan luopua toivosta. :( Yllätyin aivan mielettömästi, kun yhtäkkiä huomasin tänne tulleen jatkoa! :D

En muista ihan kaikkea, mitä on tapahtunut, mutta katsoin pari lukua takaperin, joten olen taas jokseenkin kärryillä. :) Emilyn tilanne on onneksi tässä luvussa jo vähän parempi. Eikö Emilyä kuulustella tapahtuneesta tai mitään sellaista? Emily kuitenkin "tappoi" ihmisen. Vai onko se luettu vain puolustukseksi (jota se tietenkin olikin)? Tessan ja Adrianin kohtaaminen Dumbledoren kansliassa oli kyllä tosi hienosti tehty, mulle välittyi vahvasti se vaivaantuneisuus, joka niiden kahden välillä oli! Lisää niitä kahta, ne on ihana pari! :) Onko Tuholainen siis ihan varmasti Adrianin lapsi, kun niin Tessa ajatteli Tuholaisen potkiessa? Vai niinkö Tessa vain toivoo? Emilyn tapaaminen Amalian kanssa vastasi moniin päässäni viliseviin kysymyksiin, mutta herätti niitä myös lisää. Mutta niin sen varmasti tarkoititkin. :D Ja nyt päästään taas pitkästä aikaa tähän Keskiyön kukka-aiheeseen. Ja Voldemort tavoittelee sen ohjetta! Kiinnostavaa. ;)

Kiitos, kun jaksoit jatkaa tätä loistavaa ficciä! ♥ Jään odottelemaan lupaamaasi jatkoa. ;)
You can be a sweet dream or a beautiful nightmare. ♥

Poissa Kurnuttaja

  • Kukkakaali
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 26.11.10
« Vastaus #251 : Joulukuu 10, 2010, 23:51:48 »
Ööö... Moi?

Toi 'öö' tuli siitä, että se on lähes ainoa asia, joka mulle tulee mieleen tästä ficistä. Omat muistikuvat viime keväältä/vuodelta on muutenkin vähän hatarat oman elämän vuoksi, mutta tää ficci on pyyhkiytynyt muistista ihan täysin. Mieleen tulee lähinnä: a) pari hahmoa b) tää on loistavasti kirjoitettu c) tässä on hemskatin pitkät luvut.

Satuin siis vahingossa tätä kattomaan ja huomasin että jatkoa on tullut. Luinpa nyt kuitenkin ja jotain palautui mieleen, mutta silti oli kyllä aika mielenkiintoinen kokemus, kun esim muistin, että ihmiset on ihan riidoissa keskenään, eikä ne sitten ollutkaan ja oon ihan pihalla mm mitä Adrian, Tessa ja Amalia tekeekään linnassa. Kaikki kait opetti, muttei mitään hajua, mitä.
(Toivottavasti tää viesti ei nyt mee ihan jaaritteluksi.)

Kun nyt olen näin ulkona, päätin, että täytyy varmaan lukea uudestaan koko helahoito. En haluu ees miettii, kuinka kauan siihen menee, mutta kun koulussakaan ei ennen joululomaa tehä mitään tärkeää ja harrastuksetkin loppuu, niin onhan tässä hyvin aikaa. Ja tää ficci on kyllä sen arvoinen.

Ja vaikka siis olenkin ihan pihalla, musta tuntuu silti, että tykkään tästä älyttömästi, kirjotat niin hyvin. On kiva kuulla, että jatkat tätä vähitellen kohti päätöstään, vaikka siinä vaiheessa varmaan alkaa harmittamaan, että nyt se loppui. Tätä on niin kiva lukea, myös siksi (kuulostaa oudolta) että mulle tulee tästä mieleen muistoja kutosluokalta, kun sillon aloin tätä lukemaan. Siitäkin on jo kaksi vuotta, pisteet sulle, että oot jaksanu tän kanssa sen kolme vuotta. Muuten, mietin aiemmin syksyllä, että millä tavalla 26. marraskuuta mahtaa olla tärkeä päivä, mutta mitään ei tullut mieleen. Olenko alitajunnassani ajatellut KK:n synttäreitä? Kai ne oli 26.11.?

Olen väsynyt ja edelleenkin pihalla, mutta toivon että annat pitkäaikaiselle lukijalle anteeksi. Jatkoa sitten vaan, tosin mun puolesta siihen vois mennä ainakin vielä pari viikkoa, koska todellakin luen koko jutun uudestaan... Ellen sitten järkiinny ja yritä päästä juonesta kiinni muuten vaan.

Muoks. hämmästytin ja järkytin itseänikin, kun sain just äsken järjenvastaisen urakkani päätökseen. Tää on liian koukuttava ficci, sai mut liimautumaan koneeseen koko viikonlopuksi. Lukeminen kyllä auttoi huomattavasti, oon taas kartalla ja oli ihana lukea kaikkia kivoja kohtia, jotka oli jo unohtanut.
Yritän olla lyhyt sanainen. Viimesin luku oli hyvä, mitä nyt ärsyynnyin tosta lopusta pahasti, haluan Amalian kertovan jutun loppuun. On niin inhottavaa, ku koko ajan tulee jotain uutta salailua, vaikka just sen takia oonkin tähän taas niin koukussa. Luotan myös siihen, että vähitellen, viimestään siinä epilogissa, kaikki salaisuudet selviäis. Jos ei, vaadin sua korvaamaan mun henkiset tuskat valvottujen öiden takia. (Tunnustan muuten, että satuin valvomaan lähes koko yön tuossa lauantain ja sunnuntain välillä ja mitä sitten teinkään, kun aamu alkoi lähestyä, eikä vieläkään nukuttanut? Mutta en syytä valvomisesta KK:ta, vaan yleistä levottomuuttani. Sitä paitsi eilinen taksvärkki sujui paljon mukavammin, kun siivoamisen välissä luin tätä. Jaksoi paremmin.)
Että minä sitten rakastan näitä hahmoja, varsinkin Tessaa ja Adriania. Olen ihan varma, että ne vielä palaa yhteen, niiden täytyy, niiden on ihan pakko! En oo missään vaiheessa kuvitellutkaan muuta ja toivottavasti en joudu pettymään. Ne on vain niin ihania yhdessä. Muiden hahmojen kohdalla koin hienoja neronleimauksia lukiessa ja mulla alkaa olla vahvat teoriat, mitä kenellekin käy. Toivon tosin, että sun versiot on vähän erilaiset, koska mun omissa joidenin tulevaisuus ei näytä kauheen valoisalta. (Oli muuten hölmö olo, kun aloin lukee alusta ja totesin, ettei Emily ja Remus ole yhdessä. Koko Emily/Remus/Laura oli kadonnut mun päästä ja kyllä, nyt muistan taan kuinka inhoan tuota viimeksi mainittua tyttöä.)
Pakko vielä ylistää sun kirjoitustaitoa. Esim se ihana (tää kuulostaa raa'alta, mutta kun fiktiivisiä hahmoja on ihana vihata ja toivoa niiden kärsivän) ilta, kun Alyssan loppu kävi ja päästiin viimein siitä eroon (en oppinu tykkäämään sitä toisellakaan lukukerralla) muistin toki, kuka siinä kuoleekaan. Olin silti ihan jännittynyt ja fiiliksissä. Ajatukset meni vähän ristiin rastiin "Emily, ei Emily!!! Eikun hei, sehän onkin Alyssa, jolle käy huonosti. NYt se tulee, nyt se tulee. Ääks! Se murhaa Emilyn! Eikun hei, Alyssan!"
Ääh, taas tää veny! Noh, loppuun vielä toive, kun olit kysellyt jotain kirjoitusideoita tähän liittyen. Olit kirjoittanu joskus kauan sitten ekstra-hommelin Tessasta ja tää pisti silmään: "Paikka, josta Tessa ei pitänyt ollenkaan ja joka jätti hänelle ikuiset traumat, oli ikävä kyllä Suomi. Tessa matkusti Suomeen eräänä kesänä ollessaan 18-vuotias yhdessä vanhempiensa kanssa (viimeinen reissu, jonka Tessa ikinä teki vanhempiensa kanssa). Tessa kyllä piti Helsingistä ja Suomen pikkukaupunkien shoppailumahdollisuuksista, mutta Lappi ei sulattanut naisen sydäntä. Varsinkaan sen takia, että Tessa koki itsensä Joulupukin lähentelevän itseään."
Ehkä keksit jo, mitä haluaisin, mutta laitan sen vielä suomeksi: ole kiltti ja kirjoita Tessa riehumassa Suomessa ja vaikka se traumautisoiva tapahtuma liittyen joulupukkiin. Kiitos!
« Viimeksi muokattu: Joulukuu 14, 2010, 21:04:43 kirjoittanut Kurnuttaja »

Poissa Lils

  • Kelmitär
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 26.11.10
« Vastaus #252 : Joulukuu 27, 2010, 13:46:48 »
Hei, mamohh täällä taas! Anteeksi, olen ollut vähän epäaktiivisena ja melkein missasin koko luvun. Damn me.

Pidän edelleen Emilystä hirmuisesti (tosin tuskin muistan mitä olen aiemmin sinulle siitä kommentoiden), jotenkin niin ihanan sympaattinen hahmo ja sopii täydellisesti Remukselle. Ihanaa ettei tämä joutunut suurempiin vaikeuksiin tapahtumista.

Toivon tosiaan, ettei Tessa lopulta annakaan lasta adoptioon. Olen vieläkin vähän sekaisin Adrianista ja Kevinistä, siitä on nimittäin ihan hirveästi aikaa kun viimeksi luin tätä, mutta kiinnostavia hahmoja silti koko kolmikko. Onneksi tekstisi on Rowin tapaan kertaavaa ja tämäkin luku muistutti hyvin, mitä näiden välillä oli tapahtunut. Dumbledore on tosiaan erityisen onnistunut, pidän hurjasti. Jotenkin niin fiksu ja mukava ja ihan samanlainen kuin kirjoissa, silti siinä on mukana jotain omaasi. Vau.

Ahahaha. Lihava leidi oli ihana piristys, säälimätön salasanamuija ilman armoa. Emily-raukka, kovia kokenut ja joutua vielä käytäcälle odottamaan. Dina on kiva pikku hahmo ja ihanan suloinen puhuessaaan Roxysta ja Sammysta. Käy tosiaan sääliksi Roxyakin.

Lainaus
”Minulla ei ole enää isää”, tyttö kuiskasi kostein silmin. Hän oli luullut, että oli itkenyt asiaa jo riittämiin, mutta näköjään hänen kyyneleensä olivat erimieltä. James kumartui halaamaan serkkuaan kömpelösti sulkien syliinsä sekä Emilyn että mukana tulevan Lilyn.
”Saat lainata minun, jos haluat, tiedäthän sinä sen?” James mutisi hiljaa. ”Siriuskin lainaa häntä jo, kyllä hänestä vielä sinulle riittää.”

Aww, tämä oli niin ylisuloinen kohta, ihana! Pientä huumoria joka väliin, niin Jamesia. Tällaiset kohtaukset nimen omaan korostavat sitä kuinka ihanat välit Emilyllä ja Jamesilla on.

Remus/Emily aww, sulin. Ihana jälleennäkeminen, epävarma ja hiljainen, mutta hirveän romanttinen ja suloinen ja uhh. En tiedä mitä sanoa, ihihihi.

Nora on edelleen jännittävä kuin mikä ja hirveä arvoitus. Pidän tästä sarkastisesta hahmosta hirveästi, se on tosi onnistunut kaikessa rasittavuudessaan. Sirius ja Nora ovat ihan samanlaisia huonon lohduttajan ja puhemiehen roolissaan, paikalta pakeneminen oli juuri sitä mitä odotinkin ja hyvä niin. Ei kaikki ole aina niin täydellistä.

Lainaus
”Ihan kiva, mutta miten tämä liittyy mihinkään.”

Ah Emily, ihanan näppärä tyttö sanoissaan. Jotenkin vaan piristää tällaiset jutut. Mutta Keskiyön kukka, tämä koko tarinan ydin, on jotain niin jännää ja hyvin kirjoitettua, että ihailen. Ja teit hyvin jättäessäsi sen tuolla tavalla vain roikkumaan – olisi aika karua vaan tiputtaa pommi kliseisesti siihen ja sitten olisikin jo epilogin paikka. Hyvä näin.

Anteeksi että olen jäänyt ihan puolitiehen, yritän nyt pysyä matkassa loppuun asti (ja toivon ettei tätä nickiä poisteta, se on kuulemma aika samanlainen kuin Lily) ja kommentoidakin. Kiitos taas tästä, olet huippu!
Varo liittymästä heihin / Jotka usko eivät enää mihinkään

Poissa Gemmssy

  • parveilia
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Glisee, ei klisee
    • Kaunotar ja hirviö
  • Pottermore: FeatherRain8203
  • Tupa: Rohkelikko
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 26.11.10
« Vastaus #253 : Tammikuu 01, 2011, 22:47:10 »
Luin tämän kokonaan... mitä viidessä päivässä tai jotain. Ehkä kuudess? Siinä välissä tosin 7 päivää kun rn ollut koneen lähellä ollenkaan ja koin kauheita vieroitusoireita. On aika hauskaa päästä lukemaan kerrankin ficciä, joka jatkuu, vaikka mun tuurilla sä kyllä päätät lopettaa tän nyt. Älä kiltti... Olen onnitunut aiemmin aika lailla lukemaan ficcejä jotka on lopetettu kesken...

En ole tullut lukeneeksi muuta sinulta? Onko sinulla enemmänkin tuotantoa, pidän nimittäin todella paljon kirjoitustyylistäsi. Rakastan kaikkia dialogejasi... Se kaikki huumori ja se kaikki... Saat niistä niin suloisia ja naureskelen täälä yksin parvellani aina lukiessa :D Ja sinä olet saanut minut itkemään! Minut! Tai sinäänsä se ei ole outoa. Itken todella helposti, vähän kaikesta. Mutten koskaan lukiessa. Elokuvissa tosin mutten lukiessa. Mitänyt parissa harvassa kirjassa, Puoliverinen Prinssini (joka oli itseasiassa kaverini), joutui aika lailla käpristelemään kyynelteni alla Harryn muistellessa Dumppista. Mutta sinä sait minut itkemään. Ensin Lilyn ja Jamesin takia (60. luvun loppu ja varsinkin 61. alku <3 siis ei tietenkään se (idiotti-)Alyssan juutu vaan se Lilyn siinä sen jälkeen...) kyynelehdin valtoimenaan. Se oli niin kauheaa, niin aidosti kirjoitettu. Voi Lilyä... Ja sitten kun luulin Emilyn kuolleen. Edelliset kyyneleet eivät edes olleet ehtineet kuivua ja itkin taas kippurassa ja raivosin sinulle... Saat kaiken tuntumaan niin aidolta. Tai osa keskusetluista on tietenkin epäaitoja.  Sellaisia ei-kukaan-sanoisi-noin -juttuja, mutta itse olen aina pitänyt niistä. Olisi niin tylsää jos kaikki puhuisivat niin kuin me "Tavallisetkin" ihmiset. Nauraisin puolet vähemmän.

Hahmoista ja vähän lomassa parituksistakin...
Emily on mielestäni ihana. Äärettömän kliseinen mutta ihana. Ja paritus Remuksen kanssakin on niin kliseinen ja ihana :P Minä rakastan draamaa ja juuri sitä sait Rem/Em suhteeseen. Ja samoin Lily/Jamesiin... Voi kuinka rakastan niitä. L/J on niin ihana draamoineen ja väärinkäsityksineen ja E/R:ssä rakastan sitä epävarmuutta, epäonnistumisen pelkoa...
Norasta en jotenkin pidä ollenkaan. Tai opin ehkä pikkuhiljaa pitämään, mutta hän on jotenkin nniin epäaito. Pidän hänestä kausittain. Ja se paritus siriukseen oli niin ilmiselvä... mutta tietenkkin niin on pakko olla, he sopivat yhteen, mutta tästä puuttuu vielä rakastamani draama... Ehkä en pidä Norasta hahmona. siksi, että kuvittelen hänet niin erillaiseksi. Minun Norani on lyhyt ja pyöreähkö, sinun kaiketi laiha ja pitkä.. :) Mutta se ei tullut ilmi heti alussa, joten en voi enää muuttaakaan mielikuvaani... Tauti on mielestäni hauska lisä, mutta olen pannut merkille taudillisetn ihmisten pariutuvan kaikissa ficceissä Siriuksen kanssa. Se on semmoinen ficci-klisee joita useimmiten inhoan. Mutta jotenkin pidän parituksesta silti... ehkä se johtuu siitä, miten se ikään kuin alkoi. Se jokin sielä tunnelissa...
Ja Tessa... Tessieni. Tess. Minulle Tess, kuten Adrianille. Voi kuin rakastan Ardriania. Rakastan niin sydämeni pohjasta. Antaisi nyt periksi! Sillä se on mielipiteeni, Adriannen pitäisi loppuenlopukis antaa periksi, ei Tessan vaan Adrianen. Enkä edes tiedä mistä se johtuu. Samoin kuin tuholainen on mielestäni ehdottomasti tyttö, kun sitä tuolla aiememin kyselit. Se vain tuli aluksi ja kun selitit että Tess toivoo poikaa, olin ihan että täh? Pakkohan sen on olla tyttö. Voi, mutta ne päätyy yhteen. Rikot kaikkia romaani kaavoja jos ei päädy. Tai sitten Adrian kuolee ja Tess itekee...
Alyssasta en koskaan pitänyt. EIkä se edes liittynyt mitenkään Jameiinn aluksi, oikeastaan pidin hänestä sen takia, ajattelin sen aihauttavan lisää draamaa suhteeseen, ja sitten ne oliki vaa siskoksia, siitä mä ehkä vähän petyin...  Mutta ku Ally oli nii ylipirtee ja ällö hahmo... semmone jotenki liian laiha luonne... joo toki teki tajuutte mitä mä yritän selittää. Gabystä sen sijaan pidän. Se on semmone söpö tyttö... Semmone kiva hiljane vähä random joka osallistuu tarinaa vaa ain välillä...
Roxy, Dina ja Romeo... Jälkimmäiseswtä en pidä yhtään! En ymmärrä miksi kaikki koko ajan selittää kommenteissaan että se on tosi kiva... Musta se on lähinnä semmone pakkomielteinen musta hörhö... Roxy on aika söpö, ja säääliksi käy pikkutyttöä sairauden takia. Ja se isä... voi parkaa. Ja idädtä Dinaan sdammakon muodossa. Mä niin arvasin sen jo aiemmin... Mä niin tiesin, että se Sammy on se isä.  Se oli raakaa, yäk. Dina parka, ku menetti Sammyn... Mut tieskö Roxy et sen isä on animagi?

Ja sinä aiot tappaa Noran ja se on tosi raakaa. Se on ny jotenki kirottu siihen Keskiyö Kukkaan liittyen! Ne onki Sirre ja Nora... Se pari josta Dumppis puoi kuinka raakaa... Mä ajattelin et ne ois Lily ja James... mut Dumppis onki nii hämäy ettei kukaa voi tajuta mitää... Aijoksä sit tgappaa viel paljonki ihmissii? Ku ny on jo Zara ja Emilyn isä ja Alyssa. Ai nii se Roxyn ja Romeon isä kans. Ja sit mun listal on ainaki Nora ja sit varmaa Kevin tai Adrian... Ja sit pirpana saattaa kans kuolla? Synttyy tyylii kuolleen. Sit sä et kyl enää kauhee montaaa voi tappaa.

No, mut äiti patistaa mua nukkumaa, nii mä kommaan sit lisää uuden luvun jälkee ;)
Ekstrat on tosi kivoi ja niit lisää :) Ois iha kiva saada semmone jostai semmosest Rowin luomast hahmost, tyylii jostai kelmist, mut nii et sais vähä käsityst siit, millamnen se on SUN luomana.
No, jatkoa odotellen ja menneestä kiittäen,
                                                                Gem
Siskoni uskoo, että pilvien keskellä mekin osaamme lentää. Jos taivalla ei lennä, sieltä putoaa, ja jos putoaa, niin kuolee. Mutta emmehän me voi kuolla, ensin meidän pitää elää vanhoiksi. Siksi me osaamme lentää pilvien keskellä.

Poissa Siunsäe

  • Ihmissusitar
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Niin me ollaankin, Sev~
  • Tupa: Luihuinen
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 26.11.10
« Vastaus #254 : Tammikuu 05, 2011, 02:35:06 »
Herranjumala, olen aivan sanaton tästä! ;o
Aivan upea tarina, eilen tämän löysin ihan vahingossa ja tänään luin valehtelematta heti herättyäni aina tähän kello 2 aamulla asti. Olen lukenut tätä siis nyt 12 tuntia putkeen ja taidan olla hullu, mutta tämä on aivan upea jatkis <3 Kirjoitat aivan kuin J.K. Rowling, siksi tätä onkin niin ihana lukea ja tarina on hauska ja täynnä romantiikkaa, siitä minä pidän. Lempparini on ehdottomasti Nora, joka taitaa olla muidenkin suosiossa. Hassua, mutta kuvittelen Noralle jostain syystä rastat, jotenkin mielestäni ne sopisivat hänelle.. Älä kauhistu, se on vain minun mielipide:D En ole vielä lukenut lähellekkään "loppua", mutta tätä vain ei voi jättää kesken. Nyt nukkumaan ja huomenna jatkuu;) Odotan innolla tarinan päätöstä, vaikken haluaisikaan koskaan nähdä tämän loppuvan! Kiitos tästä, ihana Delia<3

-Siunsäe
"Sinä tiedät, mikä minä olen ja mihin pystyn."

Poissa emwt

  • Hovisäätäjä
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Rohkelikko vai Luihuinen?
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 26.11.10
« Vastaus #255 : Tammikuu 24, 2011, 18:09:02 »
Eikä ole pelkästään mummin tapa jättää loppuja roikkumaan! Piiiitkästä aikaa jatkoa ja ensimmäinen maininta itse asiasta ja sitten menet jättämään tollasen lopun! Aaarrgh! Ja mulla meni kuukausikaupalla aikaa huomata!

*kokoaa itsensä*

Asiaan. Pitää varmaan lukaista juttu uudestaan (Missä välissä? Tätä on varman tuhat sivua!) koska puolet tuntuu unohtuneen tässä viime aikoina. Sellasta se opiskelu teettää, kaiki tärkeät jutut unohtuu ;) Mutta hitaasti palaavien muistikuvien valossa jatko tulee varmasti olemaan niin kiehtovaa että meinaan tukehtua täällä odotellessa.
Tässä luvussa erityisesti sydämestä otti Noran ja Siriuksen käytös. Jotenkin tuntuivat jäävän ulkopuolisiksi koko draamassa, mutta niin kai käy aina joillekin. Huokaus. Niin, ja pidän edelleen Ameliasta! Mummelit on hauskoja, ja Amelia on valioluokkaa.
Turhaa varmaan mainita, mutta jatkoa!
Kaiken säätämisen keskipisteessä.

Poissa Lurraa

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 26.11.10
« Vastaus #256 : Tammikuu 25, 2011, 21:40:26 »
Noniin, päätin taas saapua kommentoimaan :D

Eli siis siitä oli niin pitkä aika kun olin lukenut KK:ta että päätin aloittaa alusta. Huomasin, että en muista tarinasta puoliakaan, joten nyt on sitten ainakin kaikki palautettu mieleen :D

Hmm, yritä tässä sitten keksiä jotain rakentavaa kun tuo loppu jäi näin ilmaan >:D Just kun alkoi taas tulla jotain oikein toooosi mielenkiintoista niin se on viimeinen ilmestynyt luku. Sait ainakin minun mielenkiintoni heräämään. Samoin kävi jo siellä kun Nora astui sinne sumuun.

Tässä parissa viimeisessä luvussa on tapahtunut oikeastaan tosi paljon, muttei siltikään oikein mitään. Ja on ollut kauheasti draamaa ja säätämistä. Olisi kiva jos saisit jotenkin sekoitettua joukkoon myös jotain... iloista ja seikkailullista :D esimerkiksi Kelmeistä olisi kiva kuulla enemmän. He ovat aina Noran, Emilyn ja Lilyn kanssa, mutta olisi hauskaa lukea välillä pelkästään heidän seikkailuistaan. Miten he kiusaavat Luihuisia tai etsivät lisää salakäytäviä ja parantelevat kelmien karttaa. (Siitä puheenollen, minkä takia Sirius on aina niin vastahakoinen lähtemään Narnia-käytävään? Eikö hänen pitäisi olla innostunut asiasta, onhan sekin yksi koulun salakäytävistä ;o) Myöskään koulun pihalle ei ole sijoittunut paljon mitään tapahtumia. Miten olisi vaikka joku... raikas kesäpäivä siellä ja he pitäisivät vaan hauskaa? Tokihan siihenkin siis voisi sisältyä kaikkea mielenkiintoista ja silleen...

Sitten ehkä vähän henkilöistä.
James/Lily <3 heistä on tullut oikeastaan melkeen lemppareitani, varsinkin kun Lily on alkanut ottaa rennommin eikä enää nipota joka asiasta. Heistä lisäälisäälisäääää :D Janoan yksityiskohtia ja toimintaa! Odotan varpaat kihelmöiden jokaista suutelukohtausta minkä päätät kirjoittaa >:D

Sirius/Nora... hihihii ^^ Nora on ihana. IIIIIIIhana. Näen hänessä jotenkin itseni... Samanlainen sekopää :D Ja Sirius siihen kylkiäisiksi :) Heilläkin tosin voisi olla enemmän jtn actionia, mitä varmasti tuleekin Narnia-käytävän myötä.

Remus/Emily on ihanan rauhallinen ja tasapainoinen pari. Mitä tahansa tapahtuukin, he ovat se balanssi mitä tarvitaan kaikkeen muuhun sekasortoon :DD

PETER!! Peteristäkin olisi kiva tietää lisää? Hänestä ei oikeastaan ole ollut paljoa koko ficin aikana. Niin ja minä voisin perustaa pikku-Dinalle oman faniclubin <3 Hän on yksi ehdottomista lemppareistani. Toivottavasti et ole suunnitellut hänelle mitään kamalaaaaa :<

Eipä tässäkään kauheasti kritiikkiä ollut (kun ei sitä edes löydy, kertakaikkisen mahtava fic, loistavaa, loistavaa) :D Kaikki nämä ovat siis ihan ehdotuksia... Minusta tuntuu että kirjoitin ne jotenkin hyökkäävään sävyyn, anna anteeksi, olen nukkunut viimeyönä hyvin vähän :D

Joka tapauksessa, Lurraa kiittää ja kumartaa nenä lattiassa.
'Cause nothin' lasts forever

Poissa Nikarichie

  • Enkelinsiipinen
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Just say yes
  • Tupa: Rohkelikko
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 26.11.10
« Vastaus #257 : Elokuu 27, 2011, 11:14:41 »
Aloitin Keskiyön kukan lukemisen joskus aikoja aikoja sitten, en enää edes muista milloin. Pidin siitä silloin hirveästi ja seurasin tosi tiiviisti. Kirjoitustyylisi on aina ollut mielestäni tosi hauska ja mielenkiintoinen. Rakastan KK:aan luomiasi henkilöitä kuten Tessaa ja Adriania. :) Nyt muistin tämän taas ja ajattelin tulla vilkaisemaan mitä ficille kuuluu. Onko tämä jäänyt kokonaan kesken vai onko jatkoa vielä tulossa? Pitkään pitkään aikaan ei ainakaan ole kommentoitu tai jatkoa tullut. Olisin vieläkin kiinnostunut lukemaan tämän loppuun...
That face of an angel

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 26.11.10
« Vastaus #258 : Lokakuu 24, 2011, 16:28:38 »
Meriadoc, kiitos : )

Sukka, kiitoksia kommentistasi.

Sofia, kiitokset sinullekin :)

Kurnuttaja, kiitokset. KK:n synttäripäivä on tosiaan 26.11. :)

Lils, kiitokset sinulle kommentistasi!

Gemmssy, kiitoksia kommentistasi. Vuotiksessa taitaa olla jokunen kirjoittamani oneshotti, Finin puolella ehkä enemmän, jos siellä on vielä Potter-tekstejäni on. Olen aika paljon Potter-ficcejäni viime aikoina poistellut netistä, koska tuntuu vähän, että Potter-ficcausaikani on ohitse kulkenutta aikaa. Roxy tosiaan tiesi kyllä isänsä olevan animaagi.

Siunsäe, kiitoksia.

emwt, kiitos.

Lurraa, Siriuksen vastentahtoisuus Narnia-käytävää kohtaan liittynee luultavasti siihen, että Noralle muodustui aika suuri pakkomielle sitä käytävää kohtaan. Sirius ei nähnyt sitä käytävää mitenkään muista koulun salakäytävistä poikkeavana ja ehkä vähän väsyikin siihen, että Nora aina vänkäsi sen erityisyydestä. Sirius - eikä kukaan muukaaan sen puoleen - ei uskonut Keskiyön kukan olemassa oloon toisin kuin Nora, jolle kukasta muodustui myöhemmin aikamoinen pakkomielle. Kiitoksia sinullekin kommentista :)

Nikarichie, kiitoksia kommentistasi :) Vastaus kysymykseesi löytynee A/N:ää vilkaisemalla.

A/N: Tervehdys teille, jos siellä ruudun toisella puolella sattuu vielä joku olemaan. Tiedossa ilmoitusluontoinen asia, jota en tahtoisi millään sanoa, mutta pakko kai se on jossain vaiheessa itselleenkin myöntää oma epäonnistumisensa. Koskaan en tahtonut jättää tätä tarinaa kesken, mutta nyt on kyllä niin käymässä, että kesken tämä jää. Olen karannut jonnekin hyvin kauaksi Potter-fandomista ja tuntuu mahdottomalta ajatukselta palata tämän pariin niin pitkäksi aikaa, että saisin tämän kirjoitettua valmiiksi. Hahmot ovat eläneet päässäni aivan valtavan pitkään, mutta tuntuu kuin nekin olisivat jo kertoneet minulle kaiken kertomisen arvoisen. Harmittaa vain, etteivät ne koskaan saaneet kertoa sitä teille.

Koska en tahdo jättää tätä tarinaa ihan täysin kesken, olen kyhännyt kokoon hätäepilogin, joka on murto-osa siitä, mitä varsinainen epilogi olisi tullut sisältämään. Toisaalta siinä on myös sellaista, mitä en epilogiin suunnitellut ollenkaan siitä syystä, että tahdon selvittää teille edes osan siitä tarinasta, joka jäi kertomatta. Hätäepilogi on hyvin tajunnanvirtainen ja rikkonainen eikä puoliksikaan valmis, mutta minun oli ihan käsittämättömän vaikea palata KK:n pariin edes siksi ajaksi, että olisin saanut järkevämmän epilogin aikaan. Tässä on siis koottuna pätkiä, joita olen kirjoittanut vuonna Merlin, ja toisaalta taas osia, joita olen kyhännyt kokoon sittemmin sitomaan tätä kaikkea yhteen. Se on hyvin epävalmis, hyvin epäoikoluettu. Enemmän kurkkaus muistiinpanoihini ja tarinahahmotelmiini kuin varsinaista valmista tekstiä, mutta toivottavasti saatte siitä edes jotain irti ettekä häiriinny niin hirveästi kamalasta ulkomuodosta ja rikkonaisuudesta.

Tahtoisin vielä loppuun kiittää kaikkia lukijoita, kommentoijia ja ihan kaikkia niitä, jotka ovat KK:n matkaa seuranneet jossain vaiheessa ja eläneet hahmojeni mukana. Tämä oli ensimmäinen ficcini, joka päätyi julkaisuun asti. Tämä on pisin yhtenäinen tarina, jonka olen koskaan kirjoittanut (vaikken tätä loppuun asti saanutkaan), tämä on ollut vauvani, jolla tulee aina olemaan erityinen paikka mielessäni. Tämä ei ole se loppu, jonka olisin halunnut tarinalleni antaa, mutta tämä on parempi kuin ei mitään. Kiitos teille kaikille siitä tuesta, jota olen teiltä vuosien aikana saanut. En koskaan kyllästy sanomaan, miten käsittämättömän paljon te lukijat ja teidän kommenttinne minulle merkitsevät. Ilman teitä en olisi tässä nyt ja ilman teitä KK olisi jäänyt kesken jo muutaman luvun jälkeen. Kiitoskiitoskiitos! En ikinä sano mitään varmaksi, mutta tämä on tällä hetkellä epilogin lisäksi hyvästini Potter-fandomille. Minulla oli ihaninta aikaa sen parissa, kiitos teille <3


Hätäepilogi

”Minä olen vanha ja väsynyt. Toisella kertaa sitten.” Emily olisi voinut vaikka vannoa näkevänsä ilkikurisen pilkkeen vanhan naisen kasvoilla. Oli jotenkin niin mummin tapaista jättää tarinan loppu tällä tavoin roikkumaan ilmaan. Emily ei tiennyt, miksi mummi nautti siitä niin paljon, koska se vain aiheutti sen, että Emily mankui niin kärsivällisesti tahtovansa kuulla tarinan loppuun, että lopulta mummi antoi aina periksi ja valitti Emilyn mankumistaidoista.
”Epäreilua.”


Harry Potter sulki nahkakantisen kirjan, tuijotti eteensä ja yritti käsittää lukemaansa. Hän ei ollut ymmärtänyt, mihin lähti mukaan, kun avasi kirjan, jonka oli löytänyt arkusta Siriuksen vanhasta huoneesta. Se huone oli pengottu läpikotaisin Siriuksen kuoleman jälkeen, mutta Harry oli palannut sinne tylsyyksissään uudelleen, erehtynyt potkimaan vanhoja lattialautoja ja yllätyksekseen todennut, että muutama niistä oli irrallinen. Muutaman laudan sai revittyä sivuun niin, että alta paljastui kätkö, josta Harry oli vetänyt esiin vanhan arkun, jonka auki saamiseen oli vierähtänyt puoli päivää. Sitkeää tekoa, sitä arkku takuulla oli.
Aluksi Harry oli pettynyt arkun sisältöön: muutama paperi ja nahkakantinen kirja, mutta loppujen lopuksi sisältö oli osoittautunut kultaakin kalliimmaksi. Paperit eivät niinkään, mutta kirja ja sen välistä löytyneet kuvat sitäkin enemmän. Harry puristi kirjaa sylissään. Siinä se lepäsi hänen vanhempiensa tarina. Totuus siitä, mitä oli tapahtunut niin monta vuotta sitten. Hän oli 18 vuotta tahtonut oppia tuntemaan vanhempansa kunnolla, ja tässä se vihdoin oli: tarina, jonka hän oli tahtonut kuulla. Miksei kukaan ollut koskaan kertonut, että tällainen kirja oli olemassa? Sirius ei ollut koskaan edes maininnut asiaa, eikä Remuskaan liioin. Harry käänsi kirjan ympäri ja avasi sen jälleen ensimmäiseltä sivulta. Täsmällisen kauniilla käsialalla luki kirjan yläkulmassa: Tähtikirjailijalle 25.12.1977. Sen alla luki toisella käsialalla kirjan kirjoittaja: Nora White. Ja sen alla oli vielä omistus: Ihmisille, joita rakastan. Kuoleman jälkeen olemme taas yhdessä.
Harry kohotti päänsä ylös ja hieroi niskaansa. Kauanko hän oli lukenut? Läpi yön, sillä päivänvalo sarasti jo itäisellä taivaalla. Harry ei osannut olla väsynyt. Hänen päänsä oli liian täynnä kysymyksiä. Tarina loppui kesken, mitä sen kaiken jälkeen oli tapahtunut? Missä Nora tai Emily olivat nyt? Missä oli hänen äitinsä kaksi parasta ystävää? Missä oli kaikki ne muut ihmiset, jotka olivat vaikuttaneet niin paljon hänen vanhempiensa elämään? Tessa, Adrian, Gabrielle, Dina, André, Laura, Shane… Kaikki muut, missä he olivat?
”Harry?”
Harry kuuli huudon sumun läpi ja onnistui jotenkin nousemaan ylös. Hän rahjusti ovelle ja veti sen auki. Ginnyn punaiset hiukset heilahtivat portaissa ennen kuin tyttö oli kokonaan hänen luonaan. Harry tuijotti tyttöä, jonka kasvoilla risteilivät eri ilmeet. Kaipaus, rakkaus, suru… Harry levitti kätensä ja veti tytön syliinsä. Kaikkien kauheuksien jälkeen oli lohduttavaa muistaa, että hänellä oli ystäviä, jotka seisoivat yhä hänen rinnallaan. Kaikki eivät olleet kaatuneet.
”Minulla oli ikävä”, Ginny kuiskasi. ”Minusta tämä on tyhmä idea. Voisit ihan hyvin tulla Kotikoloon, olet ollut siellä piilossa ennenkin.”
Harry kohautti olkiaan sivellessään tytön hiuksia.
”Tahdoin olla hetken yksin. Ja tämä talo… Sirius asui täällä”, Harry ei osannut selittää, miksi kaikista maailman paikoista oli valinnut piilokseen Kalmanhanaukion. Ehkä se liittyi Siriuksen muistoon, ehkä johonkin muuhun. Kotikolo oli tuntunut liian… tutulta. Se oli täynnä ihmisiä, joista Harry oli tahtonut hetkeksi eroon. Hän oli tahtonut miettiä kaikkea yksin, jos hänen kerran yksin piti olla. Kuolonsyöjät, ne rippeet, jotka olivat välttäneet kiinnijäämisen, olivat enemmän kuin vain halukkaita tappamaan lordinsa kukistaneen velhon, siksi Harryn oli turvallisilta vetäytyä julkisuudesta hetkeksi.
”Miksi sinä tulit?” Harry kysyi tietäen, että pelkkä ikävä ei ollut ajanut Ginnyä hänen luokseen.
”Me löydettiin tämä Remuksen tavaroiden joukosta”, Ginny sanoi nostaen esiin yksinkertaisen kirjekuoren. Harry otti kuoren tytön kädestä. Kuoren päällä luki hänen nimensä. Miksi hän oli löytänyt sen nahkakantisen kirjan vasta nyt? Juuri, kun se ainoa ihminen, joka olisi voinut kertoa hänelle lopputarinan, oli poistunut tästä maailmasta.
Harry vilkaisi Ginnya ja repi sitten kuoren auki. Sisältä paljastui yksinkertainen pergamentinpalanen, joka oli taitettu siististi kahtia. Harry taiteli kirjeen auki. Se ei ollut järin pitkä, ja muste oli levinnyt niin, että sanoista oli vaikea saada selvää. Harry kohotti kirjettä lähemmäs ja tihrusteli sanoja.
Hei, Harry.
Tiedän, että olen kuollut, kun luet tätä kirjettä. Kirjoitan tämän varmuuden vuoksi, koska tiedän, etten ehkä ehdi kertoa sinulle kaikkea, mitä tahtoisin. Olen yrittänyt löytää aikaa, mutta sitä ei ole koskaan vaikuttanut olevan tarpeeksi. Aina siitä lähtien, kun tapasimme, olen yrittänyt kertoa sinulle asioita, mutta niiden kertomiselle ei ole koskaan tullut oikeaa tilaisuutta.
Tiedän, että tahdot kuulla vanhempiesi tarinan, tietää heiden menneisyydestään. Kalmanhanaukiolla on Siriuksen vanhassa huoneessa puoliksi irronnut lattialauta, jonka alta löytyvä arkku avautuu, kun kosketat lukonreikää. Arkussa on nahkakantinen kirja, vanhempiesi tarina. Osa siitä ainakin. Se osa, jonka Nora ehti kirjoittaa. Noran aika loppui kesken, niin loppuu myös tarina. Siksi tahdonkin sanoa sinulle, että minä en ole ainoa, joka tietää, miten tarina päättyy. Britanniassa on vielä yksi elossa oleva ihminen, joka voi kertoa sinulle tarinan lopun. Tietääksesi kaiken vanhempiesi menneisyydestä kehotan sinua kääntymään tämän rakkaan ystäväni puoleen. Hän asuu tietojeni mukaan osoitteessa: Ruusunvalonkuja 3, Isle of Wight.
Pidä huolta itsestäsi ja muista.
Terveisin,
Remus

Harry laski kirjeen alas ja tuijotti eteensä. Hän otti mekaanisesti askeleen eteenpäin ja oli kompastua portaat alas.
”Harry, minne sinä olet menossa?” Ginny tivasi pelästyneellä äänellä.
”Isle of Wightille.”

Harry koputti oveen kädet täristen eikä tiennyt itsekään, mitä odottaa. Tai pikemminkin ketä. Kuka oli se ystävä, jonka Remus oli kirjeessään maininnut, kuka oli se ihminen, joka oli tuntenut hänen vanhempansa ja tiesi heidän tarinansa? Joku hänen äitinsä ystävistä, ehkä Emily? Harry puri huultaan ja vaihtoi painoa jalallaan. Ovi narahti ennen aukeamistaan, eikä hän voinut estää pettymystä tulvahtamasta mieleensä nähdessään naisen. Hän ei ollut Emily, sen verran hän oli löytämiään kuvia tuijotellut, että tiesi naisen eri ihmiseksi. Tämä oli sangen pienikokoinen, nauravainen. Kasvot olivat pyöreät, silmät tuikkivat, suu avautui tervehdykseen, mutta nainen ei ehtinyt sanoa mitään, kun pikkuinen tyttö kurkkasi oven takaa ja killitti hetken Harrya ennen kuin kääntyi naisen puoleen.
”Äiti, miksi Harry Potter seisoo meidän ovella?”
”Shh, Siria, anna hänelle aikaa selittää se itse”, nainen sanoi tyttärelleen, laski kätensä tämän olkapäille ja katsahti Harrya. Hän ojensi vapaan kätensä toiselle, Harry tarttui siihen mitään sanomatta. Hän ei tiennyt, mitä sanoa. Nyt, kun hän seisoi tässä, hänen päänsä oli aivan tyhjä. Tuntui typerältä vain tölväistä naista kysymyksellä vanhemmista tai siitä, kuka kumma nainen oikein oli. ”Minä olen Dina”, nainen hymyili. ”Ja täytyy sanoa, että olenkin jo odottanut, milloin saan tavata sinut.” Nainen viittasi Harryn sisään. Harry totteli kutsua mukisematta, löysi sanoja vasta, kun Dina oli kehottanut hänet olohuoneeseen istumaan ja tuonut hänelle kupin höyryävää teetä.
”Tiedätkö sinä Remuksesta?” hän ei tiennyt, miten muutenkaan olisi voinut aloittaa, ja vaikka aloittaminen suru-uutisilla tuntui äärettömän epäkohteliaalta, oli se parempi kuin ei mitään. Dina istui häntä vastapäätä, pikkuinen tyttö istui lattialla. Naisen hymy ei hyytynyt, mutta silmät eivät enää loistaneet, kun hän nyökkäsi vastauksena Harryn sanoihin.
”Kuulin siitä”, hän totesi jokseenkin jäykästi ja käänsi katseensa hetkeksi syrjään. ”Viimeinenkin heistä on poissa”, hän jatkoi ja naurahti sitten poskiaan pyyhkäisten. ”Tuntuu typerältä olla surullinen, sillä nyt he kaikki ovat jälleen yhdessä, ja vain sillä on väliä.” Dina laski katseensa alas tyttäreensä ja kehotti lasta juoksemaan huoneeseensa leikkimään. Tyttö totteli mitään sanomatta, ehkä jokin äidin äänessä kertoi tälle, ettei ollut syytä ruveta mukisemaan vastaan. Tytön mentyä Dina kohotti katseensa jälleen Harryyn.
”Olen aina vannonut small talkin nimeen, mutta sen takia sinä et taida olla täällä, vai mitä?” Dinan silmät tuikkivat jälleen. Harry ei sanonut mitään. ”Minusta tuntuu, että olet muutenkin joutunut odottamaan jo liian kauan, joten miksi tuhlata enää aikaa kohteliaisiin kuulumistenvaihdoksiin. Tiedän, että sinulla on kysymyksiä, Harry, joten kysy vain.”
Harry tuijotti sanattomana naista edessään. Dina kehotti kysymään, mutta rehellisesti sanottuna Harrylla ei ollut aavistustakaan, mitä hän olisi tahtonut kysyä ensimmäiseksi.
”Ovatko he… he kaikki, missä he ovat?” hän sai lopulta änkytettyä. ”Äitini ystävät? He… eiväthän he kaikki voi olla poissa.” Äänensävy oli miltei rukoileva, ja Harry tajusi elättelevänsä naurettavia toiveita siitä, että olisi sittenkin vielä joku…
Dinan silmät olivat jälleen lakanneet loistamasta. Jo siinä tuntui olevan vastausta tarpeeksi. Harry nielaisi ja joi kulauksen teestään saadakseen jotain tekemistä.
”Löysitkö sinä Noran kirjan?” Dina kysyi suoraan vastaamisen sijaan. Harry rypisti kulmiaan, nyökkäsi sitten.
”Tahdoin vain tietää, miten perillä todella olet asioista”, Dina vastasi hänen epäluuloiseen katseeseensa ja piti sitten pienen tauon aivan kuin miettiäkseen, mistä aloittaisi. ”Tiedäthän, Harry, ettei tällä tarinalla ole onnellista loppua?” hän kysyi vihdoin, ja Harry nyökkäsi hampaitaan yhteen purren. Todellisilla tarinoilla ei ollutkaan, vain sadut loppuivat onnellisesti.
Dina nousi ylös tuolistaan, käveli kirjahyllylle, jotka kiersivät koko huonetta, ja poimi käteensä yhden kirjan. Hän veti tuolinsa Harryn nojatuolin viereen, avasi kirjan ja asetti sen Harryn syliin. Hän osoitti ensimmäistä kuvaa. Kuvassa ruskeahiuksinen nainen oli tuettu istumaan sairaalavuoteelle. Naisen sylissä lepäsi kirja, ja Harry olisi voinut vaikka vannoa, että kirja oli sama kuin se, minkä hän oli Siriuksen huoneesta löytänyt. Harry kehotti valokuva-albumia lähemmäs ja tutki kuvaa tarkemmin. Sirius – nuorena ja komeana, joskin silmät täynnä surua – istui sängyn laidalla naisen vieressä pidellen tiukasti kiinni tämän kädestä, ja toisella puolella… toisella puolella seisoivat Harryn vanhemmat. Lily näytti nauravan, silmät silti kyyneliä täynnä, ja James halasi vaimoaan ja tuijotti vakavakasvoisena tämän olkapään yli Siriusta.
”Emily ja Remus olivat käytävässä riitelemässä kuvan ottamisen aikaan”, Dina selitti. ”Ja Peter joutui olemaan töissä koko päivän, siksi hän ei ollut paikalla tuolloin.”
”Tuolloin?” Harryn oli pakko kysyä.
”Kun Nora kuoli.”


”Tämä on surkuhupaisaa.”
”Minä en näe tässä mitään hupaisaa.”
”Sinä oletkin mielikuvitukseton pelle.”
”Valaise toki.”
”Meillä kesti ikuisuus päätyä yhteen, sitten me erosimme. Löysimme toisemme taas vuosien päästä ja olimme hetken onnellisia ennen kuin minun täytyi murtaa maailmasi ja kertoa sairaudestani. Ja nyt minä kuolen.”
Lily kuunteli sivusta Noran ja Siriuksen keskustelua. Noran kasvoilla leikitteli hymy, Sirius näytti lähinnä silti, että olisi tahtonut vaientaa Noran tyynyllä. Lilystäkin oli tuntunut siltä aluksi. Nora puhui niin helposti kuolemastaan. Nainen oli hyväksynyt väistämättömän tosiasian ja katseli kuolemaa silmiin rauhallisena, ja se tuntui mahdottomalta ajatukselta. Lily oli itkenyt yöt läpeensä, kun Nora oli kertonut sairaudestaan. Hän oli istunut yksin pimeässä huoneessa, itkenyt yksin ystävänsä kohtaloa ja pelästyttänyt Jamesin enemmän kuin vain muutaman kerran saamalla itkukohtauksen kesken normaalien arkirutiinien. Sitä oli kestänyt puolisen vuotta, ja Lily osittain pisti itkukohtauksensa raskautensakin piikkiin. Harryn syntymän jälkeen kaikki oli tuntunut valoisammalta, maailma ei ollut yksin paha paikka. Norakin oli tuntunut terveemmältä. Naisella oli lääkitys, ja Sirius uskalsi esittää varovaisia toiveita parantumisesta. Nora oli kuunnellut niitä toiveita mitään sanomatta. He muut olivat hymyilleen, antaneet itsensä toivoa parempaan tulevaisuuteen, mutta Nora oli tiennyt väistämättömän. Nora ei ollut luopunut toivosta, nainen oli vain tyytynyt osaansa.
Sairaus ei ollut unohtunut, mutta siitä ei puhuttu, se työnnettiin sivuun. Ihmeteltiin mieluummin Harryn kasvamista ja Emilyn ja Remuksen välejä. Pohdittiin Voldemortia ja maailman tilaa, mitä tahansa muuta kuin sairautta, joka kasvoi kasvaimen lailla Noran sisällä. Mitä tahansa muuta kuin sitä myrkkypussia, joka vain odotti puhkeamistaan.
Ennen kuin lopulta siltä ei voitu enää välttyä. Ennen kuin Sirius oli ottanut yhteyttä keskellä heinäkuista yötä ja sanonut vain muutaman sanan: Nora, Mungo. Siitä asti he kaikki olivat asuneet Noran pienessä huoneessa Mungossa. Parantajat olivat antaneet Noralle neljä päivää aikaa. Ja siitä oli kulunut nyt viisi päivää. Nora oli aamulla herätessään ilmoittanut lähtevänsä tänään. Illankoitossa, siltä hänestä tuntui, ja Lily oli löytänyt jälleen kyyneleet, joita ei ollut olemassa moneen kuukauteen. Hän oli istunut itkemässä Jamesin sylissä, nyt sekin tuntui turhalta. Nyt hän vain katsoi ja kuunteli. Yritti piirtää Noran mieleensä, vaikka tiesi, ettei koskaan tulisikaan unohtamaan.
”Laskin, että loppujen lopuksi me ehdimme olemaan yhdessä aika minimaalisen osan kaikesta siitä ajasta, jonka olemme tunteneet”, Nora pohti parhaillaan leikkien Siriuksen sormilla. ”Syytän ehkä Neaa”, hän jatkoi ja irvisti Siriukselle. ”Ellet hän olisi lähennellyt sinua silloin, kun olitte Jamesin kanssa Australiassa, minun ei olisi koskaan tarvinnut suuttua sinulle.
Lily naurahti itsekseen Noran puheet kuullessaan. Se tuntui naurettavalta nyt: Siriuksen ja Noran ero. Se oli tuntunut naurettavalta silloinkin, viimeisinä kuukausina koulussa. Nora oli eronnut Siriuksesta pelästyessään omia tunteitaan, lopulta päättänyt tahtovansa palata yhteen pojan kanssa, mutta perääntynyt jälleen saadessaan kuulla Siriuksen puuhista Nean kanssa. Lily oli yrittänyt puhua Noraa ympäri, Emily oli puolustellut Siriusta, mutta Noran kanta oli ollut ehdoton. Tyttö oli lähtenyt, paennut koulun jälkeen sitä kaikkea Australiaan, tullut lopulta takaisin Lilyn ja Jamesin häihin. Hääyön Nora oli tiettävästi viettänyt Siriuksen kanssa, ja sen jälkeen kaikki oli tuntunut palautuneen raiteilleen: hän ja James, Emily ja Remus, Nora ja Sirius. Ihan niin kuin sen olisi kuulunut aina ollakin.
Tulevaisuudessakin, mutta se ei tuntunut enää millään tapaa mahdolliselta. Noran ja Siriuksen tarina loppuisi tänään. Emilyn ja Remuksen välit rakoilivat, ja Lily saattoi vain rukoilla, ettei James päättäisi lakata äkkiä rakastamasta häntä.
”Lily, sinä näytät liian surulliselta taas”, Nora kommentoi hänen ilmettään sängyltään. Lily kohotti kasvonsa lattiasta kohdatakseen ystävänsä ja yritti kehitellä hymyä kasvoilleen. Nora oli sanonut, ettei tahtonut kuolemastaan itkujuhlaa. Nora oli sanonut tahtovansa viimeisiin muistoihinsa naurua ja jaettuja muistoja menneestä. Jotain iloista, sillä Nora oli kestänyt tarpeeksi surua yhtä elämää varten, sitä hän ei enää kaivannut.
”Sinä olet maailman raivostuttavin ihminen, tähtityttö”, Sirius mutisi hiljaa painaen päänsä Noran syliin. Lilyn hymy kasvoi, tuollaiselle näylle oli helppo hymyillä. ”Et anna ihmisten surra rauhassa, miten julmaa”, Siriuksen ääni valitti peitoista. Nora nauroi helisevästi ja nosti käsiään tahtoen Lilyn halaukseensa. Lily astahti lähemmäs, kumartui ystävänsä halaukseen ja kosketti rohkaisevasti Siriuksen selkää. Noran takia. Noran takia oli pakko jaksaa nyt.
”En tietenkään anna”, Nora nauroi päästäessään irti Lilystä. Siriusta nainen ei kuitenkaan luotaan päästänyt. Ei ollut päästänyt koko sairaalassaoloaikanaan, ja Lily uskoi, ettei Sirius edes tahtonut lähteä vaan istuisi paikallaan Noran vieressä loppuun saakka. ”Kuoleminen on typerää, mutta minä en anna sen masentaa teitä tai minua.” Nora veti Siriuksen pään ylös peitteistä ja suikkasi mutkailematta suukon miehen huulille. Ne olivat ne yksinkertaiset teot, jotka kertoivat kaikille, miten erityinen tämä päivä oli. Miten erityinen koko viikko oli ollut. Nora oli päällisin puolin oma itsensä, mutta lähimmät ystävät näkivät, miten hän hiljalleen omalla ainutlaatuisella tavallaan sanoi hyvästit heistä jokaiselle. Nora ei ollut koskaan ollut läheisyysriippuvaista sorttia, koskaan hän ei ollut kaikkien edessä ottanut aloitetta suudella Siriusta, mutta nyt hän ei tahtonut päästää miestä läheltään. Hän tahtoi koskettaa Siriusta, halata ystäviään. Hän oli työntänyt syrjään kynän, vaikka tiesi, että tarina jäisi kesken. Hän pisti ystävänsä kirjoittamisen edelle, ja se oli Noralta paljon tehty.
Sirius hautasi päänsä Noran olkaa vasten, Lily tunsi Jamesin liikahtavan taakseen ja kietovan kätensä vyötärönsä ympärille. Harry ynähti hiljakseen kehdossaan, muttei herännyt, ja Emily livahti sisään silmät punaisina Remus jäljessään. Nora hymyili heille kaikille.
”Tämä on minun päiväni, ja tänään täytyy hymyillä.”



”Lily sanoi, että Nora kuoli hymyillen”, Dina sanoi. ”Vahva lääkitys, hän ei tuntenut kipua, niin kaikki sanoivat. Minä en tiedä, he eivät muistaneet minua niihin aikoihin, mutta hautajaisiin sain kutsun, ja se oli kaunis tilaisuus. Sirius ja James pitivät kauniin puheen. Siriuksen puhe se olisi kai pitänyt olla, mutta hän ei pystynyt siihen ilman Jamesin tukea. Lily ja Emily yrittivät puhua myös, mutta kumpikaan ei saanut sanottua muuta kuin sen, miten arvokas ystävä Nora tulisi heille aina olemaan. Remus ehdotti, että Noran kirjoittama keskenjäänyt kirja haudattaisiin hänen mukanaan, mutta Lily oli sitä mieltä, että Nora oli tarkoittanut sen luettavaksi. Vaikka se jäikin kesken, Nora olisi tahtonut ihmisten lukevan sitä.” Dina vaikeni hetkeksi ja hymyili Harrylle ennen kuin jatkoi. ”Minä olin yksi niistä, jotka saivat sen lukea, ja se tosiaan jää kesken. Tarina keskiyön kukasta. Ehkä sitä tarinaa ei ollut tarkoitettu kerrottavaksi, vaikkakin se olisi ollut mielenkiintoinen. Kaikki ne monimutkaiset käänteet, koko kansainvälinen velhovaltakunta ja Voldemortin sekaantuminen siihen kaikkeen.” Dina katsoi Harrya. ”Mutta ethän sinä sitä tahdo kuulla, vai mitä? Sinä tahdot oppia tuntemaan vanhempasi.”

*

Harry seisoi kirkon pihalla yksinään ja etsiskeli Dinaa katseellaan. Nainen oli hetki sitten ampaissut tiehensä ja jättänyt hänet yksinään vastaanottamaan hautajaisvieraita. Harry oli jo hyvän aikaa kätellyt tulijoita, vastaanottanut suruvalitteluita, eikä oikein vieläkään tiennyt, miten oli tähän hommaan tullut päätyneeksi. Hän ei todellakaan ollut se ihminen, joka oli sovelias kuuntelemaan osanottoja Remuksen kuoleman johdosta, mutta rouva Weasleyn mielestä hänet ihmiset tahtoivat tavata tällaisella hetkellä. Harry ei oikein ymmärtänyt itsensä yhteyttä koko tilanteeseen, mutta oli suostunut vastaanottamaan vieraita. Se oli ollut ihan siedettävää, kun Dina oli ollut vierellä hänen kanssaan, sillä Dina tunsi liki jokaisen vieraista ja kuiski Harrylle tuntemattomien nimiä ja selvitteli samaan hengenvetoon puolet heidän elämäntarinastaan. Merkityksettömiä nimiä, ihmisiä. Suurimmaksi osaksi ihmiset olivat hänelle tuntemattomia, mutta toisinaan Harry tunnisti nimen tai toisen sen perusteella, mitä oli Noran kirjoittamasta kirjasta lukenut.
Laura Blair saapui siistissä taivaansinisessä viitassa, ja Dina kiirehti supattamaan Harryn korvaa tarinaa Remuksen entisestä tyttöystävästä, joka nykyään toimi Taikaministeriössä taikalainosastolla. Laura ei jäänyt juttelemaan pidemmäksi aikaa, ei hänelle eikä Dinallekaan vaan kiirehti sisälle kirkkoon, ja Dina irvisti tämän perään ja mutisi itsekseen jotain käsittämätöntä. Samoin yritti sisälle livahtaa myös tavallisen näköinen keski-ikää kolkutteleva nainen, jonka Dina kuitenkin pysäytti heidän eteensä. Naisen – Gabrielle Cowley, kuten Harry myöhemmin oppi – silmissä oli surua, joka syveni entisestään, kun Dina jutteli muistojaan ääneen. Harry ei ymmärtänyt ollenkaan, mistä naiset puhuivat ja tunsi olonsa ihan täysin ulkopuoliseksi ennen kuin Dina Gabriellen mentyä selvensi asian hänelle.
”McCrayn sisarukset”, Dina huokaisi raskaasti katsellessaan Gabriellen perään. ”Roxy oli yksi parhaista ystävistäni, Romeo hänen veljensä ja Gabriellen poikaystävä. Minä toivoin… minä… minulla ei koskaan ole ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut puhua siitä kaikesta, koska Gabrielle ei tahdo muistaa, mitä tapahtui”, Dinan ääni leikki lähellä murtumispistettä, ja Harry näki, että kaikesta tapahtuneesta tämä oli asia, joka oli satuttanut Dinaa eniten. Hän rääkkäsi aivojaan ja yritti muistaa, mitä oli McCrayn sisaruksista lukenut. Heidän isänsä oli tappanut Alyssan, kuollut lopulta itsekin, niin Harry muisti, mutta mitä muuta oli tapahtunut? Hän vilkaisi Dinaa, muttei uskaltanut udella vaan antoi naisen ottaa oman aikansa. Dina keräili itseään muutaman minuutin ennen kuin pakottautui hymyilemään hänelle. ”Kesäkuussa 1978, silloin, kun silloiset seitsemäsluokkalaiset lähtivät palkintomatkalleen Wieniin, Roxy kuoli sairauteensa”, Dina totesi poliittisen mitäänsanomattomalla äänellä. ”Ja Wienin taistelun aikana… Romeo kuoli myös. Kukaan ei tiedä, saiko hän tiedon Roxyn kuolemasta ja tappoi itsensä vai mitä siellä oikein tapahtui, mutta… se oli rankkaa aikaa, eikä kukaan tuntunut muistavan heidän kuolemaansa ollenkaan.” Harry kuuli Dinan äänestä, että nainen viittasi hänen vanhempiinsa ja heidän ystäviinsä, ja hänestä tuntui hetken pahalta. Hänen vanhempansa eivät olleet välittäneet Dinan surusta.
”Minä ymmärrän sen kyllä”, Dina kiirehti vakuuttamaan nähdessään Harryn ilmeen. ”Heillä oli omiakin murheita. Sinun isoisoäitisi, Amalia Potter, kuoli silloin myös. Ja Noran ja Siriuksen välit olivat sotkussa, kaikki kaatui käsiin. He eivät milloinkaan olleet kovin läheisiä Romeon tai Roxyn kanssa, kyllä minä ymmärrän, etteivät he tahtoneet muistaa kaikkea pahaa.”
”Nora ja Sirius…?” Harry tarrasi kiinni tuttuihin nimiin, ihmisiin, joiden tarinan vaiheista hän yhä tahtoi saada selvyyden. Dina vilkaisi häneen ja kohautti olkiaan.
”Minä en tiedä”, hän sanoi pahoitellen. ”Minulle ei koskaan kerrottu sitä koko tarinaa heidän riitansa takana, mutta Nora lähti Australiaan koulun loputtua. Hän… hän jätti heidät – meidät – kaikki.” Dina sulki suunsa ja vilkaisi taakseen. Hän mutisi jotain järjestyksestä ja katosi salamaakin nopeammin sisälle kirkkoon. Harry katsahti avuttomana ympärilleen, ja hänen katseensa jäi kiinni väkijoukosta erkaantuvaan kauniiseen nuoreen naiseen, ehkä muutaman vuoden Harrya vanhempaan. Naisen kauniita piirteitä kehystivät hunajanruskeat hiukset, jotka lainehtivat olkapäille. Harmaat silmät tuikkivat, kun nainen käveli keinahdellen kättelemään Harrya.
”Hei”, nainen ääni oli heleä ja jotenkin huumaannuttava. ”Sinun täytyy olla Harry.”
Harry nyökkäsi kykenemättä sanomaan mitään. Hän huomasi silmäkulmasta Ginnyn seisoskelevan muutaman metrin päässä ja tarkkailevan häntä arvioiva ilme kasvoillaan. Harry irvisti Ginnyn ilmeelle, ja tuntematon nainen tuijotti häntä arvioiden. Harry yritti kehitellä kasvoilleen poliittisen mitäänsanomatonta ilmettä, muttei ollut aivan varma, onnistuiko siinä kovinkaan hyvin.
”Miten sinä tunsit Remuksen?” Harry tunsi olonsa hieman vaivautuneeksi urkkiessaan sellaista asiaa, mutta puolet hautajaisvieraista olivat keski-ikäisiä, tämä nainen ei ollut. Hän oli paikalla ainoa nuori, jota Harry ei muistanut Tylypahkasta tai Killasta.
”En minä tuntenutkaan”, nainen kertoi. ”Hän oli vanhempieni ystävä. Minä olen Candy Trent”, nainen esitteli itsensä, ja Harryn mieleen lipui mielikuvia kaikesta siitä, mitä hän oli lukenut. Välähdykset seurasivat toisiaan, ja Harry mietti hetken. Trent, sukunimi Adrianin mukaan, mutta nainen ei näyttänyt pätkääkään kuvien Adrianilta. Ennemmin Candy muistutti nauravaista naista, jonka Harry oli nähnyt kuvassa, jossa oltiin ilmeisesti järjestämässä hänen isänsä ja Emilyn syntymäpäiväjuhlia: Tessa Dawsonia. Harryn edessä seisova nainen ei voinut olla kukaan muu kuin Tessan tytär, Harry päätteli ja arvasi, että saisi pian kerittyä auki osan kirjoittamatta jääneestä tarinasta. Hän saisi tietää, mitä tapahtui Tessalle.
”Candy!” kuului miehen ääni kauempaa. Candy käännähti ääntä kohti ja huusi vastauksen ennen kuin kääntyi irvistämään Harrylle samalla, kun väkijoukosta sukelsi esiin pariskunta. Harry tuijotti häntä vastaan kävelevää naista estottomasti. Naisesta huokui itsevarmuus ja itsenäisyys, ja Harry olisi hyvin pystynyt kuvittelemaan naisen tappavan vaarallisena liikenaisena. Mielikuvaa rikkoi vain se, että nainen puristi tiukasti vierellään seisovan miehen kättä. Puristuksesta ja tavasta, jolla nainen seisoi miehen vierellä aavistuksen nojaten miestä päin, huokui sellainen rakkaus, joka olisi sulattanut vahvemmankin kuoren.
Naisen tyyli oli pettämätön. Mustan mekon leikkaus oli korkealla, ja jonkun muun päällä se olisi saattanut näyttää halvalta, mutta tälle naiselle se sopi täydellisesti. Nainen katseli kirkkoa tyynesti ennen kuin kohtasi Harryn katseen.
”Hei, Harry”, nainen tervehti Harrya samalla äänensävyllä kuin Candykin aikaisemmin. Nyt Candy oli hivuttautunut hivenen kauemmas niin, ettei seisonut piirin keskellä, muttei ihan piirissäkään.
”Minä olen Tessa Dawson”, Tessa sanoi hymyillen.
”Trent”, mutisi mies Tessan vierellä laimeasti. Tessa irvisti sanat kuullessaan ja sulki hetkeksi silmänsä. Hän näytti Harryn mielestä jokseenkin kärsivältä.
”Helvetti, että inhoan sitä nimeä. Se ei kuulosta luontevalta”, Tessa hymähti irrottaessaan otteensa Harryn kädestä.
”Kiitos, rakas”, mies mutisi ja kätteli vuorostaan Harrya. ”Adrian Trent.”
”Tessa! Adrian!” Dina tuli juosten takaisin ja hehkui tyytyväisyyttään nähdessään kaksikon Harryn seurassa. Harry tunsi olonsa jokseenkin helpottuneeksi Dinan saapuessa, sillä hän ei tiennyt, mitä hänen olisi odotettu tekevän, ellei Dina olisi rynnännyt keskeyttämään tilannetta. ”Ihanaa nähdä teitä.”
”Hei, Dina”, Adrian tervehti ystävällisesti, mutta Tessa tuntui tuskin huomaavan vasta saapunutta naista. Hän katseli huolestuneena ympärilleen ja vilkaisi sitten äreänä Candya. ”Minne sinä kadotit veljesi?” nainen tiukkasi. Candy irvisti äidilleen ja kohautti olkiaan. Tessa vilkaisi Adriania, joka nauroi katseellaan naiselle, ennen kuin käännähti ja katosi paikalta.
”Suonette anteeksi hänelle”, Adrian pahoitteli hymyillen sekä Harrylle että Dinalle. ”Hän on hieman…”
”Hullu”, Candy täydensi. ”Pakkomielteinen, ärsyttävä, mielipuolinen.”
”Candy”, Adrian tokaisi tyynesti ja vilkaisi tytärtään. Candy irvisti uudelleen, mutta antoi nopeasti ilmeensä sulaa valloittavaan hymyyn, joka näköjään sulatti Adrianin sydämen harvinaisen tehokkaasti.
”Tessa on aina ollut vähän ailahtelevainen”, Adrian selitti hymyillen täydellisen rakastuneesti. ”Hänellä on ollut vaikeaa, eikä…”
”Hän ole vieläkään päässyt yli siitä, että minä olen tyttö”, Candy pisti väliin. Adrian vilkaisi Candya hiljentävästi, ja tyttö totteli hetimmiten.
”Sinä olet äitisi tytär”, Adrian sanoi tytölle.
”Ja sitäkös äiti vihaa”, Candy virnisti.
Harry ei ehtinyt sanoa mitään, kun Tessa pyyhälsi takaisin yliluonnollisen korkeissa korkokengissään. Naisen jäljessä seurasi nuori poika, ehkä kymmenvuotias, joka oli miltei jokaista piirtoa myöten täydellinen kopio isästään.
”Rocky, tässä on Harry Potter”, Tessa viittasi Harryyn ja hymyili pojalleen rakastuneesti. Ei ollut vaikea arvata, kumpi Tessan lapsista oli naiselle enemmän mieleen. Rocky katsahti Harrya suurin silmin, muttei kehdannut tuijottaa kovin pitkään vaan liikahti lähemmäs äitiään.
”Oh, tuolla on Earl Garet, muistatko, Adrian? Minun on pakko mennä tervehtimään häntä!” Tessa hihkaisi innostuneesti kuin nuori tyttö ja lennähti pois paikalta nopeammin kuin yksikään muu. Adrian hymyili kohteliaasti ennen kuin harppoi vaimonsa perään. Rocky pakeni tuntemattomia ihmisiä turvaan sisarensa vierelle. Candy katsahti Harrya silmiään pyöritellen.
”Tuollainen hän on aina”, tyttö tokaisi Harrylle. ”Yhtenä hetkenä yhtä, toisena toista. Olen aina miettinyt, miten he ovat pysyneet isän kanssa yhdessä näinkin kauan. Äiti on ihan mahdoton, mutta isä maailman kultaisin ihminen. Sen pitäisi olla mahdoton yhtälö, mutta kai he todella rakastavat toisiaan.” Candy irvisti ihmetellen. ”Meidän suku on muutenkin aika mahdoton, paitsi tietysti Kevin, joka on ainoa selväjärkinen. Mutta hän ei olekaan oikeasti sukua, joten se selittää.”
”Kevin?” Harry mietti ja yritti muistella, mitä oli Kevinistä lukenut.
”Meidän lapsenvahti”, Candy selitti. ”Isä ja äiti rakastavat matkustelua, mutteivät he tietenkään ota meitä koskaan mukaan matkoilleen. Ei sillä, että haluaisinkaan. Äidin kanssa on muutenkin ihan kamalaa elää.”
”Ei ole”, Rocky mutisi sisarensa takaa. Candy vilkaisi nopeasti pikkuveljeään ja hymyili tälle lempeästi. Rocky oli selvästi niin äitinsä kuin myös sisarensa lemmikki.
”No, ei tietenkään sinulle, höpsö. Hän rakastaa sinua.”

Dinan silmät alkoivat sädehtiä Harryn vieressä kirkkaammin kuin kertaakaan sinä päivänä. Harry seurasi uteliaana Dinan katsetta pihalle. Hiekalla seisoi vakavakasvoinen mies, joka tuki pystyyn sairaan näköistä naista. Harryn mieleen iskeytyi kuva, jonka hän oli löytänyt Siriuksen tavaroiden joukosta. Kuva lettipäisestä tytöstä, joka nauroi iloisesti Remuksen käsipuolessa. Nyt tyttö ei ollut enää nauravainen eikä oikeastaan tyttökään. Nainen nojasi raskaasti mieheen ja katseli taloa surullinen ilme kokemusten kovettamilla kasvoillaan. Vaikka nainen oli täysin muuttunut, Harry tunnisti tämän silti. Harry vilkaisi Dinaa, joka ei suostunut vastaamaan hänen katseeseensa. Hän oli kuluneet pari päivää uskonut siihen, että jokainen hänen vanhempiensa lähimmistä ystävistä oli poissa. Dina oli kertonut niin, kertonut Noran kuolemasta, eikä Harry ollut edes uskaltanut kysyä, mitä Emilylle oli tapahtunut. Hän oli tehnyt olettamuksen. Kaikki sanoivat, ettei Harrylla ollut enää elossa olevia sukulaisia isänsä puolelta. Potterit olivat kuolleita kaikki.
Nainen ja mies tulivat lähemmäs, ja Dina syöksähti halaamaan naista hellästi.
”Emily, sinä tulit”, Dina sädehti. Emily irrottautui Dinan halauksesta ja katsoi Harrya, joka aukoi suutaan saamatta sanaakaan ulos. Hänen edessään seisoi hänen isänsä serkku.
”En voinut jättää tulematta”, nainen sanoi, ja Harry saattoi nähdä kyyneleet sanojen takana. Emily irrotti otteensa miehestä ja tuli lähemmäs. Hän ojensi kätensä Harrylle.
”Hei, Harry”, Emily sanoi hauraalla äänellä. Harry huomasi, miten naisen käsikin oli kuin helposti hapertuvaa paperia.
”Minä olen Emily Delbart, äitisi vanha ystävä.”
”Minä tiedän kyllä”, Harry nyökkäsi vaikeasti. Emily katsoi häneen läpitunkevasti.
”Olet ilmeisesti löytänyt Noran kirjan”, nainen sanoi hymyillen. Kun Emily hymyili, Harry näki nuoren tytön tämän kasvoilla. Tytön, joka Emily oli joskus ollut. Harry nyökkäsi uudelleen, vaikeammin.
”Dina, saattaisitko Andrén sisälle? Tahtoisin kovasti jutella Harryn kanssa hetken”, Emily heitti huolettomankuuloisesti olkansa yli. Dina nyökkäsi kiireesti ja lähti johdattamaan miestä sisälle taloon. Harry katsoi miehen jälkeen uteliaana, ja Emily hymyili surullisesti huomatessaan katseen.
”Huomaan, ettei kukaan ole kertonut sinulle minusta”, nainen sanoi. Harry pudisti päätään.
”Sirius ja Remus eivät puhuneet minulle ikinä oikeastaan muusta kuin isästä”, Harry myönsi ja huomasi olleensa typerä. Hän ei koskaan ollut edes miettinyt äitinsä vanhoja ystäviä, koska oli ollut niin keskittynyt kelmeihin.
”Eikä Dina tahtonut kertoa mitään”, Harry lisäsi. Emily nyökkäsi hitaasti.
”Ymmärrettävää. Hän on aina ollut suloisella tavalla hienotunteinen. Ehkä se on yksi syy, jonka takia kaikki rakastavat häntä niin paljon”, Emily sanoi ja viittasi puutarhapenkille, joka oli varjossa kahden muun alla. ”Menisimmekö istumaan hetkeksi? Seisominen on kovin vaikeaa nykyisin.”
Harry nyökkäsi kiireesti ja johdatti Emilyn istumaan. Nainen suoristeli mustaa viittaansa ennen kuin katsoi Harrya vakaasti.
”Minä näen, että tahdot kuulla kaiken, eikä meillä millään ole aikaa kaikkeen”, Emily aloitti hymyillen ja ojensi kätensä eteen niin, että Harry saattoi nähdä, miten käden iho oli kuin paperia. Sen ei olisi pitänyt näyttää siltä, Harry tajusi, Emilyn olisi pitänyt olla nuori ihminen, ei vielä neljääkymmentäkään täyttänyt. Naisen ei olisi kuulunut olla tuossa kunnossa. ”Katsos kun aika ei ole kohdellut minua turhan hellästi”, Emily naurahti katkeran kuuloisena. ”Heikko sydän, ne sanovat, ja kuinka vahva se voikaan olla sen jälkeen, kun olen menettänyt kaikki ne ihmiset, joita rakastin.”


”Emily!”
”Minä en voi jäädä tänne! En voi. Minun serkkuni kuoli, samoin molemmat parhaat ystäväni ja Peter. Sirius istuu vankilassa murhasta. Etkö sinä tajua, etten voi jäädä tänne? Tämä maa tukehduttaa minut.”
Remus katseli itkevää naista järkyttyneenä. Emily nojasi hautakiveen, johon oli kirjoitettu Noran nimi – se yksinkertainen, ei virallista nimeä, sitä Nora ei olisi koskaan tahtonut – syntymäaika ja se kamala, heinäkuinen päivämäärä. Kyyneleet valuivat Emilyn poskilta kaulalle, ripsiväri oli levinnyt, ilme itkusta vääristynyt. Remus mietti, miten etäisesti tämä nainen enää muistutti sitä tyttöä, johon hän oli aikoinaan rakastanut. Emily oli kammannut hiuksensa nutturalle, yksin jo senkin teki naisesta vieraan. Mustat vaatteet näyttivät luonnottomilta, Emily ei osannut kantaa niitä oikein. Ryhti oli lyyhistynyt. Jo Noran kuolema oli tehnyt sen, mutta Lilyn, Jamesin, Siriuksen ja Peterin menettäminen oli romahduttanut naisen täysin.
Menetykset vaikuttivat minuunkin, Remus ajatteli. Hän oli ollut menetysten sokaisema. Vasta tarkempi tarkastelu näytti hänelle, miten vieras Emilystä oli tullut. Remus ei tunnistanut enää toista, ei enää löytänyt piirteitä, joita oli joskus rakastanut, mutta sittenkin tutusta oli vaikea luopua. Emily oli ainoa, mitä hänellä oli enää jäljellä. Harry vietiin muualle, se oli Dumbledoren määräys, muut olivat poissa. Vain Emily ja hän olivat jäänet jäljelle, eivätkä hekään olleet enää yksi. He olivat kaksi ihmistä, joita maailma oli kohdellut kaltoin. Joilta maailma oli riistänyt ihmiset, joita he rakastivat. Heille ei ollut jäänyt edes toisiaan.
”Minne sinä menet?” Remus huomasi kysyvänsä alistuneella äänellä, jota tuskin tunnisti omakseen. Missä vaiheessa hän oli luovuttanut? Missä vaiheessa he olivat luovuttaneet? Oliko heidät aina tuomittu tähän, vai olivatko he itse ajaneet itsensä tähän tilanteeseen? Oliko tämä maailma osoittanut, ettei rakkaus kannattanut?
”Kanadaan”, Emily kuiskasi hiljaa ja pyyhki kyyneleitä poskiltaan. ”Pois täältä, kauas pois, minä en kestä enää.”
Remuksen olisi mieli tehnyt kysyä lisää. Kanadaan? Siitä ei ollut milloinkaan edes puhuttu. Ranskasta Emily oli joskus haaveillut, Euroopasta laajemmaltikin. Remus tiesi, että nainen tahtoi vielä joskus käydä siellä, mistä kaikki oli lähtenyt kulkemaan vikaan: Itävalta, Wien. Paikka, josta ei voinut enää tunnistaa jälkiä taistelusta, joka oli siellä joskus käyty. Paikka, jonka ei pitänyt olla muuta kuin alkukesän retki yhdessä koulutovereiden kanssa. Tessan ja Adrianin häät siinä sivussa, vaikkei Tessa silloin tahtonutkaan pysyä minkään sivussa. Siitä oli tullut kaikkea muuta kuin matka, jota muisteltiin nauraen.
Kanadaan? hänen ilmeensä huusi, mutta Emily ei vastannut huutoon muuta kuin pudistamalla päätään.
”Minä en voi jäädä tänne.”



”Minulla on sinulle jotain, Harry”, Emily sanoi, ja Harry katseli uteliaana, miten nainen kaivoi jotain viittansa suojista. Tämä ojensi hänelle ohuen kirjasen, jonka kanteen oli kirjoitettu koukeroisesti omistajan nimi: Emily Potter. Harry vilkaisi Emilyä uteliaana, ja nainen tuntui ymmärtävän kysymyksen hänen katseestaan.
”Sen jälkeen, kun äitini kuoli – muutama kuukausi ennen Noraa – otin hänen sukunimensä”, Emily selitti. ”En tahtonut päästää irti hänestä. Tarvitsin jotain konkreettista, mistä pitää kiinni.” Nainen hymyili itsekseen. ”Olin Potter yli kymmenen vuotta, ennen kuin tapasin sattumalta Andrén erään Ranskan-matkani aikana.”
”Ja otit hänen nimensä, kun menitte naimisiin?” Harry kysyi ja tunsi olonsa heti kysymyksen jälkeen hieman vaivautuneeksi. Hän oli lukenut Emilystä niin paljon, että hänestä tuntui kuin hän tuntisi naisen henkilökohtaisesti. Vaikka tietenkään hän ei tuntenut, hän oli vasta naisen tavannut, eikä hänellä ollut oikeutta kysyä naisen henkilökohtaisista asioista. Emilyä hänen kysymyksensä ei kuitenkaan tuntunut haittaavan. Pikemminkin nainen vaikutti helpottuneelta siitä, että sai puhua asioista.
”André oli muisto menneisyydestä, hän ymmärsi menetykseni, koska oli itsekin joutunut kokemaan jotain vastaavaa”, Emily tuntui puolustelevan enemmän sitä, että oli mennyt naimisiin, kuin sitä, että oli vaihtanut sukunimeään kahdesti vuosien aikana. Emily jatkoi puhumista Andrésta, kun Harry avasi kirjasen ensimmäiseltä sivulta ja jäi tuijottamaan. Kuvaa, kuvia, koko kirja oli täynnä niitä. Ja pieniä paperilappuja, tekstinpätkiä ja muistutuksia. Osa vanhaa kauppalistaa. Kirja oli kuin pieni leikekokoelma elämästä, joka oli joskus ollut.
”Osa Lilyn häävalaa”, Emily osoitti yhtä paperinpalasta. ”Sinä, James ja Lily ensimmäisenä päivänä, kun tulitte kotiin Mungosta. Tessan ja Adrianin häät ennen sitä kaikkea tuhoa. Isoäitini hautakivi, se on itse asiassa tällä samalla hautausmaalla vähän matkan päässä Lilystä ja Jamesista”, Emily selitti kirjan sisältöä ja osoitteli vuorollaan kuvia ja lappuja. ”Ja tämä…” Nainen poimi käteensä hauraan terälehden. Harry oli jokseenkin varma, että siihen oli loitsittu ikuisuustaika, sillä muuten mitään niin haurasta ei milloinkaan olisi voinut pysyä koossa. Lehti näytti lähinnä harmaalta ja lakastuneelta, eikä Harry voinut ymmärtää, miksi Emily oli tahtonut säilyttää jotain sellaista.
”Keskiyön kukan terälehti”, nainen kuiskasi ja katseli kädessä pitelemäänsä lehteä. ”Varmasti ainoa, mitä siitä kukasta on jäljellä ulkomaailmassa.”
”Mitä sille… minä luin… Onko se todellinen?” Harry kurtisti kulmiaan, mutta Emily vain hymyili hänen kysymykselleen.
”Tietysti se on”, nainen totesi yksinkertaisesti. ”Nora ja Sirius löysivät sen. Pelastivat sen avulla Tessan hengen itse asiassa.”


Tessa oli huutanut tuskaansa ääneen, pidellyt käsiään vatsallaan. Hän oli yrittänyt purra hammasta, rukoilla ääneen, valittaa, itkeä. Halata itseään, kiroilla, vakuuttaa, että vihaisi lastaan, kun se syntyisi, mutta mikään ei ollut vienyt kipua pois. Hän oli pyörinyt huoneessa pitkälti yli toista tuntia voimattomana tekemään muuta kuin kestämään kipua yksikseen. Ja sitten Kevin oli tullut, ilmestynyt tyhjästä, marssinut sisälle eikä ollut hätkähtänyt hänen kuntoaan ollenkaan vaan ojentanut hänelle nopeasti pienen tabletin, joka oli vienyt kivun pois hetkeksi.
Tessa ei voinut sanoa olevansa kovinkaan tyytyväinen vieraastaan, vaikka Kevin olikin tuonut hetkellisen helpotuksen hänen oloonsa. Mies oli kuitenkin tuonut tullessaan niin huonoja uutisia, että Tessa olisi vaikka enemmin kestänyt kivut kuin uutisten tuoman painon. Ja nyt Kevin kehtasi istua tyynesti hänen sohvallaan ja juoda teetä, jota oli juuri itselleen valmistanut. Mies näytti olevan niin täydellisen hyvällä tuulella, että Tessaa ärsytti entistäkin enemmän. Häntä väsytti ja suututti ja ennen kaikkea pelotti, vaikka sitä hän ei tietenkään suostunut myöntämään edes itselleen.
”Mitä sinä tarkoitat?” Tessa kysyi hiljaa särmättömällä äänellä. Hän ei suostunut uskomaan miehen sanoja. Kevin katsahti häneen, mutta laski nopeasti katseensa takaisin teehensä ja kohautti olkiaan.
”Kutsuin jo Amalian, Poppyn ja Adrianin tänne, joten älä välitä”, mies kertoi tyynesti hörppiessään teetään.
”Adrianin?” Tessan ääni oli pelästynyt. Juuri nyt hän ei todellakaan tahtonut Adriania tänne.
Kevin kohautti uudelleen olkiaan, ja Tessa pyyhki poskiaan kyynelistä ja suki hiuksiaan selväksi takuista.
”Hän on vieläkin yhteyshenkilösi, joten minun oli pakko kutsua hänet paikalle”, mies irvisti. ”Usko pois, en minäkään siitä nauti. Riiteleminen tähän aikaan yöstä ei ole se asia, jota välttämättä tahtoisin tehdä. Mutta ennen kuin he tulevat, onko sinulla jotain kysyttävää?”
Tessa pureskeli huultaan, koska ei tahtonut vahingoittaa kynsiään, joille tuholainen oli jo tehnyt tuhojaan. Kysyttävää? Ei oikeastaan, hän vain tahtoi huutaa Kevinin ja tämän huonot uutiset pihalle ja leikkiä, että mitään ei olisi tapahtunut. Hän olisi vain tahtonut palata omiin unelmiinsa ja työntää kaiken pahan ulos päästään.
”Miten tässä näin kävi?” Tessa kysyi yllättäen itsekin omalla säyseydellään. Miten sanat olivatkin tulleet noin toivottomina ulos? Oliko hän tosiaan luovuttamassa? Tessa ei ollut ikinä pitänyt itseään luovuttajana. Oliko hän koskaan luovuttanut minkään asian suhteen? Paitsi Adrianin, mutta sitä ei laskettu, koska ei kai ollut enää mitään, mitä hän olisi voinut asialle tehdä.
”Se on synnynnäistä, mutta juomisesi ei mitenkään auttanut asiaa”, Kevin kertoi. ”Siitä tehdään tutkimuksia paraikaa, eikä siitä oikeastaan tiedetä vielä kovin paljon. Nykyisten tutkimusten mukaan happiloitsulla olisi jotain osaa asiaan. Arvellaan, että happiloitsun happi vaurioittaa keuhkoja jollain tapaa, koska loitsu tuottaa liian steriiliä happea. Se vaurioittaa keuhkojen seinämiä, mikä ei ole vaarallista muuta kuin synnytyksen aikana.”
Oven koputus keskeytti Kevinin luennon, sillä luennolta se olisi hiukkasen kuulostanut. Tessan sormet harhailivat kuin vahingossa suuhun. Kynsien pureskeleminen oli niin rentouttavaa, siksi äiti oli sen alun perin kieltänytkin vuosia sitten. Tessa katsahti Keviniin, joka kiirehti tottelevaisesti avaamaan ovea. Kevin teki kaiken voitavansa välttääkseen huutomyrskyä, jonka oletti kuitenkin tulevan enemmin tai myöhemmin.
Adrian keikkui ovella ja tuhahti nähdessään Kevinin. Miehen suu aukeni, mutta katse välähti Tessassa, joka pureskeli kiivaasti kynsiään. Adrian sulki suunsa hetkiseksi, hämmentyneenä siitä tosiseikasta, että Tessa uhrasi kyntensä hampailleen. Tessa veti kyntensä suustaan ja käänsi miehelle selkänsä. Hänen katseensa osui papereihin, joita Kevin oli tuonut mukanaan. Kaikkien niiden testitulosten ja diagnoosien joukossa oli pieni kirjekuori, ihan tavallisen näköinen, tylsän valkoinen, johon oli kirjoitettu hänen nimensä. Se oli tuomio. Isyystestin tulos, eikä Tessa tahtonut avata kuorta. Hän ei tahtonut tietää vaan jatkaa epätietoisuudessa eloa. Hän ei tahtonut kuvitelmiensa murskaantuvan, sillä hän tiesi, ettei millään selviäisi synnytyksestä, jos tietäisi, että lapsi oli jonkun muun kuin Adrianin. Hän ei pystyisi siihen, ei millään, Tessa tiesi sen.
”Tessa, kaikki ovat täällä.” Kevinin matalalla äänellä lausutut sanat tavoittivat hänen tajuntansa, keskeyttivät ikävät ajatukset. Tessa käännähti kannoillaan ja näki, että matami Pomfreykin oli nyt liittynyt heidän seuraansa. Hänen katseensa kuitenkin hakeutui Adrianiin, joka näpräsi paitansa helmaa ja keikkui kantapäillään nurkassa jokseenkin hermostuneen näköisenä eikä selvästi pitänyt paikastaan ollenkaan.
”Tahdotko sinä puhua?” Kevin kysyi, ja Tessa huomasi, että mies oli muuttanut äänensävyään ammatillisen neutraaliksi. Hän pudisti päätään ja puri huultaan. Hän ei tahtonut lausua sellaisia sanoja, hän ei tahtonut tunnustaa niitä ääneen. Hän ei tahtonut olla heikko Adrianin edessä, eikä hän tahtonut kuunnella Keviniä.
Tessa istuutui sängylleen siksi aikaa, kun Kevin selvitti hänen tilannettaan ja yritti kieltäytyä kuuntelemasta. Hän ei tahtonut, mutta hän kuuli silti sen kaiken: Kevinin monotonisen yksinpuhelun. Selvitykset siitä, että hänen keuhkonsa olivat tajuttoman huonossa kunnossa kiitos jonkin synnynnäisen vian, miten hänen sisäelimensä olivat muutenkin yhtä roskan kanssa kiitos vuosien juomisen ja lääkkeiden käytön. Miten hänellä olisi hyvin vähäiset mahdollisuudet selvitä synnytyksestä hengissä, koska koko raskaus oli jo muutenkin ollut niin vaikea. Tessa puri huultaan ja katseli maahan. Eikä Kevin edes ollut diagnosoinut vielä uusimpia kouristeluja ja kipua, joka oli ilmestynyt vasta tämän viikon aikana.
”Onko tässä jotain tehtävissä?”
Tessa yllättyi kuullessaan pienen epätoivon Adrianin äänestä. Hän kohotti katseensa katsomaan miestä, joka lymyili yhä nurkassa ja tuijotti tiiviisti Keviniä. Kevin vastasi Adrianin katseeseen vakavana, ei vastannut hetkeen mitään.
”Minä ehdotin Tessalle lääkehoitoa ja synnytysvalmennusta terapeuttien kanssa.”
Adrian kuuli Kevinin äänestä, ettei Kevinillä ollut asiassa viimeistä sanaa, sillä hän kääntyi Tessan puoleen, ja Tessa hämmentyi hetkeksi katsekontaktista, jonka Adrian häneen otti. Hän yritti vastata katseeseen parhaan kykynsä mukaan, mutta joutui lopulta laskemaan katseensa takaisin lattiaan.
”Mitä sinä vastasit?” Adrian tivasi.
”Minä en mene mihinkään valmennuksiin mene”, Tessa sanoi kipakasti ja mulkaisi Keviniä kiukkuisesti. Kevin ei vilkaissutkaan häntä vaan piti katseensa tiukasti Adrianissa.
”Juttelin Poppyn kanssa jo tästä, lääkehoidon aloittaminen valvotuissa olosuhteissa voisi toimia, mutta ottaen huomioon Tessan menneisyyden…”
”Kevin uskoo, että minä ratkeaisin kahdessa päivässä yliannostukseen”, Tessa totesi kuivasti. ”Mitä väliä sillä on, jos minä kuolen joka tapauksessa?”
”… ja hänen asenteensa koko juttua kohtaan, minua epäilyttää määrätä hänelle lääkkeitä, joten me olemme aika umpikujatilanteessa”, Kevin jatkoi välittämättä Tessasta. Adrian oli hetken hiljaa ja pureskeli huultaan. Matami Pomfrey istui liikahtamatta paikallaan ja teki koko tilanteesta muistiinpanoja pergamenttipalalleen, jonka virallisesta väristä Tessa ei pitänyt ollenkaan. Viimein Adrian liikahti paikallaan, ja Tessa katsahti mieheen. Nähdessään ilmeen toisen kasvoilla hän puristi huulensa tiukasti yhteen, kohotti leukaansa ylemmäs ja pudisti itsepäisesti päätään.
”Ei”, hän sanoi rauhallisesti. ”Sinä saatat olla yhteyshenkilöni, mutta minä olen ihan täysin kykeneväinen järkevään päätökseen tässä tilanteessa, ja minä kieltäydyn ehdottomasti kaikesta terapia- tai laitoshoidosta. Minä en ole sairas!”
Adrian ei pitänyt hänen sanoistaan, ei ollenkaan. Mies ei hyväksynyt ollenkaan hänen päätöksiään, mutta Tessa ei välittänyt siitä. Adrian oli osoittanut, ettei tahtonut kuulua enää Tessan elämään, joten Tessa ei myöskään enää antanut tilaisuutta miehelle. Adrianilla ei olisi oikeuttaa päättää hänen elämästään! Ei enää.

*

Tessa kouristui liki kaksinkerroin, kirosi kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä ja yritti vaivihkaa pyyhkiä silmiinsä kihonneita kyyneliä piiloon. Adrian katseli häntä kauempaa hieman huolestunut ilme kasvoillaan, mutta Tessa yritti olla välittämättä siitä. Mitä se miehelle kuului, vaikka hän olisikin kuolemassa kipuihinsa tällä sekunnilla? Tessa hapuili sairaalasängyn vieressä olevalta pöydältä pilleripurkin ja kohottautui suoraksi sängyllä, jotta saisi paremmin voimaa vääntääkseen purkinkorkin auki. Adrian tarkkaili yhä hänen liikkeitään kauempaa, harppasi yllättäen lähemmäs ja iski pillerit hänen kädestään juuri, kun hän oli nakkaamassa niitä suuhunsa.
”Mitä sinä kuvittelet tekeväsi?” Tessa kiljahti järkyttyneenä, mutta Adrian tuskin näytti kuuntelevan. Miehellä oli epäuskoinen ilme kasvoillaan, ja hän tutki keskittyneesti tekstiä pullossa, jonka oli juuri Tessan kädestä varastanut. Mitä pidemmälle Adrian pääsi, sitä kauhistuneemmaksi miehen ilme muuttui. Huoneeseen Adrianin lääkkeet mukanaan saapunut matami Pomfrey valitti taustalla Adrianille potilaan lääkintähoidon häirinnästä, mutta Adrian ei kiinnittänyt matamiin mitään huomiota vaan kääntyi Tessan puoleen.
”Opitko sinä mitään Auroriakatemiassa?” Adrian kysyi hiljaa, jotenkin voipuneenkuuloisesti. Tessan suu avautui huutoon, mutta Adrianin rauhallinen ääni yllätti hänet täysin. Hän kurotti nappaamaan pullon Adrianin kädestä takaisin itselleen. Nainen tiiraili pullon etikettiä pitkään ja laski sen sitten vähäeleisesti alas. Tessan silmät olivat nauliintuneet häntä peittävään peitteeseen.
”Mistä on kyse?” matami tivasi kärkevästi. Naista selvästi ärsytti, että joku hänen pyhätössään tiesi asioista enemmän kuin hän itse. Adrian kääntyi kannoillaan ja tuijotti matamia murhaavasti. Jos katse olisi voinut tappaa, matami olisi jo kierähtänyt kuolleena maahan.
”Eikö parantajien tehtävä ole lukea potilaittensa potilastiedot ja muistaa ne?” Adrian kysyi edelleen vaarallisen hiljaa.
”Minä olen lukenut neiti Dawsonin potilastiedot”, matami sanoi.
”Älä käytä sitä nimeä”, Tessa kielsi monotonisella äänellä tottumuksesta. Adrian ei kääntänyt katsettaan matamista, vaikka Tessan äänen kuuleminen sai miehen nytkähtämään oudosti.
”Miksi Tessa sitten napsii lohikäärmeenveripillereitä?”
”Hän sai kohtauksen, ja parantaja Farell käski minun antaa hänelle mitä tahansa, mikä lievittää oireita. Lohikäärmeenveri auttaa kipuun”, matami ärähti ärsyyntyneenä siitä, että Adrian esitti tietävänsä enemmän kuin koulutettu parantaja.
”Auttaisi, ellei Tessa olisi allerginen sille”, Adrian parahti.
”Allergiaa ei ole koskaan vahvistettu virallisesti”, matami älähti.
”Tietenkään sitä ei ole. Tess vihaa sairaaloita ja kokeita. Mutta se on vahvistettu kyllä.”
”Mitä?” Tessa mutisi hiljaa vieläkin hieman hämmentyneenä. Adrian kääntyi Tessan puoleen ja näytti hetken aikaa kovin syylliseltä.
”Kevin testasi sinut kerran, kun olit sammunut.”
”Minä tapan sen…”, Tessa aloitti kovin ponnettomana.
”Se oli minun ehdotukseni. Minun oli pakko saada tietää.”
”Etkä kertonut. Ikinä. Mitä, jos minä olisin mennyt syömään pillereitä ja kuollut? Se olisi ollut sinun syysi”, Tessa yritti saada puhtiaan takaisin. Adrian pudisti päätään.
”Minä katsoin perääsi. Minä ryntäsin joka aamu Mungoon heti, kun Kevin kertoi, että olit siellä. Olin vierelläsi joka kerta ja vahdin, ettei kukaan antaisi sinulle mitään ylimääräistä. Ja luulin, että sinäkin olisit ollut varovaisempi. Pitikö sinun mennä tappamaan itsesi heti, kun en ole vahtimassa?” Adrianin ääni kohosi loppua kohti, ja mies näytti taistelevan murtumista vastaan. Tessa tuijotti miestä vakaasti.
”Joka kerta?”
”Joka ikinen kerta”, Adrian huokaisi. ”Ja millään sillä ei ole mitään väliä nyt.”
Tessa oli hetken hiljaa.
”Mitä Kevin sanoisi?”
”Kuinka kauan sinä olet ottanut noita?” Adrian loi inhonsekaisen katseen lohikäärmeenveripilleripurkkiin. Matami Pomfrey vilkaisi seinäkelloa.
”Viisi ja puoli tuntia”, nainen vastasi Adrianin kysymykseen, kun Tessan katse pysyi yhä Adrianissa.
”Kevin sanoisi, että sinulla on pari tuntia aikaa”, Adrian huokaisi hiljaa ja peruutti istumaan toiselle sängylle. Kaikki olivat hiljaa hetken aikaa, ennen kuin Adrian nosti taas päätään ja tuijotti matami Pomfreytä.
”Mitä sinä vielä siinä teet? Ilmoita Mungoon ja pyydä Kevin tänne välittömästi. Hän tietää, mitä pitää tehdä”, Adrian ärähti.
”Herra Farell on jo kutsuttu. Minä tarvitsen apua. En ole kätilö enkä tiedä, mitä Tessalle pitäisi tehdä. Minusta tuntuu, että synnytys näyttää alkavan pian.”

Sirius ei olisi tahtonut juosta, mutta Noralla oli kiire. Tyttö oli rynnännyt hänen luokseen sairaalasiivestä päästyään, höpöttänyt jotain Tessasta ja myrkytyksestä ja pyytänyt häntä luottamaan. Sirius ei ollut ehtinyt edes kummemmin miettiä, kun Nora oli jo raahannut hänet ulos oleskeluhuoneesta, juoksuttanut pitkin linnaa aina Narnia-käytävään saakka ja jatkanut kiirehtimistään edelleen. Pitkin pimeää käytävää, jonka Sirius tunsi jo paremmin kuin hyvin, luokse sen paikan, jota Sirius ei olisi tahtonut muistella.
”Suutele minua”, Nora henkäisi pysähtyessään kohdalle, josta Sirius tiesi salaisen oven aukeavan.
”Mitä?” hän älähti ottaen askeleen taaksepäin, vaikka oli koko ajan alitajuntaisesti tiennyt, että tämä kaikki tulisi johtamaan tähän.
”Nopeasti, Sirius, meillä ei ole aikaa”, Nora hoputti ja tarrasi häntä paidan rinnuksista.
”Tämä ei ole hyvä ajatus.”
”Tämä pelastaa Tessan hengen.”
”Ai mikä? Se, että me suudellaan? Nora, sinä et ajattele järkevästi”, Sirius yritti toppuutella tyttöä, joka oli aivan liian lähellä. Lähempänä kuin oli ollut viikkoihin. Ero tuntui jo ikuisuudelta, vaikka he olivat eronneet vasta muutama viikko sitten. Pari viikkoa, vai oliko siitä jo kolme? Sirius ei tiennyt, hän ei vieläkään tahtonut uskoa, että oli edes käynyt läpi koko eron. Hän ei tiennyt syytä. Se oli vain jotain, mitä Nora oli saanut päähänsä. Nora oli vakuuttanut, ettei heitä ollut luotu toisilleen. Ettei heitä kumpaakaan ollut luotu rakastumaan. Sirius ei tahtonut edes ajatella koko sanaa. Rakkaus, sitä hän Noraa kohtaan tunsi, mutta Nora ei halunnut sitä. Tai ei uskaltanut haluta, vaan etääntyi hänen luotaan. Karkasi ja oli nyt taas tullut lähemmäs. Yhtäkkisesti, aivan Noran tapaista.
”Nor-”
Nora ei antanut Siriukselle aikaa vastustella painaessaan huulensa hänen huulille, eikä Sirius muistanut enää vastustella, kun tunsi Noran lähellään. Ajatukset katosivat päästä, hän toimi alitajuntaisesti ja veti Noraa lähemmäs. Tahtoi enemmän, lähemmäs, hän tahtoi tuntea kaiken. Siriuksen kädet tapailivat seinää Noran takana, hän painoi Noran seinää vasten. Lähemmäs. Sirius olisi voinut uppoutua hetkeen ikuisuuksiksi, mutta hän tunsi, milloin Nora lopetti. Pyristeli irti hänen otteestaan, pyyhki suutaan silmät onnea loistaen. Tyttö ei jäänyt odottamaan, että Sirius tajuaisi mitään, mitä oli tapahtunut, vaan ryntäsi pimentoon. Aukkoon, joka oli seinään avautunut.

Kevin harppoi sisään omituinen ihme kasvoillaan. Adrian nousi ylös sängyltään, jossa oli istunut lasittuneena tuijottamassa Tessaa.
”Auta”, mies kuiskasi hiljaa ja näytti siltä, että olisi voinut murtua itkuun minä hetkenä hyvänsä. Kevin miltei juoksi Adrianin vierelle ja laski kätensä miehen olkapäälle. Adrian kavahti kosketusta, ja Kevinin silmät tummuivat viiruiksi.
”Sinä et usko”, mies mutisi hiljaa. Adrian käänsi katseensa pois. Ei, hän ei osannut vieläkään uskoa siihen, ettei Tessa olisi pettänyt häntä Kevinin kanssa.
”Auta häntä”, hän toisti.
”Teen parhaani”, Kevin sanoi yksinkertaisesti ja kääntyi Tessan puoleen. ”Taas vaikeuksissa?”
”Jos tulit tänne lisäämään kipuani, voit lähteä saman tien pois”, Tessa ärähti kiukkuisena. Kiukusta vei särmän pois pelosta tärisevä ääni. Kevin tömäytti laukkunsa Tessan viereen sängylle ja kumartui kaivelemaan sen sisältöä. Hän kaivoi esiin omituisen näköisen vekottimen ja painoi sen Tessan otsalle. Nainen värähti metallin kylmää kosketusta. Kevin painoi vasemman silmänsä kiinni ja painoi oikeansa metallisen putken päähän. Adrian katseli vierestä Kevinin toimia.
”No?” mies hoputti malttamattomana, jotenkin pelokkaan kuuloisena. Kevin ei vastannut, mutta Tessa mulkaisi Adriania rumasti sivusilmällä.
”Ole hiljaa ja anna hänen keskittyä”, nainen käski.
”Minä? Mikä sinä olet tuota sanomaan?” Adrian tuhahti hermostuneena. ”Yleensä se olet sinä, joka häiritset toimenpiteitä kaikin mahdollisin keinoin.”
Kevin suoristautui ja tonki laukustaan esille toisen laitteen, jonka painoi Tessan vatsalle. Tessa sävähti jälleen kosketusta, mutta oli nopea jatkamaan Adrianin kanssa kiistelyä.
”Kukaan ei ole koskaan käskenyt minun lopettaa”, Tessa kivahti.
”Onpas, et ole vain koskaan kuunnellut”, Adrian murahti. ”Mikä siinä oikein kestää?” mies kysyi Keviniltä, jonka ilme oli jotenkin hassun vääntynyt.
”Sinulta kesti muutenkin tulla tänne. Tavallisesti olet nopeampi.”
”Minulla oli Mungossa erityispotilas. Minun oli pakko olla siellä.”
”Erityispotilas? Mikä Tessa sitten on?” Adrian hermostui. Tessa jatkoi omaa mutinaansa ja toi mieleen taustalle soivan merkityksettömän taustaäänen.
”Olkaa nyt hiljaa kumpikin. Minä en pysty tähän, jos te kummatkin huudatte siinä”, Kevin ärisi ja sai kuin saikin sekä Tessan että Adrianin sulkemaan suunsa. ”Tessa, minä en pysty pelastamaan paljon tässä. En voi pelastaa teitä molempia, sinua en ehkä, vaikka yrittäisinkin.”
”Pelasta tuholainen”, Tessa henkäisi voipuneena.
”EI!” Adrian huudahti nyt ilmiselvästi kauhuissaan.
”Minä olen pitänyt sen hengissä näin kauan”, Tessa kiljaisi takaisin ja unohti, että Kevin oli pyytänyt heitä olemaan huutamatta. ”Minä en varmasti anna sen kuolla nyt. Minä en voi tappaa sinun lastasi. Pelasta se, Kevin.”
”Mutta…”, Adrian yritti.
”Älä kuuntele häntä!” Tessa käski Keviniä ja loi kylmän katseen Adrianiin.
”Tess”, Adrian jatkoi sinnikkäästi Tessan katseesta huolimatta.
”Hiljaa!” Tessa ärähti vihaisesti. ”Etkö sinä ymmärrä, Adrian. Minä en voi antaa sinun lapsesi kuolla. Olen pitänyt sen hengissä jo näin kauan enkä voi antaa sen kuolla nyt.” Tessan ääni murtui itkuun loppua kohden. ”Sinun pitäisi tajuta, olet ainoa, joka on ikinä tajunnut. Sinun pitäisi tajuta.”
Adrian tuijotti Tessaa pitkään.
”Sinä et ymmärrä”, Tessa ulvahti. Adrian nappasi Tessan ranteesta kiinni. Se oli ainoa kosketus koko päivänä, jota Tessa ei värähtänyt. Se oli Tessalle niin tuttu, vaikkei hän ollutkaan tuntenut sitä pitkään aikaan.
”Shh”, Adrian mutisi hiljaa, rauhoittavasti. ”Minä ymmärrän välttämättömimmän. Minä ymmärrän, että minun pitää valita joko sinut tai pirpana. Ja minä valitsen sinut. Minä valitsisin sinut vaikka toinen vaihtoehto olisi taikaministerin paikka. Minä valitsisin aina sinut. Minä rakastan sinua, Tess. Valitsen aina sinut.”
Tessa ulisi hetken ennen kuin lopetti äkillisesti ja pysähtyi miettimään Adrianin sanoja.
”Mitä?”
”Minä rakastan sinua. Olen rakastanut aina siitä saakka, kun pakotit minut suutelemaan sinua siellä jälki-istunnossa”, Adrian hymyili. Mies pysähtyi ja kaiveli hetken taskujaan. Hän kaivoi esille sormuksen, jota oli näyttänyt Tessalle kuukausia sitten. Sormus oli kaunis, kultainen, ja siinä loisti yksinkertainen rivi säihkyviä kiviä. Tessan alahuuli värisi, kun nainen katseli sormusta.
”Minä en pystynyt heittämään sitä pois, vaikka luulinkin, että kaikki toivo oli menetetty. Luulin, että tahdoit Kevinin ja lapsen hänen kanssaan”, Adrian kuiskasi ja liukui istumaan Tessan viereen.
”Se on kaunis”, Tessa mutisi kuuntelematta Adriania.
”Tietysti se on”, Adrian virnisti. ”Tiedän, että vihasit sitä sormusta, jonka sait Paulilta. Tietysti se oli komea ja pröystäilevä, mutta se ei ollut osa sinua. Tämä sormus näyttää sinulta.”
”Se ei edes näytä halvalta”, Tessa jatkoi ihmetellen. Adrian nauroi hieman katkerasti.
”Pitääkö sinun aina ajatella rahaa?” mies kysyi ja pudisti sitten päätään. ”Ei, älä vastaa, tiedän kyllä, mitä tarkoitit.”
Mies nousi ylös, ja Tessa näytti hetken hätääntyneeltä luullen selvästi, että Adrian aikoi kävellä pois. Mies ei sitä tehnyt vaan liukui lattialle sängyn viereen polvilleen. Adrian oli tarpeeksi pitkä nähdäkseen Tessan sängyltä, vaikka olikin polvillaan.
”Totuus on, että minä rakastan sinua enkä pääse sen yli, vaikka yrittäisinkin. En halua päästä sinun ylitsesi. Enkä halua, että pirpana syntyy aviottomana. Joten voisitko kerrankin unohtaa sen yhden typerän säännön, jonka kerran teit, ja mennä kanssani naimisiin?” Adrian kysyi eikä kuulostanutkaan enää kovin varmalta. Tessa pureskeli huultaan ja vilkaisi Keviniä, joka seisoi sängyn päädyssä tuijottamassa heitä kahta.
”Sinä uskot minua?” Tessa kysyi kääntyessään takaisin Adrianin puoleen. Adrian hymyili pienesti.
”Olen kai aina uskonut, en suostunut vain myöntämään sitä itselleni. Sitä paitsi, et yrittäisi tappaa kenenkään muun lasta noin tehokkaasti paitsi minun”, mies kertoi. Tessa naurahti läpi kyyneleidensä, jotka olivat kohonneet naisen silmiin.
”Mene naimisiin kanssani”, Adrian toisti tuijottaen Tessaa kiinteästi. ”Tee minusta maailman onnellisin mies.”
”Sinä teet minusta maailman onnellisimman naisen”, Tessa nauroi nyyhkyttäen. ”Tietysti minä menen kanssasi naimisiin.”
Adrianin kasvoille kohosi kummallinen ilme, kuin mies ei olisi kunnolla uskonut naisen sanoja. Mies pujotti sormuksen Tessan vasempaan nimettömään. Tessa katseli sormusta hetken.
”Äiti sekoaa raivosta”, nainen tokaisi tyytyväisenä.

--- JATKUU

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 26.11.10
« Vastaus #259 : Lokakuu 24, 2011, 16:34:41 »
JATKOA ---

Nora tiesi, mitä odottaa. Hän tiesi, että sumu näyttäisi hänelle kuoleman. Sen, mihin kaikki tulisi päättymään. Hän tiesi sen, mutta silti se tuntui yhtä paljon kuin ensimmäiselläkin kerralla. Mutta tällä kertaa Nora ei perääntynyt. Hän jatkoi eteenpäin. Otti askeleen, toisen, ja puri hammasta, kun mieli maalaili kuvia Siriuksesta, Lilystä, Emilystä, muista kelmeistä kokoontuneena sairaalavuoteen ympärille. Sen vuoteen, jossa hän tulisi kuolemaan. Sirius istui hänen vieressään, Lily itki Jamesin halauksessa. Emily elätteli yhä toiveita siitä, että Nora parantuisi. Sittenkin, ei kaikkea toivoa ollut vielä voitu heittää hukkaan. Ihmeitä tapahtui.
Rakas, kultainen Emily. Ihmeitä tapahtui, muttei Noralla. Nora ei uskonut ihmeisiin, niitä ei tapahtunut hänelle. Muille kyllä, mutta hänen elämässään niille ei ollut tilaa.
Sumu haipui yhtä varkain kuin se oli syntynytkin. Kuvat tulevaisuudesta häipyivät, ja Norasta tuntui kuin ne olisivat olleet unta. Ehkä ne olivatkin, ei todellisuus voinut olla sellaista, mitä hän oli nähnyt. Toisaalta tämä paikka tuntui muutenkin unelta. Hän oli jossain syvällä linnan sisällä, eikä tiennyt, oliko edestä kajastava punainen loiste mielikuvitusta vai oliko se todella siellä. Loiko se valoa pimeyteen? Siriuksen huuto kuului takaa. Nora pysähtyi hetkeksi. Sirius oli seurannut häntä. Astunut sumuun ja uneksi nyt oman kuolemansa. Vai jotain vieläkin painajaismaisempaa? Nora ei tiennyt, hän ei tahtonut tietää vaan jatkoi eteenpäin kohti punaista kajastetta. Hän odotti näkevänsä lasikuvun ja kauniin kukan. Hänen ajatuksissaan se oli aina ollut ruusu, kukista kaunein. Hän odotti näkevänsä jotain maailmaa mullistavaa, mutta kulmasta kääntyessään Noran oli pakko todeta, että punainen hohde loisti seinistä. Seinät hohkasivat lämpöä, tuntuivat olevan kuin tulessa, ja Nora oli niin kiinnostunut katselemaan niitä, ettei aluksi edes huomannut, mitä makasi hänen jalkojensa juuressa. Lakastunut kukka. Lehdet kellastuneet ja osa varissut irti. Alkuperäinen väri oli ollut ehkä valkoinen, hailakka keltainen, mutta nyt kukka oli kauttaaltaan likaisen harmaankeltainen. Aika ja pöly olivat värjänneet rumaksi sen, mikä oli joskus ollut kaunista, ja vaikka Nora tiesi, että kukassa oli taikaa – sen aisti täällä – hän ei voinut olla silti miettimättä, miten ihmeessä kukka oli selvinnyt hapertumatta tomuksi. Kaikki ne vuodet.



”Tunnethan myrktonin?” Emily kysyi Harrylta, vaikka kumpikin heistä tiesi vastauksen. Harry oli lukenut kirjan, tarinan, jonka Nora oli nimennyt Keskiyön kukaksi. Hän tunsi myrktonin, tiesi siitä kaiken, mikä oli kirjassa kerrottu.
”Se on voimakkainta…”
”Jos laimennukseen käyttää Keskiyön kukan terälehtiuutetta”, Emily täydensi hänen lauseensa ja naurahti. ”Kaikki nauroivat sille koulussa, kukaan ei oikeasti uskonut. Paitsi Nora. Ja kun Nora kuuli Tessan kuolevan myrkytykseen, hänen oli pakko löytää se kukka. Sirius jaksoi kertoa tarinaa vuosia sen jälkeen. Kuinka he löysivät kukan, vaikkei Sirius edes ehtinyt nähdä sitä, koska Nora oli liian nopea. Nopeus pelasti Tessan, ja Merlinille kiitos siitä, että Tylypahkassa oli vielä laimentamatonta myrktonia. Nora sanoi, että Dumbledore itse laimensi nesteen Tessaa varten, koska matami Pomfey ei suostunut uskomaan ’moiseen hölynpölyyn’.”


”Onneksi olkoon, te saitte tytön”, Kevin sanoi lämpimästi ojentaessaan rääkyvää vastasyntynyttä matami Pomfreylle, joka odotti huopa ojossa.
”Mitä? Ei”, Tessa huudahti kauhuissaan ”Ei, ei, ei!”
Kukaan tuskin kuunteli kunnolla Tessan reaktiota ennen kuin matami yritti ojentaa vauvaa Tessan syliin.
”EI!” Tessa huusi. ”Minä en halua sitä! Pistä se takaisin. Minä en halua.”
”Anna tänne”, Adrian pyysi ja ojensi käsiään. Matami liu’utti pienen nyytin Adrianin syliin. Tessa uikutti sängyllään, kun Adrian tuijotti nyyttiä haltioituneena. Tessa ulisi aikansa ja näytti hermostuvan vielä enemmän siitä tosiseikasta, että Adrianin silmät olivat nauliutuneet pikkuiseen pirpanaan, joka tuhisi nyytin sisällä. Adrian heijasi nyyttiä käsivarsillaan, kävi istumaan Tessan viereen ja sai naisen värähtämään.
”Minä en halua”, Tessa protestoi. Adrian ei välittänyt Tessasta vaan kietoi toisen kätensä Tessan ympärille niin, että pystyi kannattelemaan suurinta osaa vauvan painosta.
”Tess, katso sitä!” Adrian sanoi rautaisella äänellä. Ehkä se oli uteliaisuutta, luultavammin kuitenkin jokin Adrianin äänessä, mikä sai Tessan katsomaan syliinsä. Koko huone oli hiljaa monta pitkää sekuntia, kun Tessa tuijotti vastasyntynyttä vauvaansa.
”Voi ei!” nainen parahti kovaa. Mitä tahansa reaktio Adrian olikin odottanut, tämä ei kuulunut niihin. Mies katsoi tuoretta vaimoaan hämmentyneenä.
”Mitä?”
”Sillä on sinun silmäsi”, Tessa kertoi miltei itkien.
”Mitä vikaa minun silmissäni on?” Adrian kysyi kuulostaen lievästi turhautuneelta.
”Nyt minä en voi vihata sitä”, nainen ulvahti, itki nyt valtoimenaan. Adrian oli hetken hiljaa, naurahti sitten kepeään sävyyn.
”Merlinille kiitos sitten siitä, että arvostat silmiäni noin kovasti.”

Tessa kädet hervahtivat sivuille, ja koko nainen tuntui veltostuvan.
”Tess?” Adrian kysyi hätääntyneenä ja kohottautui parempaan asentoon nähdäkseen Tessan paremmin. Tessa hymyili urhoollisesti.
”Pidä… pidä huolta tuholaisesta”, nainen vannotti. ”Sinusta tulee tajuttoman upea isä. Sinä olet täydellisen sopiva siihen rooliin.”
”Mitä? Ei”, Adrian kauhistui. ”Ei, Tess, sinä et ole lähdössä yhtään minnekään, kuulitko? Sinä pysyt täällä.”
”Pidä huolta tuholaisesta”, Tessa toisti voipuneena.
”Ei! En pidä, Tess, minä en pysty tähän yksin!” Adrian tuntui menevän sekaisin pelkästä ajatuksestakin. Tessa naurahti kuivasti.
”Sinä olisit joka tapauksessa yksin. Luuletko, että minä olisin osannut olla äiti? Olisin tappanut sen ensimmäisen kahden tunnin kuluessa.”
Adrian pyöritteli päätään, mutta Tessa pakotti miehen kuuntelemaan.
”Minä olisin juottanut sille alkoholia maidon sijasta tai unohtanut sen jonnekin tai jotain muuta yhtä tyypillistä”, Tessa virnisti nuivasti.
”Ei, et olisi”, Adrian sanoi vakaasti. ”Sinusta tulee maailman täydellisin äiti, eikä kukaan voi estää sitä”, Adrian sanoi rauhallisesti. ”Ei kukaan.”
”Adrian…”
”Ei! Sinä et mene minnekään”, Adrian hermostui. Tessa kohotti vaivalloisesti kätensä ja tarttui miehen käsivarteen.
”Muistatko sen kerran, kun olit pelastanut minut Gabrielilta ja minä kaaduin sinua päin. Tiesin, että ottaisit minut kiinni”, Tessa hymyili ja sai Adrianin kuuntelemaan. ”Minä niin tahdoin hipelöidä vatsalihaksiasi”, Tessa virnisti hämillisesti. ”Ja silloin, kun pakotin sinut uimaan kanssani, tahdoin vain nähdä ne.”
”Minä tiesin sen kyllä”, Adrian vastasi. Tessan ilme muuttui hämmentyneeksi.
”Onpa noloa”, nainen mutisi.
”Minusta se oli jollain tapaa suloista”, Adrian virnisti ja näytti rentoutuvan hieman. ”Tiesitkö, että en oikeasti ollut juonut niin paljon sinä iltana, kun tapasimme Vuotavassa noidankattilassa sen jälkeen, kun olin tullut takaisin Japanista?”
Tessa näytti sen verran järkyttyneeltä, että Adrianille tuli kiire jatkaa. Kevin sen sijaan näytti erittäin paljon siltä, että halusi tukkia korvansa ja juosta äkkiä karkuun.
”Mitään ei tapahtunut silloin, usko minua. Minä vain muistan siitä enemmän kuin kerroin muistavanani”, Adrian kertoi. Tessa näytti samalla kertaa huojentuneelta ja lievästi ärsyyntyneeltä.
”Miksi ei tapahtunut?” nainen vaati saada tietää. ”Etkö sinä halunnut?”
”Sinä vonkasit Timin perään. Kadottaa halut aika tehokkaasti”, Adrian mutisi. Tessan kulmat rypistyivät.
”Mutta minähän…”
”Olit kihloissa Paulin kanssa. Niin, tiedän”, Adrian sanoi.
”Mutta minä petin häntä Markin kanssa. Tim oli jo entinen”, Tessa pohti kulmat rutussa. Adrian naurahti matalasti.
”Tuohan oli kiva kuulla”, mies mutisi. ”Ketä sinulla oli kierroksella, kun minä olin kuvioissa?”
Tessa katsahti Adrianiin nopeasti ja puri huultaan eikä vastannut. Adrian tuhahti.
”Tess, minä tiesin, että sinä petit minua”, mies kertoi.
”Teknillisesti ottaen…”, Tessa mutisi, mutta Adrian pyöritti päätään sen merkiksi, ettei halunnut kuulla.
”Muistatko sen kerran, kun kerroin sinulle, että olin Le Melessä Joannen ja Delian kanssa?” Tessa kysyi vaihtaen tottelevaisesti aihetta. Adrian pudisti päätään.
”Minä olin oikeasti lisäkoulutuksessa”, Tessa kertoi. ”Olin yksi luokkani parhaista, voitko uskoa?”
”Voi, Tess, tuon minä olisin halunnutkin kuulla”, Adrian hymyili ja suki Tessan hiuksia naisen korvan taakse. Tessa ravisti päätään.
”Älä, en lopettanut vielä”, nainen mutisi. ”En kertonut sinulle sitä, koska en halunnut, että saisit tietää, että professori Simon lähenteli minua.”
”Teki mitä?” Adrian huudahti järkyttyneenä.
”Tiesin, ettei olisi pitänyt kertoa”, Tessa mutisi. ”Mutten tahtonut, että menisit lyömään taas. En usko, että olet oppinut oikean tekniikan. Olisit vain murtanut kätesi jälleen. Tiesitkö muuten, että minulla oli koira, kun olin pieni. Sen nimi oli Wallace.”
”Mutta sinä vihaat koiria”, Adrian mutisi poissaolevana.
”En ole aina vihannut. Mutta Wallace kuoli ja isä osti minulle toisen koiran. Sen nimi oli Justin ja se kuolasi minun parhaan paitani pilalle”, Tessa muisteli kulmat rutussa. Adrian tiukensi otettaan naisesta.
”Minä en ole kuullut tuota tarinaa”, mies kertoi.
”Voi, on paljon tarinoita, joita et ole kuullut”, Tessa huokaisi.
”Hyvä sitten, että sinä jäät tänne kertomaan niitä minulle”, Adrian kuiskasi Tessan hiuksia vasten. Tessa sävähti äkkinäistä ajatusta ja kurkotti päätään katsomaan Adriania.
”Adrian, sinun pitää kuunnella minua”, Tessa sanoi äkkiä vakavana. ”Sinulla ei ole rahaa tuholaisen kasvattamiseen.”
”Kuule, minä en ole ihan hajalla”, Adrian mutisi. ”Minulla on työ, minulla on sinut ja pirpana. Kyllä me selvitään.”
”Helvetti, Adrian, kuuntele minua nyt!” Tessa kivahti niin määrätietoisesti, että Adrianin oli pakko sulkea suunsa ja kuunnella. ”Minä kuolen tänään. On minun aikani mennä, ja sinäkin tiedät sen jossain todella, todella syvällä!”
Adrian pudisti itsepäisesti päätään.
”Sinä et tasan jätä minua”, mies kielsi.
”Kuuntele!” Tessa kivahti jälleen. ”Minä en ole ihan tyhmä. Tiedän, että vanhempani tekevät minut perinnöttömäksi, jos jatkan sinun kanssasi. Ja, tuota…”, Tessa hiljensi ääntään ja katsoi Adriania. ”Minä olin tosissani kanssasi, usko tai älä. Ja halusin turvata meidän tulevaisuutemme. Menin kerran Irvetaan ja ostin oman holvin… ja sitten siirsin sinne rahaa vanhemmiltani.”
”Tessa!” Adrianin sekä ilme että ääni olivat moittivia.
”Se ei ole varastamista. Minulla oli avain heidän holviinsa eivätkä he ikinä huomaa, että olen ottanut sieltä mitään”, Tessa puolusteli.
”Paljonko sinä otit?”
Tessa vääntelehti ja näytti hämilliseltä.
”No, tiedäthän sinä minut… Tarpeeksi. Tiedän, ettet koskaan halunnut vanhempieni rahoja, mutta teknisesti ottaen ne eivät ole enää vanhempieni vaan minun. Avain on Lontoossa sänkyni alla, tuota, yhdessä kukkaruukussa.”
”Minä en halua tietää”, Adrian pudisti päätään. ”Sinä et kuole tänään.”
Tessa ei tuntunut enää kuuntelevan. Nainen tuntui lipuvan jonnekin omaan maailmaansa, kun oli saanut painavan asian sydämeltään. Adrian piteli Tessaa niin tiukasti sylissään, ettei huomannut, ettei Tessa enää kyennyt kannattelemaan päätään ylhäällä.
”Adrian, sinun pitää päästää irti”, Kevin mutisi ja kosketti Adrianin kättä. Adrian kohotti kasvonsa ja katsahti pelästyneenä Tessaa, jonka silmät olivat samenneet.
”Tess!” mies huusi kauhuissaan. ”Kuuletko sinä minua? Sinä et helvetti häviä tätä taistelua! Sinun aikasi ei ole vielä!”
”Adrian, väisty, hemmetti! Minä yritän auttaa häntä!” Kevin karjahti ja sai Adrianin siirtymään pois edestä. Mies piteli yhä naisen kättä, mutta yritti hankaloittaa Kevinin toimia mahdollisimman vähän. Kevin juotti Tessalle viimeiset kulaukset myrktonia. Tessan hengitys alkoi kulkea taas helpommin, ja nainen avasi sulkeutuneet silmänsä.
”Adrian?” nainen kysyi.
”Olen tässä, Tess. Minä tulen aina olemaan tässä”, Adrian työnsi kylmästi Kevinin sivuun ja auttoi Tessan istumaan tyynyjen varaan, kun nainen sitä näytti haluavan. Naisen silmissä paloi tuttu säihke, jonka Adrian oli tottunut yhdistämään haluun.
”Suutele minua!” nainen vaati. Adrianin mielessä välähti muisto monien vuosien takaa siitä jälki-istunnosta, jolloin he olivat kunnolla kohdanneet ensimmäistä kertaa. Hän hymyili muistolle kumartuessaan painamaan huulensa Tessan huulille. Adrian tunsi kuukausien varrella patoutuneet tunteet valuvat ulos. Suudelma muuttui kiihkeäksi, ja Adrian tajusi etäisesti, kuinka Kevin käännähti poispäin ja mutisi jotain traumoista. Adrian tunsi, milloin Tessa luovutti. Nainen sulki haluiltaan oven ja painautui tyynyjä vasten. Adrian hengitti epätasaisesti naisen kasvoja vasten.
”Sinä olet aina ollut hyvä suutelija”, Tessa mietti hiljaa saaden sanat suustaan vain vaivoin. ”Rakastan sinua, Adrian!”
”Älä sano sitä kuin se nämä olisivat hyvästit”, Adrian kielsi puolittain ärtyneenä puolittain peläten.
”Kylmä tainnuttava kauhu virtaa suonissani, elämän lämmön se melkein jäädyttää”, Tessa kuiskasi ja ulkopuolinen olisi voinut luulla naisen jo hourailevan. ”Minä luin sen”, nainen jatkoi. ”Se on ainoa kunnon kirja, jonka olen koskaan lukenut, eikä sekään ole oikeasti kirja vaan näytelmä. Luin sitä öisin, ettet sinä näkisi. Tiesitkö, että tarvitsisin silmälasit lukiessa? Joudun siristelemään ilman, onneksi kukaan ei ole huomannut. Ja olen vieläkin hidas lukija. Minulta kesti iäisyyksiä kahlata se läpi, mutta minä tein sen. Ja rakastin sitä. Ironista, että meille käy samoin kuin heille, paitsi, että minä olen se joka kuolee myrkkyyn”, Tessa papatti hengenhädässä. ”Katsokin, ettet sinä kuole tikariin.”
Adrian ei sanonut mitään. Mies yritti keskittyä kyyneleisiin, jotka kimmelsivät hänen silmissään.
”Älä ikinä anna tuholaista vanhemmilleni”, Tessa huokasi raskaasti. ”Äläkä, helvetti, anna sille mitään tylsää nimeä. Se ansaitsee parempaa. Se sentään kesti minua yhdeksän kuukautta.”
”Tess”, Adrian mutisi tukahtuneesti, ”älä jätä minua yksin.”
Tessan ilme oli tuskainen, mutta Adrian näki selvästi, että tuska ei ollut fyysistä. Naisen silmiin kihosi kyyneleitä, jotka pian valuivat poskille.
”Minä pelkään, Adrian. En tahdo kuolla”, nainen itki. ”Minä pelkään pimeää, jos sinä et ole siellä kanssani.”
”Adrian”, Kevin tuli lähemmäs ja laski kätensä toisen olkapäälle. ”Päästä hänet lähtemään.”
”Ei”, Adrian kielsi, ”ei, minä en päästä sinua, Tess, kuuletko sinä minua? En päästä sinua pois.”
Tessa hervahti veltoksi tyynyille, ja Adrian pakottautui auttamaan naisen makuulle. Kevinin piti etsiä jostain syvältä paras parantajailmeensä, jottei olisi paljastanut, miten häneenkin sattui Tessan lähtö. Matami Pomfrey liikkui Kevinin vierelle miltei äänettömästi sylissään pikkuinen vastasyntynyt. Mies osoitti hiljaa Adriania, joka myöntyi ottamaan lapsensa syliin, vaikkei suostunutkaan katsomaan sitä.
Tessan silmät harhailivat pikkuiseen nyyttiin miehen sylissä.
”Olisin ehkä voinut rakastaa sitä, jos olisin saanut elää”, nainen mutisi. ”Olisin yrittänyt pitää siitä huolen ja opettanut sen flirttailemaan. Sinä et osaa opettaa sitä taitoa.” Tessa pysähtyi ja katsoi Adriania. ”Minä rakastan sinua”, nainen sanoi ja sulki silmänsä. Huoneeseen laskeutui veitsellä leikattava hiljaisuus. Kevin niiskautti pikaisesti, ilmeisesti vahingossa. Matami Pomfrey tuijotti Adriania, koska ei uskaltanut katsoa Tessaa. Adrian puristi tiukasti pirpanaa sylissään. Pirpana tuhisi hetken ja alkoi sitten itkeä yhdessä isänsä kanssa tajuttomuuteen vaipunutta äitiään.



”Muutaman päivän näytti siltä, ettei koko liemi olisi toiminut”, Emily kertoi Harrylle. ”Tessa makasi tajuttomana sairaalasiivessä, Nora oli vihainen Siriukselle, kun ei osannut muuten purkaa pahaa oloaan mihinkään, ja Adrian… Häntä ei näkynyt niiden parin päivän aikana. Näin Kevinin, Adrianin ystävän, kerran käytävällä Candyn kanssa – vaikka tietysti Candylla ei ollut vielä siinä vaiheessa mitään nimeä, koska Adrian kielsi koko lapsen olemassa olon ja syytti sitä Tessan tilanteesta – ja hän sanoi, ettei Adrian milloinkaan jättänyt Tessaa yksin. Kaikki muut uskoivat siihen, että Tessa kuihtuisi lopulta pois, mutta Adrian ei suostunut antamaan periksi. Aika romanttista, jos minulta kysytään.”
Harry käänsi kirjasen sivua. Hänen syliinsä putosi kellastunut kuva. Kuva kelmeistä, Harryn äidistä, Norasta ja Emilystä Tylyahon asemalla matka-arkkujen kanssa. Hän katsahti Emilyyn, joka hymyili kuvalle. Noran hiukset loistivat kauhistuttavan vihreinä, tyttö nyki Emilyn hihaa ja yritti hivuttautua pois kuvasta. Jamesin käsi oli Lilyn ja Siriuksen olkapäiden ympärillä. Sirius näytti tökkivän Lilyä Jamesin ylitse. Peterin matka-arkku oli levinnyt laiturille, ja Peter ja Remus korjasivat parhaillaan sotkua pois.
”Se kaikki päättyy joskus”, Emily hymyili.

*

Harrylla olisi ollut miljoonittain kysymyksiä. Hän olisi tahtonut keskustella Emilyn kanssa tuntikausia, selvittää kaiken ja tutustua paremmin naiseen, joka oli ollut hänen äitinsä parhaita ystäviä ja hänen isänsä serkku. Hän olisi tahtonut tietää ja tuntea, mutta hautajaiset estivät suunnitelmat. Emily istui tilaisuuden yhdessä miehensä kanssa, Harry istui Weasleyn perheen kanssa. Tilaisuuden – puheiden ja muistojen, Harry olisi tahtonut nähdä Emilyn puhuvan, mutta nainen istui hiljaa paikallaan ja tuijotti eteensä kuivin silmin – jälkeen Emily kävi halaamassa häntä. Sanoi Lilyn, Jamesin, Siriuksen, heidän kaikkien, olevan kovin ylpeitä siitä, mitä Harrysta oli tullut. Enempää nainen ei aiheesta jatkanut, pahoitteli vain huonovointisuuttaan ja lähti Andrén tukemana pois. Käveli ulos, ja Harry tuskin malttoi odottaa seuraavaa päivää, jolloin voisi jutella lisää. Ottaa yhteyttä ja pyytää Emilyä puhumaan niin kauan kuin nainen vain jaksoi.
Se oli turhaan ajateltu toive. Jotain sellaista, mitä ei koskaan tapahtunut, sillä Emily nukkui pois sinä yönä. André sanoi myöhemmin, että sydän ei enää jaksanut. Dina esitti hiljaisen veikkauksen siitä, ettei Emily ehkä halunnut enää elää, mutta André kielsi sen kaiken eikä Harrykaan siihen uskonut. Emily oli menettänyt kaiken, mutta oli jättänyt sen taakseen, elänyt uuden elämän sen jälkeen. Kaksi elämää, se olisi tarpeeksi kenelle tahansa.
Harry ei välittänyt mistään siitä, mutta piti huolen siitä, että Emily haudattiin samalla hautausmaalle ystäviensä kanssa. Myöhemmin hautajaispäivänä Harry seisoi vanhempiensa haudan edessä ja hymyili vapautuneesti pitkästä aikaa. Hänellä oli yhä Dina, joka tiesi yhtä jos toistakin ja jolla varmasti löytyisi kerrottavaa pitkäksi aikaa eteenpäin. Hänellä oli Dinan, Noran kirjan ja Emilyn takia nyt lukuisia kuvia ja muistoja menneisyydestä. Hän tiesi ja oli onnellinen, että pystyi tuntemaan vanhempansa edes sitä kautta.

***

A/N: Hätäepilogini epämääräisyydestä johtuen en yhtään ihmettele, jos jokin asia jäi erittäin epäselväksi tai kokonaan selvittämättä. Viskatkaa kommentilla tai yksärillä [nopeiten minut tavoittaa FinFanFunin puolelta, sielläkin nimimerkillä Delia], jos on jotain kysyttävää, ajatuksia tai ihan mitä tahansa muuta sanottavaa. Lupaan vastailla kaikille ja ihan kaikesta, koska tämän jälkeen minulla ei ole enää salaisuuksia tätä tarinaa koskien. Ja täytyy vielä se sanoa, että syy siihen, miksi Tessa ja Adrian olivat noinkin isossa osassa takaumissa/koko epilogissa oli se, että olin oikeastaan kokonaisuudessaan kirjoittanut Tessan synnytyksen jo aikoja sitten. Tessa on aina ollut yksi selkeimmistä hahmoistani minulle, ja olen vieläkin sitä mieltä, että se on yksi parhaista hahmoistani, jonka olen koskaan luonut. Se on ollut minulle ihan äärettömän tärkeä, ja minusta on aina ollut helppoa kirjoittaa siitä. Lisäksi se kasvoi suuremmaksi osaksi tätä tarinaa kuin olin arvannutkaan, koska Tessa oli lopulta se, jonka takia Nora uskaltautui kulkemaan Narnia-käytävän sumun lävitse hakemaan Keskiyön kukkaa, jotta sen avulla voitaisiin laimentaa myrktonia niin, että Tessa selviäisi synnytyksensä ylitse. Samoin sekä Tessa että Adrian olivat - tai olisivat olleet - suuressa osassa koko loppuficissä, koska Tessalla ei ollut ihan maailman helpointa hyväksyä sitä, että Candy oli tyttö (ja sitä, että hän joutui jakamaan Adrianin rakkauden lapsensa kanssa). Joten niin. Minulla oli valtavan paljon materiaalia Tessasta kirjoitettuna jo etukäteen, joten siinä syy, miksi niin iso osa siitä päätyi epilogiinkin.

Ja vielä loppuun kaikille yhteisesti suuri kiitos siitä, että olette tänne asti lukeneet! <3

// Ai niin, ai niin! Olen ilmeisen kykenemätön päästämään irti ihan vielä! Kaikille niille, jotka jossain vaiheessa odottivat Emilyn ja Jamesin synttäreitä: löysin kansioistani pienen pätkän kyseisestä illasta. Tässä vaiheessa varsinaiset juhlat on jo ohitse ja kelmit ja tytöt ovat kerääntyneet yhteen linnan torneista yksityisille jatkoille viettämään aikaa yhdessä. Siihen on hyvä lopettaa.
Kiitoksia kaikille näistä neljästä vuodesta <3


”Iskulauseita”, Emily luki paperista.
”Haa, tässä sinä et kyllä voita minua!” Sirius innostui. Noran silmät kapenivat viiruiksi, ja tyttö irvisti. Muut parantelivat asentoaan: tästä tulisi pitkä kisa. Sirius selvitteli kurkkuaan ja ojenteli kättään vesilasia kohti. Hän onnistui tuuppaamaan yhden lasin nurin ennen kuin löysi omansa ja hörppäsi sen tyhjäksi. Emily kuivasi taian avulla lattiaa Siriuksen kurlutellessa vettä kurkussaan, ja Nora tuuppasi poikaa kärsimättömänä kylkeen.
”Ei sinulla sattuisi olemaan karttaa? Eksyin silmiisi”, Sirius aloitti itsevarmasti hymyillen nielaistuaan vetensä ja hieroi kylkeään, johon Noran isku oli osunut.
”Tulisitko viereeni nukkumaan, kun oma nalleni on hukassa”, Nora ampui takaisin.
”Kalastatko sinä? – Ajattelin vain kun jäin ihan koukkuun.”
”Olen juuri muuttanut kaupunkiin. Voisitko neuvoa tien kotiisi?”
”Teille vai meille?”
”Kulunut”, Remus kommentoi Siriukselle.
”Mutta toimii, kun kyseessä on Sirius”, Peter puolusti Siriusta, joka virnisti kiitokseksi ja kääntyi sen jälkeen tuijottamaan voitokkaana Noraa, joka mietti kulmat kurtussa. Remus jupisi taaempana jotain siitä, miten kaikki toimi, kun kyseessä oli Sirius.
”Että jotta koska kun, jos vaikka olisit mun”, Nora rallatti pohdinnan päätteeksi ja virnisti Siriukselle.
”Nätit sääret. Monelta ne aukeavat?”
”Sirius!” Emily huudahti ja näytti järkyttyneeltä. ”Ole kiltisti.”
”Kaikki on sallittua sodassa, rakkaudessa ja Noran kanssa kilpailemisessa”, Sirius kertoi Emilylle ja iski silmää.
”Kukaan ei lähde sinun mukaasi tuolla fraasilla”, Emily väitti itsepäisesti.
”Ei tarvitsekaan, minulla on jo Nora”, Sirius naurahti ja väisti Noran nyrkin.
”Sydämeni lähti karkuteille, ja luulen, että se pomppi tähän suuntaan”, Nora kertoi vaihtoehdon, joka oli enemmän Emilyn mieleen ainakin tytön ilmeestä päätellen.
Ovi aukeni, ja Lily ja James tulivat peräkanaa sisälle. Lilyn hiukset olivat pöyhöttyneet, ja Jamesilla oli niin omituisen hölmö ilme, ettei ollut vaikea arvata, mitä kaksikko oli juuri tehnyt.
”Mitä täällä tapahtuu?” Lily ihmetteli, kun Nora ja Sirius jatkoivat kilpailuaan häiriintymättä. (Sirius: ”Saisinko kuvasi, että voin näyttää Joulupukille, mitä tahdon lahjaksi?”) Emily käännähti katsomaan Lilyä ja veti ystävänsä viereensä lattialle.
”Iskulauseita”, hän kertoi, kun James istui Lilyn toiselle puolen. James katsahti Siriuksesta Noraan ja sitten Emilyyn.
”Kuinka typeriä te oikein olette? Ettekö te tajua, että he jatkavat tuota huomiseen asti, eikä kukaan meistä nuku tänä yönä?” James tuskaili, kun Sirius esitti vastineen Noran juuri sanomaan lauseeseen, ja Peter alkoi hihittää Siriuksen sanoille. James katsoi tuskastuneena Remukseen, joka katseli tylsistyneenä Siriusta.
”Lukitaan heidät tänne yöksi”, Emily ehdotti pirteästi, mutta James puristi päätään.
”Ei käy, tuo seinä on ontto, siitä pääsee alakertaan liukumäkeä pitkin”, poika nyökkäsi vastakkaista seinää kohti. Emily unohti alkuperäiset sanansa, ja tytön kasvoille kohosi innostunut ilme, ja James muisti vasta liian myöhään Emilyn rakkauden liukumäkiä kohtaan.
”Onko tosiaan? Minä tahdon koettaa”, Emily hihkaisi ja nousi ylös. Remus ei vaikuttanut olevan ideasta kovinkaan vakuuttunut, kun Emily pyysi poikaa mukaansa.
”Minä tulen”, James lupautui, kun Remus vetosi siihen, että hänen piti tuomaroida Siriuksen ja Noran kilpailua, jottei koko homma yltyisi riidaksi, mikä oli osanottajat huomioon ottaen hyvin paljon mahdollista.
Lily laskeutui istumaan Remuksen vierelle, kun Emily veti Jamesia mukaan seinän luokse ja käski poikaa avaamaan sen. James tuuppi seinää hetken ja sai siihen pian ihmisen mentävän aukon. Emily hihkaisi innoissaan ja kävi aukon reunalle istumaan. James istui hänen taakseen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. Lily katseli kaksikkoa kauempaa, ja James kääntyi hymyilemään tyttöystävälleen.
”Ellei Emily olisi serkkuni, sinä olisit mustasukkainen, eikö vain?” James tuumasi iloisesti. Lily tuhahti vähättelevästi ja heilautti kättään hyvin tessamaisesti.
”Minä en harrasta mustasukkaisuutta”, tyttö ilmoitti jämäkästi. Emily hihitti hiljaa itsekseen ja painautui lähemmäs Jamesin. Hänkin vilkaisi taakseen ja virnisti Lilyn sanoille.
”Hän valehtelee”, Emily ilmoitti. ”Tietysti hän olisi mustasukkainen sinusta.”
”Uskotko rakkauteen ensi silmäyksellä vai kävelenkö uudestaan ohi?” Sirius kommentoi puolittain Noralle puolittain Jamesille, jonka kasvoilla loisti onnellinen hymy. ”Sarvihaara, lakkaa näyttämästä typerältä, idioottihymy ei sovi sinulle.”
James irvisti ystävälleen, hymyili Lilylle ja kääntyi sitten takaisin Emilyn puoleen ja tuuppasi itsensä ja tytön vauhtiin alamäkeen.


Poissa Bolina May

  • Captain Gale
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Valitseeko tie kulkijansa vai kulkija tiensä?
  • Tupa: Korpinkynsi
Kiitos, kiitos, KIITOS <3
On ollut ilo seurata tätä fikkiä ja vaikka sen tarina jäikin kesken, onnistuit ihmeen hyvin kokoamaan sille varsin toimivan lopun (olosuhteet huomioon ottaen). Rakastin niin monia hahmoja ja tykkäsin kovasti siitä, että muistit tähtitytön =3 Heti kun on enemmän aikaa, tulen lukemaan tämän uudelleen - tällä kertaa alusta loppuun :) Ehkä lisäilen tähän kommenttiin jotain tai vähintään laitan yksäriä ja liitän siihen kysymystulvan... :D

rakkaudella, nightingale
I really need to know is there a place to me

nightingale -> Bolina May

Poissa Siunsäe

  • Ihmissusitar
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Niin me ollaankin, Sev~
  • Tupa: Luihuinen
nightingaleen yhtyen minäkin sanon ISO KIITOS <3
Tämä on parhautta ja todellisuudessa minun pitäisi olla kirjoittamassa äidinkieltä, mutta KK vei nyt voiton! Et todellakaan jättänyt loppua sekavaksi tai roikkumaan, vaan "hätäepilogisi" on todella hienosti kirjoitettu ja tarina saatettiin päätökseensä. Noran hetket saivat minut kyyneliin, mutta onneksi loppubonus pyyhki kyyneleet pois -tai toi tilalle naurun kyyneleet. :) Sinun ei todellakaan pidä hävetä itseäsi, sillä neljä vuotta ficin parissa on jotain käsittämätöntä. Olen itsekin kirjoittanut satoja sivuja elämäni aikana, mutten koskaan kykenisi samaan kuin sinä. Olet esikuvani, Delia. Tekstisi on aina ollut niin virheetöntä, etten usko sitä todeksi.
Mitään negatiivista et tähän viimeiseen palautteeseen minulta saa, mutta toivon, että tämä rakentaa sinua silti ylöspäin! Keskiyön kukka jää varmasti elämään Vuotikseen ja monen sydämeen.

Kiittäen, Siunsäe <3
"Sinä tiedät, mikä minä olen ja mihin pystyn."

Poissa Cirael

  • Kelmeä kalmankoira
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: PhoenixWolf25005
  • Tupa: Rohkelikko
Olen jotakuinkin täysin sekaisin tällä hetkellä. Nora ei ensinäkään olisi muhun nyt yhtään tyytyväinen. Itkin ja vuodatin kyyneleitä Noran kuoleman kohdalla, koska se vaan oli niin Noraa sanoa, että ei saa itkeä. Ja nyt kun kirjotan tätä, itken vielä vähän lisää.

Adrian ja Tessa. Vihdoinkin lopettivat tuon kiukuttelun ja naljailun.
”EI!” Tessa huusi. ”Minä en halua sitä! Pistä se takaisin. Minä en halua.”
Ihana Tessa. Tälle naurahdin hetken, ennen kun aloin taas itkemään. Olen oikeasti nyt ihan hullu, sillä sain nostettua pinnalle hirveästi nostalgiaa, kun sanoit, että tämä ficci on nyt tässä. Muistan kun aloitin tätä lukemaan. Olit kirjoittanut 13 lukua. 13 luku oli se, missä Lily joutui suutelemaan Siriusta ja se oli lempi lukuni. Neljä vuotta sitten alotin lukion. Muistan ne päivät, kun näin aina, että uusi luku on tullut. Jotenkin yhdistän joitakin lukuja niihin kaikkiin asioihin, mitä mun elämässä tapahtui silloin joskus. En oikeasti halua uskoa, että tämä oli nyt tässä. En vain halua. Se oli aina niin kivaa odottaa uusia juttuja. Tämä ficci sai aina hymyilemään. Lily ja James Tylyahossa. Lilyn eka juontireissu. Niiden ensisuudelma. Se kun vihasin Alyssaa. Se kun Dinasta tuli kunniakelmi. Se kun J&L ystäviä etuuksilla, se kun Nora ja Sirius löysivät Narnia käytävän, se kun Yosumi ei ollutkaan Yosumi. Se kun Amalia piti hauskoja keskusteluja Emilylle ja Jamesille. Se kun luulin, että Romeo olisikin Emilyn isä. Se kun oli aina jotain odotettavaa ja päivä pelastui yhdellä sähköpostilla, kun Delia on käynyt kirjoittamassa tähän ketjuun.

Osittain meni tämä epilogi ohitse. Kyllä sen luin ja kirjoitit hyvin niin kuin aina, mutta silti aika jotenkin takertui näihin menneisiin. Tietenkin harmittaa, että et tätä loppuun kirjoittanut, mutta ymmärrän sen täysin ja kiitän tuhannesti, että olet jaksanut tähän saakka. Oikeasti. Rakastan tätä ficciä.
"I solemnly swear that I'm up to no good", kuiskaa pieni rohkelikkotyttö Cirael kaivaessaan kelmien kartan taskustaan ja piiloutuu kivipilarin taakse, juuri ennen kuin Voron silmät ehtivät saavuttaa leikistään innostuneen noitatytön.

Poissa Sofia

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: LumosVine12
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Hätäepilogi 24.10.11. || LOPETETTU
« Vastaus #263 : Marraskuu 05, 2011, 16:47:25 »
Hei Delia ja kiitos kaikesta!! ♥

Arvelinkin jo kauan sitten, että tämä jää vähän keskeneräiseksi (viime viestistäni on kulunut vuosi), mutta toisaalta tämä ei kyllä näyttänyt jäävän kesken. ;) Jouduin kyllä muistuttamaan itseäni ficin tapahtumista ja lueskelin vähän sieltä täältä nämä viimeiset pari sivua. Joitain sivuhenkilöitä jäi kyllä vähän hämärän peittoon, enkä esim. muista kuka Shane oli, mutta selvitän sen itselleni myöhemmin. :D

Tämä hätäepilogi oli pitkä ja nivoi kaiken oleellisen yhteen nerokkaasti! En olisi uskonut ficin etenevän Harryn aikaan, ennalta arvaamattomuudesta plussaa! KK nivottiin myös Harryn tarinaan uskottavasti ja melko luontevasti. Nyt tuli sellainen olo aivan kuin KK:n tarina olisi pitänytkin jäädä kesken. Jännä juttu, että se kaikki oli kirjoitettu tarinaksi Noran päiväkirjaan (tähtityttö oli ihana muistutus ficin alkuajoista!). :D Se oli hienosti suunniteltua! Tykkäsin sekä Potter-hahmoista että sun itse kehittelemistä hahmoista (Tessa ja Nora olivat ihania!). :) Älä harmittele sitä, että tarina jäi kesken, sillä mun mielestä se ei jäänyt. :) Osasit lopettaa ficin luontevasti ja tämä ei vaikuttanut ollenkaan hätäiseltä epilogilta. Eikä kovin rikkonaiseltakaan, sillä olit sitonut kaiken yhteen hienosti. :) Keskiyön kukka oli todellakin lukuelämys parhaasta päästä! :) Ficissä oli tavallaan hyvin surullinen loppu ja tavallaan hyvin onnellinen loppu, ja tavallaan myös tyhjä loppu, sillä mulle ainakin tuli tästä vähän tyhjä olo, kun tarina päättyi (ja se todellakin päättyi, ei jäänyt keskeneräiseksi!). Mahtavaa! :)

Keskiyön kukan arvoitus selvisi vihdoinkin. :) Olin vähän arvellutkin, että se on siellä Narnia-käytävässä. ;) Nora oli tosi rohkea, kun kohtasi oman kuolemansa, ensin siellä käytävässä ja sitten oikeasti sairaalassa! (Jäin miettimään, että mitähän Sirius näki astuessaan sumuun? Oman kuolemansako?) Harmi, että Nora ja Sirius erosivat, mutta hyvä että löysivät toisensa ennen Noran kuolemaa. Se Noran ja Siriuksen suudelma Narnia-käytävässä oli suloisen romanttinen, samoin se, että Sirius tajusi rakastavansa Noraa! ♥ Keskiyön kukka siis pelasti Tessan hengen ja Tuholainenkin syntyi. Itkin Noran kuollessa sairaalassa ja silloin, kun Adrian kosi Tessaa ja parin rakkaus oli niin näkyvää! Itkin siis sekä surusta että onnesta. :)

Lainaus
”Onneksi olkoon, te saitte tytön”, Kevin sanoi lämpimästi ojentaessaan rääkyvää vastasyntynyttä matami Pomfreylle, joka odotti huopa ojossa.
”Mitä? Ei”, Tessa huudahti kauhuissaan ”Ei, ei, ei!”
Kukaan tuskin kuunteli kunnolla Tessan reaktiota ennen kuin matami yritti ojentaa vauvaa Tessan syliin.
”EI!” Tessa huusi. ”Minä en halua sitä! Pistä se takaisin. Minä en halua.”

Loistava kohta ja sai mut nauramaan ääneen! :D Ja kun Tessa sitten katsoi vauvaa ja ulisi, ettei voi vihata lasta, kun sillä on Adrianin silmät, niin se oli juuri niin tessamaista kuin voi olla. :D

Oli tosi hassua ”palata” Harryn aikaan, kun tämä koko tarina on kertonut Harryn vanhempien viimeisestä vuodesta Tylypahkassa. Melkein hämmästyin, kun Ginny tuli Harryn seuraksi ullakolle. :D Mut teki surulliseksi se tietoisuus, että hyvin harva tämän tarinan päähenkilöistä oli enää elossa. Mutta Dina ilostutti mua olemalla hengissä. :) Onneksi se osasi kertoa edes osan lopputarinasta. Remuksen hautajaisissa hämmästyin sitä, että Adrian, Tessa ja erityisesti Emily olivat selvinneet hengissä. Emilyn ja Remuksen tarinasta kerroit ehkä vähiten, mutta kuitenkin tarpeeksi ymmärtääkseni olennaiset kohdat. Emily onkin aina ollut mun mielestä sellainen hauraampi ja herkempi ihminen. Oli kuitenkin surullista huomata miten heikossa kunnossa hän oli ja lukea sitten, että hän kuoli seuraavana yönä. :( Onneksi Emily ehti antaa Harrylle paljon tietoa ja sen varmasti tunteellisesti arvokkaan kirjan. Voin vain kuvitella, miten arvokas se oli Harrylle. Harryn ajan kertomukset olivat melko raskaita, mutta niin niiden kuuluikin olla ottaen huomioon Remuksen hautajaiset ym. kuolemat.

Synttärijuhlien yksityiset jatkot lopettivat KK:n sen arvolle sopivasti ja ihanasti. :) Yksi asia jäi kuitenkin vähän hämärän peittoon, mitä haluaisin kysyä: mikä se Tessan ideoima synttäreiden teema oli? Edellisessä luvussa Tessa sanoi että nuoret tulevat rakastumaan siihen, joten jäin miettimään sitä. :) Sirius ja Nora olivat loistavia tässä extrassa! :D Ja olit osannut laittaa tosi hienoja ja naurattavia iskulauseita! :D Emilyn ja Jamesin liukumäkilasku oli ihana ihana lopetus koko Keskiyön kukalle! ♥

Lainaus
”Ei sinulla sattuisi olemaan karttaa? Eksyin silmiisi”, Sirius aloitti itsevarmasti hymyillen nielaistuaan vetensä ja hieroi kylkeään, johon Noran isku oli osunut.
”Tulisitko viereeni nukkumaan, kun oma nalleni on hukassa”, Nora ampui takaisin.
”Kalastatko sinä? – Ajattelin vain kun jäin ihan koukkuun.”
”Olen juuri muuttanut kaupunkiin. Voisitko neuvoa tien kotiisi?”
”Teille vai meille?”
...
”Nätit sääret. Monelta ne aukeavat?”
”Sirius!” Emily huudahti ja näytti järkyttyneeltä. ”Ole kiltisti.”
”Kaikki on sallittua sodassa, rakkaudessa ja Noran kanssa kilpailemisessa”, Sirius kertoi Emilylle ja iski silmää.

Nauroin näille niin paljon. :D

Kiitos Delia tästä upeasta ficistä, sulla on selvästi kirjoittamisen lahja, joten jatka ihmeessä kirjoittamista! :)
You can be a sweet dream or a beautiful nightmare. ♥

Poissa Kurnuttaja

  • Kukkakaali
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Hätäepilogi 24.10.11. || LOPETETTU
« Vastaus #264 : Joulukuu 04, 2011, 02:03:04 »
Hmm... Mä olen onnistunut irtautumaan potter-maailmasta erittäin tehokkaasti viime aikoina, en ole ficcejä lukenut yli puoleen vuoteen. Päädyin ihan vahingossa tänne ja huomasin, että täähän on saanut päätöksensä ja luin sen sitten. Vähän on päässyt unohtumaan kaikki yksityiskohdat tästä, mutta ei se mitään. Oli pakko kirjoittaa kommentti.

Yhdyn edellisiin, suuri kiitos tästä! Ihanaa, että kuitenkin veit tän päätökseensä, etkä vaan jättäny kesken, se olis ollu sietämätöntä. Hätäepilogi oli loistavasti kirjoitettu - aivan kuin koko ficci näin ylipäätäänkin. Oon alusta asti ihaillut sun kirjoitustaitoa. Osaat tehdä hahmoista eläviä ja jotenkin omias, myös niistä, jotka olet lainannut Rowlingilta (vaikkei kirjoista nyt kovin kattavaa kuvaa esim. kelmeistä saakaan.) Musta nidoit epilogissa hienosti yhteen asioita ja kuten joku jo totesi, oli hieno veto vetää tarina Harryn aikaan asti ja nitoa se tiiviimmin potter-kirjoihin. Tästä ficistä on mulle muodostunut tiivis osa potterien tarinaa, hankala uskoa, että tää on "vaan" fanfictionia. Oon ihan varma, että jotain tällaista kelmeille todella kävi viimeisenä vuotena. Epilogista vielä näin muuten, että aloin itkeä rajusti Noran kuoleman kohdalla. Kun tajusin, että Dina on vielä elossa, mutta muut kuolleita (varsinkin, kun Emilykin kuoli), mulle tuli sanoinkuvaamattoman kylmä olo. Tää ficci on aina piristänyt kummasti päivää, vaikka se on ajoittain ollut niin surullinen. Edelleenkin uskallan verratta Potter-kirjoihin, samanlainen vaikutus tälläkin. En voi korostaa liikaa, miten hyvä kirjoittaja mielestäni olet.

Mä en ole lukenut tätä ihan alusta asti, mutta aika alusta aloin seuraamaan, joskus 2009 alkupuolella muistaakseni. Henk. koht. se tuntuu mulle kauheen kaukaiselta ajalta, olin silloin vasta kuudennella (enkä tosiaan halua muistella, millaisia kommentteja siihen aikaan kirjoittelin) ja nyt jo ysillä, että tietysti on paljon ehtineet asiat muuttua omassa elämässä. Muistan, kuinka meni iltapäiviä tätä lukiessa ja jotenkin liitän tän ficin aina toisinaan sinne ala-asteen loppuun ja yläasteen alkuun. Samalla tavalla, kuin liitän Smurffimusan 2000-luvun alkupuolelle kun sitä kuuntelin ja jotkut ikiaikaiset lastenohjelmat siihen, kun olin ihan pieni ja niitä kattelin. Eli ficcisi on tavallaan päässyt osaksi muistojani ja haluan kiittää siitä sinua.

Olen jotenkin kauheen sekavissa tunnelmissa, että ehkä parasta lopetella tähän. Vielä kerran iso kiitos tästä mahtavasta tarinasta. Varmasti tulen vielä joskus lukemaan sen kokonaan läpi, kun se nyt kerta on valmiinakin. Kuten sanoin, oon kuitenkin vähän irrottautunut Pottereista, että sen aika on sitten jossain vaiheessa, kun palaan enemmän tän fandomin ääreen.

Poissa Nirvana

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: FlightMidnight18471
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Hätäepilogi 24.10.11. || LOPETETTU
« Vastaus #265 : Joulukuu 08, 2011, 10:33:17 »
Oon lukenu tätä nyt tällein piilossa, päätin nyt sitten kommentoida. Eli ekana iso KIIITOOOS sitä, että päätit silti viedä tän loppuun, vaikka kirjotusmotivaatio tähän oli ihan pohjalla. Kiitos siitä, tiiän et se on vaikeeta kirjottaa jotain mihin ei enää yhtään inspaa. Eli siitä paljon kiitoksia. Sitte ite ficistä, se on mun toinen maahollinen kelmihistoria, jaetulla sijalla pakkaskukkien kanssa, jonka siis tietty luin ekana, joten good job! Kaikki hahmot oli ihania, itkin siinä kohassa, kun Nora kerto Ninasta, ku Nora kuoli, ja muissakin surullisiks tarkotetuissa kohissa, jostain syystä tuli vaan Nora ekana mieleen ku se on normaalisti sellanen ilonen ja pirtee hahmo<3 Olit muutenkin saanu kaikki hahmot sillein ihanasti esiin, ja mä oikeesti ihastuin tähään ficciin ihan totaalisesti. Eli kiitos kun sait sille tehtyä lopun, oli se miten kokoonkyhätty tahansa, olit silti saanu siihen sidottua kaikki tarvittavat juonenpätkät. Eli kiitos, kuinkakohan monennen kerran ;) On se surullista että tää itte loppu,:(
PS. Tessan ja Candyn äiti-tytär-suhdetta oli kiva llukee:D
Yritä välttää tulemasta kykloopin syömäksi - ihmisliha aiheuttaa näille olennoille vakavia vaivoja eikä auta näiden suojelussa.
-Monsterologia 2008

Poissa hunajaherttua

  • vain minä voin elää ikuisesti
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Me tehtiin niistä selvää Potta on miehemme!
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Hätäepilogi 24.10.11. || LOPETETTU
« Vastaus #266 : Helmikuu 11, 2012, 17:50:57 »
     Täytyy todella todeta , että olet parhain kirjoittaja kelmeistä. Kirjoitat ihanasti, itkinkin joissain kohdissa. Kirjoitathan lisää tarinoita uskolliselle lukijallesi kelmeistä ! Ja tässä lisäys:
Joo olen nyt muutaman viikon aikana ( asun erämaassa jossa ei ole kunnon kirjastoa ) yrittänyt löytää jatain kirjan korviketta ... Ei löydy ! Sinä sait tarinan elämään lisäsit uutta maustetta:) Sait tarinasi korvaamaan kirjan lukemisen . Kysyisin yhtä asiaa : Montako kertaa olet lukenut potterit ? Sillä kun luen tarinaasi tuntui kuin olisin lukenut Rowlingin käsialaa<3 Ja tiedän oman  - hp sivuston pitämisen kautta-   että se on vaikeaa, aherran tekstien kanssa aamusta iltaan :) Ilahduin tarinassasi siitä ,että et lässytä liikaa Lilyn ja Jamesin suhteesta .( Anteeksi karkea ilmaus ) Vaan pidät tarinan loppuun saakka yhtä ihanana kuin alussa :)  Itse rakastuin Noraan eniten .  Eniten minulle merkitsee että sait tarinasi itkettämään minua :) Siihen ei pysty muu kuin Rowling ( Kun Lupin ja Tonks kuolivat itkin vuolaasti toisin sanoin kirjan sivut lainehtivat ;) Tarinaallesi ei mikään vedä vertoja <3
P.s Omasta mielestäni hyvä kirjailija osaa/voi tappaa hahmonsa jos näkee sen tarpeeliseksi ( Noran kuolema oli hyvin kirjoitettu ehkäpä siksi arvostan sinua kovasti )
« Viimeksi muokattu: Helmikuu 25, 2012, 22:39:12 kirjoittanut hunajaherttua »

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Hätäepilogi 24.10.11. || LOPETETTU
« Vastaus #267 : Huhtikuu 17, 2012, 21:23:07 »
nightingale, kiitoksia kommentistasi :) Ihana kuulla, että loppu onnistui jotenkin edes toimimaan. Itselle hahmojen tulevaisuus ja kaikki, mitä niille loppujen lopuksi tapahtui, on ollut suurimmaksi osaksi niin itsestään selvää, että pelkäsin ihan hirveästi, että hätäepilogini onnistuisi olemaan vaan omituinen mitättömyys, mutta hyvä, jos se onnistui toimimaan.

Siunsäe, apua, tiesin, että näin tulisi käymään näiden viimeisten kommenttien kanssa, kun istun täällä kyyneleet silmissä. KK on ollut ihan valtavan suuri osa elämääni ja sillä tulee olemaan ihan erityinen paikka kirjoituksieni joukossa, ja minulle merkitsee ihan hirvittävästi se, miten te lukijat olette pysyneet mukana ja jaksaneet tsempata ja myötäelää hahmojeni kanssa. Suuret kiitokset siis siitä sinulle.

Cirael, eipä Nora taitaisi olla kovin tyytyväinen minuunkaan, sillä itkin häpeilemättä, kun Noran kuolemaa kirjoitin. Hahmoista on tullut niin käsittämättömän rakkaita ja läheisiä, ja vaikka tiesin alusta asti Noran kohtalon (se on ollut aikalailla selvillä jo siitä asti, kun Nora esitteli itsensä minulle), ei se tehnyt sen kirjoittamisesta yhtään helpompaa. Valtaisat kiitokset sinulle siitä, että olet ollut mukana näiden vuosien aikana ja piristänyt vuorostasi minua kommenteillasi <3

peconen, kiitoksia sinulle ihanasta kommentistasi.

Sofia, alkuperäinen suunnitelmani oli jatkaa itse ficciä hieman kelmien kouluvuoden loppumisen jälkeen ja hypätä sen jälkeen epilogiin, joka sijoittui Harryn aikaan. Alkuperäisessä epilogissa olisi ollut paljon enemmän pätkiä koulun loppumisen jälkeisestä ajasta ja vähemmän selitystä siitä, miten viimeisten koulukuukausien aikana tapahtui, mutta pääpiirteittäin kuitenkin aika samanlaista epilogia olisitte saaneet lukea, jos olisin saanut tämän valmiiksi asti kirjoitettua. Sirius ei valitettavasti koskaan valottanut minulle sitä, mitä näki, kun astui sumuun Narnia-käytävässä. Sen sijaan Emilyn ja Jamesin synttäreiden teemasta voin sanoa, että teemana oli Venetsian karnevaalit. Tessa loihti rohkelikkojen oleskeluhuoneen täyteen vettä ja ihmiset seilaamaan ympäriinsä pienillä gondoleilla (ja epäilen, että Tessa käytti myös suurennusloitsua, että saisi oleskeluhuoneen koko hieman isommaksi). Sirius rakasti kyseistä teemaa (mahdollisuus tuuppia ihmisiä veteen ja esittää ritarillista pelastajaa onkimalla ihmiset sieltä ylös), James oli ihan yhtä riemuissaan, mutta Emily oli aluksi ainoastaan aika kauhuissaan. Tessa veti teemassa aikalailla omaan pussiin, sillä Venetsia on yksi Tessan ehdottomista lempimatkakohteista ja pienois-Venetsian suunnitteleminen oleskeluhuoneeseen oli Tessan mielestä vuosisadan piristys. Kiitoksia sinulle kommentistasi <3

Kurnuttaja, minun oli pakko viedä KK edes jonkinlaiseen loppuun asti, sillä en olisi ikinä antanut itselleni anteeksi, jos olisin jättänyt kaiken vaan roikkumaan. En itse tykkää ollenkaan tarinoista, jotka jäävät kesken ja koin, että olin edes jonkinlaisen selityksen ja lopun velkaa kaikille lukijoilleni, jotka ovat vuosien varrella olleet mukana tällä matkalla. Suurkiitokset sinullekin kommentistasi ja siitä, että olet elänyt mukana tässä tarinassa.

Nirvana, tykkäsin itse kirjoittaa Tessan ja Candyn suhdetta, joten kiva kuulla, että sitä oli myös kiva lukea. Tessa on aina ollut yksi lempihahmoistani KK:ssa kaikessa ärsyttävyydessäänkin, ja minun on aina ollut helppoa kirjoittaa siitä. Kiitoksia ei koskaan voi hokea liikaa, itse hoen niitä näissä vastauksissani jatkuvasti, joten kiitoksia kommentistasi.

hunajaherttua, tällä hetkellä pahoin pelkään, että inspiraationi on juossut aika kauas Potter-maailmasta ja kelmeistä. Ja totesin jo KK:ta kirjoittaessani, että minun oli hirveän vaikea lähteä kirjoittamaan mitään KK:seen liittymätöntä kelmi-juttua, koska olen niin vahvasti elänyt KK:n maailmassa. Kelmeistä kirjoittaminen ilman Noraa, Emilyä, Tessaa ja Adriania on minulle jokseenkin mahdoton ajatus, mikä on omalla tavallaan sääli, olen täysin jumittunut KK:n maailmaan. Huu, ja en edes tiedä, miten monta kertaa olen lukenut Potterit läpi. Kymmeniä, kymmeniä, kymmeniä. Nuorempana osasin sujuvasti pätkiä kirjoista ulkoa ja elin ihan täysillä Potter-maailmassa. Olen tiennyt Noran kuolevan aina siitä asti, kun Noraan tutustuin, ja minun olisi ollut ihan mahdotonta jättää sitä henkiin (kuulostan aika kamalalta). KK:n hahmot ovat olleet niin vahvoja, ettei minulla ollut niiden kohtaloihin paljon sanottavaa. Minusta hahmojen täytyy antaa kuolla silloin, jos ne sitä vaativat. Suuret kiitokset sinulle sanoistasi, arvostan todella sitä, mitä sanoit <3

En voi uskoa, että tämä on tässä. Vieläkään. Olen myöhästellyt kommenttivastauksieni kanssa, koska niiden kirjoittaminen on tuntunut liian lopulliselta, vaikka painoinkin viimeisen pisteen KK:seen jo kauan sitten. Saitte minut itkemään noilla ihanilla kommenteillanne, enkä koskaan kyllästy hokemaan sitä, miten käsittämättömän paljon te lukijat oikeasti minulle merkitsette. Kiitokset tuntuvat ihan riittämättömiltä, pelkältä sanahelinältä, mutten osaa muutenkaan osoittaa sitä, miten kovasti teitä arvostan. Yksäriboksini on aina avoin, jos tulee jotain kysyttävää, sanottavaa, ilmoitettavaa tai jotain. Ja nyt minä poistun takavasemmalla ja kumarran sille, miten uskomattoman ihania te olette. Kiitos <3

Poissa Haltiamieli

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • Photography
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Hätäepilogi 24.10.11. || LOPETETTU
« Vastaus #268 : Huhtikuu 17, 2012, 21:40:10 »
Yyhm, olen selvästi vältellyt niin hyvin kommentin kirjoittamista tänne että ehdin jo unohtaa koko asian, ennen kuin tulin ja katsoin edeltävää viestiäsi. En voi käsittää oikein kunnolla vieläkään, että tämä on oikeasti loppu. :c On oikeastaan juuri Keskiyön kukan ansiota, että ylipäätään jäin Vuotikseen ja sain sitä kautta parhaimmat ystäväni ja kokemukseni ja kasvoin ihmisenä ja kirjoittajana kun innostuin ficcien kirjoittamisesta sen ansiota ja ja ja... Olen paljosta velkaa tälle, enkä kyllä tule koskaan unohtamaan tätä, se on saletti. Eräällä tavalla tämä on noussut sellaiseksi esikuvaksi minulle teksteissä, haaveeksi että saavuttaisin vielä joskus samanlaisen tason kuin tämä ficci. :3

Voin siis sanoa vain isoa kiitosta ja kaikkea hyvää, kaikesta yllättyvyydestä ja muusta huolimatta on tärkeintä että Keskiyön kukka kuitenkin sai kunnon lopetuksen, eikä vain jäänyt kesken.

Tarinasi on loistava, tosin sitä on sen verran paljon nyt kun löysin sen.
Pohdin kolmen ensimmäisen luvun jälkeen tämän tarinan voivan päästä jopa painoon kirjaksi.

Kuten näemmä ihka ensimmäisessä kommentissani johonkin ficciin koskaan (ainakin jäljellä olevana) olen todennut, tämä on aivan loistava. Sen enempää ei tästä voi sanoa. Ja oikeastaan sen rakentavampaakaan en osaa nyt sanoa. Kiitos kaikesta, kiitos tarinasta ja ihastuttavista henkilöistä, kaikesta mahdollisesti jota tämä ficci on minulle antanut mukanaan. :)
If more of us valued food and cheer and song above hoarded gold, it would be a merrier world.

Poissa Emili

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • <3
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Hätäepilogi 24.10.11. || LOPETETTU
« Vastaus #269 : Toukokuu 12, 2012, 18:53:23 »
Hui kamala.
On ehtiny vierähtää muutama vuosi siitä ku oon edes käyny viimeks vuotiksessa! Oli pakko tulla kattomaan samalla mitä tälle ficille kuuluu.
Sama juttu mulla, niin nostalginen olo! Tää on tärkee hetki mulle, Keskiyön Kukka oli sillon yläasteen alussa niin tärkee juttu mulle ja nyt ku mietin niitä aikoja ja muutenki Keskiyön Kukkaa, muita ficcejä ja Harry Potteria ylipäänsä, nii alkaa tulla tippa linssiin...
Tajusin etten oo lukenu KK:takaan sen jälkeen ku jossain vaiheessa pidit tauon. Eli mulla on paljon lukemista! :D Luin silti epilogin ja se oli loistava, vaikka oon unohtanu paljon koko KK:sta! Kiitos sinulle. :)
Tuntuu jotenki liian hassulta kirjottaa tänne. Taidan alkaa lukee tätä uudestaan. Oon ihan sekava. Mutta kiitos tuhannesti tästä ficistä. :)
The End

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-12, het) Hätäepilogi 24.10.11. || LOPETETTU
« Vastaus #270 : Marraskuu 15, 2012, 10:13:25 »
Haltiamieli, kiitokset kommentistasi. Minusta on aina ollut (ja tulee aina olemaan, hah) erityisen ihanaa kuulla, että KK merkitsee jotain muillekin kuin vain minulle, koska vaikka itselleni olenkin kirjoittanut, kommenttien saaminen ja ihmisten mielenkiinnon herättäminen on aina ihanaa, ja olen niin tajuttoman kiitollinen kaikille KK:n lukijoille siitä, että tarinaani on seurailtu ja siitä on pidetty.

Emili, kiitoksia kommentistasi :)

Poissa momentum

  • Daydreamer
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Hi~ ♥
    • Tunneterapiaa
  • Tupa: Puuskupuh
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-12, het) Hätäepilogi 24.10.11. || LOPETETTU
« Vastaus #271 : Helmikuu 14, 2014, 16:02:12 »
No en nyt tiedä luetko sinä tätä tai käytkö täällä enää, mutta minun on ihan pakko saada kommentoida tätä ennen kuin tämä täydellisyys katoaa jonnekin Vuotiksen arkistoon. :D Minä aloitin tätä lukemaan joskus 2008 aikana kun osia tuli tasaiseen tahtiin viikon välein muistaakseni ja laitoin jotain kommenttiakin tuonne jonnekin monen sivun päähän. Siihen se sitten jäikin. Sen kommentin jälkeen en enää lukenut tätä kun elämä ja kiireet potki päähän, mutta sama se. Yritin myös kolme vuotta sitten alkaa lukemaan tämän loppuun, mutta oli kamala kiire koulujuttujen kanssa etten saanut aikaiseksi. Luin viime vuonna kahdesti alusta saakka tämän kun oli viimeinkin aikaa tarpeeksi. :D

Minusta on aina tuntunut siltä, että yksi tämän ficin parhaista puolista ovat olleet hahmot. Ne ovat selvästi niin viimeisen päälle mietittyjä menneisyytensä ja tulevaisuutensa vuoksi, ettei niihin voi muuta kuin ihastua. Jokainen on erilainen luonteeltaan eikä niitä voi mitenkään sekoittaa toisiinsa. Ärsyttävätkin tyypit on hienosti luotuja. Itse ihastuin heti alussa Noraan. Ja ihastuin vielä enemmän luettuani että hän kirjoittaa antaumuksellisesti. Siksipä hänen kuolemansa epilogissa oli minulle valtava surun paikka. En todellakaan osannut odottaa sitä. Jopa toisella lukukerralla itkin, koska hahmo oli minulle jotenkin niin tärkeä. En tiedä johtuuko se siitä että pystyin aina samaistumaan häneen. Emily sen sijaan oli koko tarinan ajan minulle vähän etäisempi. En pystynyt samaistumaan häneen samalla tavalla ja ajoittain hahmo ärsytti minua. Varsinkin silloin kun intti kovasti ettei rakastanut Remusta, vaikka oli ihan selkeästi mustasukkainen siitä hiivatin Laurasta. :'D

Ja pakko kyllä sanoa, että olin Alyssan lynkkausporukan jäsen ihan alkumetreiltä saakka. Tyttö ärsytti minua sillä hetkellä kun ignoorasi Lilyn ihan täysin esittelytilanteessa muistaakseni. Odotin melkein että hän olisi ryhtynyt jossakin vaiheessa viemään Lilyn ystävätkin, mutta ei. Hän luuli siis olevansa Jamesin sisko? No se kyllä tuli jostakin puskasta. Olin niin yllättynyt siitä etten voinut muuta kuin lukea sen kohdan kolmesti läpi ensimmäisellä lukukerralla että tajusin sen. Onneksi hän myös kuoli - vaikka onkin julmaa sanoa niin - mutta en olisi sietänyt häntä tarinan loppuun saakka kuitenkaan, kuten ei moni muukaan. Olisi tosin ollut mielenkiintoisempaa, jos James olisi ensin räyhännyt hänelle valehtelusta ja muusta, mutta samapa se. Se draama olisi kyllä Lilyä ilahduttanut kovasti, luulen mä. x3

Minä en oikein osaa sanoa mitään Dinasta, Romeosta, Roxystä tai Gabriellesta. Koko tuo heidän juttunsa oli jotenkin niin sivussa koko tämän jälkipuoliskon ajan, että hahmot jäivät ihan täysin etäisiksi minulle. Dinasta muistan sen, että pidin hänestä kovasti, mutta hän oli aika vähän esillä. Mukavaa, että epilogissa hän oli esillä enemmän. Ja jutteli Harryn kanssa. Muut kolme olivat aika lailla sivussa, mutta loppua kohden hekin olisivat varmasti saaneet enemmän aikaa. Sinänsä sääli, että tämä loppui. Mutta sille ei voi mitään. Epilogistahan selvisi koko juttu. Romeolle oli varmasti kova paikka kun sisko kuoli. :< Ja Gabriellelle se kun Romeo kuoli. :'<

Ja sitten söpöläiset Tessa ja Adrian! ♥ Ei elämä sentään, minä rakastan heitä! 8D No, Tessan hahmo olikin aika lailla alusta saakka - tai melkein - yksi lempihahmoistani. Saatoin aluksi ehkä ihmetellä mikä tuo naikkonen oikein on, mutta kun hänen ympärillään pyöri mysteeri, se oli yksi niistä asioista jotka koukuttivat minut tähän tarinaan ihan täysin. Koko ajan mielessä oli kysymyksiä häneen ja mysteerimieheen liittyen. Ja sitten kun ihana Yosumikin käyttäytyi välillä omituisesti Tessan lähellä, minua alkoi kerrassaan epäilyttää koko juttu. Siksi olinkin ihan täpinöissäni kun koko sotkusolmu avautui. Adrianista tuli heti lempihahmojani. Hän muistuttaa minua parista omasta mieshahmosta (toinen on keisari ja toinen sotilaskapteeni) ja on ehdottomasti tehty Tessaa varten. Tessa kun tykkää riehua ja tehdä mitä lystää niin hän tarvitsee rinnalleen tasapainoisen miehen ja Adrian on juuri sitä. Kolmiodraama näiden kahden ja Kevinin välillä oli kyllä aika hurja. Onneksi sekin juttu selvisi lopulta ja myös se, että Tessan tuholainen oli Adrianin. Minä jotenkin epäilinkin, että olisi. ;3 Ihanaa kun he palasivat yhteen ja menivät heti kihloihin. Happy ending♥ Candy ja Rocky ovat herttaisia lapsosia~ Niin ja ne Tessan kaverit oli kyllä aika mielenkiintoista sakkia. Tuli kanssa vähän sellainen olo, ettei ne tainneet oikein hyväksyä Adriania, lol.

Amalia on myös lempihahmojani. En tosin osannut arvatakaan miten hän liittyy koko Keskiyön kukka-juttuun. Harmi, että hänet myös tapettiin sen vuoksi lopulta - niin ainakin olettaisin - koska olisihan nyt Jamesin kuulunut sille lapsenlapsi antaa lellittäväksi ennen sitä, mutta kaikkea ei voi saada. Hämmästyin siitäkin miten Amalia liittyi tuohon Tessan ja Adrianin juttuun noinkin syvästi että tiesi osan koko hommasta. Aika ovela temppu tuo Yosumiksi muuttaminen. Pidin siitä♥ Ja voinkin tässä samaan syssyyn hehkuttaa Yosumiakin vähän. Ihana opettaja. Ihan sama vaikka se hymisikin epämääräisesti melkein puolen tarinan verran, minä rakastan tätäkin hahmoa valtavasti. Hieno opettaja, joka teki PVS-tunneista mielenkiintoisen elämyksen lukijalle että Kelmeille ja muille. :3

Ja sitten lyhyesti Potter hahmoista noiden OC hahmojen jälkeen. Elikkä olit onnistunut luomaan heistäkin ihan omanlaisiaan. Lily ei todellakaan ollut se tyypillinen Mary Sue niin kuin monesti on ollut, eikä James lopulta palvonutkaan häntä tai pitänyt häntä täydellisenä. Jamesillakin oli omat ongelmansa tässä ficissä kaiken muun lisäksi että Lilyn kanssa tuli sekoiltua lol. En kyllä koskaan pitänyt siitä Alyssa / James hommasta. Se oli niin epämiellyttävä yhtälö. Onneksi Lily kuitenkin halusi Jamesin itselleen ja he saivat söpöillä♥ Sirius oli sopivasti idiootti tuossa ja pidin valtavasti siitä ettei Remus ollut sellainen joka vain hillui sivummalla kun muut teki kepposia. Hänkin oli oikeasti mukana niissä. Ihan kuin olin aina ajatellutkin. :D Ja Peter oli myös mukavasti mukana, eikä jätettynä sivuun niin kuin monesti on ollut. Olen aina uskonut, että Peter siirtyi Voldun puolelle vasta Tylypahkan jälkeen jossain vaiheessa. Koulussa hän oli varmasti hyvis. Hmm, mitäs vielä? Niin, opettajista vielä. McGarmiwa oli varsinainen bad ass tässä. Dumbledore oli kuin Dumbledoren kuuluu olla ja noi muut jotka vilahti tuolla silloin tällöin olivat hekin hienosti sellaisia kuin ovatkin. :)

Ja sitten se juoni, joka koukutti minut liian pahasti. :D Tykkäsin valtavasti tuosta elokuvaideasta. Se toimi minusta todella hyvin ihan loppuun saakka. Olit kyllä hyvin miettinyt kaikki nuo edustusmatkat ja paikat niille ja myös sen ihanan palkintomatkan. Olisin mielelläni halunnut lueskella siitäkin, mutta aina ei voi voittaa. Idea oli kuitenkin loistava. Ja koko Keskiyön kukka mysteeri oli todella kiinnostava ja erittäin uskottava. Pystyin itse asiassa kuvittelemaan että se olisi oikeasti tapahtunutkin, vaikka tiesin ettei se niin mennyt, haha. :D Kaikki ne juonikäänteet ja yllättävät jutut kyllä pitivät hyvin kiinnostusta yllä kun luin tämän lopulta loppuun. Jotkut jopa sai suun loksahtamaan auki. Niin kuin vaikka se Alyssan juttu. Pidin siitä kun tässä oli aina sellainen rauhallisempi hetki ja sitten tuli myrsky, joka lopulta laantui ja taas sama juttu. Ihanasti kirjoitettuja juttuja ja kiemuroita♥ Epilogi antoi hyviä vastauksia. Varsinkin tuohon Tessan ja Adrianin juttuun. Se oli tässä Yosumin paljastumisen jälkeen ollut minulla mielessä melkein koko ajan. Halusin niin kovasti tietää onko nuo kaksi palaamassa yhteen vai eivät. Ja kuten sanoin, itkin kun Nora kuoli. No, onneksi hän ja Sirius ovat taas yhdessä♥ Pakko myös sanoa, että kun olen tätä lukenut, tarina on tuntunut joissakin kohdissa sellaiselta että olisin voinut itsekin kirjoittaa asiat noin. En olisi kuitenkaan varmaan tappanut ketään, kun en yleensä tykkää tappaa hahmojani, mutta pitäisi varmaan miettiä asiaa uusiksi. x3

Pakko sanoa, että olet mahtava kirjoittaja, Delia. Vaikka et näytä Vuotiksessa enää käyvän, minun on pakko sanoa että olet ehdottomasti yksi parhaista fikkien kirjoittajista koskaan. Tämä tarina on sellainen, jonka lukee mielellään monta kertaa läpi ja aina hämmästyy samoille asioille. KK sai minut myös motivoitumaan yhden oman ikuisuusprojektini kanssa. Kyseinen projekti on ollut työn alla jo vuodesta 2007, ja se on vasta nyt hahmottumassa lopulliseksi versioksi jonka aion kirjoittaa. Sekin tulee olemaan vähintään yhtä pitkä kuin tämä, koska pitkät ficit on minusta kaikkein kivoimpia - enkä edes osaa kirjoittaa lyhyitä tarinoita kunnolla, lol. Mutta joo. Kiitän tästä tarinasta ja olisi ollut mukava lukea The Tale of You and Metäkin, mutta olet sen poistanut jo blogistasi, joten ei voi mitään. KK on loistava ja tulen lukemaan sen uudestaan vielä myöhemmin kolmannen kerran, koska se vain on niin ♥
Löydätte mut myös näistä:
last.fm||Twitter||Facebook||LiveJournal||Fanfiction.net||DeviantART

Poissa Annique

  • Skeptikko
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • Annique
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-12, het) Hätäepilogi 24.10.11. || LOPETETTU
« Vastaus #272 : Tammikuu 05, 2015, 21:08:23 »
En tiedä luetko tätä, mutta halusin silti kommentoida.

Ensinnäkin, tuntuu hassulta olla kirjoittamassa palautetta kelmificille - tai ylinpäätänsä millekään ficille - , sillä en ole lukenut minkään kaltaista fanfictionia moneen vuoteen. Toiseksi, mulla ei ole mitään hajua miten eksyin juuri tämän tarinan pariin. Jostain syystä olen kuitenkin nostalgisoinut elämääni ihan olan takaa ja palannut ajassa taakse päin teinivuosiini, ja sitä kautta löysin itseni jälleen vuotiksesta vuosien tauon jälkeen. Tai olen mä täällä käynyt aina väliajoin, ihan vain kurkistamassa, mutta en koskaan päätynyt lukemaan mitään.

Mutta niin... jos mentäisiin itse asiaan.

Kuten mainitsin, en tiedä miten eksyin juuri tämän tarinan pariin. Aluksi luin vain ihan huvikseni, enkä uskonut oikeasti lukevani tätä loppuun (anteeksi, ei mitään henkilökohtaista heh), mutta tarinahan ampaisi minut mukaansa ihan kunnolla ja huomasinkin lukeneeni sen muutamassa päivässä.

Tykästyin hahmoihin ja juonikierteisiin, joissa oli melkein hankalaa välillä pysyä mukana! Aluksi tuntui vähän tökkivän, koska uusia hahmoja tuli jatkuvasti lisää eikä päässyt ihan kaikkien hahmojen pään sisälle niin hyvin kuin olisin ehkä toivonut. Lempparihahmoina olivat koko kolmiodraama Tessa/Adrian/Kevin sekä tykkäsin myös Noran tahdittomasta ja pomppivasta luonteesta (ehkä hyvin alitajuntaisesti samaistuin siihen). James ja Sirius on aina ollut mun lempihahmoja, joten pakko nekin on mainita.

Parasta mielestäni tässä koko ficissä oli epilogi. Tarinan päätös ei ehkä ollut alkuperäinen suunnitelmasi, mutta mä itseasiassa pidin siitä enemmän tälläisenä. En sitten tiedä johtuiko se siitä, että luin koko tarinan kertaseisomalta eikä mun tarvinnut jatkuvasti odottaa uutta tuotantoa.

Tätä oli mieletön ilo lukea ja kaipasinkin jotain tälläistä joululomani pelastukseksi. Toivottavasti tekstejäsi voisi lukea jatkossakin, vaikka mainitsitkin Potter-maailman olevan hieman taka-alalla elämässäsi tällä hetkellä. Eihän niiden tarvitse liittyä siihen mitenkään :--)
Vielen Dank für die Aufmerksamkeit

Poissa pakkaskukka

  • Animaagi
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Limes <3 ja Sirius tietty <3
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-12, het) Hätäepilogi 24.10.11. || LOPETETTU
« Vastaus #273 : Kesäkuu 07, 2016, 02:01:57 »
Kirjoitan nyt mitä silloin ajattelin.
Lempi sivuhahmoni: Dina ja Adrian ehdottomasti.

Tessan mieheksi: Adrian! Se vaan tuntu oikeelta.

Lukisinko Tessa/Adrian ficciä: Ehdottomasti lukisin! ja luinkin.

Tuholaisen sukupuoli: Mä jotenki alitajuisesti aattelin et se ois ollu poika mut tyttöhän se oli.

Kuolemat: Aattelin et se Emily isä tappais Emilyn jossain vaihees mut onneks ei, ja sit aattelin mut en toivonu et Nora kuolis siihen sairauteen ja niinhän se kuoliki kai. Toivoin et Alyssa kuolee. ja tietenki tiesin et Lily ja James kuolee :((

Kestääkö E/R ja S/N loppuun saakka: Aattelin et E/R eroo jossain vaihees varmasti, mutta olin sitä mieltä, että S/N pysyy yhessä.

Tapahtuma, jota odotan: Alyssan kuolema!!

Jaksanko lukea KK:n  JAKSOIN!!:)
Pakkaskukka :)

Poissa Ginskukka

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Luihuinen
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-12, het) Hätäepilogi 24.10.11. || LOPETETTU
« Vastaus #274 : Toukokuu 14, 2017, 22:42:57 »
Siis tää on kyllä mun all time favorite kelmificci ikinä. Luin tän uudelleen varmaan viiden vuoden jälkeen ja mua hämmästyttää miten olin ilosesti unohtanut oikeestaan kaiken. En osaa kommentoida mitään fiksua, mutta siis ihana tarina. Nyt oon surullinen siitä, että se on loppu ja itkin silmät päästäni Noran kuolemalle. Tää oli vaan jotenkin niin ihana tarina, Nora oli ihana hahmo ja tykkäsin Noran ja Siriuksen suhteesta. Dina oli kanssa ihana hahmo. Alyssasta ja Tessasta en oikein tykännyt, Tessassa etenkin hiersi erityisesti joku.

Hätäepilogi sopi mielestäni hyvin lopetukseksi, vaikka aina olisi tietysti kiinnostavaa lukea koko tarina.