Kirjoittaja Aihe: Keskiyön kukka (Kelmit, K-12, het) Hätäepilogi 24.10.11. || LOPETETTU  (Luettu 50298 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 9.4.08
« Vastaus #25 : Huhtikuu 16, 2008, 15:45:23 »
A/N: Heipä hei taas! Olen kokenut pahan aikahyppäyksen ajatuksissani. En voi olla ajattelematta koko ajan Tessan synnytystä ja sen aikaisia tapahtumia. Toisaalta haluaisin olla jo siellä asti kirjoittamassa, koska se tarkoittaisi sitä, että olen saanut valtavan paljon aikaan. Mutta toisaalta taas silloin tapahtuu järkyttäviä asioita, joita en halua edes ajatella vielä. Ehkä maltan odottaa ;D
Onyksi: Ensimmäinen olit tosiaan, pisteet sinulle! En tiedä ihan tarkalleen, mihin ficcini tulee päättymään. Kaikki juonenkäänteet olen kyllä sitonut jo yhteen, mutta se, kuinka pitkälle kelmien koulun loppumisen jälkeen kirjoitan, on vielä hieman hämärän peitossa.
Cirael: Kyllä seuraavassa (tässä) luvussa on halloween ;D Toivottavasti tavoitit kamisi, kun kerran uhrasit matikankin tunnin sen etsimiseen. Täytyy kertoa Yosumille, että opetukset ovat menneet ilmeisen hyvin perille :D
Emili: Valvojaisista saat kyllä kuulla lisää, ja Tessaa nyt on turha pitää hiljaisena vaikka yrittäisikin. Sitten keväämällä Tessalle tapahtuu paljon ja kaikki huipentuu (?) synnytykseen toukokuussa. Joten pysy mukana lukemassa!
miaa: Kiitos ;D En vielä tiedä tarkalleen, kuinka pitkä tästä ficistä loppujen lopuksi tulee. Mutta jos yli 100 lukua saan kirjoitettua, olen todella tyytyväinen itseeni.
taivaan tähtönen: Hmm. Emily kyllä on vähän vailinainen hahmo vielä, olen itsekin sen huomannut. Esimerkiksi Noraan verrattuna Emilystä on paljon vaikeampi kirjoittaa. Sain kuitenkin lukuun 21. hieman takaumia Emilystä, joten toivottavasti puutteet korjaantuvat, ja saat tytöstä jotain otetta.
Dina ilmestyy kuvioihin taas tässä luvussa, mutta jouluna tyttö tulee kuvioihin oikein kunnolla mukaan.
vidlaia: Noista pahimmista painajaisista tulette vielä kuulemaan jatkossa, joten en nyt sano sen enempää niistä. Epäselväähän se oli, ja se oli tarkoituskin.
Huh, epilogia en ole kirjoittamassa ainakaan seuraavaan vuoteen (luulisin), joten turha huolehtia. Sitä suurin piirtein 100 lukua olen tämän ficin keskimääräispituudeksi kaavaillut, joten aikaa saattaa vierähtää ihan mukavasti ennen epilogia, joten no worries. (Käytän luvattoman paljon joten-sanaa.)
Kaura: Se juontiluku on siis luku 20. Eli ei vielä tämä luku, mutta seuraava kylläkin. Mutta halloweeniin pääset tutustumaan tässä luvussa.

Kiitos taas ihan valtavasti kaikille teille, jotka vaivauduitte kommentoimaan. Kirjoittamisen jälkeen on ihana saada kuulla, mitä mieltä te olette siitä :D Seuraavassa luvussa tosiaan on - kuten jo nimestäkin selviää - halloween. Koko luku on ehkä alkua lukuunottamatta aika dialogipainotteinen, mutta yrittäkää kestää. Ja halloweenin jälkeenhän on odotettavissa juontireissu, joten siihen asti nauttikaa tästä ;D
-Del

19. luku – Halloween
31.10.1977

James heräsi venytellen. Auringon paisteesta ei ollut sinä aamuna tietoakaan vaan uhkaavat ukkospilvet levittelivät käsiään taivaan yli. Tallustaessaan suihkuun Jamesin kasvoille kohosi ääliömäinen hymy. Viime yönä hän oli ollut lähempänä Lily Evansia kuin koskaan. Ja hän oli ollut niin täynnä itseinhoa unohdettuaan Remuksen ettei ollut edes muistanut tuntea mitään Lilyä kohtaan. Hän ei ollut suudellut Lilyä, vaikka luultavasti normaalioloissa olisi niin tehnyt, ainakin yrittänyt. Lily näki hänet jälleen uudessa valossa. James virnisti ja antoi veden valua ylitseen. Kuumat pisarat saivat ihon kihelmöimään ja niiden lotina lattialle nostatti höyryä muuten kylmään ilmaan.
Remus ei ollut edes huomannut hänen poissaoloaan eilen. Ihmissusi ja koira olivat telmineet sulassa sovussa kielletyn metsän laitamilla, kun hän oli ravannut paikalle. Peter oli roikkunut hengen hädässä Siriuksen korvassa, mutta muut kaksi olivat olleet liiaksi leikkinsä pauloissa huomatakseen mitään. James oli iloinen, etteivät muut tienneet hänen melkein unohtaneen koko kuutamon. Se oli liian kamalaa. Ystäviä ei saanut unohtaa.
James kietoi pyyhkeen lanteelleen lämmiteltyään suihkussa tarpeeksi ja pysähtyi katsomaan itseään peilistä. Mustat hiukset roikkuivat märkinä päätä myöten, ja piirteet olivat hämärät. James tunki pöydällä makaavat lasit päähänsä, ja piirteet kirkastuivat.
”Mitä sinä siinä peilailet”, Sirius mutisi unisesti tullessaan sisään ovesta. James virnisti ystävälleen, jonka omat tummat hiukset valuivat yönkin jälkeen tyylillä alas.
”Mahtava päivä tulossa”, James kertoi vastaamatta kysymykseen ja lähti etsimään vaateitaan. Sirius tuhahti ja paiskasi oven kiinni Jamesin perässä.

”Haluaisin, että olisi taas kuutamo”, Sirius valitti, kun pojat myöhemmin kävelivät kahdestaan kohti suurta salia. James nyökkäsi. Kuutamot olivat epäilemättä sangen virkistäviä.
”Kuutamo-parka”, Sirius mutisi sitten hiljaa.
”Hän pärjää, kun me olemme siellä”, James muistutti ja kääntyi katsahtamaan taakseen tyhjälle käytävälle. ”Äh, piristy, Anturajalka, kurpitsajuhla on tänään. Muistatko?”
”Miten sen voisi unohtaa, kun sinä muistutat joka toinen päivä. Kertoisit jo sen yllätyksen”, Sirius maanitteli tuskastuneena omaan tiedottomuuteensa. James pudisti sitkeästi päätään.
”Näet sitten illalla”, poika tokaisi.
”Miten sinä edes pystyt pitämään sen sisälläsi?” Sirius marisi. ”Kuitenkin haluat kertoa. Meillä ei pitäisi olla salaisuuksia.”
James tuhahti paljon puhuvasti.
”Ihan kuin sinä kertoisit minulle kaiken.”
”Takuulla kerron”
”Mitä sinä teit Lilylle, että hän suostui lähtemään ulos kanssani?”
Sirius puri huultaan. ”En minä mitään tehnyt.”
James tuhahti toistamiseen. ”Varmasti teit. Kerro, niin minäkin kerron sen tämän iltaisen jutun.”
Sirius pudisti päätään. Hän ja James olivat olleet jo vuosia parhaat ystävät ja jakaneet niin iloiset kuin surullisetkin asiat keskenään, mutta tätä asiaa Sirius ei voisi ikinä kertoa ystävälleen. Hän ei voisi ikinä kertoa, että oli rikkonut lupauksensa ja mennyt suutelemaan Lilyä, vaikkakin vastentahtoisesti ja hyvin seurauksin. Lilyhän oli lähtenyt Jamesin kanssa vihdoin treffeille, ja kaksikon välille oli syntynyt jonkinlainen ystävyys. James tappaisi hänet, jos kuulisi siitä. Ei, pahempaa. James ei enää ikinä suostuisi puhumaan tai katsomaankaan häntä, jos kuulisi siitä.
”Ihan totta, en tehnyt. Nora varmasti pakotti Lilyn lähtemään. Sinähän tiedät, miten Nora osaa suostutella.”
Vastaus tuntui tyydyttävän Jamesia. Ainakin poika hyppäsi asiasta toiseen. ”Varo vain, ettei Nora pian suostuttele sinua treffeille itsensä kanssa”, poika tokaisi pilke silmäkulmassaan.
”Me olemme ystäviä, Sarvihaara”, Sirius parahti heidän astuessa suureen saliin. ”Tyttöjenkin kanssa voi ystävystyä, tiesitkö?”
”Sinä et voi”, James totesi julmasti.

Sirius istui Jamesin vieressä ja kuunteli poissaolevan näköisenä Yosumin kertomusta alituisesta valppaudesta, josta mies oli kuulemma kuullut eräältä ystävän ystävältään. Katse kääntyi tasaisin väliajoin tarkistamaan Jamesin tilanteen. James nimittäin yritti rustata paperille konsteja, joita voisi käyttää sen Markin osoittaman seinän paljastamisyrityksissä. Tällä hetkellä paperilla komeili ylpeästi tasan yksi manaus, joka tuntui jo itsessäänkin tehottomalta.
Sirius pudisteli säälivästi päätään, nappasi oman kynänsä käteen ja raapusti ehdotuksen paperin alalaitaan.
Älä sekaannu minun paperiini, James kirjoitti tuohtuneena ja painoi iin pisteet paperin läpi. Sirius naurahti ja kumartui vastaamaan ystävälleen.
Poikien kirjoitussota loppui, kun Yosumi leijui lähemmäs katsomaan.
”Herrat Sirius ja James, suostuisitteko toimimaan esimerkkinä muille?” Yosumi kysyi hymisten. James kohotti päätään ja katsoi opettajaa, joka leijui pari jalkaa pulpetin yläpuolella.
”Tietysti. Mitä pitää tehdä?” James kysyi.
”Nousisitteko seisomaan?” Yosumi hymisi vastaukseksi. Sirius ponnahti tuoliltaan ylös sellaisella vauhdilla, että tuoli kaatui. James seurasi maltillisemmin perässä, mutta oli yhtä iloinen kuin Siriuskin. Yosumin puhe oli sen verran puuduttavaa, että jaloittelu oli ihmeen virkistävää.
Yosumi viittoili heitä huoneen perällä olevia ovia kohti.
”Ei kai taas”, Sirius marisi huomatessaan eleen. Yosumi pudisti päätään niin, että letitetty parta heilahti puolelta toiselle.
”Tällä kertaa näemme kaikki, mitä teette huoneessa”, Yosumi kertoi, ja ovi lennähti auki. ”Tuolta”, mies jatkoi ja viittasi kohti taulua. Taululle ilmestyi kuva pimeästä huoneesta, joka oli täynnä sumua. ”Olkaa hyvät sitten.”
James ja Sirius, joka nurisi yhä, astuivat perätysten huoneeseen, ja ovi kalahti kiinni heidän takanaan.

Peter antoi katseensa lipua taululle, kun ovi oli sulkeutunut poikien jäljessä. Taulun kuva liikkui ja selkiytyi. Sumu hävisi, ja tilalle ilmestyi kuva suuresta keittiöstä. Keittiön keskellä oli jykevä, tumma pöytä, ja seiniä kiersi korkeat kaapit. Ovia tai ikkunoita ei ollut.
James ja Sirius ilmestyivät keskelle keittiötä, ja Sirius melkein kompastui ensitöikseen lattialla lepäävään kumiankkaan.
”Hemmetti!” pojan sadattelu kaikui kirkkaana luokassa aivan kuin Sirius olisi ollut siellä puhumassa eikä tuossa mysteerisessä keittiössä.
”Mitäköhän hauskaa tällä kerralla?” James kysäisi ja liikkui tutkimaan kaappeja. Sirius irvisti ärtyneesti ankalle ja seurasi ystäväänsä.
”Minusta nämä huoneet eivät ole ikinä olleet hauskoja”, poika mutisi, ja Yosumi hyrräsi luokassa ankarasti. Peter katsahti opettajaa sivusilmällä, mutta käänsi nopeasti taas katseensa taululle. James kuljeskeli huoneessa verkkaisesti, ja Sirius haukotteli pöydän päällä istuen.
”Katselkaa tarkasti, olkaa hyvät”, Yosumi hyrisi, ja luokka tuntui teroittavan aistejaan. Keittiössä kaikki tuntui sujuvan rauhallisesti, mutta yhtäkkiä Peter huomasi jotain, mikä ei sopinut kuvaan. Lattialla maannut ankka oli alkanut kasvaa ja sen kasvoille oli noussut ilkeä virnistys, kun se lähestyi Siriusta. Sirius hyppäsi laiskasti pois pöydän päältä, ja ankka oli jo vaarallisen lähellä. Ankka avasi suunsa ja paljasti terävät piikkihampaansa. James käännähti ystäväänsä päin ja virne pyyhkiytyi salamana pojan kasvoilta, kun James kohtasi ankan katseen.
”Sirius!” James huusi ja onnistui pudottamaan taikasauvansa järkytyksestä lattialle. ”Tuo ankka yrittää hyökätä kimppuusi!”
Toisin kuin oppilaat olivat odottaneet Sirius ei purskahtanut nauruun vaan lennähti ympäri ja tavoitteli sauvaansa. James oli kumartunut lattialle etsimään omaansa, mutta ennen kuin hän ehti tavoittaa sauvansa huoneessa välähti oranssi valo, ja ankka räjähti kappaleiksi. Ankan räjähdys tuntui rikkovan jonkinmoisen loitsun huoneessa. Kaapit lensivät auki, ja mitä erilaisimpia tavaroita alkoi lentää poikia kohti. James nousi ylös ja räjäytti näppärästi kohti lentävän paistinpannun säpäleiksi. Pannun osat jäivät roikkumaan ilmaan Jamesin pään vieressä.
Toisaalla Sirius näkyi taistelevan veitsisarjan kanssa. Leipäveitsi vaikutti erityisen halukkaalta viiltämään pojan kurkun auki, samoin pieni juustohöylää muistuttava kapine, jonka James ehti räjäyttää ennen kuin Sirius menetti varpaansa.

”Haluatko tosiaan, että oppilaasi kuolevat leipäveitsen toimesta?” Sirius karjaisi kömpiessään Jamesin perässä ovesta takaisin sivistyksen pariin. Yosumi leijaili lähemmäs taulua, johon oli jäänyt kuva Jamesista ja kovaa vauhtia hampaita kasvattavasta leikkuulaudasta.
”Te selviydyitte oikein erinomaisesti”, Yosumi hymisi vastaamatta kysymykseen ja viittasi poikia istumaan. Sirius jätti kehotuksen omaan arvoonsa, ja Jameskin tuntui viihtymän paremmin seisomassa.
”Me olisimme voineet kuolla. Vai etkö sinä nähnyt sitä ankkaa?” Sirius kysäisi pisteliäästi.
”Tai tuota leikkuulautaa?” James lisäsi ja viittasi ihmissyöjäleikkuulautaan taululla. Yosumi sulki silmänsä ja taputti käsiään. Tyhjästä ilmestyi miehen eteen samanlainen ankka, jonka Sirius oli räjäyttänyt huoneessa vain hetkeä aiemmin. Sirius sävähti taaksepäin, mutta tällä kertaa ankka oli kiinnostuneempi Yosumista. Pirullinen virnistys komeili ankan kasvoilla, kun se lähestyi Yosumia. Koko luokka tuntui pidättävän hengitystään, kun ankka puraisi Yosumin ojennettua kättä. Miehen käteen ilmestyi pieni viiltohaava, mutta ilmekään ei värähtänyt miehen kasvoilla.
Yosumi kohotti kättään ja näytti sitä luokalle.
”Tämän ne olisivat pahimmillaan saaneet aikaan”, mies hymisi tyynesti ja karkotti ankan pois. Sirius istui paikalleen ja mutristeli kasvojaan.
”Mitä ideaa tuossa kokeessa sitten oli?”
Yosumi näytti iloiselta kysymyksestä ja hyrräsi pari piruettia ilmassa.
”Kuinka moni olisi herra Siriuksen tavoin kääntynyt katsomaan ankkaa, kun herra James kertoi sen hyökkäävän?” Yosumi kysäisi saatuaan itsensä jälleen hallintaan. Yksikään luokasta ei viitannut.
”Miksi sinä käännyt, herra Sirius?” Yosumi kysyi sitten ilmiselvästi innoissaan saamastaan vastauksesta.
Sirius kääntyi katsomaan Jamesia, joka kohotti kulmiaan kysyvästi.
”Sarvihaara kutsui minua Siriukseksi”, Sirius pohti.
Yosumi hyrisi. ”Eikö se ole sinun nimesi?”
”Mutta Sarvihaara ei koskaan kutsu minua Siriukseksi vaan Anturajalaksi – tai ainakin useimmiten kutsuu”, Sirius vastasi.
”Ooh, totta”, James huudahti. ”En itsekään huomannut sitä!”
Yosumi nyökkäili tyytyväisenä. ”Näettekö, miten syvä yhteys näillä kahdella on? Teidän ystävyytenne täytyy olla jotain todella arvokasta. Toimisitte hyvin taistelussa.”
Sirius virnisti Jamesille kuultuaan Yosumin sanat.

Lily istui salaisessa huoneessaan ja pohti illan kurpitsajuhlaa. James oli niin innoissaan, että pojalle oli turha puhua mistään. Ja Lily olisi todellakin halunnut puhua pojalle. Kauhistuttava ajatus oli nimittäin pälkähtänyt tytön päähän. Hän ei ollut muistanut sitä ennen kuin oli joutunut siihen Yosumin kamalaan huoneeseen kuuntelemaan kehräävää ääntä. Lily oli unohtanut pelkäävänsä pimeää.
Pöllön rääkyminen keskeytti Lilyn pohdinnan. Lily katsahti Jupiter-pöllöönsä, joka ei tuntunut oppivan huhuilemaan muiden pöllöjen tavoin vaan rääkyi korvia huumaavasti. Jupiter oli onnistunut viikkojen aikana luottamaan Lilyyn jo sen verran, että se antoi Lilyn sitoa jalkaansa tavaraa. Tosin lentoon se ei lähtenyt paitsi erityisen tyynellä ilmalla. Lilyn oli pakko hymyillä, kun Jupiter liian laiskana lentämään taapersi lattiaa pitkin hänen luokseen ja nokki hänen jalkansa niin, että Lilyn oli pakko nostaa pöllö syliinsä. Jupiter painoi jo ihan kiitettävästi, mikä kieli siitä, että se oli saanut armopaloja muilta pöllöiltä: Jupiter oli vielä liian diiva metsästääkseen itse oman ruokansa.
”Kelmeillä olisi ollut haastetta sinussa”, Lily mutisi silitellessään pöllöään hajamielisenä. Jupiter rääkäisi ollen samaa mieltä asiasta.
Kello seinällä alkoi lyödä vaativasti. Lily katsoi kelloon kauhuissaan. Se näytti jo luvattoman paljon. Oli kurpitsajuhlan aika. Oli aika yllätykselle. Lilyä pelotti.

Lily huomasi hyvin, ettei James miltei malttanut pysytellä paikoillaan kurpitsajuhlan lähestyessä loppuaan. Poika poukkoili paikallaan levottomasti ja onnistui iskemään kyynärpäänsä Peterin jäätelöannokseen. Korkea annos huojui ja ylin kerros kaatui Siriuksen lautaselle; Sirius näytti tyytyväiseltä. Peter ja Remus sitä vastoin näyttivät olevan jo kyllästyneitä ystävänsä sen hetkiseen olotilaan.
”Sarvihaara, riehuisitko jossain muualla kuin jälkiruuassani”, Peter pyysi ja pelasti loppuannoksensa Siriuksen kynsistä. James pyörähti ketterästi paikoillaan ja tavoitti Lilyn katseen. Lily nyökkäsi huokaisten, ja James oli keikauttaa pöydän nurin pompatessaan seisomaan tuolille. Lily ei vastannut Noran ja Emilyn uteliaisiin katseisiin, vaan katseli, kuinka James piteli taikasauvaa kurkullaan ja pyysi huomiota liian kovalla äänellä.
”Anteeksi. ANTEEKSI!” poika kailotti, ja kumartui ojentamaan Lilylle kätensä. Lily puri huultaan, mutta tarttui käteen ja antoi Jamesin vetää itsensä seisomaan tuolin päälle. Pikku hiljaa oppilaiden katseet irtautuivat jälkiruuista ja suuntautuivat rohkelikkopöytään päin.
”Luulisin, että kaikki tuntevat jo minut, mutta olen joka tapauksessa James Potter, tämän vuoden johtajapoika”, James sanoi hieman normaalimmalla äänellään. ”Merlin paratkoon, en kyllä tiedä, mistä ihmeen syystä”, James virnisti ja jatkoi: ”Tässä on Lily Evans – ”
”Joka osaisi kyllä esitellä itse itsensä”, Lily keskeytti painaen hänkin sauvansa kurkulleen. James vilkaisi Lilyyn anteeksipyytäen.
”Pahoittelen häiriötä jälkiruokailuun”, James kertoi seuraavaksi. ”Saatte kyllä jatkaa syömistänne myöhemmin, jos haluatte. Nyt meillä kuitenkin olisi vähän asiaa. Lily nimittäin sai tässä taannoin idean, että halloweeniksi pitäisi järjestää jotain erityisempää kuin pelkkä kurpitsajuhla.”
”Ja James tunnettuna kelminä tiesi jo, mitä se jotain erityisempää tulisi olemaan”, Lily keskeytti jälleen painottaen Jamesin nimeä.
”Professori Dumbledore”, James jatkoi ja kääntyi kumartamaan rehtorille, joka vilkutti ystävällisesti takaisin, ”on antanut virallisen luvan tähän, joten te ette saa kirota meitä tämän takia.”
”Menkää jo asiaan”, Sirius, joka oli odottanut tätä hetkeä koko päivän, ulvahti malttamattomana. James virnisti alas ystävälleen.
”Joo, ei kai meillä sitten muuta. Pitäkää hauskaa!” James toivotti. ”Lily?”
Lily ojensi kätensä Jamesille, joka tarttui siihen virnuillen tyytyväisenä koko koululle. Korpinkynnen pöydässä istuva Shane ei näyttänyt yhtään tyytyväiseltä tilanteesta.
Lily irrotti sauvansa kurkultaan ja mutisi sille muutaman hiljaisen sanan. Tähdäten yhtä ilmassa roikkuvaa kynttelikköä Lily puristi tiukasti Jamesin kättä. James tajusi lopettaa hymyilemisen ja keskittyä tehtävään. Sauvoista lennähti kourallinen mustilta tähdiltä näyttäviä kappaleita, jotka jäivät häilymään kattokruunun ympärille. Lilyn sauvan heilautuksesta yksi toisensa jälkeen tähdet räjähtivät ja musta sumu alkoi levitä ympärille. Silmänräpäyksessä koko tila oli täysin pimeä, eikä edes aavemaisena loistavat kurpitsalyhdyt valaisseet salia.
Lily ei uskaltanut irrottaa kättään Jamesista peläten, että poika katoaisi johonkin ja jättäisi hänet yksin pimeyteen. Saliin oli laskeutunut pimeyden myötä hiljaisuus, jonka rikkoi Jamesin ääni.
”Kuten ehkä jo huomasitte, pimeytimme äsken koko koulun”, James sanoi voitonriemuisena. ”Kehuja otetaan vastaan huomenna, kiroukset voitte säästää luihuisille. Taika haihtuu huomenna kello kolmen aikaan yöllä, joten pärjäilkää tämä ilta”, poika kertoi salissa istuville oppilaille. ”Lily, sinä murskaat sormeni”, James lisäsi matalasti Lilylle. Lily hellitti kiireesti otettaan Jamesin kädestä.
”Älkääkä vain teloko itseänne tai yrittäkö taikoa pimeyttä pois”, tyttö huudahti ennen kuin oppilaiden puheensorina ehti kasvaa liian suureksi. ”Poistaikominen ei nimittäin tule onnistumaan. Me teimme liian hyvää työtä!” Lily ei pystynyt pitämään onnistumisen iloa poissa äänestään. ”Ja sitä paitsi professori McGarmiwa lupasi omakätisesti kirota meidät tunnistamattomiksi, jos jokin menee pieleen. Ettekä te varmasti halua menettää Tylypahkan parhaimman näköisen pojan kasvoja, ettehän?” Lily sanoi ennen kuin ehti hillitä itseään. Posket kuumottivat jo tutun oloisesti. Lily oli iloinen, että he olivat ehtineet jo pimeyttää koulun. ”Käske minun lopettaa!” Lily kuiskasi vieressään ilmi selvästi virnuilevalle Jamesille.
”Siitäs sait, Anturajalka”, James huudahti käskystä välittämättä. ”Ja meidän ykköstyttöämmekin pitää varjella, joten varovasti sitten kaikki. Ja Anturajalka hei, ilmoittelisitko olemassaolostasi jossain vaiheessa. Kiitos ja näkemiin!”
”Tässä ollaan”, Sirius huudahti hetken päästä, kun James ja Lily yrittivät päästä penkeiltä alas taittamatta omaa niskaansa tai kenenkään muun. Lily nojautui ottamaan pöydästä tukea, ja käsi upposi johonkin pehmeään ja kylmään.
”Näpit irti jäätelöstäni, käsi”, Peter tiuskaisi ja yritti huitoa Lilyn kättä pois.
”Anteeksi”, Lily mutisi pyyhkiessään kättään johonkin kankaalta tuntuvaan. Pöytäliinaan kenties. Saatuaan kädestään ylimääräisen töhnän pois Lily pysähtyi kuuntelemaan ympäriltä kaikuvia ääniä. James ja Sirius riitelivät lähellä siitä, kumpi oli paremman näköinen. Peter suojeli jäätelöään, ja Emily ja Nora olivat ihan vieressä.
”Mitä sinun ja Jamesin välillä oikeastaan on?” Nora kysyi kirjaimellisesti kiinni Lilyn korvassa. Lily käännähti ympäri nähdäkseen ystävänsä, mutta tajusikin, ettei pystynyt näkemään yhtään mitään.
”Minä olen juonut liikaa kermakaljaa”, Lily tiuskahti takaisin, ja Nora nauroi pehmeästi.
”Se ei vaikuta ihmisiin, Lil.”
”Äh, ole hiljaa, Nora. Tiedätkö, missä päin on ovi? Minä haluan torniin turvaan ihmisiltä.”
”Sinä itse tämän keksit. Sinun pitäisi olla selvillä turvallisesta reitistä makuusaliin”, Emily vastasi Noran puolesta. Lily kohautti olkiaan ennen kuin tajusi, että kukaan ei nähnyt sitä.
”James tämän keksi!” Lily kivahti.
”Mitä minusta?” Jamesin kiinnostunut ääni tuli lähemmäs. ”Kaipaatko sinä jo nyt koulun parhaimman näköistä poikaa?”
Lily suuntasi nyrkkinsä kohti ääntä ja voihkaisusta päätellen osui kohteeseen.
”Mihin minä osuin?” Lily tiedusteli ystävällisesti. Jamesin suusta purkautui ulos kirosanoja ja liuta manauksia. Lily erotti kirousten keskeltä sanan leuka ja oli tyytyväinen tulokseensa.
”Johdata meidän pois täältä”, Lily käski yhä voihkivalle äänelle. ”Minä en halua olla paikalla, kun ihmiset toipuvat ensijärkytyksestään.”
”Seuratkaa Siriusta”, Sirius huudahti jostain Jamesin voihkinnan takaa. ”Sirius johtaa teidät turvaan!”
”Pikemminkin luutakomeroon”, Nora mutisi ja luultavasti kurotti nipistelemään tielleen sattuvia ihmisiä löytääkseen Siriuksen.
”Au! Mitä sinä kähmit?”
”Löysinpäs!” Nora hihkaisi ja onnistui kättään ojentaessaan huitaisemaan Jamesia vatsaan.
”Lily oli mukana suunnittelussa”, James voihki kaksinkerroin taipuneena. ”Lakatkaa pahoinpitelemästä minua!”
”Anteeksi, James, yritin etsiä Lilyä. Lily, tartu käteeni.”
Lily yritti etsiä pimeydestä heiluvaa kättä. Se oli sangen helppoa, sillä Nora papatti lakkaamatta Siriukselle helpottaen suunnistusta.

He olivat onnistuneet päästä onnellisesti aulaan ulos salista. Peter oli pakotettu jättämään jäätelönsä rauhaan eksymisen uhalla. Sirius oli johdattaessaan porukkaa onnistunut törmäämään kahdesti ihmisiin ja kerran pöydänkulmaan. Muutkin olivat hapuilleet kuin juopuneet ympäriinsä, mutta kukaan ei ollut voittanut törmäilyssä Noraa, joka oli törmännyt viidesti ihmisiin, kompastunut kaksi kertaa omiin jalkoihinsa ja kerran Siriuksen ja lisäksi kaatunut kerran ja vetänyt melkein Lilynkin mukanaan.
”Miksi hitossa teidän piti tehdä tämä minulle?” Nora raivosi aulassa uskallettuaan päästää Siriuksen kädestä irti. ”Te tiedätte, miten minä kompuroin jo normaalissa valaistuksessakin.” Nora huitoi käsillään sellaista vauhtia, että Sirius piti viisaampana siirtyä syrjemmälle kahden osuman jälkeen.
”Nora, sinä huudat väärään suuntaan”, Lily keskeytti ja yritti kurkottaa koskettamaan tyttöä.
”Hei!” Peter kiljaisi. ”Irti minun jäätelöstäni!”
Ilmeisesti Peter piti jäätelön loppuun nauttimista erittäin tärkeänä.
”Eikö se ole sulanut jo?” Lily kysyi ärtyneenä pyyhkien sormiaan paitaansa paremman puutteessa. Peter mutisi jotain vastaukseksi ja kaiketi keskittyi tuhoamaan annostaan ennen kuin Lily ehti upottaa siihen enempää ruumiinosiaan.
Nora huusi tuskastuneena portailla Siriukselle, jonka oli ottanut syntipukikseen ehkä siksi, ettei tiennyt, missä James ja Lily olivat, ehkä muuten vaan. Lilyn oli vaikea liikkua eteenpäin, koska hän pelkäsi kokevansa kompuroinnissa Noran kohtalon. Miksi he olivat pimeyttäneet koko paikan? Miksi hän oli uskonut Jamesia, joka sanoi siitä tulevan hauskaa? Tämä oli kaikkea muuta kuin hauskaa. Oli turhauttavaa, kun ei nähnyt mitään, kuuli vain.
Nora kuului haluavan jo lähteä ylös. Siriuksen helpottunut ääni kieli siitä, ettei poika olisi enää kauaa jaksanut kuunnella huutoa. Lily harppasi eteenpäin Noran huutaessa häntä ja Emilyä. Hän törmäsi johonkin, mikä ei tällä kertaa tuntunut kylmältä haarniskalta, ja kaatui täyttä päätä lattialle.
”Kuka oletkin, minä tapan sinut, kunhan ensin nouset päältäni”, Jamesin ääni huudahti tuskastuneena. Lily jäykistyi paikoilleen lattialle.
”James?”
”Lily?” James kuulosti melkein yhtä hämmentyneeltä kuin Lilykin tunsi itsensä. ”No, ei kiirettä sitten. Sinut minä ehdin tappaa myöhemmin.”
Lily heilautti kokeilevasti kättään.
”Hei, ei tarvitse ruveta väkivaltaiseksi!”
Lily hymyili pahoillaan, mutta joutui taas todistamaan pimeyden haittapuolia. ”Perhana, miksi me loitsittiin tämä?” Lily manasi ja kääntyi niin, että oletti vapauttavansa Jamesin käden altaan.
”Lily?” Uusi ääni kuulosti etäisesti tutulta kaiken sen hässäkän takaa. Shaneko se oli?
”Hei, Shane”, James tervehti jostain Lilyn alta. ”Lily, viitsisitkö siirtää jalkasi pois. Se painaa ikävästi tiedät-kai-minne.”
Lily karahti punaiseksi ja veti jalkansa äkkiä kauemmas. Oli pimeydellä hyvätkin puolensa. Ties millaisessa asennossa he olivat Jamesin kanssa hetki sitten olleet.
”Ai, Jameskin on siellä”, Shanen ääni kuulosti hassulta. Lily kierähti kyljelleen, muttei päässyt vieläkään täysin ulos solmustaan Jamesin kanssa. Jamesin käsi oli oudolla tavalla vääntynyt hänen rintakehänsä ympärille.
”Missäpä muuallakaan”, James puhisi lattialta. ”Aina Lilyn kimpussa.” Ääni oli luvattoman ilkikurinen.
”Kuule näpit irti minusta, James, ellet halua jalkojani uudestaan tiedät-kai-minne.”
”Anna tulla vain. Olen varautunut tällä kertaa”, James tokaisi ja koukisti sormiaan upottaen ne Lilyn kylkeen. Lily kiljaisi ja taisteli itsensä irti.
”Sinä olet mahdoton!” tyttö ulvahti kavuten pystyyn. ”Oletko vielä siinä, Shane?”
Kukaan ei vastannut, ja Lily manasi mielessään huonoa tuuriaan. Millaisen kuvan Shanekin oli heidän kieriskelystään oikein saanut? Varmasti poika oli liioitellut mielikuviaan ja kuvitteli ties minkälaisia asentoja mielessään.

Nora oli kiljunut Siriuksen jo räjähtämispisteeseen ennen kuin kaikki oli jälleen järjestetty pitkäksi letkaksi. Jamesin piteli kiinni Remuksen ja Emilyn käsistä ja virnuili itsekseen tyytyväisenä. Sirius huusi edestä lähtevänsä kipuamaan portaita, mutta James keskeytti pojan.
”Minä haluan sittenkin pitää perää”, poika huudahti ja siirsi Emilyn käden Remuksen vastaavaan. ”Ettei kukaan vain irtoa matkalla”, hän lisäsi ja kopeloi tiensä Emilyn ja Lilyn ohi perälle. Löytäessään vihdoin Lilyn vapaan käden Siriukselle huudettiin lähtökäsky. Matka kuitenkin tyssäsi heti alkuunsa, kun Sirius törmäsi johonkin. Edestä kuului mutinaa, kun Sirius keskusteli eteensä tulleen esteen kanssa.
”Hei, Sarvihaara” Sirius kiljaisi edestä. ”Otetaanko kunniakelmi mukaan matkaan?”
Ilmeisesti Sirius oli törmännyt Dinaan.
”Tervetuloa letkaan, Din”, James huudahti takaa. Dina huusi kiitoksensa takaisin, ja ilmeisesti Sirius passitti tytön letkan taakse. James ojenteli villisti kättään, ja Dinan onnistui saada siitä kiinni.
”Miten sujuu?” James kysäisi Dinalta, kun letka lähti jälleen etenemään hitaasti. Dina puristi Jamesin kättä tiukasti ja varmisti pysyvänsä kyydissä.
”Tämä oli ihan kiva yllätys”, Dina kertoi jostain alhaalta. James virnisti.
”Kiitos.”

Matka rohkelikkotorniin tuntui tavallistakin pidemmältä. Remus puristi tiukasti Emilyn lämmintä kättä ja eteni töksähdellen. Hänen edellään kulkeva Peter joutui välillä juoksemaan Siriuksen ja Noran menon perässä ja veti yhteen liitetyt kädet äärimmilleen. Välillä jono taas oli niin kasassa, että Remus pystyi tuntemaan Emilyn katkonaisen hengityksen niskassaan. Tilanne oli erittäin epämukava, ja joka toinen sekunti Remus halusi päästää tytön kädestä irti ja eksyttää koko loppujonon. Oli tämäkin varmasti näky: letka oppilaita haparoimassa eteenpäin kuin sokeat. Ja sokeita he sillä hetkellä käytännössä katsoen olivatkin.
”Sinä tallot minun varpaitani”, Remus kertoi ystävällistä ääntä tavoitellen Emilylle. Tyttö vain tuhahti.
”Ai jaa.”
Remuksen teki mieli murskata tytön sormet sillä silmänräpäyksellä. Milloin hänestä oli tullut näin aggressiivinen?
Emilyn sormet säästyivät, kun Lily ulvaisi heidän takanaan. Sirius edessä pysähtyi ja aiheutti ketjureaktion. Emilyn leuka iskeytyi Remuksen selkään.
”Minä haluan eroon Jamesista!” Lily kiljui niin, että koko käytävä kaikui. ”Hän lähentelee!”
”Kuule, Lily, se oli vahinko”, Jamesin jalat kuuluivat vetäytyvät kiireesti taaksepäin pahoinpitelyä peläten.
”Ai, vahingossa sinun huulesi osuivat niskaani?”
”Minä yritin kumartua raapimaan polveni!”
”Kuulkaapas, kyyhkyläiset”, Sirius huikkasi edestä. ”Voisitteko säästää riitanne myöhemmäksi? Me olemme jo oikealla käytävällä. Voidaan kai päästää jo irti. Ei kukaan enää mihinkään eksy.”
”Minä en kyllä tasan päästä irti sinusta”, Nora vastusti Siriuksen vierestä. Minä vierisin ensimmäisistä portaista alas sekunnissa.”

Kaikki tuntuivat olevan helpottuneita päästyään turvallisesti oleskeluhuoneeseen. Nora tosin oli vielä viime hetkellä kompastunut kynnykseen ja huitoi raivoissaan kaikkea, mihin vain sattui osumaan. Lily vaipui voipuneena nojatuoliin tunnusteltuaan ensin ettei kukaan istunut siinä. Ajatellessaan koko illan tapahtumia häntä alkoi äkkiä naurattaa hillittömästi.
”Mitä sinä naurat?” Emily kysyi viereisestä tuolista. Lily nikotteli ja yritti selittää asiaa.
”Mieti vähän, millaiselta tämä vaikuttaa?”
Emily pysyi hiljaa eikä ilmiselvästi tajunnut, mikä missään oli niin hauskaa.
”Me huudamme toisillemme ja nauramme ja riitelemme. Kaikki on paljon vapautuneempaa, kun ei tarvitse miettiä, miltä mahtaa näyttää toisten silmissä.” Lilyä hymyilytti. ”Tämä on ihan sekoa!”

”Hei, ollaan sokkoa!” Nora huusi innoissaan juteltuaan hetken vaimeasti Siriuksen kanssa. ”Ainutlaatuinen tilaisuus, kun kukaan ei näe muutenkaan mitään. Tasa-arvoista.”
”Minä haluan olla sokko”, James huudahti, ja ennen kuin kukaan ehti sanoa omaa mielipidettään asiasta, James oli lähtenyt liikkeelle omasta nurkastaan. Huoneeseen lankesi hiljaisuus, jonka rikkoi toisinaan jonkun – yleensä Noran – törmäily tai kompurointi.
Lily tiesi Jamesin olevan lähellä kuullessaan pojan matalan mutinan oikealta puoleltaan. Liikahtaessaan kauemmas Lily tunsi polvensa osuvan johonkin kovaan. Hän ei voinut estää itseään älähtämästä, ja Jamesin nopeat kädet olivat vanginneet hänen kätensä.
”Päästä irti”, Lily sihisi hiljaa, mutta James ei kuunnellut.
”Minä sain jonkun kiinni”, poika huudahti muille, ja kaikki tuntuivat pysähtyvän. ”Kukakohan se mahtaa olla?” Jamesin toinen käsi piti Lilyä paikallaan ja toinen siveli hänen kylkeään ylöspäin.
”Ooh, tyttö, siitä ei ole epäilystäkään”, James nauroi käden saavuttaessa riittävän korkeuden.
”Minä sanoin, että irti”, Lily kuiskasi uudestaan ja harkitsi potkaisemista. Jamesin käsi hiveli hänen kaulaansa ja sitä pitkin ylöspäin. Käsi kosketti huulia, ja Lily raotti niitä eikä voinut vastustaa kiusausta olla purematta sormea.
”Ehdottomasti Lily!” James hihkaisi muille ja päästi Lilyn irti. Lily kavahti äkkiä kauemmas. Ilta oli ollut liian täynnä Jamesin lähentelyä, eikä Lily todellakaan tiennyt, miksei ollut jo kironnut poikaa Afrikkaan. Tai kauemmas. Ehkä se johtui pimeydestä. Oli vaikeaa ottaa asiat todesta, kun ei nähnyt mitään. Koko ilta oli ollut kuin sekavaa unta.

Nora kapusi portaita ylös makuusaliin. Emily haparoi perässä, ja Lily manasi alhaalla oleskeluhuoneessa Jamesin kättä pois paikasta, jonne se ei kuulunut.
”Kuinkakohan moni on löytänyt takaisin sänkyynsä?” Emily pohti Lilyn huudon väliin. Nora ei vastannut hetkeen.
”Ei luultavasti kovinkaan moni”, Emily vastasi omaan kysymykseensä, kun Nora tuntui olevan liian keskittynyt nousemaan portaita kompastumatta. Emily nauratti hänen kuvitellessaan Noran ilmettä tämän hapuillessa ylös. ”Tai siis, kelmithän tuntevan kaikki linnan reitit kuin omat taskunsa, varmasti paremminkin. Tuskinpa monikaan viettää tätä yötä sängyssään.”
Nora hymähti ja törmäsi oveen.
”Saamari!”
Ovi aukeni narahtaen, ja Emily kurkotti katsomaan sisälle josko ikkunasta tuleva valo valaisisi huonetta. Lily ja James olivat kuitenkin tehneet liian hyvää työtä. Ikkunaa luultavasti peitti jonkinlainen taika, sillä sisällä huoneessa oli yhtä pimeää kuin kaikkialla muuallakin linnassa.
Nora kuului törmäävän taas johonkin.
”Luulisi, että sinä omassa makuusalissasi osaat liikkua”, Emily nauroi.
”Tässä on jotain ylimääräistä”, Nora puolusteli, vaikka kumpikin tiesi, että Nora olisi onnistunut löytämään lasinsirun heinäpellostakin astumalla siihen, sen verran huono tuuri tytöllä oli. ”Ihan kuin matka-arkku.”
Emily tuhahti ja riensi omalle sängylleen niin nopeasti kuin uskalsi.
”Ehkä Lily on etsinyt jotain ja jättänyt sen siihen lojumaan. Tai Gabby”, Emily ehdotti repiessään vaatteita päältään.
”Tämä ei ole Lilyn eikä Gabbyn”, Nora mutisi tunnustellessaan möhkälettä.
”Tietenkin se on, Nor. Kenen muun matka-arkku täällä olisi? Painu nukkumaan ennen kuin Lily siirtyy vaahtoamaan tänne. Aamulla sinä kuitenkin näet, kenen se on.”
« Viimeksi muokattu: Huhtikuu 16, 2008, 19:17:41 kirjoittanut Delia »

Poissa taivaan tähtönen

  • raindancer
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 16.4.08
« Vastaus #26 : Huhtikuu 18, 2008, 22:32:00 »
Heipparallaa. Ensinnäkin haluan ilmoittaa, että valitsit aivan mahtavan päivän päivittää tätä ficciä. 16. päivä sattuu olemaan syntymäpäiväni ^__^ Joten onnittelen aivan mahtavasta valinnasta tässä heti alussa, ja varmaan vielä tämän viestin lopussakin. Yritän täällä kirjoittaa tätä viestiä, mutta se tuntuu aika oudolta, kun vuotiksen ulkonäkö on muuttunut tähän sammaleenvihreä-harmaa-sekoitukseen (vai onko se joku virhe?). Minusta kyllä se punainen oli aivan hyvä. Mutta joo, nyt siihen asiaan, jota ei tällä kertaa tule aivan hirveän paljon. Ja kirjoittelen tätä viestiä vasta nyt, koska joidenkin opettajien mielestä maantiedon ja uskonnon sekä fysiikan kokeiden aika oli jo tullut. Murrr...

Heti ensin haluan hehkuttaa, että Lily ja James sekä Sirre lähtevät kännäämään seuraavassa kappaleessa! Et arvaakaan kuinka kauan olen odottanut sitä - mitä tässä nyt kolme/neljä viikkoa... Jotenkin on vain hauska lukea tuollaista, ja kun luulin sen olevan kaaaaukana tulevaisuudessa. Mutta se saa minut seuraamaan tätä ketjua paljon tarkemmin, koska tulee olemaan todella mielenkiintoista lukea miten olet päättänyt toteuttaa sen. No, jään tähän odottelemaan sitä, kun siirryn seuraavaan asiaan.

Ihmettelen vähän samaa, kuin Kaura. Eikö PVS:n se erikois-testaus-mysteeri-luokka kuuluisi luoda henkilöiden pahimmat pelot? Vai menikö se sekaisin, kun huoneeseen astui kaksi ihmistä, jotka pysyivät yhdessä, eivätkä eronneet toisistaan? Vaikka on hauska kuvitella Sirius nuorena - juuri kylvystä nousseena - juoksevan Bellatrixiä pakoon, jolla on kumiankka kädessään, niin en taida oikein uskoa siihen. Enkä taida myöskään siihen, että James tai Sirius pelkäisi tulla syödyksi by jättiläisankka. Noh... kuitenkin pidin siitä kohdasta, koska se kuvasi myös Siriuksen ja Jamesin ystävyyssuhdetta, jota rakastan yli kaiken; se on jotenkin niin äärettömän tiukka ja läheinen.

Tuo Halloweenjekku/idea/juttu oli todella hyvin keksitty. Mietinkin, mitä keksisit siihen, ja hyvin olit keksinyt. Luulin ensiksi, että vaihtaisit muiden kaapujen väriä tai henkilöllisyyttä, mutta luojan kiitos et. En itse olisi ikinä saanut tuollaista ideaa, mutta sen takia sinähän kirjoitat tätä ficciä, enkä minä - ja hyvä. len aina yrittänyt tässä keksiä noita juonenkäänteitä, joita sinulta pursuaa silloin tällöin, mutta todella harvoin olen oikeasti osunut edes lähelle.

Tuo pimeässä rämpiminen kuulosti todella hauskalta luettavalta. Tuollaisessa itsekin haluaisin seikkailla hyvännäköisten poikien (lue: Jamesin ja Siriuksen + parin muun tyypin kanssa…) kanssa. Jotenkin tuntuikin, että Nora olisi aika kömpelö, se vain sopii hänelle todella hyvin. Ja toit Dinan mukaan tähän kappaleeseen mukaan! Pidän niin siitä ekaluokkalaisesta, vaikka onkin ekaluokkalainen. Ja myös Lilyn kaatuminen Jamesin päälle oli hauskaa luettavaa. Vaikka olihan se sitten odotettavissa, kun luin, että he lähtevät yhtenä rykelmänä Rohkelikko-tornia kohti vaeltelemaan ympäri Tylypahkaa Sirius oppaana.

Ja nyt pääsemme siihen arkkuun. Kuka? Mitä? Häh? Älä vaan sano, että se arkku on kadonnut aamuun mennessä. Aluksi en huomioinut sitä mitenkään, mutta kuin luin jonkun kommentin, storminko (?), niin itsekin aloin miettiä sitä asiaa. Nyt se on noussut jo tasolle vaivaava. Mietin tässä nytkin sitä. Ja älä myöskään mene sanomaan, että se arkku oli Lilyn elokuva-vaatteita tai Emilyn juhlakaapukokoelma. Olen jo alkanut miettiä sitä niin paljon, että en haluaisi sen olevan kumpikaan edellä mainituista.

Oho... taisikin tulla vähän suunnitelmia pitempi viesti, vaikka ei tämä ole kyllä niin pitkä, kuin olen joskus kirjoittanut. Mutta kiitän vielä tuosta päivämäärä-jutusta, kiitos. Ja tämä menee nyt tarkistamattomana, joten eläkää virheiden kanssa, rakkaat ihmiset tai mitkä eliöt tahansa. Nyt tämä tyttö lähtee yökylään Jonille! Adios.
White shores are calling. You and I will meet again. And you’ll be here in my arms, just sleeping

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 16.4.08
« Vastaus #27 : Huhtikuu 24, 2008, 09:49:42 »
A/N: Ennen kuin ryntäätte lukemaan tätä odotettua(ko?) lukua, toivoisin, että jaksaisitte lukea nämä alku höpinäni ensi loppuun (en tiedä, kuinka moni niitä yleensä lukee, mutta nyt on luvassa pari varoitusta ja epäselvyyksien selvittelyjä).
Onyksi: Kyllä, tämä on se juontiluku ;D Toivottavasti pidät.
storm: Olen parhaillani kirjoittamassa juuri tuota kyseistä suutelukohtausta ja etukäteen voin sanoa vain sen, että se on hemmetin vaikeaa ;D
Olit muuten taivaan tähtösen kanssa ainoa, joka huomautti tuosta matka-arkusta. Hassua, luulin, että se hyppäisi useamman silmään. Mutta eiköhän sen omistaja tule selviämään...
luis: Kiitos, täältä sitä jatkoa tulee.
lyn: Kiitos, kiitos! Elokuva hyppää mukaan taas sieltä taaempaa jossain vaiheessa :D
chérupei: Tuo selkkaus Jamesin ja Siriuksen tultua siitä huoneesta. Lähdin liikkeelle siitä ajatuksesta, että kuinka moni olisi uskonut, jos joku huutaa ankan hyökkäävän kimppuun. Minä en ainakaan välttämättä. Sirius kuitenkin uskoi, koska jokin Jamesin äänessä kertoi pojalle, ettei tämä pilaillut (ja lisäksi James kutsui Siriusta Siriukseksi, mitä poika ei normaalioloissa tee). En tiedä, valaiseeko tämä asiaa yhtään, olen huono selittelemään näitä asioita. Jamesin ja Siriuksen välillä on kuitenkin vahva ystävyysside, jonka Yosumikin on huomannut ja sanoi siksi, mitä sanoi. Huoh, olen toivoton!
Voi, voi, kyllä joku todellakin juuttui kompaportaikkoon, mutta sen kuvailu ei yltänyt itse lukuun asti. Uteliaille voin kertoa, että se joku oli rakas Ruikulimme.
Tessasta kyllä kuullaan seuraavassa luvussa. Ehkä hieman liikaakin ;D
Cirael: Apua, miten minusta tuntuu, ettei oikeastaan kukaan mainittavasti pidä Shanesta. Toivottavasti seuraava luku tuo siihenkin jotain muutosta ;D
Jatkosta pitää sanoa, että olen maailman surkuin kirjoittamaan mitään herkkää. Mutta yritän parhaani, ja tulevaisuudessa onkin tulossa sitä oikein vyörymällä :)
Kaura: No niin, Yosumin tekemisen ovatkin aiheuttaneet päänvaivaa viime aikoina. Siis tuo huone juttu. Sen ei todellakaan pitänyt olla sitä, mitä James ja Sirius eniten pelkäävät (vaikka myönnän, että ankat ovat sangen pelottavia otuksia). Yosumin huonetta nimittäin voisi ajatella pyörivänä teatterilavana, jossa kulissit vaihtuvat. Yosumi siis saa vaihdettua huoneensa säätöjä, ja näin huone näyttää aina sen, mitä Yosumi kulloinkin haluaa. Viime luvussa se oli keittiötaistelu, aikaisemmin ihmisten pahimmat painajaiset ja jos muistat vielä ihan alkulukuja (luku 7), huone testasi eri parien yhteistyökykyjä (Emmyn ja Remin lopulliset hyvästit).
Toivottavasti selvisi tuo asia ;)
Emili: Kiitos :)
taivaan tähtönen: (Minullakin ulkoasu on vihreänharmaa, joten tuskin se on virhe ;D)
Luepa ylempi kommenttini niin (toivottavasti) sinullekin selviää tuo asia.
Arkku, arkku. En tiedä, kuinka suuren pettymyksen tulen tuottamaan sinulle kyseisessä asiassa. Ehkä et tule pitämään siitä ollenkaan. Mutta lukemallahan se selviää.
Arya: Voit uskoa, että Lily kaikessa itsepäisyydessään ei suostu myöntämään omaa sokeuttaan lähiaikoina. Että tulen kyllä kiduttamaan teitä ;D Hihii, olen julma, tiedän sen itsekin.

No niin, sitten. Oli kiva saada noinkin valtava määrä kommentteja. Kiitos siitä teille. Nyt sitten se varsinainen tärkeä asia, joka kaikkien pitäisi tietää. Eli. Sattuneesta syystä minulla ei ole mitään kokemusta kännäämisestä tai juomisesta yleensäkään, joten improvisoin railakkaasti tässä luvussa. Lisäksi sain päänsäryn (josta en yleensä ikinä kärsi), kun jouduin kirjoittamaan Yosumi-Tessa kohtauta. Kaksi maailman vaikeinta ihmistä. Ja vielä senkin lisäksi pikkusiskoni (joka yleensä esilukee kaikki luvut) ei ole ehtinyt lukea tätä, joten tyhmistä virheistä voitte huutaa minulle.
Kiitos, ja näkemiin.
-Del

20. luku – Tylyaho
1.11.1977

Emily heräsi Noran kiljaisuun. Tyttö ei olisi millään jaksanut avata silmiään, mutta muisti sitten Lilyn ja Jamesin viimeiltaisen taian ja oli liian innokas näkemään, oliko se jo haihtunut. Huone oli täynnä valoa, joten Emily päätteli kaksikon tehneen hyvää työtä. Tyttö oli aikeissa painaa silmänsä takasin kiinni, mutta tajusikin yhtäkkiä, että huone oli täynnä paljon muutakin kuin pelkkää viatonta valoa. Emily kohottautui istumaan sängylleen ja tuijotti huoneen poikki ei-kenenkään sängylle. Sängyllä istui kalvakka, tummahiuksinen tyttö, jonka katseli varautuneena Noraan. Nora kyyräili yhtä varautuneena takaisin ja yritti vaivihkaa hivuttautua Lilyn, joka oli myös herännyt ja seisoi nyt oman sänkynsä ja Noran sängyn välissä, taakse piiloon.
Kun kukaan ei hetkeen sanonut mitään vieras tyttö nousi ylös ja paljasti kunnioitettavan pituutensa.
”Hei!” tyttö sanoi miellyttävän hiljaisella äänellä ja ojensi kätensä Emilylle, joka oli tullut hitaasti lähemmäs. ”Minä olen Alyssa Harrison.”
Emily ojensi oman kätensä tytölle ja pisti merkille korostuksen, jolla tyttö puhui. Alyssan käsi oli jääkylmä, mutta ruskeat silmät tuikkivat lämpimästi. Emilystä silmät vaikuttivat kaukaisesti tutuilta. Emilyn katse liukui tytön kasvojen yli. Suu oli liian pieni, mutta huulet punaiset. Kasvot olivat aneemisen näköiset, ja nenää koristi joukko pisamia.
”Emily Pratt”, Emily mutisi oman nimensä. ”Mitä sinä teet täällä?” Kysymys kuulosti epäystävällisemmältä kuin hän oli alunperin tarkoittanut. Alyssa veti kätensä pois ja tarkasteli Emilyä tarkasti ennen kuin vastasi. Emily vastasi Alyssan katseeseen, vaikka se tuntuikin oudon vaivaannuttavalta.
”Minä asun täällä”, Alyssa tokaisi vihdoin hilpeästi. Emily vilkaisi Noraan, joka tuli vihdoin esiin Lilyn takaa toivuttuaan ensijärkytyksestään.
”Miten niin asut täällä? Me asumme täällä”, Noran äänensävy oli pisteliäs. Emilyä hymyilytti, koska pisteliäs puhe ei ollut suunnattu tällä kertaa hänelle. Yleensä se oli.
Alyssa ei näyttänyt yhtään hämmentyvän Noran äänestä.
”Nyt minäkin asun. Minut lajiteltiin eilen”, tyttö kertoi ja siirtyi ojentamaan kättään Noralle. Nora ei tarttunut käteen vaan pälyili yhä ympärilleen kuin odottaen, että joku kohta hyppäisi sängyn takaa ja huutaisi Alyssan olevan vain harmiton halloweenpila.
”Ei tänne voi tulla kesken vuoden”, Nora väitti. Alyssan suu levisi hymyyn.
”Minä tulin. Perheeni muutti viime viikolla Ruotsista.”
”Sinä et näytä ruotsalaiselta”, Lily sanoi, ja Alyssa kohdisti kätensä nyt kohti punahiuksista. Lily tarttui siihen ja mutisi nimensä.
”Miltä ruotsalaisen sitten pitäisi näyttää?” Alyssa kysyi kiinnostuneena ja suuntasi taas kätensä kohti Noraa. Nora tarttui käteen, ja Emily huomasi, miten laiha Alyssan käsi oli. Se näytti vielä riutuneemmalta kuin koko muu laiha tyttö.
”Vaalealta”, Emily vastasi Alyssan kysymykseen.
”Minun vanhempani ovat englantilaisia”, Alyssa kertoi ulkonäkönsä ruotsalaisuudesta poikkeamisen syyn.
Äkkiä Noran päähän tuntui pälkähtävän jotain. Tyttö näytti miltei pelästyneeltä rynnätessään portaisiin huutaen huoneisiin jääneille jotain Siriuksesta ja näppien irti pitämisestä. Emily purskahti nauruun yhdessä Lilyn kanssa.
”Hän on mustasukkainen jo nyt”, Lily nikotteli, ja Alyssa katsoi tyttöä kummissaan.

Lily ei ehtinyt edes huomata Gabriellen puuttumista, kun tyttö jo kompuroi sisään.
”Minne Noralla oli niin kiire? Hän huusi minulle jotain Siriuksesta lentäessään poikien mak – ”, Gabby keskeytti puheensa kesken sanan ja katsoi uteliaana Alyssaan. Alyssa hymyili ja paljasti tasaisen hammasrivistönsä.
”Hei. Minä olen Alyssa”, Alyssa riensi kättelemään Gabriellea. Gabrielle ojensi omansa hieman hämmentyneenä.
”Gabrielle. Gabby. Miten vain”, Gabby kompasteli nimessään. ”Anteeksi, minä en tiennyt, että teillä oli vieraita.”
Emily pudisti päätään, muttei ehtinyt sanoa mitään Alyssan keskeyttäessä hänet.
”Ei, kun minä tulin tänne ihan jäädäkseni. Minä muutin Ruotsista.”
”Aa”, Gabby näytti hivenen yllättyneeltä, mutta vakuuttui kuullessaan korostuksen Alyssan äänessä. ”Ai, sitä se Nora – ”
”Missä sinä muuten olit koko yön?” Lily kysyi vetäessään hamettaan päälleen sänkynsä vieressä. Gabrielle käännähti Lilyyn päin.
”Missäs luulisit? Olisit voinut varoittaa etukäteen siitä illan ohjelmanumerosta. Minä nukuin neljännen kerroksen liikkuvassa portaikossa Romeon kanssa!”
Lily purskahti hyväntahtoiseen nauruun ja yritti pahoitella asiaankuuluvalla tavalla.
”Sentään Romeon kanssa, Gabby. Ei se niin kamalaa voinut olla”, Lily sanoi viattomasti, ja Gabrielle virnisti pienesti.
”Ei se ollutkaan, mutta illalla oli kamalaa huomata seisovansa liikkuvalla alustalla. Romeo meinasi tippua alas eikä me sen jälkeen uskallettu liikkua enää mihinkään.”
Emily nauroi, mutta Lilyn näytti nyt huolestuneelta.
”Toivottavasti kukaan ei satuttanut itseään.”
”Mitä eilen oikeastaan tapahtui?” Alyssa kysyi hitaasti keskeyttäen Lilyn pohdinnan. ”Minä en halunnut tulla juhliin tekemään näyttävää sisääntuloa, vaikka rehtori pyysikin minut mukaansa, vaan tulin suoraan tänne. Ja jossain vaiheessa kaikki pimeni.”
Emily vilkaisi Lilyyn, joka vaikutti haluttomalta kertomaan olevansa kaiken takana. Emily kertoi lyhyesti koko tarinan.
”Kuka on James?” Alyssan äänestä oli kuultavissa huonosti peiteltyä kiinnostusta.

Nora törmäsi Peteriin lentäessään poikienmakuusaliin. Peterin ympärille kiedottu pyyhe oli pudota, ja Nora rääkäisi pelästyneenä ja peitti äkkiä silmät käsillään.
”Kaikki hyvin, Nora”, Peter töksäytti Noralle kietoessaan pyyhettään ympärilleen. ”Mutta eikö teiltä saa edes aamulla rauhaa?”
Nora kurkisti sormiensa lomasta huonetta ja huokaisi helpotuksesta, kun ei nähnyt muita liian paljaita vartaloita siellä. Remus ja James napittivat jo kauluspaitojaan, ja Sirius tuhisi sängyssään. Nora vilkaisi seinällä tikittävää kelloa, joka näytti hieman yli seitsemää. Ei ihme, että Sirius piti viisaimpana pysytellä vielä sängyssään.
”Jokin vialla, Nor?” James kysäisi työntäessään muodonmuutoskirjaansa laukkuun. Nora puri huultaan. Kelmit olivat jo liian tottuneet hänen yhtäkkisiin vierailuihinsa. He olivat liian tottuneet häneen. Ehkä he pitivät häntä jopa itsestäänselvyytenä jo. Nora nyökkäsi Jamesin kysymykseen.
”Ei-kenenkään sänky kuuluu nykyisin Alyssalle”, Nora kiristeli hampaitaan Alyssan nimen kohdalla. Tytöstä seuraisi ihan varmasti vaikeuksia heidän jokapäiväiseen normaaliin elämäänsä. Siriuksen elämään ainakin. Itsehän poika oli etsiskellyt tyttöystävää, mutta oli joutunut toteamaan Tylypahkan tason laskeneen huomattavasti. Alyssa olisi tason kohennus, ja Sirius tarttuisi syöttiin enemmänkin kuin innoissaan. Noraa ajatus ei miellyttänyt, vaikka hän totesikin haluavansa vain olla pojan ystävä. Mitä jos Sirius lupauksestaan huolimatta unohtaisi Noran?
”Kuka on Alyssa?” Remus kysyi kiinnostuneena. Nora mulkaisi poikaa pahasti. Remuksen nyt viimeiseksi oletti kiinnostuvan uudesta tytöstä. Olihan pojalla jo omissa tytöissäänkin tarpeeksi selvittelemistä.
”Uusi oppilas. Ruotsista”, Nora selvitti ja mittaili katseellaan nukkuvaa Siriusta. Pitäisikö Sirius herättää kovakouraisesti vai säikäyttämällä?
”Ooh, onko hän vaalea?” Peter kysyi innostuneena. Sekä Jamesin että Remuksen käsissään pitelemät koululaukut että Noran paha katse lennähtivät Peterin päälle.
”Pete, sinä seurustelet”, Remus moitti.
”Ai niin”, Peter muisti laukkujen alta esiin kaivautuessaan. ”Mutta ei se paljon sinuakaan haitannut, Kuutamo.”
Remus ärisi Peterille vaarallisesti. ”Laura. Suuteli. Minua. Onko selvä?”
Nora käänsi katseensa takaisin Siriukseen. Säikäytysherätys olisi varmasti tehokkaampi. Tyttö asteli huoneen poikki Siriuksen luokse ja asettui varovasti makaamaan pojan viereen. James kääntyi kiinnostuneena seuraamaan tapahtumia, ja Remus ja Peter lopettivat leikkimielisen paininsa lattialla.
Nora kohotti kättään ja siveli Siriuksen hiuksia pois silmiltä.
”Aika herätä, kultapoju”, Nora kuiskasi pojan korvaan ja oli painaa huulensa pojan poskelle, mutta muisti viime hetkellä kenestä oli kyse. Sirius käännähti hieman niin, että Noran huulet olivat vahingossa osua pojan omille. Nora sävähti himpun kauemmas ja tarkkasi Siriuksen hidasta heräämistä. Siriuksen ilme oli uneliaan raukea ennen kuin pojan silmät ehtivät viestittää aivoille edessä hymyilevän Noran kuvan.
”Nora, helvetti! Pois minun sängystäni.” Sirius vetäisi peiton korviinsa, ja Nora rysähti lattialle.
”Saamari, Sirius, kohteletko sinä jokaista tyttöä tällä tavoin”, Nora kihisi kiukusta lattialla. Siriuksen ääni kuului epäselvänä muminana peiton alta, ja James oli katketa naurusta.
”Mitä sinä teit minun sängyssäni?”
Nora kipusi ylös lattialta ja oikoi vaatteitaan.
”Olin varastamassa poikuuttasi kuule”, tyttö tiuskaisi. ”Mitä sinä oikein kuvittelet? Herätin sinua tietenkin!”
Siriuksen pää pilkisti esiin peiton kulmasta. ”Meinasin saada sydänkohtauksen”, Sirius valitti. ”Mitä jos olisin nukkunut alasti?”
Nora yritti hetken kuvitella näkymää, ja Sirius huomasi sen varsin hyvin, sillä tämä tökkäsi tyttöä kylkeen. Nora vavahti taaemmas.
”Minä olin peiton päällä”, tyttö puolusteli järkyttyneenä pelkästä ajatuksestakin. James veti henkeä viereisellä sängyllä ja yritti palauttaa itsensä peruslukemille.
”Oliko sinulla jotain asiaakin?” James kysäisi noutaessaan laukkunsa takaisin Peterin sängyltä. Nora kyyräili hetken Siriusta ennen kuin muisti Alyssan, jonka takia oli alun perin tullutkin vierailulle.
”Tulin vahtimaan, että Sirius käyttäytyy, kun tapaa uuden oppilaan.”
”Uuden oppilaan?” Sirius nousi kiinnostuneena ylemmäs ja peitto valahti yläruumiin ympäriltä. Nora veti kädet silmilleen ja kääntyi poispäin. ”Kuule, minun vatsalihakseni ovat ihan katsomisen arvoiset”, poika lisäsi Noralle.
”Alyssa muutti Ruotsista, ja hänet lajiteltiin eilen Rohkelikkoon”, Nora selitti kääntymättä katsomaan Siriuksen mainostettuja vatsalihaksia.
”Onko hän hyvännäköinen?” Sirius urkki heti. Nora avasi silmänsä ja kiljaisi peilille, joka heijasti puolialastonta Siriusta. Tyttö heittäytyi äkkiä päin Jamesin sänkyä ja hautasi kasvonsa pojan tyynyyn eikä vastannut.
”Onko minussa jotain vikaa tänä aamuna?” Sirius kysyi Jamesilta ja nousi peilailemaan itseään. James pudisti huvittuneena päätään.
”Etkö sinä muista, että Nora löi joskus vetoa siitä, ettei tulisi koskaan katsomaan sinun vähäpukeista vartaloasi”, James muistutti ystävälleen. Sirius kääntyi katsomaan Noraa, joka nyökytteli kiivaasti Jamesin tyynyä vasten.
”Totta”, Sirius pohti. ”Mistä me löimme vetoa?”
Nora mutisi jotain tyynylle.
”Anteeksi, kulta, emme saaneet selvää”, James virnisti, vaikka muisti täydellisesti, mistä Sirius ja Nora olivat lyöneet vetoa.
”Minä lupasin häätää Hannahin kimpustasi, jos häviän”, Nora toisti tyynyn takaa. ”Keinolla millä hyvänsä.”
Siriuksen ilme kirkastui. ”Olet tervetullut katselemaan minua koska tahansa, Nor”, poika ilmoitti marssiessaan suihkuun.

Emily hyppi muiden edellä alas oleskeluhuoneeseen ja kuunteli puolella korvalla Gabriellen selostusta viimeyöstä. Portaikossa oli kuulemma ollut sangen epämukavaa, ja nukkumisesta ei ollut aluksi tullut juuri mitään, kun ympäri linnaa kuului vähän väliä kiljaisuja. Lily alkoi jo epäilyttävästi näyttää huonovointiselta kuullessaan Gabbyn kertomusta. Tyttö oli niin huolissaan ihmisten loukkaantumisesta ettei edes näköjään muistanut olla äkäinen Jamesin viimeiltaisesta lähentelystä vaan siirtyi raivoamaan pojalle aivan muista asioista kelmien tullessa alas omasta makuusalistaan.
”Jos joku on taittanut niskansa eilen, minä en enää ikinä puhu sinulle”, Lily huusi hermostuneesti pojalle tökkiessään tätä kiivaasti kylkeen. ”Minähän sanoin, että se oli huono idea!”
James vangitsi näppärästi Lilyn kädet omiinsa ja esti tyttöä tökkimästä enempää.
”Rauhoitu. Kaikki ovat varmasti kunnossa”, James vakuutteli työntäessään Lilyä kauemmas, kun tyttö oli alkanut potkia.
”Ai jaa. Gabby nukkui neljännen kerroksen liikkuvassa portaikossa yön ja meinasi melkein tippua alas niistä!”
Jamesin katse lennähti kiinnostuneena Gabrielleen, joka mutisi jotain Romeosta.
”Jos McGarmiwa haluaa tulla juttelemaan tänään, sinä otat vastuun”, Lily tiuskaisi ja yritti potkaista vielä kerran. James väisti taitavasti.
”Lopetitteko te jo?” Sirius kysyi Jamesin takaa. ”Minä haluaisin päästä esittäytyä tälle kaunokaiselle”, Sirius viittasi Alyssaan, joka tuijotti lumoutuneena Jamesia. James päästi irti Lilystä ja väistyi suosiolla syrjemmälle, kun Sirius tunki hänen ohitseen Nora sitkeästi käsipuolessaan riippuen.
”Sirius Musta, kelmi, sinkku ja valmiina auttamaan, jos tarvitset jotain”, Sirius ravisti Noran irti ja kumartui suutelemaan Alyssan kättä. Alyssa näytti otetulta eleestä.

Lily ei ollut iloinen huomatessaan niskojaan hierovia ihmisiä suuressa salissa. Näytti siltä, ettei melkein kukaan ollut löytänyt sokkeloisessa linnassa tietään takasin makuusaliinsa ja monet olivat Gabrielle tapaan joutuneet yöpymään kovalla lattialla. Opettajien pitkän pöydän ääressä istuva McGarmiwa ei kuitenkaan näyttänyt normaalia äkäisemmältä, joten Lily oletti sen enteilevän hyvää. Ehkä kaikki olivat sittenkin onnistuneet selviämään kunnialla läpi yön.
Suuressa salissa istuvat oppilaat kääntyivät uteliaina katsomaan, kun kelmit ja tytöt saapuivat saliin. Alyssa käveli kepeästi Siriuksen toisella puolella Noran kävellessä toisella. Tytöt katselivat kumpikin kattoon, Alyssa ihaillen, Nora poissaolevan näköisenä. Pöydissä kumarruttiin kuiskailemaan kiivaasti, kun Alyssa istui rohkelikkopöytään Siriuksen viereen.
Alyssa ei välittänyt ihmisten kuiskuttelussa vaan kääntyili innoissaan paikoillaan mustat hiukset viistäen ajoittain Siriuksen kasvoja. Nora tuhahteli leivälleen.
”Toivottavasti Tessa ei juokse oksentelemassa tällä kertaa”, Emily tokaisi rikkoen hiljaisuuden, joka ryhmän välille oli muodostunut. Lily nyökkäsi. Viime viikon tunnilla asiassa ei ollut edetty askeltakaan eteenpäin Tessan raskauden takia. Nainen oli juossut luokkaan, huutanut jotain tuholaisesta ja juossut takaisin luultavasti vessaan oksentamaan. Lilyä säälitti Tessan tilanne, mutta hän ei kokenut voivansa tehdä mitään, koska Tessa ei halunnut kenenkään tekevän mitään. Ilmi selvästi nainen oli päättänyt pärjätä yksin ilman kenenkään muun apua.
Alyssa keskusteli nyt vilkkaasti Jamesin kanssa Tylypahkan ja Ruotsin velhokoulun Glåssenin eroista. Nora oli syventynyt viihdyttämään Siriusta, joka yhä loi haikeita katseita Alyssaan ja mutisi jotain Hannahin karkottamisesta.
Lily näki Shanen kiirehtivät saliin ja kohotti kättään. Poika ei huomannut elettä vaan miltei juoksi luihuisten pöytään Camillan luokse ja kumartui selittämään jotain tytölle. Lily laski kätensä alas ja kuvitteli tuntevansa jonkinmoista mustasukkaisuutta. Loppujen lopuksi Shane oli ihana ihminen, jolle oli pakko antaa mahdollisuus. Ja Lily – pitkän miettimisen jälkeen – halusi todellakin antaa sen mahdollisuuden Shanelle.

”Aah, sinä”, Tessa hyppäsi pöydälleen Alyssaakin kalpeampana ja tiirasi tyttöä päästä varpaisiin. Alyssa hymyili Tessalle.
”Minä”, tyttö vahvisti ja istui jäljelle jääneelle, keltaiselle tyynylle lähelle ovea. Tessa hymähti ja hypisteli punaruskeaa hamettaan mietteliäänä.
”Haluaisitko kertoa jotain itsestäsi ennen kuin aloitamme?” Tessa kysyi, mutta äänensävy kieli siitä, ettei kieltävää vastausta otettu vastaan. Emily katsahti Alyssaan, joka vilkaisi ympärilleen. Hän nyökkäsi tälle rohkaisevasti, ja Alyssa nousi epäröiden ylös. Ennen kuin tyttö ehti sanoa sanaakaan Tessa harppasi äkkiä pois pöydältään ja juoksi ulos luokasta. Alyssa näytti hämmentyneeltä, mutta muut hymyilivät.
”Tessa on raskaana”, Emily selitti. ”Mutta kerro vain. Ei Tessa kuitenkaan paljoa välitä, vaikkei kuulekaan. Sellainen hän on.”
Alyssa hymyili Emilylle kiitollisena. ”No, minun nimeni on Alyssa. Olen syntynyt Englannissa, mutta perheeni muutti Ruotsiin pian syntymäni jälkeen. Minä kävin koulua Glåssenissa, joka on Pohjoismaiden arvostetuin velhokoulu. Ruotsissa koulu aloitetaan jo 10-vuotiaana, joten kävin siellä jo seitsemättä luokkaa, vaikka olen vasta 16-vuotias.
Me muutimme takasin Englantiin äitini työn takia, ja siirryin luonnollisesti tänne opiskelemaan, vaikka äiti olisi halunnut minun jatkavan Glåssenissa”, Alyssa kohautti olkiaan. ”Ei kai tässä muuta.” Tyttö siirtyi takasin istumaan.

”Kiitos, Alyssa”, Tessa tokaisi vavahtelevalla äänellä tullessaan takaisin luokkaan. ”Hyvin valaiseva selostus.”
Oppilaat hymyilivät Tessalle. Nainen pyöritteli silmiään itsekseen ja loikkasi takaisin pöydälleen.
”Miten teidän elokuvanne sujui ennen kuin lähdit, Alyssa?” Tessa kysyi, ja kaikki kääntyivät taas kiinnostuneina katsomaan Alyssaan. He olivat autuaasti unohtaneet, että elokuvaprojekti oli kansainvälinen.
Alyssa kohautti olkiaan. ”Eivät menettäneet muuta kuin hyvän puvustajan”, tyttö kertoi. ”Ihan hyvässä mallissa se oli kai.”
Tessa tuhahti. ”Ei millään pahalla, mutta ruotsalaiset eivät koskaan ole menestyneet hyvin. Glåssen luulee aina olevansa ylivoimainen vain sen takia, koska se sattuu olemaan paras koulu Pohjoismaissa”, Tessa tuhahti taas. ”Suomen Viivatuli, vai mikä ikinä onkaan, ei ole kovin korkeatasoinen vertailukohde.”
Alyssa mutisi itsekseen jotain Virvatulesta.
”Mitä sanoit?”
”Se on Virvatuli”, Alyssa korjasi Suomen taikakoulun nimen. ”Ja siellä on korkein peikkojenkoulutustaidon omaavien velhojen lukumäärä koko maailmassa.”
”Sehän kertookin paljon”, Tessa supisti suutaan, että kaikille tulisi varmasti selväksi, mitä mieltä nainen oli sekä Virvatulesta että Glåssenista. Alyssa sulki suunsa loukkaantuneen näköisenä eikä jatkanut kiistaa Glåssenin erinomaisuudesta nähtyään Tessan ilmeen. Tessa näytti tyytyväiseltä voitettuaan väittelyn.
”Jospa sitten siirtyisimme omaan, tasokkaaseen elokuvaamme. Sirius”, nainen loi Siriukseen tiukan katseen, joka kieli siitä, että elokuvan oli parasta olla paremmassa mallissa kuin Glåssenin elokuva, ”miten meillä menee?”
Sirius kaivoi laukustaan samettipussin ja helisytteli sitä.
”Enää pari kohtausta puuttuu, ja editointi on jo aloitettu.”
Tessa näytti entistäkin tyytyväisemmältä suojattiensa toimintaan ja loi omahyväisen katseen Alyssaan, joka luultavasti edusti Tessan silmissä koko ruotsalaista velhoyhteiskuntaa. Mitä Tessalla oli ruotsalaisia vastaan? Tuskinpa nainen itsekkään tarkalleen sitä tiesi.
”Lily, James.”
Mainittu kaksikko paransi asentoaan ja hymyili odottavasti Tessalle.
”Onko teidän suutelukohtauksenne jo valmiiksi hiottu?”
Alyssan katse lennähti jälleen Jamesiin, jota tyttö oli tuijotellut haaveellisen näköisenä koko aamun. Lily punastui, ja James virnisti.
”Se alkaa muotoutua”, poika vastasi ja loi hiljentävän katseen Lilyyn, kun tyttö oli aikeissa väittää vastaan. Lily vilkaisi nopeasti Shaneen, joka katseli kattoa siihen malliin, ettei olisi ollenkaan halunnut istua koko huoneessa.
Tessa nyökkäsi hyväksyvästi eikä jatkanut aiheesta. Sen sijaan nainen veti selkänsä takaa pinkan papereita ja viskasi ne lattialle. Kaikki tavoittelivat itselleen yhtä papereita, ja Tessa joutui yskäisemään pari kertaa saadakseen jälleen huomion sinne, minne se piti kohdistaa aina, kun hän oli huoneessa: itseensä. Emily yritti samaan aikaan katsoa sekä Tessaa että paperia. Paperin lukeminen oli näin ollen hankalaa, mutta Emilyn onnistui saada selvää koukeroisista kirjaimista.

Taikaministeriön kansainvälisen taikayhteistyön linjan tiedote kansainväliseen taikayhteistyön parantamiseksi järjestettyyn elokuvaprojektiin osallistuvalle Tylypahkan noitien ja velhojen koululle:

Aikataulu on alustava ja mahdollisista muutoksista tiedotetaan projektiin osaa ottaville opettajille ja oppilaille myöhemmin tai vastaavasti aikaisemmin taikaministeriön kansainvälisen taikayhteistyön linjan resurssien ja ministerien ajan mukaan.


”Emily, saisinko täyden huomiosi?” Tessa kysyi ystävällisesti. Emily lopetti sekavan tiedotteen lukemisen ja käänsi katseensa kokonaan Tessaan. Nainen yritti hymyillä kiitokseksi, vaikka olikin alkanut taas epäilyttävästi vihertää meikkikerroksensa takaa.
”Yritän puhua nopeasti, koska tuholainen tekee kammottavaa jälkeä, vaikka olenkin tyhjentänyt miltei jokaiset matami Pomfreyn antaman lääkepurkin – se nainen ei tosiaankaan tiedä näistä asioista yhtään mitään”, Tessa puhua pälpätti niin, että sai tosiaan olla tarkkana saadakseen napattua kaikki oleelliset sanat talteen.
”Paperin teksti on taikaministeriön kansainvälisen taikayhteistyön linjan johtavan ministerin laatimaa, joten älkää yrittäkö ymmärtää sitä. Mainittu mies on maailman toiseksi pahin ääliö, joten sen pitäisi selittää tekstin laadun”, Tessa selitti, eikä välittänyt Siriuksen kädestä, joka huitoi ilmassa. Sirius puhui silti, eikä Tessa voinut välttyä kuulemasta.
”Kuka on pahin ääliö?”
”Haluaisin sanoa, että sinä, mutten voi. Se ei tosiaankaan kuulu sinulle, Sirius”, Tessa ärähti. ”Tuo paperi siis oli pakko antaa teille, vaikkette te siitä mitään tajuakaan. Heittäkää minun puolestani vaikka roskiin se. Joka tapauksessa, jos se olisi kirjoitettu selvällä englannin kielellä, se olisi sisältänyt yksityiskohtaisen aikataulun elokuvaprojektin palkintojen jaosta ja sen jälkeisistä tapahtumista. Kiitos sen kirotun TKYL:n johtavan ministerin joudun kääntämään tuon tekstin teille, vaikka minulla olisi parempaakin tekemistä. Eli siis kaikkihan tietävät, että palkintojen jako tapahtuu – ”, Tessa vihersi nyt jo kiitettävästi. Nainen pomppasi pöydältään kesken lauseen ja katosi ovesta ulos huutaen jotain, minkä ehkä olisi jotenkin kääntämään anteeksipyynnöksi.
Oppilaat jäivät istumaan paikoilleen luokkaan tulkitsemaan johtavan ministerin kirjoittamaa paperia, johon oli miltei jokaiseen lauseeseen tungettu sanat taikaministeriön kansainvälisen taikayhteistyön linja.

Pian Tessan katoamisen jälkeen käytävältä alkoi kuulua tuttua hyminää. Avoimesta ovesta lipuikin pian sisälle Yosumi, joka näytti kaikkea muuta kuin omalta tyyneltä itseltään. Hyminä oli ärtynyttä murinaa, ja ilme miehen kasvoilla ei tiennyt hyvää.
”Neiti Tessa siis jätti teidät tänne”, Yosumi hymisi ja leijaili peremmälle huoneeseen. Alyssa tuijotti ilmestystä suu auki, minkä Yosumi huomasikin pian. ”Aah, sinä”, mies virkkoi täsmälleen samalla tavalla kuin Tessakin aiemmin. Tällä kertaa Alyssa ei vastannut, tuijotti vain. ”Toivottavasti tapaamme pian toisenlaisen oppiaineen parissa.” Jokin miehen äänessä sai oppilaat ymmärtämään, ettei Yosumi liiemmin arvostanut Tessan opettamaa ainetta.
Yosumi leijaili ympäri luokkaa kuin olisi ollut täysin normaalia, että hän tuli jatkamaan Tessan opetusta. Mies katseli kiinnostuneena seinillä olevia kuvia ja hymähteli välillä epäystävällisenkuuloisesti.
”Neiti Tessa mainitsi ohi juostessaan, että teillä oli jäänyt jonkinlainen tiedotteen kääntäminen kesken”, Yosumi tuumasi hetken päästä. Tyynyillä istuvat oppilaat nyökyttelivät päätään, ja Sirius oikoi kätensä ilmaan.
”Kutsutko sinä professori McGarmiwaakin neiti Minervaksi?” poika uteli. Yosumi käännähti Siriukseen päin niin nopeasti, ettei vauhti ihan heti loppunutkaan, vaan mies pyöri muutaman kerran ympäri ennen kuin sai itsensä hallintaan.
”En tietenkään”, Yosumi sanoi pöyristyneenä. ”Professori on minua paljon vanhempi. Häntä pitää puhutella kunnioitettavasti.”
Sirius rypisti otsaansa. ”Etkö sinä itsekin ole aika vanha?”
Yosumi näytti hetken aikaa hämmentyneeltä. Mies vilkaisi itseään. ”Ooh, unohdin.”
Noran piti purra huultaan ettei olisi nauranut. Yosumi oli juuri sellainen tyyppi, jonka olisi voinutkin kuvitella unohtavansa oman ikänsä.
”Miten sinä sitten puhuttelet McGarmiwaa?” James jatkoi Siriuksen ajatusta eteenpäin. Yosumi hymisi ja leijaili paikallaan ylös alas.
”Professoriksi tai rouva professoriksi.”
”Onko McGarmiwa naimisissa?” Sirius huudahti häkeltyneenä. Yosumi ei näyttänyt tyytyväiseltä itseensä vaan hymisi hermostuneena.
”Kysy häneltä itseltään, jos haluat tietää, herra Sirius”, mies vastasi hyristen. ”Mikä tiedote teille piti kääntää?” hän jatkoi aihetta vaihtaen. Emily kurotti antamaan oman kappaleensa ylös Yosumille. Yosumi tiiraili tiedotetta tarkkaavaisesti, rypisti sen sitten ja heitti päin seinää.
”Roskaa.”
”Sitähän minäkin sanoin”, Tessan ääni sanoi ovelta. Yosumi käännähti taas liian nopeasti ja jäi pyörimään ilmaan Tessan tullessa sisälle luokkaan. Naisen kasvoilla kimmelsi hikipisarat, ja nutturasta oli irronnut liikaa hiuksia. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt Tessaa yhtä harkitsemattoman näköisenä. Yleensä nainen oli oksennusreissunsa päätteeksi viettänyt kymmenisen minuuttia omassa huoneessaan meikkaamassa itseään kuntoon. ”Hugh Howard on ääliö. On aina ollut ja tulee aina olemaan.” Tessa hyppäsi pöydälleen ja katsoi yhä pyörivää Yosumia hiven hymyä suupielessään. ”Miten teidän päivänne on alkanut?” Tessa kysyi muodollisesti Yosumilta. Emily oli vaistoavinaan Tessan kunnioittavassa puhuttelussa pienen arvostuksen vanhaa velhoa kohtaan.
Yosumi lopetteli pyörintäänsä ja näytti hivenen sekavalta avatessaan suunsa.
”Samalla lailla kuin sinunkin”, Yosumi hymisi tavallistakin enemmän niin paljon, että sanoista sai tuskin selvää.
”Te ette sentään ole raskaana”, Tessa hymähti katkerana, ja Yosumin hyminä muuttui jälleen äkäisempään suuntaan.
”Mutta sinä olet”, Yosumi sanoi kuulostaen jotenkin syyttävältä. Tessa tuijotti Yosumia hämmentyneenä ja nyökkäsi hitaasti.
”Niin. Minä olen. Ikävä kyllä.”
”Oletko varma, että se on ikävä asia, Tess – ”, Yosumi kysyi kiivaasti, ja Tessan hengitys tiheni jostain syystä. ” – aaaa”, Yosumi venytteli Tessan nimeä hämillään. ”Neiti”, töksäytti mies lopuksi ja leijui kiireesti ovelle.
”Sayônara”, mies humisi ennen kuin ampaisi ulos ovesta.
Tessa istui hievahtamatta pöydällään ja näytti typertyneeltä.
”Tuo mies on aivan sekopäinen”, nainen totesi vihdoin.

Lily kiirehti käytävällä eteenpäin etsien katseellaan Shanea. Poika oli rynnännyt Tessan luokasta ulos sellaista vauhtia, ettei Lily, joka oli yrittänyt viritellä keskustelua pojan kanssa, ollut pysynyt perässä. Lilyn katse kiersi oppilastäyteisiä käytäviä, mutta ei tavoittanut Shanea. Tyttö potkaisi turhautuneena seinän vieressä majailevaa haarniskaa sillä seurauksella, että Riesu lennähti ulos haarniskasta ja alkoi vihaisesti paiskoa tyttöä hammastikuillaan.
”Tämä on minun haarniskani”, Riesu kiljui Lilyn perään tytön paetessa paikalta. Lily tuhahti itsekseen sekä Riesulle että Shanen käytökselle ja kiiruhti kohti loitsukäytävää, jonne Shanenkin oli jossain vaiheessa pakko tulla.

Shane tulikin käytävään heti edellään kipittävän Lipetitin perässä jutellen vilkkaasti Camillan kanssa. Lipetit hoputti kaikki luokkaan ja käski heitä sulkemaan suunsa niin, ettei Lilyllä ollut toivoa vaihtaa sanaakaan Shanen kanssa. Shane ei edes vastannut hänen katseeseen. Lilyä alkoi pikku hiljaa suututtaa. Ensin Shane oli esittänyt niin ihastunutta kuin vain olla ja voi, ja nyt, kun Lily vihdoin oli valmis kehittelemään jotain ystävyyttä suurempaa heidän välilleen, poika ei edes katsonut tarpeelliseksi todistella hänen olemassaoloaan.
”Neiti Evans?”
Lily kohotti katseensa pulpetistaan ja näki yli puolen luokan ja Lipetitin tuijottavan itseään odottavana.
”Sininen”, Emily sihisi hampaidensa välistä, mutta ennen kuin Lily ehti avata suutaan vastatakseen kysymykseen Lipetit oli jo kääntynyt Alyssan, joka istui luokan perällä ainoassa vapaassa tuolissa, puoleen.
”Keltainen?”, Alyssa veikkasi välinpitämättömänä. Lipetit pudisti päätään säälivänä, mutta antoi ilmeisesti väärän vastauksen anteeksi, koska Alyssa oli ensimmäistä päivää koulussa.
”Neiti Pratt?”
”Sininen”, Emily vastasi ja ansaitsi viisi pistettä Rohkelikolle siitä yksinkertaisesta syystä, että muisti ainoana luokassa horjutustaian värin.
”Mitä tästä loitsujen väriominaisuuksien tiedosta on hyötyä?” Lipetit jatkoi kuulusteluaan ja kohdisti katseensa tällä kertaa Siriukseen, joka kuiski kiihkeästi Jamesin kanssa. Sirius kohottautui täyteen pituuteensa oman nimen kuullessaan ja antoi täydellisen vastauksen. Lipetit näytti tyytyväiseltä, ja Lily vaipui taas ajatuksiinsa. Pitikö ajan alkaa aina madella, kun sen halusi kulkevan nopeammin?

Päivän viimeisiin tunteihin, muodonmuutoksiin, mennessä Lilyn ei ollut onnistunut vieläkään tavoittaa Shanea. Poika oli menestyksekkäästi livahtanut joka kerta näkymättömiin, kun Lily oli tullut vaarallisen lähelle. Kopioidessaan McGarmiwan antamia läksyjä taululta Lily päätti vakaasti onnistua pysymään Shanen perässä tällä kertaa. Hän oli aika varma siitä, minne päin poika oli suuntaamassa. Camillalla oli tällä hetkellä SOAPia kerrosta ylempänä Tessan luokassa, ja Lily arveli, että Shane, joka oli viettänyt luultavasti koko päivän Camillan kanssa, jatkaisi sitä linjaa edelleen. Lily aikoi kuitenkin saavuttaa pojan ennen kuin tämä ehtisi turvallisesti Camillan suojaan. Häntä nauratti tunkiessaan kirjoja laukkuunsa. Hänhän oli kuin mikäkin poikien perässä juokseva idiootti. Idiootti tai ei, Shanen kanssa piti puhua. Shanella piti kertoa, että Lily antaisi tälle mahdollisuuden. Mahdollisuuden osoittaa heidän yhteen kuuluvuutensa. Mahdollisuuden, jonka vuoksi James olisi voinut vaikka tappaa.
Lily kiiruhti käytävää eteenpäin välittämättä ihmisistä, jotka loivat häneen ärtyneitä katseita. Shane kääntyi juuri kulman taakse Tessan käytävään eikä kuullut Lilyn huutoa. Lily huitaisi vahingossa erästä haarniskaa juostessaan ohi.
”Jätä minut jo rauhaan, enkeli-Evans”, Riesu ryhtyi kiljumaan hänen takanaan. Lily kääntyi huutamaan anteeksipyynnön räyhähengelle, joka tuntui viihtyvän nykyään haarniskoissa. Riesu nakkeli niskojaan ja heitti purkkansa Lilyn perään. Purkka osui Dinan sammakkoon, joka kyykki nurkassa. Sammakko alkoi rääkyä vaativana ja hypellä paikoillaan saadakseen purkkaa pois selästään. Lily ei jäänyt katsomaan, miten tilanne jatkui vaan syöksyi kulman taakse ennen kuin Riesu ehti keksiä jotain muuta heitettävää.
Tessan käytävä loisti tyhjyyttä. Raollaan olevan oven takaa kuului kuitenkin epämääräistä ääntä, ja Lily asteli lähemmäs. Tessa istui luokassaan ei tavallisella paikallaan pöydän päällä vaan isolla, pinkillä tyynyllä lattialla ja mutisi kirosanoja vatsalleen.
”Minä vihaan sinua. Minä vihaan isääsi. Minä vihaan kaikkea, mikä vain liittyykään sinuun”, nainen kertoi hiljaa, ja Lily piti parhaimpana hiipiä pois, koska hänestä tuntui, ettei Tessa halunnut todistajia vihanpurkaukselleen.
Tyttö hiippaili oven ohi kohti seuraavaa kulmausta. Shane ei voinut olla kaukana. Eikä Shane tosiaankaan ollut. Kääntyessään kulmasta Lily näki Shanen seisovan keskellä käytävää kummallisesti eteenpäin nojautuneena ja oli hihkaista helpotuksesta. Ääni kuitenkin tukahtui kurkkuun, kun Shane siirtyi aavistuksen verran Lily näki, kenen puoleen poika oli kumartunut. Camillan oli joutunut kurottautumaan varpailleen ylettääkseen suutelemaan pitkää Shanea.
Lily perääntyi takaisin käytävään, josta oli tullut. Päässä kaikui se samettisen vääristynyt ääni, jonka Lily oli tavannut painajaishuoneessa. ”Sinä olet yksin, kukkaseni. Yksin.”
Shane oli pitänyt hänestä. Shane oli yrittänyt suudella häntä. Shane oli Jamesin lisäksi ainoa, joka oli koskaan osoittanut mitään mielenkiintoa häntä kohtaan. Ja Jamesia ei otettu huomioon, koska Lily ei oikeasti merkinnyt Jamesille mitään muuta kuin haastetta. Tai kenties voitettavaa vetoa. Shanelle hän oli kuvitellut merkitsevänsä enemmän. Ja silti Shane meni suutelemaan Camillaa, kun Lily oli juuttunut miettimään vaihtoehtojaan. Shane oli jättänyt hänet. Hylännyt. Hän oli yksin. Se painajainen, se ääni, oli ollut oikeassa. Hänellä ei ollut ketään. Ei ketään, joka olisi välittänyt tai jaksanut pysyä rinnalla huolimatta hänen viivyttelystään.
Lily juoksi käytävää pitkin ohi yhä rähjäävän Riesun ja villinä pomppivan sammakon. Hän halusi pois. Ei ollut kuin yksi asia, mikä saisi olon tuntumaan normaalilta. ”Kuolema on ystävä”, samettiääni kertoi päässä. Lily tiesi, että hänen olisi tehtävä se.

Lily juoksi portaat ylös poikien makuusaliin ”kuolema on ystävä”-jankutus päässään soiden. James istui Siriuksen kanssa lattialla ja jutteli Alyssan, joka istui ylempänä sängyllä, kanssa. Emily ja Nora kasasivat korttitaloa huonoin tuloksin Siriuksen sängyllä. Kaikki käänsivät hämmentyneinä katseensa Lilyyn, joka kumartui huohottamaan oven suussa.
”Minä – minä päätin sen”, Lily henkäisi katkonaisesti.
”Minkä?” Sirius kysyi hämmentyneenä tajuamatta, mistä tyttö puhui.
”Juontipäivän.”
James kohottautui innostuneena lattialla parempaan asentoon.
”Ja?”
”Tänään”, Lily puuskahti, ja samettiääni päässä tuntui villiintyvän ilosta: ”Se koituu kuolemaksesi, kukkanen. Olen ylpeä sinusta.”
”Tänään?” James kähähti liian innoissaan puhumaan selvästi.
”Nyt”, Lily vahvisti, ja James pomppasi hihkuen ylös lattialta.
”Me tarvitsimmekin juuri hieman tuuletusta, vai mitä, Anturajalka?”
Sirius nyökkäsi virnuillen. ”Miten vain prinsessa käskee!”
Nora hyppäsi ylös sängyltä kaataen autuaana Emilyn kasaaman talon alun.
”Minä haluan mukaan. Kiltit, ottakaa minut mukaan”, Nora rukoili ja kompastui Siriuksen sääreen pyrkiessään Lilyn luokse. ”Kiltti, Lily”, Nora aneli noustessaan ylös Siriuksen sylistä, jonne oli kaatunut. Sirius auttoi tyttöä työntämällä tämän olkapäistä pois päältään.
Lily pudisti päätään vinhasti yrittäen karkottaa sieltä kaikki järkevät ajatukset.
”Ei tällä kertaa, Nor”, tyttö päätti. Nora näkee minun lävitseni, Lily ajatteli. Nora on liian taitava. Eikä Nora saa pilata tätä nyt, minä haluan unohtaa kaiken. Kaiken.
Nora jatkoi penäämistään, kunnes Emily veti kumartui sängyn alle ja penkoi Siriuksen tavaroiden seasta pölyisen kameran. Tyttö heitti kameran Jamesille.
”Juottakaa Lily ja ottakaa kuva todistukseksi Noralle.”
James virnisti ja kampesi Siriuksen ylös lattialta.
”Oletko sinä valmis?” James kysyi Lilyltä, joka nyökkäsi.
”Haen vain viittani.”

Lily oli olettanut, että he käyttäisivät etuovea niin kuin normaalit ihmiset tuppasivat käyttämään halutessaan poistua linnasta. Sirius ja James kuitenkin vain nauroivat hänen ponnettomille yrityksilleen käyttää ovea. Pojat johdattivat häntä kohti linnan sisäosia, eikä Lily voinut muuta kuin juosta tottelevaisesti perässä ja yrittää unohtaa järkevän itsensä, joka kiljui juoksemaan karkuun vielä, kun siihen oli mahdollisuus.
He saapuivat rumaa, yksisilmäistä noitaa esittävän patsaan luokse, ja Sirius kaivoi taskustaan pergamentinpalan ja mutisi sille muutaman sanan. Paperiin alkoi piirtyä kirjoitusta ja viivoja. Lily hivuttautui eteenpäin ja yritti kurkkia paperin sanomaa. Sirius kuitenkin piteli paperia niin, ettei Lily erottanut muuta kuin sanat herra Kuutamo.
”Riesu on tulossa, mutta me ehditään kyllä ennen sitä”, Sirius kuiskasi hiljaa, ja Lily katsahti ympärilleen. Käytävällä ei ollut ketään, mutta jos oikein höristi korviaan saattoi, kuulla Riesun mielipuolisen käkätyksen lähestyvän.
”Halkios”, James mumisi ja näpäytti patsasta. Siihen ilmestyi tummanpuhuva reikä, jonne Sirius katosi pikimmiten.
”Sinun jälkeesi”, James viittasi kehottavasti Lilylle. Lily perääntyi askeleen.
”Jos kuvittelet, että minä olen menossa tuonne, niin kuvittelet väärin. Minähän en tunge itseäni tuollaisiin paikkoihin.”
”Älä heti ala harata vastaan, Lily. Sinne nyt, meillä ei ole aikaa.” James tarttui Lilyä käsivarresta ja työnsi hänet pää edellä aukkoon. Lily liukui jonkinmoista liukumäkeä alas ja tömähti maahan Siriuksen jalkojen juureen yhdessä Jamesin laukun kanssa. Sirius auttoi hänet pystyyn ja siirsi sopivasti syrjään Jamesin tieltä.
”Missä me olemme?” Lily tivasi pojilta, kun Jameskin autettiin pystyyn. Sirius siisti vaatteitaan.
”Tervetuloa elämään kelmin elämää, kukkanen”, poika toivotti iloisesti. Lily veti taikasauvansa esiin pimeässä ja loitsi siihen valon. Siriuksen kasvot näyttivät aavemaisilta loisteessa.
”Älä kutsu minua kukkaseksi”, Lily sanoi matalasti huoneen äänen muistuessa mieleen, ja Sirius nosti kätensä ylös antautumisen merkiksi.
”Hei, ei kai me aleta taas jankuttaa tätä samaa valitusta. Nyt mennään jo”, James keskeytti ja nappasi laukkunsa maasta. Loitsittuaan valon taikasauvaansa kuten Lilykin James lähti johdattamaan heitä eteenpäin. Lily mulkaisi vielä viimeisen kerran Siriusta lähtiessään seuraamaan Jamesia.

”Mikä tuo Jamesin ja Lilyn juttu oikein on?” Alyssa kysyi tunkiessaan tavaroitaan kaappiinsa. Alyssalla tuntui olevan samanlainen taktiikka saada mahtumaan kaappiinsa tavaroita kuin Norallakin. Kumpikin paiskasi lopuksi oven kiinni vauhdilla ja yritti estää tavaroita tippumasta takaisin ulos.
Tytöt olivat siirtyneet omaan makuusaliinsa sen jälkeen, kun Lily ja pojat olivat kadonneet muotokuva-aukosta ulos. Emilyllä ei nimittäin ollut mitään hinkua katsella Remusta, joka valmistautui poikien makuusalissa viettämään iltaa Lauran kanssa.
”James on ollut ikuisuuksia ihastunut Lilyyn”, Nora selitti tällä kertaa keltakantisen päiväkirjansa yli.
”Entä Lily?” Alyssa uteli työntäessään matka-arkkuaan jaloilla sänkynsä alle.
”Lily nyt ei tiedä, mitä hän haluaa”, Emily tuhahti. ”Tyhmempikin näkee, että he olisivat kuin luotuja toisilleen.”
Nora nyökkäsi pontevasti sängyltään. ”Lily on vihannut Jamesia aina ensimmäisistä luokista asti. Kuukausi sitten hän kuitenkin päätti antaa Jamesille mahdollisuuden niin kuin hän itse sanoo. Minä veikkaan, että Sirius uhkaili hänet lähtemään ulos.”
Alyssa näytti kysyvältä.
”James ja Sirius ovat olleet parhaita ystäviä ensimmäisestä luokasta lähtien. Sirius luultavasti kyllästyi kuuntelemaan sitä minä-rakastan-lily-evansia-veisausta”, Emily tuki Noran teoriaa. ”Se kyllä oli aika rasittavaa kuunneltavaa.”
”Ja Lily tuli niiltä treffeiltä, vai mikä tilaisuus nyt sitten olikaan, ja kertoi, että oli lyönyt vetoa Jamesin kanssa”, Nora jatkoi taas. ”Lily hävisi sen vedon ja joutui lähtemään Jamesin ja Siriuksen kanssa Tylyahoon juomaan. Kai sinä tiedät Tylyahon?”
Alyssa nyökkäsi. ”Me muutimme ihan kylän ulkopuolelle.”
”Lilyllä on aika tiukat mielipiteet juomisesta”, Emily kertoi päätellen käsissään olevan pipon viimeisenkin langan ja heittäen sen Noralle. Nora tunki punertavan ruskean pipon heti päähänsä ja kurottui peilailemaan itseään.
”Hän ei pitkään aikaan halunnut edes puhua koko vedosta, joten mikäköhän tällä kertaa sai muuttamaan hänen mielensä”, Nora pohti ja istui jälleen normaaliin asentoon sängylleen ja repi pipon päästään. ”Kiitos, Em.”

James piti kovaa vauhtia yllä eikä pysähtynyt edes pimeyteen kohoavien portaiden juurella vaan alkoi hyppiä niitä ylös. Lily kompasteli perässä niin nopeasti kuin pääsi, ja Sirius piti hyräillen perää.
James seisahtui vihdoin portaiden yläpäähän, ja Lily erotti jotain, jonka olisi voinut tulkita jonkinlaiseksi salaluukuksi. Lily oli juuri avaamassa suutaan, mutta James viittasi häntä hiljenemään. Poika käänteli päätään puolelta toiselle ja kuulosteli ylhäältä kuuluvia ääniä.
”Varmaan ihan turvallista mennä”, James mutisi lähinnä varmaan Siriukselle, sillä Sirius nyökkäsi, ja James kurotti avaamaan salaluukkua.
Lily kömpi luukusta Jamesin avustamana, ja viimeisenä tullut Sirius sulki luukun. Lily ei ehtinyt jäädä katsomaan huomaisiko sitä, jos erehtyisi katsomaan lattiaa, koska James kaivoi jo touhukkaana laukustaan hopeanharmaata viittaa.
Lily henkäisi. ”Onko tuo näkymättömyysviitta?”
James ei vastannut, virnisti vain.
”Ei ihme, ettei kukaan saa teitä ikinä kiinni laittomuuksista”, Lily mutisi. Sirius naurahti hyväntuulisesti ja tuli tottelevaisesti lähemmäs, kun James availi viittaa.
”Alatteko te heti lähennellä?” Lily tiukkasi, kun James veti hänet viitan alle lähelleen.
”Sinun pitää kyyristyä hieman, ettei meidän jalat näy”, James vastasi vain.
”Niin, minähän se pisin tässä olen”, tyttö mukisi, mutta koukisti kuitenkin hieman polviaan. ”Näpit irti minusta, Sirius.”
”Kuule, tässä on vähän vaikea olla osumatta sinuun, joten jos nyt tämän kerran viitsisit luopua pyhistä kosketussäännöistäsi”, Sirius kivahti takaisin ärtyneenä, koska niska vinossa ja jalat solmussa olo ei ollut mitenkään mukavaa.

Jotenkin he onnistuivat pääsemään ylös portaita ja ulos Hunajaherttuasta tappamatta toisiaan. Sirius vetäisi viitan heidän päältään, kun he saavuttivat tarpeeksi syrjäisen kujan, jossa ei ollut satunnaisia perjantaikulkijoita. Lily kavahti kiitollisena kauemmas pojista.
”Minne me menemme? Kolmeen luudanvarteen?” tyttö kysyi ja mietti kiivaasti onnistuisikohan vielä perumaan jutun jotenkin.
”Kolmeen luudanvarteen”, Sirius tuhahti. ”Rosmerta tuskin tarjoilee edes täysi-ikäisille mitään vahvempaa kuin sammalsiideri. Me menemme Liitelevään lepakkoon.”
Liitelevä lepakko ei sanonut Lilylle mitään. Tosin hän vietti yleensä aikansa Tylyahossa ravaten edestakaisin pääkatua Emilyn ja Noran perässä, eikä heidän kulkureitteihinsä kuulunut Liitelevät lepakot tai muutkaan lentelevät otukset.
James ja Sirius sitä vastoin näyttivät tietävät täydellisesti, missä Liitelevä lepakko sijaitsi. Pojat johdattivat häntä pitkin tummenevia kujia ohi kauppojen, joita Lily ei ollut koskaan nähnyt.
Lily oli odottanut kamalan näköistä räkälää, mutta Liitelevä lepakko olikin ihan siistin näköinen baari kujien risteyksessä. Ikkunat loistivat puhtautta, ja oven päälle oli ripustettu kuusen oksa.
”Se pitää hummelit loitolla”, James supatti Lilylle, kun he astuivat kellon kilahduksen saattelemana sisään. Lily aavisteli pahaa, joten ei kysynyt, mikä hummeli oikeastaan oli.
Baari oli paria velhoa lukuun ottamatta tyhjä. Sirius mutisi jotain iltapäiväunisista ihmisistä ja vakuutteli Lilylle, että tunnelma kohoaisi illan mittaan.
”Eihän kello ole vielä kuin kuusi”, Sirius totesi marssiessaan nurkkapöytään. James veti Lilylle tuolin ja viittasi tyttöä istumaan. Lily ei vastustellut vaan lysähti tuolille ja valui alaspäin niin että päin pää pilkisti esiin pöydän takaa. Parin baarissa istuvan velhon tuijotus oli häiritsevää.
”Eivät ne sinulle mitään tee”, James totesi suupielestään Lilyn epäileville kasvoille. ”Ei, kun me ollaan täällä.”
Sirius tuli jo ryminällä takaisin tiskiltä, jossa oli ollut tilaamassa, ja oli innostuksissaan istua ohi tuolinsa. Kolmen lasin juomat läikkyivät miltei yli pöytäliinattomalle puupinnalle. Lily tuijotti haastavasti edessään seisovaa lasia. Sen sisällä pitämä neste oli jotain oranssin ja punaisen väliltä.
”Tuliviskiä”, Sirius kertoi avuliaasti. Lily kohottautui käsiensä varassa hitusen ylemmäs. Sirius oli tullut juuri sopivasti istumaan hänen eteensä, joten näköyhteys muuhun baariin oli huono.
”Mille kilistetään?” James kysyi tarttuessaan omaan lasiinsa. Lilyn ei tarvinnut kauaa miettiä.
”Menetetyille periaatteille”, tyttö vastasi ja nosti epävarmasti omaa lasiaan.
”Hannahin karkotukselle”, Sirius valisti ja kohotti omaansa. James pohti hetken.
”Lilyn viisastumiselle.”
Lasit kilahtivat yhteen, ja puolet Siriuksen juomasta oli kadonnut jo alas pojan kurkusta ennen kuin Lily ehti edes ajatella maistamista. James hörppäsi kulauksen omasta lasistaan ja kaivoi laukustaan esille Emilyn antaman kameran.
”Hymyile”, poika käski ja räpsäisi kuvan. Lily arveli oman ilmeensä olevan vähintäänkin kauhistunut.
”Kerran se vain kirpaisee”, Sirius sivisti ja nauroi Lilyn kasvoille. Tytön kasvoille nousi uhmakas ilme, kun hän vei lasia lähemmäs huuliaan. James otti hulluna kuvia Emilylle. Lily kallisti lasia ja yritti olla miettimättä periaatteitaan. Ne katoaisivat kurkusta alas ihan hetken kuluttua. Neste poltteli suuta ja kurkkua. Lily yskäisi muutaman kerran ja joi hieman lisää.
”Eihän se niin kamalaa ollut, vai mitä?” James virnisti.

Lily ei olisi ikänä uskonut, että todella pystyi unohtamaan asiat niin yksinkertaisella tavalla kuin juomalla. Sirius oli ehdottomasti päättänyt tarjota Lilyn juomat, ja poika kantoikin laseja siihen tahtiin tiskiltä, että baarin omistajan, ison, kaljuuntuvan miehen, piti tulla korjaamaan tyhjät lasit pois, jotta pöytään mahtui nojaamaan käsillään, kuten Sirius joutui monesti tekemään.
Lily ei huomannut ajan kulua jutellessaan Siriuksen kanssa hummeleista. Juotuaan pari lasillista lisää hän oli vihdoinkin tarpeeksi rohkea kuullakseen hummeleiden salaisuuden.
”Ne lisääntyvät tuliviskissä”, Sirius selitti sammaltaen. ”Ja myrkyttävät samalla koko juoman. Ei niitä täällä kaivata.” Poika pudisteli päätään terhakasti ja hikkasi. ”Eihän tarvita, Saavi – Sarvihaara?”
Jamesin lasittunut katse nousi pöydästä. Lilyn katse hapuili tummahiuksiseen poikaan, joka oli ollut yliluonnollisen hiljainen parista ensimmäisestä tunnista alkaen. Lasi pojan edessä oli puolitäysi, ja Lily arveli muistavansa, ettei poika ollut juonut yhtään niin paljon kuin Sirius. Itse asiassa Lily epäili itsekin juoneensa enemmän kuin Jamesin sen illan aikana.
”Ei, ei tarvita”, James sanoi epäilyttävän normaalilla äänellä. Sirius ei huomannut mitään vaan kihersi itsekseen.
”Miksi meillä on näin tyhmät nimet?” poika hykersi, ja Lilyn huomio kiinnittyi taas Siriukseen.
”Mistä ne nimet tulevat?” Lily oletti haluavansa kysyä saman kysymyksen, jos olisi ollut vesiselvänäkin. Nyt tuliviski puuroutti ajatuksia siihen malliin, että Lily ei tuntenut olevansa varmaa enää mistään.
Sirius hikkasi taas. ”Ne tulevat – hik – ne tulevat meidän – meidän an – an – ”, poika yritti. ”Sano se sana, Sarvihaara. Minä en osaa enää.”
”Me keksittiin ne joskus pari vuotta sitten”, James sanoi välttelevästi Lilylle. Tyttö piti tarpeellisena juoda taas hieman.
”Ai niin”, Sirius mukelsi. ”Silloin minä lupasin olla koskematta sinu – sinuun”, Sirius nyökkäili tärkeänä Lilylle. ”Sinua oli silti kiva suudella.”
Lilyllä oli hämäriä muistoja siitä, että kyseisestä asiasta ei saanut puhua Jamesin kuullen. Sirius näytti muistavan saman asian.
”Olisi”, poika korjasi hikkaillen. ”Olisi kiva. Kokeillaanko?”
James laski kätensä varoittavasti ystävänsä olkapäälle. ”Jos koittaisit huomenna, Anturajalka. Jos silloin vielä haluat.”
”Joo”, Sirius innostui. ”Huomenna on hyvä.”

”Kuinkakohan kauan ne aikovat olla siellä?” Emily kysyi hiljaa Noralta. Alyssa oli painanut jo silmänsä kiinni ensimmäisen koulupäivän uupumukseen vedoten. Nora kirjoitti hetken hiljaa päiväkirjaansa ja pudisti sitten päätään.
”Aamuun asti, jos Sirius saa päättää”, tyttö vastasi.
”Paljonkohan ne saavat Lilyn juomaan?”
Nora pysähtyi kesken sanan kirjoittamisen ja pirullinen virne nousi tytön kasvoille.
”Minusta tuntuu, että Lily oli sellaisessa mielentilassa, että hän olisi voinut juoda ihan vapaaehtoisestikin.”
Emily nyökkäsi ja syventyi takasin villapaidan kutomiseensa.
”Auh.”
Emilyn katse lennähti ylös Noraan. Nora piteli kättään otsallaan epätoivoisen näköisenä.
”Nora?” Emilyn ääni oli huolestunut. ”Hiuksetko?”
”Ei”, Nora vaikersi pidellen nyt kaksin käsin päätään. ”Ei, minä en aio antaa periksi nyt.”
”Nora, sinun pitää mennä sairaalasiipeen”, Emily hyppäsi ylös sängyltään ja riensi ystävänsä luokse.
”Minä en halua. Ne ovat sähkönsiniset. Minä en aio – ”
Emily auttoi Noran ylös. Tyttö horjui hieman.
”Nyt mennään.”

Emily lepäsi päätään Noran sängyn laitaan. Nora ei kuitenkaan nukkuisi täällä aamuun saakka, joten Emily oli päättänyt jäädä odottamaan ystäväänsä. Sairaalasiivessä oli hiljaista. Matami Pomfreykin oli vetäytynyt kopperoonsa juotettuaan Noran täyteen lääkelientä ja varmistettuaan, ettei Emily olisi häiriöksi potilaalle. Seinäkello tikitti kuuluvasti nurkassa, ja kuunsirppi kiersi huonetta.
Emily ei pitänyt sairaalasiivestä. Ei varsinkaan näin yöllä, mutta pitämättömyyteen oli toinenkin syy. Täällä hän ja Remus olivat alkaneet seurustella vuosia sitten. Melkein tarkalleen kaksi vuotta sitten. Remus oli pudonnut luudaltaan, kun James oli pakottanut pojan yrittämään huispausjoukkueeseen liittymistä. Rohkelikon joukkue oli ollut jo pitkään vajaalukuinen, kun Sirius oli saanut elinikäisen kilpailukiellon Tylypahkan tupien välisessä huispauksessa iskettyään ryhmymailalla luihuiselta tajun pois ja hampaat kurkkuun. Remus oli pudottuaan säilyttänyt onneksi hampaansa, mutta katkennut käsi oli tarvinnut hoitoa.

(4.11.1975)
”Kuulepas nuori neiti, minun potilaani tarvitsevat lepoa”, matami Pomfrey valitti kovaan ääneen sairaalasiiven ovella. Emily ei välittänyt matamista vaan hyppi paikoillaan nähdäkseen naisen yli huoneeseen, jonne Remus oli vain hetkeä aikaisemmin kuljetettu.
”Ei Remus mitään lepoa kaipaa vaan minua”, tyttö huusi turhautuneena matamin pituudesta. ”Päästä minut sisälle.”
Matami pudisti päätään. ”Minulla on sääntö, jonka mukaan voin päästä tyttöystävän sisään vain silloin, kun hän ei ole häiriöksi potilaalle. Ja sinä todellakin olisit häiriöksi etkä taida edes olla tyttöystävä.”
”Minä olen tyttöystävä”, Emily kiljaisi hyppyjen välissä. Matami näytti epäilevältä ja mutisi jotain, josta Emily ei saanut selvää. ”Minä olen. Olen oikeasti”, Emily vakuutteli ja lopetti hyppimisen. ”Kiltti, päästä minut sisään. Lupaan olla ihan kunnolla.”
Matami Pomfrey suipisti suutaan ja hetken mietinnän jälkeen näytti uskovan Emilyn sanat.
”Jos todella lupaat”, matami väistyi sivuun, ja Emily kiiruhti sisälle ovesta. Hän oli ollut katsomassa Remuksen harjoituksia, vaikkei pitänytkään huispauksesta kovin. Mutta Remuksesta hän piti. Piti niin paljon, että koki tarpeelliseksi valehdella matami Pomfreyllekin. Mutta ehkä hän ei ollut sittenkään valehdellut. Jos vain Remus suostuisi. Emily tiesi, että piti Remuksesta enemmän kuin kenestäkään muusta pojasta koko Tylypahkassa. Enemmän kuin kenestäkään koko maailmassa.
Remus makasi valkean peiton alla vasen käsi siteissä. Emily tiesi matamin tarkkailevan, käyttäytyikö hän niin kuin tyttöystävän piti. Ja jos ei käyttäytynyt, hän saisi lähteä. Joutuisi jättää Remuksen matamin kynsiin.
”Emmy”, Remus mutisi hänen nimensä ja kohottautui istuvaan asentoon nojaamaan seinään. Emily istui pojan sängylle ja kumartui kohti.
”Emmy, mitä sinä – ?”
”Minä olen sinun tyttöystäväsi”, Emily kuiskasi ennen kuin kosketti huulillaan Remuksen omia. Suudelma oli pitkä, viivyttelevä. Emily vetäytyi irti matami Pomfreyn epämääräisen yskähdyksen jälkeen.
”Totta”, Remus mutisi hymyillen.


”Em?” Noran silmät olivat auki. Emily kohotti päätään sängyltä ja laski kätensä lohduttavasti Noran kädelle. Noran katseessa loisti kysymys, johon Emily ei olisi halunnut vastata. Kuunvalo näytti Noran sotkuiset hiukset tyynyllä.
”Valkoiset”, Emily kuiskasi ja kumartui halaamaan Noraa. Nora irvisti, ja Emily tiesi hyvin miksi. Nora vihasi valkoista väriä. Valkoinen oli se kaikkein pahin. Nora tuntui nojaavan leukaansa hänen olkapäätään vasten.
”Olisi pitänyt arvata”, tyttö mutisi yrittäen kuulostaa reippaalta onnistumatta siinä kovinkaan hyvin. ”Yleensä aina niiden sinisten jälkeen.”

James ei todellakaan tiennyt, miten saisi Lilyn ja Siriuksen takasin linnaan kenenkään huomaamatta. Oliko ollut sittenkään viisasta lyödä vetoa tällaisesta asiasta? Siriuksen sai vielä yksin hiljaiseksi ja hallittua, mutta kun Lilykin horjui Siriuksen malliin, oli asia jo vaikeampi.
James oli tosissaan kuvitellut, että Lily olisi joutunut pakottamaan kittaamaan mitään kurkusta alas, muuta ilmeisesti hän oli ollut väärässä. Lily oli juonut sangen halukkaasti kaiken aina ensimmäisen lasillisen jälkeen. Tyttö oli juonut ehkä hieman liikaakin ottaen huomioon, että tämä oli tytön ensimmäinen kerta. Olikohan jotain vialla?
Kolmikko saapui Hunajaherttuan kulmalle. Sirius hikkasi ja hihitti omalle varjolleen. Lily horjui paikallaan silmät puoliummessa ja hyräili Jamesille tuntematonta säveltä. James ei itsekään tuntenut oloaan parhaaksi mahdolliseksi, muttei myöskään ollut juonut yhtä paljon kuin muut kaksi. Jonkun piti olla tarpeeksi järjissään viemään heidät takasin linnaan.
”Leikitään yhtä leikkiä?” James kysyi tarttuen Lilyn käsivarresta kiinni, jottei tyttö kaatuisi. Sirius nyökkäsi innokkaana. Lily ei tuntunut kuuntelevan vaan horjui Jamesia vasten.
”Saanko minä suudella sinua?” tyttö kysyi sumein silmin ja kohotti päätään Jamesia kohti. James nielaisi, ja katse harhaili raollaan oleviin huuliin. Lilyn silmät räpsyivät viehättävästi, ja horjahdus toi tytön vartalon aavistuksen verran lähemmäs.
James tarrasi tytöstä kiinni toisellakin kädellään. Sen voisi hyvin pistää tuliviskin piikkiin. Eikä Lily varmasti muistaisi mitään aamulla. Ja ties koska hän saisi uuden tilaisuuden suudella tyttöä ihan sallitusti.
James sulki silmänsä, puri huultaan ja työnsi Lilyn kauemmaksi.
”Katsotaan sitäkin sitten huomenna, jooko?”
”Minä haluan suudella sinua”, Lily intti, muttei sentään kääntynyt Siriuksen puoleen vaan jäi paikoilleen.
”Leikitäänkö jo?” Sirius mankui kuin viisivuotias. James nyökkäsi.
”Katsotaan onnistutaanko pujahtamaan tuon talon kellariin”, James ehdotti ja osoitti Hunajaherttuaa. ”Minä poistan lukon ja langetan hiljaisuustaian, mutta te ette saa törmätä mihinkään, onko selvä.”
Sirius nyökytteli päätään, eikä Lilyllä näyttänyt olevan mitään ehdotusta vastaan. Tyttö roikkui nyt Siriuksen käsivarressa pitääkseen itsensä pystyssä ja tuijotti taivasta.
”Okei, viitan alle sitten, ja menoksi.”

Matka takasin Tylypahkaan sujui ongelmitta, vaikka Sirius halusikin pysähtyä välillä tutkimaan tarkemmin multaista maata.
Tunnelista käytävälle pääsy olikin sitten hieman ongelmallisempaa, sillä ulos päästäkseen piti kiivetä ylös pitkin kivistä liukumäkeä. James kaivoi kelmien kartan taskustaan ja tutki hetken, oliko reitti selvä. Kaikki opettajat näyttivät olevan omissa huoneissaan paitsi Dumbledore, joka oli yökävelyllä, ja Tessa, jonka nimilappu näkyi pöllölässä. Voro sen sijaan vietti yksityistä illallista keittiössä.
James jätti Siriuksen kertomaan tarinaa Peterin unilelusta Lilylle ja kapusi ylös liukumäkeä ja ulos reiästä laukkunsa kanssa.
”Nyt leikitään leikkiä, jossa Siriuksen pitää päästä tänne ylös”, James kuiskasi aukkoon, ja Siriuksen hihkaisu kaikui tunnelissa. Pian pojan käsi ilmestyikin kosketusetäisyydelle, ja James veti ystävänsä käytävälle.
”Jätättekö te minut tänne?” Lily sokelteli alhaalta. James pudisti päätään ja liukui takasin alas.
”Yritä kiivetä tätä pitkin. Sirius auttaa sinua ylhäällä”, James lupasi.
”Tämä patsas on kyllä tosi ruma”, Sirius vahvisti ylhäältä.
Lily lähti huterasti kiipeämään liukumäkeä ylös, ja James auttoi tyttöä parhaansa mukaan alhaalta käsin. Siriuksesta ei ollut paljon apua, koska poika oli päätynyt pitämään tuijotuskilpailua patsaan kanssa.

Kelmien kartta näytti Dumbledoren lähestyvät hälyttävää vauhtia, kun Lilykin oli saatu turvallisesti ylös. James olisi panikoitunut, ellei olisi viime hetkellä muistanut olevansa kelmi. Työnnettyään Siriuksen ja Lilyn näkymättömyysviitan alle ja lykättyään heidät noitapatsaan taakse James loitsi äkkiä sekä hiljaisuus- että liikkumattomuustaian kaksikon ylle.
Dumbledore kääntyi juuri sopivasti kulman takaa, kun James oli napannut laukkunsa olalleen.
”Aah, herra Potter”, Dumbledore tokaisi virkeästi tullessaan lähemmäs laivastosinisessä yökaavussaan. ”Oiva aika pienelle kävelylle.”
James nyökkäsi, koska ei tiennyt, oliko juonut niin paljon tuliviskiä, että sen vaikutus kuului hänen äänessään. Dumbledoren kiinnostunut katse viivähti äkkiä noitapatsaan taakse, ja James tiesi, että mies tiesi Siriuksen ja Lilyn olevan siellä.
”Sangen mielenkiintoista”, vanha mies mutisi itsekseen. ”Sanopa, James”, rehtori sanoi sitten käyttäen nyt Jamesin etunimeä, ”mitä mieltä olet professori Yosumista?”
James tiesi näyttävänsä vielä hämmentyneemmältä kuin hänestä tuntui. Mistä Dumbledore oli yhtäkkiä Yosuminkin keksinyt?
”Hän on aika mielenkiintoinen”, James vastasi totuudenmukaisesti ja yritti pitää äänensä tasaisena.
”Ehkä mielenkiintoisempi kuin uskotkaan”, Dumbledore nyökkäsi. ”Kaikkea sitä ihmiset ovatkin valmiita tekemään rakkauden puolesta.”
Jamesista tuntui, ettei ollut enää yhtään mukana Dumbledoren järjenjuoksussa.
”Rakkaus on outo asia.”
”Erittäin”, James vahvisti, kun hänen ilmiselvästi odotettiin sanovan jotain.
”No, James, luulen, että sinun on aika jatkaa nukkumaan. Tuliviskin päälle ei koskaan pahitteeksi nukkua hieman, vai mitä?” Dumbledoren silmissä välkkyi. James nielaisi vaikeasti ja katsoi maahan.
”Rehtorin pitäisi kaiketi kertoa professori McGarmiwalle tästä”, Dumbledore jatkoi, ja James arveli näyttävänsä aika pelästyneeltä. ”Mutta luulen, että rehtori on mennyt jo nukkumaan, joten lupaan olla sanomatta hänelle mitään.”
James hengähti helpotuksesta. ”Kiitos, professori.”
”Levätkää hyvin”, Dumbledore tokaisi vain ja vilkutti Jamesille ja noitapatsaalle purjehtiessaan käytävää eteenpäin.

Lily kieltäytyi ehdottomasti kävelemään tyttöjen makuusalin portaita yksin. Tyttö väitti ettei muistanut edes, mistä ovesta olisi pitänyt mennä sisään. Siriuskin kaatuili jo siihen tahtiin, ettei Jamesille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin tarttua kumpaakin kädestä ja raahata heidät poikienmakuusaliin.
Sirius kaatui suoraan omalle sängylleen ja sammui aika pian sen jälkeen. Lily istui Jamesin sängyn laidalla ja hyräili samaa tuntematonta säveltä kuin Hunajaherttuan edessäkin. James oli ajatellut viedä tytön salakäytävää pitkin tyttöjen makuusaliin, mutta tulikin muistaneeksi, että Alyssa oli varmasti siirtänyt sänkynsä takaisin käytävän suuaukon eteen. Ehkä oli parempi odottaa aamuun ja olla herättämättä kaikkia tyttöjä.
Hän käveli Lilyn luokse ovelta ja kumartui tyttöä kohti.
”Sinä nukut täällä tämän yön”, hän sanoi hiljaa tytölle. Lily nyökkäsi kaukaisuuteen katsoen, ja James joutui työntämään tytön makuuasentoon, jotta tämä olisi tajunnut painaa silmänsä kiinni.
”James?”, Lilyn ääni kysyi vielä hetkeä myöhemmin, kun James oli jo kuvitellut tytön nukahtaneen. James taisteli paitansa pään yli pois silmien edestä ja käännähti katsomaan tyttöä, joka tuijotti hänen paljasta ylävartaloaan.
”Sinä näytät hyvältä ilman paitaa”, Lily mutisi ennen kuin painoi silmänsä takaisin kiinni.
« Viimeksi muokattu: Huhtikuu 01, 2009, 10:23:56 kirjoittanut Delia »

Poissa taivaan tähtönen

  • raindancer
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 24.4.08
« Vastaus #28 : Huhtikuu 24, 2008, 17:45:39 »
Voih, ei tullut mitään ihmeempiä mysteereitä sitten siitä matka-arkusta. No, täytyy sanoa, että kyllä vähän tässä petyin, mutta kun uusi oppilas pelmahti mukaan soppaan, se laantui pikkiriikkisen. Ehdin kyllä valmistautumaan johonkin pahempaan, ainakin vastauksesi perusteella. Joten se jälkeen odotin tyyliin koko matka-arkun katoavan jonnekin kuin savuna ilmaan, mutta ei sittenkään. Kyllä tämä tyttö täällä on aivan tyytyväinen.

Alyssa. Mitäs sanoisin tästä tytöstä? Vihaan häntä jo nyt. Tessalla on kyllä oikeus olla tykkäämättä tästä tytöstä. Heti ensimmäisellä lauseella, jonka hän sanoi, tajusin, että en pidä hänestä, enkä koskaan tulekaan. Jotenkin Alyssassa on sitä jotain, joka saa vereni kiehumaan. Se tyttö silmäili Jamesia kiinnostuneena, joten se ei koskaan hyvää tiedä. Tai jos se saisi Lily tajuamaan, että James in kunnon herrasmies, jolla on niitä lapsekkaita hetkiä ja kausia, niin sitten se ei olisi niin kauhea juttu. Mutta silti tyttö ei koskaan tule olemaan suosikkejani. Ja minähän pidän Laurasta, joten tiedän, olen outo.

Tuo Tessan raskaus ei kuulosta yhtään hauskalta ollenkaan. Pahoja aamupahoinvointeja keskellä päivää? Voi sitä tyttörukkaa. Ja mielenkiintoinen nimitys tulevalle vauvalle Tessalla oli. Ja Yosumi (en koskaan osaa kirjoittaa tuota nimeä!) on kyllä toinen outo lintu, josta ei kyllä mitään selvää saa. Hän vain häärii lentäen ympäri koulua. Miksi hän edes tuli sille tunnille?

Ja nyt päästään siihen pääasiaan, joka on kaikista mielenkiintoisin koko kappaleessa: JUONTIREISSU! JUONTIREISSU! JUONTIREISSU! Nyt se sitten tuli. Olihan se hieman plissu (laimea, jos tämä on Turun-murretta, en oikein tiedä…) ja tekstistä huomasi, että ei ole itse ollut juomassa kunnolla humalaan (eikä pidäkään), ja vaikka olisit, ei siitä yleensä hirveän paljon muistaisi mitään. Joten hieman tuntui läpipaistavan se, mutta kuten itse olikin maininnut, että itselläsi ei ole kokemusta tästä aiheesta, joten eipä se paljon haittaa. En minäkään tästä aiheesta niin paljon tiedä - olenhan vain 15-vuotian - mutta kyllä tämä oli pienen pieni pettymys. Mutta et ottanut Noraa mukaan, vaikka tyttö kinusi kuin mikäkin. Hyvä. Mutta olithan sanonutkin, että et ota häntä - tai ketään muuta - mukaan, joten ihan hyvä.
Mutta paljon hyvääkin löytyi.
=> Pidin joistakin lausahduksista, joita Lily ja Sirius kännipäissään lausahtivat. Sitä tulee aina sanotuksi jotain hassua ja noloa, sekä livauttamaan jotain, jota ei saisi sanottua. Yllättävän hyvin Sirius sai korjattua virheensä hänen ja Lilyn suudelmasta. Ylensä jos olet niin humalassa, jossa epäilen Siriuksen olevan, asiat eivät korjaannu niin hyvin, mutta ehkä onkin parempi, että James ei saisi tietää siitä. Muutenkin lopussa oleva lause, jonka Lily sitten sano, sai sisälleni sellaisen tunteen, että kaikki on kuitenkin hyvin heidän maailmassa. Se oli niin älyttömän kliseinen ja aivan ihanaakin ihanampi. Sellainen aww-kohta. Ja kaikki tämä hyvällä tavalla, jopa se kliseinen kohta. Ja olisihan se hienoa nähdä James ilman paitaa, kukaan ei voi väittää vastaan.
=> James käyttäytyi yllättävän kypsästi, olisi luullut pojan haluavan vetää lärvit Lilyn kanssa. Se yllätti kyllä paljon, mutta kun ajattelee, James on kypsempi versio Siriuksesta. Ja loistavasti keksit syyn Lilylle mennä vapaaehtoisesti juomareissulle, en olisi itse sitä tajunnut. Mutta takaisin Jamesiin: Poika ei suudellut Lilyä, vaikka tyttö itseään tyrkyttikin niin paljon. Kun tässä miettisin taas (yllätys, yllätys), niin mietin, kumpi olisi ollut parempi: James suuteli kännikala-Lilyä, vai ei. Kun ajattelin sitä, niin sinun valitsema vaihtoehto oli kyllä se, joka osui oikein Jamesille. Poikahan on puoliksi tehty jekuista ja Siriuksesta, puoliksi siirapista ja sokerista sekä siihen vielä päällä huispaustaito ja tornado-hiukset. Jep, siinä on James Potter, kaikkien rakastama kelmi and the future - no, past - husband of our Lily-flower.

Niin, jotain tässä piti kyllä vielä sanoa jostain kohtaa, nyt vain täytyisi muistaa mistä. Ai niin! Siitä Nora ja Sirius -aamukohtauksesta. Se sai hymyn huulilleni, kun luin sitä. Se jotenkin oli juuri Noraa ja Siriusta. Aluksi oli ihan, että mikä ihme Noraa vaivaa, kun näkisi Siriuksen ilman paitaa eikä käyttänyt sitä hyväkseen, mutta sen jälkeen tuli se veto kuvioihin. Mutta todella ihana kohtaus kyllä. Ja minä en aio olla se, ketä hoputtaa sinua laittamaan Nora ja Sirius yhteen, kaikki on hyvin juuri nyt.

Ja, juu, ei se olekaan mikään virhe (tämä taustajuttu, jota tässä aikaisemmassa viestissäni päivittelin). Tajusin heti seuraavana päivänä, että tämä on se Luihuis-versio, aikaisemmin oli Rohkelikko. Tähän täytyy vain totutella, joten ei mitään hätää täällä. Ja ainahan sen voi muuttaa takaisin puna-kultaiseksi, jos haluaa, mutta kun tähän alkaa jo tottua... Mutta juu, tämä meni vähän OFF:iksi. Mutta jotta tämä kappale (?) ei menisi aivan offiin, niin... se oli aivan mielessä, mutta johonkin katosi. No jaa. Tästä viestistä tuli nyt tälläinen sekalainen kasa.

Hyvä kappale, jatka samaan rataan ja kaikki sellaiset lässytykset ja kiitän taas tästäkin kappaleesta TODELLA paljon.

Ja halusin muuten kysyä yhtä asiaa: Pidätkö enemmän pitkistä vai lyhyistä kommenteista? Koska jos et pidä pitkien lukemisesta, en ainakaan auta siinä yhtään. Ei nämä mitenkään pitkiä ole, näkisit kommenttini Athene-ficciin; se yltää jo kahdeksaan sivuun ja olen vasta kappaleessa 14 ja kappaleita on tähän mennessä tullut 76 (kai) kappaletta. Mutta haluaisin tietää. Ja nyt kiitän ja lähden keittiöön näpistämään kakkua. Sayônara.

PS. tai mitkä ikinä. Olin aivan varma, että saisin kirjoitettua tämän viestin jo tokana, ja olin aivan tyyliin: Jes! Ehdin ennen teitä toisia. HAHA! Mutta taisin kirjoittaa vähän liian hitaasti.
« Viimeksi muokattu: Huhtikuu 27, 2008, 11:15:57 kirjoittanut taivaan tähtönen »
White shores are calling. You and I will meet again. And you’ll be here in my arms, just sleeping

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 24.4.08
« Vastaus #29 : Huhtikuu 28, 2008, 21:01:22 »
A/N: Wii, olen täällä taas.
Amber: Kiitos! Minuakin harmitti Noran puolesta. Mutta eiköhän se tyttö pärjää, joten ei säälitä, koska sitä Nora vihaa edelleen ;D
vidlaia: Tuleva tosiaankin näyttää (luultavasti) kaiken. Mutta arvaile ihan rauhassa, olet aika hyvä siinä ;D
storm: Luulen, että olet ollut ihan järjissäsi lukiessasi, koska Yosumi todella on sangen sekopäinen. Yritän tulkita häntä mahdollisimman hyvin, mutta hyminäksihän se tuppaa menevän useimmiten :D
Onyksi: Nyökyttelen täällä viestillesi. Kyllä, olemme peikkojenkouluttaja eliittiä. Kiva ettet enää joudu vihaamaan Shanea, se on ihan kiva tyyppi kyllä.
Alyssasta olen päättänyt pitää sellaisen linjan, etten kerro mitään juonen kannalta paljastavaa, joten valitettavasti en voi vastata kysymyksiisi ;D Näet sitten tulevaisuudessa, miten asiat kehittyvät!
(Ja välitän pahoittelusi Noralle.)
taivaan tähtönen: Yosumi tuli tunnille, koska oli sattunut lipumaan ohi juuri, kun Tessan piti vetäytyä syrjemälle. Tessa pyysi tuuraamaan.
Jotenkin minusta tuntuu, etten päästä Lilyä ja Siriusta kuitenkaan noin helpolla siitä suudelmasta, vaikka se nyt korjaantuikin helposti. Tulevaisuudessa nähdään, kuinka ilkeäksi oikein rupean.
Pidän kommenteista ihan yleisesti riippumatta pituudesta. Ihanaa, että joku jaksaa edes vääntää jonkinnäköistä palautetta tästä. Mutta tietysti pidemmistä kommenteista saa (yleensä) enemmän irti, joten älä yhtään huolestu kommenttiesi pituuden suhteen. It's all good.
Kaura: (Jos todella haluat tietää, mitä olisi tapahtunut, jos James olisi juonut, voin lähettää yhteenvedon siitä sinulle yksärillä. Kirjoitin ihan huvikseni, miten pienet asiat vaikuttavat tulevaisuuteen, joten yksäröikäähän muutkin, jos haluatte lukea pienen mitä-jos - tapahtuman.)
Ehkäpä Alyssa=mysteeri ei ole ihan mahdoton yhtälö. Ehkä.
Emili: Lilyn aamutunnelmista saat lukea ihan pian :) Kiva, jos tykkäsit viime luvusta.
Cirael: Kiitos ;D Oma mielipiteeni on se, ettei kannata ikinä valehdella, koska valheet paljastuvat aina ajan myötä. Joten ehkäpä siitä voit ennustaa tulevaa.
Anskiriini: Tervetuloa entiseksi piilolukijaksi!
Emilyyn tulee (toivottavasti) seuraavissa osissa hieman syvennystä. Ja Yosumi on sellainen tyyppi, jossa yhdistyy massiiviset sekavuuden kirjoittamistaitoni. En olettakaan, että ymmärtäisitte Yosumin saloja vielä tässä vaiheessa ;D
night eagle: Kiitos, kun jaksoit kommentoimaan asti. Onhan se kelmien koulutuntemus aikas mahtava. Mutta he ovat sentään kelmejä, emme voi odottaa vähempää :D

(Kiitos myös sille uskaliaalle, joka uskalsi lähestyä minua yksäreitse. Tosiaan saa yksärilläkin heittää kommenttia. En pure, jos oikein kauniisti pyydätte.) Jotenkin arvasinkin, että tuo edellinen luku jakaisi mielipiteitä. Olihan se kieltämättä aika läpihuutojuttu verrattuna siihen, mitä olitte ehkä ehtineet odottaa. Mutta show must go on, joten jatketaanpas sitten ihan muihin aiheisiin. Kuten nyt tähän seuraavaan lukuun. Kuten ehkä jo arvaattekin, krapulakin on hieman vieras aihe, joten siltä pohjalta sitten. Mutta jos luku on pettymys, lukekaa lopussa odottava extra. Innostuin Tessata siihen malliin taas, että päätin paljastaa hieman asioita siitä naisesta. Eli lopussa 7 asiaa, joita ette tienneet Tessasta.

Sitten ilmoitusasiaa. Jatkoa saatte odottaa tavallista kauemmin tällä kertaa. Huomenna matkaan päiväretkelle Tallinnaan tutustumaan sen historiaan ja vapuksi liitelen viikoksi Lontooseen. Suomessa olen taas 7. päivä. Tai jos minua ei ala kuulumaan olen päässyt laiturille 9 ja 3/4 ja matkannut Tylypahkaan.
Mutta nyt siihen lukuun.
-Delia

21. luku – Kirjeitä
2.11.1977

Lily heräsi päänsärkyyn ja outoon kiertoon vatsassa. Ensin tyttö ei arveli syöneensä illalla jotain pilaantunutta, mutta muistikin pian eilis-iltaisen reissun Tylyahoon. Lily ei olisi halunnut avata silmiään ja kohdata Emilyn ja Noran uteliaisuutta. Alistuen kuitenkin pian kohtaloonsa tyttö raotti väkisin painavaksi käyneitä luomiaan. Jotain oli vialla. Näkymä ei ollutkaan se tuttu makuusali, jossa hän oli jo vuosia nukkunut. Hänen edessään ei näkynytkään Noran tai Emilyn tuttua sänkyä. Lily kiljaisi kauhusta ja pongahti istumaan sängyllä. Joko hän näki vielä unta – todella pahaa painajaista – tai sitten viereisellä sängyllä todella istui puolialaston Sirius.
”Voisitko olla kiljumatta, kukkanen”, Sirius pyysi tuskaisen näköisenä pidellessään päätään omalla sängyllään. Lily peruutti järkyttyneenä taaksepäin sängyllä niin reippaasti, että huomasi pian harovansa ilmaa ja tömähtävänsä lattialle. Kuten hän oli olettanut, lattialla ei ollutkaan vastassa pelkkää kylmää kiveä vaan jotain pehmeämpää.
”Jos haluat noin epätoivoisesti lähennellä, sen kun sanot vaan. Ei sinun tarvitse murtaa kättäni”, James vaikeroi Lilyn alta. Lily pomppasi pystyyn lattialta, ja kirjaimellinen kuvotus syöksyi koko kehoon. Lily oli oksentaa siihen paikkaan, Jamesin jalkojen juureen.
”Mitä minä teen täällä?” Lily piipersi eikä tiennyt, mitä tehdä. Hän vääntelehti käsiään ja liikutteli jalkojaan hitaasti paikallaan. James kipusi ylös lattialta Lilyn perässä ja väistyi sivuun siltä varalta, että tyttö saisi päähänsä oksentaa.
”Minä toin sinut tänne, kun et suostunut menemään omaan makuusaliisi”, James kertoi ja katsoi vakaasti paikallaan horjuvaa Lilyä. Lily tiesi vihertävänsä jo Tessan malliin.
”Taidan oksentaa!”

Emily heräsi omasta sängystään, jonne oli yömyöhään kömpinyt. Nora nukkui vielä levollisen näköisenä omassa vuoteessaan pää tyynyn alla. Vilkaistessaan Lilyn sänkyyn Emily totesi sen tyhjäksi ja oli heti miten kiiruhtaa poikien makuusaliin tiedustelemaan tilannetta. Suihkusta tullut Gabrielle kuitenkin keskeytti syöksähdyksen alkuunsa.
”Haluat ehkä pukea jotain sopivampaa päälle”, Gabby totesi ja viittasi Emilyn päällä olevaan harmaaseen, repeilleeseen t-paitaan. Emily katsahti paitaansa ja lensi päin vaatekaappiaan.
”Mitä sinä melskaat?” Nora mutisi unisesti nurkasta. Emily napitti kiireesti vihertävää kauluspaitaansa ylleen.
”Lily ei ole nukkunut sängyssään yöllä”, tyttö vastasi ja etsi kuumeisesti farkkujaan. Norakin näytti piristyvän kuin taikaiskusta ja hyppäsi ylös sängystään. Ennen kuin Nora ehti juosta ovelle se lennähti auki, ja Alyssa astui sisään.
”Missä sinä olet ollut?” Emily kysyi taistellessaan vyönsä kanssa.
”Lenkillä”, mustahiuksinen vastasi ja nappasi pyyhkeen sängyltään.
”Tähän aikaan?” Emily ihmetteli.
”Meillä ei ole aikaa tähän, Em”, Nora huusi ja riensi Alyssan ohi portaisiin. Emily hymähti ja juoksi Noran perään muistamatta muistuttaa Noraa säädyllisten vaatteiden pukemisesta päälle. Nora oli kiiruhtanut alas minishortseissaan ja yötopissaan.

Nora ei vaivautunut avaamaan ovea siististi vaan paiskasi sen auki niin, että vielä nukkuvatkin – tai tässä tapauksessa pelkkä Peter – heräsi hätkähtäen ja mumisi jotain sodasta.
”Missä Lily on?” Nora kysyi kärkkäästi ja tuijotti Jamesia, joka istui omalla sängyllään levollisen näköisenä. Emily ilmestyi puuskuttaen Noran taakse ja käänsi selkänsä toisella sängyllä istuvalle Remukselle. James pörrötti hiuksiaan ja räpytteli silmiään, joiden alla oli tummat pussit.
”Oksentamassa.”
”Loistavaa”, Nora hihkaisi innoissaan. ”Entä Sirius?”
”Oksentamassa hänkin”, Remus kertoi auliisti. Noran ja Emilyn katseet kääntyivät suljettuun vessan oveen.
”Ovatko he kummatkin tuolla?”
”Oksentavat vuorotellen”, James totesi iloisesti. Nora virnisti ja tuli peremmälle huoneeseen ja istui Siriuksen petaamattomalle sängylle.
”No? Miten meni eilen?” Emilykin siirtyi kiinnostuneena nojaamaan seinään edelleen luomatta katsettakaan Remukseen, joka veti sukkia rauhallisesti jalkaansa eikä omasta puolestaan välittänyt tuon taivaallista Emilystä.
”Mielenkiintoisesti”, James totesi totuudenmukaisesti.
”Otitko kuvia?” Nora jatkoi uteluaan.
James nyökkäsi. ”Mutta niiden kehittäminen vie aikaa.”
Nora voihkaisi turhautuneena.
”Kerro nyt edes jotain”, Emilykin pyysi. ”Mikset sinä ole heidän seurassaan oksentamassa?”
James naurahti. ”Jonkun piti hoitaa heidät turvallisesti takaisin linnaan.”
Noran innostus kasvoi entisestään. ”Sinä siis muistat kaiken. Mahtavaa!”
Vessan ovi avautui, ja Sirius astui ulos samanlaisen päänsärkyliemen kanssa, jota Norakin sai aina hiusten värin vaihtuessa.
”Hei, aave, vie sääresi pois sängyltäni”, Sirius sanoi karheasti ja istui Noran viereen kulauttaen liemen kurkkuunsa. Nora irvisti, sillä oli melkein onnistunut unohtamaan hiuksensa.
”Älä nyt aloita”, tyttö sanoi uhkaavasti ja väistyi syrjemmälle antaen pojalle tilaa, muttei noussut pois. ”Mitä viime yönä tapahtui?”
”Kun vain muistaisi”, Lily sanoi. Emilyn ja Noran katseet hyppäsivät Siriuksesta tyttöön, joka näytti Siriustakin kamalammalta. Punaiset hiukset oli kietaistu käytännön syistä pois silmiltä sotkuiseksi nutturaksi niskaan. Silmien alla oli tummat pussit kuten pojillakin, ja kasvot olivat kalpeat ja hikiset kaikesta oksentamisesta.
”Muistatko sinä mitään?” Emily tiedusteli virne kasvoillaan. Lily rypisti otsaansa, mutta ajattelu näytti rasittavan liikaa.
”Sirius puhui jotain hummeleista”, Lily muisti vaipuessaan lattialle nojaamaan seinään. Nora pukkasi Siriusta olkapäähän.
”Hummelit on yksi sinun iskurepliikeistäsi”, Nora moitti, kun Sirius valitteli olkapäätään.
”Mistä tiedät?” Sirius näytti puhtaan hämmästyneeltä ja joutui toistamiseen Noran nyrkin kohteeksi, kun erehtyi katsomaan tytön sääriä liian pitkään.
”Sinä yritit kerran iskeä minua”, tyttö muistutti. ”Yritäkin enää katsoa minua tuolla tavalla.”
”Minä en voi sille mitään. Sinulla on sangen vähän vaatteita päälläsi”, Sirius marisi ja heitti Noralle paidan lattialta. Nora veti sen päänsä yli ja irvisti.
”Sinulla oli tämä eilen päällä. Vai mitä?”
Sirius virnisti.

”Minä haluan tietää, mitä tapahtui”, Nora vänkäsi päästyään eroon Siriuksen haisevasta paidasta ja metsästettyään itselleen lattialta puhtaan paidan.
Remus pomppasi ylös sängyltään saatuaan vaatteet oikeassa järjestyksessä päälleen. ”Jäisin mielelläni kuuntelemaan, mutta minulla on aamiaistreffit.”
Emily tuhahti lattialta. ”Minä luulin, ettet sinä harrasta aamiaistreffejä.” Hän ei itsekään tiennyt, mikä oli saanut hänet puhumaan Remukselle. Ehkä hän oli vihdoin alkoi päästä asian yli ja halusi jatkaa eteenpäin. Emily toivoi todella, että se olisi ollut syy puhumiseen. Remuskin näytti hämmästyneeltä, mutta pysähtyi ovella vastatakseen.
”Minä en harrastanut niitä sinun kanssasi”, Remus oikaisi kylmästi. Emily loi yhtä hyisen katseen takasin.
”Parasta sitten, ettet anna Laura-kullan odottaa.”
Remuksen mentyä Nora taputti ihastuneena käsiään yhteen.
”Te olette päässeet taas verbaaliseen riitelyyn asti”, tyttö hihkaisi kannustavasti. Emily katsahti varoittavasti Noraa, mutta tyttö oli ilmeisen sokea ystävänsä katseelle. ”Seuraava askel on taas seurustelu.”
Sirius tuijotti Noraa kulmat koholla.
”Tiedäthän”, Nora selitti, ”ensin seurustellaan, riidellään, ei puhuta, riidellään taas ja seurustellaan.”
James pudisti päätään. ”Sinä olet toivoton.”
Emily nyökkäsi ollen asiasta samaa mieltä. ”Kertoisitteko jo jotain?” tyttö pyysi sitten ja keskitti taas huomionsa Jamesiin, jolla tuntui olevan viime yön kulusta parhaat muistikuvat. James raapi päätään.
”Ei oikeastaan ole paljon kertomista”, poika totesi lopulta, ja Nora huusi turhautuneena sängyltä Siriuksen vierestä.
”Kerro vaikka, paljon Lily joi?”
James vilkaisi nopeasti Lilyyn, joka piteli päätään lattialla.
”Niin paljon, että halusi yhdessä vaiheessa suudella minua”, poika tokaisi viattomasti. Katseet lennähtivät lattialla istuvaan Lilyyn. Lily tuijotti Jamesia järkyttyneenä.
”Ei kai me – tai siis sitten – tuota – ”, tyttö änkytti kauhistuneena. James pudisti päätään sängyllä.
”Minulla ei ole tapana hyväksikäyttää liian paljon juoneita ihmisiä”, poika kertoi, ja Lily näytti helpottuneelta. Nora sen sijaan ei näyttänyt yhtään pitävän Jamesin periaatteista.

Alyssa nappasi kirjoittamansa kirjeen yöpöydältään ja suuntasi kulkunsa kohti pöllölää. Äiti oli jo varmasti kuolemaisillaan uteliaisuudesta.
Pöllölässä vallitsi unelias tunnelma, kun yömetsästykseltä palailevat pöllöt asettuivat orsilleen nukkumaan. Alyssa ojensi kättään isoa tornipöllöä kohti. Pöllö huhuili närkästyneenä huomattuaan joutuvansa työkeikalle kesken unien. Alyssa vei pöllön ikkunan luokse, laski sen ikkunalaudalle ja pysähtyi lukemaan kirjoittamaansa kirjettä. Se ei ollut pitkä eikä mitenkään tyhjentävä, mutta illalla hän ei ollut pystynyt parempaan.

Rakkaat äiti ja isä, kirje alkoi.

Ensimmäinen päivä Tylypahkassa on takana. Heräsin aamulla makuusalista ja meinasin huutaa kavereille huomenet ruotsiksi. Kai tässä vielä tottuu siihen, etteivät Sofia ja Vivien ole täällä. Minä jaan huoneen neljän muun tytön kanssa. Noraan ja Emilyyn olen jo tämän päivän aikana tutustunut paremmin, mutta Lily ja Gabrielle ovat vaikuttaneet etäisemmiltä.
Järkytyin, kun huomasin aamulla, että Noran hiukset olivat sähkönsiniset. Vivien ei olisi ikinä hyväksynyt sellaista, ja hetken minäkin mietin, oliko sittenkään järkevää tulla tänne. Sain kuitenkin selville, että Noralla on jotain ongelmia hiustensa kanssa, eikä hän pysty itse säätelemään niiden väriä. Helpotus. Eivät nämä sentään ihan friikkejä täällä ole. Nora vaikuttaa ihan reilulta tyypiltä. Aika kovaa menossa vaan paikasta toiseen.
Emily Pratt vaikuttaa myös kivalta. Hän on kuulemma James Potterin serkku isän puolelta. Tiedätkö sinä hänestä jotain? Emily on aika mysteerinen tyyppi kuten moni muukin täällä. Tuntuisi, että kaikilla olisi mielenkiintoinen menneisyys. En malta odottaa, että pääsen tutustumaan heihin paremmin. Varsinkin Emilyyn ja Noraan.
Emilyllä ja Noralla on hyvin läheiset välit neljään rohkelikkopoikaan Jamesiin, jonka jo mainitsinkin, Siriukseen, Remukseen ja Peteriin, jos nyt muistin nimet oikein. Sirius vaikuttaa naistenmies tyypiltä, ja ymmärsin, että Noralla on jonkinnäköisiä tunteita häntä kohtaan. Remuksen ja Peterin kanssa en liiemmin jutellut, kumpikin heistä seurustelee tällä hetkellä. James sitä vastoin on mukava. Hänellä on mustat hiukset ja kauniin ruskeat silmät ja silmälasit. James on kuulemma ollut jo monta vuotta ihastunut Lilyyn, muttei ole saanut vastakaikua. Outoa minusta, James vaikuttaa mahtavalta tyypiltä.

Kirjoitan lisää myöhemmin.

Alyssa


Alyssa taitteli kirjeen ja sitoi sen tornipöllön jalkaan. Auttaessaan pöllön matkaan Alyssa toivoi, että hänen niukka kirjeensä riittäisi äidille.

Emily oli lähtenyt Jamesin, Siriuksen ja Peterin kanssa ulos arvostelemaan poikien lentotaitoja. Noraa ja Lilyä ei huvittanut hytistä kylmässä ulkoilmassa vaan tytöt olivat jääneet sisälle. Lily olisi kaikista mieluiten jäänyt koko päiväksi sänkyyn potemaan huonoa omatuntoa ylenmääräisestä juomisestaan, mutta Nora oli saanut päähänsä, että Tessa kaipasi heidän vierailuaan.
Tyttöjen kävellessä pitkin käytävää kohti Tessan huonetta Nora jutteli vilkkaasti omasta kamalasta yöstä ja yritti niin selvästi saada Lilyn unohtamaan oman pahan olonsa. Lily osasi antaa asialle arvoa, koska Noralla itselläänkin oli aina vaikeaa hiustensa kanssa.
Tessan huoneesta kuului epämääräistä mutinaa, kun Nora koputti oveen. Tytöt odottelivat hetken aikaa, ja Lily varmisti, että kello tosiaan oli tarpeeksi paljon, jotta vierailu olisi luvallinen. Ovi avautuikin pian, ja Tessan pää pilkisti esiin sen raosta. Tessa näytti järkyttävältä. Nainen ei ollut meikannut, ja kyyneleet täplittivät kasvoja. Hiukset eivät olleet tutulla sykerönutturalla vaan valuivat kiillottomina alas olkapäille.
”Ai, te”, nainen niiskutti ja kuivaili poskille valuneita kyyneliään. ”Tulkaa sisään.”
Nora ja Lily astuivat sisään, Lily hieman epäröiden, koska ei tiennyt, halusiko Tessa olla yksin vai ei. Tessa sulki oven ja tuli peremmälle tyttöjen perässä. Nainen ei hypännyt tutusti istumaan pöydälleen vaan istuutui nojaamaan sänkyänsä vasten. Lily ja Nora istuivat tutulle sohvalle. Lily ei voinut olla huomaamatta, että yöpöydällä ei ollut enää kultakehyksistä valokuvaa. Sen sijaan lasin palasia risteili pitkin lattiaa sekoittautuen paperisilppuun. Lily erotti yhdestä paperista sinisenharmaan silmän, joka näytti tuikkivan iloisesti. Tessan huomasi Lilyn katseen ja pyyhkäisi roskat taikasauvallaan pois.
”Minä vihaan tuholaista”, Tessa kertoi lattialta. ”Minä vihaan raskautta. Aloin tänään itkeä ihan ilman syytä ja menin heittämään tuon lattialle”, nainen viittasi rikkinäisiin kultakehyksiin, jotka vielä makasivat lattialla.
”Tuholaista?” Nora kysyi kiinnostuneena nimestä. ”Sekö sen nimi on?”
”Olkoot vaikka mikä”, Tessa ärähti eikä vastannut Noran katseeseen. Nora mutristi suutaan.
”Lilyllä on krapula”, tyttö ilmoitti hetken päästä iloisesti. Lily mulkaisi Noraa pahasti, mutta Tessa tuntui piristyvät hiukan.
”Kerro lisää”, nainen pyysi innokkaasti näperrellessään kultakehyksiä nyt käsissään.
”Lily, James ja Sirius olivat eilen juomassa. Lily hävisi vedon ja joutui lähtemään ulos heidän kanssaan”, Nora jakoi auliisti tietojaan. Tessa tarkasteli kiinnostuneena Lilyn väsyneitä kasvoja.
”Tapahtuiko mitään merkittävää?”
Lily pudisti päätään. ”Merlinille kiitos siitä.”
Tessa nyökkäsi ymmärtäväisenä. ”Älä koskaan juo miehen, jonka kanssa et halua päätyä sänkyyn, seurassa. Opin sen kantapään kautta.”
”Sillä laillako tuo – ”, Nora viittasi Tessan vatsaan.
”Tuholainenko?” nainen naurahti ollen jo paremmalla tuulella huomattuaan, ettei ollut huoneessa ainoa, jolla oli paha olo. ”Ei. Tuholaisella on eri tarina.” Tessa näytti uppoutuvan muistoihinsa, ja Lily antoi katseensa vaeltaa Tessan työpöytään. Pöydällä oli kasa vaaleankeltaisia papereita, joiden yläkulmaan oli painettu mustalla sana adoptio. Lily ei ollut uskoa silmiään.
”Aiotko sinä antaa lapsesi adoptoitavaksi?” Lily kysyi kauhistuneena. Noran katse lennähti salamana työpöydälle, ja Tessa palasi nykyaikaan eikä näyttänyt pitävän aiheenvaihdosta.
”Osaatko kuvitella minua äitinä?” Tessa kysyi piikikkäästi. Lily puri huultaan; mielikuvaa oli sangen vaikea hahmottaa.
”Minä ajattelin – tai siis, en tiedä – ”, tyttö mutisi, ja Tessa naurahti.
”Tuholainen kuolisi alle viidessä minuutissa, jos joutuisi yksin minun kanssani. Minä en selviytyisi siitä.”
”Entä – entä lapsen isä?” Nora kysyi varovasti. Tessan silmät täyttyivät taas kyynelistä, ja nainen pudisteli päätään.
”Minä vihaan raskautta”, Tessa nyyhki. ”Eikä sitä isää ole. Muistatko, Nora?”
Nora näytti hämmentyvän Tessan kyynelistä, muttei luovuttanut. Lily tiesi, että Nora oli jyrkästi adoptiota vastaan, jos se vain oli jotenkin vältettävissä.
”Mikä ihme neitsytraskaus tämä sitten on?” tyttö tiedusteli kipakasti, ja Tessa kuivaili kyyneliään kämmenselkäänsä.
”Minä olen kaikkea muuta kuin neitsyt”, Tessa tuhahti vapisevalla äänellä. ”Mutta se – se kirottu – jätti minut. Tai ei, en tiedä. Me jätimme toisemme”, naisen ääni murtui. ”Minä vihaan sitä miestä”, Tessa ulvoi hysteerisenä.

Emily istui tuulisessa katsomossa ja katsoi niska vinossa ilmassa lenteleviä poikia. Peter oli kauniisti sanottuna surkea, Sirius sangen poukkoileva ja James hyvä. Emilyä nauratti, kun hän katsoi Siriuksen menoa. Jamesin sulavuuden rinnalla Sirius hyppelehti kuin mikäkin jänis.
James huusi jotain ilmasta, mutta Emily ei saanut sanoista selvää. Pian Emilylle kuitenkin selvisi, mitä James oli yrittänyt sanoa, kun Silkki lennähti rajusti päin hänen olkapäätään. Emily joutui selvittelemään hetken Silkin sulkia ennen kuin pöllö suostui ojentamaan jalkansa ja luovuttamaan siihen sidotun kirjeen tytölle. Silkki huhuili pienesti noustessaan taas siivilleen ja lentäessään hapuillen kohti pöllölää.
Emily tarkasteli kirjettä hetken ja repi sen auki tunnistaessaan äitinsä käsialan.

Emily,

Äidin käsiala oli poukkoilevaa eikä ollenkaan niin hallittua kuin yleensä. Emily alkoi aavistella pahinta huomatessaan äidin kirjoittaneen kiireessä.

isäsi piti parhaana juhlistaa eromme vuosipäivää tulemalla vierailulle. Älä nyt pelästy, minä olen ihan kunnossa kaikesta huolimatta. Isä tuli juuri, kun olin lähdössä töihin ja onnistuin pakenemaan nopeasti. Koti kyllä tuhoutui hieman, hän oli taas aikalailla juovuksissa.
Minä asun väliaikaisesti Ralphin ja Annan luona, mutta yritän päästä jaloilleni nopeasti. Emily, minusta tuntuu, että Matt ei ole sittenkään unohtanut kuten luulimme. Sain pienellä vaivalla selville, että Matt on viimeisten vuosien ajan asunut milloin missäkin ja tehnyt hanttihommia saadakseen juotavaa. Hän on kai sekaantunut pimeään taikuuteenkin, ja minun on pakko sanoa, että minua pelottaa puolestasi, kultapieni. Minä olen ihan turvassa Ralphin luona ja sinäkin kyllä Tylypahkassa.
Tiedän, että olet jo odottanut joulua, ja minäkin haluaisin nähdä sinut taas, mutta luulen, että on parempi, ettet tule kotiin. Jameskaan ei luultavasti tule, vaikka Anna onkin sitä kovin toivonut. Yritän päästä käymään lomalla Tylyahossa, että voimme tavata, mutta nyt on parasta pitää matalaa profiilia.
Minulla on kiire töihin, Em, mutta kirjoitan taas paremmalla ajalla ja kerron enemmän. Vastaa heti, kun saat tämän kirjeen. En uskalla luottaa Silkkiin tällä kertaa. Ja pysy Merlinin tähden – ja minun – linnassa ja ystäviesi luona. Älä lähde minnekään hortoilemaan yksin, äläkä huolehdi minusta. Matt haluaa sinut pois päiviltä, ei minua.
Rakastan sinua,

äiti


Emily puristi kirjeen käteensä ja tuijotti mitään näkemättömin silmin eteensä. Isä ei ollut sittenkään unohtanut. Emily tunsi kyyneleet poskillaan. Miksei isä voinut antaa heidän olla jo rauhassa?

Emily makasi pienessä kasassa lattialla hämärässä huoneessa ja tunsi jotain kuumaa noruvan hiusten rajasta otsalle. Isä huojui pelottavasti yläpuolella rikkonainen pullo kädessään. Emilyä itketti, mutta hän pelkäsi avata suutaan, ettei isä vain raivostuisi taas. Verivana kasvoilla teki olon nihkeäksi. Emily liikahti hieman, mutta ei uskaltanut vetäytyä isän tavoittamattomiin tai puolustautua ettei isä hermostuisi. Isän silmät olivat liiallisesta juomisesta sumeat ja huojunta oli jo hallitsematonta. Välillä örähdykset kaikuivat huoneessa, mutta Emily ei saanut sanoista selvää, jos niitä ylipäätään oli.
Ovi huoneen toisessa päässä lennähti auki, ja Emily näki äidin juoksevan sisään. Emily ei voinut estää itseään vaan huudahti helpotuksesta. Isän silmät näyttivät kirkastuvan jälleen, ja mies kohotti kättään uuteen lyöntiin. Emily raahautui taaksepäin lattialla katsoen kauhuissaan juopunutta isäänsä, joka puhui epäselviä sanoja.
”Sinä – et ole – minun – lapseni”, isä huohotti, muttei ennättänyt lyömään, koska äiti juoksi eteen. Lyönti osui Emilyn sijasta äidin olkapäähän, ja isä lennähti huoneen toiseen päähän heti, kun äiti oli toipunut tarpeeksi vetääkseen taikasauvansa esiin. Äiti kumartui Emilyn ylle ja nosti hänet ylös ja halasi häntä lujasti.
”Me lähdemme, Em. Olisi pitänyt jo paljon aikaisemmin”, äiti kuiskasi ja kantoi hänet ulos huoneesta, johon isä oli jäänyt makaamaan tajuttomana.

Äiti ohjaili tavaroita hullunlailla matkalaukkuihin. Emily seisoi syrjässä ja piteli toisella kädellään pyyhettä verta noruvalla otsallaan ja puristi toisella kädellään unileluaan: vanhaa, rispaantunutta nallea, joka oli ainoa lelu, jota isä ei ollut vielä oksentanut pilalle. Nallen korva repsotti säälittävästi ja toinen nappisilmä oli lähtenyt jo aikaa sitten irti. Emily halasi nalleaan lujasti.
”Minne me menemme?”  hän kuiskasi hiljaa, koska ei uskaltanut puhua kovaa, jottei isä heräisi. Äiti kääntyi katsomaan häntä kyynelsilmin.
”Pois, Emily.”
Emily nyökkäsi ja kiikutti avuliaasti lelunsa matkalaukkuun. Suljetun oven takaa kuului örähdys, ja äiti säpsähti Emilyn mukana. Isä oli heräämässä.
Matkalaukut katosivat ilmaan taikasauvan näpäytyksellä. Isä kolisutti jo ovea ja pääsisi pian ulos.
”Emily, äkkiä tänne!” Äiti ojensi kättään, ja Emily juoksi tarttumaan siihen. Ovi räsähti auki, ja isä huopui sisään.
”Rebecca”, isä huohotti. ”Minne sinä menet?”
”Me lähdemme. Yritäkin satuttaa enää meitä.”
Emily puristi äidin kättä ja tunsi tutun puristavan ilmiintymisvoiman ympärillään. Isän karjahdus oli viimeinen asia, jonka Emily muisti ennen ilmiintymistä. Seitsemän vuoden jälkeen hän tunsi ensikertaa, että elämästä voisi tulla jotain. Isä ei enää satuttaisi heitä.


”Emily?” Jamesin ääni kuului ihan läheltä. ”Mikä on? Onko jotain tapahtunut?”
Emily ei vastannut Jamesille vaan katsoi tyhjänä eteensä ja ojensi pojalle pitelemänsä kirjeen. James hiljentyi lukemaan, ja Emily oletti Siriuksen ja Peterin, jotka hekin olivat laskeutuneet alas, kurkkivan tekstiä pojan olan yli.
Emily ei voinut uskoa kirjeen sisältöä. Isää ei ollut näkynyt vuosiin. Aina sen jälkeen, kun Emily ja hänen äitinsä olivat karanneet isää melkein kymmenen vuotta sitten, isä oli yrittänyt löytää heidät tarkoituksenaan tehdä se, minkä oli jo vuosia sitten aloittanut. Isä halusi päästä hänestä lopullisesti eroon. Isä yritti löytää hänet. Isä kuvitteli saavansa äidin takasin tappamalla Emilyn, joka oli syntymällään erottunut heidät.
”Em”, James kuiskasi ja kietoi kätensä lohduttavasti Emilyn ympärille. Emilyn kyyneleet tulvivat silmistä jo solkenaan.
”Minä luulin, että hän olisi jo luovuttanut”, Emily nyyhkytti serkkunsa olkapäätä vasten. ”Minä luulin, että hän olisi jo juonut itsensä hengiltä.”

Remus ja Laura olivat lähteneet aamiaisensa jälkeen kävelylle raikkaaseen ulkoilmaan. Hiljaisuus oli laskeutunut kaksikon välille jo aikaa sitten, ja Remus oli vaipunut ajatuksiinsa. Huispauskentällä tuuli enemmän kuin muualla. Remuksen katse vaelsi tyhjiä penkkirivejä ja pysähtyi tavoittaessaan tuttuja. Emily istui kelmien ympäröimänä alimmalla rivillä. Remus oli välimatkasta huolimatta erottavinaan kyyneliä tytön poskilla. James halasi lujasti serkkuaan, ja Siriuksen käsi oli Emilyn kädessä. Peter tutkaili kriittisen näköisenä jonkinlaista paperia.
Remus ei tiennyt, mitä näkymästä olisi pitänyt ajatella. Hän oli kyllä aamulla sanonut Emilylle aika pahasti, mutta ei kai tyttö sen takia voinut itkemään alkaa.
”Mikäköhän Emilyllä on?” Laura lausui Remustakin mietittäneen kysymyksen ääneen. Remus kohautti olkiaan ja yritti vaikuttaa välinpitämättömältä.
”Se on Emily. Emilyllä nyt aina on jotain draamaa menossa.” Remusta kadutti omat sanansa heti, kun ne oli lausuttu ilmaan. Laura hymähti, mutta lähti Remuksen estelyistä huolimatta johdattamaan poikaa kohti rykelmää.
”Laura, hän tuskin haluaa nähdä meitä”, Remus yritti, mutta Laura ei kuunnellut. He saapuivat alimmille penkkiriveille liian nopeasti. Sirius oli se, joka huomasi heidät ensin. Poika pudisti pienesti päätään Remukselle ja yritti katseellaan häätää heidät kauemmas. Remus nyki Lauran hihaa tottelevaisesti, mutta tyttö oli jo avannut suunsa.
”Hei, Emily, onko jokin hätänä?” Lauran kysymys oli lausuttu liian herttaisella äänellä
Emily kohotti katseensa Jamesin olkapäästä. Remus joutui kohtaamaan kyynelsilmät ennen Lauraa. Emilyn katse oli murhanhimoinen eikä tyttö vastannut Lauralle.
”Voidaanko me tehdä jotain?” Laura yritti uudestaan. Emily sysäsi Jamesin kädet ympäriltään ja nousi vauhdilla ylös. Lauran käsi etsiytyi Remuksen käteen, eikä Remus ihmetellyt miksi. Emilyn katse oli pelottava. Remus oli nähnyt katseen vain kerran aikaisemmin. Se oli ollut silloin, kun Emily oli tavoittanut hänet ja Lauran suutelemasta, eikä katseesta ollut silloin seurannut hyvää.
”Ensin viettelit poikaystäväni ja vielä uskallatkin tulla kysymään, voitko tehdä jotain”, Emily huusi ilmeisen hysteerisenä. James nousi ylös ja yritti vetää Emilyä taaksepäin. Emily ravisti kätensä irti serkkunsa otteesta ja harppasi lähemmäs Lauraa. ”Eikö Remuksessa ole ihan tarpeeksi sinulle? Enkö minä ole jo hävinnyt tarpeeksi näyttävästi?” Emily jatkoi kauhistuttavalla äänellä. Remus nieleskeli, vaikka Emily ei edes kohdistanut sanoja hänelle.
”Helvetti, pitääkö kaikki huutaa sinulle päin näköä, että tajuaisit? Minä hävisin. Sinä sait Remuksen ja täydellisen elämän. Voitko jättää minut ja epätäydellisen elämäni rauhaan? Vai haluatko sinä kuulla siitä saadaksesi elämäsi kuulostamaan vieläkin paremmalta?” Emily kiljui jo tuskastuttavan kovalla äänellä. James yritti taas lähestyä serkkuaan, mutta Emily karkasi tavoittamattomiin. Sirius pudisteli päätään kovaa vauhtia Remukselle ja yritti pakottaa heidät lähtemään. Remus raahasi Lauraa kauemmas.
”Minä rakastin Remusta. Hän oli yksi harvoista hyvistä asioista, joka minulla oli!” Emily huusi Lauralle. ”Haluatko sinä tietää, kuinka paljon minuun sattui se ero?”
Laura pudisti pienesti päätään. ”Yritin vain auttaa”, tyttö piipitti.
”Minä en halua sinun apuasi”, Emily huudahti hysteerisenä. James tavoitti vihdoin Emilyn ja kietoi tytön suojelevasti syliinsä. Remus raahasi Lauran väkipakolla pois ja jätti Jamesin lohduttamaan hysteeristä tyttöä.

James astui sisään Siriuksen ja Peterin kanssa, ja Remus pomppasi ylös sängyltään niin nopeasti kuin mahdollista. Hän oli hylännyt Lauran aulaan heti, kun se ei ollut vaikuttanut liian tylyltä ja kiirehtinyt ylös makuusaliin odottamaan muita kelmejä.
”Miten Emmy voi?” Remus kysyi välittömästi, kun ovi poikien takana oli kalahtanut kiinni. James näytti haluttomalta vastaamaan.
”Kiinnostaako se sinua?”
”Totta helvetissä se kiinnostaa minua. Miksi minä muuten kysyisin?” Remus ärähti eikä itsekään tiennyt, mikä häneen oli mennyt. Emilyn näkeminen niin haavoittuvana ja tytön sanat heidän eronsa sattumisesta oli saanut hänet vihdoin tajuamaan, että ne tunteet Emilyä kohtaan eivät olleet kadonneet mihinkään vaan kuplivat vielä pinnan alla. Hän oli ollut ihan idiootti, kun ei ollut tajunnut sitä ennen.
James istui sängylleen vastaamatta, Siriuksen piti avata suunsa ystävänsä puolesta.
”Hän käveli omin jaloin tyttöjen makuusaliin ja lupasi käyttäytyä vastedes paremmin”, Sirius kertoi.
”Minun täytyy mennä sinne”, Remus mukelsi ja syöksähti kohti salakäytävän suuta. Ennen kuin poika ehti tehdä elettäkään avatakseen käytävän James oli kiirehtinyt tarttumaan ystävänsä käsivarresta. James pudisti päätään.
”Emily ei halua sinua sinne nyt”, James sanoi totisena. Remus kurtisti kulmiaan.
”Minä luulin, että sinä halusit meidän palaavan takasin yhteen”, Remus sokelsi hämmentyneenä.
”Emily sanoi, että on pääsemässä yli sinusta, Kuutamo. Minä en halua, että sinä satutat häntä taas”, James sanoi vakaasti. Remus istuutui alas sängylleen hämillisenä Jamesin määrätietoisesta äänensävystä.
”Ihan totta, Kuutamo. Emilyllä on kaikki hyvin, mutta hän ei oikeasti kaipaa sinua juuri nyt”, Sirius vahvisti.
 
Alyssasta tuntui, ettei oikein kukaan ollut keskustelupäällä sinä iltana. Tytöt istuivat omilla sängyillään hiljaisuuden vallitessa. Nora kirjoitti päiväkirjaansa, ja Lily luki paksua kirjaa. Gabrielle teki muodonmuutostehtäviään, ja Emily oli tuijottanut samaa kohtaa lattiassa jo hyvän aikaa. Alyssa ei pitänyt hiljaisuudesta, ei ollut koskaan pitänyt. Glåssenissa hänellä oli aina ollut ympärillään ystäviä, jotka pitivät huolta siitä, ettei kiusallista hiljaisuutta päässyt syntymään. Tylypahkassa kaikki oli niin eri tavalla. Täällä kaikki olivat hiljaa poikkeuksellisen paljon. Alyssa ei pitänyt siitä.
”Minä lähden lenkille”, tyttö totesi lopulta kyllästyttyään kuuntelemaan seinäkellon tikitystä. Kukaan ei reagoinut pahemmin. Gabrielle nyökkäsi vain hajamielisesti.
Alyssa tuhahti ja paiskasi oven perässään kiinni niin, että hiljaisuus huoneessa jäi kaikumaan. Hypellessään portaita alas Alyssa yritti olla ajattelematta Ruotsin ystäviään. Äiti oli ollut oikeassa sanoessaan, että Tylypahkassa kaikki ei välttämättä menisi suunnitelmien mukaan. No, kaikki ei tosiaankaan ollut menossa suunnitelmien mukaan. Alyssa oli kuvitellut saapuvansa Tylypahkaan ja herättävänsä huomion oikeissa ihmisissä. Hän oli kuvitellut, että uusien ystävien saanti olisi helppoa ja tutustuminen oikeisiin ihmisiin olisi sujunut luonnostan. Tämä oli kuitenkin kaikkea muuta kuin suoraan hänen kuvitelmistaan. Kaikilla oli jo omat kuvionsa täällä ja jatkuvasti mukaan tunkeminen ei tuntunut luonnolliselta. Alyssa ei ollut tottunut tunkemaan itseään mukaan ja kyselemään, missä mentiin. Hän oli tottunut olemaan se, jolta kysyttiin ja jonka seuraan tungettiin.
”Sinun pitää pysyä vahvana, Alyssa. Muista päämääräsi. Ajattele palkintoa, jonka tulet saamaan”, äiti oli sanonut. Alyssa huokaisi syvään painellessaan käytävää pitkin alaspäin ja yrittäessään muistaa oikean tien ala-aulaan. Palkinto odottaisi lopussa. Mitä sitten, vaikka se olisikin hieman vaikeammin tavoitettavissa kuin hän oli aluksi luullut? Sama palkinto se silti oli ja parempikin luultavasti, koska kyseinen ihminen vaikutti niin täydelliseltä. Pidä katse palkinnossa, unohda muu, Alyssa komensi itselleen ja hymyili leveästi nähdessään saapuneensa aulaan. Hän voittaisi palkinnon, vaikka se tulisi vaatimaan mitä tahansa. Hän ei luovuttaisi, ja loppujen lopuksi äiti saisi olla hänestä ylpeä.


Seitsemän asiaa, joita ette tienneet Tessasta:

1. Tessa ei Noran tavoin pidä oikeasta nimestään niin paljon, että haluaisi käyttää sitä jokapäiväisissä tilanteissa. Tessa käyttää Noran tavoin lyhennelmää nimestään (joka ei tosin ole samanlainen nimihirviö kuin Noralla). Tessan koko nimi on siis koko pituudessaan Theresa Maria Dawson.

2. Tessa on syntynyt toukokuun 25. vuonna 1953. Tessa on perheensä ainoa lapsi, ja siksi lapsena hän olikin aika yksinäinen, kun vanhemmilla oli aina kiire töidensä kanssa. Tessasta kasvoi huomiota kaipaava nuori nainen, jollaisena mekin hänet nyt tunnemme. Tessasta kasvoi palvelijoiden keskellä ja vanhempien hemmottelulahjojen lomassa sangen hemmoteltu ja turhamainen ihminen.

3. Tessa, jonka lapsuus oli täynnä yksinäisyyttä ja vanhempien puolelta jatkuvaa hyvittelyä, totesi kahdeksan vuoden ikäisenä haluavansa vihdoin oppia lukemaan. Siihen asti lapsenvahdit ja palvelijat olivat aina lukeneet Tessalle, kun tyttö oli sitä halunnut. Sisukas tyttö joutui kuitenkin toteamaan pian kärsivänsä lukihäiriöstä. Lukihäiriö oli omiaan kasvattamaan Tessan turhautumista ja yksinäistä oloa. Tuntui kuin kaikki lukemaan taitavat ihmiset olivat Tessan kuplan ulkopuolella eikä Tessa saanut millään puhkaistua tuota ärsyttävää kuplaa. Lukemaan Tessa oppi vasta juuri ennen kuin lähti Tylypahkaan, mutta yhä vieläkin nainen on hidas lukija, eikä mielellään lue mitään äänen paljastaakseen puutteensa. Tessa tavoittelee täydellisyyttä.

4. Tessan Tylypahkan vuoden olivat naisen elämän käännekohta. Ensimmäisen kerran elämässään Tessaa huomioitiin naisen kaipaamalla tavalla. Tessa sai lukuisan joukon ystäviä ja alkoi pian kiinnostua pojistakin, joita pörräsi jo alkuajoista lähtien tytön ympärillä. Tessa piti hauskaa poikien kanssa, muttei koskaan tuntenut mitään syvempää ketään kohtaan (tosin hän kuvitteli tuntevansa jotain Paulia kohtaan, mistä kuulette lisää seuraavissa luvuissa). Tessa tapasi neljäntenä vuotenaan sangen erikoisen hahmon, josta paljastamme tällä kertaa vain sukunimen, joka sattuu olemaan Trent. Kyseinen herra oli Tessan elämän ympäri keikauttava tekijä, josta Delia tällä kertaa vaikenee.

5. Tylypahkan jälkeen Tessa lähti opiskelemaan auroriakatemiaan ja valmistuikin hyvin arvosanoin, vaikka toisinaan Tessan liian railakas juhliminen kostautui kokeissa. Tessa ei ole ylpeä juomisestaan ja juhlimisestaan, jotka tuppaavat saattamaan naisen usein sangen kiperiin tilanteisiin. Varsinkin juomisestaan Tessa ei ole ylpeä, sillä se menee melkein poikkeuksetta aina yli. Eräs onkin sanonut, että Tessa juo kuin kuiva pesusieni. (Tästä Tessa kehitti tavanomaiseen tapaansa massiivisen riidan. Tessan yliluonnollisia riitelytaitoja kuulemme myöhemmin tässä ficissä.)

6. Tessa rakastaa miesten lisäksi matkustelua. Naisen lempikohde on Pariisi, jossa Tessa on käynyt kuitenkin vain yhden kerran. Tessa rakastui Pariisiin, joka tunnetaan myös rakkauden kaupunkina. Nykyisin Tessa ei ole enää varma, pitäisikö hänen pitää Pariisista vai ei, koska kyseinen vierailu tehtiin seurassa, jossa Tessa koki olevansa aina rakastunut. Nyt Tessa ei tiedäkään, rakastiko hän Pariisia paikkana vai vain senhetkistä seuraa. Paikka, josta Tessa ei pitänyt ollenkaan ja joka jätti hänelle ikuiset traumat, oli ikävä kyllä Suomi. Tessa matkusti Suomeen eräänä kesänä ollessaan 18-vuotias yhdessä vanhempiensa kanssa (viimeinen reissu, jonka Tessa ikinä teki vanhempiensa kanssa). Tessa kyllä piti Helsingistä ja Suomen pikkukaupunkien shoppailumahdollisuuksista, mutta Lappi ei sulattanut naisen sydäntä. Varsinkaan sen takia, että Tessa koki itsensä Joulupukin lähentelevän itseään.

7. Tessa on nimennyt vatsassaan kasvavan pikku vauvelin hilpeästi tuholaiseksi. Tessa uskottelee itselleen vihaavansa tuholaistaan, mutta todellisuudessa nainen tietää, ettei voisi koskaan vihata sitä niin paljon kuin muille – ja myös itselleen – todistelee. Tessa ei silti pidä ajatuksesta äitinä olemisesta ja uskoo, ettei hänelle ja tuholaiselle ole olemassa kuin yksi vaihtoehto, joka on Noran suureksi paheksunnaksi ja kauhuksi adoptio.


(Ja nyt kyllä pilaan tehokkaasti omia mielikuvianne Tessasta, mutta tässä on kuva (liian leveästi hymyilevästä) tyypistä, joka muistuttaa suuresti minun mielikuvaani Tessasta. Toivottavasti linkki toimii.)

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 28.4.08
« Vastaus #30 : Toukokuu 18, 2008, 17:13:31 »
A/N: Onpas venähtänyt tämä jatkon tulo. Tappelin erään luvun kanssa ihan silmittömästi. Ei yhtään tehnyt mieli kirjoittaa, ja sitten, kun kirjoitti, kaikki tuntui ihan kamalalta ja tökkivältä. Mutta täällä ollaan taas.
Onyksi: Tässä seuraavassa luvussa Remus kokee kivan pikku taantuman taas, joten vielä ei kannata innostua :D
Emilyn isä vihaa Emilyä, koska isän mielestä Emily pilasi tämän avioliiton Emilyn äidin kanssa (ks. 3. luvun alku).
Amber: Kiitos ;D
Anskiriini: Jepjep, tuholainenhan se ;D Tessa selvästi rakastaa lastaan.
Emili: Kiitos!
akinnah: Kyllä, voit uskoa, että Alyssa vetää mukanaan kasaa selvittelemättömiä lankoja :)
Kaura: Harmikseni en päässyt Tylypahkaan. Yritin kyllä kovasti työntää sitä kaidetta sivuun, mutta eihän se portti laiturille ole tietenkään tähän aikaan auki. Sinne pitäisi mennä 1. syyskuuta kokeilemaan. Mutta joo, Alyssan palkinnosta en voi sanoa vielä mitään valitettavasti.
Cirael: Kiitos, kiitos!
Emparrot: Ehdottomasti täällä tuetaan J/L-paritusta. He vain ovat niin täydellisiä toisilleen, joten pakko sille Shanelle oli jotain keksiä, ettei riippuisi loppuficciä Lily-kukkasen perässä.
Awien: Tervetuloa ihanan-kamalan-sekavan ficcini kommentoijien pariin ;D Pidän edelleen enkerroAlyssastamitään-linjan enkä siis kerro mitään. Valitettavasti joudut jatkaa lukemista, jos haluat selvitää, mikä Alyssa oikein on naisiaan.
taivaan tähtönen: Toivottavasti valmentajasi ei sentään tappanut sinua ;)
Sinulla taitaa olla aika täsmälleen samanlainen kuva Tessasta kuin minullakin. Koska tuo kuvan, jonka linkitin, tyypillä tosiaan on liian suorat hiukset ja liian vaalea iho (ja se liian leveä hymy myös) kuin Tessalla. Mutta muuten aika täydellinen. Jotenkin en osaa päättää, pitäisikö tuholainen kirjoittaa isolla vai pienellä... Toisaalta se on nimi, mutta toisaalta taas laji. Eihän vauvaakaan kirjoiteta isolla. Mitä mieltä te olette?
Lurputtaja: Jaa no, se elokuva vain tupsahti mieleeni. Olisiko ollut juuri filosofian tunnilla tai joskus (hih, tunnollinen oppilas) :D

Seuraava luku on järkyttävä vihjailuluku, joten beware!

22. luku – Aikataulu
4.11.1977

Kun Lily saapui seuraavana maanantaina muodonmuutosten kaksoistunnille, ensimmäinen asia, jonka tyttö huomasi, oli Shane ja Camilla, jotka pitelivät toisiaan kädestä kiinni. Kaksikko katsoi toisiaan siihen malliin, ettei keneltäkään varmasti jäänyt tajuamatta, että jotain oli meneillään. James näytti ilmeisen tyytyväiseltä asioiden saamaan käänteeseen ja harppoi Lilyn ohi esittämään Shanelle ja Camillalle kiusallisen tietäväisiä kysymyksiä. Lily sitä vastoin käänsi heille selkänsä ja yritti vakuutella itselleen, ettei tuntenut Shanea kohtaa muuta kuin ystävyyttä. Se oli epäilyttävän helppoa, ja Lily alkoi tuumia, oliko koskaan tuntenutkaan poikaa kohtaan muuta kuin sääliä ystävyyden lisäksi.
McGarmiwa leväytti oven auki liian kova täysin vastoin tavanomaisia tapojaan. Lily kiirehti sisään Emily perässä ja istui tytön viereen. Lily vilkaisi syrjäkarein ystäväänsä, joka penkoi toimeliaan näköisenä laukkuaan. Lily tiesi, että Emily oli huolissaan äidistään, mutta yritti peitellä sitä. Emily halusi uskoa kaiken sujuvan tälläkin kertaa hyvin.

McGarmiwa näytti kieroutuneen tyytyväiseltä napauttaessaan sauvallaan taulua tunnin aloittamiseksi. Taululle ilmestyi sanoja, jotka saivat puolet luokasta voihkaisemaan epätoivoisesti.
”S.U.P.E.R.-kokeisiin valmistautuminen”, McGarmiwa luki taululta määrätietoisella äänellä. ”Kokeet tulevat nopeammin kuin kukaan teistä tajuaakaan. Teillä on melkein tarkalleen seitsemän kuukautta aikaa sisäistää kaikki kokeisiin tarvittavat asiat ja lisäksi päättää, mihin aineisiin painotatte erityisen paljon. Ymmärtääkseni professori Dawsonin pitäisi puhua teille ammatinvalinnasta piakkoin.”
”Kuka on professori Dawson?” Sirius kysyi otsa rypyssä.
”Tessa tietenkin”, Emily tuhahti vastaukseksi.
”Joka tapauksessa”, McGarmiwa jatkoi eikä näyttänyt olevan mielissään keskeytyksestä, ”aion tällä tunnilla kertoa tarkemmin muodonmuutosten S.U.P.E.R.-kokeesta ja siitä, kuinka siihen tulisi valmistautua. Jos aikaa jää, käymme vielä läpi muutamia edellisvuosien teoriatehtäviä Loppuviikosta pureudumme käytännönosioon.”
McGarmiwa ei antanut luokan vajota siihen tuttuun horrokseen, joka usein lankesi teorialuentojen ajaksi luokkaan. Professori puhui tiukan terävällä äänellä melkein puoli tuntia, kunnes ovelta kuuluva koputus keskeytti luennon.
”Sisään”, McGarmiwa ärähti. Ovi lensi auki, ja Tessan hymyilevät kasvot ilmestyivät avoimeen rakoon. Ilme McGarmiwan kasvoilla ei muuttunut piiruakaan ystävällisemmäksi Tessan vetoavan hymyn edessä.
”Et siis vieläkään ole oppinut olemaan keskeyttämättä tunteja, Tessa”, McGarmiwa totesi epäystävällisesti. Tessan hymy ei hyytynyt.
”Oletko huomannut, että teen sen nykyään yksin?” Tessa virnisti.
”Yhtä häiritsevää se silti on, olit sinä yksin tai herra Trentin kanssa,” McGarmiwa tuhahti. Tessa ei onnistunut säilyttämään hymyä huulillaan: toteamus herra Trentistä näytti osuvan arkaan paikkaan.
”Hän ei koskaan – ”, Tessa aloitti puolustellen, mutta vaikeni äkisti. McGarmiwa, joka näytti sinä päivänä olevan sangen kipakalla tuulella, tuntui pitävän tilanteesta.
”Niin?”
Tessa kohotti leukaansa ylemmäs ja vastasi McGarmiwan terävään katseeseen.
”Oli minulla asiaakin itse asiassa”, Tessa onnistui sanomaan herttaisesti. ”Saanko lainata Lilyä?”
Lily kohotti päätään yllättyneenä kuullessaan oman nimensä.
”Neiti Evansilla on parempaakin tekemistä kuin juoksennella sinun kanssasi”, McGarmiwa näpäytti. Tessa kohautti olkiaan.
”Ehkä. Mutta rehtori Dumbledore arvostaisi kovasti kahden keskeistä juttutuokiota Lilyn kanssa. Nyt heti.”
McGarmiwa näytti ärtyneeltä. Dumbledoren pyyntöä nainen ei kuitenkaan uskaltanut olla huomioimatta.
”Neiti Pratt kertoo sinulle tärkeimmät asiat”, McGarmiwa tiuskaisi Lilylle. Lily nousi tottelevaisesti ylös tuoliltaan ja kiirehti Tessan perässä ulos ennen kuin McGarmiwa ehti purkaa enempää huonon päivän kiukkuaan häneen.

”Miksi Dumbledore haluaa nähdä minut?” Lily kysyi kiinnostuneena juostessaan Tessan kiinni käytävällä. Tessa pudisti päätään.
”En tosiaankaan tiedä. Toimin vain viestinviejänä, kun ei parempaakaan tekemistä ole” nainen vastasi ja kiihdytti tahtiaan. Lily ei ymmärtänyt, miten kukaan pystyi kävelemään niin nopeasti niin korkeakorkoisissa kengissä.
”Kuinka monennella kuulla sinä oikeastaan olet?” Lily kysyi vaihtaen aihetta. Tessa kääntyi kulmasta ja tuhahti tyhjälle käytävälle.
”13. viikolla kai. En minä tiedä”, Tessa vastasi välinpitämättömänä.
”Koska sinun laskettu aika on?” Lily jatkoi sinnikkäänä käyttäen tilaisuutta hyväkseen jutella Tessan kanssa, kun nainen ei kerrankin ollut vaarassa oksentaa tai saada järjetöntä itkukohtausta.
”Toukokuun puolessa välissä ehkä. Ei oikeastaan kiinnosta merkittävästi”, Tessa tuhahti taas ja jatkoi puolijuoksuaan läpi käytävien.
”Miksi sinä pidit tuon lapsen, jos et välitä siitä tuon taivaallista?” Lily kysyi kärkevästi ja sai Tessan pysähtymään paikoilleen. Tessa näytti hetken neuvottomalta. Lilyä alkoi kaduttaa, että oli kysynyt. Mitä se hänelle edes kuului?
”Kuuletko sinä koskaan ääniä päässäsi?” nainen kysyi hitaasti. Lily pysähtyi miettimään. Kuulihan hän toisinaan sen samettiäänen. Mutta kannattiko sitä kertoa Tessalle? Nainen vain pitäisi häntä täydellisenä hulluna. Lily nyökkäsi pienesti tuumittuaan hetken. Tessa nyökkäsi hyväksyvästi takaisin.
”Minä yritin poistaa sen. Tuholaisen”, naisen katse viivähti alas vatsaan, jossa ei vielä näkynyt merkkejä mistään poikkeavasta. ”Mutta minä kuulin äänen. Se oli tuholaisen – ”, Tessa veti henkeä, ” – tuholaisen isän ääni. Se – se sanoi, että minä en unohtaisi häntä pelkästään murhaamalla tuholaisen. Enkä minä pystynyt murhaamaan sitä”, Tessa puri huultaan huomatessaan, että oli nyt, ehkä ensi kertaa, tunnustanut, että tuholaisella oli isäkin. ”Joten nyt minä kannan tuholaisen mukana muistoja hänestä ja kidutan itseäni. Ihan niin kuin hän olisi halunnut minun tekevän.” Tessan ääni oli muuttunut kylmäksi. Lily katsoi nuorta naista säälivästi. Tessalla näytti olevan niin vaikeaa.
”Mitä teille oikeastaan tapahtui?” Lily uteli salavihkaa. Tessan mysteeri oli erittäin häiritsevä. Kuka oli se mies, joka oli jättänyt Tessan yksin? Nainen katsoi häneen ja näytti painivan kertomisenhalun kanssa. Vastaamisen sijaan Tessa lähti taas liikkeelle, eikä Lilyn auttanut muu kuin seurata perässä.
”Minä – minä en tiedä oikeastaan”, Tessa mutisi korkojensa kopinan tahtiin. ”Me riitelimme – ” Tessa purskahti äkkiä helisevään nauruun. Lilyäkin hymyilytti hänen ajatellessaan, että tällä kertaa Tessan nauru ei kuulostanut pakotetulta vaan hivenen verran vapautuneemmalta.
”Me riitelimme joka toinen sekunti”, Tessa onnistui sanomaan naurunsa välistä. ”Mutta se kerta oli erilainen. Se kerta oli todellinen.”
”Mistä te riitelitte?”
”Onko sillä väliä?” Tessa kysyi äkkiä vakavana. ”Ei asioita voi kuitenkaan muuttaa.”

Tessa jätti Lilyn Dumbledoren huoneen edustalle ja käski astumaan kieppuviin portaisiin ennen kuin huonetta vartioiva patsas tulisi toisiin ajatuksiin. Lily astui portaikkoon mietteliäänä ja koputti eteensä saapuvaan oveen miettien Tessan kertomaa. Eihän se paljon lisää tietoa ollut antanut, mutta hiukan kuitenkin. Ovi aukeni narahtaen, ja Lilyn piti puistella Tessa pois ajatuksistaan.
Hän oli käynyt Dumbledoren huoneessa vain muutaman kerran aikaisemmin. Huone ei silti tuntunut muuttuvan kertojen jälkeen. Samat oudot esineet jököttivät hyllyillä luvattoman mielenkiintoisen näköisinä, ja vanhat rehtorit tiirailivat Lilyä uteliaana kehyksistään. Dumbledore istui rennosti pöytänsä takana ja hymyili Lilylle rohkaisevasti, kun tyttö tuli peremmälle.
”Istu alas, ole hyvä”, vanha rehtori kehotti ja viittasi pehmeään, upottavaan nojatuoliin itseään vastapäätä. Lily istui tuoliin ja upposi sen sisään. Tuoli oli kaikesta mukavuudestaan huolimatta sangen epämukava. Lily puri huultaan ja hivuttautui vaivihkaa tuolin reunalle nököttämään. Eihän hän pystyisi keskustelemaan rehtorin kanssa kunnolla, jos lojuisi nojatuolin pohjalla melkein tukehtuneena tuolin pehmeyteen.
”Toivoakseni olet jo toipunut pienestä yöjuoksustasi”, Dumbledore sanoi ystävällisesti hymyillen eikä näyttänyt tuntevan oloaan yhtään epämukavaksi löhöillessään oman tuolinsa uumenissa. Lily näytti epävarmalta.
”Anteeksi mistä?” tyttö kysyi kauhuissaan. Jamesin olisi pitänyt kertoa hänelle kaikki tärkeimmät tapahtumat, jotka hänen piti muistaa siitä illasta.
”Aah, muisti on niin heikko”, Dumbledore virkkoi. ”Omanikin on iän myötä heikentynyt hälyttävästi.”
Lily liikehti epämukavalla tuolinreunallaan. James saisi kuulla kunniansa.
”Ihmettelet varmaan, miksi kutsuin sinut tänne”, Dumbledore lausui seuraavaksi näpräten samalla kaunista feenikspäistä sulkakynää. Lily nyökkäsi.
”Se liittyy johtajaoppilasvelvollisuuksiisi”, rehtori sanoi. ”Ja kansainväliseen elokuvaprojektiimme.”
”Miksei James sitten – ?”
”Jamesin on parasta keskittyä opiskeluihinsa täysin. Enkä halua riistää professori McGarmiwan kaikkia ykkösoppilaita.”
Lily yritti hymyillä, kun Dumbledore sitä näytti odottavan.
”Halusin henkilökohtaisesti antaa sinulle nämä”, Dumbledore ojensi pöydällään olevan pinkan papereita Lilylle. Lily otti pinkan vastaan ja selasi sitä, kun Dumbledore vaikeni odottavana.
”Aikataulu?” Lily kysyi hämmentyneenä.
Dumbledore nyökkäsi. ”Aikataulu, joka neiti Dawsonin piti kääntää teille, mutta jonka hän näköjään unohti.”
”Eikö Tessan kuuluisi – ?” Lily uteli hienovaraisesti keikkuessaan tuolinsa reunalla. Dumbledore tiirasi häntä puolikuulasiensa takaa.
”Neiti Dawsonilla on tällä hetkellä aika paljon mielessään, ja minulla oli sopivasti vapaa-aikaa yökävelyjeni lomassa, joten avitin hieman”, Dumbledore totesi hyvätuulisena. ”Toivoakseni luet nuo välittömästi, kun tunnit ovat ohi ja informoit muille ohjelmasta.”
Lily nyökäytti päätään.
Iäkäs velho hymyili. ”Professori McGarmiwa varmasti ilahtuu, jos et viipyisi enää pitkään.”
Lily nousi kiitollisena nojatuolista ja kääntyi lähteäkseen. Käsi ovenkahvalla tyttö kuitenkin kääntyi.
”Rehtori”, tyttö sanoi kysyvästi. Dumbledore oli noussut tuolistaan ja kääntyi nyt ja jätti Fawkesin rapsuttamisen myöhemmäksi.
”Niin, Lily?”
”Minä – minä vaan mietin – Tai siis, silloin, kun minun piti valita valvojaoppilasparini”, Lily mutisi ja muisteli kuukausien takaista kohtausta josta McGarmiwa ei ollut todellakaan pitänyt. ”Minä vaan mietin, kuka se toinen vaihtoehto olisi ollut?”
Rehtori istui takaisin tuoliinsa ja otti jälleen käteensä sen saman feenikspäisen kynän jatkaen sen näpertelyä.
”Arvelinkin, että haluaisit kysyä tuota joskus. Ehkä alitajuntaisesti en senkään takia kutsunut Jamesia tänne sinun mukaasi”, Dumbledore hymyili. ”Alitajunta on kummallinen asia”, rehtori mutisi eksyen aiheesta. Lily odotti paikallaan uteliaana.
”Ehkä pidät minua höpsähtäneenä vanhana ukkona, Lily, mutta toista vaihtoehtoa ei ollut”, Dumbledore virkkoi lempeästi.
”Ei – ei ollut – ”, Lily mumisi hämmentyneenä. Dumbledore pudisti päätään.
”Ajattelin, että olisit ajatellut minun olevan puolueellinen, jos olisin lähettänyt Jamesille suoraan johtajaoppilaskirjeen”, rehtori myhäili. Lily kohotti kulmiaan eikä pystynyt ajattelemaan muuta kuin, että Dumbledore oli luultavasti maailman omintakeisin velho, jonka hän tiesi.

Nora kiirehti kohti suurta salia. Nälkä kurni ja vaati saada ruokaa. Nora oli viettänyt vapaatuntinsa kirjastossa pakertamassa kasaantuneita läksyjään niin uppoutuneesti, ettei ollut huomannut ruokailun alkamista ennen kuin nälkä oli kiusallisella tavalla ilmoittanut olemassa olostaan. Matami Prilli oli heittänyt hänet välittömästi ulos kirjastossa ja varoittanut olla tulemasta takaisin ennen kuin olisi syönyt jotain ja lakannut häiritsemästä muita kirjastossa olijoita vatsansa kurninnalla.
Kaikki olivat jo täydessä tuhoamistyössä, kun Nora saapui paikalle. Emily kuunteli seitsemättä toistoa tarinasta Nora ja ampiainen eikä näyttänyt mainittavasti välittävän siitä, että toisto oli jo seitsemäs. Lily puolestaan alkoi jo kyllästyä tarinan toistamiseen. Kelmit istuivat tyttöjen lähellä yhdessä Alyssan kanssa. Alyssa kikatti juuri Siriuksen sutkautukselle vedet silmissä. Sirius näytti tyytyväiseltä itseensä.
Nora istui Siriuksen ja Jamesin väliin Alyssaa vastapäätä. Sirius ei näyttänyt edes huomaavan hänen tuloaan. James sentään tervehti.
”Miten Emilyllä menee?” James kumartui kysymään hänen korvan juuressaan. Nora nytkäytti päänsä Emilyä ja Lilyä kohti. Lily kertoi juuri tarinaa juomareissustaan ja niistä vähistä tapahtumista, jotka muisti. Emilyn huulilla karehti huvittunut hymy.
”Hän pärjää”, Nora totesi. ”Em pärjää aina.”
James tarkasteli serkkuaan kriittisesti.
”Kuutamo olisi halunnut tulla Emin luokse lauantaina”, poika kertoi. ”Mutta minä estin sen. Arvelin, ettei Em olisi halunnut nähdä häntä silloin. Teinkö minä väärin?”
Nora pureskeli huultaan ruuan sijasta ja oli kokonaan unohtanut oman nälkänsä.
”Jos en olisi estänyt, Kuutamo ja Em saattaisivat olla palanneet takaisin yhteen nyt”, James mutisi ja haukkasi leipäänsä. Nora pudisti hitaasti päätään.
”Enpä usko, James. Siihen tarvitaan tässä tilanteessa muutakin kuin pari ystävällistä sanaa ja  anteeksipyyntö. Emilyn pitäisi oikeasti tajuta rakastavansa vielä Remusta.”
James näytti mietteliäältä. ”Ehkä todellakin pitäisi kirota Kuutamo sairaalasiipeen.”

Liemitunti oli loppumaisillaan. Nora kyyräili haluttomana Siriusta, joka esitteli juuri Alyssan Amalialle. Sirius oli pörrännyt viime päivinä Alyssan ympärille enemmän kuin tarpeeksi. Nora läikytti aimo annoksen epäonnistunutta lientään lattialle. Ärtyneenä tyttö kumartui siivoamaan sotkuaan. Sirius ei edes enää muistanut hänen olemassaoloaan. Jos Nora ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi voinut melkein luulla, että oli mustasukkainen. Mustasukkainen Siriuksesta? Ei, hän ei todellakaan voinut olla mustasukkainen. Sirius oli hänen ystävänsä. Hänen paras poikapuolinen ystävänsä. Ei häntä haitannut, vaikka poika alkaisi seurustella. Ei, vaikka tyttöystävä olisi Alyssa. Mutta mitä jos Sirius unohtaisi hänet? Mitä jos Alyssa veisi kaiken pojan ajan, eikä Sirius enää ehtisi pelleillä Noran kanssa? Nora tiesi, ettei tulisi kestämään sitä. Hän ei halunnut menettää Siriusta. Hän ei halunnut menettää parasta ystäväänsä jollekin Ruotsista tulleelle pikku livertäjälle.
Nora tuhahteli kovaan ääneen, kun Sirius kulki ohi. Poika kääntyi katsomaan häntä ja kehotti Alyssaa jatkamaan yksin eteenpäin.
”Mitä sinä tuhahtelet?” poika kysyi virnuillen, kun Nora nousi ylös lattialta. Nora ei vastannut vaan kääntyi pakkaamaan laukkuaan.
”Nora, älä viitsi. Mikä nyt on?” Sirius laski kätensä Noran olkapäälle. Nora kavahti otetta taaemmas, ja Sirius rypisti otsaansa.
”Kerro, Nora”, poika vaati. Nora tuhahti taas.
”Ihme, että vielä muistat minun oleva olemassa”, tyttö tiuskahti. ”Olet niin liimautunut Alyssaan.”
”Sinua nyt ei voi unohtaa huonomuistisinkaan tyyppi”, Sirius nauroi ja tarjosi Noralle käsivarttaan. Nora nakkeli niskojaan eikä tarttunut tarjottuun käteen vaan marssi Siriuksen ohi ulos luokasta. Sirius harppasi perään.
”Nora, johtuuko tämä taas sinun hiuksistasi?” poika uteli matalalla äänellä, mutta kuitenkin niin läheltä, ettei Nora voinut esittää olevansa kuulematta kysymystä.
”Tällä ei ole mitään tekemistä minun hiuksieni kanssa”, hän totesi ja pörrötti valkeita suortuviaan. Sirius oli hetken hiljaa, ja Nora ehti jo toivoa, että poika olisi häipynyt ja jättänyt hänet rauhaan.
”Minusta tuntuu, että Alyssa on kiinnostuneempi Sarvihaarasta kuin minusta”, Sirius pohti viattomasti Noran selälle.
”Jamesista?” Nora käännähti kiinnostuneena ympäri ja tarkkasi Siriuksen kasvoja.
”Niinhän minä sanoin”, poika nyökkäsi vakavana. ”Ei sillä, että sillä olisi jotain väliä. Kunhan vain sanoin. Mutta jos sinua ei kiinnosta jutella minun kanssani niin minä lähden etsimään sitten Alyssaa. Kai minä sentään voin yrittää”, Sirius jatkoi yhä täysin viattomin ilmein.
Nora mutristi suutaan ja mietti hetken. Sirius räpytteli silmiään vetoavasti ennen kuin kääntyi pois. Nora nappasi kuitenkin pojan kyynärpäästä kiinni ennen kuin poika ehti livahtaa karkuun. Sirius peitti tyytyväisyytensä ja tarjosi käsivarttaan Noralle.
Nora tarttui siihen tiukasti. ”Kerro, mitä mieltä sinä oletkaan Alyssasta?”

Yosumi hyrräsi katossa, kun Emily astui sisään luokkaan hyppelehtivän Lilyn perässä. Emilyn oli pakko hymyillä ystävälleen.
”Ja sitten Dumbledore kysyi, olenko toipunut jo yöjuoksustani”, Lily selitti tohkeissaan. ”Minä tapan Jamesin. Hänen olisi pitänyt kertoa, että me törmäsimme Dumbledoreen.”
Emily istui omalle paikalleen ja hymyili osaaottavasti Lilyn kertomukselle. Tyttö kiinnitti katseensa paremman puutteessa Yosumiin, joka hyräili laskeutuessaan alemmas. Yosumi loi ystävällisen katseen Alyssaan, joka tuijotti Yosumia uskomatta vieläkään kohdanneensa leijuvan opettajan. Emilyn mielestä Yosumi näytti levollisemmalta kuin päiviin sillä kerralla. Miehen äänikin oli udun takaa hilpeämpi, kun tämä puhui.
”Olemme viime aikoina opetelleet kirouksia ja loitsuja, joista pitäisi olla suurta hyötyä, kun palaatte takaisin painajaishuoneeseenne”, Yosumi humisi iloisella äänellä. Emily käänsi katseensa kynsiinsä ja yritti olla ajattelematta huonetta, jossa isä hyökkäsi hänen kimppuunsa toistuvasti.
”Tulette palaamaan huoneisiinne vielä tämän kuun aikana, mutta sitä ennen haluaisin, että pohditte tarkasti oman huoneenne sisältöä ja kirouksia, joita mahdollisesti voisitte käyttää painajaisen tukahduttamiseksi. Kirjoitatte esseen aiheesta. Palautus kahden viikon päästä. Pituus vähintään kaksi jalkaa.” Yosumin sanat aiheuttivat yleisen vastustuksen luokassa.
”Kaksi jalkaa!”
”Onko pakko?”
Yosumi vain nyökkäsi hymyillen.
”Miten tarkalleen ottaen tapahtuu, jos pystymme taistelemaan pelkojamme vastaan?” Emily kysyi unohtaen kokonaan viittaamisen. Yosumi hyrähti ilmassa.
”Jos onnistutte vastustamaan huonetta, sen ei pitäisi saada minkäänlaista otetta teistä. Ajatelkaa huonetta tavallaan vahvana mörkönä. Jos onnistutte olemaan pelkäämättä ja taistelemaan vastaan, huoneen kauhujen pitäisi lipua pikku hiljaa kauemmas, ja huoneesta pitäisi tulla hyvin kaunis paikka ja sinne pitäisi ilmestyä rakkaita ja ihania ajatuksianne”, mies humisi vastaukseksi. Tällä kertaa Emily muisti viitata.
”Entä miten käytännössä ottaen meidän tulisi vastustaa huonetta?” tyttö kysyi. Yosumi ei vastannut vaan hyräili edestakaisin luokan etuosassa mietteliään näköisenä.
”Ehkä on parasta, että näytän teille esimerkkiä”, mies totesi vihdoin ja sai sanoillaan koko luokan hiljaiseksi. Emily kohottautui kiinnostuneena tuolillaan ja pohti muiden mukana, mikä mahtoi olla Yosumin pahin painajainen.
Yosumi heilautti kättään, ja taululle ilmestyi taas tyhjän huoneen kuva. Oppilaiden vielä tuijottaessa taululle Yosumi oli jo lipunut luokan perälle. Ovi paiskautui kovakouraisesti kiinni miehen perässä, ja sen kaiku jäi soimaan hiljaisessa luokassa.

Ensin Emily ei erottanut mitään muuta kuin tyhjyyttä taululta. Pian kuitenkin tuttu tyhjyys väistyi, mutta esille ei tullutkaan Yosumi niin kuin kaikki olivat odottaneet vaan nuori mies, joka seisoi selkä tauluun päin. Mies seisoi hiljaa paikallaan, eikä Emily ensin tajunnut, mitä mies tuijotti. Pikku hiljaa miehen eteen alkoi hahmottua kuva hautakivestä, jossa oli kultaista tekstiä. Emily yritti lukea haudan tekstiä, mutta ei saanut selvää kirjaimista.
Koko luokka tuijotti hiljaisena taulun näkymää, josta ei kuulunut muuta ääntä kuin pientä huminaa taustalta. Pitkään hetkeen taululla ei näkynyt muuta kuin nuori mies ja hauta, mutta äkkiä huoneessa välähti jokin, jonka Emily oli tunnistavinaan hopeanharmaaksi suojeliukseksi. Kuva valottui, ja Emilyn piti siristellä silmiään nähdäkseen kunnolla läpi valkean sumun. Kuva oli vaihtunut. Haudan tilalla oli nyt nuori nainen, jonka kasvot olivat näkymättömissä. Nainen lähestyi yhä paikallaan seisovaa miestä. Tuli koko ajan vain lähemmäs.
Yosumi ampaisi äkkiä ulos huoneesta ja pyyhkäisi kuvan pois taululta Voroa pakenevaa Riesuakin nopeammin. Mies näytti hämmentyneeltä, eikä äänestä kuulunut sitä tuttu utua vaan pelkkää järkytystä.
”Se ei ollutkaan niin hyvä idea”, mies puuskutti kuulostaen oudolta ilman utuaan.
”Onko sinun pahin painajaisesi joku tuntematon tyyppi seisomassa omalla haudallasi?” James kysyi.
”Kuka se mies oli?” kysyi puolestaan Peter kiinnostuneena. Sirius tuhahti.
”Ei vaan kuka se nainen oli?”
Yosumi hyrräili itseään rauhoitellen paikallaan lähellä kattokruunua eikä vastannut.
”Taidammekin päättää tunnin tähän”, mies totesi vihdoin. ”Toivoakseni käytätte ylimääräisen aikanne esseen tekoon. Sayônara.”

Lily istui salaisessa huoneessaan ja tuijotti paperia edessään. Paperin olisi pitänyt olla hänen PVS-esseesuunnitelmansa, mutta juuri tällä hetkelle ideoinnista ei tainnut tulla yhtään mitään.

Läheisten kuolema
Samettiääni, joka houkuttelee kuolemaan
Yksinäisyys
Pimeä
Jamesin ääni (?)


Ne viisi asiaa olivat ainoat, jotka Lily oli saanut kirjattua ylös omasta painajaisestaan. Lily ei voinut rehellisesti sanoa ymmärtävänsä omaa painajaistaan. Se oli niin moniulotteinen. Hänen mörkönsä muuttui yksinkertaisesti aavemaiseksi haudaksi, jota koristi monien ystävien nimet. Ainakin se oli muuttunut siksi silloin vuosia sitten, kun he olivat harjoitelleet mörön karkotusta tunnilla. Tosin se mörkö oli kuulemma ollut sangen mielikuvitukseton, joten Lily ei oikeastaan tarkalleen tiennyt, mitä pelkäsi eniten. Mutta ilmeisesti möröillä ei ollut paljoakaan tekemistä näiden huoneiden kanssa. Lily huokaisi ja keskitti ajatuksensa takasin huoneeseen.
Huoneessa yhdistyi pimeän pelkoni läheisten kuolemaan. Huoneessa velloi yksinäisyys, ja vääristynyt ääni yritti saada minua kuolemaan, tyttö kirjoitti paperiinsa muiden sanojen alapuolelle ja pysähtyi miettimään. Se ääni oli ollut vääristymä Jamesin äänestä. Miksi Jamesin äänestä? Yosumin antama tehtävä olikin vaikeampi kuin Lily oli aiemmin olettanut. Eihän tästä painajaisesta ottanut mitään tolkkua. Miten äänen voisi manata kuulumattomiin? Ääni ei ollut mitenkään konkreettinen, ei sitä voinut kirota.
Entäs se lopussa kuulunut ääni sitten? Jamesin oikea ääni. Miten se oli liittynyt mihinkään? Lily yliviivasi paperistaan sanat Jamesin ääni (?). Ei Jamesia voinut nyt enää tähän kaikkeen muuhun sekoittaa.
Lily hylkäsi paperinsa syrjään ja tarttui sen sijaan Dumbledoren antamaan aikatauluun. Aikataulussa sentään oli jotain järkeä toisin kuin hänen painajaishuoneessaan.

Aikataulu elokuvan kuvauksen jälkeiseen ohjelmaan, luki yläkulmassa koruttomasti.

Elokuvat tulee lähettää taikaministeriöön (osoite lopussa) 30.11.1977 kello 23.59 mennessä. Myöhässä palautettuja töitä ei hyväksytä mukaan. Elokuvaprojektin palkintojenjako tapahtuu 14.2.1978 Lontoossa myöhemmin ilmoitettavassa tilassa. Tilaisuuteen osallistuu jokaisesta osallistujakoulusta kolme (3) oppilasta ja valvova opettaja. (Tylypahkan valvovana opettajana toimii neiti Tessa Dawson.) Tilaisuuteen suositellaan lähetettäväksi ainakin yksi näyttelijöistä sekä ohjaaja ja joku muu taustatyöntekijä.
Palkintojenjakojen jälkeisellä viikolla (viikko 8) osallistujakouluista saapuu oppilaita ja opettajia vierailulle Tylypahkaan. Myös Tylypahkasta lähtee oppilaita ja opettajia maailman velhokouluihin (tarkempi koululista tulee joulukuun aikana, kun koulut ovat varmistanet osallistumisensa). Oppilaat lähtevät pareittain. Mahdollisuuksien mukaan oppilaiden mukaan lähtee myös opettajavalvoja. Kaikilta lähteviltä oppilailta vaaditaan viimeisen vuoden opiskelupaikkaa omassa koulussaan, täysi-ikäisyyttä sekä vanhempien tai muiden huoltajien kirjallista lupaa. Asiasta tulee myöhemmin lisää informaatiota, ja neiti Dawson kertoo asiasta tarkemmin, kun aika koittaa.
Mahdolliset palkinnot lunastetaan palkinnosta riippuen kevään aikana. Mahdollisille palkintomatkoille lähteviltä oppilailta vaaditaan huoltajien kirjallista suostumusta ja täysi-ikäisyyttä. Kaikkien matkustavien oppilaiden tulee allekirjoittaa säännöt, joiden rikkomisesta rangaistaan.

Ystävällisin terveisin,
Albus Dumbledore, Tylypahkan noitien ja velhojen koulun rehtori ja virallisten aikataulujen epävirallinen kääntäjä (neiti Dawsonin ajanpuutteen ja haluttomuuden takia)


Lily hymähti paperille. Lopetus oli jotenkin niin dumbledoremainen. Nimen ja titteleiden jälkeen oli vielä luvattu osoite, johon elokuva pitäisi lähettää. Lily painoi mieleensä, että osoite pitäisi antaa Siriukselle. Tai Noralle.
Keväästä oli paperin mukaan tulossa vähintäänkin mielenkiintoinen. Oppilasvierailut eri maiden kouluista. Lilyä alkoi jo hymyilyttää valmiiksi, kun hän ajatteli Sirius, joka innostuisi ikihyviksi kansainvälisistä vieraista. Lilyn mieleen tulvahti kuva, jossa Sirius juoksi hehkeiden ranskattarien perässä minkä jaloistaan pääsi. Siriuksen perässä juoksi Nora, joka kiljui naama punaisena jotain unohtamisesta ja mustasukkaisuudesta.

Jokin Emilyn ilmeessä oli koko päivän pitänyt Remuksen paikoillaan. Ilman sitä ilmettä poika olisi jo varmasti rynnännyt entisen tyttöystävänsä luokse anelemaan anteeksiantoa. Mutta se ilme. Se piti hänet paikoillaan kuin liimattuna. Siinä ilmeessä oli jotain vaarallista, jotain, joka ei kuulut Emilyn kasvoille. Ei ainakaan Remuksen Emilyn.
Remus seisoi turhautuneena paikoillaan ja tuijotteli Emilyä välimatkan päästä suuressa salissa. Emily jutteli iloisesti Noran kanssa, mutta joka kerta, kun tytön katse eksyi hivenenkin liikaa Remukseen päin, se torjuva ilme palasi. Remus ei olisi varmasti edes huomannut Lauran tuloa, ellei tyttö olisi peittänyt hänen silmiä käsillään.
”Arvaa kuka?”
Remus ei arvannut, ja Laura tiesi heti, että jokin oli vialla. Laura kävi istumaan rohkelikkopöytään aivan kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia. Remus vääntelehti paikoillaan eikä tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa. Lauran tietäväinen katse lennähti matkan päässä istuvaan Emilyyn ja taas takaisin Remukseen.
”Miksi sinä satutat itseäsi?” Laura tahtoi tietää. Remus ei vastannut vaan keskittyi lautasensa tuijottamiseen. ”Emily ei oikeasti enää välitä. Tiedäthän sinä sen?”
Kyllähän Remus sen tiesi. Laura oli tolkuttanut sitä hänelle jo pian puoli vuotta aina hänen ja Emilyn erosta saakka. Remus ei vain osannut päästää Emilystä irti ja viime aikoina hänestä oli alkanut tuntua siltä, että oli ihan turhaa yrittääkään. Laura oli kuitenkin toista mieltä, ja Remus tiesi, että tyttö saisi käännettyä hänen päänsä taas pian.
”Remus, sinulla on minut. Aina”, Laura kuiskasi nojautuessaan lähemmäs nojaamaan Remuksen olkapäähän. Remus kiersi kätensä Lauran vyötäisille. Niin, hänellä oli Laura. Mihin hän enää edes tarvitsi Emilyä?

Poissa taivaan tähtönen

  • raindancer
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 18.5.08
« Vastaus #31 : Toukokuu 24, 2008, 17:36:07 »
En tajua, miten en ole vielä aikaisemmin kommentoinut tätä lukua ollenkaan. Noh, nyt täältä tulee sitten jonkinlainen viesti, jossa yritän tiivistää kaikki ajatukseni (se on muuten aivan mahdottoman vaikeaa!) Olen huomannut, että aina, kun luen uuden luvun, en koskaan jaksa kommentoida mitenkään pitkästi (tai sitten ollenkaan) ja se kommentointi venyy ja venyy. Mutta sitten, kun alan kirjoittamaan näitä viestejä, ei sitä loppua tunnu tulevan. Olen joutunut aina leikkaamaan osan viesteistäni pois, koska muuten ne olisivat niin pitkiä, että ei siinä olisi edes elämää - että oli järkevästi sanottu... Mutta joo, siirrytäänpä chapter nro kaksikymmentäkaksi kommentointiin ---

Tuosta Shanen ja Camillan seurustelusta tuli jotenkin sellainen olo, että halusit vain saada Shanen pois kuvioista ja äkkiä. Olisin itse odottanut jotain pitempiaikaista kommellusta ja juttua, mutta kyllähän se näinkin kävi. Mutta sitten tuo Lilyn reagoiminen: tyttö hyväksyi koko jutun aika helposti, kun eikös (??) Lily halunnut mennä kännäämään Shanen ja Camillan takia, jos en väärin muistaisi. Hän vain yhtäkkiä tajusi, että ehkä hän olikin vain säälinyt poikaa ja olla tämän ystävä.

Jaahas, sitten McGarmiwa alkaa jo nyt pauhaaman S.U.P.E.R. -kokeista. Voi oppilasparkoja, käy oikein sääliksi... Ja tuo kohta, kun proffa nimeltä Minerva sanoi "neiti Dawson", oli ihan, että kuka? Kesti vähän aikaa miettiä kuka ihme se voisi olla, mutta sitten tajusin lukea vähän eteenpäin, missä Sirius kivasti kysyikin samaa, kuin minä. Hyvä Sirius! Mutta Tessahan se oli. Kumma miten en tuollaista muistanut, mutta Tessasta olet tainnut käyttää enimmäkseen tain naisen etunimeä

Hmmm... osaat kirjoittaa Dumbledoren todella hienosti, koska useimmiten kaikki kelmi-ficit tökkivät surkean Dumbbiksen takia. Ja usein vanha kunnon Dumbbis unohdetaan kokonaan ficeistä kokonaan. Hän tasan tarkkaan mainitaan ensimmäisissä pidoissa ja halloweenin aikana kerran ja siihen he jäävätkin. Koska Dumbledore on omalaatuinen ja ehkä hieman mielisairaalamateriaalia, on aivan hänen tapaistaan ilmestyä mitä oudoimpina aikoina. Joten onnittelen tässä onnistuneesta D:stä!

Tuosta Alyssasta. Hänestä tulee mieleen ärsyttävän limainen iilimato. Hassua, eikö olekin? Arvasinkin, että Nora olisi "mustasukkainen" siitä, että Alyssa viettäisi seuraa Siriuksen kanssa, mutta en aivan se takia, että Nora pelkäisi menettävänsä parhaan miespuolisen kaverinsa, vai miten se oli. Mutta suloisesti kirjoitettu kohtaus, joka sai vähän pakostakin hymyilyttämään. Ja vielä Alyssasta: olen tässä miettinyt, että milloin aiot laittaa hänet hyökkäämään Jamesin kimppuun (hassua miten sain Alyssan vaikuttamaan lihansyöjäkasvilta...), täytyyhän sitä kolmidraamaa löytyä Liliyn, Jamesin ja lihansyöjäkasvi-iilimato-Alyssan väliltä.

En oikeastaan tiedä mitä sanoa Emilystä ja Remuksesta mitään. Molemmat ovat itsepäisiä muuleja, jotka eivät tajua, että heidät ovat tarkoitettu toisilleen (ainakin joksikin aikaa, koska Tonks hyppää kuvioihin about 20 vuotta myöhemmin). Ja en osaa sanoa mitään myöskään Yousumista (en vieläkään osaa kirjoittaa tuota nimeä!^^), koska koko tyyppi on aivan outo. Mutta taas ajatukseni kulki samaa rataa Siriuksen kanssa, kuka se nainen oli. En tiedä pitäisikö tästä huolestua...

Siitä kirjeestä kanssa minun täytyy sanoa jotakin, tietenkin! En oikeastaan saanut siitä mitään irti, vaikka olihan se mielenkiintoista luettavaa. Sen tajusin, että Sirius lähtee palkintojenjakoon, ja arvaisin, että myös Nora, koska hän on joku muu taustatyöntekijä. Sitten epäilen, että Jamie-poika sinne lähtee mukaan, koska hänellä on se päärooli (arvuuttelin tähän Lilyä, mutta päädyin Jamesiin). Tällaisia arvuutteluita minulla ompi päässä. Ja tuosta koulujen välisestä vierailusta en oikeastaan jaksanut tajuta mitään, mutta luen sen uudestaan, kun olen saanut kirjoitettua tämän viestin.

Tessaaaa..... kuka Trent on? Sitä täällä mietitään kuumeisesti. Pikkuhiljaa mysteeri-miehestä selviää pikkuisen kerrallaan lisää. Ja en (minäkään) tiedä, pitäisikö vauvaa kutsua tuholaiseksi vaiko Tuholaiseksi. Alan kuitenkin kallistumaan pienellä alkukirjaimella kirjoitettavaan tapaan. En tiedä. Jätän sinut pohtimaan sitä aivan itseksesi, ilkeä kun olen.

Laura on kyllä paha, ilkeä, manipuloiva (onko tuo edes sana), hirveä ihminen, joka rakastaa Remusta. Taas jälleen kerran sanon tämän: pidän hänestä. Ja nyt sellainen Remus sairaalasiipeen -kyltti lentää päähäni, by Anskiriini ja tiny. Jostakin syystä nämä viestit tuntuvat kapenevan aina loppuun asti, mikä ärsyttää aivan kamalasti minua, joten siksi selittelen tällaista tässä. Voisin kirjoittaa seuraavalla kerralla vaikka Maamme-laulun sanat loppuun, niin se ei tuntuisi niin hajanaiselta tämä teksti. Ehkä ei kuitenkaan, eikös?

Ja kiitos siitä mitä jos -viestistä, joka liittyi siihen ryyppyreissuun. Oli todella hauskaa luettavaa. Pidän kyllä enemmän James-selvänä-versiosta. Ja kuten huomaat, teksti alkaa olla tällaista olematonta, joten se tarkoittaa tämän viestin loppua.

Kiittäen tästä kappaleesta ja odottaen uutta,
taivaan tähtönen

P.S. Jostakin syystä tunnen itseni niin McGarmiwaksi tuon kiittäen blablabla -jutun takia.
P.P.S. Ajattelin jo nyt ilmoittaa (mistä lyödään vetoa, että muuten unohtaisin kokonaan), että en valitettavasti tule olemaan Suomessa juhannuksen jälkeen kolmea viikkoa, joten en ehkä pysty kommentoimaan. Lähden kolmeksi viikoksi Kaliforniaan ja sen jälkeen olen taas viikon kotona. Sen jälkeen lähden rippileirille ja sen jälkeen rakkaaseen länsinaapurivaltioomme, Ruotsiin (4-0 voitto!!! (olen die-hard-jääkiekkofani^^)). Koko kesäloma on oikeastaan menoa suunnasta toiseen.
« Viimeksi muokattu: Toukokuu 24, 2008, 17:39:59 kirjoittanut taivaan tähtönen »
White shores are calling. You and I will meet again. And you’ll be here in my arms, just sleeping

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 18.5.08
« Vastaus #32 : Toukokuu 24, 2008, 18:17:59 »
A/N: Enää viikko koulua jäljellä. En osaa oikein ajatella sitä. Luulen, että kesällä KK:n ilmestymistahti vähän hidastuu, koska minun kesäni on äärettömän täynnä tekemistä. Töitä ja matkustelua lähinnä, mutta kirjoittamista tungen tietysti jokaiseen mahdolliseen väliin. Niin paljon ihania kohtia on tulossa, että en malta odottaa niiden kirjoittamista ;D
Soara: Heii, kiitos tosi paljon, että löysit kommentoimaan asti ;D Tuo pelkohuone oli hyvä sano Yosumin huoneelle. Itse käytän painajaishuonetta, mutta samaahan ne tarkoittavat, pienellä vivahde-erolla tosin. Pari lukua saat vielä odottaa kaiken selviämistä..
Olenkin jo monta kertaa sanonut, että tulen viemään tämän tarinan loppuun, vaikka mitä tulisi eteen. Vaikka se kiinnostus häviäisi, painan tämän kunnialla loppuun, koska (sen lisäksi, että se on vain reilua lukijoita kohtaan) haluan olla ylpeä siitä, että jaksoin kirjoittaa loppuun asti. Joten loppua on turha odottaa lähi aikoina.
Mutta sitä en voi valitettavasti luvata, ettenkö tulisi kiduttamaan sinua. Minulla on pieni pelko, että niin tulee tapahtumaan. Anteeksi jo etukäteen.
Anskiriini: Anteeksi, etten voi antaa sinulle lupaa kuristaa Lauraa. Tarvitsen häntä vielä vähän aikaa elävänä ;D Mutta muuten kiva, että Tessakin saa osakseen vähän sääliä.
Kaura: Kiitos paljon kommentistasi!
tiny: Minua alkoi hymyilyttää, kun sanoit, että Lily/James-jankkaus on ehkä kestänyt jo liian pitkään. Voi, sinulle tulee kyllä tukalat paikat vielä, usko minua! Minäkin haluaisin saada ja kyseisen parin yhteen, mutta kun he eivät mainittavasti kuuntele minua enää. Oikeasti jos yrittäisin saada heidät seurustelemaan nyt, siitä ei seuraisi muuta kuin kamalaa pakkokirjoittamista. Ja sitä minä en halua, joten etenen tarinani ehdoilla.
Kiva, että tuo Remus sairaalasiipeen -ajatus on kerännyt kannatusta. Pääsette ehkä ilahtumaankin aika piakkoin.
Emily taisi olla silloin kesäkuussa aika vihainen Remukselle eikä tainnut oikein ajatella järkevästi. Ja jos muistat, ei Remuskaan ollut maailman innokkain tuota asiaa selvittelemään. Remusta nyppi se, ettei Emily uskonut heidän suhteeseensa ja siihen, ettei Remus voisi ikinä pettää tätä. Ja Emilyä ärsytti se, että Remus oli ylipäätään suudellut Lauraa. Ja suudellut juuri vain hetkeä sen jälkeen, kun Emmy ja Rem olivat jakaneet keskenään herkän hetken näin kierrellen sanoen. Ja sitten tuli kesä, ja asiat jäivät selvittämättä. Ja kesän jälkeiset tapahtumat tiedättekin sitten. Aika ääliöitähän he kummatkin ovat ja itsepäisiä, mutta eivät vedä vertoja eräälle tulevalla parille.
Tuo Noran "en katso Siriusta ilman vaatteita" on veto, jota Nora ei (tietenkään) halua hävitä, ja kyllä Noralle poikaystäväkin kelpaisi, jos Se Oikea sattuisi tielle. (Josko nämä selvennyksen tekisivät Norasta yhtään tajuttavamman?)
Muuten: Kiitos oikein paljon kommentistasi. Sain siitä erittäin paljon irti ;D
night eagle: Kyllä se Yosumi selvisi painajaishuoneestaan harvinaisen hyvin. Järkyttyi vain vähän omia kivoja muistojaan. Sellainen se on ;)
Laura ei todellakaan tiedä Remin ihmissuteudesta. Ja tiedä sitten roikkuisiko hän enää Remuksessa, jos tietäisi..
Tuosta loppukommentistasi tuli mieleen, että parin luvun päästä näet, kuinka kovaa Seve juoksee shampoopulloja pakoon :D
vidlaia: Jaa, Tessan adoptiohankkeet... No, Tessa itse ei ainakaan pysty kuvittelemaan itseään äitinä (enkä kyllä minäkään. Kuvitelkaa: Tessa meikkaamassa aamulla, kun pikkuruinen vauva parkuu vieressä huomiota. Taitaisi pinna katketa aika äkkiä). Mutta saa nähdä, mitä tässä vielä ehtii tapahtua ennen tuholaisen syntymää.
Ja kiva kuulla, että kirjoitukseni onnistuvat aiheuttamaan edes jonkinlaisia tunnereaktiota (vaikkakin vihaa hahmoja kohtaan). Laura on kyllä aika... Laura :)
Emili: Kiitos todella paljon kommentistasi. Toivon itsekin, ettei tämän loppu tule olemaan ihan fiasko. Olen jo valmiiksi ihan paniikissa sen epilogin kanssa. Siihen on pakko saada niin paljon pakollista tietoa, ja sitten haluan itse lisäillä mukaan kaikkea kivaa, joten se venyy ja venyy koko ajan. Joten voitte odottaa sellaista 5 osaista epilogia ihan varmana ;D
taivaan tähtönen: Olin täällä juuri lisäilemässä uutta osaa, ja kaikki oli jo valmista lähetä-napin painamiseen (aina yhtä suuri tapahtuma minulle), kun sinun kommenttisi hyppäsi niskaani. (Ei hätää, en pelästynyt kuin vain vähän, mutta innostuin sitäkin enemmän.)
Koko Shane/Camilla -juttu tuli ja meni kyllä aika nopeasti, täytyy myöntää. Mutta jonnekin se S oli pakko heivata, kun ei sitä voinut pitää Lily-kukkasen perässä roikkumassa.. :)
Hei, sinulla ja Siriuksella on aika samankaltainen ajatuksenjuoksu (piilosiriuksemme on paljastettu!). Tosiaan Tessasta käytän etunimeä, koska neiti Dawson kuulostaa liian viralliselta. Ja virallinen Tessa ei ole, ei sitten millään.
Voi, kamala, minulla tulee tosiaan ongelmia sen epilogin kanssa sitten aikanaan. Sattuneesta syystä, kun en voi oikein käyttää Rowin taidokasta loppua ainakaan kokonaisuudessaan... Mutta kaikki aikanaan. Tonkskin. Nyt keskitytään koko Em/Rem/Laura -juttuun.
Palkintojenjakoveikkauksesi olivat aika hyviä. Katsotaan, kenet sinne lähetetään sitten, kun aika koittaa. Kivaa siitä varmasti tulee lähtipä sinne kuka tahansa.
Alan itsekin kallistua pienen kirjaimen kannalle tuossa tuholaisessa. Ja samoin siinä pirpanassa, joka on siis vauvelin isän nimi pienokaiselleen. Keksin muuten viime viikolla pitkän pohtimisen jälkeen nimen kyseiselle tuholaiselle. Se on niin täydellisen sopiva, että apua, en tiedä, mistä oikein sain sen päähäni. Mutta siitä sitten enemmän ficcini toukokuussa eli pitkiän, pitkän ajan päästä.
No, etpä paljon kyllä jää kommenttiesi kanssa jälkeen kesällä. Itse lähden juhannuksena kuukaudeksi Australiaan, jossa en kyllä ajatellut mainittavasti istua nenä kiinni koneessa kirjoittamassa. Ja Australian jälkeen toivun loppukesän jetlagista ;D Mutta alkukesästä töiden lomassa yritän jotain saada aikaan. (Hei, voidaan sitten vilkutella toisillemme valtameren yli, kun olet siellä Kaliforniassa ja minä Ausseissa ;D)

Emili mainitsikin tuossa kaipailevansa elokuvaa. Surukseni joudun ilmoittamaan, että elokuvan kuvaukset lähenevät loppuaan, koska deadline kilpailussa on marraskuun lopussa. Mutta vielä voitte odotella sitä The kissing sceneä ;D

Mutta siis, se luku varmaan olisi ihan kiva lisä tähän viestiin, joten tässä se tulee.

23. luku – Muisto
8.11.1977

Tessan huoneessa oli aamulla kova hälinä, kun Lily jakoi Tessa käskystä Dumbledoren antamia aikatauluja muille. Tessa ei yrittänytkään puhua oppilaiden pälpätyksen päälle vaan oli tyytynyt pomppimaan innoissaan ympäri luokkaansa liimaillen lisää kuvia seinille.
Emily oli lukenut jo alkuviikosta elokuva-aikataulun, joten nyt uudet kuvat veivät auttamattomasti mielenkiinnon. Emilylle tuli hassusti mieleen mummi, jonka koti ja huone Tylypahkassa olivat myös täynnä kuvia. Mummin kuvat esittivät yleensä tämän ystäviä, mutta Tessan vastaavat esittivät naista aina vain uusien miehien seurassa. Parissa kuvassa näkyi lisäksi lisää matkakohteita. Emily oli erottavinaan ainakin Eiffel-tornin ja Joulupukin. Siinä missä mummi piti ystäviään tärkeinä oli Tessalla selvästi kaksi kiinnostuksen kohdetta: miehet ja matkustus. Ja miehetkin vain silloin, kun he olivat kiinnostuneita Tessasta.
Tessan silmät säihkyivät tavallistakin kirkkaammin, kun nainen katsoi uusia kuviaan ja raapusteli tekstejä niiden taakse ennen seinälle liimaamista. Emily ei ollut nähnyt naista niin iloisena sen jälkeen, kun tämä oli saanut tietää raskaudestaan. Emilyn katse seurasi Tessan katsetta, joka oli jäänyt kiinni Eiffel-torni-kuvaan. Kuvassa Tessa poseerasi tutulla vallattomalla tavallaan kameralle käsissään valtavat määrän paperikasseja. Naisen jalkojen juuressa oli nuhjuinen reppu, joka ei ollenkaan sopinut muuten iloiseen olemukseen. Reppu näytti kolhiutuneelta, ja siihen oli liimattu eri maiden lippuja. Emily kallisti päätään ja ihmetteli, mitä tuijottamisen arvoista Tessa kuvassa näki. Ei kai kukaan voinut olla niin itserakas, että tuijottelisi omaa kuvaansa noin pitkään. Yllättäen Tessa raastoikin kuvan seinältä ja repi sen siististi neljään palaan. Palaset nainen heitti huolettomasti ohi roskakorin.
”Tänään en jaksa puhua teille mistään, kun kerran rehtorikin ehti jo kääntää tuon aikataulun”, Tessa hymyili sitten viehättävästi ja hyppäsi pöydälleen istumaan kuin mitään poikkeavaa ei olisi tapahtunut. Tessa odotti hetken, että oppilaat tajuaisivat hiljentyä. ”Sen sijaan ajattelin näyttää teille jotain.” Nainen heilautti kättään, ja taululle ilmestyi samanlainen kuva kuin Yosuminkin huoneessa, kun mies halusi näyttä heille tapahtumia niistä oudoista huoneistaan. Tessan kuva ei Yosumin tapaan kuitenkaan ollut täynnä mustaa eikä se kuvannut huonetta. Sen sijaan kuvassa komeili hopeiset kirjainkiehkurat epämääräisen värisellä taustalla.
Elizabethin ja Garyn tarina
”Näytätkö sinä meille teidän elokuvanne?” Emily kysyi, sillä muisti, että Lily oli joskus maininnut, että Tessan roolihahmon nimi oli ollut Elizabeth.
Tessa nyökkäsi hyväntuulisesti. ”Näette vähän, mitä tasoa minun näyttelijäntaitoni olivat”, nainen sanoi yrittäen kuulostaa vaatimattomalta kuitenkin onnistumatta ja kurkotti napauttamaan taikasauvallaan taulua. Kirjainkiehkurat katosi, ja taululle ilmestyi kuva huomattavasti nuoremmasta Tessasta ja tuntemattomasta pojasta, joka vaaleine hiuksineen ja viattomine katseineen muistutti huomattavasti Lauraa.
”Tuo on Paul!” Laura huudahti. Tessa pysäytti kuvan hämmentyneenä; taululle jäi kuva silmää iskevästä Tessasta.
”Tietenkin se on Paul, mutta mistä sinä sen tiedät?” nainen kysyi kohotellen kulmiaan.
”Paul on minun veljeni”, Laura kertoi vastauksen Tessan kysymykseen. Tessan käsi jähmettyi ilmaan täysin liikkumattomaksi, ja naisen katse lukittui aivan kuin nainen olisi äkkiä kelannut mielessään vuosien takaisia tapahtumia.
”Blair”, Tessa parahti äkkiä kauhuissaan. ”Sinä olet Laura Blair.”
Laura nyökkäsi ennen kuin oivallus näytti kunnolla iskevän tyttöön. ”Voi hyvä Merlin, sinä olet se tyttö. Se tyttö, jonka kanssa Paul kihlautui. Se tyttö, joka – ”, Laura ymmärsi sentään, missä oli, eikä sanonut lausettaan loppuun. Tessa nielaisi, ja koko luokka kuunteli äkkiä tavattomalla mielenkiinnolla.
”Minä – ”, Tessa tuntui olevan aivan kadoksissa ajatustensa kanssa. ”Miten Paul voi nykyään?”
Laura katsoi Tessaa jotenkin kylmästi. Ilme ei ollenkaan sopinut tytön kasvoille.
”Hän asuu Norjassa ja on menossa naimisiin jonkun sikäläisen kanssa”, Laura totesi. Tessa nyökkäili hämillisenä, ja Emilyä alkoi säälittää se, miten hukassa nainen näytti äkkiä olevan.
”Sepä hauskaa”, Tessa mukelsi. ”Jospa sitten katsottaisiin tämä elokuva”, Tessa vaikutti paljon haluttomammalta kuin hetki sitten ja heilautti kättään tauluun päin. Kuva alkoi liikkua. Nuori Tessa ja Paul istuivat yhdessä luokassa parinkymmenen muun oppilaan kanssa. Opettajaa esittävä tyyppi hillui luokan edessä, ja huoneessa vallitsi unelias tunnelma aivan kuten tylsillä tunneilla yleensäkin. Tessa ja Paul loivat kiihkeitä silmäyksiä toisilleen. Kuva vaihtui. Tessa ja Paul juttelivat käytävällä. Kuva vaihtui. Kaksikko suuteli. Riiteli. Sopi taas. Riiteli. Paulin puolikuollut ruumis huuhtoutui järven rantaan. Nuori mies kuoli Tessan syliin. Tessa yksin järven rannalla. Tessa hukuttautumassa järveen.

Lopputekstit tulivat näkyviin. Emily pyyhki kyyneleitä silmäkumistaan. Tarina oli ollut koskettava vaikkakin aikalailla samanlainen kuin tarina Romeosta ja Juliasta. Tessa tuijotti hiljaisena omaa nimeään taululla. Laura katseli mielenosoituksellisesti kattoon.
”Siinä se”, Tessa tokaisi ja pyöräytti sauvaansa. Kuva taululta ei kadonnut niin kuin oli varmasti ollut Tessan tarkoitus vaan se vain vaihtui. Näkymiin tuli Tessa oman itsensä näköisenä eikä roolivaatteisiin puettuna. Tessa nauroi hillittömästi kameralle, joka pyöri tytön ympärillä.
”Sano nyt jotain, Tessa”, ääni kameran takaa maanitteli. Tessa vain nauroi. Kuvaan ilmestyi poika, joka näytti häiritsevästi Lauralta. Poika, joka oli esittänyt Gary tarinassa: Paul. Tessa kietaisi kätensä Paulin ympärille kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia ja suuteli poikaa. Kameran takaa kuului vislausta.
”Tessa on taas elementissään!”
Vanhempi Tessa heilautti kauhuissaan sauvaansa uudemman kerran, ja tällä kertaa kuva taululta katosi.
”Ja siinä näitte materiaalia kulissien takaa”, Tessa köhähteli hämmentyneenä. Hämmennys ei sopinut ollenkaan Tessan kasvoille. Laura kohotti leukansa ylöspäin ja tuijotti Tessaa silmiin.
”Rakastitko sinä edes Paulia?”
Tessa pyöritteli taikasauvaa käsissään eikä vastannut. Laura näytti pettyneeltä.
”Paul rakasti sinua. Ja sinä petit häntä”, Lauran ääni oli syyttävä. Muu luokka kuunteli kiinnostuneena.
”Sinä et tiedä, mitä tapahtui”, Tessa ärähti unohtaen edes olla hämillään tapahtuneesta.
”No, petitkö sinä häntä vai et?”
Tessa näytti siltä kuin olisi voinut alkaa itkeä minä hetkenä hyvänsä. Sekin oli oudon näköistä kasvoille, jotka tavallisesti olivat niin seesteiset ja määrätietoiset.
”Kuulepas, Laura, vaikka minä sanoinkin, etten osaa käyttäytyä oikean opettajan tavoin, minun ei silti tarvitse kertoa yksityisasioitani teille. Vaikka tiedättekin jo häiritsevän paljon”, Tessa totesi tavoitellen tuttua määrätietoisuuttaan. Emilyn täytyi myöntää, että olotilastaan huolimatta nainen onnistui kuulostamaan suhteellisen vakuuttavalta.
 ”Olen pahoillani, että satutin Paulia. Meidän jutustamme ei kuitenkaan olisi koskaan tullut mitään. Hänen on parempi ilman minua. Ja kertomastasi sain sen kuvan, että hänellä menee sangen hyvin tällä hetkellä. Joten riittääkö anteeksipyyntö ja se, että minun elämäni on luisunut Paulin jälkeen likaojaan?”
Laura sulki avonaisen suunsa eikä vastannut Tessan sanoihin.

Emily taisteli papereidensa kanssa kuvauspaikan läpi Siriuksen luokse. Sirius istui rennosti ohjaajan tuolillaan hörppien kermakaljaa ja vastaillen Noran haastattelukysymyksiin. Remus seisoi tylsistyneenä vieressä kuvaamassa kaksikon ilmeistä flirttailua. Emily pysähtyi matkan päähän ja viittoili Noralle. Nora kohotti päätään juuri parahiksi huomatakseen ystävänsä.
”Kiitos, Sirius, elokuvasta on varmasti tulossa erittäin hieno taidonnäyte”, Nora keskeytti Siriuksen lauseen ja hyppäsi pois omalta tuoliltaan. Emily riensi lähemmäs eikä välittänyt Remuksen läsnäolosta. Poika häipyisi kuitenkin kohta jonnekin Lauran kanssa. Remus toden totta alkoikin katouttaa kameraruutuaan ja valmistella lähtöään mahdollisimman kovaäänisesti.
”Me emme millään ehdi kuvata kaikkea tämän viikonlopun aikana”, Emily kertoi Siriukselle ja Noralle piittaamatta vieressä kolistelevasta Remuksesta. Sirius voihkaisi.
”Mutta sen editoinnin ehtii silti tehdä, jos kerran olette jo aloittaneet”, tyttö muistutti. ”Meillä on aikaa yli kolme viikkoa. Kyllä me ehditään.”
Nora mutristi suutaan ja hyppäsi takaisin tuolilleen istumaan. Emily plarasi aikataulupapereitaan.
”Jos siirretään Lilyn ja Jamesin suutelukohtaus ensi viikkoon. Ja viimeistellään muut kohtaukset ensi viikolla”, tyttö ehdotti.
”Miksi koko lauantai Lilylle ja Sarvihaaralle?” Sirius kysyi tarkastellessaan Emilyn ojentamia papereita.
”Luuletko tosissasi, että se saadaan kerralla pois alta?” Emily tuhahti, ja Nora nyökkäsi.
”Täällä on koko käytävä täynnä hiljennettäviä katsojia, ja Lily on jo nyt niin paniikissa, että itse kohtauksessa varmaan unohtaa vuorosanansa ja kompuroi ja tekee kaikkea tyhmää. Ja James on odottanut sitä hetkeä niin kauan, että tuskin muistaa esittää halutonta”, Nora kertoi Siriukselle, jonka kasvoille levisi valaistunut ilme. Sirius mietti hetken asiaa ja tutki vielä keskittyneen huolellisesti Emilyn papereita.
”Hyvä on, tehdään sitä sitten koko lauantai”, poika myöntyi. Emily nyökkäsi kiitollisena ja kääntyi lähteäkseen.
”Em”, Siriuksen ääni keskeytti Emilyn matkan. Emily käännähti ympäri ja katsoi kysyvästi poikaa. Sirius takelteli pitkään puheensa kanssa. Kun sanat vihdoin tulivat ulos pojan suusta, ne olivat varmasti täysin erilaiset kuin oli alun perin tarkoitettu.
”Tänään Amalian luokse.”
Emily nyökkäsi hymyillen ja harppoi pois.

Alyssa katseli Lilyä, Camillaa ja Davidia, jotka yrittivät uppoutua muinaisen Tylypahkan juonitteluiden maailmaan. Tylypahkalaisten elokuva oli kieltämättä erittäin hyvä. Paljon parempi kuin Glåssenin tarina peikkojen kesyttäjästä, joka päätti perustaa koulun ja alkaa opettaa muillekin peikkojen käsittelyn vaativaa taitoa.
Alyssa käyskenteli kuvausalueella ja pysähtyi toisinaan juttelemaan satunnaisella ohikulkijalle. Kaikki olivat ottaneet hänet ystävällisesti vastaan, ja Alyssastakin alkoi pikku hiljaa tuntua, että tästä vuodesta saattoi tulla muutakin kuin katastrofi. Ajan myötä hänkin saisi oman pikku piirinsä tänne Tylypahkaankin. Alyssa hymyili Remukselle, joka sohelsi ohi kameroidensa kanssa. Itse asiassa hänellä oli jo nyt kasa hienoja kavereita. Kelmit olivat mukavia varsinkin James ja Sirius. Samoin tytöt, vaikka Alyssa ei vieläkään pitänyt niin Lilystä kuin Gabriellestakaan. Gabrielle oli yksinkertaisesti liian hiljainen, ja Lily taas liian liimautunut Jamesiin. Tai oikeastaan Lily oli liimannut Jamesin itseensä eikä itseään Jamesiin. Alyssa ei voinut estää mustasukkaisuuskuohahdusta täyttämästä itseään. Hän oli aina ollut mustasukkaista tyyppiä, ja se, että James jatkuvasti hylkäsi juttutuokion hänen kanssaan ja kiirehti Lilyn luokse, oli omiaan herättämään väijyvän mustasukkaisuuden.
Nora ja Emily sitä vastoin olivat hilpeää seuraa. Varsinkin Nora, jonka kanssa Alyssa koki olevansa hyvin paljon samankaltainen. Tälläkin hetkellä Nora pomppi innokkaana käytävän toisessa päässä  ja muistutti kaikkia heidän tehtävistään. Täsmälleen samalla tavalla Alyssa oli toiminut vanhassa koulussaan.
”Hei, Alyssa”, Nora huikkasi Alyssalle, kun tyttö tuli lähemmäs. ”Haluaisitko auttaa hieman?”
Alyssa kiirehti lähemmäs ja nyökkäsi. Nora ojensi hänelle pinkan papereita.
”Veisitkö nämä Jamesille ja käskisit painottaa tätä kohtaa.” Nora näytti kohdan paperista. Alyssa hymyili.
”Tehty”, tyttö käännähti ja kiirehti suuntaan, josta oli juuri äsken tullut.

James seisoi juttelemassa Shanen kanssa, kun Alyssa tuli lähemmäs. Pojat eivät huomanneet poikkeuksellisen hiljaa lähestynyttä Alyssaa vaan jatkoivat rauhassa jutteluaan.
”Tietenkin Lily pitää sinusta. Sen nyt näkee tyhmempikin”, Shane sanoi juuri. James ei näyttänyt vakuuttuneelta.
”Lily ei näe sitä”, poika valitti. Shane naurahti hyväntahtoisesti.
”Kyllä sekin aika vielä tulee. Sinun pitää vain antaa Lilylle aikaa.”
”Kuinka paljon hän vielä tarvitsee?” James tuhahti. Shane kohautti olkiaan.
”Lily osaa olla hidas. Minä melkein-suutelin häntä enkä ollut saanut minkäänlaista vastausta melkein kahteen viikkoon”, Shane kertoi. ”Joten päätin jatkaa eteenpäin.”
James huokaisi väsyneenkuuloisesti ja vaihtoi painoa jalalla. ”Sehän tässä onkin vikana. Minä en osaa jatkaa. Minulla ei ole omaa Camillaa odottamassa.”
Shanen kasvoille levisi autuas hymy, kun Camillan nimi mainittiin. Alyssa päätti, että oli jo kuullut tarpeeksi ja ilmoitti olemassa olostaan pienellä tekoyskähdyksellä.
”Hei, James”, tyttö tervehti. James hymyili ystävällisesti ja vastaanotti Alyssan ojentamat paperit. ”Nora pyysi minua antamaan sinulle nämä”, Alyssa kertoi. James selasi papereita ja pysähtyi Noran ympyröimän kohtauksen kohdalle. ”Sinun pitäisi kuulemma painottaa sitä kohtaa.”
James nyökkäsi mietteliäänä lukiessaan läpi kohtaustaan.
Shane liukeni äkkiä paikalta mutisten jotain omasta Camillastaan. James ei tuntunut kuuntelevan, eikä Alyssakaan kiinnittänyt poikaan paljon huomiota, sillä hän oli liian kiireinen painamaan jokaisen yksityiskohdan Jamesin kasvoista mieleensä.

Emily istui Amalian takan ääressä ja hyräili hiljakseen lapsuudesta tuttua sävelmää. Jamesin pää liikkui sävelen tahtiin, ja Amaliaa hymyilytti. Sirius istui lattialla ja leikki Amalian maton reunalla. Emily rakasti mummin luona leijuvaa tunnelmaa. Se oli niin rauhanomainen. Niin turvallinen. Emily muisti, kuinka oli aina pienenä hakenut turvaa mummin luota, kun isä oli ollut tavallistakin rasittavampi.

Pikkuinen Emily istui mumminsa sylissä heijattavana. Mummi silitti hänen selkäänsä ja halasi häntä. Keittiöstä leijui ihana pullan tuoksu, kun äiti mellasti siellä lempipuuhansa parissa. Mummin luona äidilläkin oli aina niin mukavaa. Emilyn raukea katse lipui yli mummin olohuoneen. Kuvia oli mummimaiseen tapaan jokaisella mahdollisella tasolla.
”Mummi”, Emily sanoi kohottaen katseensa mummiinsa, jonka limenvihreä kaapu antoi naisesta jotenkin virkistävän kuvan. ”Kertoisitko taas kuvista?” tyttö kärtti jo vaikka kuinka monennetta kertaa sinä päivänä. Mummi nauroi haukahtelevasti kuten aina silloin, kun Emily tahtoi kuulla kuvista. Emily ei ollut koskaan pitänyt keksityistä tarinoista vaan tahtoi aina kuulla tarinoita oikeista ihmisistä ja oikeasta elämästä. Ja mummin kertomat tarinat olivat niitä parhaita. Mummi osasi kertoa kaiken niin eloisasti ja mukaansatempaavasti.
”Sinä se et sitten ikinä luovuta”, mummi hykersi, mutta laski Emilyn alas. ”Mistä kuvasta haluaisit kuulla?”
Emily kipitti lattialla minkä jaloistaan pääsi kuvan luota toiselle ja tutki liikkuvia hahmoja kriittisesti. Osa kuvista oli niin korkealla pöytien päällä, että Emily joutui nousemaan varpailleen ylettääkseen katsomaan niitä. Tumman ruokapöydän päällä oli yleensä kiinnostavimmat kuvat, joten Emily kipusi tälläkin kertaa punapäällysteisen tuolin päälle. Mummi tarkkaili häntä kuin äiti pullia uunissa, ja Emily tiesi, ettei vaaraa tippumisesta olisi. Tänään pöydällä ei ollut kuin yksi hassu kuva Jamesista ja tämän vanhemmista, ja heidät Emily tunsi jo liiankin hyvin.
Tyttö hyppäsi alas tuolilta ja jatkoi etsintää.
”Kerro tästä”, Emily kurkotti ottamaan kuvan eräältä pöydältä ja kiikutti sen äkkiä mumminsa luokse. Mummi otti kuvan käteensä ja tarkasteli sitä. Kuvassa oli mies ja nainen, jotka kummatkin nauroivat iloisesti. Lattialla kaksikon jalkojen juuressa taapersi kaksi nuorta lasta. Naisen sylissä oli vielä kolmas lapsi, pikkuinen käärö, jonka kasvot olivat kurtussa ja suu oli auki huutoon valmistuen. Emily oli iloinen, ettei kuvassa ollut ääniä.
”Tässä ovat Mary-Ann ja Nicolas sekä heidän kolme lastansa”, mummi aloitti kuvaa tiiraillen. ”Mary-Ann ja Nicolas ovat vanhoja ystäviäni. Olen tuntenut Maryn jo 21 vuotta aina siitä saakka, kun hän työskenteli kanssani samalla osastolla taikaministeriössä. Minä itse asiassa esittelin hänet ja Nicolasin toisilleen. Nicolas oli siihen aikaan itsepäisin tuntemani ihminen, ja hän itsepäisesti väitti pärjäävänsä yksin monia vuosia. Nicolas vastusti naimisiin menoa. Hänen mielestään se rajoitti vapautta. Vasta, kun Mary-Ann kertoi odottavansa lasta Nicolasille, tämä tajusi rakastavansa Marya. He menivät naimisiin kaikessa hiljaisuudessa vain lähimpien ystävien kesken. Minä olin tietysti mukana. Nicolasille oli kova pala myöntää, että naimisissa olo ei ollut niin kamalaa kuin hän oli alun perin ajatellut”, mummi pysähtyi ja osoitti nappisilmäistä poikaa vasemmassa alalaidassa.
”Adam syntyi pari kuukautta myöhemmin häiden jälkeen”, mummi jatkoi, ja Emily silmäili pientä poikaa kiinnostuneena.
”Kuinka vanha Adam on?” Emily kysyi, ja mummi nauroi hänen innokkaalle äänelleen.
”Sinua paljon vanhempi, kultapieni. Adam on nyt kai 17”, vanha nainen sanoi, ja käänsi kuvan ympäri. Sen takana oli mummin koukerolla käsialalla kirjoitettu päivämäärä. Emily ei saanut numeroista selvää vaan pyysi mummia tulkkaamaan sen.
”2.5.1951”, mummi kertoi. ”Yli 14 vuotta sitten.”
”Sittenhän he kaikki ovat jo hirvittävän vanhoja”, Emily totesi pettyneenä ja käänsi katseensa takaisin mummiin. Mummi nyökkäsi sanomatta mitään.
”Mitä sitten tapahtui?” Emily uteli ja paransi asentoaan mummin sylissä. Mummi käänsi kuvan jälleen oikeinpäin.
”Adamin jälkeen syntyi vuoden päästä Alex”, mummi osoitti kuvan oikeassa laidassa taapertavaa poikaa. Emily kumartui katsomaan poikaa, joka näytti täsmälleen vanhemman veljensä kopiolta.
”Kaksi lasta oli Maryn unelma, vaikkakin hän oli aina toivonut tyttö ja poikaa”, mummi kertoi, ja Emilyn katse liukui viimeiseen lapseen, joka huusi täyttä kurkkua äitinsä sylissä.
”Entä tuo sitten”, Emily tökkäsi sormensa kuvaan. Pienen vauvan kohdalle jäi sormenjälki.
”Tuon haikara toi kaksi vuotta Alexin syntymän jälkeen”, mummi hymyili vauvalle. ”Hän on – ”
Äidin keittiöstä kaikuva huuto hukutti mummin sanat alleen, ja Emilyn oli vaikea saada niistä selvää.
”Maistamaan, Emily”, äiti kutsui.


Emilyä häiritsi mummin sanat, joita hän ei muistanut. Äiti oli huutanut ratkaisevalla hetkellä, ja Emily oli syöksynyt keittiöön maistamaan tuoreita pullia. Tarina oli jäänyt kesken, eikä mummi ollut koskaan kertonut sitä loppuun asti. Mitä oli tapahtunut Adamille ja Alexille ja kuka oli se parkuva vauva, jonka nimeä Emily ei saanut päähänsä?
”Mummi?” Emily kysyi lopettaen hyräilynsä. Amalia kohotti katseensa Siriuksen käsistä, jotka näpräsivät mattoa.
”Niin?”
”Muistatko sen tarinan, jonka kerroit minulle siitä kuvasta, kun oli viisi?” Emily tiedusteli.
”En”, Amalia naurahti. ”Minä kerroin sinulle silloin puolisataa tarinaa.”
”Se kuva Mary-Annista ja Nicolasista ja heidän kolmesta lapsestaan”, Emily muistutti. Amalian pureskeli huultaan ja pudisteli päätään.
”Ei minkäänlaista mielikuvaa”, nainen sanoi sitten. Emily rypisti otsaansa. Yleensä mummi muisti täydellisesti kaikki vanhat ystävänsä. Mummilla oli erinomainen nimimuisti.
”No, ei sitten mitään”, Emily huokaisi ja syventyi miettimään äidin huutoa, ja sanoja, jotka mummi oli juuri sillä hetkellä sanonut.

Lily istui oleskeluhuoneessa lukemassa PVS-esseetään. Essee oli järkyttävän sekava, eikä Lily pitänyt ollenkaan lopputuloksesta.
Huoneen pimeyteen ja yksinäisyyteen yhdistyi vääristynyt ääni, joka yritti saada minua kuolemaan. Painajaisessani minulle läheiset ihmiset kuolivat yksi toisensa jälkeen ja minä jäi yksin, esseessä sanottiin kömpelösti. Yksinäisyyttä vastaan voin taistella fyysisesti suojeliuksen avulla ja naurretavus-loitsulla. Henkinen puoli on vaikeampi.
Yosumi ei tulisi olemaan tyytyväinen hänen esseeseensä. Lily työnsi paperin pöydälle kirjakasan alle ja nappasi pöydältä kirjan, jota professori Lipetit oli suositellut lukemaan S.U.P.E.R.-kokeita silmällä pitäen. Lily ei päässyt kirjassa kuin pari sivua eteenpäin, kun joku jo saapui keskeyttämään.
”Mitä luet?” James istui viereiselle tuolille ja yritti kurkkia Lilyn kirjan kantta. Lily kohotti kirjaansa.
”Miten sinä jaksat tuota? Takuulla yli kuivaa tekstiä”, poika huokaisi nähtyään kirjan kannen ja heitti jalkansa tuolin käsinojan yli. Lily irvisti pojan rennolle olemukselle.
”Jotkut meistä itse asiassa haluavat päästä läpi S.U.P.E.R:istä”, Lily huomautti ja yritti päästä takasin kärryille tekstin sanomasta. Jamesin tuhahtelu häiritsi merkittävästi lukemista.
”Niihin on vielä – mitä? Seitsemän kuukautta”, poika kertoi Lilylle sen, minkä tyttö jo hyvin tiesi. ”Ei tässä vaiheessa vielä kannata panikoida.”
Lily ei vastannut vaan paiskasi kirjansa kiinni, kun näytti siltä, että James aikoi häiritä häntä pidempäänkin.
”Miten Amalian luona meni?” Lily kysyi kohteliaasti jaksamatta alkaa riidellä S.U.P.E.R:istä. James kohautti olkiaan. ”Normaalisti. Mummi valitti meille meidän seurustelemattomuudestamme.”
Lily naurahti kuvitellessaan Amalian paasaamassa Jamesille, Emilylle ja Siriukselle.
”Miksi se merkitsee hänelle niin paljon?”
”Mummi haluaa saada nopeasti lapsenlapsia. Me olemme kuulemma jo liian isoja leperreltäviksi”, James selosti. ”Sirius sanoi, että hänelle voi tulla lepertelemään koska tahansa, jos siltä tuntui.”
Lilyä hymyilytti, kun hän loi mielikuvan Siriuksesta, joka tekisi luultavasti mitä tahansa säästyäkseen jälkeläisten tuottamiselta.
”Miten meni tänään kuvaukset?” James kysäisi aihetta vaihtaen. Heillä ei ollut tänään ollut yhtään yhteistä kohtausta, koska oli kuvattu pääasiassa kohtauksia, joissa Rowena ja Helga olivat valmistanet loitsua Cecilian loitsimista varten. Lily kohautti olkiaan.
”Camilla oli aika sekaisin Shanesta koko ajan, joten vähän katkonaisesti se eteni”, Lily virkkoi laskien kädessään pitelemänsä kirjan takaisin pöydälle. James nyökkäili katsoen häntä pää kallellaan.
”Camilla ja Shane sopivat yhteen”, poika totesi pitkän hiljaisuuden jälkeen. Lily nyökkäsi mietittyään asiaa hetken.
”Niin sopivat.”
James tarkasteli häntä tietäväisin silmin.
”Oikeasti?” poika kysyi. Lily loi ärtyisän katseen Jamesiin.
”Niinhän minä juuri sanoin.”
”Sinä et siis – ole mitenkään kateellinen Camillalle?” James peräsi.
”Miksi olisin?”
”Etkö sinä ollut jotenkin ihastunut Shaneen joskus?” James vihjaili heilutellessaan jalkoja. Lily risti omat jalkansa tuolilleen.
”En”, hän töksäytti, vaikkei se Jamesille pahemmin kulunutkaan. James näytti epäuskoiselta.
”Etkö?”
”Minä vain kuvittelin”, Lily tunnusti totuudenmukaisesti. ”Voidaanko puhua jostain muusta?”
James nyökkäsi kiireesti ja kiiruhti vaihtamaan aihetta. ”Oletko jo valmis uudelle Tylyahon vierailulle?” poika kysyi virnuillen. Lily nauroi huvittuneesti.
”Sinä et saa minua sinne, vaikka mikä olisi”, Lily nauroi. James mutristi suutaan.
”Eihän se niin kamalaa ollut”, poika puolusti.
”Ei se ollutkaan”, Lily myönsi, ja Jamesin ilme kirkastui. ”Mutta sen jälkeinen aamu oli”, Lily jatkoi, ja Jamesin kasvot venähtivät taas.
”No, sinä kyllä joit aika paljon. Ehkä vähän liikaakin”, poika tunnusti ja katsoi Lilyyn merkitsevästi.
”Mielenhäiriö”, Lily tuhahti. ”En tajua, mikä minuun meni.”
James nauroi. ”Ei sinun aina tarvitse niin paljon juoda. Tulisit vain mukaan, jos minä lähden joskus. Voit sitten hoitaa minut takaisin kunnialla. Oltaisiin tasoissa.”
”Tuo kuulostaa treffipyynnöltä”, Lily tuumi.
”Se ei ole. Ei”, James kiirehti sanomaan ja katsoi pelästyneenä Lilyyn.
”Oliko minun kanssani niin kamalaa, ettet halua enää uusille treffeille?” Lily kysyi huvittuneena ja James sai uudemman kerran puolustella sanomisiaan.
”Ei, en minä sitä”, poika änkytti hämmentyneenä. Lilyn oli pakko nauraa pojan ilmeelle.
”Onko sinun pakko olla tuollainen?” tyttö kysyi Jamesilta, joka ei enää pysynyt tytön järjenjuoksussa yhtään mukana.
”Millainen?”
”Noin – varovainen.” Oli Lilyn vuoro katsoa toista pää kallellaan. ”Mehän ollaan jo jonkinnäköisiä – ystäviä. Eikö?”
James nyökkäsi turtana.
”Joten voisitko lakata käyttäytymästä kuin pelkäisit minun hyökkäävän kimppuusi heti, kun sanot jotain väärää”, Lily pyysi. ”Se on ärsyttävää. En minä mikään ihmissusi ole.”
Jamesin kasvot kalpenivat, ja Lily huomasi erheensä liian myöhään.
”Anteeksi, huono sananvalinta”, tyttö pyyteli. James vilkaisi ympärilleen vain todetakseen, ettei ketään ollut kuuloetäisyydellä.
”Ei se mitään”, poika huokaisi. Lily hymyili kiitollisena ja nousi ylös. James suoristautui tuolillaan, ja Lily astui askeleen lähemmäs ja kumartui poikaan päin.
”Minä hyökkään vain, jos teet jotain väärää”, tyttö kuiskasi ja ojentautui jälleen. ”Hyvää yötä, James!”


A/N: Kommentteja? (Näin Euroviisufinaalia odotellessa varmaan ehditte, eikös?)

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 24.5.08
« Vastaus #33 : Toukokuu 27, 2008, 19:15:05 »
A/N: Minulla on bilsan koe huomenna ja 150 sivuinen koealue odottaa ei-niin-kutsuvana vieressä eli minun ei todellakaan pitäisi olla täällä. Mutta olen silti, en voinut itselleni mitään. Mitäs yhdestä bilsan kokeesta, kun voi kirjoittaa kelmificciä. Kumman te valitsisitte?
lamppu: Kiitos paljon. Valitettavasti en voi sanoa mitään mysteerisestä herra Trentistä. Mutta eiköhän kaikki selviä aikanaan ;D
Roheha: Kiitos!
Anskiriini: Toivottavasti oli kivaa leirikoulussa, ja Espanjassakin sitten, kun sinne asti ehdit. Tulevassa osassa on taas sitä Rem/Emiä, joten toivottavasti pidät. (Sayônara tarkoittaa muuten näkemiin. Se on japania ;D)
Velns meica: Toivon, että et mene hyppäämään pilvenpiirtäjästä alas, koska siinä tapauksessa et voisi (luultavasti) enää kommentoida. Ja minä rakastan kommenttejasi!
Yosumista en voi sanoa mitään. Pidän jännitystä (?) yllä vielä hetken aikaa.
Uu, ei, tämä ficci todellakaan ole loppumassa tuon elokuvan kuvausten loppuessa. Ehei, kaikki on vielä ihan kesken, enkä voi tietenkään jättää hahmojani selviämään yksikseen loppu vuotta. Tuo elokuvan kuvaus ei sinällään ole se pääpointti tässä (oikeastaan en tiedä, mikä se pääpointti on. Tämä on niin sekasotkua koko ficci). Mutta siis ei, tämä ei ole loppumassa vielä. Suunnitelmissa on kirjoittaa n. sadan luvun pituinen ficci (köh, olen aika kunniannhimoinen), joten alussa ollaan vielä. Helpotus vai ei, tiedä siitä sitten.
Cirael: Hihittelen täällä itsekseni tuolle Lost-vertaukselle. Ehkä KK:seenkin tulee kohta outoa, mustaa savua ja jääkarhuja ;D
Tuo Tessan ja Paulin eron syy... No, Tessahan sen kaiken takana oli. Paul on - no, se on Paul. Sellainen yli kultainen tyyppi, joka ei voi erota kenestäkään. Mutta joo, ehkä siihen tulee selvyyttä sitten myöhemmin.
Rapatassu: En ole perehtynyt pullan kansainvälisyyteen, mutta eiköhän sitä Englannissakin syödä. Ainakin minun ficissäni, jos ei muuten ;D Mutta täytyypi selvitellä tuo asia, jäi häiritsemään :)
Kaura: No, Nora taisi muuttaa mieltään sen jälkeen, kun sai tietää, ettei Alyssa ole kultapojan perässä. Ja Shane löysi Camillan, joten turha kantaa kaunaa Jamesille. Rakkaus on outoa.
Tessa rakastaa salailua. Se kihertelee ihan onnessaan, kun näkee teidän kommenttejanne. Kieroa!
vidlaia: Tessan mielen syövereihin pääset vierailulle parin luvun kuluttua. Se on sitten sekavaa luettavaa, että odota vaan rauhassa! Tessa tuskin itsekään tietää, mitä pitäisi ajatella, ja muuttaa mielipidettään joka kymmenes sekunti.
Ja siis, kerrataanpa vähän, koska tämä alkaa mennä aika monimutkaiseksi (odottakaapa vain tulevaisuutta). Tessan yhteydessä on siis puhuttu herra Trentistä, ja ihan alussa Dumppis erehtyi kutsumaan Tessaan rouva Tr - mutta korjasi sitten erheensä. Tessa on seurustellut Paulin kanssa, jonka sukunimi on ehdottomasti Blair, sen voin sanoa. Sitä kenelle Tessa on raskaana, en voi kuitenkaan paljastaa vielä. Tessa petti Paulia ja pari erosi. Näin kierrellen ;D
Päätökseni J/L-jutusta on lähempänä kuin arvaatkaan ;)
Voi, minua pelottaa jo etukäteen tuo koko Alyssa juttu. Pelkäänpä, että se tulee floppaamaan ja pahasti. Mutta siihen asti, voitkin nauttia seuraavasta luvusta (tai vihata sitä, ihan miten tykkäät).
Emili: Ficistä on jäljellä sellaiset kolme neljäsosaa karkeasti sanottuna..
Arya: Lupa evätty, anteeksi vain. Haluan pitää kaikki hahmoni vielä toistaiseksi elossa. Niitä kuolemia kyllä tapahtuu sitten aikanaan.
Kolmannesta lapsesta saadaan lisää tietoa. Se saattaa olla merkityksellisempää kuin arvaattekaan.
night eagle: Kiitos erittäin paljon kommentistasi ja anteeksi, etten voi vastata kysymyksiisi. En voi paljastaa liikoja vielä tässä vaiheessa ficciä.

Tämä on kyllä ihan kamalaa. Te olette niin ihania ja kommentoitte ja mietitte aivonne pihalle kaikkia juonenkäänteitä, ja minä sen kun epäselvennän asioita kaiken aikaa. Olen ihan oikeasti pahoillani, etten voi vastata kysymyksiin, mutta on kivempaa pitää jännitystä yllä.
Mutta ehkäpä tämä uusi osa tuo jotain - jos ei selvyyttä - niin ainakin positiivista tähän sekamelskaan.
Kiitos, minä lähden tankkaamaan päähäni ekologiaa ja taksonomiaa.

24. luku – Harjoitus
15.11.1977

Aika tuntui jälleen lähtevän kiitämään eteenpäin kuin peläten hidastelevansa turhan takia. Pian Lily huomasikin heräävänsä perjantaina marraskuun puolessa välissä, ja yhtäkkiä hänen ja Jamesin välisen suutelukohtauksen kuvaamiseen oli aikaa vain yksi vaivainen päivä. Lilyä vaivasi kyseinen kohtaus, sillä hän pelkäsi, että James, joka oli viime aikoina käyttänyt mallikelpoisen ystävän tavoin, alkaisi taas kuvitella liikoja heidän väleistään.
Lily pakottautui nousemaan ylös, ettei myöhästyisi tunnilta. Tessa ei pitänyt myöhästelijöistä, koska ne veivät huomion pois naisesta itsestään.
Muut paitsi Nora olivat jo hereillä. Alyssa oli näköjään taas lähtenyt joka-aamuiselle lenkilleen, ja Emily ja Gabrielle juttelivat hiljakseen oven edessä. Emily hymyili Lilylle, kun näki tytön kömpivän ylös sängystään.
”Haluatko, että odotan?” tyttö kysyi.
Lily pudisti päätään. ”Ei, mene vain. Minä herätän Noran.”
Emily nyökkäsi ja seurasi Gabriellea ulos ovesta. Ovi paiskattiin kiinni voimakkaasti, ja herätystehtävä helpottui, kun Nora iskun äänestä säikähtäneenä heräsi säpsähtäen. Lily hymyili Noran säikähtäneelle ilmeelle ja kiiruhti suihkuun.

”Minä vihaan aamuja”, Nora puhisi Lilylle, kun tytöt myöhemmin harppoivat vauhdilla kohti suurta salia nappaamaan aamiaista ennen Tessan tuntia. ”Pitääkö tuntien aina alkaa näin aikaisin?”
Lily virnisti Noran tuohtumukselle, sillä tiesi, ettei Nora ollut aamuihminen.
Suuressa salissa oli enää tuskin ketään, kun Lily hölkytti sinne Noran perässä. Lily suuntasi kulkunsa kohti rohkelikkopöytää, jossa Nora jo voiteli tarmokkaasti leipää.
”Viisi minuuttia aikaa”, Nora ilmoitti ja nappasi leivän mukaansa. Lily, joka oli vasta ehtinyt pöydän luokse, sieppasi korista leivän itselleen ja kiirehti Noran perään. Aamuväsymyksestään huolimatta Nora oli varsin vauhdikas, ja perässä pysyminen oli haasteellista harjaantuneimmallekin ihmiselle. Lily ehti juostessaan miettiä, että jopa Siriuksella olisi ollut vaikeaa pysytellä sinä aamuna Noran tahdissa.

Lilyn ja Noran onneksi Tessa oli päättänyt kärsiä sinä aamuna huonosta olosta ja tuli siksi myöhässä tunnille. Luihuisten ja puuskupuhienkin lojuessa tylsinä käytävässä näytti taas siltä, että aamun tunti oli yhteinen kaikille. Lily ja Nora olivat Tessan saapumiseen mennessä onnistuneet tuhoamaan omat leipänsä ja tasata hengityksensä. Tessalla sen sijaan ei ollut aikaa hengityksen tasaamiseen.
”Ammatinvalinta”, nainen onnistui pihisemään huultensa raosta. Luokka asettui tutusti istumaan tyynyilleen, ja Tessa veteli henkeä opettajanpöydän päällä. Naisen kasvot oli taas piilossa paksun meikkikerroksen takana, mutta olemus vaikutti silti jotenkin nuhruiselta.
”Kuinka moni tietää, mitä tekee koulun jälkeen?” nainen kysyi, kun oli saanut jälleen hengityksensä hallintaan. Pari kättä nousi epävarmasti ylös. Tessa ei näyttänyt tyytyväiseltä. ”Kuinka monella on edes jonkinnäköistä ajatusta mahdollisesta suuntauksesta?” Reippaasti enemmän käsiä nousi ylös, ja Tessa nyökkäsi tomerasti.
”Hyvä. Ensimmäinen asia, mikä teidän tulee muistaa tulevaisuudesta, on se, että se ei tule olemaan sellainen, joksi olette sen kuvitelleet. Toisekseen, jos oikeasti haluatte jotain tulevaisuudeltanne, olkaa valmiit itkemään, riitelemään, taistelemaan ja luopumaan sen takia.” Tessa nappasi taikasauvansa ja heilautti sitä taululle päin. Taululle ilmestyi jämäkkää tekstiä.
Älä luovuta!
”Jos uskot johonkin, älä ikinä luovuta. Älä ikinä päästä irti. Älä ikinä uskottele itsellesi unohtavasi.” Lilystä alkoi hassusti taas tuntua siltä, että nyt ei enää puhuttu ammatinvalinnasta ollenkaan. Tessakin vaikutti tajuavan sen, sillä nainen napautti suunsa kiinni ja mietti hetken sanojaan.
”Tarkastin teidän kyselylomakkeenne, jotka täytitte lokakuun lopussa”, Tessa sanoi ja heilutteli kädessään papereita. Kädestä paperit laitettiin liitelemään oikeille omistajilleen. Lily nappasi oman paperinsa näppärästi ilmasta.
”Ja tässä ovat myös parienne täyttämät lomakkeet.” Toinen kasa papereita lennähti ilmaan. ”Haluaisin, että jakaudutte samoihin pareihin ja korjaatte virheet parillenne. Sen jälkeen tutustutte toistenne ammattihaaveisiin ja koulun jälkeisiin suunnitelmiinne. Toimikaa”, Tessa hypähti alas pöydältään ja kiiruhti luokan perällä liimailemaan lisää valokuvia seiniin. Kuvien liimailu näytti toimivan stressinpurkukeinona naiselle, sillä Tessa vaikutti hetken päästä olevan jo paljon paremmalla tuulella.

Remus tarkasteli saamiaan papereita. Emily oli tehnyt hyvää työtä, ja miltei jokainen kohta oli täysin oikein. Luokasta heidän ympäriltään kuului vilkasta keskustelua, mutta he kaksi olivat vaipuneet hiljaisuuteen. Emily luki hänen kirjoittamiaan vastauksia otsa rypyssä omalla tyynyllään Remusta vastapäätä.
”Minun lempivärini on auringonkeltainen”, Emily mutisi hiljaisuuden jälkeen paperilleen, ja Remuksen katse herpaantui lattiasta nousten tytön kasvoihin. Emilyn kasvot oli piilotettu paperin taakse, eikä Remus voinut nähdä niiden ilmettä.
”Se oli kyllä ruohonvihreä, kun viimeksi tarkistin”, Remus puolusteli omaa vastaustaan. Emilyn kasvot eivät paljastuneet paperin takaa.
”Minä muutin mieltäni. Se on auringonkeltainen nyt”, tyttö tuhahti. Remus kiristeli hampaitaan tytön äänensävylle. Se oli niin kylmä ja kopea. Niin epäemilymäinen.
”No, ei sinullakaan kaikki ollut oikein. Minun käteni on katkennut kahdesti”, Remus muistutti. Se sai Emilyn katseen pomppaamaan ylös paperista ja katsomaan Remusta.
”Silloin, kun James pakotti sinut huispaamaan – ”, Emily näytti hämmentyneeltä.
” – ja silloin, kun Sirius törkkäsi minut vahingossa alas portaita”, Remus muistutti. Emilyn otsa kurtistui. ”Pari päivää sen jälkeen, kun käsi oli katkennut ensimmäisen kerran”, Remus jatkoi tietämättä, miksi tahtoi Emilyn muistavan kyseisen tapahtuman. Emilyn kasvoille seikkaili unohdus, kunnes tyttö vihdoin muisti ja punastui saman tien.
”Matami Pomfrey-parka”, Emily mutisi, ja hymy kareili tytön huulilla. Remuskaan ei voinut estää mielikuvaa epätoivoisesta matamista tunkeutumasta päähänsä. Häntäkin alkoi hymyilyttää, ja se lyhyt katse, jonka kaksikko sinä hetkenä vaihtoi, oli lähimpänä sitä rakkautta, jonka kumpikin oli epätoivoisesti yrittänyt unohtaa jo puolen vuoden ajan.
”Minä-parka”, Remus mutisi Emilylle.

”Matami Pomfrey ei tykännyt korjata kättäni jo toisen kerran peräjälkeen”, Remus kertoi Emilylle, joka istui pojan sängyn laidalla sairaalasiivessä ja leikki muiden kelmien tuomalla purevalla parane-pian kortilla. Valkeassa huoneessa ei ollut muita, mutta matami Pomfreyn haukankatse piti kaksikkoa tiukasti silmällä ikkunan takaa.
”Mistä niin päättelet?” Emily kysäisi huolettomasti ja siirtyi leikkimään kortin sijaan Remuksen hiuksilla, jotka eivät yrittäneet koko ajan haukata hänen kättään lyhemmäksi kuten kortti teki.
”Hän tuhahteli epäilyttävästi korjatessaan tätä”, Remus vilkaisi paketoitua kättään ja näytti nauttivan Emilyn kosketuksesta hiuksissaan. ”Ja piti minulle lopuksi piinallisen, kahden tunnin seksivalistuksen.” Remus nyökkäili Emilyn kysyvälle katseelle. ”Sirius oli kuulemma vihjaillut, että olen sen tarpeessa.”
Puna hiipi Emilyn kasvoille, ja tyttö päästi Remuksen hiukset vapaiksi ja vetäytyi kauemmas tarkkailemaan Remuksen ilmettä.
”Varo, ettei hän pääse pitämään sinulle samaa puhetta”, poika varoitti. ”Se oli pelottavaa oikeastaan. Hänen silmänsä kiiluivat arveluttavasti, ja pelkäsin, että hän päättäisi antaa käytännönopetusta.”
Emily purskahti nauramaan.
”Älä naura”, Remus kielsi vakavana. ”Se oli karmivaa.”
Emily kumartui halaamaan poikaystäväänsä. ”Minä en jätä sinua enää yksin.”
Remus nyökkäsi hymyillen. ”Varokin.” Remus kurottui suutelemaan Emilyä. Emily hymyili ja olisi voinut uppoutua suudelmaan ikuisuuksiksi. Pieni tekoyskähdys sai kuitenkin unelmat ikuisuudesta tuhoutumaan.
Matami Pomfrey seisoi vähän matkan päässä ja naputti kengällään lattiaa. Naisen silmät kiiluivat Remuksen kuvaamalla tavalla, ja hän näytti nauttivan olostaan suunnattomasti.
”Hetki aikaasi, neiti Pratt, jos et ole liian kiireinen”, matami tokaisi. Emily katsahti kauhuissaan Remukseen, joka muodosti huulillaan sanan ”seksivalistus” ja nyökkäili totisena.
”Itse asiassa minun pitäisi olla tällä hetkellä professori McGarmiwan luona”, Emily keksi loikaten pois Remuksen vierestä ja unohtaen tyystin äsken solmimansa lupauksen. ”Nähdään, Rem!” Emily kiirehti nopeasti ovesta ulos, ja matami Pomfrey käännähti hämmentymättä Remukseen päin. Remus rukoili mielessään Merliniä auttamaan, mutta mies toisi olla liian kiireinen kuuntelemaan Remuksen avunpyyntöjä.
”Sinä et ainakaan ole menossa lähiaikoina minnekään”, matami totesi ja riensi huoneeseensa hakemaan esittelymateriaalia. Ellei Remus olisi tiennyt matamin kutsuloitsun voimaa, hän olisi yrittänyt paeta paikalta tuultakin nopeammin.


”Pitikö hän sen sinulle kaksi kertaa?” Emily kysyi huvittuneena muistamatta sillä hetkellä vihata Remusta. Remus nyökkäsi pienesti ja vastasi Emilyn katseeseen. He olisivat voineet istua siinä iäisyyksiä vain katsomassa toisiaan ja ajattelemassa menneitä. Lauran kikatus kuitenkin rikkoi hetken, ja Remuksen katse etsiytyi nykyiseen tyttöystäväänsä. Laura jutteli Jamesin kanssa, heilautteli välillä vaaleita hiuksiaan ja loi tarkistavia katseita Remukseen.
”Sinun tulevaisuuden suunnitelmasi?” Emily töksäytti nähdessään heitä tarkkailevan Lauran. Menneisyys oli menneisyyttä, ja Emily oli melkein unohtanut elävänsä nykyajassa katsoessaan Remusta. Poika suoristautui tyynyllään ennen vastaamistaan.
”Haluatko todella kuulla?”
”Siitä piti puhua”, Emily vastasi eikä katsonut enää Remusta. Katse harhaili Tessassa, joka kuunteli valppaana luokassa käytäviä keskusteluja.
”Hankin vaimon, viisi lasta ja muutan Espanjaan”, Remus kehitteli äkkiä muistaen hänkin nyt Lauran olemassa olon.
”Ja jätät vaimosi ja lapsesi tänne?” Emily kysyi poissaolevana. Remus kohautti olkiaan.
”Vaikka niin. Entä sinä?”
”Rupean vaimoksi peikonkesyttäjälle, joka kuolee traagisesti häiden jälkeen, ja perin valtavan omaisuuden. Ja sitten kuolen noidankattilaräjähdyksessä”, Emily vastasi samaan sävyyn ajatukset tiukasti nykyhetkessä.

Tessa taputti käsiään ja yritti kiinnittää huomion takaisin itseensä. Ihmiset suoristautuivat tyynyillään ja lopettivat keskustelunsa. Emilyn katse harhaili ikkunasta Tessaan. Tessa virnisti pahantahtoisesti Emilylle.
”Emily, Remus, ylös”, nainen määräsi. Emily ei hievahtanutkaan paikoiltaan ennen kuin Remus nousi ylös. Tyttö seurasi Remusta varautuneena ja tuijotti murhaavana Tessaa.
Jos sinä pakotat meidät tekemään jotain kamalaa, minä tapan sinut, Emily ajatteli ja yritti sähköttää viestiään Tessalle. Tessa vain virnisti taas ja viittoili kaksikkoa tulemaan edemmäs, jotta kaikki varmasti näkisivät heidät. Emily käveli Remuksen perässä laahaavin askelin.
”Tässä näette parin, joka on äärettömän haluton yhteistyöhön toistensa kanssa”, Tessa heitti muulle luokalle ennen kuin jatkoi. ”Emily, kaiken järjen mukaan sinun pitäisi nyt tietää kaikki tietämisen arvoinen Remuksesta.”
Se ei ollut kysymys, mutta Emily nyökkäsi silti.
”Mikä on hänen toinen nimensä?” Tessa tenttasi ja otti paremman asennon pöydällään.
”John”, Emily töksäytti ennen kuin Tessa oli hädin tuskin päässyt kysymystään loppuun. Tessa kääntyi Remuksen puoleen. Poika nyökkäsi oikean vastauksen merkiksi.
”Entä Emilyn?”
”Elisabeth”, Remus vastasi ripeästi.
”Ässällä, zetalla vai jollain muulla?” Tessa näytti nauttivan olostaan enemmän kuin kuukausiin. Emily ajatteli, että naisen oli pakko olla ollut jonkinlainen kiduttaja edellisessä elämässään.
”Ässällä”, Remus kertoi eikä kääntynyt katsomaan Emilyä, joka nyökäytti taas.
”Kuinka monta tyttöystävää Remuksella on ollut?” Tessa jatkoi pirullisena, ja Emilyn mietteet saivat tukea. Tai tuholainen vain teki Tessasta erittäin epäterveellisen ihmisen.
”Kaksi”, tyttö huokaisi alistuneena.
”Ketkä?”
”Laura – ”
”Ja?”
” – ja minä”, Emily tunnusti ja tunsi poskiensa kuumottavan. Yleensä Lily oli ainoa, joka punastui. Emily ei ollut muistanut pystyvänsä itsekin vielä samaan.
”Entä Emilyllä?” Tessa kääntyi Remuksen puoleen.
”Vain minä”, Remus onnistui sanomaan hampaiden kirskuttelunsa välistä.
”Miksi te erositte?”
Puoli luokkaa kohottautui kiinnostuneena ylemmäs tyynyiltään ja näyttivät odottavan tätä vastausta enemmän kuin mitään muuta.
”Ei kuulu sinulle”, Emily ärähti ennen kuin Remus ehti avata suutaan vastatakseen kenties jotain saman kaltaista. Tessan virne muuttui nauruksi.
”Olen yllättynyt, että annoitte minun kysellä näinkin paljon. Kiitos paljon.”
Emily miltei juoksi paikalleen eikä välittänyt siitä, että potkaisi Lauran tyynyn vinoon tytön alla.

Alyssa istui kirjastossa kirjoittamassa vastausta äidilleen. Äidin kirje makasi avoimena pöydällä, ja äidin suttuinen käsiala täytti rivit, joista tuskin sai selvää. Äiti ei ollut ikinä ollut se maailman järjestelmällisin ihminen, mutta Alyssa oli tottunut jo lukemaan äidin käsialaa ja vinoja rivejä.

Alyssa-rakas,
kirjeessä luki suttuisesti,

anteeksi, etten ole kirjoittanut aikaisemmin. Minulla on ollut niin paljon tehtävää, kun on pitänyt järjestää viimeistenkin tavaroiden muutto Ruotsista. Merlinille kiitos siitä, että Tylyaho on jästivapaa kylä. Eihän siitä mitään tulisi, jos jästit juoksisivat tervetuliaistoivotuksineen vierailemassa, kun keittiökalusteet ilmestyvät keittiöön kuin tyhjästä. Olin jo unohtanut, millainen ruljanssi tämä koko muuttohomma on, joten uskallakin sanoa, että haluat kohta takaisin Ruotsiin. Glåsseniin pääset kyllä, ja olenkin edelleen sitä mieltä, että sinun olisi pitänyt jatkaa siellä, mutta Ruotsiin ei enää tämän perheen kanssa muuteta. Ainakaan ei näiden tavaroiden kanssa.
Toivottavasti olet jo saanut paljon kavereita siellä. Sofiaa ja Vivieniä ei tietenkään korvaa kukaan, mutta olin iloinen, kun kerroit Norasta ja muista. Emilystä valitettavasti en osaa sanoa sinua enempää, mutta Sirius Mustan tiedän toki. Mustan suku on yksi niistä puhdasverisyyskiihkoilijoista, mutta Sirius ei ole koskaan oikein tuntenut kuuluvansa siihen perheeseen. Tiedä siitä sitten, kerron vain, mitä Meda on kertonut minulle. Lupinin perheen tiedän toki myös. Lupinit ja Potterit ovat myös sangen vahoja sukuja, tosin en tiedä vetävätkö ne vertoja Mustan suvulle.
Mainitsemistasi tytöistä minulla ei ole mitään tietoa, mutta voin tietysti tehdä taustatutkimusta, jos haluat. Olisi pitänyt tehdä jo ennen muuttoa, mutta ainakin minulla nyt on aikaa, kun ei tarvitse töiden perässä koko ajan juosta.
Sain vasta eilen tuotua loputkin huonekalut Ruotsista. Vihdoinkin voi hieman huokaista helpotuksesta. Tämä kahden maan välillä ilmiintyminen ei ole sitä helpointa hommaa. Sen sinun ullakkoarkkusi siirtäminen oli asia sinänsä. Se ei ensin suostunut millään jättämään paikkaansa vanhassa kodissa, mutta sain sen vihdoin suostuteltua lähtemään, kun lupasin, että toisit sille jouluna tavallistakin isomman lahjan. En ymmärrä, miksi alun perin edes ostimme sinulle koko arkun. Siitä ei ole mitään muuta kuin pelkkää vaivaa. Ja se nielee rahaa kuin mikäkin kotieläin. Nyt se majoittui olohuoneeseen ja sanoi, että odottaa siinä jouluun asti. Jos sinä todella tuot sille tarpeeksi ison lahjan, se lupaa siirtyä takaisin ullakolle, joten muistakin käydä ostamassa sille jotain isoa.
Minä keksin tässä toissapäivänä vallan loistavan tuuman. Sinun on pakko tuoda ystäväsi jouluksi tänne. Me asumme niin lähellä linnaa, että teidän on helppo tulla tänne ja pois. Eikä kukaan jaksa jouluna niitä kamalia junamatkoja. Olen jo lähettänyt kyselyistä ystäviesi vanhemmille (niille, jotka tiedän), ja vastaukset ovat olleet sangen myönteisiä. Puhu heidän kanssaan tästä tuumasta äläkä unohda sanoa, että Greps tulee jouluna laittamaan meille ruokaa. Se lupasi moneen kertaan tulla, vaikka minä sanoinkin, että saan helposti toisenkin tontun tänne töihin, jos se ei enää jaksa liikkua niin pitkiä matkoja.
Isä paahtaa jo nyt sellaisia työpäiviä, että minua ihan huimaa. Oli helpotus, että Ruotsin taikaministeriö sai hänet siirrettyä niin helposti tänne. Kaikki kävi liiankin helposti, ja minä jo ehdin huokaista helpotuksesta ennen kuin tajusin, että joutuisin hoitamaan muuttojärjestelyt itse, kun sinä olet koulussa ja isä töissä. Minä olen niin kateellinen teille. Te ette tiedäkään, mistä kaikesta olette säästyneet.
Minun piti kirjoittaa vielä jotain, mutta uusi naapurimme Ginnie käväisi äsken tuomassa itse leipomiaan kakkumaistiaisia, ja minä unohdin jo, mitä se oli. Ginnie on käynyt täällä miltei joka päivä, ja minusta tuntuu, että lihon ihan silmissä, kun syön niitä kakkuja. Sinun pitäisi päästä maistamaan niitä. Koska teillä on seuraava Tylyahon viikonloppu niin, että pääset kotiin? Kirjoita minulle taas pian, mutta älä toivo vastausta nopeasti. Minä olen niin äärettömän laiska kirjoittamaan, tiedäthän sinä sen.
Muista pitää villasukkia jalassa yölläkin ja pukeudu lämpimästi. Tämä Englannin talvi on niin omituinen, vaikka se saattaakin tuntua hyvin lauhkealta Ruotsin jälkeen. Ilmat ovat aina petollisia.
Isä lähettää oikein paljon suukkoja ja minä myös.

Äiti


Alyssa katsoi omaa vastaustaan, joka oli kirjoitettu siistin pienellä suherruksella äidin kirjeeseen verrattuna. Tuo ystäväsi jouluksi tänne, äiti oli kirjoittanut. Alyssaa hymyilytti: hän piti ehdotuksesta. Olisi ihanaa päästä näyttämään muille, miten hän asui. Ja ehkä Sofia ja Vivienkin voisivat tulla käymään, ja kaikki voisivat tutustua toisiinsa. Alyssa ajatteli Vivieniä ja alkoi yhä vakaammin uskoa, että tyttö pitäisi Siriuksesta. Ja Sirius luonnollisesti Vivienistä. Kukapa voisi vastustaa Vivieniä?

Lily veti Gabriellen avustamana tiukkaa pukuaan päälleen. Korsetti puristi taas inhottavasti kylkiluita, ja Lily oli rehellisesti iloinen siitä tosiasiasta, että tämän kerran jälkeen hänen ei tarvitsisi pukea sitä kamalaa pukua päälleen enää koskaan. Tänään kuvattaisiin vain enää nopea kohtaus, jossa Cecilia taiottiin kukaksi, ja huomenna olisi se suutelukohtaus, jossa Lilyn sallittiin pitää kevyempää pukua, koska hänen täytyisi harppoa Jamesin perässä.
Gabrielle napitti Lilyn pukua kiinni ja pyyhki vielä näkymättömät pölyhiukkaset pois tytön olkapäiltä.
”Valmis”, tyttö hymyili ja siirtyi napittamaan Carlan pukua. Lily kiitti Gabbya ja loi kadehtivia silmäyksiä Carlan pukuun. Cecilia raahattaisiin muodonmuutokseen suoraan sängystä, joten Carlan sallittiin pitää kevyttä yöpukua raskaiden päivävaatteiden sijaan.
Camilla papatti vuorosanojaan tarvehuoneen nurkassa kuin mantraa lukien. Lily horjui lähemmäs tyttöä ja oli taittaa taas nilkkansa kengissään: hän ei osannut vieläkään kävellä luonnollisesti korkeakorkoisilla kengillään. Camilla kohotti päätään Lilyyn, joka nojaili epäilyttävästi sohvan selkänojaan.
”Minun viimeinen kohtaukseni. Haluan, että se menee hyvin”, tyttö kertoi Lilylle, joka yritti ujuttautua istumaan sohvalle rypistämättä pukuaan.
”Se on meidän kaikkien viimeinen kohtaus”, portinvartijaa esittävä David huomautti nurkasta, jossa poika lymysi pukemassa vaatteitaan. ”Paitsi Lilyn ja Jamesin. Tietenkin se menee hyvin. Me rokataan!”
Lily ja Camilla virnistivät Davidille, joka yritti vetää kenkiä vääriin jalkoihin.

”Lily, helvetti, tee jotain! Cam, älä seiso siinä kuin mikäkin pelätin! David, liikettä! Carla, sinä et edes yritä! Nora! NORA!” Sirius kiljui ja vaipui ohjaajantuoliinsa. Se tosiasia, että kuvattava kohtaus todellakin oli suurimmalle osalle piste elokuvatyön päähän, vaikutti kuvauksiin enemmän kuin kukaan olisi uskonutkaan.
Nora kiirehti kerrankin käskystä Siriuksen luokse ja ojensi kädessään olevaa vesilasia poikaa kohti. Sirius kurkotti kiitollisena ottamaan lasia Noralta, mutta tyttö heittikin ojentamisen sijaan vedet pojan kasvoille.
”Kaikki menee hyvin, Sirius. Lakkaa huutamasta”, Nora kiljaisi takasin. Sirius pyyhki hämmentyneenä kasvojaan ja näytti katuvalta.
”Anteeksi.”
”Älä pyytele anteeksi minulta!” Nora huusi, vaikka seisoikin yhä niin lähellä Siriusta, että poika varmasti kuuli. ”Pyydä anteeksi heiltä!” Noran käsi osoitti Lilyä, Camillaa, Carlaa ja Davidia, jotka seisoivat vähän matkan päässä tuijottamassa Siriusta ja Noraa.
”Tämä stressaa kuule muitakin kuin vain sinua!”
Nora mulkaisi Siriusta vielä viimeisen kerran ennen kuin ojensi pojalle pitelemänsä baskerin ja kääntyi pois. Sirius kuivaili kasvojaan baskeriin.
”Anteeksi, Lil. Cam, Car, Dav”, Sirius mutisi baskeriin. ”Huomenna kaiken on parasta sujua. Muuten minä saan hermoromahduksen.”
Lily puri huultaan. Kaiken järjen mukaan huominen ei tulisi sujumaan. Lily tavoitti Jamesin katseen. James seisoi Emilyn vieressä ja hymyili Lilylle rauhoittavasti. Lily yritti hymyillä takaisin, muttei tiennyt, onnistuiko yrityksessään. Huominen tulisi olemaan vähintäänkin katastrofi, eikä Sirius varmasti tulisi säästymään huutamatta. Huominen –
”Lily?”
”Hmm?” Lily katsoi Camillaa kysyvästi.
”Yritetäänkö uudestaan?” Camilla toisti kysymyksensä.  Lily nyökkäsi hätäisesti ja ravisteli päätään yrittäen keskittyä. Sirius oli ehdottomasti liian väsynyt, joten tämä piti saada äkkiä purkkiin.
David ja Carla asettuivat paikoilleen, ja Lily seurasi Camillaa kulman taakse. Tämä oli elokuvan viimeinen varsinainen kohtaus. Kohtaus, jossa Cecilia taiottiin Keskiyön kukaksi vartioimaan koulua. Kohtaus, jonka jälkeen tulisi lopputekstit, joiden lomassa näytettäisiin, mitä tapahtui Cecilian lumoamisen jälkeen. Kohtaus, joka oli elokuvan lopetuksen kannalta hyvin tärkeä ja jonka Sirius halusi onnistuvan täydellisesti.

”Kuvataan”, Sirius kähisi tuolinsa uumenista. Nora vartio Siriusta matkan päästä ja oli valmiina hyökkäämään pojan kimppuun, jos tämä erehtyisi huutamaan taas jotain sopimatonta.
David raahasi puolitajutonta Carlaa perässään käytävällä, jonka oli tarkoitus esittää tietä linnan sydämeen. Lily ja Camilla seisoivat käytävän päässä tilassa, joka hohkasi Emilyn taikomaa sinistä valoa.
Carla hylättiin lattialle Lilyn ja Camillan jalkojen juureen. Lily viittasi kylmästi Davidia poistumaan. David kumarsi ennen lähtöään. Tällä kertaa kaikki sujui: Lily ei juuttunut paikoilleen, Camilla ei seisonut jäykkänä väsymyksestä paikoillaan, David ei kompuroinut eikä Carla näyttänyt pelkästään tajuttomalta nukelta.
Sirius huokaisi tuolillaan helpotuksesta, eikä Noran tarvinnut hakea lisää vettä heitettäväksi.
”Emily, onko sinulla ruusu valmiina?” Sirius kysyi normaalilla äänensävyllään huutamisen sijaan. Emily nyökkäsi kiireesti ja kiikutti Siriukselle ruusun, joka hohti kauniin punaisena.
”Kelpaako se?” Emily kysyi henkeään pidätellen. Sirius tutki ruusua tarkasti, ja käytävällä leijui kosketeltava hiljaisuus ja odotus. Sirius nyökkäsi pienesti hetken kuluttua. Nora naurahti kepeästi.
”Se onkin parasta, sillä Emily ei ala muuttaa sitä pelkästään sinun takiasi”, Nora kertoi hypähdellessään Siriuksen ja Emilyn luokse. ”No niin, tehdään tämä nyt, että päästään nukkumaankin vielä tämän päivän aikana.”
Emily nyökkäsi ja heilautti sauvaansa niin, että ruusun hohde sammui. Tyttö kiikutti ruusun Camillalle.

Sirius taputti käsiään innostuneesti.
”Me tehtiin se!” poika hihkui innoissaan. Nora irvisti ja väisti Siriuksen heiluvia käsiä.
”Muista, mitä huomenna tapahtuu”, tyttö muistutti hätistellessään Siriusta lähemmäs käytävän toista päätä. ”Vauhtia nyt, kaikki. Käydään katsomassa vielä huominen kuvauspaikka ja sitten nukkumaan!”
James siirtyi kävelemään Lilyn viereen jättäen Alyssan yksin Noran ja Siriuksen kanssa. Alyssa ei näyttänyt pitävän pojan seuranvaihdoksesta ollenkaan, mutta kaikki olivat liian kiireisiä huomaamaan sitä. Lily vilkaisi Jamesia syrjäkarein eikä vastannut pojan hymyyn.
”Huomenna – ”, James aloitti, mutta Lily keskeytti hänet.
”Älä edes aloita. Minua oksettaa jo valmiiksi.”
”Kuule, tuo ei ole kovin imartelevaa”, James valitti ja nopeutti kävelytahtiaan Lilyn mukana. Lily ei hymyillyt äänensävylle.
”En minä sitä. Tai sitäkin kyllä, mutta Nora on kertonut kaikille siitä kohtauksesta ja uhannut, että koko koulu on tuossa katsomaan.”
”Mitä luulet, pitäisikö meidän harjoitella etukäteen?” James pohti. Tällä kertaa Lilyn oli pakko hymyillä ja tökätä poikaa kylkeen.
”Sinä nautit tästä!” Lily syytti. James virnisti.
”Pakko myöntää.”

Lilyä kauhistuttava kohtaus oli päätetty kuvata aulassa, jossa oli avarinta ja jonne mahtui eniten katsojia. Sirius ei halunnut ottaa sitä riskiä, että koko koulu tungeksisi ahtaan käytävän umpeen ja tekisi kuvauksesta mahdotonta. Aulassa risteili jo Remuksen valmiiksi asettamia kameraruutuja. Siriuksen tuoli oli omalla paikallaan, ja kaikki muukin oli valmista huomista, viimeistä kohtausta, varten.
Lily käveli ympäri aulaa ja mutisi vuorosanojaan. Niitä ei ollut paljon. Vain muutama sana ja suudelma, ja kohtaus olisi ohi. Koko juttu ei kestäisi valmiina kuin puolisen minuuttia, mutta Lily epäili sen tekoon uhrautuvan koko päivän.
”Lily, tuletko sinä?” Nora kysyi portailta ja tarjosi kättään. Lily pudisti päätään Noralle.
”Myöhemmin. Minun pitää miettiä.”
Nora nyökkäsi ja kurkotti nappaamaan otteeseensa Lilyn sijasta Emilyn. ”Älä kolistele, kun tulet ylös”, Nora käski ennen kuin lähti kompuroimaan portaita ylös. Lilyä hymyilytti, kun hän kuuli Noran manailun portaiden yläpäästä, kun tyttö oli iskenyt varpaansa ylimpään askelmaan.
Lily siirtyi odottamaan muiden häipymistä läheisen haarniskan varjoon. Kylmä lattia sai vilun väreet kiirimään pitkin ruumista. Lily kietoi kätensä polvien ympärille ja yritti pitää itseään lämpimänä. Ajatus lämpöisestä oleskeluhuoneesta ja omasta sängystä poltteli kutkuttavasti Lilyn mielessä, mutta tyttö työnsi ne itsepäisesti kauemmas. Hänen piti saada hetken aikaa pohtia koko huomista kohtausta yksin ilman muiden neuvoja tai ilkikurisia huomautuksia.
Äänet alkoivat pikku hiljaa kaikota kauemmas, mutta Lily ei siitä huolimatta noussut paikaltaan. Haarniskan kylmä pinta oli viileän rauhallinen ja rohkaiseva. Huominen tulisi sujumaan hyvin. Se oli vain yksi, pieni suudelma. Yksi, mitätön, nopea suudelma, joka olisi ohi ennen kuin kunnolla ehtisi alkaakaan. Kaikki menisi hyvin. Ihan varmasti menisi.
Lily nousi ylös paikaltaan ja kävi vielä kerran läpi olemattomat vuorosanansa. Lähtiessään kävelemään läpi kohtausta Lily huomasi portailla mutisevan mytyn. Mytyn pää pongahti ylös ja hymyili leveästi, kun huomasi Lilyn.
”Viime hetken pakokauhu?” James kysyi leikillisellä äänensävyllä, mutta jotenkin Lily tiesi pojan kysyvän kysymyksen tosissaan. Lily nyökkäsi huultaan purren. James nousi ylös portaalta ja tuli lähemmäs.
”Minä yritän kertoa itselleni, että se menee hyvin. Sen on pakko”, James kertoi.
Lily nyökkäsi uudemman kerran. ”Samoin.”
Kumpikin naurahti samanaikaisesti.
”Kävelläänkö yhdessä tämä läpi?” poika kysyi ja vastausta odottamatta peruutti suuren salin ovelle. Lily kääntyi paikoillaan ja käveli hitaasti omalle aloituspaikalleen ulko-oven eteen.
”Sirius saa olla ylpeä meistä huomenna, kun me noudatamme askeltarkasti ohjeita”, James virnisti. ”Minä lähden nyt.” James käveli hitaasti eteenpäin. Hitaammin kuin olisi pitänyt, mistä Lily oli kiitollinen. Oli helpompaa sovittaa omat askeleensa mukaan, kun toinen käveli korostetun helposti. Lily lähestyi Jamesia vääjäämättä. Kulki määrätietoisesti kohti sitä kammottavaa loppua, jota Lily ei olisi huomenna halunnut kohdata.
”Ja tässä minä”, Lily aloitti ja kurkotti kätensä Jamesin olkapäälle ollessaan tarpeeksi lähellä. Ääni kulki huonosti, ja Lily joutui kakomaan. James käännähti liian nopeasti hänen kätensä kosketuksesta ja oli äkkiä liian lähellä. Niin lähellä, että Lily tunsi pojan hengityksen kasvoillaan.
”Ja tässä sinä pysäytät minut”, James lopetti lauseen eikä liikahtanut kauemmas, vaikka ehkä olisi pitänyt. Lily tuijotti Jamesia, jonka ruumiinlämpö lämmitti ihanasti Lilyä parin sentinkin päästä.
”Ja tässä me suutelemme”, Lily jatkoi, ja James nyökkäsi.
”Niin suutelemmekin.”
Lily tuskin huomasi omaa kättään, joka lepäsi yhä Jamesin olkapäällä. Kaikki tuntui niin oudolta. Kuin unelta, epätodelliselta. Jamesin silmät tuijottivat Lilyn omia. Lily nielaisi vaivalloisesti kurkkuunsa kohonneet vastustelevan napakat sanat alas. Hän ei pystynyt sanomaan niitä sanoja. Ei nyt, kun niitä olisi tarvittu. Lily huomasi nyt ensikertaa Jamesin silmien ihanan värin. Se oli suklaisen ruskea. Lilyn mieleen tulvahti kuva Hunajaherttuasta, ja häntä alkoi äkkiä hymyilyttää. Jameskin hymyili, mutta varmasti eri syystä.
Hiljaisuus leijui kaksikon ympärillä, kunnes James sen rikkoi.
”Oletko – ?”
”Shh”, Lily keskeytti, ”tuo ei kuulu kohtaukseen.”
James käänsi kasvojaan kuin olisi kuunnellut Lilyn ääntä tarkemmin. Liike toi pojan kasvot entistäkin lähemmäs Lilyä. Lily ei enää uskonut olevansa tarpeeksi hereillä tajuamaan, mitä teki. Tyttö kohotti kasvojaan lähemmäs Jamesia. James pysyi paikoillaan, ja Lily antoi toisenkin kätensä kohota pojan olkapäälle. James yritti sanoa jotain, mutta sanat jäivät vain aikeiksi. Lily nousi varpailleen ja kurkotti kohti pojan huulia hetken mielijohteesta.
Lily ei ollut ikinä kuvitellut sitä. Vaikka hän oli aina tiennyt, että se tulisi joskus vastaan, ainakin, kun elokuvaa oli alettu tehdä, hän ei ollut ikinä kuvitellut, millaista olisi suudella Jamesia. Ja vaikka hän olisikin kuvitellut, se olisi ylittänyt kuvitelmat moninkertaisesti. Se oli parempaa kuin se nopea suukko, jonka Sirius oli vastentahtoisesti antanut. Se oli parempaa kuin se tunne, jonka Shane oli saanut aikaan yrittäessään suudella häntä. Ja se oli ehdottomasti paljon parempaa kuin se Georgen antama, limainen yritys. Se tuntui luonnolliselta ja täydellisen oikealta. Lily ei välittänyt siitä tosiasiasta, että seisoi Tylypahkan ala-aulassa täysin julkisella paikalla suutelemassa – omasta halustaan – poikaa, jota oli vihannut viimeiset kuusi vuotta, eikä Jamesiakaan tuntunut se pahemmin haittaavan, sillä poika vastasi suudelmaan, hieman myöhässä tosin heti alkushokistaan selvittyään, mutta joka tapauksessa vastasi. Lily tunsi Jamesin käden hiuksissaan ja toisen poskellaan. Jamesin sormi siveli poskiluuta, ja poika tuntui hymyilevän.
Se oli ohi liian nopeasti. Lily avasi silmänsä ja huomasi taas tuijottavansa Jamesia. Jamesia, jonka kasvot olivat vakavat ja joka tuijotti häntä oudosti.
”Minä en halunnut, että kaikki pääsevät todistamaan sitä”, Lily kuiskasi, vaikka se ei ollut ollenkaan syy, jonka takia hän oli alun perin suudellut poikaa. ”Meidän ensimmäistä – yritystämme.”
Jamesin kasvoille eksyi hymy, joka näytti oudon uneliaalta.
”Ollaanko me harjoiteltu jo tarpeeksi?” poika kysyi matalasti. ”Vai harjoitellaanko vielä lisää?” Kysymys oli liian viaton ollakseen vakavasti otettava Lily työnsi Jamesin olkapäistä määrätietoisesti kauemmas.
”Ehdottomasti tarpeeksi”, tyttö sanoi puhuen samalla matalalla äänellä, jota Jameskin oli käyttänyt. Kaksikko hymyili toisilleen: Lily epävarmasti, James yhä uneliaasti. Muita sanoja ei enää vaihdettu, vaan kaksikko lähti kipuamaan portaita ylös hiljaisuuden keskellä. Kumpikaan ei huomannut erästä kameraruutua, jonka kulmassa vilkkui punainen valo kuvauksen merkiksi. Kumpikaan ei huomannut ruutua, jonka aina niin tarkka Remus oli vahingossa jättänyt todistamaan tapahtumia.
« Viimeksi muokattu: Toukokuu 28, 2008, 18:00:04 kirjoittanut Delia »

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 27.5.08
« Vastaus #34 : Kesäkuu 01, 2008, 18:43:55 »
A/N: Minun kesäni on nyt virallisesti alkanut. (Toisin sanoen kävin eilen uimassa ja olin jäätyä kuoliaaksi.) Mutta joo, sain kirjoitettua vähän tämän kaiken nyt-on-kesäloma hössötyksen välissä. Oikeasti, en voi vieläkään uskoa, että huomenna ei tarvitse mennä kouluun (vaan töihin).
Onyksi: Kiitos ;D Kun joskus tulen kuolemaan (teki mieli kirjoittaa jos), se ei taatusti tule olemaan silloin, kun luen jonkun kommenttia tähän ficciin (ellei joku murhaa minua juuri, kun olen lukemassa) ;) Tasoa yritän pitää yllä, toivottavasti onnistun!
Rapatassu: Korjasin pitkän tuumimisen jälkeen sen Vivien-kohdan. Välillä ei sanat kyllä ollenkaan taivu. Toivottavasti et leijunut liian pitkälle tuon hyperventilaatiosi turvin. Olisi sääli, jos et löytäisi enää tietäsi takaisin lukemaan jatkoa, kun sitä niin kovasti toivoit.
dobbie: Kiitos, kiitos. Ehkä ne Em ja Rem siitä vielä tajuavat asioiden oikean laidan. Toivotaan parasta!
Roheha: Kiitos, kun tulin härnäämään. Onpas täällä väkivaltaisia lukijoita. Toinen haluaa puukottaa Lauran ja toinen työtää sen alas pilvenpiirtäjästä ja mitä kaikkea muuta. Murhaa ei tueta! Ei ainakaan Lauran ;D
Saa nähdä, saatko unelmaloppusi jossain vaiheessa :D Tessa ei ehkä välttämättä ole muuttamassa Espanjaan, vaikka kovasti matkustelusta pitääkin, mutta mitä muihin juttuihin tulee... No, minä iloitsen vielä hetken siitä, että tiedän, mitä tulee tapahtumaan ja te ette (olenpas ilkeällä tuulella) ;D
Soara: Kiitos kommentistasi! Kiva, kun pidit!
night eagle: Minusta tuntuu, että aloitan jokaisen kiitosvastauksen sanalla kiitos. Mutta kiitos kuitenkin. Saa nähdä, mitä tuolle L/J-vahinkokuvauspätkälle tapahtuu... :D
storm: Kiitos!
Kaura: Haluaisin todellakin nähdä sen päivän, jolloin joku kommentoi luvun jokaista lausetta :D Niitä lauseita meinaan mahtuu yhteen lukuun aika paljon. Olihan se Alyssan kirje aika tavanomainen, mutta oli sillä ihan merkityskin tarinan kannalta (ja voi, mitä vihjailua siinä oli!).
Kiva, jos pidit siitä suutelukohtauksesta. Olen ehkä maailman surkein kirjoittamaan fluffya, joten oli kiva kuulla, että onnistuin edes joten kuten siinä.
Minusta tuntuu, että tuossa suutelukohtauksessa James olisi haluunut kysyä: "Oletko varmasti hereillä?" Koska Lily toimi vastoin kaikkia Lily-sääntöjä, ja Jamie oli vähän hämillään siitä.
Emili: Ole hyvä vain! Ihan omaksi ilokseni tätä ficciä kirjoittelen ja on kiva kuulla, että joku muukin viitsii lukea sitä. Auttaa jaksamaan. Eipä silti, kirjoittaisin varmasti loppuun asti, vaikkei kukaan tätä lukisikaan. Haluan tietää, mitä hahmoni vielä oikein keksivät ennen loppua ;D
Jaa no, Vivienin tapaamme vasta jouluna jos silloinkaan ja silloin kaikki ovat ihan humaltuneita joulusta eikä voi ikinä tietää mitä tapahtuukaan Noran ja Siriuksen välillä. Vaikka Vivien tulisikin sotkemaan asioita...
(Ja kyllä, kommenttisi ilahdutti minua erittäin paljon.)
taivaan tähtönen: Voi, kyllä, olen erittäin ilkeä ihminen!
Dinasta saadaan kuulla taas parin luvun päästä. Kyllä se siellä on vielä elossa ;D Remus ei ole muuttamassa Espanjaan (ainakaan lähiaikoina). Ensin pitää koulu käydä loppuun ennen kuin voi lähteä maailmalle.
(Ja Australiasta saat kyllä varmasti kuulla. Oletkos muuten ajatellut jotain tiettyä järjestöä, jonka kautta olisit lähdössä?)
Cirael: Minusta tuntuu että sekä Lily että James (ihme kyllä) pysyvät hiljaa tuota suudelmaa ajatellen. (Olenko yksin ajatusteni kanssa, vai tuntuuko teistäkin, että sana suudelma on ihan kaamea? Käyttäisin paljon mielummin englantilaista vastinetta ´kiss´. Se on paljon kivempi.) Lily nyt tuskin haluaa myöntää suudelleensa Jamesia vapaaehtoisesti, ja Jamie taisi olla vähän shokissa ja liian unenomaisessa tilassa tajutakseen kunnolla tapahtumia. But we'll see.
Hei, mutta kiitos kommentistasi ja nautihan Italian auringosta (jos siellä sellainen sattuu paistamaan).

Ja edelleen minua saa heittää yksärilläkin, jos tahtoo, kuten taas pari rohkeaa ovat tehneet. Kiitoksen vielä kerran myös heille!
Että minulle tulee hyvä mieli teidän kommenteistanne. Ne ovat kyllä yksinkertaisesti ihania joka ainoa.

Tässä on sitten seuraava luku. Toivottavasti ette vihaa minua sen takia ja maltatte odottaa seuraviin osiin ja selityksiin. Minulla on (omasta mielestäni) hyvät selityksen jokaisen hahmoni reaktiohin :D
Ja ihanaa kesää kaikille!
-Delia

25. luku – Totuus
16.11.1977

Lily lappoi ruokaa suuhunsa melkein siriusmaisella vauhdilla. Nora oli luvannut Gabbylle, että hän olisi pukusovituksessa yhdeksältä (kuka herää siihen aikaan viikonloppuna?), ja kello oli jo viittä vaille. Lily myönsi, että nukahtaminen viime yönä oli venynyt ja vanunut liian pitkälle, koska ajatukset pyörivät liikaa päässä. Minä-suutelin-James-Potteria –ajatus ei ollut kuitenkaan se kammottavin ajatus niin kuin Lily oli ajatellut. Kamalinta oli, kun päähän pälkähti minä-suutelin-James-Potteria-ja-pidin-siitä –ajatus.
Lily laski lusikkansa pöydälle – tai pikemminkin kalautti sen lautaselle ainakin äänestä päätellen – ja pomppasi ylös. James ei ollut vielä löytänyt tietään alas, eikä Lilyllä ollut aikomustakaan jäädä setvimään asioita pojan kanssa. Ei nyt. Ei, ennen kuin oli herännyt kunnolla ja selvittänyt itselleen, mitä mieltä oli suudelmasta. Se oli täydellinen, pieni ääni piipersi päässä. Äh, mene pois, Lily käski ääntä, joka vaikeni tottelevaisesti. Lily ehti jopa yllättyä helppoa voittoaan alitajunnastaan, kunnes näki Jamesin kävelevän vastaan salin ovella.
James hymyili ja tervehti asiaankuuluvalla tavalla. Lily mutisi jotain vastaukseksi ja paineli pojan ohi.
”Lily?” James huusi hänen peräänsä. Lily nosti kättään sen merkiksi, että oli kuullut pojan.
”Kiire”, tyttö huusi takaisin ja karkasi yläkerroksiin.

Gabrielle kiristi Lilyn korsetin nyörejä. Lily puri hampaitaan yhteen eikä valittanut. Ainakaan hänen ei tänään tarvinnut pukea sitä painavaa kidutuspukua päälleen. Gabrielle oli löytänyt puvun, joka sekä näytti muulta kuin yöpuvulta että oli kevyt kantaa. Lily irvisti peilikuvalleen ja totesi itselleen, että roolivaatteitaan hän ei ainakaan tulisi kaipaamaan.
Gabby siirtyi valitsemaan Lilylle sopivia kenkiä, kun tarvehuoneen ovi aukeni ja James ryntäsi sisään paita jo puolittain vedettynä pois päältä
”Sirius sanoo, että extrat ovat olleet valmiina jo puoli tuntia. Hän käskee meidän pitää kiirettä”, James selitti etsiessään oikeaa paitaa.
”Lily?”
Lily tajusi tuijottavansa Jamesia suu raollaan ennen kuin Gabbyn ääni tunkeutui keskeyttämään katseen. Lily sulki nopeasti suunsa ja käänsi Jamesin puolipukeiselle vartalolle selkänsä. Gabrielle roikotti käsissään kenkäparia ja piti ovea kehottavasti auki. Lily harppasi ovelle ja otti kenkänsä vastaan.
”Minä tulen ihan kohta”, James lupasi. Lily kääntyi nyökkäämään pojalle, joka taisteli edelleen valtavan vaatepinon kanssa.

Lilyn saapuessa eteisaulaan hän huomasi, että se oli täynnä ihmisiä.
”Jos joku teistä inahtaakaan kuvauksen aikana, pidän omakohtaisesti huolen, että pääsette viettämään loppuvuotenne jälki-istunnossa Voron kanssa”, Sirius möykkäsi parhaillaan tuoliltaan. Nora nyökkäili pontevasti vieressä, ja Emily eristi taikasauvastaan pursuavalla punaisella nauhalla kuvausaluetta. Alyssalle oli annettu vaativa tehtävä pitää odottelevat extrat tyytyväisinä. Sirius oli sanonut tarvitsevansa parisenkymmentä oppilasta pitämään taustamelua suuressa salissa, josta Jamesin olisi määrä kävellä ulos. Vapaaehtoisia ei ollut löytynyt montaa, koska Siriuksen mukaan kaikki halusivat nähdä kuuluisan suutelukohtauksen. Extrojen joukossa olikin nyt vain ensi- ja toisluokkalaisia, joita joku oli näköjään vapinasta päätellen pelotellut.
”Lily-kukkanen”, Sirius kutsui ja viittoili Lilyä lähemmäs, kun oli saanut ruodittua katsojat. Lily kiirehti hampaitaan kirskutellen pojan luokse ja otti Norasta tukea tunkiessaan kenkiä jalkaansa.
”Mitä minä olen sanonut tuosta kukkasesta?” Lily kivahti.
Sirius kohautti olkiaan välinpitämättömänä. ”En minä muista. Missä Sarvihaara on?”
”Täältä – tullaan!” James huusi samalla hetkellä kompastellessaan alas portaita. Väkijoukosta kuului ihastunut hihitys, kun porukka huomasi Jamesin avonaisen paidan. James tuhahteli paljonpuhuvasti hölkytellessään lähemmäs paitaansa napitellen.
”Okei, kuunnelkaa sitten”, Sirius sanoi ja loi murhaavan katseen katsojiin, jotka vaikenivat heti. ”Tämä ei oikeasti ole niin paha juttu – ”
”Ei niin”, James vahvisti.
” – joten hoidetaan tämä pois alta nopeasti ja ammattimaisesti. Meillä on vähän editointihommia tehtävänä vielä”, Sirius tuijotti vaativasti Lilyä. ”Älä järjestä mitään kohtausta, kukkanen.”
”Järjestän, jos vielä kutsut minua kukkaseksi”, Lily uhkasi leuka itsepäisesti ylhäällä. Sirius ei tuntunut kuuntelevan.
”Sarvihaaraa on ihan kiva suudella”, Sirius kertoi.
”Ja mistäs sinä sen tiedät?” James kysyi kulmiaan kohotellen. Lilyn huulilla kareili hymy, kun hän ajatteli kiellettyjä ajatuksia. Sirius näytti säikähtäneeltä.
”Tiedätte, mitä tarkoitin”, poika mutisi. ”Paikoillenne sitten, käydään läpi askeleet ja järjestetään kamerat. KUUTAMO?” Sirius karjui aulan toisella puolella seisovalle Remukselle. Lily siirtyi kiireesti kauemmas korvat soiden.
”Lily?” James oli näköjään seurannut perässä. ”Se eilinen – ”
”Yritä tänään olla vähän haluttomampi”, Lily keskeytti Jamesin ja katsoi poikaa vakaasti: hän ei halunnut puhua siitä suudelmasta juuri nyt, ei tässä kaikkien edessä. James sulki suunsa eikä jatkanut aiheesta, hymyili vain.
”Antaa mennä sitten vain”, poika tokaisi ja siirtyi suuren salin oville, kun taas Lily käveli ulko-oville.

”Lily, liikettä”, Sirius käski. Lily lähti tottelevaisesti askeltamaan eteenpäin. Remus juoksenteli asentelemassa kameroitaan oikeille paikoille, ja Sirius huuteli lakkaamatta ohjeita. Lily pyöritteli silmiään harppoessaan Jamesin perässä.
”Vähän nopeammin, Lily”, Sirius määräsi. Lily nopeutti tottelevaisesti tahtiaan ja kurotti koskettamaan Jamesin olkapäätä. James käännähti tottelevaisesti ympäri ja oli äkkiä taas liian lähellä. Lily ei uskaltanut kohottaa kasvojaan.
”Otetaan uudestaan”, Sirius puuttui harjoitukseen. ”Ota sittenkin kiinni käsivarresta, Lily.”
Lily nyökkäsi ja palasi paikalleen. Tämä oli tuttua. Kohtausta väänneltiin ja käänneltiin moneen kertaan ennen kuin edes harkittiin varsinaisen kuvauksen aloittamista. Sirius oli välillä vähän liiankin kunnianhimoinen ja tarkka. Monet nopeatkin kohtaukset olivat venyneet useiden tuntien mittaisiksi, kun jokainen askel ja jokainen liike mietittiin tarkasti yhteensopiviksi. Lily oli iloinen, etteivät he tehneet mitään taisteluelokuvaa tai muuta pätkää, joka vaati vaativaa koreografiaa, sillä silloin kuvaukset eivät olisi edenneet yhtään. Sirius oli aivan mahdoton jo kaikkein yksinkertaisempienkin koreografioiden kanssa.
Lily kurkotti nappaamaan kiinni edellään kulkevan Jamesin käsivarresta päästessään taas tarpeeksi lähelle.
”Vähän enemmän voimaa, Lily, jos viitsisit”, Sirius pyysi yllättävän säyseästi tällä kertaa. Lily astahti taaksepäin Jamesista ja päästi pojan käsivarren vapaaksi.
”Jos käytän enemmän voimaa, minä revin tuon paidan”, Lily tivahti Siriukselle ja viittoili paljonpuhuvasti Jamesin paitaan. Sirius kohotti kulmiaan ja virnisti.
”Mitä sitten? Uudestaan, kiitos!”

Lily harppoi vauhdilla Jamesin kiinni ja ojensi kätensä riuhtaisemaan pojan ympäri. James kääntyi askelkuvioiden mukaan ja nappasi oikeaoppisesti kiinni Lilystä, ettei olisi kaatunut. Lily kohotti kasvonsa ja kohtasi Jamesin katseen. Tunnelma oli sopivan latautunut. Lily pystyi hyvin kuvittelemaan Siriuksen odottavan ilmeen ja Noran hengenpidätyksen.
”Sinun pitää rakastaa minua!” Lily tunsi Rowenan melkein epätoivoisen käskyn tulevan ulos suustaan sopivan kiihkeästi. Jamesin kasvot kalpenivat raivosta – tai ainakin kalpenisivat editoinnin jälkeen.
Koko katsojakunta pidätti henkeään. Lily tarttui Jamesin käsivarren sijasta kiinni pojan paidan rintamuksesta ja veti pojan, jos vain mahdollista, vieläkin lähemmäs itseään. Hän kurotti varpailleen ja – purskahti nauruun ja työnsi Jamesin pois.
”En – minä voi”, Lily nikotteli hervottomana. James tuhahti turhautuneena.
”Mitä minä nyt tein?”
Lily pudisti päätään. ”Sinun ilmeesi – ”
”Lily, kuule, ei voi olla noin vaikeaa suudella Jamesia. Tiedän, että se on teidän ensisuudelmanne, mutta – ”
Paitsi ettei se ollut, teki Lilyn mieli kiljaista Noralle. Noran äänestä oli kuultavissa myös turhautumista. Kohtausta oli toistettu jo kiitettävän monta kertaa, mutta itse suutelukohtaukseen ei ollut päästy vielä kertaakaan. Aina joku oli keskeyttänyt. Milloin katsojat, milloin James. Useimmiten kuitenkin Lily, joka tuntui olevan ihan ylihysteerisessä tilassa.
”No, tee se sitten itse, jos kerran kuvittelet sen olevan niin helppoa”, Lily vastasi Noralle ja nielaisi kaiken paljastavan materiaalin alas kurkustaan. Nora mittaili katseellaan Jamesia.
”Tekisin kyllä, mutta – anteeksi vain, James – odotan mieluummin jotain vähän – sykähdyttävämpää”, Nora hymyili pahoillaan. Sirius, joka oli kyllästynyt istumaan tuolillaan alempiluokkalaisten palvonnan kohteena, hyppäsi alas ja käveli Noran luokse.
”Jotain sellaista kuin minä”, Sirius nyökkäili vakavana. Nora käännähti poikaa kohden pirullinen virnistys kasvoillaan.
”Niin. Sinua minä kyllä voisin suudella”, Nora väitti tosissaan. Sirius katsoi Noraa alta kulmien ja mittaili tyttö katseellaan.
”Ei kiitos”, poika päätti vihdoin varmistuttuaan siitä, että Nora oli tarpeeksi tosissaan voidakseen toteuttaa sanomansa.
”Sitähän minäkin”, tyttö virnisti. ”Joten keskitytäänkö sen sijaan näihin kyyhkyläisiin.”
Sekä Sirius että Nora käännähtivät samanaikaisesti katsomaan Jamesia ja Lilyä.
”Minusta teidän pitäisi suudella jo nyt. Vähän niin kuin kuivaharjoitteluna”, Sirius tuumaili. James nyökkäsi innokkaana, mutta Lily loi poikaan vaientavan katseen.
”Ei se niin vaikeaa ole”, Nora tuki Siriusta. ”Sirius voi näyttää mallia. HOI SIELLÄ”, Nora karjui katselijoille, jotka lorvehtivat kuvausalueen ulkopuolella. ”Kuka haluaa suudella Siriusta?”
Kaikkien tyttöpuolisten katselijoiden sekä yhden pojan kädet nousivat välittömästi ylös. Sirius näytti järkyttyneeltä ja kiirehti pudistamaan päätään.
”Ei mitään tuollaista. Minä olen ohjaaja ja minä määrään. Suudelkaa!”
Lily veti syvään henkeä ja kääntyi takaisin Jamesin puoleen.
”Minä olen nyt kunnolla”, tyttö lupasi ja yritti olla kavahtamatta taaksepäin, kun James tuli lähemmäs. ”Minä olen Rowena.”
James naurahti Lilyn vakuutteluille. Lily sulki silmänsä hetkeksi silmänsä.
”Hyvä on, oletko sinä valmis?”
”Aina”, James virnisti. Lily nyökkäsi ja veti taas henkeä.
”Okei”, Lily kurkotti varpailleen ja laski kätensä Jamesin olkapäille. Heidän huulensa kohtasivat vain sekunniksi ja katselijat tuntuivat räjähtävän innostuksesta.
”Tuo satakertaisen intohimon kanssa on jo aika lähellä”, Sirius nyökytteli sivussa. ”Okei, paikoillenne!”

”Sinun pitää rakastaa minua”, Lily huusi päin Jamesin kasvoja eikä pysähtynyt ajattelemaan tällä kertaa vaan antoi vain mennä. Jamesin pehmeät huulet tuntuivat lämpimiltä Lilyn omia vasten. Ne raottuivat hieman – vain vähän – mutta –
Lily työnsi Jamesin kauemmas ja oli kompastua hameensa helmoihin.
”Sarvihaara, nyt, kun kukkanen vihdoinkin suostuu suutelemaan sinua, voisitko näyttää edes hivenen haluttomammalta?” Siriuskin karjahti tuolinsa vierestä. Hän ei päässyt istumaan, koska Nora oli vallannut koko tuolin itselleen.
James keikkui nauraen kantapäillään eikä vastannut. Lily sen sijaan valitti kukkaispuhuttelustaan, mutta kukaan ei kuunnellut.
”Ajattele, vaikka, että suutelet minua”, Sirius käytti jo epätoivoisia keinoja.
”Entä, jos minä haluan suudella sinua?” James kysyi ja näytti olevan erinomaisella tuulella.
”Entä jos ET”, Sirius vastasi välittömästi ja kumartui jupisemaan jotain Noralle. Nora nytkäytti päätään huvittuneesti hymyillen.
Lily palasi mukisten omalle aloituspaikalleen ja huusi uhkauksia Jamesille Siriuksen lailla. Miten yksi vaivainen kohtaus oli yhtäkkiä näin vaikea kuvata?

Sadannen kerran sinä päivänä – siltä Lilystä ainakin tuntui – tyttö löysi itsensä suutelemasta Jamesia. Se tuntui oudolta tällä kertaa, koska James ei vastannut suudelmaan. Ehkä poika oli tosiaan alkanut ajatella häntä Siriuksena tai jonakin muuna, Lily ei tiennyt. Hän tiesi vain sen, että nyt kohtaus onnistuisi.
Tällä kertaa se oli James, joka päätti suudelman, ja työnsi hänet pois.
”Minä rakastan Ceciliaa. Nyt ja aina, Rowena!” James kääntyi pois ja lähti miltei juoksemaan portaita ylös. Lily rukoili mielessään, ettei poika kompastuisi, koska silloin jouduttaisiin aloittamaan taas alusta.
”Poikki!” Sirius huusi voitonriemuisena, ja Lily oli kiljahtaa innosta. Se oli ohi, ja hän oli vielä hengissä.
James palasi hengästyneenä alas portaita ja näytti tyytyväiseltä itseensä. Katsojajoukot alkoivat purkautua pois nyt, kun päätapahtumat oli vihdoin nähty. Lily vastasi Noran ja Emilyn hymyyn. Se oli ohi.
Sirius huuteli ihmisille ja vaati jokaista elokuvaprojektissa mukana olevaa kerääntymään ympärilleen. Lily seurasi Jamesia Siriuksen luokse. Siriuksen silmät kiiluivat intoa.
”Me tehtiin se!” poika hehkutti parhaillaan kaikille. ”Nyt enää laitetaan tämä juttu kasaan ja lähetetään se. Pidetään sitten vaikka kuun lopussa joku kokous ja katsotaan, mitä ollaan saatu aikaan. Hyvää työtä kaikki, kiitos ja lakatkaa häiritsemästä minua enää!”
Se oli ohi.

Sirius ja Nora istuivat tyhjässä luokkahuoneessa monien kymmenien kuvauskivien kanssa. Kivet oli lajiteltu sisällön mukaan viidelle eri pulpetilla: alkukohtaukset, keskikohtauksen, loppukohtaukset, ylimääräinen materiaali ja sekalainen kasa, jossa oli kivet, joiden sisältö oli tuntematon. Sirius tuijotti tarkkaavaisena taululle taiottua ruutua, ja Nora luki editointiopasta, jonka Tessa oli hänelle antanut. Editointi oli teoriassa helppoa, mutta käytännössä, kun piti päättää, mitä kohtauksia käyttää ja mitä jättää pois, se oli kamalaa vääntämistä ja vänkäämistä. Eikä vähiten sen takia, että Noralla oli kirjoittajana ja Siriuksella ohjaajana aivan erilaiset mielipiteet siitä, mitä lopulliseen elokuvaan tulisi laittaa.
Sirius pysäytti kuvan ja kääntyi katsomaan Noraa, joka kiroili kirjalleen. Nora ei kohottanut katsettaan kirjasta vaan huitoi Siriusta jatkamaan kuvan katsomista. Sirius tuijotti itsepäisesti Noraa.
Mitä nyt?” Nora ärähti, kun Sirius ei luovuttanut. Sirius osoitti kuvaa, joka oli pysähtynyt taululle. Siinä seisoivat Lily, James, Camilla ja Shane roolivaatteissaan katsomassa Tylypahkan ensimmäisiä oppilaita.
Nora katsoi kuvaa ilmeettömänä. ”Mitä tuosta?”
”Meillä on parhaat näyttelijät ikinä”, Sirius sanoi.
”Keskeytitkö sinä minun lukemiseni tuon sanomisen takia?” Noran äänensävy kertoi, mitä mieltä tyttö oli keskeytyksestä. ”Tämä ei kuule ole niin helppoa kuin sinä luulet.”
”Älä naurata, Nor, sinä osaat sen vaikka takaperin”, poika valitti suu mutrussa. Nora paiskasi kirjan kiinni ja katsoi Siriusta.
”Mitä muuta sinulla oli?”
”Olitko sinä tosissasi?” Sirius kysyi.
”Puhu selkeästi, Sirius. Minä en jaksa tätä nyt. Minua väsyttää, en nukkunut viime yönä ollenkaan, koska päätä särki”, Nora kiljahti. Sirius jähmettyi paikalleen ja mietti kenties, miksi Noran väsymys tuli esiin vasta tässä vaiheessa päivää.
”Sinun pitäisi ottaa sitä päänsärkylientä säännöllisesti niin kuin matami Pomfrey sanoo aina, muuten sinä et ikinä pääse tuosta päänsärystä eroon”, Sirius sanoi hiljaa ja katsoi Noraa, joka napitti sinnikkäästi lattiaa eikä sanonut mitään. ”Ihan totta, Nora.”
”Älä. Älä tee noin”, Nora kielsi ja viha Siriuksen äänensävyä kohtaan paistoi läpi kovista sanoista. ”Mitä sinä kysyitkään?”
Sirius selvitteli ajatuksiaan ja yritti saada päähänsä, mitä oli äsken yrittänyt kysyä. Pojan kasvoilla seikkaili hämmennys, jonka jälkeen kasvot kirkastuivat.
”Ai niin, olisitko sinä oikeasti suudellut minua, jos minä olisin antanut?”
Nora liikutteli hitaasti jalkoja puolelta toiselle ja vihdoin katsoi Siriusta käsiinsä nojaten.
”Olisin.” Sana jäi roikkumaan painostavana ilmaan. Hiljaisuuden rikkoi Noran unenpuutteesta johtuva hervoton nauru. ”En minä olisi voinut perääntyä siinä vaiheessa enää.”
Sirius kääntyi tuolillaan Noraan päin. ”Entä jos minä haluaisin suudella sinua nyt?”
Nora purskahti uudelleen nauramaan. ”Älä yritä. Minä olen väsynyt, en humalassa!”

”Lily!”
Lily käännähti kannoillaan ja hymyili Jamesille. James hölkytti hänen vierelleen. Koululaukku roikkui pojan olkapäällä, ja Lily oletti pojan olleen kirjastossa tekemässä läksyjään kuvausten jälkeen. Kuvausten. Lily pysähtyi ajattelemaan. Oli ollut outoa jättää Rowenan vaatteet lopullisesti naulakkoon. Oli outoa jättää Rowena taakseen näiden viikkojen, kuukausien, jälkeen.
”Meidän pitää puhua”, James sanoi palauttaen Lilyn takaisin maanpinnalle. Lily puri huultaan eikä vastannut mitään vaan jatkoi matkaansa. James roikkui itsepintaisesti perässä.
”Sinä suutelit minua, Lil”, James onnistui sanomaan jotenkin valittavalla äänellä. Lily käännähti ympäri, ja James oli törmätä häneen. Koululaukku heilahti vaarallisen lähelle Lilyä, ja tyttö väisti sulavasti.
”Sitähän sinä olet halunnut viimeiset kuusi vuotta”, Lily vastasi.
James nyökkäsi. ”Niin olenkin.”
”Mitä sinä sitten valitat?”
”En minä valita. Minä vaan haluan puhua siitä”, James korjasi ja hymyili vetoavasti Lilylle. Lily katsahti ympärilleen ja totesi käytävän tyhjäksi.
”No, puhu.”
”Lily – ”
”Puhu!” Lily määräsi armottomasti. ”Nopeasti, minulla on muutakin tekemistä.”
”Sinä olet outo”, James sanoi. Lily avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta sulki sen sitten. Hän oli outo, sitä ei voinut kieltää.
”Mitä tästä eteenpäin?” James kysyi seuraavaksi.
”Miten niin?”
”Me suutelimme”, James venytti sanaa, ja Lily katsahti taas ympärilleen tarkistaakseen ympäristönsä.
”Me harjoittelimme.”
”Sama asia tässä tapauksessa.”
”Sinä tiedät, mitä mieltä minä olen”, Lily sanoi siten. James kallisti päätään ja onnistui näyttämään uitetulta koiranpennulta. Lily ravisti äkkiä mielikuvan uitetusta Jamesista ulos päästään.
”Ystäviä sitten vai?” James kysyi ja kallisti päätään toiseen suuntaan. Lily mietti hetken ennen kuin sanoi mitään. Jamesin kanssa piti olla erityisen varovainen, koska poika ei saisi missään nimessä ymmärtää väärin tätä asiaa.
”Pystytkö sinä siihen?” tyttö kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
”Minä olen kelmi”, James vastasi automaattisesti ja virnisti. Lily ei antanut johtaa itseään harhaan.
”Tuo ei vastannut minun kysymykseeni.”
”Lily, kyllä sinun tähän mennessä olisi luullut jo oppivan, että me kelmit pystymme mihin tahansa.” Lily ei ollut tyytyväinen tähänkään vastaukseen ja sanoikin sen Jamesille. ”Minä lupaan kautta Siriuksen pörrötohveleiden”, poika huokaisi lannistuneena Lilyn sitkeydestä.
Lily nyökkäsi hyväksyvästi, muttei ehtinyt kysyä mitään Siriuksen tohveleista, koska heidän edessään välähti kirkkaan punertava valo. Lily ehti tuskin tajuta valon välähdyksen, kun huomasi jo makaavansa maassa Jamesin käsivarret suojanaan. Oikeaan kylkeen pisti ikävästi, ja poski oli painautunut epämukavasti lattiaa vasten.
”Sattuiko sinuun?” James kysyi, ja Lily pudisti päätään kyljestään välittämättä. James irrotti otteensa hänestä vasta, kun varmistui, että hän pysyisi kasassa ilman käsivarsien tuomaa suojaakin. Lily kohottautui istumaan ja laski painonsa vasemmalle puolelle.
”Mitä tapahtui?”
Käytävä oli tyhjä lukuun ottamatta heitä kahta. Jamesin koululaukku sisältöineen oli levinnyt lattialle heidän ympärilleen, ja James tutkaili kriittisesti hajonnutta mustepurkkiaan. Musta neste sotki parhaansa mukaan lattiakiviä, mutta James pyyhkäisi sen näppärästi näkymättömiin taikasauvansa avulla. Lily kosketti varovasti oikeaa kylkeään ja tunsi kohoavan mustelman. Luita ei sentään ollut poikki, vaikka kylkeen koskikin aikalailla.
”Oletko ihan totta kunnossa?” James tarkisti huolestuneena nähdessään Lilyn tunnustelut. Lily nyökkäsi ja toisti oman kysymyksensä. James näytti haluttomalta vastaamaan.
”Varmasti jokin luihuisten onneton yritys kostaa minulle”, James totesi vihdoin. ”Luultavasti huonosti tähdätty haavaumakirous yhdistettynä satutuskiroukseen”, James analysoi. Lily ei edes halunnut tietää, miten James tiesi sellaisia kirouksia.
”Sinulla on hyvät refleksit”, tyttö sanoi lyhyen hiljaisuuden jälkeen. James hymyili valloittavasti.
”Onko tuo sinun tapasi sanoa kiitos?” poika tiedusteli viattomasti. Lilyn oli pakko hymyillä.
”Kiitos.”
”Eipä kestä. Oletko varma, ettet tarvitse sairaalasiipeä?”
Lily nyökkäsi. ”Pelkkä mustelma.” Tyttö oli varma, että James olisi tarjoutunut kantamaan hänet sairaalasiipeen, jos hän olisi ollut sen tarpeessa. James nyökkäsi takaisin.
”No, jos et ole kuolemassa lähiaikoina, minä menen katsomaan, jos löytäisin jotain, joka viittaisi tekijöihin.” James nousi vaivattoman näköisesti ylös ja katosi hetkessä kulman taakse. Lily istui hetken paikoillaan ennen kuin kurkotti eteenpäin ja alkoi korjata Jamesin laukun sisältöä maasta. Laukussa oli ollut, kuten Lily oli arvellutkin, PVS-esseeseen tarvittavat välineet sekä pari ylimääräistä kirjaa ja paljon pergamenttirullia. Lily noukki käteensä rullan, joka oli avautunut sen verran, että yläkulmasta saattoi lukea sanat Mitä pelkään eniten. Lily ei voinut vastustaa kiusausta vaan kiersi rullan puolittain auki ja alkoi lukemaan Jamesin pienellä käsialalla kirjoitettua tekstiä.

Painajaishuoneen näkymät olivat yllättäviä. Huoneeseen astuessani en tiennyt, mitä pitäisi odottaa, mutta jo pian valkeni, että odotettavissa ei ollut mitään mukavaa. Minun pahin painajaiseni on nähdä muut kärsimässä. Huoneessa minä jouduin istumaan paikallani kykenemättä tekemään mitään, kun edessäni vilisi kuvia ystävieni huonenäkymistä. Sirius joutui kohtaamaan huoneessa meidät – minut, Remuksen ja Peterin. Siriuksen painajaisessa me vihasimme ja halveksimme häntä, sanoimme, ettei hän ansainnut paikkaansa kelmien joukossa. Minä yritin huutaa Siriukselle, että se ei ole totta, mutta en pystynyt puhumaan. Olin sidottu kiinni tuoliin. Mitä enemmän yritin, sitä lähemmäksi ja todellisemmaksi kuva tuntui tulevan.
Remuksen huone oli raateleva totuus siitä, mitä Remus ei ikinä voisi tehdä, mutta mitä hän kuitenkin – kaikesta huolimatta – pelkää. Remuksen auttaminen olisi ollut kaikkein helpointa ehkä, mutta oli kuin olisin äkkiä muuttunut halvaantuneeksi. En kyennyt tekemään mitään auttaakseni häntä – niin kuin en pystynyt auttamaan Siriustakaan. 
Emily taisteli huoneessaan isäänsä vastaan. Minä jouduin todistaman, kuinka herra Pratt toistuvasti pahoinpiteli Emilyä. Emily makasi lattialla ja yritti olla näkymätön. Minä en voinut kuin katsoa sitä ja aloin vihata itseäni yhä enemmän. En tajunnut, miten kaikilla oli yhtäkkiä näin kurjaa.
Noran huone oli vuorossa sen jälkeen, kun Emily oli vaipunut isänsä lyönnin jälkeen tajuttomuuteen. Noran huone oli kamala ja jotenkin raaka, vaikka minulle se ei näyttäytynytkään niin hirveänä. Luultavasti Noralle se kuitenkin oli tuhat kertaa kamalampaa. Nora seisoi jalkakäytävällä katsomassa jotain pikkutyttöä, joka jäi auton alle. Tytön ruumis oli hirveää katsottavaa, mutta vielä kammottavampi oli Noran ilme. Olisin taas halunnut sanoa jotain, mutta aina, kun yritin huutaa, se kaikki kävi vain pahemmaksi. Minun tekoni pahensivat muiden painajaisia.
Ehkä kamalin kokemus heti Siriuksen huoneen jälkeen oli Lilyn huone. Minä kuulin oman ääneni siellä huoneessa. Huone näkyi minulle pelkkänä mustana tilana, jonka keskellä Lily seisoi kuuntelemassa minun ääntäni. Ääni kuulosti hassulta, ikään kuin se olisi nauhoitettu ja soitettu mumminaikaisella gramofonilla. Se ääni – minun ääneni – leperteli Lilylle yököttävästi. Se halusi saada Lilyn kuolemaan, ja minusta tuntui, että Lily halusi totella sitä ääntä. Se oli jotenkin ihan liikaa minulle. En tiedä tarkalleen, mitä tein, mutta jotenkin onnistuin pääsemään vapaaksi tuolin kahleista. Luullakseni käytin tietämättäni jotain loitsua. Minä ryntäsin Lilyä kohti, mutta en pääsyt kuin muutaman metrin päähän ennen kuin törmäsin näkymättömään seinään, joka erotti minut Lilyn huoneesta. Lily oli kuolemassa, enkä minä voinut ajatella muuta kuin sitä, etten ollut kertonut hänelle tarpeeksi monta kertaa, miten ihana ja kaunis ja suloinen hän on. Minä en voinut olla ajattelematta, etten ollut yrittänyt tarpeeksi, koska jos olisin yrittänyt, Lily olisi nyt tyttöystäväni. Minä huusin sen Lilyllekin, mutta hän ei kuullut tai ei kuunnellut. Huusin niin kauan, kunnes uskoin, että hän kuuli jotain. Mutta hän astui silti huoneeseen.
Huonekokemus oli sinänsä valaiseva kokemus, että nyt tiedän, että Lily ja minä kuulumme yhteen. Joskus hänkin tajuaa sen vielä.
Seuraavalla kerralla, kun astun huoneeseen, tiedän, mitä teen. Aion –


Lily ei lukenut enempää. Hän laski hitaasti Jamesin esseen syliinsä ja tuijotti mitään näkemättömin silmin eteensä. – nyt tiedän, että Lily ja minä kuulumme yhteen, James oli kirjoittanut. Lily ei halunnut uskoa sitä. James oli luvannut, että pystyisi olemaan Lilyn ystävä. Ei mitään romanttisia tunteita eikä iskuyrityksiä.
”Ei mitään. Luihuiset alkavat oppia jo liian hyv – ”, James kääntyi takaisin käytävään, mutta pysähtyi niin kesken lauseen kuin kävelynkin nähdessään esseen Lilyn kädessä. Lily nosti katseensa Jamesiin ja tunsi kasvoiltaan paistavan pettymyksen.
”Ystäviä?” Lily kuiskasi hiljaa, mutta Jamesilla ei näyttänyt olevan mitään ongelmia kuulemisen kanssa.
”Sinä luit sen.” Se ei ollut kysymys. Lily nyökkäsi tarpeettomasti ja nousi ylös hyiseltä lattialta, jonka kylmyyttä hän ei ollut edes huomannut aiemmin. Hänellä oli yhä Jamesin essee kädessään.
”Kuule, Lily, tuo – ”
Lilyä olisi kiinnostanut kuulla, miten James olisi yrittänyt puhua itsensä ulos tilanteesta tai miten tämä olisi yrittänyt puolustella kirjoituksiaan, mutta hän oli liian vihainen – liian pettynyt – kuunnellakseen.
”Minä ihan totta kuvittelin, että olisit muuttunut”, Lily totesi melkein yhtä hyisesti kuin lattiakin sillä hetkellä oli. James otti askeleen häntä kohti.
”Lily – ”
”Se on Evans sinulle”, Lily kivahti tutut sanat, joita ei ollut käyttänyt moneen kuukauteen.
”Ei kai me taas olla tässä vaiheessa?” James huudahti turhautuneena. ”Se on vain essee. Ei kukaan kirjoita mitään järkevää esseeseen! Tuo on vain säälipisteiden kalastelua Yosumilta, koska tuo ei ole tarpeeksi pitkä.”
Lily tuhahti paljonpuhuvasti ja heitti polttelevan esseen lattialle. ”Sinä olet vieläkin se sama helvetin ääliö kuin viimekin vuonna. Ja sitä edeltävinä. Miten minä edes kuvittelin jotain muuta?” Lily oli yhtä vihainen itselleen kuin Jamesillekin.
”Lily, älä viitsi, ole nyt järkevä.”
”Minä olen järkevä. Nyt todella olen. Jos vielä yritätkin lähestyä minua, minä manaan sinut Kalkaroksen sänkyyn koko loppuelämäksesi. Painu helvettiin tai jonnekin muualle. Minä vihaan sinua!” Lily käännähti kannoillaan ja lähti harppomaan poispäin. James oli pettänyt hänet, pettänyt oman lupauksensa. Lily tiesi, että hänellä oli täydellisen erinomainen syy olla vihainen. Hän ei halunnut nähdä Jamesia enää koskaan. Hän ei halunnut kuunnella pojan valheita enää ikinä.
”Sinä olet uskomaton, tiesitkö?” Jokin Jamesin äänessä sai Lilyn pysähtymään vielä viimeisen kerran ja kääntymään katsomaan poikaa. Jamesin katse oli yhtä ivallinen kuin äänikin. ”Kuvittelet olevasi niin pyhimys, ettet tajuakaan, kuinka hirveä oikeasti olet.”
”Hirveä?” Lily sylkäisi sanan suustaan. Vielä vähän aikaa sitten hän oli ollut ihana ja kaunis ja suloinen. Hirveä? Hän? Lily Evans? Ja nimenomaan Jamesin mielestä?
”Niin. Hirveä. Sinä annoit Shanen luulla, että pidät hänestä ja sitten roikuitkin vain minun perässäni. Ja sitten esitit ystävääni ja suutelin minua, mutta heti, kun minä kirjoitan jotain väärää sinusta, sinä juokset pois. Kaiken pitäisi aina tapahtua sinun pyhien sääntöjesi mukaan. Sitten vielä valitat Emilylle, ettei kukaan koskaan rakastu sinuun. Miten joku edes voisi, kun sinä sanelet ehdot, joita on pakko noudattaa? Se huone oli oikeassa, Evans, sinä jäät yksin. Ei kukaan halua sinua ja siveyssäännöksiäsi.”
Jos Lily ei olisi nähnyt Jamesia siinä edessään sanomassa noita sanoja, hän ei olisi uskonut, että James oli ne sanonut.
”Kuuden vuoden jälkeen, Evans, en todellakaan tiedä, mihin sinussa oikein edes ihastuin. Sinä todella olet niin kuvottava kuin aina sanoit minun olevan.”
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 14, 2008, 20:31:13 kirjoittanut Delia »

niistasikki

  • Ankeuttaja
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 1.6.08
« Vastaus #35 : Kesäkuu 02, 2008, 20:35:45 »
Kuule, tää on jo paljon sanottu, koska olen yleensä kovin vaativa fanfictioneiden suhteen, mutta sun ficcisi kipitti tänä aamuna suoraan mun lemppareiden joukkoon kun olin lukenut ensimmäisen osan. Aluksi vähän epäilin kelmi-ajasta johtuen, että tässä James olisi superpahiz ja kiusaisi Siriuksen kanssa koko ajan Kalkarosta, josta Lily ei pitäisi jne. Koska nuo vaiheethan on käyty jo itse kirjoissa. Mutta et usko miten iloinen oli, kun Kalkaros jätettiin taka-alalle! Siitäkin tuli sellainen maku, että tää on varmaan hyvä. Kirjoitustyylistä ja aiheestakin paistoi sellainen omaperäisyys ja erikoisuus, vaikka tuota elokuvahommaa aluksi vähän vieroksuin ja mietin, että mitä siitä tulisi.

Kun pääsin eteenpäin, niin varmistuin koko ajan vain enemmän, että hyvää matskua ja mitä tein; jäin lukemaan tätä ja luin kaikki osat putkeen (ellei lasketa syömistä yms..). Tästä ei vaan osannut päästää irti, koska tuntui, että olisin itse paikalla sivusta seuraajana, ja jos poistuisin paikalta, menisi tilanne ohi. :D Niin eläväistä kerrontasi on. Ihan pienillä, kivoilla sanoilla saat ihmeitä aikaan.
Niin, teksti on sujuvaa ja hahmot tuntuvat omilta itseltään. Lisäksi mitä eläytymiseen tulee, mun olisi varmaan pitänyt pitää taukoa tästä lukemisesta, koska olen itkenyt ja nauranut hysteerisesti, hymyillyt typerästi (mm. silloin, kun "Sirius kääntyi tuolillaan Noraan päin. ”Entä jos minä haluaisin suudella sinua nyt?”" aika hyperaww) ja puhellut itsekseni ("ei se nyt noin voi mennä!" ..heh). Mutta kuten jo mainitsin, tulee sellainen olo, että seuraisi itse sivusta. Kaikki on niin luonnollista (!!)
Lempihahmojani ovat ficissäsi Nora ja Sirius, niin yhdessä kuin erikseenkin. Molemmilla on selvä persoonallisuus, joita olet saanut mielestäni enemmän esille, mitä pidemmälle olet päässyt. Aluksi sekoitin Noran ja Emilyn keskenään, mutta se johtui ehkä siitä, että ne olivat vielä uusia hahmoja.

Sirius... no, on Sirius. Vallan ihana "normaalisti" ja vielä ihanampi KK:ssa. Vaikka mietinkin, miten Sirius otti niin paljon vastuuta sisältävän paikan, kuin ohjaajan, koska Sirius on minusta aika hulivili, joka ei ole kovin vastuuntuntoinen. Silti oli ihana lukea, miten Sirius puhui Noralle Ninasta ja oli tämän tukena. Se oli hemmetin suloista.

Sulla täytyy muuten olla aika ilmiömäinen mielikuvitus, kun olet kehitellyt Tylypahkan historiaa noin taitavasti ja uskottavasti, ja lisäksi luonut muutaman hahmon ihan, öö.. tyhjästä, luonut niille omat luonteet ja historiat. Tässäkin suhteessa tykkään Norasta tosi paljon. Ne hiukset, hiukset..

Sen sijaan en pidä Alyssasta ja Tessasta, koska ne tuntuvat sotkevan jo ennaltaan noita ihmissuhdesotkuja, mutta samalla tekevät tarinasta vain värikkäämmän ja kiinnostavamman. Vaikka vaikuttavat molemmat minusta suoraansanottuna aika ämmiltä. Mutta jossain aivojeni syvimmissä sopukoissa tykkäänkin molemmista.. vähän. Silti ovat inhokkejani. :D Enkä ainakaan Alyssan äidistä pidä kauheasti hänen kirjeidensä perusteella. Aikalailla samaa sarjaa kuin Alyssakin, jonka epäilen vahvasti iskevän kyntensä - vielä pahemmin kuin nyt - johonkin kelmeistä, kuten Jamesiin ja Siriukseen.

Myös semmoinen nyt-hymyillään-typerästi-kohta oli tuo Lilyn ja Jamesin suutelukohtaus 24. luvussa. Se oli sellainen mukavan söpö. Ei mitään "Jamesin kieli ujuttautui Lilyn kielelle grrr ja kädet hapuilivat sinne tänne kiihkoina ymsyms."-revittelyä, mitä näkee paljon, vaan semmoinen mukava, söpö, kiva, ihana.. Siihen tilanteeseen sopiva, ja sopiva ottaen huomioon, etteivät Lily ja James ole mitään rakastavaisia (..vielä..). Se, että koko suutelo tuli filmille, oli sellainen lopun kohokohta. Onneksi Lily ja James eivät huomanneet kameroita, koska muutenhan homma olisi paisunut ihan kauheasti ja olisi jätetty hyvästit ihanalle kohtaukselle.

Lilystä ja Jamesistä puheenollen, revin kohta pelihousuni jollei niiden myrskyisiä suhde laannu! Eritoten Lily käyttäytyy niin tyhmästi, varsinkin kun haluaa olla Jamesille vain ystävä, mutta sitten suutelee tätä omasta tahdostaan ja sitten alkaa taas kettuilemaan. Itse ainakin olen Jamesin puolella, vaikka sanoikin Lilylle pahasti (kuulostanpa äidilliseltä), mutta minusta ainakin ne olivat ihan totuuksia. Lily kun näyttää luulevan, että voi pyöritellä Jamesiä miten haluaa.
Ja vaikka tässä pohdin miten raivostuttavaa se on, pyydän sua samalla jatkamaan samaan malliin. Tämä fic on omalla ihanalla ja raivostuttavalla tavallaan ihana. (toivon, että sisäistit sen, mitä yritin selittää..)

Ja olen samaa mieltä Remus/Emily-parituksesta vidlaian kanssa; se on aivan ihana. Vaikka noita riitoja riittää, niitä on ainakin kiva lukea ja elän siinä uskossa, että Remus jättää inhottavan Lauran ja ottaa Emilyn. Se alkaa tuntua jo aika varmalta ajatukselta, että niin käy. Kunhan Remus ja Emily eivät olisi niin itsepäisiä ja tajuaisivat, että ovat luodut toisilleen.

Kuinka monta osaa on vielä tulossa? Epäilen vahvasti, että se on jossain sanottu, mutta se näyttää koko ajan vilahtavan silmieni ohitse. :D

Jatkoa odotellen!

Poissa taivaan tähtönen

  • raindancer
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 1.6.08
« Vastaus #36 : Kesäkuu 05, 2008, 18:31:13 »
Tämä minun saamattomuuteni on kyllä aivan naurettavaa. Olen meinannut kommentoida jo nämä viisi (vai neljä) päivää. Nyt yritän saada tämän kirotun viestin kirjoitettua. Kun kerran tämä päivä ei oikein ole mikään positiivinen ollut minun osaltani, ei kannata odottaa mitään positiivista viestiä. Vähän kaikkea on tänään tapahtunut ja vielä kaiken päälle onnistuin polttamaan kulmakarvani, ripseni ja otsatukkani aivan olemattomaksi. En astu ulkoilmaan koskaan ilman ruskeaa paperipussia päässäni.

Tähänkö sitten kuvaukset loppuivat? Saattoi tuntua haikealta kirjoittaa jotain tuollaista, vaikka elokuvaa työstetään vielä. Jotenkin se vain että enää ei ole luvassa elokuva-kuvausta kappaleissa tuntuu hassun oloiselta. Koska tuo elokuvan kuvaus on ollut tärkeänä aiheena koko ajan, ja se on johtanut joihinkin näihin tilanteisiin (hmm... täällä mietitään kuumeisesti) kuten Jamesin ja Lilyn suudelmaan (joka tapahtui, mitä, edellisessä kappaleessa).

Siriuksen kommentit kuvatessa viimeistä kohtausta (joka oli muuten aika hulvaton, todella hauskaa luettavaa, jos nyt lyhyesti sen sanoisin) olivat todella luonnollisen oloisia ja juuri siriusmaisia. Ja sitä kuuluisaa James-Sirius-kelmi-huumoria löytyi myös todella (taas todella... sanavarastot ovat karanneet Belgiaan älykkyysosamääräni kanssa) kiitettävä määrä. Ja minä satun pitämään juuri tuosta J-S-kelmi-huumorista todella (todellapa vaan..) paljon.

Lainaus käyttäjältä: Delia
"Sinä olet uskomaton, tiesitkö?” Jokin Jamesin äänessä sai Lilyn pysähtymään vielä viimeisen kerran ja kääntymään katsomaan poikaa. Jamesin katse oli yhtä ivallinen kuin äänikin.
Voih, tämän kohdan voisin sinullekin kohdistaa ilmeineen kaikkineen. Pidin tästä todella (..!) paljon, koska tuo ajatus käväisi päässäni, kun Lily alkoi jauhamaan vähän kaikkea Jamesille. Lilyllä on kyllä punapään temperamentti ja kunnon sellainen. Ja nyt Potteri ja Evansi ovat jämähtäneet taas tasolle, jossa he olivat ennen koko elokuvaa. Huoh... miten joku jaksaa keksiä noita käännekohtia. Mutta järkyttävän (haha! ei ollut todella-sanaa!) hyvin näytät keksivän noita käännekohtia. Vaikka olihan se jotenkuten arvattavaa, että Lily räjähtäisi Jamesille jostain pian, kun heillä menee ystävyystasolla niin hyvin. Mutta syy miksi hän räjähti, oli todella(...) hyvin keksitty.

En oikeastaan jaksa kommentoida paljon mitään tänään, tekisi mieli vain heittää peitto pään yli ja kaivautua sen alle piiloon maailmalta. Lukua voisi vaikka miten kommentoida (positiivisesti, of course), mutta sitä jaksamista ei löydy tästä tytöstä tänään ollenkaan. Kesäloma tekee pahaa taivaan tähtöselle, todellakin (voih..). Ja syy, miksi en voisi kommentoida vaikka huomenna: tunnen itseni niin hyvin, että jätän kaikki asiat aina viimetinkaan, enkä jaksa tehdä niitä yhtään aikaisemmin. Nyt kuitenkin pakotin itseni kommentoimaan, koska ei ole olemassa kommentointi-deadlinea, että milloin tulee uusi luku.

Hienoja hiuksiaan ja korvaamattomia kulmakarvojaan ja rakkaita ripsiään kamalasti kaivaten punaisen peiton alle kuninkaallisetomattomasti (onko edes sana?) käpertyen paperinen paperipussi pöhkössä päässä,
taivaan tähtönen

P.S. En ole vielä hirveästi miettinyt mitä järjestöä käyttäisin kielimatkaan, mutta olen arvuuttelemassa STS:n ja EF:n välillä. Molemmista olen kuullut hyvää ja huonoa (ei kyllä paljon). Koska en haluaisi mielellään käyttää mitään tuntematonta järjestöä, koska ystävälläni ei siltä taholta mitään mahtavia kokemuksia kyllä ole. Oletko itse menossa kielimatkalle Austaliaan?
White shores are calling. You and I will meet again. And you’ll be here in my arms, just sleeping

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 1.6.08
« Vastaus #37 : Kesäkuu 07, 2008, 21:13:17 »
A/N: Heipä hei! Niskani on ihan kipeät liiasta kastelukannujen kantelusta ja niskani on palanut (ja jaloissani on rakot), mutta mitäpä pienistä. Olen viettänyt (melkein) koko tämän päivän kirjoittaen ja voi, että se on ollut ihanaa! Sain kirjoitettua ihan liikaa vihjailuja joukkoon niin, että periaatteessa kuvion pitäisi alkaa selkiytyä, mutta pelkäänpä, että se vain mutkistuu entisestään. Mutta ainakin minulla oli hauskaa! Vietin myös koko viime yön pohtien KK:n epilogia ja tulin siihen tulokseen, että sen kirjoittaminen tulee olemaan ihan tuskaa. Ja päätin myös, että yritän olla miettimättä sitä vielä näin aikaisessa vaiheessa. Mitä tahansa voi vielä tapahtua (ja uskottelen itselleni, että jotkus hahmot säästyvät kamalalta kohtalolta, mutta luultavasti uskon mahdottomaan).
Cirael: Luulenpa, että tulevassa luvussa ei paljon J/L-kaksikko toisiaan tapaa. Anteeksi siitä, mutta näin se menee!
Roheha: Luvussa 23. Lily sanoi suurin piirtein hyökkäävänsä, jos James tekee jotain. Ja Lily laski tuon esseekirjoituksen joksikin. Ja tytöllähän tunnetusti on punapään temperamentti, joten riita oli väistämätön. Mutta eiköhän se selkiä sitten tulevissa luvuissa.
Voi apua, uhkailua! Katsotaan, katsotaan, kuka sitä sopua sitten lähtee havittelemaan ;D
Velns Meica: Selitys Lilyn käyttäytymiseen tulee, tosin hieman viiveellä, mutta kyllä se sieltä tulee, usko minua.
Minusta tuntuu, että Sirius tosiaankin alkaa pehmetä Noralle. Se on oikeesti tosi huolehtivainen, hämmästytti minutkin!
Seuraavassa luvussa ei taida paljon olla Em/Remiä, jos on ollenkaan. Mutta ratkaisu lähestyy vääjäämättä. Alkaa jo pikku hiljaa poltella!
Kuten jo sanoin nämä mysteerit alkavat aukeilla hiljalleen. Tai en tiedä teistä, ehkä ne vain mutkistuvat. Mutta olen parantumaton vihjari edelleen, joten voit lukea rivien välistä massiivisen määrän tavaraa, jos osaat. (Tosin minusta tuntuu, että vihjailuni ovat liian epäselviä teille. Olen liian sekava niiden kanssa.) Tekisi mieli sanoa, että kaikilla on jonkin sortin salaisuus! Mutta en sitten tiedä. Mikä lasketaan salaisuudeksi? Ainakin ne sekavimmat henkilöt näyttävät olevan Tessa (sekovuuden kuningatar) sekä Alyssa. Ja ehkä hieman Yosumi ja Amaliakin. Ja ties keneltä vielä paljastuu jotain. En ikävä kyllä voi paljastaa vielä kaikkia, koska mukava on sellaisiakin, joilla ette vielä edes tajua olevan salaisuuksia. Köhköh, olenpas ärsyttävän salaperäinen :D
Emili: Voi, olepa hyvä. Siitä J/L:n nopeudesta en voi oikein sanoa mitään. Olen hidas ihminen, ja se näkyy tekstissä. Ehkä kiduttavalla tavalla, en tiedä.
night eagle: Ei, en ole tiputtanut Lauraa tähtitornista, enkä aio pudottaakaan. Tai no, never say never, mutta tuskinpa. Olen pahoillani, jos sitä toivoit ;D Kyllä sille Lauralle jotain muuta käyttöä keksitään.
Emparrot: Lisää uhkailua! No, katsotaan ehditäänkö sitä riitaa sopia edes tämän kesän aikana ;D
Soara: Kiitos, kun vaivauduit taas tännekin asti!
vidlaia: No, Alyssan äiti ei ainakaan tähän mennessä ole psykopaattisuuttaan antanut odottaa.. Pidän sen en-puhu-mitään-Alyssasta-linjan edelleen enkä siis puhu mitään :D
Kyllä, Nora ja Sirius ovat ehdottomasti vielä ystäviä. Jos jotain kaksikon välillä tulee tapahtumaan, se tulee kyllä niin kovaa, ettei se varmasti voi jäädä huomaamatta keneltäkään.
No, sen voin ainakin luvata (never say never, mutta silti), että Em tai Nor eivät tule kupsahtamaan ihan heti. Tulevaisuudesta sen pidemmälle en voi pahemmin sanoa, mutta jos tulen murhaamaan kummatkin tai jomman kumman, se tulee olemaan ihan järkyttävää (ei ehkä luettavaa, mutta minulle kamalaa, ihan kuin tappaisi omia lapsiaan. Tai mistä minä tiedän, miltä tuntuu tappaa omia lapsiaan, kun ei ole lapsiakaan, mutta näin kuvittelisin). Mutta todellakaan kukaan ei tule kuolemaan sen takia, että on surkea ihminen. Minä teen surkeille ihmisille ihan jotain muuta, jos sellaisia onnistun luomaan. Sekavaa, tiedän, mutta tällä hetkellä en halua, että kukaan muu spoilaantuu ficcini tulevaisuudesta muuta kuin minä ja pikkusiskoni (ja luultavasti paras kaverinikin tietää jotain, mitä te ette). Luontaisetuja tuntea minut (tai haittoja)!
Epilogista en vielä tiedä muuta kuin, että siitä tulee pitkä. Ehkä hieman yli kasvanut. Sen aika on kuitenkin vasta paljon myöhemmin, joten, kuten jo alussa sanoin, yritän itse olla miettimättä sitä liiemmin. Sen aika tulee kyllä!
niistasikki: Kiitos erittäin paljon kommentoinnista!
Kunnianhimoinen minuuteni tavoittelee sataa osaa, mutta saa nähdä, miten tässä sitten loppujen lopuksi käy!
Dinin: Noran taidan löytää Narnia-tunnelista jo tässä luvussa. Ilman fyysistä Siriusta, mutta henkinen S on kovasti mukana. Tosin en kyllä tunnelista valaise mitenkään erityisemmin. Sen aika tulee vielä (olenpas minä toisteliaalla tuulella).
Noran ensisuudelma.. No, se virallinen ensisuudelma (siis ihan kunnonlainen) on kyllä jo suunniteltu. Siitä tulee... outoa. Nora suutelemassa on omituinen näky (ja herran jestas vielä, miten se suutelee, varokaa silmiänne jahka sinne asti päästään).
Alyssa-linjani jatkuu, enkä edelleenkään kerro muuta kuin sen, että kaikki eivät tule pitämään ratkaisustani. Olen pahoillani, mutta niin se tulee menemään.
Arvailuja on aina kiva kuulla, joten antaa palaa vaan! Rakastan teidän teorioitanne ja kiljun kauhuissani siskollenne, kun olette arvanneet oikein!
taivaan tähtönen: En ole itse vielä sisäistänyt elokuvan loppumista, koska saan olla mukana editoinnissa Siriuksen ja Noran kanssa. Mutta ehkä sitten, kun Sirius pitää loppu puheen, asiat alkavat ryömiä minunkin tajuntaani.
Todella on todella (!) hyvä sana. Kehotan jatkamaan sen käyttöä.
(Kyllä, olen lähdössä kielikurssille. STS Experiencelle juhannuksena. JEI! Sitä ennen yritän hulluna kirjoittaa jatkoa, koska joudutte kärsimään yli kuukauden puutoksen aina juhannuksesta lähtien ;D)

Huh! Sehän oli virkistävää. Seuraavasta luvusta voisin sanoa sen verran, että se on kunnon sekoitus kaikkea muuta paitsi J/L:ää (ja E/R:ää). Mutta ainakin saatte syventyä välillä johonkin muuhun. Ja taivaan tähtönen kaipaili Dina-tyttöstä, joten tässäpä sinulle!
(Ja tungin muuten extrankin mukaan, Noran vaatimuksesta, se haluaa näyttää kaikille tekelettään!)
Sayônara ja nauttikaa kesästä!
-Delia

26. luku – Ilta
16.11.1977

James makasi sängyllään ja pureskeli Siriuksen parasta sulkakynää. Sirius istui oman sänkynsä reunalla eikä sanonut mitään, vaikka jokainen Jamesin puraisu vihlaisikin Siriuksen sydäntä. Poika ajatteli surullisena sulkakynäänsä Jamesin käsittelyn jälkeen: se ei tulisi koskaan olemaan entisellään.
”Minä sanoin Lilylle, että hän on kuvottava”, James tuumi katolle. Siriuksen teki niin mieli pelastaa sulkakynänsä Jamesin hampailta, että häneltä ei miltei riittänyt kärsivällisyyttä ystävänsä ajatuksille.
”Hyvä, hän ansaitsee sen”, Sirius sanoi säälimättä ja yritti nopeuttaa sulkakynänsä pelastamista. James ottikin kynän pois suustaan ja käännähti kyljelleen katsomaan Siriusta. Sirius huokaisi helpotuksesta ja nappasi kynänsä Jamesin otteesta.
”Niinkö sinusta?” James kysyi ja tuskin huomasi sulkakynän katoamista. Sirius pyyhki huolellisesti sulkakynää kuivaksi taikasauvallaan ja nyökkäsi tomerasti.
”Tietenkin. Ihan reilua ottaen huomioon, miten hän on kohdellut sinua.” Sirius taputteli sulkakynäänsä.
”Se oli kyllä aika raakaa”, James totesi ja kääntyi jälleen tuijottamaan kattoa. ”Hän taisi itkeä hieman. En jäänyt kyllä tarkistamaan.”
”Tytöt itkevät aina”, Sirius mutisi ja piilotti sulkakynänsä takaisin tyynynsä alle.
”Nora ei itke”, James muistutti.
”Nora onkin outo.”
Makuusaliin lankesi hiljaisuus. James näytti käyvän läpi sitä kaikkea, mitä oli tullut Lilylle sanoneeksi, ja Sirius mietti lakkaamatta, minne piilottaisi sulkakynänsä niin, ettei James seuraavan kriisin sattuessa löytäisi sitä. Muistettuaan sänkynsä alla vallitsevan hiljaisen sekasorron Sirius päätti ujuttaa sulkakynän muiden tavaroiden joukkoon Jamesin nukkuessa. Päästyään näin eroon kynäongelmasta Sirius saattoi keskittyä sataprosenttisesti Jamesiin. James ei vaikuttanut mitenkään musertuneelta siitä tosiasiasta, että välit Lilyn kanssa olivat painuneet enemmän miinuksen puolelle kuin ikinä ennen, mutta Sirius tiesi, että ennen pitkään James sisäistäisi asian kunnolla. Asian voisi välttää vain yhdellä keinolla.
”Minusta tuntuu, että Ruikuli kaipaa meidän seuraamme.” Taikasanat tepsivät yhtä hyvin kuin aina ennenkin. James kohottautui kyynärpäidensä varaan.
”Luuletko?”
Sirius nyökkäsi. ”Ihan varmasti. Mennäänkö heti vai odotetaanko muita?”
”Mennään heti. Minä tarvitsen Ruikuli-annoksen nyt”, James päätti ja kumartui etsiskelemään sauvaansa lattialta selvästi jo pirteämpänä.

Severus Kalkaros ei koskaan saanut tietää, mikä häneen oli oikein iskenyt sinä päivänä. Hän oli kävelemässä takaisin luihuisten oleskeluhuoneeseen kirjastosta, jossa oli ollut tekemässä läksyjään. Lähinnä taikajuomien läksyjä, sillä vaikka ainetta opettikin nyt se kamala mummo, se oli silti hänen lempiaineensa. Severus tiesi, että laukussa oleva huolellisesti kirjoitettu essee oli paras, jonka hän oli ikinä tehnyt. Tai ainakin oli ollut ennen kuin se jokin iski. Severus ehti nähdä vain kahden pojan hahmot edessään ennen kuin valo välähti, ja kaikki pimeni.
”Se ei edes yritä enää”, kuului ääni Severuksen yläpuolelta. Severus tiesi katsomattakin, kenelle ääni kuului. Potterin äänen olisi tunnistanut missä tahansa.
”Minusta tuntuu, että Ruikuli alkaa vihdoinkin hyväksyä sen tosiasian, että me olemme yksinkertaisesti parempia”, kuului toinen ääni, jonka senkin Severus tunnisti vallan hyvin: Musta. Severus tiesi poikien seisovan vieressään. Hitaasti sormet tavoittivat taikasauvan, joka ei onneksi ollut Potterin kirouksen takia lentänyt liian kauas.
”Satutus!” Severus karjahti maasta ja avasi silmänsä nähdäkseen, kehen oli osunut. Potterin poskessa oli iso avohaava, josta pulppusi verta.
”Se elää!” Potter kiljaisi onnellisen kuuloisena ja veti oman sauvansa esiin. Severus oli ehtinyt jo lausua toisen kirouksen, mutta sen Potter torjui liian helposti. Musta seisoi syrjemmällä ja mutisi matalia sanoja omalle taikasauvalleen. Severus kompuroi ylös ja oli kompastua kaapuunsa. Onnistuen pysymään pystyssä hän torjui Potterin seuraavat kiroukset eikä ehtinyt välittää siitä, mitä Musta teki. Se ei kuitenkaan ollut aivan viisasta, sillä pian Severus huomasi shampoopulloarmeijan, joka marssi määrätietoisesti häntä kohti. Severus hellitti huomionsa Potterista pulloihin. Ne lähenivät vääjäämättä, ja Severus tunsi hien valuvan alas hiusrajasta. Hän yritti taikoa niitä pois, mutta pullot lisääntyivät kaksinkertaiseksi joka kerralle. Kaksikko pulloarmeijan takana nauroi hyväntuulisesti.
”Kiitos, Ruikuli, sinä se pelastat aina päivän”, Potter kehtasi sanoa niin, että koko tyhjä käytävä jäi kaikumaan. Severus ei ehtinyt vastata pojalle, koska shampoopullot lähestyivät jo liian kovaa vauhtia. Luoden vielä viimeisen, tappavan katseen muihin kahteen Severus kääntyi ja pakeni paikalta jättäen koululaukkunsa ja esseensä shampooarmeijan uhreiksi.

”Kriisikokous”, kuulutti Nora kovaan ääneen ja kalautti muovipullolla lattiaa. Ääni sai Noran alkavan päänsäryn heräilemään nopeammin, mutta juuri tällä hetkellä hän ei jaksanut välittää siitä.
Alyssa tutkaili tapahtumia kiinnostuneena omalta sängyltään, mutta muut tiesivät jo, mitä oli odotettavissa. Gabby näytti miltei tylsistyneeltä, mutta istui kuitenkin alistuneena sängyllään ja yritti vaivihkaa lukea muodonmuutosten kirjaansa. Nora yritti parhaansa mukaan näyttää epäterveellisen hyväntuuliselta. ”Lily ja James riitelivät asteikolla viisi.”
”Se oli vähintään kuusi”, Lily korjasi kylmästi omalta sängyltään eikä aikonutkaan liikahtaa kylmälle lattialle kokousta varten. Nora ei korjannut lukemaa, mikä ei mainittavasti näyttänyt parantavan Lilyn oloa. Sen sijaan Nora siirtyi itsekin omalle sängylleen pakoon lattian kylmyyttä. Linnan lämpötilasta pystyi sangen hyvin päättelemään alkavan talven. Alyssa nojasi leukaansa innostuneena käsiinsä.
”Mikä asteikko tuo on?” tyttö kysyi Noralta, joka kalautteli nyt pulloa seinään yrittäen hakata päänsärkyään pois lyöntien mukana. Nora kääntyi katsomaan sängyllä lojuvaa Alyssaa.
”Riitelyasteikko”, tyttö kertoi seesteisesti. ”Se on äärettömän hyödyllinen – ja minun keksimäni. Sillä mitataan riidan voimakkuutta ja se antaa osviittaa siitä, miten tulisi toimia jatkoa ajatellen.”
Nora säntäsi sängyltään omalle kaapilleen tonkimaan. Hetken kuluttua Alyssan nenän eteen tuotiin kärsineen näköinen paperi. Alyssa luki paperin suurella mielenkiinnolla.
”Kiehtovaa”, tyttö totesi nyökkäillen päästyään loppuun ja ojensi paperin takaisin Noralle. Nora hymyili iloisena.
”Eikö olekin?”
”Voidaanko keskittyä?” Emily kysyi omalta sängyltään yli senhetkisen kutomuksensa: punaisen kirjavan kaulaliinan, joka oli jo monta kymmentä senttiä liian pitkä normaaliksi kaulaliinaksi. Nora hyppäsi takaisin omaan sänkyynsä ja kalisutteli pulloa seiniin niin, että kenenkään korvat eivät varmasti jääneet soimatta.
”Lily? Mitä tapahtui?” Nora kumartui eteenpäin kiinnostuneena. Emilykin hidasti kutomistahtiaan niin, ettei kilinää kuulunut yhtä paljon. Joku olisi ehkä voinut lukea Alyssan silmistä voitonriemun, jos olisi silloin katsonut tyttöön päin, mutta kaikkien silmät olivat suunnattu Lilyyn päin.
”Me olemme taas Evans-tasolla”, Lily nyökkäsi Noralle. Emily voihkaisi yhdessä Noran kanssa: ilmeisesti kummatkin olivat saaneet tarpeeksi Evans-tasosta viime vuosina. Gabby ei sanonut mitään, ja Alyssa tuuletti voitokkaana päänsä sisällä.

Dina istui kirjastossa lukemassa koulukirjaansa, kun äänet hyllykköjen toisella puolella hapersivat tytön keskittymisen, joka ei alun perinkään ollut mainittavan korkealla. Dina työnsi iloisena keskeytyksestä kirjansa kauemmas ja nousi ylös tuoliltaan tarkoituksenaan tutkia, kuka rikkoi kirjaston rauhaa. Tyttö ei kuitenkaan päässyt kuin muutaman askeleen eteenpäin, kun joku juoksi häntä vastaan katse taaksepäin suunnattuna. Juokseva pikku tyttö oli törmätä Dinaan omaa huolimattomuuttaan. Dina harppasi äkkiä syrjään yrittäen välttää törmäyksen ja onnistuikin siinä mitenkuten.
Toinen tyttö huudahti hämmentyneenä ja vilkaisi Dinaa. Dina tuijotti tyttöä ja tunnisti tämän ensiluokkalaiseksi puuskupuhiksi, Roxanne McGrayksi. Dina ei tuntenut Roxannen kuin nimeltä. Tämä oli hiljainen tyttö samoin kuin isoveljensä niin Dina oli kelmeiltä kuullut. Heillä ei ollut kuin muutamia hassuja tunteja yhdessä, eikä Roxanne tunneilla paljon puhunut: välillä vain vastaili opettajien esittämiin kysymyksiin. Dina oli tottunut näkemään Roxannen kilttinä pikku tyttönä, jonka nyt viimeisenä odotti juoksevan sääntöjen vastaisesti kirjastossa. Tällä hetkellä Roxanne kuitenkin näytti kaikkea muuta kuin kiltiltä. Tytön kasvoilla oli uhmakas ilme, ja hän pälyili vähän väliä taaksepäin.
”Minä en ollut täällä”, Roxanne kuiskasi Dinalle ja pujahti toiseen hyllykköväliin. Vähän Roxannen katoamisen jälkeen hyllyköiden välistä putkahti esiin pitkän huiskea seitsemäsluokkalainen, jonka Dina tiesi Romeoksi. Sirius oli joskus kertonut pojan nimen, kun Dina oli ihmetellyt olivatko Romeo ja Kalkaros jotain sukua. Vaikka Romeo oli Dinan mielestä ehdottomasti paremman näköinen kuin kalpea luihuispoika, oli pojissa kuitenkin jotain samaa, joka oli kiinnittänyt Dinan huomion.
Romeo näytti sisarensa tavoin uhmakkaalta, mutta myös huolestuneelta. Poika näytti pettyneeltä, kun ei löytänyt hyllyköstä ketään muuta kuin Dinan. Romeo katsoi epävarmana Dinan pään yli. Dina irvisti pojan harhailevalle katseelle; hän vihasi sitä, että joku katsoi hänen ylitseen kuin hän olisi ollut hyvinkin mitätön ja pieni. Kelmit eivät ikinä tehneet niin vaan pitivät Dinaa miltei vertaisenaan ja siitä Dina piti.
”Oletko sinä nähnyt minun sisartani?” Romeon ääni oli outo; Dina ei muistanut kuulleensa sitä koskaan ennen. Se oli täynnä huolta, ja Dina olisikin saattanut vastata kysymykseen myönteisesti, jos poika ei olisi vain hetkeä aiemmin katsonut hänen ylitseen.
Äänen vastaamisen sijaan Dina pudisti päätään ja peruutti takaisin istumaan tuolilleen. Romeo kirosi raskaasti eikä vilkaissut Dinaa enää toista kertaa vaan kääntyi ja lähti täysin vastakkaiseen suuntaan kuin Roxanne oli mennyt. Kun Romeon askeleet olivat lakanneet kuulumasta, Roxannen pää pilkahti kirjahyllyn takaa.
”Menikö hän jo?”
Dinan nyökkäsi kysymykseen, ja Roxannen kireät olkapäät rentoutuivat hieman. Tyttö tuli esiin hyllyn takaa ja veti toisen tuolin Dinan pöydän viereen. Dina veti kirjaansa lähemmäs ja oli keskittyvinään lukemiseen. Roxanne istui hiljaa paikallaan ja tuijotti Dinaa niin, että Dinaa alkoi ärsyttää. Kun hän kohotti katseensa ja oli napauttamassa jotain harkitsematonta, Roxanne puhui: ”Kiitos, että et paljastanut minua”, Roxannen ääni ei ollut yhtään niin epävarma kuin Dina oli tottunet tunneilla kuulemaan. ”Romeo on joskus aika idiootti.”
Dina nytkäytti päätään vastaukseksi. Roxanne tuijotti häntä yhä liian suurilla silmillään.
”Minä olen Roxy”, tyttö ojensi kätensä, johon Dina tarttui, vaikkei pitänytkään näin vanhanaikaisesta esittäytymistavasta.
”Minä – ”, Dina aloitti.
”Sinä olet se kelmityttö, Dina”, Roxy täydensi ja hymyili kauniisti niin, että Dinan mieleen putkahti kuva helvetinenkelistä hymyn ja mustien hiuksien ansiosta. Jos Roxy olisi ollut muutaman vuoden vanhempi, Sirius olisi varmasti ollut kiinnostunut tästä.
”Kaikki tuntevat sinut”, Roxy jatkoi, kun Dina ei sanonut mitään. ”Kuule, seurusteleeko Sirius Musta oikeasti sen valkohiuksisen tytön kanssa? Kaikki puhuvat siitä, mutta minä en tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella.” Roxy nojautui uteliaana eteenpäin, ja tytön silmät suurenivat vielä hiukan odottavina.
Dina ei tiennyt, pitikö kysymykseen vastata mitään. Sirius oli sanonut, että kysymyksiin ei tarvinnut vastata, jos ei huvittanut ja että ihmisiä oli mukavampi pitää jännityksessä. Mutta Roxy oli miltei ainoa, joka oli tullut vapaaehtoisesti puhumaan hänelle. Muut ekaluokkalaiset kai ajattelivat Dinaa jotenkin pikkuvanhana ja olivat kateellisia hänelle, koska hän oli ystävystynyt kelmien kanssa. Dinalla ei ollut ikäisiään ystäviä Tylypahkassa, mikä oli tytöstä sääli, koska tyttö olisi halunnut puhua omanikäisilleen, vaikka kelmit olivatkin mukavia. Dina katsahti Roxyn odottaviin kasvoihin.
”Ei. Ei Sirius seurustele Noran kanssa”, tyttö vastasi vihdoin, ja Roxy nyökkäsi.
”Niin minä vähän ajattelinkin. Se Nora ei oikein vaikuta Siriuksen tyypiltä, vai mitä luulet?” Roxy pohti. Dina työnsi loitsukirjansa lopullisesti syrjään ja virnisti Roxyn sanoille.
”Koko koulusta Nora on varmasti kaikkein sopivin Siriukselle”, Dina arveli.

Dina yllättyi siitä, miten Roxyn kanssa aika kului nopeasti. Roxy ei ollut ollenkaan niin hiljainen kuin Dina oli ajatellut, ja kävi ilmi, että Roxyllakaan ei ollut monia läheisiä ystäviä koulussa. Dina ihmetteli, miten he eivät olleet ennen huomanneet, miten samanlaisia olivat. Kummankin lempiaine oli taikajuomat, ja molemmat pitivät erittäin paljon Amaliasta, mutta vierastivat Yosumia. Roxy asui myös toisen vanhempansa kanssa. Mutta siinä missä Dinan äiti oli kuollut, olivat Roxyn vanhemmat eronneet. Roxy puhui kuitenkin vanhemmistaan sen verran vaivautuneena ja jotenkin pelokkaan näköisenä, että Dina kiirehti äkkiä vaihtamaan aihetta.
Roxy tuntui olevan erityisen kiinnostunut kelmeistä.
”Romeo ei tunne heitä tietenkään eikä suostu tutustumaan, ja he vaikuttavat mielenkiintoisilta”, Roxy selitti. Siihen mennessä Dinalle oli selvinnyt jo, että Roxy keräili mielenkiintoisia ihmisiä. Yosumi oli tietenkin Roxyn kokoelman helmi, mutta yhtä mielenkiintoiselta vaikutti tyyppi, jonka Roxy oli tavannut viime kesänä Viistokujalla Romeon kanssa. Mies oli roikkunut Irvetan pääsisäänkäynnin edessä kertoilemassa ihmisille kehittämästään uusioeliksiiristä.
”Mikä on uusioeliksiiri?” oli Dina tahtonut tietää, mutta Roxy oli kertonut sen olevan suuri miehen mielenkiinnon salaisuus.
”Kukaan ei tiedä, mitä se eliksiiri oli, mutta silti mies sai myytyä sitä vaikka kuinka monta pulloa”, Roxy oli selittänyt.
Roxy tuntui myös olevan erittäin läheinen veljensä Romeon kanssa. Sävy, jolla Roxy Romeosta puhui oli lämmin, vaikka Dina oli käsittänyt, että kaksikolla oli juuri sillä hetkellä jotain erimielisyyksiä.
”Romeo on yli huolehtiva”, Roxy totesi. ”Hän kuvittelee, että minä olen vieläkin joku viisivuotias vauva.”
”Olisipa minullakin isoveli”, oli ainoa, mitä Dina pystyi asiaan sanomaan. Hän oli perheensä ainoa lapsi, ja tapa, jolla isä kohteli häntä nyt varsinkin äidin kuoleman jälkeen, oli naurettavan varovainen ja holhoava. Dina toivoi, että hänellä olisi ollut veli tai sisko jakamassa sitä varovaisuutta niin, ettei hänen olisi tarvinnut kestää sitä yksin.

Kun Lilyn ongelmat oli saatu purettua ulos, Nora oli paennut päänsärkyään ainoaan hiljaiseen paikkaan, jota pystyi ajattelemaan sillä hetkellä: siihen Narnia-käytävään, jota he olivat Siriuksen kanssa käyneet tutkimassa syyskuun alussa. Nora istui mustanpuhuvan käytävän keskivaiheilla ja nojasi päätään kylmään seinään. Hän ei jaksanut ajatella mitään, mutta silti Siriuksen ärsyttävä ääni surrasi päässä.
”Sinun pitää ottaa päänsärkyliemesi.”
Nora vihasi sitä lientä, vaikka se saikin olon kohenemaan väliaikaisesti. Hän ei ansainnut sitä lientä. Hän ei ansainnut olonkohennusta. Nora avasi silmänsä hetkeksi ja tuijotti pimeydestä mustaa seinää. Joskus oli niin vaikea taistella kyyneliä vastaan. Joskus se tuntui mahdottomalta. Nora toivoi, ettei päänsärky olisi aina tehnyt hänen oloaan niin haavoittuvaksi ja puolustuskyvyttömäksi. Hän toivoi, että jokainen päänsärkykerta ei olisi tuonut Nean kamalaa kirousta ja Ninan kuolemaa hänen mieleensä. Oli niin paljon asioita, joita hän toivoi, vaikka tiesi, ettei yksikään toivomuksista voisi toteutua. Nina ei voisi koskaan tulla takaisin. Ei koskaan ja siksi olikin niin ironista, että joka yö hän näki unta siitä. Joskus pelkästään Ninasta seisomassa vierellään. Joskus siitä kolarista ja Ninan ruumiista. Joskus ajatuksesta isosiskona olosta. Hän ei enää muistanut, miltä se tuntui. Miltä tuntui olla pikkusiskonsa rakastama ja ihailema.
Aamuisin oli niin vaikea herätä ja olla ajattelematta sitä. Hän ei halunnut ajatella Ninaa, koska se teki olon syylliseksi. Mutta kun hän ei ajatellut Ninaa, olo oli silti syyllinen. Syyllinen, koska hän pelkäsi olevansa epäkunnioittava Ninan muistoa kohtaan, Ninaa kohtaan. Hän toivoi niin kovasti, että voisi kuolla ja mennä Ninan luokse. Ja pyytää anteeksi. Hän halusi kuolla.
”Tuo on jo tyhmää, Nor”, Siriuksen ääni valitti Noran päässä. Nora avasi silmänsä ja kääntyi nojaamaan seinään selällään. Hengitys kulki raskaasti, ja otsa oli rypyssä. Siihen tuli aina tietynlainen ryppy, kun päänsärky oli paha. Nora kiroili Siriusta ääneen. Poika oli ärsyttävä, kun tunkeutui hänen päähänsä tällaisellakin hetkellä. Nora käski Siriusta menemään pois.
”Minä en voi”, Sirius kertoi Noran mielessä. ”En voi estää sinua ajattelemasta minua.”
”Minä en ajattele sinua”, Nora ajatteli kiivaasti mielessään. Sirius tuhahti ärsyttävästi pään sisällä.
”Sinä et voi olla ajattelematta kultapoikaasi”, ääni härnäsi. ”Ja sinua ärsyttää, kun kultapoika ei ajattele joka hetki sinua tähtityttönään.”
Jos Nora ei olisi päättänyt olla ikinä itkemättä, hän olisi itkenyt silloin.

Tessa istui omassa huoneessaan keskellä yksinäisyyttä. Hiljaisuus ympärillä oli pelottavan ahdistavaa, eikä Tessa ollut tottunut siihen. Hänellä oli aina ollut ihmisiä ympärillään. Hänellä oli aina ollut joku, jonka kanssa oli voinut puhua tai edes joku, joka oli ollut täyttämässä sitä hiljaisuutta hänen kanssaan. Nainen naputteli hermostuneena kynsillään pöytäänsä. Naputusääni oli vain omiaan lisäämään naisen turhautumista ja epämukavaa oloa. Saadakseen käsilleen jotain muuta tekemistä Tessa tarttui kirjoituspöytänsä laatikonkahvaan ja veti laatikon ulos. Laatikko oli täynnä kuvia, joiden ihmiset liikkuivat. Tessa nappasi sylillisen kuvia mukaansa ja heitti ne lattialle, jossa makasi yhtä ruma matto kuin hänen luokassaankin tällä kertaa vain likaisen punaisena. Ilmaan tupsahti kellertävä tyyny Tessan sauvan napautuksella. Tarttuen tyynyyn Tessa istui lattialle kuviensa kanssa. Syy, miksi hänellä ei ollut kuvia omassa huoneessaan, oli yksinkertaisesti se, ettei hän kestänyt, niin oudolta kuin se kuulostaakin, ihmisten jatkuvaa tuijottamista. Sadat kuvat kulkivat kuitenkin mukana matkassa usein laatikkoihin tai sängyn alle piilotettuna. Hän oli aina vihannut sitä, Tessa pohti mielessään. Hän oli aina vihannut sitä sotkua sängyn alla. Ja hän oli aina valittanut siitä Tessalle. Joka ikinen aamu, kun he heräsivät vierekkäin.
”Tess, koska sinä siivoat tuon sotkun?” Ne olivat sanat, joihin Tessa oli niin monesti herännyt. Tessa ei koskaan ollut hyvä siivoamaan omia sotkujaan. Ei konkreettisia eikä muitakaan. Hän oli surkea siinä ja juuri sen takia hän istuikin nyt täällä. Jäätävässä linnassa yksin melkein neljännellä kuulla raskaana.
Tessa poimi käteensä kuvan, jossa hän hymyili kiharahiuksisen miehen vieressä. Hänen kätensä saksivat miehen okranvärisiä hiuksia varoen leikkaamasta pois liikaa. Tessa hymyili surkeasti muistolle. Hän oli leikannut varovasti, mutta hiukset eivät koskaan olleet näyttänee hyviltä. Ja loppujen lopuksi Kevinistä oli tullut kalju. Kevin. Tessan silmiin kihosi kyyneliä. Häntä ärsytti suunnattomasti, kuinka Kevin tuijotti kuvassa suoraan kameraan – suoraan häneen juuri tällä hetkellä – ja hymyili. Hymyili kuin mitään ei olisi tapahtunut. Se oli niin Kevinin tapaista.
Kyyneleet vierivät jo alas poskilta ja kastelivat kuvia lattialla. Tessa siirsi äkkiä kuvan Kevinistä syrjemmälle ja kuivaili kyyneliään.
”Sinä olet idiootti”, Tessa sanoi itselleen ja nousi hakemaan itselleen nenäliinapaketin kirjoituspöydän toisesta laatikosta. Jos hän nyt aikoi katsella näitä kuvia, kai hän voisi samalla vähän itkeäkin. Sen voisi laittaa tuholaisen piikkiin.
”Idiootti”, Tessa huokaisi itselleen ja noukki lattialta toisen kuvan, jossa Kevin oli tällä kertaa yksin omassa olohuoneessaan. Olohuone palautti Tessan mieleen luvattomia muistoja. Mitä Kevin olikaan silloin kerran sanonut hänelle? Jotain hyvin samantapaista kuin hän nytkin tolkutti itselleen.
”Sinä olet typerys, Tessa Dawson.” Niin ne sanat olivat menneet. Kevin oli nähnyt sen jo silloin. Miksi hän itse tajusi sen vasta nyt?
Tessa käänsi Kevinin kuvan ympäri ja tuijotti sen päiväystä: 14.8.1977. Se oli otettu vain päivää ennen eroa. Tessa tunsi uuden itkukohtauksen tekevän tuloaan. Hysteerisenä nainen etsi lattialta muita saman päivän kuvia. Kaikki olivat kuvissa niin onnellisia. Mikään ei viitannut siihen, että seuraavana päivänä räjähtäisi. Mikään ei viitannut siihen, että maailmanloppu oli tulossa. Kaikki oli hyvin. Kaikki oli oikein. Ihan niin kuin asioiden olisi pitänyt olla vielä nytkin.

Tessa ei tiennyt tarkalleen, kuinka kauan hän istui siinä itkemässä muistoille ja niille kymmenille kuville. Hän ei tiennyt tarkalleen, koska sai sen järjettömän idean. Hän ei tiennyt. Ei tiennyt muuta kuin sen, että hänen olisi pakko kirjoittaa Kevinille. Paperi poltteli käsiä ja kynä vielä enemmän, mutta Tessa ei välittänyt siitä vaan niiskutti vielä hetken ennen kuin laski kynän paperille. Hän oli aina ollut hidas kirjoittamaan, mutta nyt sanat vain valuivat paperille.

Kevin,

minä en tiedä, onko tämä järkevää enkä minä välitä siitä. Minusta tuntuu, etten välitä enää yhtään mistään. Tylypahka on osoittautunut virheliikkeeksi, mutta on täällä hyvätkin puolensa. Ei tarvitse kohdata niitä miljoonia uteliaita ihmisiä, jotka säälisivät minua ja esittäisivät tyhmiä ja tarkoituksettomia valitteluja. En uskonut ikinä sanovani tätä, mutta minä olen erakoitumassa. Vasten tahtoani vai tietoisesti, en tiedä. Minusta on tullut outo. Kuin aave entisestä Tessasta. Kamala väännös siitä Tessasta, joka olen joskus ollut. Joka olen niissä kuvissa, joita minulla on joka puolella. Sinä et varmasti tuntisi minua enää, jos pääsisit pääni sisään. Välillä ajattelen niin järkyttäviä asioita, että pelästyn itsekin.
Sinä et ehkä tiedä tätä. Tai sitten tiedät, ehkä Rina tai joku muu on kertonut sinulle, mutta sillä ei oikeastaan ole väliä. Minä haluan kertoa sinulle joka tapauksessa. Minä olen raskaana. Ja jostain hetken mielijohteesta pidin sen lapsen. Tai ainakin näin väliaikaisesti. Aion antaa sen, tuholaisen, adoptioon. Ajattelin, että haluaisit ehkä tietää. Sinun on turha yrittää sanoa mitään, Kev. Tämä on minun päätökseni. Minä en pärjäisi sen kanssa. En yksin, ja apua en halua, joten yritäkin sanoa jotain. Voitko kuvitella minua äitinä? Varmasti et, mutta tuskin edes yrität. En tiedä oikeastaan, miksi edes kirjoitan tätä. Sinä tuskin haluat kuulla minusta yhtään mitään. Tuskin haluat edes ajatella minua. Mutta minun on pakko tehdä tämä, muuten tulen hulluksi.
Täällä Tylypahkassa kaikki tietävät raskaudestani. Helvetti, kaikki tuntuvat tietävän kaiken minusta. Ne tietävät Paulistakin, koska erehdyin näyttämään sen elokuvan seitsemäsluokkalaisille (sen, joka me tehtiin, kun te olitte jo lähteneet Tylypahkasta), ja heidän joukossaan oli Paulin sisko. Voitko kuvitella? Vain minulla on tällainen tuuri. En tiedä, mitä he kuvittelevat tästä kaikesta oikeastaan. Laura Blair on tietenkin automaattisesti veljensä puolella, koska kuvittelee, että minä petin Paulia. Eipä ole Paulkaan kaikkea siskolleen kertonut. En ihmettele sitä, sillä Paul tuskin huutelee asioita kaikille. Hän on aina ollut liian kiltti, siksi minä sen suhteen lopetinkin. En tiedä, mitä ihmettä olen ajatellut, kun kihlauduin hänen kanssaan. Tai tiedän oikeastaan, mutta ei sillä ole enää tässä vaiheessa mitään väliä. Joka tapauksessa sillä ei ole mitään väliä, mitä muut täällä minusta ajattelevat. Ironista sinällään.
Tämä seuraava pyyntöni kuulostaa varmasti ihan järjettömältä ja tiedän, että jos tänään lähetän tämän kirjeen, kadun pyyntöäni huomenna, mutta juuri nyt tämä tuntuu oikealta asialta tehdä. Tiedäthän – tietysti sinä teidät, jos et tietäisi, menettäisit työpaikkasi – että raskaana ollessa ei kannata juoda. Minä vihaan tuholaista, mutta silti pidän siitä tyhmästä säännöstä kiinni. Se on helvetin vaikeaa, jos muistat vielä, miten minulla oli tapana juoda opiskellessa ja mihin se johti. Tietenkin sinä muistat sen, jos vain haluat muistella. Tiedän, että sinulla on jäänyt siitä ikuiset traumat. En tiedä, olenko koskaan sanonut tätä – luultavasti en – mutta olen oikeasti pahoillani niistä kerroista, jolloin järkytin herkkää mieltäsi. Mutta se pyyntöni nyt, kun vielä olen tarpeeksi sekavassa mielentilassa kirjoittamaan sen (tiedätkö, olen kitannut alkoholin vastikkeena teetä, ja se tuntuu tehoavan yhtä päihdyttävällä tavalla). Voisitko siis mitenkään harkita Tylypahkassa vierailua? Siinä. Ei se niin kamalaa ollutkaan kirjoittaa. Ole kiltti ja edes harkitse sitä. Minusta tuntuu, että minä sekoan täällä yksikseni. Minä – minä en pyydä mitään – En oleta, että me jatkaisimme mitään. Haluaisin vain niin kovasti nähdä sinut. Vain kerran. Ole niin kiltti. Se merkitsisi minulle äärettömän paljon.
Tajusin juuri, että käteni tärisee, siinä ehkä syy tähän järkyttävään käsialaan. Minusta on tullut paljon huolimattomampi täällä Tylypahkassa, usko tai älä. Tuskinpa uskot, sinä aina uskoit minun olevat huolimattomin ihminen koko maailmassa. Sinun mittapuusi mukaan en voi vajota enää alemmas – missään mielessä. Mutta oikeasti olen täällä ihan kamala. Dumbledore on kyllä järjiltään, kun antaa minun opettaa viattomia oppilaita. Mutta se mies onkin aina ollut sellainen. Ehkä hän tosiaan on tyytyväinen minun opetussuorituksiini täällä, en tiedä. McGarmiwa ei ainakaan ole. Hän vihaa minua yhtä paljon kuin aina ennenkin. Ja puhuttelee minua samalla tavoin. Tai ei ihan. Nyt hän kutsuu minua Tessaksi neiti Dawsonin sijaan. Ehkä Dumbledore on vedonnut häneen, kun me kerran olemme työtovereita nykyään. Enpä olisi koskaan uskonut työskenteleväni McGarmiwan kanssa. Minun unelmani oli aina ihan muualla. Ja sitten – No, sinä tiedät, mitä sitten tapahtui.
Ole kiltti, äläkä vastaa tähän kirjeeseen heti, jos aiot joskus vastata. Huomenna minä ehkä inhoan itseäni enemmän kuin melkein milloinkaan muulloin, jos tämän kirjeen todella lähetän. En pyydä, että tulisit tänne viipymättä. Tule vaikka ensi vuonna, jos olet tullaksesi. Mutta kunhan kerrot, jos tulet. En halua, että törmäät sisään kesken tuntini. Oppilaat tietävät jo liikaa. Vaikka oikeastaan se on ihan kiva, että he tietävät jotain. Olen melkein ystävystynyt parin tyypin kanssa. He ovat rohkelikkotyttöjä, mikä on sinänsä ironista. Minä olin aina vannoutunut korpinkynsi. Tai vannoutunut ja vannoutunut, muistaakseni pojat mistä tahansa tuvasta kelpasivat. Mutta tytöt kyllä tökkivät. Joka tapauksessa Lily, Emily ja Nora ovat herttaisia tyttöjä. Herttainen on sellainen sana, jota kuvittelisi Rinan käyttävän. Minä tosiaan käyn hänen luonaan ihan liikaa. Ehkä siksi pidänkin niistä rohkelikkotytöistä. Tunnen itseni jotenkin nuoremmaksi heidän kanssaan eikä minun tarvitse koko ajan pelätä, että Rinan seura vaikuttaisi minuun vanhentavasti. Tasapainoa täytyy ylläpitää..
Mutta oli miten oli, ole kiltti ja vastaa tähän kirjeeseen kuukauden kuluessa. Jos et kirjoita siihen mennessä – No, ehkä minä sitten vain tulen rauhassa hulluksi tai keksin jotain muuta. Minä keksin aina niin kuin tiedät.

Meinasin kirjoittaa loppuun rakkaudella, mutta se ei taida olla ihan sopiva tähän tilanteeseen.

T.

PS. Kirjoitin tämän erittäin hetkellisestä mielijohteesta enkä ollut selväjärkinen. Se on tuholaisen ja teehumalan vika. Ja olen myös itkenyt liikaa. Toivottavasti en satuttanut sinua liikaa tällä kirjeellä, jos tänne asti luit.


Tessa tunki paperit kirjekuoreen ja kirjoitti Kevinin nimen päälle. Hän sulki kuoren ja jäi tuijottamaan sitä. Hän tulisi katumaan huomenna, jos nyt lähettäisi kirjeen, siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta hän tulisi katumaan myös, jos ei lähettäisi sitä.
Tessa puntaroi vaihtoehtojaan mielessään. Mikä olisi pahin, mitä Kevin voisi tehdä? Olla vastaamatta kirjeeseen. Tuskin mies edes lukisi sitä, joten ihan hyvin hän voisi lähettää sen. Hän nousi työläästi ylös ja mietti katkerana, koska alkaisi paisua kuin ilmapallo. Se tulisi varmasti olemaan kamalaa.
Matkalla pöllölään Tessa pohti, kuinka kauan onnistuisi peittelemään raskauden näkymistä. Se ei ollut mukavaa ajateltavaa, mutta ainakin se vei ajatukset pois siitä sekavastasta kirjeestä, jota hän kantoi mukanaan.

Amaliakin oli päättänyt sinä iltana kaivella laatikoistaan lisää kuvia esille. Toisin kuin Tessa Amalia piti kuviaan esillä omassa huoneessaankin. Tutut ihmiset ja nauravat ilmeet eivät koskaan jättäneet yksin, vaikka useimmat ihmisistä olivat siirtyneet pilvenreunoille kurkkimaan jo aikapäiviä sitten.
Amalialla oli kädessään vanha kuva Marysta, Nicolaksesta ja heidän lapsistaan. Hän katseli kuvaa tarkasti ja mietti, ettei koskaan ennen ollut valehdellut lapsenlapsilleen. Välillä hän oli vain jättänyt osan totuudesta kertomatta, mutta ei koskaan ollut suoranaisesti valehdellut: paitsi viikko sitten. Amaliaa melkein kadutti, että oli kertonut Emilylle, ettei muistanut Marya ja muita. Mutta vain melkein. Ei Emily tietenkään voisi yhdistää ketään perheestä nykyisyyteen, mutta kannatti silti olla varovainen. Varmuuden vuoksi. Dumbledorekin alkoi jo epäillä jotain, vaikka hän oli ollut erityisen varovainen vanhan velhon läheisyydessä. Dumbledorelta oli miltei mahdoton salata mitään tärkeää. Ainakaan mitään näin tärkeää. Eipä silti, että se haittaisi. Dumbledore hyväksyisi varmasti tilanteen, eihän velho nytkään sanonut mitään, vaikka luultavasti aavistelikin jotain.
Amalia tiirasi Maryn hymyileviä kasvoja vielä hetken ennen kuin otti käteensä toisen kuvan. Siinä kuvassa ei ollut enää pyöreäposkisia lapsia Maryn jaloissa vaan joukko vakavakasvoisia nuoria äitinsä ympärillä. Mary oli kuvan valopilkku, sillä kukaan lapsista ei ollut perinyt äitinsä taitoa hymyillä jatkuvasti. Adam ja Alex olivat siinä suhteessa menetettyjä tapauksia, että hymy poikien kasvolla ei näyttänyt luonnolliselta. Mutta ehkä nuorin –
Amalia keskeytti ajatuksensa ja pudisteli päätään. Ehkä? Mitä hän oikein ajatteli? Hänhän mietti kuvia kuin ne olisivat olleet ihan tuoreita eivätkä vuosia vanhoja. Hän ajatteli kuviaan kuin kertomusta Emilylle. Hän ei ollut melkein ikinä kertonut tarinoita loppuun asti tytölle. Oli helppo jättää tarinat kesken, kun niille ei ollut loppua. Kun kuvien ihmiset vielä jatkoivat elämäänsä.
Amalia tiesi, miten tämä tarina oli jatkunut kuvanoton jälkeen. Hän tiesi, että Maryn hymy ei ollut kuollut naisen mukana vaan että nainen oli kuollut ennen hymyään. Hän tiesi. Tiesi, vaikkei olisi halunnut. Oli helpompaa jättää tarinat kesken. Oli helpompaa antaa asioiden olla. Mutta hän ei voinut antaa tämän olla. Hän oli sen velkaa Marylle ja Nicolasille. Hänen täytyi auttaa.

Tessa oli kuvitellut, että siihen aikaan pöllölässä ei olisi muita kuin pöllöjä, mutta joutui pettymään. Lily istui likaisella lattialla pikkuruisen pöllönkuvatuksen kanssa. Pöllö rääkyi karmivasti ja nokki Lilyn lenkkarin nauhoja. Lily katseli pöllöä tyynesti niin tyynesti, että Tessa alkoi miettiä, tajusiko tyttö sillä hetkellä yhtään mitään. Jos joku pöllö olisi edes harkinnut hänen kenkiensä nokkimista, hän olisi potkaissut sen pippurikasvuston luokse, vaikka pitikin pöllöistä enemmän kuin mistään muista eläimistä. Tessa irvisti likaiselle lattialle astuessaan sisään. Lily kohotti katseensa tulijaan eikä hymyillyt Tessalle. Tessa ei hymyillyt myöskään, nyökkäsi vain tervehdykseksi. Hän käveli Lilyn ohi. Pöllö rääkyi yhä niin kovaa, että hänen teki mieli potkaista sitä. Lily ei kuitenkaan ehkä olisi pitänyt siitä, joten Tessa antoi pöllön rääkyä rauhassa. Lily tajusi sentään yrittää hyssytellä sulkakasaansa, ja pikku hiljaa pöllön ääntely vaikeni epäselväksi mutinaksi.
Tessa sitoi kirjeensä suuren tornipöllön jalkaan ja päästi pöllön lentoon ennen kuin ehtisi muuttaa mieltään. Hän ei jäänyt katsomaan pöllön lentoa vaan kääntyi kiireesti ympäri. Lily oli nousemassa ylös lattialta.
”Myöhäinen aika pöllön kanssa seurustelulle”, Tessa totesi ja mietti kuumeisesti, oliko muistanut laittaa sinä päivänä vedenpitävää ripsiväriä. Hän oli varmasti ihan järkyttävän näköinen, mitä Lilykin mahtoi ajatella. Nyt, kun hän oli saanut taas vähän itkettyä ja tehtyä tyhmiä asioita, oli jälleen aikaa miettiä, mitä muut hänestä ajattelivat. Sillä oli väliä, vaikka hän olikin Kevinille muuta väittänyt.
”Minun piti päästä pois muiden luota”, Lily vastasi, ja Tessa nyökkäsi ymmärtäväisenä, vaikkei täydellisesti ymmärtänytkään. Jos hänellä olisi yhtä ihania ystäviä kuin Lilyllä, hän ei haluaisi olla koskaan yksin.
”Haluatko tulla yöteelle?” hän kysyi sen sijaan, että olisi sanonut mitään sopimatonta. Kaikkein mieluiten hän olisi halunnut kirota Lilyn. Tai ehkä jonkun pöllöistä. Hänen piti saada purkaa oloaan johonkin. Ehkä hän hankkisi jotain kirottavaa seuraavalla Tylyahon reissullaan. Tai sitten hän kiroaisi Rinan. Siitä ainakin olisi jotain hyötyä, nainen oli aina sekaantumassa hänen elämäänsä.
Lily vastasi jotain myöntävää, ja Tessalta meni hetki ennen kuin hän muisti, mitä oli kysynyt. Ai niin, teetä.

Tee oli valmista jo ennen kuin Lily ehti astua sisään Tessan perässä. Tessa ei koskaan ollut oikein osannut taloustaikoja, mutta viime aikoina hänestä oli tullut mestarillinen teen keittäjä. Nykyään hän saattoi tehdä sen pitkänkin välimatkan päästä.
Tessa ojensi Lilylle ruman ruskean kupin ja tarttui itse yhtä rumaan oranssiin. Kupit olivat professori Stillwellin jäänteitä, kuten muukin kalustus. Tessa ei pitänyt naisen värimaailmasta astiavalinnoissa, mutta ei uskaltanut vaihtaa niiden väriä, koska ei ollut varma, miten värin sai palautettua takaisin entiselleen. Hän ei osannut yleensä palauttaa mitään ennalleen olihan se jo nähty monen monta kertaa.
Lily katseli harhaili hitaasti sohvalta lattialla makaaviin kuviin ja nenäliinoihin. Tessa pyyhkäisi epäilyttävät todisteet äkkiä sänkynsä alle ja hymyili seesteisesti Lilyn uteliaalle katseelle.
”Huomenna huispausmatsi, eikö olekin?” Tessa muisteli halukkaana kiinnittämään Lilyn huomion jonnekin muualle. Lily nyökkäsi hitaasti ja katseli nyt kuvien sijasta teekuppiaan. Tyttö ei ollut koskenutkaan siihen sen jälkeen, kun oli laskenut sen maahan vastaanottamisen jälkeen.
”Onko se tavallisestikin näin myöhään syksyllä?” Tessa kysyi, kun Lily ei näyttänyt olevan halukas puhumaan ilman puhuttelua. Tällä kertaa Lily pudisti päätään.
”Ei, sitä on lykätty tänä vuonna, koska kaikilla oli niin kiire sen elokuvan kanssa”, tyttö sanoi ja tarttui epäröiden kuppiinsa. Lilyllä ei näyttänyt olevan mikään halu juoda teetä sinä iltana. Tessa tarkkaili tytön kasvoja, joiden ilme oli jotenkin tutunoloinen.
”Ongelmia?” Tessa kysyi hörppiessään toista kuppi teetä välittämättä hampaiden kellastumisesta. Hampaat voisi aina valkaista sitten, kun hän saisi taas juoda alkoholia tämän teelitkun sijasta.
”Ei oikeastaan”, Lily vastasi pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Tai en tiedä. Me riitelimme Jamesin kanssa. Minä vihaan häntä.” Viimeinen lause lisättiin vain siksi, että Tessa saisi kuvan, kuinka isosta riidasta oli kyse. Tessa nyökkäsi teenkuppiinsa; Lilyn ilme oli ollut ihan syystä tuttu.
”Mitä hän teki?”
”Rikkoi sopimusta”, Lily sanoi ja selvitti sitten koko tilanteen. ”Hän lupasi olla ystäväni. Pelkkä ystävä. Mutta hän ei pystynyt. Ja minä suutuin hänelle – minun täytyi, koska olin luvannut katkaista välit, jos hän ei pitäisi kiinni sanoistaan – ja sitten hänkin suuttui minulle.”
Tessa nyökkäili. ”Noin siinä yleensä käy. Mutta tuo on vasta alkua.”
Lily tuijotti häntä epäilevästi, ja Tessa huomasi puhuvansa taas sivusuunsa.
”Aika lopulta se minusta vaikutti”, Lily tuumi, mutta Tessa pyöritteli päätään osaamatta pitää suutaan kiinni.
”Alku se on. Usko minua.”


Noran riitelyasteikko jokaiseen tilanteeseen:

1. asteen riita: Kinastelu. Arkipäiväinen kinastelu on nopeasti ohimenevä ja usein leikkimielinen. Kinastelua ei voi oikeastaan kutsua edes riidaksi, sillä anteeksipyyntöjä ei usein tarvita. Kinastelu voi olla myös tavallinen, kiivas keskustelu. (Esimerkiksi keskustelut Siriuksen kanssa.) Voidaan kuvailla myös väittelyksi.

2. asteen riita: Vakavampi kinastelu. Vaatii anteeksipyynnön. Alkaa usein erimielisyyksistä ja voi johtaa ylemmille asteille, jos jompikumpi asianomaisista ei keskeytä riitaa lähtemällä pois tai muilla tavoin. Toisen asteen tapauksessa voidaan jo puhua riidasta varsinkin, jos se ylittää kahden ja puolen asteen.
 
3. asteen riita: Impulssiriita. Impulssiriita on hetkellinen ja tempoileva usein hyvin kiivassanainen riita. Se alkaa ja loppu nopeasti ja voi olla aggressiivinenkin. Riitaan voi liittyä alkoholia tai muita päihdyttäviä aineita.

4. asteen riita: Toistuva impulssiriita. Jatkuvat impulssiriidat ovat toistuvia impulsiivisia yhteenottoja. Jatkuvat riidat kielivät suhteen huonosta pohjasta ja usein yhteensopimattomuudesta. Impulssiriitojen taustalla on aiempi poukkoileva suhde, ja siihen liittyy usein äkkipikaisuutta ja paineensietokyvyttömyyttä.

5. asteen riita: Pidempiaikainen riita eli mykkäkoulu. Riidalle tyypillisiä piirteitä ovat äkkinäisyys ja voimallisuus. Niin kutsuttu mykkäkouluriita on hyvin useassa tapauksessa seurausta jostain aiemmasta tapahtumasta tai välikohtauksesta, josta jompikumpi riidan osapuolista ei ole pitänyt tai ei ole pystynyt unohtamaan.

6. asteen riita: Välirikko. Vakava riita, joka johtaa välien rikkoutumiseen. Suhde kariutuu ja riidan osapuolet eroavat. Välirikko johtuu useimmiten vakavista mielipide-eroista, jotka johtavat riitaantumiseen. Pitkässä ystävyys- tai parisuhteessa on jonkinlainen mahdollisuus toipua riidasta ja palata takaisin yhteen. Parisuhdetta on mahdollista jatkaa ystävyyspohjalla, jos riita ei ole paisunut yli 6 ja puolen asteen.

7. asteen riita: Lopullinen välirikko. Erittäin vakava riita, vakavasta asiasta. Välejä on erittäin vaikea, jopa mahdoton, korjata. Lopullisen välirikon taustalla on usein aiempia ongelmia. Riita syttyy tavallisesti pienestä asiasta, jota aiemmat ongelmat paisuttavat jättimäisiin mittoihin. 7. asteen riita on äärettömän harvinainen, ja seuraukset ovat vakavat, usein niin tuhoisat, että suhde (ystävyys-, pari- jne.) on ohi.


Ja kidutan teitä vielä listaamalla pari tunnettua riitaa tähän:

Lilyn ja Jamesin riita luvussa 25: aste 5 (Lilyn mielestä aste 6, mutta sitähän Lily saa toivoa, eikö?)
Tessan ja mysteerimiehen eroon johtanut riita: aste 7, ikävä kyllä, mutta ehkä Tessa vahvistaa poikkeuksella säännön ja pystyy sopimaan riitansa
Emilyn ja Remuksen eroon johtanut riita: 6 ja puoli astetta
Noran ja Siriuksen tavalliset kinastelut: useimmiten 1. asteen riita, joskus saattaa paisua 2. asteen riidaksi
Amalian ja Yosumin (jo unohtunutko?) riita luvussa 5: 2 ja puoli astetta, ja anteeksipyynnönhän se vaati

A/N2: Seven ja the shampoopulloarmeijan kunniaksi kommentteja?
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 08, 2008, 11:06:43 kirjoittanut Delia »

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 7.6.08
« Vastaus #38 : Kesäkuu 19, 2008, 19:39:51 »
A/N: Täällä ollaan taas järkyttävän nuhan kanssa ja matkalaukut puolivalmiina lähdössä Australiaan. Kun Vuotiskin jälleen toimii, olisi ehkä ihan tervettä lisäillä uusi osa. Olen kirjoittanut ihan järjettömällä innolla näitä osia, koska olen halunnut päästä yhteen tiettyyn tapahtumaan asti ennen kuin lähden liitelemään toiselle puolelle maapalloa. Onnistuin siinä, mutta siitä kohtauksesta, joka on päässäni niin täydellinen, tuli kirjoitettuna täysi floppi. No, ehkä minä toivun siitä ja kirjoitan vaikka uudestaan kunhan kerkeän. Mutta sellaista siis on luvassa myöhemmin.
Soara: Toivoisin, että ette missään vaiheessa kyllästyisi, mutta eihän sitä ikinä voi tietää ;D Sen verran voin keventää ongelmataakkaasi, että sinulla ei pitäisikään olla mitään hajua siitä, kuka on Kevin. Ja muutenkin olen huomannut itsekin tämän ficin olevan täysin sekopäinen välillä, joten ei huolta, jos puolet asioista menee ohi. Yritän selvitellä niitä sitten ajan kuluessa.
Dinin: Huoh, väliluvut. Minusta tuntuu, että kirjoitan ensin yhdeksän lukua, jossa ei tapahdu yhtään mitään ja sitten sen viimeisen kymmenennen, jossa tapahtuu ja jota kaikki edeltävät luvut pohjustavat. Se ei ole mitenkään järkevää, mutta kun on niin paljon asiaa, mitä pitää kertoa ennen kuin pääsee varsinaisiin tapahtumiin, että on pakko kirjoittaa ne yhdeksän välilukua ;D
Dinasta ja Romeosta tullaan kyllä kuulemaan lisää jatkossa, sen verran voin vihjaista. Mutta miten suuri osa heillä tulee olemaan, sitä en kerro. Vielä.
Lisää E/R:ää on tulossa ihan - ei voi sanoa lähiaikoina, koska matkani sekoittaa pakkaa ihan kivasti, mutta lähiluvuissa.
Zoa: Kiitoksia!
Kaura: Ei, Seveä ei tainnutettu siinä aluksi. Kolkattiin muuten vain vähän.
No, Tessa nyt on itse sekavuus, joten tuskinpa sen kirjeetkään kovin selviä olisivat. Kevin todellakin tietää paljon Paulista. Tai pikemminkin Tessa/Paul-pariskunnan vaiheista.
niistasikki: No, kukaan tuskin voi pitää kaikista ihmisistä, ja on ihan ymmärrettävää, ettet pidä Tessasta. Tajusin vasta hiljattain, että se nainen on kasvattamassa itseään suurempaan osaan tässä ficissä ihan pikku hiljaa. Niin Tessan tapaista varastaa koko show. Mutta toivottavasti opit edes jotenkin sietämään Tessaa, koska hänestä tullaan kuulemaan vielä (- ja paljon).
Ischtar: Kiitos paljon. Kivan, kun olet pitänyt :)
Emili: Mielikuvitus on kyllä hassu juttu! En tajua itsekään välillä, mistä kaikki ajatukset tulevat. Minulla vain on usein harvinaisen tylsää, ja ajatukset pääsevät lentelemään aika päättömästi.
taivaan tähtönen: Luulen, että James tunsi olleensa jo niin kauan kiltisti, että Seven oli aika taas saada tuntea nahoissaan jotain epämukavaa. Ja kun se Lilykin oli haukkunut pystyyn (ja haukuttu pystyyn), niin eipä ollut oikeastaan mitään syytä, miksi ei käydä vierailemassa Seven luona. Sen kiusaaaminen piristää aina päivää. Jamesin ainakin.
Se taulukko oli aika läpihuuto juttu. Nora vain alkoi tuossa kohdassa puhumaan noista riita-asteista, ja minun piti tietysti heti selvittää, millainen tuo koko kuvio on. Luulenpa, että Noralla on valaisevammat (ja huomattavan pidemmät) versiot jokaisesta asteesta, mutta tuo minun oli tiivistelmä niin, että tekin saisitte ideasta kiinni.
Kevinistä en sano halaistua sanaa. Kertokoot Tessa (ja Kevin) sitten itse kaiken, kun sille päälle sattuvat. Kiva, että olen sinun mielestäsi onnistunut Tessan kanssa. Tessa tuntuu minustakin ehkä aidoimmalta kaikista hahmoistani. Ystäväni sanoikin (juuri eilen, kun setvittiin tätä Tessa-juttua), että alan käydä pelottavaksi, kun sanoin, että Tessa puhuu pääni sisällä. Se oikeasti tekee niin. Ehkä johtuu siitä, että minulla on maailman pitkäveteisin työ, jossa ei ole mitään muuta tekemistä kuin kuunnella omia ajatuksia (ja Tessaa). Onhan se vähän huolestuttavaa, kun fiktiiviset hahmot riitelee päässä :D
Velns Meica: Noh, eipäs vedellä pikaisia johtopäätöksiä mistään ;D Tessa varmasti itse puolusteli tuota kirjettään (joka oli säälittävä veto Tessalta) tuholaisen negatiivisella vaikutuksella ;D Hih, se nainen laittaa kaiken tuholaisen piikkiin.
Amaliasta ja kuvan lapsesta tulee varmasti lisää jatkossa, joten jaksa lukea eteenpäin ;D

Luulen, että innostun lisäämään yhden osan vielä tämän jälkeen ennen kuin ylihuomenna lähden, mutten lupaa mitään, koska en tiedä, miten kiireinen huomispäivästäni tulee. (Olipa pitkä lause.) Mutta tämä seuraava osa on taas niitä ei-mitään-erikoista -lukuja. Ja minusta tuntuu, että James on aika hukassa tuon LIly kohtauksen jälkeen. Se on ihan omituinen ollut, kun olen kirjoittanut. Mutta mutta, huispausta sitten seuraavaksi, olkaapahan hyvä!
Ja erittäin hauskaa juhannusta kaikille, yrittäkää olla polttamatta näppejänne kokoissa ;D

-Delia

27. luku – Pyörtynyt
17.11.1977

Jamesin aamu alkoi hyvin kaikesta huolimatta. Suihku peitti kerrankin alleen Siriuksen laulun – vai oliko se Remus tällä kertaa? Yleensä Sirius lauloi kovempaa. Oli kuka oli, James oli iloinen, ettei kuullut laulua. Hän oli loistavalla tuulella eikä halunnut, että se pilattaisiin. Tänään olisi kauden ensimmäinen huispauspeli Luihuista vastaan, ja James oli varma Rohkelikon voitosta. Luihuisen joukkue oli jo monta vuotta ollut hunningolla, koska pelaajat keskittyivät enemmän muiden tupien sabotointiin kuin pelaamiseen, mutta James oli kuullut, että tänä vuonna joukkuetta oli yritetty parannella. Hyvä niin, sillä voittaminen kävi tylsäksi, jos se olisi liian helppoa.
James tiesi, että nukkuminen olisi turhaa, koska uni tuskin tulisi enää silmään, vaikka vielä olikin varhainen. Hän nousi ylös sängystään ja tassutteli kaapilleen repimään alas tuttua huispauskaapuaan. Kaavun mukana kaapista tipahti lattialle kasa vaatteita ja vanhoja papereita, jotka näyttivät valokuvilta. James heitti ylimääräiset vaatteet takaisin kaappiinsa ja poimi kuvat käteensä. Hän purskahti raikuvaan nauruun nähdessään kuvien sisällön.
”Mitä sinä teet?” Sirius mutisi unisesti omasta sängystään ja ratkaisi sen, kuka suihkussa sinä aamuna oikein lauloi. James ei vastannut mitään vaan heitti pari kuvaa Siriukselle. Kuvat tippuivat lattialle, josta Sirius ne kumartui ottamaan ja oli melkein pudota sängyltään. Poika hieroi silmiään ja yritti tarkentaa katsettaan. Pian Siriuskin jo haukahteli tutunoloisesti.
”Olemmepa me suloisia”, poika virnisti tuijottaessaan kuvaa 11-vuotiasta kelmeistä. James nyökkäsi ollen samaa mieltä ja tarkasteli muita kuvia. Hän oli unohtanut, miten Remus oli rakastanut valokuvausta vuosia sitten. Vanhat kuvatkin olivat jääneet kaappeihin unohduksiin, ainakin ne, joita Remus ei ollut ehtinyt tai jaksanut laittaa albumeihinsa turvaan.
Remus tuli uteliaana suihkusta katsomaan, mitä muut kaksi oikein nauroivat. James ojensi osan kuvista Remuksellekin, joka yhtyi pian muiden nauruun. James unohti kerta heitolla eilisen riitansa Lilyn kanssa. James unohti itse asiassa kaiken tyttöön liittyvän katsellessaan kuvia.

Peter säntäsi portaat ylös makuusaliin. Jo ennen oven avaamista, hän tiesi, että muut nauroivat. Hän olisi tunnistanut sen äänen missä tahansa. Siriuksen haukahteleva nauru, Remuksen hiljaisempi, maltillinen ja Jamesin kupliva.
Peter työnsi oven auki. James oli polvillaan lattialla Siriuksen sängyn vieressä. Sirius ja Remus istuivat sängyllä, ja kaikkien katseet olivat luotuina alas lattiaan, jossa oli papereita, kuvia. Pojat kääntyivät yksi toisensa perään katsomaan saapuvaa Peteriä, ja James viittoili häntä lähemmäs. Peter kiirehti nopeasti sängyn viereen halukkaana tuntemaan olonsa paremmaksi. Äiti oli kotona sairaana – taas – ja se sai pakostakin mielen matalaksi.
Sirius ojensi Jamesin puolesta erään kuvan Peterille.
”Sinä olit varsinainen jäätelötuholainen”, poika haukahteli. Peter nappasi kuvan käteensä, ja nauru alkoi kuplia hänenkin sisällään vaatien ulospääsyä. Kuvassa hän oli ehkä 12-vuotiaana Tylypahkan pikajunassa palaamassa kouluun toiseksi vuodeksi. Peter seisoi kuvassa jättimäisessä jäätelötötterössä – nimenomaan tötterössä sisällä – kasvot suklaan kirjavat. Huomattavasti nuoremman näköinen Sirius katseli kateellisen näköisenä vierestä ja pui Peterille nyrkkiään. Peter muisti sen tapahtuman varsin hyvin. Sirius oli saanut suurennettua suurella vaivalla jäätelötötterönsä, mutta Peter oli ehtinyt syömään kaiken jäätelön ennen kuin Sirius oli ehtinyt palata takaisin käsienpesumatkaltaan.
Muut kuvat olivat aivan yhtä huvittavia – ja erittäin vanhoja. Useimmissa kaikki neljä kelmiä poseerasivat nauraen mitä erilaisimmissa paikoissa. Yhdessä kuvassa he olivat McGarmiwan toimistossa, yhdessä taas ensimmäistä kertaa keittiössä. Toisaalla oli kuva kelmeistä tällipajun lähettyvillä, ja eräässä kuvassa he roikkuivat ulos pohjoistornin ikkunasta.
Peter pyöritteli päätään kuville ja oli tukehtua nauruun nähdessään yhdessä kuvassa Siriuksen erittäin muodikkaan siilitukan. Sirius hymähteli nuorelle itselleen, ja Remus siirtyi omalle sängylleen etsimään vanhaa kameraansa.
”Etkö muista, että me lainattiin sitä, kun oltiin juomassa?” James sanoi Remukselle, joka tutki jokaisen pojan varminta säilytyspaikkaa tavaroilleen, sänkynsä alustaa. ”Se on varmaan Anturajalalla.”
Sirius kohotti katseensa kuvista ja kumartui kurkkaamaan oman sänkynsä alle.
”Joo, täällä se on vielä”, Sirius veti esiin kameran ja nappasi huolellisesti sukkansa pois sen päältä. Hän ojensi kameran Remukselle. ”Nora varmaan haluaisi, että ne kuvat kehitettäisiin joskus”, Sirius muistutti kamerassa olevista kuvista. Remus supisti suutaan ja käänteli kameraa.
”Otetaan tämä filmi täyteen ja kehitetään vasta sitten”, poika päätti ja käänsi kameran kohti Siriusta. Sirius otti poseerausasennon ja räpytteli silmiään. Remus painoi laukaisinta, ja Sirius palautui normaaliin.
”Otetaanko vuosikuva?” Peter kysyi nähdessään yhden ensimmäisistä vuosikuvista, joita kelmit olivat ottaneet. Sirius innostui ajatuksesta ja kiirehti lavastamaan sängystään kuvauspaikka. Remus asetteli nauraen kameraa ilmaan sopivalle korkeudelle.
”Okei, valmista”, poika kertoi ja harppasi mukaan kuvaan. Filmille ikuistui kuva neljästä nauravasta pojasta. Sirius ja James istuivat sängyllä kädet toistensa olkien ympärillä. Peterin pää kurkki poikien välistä, ja Remus nojasi muiden jalkoihin lattialla. Kuvaan tallentui poikien lisäksi myös pala kevyttä ja huoletonta 70-luvun loppua.

Lily istui kädet puuskassa huispauskatsomossa ja yritti esittää, ettei hänellä ollut ollenkaan kylmä. Tosiasiassa hän oli jäätymässä. Muut hänen ympärillään huusivat lämpimikseen kannustushuutoja Rohkelikolle. Nora näytti olevan huutokisaa Siriuksen kanssa. Siltä se ainakin kuulosti, kun kummatkin kiljuivat vuoron perään Jamesin nimeä. James itse liihotteli ylhäällä katsomon yläpuolella kaadon kanssa ja väisteli ehkä luihuisten jahtaajia. Lilyä ei oikeastaan huvittanut tietää pojan tekemisiä. Hän oli vaivautunut tänne katsomoonkin vain siksi, ettei halunnut vaikuttaa tuvanpetturilta. Noralle oman tuvan kannustaminen oli kaikki kaikessa, eikä tyttö sallinut kenenkään – varsinkaan parhaiden ystäviensä – jäädä pois tapahtumasta.
Lily kohotti katseensa jäätyneistä käsistään, kun pikkuinen Dina tunki katsomoon istumaan. Dina pälyili innoissaan ylös taivaalle, missä puna- ja viherkirjavat pelaajat poukkoilivat ympäriinsä pallojen perässä tai niitä väistellen. Dinan silmät säihkyivät, mitä Lily ei ymmärtänyt ollenkaan: hän ei koskaan ollut tajunnut huispusta.
Nora ja Sirius lopettivat huutonsa Dinan tuloon. Sirius tervehti Dinaa ja tunki Noran editse ylemmäs katsomoon Peterin ja Remuksen luo huomattuaan, että tytön ääni tarvitsi lepoa. Nora istui alas Dinan ja Lilyn väliin ja loi kyseenalaisen katseen pikku tyttöön.
”Kuule, tirppiäinen”, Nora aloitti. Dina ei kääntänyt katsettaan Noraan vaan tiiraili yhä taivaalle. ”Miksi Sirius pitää sinusta?”
Nora laski kyynärpäänsä polvilleen ja nojautui kohti Dinaa odottaen vastausta. Dina tuijotteli autuaana taivaalle ennen vastaamista.
”Koska minä olen mukava”, Dina vastasi juuri, kun Norasta tuntui, ettei hän olisi jaksanut odottaa vastausta enää yhtään kauempaa. Dina vilkaisi häneen syrjäkarein, ja Nora vilkaisi takaisin yhä polviinsa nojaten.
”Jos olet niin mukava, kun sanot, voisitko kertoa, mistä te puhutte yleensä”, Nora vihjaili ja hymyili herttaisesti Dinalle – yritti ainakin. Dina käänsi katseensa epäilevänä taivaalta Noraan. Nora räpytteli viattomana silmiään.
”Vähän kaikesta”, pikku tyttö sanoi tyynesti.
”Ei ihme, että te viihdytte yhdessä. Sinä olet yhtä ärsyttävä kuin Siriuskin”, Nora tuhahti ja kohottautui täyteen mittaansa. Dinan katse tarkkaili Noraa vielä hetken ennen kuin kääntyi takaisin taivaalle.

”LUIHUISEN KAPTEENI YRITTÄÄ SYÖDÄ ETSIJÄNSÄ!” kuului huuto, kun peliä oli pelattu jo hyvän aikaa. Rohkelikko oli niukasti voitolla pistein 90-80. Jokaisen katsomossa istuvan katsojan katse lennähti selostajan, seitsemäsluokkalaisen korpinkynnen Colin Smithin, osoittamaan suuntaan. Colin oli näköjään lupautunut selostajaksi väliaikaisesti, sillä tavallisesti poika pelasi oman joukkueensa pitäjänä. Nora kääntyi muiden mukana katsomaan ylös. Luihuisten joukkueen kapteeni toden totta riippui luudallaan oudosti ja puri etsijänsä nilkkaa. Etsijä, jonka nimeä Nora ei muistanut, näytti sangen pelästyneeltä kapteeninsa äkkinäisen teon johdosta.
Noran huulilla häivähti huvittunut hymy ennen kuin hän kääntyi Siriukseen päin. Poika virnuili paria riviä ylempänä ja näytti erittäin tyytyväiseltä itseensä.
”Tuo on ehkä vähän liikaa”, Nora totesi Siriukselle penkkirivien yli.
”Ehkä vain”, poika vastasi ja antautui taas katsomaan tilannetta. Pelin tuomarina toimiva matami Dime oli lennähtänyt poikien luokse ja yritti vetää luihuisten kapteenia irti etsijästä. Ääniä ei kaukaa ylhäältä alas kuulunut, mutta Nora arveli kapteenin murisevan matamille.
”Mitä sinä teit hänelle?” Nora tahtoi tietää. Sirius katseli nautinnollisesti ylös ja nauroi eikä harkinnutkaan vastausta. Nora nousi ylös paikaltaan ja siirtyi Siriuksen viereen työntäen Remuksen syrjemmälle. Hän toisti kysymyksensä.
”Pikku haukkukirous, ei muuta”, poika kertoi rennosti. Nora irvisti: hän ei ikimaailmassa olisi halunnut olla Siriuksen vihollinen.

James yritti etsiä katsomosta Siriuksen kasvoja onnistumatta. Sen sijaan hän tavoitti Alyssan säihkyvät silmät. Tyttö vilkutti hänelle pirteästi, ja James nyökäytti päätään takaisin uskaltamatta päästää irti luudanvarrestaan. Luihuiset saattoivat olla sillä hetkellä niin vihaisia, että onnistuisivat laukomaan jonkin ilkeän kirouksen häntä kohti: James ei halunnut ottaa sitä riskiä, että löytäisi itsensä sairaalasiivestä kauden ensimmäisen huispauspelin jälkeen. Niin oli tapahtunut jo liian monta kertaa.
James leijaili hiljakseen edestakaisin ilmassa ja vältti paikalleen jäämistä. Paikoillaan hän olisi liian helppo maalitaulu. Peli oli keskeytetty sen ajaksi, että Victor saataisiin pois etsijänsä kimpusta, mitä ei näyttänyt tapahtuvan aivan heti. James etsi katseellaan omaa etsijäänsä, Anicaa, joka pälyili tehokkaasti ympärilleen ja yritti käyttää ylimääräisen ajan siepin etsimiseen. James nyökkäsi Anicalle liihotellessaan ohi. Anica irvisti takaisin ja jatkoi katseluaan valppaana.
James ei voinut olla muuta kuin ylpeä koko joukkueestaan. Hän oli varma, että huispauspokaali oli tänäkin vuonna Rohkelikon. Kaksi uutta lyöjää, Sebastian ja Ed, kummatkin kolmasluokkalaisia, olivat tehokkaita, vaikka lentotaito ei edelleenkään ollut kovin mainittava. Molemmat kuitenkin kehittyivät jatkuvasti, ja James oli edelleen tyytyväinen, että oli valinnut pojat joukkueeseen. Jamesin lisäksi jahtaajina pelasivat Anican ystävä kuudesluokkalainen Sarah McLevy sekä Stephen Ladd. Stephen oli viimeinen tämän vuoden uusista tulokkaista joukkueessa. Poika oli erinomainen lentäjä, mutta oli jäänyt melkein joukkueen ulkopuolelle ainaisen positiivisuutensa takia. Stephen oli Jamesin mielestä melkein liian positiivinen, mutta oli sentään lohdullista tietää, että jos he häviäisivät tänään, ainakaan yksi joukkueen jäsen ei olisi pettynyt. Stephen tuskin edes tunsi koko sanaa.
Sarah ja Anica olivat olleet joukkueessa jo pari vuotta. Tytöt olivat päässeet mukaan Jamesin ollessa neljännellä luokalla, ja kapteeniksi siirryttyään hän ei olisi mistään hinnasta halunnut luopua tytöistä. Molemmat olivat loistavia lentäjiä, ja Anica myös pienen kokonsa ja tarkkojen silmiensä takia täydellinen etsijä. Tytöt olivat mukavia huispauskentän ulkopuolellakin, ja James piti siitä, että oli hyvissä väleissä joukkueensa kanssa. Yhteistyö pelissäkin kulki paremmin, kun ei tarvinnut vihata omia kanssapelaajiaan: riitti, kun vihasi vastustajia.
Jamesin jälkeen joukkueen vanhin jäsen oli niin ikään kuudesluokkalainen Carl Betto. Carl oli tullut mukaan joukkueeseen toisena vuotenaan. Poika oli kuin syntynyt pitäjäksi, eikä James ihmetellyt, miksi hänet oli kelpuutettu joukkueeseen niin nuorena. Carl oli italialaissyntyinen, ja vaikka James pitikin pojasta kovasti, välillä harjoituksissa oli sangen ärsyttävää, kun Anican ja Sarahin mielenkiinto oli aivan muualla kuin huispauksessa.

Jamesin katse eksyi taas katsomoon, jossa Alyssa yhä vilkutti hänelle. Parin rivin päässä Alyssasta istui Lily katse täysin muualla kuin pelaajissa huispauskentällä. Lilyn hiukset putoilivat tytön kasvoille ja peittivät alleen tytön ilmeen, mutta ei James olisi sitä muutenkaan nähnyt niin kaukaa. Jamesin sisällä sykähti jokin, mutta hän ei tiennyt, mitä se oli. Hän ei tiennyt, mitä hän tunsi Lilyä kohtaan tällä hetkellä. Hän oli ollut ihastunut Lilyyn jo monta vuotta, mutta nyt hän ei tiennyt, mitä tunsi. Nyt, kun hän olisi kaikkein eniten halunnut tietää, mitä tunsi, hän ei tiennyt. Lämpimiä tunteita oli vaikea unohtaa helposti, kun James oli myös saanut nähdä uuden puolen Lilystä. Puolen, josta ei pitänyt ollenkaan. Ennen hän oli nähnyt Lilyn vain täydellisyyden ruumiillistumana, mutta tyttö oli kaikkea muuta. Tyttö oli sittenkin inhimillinen ihminen. James ei tiennyt, pitikö siitä vai ei. Hän oli muinoin ihastunut jääprinsessaan eikä nyt tiennyt, tunsiko samoin prinsessan vaatteiden alta paljastunutta tavallista tyttöä kohtaan. James sulki hetkeksi silmänsä ja olisi halunnut unohtaa viime päivät. Hän vihasi Lilyä, ja tytön ärsyttäviä luonteenpiirteitä. Miksei Lily voinut olla ihan tavallinen, täydellinen prinsessa? Miksi Lilyn piti haluta, että kaikki toimivat täsmälleen tytön sääntöjen mukaan? Miksei tyttö hyväksynyt ihmisiä omana itsenään vaan halusi välttämättä muuttaa heitä haluamaansa suuntaan? Ja miksi helvetissä Lilyn piti vihata häntä prikulleen yhtä paljon kuin hänkin vihasi tyttöä?
Ensimmäistä kertaa koko elämänsä aikana James tiesi, että hänen täytyisi unohtaa Lily Evans. Ensimmäistä kertaa hän pystyi valehtelematta sanomaan, ettei tuntenut tyttöä kohtaan enää mitään muuta kuin negatiivisia tunteita. Ehkä.

”James!”
James käännähti äänen suuntaan ja kohotti kysyvästi kulmiaan Anicalle. Anica leijaili lähemmäs ja piti katseensa pelikentässä siepin varalta. James arvosti sitä, että tyttö piti peliä niin tärkeänä.
”Se oli Sirius, eikö vain?” Anica mutisi hiljaa, vaikka siihen ei olisi ollut tarvetta: lähin pelaaja oli parinkymmenen metrin päässä leijaileva Carl, joka tuskin olisi välittänyt kuulemaan luihuisille tai matami Dimelle.
James nyökkäsi. ”Luultavasi. Oletko nähnyt sieppiä?”
Anica kieppui paikallaan kieltävän vastauksen merkiksi. James virnisti tytölle.
”Sarah sanoi, että Carl oli sanonut Stephenin nähneen sen Victorin takana ennen kuin Victor alkoi murista ja purra sitä mikä-sen-nimi-nyt-taas-onkaan”, Anica kertoi.
”Ernestiä”, James sanoi.
”Mitä?”
”Luihuisten etsijän nimi on Ernest.”
”Kuka antaa lapselleen nim – tuolla se on!” Anica keskeytti itsensä ja osoitti innoissaan Jamesille katsomon toista laitaa. Sieppi välkkyi lähellä opettajakatsomoa ilmeisen kyllästyneenä pakoiluun. ”Hemmetti, James, mene käskemään Siriusta purkamaan kirous, että saadaan peli käyntiin. Minä yritän vahtia tuota pirulaista!” Anica lennähti Jamesin luota häilymään lähemmäs opettajakatsomoa ja yritti parhaansa mukaan näyttää viattomalta.
James lennähti täysiä päin Rohkelikkokatomoa yrittäen paikantaa Siriuksen. Sirius löytyikin pian vain sen takia, että poika kiljaisi kovaa nähdessään Jamesin lähestyvän. Jamesin piti jarruttaa niin äkisti, että Nora piti parhaimpana vetäytyä Siriuksen taakse turvaan.
”Ota se pois!” James sihisi Siriukselle ollessaan kuuloetäisyydellä. Sirius näytti puhtaan hämmästyneeltä ja pohti varmasti, miksi James välttämättä halusi lopettaa huvittavan näytöksen, jossa matami Dime kiskoi ärisevää luihuispelaajaa pois toisen kimpusta.
”Ota se pois. Anica näki siepin”, James toisti hätäisesti. Sirius näytti säikähtäneeltä ja penkoi taikasauvansa nopeasti esiin. James lennähti äkkiä pois ja väisti Siriuksen sauvasta lähteneen sinisen välähdyksen.
Anica pysyi epätoivoisesti paikallaan ja esitti katsovansa kiinnostuneena Tessaa, joka vaikeroi Amalialle ja piteli vatsaansa. James lennähti luihuisjoukkion luokse juuri parahiksi näkemään Victorin, joka irrotti hämmentyneenä otteensa etsijänsä jalasta.
”Norton näyttää vihdoin saaneen tarpeeksi etsijästään”, Colin kuulutti, kun Victor vetäytyi kauemmas. Matami Dime vaihtoi pari sanaa Victorin kanssa ja viittoili sitten Colinille.
”Luihuiselle rangaistusheitto”, Colin huudahti hetken päästä. ”Matami taitaa olla hieman puolueellinen.” Colinin vieressä vahtiva professori McGarmiwa heilautti ärtyneenä kättään, mutta Colin ei näyttänyt välittivät toruista vaan jatkoi selostamistaan selvästi Rohkelikolle uskollisena. Korpinkynnen värejä tunnustava poika varmasti halusi oman joukkueensa kohtaavan jatkossa mieluummin Rohkelikon kuin Luihuisen.
Victor itse siirtyi heittämään joukkueensa heittoa. James nosti peukkunsa pystyyn Carlille, joka ei näyttänyt huomaavan mitään keskittyessään Victorin heittoon. Heitto lähti vaarallisen näköisesti, ja James sulki silmänsä kauhuissaan.
”Ja Betto torjuu!” Colin huusi, ja James huokaisi helpotuksesta. ”Peli jatkuu.”
Jamesin olisi pitänyt lentää Sarahin edelle vastaanottamaan kaatoa, mutta sen sijaan hän kääntyi Anican suuntaan. Anica lennähteli turhautuneena edestakaisin opettajien katsomon yläpuolella ja pudisti raivoisasti päätään. James nieli pettymyksensä ja lensi takaisin peliin.

”Perell on tainnut nähdä siepin!” Colin kiljaisi innostuneena, kun peliä oli taas pelattu reilun aikaa. Luihuinen oli hyödyntänyt valtavaa kiukkuaan Victorin lumoamisen johdosta ja oli päässyt 30 pisteen johtoon. James oli pudottaa pitelemänsä kaadon kääntyessään tähyilemään Anicaa. Anica oli ollut liian korkealla ilmassa ja joutui nyt syöksymään alaspäin kilpaa Luihuisen etsijän kanssa. Sieppi kieppui Tessan pään yläpuolella ja näytti viihtyvän opettajakatsomon vieressä. Tessa itse ei tuntunut huomaavan sieppiä, koska näytti jo vihertävän aika tavalla. James lennähti jännittyneenä lähemmäs jaksamatta välittää Tessan huonosta olosta. Anicalla oli etumatka, ja tyttö lensi muutenkin paljon nopeammin kuin kapteeninsa hyökkäyksestä toipuva Ernest.
James tuuletti jo ennen kuin Anica oli ehtinyt sulkea siepin nyrkkiinsä.
”ROHKELIKKO VOITTAA!” Colin huusi riemastuneena. ”Pistein 240-120 avausvoiton vie jo ties monennettako kertaa Rohkelikko tällä kertaa joukkueella Betto, Ladd, McLevy, Gates, Andrews, Perell sekä kapteeni Potter”, poika jatkoi sitten hieman maltillisemmin. James kiisi Anican luokse ja halasi tyttöä muun joukkueen seuratessa kohta perässä.
Colin jatkoi selostustaan Rohkelikkoryppään vierestä suitsuttaen yksi kerrallaan jokaista pelaajaa.
”Anica Perell on – MERLIN, auttakaa tuota naista!” Jälleen kerran kaikkien katseet kääntyivät Colinin suuntaan ja seurasivat sieltä pojan katsetta. Colin ei suinkaan puhunut enää Anicasta, vaikka toki tämäkin olisi tarvinnut apua, koska näytti siltä tyttö oli tukehtumassa omien joukkuetovereidensa puristukseen. Tällä kertaa Colin kuitenkin tarkoitti vähän matkan päässä itsestään istuvaa Tessaa. Tessa oli yrittänyt nousta seisomaan aikomuksenaan varmaan lähteä muualle kärsimään pahaa oloaan, mutta ei päässyt liikkumaan mihinkään, koska valahti veltoksi katsomoon. Oli onni, ettei Tessa ollut istunut katsomon reunalla, koska muuten nainen olisi varmasti onnistunut keikahtamaan alas.
James irtautui ryhmähalauksesta niin pian kuin pääsi ja lennähti lähemmäs katsomaan, mitä tapahtui. Tessa makasi tajuttomana katsomon lattialla McGarmiwan jalkojenjuuressa. Nainen oli näköjään lyönyt päänsä kaatuessaan, ja koko hiusraja oli veressä. Naisen kasvot olivat nyt vitivalkoiset verikerrostumien alla. McGarmiwa yritti parhaillaan koettaa Tessan pulssia, ja matami Pomfrey raivasi tietä maantiekiitäjääkin nopeammin paikalle.
”Antakaa hänelle tilaa!” matami käski järkyttyneille opettajille. Katsomot joka puolella olivat vaienneet hiljaisuuteen, ja kaikki yrittivät epätoivoisesti nähdä, mitä oli tekeillä.
Matami kumartui Tessan puoleen ja työnsi McGarmiwan tylysti syrjään.
”Hänet pitää saada sairaalasiipeen”, James kuuli matamin sanovan. ”Leijutetaan ikkunasta sisään se on nopein tie. Siirtykää!”
Tessan tajuton ruumis nostettiin taiotuille paareille.
”Minä tarvitsen luudan”, matami Pomfrey huudahti ja katsoi Jamesiin. James tuijotti järkyttyneenä takaisin ja säästyi onneksi luutansa lainaamiselta, koska matami Dime lensi avuliaasti lähemmäksi. Matami Pomfrey näytti koomiselta lentäessään kohti linnaa Tessan paarien ja saattojoukoksi lähteneen jo valmiiksi leijuvan Yosumin kanssa, mutta yksikään katsomosta ei nauranut.

”Onkohan Tessa kunnossa?” Lily pohti huolestuneena suuressa salissa. Rohkelikon voitosta oli kadonnut kaikki riehakkuus Tessan pyörtymisen takia eivätkä edes pelaajat itse näyttäneet iloisilta voitostaan – jopa Stepheninkin ilme oli vakavampi kuin normaalisti.
Emily kohautti olkiaan. Kukaan ei tiennyt, miten Tessa voi tällä hetkellä, mutta naisella tuskin oli hengenvaaraa, koska kukaan opettajanpöydässä istuvista opettajista ei näyttänyt huolestuneelta.
”Hän vain pyörtyi. Minä pyörryn joka toinen kuukausi”, Nora vähätteli, vaikka tytön ilme olikin hieman huolestunut.
”Et sinä ole pyörtynyt tänä vuonna kertaakaan”, Emilylle muistutti piikikkäästi osaamatta suhtautua Noran ongelmiin myötätuntoisesti tällä kertaa. Nora näytti pitävän siitä.
”Se johtuu siitä, että täytin kiintiön kesällä”, tyttö väitti.
”Sinä olit kesällä Australiassa”, Lily huomautti, ja sai Noran kohottamaan kulmiaan.
”Entä sitten?”
”Sinä et ikinä ole kipeä Australiassa”, Emily kertoi. Nora oli jo valmiina vastaamaan, mutta päätti viime hetkessä syödä sanansa. Tyttö pysyi hiljaa hetken aikaa ja keskittyi sämpylänsä tuhoamiseen.
”Hyvä on, minä en ole pyörtynyt vähään aikaan. Mutta olen joskus, eikä se ole niin paha juttu”, Nora luovutti ja keskitti voimansa sämpylään. Nora vaikutti niin myrtyneeltä tappiostaan, että Lilyn oli pakko nauraa.
”Nor, se on hyvä juttu, ettet ole pyörtynyt. Ehkä päänsärkykin menee alkaa pikku hiljaa mennä ohi”, Lily sanoi ja laski kätensä Noran olkapäälle. Nora tuhahti vaisusti eikä jatkanut aiheesta.

Emily ja Nora olivat päättäneet käydä tapaamassa Tessaa. Lily olisi halunnut lähteä mukaan, mutta oli päättänyt jäädä loppujen lopuksi tekemään elokuvan takia rästiin jääneitä kotitehtäviään.
”Jos jotain on tapahtunut, tulette heti kertomaan minulle”, Lily oli vannottanut tyttöjä ennen heidän lähtöään ja alistunut sitten muodonmuutostutkielmansa vietäväksi.
”Nora, sinä harpot taas”, Emily valitti. Nora hidasti tahtiaan ja alkoi hiljaisuuden sijaan valittaa Emilyn liian lyhyitä jalkoja. Emily kiristeli hampaitaan, mutta antoi Noran valittaa, koska siitä tiesi, että siitä tuli tytölle parempi olo. Matka sairaalasiipeen kului Noran valittaessa, ja Emilyn kuunnellessa. Nora yritti ujuttaa hienovaraisia vihjauksia Remuksesta puheeseensa, mutta niille vihjeille Emily jämäytti pisteen ennen kuin Nora ehti edes alkua pidemmälle. Nora ei lannistunut tappiostaan vaan yritti uudestaan jatkuvasti. Sairaalasiipeen saapuessaan Emily oli jo miltei hermoraunio, vaikka olikin tottunut Noran valitukseen ja vihjailuihin: eihän kukaan sellaista kestä ikuisuuksia.

Lily istui oleskeluhuoneessa hautautuneena muodonmuutostutkielmaansa: kirjaimellisesti. Lukuisat paperit näyttivät syövän Lilyn alleen, ja kirjat vaikeuttivat hengittämistä huomattavasti. Lily oli sitonut hiukset niskaansa sykeröksi pois silmiensä tieltä, mutta silti itsepäisiä hiuksia kiemurteli ulos sykeröstä häiritsemään tytön keskittymistä.
Lily kuuli muotokuva-aukon käyvän, muttei jaksanut välittää siitä. Nora ja Emily olivat lähteneet vasta vähän aikaa sitten, eivätkä tytöt varmasti voineet vielä tulla takaisin. Lily raapi sulkakynällä päätään ja jätti huomaamattaan poskeensa mustetahran. Hän ei tajunnut muodonmuutoskirjan tekstistä yhtään mitään, mikä oli harvinaista, sillä muodonmuutos oli yksi Lilyä kiinnostavista aineista, joissa hän halusi pärjätä ja joiden varaan hän ehkä olisi halunnut rakentaa tulevan ammattinsa.
Kova kolaus poikien makuusaliin vievien portaiden suunnalta sai Lilyn – kuten monen muunkin huoneessa olijan – huomion herpaantumaan. Lily etsi katseellaan kolauksen aiheuttajaa ja joutui ikäväkseen kohtaamaan Jamesin silmät. Poika käänsi äkkiä katseensa nähdessään Lilyn tuijotuksen. James kompuroi ylös lattialta ja suoristeli tärkeänä maton kulmaa, johon oli ilmeisesti kompastunut.
Lily kallisti päätään pojalle ja yritti tuntea vihan sisällään: tai halveksinnan poikaa kohtaan, tai edes jotain. Mutta hän ei tuntunut tuntevan mitään. James katosi lattialta portaikkoon ja pois Lilyn näköpiiristä liian nopeasti. Lily jäi turhautuneena tukehtumaan tutkielmansa alle.
Tietenkin hän vihasi Jamesia yhä.

Tessan sängyn ympärille oli vedetty verhot, mutta nainen vaikutti olevan suhteellisen kunnossa, koska matami Pomfrey päästi Noran ja Emilyn sisään. Naisen hengissä olosta kertoi myös se, että kiinni olevien verhojen takaa kuului korvia raastavaa nyyhkettä.
Matami Pomfrey ei vastannut tyttöjen esittämiin kysymyksiin vaan pakeni omaan kopperoonsa, johon oli ehkä langetettu äänieristysloitsu. Emily ja Nora vilkaisivat toisiinsa ennen kuin lähtivät kulkemaan hitaasti eteenpäin. Tessan nyyhkintä oli järkyttävän kuuloista.
Nora tarttui varovasti kiinni verhon liepeestä ja raotti sitä. Tessa istui sängyllä ja piteli päätään. Taidokas meikki oli levinnyt poskille, ja hiuksissa oli vielä hieman verta kaatumisen jäljiltä. Tessa kohotti katseensa kuullessaan tulijat ja nähdessään Noran ja Emilyn naisen itku yltyi.
”Se… kuollut!” nainen itki lohduttomana ja katsoi tyttöjä, joiden kasvoille levisi järkytys. Emily veti verhon syrjään ja astui lähemmäs Tessaa. Hän ei voinut ymmärtää, miltä naisesta tuntui, mutta pystyi hyvin kuvittelemaan. Eihän lapsen menettäminen ollut tietenkään sama kuin menettää poikaystävä, mutta idea oli sama molemmissa.
Norakin tuli lähemmäs, eikä tyttö kerrankaan tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa.
”Olen pahoillani”, Nora kuiskasi. Tessa oli tuntunut vihaavan lastaan, mutta nyt, kun se oli poissa, nainen näytti olleen kiintynyt siihen enemmän kuin oli antanut ymmärtää. Emily liikahti hieman ja näytti epävarmalta. Tessa oli loppujen lopuksi kuitenkin opettaja, eikä Emily tiennyt, oliko opettajaa soveliasta halata. Toisaalta taas Tessa ei ollut koskaan ollut kummoinen opettaja eikä ainakaan ollut milloinkaan käyttäytynyt kuten opettajien kuului. Emily tyytyi laskemaan kätensä Tessan olkapäälle. Tessan itku yltyi.
”Sinä rakastit sitä kuitenkin, vai mitä. Ja nyt, kun se on poissa, se tuntuu kamalalta. Eikö?” Emily kysyi istuen sängylle Tessan viereen. Tessa oli vetämässä henkeä aloittaakseen uuden itkukohtauksen, mutta pysähtyi hämmentyneenä kesken hengenvedon.
”Mitä?”
”Kun… kun tuholainen kuoli… Sinä rakastit sitä kuitenkin”, Emily yritti selventää ajatustaan. Tessa katsoi ensin Emilyä ja käänsi sitten katseensa Noraan. Kyyneleet alkoivat taas hiljakseen valua naisen poskia alas.
”Se ei kuollut!” Tessa parkaisi lohduttomana. ”Se kiduttaa minua vieläkin!”


A/N2: Minusta tuntuu, että tässä oli ihan hirveästi uusia ihmisiä mainittu...

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 19.6.08
« Vastaus #39 : Kesäkuu 20, 2008, 20:54:53 »
A/N: Täällä olen viimeisen kerran kuukauteen! Päätin ilahduttaa teitä vielä tällä yhdellä osalla ennen kuin lähden.
Anskiriini: Eihän se tuholainen sieltä mihinkään mennyt. Sääli Tessaa! Ja tulipahan ainakin sitten selväksi, ettei James tiennyt ;D
Soara: Noran hiusten väri tulee vaihtumaan ihan seuraavissa luvuissa. Arvaattekos minkä väriseksi se tällä kertaa päättää muuttua?
Vaikka haluaisinkin kovasti aina mielyttää lukijoita, en voi valitettavasti toteuttaa pyyntöäsi, koska rakastan jokaista kommenttia (ja kommentoijaa), jonka saan. Kaipaan kipeästi palautetta tästä ficistä, ja ne lyhyimmätkin kommentit ovat aina tervetulleita. Jotenkin sanonkin vain, että: Soara, jatka kommentoimista, jos vain jaksat!

No niin, se seuraava luku sitten. Se on tavallista hiomattomampi versio ajanpuutteen takia. Että älkää sitten alkako heitellä minua mädillä kananmunilla tai muilla vastaavilla kirjoitusvirheiden takia, kiltit.
Ja haluaisin ilmoittaa, että KK menee nyt tauolle. Päädyin taukoon, että nekin, jotka eivät näitä minun selostuksiani lue, ymmärtäisivät, että jatkoa ei vähään aikaan tule. Tämä siis johtuu vain ja ainoastaan minun Australian matkastani. Ei suinkaan siitä, että olisin kyllästynyt kirjoittamiseen. Luulisinpa, että jatkoa voitte jälleen lukea 23. päivä heinäkuuta. Ehkä jo 22. pvä, riippuen minun väsymykseni laadusta ;D Eli minä lähden nyt kesälomalle tämän ficin suhteen ja palailen asiaan kuukauden kuluttua. Älkää kuolko sillä välin, jooko!

Ja hei, vielä, kun muistan: Kaikki piirtämistaitoiset lukijat (ja piirtämistaidottomatkin tietysti), olisin hyvin, hyvin iloinen, jos joku haluaisi piirtää minulle jotain KK:hon liittyen. Se voi olla ihan mitä tahansa: lempihahmonne, -kohtauksenne jne. Ilahduttaisitte kovasti päivääni ja olisin myös utelias näkemään teidän mielikuvianne hahmoistani. Siinäpä sitten haastetta niille, joilla ei ole parempaakaan tekemistä. Töitä voi sendiä minulle päin profiilista löytyvään s-osoitteeseen.

Kiitos ja hyvää kesän jatkoa kaikille!

-Delia

// Pakko sanoa vielä, että jostain kumman syystä halusin antaa tälle luvulle nimeksi Lämmitetty. En tiedä ollenkaan, mistä moinen ajatus päähäni pälkähti, ja tuo nimi on sangen omalaatuinen, mutta ajattelinpahan vain kertoa, jos joku haluaa ajatella tätä lukua mieluummin Lämmitettynä ;D

28. luku – Ymmärrys
18.11.1977

Emily räpytteli silmiään auki ja yritti olla haukottelematta. Eilinen oli venähtänyt hieman pitkäksi, koska Tessa ei mistään hinnasta halunnut jäädä yksin tuholaisen ja matami Pomfreyn kanssa. Nainen oli ollut ihan hysteerinen koko illan ja puhua pälpättänyt ihan turhanpäiväisistä asioista kuten siitä, että sininen ei ollut hänen lempivärinsä, mutta hänen oli pakko käyttää sitä, koska se sai hänet näyttämään laihemmalta. Tessa oli mestari puhumaan paljastamatta itse asiassa mitään tärkeää itsestään tai menneisyydestään. Emily katui syvästi, että oli mennyt katsastamaan naisen vointia. Hän lupasi itselleen, ettei enää koskaan tekisi sitä, jos tilaisuus tulisi.
Nora näytti vielä häntäkin väsyneemmältä. Tyttö oli saanut Tessan puheesta järjettömän päänsäryn, johon oli joutunut vielä hakemaan sairaalasiivestä auttavaa lientä. Tessa oli ilmeisesti pidätellyt Noraa sairaalasiivessä seuranaan vielä pari lisätuntia. Emilyn kävi ystäväänsä sääliksi, mutta koska hän tiesi Noran vihaavan sitä, hän yritti olla kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut.
Muodonmuutosten kaksoistunti oli juuri alkanut, ja McGarmiwa oli ehtinyt valittaa jo kolmen ihmisen huonosta tutkielmasta. Nainen ei näyttänyt olevan kovin hyvällä tuulella vaan jatkoi tutkielmien valituksesta suoraan S.U.P.E.R.-kokeisiin.
”Tarkoituksenani ei ole pelotella teitä”, McGarmiwa sanoi, vaikka kaikki hyvin tiesivät, että se juuri oli naisen tarkoitus. McGarmiwa yritti pelotella heidät ottamaan kokeet vakavasti ja panostamaan niihin. ”Mutta  tänään teemme viimevuotisen muodonmuutosten S.U.P.E.R.:in teoriakokeen. Pöydällä ei saa olla muuta kuin sulkakynänne ja musteenne. Jos näen yhdenkin katsovan muualle kuin omaan paperiinsa, pidän huolen siitä, että kyseinen ihminen on täällä vielä ensi vuonnakin. Tämä koe antaa teille hieman käsitystä siitä, millainen koetus teitä odottaa ensi keväänä.” McGarmiwa pisti nipun papereita leijailemaan ilmassa oppilaille. Emily tarttui omaan kappaleeseensa ja yritti tarkentaa katsettaan tekstiin. Se sujui hitaammin kuin tavallisesti, mutta Emily ei ollut mitään kiirettä alkaa kirjoittaa, vaikka muut niin tekivätkin. Emily näki syrjäsilmin Lilyn käden liitelevän jo kevyesti paperilla vastausta kirjoittaen. Jopa Nora tutki saamaansa paperia jonkinlaisella kiinnostuksella. Emily huokaisi syvään ja luki alistuneena ensimmäisen kysymyksen.

Tessa pääsi pois sairaalasiivestä puoleenpäivään mennessä. Matami Pomfrey olisi varmasti päästänyt hänet pois aikaisemminkin, koska oli jo lopen kyllästynyt Tessan itkukohtauksiin, mutta Tessa ei oikeastaan ollut mainittavan innokas pääsemään pois. Hän ei halunnut päästä koululaisten töllisteltäväksi käytävälle. Tessa rakasti ihmisten katseita, mutta vihasi sitä, että hänestä puhuttaisiin jotain hänen selkänsä takana: jotain ei-niin-imartelevaa.
Tessa käveli huoneeseensa niin ripeästi kuin vain korkeissa koroissa oli mahdollista. Vauhti oli hänen tapauksessaan aika nopea, sillä hän oli kävellyt korkokengissä miltei koko nuoren ikänsä. Jos pystyi juoksemaan karkuun espanjalaismiehiä Espanjan kapeilla mukulakivikaduilla, pystyi ehdottomasti kävelemään nopeasti Tylypahkan tasaisia käytäviä.
Tessa lennätti huoneensa oven auki ja ihmetteli, miksei ovi ollut jo hajonnut kovassa käytössä. Hän oli pelästyä kuoliaaksi – tai ainakin lähelle kuolemaa – nähdessään tutunnäköisen pöllön kököttävän sohvansa selkänojalla. Pöllöllä oli jalassaan kirje, joka sykähdytti Tessaa vielä enemmän kuin itse pöllö. Ovi taisi jäädä auki – Tessa ei ollut ihan varma – naisen juostessa pöllön luokse. Pöllö näytti pelästyneeltä, kun Tessa repi kirjeen sen jalasta. Kirje oli pikemminkin pieni paperisuikale kuin oikea kirje, mutta ei Tessa mitään kunnollista ollut odottanutkaan. Hän ei ollut odottanut itse asiassa vastausta ollenkaan. Tessa oli varma, että kirje oli Keviniltä eikä tullut pettymään siinä suhteessa.

Jos hän on joskus ajatellut antaa minulle anteeksi, hän ei sitä tee, jos kuulee, että olen hylännyt pyyntösi tulla vierailulle. Joten minun on pakko tulla. Tällä hetkellä töissä on kuitenkin niin kiire, etten ehdi sinne ihan heti. Minä kirjoitan sitten, kun olen tulossa. Siihen asti pysy turvassa, äläkä tee mitään idioottimaista. Ajattele ensin, toimi sitten.
K.


Tessa laski kirjeen lattialle – tai tiputti, hän ei tiennyt – ja vajosi istumaan sohvalle. Tuholaisen ansiosta hän olisi voinut itkeä taas. Mutta olisiko hän itkenyt ilosta, vihasta, helpotuksesta vai surusta? Tessa ei kyennyt päättämään, joten hän päätti olla itkemättä. Kevin oli luvannut tulla. Tessa ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin miehen tuomaa pelastusta. Mikään ei ollut hyvin, mutta ehkä – ehkä Kevin olisi valmis antamaan anteeksi. Ehkä Kevin helpottaisi tätä helvetillistä tuskaa, jota oli kestänyt jo liian pitkään. Tessa ei edes muistanut, koska kaikki oli ollut hyvin. Koska tämä painajainen oli alkanut? Liian kauan aikaa sitten, siitä hän oli varma.
Tessa nappasi kirjeen maasta ja luki sen uudelleen. Se kertoi niin ristiriitaisista tunteista, että Tessa tiesi, ettei Kevinkään tiennyt, mitä olisi pitänyt ajatella. Tietenkin mies vihasi häntä yhä, mutta lopun varoitukset kertoivat muuta. Pysy turvassa, äläkä tee mitään idioottimaista, kirjeessä oli lukenut. Kevinin täytyi välittää vielä. Edes vähän, Tessa ajatteli. Mies ei olisi koskaan kirjoittanut mitään sellaista, jos olisi vihannut häntä yhä täydestä sydämestään. Mitä mies olikaan sanonut silloin, kun he olivat viimeksi tavanneet: ”Painu helvettiin ja pysy siellä!” Tai ainakin jotain siihen suuntaan viittaavaa.
Hän käänsi kirjeen ympäri ja hämmästyi huomatessaan tekstiä sen toisellakin puolen. Kevinin minimaalista käsialaa oli vaikea lukea, mutta Tessan onnistui saada sanoista selvää.
Kuka on isä?
Kuka on isä! Kuka on isä! Hyvä on, siitä ei ollut epäilystäkään: Kevin ei välittänyt tuon taivaallista. Kevin halusi vain satuttaa häntä. Ja siitä ei Tessa voinut miestä moittia.

Yosumi hyrisi luokassaan ärsyyntyneenkuuloisesti lähellä kattokruunua. Emily ei ollut vieläkään kunnolla toipunut väsymyksestään, mutta eipä Yosumikaan kovin seesteiseltä näyttänyt. Jos Yosumin kasvoilta olisi voinut lukea jonkinnäköisiä tunteita, olisi ehkä hallitseva tunne ollut jokin vihan ja helpotuksen välillä risteilevä epämääräinen sekoitus. Yosumi hymisteli kuin kiivaasti huhuileva pöllö ja käski sangen terävällä äänellä oppilaita palauttamaan omat painajaishuone-esseensä. Emily luopui esseestään haluttomasti, mutta vielä haluttomammin hän näki Lilyn ojentavan paperinsa Yosumille. Lilyn katse viivähti nopeasti Jamesissa, joka vihelteli hiljakseen ojentaessaan omansa Yosumille. Tyttö käänsi katseensa pois niin nopeasti, että Emily uskoi esseellä olevan jotain tekemistä kaksikon välisessä riidassa. Emily toivoi kaikesta sydämestään, että James ja Lily tulisivat jo vihdoin järkiinsä ja lopettaisivat tämän vuosia kestäneen viha-rakkaussuhteensa ja kallistuisivat lopullisesti rakkauden puolelle. Emily oli varma siitä, että jos kumpikin vain rehellisesti myöntäisi tunteensa sekä itselleen että toisilleen, kaksikko seurustelisi nopeammin kuin Yosumi kääntyi ilmassa.
”Tänään opiskelemme ulkona”, Yosumi täräytti, kun oli saanut kerättyä kaikkien aineet pöydälleen. Miehen sanoja seurasi utelias puheensorina, jonka Yosumi vaiensi tehokkaasti käden heilautuksella. ”Viitat niskaan. Tapaamme kymmenen minuutin päässä eteisaulassa.”

Yosumi ei ollut lisännyt vaatteita päälleen vaan leijaili ainaisessa kimonossaan eteisaulassa, kun oppilaat tulivat takaisin oleskeluhuonematkaltaan. Pääovet aukenivat Yosumin toimesta, ja mies leijui ulos etunenässä. Emily käveli Yosumin viitanhumahduksen jäljessä ja mietti, minne he olivat menossa. Yosumin suunta näytti suuntaavan järven rantaan. He pysähtyivät aivan vesirajaan, ja Yosumi leijui alemmas tutkimaan vettä. Emily kietoi viittaansa tiukemmin ympärilleen ja värisi kylmässä marraskuun tuulessa. Hän yritti olla välittämättä Laurasta, jolla näytti olevan täydellisen lämmin Remuksen sylissä.
Emily tarkensi katseensa Lauran sijasta Yosumiin, joka mutisi hiljaa liplattavalle mustalle vedelle. Emilylle tuli kylmä pelkästä veden katselemisesta: se oli mustaa ja houkuttelematonta ja täynnä puista pudonneita, kuihtuneita lehtiä ja muita roskia. Yosumi keinui veden yllä ja näytti Emilyn mielestä mietteliäältä. Mies leijaili tuulen mukana ylemmäs, kun näytti olevan tutkinut tarpeeksi.
”Vaatteet pois ja veteen, olkaa hyvät”, mies määräsi sitten määrätietoisesti, eikä Emily ollut uskoa korviaan, ärtyneestä mutinasta päätellen eivät olleet muutkaan.
”Veteen?”
”Se on varmasti 2 asteista!”
Yosumi nyökkäsi varmasti ja osoitti vettä. ”Lämpöloitsu on keksitty, tiesittekö? Joten vaatteet pois ja veteen, kiitos.” Yosumin leuka oli kohotettu ylös ennen näkemättömällä määrätietoisuudella. Mies tuijotti epäuskoisia oppilaitaan yhtä toisensa perään suoraan silmiin yrittäen murtaa hiljaiset vastustusmuurit. Vähä vähältä oppilaat alkoivat liikahdella yksi toisensa perään. Kaavut ja viitat putoilivat märkään maahan samoin päällysvaatteet kenkineen, housuineen ja paitoineen. Lämpöloitsujen oranssit välähdykset täyttivät ilman, ja väreilevän valon ympäröimät ihmiset astuivat varovasti veteen alusvaatteisillaan.
Emily ei tuntenut veden kylmyyttä astuessaan siihen. Päinvastoin vesi tuntui ihanan lämpöiseltä ja mukavalta. Emily kahlasi syvemmälle järveen innokkaana pääsemään kokonaan veden peittämäksi: hän ei tuntenut oloaan kotoisaksi muiden katsellessa.
Noralla näytti olevan vielä tukalampaa. Yleensä tyttö ei sietänyt edes Siriuksen katsetta itsessään, mutta nyt, kun tuijottajia oli useampia ja vieläkin tuntemattomampia kuin Sirius, Nora näytti kiehuvan. Hypätessään veteen Emilyn perässä Nora oli hetkessä veden peittämä. Emily katseli ystävänsä päätä, joka pilkisti vedestä vähän matkan päästä. Nora irvisti hänelle ja pyöritteli silmiään Siriukseen päin, jonka puolialaston vartalo näytti kiinnostavan vielä useampia kuin Noran. Sirius kiirehti veteen vähintään yhtä nopeasti kuin Norakin Hannah perässään.

Kun koko ryhmä oli saatu veteen ja Yosumi oli saanut Noran ja Siriuksen lopettamaan vesisotansa, Yosumi käski kaikkia kerääntymään ympärilleen. Mies itse leijaili kaikessa rauhassa monta metriä vesirajan yläpuolella ja varoi kastelemasta vaatteitaan aallokossa.
”Oletetaan, että teidän täytyisi sukeltaa järven pohjaan taistelemaan jättiläiskalmarin kanssa”, Yosumi hyrisi ja pysähtyi sylkemään partansa pois suustaan; tuuli tempoili jo Yosumin makuun näköjään liian kovaa. ”Käyttäkää mitä tahansa tuntemaanne loitsua, ja sukeltaa uppeluksiin viideksi minuutiksi. Toimikaa!”
Ensin oli aivan hiljaista. Edes linnut eivät laulaneet enää marraskuiseen iltapäivään. Emily oli ensimmäinen, joka toimi. Tyttö lausui kidusloitsun ja sukelsi ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään: ennen kuin Laura ehti taas kikattaa Yosumin ohjeille.
Vesi oli vieläkin tummempaa kuin päältä päin oli näyttänyt. Pilvinen päivä ei päästänyt edes auringon valoa läpi harmaiden pilvien saati sitten mustan veden. Emilyn kurkussa tuntui oudolta, ja kun hän antoi itsensä vetää henkeä, kylmä vesi virtasi sisuksiin. Se tuntui luonnolliselta: aivan kuin olisi vetänyt ilmaa sisäänsä. Veden kylmyys tavoitti vasta silloin Emilyn tajunnan: sisuksia ei lämpöloitsukaan voinut lämmittää. Emily räpytteli silmiään ja antoi niiden tottua vedenalaiseen maailmaan. Hän ui vielä vähän syvemmälle ja kurotti pitämään vesiheinästä kiinni, jottei olisi kohonnut takaisin pintaan. Minuutit kulkivat hitaasti, eikä ketään kuulunut tai näkynyt. Emilyn mielessä alkoi itää epäilys. Hän oli sukeltanut jo niin syvälle, ettei kyennyt näkemään edes muiden sätkiviä jalkoja. Missä muut viipyivät?
Silmät alkoivat tottua vedenalaiseen hämäryyteen, ja Emily alkoi erottaa hahmoja vedessä. Remuksen hahmo ui vähän matkan päässä sulavin vedoin. Pojan hiukset hulmusivat hassusti vedessä. Vähän matkan päässä Remuksesta oli Laura, joka näytti oudon vääristyneeltä veden läpi. Emily erotti myös Lilyn ja Noran kauempana kuin myös Siriuksen, joka näytti veden allakin pakoilevan Hannahia. Sirius ui Emilyn ohi ja vilkutti tytölle. Emily irrotti toisen kätensä vesikasvista ja vilkutti takaisin. Sirius näytti nauravan hänelle, ja Emily myönsi näyttävänsä varmasti tyhmältä roikkuessaan kiinni kasveissa. Hän ei kuitenkaan päästänyt irti, koska pelkäsi nousevansa pintaan liian aikaisin. Muut pitivät itsensä veden alla jatkuvassa liikkeessä välttääkseen ylösnousemista, mutta Emily pysyi mieluummin paikoillaan. Hän oli aika surkea uimari eikä halunnut räpiköidä muiden rinnalla. Muut uivat niin sulavasti ja kauniisti.

Emily oli paljon parempi arviomaan aikaa kuin uimaan. Niinpä hän ei yllättynyt, kun pintaan noustessaan Yosumi ilmoitti hänen olleen veden alla melkein tarkalleen viisi minuuttia. Emily hymyili opettajalle, joka hyrisi ilmassa. Yosumi ei hymyillyt takaisin, mutta oli kai ilmeisen tyytyväinen Emilyn suoritukseen, koska hän käski tytön nousta takaisin ylös. Emily totteli mielellään käskyä ja kahlasi rantaan halukkaana pukea ennen kuin muut nousivat ylös. Lämpöloitsu oli haihtunut samalla, kun Emily oli noussut pintaan, ja veden ja ilman kylmyys sai Emilyn värisemään.
Rannalle oli ilmestynyt kasa pyyhkeitä. Emily juoksi pyyhkeiden luokse vedestä niin nopeasti, että tuli roiskuttaneeksi vettä perässä seuranneen Yosumin päälle. Hän kääntyi pyytämään anteeksi päästyään pyyhkeiden luokse ja kiedottuaan itsensä yhden sisään. Ilme Yosumin kasvoilla oli pelästyneempi kuin Emily oli ikinä ennen nähnyt. Mies kiirehti kuivattamaan roiskuneita pisaroita niin nopeasti, että Emily tuskin ehti nähdä kastunutta opettajaansa.
”Anteeksi, professori”, Emily sanoi kauhuissaan, mutta Yosumi ei tuntunut olevan vihainen, pelästynyt vain. Mies käännähti Emilyyn päin, hymyili hivenen epävarmasti ja kääntyi sitten äkkiä takaisin järvelle päin. Emily loitsi uuden lämpöloitsun ja riensi etsimään vaatteitaan jättimäisestä kasasta, joka oli muodostunut järven rannalle. Hän oli juuri vetämässä paitaa päälleen, kun seuraava oppilas nousi pintaan. Se oli Remus. Yosumi nousi tällä kertaa niin ylös, ettei Remus olisi ylettänyt roiskimaan sinne asti, vaikka olisi tahtonutkin, ja viittoili Remuksen Emilyn seuraan.
Emily kiskaisi paitansa alas ja tarttui hameeseensa. Parin metrin päässä Remus kuivaili hiuksiaan ja etsiskeli vaatteitaan eikä katsonut Emilyyn päinkään.
”Saamari”, poika manaili löytämättä itselleen kuuluvia vaatekappaleita. Emily puri huultaan ja katsoi Remuksen kauluspaitaa jalkojensa juuressa. Mitä haittaa siitä voisi olla, että hän antaisi paidan Remukselle? Emily kumartui ja nosti paidan maasta. Se oli imenyt itseensä maan kosteutta ja likaa. Emily selvitti kurkkuaan, mutta Remus ei näyttänyt noteeraavan sitä mitenkään.
”Remus”, nimi tuntui oudolta suussa, mutta se sai Remuksen käännähtämään. Emily kohotti pojan paitaa. Remuksen silmät etsivät Emilyn omat, ja Emilyllä oli äkkiä täydellisen lämmin. Poika liikahti kohti Emilyä ja ojensi kätensä Emilyä vastaan. Emily astui välimatkan umpeen ja antoi paidan pojalle.
”Kiitos”, Remus sanoi hiljaa yhä tuijottaen Emilyä. Emily nyökkäsi.
”Minä – ”, tyttö aloitti samalla, kun vedestä nousi joukko päitä. Emilyn katse iskeytyi päin erästä päätä, ja Remus seurasi tytön katsetta järvelle. ”Tai ei mitään”, Emily kuiskasi ja vetäytyi syrjemmälle, kun Laura kahlasi ylös vedestä.
Nora ja Lily seurasivat pian Lauraa rantaan. Nora kiljui kylmyyttä ja ryntäsi hakemaan pyyhettä itselleen. Lily seurasi maltillisemmin perässä, ja yhdessä tytön suunnistivat pyyhekasalta Emilyn luokse: Nora hypellen kylmyyttä pois, Lily vain täristen. Nora tuijotti koko ajan hypellessään Lilyä, joka näytti hermostuneelta katseesta.
”Sinä kuvittelet vain”, Lily puuskahti päästessään Emilyn luokse turvaan. Emily ei ymmärtänyt, mitä kuvitteli, mutta tajusikin nopeasti, ettei sanoja ollut suunnattu hänelle vaan Noralle.
”En kuvittele”, Nora intti ja virnisti paljon puhuvasti. ”Sinä – ”
”Shh”, Lily suhisi, ja Nora näytti saavan vielä enemmän tuulta alleen.
”Minä olin oikeassa!” tyttö kiljui riemuissaan.
”Mistä?” Emily tahtoi tietää, mutta Lily kiirehti pudistelemaan päätään.
”Ei mistään.”
Nora sen sijaan oli innokkaampi kertomaan. Tyttö siirtyi Emilyn korvaan juureen supisemaan niin epäselvästi, että Emily tuskin sai sanoista selvää.
”Lily tykkää Jamesista”, Nora pihisi ja nyökytteli sanojen vakuudeksi. ”Kerron kaiken tunnin jälkeen.”
Lily näytti myrtyneeltä eikä katsonut Jamesiin päinkään tämän noustessa ylös vedestä Siriuksen kanssa.

Kun kaikki olivat päässeet pois vedestä ja saaneet ruumiinlämpönsä taas tasattua, Yosumi keräsi kaikki ympärilleen eikä puhunut ennen kuin oli aivan hiljaista. Vain tuuli pyöritteli oppilaiden hiuksia ja puhalsi parhaansa mukaan kylmyyttä takaisin vastalämmenneihin kehoihin.
Yosumi jakoi oppilaat seitsemään eri ryhmään sen mukaan, mitä taikaa he olivat käyttäneet vedessä selviytymiseen. Emilyn ryhmässä oli tytön itsensä lisäksi Sirius sekä pari korpinkynsityttöä Scarlett ja Shannon.
Ryhmien muodostamisen jälkeen Yosumi muodosti samassa ryhmässä olevista ihmisistä pareja ja yhdisti syntyneet parit jonkun toisen ryhmän parin kanssa. Sirius ja Emily saivat parikseen Remuksen – Yosumillakin näytti olevan samanlainen paritusvimma kuin Tessallakin – ja Romeon. Omituisen ryhmäjaon jälkeen Yosumi näytti pääsevän vihdoin asiaan.
”Haluan, että valmistelette yhdessä ryhmänne kanssa esitelmän tietystä selviytymistaiasta vedessä. Taiat olen jo arponut jokaiselle ryhmälle ja annan ne hetken kuluttua. Esitelmässä pitää tulla ilmi taian ominaisuuksia ja käyttötarkoitus. Sen lisäksi opetatte taian muulle luokalla ensi tunnilla, joka on aikatauluni mukaan huomenna iltapäivällä. Saatte esitelmästänne arvosanan, joten toivon, että panostatte kunnolla. Lopetamme tunnin tällä kertaa tähän. Toivon, että käytätte ylimääräisen ajan esitelmänne valmisteluun. Taiat tulevat tässä”, Yosumi pistä viittansa poimuista liitelemään ilmaan kasan lappuja. ”Sayônara.” Yosumi lähti kiitämään sisälle ennen kuin mikään ryhmä ehti vastaanottaa omaa taikaansa.
Sirius noukki ilmasta oman ryhmänsä esitelmän taian.
”Kidusloitsu”, Sirius luki. ”Sitähän me juuri käytettiin”, poika jatkoi Emilylle. Emily veti suunsa jonkinlaiseen hymyyn.
”Pitäisi olla helppo. Käydäänkö heittämässä ylimääräiset tavarat ylös ja haukkaamassa jotain ja nähdään sitten puolen tunnin kuluttua kirjastossa?” Emily ehdotti.
”Ketäköhän sinä haluaisit käydä haukkaamassa?” Sirius virnisti ja katsoi vihjailevasti Remusta.
”Jotain ruokaa, Sirius”, Emily huokaisi: Sirius oli taas päättänyt käsittää kaiken kaksimielisellä tavalla tänään. ”Sopiiko?” Emily kääntyi katsomaan Romeota, joka oli seissyt kaiken aikaa hiljaa muiden puhuessa. Romeo nytkäytti päätään pienesti.
”Okei, se on sitten sovittu. Älä jää suustasi kiinni mihinkään, Sirius.”
”Enhän minä ikinä!” Sirius huudahti puolustellen ja virnuili Emilyn sanoille.

Lilyn katse piti Noran hiljaisena koko matkan ylös makuusaliin. Nora puri huultaan katseen voimasta eikä sanonut mitään, vaikka hänen olisi tehnytkin mieli. Kun makuusalin ovi kolahti kiinni heidän jäljessään, Nora syöksyi pomppimaan sängylleen ja osoittamaan Lilyä.
”Sinä rakastat häntä!” hän kiljui innoissaan. Lilyn ilme oli torjuva. Tyttö käänsi hänelle selkänsä ja esitti suoristavansa paitaansa.
”En minä ketään rakasta”, Lily tiuskahti ja käännähti Noraan päin. Tytön leimuavan vihreät silmät porautuivat Noran omiin, ja ilme kasvoilla oli uhmakas. Noran kasvoille levisi vallaton hymy, ja hän pomppi sängyllään vielä vähän lisää ja pudotti vahingossa tyynynsä lattialle.
”Minä tiesin sen! Sinä rakastat – ”
Noran tyyny lensi tyttöä kohti, ja hänen täytyi maastoutua sitä pakoon heittäytymällä sängylleen.
”Hyvä on, pidät ainakin”, Nora kertoi suu kiinni patjassaan. Lily tuhahti.
Emily istui siististi omalle sängylleen ja risti jalkansa.
”Okei, mitä on tapahtunut?” tyttö tahtoi tietää. Nora kurkisti varovasti patjastaan. Lily mulkoili häntä yhä, muttei näyttänyt olevan aikeissa heittää häntä enää millään. Nora nousi kokeilevasti ylös ja karaisi kurkkuaan aikeenaan selvittää tilanteen Emilylle. Lily oli kuitenkin nopeampi.
”Nora kuvittelee vain.”
”Minä en kuvittele!” Nora huudahti. ”Minä tiedän, miksi Lily ei suostunut kertomaan meille, miksi riiteli Jamesin kanssa”, tyttö lisäsi äkkiä Emilylle ennen kuin Lily ehti taas keskeyttää hänet. Lily tuhahti taas, muttei keskeyttänyt, joten Nora jatkoi. ”James oli kirjoittanut jotain sopimatonta Lilystä”, hän alkoi selvittää tilannetta.
”James lupasi, että pystyisi olemaan ystäväni!” Lily kivahti väliin puolustaen omaa kantaansa.
” – joten Lily suuttui”, Nora jatkoi ja kääntyi puhumaan Lilylle. ”Mutta sinä suutuit vain, koska sinun piti suuttua. Sinä suutuit periaatteesta.”
Lily avasi suunsa aikeenaan väittää vastaan, mutta Nora korotti ääntään ja alkoi puhua nopeammin.
”Sinä suutuit ja nyt et voi perua sanojasi, vaikka haluaisit. Minä näin, miten sinä katsoit häntä! Minä näin!”

”Hankkikaa huone”, Lily tivahti suutelevalle pariskunnalle kipakammin kuin oli tarkoittanut ja syöksyi sisään avautuneesta ovesta. Ovi hänen takanaan sulkeutui ja jätti hänet yksin hiljaisuuteen. Lily harppasi istumaan nojatuoliin. Hän veti jalat lähelleen ja tarttui kiinni tyynystä: se ei ollut hääppöinen lohduttaja, mutta ainakin se oli parempi kuin ei mitään. Lilyllä ei ollut Noran päättäväisyyttä, joten kyyneleet alkoivat väkisinkin putoilla alas tyynylle. Lily vihasi itseään. Miksi hänen täytyi olla näin herkkä?
Nora ei voinut olla oikeassa, hän yritti tolkuttaa itselleen, vaikka tiesi sen olevan mahdotonta, sillä Nora oli oikeassa. Nora näki suoraan ihmisten lävitse: ainakin parhaimpien ystäviensä, ja välillä Lily vihasi sitä. Miksi Noran piti nähdä se, vaikka hän oli yrittänyt piilottaa sen niin hyvin, että oli onnistunut valehtelemaan itselleenkin? Tietenkin hän piti Jamesista. Tietenkin hän oli suuttunut vain periaatteesta. Tietenkin oli ollut kamalaa kuulla, kuinka James huusi hänelle niitä tosiasioita, joita kukaan muu ei ollut uskaltanut koskaan sanoa.
Kun hän oli löytänyt sen esseen, hän ei ollut ajatellut muuta kuin kasvavaa suuttumustansa. Hän oli äkkiä täysin unohtanut ne kasvavat tunteet Jamesia kohtaan. Hän oli nähnyt vain ne sanat: – nyt tiedän, että Lily ja minä kuulumme yhteen. Hän ei ollut osannut ajatella muuta kuin niitä sanoja, ja sitä, että James oli pettänyt lupauksensa. Ja hän oli suuttunut. Tehnyt niin kuin hänen oli pitänyt tehdä. Toiminut niin kuin oli pitänyt.
Ja kun James oli suuttunut hänelle, hän oli tajunnut sen. Hän oli kamala ihminen, ihan niin hirveä kuin James oli sanonut. Hän halusi kaiken toimivan aina omilla ehdoillaan. Hän oli suuttunut, koska James oli olettanut jotain sellaista, mitä Lily ei vielä ollut virallistanut – edes itselleen. Lily halveksi itseään. Miksi kaiken piti mennä näin? Miksi?
Ne tuskaiset tunnit, jolloin hän joutui katsomaan Jamesia. Se oli pelkkää kidutusta. Hän piti Jamesista, ehkä voisi rakastaakin joskus, ja James vihasi häntä. Vihasi häntä, ja se oli hänen itsensä syytä. Lily tiesi, ettei voisi pyytää anteeksi Jamesilta. Pyytää anteeksi niitä sanoja, jotka oli sanonut, Niitä tekoja, joita oli tehnyt. Sitä kaikkea. James ei ikinä antaisi hänelle anteeksi.
Lily puristi tyynyä tiukemmin rintaansa vasten. Hänen täytyisi pakottaa itsensä kasvamaan eroon niistä tunteista, jotka oli tajunnut liian myöhään.

Emily istuutui huokaisten pöydän ääreen Remusta vastapäätä. Sirius oli myöhässä kuten tavallista, joten tunnelma pöydässä oli lievästi sanottuna vaivautunut. Romeo tiiraili kiinnostuneena kirjaston kattoa, Remus tarkasteli kuluneen pöydän pintaa, ja Emily silmäili Remusta. Ei ollut vaaraa siitä, että Remus nostaisi katsettaan häneen – sitähän poika yritti kaiken aikaa niin kovasti välttää – joten Emily tunsi olonsa aika turvalliseksi.
Remuksen kasvoilla oli jotain erilaista, jotain väärää. Jotain, joka ei ollenkaan sopinut niihin. Se on leima Laurasta, Emily pohti, tai Lauralta. Kasvoista myös puuttui jotain. Emily tiesi, ettei ikinä voisi rakastaa tätä Remusta. Tämä ei ollut hänen Remuksensa, se oli Lauran. Jos Laura-leiman vain jotenkin saisi pois – EI, Emily keskeytti omat ajatuksensa. Minä vihaan Remusta. Vihaan.
”Minä olen ollut tässä koko ajan!” Sirius ryntäsi keskeyttämään Emilyn ajatukset. Ilmapiiri rentoutui hetkessä. Remus nosti katseensa pöydästä ystäväänsä, ja Emilykin katsoi Siriusta, jonka hiukset olivat hivenen märät latvoista. Sirius syöksyi istumaan Emilyn viereen ja veti eteensä pöydällä maanneen kirjan.
Kukaan ei puhunut hetkeen mitään. Kirjastossa oli aivan hiljaista, mutta pian lähestyvien kenkien kopina rikkoi rauhan. Matami Prilli kurkisti hyllykön takaa yrittäen kenties matkia jonkinlaista agenttia. Matami oli selvästi pettynyt nähdessään joukon rauhassa istuvia seitsemäsluokkalaisia.
”Tunnustakaa!” matami vaati kiihkeästi. Sirius kohotti katseensa kirjasta, jota oli lukenut väärinpäin.
”Mitä?” poika kysyi viattomasti ja hymyili niin hurmaavasti, että matami Prillikin näytti hetken hämmentyneeltä. Mutta vain hetken.
”Kuka teistä heitti vesi-ilmaustaian kirjojeni päälle?”
Emily varoi vilkaisemasta Siriukseen päin puhuessaan. ”Me olemme istuneet tässä koko ajan.”
Matami ei näyttänyt tyytyväiseltä. ”Minä löydän hänet vielä”, nainen uhkasi ja katosi takaisin hyllyjen taakse.
Kun korkokenkien ääni oli kadonnut kuuluvista, Emily salli itsensä taas katsoa Siriusta.
”Vesi-ilmaustaika?”
Sirius hymyili vetoavasti. ”Olisitpa nähnyt hänen ilmeensä.”
”Sinä olet niin lapsellinen”, Emily puuskahti yrittäen peitellä hymyään. ”Kasvatko sinä koskaan aikuiseksi?”
”Enpä usko.”
”En minäkään.”

Alyssa hyppeli onnellisena tietä takaisin linnaan. Hän oli ollut tutulla iltalenkillään purkamassa ajatuksiaan askelten mukana. Hän oli loistavalla tuulella. Lily ja James olivat riidelleet. Ja kaikkien mukaan välien lämpenemisestä ei olisi enää toivoakaan. Alyssaa alkoi pakostakin hymyilyttää, vaikka jossain syvällä pilkahti hiven katumusta. Hän ei ollut ilkeä ihminen, ei oikeasti. Tämä vain oli erikoistilanne: todella erikoinen. Ja hän oli aina saanut haluamansa. Hän oli niin tottunut siihen. Hänen täytyi saada tämäkin. Tämä oli jotain niin uskomatonta: salainen haave, joka oli toteutumassa. Tai joka oli oikeastaan jo puoliksi toteutunut. Alyssa oli aina uneksinut siitä, ja kun hän oli ollut tarpeeksi vanha ymmärtämään asioiden oikean laidan, hän oli suuttunut. Suuttunut äidilleen, joka ei pystynyt antamaan sitä ainoaa asiaa, jota Alyssa todella toivoi.
Mutta sitten kaikki oli muuttunut, ja he olivat muuttaneet Englantiin. Ja Alyssa oli parhaillaan elämässä unelmaansa todeksi. Hänestä tuntui sadun prinsessalta, joita oli aina pienenä ihaillut. Tämä oli ihanaa!
Alyssa avasi raskaan ulko-oven ja oli törmätä pieneen tyttöön, joka oli polvillaan oven edessä. Tyttö kompuroi ylös ja hymyili herttaisesti Alyssalle. Alyssa tunnisti pyöreäposkisen kääpiön kelmien ystäväksi Dinaksi.
”Oletko sinä nähnyt minun sammakkoani?” Dina kysyi silmiään räpytellen; Alyssa ei ihmetellyt, miksi Sirius piti pikku tytöstä.
”Minä en pidä sammakoista”, Alyssa vastasi halukkaana jatkamaan matkaansa, mutta Dina oli sitkeä.
”Mutta oletko sinä nähnyt sitä?” tyttö kysyi uudelleen. Alyssa pudisti päätään.
”En.”
”Minä sain sen lahjaksi”, Dina jatkoi pirteästi välittämättä Alyssan pisteliäästä äänenvävystä.
”Mhmm”, Alyssa paineli tytön ohi portaisiin. ”Minulla on kiire.”
« Viimeksi muokattu: Heinäkuu 23, 2008, 14:28:20 kirjoittanut Delia »

Poissa taivaan tähtönen

  • raindancer
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 20.6.08 || Tauolla 23.7 asti
« Vastaus #40 : Heinäkuu 13, 2008, 23:14:53 »
Helahola! Onnistuin kuin onnistuinkin vierimään Yhdysvalloista jotain kautta takaisin. Tästä piti tulla lyhyempääkin lyhyempi kommentti, koska tulin juuri from Kalifornia, tarkalleen ottaen tänä aamuna, todella aikaisin ja painuin heti pehkuihin, mutta nyt ei enää väsytä yhtään, joten varmaan biletän yksinäni tänä yönä tietokoneeni ääressä. Mutta kun ajattelin ja luin muiden kommentteja, niin sitä kautta halusinkin kirjoittaa piteemmän.

Tessa on kyllä yksi outo ihminen tuholaisensa kanssa. Pyytää nyt oppilaita pitämään seuraa, kun hän käy sairaalasiivessä. Siinä on kyllä itsekäs nainen, mutta niinhän Tessa taitaa ollakin jonkin verran. Mutta hyvä, että tuholaiselle ei käynyt mitenkään, koska olen alkanut pitää siitä, vaikka ei se olekaan mikään hahmo. Very interesting… Mutta Tessasta ja Kevinistä sitten yleisesti. En vieläkään oikein tajua koko draama-kuviota, mutta no hätä, kyllä se sitten selviää tällekin tytölle.
Tajusin juuri, että harvoin ficeissä kerrotaan opettajien elämästä, mikä on tavallaan ihan hyvä asia – ellei kirjoittaja ole tarpeeksi taitava saamaan opettajaa ”kuulumaan” tekstiin, jos tajuat jotenkin. KK:ssa välillä ärsyttää lukea Tessasta, mutta useimmiten se on ihan mukavaa luettavaa. Koko ajan tulee mieleen, että Nora ja Tessa voisivat olla siskoksia – eivät ole, tiedetään – koska mielestäni heidän luonteensa kuvastavat jollain tavalla toisiaan. Hassua, miten tuollainen tuli mieleen.

Olipa muuten mielenkiintoinen PVS-oppitunti. Sellaiseen minäkin olisin voinut osallistua jonkun söpön tyypin kanssa seurassa. Kröhöm – takaisin kommentoimiseen. Mutta kiva Yosumin laittaa oppilaat alusvaatteisillaan uimaan toistensa kanssa. Ja varsinkin teini-ikäiset, hormonipesäkkeet. Ihme, ettei mitään erikoista tapahtunut, koska sellaista olisi ollut hauska lukea. Mutta todella mielenkiintoinen PVS-tunti, jonkalaista ei varmaan koskaan ole ollut tai tule olemaan.

Oi minä en pidä Emilystä yhtään. Pidän siis kyllä, mutta en nyt juuri tällä hetkellä. Sori. Tällainen pika-kommaus siitä tytöstä. Paitsi pidin sitten aivan loppuosassa kappaletta. Voi, minulle tulee päähäni jostain ihmeen syystä Sirius/Emily-paritus, koska se voisi olla mielenkiintoista. Mutta älä minusta välitä – minulle tulee näitä ”älyväläyksiä” joka harvanen kerta. Mutta Sirius/Emily-ystävyyssuhde voisi olla todella kiinnostavaa myös. Mutta hei oikeasti, älä kuuntele näitä höpinöitäni.

Sitten taas Lilyyn. Hän on kyllä yksi saamarin itsepäisimmistä hahmoista. Hän on yksi katastrofi, kun pitää Jamesista, mutta ei myönnä sitä edes Noralle ja Emilylle. Mutta tietenkin hänen täytyy olla – ajattele nyt jos Lily heittäytyisi Jamesin kaulaan kesken muodonmuutostentunnin ja vannoisi ikuista ja kuolematonta rakkauttaan poikaa kohtaan. Se vasta olisikin katastrofi. Lisäät vain Jamesin rakastumaan Alyssaan, niin Lily voisikin kuin voisikin toteuttaa muodonmuutos-kohtauksensa – ja taas jaarittelen niitä sun näitä.

Ja kappas, olen kirjoittanut tätä viestiä jo reilun puolitoista tuntia, hyvä minä. Haloo – voiko ihminen olla tyhjempipäisempi? Mutta saako pyytä jonkinlaisen toiveen? Olisi kiva lukea luku Siriuksen tai/ja Jamesin näkökulmasta, mieluummin molempien. Että tällaista. Nyt tulet vain nopsakkaa takaisin sieltä Australiastasi^^
White shores are calling. You and I will meet again. And you’ll be here in my arms, just sleeping

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 20.6.08 || Tauolla 23.7 asti
« Vastaus #41 : Heinäkuu 23, 2008, 14:24:10 »
A/N: Heipä hei kaikille taas pitkästä aikaa! Olen palannut Down Underista hengissä (ihme kyllä) ja väsyneenä, joten älkää ihmetelkö, jos kirjoittelen vähän mitä sattuu. Oli kyllä ihanaa pitää vähän lomaa KK:sta. Ihana rauha päässä, kun hahmot ei koko ajan ole huutelemassa ohjeita ja vuorosanoja ;D
Cirael: Kiitos, että olet taas vaivautunut kommentoimaan ;D
Kaura: Kiitos, minulla oli erittäin täydellinen loma! Vallan ihana :D
Siinä järvi-kohtauksessa Lily taisi vain tuijotella liiaksi Jamesia, ja Nora oli taas liian tarkkana.
Ja kyllä, Tessa todellakin tietää tuholaisen isän. Ja kyllä tekin sen tulette tietämään ennemmin tai myöhemmin. Valitan, jos Tessa ärsyttää, en kyllä oikein voi tehdä sille mitään, sillä se nainen on aika iso osa tätä tarinaa..
taivaan tähtänen: No, ei sitä tiedä, millaisia tunteja se Yosumi vielä tässä ehtii järjestellä :D
Siriuksen ja Jamesin ääntä tulette kuulemaan ihan piakkoin. Just wait!
Toivottavasti sinulla oli yhtä hauskaa USAssa kuin minulla oli Australiassa ;)

Ja vielä kerran varoitan tämän osan sekavuudesta, koska tosiaan jet lag ja kirjoittaminen eivät oikein naksahda yhteen.. Mutta toivottavasti saatte jotain irti ja jaksatte kestää Tessaa ;D
-Delia

29. luku – Myrkton
21.11.1977

Peter kuulosteli hiljaisuutta ympärillään ja laski sekunteja. Syntymäpäivä oli Peterin mielestä paras päivä Tylypahkavuoden aikana. Hän ei todellakaan tiennyt, miten tulisi pärjäämään ilman tuttua syntymäpäivärutiiniaan Tylypahkan jälkeen. Ehkä muut kelmit suostuisivat viettämään hänen syntymäpäiväänsä samalla tavalla koulusta valmistumisen jälkeenkin. Sitä voisi ainakin ehdottaa heille. Varmasti ainakin Sirius olisi valmis tekemään niin. Sirius rakasti syntymäpäiviä, kaikkien syntymäpäiviä.
Minä hetkenä hyvänsä nyt, Peter tuumi ja valmistautui avaamaan silmänsä. Korvan juuressa törähti jokin, joka kuulosti kovasti torvelta. Peter lennätti silmänsä auki ja hymyili. Sirius puhalsi täyttä henkeä punaisen kultaiseen torveen, ja Remus ja James lauloivat epävireisesti onnittelulaulua. Peter kohottautui istumaan sängyllään ja kiitti kauniisti, kun pojat olivat lopettaneet ja Sirius oli saanut puhaltaa vielä viimeisenkin hengähdyksen torveensa.
Laulu oli joka vuosi yhtä järkyttävää kuultavaa, mutta Peter tiesi parhaimman kohdan olevan vielä tulossa ja kesti siksi kunnialla alun muodollisuuden.
”Lahja!” James huusi kumartuessaan vetämään jotain iso sänkynsä alta. ”Suosittelen, että pukeudut nopeasti, sillä Nora on täällä ihan kohta”, poika lisäsi ähistessään lahjan kanssa. Peter koppasi Siriuksen heittämän paidan ja veti sen ylleen yhdessä housujen kanssa. Paita oli vain puoliksi kiinni napitettu, kun Nora jo pelmahtikin huoneeseen. Luotuaan ensin tietäväisiä katseita Jamesiin Nora lennähti Peterin luo. Peter hymyili; tämä oli ehkä paras kohta.
”Hyvää syntymäpäivää, Pete”, tyttö toivotti ja kumartui suutelemaan poikaa kummallekin poskelle.
”Kiitos”, Peter vastasi, kun Nora jälleen suoristautui täyteen pituuteensa: tyttö oli häntä melkein puoli päätä pidempi. Nora siirtyi pomppimaan Peterin sängylle ja katsomaan kiinnostuneena, kun Peter siirtyi avaamaan kelmien antamaa lahjaa. Hän repi paperia pois lahjan päältä: se oli aina melkein yhtä mukavaa kuin Noran lahjankin saaminen. Noralla oli ollut jo vuosia tapana suudella syntymäpäiväsankareita kummallekin poskelle. Se oli kuulemma Whiten suvun tapa Australiassa. Peter ei pahemmin välittänyt siitä, kenen tapa se oli. Pääasia oli, että Noralla ei tuntunut olevan mitään ongelmia suudella häntä toisin kuin Siriusta. Sirius ei ollut koskaan saanut himoitsemaansa syntymäpäivälahjaa Noralta.
”Ooh”, Peter huokaisi, kun oli vihdoin saanut kaikki paperit pois lahjansa päältä: Sirius oli selvästi saanut taas paketoida lahjan, ja sen takia se oli haudattu varmaan kymmenen sentin paperikerrokseen. Peter tuijotti lumoutuneena SSP:tä – Suurta Sekoilu Pakettia – jota oli kuolannut kesällä Viistokujalla. Paketti oli ollut aivan liian kallis hänen kukkarolleen, joten Peter oli joutunut jättämään sen hyllylle. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään; muut ymmärsivät lukea kiitoksen hänen silmistään.
”Me tiesimme, että pitäisit siitä”, Remus hymyili. Peter aukoi suutaan ja yritti väittää jotain hinnasta.
”Vain parasta meidän Matohännällemme”, Sirius vaiensi Peterin sanoillaan.

Peter näki Stephanien taistelevan tietään läpi hälisevien oppilaiden Peterin luokse. Peter hymyili tyttöystävälleen. Stephanie suuteli häntä ensin suulle sitten melkein Noran tavoin toiselle poskelle.
”Onneksi olkoon”, tyttö kuiskasi hiljaa hänen korvaansa ja halasi häntä. Peter toisti saman kiitoksen, jota oli koko aamun hokenut muille.
”Haluaisitko sinä lähteä kanssani Tylyahoon huomenna?” Stephanie kysyi miltei ujonkuuloisesti vetäytyessään kauemmas. Peter rypisti kulmiaan.
”Tarvitseeko sinun edes kysyä?”
”Yleensä sinä menet muiden kelmien kanssa. Sinä et ikinä ole minun kanssani”, tyttö mutristi suutaan.
”Oletko sinä mustasukkainen?” Peter kysyi päätään kallistaen.
”Pitäisikö minun olla?” Stephanie vastasi kysymykseen kysymyksellä. Peter nauroi hyväntuulisesti.
”Minä voin luvata, etten ala seurustella Jamesin, Siriuksen tai Remuksen kanssa, jos sinä sitä pelkäät.”
Stephanien hymy rentoutui hivenen. ”Siinä tapauksessa haluaisin esitellä sinut vanhemmilleni.”

”Matohäntä, söitkö sinä taas liikaa kakkua vai miksi viherrät tuolla tavoin?” Sirius kysyi. Pojat istuivat viettämässä ruokatuntia keittiössä kotitonttujen hemmoteltavina. Peter mukelsi jotain epäselvää vastaukseksi, mutta muiden ilmeistä päätellen he eivät saaneet sanoista selvää joko niiden epäselvyyden tai keittiössä surisevan melun takia.
”Stephanie haluaa esitellä minut vanhemmilleen”, Peter toisti kauhuissaan sanat, joita oli kelannut läpi koko PVS- sekä loitsutuntien. ”Vanhemmilleen, hemmetti! Ollaanko me jo muka niin pitkällä?”
”No – ”, Remus aloitti.
”Älä vastaa!”
”Te olette seurustelleet jo yli puoli vuotta, Matohäntä”, James muistutti ja viittasi läheiselle kotitontulle, joka kipitti kiireesti tuomaan lisää kakkua.
”Minähän sanoin, että älä vastaa!” Peter ärähti.
”Luulin, että tarkoitit vain Kuutamoa.”
Peter kaappasi puolet Jamesin kakusta itselleen ja pisti ison lusikallisen suuhunsa. Miksi tyttöjen piti olla näin ongelmallisia? Peter ei halunnut tavata Stephanien vanhempia. Se tekisi suhteesta liian virallista: liian vakavaa ja lopullisen tuntuista.
”Minä olen Matohännän puolella”, Sirius nyökkäsi. ”Se menee liian vakavaksi.”
”He ovat seurustelleet yli puoli vuotta, Anturajalka!” Remus painotti. ”Kyllä sen ymmärtää, että Stephanie haluaa tutustuttaa sinut vanhempiinsa.”
”Paraskin puhuja! Sinä veit Emilyn katsomaan vanhempiasi vasta yli vuoden jälkeen. Ja et ole vieläkään tavannut Emilyn äitiä”, Peter tuhahti ja nappasi uuden palan kakkua Jamesin lautaselta.
”Emily on eri asia”, Remus jupisi hiljaa.
”Emily on aina eri asia”, Sirius nurisi. ”Entäs Laura sitten? Et sinä ole tainnut edes mainita vanhemmillesi, että seurustelet hänen kanssaan.”
Remus ei näyttänyt iloiselta asioiden saamasta käänteestä. ”Nyt on Matohännän synttärit. Ei puhuta minusta!”
”Ei minua haittaa, vaikka puhutaan sinusta”, Peter vakuutti kirkassilmäisesti. Sirius irvisti voitonriemuisesti Remukselle ja jatkoi halukkaasti aiheesta.
”Kerroitko sinä edes, että te erositte?”
”Tietysti minä kerroin!” Remus huudahti loukkaantuneena.
”Miten he ottivat sen?” Sirius jatkoi uteluaan.
”Ei hyvin”, James ehätti sanomaan. ”He palvovat Emilyä!”
Remus käänsi muille mielenosoituksellisesti selkänsä ja tilasi ohi kulkevalta kotitontulta pullon kermakaljaa. Tonttu nyökkäsi innokkaana ja kipitti näkymättömiin. Muut kuuluivat nauravan hyväntuulisesti.
”Oletko kertonut Laurasta?” Peter kysäisi suu täynnä kakkua. Remus kääntyi takaisin keittiöön muodostuneeseen pikku piiriin ja pudisti päätään. Jos tämä nyt piti hoitaa ohi, niin hoidettakoon.
”Mikset?”
”Laura on – ”, Remus ei osannut sanoa lausetta loppuun: hän ei halunnut sanoa sitä ääneen. Hänen ei edes tarvinnut. Muut ymmärsivät. Välillä Remus inhosi sitä, miten hyvin muut hänet tunsivat.
”Sinä et rakasta häntä”, James sanoi eikä ääni ollut syyttävä kuten Remus oli odottanut.
”Minä – ”, Remus ei sanonut tätäkään lausetta loppuun asti.
”Miksi sinä sitten olet hänen kanssaan?” James kysyi.
”Kostaaksesi Emille?” Sirius ja Peter utelivat melkein yhteen ääneen. Remus ei vastannut. Hän ei todellakaan tiennyt, miksi seurusteli Lauran kanssa, vaikka ei välittänyt tytöstä tuon taivaallista. Sillä hän ei välittänyt, vaikka yrittikin itselleen muuta todistella. Laura oli vain mukavaa seuraa niille tyhjiöille, joita ero Emilystä oli tuonut. Korvike? Kyllä, korvike. Mutta koston välikappale? Ei Remus halunnut kostaa Emilylle. Hän ei ikinä voisi vajota niin alas.
”Vai onko hän vain korvike?” James tiedusteli. Remus puri huultaan, ja se näytti riittävän muille.
”Älä viitsi, Kuutamo. Sinä rakastat Emiä vieläkin. Miksi sinä teet näin?” Sirius huudahti pettyneesti. ”Sinä olet ihan kuin Nora. Ei sinun tarvitse kiduttaa itseäsi.”
Remus laski katseensa maahan ja pohti Siriuksen sanomaa.
”Teidän ei tarvitse vaivata päätänne tällä”, poika totesi vihdoin. ”Se on minun ongelmani.”
”Se on meidänkin”, James hymyili. ”Me olemme sinun veljiäsi.”

Amalia aloitti tuntinsa onnittelemalla Peteriä. Peter hymyili jo tottuneesti kiitos-hymyään, joka tuntui olevan jäänyt päälle liiallisten onnitteluiden takia. Luokka asettui hitaasti paikoilleen Amalian katseen alla. Naisen tuttu kävelykeppi nojasi tarpeettomana pöytään, ja tällä kertaa Amalian kaapu oli vihertävä violetein ja punaisin kukin varustettuna. Amalian ilme oli jämäkkä, ja määrätietoisesti nainen käski oppilaitaan avaamaan kirjansa sivulta 84.
Sirius selasi kirjaansa ja pysähtyi sivulle, jossa oli kuva tavallisesta taikajuomapullosta, jossa oli sinertävää nestettä.
”Minun käsittääkseni teidän elokuvanne käsittelee mystistä Keskiyön kukkaa”, Amalia virkkoi.
”Se ei ole mystinen. Se on totta”, Nora väitti leukaansa kohottaen omalta paikaltaan. Amalia loi vaientavan katseen Noraa ja nosti kätensä ylös sen merkiksi, että kannatti vakavasti viittaamista.
”Kukkaa ei ole opettajien tietojen mukaan onnistuttu löytämään, joten luokittelen sen samaan ryhmään salaisuuksien kammion kanssa”, Amalia jatkoi ja pysähtyi antamaan Noralle puheenvuoron.
”Mutta rehtorin tiedot voivat poiketa opettajien tiedoista”, Nora intti ilmiselvästi ollen päättänyt olemaan häviämättä tätä taistelua. Amalian silmät kirkastuivat hymyyn, ja tarkkasilmäisenä Nora huomasi Amalian hymyilevän useammin silmillään kuin suullaan.
”No, itse asiassa juuri Albus pyysi minua kertomaan tästä kyseisestä taikajuomasta teille. Kyseessä on siis – kuten jokainen lukutaitoinen henkilö jo varmasti tietääkin – myrkton. Myrkton on erittäin tehokas liemi myrkytys tapauksiin, mutta vielä tehokkaamman, miltei voittamattoman, siitä tekee Keskiyön kukan terälehtiuute. Tänään aloitamme myrktonin valmistamisen ja jatkamme sitä parin viikon verran. Sattuneesta syystä meillä ei valitettavasti ole Kukan terälehtiuutetta, mutta ilman sitäkin saamme varmasti aikaan kelpo tuloksia. Joten jos viitsisitte ensin lukea myrktonista kertovan kappaleen ennen kuin aloitamme.” Amalia nappasi käteensä kävelykepin ja kumautti sillä pari kertaa pöytäänsä.
Luokka täyttyi vaatteiden kahinalla, kun oppilaat vaihtoivat parempaan lukuasentoon ja kumartuivat lähemmäs kirjaansa. Nora tarkensi katsettaan ja vieritti päänsäryn takomaan taka-alalle. Päänsärky alkoi olla taas jo liian tuttu osa päivää, ja Nora toivoi, että hiukset vaihtaisivat väriä nopeasti. Valkoinen alkoi jo tympiä Noraa varsinkin, koska hänellä oli aina huonompi olo silloin, kun hiukset olivat valkeat. Tyttö veti henkeä ja aloitti lukemisen.

Myrkton

Myrkton on yksi tehokkaimmista vastaliemistä eritasoisiin myrkytyksiin ja allergiakohtauksiin. Sen pitkän valmistusajan takia se on kuitenkin jäänyt muun muassa besoaarin varjoon ja on nykypäivänä huonosti tunnettu liemi. Valmistusajasta huolimatta kunnolla valmistettu myrktonliemi säilyy hyvinkin pitkän aikaa jopa vuosia. Laimennettua myrktonia käytetään paljon sairaaloissa juuri säilyvyyden takia. Myrktonliemi on besoaaria helpompikäyttöistä (ja potilasystävällisempää, sillä besoaarin käyttö herättää yhä vieläkin vastenmielisyyttä sen ulkomuodon takia), mutta puhdas myrkton on vaarallista lieviin myrkytyksiin käytettynä. Yleisesti käytössä on 42-posenttista lientä, mutta sairaaloissa käytetään myös 86-prosenttista vaikeimpiin tapauksiin. Myrktonin laimentamiseen käytetään ruusunlehtiuutetta, mutta vaihtoehtoisena laimennusuutteena voidaan myös käyttää Keskiyön kukan terälehtiuutetta, jolloin myrktonliemen tehon huhutaan vahvistuvan oleellisesti niin, että liemi tehoaa miltei menetettyihinkin tapauksiin ja muiden vahvojen taika-aineiden, esimerkiksi lohikäärmeenveren, aiheuttamiin kohtauksiin. Kukan olemassaoloa ei kuitenkaan ole vahvistettu korkeimmilta tasoilta, joten tietoa pidetään myyttisenä.
Myrkton valmistetaan aina valvotuissa oloissa, sillä sen oikein valmistaminen on vaikeaa, ja liemi pilaantuu herkästi. Sairaalakäyttöinen myrkton testataan aina ennen käytön sallimista monenlaisin kokein. Myrktonin valmistuksessa tulee noudattaa erityistä varovaisuutta, sillä liemen raakana nauttiminen tai roiskeiden saaminen johtaa vakaviin vaurioihin. Myrktonin väärinkäytöstä voi lukea lisää taikaliemilain vaarallisia liemiä koskevista säännöksistä ja turvallisuusmääräyksistä. Myrktonliemi on korkeimman asteen tuontikiellossa, koska kuljetuksessa ei voida käyttää tarpeellisia suojatoimia ja noudattaa turvallisuussäädöksiä.


Kappale oli tavallistakin lyhempi. Nora arveli sen johtuvan siitä, että myrktonliemi ei kuulunut normaaliin opetussuunnitelmaan, ja sitä ei ollut suunniteltu valmistettavaksi koulussa.

Kun alkoi tuntua siltä, että kaikki olivat saaneet luettua kappaleen, Amalia nousi ylös ja kopisteli lattiaan sauvallaan.
”Kuten varmasti huomasitte, myrkton on yksi vaarallisimmista liemistä, joita kirjastanne löytyy. Sitä ei ole tarkoitettu valmistettavaksi oppitunnilla, mutta me teemme tässä suhteessa nyt poikkeuksen. Valmistuksessa on noudatettava äärimmäistä tarkkuutta, joten en siedä yhtään pilailua näiden tuntien aikana. Olkaa hyvät ja valmistelkaa noidankattilanne ja hakekaa täältä suojavarusteet ennen kuin aloitamme”, Amalia puhui tiukalla äänensävyllä, joka sopi äärettömän hyvin naisen rautaiseen olemukseen, mutta huonosti räikeisiin vaatteisiin.
Eteen muodostui hetkessä kiemurteleva jono, kun oppilaat jonottivat taioin suojattuja käsineitä, viittatakkeja, essuja ja hengityssuojaimia sekä suojapäähineitä ja –laseja. Pian tyrmästä kaikui hervottomia nauruntyrskähdyksiä, kun oppilaat nauroivat yltä päältä suojatuille tovereilleen sekä itselleen.
Remus veti laukustaan kameransa esiin ja näppäsi muutaman kuvan Peteristä ja muista ennen kuin Amalia kiirehti komentamaan kameran piiloon.
”Hiljaisuutta pyydän”, Amalian ei tarvinnut edes korottaa ääntään huoneen hiljentämiseksi. Oppilaat asettuivat paikoilleen. ”En voi tarpeeksi korostaa tämän liemen vaarallisuutta ja toivonkin, että otatte tunnit hyvin vakavasti. Aluksi on syytä kerrata muutama turvallisuussääntö. Teidän tulee olla aivan hiljaa. Välttämätön puhuminen tapahtuu kuiskaten. Jos minä sanon jotain, te noudatatte käskyä välittömästi. Jos en kykene puhumaan, lähetän ilmaan punaisia kipunoita. Tällöin poistutte rauhallisesti tyrmästä ja jätätte kaiken jälkeenne. Jos käsken teitä lähtemään, kiiruhdatte ylempiin kerroksiin ja hälytätte professori Dumbledoren sekä professori Yosumin paikalle välittömästi. Jos päällenne roiskahtaa lientä tai jotain muuta yllättävää tapahtuu, ette missään nimessä panikoidu vaan kutsutte viipymättä minua. Jos epäilette tehneenne jotain väärää liemenne suhteen, kutsutte minut heti haihduttamaan liemenne. Ja kautta Merlinin sukkien, käyttäkää hengityssuojaimianne, älkääkä missään tapauksessa hengittäkö milloinkaan suoraan kattilanne höyryjä. Kysyttävää?”
Kukaan ei sanonut mitään.
”Siinä tapauksessa aloitamme. Hakekaa tarvittavat tavarat paikallenne, älkää juosko ja keskittykää. Kiitos, toimikaa!”

Se oli vaativin taikajuomatunti, joka heillä oli ikinä ollut. Jokainen työskenteli hiljaa itsekseen ja keskitti huomionsa vain omaan työhönsä. Amalia ei tapansa mukaan kierrellyt luokassa katsomassa oppilaiden työskentelyä vaan seisoi hiljaa paikallaan ja tutki tarkasti kattiloista nousevia höyryjä. Välillä nainen käveli keskikäytävää pitkin ovelle, mutta kertaakaan nainen ei avannut ovea vaan päinvastoin tarkisti sen kiinnipysyvyyden.
Oppilaiden liemet muuttuivat yksi toisensa jälkeen ensin alku punaisuuden jälkeen vihertävästä kellertäväksi. Ainesosat putoilivat kattiloihin siistissä järjestyksessä oikein pilkottuina ja paloiteltuina. Jokainen pisara tiputettiin tarkalleen oikeaan aikaan ja sekuntikellot olivat ahkerassa käytössä. Hikipisarat helmeilivät yhden jos toisenkin kasvoilla, ja kaikki tuntuivat huokaisevan helpotuksesta, kun Amalia ilmoitti rauhallisella äänellä tunnin olevan päättynyt.
”Älkää koskeko kattiloihinne vaan jättäkää ne paikoilleen”, Amalia puhui rauhoittavan hiljaisella äänellä kuin aistien oppilaiden hermostuneisuuden. ”Pakatkaa tavaranne, joita ette ole käyttäneet liemen tekoon ja poistukaa luokasta rauhassa. Minä hoidan työn loppuun tältä erää. Nähdään maanantaina!”

                                    ***

Lauantaina satoi räntää. Peter käveli masentuneena tyttöystävänsä perässä tietä kohti Tylyahoa. Jokainen askel vei häntä lähemmäs tuhoa. Peter laahasi jalkojaan haluttomana loskassa. Hän ei pitänyt tästä ollenkaan. Tietenkin hän piti Stephaniesta, mutta suhteen virallistaminen tässä vaiheessa oli liian aikaista. Silti Peter käveli urheasti eteenpäin. Hän oli taipunut painostukseen ja hän vihasi sitä. Hän vihasi itseään, koska hänellä ei ollut kanttia kieltäytyä Stephanien kutsusta. Hän vihasi itseään, koska oli suostunut tähän vasten tahtoaan. Mutta ainakin Stephanie vaikutti iloiselta. Ehkä se oli tärkeintä.
Peterin katse liukui tyttöystävästään Noraan, Siriukseen ja Jamesiin, jotka kävelivät yhtenä ryppäänä heidän edellään. Nora laahasi jalkojaan eteenpäin Peterin tapaan, mutta näytti haluavan laahaamisella vain sotkea vaatteitaan kävelyn viivytyksen sijaan. Sirius ja James sen sijaan nauroivat raikuvasti jollekin sillä hetkellä. Se jokin oli luultavasti Kalkaros, joka oli juuri kompastunut kuralätäkköön.
Lily ja Emily kävelivät yhdessä Romeon ja Gabriellen kanssa vähän matkan päässä. Romeo ei näyttänyt viihtyvän ollenkaan Gabriellen ystävien kanssa, mutta kukaan ei näyttänyt huomaavan sitä. Emily ja Gabrielle nauroivat juuri Lilyn ilmeelle, joka oli todellakin sangen huvittava. Lily oli näyttänyt Kalkaroksen tapaan astuneen vahingossa johonkin, joka oli liian märkää ja kylmää ollakseen mitään mukavaa. Romeon ilme oli hapan, eikä se näyttänyt piristyvän edes siitä tosiasiasta, että Gabbyn lämmin käsi puristi tiukasti pojan omaa.
Viimeisenä Peter tavoitti Remuksen katseen. Remus käveli Lauran kanssa, mutta ei näyttänyt viihtyvän paikallaan. Laura pälpätti innostuneena jostain ja yritti tavan takaa etsiä Remuksen kättä omaansa, mutta Remus oli tunkenut kätensä taskuihinsa ja näytti haluttomalta koskemaan tyttöönsä. Peter hymähti ääneen Remukselle.
”Mitä sanoit?” Stephanie kysyi samassa ja räpytteli räntätippoja pois ripsistään.
”Että on mukavaa tavata vanhempasi”, Peter valehteli sujuvasti. Kelminä hän osasi sen erittäin hyvin. ”Missä sanoitkaan, että he asuvat?”
”Winchesterissä, mutta he ilmiintyivät ihan sinua varten viikonlopuksi tänne.”
Sepäs mukavaa, Peter ajatteli ironisesti.

Tessa istui Rinan kuppilassa juomassa teetä. Suuri – liian suuri – kasa ostoskasseja makasi maassa naisen jalkojen juuressa. Rinan kuppila oli siitä hyvä paikka, että se oli sangen epäsuosittu, eikä siellä nytkään ollut muita kuin Tessa.
Rina lyllersi jo ties monennettako kertaa tuomaan lisää teevettä Tessan pöytään. Vastoin naisen tahtoa Rina istuutui vaikean näköisesti alas Tessaa vastapäätä. Vanha täti kallisti päätään ja otti Tessan inhoaman minulle-voit-kertoa-kaiken-ilmeen.
”Tessa, puhu minulle!” Rina vaati lempeästi ja vastaanotti saman vastauksen kuin miljoona kertaa aikaisemminkin. Tessa pudisti päätään.
”Ei ole mitään puhuttavaa”, nainen väitti itsepintaisesti. Jos Rinalle kertoisi jotain, sen tietäisi kohta kaikki. Tai ainakin sen tietäisi kohta isä ja äiti.
”Kultapieni, kyllähän minä näen, että jotain on vialla. On ollut jo syksystä asti”, Rina laski pullean kätensä Tessan kädelle. Se tuntui oudolta. Kukaan ei ollut koskettanut häntä sillä tavoin eron jälkeen. Sen eron jälkeen. ”Pelkäätkö sinä kasvattaa lapsesi yksin?”
”Minä annan sen adoptioon”, Tessa vastasi harkitsemattomasti. Rina oli täysin samaa mieltä adoptiosta kuin Norakin oli ollut. Rina – maailman äidillisimpänä tyyppinä – vastusti adoptiota henkeen ja niin edespäin. Rinan kauhistunut ilme kieli tuloillaan olevasta vastustuksesta.
”Tessa, älä tee mitään tuollaista!” Rina huudahti pyöristyneenkuuloisesti. ”Me autamme sinua. Minä ja Rikhard ja Gwyneth.”
”Minä en tarvitse apua. Olen jo täyttänyt paperit ja melkein lähettänytkin ne. Joten älä aloita!” Tessa kielsi ja ajatteli vatsassaan kasvavaa tuholaista. Vaikka hän vihasikin lastaan melkein eniten maailmassa, hän ei ikinä voisi vihata sitä niin paljon, että antaisi sen Rinan ja vanhempiensa kasvatettavaksi.
”Tämä johtuu siitä miehestä, eikö johdukin?” Rina tiukkasi äkkiä eikä kuulostanut enää lämpimän pullaiselta itseltään vaan tiukalta täti-ihmiseltä.
”Ei tämä kenestäkään johdu. Minä vain en ole äitityyppiä. Ainakaan näin nuorena”, Tessa väitti ja rakasti sanan ’nuori’ kaikua. Oli ihanaa kutsua itseään vielä nuoreksi. Mutta Rina ei näyttänyt välittävän sanojen kauniista soinnista.
”Minä sain Charityn ollessani 21”, Rina muistutti Tessaa. ”Ja Faithin heti vuoden sen jälkeen. Ja Hope – ”
”Ja nyt näet, millaisiksi olet heidät saanut kasvatettua”, Tessa ärähti ja yritti estää hysteeristä naurua kumpuamasta ulos suustaan. Tuholainen teki olon koko ajan ihan oudoksi, ja Tessan serkkujen nimet ja heidän muisteleminen näytti saavan tuholaisen aivan sekaisin. ”He ovat sekopäitä!”
Rina nosti kaksoisleukaansa ylemmäs ja yritti näyttää niin ylväältä kuin vain mahdollista. ”He ovat omalaatuisia, Tessa, omalaatuisia eivät sekopäitä.”
Tessa olisi halunnut väittää vastaan, muttei koskaan saanut tilaisuutta, koska Rina keskeytti hänet jo alkuunsa.
”Mutta se ei ole nyt tärkeää. Sinä olet aina välttelemässä tätä aihetta. Mitä se mies teki sinulle?”
Mitä Rina nyt oikein höpisi? Ei kai hän vain kuvittelut, että se ero johtui –? Tietenkään nainen ei voinut kuvitella, että… Tessaa kuvotti ajatuskin.
”Se mies ei tehnyt minulle mitään. Se oli ihan tavallinen riita”, Tessa ilmoitti kipakasti. Rina näytti epäilevältä.
”Tavallinen sinun tapauksessasi, Tessa, on – ”
”Hyvä on, se oli vähän – aika paljonkin suurempi riita kuin tavallisesti, mutta riita kuitenkin”, Tessa korjasi. ”Hän ei ikinä, ei ikinä, satuttaisi minua sillä tavoin kuin sinä ajattelet.”
”Mutta satutti kuitenkin”, Rina riemuitsi saatuaan veljen tyttärestään irti edes jotain. ”Minä tiesin, että siitä miehestä ei olisi ikinä sinulle mitään muuta kuin harmia!”
”Älä nyt sinäkin aloita!” Tessa huusi kiukuissaan. Tämä tuntui liian tutulta keskustelulta. Kuinka monta kertaa hän olikaan käynyt tämän läpi vanhempiensa kanssa? Kuinka monta kertaa hän olikaan joutunut puolustelemaan valintojaan muille? Ja kuinka monta kertaa hän olikaan joutunut kuulemaan ’mitäs minä sanoin’ sen eron jälkeen? Liian monta. Hän ei kestäisi enää yhtään enempää.
”Minä sanoin aina, että hän on liian ailahtelevainen sinulle”, Rina tuumasi voitonriemuisena. Se oli vielä pahempi kuin ’mitäs minä sanoin’. Ailahtelevainen? Ei, kaikista maailman sanoista se ei todellakaan ollut oikea sana kuvaamaan häntä, Tessa pohti.
”Minusta sinä sanoit aina, että hän on liian köyhä minulle”, Tessa muisteli otsa kurtussa.
”Sama asia”, Rina ilmoitti. Tessa hörppäsi teekuppinsa tyhjäksi ja kolautti kupin takaisin pöydälle niin, että Rina hätkähti.
”Sinä olet ihan samanlainen kuin isä ja äitikin. Ja te kaikki luulette, että me erosimme vain teidän takia. Anteeksi, että tuotan pettymyksen, mutta se ei ollut syy. Me riitelimme, koska me itse halusimme tehdä niin. Me erosimme, koska me itse halusimme. Me erosimme! Te ette erottaneet meitä! Ihan niin kuin te ette koskaan olisi koskaan menneet kihloihin tai naimisiin hänen kanssaan. Minä olisin. Minä olen erilainen kuin te. Minä en ole te!” Tessa nousi ylös ja yritti vaientaa päässään pienen äänen, joka väitti aivan muuta.
”Juuri heidän takiaan me erosimme, Tess”, hän sanoi kuivasti Tessan päässä. ”Ainakin osittain.” Tessa ärähti äänelle vastalauseen ja kumartui keräämään ostoskassinsa lattialta.
”Minä tulen ehkä takaisin, kun tarvitsen taas kunnon teetä. Nähdään!” Tessa kivahti Rinalle ja kopisteli ulos ovesta.

Peter istui jäykkänä rumassa hotelliravintolassa ja yritti kuunnella mielenkiintoisen näköisenä herra Speedin kertomusta taikaministeriön tuoreimmista töppäilyistä. Herra Speed ei näyttänyt olevan taikaministeriön innokkain ihailija, eikä Peter viitsinyt mainita, että hänen isänsä oli yksi taikaministeriön uskotuista miehistä. Peter hymyili nopeasti Stephanielle, joka tapitti autuaana takaisin. Peter kallisti päänsä nopeasti takaisin herra Speedin suuntaan ja puri hampaitaan yhteen, ettei olisi haukotellut. Stephanien isä oli ehkä Peterin tunteman maailman kuivin tyyppi.
Tytön äiti sen sijaan oli Peterin maailman hiljaisin. Nainen ei ollut puhunut mitään koko tapaamisen aikana, jota oli kestänyt jo ties kuinka kauan, siltä Peteristä ainakin tuntui. Rouva Speed istui Stephanien vieressä ja hymyili silloin, kun ei olisi pitänyt. Nainen tuijotti raukeasti välillä lattiaa välillä Peteriä. Peter ei pitänyt siitä ollenkaan vaan tunsi olonsa vaivautuneeksi.
Kun tapaaminen vihdoin oli ohi, Peter tunsi tarvitsevansa jotain piristävää, jotta pystyisi toipumaan kuolettavasta kohtaamisesta. Hän ei enää ollenkaan tiennyt, miksi seurusteli Stephanien kanssa. Tyttö mahtoi olla kamala kiduttaja, kun vei poikaystävänsä tapaamaan vanhempiaan.
Peterin onneksi Stephanie halusi viettää laatuaikaa yksin vanhempiensa kanssa, joten poika sai livahdettua yksin pois käteltyään ensin herra Speedia. Peteristä tuntui, ettei hänen kätensä tulisi toipumaan hyökkäyksestä lähiaikoina.

Poika kiirehti pitkin katua kohti Kolmea luudanvartta, josta uskoi löytävänsä järjellistä juttuseuraa. Peter ei tullut pettymään työntäessään oven auki. James ja Sirius istuivat nurkkapöydässä yhdessä Rohkelikon huispausjoukkueen jäsenten Anican ja Sarahin kanssa.
Peter tilasi itselleen kaksi kermakaljaa ja suuren jäätelöannoksen ja marssi pöytään muiden seuraksi. Muut katsoivat häntä: Sirius ja James odottavina, Anica ja Sarah lähinnä vilkuillen Peterin tilauksiin.
”Minä ansaitsen tämän”, Peter kuittasi tyttöjen katseen.
”Niin paha, vai?” James kysyi myötätuntoisena ja upotti oman lusikkansa Peterin annokseen. Peter hätisteli ylimääräiset kädet jäätelöstään ja pisti lusikallisen minttusuklaajäätelöä suuhunsa. Jäätelö viilensi ihanasti kuumat sanat, joita Peterin kurkkuun nousi. Vastaukseksi Jamesin kysymykseen hän tyytyi vain nyökkäämään.
Kukaan ei jatkanut aiheesta, vaan muut antoivat Peterin tuhota rauhassa jäätelöään keskittyen itse keskusteluun, joka oli jäänyt kesken Peterin saapuessa. Meneillään näytti olevan jonkinnäköinen huispaustaktiikkaneuvottelu. Anica ja Sarah selittivät juuri Rohkelikon joukkueen vahvoja puolia Siriukselle. James sen sijaan tuijotteli Anicaa hiljaisena ja kallisteli päätään puolelta toiselle.
”Sinulla on eriväriset silmät”, poika päätti lopulta todeta. Anica käännähti hämmentyneenä Jamesin puoleen.
”Mitä?”
”Sinun silmäsi. Ne ovat eriväriset”, James toisti ja tarkasteli nyt tytön silmiä tarkemmin, kun tämä oli kääntynyt katsomaan poikaa suoraan. Anica irvisti.
”Joo, minä tiedän.” Anican ääni oli sangen kyllästynyt. Silmistä oli varmasti huomautettu ennenkin: ehkä kyllästymiseen asti.
”Hassua. En ole koskaan nähnyt mitään tuollaista”, James tuumi Anicalle.
”Katso tänne”, Sirius vaati ja tarttui Anican leuasta kiinni. Anican huulet puristuivat yhteen Siriuksen käden voimasta, ja tytön kasvot vääntyivät.
”Kuule, ei tarvitse ruveta kovakouraiseksi”, Anica pihisi huultensa raosta. Ääni kuulosti hassun vääristyneeltä.
”Niin, Anturajalka, älä lähentele pelaajiani”, James komensi.
”Niin”, kuului ääni pöydän vierestä. ”Älä lähentele häntä, S.” Nora seisoi kädet puuskassa Siriuksen tuolin vieressä ja irvisti Siriukselle, joka päästi irti Anican leuasta. ”Tuo on ehkä säälittävin iskuyritys, jonka olen nähnyt. Hummelitkin toimivat paremmin.”
Sirius tapitti Noraa viattomasti. ”Anicalla on eriväriset silmät”, poika kertoi kiltisti.
”Niin minä kuulin”, Nora naurahti ja veti itselleen tuolin. ”Mikä maku, Pete?”
Peter veti kätensä suojelevasti jäätelönsä ympärille.
”Älä yritä. Tämä on minun. Minä jouduin kestämään kolmen tunnin esitelmän taikaministeriön töpeksinnästä”, Peter valitti ja karkotti Noran käden pois. Noran onnistui seivästämään palan jäätelöä Siriuksen lusikkaan ennen häätöä, ja tyttö jäi nautinnollisesti sulattelemaan saalistaan.
”Minä tapasin Stephenin Hunajaherttuassa ja jouduin kuuntelemaan puolen tunnin mittaisen ylistyspuheen rohkeudestani. Monikaan tyttö ei kuulemma värjäisi hiuksiaan valkoisiksi.”
Peter mietti hetken ennen kuin työnsi annostaan lähemmäs Noraa.
”Jaetaanko?”

Laura puhui, Remus pysyi hiljaa eikä kuunnellut. Siten eteni kaksikon päivä. Remuksen oli räpyteltävä silmiään auki ja toisinaan nipistettävä itseään, että varmasti pysyisi hereillä. Miten hän ei ollut ennen tajunnut, miten kuolettavan tylsä Laura oli? Miksi hän tosiaan kidutti itseään? Olisi paljon helpompaa olla yksin. Mutta silloin olisi joutunut keksimään jotain tekemistä. Olisi keksittävä jokin muu korvike Emilylle. Remus ei halunnut uutta korviketta. Hän oli kyllästynyt korvikkeisiin.
”Paul kertoi, että hän ja Astrid viettävät häitään jouluna, kun mekin pääsemme mukaan”, Laura selitti parhaillaan. Puhuiko tyttö ikinä kenestäkään muusta kuin Paulista, Remus ihmetteli itsekseen, mutta nyökkäsi ja hymähti vastaukseksi Lauralle.
”Mitä sinä teet jouluna?” Laura kysyi sitten, ja Remus alkoi aavistella pahaa. ”Tarkoitan vain, että minusta olisi kiva esitellä sinut vanhemmilleni”, Laura varmisti Remuksen pelot. Poika mietti äkkiä läpi vaihtoehtonsa. Jos hän sanoisi, ettei voisi tulla, Laura ehkä suuttuisi ja jättäisi hänet rauhaan. Jos hän lähtisi, hän tulisi luultavasti kokemaan ennenaikaisen kuoleman.
”Minä olen sopinut jouluksi muuta”, Remus valehteli kiireesti ja hämmästyi, miten luonnostaan valhe tuli. ”Olen pahoillani”, hän lisäsi vielä, vaikkei ollutkaan.
”Ei se mitään”, Laura sanoi Remuksen harmiksi. ”Ajattelinkin, että kysyn liian myöhään. Joku toinen kerta sitten.”
Varmasti, Remus ajatteli kyynisesti, sitten, kun helvetti jäätyy ja sulaa uudelleen.

Lily ja Emily olivat jättäneet Gabriellen ja Romeon keskittymään rauhassa toisiinsa ja lähteneet koluamaan Tylyahon tuttuja kauppoja. Emily halusi aina ostaa joululahjat tarpeeksi ajoissa, sillä tyttö vihasi stressiä joulun alla, ja Lily oli lupautunut raahautumaan mukaan katsomaan, josko löytäisi jotain ostettavaa.
Tytöt tutkivat vaatetankoja Emilyn inhokkikaupassa Rokokoossa. Lilynkin makuun Rokokoon vaatteet olivat liian imeliä ja röyhelöisiä, mutta Emilyn äiti rakasti vaaleita värejä ja tyttömäisyyttä, joten Emilyn oli aina joulun alla pakko raahautua sisään Rokokoohon.
”Mitä sanot tästä?” Emily nosti esiin vaaleanpunaisen, röyhelöisen hirvityksen, joka muistutti suuresti yli koristeltua marenkikakkua.
”Minusta tuntuu, että Rebecca ei oikein pitäisi noista röyhelöistä”, Lily arveli. Emily katsoi röyhelöitä inhoavana.
”Totta, äiti vihaa röyhelöitä”, tyttö totesi ja pisti vaatteen takaisin paikalleen. ”Äiti on aina niin ongelma. Minä en ikinä tiedä, mitä ostaisin hänelle.” Emily sukelsi takaisin vaatemereen ja jatkoi valitustaan niille. Lily katseli ystävänsä sätkiviä käsiä. Emily näytti olevan joka hetki yhä enemmän imelyyteen tukehtumisvaarassa.
”Miten olisi välillä jotain muuta kuin vaatteita?” Lily ehdotti ja tarkasteli keltavalkoisia housuja, joihin oli ommeltu punaisia sydämiä. ”Eikö täällä ole mitään normaalia? Ei Rebecca näin repäisevä ole.”
Emilyn pää pisti esiin yhtä suurta vaahtokarkkia muistuttavasta kasasta. Tyttö pureskeli huultaan. ”Mitä muuta minä hänelle ostaisin?”
”Mikset vain kysy, mitä hän haluaa?” Lily ehdotti. Niin hän itse toimi vanhempiensa kanssa, jos lahjaongelma alkoi kasvaa liian suureksi. Vanhemmat kertoivat mielellään toivomuksiaan myös kysymättä, koska hekin halusivat saada jotain tarpeellista turhan sijaan. Emilyn äiti ei selvästi toiminut samalla tavalla.
”Minä tiedän ihan hyvin, mitä hän haluaa”, Emily tuhahti vastaukseksi ja taisteli itsensä irti vaahtokarkista. ”Hän haluaa Remuksen.”
”Eikö sinun äitisi ole vähän liian vanha Remukselle?” Lily kysyi ja nosti heleän vihreää paitaa ehdottavasti ylemmäs. Emily pudisti päätään paidalle.
”Ei, kun hän haluaa, että minä ja Remus sopisimme välimme.”
”Ai”, Lily töksäytti. Se olisi maailman helpoin lahja toteuttaa.
”Äiti ei koskaan ehtinyt tavata häntä”, Emily mutisi toisen vaatekasan uumenista. ”Remus on ehkä ainoa asia, josta olemme eri mieltä.” Tyttö tunki esiin vaatteiden keskeltä ja pyyhki näkymättömät pölyhiukkaset pois vaatteistaan. ”Mennäänkö etsimään jostain muualta?”

Tytöt kävelivät pitkin Tylyahon sivukatuja. Sade oli iltaa kohti lakannut, mutta maa oli yhä liejuinen, ja he joutuivat tuon tuostakin väistelemään vesilätäköitä ja velliytynyttä maata. Emilyn käsi oli taskussa, ja Lily tiesi, että tyttö piti taikasauvansa ulottuvillaan lakkaamatta. Emily yritti näyttää rennolta ja nauraa Lilyn kepeälle jutustelulle. Mutta Lily tiesi, että Emily oli huolestunut: että tyttö piti kiinni äitinsä varoituksista isänsä varalta. Emily halusi uskoa hyvän voittoon, mutta ei voinut silti olla olematta varovainen. Lily nopeutti askeliaan halukkaana pääsemään takaisin pääkadulle. Emilykin tuntisi olonsa turvallisemmaksi, kun ympärillä oli enemmän ihmisiä.
He kävelivät ohi CeCe’sin, joka oli tavallisen näköinen kahvila kadun varressa. Lily ei muistanut koskaan käyneensä sisällä kahvilassa. Se oli aina vaikuttanut jotenkin liian hienostelevalta ja kylmältä verrattuna Kolmen luudanvarren lämpimään tunnelmaan. Lily yritti tirkistää ikkunasta sisään nähdäkseen, oliko siellä ketään tuttuja. Hän erotti juuri ja juuri Remuksen ja Lauran yhdestä nurkkapöydästä. Emilykin katsoi kiinnostuneena sisälle, ja Lily tiesi, että päivä olisi vähintäänkin pilalla, jos tyttö näkisi kaksikon.
”Voi, katso noita pilviä! Alkaakohan taas sataa”, Lily huudahti ja osoitti summittaisesti taivaalle, joka onneksi oli pilvien peitossa. Hänen yrityksensä oli niin ilmiselvä, ettei Lily ihmetellyt, että Emily sen huomasi.
”Minä näin heidät jo, Lil”, Emily totesi eikä kääntänyt katsettaan CeCe’sin ikkunasta. ”Hän ei näytä onnelliselta”, tyttö jatkoi hiljaa, eikä Lilyn tarvinnut kysyä, kumpaa Emily tarkoitti.

Kuusikko poistui Kolmesta luudanvarresta vasta, kun ilta alkoi hämärtää. Peter ja Nora olivat tuhonnet yhdessä enemmän kuin vain pari jäätelöannosta ja liian monta kermakaljapulloa. Sirius oli pitänyt Noran ja Jamesin käskystä sormensa erossa Anicasta eikä ollut lähennellyt enää vaan tyytynyt tutkimaan Anican silmiä kauempaa.
James keskusteli vilkkaasti Anican ja Sarahin kanssa seuraavasta huispausottelusta ja harjoittelutaktiikoista. Sirius tarkkaili ystäväänsä, joka nauroi juuri Sarahin pelleilylle ja antoi Anican nojata olkapäähänsä. James toipui paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoa. Ainakin ulkoisesti poika vaikutti olevan ihan kunnossa silloin, kun ei joutunut suoraan näköyhteyteen Lilyn kanssa. Sirius oli ylpeä ystävästään.
”Vai mitä?” Nora kääntyi hänen puoleensa ja tuijotti häntä kysyvänä. Sirius tuijotti takaisin ja selvitteli kurkkuaan.
”Hän ei kuunnellut taaskaan”, Peter totesi ja jatkoi juttuaan Noralle. Nora ei kääntänyt katsettaan Peteriin vaan kallisti päätään Siriukselle. Siriuksen kulmat kohosivat odottavina: yleensä Noralla oli hyvä syy tuijottaa häntä. Nora ei sanonut mitään vaan kulki yhä eteenpäin katse Siriuksessa. Väistämätön oli edessä, ja pian Nora kompastuikin eteensä tulevaan lätäkköön. Sirius ojensi vaistomaisesti kätensä pitämään Noraa pystyssä.
Nora suoristautui, ja Siriuksen kädet valahtivat tytön vyötärölle. Muut olivat jatkaneet matkaansa: he olivat kaikki niin tottuneita Noran kompurointiin. Nora tapitti yhä poikaa. Hetki oli latautunut, vaikkei sen olisi pitänyt. Siriuksesta tuntui oudolta olla näin lähellä Noraa.
”Sinä tuoksut hyvältä”, Nora päätti rikkoa hetken, ja Sirius purskahti naurumaan ja työnsi Noran kauemmas.
”Sinä käytät minua hyväksesi”, poika valitti ja karkasi eteenpäin, kun Nora yritti nuuhkia lisää.
”Tietenkin!” Nora myönsi häpeilemättä. ”Mitä minä muuten sinulla tekisin?”
”Älkää hidastelko tai ei päästä ikinä takaisin linnaan”, James huusi kaksikon edestä, kun oli joutunut pysähtymään Anican sitoessa kengännauhansa. Nora ja Sirius kiirehtivät muiden luokse: Nora yhä virnuillen, Sirius valittaen.

Jamesista tuntui oudolta. Hän oli uneksinut Lilystä tyttöystävänään jo niin monta vuotta, että oli miltei unohtanut, että Tylypahkassa oli muitakin tyttöjä. Ja nyt, kun hän vihdoinkin oli päättänyt unohtaa Lilyn, olivat muut mahdollisuuden astuneet kuvaan odottamattomalla tavalla. James ei ollut aiemmin edes huomannut, kuinka hyvin viihtyi Anican ja Sarahin seurassa. Molemmat tytöt olivat hauskoja, molemmat huispaajia, molemmat pitivät hänestä ja ennen kaikkea molemmat viihtyivät hänen seurassaan yhtä hyvin kuin hän heidän. James ei tiennyt, miksei ollut ennen huomannut, kuinka mukava Anica oli. Oliko hän tosiaan ollut niin Lilyn sokaisema, kuten muut kelmit olivat aina sanoneet?
Anica nojasi hänen olkapäähänsä heidän kävellessään takaisin linnan. Toisella puolella Sarah nauroi helisevästi jollekin, mitä Anica oli juuri sanonut. Se kaikki tuntui niin oudolta. Hän ei ollut koskaan ajatellut ketään muuta kuin Lilyä. Kaikki muut tuntuivat oudolta. Anica, vaikka olikin huispaaja, rohkelikko ja täydellinen, tuntui oudolta.
”Carl on ihan varmasti kapteeni ensi vuonna”, Anica sanoi juuri Sarahille Jamesin yli. James käänsi päätään tyttöön päin.
”Odotatteko jo noin kovasti sitä, että pääsette minusta eroon?” hän kysyi. Anica tiukensi otettaan hänen käsipuolestaan.
”Ei tietenkään. Meille tulee hirveä ikävä lempikapteeniamme”, tyttö hymyili. ”Sinun täytyy tulla katsomaan jokaista peliä ensi vuonna.”
”Varmasti tulen”, James lupasi ja yritti olla ajattelematta ensi vuotta. Vuotta, jolloin hän ei enää olisi täällä. Vuotta, jolloin hänellä ei enää olisi huispausjoukkuetta tai tuvallista luihuisia kiusattavana. Ei McGarmiwaa, ei oppitunteja, ei Tylyahovierailuja, ei koulukavereita.
”Me ei tulla pärjäämään ilman sinua”, Sarah valitti. ”Reputa S.U.P.E.R:it!”
Jamesin mielestä ajatus oli houkutteleva: ylimääräinen vuosi turvallisessa Tylypahkassa. Liian kiehtovaa.
”Mistä vetoa, että te ette enää edes muista minua ensi kesän jälkeen!” James arveli ja nopeutti askeliaan halukkaana pääsemään kotoisan linnan turvaan illan kylmyyttä. ”Unohdatte kuin vanhan muodonmuutostutkielman sängyn alle lojumaan!”
Tytöt nauroivat hänen sanoilleen, ja James virnisti. Kukaan ei tulisi unohtamaan. Ei varmasti!


Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 23.7.08
« Vastaus #42 : Heinäkuu 28, 2008, 20:59:14 »
A/N: Täällä olen taas uuden osan kanssa! Aurinko paistaa ja hirveä kirjoitusinto päällä. Ratkaisin sisällä istumisongelman ja raahasin kannettavan ulos. Syvennyin Tylypahkaan niin täysillä, että taisin onnistua polttaa itseni (ei mitään uutta) :)
Kaura: No, katsotaan tajuavatko Emily ja Remus kaiken tarpeellisen ilman minun apuani.
kevinistä en voi oikein vielä sanoa mitään. Se on tällä hetkellä niin kiinni työssä eikä oikeastaan hirveän innokas tapaamaan Tessaa, joten saattaa ehkä vierähtää tovi ennen kuin saan raahattua sen paikalle (ehkä jopa valottamaan hieman Tessan tarinaa).
Seppele: Kiitos kommentistasi! Kiva kuulla, etteivät lukijat (ainakaan kaikki) ole vielä ihan kyllästyneitä tähän ;D

Seuraava osa onkin sellainen überväliluku, tosin hieman venähtänyt sellainen. Tavattoman sekavaa ja rikkonaista taas, mutta ainakin sain kaiken tarpeellisen kirjoitettua ylös. Antakaa anteeksi ja yrittäkää kestää. Minä painun nyt takaisin kirjoittamaan, painukaa te lukemaan ja kommentoimaan, jookos?
Kesän jatkoja!
-Del

30. luku – Tallennettu
28.11.1977

Vaikkei kukaan tiennyt, kuinka pitkä Yosumi oli, koska mies ei koskaan kävellyt, kukaan ei voinut silti sanoa, ettei mies ollut sanansa mittainen. Marraskuu oli lähestymässä loppuaan, ja vähintään suurin osa oli ehtinyt jo toivoa, että Yosumi olisi unohtanut painajaishuoneen ja sinne palaamisen. Toivo oli ollut sinällään turhaa, sillä joka tunti he olivat harjoitelleet mitä erilaisimpia loitsuja ja kirouksia, joista voisi olla hyötyä, kun he joutuisivat menemään takaisin huoneeseen ja kohtaamaan omat pelkonsa uudelleen. Yosumi jopa väitti, että järvisukelluksestakin oli ollut jotain hyötyä. Sirius oli varma, että järvestä ei ainakaan hänen tapauksessaan saisi mitään irti. Eiväthän muut kelmit sentään häntä yrittäneet hukuttaa siinä huoneessa.
”Kaikkein tärkeintä on, ettette usko sitä, mitä huone yrittää teille syöttää”, Yosumi humisi kattokruunun vierestä. ”Muistakaa tehtävänne niin kaikki menee hyvin. Älkää antako huoneen viedä teitä mukanaan.”
Helpommin sanottu kuin tehty, Sirius mutisi päässään ja väläytti säteilevän hymyn Noralle, joka yritti olla pureskelematta kynsiään. Noraa stressasi huoneeseen meno enemmän kuin heitä muita. Sirius ei ihmetellyt sitä, vaikkei tiennytkään, mitä Nora huoneessaan joutui kohtaamaan. Hän oli yleensä hyvä arvaamaan ja tässä tapauksessa hän arveli sen liittyvän jotenkin Ninaan.
”Yritä selvitä hengissä, Nor”, Sirius huikkasi, kun Yosumi viittoili häntä eteenpäin. Nora onnistui näyttämään hänelle kieltään, ja nauraen Sirius astui tumman huoneen syleilyyn.

Ensin oli aivan pimeää ennen kuin silmät ehtivät tottua hämärään. Ja juuri, kun hän alkoi hahmottaa ympäristöään, se muuttui. Pimeän, ahtaan huoneen paikalla oli kirkkaasti valaistu suuri sali. Sali oli täynnä ihmisiä, jotka kaikki tuijottivat opettajanpöydälle päin. Sirius räpytteli silmiään kirkkaassa valossa ja käänsi katseensa muiden mukana korokkeelle, jolla seisoi pitkä rivi lajiteltavia oppilaita. Oli koulunalkajaispitojen aika. Joka puolella Sirius näki odottavia kasvoja ja kuuli hurrausta, kun rivi edessä hupeni. Hän ei enää muistanut ollenkaan, mitä piti tehdä. Ei tämä ollut painajaista, tämä oli hauskaa. Tämä oli alkajaispito!
Rivi edessä oli kadonnut, ja nuhjuisen lajitteluhatun vieressä seisoi enää vain professori McGarmiwa virallisen ja ankaran näköisenä kuten aina ennenkin.
”Sirius Musta”, McGarmiwan haukkaääni kiiri salin yli. Kaikki vaikenivat, ja katseet kääntyivät Siriukseen. ”Herra Musta, on sattunut valitettava sekaannus, jonka vuoksi sinut on lajiteltu uudestaan. Siteeraan kunniakasta lajitteluhattuamme näin sanoessani: Herra Musta on pohjimmiltaan kuten muukin perheensä. En ole koskaan ollut väärässä, mutta nyt täytyy myöntää, että olen. Oli maailman suurin virhe tehdä herra Sirius Mustasta rohkelikko. Hän kuuluu Luihuisen jaloon tupaan tästä päivästä ikuisuuteen”, McGarmiwa pysähtyi ja katsoi ilkeästi Siriukseen päin. Luihuisen pöytä buuasi kuuluvasti uudelle tulokkaalleen, ja Sirius oli jähmettynyt paikoilleen. Mitä helvettiä täällä tapahtui? Ei häntä näin vain voitu siirtää Luihuiseen. Hän kuului Rohkelikkoon kelmien kanssa. Kelmit! Missä muut kelmit olivat? Siriuksen katse nuoli ympärillä olevia ihmisiä, jotka eivät näyttäneet tutuilta. Ympärillä ei istunutkaan tuttuja rohkelikkoja vaan kalpeakasvoisia luihuisia. Mitä helvettiä hän teki luihuisten tupapöydässä?
”Sinä olet yksi heistä nyt!” kuului ääni Siriuksen takaa. Hän kääntyi ympäri nähdäkseen, kuka puhui noin halveksivalla äänellä. James, Remus ja Peter seisoivat lattialla yhtenä ryppäänä kädet toistensa olkapäillä.
”Toivottavasti sinä ja Ruikuli olette nyt onnellisia yhdessä. Ruikuli ja Ruikuliina, miten somaa”, James pilkkasi nauraen. Siriuksen vatsa teki kuperkeikan ympäri. Miten James pystyi sanomaan tuollaisia sanoja? He olivat veljiä, olivat aina olleet. He olivat kiusanneet Ruikulia yhdessä. Sarvihaara ja Anturajalka, Anturajalka ja Sarvihaara: erottamattomat ystävykset, sieluveljet. Sirius oli varma, että oli tulossa hulluksi.
”Pidä hauskaa uuden perheesi kanssa”, Peter sanoi. ”Tappakaa kuraverisiä ja verenpettureita yhdessä. Voit vaikka aloittaa Norasta! Siinä vasta petturi, veljeilee kuraverisen kanssa.”
Siriuksen katse etsiytyi Noraan, joka seisoi vähän matkan päässä yhdessä Lilyn ja Emilyn kanssa.
”Ei, aloita itsestäsi, jos haluat pettureita tappaa!” James irvi. ”Jätä tyttöystäväni rauhaan!”
Kumpaa James tarkoitti tyttöystävällään, Sirius ajatteli ja tunsi paniikin pikku hiljaa tiukentavan otettaan, Noraa vai Lilyä?
”Muistakaa tehtävänne!” joku hymisi jostain ylhäältä. Siriuksen keskittyminen Jamesista ja muista herpaantui. Tehtävä? Mikä tehtävä? ”Älä anna huoneen viedä sinua”, ääni jatkoi. Huone, tehtävä! Sirius alkoi muistaa jälleen. Tapahtumat alkoivat saada jotain järkeä.
”Te ette ole aitoja!” Sirius vakuutti itselleen nostaessaan taikasauvaansa ylemmäs. Hän yritti olla ajattelematta liikaa. ”Teihin ei voi sattua. Te ette ole – SATUTUS!” Sirius karjaisi viimeisen sanan ja heitti kirouksen päin Jamesia itseinhon vallassa. Hän ei ole oikea, hän ei ole Sarvihaara, häneen ei voi sattua, Sirius todisteli itselleen, kun James lyyhistyi maahan kirouksen voimasta. ”Satutus, satutus!” Remus ja Peter romahtivat samaan kasaan. He eivät ole oikeita, Sirius huusi itselleen katsoessaan ystäviään, heihin ei satu!
Vähä vähältä odottamaton kirkkaus peitti Siriuksen alleen, eikä hän nähnyt enää mitään, ei tuntenut enää mitään.

Kun Sirius jälleen näki ympärilleen, suuri sali ja luihuisten tupapöytä olivat poissa. Hän oli tutussa makuusalissa yhdessä kelmien kanssa. He nauroivat iloista, onnellista naurua, kelminaurua. Neljä ystävystä, neljä muskettisoturia, neljä erottamatonta… Eikä yhtään petturia!
Sirius olisi voinut istua siinä huoneessa loputtomiin, mutta juuri, kun kaikki alkoi tuntua liian hyvältä, jossain Jamesin takana aukeni ovi, kutsuvasti. Hän nousi huokaisten ylös, läppäsi vielä Jamesin kättä ennen kuin painui ulos ovesta.
”Hyvää työtä, herra Sirius”, Yosumi tervehti häntä, kun hän yritti astella tyylillä ulos huoneesta. Hän nytkäytti päätään kattoon Yosumille, joka teki sulkakynä heiluen muistiinpanoja pitkälle paperiliuskalle. Luokkahuone tuntui jotenkin ankealta sen makuusalikohtauksen jälkeen. Siriuksen katse kiersi huonetta, joka oli puolillaan oppilaita.
”Anturajalka selvisi hengissä”, Peter hihkaisi juuri Remukselle, joka konttasi lattialla. Remus kohotti päätään ja hymyili Siriukselle. Sirius virnisti takaisin.
”Helppoa kuin Ruikulin kiusaus, eikö?” Peter kysäisi, kun Sirius tuli lähemmäs. Sirius nyökkäsi vahvistaen ystävänsä sanat.
”Hukkasitko jotain?” hän kysyi ystävällisesti, kun Remus jatkoi päätöntä konttailuaan ympäriinsä.
”Ei kun hän muuten vain leikkii pölynimuria”, Peter tuhahti.
”Mikä se pölynimutin juttu on?” Sirius kysyi, vaikkei häntä oikeastaan edes kiinnostanut.
”Pölynimuri”, Peter korjasi. ”Jotain jästien siivousjuttuja.”
”Leikitkö sinä imutinta vai onko tuohon joku kunnon syy?” Sirius tiedusteli istuessaan Peterin viereen pulpetille. Remus konttaili hetken ennen vastaamistaan.
”Sarvihaara jätti – tuossa se on!” Remus poimi lattialta jotain, joka näytti rusinalta, ja suoristautui juuri ajoissa, kun James kompuroi ulos yhdestä luokan takaosan ovista.
”Sarvihaara”, Sirius aloitti ja noukki esineen Remuksen kädestä ja tiiraili sitä kriittisesti. ”Miksi tämä näyttää ihan rusinalta?”
”Siksi, että se on rusina”, vastasi James ja käveli lähemmäs poikia.
”Miksi sinä kanniskelet rusinaa mukanasi?”
”Koska – Älä nyt hullu syö sitä!” James kiirehti pelastamaan rusinan Siriuksen otteesta. Sirius sulki pettyneenä suunsa.
”Minä pidän rusinoista!” hän protestoi.
”Tiedän, mutta sinä et halua kaljuuntua”, James sanoi ja pudotti rusinan huolellisesti taskuunsa. Kolme neljäsosaa kelmeistä näytti siltä, ettei pysynyt ensimmäisen osan perässä.
”Tiedättekö, mitä Ruikuli löytää tänään lautaseltaan?” James uteli vihjailevasti.

Kun viimeinenkin oppilas, tässä tapauksessa Nora, oli päässyt ulos huoneesta, Yosumi taputti käsiään ja leijaili pari jalkaa alemmas, jotta oppilaiden olisi helpompi katsoa häntä. Mies näytti tavoistaan poiketen erittäin iloiselta ja ilmiselvästi tyytyväiseltä.
”Onneksi olkoon”, Yosumi aloitti humisten. ”Te teitte sen.” Mies pysähtyi kumartamaan onnitteluiksi moneen eri suuntaan. ”Tosin vain kaksi ihmistä pärjäsi ilman hienovaraista muistutusta minun puoleltani, mutta siitä huolimatta kelpo suoritus. Nyt voimme hyvillä mielin jatkaa eteenpäin opetussuunnitelmassamme.” Kun Yosumi näytti olevan sanonut kaikkein tärkeimmän asian, onnittelut, kaikkien huomio tuntui herpaantuvan. Oppilaat alkoivat mutista hiljaisella äänellä ja vaihtaa huonekuulumisiaan. Yosumi yritti olla välittämättä puheesta, mutta, kun äänitaso nousi sallittua korkeammaksi, mies rykäisi partaansa.
”Hiljaisuutta, kiitos. Saatte vaihtaa kuulumisianne vapaasti tunnin jälkeen, mutta nyt arvostaisin, jos kuuntelisitte sanomaani ja ehkä kopioisitte pari lausetta taululta.”
Sirius kaivoi vaivalla esiin sulkakynänsä ja kastoi sen huolellisesti musteeseen ennen kuin kääntyi taas Jamesin puoleen ja jatkoi keskustelua siitä, mihin oli hetki sitten jäänyt, nyt vain niin hiljaa, ettei Yosumikaan voinut sitä kuulla. James tuijotti herkeämättä taululle ja näytti hyvin keskittyneeltä, ja pojan huulet tuskin liikkuivat, kun hän esitti vastauksen Siriuksen kysymykseen. Sirius virnisti. He olivat jo niin hyviä tässä, että taitavimmallakin opettajalla oli vaikea saada heitä kiinni jutustelusta tunnilla. McGarmiwa oli ehkä ainoa, joka vielä pystyi siihen Amalian ohella tietysti. Mutta Amalialla oli vuosien kokemus heistä kahdesta, joten sitä ei oikeastaan voinut edes laskea mukaan. Mutta McGarmiwalle täytyi kyllä kohottaa hattua. Se nainen oli taitava!
” – ja tammikuussa siirrymme tuliperäisiin taikoihin, ja opimme niiden tehokasta käyttöä itsepuolustuksessa. Minun täytyy sanoa, etten odota sitä kovin innokkaana, koska tulitaikojen yhteydessä tuppaa sattua monenmoisia polttavia tilanteita”, Yosumi hymisi hivenen kauemmin tällä kertaa ehkä korostaakseen vitsiään. Sirius virnisti Jamesille rennosti. Yosumin vitsit eivät olleet mitenkään kekseliästä laatua.

Naurunpurskahdukset raikuivat suuressa salissa myöhemmin lounasaikaan. Kaikkien katseet oli suunnattu luihuisten tupapöytään, jossa yhden jos toisenkin oli vaikea peitellä hymyään. Severus Kalkaros istui katseiden ristitulessa ja katsoi rasvaisia hiuksiaan, jotka olivat pudonneet lattialle, joka ainoa haiven.
Jamesin oli vaikea hillitä itseään tarpeeksi, jotta olisi voinut katsella huvittavaa näytöstä. Naurunkyyneleitä valui silmistä liian tiuhaan tahtiin. James kuivaili kyyneleitään Siriuksen paitaan.
”Sinä olet nero!” Sirius nikotteli parhaillaan hänelle.
”Tiedän”, hän vastasi. ”Kuutamo, sano, että sinulla on kamera mukana!”
”Minulla on kamera mukana”, Remus virnisti tottelevaisesti ja kumartui kaivamaan kojeen ulos laukustaan. Remuksen ryhtyessä ikuistamaan ikimuistoista tapahtumaa James tiiraili vettynein silmin ympärilleen ja tavoitti Alyssan katseen. Tyttö nyökkäsi hänelle, ja vaikka Jamesista tuntui tyhmältä nyökätä takaisin, hän teki sen silti. Alyssan suu suli hymyyn. James virnisti nopeasti ja jatkoi etsintäänsä. Hän löysi etsimänsä tytön istumasta tavalliselta paikaltaan Rohkelikkopöydän päästä. Anica istui Sarahin ja Carlin kanssa ja nauroi yhdessä muun koulun mukana kaljuuntuneelle Kalkarokselle. James myhäili tyytyväisenä itsensä. Lisää tällaisia tempauksia ja kelmien nimi olisi kuolematon. Ehkä se oli jo nyt, mutta koskaan ei voinut olla liian varma. James käänsi katseensa Anicasta luihuisten pöytään, kun alkoi näyttää siltä, että Anica oli liian kiireinen nauramaan huomatakseen mitään muuta. Kalkaros tuijotti järkyttyneenä lattialla lojuvia hiuksiaan ja näytti sopivan vihaiselta. James piti siitä. Vihainen katse takaisi kostoyrityksen, ja kostoyritys takasi lisää hauskuutta ja mielekästä tekemistä.

James nojaili tyrmän seinään ja odotti taikajuomatuntia alkavaksi. Kalkaros oli ehtinyt hyppytunnilla käydä sairaalasiivessä kasvattamassa hiukset takaisin päähänsä, mutta Jamesista uudet hiukset olivat jo vähintään yhtä rasvaiset kuin vanhatkin. Sääli, olisi ollut mukava nähdä vaihteeksi Ruikuli, jolla oli puhtaat hiukset, James tuumi. Tai no, mukava Ruikulia ei ollut ikinä nähdä olivatpa tämän hiukset millaiset tahansa.
James tunsi Siriuksen liikahtavan levottomana vierellään. Hän käänsi katseensa äkkiä muualla. Olisi hänkin ollut levoton, jos olisi nähnyt Siriuksen tuijottelemassa Ruikulia samoin kuin hän oli äsken tuijotellut. Jamesin katse osui Lilyyn, joka nauroi Emilyn kanssa käytävän toisessa päässä. Nora seisoi tyttöjen vieressä eikä nauranut vaan piti silmiään kiinni siihen malliin, että James tiesi tytön taistelevan hiusten värin vaihtumista vastaan. Jamesin katsellessa Lilyn laski kätensä ystävänsä olkapäälle ja kiinnitti Jamesin huomion jälleen itseensä. Lily ei edes katsonut minuun, kun Ruikulin hiukset putosivat, James mietti. Lily oli muuttunut enemmän kuin James halusi edes ajatella. Lily ei ollut enää sama ihminen kuin pari vuotta sitten. Tai sitten tyttö vain vihasi häntä niin paljon enemmän kuin pari vuotta sitten. Entinen Lily olisi tullut huutamaan hänelle heti tilaisuuden tullen. James pystyi melkein kuulemaan Lilyn huudon päässään: ”Hän ei ole tehnyt sinulle mitään. Miksi sinun pitää tehdä noin?” Ja James pystyi melkein kuulemaan 15-vuotiaan itsensä vastauksen: ”Lähde ulos kanssani ja jätän Ruikulin rauhaan.” Ihan niin kuin silloin yhtenä päivänä järven rannassa, ihan niin kuin ennen. Kaikki oli muuttunut sen päivän jälkeen. James oli luullut, ettei Lily voisi vihata häntä yhtään enempää kuin silloin. Mutta nyt hän tiesi paremmin. Ja nyt hän ei enää välittänyt siitä, kuinka paljon Lily häntä vihasi. Tai niin hän ainakin itselleen uskotteli.
”Sisään ja suojavaatteet päälle, olkaa hyvä”, mummin ääni kuului tyrmän ovelta. Jamesin katse kirkastui, kun hän marssi sisään Siriuksen perässä. Myrktonkattilat porisivat jo omilla paikoillaan, ja mummin teräksinen ääni maalaili varoituksia ja ohjeita joka puolelle.
James puki pika pikaa suojavaatteet päälleen ja napsautti viimeiseksi hengityssuojaimen paikoilleen. Kirja avautui oikealta sivulta, ja James kumartui lukemaan ohjeita ja keskittyi täysin työhönsä.

Mummi kähähteli edessä niin epäaidosti, että Jamesin oli pakko nostaa katseensa tarkistamaan, ettei mitään ollut vialla. Mummi hymyili hänelle tuttua hymyä, joka näytti enemmän virnistykseltä kuin normaalilta, kauniilta hymyltä. James virnisti takaisin ja irrotti otteensa omasta kattilastaan, jota oli juuri kohentamassa paremmalle tulelle.
”Kuunnelkaapa sitten kaikki!” mummi sanoi määrätietoisella äänellä. Yksi toisensa jälkeen irrotti katseensa tarkoin tehdystä liemestä Amaliaan, joka seisoi pöytänsä takana kanariankeltaisessa kaavussa. ”Kuten jo olen varmasti sanonut, myrkton on erittäin herkkä liemi, jonka valmistuksessa täytyy olla erittäin tarkka. Ohjeita täytyy noudattaa pilkulleen, ja se tarkoittaa, että kahden päivän päästä liemeen pitää lisätä tsirppimehu ja pari muuta hieman merkityksetöntä ainetta. Joten teidän kannaltanne ikävä kyllä minun on pidettävä lauantaina ylimääräinen liemitunti. Tulette tänne kahdessa eri ryhmässä, koska nyt eletään liemen valmistuksessa erittäin räjähdysherkkää aikaa, enkä voi ottaa mitään riskejä. Ensimmäiset tulevat kymmeneltä, toiset kello 12. Kymmeneltä tulevat aakkosjärjestyksessä aasta alkaen kaikki aina – ”, mummi tutki nimilistaa hetken ennen kuin jatkoi, ” – Jamesiin saakka, loput kello 12. En salli koskaan myöhästelijöitä, mutta lauantaina vielä vähemmän. Turvallisuus ennen kaikkea, tapasi eräs tuttuni sanoa. Kaikki ymmärsivät asiani? Hyvä. Jättäkää liemenne taas tulelle ja suojavaatteenne siististi naulaan ja poistukaa hyvässä järjestyksessä, kiitos. Näemme taas lauantaina.”

Nora istui tuijottamassa ruutua, jolla Lily suuteli Jamesia kerta toisensa perää. Suurin osa otoksista oli mennyt täydellisesti metsään, mutta se yksi ainoa, joka oli onnistunut, oli täydellinen. Nora oli iloinen saadessaan vihdoin viimeisenkin kohtauksen laitettua kuntoon. Sirius oli häipynyt jo tunteja sitten syömään ja oli pyytänyt Noraakin mukaansa, mutta Nora ei tahtonut syödä. Päässä takoi taas siihen malliin, että kohta olisi pakko raahautua hakemaan matami Pomfreylta päänsärkylientä ja mennä nukkumaan paha olo pois. Nora oli iloinen siitä, että pääsisi vihdoinkin eroon valkoisista hiuksista. Mikä tahansa muu väri olisi parempi. Mutta se koettelemus, joka pitäisi kestää ennen sitä, tulisi olemaan helvetillinen: pahempi kuin tavallisesti aina, kun hiukset olivat valkoiset.
Nora pysäytti kuvan ja kumartui vaihtamaan tallennuskiveä. Kai hän vielä ehtisi katsoa, mitä sillä ylimääräisellä kivellä, josta kukaan ei tiennyt mitään, oli. Ylimääräisiä kiviä oli ollut alussa aikamoinen kasa, mutta Sirius oli uhrannut puolelle niistä yöunensa, ja Nora oli lupautunut tehdä saman toiselle puolelle. Hänellä oli enää yksi kivi katsomatta, ja se saisi luvan sisältää vain lyhyen pätkän materiaalia, koska hän halusi saada kaiken valmiiksi ennen kuin joutuisi lähtemään. Nora napautti taikasauvallaan ensin kiveä sitten ruutua.
Ruudulle ilmestyi kuva tyhjästä ala-aulasta. Remuksen todellakin olisi pitänyt olla huolellisempi ruutujensa kanssa, Nora mietti tuijottaessaan kuvaa, jossa ei ollut mitään muuta kuin tyhjä aula. Nora oli jo pysäyttämässä kuvan ja nakkaamassa kiven käyttämättömien kivien joukkoon, kun kuvaan ilmestyi Jamesin pää ja vähän sen perään Lilyn.
”Ja tässä minä”, Lilyn ääni kuului ruudulta, ja Nora kohensi asentoaan. Mikä salainen tapaaminen tämä oli?
”Ja tässä sinä pysäytät minut”, James jatkoi Lilyn sanoja. Noraa alkoi hymyilyttää. Tämähän oli mielenkiintoista.
”Ja tässä me suutelemme.”
”Niin suutelemmekin.”
”Oletko –?”
”Shh”, Lily keskeytti, ”tuo ei kuulu kohtaukseen.”
”MERLIN, LILY! Tuosta sinä et ole koskaan kertonut mitään!” Nora huusi ruudulle ja suutelevalle parille. Mitä helvettiä tämä oli? Lily oli mennyt suutelemaan Jamesia – sangen halukkaasti kuvasta päätellen – eikä ollut kertonut siitä hänelle. Lily oli suudellut Jamesia. Ja Nora oli kuvitellut todistavansa seuraavana päivänä kaksikon ensisuudelmaa.
”Helvetti, Lily!” Nora manasi ja pysäytti kuvan. Kiven hän sujautti huolellisesti taskuunsa ja kiirehti ovelle. Päänsärky sai jäädä toiselle sijalle, kun Nora lensi kohti Rohkelikkotornia vaatimaan selitystä.

Lily ja Emily olivat saaneet käsiinsä listat Tylypahkan kaikista oppilaista. Listan saaminen oli lähinnä Lilyn johtajaoppilaspaikan ansiota yhdistettynä Emilyn suostuttelukykyyn ja hyvään muodonmuutostutkielmaan. McGarmiwakaan ei ollut loppujen lopuksi aivan taipumaton.
Tytöt olivat vetäneet rajansa viidenteen luokkaan. Sitä nuoremmat pojat olivat ehdottomasti liian nuoria, oli Emily päättänyt. Pois oli karsiutunut myös suurin osa luihuisista, ja kaikki seurustelevat pojat. Jäljelle oli monen tunnin pähkäilyn jälkeen jäänyt vain kourallinen potentiaalisia ehdokkaita.
”Tämä on toivotonta”, Lily puuskahti katsoessaan listaa, jossa komeili tasan kolme nimeä. Emily nyökkäsi tuijottaen samaa listaa.
”Ja minusta jotenkin tuntuu, että Jacobilla on jo jotain meneillään sen kuudesluokkalaisen tytön kanssa”, Emily mutisi ja veti Jacobin nimen yli listalta.
”Joten ketä meille jää jäljelle?” Lily kysyi ja katsoi paperia. ”Colin Smith ja Carl Betto.”
”Kummatkin huispaajia, mikä ei tiedä hyvää”, Emily huokaisi. ”Tuskinpa heillä on aikaa kiinnostua tytöistä. Mutta ihan sama. Kumman sinä haluat?”
Lilyä alkoi naurattaa Emilyn sanat. ”Me ollaan tosi epätoivoisia.”
”Totta”, Emily hymyili. ”Mutta yrittänyttä ei laiteta. Minä otan Carlin. Lyödäänkö vetoa siitä, kumpi saa kalastettua nopeammin?”
”Minä en lyö vetoa”, Lily muistutti nauraen ja ympyröi itselleen paperista Colinin nimen.

Lilyn ja Emilyn naurun keskeytti Nora, joka syöksyi huoneeseen holtittoman näköisesti. Tyttö piti toisella kädellään kiinni otsastaan ja piteli toisessa kädessään jotain, joka näytti yhdeltä Remuksen kuvauskivistä. Nora näytti kiihtyneeltä ja sangen huonovointiselta. Ne kaksi tunnetta eivät sopineet yhteen, sen Emily ja Lily hyvin tiesivät. Kaikki kiihtymyksen tunteet vain pahensivat Noran huonoa oloa.
”Lily Evans! Mitä helvettiä sinä olet tehnyt ilman minua?” Nora kiljui. Lily kompuroi ylös lattialta ja näytti hämmentyneeltä.
”Mitä minä olen tehnyt ilman sinua?” tyttö kysyi uteliaana tietämään, mikä sai Noran noin kiihdyksiin.
”Sinä suutelit Jamesia”, Nora ulvoi. Lily ei seurannut ystävänsä ajatusta. Nora ei ollut hidas ihminen. Kai tytön olisi jo tähän mennessä pitänyt tajuta, mitä hän oli kuvauksissa tehnyt Jamesin kanssa.
”Olisitko sinä halunnut suudella Jamesia minun kanssani?” Lily kysyi kulmiaan kohotellen. Nora heilutteli käsiään turhautuneena.
”Minä olisin halunnut nähdä ensisuudelmanne!” tyttö jatkoi ulvontaansa ja miltei pomppi turhautumisesta paikallaan.
”Sinähän näit sen”, Emily sanoi keräillen papereita lattialta. Lily vaihtoi painoa jalallaan ja alkoi aavistella pahinta.
”Niin”, Nora myönsi. ”NAUHALTA! Mikset sinä kertonut, Lily?”
Nyt oli Emilyn vuoro näyttää hämmentyneeltä, kun taas Lily näytti puhtaan katuvalta.
”Minä en tiennyt, mitä olisin sanonut. Se tuli niin äkkiä”, Lily mutisi hiljaa. Nora lopetti huitomisen ja astui askeleen lähemmäs lähintä seinää ja otti siitä tukea.
”Seuraavan kerran, kun teet jotain tuollaista, kerrot minulle, ettei minun tarvitse katsoa sitä nauhalta”, Nora huokaisi ja nielaisi vaikeasti. ”Minä – Minulla on –” Tyttö ei onnistunut saamaan änkytyksensä lisäksi suustaan ulos kuin sanan sairaalasiipi.
”Mentiin, Nor”, Lily tarttui Noraa vasemmasta kädestä, ja Emily auttoi toiselta puolelta. Nora ei yrittänyt vastustella, kun muut kaksi raahasivat häntä alas, Emily kiivaasti selittäen jotain siitä, että Noran pitäisi ottaa hiusten värin vaihtuminen vakavasti ja lähteä sairaalasiipeen heti, kun siltä vähänkin tuntui.

”Sinun pitää nukkua, tähtityttö”, Siriuksen ääni vaati Noran päässä. Nora puristi silmänsä tiukemmin kiinni ja yritti nukkua Siriuksen käskyn mukaan. Siitä ei tahtonut tulla mitään, vaikka hän olikin kiltisti niellyt matamin määräämän litkun ja pari muuta pilleriä. Nora tiesi Lilyn ja Emilyn odottavan sairaalasiivessä niin kauan, että hän saisi kiinni unen liepeestä. Hän tunsi Lilyn käden kädellään ja Emilyn hiljaisen puheen toisella sivulla. Emilyn ääneen sekoittui Siriuksen valitus päässä ja puheet tähtitytöstä.
Ole hiljaa, Nora kiljaisi Siriukselle päässään.
”Tee nyt kerrankin niin kuin sanotaan, tähtityttö”, Sirius tiuskaisi takaisin ja vaikeni. Nora esti tuhahdusta tulemasta ulos suustaan. Hänen mielikuvituksensa oli ehdottomasti liian vilkasta ja itsenäistä. Se ei edes totellut enää Noran tahtoa vaan keksi lakkaamatta omia juttujaan ja Siriuksen höpinöitä: epätodellisia höpinöitä, joita oikea Sirius ei voisi koskaan sanoa tai edes ajatella. Eikä Nora halunnutkaan, että Sirius olisi ajatellut mitään sellaista. He olivat vain ystäviä, pelkkiä ystäviä. Mutta olihan se kiva, että välillä joku huolehti, vaikkakin vain mielikuvitus.

                                   ***

Nora näki unta. Se oli se sama uni kuin aina ennenkin: samat ihmiset, samat tapahtumat.

Nora leijui ilmassa Yosumin tapaan. Alla levittäytyi ahdas kaupunki, jonka pikku talot seisoivat teiden vieressä siisteissä riveissä. Ilma väreili polttavana ympärillä, ja aurinko paistoi niin kuin se aina paistoi keskellä kesää Australiassa. Nora leijaili väreilyn läpi lähemmäs katsomaan taloja. Jokainen niistä oli täydellisen samanlainen: väritys oli valkoinen, edessä vihreänä loistava piha, joka oli erotettu aidalla tiestä. Jokaisen talon pihalla leikki pieniä lapsia. Hän leijui lähemmäs katsomaan. Kasvottomat lapset muuttuivat hiljalleen tunnistettaviksi. He eivät olleetkaan ketä tahansa lapsia. Sadat Ninat leikkivät pihoilla palloillaan.
Nora laskeutui yhdelle pihalle ja käveli tervehtimään siellä leikkivää Ninaa. Nurmikko oli auringon korventama, ja siellä täällä oli kuivuneita kuralammikoita. Nora hyppäsi yhden pölykuopan yli ja lähestyi siskoaan. Nina oli vanhempi kuin Nora oli muistanut. Tytön seisoessa Nora oli siskonsa kanssa samanpituinen. Noralta meni hetki tajuta, ettei Nina ollut muuttunut: hän oli. Hänkin oli nyt nelivuotias. Ninan silmät säihkyivät, kun tyttö tunnisti tulijan.
”No-ra!” Nina huusi ja syöksyi lähemmäs. Nora levitti kätensä valmiina halaamaan siskoaan, mutta Nina pysähtyi ennen kuin ehti koskettaa Noraa. Ninan ilme muuttui äkkiä. Se tuli vihaiseksi. Sellaista ilmettä Nora ei ollut koskaan – paitsi unissaan – nähnyt Ninan kasvoilla.
”Sinä tapoit minut”, Nina syytti. Nora pudisti kauhuissaan päätään.
”En, en!”
Ninan ilme oli vääristynyt, ja suu haukkoi happea. ”Minä en saanut elää. Se on sinun syytäsi!”


Sama huuto, johon hän heräsi.
Nora haukkoi henkeä samalla tavoin kuin Ninakin oli haukkonut äsken unessa. Sairaalasiipi kylpi aamuauringon valossa. Matami Pomfrey kiirehti huolehtivasti häntä kohti kädessään kourallinen pillereitä, jotka Noran olisi kohta nieltävä. Nora nousi istumaan vuoteellaan ja tuki selkänsä seinää vasten.
Parin sängyn päässä hänestä liikahti jokin, joka kiinnitti tytön huomion. Nora oli niin tottunut siihen, että sairaalasiipi oli häntä lukuun ottamatta tyhjä, ettei ollut edes muistanut katsoa ympärilleen tullessaan. Toisella sängyllä makasi jokin, joka näytti pelkältä peittokasalta. Kasa liikahteli epäilyttävästi, ja pian sieltä pilkisti ulos pienen ensiluokkalaisen pää. Nora arveli pikku tytön olevan Romeon pikkusisko. Roxy, oliko se?
”Olo?” matami Pomfrey tiukkasi Noran vuoteen viereltä. Nora kohautti olkiaan. Ei hän itseään terveeksi tuntenut, mutta koskapa hän olisikaan. Matami tyrkkäsi pillerit ja vesilasin Noralle ja kiirehti tarkastamaan Roxyn vointia. Nora salakuunteli keskustelua hörppiessään tablettejaan alas.
”Miten sinä voit, kultapieni?”
Nora oli tuhahtaa ääneen matamin äänelle. Selvästi ensiluokkalaiset saivat parempaa kohtelua kuin vanhemmat. Tai sitten Pomfrey oli vain niin tottunut hänen vierailuihinsa, ettei enää jaksanut olla kohtelias ja huolehtivainen. Ehkä matami oli todennut sen turhaksi.
”Väsyttää”, Roxy mutisi vastaukseksi naiselle.
”Oksettaako?” matami kysyi mitatessaan Roxyn pulssia. Nora näki silmäkulmastaan tytön pudistavan päätään. Nora ujutti jalkansa sänkynsä laidan yli ja vilkaisi tuttua kelloa seinällä. Hän ehtisi vielä SOAP-tunnille.
”Minä menen nyt”, Nora huikkasi matamille saatuaan päällysvaatteet oikeassa järjestyksessä päälleen. Matami Pomfrey kääntyi vilkaisemaan Noraa ja nähtyään, että tyttö pysyi omin avuin pystyssä, hän nyökkäsi.

”Ah, Nora, päätit liittyä seuraamme”, Tessa totesi pöydältään ja napsautti sormiaan. Ilmaan ilmestyi kullankeltainen tyyny, jonka Nora nappasi mukaansa matkalla paikalleen. ”Minä pidän kullasta”, Tessa jatkoi ja tuijotteli jonnekin Noran pään yläpuolelle. Nora ajatteli, että Tessa oli alkanut hourailla. Hän vain nyökkäsi vastaukseksi ja istui tyynylleen. Ehkä Tessa halusi selittää hänelle taikomansa tyynyn väriä, tai ehkä kertoa värimieltymyksensä muuten vain.
”Hei, tähtityttö”, Siriuksen ääni sanoi. Nora ärähti kipakan vastauksen mielikuvitukselleen. Mielikuvituksesta oli tulossa liian hyvä tässä; ääni oli ollut äärettömän todellisentuntuinen aivan kuin oikea Sirius olisi sen sanonut.
”Ehkä se johtuu siitä, että hän sanoi”, mielikuvitus-Sirius tuhahti Noralle. Nora käänsi hämmentyneenä päätään Siriukseen, joka istui hänen vieressään. Sirius tuijotti häntä ihmetellen.
”Mitä sinä sanoit?” Nora kysyi hitaasti tajuten, että Sirius todella oli sanonut aiemmat sanat eikä syy ollut hänen mielikuvituksensa. Sirius kohotti kulmiaan Noran ilmeiselle hitaudelle, mutta päätti ilmeisesti laittaa sen tytön normaalin sekopäisyyden piikkiin.
”Sinä loistat yhtä kirkkaasti kuin mikä tahansa tähti. Varmaan kirkkaamminkin kuin minä”, Sirius virnisti ja viittasi jälleen kerran omaan nimikko tähteensä, Siriukseen, joka oli yksi yötaivaan kirkkaimmista tähdistä.
Nora ei ymmärtänyt ollenkaan, mistä Sirius puhui. Olivatko kaikki sekoamassa tänä aamuna? Tessa puhui kullasta ja Sirius tähdistä: se ei voinut olla selväjärkisen puhetta.
”Sinun hiuksesi, Nor”, Sirius huokaisi, kun Nora ei näyttänyt tavoittavan normaalia ymmärrystaajuuttaan. Nora kohotti kätensä koskettamaan hiuksiaan. Ne tuntuivat sojottavan joka suuntaan ihan kuin minä tahansa muunakin päivänä. Hän harmitteli sitä, ettei pystynyt tuntemaan niiden väriä käsillään. Käsittiköhän hän tämän nyt ihan oikein? Eivät kai hiukset – edes hänen hiuksensa – voineet muuttua kultaisiksi. Nora sulki sekunniksi silmänsä ja mietti nopeasti sitä, mitä ei koskaan muuten miettinyt: miltähän hän mahtoi näyttää?
Nora kohotti katseensa ja tuijotti kysyvänä Siriusta. Sirius nyökkäsi vastaukseksi ja virnisti taas vallattomasti.
”Tähtityttö!”
Tessa köhi epäaidonkuuloisesti edessä haluten taas saada kaikkien jakamattoman huomion. Nora käänsi katseensa Siriuksesta Tessaan ja sormeili hiuksiaan. Kultaiset? Se oli taas yksi väri, jota ei ollut vielä käyty läpi. Kultaiset. Kuinkakohan kellertävät ne olivat vai näyttivätkö ne täysin epäaidolta hiusten väriltä? Nora vilkuili vaivihkaa Lilyä ja Emilyä ja yritti katsein viestittää heille sanattoman kysymyksen. Mutta kumpikaan tytöistä ei katsonut häneen päin. Emilyn katse seikkaili huoneessa ja eksyi tuon tuostakin Remukseen, ja Lily tuijotteli Tessan ohi tyhjälle taululle uneliaan näköisenä.
”Sirius?” Tessa äänsi pojan nimen korostetun selkeästi. ”Elokuva?”
Kaikkien katseet kääntyivät nyt Siriukseen, joka näpräsi tyynynsä kulmaa. Nora tuijotti pojan sormia, jotka piirtelivät tyynyyn mutkikasta kuviota. Sirius virnisti Tessalle ja käänsi katseensa Noraan.
”Nora?”
Nora oli tyystin unohtanut, että hänen olisi pitänyt eilen harsia elokuva lähetysvalmiiksi. Lilyn ja Jamesin salaiset suuteluharjoitukset oli pyyhkinyt kaikki ajatukset hänen päästään, ja sairaalasiipi oli pitänyt omalta osaltaan huolen siitä, että Nora ei olisi voinut saattaa työtä loppuun, vaikka olisi halunnutkin. Nora mietti kuumeisesti, mitä vastaisi. Hän ei tiennyt, millaista käytöstä häneltä odotettiin kultakutrisena, joten oli vaikea miettiä äänensävyä. Jospa hän olisi ilkeä. Vain tämän kerran, tämä oli liian hyvä tilaisuus ohitettavaksi.
”Yksi kohtaus puuttuu vielä extramateriaalista”, Nora totesi herttaisesti ja loi kyseenalaisen katseen Lilyyn. Lily tuijotti häntä kauhistuneena.
”Eikä puutu!” tyttö kirahti vastaan, mutta Nora ei alkanut väitellä vaan tyytyi Lilyn tuijottamiseen: painostavasti. Lily oli jälleen kerran se, joka käänsi ensin katseensa. Nora oli tyytyväinen itseensä. Ehkä hän tulisi viihtymään kultahiuksisena, vaikka Siriuksen tähtityttö-kuittailu saattaisikin olla aika sietämätöntä.
”Minä saan sen valmiiksi lounaaseen mennessä”, Nora lupasi Tessalle, joka nyökkäsi hyväksyvästi ja selasi iso paperipinoa pöydällään. Tessa mutisi itsekseen hetken ennen kuin sai vaivalla kaivettua esiin oman kappaleensa niistä elokuva-aikatauluista, jotka Dumbledore oli hyväntahtoisesti kääntänyt. Tessa tarkasteli paperia muutaman minuutin, ja luokassa kasvoi taas pikku hiljaa voimistuva juttelu, joka katkesi Tessan yskintään.
”Voitaisiin tänään katsoa se teidän elokuvanne.” Tessan ehdotus kuulosti enemmän käskyltä kuin viattomalta ehdotukselta. ”Minun luokkani on käytössänne viidestä eteenpäin, joten älkää myöhästykö. Minä haluan nähdä, mitä olette saaneet aikaan, eikä minulla ole koko päivää aikaa jumittaa täällä.”
Oppilailta ei odotettu muuta kuin nyökkäystä hyväksymisen merkiksi. Nora oli haluton toimimaan odotusten mukaisesti, mutta päätti olla alkamatta riidellä tällaisesta merkityksettömästä asiasta. Tessa luultavasti vetäisi esiin opettajanoikeuden ja voittaisi, eikä asialla loppujen lopuksi ollut mitään merkitystä. Noran mielialat heittelehtivät laidasta toiseen. Hän ei pitänyt siitä kovin. Ehkeivät nämä hiukset sittenkään olleet ihanteelliset. Sitä oli vaikea sanoa näin alussa.
Tessa jatkoi Noran mielestä merkityksetöntä puhetta edessä. Nora ei kuunnellut. Häntä väsytti. Häntä väsytti aina hiuskarnevaalin jälkeen, koska usein nukahtaminen venyi rauhoittavista liemistä huolimatta. Nora huomasi pohtivansa, tehoaisiko Amalian esille ottama myrkton myös päänsärkyyn ja yleiseen huonoon oloon. Sitä pitäisi kysyä huomenna ylimääräisellä liemitunnilla.

Emily pisteli haluttomana ruokaa suuhunsa ja pohti kuumeisesti, mitä antaisi äidilleen joululahjaksi. Tylyahosta ei ollut perinpohjaisesta etsinnästä huolimatta löytynyt ainakaan vielä mitään sopivaa, ja Emily kieltäytyi ehdottomasti siitä ainoasta toiveesta, joka äidillä oli. Hän ei ikinä, ei ikinä, voisi viedä Remusta tapaamaan äitiään jouluna. He olivat sopineet äidin kanssa, että äiti tulisi jouluna pariksi päiväksi Tylyahoon katsomaan häntä. Äiti ei uskaltanut pyytää häntä kotiin asti, koska isästä ei ikinä tiennyt. Mutta Tylyahoon hän sentään suostui tulemaan, mikä oli onni. Emilyllä oli ikävä äitiään. He olivat olleet jo Emilyn varhaisista vuosista läheisiä, ja äiti sai aina Emilyn olon turvalliseksi pelkällä läsnäolollaan. Ihan niin kuin Remuskin oli aina saanut. Remuksen seurassa oli aina ollut niin turvallista. Ei ollut koskaan tarvinnut pelätä mitään. Se oli ollut ihanaa. Niin kauan kuin sitä oli kestänyt. Ja kun se oli loppunut, Emily oli tuntenut olevansa tyhjän päällä. Kaikki, mihin hän oli luottanut, oli poissa. Kaikki, mitä hän oli oppinut rakastamaan, oli kadonnut. Kaikki piti aloittaa alusta. Kesällä oli sentään päässyt äidin luokse, mutta syksyllä kaikki oli ollut entistä kamalampaa. Ero sattui jo itsessään paljon, mutta vielä enemmän häntä satutti nähdä se turva ja rakkaus, johon hän oli tottunut, kohdistettuna johonkin muuhun. Johon kuhun, joka ei sitä ansainnut: johonkin Lauran kaltaiseen. Lauraan, johon Remus oli langennut. Emily halusi uskoa, että se suudelma olisi ollut Lauran syy. Hän halusi uskoa Remuksesta vain parasta. Mutta se haluttomuus – se ponnettomuus – jolla Remus oli tekoa puolustellut, kieli toista. Remus ei ollut edes halunnut yrittää asioiden selvittämistä.
Emily ravisti itsensä irti Remuksesta takaisin joululoma suunnitelmiin. Alyssa oli kutsunut heidät kaikki jouluksi kotiinsa, ja Emily oli lähdössä melkein yhtä innokkaana kuin Norakin. Oli mukavaa päästä pois linnasta edes jonnekin, kun ei kotiin päässyt. Lily oli vielä kahden vaiheilla eikä tiennyt, lähtisikö kotiin vai Alyssan luokse, mutta Nora olisi jo kirmannut Alyssalle, jos koulua ei vielä olisi kuukauden verran. Noran vanhemmat olivat päättäneet lähteä jouluna katsastamaan Australian kesän, eikä Nora hinkunut mukaan. Nora väitti, että liika annostus Australian aurinkoa teki huonoa iholle. Emily ei tiennyt, miksi Nora ei oikeasti halunnut lähteä Australiaan. Ihosta se ei voinut olla kiinni, koska Nora vähät välitti omasta ihostaan.
Kelmeistäkään Emily ei ollut aivan varma. Remuksesta hän ei tahtonutkaan olla varma, mutta muiden suunnitelmista olisi ollut kyllä kiva tietää. Sirius luultavasti ainakin oli suuntaamassa Alyssan luokse ja varmasti siis myös James. Kaksikko oli suunnitellut vierailevansa kotonaan pääsiäisloman aikana, jos ehtisivät. Jamesin vanhemmat olisivat varmasti halunneet nähdä poikiaan, mutta Emily epäili, että Ralph ja Anna osaisivat myös arvostaa hieman rauhallisempaa joulua.
Peterkin keikkui vielä suunnitelmien vaakalaudalla. Emily oli ymmärtänyt, että pojan äiti oli kotona kipeänä, ja luonnollisesti Peter halusi käydä katsomassa äitiään, mutta toisaalta poika halusi yhtä paljon viettää joulun ystäviensä kanssa. Emily vilkaisi kulmiensa alta Peteriä, joka nauroi juuri täyttä päätä Remuksen inhoavalla ilmeelle. Remus oli ilmeisesti löytänyt ruuastaan jotain sinne kuulumatonta. Emilyn mielestä Remus näytti tavallista kalpeammalta ja melkein yhtä huonovointiselta kuin Norakin oli eilen ollut. Hän pohti, mistä se mahtoi johtua, kunnes muisti taivaalla kasvavan kuun, joka olisi kai tänä yönä täysi. Remus-parka, sanat eksyivät Emilyn ajatuksiin. Tiesiköhän Laura Remuksen ongelmasta? Ja jos ei tiennyt, olisiko tyttö ollut niin innokkaana roikkumassa Remuksessa kuin jos olisi tiennyt? Emily epäili vakavasti asiaa. Laura ei tuntunut sellaiselta ihmiseltä, joka pystyisi helposti hyväksymään toisten ongelmat. Tyttöhän oli itse niin täydellinen, että hän varmasti kuvitteli muidenkin olevan. Emilyn sisällä pisti syvä viha Lauraa kohtaan. Pitäisikö hänen vahingossa lipsauttaa asia Lauralle? Ehkä sitten erotettaisiin sirpit sulmuista. Ei, ei hän voinut tehdä niin. Toisin kuin Remus oli pettänyt hänet, hän ei voisi ikinä pettää Remusta. Hän ei voisi ikinä kertoa kenellekään Remuksen ongelmasta, vaikka olisi kuinka tehnyt mieli. Se olisi ollut niin täydellinen suunnitelma, tosin Emily ei tiennyt, olisiko siitä ollut mitään iloa. Laura olisi saatu pois kuviosta, mutta ei hänen ja Remuksen välejä niin vain saataisi kuntoon. Itse asiassa hän ei tiennyt, saisiko niitä kuntoon enää milloinkaan. Halusiko Remus saada asiat kuntoon? Emily tiesi, että hän itse tulisi aina rakastamaan Remusta. Helvetti, miksi häneltä oli vienyt niin kauan myöntää asia itselleen? Kuinka hidas hän oikein oli? Mutta entä Remus? Remus oli rakastanut häntä joskus. Aivan varmasti oli, vaikka poika ei ollutkaan ikinä sanonut sitä ääneen. Mutta sitten tämä oli mennyt suutelemaan Lauraa. Tai miten päin tahansa. Olisikohan aika selvittää tämä ihan aikuismaisesti Remuksen kanssa? Keskustella kunnolla ja puhua tunteet selviksi. Ilman Lauran painostavaa olemassaoloa, ihan kaksistaan.
Emily huokaisi toiveajatuksilleen ja käänsi katseensa vähän matkan päässä istuvaan kuudesluokkalaiseen Carliin. Lily oli halunnut unohtaa Jamesin ja hän Remuksen, ja tämä oli se, mihin he olivat päätyneet: valitsemaan Tylypahkan pojista mallikelpoisimmat ja laatimalla seurustelusuunnitelman. Säälittävää, Emily muistutti itselleen katsellessaan Carlia, mutta ei voinut silti kieltää, ettei Carl olisi hyvännäköinen. Emily siirtyi tuijottamaan lautastaan, ettei olisi näyttänyt liian läpinäkyvältä. James saisi sätkyn, jos hän yrittäisi Carlia. Poika oli niin suojelevainen joukkueensa jäseniä kohtaan. Ja myös häntä kohtaan. Joskus se oli Emilystä maailman ihanin asia; hänellä ei ollut sisaruksia, ja Jamesin isovelimäinen huolenpito tuntui mukavalta. Joskus se taas oli ärsyttävää: ihan kuin isoveljet olivat: välillä niitä rakasti, välillä vihasi.
”Yritätkö sinä murhata tuon porkkanan tuijottamalla?” kysyi huvittunut ääni Emilyn vierestä. Emily räpytteli hämmentyneenä silmiään ja katsoi puhujaa. ”Sillä en usko, että se tulee onnistumaan. Sinulla ei ole basiliskin katsetta. Tiedän sen, koska olen katsonut sinua tarpeeksi monta kertaa silmiin.”
”Hei, James”, Emily tervehti eikä alkanut selvitellä outoa tuijotustaan porkkanan kanssa. Porkkana koki kovan kohtalon tuijotuskilpailun päätteeksi, kun Emily seivästi sen ja söi säälimättä.
”Raakaa!” James tokaisi, kun Emily rouskutti porkkanaa. Tyttö virnisti ja kohautti välinpitämättömänä olkiaan. ”Missä muut ovat?” James jatkoi sitten ja leikkasi itselleen palan leipää, vaikka Emily oli nähnyt pojan juuri syövän loppuun suuren annoksen ruokaa. Pojilla oli näköjään ilmeisen pohjaton ruokahalu.
”Nor jäi viimeistelemään sitä elokuvaa, ja Lily kai jäi potkimaan sänkyään”, Emily tarkkaili Jamesin ilmettä Lilyn mainittaessa, mutta poika ei näyttänyt reagoivan mitenkään.
”Miksi hän sitä potki?” James tiedusteli sen sijaan, koska sen kysymyksen kuka tahansa kohtelias ihminen olisi esittänyt. Emily saattoi kuulla serkkunsa äänestä täydellistä välinpitämättömyyttä. Tai sitten James vain oli parempi näyttelijä kuin hän oli tiennytkään.
”Tiedä siitä Lilystä sitten”, Emily mutisi, vaikka tiesikin hyvin, miksi Lily oli pahoinpidellyt sänkyään. Tyttö oli kiukutellut erittäin noramaisesti Noralle, koska Nora sinnikkäästi piti kiinni suunnitelmastaan laittaa Lilyn ja Jamesin välinen yksityisharjoitus elokuvan ylimääräismateriaaleihin.
James ei jatkanut aiheesta vaan vaihtoi puheen sangen sulavasti toiseen suuntaan. ”Entä Alyssa?”
”Ulkona”, Emily nyökkäsi ja teki hyökkäyksen toisen porkkanan kimppuun.
”Siellä sataa”, James sanoi epäillen kuin se olisi tehnyt mahdottomaksi Alyssan ulkona olon.
”Alys on himolenkkeilijä”, Emily selvitti Jamesille. James kohotteli kulmiaan tiedolle, ja Emily nyökkäili vakaasti. ”Käy juoksemassa joka aamu ja ilta ja joskus päivisinkin. Hullua, tiedän. Ei ihme, että hän on niin laiha. Entä sinä?”
”Ai, mitä? Miksi minä olen näin laiha? Sen kuule täytyy johtua siitä, että liitelen huispausharjoituksissa kiitettävän ajan viikosta”, James hymyili.
Emily tuhahti ja vastasi Jamesin hymyyn vaisusti. ”Ei, kun miksi sinä päätit jättää muut oman onnensa nojaan ja tulla kiusaamaan minua?”
”Eikö serkkuaan enää saa tulla tervehtimään ilman taka-ajatuksia?” James huudahti puolustellen. Emily nappasi viimeisenkin porkkanan armotta haarukkaansa ja aloitti sen pureskelun.
”No, ehkä sinä saat”, hän lupasi hyveellisesti suu puolillaan porkkanaa. James kiitti kauniisti ja antoi Emilyn syödä hetken rauhassa.
”Oli minulla kyllä asiaakin”, poika totesi lopulta.
”Arvasin!”
”Sinä tunnet minut liian hyvin”, James marisi puoli tosissaan.
”Sinä olet liian ilmiselvä”, Emily ampui samalla mitalla takaisin. ”Lakkaa olemasta!”
”Kokonaanko?” James ihmetteli.
”Liian ilmiselvä”, Emily täydensi lauseensa eikä ihmetellyt enää ollenkaan, miksi Jamesin kanssa keskustellessa eksyi niin helposti aiheesta. ”Mitä sinun pitikään sanoa?”
”Mitä?” James ihmetteli. ”Ai niin, mietin vain miksi tuijottelet haaveellisen näköisenä pitäjääni?” Emily naurahti kevyesti: vain James pystyi huomaamaan jotain tuollaista. Eihän hän ollut katsonut Carlin suuntaan kuin muutaman hassun sekunnin. James taisi tarkkailla häntä tarkemmin kuin hän oli kuvitellutkaan.
”En minä mitään katsonut”, Emily yritti kieltää, vaikka tiesi sen turhaksi. Jamesin ilme oli syystä epäuskoinen.
Emily pyöritteli silmiään. ”Hyvä on, katsoin sitten. Mutta ihan viattomasti, ei taka-ajatuksia.” James näkisi valheen varmasti mailien päähän. Hän oli ollut aina huono valehtelemaan.
”Älä valehtele minulle”, poika tokaisikin heti, ja Emily käänsi katseensa maahan ja yritti seivästää haarukkaansa lisää syötävää.
”Ihan totta”, hän mutisi. Jamesille hän nyt viimeiseksi kertoisi, miten epätoivoisesti yritti unohtaa Remuksen. Sehän merkitsisi sitä, että hän myöntäisi yhä ajattelevansa Remusta, ja siitä James innostuisi luvattoman paljon. James saattaisi jopa alkaa kuvitella, että hänellä ja Remuksella olisi vielä jokin mahdollisuus yhteen paluuseen. Emily rohkeni syvästi epäillä ajatusta, vaikka pitikin siitä kielletyn paljon.

Remus tökki inhoavana ruuassaan olevia karvoja. Ilmeisesti jollekin kotitontulle oli tullut karvanlähtöaika kesken hänen ruokansa valmistuksen. Remus mietti, oliko kotitontuilla ylipäätään karvoja. Taisi niillä muutama haiven olla päässä. Peter nikotteli vieressä, ja Siriuskin kyynelehti ruokaansa. James oli paennut naurukohtaustaan Emilyn luokse. Emilyn. Remus ei halunnut ajatella tyttöä, koska se teki niin kipeää. Miksi hänen piti rakastaa Emilyä niin paljon? Miksi Laura oli olemassa aiheuttamassa ongelmia? Kaikki olisi hyvin ilman Lauraa. Remus pohti, miksi ylipäätään oli antanut Lauran johtaa itsensä seurusteluasteelle. Mikäli hän muisti oikein, hän oli vihannut Lauraa sydämensä pohjasta silloin, kun tyttö oli suudellut häntä. Miksi ihmeessä hän siis nyt seurusteli tytön kanssa? Laura oli taitava, Remuksen oli myönnettävä.
”Kuutamo, sinullahan piti olla nälkä”, Sirius virnuili ja söi hyvällä halulla omaa, kyynelsuolattua ruokaansa. Remus irvisti ja työnsi lautasensa kauemmas.
”Et söisi sinäkään tuollaista karvakasaa”, Remus uskalsi todeta. ”Tuo on kuin joku olisi kyninyt tuohon pölyhuiskun.”
”Ehkä se on uusi kulinaaristinen muoti-ilmiö”, Peter ehdotti viattomasti. Remus työnsi lautasen lähemmäs poikaa.
”Syö sinä se sitten.”
Peter pudisti nopeasti päätään. ”En ole koskaan seurannut muotia.”
Remus tuhahti ja nappasi itselleen karvatonta ruokaa. Kaikki uhkasi mennä tänään penkin alle. Illalla pitäisi raahautua vielä katsomaan se elokuva ennen kuin pitäisi lähteä valmistautumaan muodonmuutokseen. Remus tunsi jo lähestyvän täysikuun vaikutuksen kehossaan. Se alkoi tuntua jo normaalilta osalta elämää, mutta Remus tiesi, ettei koskaan tulisi tottumaan siihen täysin. Se ei tulisi koskaan olemaan luontevaa. Se olisi aina jotain ihan hirveää, ja joka kerta siihen liittyisi sama pelko: entä, jos hän satuttaisi jotakin? Entä, jos hän hyökkäisi jonkun viattoman yökulkijan kimppuun muiden kelmien estelyistä huolimatta? Tai entä, jos hän hyökkäsi ystäviensä kimppuun? Remus tiesi, ettei kykenisi elämään asian kanssa.
”Mitä luulette, koska Sarvihaara ja Lily ymmärtävät alkaa seurustella?” Sirius vaihtoi aihetta ja tuijotteli Jamesiin ja Emilyyn päin. Remus antoi itsensä vilkaista nopeasti siihen suuntaan. Mutta vain niin nopeasti, ettei kukaan ehtisi epäillä hänen katsovan Emilyä niin kuin hän teki.
”Viiden vuoden päästä”, Peter arveli. Sirius kallisti päätään ja katsoi arvioivasti ystäväänsä.
”Ei, minä luulen, että siihen menee vain kolme”, poika veikkasi. ”Ei Sarvihaarakaan niin hidas voi olla, että siihen viisi vuotta menisi. Mitä sanot, Kuutamo?”
Remus nielaisi ei-karvallisen suullisen ruokaa. ”Pari kuukautta.”
Sirius ja Peter näyttivät epäileviltä.
”Eivät he niin nopeita ole”, Sirius epäili, ja Peter nyökytteli tueksi pojan sanoille. Remus pyöritteli päätään.
”Uudenvuoden valvojaiset ja niiden suunnittelun pitäisi tehdä tehtävänsä. Ja sitten, kun he tajuavat asian, se on menoa. Ja kovaa”, Remus tiesi. ”Lyödäänkö vetoa?”
”Me lyödään ihan liikaa vetoja”, Sirius huokaisi ojentaessaan kätensä. ”Jos he eivät seurustele helmikuun puolessa välissä sinä kustannat meidän Tylyaho-retken.”
”Ja kun minä voitan, te kustannatte minun ja jonkun muun retken.” Remus tarttui ensin Siriuksen käteen ja sitten Peterin.
”Miksi jonkun muun?” Peter kysyi puristaessaan Remuksen kättä.
”Koska minäkin joudun maksamaan retken kahdelle.”

Tessan luokassa kuhisi innokkaasti, kun seitsemäsluokkalaiset kerääntyivät sinne katsomaan aikaansaannostaan. Tessa oli hyväntahtoisesti taikonut kaikkialle lisää tyynyjä ja siirtänyt opettajanpöytänsä pois taulun tieltä. Tauluakin oli suurennettu niin, että se muistutti kooltaan jästien elokuvateattereiden valkokankaita. James valikoi huoneen nurkassa itselleen oikean väristä tyynyä, kun Nora tuli viereen seisoskelemaan niin muina naisina, että tytöllä oli pakko olla taka-ajatuksia.
”Mitä?” James kysyi, kun Nora tuijotteli kattoon ja pörrötti hiuksiaan. Nora käännähti katsomaan häneen virnistäen.
”Oletko sinäkään kertonut siitä kenellekään?”
”Mistä?” James ihmetteli eikä tajunnut ollenkaan, miten Sirius viihtyi niin hyvin Noran seurassa. Tyttöhän oli epäselvempi kuin kaikki kelmit yhteensä.
”Suudelmasta”, Nora vihjaisi ja tarkasteli kynsiään. Jotain oli selvästi pahasti vialla, James päätti, Nora ei ikinä tarkastellut kynsiään. Nora ei välittänyt tuon taivaallista siitä, millaiselta tämän kynnet näyttivät.
”Kenen suudelmasta?” James kysyi yrittäen olla kärsivällinen. Ehkä tämä oli taas hiusten syytä. Ehkä nämä hiukset tekivät Noran hivenen tavallista ärsyttävämmäksi. Jamesin henkilökohtainen inhokkiväri oli Noran hiuksista ehdottomasti räikeän punainen. Se teki Noran tavallistakin räjähdysalttiimmaksi ja ärsyttävämmäksi. Ja sen lisäksi väri oli jotenkin luonnoton, kun oli tottunut katsomaan Lilyn kauniin punaisia hiuksia.
”Sinun ja Lilyn tietysti”, Nora huokaisi ja tapitti nyt Jamesia hymyillen.
”Mitä kertomista siinä on? Sinähän näit sen itsekin”, poika ihmetteli eikä tiennyt ollenkaan, mihin Nora pyrki. Ei hän kyllä normaalistikaan tiennyt, mihin Nora pyrki, tyttö kun oli sellainen sekamelska, mutta tavallisesti Noran puheissa oli sentään jotain järkeä.
”Ei, kun se ensimmäinen suudelma.” Nora pyöritteli silmiään.
”Sinä näit senkin”, James sanoi kärsivällisesti ja veti tyynykasasta esiin tutun tummanpunaisen tyynyn, jota tavallisesti käytti.
”Nauhalta”, Nora kertoi vihjailevasti. Jamesin käsi pysähtyi kesken tyynynsuoristamisliikkeen. Nauhalta? ”Joku taisi jättää vahingossa kamerat päälle todistamaan teidän herkkää hetkeänne”, Nora jatkoi kirkassilmäisesti. James sulki silmänsä ja muisti niin elävästi sen suudelman: sen yhden ainoan, täydellisen suudelman, sen aidon. Sen, jota ei ollut suudeltu Rowenanan ja Godricina vaan Lilynä ja Jamesina.
”Nauhalta?” James nielaisi. Mitä helvettiä se suudelma teki nauhalla?
Nora hymyili valittelevasti. ”Harmi, että se taisi lipsahtaa ylimääräismateriaaleihin.”
Jamesin ajatuksen ryömivät puuroutuneesti eteenpäin. Poika alkoi hitaasti pyöritellä päätään. ”Sinä et laittanut sitä sinne!” Jamesin ääni oli puoliksi aneleva. Nora näytti viattomalta.
”Hups, meni jo!” Nora nauroi helisevästi Jamesin kauhistuneelle ilmeelle.
”Sinä olet kuollut”, poika uhkasi ja tavoitteli taikasauvaansa. Nora hyppäsi ketterästi taaksepäin ja kompastui tyynykasaan.
”Hassua”, tyttö mutisi tyynyjen uumenista. ”Sirius on tainnut sanoa tuon muutama tuhat kertaa, ja olen silti vielä elossa. Mahdan olla kestävää tavaraa!”
James jätti taikasauvansa rauhaan ja ojensi sen sijaan auttavasti kätensä. Nora tarttui käteen, ja James vetäisi yhdellä nopealla liikkeellä Noran lähelleen. ”Lisää tuollaisia erehdyksiä, ja minultakin saattaa lipsahtaa jotain, Norcia”, James mutisi Noran korvaan. Nora repi itsensä irti Jamesin otteesta ja vetäytyi kauhistuneena taaksepäin.
”Miten sinä tiedät?” Nora kuiskasi järkyttyneenä ja pälyili ympärilleen tarkistaen, oliko kukaan kuullut mitään, mitä ei olisi pitänyt kuulla. Ketään ei Noran onneksi ollut kuuloetäisyydellä, ja Noran katse palasi takaisin Jamesiin.
”Kelmi”, poika kohautti olkiaan ja hymyili voitollisesti.
”Tietääkö Sirius?” Noran ääni oli madaltunut niin, ettei sitä olisi pystynyt kuulemaan kukaan muu kuin James, joka seisoi aivan tytön vieressä. Nora katsahti kauhuissaan Siriukseen, joka selitti iloisesti käsillään kuvaillen Tessalle jotain vähän matkan päässä.
”Ei”, James tokaisi, ”vielä, joten sinuna olisin varovainen. Vai mitä?”
”Uskallakin kertoa jollekin”, Nora uhkasi, vaikka oli vakavasti altavastaajan roolissa. James virnisti rennosti.
”Se on kaunis nimi, Nor. Pitäisiköhän minun alkaa käyttää sitä?”
”Jos sinä sen teet, pidän huolen, että kuolet ilman jälkikasvua”, tyttö kihisi. ”Minä osaan lyödä kovaa – ja potkaista. Kysy vaikka Siriukselta.”
James hymyili leppoisasti. ”Katsotaan, Norc – ”
”HILJAA, JAMES!” Nora karjaisi ja kiinnitti kaikkien huomion itseensä. James hymyili säteilevästi katsojille koko purukalustollaan. Nora väläytti nopean, hämillisen hymyn. ”Elokuva alkaa ihan kohta”, tyttö yritti selitellä huutoaan.

Elokuva alkoikin sangen pian Noran huudon jälkeen. Tessa istutti määrätietoisesti kaikki paikoilleen ja hiljensi joka ikisen ennen kuin napautti kuvan valkokankaalle. Toisin kuin jästielokuvissa heidän elokuvassaan ei ollut mainoksia vaan se alkoi suoraan. Tummanpunaiselle taustalle ilmestyi kultaista tekstiä (pakollinen Rohkelikolle kohdistettu kunnianosoitus, jonka Sirius oli vaatinut mukaan). Teksti ilmoitti mahtipontisesti elokuvan nimen ja tekijät: Keskiyön kukka Tylypahkan noitien ja velhojen koulu vuonna 1977. Sanat lipuivat pois yhdessä taustan kanssa, ja esiin tuli kuva valtavasta kartanosta myrskytuulessa. Kuva zoomasi kartanon yhdestä ikkunasta sisään, siitä, josta kajasti valon hehku. Sisällä huoneessa istui neljä ihmistä pikkuruisen pöydän ympärillä kynttilänvalon ympäröimänä. Rowena, Helga, Godric ja Salazar – neljä vanhaa ystävystä – olivat viettämässä tuttuun tapaan iltaa Salazarin kartanossa Skotlannin perukoilla. Nauru kiiri kynttilän valopiirin ulkopuolellekin ja täytti huoneen ystävyyden lämmöllä. Kevyessä jutustelussa soi vanha sävel, ja kamera kiersi nelikkoa hitaasti. Sanoja napattiin keskustelusta sieltä täältä.
” – taikaopetus – ”
” – koulutuksen tärkeys nyky-yhteiskunnassa – ”
” – jästivapaa alue – ”
Sanojen päälle alkoi soida hitaan odottava musiikki, jonka välistä erottui kirkkaasti vielä yksi sana: ”Tylypahka!”
Kohtaus vaihtui valkokankaalla, ja sinne alkoi tulvia kuvia linnan rakennuksesta: sadoista – tuhansista – pienistä kotitontuista ja neljästä suoraselkäisestä ystävyksestä, jotka seisoivat rinnatusten linnan portailla. Portit avautuivat nelikon sauvojen heilahduksesta, ja niiden takaa paljastui pitkä letka kärrynrämiä, jotka kolistelivat ylös rinnettä kohti linnaa. Cecilian herttaiset kasvot erottuivat yhdestä kärrystä selkeinä. Tärkeän näköisen portinvartijan silmät osuivat tuulessa värisevään tyttöseen, mutta Cecilian katse oli lukkiutunut linnan portaille Godriciin. Ilmassa sinkoili epävarman tunnustelevat tunteet lämmittämässä viimaista pilvipäivää.
Lajitteluhattu lauloi uutuutta kiiltävällä äänellään – Cecilian ja Godricin välinen, arka suudelma – Salazarin lähtö – Ja viimein punaisuutta loistava kukka, jonka Rowena sulki taioin linnan sydämeen ja jätti hehkumaan turvaa linnan ympärille.
Lopputekstit alkoivat virrata ohi. Näyttelijöiden nimet, ohjaaja, käsikirjoittaja, extrat, taustatyöntekijät. Kun viimeinenkin nimi ja kiitos olivat kadonneet kankaalta, syntyi uusi kuva. Kuvan laidat olivat savuiset, vain keskellä kuva oli tarkka. Linnan kolea eteisaula loisti tyhjyyttään. Oli aivan hiljaista. Ovien narahdus jäi soimaan ympärille, ja narahdukseen sekoittui askeleet. Godric harppoi ulos suuresta salista. Salista kantautui vaimea mutina. Kamera kiersi Rowenaan, jonka silmät säihkyivät rakkautta. Nainen kiirehti miehen perään, pysäytti tämän.
”Sinun pitää rakastaa minua”, kuului kiihkeä vaatimus Rowenan suusta. Nainen veti miehen kiihkeään suudelmaan – yksipuoliseen sellaiseen.
”Minä rakastan Ceciliaa. Nyt ja aina, Rowena!” Godricin säälimättömät sanat kuuluivat vastauksena suudelmaan, ja mies kääntyi pois. Kuva tummeni ja häilyi pois.

Hiljaisuus luokassa oli järkyttävän epäaito. Varmasti koskaan ei ollut luokkahuoneessa ollut niin rikkomatonta hiljaisuutta. Kaikki tuijottivat epäuskoisina valkokankaalle. Elokuva oli ollut hyvä. Parempi kuin hyvä, se oli ollut käsittämätön. Miten parista hassusta otoksesta ja lukuisista naurukohtauksista oli saatu taiottua jotain niin käsittämätöntä?
Tessa oli ensimmäinen, joka rohkeni sanoa jotain. ”Sehän näytti ihan elokuvalta”, nainen totesi. Se voittaisi varmasti, Sirius käänsi mielessään Tessan sanat. Poika nousi ähisten jaloilleen ja kysyi lupaa nousta pöydälle seisomaan. Tessa myöntyi, vaikka kaikki olisivat varmasti nähneet ja kuulleet Siriuksen aivan hyvin muutenkin. Poika selvitteli kurkkuaan pöydällä ja potki osan Tessan papereista lattialle. Tessa ei näyttänyt välittävän; naisen paperit tuskin olivat missään tietyssä järjestyksessä.
”Se oli – ”, Sirius aloitti ja pysähtyi miettimään oikeita sanoja, ” – jotain aika upeaa. Me tehtiin se ja saadaan olla hemmetin ylpeitä, kun voitetaan koko kisa – vaikkei se tietenkään ole tärkeintä”, poika lisäsi. Tessa tuhahti ärsyyntyneenä. Sirius vilkaisi naista valittelevasti. ”Pidän sitten varsinaisen puheen, kun voitto on selvinnyt. Eikö se ollutkin helmikuussa?”
Tessa nyökkäsi poissaolevana.
”Mutta haluaisin jo nyt kiittää kaikkia, jotka ovat totelleet kyselemättä käskyjäni. Eli toisin sanoen kaikki muut paitsi Nora. Noraa haluan kuitenkin kiittää siksi, että hän ei ole tehnyt minusta hullua. Anteeksi, tähtityttö, pari lisäviikkoa ja olisit kyllä onnistunut”, Sirius virnisti jumalaisesti Noralle ja sai Hannahin ja puolet muista tytöistä huokaamaan ihastuneesti.
”Lakkaa kutsumasta minua tähtitytöksi, kultapoika”, Nora ärisi vastaukseksi ja loi vihaisen katseen sekä Siriukseen että Hannahiin. Hannah ei näyttänyt huomaavan, ja Sirius vain irvisti takaisin ja kiitti kauniisti herttaisesti kiitosvastauksesta.
”Lisäksi suurkiitos ihanalle Tessalle, joka on antanut järjettömän paljon luvatonta apua tämän elokuvan kanssa ja kierrellyt parhaansa mukaan sääntöjä. Kiitos, Tess, emme olisi pärjänneet ilman sinua.” Sirius nyökkäsi Tessalle, joka näytti toipuvan parahiksi transsistaan.
”Älä kutsu minua Tessiksi!” nainen kielsi tiukasti samoin kuin Norakin äsken. ”Se on varattu nimi!”
”Käykö tähtiopettaja sitten?” Sirius tiedusteli.
”Minä en halua olla opettaja.”
”Tähtiprofessori?”
”En ole professorikaan. Se kuulostaa vanhalta, liian McGarmiwaiselta”, Tessa tokaisi nuivasti.
”Mikä sinä sitten haluat olla?” Sirius ihmetteli. Hänen mielikuvituksensa – toisin kuin Noran – oli rajallinen. Tessa väläytti melkein-säteilevän hymyn.
”Miten olisi pelkkä Tessa?” nainen ehdotti. Sirius veti käden otsalleen.
”Selvä, pelkkä Tessa”, poika nyökkäsi vakavasti ja rentoutui sitten hieman ja kumartui naiseen päin. Siriuksen hymyssä ei ollut melkein-etuliitettä. ”Kenelle Tess on varattu?”
”Se ei kuulu sinulle”, Tessa yritti tavoitella herttaista äänensävyä, mutta onnistui kuulostamaan vain sangen kireältä. Sirius suoristautui jälleen täyteen pituuteensa.
”Älä ole tylsä”, poika maanitteli. ”Me tiedetään melkein kaikki muukin sinusta!”
”Minä olen teidän opettajanne, teidän ei kuulu tietää mitään minun yksityiselämästäni”, Tessa sanoi rauhallisesti ja vaihtoi asentoa muhkealla tyynyllään oven vieressä.
”Juurihan sinä sanoit, ettet halua olla opettaja”, James puutui puheeseen. Sirius sulki avonaisen suunsa ja näytti siltä, että olisi halunnut sanoa täsmälleen saman sanat kuin ystävänsä. Tessan sormet liikahtelivat levottomina, mutta muuten nainen näytti tyyneltä.
”Mutta olen silti.”
Sirius pudisti pienesti päätään ja osoitti siten tappionsa. ”Rakkaan, nuorekkaan Tessamme jälkeen haluaisin kiittää vielä rakkaampaa – älkääkä nyt ymmärtäkö tätä mitenkään kaksimielisesti, kiitos – Sarvihaaraa, joka pääsi toteuttamaan suurta unelmaansa elokuvaa tehdessään ja suutelemaan Tylypahkan omaa kukkasta”, poika jatkoi kiitospuhettaan. Sekä James että Lily varoivat visusti katsomasta toisiinsa ja vääntelehtivät paikoillaan epämukavan oloisesti. ”Mutta tietysti sinä menit pilaamaan kaiken ja riitelit heti tilaisuuden tullen. Enkö minä ole opettanut sinulle mitään?” Sirius mesosi välittämättä vaivaantuneesta tunnelmasta kaksikon välillä. ”Haluan teidän tietävän, että me kaikki haluamme teidän sopivan riitamme ja menevän naimisiin ja kaikkea muuta vastaavaa, mutta älkää tehkö mitään radikaaleja lähestymisyrityksiä vielä kahteen ja puoleen kuukauteen, koska muuten Kuutamo pääse rellestämään Tylyahoon minun ja Matohännän kustannuksella.” Sirius jatkoi kiitoslistaansa vielä parin ihmisen verran, kunnes kaikki olivat saaneet edes pienen osan kiitoksista. ”Ja sitten haluaisin vielä kiittää erästä ihmistä, joka on kärsinyt tämän elokuvan eteen luultavasti enemmän kuin te kaikki muut yhteensä. Tarkoitan nyt tietenkin itseäni. Olen kunniallisesti ohjannut teidät läpi tämän hermoja raastavan koettelemuksen, joten suurkiitos minä!” Sirius kumarsi kuuntelijoilleen ja yritti kumartaa myös jotenkin itselleen onnistumatta koitoksessaan. Poika tyytyi taputtamaan itseään olkapäälle ja hyppäämään alas pöydältä ravistaen vielä hieman lisää papereita lattialle.

Emilyä väsytti. Makuusali oli vaipunut jo hiljaisuuteen, vain tutun kellon tikitys pilkkoi levollisuutta palasiksi. Muut olivat nukahtaneet jo aikaa sitten, Norakin, vaikka tyttö oli tavallisesti varsinainen yökukkuja ja kirjoitti usein myöhään yöhön. Tänä iltana Nora oli kirjoittanut tavallista lyhyemmin ja nopeammin, vain muutaman hassun sivun, vaikka yleensä täyttyi monta kymmentä. Emily tiesi, että Noraa väsytti aina hiusrumban jälkeen. Sellainen tanssi, jota hiukset vetivät, väsyttäisi hetkessä pirteimmänkin ihmisen. Emily kierähti vasemmalle kyljelleen ja tuijotti mustaa seinää edessään. Takaa kuului Lilyn ja Noran vaimea hengitys ja kauempaa huoneesta Alyssan. Emily varoi kierimästä liikaa; Alyssa oli osoittautunut herkkäuniseksi eikä pitänyt siitä, että heräsi keskellä yötä jonkun muun unettomuuden takia.
Emily puristi silmänsä kiinni ja yritti tavoitella unimaista tilaa osaamatta löytää sitä. Häntä ei väsyttänyt. Ajatukset juoksivat päässä. Toisin sanoen päässä juoksi lähinnä Remus: edes takaisin ja ympäri, kuin päätön kana – tai ihmissusi. Täysikuun valo paistoi sisään ikkunasta, eikä Emily voinut sulkea sitä pois, vaikka sulkikin silmänsä. Se näkyi niin selvästi edessä. Hän ei voinut olla tuntematta myötätuskaa Remuksen puolesta. Remukselle muutokset olivat aina niin kova paikka. Emily kierähti taas unohtaen välittää Alyssasta. Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän oli tehnyt sen jo kauan ennen tätä hetkeä, jo päivällä. Hän oli päättänyt puhua Remuksen kanssa, selvittää asiat. Hän oli päättänyt tehdä sen huomenna, vaikka Noran muistutukset kaikuivatkin päässä: ”Tee tehtäväsi jo tänään, huomenna voi olla jo liian myöhäistä.” Huomenna ei olisi liian myöhäistä, oli Emily päättänyt. Remus ei kokisi äkkikuolemaa tai räjähtäisi palasiksi. Remus olisi hengissä vielä huomennakin, ja huomenna olisi juttelutuokion aika, jos poika siihen vain suostuisi. Huomenna, Emily päätti mielessään vielä viimeisen kerran. Olo tuntui paljon rauhallisemmalta, ja uni alkoi hiipiä mieleen.
Emily nukahti eikä kuullut, kuinka ulkona pihamaalla kaikui ihmissuden ulvonta, kun eläin kaipasi jotain, joka ei ollut tällä kertaa kuu.


Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 28.7.08
« Vastaus #43 : Elokuu 05, 2008, 12:31:21 »
A/N: Huh, kesäloma kyllä karkaa käsistä ihan liian nopeasti! Tuntuu kuin ei olisi saanut mitään vielä tehtyä ja kohta on jo aika palata takaisin kouluun. Gaah, ei mitenkään houkutteleva ajatus.

niistasikki: Kiitos paljon kommentistasi!
Minäkin toivon, että Remus voittaa vedon. Näitä vetoja on kyllä tullut taas ihan kunnolla. Kaikilla tuntuu olevan joku pakkomielle niihin. Tai sitten vika on ihan minussa :D
Arya: Kyllä, viihdyin Australiassa erittäinkin hyvin ;D
Sirius Lilyä tuskin kiristää sillä suudelmalla, mutta jotain muuta pojalla taitaa kyllä tulla mieleen ihan tässä lähiaikoina. Pari lukua tosin joudut vielä odottamaan sitä kohtaa!
Emilystä ja Remuksesta en sano muuta kuin, että jotain ratkaisevaa on luvassa pikemmin kuin osaat edes odottaa.
Jaa, Roxy... No, en takaa, että se tulee nopeasti selviämään, mutta selvinnee kyllä jossain vaiheessa. Amaliasta ja Yosumistakin kuullaa taas lisää jossain vaiheessa ja kyllä sekin juttu sieltä vielä aukeaa... Ja ja. Tessa. Tuholaisen isä ei ole vielä selvinnyt, mutta lupaan paljastaa senkin kaiken muun ohella ihan vielä tämän ficin aikana ;D
Ja toivottavasti olet jo parantunut/paranet pian! Ja toivon todella, että seuraava osa piristää!
tiny: Minusta Rowling on sanonut joskus, että James pelasi aikanaan jahtaajana eikä etsijänä. Ensimmäisessä elokuvassa tosin Jamesista oli tehty etsijä, mutta siinä oli kuulemma kyse virheestä. En tosin sitten tiedä, korjatkaa, jos olen taas keksinyt omiani ;)
rustuuna: Aloin typerästi hymyillä täällä, kun luin kommenttiasi. Kiitos paljon!
Sirius/Noraa tulee lisää (taas tässä ihan kohta). Ja... no, en sano mitään. Saatte itse selvittää, miten niille kahdelle käy.

Hmm. Tästä seuraavasta luvusta sitten. Itse en pidä siitä ollenkaan. Olisin halunnut deletoida koko luvun ja aloittaa alusta, mutta menköön nyt sitten. Se ei oikeasti yhtään ole sellainen, miksi minä sen alun perin kuvittelin, mutta... No, ainakin asia tuli harvinaisen selväksi. Toivottavasti ette ihan vihaa sitä.
Mutta kovasti kaipailisin kommentteja siitä, koska omasta mielestäni se ei onnistunut.
-Del

//Tämä osa on omistuttu rakkaalle siskolleni, joka on jaksanut kuunnella ideoitani tähän ficciin ja tuonut välillä omiaankin mukaan. 31 lukua takana, vielä vaikka kuinka monta edessä :D

31. luku – Suojelusenkeli
30.11.1977

Päivä ei olisi voinut alkaa huonommin. Remus heräsi rääkyvän röttelön lattialta loppumarraskuisessa kylmyydessä hytisten ja auttamattomasti myöhässä. Kello lähenteli jo kovaa vauhtia kymmentä, ja Remus tiesi, että Amalia ei sietäisi myöhästelijöitä varsinkaan silloin, kun tekeillä oli jotain niinkin tärkeää kuin vaarallinen myrktonliemi. Remus ampaisi pystyyn ja kaatoi pari tuolia pyrkiessään ovelle. Vatsassa kiersi ikävästi, ja unenpuute sai silmät pilkkimään, mutta poika jatkoi itsepäisesti eteenpäin. Tunnille oli ehdittävä ajoissa. Hän kaappasi Jamesin jättämän vaateet alakerrasta ja puki ne samalla, kun kompuroi tunneliin. Kostea maa lisäsi vilunväreitä, ja Remus tunsi pari kertaa astuvansa johonkin niljakkaan, joka oli ehkä mato tai etana. Tunneli tuntui tavallistakin pidemmältä, ja Remus alkoi käydä turhautuneeksi, kun ulospääsyä ei vain tullut näkyviin.
Remus sai siristellä jo valmiiksi arkoja silmiään ulkoilman kirkkaudessa. Pojan onneksi päivä ei ollut kovin kirkas, joten silmät tottuivat valoon verrattain nopeasti. Sää oli ankea. Raskaat pilvet roikkuivat painostavina liian alhaalla ja enteilivät sadetta. Ehkä sade tulisi vihdoin puhtaana lumena. Remuksen hengitys höyrysi ilmassa, kun poika hölkkäsi hallaista maata pitkin kohti ylväänä nousevaa linnaa. Ihana lämpö tervehti Remusta linnan ovilla, ja poika pujahti sisään toivoen, ettei kukaan erehtyisi kysymään mitään ylimääräistä. Hänellä ei ollut aikaa kysymyksiin. Remuksen onneksi oppilaat olivat päättäneet joko herätä sinä lauantaiaamuna myöhään tai ainakin pysyä pois hänen tieltään. Matkalla tyrmiin vastaan ei tullut kuin Dina, joka etsi jälleen sammakkoaan. Remus huusi tytölle tervehdyksensä juostessaan ohi ja oli iloinen siitä, että Dinalla näytti olevan täysi työ etsinnöissä, joten tyttö ei ehtinyt tai viitsinyt kysellä tyhmiä.
Amalia oli juuri sulkemassa tyrmän ovia, kun Remus kääntyi kulmasta. Poika juoksi viimeiset metrit ja esitti anteeksipyynnön myöhästymisen johdosta. Amalian suu rypistyi tiukkaan kasaan, mutta nainen raotti ovea sen verran, että Remus pääsi pujahtamaan sisään. Kaikki muut olivat jo visusti suojavaatteiden peittämiä. Remus yritti hymyillä rauhoittavasti muiden kelmien kysyville ilmeille. Hän oli ihan kunnossa, vähän väsynyt vain, kuten aina täysikuun jälkeen. Remus kävi hakemassa omat suojavaatteensa ja puki ne päälleen kiireessä. Hän ei ehtinyt tarkistaa vaatteidensa suojaavuutta, kun Amalia oli jo edessä ja aloitti ohjeistuksen.
”Taikajuomanne odottavat edessänne. Toivon jälleen erityistä varovaisuutta, varsinkin tsirppimehun lisäämisen kanssa. Mehua lisätään vain kolme tippaa, joten pitäkää huoli, ettei liemeenne pujahda yhtäkään ylimääräistä tippaa, muuten ollaan vaikeuksissa. Keskittykää ja olkaa varovaisia. Voitte aloittaa”, Amalian rautaiset käskyt syöpyivät varmasti syvälle jokaisen mieliin. Remus kurotti katsomaan omaa lientään. Hän ei ollut mitenkään erityisen hyvä taikajuomissa, mutta tällä kertaa kaikkien liemi oli vielä sitä kellertävää sävyä, mitä sen siinä vaiheessa pitikin olla, jopa Remuksen liemi. Remus tarkisti suojakäsineiden peittävyyden ennen kuin tarttui suojataioin suojattuun metallisauvaan ja upotti sen liemeen. Hän sekoitti lientä kaksi kierrosta vasemmalle ja kumartui lukemaan lisäohjeita kirjasta. Muut jauhoivat jo tomerina yksisarvisen sarvea jauhoksi. Remus hengitti syvään hengityssuojaimensa takana ja yritti keskittää mielensä työhön. Väsymys ei suostunut jättämään häntä rauhaan, vaikka Remus kuinka yritti ravistella sitä mielestään.

Remuksesta tuntui, että aikaa olisi kulunut jo monta tuntia, vaikka todellisuudessa kello oli tikittänyt eteenpäin vain puolen tunnin verran. Oli tullut aika lisätä tsirppimehu seokseen. Remus tunsi hikihelmet otsallaan, kun hän tarttui pieneen, vihertävään kristallipulloon, joka oli puolillaan punaista nestettä. Väsyttää, väsyttää, väsyttää, sana takoi hänen päässään epämukavasti. Silmät tuskin pysyivät auki. Miksi tämän piti olla näin kamalaa tällä kertaa? Miksi häntä piti väsyttää näin paljon? Remus tuskin kykeni ajattelemaan muuta kuin omaa sänkyään, joka odotti kutsuvana makuusalissa – omaa pehmeää sänkyään.
Amalia liikkui taas keskikäytävää pitkin tarkistamaan oven höyrypitävyyden. Tässä liementekovaiheessa höyryt kuulemma olivat vaarallisimmillaan, jos niihin pääsi jotain ylimäärääräistä ainetta. Amalia jäi seisomaan oven luokse, ja Remus korkkasi mehupullon auki ja kallisti pulloa liemensä yläpuolelle. Väsyttää. Monta pisaraa olikaan pitänyt lisätä? Yksi, kaksi, pisarat tippuivat liemeen, ja neste alkoi hitaasti värjäytyä punaiseksi. Kolme. Pitikö tippoja olla enemmän kuin kolme? Ei, Remuksen mielestä kolme oli ollut oikea määrä. Poika kumartui kirjansa ylle pullo yhä kädessään. Sormelta kesti hetken tavoittaa oikea kohta tekstissä: kolme pisaraa, ihan niin kuin Remus oli muistanut. Väsyttää, ajatus takoi päässä. Neljä, viisi, kuusi, seitsemän, pisarat pujahtivat alas liemeen pullosta niin nopeasti, ettei Remus olisi voinut tehdä asialle mitään, vaikka olisikin tajunnut sen ajoissa. Hikihelmet otsalla lisääntyivät. Väsyttää, väsyttää. Remus ravisti päätään ja etsi ajatuksiinsa syöpyneitä varoitussanoja. Mitä piti tehdä, jos jotain väärää oli tapahtunut? Haihduttaa neste, tietysti, Remus kiljui itselleen samalla, kun liemi alkoi kuplia epäilyttävästi. Poika kolautti kristallipullonpöydälle. Kaikki ei ollut kohdallaan nyt. Remus käännähti liian nopeasti paikoillaan ja teki viittansa hulmahduksella lisää tuhoa.
”Professori Potter”, Remus hämmästyi itsekin omaa ääntään. Se oli tyyni, rauhallinen ja määrätietoinen. Aivan kuin hän olisi tiennyt täsmälleen, mitä oli tekemässä. ”Ehdotan luokan välitöntä siirtymistä mahdollisimman kauas liemeni luota.”
Ensimmäinen räjähdys Remuksen kattilassa vahvisti omalla tavallaan pojan sanat järkeviksi. Luokassa syttyi välittömästi jonkinlainen paniikkitila, kun kaikki yrittivät päästä mahdollisimman nopeasti ulos. Amalia vähät välitti höyryistä, joita tyrmässä leijui, vaan lennätti oven auki voimalla ja korotti vihdoinkin ääntään, jotta kaikki kuulisivat hänet.
”Yläkerroksiin! Estäkää muiden pääsy tänne! EI PANIIKKIA!”
Väsyttää, väsyttää, väsyttää, takoi Remuksen päässä, kun toinen räjähdys kuului ihan hänen korvansa vierestä. Jotain kuumaa roiskui hänen päälleen eikä hän enää pysynyt ajattelemaan pakenemista. Poltti, väsytti ja poltti taas. Vasen käsivarsi oli tulessa. Silmät eivät pysyneet enää auki, väsytti.
”REMUS!” Amalian ääni kuului ovelta, jossa nainen oli juuri työntänyt viimeisenkin oppilaan turvaan. Väsytti!

Emilyn aamu alkoi hyvin. Alyssa ei ollut vihainen, vaikka hän olikin pyöriskellyt viime yönä. Tyttö oli ohittanut asian olankohautuksella ja painellut suihkuun aamulenkkinsä päätteeksi. Lily ja Gabrielle olivat häipyneet ylimääräiselle taikajuomatunnille jo hyvissä ajoin ennen kymmentä. Emily ja Nora sitä vastoin loikoilivat sängyissään pidempään ennen kuin päättivät lähteä myöhäiselle aamupalalle yhdessä Alyssan kanssa.
”Sinun hiuksesi kastelevat minut”, Emily valitti Alyssalle, jonka hiukset synnyttivät vaivihkaa järveä lattialle. Alyssa virnisti ja siirsi päänsä kauemmas Emilystä. Emily kumartui kiskomaan kaapistaan yhden huiveistaan – ruskean, kultakoristeisen – ja vetämään sen päähänsä.
”Hei”, Nora huudahti tullessaan suihkusta vaatteita päälleen vetäen, ”tuohan on se huivi, jonka minä toin Australiasta.”
Emily katsoi uudemman kerran huivia. Se todellakin oli Noran Australiasta tuoma. Hän ei ollut edes itse huomannut sitä. Hän oli vain ottanut sen vaistonvaraisesti.
”Mitä sitten?” Alyssa kysyi katsoen hänkin Emilyn huivia. Alyssa ei ymmärtänyt huivien merkitystä. Jokaisella oli oma tarinansa ja menneisyytensä.
”Tuo on Remuksen lempihuivi”, Nora kertoi Alyssalle avatessaan ovea. ”Em ei ole käyttänyt sitä heidän eronsa jälkeen.”
”Enkö?” Emily ihmetteli tassutellessaan portaita alas Noran ja Alyssan perässä.
”Et”, Nora vastasi katse tiukasti portaissa kompastumisen estämiseksi. Emily mietti asiaa. Hän ei tosiaankaan ollut käyttänyt huivia eron jälkeen. Outoa sinällään, se ei ollut tietoinen valinta. Hän vain oli jättänyt huivin kaappiin kuin vahingossa. Hänen ei ollut tehnyt mieli käyttää sitä. Mutta tänä aamuna huivi oli kutsunut häntä, se oli halunnut tulla käytetyksi taas. Oliko se vain yhteensattuma, vai oliko sillä, että hän oli päättänyt puhua tänään Remuksen kanssa, jotain tekemistä asian kanssa? Emily työnsi pyörivät ajatukset päästään ja keskittyi Alyssan ja Noran jutusteluun. Alyssa kertoi juuri Noralle uudesta kodistaan Tylyahon laitamilla. Tytöt kuuntelivat kiinnostuneina. Alyssa oli kertonut perheestään ja kodistaan niin paljon, että oli melkein helpotus päästä itse tutustumaan asioihin jouluna. Siitä tulisi varmasti mukavaa, Emily pohti, Alyssa vaikutti mahtavalta tyypiltä, johon oli kiva tutustua syvemminkin.
Kolmikko oli kävelemässä juuri alas portaita kohti suurta salia, kun jutustelun keskeytti jokin, joka ei ollenkaan kuulunut linnan tavanomaisiin ääniin. Valtava räjähdys kumpusi jostain lattian alta, tyrmistä ehkä.

James kuunteli kauhistuneena jättimäistä räjähdystä. Hengitys alkoi kuin vahingossa kulkea raskaammin. Sirius? Missä Sirius oli?
”Anturajalka? SIRIUS!” James oli pysähtynyt paikoilleen ja tähyili käytävää kumpaankin suuntaan. Takaa tyrmistä alkoi vyöryä savupilvi, joka oli peräisin räjähdyksestä. Edessä ilma oli puhtaampaa ja helpommin hengitettävämpää. James jatkoi taas juoksemista eteenpäin. Sirius oli tullut hänen jäljessään ulos tyrmistä tai ainakin niin hän oli luullut. Kyllä Sirius oli ulos ehtinyt, ihan varmasti oli. Sirius ei ollut jäänyt tuohon kuolemanloukkuun, joka jäi koko ajan kauemmas taakse.
”Sarvihaara?” kuului tuttu ääni jostain edempää. James tunsi helpotuksen vyöryvän ylitseen samalla tavoin kuin savupilvi teki. Sirius oli kunnossa!
”Täällä!” James huusi vastaan ja juoksi kohti suuntaa, josta oli kuvitellut äänen kuuluvan. Ovi eteisaulaan oli auki, ja James kuuli aulasta hämmentynyttä surinaa. Hän juoksi ovien läpi ja pälyili ympärilleen. Sirius ja Peter kiirehtivät häntä kohti.
”Oletteko sinä kunnossa?” kaikki kysyivät samanaikaisesti, ja nyökkäykset seurasivat toisiaan.
”Eikö Kuutamo ollut sinun kanssasi?” Peter kysyi hämillään. Vasta silloin James tiesi, miksi hänestä tuntui jotenkin vajavaiselta. Onnea tuovasta neliapilasta puuttui yksi lehti. Missä oli se lehti, joka teki apilasta onnea tuovan?
”Minä luulin, että hän oli teidän kanssanne”, poika sanoi hitaasti eikä suostunut ajattelemaan sitä kauheaa ajatusta, joka kolkutteli mielessä. Apila ei ollut onnekas vain kolmilehtisenä. Hän käänteli päätään kiivaasti ympäri eteisaulassa. Remusta ei näkynyt muiden pelästyneiden taikajuomaoppilaiden joukossa.
”Minä näin hänet viimeiseksi silloin, kun hän huusi, että meidän pitäisi lähteä”, Sirius aloitti ja aikoi sanoa muutakin, kun jokin hopeinen kiisi pojan jalkojen välistä ja jatkoi portaita ylös. Se jokin näytti erehdyttävästi suojeliukselta, suojeliukselta, jonka James hyvin tunsi.
”Se oli mummin”, James henkäisi, eikä hänkään ehtinyt sanoa muuta, kun suojeliusta seurasi paarit, jotka lensivät tyrmästä. Amalia lennähti pölyisenä heti paarien perässä, ja kaikki oli ohi niin nopeasti, ettei kukaan ollut tajunnut katsoa paareilla olijaa. James kääntyi ystäviensä puoleen ja luki saman vakavan ilmeen heidän kasvoiltaan kuin arveli omillaankin olevan.
”Seuratkaa mummia”, James aloitti, kun Sirius jo nyökkäsi lukien hänen ajatuksensa. Pojat kiirehtivät portaisiin mummin jäljessä, ja James kääntyi taas katsomaan aulassa olijoita. Taikajuomatunneilla olijoiden lisäksi aulassa oli uteliaita ihmisiä. Kysymykset sinkoilivat puolin toisin, eikä kukaan tuntunut tietävän, mitä oli tapahtunut. James yritti selvitellä asioita päässään. Hän oli ollut omasta mielestään yksi viimeisistä tyrmistä lähtijöistä. Parin sekunnin kuluttua hänen lähdöstään oli kuulunut räjähdys. Mummi oli jäänyt hänen jälkeensä ovelle, mutta mummi oli kunnossa. Juurihan hän oli juossut niiden paarien kanssa ohi. Paarien. Jamesilla oli kammottava tunne siitä, että hän tiesi, kuka niillä paareilla oli maannut. Remusta ei vieläkään näkynyt muiden joukossa aulassa. James tiesi, että poika olisi jo siihen mennessä ilmoittanut olemassaolostaan, jos olisi pystynyt. Remus tiesi kelmien säännöt ja piti niistä kiinni. Ja yksi säännöistä oli ystävät ennen kaikkea.
Jamesin etsintä keskeytyi, kun portaista kuului kahinaa. Hän melkein odotti näkevänsä Remuksen huolestuneet kasvot pojan juostessa alas etsimään ystäviään, mutta Remuksen sijaan portaista lensikin Dumbledore, jonka totiset kasvot kielivät tapahtuman vakavuustasosta. Dumbledoren vieressä liiteli Yosumi, joka pälyili vauhkona ympärilleen, ja toisella puolella juoksi Tessa, joka veti suojakäsineitä käsiinsä. Tessa kiirehti Jamesin ohi tyrmiin eikä edes nyökännyt pojalle tervehdykseksi. Hetken James ihmetteli, miksi ihmeessä Dumbledore päästi kaikista maailman ihmisistä juuri Tessan korkokenkineen vaaralliselle räjähdyspaikalle, kunnes muisti, että Tessa oli kertonut opiskelleensa auroriakatemian nopean toiminnan osastolla. Naisella oli varmasti paras pätevyys räjähdysten selvittelyyn koko koulussa.
Yosumi sen sijaan lennähti pelottavan lähelle Jamesia ja pysähtyi töksähtäen ilmaan.
”Missä Amalia on?” mies kysyi oudolla äänellä. Ääni ei ollut verhoutunut tavanomaiseen hyminään vaan se oli kirkas ja huolestunut. Dumbledoren tulo oli saanut koko aulan hiljenemään, ja niinpä James kuuli Dumbledoren sanat viereltään, vaikka ne lausuttiinkin hiljaa.
”Amalia on kunnossa”, rehtori vakuutti Yosumille. ”Hän on – Oh, tuolta hän tuleekin!”
James kääntyi Dumbledoren osoittamaan suuntaan. Mummi toden totta loikki alas portaita epätavallisella ketteryydellä. Yosumi lennähti salamana naisen vierelle ja aloitti kiihkeäsanaisen keskustelun, josta James ei kuullut muuta kuin sanat räjähdys ja keskustelu. Mummi hätisti Yosumin äkkinäisellä kädenliikkeellä kauemmas ja harppoi Dumbledoren luokse.
”Onko Tessa –?”
Dumbledore nyökkäsi, ja Amalia säntäsi takaisin tyrmiin ennen kuin James ehti sanoa sanaakaan. Vanha rehtori loi häneen pikaisen silmäyksen ennen kuin kääntyi Yosumin puoleen. Yosumin ilme oli hapan, mutta mies näytti siitä huolimatta tottelevan rehtorin sanatonta käskyä. Yosumi taputti käsiään ja hymisi kiinnittääkseen kaikkien huomion.
”Pyytäisin kaikkia rauhoittumaan”, Yosumi julisti tavoitellen tuttua hyrinäänsä. ”Olisitteko ystävällisiä ja siirtyisitte ylempiin kerroksiin. Tyrmät ovat suljettua aluetta. Luihuiset ovat tervetulleita minun luokkani evakkoon, kunnes neiti Tessa ja rouva Amalia saavat tutkinnan päätökseen.”

James ei liikkunut muiden mukana ylemmäs, vaikka Dumbledore häntä kehottikin niin tekemään.
”Olen pahoillani, herra Potter”, vanha mies mutisi ennen kuin seurasi mummia ja Tessaa tyrmiin. ”Pelkään pahoin tilanteen olevan erittäin vakava.”
James ei suostunut uskomaan miehen sanoja. Ei Dumbledore voinut tarkoittaa Remusta. Tänään ei ollut Remuksen aika lähteä täältä. Remus ei voinut jättää heitä yksin. Ystäviä ei jätetä! Remus ei voinut rikkoa kelmisääntöjä. Jamesin sisintä koversi tyhjyys. Hän ei aikonut menettää ystäväänsä tänään! Hän ei suostuisi siihen. James tiesi, että hänen olisi pitänyt seurata Siriusta ja Peteriä sairaalasiipeen. Olla Remuksen luona viimeiset minuutit, jos niitä enää oli jäljellä. James ei halunnut elää sitä todeksi. Hän ei halunnut. Sirius saisi tulla hakemaan hänet. Hän ei lähtisi täältä minnekään.
Portaista kuului taas kahinaa, mutta tälläkään kertaa tulijat eivät olleet Jamesin odottamia. Emily, Nora ja Alyssa kävelivät alas tyynesti nauraen jollekin ollen onnellisen tietämättömiä kaikesta tapahtuneesta. James huomasi seisovansa sangen typerän näköisenä yksin aulassa. Vasta silloin hän huomasi olevansa yltä päältä pölyssä ja liassa. James katseli, kuinka Emilyn hymy sammui sinä silmänräpäyksenä, kun tyttö kohtasi hänen silmänsä. James luki Emilyn ilmeestä tiedottomuutta ja pelkoa ja tiesi, että hänen olisi oltava vahva ja epäitsekäs. Emilyyn ei saanut sattua. James halusi pitää siitä huolen. Tyttö juoksi viimeiset portaat alas häntä kohti.
”James, mitä on tapahtunut? Me kuulimme hirveän räjähdyksen, mutta luulimme, että joku vain pilaili. Ei kai –?”
James selvitteli kurkkuaan. Miten ihmeessä hän pystyisi kertomaan Emilylle, että Remus oli ehkä jo kuollut, kun hän ei itsekään suostunut uskomaan sitä?
”Tyrmissä räjähti”, James alkoi. ”Mummi ei turhaan varoitellut sen liemen vaarallisuudesta.”
Emilyn ilme oli kauhunsekainen.
”Ei kai – Sirius?”
James aukoi suutaan kykenemättä sanomaan mitään. Emily tulkitsi eleen aivan väärin, ja Norankin kasvot kalpenivat epäterveellisesti. Portaat narahtivat taas. Sinä silmänräpäyksenä, kun Emilyn silmät tavoittivat Siriuksen ja Peterin portailla, ymmärrys näytti iskevän tyttöön.
”Ei”, tyttö pudisti päätään. ”Ei, EI! Ei Remus!”
James tarttui tytöstä kiinni ja pakotti tämän tärisevän vartalon itseään vasten. Katseellaan hän anoi Siriusta sanomaan jotain. Kertomaan, ettei Remuksella ollut hätää. Muutama naarmu vain, ei muuta!
”Kuutamo on hengissä, Em!” Sirius sanoi karheasti. ”Ainakin toistaiseksi.”

”Lakkaa häiritsemästä ja anna minun tehdä työni rauhassa”, matami Pomfrey tiuskaisi Emilylle oven raosta. ”Hän on hengissä, muttei ole kauan, jos vielä häiritset.” Ovi paiskattiin kovakouraisesti kiinni, ja Emily valui istumaan kylmälle lattialle. Miksei hän ollut uskonut Noraa? Nora oli aina oikeassa. Miksi hän oli lykännyt Remukselle puhumista täksi päiväksi, kun oli hyvin voinut tehdä sen eilen? Nyt oli ehkä liian myöhäistä. Ei, ei voinut olla. Remus ei, helvetti vieköön, kuolisi tänään. Jos Remus kuolisi ennen kuin hän ehtisi sanoa tälle kaiken, minkä piti tulla sanotuksi, hän pitäisi henkilökohtaisesti huolen siitä, että poika ei saisi rauhaa kuolemassa. Emily tunsi Jamesin vieressään. Poika laskeutui maahan ja otti hänet syliinsä. Jamesin käsivarsien suojassa oli niin turvallista. Oli miltei mahdotonta kuvitella, että jotain kamalaa voisi tapahtua maailmassa, jossa pystyi olemaan myös näin turvallisia tunteita ja paikkoja. Emily mietti sitä kaikkea, mitä oli tapahtunut. Miksi se oli tapahtunut juuri Remukselle? Kaikista koulun ihmisistä, kaikista ihmisistä, jotka olivat olleet Remuksen kanssa tyrmissä, kaikista luihuisista, joille se olisi voinut tapahtua, kaikista niistä, joita ei rakastettu niin kuin Remusta rakastettiin. Miksi juuri Remus oli se, joka oli saanut kärsiä?
Emily ei tiennyt, kuinka kauan hän istui sillä kylmällä lattialla. Hän ei tiennyt, kuinka monella kyyneleellä kasteli Jamesin paidan, eikä tiennyt, koska Lily juoksi paikalle toistamaan turhia, lohduttavaksi tarkoitettuja sanoja. Emily ei tiennyt eikä välittänyt. Hän tiesi niinä hetkinä ainoastaan sen, kuinka paljon Remusta rakasti ja miten tyhmä oli ollut, kun oli antanut Lauran tulla heidän väliinsä. Ilman Lauraa – ilman hänen omaa ylpeyttään ja uskonpuutetta Remusta kohtaan – he olisivat saaneet olla toistensa seurassa vielä liki puoli vuotta ennen tätä. Nyt he olivat heittäneet kallisarvoisen ajan hukkaan, ja aikaa ei ehkä koskaan saisi takaisin. Remuksella ei ehkä olisi enää puolta vuotta. Remuksella ei ehkä ollut enää puolta tuntiakaan.
Lilyn saapumisesta oli kulunut vain vähän aikaa, kun Emilyn korvat pakottivat tajuntaan toiset askeleet, nopeammat kuin Lilyn. Jamesin käsivarret tiukkenivat siihen malliin, että Emily oli miltei varma tulijasta.
”Miten hän voi?” Lauran ääni kysyi. Hetki oli hiljainen, kun kukaan ei tiennyt, pitäisikö vastata.
”Elää”, Sirius murahti lopulta. Emily avasi silmänsä ja vaihtoi asentoa Jamesin sylissä nojaamaan pojan olkapäätä vasten. Laura seisoi keskellä käytävää ja katsoi vuoronperään kaikkia, Emilyäkin. Tytön poskilla ei näkynyt kyyneleitä. Tytön kasvoilla ei näkynyt mitään hallitsematonta. Kasvot olivat järjestelmälliset, täydelliset, kuten aina. Emily vihasi niitä kasvoja nyt enemmän kuin koskaan, koska periaatteessa – ulkopuolisten silmin – Lauralla oli Remuksen tyttöystävänä suurempi syy olla huolissaan, mutta silti tyttö ei ollut. Tytöllä olisi ollut suurempi oikeus vaatia päästä Remuksen luokse, mutta tyttö ei tuntunut välittävän siitä, Laura ei halunnut. Ja Emily vihasi sitä. Lauralla oli oikeus, eikä hän käyttänyt sitä hyväkseen. Hänellä ei ollut, vaikka hän olisi sitä tarvinnut.

Aika kului. Joskus joku nousi ylös lähteäkseen syömään. Joskus joku kuiskasi jotain toiselle. Joskus sairaalasiiven suljetun oven takaa kuului kolinaa, joka herätti kaikki horroksesta kuuntelemaan, josko kohtalo olisi jo tehnyt päätöksen Remuksesta.
Kun sairaalasiiven ovi sitten vihdoin avautui, kaikki pomppasivat pystyyn ja Emily onnistui lyömään leukansa Jamesin polveen. Suu loksahti ikävästi, ja kieli oli jäädä hampaiden väliin. Emily onnistui vetäisemään sen pois tieltä juuri ajoissa. Matami Pomfreyn pää pilkisti oven raosta.
”Yksi vierailija”, nainen ilmoitti ja sai kaikki huokaamaan helpotuksesta ja Emilyn purskahtamaan valtavan helpotuksen kyyneliin. Remus ei kuolisi. James irrotti kätensä Emilyn ympäriltä, ja kelmien kesken puhkesi huojentunut väittely siitä, kuka saisi mennä Remuksen luokse. Matami Pomfrey katkaisi kiistelyn alkuunsa.
”Mitä, jos tyttöystävä tulisi?” nainen kysyi lempeästi ja tuijotti Emilyyn. Tyttöystävä, Emilyn suuta kuivasi. Tietenkään matami ei voinut tietää. Emilyn katse eksyi Lauraan, joka vaihtoi painoa jalallaan. Hän vihasi Lauraa. Laura vei häneltä kaiken. Laura sai mennä Remuksen luokse vain, koska oli Remuksen tyttöystävä. Ihan kuin se olisi kertonut jotain. Emily tiesi, ettei yksikään ihminen maailmassa voisi rakastaa Remusta enemmän kuin hän. Miksi hänen oli pitänyt tajuta se näin myöhään? Miksi hän oli näin hidas ihminen?
Laura vastasi hänen katseeseensa tyynesti, muttei tehnyt elettäkään liikahtaakseen lähemmäs ovea. Emily ihmetteli sitä. Hän oli kuvitellut, että tyttö olisi rynnännyt Remuksen luokse heti, kun mahdollista. Halusiko Laura taas nauttia tappiostaan? Katsoa hänen tuskaansa, kun hän ei voinut mennä Remuksen luokse.
”Mene”, Emily kuiskasi. Remus ei saanut olla yksin. Emily tiesi, ettei Remus halunnut olla yksin. Lauran piti pitää kiirettä, mutta tyttö vain pudisti päätään, itsepäisesti.
”Ei, mene sinä”, Lauran sanat olivat niin epätodelliset, että Emily pelkäsi heräävänsä unesta minä hetkenä hyvänsä. Ehkä Jamesin kädet olivat olleet liian turvalliset ja lämpimät, ehkä hän oli nukahtanut pojan syliin. Tai sitten Laura oli tullut hulluksi. ”Hän haluaa sinut. Hän on aina halunnut sinut”, Laura jatkoi ja yritti hymyillä. Kerrankin tyttö ei saanut hymyä aikaiseksi, kerrankin kasvot eivät olleet täydelliset. Laura oli hullu, oli aina ollut, mutta nyt tyttö oli seonnut lopullisesti. Emily astui askeleen kohti ovea, ohi Lauran.
”Kai sinä tajuat, että minä vihaan sinua silti?” Emily mumisi Lauralle. Tyttö hymyili alakuloisesti ja nyökkäsi. Emily nyökkäsi takaisin ja astui matamin ohi sisälle sairaalasiipeen.

Emily tiesi täsmälleen, minne suunnata. Matami Pomfrey oli vetänyt verhot nurkkasängyn ympärille ja heti oven suljettuaan kääntyi pois ja palasi kopperoonsa. Matamin antama rauha kertoi Emilylle, miten vakava Remuksen tilanne oli ollut. Muulloin matami ei olisi koskaan jättänyt heitä kahden. Emilyn teki mieli juosta nurkkasängyn luokse ja varmistua, että Remus todella oli siellä hengissä, muuta jokin sai hänet etenemään hitaasti. Askel askeleelta hän lähestyi nurkkaa ja askel askeleelta häntä alkoi pelottaa. Hän oli ollut niin huolissaan siitä, että Remus saattaisi kuolla, ettei ollut edes muistanut ajatella, että Remus saattoi todellakin rakastaa Lauraa eikä enää häntä. Emilyä pelotti raottaa verhoa, mutta hän teki niin silti. Remus makasi sängyllä kädet peiton päällä. Vasen käsi oli kokonaan valkean harson peittämä, ja oikea oli naarmuilla ja mustelmilla. Remuksen kasvot olivat kalpeat, kun poika kohotti ne katsoakseen tulijaa. Emily ei osannut lukea pojan ilmettä tämän nähdessä hänet.
”Laura – ”, Remus yritti kähistä. Yksi sana mursi koko Emilyn hataran itseluottamuksen. Tietenkin Remus rakasti Lauraa eikä häntä.
”Minä – minä voin hakea hänet”, Emily sanoi ja huitoi kädellään epävarmasti ovelle päin. Hän oli jo kääntynyt pois, kun Remus ojensi kätensä pysäyttääkseen hänet. Remuksen ote hänen ranteestaan oli yllättävän vahva.
”Ei, et hae”, poika kähisi vaikeasti ja veti hänet lähemmäs. ”Laura oli virhe, Emmy.” Emily ei voinut sanoin kuvata, kuinka ihanalta tuon nimen kuuleminen jälleen tuntui. ”Minä rakastan sinua”, Remus jatkoi samaan putkeen kuin peläten, ettei ehtisi sanoa kaikkea, mitä piti. Emily ei osannut sanoa mitään. Nyt se oli todellista. Hän oli odottanut noita sanoja niin kauan, ja nyt ne olivat todelliset. Remus rakasti häntä sittenkin. Hänen huulilleen eksyi hymy.
”Minäkin rakastan sinua, Rem”, Emily kuiskasi ja istui Remuksen sängyn laidalle. ”Minä olen pahoillani, etten uskonut sinua. Minun olisi pitänyt. Minä – ”
”Shh”, Remus hyssytti ja veti hänet lähemmäs. Emily kumartui tottelevaisena Remuksen puoleen. Poika yritti kohottautua parempaan asentoon, mutta se näytti olevan vaikeaa ottaen huomioon, että Remus oli mustelmien peittämä. ”Minäkin olen pahoillani, Emmy, mutta sillä ei ole mitään väliä. Kaikki tulee olemaan hyvin nyt.”
Emily laski toisen kätensä Remuksen poskelle ja yritti olla satuttamatta poikaa liikaa nojautuessaan suutelemaan tätä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Se oli ihanaa, täydellistä, ja Emily tiesi, ettei edes Laura voisi vetää tälle vertoja. Remus irvisti, kun Emily nojautui poispäin.
”Mitä?” Emily kysyi huolestuneena ajatellen, että ehkä Remus ei ollut sittenkään tuntenut samaa täydellisyyttä, jota suudelma oli hänen mielestään ollut täynnä.
”Sinun kätesi painaa aika ikävästi olkapäätäni, ei muuta”, sanat näyttivät tulevan ulos vaikeasti, pakotetusti – ja anteeksipyytäen. Emily nosti kauhistuneena kätensä ilmaan ja antoi Remukselle tilaa olla rauhassa. Poika ei näyttänyt tyytyväiseltä. Remus kohotti peittonsa kulmaa kehottavasti.
”Tule minun viereeni”, poika vetosi. Emily hymyili epävarmasti ja katsahti verhojen raosta matami Pomfreyn kopperoon päin.
”Matami Pomfrey ei ehkä pitäisi siitä”, tyttö virnisti pahoillaan.
”Ei haittaa”, Remus totesi. ”Sinä olet osa minun toipumistani.”
Emily tuhahti, mutta potki tottelevaisesti kengät jalastaan ja pujahti Remuksen viereen. Remus kietoi vaivalloisesti kätensä Emilyn ympärille, ja Emilylle tuli vieläkin turvallisempi olo kuin Jamesin käsivarsien suojassa.
”Mitä sinulle tapahtui?” Emily kysyi nojaten Remuksen rintaa vasten. Ele, joka ei näyttänyt satuttavan poikaa pahemmin. Remus oli hetken hiljaa.
”Sama kuin aina täysikuun jälkeen”, poika mutisi Emilyn hiuksiin. ”Minua väsytti ja olin myöhässä. En keskittynyt tarpeeksi, ja myrktonliemeeni tippui hieman ylimääräisiä aineita. Koko kattila räjähti vasenta kylkeäni vasten, muuta en muista.”
”Me luulimme, että sinä kuolisit”, Emily puhui hiljaa. ”Minulle ei ole ikinä ollut niin kamala olo kuin silloin, kun tajusin, että sinä olit kuolemassa. Että minä en ollut ehtinyt kertoa sinulle kaikkea”, Emily tunsi silmissään jälleen ylimääräisiä kyyneleitä ja yritti räpytellä niitä pois niin, ettei Remus huomaisi. Poika tiukensi otettaan hänestä, ehkä vaistonvaraisesti, ehkä tietoisesti.
”Kaikki on hyvin nyt”, Remus toisti. ”Lupaan, etten jätä sinua enää yksin.”
”Minä syytän Lauraa”, Emily sanoi äkkiä. ”Minä vihaan häntä.”
Remus hymyili Emilyn äänelle. ”Jos jätettäisiin Laura rauhaan, jooko?”
”Miksi sinä puolustat häntä?” tyttö tahtoi tietää. ”Hän erotti meidät yli puoleksi vuodeksi. Tajuatko sinä, mitä se aika teki minulle? Minä olin tulla hulluksi ilman sinua.”
Poika suuteli Emilyn hiuksia rauhoittavasti. ”Laurakin on vain ihminen.”
”Minä haluaisin silti työntää hänet alas tähtitornista. Ole kiltti, anna minun tehdä se”, Emily kurotti katsomaan Remuksen hymyileviä kasvoja.
”Minä en halua tyttöystävästäni murhaajaa”, poika totesi kevyesti. Emily vaihtoi parempaan asentoon pojan sylissä.
”Tyttöystävä. Minä pidän siitä”, tyttö mutisi. ”Mutta mitä Laura siihen sanoo?”
”Kuule, onko sinun koko ajan pakko puhua Laurasta?” Remus kysyi ärtyneenä.
”Minä olen vain realistinen”, Emily puolusteli.
”Ärsyttävä sinä olet”, poika tuhahti. ”En minä Lauran takia jäänyt elämään vaan sinun ja kelmien. Sinä olit minun pikku suojelusenkelini!”

”Hyvä on, liika imelyys tekee huonoa toipumiselle”, matami ärjäisi, kun kello oli vilistänyt eteenpäin naisen mielestä jo liian paljon. ”Toivottavasti et pidä tarpeellisena tulla huomenna uudestaan!” Ovi temmattiin auki, ja Emily juoksutettiin siitä ulos. James, Sirius ja Peter hyppäsivät pystyyn ja kiirehtivät ovelle.
”Oletko hengissä, Kuutamo?” James huusi ovensuusta.
”Suurin piirtein”, kuului Remuksen vastaus nurkasta. ”Entä te?”
”Paremmin kuin hyvin nyt”, Sirius ehätti vastaamaan ennen kuin matami löi oven vasten hänen kasvojaan. ”Hullu nainen”, poika ryhtyi manaamaan.
Emily virnisti Siriukselle ja oli suuntaamassa saliin syömään päivän ensimmäistä ateriaansa, kun kohtasi Lauran katseen. Tyttö seisoi miltei piilossa varjossa hehkuen Emilyn vihaamaa täydellisyyttä. Tähtitornisuunnitelma kuulosti houkuttelevalta, ja Remus oli typerä, kun ei tajunnut suunnitelman mahdollisuuksia. Emily astahti kohti Lauraa.
”Onko hän kunnossa?” tyttö kysyi anellen vastausta. Emilyn teki mieli olla antamatta sitä tytölle, mutta jokin pakotti hänet nyökkäämään. Laura sulki silmänsä ja lausui vaiteliaan kiitoksen Emilylle. Emily oli aikeissa jatkaa matkaansa, mutta pysähtyikin sitten ja kääntyi takaisin Lauraan päin.
”Minä vihaan sinua”, tyttö aloitti. ”Tulen ehkä aina vihaamaan, en tiedä. Kaikkein mieluiten haluaisin vain päästä sinusta eroon, mutta Remus ei halua minusta murhaajaa. Kai sinä jotenkin autoit häntä tämän puolen vuoden aikana, joten kiitos siitä. Ja kiitos, kun päästit minut tapaamaan häntä”, Emily vaikeni eikä tiennyt, miten jatkaa. Hän oli hiljaa tovin. ”Toivottavasti tajuat olla suutelematta häntä enää, sillä en tiedä, olisinko yhtä väkivallaton toisella kertaa.”
Laura nyökkäsi pienesti ja onnistui hymyillä. ”Minä tunnustan tappioni. Sinä voitit!”
Äkkiä Emilyn kävi sääliksi tyttöä. ”Rakkaus ei ole sotaa, Laura. Minä en voittanut, Remus vain sattuu rakastamaan minua.”


Seitsemän asiaa, joita ette tienneet Emilystä:


1. Emilyn perheeseen on jo monia vuosia kuulunut vain Emilyn äiti, Rebecca, ja Emily itse. Emily ja Rebecca muuttivat Rebeccan veljen Ralph Potterin luokse sen jälkeen, kun olivat paenneet Emilyn isää, Mattia, omasta kodistaan. Emily oppi niiden muutaman vuoden aikana, jolloin tyttö äitinsä kanssa asui Pottereiden luona, tuntemaan serkkunsa Jamesin erityisen hyvin. Kaksikon välille kehittyi suhde, joka ei katkennut edes silloin, kun Emilyn oli aika muuttaa pois turvallisesta Godricin notkosta Rebeccan löydettyä oma asunto, jonne Matt ei voinut tulla ahdistelemaan.

2. Emilyn rakkaus käsitöihin tulee Jamesin äidiltä, Annalta. Emilyn ja Rebeccan asuessa Pottereiden luona Emily kadehti tätinsä käsityötaitoja ja päätti joskus osata tehdä yhtä hienoja vaatteita kuin tätikin teki. Anna oli iloinen saadessaan opettaa taitonsa Emilylle. Emilyltä tilataankin usein erilaisia töitä, joita tyttö tekee suurella ilolla. Yksi vakiotilaajista on Nora, joka pitää erityisesti Emilyn kutomista pipoista, jolla saa peitettyä omat hiuksensa.

3. Emily ei mielellään puhu menneisyydestään vaan yrittää keskittyä tulevaisuuteen. Menneisyyden muistelu aiheuttaa vain tuskaa, koska monia iloisia tapahtumia ei tytön lapsuuteen alkoholisti-isän kanssa elämisen takia kertynyt. Emily huvittelee usein kuvittelemalla tulevaisuuden tapahtumia. Emily uskoo onnelliseen tulevaisuuteen Voldemortin kasvavasta vallasta huolimatta.

4. Emily rakastaa huiveja. Tytöllä on niitä aikamoinen kokoelma, ja Emilylle onkin sikäli helppo miettiä lahjaa, koska huivi on aina varma ratkaisu. Lahjan toteutus onkin vaikeampaa, koska Emilyn huivikokoelmasta löytyy miltei kaikenlaisia liinoja. Tavallisimmista kaupoista tuskin enää saa huivia, jota Emilyllä ei jo olisi.
Emilyn lempihuivi on yksinkertainen syvänsininen, mutta hyvänä kakkosena tulee Noran Australiasta tuoma ruskea kultakoristeinen huivi, joka on yksi Remuksenkin lempihuiveista Emilyn kokoelmassa.

5. Emily rakastaa käsitöiden ja huivien lisäksi myös kasveja. Tosin Emilyn viherpeukalo on tytön omaksi harmiksi väärällä paikalla, joten vaativimmat kasvit eivät Emilyn käsittelyssä selviä, mutta muutaman vaikeat tapaukset kylläkin. Erityisesti Emily rakastaa kaktuksia, joita on vieraillut tyttöjen makuusalissakin vuosien varrella monia. Yksi unohtumattomimmista kaktuksista oli eräs pirteä yksilö, joka halusi pitää hauskaa Noran kustannuksella ja päätti pistää Noraa piikeillään (Nora tietysti avitti kaktuksen yrityksiä astumalla vahingossa sen päälle). Nora ei siis sattuneesta syystä ole kovin innostunut Emilyn viherintoilusta, ja siksi Noralle onkin helpotus, että Emilyn intoilu on kausiluontoista. Usein pahin innostus iskee Emilyyn keväällä, jolloin ulkonakin alkaa vihertäjää ja värimaailma on sopivaa. Kaktusten lisäksi Emilyllä on pakkomielle ruusuihin, joita tyttö ei tosin koskaan ole uskaltautunut kasvattamaan. Emily on kesäisin tuttu näky kotinsa läheisessä jästikukkakaupassa, jonka ruusuvalikoima koristaa miltei täydellisenä Emilyn huonetta kesäisin.

6. Emily on henkeen ja vereen onnellisten loppujen kannattaja. Tytöllä onkin usein Noran kanssa pahoja riitoja aiheesta, sillä Nora on – niin uskomattomalta kuin se saattaa kuulostaakin – toisinaan tytöistä se realistisempi. Emily vihaa tarinoita, joiden ihmisille ei voi kuvitella onnellista loppua, ja kliseisesti tytön lempisanat ovat `ja he elivät onnellisena elämänsä loppuun asti`. Saa nähdä, mitä mieltä Emily tulee olemaan KK:n lopusta.

7. Emilyn tulevaisuus näyttäisi olevan vielä hivenen hämärän peitossa, ainakin osa siitä. Siinä, missä monen muun hahmon kohtalonlangat on jo sidottu yhteen, on Emilyllä vielä kädessään joitakin solmimattomia lankoja ja kortteja, joita tyttö ei ole paljastanut kellekään – ei edes allekirjoittaneelle. Emilyn kohtalo selvinnee pikku hiljaa ja ehkä tyttö antaa jonkinlaisia neuvoja siitä, mihin suuntaan on elämässään kääntymässä myöhemmin, ettei tulevaisuus tule ihan yllätyksenä kaikille.


A/N: Ajattelin, että Emmy tarvitsee oman extransa nyt, kun vihdoin tajusi tulla järkiinsä. Kommentteja anelen!

//Unohdin lisätä tänne kuvan ihan täydellisestä Emilystä.
Tässä
on siis täysin kuvitelmaani vastaava kuva Emilystä. Hiukset vain palmikoille ;D Toivottavasti pidätte.

« Viimeksi muokattu: Elokuu 07, 2008, 15:37:39 kirjoittanut Delia »

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 5.8.08
« Vastaus #44 : Elokuu 22, 2008, 19:17:13 »
A/N: Hmmm, mitäs tähän voisi sanoa muuta kuin, että olen jumittanut aika pahasti viime viikot, siinä ehkä suurin syy jatkon viivästymiseen. Sen lisäksi aina-niin-ihana asia, joka paremmin tunnetaan lukiona, jatkoi jälleen toimintaansa, ja hukun jo nyt miljooniin tutkielmiin, sanakokeisiin ja vaikka mihin muuhun hössötykseen (joista ei yhtään vähäisimpänä vanhojen tanssiparin [epätoivoinen] etsintä, jonka pistän tuottamaan tulosta maanantaina).

Anskiriini: Kiitos ;D Katsotaan, mitä Rem ja Em päättävät alkaa puuhailla tästä ikuisuuteen tai kuinka pitkään nyt yhdessä aikovatkaan viihtyä.
Lyn: Kiitos sinullekin! Kiva, jos pidit, ja toivottavasti tämä seuraava osaa tekee edes jonkinnäköisen parannuksen koulun alkuusi ;D
Kaura: Nora on asunut Australiassa seitsemän ensimmäistä vuottaan. Ensin 3 vuotta Perthissä, Australian länsirannikolla, mutta ennen Ninan syntymää Whitet muuttivat Sydneyyn isompaan asuntoon ja lähemmäs Noran äidin äitiä (eli siis ihan toiselle puolelle, itärannikolle). Sydney (johon minäkin kesällä pääsin paremmin tutustumaan, näin btw) oli Noralle paljon rakkaampi paikka kuin Perth, koska Nora rakastaa isoäitiään ja sai Sydneyssä olla lähempänä ihanaa Adelaide-mummiaan.
Jatkoa tulee tässä, toivottavasti palaat kommentoimaan jälleen!
Lurputtaja: Lilyä ja Jamesia on tulossa aika piakkoin. Eri asia sitten, kehittyykö asia mihinkään suuntaan vähään aikaan. Katsotaan! Nora taasen pistää tuulemaan ihan kohta ja sekoittaa tapansa mukaan jokaisen pään.
emwt: Lisämateriaalit taitavat antaa odottaa itseään vielä hetken ;D
tiny: Kiitos paljon kommentistasi! Jatkoa seuraa tässä!

Naa, en tykkää tämän luvun lopusta, ja muutenkin koko luku on aika sekavuus, mutta olkoon! Kommentteja pyydän!
-Del

// Jos joku ei muuten huomannut, lisäsin viime luvun loppuun kuvan minun mielikuvitukseni Emilystä. Aivan täydellinen Emilyksi, käykää katsomassa, jos uskallatte.

32. luku – Kohtaaminen
2.12.1977

Matami Pomfrey oli päättänyt, että Remus kestäisi jo enemmän vierailijoita kuin vain Emilyn käynnit. Remus hämmästyi huomatessaan, miten suosittu oli. Emilyn ja kelmien lisäksi Remus ei ollut uskonut muiden pahemmin välittävän hänen voinnistaan, mutta oli erehtynyt. Amalia oli viipottanut paikalle miltei heti matami Pomfreyn päätöksen jälkeen ja tentannut Remukselta räjähdystä koskien jokaisen pienen yksityiskohdan, jonka poika vain saattoi muistaa. Remus ei ollut muistanut paljon muuta kuin sen, että häntä oli väsyttänyt ihan kamalasti ja vasen puoli ruumiista oli ollut tulessa. Amalia ei ollut näyttänyt tyytyväiseltä lähtiessään, mutta oli ainakin ollut mielissään siitä, että Remus oli onnistunut selviämään kaikesta hengissä.
”Puolen luokan myrktonit kyllä valuivat hukkaan”, Amalia oli huokaissut. ”Tai räjähtivät.”
Heti Amalian lähdettyä huoneeseen kiisi Tessa, joka väitti tulleensa pakolliselle raskausseurannalleen. Oikeasti Tessa tuli utelemaan, millä helvetin keinolla hän oli onnistunut räjäyttämään puolet liemiluokasta ilmaan ja melkein tappamaan itsensä.
”Tulevaisuuden varalla”, Tessa kohautti olkiaan, kun Remus kysyi, miksi nainen oli niin kiinnostunut. ”Joskus saattaa tulla halu räjäyttää itsensä.”
Remus piti parhaimpana vaihtaa aihetta ja olla vastaamatta naisen kysymykseen, koska hänestä tuntui siltä, että joskus Tessa tosiaan saattaisi haluta räjäyttää itsensä.
”Sinun raskautesi näkyy jo.” Se oli ehkä viimeinen asia, joka olisi kannattanut sanoa, mutta ainakin se vei Tessan ajatukset pois räjähdyksestä.
”Kiitos muistutuksesta”, nainen irvisti ja veti paitaansa alemmas. ”Pitää alkaa käyttää löysempiä paitoja.”
”Sinäkö sitten annat sen adoptioon?” Remus muisteli sanoja, joita oli vaihtanut Noran kanssa joskus paljon aiemmin. Tessa kohotti katseensa paidastaan ja nousi ylös Remuksen yöpöydältä ja vaihtoi paikkaansa pojan sängynreunalle.
”Se olisi tarkoitus. Tosin ehdin jo hävittää adoptiopaperit”, Tessa nyökkäsi. ”En tajua, minne ne ovat voineet kadota.” Tessa nyppi hamettaan. ”Hassua, eikö olekin? Puhua jostain näin henkilökohtaisesta opettajan kanssa.”
”Sinua on vaikea ajatella opettajana. Olet liian nuori”, Remus vastasi. Tessa näytti pitävän hänen sanoistaan. ”Oletko ajatellut sille nimeä?” Remus jatkoi, kun Tessa näytti olevan tarpeeksi hyvällä tuulella jatkamaan keskustelua tuholaisestaan. ”Vai antavatko adoptiovanhemmat nimen?”
”En tiedä”, Tessa sanoi vilpittömästi. ”Mutta, jos minä saisin antaa nimen, valitsisin jonkun ihan kamalan. Vaikka Heatheriuksen.”
”Heatherius?”
”Kamala, eikö? Keksin sen viime yönä”, Tessa selitti innoissaan ja repi taas paitaansa. ”Tytön nimeksi tulisi Adrianne-Kevira.” Tessa hymyili pirullisesti. ”Hän inhoaisi sitä”, nainen lisäsi, eikä Remuksella ollut hajuakaan siitä, ketä Tessa tarkoitti.
”Tiedätkö jo, kumpi se on?” poika kysyi, vaikka olikin sangen selvää, ettei Tessa tiennyt. Tessa pudisti oletetusti päätään.
”Enkä haluakaan”, nainen sanoi. ”Mutta, jos sen täytyy syntyä, toivoisin poikaa. Niitä on maailmassa liian vähän.”

Tessan jälkeen oli vuorossa erittäin epämiellyttävä puolituntinen Lauran kanssa. Tytön pää pilkisti sisään varovasti ja niin hiljaa, ettei Remus tajunnut esittää nukkuvaa. Laura halusi ehdottomasti puhua asiat selviksi, ja Remus oli iloinen, että oli selvinnyt keskustelusta hengissä. Käytettyään kaiken tahdonvoimansa ja monta ´vika ei ole sinussa –fraasia´ Laura tuntui vihdoin uskovan, että Remus oli menetetty tapaus.
”Minä rakastan Emilyä”, Remus oli lisännyt vielä painokkaasti loppuun, kun Laura oli näyttänyt epäilevältä. Lauran jälkeen olivat tulleet Emily ja James, ja Remuksen mieliala oli kohonnut kattoon.
”Missä muut ovat?” Remus kysyi saatuaan kätensä Emilyn ympärille.
”Anturajalka lähti Alyssan kanssa lenkille, ja Matohäntä jäi Dinan kanssa torniin etsimään Sammya”, James vastasi ja veti Lauralta vapautuneen tuolin lähemmäs sänkyä. Emily otti paremman asennon Remuksen sylissä ja laski jalkansa Jamesin syliin.
”Kuka on Sammy?” Remus ihmetteli.
”Dinan sammakko”, Emily kertoi hypistellessään Remuksen peittoa.
”En tiennyt, että sillä on nimi.”
”En minäkään ennen kuin kuulin Peterin huhuilevan sitä”, James tunnusti. ”Mikä olo tänään?”
”Parempi koko ajan. Anturajalka lähti lenkille?” Remus kysyi halukkaana keskustella jostain muusta kuin omasta olostaan, josta kaikki tuntuivat olevan epäterveellisen kiinnostuneita. Emilyn huulilla alkoi leikkiä hymy, ja Jamesinkin oli pakko virnistää.
”Pelkää kai, ettei pysy enää kunnossa, kun ei pelaa huispausta”, James arveli iloisena. ”Olisitpa nähnyt Alyssan ilmeen, kun hän tuli alas lenkkivaatteissa.”
”Alyssa ei pidä lenkkiseurasta”, Emily selitti Remukselle. ”Ja Sirius näytti naurettavalta.”
James nyökkäili tuoliltaan. ”Nora meinasi tukehtua muodonmuutoskirjaansa.”
Remus virnisti eikä kysynyt, mitä muodonmuutoskirja teki Noran suussa. Hän ei rehellisesti sanottuna halunnut tietää.

Sirius puuskutti Alyssan perässä ja yritti epätoivoisesti raahata jalkojaan eteenpäin yhtä keveän näköisesti kuin Alyssakin teki. Hän ei ollut tajunnutkaan, kuinka huonoon kuntoon oli itsensä päästänyt, kun oli lopettanut säännölliset huispausharjoitukset. Tai sitten Alyssa oli jotain sukua höyryveturille. Tyttöhän ravasi eteenpäin kuin maantiekiitäjä eikä vilkaissutkaan taakseen tarkistaakseen hänen olemassa oloaan. Siriusta ärsytti. Hän lisäsi vauhtiaan jalkojen vastustelusta huolimatta ja kiri Alyssan kiinni. Tyttö ei vilkaissutkaan häneen päin vaan jatkoi matkaansa järven rantaan, jossa vihdoin pysähtyi. Sirius raahautui perässä ja pysähtyi puuskuttaen helpotuksesta nojaten käsiään polviinsa. Alyssa ei edes näyttänyt väsyneeltä vaan sitoi hiuksiaan uudelleen kiinni.
”Teetkö sinä tätä joka päivä?” Sirius huohotti nostaessaan katseensa tyttöön. Alyssa heilautti hiuksensa taakseen ja kääntyi tuijottamaan Siriusta.
”Suurin piirtein”, tyttö vastasi.
”Ihme, ettet ole jo hikoillut olemattomiin”, Sirius henkäisi.
”Kukaan ei pakottanut sinua mukaan.”
Ei niin, kukaan ei ollut pakottanut. Mutta hän oli silti lähtenyt pakosta. Jotain oli pahasti vialla, oli pakko olla. Hän ei ollut suudellut yhtäkään tyttöä yli puoleen vuoteen. Paitsi Lilyä, mutta sitä ei laskettu. Yksikään tyttö ei ollut osoittanut suurempaa kiinnostusta häntä kohtaan paitsi Hannah. Jopa Alyssakin oli kiinnostuneempi Jamesista kuin hänestä. Jotain täytyi olla vialla. Aluksi se oli ollut mukavaa, kun oli saanut olla rauhassa ainaisilta treffipyynnöiltä, mutta nyt se alkoi olla jo häiritsevää. Kyllä tytöt vielä pitivät hänestä, sen pystyi päättelemään niistä katseista, joita häneen luotiin. Mutta yksikään ei pitänyt tarpeeksi lähestyäkseen häntä.
”Mikset sinä pidä minusta?” Sirius kysyi hetken mielijohteesta Alyssalta. James ei kuitenkaan tuntenut mitään ystävyyttä suurempaa Alyssaa kohtaan, joten miksei Alyssa voinut pitää hänestä.
”Minä pidän sinusta”, Alyssa vastasi kurtistaen kulmiaan. ”En vain pidä siitä, että tunget mukaan lenkilleni.”
”Ei, kun miksi sinä roikut Jamesin perässä, vaikka minäkin olen vapaa?”
Alyssan kasvoilla risteili outoja ilmeitä ennen kuin tyttö purskahti nauruun. Siriuksen oli pakko myöntää, että kysymys oli kuulostanut hieman itserakkaalta. Mutta hän halusi tietää, mikä hänessä oli vialla.
”Luulin, että se oli ilmiselvää”, Alyssa sanoi saatuaan naurunsa kuriin. Tyttö ei näyttänyt haluavan jatkaa eteenpäin.
”No, se ei ole”, Sirius älähti. Miksi naisten piti aina olla näin hemmetin vaikeita?
”Minä luulin, että sinulla ja Noralla on jotain juttua”, Alyssa tunnusti, kun Sirius vaihtoi odottavana painoa jalallaan.
Noralla ja minulla?” Sirius huomasi kuulostavansa kauhistuneelta. No, ei ihme: koko ajatus oli vallan vastemielinen. Nora ja hän olivat pelkkiä ystäviä. Ystäviä, helvetti!
”Niin”, Alyssa myönsi hymyillen. ”Te kävisitte ihan seurustelevasta parista, jos vain suutelisitte enemmän.”
Siriusta oksetti. Nora oli siis syynä siihen, että kaikki muut tytöt paitsi Hannah olivat kadonneet hänen ympäriltään. Norasta on aina pelkkää haittaa, Sirius manaili mielessään. Tätä täytyisi miettiä vakavasti.

”Hän alkaa jo näyttää paremmalta”, James totesi Emilylle, kun kaksikko käveli myöhemmin takaisin Rohkelikkotorniin. Emily nyökkäsi.
”Minä en silti voi uskoa, että hän selvisi siitä”, tyttö kuiskasi. James heilautti kätensä tytön olkapäiden ympärille.
”Kuutamo on sitkeää tavaraa”, James muistutti. ”Hän on kunnossa. Paremmassa kuin koskaan nyt”, poika lisäsi vihjailevasti. Emilyn kasvoille levisi autuas hymy.
”Olenko kamala, jos sanon, että siitä räjähdyksestä oli jotain hyötyäkin?” tyttö kysyi. James naurahti.
”Et, mutta te olisitte palanneet yhteen ilman sitäkin.”
”Ehkä.”
Soihdut valaisivat kaksikon tietä pitkin käytäviä. James ei voinut uskoa, miten nopeasti aika kulki. Tuntui kuin Emily olisi vasta raivonnut Remuksesta kesäkuussa, mutta nyt joulu kolisteli jo ovella ja vaati päästä sisään. Ilma oli kylmennyt, ja lumi odotteli pilvissä oikeaa hetkeä sataa alas. Pimeä laskeutui jo niin aikaisin, että päivät tuntuivat menevän eteenpäin entistäkin rivakammin. James odotti joulua yhtä malttamattomasti kuin kaikki muutkin. Sillä vaikka hän ja Sirius eivät päässeetkään kotiin, heidät kaikki oli kutsuttu Alyssan luokse, ja tytön puheista päätellen joulusta tulisi paras ikinä. Ja joulun jälkeen tulisi uusi vuosi ja uudet –
”Helvetti!” James kirosi ääneen ja säikäytti Emilyn jostain pumpulipilvien päältä takaisin todellisuuteen.
”Mitä nyt?” tyttö kysyi sangen ärtyisästi.
”Uuden vuoden valvojaiset”, James kertoi. Emily kohotti toista kulmaansa. Ele, josta James oli tavattoman kateellinen. Hän itse ei osannut tehdä sitä, ja se näytti niin tavattoman tehokkaalta ja äärettömän hyvältä.
”Mitä niistä?” Emily tiedusteli maltillisesti ja laski kulmansa takaisin normaaliin asentoon.
”Ne pitää suunnitella.”
”Luonnollisesti”, Emily vahvisti, ja hymy alkoi leikkiä tytön kasvoilla, kun James ei saanut asiaansa kokonaisena ulos suustaan.
Minun pitää suunnitella ne”, James jatkoi katkonaista kertomistaan. Emily nyökkäili hitaasti eikä näyttänyt vieläkään tajuavan ongelmaa. ”Yhdessä Lilyn kanssa”, poika lopetti. Emilyn kasvoille levisi ymmärrys ja kiusoitteleva hymy.
”Etköhän sinä selviä siitä”, tyttö arveli. En selviä, James huusi mielessään, minä en halua olla missään tekemisissä Lilyn kanssa juuri nyt. Miten hän pystyisi edes puhumaan Lilylle sen jälkeen, kun oli huutanut tälle päin naamaa niitä kamalia asioita? Hän ei mitenkään pystyisi puhumaan Lilylle. Hän ei edes halunnut puhua Lilylle! Miten helvetissä hän pystyisi suunnittelemaan jotkut hemmetin valvojaiset tytön, jota vihasi, kanssa?
”Me ei olla edes aloitettu vielä”, James parkaisi niin epätoivoisena, että Emilyn oli pakko nauraa.

Kun Emily oli toipunut naurukohtauksestaan ja James oli valittanut tarpeeksi tulevasta suunnittelutyöstään, matka torniin poikkesi keittiön kautta, koska James vaati ruokaa.
”En oikeasti tiedä, miksi minun täytyy seurata sinua joka paikkaan”, Emily valitti, kun James oli saanut eteensä korillisen syötävää. James virnisti suu täynnä ruokaa.
”Koska Anturajalka on lenkillä, Kuutamo sairaalasiivessä ja Matohäntä sammakkojahdissa. Sinä olet varakelmi.”
”Raahaa seuraavalla kerralla vaikka Nora mukaan”, Emily mutisi.
”Itsehän sinä halusit lähteä katsomaan Kuutamoa”, James puolusteli ja antoi keittiön oven sulkeutua maltillisesti perässään.
Käytävät olivat hiljaisia, kun he jatkoivat matkaansa takaisin ylös. Eteisaulassa ei näkynyt haamuakaan, mikä oli hyvin epätavallista. Kun he olivat juuri saavuttamassa portaiden yläpään, ulko-ovi alhaalla aukesi. Emily käännähti katsomaan tulijoita Jamesinkin puolesta. Tytön käsi lennähti pidättelemään poikaa, kun Emily tunnisti tulijat.
”Sirius ja Alyssa!”
James käännähti ympäri ruokakorinsa kanssa ja oli pudottaa pitelemänsä sämpylän.
”Paistoiko sinulle yksityinen aurinko vai leikitkö muuten vain tomaattia?” James irvaili ystävälleen, jonka kasvot punoittivat epäterveellisen oloisesti. Sirius mulkaisi ylös häneen päin ja murahti parin pahoja sanoja.
”Juokse itse pari tuntia tuon hullun tytön perässä”, Sirius ärähti laahustaessaan ylös portaita Jamesin ja Emilyn luokse Alyssan perässä.
”Kukaan ei pakottanut sinua”, Alyssa huokaisi ilmeisesti jo ties kuinka monennen kerran. Sirius pysähtyi portaiden ylätasanteelle Jamesin viereen ja kaatui nojaamaan pojan olkapäätä vasten.
”Pidä tuo kaukana minusta tästä lähtien”, Sirius vannotti Jamesia ja mulkaisi Alyssaa pahasti Jamesin takaa.
”Sinä itse tungit mukaan, helvetti!” Alyssa kirahti hypellessään portaat ylös. ”Älä vaivaudu seuraavalla kerralla.”
Sirius mutisi jotain, mikä kuulosti epäilyttävästi uudelta kirosanalitanialta, ja tunki kätensä Jamesin kantamaan koriin. James ei edes yrittänyt vastustella vaan antoi Siriuksen kaivella koria rauhassa, kunnes poika oli löytänyt jotain juotavaksi kelpaavaa.

Alyssalla näytti riittävän niin paljon energiaa, että tyttö oli juossut muiden kolmen edeltä takaisin makuusaliin. Niinpä Emily ja James saivat yksin kuunnella Siriuksen kertomusta maailman kamalimmasta illasta. Jo pelkkä lenkki oli kuulemma ollut ihan kamala, mutta kun päälle lisäsi sen, että Alyssa oli luullut Siriuksen ja Noran seurustelevan, oli Siriuksen ilta ollut painajaismainen. Sirius vaahtosi Alyssan luuloista niin paljon, että kolmikko ei huomannut vastaan kävelevää hahmoa ennen kuin se oli vain parin metrin päässä heistä.
”Professori Yosumi”, Emilyn hämmästynyt huudahdus sai pojat kohottamaan kasvonsa Jamesin korista, jota he olivat juuri olleet tonkimassa. Käytävällä heidän edessään tosiaan seisoi suoraselkäinen, vanha professori. Nimenomaan seisoi tällä kertaa. James ei ollut koskaan nähnyt Yosumia seisomassa. Mies leijaili aina yläilmoissa ja näytti aivan erilaiselta, kun oli tukevasti maanpinnalla. Yosumin vaatteetkin olivat tällä kertaa erilaiset. Tavallisen kimonon sijasta miehellä oli päällään suorat housut ja koristeellinen, hopeakirjailtu viitta. James muisteli nähneensä vain kerran aikaisemmin housut Yosumin yllä.
Yosumin ilme oli hämmentynyt, kun mies katsoi kolmea rohkelikkoa. Oli aivan kuin mies ei olisi tunnistanut heitä. Yosumi pysyi hiljaa ja räpytteli hämmentyneenä silmiään.
”Iltaa, professori”, Emily toivotti kohteliaasti, kun näytti siltä, että Yosumi ei aikonut sanoa mitään tervehdykseksi. Yosumi tapitti hämmentyneenä Emilyä, ja James tunsi tytön liikahtavan vaivautuneena vierellään.
”Mikä professori?” Yosumi kysyi oudolla äänellä. Ääni oli vanhuuden hapertama, eikä siinä ollut tuttua utuisuutta. James puri tiukasti huultaan ja varoi olemaan katsomatta Siriusta, jottei olisi purskahtanut nauruun. Yosumi oli tavallistakin sekopäisempi tänä iltana.
”Akihito!” kuului säikähtänyt huuto käytävän toisesta päästä heidän takaansa. James tiesi kääntymättäkin mummin rientävän heitä kohti. Häneltä meni hetki tajuta, että mummi kutsui Yosumia etunimeltä. Mummi riensi heidän ohitseen luomatta heihin katsettakaan ja kiirehti Yosumin luokse.
”Amalia!” Yosumin ääni oli yllättynyt. ”Kuinka hauska nähdä!”
Nyt ensimmäisen kerran mummi suostui vilkaisemaan pikaisesti lapsenlapsiaan. Ilme oli pelästyneen näköinen.
”Niin, niin, varmasti. Mutta mitä ihmettä – ”, mummin ääni vaimeni niin hiljaiseksi mutinaksi, ettei James enää kuullut sitä. Yosumi avasi suunsa vastatakseen mutinan loputtua, mutta mummi ei antanut siihen mahdollisuutta vaan kääntyi takaisin heidän puoleensa.
”Eikö teillä ole parempaakin tekemistä kuin seisoskella siinä, kultamurut?” mummin ääni oli jotenkin liian keveä ollakseen todellinen. Ja James tiesi, ettei mummi koskaan kutsunut heitä kultamuruiksi.
”Mennään”, Emily mutisi Jamesin takaa ja tarttui sekä häntä että Siriusta kädestä ja raahasi heidät kulman taakse. Sirius yritti vastustella kaikin voimin ja olisikin varmasti normaalioloissa pääsemään irti Emilyn otteesta. Nyt poika oli näköjään niin väsynyt iltalenkistään Alyssan kanssa, ettei saanut voimaa pakotettua käsiinsä.
”Mitä tuo oli?” James uteli, kun arveli heidän olevan kuulomatkan ulkopuolella. Emily kohautti olkiaan.
”Mennään takaisin katsomaan!” Sirius ehdotti rimpuillessaan Emilyn otteessa. ”Minä haluan tietää, mitä täällä oikein tapahtuu. Yosumihan oli aivan sekaisin.”
”Mummi tappaisi meidät, jos näkisi meidät siellä taas”, Emily arveli. ”Kuulitteko, miten hän kutsui meitä kultamuruiksi?”
”Mummi ei ikinä tee niin”, James vahvisti. ”Jotain on vialla. Mennään takaisin!”
Emily ei pystynyt vastustamaan kahta täysikokoista poikaa vaan raahautui pakosta takaisin suuntaan, josta oli juuri tultu. Kun lähestyttiin käytävää, johon mummi ja Yosumi olivat jääneet, James ja Sirius päästivät irti Emilystä ja hiipivät tutusti eteenpäin. Emily vilkaisi taakseen selvästi osaamatta päättää, pitäisikö juosta karkuun vielä, kun voi, vai hiipiä poikien luokse. Uteliaisuus voitti, ja Emily lennähti serkkujensa vierelle.
James kuulosteli tarkkaan seuraavan käytävän ääniä ennen kuin uskaltautui kurkistamaan kulman takaa.
”Tyhjä!” poika manasi ja hyppäsi esiin kulman takaa.
”Hemmetti”, Sirius yhtyi Jamesin valitukseen. ”Otitko kelmien kartan mukaan?”
James pudisti päätään. Kartta oli jäänyt ylös makuusaliin sen jälkeen, kun pojat olivat aamulla tutkineet, missä Kalkaros piileskeli.
”Voidaanko nyt mennä takaisin ylös?” Emily kysyi. ”Täällä ei ole mitään nähtävää.”
James vilkaisi Siriusta, joka kohautti olkiaan. Oli turha lähteä jahtaamaan mummia ja Yosumia ilman karttaa.
”Mennään sitten”, James huokaisi ja kääntyi jälleen ympäri.

”Mitä luulet, onko Nora makuusalissaan?” Sirius kysyi myöhemmin samana iltana, kun mummin ja Yosumin outoutta oli pureskeltu joka puolelta tarpeeksi yhdessä Peterinkin kanssa. James lojui lattialla Peterin kanssa tutkimassa vanhoja papereita, jotka olivat juuri löytyneet Peterin kaapista. Papereissa oli poikien vanhoja luonnosteluja kelmien kartasta. Ne olivat mielenkiintoista tutkittavaa, eikä James hetkeen tajunnut, että Sirius oli kysynyt jotain.
”Hmmh… Mitä?”
Sirius toisti kärsivällisesti kysymyksensä ja kierähti omalla sängyllään niin, että näki paremmin muut kaksi. James kohautti olkiaan.
”Luultavasti. Missä muualla hän olisi tähän aikaan illasta?”
”Missä tahansa Noran tapauksessa”, Sirius mutisi punnertaessaan ylös sängyltään. ”Kelmit kunniaan!” poika mutisi seinälle, joka alkoi heti väreillä. James kohotti katseensa papereista.
”En tiedä, onko tuo hyvä idea”, poika totesi Siriukselle, joka oli jo katoamassa syntyneeseen aukkoon. ”Nora vihaa yllätysvierailuja, ja Alyssan sänky voi vieläkin olla suuaukon edessä, ja…”
Mutta Sirius oli jo kadonnut salakäytävään eikä enää kuunnellut Jamesin muistutuksia. James hymähti sulkeutuvalle seinälle muutaman kerran ennen kuin keskitti jälleen kaiken huomionsa lattialla lepäävien papereiden tutkimiseen.

Tiiliseinä liukui syrjään Siriuksen tieltä ja paljasti takaansa valoa. Sirius räpytteli silmiään ja yritti totuttaa niitä valoon. Alyssan sänky oli suuaukon tiellä, kuten James oli epäillytkin, ja Alyssa istui sen päällä silmät ymmyrkäisinä tuijottaen Siriusta. Sirius kehitteli hymyä kasvoilleen, vaikkei häntä huvittanutkaan nähdä Alyssaa juuri nyt. Tyttöhän oli melkein tappanut hänet äsken lenkillä.
”Heipä hei, mussukat!” Sirius toivotti pirteästi ja ihmetteli, mistä ihmeestä tuollaiset sanat olivat tulleet hänen mieleensä. Kukaan ei puhunut noin!
”Sirius, mitä me ollaan sanottu näistä vierailuista?” Emilyn ääni kysyi peremmältä huoneesta. Sirius yritti vihjailevasti työntää Alyssan sänkyä pois tieltään, jotta pääsisi sisään, eikä vastannut kysymykseen.
”Minun täytyy puhua Noran kanssa”, hän sanoi vastaamisen sijaan ja ujuttautui huoneeseen sängyn ja seinän välistä.
”Nora on suihkussa”, Alyssa kertoi. ”Ja vastahan sinä puhuit hänen kanssaan ennen kuin raahasit itsesi lenkille kanssani.”
”Minä odotan”, Sirius tuhahti ja käänsi selkänsä Alyssalle istuen Noran sängylle, joka oli täynnä vaatteita. Salaovi liukui kiinni omia aikojaan, ja huoneen täytti taas keveä jutustelu, kun tytöt jatkoivat keskusteluaan siitä, mihin olivat ennen Siriuksen tuloa jääneet. Sirius leikki Noran paidalla ja kuunteli keskustelua puolella korvalla. Emily näytti parhaillaan selostavan Remuksen kuulumisia Alyssalle.
”Hän pääsee varmaan huomenna pois, jos hyvä tuuri käy”, Emily hymyili.
”Missä Lily ja Gabrielle ovat?” Sirius kysyi kyllästyttyään kuuntelemaan Emilyn hehkutusta. Suihkun ääni vaimeni seinän toisella puolella.
”Gabby on kai Romeon kanssa kirjastossa, ja Lily on alhaalla lukemassa”, Alyssa kertoi avuliaasti.
”Tällä ei voi kuulemma lukea rauhassa”, Emily selitti ennen kuin Sirius ehti kysyä mitään. Sirius nyökkäsi hajamielisesti ja oli avata suunsa uudelleen, kun oven kolahdus keskeytti hänet. Siriuksen katse lennähti Noraan, joka tallusteli pyyhe ympärillään eteenpäin ja katsoi tiukasti lattiaan varoen kompastumasta Emilyn mattoon.
”Oletteko huomanneet, että – ”, Noran lause katkesi epänoramaiseen kiljuntaan, kun tyttö paikansi Siriuksen. Sirius ei osannut lopettaa tuijottamista vaan katsoi paikallaan vääntelehtivää Noraa, joka yritti päättömästi repiä pyyhettä joka suuntaan vartalon peitoksi.
”Mitä sinä…? Helvetti – ”, Nora huohotti. ”Jätä minun vaatteeni rauhaan!”
Sirius katsahti käsiinsä, jotka pitelivät mustia alushousuja. Hän lennätti pelästyneenä housut lattialle ja yritti hämmentyneenä paikantaa Noran uudestaan. Tyttö oli kiirehtinyt takaisin turvallisen oven taakse piiloon ja kiljui nyt sieltä.
”Helvetti, Sirius, sinä olet sairas!”
”Minun täytyy puhua sinulle”, Sirius totesi takaisin ja yritti olla kuuntelematta Emilyn ja Alyssan naurunpurskahduksia ympärillään.
”Minä en puhu sinulle enää yhtään mitään, helvetti!” Nora kiljaisi ja raotti ovea niin, että sai kätensä toiselle puolella. ”Vaatteet!”
Emily virnisti ja kiidätti pikapikaa Noran huitovaan käteen kasan vaatteita. Käsi vetäytyi takaisin, ja ovi paiskattiin kiinni. Toiselta puolelta alkoi kuulua kolinaa, josta päätellen Nora puki vaatteita päälleen raivokkaasti. Siriuksesta alkoi tuntua, ettei juuri nyt ollut sittenkään paras hetki puhua Noralle.
”Minä odotan sinua alhaalla”, Sirius huikkasi ovella ja nousi ylös Noran sängyltä. Alhaalla oleskeluhuoneessa olisi ainakin enemmän todistajia, jos Nora suostuisi saapumaan paikalle ja päättäisi alkaa väkivaltaiseksi. Oven takaa kuului tuhahdus, jonka turvin Sirius pakeni huoneen poikki ja ulos toisesta ovesta. Tänään ei selvästi ollut hänen päivänsä: tappava lenkki, häiritsevä Amalia ja Yosumi kohtaus ja puolialaston Nora. Kaikki peräjälkeen ilman kunnon hengähdystaukoja. Onneksi joululoma oli tulossa. Jos elämä jatkuisi tätä menoa ilman taukoja, hän olisi kuollut jo parissa päivässä!

Nora pyrähti alas t-paita väärin päin, paljain jaloin. Tytön silmät leimusivat vaarallisesti, ja Sirius otti vaistomaisesti askeleen lähemmäs Lilyä. Lilyn kimppuun Nora ei varmasti kokisi mitään syytä hyökätä. Oleskeluhuone oli onneksi sangen täynnä todistajia, joten Nora ei voisi murhata häntä siihen paikkaan, vaikka sormeilikin taikasauvaansa uhkaavasti. Sirius yritti hymyillä, kun tyttö lähestyi häntä.
”Mennään johonkin rauhallisempaan paikkaan”, Nora sihahti hänelle, kun oli päässyt tarpeeksi lähelle. Sirius vetäytyi vielä hieman lähemmäs Lilyä ja oli valmiina säntäämään tytön luokse käyttämään tätä ihmiskilpenään, jos tarve vaatisi.
”Jos pysyttäisiin täällä”, hän ehdotti yrittäen tavoitella rentoa ääntä. Nora pudisti päätään tuskin huomattavasti.
”Jonnekin muualle. En minä sinua tapa.” Tytön ääni oli niin vaarallinen, ettei Sirius suostunut uskomaan vakuutteluja. Nora näytti turhautuvan vielä enemmän Siriuksen vastusteluista. ”Helvetti, oletko sinä mies vai hiiri?”
Sirius avasi suunsa puolustaakseen haluaan jäädä todistajien lähelle, mutta sanat vaihtoivat kurkussa ja tulivat suusta ihan erilaisina kuin oli alun perin ollut tarkoitus.
”Minne mennään?”
”Narniaan”, Nora sutkautti vastauksen ja oli jo muotokuva-aukolla ennen kuin Sirius ehti käsittää, mitä tyttö tarkoitti. Sirius vilkaisi vielä viimeisen kerran turvalliseen oleskeluhuoneeseen ja ihmisiin, jotka olisivat tuoneet Noran kanssa keskustellessa tarvittavan todistajaturvan, ennen kuin kääntyi alistuneena ympäri ja seurasi Noraa läpi muotokuva-aukosta turvattomuuteen.

Sirius raahautui Noran perässä pitkin Narnia-käytävää ja ihmetteli, mitä Nora oikein etsi pimeästä käytävästä. Kun Nora vihdoin pysähtyi, ei Sirius uskaltanut valittaa mistään ennen kuin tyttö puhui.
”Ennen kuin aloitat, sanon vain, että jos vielä joskus löydän sinut sängystäni tekemästä jotain outoa, voit olla varma, että niskaasi lentää jokin hyvin epämiellyttävä kirous”, Nora uhkasi ja tökkäsi Siriusta sormella rintaan sanojen vakuudeksi. Sirius nyökkäsi kiireesti ja istui alas kylmälle lattialla keskelle pimeyttä. Nora huoahti tyytyväisenä ja istui häntä vastapäätä ja sammutti hänkin taikasauvansa. Pimeys teki puhumisen jotenkin helpommaksi, ja sen he kummatkin tiesivät. Oli ihanan vapauttavaa, kun ei tarvinnut koko ajan vahtia toisen ilmeitä ja yrittää lukea jotain ylimääräistä niistä. Toisaalta se oli myös hyvin häiritsevää, kun ei nähnyt toisen ilmeitä, mutta Sirius ja Nora tunsivat toisensa jo niin hyvin, että pystyivät lukemaan kaiken tarpeellisen toistensa äänistä.
”Unohdetaanko tuo äskeinen?” Sirius kysyi pimeydeltä.
”Unohdetaan”, Nora vastasi hänen edestään. ”Mitä asiaa sinulla oli?”
”Alyssa sanoi, että meitä voisi luulla pariksi”, Sirius vastasi ja jäi odottamaan kauhun henkäystä. Sitä ei tullut pimeydestä. ”Hän sanoi, että me voisimme seurustella, Nora”, Sirius toisti.
”Tajusin kyllä ensimmäisestäkin kerrasta”, Nora ärähti hetken päästä.
”Mikset sinä sitten sanonut mitään? Eikö se häiritse sinua tai mitään. Hemmetti, jos kaikki kuvittelevat, että me seurustelemme, kukaan ei enää koskaan uskalla tulla juttelemaan minulle. Minun villi ja vapaa –päiväni ovat mennyttä!” Sirius pysähtyi ja odotti kärsimättömänä hetken. ”SANO jotain!”
”Jotain”, Nora mutisi poissaolevana. Sirius tunsi ärtymyksen kasvavan sisällään. Joko Nora oli vieläkin vihainen alusvaateittensa käpälöinnistä tai sitten tytöllä oli jotain todella mielenkiintoista ajateltavaa, koska tämä ei keskittynyt ollenkaan Siriuksen kriisiin. Sirius veikkasi jälkimmäistä.
”Puhutaanko ensin sinun ongelmastasi? hän ehdotti pitkin hampain.
”Minulla ei ole ongelmaa”, Nora kielsi heti. Sirius oli hiljaa ja odotti. Noran kanssa aika oli kaiken avain. Jos halusi saada jotain, piti odottaa, että Nora oli oikealla tuulella sen antamiseen. Ja juuri nyt Sirius halusi, että Nora kuuntelisi häntä ja hänen ongelmaansa.
”Hyvä on, on minulla yksi juttu”, Nora myönsi lopulta. Sirius nosti peukun pystyyn mielessään ja toivoi, että Noran ongelma ei olisi pitkäkestoista laatua. ”Mietin vain, että loppuukohan tämä hiusjuttu koskaan”, Nora kuiskasi hiljaisuuteen. Sirius tuhahti. Tämä keskustelu oli käyty jo monesti.
”Tietysti se loppuu, Nor. Joskus sinä vielä olet oma ärsyttävä itsesi omine hiuksinesi.”
”Mutta… Se vain, että…”, Nora mongersi katkonaisesti.
”Karaise ulos vain”, Sirius kehotti. Nora oli hiljaa. ”Nor, älä viitsi. Sinä puhut minulle kaikesta.”
”Pidätkö sinä minusta?” Nora kysyi loppujen lopuksi.
”Tietysti pidän”, Sirius vastasi automaattisesti haluamatta pitkittää Noran ongelman läpikäymistä. Nora mutisi itsekseen tovin ennen kuin jatkoi taas. Sillä hetkellä Siriusta harmitti, ettei nähnyt tytön ilmettä. Hänkään ei osannut lukea ajatuksia, vaikka muuten ymmärsikin hyvin Noraa. Ja kun Nora oli hiljaa, oli pimeässä miltei mahdotonta kertoa, mitä tytön mielessä liikkui.
”Pitäisitkö sinä minusta, vaikka minulla olisi taas oikean väriset hiukset?” Nora kysyi.
”Nor, minä en tajua enää ollenkaan pointtia”, Sirius tunnusti vastaamisen sijaan. Ne olivat harvinaisia sanoja hänen suustaan. Yleensä hän ymmärsi Noraa. He olivat tavallisesti aina samalla aaltopituudella, aina samalla taajuudella.
”Minä toivon ehkä enemmän kuin mitään muuta, että hiukseni muuttuisivat takaisin alkuperäisen värisiksi”, Nora kertoi Siriukselle asian, jonka poika jo hyvin tiesi. ”Mutta nämä hiukset, nämä ties minkä väriset, ovat niin suuri osa minua, että olisinko minä sama ihminen, jos saisin omat hiukseni takaisin? Onko väärin toivoa, että ne muuttuisivat tak – ”
”Nora!” Sirius keskeytti.
”Mitä?”
”Mitä sinun horoskoopissasi sanottiin?”
”Mitä?!”
”Horoskooppisi?”
”En minä ole – ”
”Älä valehtele!”
”Varomitätoivotsesaattaatoteutua”, Nora henkäisi alistuneesti niin nopeasti, että sanoista oli vaikeaa saada selvää. Sirius aloitti päänsä puistelun, mutta lopetti, kun tajusi, ettei Nora voinut nähdä sitä. Sen sijaan hän laski kätensä Noran kädelle. Yritti ainakin. Nora kavahti kauhuissaan taaksepäin.
”Kädet irti reidestäni!”
Sirius irrotti pelästyneenä otteensa ja risti kätensä varmuuden vuoksi rinnalleen, ettei olisi aiheuttanut enää yhtään enempää tuhoa niillä sen päivän aikana.
”Kuinka monta kertaa sinulle on sanottu, että sinun täytyisi lakata lukemasta horoskooppeja?” Sirius huokasi. Hän pystyi melkein kuulemaan, kuinka Nora puristi huulensa yhteen.
”Monta”, tyttö myönsi.
”Voisitko siis alkaa totella jossain vaiheessa? Horoskoopit. Ovat. Hölynpölyä”, Sirius painotti.
”Se olisi voinut olla totta”, Nora mutisi.
”Älä pakota minua sanomaan tätä taas”, Sirius rukoili. Noran kädet tavoittivat Siriuksen ristityt kädet.
”Vielä kerran”, tyttö pyysi ja liu’utti etusormeaan Siriuksen kämmenselkää vasten. ”Ihan nopeasti.” Sirius tunsi Noran liikahtavan lähemmäs. Hän pystyi aistimaan tytön hengityksen edessään. Sirius vihasi itseään, kun antoi periksi niin helposti. Nora oli taitava. Tyttö tiesi, mistä naruista piti vetää. Sirius oli melkein varma, että tyttö oli väsännyt koko esityksen vain niiden sanojen takia.
”Me kaikki rakastetaan sinua sellaisena kuin sinä olet. Ei ole mitään väliä, minkä väriset sinun hiuksesi ovat. Sinä olet aina meidän pikku tähtityttömme”, Sirius ei voinut vastustaa kiusausta lisätä mukaan viimeistä lausetta. Jos Nora sai tästä jotain irti, täytyi hänenkin saada oma huvinsa. Noran etusormi lopetti silityksensä, ja seuraava, mitä Sirius tunsi, oli Noran nyrkki jossain olkapään tienoilla.
”Mitä sinä sanoitkaan Alyssasta?” Nora kysyi herttaisesti. Sirius tuhahti. Se oli Noran tapa kiittää sanoista, jotka hän oli juuri sanonut: kuuntelemalla hänen ongelmaansa, tai heidän ongelmaansa. Ei Norakaan varmasti pitänyt siitä, että heidän kahden kuviteltiin seurustelevan.

”Sinä haluat siis olla villi ja vapaa”, Nora toisti hieman myöhemmin, kun Sirius oli saanut selitettyä koko mieltä painavan asiansa.
”Suurin piirtein niin. Tai ainakaan minä en halua seurustella sinun kanssasi”, Sirius nyökkäsi.
”Auts, kivasti sanottu.”
”Tiedät, mitä tarkoitan.”
Noran nauroi kevyesti, liian kevyesti. Siriuksen mielestä asiassa ei ollut mitään kevyttä, ei ainakaan mitään naurettavaa.
”Tästä on puhuttu jo, kultapoika. Minä sanoin, ettei meidän seurustelumme olisi niin kamala asia.”
”Älä kutsu minua kultapojaksi”, Sirius kielsi heti.
”Sinä kutsut minua tähtitytöksi.”
”Tiedätkö, että tämä asia ei etene?”
”Koska meidän asiamme etenisi? Ehkä siksi juuri me emme vielä seurustele. Me olemme liian hitaita.”
”Puhu vain omasta puolestasi”, Sirius tuhahti ja mietti, miksi oli edes vaivautunut puhumaan Noran kanssa. Ei tästä keskustelusta ikinä tullut mitään. Nora laski aina kaikesta leikkiä, ja asiat menivät pelkäksi väittelyksi.
”Suutuitko sinä taas?” Nora kysyi hetken päästä ja etsi taas Siriuksen käden omaan käteensä. Tällä kertaa Sirius oli tarpeeksi nopea vetämään kätensä tytön ulottumattomiin.
”Älä yritä tuota enää”, hän määräsi ääni täynnä turhautumista ja raahautui kätensä perässä muutaman metrin kauemmas Norasta. ”Sinusta tämä on kai kaikkien unelmiesi täyttymys. Kaikki luulevat, että seurustelet Sirius Mustan kanssa! Mitä muuta voisit toivoa?” Sirius ei tiennyt, miksi antoi Noran vaikuttaa itseensä taas tällä tavoin.
”Lopeta, kultapoika! Sinä tiedät hyvin, etten minä toivo tätä. Kyllä me selvitään tästä, helvetti. Minä lähden ulos Colinin kanssa seuraavana Tylyaho-viikonloppuna. Tyytyväinen?”
”Kuka Colin?” Sirius kysyi epäillen ja nojautui hiukan verran lähemmäs Noraa.
”Korpinkynnen huispausjoukkueen pitäjä. Lilyn piti iskeä hänet, mutta hän tulikin toisiin ajatuksiin, joten Colin on vapaa”, tyttö selvitti tilannetta.
”Hän ei sovi sinulle”, Sirius sanoi löytäessään muististaan oikean ihmisen.
”Se ei taida olla tässä se pointti, vai mitä?” Nora muistutti vihjailevasti. Sirius ravisti päätään.
”Aivan, totta. Mene sinä ja iske se poika-parka. Kiitos, Nor, minä jään yhden velkaa!”

”Nora, vihdoinkin!” Emily huudahti, kun Nora myöhemmin oli saanut itsensä vapautettua Siriuksesta. Emily istui Lilyn sängyllä Lilyn palmikoidessa tytön hiuksia kymmenille pikku leteille. Nora yritti hymyillä odottavana, koska ilmiselvästi Emilyllä oli jotain tärkeää kerrottavaa.
”Mitä? Sinä ja Remus menitte kihloihin?”
Tyyny lensi päin Noraa, eikä Nora ollut tarpeeksi nopea väistämään. Hän yritti kyllä ja kompastui sitä tehdessään Emilyn vanhaan mattoon ja kompasteli läpi huoneen omalle sängylleen.
”Sinä ja Remus erositte taas?” Nora veikkasi uudestaan ja sai uuden tyynyhyökkäyksen vastaansa. ”Hyvä on, kerro!”
Emily virnisti ja yritti kohentautua sängyllä. Lily työnsi ystävänsä takaisin alkuperäiseen asentoon ja keskittyi letteihin. Emily irvisti ja viittoili Noraa ottamaan paremman asennon. Nora uskaltautui kohottautua sängyllään hieman tunnustelemaan ilmapiiriä. Uutta tyynyhyökkäystä ei tullut, ja Nora piti suunsa kiinni haluamatta saada sitä niskaansa.
”Yosumi ja mummi käyttäytyivät oudosti tänään”, Emily aloitti ja oli jo kertonut koko jutun ennen kuin Nora ehti edes ajatella keskeyttämistä.
”Yosumi on aina outo”, Nora kuittasi Emilyn odottavan katseen. Hän oli liian väsynyt pohtiakseen syvällisemmin Emilyn todistamaa tapahtumaa. Siriuksen kanssa juttelu ei ollut mitään kevyttä hommaa.
”Siinä oli jotain muutakin kuin vain tavallinen outous”, Emily väitti ja hiljeni taas letitettäväksi.

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 22.8.08
« Vastaus #45 : Syyskuu 06, 2008, 18:58:02 »
A/N: Heipä hei! Kirjoittaminen tuntuu vain jatkavan tökkimistä, ja minusta tuntuu, että tästä alkaa taso laskemaan aika voimakkaasti :D Varsinkin, kun nyt pitäisi kirjoittaa joulusta, ja ulkona paistaa aurinko ja on täydellinen alkusyksy. Yritä siinä sitten hyräillä joululauluja ja kirjoittaa lumisateesta.

tiny: Kirjoitusvirheitä tupsahtelee kaikille, ja pahoittelen, jos niitä äskeisessä oli. En ole kuitenkaan mikään ihmekone, mutta yritän oikolukea huolellisemmin jatkossa :D
heguli: Kiitos.
emwt: Yosumin outous... Se mies on sekopää, uskokaa minua. Täydellinen!
awien: No, Nora ei ole mitenkään viehtynyt (onko tuo edes sana?) sateenkaari-hiuksiinsa ja tekisi mitä tahansa saadakseen ne taas normaalin ruskeiksi, kuten ne alun perin olivat.
Amalia ja Yosumi selvittelevät ajatuksiaan teillekin jossain vaiheessa, takaan sen.

Sitten asiaan. Tätä lukua oli helpompi kirjoittaa kuin muita, mutta en tiedä.. Se on aika sekava silti. No, katsotaan!
Kommentteja kaipailen edelleen.
-Delia

33. luku – Suojeltu
3.12.1977

Lily katseli, kuinka Nora keikkui kantapäillään ja nauroi Colinin kanssa loitsuluokan nurkassa. Jos Lily ei olisi tuntenut Noraa paremmin, hän olisi melkein voinut sanoa, että Nora flirttaili Colinille. Lilyä pisti kateellisuuden kärpänen, jonka hän yritti nopeasti litistää kuoliaaksi. Ei hän koskaan ollut tosissaan Colinia ajatellut, mutta oli masentavaa tietää, että jopa Nora sai jotain aikaiseksi poikien suhteen. Nora, joka varmasti oli lyönyt vain uuden typerän vedon eikä oikeasti välittänyt pätkääkään Colinin tunteista. No, ei Lilykään voinut sanoa, että välittäisi Colinin tunteista, mutta poika oli sentään ollut varteenotettava ehdokas paikkaamaan riitaa Jamesin kanssa. Mutta nyt, kun Emily oli löytänyt tiensä takaisin Remuksen luokse, ehkä hän voisi yrittää Carlia. Sitä James ei ainakaan voisi olla huomaamatta. Hitot Jamesista, Lily ajatteli kiivaasti, miksen minä voi olla ajattelematta häntä?
”Töihin, neiti Evans”, professori Lipetit kehotti kipittäessään ohi keskeyttämään Noran ja Colinin jutustelun. Lily ravisti päästään Jamesin ja muut epätoivotut ajatukset ja keskittyi takaisin pikariinsa, joka hohti yhä monenkirjavaa valoa. Hän huokasi ja alkoi alistuneena selvitellä eri taikoja pikarista erilleen.
Pian Nora kiirehti hänen viereensä omalle paikalleen ja alkoi väsäillä oman pikarinsa kanssa.
”Treffit Colinin kanssa ensi lauantaina”, Nora ilmoitti kuiskaten Lilylle ja kääntyi sanomaan saman Siriuksellekin. Sirius näytti siltä, että olisi voinut rynnätä suutelemaan Noraa kiitokseksi minä hetkenä hyvänsä. Lily yritti ottaa asian rauhallisemmin ja keskittyä pikariinsa.
”Koska sinä olet viimeksi ollut treffeillä?” hän kysyi Noralta Lipetitin huomaamatta. Nora kohautti olkiaan ja irrotti pikaristaan punaisen tainnutustaian.
”Viime kerrasta on vierähtänyt vähän aikaa”, tyttö sanoi ja taisteli tainnutustaikansa kanssa: se ei suostunut menemään tyhjään pikariin yksikseen vaan tempoili Noran taikasauvan päässä huolestuttavalla voimalla.
”Kuinka paljon?” Lily kysyi ja napautti oman tainnutustaikansa taikasauvansa päähän.
”Melkein 18 vuotta.”
”Sinä et ole ollut koskaan treffeillä?”
”Kyllähän sinä sen tiesit, Lil”, Nora muistutti ja onnistui hutaisemaan taikasauvaansa niin, että tainnutustaika irtosi sen päästä ja lennähti sievästi Colinin niskaan. Colin kaatui siististi tainnutettuna lattialle. ”Hups!” Nora kiirehti virvottamaan poikaa ennen kuin Lipetit ehti paikalle vähentämään Rohkelikolta pisteitä Noran huolimattomuuden takia.
Lily puisteli päätään ja asetti oman taikansa siististi sille varattuun kristallipulloon. Hän ehti merkitä pulloon taian nimen ja päivämäärän ennen kuin Nora ehti takaisin.
”Tämä on täydellisen turhaa hommaa”, tyttö valitti tarttuessaan uuteen taikaan. Tällä kertaa Lily oli hiljaa sen aikaa, että Nora sai taian turvallisesti pulloon talteen.
”Varo, ettei Lipetit kuule tuota. Hänen mielestään tämä taikojen erottelu ja tunnistus harjoittaa meidän keskittymiskykyämme ja auttaa meitä rauhoittamaan mielemme”, Lily irvisti ja sulloi kutitustaian toiseen pulloon. ”Sekä tietenkin hän tarvitsi jonkun, joka erottelisi nämä taiat hänen puolestaan.”
”Minä tapan sen ihmisen, joka alun perin piti hauskana tyhjentää kaikki taiat samaan soppaan”, Nora uhosi ja leikitteli taialla, joka näytti vaarallisesti haavaum-kiroukselta.
”Viitannee luihuisiin”, Sirius veikkasi tyttöjen selän takaa.   

Lily istui kirjastossa hautautuneena lukuisiin kirjoihin ja muka-tärkeisiin papereihin. Edessä levittäytyi laajana merenä kymmenet ja taas kymmenet ammatinvalintaoppaat ja näytelehtiset. Läksyt oli kerrankin työnnetty kylmästi sivuun esitelehtisten tieltä. Monenkirjavat esitteet kirkuivat kaikkea mahdollista taikaministeristä ammattisiivoojaan. Lily tiesi, että oli kahlannut läpi varmasti jo monta tusinaa esitettä ja että mainoslauseet tursuisivat pian päästä läpi, mutta silti hän jatkoi urhoollisesti eteenpäin. Tietenkään hänen ei pitäisi päättää nyt heti, minne hakisi opiskelemaan Tylypahkan jälkeen, mutta olisi paljon rentouttavampaa, jos olisi edes jotain hajua alasta, joka kiinnostaa.
VIEHÄTTÄÄKÖ WALBUREIDEN VAPAUTUS? Kirkui oranssi teksti esitteessä, joka osui seuraavana Lilyn käteen. Hän tuhahti esitteelle ja heitti sen lukuisten muiden seuraan hylättyjen mahdollisuuksien kasaan. Hän ei edes tiennyt, kuka, mikä tai mitä oli walbur, eikä häntä rehellisesti sanottuna olisi voinut vähempää kiinnostaa.
Hänen katseensa alkoi seikkailla läpi esiteviidakon etsien houkuttelevan näköistä yksilöä luettavaksi. Ennen kuin Lily ehti löytää mitään houkuttelevaa, hyllykön takaa kuului epäilyttäviä ääniä. Hetkeen Lily ei tunnistanut puhujaa, mutta teräksinen ääni palasi nopeasti mieleen: Amalia. Lily sulki silmänsä yrittäen keskittyä hiljaisiin sanoihin, joita vaihdettiin sävystä päätelleen kiivaasti.
”Minä en tiedä, mistä hän tupsahti”, Amalian ääni sihisi. ”Vannon, että tämä on puhdasta huonoa tuuria. Miksi minä kutsuisin hänet tänne?”
Toinen mumiseva ääni yhtyi Amalian ääneen. Ääni, josta Lily ei saanut selvää ja jota hän ei tunnistanut.
”Kuule tuo on jo vähän kaukaa haettua”, Amalia tiuskaisi hetken päästä. Lily kuuli lähestyviä askeleita ja tempaisi takaisin walbur-esitteen ja yritti näyttää siltä, että olisi hyvin syventynyt siihen.
Minä en ala peruutella tässä vaiheessa”, Amalia jatkoi tullessaan esiin hyllykön takaa. ”Kas, hei, neiti Evans.”
Lily kohotti katseensa lilertävästä esitteestä Amaliaan, joka tapitti häntä hivenen epäillen.
”Hei, professori Potter”, Lily vastasi niin viattomasti kuin vain voi ja tapitti kirkassilmäisesti takaisin.
”Hmm”, tuhahti Amalia seuraavaksi ennen kuin sukelsi takaisin samaan hyllykköön, josta oli juuri tullut. Lily kuunteli kaikkoavia askelia ja kiivasta mutinaa ja onnistui huokaisemaan helpotuksesta vasta, kun askeleet olivat kokonaan kadonneet. Ehkä hän oli onnistunut näyttämään tarpeeksi ei-salakuuntelevalta. Lily tuijotti walbur-esitettä ja alkoi hitaasti tajuta, mitä siinä sanottiin. Se olikin kiinnostavampi kuin oli päältä päin näyttänyt, mikä ei tosin kertonut paljon, koska kannessa oli ollut vain otsikko eikä minkään näköistä kuvaa.

Walburit ovat nykyään lähinnä Grönlannissa ja Kanadan pohjoisosissa asustavia pussieläimiä, jotka ovat vaarassa hävitä sukupuuttoon. Walbureiden häviäminen aiheuttaisi velhoyhteiskunnalle huomattavia tappioita, koska walburit tuottavat pusseissaan huomattavat määrän walburjauhetta, jota käytetään perusaineosana monessa taikajuomassa. Walburistit ovat etsineet syitä walbureiden häviämiseen laaja-alaisesti ja ovat tulleet tulokseen, että walburit vieroksuvat pimeää taikuutta. Lisääntyvä pimeän taikuuden käyttö on ajanut walburit kauemmas luonnollisista elinoloistaan, jolloin walburjauheen käyttöteho pienenee huomattavasti.
Walburistit työskentelevät walbureiden säilymisen puolesta. Walburisti voi erikoistua moneen eri alaan, jotka jakautuvat kahteen eri yläluokkaan: kenttätyöhön ja toimistotyöhön. Toimistotyö painottuu lähinnä walbureiden oikeuksia ajavaan puoleen ja suunnitelmien laatimiseen. Kenttätyö on konkreettista walbureiden kanssa työskentelyä sekä pimeän taikuuden vastustusta.
Walburistikoulutuksen pituus riippuu erikoistumisalasta, mutta peruskoulutus kestää vuoden. Walburistit opiskelevat KWO:ssa (kansainvälisessä walbur-opistossa) Kanadassa ja asuvat sisäoppilaitoksessa.

Lisätietoja pöllöpostitse:
rva Eva Pitts
Britannian walburosasto
Lontoo
Iso-Britannia


Lily sulki esitteen hymy huulillaan. Walburistit eivät ainakaan olleet taitavia kynäilijöitä. Otsikko ei mitenkään antanut oikeaa kuvaa walburistien työstä. Lily työnsi esitteen hetken mielijohteesta laukkuunsa ja nousi ylös. Loput esitteet järjestäytyivät siistiin pinon pöydälle, ja kirjat lennähtivät hyllyihin oikeille paikoilleen. Lily kaapi omat kirjansa ja aloitetut läksynsä laukkuun ja kaappasi sen maasta. Kello näytti jo huolestuttavasti yrttitiedon tuntia.

Lily tiesi, että oli myöhässä jo ennen kuin ehti lähteäkään ollakseen ajoissa. Hiton walburit, Lily manasi laukatessaan käytävää pitkin ulko-ovelle ja kasvihuoneille, hiton Amalia Potter ja kaikki, jotka sekoittavat minun päätäni.
”ROXY!” Huuto sai Lilyn melkein juoksemaan päin seinää. Hän pysähtyi ja kääntyi suuntaan, josta oli juuri kuullut huudon. Se oli kuulunut tyhjillään olevasta huoneesta parin metrin päästä. Hitot tunnista, minä olen kuitenkin jo myöhässä, Lily päätti ja käänsi askeleensa huudon suuntaan. Avonaisen oven takaa kuului epämääräisiä ääniä, aivan kuin joku olisi nyyhkinyt. Lily kurkisti ovesta sisään suu avoinna kysymykseen. Sanat tukehtuivat kurkkuun, kun hän näki huoneessa avautuvan näyn. Pieni ensiluokkalainen, jonka Lily muisti Romeon sisareksi Roxanneksi, makasi lattialla oudon vääntyneessä asennossa. Tytön maidonvalkeita kasvoja koristi kirkkaanpunainen verivana, joka norui poskea pitkin lattialle. Romeo oli sisarensa vieressä polvillaan itkien. Pojan kädet yrittivät halata tyttöä, mutta Roxy oli liian veltto halattavaksi. Veri tuhri Romeon paitaa, kun poika yritti pyyhkiä sisarensa kasvoja puhtaaksi.
Lily nielaisi näylle ja mitään miettimättä avasi oven auki ja painui sisään. Romeo hätkähti suoraksi kuullessaan oven avautuvan ja heitti kätensä sisarensa ylitse suojelemaan tätä nähdessään Lilyn.
”Pysy kaukana meistä”, Romeon matala ääni vaati kiihkeästi. Lily tuijotti poikaa epäuskoisena. Kyyneleet olivat tehneet pojan kasvot laikukkaiksi. Hiukset olivat puoliksi liimautuneet kiinni kasvoihin. Poika näytti mielipuolelta. Lily kohotti kätensä ilmaan rauhan merkiksi ja otti askeleen lähemmäs lattialla makaavaa kaksikkoa.
”Romeo, mitä on tapahtunut?” Lily kysyi lempeästi ja lähestyi yhä kaksikkoa. Romeon ote Roxysta tiukkeni eikä poika vastannut. Lily pysähtyi parin metrin päähän ja yritti pitää kauhunsa kurissa. Ensivaikutelma ei tosiaankaan ollut mitenkään puhtoinen. Mutta ei Romeokaan voinut olla niin sairas, että olisi tappanut oman pikkusiskonsa. Eihän?
”Minä en tee hänelle mitään”, Lily vakuutteli. ”Mutta meidän pitää saada hänet sairaalasiipeen. Äkkiä. Romeo, sinun täytyy antaa minun auttaa. Mitä on tapahtunut?” Lily ei tiennyt, mistä sanat tulivat hänen suuhunsa. Hän ei kuulostanut itseltään. Hän ei tuntunut itseltään. Miten hän sai paniikin pidettyä poissa? Miksei hän juossut kiljuen karkuun? Kysymykset vilistivät Lilyn päässä puolin toisin jahdaten vastauksia, jotka pysyivät sangen tehokkaasti piilossa.
”Hän kaatui.” Romeon uhmakas ilme suli itkuun. Lily hengitti kerran syvään ennen kuin otti ratkaisevan askeleen ja kumartui Romeon viereen koettamaan pikku tytön pulssia. Se tuntui hänen kätensä alla heikosti, mutta tuntui silti.
”Meidän täytyy saada hänet sairaalasiipeen”, Lily toisti. ”Sinun täytyy auttaa minua. Me voidaan vielä pelastaa hänet.” Lily tavoitteli taikasauvaansa. Tuttu puukeppi tuntui liukkaalta kättä vasten eikä suostunut pysymään siinä. Lilyltä meni hetki tajuta, että hänen kätensä olivat hiestä liukkaat. Paarit eivät ottaneet muodostuakseen, vaikka Lily kuinka koetti. Muut saivat sen näyttämään niin helpolta. Miksei hän saanut aikaan muuta kuin kaksi ilmassa leijuvaa keppiä ja repaleisen lakanan?
”Auta minua”, Lily rukoili poikaa, joka yhä heijasi sisartaan sylissään hänen vieressään. Romeon itkuiset kasvot pilkistivät esiin Roxyn paidasta. Poika tuijotti häntä mitään näkemättömin silmin, ja Lily arveli Romeon olevan liian sokissa auttaakseen. Hän nousi vapisevin jaloin ylös.
”Minä tulen takaisin”, Lily yritti puhua mahdollisimman selkeästi ja sulkea kaiken veren näköpiirinsä ulkopuolelle. ”Minun täytyy hakea apua.”
Romeo nyökkäsi tuskin havaittavasti, ja Lily ryntäsi ovelle. Ennen kuin hän ehti edes ajatella, kumpaan suuntaan lähtisi, takaa kuuluva Romeon ääni pysäytti hänet.
”Hän kaatui”, poika kuiskasi. ”Kaatui.”
Lil nyökkäsi hätäisesti ja lähti päättömästi juoksemaan toiseen suuntaan käytävä rukoillen, että se olisi oikea. Hän ei osannut ajatella linnan pohjapiirrosta tai kaivaa muististaan sitä tietoa, missä päin sairaalasipi oli. Romeon sanat hakkasivat takaraivoa. Hän kaatui. Kukaan ei kaatunut päätään halki sillä tavoin. Kukaan ei vääntynyt kaatuessaan sillä tavoin kuin Roxy oli vääntynyt. Ehkä joku kaatui portaissa, mutta siinä huoneessa ei ollut portaita lähimaillakaan. Mitä helvettiä Roxylle oli tapahtunut?
Lilyltä kesti hetken tajuta, että hän oli juossut suoraan eteisaulaan. Ketään ei näkynyt missään, mikä sai pahat aavistukset kulkemaan pitkin tytön selkäpiitä, kunnes hän muisti, että ketään ei pitänytkään näkyä missään. Kaikki olivat tunneilla tähän aikaan päivästä. Hän pysähtyi huohottamaan portaiden viereen jaksamatta juosta niitä ylös. Jalat tuntuivat kahdelta täydeltä noidankattilalta, joille aivot eivät saaneet lähetettyä selkeää viestiä.
”Lily! Mitä sinä täällä teet tähän aikaan?” Pelastajan ääni kuului portailta Lilyn yläpuolelta.
”Remus…!”
”Minä pääsin pois”, Remus virnisti. ”Eheämpänä kuin koskaan. Kuule, onko Emmy tunnilla vai juoksenteletteko te kaikki täällä tuolla tavoin kuin s…? Lily, onko jokin hätänä?” Remus kiirehti portaat alas Lilyn luokse.
”Minä tarvitsen… matami Pomfreyn… Onnettomuus!” hän huohotti pojalle, joka tuki häntä seisomaan.
”Si… matami Pomfrey? Hyvä on, odota tässä, minä menen.” Remus nyökkäsi vakavana ja kiirehti takaisin ylös. Lily lyyhistyi portaalle tasaamaan hengitystään ja kiitti Merliniä siitä, ettei Remus tuhlannut aikaa tyhmiin kysymyksiin.

Lily ei ollut ehtinyt selvitellä ajatuksiaan, kun Remus juoksi jo takaisin yhdessä matami Pomfreyn kanssa. Matami näytti naurettavalta kipittäessään portaita alas huolestunut ilme kasvoillaan, mutta Lilyllä ei ollut aikaa edes virnistää näylle.
”Mihin sattuu? Pystytkö kävelemään? Onko vaikea hengittää? Mitä tapahtui?” matami Pomfrey hössötti. Lily pudisti päätään ja nousi ylös. Matami kohotti haukankatseensa Remukseen, joka kohautti olkiaan.
”Minä olen kunnossa”, Lily selitti lähtiessään kohti käytävää, josta arveli äsken tulleensa. ”Eräs ensiluokkalainen kaatui… tai jotain. On aika pahassa kunnossa”, Lily pälpätti mekaanisesti koko matkan johdattaessaan matami Pomfreytä eteenpäin. Remus juoksi perässä matamin pahoista katseista ja lepomääräyksistä huolimatta.
”Tässä.” Lilyn ei tarvinnut työntää ovea auki, koska se oli jo selkosellaan. Roxy makasi samassa asennossa nyt vain puoliksi Romeon sylissä. Romeo nosti katseensa siskostaan kuullessaan tulijat. Matami Pomfreyn suusta pääsi outo äännähdys, kun nainen näki Roxyn kasvot. Nainen kiirehti eteenpäin, ja Lily seurasi varjona perässä. Romeon ilme oli varautunut, kun poika piteli lujasti kiinni hiljaa makaavasta tytöstä.
”Sinun pitää päästää irti, Romeo”, Lily sanoi hiljaa ja laski kätensä pojan olkapäille. Romeo kavahti kosketusta, mutta antoi matami Pomfreyn varovasti siirtää Roxyn oikein taiotuille paareille. Paarit vilahtivat ovesta nopeammin kuin salama, ja matami seurasi kotkana niiden vierellä mitaten Roxyn pulssia ja yrittäen tyrehdyttää verenvuotoa. Sinä hetkenä, jolloin Roxy katosi näköpiiristä, Romeoon tuli eloa. Poika ponkaisi ylös ja tallasi Lilyn varpaille juostessaan matamin perään.
Lily voihkaisi ja hyppi yhdellä jalalla seinän viereen pitelemään jalkaansa. Romeo ei ollut mikään keijukainen, ja tallaus oli todella sattunut. Lily veikkasi varpaansa murtuneen.
”Mitä täällä on oikein tapahtunut?” Hän oli kokonaan unohtanut Remuksen olemassa olon. Lily katsahti poikaan, joka tuijotti ensin häneen sitten lattialla olevaan veriläikkään. Lilyä etoi veren katsominen; hän tavoitteli taikasauvaansa pyyhkiäkseen läikän näkymättömiin, mutta Remus oli nopeampi. Veri lattialta katosi, ja kaatunut tuoli nousi pystyyn omia aikojaan. Lily huomasi vasta silloin, ettei ollut katsonut huonetta sen tarkemmin aiemmin. Se oli normaalin näköinen luokkahuone, tosin tyhjä pulpeteista. Tuolejakin oli vain muutama: yksi hajonnut nurkassa ja se, jonka Remus oli nostanut pystyyn. Huoneessa leijaili paksu pölypilvi, joka vaikeutti hengitystä. Ikkunoita ei ollut vaan pieni laatikko oven vieressä. Mitä Roxy oli tehnyt tällaisessa paikassa ja miten ihmeessä tyttö oli onnistunut kaatumaan itsensä sellaiseen kuntoon tässä huoneessa? Lily ei todellakaan tiennyt.
Remus odotti kärsivällisenä Lilyn vastausta. Lily räpytteli silmiään ja päästi irti jalastaan.
”Romeo sanoi, että Roxy kaatui. Minä tulin vasta sen jälkeen, kun hän makasi tuossa lattialla”, Lily selvitti. Remus nyökkäsi mietteliäänä.
”Miten kukaan voi kaatua niin pahasti?”, Remus mietti. Lily kohautti olkiaan, vaikkei poika odottanutkaan vastausta häneltä.

Emily kiirehti takaisin linnaan tunnin loputtua halukkaana löytämään Lilyn ja vaatimaan selitystä siihen, miksei tyttö ollut ilmaantunut yrttitiedon tunnille. Osasyynä kiireeseen oli myös se, että ilma ulkona oli jäistä, ja hän halusi päästä nopeasti linnan lämpöön.
James piteli kohteliaana ovea auki hänelle, kun hän kiirehti sisään ja alkoi hyppiä jäseniinsä lämpöä. Nora katseli varuillaan hänen touhujaan vierestä ja jätti hyppimisen tällä kertaa väliin. Ehkä se näytti puuhalta, jonka Nora arveli olevan sopimaton kultahiuksiselle itselleen. Emily virnisti Noralle, mutta virne muuttui pian valloittavaksi hymyksi, kun hän näki Remuksen tulevan alas portaita.
”Sinä pääsit pois!” Emily huudahti riemuissaan ja syöksähti eteenpäin. Välittämättä kiinnostuneena katselevista ihmisistä hän kietoi kätensä Remuksen niskan taa ja kurkotti suutelemaan poikaa. Remus hymyili hänen suudelmalleen. ”Mikä olo?” hän uskalsi kysyä, kun suudelma oli liian pian ohi.
”Mahtava nyt”, Remus vastasi ja silitti peukalolla hänen poskeaan ilme jotenkin poissaolevana. Emily kallisti päätään, mutten ehtinyt sanoa mitään, kun näki Lilyn hyppivän portaat alas Remuksen perässä.
”Missä sinä olet ollut?” hän siirtyi tiukkaamaan. Lilyn kasvoilla oleva ilme näytti huolestuneelta, ja Emily joutui toistamaan kysymyksensä ennen kuin tyttö tajusi, että häntä puhutellaan. Lily vilkaisi nopeasti Remukseen, ja Emily tunsi pojan etsivät hänen kätensä omaansa. Emily ei voinut olla aavistelematta pahaa Lilyn aloittaessa kertomuksensa.
”Kaatui?” Emily kysyi hetkistä myöhemmin epäuskoisena. Lily pyöritteli päätään.
”Ei varmasti kaatunut”, tyttö sanoi varmasti. Remus nyökkäsi vahvistellen.
”Ei sillä tavoin kaadu kukaan. Ei edes Nora onnistuisi.”
”Mitä sitten tapahtui? Ei kai vain Romeo… Ei hän voisi… omaa siskoaan”, Emily takerteli sanoissa. Remuksen käsi puristi tiukemmin. Emilylle tuli mieleen oma isänsä, ja tuttu käsi, joka oli kohotettu lyöntiin. Ei Romeo ikinä voisi pahoinpidellä omaa siskoaan. Ei varmasti, ei Gabbyn Romeo.
”En usko, että se oli Romeo”, Lily mietti hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Ellei hän sitten ole tosi hyvä näyttelijä. Olisitpa nähnyt, miten sekaisin hän oli, kun minä tulin sinne.”
He olivat hetken hiljaa, miettien. Kaikkien mielessä pyöri sama kysymys, jonka Emily lausui ääneen.
”Kuka sitten?”

Yosumi leijaili lähellä lattianrajaa, kun seitsemäsluokkalaiset seuraavaksi kiirehtivät PVS-tunnille. Mies vaikutti täydellisen järjelliseltä, eikä Emily huomannut pientäkään viittausta siihen eilis-iltaiseen kohtaukseen, jolloin Yosumi oli kävellyt ympäriinsä ja sekoillut tavallistakin pahemmin. Emily vilkaisi Jamesiin ja Siriukseen, jotka kumpikin näyttivät tarkkailevan Yosumia yhtä tarkasti kuin hänkin. Kun luokan ovi sulkeutui Noran takana, Siriuksen käsi pongahti pystyyn. Yosumi hyrisi paikoillaan ja kohosi hieman ylemmäs ennen kuin antoi Siriukselle luvan puhua.
”Miksi sinä leijut aina tunnilla?” poika kysyi viattomasti. Emily tarkkaili tiiviisti Yosumin ilmettä. Hätkähtikö mies vai kuvitteliko hän vain?
”Minä leijun aina”, Yosumi korjasi kiivaasti humisten.
”Mutta – ”, Sirius aloitti, mutta Emily kiirehti keskeyttämään pojan outojen ajatusten ja aavistusten pyöriessä päässä.
”Koska sinä olet viimeksi kävellyt?” Sanat tulivat ulos hänen suustaan ennen kuin hän ehti harkita niitä. Jokin sai hänet kysymään kysymyksen Yosumilta, vaikka hän oli eilen omin silmin nähnyt miehen tepastelevan ympäriinsä.
Yosumin ilme oli hämmästynyt. ”21 vuotta sitten.” Vastaus oli haparoiva, välttelevä. Miehen ilme muuttui sanojen jälkeen pahaa aavistelevaksi, siltä Emilystä ainakin tuntui.
”Mutta – ”, aloitti Sirius taas. Tällä kertaa James kiirehti tuomaan keskeytyksen.
Miksi sinä leijut aina?”
Nyt Emily oli varma, että näki Yosumin hätkähtävän. Mies leijui kiireesti pöytänsä luokse ja oli etsivinään jotain sen päältä.
”Se ei ole tämänkertaisen tunnin tarina. Myöhemmin sitten”, Yosumi kiirehti humisemaan. ”Tänään tutkailemme hieman teoriaa käytännönharjoittelun sijasta. Olkaa hyvät ja kaivakaa kirjanne esiin ja lukekaa kappale 12: Kaksintaistelun perusteita.” Yosumi leijui häilymään korkealle heidän päidensä yläpuolelle, jotta miestä oli mahdollisimman vaikea katsoa ilman, että tämä itse huomaisi sitä. Emily puri huultaan ja kohautti harteitaan Jamesille, joka yritti pitää kaikin mahdollisin keinoin Siriusta hiljaisena. Alistuen kohtaloonsa hän avasi kirjansa oikealta sivulta ja aloitti lukemisen. Pian luokkaan oli vaipunut unelias hiljaisuus, joka rikkoutui vain jonkun kääntäessä sivua tai vaihtaessa asentoa tuolilla.

Yosumi ei sallinut enempää kysymyksiä koko loppu tunnilla. Lukemisen jälkeen mies pisti heidät kopioimaan aika liudan tekstiä taululta – toimi, jota he eivät olleet pahemmin Yosumin tunneilla harrastaneet. Kopioimisen jälkeen oli parin teoriatehtävän vuoro, ja läksyksi mies räväytti jokaisen eteen paksun pinon paperia.
”Lukekaa nuo seuraavaksi kerraksi ja yrittäkää painaa mieleenne pääkohdat. Jos kaikki etenee suunnitelmien mukaan, torstaina harjoittelemme kaksintaistelua ihan käytännössä. Sayônara.”
Emily pakkasi huolellisesti laukkunsa ja maleksi ovelle odottaen kelmejä, jotka etenivät tapojensa vastaisesti etanavauhtia. Jamesilla ja Siriukselle oli jo meneillään kiivassanainen väittely, kun pojat ehtivät Emilyn luokse. Remuksen käsi löysi Emilyn oman ennen kuin tyttö ehti avata suutaan keskeyttääkseen väittelyn. Keskeyttämisen sijaan Emily pysähtyi ensin hymyilemään Remukselle.
”Miksi Yosumi valehtelisi meille?” James kysyi sillä hetkellä.
”Ehkä hän ei olekaan aivan sitä, mitä on kertonut meille. Ehkä hän valehtelee kaikesta muustakin”, Sirius ehdotti innoissaan maalailemaan ankeuttajia seinille.
”Mutta miksi hän tekisi niin?” James venytteli sanoja.
”Mistä minä sen voisin tietää”, Sirius tokaisi närkästyneenä. ”Ehkä hän on Voldemortin palkkaama murhaaja.”
”Dumbledore ei ikinä päästäisi sellaista opettamaan meitä”, Emily kielsi heti.
”Dumbledorekaan ei voi tietää kaikkea”, Sirius muistutti ja jatkoi sitten selvästi halukkaana vaihtamaan jo sillä erää aihetta. ”Missä tähtityttö on?”
Siriukselle satoi neljä eri ehdotusta siitä, missä Nora saattaisi sillä hetkellä olla.
”Kukaan ei siis tiedä, missä hän on?” Sirius kysyi, ja sai vastaukseksi neljä päänpudistusta. Poika näytti hivenen masentuneelta.
”Onko sinulla ikävä jo nyt?” Emily virnisti ja laski kätensä pojan olkapäälle. ”Onko kukaan koskaan sanonut, että sinulla saattaisi olla Nora-riippuvuus?”
”Norasta ei voi olla – Oh, tuolla hän on!” Sirius ravisti Emilyn käden pois ja kohotti kätensä tervehdykseksi Noralle, joka käveli vastaan kulman takaa yhdessä Colin Smithin kanssa. Nora nauroi ennenkuulumattomalla tavalla Colinille ja tuskin huomasi Siriuksen tervehdystä ohittaessaan heidät. Sirius laski tyrmistyneenä kätensä alas ja kääntyi tuijottamaan Noran perään. Noran käsi siveli Colinin käsivartta hyvin epänoramaisesti, hyvin flirttailevasti.
Näittekö te tuon?” poika kysyi kiihkeänä, kun Nora ja Colin olivat taas kadonneet. ”Nora käpälöi häntä!”
”Kuule, kuvittelitko sinä tosiaan, että hän pysyisi sinkkuna ainiaan, vaikka sanoikin niin?” Emily nauroi Siriuksen ilmeelle. ”Edes Nora ei voi vastustaa Amorin nuolia.”
”Tuo ei ollut Amoria nähnytkään”, Sirius jupisi. ”Nora esittää vain, ihan varmasti esittää.” Emily pudisti päätään Siriuksen sanoille. Poika yritti todistella itselleen asioiden olevan, kuten poika halusi niiden olevan, eikä hän vaikuttanut enää yhtään niin iloiselta Noran ja Colinin lähentymisestä kuin oli aamulla ollut.

Remus makasi tarvehuoneen sohvalla Emily sylissään ja silitti hiljakseen tytön käsivartta. Aika ympärillä tuntui pysähtyneen, eikä kaksikolla ollut mitään kiirettä palata takaisin todelliseen maailmaan. Remus tunsi Emilyn hymyilevän lähellään hiljaisuudelle tai omille ajatuksilleen. Hän tunsi Emilystä huokuvan sen saman hyvän olon, mikä hänelläkin oli. Kaikki oli hyvin nyt, täydellisesti.
”Kerro minulle, mitä on tapahtunut tämän puolen vuoden aikana”, Remus vihdoin pyysi. Hän ei ollut tietoinen Emilyn viimeisistä liikkeistä ollenkaan. Oliko tyttö vielä yhtä hyvissä väleissä äitinsä kanssa kuin ennen? Entä mitä oli tarkalleen ottaen tapahtunut silloin pari kuukautta sitten, kun Emily oli saanut sen kirjeen joltakin?
”Mitä sinä haluat tietää?” Emily kysyi ja kallisti päätään niin, että Remus näki tytön ilmeen. Remus painoi suukon Emilyn otsalle.
”Kaiken.”
”Aika paljon vaadittu”, Emily hymyili. ”Meillä ei ole aikaa kaikelle.”
”Meillä on ihan niin paljon aikaa kuin sinä vain haluat”, Remus oikaisi ja vaihtoi parempaan asentoon.
”Oikeastaan aika vähän on tapahtunut”, Emily mietti kuumeisesti, mitä pitäisi kertoa. ”Isä on taas perässäni, eikä äiti uskalla päästää minua kotiin jouluksi.” Sanat tulivat nopeasti tytön suusta. Remus tunsi otteensa vaistomaisesti tiukentuvan tytöstä. Hän ei ollut tiennyt, että asiat olivat taas näin pahoilla kantimilla.
”Pelottaako sinua?” hän kysyi hiljaa. Emily ei vastannut hetkeen vaan tuntui miettivän omia tunteitaan.
”Vähän”, tyttö tunnusti ja oli taas hetken hiljaa. ”Aika paljonkin. Minä pelkään, että hän löytää äidin.”
”Hän ei halua satuttaa Rebeccaa. Tiedäthän sinä sen. Hän etsii sinua”, Remus muistutti ja nousi istumaan sohvalla Emily mukanaan. Hän käänsi Emilyn katsomaan itseään. Tytön silmät olivat vakavat, huolestuneet.
”Kunhan pidät itsesi turvassa, kaikki menee hyvin”, Remus lupasi ja piteli tiukasti kiinni Emilyn olkapäistä. Emily pudisti päätänsä ja puri huultaan.
”Minä haluan uskoa, että kaikki menee hyvin, mutta joskus se on niin hemmetin vaikeaa”, Emily tunnusti. ”Joskus tuntuu, että kaikille olisi vain helpompaa, jos isä löytäisi minut ja saisi, mitä haluaa.”
Remus pudisteli päätään jo ennen kuin Emily oli päässyt loppuun asti. ”Älä puhu tuollaisia. Älä edes ajattele mitään tuollaista. Jos yritätkään tehdä jotain vaarallista, minä räjäytän itseni varmasti. Olen jo aika hyvä siinä.”
Emilyn oli pakko nauraa hänen sanoilleen.
”Yritän pysyä turvassa. Sinun mieliksesi”, tyttö lupasi hyveellisesti.

Matami Pomfrey päästi Lilyn pitkin hampain sisään sairaalasiipeen katsomaan Roxya. Lily arveli päässeensä sisään vain siksi, että oli ollut alun perinkin paikalla todistamassa Roxyn tilaa. Hän riensi perimmäisen sängyn luokse, missä Romeo istui siskonsa vieressä. Roxy makasi sängyllä liikkumattomana ilmeisesti nukkuen. Romeo kääntyi katsomaan Lilyä, kun hän tuli lähemmäs. Pojan kasvoilla risteili lukuisia eri ilmeitä, eikä Lily onnistunut nappaamaan niistä muuta kuin pelon ja ahdistuksen.
”Miten Roxy voi?” Lily katsoi tyttöä, jonka oikeassa poskessa oli leuasta otsaan asti ulottuva punainen viiru, josta paria tuntia aiemmin oli pulpunnut tuhottomasti verta. Haavan vieressä poskessa oli mustelma, joka muistutti erehdyttävästi nyrkin jälkeä.
”Hyvin”, Romeo kähähti vastaukseksi oudolla äänellä. Lily muisti liian myöhään, ettei ollut pahemmin puhunut Romeon kanssa aiemmin. Ehkä olisi pitänyt ottaa Gabrielle mukaan. Oliko kukaan edes kertonut tytölle, mitä oli tapahtunut? Kai Gabby Roxyn sentään tunsi, seurustelihan hän tämän veljen kanssa.
Lily veti itselleen tuolin Romeon viereen, vaikka tunsikin olevansa sangen epätoivottu vieras, ja yritti hymyillä ystävällisesti. Romeossakin asusti jossain syvällä, syvällä ihan normaali poika, joka täytyi vain vetää ulos kuorestaan. Ei Gabriellekaan tällaisen jurottavan, epäsosiaalisen möykyn kanssa voinut seurustella.
”Miten hän kaatui?” Lily yritti udella vaivihkaa. Romeo käännähti uudelleen hänen puoleensa ja tuijotti häntä niin, että Lily hyvin tiesi pojan näkevän hänen lävitseen. Lily laski katseensa ensimmäisenä – hän laski aina katseensa ensimmäisenä – eikä enää tiennyt, miksi piti kaatumiskulissia yllä, vaikka kumpikin heistä tiesi paremmin.
”Kaatui vain”, Romeo sanoi merkitsevällä äänellä yhä tuijottaen Lilyä. ”Kompastui yhteen niistä tuoleista ja iski päänsä toiseen tuoliin.” Se sentään kuulosti jotenkin mahdolliselta, oli Lilyn myönnettävä, vaikkei hän vieläkään uskonut, että niin oli oikeasti tapahtunut.
”Mitä hän edes teki siinä tyhjässä huoneessa?” Lily jatkoi suostumatta vieläkään uskomaan Romeon selityksiin.
”Pakeni Riesua. Roxy pelkää sitä”, Romeo vastasi yllättäen säyseällä äänellä. ”Minä lähdin etsimään häntä, ja hän säikähti, kun tulin sisään ja kompastui.”

Lily kesti Romeon seurassa vielä pari minuuttia kauemmin ennen kuin kyllästyi teeskentelemään uskovansa kaatumistarinaan ja nousi lähteäkseen. Roxylla näytti kaikki olevan niin hyvin kuin siinä tapauksessa oli mahdollista, joten Lily ei halunnut istua painostavassa ilmapiirissä enää yhtään kauemmin. Hän oli jo painamassa kättään oven kahvalle, kun kuuli epäröivän ääneen takanaan.
”Mmmh, Lily?”
Lily kääntyi katsomaan Romeota, joka väänteli epämukavan näköisenä paikallaan tuolilla ja tuijotti häntä. Lily katsoi kysyvänä takaisin ja ihmetteli, että poika edes tiesi hänen nimensä.
”Kaikkien ei tarvitse tietää tästä”, Romeon ääni rukoili. Lily puri huultaan ja nielaisi sanat, jotka kohosivat hänen huulilleen. Kipakan vastauksen ja totuuden pyytämisen sijasta hän yritti kehitellä jonkin näköistä hymyä kasvoilleen, huulilleen ainakin.
”Ei tietenkään”, hän vastasi tekopirteällä äänellä. Vaikka Romeo ei halunnut kertoa hänelle totuutta, joskus hän vielä saisi sen selville. Joskus vielä kaikki, mitä Romeo salasi joko itseään tai Roxya suojellakseen, selviäisi.
Lily painoi oven auki ja oli törmätä sen suussa kyyhöttävään pikku tyttöön. Dina puristi sammakkoaan kuin hengen hädässä ja yritti kurkkia Lilyn ohi sisälle sairaalasiipeen.
”Onko Rox kunnossa?” Dina henkäisi ja esti Lily sulkemasta ovea. Ennen kuin Dina oli ehtinyt edes puoliksi sisälle huoneeseen, matami Pomfrey kiirehti huoneestaan valittamaan uudelle vierailijalle.
”Roxy nukkuu”, matami tokaisi Dinalle. ”Tänne ei ole mitään syytä – Kautta Dumbledoren, onko tuo sammakko? Mitä sinä oikein ajattelet, tyttö? Et sinä voi tuoda sammakkoa tänne! Tämä on desinfioitu tila.” Romeon katse pomppasi säikähtäneenä ovelle, kun poika kuuli matamin sanat.
Dina näytti sekä säikähtäneeltä että katuvalta sydämistyneen matamin edessä.
”Voinko tulla ilman sammakkoa?” Dina yritti näyttää mahdollisimman viattomalta ja katseli toiveikkaana Romeoon, joka näytti yhä pelästyneeltä. Matami supisti huuliaan ja nytkäytti pienesti päätään.
”Viisi minuuttia.”
Dina kiljaisi innosta ja työnsi hätäisesti sammakkonsa Lilyn käsiin. Ovi sulkeutui, ja Lily jäi käytävälle yksin tuijottamaan inhoavana kädessään kiivaasti kurnuttavaa, limaista sammakkoa. Sammakko tapitti röyhkeästi takaisin, ja sen kieli lipoi oudosti. Lily päätti, ettei koskaan enää koskisi Dinan sammakkoon uudestaan.


Soara

  • Ankeuttaja
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 6.9.08
« Vastaus #46 : Syyskuu 07, 2008, 23:46:10 »
Ihana luku taas... Olenkin jättänyt pari edellista pätkää kommentoimatta, mutta voin sanoa että eisen kummempia kuin aikaisemmin, tai mitä muilla "ihanafici" yms muuta samankaltaista. Emily oli aikalailla samanlainen kuin kuvittelinkkin :)

Jännä, mitäkän ja Romeon ja Roxyn salaisuuteen kuuluu, ja miten se liittyy muuhun juoneen, onko se vain sivu juttu vai onko sillä joku isompikin rooli? Vastauksia odotellessa, voisin opetella vastaamaan hieman pidemmin näihin sinun teksteihisi, kunjää tälläisiksi tyngiksi kaikki. No mitä minä voin sanoa. "Jatkoa!" tai jotain vastaavaa (nyt olen matkustanut junalla, väsyttää ja on elohiiri silmässä niin ei voinut rauhassa lukea. Ja muutenkin ole hiljaisessa asuntolassa häiritsemäsä kun kaikki muut nukkuvat :))) ) Minun asioista takaisin sinun kelmi ficiin.
  Toivotaan että kohta tulee J/L juttua, sillä minä rakastan sitä! Ja sen jälkeen voisi olla lisää S/N koska olen kohta saanut yli annostuksen heidän jutuaan. Mutta kun minä en ole se kirjailia, niin on vaikea mennä sanomaan mitä seuraavaksi tulee :D No toivotaan jotain ja pian.

Saako edelleen toivoa sitä kieltoa että älä Soara enää kommentoi?? ihan vaikka leikki mielinen kielto capsilla kiroitettuna? Yleisön pyynnöstä?

T: (vanha kunnon T) Soara

P.S. toivotaan että jotain selkoa tästäkin löytyy. kello on 23.31 sunnuntai ja huomenna herätys 06.15.... Pitäisi vielä jotain hommata....
Kiitos nistä luvuista ja minä lupaankommentoida seuraavaa osaa järkevämmin :P

Poissa Velns Meica

  • Viinirypäleiden suursyömäri
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 6.9.08
« Vastaus #47 : Syyskuu 12, 2008, 19:31:53 »
Milloinkohan olen viimeksi kommentoinut tätäkin? Pitäisi todellakin ryhdistäytyä *pudistelee päätään ainaiselle kommentti-laiskuudelleen*
Älä kuitenkaan pelkään, vaikka musta ei olekaan kuultu, niin joka luvun olen lukenut (hiukan myöhässä, mut kuitenkin...) :)

Ensimmäiseksi haluan kehua hienoa työtäsi, tasosi vain parenee joka luvulla ja tätä on aina ollut ilo lukea. Ja viimein odotukseni palkittiin: Remus ja Emily yhdessä :) Upeaa! En ole vain vielä tottunut siihen. Aina kun kirjoitat kohtauksia, missä he ovat lähekkäin yms. tuntuu siltä, että juuri tuollaista se on aina ollut ja samaan aikaan siltä, että tuo pari on tosi luonnoton juttu. Pitää kai siis vain totuttautua....
Pitää kai muuten antaa hieman tunnustusta Lauralle, ei siis tytölle itselleen vaan hahmolle. Upeasti tehty hahmo, joka täytti ärsyttämiskynnykseni varmaan miljoona kertaa kirkkaasti, miten joku hahmo voi olla noin ärsyttävä?

Ääh, on tapahtunut niin paljon, vaikeaa tiivistää kaikkea tähän viestiin, kun ajatukset lentelevät... Tuosta tuli mieleen Yosumi (kai kirjoitin oikein). Vanhuksestahan on tullut entistä oudompi, luulin sen olevan fyysikan lakien mukaan mahdotonta, mutta kyllä Yosumi siihen pystyi. Minulla (kuten aina) on teoria outouteen: Yosumeja on kaksi ja toinen niistä on se vauva siinä kuvassa, joka Amalialla on ja toinen on paha (tai tässä tapauksessa leijuva) kaksonen, joka opettaa ja toinen on mielisairaalasta kadonnut, joka hengaa nyt Amalian kanssa.
No, okei, ehkei toimi. Yosumi olisi silloin liian nuori, ehkä jätän juonien keksimisen tässä ficissä suosiolla sinulle ;)

Sitten vuorossa Tessa (kuvittele, en ensin meinannut muistaa edes hänen nimeään!) Naisen raskautta on ollut erittäin mielenkiintoista seurata. Se saa hänet tekemään outoja juttuja ja mielialanvaihdot ovat hauska seurata. Ensin ajattelin, että itkeminen ei ole yhtään tessamaista, mutta tulin toisiin aatoksiin. Pystyn nykyään vaivatta kuvittelemaan Tessan itkemässä joko sitä, että hänen kyntensä on katkennnut tai vaikka siitä, että hän ei saa mitä haluaa. Olen aina nähnyt Tessan hahmona, joka saa kaiken haluamansa, joko itkulla tai väkivallalla, mutta minusta Tessa ei itse silloin kun joku pettää, en nyt tietenkään muista tai tiedä onko hän tehnyt sellaista, mutta minusta se ei ole tessamaista. Tessa vaan ei ole minusta sellaista tyyppiä joka itkisi, kun oiekasti pitäisi itkeä vaan itkee miellummin yksin kun on liian myöhäistä tai kaikkien edessä silloin, kun kukaan muu ei itke asian puolesta. En tiedä olenko tulkinnut hahmon kokonaan väärin, mutta tämän kuvan olen hänestä saanut.

Sitten vielä vähän Romeoon ja Roxyyn. Vai että Roxy kaatui? Enpä taida uskoa :) Oma teoriani (varokaa, tästä se alkaa...) on, että Romeo ei satuttanut Roxya, en oikein usko sitä, vaan joku muu, joka olisi sellainen heikko, jota Romeo kiusaisi. Nyt tämä kiusattu olis iskenyt Roxyn kimppuun Romeon silmien edessä, eikä Romeo olisi pystynyt estää ja se olisi niin noloa pojalle, että tämä olisi keksinyt hätävalheen päästään, kun Lily astui sisään.
Tulen häpeämään tuota ideaa vielä huomenna ;) mut muutama sana vielä Dinasta: hänestä on tullut ärsyttävä. Ennen pidin häntä söpönä pikku-kelminä, mut nykyään koko hahmo tympii. Ehkä se johtuu vaan musta, tai sitten olet tehnyt sen tarkotuksella, mutta koko hahmo on ärsyttävä murrosikäinen painajainen, en kestä :D

No, enempää asiaa ei kai minulla ole, paitsi tietenkin odotan Nora/Sirius-parin alkua, kun merkit sen alkamiseen on jo näkyvissä, mutta odottelen heidän tulevaisuuttaan innolla. Ja ai niin, voinkos esittää ekstra-toivomuksia? Koska jos et pane pahaksesi, olisi kivaa saada tietää vähän jotain Romeosta, Tessasta ja Dinasta, sekä tietty lempihahmostani: Norasta vielä lisää.

No, toivottavsti uusi luku valmistuu pian, sitä odotellen voin hyökätä oman lukuni kimppuun :)
Pahoittelen vielä kommentoimis-lakkoani, on ollut niin paljon muuta eikä ole ollut kommentoimis-olo, nyt kuitenkin on taas, joten JATKOA!
-Velns
Emme lopeta leikkimistä sen johdosta, että vanhenemme. Vanhenemme, koska lopetamme leikkimisen.

Poissa Delia

  • Sieluton
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • In This Madness
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 6.9.08
« Vastaus #48 : Syyskuu 24, 2008, 18:51:09 »
A/N: Naa, täällä taas uuden osan kanssa ollaan :D

Soara: En edelleenkään suostu antamaan sinulle kommentointikieltoa, vaikka pyytäisitkin ;D Rakastan poikkeuksetta kaikkia kommetteja (ja kommentoijia), joten voin vain sanoa, että jatka samaan malliin.
Hih, Romeosta ja Roxysta en tässä vaiheessa sano halaistua sanaa. Saa nähdä, miten heidän käy..
Velns Meica: Yosumi-teoriasi on ihan mielenkiintoinen, ja voisin jopa sanoa, että melkein toimiva :D Melkein.
Extra toivomuksia voi aina laittaa tulemaan, ja olenkin itse asiassa suunnitellut jo extraa Dinasta. Ilmestynee ihan lähitulevaisuudessa. Romeosta ja Tessasta sen sijaan tullaan kuulemaan lisää ihan ficissäkin, enkä oikeastaan voi kertoa heistä (varsinkaan Tessasta) mitään paljastamatta liikaa. Nora taas saattaa haluta joskus kertoa teille itsestään jotain, mutta siitä tytöstä kun ei ikinä tiedä niin en oikein voi luvata mitään ;)

Miksi minusta tuntuu, että kommenttejen määrä vain vähenee vähenemistään? :D No, ei siinä mitään, itseänihän varten minä tätä kirjoitan, mutta ihan teitä verten kyllä laitan tänne Vuotikseen. Niin, että olisi ihan kiva saada jotain palautetta, jonka vuoksi jaksaa laittaa näitä osia tänne :D
Itse en pidä ollenkaan tästä seuraavasta luvusta. Se oli alun perin kaksi erillistä lukua, mutta yhdistin osat syistä, joita en nyt ala luetella. Nyt luvusta kuitenkin tuli ihan liian sekava ja oikea välilukujen mummo!
Kommentteja siis kaipailen kovasti!
-Del

34. luku – Ajatuksia
6.12.1977

”Lähettikö joku varmasti sen elokuvan ajoissa mukaan kilpailuun?” Tessan ei tarvinnut korottaa ääntään tullakseen kuulluksi luokassa, jonka oppilaista puolet torkkui unisina tyynyillään. Tessa itse istui pöytänsä päällä hyvin epätavallisissa vaatteissa. Tuttu hame ja t-paita tyyli oli poissa, ja tilalla oli väljä huppari ja housut, jotka peittivät tehokkaasti alleen tutut sääret. Sirius ei tiennyt, pitikö muutoksesta ja oli liian väsynyt ajattelemaan asiaa syvemmin. Kelmit olivat viime yönä olleet pitkästä aikaa yöjuoksulla kaikki yhdessä. Voro oli juossut jalkansa puhki heidän perässään koko yön – tuloksetta tietenkin – ja he olivat pitäneet hauskaa aivan kuten vanhoina hyvinä aikoina. Sirius tunsi itsensä muinaisjäänteeksi ajatellessaan vanhoja hyviä aikoja. Ei siitä kuitenkaan niin pitkä aika ollut, kun he olivat juosseet ympäri Tylypahkaa, vain he neljä. Nyt tuntui, että kaikki oli muuttunut niistä päivistä, vaikka asiat olivat melko samalla tavoin vieläkin. Kuvaan oli astunut tyttöjä. Ja tytöt muuttivat aina kaiken. Peter ja Remus seurustelivat, ja hän ja James… No, Jamesilla oli Lily, jos ei muuten niin ainakin alitajunnassaan. Sirius tiesi, ettei Jamesilla ollut mitään mahdollisuutta päästä yli tytöstä lähiaikoina. Ja mitä hänellä oli? Nora, sana tipahti hänen mieleensä jostain, mistä sen ei olisi pitänyt tipahtaa. Sirius ravisti päätään ja kielsi asian saman tien. Nora ei ollut hänen, eikä hän olisi edes halunnut sitä. He olivat ystäviä! Ja siitä huolimatta Sirius ei voinut estää itseään tuntemasta mustasukkaisuutta joka kerta, kun näki Noran Colinin seurassa. Seikka, jota oli tapahtunut liian monesti tämän viikon aikana. Nora oli ottanut hänen sanansa hyvin vakavasti ja yritti liian tehokkaasti näyttää kaikille, etteivät he kaksi seurustelleet. Niin tehokkaasti, että Norasta ja Colinista alkoi liikkua jo epämääräisiä juoruja ympäriinsä. Sirius ei pitänyt niistä juoruista. Kaikkein vähiten siksi, että ihmiset kuiskailivat Colinin vieneen Noran häneltä. Mikä ei tietenkään ollut totta. Itsehän hän oli Noran käytännössä katsoen työntänyt Colinin luokse. Siriusta ärsytti. Nora oli esittänyt niin viatonta hänen kanssaan, mutta tytöstä olikin sulkeutunut oikea flirttiperhonen heti, kun oli vain joku, kenelle voisi estottomasti flirttailla. Ehkä se johtuu hiuksista, Sirius tuumi itsekseen ja toivoi, että olisi oikeassa. Kultakutrit eivät koskaan voineet olla täysin flirttivapaita, ei edes Nora.
Sirius käänsi päätään hivenen vasemmalle nähdäkseen Noran, joka ei istunut tavallisella paikallaan hänen vieressään vaan yhdessä Colinin kanssa hivenen taaempana tutusta piiristä. Nora vastasi parhaillaan Tessan kysymykseen, jota Sirius ei ollut vaivautunut kuuntelemaan. Kesken vastauksensa Nora äkkiä pysähtyi ja kuin aistien hänen tuijotuksensa kääntyi ja irvisti hänelle tutusti. Sirius tunsi hymyilevänsä raukeasti tavoittaessaan tutun Noran ensimmäistä kertaa päiviin. Nora oli ollut niin kiinnostunut Colin-tehtävästä, että oli kokonaan tuntunut unohtaneen hänet. He eivät olleet jutelleet moneen päivään kunnolla, ja Sirius huomasi kaipaavansa tuttuja kinojaan Noran kanssa. Ja tuttuja, päättömiä – välillä, Siriuksen oli pakko myöntää, hieman flirttaileviakin – juttuja.
”Herätkääpä sitten kaikki”, Tessa kehotti paikaltaan viimeisteltyään keskustelunsa Noran kanssa. Sirius repi katseensa irti Noran irvistyksestä ja tökki Jamesin hereille horroksestaan. James heräsi säpsähtäen ja mutisi käsittämättömästi jotain appelsiinipuiden hyökkäyksestä ennen kuin tajusi, missä oli.
”Minulla on nyt virallinen lista kaikista elokuvakilpailuun osallistuvista kouluista, mikä tarkoittaa sitä, että pitelen käsissäni teidän helmikuisia lomakohteitanne”, Tessa selitti heilutellen virallisen sinistä paperia kädessään. Oppilaat näyttivät kaikki kohentavan asentojaan tyynyillä. Tessa nautti selvästi saamastaan huomiosta. Nainen tarkasteli rauhassa kynsiään ennen kuin päätti jatkaa. ”Osallistujia on ympäri maailmaa esimerkiksi Ranskasta, Kanadasta, Japanista, Brasiliasta, Australiasta ja Kreikasta”, Tessa sanoi tarkastellen paperiaan. ”Kaikki halukkaat teistä pääsevät lähtemään jonnekin, ja loput jäävät Tylypahkaan vastaanottamaan muista maista tulleita vieraita. Kohteet arvotaan jokaiselle tasapuolisuuden takia, mutta matkaseuransa voi ainakin tässä vaiheessa vielä valita. Jos seurasta syntyy jotain valittamista, arvotaan sekin.” Tessa silmäili lattialla nököttäviä oppilaita. ”Matkat täytyy vahvistaa helmikuun alkuun mennessä, joten odotan, että kaikki halukkaat lähtijät ilmoittautuvat minulle viimeistään tammikuun puoleen väliin mennessä.” Tessan sanat synnyttivät innokasta keskustelua. Sirius kiristeli hampaitaan, kun Noran käsi kosketti Colinin käsivartta innostuneena. ”No niin, sitten vähän toisenlaisiin asioihin”, Tessa katkaisi keskustelulta siivet ja etsi toisen paperin pöydältään. Se paperi oli väriltään ruusunpunainen ja näytti kaukaa katsottuna enemmänkin rakkauskirjeeltä kuin jonkinlaiselta ilmoitusasialta. ”En haluaisi puhua teille S.U.P.E.R.-kokeista näin joulun alla, mutta professori McGarmiwa uhkasi julkistaa eräitä ei-niin-imartelevia faktoja minusta ellen tee sitä, joten pakko mikä pakko!” Sana S.U.P.E.R.-kokeet sai kaikki voihkaisemaan yhtenä ryhmänä. Tessan hymy oli jotenkin valitteleva. Nainen selvästi sääli heitä ja oli iloinen, ettei joutunut enää itse sen kaltaisiin kokeisiin. ”Ensi vuonna opettajat aloittavat iltaluennot, joihin kaikki ovat enemmän kuin tervetulleita. Luentoja on viikoittain maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin. Saman aineen luentoja on aina kahdesti peräkkäin. Ensimmäisellä kerralla on teoriaa, toisella lähinnä käytännön opastusta”, Tessa pysähtyi silmäilemään ahdistuneita katseita ympärillään. ”Ne luennot oikeasti auttavat kokeissa, joten suosittelen niitä. Ja tuo oli opettajamaisinta, mitä olen ikinä sanonut, joten voisitte antaa sille vähän arvoa. Mutta ei teidän tarvitse huolehtia mistään ennen joulua. Annan kuitenkin jo alustavat aikataulut luennoille, jotta voitte sovitella niitä omiin päiviinne.” Ruusunpunainen paperipinkka lähti leijailemaan ilmaan. Sirius nappasi oman kappaleensa ja tunki sen laukkuunsa niin nopeasti kuin vain mahdollista. Varmasti joku saisi raahattua hänet jollekin luennolle keväällä, mutta juuri nyt hän ei halunnut edes ajatella koko kokeita. Joulu oli tulossa, ja kaiken piti olla hauskaa!

”Kuule, Anturajalka, voisitko kertoa minulle, mikä sinua vaivaa, ja palautua sitten normaaliksi? Tuo on jo ärsyttävää”, Jamesin ääni tunkeutui epämiellyttävällä tavalla Siriuksen päiväunelmiin. Sirius ravisteli päätään ja yritti palautua takaisin nykyisyyteen. Pojat istuivat turvallisesti rohkelikkojen oleskeluhuoneessa tekemässä läksyjä. Tai ainakin he olivat levittäneet läksykirjat eteensä. Läksyt eivät koskaan edistyneet silloin, kun Remus oli tunnilla. Nytkin Peter tuhersi hajamielisenä nimikirjaimiaan pöytään, ja James tuijotti itsepintainen ilme kasvoillaan Siriusta.
”Minä olen ihan kunnossa”, Sirius yritti väittää, vaikka tiesi sen turhaksi. James tunsi hänet liian hyvin nähdäkseen valheiden läpi.
”Jos tulen tuijottaminen ja päätön huokailu on sinusta normaalia, minä kieltäydyn tuntemasta sinua enää”, James tuhahti.
”Minä en huokaillut”, Sirius kielsi heti. James kohotti kulmiaan, ja Siriuksen oli pakko irvistää. ”Hyvä on, minä vain ajattelin sinua ja Lilyä”, Sirius keksi äkkiä jotain, joka kuulostaisi uskottavalta ja joka veisi Jamesin ajatukset muualle. Hän ei missään tapauksessa aikoisi tunnustaa, että oli ajatellut Noraa – ja Colinia.
”Mitä minusta ja Lilystä?” Jamesin ilme kiristyi heti, ja Sirius olisi voinut vaikka vannoa kuulevansa pojan kiristelevän hampaitaan. Peter lakkasi rapsuttamasta pöytää ja kohensi asentoaan kuunnellakseen.
”Minä muutin mieltäni”, Sirius improvisoi ja mietti kuumeisesti, miten jatkaisi aihettaan.
”Sinä muutit mieltäsi?”, James kuulosti hämmästyneeltä. Sirius nyökkäili pitkittäen vastaustaan. Aivot löivät kerrankin tyhjää, eikä mieleen tullut edes pikkuista idean poikasta. Ei mitään – paitsi – ei, helvetti se menisi jo liian pitkälle. Tai ehkä sittenkin, ehkä se saisi Jamesin tajuamaan jotain. Sirius oli jo aikaa sitten myöntänyt itselleen, ettei James päässyt Lilystä yli eikä ympäri – eikä alikaan. Hän oli aina yrittänyt saada Jamesin unohtamaan Lily, mutta jos poika ei ollut onnellinen ilman sitä pirun tyttö, niin ei hänkään voisi olla. Joten oli aika ottaa kovat otteet käyttöön. Siriuksen oli aika astua kuvaan auttamaan ystäväänsä. Yksi kaikkien ja niin edespäin.
”Sinä ja Lilyhän riitelitte”, Sirius aloitti hitaasti keräten kaikki faktat yhteen.
”Niin.”
”Ja nyt sinä vihaat häntä ja olet jo täydellisesti unohtanut hänet?”
”Niin.” Sana tuli Jamesin suusta paljon epävarmemmin kuin äskeinen. Siriusta hymyilytti. Hän oli nero!
”Joten sinulla ei ole mitään sitä vastaan, jos minä pyytäisin Lilyä ulos?”
Jamesia alkoi äkkiä kovasti yskittää, ja Peter pudotti lattialle muutaman kirjan silkasta hämmästyksestä.
”Sinä? Olet kiinnostunut Lilystä? Lilystä?” James räpytteli silmiään nähdäkseen ystävänsä tyynen ilmeen paremmin. Sirius tapitti kiltisti takaisin.
”Hän on kieltämättä aika tulinen pakkaus, mutta ei pahannäköinen. Sitä paitsi minä rakastan mausteita – varsinkin tulisia”, Sirius virnisti vallattomasti. James ei sanonut mitään niin kuin Sirius oli toivonutkin. Hän antoi pojan miettiä rauhassa kaikkea sanottua ennen kuin avasi jälleen suunsa.
”Vain siinä tapauksessa, jos sinulla ei todellakaan ole minkään näköisiä tunteita häntä kohtaan enää”, Sirius vaati. ”Taidan käydä haukkaamassa jotain ennen muodonmuutoksia.” Niine sanoineen hän nousi ylös ja jätti Jamesin tuijottamaan hämmentyneenä Peteriä ja ajattelemaan kaikkea, minkä piti tulla ajatelluksi.

James jäi istumaan pakoilleen jo vielä sen jälkeenkin, kun Peter oli jo kerännyt läksynsä ja lähtenyt suunnistamaan kohti muodonmuutosluokkaa. Jamesinkin pitäisi pian lähteä, ellei hän halunnut saada kimppuunsa McGarmiwaa ja myöhästelyluentoa. Silti hän ei kyennyt nousemaan paikaltaan. Pyörivät ajatukset painoivat hänet alas joka kerta, kun hän yritti nousta. Sirius oli kiinnostunut Lilystä. Sirius. Lilystä! Se ei ollut mahdollista. Sirius ei koskaan ollut edes vilkaissut Lilyä toisen kerran. Sirius oli aina pysynyt kaukana tytöstä. Ollut aina kiinnostuneempi Norasta, jopa Emilystä muinoin. Mutta Lilyn Sirius oli aina jättänyt Jamesille. Ja nyt Sirius halusi lähteä Lilyn kanssa ulos.
James oli luullut päässeensä Lilystä jo yli. Hän oli luullut, että oli unohtanut kaiken sen, mitä tunsi tyttöä kohtaan. Luullut, se oli avainsana. Jotain oli pakko vielä olla olemassa, koska hän tunsi tällä tavoin, kun Sirius oli ilmoittanut asiansa. James ei halunnut ajatella koko asiaa. Kaikki meni liian monimutkaiseksi. Täytyi vain toivoa, että Sirius unohtaisi kaiken sanomansa eikä peräisi häneltä minkäänlaista vastausta tai lupaa.
James nousi ylös tuolistaan ja poimi laukkunsa maasta. Hän oli viivytellyt jo ihan tarpeeksi. Matkalla muotokuva-aukolle hän kuuli askelia tyttöjen makuusaleihin johtavilta portailta. Kääntyessään katsomaan James näki Alyssan kiirehtivän alas hiuksiaan kiinni sitoen koululaukku vaarallisesti sivulla heiluen. James heilautti kättään ja jäi odottamaan Alyssaa, joka hymyili tullessaan lähemmäs.
”Olin juuri kirjoittamassa kirjettä äidille, kun tajusin, että pitäisi olla tunnilla parin minuutin päästä”, Alyssa selitti. ”Entä sinä?”
”Tuijotuskilpailu takkatulen kanssa”, James naurahti ja piteli muotokuvaa auki Alyssaa varten. Tyttö sujahti ulos sangen näppärästi pitkien jalkojensa kanssa. Alyssa suoristautui ja lähti kävelemään käytävää sellaista vauhtia, että Jamesin oli kiristettävä tahtiaan pysyäkseen perässä.

James huomasi, että Alyssan kanssa oli naurettavan helppoa jutella. James aloitti kysymällä joululomasta ja Alyssan kodista, ja siitä juttu lähti liukumaa eteenpäin itsestään. Alyssa ehti kertoa liian vähän, kun he jo olivat perillä muodonmuutosluokan edessä. Kiitos Alyssan kävelyvauhdin, heillä oli runsaasti aikaa istua omille paikoilleen ja odottaa McGarmiwan aloittavan tuntinsa. James istui poissaolevana Siriuksen vieressä. Hän olisi kaikkein mieluiten jatkanut juttuaan Alyssan kanssa. Tytön kanssa oli niin helppoa olla. Alyssa ei ikinä olettanut mitään. Alyssa ei koskaan puhunut Lilystä tai kenestäkään muustakaan, kenestä James ei halunnut puhua. Alyssa oli täydellinen pakopaikka kaikelta tältä hulluudelta.
”Tänään jatketaan ihmismuodonmuutoksista. Olkaa hyvät ja jakautukaa pareihin ja tulkaa hakemaan täältä oman huonekalunne nimi”, McGarmiwa opasti edestä ja helisti pikaria, jossa oli siististi leikattuja pergamentin palasia. Sirius lensi jo eteenpäin ennen kuin James oli ehtinyt edes ajatella ohjeiden tottelemista.
”Nojatuoli”, poika pihisi ilmiselvästi pettyneenä. ”Voiko olla mitään sen helpompaa? Minä haluan yrittää ensin.”
James ehti nousta juuri ja juuri ylös paikaltaan, kun Sirius oli jo harkitsemattomasti huitaissut häntä taikasauvallaan. Jamesin ei tarvinnut edes katsoa alas nähdäkseen ylimääräisiä jalkojaan.
”Anturajalka, voisitko mitenkään olla luottamatta omiin taitoihisi noin paljon?” James ärähti ja yritti ottaa askeleen ystäväänsä päin. Kaksi ylimääräistä jalkaa eivät totelleet hänen käskyjään vaan raahautuivat typerän näköisesti perässä. Professori McGarmiwa kohotti kulmiaan Siriukselle, ja Sirius näytti hivenen nololta.
”Minä vasta lämmittelin”, poika huudahti ehkä itselleen tai sitten McGarmiwalle. James ei ehtinyt estellä, kun Sirius oli heilauttanut sauvaansa jo toisen kerran. Seuraavassa hetkessä Jamesin neljä jalkaa muuttuivat puisiksi, ja kädet alkoivat painaa oudolla tavalla. Alistuneena James käänsi katseensa käsiinsä, jotka olivat muuttaneet muotoaan tuolin käsinojiksi.
”Et sitten mitään muuta kuviota keksinyt?” James puuskahti katsellessaan käsinoja-käsiään, joissa oli kirjavaa kukkakuviota. Sirius puristi huulensa yhteen ja ilmoitti tiukalla äänellä huolehtivansa muotiseikoista vasta sitten, kun koko nojatuoli oli kokonaan valmis.
”Eli tällä menolla ei ikinä”, James käänsi.
”Tuolit eivät puhu”, Sirius määräsi ja tähtäsi sauvallaan Jamesin päätä. James huokaisi ja muuttui taas. Tällä kertaa James tiesi, että Sirius oli saanut hänet muutettua kokonaan, vaikkei enää nähnytkään mitään, saati kuullut. Nojatuoleilla mahtaa olla tylsä elämä, James tuumi jököttäessään paikallaan pimennossa.

”Hups, sinuun jäi vähän ruusukuviota”, olivat ensimmäiset sanat, jotka James kuuli palattuaan takaisin ihmisten elämään. Hän vilkaisi käsiinsä, joita koristivat punaiset ruusut, ja sitten Siriukseen, joka hymyili vaatimattomasti.
”Minulle jotain vähän maskuliinisempaa”, Sirius pyysi valmistautuessaan omaan muodonmuutokseensa. James virnisti pirullisesti nostaessaan sauvaansa. Ensimmäiseksi Sirius sai söpön enkelipeitteen, mistä poika sai kunnon valituksen aiheen. Seuraavaksi James näpersi Siriukselle puujalat ja rungon ja lopuksi pehmusteet. Katsellessaan valmista tuoliaan James ei voinut olla tuntematta itseään hieman kyllästyneeksi. Muodonmuutokset olivat helppoja, liian helppoja. Hän antoi Siriuksen jäädä nauttimaan uudesta pehmeästä itsestään hetken ja kääntyi katsomaan, miten muilla sujui. Emilyllä ei ollut Remuksen kanssa mitään ongelmia. Remus oli melkein täydellinen ruokapöytä. Yhteen puujalkaan tosin oli vielä jäänyt puolikas sukka, mutta muuten muutos oli onnistunut. Muilla ei sujunut niin hyvin. Noran Lily-pianolla oli koskettimien tilalla rivi sormia, ja Peterin taikomaa mattoa koristivat lukuisat räpsyvät silmät. Alyssan vaatekaapissa ei ollut ovia vaan vasemmasta reunasta lähti siististi parit käsiä ja jalkoja.
”Ei tästä tule mitään”, Nora puuskahti yrittäessään taikoa sormia pois. James hymyili valittelevasti ja tarjosi Noralle taikomaansa tuolia. Nora istui kiitollisena muhkeaan Sirius-tuoliin ja jatkoi taikasauvalleen mutisemista.
”Hyvää työtä, herra Potter”, McGarmiwa totesi tarkastellessaan tuolia, jolla Nora mukavasti istui. ”Viisi pistettä Rohkelikolle.” James nyökkäsi kiitokseksi.
”Palautapa sitten herra Musta takaisin omaksi itsekseen ja valitse jokin vaativampi esine.” McGarmiwa jatkoi kierrostaan luokassa ja jätti Jamesin toteuttamaan käskyään. James ei vaivautunut varoittamaan Noraa, joka yhä istui Siriuksella, vaan heilautti taikasauvaansa, mumisi muutaman sanan ja jäi nautinnollisena katsomaan esitystä.
Sirius muuttui nopeasti, yhdessä räpäyksessä. Ja seuraavassa räpäyksessä kuului Noran kiljaisu, kun tyttö löysi itsensä tiukasti Siriuksen käsivarsien puristuksesta. Siriuksen ilme oli näkemisen arvoinen, eikä poika ehtinyt toipua tarpeeksi nopeasti tajutakseen väistää Noran kyynärpäätä, joka lennähti vauhdilla kohti Siriuksen vatsaa.
”Lopeta jo tuo kähmiminen!” Nora huusi mätkiessään Siriusta minkä kerkesi eikä välittänyt kiinnostuneena katselevista ihmisistä eikä professori McGarmiwasta, joka kopisteli kiireesti paikalle. Sirius oli nostanut kätensä ylös ja päästänyt Noran karkaamaan kauemmas.
”Neiti White, lakatkaa pahoinpitelemästä muita oppilaita ja hoitakaa nuo sormet pois tuosta pianosta”, McGarmiwa tiuskaisi Noralle, joka mulkaisi pahasti Siriusta ennen kuin kääntyi tottelemaan käskyä. ”Herra Musta, hoitakaa suhteenne luokkani ulkopuolella ja jatkakaa nyt töitä.” Sirius irvi Noran selälle hetken ennen kuin kääntyi Jamesin puoleen. James virnisti viattomasti ja näpräsi taikasauvaansa. Sirius tuli lähemmäs.
Tuo ei ollut kivaa”, poika kertoi. Jamesin oli pakko naurahtaa.
”Älä viitsi. Sinä olet aina halunnut päästä noin lähelle Noraa”, James virnuili.
”Minä en ole koskaan halunnut päästä kahta jalkaa lähemmäs Noraa. Onko selvä?” Sirius uhkasi. ”En koskaan!”
James hymyili viattomasti ja ryhtyi miettimään, mikä olisi vaikeampi huonekalu kuin nojatuoli.

                                                            ***

Sirius ei puhunut Lilyn treffeille pyytämisestä enää pariin päivään, ja James todella toivoi, että poika oli unohtanut koko asian. Hän ei halunnut, että Sirius lähtisi ulos Lilyn kanssa. Eikä hän todellakaan halunnut myöntää sitä itselleen – saati Siriukselle.
James makasi sängyllään silmät kiinni haluttomana nousemaan ylös. Oli myöhäinen sunnuntaiaamu, ja Remus oli eilen suunnitellut rästiin jääneiden läksyjen tekemistä tänään. James oli sitä vastoin suunnitellut Kalkaroksen kiusaamista. Sirius oli sanonut haluavansa selvittää kerralla koko Yosumin salaisuuden, ja Peter oli mutissut jotain tyttöystävänsä tapaamisesta. Näytti siltä, että heillä kaikilla oli omat ohjelmansa täksi päiväksi. Se tuntui oudolta. Yleensä he olivat yhdessä vähintään puolet päivästä.
James raotti toista silmäänsä vain huomatakseen, että Remus oli – jo varmasti kauan sitten – häipynyt makuusalista. Sirius ja Peter sitä vastoin nukkuivat vielä sikeästi kumpikin omissa sängyissään. James nousi ylös ja virnisti ystäviensä nukkumistyylille. Sirius nukkui aina levällään koko sängyssä. Nytkin pojan tyyny oli lattialla, ja peitto oli vain puoliksi pojan päällä. Peter sen sijaan nukkui sykkyrällä sänkynsä yhdessä kulmassa.
James metsästi itselleen kasan puhtaita vaatteita ja puki ne päälleen turhia kolistelematta. Siriuksella oli tiettyjä sääntöjä viikonloppunukkumisen suhteen ja yksi säännöistä selkeästi sanoi, ettei häntä saanut herättää, ellei kyseessä ollut todella polttavan tärkeä tapaus. James nappasi koululaukkunsa mukaan kaiken varalta ja painui portaisiin mahdollisimman vähin äänin tarkoituksenaan mennä myöhäiselle aamupalalle. Portaissa oli jo kova vilinä siihen aikaan aamusta. Pieniä ensiluokkalaisia juoksi ylös alas portaita täysin tarkoituksettomasti. James oli kompastua erääseen poikaan, joka kyyhötti portaiden alapäässä ja luultavasti vakoili puolityhjää oleskeluhuonetta. James oli johtajaoppilaan oikeudella tiuskaista poikaa painumaan muualle kyyristelemään, mutta sanat jäivät vain aikeiksi, kun James huomasi Lilyn istuvan oleskeluhuoneen perällä sohvalla jalat sykkyrällä sylisään. Toisin kuin James oli odottanut, Lily ei kääntänyt katsettaan huomatessaan hänet vaan päinvastoin nousi ylös ja otti askeleen häntä kohti.

Lily oli herännyt jo aikaisin aamulla, kun pöllöt palailivat yöllisiltä saalistusretkiltään. Oli niin paljon ajateltavaa, että unikaan ei maistunut. Roxyn onnettomuus – jos sitä nyt onnettomuudeksi voi kutsua – oli vaivannut Lilyä niin paljon, ettei häneltä ollut riittänyt aikaa ajatella paljon muuta. Ja kun Nora oli eilen saanut päähänsä stressata joulun pikaista lähestymistä, oli Lily tajunnut, ettei uuteen vuoteenkaan ollut enää hirveän pitkä matka. Ja uuden vuoden valvojaiset oli pakko suunnitella yhdessä Jamesin kanssa tuli mitä tuli. Lilyä ei mitenkään houkuttanut ajatus siitä, että hän pitäisi ryhtyä jälleen puhumaan Jamesille. Häntä kadutti ja nolotti yhä koko riita, ja tieto siitä, että James luultavasti vihasi häntä koko loppu elämänsä, ei mitenkään auttanut oloa, saati itseluottamusta.
Lily oli hiipinyt alas oleskeluhuoneeseen jo varhain odottamaan Jamesia. Hän oli suunnitellut moneen kertaan, mitä sanoisi pojalle ja miten aloittaisi keskustelun ja oli yhtä monta kertaa hylännyt suunnitelmansa. Mikään ei tuntunut oikealta ja luontevalta. Miksi kaiken piti yhtäkkiä olla niin vaikeaa?
Kun James vihdoin – ja kuitenkin liian nopeasti – tuli alas portaita, Lily tunsi oman kauhunsa nousevan kurkkuun. Hän nousi ylös ja otti askeleen kohti Jamesia. Jamesin kasvoilta oli luettavissa vain ihmetystä siitä, että hän ylipäätään kehtasi katsoa poikaan päin. Lily otti toisen askeleen ja nielaisi oman ylpeytensä. Oliko sillä enää mitään väliä, mitä James hänestä ajatteli? Joka tapauksessa heidän oli hoidettava tämä valvojaisten suunnittelu, joten tämä oli puhtaasti pelkkä velvoite.
”Hei”, Lily kuiskasi, vaikka oli tarkoittanut äänensä reippaaksi. James tuijotti häntä.
”Hei”, poika vastasi liian pitkän hetken kuluttua. Poika odotti selvästi, että hän jatkaisi jotenkin aihetta. Lily keräsi kaiken tahdonvoimansa yhteen pysyäkseen paikallaan ja hymyilläkseen.
”Minä… meidän pitäisi… ne valvojaiset… suunnitella”, Lily kakisteli, vaikka hän olisi halunnut kaikkein mieluiten juosta karkuun. Hän ei halunnut tehdä tätä. Hän ei halunnut puhua Jamesille – mutta halusi silti. Hän halusi pyytää anteeksi sitä kaikkea, mitä oli sanonut. Mutta miten hän koskaan pystyisi tekemään sen? Hän oli liian ylpeä myöntääkseen olleensa kohtuuttoman kamala.
”Valvojaiset?” James toisti hieman hämmentyneenä. ”Valvojaiset, tosiaan.” Poika vaikeni ja jatkoi hänen tuijottamistaan. Lily liikahti vaivautuneena paikoillaan. Miksei James käskenyt häntä painumaan helvettiin? Hän olisi mielellään mennyt, silloin hän olisi ainakin päässyt pois tästä tukalasta tilanteesta.
”Onko… onko sinulla aikaa tänään?” Lily kysyi. Mitä nopeammin he saisivat valvojaiset hoidettua, sitä nopeammin he pääsisivät niistä eroon. Sitä nopeammin James pääsisi hänestä.
James käänsi vihdoin katseensa hänestä, ja Lily oli huokaista ääneen helpotuksesta. Jamesin katse oli jotenkin niin kamala, niin tyhjä, niin kylmä.
”12 tarvehuoneessa”, James sanoi vihdoin. ”Ajattele valvojaisten suunnittelua.”
Lily ei ehtinyt edes nyökätä, kun James oli jo kadonnut muotokuva-aukosta ulos. Tyttö sulki silmänsä ja vapautti kaiken ilman keuhkoistaan. Ainakin hän oli selvinnyt tästä lyhyestä kohtauksesta. Kyllä hän selviäisi vielä parista suunnittelukerrastakin.

Minä tarvitsen paikan, jossa voin suunnitella uuden vuoden valvojaisia”, Lily mietti kuumeisesti ravatessaan käytävää pitkin edes takaisin. Ovi ilmestyi, kuten tavallista tyhjästä, ja Lily tarttui sen kahvaan nopeasti ja riuhtaisi sen auki. Astuessaan sisään Lily ei voinut olla ihailematta huonetta. Se oli tilava nelikulmionmuotoinen tila, joka muistutti vähän pitkää käytävää, ja tuntui jatkuvan loputtomiin. Katto oli korkealla, ja pitkiä seiniä reunustivat kattoon asti ylettyvät hyllyt, jotka olivat pullollaan erilaista tavaraa. Keskellä huonetta oli pöytä ja kaksi tuolia sekä kaksi upottavaa sohvaa, joista toisella James jo lojui oudon näköisenä. Lily lähti kävelemään kohti poikaa ja yritti samalla tirkistellä hyllyiltä pursuavia tavaroita. Hyllyillä näytti olevan ihan kaikkea aina laulavista onnittelukorteista joulupukiksi puettuihin puumetsinkäisiin asti.
James avasi suunsa, kun Lily tuli kuulomatkan päähän, mutta Lily keskeytti pojan alkuunsa.
”Olen myöhässä, tiedän. Riesu kasteli kaikkia, jotka kulkivat muodonmuutoskäytävän läpi, ja minun piti lähettää Nick etsimään paroni jostakin”, Lily selitti ja veti itselleen toisen tuoleista.
”Ajattelin vain kysyä, että onko sinulla mitään ideoita niiden valvojaisten suhteen”, James sanoi Lilyn lopetettua ja nousi istumaan sohvalla.
”Ai”, oli kaikki, mitä Lily osasi sanoa ennen kuin tavoitti muut sanansa aivoistaan. ”Minulla on…” Lily kumartui nostamaan laukkunsa maasta ja penkoi sieltä rypistyneen kasan pergamenttia. Hän oli miettinyt jo lähes kaiken valmiiksi, ettei joutuisi viettämään niin paljon kiusallisia hetkiä Jamesin kanssa. James otti paperin vastaan kiinnostuneena ja tavoitteli kynää pöydältä. Jamesin uppoutuessa paperiin Lily antoi katseensa kiertää huoneessa. Huone oli omalla tavallaan kaunis, vaikka Lily pitikin enemmän pienistä ja kodikkaan lämpimistä huoneista. Jättimäiset hyllyt saivat huoneen näyttämään jotenkin kirjastomaiselta, ja pitkät tikkaat huoneen toisessa päässä oikein houkuttelivat kiipeilemään. Lilystä tuntui kuin hän olisi jälleen viisivuotias. Hän olisi vain halunnut juosta tikkaille ja olla välittämättä Jamesista ja siitä, että poika tuhahteli hänet suunnitelmalleen ja teki siihen jatkuvasti merkintöjä.
James luki tuhahdellen niin kauan, että Lilyä alkoi jo pikku hiljaa typpiä. Vihdoin poika nosti katseensa paperista, muttei katsonut häntä vaan pöytää puhuessaan.
”Suurin piirtein ihan hyvä”, poika totesi ja katseli paperia. ”Mutta se tarvitsee hienosäätöä – ja ehkä joitain pikku lisäyksiä.”
Lily pyöritteli silmiään, mutta yritti pitää äänensä ammattimaisen asiallisena. ”Tietenkin, se on vain alkuversio.”
James ojensi hänelle luetun version, joka oli täynnä pikku merkintöjä ja lisäyksiä. Lily otti paperin vastaan eikä tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä seuraavaksi. Odottiko James hänen sanovan jotain? Tietenkin odotti, koska poika ei itse sanonut mitään. Eivät kai he aikoneet istua täällä hiljaa tuijottaen hänen suunnitelmaansa?
”Mutta… sinulle käy tuo pukuidea?” Lily kysyi asetellen sanansa taas huolellisesti. James näytti hänkin sovittelevan sanojaan.
”Kuulosti ihan mielenkiintoiselta. Siihen pitää vain löytää sopivia ihmisiä. Jos sinä alkaisit miettiä niitä ja minä… minä voin katsoa, jos tästä huoneesta saisi jotain käyttökelpoisia ideoita”, James puhui varpailleen. Lily nyökkäsi, veti tuolinsa lähemmäs pöytää ja käänsi selkänsä Jamesille, jonka kuuli nousevan ylös tuoliltaan ja lähtevän liikkeelle. Lily huokaisi helpotuksesta, kun Jamesin painostava varjo liikkui kauemmas vapauttaen tilaa hengittämiseen. Keskustelu oli ollut niin varovaista, niin tunteetonta. Lily ei voinut olla muistelematta halloweenia, jolloin he olivat viettäneet monta rentoa hetkeä nauraen ja suunnitellen linnan pimeyttämistä. Puhuminen oli silloin ollut niin helppoa eikä milloinkaan ollut tarvinnut varoa sanovansa jotain väärää. Lilyn täytyi tunnustaa, että hänellä oli ikävä sitä. Jamesin kanssa oli ollut hauskaa. Huolimatta kaikista niistä vuosista, jolloin James oli kiusannut hänet miltei hengiltä, James oli oppinut olemaan normaali hänen lähellään. Ja poika oli saanut Lilynkin tuntemaan olonsa itsekseen. Hänen ei ollut tarvinnut olla mitään muuta kuin oma itsensä. Se oli riittänyt Jamesille.
Voi, miksi helvetissä anteeksipyytäminen ei voinut olla helpompaa? Hän olisi kiljunut Jamesille heti olevansa pahoillaan, jos olisi ollut varma siitä, ettei poika nauraisi häntä saman tien ulos huoneesta. Ja jos hän itse ei olisi ollut niin hemmetin ylpeä. Hän halusi ottaa sanansa takaisin, joka ikisen niistä, mutta tietenkään hän ei pystynyt. Se ei muuttaisi asioita. James vihaisi häntä yhä yhtä paljon kuin nytkin. Anteeksipyytäminen olisi aivan turhaa.

                                                              ***

”James”, Lily kysyi asiallisella äänellä. ”Haluatko sinä puhua?”
James nyökkäsi tuskin havaittavasti ja nousi seisomaan ilmoitettuaan Tessalle asiastaan. Tessan luokkaan oli jälleen sinä aamuna kerääntyneet kaikki seitsemäsluokkalaiset kuulemaan käytännön asioita uuden vuoden valvojaisista, joita Lily ja James olivat miettineet viime sunnuntaina yli puoleen yöhön saakka.
”Uuden vuoden valvojaiset tosiaan järjestetään taas 31. päivä joulukuuta pohjoistornissa illalla alkaen kello 10”, James aloitti, ja äänenvoimakkuus luokassa nousi välittömästi. James virnisti Siriukselle, joka näytti epäterveellisen innostuneelta asiasta. ”Me ajattelimme tehdä valvojaisista tänä vuonna jotain oman näköistä, joten jokaisen täytyy pukeutua niihin määrätyllä tavalla. Me jaamme teille jokaiselle oman ihmisen tai ammatin, jota teidän täytyy jäljitellä pukeutuessanne.” James kääntyi nyt ensimmäisen kerran katsomaan odottavana Lilyä. Lily nosti kiireesti kädessään olevia pergamentinpalasia ylemmäs.
”Älkää ottako tätä turhan vakavasti. Valvojaisten kuuluu olla kiva ja rento juttu”, James virnisti ja laskeutui takaisin tyynylleen ja repi Lilyn kädestä yhden lapun itselleen. Saman tien hän kuitenkin nousi seisomaan taas. ”Joukossa on sitten jästiammattejakin, joten kehotan teitä kääntymään jästitiedon professorin puoleen, jos ette tunnista omaa sanaanne.” James istui taas ja kuunteli ympäriltään luokasta kuuluvaa naurua, kun ihmiset lukivat omia lappujaan. Jamesia ei huvittanut vilkaista omaansa. Viime sunnuntai Lilyn kanssa oli ollut painajaismaista, ja pelkkä valvojaisten ajattelu sai Jamesin olon huonoksi. Ennen Lilyn kanssa oli ollut niin helppo olla. Nyt jokainen lyhytkin hiljaisuus oli ahdistava, jokainen sana oli pakotetun ystävällinen, viileän kohtelias. James vihasi sitä tunnetta. Hän vihasi jokaista hetkeä, jonka vietti Lilyn kanssa. Hän vihasi itseään, kun ei ollut onnistunut saamaan anteeksipyyntöä ulos suustaan, vaikka oli kuinka yrittänyt.
”Mikä sinä olet?” Sirius kysyi innokkaana ja yritti kurkkia Jamesin lappua. James vilkaisi omaa paperiaan ja siihen kirjoitettua sanaa. Se oli kirjoitettu Lilyn selvällä käsialalla. Jokainen viiva oli vedetty huolellisesti ja jokaisella iillä oli kaunis piste päällään.
”Elvis.”
”Mikä se on?” Sirius tahtoi tietää. James pyöritteli sanaa mielessään. Hänellä oli hämärä mielikuva siitä, että kyseessä olisi jonkinmoinen jästilaulaja, mutta hän ei ollut ihan varma.
”Jotain jästijuttuja”, James kuittasi Siriukselle. ”Entä sinä?”
”Taikaministeri”, poika kohensi ryhtiään ja yritti näyttää asiaankuuluvan tärkeältä. James ei voinut muuta kuin nauraa ajatellessaan Siriusta keikailemassa ympäriinsä taikaministeriksi pukeutuneena.

Lily ei ollut koko päivänä pystynyt ajattelemaan muuta kuin sitä, mitä oli tapahtunut viimeksi perjantain 13. päivänä. Häntä kadutti tapahtunut hirveästi, mutta mitä vaihtoehtoja hänellä oli ollut. Ei yksinkertaisesti mitään. Lily mietti, mitä Nora ja Emily olisivat sanoneet, jos olisivat kuulleet, että hän oli suudellut Siriusta. Emily olisi ollut periaatteesta loukkaantunut hänelle, koska hän ei olisi rynnännyt heti kertomaan asiasta tytölle, ja Nora – Nora olisi ollut raivoissaan, vaikka kovasti väittikin, ette välittänyt Siriuksesta muuten kuin ystävänä.
Lilyä kadutti, että hän oli alun perin ottanut puheeksi epäonnen päivän, koska Nora ja Emily olivat välittömästi alkaneet väitellä asiasta. Nora mietti pahimpia epäonnen päiviä, ja Emily parhaitaan.
”Olen aina ollut epäonnisempi 14. päivänä”, Emily väitti. ”13. on aina ollut onnenpäiväni.”
Nora irvisti ja oli tippua sängyltään yhdessä muodonmuutoskirjansa kanssa.
”Muistatko sen kerran, kun minä kompastuin Siriuksen jalkoihin ja töytäisin sinut päin Remusta?” Nora kysyi, vaikka tiesi, ettei Emily tulisi koskaan unohtamaan sitä. Se oli ollut ehkä viimeinen tönäys siihen, että Emily oli alkanut nähdä Remuksen täysin uudella tavalla.
Emily hymyili autuaana. ”Tuo tukee teoriaani”, tyttö nyökkäili ja työnsi omat muodonmuutosläksynsä sivuun. ”Sinä olet hiljainen, Lil.”
Lily nosti katseensa tyynystään ja yritti hymyillä. ”Joululahjastressi.” Hän toivoi, että joulu veisi tyttöjen ajatukset pois 13. perjantaista. Se tuntui tehoavan. Nora säntäsi kauhistuneena ylös.
”Helvetti, minähän olen menossa Colinin kanssa huomenna Tylyahoon!”
Lilyä alkoi hymyilyttää Noran paniikkireaktio.
”Missä välissä minulla muka on aikaa ostaa joululahjoja, jos minulla on koko ajan perässäni luulojenkarkotin?”
”Luulojenkarkotin?” Emily uteli. ”En tiennytkään, että Colinia kutsutaan sillä nimellä.”
Nora heilautti käsiään kärsimättömänä ja istui takaisin sängylleen valaisemaan asiaa. ”Sirius väittää, että kaikki luulevat, että me olemme pari. Joten hän vannotti minut tekemään jotain asian hyväksi.”
”Ai, sen takia sinä ja Colin olette olleet viime päivinä kuin – ”, Lily etsi oikeaa vertauskuvaa. ” – kuin McGarmiwa ja nuttura”, tyttö päätti lauseensa epävarmasti. Nora oli paljon parempi keksimään osuvia kielikuvia. ”Minä luulin, että te olitte taas lyöneet vetoa.”
”Siinä yhdessäkin on jo tarpeeksi tekemistä”, Nora tuhahti muistellen viimeisintä vetoaan. ”Sirius hyppii liian useasti ympäriinsä ilman kunnon vaatteita ja tekee katsomisen sangen houkuttelevaksi.”

                                                                  ***

Lily ei tiennyt tarkalleen, mitä hänen päässään liikkui sillä hetkellä. Äkkiä hän vain löysi itsensä seisomasta Jamesin edestä ja kysymästä pojalta, voitaisiinko valvojaisilla suunnitella sillä aikaa, kun muut olivat Tylyahossa. James, joka seisoi oleskeluhuoneessa valmiina lähtemään ulos yhdessä Alyssan ja Siriuksen kanssa, myöntyi hyvin vastahakoisesti, ja Lilystä tuntui kamalalta, että hän oli juuri pilannut koko kolmikon päivän. Mutta hän vain halusi saada tämän koko jutun valmiiksi suunniteltua, että joulun jälkeen pystyisi vain nopeasti kasaamaan koko jutun ilman turhaa stressiä.
Tarvehuone oli taas täynnä kaikkea muuta paitsi kevyen rentoa keskustelua. Lilyn päässä takoi ikävästi: ei päänsärky vaan anteeksipyyntö. Se oli niin kielen päällä, niin lähellä, mutta silti hän ei saanut sitä ulos suustaan. Hän halusi, mutta ei tarpeeksi. Hän tarvitsisi sen viimeisen töytäisyn, jota kukaan ei ollut kykeneväinen antamaan – paitsi James, mutta James ei halunnut sitä antaa. James vihasi, vihasi, vihasi häntä eikä koskaan antaisi anteeksi.
Aika kului madellen, painostavasti. Olo helpottui vain silloin, kun James lähti keittiöön kysymään apua kotitontuilta. Mutta poika palasi takaisin liian pian ja ilmoitti liian kylmästi, tunteettomasti, että tontut olivat enemmänkin kuin valmiita auttamaan sitten, kun aika koittaisi.
Lily kasaili papereitaan pöydän ääressä. Suunnittelut olivat likipitäen valmiita. Enää ei olisi jäljellä kuin niiden käytäntöön laittaminen, joka tapahtuisi vasta joulun jälkeen. James leikki eräällä hyllyllä makaavalla kumipingviinillä ja oli vajonnut mietteisiinsä aivan kuten Lilykin.
”Oletko sinäkin tulossa jouluksi Alyssalle?” Jamesin ääni tuli niin odottamatta, että Lily pudotti puolet keräämistään papereista takaisin pöydälle ja joutui aloittamaan alusta. James ei katsonut häntä puhuessaan. Sen sijaan pojan katse oli suunnattu haastavasti pingviiniin.
”Kyllä minä ajattelin. Miten niin?” Lily oli tehnyt päätöksensä lähteä Alyssan luokse vasta vähän aikaa sitten. Nora ja Emily olivat menossa, eikä häntä huvittanut lähteä yksin kotiin, kun kaikki muut olivat yhdessä ja pitivät hauskaa ilman häntä. Äiti ja isä olivat tietenkin pettyneet kovin, mutta ymmärtäneet asian ja lohduttautuneet Lilyn mielestä liian nopeasti. Vanhemmat olivat päättäneet viettää joulunsa yhdessä Petunian poikaystävän Maxin ja tämän suvun kanssa. Lily irvisti asialle. Hän ei olisi ikinä halunnut olla todistamassa sitä tapahtumaa. Petunian poikaystävässä oli jo ihan tarpeeksi kestämistä, mutta pojan suku oli vielä mahdottomampi. Varsinkin Maxin serkku – Vernon tai jotain siihen suuntaan viittaavaa – oli ollut painajainen vieraillessaan heillä yhdessä Maxin kanssa viime kesänä.
”Kunhan kysyin”, James mutisi. ”Sinä ja Alyssa ette ole kovin hyviä ystäviä.”
Toisin sanoen Alyssa ei pidä minusta ollenkaan, Lily käänsi päässään. Se oli aivan totta. Alyssa harvoin puhui hänelle sanakaan, ja silloin, kun tyttö puhui, sanat olivat kylmiä ja tarkoin valittuja.
”Nora ja Emily lähtevät”, Lily vastasi Jamesille kuin se olisi selvittänyt koko asian. ”En halua jäädä tänne yksin.”
James hymähti epämääräisesti. ”Ollaanko me valmiit?”
Lily nytkäytti päätään tottumuksesta, mutta muisti sanoa asian ääneenkin, jotta James tavoittaisi vastauksen. Siinä, että James ei enää katsonut häntä, oli huonojakin puolia. James nyökkäsi itse takaisin välittämättä siitä, katsoiko Lily vai ei, ja riensi ovesta ulos niin nopeasti kuin mahdollista.

Nora oli häpeilemättömästi valjastanut Colinin omia tarkoitusperiään vastaavaksi malliksi. Poika kulki säyseästi hänen sivullaan raahaten viittä – liian painavaa, mikä oli huomioitava – ostoskassia, joista jokainen sisälsi kasan joululahjoja. Nora silmäili pyhää lahjalistaansa ja veti merkin Lilyn nimen viereen. Jäljellä oli enää Sirius ja Tessa, jolle Nora oli päättänyt piruuttaan ostaa vauvojenvaatteita. Sirius oli vaikeampi tapaus ja vaati vakavaa harkintaa. Nora pureskeli huultaan ja mietti asiaa otsa kurtussa marssiessaan vauvanvaateliikkeeseen. Oven yläpuolella helähti sirkeä pikku kello ilmoittaen tulijoista. Tiskin takana seisova keski-ikäinen noita nosti katseensa tulijoihin ja hymyili hieman epävarmasti.
”Nora, ollaanko me ihan oikeassa paikassa?” Colin kysyi hänen takaansa. Nora kääntyi katsomaan poikaa, jonka nenä punoitti ulkoisen kylmyyden takia.
”Tietysti”, hän virnisti. ”Minä haluan ostaa jotain Tessalle.”
Tiskin takaa heitä tuijottavan naisenkin kasvot rentoutuivat hieman, kun tämä tajusi, etteivät he olleet suunnittelemassa ostoksia omalle pienokaiselleen. Noraa etoi ajatuskin. Hän sukelsi vaaleansinisten ja –punaisten hyllyjen väliin ennen kuin ehti muistaa, ettei tiennyt vauvan sukupuolta. Hän vaihtoi suuntaa lennosta ja jäi hetkeksi pyörimään paikalleen, kun ei nähnyt missään sopivan värisiä vaatteita. Nurkkapöydälle, lähelle henkilökunnan ovea, oli kasattu erä sekalaisia vaatteita, ja sinne Nora suuntasi kulkunsa seuraavaksi. Colin mittaili katseellaan pöytää ja Noran kaivautumista vaatteiden sekaan ennen kuin uskalsi itse mennä lähemmäs. Nora nuuski jo innokkaana pöytää löytöjä tehden ja vähät välitti lepertelevästä myyjästä, joka tiedusteli, voisiko auttaa. Colin lausui Noran sijasta kohteliaan kiitoksen myyjälle ja siirtyi auttamaan Noraa.
Nora nosti pitkien etsintöjen jälkeen esiin vaaleanvihreän potkupuvun, joka ei Colinin mielestä merkittävästi eronnut muista samanlaisista, mutta joka Noran mielestä oli erityisen kaunis.
”Ehdottomasti Tessan tyyliä”, tyttö päätti ja kiikutti potkupuvun kassalle.

”Remus?”
”Mmmh?”
”Haluaisiko sinä tavata äidin joululomalla?” Emily katsoi epävarmana poikaystäväänsä, joka hörppi rauhassa kahviaan Kolmen luudanvarren nurkkapöydässä. Se oli heidän vakiopaikkansa, tarpeeksi rauhallinen ja syrjässä ensisijaisen huomion keskipisteestä.
”Äitisi?” Remus toisti ja laski kahvikuppinsa alas. Pöydälle läikähti pieni tippa tummaa nestettä, joka kuitenkin pyyhkiytyi näkymättömiin vain hetkeä myöhemmin. Remus sormeili taikasauvaa kädessään. ”Luulin, että olet tulossa Alyssan luokse jouluna.”
Emily nyökkäsi ja kiirehti selittämään asiaa. ”Äiti lupasi tulla pariksi päiväksi tänne. Hän on jo varannut huoneen Matami Pringelsistä. Hän rakastaisi tavata sinut!”
”Jos lupaat, että hän ei tule syömään minua”, Remus lupasi mietteliäänä. Emily kallisti päätään ja olisi antanut melkein mitä vain tietääkseen, mitä pojan päässä liikkui sillä hetkellä.
”Äiti ei ole mikään kannibaali”, Emily lupasi ja lämmitteli käsiään Remuksen kahvikupin kyljessä. Remus laski omat kätensä hänen käsiensä päälle. Emily katsahti ylös ja kohtasi pojan siniset silmät.
”Mutta sinä olet siis tulossa Alyssan luokse?” poika varmisti.
”Tietysti. En jättäisi väliin mistään hinnasta.”
”Hyvä.”
Emilyn mielenkiinto heräsi. ”Miten niin?”
”Tarvitsenko sen parempaa syytä kuin että haluan viettää joulun tyttöystäväni kanssa?” Remus hymyili hänelle kirkassilmäisesti. Emily vastasi hymyyn.
”Hyvä on, tuo on tarpeeksi hyvä syy.” Hän kurkotti pöydän yli poikaa kohti ja suikkasi nopean suukon pojan huulille.
”Mistä hyvästä tuo tuli?” Remus kysyi yllättyneenä.
”Tarvitseeko aina olla syy?” Emily nauroi. Hän ei olisi voinut olla tämän onnellisempi.

Tessa istui tapojensa vastaisesti Järjettömien jästiherkkujen pöydässä, joka oli kauimpana ikkunasta. Yleensä hän istui aina ikkunan vieressä ihmisten katseiden ristituulessa, mutta tänään hän ei ollut sillä tuulella. Tänään hän ei halunnut pitää sitä järjetöntä minä-selviydyn-kyllä –kuorta yllä. Se ei ollut niin helppoa kuin päällepäin näytti. Ei ollut helppoa näyttää siltä, että kaikki oli hyvin, kun todellisuudessa kaikki oli hajalla.
Vanhemmilta oli sinä aamuna tullut kirje, jossa he pyysivät häntä kotiin jouluksi. Tessa oli repinyt kirjeen siististi liian moneen eri osaan ja heittänyt jokaisen osan yksitellen tuleen. Heitellessään hän oli ajatellut, miten viime vuodet olivat muuttaneet häntä. Oli hän aina ollut periaatteessa aika samanlainen kuin nyt: pinnallinen, turhamainen ja ajattelematon. Mutta jotkin asiat – tapa rakastaa, ajatella muita – olivat muuttuneet. Tessa ajatteli katkerana äitiään, joka oli joskus sanonut, että se mies – kuten kaikki lähipiirissä häntä kutsuivat – muuttaisi hänet tunnistamattomaksi. Tessa oli silloin nauranut. Hän olisi sanonut, ettei tulisi muuttumaan, vaikka olisi pakko. Silloin hän ei ollut edes ajatellut koko asiaa syvemmin. Mutta kun sitten väistämätön oli tapahtunut, hän oli alkanut nähdä itsensä uudessa valossa. Hän oli muuttunut, vaikkei itse sitä ollutkaan huomannut.
Tessa ei vaivautunut edes vastaamaan kirjeeseen. Rina tekisi sen kuitenkin hänen puolestaan. Vanhemmat ajattelivat, että heti kun mädännyttävästä osasta oli päästy eroon, hän palautuisi takaisin omaksi itsekseen. Tessa ei halunnut edes muistaa, millaista ennen oli ollut. Hän oli kulkenut vanhempien kanssa, kapinoinut, elänyt kuollutta elämää. Hän kapinoi vieläkin, mutta syvemmällä tasolla kuin ennen. Ennen se oli ollut pelkää juhlimista, pojan luota toiselle lentämistä, rahojen tuhlausta. Siksi vanhemmat eivät olleetkaan reagoineet ennen kuin oli ollut liian myöhäistä.
”Tessa, minun mielestäni – ”, Rina aloitti tullen takahuoneesta. Tessa ei kuunnellut, miten Rina lopetti lauseensa. Vanha nainen sai rauhassa aloittaa viiden minuutin luennon siitä, miten perinteitä piti kunnioittaa ja miten hänen pitäisi kunnioittaa vanhempiensa toiveita ja viettää joulu heidän kanssaan.
”Ihan uteliaisuudesta”, Tessa keskeytti, ennen kuin Rina oli päässyt täyteen vauhtiin, ”mitä te tekisitte, jos me palaisimme yhteen?”
Rinan kasvoille nousi kauhistunut ilme, jonka nainen epäonnistuneesti yritti piilottaa. Tessa nautti ilmeen katsomisesta ja kaatoi itselleen lisää teevettä ja alkoi liottaa teepussia vedessä. Vesi värjäytyi hiljakseen rusehtavaksi.
”Sitä ei tule tapahtumaan, eihän Tessa? Sinä vihaat häntä.” Rina väisti tahallaan kysymyksen, sen Tessa varsin hyvin huomasi.
”Minä sanoinkin jos”, Tessa huomautti ja kohautti sitten muka viattomasti olkiaan. ”Kevin on tulossa käymään ihan piakkoin.”
”Hän tulee? Katsomaan sinua?” Rinan ääni oli järkyttynyt. Tessa hymyili rakastaen tätinsä järkyttämistä. Hän ei vastannut enää, hymyili vain. Ehkä, ehkä.

Sirius seurasi katseellaan Hannahin viipotusta kadun toisella puolella. Hän itse piileskeli eräällä sivukujalla ja yritti näyttä siltä, ettei olisi olemassa. Hannahin silmissä loisti sama hullunkiilto, joka niissä aina oli silloin, kun tyttö etsi häntä. Sirius irvisti Hannahin selälle ja laski kymmeneen ennen kuin uskalsi astua esiin piilostaan. Hannahin suhteen todellakin pitäisi tehdä jotain radikaalia. Siriusta harmitti, ettei Nora suostunut häviämään sitä muinoin lyötyä vetoa. Silloin kaikki olisi ollut paljon helpompaa. Silloin Nora olisi hankkiutunut eroon Hannahista hänen puolestaan.
Siinä paha missä mainitaan, Sirius tuumi nähdessään Noran harppovan pääkatua Colin perässään. Sirius virnisti huomatessaan järjettömät määrät ostoskasseja Colinin käsissä. Nora säksätti lakkaamatta jotain, ja Sirius huomasi säälivänsä Colinia. Poikaa ei selvästi ollut tehty kestämään Noraa. Eivätkä Colin ja Nora muutenkaan sopineet yhteen. Colin oli liian viaton, liian hidas pysyäkseen mukana Noran tahdissa. Ja Nora ikävystyisi kuoliaaksi, jos viettäisi yhtään enemmän aikaa Colinin seurassa.
Sirius otti harkitsemattoman askeleen kohti Noraa ja Colinia, ja sitten toisen. Pian hän jo kiirehti koputtamaan Noran olkapäätä. Tyttö käännähti kysyvänä ympäri, ja ilme tämän kasvoilla tiukkeni, kun tyttö näki hänet.
”Sirius”, Nora nyökkäsi ja pysäytti kädellään Colinin. Poika totteli säyseästi ja jäi sivummalle tarkkailemaan tilannetta. Sirius ei uhrannut ajatustakaan Colinille vaan kumartui Noran puoleen.
”Tähtityttö.”
Noran ilme muuttui sangen uhkaavaksi, kun tyttö kumartui lähemmäs. ”Sinä pilaat minun treffini”, tyttö sihisi niin, ettei Colin voinut millään kuulla, vaikka seisoikin lähellä.
”Väärin”, Sirius kertoi takaisin. ”Minä pelastan sinut.”
”Minä en tarvitse pelastusta.”
”Väärin”, toisti Sirius taas. ”Sinä olet kuolemassa.”
”Minä olen kunnossa”, Nora kertoi.
”Väärin.”
”Oikein”, Nora kivahti hieman tarkoitusta kovempaa. ”Lakkaa hokemasta tuota.”
”Sinä kuolet tylsyyteen”, Sirius selosti Noran sanoja kuuntelematta. ”Tämä oli huono idea.”
”Se oli sinun ideasi”, Nora muistutti.
”Tahtoisitteko te kaksi puhua rauhassa?” Colinin ääni keskeytti Siriuksen ja Noran nojailun ja vaimean keskustelun. ”Minä voin kyllä mennä muualle.”
”Ei.”
”Kyllä.”
Kaksikko mittaili toisiaan katseillaan. Kotvan kuluttua Sirius hymyili voitonriemuisena.
”Noralla on huono olo, ja hän haluaa takaisin linnaan. Minä voin viedä. Nauti loppu päivästäsi, Smith”, Sirius riisti ostoskassit Colinin käsistä ja tuuppasi kyynärpäällään Noraa eteenpäin. Nora aikoi sanoa jotain Siriuksen olkapään yli, mutta poika keskeytti hänet tyynesti kuin se olisi ollut maailman luonnollisin asia.
”Nora kertoo kyllä, jos haluaa toisille treffeille. Sinuna en odottelisi liikoja”, Sirius huikkasi Colinille.

Kun Colin oli jäänyt turvallisesti sekä näkö- että kuuloalueen ulkopuolella, Nora nykäisi ostoskassinsa Siriuksen otteesta ja ryhtyi täsmällisesti hutkimaan niillä poikaa.
”Sinä. Pilasit. Minun. Treffini”, Nora kirahti jokaisella lyönnillä. ”Minun ensimmäiset treffini.”
”Minä annan sinulle uudet”, Sirius keksi hätäisesti peruuttaessaan Noran ulottumattomiin. Tyttö seurasi periksi antamattomana perässä.
”Uudet ensimmäiset treffit?” Nora tuhahti. ”Sangen haastavaa.”
”Uudet paremmat treffit”, Sirius korjasi ja harppasi taas askeleen kauemmas. Nora harppasi perässä.
”Kenen kanssa tällä kertaa? Jamesin?”
”Minun.” Sana tuli ulos suusta ennen kuin Sirius ehti harkita tarkemmin vastaustaan.
”Sinun?” Nora pysähtyi käsi valmiina uuteen lyöntiin. Tytön otsa rypistyi. ”Eikö alun perinkin idean ollut saada meidät näyttämään ei-seurustelevilta. Treffit varmasti ovatkin hyvä keino vahvistaa sitä kuvaa.”
”Älä viitsi, Nor. Ei riidellä tästä nyt”, Sirius sanoi sovittelevasti. Nora supisti suutaan, muttei näyttänyt enää niin riidanhaluiselta ja laski kätensä alas.
”Kuinka huono olo minulla on?” tyttö kysyi. Sirius virnisti.
”Niin huono, ettet pystynyt jatkamaan treffejäsi Colinin kanssa?”
”Niin huono, että pystyssä pysyminen on vaikeaa?”
”Vaikka”, Sirius lupasi. Nora näytti tyytyväiseltä.
”Siinä tapauksessa sinä saat kantaa minut takaisin linnaan.”


homssu

  • Ankeuttaja
Vs: Keskiyön kukka (Kelmit, K-13, het) Jatkoa 24.9.08
« Vastaus #49 : Syyskuu 25, 2008, 19:37:42 »
Ihanaa, jatkoa! (: Mä olen siis uusi kommentoija, mutta vanha lukija. Tää ficci on ollu monen surkean päivän pelastus :D

Teksti on sujuvaa ja Dumledore on dumledoremainen.

Vähän asiaa edellisistä luvuista ja muutenkin kaikesta yleisesti...:
Tuo, että Sirius väitti pitävänsä Lilystä oli hyvä lisäys :D Toivottavasti se sekoittaa jonkun ajatuksia myöhemmin, eikä ollut pelkästään heitto, joka vaan laitettiin siihen sekoittamaan Jamesin pää vain hetkellisesti.

Mulla on semmonen olo, että Amalialla ja Yosumilla on ollut jotain yhteistä menneisyydessä ja heillä on joku yhteinen salaisuus. Jos vaikka Yosumi olikin Amalian nuoruudenrakkaus ja Amalia tuli vahingossa raskaaksi, mutta Yosumi olisi häipynyt kuvioista. Eli Yosumi olisikin Jamesin isän isä eli Jamesin isoisä.. Ja Jamesissa on japanilaista verta ja hän opettelee leijumaan samalla lailla kuin isoisänsä eli Yosumi.
No, ehkä toi oli vähän kaukaa haettua, tommonen teoria vaan synty mun päähän :D

Tuo Jamesin ja Lilyn vihottelu on tosi outoa. Jossain ficeissä he menevät heti seiskan alussa yhteen ja elävät elämänsä onnellisina loppuun asti, mutta tässä niillä oli "kunnon riita" (jota en kyllä tajua alkuunkaan, Lily paisutteli asiaa aivan liikaa). Toivon kumminkin (niin kuin käsittääkseni pari muutakin), että Lily ja James saavat välinsä korjattua. Ja näin btw James/Lily on mun lempiparitus :D

Norasta ja Siriuksen jutusta sen verran, että luulen, että he saavat menevät yhteen, mutta eroavat jossain kohti. En tiiä miks mulla on semmonen olo, varmaan siks, että Nora ja Sirius ovat molemmat vähän kieroja (tietysti hyvällä tavalla), villejä ja vapaita ;) Odotan oloistani huolimatta treffejä (vaikka luulen, ettei Nora ota niitä hirveän vakavasti) ja sitä, että Nora ja Sirius mahdollisesti menevät yhteen ja järkyttävät Tylypahkaa seurustelullaan.

Kuka taas olikaan Peterin tyttöystävä? Se on jäänyt jonkin verran taka-alalle parin luvun aikana, Peter ei todellakaan ole aikuisena mun lempihahmo (murr, petturi), mutta kouluaikaisesta Peteristä mulla on jäänyt semmonen fiilis, että Peter oli lojaali tyttöystävälleen ja mukava ja rento tyyppi.
Seiskalla uskon Peterin jo ns. oppineen jonkinnäköisen tyttöjä sulattavan (heheh, älä ajattele kirjaimellisesti :D) virnistyksen, olihan hän yksi kelmeistä (sama juttu muuten Remuksen kanssa. Siriuksen ja Jamesin virneet on aina jotenkin ollut etusijalla). Hassua, kun mulle on jäänyt tommonen mielikuva teini-Peterissä, kun kirjoissa häntä kuvataan petturiksi, joka ällöttää olemuksellaan. Noh, mulla on aina ollut outo mielikuvitus. :D

Remuksen ja Emilyn juttu jotenkin ällöttää (??) mua. Kyllähän Laura tunki siihen väliin, mutta silti juttu tuntuu olevan liian onnellinen kaikkien ficcien kärsimysten jälkeen. Liian kiiltokuvamainen, liian onnellinen. Ja kaikkea pitäisi saada vain kohtuudella. Tarkkaa.

Alyssasta on hirveän akkamainen ja ilkeä (ja ehkä myös vähän hullu) fiilis. Yrittää vaan saada Jamesin itselleen, vaikka en tiedä yrittääkö enää, Alyssa on ollut jonkin aikaa melkein kokonaan poissa kuvioista. Mutta silloin kun se oli kuvioissa, Alyssalla juttu luisti Jamesin kanssa. Valitettavasti. Katsotaan nyt mitä jouluna tapahtuu.

Toivottavasti Romeosta, Roxysta ja Dinasta tulee pian juttua. Roxyn "kaatuminen" on aika mystinen juttu, mitäköhän siinä oikeasti tapahtui..? Romeo tuskin satutti Roxya, tod näk yritti vain suojella heidän salaisuuttansa (josta mulla ei ole hajuakaan mikä se voisi olla. Mikähän se on, jos heille edes sellainen on..?).

Uskon, että Lily+ystävät ja kelmit löytävät jostain Tylypahkan sopukoista tuon Keskiyön kukan ja he käyttävät sen uutetta Myrktoniin ja pelastavat jonkun ihmisen hengen. Onpa hienoja arvailuja :D

Ketkäköhän lähtevät ulkomaille? Olis hauskaa, jos kelmit päätyisivät Suomeen saunomaan ja kierimään lumihangessa. :D

Loppuun sanon, että jatka lukujen laittamista nettiin. Täällä on ainakin yksi (melkein) orjallinen lukija, joka rakastaa sulkuja :D Olipas muuten raapaleinen kommentti.

-homssu