Kirjoittaja Aihe: Patakuningas (Opettajaparituksia, K12, romance, drama yms.) 25.luku A-osa 28.3  (Luettu 5285 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
Nimi: Patakuningas
Author: Keltsi
Genre: Romance, Drama, Humour, Adventure?
Paritukset: Monia opettaja/opettaja-pareja (AD/MM, Kalkaros/Sinistra ja Verso/Lipetit), mahdollisia viittauksia oppilasparituksiin
Ikäraja: k-12
// Ikäraja muokattu & pyöristetty sääntömuutoksen mukaiseksi. :) -R
Warnings: Eipä kai mitään, outo huumori?
Summary: Sijoittuu Harryn ja kumppaneiden viidennen Tylypahkan-vuoden joulunjälkeiseen aikaan, mutta en juurikaan noudata Potterien tapahtumia ja tässä ficissä seurataan enimmäkseen opettajien elämää. Lucius Malfoy saa Voldemortilta tehtäväkseen hankkia Dumbledorelle potkut ja Horatius Kuhnusarvio saapuu Tylypahkaan opettamaan taikajuomia, joten opettajien elämä ei ole aivan yksinkertaista. Pohjautuu ficceihini Kolmas kerta toden sanoo ja Kaksin aina kauniimpi (kohtuullisen itsenäinen jatko-osa jälkimmäisenä mainitulle)
Disclaimer: Hahmot yms. kuuluvat J.K.Rowlingille, enkä minä saa tästä minkäänlaista korvausta.
A/N: Lukujen ilmestymistiheys saattaa olla hieman ailahtelevainen, mutta kesken en missään nimessä aio jättää.

Prologi.

Tylypahkan pihalla puhalsi jäätävä tuuli, ja tilukset olivat kauttaaltaan lumen peitossa. Opettajainhuoneen takassa rätisi iloinen tuli, jonka vahtimestari Argus Voro oli sinne hetki sitten lähes olemattomien taikomistaitojensa takia jästityyliin tulitikuilla sytyttänyt. Vaikka muualla linnassa saattoi vanhojen kiviseinien- ja lattian takia aika ajoin olla koleaa, oli opettajainhuoneessa aina lämmintä ja kodikasta.

Jouluun oli enää viikko, ja alkamaisillaan oli vuoden viimeinen henkilökunnan kokous. Minerva McGarmiwa istui tavanomaisella paikallaan puupenkillä järjestellen papereitaan toimiakseen totuttuun tapaan kokouksen sihteerinä. Hänen lisäkseen henkilökunnasta oli paikalla vasta muutama, sillä kaikilla oli omat joulukiireensä.

Ovi kolahti.
“Hei Pomona”, McGarmiwa sanoi edes nostamatta katsettaan papereista. Hän tunnisti ystävänsä kävelytyylistä kuulemalla.
“Hei itsellesi”, Verso vastasi ja nosti erittäin lumisen viittansa naulakkoon.
“Ulos jäätyy”, hän jatkoi ja istahti nutturapäisen naisen viereen yrittäen samalla lämmittää sormiaan hieromalla niitä.
“Miten aiot viettää joulun? Jäätkö seurakseni linnaan, vai oletko suunnitellut jotain muuta?” McGarmiwa kysyi.
Verson posket olivat punaiset kylmän jäljiltä, eikä niistä siis erottanut kuinka hän punastui hiukkasen.
“Lähdemme Filiuksen kanssa Etelä-Walesiin.”
McGarmiwan suupielet kääntyivät huvittuneeseen hymyyn, vielä yli kuukauden miehen kanssa seurustelun jälkeenkin aihe oli hieman arka Versolle.
“Sinä siis jäät tänne? Etkö menekään tapaamaan siskoasi?”
“En ihan saanut  viestistä selvää, mutta sen verran kuitenkin, että hän on menossa jouluksi Kanarialle. Uudeksivuodeksi kylläkin olen menossa Skotlantiin.”
“Teidän sukulinnaanne? Olenko ikinä kysynyt, että miksi ihmeessä et asu siellä?”
“Olen tykästynyt pikku asuntooni Viistokujalla… Hassua, että päätit kysyä juuri nyt, sillä ajattelin tosiaan muuttaa sinne ensi kesäksi.”
“Onko Albus jäämässä tänne?” Verso kysyi, mutta McGarmiwa ei ehtinyt vastata, sillä mainittu henkilö saapui paikalle ja aloitti kokouksen, joka eteni täysin normaaliin tapaansa. Opettajat kertoivat aineidensa kuulumiset, sitten henkilökunta vastuualueidensa. Lopulta tuli ilmoitusasioiden vuoro.
“Minulla on teille tärkeä ilmoitus. Erityisesti Minervalle, Filiukselle ja Severukselle. Olen onnistunut hankkimaan kouluumme uuden liemimestarin, joten teidän kolmen ei enää tarvitse opettaa yhdessä pimeyden voimilta suojautumista, vaan Severus voi ottaa sen kokonaan haltuunsa ja palkkaamani henkilö alkaa opettaa taikajuomia. Järjestely astuu voimaan koulun jälleen alkaessa loman jälkeen”, Dumbledore sanoi. Syntyi täydellinen hiljaisuus, jonka jättitiedon opettaja Anthon Mudolev lopulta rikkoi kysymällä arasti: “Mikä hänen nimensä on?”
Dumbledore näytti odottaneen kysymystä innolla.
“Suurimmalle osalle teistä hän on entuudestaan tuttu…”
Henkilökunnan jäsenet katsoivat toisiaan hämmentyneinä.
“…nimittäin Horatius Kuhnusarvio.”
“Horatius?”
“Hänkö?”
“Voi ei!”
“Hienoa…”
“Otaksun, että lopetamme kokouksen tähän, jotta Minerva-raukan ei tarvitse kirjata kommenttejanne pöytäkirjaan.” Dumbledore sanoi.

1.Luku: Monta tapaa juhlistaa vaihtuvaa vuotta.

Oli vuoden viimeinen päivä - tai oikeammin sanottuna ilta. Ulkona pyrytti niin sakeasti lunta, ettei eteensä voinut nähdä juuri viittä metriä pidemmälle. Tylypahkan ikkunoista paistoivat kutsuvat valot houkutellen yksinäisiä ja kylmettyneitä, mutta myös kovin vähäisiä, oikeastaan olemattomia, kulkijoita sisään lämpimään. Linna oli lähes tyhjillään; suurin osa oppilaista oli lähtenyt joulunviettoon perheidensä luokse.
“Kiitos paljon, kun autoit näiden papereiden kanssa, Minerva”, Dumbledore sanoi katsoen naista lasiensa ylitse.
“Mielelläni minä sen tein.” McGarmiwa vastasi väläyttäen (ei rehtorille niin kovin harvinaisen) hymyn.
“Jäisitkö vielä teelle?”
“Muuten kyllä ilomielin, mutta olen juuri lähdössä Skotlantiin sisartani tapaamaan. Ellet muista, se oli alkuperäinen syy, miksi tällä kertaa tulin kansliaasi.”
“Tiedäthän, vanhuus ei tule yksin.”
“Milloin Horatius saapuu?” McGarmiwa kysyi vetäen smaragdinvihreää matkaviittaa ylleen.
“Huomenna. Nyt sinulta jää hänen epäilemättä näyttävä sisääntulonsa näkemättä.”
“Tiedätkö, mikäli häntä yhtään tunnen, parempi niin.”
“Hyvin paljon mahdollista.”
“No, me näemme joka tapauksessa parin päivän päästä.”
“Entä se kuuluisa lähtösuudelma?”
“Olen sitä mieltä, että sait niitä jo aivan tarpeeksi… Minun täytyy nyt mennä”, McGarmiwa sanoi ja heitti hormipulveria takkaan, “McGarmiwan sukulinnaan!”

Hetken kuluttua McGarmiwa seisoi suuren takan edessä pyyhkien lähes olemattomia pölyjä viitastaan; ilmeisesti hormiverkossakin oli tehty joulusiivous. Hän katseli ympärilleen valtavassa ruokasalissa. Muutama kotitonttu oli pyyhkimässä puupöytiä, joita tosin oli vain kaksi verrattuna Tylypahkan neljään, joten salissa oli rutkasti tyhjää tilaa, jonka McGarmiwa kuitenkin tiesi täyttyvän hyvin helposti, kun suvun suuria juhlia vietettiin linnassa. Katosta riippui viisi taidokkaasti hiottua kattokruunua, joissa kaikissa oli McGarmiwoiden sukuvaakuna, miekkaa jaloissaan ja ruusua nokassaan kannatteleva pöllö levitetyin siivin. Tarkkaan katsova saattoi huomata vaakunoita muuallakin salissa ja McGarmiwa antoi katseensa kiertää ympäri kiviseiniä nähdäkseen, muistikohan hän kaikkien vaakunoiden piilopaikat. Kyllä hän muisti, mutta tuli katsellessaan tehneeksi havainnon, että salin koristelut olivat vielä tavallistakin runsaammat ja heidän sukunsa tartaanin lisäksi seinillä oli toisenkin suvun ruutukangasta ja reunoilla värikkäitä kukkaköynnöksiä. Hän ei ehtinyt vetää johtopäätöksiä epäilyttävistä havainnoistaan, sillä samassa kotitontut toivat saliin kaksi ylimääräistä pöytää ja alkoivat vinhalla vauhdilla kattaa niitä hienoiksi sekä koristella salia vielä lisää, niin että McGarmiwasta alkoi hiljalleen tuntua, että hän oli oman lapsuudenkotinsa sijasta joutunutkin keskelle joulukuusta.
“Afrodite”, hän kutsui pääkotitonttua, joka oli syntynyt kun hän ja hänen siskonsa olivat olleet leikki-ikäisiä ja kahden kateellisen isoveljen purnauksesta huolimatta he olivat saaneet antaa sille nimen.
“Emäntä on tullut takaisin!” Afrodite hihkaisi onnellisena ja alkoi hössöttää entistä enemmän.
“Rauhoitu”, McGarmiwa sanoi tontulle, joka oli kaikkea muuta kuin kaunis, mutta viisivuotiaat tytöt osaavat toisinaan olla melko rajoitteellisia mielikuvitukseltaan.
“Mitä tämä kaikki tarkoittaa?” hän kysyi levitellen käsiään, mutta ennen kuin Afrodite ehti avata suutaan, törmäsi joku McGarmiwaan kovalla vauhdilla ja kietoi kätensä tämän ympärille
“Kerrassaan ihana nähdä sinua, Minerva!” Huudahti McGarmiwan kanssa erittäin saman näköinen nainen, joka kyllä sillä hetkellä muistutti lähinnä kermakakkua valkoisessa röyhelöleningissään.
“Samoin, Agnes”, McGarmiwa sanoi silmäillen erittäin epäluuloisesti siskonsa pukua, “Et kai sinä…”
“Robert ja minä menemme tänään naimisiin!” Agnes julisti kovaäänisesti ja retuutti salin reunalta tylsän, virallisen näköisen, mutta muuten siistin miehen McGarmiwan eteen tavalla, joka sai tämän muistuttamaan näytteille tuotavaa esinettä. Esinettä, joka oli niin täydellisesti sulautunut salin kiviseinään, ettei McGarmiwa ollut ensin lainkaan huomannut häntä.
“Minerva, tässä on tuleva mieheni Robert McBored. Robert, tässä on isosiskoni Minerva, josta olenkin kertonut sinulle, olenhan, kultaseni?”
He kättelivät ja Minerva selvitteli kurkkuaan.
“Onneksi olkoon”, hän sai sanottua ja pusersi pakostakin väkinäiseltä näyttävän hymyn huulilleen, vaikka olisikin paljon mieluummin pyöritellyt silmiään epämcgarmiwamaisesti. Oli juuri niin Agnesin tapaista ottaa ja mennä naimisiin täysin spontaanisti. Tai no, oikeastaanhan hän ei tiennyt, kauanko pikkusisko oli seurustellut miehen kanssa, mutta silti… Vaikka siskokset olivat hyvin samannäköisiä, ja Agnes oli vain vuoden nuorempi, täytyy sanoa (vaikka se kliseistä onkin) että heillä oli täysin erilaiset luonteet joitakin suvulle ominaisia piirteitä lukuun ottamatta. Agnes ei juuri suunnitellut tekojaan tai pohtinut niiden seurauksia, vaan toimi lähes täysin tunteidensa mukaan, aivan päinvastoin kuin huomattavasti järkevämpi ja järjestelmällisempi Minerva. Mutta isältään molemmat naiset olivat perineet lähes järjettömän itsepäisyytensä ja kuuluisan skottilaisen temperamenttinsa, josta monet lähialueiden vastakkaisen sukupuolen edustajat olivat saaneet osansa siskosten nuoruusaikana. Itse asiassa seudulle oli syntynyt muutamia elämänviisauksiakin aiheeseen liittyen, “McGarmiwan tyttöjen kosiminen on samanlaista kuin säkkipillin soiton opettelu, nolaat vain itsesi ja lähellä olijoiden korvat kärsivät.” Silti hyvin monet nuoret miehet aikanaan yrittivät kosia heitä - tai opetella soittamaan säkkipilliä.

“Missä tapasittekaan?” Minerva kysyi katsellen kotitonttujen järjetöntä häärimistä,  “Agnes, rajoita hieman koristeluja, ole niin hyvä.”
“En rajoita! Nämä ovat minun hääni ja haluan tehdä niistä omannäköiseni. Mitä kysyitkään, aivan. Robert-kulta on taikaministeriön Skotlannin jaoston johtaja, ja sitten me vain yhtenä päivänä töissä törmäsimme…” Agnes vastasi hihittäen tyttömäisesti. Samassa McGarmiwa muisti nähneensä miehen kuvan joskus Päivän Profeetassa ja lukeneensa tästä, mutta ei voinut estää itseään hämmästelemästä, miten noin tylsältä ja värittömältä vaikuttava henkilö oli päätynyt hänen ruusunpunaisista päiväunista ja Siitä Oikeasta haaveilevan siskonsa puolisoksi. Pohdinta kuitenkin keskeytyi toisten vieraiden alkaessa vyöryä saliin.
“Meidät vihitään juuri ennen kuin kello lyö kaksitoista, eikö olekin ihanan romanttista?” Agnes sanoi, halasi siskoaan pikaisesti uudestaan ja siirtyi vastaanottamaan vieraita.

McGarmiwa katsoi kiinnostuneena sisään tulevia ihmisiä. Suuren osan hän tunsi, loput olivat ilmeisesti Robertin vieraita. Mies-parka mahtoi olla pahasti Agnesin tossun alla…
“Kas, vanhempi pikkusiskohan se siinä.” Joku sanoi ja McGarmiwa käännähti nopeasti. Hänen vanhin veljensä, kolme vuotta häntä vanhempi seisoi siinä hymyillen iloisesti.
“Hei Arthur! Mihin olet kadottanut Mattin?”
“Auts. Emme ole nähneet pitkiin aikoihin ja ensimmäinen kommenttisi kuuluu ’missä on Matt’ Olet aina ollut yhtä kohtelias.”
McGarmiwa nauroi. Hän piti kovasti veljistään(jotka, vaikka hän ei sitä koskaan ääneen myöntänytkään, muistuttivat huumorintajunsa puolesta hieman Weasleyn kaksosia) niin Mattista kuin Arthuristakin. McGarmiwoiden neljän lapsen välit olivat aina olleet erittäin läheiset, osittain varmaan siitäkin syystä, että heidän ikähaarukkansa oli ainoastaan neljä vuotta.
“Onko sinulla ideoita, miten voisin hankkia häälahjan mahdollisimman pian. Minun piti tulla parin päivän käynnille, ja sitten Agnes ilmoittaakin menevänsä naimisiin. Hän varmaan lähetti kutsukortin vanhimman pöllön mukana, luulen…”
“Oletko eri mieltä, vai onko Agnes aivan samanlainen kuin lapsenakin?” Arthur kysyi pilke silmäkulmassaan. McGarmiwa ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä raskas käsi laskeutui hänen olkapäälleen . Sormet olivat turpeat ja täynnä sormuksia. Hän kääntyi hitaasti ja näki miehen, jonka leveys korvasi melko lyhyen pituuden, ja jonka viikset olivat aivan samanlaiset kuin eräällä, joskin eriväriset.
“Horatius?”
“Hei Minerva, pitkästä aikaa. Olet vielä hurmaavampi kuin muistinkaan”, Kuhnusarvio sanoi ja yritti ilmeisesti hymyillä valloittavasti, mutta muhkeat mursunviikset pilasivat vaikutelman pahanpäiväisesti.
“Kiitos”, McGarmiwa sanoi ulkoilmaa vastaavalla viileydellä, joka ei suinkaan jäänyt puhekumppanilta huomaamatta.
“Sääli vain, että Albuksella ja sinulla oli juttua keskenänne…”
McGarmiwa katsoi miestä tuimasti ja havaittuaan veljensä kadonneen väkijoukkoon vaihtoi puheenaihetta: “Olet kuulemani mukaan tekemässä paluun Tylypahkan opettajakuntaan?”

Severus Kalkaros vietti uudenvuodenaattoa istumalla kotonaan Kehrääjänkujalla pölyisellä sohvalla ja lukien luonteelleen täysin sopimatonta kirjaa, jotain jästien rakkausromaania,  joka oikeastaan oli hänen mielestään varsin hyvä (mutta se lukeutui salaisuuksiin, jotka hän aikoi viedä mukanansa hautaan saakka) ja jotenkin aikaa piti kuluttaa. Kalkaros oli sulkeutunut ummehtuneeseen asuntoonsa välttääkseen joulun ja kaikki sen ympärillä olevat, typerät, hyödyttömät juhlat, joita hän inhosi sydämensä pohjasta. Yhtä kaikki, mieluummin hän istui himmeän jalkalamppunsa valossa lukemassa roskakirjaa kuin poukkoilisi ärtyneenä ihmisten seurassa ja saisi ilonpilaajan leiman otsaansa vielä voimakkaammin kuin se jo siinä oli.

Ofelia Sinistra tarpoi lumituiskussa kohti hänen ja hänen miesystävänsä yhteistä asuntoa kaupungin laitakadulla, slummialueen reunamilla. Hän ehtisi juuri parahiksi ottaa alkavan vuoden vastaan Tethystä suudellen. Vaivalloisesti hymy kohosi Sinistran kohmeisille kasvoille hänen ajatellessaan rakastaan ja tämän lämmintä vastaanottoa. He olivat nähneet viimeksi syksyllä ennen Sinistran Tylypahkaan lähtöä, ja hänen mielestään siitä oli aivan liian pitkä aika. Tosin Tethyksenkin työ oli aikaa vievää - mies oli kuuluisan tähtitornin johtava astrologi ja tämäkin joulu oli kulunut kaukoputken äärellä. Sinistra avasi oven hiljaa ja hiipi sisään. Tethys oli selin häneen heidän pienessä avokeittiössään ja paistoi jotain. Sinistra hiippaili hänen taakseen ja peitti käsillään hänen silmänsä, “Arvaa kuka?”
Mies ei sanonut mitään, vaan kääntyi joutuen Sinistran halauksen ja suudelman uhriksi. Tethys vastasi innottomasti ja irrottautui varovaisesti.
“Mitä nyt?” Sinistra kysyi hämmästyneenä.
“Käy istumaan niin selitän, Ofelia.”
Sinistra katsoi miestä epäluuloisesti - eihän tämä ikinä kutsunut häntä Ofeliaksi, sillä hän tiesi Sinistran inhoavan nimeä. Hitaasti, epäröiden hän istui tummansiniselle sohvalle ja kohdisti katseensa Tethykseen, joka sai vaivalloisesti sanotuksi: “Niin, tuota… Tuota noin. Minä haluaisin erota.”
Sinistra avasi suunsa tyrmistyneenä, mutta sulki sen jälleen, kun huoneeseen astui hyvin kaunis, vaaleahiuksinen nainen yllään hänen aamutakkinsa.
“Vai niin. Suokaa toki anteeksi, että häiritsin”, Sinistra sanoi jäisellä äänellä ja harppoi ovelle. Posket kuumottaen kiukusta ja kyyneleet estääkseen silmiään ankarasti räpyttäen hän sanoi niin ilkeästi kuin pystyi: ”Onnellista uutta vuotta teille” ja pamautti oven niin lujaa kiinni, että huoneiston ainoa taulu - tähtikartta - putosi seinältä ja meni rikki.

Sinistra harppoi eteensä näkemättä pitkin katujakuumien kyynelten valuessa virtanaan hänen kasvoillaan. Kiukku toista naista kohtaan muuttui suruksi ja askelten tahdissa hän toisteli mielessään: “Miksi?” Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua Sinistra vilkaisi ympärilleen silmät yhä sumeina. Hän ei enää tiennyt, missä oli, eikä jaksanut välittää, vaan lyyhistyi istumaan jonkun omakotitalon portaalle ja katsoi taivaalla räjähteleviä värikkäitä raketteja vihaisena. Miten joku saattoi olla noin iloinen, se oli epäreilua. Kuva Tethyksen nauravista kasvoista nousi Sinistran mieleen saaden hänet purskahtamaan uudelleen epätoivoiseen itkuun. Hän ei lainkaan välittänyt kylmästä, eikä vähäisten ohikulkijoiden omituisista katseista vaan vain istui siinä. Ehkä kaikki menisi ohi, jos hän vain istuisi.

Kalkaros totesi nukkumisyritykset toivottomiksi. Kello löi kaksitoista kertaa.
“Onnellista uutta vuotta, Severus.” hän ajatteli kyynisesti, sytytti jalkalampun (kyllä jotkut jästikeksinnöt olivat hyödyllisiä, etenkin jos sattui asumaan heidän rakentamassaan talossa) ja vilkaisi ulos ikkunasta. Joku surkean näköinen laitapuolen kulkija istui hänen portaillaan. Kuinka röyhkeää, kuka kehtasi tulla häiritsemään? Kalkaros avasi oven.
“Hei sinä. Häivy portailtani!”
Hahmo käänsi kasvonsa häntä kohti.
“Hei Severus. En tiennyt sinun asuvan täällä” Sinistra sanoi heikolla äänellä ja katsoi miestä yllättyneenä.

Kalkaros oli kahden vaiheilla. Pitäisikö vain mennä takaisin sisään ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut, jolloin Sinistra jäisi tuohon vollottamaan, ja nukkumisesta ei tulisi mitään, vai pitäisikö mennä takaisin sisään Sinistra mukanaan ja joutua kestämään vollotusta sisätiloissa, mutta paremmalla omallatunnolla. Pitikin ihmisellä olla huono tuuri! Juuri kun luulee olevansa kaikessa rauhassa lomalla, erossa työasioista, niin naispuolinen kollega ilmestyy ovelle itkemään. Tyypillistä, miksi juuri hänen ovelleen? Naapurin portaat olisivat takuulla soveltuneet tarkoitukseen aivan yhtä hyvin. Nainen kuitenkin hytisi kylmästä, ja näytti muutenkin niin surkealta, että Kalkaroksen oli pakko koota itsensä ja kutsua tämä sisään. Pian Sinistra istuikin nojatuolissa vuodattaen kyyneleitään ja pitäen laimeaa teetä sisältävää mukia käsiensä välissä aivan kuin etsien siitä turvaa. Kalkaros istui vaivaantuneena sohvalla Sinistraa vastapäätä ja toivoi hiljaa mielessään, ettei tämä vain saisi päähänsä kertoa huoliaan hänelle. Oli jo tarpeeksi paha, että hän istui siinä itkemässä. Kuin mikäkin vesiputous. Kalkaroksen toive ei kuitenkaan toteutunut, ja pian hän oli kuullut koko tarinan. Seurasi kiusallinen hiljaisuus, jonka aikana mies ehti miettiä monta hyvää syytä sille, miksi hän ei halunnut kuunnella toisten huolia. Nytkään hän ei ollenkaan tiennyt, mitä pitäisi sanoa.
“Hmm… Tuota, öh… Kauanko te seurustelitte?”
“Melkein kaksi vuotta.”
“Jaa, no, tuota. Sinulla ei siis nyt ole asuntoa?”
Sinistra pudisti päätään apaattisesti.
“Jos haluat, voit nukkua sohvalla tämän yön”, Kalkaros sanoi takellellen ja oli purra kielensä poikki tajuttuaan, mitä oli juuri tullut tehneeksi.
“Kiitos. Voisitko näyttää minulle, missä on vessa?”
Kalkaros huokaisi raskaasti ja näytti tietä.
 
A/N: Rakastan kommenttejanne;)
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 04, 2012, 11:13:38 kirjoittanut Renefer »

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Jipii, olette kommentoineet:D Kiitokset kaikille!

Suvituuli: Äläs nyt vähättele kommenttiasi, joka ei edes ollut erityisen sekava tai mitään:D Se piristi, kiitos kehuista. Juu, kuvailua ehkä pitäisi lisätä... Dialogit vaan on niin hauskoja kirjoittaa, että... Kommentoi ihmeessä vastakin, ei aina tarvitse kirjoittaa niin järkeviä. Pidän nimittäin kaikista kommenteista:D

hehacla: Kiitos, kun huomautit kirjoitusvirheistä, vaikka et olekaan äikänmaikka:P En nimittäin käytä betaa, koska siitä ei ole kommenteissa huomauteltu, enkä jaksa(laiska?)Hah, juu, pidin itsekin noista kohdista :D(outoa...) Kiitos taas kerran mukavasta kommentista, minunlaiseni henkilö, jolle on lähes ylivoimaista painaa vastausnappia, ei voi kuin ihmetellä.

Milgia: Et muuten arvaa, miten paljon piristää, jos oikeasti käyt katsomassa joka päivä, kuten sanoit:D Ai olen parempi kuin viimeksi? Heh, ehkä tässä jonkin verran kehittyy, kun kirjoittelee. Vähän offtopic, mutta kiitos nimiehdotuksista haasteelle, kävisikö joku Tyrmäävää tai vastaava? (kyllä, rakastan sanaleikkejä vähän liikaa...)

Pidän itse enemmän ensimmäisestä luvusta, mutta kertokaa te mielipiteenne.

2.Luku: Jälleennäkemisiä

Lucius Malfoyn huolella kiillotettujen nahkakenkien kannat kopisivat Taikaministeriön tyhjällä käytävällä hänen kävellessään mahdollisten vastaantulijoiden varalta juhlallisen hillitysti kohti Cornelius Toffeen työhuonetta. Heillä oli sovittu tapaaminen koskien paperinivaskaa, joka siististi lepäsi hintavassa salkussa herra Malfoyn kädessä. Tapaamisen ei kylläkään olisi tarvinnut olla sovittu, sillä Lucius Malfoylla oli niin suuri jalansija ministeriössä, että hän olisi halutessaan voinut mennä taikaministerin huoneeseen milloin vain - ja koputtamatta. Nyt hän kuitenkin koputti kuuluvasti ja tuttu omahyväinen hymy pyyhkäisi kalpeiden kasvojen yli; tällä kertaa hän tiesi saavansa tahtonsa läpi.

“Päivää Cornelius.”
“Päivää Lucius, olet aina yhtä täsmällinen”, taikaministeri sanoi hymyillen vaikutusvaltaiselle miehelle, joka istui ilman eri pyyntöä.
“Sinulla taisi olla tärkeitä papereita näytettävänä, ellen vallan väärin muista?”
“Nämä vaativat vain ministerin allekirjoituksen.”
“Mitä asiaa paperit koskevat?” Toffee kysyi hajamielisesti ja kaivoi sulkakynänsä esiin.
“Tylypahkan johtokunta on yksimielisesti päättänyt, että rehtori Dumbledoren on aika astua syrjään. Otaksun ministerin olevan päätöksen kannalla?”
“Niin, no. Tuota… Onhan se hyvä päätös… Kai. En minä nyt oikein tiedä tästä”, Toffee takelteli ja pyöritteli knalliaan käsiensä välissä erittäin hermostuneena.
“Onko Dumbledore siis lopultakin myöntänyt erehdyksensä Pimeyden Lordin paluun suhteen ja tullut ministeriön puolelle?”
“Ei, mutta…”
“Haluaako ministeri siinä tapauksessa hänen hallitsevan arvostettua ja poliittisestikin vaikuttavaa paikkaa? Pian hän on kouluttanut armeijan teitä vastaan…” Lucius Malfoy sanoi ovelasti, vaikka kommentti päälle päin kuulostikin varsin viattomalta. Toffee hätkähti. Miten mies saattoi tietää hänen salaiset pelkonsa noin hyvin? Lucius työnsi paperipinkkaa lähemmäs kulmiaan vaativasti kohottaen.
“No jos minä nyt sitten. Mutta silloin saan itselleni vaarallisia vihollisia, se Hagrid esimerkiksi… Ei varmaan ajattele yhtään ennen kuin toimii, ja McGarmiwa ajattelee vähän liikaakin”, Toffee sanoi ja häntä puistatti ajatus Hagridista riehumassa ministeriössä.
“Ja teidän tasoisenne mies pelkää typerää puolijättiä sekä ylikireää skottitätiä? Ei, ainoa todellinen uhka on Dumbledore ja näin te hoitelette hänet.”
“Olen aivan varma, että he onnistuvat keplottelemaan jotenkin, kuule Lucius, Dumbledoren ja McGarmiwan aivot toimimassa yhteisen päämäärän eteen on asia, jota et itsekään haluaisi vastaasi. He osaavat olla uskomattoman pirullisia! Onko laissa porsaanreikiä?”
“Itse keksin vain yhden, ja se on heidän tapauksessaan käyttökelvoton. Johtokunnan päätöksen voi kumota ainoastaan erotettavan henkilön huomattava lahjoitus koulun hyväksi. Ja painotan, että summan on todellakin oltava huomattava.”
“Oletko varmistanut, ettei heillä ole varaa siihen?”
“Olen tarkistanut kaikkien mahdollisesti osallisten tulot sekä omaisuuden arvon kaljuunoissa, he eivät saa tarvittavaa summaa kasaan millään. Erottamisen aikaraja on kuukausi, ja sen jälkeen Dumbledore pudotetaan jalustaltaan. Johtokunta valitsee uuden rehtorin ja takaan, että kunnioitamme ministerin mielipidettä valintaa tehdessämme.”
“Eivätkä he voi keksiä uusia sääntöjä hyväksyttämättä niitä ensin teillä?”
Lucius Malfoy pudisti voitonriemuisena päätään.
“Annahan niin katson niitä papereita.”

Yltä päältä luminen henkilö yritti avata Tylypahkan ovia siinä onnistumatta. Suojausloitsun purkamiseen tarvittava salasana oli vaihtunut, eikä henkilön auttanut kuin tarttua kolkuttimeen ja toivoa jonkun kuulevan, mutta turhaan. Hän vilkaisi paksuun lumihankeen jättämäänsä kävelyuraa ja totesi Tylyahoon palaamisen huonoksi ajatukseksi. Henkilö lähti vaivalloisesti kiertämään linnaa ja pysähtyi vasta seinustalla, jolla rehtorin kanslian ikkunat sijaitsivat. Kolmannella yrittämällä lumipallo osui maaliinsa ja ikkuna avattiin sisältäpäin. Valitettavasti se oli ensimmäinen kerta edellisöisen lumimyrskyn jälkeen, joten alhaalla seisoja sai niskaansa hyvin kylmää lunta.
“Hei Minerva. Saanko udella, miten huomattavan suuri ja säkenöivä älysi ei keksinyt parempaa keinoa sisään pääsemiseksi?”
“Olen juuri nyt hieman järkyttyneessä mielentilassa.”
“Ei ole mitään, mihin ei teekupponen hyvässä seurassa auttaisi, paitsi ehkä liiallisen teenjuonnin aiheuttama pahoinvointi, enkä jostain syystä usko järkyttyneisyytesi tälläkään kertaa johtuvan siitä. Odota hetki niin tulen avaamaan sinulle oven.”

Hetken kuluttua kaksikko istui Dumbledoren työhuoneessa.
“Ilmeestäsi päätellen aiot juuri kertoa, mikä sai sinut niin järkyttyneeksi, että luulin jo Weasleyn kaksosten palanneen ja alkaneen oitis pommittaa työhuonettani lumipalloilla”, Dumbledore sanoi, mutta kevyestä äänensävystään huolimatta hän katsoi itseään vastapäätä istuvaa naista huolestuneena.
“Noh, menin kotiin täysin pahaa-aavistamattomana ja sain kuulla siskoni menevän naimisiin. Kaiken lisäksi häitä vietettiin samana iltana…”
“Itse kukin olisi järkyttynyt moisesta, etenkin jos ei olisi saanut minkäänlaista varoitusta etukäteen. Mutta onko jutun taustalla vielä jotain?”
“Hän aikoo muuttaa miehensä luo, ja se minua tässä koko jupakassa eniten järkyttää…” McGarmiwa sanoi tuijottaen teekuppiinsa sen näköisenä, että olisi hukuttautunut siihen, jos vain olisi voinut.
“Ymmärräthän, jos linnamme on kymmenen kuukautta vuodesta tyhjillään, se on pakko myydä.”
“Ja sitä eivät vanhempanne olisi halunneet, etkä kuulemani perusteella sinäkään?”
“Niin…”
“Ellen minä ole poikkeustapaus, olet kerrassaan erinomainen ylipuhumaan ihmisiä, enkä siis ihmettelisi, vaikka Agnes-siskosi muuttaisi mielensä.”
“Tiedätkös, inspiroit minua ongelmanratkaisussa. Voisin varmaankin kysyä veljiltä, haluaisivatko he muuttaa linnaan. Ikävämpää on, jos he eivät voi, sillä pelkään pahoin sinun todella olevan poikkeustapaus, kuten itse asian ilmaisit. Mutta niin olet kyllä suostuttelun lisäksi monessa muussakin asiassa, enkä ole siitä lainkaan pahoillani…”
“Äskeiseen kommenttiisi viitaten, on loistavaa, että siskosi häät ajoivat sinut palaamaan aiemmin, nyt meillä on enemmän aikaa.”
“Välillä kanssasi on mahdotonta keskustella!” McGarmiwa huudahti punaisena kasvoiltaan.
“Ah. Sinäkin olet siis lopulta onnistunut huomaamaan sen valitettavan tosiseikan. Vaan aiheestammepa tulikin mieleeni, nyt pääset näkemään Horatiuksen tulon.”
“Minua alkaa epäilyttää… Miten Horatius ja aiheemme muka liittyvät yhteen?”
“Älä pelkää Minerva. hän on minulle vain työtoveri.”
“Välillä kanssasi todella ON mahdotonta keskustella…” McGarmiwa huokaisi.
“Ilmeisesti nyt kanssani on mahdotonta keskustella, joten ehdotankin, että siirrymme lounaalle Suureen Saliin.”

Sinistra heräsi venytellen, nousi istumaan ja vilkaisi ympärilleen. Hän ei tunnistanut paikkaa, eikä tiennyt, miten oli päätynyt nuhraantuneelle sohvalle. Samassa kirjahylly kääntyi sivuun ja sen takaa astui Severus Kalkaros.
“Heräsit viimein”, mies totesi kuivakasti.
“Kiitos tiedosta. Missä olen?”
“Minun kotonani. Löysin sinut itkemästä portailta eroasi…”
Edellisen illan tapahtumat palasivat Sinistran mieleen.
“Muistan kyllä itsekin”, hän sanoi koleasti päättäen enää olla itkemättä Kalkaroksen nähden.
“Käyn vain siistiytymässä ja lähden takaisin Tylypahkaan.”

Sinistra katsoi vessan lohkeilleeseen peiliin. Hän oli varsin kaunis, mutta jostain syystä miehet eivät ikinä olleet osoittaneet hänelle suosiotaan. Ehkä se johtui hänen terävistä kommenteistaan tai äkkipikaisesta luonteesta, mutta eipä sillä paljon väliä ollut ollut Tethyksen kanssa seurustellessa. Lyhyet ja yleensä hyvin siistit, tummanruskeat hiukset olivat pahasti takussa, eivätkä teräväkatseiset harmaat silmätkään esiintyneet edukseen vieläkin itkemisestä turvonneina ja aluset mustina. Oikeastaan hän muistutti hieman teiniä, joka epätoivoisesti yrittää erottua joukosta.

“Kiitos, että sain yöpyä luonasi. Näemme varmaankin, kun lukukausi alkaa?” Sinistra sanoi napittaessaan takkiaan. Hän ei koskaan ollut pitänyt viitoista ja kaavuista.
“Ajattelin kyllä itsekin lähteä jo nyt.”
Hetken kuluttua he tarpoivat lumihangessa Tylyahon tiellä päästäkseen linnaan. Sinistra yritti pitää yllä keskustelua, mutta Kalkaros vastaili harvasanaisesti.
“Onneksi sinä osaat ovenavausloitsun, muuten voisi olla hieman vaikeaa päästä sisälle.”
Kalkaros tyytyi hymähtämään jotain epäselvää vastaukseksi. Sinistra ei kuitenkaan ehtinyt kimpaantua, sillä hän havaitsi tumman hahmon heidän edellään Tylypahkan ovilla,
“Hei, kuka ihme tuo on?”
Nyt mies lopultakin valpastui, “Kuka?”
“Tuo huppupäinen linnan ovella”, Sinistra sanoi osoittaen pyylevää hahmoa lapasenkärjellä.
“Ota taikasauvasi esiin, tämä voi olla ansa”, Kalkaros sanoi ja harppoi hahmon luo,
“Kuka olet ja mitä teet täällä?”
“Olen Horatius Kuhnusarvio ja haluaisin päästä sisään.”
“Siitähän minä en ota selkoa. Osoita häntä sauvalla niin avaan oven”, Kalkaros sanoi osoittaen jälkimmäiset sanansa Sinistralle, joka, vähäisemmän kokemuksensa vastaavanlaisissa tilanteissa myöntäen, totteli mukisematta.
“On tämäkin nyt tapa ottaa uusi, vai pitäisikö sanoa vanha, kollega vastaan…” Kuhnusarvio jupisi astuessaan avoimista ovista sisään. Kalkaros ja Sinistra johdattivat hänet Suureen Saliin.

Sali oli lähes tyhjä, tupapöydissä istui kussakin vain muutama ihminen seurustellen hiljaisella äänellä keskenään. Opettajista paikalla olivat vain Dumbledore, McGarmiwa, Hagrid ja Sibylla Punurmio, joka oli vastahakoisesti tullut alas tornistaan. Kolmikon tulo käänsi kaikkien päät heihin päin.
“Päivää rehtori. Löysimme hänet oven edestä ja päätimme jättää kyselemisen teille. Hän väittää olevansa Horatius ja näyttääkin siltä, mutta emme kuitenkaan uskaltaneet olla aivan varmoja”, Kalkaros selitti.
“Kyllä minä olen Horatius ja he pilasivat tarkoin suunnitellun sisääntuloni”, Kuhnusarvio sanoi valittavalla äänellä Dumbledorelle.
“Päivää Horatius. Ikävää, ettemme päässeet näkemään sisääntuloasi, joka epäilemättä olisi ollut alkaneen vuoden tähänastisia huippukohtia, mutta Severuksen oli toimittava turvaohjeiden puitteissa..”
“Severus”, Kuhnusarvio mutisi ja käännähti huomattavaan leveyteensä nähden ällistyttävän nopeasti Kalkarokseen päin.
“Severus Kalkaros, kenties kaikkien aikojen lahjakkain liemenkeittäjäni… Enpä ollut tunnistaa!”
“Tunne lienee molemminpuoleinen”, Kalkaros vastasi jäyhästi. Häntä ärsytti syynättävänä oleminen, eikä Sinistran arvioiva katse Kuhnusarvion oman lisäksi todellakaan parantanut asiaa. Tai ehkä olisi, jos Kalkaros olisi tiennyt, mitä nainen ajatteli, mutta ikävä kyllä hän ei osannut lukea ajatuksia, eikä aika juuri riittänyt lukilitiksenkaan käyttöön. Mitä Sinistra sitten ajatteli? Hänen mielestään Kuhnusarvio oli väärässä. Kalkaroksen ulkonäkö oli muuttunut kouluajoista (Sinistra oli ollut vuosikurssia alempana Korpinkynnessä) jopa parempaan suuntaan, mutta kyllä hänet silti olisi pitänyt tunnistaa. Kalkaros pääsi onnekseen pois valokeilasta Kuhnusarvion kääntyessä vuorostaan naisen puoleen ja keskeyttäen tämän pohdiskelut koukkunenäisen kollegansa ulkonäöstä.
“Ja sinun täytyy olla Ofelia Sinistra. Älykäs, temperamenttinen tyttö, harmi vain, ettet koskaan oikein ymmärtänyt omaa parastasi…”
Sinistra muisti turhankin elävästi, kuinka oli yrittänyt vältellä Kuhnukerhoa keksimällä kaikenlaisia, välillä täysin järjettömiäkin tekosyitä. Erityisesti hänen mieleensä oli painunut kerta, jolloin hän väitti saaneensa jälki-istuntoa rikottuaan koeputkisarjan taikajuomien tunnilla ja tajusi aivan liian myöhään, että Kuhnusarvio opetti kyseistä ainetta, eikä olisi ikimaailmassa antanut hänelle minkäänlaista rangaistusta mistään…
“Sinusta olisi voinut tulla jotain suurta, mutta olet päätynyt vain opettajaksi tänne, hölmö tyttöseni! Mutta ulkonäköäsi ovat vuodet vain parantaneet…”
McGarmiwa kuitenkin keskeytti pohdiskelun sanomalla kohtalaisen terävästi: “Horatius hyvä, olen varma, että palat halusta päästä maistamaan jälleen Tylypahkan ruokia, mutta ennen sitä meidän pitää viedä tavarasi opettajainhuoneeseen. Voin tulla mukaan, ovessa on nimittäin salasana ja olen jo syönyt.”
Sinistra huokaisi helpotuksesta. Hän ei lainkaan pitänyt Kuhnusarvion tytöttelytyylistä. Onneksi Minerva oli pelastanut tilanteen, pitikin muistaa kiittää jossain vaiheessa…

A/N: Juu, kommentteja, niistä pidän:D Jos huomaatte virheitä niin huomauttakaa, koska en ajanpuutteen vuoksi ehdi nyt oikolukea tätä osaa...
« Viimeksi muokattu: Lokakuu 04, 2007, 16:46:26 kirjoittanut Keltsi »

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
Jee, jee, kommentteja:D

Milgia: Kiitos kommentistasi, piristyn aina, kun joku mukava ihminen jaksaa kommentoida! Yritän "jatkaa samaan malliin":)

Suvituuli: *Nolo*, miten menin sekoittamaan lukilitiksen ja okklumeuksen?!?!?! Kiitos huomautuksesta ja kommentistasi muutenkin! Mukava kuulla, että tyypit ovat mielestäsi luonteidensa mukaisia. Mikäköhän mahtaa olla "se jokin", joka saa sinut lukemaan ficciäni?:D Merkillistä:) Ja jos kommenttisi tosiaan ovat nousujohteisia, niin odotan seuraavaa:P

hehacla: Kiitos kommentistasi! En tiedä aavistuksestasi, mutta koko linnajuttu on oikeastaan aika merkityksetön, ja se selviää tässä luvussa... En tosin tiedä, pidätkö tavasta:D Hauskaa, että "harjoittelet rakentavan palautteen antamista" kommentoimalla juuri minun ficcejäni, harjoittele ihmeessä jatkossakin;)


A/N: Pidän itse jostain syystä luvun alkupätkästä

3.Luku: Juoruja, järkytys ja sukujuuria

Kaksi lyhyttä hahmoa tarpoi Tylyahon tietä jutellen keskenään.
“Walesissa ei ollut näin pahuksen paljon lunta…” Lipetit jupisi ja yritti kiskoa hankeen juuttunutta jalkaansa ylös kolosta. Kenkä täyttyi lumella ja jäi kinoksen uumeniin saaden pikkumiehen sadattelemaan kokoonsa nähden uskomattomalla antaumuksella.
“Tulejo kenkä!”
Verso nauroi ja vilkaisi kasvihuoneille päin huolestuneena, “Jos kokous ei alkaisi niin pian, menisin katsomaan pikkuisiani.”
“Valitettavasti meillä on vain kymmenen minuuttia ja tämä kaikki lumen paljous tekee…” Lipetit ei ehtinyt lopettaa lausettaan, sillä aivan kuin lumi olisi kuullut hänen valittelunsa ja halunnut osoittaa voimansa, putosi viereisestä puusta sitä suoraan hänen niskaansa reilu lapiollinen.
“…minut HULLUKSI!” hän lopetti ja pysähtyi miettimään tilanteeseen sopivinta kirousta, mutta Verso oli nopeampi:
“Hillitse kielesi, oppilaat voivat kuulla.”
“Hyvähän heidän on, kun ovat pidempiä!”
Lipetitin putsattua enimmät lumet he jatkoivat hitaasti etenevää matkaansa kohti edessään kohoavaa linnaa.

“Onkohan Horatius jo tullut?” Verso kysyi linnan ovilla, vaikka ei olettanutkaan saavansa vastausta.
“Pianhan saat siitä selvän”, Lipetit sanoi kohtalaisen yrmeästi, eikä äänensävy suinkaan johtunut hänen selkäänsä pitkin noruvasta jääkylmästä vedestä, jota myös sulaneeksi lumeksi voidaan kutsua.
“Älä viitsi, tiedät hyvin, että se juttu on ollut ohi yhtä kauan kuin peikonakileijojeni kukinta. Pahuksen Hagrid meni päästämään sen koiransa tarpeilleen kukkapenkkiin, kyllähän ne vähemmästäkin…”
“Aivan varmastiko on ohi?” Lipetit kysyi ja piti ovea auki Versolle.
“Kiitos. Ja varmasti on. Ajattele nyt, sen jälkeen mitä hän teki!”
“Älä kimpaannu, uskon kyllä! Mutta nyt vauhtia, olemme jo myöhässä…”

He astuivat opettajainhuoneeseen hengästyneinä. Pakollisten tervehdyksien vaihdon jälkeen vuoden ensimmäinen kokous pääsi käyntiin. Kun kaikki esityslistassa mainitut asiat oli käsitelty, Dumbledore sanoi: “Minulla on teille tärkeää ilmoitettavaa.”
Kuulijoiden hämmentyneistä ilmeistä välittämättä hän jatkoi: “Sain eilen johtokunnalta kirjeen, jossa vaaditaan eroani.”
“No, onhan näitä ennenkin sattunut, ja aina niistä on selvitty.”
“Ihailtava asenne, Argus, mutta tällä kertaa papereissa oli ministerin allekirjoitus, eikä mitään näytä olevan tehtävissä. On siis aikani todellakin astua syrjään.”
“MITÄ?” McGarmiwa huudahti ja hänen kallis sulkakynänsä katkesi. Lipetit haukkoi henkeään niin voimakkaasti, että putosi selälleen penkiltä. Kalkaros auttoi hänet takaisin istumaan, eikä kukaan järkytykseltään  kiinnittänyt heihin huomiota.
“E-eikö ole mahdollista luistaa?” Matami Pomfrey kysyi. Dumbledore pudisti päätään,
“Minulla on kuukausi aikaa järjestellä asiani, ja sen jälkeen johtokunta palkkaa uuden rehtorin. Mutta nyt, suonettehan anteeksi, minun on lopetettava kokous, sillä puolen tunnin kuluttua saan vieraita ministeriöstä. Ja Minerva, saavuthan kansliaani siihen mennessä?”
McGarmiwa nyökkäsi automaattisesti, vaikka hädin tuskin ymmärsi kehotuksen sisältöä. Hän tuijotti eteensä saamatta ajatuksiaan minkäänlaiseen järjestykseen opettajainhuoneen raskaan oven painautuessa Dumbledoren perässä kiinni.

Oven sulkeutumisen myötä huoneen valtasi syvä hiljaisuus, joka ei rikkoutunut edes McGarmiwan ravistellessa päätään ja kerätessä tavaransa. Henkilökunnan jäsenet katsoivat järkyttyneeseen tilaan vajonneina, kuinka hän juoksi Dumbledore perään.
“Enpä arvannut tulevani uppoavaan laivaan”, Kuhnusarvio tokaisi katkaisten lopultakin hiljaisuuden. Verso vilkaisi miestä kiukkuisena.
“Saanko sanoa jotain?” hän kysyi ja jatkoi vastausta odottamatta:
“Uskaltaisinpa väittää tuntevani Minervan meistä parhaiten.”
Toiset tyytyivät nyökyttelemään
“Tiedättekös, kun hänellä on tuo ilme, on pysäyttäminen mahdotonta… Minun mielestäni meillä ei ole mitään syytä huoleen, Minerva ja Albus keksivät varmasti jotain.”
“Mutta juurihan Albus sanoi, ettei mitään ole tehtävissä”. Kuhnusarvio sanoi.
“Kun Minerva on vauhdissa, hänelle mikään ei ole mahdotonta. Ja Albus on vielä parempi, jos mahdollista!”
“Olen samaa mieltä kuin Pomona”, Lipetit sanoi.
“Minä myös”, Kalkaros totesi nurkastaan.
“Ne kaksi taistelevat Tylypahkan puolesta viimeiseen hengenvetoonsa saakka ja siitäkin eteenpäin.”

McGarmiwa sai Dumbledoren kiinni vasta aivan rehtorin kanslian ovella.
“Mikset kertonut minulle aiemmin?!”
“Minerva kultaseni, rauhoitu… Muistutat hurjistunutta leijonaa. Sain kirjeen vasta tänään.”
“Olen aivan varma, että kuolonsyöjät ja Lucius Malfoy ovat tämän takana.”
“Epäilemättä, epäilemättä. Päätelmäsi ovat usein oikeita, joskaan eivät aivan yhtä usein kuin minun omani.”
McGarmiwa ei välittänyt, vaan kiilasi miehen ohi huoneeseen ja marssi suoraan kirjahyllylle.
“Ensin meidän pitää etsiä mahdolliset porsaanreiät”, hän sanoi ja pamautti lakikirjan pöydälle niin, että tomuhiukkaset vain leijailivat ilmassa.
“Voi Minerva, itsepäisyytesi on välillä suorastaan huvittavaa! Jossain vaiheessa jokaisen vain täytyy myöntää tappionsa ja…”
“Jollet nyt pidä suutasi kiinni, minä en vastaa seurauksista!”
“Tuo uhkaus esitettiin niin tosissaan, että katson parhaaksi totella. Sanon nyt kuitenkin ihan vain työtaakkaasi vähentääkseni, että ainoa mahdollisuus selvitä olisi tehdä koulun hyväksi suuri lahjoitus.”
“Ha! Tiesin, ettet ole vielä luopunut toivosta, vaikka niin sanoitkin. Alat käydä ennalta-arvattavaksi.”
“Taidat tuntea minut paremmin kuin on turvallistakaan… Mutta summan on oltava suuri, emme saa sitä kasaan”, Dumbledore sanoi surumielisellä äänellä, mutta hänen silmänsä tuikkivat.
“Onhan meillä kuukausi aikaa. Nyt taisit lopulta saada sen älyllisen haasteen, jota olet viime aikoina kovasti kaipaillut.”
Sinussakin on ollut aika lailla älyllistä haastetta, mutta myönnettäköön, tästä tulee kiinnostavaa.”
McGarmiwa ei ehtinyt vastata, sillä ikkunaan koputti suuri tornipöllö, ja kirjeen irrotettuaan hän havaitsi sen olevan osoitettu itselleen. Dumbledore katsoi, kuinka naisen vihreät silmät liikkuivat hänen lukiessaan riviltä riville. Luettuaan koko viestin McGarmiwa ojensi sen Dumbledorelle ja rypisti kulmiaan mietteliäänä.
“Saanhan lähteä?” hän kysyi rehtorin kohotettua katseensa pergamentista.
“Tottahan toki, mutta yritä palata pian, ettei meille tule kiire tämän, hmm… Ongelmamme kanssa. Pärjään kyllä ministeriön vieraiden kanssa.”

Opettajainhuone alkoi hiljalleen tyhjentyä. Pian jäljellä olivat vain Lipetit, Verso ja Kuhnusarvio, joka tutkaili kirjahyllyä ja näytti pahasti siltä, miltä hän kohtalaisen epätoivoisesti ja huonolla menestyksellä yritti olla näyttämättä - tahallaan viivyttelevältä.
“Menen nyt tarkistamaan kasvihuoneet. Öitä, Filius” Verso sanoi ja soi lyhyemmälle miehelle halauksen kauniilla hymyllä. Oven kolahdettua kiinni Kuhnusarvio nosti katseensa kirjasta, jota oli mukamas lukenut.
“Mitä tuo oli?” hän kysyi Lipetitiltä, joka keräili tavaroitaan lähteäkseen.
“Me seurustelemme. Sitä se oli.”
Kuhnusarvion kulmat ampaisivat hämmästyneinä ylöspäin, mutta muuten miehen ilme oli vaikeasti tulkittava,
“Ihanko totta… Kuule Filius, otetaan lasilliset, niin voit kertoa vähän siitä, mitä täällä nykyään oikein tapahtuu.”
“Ei oteta lasillisia, mutta toki voin vanhalle ystävälle kertoa kuulumiset. Istutaan juttelemaan”,  Lipetit sanoi ja noudatti omaa kehotustaan istuutumalla upottavimmalle sohvalle, “Miksi et ole antanut itsestäsi kuulua mitään?”
“Olen viettänyt hiljaisia eläkepäiviä. Missä vaiheessa Severus on tullut tänne opettajaksi?”
“On siitä melkein neljätoista vuotta. Hän tuli vähän sen jälkeen, kun tiedät-kai-kuka katosi.”
“Missä vaiheessa ystävystyitte? Ja miten ihmeessä seurustelet Pomonan kanssa, etkö pitänytkään Minervasta? Olen ymmällä”, Kuhnusarvio tivasi ja raapi sanojensa tueksi päälakeaan.
“Syksyllä tapahtui eräänlainen selkkaus, mutta en haluaisi puhua siitä juuri nyt…”
“Entä vieläkö Albuksella ja Minervalla on se sopimus?”
“He purkivat sen, etkö muka huomaa?”
“Keillä muilla on suhde?” Kuhnusarvio kysyi hyvin kiinnostuneena.
“Sinähän kuulostat melkein Rita Luodikolta!” Lipetit nauroi ja suurempi mies näytti hivenen loukkaantuneelta vertauksesta, mutta yhtä kaikki jatkoi uteluaan.
“Eikö tämä juoruileminen ole ennemminkin naisten homma, jos nyt ylipäänsä kenenkään? Mutta hyvä on, jos se sinua noin kovasti kiinnostaa… En ole aivan varma, mutta luulen, että Argus ja Irma tapailevat toisiaan.”
“Vihdoin ja viimein!”

McGarmiwa astui jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä ulos heidän linnansa ruokasalin takasta. Lähes välittömästi Agnes ilmestyi paikalle eräästä salakäytävästä, jonka he olivat lapsina löytäneet ja jolla he olivat kiusanneet veljiään.
“Hei Agnes, tulin heti viestisi saatuani. Ei kai vain ole tapahtunut mitään vakavaa?”
“Oi, ei suinkaan, senkin hupsu! Päätimme vain Robertin kanssa, että muutamme sittenkin tänne ja kunnostamme ullakon, joten tarvitsen siivousapua.”
McGarmiwa ei ollut juuri lainkaan hämmästynyt, sillä hän oli ehtinyt jo tottua nuoremman siskonsa äkisti vaihteleviin mielipiteisiin, mutta tämän ajattelemattomuus raivostutti häntä - niin paljon, että oli täpärällä, etteikö Agnes olisi saanut täyslaidallista haukkumasanoja huudettuina. McGarmiwa kuitenkin tiesi vanhastaan, ettei siskon kanssa riitely tuottanut haluttua tulosta, ja oli siis aivan turhaa, joten hän hillitsi itsensä ja tyytyi katsomaan toista erittäin murhaavasti ja kysymään piikikkäästi:
“Onko tämä nyt varmasti lopullinen päätös?”
“On tietenkin”, Agnes sanoi ylpeästi ja McGarmiwa hätkähti huomatessaan itseensä kohdistuvan täsmälleen samanlaisen katseen, jota hän käytti oppilaisiin, lukuun ottamatta eri mallisia silmälasinsankoja. Missä vaiheessa Agnes oli omaksunut erään Tylypahkan legendoista, ja vieläpä noinkin täydellisesti? McGarmiwa toivoi, ettei katsetta ollut hänen pikkusiskonsa tapauksessa sovellettu Robertiin, ja saadakseen aikaa toipua järkytyksestään hän sanoi:
“Ajattelitko taaskaan tekojesi mahdollisia seurauksia? Jos olisit muuttanut pois, olisimme todennäköisesti joutuneet myymään linnan!”
“Hups, enpä tullut ajatelleeksi. Mutta väliäkö sillä nyt enää on, emmehän me muuta pois”, Agnes sanoi McGarmiwan mielestä anteeksiantamattoman kepeästi ja tyrkkäsi tälle pölyhuiskan, “Tule!”
“Ei minulla ole aikaa tällaiseen!”
“Höpsistä! Tietenkin sinulla on aikaa. Äläkä yhtään yritä näyttää vihaiselta! Ajattele, miten hieno siitä tulee, Robert lupasi hankkia pylvässängyn ja minä aion sisusta oikein kunnolla!”
McGarmiwa huokaisi syvään ja tarttui pölyhuiskaansa. Sopivalle päälle sattuessaan pikkusisko todella osasi olla itsepäinen, eikä silloin auttanut kuin totella.

Ullakko oli täynnä rojua, sillä linnan rakentamisesta saakka sinne oli tungettu kaikki käyttökelvoton tai muuten vain tiellä oleva, eikä yksikään kotitonttu vahingossakaan eksynyt sinne päinkään. Loputkin McGarmiwan ärtymyksestä haihtuivat, ja sisarukset rupattelivat siivotessaan (Agnesin kanssa oli kohtalaisen turhaa yrittää viritellä älykästä keskustelua), mutta itse työ oli melko turhauttavaa - aina, kun McGarmiwa siirsi jotain jonnekin päin, tuli Agnes jonkin ajan kuluttua siirtämään sen takaisin tai huonommalle paikalle. Totta puhuen vanhempaa siskoa ei haitannut työn hitaus tai turhauttavuus, sillä ullakko tursuisi mielenkiintoisia tavaroita. Heitä ollut koskaan lapsina päästetty sinne, eikä sisaruksille myöhemmässä vaiheessa ollut koskaan tullut mieleen tehdä tutkimusmatkaa siihen osaan linnaa. Kaikkialle muualle he olivat saaneet tulla ja mennä vapaasti, mutta kielletty hedelmähän on tunnetusti se houkuttelevin, ja McGarmiwa pystyi helposti muistamaan reilusti toistakymmentä kertaa, jolloin he olivat yrittäneet pihistää avainta tai tiirikoida lukittua ovea auki.

McGarmiwa hätkähti hereille ajatuksistaan kuullessaan Agnesin valittavan äänen:
“Minerva, täällä on hiiriä! Etkö voisi muuntautua kissaksi ja syödä niitä?”
“Painotan sinulle, etteivät animaagit syö… Hei, mikä tuo on?”
Naiset kiskoivat romuläjästä suurella vaivalla valtavan kokoisen, rullalle käärityn kankaan.
“Rullataan se auki”, McGarmiwa sanoi ja ryhtyi oitis tuumasta toimeen. Kangas paljastui sukupuuksi, samantapaiseksi kuin Kalmanhanaukion seinällä oli Mustien suvusta.
“Tämä on äidin puolen sukupuu. Katso, tuolla olemme me.”
Agnes ei näyttänyt kiinnostuvan sukupuusta, mutta tutkaili sitä hajamielisesti välttääkseen saarnan kyseisen esineen mielenkiintoisuudesta ja arvokkuudesta.
“Onpa hassuja nimiä. Katso nyt tuolla alhaallakin, Godric Rohkelikko vai mikä tuo on!” hän sanoi huvittuneena.
“Mitä”! Missä?” McGarmiwa huudahti ja hetken oikeaa kohtaa etsittyään huomasi siskonsa sanat todeksi.
“Eikös hän ollut yksi Tylypahkan perustajista?”
“Oli, oli… Miksi äiti ei koskaan kertonut, että olemme hänelle sukua?!”
“Ehkä hän ei tiennyt itsekään.”
 “Missä tämä oli? Haluaisin katsoa, onko siellä muutakin.”
Hetken penkomisen, kolmen rikkinäisen kaukoputken ja hyvin epämääräisen näköisen metalliesineen jälkeen McGarmiwa löysi säkillisen vanhoja pergamentteja.
“Saanko ottaa nämä mukaani?”
“En minä siihen mitään estettä näe, en vain käsitä, mitä kummaa kukaan tekee homeisilla vanhoilla pergamenteilla… Jos löydän niitä lisää, lähetänkö ne sinulle Tylypahkaan?”
“Lähetät, totta kai. Mutta menisin nyt mielelläni nukkumaan, lähden huomenna aikaisin takaisin kouluun.”
“Tietenkin! Kiitos siivousavusta…”

A/N: Arvatkaas mitä. Kommentit olisivat ihania:)

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Kiitos kaikille, jotka ovat kommentoineet:)

Suvituuli: Kiitokset kommentista:D Jep, luulen, että Kalkaros tuli opettajaksi ennen Voldemortin katoamista, joten anteeksi virheeni(-_-olen toivoton) Ai niin, anteeksi myös, jos onnistuin häiritsemään läksyjen tekoasi;D Ja hurjistunut leijona oli ihan vain sattumaa, harmi kylläkin. En minä osaa mitään hienoja juttuja piilottaa teksteihini:(

Milgia: Kiitos kommentista:D Kuten jo sanoin, hurjistunut leijona oli ihan sattumanvarainen juttu. Jep jep, olet aivan oikeassa, pergamentit ovat hyvin tärkeitä juonen kannalta, mutta se juttu ei paljastu vielä seuraavassa luvussa... Pidin muuten itsekin tuosta lainaamastasi kohdasta:)

hehacla: Kiitos kommentistasi:D Minulla oli tuon kohdan kanssa vähän ongelmia, monen henkilön dialogit ovat aika vaikeita. Mutta hyvä että onnistuin mielestäsi:) Olen muuten samaa mieltä, että Albus voisi paremminkin olla Rohkelikkojen sukua, mutta mutta... No, olisi se ehkä toisinkin voinut olla, juoni:D

Teleija: Jipii, uusi kommentoija:D Kiitos paljon! Tämä on kolmas ficcini, jossa käsittelen opettajien elämää (AD/MM paritus on aina mukana:D), enkä ajatellut jättää viimeiseksi. Olen itsekin kyllästynyt niihin perus-parituksiin, vaikka en itse juurikaan lue ficcejä, mutta silti... Tässä on opettajien toilailuja, en tiedä miten paljon sillä on eroa oppilaisiin;) Kiitos vielä kerran!

4.Luku: Tapahtumia kasvihuoneilla

“Hänkö jätti sinut jonkun blondin takia? Olen aina ollut sitä mieltä, että miehet ovat petollisia.”
“Onneksi en sentään alkanut itkeä hänen nähtensä. Näytän Tethykselle pärjääväni ilman häntä varsin mainiosti!”
“Niin tietenkin. Lisää teetä, kultaseni?”
Sinistra pudisti päätään.
“Saanko kysyä, missä sitten vietit yösi? Poppy kertoi, että tulit samaan aikaan kuin Horatius, aamulla”, Verso kysyi erittäin kiinnostuneena.
“Noh, juoksin jonnekin ja istahdin erään omakotitalon portaalle itkemään… Ja sitten tapahtui jotain hyvin outoa, se oli Severuksen talo, ja hän tuli hätistelemään minua pois, mutta tajuttuaan, että se olin minä, hän kutsui sisälle ja majoitti yöksi!”
Verso hörppäsi teetään väärään kurkkuun ja poltti samalla kielensä, joten vasta köhimisen ja vesilasillisen jälkeen hän sai ilmaistua hämmästystään sanoin.
“Siis MITÄ! Severus antoi sinun yöpyä luonaan? En tiennyt, että hän osaa olla ystävällinen, tai no tietysti osaa, mutta että noin ystävällinen…” Verso sanoi ovela ilme kasvoillaan.
“Niin. Mutta minua todella kiinnostaisi tietää, mitä oikein ilmeilet siinä, sillä en usko tuon johtuneen minttuteestä henkitorvessa.”
“Mitä, en minä mitään ilmeile, katsoin vain ja…”
Samassa molemmat naiset hypähtivät säikähdyksestä. Kasvihuoneen ovi oli temmattu auki ja sisään virtasi kylmää ilmaa.
“Minerva! Hyvänen aika, sulje se ovi! Kasvit paleltuvat!”
McGarmiwa teki työtä käskettyä, sillä hänen tarkoituksenaan ei suinkaan ollut tehdä dramaattista sisääntuloa, vaan hyytävä tuuli oli paiskannut oven selkoselleen hänen varovasti raotettuaan sitä.

Kun Verso oli jälleen rauhoittunut “pikkuistensa” puolesta, istahti McGarmiwa ystäviään vastapäätä ja kertoi edellisen illan tapahtumista.
“Te kaksi ajatte minut hermoparantolaan tätä vauhtia! Ensin Sinistra järkyttää kertomalla yöpyneensä Severuksen luona…”
“Anteeksi mitä!?”
“…kuulit oikein Minerva, ja sitten sinä tulet ja kerrot olevasi sukua Godric Rohkelikolle ja esität asian samalla tavalla kuin jos puhuisit päivän säästä”, Verso sanoi.
“Ikävä kyllä en ole aivan Horatiuksen tyyppinen, joten katson parhaaksi esittää asiat niille sopivalla tavalla, enkä juuri arvosta liioittelua. Mutta mitä ihmettä höpisitte Severuksesta, se kuulosti joltain, mitä Horatius todella olisi voinut kertoa…” McGarmiwa sanoi kulmiaan kohottaen.
Sinistra selitti tapauksen uudelleen, mutta tällä kertaa kuulijakunta suhtautui huomattavasti rauhallisemmin.
“Nyt voit onnitella itseäsi, sillä Severus tekee vastaavanlaisia tempauksia ehkä kerran vuosisadassa.”
“Ihmettelin sitä kyllä itsekin ja kovasti ihmettelinkin. Mutta jospa katsoisimme hieman niitä pergamentteja, vai mitä sanot, Minerva?” 
“Totta kai, mutta ennen säkin avaamista esitän teille pyynnön.”
“Kerro.”
“Älkää levittäkö tätä juttua, sillä en halua mitään ihmeellistä show’ta, ymmärrättehän.”
Toiset nyökkäsivät kärsimättöminä. Säkin nyörit olivat tiukassa, ja niiden irrottamiseen tarvittiin voimallinen loitsu, mutta lopulta naiset saivat kaadettua pergamentit valkoiselle kahvipöydälle, joka ei todellakaan näyttänyt kuuluvan kasvihuoneeseen, mutta Verso piti tätä perintökalleuttaan itsepäisesti myrkkylonkeroisten ja mullan seassa, joten oli suoranainen ihme, että se edelleen oli valkea.

Pergamentit osoittautuivat Tylypahkan perustajien, Godric Rohkelikon, Helga Puuskupuhin, Salazar Luihuisen ja Rowena Korpinkynnen kirjoituksiksi. Jokaisessa niistä oli paljon vanhanaikaisilla, koukeroisilla kirjaimilla kirjoitettuja tekstejä, ja kronologiseen järjestykseen laittamalla niistä saattoi lukea tarinan Tylypahkan perustamisesta ystävien riitaantumiseen saakka, mutta näkökulmat tietysti vaihtelivat. Toiset pergamentit olivat kirjeitä, toiset päiväkirjoja tai karttoja. Jo kellastuneita ja hauraita papereita tutkiessaan naiset eivät suinkaan noudattaneet kirjaston lukusali-mallia, vaan huudahtelivat ja lukivat toisilleen pätkiä ääneen.
“Tässä neuvotaan seikkaperäisesti pääsy Salaisuuksien kammioon!”
“No sitä olisi tarvittu kolme vuotta sitten…”
“Lista ensimmäisistä oppilaista!”
“Hei, kuunnelkaa, heillä oli kolmiodraama: ‘Minusta tuntuu, että ennen niin tiivis joukkomme alkaa hajota, enkä pidä tästä lainkaan… Salazar oli minulle ennen kuin veli, mutta nykyään hän käyttäytyy oudosti ja on etäinen. Ja eilen näin, miten Rowena ja Godric suutelivat järven rannalla…’ En tiennytkään, että Helga ja Godric seurustelivat.”
“En minäkään, mutta eivät he saaneet perillisiä.”
“Tässä kerrotaan lajitteluhatusta!”
“Vuosisadan löytö, nämä pergamentit!”

Heidän tutkiessaan säkin sisältöä alkoi ulkona jo pimentyä, mutta havainto uhkaavasti lähestyvästä illallisesta saatiin vasta, kun aikaa sen alkuun oli enää pari minuuttia..
“Oho, kylläpä aika on kulunut nopeasti… Harmillista, mutta minusta tuntuu, että meidän on lähdettävä linnalle.”
“Äh, näitä jäi vielä monta tutkimatta”, Sinistra sanoi pettyneenä, mutta nousi Verson perässä ja venytteli istumisesta puutuneita jäseniään.
“Olisin näyttänyt nämä jo Albukselle, mutta hän on Killan toimissa ja palaa vasta huomenna”, McGarmiwa sanoi pakaten rullia takaisin säkkiin.
“Albuksesta puheen ollen, jokos te kaksi olette keksineet tavan kiertää erotusmääräys?” Verso kysyi. McGarmiwa kauhistui tajutessaan, ettei ollut ollenkaan muistanut ajatella koko asiaa edellisillan jälkeen, vaikka oli tavallaan luvannut. Albus tulisi olemaan pettynyt…
“No tuota… Emme ihan vielä.”
“Kyllä te jonkin hienon idean saatte, aivan varmasti”, Sinistra sanoi.
“Voi ei, minun pitää hakea viittani kasvihuone nelosesta! Menkää te kaksi vain edeltä, saan teidät aivan kohta kiinni”, Verso sanoi toisille havaittuaan, ettei hänen etsimänsä vaatekappale ollut siellä, missä sen olisi pitänyt olla.
“Hyvä on, me kävelemme hitaasti, mikäli sellainen Minervalta lainkaan onnistuu”, Sinistra sanoi virnuillen nutturapäiselle naiselle.

Tumma hahmo oven takana väistyi kiireesti nurkan taakse naisten tullessa ulos. Hänen ei alun perin ollut ollut tarkoitus salakuunnella, ainoastaan tulla selvittämään asioita, mutta juttujen mentyä mielenkiintoisiksi hän ei voinut vastustaa kiusausta. Hahmo katsoi kuinka Verso lukitsi lasiseinäisen rakennuksen oven ja suunnisti kohti kasvihuone nelosta. Sinistra ja McGarmiwa kävelivät kohti linnaa, eivätkä väittelyltään hekään huomanneet kun hahmo seurasi Versoa sisään kasvihuoneeseen ja sulki oven perässään.

Oven pamahdus säikäytti Verson, mutta hän arveli tuulen jälleen tehneen tepposiaan, eikä edes vaivautunut kääntymään tarkistaakseen asian oikean laidan. Hahmo jäi seisomaan oven ja naisen väliin ja pysytteli hiljaa, kunnes Verso viitan löydettyään kääntyi lähteäkseen ja huomasi huppupäisen henkilön. Taikakasvien hyökkäyksiin tottuneena hän ei alkanut kiljua, vaan vetäisi nopeasti taikasauvansa esiin ja osoitti sillä hahmoa, joka hätkähti moisesta vastaanotosta ja laski huppunsa.
“Mitä tämä nyt on, osoittelet minua taikasauvalla? Vaikka näin pimeinä aikoina on kai syytäkin, mutta minä tuli vain puhumaan.”
Verso osoitti hahmoa edelleen sauvallaan ja sanoi:
“Ellet nyt häivy niin minä suutun! Pitääkö kaikki vääntää rautalangasta, mitä? Minulla ei ole pienintäkään aikomusta keskustella kanssasi yhtään mistään, vaikka rukoilisit sitä polvillasi! Ymmärsitkö?”
“Luulen, että olet suuttunut minulle aivan turhasta, kultaseni, ja haluaisin selvittää asiat. Katsos kun…”
“ÄLÄ KUTSU MINUA KULTASEKSESI! Ja minä en halua selvittää asioita, mieluiten en edes haluaisi nähdä sinua enää, en sen jälkeen kun…”
“Olen varma, että olet käsittänyt väärin. Voisimmeko keskustella asiasta kuten aikuiset ihmiset?”
“Sanoin jo, etten halua keskustella kanssasi. Tämä asia on loppuunkäsitelty!”
“Älä nyt ole lapsellinen! Jos selvitämme asian, voimme palata siihen mihin jäimme…”
Verso astui aivan kiinni hahmoon, joka ei ollut tätä paljoakaan pitempi, ja sanoi murhaavimmalla äänellään:
“En halua palata siihen, mihin jäimme. Onko niin vaikeaa myöntää tappionsa?”
“Mutta hyvänen aika, Filius on niin…”
“Teitä kahta ei voi verrata toisiinne. Filius on niin paljon parempi.”
“Täytyy sanoa, että vuosien kuluessa vaatimustasosi on huomattavasti madaltunut”, hahmo sanoi ja alle sekunnin päästä lauseen lopettamisesta hän havaitsi saaneensa kuuluisan avokämmenlyönnin poskelleen.
“Katso, että suljet oven perässäsi. En vastaa seurauksista, mikäli kasvit paleltuvat”, Verso sanoi ja pamautti oven erässään niin lujaa kiinni, että ikkunaruudut helisivät.

Kasvot suuttumuksesta hehkuen hän harppoi kohti linnaa ja sai toiset kiinni vasta aivan ovien edessä.
“Kylläpä se viitan hakeminen kesti”, Sinistra totesi katsoen uteliaana Verson vihaista ilmettä.
“Eräs yli-innokas myrkkylonkeroinen yritti takertua minuun taas.”
“Tämä myrkkylonkeroinen lienee aivan erityinen yksilö, eikö vain?” McGarmiwa sanoi viattoman kuuloisena.
“Kyllä on. Uskomattoman raivostuttava, eikä ymmärrä, milloin olisi oman terveytensä kannalta hyvä aika lopettaa!” Verso puhisi, ja oli aivan lähellä, ettei hänen korvistaan olisi tullut savua. Sinistra ja McGarmiwa vaihtoivat tietäväisen katseen heidän ystävänsä avatessa ovea.

Myöhään illalla McGarmiwa makasi sängyssään yrittäen kuumeisesti keksiä edes jonkinlaista ideanpoikasta Dumbledorelle esitettäväksi, mutta hänen päänsä kumisi tyhjyyttään. Tältäköhän oppilaista mahtoi tuntua läksynkuulusteluissa? Yhtä kaikki, hän tiesi, ettei todellakaan saisi käyttökelpoisia ideoita maatessaan siinä, joten olisi aivan sama nousta ylös. Hän veti ylleen skottiruutuisen (heidän sukunsa kuviot) aamutakin. Ulkona satoi hiljakseen lunta, mutta muuten pimeydessä kaikki näytti epäselvältä. Hänen asetettuaan silmälasti nenälleen, maisema tarkentui. McGarmiwa oli työtovereihinsa verrattuna siitä onnekkaassa asemassa, että hänen huoneensa sijaitsi linnan kulmassa ja ikkunat antoivat siis sekä järvelle, että pihalle. Hän istahti rakkaan kirjoituspöytänsä kulmalle ja katseli, kuinka lumihiutaleet leijailivat kohti maata vailla kiirettä. Hän ei tiennyt, kauanko istui siinä, mutta lopulta noustessaan hänen katseensa osui pergamenttisäkkiin. Miksipä ei? Hän ei kuitenkaan keksisi mitään tai pystyisi nukahtamaan, ja oli muutenkin parempi tuntea paperit hyvin, jotta osaisi esitellä ne kunnolla Albukselle. Pergamentit pitivät hassua, rahisevaa ääntä valuessaan säkistä pöydälle. Hän laittoi syrjään päivällä lukemansa kirjoitukset ja tarttui sitten umpimähkään lähimpään pergamenttirullaan, avasi se ja alkoi lukea. Jo otsikko sai aikaan voitonriemuisen välähdyksen McGarmiwan silmissä, ja mitä pidemmälle hän luki, sitä leveämmäksi kävi hänen hymynsä - Sinistra oli oikeassa, nämä pergamentit olivat vuosisadan löytö.


A/N: Joo, se on vähän lyhyt. Miksi nämä näyttävät aina paljon pidemmiltä Wordissa? Huomauttakaa virheistä, ajanpuute turmelee taas oikolukumahdollisuuden:/

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Kiitos kaikille kommentoineille! Olen tainnut onnistua sekoittamaan tiedät tuolle Rowena/Godric/Helga-kuviolla, joten yritän hieman selvittää. Tarkoitin siis, että Helga seurusteli Godricin kanssa, joka siis petti tätä suutelemalla Rowenaa. Anteeksi epäselvä kohta.

Suvituuli: Jep, tuo skottiruutu kohta oli omasta mielestänikin huono, mutta en jaksanut vaihtaa siihen mitään parempaa (häpeän) Hahaa:) Tässä luvussa selviää, mitä pergamentissa luki. Mukavaa, että lainasit nuo kohdat kommenttiisi. Kiitos molemmista kommenteista:D

hehacla: Hauskaa, että pidät siitä, että Sinistra, Verso ja McGarmiwa ovat ystäviä keskenään:) Tässä luvussa 'myrkkylonkeroinen' pääsee taas vauhtiin ja selviää myös Minervan suunnitelma Albuksen auttamiseen... Kiitos kommentistasi:D

Milgia: Öö, en ainakaan mielestäni laittanut tumman hahmon nimeä, mutta se on kai aika helposti pääteltävissä, ainakin tämän luvun jälkeen:) Kiitos kommentista:D

Teleija: Kiitos kommentistasi, ilahduttavaa kuulla, että olen onnistunut järjestämään 'hyvää luettavaa' :D

Nyt itse lukuun, josta itselläni on sanottavana sen verran, että siitä tuli  (vaihteeksi näin) pitkä.

5.Luku: Pitkä yö

“Albus! Odota.”
Tylypahkan rehtori pysähtyi keskelle kanslian oviaukkoa kuultuaan huudon. Kivihirviötä raivostutti, mutta nähtyään huutajan se päätti pitää suunsa kiinni.
“Hei Minerva. Saavuin juuri, ja minua kiinnostaisi kovasti tietää, mikä saa sinut luokseni näin pian, ellei tietenkin valtava kaipuu.”
“Olit kokonaisen päivän poissa, joten mitä muuta oikein oletat?”
“En mitään, mutta näyttää siltä, että sinulla on jotain todella merkityksellistä sanottavaa.”
“Ikävä myöntää, mutta olet oikeassa. Mennäänkö sisälle?”

McGarmiwa selitti Dumbledorelle, mitä tapahtui heidän siivotessaan sukulinnan ullakkoa. Mies ei lopultakaan näyttänyt kovin yllättyneeltä, mutta he olivat tunteneet sen verran kauan, että McGarmiwa tiesi Dumbledoren yllättyneen näköiseksi saamiseen tarvittavan jotain enemmän kuin maailman järjestystä järisyttävää.
“Olen jo pidemmän aikaa aavistellut jotain tällaista, mutta huomaan silti olevani hämmästynyt. Ihmismieli on omituinen asia.”
“Miten niin olet aavistellut jotain?”
“Olen tutkinut Tylypahkan historiaa melko tarkasti, mutta ikävä kyllä, en ole päässyt kovinkaan pitkälle, sillä kaikki alkuperäiset kirjoitukset tuntuvat kadonneen jonnekin.”
“Mitä tekisit, jos ne löytyisivät yllättäen?”
“Todennäköisesti olisin niin iloinen, että suutelisin sitä loistavaa henkilöä, joka olisi onnistunut löytämään ne.”
“Pelkään pahoin, että joudut tekemään niin”, McGarmiwa sanoi ja otti esiin pergamenttisäkin.
“Olenko koskaan kertonut, miten uskomaton oletkaan?”
“Ehkä joskus muutaman kerran…”
“Et kuitenkaan tunnu olevan tietoinen siitä. Minerva, nämä pergamentit voivat auttaa lordi Voldemortin tuhoamisessa! Sopiiko, että katson näitä myöhemmin, sillä oletan, että olet itse tutkinut ne hyvinkin tarkkaan.”
McGarmiwa nyökkäsi.
“En millään muotoa haluaisi vaikuttaa vaativalta, mutta meillä alkaa olla hienoinen kiire rahankeruuoperaatiomme kanssa. Täytyy myöntää, että Killan tehtävät veivät kaiken mielenkiintoni, enkä ole ennättänyt pohtia asioita. Ja luulen, että vaikuttavat uutiset aristokraattisista sukujuurista ovat vieneet sinun mielenkiintosi, joten ehdotankin, että löisimme viisaat päämme yhteen muutenkin kuin suutelemalla ja yrittäisimme löytää ratkaisun”, Dumbledore sanoi.
“Kieltämättä mielenkiintoni on ollut toisaalla, mutta sattumalta onnistuin löytämään toimivan suunnitelman ongelman ratkaisemiseksi.”
“Kerro toki, olen pelkkänä korvana”, Dumbledore sanoi painaen sormenpäänsä yhteen.
McGarmiwa etsi pergamenttirullan, jota oli edellisenä iltana lukenut, ja antoi sen Dumbledorelle, joka luki ääneen:
“Välimme ovat liian rakoilleet, jotta enää kykenisimme johtamaan jo hyvin lyhyessä ajassa loistavan maineen saanutta Tylypahkan noitien ja velhojen koulua, joten jätämme sen tehtävän muutamille luotettavaksi toteamillemme henkilöille ja heidän kuoltuaan jälkipolville. Godric on jättänyt hattunsa muistoksi ja hyödyksi, Salazarista emme tiedä, sillä hän ei enää puhu kellekään meistä, mutta me, Helga ja minä, haluamme myös omalla tavallamme edesauttaa rakkaan koulumme menestystä ja säilymistä, joten, salaa miehiltä, piilotamme linnaan aarteen, jonka joku toivottavasti joskus löytää ja käyttää Tylypahkan hyväksi. Meille se on enää mahdotonta, mutta noitien ja velhojen koulutus on tärkeää, joten soisimme koulumme toimivan vielä vuosisatojen kuluttuakin. Olemme valinneet paikan huolella, varmistaen, ettei kukaan voi vahingossa sitä löytää ja ettei kukaan, joka voisi väärinkäyttää arvokkaan testamenttimme, pääse siihen käsiksi. Vihjeet ovat vaikeita, sillä olemme käyttäneet kaiken luovuutemme ja älykkyytemme niihin, mutta joskus tulevaisuudessa joku tarpeeksi viisas ja kärsivällinen henkilö voi seurata ohjeita ja pelastaa Tylypahkan. Ensimmäisen vihjeen löydät paikasta, jossa tuvat ja tuvattomat kohtaavat tasa-arvoisina. Tuvattomat eivät ole puolueettomia, puolueettomat eivät ole keskellä, mutta keskellä lienee puolueettomin tuvaton ja hänen allaan seuraava vihje.
Onnea Tylypahkalle ja Sinulle aarteen etsintään toivottavat: Rowena Korpinkynsi ja Helga Puuskupuh.” 

Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana McGarmiwa ja Dumbledore vain katsoivat toisiaan.
“No, mitä luulet, olemmeko tarpeeksi ‘viisaita ja kärsivällisiä?’”
“Tule illalla kansliaani, ja katso ettei sinua seurata. Me aloitamme aarteenetsinnän”, Dumbledore sanoi silmät innostuksesta tuikkien.
“Selvä. Ai niin, tämä ei liity aiheeseen, mutta tässä olisi yöpartiointilista. Arvoin parit, kaksi vuoroa yössä, johtajaoppilaille kaksi vuoroa viikossa. Tänään ovat Horatius ja Pomona sekä Sinistra ja Severus.”
“Ja väität arponeesi parit?”
“Luuletko tosissasi, että laittaisin Pomonan ja Horatiuksen yhdessä partioimaan?”
“Puhuin Severuksesta ja Sinistrasta.”
“Se oli puhdasta arpaonnea.”
“Ilman taka-ajatuksia, tietenkin?”
“En tunne erityistä mielenkiintoa ihmisten parittamiseen, mutta luullakseni Pomonalla on jotain suunnitteilla.”
“Niin tietenkin. Toivon että sinä otat asiaksesi ilmoittaa hänelle partiovuorosta, sillä mikäli minä sen teen, jää Tylypahka luultavasti ilman rehtoria.”
“Selvä. Nähdään sitten illalla”, McGarmiwa sanoi ja tajusi odottavansa tulevia, epäilemättä mielenkiintoisia tapahtumia.

Opettajainhuone oli tyhjä lukuun ottamatta kolmea naista, jotka veivät tavallista enemmän tilaa. McGarmiwa ja Verso seisoivat keskellä huonetta vastakkain, molemmilla kädet puuskassa.
“MINERVA! Kuristanko sinut nyt vai heti? Et voi tosissasi laittaa minua partioimaan Horatiuksen kanssa!”
“Luuletko, että pystyin jotenkin vaikuttamaan asiaan?”
Verso tuijotti ystäväänsä hyvin vihaisena. Niin vihaisena, ettei McGarmiwa olisi lainkaan ihmetellyt, vaikka tämän suusta olisi sinkoillut lieskoja. Sinistra nojasi huolettomasti pöytään katsellen naisten tuijotuskilpailua.
“Pomona on oikeassa, tänä yönä irtoaa päitä”, hän sanoi huvittuneena, mutta vaikeni saatuaan murhaavan katseen sekä McGarmiwalta, että Versolta.
Samassa opettajainhuoneen ovi aukeni ja sisään astuneet pysähtyivät ovensuulle seuraamaan näkemisen arvoista tilannetta, joka heidän harmikseen päättyi Verson poistumiseen leuka pystyssä ja viitan liepeet hulmuten.
“Mistä mahtaa olla kysymys?” Kuhnusarvio tiedusteli McGarmiwalta, joka veti kasvoilleen viileimmän ilmeensä ja vastasi: “Ei mistään, joka välttämättä kiinnostaisi sinua. Severus, sinulla on tänään myöhäisempi partiovuoro Sinistran kanssa. Horatius, Pomonalla ja sinulla on ensimmäinen.”
Vastauksen töykeydestä huolimatta Kuhnusarvio näytti erittäin tyytyväiseltä. Kalkaros puolestaan katsahti epäilevästi pöytään nojaavaan Sinistraan, joka kohotti kulmiaan McGarmiwan lähtiessä Verson perään.
“Noh, Severus, pelaammeko shakkia, vai tulimmeko tänne aivan turhaan?” Kysyi kolmas huoneeseen tullut henkilö.
“Järjestä nappulat, niin pelataan. Vaikka ei sinulla ole mitään mahdollisuuksia.”
“Sehän nähdään”, Lipetit sanoi istahtaen pöydän ääreen.
“Minä pelaan voittajaa vastaan”, sanoi Sinistra yllättäen ja veti nojatuolin lähemmäs pöytää.

McGarmiwa sai Verson kiinni reilusti ennen kasvihuoneita, sillä lyhyempien jalkojensa ansiosta tämä ei kyennyt etenemään hangessa niin nopeasti.
“Eikö olisi sinullekin helpompaa, jos pystyisit edes oleskelemaan samassa huoneessa hänen kanssaan?”
“Sovinnon voisinkin ehkä tehdä, jos siis olisin juonut liikaa tuliviskiä, mutta se ei riitä hänelle.”
“No, ennemmin tai myöhemmin olisit joka tapauksessa joutunut partioon hänen kanssaan, joten eikö ole parempi, että se on ohi nopeasti? Seuraavaan kertaan on aikaa.”
“Filiuskaan ei pidä ajatuksesta, olen siitä varma.”
“Sehän on pelkkä partiointi! Mutta taidan kyllä varoittaa oppilaita, että käyttävät korvatulppia tai vaimennusloitsua ensi yönä…”
“Hyvä ajatus”, Verso virnisti, “ne voivat tulla tarpeeseen. Taidan itsekin kokeilla.”

Oppilaiden tupiinsa vetäytymisen jälkeen, kellon lyötyä kymmenen, hiljenivät Tylypahkan käytävät ja lepattavat soihdut valaisivat koleita kiviseiniä. Opettajainhuoneen takkatuli oli niin lämmin, tuolit mukavat ja keskusteluseura hauskaa, että Verso nousi vasta Kuhnusarvion huomautettua kolmannen kerran, että heidän vuoronsa oli määrä alkaa. McGarmiwa katsoi myötätuntoisesti ystävänsä perään ja vetäytyi omaan huoneeseensa odottamaan sopivaa hetkeä lähteä rehtorin kansliaan.

“Mistä aloitamme partioinnin, kellareista?” ehdotti Kuhnusarvio katkaistakseen tuskaisen hiljaisuuden, jota nainen tahallaan pitkitti.
“Kuinka vain.”
“Kuule Pomona…”
“En kuule”, Verso tiuskaisi niin vihaisesti, että taulut seinillä hätkähtivät. Kuhnusarvio huokaisi ja päätti odottaa sopivampaa hetkeä, vaikka itsepäisen yrttitiedon opettajan tuntien sellaista tuskin tulisi olemaan.

Kellon ollessa puoli kaksitoista McGarmiwa astui opettajainhuoneeseen kulkeakseen sen läpi käytävälle. Takkatuli oli hiipumaan päin, ja sohvilla istuivat enää Sinistra ja Kalkaros, jotka olivat molemmat niin vaipuneet omiin ajatuksiinsa, että tuskin huomasivat huoneen poikki astelevaa naista. Käytävä oli autio, ja McGarmiwa päätteli partioijien siirtyneen ylempiin kerroksiin. Dumbledoren kanslian ovi oli jätetty raolleen häntä varten.

“Kas iltaa, Minerva.”
“Alammeko pohtia ensimmäistä arvoitusta?”
“Toki. Meidän on oltava varovaisia, ettemme paljastu, joten ehdotankin, että etsimme aarretta aina näin öisin”, Dumbledore sanoi äänellä, joka huonommin hänet tuntevan korvissa olisi voinut kuulostaa välinpitämättömältä, mutta joka kavalsi McGarmiwalle miehen olevan erittäin innoissaan.
“Sopii, mutta emme saa joutua partioijien huomaamiksi. Tästä tulee pakollakin mieleen omat kouluajat, kun yritettiin hyppiä käytävillä nukkumaanmenoajan jälkeen ja luvatta, totta kai.”
“Kaikessa kielletyssä on oma viehätyksensä. Mutta, palatkaamme varsinaiseen asiaan, jotta onnistuisimme löytämään seuraavan vihjeen tämän yön aikana Arvoitus kuuluu näin: ‘Ensimmäisen vihjeen löydät paikasta, jossa tuvat ja tuvattomat kohtaavat tasa-arvoisina. Tuvattomat eivät ole puolueettomia, puolueettomat eivät ole keskellä, mutta keskellä lienee puolueettomin tuvaton ja hänen allaan seuraava vihje.’”
“Onko sinulla pienintäkään aavistusta, mitä se voisi tarkoittaa?” McGarmiwa kysyi.
“Ei vielä. Yritetään ensin selvittää, keitä ‘tuvattomat’ voisivat olla.”
“Noh, ainoat tuvattomat täällä ovat kotitontut ja opettajat, ja koska ‘tuvattomat eivät ole puolueettomia’, oletan että sillä tarkoitetaan opettajia.”
“Minerva, päättelykykysi on välillä jopa raivostuttavan järjestelmällinen. Missä siis oppilaat ja opettajat kohtaavat tasa-arvoisina?”
Hiljaisuus valtasi huoneen heidän pohtiessaan ratkaisua niin kiivaasti, että oli hyvin lähellä, ettei kello  ollut kanslian ainoa tikittävää ääntä pitävä kohde.
“Suorastaan masennun. Olemme vasta näin alussa, ja jo nyt Rowena Korpinkynsi osoittaa olleensa meitä älykkäämpi”, Dumbledore sanoi kuulostamatta ollenkaan masentuneelta, päinvastoin.
“No, minähän olen sukua Rohkelikolle, en Korpinkynnelle, mutta mikäli älynlahjasi vastaavat ollenkaan niistä puheissasi antamaasi kuvaa, pitäisi ratkaisun olla jo selvä”, McGarmiwa sanoi viattomasti hymyillen.
“Ah, minun tosiaan pitäisi ryhtyä vaatimattomammaksi, kun näin saan osakseni vinoilua. Pelkään vain, että luonteen muokkaaminen olisi jopa minunlaiselleni henkilölle vaikeaa”, Dumbledore vastasi ääni vakavana, “Ehkäpä jos puhumme jonkin aikaa muista aiheista, tulee vastaus jommankumman mieleen. Kuinka Pomona suhtautui partiointiin?”
“Ei kovin hyvin.”
“Eipä tietenkään. Mitä Horatius tekikään?”
“En ole aivan selvillä, mutta jotain vakavaa kai, jos Pomona ei pysty puhumaan hänelle huutamatta ja menee ruokapöydässä mahdollisimman kauas. Tai en usko, että hän enää itse tapahtumasta niin paljon välittää, mutta Horatius on kuulemma käyttäytynyt röyhkeästi ja…”
“Minerva. Ruokapöytä. Suuri Sali.”
Fawkes jäi katsomaan hölmistyneenä äkisti nousseen pariskunnan perään.

Kuhnusarvio ja Verso olivat edenneet partioinnissaan Tähtitorniin saakka. Häädettyään neljäsluokkalaisen Korpinkynsipariskunnan Verso nojasi hetkeksi ikkunalautaan ja antoi katseensa laskeutua tiluksille, jolloin Kuhnusarvio päätti hetkensä tulleen ja tukki vaivattomasti oviaukon astahtamalla sen eteen.
“Nyt Pomona. En päästä sinua täältä, ennen kuin olemme selvittäneet muutaman asian.”
“Siinä tapauksessa joudut seisomaan siinä koko loppuyön.”
“Ole jääräpäinen, mutta oletko vielä senkin jälkeen, jos uhkaan levittäväni muutamaa juorua partiointiretken tapahtumista? Filius varmaankin pitäisi kovasti, vai mitä luulet?” Kuhnusarvio sanoi silmät lähes häijysti kiiluen.
“Vai niin. Kiristät siis minua?” Verso sanoi ja kääntyi selin mieheen. Hetken kuluttua hän kuitenkin kääntyi takaisin päin ja kysyi: ”Mitä haluat selvittää?”
“En ole aivan tietoinen, mistä olet minulle vihainen? Miksi alun perin jätit minut?”
“Ja väität että et muka tiedä? Kuinka kehtaat!”
“Kerrotko vai levitänkö juoruja?”
“Onko sinun mielestäsi hyväksyttävää näyttäytyä toisen naisen kainalossa? En ole pitkävihainen, mutta sitten tulet tänne ja olet kuin mitään ei olisikaan, haukut Filiusta ja haluat jatkaa ‘siitä mihin me jäimme’, ja kysyt vielä, miksi olen sinulle vihainen!”
“Näyttäytyä toisen naisen kainalossa, mitä oikein tarkoitat?”
“Silloin ystävänpäivänä kun et pyytänyt minua Tylyahoon, menin sinne yksinäni ja mitä näinkään, kävelit käsikynkässä toisen naisen kanssa ja halailitte kuin parhaatkin rakastavaiset!”
Kuhnusarvio näytti erittäin kummalliselta, eikä Verso oikein osannut päätellä, mitä miehen kasvojen ilme kuvasti.
“Tiedätkö mitä, Pomona.”
“Eipä juuri kiinnosta. Joko olen selvittänyt tarpeeksi, voisitko päästää minut? Partiovuoro loppuu, enkä halua jäädä seuraasi yhtään pidemmäksi aikaa kuin on pakko.”
“Pomona. Se nainen, jonka seurassa minut näit… Olet ymmärtänyt aivan väärin!”
“Niin tietenkin, se oli vahinko, vai mitä?”
“Hän oli siskoni, jonka tapasin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Olisin voinut selittää, mutta et ole ikinä suostunut kuuntelemaan.”
Verso otti tukea kaiteesta, jottei olisi kaatunut: "Hänkö oli siskosi?”
“Voit uskoa tai olla uskomatta, mutta totta se on. Jos epäilet, voit vaikka ottaa häneen yhteyttä.”
“Päästätkö minut ohi, haluaisin mennä nukkumaan…”
“Asia on siis nyt sovittu, eikä kommunikointi välillämme tapahdu enää vain huutamalla?”
“Älä aloita, en nyt halua puhua aiheesta enempää… Päästätkö ohi?”

Suuri Sali oli pilkkopimeä Dumbledoren raottaessa ovea varovasti. Taikasauvan päästä purkautuva ohut valokeila lakaisi kiiltävää lattiaa. Äärimmäisestä huolellisuudesta huolimatta oven sulkeutumisen aiheuttama ääni kuulosti niin kovalta, että se olisi voinut herättää koko linnan.
“No niin. ‘Puolueettomat eivät ole keskellä’ tarkoittaa varmaankin opettajien pöytää, koska sehän ei ole keskellä salia, vaan reunalla ja ‘keskellä lienee puolueettomin tuvaton’ tarkoittaa luullakseni rehtorin paikkaa, koska sehän on keskellä opettajien pöytää ja rehtorin pitäisi olla puolueettomin henkilö. Huomaatko aukkoja päätelmässäni, Minerva?”
“Oletko varma, että istumajärjestys on ollut samanlainen jo heidän aikoinaan?”
“Sanoinhan, että olen tutkinut hyvin tarkkaan Tylypahkan historiaa.”
“Nyt siis tiedämme kätköpaikan, enää on etsittävä vihje.”
He käänsivät rehtorin tuolin nurin, mutta tuloksetta. Ennen kuin kumpikaan ehti kommentoida, huomasi McGarmiwa lattiassa minimaalisen pienen luukun, joka aukeni helposti, mutta piti kauhistuttavan kovaa ääntä.

“Lue seuraava vihje!” McGarmiwa sanoi kärsimättömänä Dumbledorelle, joka piteli kämmenellään kellastunutta pergamentinpalasta. Hän kohotti paperin lukeakseen, mutta juuri silloin salin ovi aukeni.
“Te likaiset pikku fletkumadot, miksi ette ole tuvissanne?” sisään astunut Voro pauhasi, mutta tunnistettuaan McGarmiwan ja Dumbledoren hänen äänensä muuttui hyvin nopeasti.
“Kas iltaa rehtori, iltaa Minerva. Kuulin täältä ääniä ja ajattelin tulla tarkistamaan…”
“Iltaa Argus. Olimme vain pienellä iltakävelyllä ja olen kovin pahoillani, että aiheutimme lisää vaivaa”, Dumbledore sanoi ystävällisesti hymyillen. He poistuivat salista rupatellen Voron kanssa, mutta McGarmiwaa ärsytti kovasti, etteivät he olleet ehtineet lukea vihjettä.   

Opettajainhuoneen takkatuli oli kokonaan hiipunut, ja huoneen oli vallannut hämärä, jota valaisivat kynttilät seinillä. Niistä tippui steariinia lattialle. Sinistra tuijotti ulos ikkunasta huomioimatta lainkaan henkilöä vastapäisellä sohvalla. Ulkona satoi hiljalleen lunta ja kellon viisarit tikittivät unettavasti. Kalkaros heräsi. Hän ei tiennyt ollenkaan, missä vaiheessa oli edes nukahtanut. Hän nosti katseensa Sinistraan ja havaitsi nukkumisasentonsa aiheuttaneen epämiellyttävän niskasäryn. Kynttilöiden liekit lepattivat ja varjot tanssivat naisen kasvoilla.
“Tiesitkö, että vuoden vaihtuminen saattaa aiheuttaa tilapäisiä mielenhäiriöitä?” Kalkaros sanoi haukotellen ja onnistui säikäyttämään Sinistran.
“Pitihän se arvata, että et muuten olisi ikinä ollut niin ystävällinen”, hän vastasi kääntäen katseensa mustahiuksiseen mieheen, joka tuntui täydellisesti sulautuvan varjoihin sohvalla. Kalkaros oli tyytyväinen Sinistran vastaukseen, joka oli ollut sen suuntainen kuin hän ajattelikin, mutta varoi näyttämästä sitä. Kyllä tästä vielä kunnon väittely kehkeytyisi ennen partiovuoron alkamista.

A/N: Kommentit ovat tervetulleita:D
« Viimeksi muokattu: Lokakuu 21, 2007, 18:03:54 kirjoittanut Keltsi »

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Kiitos paljon kaikille ihanille lukijoilleni, jotka ovat jaksaneet kommentoida :D Pahoittelen tämän luvun lyhyyttä, mutta edellinen oli pidempi, ja minulla on ollut viisi koetta putkeen, niin...

Suvituuli: Kiitokset miellyttävän pitkästä kommentistasi (ei sillä, kyllä lyhyetkin ovat hyviä). Erittäin hauska kuulla, että onnistuin hämäämään vihjeellä, koska olen mielestäni aika huono keksimään tuollaisia ja vähän pelotti, oliko se yliselkeä tai jotain:) Punastun, 'Row-täti'... Tuo oli kyllä pahasti liioittelua! (ei se mitään:D)

Teleija: Kiitos kommentista, mukavaa että pidit luvusta (ja että olen saanut uuden vakkarilukijan...):D

hehacla:
Kiitos, sinä yksi niistä harvoista, jotka ficcejäni kommentoivat:) Hahaa, vai onnistuin yllättämään *juhlii* Versosta ja Kuhnusarviosta tulee vielä olemaan paljon tässä ficissä... Valitettavasti seuraava vihje ei paljastu vielä tässä luvussa:P Haluan kiusata teitä (oikea selitys: en keksinyt sitä vielä;)

Milgia: Kiitos kommentistasi:D Eikä kielenkäyttö haitannut, minua ainakaan. Kuten jo sanoin, seuraava vihje ei selviä tässä luvussa. Ah, 5.luku oli mielestäsi jännittävä vai? Hmm... en pyrkinyt siihen, mutta hyvä näin:) Ja kyllä se suudelma tietenkin tapahtui, en vain kirjoittanut sitä, joten ei siinä mielessä mennyt sinulta ohi.

Ja nyt itse luku, joka on vähän outo. Kuhnusarvio on pervo. Kalkaros on töykeä. Sinistra suuttuu aika helposti. Kommentit ovat kivoja:D
 

6. Luku: Ovi on mielenkiintoinen keksintö

Tuuli kuljetti lumihiutaleita pitkin järven liukasta jääpintaa. Muutamat uskaliaat olivat jo ehtineet käydä aamiaisella ja luistelivat hyytävän kylmästä ilmasta huolimatta ärsyttäen jättiläiskalmaria, joka ei voinut kuin katsoa jään läpi, vaikka se leikkisän luonteensa vuoksi olisi mielellään yhtynyt ilonpitoon. Tupakaulaliinat oli nostettu suun ja nenän eteen, mutta hengityksestä johtuneen kastumisen vuoksi niitä oli aika ajoin siirreltävä, sille eivät voineet mitään tuvanjohtajatkaan, jotka tietenkin myös käyttivät kyseisiä vaatekappaleita.
“Pomona, miksi pyydät minut kanssasi luistelemaan ja olet sitten hiljaa koko ajan. Jopa silloin kun kaadun”, Lipetit kysyi yrittäen ankarasti estää jalkojaan liukumasta eri suuntiin, mikä aiheutti suurta hupia paikalla oleville oppilaille.
“Anteeksi. Olen kai vähän ajatuksissani tänään”, Verso vastasi erittäin hajamielisesti.
“Eli jätät keskustelun minun monologikseni, vai? Ainakaan et kuollut partiointireissulla, kuten eilisiltana uumoilit, mutta johtuuko tämä vaiteliaisuus siitä, tapahtuiko jotain?”
“En kuollut, mutta viihdyttävä kokemus se ei todellakaan ollut. Eikä tapahtunut mitään.”
Lipetit näytti vähän tyytyväisemmältä ja nyökkäsi vakuudeksi, mutta keskittymiskykynsä herpaantuessa hän kaatui selälleen, “Fred Weasley! Jos vielä kerran naurat minulle, pistän neiti Johnssonin heti paikalla harjoittelemaan laiskanläksynä kamppiherjaa, ja luulen, että arvaat kehen?”
“Kyllä professori”, Fred virnisti ja nosti hattuaan Lipetitin kaatuessa sanojensa päätteeksi vielä uudelleen.

Sinistra heräsi ja venytteli nautinnollisesti. Edellisillan partiointi oli kestänyt myöhään, mutta se ei haitannut, sillä hänellä oli ollut hyvin hauskaa. Todella, hänellä oli ollut hauskaa partioimassa Severus Kalkaroksen kanssa. Omituinen ajatus, ja hän pystyi helposti kuvittelemaan Verson ilmeen tämän kuullessa, miten asianlaita oli. Mutta hauskuus oli johtunut yksinomaan väittelystä, joka oli kiivaana riehunut heidän välillään koko vuoron ajan. Se oli alkanut jo opettajainhuoneessa hänen haukkuessaan Kalkaroksen käytöstä epäsivistyneeksi, ja mies tietenkin kielsi väitteen, minkä jälkeen aiheet olivat vaihdelleet poliittisesta tilanteesta Dumbledoren aamutohveleihin ja oppilaiden opiskelumotivaatiosta siihen, nukkuivatko kirskuristajat talviunta. Sinistra huomasi toivovansa, että vastaavanlaisia partiovuoroja olisi useamminkin, ja pisti toiveensa sen piikkiin, että hän piti väittelemisestä hieman liikaa. Tethyskin oli aina huomauttanut siitä, mutta enää hän ei todellakaan aikonut pohtia mitään, mitä mies oli sanonut tai mistä huomautellut. Ei ainakaan ollessaan niin hyvällä tuulella kuin sillä hetkellä oli.

“Minerva, totta totisesti alan jo epäillä, että hakeudut seuraani enää vain aarrejahtimme vuoksi, eikä ajatus lainkaan imartele minua.”
“Ajattelet väärin. Mutta lue nyt se vihje, ole niin hyvä.”
“Olen sanonut aiemminkin, ettei kärsimättömyys sovi sinulle.”
“Ja se ei taatusti sovi sinulle, miltä kasvosi näyttävät, ellet nyt lue vihjettä!”
“Vaadin sinua ensin tulemaan aamiaiselle kanssani, ja sen jälkeen voin ehkä harkita.”
“Kiusaat minua aivan tahallasi, sinä julma sadisti! Ei kai tässä sitten muukaan auta…”
“Ei niin. Katsohan, osaan minäkin olla itsepäinen halutessani. Ja sen taidon olen oppinut sinulta.”

He lähtivät yhtä matkaa Suureen Saliin, joka näytti paljon vähemmän jännittävältä auringonvalossa ja ihmisiä täynnä kuin edellisenä yönä. Opettajien pöytä oli tyhjä lukuun ottamatta Kuhnusarviota, joka kaikessa rauhassa levitti marmeladia leivälleen leveää hymyään mursunviiksien takana piilotellen.
“Huomenta Minerva ja Albus! Teillä mahtoi eilisiltana mennä myöhään, kun vasta nyt suvaitsette saapua”, hän sanoi ja katsoi heitä arvioivasti.
“Meni, meni. Täytyy sanoa, että kaikenlainen vaihtelu piristää kummasti”, Dumbledore vastasi ja kaatoi itselleen kurpitsamehua. McGarmiwa havaitsi Kuhnusarvion tulkinneen sanat omalla tavallaan tämän kohotellessa tietävästi kulmiaan ja iskiessä silmää rehtorille, eikä hän voinut kuin ihailla pitkäpartaisen miehen tyyntä suhtautumista ja yrittää piilottaa pahasti punastuneet kasvonsa Päivän Profeetan taakse. 
Vasta keskustelun siirryttyä toisille urille uskalsi McGarmiwa laskea lehden käsistään.

“Horatius hyvä, vaikutat perin hyväntuuliselta tänä aamuna, eikä syynä sille taida olla partiointiretki, joka epäilemättä olisi voinut sujua paremminkin?” Dumbledore huomautti Kuhnusarvion kiiteltyä ennen niin surkeana ja valittamisen arvoisena pitänyttään postinjakelusysteemiä.
“Itse asiassa on. Partiointi sujui aivan loistavasti.”
McGarmiwa ei ollut varma, oliko kommentti sanottu tosissaan, mutta päätti kuunnella keskustelua hieman tarkemmin, sillä Verso todennäköisesti tulisi kertomaan siitä eri version.
“Tiedäthän, että Pomona on ollut minulle vihainen jo ties kuinka pitkään, mutta eilen sain viimein kerrottua, että kyse oli pelkästä väärinkäsityksestä”, Kuhnusarvio sanoi ja jatkoi sitten matalammalla äänellä: “Ja näin meidän kesken, saattaa olla, että hän jopa alkaa lämmetä minulle uudestaan…”
“Albus, oletko jo syönyt?” McGarmiwa kysyi teräksisellä äänellä ennen kuin Dumbledore ehti vastata.
“Tuota pikaa. Juon vain teeni loppuun, niin voimme lähteä.”
Hetkisen kuluttua Kuhnusarvio istui jälleen yksinään opettajien pöydässä.
“Hyvänen aika sentään, eihän kukaan nyt noin paljon vaihtelua tarvitse”, hän mutisi itsekseen ja katsoi lähes paheksuvasti koulun johtohahmojen perään.

Tylypahkan opettajainhuoneen ovi oli ajan saatossa vakiinnuttanut maineensa linnan vaarallisimpana ovena, joka oli aiheuttanut monia, jos ei huvittavia, niin ainakin kivuliaita tilanteita, kun varomattomat henkilökunnan jäsenet yrittivät avata sen kumpikin omalta puoleltaan ja sisältä päin yrittänyt sai ovenkarmista nenälleen. Väitettiin, että ovella oli oma tahto, ja että se oli hyvin pahankurinen, sillä näiden nenäepisodien lisäksi se usein kieltäytyi avautumasta tai sulkeutumasta, tai teki jotain muuta hyväkäytöksiselle ovelle täysin sopimatonta. Raivostuneena tähän, oli professori Pystykanto aloittanut perinteen, jonka mukaan jokainen, joka koki vääryyttä kyseisen esineen taholta, raapusti nimensä sen pintaan opettajainhuoneen puolelle. Jos joku olisi halunnut saada kerralla ja helposti tietoonsa kaikkien opettajien nimet Pystykannon ajoilta lähtien, jolloin professori Binnskin oli vielä ollut elossa, ei hänen tarvinnut kuin katsoa oven kaiverruksia. Listasta löytyi niin McGarmiwan kuin Versonkin nimet, mikä tietenkin aiheutti suurta hupia Sinistralle, joka oli kaikkien, jopa itsensäkin, hämmästykseksi välttynyt draamalta, ja kun parempaa puheenaihetta ei löytynyt, jaksoi hän aina vain muistuttaa ystäviään tästä tosiasiasta, joka tietenkin nosti hänet korkealle heidän yläpuolelleen.

Ikävä kyllä, sinä lauantaiaamuna Sinistra menetti mahdollisuutensa huomautella oven käyttöohjeista, mikä puolestaan oli kokonaan professori Kalkaroksen ansiota, ei suinkaan oven, joka oli mieltynyt teräväsilmäiseen tähtitieteen professoriin siinä määrin, ettei halunnut aiheuttaa tälle ongelmia. Sinistra oli tulossa ulos opettajainhuoneesta etsiytyäkseen kasvihuoneille, ja Kalkaros oli menossa sisään opettajainhuoneeseen, tietämättä itsekään miksi. Tarvittiin vain hiukkasen huonoa tuuria, että he sattuivat kulkureitille samaan aikaan, ja koska ovi aukeni sisään päin, se osui suoraan Sinistraa nenään. Ja koska Kalkaroksella oli tapana avata ovet melko voimallisesti, alkoi nenästä tietenkin vuotaa verta.
“Kas. Toisilla näkyy olevan hieman erikoinen tapa viettää vapaapäiväänsä, seisomalla keskellä opettajainhuonetta ja tuijottamalla sisäiäntulijoita murhaavasti.”
“Ellet sattunut huomaamaan, onnistuit juuri pamauttamaan tuon pahuksen oven päin näköäni”, Sinistra sanoi niin piikikkäästi, että kaktuskin olisi voinut olla ylpeä suorituksesta ja otti kätensä pois nenän edestä. Jos Kalkaroksen tapoihin olisi kuulunut pyytää anteeksi, hän todennäköisesti olisi niin tehnyt, mutta koska tuo kolmitavuinen sana sopi ivallisen liemimestarin suuhun hyvin huonosti, tyytyi hän tarttumaan Sinistraa käsipuolesta ja kiskomaan tämän perässään sairaalasiipeen.

Matami Pomfrey korjasi nenän tuossa tuokiossa, mutta vaati Sinistraa vielä jäämään pariksi tunniksi lepäämään - kyllä, arvoisan matamin mielestä oli hyvä olla samat käytännöt niin oppilaille kuin opettajillekin. Sinistra siis istahti mukavasti sairaalasiiven ainoaan nojatuoliin ja alkoi lukea tuolilta ottamaansa MeNoidat-lehden erikoisnumeroa. Hetken kuluttua hänestä kuitenkin alkoi epämiellyttävästi tuntua siltä kuin jokin tuijottaisi, joten hän laski lehden polvilleen ja havaitsi Kalkaroksen edelleen seisovan edessään kasvot arvoituksellisina.
“Mitä sinä nyt siihen jäit? Voit jo lähteä, osaan kyllä itsekin istua nojatuolissa.”
“En olisi siitä niinkään varma…”
“Jos haluat, voit tietenkin pitää minulle oppitunnin, tiedäthän, ‘Näin istut tuolissa’”, Sinistra sanoi ja yritti jälleen lukea lehteä, mutta Kalkaros seisoi paikoillaan itsepintaisesti.
“Halusin vain sanoa, ettei nenällesi sattunut tapaturma suinkaan ollut minun vikani.”
“Ai eikö muka? Sinähän sen oven työnsit päin minua!”
“Etkö tosiaan ole kuullut opettajainhuoneen oven kirouksesta? Sitä paitsi, itse seisoit tiellä.”
“Professori Kalkaroksen olisi ehkä parempi opetella hieman käytöstapoja ja tulla vasta sitten valittamaan. Kuka tahansa muu olisi pyytänyt vastaavassa tilanteessa anteeksi!” Sinistra sanoi kimmastuneena, ja vielä enemmän häntä alkoi ärsyttää, kun Kalkaros vain hymyili sarkastisesti.
“Lohikäärmeilläkin on paremmat tavat kuin sinulla!”
“Epäilemättä, mutta voisitteko siirtyä riitelemään jonnekin muualle? Herätätte meluamisellanne kaikki potilaani”, paikalle pyyhältänyt matami Pomfrey sanoi ja työntäen puoliväkisin heidät ulos ja paukautti oven perässään niin kovaa kiinni, että viimeistään siinä vaiheessa loputkin sairaalasiivessä olijat heräsivät. Kalkaros ja Sinistra katsoivat toisiaan lähes huvittuneina.
“Poppy osaa olla aika… mielenkiintoinen”, Sinistra sanoi.
“Mikäli tarkoitat mielenkiintoisella jääräpäistä ja kovaäänistä, niin olet vain hieman nuorempi versio hänestä”, Kalkaros vastasi ja väistyi askeleen taaksepäin pois ilmassa viuhahtavan roskalehden tieltä.
“Eipäs käydä väkivaltaisiksi. Kun meidät kerran heitettiin ulos, niin jos vain nenäsi kestää, haluaisitko yrittää purkaa minua kohtaan kertyneet aggressiosi shakkilaudalla? Vaikka epäilemättä puutteellisen harkintakykysi vuoksi tuletkin häviämään.”

A/N: Kommentit olisivat ihastuttavia:)

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Upeata, kommentteja!

Milgia: Kiitos kommentistasi:D Eihän se mikään varsinainen riita ollut, tai ainakaan Kalkaroksen puolelta. Sinistra vain suuttui, mutta hyvä, että se oli mielestäsi hyvin kirjoitettu:) Ai olisin voinut kuitenkin kirjoittaa sen suudelman? :D Ne on yleensä ottaen aika vaikeita, joten en viitsi joka käänteeseen tunkea:) Kiitos vielä, että jaksoit lähettää kommenttia.

hehacla:
Kiitos kommentista! Hyi hyi, ei tuntien aikana käydä Vuotiksessa:D Olen paraskin puhuja, sillä havaitsin kommenttisi, kun meillä oli tunti ATK-luokassa:P

Suvituuli: Kiitos kommentista sinullekin! 'Ovi on mielenkiintoinen keksintö', joo... Huomasin juuri, että kirjoitan aika paljon ovista - outoa. Kyllä, minäkin luokaltani 2-mielisyyttä oppineena tarkoitin kohdan luultavasti juuri kuten ajattelitkin:D Oli pakko laittaa, se jotenkin sopi Kuhniksen suuhun:P (hahmona muuten aika vaikea) Kiitos vielä kerran piristävästä kommentista.

Teleija:
Kiitos kommentista:) Hahaa, et tiedä, miten paljon tuo 'paniikkisi' piristi:D Mutta hienoa, vika ei siis ollut meidän koneessa, kun muillakaan ei Vuotis toiminut. Ihanaa, jos olen onnistunut piristämään koeviikkoasi.

Kiitokset vielä kaikille, hauska kuulla, että tätä luetaan ja pidetään:D

7.Luku: Toinen vihje

“Onneksi olkoon, sinä kärsivällinen etsijä. Löysit ensimmäisen vihjeen, mutta tästä eteenpäin yritämme saattaa älykkyytesi vielä suuremmalle koetukselle. Helga vieressäni väittää minun olevan julma tehdessäni näin, mutta haluan varmistaa, ettei kukaan asiaton henkilö löydä aarretta. Ja vielä, älä turhaan tuhlaa voimiasi yrittämällä loitsia aarretta luoksesi, sillä olemme tehneet siihen kaikki mahdolliset taikasuojaukset. Etsi siis vain jästien tapaan, niin palkintosi on oleva suuri. Ja nyt itse vihje:

Viisaimman nimen kaksi ensimmäistä
ovat ensimmäinen ja viimeinen

Kirjaimia on viisi.

OttaKaa ihmeessä etäisyyttä
ja löydä nurinkurinen merkitys.”

“Minerva, olet vähän liian ovela. En pitänyt tavastasi napata pergamentti! Tai siis pidin tavasta, mutta en siitä, että veit samalla vihjeen minulta…”
McGarmiwa hymyili Dumbledorelle erittäin aurinkoisesti, “Sodassa, rakkaudessa ja aarteenetsinnässä kaikki on sallittua. Ja minun käsittääkseni tämä liittyy niihin jokaiseen.”
“Olin täysin pahaa-aavistamaton kun suutelit minua ja hetken kuluttua sain huomata, että olit vienyt vihjeen… En ymmärrä, miksi yllätyn joka kerta yhtä paljon havaitessani, että naiset ovat kieroja.”
“Koska haluaisit epätoivoisesti uskoa olevasi meitä älykkäämpi. Älä yritä esittää loukkaantunutta ja katso tätä vihjettä…” McGarmiwa sanoi ja ojensi lappusen Dumbledorelle.
“Ilmeestäsi päätellen et ymmärtänyt siitä mitään, joten ehkä saan nyt tilaisuuden osoittaa olevani sinua älyllisesti korkeammalla.”
Luettuaan vihjeen hän kuitenkin lisäsi: “Tai sitten en, mikä tietysti on harmi niin itseni kuin etsintämmekin kannalta.”
“Yritetään pohtia rivi kerrallaan ’Viisaimman nimen kaksi ensimmäistä…’”
“Luulen, että se tarkoittaa Rowenan itsensä nimen kahta ensimmäistä kirjainta”
“Eli r ja o. Tai k ja o.”
“Niin, aivan. K ja o niin kuin Korpinkynsi.”
“Mitäs nyt, ’…ovat ensimmäinen ja viimeinen. Kirjaimia on viisi.’”
“Vastaus on siis viisikirjaiminen sana, joka alkaa k:lla tai r:llä ja päättyy o:hon.”
“Hyvä, mutta viimeistä kappaletta en ymmärrä ollenkaan. Miksi ’ottakaa’ viittaa siihen, kuin etsijöitä olisi useampi, mutta ’löydä’ taas siihen, että heitä olisi vain yksi?”
“Arvelen, että vastaus piilee juuri tuossa vaihdoksessa.”
“Lucius Malfoy toivoo, että rehtori ottaisi hänet vastaan”, kuului silloin kivihirviön ääni portaiden alapäästä, “Päästänkö hänet sisään?”
“Ah, olin aivan unohtanut… Suothan anteeksi Minerva, joudumme jatkamaan vihjeen pohtimista illalla.”
“Ei se mitään”, McGarmiwa sanoi ja nousi ylös. Portaissa hän kohtasi Malfoy vanhemman, josta piti jopa vähemmän kuin tämän koppavasta pojasta. Mies hymyili lipevästi heidän ohittaessaan toisensa, eikä tältä suinkaan jäänyt huomaamatta McGarmiwan erittäin väkinäinen vastaus hänen tervehdykseensä, mikä epäilemättä tarkoitti, että Dumbledore todella jouduttaisiin erottamaan. Nainen ei ollut koskaan osannut näytellä.

“Hyvää päivää, Albus.”
“Päivää, Lucius. Istu toki alas.”
“Tulin taikaministerin määräyksestä neuvottelemaan erottamisestasi.”
“Aivan. Milloin se astuikaan voimaan?” Dumbledore sanoi painaen sormenpäänsä yhteen Lucius Malfoyta ärsyttävällä tavalla, miksi vanha mies vaikutti niin tyyneltä, vaikka hänen rakkaan koulunsa tulevaisuus oli vaakalaudalla?
“Hmm. Vastaavanlaisia tilanteita on sattunut muutaman kerran aikaisemminkin, ja silloin erottamismääräys on syystä tai toisesta jouduttu kumoamaan…”
“Niin, ikävä kyllä. Minun kannaltani on valitettavaa, ettei tällä kertaa sellaista mahdollisuutta ole”, Dumbledore sanoi vakavalla äänellä, mutta juonittelun loistavasti hallitsevaa kuolonsyöjää ei aivan helposti vakuutettu. Valitettavasti rehtorin olemus hämäsi Lucius Malfoyta niin paljon, ettei hän keksinyt enää kovinkaan hienovaraisia vihjauksia mahdollisten juonten suuntaan, vaan joutui antamaan allekirjoitettavaksi paperit, joita tekosyynä käyttäen hän oli tullut Tylypahkaan. Niin pahasti kuin se Malfoyn ylpeyttä kolhikin, oli hänen myönnettävä tappionsa Dumbledorelle, ja koska tilanne  nöyryyttävyydessään sai ulkoisesti hyvin huolitellun ja viileän miehen kämmenet hikoamaan, halusi hän nopeasti pois. Lucius Malfoy ei pitänyt tilanteista, joissa hän joutui tuntemaan itsensä epävarmaksi, eikä hän etenkään pitänyt siitä, että joutui poistumaan kansliasta häntä koipien välissä, eikä Dumbledoren edes ollut tarvinnut tehdä sen eteen muuta kuin katsoa häntä arvovaltaisesti ja kommentoida näennäisen viattomasti. Pahinta kaikessa oli se, että rehtori oli takuulla arvannut hänen todellisen motiivinsa linnaan saapumiselle, ja saattoi nyt hykerrellä voitonriemuisena partaansa ja vielä kertoa asiasta sille pahuksen skotillekin. Herra Malfoy suorastaan kihisi kiukusta harppoessaan käytävällä, ja oli varmaa, että sinä iltana heidän kartanonsa kotitontut eivät tulisi pääsemään helpolla, eikä myöskään seuraavana päivänä Cornelius Toffee, joka oli kehdannut lähettää hänet nolaamaan itsensä.

Filius Lipetit ei ollut koskaan erityisesti pitänyt taikayrteistä, ja vielä vähemmän hän piti niistä nyt, kun Verso oli saanut loistavan tekosyyn lähteä hänen luotaan, koska kasvit muka vaativat kastelua. Lipetit oli varma, että jokin oli pahasti vialla, mutta hän ei tiennyt mikä. Nainen oli koko päivän ollut omituisen hiljainen, eikä ollut suostunut kertomaan, mikä häntä vaivasi. Edellisillan partiointi oli takuulla syynä, mutta Verson mukaan siellä ei ollut tapahtunut mitään. Suoraan kysyminen olisi tietysti paras tapa, mutta entä jos hän loukkaantuisi? Lipetit oli kysellyt ehkä vähän liikaakin Kuhnusarviosta. Mutta entäpä jos kysyisi Kuhnusarviolta? Uuteen suunnitelmaansa kohtalaisen tyytyväisenä Lipetit nousi opettajainhuoneen sohvalta ja lähti tyrmille päin, mutta törmäsi matkalla ärtyneen näköiseen McGarmiwaan.
“Hei Filius.”
“Hei itsellesi. Vaikutat pahantuuliselta.”
“Kieltämättä, ja se on täysin Lucius Malfoyn ansiota. Et kyllä itsekään näytä siltä, että haluaisit vapaaehtoisesti pitää oppitunnin meluavalle luokalle, onko jotain tapahtunut?”
“Tavallaan on ja tavallaan ei. Tarvitsisin näkökulmia asioihin.”
“Ja tuosta pitäisi saada selvää? Jos sinulla ei ole kiire, niin voisimme mennä kävelylle. Ilmeisesti asiasi liittyy jotenkin Pomonaan, sillä muuten olisit naisnäkökulmaa kaivatessasi kääntynyt hänen puoleensa, mutta ehkä minä kelpaan tässä tapauksessa, vai mitä luulet?”
“Jestas, Minerva, älä vietä niin paljon aikaasi Albuksen seurassa, lauseesi pitenevät päivä päivältä.”
“Seura tekee kaltaisekseen, tiedäthän.”
“Siinä tapauksessa en halua tietää, mihin suuntaan Pomona on muuttumassa, kun viettää aikaansa minun kanssani…”

“Kas niin, täällä ei ole seiniä, joilla olisi korvat. Kerro huolesi”, McGarmiwa sanoi nojaten selkäänsä puuta vasten.
“Sinähän sen partiointijärjestyksen teit, joten tiedätkin siis, että Pomona joutui Horatiuksen kanssa vuoroon viime yönä.”
“Aivan. Arpomalla ei välttämättä saa aikaan parasta mahdollista tulosta, mutta en viitsinyt kuitenkaan alkaa vaihtamaan järjestystä. Se olisi ollut aika epärehellistä”, McGarmiwa sanoi ja viimeisen sanan kohdalla hänen ilmeensä koveni, kuten aina, kun viitattiin johonkin, joka ei ollut oikeudenmukaista.
“No, joka tapauksessa. Luulen, että jotain tapahtui, sillä Pomona on ollut koko päivän ihan hiljainen ja kieltäytyy puhumasta partiovuorostaan.”
“Tällä kertaa sinulla kävi tosiaan tuuri, kun käännyit puoleeni. Kuulin nimittäin Horatiukselta, että he tavallaan sopivat riitansa.”
“Jaa… No hyvä, ettei mitään sen vakavampaa. Mutta nyt kun olemme näköjään kävelleet lähes Tylyahoon saakka, niin voimme saman tien mennä Kolmeen luudanvarteen, vai mitä luulet? Täällä on aika kylmä.”

Kasvihuoneen lasista seinää pitkin valui siihen tiivistyneitä vesipisaroita. Rakennuksessa vallitsi hiljaisuus, jonka rikkoi ainoastaan silloin tällöin jonkin kasvin liikahtelu ja lehtien hankautumisesta aiheutuva kahina. Verso istui kukkalaatikon reunalla ajatuksiinsa vajonneena, joten oli varsin ymmärrettävää, että hän säikähti, kun ovi kolahti mennessään kiinni.
“Hei, Pomona”, tulija sanoi tunnustelevasti, mutta jäi vaille vastausta. Hetken kuluttua Verso kuitenkin sanoi: “Miksi sinun piti tänne tulla?”
“Aijai, oletko vieläkin minulle vihainen?”
“En, mutta haluan ajatella rauhassa, eikä se onnistu, kun tulit siihen meuhkaamaan.”
“Mitä sinä haluat ajatella? Eihän ole mitään ajateltavaa. Nyt sinun ei tarvitse enää huutaa minulle, mutta muutenhan tilanne pysyy täysin samana kuin ennenkin, vai kuinka?” Kuhnusarvio sanoi ovelalla äänellä ja hypisteli muka hämmentyneenä kaulaliinaansa.
“Mitä, ei tietenkään muutu, hölmökö olet! Mutta väitätkö, ettet muka itse pohdi, mikä tilanne olisi, jos sitä väärinkäsitystä ei olisi tapahtunut?” Verso sanoi nopeasti.
“En, tietenkään en! Mutta turha sitä on ajatella, olen jo kauan sitten luopunut toivosta. Filius vei voiton”, Kuhnusarvio vastasi surumielisellä äänellä.
“Älä jaksa.”
“Niin, no. Kyllä hän on minua parempi ja olen onnellinen teidän puolestanne. Jos häiritsin ajatteluasi, niin taidankin tästä lähteä…”
“Kyllä sinä voit jäädä, jos haluat.”
“En. Filius saattaa tulla, enkä halua, että hän saa väärän käsityksen ja tulee mustasukkaiseksi. Olen ylpeä hänestä, ujo miesparka on ilmeisesti lopultakin saanut tehtyä asioille jotain.”
“Voitko lopettaa? Et onnistu hämäämään surkealla esitykselläsi edes fletkumatoa!”
“Mitä puhut? No, minä tästä lähdenkin”, Kuhnusarvio sanoi ja asteli ovelle.
“Ai niin, vielä. Järjestän ensi viikolla pienimuotoiset kutsut henkilökunnalle, tervetuloa vain Filiuksen kanssa, mikäli hän saa pyydettyä sinut sinne.”

Illalla McGarmiwa istui kynttilöillä valaistussa huoneessa Dumbledorea vastapäätä ja katseli torkkuvia muotokuvia kuin etsiäkseen ratkaisua sieltä.
“En ymmärrä tätä vieläkään, mikä on melko hämmästyttävää”, Dumbledore sanoi, mutta ei kuulostanut alkuunkaan tuskastuneelta.
“En minäkään. ‘OttaKaa ihmeessä etäisyyttä ja löydä nurinkurinen merkitys.’ Mitä kummaa se voi tarkoittaa?”
Dumbledore kohotti paperin pöydältä silmiensä tasolle. Miehen pään varjo näytti huvittavalta ohueksi kuluneen pergamentin läpi.
“Albus!” McGarmiwa huudahti äkkiä.
Dumbledore laski paperin takaisin pöydälle, “Saitko idean?”
“Seuraava vihje on katolla.”
“Mistä päätellen? Miten keksit vastauksen ihan yhtäkkiä?”
“Kun nostit paperin ylös, kirjoitukset näkyivät siitä läpi, mutta tietenkin väärin päin minulle. ‘Löydä nurinkurinen merkitys’”
“Niinpä tietenkin. Emme havainneet suurta kirjainta keskellä sanaa… ‘OttaKaa’- sana väärinpäin sisältää sanan ‘katto’, joka täsmää muihinkin vihjeisiin. Harmi vain, etten voi sanoa sinua neroksi tämän perusteella, sillä kyse oli lähinnä hyvästä tuurista.”
“Mikä menetys... Seuraava kysymys kuuluu: Miten pääsemme katolle?”

A/N: Anteeksi, jos on virheitä, en ehdi taaskaan oikolukea kun pitää juosta toisaalle. Huomauttakaa, jos (siis kun) löydätte. Ja kaikki varmaan tietävät, että minä pidän kommenteista:D
« Viimeksi muokattu: Lokakuu 31, 2007, 20:16:39 kirjoittanut Keltsi »

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Kiitos kaikille kommentoijille, arvostan kommentointiahkeruuttanne! On myös hauskaa, että lainailette noita lempikohtianne kommentteihin, koska on mielenkiintoista nähdä, mistä pidätte:D

Milgia: Kiitos, kiva että pidit luvusta:) Ovela vihje? Ehkä se sitten oli, mutta olen sitä mieltä, että sen keksimiseen meni aivan liian kauan aikaa (oon niin huono noissa..) Minervan ja Albuksen keskustelut ovat myös tosi hauskoja kirjoittaa, kun molemmat puhuvat niin omalla tavallaan ja kaikkea (etenkin Dumppis, on suurta hupia keksiä sopivia kommentteja hänelle...)

Suvituuli: Kiitos:) Se vihje oli vähän kummallinen ehkä, mutta mietin sitä liian pitkään (kuten jo sanoinkin), joten ei ehkä ihme ettet keksinyt. Juu, miettimisaikaa jää, kun ei niitä heti voi paljastaa, vaikka A ja M fiksuja ovatkin, se olisi epäaitoa... Seuraavassa vihjeessä ei ole keksimistä, mutta 9-luvussa tulee sen lisäksi toinen vihje:P Hyvä ettei löytynyt virheitä, ja ennen kaikkea mukavaa että pidät:D

Teleija: Kiitos ihanan pitkästä kommentista! Mukavaa, että pidät Minervan ja Albuksen keskusteluista, koska ne ovat ihania kirjoittaa:) Pidän myös Kalkaroksen ja Sinistran keskustelujen kirjoittamisesta. Hyvä kun huomautit, opekokoukset on vähän tylsiä, joten yritän kirjoittaa niistä vähemmän tai lisätä jotain mitä ehdotit. Jaa-a, kyllä aika lonkalta kirjoittelen, silloin kun ehdin (koulu ja harrastuksia 5 kertaa viikossa+originaalitekstini...) aika harvoin lisään jotain jonnekin tai poistan, mutta välillä. Toista vihjettä tosin mietin aika pitkään.

hehacla: Ei haittaa yhtään milloin kommentoit kun kuitenkin aina jaksat kommentoida, kiitos:) Pidin muuten itsekin tuosta kohdasta, jonka lainasit, koska Luciusta ja Dumbledorea on hauska kirjoittaa ja oli vielä hauskempaa laittaa herra viileys epämiellyttävään tilanteeseen... Ehkä Herm ei tiedä Malfoyden kotitontuista (taidankin vihjaista:P)

Tämä on tavallaan taas väliluku, joka on vielä aika lyhyt ja Sinistra-painotteinen.

8.Luku: Katto, oppitunti ja vastoin tapojaan toimiva Kalkaros

Kalkaros tuijotti hajamielisesti ulos työhuoneensa ikkunasta. Hajamielisyyden saattoi helposti päätellä siitä, ettei ex-liemimestarilla ollut tapana tuijottaa ulos ikkunasta, ei etenkään kun ulkona oli jokseenkin pimeää, eikä hän nähnyt mitään. Ja koska hajamielisyyskään ei kuulunut miehen tapoihin, oli tilanne hyvin erikoinen hänen itsensäkin mielestä. Hän ei vieläkään ollut tottunut uuteen työhuoneeseensa, joka oli kytköksissä opettajainhuoneeseen ja ajatteli jääräpäisesti, että tyrmissä oli ollut paljon mukavampaa - vaikka siellä ei ollutkaan ikkunoita. Mutta Kuhnusarvio oli ehdottomasti vaatinut päästä takaisin vanhaan huoneeseensa, joten Kalkaros oli lopulta antanut periksi ja  muuttanut paria kerrosta ylemmäs, sillä Kuhnusarvion koiranpentuilme oli todella irvokasta katseltavaa ja teko oli suoritettu ainoastaan hänen itsensä ja samalla myös Dumbledoren mielenterveyttä silmällä pitäen.

Sinistra istui opettajainhuoneen sohvalla lempinurkkauksessaan ja luki astrologiasta kertovaa, ammattilaisen näkökulmasta katsottuna harvinaisen puutteellista kirjaa odotellessaan tuntinsa alkamista. Hän inhosi lauantai-illan oppituntia varmasti yhtä paljon kuin neljäsluokkalaiset, jotka joutuivat muiden oppilaiden suureksi riemuksi raahautumaan Tähtitorniin kesken viikonlopun, mutta koska lukujärjestyksien kanssa oli muutenkin ollut ongelmia, oli McGarmiwa pahoitellen joutunut laittamaan tunnin sille illalle, eikä asialle siis voinut mitään. Oppilaat eivät kuitenkaan olleet niin pahoillaan, kuin olisivat olleet mikäli esimerkiksi professori Kalkaros olisi pitänyt heille tunnin, sillä Sinistra oli melko rennon opetustyylinsä vuoksi Tylypahkan pidetyin opettaja. Kurinpitopuoli oli kunnossa, mutta koska hän ei noudattanut yhtä tiukkaa linjaa kuin professori McGarmiwa, koska hän salli epäonnistumiset tunneillaan, toisin kuin mainittu pimeyden voimilta suojautumisen professori ja koska hän osasi opettaa asiat ihmisläheisemmin ja huomattavasti kiinnostavammin kuin esimerkiksi professori Binns tai professori Vektor, pitivät oppilaat tunneista oikeastaan hyvin paljon. Lisäksi heidän mielestään Sinistra oli huumorintajuinen, mutta osasi myös tarvittaessa tunkea luun kurkkuun vinoilijoille.

Sinistra oli niin uppoutunut etsimään kirjasta virheitä, että havaitsi jonkun istahtaneen häntä vastapäätä vasta kun tämä joku huomautti sarkastisesti tulleensa opettajainhuoneeseen saadakseen juttuseuraa, ei katsellakseen kuinka hän luki.
“No, jos haluat jutella niin juttele sitten. Onhan tässä huoneessa muitakin ihmisiä.”
“Muut eivät aiheuta mielelleni yhtä suurta tyydytystä, sillä he eivät ärsyynny läheskään niin helposti kuin sinä.”
“Tulit siis tänne varta vasten kiusataksesi minua?”
“Ehkäpä asian voisi niinkin ilmaista…”
Sinistra tuhahti ja jatkoi lukemista, mutta hetken päästä hän kohotti katseensa Kalkarokseen ja lisäsi: “Et näköjään aio hankkia itsellesi toista puhekumppania… No, jos tulit ärsyttämään minua, niin joudut ikävä kyllä pettymään, sillä minua ei lainkaan häiritse se, että katselet kun luen.”
“Ei se minuakaan häiritse, sillä olet melko hyvää katseltavaa verrattuna täällä vallitsevaan yleiseen tasoon”, Kalkaros sanoi tajuten vasta toisen erittäin kummallisesta ilmeestä puhuneensa ääneen.
“Katsohan vain, kyllä sinultakin näköjään löytyy tapoja”, Sinistra sanoi virnistäen ja laittaen kirjan syrjään, “Ehkäpä voisin tuosta hyvästä jopa tarjota sinulle kaipaamaasi juttuseuraa.”
Kalkaros olisi mieluiten paennut paikalta, sillä hän oli toiminut vastoin kaikkia hyvinä pitämiään elämänohjeita ja ajatellut ääneen, joten keskusteluun keskittymisen sijaan hän ruoski itseään ajatuksissaan. Mikä täydellinen idiootti hän olikaan, nyt nainen takuulla kuvittelisi kaikkea typerää, joka ei pitänyt paikkaansa. Ei. Ei se tarkoita mitään, jos ajattelee toisen olevan sievä. “Ja sitä paitsi”, Kalkaros ajatteli vilkaisten matami Prilliä ja Huiskia, “Tasoon verrattuna se ei välttämättä tee hänestä kaunista.”

“Luulen, että emme taida käyttää luutia katolle päästäksemme”, Dumbledore sanoi kuiskaten ja viittasi McGarmiwan seuraamaan itseään tyhjällä käytävällä.
“Mitä sitten?”
“Katsohan, voimme laskeutua Tähtitornista, pudotusta alemmalle katolle ei ole kuin nelisen metriä.”
“Neljä metriä! Oletko hullu?”
“Olen päättänyt jo monta vuotta sitten olla kommentoimatta viimeiseen kysymykseesi, joten älä pidä minua epäkohteliaana. Mutta olet oikeassa, ehkä matka on hieman pitkä.”
“Miksi emme käytä kattoikkunaa?” McGarmiwa kysyi ja oli törmätä Dumbledoreen, joka pysähtyi äkisti ja kääntyi.
“Aivan. Kerrohan, miksi en itse keksinyt tuota?”
“Luultavasti sen takia, että et pidä päivittäin oppitunteja luokassa, jossa kattoikkuna sijaitsee.”
“Enkä siis myöskään joudu käskemään oppilaita alas näköaloja tarkastelemasta?”
“Luuletko tosiaan, että oppilaat uskaltavat tiirailla näköaloja minun tunneillani?”
“Auktoriteettisi on kieltämättä linnan parhaita, ellei paras, joten en voi kuin ihmetellä, miksi en ole pahasti tossun alla.”
“ Ai et muka ole?”

Sinistra nojasi Tähtitornin kaiteeseen ja katseli kaukoputkien äärellä hääriviä oppilaita. Kaikki tähtitieteen professorit olivat ilmeisesti aina nojanneet samaan kohtaan, sillä se ei ollut läheskään yhtä pahasti tummunut kuin kaide muuten.
“Täyttäkää ne tähtikartat, jotka annoin teille viime tunnilla. Kuinka monelta puuttuu se, viitatkaa. Ei, herra Boyle, et saa uutta. Äläkä tuhlaa aikaa väittämällä, että pöllösi söi edellisen, en minä usko kuitenkaan.”
“Opettaja, pitääkö meidän laittaa myös kaikki Saturnuksen kuut tähän?”
“Pitää, tänä yönä ne näkyvät selkeästi. Kuka osaa luetella kaikkien Saturnuksen kuiden nimet? Neiti Kyle?”
“Titan, Iapetos, Enceladus, Dione, Mimas, Phoebe ja… En muista sitä yhtä”, vaaleahiuksinen tyttö sanoi harmissaan vajavaisesta osaamisestaan.
“Unohtaminen on inhimillistä”, Sinistra sanoi lisäten puoliääneen: ”Itse haluaisin unohtaa juuri sen pahuksen kuun…”
“Opettaja, nyt muistan! Se on Tethys.”
“Aivan oikein, neiti Kyle. Tethys on melkein pelkkää jäätä, ytimeensä saakka… Neiti Weasley, älä läpsi kavereitasi kaukoputken pussilla”, Sinistra sanoi ja nojautui uudelleen kaiteeseen. Hän katseli alas tiluksille vajoten omiin ajatuksiinsa. Kalkaros oli, jos ei nyt aivan, niin ainakin melkein kehunut hänen ulkonäköään. Omituista. Pidemmälle hän ei kuitenkaan mietteissään päässyt, sillä aivan yllättäen kattoikkuna neljä metriä hänen alapuolellaan aukeni ja - hämmästyttävintä kaikessa - McGarmiwa työnsi päänsä ulos. Näystä täysin säikähtäneenä Sinistra oli lähellä horjahtaa kaiteen yli.
“Ööh, Minerva?” hän sanoi hiljaisella äänellä ja vilkaisi taakseen. Oppilaat eivät olleet huomanneet mitään, vielä. Miksi Minerva heilui katonrajassa tähän aikaan?
“Sinistra! Mitä teet siellä, onko sinulla tunti meneillään?”
“On, kyllähän sinun se pitäisi tietää… Saanko kysyä, mitä ihmettä teet katolla puoli yhdeltä yöllä?
“Minä, tuota… Selitän myöhemmin, sopiiko?” McGarmiwa sanoi ja kumartui ikkunaan ilmeisesti sanomaan jollekulle jotain, mutta Sinistra ei pimeässä nähnyt kenelle.
“Sitten saat myös luvan selittää! En tule päästämään sinua helpolla”, hän sanoi vielä katoavan McGarmiwan perään. Nyt oli totisesti jotain outoa tekeillä.

McGarmiwa sulki perässään ikkunan ja laittoi sen hakaset huolellisesti kiinni. Hän laskeutui portaita alas luokan sivustalle mietteliään näköisen Dumbledoren viereen. Muodonmuutosten luokka oli eräs Tylypahkan korkeimmista ja suurimmista, ja kapeat portaat ikkunalle sijaitsivat opettajan pöydän takana, sijoitettuna hyvin huonosti, sillä professoriparka saattoi helposti kompastua alimpiin askelmiin. McGarmiwa ei kuitenkaan koskaan ollut tuottanut oppilailleen sitä iloa, vaikka Weasleyn kaksoset kuluttivatkin ensimmäisenä Tylypahkan vuonnaan kaiken kekseliäisyytensä ja suurimman osan muodonmuutosten oppitunneistaankin yrittäessään saada opettajansa perääntymään. Dumbledore astahti alas opettajan pöydän korokkeelta McGarmiwa perässään.
“Miten saatoimme unohtaa meneillään olevan oppitunnin?”
“No, sille ei voi enää mitään. Onneksi oppilaat eivät huomanneet vararehtorinsa kiipeilevän katolla, siinä vaiheessa maineeni olisi voinut olla mennyttä.”
“Nyt kattoretkemme lykkääntyy huomisillalle, mikä ei ole kovinkaan hyvä asia, sillä emmehän lainkaan tiedä, montako vihjettä Rowena ja Helga ovat laittaneet ennen varsinaista aarretta, ja aikataulumme on nutturasi lailla suorastaan tiukka. Mutta haluaisitko tulla vielä teelle, kun nyt kerran olemme valveilla?”
“Sopii, mutta mieleeni tuli eräs teoria koskien vihjettä.”
“Kerro toki.”
“Siinä sanotaan ‘ottakaa ihmeessä etäisyyttä’, tai jotain tuontyylistä, eikö niin?”
Dumbledore nyökkäsi.
“Tuskin se siinä aivan turhaan on. Luulen, että joudumme silti käyttämään luutia vihjeen löytämiseen.”

A/N: Kommentoi ja piristä päivääni:D

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Pahoittelen kovasti, että kesti näin kauan laittaa uusi osa, mutta olin viikonloppuna ensiapukurssilla ja sitten kipeänä niin... Kiitos kuitenkin kaikille kommentoineille, yritän laittaa 10. luvun nyt viikonloppuna, kun tämän kanssa kesti pitkään:) Olen myös erittäin pahoillani siitä, etten tähän ehdi tällä kertaa kommentoida kommenttejanne yksi kerrallaan, suurkiitokset kaikille joka tapauksessa:D Tämä luku on puolestaan aika AlbusMinerva-painotteinen, toivottavasti pidätte.

9.Luku: Mikä ettei?

Oli hyvin harvinaista, mutta ei kuitenkaan tavatonta, että Tylyahopäivä osui sunnuntaille. Riemuissaan mahdollisuudesta päästä velhokylään oppilaat tuskin olisivat välittäneet, vaikka päivä olisi ollut keskellä viikkoa, joten ajankohta ei verottanut linnasta lähtevien joukkoa. Lähtijöitä oli pikemminkin tavallista enemmän, mutta se johtui auringonpaisteesta ja raikkaasta pakkassäästä.

Yleensä Voro katsoi lähtijälistaa, mutta tällä kertaa hän oli kovan kuumeen kourissa matami Pomfreyn ja tämän harmiksi myös matami Prillin hoidettavana, joten lähtemislupien tarkastaminen oli jollain kummallisella tavalla päätynyt Kalkaroksen hoidettavaksi. Mies oli erittäin vihainen, ja sen huomasivat myös oppilaat, jotka yrittivät mahdollisimman huomiota herättämättöminä näyttää lupansa ja päästä ilman vihaisia mulkaisuja tai ivasanoja opettajansa ohi valitettavan moni siinä onnistumatta. Kalkaros ei ymmärtänyt ollenkaan, miten tehtävä oli päätynyt jyrkkien kieltojen ja perustelujen jälkeenkin hänelle, ja purevassa pakkasessa jäätyvät sormet olivat omiaan kasvattamaan hänen pahaa tuultaan. Kun lopulta koko jono oli päässyt lähtemään, kalisivat hänen hampaansa ja hän tärisi kauttaaltaan, eikä voinut olla kunnioittamatta Voroa, joka joutui tekemään saman urakan joka kerta, välillä jopa kaatosateessa.

Voro ei ollut ainoa, joka oli onnistunut vilustuttamaan itsensä; myös Lipetit makasi sairaalasiivessä erittäin harmistuneena siitä, ettei päässyt Tylyahoon. Korkeasta kuumeesta johtuen hän ei tullut ajatelleeksi seikkaa, joka olisi voinut tehdä ärtymyksen turhaksi - opettajat saivat käydä kylässä niin usein kuin halusivat.
“Hei sitten, Filius! Lähden Tylyahoon, minun pitää ostaa lannoitetta, se loppui eilen ja tänään pitäisi antaa kasveille annostus…”
“Mene ja jätä minut yksin riutumaan, julmuri.”
“Jäisin muuten, mutta minun on aivan pakko saada lannoitetta. Olen oikeasti pahoillani! Voin tuoda sinulle kermakaljan tai…”
“Se oli vitsi, mutta kermakalja kuulostaa hyvältä”, Lipetit sanoi
“Ei mitään kermakaljaa potilaille!” huudahti matami Pomfrey, joka oli sattunut kuulemaan keskustelunpätkän, “Voin kyllä tehdä sinulle vitamiinijuomaa, jos haluat.”
“Ei kiitos…”
Verso lähti sairaalasiivestä nauraen miehen järkyttyneelle ilmeelle.

Sinistra lähti huoneestaan yksin etsiäkseen Tylyahosta edes jonkun kollegoistaan, joten hän lähestulkoon riemastui huomatessaan Kalkaroksen kävelemässä vain parikymmentä metriä edellään jo tasaiseksi tallautuneessa hangessa. Kalkaroksen reaktio naisen saapumiseen ei puolestaan ollut läheskään yhtä positiivinen, sillä hän olisi kaikkein mieluiten talsinut suoraan Sianpään nurkkapöytään kiroilemaan toimintakyvyttömiä sormiaan ja pohtimaan oppilaiden raivostuttavuutta. Sitä paitsi hän oli edellisenä iltana nolannut itsensä enemmän kuin täydellisesti eikä todellakaan olisi halunnut enää kuulla asiasta ivallisia kommentteja, joita Sinistran tuntien takuulla oli odotettavissa.
“Taisit oikein kovasti pitää lähtölupien tarkastamisesta kun olet noin aurinkoisella tuulella?”
“Suorastaan rakastin sitä. Aion kysyä Argukselta, josko saisin homman vakituisesti itselleni.”
“Onko tänään ‘sarkasmiin vastataan sarkasmilla’ -päivä?”
“Puheistasi päätellen pikemminkin ‘kiusatkaa kaikki Severus Kalkarosta’ -päivä.”
“Mitä muuta voit odottaa, kun itse tulit opettajainhuoneeseen varta vasten minua ärsyttääksesi. Vaikka ärsyttäminenkin on näköjään kovasti muuttunut eilisen perusteella…”
“No niin, siinä se sitten tuli. Ihme että kesti näinkin kauan, mutta mitäs menit ajattelemaan ääneen, senkin tonttu. Miksi edes piti ajatella mitään niin typerää, turhaa?” Kalkaros pohti ymmärtämättä miksi hän tieten tahtoen hakeutui jatkuvasti väittelyyn vierellään kävelevän rasittavan olennon kanssa, vaikka paljon helpompaa kaikille olisi vain ollut pysytellä hiljaa. Ehkä hän vain piti liikaa väittelemisestä, mutta useimmiten keskustelu johti Sinistran suuttumiseen, nainen kun oli turhan äkkipikainen.
“Veikö Norriska kielesi, vai seuraako kohta sen tasoista verbaalista tykitystä, että sen valmisteleminen vie aikaa?” Sinistra kysyi.
“En tuhlaa verbaalisia lahojasi sinuun.”
“Ihmettelinkin illalla, olitko vastaavanlaisen mielenhäiriön vallassa kuin uudenvuoden aattona, mutta nyt alat kuulostaa jo paremmalta. Tai ei paremmalta, mutta enemmän itseltäsi.”
“Sepä kovin kiintoisaa. En tietääkseni pyytänyt luonneanalyysiä.”
“Mutta jos et tuhlaa verbaalisia lahjojasi, voisit niiden sijaan tuhlata hieman rahojasi ja tarjota minulle loukkauksiesi hyvitykseksi jotain kuumaa juotavaa…”
“Ilmeisesti en aivan hetkeen ole pääsemässä sinusta eroon, joten kai minun on pakko.”

“Kuulehan Minerva, toivon todella, että sinulla on oivallinen syy sille, miksi en tällä hetkellä ole istumassa Kolmessa Luudanvarressa nauttien kermakaljaa tai simaa.”
“On tietenkin”, McGarmiwa vastasi näyttämättä vähääkään siltä, että olisi paljastamassa syytä sille, että hän oli kieltänyt Dumbledorea lähtemästä mihinkään.
“Haluaisin myös kovasti tietää, miksi meidän välttämättä piti tavata täällä luutakomerossa? Luulin sinun kasvaneen näistä jo kauan sitten ohi…”
“En pyytänyt sinua tänne keskustellakseni luutakomeroiden moninaisista käyttötarkoituksista, joten viitsisitkö kuunnella hetkisen?”
“Jo vain. Mutta ennen sitä, luuletko tämän laatikon kestävän istumista?” Dumbledore kysyi ja istahti laatikolle, joka petti ja aikansa mahtavin velho makasi kolmannen kerroksen luutakomeron lattialla katsoen huvittuneen näköistä McGarmiwaa vinoon heilahtaneiden puolikuulasiensa läpi, “Ilmeisesti ei.”
“No niin, minulla on teoria kattovihjeestä. Meidän pitää vain hieman kysellä asioita Argukselta, jotta saan varmistuksen epäilyihini. Ja olemme täällä, koska meidän on valittava itsellemme tarkoitukseen parhaiten soveltuva luuta.”
“Tarkoitatko, että lentelemme katolla kirkkaassa päivänvalossa?”
“On hieman pakko, sillä pimeän aikaan emme näe mitään, mitä olisi tarkoitus nähdä. Suurin osa oppilaista on  Tylyahossa,  nuorimmat oppilaat  näin kylmällä sisätiloissa ja jos olemme varovaisia, niin ei meitä huomata.”
“Totta, totta. Etsikäämme siis Argus.”

Matami Pomfreyn pelottavuudesta huolimatta Dumbledore ja McGarmiwa uskaltautuivat sairaalasiipeen, ensiksi mainittu hieman pelokkaana, toinen epäluuloisena sisään pääsemisen suhteen.
“Albus! Eikö sinulla ole minkäänlaista kunnioitusta sairaita kohtaan?” Matami Pomfrey huudahti närkästyneenä, mutta huomattuaan myös McGarmiwan tulleen hän vaihtoi ilmettä nopeasti ja kutsui tämän vaihtamaan linnan kuulumiset pikaisesti takahuoneessa. Tylypahkaa ravistelleen flunssaepidemian takia arvon matami ei ollut ehtinyt poistua sairaalasiivestä kokonaiseen viikkoon, joten järjestelmällinen ja kattava selostus kaikista tapahtumista oli paikallaan. Eikä hän tietenkään asian vuoksi voinut vaivata potilaita, mikä tarkoitti sitä, että McGarmiwa sai osakseen kunnian toimia kävelevänä sanomalehtenä.
“Albus, jututa Argusta ja kysy, huomasiko hän viime keväänä linnan kattoa korjatessaan siellä erivärisiä tiiliä”, McGarmiwa kuiskasi Dumbledorelle kulkiessaan tämän ohi matami Pomfreyn perässä.
“Monenlaisia omituisia vaatimuksia olet minulle asettanut, mutta tämä kuuluu niistä kaikkein omituisimpiin…”

Varttitunnin kuluttua rehtori ja vararehtori poistuivat jättäen Lipetitin, Voron ja kaikkien oppilaiden huojennukseksi taakseen huomattavasti iloisemman - ja hieman vähemmän ankaran- matami Pomfreyn.
“No, mitä Argus sanoi linnan kattotiilistä?”
“Hämmästyttävää kyllä, hän todella kertoi siellä olleen eri sävyisiä.”
“Ei kai hän vain ole mennyt vaihtamaan niitä?”
“Ei, mutta ainoastaan, koska hän ei ehtinyt tilaamaan uusia.”
“Siinä tapauksessa meillä kävi hyvä tuuri! Nyt mennään valitsemaan luudat itsellemme.”
“Eikö yksi riitä vallan mainiosti?”

Kukkakaupan ovi sulkeutui helähtäen Verson perässä, sillä hieman höyrähtänyt omistaja oli virittänyt kellon soimaan myös joka kerta, kun joku astui ulos kaupasta. Se ei tietenkään imarrellut asiakkaita, mutta koska kauppa oli Tylyahon ainoa ja sen ansiosta myös paras, olisi ollut aivan samantekevää, vaikka kaikkien sisään menijöiden niskaan olisi kaadettu ämpärillinen kylmää vettä. Kukkakauppa sijaitsi aivan kylän laidalla, joten Kolmeen Luudanvarteen tai takaisin Tylypahkaan päästäkseen oli kuljettava Sianpään ohi. Verso vilkaisi baarin likaisista ikkunoista sisään, kuten joka kerta kukkakaupasta palatessaan, mutta harvinaista oli, että tällä kertaa hän ilahtui näkemästään; Sinistra istui sisällä - Kalkaroksen kanssa. He ilmeisesti kinastelivat jostakin, mutta tärkeintä oli, että he viettivät aikaa keskenään. Sitten tarvittaisiin enää muutama järjestetty partiointi tai jotain vastaavaa ja tietenkin uutteraa vihjailua, mutta suunnitelma näytti edistyvän hyvin. Katsellessaan Sianpäähän Verso ei tietenkään voinut katsoa samalla kertaa jalkoihinsa, joten tarvittiin vain hyvin paikkansa valinnut jäätynyt lätäkkö ja loppu lienee arvattavissa. Verso haroi epätoivoisesti ilmaa käsillään estääkseen kaatumisen, kun joku tarttui häneen takaapäin ja auttoi takaisin tasapainoon.
“Varovasti, Pomona! Liukkaalla ilmalla on katsottava, mihin jalkansa asettaa”, Kuhnusarvio sanoi pitämättä kiirettä päästää naisesta irti.
“Enpä aiemmin tullutkaan ajatelleeksi. Mutta kiitos kuitenkin, kun estit minua kaatumasta”, Verso sanoi ja astui askeleen kauemmas auttajastaan.
“Eipä kestä, eipä kestä. Filius ei välttämättä olisi aivan kyennyt… hetkinen, mihin olet hänet jättänyt?”
“Filius makaa kuumeisena sairaalasiivessä”, Verso vastasi hieman ärtyneen kuuloisena.
“Kas kun et jäänyt pitämään hänelle seuraa”, Kuhnusarvio sanoi.
“Muuten olisinkin, mutta minun oli pakko hankkia lisää lannoitetta.”
“Ja nyt aiot oikopäätä palata hänen sairasvuoteensa äärelle, vaikka täällä on näin ihana ilma?”
“En välttämättä…” Verso sanoi venyttäen sanojaan.
“No sittenhän voin tarjota sinulle jotain Kolmessa Luudanvarressa. Vain siis, jos se sopii”, Kuhnusarvio sanoi astuen samalla kauemmas mahdollisen raivokohtauksen varalta.
“En minä siihen mitään estettä näe.”

Linnan katolla puhalsi hyytävä tuuli, joka sieppasi McGarmiwan hatun mukaansa, eikä hän voinut kuin katsoa, miten se leijaili maahan. Lumikuorrutteiset kattotiilet olivat liukkaita, liukkaampia kuin he olivat odottaneet, joten olisi olut suorastaan hengenvaarallista liikkua pois Rohkelikkotornin kupeesta, johon he olivat onnistuneet laskeutumaan.
“Mitäs seuraavaksi? Haluaisitko lopultakin selventää teoriaasi, Minerva hyvä. Vaikka näköala onkin henkeäsalpaava, en siltikään haluaisi viettää täällä yhtään enempää aikaa kuin tehtävämme kannalta on pakollista”, Dumbledore sanoi kovalla äänellä, jotta McGarmiwa olisi kuullut sen tuulen suhinan yli.
“Seuraavaksi voit referoida minulle Tylypahkan katon historiaa.”
“Pyyntösi käyvät yhä kummallisemmiksi, ja alan tosissani jo epäillä älyäni, kun en kykene päättelemään tarkoitustasi…”
“Älä suotta, minun älyni vain selkeästi on korkeammalla tasolla.”
“Pikemminkin kutsuisin tuota naisen logiikaksi, mutta älkäämme väitelkö aiheesta sille mitä epäsopivimmassa paikassa. Mitä haluat kuulla? Tiedäthän toki, että referaattinikin ovat usein pidempiä kuin jonkun muun normaalipituiset esitykset.”
“Ensin voit kertoa, oliko heillä ongelmia katon rakentamisessa.”
“Ei käsittääkseni. Kaikki sujui hyvin, jopa Suuren Salin katon loitsiminen. Senlaatuiset taiat olivat erittäin harvinaisia siihen aikaan, joten oli suoranainen ihme, että he onnistuivat siinä…”
“Kiitos, kuulin jo kaiken tarvitsemani. Nyt voit kertoa minulle, missä kohdassa on Suuren Salin katto.”
“Olettaisin, että tuolla päin”, Dumbledore sanoi viitaten kädellään epämääräiseen suuntaan.
“Kiitos harvinaisen tarkoista koordinaateista… Voisit kylläkin poistaa lumet täältä katolta, mikäli osaat jonkun siihen tarkoitukseen soveltuvan loitsun.”
Hetken kuluttua he taiteilivat huomattavasti helppokulkuisemmalla katonharjalla suuntaan, jossa Suuri Sali oletettavasti sijaitsi.
“Nyt meidän on laskeuduttava alemmalle katolle, salihan ei suinkaan ole ylimmässä kerroksessa…”
“Liu’ummeko tästä, vai miten?”
“Liukuminen kuulostaa hurmaavalta, mutta ehdotan, että joka tapauksessa käyttäisimme luutaa.”

“Kas niin, nyt olen aivan varma, että olemme juuri Suuren Salin kohdalla”, Dumbledore sanoi heidän laskeuduttuaan Tylypahkan monikerroksisen - ja, mikäli katosta voidaan sitä ilmaisua käyttää, sokkeloisen - katon toiseksi alimmalle tasolle. Tuuli oli onneksi hieman laantunut, mutta alkoi jo hämärtää ja ensimmäiset oppilaat palailivat Tylyahosta. McGarmiwa katsoi murheellisena rakkaan hattunsa puolesta, kuinka Lee Jordan löysi sen ja ojensi suoraan Weasleyn kaksosille. Katolta oli pitkä matka sinne, missä kolmikko seisoi, mutta saattoi helposti päätellä, miten suuresti he ilahtuivat tajuttuaan, kenelle päähine kuului.
“Minerva, minäkin olen pahoillani hattusi puolesta, mutta voisitko kuitenkin selventää, mitä ajattelit meidän tekevän seuraavaksi.”
“Kuuntele. Vihje on katolla, ja siinä sanottiin: ‘ottakaa ihmeessä etäisyyttä’. Olemme nyt ‘ihme‘ -kohdassa, luulen, ja meidän on otettava etäisyyttä eli…”
“…katsottava kattoa hieman kauempaa?”
“Aivan. Luulen, että vihje on kirjoitettu erivärisillä kattotiilillä, joten sitä on mahdotonta tulkita seisomalla sen päällä.”
“Haa, lopultakin ymmärrän! Arvaan, että tulit ajatelleeksi tätä mahdollisuutta, koska tänne ylös olisi ehkä ollut hieman vaivalloista piilotella paperilappusia.”
“Niin, ja vihjeessä käskettiin ‘ottamaan etäisyyttä’, joten…”
He nousivat luudalle ja kohosivat varovaisesti ylöspäin koko ajan mahdollisten silminnäkijöiden varalta valmiina laskeutumaan piiloon takaisin katolle.
“Katso nyt, eriväriset tiilet muodostavat kaksi sanaa!”
“Saatko niistä selvää, vai teenkö lumenpoistoloitsun uudelleen?”
“Tee vielä, sanojen loppu jää peittoon. No niin. K…ei..ttiön pö…y..t..ä”, McGarmiwa luki vaivalloisesti
“Keittiön pöytä?”
“Niin siinä lukee, katso vaikka itse.”
“Katsoisinkin sangen mielelläni, mutta nutturasi tukkii näkymän.”
“Keittiössä on vaikka kuinka monta pöytää! Miten muka löydämme oikean?”
“Etsimällä, Minerva, etsimällä. Useimmat asiat löytyvät, kun niitä etsii.” 

A/N: Kommenttejanne kaipailen:D Jos/kun virheitä löytyy (ajanpuute estää oikolukemisen), huomauttakaa.
« Viimeksi muokattu: Marraskuu 15, 2007, 17:08:24 kirjoittanut Keltsi »

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Jess, sain tämän luvun jo nyt valmiiksi, mutta se on aika lyhyt:) Kiitos kaikille kommentoineille!

Teleija: Kiitos kommentistasi! Luin muuten sitä sun Dumbledore-juttua ja hyvältä vaikutti. Kommentoin sitä, kun ennätän lukea loppuun ja vähän tarkemmin:) Ja älä välitä, minäkin vannoin joskus itselleni, etten ala ikinä kirjoittaa ficcejä, mutta tässä sitä ollaan (tämä on kai kuudes ficcini)

Milgia: Kiitos kommentista! Ai viime luku oli tähän mennessä paras? :) Jännää. Piristävää kuulla, että olen saanut jonkun hihittelemään, kiitos lainauksista:D Pidin muuten itsekin noista kohdista. Ja vielä, yritä jatkaa YJ:tä pian!

hehacla: Kiitos kommentistasi! Ihanaa, Kalkaros oli mielestäsi IC *hyppii riemusta* Minervan hatusta muuten enemmän tässä luvussa:P Juu, Albus on aina valmiina laskemaan liukumäkeä katolla (tai missä vain) Verson oli pakko hakea se lannoite, se piti antaa samana päivänä:D Filius-parka...

Villa Viola: Jee, uusi kommentoija! Kiitos, että vaivauduit (myös Kaksin aina kaunihimpaa! tuplakiitos) Hyvä, että vihjeet ovat mielestäsi sopivia, niitä on aika vaikeaa keksiä. Juu, Kalkaroksen ja Sinistran varalle on luvassa kaikkea mielenkiintoista:D hehheh... Kiva, että pidät dialogeista, vaikka ne välillä ovatkin sekavia.

10.Luku: Hattu- ja kukkaongelmia

Useimpien Tylypahkan oppilaiden mielestä maanantaiaamut olivat kaikkein tuskallisimpia. Erityisesti kuudennen luokan SUPER-kurssilaiset olivat sitä mieltä, sillä heillä oli kunnia aloittaa viikon opiskelu professori McGarmiwan johdolla, eivätkä kyseisen professorin oppitunnit todellakaan olleet helpoimmasta päästä. Huonosti nukutun viikonlopun univajetta ei voinut lyhentää muodonmuutostunneilla saamatta vähintäänkin jälki-istuntoa ja moitesaarnaa, ja koulussa viettämiensä vuosien aikana huonoimmatkin oppilaat olivat oppineet ainakin yhden asian - kun vararehtori käskee, silloin ollaan hiljaa. Tylyahon sunnuntain jälkeisenä maanantaiaamuna kuudesluokkalaiset olivat kuitenkin hieman iloisemmalla mielellä kuin yleensä, etenkin kun Fred ja George Weasley kertoivat järjestävänsä hauskaa ohjelmaa tunnin aikana ja virnistelivät pirullisesti ja mutisivat jotain käsittämätöntä hatusta.

Täysin tietämättömänä juonittelusta selkänsä takana McGarmiwa valmistautui oppitunnille ja jäi hetkiseksi juttelemaan Sinistran kanssa saapuakseen tunnille tasan kahdeksalta, ei yhtään sen aikaisemmin tai myöhemmin.
“Olitko eilen Tylyahossa?”
“Olin…” Sinistra vastasi hymyillen kummallisesti.
“No, oliko teillä hauskaa Pomonan kanssa?”
“Ei.”
“Eikö?” McGarmiwa kysyi kohottaen kulmiaan todella hämmästyneenä.
“En ollut Pomonan kanssa, vaan Severuksen.”
McGarmiwa kohotti kulmiaan lisää sikäli kun ne enää suostuivat nousemaan ylöspäin, “Vai niin.”
“Minerva, ei sinun tarvitse esittää välinpitämätöntä. Tiedän ettet sitä todellakaan ole.”
“Valitettavasti minun pitää jatkaa välinpitämättömän esittämistä myöhemmin ja sitten voit kertoa tarkemmin, vaikka minua ei tietenkään kiinnosta, nyt täytyy lähteä tunnille”, McGarmiwa sanoi ja jätti nauravan Sinistran opettajainhuoneeseen lähtien itse pahaa-aavistamattomana kohti muodonmuutosten luokkaa.

“Huomenta professori. Hattunne ilmeisesti eilen karkasi, mutta onneksi me löysimme sen.”
“Arvatenkaan, herrat Weasley ja Weasley, kumpikaan teistä ei vaivautunut poimimaan sitä talteen ja toimittamaan minulle?”
“Kyllä vain, tässä se on. Kuivatimme sen teitä varten”, Fred sanoi ojentaen hattua.
“Ajattelimme rakkaan tuvanjohtajamme parasta. Tämä luokka on niin vetoisa, että suosittelisin professoria oitis laittamaan hatun päähänsä”, George jatkoi Fredin nyökytellessä viattoman näköisenä vieressä.
“Kiitos, mutta nyt aloitamme oppitunnin. Ottakaa läksyt esille, en aio armahtaa teitä, jos ette ole tehneet, vaikka palautittekin hattuni”, McGarmiwa sanoi asettaen päähineen hyvin epäluuloisena pöydän kulmalle. Kiertäessään keräämässä läksyaineita hän pysähtyi kaksosten pulpetin eteen ja katsoi heitä silmälasiensa yli, “Minun on tehtävä teille paljastus. Nimittäin tuo hattu on Mollyn, se vain jäi minulle Killan viime kokouksessa. Nyt kun sain sen takaisin, voin vihdoin palauttaa sen hänelle.”
“Ööh… Sehän on, tuota… Hienoa, professori”, Fred änkytti katsoen järkyttyneenä veljeään. McGarmiwa salasi hymynsä oppilailta ja käveli opettajainpöydän taakse. Hattu siis oli kuin olikin kirottu, aivan kuten hän vuosien kokemuksen opettamana oli arvellutkin.

Iltapäivällä oppituntien loputtua McGarmiwa ja Sinistra suuntasivat totuttuun tapaan kasvihuoneille. Nuorempi nainen kieltäytyi kertomasta edellisen päivän tapahtumista ennen kuin Versokin olisi kuulemassa, mutta sen sijaan hän oli halukas tietämään, mitä McGarmiwa oli puuhannut katolla. Se taas oli aihe, jota vanhempi nainen halusi välttää, joten keskustelu oli koko matkan melko yksitoikkoista. He astuivat sisään kasvihuoneeseen ja yllättyivät, kun Verso ei ollutkaan heitä vastassa ja huomauttamassa siitä, että ovi oli suljettava pian.
“Huhuu, Pomona?” Sinistra huhuili saamatta vastausta, “Missä hän on?”
“Mennään katsomaan numero kolmosesta”, McGarmiwa sanoi häivä huolestuneisuutta äänessään. Samassa kuitenkin ovi kävi ja Verso tuli sisään järkyttyneen näköisenä.
“Onko jotain tapahtunut?”
“On, minä sain kukkia.”
Tummahiuksiset naiset katsoivat ensin toisiaan ja sitten ystäväänsä, joka istui ryhdittömästi tuolilla ja tuijotti horisonttiin, joka ikävä kyllä oli lasisen seinän takana näkymättömissä.
“Tuota noin… Onko siinä jotain ihmeellistä, joka päivähän sinä saat kukkia”, Sinistra sanoi levitellen käsiään kasvipöheikön suuntaan.
“Niin, minäkään en nyt aivan ymmärrä”, McGarmiwa sanoi koettaen Verson otsaa, “Oletko varma, ettei sinulla ole kuumetta?”
“Oletteko ihan typeriä? En puhu taikakasveista, vaan ruusuista! Minulle lähetettiin ruusuja!”
McGarmiwa ja Sinistra katsoivat toisiaan hieman noloina, mutta alkoivat kuitenkin nauraa.
“Miksi sitten olet noin järkyttynyt, sehän oli todella romanttista Filiukselta”, Sinistra sanoi.
“Niin olisi ollutkin, mutta Filius ei lähettänyt näitä ruusuja!”
“Kuka sitten?”
“Minerva, väität olevasi fiksu ja kyselet yhtä typeriä kuin ensiluokkalaiset. Eikö se nyt ole aika selvää?”
“Ai myrkkylonkeroinen?” Sinistra kysyi valaistunut ilme kasvoillaan.
“Niin. Tai siis ei, en voi kutsua häntä siten. Ei myrkkylonkeroinen vaan Horatius. Horatius lähetti minulle ruusuja”, Verso sanoi nostaen kätensä kasvoilleen.
“Miksi teet siitä noin suuren numeron, lähetä ne vain takaisin”, McGarmiwa sanoi lähestulkoon kyllästyneesti.   
“Niin, ei se sen vaikeampaa ole. Samalla hän ehkä ymmärtää lopettaa yrittämisen”, Sinistra sanoi.
“Mutta kun… Äh, en tiedä enää, mitä ajattelen! Itsepä saan kärsiä seuraukset, jos rohkaisen häntä.”
“Rohkaiset?”
“Niin, siis… Hän tarjosi minulle lasillisen Tylyahossa ja…”
“Pomona, ryhdistäydy! Tuo on säälittävää. Nyt vain lähetät ne kukat takaisin ja kaikki on hyvin”, Sinistra sanoi nojaten pöytään, joka keikahti niin, että tavarat putosivat lattialle ja yksi kukkaruukku särkyi, “Anteeksi, minä siivoan!”
“Olette oikeassa, minun pitäisi lähettää ne takaisin, mutta… Pahus, miksi olen näin idiootti? En halua palauttaa niitä!”

Kalkaros istui jälleen opettajainhuoneen sohvalla, sillä hän piti siitä huomattavasti enemmän kuin työhuoneensa nojatuolista, joka oli kova ja epämukava. Huone oli muuten tyhjä, joten kukaan tai mikään käkikellon käkeä lukuun ottamatta ei häirinnyt häntä, ja kukkuvan linnunkin sai helposti tainnutettua. Mies oli täysin vajonnut filosofisiin ajatuksiinsa, jotka sivusivat tiettyä aihetta. Eniten häntä kuitenkin kiinnostivat omat ajatuksensa ja käytöksensä, joka oli välistä täysin käsittämätöntä. Miten hän oli päätynyt Sianpäähän sunnuntaina? Tai oikeastaan, miten hän oli päätynyt sinne siinä seurassa… Ja miksi hän oli mennyt tarjoamaan, vielä lähes ilman vastusteluja? Todella kummallista. Mitä hän oikein ajatteli. Hyvä on, Sinistra oli hänen mielestään kaunis, mutta ei mitään muuta. Tai no, mielenkiintoinen väittelykumppani ja… Ärsyttävä. Ärsyttävä, ärsyttävä, mutta oikeastaan aika hauska. Nainen ymmärsi sarkasmia, hyvin vielä. Ja oli sanavalmis. Ei! Tämän suuntaiset ajatukset eivät koskaan olleet johtaneet mihinkään järkevään. Sinistra oli kollega, vain kollega. Ei hän missään nimessä ajatellut mitään, ja vaikka olisikin ajatellut, tuskin hän olisi saanut vastakaikua. Turhaa siis. Hän ei ajatellut mitään.

Suuri Sali alkoi hiljalleen täyttyä illalliselle saapuvista oppilaista, jotka toivat mukanaan huikean nousun tunnelman lisäksi myös desibelitasoon. Dumbledore istui opettajien pöydässä tavanomaisella paikallaan ja jutteli kaikessa rauhassa sillä hetkellä hänen lisäkseen ainoan paikalla olevan henkilökunnan jäsenen, Kuhnusarvion, kanssa. Oli käynyt hyvä tuuri, että mies oli suostunut palaamaan eläkkeeltä takaisin opettajakuntaan, mutta näytti nyt viihtyvän suorastaan loistavasti.
“Miten on Albus, erotetaanko sinut?”
“Jaa-a. Hyvin paljon mahdollista, kuten myös se, ettei minua eroteta. Tiedäthän Horatius, paljon elämää nähneenä, että monet asiat ovat mahdollisia ja harvemmat mahdottomia”, Dumbledore sanoi hymyillen ja hänen silmänsä tuikkivat niin hyvin tunnetulla tavalla, joka kuitenkin sillä hetkellä ärsytti tiedonhaluista liemimestaria.
“Olet kyllä tuntemistani ihmisistä paras antamaan käsittämättömiä vastauksia”, hän sanoi happamalla äänellä ja vei haarukalla suuhunsa sitruunanviipaleen, “Kerro edes, miten sinulla ja Minervalla menee.”
“Kuten olen jo aiemmin sanonut, vaihtelu virkistää. Viime päivät ovat olleet oikein hauskoja.”
“Vai niin. Tulettehan torstaina minun pikku illallisilleni, kutsun muutamia oppilaita, henkilökunnan jäsenet ja eräitä tuttaviani. Olenhan minä siitä kertonut?”
“Olet, olet. Eikä moista tilaisuutta voi mitenkään jättää väliin. Kas, Minerva tulee.”
McGarmiwa istahti Dumbledoren viereen ja katsoi Kuhnusarviota pahasti.
“Pomonakin tulee varmaan pian, hän meni tervehtimään Filiusta”, hän sanoi painokkaasti katse porautuneen mursunviiksisen miehen vetisiin silmiin.
“Pomona taitaa pitää kukista oikein kovasti, kun hän eilen lähti ostamaan niille lannoitetta siitä huolimatta, että Filius on sairaana…”
“Pakkohan hänen on, muuten yrttitiedon opetus tässä koulussa voisi olla hieman heikoissa kantimissa.”
“Saanen keskeyttää tämän keskustelunne, josta tosin en ymmärrä muuta, kuin että siinä selkeästi on piilotettuja merkityksiä, jotka onnekseni ovat minulle hämärän peitossa”, Dumbledore sanoi toivoen estävänsä McGarmiwan ilmeestä päätellen pian raivokkaaksi yltyvän sanasodan.
“Mitä, piilotettuja merkityksiä? Älä nyt hulluja puhu, Albus”, Kuhnusarvio sanoi nauraen teennäisesti ja kääntyen keskustelemaan Kalkaroksen kanssa. McGarmiwa katsoi häntä hyvin terävästi, mutta ei enää sanonut mitään.
“Aterian päätyttyä voisimme lähteä keittiöön, vai mitä luulet?” Dumbledore kysyi.
“Mennään vain heti, minulla ei enää ole nälkä”, McGarmiwa sanoi nousten äkäisesti seisomaan, “No, tuletko vai etkö?” 

A/N: Juu, se on aika lyhyt. Kommentteja silti kaipailisin:D
« Viimeksi muokattu: Marraskuu 19, 2007, 20:23:25 kirjoittanut Keltsi »

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Jee, paljon kommentteja:D Teitte minut iloiseksi, suurkiitokset kaikille! Teksti saattaa muuten olla hieman outoa, sillä havaitsin, että minulla on meneillään väliaikainen "en pidä mistään kirjoittamastani"-kausi... Liika itsekritiikki tekee tekstistä ehkä liian yrittävää (toivottavasti joku tajuaa, mitä yritän selittää)

Teleija: Ihastuttavan imarteleva kommentti, oikein paljon kiitoksia:) Jaa mistä riittää huumoria? Köh, enpä oikein tiedä... Se vain tulee samalla kun kirjoitan (multa on turha odottaa angstia, en onnistu siinä kovinkaan hyvin) Pidän kovasti dialogien kirjoittamisesta, ehkä siinä samalla kehittyy. Kiva, että pidit hattuepisodista:D

Suvituuli:
Jup, ihana kommentin aloitus;D Ei se mitään, pääasia että kuitenkin kommentoit. Hahaa, norsuja... Repesin minäkin. Ja tuo sitruunanviipalejuttu oli ihan tahallinen, tuli hetkellinen pakkomielle laittaa se siihen... Kuhnis on hieman 2-mielinen, en tiedä sopiiko se hänelle, mutta minusta on hauskaa laittaa noita repliikkejä tekstin sekaan...

Villa Viola:
Jee! Olen onnistunut piristämään jonkun päivää:) Minullekin otsikoiden keksiminen on aika vaikeaa, etenkin jos niiden on oltava lyhyitä... Mutta kiva jos pidät:) Yritän kovasti aina laittaa sitä kuvailua, vaikka dialogeista niin paljon pidänkin. Yritän saada ne edes jotenkuten tasapainoon, vaihtelevalla menestyksellä. Menee kyllä ihan fiiliksen mukaan, kumpaa tekee mieli kirjoittaa...

Milgia: Kiitos kommentista:) Tässä luvussa on muuten hieman enemmän sitä "tuttua Keltsi-huumoria" (outoa pikemminkin, sanon minä) Mutta lyhyt luku taas... Kiva, jos tykkäsit hattujutusta, sitä oli myös ihan viihdyttävää kirjoittaa. Ja hienoa, jos YJ:hin tulee jatkoa. Odottelen:)

hehacla: Mukava kommentti:D Hauskaa, jos olen onnistunut tekemään Severuksen pohdiskelusta Severusmaisen, se oli suosikkikohtani lukua kirjoittaessa. Kalkaroksen ajatuksia on niin hauskaa kirjoittaa:) Pidin myös lainaamasi kohdan kirjoittamisesta, McGarmiwan ja Kuhnusarvion riidatkin ovat hauskoja... Mietin muuten tuota hattujuttua, F ja G eivät olleet tarpeeksi kieroja, oikeassa olet:P

Hyvin lyhyt tämäkin, älkää tappako. Microsoft Worksissa kaksi sivua... En tykkää kun Vuotiksessa nämä näyttävät niin paljon lyhyemmiltä:(

11.Luku: Vitsejä, joista ei tiedä, olivatko ne sittenkään vitsejä

Illallisen tapahtumat opettajien pöydässä olivat varsin mielenkiintoista katseltavaa oppilaille myös McGarmiwan lähdettyä vihastuneena Dumbledore turvallisen välimatkan päässä perässään. Kaksikon kadottua ovesta saapui Verso, joka käveli salin puoleenväliin, mutta vilkaistuaan opettajainpöytään kääntyi välittömästi ympäri ja poistui kiireellä. Vain vähän aikaa Verson lähtemisen jälkeen salin oven avasi vuorostaan Sinistra, joka käveli määrätietoisesti paikalleen ja aloitti keskustelun professori Vektorin kanssa. Pian Vektor kuitenkin lähti, ja Sinistra alkoi jutella Kalkaroksen kanssa, joka ei näyttänyt olevan suosionosoituksesta kovinkaan hyvillään. Oppilaat eivät harmikseen kuulleet nuorimpien professorien keskustelua, mutta ilmeetkin riittivät tuomaan heille hupia.
“Arpaonni ei näemmä suosi nukkujia, meillä on taas pian partiovuoro”, Sinistra sanoi virnistäen, mutta hänen ilmeensä valahti Kalkaroksen vastauksesta: “Voi ei!”
“Sinähän vaikutat innostuneelta…”
“Olisit sinäkin innostunut, jos joutuisit partioimaan henkilön kanssa, jota yrität nimenomaan vältellä, jotta et vain päätyisi kuvittelemaan asioita, jotka eivät koskaan voi toteutua ja ovat äärimmäisen typeriä ja juurtuneet päähäsi jostain käsittämättömästä syystä”, Kalkaros ajatteli. Ääneen hän sanoi:
“Tuskin kukaan voisi kovin innostunut olla joutuessaan sinun kanssasi vartiovuoroon.”
“Herrahan on itse kohteliaisuus tänään”, Sinistra sanoi kylmästi.
“Olen kohtelias niille, keille on tarpeen olla kohtelias.”
“Ja minä en selvästikään kuulu niihin?”
“Et oikeastaan.”
Miten mies kehtasi, miten hän kehtasi olla noin töykeä! Miksi hän välillä oli niin kohtelias, mutta seuraavassa hetkessä sanoi jotain todella loukkaavaa? Sinistra ummisti raivostuneena silmänsä ja avasi ne jälleen kohdaten Kalkaroksen ivallisen katseen.
“Miksi se sinua noin paljon häiritsee?” Kalkaros kysyi kiinnostuneena, mutta se oli liikaa kiukustuneelle naiselle, joka tulkitsi sanat uutena loukkauksena ja nousi niin äkisti seisomaan, että kaatoi tuolinsa. Hän onnistui juuri ja juuri hillitsemään itseään sen verran, että sai pidettyä äänensä normaalina sanoessaan:
“Severus Kalkaros, sinä luulet olevasi tyylikäs ja purevan älykäs typerine kommentteinesi, jotka osoittavat, että ymmärrät muiden ajatuksia vielä huonommin kuin omiasi!”
Kalkaroksen kasvojen ilme ei edes värähtänyt hänen katsoessaan koko pituuteensa suoristautunutta Sinistraa, joka vastasi tuijotukseen katse kipinöitä iskien. Salissa olijat - ja etenkin muut opettajien pöydässä istujat - seurasivat tilannetta kiinnostuneina, sillä mitään vastaavaa ei ollut vähään aikaan nähty. Sinistra ei välittänyt heistä, vaan tarttui vesikannuun ja kaatoi sen sisällön täysin harkitusti ja rauhallisesti Kalkaroksen päälle. Toimenpiteen tehtyään hän marssi vihaisin askelein ulos salista hämmästyneen väkijoukon katseiden saattelemana. Mies istui hetken vain eteensä tuijottaen, tietämättä edes, mitä oli tapahtunut. Nenänvartta pitkin valuva jääkylmä vesi kuitenkin havahdutti hänet varsin nopeasti takaisin todellisuuteen, ihmisten tuijotukseen, supinaan ja pelokkaisiin hihityksiin. Kalkaros kuivasi kasvonsa lautasliinaan ja nousi lähteäkseen. Ei kannattanut jäädä katseiden keskipisteeksi, ellei siitä erikoisesti pitänyt. Eikä hän pitänyt.

“Minerva, yrittäisit jo hieman tyyntyä, tai kotitonttuparat saavat kyytiä”, Dumbledore sanoi laskien kätensä rauhoittavasti McGarmiwan olkapäälle.
“Horatius yrittää saada Pomonan rakastumaan uudelleen itseensä! En voi katsoa sitä vierestä, Filius on vanhin ja eräs rakkaimmista ystävistäni…”
“Horatius toimii kieltämättä typerästi ja itsekkäästi, mutta olen sitä mieltä, ettei sinulla ole mitään syytä huoleen Filiuksen puolesta.”
“Ei muuten olisikaan, mutta Pomona ei tiedä enää itsekään, mitä ajattelee. Viitsisitkö kutittaa päärynää, jotta pääsemme sisään?”
“Tämä on aina ollut suosikkini kaikista Tylypahkan salaovista”, Dumbledore sanoi silmät tuikkien.
“En halua tietää miksi…”
“Katsohan, pidän oikein kovasti hedelmien kutittamisesta”, Dumbledore sanoi saaden McGarmiwan katsomaan itseään äärimmäisen järkyttyneenä.
“Välillä sanon omituisia asioita vain nähdäkseni, miten reagoit niihin.”
“Se oli siis vitsi”, McGarmiwa sanoi silminnähden huojentuneena.
“Tulkitset sanojani väärin, enhän minä niin sanonut…”

Sairaalasiivessä oli häiritsevän valkoista. Lakanat heijastivat valkoisuutta ja joka paikka oli niin puhtaaksi puunattu, että Lipetitiä ärsytti. Hän peitti kasvonsa tyynyllä, jonka päällinen oli ikävä kyllä valkoinen sekin. Päätä särki ja poskia kuumotti ja kuitenkin hänellä oli kylmä, miksi piti kiduttaa surkeassa tilassa olevaa? Tauti oli sitkeää lajia, jokainen potilas oli ensin ollut paranemaan päin, mutta juuri, kun matami Pomfrey olisi laskenut heidät pois huomastaan, nousi kuume uudelleen ja entistä korkeammaksi. Lipetit heittelehti sängyllään löytämättä mukavaa asentoa. Häntä ahdisti pitää silmiä kiinni, mutta häntä ahdisti myös pitää niitä auki, kun joka paikka loisti valkeana. Aamupäivän hän oli huvitellut seuraamalla Voron ilmeitä, kun matamit Pomfrey ja Prilli yrittivät kilvan hoitaa tätä, mutta nyt vahtimestari oli unten mailla, eikä hän todellakaan näyttänyt pikkumiehestä kauniilta nukkuessaan, joten näköalat oli haettava muualta. Mutta mistä, koko sairaalasiipi oli niin hohtavan valkoinen, ja hänen sänkynsä oli liian matala, jotta hän olisi nähnyt ulos ikkunasta. Sitä paitsi ulkonakin olisi ollut aivan liian valkoista. Lipetitin teki mieli heittää tyynynsä päin seinää, repiä se riekaleiksi ja riekaleet vielä pienemmiksi. Matami Pomfrey näytti aistivan ainoan hereillä olevan potilaansa turhautuneisuuden ja istahti tuoliin tämän sängyn vierelle.
“Kuule Filius. Saat lukea, jos lupaat lukea rauhallisesti”, hän sanoi ojentaen MeNoidat -lehden, jonka tunnetusti henkevään sisältöön Lipetit oitis syventyi tyytyväisenä saatuaan edes jonkin pakokeinon pois kaiken valkoisuuden ja puhtauden keskeltä. Kauan hän ei ehtinyt lukea, sillä Verso saapui sairaalasiipeen posket yhtä punaisina kuin yleensäkin, mutta tällä kertaa se ei johtunut purevasta pakkassäästä; nainen oli tullut suoraan suuresta salista. Lipetit kohotti katseensa lehdestä ja ilahtui näkemästään.
“Päätit siis tulla piristämään minua tänne tylsyyteen. Poppy sanoi, etten pääse ainakaan kolmeen päivään pois…”
“Voi ei! Sitten et pääse Horatiuksen järjestämille illallisille.”
“Suoraan sanottuna, en ole siitä kovinkaan pahoillani. Hänen tarjoamansa ruoat ovat liian prameilevia minun makuuni.”
“Mutta minä olen, hän kutsui meidät sinne.”
“Mitä se haittaa, mene sinä vain”, Lipetit sanoi vetäen peittoa lähemmäs korviaan.
“Mutta kun…”
“Ei se oikeasti haittaa, mene ihmeessä! Tulevathan Minerva ja Sinistrakin.”
“En voi mennä sinne!” Verso sanoi häivä pakokauhua äänessään, mutta Lipetit käsitti aivan väärin: “Mene nyt, en minä ole pahoillani. Horatius varmaankin haluaa sinut sinne, olet epäkohtelias, jos jätät menemättä”, hän sanoi.
“Niinpä niin, sehän siinä juuri onkin. Hän haluaa minut sinne, etkä sinä pääse paikalle…” Verso ajatteli huultaan purren.
“Niin että lupaahan mennä, Pomona? Minä vaadin, että menet!”
“Ei kai tässä sitten muukaan auta…”

Kalkaros oli vetäytynyt työhuoneensa ylhäiseen yksinäisyyteen ja tuijotti kynttilän liekkiä pohtien äskeisiä tapahtumia. Häntä ärsytti suunnattomasti Sinistran tempaus, mutta ei kastuneen kaavun ja julkisen nöyryytyksen takia, vaan sen takia, että se väkisin nosti hymyn hänen huulilleen. Mies pohti vakavasti mielenterveytensä tilaa, miksi hän virnisteli yksin pimeydessä sille, että naispuolinen kollega oli juuri kaatanut kannullisen jäävettä hänen niskaansa? Lisäksi tuo litra, tai oikeastaan ele, jolla se oli hänen päälleen valunut, sai hänen päivällä typerinä hautaamansa ajatukset jälleen nostamaan päätään. Kyllä, naisessa oli ehdottomasti tyyliä.

“Tuota, Albus…” McGarmiwa epäröi käsi keittiön ovenkahvalla.
“Kerro huolesi, Minnie.”
“En ole koskaan pitänyt tuosta nimestä, tiedät sen.”
“Niin tiedänkin, ja juuri sen takia käytinkin sitä. Mutta kerro, mikä sinua painaa.”
“En tiedä, muistatko tätä…”
“Kokeile.”
“No, ensimmäisen täällä viettämäni työpäivän jälkeen pyysit minua illalliselle huoneeseesi.”
“Tokihan minä sen muistan. Muistan myös ensimmäisen kohtaamisemme Viistokujalla…”
“Niin minäkin, ikävä kyllä. Mutta nyt en puhu siitä, vaan siitä illallisesta. Sanoit silloin, että olit tarjonnut kotitontuille palkkaa tultuasi rehtoriksi, mutta että ne olivat karkottaneet sinut keittiöstä ja pyytäneet kaulimet kädessä, ettet enää kävisi siellä. Haluaisin nyt tietää, ennen kuin menemme sisään, että oliko juttu totta? Nimittäin mikäli se oli, ne tuskin toivottavat sinua tervetulleeksi valtakuntaansa.”
“Siitä on niin kauan, etteivät ne enää muista. Älä huolehdi.”
“Juttu siis oli totta? Olen aina kuvitellut, että vitsailit…” McGarmiwa sanoi avaten keittiön oven. Lauma kotitonttuja ympäröi heidät välittömästi kysellen, olisiko jotain, mitä he haluaisivat. Saatuaan lopulta pikku olennot vakuuttuneiksi siitä, etteivät he todellakaan tarvinneet mitään, loivat he katseen ympäri Tylypahkan suurta keittiötä. Pöytiä oli ainakin kaksikymmentä.
“Rowena ei todellakaan ole tehnyt tätä meille helpoksi…”

A/N: Saa kommentoida:D

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Kahdestoista luku on lopultakin saapunut, tämän kirjoittaminen oli hieman vaivalloista. Kiitos kaikille kommentoineille, ilahdutitte minua suuresti :D (Etenkin kun suurimman osan mielestä olen onnistunut Kalkarosken kirjoittamisessa^^)

hehacla: Jep, ateria oli epäilemättä hyvin kiinnostava linnan asukkaille;) Kiva että tykkäsit Kalkaroksesta ja että Lipetit-kohta oli mielestäsi uskottava. Kiitos kommentista (jälleen, vakikommentoijani vuodesta peruna tai jotain:D)

Suvituuli: Joo, saa kommentoida:D Tosi mukavaa kuulla, että pidit vesikannu-kohdasta, se kaikkein hauskin kirjoittaa. Apuaa, en voi sille mitään, että näitä 2-mielisyyksiä lipsahtelee tänne... No joo. Kiitos kommentista.

Teleija: Niin, se 11.luku oli aika pieni, mutta tämä luku on pidempi:D (no jes mikä saavutus...) Kiva että pidät, kiitos kommentistasi! Odottelet nykyään aina jatkoa? Jee, ilahduttavaa kuulla:)

Milgia: En osaa sanoa mitään sun huumorintajusta, koska pidän omaani outona:D Mutta kiva että olen saanut jonkun nauramaan, tässä luvussa ei sitten Kalkarosta nähdäkään... Kiitos kommentista!

Ja nyt luku, joka sisältää ehkä vähän liikaa pohdiskelua (joo, jumituin kirjoittamaan niitä...)

12.Luku: Lähes pelkkää aivotoimintaa

Sanonta “veri kiehuu” tuntui Sinistrasta pitävän hänen kohdallaan täsmälleen paikkansa hänen ravatessaan ympäri työhuoneensa lattiaa. Saatuaan itsensä lopulta sen verran rauhalliseksi, ettei enää tuntenut palavaa tarvetta paiskoa esineitä seinille hän lysähti nojatuoliin välittämättä lainkaan siitä, että se oli jo pitkään ollut hajoamispisteessä. Severus Kalkaros oli pahimmanlaatuinen idiootti! Äärimmäisen törkeää. Hän ei muka kuulunut henkilöihin, joille oli tarpeen olla kohtelias… “Miksi se sinua noin paljon häiritsee?” oli mies kysynyt. Niin, sen Sinistra olisi mielellään halunnut itsekin tietää. Miksi hän suuttui niin paljon jostain, mille yleensä olisi lähinnä naureskellut? Milloin hän oli alkanut välittää siitä, mitä toiset sanoivat? Vai johtuiko suuttumus siitä, että loukkauksien sanoja oli se, kuka oli? Ja jos johtui, niin miksi ihmeessä? Turhauttavaa, äärimmäisen turhauttavaa - vastauksia oli helpompi hankkia jopa oppilailta, jotka eivät olleet lukeneet läksyjään. Miten hän kestäisi seuraavan illan partioinnin? Mutta ei toiselle osapuolellekaan helppoa tulisi. Yleensä ihminen on joko helposti suuttuva tai pitkävihainen. Tai ei kumpaakaan, mutta hyvin harvoin molempia, sillä noiden ominaisuuksien summa on melko ikävä. Sinistra suuttui helposti ja oli tietyissä tapauksissa pitkävihainen. Ja tämä ehdottomasti kuului niihin tiettyihin tapauksiin, joten Kalkaros tulisi huomaamaan, kuinka ikävä yhdistelmä pahimmillaan saattoikaan olla.

“Oletko varma, ettei katolla ollut mitään tarkentavaa vihjettä”, McGarmiwa sanoi neljännen pöydän tutkittuaan ja kiinnitti yleisestä käytännöstä selkeästi tietämättömän hiuskiehkuran takaisin nutturaan, josta se oli hävyttömästi kehdannut irrota.
“Sanoinhan jo, että näkyvyyteni oli heikonlainen”, Dumbledore vastasi kavuten ylös pöydän alta.
“Nyt siis kaiken hyvän lisäksi väität minua vielä lihavaksi”, McGarmiwa sanoi yrittäen kuulostaa tosissaan olevalta.
“Jos väittäisin sinua lihavaksi, voisit puolestasi väittää, että silmäni ovat tulossa vanhoiksi.”
“Eivätkö ne sitten ole?”
“Et ymmärtänyt pointtiani. Uskallan sanoa tuntevani sinut - ehkä itseäsi lukuun ottamatta - tämän linnan asukkaista parhaiten. Enkä nyt suinkaan tarkoita vain luonnetta, vaikka siitäkin olen toki tehnyt monta analyysiä.”
McGarmiwa kumartui mukamas tutkimaan viidettä pöytää peittääkseen hymynsä. Miten oli mahdollista, ettei miehen kommentteihin koskaan tottunut?
“Älä yhtään yritä, jos kerran alat vitsailla tuolla tavalla, on sinun opittava myöntämään tappiosi”, Dumbledore sanoi kuulostaen ilahtuneelta keskustelun saamasta käänteestä ja myös näyttäen siltä. McGarmiwa suoristautui niin nopeasti, että oli lyödä päänsä.
“Arvoisa rehtori. Mikäli sellainen mahdottomuus, kuin minun tappioni, voisi käydä toteen, myöntäisin sen teille oikopäätä. Mutta jokainen terveydestään huolehtiva ymmärtää sen tosiseikan, että Minerva McGarmiwa on aina oikeassa”, hän sanoi jäljitellen tyyliä, jota käytti oppitunneilla. Dumbledore nauroi, mutta vakavoitui pian sanoakseen:
“No, minähän en tunnetusti ole kummoinenkaan terveysintoilija, joten…”
“Joten voit sulkea suusi tai minun on keksittävä jokin vaihtoehtoinen tapa hiljentää sinut.”
“Jatkaisin puhumista ihan vain nähdäkseni, kuinka pitkälle luovuutesi riittää, ellei meillä olisi vielä yli tusinan verran pöytiä, jotka pitää tutkia mahdollisten vihjeiden varalta.”
“Ehkä sinulle tarjoutuu siihen tilaisuus, jos pääsemme täältä ennen aamunkoittoa…”

Kasvihuoneilla saattoi helposti juoda teetä hyvässä seurassa, mutta illallisen vietto yksin kukkaruukkujen keskellä oli melko ankeaa. Verso ei kuitenkaan välittänyt siitä, sillä toinen vaihtoehto olisi ollut mennä saliin syömään, ja sitä hän ei todellakaan halunnut. Ei, jos samassa tilassa ruokaili samaan aikaan sama henkilö, joka oli lähettänyt hänelle kukkia. Ja Kuhnusarvio arvosti Tylypahkan ruokia siinä määrin, ettei koskaan suostunut jättämään aterioita väliin. Verso silmäili vihaisena kauniiseen vaasiin laittamaansa ruusukimppua. Miten kliseinen mies oikein osasi olla, kaksitoista verenpunaista ruusua… Ja miksi hän ei ollut vain lähettänyt niitä takaisin? Ilmeisesti Kuhnusarvio ei aikonut luovuttaa aivan vähällä, kun oli saanut tietää, että heidän eronsa oli johtunut väärinkäsityksestä, mutta hänen omia mielipiteitään tapauksen selviäminen ei ollut muuttanut. Vai oliko? Verso pyöritteli mietteliäänä entisestäänkin kiharaa hiuskiehkuraa. Vuosia sitten päättynyt suhde oli ollut… No, hän oli pitänyt siitä silloin. Se oli ollut niin erilaista kuin Filiuksen kanssa. Pikkumies oli tavattoman epäromanttinen ja ujo. Sitä paitsi hänellä oli ollut yllättävän hauskaa Kuhnusarvion kanssa Tylyahossa… Verso tuhautti nenäänsä - tämä oli säälittävää. Mistä lähtien hän, käytännönläheinen ja jalat maassa pitävä, oli tullut romantiikannälkäiseksi? Mistä lähtien hän oli arvostanut enemmän kynttiläillallista ja tunnelmavalistusta kuin vaikka miellyttävää keskusteluhetkeä työpäivän lomassa? Ja mistä lähtien hän ei enää osannut järjestää ajatuksiaan ja ottaa niistä selvää? Hän, joka oli aina ollut järjestelmällinen. Miksi hän säilytti tuota typerää kukkakimppua, miksi hän ei tiennyt, halusiko heittää sen pois vai ei? Ja miten voi haluta kahta asiaa samaan aikaan? Varmaan kannattaisi keskustella Minervan kanssa… Tämähän aina mainosti pitävänsä ongelmanratkaisusta ja haasteista, ehkä tässä olisi tarpeeksi pohdittavaa. Kunpa hän vain tapaisi Minervan jossain vaiheessa, nykyään tämä oli niin paljon Albuksen kanssa, että heidän teehetkensä olivat jääneet huomattavasti vähemmälle. Verso huokaisi ja nousi ylös kerätäkseen astiansa pöydältä. Ei tästä nyt niin suurta ongelmaa kannattanut tehdä, kyllä asiat jollain tavalla järjestyisivät. Oli sitten kokonaan eri asia, miellyttikö se tapa hätä vai ei.

Kuhnusarvio istui erittäin mukavasti majesteetillisessa nojatuolissa rasiallinen kuivattua ananasta ulottuvillaan. Hän oli sisustanut huoneen kokonaan uudelleen ja oli varma, että Kalkaros olisi vähintäänkin pyörtynyt, jos olisi nähnyt, minkälainen hänen rakkaasta entisestä työhuoneestaan oli tullut. Paikka ei muistuttanut enää tyrmää, vaan pikemminkin renessanssiajalta nykypäivään tupsahtanutta kuninkaallisten makuuhuonetta rönsyilevine gobeliineineen ja kultakirjailuineen, joita näytti olevan joka paikassa. Kokonaisuuden kruunasi omistajalleenkin liian leveä pylvässänky. Kuhnusarvio hymyili itsekseen ja kohotti huulilleen hehkusimalla täytetyn lasin, joka sekin soveltui huoneen tunnelmaan paremmin kuin hyvin. Hän laski varovaisesti lasin takaisin pöydälle ja poimi pulleilla sormillaan pergamenttiliuskan ja sulkakynän, jonka kostutti musteeseen. Huolellisesti hän veti pergamentilla olevasta listasta yli ensimmäisen kohdan. Kierrettyään mustepullon korkin takaisin kiinni hän laittoi kaikki kirjoitustarvikkeet pöytälaatikkoon ja tarkasteli hajamielisesti sormuksiaan. Suunnitelma edistyi kiitettävää tahtia, sillä kohtalon sattumukset olivat avustaneet häntä. Mikäli hän olisi uskonut ennusmerkkeihin ja muuhun humpuukiin, joita esimerkiksi se äärettömän epätyylikkäästi pukeutuva suurisilmäinen nainen pohjoistornissa harrasti, olisi hän voinut sanoa aikomuksiensa onnistumista varmaksi. Mutta hän sanoi niin silti, vaikka ajattelikin tulevaisuuden ennustamisesta skeptisesti, sillä McGarmiwan suuttumus kertoi yhtä ja toista hänen pikku tempaustensa tehoista. Kuhnusarvio naurahti kuivasti - suhtautuminen Sibylla Punurmioon ja ennustamiseen oli ainoita asioita, joista hän oli mainitun vararehtorin kanssa samaa mieltä. Hän itse oli pahimmanlaatuinen opportunisti ja myönnettäköön, itsekäs, kun nainen puolestaan kunnioitti oikeudenmukaisuutta ja reiluutta hieman liiaksikin. Esimerkiksi se, miten hän ei lainkaan suosinut omaa tupaansa, huh! Joskus hän oli ollut näistä näkemyseroista pahoillaan, sillä McGarmiwa oli muuten kaikin puolin tavoittelemisen arvoinen nainen, mutta havaittuaan, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuuksia itseään paljon komeamman, älykkäämmän ja kaikin puolin paremman Albus Dumbledoren rinnalla, oli hän luovuttanut suosiolla.

 Muutama vuosi Minervan saapumisen jälkeen oli Tylypahkaan tullut opettajaksi nuori ja erittäin kaunis professori Verso, joka oli opiskellut muualla. Kuhnusarvio oli harmikseen rakastunut häneen palavasti, mutta alkuun Verso ei ollut tuntunut huomaavan yhtään mitään. Koko senaikaisen henkilökunnan mielestä olikin ollut erittäin huvittavaa, kun he lopulta olivat hieman riehakkaiden kurpitsajuhlan jatkojen jälkeen päätyneet yhteen. McGarmiwa, Verso ja Lipetit punehtuivat vieläkin ajatellessaan kyseisiä juhlia, mutta Kuhnusarvio itse ja Dumbledore olivat jo ajat sitten kuitanneet kaikki tapahtumat sillä, että he kaikki olivat silloin olleet nuoria ja typeriä. Pihalla sijaitsevaan mökkiin Tylypahkan historian raivokkaimman syysmyrskyn takia jumittuneina vietetyn yön jälkeen he olivatkin seurustelleet monta vuotta. Heidän suhteensa oli ollut kuuluisa lukuisista eroamisistaan ja yhteen palaamisistaan, ja tuon ajan vuosikirjoissa oli siitä lähemmäs parikymmentä juttua, ja kaikki ihmettelivät, miten he eivät ollenkaan rauhoittuneet vanhetessaan. Lopulta oli sattunut tuo kammottava väärinkäsitys, joka oli johtanut lopulliseen välirikkoon ja siihen, että hän siirtyi melko nuorena eläkkeelle.

Ja nyt Dumbledoren pyynnöstä palattuaan Kuhnusarvio havaitsi yhä välittävänsä Versosta enemmän kuin olisi suonut. Väärinkäsityksen hän oli onneksi saanut lopultakin selvitettyä, mutta miten paljon Luihuisenylpeyttä loukkasikaan nähdä entisen rakastettunsa seurustelevan entisen parhaan ystävänsä kanssa. Se ei ollut sallittavaa! Hän oli laatinut suunnitelman, jonka avulla kenties saisi Verson takaisin itselleen, ja oli alkanut toteuttaa sitä lähettämällä kukkia. Hän muisti yhä naisen heikkoudet, ja asiat, joista hän erityisesti piti, joten ruusut eivät olleet jäämässä ainoaksi huomionosoitukseksi. Yleisesti Versoa pidettiin hyvin järkevänä ja käytännöllisenä henkilönä, mutta pitkän ja perusteellisen tuntemisen pohjalta Kuhnusarvio tiesi, että tällä oli myös puolia, joista hyvin harvat olivat perillä. Kun Lipetit vielä sopivasti oli sairastunut kuumetautiin, oli suunnitelman edistymisellä vain yksi haittatekijä. McGarmiwa. Tiukka nainen oli nimittäin yksi niistä harvoista, jotka hänen lisäkseen tunsivat Verson erittäin hyvin. Hän siis tiesi piirteet, joihin Kuhnusarvio yritti vedota, ja kaiken huipuksi hän takuulla halusi puolustaa vanhaa ystäväänsä Lipetitiä. Mutta jälleen kohtalo avitti, McGarmiwalla ja Dumbledorella oli täysi työ sen erottamismääräysjupakan kanssa. Sisäpiiriin kuuluminen oli aina ollut Kuhnusarviolle tärkeää, joten häntä ärsytti, kun hän ei tarkalleen tiennyt, mitä kaksikko juoni, mutta heidät tuntien hän ei sitä koskaan tulisikaan tietämään, joten oli aivan samantekevää jättää urkkiminen ja keskittyä sen sijaan suunnitelmansa toteuttamiseen.

“Olemme tutkineet kaikki yhdeksäntoista pöytää, eikä missään ole mitään vihjeeksi tulkittavaa. Rowena on jotenkin vetänyt meitä nenästä”, McGarmiwa sanoi kolmituntisen urakan lopulta päätyttyä.
“Luulen, ettemme taida jaksaa tutkia niitä kaikkia uudestaan, niin mielekästä kuin työ onkin.”
“Ja minulla ei suoraan sanottuna ole kovinkaan suurta motivaatiota lähteä taas hoippumaan katolle lisävihjeiden toivossa, viimeksikin meidät nähtiin. Tai siis minut.”
“Kas. Olet jättänyt kertomatta.”
“Onneksi se oli vain Sinistra, eikä hän ole ehtinyt kysellä mahdottomia. Onko sinulla ehdotuksia seuraavaksi siirroksemme?”
“On, mutta luullakseni ne eivät edistäisi aarteenetsintäämme.”
“En halua kuulla… Oletko muuten tullut ajatelleeksi sellaista mahdollisuutta, että aarre onkin pienempi kuin kuvittelemme, eikä riitä kattamaan summaa?”
“Kyllä, mutta en toistaiseksi ole kehitellyt varasuunnitelmaa, koska oletan, ettei vihjeitä enää ole ainakaan viittä enempää.”
“Ilmeisesti emme todellakaan ole tutkimassa pöytiä uudelleen, joten voisimme poistua häiritsemästä kotitonttujen yöunia.”
“Varteenotettava idea”, Dumbledore sanoi ja avasi oven McGarmiwalle. Uniset kotitontut toivottivat kaksikolle hyvää yötä erittäin huojentuneina siitä, että he lopultakin päättivät lähteä.
“Albus?” McGarmiwa äkkiä kysyi heidän päästyään käytävälle.
“Päätit siis lopultakin, että haluat kuunnella ehdotukseni seuraavasta siirrostamme?”
“Ei nyt ihan niinkään. Mietin vain… Mitä jos Rowena on käyttänyt hyväksi tulkinnanvaraisuutta kiusatakseen aarteenetsijöitä?”
“Hyvä huomio… Onko täällä muita paikkoja, joita voi kutsua keittiöiksi?”
“Ei minun tietääkseni. Voisimme pohtia tätä lisää huomenna, vai mitä luulet?”
“Oikeastaan emme, sillä olen lähdössä kahdeksi päiväksi Killan päämajaan.”
“Olin kokonaan unohtanut! Meille tulee kiire…”
“Niin tulee, niin tulee. Siksi toivonkin, että yrittäisit selvittää, onko täällä muita keittiöitä. Ja kaiken muun hyvän lisäksi pääset huomenna toimimaan henkilökunnan kokouksen puheenjohtajana.”
“Kuulostaa aivan ihastuttavalta…”

A/N: Areena on teidän aina seuraavan luvun ilmestymiseen saakka:D

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Jee, osasto aukesi jälleen :D Olen jo odotellutkin tämän osan kanssa, ja 14. luku on aluillaan, mutta valitettavasti saatte sen vasta ensi vuonna... Joudun nimittäin koko lomaksi mummolaan Ouluun, eikä siellä ole konetta :( Kiitos (poistetuista:P) kommenteistanne, arvostan niitä todella.

Joku ehti jo toivoa Kalkaros/Sinisrtaa, tässä luvussa on hieman enemmänkin... Seuraava vihje on muuten 14.luvussa:D

13.Luku: Riitaisa partiointi

Kukaan henkilökunnan jäsenistä ei erikoisesti pitänyt viikoittaisista kokouksista, mutta he olivat oppineet suhtautumaan niihin välttämättömänä pahana, ja sitä paitsi kokousten loputtua sai pullaa. Siispä opettajainhuoneessa siivosti istuvasta porukasta ei silläkään kertaa kuulunut nurinaa, mutta sitä vastoin kyräileviä silmäyksiä heitettiin tavallista enemmän. Jos katse olisi voinut tappaa, olisivat jo McGarmiwa, Verso, Kalkaros ja Kuhnusarvio olleet hengettömiä. Mutta koska huojentava tosiasia on, että vain basiliski voi murhata silmillään, eikä kukaan opettajakunnan jäsenistä toistaiseksi ollut tunnustautunut sellaiseksi, aiheutti tämä vihaisten silmäyksien myrsky ainoastaan hupia niille, ketkä eivät tienneet, mistä oli kyse. Kun lopulta matami Prilli saapui paikalle viimeisenä, lievä puna kohonneena ryppyisille kasvoilleen, McGarmiwa päätti aloittaa kokouksen.
“Albus on tämän päivän ja huomisen hoitamassa tärkeitä asioita Lontoossa, joten minä toimin rehtorina ja siten myös tämän kokouksen puheenjohtajana.”
“Toivottavasti kuolonsyöjät eivät päätä hyökätä tänne näiden kahden päivän aikana”, Kuhnusarvio mutisi hieman liian kovalla äänellä. McGarmiwan kasvot kiristyivät ja hän puristi huulensa tiukaksi viivaksi: “Kiitos suuresti luottamuksestasi, Horatius. Jos kuolonsyöjät päättävät hyökätä, takaan mielelläni, että sinulla - niin loistava kun kaksintaistelussa olet - on paikka eturivissä puolustautuessamme.”
Osa paikalla olijoista peitti naurahduksensa köhimiseen, osa puolestaan tyytyi hymyilemään vinosti.
“Pitäisiköhän Poppyn jakaa jotain vasta-ainejuomaa, kun näin moni tuntuu saaneen kovan yskän”, Kuhnusarvio sanoi jurosti.
“No niin, nyt kun rakkaan linnamme puolustusasiat ovat kunnossa, voimme siirtyä asiaan. Albus pyytää professoreita toimittamaan edistymisraportit kirjallisina, sillä hän ei ilmeisesti luota pöytäkirjaan. Voimme siis suoraan hypätä muihin asioihin”, McGarmiwa sanoi antaen katseensa kiertää huoneessa olijoissa, “Arvoin uuden partiointilistan, joka on nähtävissä kokouksen loputtua.”
Sinistran ilme valahti tyytymättömäksi hänen muistaessaan, mitä parin tunnin päästä oli odotettavissa. Ennen kuin muut ennättivät esittää asioitaan, kiirehti Kuhnusarvio sanomaan:
“Kaikkihan teistä ovat saaneet kutsun minun illallisilleni ylihuomenna? Täällä opettajainhuoneessa kello kuudesta eteenpäin, ohjelmassa myös tanssimista, mikäli joku haluaa.”
Verso peitti kasvonsa käsiinsä ja voihkaisi hiljaa sillä seurauksella, että itse tapahtuman järjestäjä siveli viiksiään loukkaantunein elein ja McGarmiwa hymyili tyytyväisenä suunnaten kuitenkin katseensa huolellisesti papereihinsa, “Onko kellään lisättävää kohtaan ‘muut asiat’?”
“Noh, haluaisin tiedustella, onko nyt kevätlukukaudella odotettavissa jonkinlaista rentoutumispäivää meille henkilökunnalle, se syksyinen oli nimittäin ainakin minun mielestäni loistoidea ja hyvin toteutettu”, professori Vektor kysyi.
“Varmasti. Albuksella on joitain ideoitakin, mutta ensin meidän on hoidettava eräs projekti loppuun.”
“Aiommeko järjestää oppilaille jotain hauskaa ystävänpäiväksi?” Verso kysyi. Toiset näyttivät hämmästyneiltä, osa jopa järkyttyneiltä.
“Mitä, ei se nyt noin huono idea ollut!”
“Ei niin, mutta Pomona hyvä, meillä ei ole ollut tapana järjestää mitään muuta kuin korkeintaan Tylyahon retki. Ja minusta siinä on aivan tarpeeksi, ellei liikaakin”, matami Prilli sanoi vilkaisten syrjäsilmällä Voroa, joka loi häneen hyväksyvän katseen.
“Miksi meidän pitäisi suunnitella jotain ja lisätä työtaakkaamme. Meillä ei ole koskaan ollut ystävänpäivätapahtumaa, joten eivät oppilaat edes osaisi odottaa mitään sen suuntaista. Ja vaikka odottaisivatkin, minua ei ainakaan innosta”, Kalkaros sanoi.
“Eihän sinua innosta, senkin itsekäs peikko”, Sinistra ajatteli, mutta piti suunsa kiinni.
“Niin, Severus puhuu asiaa. Meillä ei koskaan ole ollut ystävänpäivätapahtumaa, paitsi…”
Muutamat henkilökunnan jäsenistä yskähtelivät jälleen ja loput vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä keskenään, mutta kukaan ei uskaltanut pukea epämiellyttävää muistoa sanoiksi.
“…paitsi se Gilderoy Lockhartin järjestämä… tapahtuma”, McGarmiwa sanoi lopulta.
“Mutta luotan siihen, että Pomonalla on vähintään kolme kertaa parempi maku kuin hänellä. Minusta ideassa ei ole mitään vikaa, jos vain löytyy joku, joka jaksaa suunnitella”, hän jatkoi.
“Luulen, että valvoja- ja johtajaoppilaat ottaisivat mielellään sen tehtävän vastaan”, Verso sanoi ilahtuneena ystävänsä mielipiteestä.
“Kuulostaa hauskalta, mutta ei missään nimessä tanssiaisia! Hyvänen aika, yhdet vuodessa riittävät minulle vallan mainiosti!” matami Huiski puuskahti.
“Ei, ei tietenkään. Mutta muuten antakaamme heille vapaat kädet.”
“Pitäähän oppilaillakin jotain huvituksia olla ahkeran opiskelun lomassa”, Sinistra sanoi ja katsoi murhaavasti Kalkarosta, joka oli avaamaisillaan suunsa esittääkseen vastaväitteen. Vihaisen silmäparin kohdattuaan hän kuitenkin sulki suunsa, mutta ei voinut olla ajattelematta, miten typerältä moinen ‘kala kuivalla maalla’ -efekti mahtoi näyttää.
“Minun mielestäni koko tapahtumaa ei pitäisi järjestää. Se pilaa auran ja helmikuun puolessavälissä Saturnuksen asema Uranukseen nähden on erittäin epäedullinen kaikenlaista hauskanpitoa varten.”
McGarmiwa ja Kuhnusarvio tuhahtivat, jälkimmäisenä mainittu tosin vähäisemmän hienotunteisuutensa vuoksi huomattavasti kovaäänisemmin.
“Äänestetään, niin saamme kirjattua tämän pöytäkirjaan virallisena päätöksenä.”

Kokouksen loputtua Verso poistui paikalta mahdollisimman kiireesti, niin että häntä kohti suunnistanut Kuhnusarvio joutui naamioimaan tuolilta nousemisensa tarkoituksen pullanhakureissuksi, mikä ei miehen mittasuhteet huomioon ottaen vaikuttanut lainkaan epäaidolta. McGarmiwa katsoi huolestuneena Verson perään, ja tyrkättyään pikaisesti partiointilistan sitä nähtäväksi vaativalle Kalkarokselle hän otti viittansa naulakosta lähteäkseen itsekin huoneesta, mutta joutui matami Huiskin ja Prillin saartamaksi.
“Minerva, ethän sinä nyt vielä ole lähdössä mihinkään?”
“Oikeastaan olen ja kaiken lisäksi kiireellä.”
“Mutta minulla on tärkeää asiaa koskien sinun tupalaisiasi!”
“Minulla myös, Rohkelikon huippausjoukkueen harjoitusajoista.”
McGarmiwa huokaisi syvään ja manasi mielessään velvollisuutensa tuvanjohtajana.
“Hyvä on, mutta toivon, että esittäisitte asianne nopeasti.
“Tottahan toki, se ei ole paljon pyydetty! Oletko muuten tulossa sinne Horatiuksen illallisille?”

Verso paukautti kasvihuoneen oven kiinni perässään voimallisesti. Miksi Kuhnusarvion piti olla niin raivostuttavan jääräpäinen ja miksi hän ei oikein enää itsekään tiennyt, mitä ajatteli mistäkin. Säälittävää. Ruusukimppu pöydällä tuntui sekin ilkkuvan hänelle, ja syystä. Verso huitaisi suurella ja sitäkin vihaisemmalla kädenliikkeellä maljakkoa niin, että se putosi lattialle ja särkyi palasiksi. Hän seisahtui tuijottamaan sirpaleiden keskellä lojuvia kukkia, eikä lainkaan huomannut varovasti sisään tullutta McGarmiwaa ennen kuin tämä sanoi:
“Vaikutat kovin vihaiselta, mutta luulenpa, että teekupponen ja keskustelu saattaisivat auttaa.”
“Taidat taas kerran olla oikeassa.”

Sinistra tuijotti uppiniskaisesti opettajainhuoneen seinää, joka tosin ei tarjonnut kovinkaan hienoja visuaalisia kokemuksia, mutta hän ei halunnut kääntää katsettaan suuntaan, jossa tiesi Severus Kalkaroksen seisovan ja siirtelevän jalkojensa paikkoja ärtyneesti. Mies saisi luvan puhua ensin, sen verran omanarvontuntoa hänelläkin oli! Mitään ei tapahtunut, ja kellon viisarit tikittivät armotta eteenpäin osoittaen, että heidän olisi jo kymmenen minuuttia pitänyt olla partioimassa käytävillä. Kahden ylpeän ihmisen taistelu siitä, kumpi lopulta huomauttaisi, että heidän mahdollisesti pitäisi lähteä, oli hyvin tasaväkinen, sillä kummallakaan ei ollut pienintäkään aikomusta osoittaa alemmuuttaan avaamalla suunsa, joten minuuttiviisari sai aivan rauhassa siirtyä eteenpäin, kolmetoista, neljätoista, viisitoista yli…  Kalkaros puri huultaan ja antoi tummien silmiensä katseen porautua naisen niskaan. Jospa tämä nyt vain voisi huomauttaa, että heidän olisi lähdettävä, niin kaikki olisi hyvin. Mutta Sinistra istui mielenosoituksellisesti yhä vain selkä häneen päin ja viisarit liikkuivat tasaisen varmasti. Miksi ne eivät voineet pysähtyä? Lopulta miehen velvollisuudentunto voitti sisäisessä kamppailussa ylpeyden. Hän kostutti huuliaan ja rykäisi. Sinistra kääntyi lopultakin, riemastuneena voitostaan, mutta juuri kun Kalkaros avasi suunsa, asteli professori Vektor työhuoneestaan mennäkseen suihkuun. Hän pysähtyi kummastuneena, katsoi ensin Kalkaroksesta Sinistraan ja sitten kelloon.
“Eikö teidän pitäisi olla partioimassa?”
Sinistra nousi vihaisesti ylös - miksei Vektor olisi voinut tulla muutamaa sekuntia myöhemmin, niin taistelun voitto olisi ollut hänen? Kalkaros puolestaan tunsi suurta huojennusta, mutta pysyi kasvoiltaan yhtä tutkimattomana kuin aina. No, ainakaan hänen ei tarvinnut luovuttaa, mutta aivan liian lähellä se oli ollut.

He kulkivat kierroksensa hiljaisuuden vallitessa, mikä ei todellakaan haitannut Kalkarosta. Ilmeisesti nainen odotti hänen tekevän jonkinlaisen aloitteen, mutta turhaan odotti. Severus Kalkaros ei pyydellyt anteeksi! Jos Sinistraa kiinnosti selvittää asia, niin sai luvan tehdä sen itse, ilman apua. Hänen kannaltaan oli nimittäin parempi, että tilanne oli mikä oli, ainakaan hän ei voinut sanoa mitään typerää ja nolata itseään, kuten oli jo kerran tehnyt. Kalkaroksen helpotukseksi - ja harmiksi, vaikka hän ei sitä itselleen kunnolla myöntänytkään - Sinistra pysyi koko kierroksen vaiti. Vasta heidän palattuaan typötyhjään opettajainhuoneeseen hän nosti katseensa lattiasta ja sanoi:
“Mitä sinulla oikein on minua vastaan?”
Kalkaros  hämmästyi kysymystä, mutta onnistui jälleen kerran peittämään sen ivallisen hymyn alle.
“Kuinka niin?”
“Älä vastaa kysymykseen kysymyksellä vaan suoraan, mitä sinulla on minua vastaan!”
“En. Minulla ei ole mitään järjellistä syytä sille, miksi vastaisin. Esittäisit vain lisää typeriä kysymyksiä, enkä pääsisi nukkumaan”, Kalkaros sanoi ja astui Sinistran ohi kohti työhuoneensa ovea, mutta nainen tarttui hänen käsivarteensa ja astui oven eteen: “Et mene minnekään, ennen kuin olen saanut tyydyttävän vastauksen. Sinusta itsestäsi riippuu, meneekö siihen viisi minuuttia vai koko yö.”
Entä jos en halua antaa sinulle tyydyttävää vastausta, koska nolaisin itseni ja joutuisin koko henkilökunnan pilkan kohteeksi? Se olisikin mehevä juoru, Severus Kalkaros havaitsi olevansa typerä ja heikko ja pitävänsä ärsyttävästä kollegastaan enemmän kuin kenestäkään pitkään aikaan… Älä luule! 
“Noh, vastaa!”
“Oliko järkytys havaita, etteivät kaikki jumaloikaan sinua?” Kalkaros kysyi haastavasti ja yritti työntyä Sinistran ohi, mutta tämä ei väistynyt.
“Ei, se ei ollut järkytys, vaikka niin luuletkin, koska ilmeisesti kuvittelet minun olevan samanlainen itseään täynnä oleva idiootti kuin sinä olet! Mutta haluaisin tietää, mikä ihme sinut on tehnyt noin ärsyttäväksi. Sekö, että ystävällisesti päätit silloin päästää minut yöpymään luonasi ja koska pikku päähäsi ei mahdu käsite ‘ystävällisyys’, on sinun nyt korvattava se moninkertaisella töykeydellä? Aiemmin et huomioinut minua ollenkaan!”
“Voisitko puhua hiljempaa, koko henkilökunta herää pian!” Kalkaros sihahti voittaakseen aikaa, vaikka oli kehotus myös tosissaan esitetty - sehän olisikin ollut hupaisaa, jos heidän keskustelunsa olisi saanut yleisöä.
“Sinun ei tarvitse kuin vastata yhteen kysymykseen, niin häivyn. Jätän sinut sangen mielelläni rauhaan, kunhan saan vastauksen.”
“Vaan entä jos et saa?”
Sinistra katsoi Kalkarosta raivostuneena, eikä tämä voinut kuin ajatella - erittäin kliseisesti kylläkin, ja ajatuksensa oitis haudaten - että nainen oli erittäin hauskan näköinen vihaisena.
“Haluatko tietää mikä olet? Sinä olet pahimmanlaatuinen pelkuri!”
Kalkaros astui askeleen lähemmäs ja sanoi vaarallisen samettisella äänellä:
“Älä kutsu minua pelkuriksi.”
“Kutsunpas, koska se sinä olet, etkä mitään muuta!” Sinistra huudahti lähes riemastuneena havaittuaan toisen kasvavan ärtymyksen.
“Hyvä on, vastaan sinulle! Minulla ei ole mitään sinua vastaan, vaikka oletkin ärsyttävämpi kuin on sallittua. No niin, sait vastauksesi, päästä minut nyt ohi.”
“En päästä, tuo ei todellakaan ollut tyydyttävä vastaus! Jos sinulla ei ole mitään minua vastaan, miksi sitten olet niin epäkohtelias ja raivostuttava?”
“Onko älykkääksikin - sanoisin kyllä että aiheetta - mainittuun päähäsi pälkähtänyt, että se ei ole muiden asia, minkälainen minä olen!”
“Onpas, jos se liittyy heihin, ja tämä liittyy minuun. Olet yksi pelkuri, säälittävä pieni…”
“Hiljaa!”
“Pelkuri, pelkuri, se sinä olet, Severus Kalkaros!” Sinistra sanoi kiukkuisesti. Kalkaros astui vielä lähemmäs, niin että he olivat lähes kiinni toisissaan:
“Vaikene!” Hän sihahti niin käskevästi kuin osasi, mutta nainen vain jatkoi mitään välittämättä.
“Pelkuri, vaikka oletkin olevinasi Killan vakooja!”
“Sinulla ei ole mitään oikeutta nimitellä minua pelkuriksi!” Kalkaros sanoi ääni raivosta täristen. Nyt hän näytti niin uhkaavalta, että Sinistra perääntyi kaksi askelta ja törmäsi oveen. Mies kuroi välimatkan umpeen: “Ole nyt jo hiljaa!”
“En. Ei minulla ole mitään syytä, eihän sinullakaan ollut mitään syytä vastata. Sinua sanotaan aina rohkeaksi mieheksi, mutta en  ymmärrä, mistä maineesi on tullut! Rohkelikkotuvan ensiluokkalaisillakin on enemmän urheutta kuin sinulla!” Sinistra sanoi. Hän oli niin kiukkuinen, ettei enää ollenkaan miettinyt sanojaan, pääasia, että toinen ärsyyntyi niistä. Kalkaroskin näytti menettäneen kuuluisan itsehillintänsä ja yleensä kuin kivestä veistetyt kasvot viestivät suuttumuksesta, jollainen ei ollut lainkaan ominaista hänelle. Kenelläkään ei ollut oikutta kutsua häntä pelkuriksi, ei kenelläkään! Ei etenkään niillä, jotka eivät tienneet, mitä kaikkea hän oli joutunut kokemaan kaksoisagenttina.
“Pelkuri”, Sinistra sanoi tunnustellen katkaistakseen hetkeksi laskeutuneen hiljaisuuden. Kalkaros ummisti silmänsä miettien vaihtoehtoja toisen hiljentämiseen. Hän nosti äkisti kätensä saaden Sinistran hätkähtämään. Aikoiko mies lyödä häntä? Ei sentään, käsi tarttui häntä olkapäästä rautaisella otteella. Sinistra yritti rimpuilla irti, mutta havaitsi, että entisellä liemimestarilla oli yllättävän paljon voimaa. Ilmeisesti kaavut peittivät lihakset todella tehokkaasti
“Päästä irti, pelkuri!”
Kalkaros riuhtaisi naisen aivan kiinni itseensä: “Vaikene!”
“En! Laske minut irti, senkin…”
Sinistra ei kuitenkaan ehtinyt lopettaa, sillä kesken lauseen Kalkaros veti hänet raivokkaaseen suudelmaan, joka muodostui hieman pidemmäksi kuin hiljentämiseen olisi tarvittu, mutta vain hyvin vähän, sillä joka tapauksessa sen tarkoituksena oli ainoastaan vaientaa riidan toinen osapuoli. Ja hyvin suudelma tarkoituksessaan onnistui, Sinistra hämmästyi niin, ettei hetkeen liikkunut paikoiltaan ja sen hetken aikana Kalkaros veti hänet pois oven edestä ja katosi työhuoneeseensa. Kun Sinistra toipui ensijärkytyksestä, havaitsi hän oven hakkaamisen aivan turhaksi. Pelkurin arvonimen hetki sitten itseltään kiistäneellä kollegalla ei ollut pienintäkään aikomusta poistua huoneestaan selittääkseen mitään.

A/N: Joo tuo loppu on ehkä hieman outo... Mutta kommentteja saa (tarkoitan: pitää) laittaa;D

Poissa Suvituuli

  • Tsirp tsirp krääk titityy.
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • You're not mating with me, sunshine!
  • Pottermore: AccioDream**
  • Tupa: VOLDEMORT!!!
Täällä taassen. Kommentin laatua en takaa, kello on jo aika paljon. Jotain nyt on vain pakko värkätä.
En muista nähneeni virheitä, joten jatka samaa rataa.

Alku oli hyvä ;D Mitäs muuta syytä olisi mennä viikottaisiin kokouksiin, kuin että siellä saa pullaa?
Olet taas osannut kirjoittaa hyvin nuo opettajien lauseet. Alusta loppuun ^^ Toistaiseksi kukaan ei ole mennyt sanomaan mitään minusta perin outoa. (huom. SANOMAAN) Niin, tekeminen on eri asia. Täytyy myöntää, että kun luin Kalkaroksesta suutelemassa Sinistraa, silmät laajeni kyllä lautasen kokosiksi x) Yllättävää, mutta ei kuitenkaan mahotonta! Mielenkiinnolla odotan, mitä seuraavaksi tapahtuu... :) Ja mitähän muut professorit ovat mieltä, kun saavat tietää? (tokihan he saavat tietää, vai mitä? Pysyykö Tylypahkassa joku asia muka salaisuutena? :D)
Yksi asia minua alkoi häiritä. Jotenkin tuntuu, että tuo arpaonni on perin kummallinen... Olenko mä taas lukenut tätä ficciä puoliunessa, vai kuinka monta kertaa samat tyypit ovat jo partioineet?
Sitten en osaa päättää, onko se, kun Sinistra hokee koko ajan 'pelkuria' huono vai hyvä juttu. Huono siinä mielessä, ettei raukka keksi mitään muuta sanottavaa. Hyvä siinä mielessä taasen, että se osoittaa, ettei Sinistrakaan ole mikään nerokkaitten repliikkien ruhtinatar xD (näkee, että olen väsynyt... mistä mä ton ruhtinattaren vetäsin?)
Kummallista myös, että Kalkaros reagoi niin voimakkaasti sanaan 'pelkuri'. Kyllä se minuakin pitemmän päälle rupeis ärsyttämään, jos koko ajan samaa hoettaisiin, mutta silti...? Onko tässä jotain taustalla, vai ihan juonen kannalta sinä sen laitoit?

Alkuun on näköjään vasta kasaantunukkin noita hyviä kohtia :D (yritä välttää jatkossa, säästä jotain luvun keskivaiheillekkin! ;)

Ja siinähän se on. Syy, miksi viikottaisiin kokouksiin kannattaa mennä ;D

Minä vain nauran tälle kohdalle. Siitä välittyy niin yksinkertaisesti se tunnelma, miten iloisesti ja hyvin McGarmiwa, Verso, Kalkaros ja Kuhnusarvio voisivatkaan, jos joku opettajista päättäisi tulla kaapista ulos ja kertoa olevansa basiliski.

Anteeksi, en voi olla ajattelematta kaksmielisesti, mitä rakas matami Prillimme on tehnytkään, kun naamakin on punainen ^^" *wihiii*

Yksi hieno lause. Tällaista vihjailua, jota minäkin harrastan... Siksi se kai saa minut hymyilemään :)

Ja taas ;D Tätä vihjailua... Voi että. Jatka! :D

Jotenkin... Lunamainen lause xD Herranjestas, eihän sitten kannata mitään tapahtumia järjestää, jos se pilaa auran, eikä Saturnus ja Uranuskaan (... ur anus... ^^") ole sopivissa paikoissa! (hetkonen... toi oli kaksmielistä o.o" Ur anus ei ole sopivassa paikassa? Pitäsköhän mennä nukkumaan...)

Voi, mitä teekupponen ja keskustelu eivät parantaisikaan?

Mitä? Olen järkyttynyt! Eikö opettajainhuoneen seinä tarjoa hienoja visuaalisia kokemuksia? ;D
Aika lapsellista käyttäytymistä näiltä kahdelta muutes... x)

Vielä lopuksi tämä kohta, joka sai silmäni lautasen kokosiksi. Kalkaros ei ole eka tyyppi, joka mieleen tulee, kun sanotaan jonkun suudelleen tiensä auki :D (ai, nyt minä tiedän, miten se sai Dumppelisdoren vakuutettua, ettei ole enää Voldun puolella, ja toisin päin...)

Okei. Minä menen nukkumaan, öitä!

Ylipitkiä ja väsyneitä kommentteja kirjoittaen, Suvituuli

-Peetuli poisti liian pitkän lainauksen
« Viimeksi muokattu: Joulukuu 20, 2007, 23:40:23 kirjoittanut Peetuli »
Se hyppi ja pomppi, söi ja nauroi. Se istui ja itki. Se ilmassa leijui.
Outo heppu, kummajainen, vailla mieltä ja ruumista.
Itketään yhdessä, olemattomuudessa, ihan yksin.
Jos sinulle sopii, se minulle käy

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Ihan ensimmäiseksi TODELLA suuret pahoitteluni, että tämä väli on venynyt näin pitkäksi, mutta olin ensin mummolla ja sitten jouduimme pois remontin tieltä jne, ja oli tuossa välissä omituinen kirjoitushaluttomuuskohtauskin... Mutta olen todella pahoillani, että tämän kanssa kesti näin kauan.

Lueskelin tuossa mukavia kommenttejanne, ja todella hämmästyin, kun kehuitte edellisen luvun pulla-kohtaa... Outoa, se oli vain hetken mielijohteesta kirjoitettu lause:)

Suvituuli: Kiitos ihanan pitkästä kommentistasi (sekoileeko kone, jostain syystä lainaukset eivät näyt...) Jep jep, arpaonni on kummallinen (Verson pienoisella avustuksella, professorilla on huono tapa parittaa ihmisiä) Ja sen 'pelkuri'-jutun laitoin, koska PP:ssä (lopussa) Kalkaros suuttui siitä todella pahasti, kun Harry sanoi häntä pelkuriksi. Onhan se ymmärrettävää, mies toimii kaksoisagenttina henkensä uhalla ja sitten haukutaan, ei ole helppoa kellään:)

Milgia: Kiitos kommentistasi:) Pidän itsekin Kalkaros/Sinistra-parituksesta, se on tässä ficissä suosikkini heti rakkaan AD/MM:n jälkeen. Hauska kuulla, että sinäkin pidät, heistä on hauska kirjoittaa, kun molemmat ovat niin itsepäisiä. Luvun loppu tosiaan oli hieman outo, mutta niin käy aina, kun kirjoitan tarpeeksi myöhään (auts, seuraava luku on kirjoitettu lähes kokonaan kymmenen jälkeen illalla...)

Teleija:
Kiitos kommentistasi! Ai pidät 'piilohuumorista'? Hauskaa kuulla, en voi nimittäin sille mitään, että tekstiin tunkee tuollaisia kohtia, vaikka yrittäisin jättää ne pois... Olen kai kerran onnistunut kirjoittamaan edes hieman angstisempaa, mutta eipä siitä nyt enempää... Kuten jo ylhäällä sanoinkin, luvun loppu oli omasta mielestänikin hieman kummallinen ja huono, mutta en kuitenkaan enää aamulla jaksanut alkaa sitä muuttelemaan, joten menköön:)

Täällä oli kai jossain vaiheessa hehaclaltakin kommentti, mutta se näyttää omituisesti kadonneen. Tai sitten kuvittelen omiani, mutta jos oli, niin kiitos siitä:)

Tämä luku on extrapitkä, kun en osannut katkaista ja jouduin lopulta jättämään yhden kohtauksen seuraavaan lukuun, koska n.6 worksin sivua alkaa kai olla jo liian pitkä... Tässä luvussa on sitten se kauan kaivattu seuraava vihje ja kenties hieman liikaa Minervan ja Albuksen sanailua. Juu, ja tähän alkuun vielä kliseevaroitus . Olen erittäin pahoillani, mutta jokin minussa pakotti kirjoittamaan sen kohdan Kalkaroksen ja Sinistran välille... Älkää tappako, kiltit:) Ja nyt riittää tämä ylipitkä A/N, 14.Luku, olkaa hyvät.

14.Luku: Päivällinen ja paha klisee

“Tervetuloa, tervetuloa! Käykää pöytään, rakkaat kollegat!” Kuhnusarvio toitotti ja vaappui ympäri ruokasaliksi sisustettua opettajainhuonetta viittilöiden käsillään saadakseen vaivaantuneen oloiset henkilökunnan jäsenet istumaan.
“Iltaa, Minerva. Eikö Albus olekaan tulossa?”
“On, mutta vasta hieman myöhemmin. Heti palattuaan Lontoosta”, McGarmiwa vastasi ja vilkaisi pöydän istumajärjestystä - aivan, Kuhnusarvio oli sijoittanut itsensä Verson viereen. Muuten mies ei selvästikään ollut uhrannut paikkojen ajattelemiseen montaakaan hetkeä: Sinistra näytti äärimmäisen tylsistyneeltä professori Binnsin ja Voron välissä, eikä McGarmiwa voinut olla huomaamatta, miten hän jatkuvasti vilkuili pöydän toisessa päässä istuvaa Kalkarosta, joka puolestaan näytti kiinnostuneen lautasliinarenkaastaan kovasti.
“Voi surkeuksien surkeus, eikö Filius vieläkään ole päässyt pois sairaalasiivestä?” Kuhnusarvio kysyi teennäisen pahoittelevasti rojahdettuaan vaarallisen kuuloisesti natisevalle tuolilleen. Hän pyyhkäisi otsaansa vilkaisten samalla vahingoniloisesti McGarmiwaa, joka kuitenkin tyytyi kiristelemään hampaitaan mahdollisimman huomaamattomasti ja pitämään kasvoillaan tyynen ilmeen. Samassa ovi avautui ja letka kotitonttuja tepasteli huoneeseen kantaen valtavia tarjottimia.
“Kas, alkuruoka näyttää saapuvan.”
“Ja näytät panostaneen siihen aivan yhtä paljon kuin aina, Horatius hyvä”, Voro sanoi mairittelevasti ja väänsi kasvonsa hymyntapaiseen, jonka nähdessään Sinistra oli purskauttaa jäävedet suustaan pöytäliinalle, mutta onnistui juuri ja juuri hillitsemään itsensä. Kauankohan sitten vahtimestari oli unohtanut, miten hymyillään? Vielä huvittavamman tilanteesta teki nuoren naisen mielestä se, että matami Prilli nojasi leukansa kämmeniinsä ja huokaisi äärimmäisen rakastuneesti, aivan kuin Voro olisi sanonut jotain todella älykästä.
“No niin, aloittakaamme”, Kuhnusarvio sanoi ja pöydässä istujat tarttuivat aterimiinsa, mutta ennen kuin he ehtivät koskea ruokaan, kuului auki jääneeltä ovelta varovainen yskähdys, jonka oli aiheuttanut poistuvia kotitonttuja väistelevä ja tilanteen tajuttuaan punaiseksi lehahtanut Hermione Granger.
“Tuota… Anteeksi että häiritsen professoreiden illallista, en tiennyt…”
“Ei se mitään, tyttö hyvä, ei se mitään. Sinunlaisellesi lahjakkuudelle voimme toki uhrata muutaman hetken”, Kuhnusarvio sanoi leveästi hymyillen saaden Hermionen punastumaan vielä pahemmin. Kalkaros pyöritteli silmiään, mutta vain Verso huomasi sen ja loi mieheen paheksuvan katseen.
“Minulla olisi hieman asiaa professori McGarmiwalle”, Hermione sanoi ja pian hän jo selvittikin ongelmaansa tuvanjohtajalleen käytävällä opettajainhuoneen välittömässä läheisyydessä.
“Minulla kuuluisi olla se ammatinvalinnanohjaus huomenna toisella tunnilla, mutta voisiko sitä mitenkään siirtää, kun professori Vektor kertoi, että käymme VIP-kokeiden kannalta hyvin tärkeän asian läpi tunnilla, enkä haluaisi olla pois. Niin että kävisikö se?”
McGarmiwa katsoi tyttöä silmälasiensa yli jaksamatta edes olla hämmästynyt. Jollakin tapaa tämä oli samanlainen kuin hän oli itse ollut saman ikäisenä - paitsi ettei hän itse nyt aivan noin innostunut ollut opiskelusta ollut. Kenties Hermone otti paineita jättisyntyisyytensä takia, kannattaisi varmaan ottaa puheeksi silloin kahdenkeskisessä keskustelussa… Tuolla menolla tyttö riuduttaisi itsensä hengiltä.
“Öh, professori?”
McGarmiwa hätkähti ja sätti itseään ajatuksiinsa vajoamisesta, “Opiskelumotivaatiosi on ihailtava, neiti Granger. Toivoisin samanlaista muillekin Rohkelikoille. Ilmoitan uuden ajan seuraavalla muodonmuutostunnilla.”
McGarmiwa palasi paikalleen istumaan ja asetteli lautasliinan syliinsä, mutta Hermione seisoi edelleen ovella.
“Hmm, anteeksi. Professori Kuhnusarvio?”
“Niin?”
“Ettehän te pistä kotitonttuja kantamaan näitä ruokia keittiöstä saakka, kolme kerrosta alempaa?”
Kuhnusarvio vinkkasi Hermionelle silmää yrittäen näyttää ovelalta.
“En suinkaan, ne valmistavat ruuan tuossa käytävän varrella olevassa vanhassa liemiluokassa. Se poistettiin kokonsa takia käytöstä varmaan aikoja sitten, mutta toimii aivan oivallisesti väliaikaisena keittiönä. Tiedäthän, aikamoinen sopankeitto on tyrmissäkin aina minun tunneillani”, hän sanoi ja nauroi tutisten omalle vitsilleen. Hermione poistui huojentuneena paikalta, mutta McGarmiwa tuijotti fetasalaattiaan mietteliäänä. Liemien luokka - keittiö? Niin, kyllähän se kävi järkeen. Mikseivät he aiemmin olleet keksineet? Kunpa Albus vain tulisi pian, heidän pitäisi päästä tutkimaan pöydät…

Jonkin aikaa pääruoan tarjoilemisen jälkeen Dumbledore astui sisään hyvin väsyneen näköisenä.
“Iltaa, ystävät. Asioiden toimittamisessa meni hieman odotettua kauemmin, mutta niinhän se valitettavasti aina on.”
“Iltaa, Albus. Pääasia, että kunnioitat tätä vaatimatonta tapahtumaani läsnäolollasi edes jonkin aikaa”, Kuhnusarvio sanoi ja viittasi tyhjää paikkaa, “Istu toki alas.”
Dumbledore istahti tuolille McGarmiwan viereen ja hymyili uupuneesti naisen mietteliäälle ilmeelle.
“Et ole katsonut minua noin pitkään aikaan. Onko kaikki kunnossa?”
“Samaa voisin kysyä sinulta”, McGarmiwa vastasi vilkaisten Dumbledoren paketoitua kättä.
“Ah, tämä on vain pieni… Rasitusvamma”, hän sanoi ja kumartui lähemmäs McGarmiwaa: “Jouduimme taisteluun kuolonsyöjiä vastaan.”
“Ja loukkasit kätesi?”
“Kaaduin.”
“Tuliko menetyksiä?”
“Ei, kuolonsyöjät pakenivat, emmekä edes saaneet yhtään heistä kiinni.”
“Omituista, luulin tiedät-kai-kenen toimivan piilossa…”
“Niin hän tekeekin, onnistuimme vahingossa löytämään hänen piilopaikkansa - erään vanhan ladon maaseudulla - joten kuolonsyöjät vain puolustivat paikkaa.”
“Saanko kysyä, miten on mahdollista löytää tiedät-kai-kenen piilopaikka vahingossa?”
“Hyvä kysymys, Minervaiseni. Hyvä kysymys”, Dumbledore sanoi näyttäen jo piristyneemmältä.
“Olemme puhunet tuon nimen käyttämisestä ennenkin, vai kuinka?”
“Ehkä muutamaan otteeseen, mutta olemme myös puhuneet sen toisen nimen käyttämisestä, vai kuinka?”
“Hyvä on… Miten on mahdollista törmätä…Voldemortin piilopaikkaan ihan vain vahingossa?”
“Mundungus Fletcher kertoi paikassa olevan jotain omituista, ja lähetimme partion tutkimaan asiaa. Kuolonsyöjät hyökkäsivät heidän kimppuunsa, joten me päämajassa olleet kiltalaiset riensimme apuun. Luulen tosin piilon olleen vain väliaikainen, koska sitä ei ollut millään tapaa suojattu.”
“Mutta ette nähneet itse tiedät-kai-ketä?”
“Minerva!”
“Hyvä on, Voldemortia. Näittekö?”
“Emme, hän ei todennäköisesti edes ollut paikalla.”
“Voiko siitä epäinhimillisestä olennosta enää edes käyttää nimitystä ’hän’?”
“Sanoisinpa tätä hieman tulkinnanvaraiseksi kysymykseksi. Kuten varmasti hyvin tiedätkin, olen sitä mieltä, että lordi Voldemort ei enää muistuta ihmistä juuri lainkaan, joten siinä mielessä on turhaa sanoa ’hän’. Mutta, tiedäthän miten hupsuja me osaamme toisinaan olla esimerkiksi lemmikkiemme kanssa, kyllähän monet sanovat koirastaan tai kissastaan tai pöllöstään ’hän’, joten lienee jokaisen oma päätös sanoako ’hän’ vai ’se’. Mutta mitä ikinä päätätkin, toivon kuitenkin sinun järkevänä naisena lopettavan tuon tiedät-kai-kuka-jorinan.”
McGarmiwan suupielet kääntyivät hymyyn, vaikka samalla häntä hieman puistattikin - Albus Dumbledore oli ainoa, joka täysin tosissaan saattoi verrata Voldemortia lemmikkieläimeen.
“Jatkaakseni vielä äskeisestä, kohtalaisen filosofisesta keskustelunaiheestamme…”, Dumbledore sanoi oltuaan noin puoli minuuttia hiljaa ihastellen sitä huvituksen ja järkytyksen sekaista ilmettä, jonka hän oli onnistunut naisen kasvoille saamaan, “En kuitenkaan väittäisi Voldemortia eläimelliseksikään, vaan pikemminkin näin erittäin kliseisesti pahuuden ruumiillistumaksi, mikä puolestaan aiheuttaa uuden ongelman. Kerrohan sinäkin mielipiteesi, sanoako ’hän’ vai ’se’?”
“Uskallanpa väittää, että oikealla puolellani istuu koko Britannian ainoa henkilö, jolla olisi varaa sanoa Voidemortista ’se’, eikä hän sitä hienotunteisuutensa ja alitajuisesta, mutta ääneen myöntämättömästä kunnioituksesta vihollista kohtaan suostu tekemään.”
“Toisinaan imartelet minua hieman liikaa, ja epäilen, mahtaako se lainkaan tehdä hyvää tällä hetkellä vielä normaaleissa mitoissa pysyttelevälle itsekunnioitukselleni…”
“Se ei suinkaan ollut tarkoitettu imartelevaksi, mutta sinulla on ihmeellinen kyky tulkita kaikki asiat siten. Ja mitä itsekunnioitukseesi tulee, en todellakaan kutsuisi sitä ‘normaaleissa mitoissa pysytteleväksi’…” McGarmiwa sanoi ja kohtasi viattoman näköisenä sinisten silmien loukkaantuneeksi tekeytyneen katseen. Käsittämätöntä, miten jo muutamassa päivässä ehti ikävystyä ilman näitä heidän ikuisia ja ulkopuolisten korviin järjettömiltä kuulostavia keskustelujaan.
“Ja nyt voisinkin palauttaa sinut maanpinnalle kysymällä - ellei edellinen kommenttini sitä jo tehnyt, mitä suuresti epäilen - oletko ollenkaan ehtinyt miettiä tätä meidän pientä pöytäongelmaamme?”
“Ikävä kyllä Killan asiat ovat vieneet kaiken mielenkiintoni. Ja koska puheenvuorosi tässä keskustelussa ovat olleet tavallisen tasosi yläpuolella, oletan sinun mielenkiintosi näiden päivien aikana suuntautuneen niiden suunnittelemiseen.”
“Oi kiitos, välillä tosiaankin ihmettelen, miten aina vain jaksan kuunnella sinun huomautuksiasi… Joku toinen mies hämmästelisi hyviä argumenttejani ja kenties kehuisikin niitä”, McGarmiwa vuorostaan loukkaantunutta tavoittelevalla äänensävyllä.
“Joku toinen mies tuskin yltäisi minun älyni tasolle ja siten pitkästyttäisi sinut kuoliaaksi.”
“Joku toinen mies luultavasti ihastelisi itsensä lisäksi myös minua…”
“Kuka kehtaa väittää, etten minä ihastelisi - itseni lisäksi tietysti - sinua? Kaikkien näiden vuosien jälkeenkin osaat yhä vain yllättää minut. Enkä vieläkään ole kyllästynyt silmiisi. Nuttura pukee sinua edelleen. Ja vartalosi on aivan yhtä ihailtava kuin nuorempanakin…”
“Tässä vaiheessa minun luultavasti kuuluisi punastua, mikäli se olisi tapaistani. Mutta lasken tämän äkillisen omituisuutesi väsymyksen piikkiin, joten minulla tuskin edes olisi aihetta punastumiselle. Ja vakuutan sinulle, ettei mielenkiintoni ole suuntautunut äskeisen hölmön keskustelun suunnittelemiseen, vaan että minulla on teoria vihjeestä.”
“Minä puolestani vakuutan, että mikäli harrastaisit punastelemista, sinulla ehdottomasti olisi aihetta siihen, sillä harkitsen kommenttejani aivan yhtä paljon väsyneenä kuin kunnolliset yöunet nukkuneenakin. Unohtakaamme nyt kuitenkin tämä aihe, sillä teoriasi suorastaan vaatii päästä kuultavakseni, ainakin ilmeestäsi päätellen.”
McGarmiwa ei kuitenkaan ehtinyt kertoa ideaansa, sillä Kuhnusarvio kilisti korkeajalkaista lasiaan lusikalla. Jälkiruoka oli tarjoiltu ja korjattu pois heidän puoliväittelynsä aikana, ja tilaisuus oli ilmeisesti loppumaisillaan.
“Kiitos kaikille, kun saavuitte paikalle. Nyt, mikäli haluatte vetäytyä nukkumaan, olkaa hyvät. Mutta kollegani melko hyvin tuntien veikkaan teidän kuitenkin jäävän tänne viettämään laatuaikaa keskustellen, joten pöytään tarjoillaan vielä kahvia ja viinejä.”
Seurasi yleinen hälinä, kun kaikki nousivat ylös ja venyttelivät jäseniään. Kalkaros asteli sen suojissa ovelle, sillä häntä ei todellakaan huvittanut jäädä yhtään pidemmäksi aikaa kuin oli pakko. Sosiaalisuuden puuskan sattuessa hän olisi jopa saattanut harkita jäävänsä kuullakseen Lipetitin erikoiset mielipiteet tai väitelläkseen Sinistran kanssa. Mutta koska ensimmäinen makasi sairaalasiivessä ja toisen kanssa hän ei halunnut joutua enää mihinkään tekemisiin ja etenkin, koska hän sattui sosiaaliselle tuulelle - oman nimityksensä mukaan sai hetkellisen aivovaurion - harvemmin kuin kerran kahdessa kuukaudessa, katosi hän ovesta vetäytyäkseen omaan huoneeseensa. Sinistra katsoi miehen perään. Niinpä tietenkin, tämä yritti livistää heti kun mahdollista. Mutta miksi ihmeessä Kalkaros meni käytävälle eikä työhuoneeseensa? Hetken harkittuaan hän päätti mennä perässä, kenties tarjoutuisi tilaisuus mahdolliseen välienselvittelyyn. Eilisen jälkeen hän ei enää oikein itsekään tiennyt, mitä ajatteli miehestä.

“Kas niin, saat aivan pian kuulla teoriani. Tule”, McGarmiwa sanoi ja veti Dumbledoren perässään käytävälle vain hieman Sinistran ja Kalkaroksen poistumisen jälkeen.
“Minne sitten vietkin minua, toivon ettet ainakaan luutakomeroon.”
“Miksi ei?”
“Tiedäthän miten karsastan kliseitä? Ja luutakomeroa kliseisempää paikkaa ei olekaan, joten toivon sinun keksineen jotain hieman korkealentoisempaa.”
“Ehkäpä ensin hoidamme tämän vihjeen etsimisen, sen jälkeen voin tietysti yrittää keksiä jotain ‘korkealentoisempaa’”, McGarmiwa sanoi ja avasi vanhan luokan oven yleisavaimella. Viimeiset paikalla olevat kotitontut katsoivat heitä säikähtäneinä, sillä harvoin käytetty ovi natisi  avautuessaan pahemmin kuin Voro joutuessaan vapauttamaan oppilaat jälki-istunnosta.
“Jatkakaa vain toimiamme, älkää meistä välittäkö”, McGarmiwa sanoi.
“Olemme juuri poistumassa, joten jätämme tilan täysin vapaaseen käyttöönne…” Eräs kotitonttu sanoi ja muut nyökyttelivät. McGarmiwa oikaisi nutturaansa hämmästyneenä; oliko hän kuunnellut liikaa teini-ikäisten oppilaidensa puheita, vai olivatko kotitontutkin alkaneet puhua siten, että kommentit olivat monimielisesti tulkittavia?
“Hyvää yötä, arvoisat rehtori ja vararehtori.”
Ovi natisi vielä pahemmin sulkeutuessaan ja Dumbledore katsahti McGarmiwaan,
“Kertoisitko nyt sen teoriasi?”
“Eikö liemien luokka olekin rinnastettavissa keittiöön, ainakin jollain tapaa?”
“Sanon tämän jo melko monennen kerran, mutta Rowena on eräs kieroimmista tietämistäni henkilöistä! Kerro, miksi emme aiemmin pohtineet arvoitusta avoimemmin mielin?”
“Koska minä taidan olla hieman liian rationaalinen siihen, ja koska sinulla on ollut liikaa muuta ajateltavaa. Mutta nyt meidän on tutkittava kaikki taikaliemien opetustilojen pöydät, ja koska tämä luokka on joskus toimittanut sitä virkaa, voimme aloittaa täältä.”
“Tiesitkö muuten, että nämä mukaan luettuna Tylypahkassa on kaksikymmentä ’keittiön pöytää’, mikäli sitä ilmaisua käytetään Rowenan tapaan.”
“Mihin tarvitaan enää Tylypahkan historiikkiä, kun sinä olet olemassa… Onko olemassa mitään, mitä et tiedä linnaan liittyen?”
“Onhan toki, paljonkin. Kuten esimerkiksi se, mihin Tylypahkan naispuoliset perustajat ovat aarteensa piilottaneet.”
“Tyhmään kysymykseen ilmeisesti tyhmä vastaus…” 

“Mukavaa, kun jäitte näin runsaslukuisina tänne. Vain Minerva, Albus, Severus ja Sinistra näyttävät poistuneen, mutta sehän on tietysti arvattavissa minne”, Kuhnusarvio sanoi ja sai muutamat kollegoistaan nauramaan. Verso katsoi miestä kulmiensa alta ja kaatoi itselleen lisää kahvia. Pitäisi varmaan kohta lähteä, mutta toisaalta hän halusi jäädä. Jos ei muuten, niin ainakin voisi sitten kertoa Minervalle ja Sinistralle, mitä heistä oli juoruttu. Ja se oli huono tekosyy.
“Mihin olet menossa, Argus? Et kai suinkaan vielä nukkumaan?” Vektor kysyi ovea kohti hiippailevalta Vorolta.
“En, käyn vain lukitsemassa luokkien ovet ja palaan sitten.”
“Hyvä, ehdinkin jo säikähtää, että jätät Irman tänne ja lähdet nukkumaan”, Kuhnusarvio sanoi jouduttaen kommentillaan vahtimestarin lähtöä noin puolella.

Kalkaros tajusi vasta puolimatkassa tyrmiin, ettei hänen työhuoneensa enää sijainnutkaan siellä. Miten saattoi olla niin vaikeaa oppia, että hänen entinen - niin, entinen - huoneensa oli nykyään Kuhnusarvion käytössä? Nyt pitäisi palata takaisin ja kohdata henkilökunnan jäsenten omituiset katseet. Tyypillistä. Ja todella hienoa, miten joku saattoi olla niin typerä? No, ei auttanut muu kuin kääntyä ja lähteä takaisin. Kauhukseen Kalkaros näki ympärilleen vilkuilevan, mutta erittäin määrätietoiselta näyttävän Sinistran laskeutuvan portaita. Nainen oli selvästi lähtenyt hänen peräänsä ja suunnitteli äärimmäisen kiusallista keskustelua, johon hänellä itsellään ei ollut pienintäkään aikomusta osallistua. Tyhjä käytävä ei tarjonnut piilopaikkoja, ja pian Sinistra huomaisi hänet, ellei hän ehtisi jonnekin. Mutta minne? Omituinen tunne valtasi Kalkaroksen, ja hänellä meni hetkinen ymmärtää, mitä se oli. Pakokauhua? Ellei tilanne olisi todella ollut vaarallinen, olisi hän todennäköisesti jäänyt pohtimaan pidemmäksikin aikaa ja nauranut itselleen kyynisesti, mutta siihen ei ollut aikaa. Äkkiä nyt vain jonnekin, pois näkyviltä! Naisen askeleet kuuluivat voimakkaampina tuoden tuomiota yhä lähemmäs. Ainoa ylöspäin vievä tie vei tuon pirullisen olennon ohitse, eikä alaspäin kannattanut mennä, sillä sieltä hän ei ainakaan tulisi pääsemään pakoon. Avonainen luokan ovi! Kalkaros syöksyi huoneeseen täysin arvokkuudelleen sopimattomalla tavalla, nykäisi oven perässään kiinni ja lysähti lattialle istumaan. Se oli ollut lähellä, aivan liian lähellä… Ennen kuin hän ehti huokaista helpotuksesta, riuhtaistiin ovi uudelleen auki ja Sinistra seisoi oviaukossa hymyillen voitonriemuisena:
“En minä nyt aivan noin tyhmä ole.”
Kalkaros ei äskeisten kauhunhetkien jälkeen edelleen sydän pamppaillen ehtinyt hillitä kieltään, vaan sanoi: “En olisi siitä niinkään varma.”
Sinistra pamautti oven loukkaantuneesti kiinni ja astui sen eteen.
“Mutta minä olen varma siitä, ettet sinä poistu täältä, ennen kuin olet hieman selittänyt asioita. Ja turha yrittää enää eilistä strategiaa, sillä keinoin et tule pääsemään ohitseni.”
Kalkaros nousi seisomaan ja nojasi ylimielisesti pulpettiin.
“Voithan tietysti seisoa siinä koko yön, mutta en koe velvollisuudekseni selittää yhtään mitään.”
Sinistra veti syvään henkeä ja valmistautui piikikkääseen vastakommenttiin, mutta samassa käytävällä kaikuivat hieman ontuvat askeleet. Ja he kuulivat oven läpi vahtimestari Voron äänen tämän puhellessa kissalleen: “Eipä näy typeriä oppilaita, ei. Nyt vain lukitsemme nämä luokat ja palaamme takaisin opettajainhuoneeseen.”
Kalkaros ja Sinistra vilkaisivat toisiaan paikoilleen kauhusta jähmettyneinä. Viimeinen, mitä kumpikaan sillä hetkellä halusi, oli tulla yllätetyksi tyhjästä luokkahuoneesta siinä seurassa. Ja koska molempien hermot olivat äärimmäisen kireällä, ei kummankaan päähän pälkähtänyt ajatusta siitä, että he olisivat esimerkiksi voineet selittää olevansa partiovuorossa. He kuulivat, kuinka Voro lukitsi viereisen luokan ja lähti astelemaan kohti seuraavaa. Sitä, jossa he olivat. Kalkaros sai toimintakykynsä takaisin ensimmäisenä ja tarttui Sinistraa olkapäästä.
“Piiloon”, hän sihahti ja työnsi naisen edellään komeroon, jossa Lipetit säilytti tunneilla tarvittavia välineitä.
“Kas niin, Norriska. Ei mitään ylimääräistä tässäkään luokassa”, kuului Voron ääni tämän avatessa luokan oven ja tehdessä rutiinitarkastuksen oppilaiden varalta. Komero oli epämukavan ahdas ja Kalkaros tunsi Sinistran hengityksen niskassaan. Miten hän oli joutunut näin kummalliseen tilanteeseen, taas vaihteeksi… Luokan oven pamahtaessa jälleen kiinni Kalkaros astui ulos ja istahti hetkeksi pulpetin reunalle odottaakseen Voron siirtymistä seuraavaan kerrokseen. Sinistra seurasi Kalkarosta, sulki komeron oven perässään ja pyyhki pölyjä vaatteistaan - mies oli työntänyt hänet suoraan päin hyllyä, niin että kaikki tomut olivat pudonneet suoraan hänen niskaansa. Hurmaavaa.
“Sinulla on höyhen päässäsi”, Kalkaros sanoi välinpitämättömällä äänellä ja asteli luokan ovelle. Hän painoi kahvan alas, mutta mitään ei tapahtunut.
“Argus lukitsi sen”, Sinistra sanoi. Hän halusi pois aivan yhtä paljon kuin Kalkaroskin, sillä äskeisen kohtauksen jälkeen nukkumaanmeno tuntui huomattavasti välienselvittelyä paremmalta ajatukselta, etenkin kun otti huomioon vastapuolen innokkuuden.
“Minulla ei ole avaimia mukana”, Sinistra sanoi turhautuneena tutkittuaan kaikki mahdolliset taskut vaatteistaan, “Avaisitko oven?”
Kalkaros katsoi naista pitkään.
“Minullakaan ei ole avaimia.”
Sinistra rojahti lähimmälle tuolille väsyneesti.
“Hienoa, erittäin hienoa. Joudun siis viettämään yön loitsuluokassa sinun aina yhtä positiivisessa seurassasi.”
“Luuletko minun nauttivan tilanteesta yhtään sen enempää?”
“Suoraan sanottuna en. Kokeile, saisitko oven auki loitsulla.”
“Ei onnistu, lukoissa on esto. Olin itse asentamassa niitä.”

“Ihastuttavaa, meidän ei näköjään tarvitsekaan tutkia jokaista linnan kahtakymmentä ‘keittiön pöytää‘.”
“Löysit siis vihjeen?”
“Loistava päätelmä”, Dumbledore sanoi nousten ylös pöydän alta pahasti kellastunut pergamentinpalanen kädessään.
“Lue ääneen, on raivostuttavaa katsella sivusta. kun myhäilet itseksesi.”
“Hyvä on, älä näytä noin murhaavalta… ‘Hei, sinä innokas aarteenetsijä. Osasit siis tulkita vihjeen, jonka takia Helga syytti minua valehtelijaksi monta viikkoa. Aarre lähenee, tämä vihje on kenties edellistä helpompi, mikäli olet taitava yhdistelemään asioita…

Kaukoputki, vain viimeinen on tarpeellinen
Vihollisten hyökkäys on havaittavissa, ensimmäisenä täältä
Täällä ei ole ikkunoita, keskimmäistä silti katso
Pakko katsoa tiluksille, ennen muita
Portaikko vie perille, viides oikealta.’

Johan on sekava runonpätkä. Täytyy myöntää, etten näin ensi lukemalla ymmärtänyt enempää kuin sinusta aluksi.”
“Vertauksesi ovat melko huvittavia… Ehdotan, että pohdimme tätä huomenna, kun olemme hiukan virkeämpiä. Miten olisi nyt se luutakomeroa korkealentoisempi paikka, josta puhuit aiemmin?”
“Oletko siis keksinyt jotain?”
“En, mutta luulen, että sinä olet. Olet meistä kahdesta se, jolla on parempi mielikuvitus. Ja tuo oli suuri myönnytys!”
“No, ehdottaisin hyväksi todettua kansliaani.”
“Sekö ei ole kliseinen?”
“Ei, sanoisin pikemminkin klassinen, mutta aina yhtä toimiva.”

A/N: Ja arvatkaas mitä, pidän kommenteistanne kovasti. Ilahduttakaa siis minua:)

Poissa hehacla

  • alien
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Wicked...
  • Tupa: Korpinkynsi
Aivan ihanan pitkä luku! Kyllä vain, mulla oli täällä kommentti edellisestä luvusta, mutta se katosi mystisesti jonnekki bittiavaruuden tuuliin...
Mukava luku. En olis itse kyllä tullu ajatelleeks liemiluokkia. Mukava lisätieto sekin, että Helga oli vihjeen takia väittäny Rowenan valehtelevan. Ja nyt, kun puhutaan luokista, niin tää oli kyllä ihan paras kohta:


“Olemme juuri poistumassa, joten jätämme tilan täysin vapaaseen käyttöönne…” Eräs kotitonttu sanoi ja muut nyökyttelivät. McGarmiwa oikaisi nutturaansa hämmästyneenä; oliko hän kuunnellut liikaa teini-ikäisten oppilaidensa puheita, vai olivatko kotitontutkin alkaneet puhua siten, että kommentit olivat monimielisesti tulkittavia?


Odotan innolla tuon seuraavan vihjeen ratkeamista. Ja myös toisen arvoituksen, eli sen, mitä tapahtuukaan loitsuluokassa yön aikana... Aivan ja sitten vielä minun huumoriini osui jotenkin tuo Voldemort-lemmikit vertaus. Jäin jotenkin pakosta miettimään mimmonen Voldu olis pupuna... Ai niin, minua eivät kliseet ainakaan haittaa, ja ainahan ne voidaan tulkita klassikoiksi...

hehacla (kumartaa ja poistuu viitta hulmahdellen).
Nii kenen säärikarvat oli pisimmät?!!!

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Pitäisi lukea fyssankokeeseen, mutta päätin nyt tulla laittamaan uuden osan, kun on tämä jo pari päivää ollut valmiina (olen ilmeisesti tullut vakavasti riippuvaiseksi ihanista kommenteistanne.) Ja ihan siitä, miten onnistun ryhdistäydyn tuon edellä mainitun lempiaineeni kokeeseen lukemisen kanssa, riippuu se, saanko seuraavan osan laitettua nyt viikonloppuna vai vasta seuraavana... Tietenkin niillä kommenteillakin on vaikutusta, en kiistä:D

Milgia: Kiitos kommentistasi! Et pitänyt Kuhniksen 2-mielisistä kommenteista? :D No ei mikään ihme, mutta oli mulla taas hauskaa kirjoittaa niitä... Samoin kuin koko luvun kanssa:) Kalkaros on siis mielestäsi ainakin jossain määrin IC? Olet nimittäin täysin oikeassa siinä, että ihastuttavaa professoriamme on vaikea hahmo. Välillä ihan tosissaan tekisi mieleni jättää tyyppi kokonaan pois, kun joudun muuttelemaan ja muuttelemaan reploja paremmin sopiviksi...*suunnittelee Kalkarokselle pitkää komennusta Killan puolesta* No ei nyt sentään:D

Teleija: Hahaa, en ole ainoa, joka harrastaa 'hirviöjättikommentteja', etkä sinä ole ainoa, jolla ei ole mitään niiden kirjoittajia vastaan:D Minun vuoroni punastua tällä kertaa (käyn taas kommentoimassa ficciäsi kun vain ennätän, se vain vie niin paljon aikaa, etten nyt ehdi... Mutta yritän pian.) Ihastuttavan perusteltu ja pitkä ja muutenkin uskomaton kommentti:D Kiitos. Ja kuten sanoit, kuvailua voisi tosiaankin lisätä Minervan ja Albuksen sananvaihtojen väliin... Innostun vain aina vähän liikaa ja se unohtuu:( Pitää tsempata... En oikeastaan pidä D:tä kummankaan näyttelijänsä näköisenä, vaan niiden ja VK:n takakannen sekoituksena. Vaikeaa selittää näitä omituisia mielleyhtymiäni... Kommenttisi innoittamana teen pienen spoilauksen: toiveesi Minervasta ja Albuksesta 'taistelemassa vierekkäin' toteutunee jossain vaiheessa:D Kiitos vielä kommentistasi:D

hehacla: Haa, en siis kuvitellut omiani sen kommentin suhteen:D (hienoa, en ehkä aivan vielä ole sekoamassa...) Joku muuten jossain vaiheessa taisi ehdottaa liemiluokkia, mutta et siis ollut sinä... Pahusken siivous kun kaikki kommentit poistettiin:( *murjottaa* Niitä Rowenan ja Helgan vihjeiden yhteyteen liittämiä viestejä on muuten vaikeaa kirjoittaa, koska he elivät niin kauan sitten... Pohdin taas pääni puhki, mikä käy ja mikä ei. Jep, Voldemort pupuna tai kissana:D Näkee taas, että kirjoittelin tuota lukua yöllä. Tässä luvussa ei muuten ratkea vielä tuo vihje, mutta se 'toinen arvoitus'... Hyvä että tulkitset kliseet klassikoiksi (otat selvästi mallia Dumbledoresta:D) Kiitos kommentista!   

Voi ei, taas tästä A/N:stä tuli ylipitkä... Pahoittelen ja siirryn lukemaan äikänkirjasta referoinnin alkeita.

15.Luku: Paljon melua (lähes) tyhjästä.

Sinistra istui luokkahuoneen epämukavan kovalla tuolilla ja antoi päänsä nojata käsiinsä. Yö lukittuna Severus Kalkaroksen kanssa luokkahuoneeseen? No, ainakin Pomonalla ja Minervalla tulisi olemaan hauskaa heidän seuraavalla teehetkellään… Mihinköhän aikaan joku ystävällinen sielu tulisi avaamaan oven, ja järkyttymään pahasti nähdessään heidät. Sinistra nousi ylös ja käveli ovelle katsoakseen luokan lukujärjestystä.
“Huomenna täällä alkavat oppitunnit vasta kolmannelta tunnilta”, hän ilmoitti Kalkarokselle, joka tuijotti ajatuksiinsa vajonneena pulpetin kaiverruksia täynnä olevaa pintaa. ‘Minä ja Neville, 4-ever’ Eikö oppilailla todellakaan ollut järkevämpää tekemistä oppitunneilla? Pitäisi varmaan tutkia pimeyden voimilta suojautumisen luokan pöydät ja etsiä pahantekijät. Heille voisi antaa jälki-istuntoa…
“Kuulitko, mitä sanoin? Pääsemme täältä pois vasta kymmenen jälkeen.”
Kalkaros hätkähti hereille sadistisenakin pidettävistä jälki-istuntokuvitelmistaan.
“Sepä hienoa, minulla olisi kaksi ensimmäistä tuntia opetusta…”
Hiljaisuus laskeutui jälleen luokkaan. Sinistra nosti katseensa ja silmäili pulpetilla istuvaa miestä.
“Kuule, tämä yö voisi sujua hieman miellyttävämmin, jos vaikka keskustelisimme jostain.”
“Sopii, mikäli olet luopunut ajatuksistasi välienselvittelytuokion suhteen, sillä siihen en aio taipua.”
“Olet itseni lisäksi jääräpäisin henkilö, jonka tunnen, joten aivan turhaan taidan kuluttaa äänijänteitäni.”
“Hienoa, että lopultakin ymmärsit”, Kalkaros vastasi ivallisesti.
Sinistra empi hetken.
“Vain yksi kysymys: Jos sinun olisi pitänyt saada esimerkiksi Irma vaiennettua, olisitko tehnyt sen suutelemalla?”
“En. Se oli tilapäinen mielenhäiriö.”
“Vai niin. Ja sekin oli tilapäinen mielenhäiriö, että kehuit ulkonäköäni? Ja se, että tarjosit minulle lasillisen Sianpäässä?” Sinistra kysyi liian voipuneena saadakseen ääntään korotettua.
“Niin, ja puhe oli yhdestä kysymyksestä, eikö vain?”
Vähän aikaa vaiti oltuaan  hän lisäsi vielä hyvin ärtyneesti:
“Hyvä on, olen pahoillani siitä eilisestä. Voitko nyt jättää minut rauhaan!”
Tätä menoa nainen onkisi totuuden selville. Ja ikävä kyllä, tällä oli aikaa koko yö.
“Tämä keskustelu kulkee ympyrää etenemättä mihinkään järkevään suuntaan, joten vaihdetaan aihetta”, Sinistra sanoi ja istahti takaisin tuoliinsa, “Mutta täytyy sanoa, etteivät nuo sinun mielenhäiriösi nyt niin kamalia ole olleet.”
Kalkaros kätki hämmästyneisyytensä lähes aina yhtä viileän olemuksensa ja sopivasti kasvot peittävien, surullisenkuuluisien hiustensa taakse. Oliko nainen vain väsynyt ja selitti jotain, lainkaan ajattelematta? Toisin sanoen puhui puhumisen vuoksi. Tuskin sentään, hänhän aina kertoi, kuinka suurin osa tunneista oli illalla tai yöllä, joten väsymys siihen aikaan illasta ei ollut varteenotettava vaihtoehto. Yrittikö tämä vain äärimmäisen kierolla tavalla saada hänet paljastamaan motiivinsa omituiselle käytökselleen? Se vaikutti paljon todennäköisemmältä. Mutta oliko päätelmä jo jossain määrin vainoharhainen, eihän Sinistra ollut kuulunut Kiltaankaan kuin muutaman kuukauden ja hänen kokemuksensa kuulustelutilanteista olivat olemattomia. Kuulustelutilanne? Kenties hieman liioiteltua…  Eikä vain hieman. Kyllähän nainen älykäs oli, todellakin, mutta hän ei ollut kovinkaan hyvä laatimaan taistelustrategioita. Ja taas, hän itse oli näköjään ollut liikaa tekemisissä vakoilun, juonittelun ja epäluottamuksen parissa Vaikka kieltämättä tilanne muistutti taistelua, psykologista sellaista. Jos Kalkaros ei olisi istunut kollegansa terävän, mutta sillä hetkellä - hänen huomaamattaan - periksi antaneen katseen alla, olisi hän jopa saattanut huvittua omista ilmaisuistaan, mutta sillä hetkellä hän yritti sulkea mielestään kolmannen mahdollisen syyn tämän äskeiselle huomautukselle. Se ei ollut mahdollinen, ei millään muotoa…

Sinistra näpräsi hermostuneena hiuskiehkuraa. Miksi mies ei sanonut mitään? Oliko hän sittenkin erehtynyt kuvittelemaan - haaveilemaan oikeammin sanottuna - jotain hölmöä. Pahuksen Verso typerine vihjailuineen. Hän oli muuten takuuvarmasti onnistunut jotenkin järjestämään ne partiovuorotkin, eivät ne muuten olisi noin menneet! Ja pahuksen Tethys… Ja hän itse, suorastaan naurettavaa! Sinistra vilkaisi edelleen pulpetilla hyvin vaitonaisena istuvaa Kalkarosta. Kummallista. Olihan kouluaikojen huonoryhtisestä ja kiusatusta Ruikulista kuoriutunut jopa ihan siedettävän näköinen ja ainakin ulospäin raivostuttavan itsevarma professori, mutta ei tämä edelleenkään vastannut Sinistran kuvitelmaa miehestä, jonka kanssa voisi seurustella. Vai vastasiko? Miten hän muuten olisi onnistunut ujuttamaan sanat ’Severus Kalkaros’ ja ’seurustelu’ samaan lauseeseen, kun muutamaa kuukautta aiemmin olisi nauranut ajatukselle makeasti. Hyvä on. Oli siis myönnettävä, että henkilö vastapäisellä pulpetilla saattoi hyvinkin vastata miestä, jonka kanssa ei olisi mahdottomuus seurustella. Mutta miksi tämä ei vieläkään sanonut mitään?   
“No, vaihtakaamme siis aihetta ja unohtakaamme nämä sinun ei-niin-epämiellyttävät mielenhäiriösi”, Sinistra sanoi nähdäkseen Kalkaroksen reaktion, joka, kuten kaksoisagentilta ja kivikasvoiselta Luihuiselta saattoi odottaa, oli huomaamattomissa.

Tällä kertaa hän ei voinut kuulla omiaan. Nainen mainitsi toistamiseen hänen ‘mielenhäiriönsä’ sävyyn, joka ei todellakaan ilmaissut tämän ääretöntä inhoa tai kauhunpuistatuksia, mutta ainahan oli olemassa mahdollisuus, ettei hän itse ollut huoneessa ainoa henkilö, joka osasi piilottaa todelliset ajatuksensa.
“En olisi uskonut sinun luopuvan aiheesta näin helpolla”, Kalkaros sanoi vain yllyttääkseen Sinistraa jatkamaan, sillä tilanne alkoi olla jopa hänelle liian häiritsevä. Yritys oli melko säälittävä, ja kuka tahansa yli viisivuotias, jolla on joskus ollut sisaruksia tai ystäviä, olisi oitis huomannut, ettei sen tarkoituksena todellakaan ollut vaientaa toista osapuolta, vaan saada tämä edelleen puhumaan samasta aiheesta, eikä mies siis voinut olla moittimatta itseään tasottomasta kommentista. Ja koska repliikki oli uskomattoman lapsellinen ja täysin pelottavan pimeyden voimilta suojautumisen opettajan suuhun sopimaton, ei Sinistra voinut kuin virnistää ilkikurisesti.
“En minä niin helpolla luovukaan, älä luule. Hämäsin vain”, hän sanoi nousten tuoliltaan ja kävellen suoraan Kalkaroksen eteen, joka lopultakin kohotti katseensa puuhun kaiverretuista rakkaudentunnustuksista.
“Sepä kovin mielenkiintoista. Haluaisin oikein kovasti tietää, mitä ajattelit seuraavaksi sanoa, sillä aion edelleenkin pysytellä kannallani ja olla selittämättä mitään”, hän sanoi ja nousi itsekin seisomaan, koska ei pitänyt ihmisten katsomisesta ylöspäin, niin henkisesti kuin fyysisestikään.
“En aio sanoa enää yhtään mitään.”
Kalkaros kohotti kulmiaan onnistuen mystisellä tavalla mahduttamaan eleeseen uskomattoman paljon sarkasmia, “Yhä mielenkiintoisempaa.”
“Sen sijaan…” Sinistra sanoi astuen lähemmäs.
“Sen sijaan?”
 “…ajattelin tehdä näin”, hän lopetti lauseensa ja suuteli Kalkarosta, joka hämmästyi lähes yhtä paljon, kuin Sinistra eilisiltana hänen tehdessään samoin.
“Kieltämättä se oli mielenkiintoista”, mies sanoi heidän erkaannuttuaan huomattavasti edellistä rauhallisemmasta ja harkitummasta suudelmasta.
“Sattuuko sinulle useinkin ‘tilapäisiä mielenhäiriöitä’?”
“Tätä en kutsuisi enää ‘tilapäiseksi’.”
“Mutta mielenhäiriöksi joka tapauksessa?”
“Mahdollisesti.”

Opettajainhuone oli hiljalleen tyhjentynyt, ja Versokin oli lopulta saanut itseään niskasta kiinni noustakseen sohvalta ja lähteäkseen nukkumaan kasvihuoneille. Professori Vektor toivotti pikaisesti hyvää yötä ja kiitti herkullisesta illallisesta vetäytyessään viimeisenä huoneeseensa jättäen taikajuomien ja yrttitiedon professorit enää vain toistensa seuraan. Kuhnusarvio auttoi Verson viitan tämän ylle.
“Todella mukavaa, Pomona, että päätit sittenkin tulla.”
“Filius käytännöllisesti katsoen pakotti minut”, Verso vastasi ja painoi vihreän hattunsa päähänsä. Kuhnusarvio näytti pienen hetken pettyneeltä, mutta sanoi sitten: “Saitko muuten ne minun lähettämäni kukat?”
“Sain.”
“Muistinko oikein, että ruusut ovat lempikukkiasi?”
“Nykyään pidän enemmän päivänkakkaroista”, Verso vastasi ja laski kätensä ovenkahvalle,
“Kiitos illallisesta, menen nyt…”
Kuhnusarvio tarttui häntä olkapäästä.
“Odota, haluaisin kysyä muutaman kysymyksen.”
“Ja minä päästä nukkumaan.”
“Ei siinä kauan mene, sitten olet vapaa lähtemään. Vain pari kysymystä”, mies sanoi maanittelevalla äänellä.
“No kysy sitten.”
“Et lähettänyt kukkia takaisin, kuten odotin sinun tekevän. Miksi?”
Verso huokaisi turhautuneena: “Jos lähetät jollekulle kukkia, teetkö sen siksi, että hän lähettäisi ne takaisin?”
“En tietenkään, mutta sinun tapauksessasi en olisi ollut siitä kovinkaan yllättynyt”, Kuhnusarvio vastasi närkästyneellä äänellä ja siveli mursunviiksiään.
“Oletko nyt kovasti pahoillasi, kun päätin olla kohtelias ja pitää ne?”
“Auts. Kuulehan Pomona, tuollainen piikittely sopii huomattavasti paremmin Minervalle ja Severukselle, ei sinun hyväksi havaittuun tyyliisi.”
“Jokohan olet kysellyt tarpeeksi?” Verso sanoi heilauttaen kärsimättömästi hatun reunan alta puskeneet kiharat pois kasvoiltaan.
“En oikeastaan, haluaisin vielä tietää, miksi olet vältellyt minua siitä asti, kun lähetin ne ruusut?”
“Se on minun asiani.”
“On se oikeastaan minunkin asiani, koska välttelet minua.”
“Ja mistähän olet saanut päähäsi, että välttelisin sinua?”
“Sattumalta myönsit sen juuri äsken, Pomona kultaseni.”
Pahus, hän ei koskaan ollut ollut hyvä keskustelemaan, ei etenkään vastaavasta aiheesta.
“No niin, hyvää yötä. Menen nyt”, Verso sanoi ja kääntyi uudelleen oveen päin, mutta Kuhnusarvio astui askeleen lähemmäs laskien kätensä jälleen naisen olkapäälle, mutta Verso ravisti sen pois nopeasti.
“Kiitos illallisesta, minä…”
“Et vastannut”, Kuhnusarvio sanoi onnistuen yllättävän hyvin tavoittelemassaan murheellisessa äänensävyssä.
“Voisitko enää olla lähettelemättä kukkia?” Verso sanoi ja astui puolittain ulos.
“Ja jos se sinua lohduttaa, niin ei minulla enää ole niitä ruusuja”, hän sanoi ja päästi oven sulkeutumaan perässään jättäen taakseen ovelasti hymyilevän Kuhnusarvion vielä tietämättömänä siitä, että kasvihuoneen valkealla pöydällä odotti komea kimppu päiväkakkaroita.

“Kiitos teestä, Albus. En olisi ehtinyt aamiaiselle”, McGarmiwa sanoi laskien vaaleanpunapilkullisen mukin käsistään pöydälle.
“Näemme varmaankin lounaalla ja päivällisellä, mutta pyydän jo nyt, että tulisit oppituntien jälkeen takaisin, niin voimme pohtia vihjettä”, Dumbledore vastasi siristäen silmiään lumihangesta paisteeseensa lisää tehoa saavan auringonvalon vaikutuksesta sen tulviessa sisään kanslian ikkunoista.
“Tulen, mutta nyt joudun todellakin lähtemään tai olen myöhässä oppitunnilta toisen kerran koko urani aikana…”
“Ilmeisesti minä aiheutin myös edellisen kerran?”
“Kyllä, mitä suurimmassa määrin.”

Oppilailta ei jäänyt huomaamatta vararehtorin hyväntuulisuus tämän pyyhältäessä kohti vakioluokkaansa. Toisluokkalaiset Puuskupuhit ja Korpinkynnet odottivat oven edessä, eikä kukaan ollut haksahtanut istahtamaan käytävän varrelle, sillä he tiesivät sen entuudestaan aivan turhaksi: tiukka muodonmuutosten professori saapui paikalle aina ajoissa, eivätkä oppilaat itse ehtineet niin aikaisin, että olisi järkeä enää istua. Sen sijaan viereiseen luokkaan pääsyä odottavat seitsemäsluokkalaiset olivat tehneet olonsa mukavaksi, mikä sai McGarmiwan rypistämään kulmiaan hänen avatessaan luokkahuoneensa oven. Seinällä roikkuva kello näytti tasan kahdeksaa, eikä Kalkarosta näkynyt missään. Ei ollut tämän tapaista tulla myöhässä tunnille, ja oppilaat itsekin vaikuttivat hämmästyneiltä. Valitettavasti ei ollut aikaa jäädä seuraamaan tilannetta, vaan oppitunti piti aloittaa, joten McGarmiwa veti oven perässään kiinni ja asteli määrätietoisesti pöytänsä ääreen huoneen etuosaan.
“Hyvää huomenta, professori”, kolmasluokkalaiset toivottivat melko väsyneesti ja istuivat käskystä alas odottamaan nimenhuutoa, joka aina aloitti oppitunnin.
“Valitettavasti unohdin läksyesseenne työhuoneeseeni, joten joudun käymään hakemassa ne”, McGarmiwa sanoi merkattuaan Joan Waynesin paikalla olevaksi, “Odottakaa kiltisti paikoillanne ja lukekaa täksi kerraksi läksynä ollut kappale”, hän jatkoi ja poistui luokasta vailla epäilyksiä siitä, etteivät oppilaat olisi tehneet juuri ohjeiden mukaan. Ja aivan oikein, oven painautuessa kiinni oli jokainen kapinoiva varhaisteini jo aloittanut lukemisen.

Seitsemäsluokkalaiset istuivat edelleen käytävällä, vaikka kello näytti jo viittä yli.
“Anteeksi, mutta onkohan professori Kalkaros mahdollisesti sairastunut?”
“Ei hän ainakaan ole mitään ilmoittanut”, McGarmiwa vastasi pysähtyen oppilaiden kohdalle, “Käyn opettajainhuoneessa ja voin samalla katsoa, onko hän paikalla. Odottakaa te tässä, älkääkä lähtekö mihinkään.”

Kalkaros ei ollut työhuoneessaankaan, mikä sai McGarmiwan todella kummastuneeksi. Jonkinasteisesta oppilasvihastaan huolimatta mies oli todella tunnollinen, eikä olisi ikinä voinut jättää oppituntia noin vain väliin, mitään ilmoittamatta. Killan tehtävissä Kalkaros ei ollut, siitä olisi ilmoitettu, jotta hän olisi voinut järjestää sijaisen. McGarmiwa palasi esseet mukanaan ja havaitsi nyt jo todella hämmästyneiden, mutta kieltämättä ilahtuneen näköisten oppilaiden edelleen odottavan professoriaan. Mitä tämä nyt oikein oli, ei kai Kalkaros ollut voinut joutua hyökkäyksen kohteeksi?
“Hän ei ollut työhuoneessaan eikä opettajainhuoneessa. Odottakaa vielä hetki, käyn antamassa työohjeet luokalle ja palaan selvittämään asiaa.”

Hetken kuluttua McGarmiwa kiipesi portaita ylös rehtorin kansliaan jätettyään oppilaansa tekemään kirjallisia tehtäviä.
“Kas, tulit hieman aikaisemmin kuin olimme sopineet. Kieltämättä tämä ilahduttaa minua, mutta mihin mahdoit laittaa oppilaasi?” Dumbledore sanoi sormenpäät yhteen painettuina.
“Severus on kadonnut. Hän ei ole vieläkään saapunut pitämään oppituntiaan, eikä hän ollut huoneessaankaan.”
Rehtori kohotti kulmiaan ja asetteli silmälasejaan paremmin:
“Kadonnut?”
“Oppilaat sanoivat, ettei hän ollut aamiaisellakaan. Kukaan ei tunnu nähneen häntä eilisillan jälkeen.”
“Merkillistä, todella merkillistä.”
“Luuletko, että hänen kimppuunsa on hyökätty?” McGarmiwa kysyi hieman huolestuneena siitä, ettei vanhalla velholla ollutkaan heti valmiina yksiselitteistä ja loogista ratkaisua tilanteelle.
“Tiedät, että luulen hyvin harvoin yhtään mitään, vaan mieluummin epäilen jotain ja tässä tapauksessa en epäile hyökkäystä, vaikka tilanne varsin on omituinen, enkä ole aiemmin kohdannut vastaavaa. Ehdotan, että jätä asian minun hoitooni ja palaat pitämään tuntiasi.”
“Selvä. Mitä aiot tehdä?”
“Kysyn Argukselta ja partioineilta johtajaoppilailta, havaitsivatko he edellisenä iltana mitään tavallisuudesta poikkeavaa ja järjestän etsinnän, mikäli siihen on tarvetta. Painotan kuitenkin, että näimme omin silmin, kuinka Sinistra poistui vain minuuttia Severuksen jälkeen, joten etsin myös tämän nuorimman professorimme ja kysyn, tietääkö hän asiasta mitään. Ja ellen onnistu löytämään Sinistraa, on meillä syytä epäillä heidän kadonneen yhdessä.”
“Kuulostaa toimivalta.”
“Sanoisin ‘tietenkin se on‘ ellei kyseinen kommentti olisi suorastaan kammoksuttavan ennalta-arvattava.”
“No, nyt voit onnitella itseäsi siitä, että jätit ennalta-arvattavan repliikin sanomatta sanoaksesi sen toisella tavalla ja toteuttaa tämän ‘tietenkin toimivan suunnitelmasi’.”
“Ilmoitan sinulle heti, kun jotain saamme jotain ilmoittamisen arvoista selville.”

Kalkaros tuijotti ulos loitsuluokan ikkunasta vailla pienintäkään aavistusta kellonajasta. Lipetit oli, kyllästyneenä oppilaiden ainaiseen vilkuiluun ennen tunnin loppua, poistanut ajannäyttäjän luokkansa seinältä. Käytävältä kuului oppilaiden ääniä, mistä saattoi päätellä tuntien alkavan aivan pian, mutta muuta havaintoa hänellä ei ollut. Ei yö lopultakaan ollut niin epämiellyttäväksi muodostunut, kuin hän oli kuvitellut, ei ollenkaan, mutta joka tapauksessa ulospääsy olisi ollut hyväksi, etenkin kun häntä todennäköisesti odotettiin pitämään oppituntia seitsemäsluokkalaisille. Täytyi vain toivoa välillä turhankin tarkkasilmäisen McGarmiwan huomaavan tilanteen poikkeavuuden ja tekevän asialle jotain tai he saisivat lojua luokassa vielä pari tuntia, eikä Lipetitiä sijaiseksi joutunut henkilö varmastikaan selviäisi ilman traumoja löytäessään heidät lukkojen takaa. Sinistra nukkui heidän komerosta löytämiensä tyynyjen päällä, eikä Kalkaros voinut kuin ihmetellä tämän unenlahjoja - hän itse oli valvonut koko yön.
“Eiköhän sinun olisi jo aika herätä?”
Sinistra nousi istumaan ja vilkaisi ärtyneenä julmaa herättäjäänsä.
“Miksi, emme me kuitenkaan pääse täältä pois…” hän sanoi ja heitti Kalkarosta tyynyllä, joka kuitenkin meni reilusti ohi.
“Ellei ainoa tämän käytävän varrella tuntejaan pitävä olisi professori Binns, voisimme yrittää huutaa, mutta koska asiat nyt ovat kuten ne ovat, voimme aivan yhtä hyvin vain odottaa.”
“Luuletko tosiaan, että minä huutaisin apua päästäkseni ulos luokasta, johon olen tarkkaamattoman vahtimestarin takia joutunut lukkojen taakse?” Kalkaros kysyi.
“En luule, mutta olen edelleen sitä mieltä, että oli täysin turhaa herättää minut.”
“Onko mieleesi juolahtanut, että jos Minerva ei ole onnistunut järjestämään sijaista, perutaan kaikki Filiuksen tunnit tältä päivältä, ja pääsemme ulos vasta Arguksen tehdessä iltakierroksensa?”
Sinistra voihkaisi epätoivoisena, “Tästä lähtien pidän avaimia aina mukanani…”
Samassa he kuitenkin kuulivat samat laahaavat askeleet, joiden takia he nyt istuivat luokan vankeina.
“Avaan tämän oven, älä sitten laita sitä missään vaiheessa kiinni, kun sinulla ei ole luokkien avaimia.”
“Kiitos Argus, olet kultainen. En vain ymmärrä, miksi Minerva järjesti minut sijaiseksi, eikö kukaan muu muka ollut vapaana?”
“Ei ilmeisesti, mutta hyvin sinä siitä selviät.”
Sinistra vilkaisi Kalkarosta osaamatta päättää, pitäisikö hänen olla järkyttynyt vai huvittunut yleensä niin ärtyneen vahtimestarin puhellessa lähes leppeällä äänellä jollekulle, joka mitä luultavimmin oli matami Prilli. Voro kilistellessä avainnippuaan tuli molempien luokassa olijoiden mieleen lähes samaan aikaan se seikka, ettei edelleenkään olisi kovin miellyttävää tulla yllätetyksi, joten vaihdettuaan pikaisen katseen he keräsivät mahdollisimman nopeasti tyynyt lattialta ja piiloutuivat uudelleen komeroon toivoen, että heitä ei silläkään kertaa löydettäisi.
“Kas niin, minun pitää nyt mennä, Albuksella on kuulemma jotain erittäin tärkeää asiaa. Nähdään sitten illalla.”
“Odota, tulen samaa matkaa. Minun täytyy tulla tänne vasta tunnin päästä, ja käyn kysymässä Filiukselta, mitä minun pitää tehdä.”
“Selvä, mutta muista, että et laita ovea missään vaiheessa kiinni!”
“Muistan tietenkin, senkin höpsö.”

Kaksikon poistuttua Sinistra ja Kalkaros astuivat ulos komerosta.
“Nyt se ainakin on todistettu, että noilla kahdella on salasuhde”, Sinistra sanoi ja kääntyi virnistäen Kalkarokseen päin,
“Tämä oli varsin mielenkiintoinen tapa viettää yö, mutta taidat olla pahasti myöhässä tunniltasi…”
“Luultavasti meitä etsitään kadonneina.”
“Mene sinä vain ilahduttamaan oppilaitasi saapumalla sittenkin paikalle, minä voin käydä selittämässä asian Albukselle.”
Kalkaros käveli ovelle ja kohotti kulmiaan.
“Mitä sitten tapahtuu?”
“Luultavasti hän vain nauraa.”
“Tarkoitin tätä - molemminpuoleista mielenhäiriötä.”
“Katsotaan”, Sinistra sanoi ja sivuutti Kalkaroksen huomattavasti lähempää, kuin oviaukon leveyden kannalta olisi ollut tarpeen.
“Ai niin muuten”, hän sanoi pysähtyen parin askeleen päähän ja kääntyen ympäri, “luulen, että Tähtitornin portaiden viereiseen kaukoputkikomeroon on pesiytynyt mörkö tai jokin, viitsisitkö illalla tulla pimeyden voimilta suojautumisen professorin asemassa vilkaisemaan. Viimeinen oppitunti päättyy puoli yhdeltä.”
“En kai voi muutakaan.”
“Et niin, täytyyhän sinun hoitaa velvollisuutesi. Katsohan, tähtitieteen opettajana en ole tottunut kohtaamaan moisia pimeän olentoja.”

A/N: Tuskailin tuon lopun kanssa, enkä muutenkaan ole tähän lukuun niin tyytyväinen kuin edelliseen... Mutta kommenttinne olisivat kivoja [ja uudetkin kommentoijat tervetulleita, mikäli lukijoita on] Seuraavaan osaan asti areena on teidän:D

Poissa Milgia

  • Clandestine
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Miittiriippuvainen
Tää on miun suosikkilukuni :)
Luku oli aivan mahtava, en vain oikein keksi millään miksi Kalkaros ei hangoitellut suudelmaa vastaan? Ja oli erittäin hassua että Kalkaros myöhästyy tunnilta...
Sinistra ja Kalkaros ovat aikas mielenkiintoinen pari etten sanoisi, Albus ja Minniekään eivät vedä vertoja..
Tahdon lisää Sinistra/Kalkarosta..

Noh jos nyt asiaan.. tuolla oli monta hyvää kohtaa ja en ymmärrä miten suurin osa löytyi Sinistran ja Kalkaroksen keskusteluista?

Ja tuo Prillin ja voron suhde on aika omalaatuinen etten sanoisi..

No jos nyt sitä rakentavaakin laittaisi ^^  Kaikki opettajat pysyvät hyvin IC-hahmoina, ja kirjoitusasu pysyy aina luettavana vaikka kuinka kiireessä olisit tehnyt, ja se on jo aika hyvin...

Jatkoa toivoen
   -M
"Summer lovin' had me blast
Summer lovin' happened so fast
I met girl crazy for me
Met boy cute as can be."

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Kohta en enää kehtaa tulla tänne, kun lukujen väli taas venähti näin pitkäksi... Olen todella pahoillani, sillä mikään ei ole ikävämpää, kuin pitkä lukujen väli, sillä ajassa ehtii unohtaa edelliset tapahtumat jne. Älkää kuitenkaan kiltit tappako, tämän luvun kirjoittaminen oli erittäin tuskallista jostain syystä ja kokeita oli takuulla yli sallitun rajan. Yritän nyt tsempata, ja laittaa 17.luvun varmaankin ensi viikonloppuna, sillä sitä varten olen kaavaillut kaikkea hauskaa. Ja älkää tuskastuko, se aarre löytyy kyllä pian, ei teidän kauan tarvitse lukea minun auttamattoman ontuvia vihjeitäni:)

Teleija: Kiitos kommentistasi:) Kävin muuten lukemassa ficcisi uuden luvun, mutta isä vaatii päästä koneelle, joten en ehdi nyt juuri kuin laittaa tämän... Mutta pidin kovasti ja menen kommentoimaan heti kun pääsen. Joo, minun oli tarkoitus laittaa ne tekstit kursivoiduiksi, mutta unohdin... Tässä luvussa asiaan tulee parannus, ja muokkaan ne jossain vaiheessa. Kiitos huomautuksesta:)  Olen itsekin miettinyt oppituntien kuvailemista, ja kun sitä kerran toivotaan, niin eiköhän onnistu. Albuksen ja Minervan suhteen julkisuudesta: Häpeällinen paljastus, en ole ajatellut... Kyllä oppilaat varmaan ainakin aavistavat, heillähän on paha tapa parittaa koulun henkilökuntaa (en suinkaan puhu kokemuksen äänellä). Ja velhomaailma yleisesti? Sinähän kyselet kerrassaan vaikeita:D

Milgia: Kiitos kommentistasi:) (ja siitä, että olet kuunnellut selityksiäni tämän luvun kirjoittamisen vaikeuksista...) Oikeasti kiva kuulla, että pidät Kalkaros/Sinistrasta, tässä luvussa on tosin vain pikkupätkä... Heistä on kyllä erittäin hupaisaa kirjoittaa, heti parasta AD/MM-keskustelujen jälkeen. Joo, Voron ja Prillin suhde on ...upea. Mutta kun kirjoissakin oli pienoinen maininta, niin... Selittelen täällä taas omiani:)

Täällä kai taas oli jossain vaiheessa hehaclan kommentti (ellen vallan erehdy), joten jos oli, niin kiitokset.

Kiitos myös yksärillä kommentoineille uusille lukijoille Balamille ja Catherine C:lle :)

Ja nyt se itse luku, jossa on muuten viittaus Hagrid/Madame Maximeen :P


16.Luku: Paluu, päättelyä ja mörön karkotusta

Matami Pomfrey huokaisi järjestellessään flunssa-aallon aiheuttaman kiireen sekoittamaa lääkekaappia entistä siistimmäksi. Tylypahkan pelottavana parantajana toimiminen oli ehdottomasti hänen kutsumusammattinsa, mutta siltikään hän ei voinut estää itseään muutamia kertoja kuukaudessa harmittelemasta sitä, että sairaalasiipi oli kohtalaisen tehokkaasti eristynyt muusta linnasta. Kaikkein eniten häntä harmitti se, että koulun henkilökunnan sosiaalinen elämä oli hyvin vilkasta, ja joutuessaan välillä jättämään aterioita ja muita tapahtumia väliin, hän tunsi olonsa toisinaan hieman ulkopuoliseksi, kun ei ollut perillä uusimmista juoruista ja sattuneista tapauksista. Tästä syystä hän oli ainoa, joka täydestä sydämestään rakasti viikoittaisia kokouksia, vaikka salasikin sen huolellisesti muilta. He eivät kuitenkaan olisi ymmärtäneet…

Matami Pomfrey oli jo nuorena halunnut parantajaksi, ja kouluttauduttuaan hän oli heti päässyt Tylypahkaan töihin apulaiseksi. Muutaman vuoden kuluttua edellinen parantaja oli kuollut ja vastuu sairaalasiiven hoitamisesta oli jäänyt hänelle. Hän siis kuului henkilökunnan vanhaan polveen yhtä erottamattomasti kuin itse Dumbledore, Kuhnusarvio, Lipetit, Verso ja kauan hänen kanssaan linnan tiukimman naishenkilön tittelistä kisannut McGarmiwa.

Kaikesta huolimatta matami Pomfrey lopultakin oli hyvin perillä muun henkilökunnan suhdekiemuroista, vaikkei aina kaikkein uusimpia kuulumisia tiennytkään. Hänelle oli vuosien saatossa kehittynyt loistava kyky päätellä asioiden kulku, mikä saattoi myös johtua siitä, että hän oli erinomainen ihmistuntija ja saanut seurata muiden toimia sivusta. Sinä aamuna lääkehyllyä järjestellessään matami Pomfreylla ei kuitenkaan ollut aavistustakaan siitä, että muualla linnassa oli käynnissä jonkinasteiseksi nimitettävä kaaos Voron, Dumbledoren ja apuun pyydetyn Hagridin ravatessa ympäriinsä ja yrittäessä etsiä kadonneiksi luultuja Kalkarosta ja Sinistraa.

Filius Lipetit heräsi mielestään jo aivan liian monentena aamuna sairaalasiivestä, tietämättömänä hänkin muun koulun tapahtumista. Mutta toisin kuin matami Pomfrey, hän ei ollut siitä lainkaan pahoillaan, ja sille oli luonnollinen selitys; ensimmäistä kertaa moneen päivään Lipetitin nenäontelot eivät tuntuneet siltä, kuin ne olisi sullottu täyteen pumpulia eikä päätä kivistänyt ikävästi. Ja ensimmäistä kertaa moneen päivään hän ei palellut.
“Huomenta Filius! Oletkin jo herännyt”, matami Pomfrey toivotti pyyhältäessään sisään aamiaistarjottimen kanssa.
“Huomenta Poppy. Luulen olevani terve, joten voinkin kai tästä lähteä”, Lipetit sanoi ja nousi istumaan, mutta ennen kuin hän tuskin huomasikaan, olivat parantajan varmat kädet painaneet hänet takaisin sänkyyn.
“Eipäs hoppuilla! Tuo on ehkä kulutetuin fraasi tässä osassa linnaa, enkä todellakaan aio päästää sinua lähtemään puolikuntoisena. Nyt ensin syöt ja sitten voin katsoa, onko sinusta lähtijäksi”, matami Pomfrey sanoi nyökäyttäen lopuksi päätään määrätietoisesti. Hänen potilaansa eivät poistuneet, ennen kuin olivat täysin terveitä!

Perinpohjaisen kuulustelun ja tarkastuksen jälkeen Lipetit sai kuin saikin luvan lähteä ja todella hyväntuulisena hän laskeutui portaita mennäkseen opettajainhuoneeseen. Matami Pomfrey oli kieltänyt häntä vielä sinä päivänä palaamasta opettamaan, joten hänellä olisi monta ruhtinaallisen pitkää tuntia aikaa tehdä mitä huvitti. Ehkä ensimmäiseksi voisi mennä käymään kasvihuoneilla. Meneillään oleva tunti oli loppumaisillaan, ja hän ehtisi juuri sopivasti… Pikkumiehen pohdinta keskeytyi hänen tullessaan opettajainhuoneen kerrokseen ja havaitessaan pienimuotoisen, kollegoistaan koostuvan väkijoukon oven edessä.
“Mitä on tapahtunut?” hän kysyi ja asteli toisten luokse.
“Huomenta Filius! Olet näköjään lopulta päässyt pois Poppyn epäilemättä parantavasta mutta joka tapauksessa pidemmän päälle todella rasittavasta huomasta”, Dumbledore sanoi.
“Niin olen ja minua kiinnostaisi kovasti tietää, miksi te viisi seisotte tässä ja Argus näyttää siltä, kuin jälki-istunto olisi poistettu rankaisukeinojen luettelosta.”
“Jäimme Severuksen kanssa yöksi jumiin loitsuluokkaan ja he järjestivät etsinnät, kun luulivat meidän kadonneen”, Sinistra sanoi ja vilkaisi hieman pahoitellen Voroa, “mutta hassua, miten et huomannut meitä kun teit iltakierrostasi, oletko nyt varma että katsoit tosiaan luokkaan?”
“Se oli täysin inhimillinen erehdys”, matami Prilli sanoi ja taputti Voroa olkapäälle. Eleestä ei olisi voinut päätellä mitään, ellei ollut asioista perillä ja Sinistraa hymyilytti hänen muistaessaan kuulemansa keskustelunpätkän.
“Ilmeisesti minulta sellaiset ovat kiellettyjä”, vahtimestari puhisi ärtyneenä ja kyräili tummahiuksista tähtitieteilijää.
“Tämä oli vain kohtalaisen hupaisa sattumus, älkäämme alkako riidellä. Ja olen kovasti pahoillani sinulle aiheuttamastani ylimääräisestä työstä, Argus”, Dumbledore sanoi tyynnytellen.
“Minä myös”, Sinistra lisäsi nostaen kätensä antautumisen merkiksi, mutta Voro vain ärtyi lisää ja poistui paikalta itsekseen jupisten, sillä nainen ei saanut piilotettua huvittunutta hymyään. Matami Prilli oli aikeissa lähteä miehen perään, mutta päätti kuitenkin olla vähemmän epäilyttävä ja kääntyi Lipetitin puoleen: “Nyt kun olet taas jalkeilla, minun ei kai tarvitse toimia sijaisenasi tänään?”
“Valitettavasti sairaslomani jatkuu vielä tämän päivän…”
“Ikävämpi juttu, Irma”, Sinistra sanoi ja opettajan hommista kovin vähän pitävä kirjastonhoitaja mulkaisi häntä pahasti.
“No niin, kun tilanne lopultakin on selvitetty, voinemme palata askareidemme pariin. Tai tokihan voitte myös jäädä tähän käytävälle keskustelemaan, mutta minun on valitettavasti poistuttava, sillä Beauxbatonsin rehtori, arvoisa madame Maxime, saapuu aivan pian neuvottelemaan kanssani kansainvälisen velhojen ja noitien koulutusjärjestelmän opetussuunnitelmasta”, Dumbledore sanoi ja vilkaisi syrjäsilmällä keskustelun ajan käytävän seinään sivummalla nojannutta Hagridia.
“Hä? Olympe tulee tänne?”
“Aivan, ja mitä luultavimmin häntä kiinnostaa kovasti, miten thestralit Kielletyssä metsässä voivat, joten kehotankin sinua, Rubeus, valmistautumaan ottamaan hänet vastaan noin puolentoista tunnin kuluttua”, Dumbledore sanoi vaaleansiniset silmät iloisesti tuikkien.

Lumihanki oli Lipetitin muutaman sairaalasiivessä viettämän päivän aikana vain paksuuntunut entisestään, mutta hänen onnekseen kasvihuoneille johti oppilaiden tallaama polku. Tuntui hassulta olla taas ulkona. Viima tehosti pakkasen vaikutusta ja Lipetit yritti asetella siniruskeaa kaulahuiviaan peittämään paremmin suun ja nenän alueen, mutta se oli vaikeaa ottamatta lapasia pois kädestä, eikä hänellä ollut pienintäkään aikomusta altistaa sormiaan jäätymiselle edes niin vähäksi aikaa. Joten kaulahuivi sai jäädä huonosti. Vähän yli puolimatkassa häntä vastaan alkoi tulla linnalle palaavia oppilaita, joista osa tervehti iloisesti tuvanjohtajaansa. Muutkin kuin Korpinkynnet näyttivät ilahtuneilta, sillä loitsut oli ainoa aine, jossa sijaisista ei pidetty, sillä päinvastoin kuin muissa aineissa, he pitivät yleensä kovempaa kuria kuin itse Lipetit.

Lipetit sulki varovaisesti kasvihuoneen oven perässään astuessaan sisään. Verso ei lainkaan huomannut paikalle saapunutta, vaan jatkoi kaikessa rauhassa oppilaiden jälkien siivoamista ja hyräilemistä.
“Alruunat tuonne, nämä kukkaruukut hyllyyn. Pahus kun nuo kuudesluokkalaiset eivät ikinä siivoa kunnolla, pitäisiköhän huomauttaa siitä Filiukselle ja Severukselle”, nainen mutisi itsekseen ja nosti tottunein ottein syliinsä kerralla neljä suurta kukkaruukkua laittaakseen ne omalle paikalleen, mutta hyllyn puoleen kääntyessään hän havaitsi lopultakin Lipetitin ja järkyttyi siinä määrin, että ruukut putosivat maalattialle särkyen.
“Jestas, miten säikähdin”, Verso henkäisi ja oikoi hattuaan, “kauanko oikein olet seissyt siinä?”
“Oikein mukava tervehdys… Et ole pariin päivään käynyt katsomassa minua”, Lipetit sanoi syyttävästi ja osoitti ruukunpalasia taikasauvallaan, “Entistus.”
“Kiitos. Tiedäthän, Poppy ei pidä vierailijoista ja kaiken lisäksi olet nukkunut suurimman osan ajasta.”
“No, nyt olen lopultakin jalkeilla. Haluaisitko illalla lähteä lasilliselle Kolmeen Luudanvarteen?”
“Tuota… Minulla olisi korjattavana monta ainetta ja Sinistra tulee teelle ennen illan tuntejaan ja niin päin pois…”
“Harmi”, Lipetit sanoi ja asteli pientä ympyrää.
“Olen pahoillani, käykö joskus muulloin?” Verso sanoi pyyhkäisten hiuksia silmiltään niin, että hänen otsansa tuli entistä multaisemmaksi.
“Mitä kaikkea täällä on tapahtunut? Kuulin juuri Sinistran ja Severuksen pikku vastoinkäymisestä, mutta en oleta sen olevan ainoa laatuaan”, Lipetit sanoi istahtaen pöydän ääreen.
“Ai mistä? Minä en ole kuullut”, Verso kysyi kiinnostuneena ja järjesteli alimpien hyllyjen ruukkuja.
“En ole ihan perillä yksityiskohdista, luultavasti Minerva osaisi kertoa paremmin. Tai kenties Sinistra itse… He jäivät yöksi lukkojen taakse luokkaani.”
Verso suoristautui hymyillen ovelasti.
“Vai niin…”
“Luuletko, että siellä tapahtui jotain muutakin?”
“Enkä vain luule”, nainen sanoi ja istui Lipetitiä vastapäätä.
“Tämähän oli jotain ihan uutta minulle! Mutta kerrohan, millaista oli Horatiuksen päivällisillä?”
“Ei kovinkaan ihmeellistä”, Verso sanoi empien, “haluaisitko teetä tai jotain?”
“Kiitos. Onpa muuten komea kukkakimppu, missä välissä sinulla on aikaa tällaisia loihtia”, Lipetit kysyi katsoen pöydän keskellä seisovaa päivänkakkaravaasia.
“Noh, ei oikeastaan missään välissä…”

“Miten on mahdollista, ettei Argus muka huomannut heitä? Hänhän tekee iltakierroksensa aina erittäin huolellisesti, jotta saisi antaa mahdollisimman paljon jälki-istuntoja!” McGarmiwa huudahti ja katsoi pöydän toisella puolella istuvaa miestä silmälasiensa yli harvinainen häivähdys huvittuneisuutta katseessaan.
“Samaa olen ihmetellyt itsekin ja olen tullut lopputulokseen, että he tuskin halusivat tulla huomatuiksi.”
“Albus! Luulisi edes sinun olevan juoruilu-nimisen inhottavan tavan ulottumattomissa!”
“Olen toki sitä mieltä, että juoruileminen ei millään muotoa ole ihailtava asia tai edes sallittua liian pitkälle mennessään, mutta tässä ympäristössä on mahdotonta välttyä siltä, joten alistukaamme kohtaloon ja yrittäkäämme edes juoruilla hieman tyylikkäämmin kuin esimerkiksi Horatius Kuhnusarvio tai mainiot matamit Prilli sekä Huiski”, Dumbledore vastasi ja käänsi katseensa ikkunasta avautuvan hämärtyvän maiseman puoleen, jotta McGarmiwa ehtisi piilottaa hymynsä.
“Jospa nyt kuitenkin yrittäisimme ratkaista vihjeen…”
“Haluan ensin kuulla mielipiteesi tästä asiasta.”
“Mistä asiasta?”
“Severuksen ja Sinistran asiasta, tietenkin. Turha yrittääkään väittää, ettei sinulla olisi mielipidettä uudesta professoritason suhteesta.”
“Mistä ihmeen suhteesta? Jos kutsut tätä tyylikkäämmäksi juoruiluksi, kuin mitä osa professoreista harrastaa, niin sinulla on vääristyneet käsitykset asioista. Ja et selvästikään ole koskaan ollut viettämässä niin sanottua tyttöjen iltaa Kolmessa luudanvarressa.”
“Olet aivan oikeassa, en olekaan. Mutta se saattaa johtua hyvin pitkälti siitä, että minua mitä luultavimmin ei kelpuutettaisi ‘tyttöjen iltaan‘. En tosin ole vieläkään uskaltautunut kysymään mukaan pääsystä…”
“Älä nyt vain mene kysymään… Usko pois, et ole jäänyt mistään paitsi, itse olin kerran mukana ja siinä on yksi kerta liikaa. Illanvietto sopivasti päihtyneiden Poppyn, Irman ja Ronaldan seurassa ei  todellakaan ollut miellyttävimpiä kokemuksiani.” McGarmiwa sanoi ja katsoi Dumbledorea läpitunkevasti, “Äläkä yhtään naureskele siinä, onko moraalissani muka jotain huvittavaa?”
“Ei tietenkään, Minerva hyvä, ei ollenkaan. Mutta tästä tilanteesta pääset huomattavasti helpommalla, jos vain ilmaiset mielipiteesi”, Dumbledore sanoi täysin vakavalla äänellä.
“En ilmaise mielipidettäni asiasta, joka on suunnilleen yhtä varmaa kuin se, että Alastor Vauhkomieli toteuttaisi jokavuotisen uhkauksensa ja järjestäisi lopultakin sen ‘alituinen valppaus - ei taikasauvaa takataskuun’ -kurssinsa.”
“Itse asiassa hän ehdotti sen lisäämistä aurorikoulutuksen pakollisiin kursseihin, ja opiston edustajat pitivät ideaa hyvänä.”
“Hyvä on, minä luovutan!”
“Loistava päätös”, Dumbledore sanoi leveästi hymyillen.
“No niin, nyt kun olet saanut pakollisen ’kiusataan Minerva McGarmiwa henkihieveriin’-hetkesi vietettyä, voisimmeko tutkia vihjettä?”
“Mitä? Älä kiiruhda asioiden edelle! Unohdit erään tuiki tärkeän asian.”
“Miksi pakotat minut tähän? Noh, Severus ja Sinistra ovat takuulla kovin … impulsiivinen pari. Hyvänen aika, älä näytä noin analysoivalta! Saat minut tuntemaan itseni huonoksi ihmiseksi, täällä vain puhun asioista, jotka todellakaan eivät minulle - tai meille - kuulu!”
“No niin, nyt voimme syventyä vihjeeseen”, Dumbledore sanoi ja kumartui etsimään paperinpalasta pöytälaatikostaan, “Kas niin…
‘Kaukoputki, vain viimeinen on tarpeellinen
Vihollisten hyökkäys on havaittavissa, ensimmäisenä täältä
Täällä ei ole ikkunoita, keskimmäistä silti katso
Pakko katsoa tiluksille, ennen muita
Portaikko vie perille, viides oikealta.’”

“Ja tuo on edellistä helpompi?” McGarmiwa sanoi ärtyisästi kulmiaan kohottaen.
“Rowena kehottaa yhdistelemään asioita, mutta en oikein ymmärrä, mitä hän mahtaa tarkoittaa.”
“Jos yritämme selvittää rivi kerrallaan. ‘Vihollisten hyökkäys on havaittavissa, ensimmäisenä täältä’. Se luullakseni viittaa johonkin korkeaan paikkaan.”
“Hyppäsit ensimmäisen rivin yli. Miksi hän puhuu kaukoputkista?”
“Älä minulta kysy”, McGarmiwa vastasi päätään pudistaen, “huomasitko muuten erään kummallisen seikan, joka yhdistää kaikkia rivejä?”
Nyt oli Dumbledoren vuoro pudistaa päätään.
 “En huomannut. Kerro ihmeessä”, hän sanoi kumartuen eteenpäin ja nojaten kyynärpäillään pöytään sormenpäät toisiinsa yhdistettyinä.
“Jokaisella rivillä on pilkku hieman kummallisessa paikassa…”
Dumbledore silmäili koukeroisella käsialalla kirjoitettua runoa hyvin tarkasti.
“Tuo oli luultavasti tärkeä havainto. Oletan pilkun erottavan toisistaan kaksi osaa siten, että jokaisella rivillä on tavallaan kaksi vihjettä.”
“Joista jälkimäinen kuulostaa jokseenkin päättömältä, eikä useinkaan sovi ensimmäiseen.”
“Aivan. Mutta ensimmäiset lauseet ovat järkeviä ja selkeästi kuvaavat paikkaa, jossa seuraava vihje sijaitsee.”
“Paitsi kaukoputki…”

Sinistra nojasi Tähtitornin kaiteeseen ja odotti. Viimeiset oppilaat olivat juuri poistuneet ja mörönkarkotusoperaation oli määrä alkaa pian. Hän silmäili väsyneesti jo parin vuoden aikaista työhuonettaan, joka erosi muista Tylypahkan luokista varsin paljon. Tornissa ei ollut ikkunoita, vaan katto kiinnittyi torniin pylväillä ja seinät ylsivät vain puolimatkaan eli niiden välille muodostui tyhjä tila, joka soveltui taivaankappaleiden kaukoputkella - tai ilman - tutkailemiseen erittäin hyvin. Sinistra siis joutui siellä tunteja pitäessään jatkuvasti olemaan ulkoilmassa, joka tosin Dumbledoren kehittelemän nerokkaan loitsun ansiosta oli tornin puolella lämpimämpää kuin tiluksilla, jossa se Hagridin korkealle nostetuista kauluksista päätellen oli hyytävän kylmää. Nainen ei ehtinyt kauemmin arvioida työtilaansa, sillä hän kuuli askeleet portaikosta ja koukkunenäisen varjon piirtyessä seinään kääntyi nopeasti nojaamaan toisin päin ollakseen selin tulijaan. Pian hän kuuli yskähdyksen takaansa.
“Tulin katsomaan sitä… mörköä.”
Sinistra kääntyi Kalkarokseen päin.
“Onko sillä niin kova kiire? Tiedustelit aamulla mielenhäiriön seuraavista vaiheista, joista meidän kaiketi on keskusteltava.”
“Kas, onko se mörkö oikeastikin olemassa?” Kalkaros kysyi, mutta jätti kulmiensa kohottamisen ainoaksi ulkonaiseksi merkiksi hämmästyneisyydestä. Sinistra virnisti.
“On se. Mutta voit hoitaa sen myöhemmin, jos muistat.”
“Ja minkä luulet saavan minut unohtamaan syyn sille, miksi en tällä hetkellä ole nukkumassa?”
Sinistra käveli suoraan Kalkaroksen eteen ja katsoi tätä silmiin. Mies ei ollut kovinkaan paljon häntä pidempi, mutta kuitenkin sen verran, että joutui hieman kumartumaan Sinistran vetäessä hänet suudelmaan.
“Kenties unohtamisen mahdollisuus on olemassa…”

Rehtorin kansliassa leijaili hienoinen vihreän teen tuoksu. McGarmiwa laski vaaleanpunapilkullisen kupin käsistään ja vilkaisi ajatuksiinsa vaipuneen näköistä miestä pöydän ääressä.
“Pitäisiköhän meidän jatkaa vihjeen ratkaisemista?” Hän kysyi varovasti havahduttaen Dumbledoren.
“Pitäisi. Kuten sanoin, ei ole mitään teetä parempaa aivotoimintaa selkeyttämään.”
 “No niin. Jäimme siis siihen, että ensimmäiset lauseet kuvaavat paikkaa ja toiset lauseet on yhdistettävä johonkin.”
“Niin. Paikkaa siis kuvaavat ‘kaukoputki’, ‘Vihollisten hyökkäys on havaittavissa’, ‘Täällä ei ole ikkunoita’, ‘Pakko katsoa tiluksille’ ja ‘Portaikko vie perille’”
“Ja paikka on jossain korkealla, koska sinne vie portaikko, vihollisten hyökkäys on havaittavissa ja on pakko katsoa tiluksille… Mutta ei kai Rowena kahta vihjettä olisi katolle laittanut! Jos paikassa ei ole ikkunoita, niin missä se sitten voi olla muualla kuin katolla?”
“Lähes joka luokasta näkee tiluksille ja kaikkiin pääsee portaita pitkin, mutta onko linnassa mitään paikkaa, johon veisi täysin oma portaikko?
“Tyrmät - mutta niihin muut kuvaukset eivät sovi. Ja pöllölä, sairaalasiipi, Rohkelikkotorni ja…”
“Tähtitorni.”
“Kaukoputki!” McGarmiwa huudahti.
“Aivan, ja tähtitornissa ei ole ikkunoitakaan. Nyt meidän ei tarvitse enää kuin selvittää, miten ja mihin toiset lauseet on yhdistettävä.”
“Se voikin sitten olla vaikeampaa.”
“Ei välttämättä, mikäli Rowena toistaa itseään. Kuten olemme huomanneet, hän pitää  kirjainarvoituksista ja sanojen kanssa leikkimisestä.”
“Tarkoitatko, että nuo epämääräiset lauseet kertoisivat kirjaimista, jotka on poimittava jostain?”
“Hyvin paljon mahdollista, koska ne ilmoittavat kaikki lukua. 
‘Kaukoputki, vain viimeinen on tarpeellinen
Vihollisten hyökkäys on havaittavissa, ensimmäisenä täältä
Täällä ei ole ikkunoita, keskimmäistä silti katso
Pakko katsoa tiluksille, ennen muita
Portaikko vie perille, viides oikealta.’”

“Jos ne liittyvät edellisiin sanoihin, niin minä en ainakaan saa järkevää viestiä aikaiseksi. Ivlpr?”
“Selvästikään ne eivät tarkoita kirjaimia”, Dumbledore sanoi mietteliäästi.
“Mutta tiedämme kuitenkin vihjeen olevan Tähtitornissa, joten ehkä jompikumpi meistä saa neronleimauksen, jos menemme sinne.”
“Lähes ikävä myöntää, mutta ideasi ovat tänään parempia kuin minun.”

A/N: Siinäpä se, pitäisin kovasti kommenteista ja kommentoijista :)

Poissa Suvituuli

  • Tsirp tsirp krääk titityy.
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • You're not mating with me, sunshine!
  • Pottermore: AccioDream**
  • Tupa: VOLDEMORT!!!
Kirjoitan äkkiä tässä ja nyt lyhyen kommentin, koska luulen minulla olevan jotain järkevää sanottavaa, ja ettet luulisi minun unohtaneen koko tarinaa.
Minulla on vain aina kiire, ja kaamea viidentoista sivun esitelmä Unkarista vei suurimman osan ajastani (ja lopun Unkari-esitelmän tekemisen vältteleminen). Siksi olen siis täysin unohtanut/jättänyt tarinasi kommentoimisen näillä äärettömän järkevillä kommenteilla, jotka autuaasti poistetaan ylemmän tahon päätöksestä ennemmin tai myöhemmin.
Niin. Tämä on yhä upea tarina ja sitä rataa, ei jaksa samaa asiaa jauhaa - tiedät kyllä, miten ihana ja upea tämä on. Ja virheetönkin.
En malta odottaa, että Albus ja Minerva päätyvät Tähtitorniin. Neroa järjestää kaksi paria sinne ;)
Anteeksi. Pahoittelen ylilyhyttä kommenttiani, josta järkevyys ja rakentava kritiikki (kas kun ei kriketti -.-") on karannut kuuseen.

Elossa ollen, Suvituuli
Se hyppi ja pomppi, söi ja nauroi. Se istui ja itki. Se ilmassa leijui.
Outo heppu, kummajainen, vailla mieltä ja ruumista.
Itketään yhdessä, olemattomuudessa, ihan yksin.
Jos sinulle sopii, se minulle käy

Poissa hehacla

  • alien
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Wicked...
  • Tupa: Korpinkynsi
Jestas, jälleen kerran aivan loistava luku! Ajatus McGarmiwan ja Pomfreyn kilpailusta oli erittäin hauska. Voin hyvin kuvitella... Hienoa, että Filius pääsi pois Pomfreyn "epäilemättä parantavasta mutta joka tapauksessa pidemmän päälle todella rasittavasta huomasta" kuten Dumbledore asian ilmaisi. Minä ainakin toivon, että Lipetit pistää kunnolla kampoihin, kun Kuhnusarvio yrittää iskeä Versoa.
Kiva muuten saada mukaan hiukan Hagrid/Maximea ja kuten jo edellisessä luvussa havaittiin Prilli/Voroa, muunkin henkilökunnan suhdesotkuista kun on niin kovin hauska lukea. Vaikka tietysti ADMM on paras (luonollisesti, ainakin minusta).
Vaikka Sinistra/Kalkaros kohta olikin lyhyt, se oli todella hyvä, sillä siinä tuli jotenkin jo valmistelua tuohon vihjeeseen.

Tässä oli yksi ihan tämän luvun huippukohtia:


“Mistä ihmeen suhteesta? Jos kutsut tätä tyylikkäämmäksi juoruiluksi, kuin mitä osa professoreista harrastaa, niin sinulla on vääristyneet käsitykset asioista. Ja et selvästikään ole koskaan ollut viettämässä niin sanottua tyttöjen iltaa Kolmessa luudanvarressa.”
“Olet aivan oikeassa, en olekaan. Mutta se saattaa johtua hyvin pitkälti siitä, että minua mitä luultavimmin ei kelpuutettaisi ‘tyttöjen iltaan‘. En tosin ole vieläkään uskaltautunut kysymään mukaan pääsystä…”
“Älä nyt vain mene kysymään… Usko pois, et ole jäänyt mistään paitsi, itse olin kerran mukana ja siinä on yksi kerta liikaa. Illanvietto sopivasti päihtyneiden Poppyn, Irman ja Ronaldan seurassa ei  todellakaan ollut miellyttävimpiä kokemuksiani.” McGarmiwa sanoi ja katsoi Dumbledorea läpitunkevasti, “Äläkä yhtään naureskele siinä, onko moraalissani muka jotain huvittavaa?”
“Ei tietenkään, Minerva hyvä, ei ollenkaan. Mutta tästä tilanteesta pääset huomattavasti helpommalla, jos vain ilmaiset mielipiteesi”, Dumbledore sanoi täysin vakavalla äänellä.
“En ilmaise mielipidettäni asiasta, joka on suunnilleen yhtä varmaa kuin se, että Alastor Vauhkomieli toteuttaisi jokavuotisen uhkauksensa ja järjestäisi lopultakin sen ‘alituinen valppaus - ei taikasauvaa takataskuun’ -kurssinsa.”
“Itse asiassa hän ehdotti sen lisäämistä aurorikoulutuksen pakollisiin kursseihin, ja opiston edustajat pitivät ideaa hyvänä.”
“Hyvä on, minä luovutan!”
“Loistava päätös”, Dumbledore sanoi leveästi hymyillen.
“No niin, nyt kun olet saanut pakollisen ’kiusataan Minerva McGarmiwa henkihieveriin’-hetkesi vietettyä, voisimmeko tutkia vihjettä?”
“Mitä? Älä kiiruhda asioiden edelle! Unohdit erään tuiki tärkeän asian.”
“Miksi pakotat minut tähän? Noh, Severus ja Sinistra ovat takuulla kovin … impulsiivinen pari. Hyvänen aika, älä näytä noin analysoivalta! Saat minut tuntemaan itseni huonoksi ihmiseksi, täällä vain puhun asioista, jotka todellakaan eivät minulle - tai meille - kuulu!”
“No niin, nyt voimme syventyä vihjeeseen”, Dumbledore sanoi ja kumartui etsimään paperinpalasta pöytälaatikostaan, “Kas niin…


Huoh, liian pitkä lainaus tiedän, mutten voinut vastustaa...

Toivottavasti vihje selviää pian, itse en ainakaan saanut mitään tolkkua jäljelle jäävistä lauseista. Ministeriö ei ole muuten kiusannut Dumbledorea tai McGarmiwaa pitkään aikaan, luulisi että he haluaisivat muistutella tuosta  eroamisesta, varsinkin kun Dumbledore jo myönsi, ettei hänellä ole keinoa (paitsi tietysti eräs aarre, josta ministeriö ei onneksi tiedä) estää sitä. Varsinkin Malfoy ja ministeri ovat varmaan todella tyytyväisiä (Pimennosta puhumattakaan).

Jatkoa odotellen hehacla (kumartaa ja poistuu viitta hulmahdellen).
« Viimeksi muokattu: Helmikuu 03, 2008, 14:10:00 kirjoittanut hehacla »
Nii kenen säärikarvat oli pisimmät?!!!

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Anteeksi kovasti, että tämän uuden osan laittamisessa meni taas niin kauan... Ja kaiken lisäksi tämä on vain tällainen aivan liian lyhyt väliluku, jota tuntui typerältä jatkaa, mutta joka on välttämätön juonen etenemisen (krhm, siis aarteenetsinnän) kannalta. Kiitos kaikille kommentoineille:)

Suvituuli: Kiitos kommentistasi ja "muistutuksesta elossa olemisestasi" :D Ei sitä ainakaan vielä ole poistettu. Kommentoi sitten kun ehdit, minusta on mukava kuulla, että tätä kuitenkin kaikesta huolimatta luetaan.

Teleija: Kiitos kommentista (ja sanon nyt vielä tässäkin, että toivottavasti jossain vaiheessa pystyt jatkamaan Uudelleen Leimahtanutta.) Enpä nyt tiedä, miten hauska luvusta tuli, mutta minulla oli äärettömän hauskaa kirjoittaessani sitä (ja sehän tässä kai pääasia on?:D) Mutta joo, kiitos paljon, että jaksat aina kommentoida (ja minä kyllä arvostan niitä hirviöjättejä, jos vain lukijaparat jaksavat niitä kirjoitella) :)

hehacla:
Kiitos sinullekin kommentoinnista:) Huomasit siis valmisteluni vihjeeseen:) Harrastan taas näitä typeriä kohtauksia, mutta minusta oli vain niin hauskaa järjestää kaksi paria Tähtitorniin... Olen outo. Hassua, että päätit mainita "ministeriön häirinnästä" juuri nyt, sillä seuraavassa luvussa heidän edustajansa tulee Tylypahkaan...

Ja anteeksi äärimmäisen kökkö luvun nimi:)

17.Luku: Uneton Tähtitornissa

Argus Voro asteli lyhty kädessään tyhjää käytävää pitkin ja lukitsi luokkien ovia tarkastaen ensin huolellisesti, ettei huoneissa taatusti ollut ketään. Oli ollut varsin kiusallista kuunnella valitusta siitä, miten hän oli jättänyt professorit lukkojen taakse. “Kyllä me uskomme, että katsoit sinne, älä nyt hermostu”, niin ne sanoivat, mutta selän takana aivan varmasti voivottelivat, että onpas se vanhuus iskenyt jo Argukseenkin, kyllähän hän pitkään hoiti tehtävänsä moitteettomasti. Niin ne ajattelivat, eikä kukaan uskonut, että hän oli katsonut luokkaan! Oppilaiden negatiivisella suhtautumisella ei ollut mitään väliä, sillä hänen mielestään Tylypahka olisi ollut parempi koulu ilman heitä, mutta ei ollut mukavaa joutua pitkien katseiden kohteeksi henkilökunnan parissa. Ihan kuin vahtimestarin homma ei muutenkin jo olisi ollut hankala ja työläs vajavaisilla taikomistaidoilla.

 Vorolla ei ollut elämässä ollut muuta kuin huonoa tuuria, aina syntymästä alkaen. Lähes puhdasveriseen sukuun kuuluvan perheen keskimmäisestä lapsesta oli tullut surkki, ja vanhemmat olivat olleet kauhuissaan. Kaksi siskoa olivat menneet kumpikin Tylypahkaan, mutta hän oli joutunut jästien kouluun ja katkeroitunut jo yksitoistavuotiaana pikkupoikana. Muutettuaan pois kotoa hän oli katkaissut yhteydet perheeseensä ja ollut useita vuosia työttömänä, kunnes jostain syystä joutui kuolonsyöjien hyökkäyksen kohteeksi ja paikalle sattunut Dumbledore oli pelastanut hänet Alastor Vauhkomielen kanssa. Kuolonsyöjien paettua he aikoivat pyyhkiä hänen muistinsa, mutta Voro oli huomauttanut sen turhaksi ja hänen elämäntarinansa kuultuaan Dumbledore oli palkannut hänet Tylypahkan vahtimestariksi.

Voro pamautti luokan oven vihaisesti kiinni ja Norriska perääntyi säikähtäneenä kauemmas. Niin, hänen elämässään oli sattunut vain kaksi onnenpotkua, joista rehtorin tapaaminen oli toinen. Toinen odotti kirjastossa hänen tarkastuskierroksensa päättymistä.
“Hyvää iltaa, Argus”, sanoi lempeä ääni hänen takanaan ja Voro kääntyi puhujaan päin havaiten, ettei tämä ollut yksin.
“Iltaa. Onko teillä partiovuoro nyt?”
“Voisihan sen tavallaan niinkin ilmaista”, Dumbledore sanoi hymyillen ystävällisesti. Vaikka mies ei koskaan sallinutkaan oppilaiden riiputtamista peukaloista, Voro arvosti häntä silti omalla hiljaisella tavallaan ja valitti lepsuista rangaistusmetodeista vain kohtalaisen harvoin. McGarmiwasta sen sijaan hän ei koskaan ollut pitänyt, sillä nainen jatkuvasti vastusti häntä joka asiassa.
“Niin miellyttävää kuin kanssasi olisikin jäädä keskustelemaan, meidän on jatkettava kierrostamme”, Dumbledore sanoi, ja Voro jäi katsomaan, kuinka kaksikko katosi ylempiin kerroksiin vievän portaikon pimeyteen.

Soihtujen valo lepatti ohikulkijoiden aiheuttaman ilmavirran vaikutuksesta. Tähtitornin portaikko oli kapea, joten Dumbledore ja McGarmiwa mahtuivat vain vaivoin kävelemään rinnakkain ja askeleiden kaiku voimistui kiviseinistä.
“On jokseenkin huvittavaa mennä Tylypahkan kuuluisimpaan rakastavaisten kohtaamispaikkaan tästä syystä”, Dumbledore sanoi vilkaisten vihjepergamenttia kädessään. McGarmiwa hymähti.
“Toivon hartaasti, että emme törmää kyseenalaisia toimia harjoittavaan teinipariin. Tai jopa useisiin”, hän sanoi.
“Arguksen mukaan ennätys on viisi paria kerralla, viime ystävänpäivänä. Oletan hänen liioittelevan. Luuletko, että meillä menee kauankin seuraavan vihjeen löytämiseen?”
“Kuinka niin?”
“Olisihan se harmillista näin kauniina kuutamoyönä jättää hyödyntämättä paikan todellista tarkoitusta.”
“Etköhän sinä voi jonkin aikaa tiirailla tähtitaivasta kaukoputken läpi”, McGarmiwa vastasi taputtaen Dumbledorea olalle, “Minun puolestani se käy oikein hyvin.”
“Kuinka tietämättömiä ensiluokkalaiset oppilaat ovatkaan nimittäessään sinua huumorintajuttomaksi…”
“Mitä oikein puhut? Minä olin tosissani”, McGarmiwa sanoi, mutta nähtyään Dumbledoren kasvoille kohonneen muka-järkyttyneen ilmeen hän ei voinut enää estää itseään hymyilemästä.
“Hyvä on, hyvä on. Kunhan nyt ensin pääsemme torniin ja etsimme sen vihjeen, niin katsotaan sitten…”

Sinistra selvitteli takkua lyhyistä hiuksistaan ja kuunteli kaiteeseen nojaavan Kalkaroksen puhetta katsoen miestä ripsiensä lomasta. Hän vilkaisi oven yläpuolella vaarallisen hatarasti riippuvaa kelloa.
“Pian tulee se aika, jolloin oppilaat ilmaantuvat tänne kuhertelemaan, joten ehdotan, että siirrymme jonnekin muualle.”
“Minusta olisi viehättävä ajatus käräyttää heidät itse teosta”, Kalkaros sanoi silmät häijysti kiiluen.
“Olet kauhea, etkä näköjään muuksi muutu… Mehän sovimme, että vielä ei ole hyvä aika julkistaa mitään ja jos haluamme - tai siis sinä haluat - käräyttää oppilaat itse teosta, he tekevät samalla sen meille ja juorut leviävät nopeammin kuin päätäit talvella!”
Kalkaros näytti empivältä.
“Olet oikeassa… Kummalaakaan meistä ei liene hyviä kokemuksia henkilökunnan tavasta suhtautua tietynlaisiin mielenhäiriöihin, ja oppilailta jutut leviävät helposti professoritasollekin.”
“Pidemmän päälle salailu tosin käy rasittavaksi.”
“Pidemmän päälle henkilökunta saa uusia huolenaiheita ja meidät jätetään rauhaan. Kumpi meistä on ollut täällä pidemmän aikaa?” Kalkaros sanoi katsoen naista pistävästi.
“Ja voisin sanoa, että tämä Albuksen erottamisjupakka sattui meidän kannaltamme parhaaseen mahdolliseen aikaan, sillä aivan pian ministeriö lähettää tänne komitean mukana uuden rehtorin, jolle virka olisi määrä luovuttaa. Albuksen sekä Minervan kohtuullisen hyvin tuntevana olen varma, että he tuskin tyytyvät mihinkään vaatimattomaan erottamisen kumoavan säännöksen esittelyyn, vaan kohtauksesta tulee näkemisen arvoinen - ja henkilökunnalle uusi ja meitä huomattavasti kiinnostavampi juoruilun aihe”, hän jatkoi
Sinistra nauroi heleästi.
“Sinä olet kauhea!” hän huudahti ja työnsi Kalkaroksen seinää päin nojautuen lähemmäs, mutta juuri huulien ollessa kohtaamaisillaan mies tönäisi hänet kauemmas.
“Mitä nyt?” Sinistra kysyi loukkaantuneena, mutta Kalkaros viittasi kädellään häntä vaikenemaan ja osoitti ovelle päin. Vain hetkistä myöhemmin Dumbledore astui sisään McGarmiwa tiiviisti kannoillaan.

“Iltaa, Albus”, Kalkaros sanoi pitäen äänensä tyynenä ja kasvonsa yhtä tulkitsemattomina kuin aina, mutta Sinistra huomasi poskiensa kuumottavan takuuvarmana merkkinä punastumisesta hänen ajatellessaan, miten epäilyttäviltä he mahtoivat näyttää.
“Hyvää iltaa. Kaunis yö, eikö vain?” Dumbledore sanoi astellen Kalkaroksen viereen ja nojautuen itsekin kaiteeseen.  “Piha näyttää kerrassaan viehättävältä kuunvalossa”, hän jatkoi äänellä, joka kuulosti siltä, kuin he olisivat keskustelleet aivan tavanomaisesti kohdatessaan, eikä suinkaan siltä kuin sen olisi pitänyt esimiehen sattuessa keskelle kahden alaisensa romanttisissa merkeissä sujunutta tapaamista, jonka nämä nyt huonolla menestyksellä yrittivät salata onnistuen näyttämään karamellipurkilta yllätetyiltä lapsilta. McGarmiwa puolestaan piti tilannetta kiusallisena ja yritti olla mahdollisimman huomaamaton, jotta rehtori ei olisi saanut päähänsä vetää häntäkin mukaan keskusteluun. Kohtaus oli kerta kaikkiaan sopimaton ja äärimmäisen huvittava, mutta hienotunteisuuden nimissä hän vain katsoi poispäin.
“Kiitos kun tulit karkottamaan sen mörön, Severus. Olen vähän epävarma niiden kanssa”, Sinistra sanoi ja kevyt puna hänen kasvoillaan syveni Dumbledoren hymyillessä silmät tuikkien.
“Kuten olin juuri sanomassa ennen Albuksen ja Minervan tuloa, mörköongelma on ratkaistu ja voinkin tästä lähteä”, Kalkaros sanoi kävellen ovelle, “Hyvää illanjatkoa.”
“Teillä on ilmeisesti jokin tärkeä syy ilmestyä tänne tähän aikaan, joten minäkin katson parhaaksi poistua”, Sinistra sanoi onnistuen jotenkuten pitämään äänensä vakaana. McGarmiwa tavoitti hänen katseensa juuri ennen oviaukosta poistumista ja Sinistra irvisti vanhemman naisen ‘sinulla on paljon selitettävää seuraavan kerran kasvihuoneilla‘ -ilmeelle.

Sinistran ja Kalkaroksen mentyä Dumbledore suoristautui ja vilkaisi McGarmiwaa.
“Nyt et ainakaan voi väittää, että heidän suhteensa olisi yhtä varma kuin Alastorin kurssin hyväksyminen auroriopistoon.”
“En niin, mutta turha enää tivata minkään laatuisia mielipiteitä”, McGarmiwa vastasi puristaen huulensa tiukasti yhteen.
“Toden totta alan ymmärtää oppilaitasi…”
“Missä suhteessa?”
“Varsin monessakin, Minerva hyvä. Onnekkaita olivat ne, jotka saivat käydä Tylypahkan, kun muodonmuutosten professorina toimi muuan nuori, vaatimaton ja kaikin puolin hyvä Albus Dumbledore.”
“Nyt siis kyseenalaistat pedagogiset kykynikin.”
“En suinkaan, olet ehdottomasti koulun parhaimmistoa, ellet paras. Mutta katsohan, sille tosiasialle ei voi mitään, että itse olin myös siinä joukossa. Ja koska en saa laittaa alaisiani arvojärjestykseen edes sinun kuultesi, jää ainoaksi vaihtoehdoksi itseni kehuminen”, Dumbledore sanoi esitelmöivällä äänensävyllä.
“No niin, jos olet kylliksesi puinut kollegoideni suhteita ja itsesi loistavuutta opettajana, niin voisimme hyvin mieluusti etsiä seuraavan vihjeen.”
“Hämmästyttävää, miten joku voi täysin systemaattisesti palauttaa keskustelun aina sen alkuperäiseen tarkoitukseen. Se olisi ihailtavaa, ellen itse olisi kohde, jolle huomauttelet aiheesta lipsumisesta.”
“Uskomatonta, miten joku voi täysin systemaattisesti kääntää keskustelun väärään aiheeseen. Lue vihje.”
“Sinusta tulisi takuulla hyvä armeijan päällikkö, tiedäthän?”
“Eikö professorin virka Tylypahkassa ole lähellä sitä”, McGarmiwa kysyi vienosti hymyillen.
“Kieltämättä. Mutta alat vaikuttaa lähes yhtä ärsyyntyneeltä kuin muutaman kerran Kivihirviön kanssa, joten katson parhaaksi lopultakin totella käskyäsi.
‘Kaukoputki, vain viimeinen on tarpeellinen
Vihollisten hyökkäys on havaittavissa, ensimmäisenä täältä
Täällä ei ole ikkunoita, keskimmäistä silti katso
Pakko katsoa tiluksille, ennen muita
Portaikko vie perille, viides oikealta.’

“Tässä siis piti yhdistellä asioita, eikä kirjaimista tullut järkevää sanaa… Miten voimme olla varmoja siitä, että jälkimmäiset lauseet viittaavat ensimmäisiin?”
“Emmehän voikaan, mutta en näe mitään muutakaan mahdollisuutta.”
“Se voisi tarkoittaa sanoja, mutta viimeisessä kohdassa niitä ei ole tarpeeksi…”
“Eikä kolmannessa ole ’keskimmäistä’ sanaa.”
Tähtitorniin laskeutui hiljaisuus kaksikon pohtiessa mahdollisia ratkaisumalleja, mutta tarkkakorvainen henkilö olisi lähestulkoon voinut kuulla aivorattaiden naksutuksen, ainakin McGarmiwan kohdalla. Dumbledoren aivorattaista puhuttaessa viitattiin usein puuttuviin tai löystyneisiin ruuveihin, joten ollakseen olemattomien syytösten arvoisia, olivat ne alkaneet toimia äänettömästi, sillä puuttuvia osia sisältävä koneisto harvemmin pitää - ainakaan oikeanlaista - ääntä. Noin kymmenen minuutin kiivaan ajatustyön tuloksena Dumbledoren kurttuun painuneet kulmakarvat palasivat normaaliin asentoonsa ja mies hymyili ilahtuneena keksimästään ratkaisusta.
“Tällä kertaa minä taisin olla nopeampi”, hän sanoi ja McGarmiwa säpsähti.
“No, kerro.”
“Monestihan lukemaan oppiessamme unohdamme tyystin tämän mitä parhaimman sanojen jakamisen keinon”, Dumbledore sanoi juoksuttaen hajamielisesti pitkiä sormiaan pylvästä koristavan patsaan yli.
“Älä kiusaa minua, en tule keksimään sitä, vaikka kuinka… Hetkinen, et kai sinä nyt tosissasi tarkoita, mitä luulen sinun tarkoittavan?!”
“Kyllä vain”, mies sanoi silmät tuikkien. McGarmiwa nappasi pergamentin Dumbledoren kädestä ja tutkaili sitä hyvin tarkkaan.
“No, osuinko oikeaan?” rehtori kysyi hilpeästi, mutta sai vastaukseksi vain vihreiden silmien äkäisen katseen.
“Älä nyt häiritse!
‘Kaukoputki, vain viimeinen on tarpeellinen
Vihollisten hyökkäys on havaittavissa, ensimmäisenä täältä
Täällä ei ole ikkunoita, keskimmäistä silti katso
Pakko katsoa tiluksille, ennen muita
Portaikko vie perille, viides oikealta.’
Kyllä, kyllä sinä olet oikeassa…”
“Kuten huomaat, vastaukseksi muodostuu ‘kivilepakko’.”
“Tavuja yhdistelemällä”, McGarmiwa sanoi ja asteli lähimmän pylvään luokse, “eihän täällä sitten olekaan kuin kahdeksan vaihtoehtoa, jokaista tukipylvästä kohden omansa. Haaveesi paikan todellisesta käyttötarkoituksesta taitavat jäädä pelkiksi haaveiksi…”

A/N: Kommentteja? :)

Poissa Suvituuli

  • Tsirp tsirp krääk titityy.
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • You're not mating with me, sunshine!
  • Pottermore: AccioDream**
  • Tupa: VOLDEMORT!!!
Okei, katotaas, mitä nyt tulee tästä viestistä... Olen väsynyt koulun liikuntapäivän vuoksi (panivat tarppomaan 10km matkan loskaan ja vesisateeseen!), mutta Unkari-työ on tehty valmiiksi jo tammikuun puolella. Eli, tästä tulee melko varmasti pitkä ja sekava viesti. Tai pelkästään sekava.
Olen tässä lukua lukiessani kirjoittanut muistiinpanoja siitä, että osaisin kommentoida nyt kaikkea, mitä halusinkin. Pitkien lukujesi takia unohdan, mitä minä alussa aioin sanoa -.-" Katotaan, toimiiko ideani surkeasti vai hyvin surkeasti x"D (ja itseluottamus täysillä, jeah? ;)
Eli. Alkoi hymyilyttämään heti alussa Voron ajatukset koulusta ilman oppilaita. Mitähän opet sitten tekisivätkään kaiket päivät? *keksi kaikkea kaksmielistä* Okei... Joko Vorolla on likaisia ajatuksia, tai sitten minä en keksi, mitä Voro tekisi kaikki päivät koulussa ILMAN oppilaita -hetkonen. Mä en kirjottanut tota. Se on liian kaksmielistä. Siis... x"P Tätä se väsy teettää.
Sitä minä muuten aloin miettimään, laitetaanko surkit tosiaan jästikouluun? Eihän sitä toki ole missään kerrottu (tietääkseni), mutta... Mitähän niille tosiaan tehdään? (...anteeksi, tämä on kaksmielinen viesti...) *innostuu surkeista ja velhoperheiden lapsista, sekä mottaa itseään kirjoitettuaan jälleen kaksmielisen lauseen* Nehän käyvät, ainakin puolveriset tietääkseni, ihan normikoulua, kunnes ovat ykstoistavuotiaita? Mitä, jos joku nero kuitenkin innostuu selittämään, että kyllä mun äiti taikoo, tai kysyy jästikamultaan, että eikö sun äitis taio tiskejä putsaamaan itte itteensä? Lähetetään mielentilatutkimukseen, eh?
Pidin tosta pikkutarinasta, miten Voro tuli Tylypahkaan. Se tuntui hyvinkin mahdolliselta! Selittäisi myös sen, ettei Voro ole erityisemmin sydämellinen ihminen. (onko se edes ihminen? x"D okei)
Okei tosiaan. Nyt olen jo melko varma, että Vorolla ON likainen mieli... Pääsin juuri muistiinpanoissani kohtaan, jossa Voro niin innolla totetaa elämäänsä sisältyvän kaksi onnenpotkua, joista toinen odottaa kirjastossa... ;"D Tai ehkä se mieli on likainen minulla. Näää xD Vorolla.
Aloin myös hymyilemään luettuani tämän kohdan:
Lainaus
mies ei koskaan sallinutkaan oppilaiden riiputtamista peukaloista, Voro arvosti häntä silti
Aivan kuin se, saako oppilaita riiputtaa peukaloista, ratkaisisi, paljonko Voro rehtoreista tykkää x"D
Sitten päädymmekin jo kohtaan, jossa Minerva & Albus hyppelevät kohti Tähtitornia. Minä olin kuolla innostuksesta, mitä kaikkea olit sinne kaavaillut. (hyvä on, myönnetään, MINULLA on melko kaksmieliset ja epäilyttävät ajatukset... ^^")
Ja etteikö sinulla sitten ole? *virn* Albus, siis ALBUS, koko homman rehtori ja niin pyhä henkilö, kaavailee MINERVAN kanssa Tähtitornin käyttötarkoitusta! Hmm.... *virn*
Yhä vaan pahenee. Minerva jopa suostuu, että voisivathan he hiukan tutustua lähemmin tämän tornin käyttötarkoitukseen! Pelkäsin jo ficin ylittävän ja roimasti K-13 rajan :"DD
Niin, aloin myös jo ajattelemaan, että Tylypahkan opet ovat oppilaita pahempia. So what, jos Tähtitornista löytyy pari oppilasta silloin tällöin, mutta opetkin siellä...? Tämä menee pelottavaksi x""D
Sitten Dumbledore heittäytyy itserakkaaksi ja kehuu opettajantaitojaan. Mihin tämä maailma on menossa? Ehkä kirjoissa on annettu melko yksipuolinen ja yliluonnollisen pyhä kuva Dumbbelisdoresta, joten tämä tuo kyllä taas inhimillisyyttä rehtoriimme.
Hymyilin jälleen äänettömän aivotyön kohdassa. Nyt taidankin tietää, miksei raksutusta kuulu minunkaan aivojeni työskennellessä... x'D
Ja sitten, halleluuja ja luojan kiitos! K-13 raja säilyi Albus & Minervan haaveiden jäädessä vain haaveiksi.

Noin, kaksmielinen tästä tuli ja aika pitkäkin. Huh. Toivottavasti tämä ei murhaa ketään, ja toivottavasti jaksoit lukea. Toivon, ettei tämä ole turha ja poistettava viesti ja sitä rataa. Kiitos.

Pahoitellen kaksmielisyyttä, Suvituuli
Se hyppi ja pomppi, söi ja nauroi. Se istui ja itki. Se ilmassa leijui.
Outo heppu, kummajainen, vailla mieltä ja ruumista.
Itketään yhdessä, olemattomuudessa, ihan yksin.
Jos sinulle sopii, se minulle käy

Poissa hehacla

  • alien
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Wicked...
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Patakuningas (Opettajaparituksia, K13, romance, drama yms.) 16. Luku 1.2
« Vastaus #23 : Maaliskuu 01, 2008, 22:04:55 »
Kauhea viikko!!! En ole ehtinyt edes käydä vuotiksessa (mikä on sinänsä huolestuttavaa, koska yleensä olen täällä aina kun voin), joten kommentoin vasta nyt.

Ja sitten asiaan:tässä luvussa oli ihanan paljon ADMM:ää, ja tuo "tähtitornin todellinen tarkoitus" kohta sai minut hirnumaan. Voro oli myös hyvin toden tuntuinen ja uskottava, koska tuo tarina sopisi täydellisesti, ainakin siihen, millaiseksi minä olen hänet mieltänyt. Katkeroitunut ihminen jolle on sattunut vain muutamia hyviä asioita. Mitenköhän Voro on voinut muuten löytää viisi paria kerralla tähtitornista, luulisi hänen olevan muutenkin kiireinen ystävänpäivänä...

Tässä muutama hyvä kohta: (hän joka ei pysty pysymään erossa lainauksista)


“Teillä on ilmeisesti jokin tärkeä syy ilmestyä tänne tähän aikaan, joten minäkin katson parhaaksi poistua”, Sinistra sanoi onnistuen jotenkuten pitämään äänensä vakaana. McGarmiwa tavoitti hänen katseensa juuri ennen oviaukosta poistumista ja Sinistra irvisti vanhemman naisen ‘sinulla on paljon selitettävää seuraavan kerran kasvihuoneilla‘ -ilmeelle.

“Hämmästyttävää, miten joku voi täysin systemaattisesti palauttaa keskustelun aina sen alkuperäiseen tarkoitukseen. Se olisi ihailtavaa, ellen itse olisi kohde, jolle huomauttelet aiheesta lipsumisesta.”
“Uskomatonta, miten joku voi täysin systemaattisesti kääntää keskustelun väärään aiheeseen. Lue vihje.”
“Sinusta tulisi takuulla hyvä armeijan päällikkö, tiedäthän?”
“Eikö professorin virka Tylypahkassa ole lähellä sitä”, McGarmiwa kysyi vienosti hymyillen.
“Kieltämättä. Mutta alat vaikuttaa lähes yhtä ärsyyntyneeltä kuin muutaman kerran Kivihirviön kanssa, joten katson parhaaksi lopultakin totella käskyäsi.


Odotan todella tuota keskustelua kasvihuoneilla, toivottavasti laitat sen tänne.

Toivottavasti he muuten löytävät seuraavan vihjeen!!! Ja hyvä, että olit saanut tuota ministeriötä mukaan, luulisi heidän olevan aivan innoissaan Dumbbiksen eroamisesta.

hehacla (kumartaa ja poistuu viitta hulmahdellen).
Nii kenen säärikarvat oli pisimmät?!!!

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
Krhm. Hei vaan lukijoilleni, mikäli sellaisia enää lainkaan on jäljellä... Olen todella, todella, todella pahoillani siitä, miten kauan tämän luvun kanssa kesti, mutta koulu nielee uskomattoman paljon aikaa kirjoittamiselta. Joka tapauksessa pahoittelen kovasti. Kaiken järjen mukaan tämän luvun pitäisi laadultaan olla todella hyvä, koska olen työstänyt sitä niiiiiiin kauan, mutta en siitäkään menisi takuuseen.

Teleija: Kiitos kommentistasi, joka totuttuun tapaan taas oli ihanan rakentava ja kaikin puolin mahtava ja sai minut iloisemmalle tuulelle. En todellakaan ole lopettamassa tätä kesken, en missään nimessä (liian kivaa kirjoittaa:D), mutta ysiluokan kevät koulussa on aikamoista tappomeininkiä, joten koneellaoloaikani ovat lähinnä rajoittuneet viiteen minuuttiin tai hyvällä tuurilla kymmeneen. Ja olen lukenut ficcisi uuden luvun, aivan mahtava. Rakastin sitä:D En vain millään ehdi nyt kommentoida, katsotaan, jos viikonloppuna saisin kasaan hirviöjätin:) Kiitos vielä!

Suvituuli:
Repeilin tuolle kommentillesi varsin huolella:D Oi voi, olen ilmiselvästi viettänyt aivan liikaa aikaa pervojen kavereideni kanssa (vikahan ei tietenkään ole minun, ei). Kiitos kuitenkin erittäin hauskasta ja pitkästä ja kaksimielisyyksien välissä rakentavastakin kommentistasi:D

hehacla: Kiitos sinullekin mukavasta kommentistasi:D Jos pidit edellisen luvun ADMM-kohdista, niin tässäkin on heistä aika paljon(mutta ei mitään niin hauskaa kuitenkaan). Ja joo, voro on kiireinen ystävänpäivänä, mutta täytyyhän velvollisuudet silti hoitaa (kyllä matami Prilli muutaman minuutin jaksaa odottaa...) Kiitos vielä kommentista (ja siitä, että aina jaksat niitä lähetellä)

Katherine C: Kiitos kommentistasi! Mukavaa, että olen mielestäsi onnistunut pitämään Albuksen aitona (ja että pidät Minervan sarkastisesta tyylistä:D)

No niin, vihdoin ja viimein luku 18.

18.Luku: Ministeriön toinen vierailu

Ahkerasta, mutta ei-niin taidokkaasta liemenkeitosta aiheutuvat höyryt pyörteilivät eri värisinä ja mielenkiintoisen muotoisina pilvinä kohti tyrmän kattoa - tai lattiaa, kuten useille kolmasluokkalaisille huolimattoman ohjeiden lukemisen takia kävi - Horatius Kuhnusarvion istuessa tehtäväänsä kyllästyneellä ja sen vuoksi keikkuvalla ja painon alla narahtelevalla tuolillaan. Hän oli jo kauan sitten oppinut olemaan huomioimatta taikaliemien oppituntien aikana syntyviä hajuja, mutta valitettavasti oppilaat eivät olleet, ja he näyttivätkin hyvin pahoinvoivilta noidankattiloidensa ääressä. Kuhnusarvio kaivoi ruskean puulaatikon työpöytänsä epäjärjestyksen ja sotkuisten paperipinojen uumenista ja nosti sen varovaisesti etummaisille pulpeteille.
“Jos haluatte pyykkipoikia, niin täällä on. Älkää olko masentuneita, joka vuosi nämä hajut ovat olleet aivan yhtä kammottavia, kun olen pistänyt oppilaani valmistamaan mustauutetta.”
Kaikki noin kolmekymmentä oppilasta ryysivät kiireesti luokan etuosaan varmistaakseen, etteivät he vain olisi jääneet ilman pyykkipoikaa. Kuhnusarvio hymyili itsetietoisesti - hänellä oli suunnitelmia, eikä päivää olisi voinut pilata edes räjähtävä noidankattila.
“Professori, minun kattilani tulvii yli!” kuului hätääntynyt huuto keskimmäiseltä riviltä, ja oppilaat kavahtivat kauemmas lattialle valuvasta, sulaa betonia muistuttavasta tulikuumasta keitoksesta.
“Ottakaa ihan rauhallisesti, minä tulen katsomaan”, Kuhnusarvio huokaisi.
Niinpä niin, päivän pilaamiseen olisi vaadittu paljon, mutta hänen kaikkien aikojen huonoin ryhmänsä  tuntui tekevän kaikkensa siinä onnistuakseen.

“Varokaa professori!”
Lipetit ehti vaivoin väistää ilman halki vauhdilla liitävää koristepatsasta. Hän ei ymmärtänyt, miten se oli päätynyt luokkaan. Jouduttuaan muutama vuosi takaperin kolmen päivän sairaslomalle saatuaan aivotärähdyksen hänen päälleen leijuneen ruukkukukan takia, oli hän poistanut luokasta kaiken irtaimiston lukuun ottamatta pulpetteja ja tuoleja, jotka Voro oli pultannut lattiaan. Vahingosta viisastuneena hän säilytti tunneilla tarvittavia esineitä komerossa opettajakorokkeen takana.
“Kiitos varoituksesta, neiti Vane, mutta joudun ottamaan pois kymmenen tupapistettä ylimääräisten tavaroiden tunnille tuomisesta. Ja nyt, jatkakaa leijuttamisen harjoittelua, sillä teillä näyttää olevan vielä paljon töitä sen säädylliseen kuntoon saamiseksi”, hän sanoi, ja hetken kuluttua luokassa vallitsi samanlainen kaaos kuin minuuttia aikaisemmin. Lipetit oli jo kauan sitten lakannut yrittämästä pitää yllä kuria tai hiljaisuutta tunneillaan, sillä hän oli havainnut sen mahdottomaksi. Edes kolminkertainen äänenvoimakkuusloitsu ei ollut tehonnut, ja sen seurauksena ainoastaan professori Binns oli tullut viereisestä luokasta seinän läpi ja pyytänyt häntä olemaan hieman hiljempaa. Lipetit arveli auktoriteettiongelmiensa johtuvan hänen vähäisestä pituudestaan, ja koska asialle ei tilapäisen ja kivuliaan venytysloitsun lisäksi juuri muuta voinut tehdä, oli hän päättänyt antaa asian olla. Tilanne oli siis kaikille - paitsi korkeintaan epäjärjestystä sietämättömälle McGarmiwalle - ihanteellinen, sillä oppilaat oppivat asiat ja vuosittain ainakin kourallinen sai kiitettävän arvosanan loitsujen V.I.P- tai S.U.P.E.R- kokeista eikä kukaan valittanut.
“Varokaa professori!”
Tällä kertaa Lipetit ei ehtinyt pois lentävän tyynyn alta ja se tuuppasi hänet kivuliaasti alas tuolilta.
“A-anteeksi, ei ollut tarkoitus…”
“Ei se mitään, sellaista sattuu. Mutta suosittelisin neiti Vanea hieman harjoittelemaan sauvakäden koordinaatiota”, Lipetit sanoi kivuten takaisin tuolille ja päättäen vakaasti vaihtaa harjoittelutyynyt puolta pienempiin. Oli vaarallista vajota ajatuksiinsa kesken oppitunnin, mutta hän salli sen itselleen sinä päivänä vatsanpohjassa ikävästi jäytävän tunteen takia. Pomona oli ollut niin omituinen… Jotain kummallista oli tekeillä, eikä todellakaan ollut mukavaa olla se, jolta asiat salattiin.

McGarmiwa katseli hajamielisesti kuinka tulitikkurasiat muuttuivat hiiriksi ja takaisin. Oppilaat eivät aavistaneet tiukan professorinsa ajatusten harhailevan edellisenä iltana erään kivilepakon suusta löytyneessä kummallisessa vihjelapussa, sillä hänen terävien silmiensä katse vaikutti aivan yhtä läpitunkevalta kuin aina.

Erottamiseen oli enää viikko aikaa, eikä aarteenetsintä lainkaan vaikuttanut olevan loppumaisillaan. Sitä paitsi, vaikka vihjeiden ratkominen oli mielenkiintoista ja haastavaa ja seuraavien etsiminen salaperäisen jännittävää, oli keskellä yötä ympäri linnaa juoksenteleminen kuluttavaa. Mutta hän piti siitä silti, aivan kuin oli erityisen paljon pitänyt siitäkin, kun he Albuksen kanssa nuorina olivat yrittäneet  salata suhteensa ja viisaat päänsä yhteen lyötyään siinä hyvin onnistuneetkin - lopullinen paljastus oli ollut shokki koko henkilökunnalle. Aarrejahti toi elävästi hänen mieleensä ajat, jolloin jokaisen nurkan taakse oli pitänyt kurkistaa kahdesti ja käytävällä kaikuvat askeleet olivat aiheuttaneet kutkuttavan tunteen, joka vain kasvoi hänen tuntiessaan Albuksen hengityksen niskassaan ja kädet ympärillään heidän vetäydyttyään piiloon ovisyvennykseen tai haarniskan taakse. Siispä aarrejahdissa oli tiettyä hohdokkuutta, joka piristi arkea, mutta McGarmiwa ei pahimmanlaatuisena realistina voinut estää itseään ajattelemasta, mitä tapahtuisi, jos aarretta ei loppujen lopuksi olisikaan tai jos se olisi aivan liian pieni. Tai entä jos se olisikin kullan ja arvoesineiden sijaan vaikka valtava arkullinen Tylypahkan perustajien kirjoja? Dumbledore arvostaisi sitä, mutta ikivanhat niteet tuskin kelpaisivat “huomattavaksi lahjoitukseksi koulun hyväksi“. Pykälässä oli tarkoin määritelty riittävä rahallinen arvo, ja McGarmiwaa inhotti ajatus lahjonnasta - siitähän tässäkin tavallaan oli kyse, mutta se oli ollut ainoa keino, jonka he olivat keksineet. Hänen syyllisyydentuntoaan helpotti kuitenkin hieman se, että lahjoitus täytyi tehdä koululle, eikä se päätyisi Lucius Malfoyn kaltaisten ministeriön byrokraattien ahnaisiin käsiin. Kunhan se aarre nyt vain suvaitsisi löytyä…

Lucius Malfoy saapasteli kohti Dumbledoren työhuonetta kasvoillaan voittajan ylimielinen hymy ja pari askelta jäljessään alempiarvoinen ministeriön työntekijä, joka stereotyypin ja herra Malfoyn vaatimukset täyttävänä kulki nöyränä hieman kyyryssä, paperit tiukasti järjestyksessä ja muistiinpanovälineet valmiina pikakirjoitusta varten. Lucius Malfoyn mielestä ministeriössä oli tasan kahdenlaisia sihteereitä: edellä mainitun kaltaisia konttorirottia ja heidän lisäkseen enemmän tai vähemmän - useimmiten enemmän - kauniita ja muutenkin vaatimukset täyttäviä naisia, joiden kanssa oli kohtuullisen helppoa ja näin ollen yleistä ajautua pettämään vaimoaan. Henkilökohtaisesti hän piti enemmän tyypin yksi sihteereistä, sillä vaikka tyypistä kaksi enemmän huvia olikin, oli heissä sellainen ikävä piirre, että muutaman kerran ’ylitöihin’ jäätyään he kävivät röyhkeiksi kuvittelemansa arvoaseman nousun vuoksi ja alkoivat tuoda esiin omia mielipiteitään. Sitä ei voinut hyväksyä, ei vaikka sihteeri olisi ollut tavallistakin paremman näköinen.

Dumbledore seisoi ikkunan ääressä selin tulijoihin päin, ja Lucius Malfoy muisti turhan elävästi edellisen käyntinsä Tylypahkassa ja siihen liittyneen nöyryyttävän kohtauksen tuon vanhan miehen kanssa. Hän otti hallitun huolellisesti nahkahansikkaat pois käsistään ja ojensi ne sihteerille, joka tarkkaili esimiehensä jokaista liikettä voidakseen myöhemmin omassa käytöksessään kopioida suuresti ihailemaansa tyylikkyyttä. Dumbledore kääntyi heihin päin.
“Päivää. Uskon sinun tulleen erottamisasioissa ja lienen oikeassa?” hän sanoi istahtaen pöytänsä taakse, “Edellisestä käynnistäsi on hämmästyttävän pitkä aika.”
Lucius Malfoy kohotti kulmiaan ja hypisteli kävelykeppinsä hopeista palloa vailla muita ulkoisia merkkejä kasvavasta hermostuneisuudesta. Tällä kertaa olisi pidettävä itsensä paremmin koossa…
“Ministeriö on katsonut ylimääräiset vierailut turhiksi, mutta koska syrjäänastumisen päivämäärä on aivan käsillä, on arvon rehtorin täytettävä muutamia kaavakkeita”, hän sanoi ja viittasi sihteeriä ojentamaan Dumbledorelle nipun papereita. Mies kastoi pitkän sulkakynänsä kärjen musteeseen ja raapusti kaartuvalla käsialalla allekirjoituksensa lomakkeisiin.
“Oletan teillä olevan pätevä ehdokas uudeksi rehtoriksi?”
“Kyllä vain, toimikunnan löytämä naishenkilö on aivan omaa luokkaansa”, Lucius Malfoy sanoi ja antoi suupieliensä kaartua pirulliseen hymyyn, “Dolores Pimento tulee järjestämään koulun asiat uuteen uskoon.”
Sulkakynä pysähtyi kesken koukeroisen A-kirjaimen, mutta jatkoi pian reittiään tietoisena platinanvaalean miehen katseesta. Dolores Pimento? Nainen, joka oli mätä päästä varpaisiin. Toffee todellakin meni hieman liian pitkälle vainoharhaisuutensa kanssa… Kuinka kukaan taikaministeriksi valittu kykeni noin korkean tason typeryyteen? Epäluuloa asioissa, joista ei olisi pitänyt murehtia ja hyväuskoisuutta, sinisilmäisyyttä koko velhoyhteisöä uhkaavan vaaran edessä. Vanhan miehen silmissä olisi voinut nähdä kiivaana tanssivia liekkejä, ellei tämä olisi suunnannut katsettaan edessään oleviin papereihin. Kuinka kukaan  kehtasi edes yrittää tehdä mitään vastaavaa Tylypahkalle?
“Ovatko allekirjoitukset nyt kunnossa?”
“Kyllä. Saavumme viikon päästä Pimennon kanssa ja virallinen seremonia pidetään silloin, kello 14.00”, Lucius Malfoy sanoi nousten seisomaan lipevästi hymyillen.

Ennen kuin herra Malfoy ja hänen sihteerinsä ehtivät poistua, kuului portaista askeleita ja puhetta, joka selvästi oli tarkoitettu kansliaan asti kuuluvaksi: “Anteeksi, että tulin näin varoittamatta, mutta keksin teorian vihjeestä ja meillä alkaa olla enemmän kuin kiire.” Viimeisten sanojen kohdalla tulija astui jo sisään huoneen ovesta ja huomasi ylimääräiset kuulijat.
“Hyvää iltapäivää, Minerva”, Dumbledore sanoi yhtä tyynesti kuin aina, mutta Lucius Malfoy ehti huomata McGarmiwan kasvoilla vilahtavan kauhistuneen ilmeen, joka kuitenkin hyvin nopeasti vaihtui takaisin normaalin tuikeaksi.
“En tiennyt, että sinulla oli vieraita. Kivihirviö ei suvainnut ilmoittaa mitään. Päivää, Lucius”, hän sanoi koleasti.
“Miellyttävää tavata pitkästä aikaa, Minerva”, vaaleahiuksinen mies sanoi ja sulavan esiintymisensä sekä tietämättään sihteerinsä kunnioituksen viimeistelläkseen antoi McGarmiwalle pikaisen käsisuudelman, “Saavatko oppilaat nauttia korkeatasoisesta opetuksestasi vielä rehtorin vaihduttuakin?”
“Sehän tietenkin riippuu aivan siitä, haluaako Albuksen seuraaja niin.”
“Voi, olen varma, että Dolores Pimento antaa enemmän kuin mielellään sinun jatkaa työtäsi”, Lucius Malfoy sanoi ja katsoi kiinnostuneena vihreiden silmien vihaista välähdystä. Hän oli tarkoin perillä naisten välisestä kaunasta ja nautti tilanteesta täysin siemauksin huomatessaan McGarmiwan hartioiden jännittyvän ja huulten puristuvan ohueksi viivaksi. Mutta riemuvoiton juhlimista häiritsi kommentti jostain ‘vihjeestä’ ja kiireestä. Sitä ei selvästikään ollut tarkoitettu hänen kuultavakseen… Oliko noilla kahdella jotain tekeillä, sittenkin? Rehtorikin vain hymyili seesteisesti, ja Lucius Malfoyta alkoi huolestuttaa yhä enemmän. Jos erottamisprosessi ajautuisi karille, Pimeän Lordi ei takuulla tulisi hyppimään riemusta.
“Arvasin, että olisit valinnan kannalla. Ja olen varma, että johtokunnan mielestä olet pätevä edelleen  toimittamaan vararehtorin virkaa.”
“Kiitos luottamuksesta, Lucius”, McGarmiwa sanoi pinnistellen pitääkseen äänensä vakaana. Heillä oli aarre - tai ainakin pian luultavasti tulisi olemaan -  ja sen avulla he estäisivät sitä lehmäksi kutsuttavaa lepakon ja sammakon sekasikiötä pääsemästä käsiksi Tylypahkaan.
“No, me olimme tästä juuri lähdössä”, herra Malfoy sanoi vetäen hansikkaita käteensä. Ovella hän kääntyi vielä sanomaan Dumbledorelle: “Ai niin, Albus. Ministeriö ilmoittaa rehtorin vaihdoksesta tänään tiedotustilaisuudessa, joten tänne lienee odotettavissa median edustajia.”

Lucius Malfoyn kadottua sihteereineen McGarmiwa vilkaisi Dumbledorea kasvoillaan niin neuvoton ilme, kuin hänelle ylipäänsä oli mahdollista. Rehtorien kuvat seinillä seurasivat tilannetta kiinnostuneina yrittämättäkään enää esittää nukkuvansa.
“Toivottavasti hän ei ymmärtänyt, että puhuin erottamisen estävästä juonesta.”
“Luultavasti ymmärsi. Ja mitä todennäköisimmin hän seuraavaksi lähettää tänne vakoojan ‘median edustajana’, kuten juuri äsken itse kertoi.”
“Olisiko hän muka niin ennalta-arvattava?” McGarmiwa kysyi sormeillen nutturasta karannutta pikimustaa hiuskiehkuraa.
“Lucius on mitä oivallisin kuolonsyöjä ja strategi, mutta liiallisen paineen alaisena hän turvautuu amatöörimaisiin ratkaisuihin.”
“Mitä hänellä muka on pelissä, nolompaahan erottamisen peruuntuminen on Toffeelle, eikö vain?”
Dumbledore katsoi naista nojautuen tuolillaan taaksepäin.
“Rankka ja vielä muutaman tunnin ajan keskeneräinen työpäivä nähtävästi vangitsee ajatuksesi, kun esität noin yksipuolisia teorioita…”
“Voi kiitos, en tullut tuhlaamaan kallisarvoista lounastaukoani kuunnellakseni teorioita siitä, kuinka aivotoimintani on vajaata.”
“Tiedät toki, ettei äskeinen kommenttisi ollut analyyttinen tai muutenkaan kelvollinen, sillä unohdit erään hyvin tärkeän seikan, joka aina on otettava huomioon Lucius Malfoysta puhuttaessa. Seikan, jonka olen jo kerran maininnut tässä keskustelussa.”
McGarmiwa kohotti hitaasti katseensa.
“Hyvä on, sallin tämänkertaiset ivailusi!  Luciushan on kuolonsyöjä ja uhattuna on hänen oman henkensä lisäksi myös Dracon ja Narcissan henki…”
“Olen lähes varma, että Voldemortin suunnitelmana on haalia joukkoja piilosta käsin toimien ja syrjäyttää minut, jotta hän voisi sitten komeasti nostaa toimintansa julkiseksi valtaamalla Tylypahkan. Ja sinua he eivät aio erottaa, koska olisi vaarallista antaa minun toimia liittolaisteni kanssa lähdettyäni koulusta.”
“En ymmärrä, miksi tiedät-kai-kuka…”
“Voldemort. Sano Voldemort, Minerva, hyvänen aika sentään!”
“No, Voldemort. En ymmärrä, miksi hän ei vain järjestä jotakuta tappamaan sinua… Luulisi nyt, että vapaana juoksentelevana olet vieläkin vaarallisempi kuin rehtorin velvollisuuksinesi.”
“Se minua itseänikin on hieman askarruttanut, mutta nykyisten tietojemme valossa näyttää siltä, että kyseessä todellakin on pelkkä erottaminen.”
“Ja sen me estämme! Siinä vaiheessa kun Dolores Pimento tulee Tylypahkan rehtoriksi, minä…”
Dumbledore katsoi patoutuneesta kiukusta kihisevää McGarmiwaa huvittuneena.
“Sinä mitä?”
“Minä… Eroan! Kyllähän sinä tiedät, miksi inhoan häntä ja hän minua… En kyllä itsekään toiminut aivan moitteettomasti,  mutta se mitä hän teki, oli anteeksiantamatonta.”
“On surullista, miten nopeasti lämmin ystävyys voi muuttua vihaksi”, Dumbledore sanoi ja katsoi naisen nutturan ohi jonnekin kaukaisuuteen. Kansliaan laskeutui pitkä hiljaisuus McGarmiwankin vajotessa omiin, katkeriin ajatuksiinsa. Laitteet keikkuvajalkaisilla pöydillä hyrisivät hiljaa ja rehtorit kuorsasivat häivä kärsimättömyyttä esityksessään.
“Oikein koskettavaa, Albus, mutta luotan siihen, että kykenette löytämään aarteen ennen kuin on liian myöhäistä”, Phineas Nigelluksen muotokuva sanoi tuoden julki koko tekonukkuvan ja tuskastuneena hiljaisuutta kuuntelevan taulurivistön ajatukset. McGarmiwa hätkähti ja korjaili hieman kiusaantuneena silmälasiensa asentoa,
“Olet oikeassa, Phineas. Meillä ei juuri nyt ole aikaa tällaiseen…”

Tungos Suuren salin ovien edessä lähenteli kaaosta. Tylypahkan oppilaat ja opettajat halusivat mitä pikimmin nauttimaan lounasta, mutta Riesu oli inspiraation saatuaan teljennyt oven toisen puoliskon kiinni ja ihmisiä pääsi sisään puolet normaalia hitaammalla tahdilla. Ainoa, joka näytti räyhähengen itsensä lisäksi nauttivan tilanteesta, oli Kuhnusarvio, joka istui opettajainkorokkeella lautasliina huolella syliinsä aseteltuna. Hän tuli aina ajoissa aterioille varmistaakseen itselleen mieluisimman istumapaikan sekä parhaiden lihapalojen saamisen ja seurasi nyt huvittuneena väkijoukon kasvavaa ärtymystä. Pian kuitenkin Verso pääsi sisään ihmisvirran mukana ja avasi oven toisen puoliskon lähestulkoon jääden sisään ryöpsähtävän oppilasaallon jalkoihin. Saavutettuaan jälleen tasapainon hän asteli korokkeelle ja istahti Kuhnusarvion vetämään tuoliin tämän viereen.
“Onko ollut mukava päivä?”
“No ei nyt varsinaisesti. Kuudesluokkalaiset eivät oikein kuunnelleet ohjeita, ja kaksi joutui sairaalasiipeen myrkkylonkeroisen kuristettua heitä”, Verso vastasi kauhoen riisiä lautaselleen.
“Meidän pitäisi puhua eräästä asiasta”, Kuhnusarvio sanoi huolettomasti. Nyt ei saisi antaa suunnitelman luisua pieleen, piti olla tarkkana…
“Niin pitäisi! Miksi kasvihuoneelle on ilmaantunut parin päivän aikana kolme kukkalähetystä?”
“Minusta vain on hauskaa lähetellä sinulle kukkia. Mutta nyt en tarkoittanut sitä.”
“Mitä sitten? Puhu”, Verso tokaisi ja pyyhkäisi muutaman kiharan suortuvan otsaltaan.
“En minä nyt tässä…”, Kuhnusarvio sanoi ja vilkaisi pikaisesti Vektoria ja Sinistraa, jotka istuivat parin tuolin päässä jutellen keskenään, “…mutta haluaisitko lähteä illalla Tylyahoon kahville? Ole niin kiltti, asia on tärkeä!”
“Ei kai tässä sitten muukaan auta.”

Dumbledoren melko hyvin ikkunasta näkyvän talvisen taivaan väriä vastaavien silmien katse nauliutui Phineas Nigellukseen, joka vastasi seuraajalleen yhtä ylimielisenä kuin aina. Vanha mies näytti lopultakin palaavan kansliaan myös ajatustensa puolesta.
“Niin, Minerva. Sinullahan oli teoria?” hän kysyi ristien pitkäsormiset kätensä syliinsä.
“Vihjehän kuuluu näin: ‘Aarteenetsijä, lähestyt päämäärääsi. Seuraava vihje johtaa sinut perille, mutta ensin on löydettävä sen antaja. Helga keksi tämän nerokkaan idean, mutta hän suorastaan voi pahoin sen vuoksi. Salazarin, Godricin ja jopa meidän kahden välit ovat jo pidemmän aikaa viilentyneet yhä vain, eikä tämä varmasti auta asiaa, joten vihin seuraavan vihjeen antajan virkaansa vailla Helgan suostumusta. Tässä ainoa ohje, jonka tällä kertaa saat: Asia, joka vihjeen antajalta itseltään puuttuu, on siihen tiukassa yhteydessä.’
“Kuten jo eilen sanoin, ‘vihjeen antaja’ viittaa siihen, että tällä kertaa emme etsi pelkkää paperinpa…” Dumbledore aloitti, mutta joutui riemastuneen äänen keskeyttämäksi.
“EI OLE TOTTA!” kuului heidän yläpuoleltaan ja jokin epämääräinen, musta pomppi kirjahyllyn reunalle. “Ei ole totta, kaikkien näiden vuosien jälkeen te etsitte sitä!”
McGarmiwa vilkaisi Dumbledoreen ja sitten ylähyllylle, jolla lajitteluhattu nökötti nyt koko pituuteensa suoristautuneena.
“Nähtävästi teoriani olisi ollut oikeassa, mutta yli-innokkaan vihjeen antajan ansiosta minun ei tarvitse sitä kertoa tai perustella”, nainen sanoi häivä paheksuntaa äänessään.
Dumbledore nousi ylös ja nosti kärkeään innostuneesti heiluttelevan lajitteluhatun työpöydälleen.
“Kuulehan, arvoisa ystävä. Luulin sinun olevan kärsivällinen ja harkitseva, mutta paljastit itsesi uskomattoman nopeasti. Eikö olisi ollut paljon hykerryttävämpää katsella, kuinka ponnistelemme vihjeen kimpussa”, Dumbledore sanoi vakavana, mutta hänen silmänsä onnistuivat jälleen kavaltamaan piilevän huvittuneisuuden, tällä kertaa kulunutta esinettä kohtaan.
“Siinä tapauksessa olet pahasti erehtynyt, en todellakaan ole kärsivällinen… Ette edes kykene kuvittelemaan, miten ihastuttavaa on kesken laulun kolmannen säkeistön suunnittelemisen kuulla terveisiä suoraan nuoruuden ajoilta! En kerta kaikkiaan voinut hillitä itseäni. Olen pahoillani, Albus, mutta elämäni ei todellakaan ole erikoisen jännittävää. Ja anteeksi Minerva, että pilasin älysi tuotoksen tuomalla itseni näin julki, mutta en vain voinut sille mitään… Kun Rowena silloin kauan, kauan sitten opetti minulle sen runonpätkän, en arvannut, että joku joskus tulisi sitä minulta kyselemään”, lajitteluhattu sanoi, eikä McGarmiwakaan enää voinut estää itseään hymyilemästä pöydällä keikistelevälle päähineelle.
“Minäpä kerron teille tarinan siitä, miten minusta tuli vihjeen haltija”, hattu sanoi ja piti selvästi harjoitellun taidepaussin ennen kertomuksensa aloittamista.
 
A/N: Toivottavasti joku vielä vaivautuisi kommentoimaan, vaikka olen ollut erittäin ikävä lukijoita kohtaan venyttämällä lukujen välin näin pitkäksi... Lupaan laittaa 19. luvun nopeammin!
« Viimeksi muokattu: Maaliskuu 31, 2008, 20:37:30 kirjoittanut Keltsi »

Poissa hehacla

  • alien
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Wicked...
  • Tupa: Korpinkynsi
Ei tässä mitään, olen ollut kiireinen itsekin, enkä olisikaan siis ehtinyt kommentoimaan tätä tai leimahtanutta... Joten kyllä sinulla meitä lukijoita on!
Niin sitten: pidin tästä luvusta hyvin paljon, mutta Kalkarosta ja Sinistraa olisi kenties saanut olla hieman enemmän, en kuitenkaan valita, vaikka tässä luvussa olikin hiukan enemmän AD/MM:ää, eikä niin paljoa tuota Kalkarosta ja Sinistraa. Tässä oli koko luvun paras kohta:


“EI OLE TOTTA!” kuului heidän yläpuoleltaan ja jokin epämääräinen, musta pomppi kirjahyllyn reunalle. “Ei ole totta, kaikkien näiden vuosien jälkeen te etsitte sitä!”
McGarmiwa vilkaisi Dumbledoreen ja sitten ylähyllylle, jolla lajitteluhattu nökötti nyt koko pituuteensa suoristautuneena.
“Nähtävästi teoriani olisi ollut oikeassa, mutta yli-innokkaan vihjeen antajan ansiosta minun ei tarvitse sitä kertoa tai perustella”, nainen sanoi häivä paheksuntaa äänessään.



Lisäksi haluaisin lukea enemmän tuosta Minnien ja Deoresin välisestä kaunasta, kuulostaa kiinnostavalta, toivottavasti kerrot siita enemmän seuraavissa luvuissa.
Ja toivottavasti saadaan vähän selvitystä tuohon Verso-Lipetit-Kuhnusarvio kolmiodraamaan...

Ai niin: älä jätä tätä kesken tai joku saa kärsiä (nimellisesti siis lukijaraukat jotka ovat jo täysin koukussa)!
hehacla (kumartaa ja poistuu viitta hulmahdellen).
Nii kenen säärikarvat oli pisimmät?!!!

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Heipä hei. Olen taas (vaihteeksi) kiireessä, joten kommentoin vain opeasti kommenttejanne, kiitokset niistä :)

Teleija: Äläs nyt, pitihän Albuksella ja Minervalla vähän jännitystäkin olla:) (vaikka oikeassa olet, olisivat he jonkun piilottelua paremman keinon keksineet...) Siinäkin olet oikeassa, että Minervan pilkkaaminen on kenties hieman epäalbusmaista, mutta se on heidän välisensä, ööh, leikki? Kumpikin on niin fiksu, että toisen sanoessa jotain vähän typerämpää, on siihen pakko puuttua (ja niitä kohtia on hauskaa kirjoittaa:P) Minervan ja Doloreksen kaunasta selviää lisää myöhemmin, kunhan sinne asti päästään... Kiitos taas ihanan pitkästä kommentistasi  Etenkin tuo ikäraja-huomautus piristi mieltäni (olen tosiaan hieman ollut ongelmissa sen kanssa...)

hehacla: Kuten jo mainitsinkin, Minervan ja Doloresin toilailuista kuullaan lisää myöhemmin, samaten myös kaipaamastasi Kalkaros/Sinistra-kuviosta :) Enpä tiedä, kuinka paljon tämä luku selventää kolmiodraamaa (olen hieman pulassa sen kanssa, ihan tosi) mutta ainakin siitä kuullaan lisää... Kiitos sinullekin mukavasta kommentista:) 

En muuten tiedä, olisiko tuo tarina tuosta alusta kannattanut kursivoida vai ei, mutta lopulta päätin niin tehdä.

19.Luku: Hatun kertomus ja kohtaus kuin harlekiiniromaanista

Lajitteluhattu rykäisi ja näytti uskomattoman omahyväiseltä. Dumbledore ja McGarmiwa katsahtivat toisiinsa yrittäen kumpikin pitää kasvonsa peruslukemilla.
“Kas niin. Kun tämä tapahtui, olin vasta nuori hattu, juuri ommeltu ja niin päin pois. Godric piti minua aina mukanaan ja olin hänelle vähän kuin lemmikki tai ystävä, miten vain.
Oli talvinen päivä, vähän kuten tämäkin, ja Godric ynnä muut olivat juuri lopettaneet kokouksensa tässä samaisessa huoneessa. Tuohon aikaan nelikon välit olivat jo huonot, joten tunnelma oli kireä, eikä kukaan keksinyt mitään sanottavaa. Lopulta Helga avasi suunsa ja kysyi, oliko edellisenä iltana mahtanut nähdä harhoja, vai olivatko Rowena ja Godric oikeasti suudelleet. Noh, kyllähän se oikeasti oli tapahtunut - olin nähkääs paikalla silloin. Välittömästi Helgan kysymyksen jälkeen kansliaan laskeutui jäätävä hiljaisuus, joka tietysti antoi vastauksen paremmin kuin tuhatkaan sanaa ja tuo herkkä nainen alkoi vuodattaa kyyneleitä. Tiedättehän toki, että tupien ominaispiirteet on lainattu suoraan omistajilta, joten siitä voinettekin päätellä, että Helga oli erittäin rehellinen ja ahkera. Mutta ennen kaikkea hän oli herkkä ja ystävät olivat hänelle kaikki kaikessa, joten heidän petollisuutensa oli kova kolaus. Godric ja Rowena katsoivat toisiaan neuvottomina.
“Tämä on aivan kamalaa, miten paljon nykyään salaamme toisiltamme”, Helga vaikeroi ja pyyhki silmiään nenäliinaan.
“Eihän ystävienkään nyt kaikkea tarvitse toisilleen kertoa”, Salazar sanoi seisoen kädet puuskassa suunnilleen siinä, missä Minerva nyt istuu.
“Pitäisi meidän pystyä luottamaan toisiimme”, Rowena sanoi.
“Tepä olettekin luottamuksen arvoisesti toimineet”, Salazar vastasi ja laski kätensä Hegan olalle.
“Sinuna en kävisi arvostelemaan! Et kerro meille enää yhtään mitään ja puuhaat jotain kummallista linnan alla!” Rowena suorastaan huusi.
“Oletko vakoillut minua?”
“En, seurasin vain. Ja sekin oli itse asiassa kokonaan Godricin idea!”
“Minä vain halusin tietää, mitä oikein olet tekemässä”, Godric vastasi tuijottaen ystäväänsä suoraan silmiin.
“Epäluottamus lisääntyy kasvattamalla itseään”, Salazar sanoi kylmästi ja pamautti kanslian oven perässään kiinni. Helga itki entistä lohduttomammin.
“Mene hänen peräänsä ja yritä korjata, mitä korjattavissa on”, Rowena sanoi ja Godric kiiruhti Salazarin perään unohtaen minut naulakkoon tuohon oven viereen. Huoneeseen laskeutui jälleen hiljaisuus, jonka Rowena katkaisi vetämällä tuolin ystävänsä viereen.
“Kuule Helga. En tiedä, voitko ikinä antaa minulle anteeksi eilistä. Itse en välttämättä niin tekisi, mutta tiedän sinun olevan vähintäänkin kolme kertaa minua parempi ihminen… Anteeksi nyt kamalasti joka tapauksessa. Lupaan ja vannon, etten enää koskaan tule tekemään niin.”
Helga kohotti itkuiset kasvonsa ja hymyili - niin, suureksi hämmästyksekseni hän hymyili.
“Ei se mitään, uskon sinua”, hän sanoi vain ja he halasivat toisiaan pitkään.
“Olen todella pahoillani, minun ei ollut tarkoitus”,  Rowena sanoi vielä , mutta Helga vaiensi hänet uskomattoman päättäväisellä katseella.
“Nyt pysyt hiljaa! Ei meidän ystävyytemme yhden erehdyksen takia voi päättyä.”
“No, jos kerran asia on mielestäsi loppuun käsitelty ja olet saanut riittävän anteeksipyynnön, niin mikäs siinä. Onko sinulla ideoita seuraavan vihjeen piilopaikaksi?” Rowena sanoi.
“Ei mitään, mikä sinun mielestäsi olisi tarpeeksi haastavaa tai kieroa aarteenetsijöiden varalle. Onko sinun pakko kiduttaa heitä?” Helga vastasi näyttäen kärsivältä. Sanan ‘aarteenetsijä’-kohdalla mielenkiintoni heräsi toden teolla. Yritin naulakossa tekeytyä mahdollisimman huomaamattomaksi ja pieneksi, jotta naiset eivät vain olisi huomanneet minua ja heittäneet ulos, sillä he tuskin olisivat halunneet Godricin hatun kuulevan ilmiselvästi salaiseksi tarkoitettua keskustelua.
“En minä heitä kiduta, kunhan vain vähän järjestän ajattelua vaativaa tekemistä!” Rowena huudahti, mutta virnuili pirullisesti.
“Olet mahdoton”, Helga sanoi ja vilkaisi ovelle päin tietenkin huomaten minut samalla, “Katso, Godric unohti hattunsa! Voi ei, nyt se varmaan on kuullut kaiken…”
Rowenan silmät kapenivat viiruiksi ja hänen hymynsä leveni.
“Aivan loistava idea, Helga, aivan loistava.”
“Mitä oikein puhut? Puhuva hattu on kuullut keskustelumme ja sanot, että minä kerroin loistavan idean, vaikka en edes ehdottanut mitään! Joskus en todellakaan ymmärrä sinua”, Helga voivotteli, mutta Rowena ei kuunnellut, vaan käveli suoraan naulakolle ja otti minut käsiinsä. Oli äärimmäisen kiusallista olla niin tarkan syynin alla, uskokaa pois…
“Hattu! Paljonko kuulit”, hän kysyi minulta terävällä äänellä.
“Kaiken, luulisin”, vastasin, “mutta olen äärimmäisen luotettava!”
“Niinpä niin. Onko sinulla hyvä muisti?”, hän jatkoi tenttaamista.
“Tottahan toki, en unohda koskaan mitään”, vakuutin.
“Hienoa. Lupaatko olla kertomatta kuulemastasi Godricille tai  muillekaan, jos annan sinulle tärkeän luottamustehtävän?”
“Lupaan, lupaan”, sanoin uteliaana kuulemaan lisää.
“No niin. Olemme kätkemässä linnaan aarretta, ja sinä saat olla yksi vihjeen antaja.”
“Ei Rowena! Tuo on aivan kamalaa, et todellakaan saa tehdä noin!” Helga huusi väliin, mutta Rowena ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota.
“Opetan sinulle nyt runonpätkän. Jos joku, aivan kuinka pitkän ajan kuluttua tahansa, tulee kysymään sinulta vihjettä aarteen sijainnista, lausu pätkä hänelle. Jos henkilö vaikuttaa epäilyttävältä, voit kysyä häneltä edellistä vihjettä ja sen kätköpaikkaa, jolloin hänen tulisi vastata…” No, te kyllä tiedätte miten, joten aivan turhaan sen sanoisin. Ja sitten hän opetti minulle runon.”

Lajitteluhatun lopetettua kertomuksensa ilmassa leijui jonkin aikaa mietteliäs hiljaisuus.
“Vaikuttava tarina”, McGarmiwa sanoi, “mutta jotenkin minusta tuntuu hieman siltä, että tuo ei kenties ollut aivan täsmällinen selostus tapahtumista…”
Lajitteluhattu kiemurteli vaivaantuneena vihreän ja sinisen silmäparin läpitunkevien katseiden ristitulessa.
“Noh, tiedättehän, asioilla on joskus tapana hieman muokkautua ajan kuluessa… Kenties repliikit olivat hieman muunneltuja kertomukseen sopivammiksi, mutta pääpiirteittäin tapaus meni noin.”
“Muuten hyvä, mutta välienselvittelyt eivät yksinkertaisesti vain voi tapahtua tuollaisin vuorosanoin”, McGarmiwa sanoi silmälasiensa linssejä huolellisesti hihanreunalla puhdistaen. Hänellä todella oli ollut vaikeuksia pysytellä vakavana hatun selostuksen ajan. Jo tilanne itsessään oli huvittava - kuunnella nyt historiallisesti arvokasta tekstiä päähineen kertomana, mutta vielä huvittavamman siitä teki se, että kyseisellä päähineellä oli kova esiintymisvietti ja se tuskin koskaan oli saanut olla äänessä yhtäjaksoisesti niin kauan kuin äsken.
“Juuri se minua viehättää Tylypahkassa kaikkein eniten, että koskaan ei voi olla täysin perillä kaikesta ja aina putkahtaa esille uusia salaisuuksia”, Dumbledore sanoi ja siirsi katseensa lajitteluhattuun, joka äskeisen, pitkän puheenvuoronsa jäljiltä näytti janoiselta ja uupuneelta, mutta onnelliselta kuin kirjailija, joka on juuri saanut uuden romaaninsa monen vuoden työn jälkeen päätökseen.
“Ja nyt, vanha ystävä, mikäli sinusta vielä lähtee ääntä, haluaisimme toki kuulla sen runonpätkän.”
“Niin, aivan”, hattu sanoi, ja näytti mietteliäältä, “…se runonpätkä. Mitenkäs se nyt menikään.”
“Etkö muista sitä?” McGarmiwa kysyi kulmat uhkaavasti rypistyen tavalla, jonka oppilaat tunnistivat välittömän vaaran merkiksi.
“Kyllähän minä sen muistan. Kai… Tai ainakin muistin, jokin aika sitten. Odottakaapas nyt hetkonen, niin mietin… Muistan kyllä lajittelulaulut viimeisen viidenkymmenen vuoden ajalta, mutta niistä ei taida olla teille apua?”
“No ei varsinaisesti…”
Seurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana Dumbledore katseli ulos hieman huolestuneen näköisenä, McGarmiwa tuijotti lajitteluhattua kuin yrittäen sillä tavoin saada sen ajatukset kulkemaan nopeammin ja hattu itse yritti kuumeisesti kaivella muistinsa syövereistä tuota osapuilleen tuhat vuotta sitten opettelemaansa lorua.
“Ei, nyt täytyy kyllä sanoa, että en muista”, se sanoi lopulta ja vilkaisi neuvottomana Dumbledorea. 
“Sepä hienoa!”, McGarmiwa sanoi aikeenaan jatkaa sättimistä, mutta hattu-raukan onneksi hän sattui vilkaisemaan kelloa ja ponkaisi vauhdilla seisomaan.
“Voi Merlinin parta! Olen puoli tuntia myöhässä tunniltani! Minun on pakko mennä, pohditaan tilannetta paremmin illalla…”

Talvi-illan varhain laskeutuva hämärä peitti tilukset ja linnan oppilaiden ja opettajien valuessa päivälliselle uupuneina oppitunneista sekä niiden pitämisestä. Sinistra nojasi opettajainhuoneen kerroksen kaiteeseen ja katseli portaikon alapäässä kuhisevaa mustaa joukkoa, johon väriä toivat ainoastaan ihmisten hiukset ja tupakravatit. Hän haukotteli äänekkäästi ja oli erittäin tyytyväinen siitä, että sinä iltana ei enää ollut oppitunteja, joten odotettavissa oli viikon ainoat kunnollisen pitkät ja normaaliin aikaan sijoittuvat yöunet. Pahimman tungoksen laannuttua Sinistra kääntyi ympäri mennäkseen itsekin portaat alas ja syömään, mutta törmäsi johonkuhun, joka ilmeisesti oli seisonut hänen takanaan.
“Voisit katsoa eteesi!” hän kivahti, sillä oli lyönyt nenänsä varsin kivuliaasti toisen leukaan.
“Kuinka mukava tervehdys”, Kalkaros sanoi ivallisesti, tekemättä elettäkään perääntyäkseen.
“Ai hei Severus… Kauanko oikein olet seisoskellut siinä?”
“Lähes yhtä kauan kuin sinä siinä. Näkee tosiaankin, että olet vasta aloittanut Killassa.”
“Oliko sinulla kenties joku syykin häälyä takanani kuin jokin haamu?” Sinistra sanoi jättäen tyystin huomiotta miehen kommentin hänen tarkkaavaisuudestaan.
“Ajattelin pyytää sinulta vastapalvelusta, sillä avunantoni sen mörön kanssa ei suinkaan ollut ilmaista”, Kalkaros vastasi ilmeettömästi, “Saat luvan tehdä minulle tähtikartan.”
“Mitähän tarkoitusta varten?”
“Ajattelin pistää seitsemäsluokkalaiset kirjoittamaan tyhjentävän esseen taivaankappaleiden liikkeiden merkityksestä pimeän olentojen tapoihin ja tarvitsen aineistoa.”
“No, kai minun täytyy suostua, kun kerran sinäkin autoit silloin. Käykö, että annan sen huomenna aamiaisella?” Sinistra sanoi ja katsoi Kalkarosta ovelasti ripsiensä lomasta.
“Kunhan teet sen viimeistään ylihuomiseksi. Voisit kuitenkin tänään illalla tulla hakemaan tarvittavia tietoja. En nimittäin pidä tapanani kanniskella opetusmateriaalia mukanani.”
“Niin, etpä tietenkään. Käykö, että tulen päivällisen jälkeen?” Sinistra sanoi hymyillen kujeilevasti ja Kalkaros nyökkäsi lyhyesti. Keskustelun aikana ohi kulkeneet oppilaat eivät olleet huomanneet kahden professorinsa välisessä sananvaihdossa mitään kummallista, eikä se herättänyt heissä muita ajatuksia tai tunteita, kuin hienoista myötätuntoa ja kenties myös vahingoniloa seitsemäsluokkalais-parkoja kohtaan.

Ulkona pyrytti sankasti lunta - isoja lumihiutaleita, jotka eivät läpimitaltaan olisi mahtuneet sisään normaalista avaimenreiästä. Satunnaiset kulkijat yrittivät yhä vain paksunevassa hangessa nopeuttaa askeleitaan päästäkseen mahdollisimman pian suojaan. Kolmen luudanvarren ovi kävi tiuhaan yltä päältä lumisten ja kauluksensa pystyyn nostaneiden ihmisten pelastautuessa kadulta lämpimiin sisätiloihin hörppäämään lasillisen kuumaa kermakaljaa tai sulattamaan kenkänsä ennen kotimatkan jatkamista. Himmeähkö valaistus ja takkatuli saivat kahvilan tuntumaan niin mukavalta, että sisään tulijoita oli viisi yhtä lähtijää kohtaan ja iloinen puheensorina täytti salin.

Vain aivan salin nurkassa olevassa pöydässä oli hiljaista. Verso katseli salin hyörinää kiinnittämättä minkäänlaista huomiota vastapäätä istuvaan, juomaansa hörppivään mieheen, jonka katse oli tiukasti kohdistunut hänen kasvoihinsa. He olivat ehtineet sisään juuri ennen lumipyryn alkua ja istuneet nurkkapöydässä viitisentoista minuuttia sanomatta sanaakaan.
“Miksi pyysit minut tänne?” Verso kysyi edelleen poispäin katsellen.
Kuhnusarvio huokaisi teatraalisesti ja laski kätensä naisen käden päälle pitäen hyvänä merkkinä sitä, ettei tämä vastustellut, hätkähti vain.
“Kuulehan Pomona. Tiedän toki, mitä minusta ajattelet, mutta haluan joka tapauksessa sanoa sinulle jotain. Tiedän myös, että olen kenties käyttäytynyt moukkamaisesti, mutta toivon sinun silti kuuntelevan. Katsohan, palasin virkaani Albuksen erityisestä pyynnöstä, vaikka tiesinkin, että mieluiten pitäisit minut vähintään mailin etäisyydellä. Onneksi sentään saimme sen vuosien takaisen väärinkäsityksen selvitettyä, niin olemme taas puheväleissä - ainakin jonkinlaisissa”, hän sanoi ja vilkaisi murheellisesti Versoa onnitellen hiljaa mielessään itseään siitä, että oli jälleen kerran onnistunut näyttelijänsuorituksessa paremmin kuin hyvin; kiharahiuksinen nainen näytti oikeasti kuuntelevan.
“Mutta, palatakseni varsinaiseen aiheeseen, josta sinulle halusin puhua… Olen suorastaan hämmästynyt siitä, miten vuodet voivat parantaa muutenkin jo kaunista ihmistä. Nuo silmät, Pomona, ne vangitsivat minut jo silloin, ja yhä vieläkin tunnen uppoavani niiden orvokinsiniseen syvyyteen! Katseesi on saanut uusia ulottuvuuksia, lisää ymmärrystä. Lisäksi sinun olemuksesi, kauniisti päivettynyt ihosi… Tunteeni ovat samanlaiset - ei, vielä voimakkaammat. Et voi olla niin julma minulle, että…”
“Jestas sentään, Horatius. Lopeta!” Verso huudahti kasvot tulipunaisina, mutta oikeasti varsin ilahtuneena itseensä kohdistuneista kehuista.
“Mitä, eikö enää saa puhua kauniisti?” Kuhnusarvio sanoi loukkaantuneeseen sävyyn.
“Etkö ymmärrä, että seurustelen Filiuksen kanssa?”
Mies antoi vetisten silmiensä katseen vaeltaa ympäri salia ennen kuin hän vastasi aloittaen puheenvuoronsa syvällä huokauksella.
“Niin, tiedän. Se sopii minulle, mikäli olet onnellinen. Onnellisuutesi on tärkeintä, ja se riittää minulle”, hän sanoi. Mikäli puhuja olisi möhömahaisen viiksiniekan sijaan ollut se harlekiiniromaanien tumma, komea ja tulinen nuorimies, olisivat lähes keltä tahansa naispuoliselta henkilöltä voineet pettää jalat alta - niin vakuuttavasti nämä romanttiset repliikit lausuttiin. Horatius Kuhnusarvio oli aina vetänyt roolinsa loppuun saakka kunnialla, mikä nuoruuden vuosina oli aiheuttanut miehelle runsaudenpulaa naissuhteiden saralla ja nyt hän katseli myhäillen, kuinka vastapäätä istuva kollega istui tuolinsa reunalla väännellen käsiään toivottomana.
“Kai minä olen. Olen, miksi en olisi”, Verso sanoi lopulta hieman todistelevasti.
“Niin, Filiushan on aina todella huomaavainen ja kohtelias…”
“On hän”, Verso sanoi onnettomana.
“Tietenkin, pitää ovia auki ja muuta, mutta milloin hän on viimeksi pyytänyt sinut käymään jossain? Milloin hän on viimeksi sanonut jotain kaunista?” Kuhnusarvio tenttasi nojautuen eteenpäin.
“En minä muista.”
“No niin, sitähän minäkin. Milloin hän on viimeksi suudellut sinua? Milloin viimeksi olitte kuutamokävelyllä? Milloin viimeksi edes näitte toisenne?”
“Lopeta jo!”
“Mitä, etkö kestä totuutta, kultaseni? Filius voi olla ihana ihminen, mutta rakastajana hän on toivoton.”
Verso siirteli hermostuneena jalkojaan ja pyöritteli lasiaan eikä vaikuttanut siltä, kuin olisi hetkeen aikeissa sanoa mitään, joten Kuhnusarvio jatkoi:
“Niin, onhan se karua. Lupaatko kuitenkin pohtia asioita, minun vuokseni?”
Verso nyökkäsi, nousi tuoliltaan ja veti ulkoviitan ylleen.
“Lähdetäänkö? Minusta tuntuu, että tämä keskustelu on käyty loppuun.”

“Onko tämä nyt ihan hyvä idea? Tai siis, mahtaakohan muistutusjuoma toimia hattuun?” McGarmiwa kysyi epäilevästi ja kiihdytti askeleitaan pysyäkseen seuraamansa henkilön perässä. Vaikka hän oli tunnettu rivakasta kävelytyylistään, löytyi Tylypahkasta yksi haastaja, joka tosin yleensä asteli huomattavasti rauhallisemmin.
“En tiedä. Valitettavan useat asiat selviävät vasta, kun niitä kokeilee käytännössä ja juuri tästä syystä hengissä on hyvin vähän todellisia neroja, joiden resurssit riittävät uusien asioiden keksimiseen”, Dumbledore vastasi ja kääntyi naisen hämmästykseksi vasemman sijasta oikealle.
“Mihin olet menossa? Horatiuksen huone on aivan toisella suunnalla!”
“Tiedän toki, mutta tässä asiassa turvaudun huomattavasti mieluummin Severuksen apuun. Hän ei kysele turhia ja avaa liemivaraston oven ilman, että teon salaperäisen merkityksen pohtiminen on seuraavana päivänä puolen koulun ongelma.”
“Tuohan kuulostaa melkein epäkohteliaalta Horatiusta kohtaan”, McGarmiwa totesi hieman ilahtuneemmin kuin olisi kohteliaisuuden nimissä ollut suotavaa.
“Ei suinkaan, hän on mitä parhain opettaja ja niin edelleen, mutta tunnet toki itsekin hänen taipumuksensa uteliaisuuteen ja liioiteltuun tarpeeseen olla selvillä asioista.”
“No tunnen, paremminkin kuin haluaisin!”
“Kätevämmin tämä silti hoituisi, jos meillä olisi hallussamme varaston avain. On harmillista vaivata Severusta, etenkin kun hänellä mitä luultavimmin on jotain tärkeämpääkin puuhaa…”
“Mistä voit olla varma, että avain on yhä hänellä?” McGarmiwa kysyi heidän kulkiessaan tyhjän opettajainhuoneen lattian poikki.
“Pyysin häntä pitämään sen itsellään juuri tämänlaatuisten tapausten varalta”, Dumbledore vastasi ja koputti hienovaraisesti Kalkaroksen huoneen ovea.
 
A/N: Pitäisin kommenteista :)
« Viimeksi muokattu: Huhtikuu 16, 2008, 15:29:18 kirjoittanut Keltsi »

Poissa Suvituuli

  • Tsirp tsirp krääk titityy.
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • You're not mating with me, sunshine!
  • Pottermore: AccioDream**
  • Tupa: VOLDEMORT!!!
Pahoittelen jo etukäteen todennäköisesti kauhean lyhyttä kommenttiani.

Miten, miten ihmeessä nuo kaksi Tylypahkan ehdottomasti hotteinta paria päätyvät aina samaan paikkaan samaan aikaan? x"D Hyvähyvä, jatka vain, mielenkiinnolla odottelen!
Hatun muisti on ehdottomasti mitä omituisin: tuhat(ko?) vuotta sitten keskustelun se muisti kuin tyhjää vain taiteilijan vapaudella sitä hiukan toki muokaten, mutta kun yksi vaivainen lorunpätkä pitää muistaa, ei hommasta tule mitään.
Mutta niinpä niin, näköjään liki mikään ei ole Tylypahkassa muuttunut vuosien saatossa. Perustajat ovat kyllä kuolleet, mutta samalla tavalla ja yhtä kunniakkaasti nykyiset professorimme siellä setvivät suhteitaan.
Mielenkiintoista, että McGarmiwa oli myöhässä tunniltaan x") Jotain ihan uutta! :D

Kökön kökkö. Nyt katkesi ajatus jo pahemman kerran. Pärjäile tällä kommentilla!
(Kirjoitat yhä sujuvasti ja virheettömästi jne. Ehkä tuo alun perustajien suhteiden setviminen oli hiukan liian pitkä, mutta x"P Jatka kirjoitamista vaan! Minä yritän kommentoida jatkossa. Tiedoksi muuten, että luen tätä kyllä, vaikken kommentoisikkaan: on vähän kiven takana tuo kommentit nyt, ei mitään järkevää sanottavaa jne...)

Suvituuli
Se hyppi ja pomppi, söi ja nauroi. Se istui ja itki. Se ilmassa leijui.
Outo heppu, kummajainen, vailla mieltä ja ruumista.
Itketään yhdessä, olemattomuudessa, ihan yksin.
Jos sinulle sopii, se minulle käy

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
Vs: Patakuningas (Opettajaparituksia, K13, romance, drama yms.) TAUOLLA
« Vastaus #28 : Toukokuu 13, 2008, 17:17:14 »
A/N: Pahoitteluni taas, että tässä meni näin kauan. Ja siitä, etten ehdi nyt kommentoida kommenttejanne, tulen myöhemmin muokkailemaan... On vähän kiire nyt. Lisään myös muutamat kursiivikohdat tekstiin jälkeenpäin.

20.Luku: Kuolonsyöjien tapaaminen ja muutama järjetön keskustelu

Dolores Pimento katseli myhäillen kuvajaistaan messinkireunaisesta peilistä ja käänteli päätään huuliaan muikistellen. Vaaleanpunapilkullinen rusetti oli kenties hieman liian vinossa eikä sinistä luomiväriä ollut tarpeeksi, mutta noita korjattavissa olevia vikoja lukuun ottamatta hän oli oikein tyytyväinen ulkonäköönsä ja itseensä muutenkin. Vain muutama viheliäinen päivä enää, ja hänestä tulisi Tylypahkan rehtori! Hän ohittaisi itsensä Albus Dumbledoren, syrjäyttäisi tämän, ja mikä parasta, pääsisi lopultakin parempaan asemaan kuin Minerva McGarmiwa. Omahyväinen hymy kohosi naisen punatuille huulille hänen pohdiskellessaan kaikkia niitä inhottavia tehtäviä, jotka hän voisi uudessa virassaan vararehtorille järjestää. Valta-asema tulisi olemaan kiistaton, mutta luultavasti Dumbledore ennemmin tai myöhemmin onnistuisi jollain ilveellä kipuamaan takaisin toimeensa - Pimento oli jonkin verran Toffeeta kaukonäköisempi ja näin ollen hahmotti tämän hyvin todennäköisen vaihtoehdon olemassaolon - joten hänen olisi tehtävä mahdollisimman paljon muutoksia lyhyessä ajassa. Mikäli hän toimisi tarpeeksi hyvin, saattaisi se nutturapäinen harakka jopa erota… Ei, ei nyt sentään. Pimennon käsi puristui nyrkkiin ja varsin huonotekoinen mutta muuten täysin viaton puuterihuisku rusentui ikävästi. Oli kyllä muutamaan otteeseen huomattu, ettei Minerva McGarmiwa suostunut antamaan periksi! Vahingoniloinen, tyhjässä asunnossa mielipuolisen kuuloinen käkätys nousi naisen kurkusta hänen pudottaessaan rikkomansa huiskun surutta roskakoriin. Tällä kertaa sen itsepäisen ja ah-niin ylevämielisen opettajattaren olisi nöyrryttävä hänen tahtoonsa.

“Tiedätkö mitä”, Sinistra sanoi irrottautuen Kalkaroksesta, mutta siirtymättä mihinkään tämän sylistä.
“En.”
“Tuohon kysymykseen ei kuulu vastata, ei ainakaan noin.”
“Viitsisitkö nyt joka tapauksessa sanoa, mitä olit sanomassa, vaikka vastasinkin kelvottomalla tavalla.”
“Meillä on partiovuoro huomenna. Ja ensi viikolla”, Sinistra sanoi.
“Kuka ihme näitä vuoroja oikein järjestelee?”
“En, mutta joku harvinaisen älykäs selvästikin.”
Kalkaros kohotti kulmiaan aavistuksen ivallisesti, mutta ei ehtinyt vastata, sillä ovelta kuului koputus. Sinistra päästi hieman pettyneenä miehen nousemaan tuolilta.
“Iltaa Albus. Ja Minerva”, Kalkaros sanoi havaittuaan, ketkä koputuksen takana olivat olleet.
“Hei Severus. Meillä on tärkeää asiaa, saammehan tulla sisään”, Dumbledore sanoi ollessaan jo puolittain huoneessa. Kalkaros nyökkäsi jurosti ja viittasi McGarmiwankin astumaan sisään.
“Tämäpä mukava yllätys! Hyvää iltaa”, Dumbledore toivotti kohteliaasti huomattuaan vaivaantuneen, nurkassa piilottelevan Sinistran ja oli jo aloittelemassa pienimuotoista keskustelua, mutta McGarmiwan luotua häneen murhaavan katseen luopui aikeistaan - osittain. Pakollisia huomautuksia säätilasta ei kuitenkaan voinut jättää tekemättä
“Hieman kolea ilta, eikö vain? Paljon miellyttävämpi viettää tällä tavoin sisätiloissa…”
“Joten emme häiritse teitä enempää. Tarvitsemme vain liemivaraston avaimen, saat sen heti huomenna takaisin, Severus.”, McGarmiwa sanoi ja Kalkaroksen ojennettua ruostuneen avaimen työnsi Dumbledoren edellään ulos.

“Välillä todellakin ihmettelen, onko sinulla lainkaan tilannetajua tuon akateemisen älykkyytesi lisäksi”, McGarmiwa sanoi heidän päästyään kuulomatkan päähän opettajainhuoneesta ja mulkaisi itsekseen myhäilevää miestä silmät kipinöiden lasiensa yli.
“Pakko sinunkin on myöntää, että tilanne oli uskomattoman koominen! Älä hyvänen aika sentään katso minua noin, vaikuttaa melkein siltä, kuin basiliski olisi opettanut sinua silmäpelin pitämisessä…”
McGarmiwan vasen suupieli nyki uhkaavasti, mutta hän jatkoi äsken aloittamallaan linjalla.
“Ja tilanteen koomisuusko sinut oikeuttaa häiritsemään heitä? Dippetkin kääntyisi haudassaan, jos saisi tietää sinun harjoittavan noin tahditonta toimintaa, Albus Dumbledore!”, hän sätti miestä pakottaen tämän perääntymään nurkkaan.
“Älähän nyt menetä malttiasi, Minnie hyvä. Olen aivan varma, ettei Severus pistänyt äskeistä pahakseen. Hänellähän oli täydet mahdollisuudet olla päästämättä meitä sisään”, Dumbledore sanoi ja kohotti kätensä tyynnyttelevästi.
“Ei Severus ehkä, mutta Sinistra ei tunne sinua aivan yhtä hyvin ja häntä arveluttaa ajatus kasvojen menettämisestä rehtorin edessä. Nuoret naisopettajat ovat usein yllättävän arkoja, vaikka eivät siltä vaikuttaisikaan”, McGarmiwa jatkoi luennoivaksi vaihtuneella äänensävyllä ja tarkkaili seinää vasten seisovaa, huvittuneen näköistä Dumbledorea syrjäsilmällä yrittäen kovasti pitää kasvonsa peruslukemilla.
“Eli jälleen saan todistaa sinut poikkeukseksi?”
“Mitä puhut, minähän olin oikein arasteleva ja epävarma tyttönen täällä aloittaessani!”
“Aivan niin, epävarma tyttönen, joka - mitenkäs se nyt menikään - loitsi ensimmäisellä oppitunnillaan erään oppilaan kielen turpoamaan kuin Weasleyn veljesten kilokielimellin vaikutuksesta ja toinen taisi saada ylimääräisen pään”, Dumbledore sanoi silmät tuikkien, “osuinko oikeaan, vai temppuileeko vanhan miehen muisti?”
“Niin, no, epävarmojen naisopettajien sauvakäsi saattaa olla yllättävän vikkelä”, McGarmiwa sanoi hymyillen vienosti.
“Yllättävää saattaa olla myös se, että arat nuoret naisopettajat suostuvat oikopäätä rehtorin esittämään illalliskutsuun…”
“Arat nuoret naisopettajat? Miksi monikko, onko minulta jäänyt jotain kuulematta?”
“Ei suinkaan, ei sinulla ole mitään syytä olla mustasukkainen.”
“Voi Albus, älä luule itsestäsi liikoja. Miksi ihmeessä minä sinusta olisin mustasukkainen?” McGarmiwa kysyi kohottaen toista kulmakarvaansa kuin arvioiden, hieman Kalkaroksen tyyliin.
 “Voisin toki luetella listan, mutta liian usein olet huomauttanut vaatimattomuuden puutteesta - turhaan, jos saan sanoa - joten riittänee, että tiedän sinun olevan varsin mainiosti selvillä kohdista, jotka siinä luettelisin ja kaiken lisäksi tiedät, että minä tiedän, mutta oikeudentajuisen ja niin kovin kaunosieluisen minäsi alla piilotteleva sadisti sattuu näköjään saamaan tyydytystä esimiehen kiusaamisesta - ja mielestäni se ei ole riittävä peruste mustasukkaisuuden syiden listaamiselle.”
Seurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana Dumbledore vain hymyili seesteisesti ja McGarmiwa pohti lauseen merkitystä käsi mietteliäästi leuan alla.
“Jestas Albus, puhetyyliäsi usein kuvaillaan vaikeaselkoiseksi, mutta tuo virke oli minullekin liian pitkä!”
“Sinulla on aikaa pohtia sitä analyyttisesti, sillä muistutusjuoma alkaa toimia vasta viitisentoista minuuttia sen nauttimisen jälkeen”, Dumbledore vastasi ja avasi pahasti saranoillaan vinkuvan liemivaraston oven.
“Pitäneekin huomauttaa Argukselle noiden öljyämisestä. Kas niin, muistutusjuoma… Kehon ja mielen toimintoja tehostava, eli siis vasemmalla, luullakseni pieni pullo”, hän mutisi ja tarkkasi silmä kovana siivouskomeroa vähän isomman huoneen kattoon asti ulottuvia hyllyjä, jotka notkuivat vaikeasti valmistettavia ja kiellettyjä aineita sisältävien lasipullojen painosta.
“Oikean kyynärpääsi vieressä”, McGarmiwa huomautti hetken ovensuusta rehtorin etsintöjä seurattuaan, “mennään, meillä on kiire.”
“Kuinka vihaankaan tuota nykyaikana niin valitettavan usein käytettyä termiä”, Dumbledore huokaisi sulkien varaston oven varovasti.
“Se pakottaa ihmiset tekemään asiat hutiloiden ja estää lopputuloksen kriittisen tarkastelun, mikä usein puolestaan johtaa ikäviin väärinkäsityksiin. Olisi paljon parempi sanoa, että aikaa ei ole paljon tai että sitä on niukalti, sillä kun asiat on tehtävä ripeästi, ne usein hoituvat hyvin, mutta kun käytetään sanaa ‘kiire‘, harva meistä vajavaisista ihmisolennoista osaa järjestää toimensa järkevällä tavalla. Ikään kuin tuo yksi viisikirjaiminen sana lopettaisi kaksi kolmasosaa järjellisestä aivotoiminnasta ja saisi meidät toimimaan hermostumisen vallassa kuten arvon herra Longbottom liemitunneilla. Ja jatkakaamme tämän hyvän esimerkin käyttämistä: pelkään pahoin, että suuri osa Nevillen mahdollisesti jopa hyvistä liemenkeittotaidoista jää hyödyntämättä hänen suuren hermostuneisuutensa vuoksi, mihin eittämättä on syypäänä Severus. Näin pääsemme mielenkiintoiseen vertaukseen kiireestä ja ihmisistä - se hermostuttaa meidät kuten Severus Nevillen, jolloin on mahdotonta toimia tasolla, johon meillä olisi potentiaalia.”
McGarmiwa kuunteli hiljaa. Hän piti Dumbledoren filosofisista - tai aiheesta riippuen vähemmän filosofisista - pohdiskeluista, mutta osallistui niihin itse harvoin muuten kuin kertomalla lyhyesti mielipiteensä tai lisäämällä unohdetun näkökannan, sillä hän suuntasi älykkyytensä mieluummin  konkreettisiin asioihin. Kun tarvittiin suunnitelmaa killan operaatiota varten tai koulussa oli jokin suuri konflikti, kannatti neuvoa kysyä tiukkanutturaiselta vararehtorilta. McGarmiwa ymmärsi suurten ajattelijoiden teorioita, mutta piti itse enemmän käytännön ongelmanratkaisusta, sillä aina oli olemassa jokin ratkaisu kun taas filosofisten kysymysten äärellä hän tunsi itsensä ärtyneeksi ja voimattomaksi, koska ei kyennyt löytämään yksiselitteistä tai edes monimutkaistakaan vastausta.

Kuolonsyöjät ilmiintyivät yksi toisensa jälkeen säännölliseen ympyrämuodostelmaan jästien vanhalle hautausmaalle. Osa hautakivistä oli kaatunut, eikä lunta oltu aurattu koko talvena, joten naamioidut hahmot upposivat hankeen polviaan myöten. Vain ringin keskellä taikasauvaa kapeissa, maidonvalkeissa, pitkissä sormissaan pyörittelevä huputettu henkilö kykeni seisomaan kinoksen harjalla vajoamatta - kaikilta muilta oli kielletty taikominen näissä tapaamisissa tuon niin pelätyn vihreän välähdyksen uhalla. Kolkko tuuli heilutteli hautausmaata ympäröivien kuolleiden puiden oksia, jotka kylmenevän illan hämärässä näyttivät aivan pitkäkyntisiltä, ahnailta käsiltä. Vaimeiden poksahdusten epätasainen sarja loppui ja rinki oli täysi muutamaa pettureiden ja karkureiden paikkaa lukuun ottamatta. Ohuesti pukeutuneet kuolonsyöjät liikehtivät hermostuneesti varoen silti tekemästä liian äkkinäisiä siirtoja, jotka saatettaisiin tulkita ärtyneisyydeksi tai peräti niin, että niiden tarkoituksena oli hoputtaa heidän mestariaan, jonka arvovalta pitkälti perustui erittäin alhaiseen kynnykseen langettaa vaarallisia kirouksia. Minuutit kuluivat ja yhä vain pimeän lordi paistatteli alaistensa katseiden valokeilassa sanomatta mitään.
"Mestari? Eivätkös kaikki ole jo paikalla, joten..."
Hidas käännähdys puhujaa kohti ja tämä havaitsi kauhukseen sauvankärjen osoittavan suoraan otsaansa. Punaisten silmien katse porautui miehen kasvoihin ja tämä astui hätääntyneenä askeleen taaksepäin.
"Avery. En tietääkseni käskenyt sinua neuvomaan", kylmä ja kimeä ääni sanoi ja puhuteltu huokaisi helpotuksesta Voldemortin jatkaessa taikasauvansa pyörittelyä. Kuolonsyöjät hohottivat vahingoniloisesti ja Avery piilotti kiukkunsa naamionsa alle
"Narcissa. Missä Lucius viipyy?"
"Hänen piti hoitaa joku ministeriön asia. Joka tapauksessa hänen pitäisi aivan näillä minuuteilla olla täällä, lordi", muita lyhyempi kuolonsyöjä sanoi näpräten hermostuneesti hupun alta puskevia vaaleita hiussuortuvia.¨
Samassa kuului itsetietoinen poksahdus ja jälleen Lucius Malfoy seisoi ringin keskellä suoraselkäisenä, näyttämättä lainkaan siltä kuin olisi juuri ilmiintynyt muutaman sadan kilometrin päästä. Hän kumarsi lyhyesti Voldemortille. Naamion takaa ei voinut nähdä ylimielistä hymyä, mutta jokainen paikalla olija kykeni päättelemään, että se karehti hänen kasvoillaan. Lucius oli ollut tapaamassa Dolores Pimentoa, mutta se oli vain puolittainen syy hänen myöhästymiseensä - mies oli tarkoituksella viivytellyt tuntien senhetkisen asemansa suoman edun. Tottahan sen kotitonttukin tiesi, että oli paljon tyylikkäämpää tulla hivenen myöhässä ja suoraan ringin keskelle kateellisten aateveljien silmien eteen kuin sulautua mustaan massaan ja odottaa vuoroaan, kunnes lordi päättäisi puhutella. Toisaalta Voldemort oli arvaamaton ja Lucius Malfoy oli ottanut suuren riskin kohottaessaan itsensä muiden yläpuolelle, mutta hän oli järkeillyt tehtävänsä olevan niin tärkeä pimeyden lordin voittokulun jatkumisen kannalta, että tämä tuskin pistäisi pahakseen, vaikka hän pikkuisen näpäyttäisikin muita kuolonsyöjiä. Ja hän oli osunut oikeaan.
"Siinä paha missä mainitaan, Lucius. Aina yhtä narsistinen", Voldemort sanoi hymyillen kylmästi ja kohottaen sormenpäillään miehen leukaa. Tämä naurahti teennäisesti. Häntä kammotti olla niin lähellä tuota pelättyä ja kaikkivoipaa, käärmettä muistuttavaa olentoa ja vielä enemmän häntä kammotti olla tähän kosketuksissa. Eleganssi rapistui ja itsevarmuus varisi kuivahtaneiden joulukuusen neulasten lailla punaisten silmien tuijottaessa suoraan hänen omiinsa. Lucius Malfoyta arvelutti Voldemortin vapaana oleva sauvakäsi, jonka liikkeitä hän ei voinut seurata kääntämättä katsettaan pois ja sitä hän ei puolestaan voinut tehdä, sillä eleen olisi voinut tulkita epäluotettavaksi. Hän nuolaisi hermostuneena huuliaan kostuttaakseen niitä ja toivoi hartaasti, että olisi vain tyytynyt ilmiintymään toisten joukkoon, omalle paikalleen. Lopultakin Voldemort veti kätensä takaisin ja kääntyi puhumaan toisille kuolonsyöjille. Luciuksen polvet olivat pettää ja hän huokaisi helpotuksesta, mutta vain hyvin hiljaa. Hän tavoitti hetkeksi vaimonsa katseen, mutta tämä käänsi päänsä melkein heti poispäin - he olivat keskustelleet asiasta kotona ja Narcissa oli ollut sitä mieltä, että hänen olisi ollut parasta jättää koko tapaaminen väliin ja saapua paikalle silloin kuin muutkin.
"Pian, aivan pian voimme taas alkaa toimia julkisesti ja tämä naurettava piilottelu loppuu. Kunhan rehtori on vaihtunut, joku teistä saa varjostaa Albus Dumbledorea ja valtaamme Tylypahkan. Samassa taistelussa teen selvää Potterista. Omakätisesti", Voldemort sanoi. Kuolonsyöjät aplodeerasivat ja lennättivät sauvojensa kärjistä eri värisiä kipinöitä.
"Kauan eläköön pimeän lordi!"
He kuitenkin vaikenivat nopeasti Voldemortin heilauttaessa ärtyneesti kättään.
"Ei vielä. Ja nyt Lucius, haluaisin kysyä sinulta muutaman kysymyksen", hän sanoi ja lähestyi taas miestä, joka kaikessa hiljaisuudessa oli perääntynyt paikalleen rinkiin.
"Kuka on tuleva Tylypahkan rehtori?"
"Dolores Pimento, lordi."
"Erinomaista. Kun linna on meidän, Severuksesta tulee rehtori ja Pimento saa toimittaa professorin virkaa niinkin turhassa aineessa kuin pimeyden voimilta suojautuminen. Ellei hän kuole taistelussa", Voldemort sanoi ja nauroi kylmästi. Kuolonsyöjät yhtyivät hieman epäröiden hänen nauruunsa.
"Olet toiminut hyvin, Lucius. Tulen palkitsemaan sinut tästä."   

"Kas niin, hyvä ystävä. Kyllä sinä pystyt siihen", Dumbledore sanoi pitäen poreilevalla, liian laimean maitokahvin näköisellä aineella täytettyä pulloa nyrpistelevän lajitteluhatun edessä.
"Tuo litku haisee kaamealta", hattu parkaisi ja kääntyi poispäin.
"Hyvänen aika sentään, ellet olisi hattu, sanoisin, että ole mies! Olet saanut luottamustehtävän, ole sen arvoinen", McGarmiwa sihisi ja käänsi lajitteluhatun ärhäkästi takaisin Dumbledoreen päin.
"Olet pahempi kuin pahimmat oppilaat, jotka minulla on ollut! Miten kukaan voi olla niin tyhmä, että unohtaa runon, jonka tärkeyttä nimenomaan on painotettu? Tässä tilanteessa sinulla ei todellakaan ole muita vaihtoehtoja kuin korjata tekemäsi vahinko ja juoda juoma" McGarmiwa jatkoi kävellen terävin askelein rehtorin kanslian ikkunan ääreen estääkseen itseään kurittamasta hattua enää pahemmin.
"Vararehtori hyvä nyt rauhtoittuu vähäsen ettei ala syöstä tulta suustaan, en katsokaas sitäkään ihmettelisi kun kyseessä on tuollainen lohik..." lajitteluhattu mutisi vihaisena, mutta joutui Dumbledoren keskeyttämäksi.
"Kuulehan, hyväntahtoisuudesta suosittelen Minerva McGarmiwan arvostelemisen sikseen jättämistä, etenkin kun hän on noin ärtynyt. Mikäli siis arvostat terveyttä edistäviä tekoja, kuten aivan varmasti järkevänä hattuna teet", hän sanoi matalalla äänellä lajitteluhatulle, jonka onneksi pihalle katseleva McGamiwa ei ollut kuullut välikohtausta.
"Hyvä on, hyvä on. Minä juon sen", hattu sanoi ja Dumbldore kaatoi ripeästi pullon sisällön suoraan sen avoimeen suuhun.

Opettajainhuoneesta kantautui tasainen puheensorina professorien odottaessa illallisen alkamista. Horatius Kuhnusarvio istui mukavasti nojatuolissa takkatulen ääressä lukien kirjaa ja kuunnellen samalla itseään vastapäätä istuvan Lipetitin ja Kalkaroksen keskustelua.
"... ja kaiken lisäksi pääsen tänään pitämään jälki-istunnon yhdeksän jälkeen. Minerva jostain syystä kuvittelee minun pitävän jälki-istuntojen pitämisestä ja laittaa niitä kasapäin kontolleni. Eihän minulla tietenkään olisi parempaa tekemistä kuin valvoa Tähtitornista kiinni jääneitä esiteinejä heidän siivotessaan Pöllölää."
Lipetit nauroi ja vilkaisi sivusilmällä huoneen toisella puolella istuvaa Versoa, joka jutteli hieman turhankin innokkaasti matami Huiskin kanssa ja varoi vahingossakaan vilkaisemasta Lipetitin ja Kuhnusarvion suuntaan.
"Minusta tuntuu, että Pomona yrittää vältellä minua", Lipetit sanoi enemmän itselleen kuin Kalkarokselle, mutta tämä vastasi oitis:
"Filius, ole ystävällinen ja säästä minut rakkaushuoliltasi."
"Anteeksi, ymmärrän toki", pikkumies sanoi hajamielisesti, "minua vain hieman huolestuttaa tämä tilanne ja haluaisin tietää, mitä kannattaisi tehdä. Olisiko sinulla hyviä neuvoja?"
"Kysytkö tosissasi minulta neuvoja epäonnisiksi kuvittelemiisi parisuhdekiemuroihin?" Kalkaros kysyi kohottaen toista kulmaansa äärimmäisen sarkastisesti ja saaden tällä kertaa Lipetitin lisäksi myös Kuhnusarvion viereisessä tuolissa kokeita korjaavan Sinistran nauramaan. Hän kääntyi naisen puoleen.
"Mikähän sinua tässä tilanteessa huvittaa", hän kysyi kylmäkiskoisesti ja Sinistra oli vähällä purskahtaa uudelleen nauruun.
"Mahdollisesti se, että Filiuksen täytyy olla suhteellisen epätoivoinen pyytääkseen sinua parisuhdeneuvojakseen", tämä vastasi piirtäen kokeen alalaitaan ison P:n punaisella musteella.
"Vai niin. Taidat siis olla hyvinkin perillä minun rakkauselämästäni?"
Nyt Kuhnusarviokin kohotti katseensa kirjastaan ja vilkaisi Kalkarosta kiinnostuneena - henkilökunta oli usein miehen selän takana pohtinut tämän mahdollisia suhteita ja nyt keskustelu näytti kääntyvän siihen suuntaan, että jotain saattaisi paljastuakin.
"Luojan kiitos, en! Vedin vain johtopäätöksiä ilmeestäsi. Ja kysyithän itsekin Filukselta, miksi hän tiedusteli sinulta neuvoja", Sinistra vastasi, mutta kääntyi sitten takaisin koepapereiden puoleen niin, että tummat hiukset valuivat eteen peittäen hymyn hänen kasvoillaan.
"No, eiköhän tämä aihe ole käsitelty. Mutta mitä mieltä te olette Albuksen erottamisesta?" Lipetit sanoi suunnaten kysymyksensä Kalkarokselle ja Kuhnusarviolle.
"Albus on kokenut tässä pelissä, tuskin häntä erotetaan ollenkaan. Aivan varmasti heillä on jonkinlainen juoni Minervan kanssa, mutta eiväthän he siitä ole hiiskahtaneetkaan" Kuhnusarvio sanoi tylsistyneen kuuloisena ja käänsi sivua.
"Luulen niin myös", Kalkaros vastasi lyhyesti ja Lipetit nyökkäsi,
"Haluaako joku pelata shakkia?"

Lajitteluhattu kakoi ja näytti siltä kuin olisi repeämäisillään. Se kieriskeli ympäriinsä Dumbledoren yöpöydällä vuorotellen taittuen kasaan ja suoristuen. Lopulta se asettui aloilleen edelleen kärsivän näköisenä, ja McGarmiwa hyökkäsi toimittajamaisella säälimättömyydellä esittämään kysymyksensä.
"No niin, hattu. Sinun on muistettava Rowena Korpinkynnen sinulle opettama runonpätkä ja nopeasti sittenkin!"
"Minerva, Minerva, älä ole noin kärsimätön! Tiedät aivan yhtä hyvin kuin minäkin, että muistutusjuoma on hidas toimimaan ja vaatii odottelua joka vaiheessa. Ihmisen - tai tässä tapauksessa hatun - muisti on asia, jota ei ole järkevää peukaloida ja juoman kehittelijä on selvästi järkevänä ottanut sen huomioon lisäämällä reseptiin pisaran peikonverta hidastamaan reaktioita. Valitettavasti hän joutui kohtaamaan ongelman: juomalla ei voi palauttaa kuin yhden unohtuneen muiston kerrallaan. Kaiken lisäksi muistutusjuoma ei toimi yhden henkilön kohdalla kuin yhden kerran, sillä elimistö tulee sille immuuniksi. Nerokas liemi yhtä kaikki, ihailen suuresti sen kehittelijää."
"Kuka on kehittänyt muistutusjuoman?", McGarmiwa kysyi korjaillen nutturaansa.
"Pitäisiköhän sinullekin juottaa kyseistä juomaa... Minnie kultaseni, missä päättelykykysi on?"
McGarmiwa antoi keskeneräisen nutturan valahtaa alas ja katsoi Dumbledorea silmät hämmästyksestä levällään.
"Mitä sinä...  Mitä ihmettä? Miksi et ole koskaan kertonut..." hän änkytti yhä partaansa myhäilevää miestä tuijottaen.
"Albus Dumbledore, miten on mahdollista, ettet ole huomauttanut - edes sivulauseessa - kehitelleesi muistutusjuoman?"
"Katsohan, sitä kutsutaan vaatimattomuudeksi."
"Tai itsesuojeluvaistoksi. Mikäli olisi yleisesti tiedossa, että tämä on sinun tekosiasi ja muut juoman uhreiksi joutuneet ovat kokeneet samanlaiset tuskat kuin minä, en yhtään ihmettelisi, vaikka arvon rehtorin oven takana jonain kauniina yönä olisikin murhaa yrittävä ryhmittymä. Haluatteko nyt kuulla sen pahuksen runon vai ette?" Lajitteluhattu sanoi närkästyneenä.

A/N: Kommentit ovat kivoja :)
« Viimeksi muokattu: Toukokuu 29, 2008, 22:17:33 kirjoittanut Keltsi »

Poissa hehacla

  • alien
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Wicked...
  • Tupa: Korpinkynsi
Tässä luvussa oli todella paljon asiaa, mutta edelleen toivoisin tietoja tuosta Minervan ja Deloresin 'menneisyydestä'. Toivottavasti Albusta ei ehditä edes erottaa, en ollenkaan tykkää tavasta jolla Delores ajatteli valta-asemaaansa ja Minerva-rukan rääkkäämistä. Pidän aina noista Albuksen ja Minervan keskusteluista, voin jotenkin hyvin nähdä heidät yhdessä, vaikka he ovat niin erilaisia, toinen niin kovin ankara ja käytännöllinen jalat maassa opettaja, ja toinen leppoisa pääpilvissä filsofi. Voin hyvin kuvitella Minervan käytännössä katsoen työntävän Albuksen ulos ovesta tämän aloiteltua keskustelua toiselle osapuolelle epämiellyttävässä tilanteessa ja sen jälkeen sättivän häntä.

Koko luku oli hauska, mutta tässä ehdottomasti koko luvun paras kohta:


"Albus Dumbledore, miten on mahdollista, ettet ole huomauttanut - edes sivulauseessa - kehitelleesi muistutusjuoman?"
"Katsohan, sitä kutsutaan vaatimattomuudeksi."
"Tai itsesuojeluvaistoksi. Mikäli olisi yleisesti tiedossa, että tämä on sinun tekosiasi ja muut juoman uhreiksi joutuneet ovat kokeneet samanlaiset tuskat kuin minä, en yhtään ihmettelisi, vaikka arvon rehtorin oven takana jonain kauniina yönä olisikin murhaa yrittävä ryhmittymä. Haluatteko nyt kuulla sen pahuksen runon vai ette?" Lajitteluhattu sanoi närkästyneenä.


Toivottavasti hattu muistaa vihjeen ja kertoo sen seuraavassa luvussa!

Seuraavaa lukua odotellen hehacla (kumartaa ja poistuu viitta hulmahdellen).
Nii kenen säärikarvat oli pisimmät?!!!

Gaploon

  • Ankeuttaja
Tuolta alkupäästä pitää nostaa ylös sellainen havainto että pulla taitaa olla harvinaista Tylypahkassa kerta kokouksiin mennään sen takia =)
Mutta hyvältä kuulostaa ja odotan sitä että hattu kertoo sen runon.
Mielestäni tämä on loistava jo pelkästään hahmojen osalta. Minervan äkkipikaisuus ja kärsimättömyys, Albuksen ilkullisuus ja osittainen kaksimielisyys. Ilahduttavaa on myöskin Severiuksen "sala"suhde hurmaavaan Sinistraan.
Tämä on hieno ficci ja paritukset ovat mielestäni onnistuneet. Huomion arvoista voisi kenties olla etten ole kommentoimassa mitään Verson sotkuihin tai Voroon liittyen.
Saa laittaa jatkoa!
PS. ilmoittaudun ehkä tulevaksi vakiolukijaksi! Siis täksi loppuajaksi... Asiasta 6578... kuinka pitkä tästä on tulossa, onko mitään arviota?

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
Heipä hei, rakkaat lukijani ja erityisesti kommentoijat :) Aion siis pitää kesätaukoa Vuotiksesta (johtuen siitä, että olen koko kesän tietokoneiden ulottumattomissa) joten Patakuninkaaseen ei ole odotettavissa jatkoa kuin vasta elokuun puolella. Toki kirjoittelen tätä, koska lopettaa en todellakaan aio, mutta paperille ja sitten kun taas joskus pääsen koneelle, siirrän uudet luvut tännekin. Niin ja vielä, en todellakaan tiedä, kuinka aion tämän ficin sitten joskus lopettaa ja minulla on mielessäni muutama hyvin suuri ja lukuja vaativa juonenkäänne, joten uusia lukuja on odotettavissa luultavasti yli kymmenen... Kiitos siis kaikille kommentoineille ja hyvää kesää :D Syksyllä nähdään uusien ja toivottavasti hyvien lukujen parissa!

-Keltsi

Poissa Liekon Lilja

  • Pieni kummajainen
  • Vuotislainen
Vs: Patakuningas (Opettajaparituksia, K13, romance, drama yms.) TAUOLLA
« Vastaus #32 : Elokuu 17, 2008, 14:58:06 »
Oukei... kesällä saadusta, voimakkaasta pottervastaisestainfektiosta selvinnyt palaa kiusaantuneen nolona Vuotikseen ja kertoo, ettei kykene olemaan erossa lempihahmoistaan - eikä sen koomin fiktiostasi, vaikka kuinka yrittäisi... XD Usko tai älä; yritin kyllä molempia oikein olan takaa ja niin kovasti, että ihan kaduttaa. Taidan kuitenkin selvitä suhteellisen hyvin ilman kymmentä potterkirjaani, kolmea VHSääni, kuutta DVDtäni, kahta soundtrackiäni, jotka kaikki on nyt kaatopaikalla, mutta haluan ehdottomasti tietää, miten tämä tarina päätyy ja haluan ehdottomasti lukea vielä Albuksesta ja Minervasta, joten jatkahan pian... :D

Muutenkin Patakuninkaan jatkuminen piristäisi kummasti surullista mieltäni, joka syntyi yksin minun kesäisestä äkkipikaisuudestani; minulla ei ole enää omaa fiktiotani, Leimahtanutta, ei koneella, ei Vuotiksessa eikä tulostusversona, ja arvaa vain, kuinka kaduttaa. Mutta en mahtanut mitään, tuossa kesällä pelästyin kuollakseni sitä tosiasiaa, ettei minulla tuntunut olevan elämässäni mitään muuta kuin potteria. Se vei kaiken vaapa-aikani, jota tarvitsen ehdottomasti muuhunkin ja niinpä olin liian nopea toimimaan - kuten aina silloin, kun ei pitäisi olla - ja heitin kaiken pois sen enempiä miettimättä. Tässä sitä sitten ollaan...

Joten elättelen tässä toiveita, että laittaisit seuraavan luvun mahdollisimman pian, mikäli olet palannut koneen ääreen tauoltasi. :) Ja lupaan kyllä kommentoida! Voisin nyttenkin kaiketi kommentoisa tässä jotain pikaisesti, kun poistin omakätisesti Vuotiksesta kaikki viestit, jotka olin kirjoittanut, myös kommentit...

Nautitko siitä, että lukijasi melkein kuolevat uteliaisuuteen, kun pitkität eräiden asioiden selviämistä kokonaisella kesälomalla? x) Asia on niin, että kidun uteilaisuudesta Minervan ja Doroleksen suhteen ja melkein yhtä paljon vihjeen suhteen. Oli mukavaa lukea luvun alkuun Doroleksesta ja tämän pohdintoja ja minusta se kohtaus oli hyvin elävästi kirjoitettu. Olisin tunnistanut Pimennon, vaikka olisit kirjoittanut hänet "ihmisenä" tai "henkilönä". Pimento oli siis selvä IC-hahmo. Nauroin, kun luin sitä kohtaa, missä Pimento kutsuu Minervaa "nutturapäiseksi harakaksi" - ettäs kehtaakin!

Lainaus
“Niin, no, epävarmojen naisopettajien sauvakäsi saattaa olla yllättävän vikkelä”, McGarmiwa sanoi hymyillen vienosti.
“Yllättävää saattaa olla myös se, että arat nuoret naisopettajat suostuvat oikopäätä rehtorin esittämään illalliskutsuun…”
“Arat nuoret naisopettajat? Miksi monikko, onko minulta jäänyt jotain kuulematta?”
“Ei suinkaan, ei sinulla ole mitään syytä olla mustasukkainen.”
“Voi Albus, älä luule itsestäsi liikoja. Miksi ihmeessä minä sinusta olisin mustasukkainen?” McGarmiwa kysyi kohottaen toista kulmakarvaansa kuin arvioiden, hieman Kalkaroksen tyyliin.
Tuo ja sitä edeltävä kohta oli mainio, en voi olla pitämättä. Tuollaiset kohtaukset ovat niin viihdyttäviä ja kaipaan niitä kovasti lisää kesänkestäneen tauon jälkeen. Minerva hahtusen ihmeissään - ja pikkiriikkisen mustasukkaisena, vaikka ei sitä itse myönnäkään - kyselemässä monikon merkitystä saa suupieleni heti nykimään.

Toinen lempikohtani oli sitten tuo vika kappale. Hatun purevat huomautukset, Albuksen hyssyttelyt, Minervan kärsimättömyys ja nutturan valahtaminen oli aivan loistava yhdistelmä. Se oli kokonaisuutena niin hauska.   Joskus muinoin kai sanoin, että kuolonsyöjien kohtaus oli myös piristävää vaihtelua, mutta sanoinpahan sen nyttenkin.

Muuta minusta ei nyt irtoa, mutta lupaan kommentoida vastedes, kunhan vain jatkat. :)

- Liekon Lilja, joka potee sydänsuruja kadonneen ficcinsä takia ja odottelee jatkoa...
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 19, 2010, 23:39:34 kirjoittanut Liekon Lilja »

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
Vs: Patakuningas (Opettajaparituksia, K13, romance, drama yms.) TAUOLLA
« Vastaus #33 : Elokuu 18, 2008, 21:35:04 »
A/N: Hei! Palasin viimein kesätauolta, jonka aikana tosin en tätä ficciä saanut edistymään kuin yhden kappaleen verran... Lupaan kuitenkin yrittää nyt syksyllä laitella uusia lukuja aina kun vain ehdin :D Toivottavasti täällä vielä on lukijoita, eivätkä kaikki ole tyystin unohtaneet tätä viritelmääni :)

hehacla: Kiitos kommentistasi :) Juu, vihje tulee tässä luvussa, mutta aarteen löytyminen saa vielä odottaa - ensi lukuun:P
Gaploon: Hej, sainko uuden lukijan? Hienoa:D Kiitos kommentistasi, pituutta en osaa arvioida yhtään. Alle 50 lukua kumminkin varmaan.
Teleija: Oi ihanaa, että päätit sittenkin palata Vuotikseen:) Ennätin jo kauhistua, kun pääsin kesällä vain lukemaan tiedotuksesi, en vastaamaan - jäi huono omatunto... Voi ei, toivottavasti olisi joku hieno kiertotie saada ficcisi takaisin - se oli paras koskaan lukemani. Kiitos taas kommentistasi :D

Anteeksi lyhyet kommentit kommentteihin, mutta pitäisi ehtiä vielä mantsanläksyt tekemään... Ja anteeksi tuo todella kammottava vihje, keksin sen joskus viime keväänä ja pidän sitä itsekin todella kammottavana, mutta ei voi mitään... Teidän iloksenne luvassa on kuitenkin vielä lisää arvoituksia, jotka toivottavasti ovat sitten parempia :P

21.Luku: Viimeinen vihje

"No niin. Sanon tämän vain kerran, ja sen jälkeen on turha tulla vaivaamaan minua tämän aarrejupakan tiimoilta. Ensi syksyn lajttelulaulu on pahasti aikataulusta jäljessä."
"Ai koska olemme vieneet kallisarvoisesta ja kortilla olevasta ajastasi muutaman tunnin?"
"Minerva, yritä ärtymyksestäsi huolimatta olla olematta provosoiva", Dumbledore sanoi varoittavasti.
"Jos nyt olette valmiita kuuntelemaan, niin aloittaisin varsin mielelläni. Ensiksikin Rowena pyysi onnittelemaan näin pitkälle päässyttä etsijää ja kertomaan, että viimeinen arvoitus on helpohko. Ja nyt itse vihje, joka ei muuten oikeastaan ole runo - vaikka kuinka älykkääksi Korpinkynnen naikkonen on mainittu, ei hän ainakaan runoilla osannut - vaan muutama typerä lause, joiden merkitystä en ole keksinyt ja jotka rimmaavat huonosti, huh! Kammottavaa tunkea jotain luonnontiedettä tällaiseen tilanteeseen, äärimmäisen mautonta ja todistaa pätemisen tarvetta..."
"Jospa nyt nielisit katkeruutesi ja lausuisit meille tuon runon!" McGarmiwa sanoi uhkaavasti.
"Hyvä on, älä menetä hermojasi - taas!
Sykkii sydän linnan lailla johtajan
On kammioita kaksi, etsijälle painotan.
Läppä aukenee toiseenkin suuntaan
ja päädyt aarteen luo, alle maan
."
"Hmm. Ärtyisyytesi lienee muistutusjuoman herkullisen maun syytä, mutta haluaisin joka tapauksessa pyytää sinua puhumaan hieman korrektimmin, ystävä hyvä. On totta, ettei Rowena ollut kovinkaan kyvykäs runoilijana, mutta hän joka tapauksessa oli yksi Tylypahkan neljästä kunnioitetusta perustajasta", Dumbledore sanoi hatulle.
"Aivan aivan, mutta tuskin itsekään olisit mitenkään iloinen, jos sinut vasten tahtoasi olisi vedetty mukaan johonkin, joka saa sinut tuntemaan niin fyysistä kuin psyykkistäkin tuskaa."
"Kieltämättä. Kiitos kuitenkin vaivannäöstäsi. Nyt pääset takaisin ylähyllylle, jotta ehtisit saada kaikkien suuresti odottaman lajittelulaulun valmiiksi", Dumbledore sanoi hymyillen ystävällisesti. McGarmiwa ei yrittänytkään peitellä hämmentynyttä ilmettään - hän ei koskaan ollut oppinut ymmärtämään rehtorin pinnaa, joka tuntui venyvän kumilenkin lailla, tosin vain sillä erotuksella, ettei se katkennut tai missään vaiheessa lopettanut venymistään. Tietysti oli tapauksia, joissa mies suuttui, mutta koskaan tämä ei menettänyt hermojaan, jos kyseessä oli jokin Tylypahkaan kuuluva asia kuten oppilas, muotokuva, professori tai tässä tapauksessa lajitteluhattu.
"Albus, älä pönkitä tuon päähineen ennsetäänkin jo ylisuurta egoa yhtään enempää", McGarmiwa sanoi ja tarttui jo hieman leppyneenä hattuun nostaakseen sen kirjahyllyn päälle, mutta se keskeytti hänen aikeensa aiempaa kymmenen kertaa nöyremmässä äänensävyssä lausutulla kommentilla:
"Minerva, viitsisitkö mitenkään antaa minun jäädä tähän - ei lajittelulaululla nyt niin kiire ole. Muistutusjuoma oli vain niin pahuksen inhottavan makuista... Haluan auttaa teitä ratkaisemaan arvoituksen!"
McGarmiwa voihkaisi ja vilkaisi epätoivoisena Dumbledorea, joka nojasi leukaansa ristikkäin pujotettuihin sormiinsa ja seurasi kohtausta nauttien siitä suuresti.
"Tietenkin se sinulle on suotava", hän sanoi saaden hatun ensimmäistä kertaa muistutusjuoman nauttimisen jälkeen näyttämään ilahtuneelta.
"Minulla ei taida olla sananvaltaa tässä asiassa...", McGarmiwa sanoi painaen lajitteluhatun Dumbledoren päähän.
"Nyt voinkin huoletta lähteä teelle Pomonan ja Sinistran kanssa, kuten olin luvannut, ja jättää teidät pohtimaan arvoitusta - luotan siihen, että olette päässeet pitkälle paluuseeni mennessä", hän jatkoi hieman ivallisesti ja asteli ovelle.
"Tänä yönä kaikki ratkeaa", Dumbledore sanoi dramaattisesti ja lisäsi sitten kumoten kokonaan äskeisen lauseen salaperäisyyden: "joten jos suinkin haluat olla mukana löytämässä aarretta, tule ajoissa takaisin, Minnie..."
"Tarvitset nähtävästi pari yleispätevää ohjetta. Kohta yksi: Älä kutsu minua Minnieksi. Kohta kaksi: Jos menette ratkaisemaan arvoituksen ja löytämään aarteen ilman minun läsnäoloani, tulen keksimään jonkin hyvin piinallisen tavan rangaista teitä", McGarmiwa sanoi terävästi. Hän joutui keskittämään kaiken tahdonvoimansa estääkseen itseään nauramasta muka-säikähtäneen näköiselle parivaljakolle.
"Lupaan kyllä, että odotamme - pitkän ikäni salaisuus on, että ole aina ottanut naisten uhkaukset todesta", Dumbledore sanoi vakavana.

Kivihirviön liu'uttua kolahtaen kiinni Dumbledore nosti lajitteluhatun takaisin pöydälle eteensä.
"Minervalla toden totta on temperamenttia", hattu huokaisi näyttäen helpottuneelta päästyään hetkeksi pois tuon pistävän katseen alta.
"Miten ihmeessä pärjäät hänen kanssaan noin hyvin?"
"Katsohan, ystävä kallis, se on taitolaji", Dumbledore vastasi ja nojautui tuolillaan taaksepäin, "onko sinulla ideoita arvoituksen suhteen? Luulenpa, että jo yksinomaan kunniamme vuoksi meillä on oltava jotain valmiina Minervan paluuta varten."

Ulkona oli kaunis helmikuun ilta Sinistran tarpoessa kohti kasvihuoneita. Järvellä oli muutamia luistelijoita, jotka silloin tällöin hätkähtivät jättiläiskalmarin takoessa peilikirkasta jäänpintaa alhaalta käsin. Hämärässä oli vaikeaa erottaa mitään selkeästi, mutta nuoren naisen huomio kiinnittyi jään poikki liukastelevaan, ryhdikkääseen hahmoon, joka jollain ilveellä onnistui tekemään liukastelustaankin tyylikästä eikä kukaan luistelevista oppilaista nähnyt tilanteessa mitään huvittavaa. Sinistran suupielet sen sijaan kääntyivät ilkikuriseen hymyyn tuon majesteetillisesti jään yli suunnanneen naishenkilön tavoittaessa hänet.
"Enpä toista kertaa taida testata tuota reittiä", McGarmiwa totesi kuivasti, "moinen kompurointi ei ole älykästä - olin ainakin kolmesti vähällä kaatua."
"Se olisi ainakin tuottanut hupia oppilaille", Sinistra sanoi virnistäen ja viittasi kädellään luistelijoihin päin.
"Niin varmasti. Mutta sinä olisit nauttinut eniten siitä tilanteesta."
"Totta", Sinistra myönsi ja naiset jatkoivat matkaansa yhdessä.
"Meillä ei olekaan aikoihin ollut teehetkeä! Mitä kaikkea onkaan jäänyt puhumatta", nuorempi nainen huokaisi ja loi merkitsevän silmäyksen ystäväänsä.
"Tiedän kyllä, mitä haet takaa, mutta valitettavasti en voi kertoa mitään. Kyllä sinä pari päivää kestät - erottamiskomitea tulee ylihuomenna. Sitä paitsi sinun asemassasi en vetäisi kasvoilleni tuota syyllistävää ilmettä ja luultavasti tiedät, miksi", McGarmiwa sanoi napakasti ja pysähtyi noukkimaan hangesta puna-keltaisen kaulaliinan, "tämä kuuluu luultavasti jollekin ensiluokkalaiselle", hän mutisi hieman paheksuvasti.
"Muutaman kerran Severuksen seurasta yllätetyn ei parane syyttää muita salailusta..."
"Myönnän tappioni. Tällaiset keskustelut ovat epäreiluja, sinulla on rehtori harjoitusvastustajanasi", Sinistra sanoi murjottaen ja sai McGarmiwan nauramaan. Jos joku oppilas olisi kuullut tämän, olisi hän todennäköisesti järkyttynyt kovin pahasti, sillä ankarakatseisen professorin huvittuneisuuden paljasti yleensä vain vino hymy, joka oli niin epämääräinen, että oppilaat jälkeenpäin epäilivät olivatko Weasleyn kaksosten nokkelat sutkautukset sittenkään olleet hänen mielestään hauskoja.
"Oli miten oli, itse kullakin taitaa olla paljon kerrottavaa... Pomona on viime aikoina ollut ihan kummallinen. Tiedätkö, mikä hänellä on?" Sinistra kysyi huolestuneena.
McGarmiwan ilme kiristyi.
"Tiedän - miesongelmia."
"Niinkö?" Sinistra sanoi yllättyneesti, "hänelläkö?"
"Pomona voi kertoa itse", McGarmiwa sanoi.

Kuultuaan heidän astuvan sisään Verso kurkisti pöheikön takaa hiukset harittaen ja posket punaisina.
"Ai, te tulitte jo. Odottakaa ihan hetki, minun pitää istuttaa tämä riippuniljaska nyt tai se nuupahtaa", hän sanoi ja nosti harvinaisen ruman kasvin toisten nähtäväksi.
"Ei mitään kiirettä, me voimme keittää teetä sillä välin", Sinistra sanoi ja veti McGarmiwan perässään takahuoneeseen, joka oli täysi vastakohta multaiselle ja sotkuiselle kasvihuoneelle. Kaikki tavarat olivat tarkasti omilla paikoillaan eikä missään näkynyt tahraakaan. Vuode oli siististi pedattu ja matot lattialla olivat suorassa - mistään ei olisi voinut huomata, että huoneessa asui henkilö, joka usein saapui päivälliselle naama ja kädet multaisina. Ainoa seikka, josta olisi saattanut päätellä, että he olivat kasvihuoneessa, oli se, että ikkunat olivat höyrystyneet. Vaikka takahuone olikin niin siisti ja kodikas, he joivat teensä aina kasvihuoneen puolella sen takaosassa sijaitsevilla valkoisilla puutarhatuoleilla ja -pöydällä. Siitä vain jotenkin oli päässyt muodostumaan tapa, jota kukaan heistä ei olisi mennyt muuttamaan mistään hinnasta.

"Haluan minttuteetä. Sopiiko se sinullekin?" Sinistra kysyi ja McGarmiwa nyökkäsi. Hetken kuluttua kaikki kolme istuivat pöydän ääressä ja Sinistra sanoi:
"No niin, kaikilla taitaa olla mielenkiintoista kerrottavaa. Kuka aloittaa?"
"Minulla on vähiten sanottavaa", McGarmiwa sanoi ja puhalteli mukistaan nousevaa höyryä, jotta se ei olisi sumentanut hänen silmälasejaan.
"Mutta varmaan sitäkin mielenkiintoisempaa", Verso sanoi siemaisten teetään.
"Enpä tiedä. Lucius Malfoy ja Dolores Pimento saavat nenilleen - Albusta tuskin erotetaan", McGarmiwa totesi sähkösanomamaisen lyhyesti pitäen lyhyen tauon ennen Pimennon mainitsemista.
"Äh, vieläkö sinä jaksat siitä Doloresin ja sinun riidastasi olla katkera? Siitähän on vaikka kuinka pitkä aika!" Sinistra puuskahti saaden osakseen harvinaisen jäisen katseen.
"Hyvä on, anteeksi..." hän sanoi ja McGarmiwa oikaisi nutturaansa.
"Siitä on pitkä aika, mutta hän oli silloin eräs parhaimmista ystävistäni. Ehkä siitäkin voi jo päätellä jotain, että yleensä en ole pitkävihainen."
"No, olihan se kyllä inhottavaa, mitä hän teki", Sinistra totesi, " mutta palataksemme kuulumisiin: kumpi kertoo ensin, sinä vai minä?" hän kysyi osoittaen sanansa Versolle, joka kohautti olkapäitään: "Se ja sama."
"Minä siinä tapauksessa", Sinistra sanoi virnistäen.
"Tämän minä haluan kuulla", Verso sanoi uteliaana, "ja sinä selvästi palat halusta kertoa..."
Sinistra kertoi tapahtumat aina uudenvuodenyöstä - josta toiset tosin olivat jo perillä, mutta hänen mielestään se kuului tarinaan olennaisesti - heidän päätökseensä olla paljastamatta muulle henkilökunnalle mitään.
"...joten tehän pidätte tämän jutun omana tietonanne, eikö vain?"
Verso ja McGarmiwa nyökkäsivät.
"Ilmeisesti siis järjestelemistäni partiovuoroista oli jotain apua", Verso sanoi hymyillen salaperäisesti.
"Sinäkö ne järjestelit?" Sinistra kysyi hämmästyneenä.
"Etkö sinä muka tiennyt sitä? Jos Tylypahkassa tapahtuu jotain epämääräistä, joka liittyy toisten suhdekuvioiden peukaloimiseen edes etäisesti, sen taustalla on Pomona Verso."
"Älä nyt, Minerva. En minä ihan niin paha ole..."
"Et vai? Sinä olet kerrassaan moraaliton otus, mitä rakkausasioiden järjestelemiseen tulee! Kenenköhän ansiota sekin oli, että Argus ja Irma päätyivät seurustelemaan keskenään?" McGarmiwa sanoi teeskennellen paheksuvansa ystävänsä toimia - vaikka niin hän itse asiassa tekikin, mutta koska kyseessä oli Verso eikä kukaan muu ja koska tämän toimet eivät olleet laajamittaisia tai vahingollisia, piti hän asiasta huomauttamista tarpeettomana ja tyytyi esittämään paheksuvampaa, mitä oli sillä seurauksella, että Versolla ja Sinistralla oli hyvin hauskaa.
"Nyt minulle siis selvisi Pomonan todellinen luonne!" Sinistra sanoi nauraen ja läikyttäen samalla teetä päälleen.
"Ihme, että hän on sen näinkin kauan saanut pidettyä salassa", McGarmiwa totesi asiallisesti.
"Mutta nyt on kai sinun vuorosi kertoa kuulumiset - miksi vaikutat hieman allapäin olevalta?" Sinistra sanoi Versolle, jonka ilme synkkeni oitis.
"Minulla on ongelma", hän sanoi ja lähti Sinistran ja McGarmiwan yllätykseksi pöydästä, mutta palasi pian tonttuviinipullo mukanaan.
"Hmm... Pomona? Nythän on arkipäivä..." Sinistra sanoi epäröiden.
"Niin, entä sitten?" Verso kysyi kaataen tilkan viiniä teehensä.
"Sinä et ikinä juo edes kermakaljaa, ellei kyseessä ole erityistilaisuus", McGarmiwa sanoi.
"Nyt on erityistilaisuus", Verso tokaisi, hörppäsi terästettyä teetään ja irvisti, "älkää koskaan laittako tonttuviiniä minttuteehen..."
"Ei kyllä totta puhuen erityisemmin tee mielikään kokeilla. Kerrotko nyt, mikä tämä sinun ongelmasi on?" Sinistra sanoi.
"Horatius on ongelmani. Ja Filius. Pahus soikoon kun en tiedä, mitä pitäisi ajatella", Verso mutisi ravistaen päätään.
"Voisitko hieman selventää?"
"No kun Horatius ei suostu uskomaan minua ja lopettamaan kukkien lähettelyä sun muuta."
"Mikä ongelma siinä muka on?" Sinistra kysyi hölmistyneenä, "Jos ei muu auta, niin turvaudu vanhaan kunnon avokämmenlyöntiin."
Verso naurahti.
"Se ei ole noin helppoa", hän sanoi, "en enää tiedä, mitä haluan."
"Väitätkö, että Horatius on saanut pääsi pyörälle lähettämällä muutamaan otteeseen kukkia ja esittämällä gentlemannia?" McGarmiwa kiivastui ja nousi seisomaan.
"Oletko tosiaankin noin helposti hurmattavissa? Parilla harlekiiniromaaneista plagioidulla korulauseella kuin pahainen teinityttö? Vain koska Filius ei sellaiseen kykene? Pomona Verso, ota itseäsi niskasta kiinni, nuku yön yli ja ruikuta vasta sitten!"
"Niin, olethan sinä tietysti oikeassa, mutta asiassa on monta puolta..."
"Horatius on häikäilemätön eikä arastele käyttää toisen heikkoja puolia hyväkseen!"
"Herran jestas, Minerva! Sinähän puhut kuin Horatius olisi vastustaja, vihollinen..." Sinistra huomautti.
"Noh, ehkä tosiaan menin hieman yli, mutta en missään nimessä hyväksy hänen tapaansa toimia", McGarmiwa myönsi ja nykäisi jo puolityhjän viinipullon sitä tavoittelevan Verson ulottumattomiin, niin että tämä haroi käsillään ilmaa ja kaatoi kaikkien teekupit.
"Onhan hän kiero, mutta voisit välillä yrittää irrottautua tuosta rationaalisesta ajattelutavastasi, niin ehkä ymmärtäisit Pomonaakin paremmin!" Sinistra huudahti ponnahtaen itsekin seisomaan kaataen vahingossa koko pöydän. Samassa jokin valtava astui sisään peittäen oviaukon. Sinistra tukahdutti kirkaisun ja perääntyi tyrkäten nurin vielä tuolinsakin, McGarmiwa vetäisi esiin taikasauvansa ja osoitti tulijaa sillä ja Verso keikahti lattialle. Lyhtyä toisessa ja pergamentinpalasta toisessa kädessä kantava Hagrid näytti hämmentyneeltä ja silmäili kaaosta epäluuloisena.
"Ette tainnu kuulla mun koputusta, niin päätin tulla ite sisään. Rehtori pyys tuomaan tän", hän sanoi ojentaen kirjeen McGarmiwalle.
"Öh. Kiitos, Rubeus", nainen sanoi nolostuneena.
"Ootteko ihan kunnossa?" Hagrid kysyi katsoen viestiä lukevasta McGarmiwasta perin juurin pelästyneen näköisen Sinistran kautta Versoon, joka kömpi vaivalloisesti ylös lattialta.
"Ei tässä mitään. Oletko lähdössä takaisin linnalle päin?" McGarmiwa kysyi Hagridilta, joka nyökkäsi.
"Albus pyysi minua välittömästi kansliaan, joten jos sopii, tulen samaa matkaa kanssasi."
"Pitääkö sinun nyt jo lähteä?" Sinistra kysyi vilkaisten neuvottomana Versoa, joka oli istahtanut kukkalaatikon reunalle ja nojasi päätään käsiinsä.
"On pakko... Pomona, pärjäätkö sinä?" McGarmiwa kysyi huolestuneena.
"Pärjään, pärjään!"
"Tulen heti huomisaamuna käymään", nutturapää sanoi vetäen ulkoviittaa ylleen.
"Minä jään tänne vielä vähäksi aikaa", Sinistra sanoi nostaen pöydän takaisin pystyyn.

Horatius Kuhnusarvio istui Kolmen luudanvarren nurkkapöydässä selaillen Saivartelijan viimeisintä numeroa. Oli ollut uskomattoman vaivalloista kävellä koko matka Tylyahoon, joten hän ei aivan vähään aikaan ollut aikomuksissakaan nousta ylös simatuopin, joka hänet kuivatun ananaksen loppumisen ohella kylään oli vetänyt, ääreltä ja lähteä takaisin linnaan. Kuhnusarvio ei missään elämänsä vaiheessa ollut pitänyt fyysistä ponnistelua vaativasta toiminnasta - ei edes ollessaan nuorukainen - joten tulevaa paluumatkaa polviin asti ulottuvassa hangessa kahlaamisesta piristi ainoastaan tieto siitä, että hänellä oli salkussaan valtava rasia kuivattua ananasta, jolla voisi palkita itsensä takaisin linnaan päästyään. Kuhnusarvio inhosi talvea. Silloin ulkona liikkuminen vaati niin suuria ponnistuksia, että häntä suorastaan puistatti pelkkä ajatuskin ja sen lisäksi oli vielä kylmää ja märkää ja pimeää.

"Näköjään Rubeus toimitti kirjeeni varsin nopeasti perille tai sitten olet kävellyt vielä tavanomaista tahtiasikin nopeammin, mikä tosin tuskin enää puolen metrin lumihangen tuoman vastuksen huomioon ottaen ei ole mahdollista", Dumbledore totesi McGarmiwan astuessa kanslian ovesta sisään.
"Miten Rubeus aina onnistuukin tulemaan sisään väärällä hetkellä? Sillä miehellä totisesti on ihmeellinen kyky", nainen päivitteli irrottaen hiusneuloja kampauksestaan kiinnittääkseen ne uudelleen paremmin.
"Oliko teillä meneillään kovinkin arkaluontoinen keskustelu?"
"Ei - ei oikeastaan... Pöytä vain oli kaatunut, Pomona istui lattialla rikkinäisten teekuppien seassa, Sinistra näytti siltä kuin sisään olisi tullut ankeuttaja Rubeuksen sijasta ja minä itse osoitin häntä taikasauvalla."
"Onko täysin epäkorrektia tiedustella, mikä ihme Rubeuksen sisääntulon lisäksi oli osana aiheuttamassa moista kaaosta?" Dumbledore kysyi seesteisesti.
"Me keskustelimme Horatiuksesta."
"Ah. Me puolestaan saimme selville vihjeen merkityksen."
"Minä sain selville vihjeen merkityksen", lajitteluhattu korjasi.

Sinistra oli saanut siivottua välikohtauksen jäljet, istutettua Verson pöydän ääreen ja keitettyä uuden pannullisen teetä.
"Mitä sinä tekisit minun sijassani?"
"Minä, tuota... En minä tiedä!" Sinistra vastasi häkeltyneenä, "ehkä yrittäisin miettiä asiaa tai jotain..."
Verso kohotti katseensa raidallisesta teemukistaan.
"Sain idean", hän sanoi, "lähdetään Tylyahoon."
"Häh, mitä me siellä teemme? Kello on jo vaikka kuinka paljon."
"Lähdetään nyt", Verso intti.
"Älä viitsi, tiedät hyvin, etten ole lähtemässä sinne enää tähän aikaan!"
"Eihän sinulla ole tänään tuntejakaan tai mitään. Mennään vain istumaan iltaa. En näe yhtäkään hyvää syytä, miksi emme lähtisi."
"Ja minä en näe ainoatakaan hyvää syytä, miksi muka lähtisimme. Ulkona on kylmä, matka on pitkä pimeässä, on aivan liian myöhä, olen väsynyt ja sinä myös..."
"En minä ole väsynyt. Lähden sitten ilman sinua", Verso tokaisi ja alkoi pukea paksumpaa viittaa ylleen.
"Et näköjään aio jättää minulle vaihtoehtoja", Sinistra huokaisi.
"Ei meidän tarvitse olla pitkään - haluan vain vähän pitää hauskaa."
"Pitää hauskaa?"
"Niin, ilman tätä typerää ongelmaani. Haluan unohtaa sen hetkeksi."
"Hyvä on, hyvä on. Minun on kai pakko tulla mukaasi, sillä ei sinua voi yksinkään jättää tuossa mielentilassa!" Sinistra sanoi topakasti.
"En minä ole missään erityisessä mielentilassa."
"Olet juonut puoli pulloa viiniä - se on paljon sinulle - ja kaiken lisäksi olet stressaantunut. Jonkun täytyy vahtia sinua, kun nyt en kerran voi mitenkään estää lähtöäsikään..."
"Nyt mennään", Verso sanoi ja veti Sinistran käsipuolesta mukaansa yön pimeyteen.
 

A/N: Kommentit kelpaavat :D En kyllä itse erityisemmin pidä tästä luvusta - se on hieman lyhyt ja muutenkin. Huomauttakaa muuten virheistä, koska en ehtinyt oikolukea tätä kunnolla. Pitää myöhemmin tulla korjailemaan... Toivottavasti en ole kirjoitellut mitään aivan päätöntä...
« Viimeksi muokattu: Elokuu 19, 2008, 19:45:40 kirjoittanut Keltsi »

Poissa Severina

  • Pirunmarja
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Oi, olenkin odotellut tälle jatkoa ties kuinka kauan ja nyt sitä viimein tuli. Ja koska tämä on parhaita lukemiani ficcejä niin minun on pakko, vähän kehnonlaisesta kommentointi taidostani huolimatta, sekä tämänhetkisestä julmettomasta pääkivusta välittämättä, antaa palautetta.

Pidän kerronnastasi. Se ei etene liian nopeasti ja siten tekstiä on helppo ymmärtää. En myöskään ole huomannut mitään pahoja kirjoitusvirheitä.
Toinen syy miksi pidän tästä kovasti on se, että tämän pääpainona on nimenomaan opettajaparitukset, kun taas useimmat keskittyvät oppilasparituksiin. sen lisäksi olet onnistunut valitsemaan jokaiselle sopivan parin ja pystyn kuvittelemaan kaikki ihan realistisiksi. Ainoa mikä jäi vähän harmittamaan oli se, ettei tässä ollut Kalkarosta, mutta muuten aivan erinomaista työtä!

~Severina

Poissa Liekon Lilja

  • Pieni kummajainen
  • Vuotislainen
Hei vain. :) Saa nähdä, minkalaisen kommentin saan raapustettua tänään. Yritän sanoa jotain uutta, jotain sellaista mitä en ole vielä maininnut, ettei kaikki menisi vain muinaisten kommenttieni toistamiseksi - joten jätän kaikki ne ansaitut ylistelyt, joita yleensä toistelen, seuraaviin kommentteihin.

Tekstistäsi löytyy aina silloin tällöin sellaisia "hienon ja vaikean" kuuloisia sanoja, jotka ovat minulle vähän vieraita. Esimerkiksi tässä luvussa oli "provosoiva" - vaikka sen olin kuullut, en muistanut merkitystä, joten jouduin aukaisemaan Wordin ja tarkistamaan sen synonyymit. x) "Korrekti"kin hipoi jo niitä rajoja, etten sen kaikkia synonyymejä muistanut. Tämän tyyppisten sanojen käytössä on niin positiivisia kuin negatiivisiakin puolia: positiivista on esim se, että ainakin lukijoiden sanavarasto saattaa kasvaa ja se tuo tekstiin tietynlaisen oman leiman. Ja mikäli ne esiintyvät nimenomaan Dumbledoren, yleisneron, repliikeissä, niin se sopii oikein hyvin, sillä Dumppiksesta voi vielä uskoa sen, että se puhuu muita korkealentoisemmin - se kuuluu vain asiaan. Mutta eräät vitsit voi helposti mennä silloin ohi, kun ei ymmärrä välitömästi lauseen sisältöä. McGarmiwan luulusi kuitenkin puhuvan arkisemmin, sillä etenkään nuorimmat oppilaat eivät käsittäisi puoltakaan opetuksesta... Kerronnassa toisaalta - en nyt muista, onko tässä niitä kerronnassa esiintynyt, mutta sanon nyt kuitenkin - ne voivat usein esiintyvinä tehdä lukemisesta töksähtelevää, jos joutuu joka käänteessä muitelemaan hienostosanan arkisempaa synonyymiä. Pikkiriikkisinä höisteinä ne kuitenkin käyvät, mutta minä ainakin varoisin käyttämästä niitä liikaa...

En osaa yhtään arvata, mitä vihje voisi tarkoittaa, en sitten yhtään, mutta toisaalta minulla ei ole aikaa eikä voimia jäädä sitä pohtimaan. Sen runollisestakaan arvosta en osaa sanoa mitään, sillä maikkani on antanut ymmärtää, että runot eivät kuulu alaani...Mutta pidän kuitenkin ensimmäisen säkeen painotuksesta - joka selvisi minulle vasta toisella lukukerralla, olen tänään vähän hidasälyinen. xD Ensimmäinen säe kuulosti jotenkin taiteelliselta...

Minnie-rakas on mielikuvani mukaan saanut tarinan edetessä entistäkin enemmän tempperamenttia.:) Vai vaikuttaako lähenevä erotuspäivä, huolet ja Doroleksen ajettelu asiaan? Tai muuten muistan väärin, mutta jotenkin minusta vain tuntuu, että Minerva on ollut entistä pippurisempi kahdessa viimeluvussa. Minerva on niin ihana hahmo ja olet kirjoittanut hänet todella hyvin, että haluan ihan kiittää siitä, että pidät häntä tässä niin hyvin esillä. Olen yrittänyt etsiä suomenkielisiä ficcejä ADMM-parituksella, mutta eipä löydy mitään luettavaa... se on harmi, mutta onneksi sinä olet ottanut asiaksesi kirjoittaa heistä :D Suomalainen HP-fiktioarkisto olisi muuten todella köyhä...

Ja sitten tuttu osa kommentista: lempikohdat.

Lainaus
"Minervalla toden totta on temperamenttia", hattu huokaisi näyttäen helpottuneelta päästyään hetkeksi pois tuon pistävän katseen alta. "Miten ihmeessä pärjäät hänen kanssaan noin hyvin?"
"Katsohan, ystävä kallis, se on taitolaji", Dumbledore vastasi ja nojautui tuolillaan taaksepäin -
Ihana dialogi. Dumbledoten letkautus oli kyllä vain niin mahtava. Tuli sellainen mielikuva, että Minervan tempperamentin kanssa selviäminen on taitolaji, jonka taitaa vain yksinomaan Albus... :D

Lainaus
Ulkona oli kaunis helmikuun ilta Sinistran tarpoessa kohti kasvihuoneita. Järvellä oli muutamia luistelijoita, jotka silloin tällöin hätkähtivät jättiläiskalmarin takoessa peilikirkasta jäänpintaa alhaalta käsin. Hämärässä oli vaikeaa erottaa mitään selkeästi, mutta nuoren naisen huomio kiinnittyi jään poikki liukastelevaan, ryhdikkääseen hahmoon, joka jollain ilveellä onnistui tekemään liukastelustaankin tyylikästä eikä kukaan luistelevista oppilaista nähnyt tilanteessa mitään huvittavaa. Sinistran suupielet sen sijaan kääntyivät ilkikuriseen hymyyn tuon majesteetillisesti jään yli suunnanneen naishenkilön tavoittaessa hänet.
"Enpä toista kertaa taida testata tuota reittiä", McGarmiwa totesi kuivasti, "moinen kompurointi ei ole älykästä - olin ainakin kolmesti vähällä kaatua."
Tietysti McGarmiwa osaa tehdä kaiken niin tyylikkäästi, ettei kenelläkään ole moittimista:D Tuossa kohtaa kerronta oli muutenkin mieleeni jättiläisekalmarineen kaikkineen. Kiva kohta muutenkin.

- Liekon Lilja, joka ei saa tällä kertaa muuta aikaseksi...
 

« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 19, 2010, 23:40:05 kirjoittanut Liekon Lilja »

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Heipä hei pitkästä aikaa. Anteeksi taas, että luvun kanssa meni näinkin pitkään, mutta minulla oli varsin pitkäaikainen koneellemenokielto ja sitä ennen liikaa muuta tekemistä. Mutta tässä siis uusi luku.

Severina: Kiitos piristävästä kommentista! Hauskaa saada uusi lukija :) Edellisestä luvusta jäit kaipailemaan Kalkarosta, tässä hänestä on vaikka millä mitalla...

Teleija: Kiitos ihastuttavan pitkästä kommentistasi :) Juup, erotuspäivä ja kaikki siihen liittyvä kiristää Minervan hermoja. Luin muuten ficcisi trailerin enkä malta odottaa ensimmäisen osan ilmestymistä - Vuotiksen ficcitarjonta on pitkään aikaa ollut minun makuuni huonoa.

hehacla: Kiitos sinullekin kommentista! Tässä luvussa selviää, mitä Versolle ja Sinistralle mahtaakaan käydä...

Heh. Seuraavassa osassa aarre löytyy. Ihan varmasti, lupaan sen... Mutta ei vielä tässä:D Joo, tuo Kalkaroksen pohdinta-kappale on ehkä vähän pitkä yhdeksi kappaleeksi ja sekava, mutta tarkoituksena oli seurata liemimestari-pvs-professorin ajatuksenjuoksua, joten älkää tuomitko :)

22.Luku: Kaaos Sianpäässä

"Te siis luulette selvittäneenne vihjeen? Yllättävän nopeaa toimintaa", McGarmiwa totesi astuessaan kansliaan.
"Aivan! Ja minä keksin ratkaisun", hattu sanoi ylpeänä ja repeämä sen lierissä kääntyi omituiseen asentoon, mitä ilmeisimmin hymyn merkiksi.
"Siinä tapauksessa meidän täytyy pohtia sitä uudelleen", nainen huomautti tyynesti saaden hatun älähtämään loukkaantuneesti.
"Etkö luota minun päättelykykyyni?"
"Enpä oikeastaan."
"Vain koska olen hattu? Hoh hoo, mikä häväistysjuttu! Vararehtori syrjii olentoja rodun perusteella!"
"Rauhoitu toki, vanha ystävä! Minerva vain vitsaili. Miten ihmeessä te kaksi ette tule toimeen keskenänne?" Dumbledore sanoi katsoen moittivasti McGarmiwasta lajitteluhattuun.
"Kyllä me tulemme toimeen", hattu sanoi kuulostaen oppilaalta, joka yrittää selittää tappeluaan toisen oppilaan kanssa välttääkseen jälki-istuntoon joutumisen.
"Pelkäänpä, että olemme antaneet Albukselle aivan väärän kuvan", McGarmiwa sanoi katsoen hattua huvittuneesti silmälasiensa yli.
"Kenties, kenties... Olet viime aikoina kiivastunut helposti ja onhan minun tietenkin täytynyt käyttää tilanne hyväkseni."
"Olet kyllä onnistunut hermostuttamaan minut tavallista useammin - egosi on paisunut melkein sietämättömiin mittasuhteisiin."
"Pelkäänpä, etten aivan kokonaan hahmota tilannetta. Totta puhuen en lainkaan ymmärrä dialogianne", Dumbledore sanoi puhdistaen silmälasejaan purppuranpunaisen kaapunsa hihalla.
McGarmiwa ja lajitteluhattu vilkaisivat toisiaan salaliittolaisten elkein.
"Katsohan, olen hoitanut lajittelun joka vuosi tänne tulostani lähtien. Joka vuosi - ensimmäistä lukuun ottamatta - olen myös hatun pyynnöstä kuunnellut lajittelulaulut etukäteen." McGarmiwa sanoi rehtorin hyvin piilotetusta mutta yhtä kaikki naisen silmiin räikeästi paistavasta hämmennyksestä hilpeänä.
"Mutta en ole koskaan noteerannut parannusehdotuksia, joita hän on minulle esittänyt!"
"Ehkäpä juuri siksi muutamana vuonna laulun sanat ovat olleet kieliopillisesti aivan väärin ja ontuvat muutenkin."
"Eivätpäs. Älä yritä."
"Kyllä vain, mutta et suostu myöntämään sitä tuon iänikuisen ylpeytesi vuoksi."
Dumbledore katsoi kiistelevää kaksikkoa silmät tuikkien.
"Huomasin juuri erään seikan, jota en sen itsestäänselvyyden vuoksi koskaan ole tullut ajatelleeksi", hän sanoi mietteliäästi hymyillen. Hattu ja nutturapää vaikenivat oitis.
"Rakastan Tylypahkaa niin paljon, koska aina paljastuu uusia puolia, joista en aiemmin ole ollut tietoinen, mutta kuitenkin kaikki vanhat puolet säilyvät muuttumattomina."
"Ja...?"
"Ja samat asiat pätevät sinun kohdallasi", Dumbledore sanoi McGarmiwalle, joka ei kyennyt estämään punan kohoamista kasvoilleen. Miten oli mahdollista, ettei hän koskaan tottunut rehtorin omintakeiseen tapaan lausua kohteliaita huomautuksia - vai olivatko ne edes kohteliaita? - mitä yllättävimmissä tilanteissa, ilman varsinaista syytä.
"Albus Dumbledore, jonain kauniina päivänä minä..."
"En olekaan pitkään aikaan saanut sinua punastumaan noin kovasti... Johtuuko reaktiosi hermojen kireydestä, jonka pian tapahtuva kohtaaminen Doloresin kanssa saa aikaan?"
"Luulisi sinun jo oppineen, että on suoranaista typeryyttä huomauttaa samassa lauseessa punastumisestani ja Dolores Pimennosta."
"Ei suinkaan - olen oppinut jotain aivan muuta. Nimittäin sen, että toteutat huomattavan pienen osan kaikista uhkauksistasi. Itse asiassa pidin siitä kirjaa vielä muutama vuosi takaperin ja toteen kävi vain noin puolitoista prosenttia, joten minulla ei pitäisi olla syytä huoleen", Dumbledore sanoi täysin vakavana.

Kalkaros arvosti kovasti pimeitä talvi-iltoja, jolloin saattoi tuijottaa kynttilän liekkiä ja istua nojatuolissa yksin omien ajatustensa kanssa ilman, että kukaan tuli kyselemään, miksi hän oli niin hiljaa ja oliko kaikki hyvin. Tuo luonteenpiirre oli kenties jossain määrin romanttinen, mutta Kalkaros ei suostunut myöntämään sitä seikkaa edes itselleen, joten kukaan ei ollut perillä hänen tavastaan viettää vapaa-aikaansa. Sinäkin iltana liemimestari oli vajonnut nojatuoliin ja ajatuksiinsa, mutta jostain syystä asioiden pohtiminen ei huvittanut häntä lainkaan. Kalkaros naurahti kuivasti. Oikeastaan hän olisi halunnut jutella jonkun kanssa. Lipetitistäkään tuskin olisi juttuseuraa illaksi. Yhteiskunnan asioista kiinnostuneen ja teräviä mielipiteitä esittävän pikkumiehen puheet olivat viime aikoina Kalkaroksen makuun aivan liiaksi suuntautuneet Verso-Kuhnusarvio - kuvion pohtimiseen. Rehtorilla puolestaan ei takuulla olisi aikaa, sillä ilmeisesti nytkin hän oli juoksentelemassa ympäri linnaa McGarmiwan kanssa. Huvittavaa. Luultavasti he etsivät aarretta tai jotain vastaavaa. Vararehtori vielä kehtasi väittää ajattelevansa ainoastaan järjellä, vaikka pieni lapsikin olisi havainnut hänen olevan turhankin optimistinen. Tai ehkei sittenkään - suurin osa Tylypahkan henkilökunnasta kuvitteli Minerva McGarmiwan pahimmanlaatuiseksi realistiksi. Niinhän tämä olikin, mitä tuli Feeniksin Killan toimintaan, koulun johtamiseen ja oppituntien pitämiseen, mutta harva tiesi naisen olevan pohjimmiltaan seikkailunhaluinen. Ei tarvittu kuin rehtorin kannatus asiaan ja hieman menneitten aikojen mystiikkaa, niin tiukka muodonmuutosten professori oli mukana nopeammin kuin oppilaat hiljentyivät hänen tunneillaan. Kalkaroksen suupielet kääntyivät uudelleen hymyntapaiseen. Hän tiesi pystyvänsä katsomaan kollegoitaan ulkopuolisen silmin ja sen vuoksi arvioimaan heitä ja heidän toimiaan tavalla, josta McGarmiwa ei pitänyt. Kaiken lisäksi nainen ei luottanut häneen täysin, vaikka Dumbledore niin tekikin. Ja se puolestaan oli omiaan lisäämään ärtymystä entistä kuolonsyöjää kohtaan. Hah. Ihmisiä oli niin hauska analysoida. Esimerkiksi Lipetit - mies olisi voinut olla jotain suurta, ellei olisi ollut niin pahuksen epävarma. Mistäköhän sekin johtui? Tuskin kuitenkaan lyhyydestä. Kalkarosta suorastaan ärsytti. Lipetit oli varustettu terävällä älyllä ja loistavilla sauvankäsittelytaidoilla, mutta silti tämä oli melkein ylikiltti ja myöntyväinen. Eikö mies vain tajunnut, mihin kaikkeen hänellä olisi potentiaalia, vai tiedostiko hän vain huonot puolensa ja unohti kykynsä? Ihmiset toden totta olivat monikerroksisia olentoja, ja Kalkaros oli käynyt matami Pomfreyn kanssa monta mielenkiintoista keskustelua psykologiasta ollessaan paikattavana sairaalasiivessä. Ilman kunnollista vammaa hän ei sinne päin linnaa eksynyt, vaikka kieltämättä olisi halunnutkin, mutta arvon matami oli kovin ovela ja kutsui hänet silloin tällöin tarkistuskäynnille joko vaarallisen vakoilutehtävän jälkeen tai siitä syystä, että ihoon poltetut kuviot oli syytä tutkia aika ajoin, etteivät ne aiheuttaisi ongelmia. Niinpä Kalkaroksen ei auttanut kuin alistua ylpeys kenties hieman kärsineenä mutta muuten aivan tyytyväisenä ja uppoutua pohtimaan uusimpia tutkimuksia tuon pirullisen viekkaan parantajan kanssa. Itse asiassa juuri sinä iltana häntä olisi huvittanut keskustella matamin kanssa, mutta kello oli aivan liian paljon

Sinistra oli täysin neuvoton ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Kaiken lisäksi tilanne näytti hyvin pahalta. Verso oli raahannut hänet Sianpäähän ja itki parhaillaan onnetonta kohtaloaan tilaten "vielä yhden tuliviskin", joka oli jo kolmas laatuaan. Nuorempi nainen keskittyi liiaksi ystävänsä paimentamiseen, jotta olisi voinut huomata nurkkapöydässä istuvan, huppupäisen miehen tuijottavan intensiivisesti hänen suuntaansa.
"Pomona, olet juonut aivan tarpeeksi", Sinistra sanoi yrittäen kuulostaa tiukalta siinä huonosti onnistuen. Baarimikko näytti siltä kuin olisi mielellään heittänyt hänet pihalle liiketoimien sabotoimisen vuoksi. Sinistra yritti hymyillä tälle niin viehättävästi kuin osasi. Ele tehosi ja baarimikko kääntyi poispäin mutisten jotain epämääräistä ja pyyhkien vimmaisesti lasia likaisella rätillä. Nurkkapöydän mies huokaisi ja hörppäsi lasistaan.
"Ei, ei! Minä osaan kyllä pitää huolen itsestäni, tilaa nyt sinäkin jotain", Verso vastasi kallistuen tuolillaan taaksepäin. Sinistra huokaisi epätoivoisesti.
Olisipa Minerva ollut paikalla tai Severus tai edes joku. Hänellä ei kerta kaikkiaan ollut auktoriteettia! Oppitunnit nyt sujuivat jotenkin, sillä oppilaat eivät edes hirveästi halunneet riehua, koska he pitivät hänestä niin paljon ja koska tähtitieteen tunnit olivat suurimmaksi osaksi yöllä, jolloin kaikki olivat hyvin väsyneitä. Samassa joku istahti heidän pöytäänsä. Joku isokokoinen, jonka alle tuoli katosi kokonaan niin, että sen olemassaolon saattoi päätellä ainoastaan tuskaisasta narinasta.
"Hei tytöt. Käyttekö useinkin täällä?" Horatius Kuhnusarvio kysyi. Verso hihitti typerästi ja Sinistra alkoi olla lähestulkoon pakokauhun partaalla. Miten joku osasi tulla aina huonoimmalla mahdollisella hetkellä?
"Mitä sinä täällä teet?" Sinistra sihahti raivostuneesti ja kietoi kätensä Verson hartioiden ympärille.
"Kunhan katsoin ikkunasta ja huomasin, että täällähän on kaksi kaunista neitiä vailla suojelusta", Kuhnusarvio vastasi myhäillen hyväntuulisesti. Olipa käynyt tuuri, että hän oli päättänyt kulkea Sianpään ohi...
"Sinun suojelustasi tässä kaikkein vähiten kaivataan! Häivy", Sinistra sanoi yrittäen olla vetämättä viereisten pöytien huomiota heihin päin.
"En suinkaan. Minä tulin jäädäkseni. Tarjoilija! Yksi erikoissuuri sima, kiitos!"
"Horatius... Miksi sinä olet täällä?" Verso kysyi vaivalloisesti.
"Etköhän, Pomona hyvä, ole juonut aivan tarpeeksi", Kuhnusarvio sanoi ottaen hellävaraisesti lasin pois Versolta ja kaataen sen sisällön maahan. Baarimikko ei näköjään pitänyt tekoa epätavallisena, koska ei reagoinut siihen mitenkään.
"Lähde ennen kuin suutun ja teen jotain harkitsematonta", Sinistra tiuskaisi, mutta mies vain nauroi sydämellisesti.
"Miksi Horatiuksen pitäisi lähteä?" Verso kysyi nojautuen tämän olkapäähän.
"Niin juuri, miksi minun pitäisi lähteä?"

Kalkaros ei ymmärtänyt, mikä hänet lopulta oli ajanut myöhäiselle iltakävelylle. Sisäilma vain oli alkanut tuntua tunkkaiselta ja ajatukset myös. Ja nyt hän asteli Tylyahon tiellä, sillä jos kerran vaivautui lähtemään ulos, olisi aivan yhdentekevää, vaikka kävelisi saman tien Sianpäähän. Siellä ainakin olisi joku, jonka kanssa keskustella. Todella laadukasta seuraa varmasti, mutta silloin harvoin, kun omituinen sosiaalisuuden puuska iski, hän halusi jutella jonkun kanssa aivan välttämättä eikä tällä hetkellä parempiakaan vaihtoehtoja ollut. Kalkaros tuhahti ivallisesti. Hän oli selvästi pehmenemässä.

"Entäpä jos teorianne onkin aivan väärässä?" rehtorin kanslian ovenvahtina toimiva Kivihirviö kysyi härnäävästi.
"Sitten meillä on suuri ongelma. Mutta koska Minervakin oli samaa mieltä, täytyy ratkaisumme olla oikea", lajitteluhattu sanoi ja Kivihirviö säikähti pahemman kerran.
"Hui! Osaavatko hatutkin nykyään puhua?"
"Minä olen takuulla osannut puhua kauemmin kuin sinä!" lajitteluhattu tuhahti närkästyneesti ja McGarmiwa seurasi mielenkiinnolla kahden hänet useimmin suututtavan esineen yltyvää eripuraa, mutta Dumbledore keskeytti lupaavasti alulla olleen riidan sanomalla:
"Katsohan, olemme aivan varmoja, että lause 'sykkii sydän linnan lailla johtajan' tarkoittaa rehtorin kansliaa, joten 'toiseenkin suuntaan aukeavan läpän' täytyy tarkoittaa sinua."
"Joten jos nyt siirtyisit eteenpäin sen sijaan, että siirryt sivulle avaten portaikon rehtorin kansliaan, altasi tulisi näkyviin tunneli alaspäin", McGarmiwa sanoi.
"Ei kai tässä nyt sitten muukaan auta. Kannattaa muuten varoa, Rowena uhosi minulle kehittelevänsä vielä jotain ajattelutoimintaa vaativaa matkan varrelle", Kivihirviö sanoi edelleen ästyneenä lajitteluhatun läsnäolosta ja liukui vaivalloisesti eteenpäin paljastaen jyrkästi alaspäin viettävän portaikon.
"Onnea matkaan."

Kalkaros astui sisään Sianpään ovesta ja loi pikaisen silmäyksen ympärilleen. Hän asteli tiskille tilaamaan jotain, mutta käännähti ympäri kuullessaan nimensä lausuttavan. Sinistra seisoi hänen takanaan liikehtien hermostuneesti. Kalkaros kallisti päätään odottavasti, sillä nainen näytti siltä, kuin olisi räjähtää kappaleiksi hetkellä millä hyvänsä.
"Tee jotain!"
"Olisi huomattavasti helpompaa tehdä jotain, mikäli tietäisin, mitä tehdä", Kalkaros totesi rauhallisesti.
"Aiotteko tilata vai ette", baarimikko kysyi ja Kalkaros kääntyi takaisin tiskille päin.
"Hän ottaa kuuman kaakaon. Voitte tuoda sen tuonne pöytään", Sinistra sanoi ja kiskoi kulmiaan oudoksumisen merkiksi kohottaneen Kalkaroksen sivummalle ennen kuin tämä ennätti esittää vastalauseita tilauksesta tai mistään muustakaan.
"Miksi tilasit minulle kaakaon?"
"Jotta saisin sinut pois tiskiltä. Et kuitenkaan olisi osannut päättää alle viidessä minuutissa. Sinun täytyy tehdä jotain ja nopeasti - katso tuonne", Sinistra supatti ja osoitti varovasti syrjäiseen pöytään, jota Kalkaros ei ollut edes huomannut ovelta käsin.
"Miksi ihmeessä sinä olet Sianpäässä Horatiuksen ja Pomonan kanssa?"
"Se ei ole nyt tärkeää. Yritä saada Horatius lähtemään niin selitän sinulle myöhemmin", Sinistra sanoi vetäen tapahtumien kulusta täysin tietämättömän ja näin ollen hyvin hämmentyneen miehen istumaan pöytään, jossa Kuhnusarvio selitti jotain ilmeisen sokerista Versolle, joka hihitti itselleen erittäin epätyypillisen tyttömäisesti ja korjaili kiharoista hiuksistaan kokoamaansa löysää nutturaa saaden sen vain entistä sekaisemmaksi.
"Severus? Mitä ihmettä sinä täällä teet?" Kuhnusarvio kysyi häivä loukkaantuneisuutta äänessään hienon suunnitelmansa toteutumista uhkaavan tekijän saavuttua paikalle Kalkaroksen muodossa ja katsoi uteliaasti mustahiuksisesta miehestä Sinistraan, joka oli vetänyt pöytään uuden tuolin ja istahtanut sille.
"Severus sattui astelemaan sisään ja bongasin hänet baaritiskiltä", Sinistra totesi hymyillen viattomasti Kuhnusarvion epäluuloiselle ilmeelle.
"Onhan se mukavampaa, mitä useampi meitä on", hän jatkoi pöyhien lyhyitä hiuksiaan ja potkien ankarasti Kalkaroksen jalkaa pöydän alla saaden aikaan vain sen, että mies kohotti kulmiaan ymmärtämisen merkiksi ja veti jalkansa Sinistran ulottumattomiin.
"Ai! Severus? Mistä sinä siihen tupsahdit", Verso huudahti havaittuaan vasta nyt heidän seurueeseensa liittyneen henkilön läsnäolon.
"Päätin lähteä iltakävelylle", Kalkaros vastasi katsoen arvioiden juopunutta kollegaansa ja alkaen pikkuhiljaa hahmottaa tilannetta, johon oli vasten tahtoaan joutunut. Sinistra siis halusi hoitaa Kuhnusarvion pois, koska tämä oli mitä luultavimmin epätoivottua seuraa ja nainen näköjään oli typerässä kolmiodraamassa Lipetitin puolella aivan kuten McGarmiwakin. Oli oikeastaan hyvin imartelevaa, että Sinistra uskoi hänen tuosta noin vain keksivän jonkinlaisen suunnitelman saada Kuhnusarvio lähtemään, mutta vaikka improvisaatio yleensä olikin Kalkaroksen vahvoja puolia, oli tilanne sellainen, että hän tuskin onnistuisi keksimään yhtään mitään toimivaa.
"Vai niin. No, onhan nyt kaunis yö", Verso sanoi. Baarimikko tuli tuomaan Sinistran Kalkarokselle tilaamaan kaakaota ja mies maksoi nyreissään.
"Juo sinä tämä", hän sanoi työntäen kaakaon Sinistran eteen ja nojautuen Kuhnusarvioon päin.
"Miten sinä puolestasi olet tänne eksynyt? Olisin kuvitellut sinun paljon mieluummin viettävän illan mukavasti entisessä huoneessani takkatulen ääressä", Kalkaros sanoi tavoittaen jälleen puhetavallensa ominaisen piikikkyyden.
"No, sanotaan nyt vaikka, että minäkin päätin lähteä iltakävelylle", Kuhnusarvio vastasi ja virnisti leveästi. Nurkkapöydän mies tuijotti heitä kiinteästi ja näytti jo olevan nousemaisillaan, mutta perui aikeensa Sinistran avatessa suunsa:
"Kummallista, että päädyit juuri tänne. Yleensähän käyt vain Kolmessa Luudanvarressa tai jossain pikkukahviloista."
"Sanoinhan jo, että en olisi tullut tänne, ellen olisi nähnyt sinua ja Pomonaa ikkunasta katsoessani", Kuhnusarvio sanoi liioitellun kärsivällisellä äänellä kuin puhuen pikkulapselle.
"Mutta sen haluaisin tietää, miksi te päätitte tulla juuri tänne? Voisinhan vaikka epäillä, että olit sopinut salaisen tapaamisen Severuksen kanssa, ja sen vuoksi haluaisit niin kovasti, että minä lähden", hän jatkoi ilkeällä äänellä. Sinistra punehtui kiukusta, mutta Kalkaros vain katsoi Kuhnusarviota tyynesti.
"Sehän olisikin varsin looginen selitys, etenkin kun Sinistralla on Pomona mukanaan. Kenties itse järjestäisit salaisen tapaamisen siten, että mukana olisi ylimääräisiä henkilöitä - kuten minä voisin nyt aivan hyvin luulla - mutta en ymmärrä, mikä saa sinut uskomaan, että minä tekisin niin."
Nurkkapöydän mies asteli huojuen heidän luokseen.
"Saanhan liittyä seuraan?" hän kysyi hieman sammaltaen.
"Emme aivan taida tuntea teitä", Kuhnusarvio sanoi kohteliaasti, "mutta mikäpä siinä."
Mies istahti ja laski huppunsa saaden Sinistran kalpenemaan.
"Ei", hän voihkaisi.
"Mitä nyt?" Kuhnusarvio kysyi ihmeissään.
"Miksi tulit tänne?" Sinistra kysyi mieheltä ponkaisten seisomaan.
"Sanoin, etten enää halua nähdä sinua!"
"Mutta kultaseni, minähän myönsin tehneeni virheen", mies sanoi lähestyen Sinistraa, joka pakeni Kalkaroksen tuolin taakse.
"Suokaa anteeksi, mutta haluaisitteko selittää meille muillekin, mistä on kyse", Kuhnusarvio kysyi hyvin ärsyyntyneenä siitä, ettei todellakaan tiennyt, kuka mies oli ja mitä oikein oli tekeillä.
"Jo vain! Tässä on Tethys, entinen miesystäväni, joka jätti minut vuoden alussa toisen naisen takia ja tämän lähdettyä kuvittelee, että rientäisin oitis hänen syliinsä", Sinistra sihahti osoittaen miestä raivoissaan.
"Sanoinhan, että se oli virhe..." Tethys ulisi kaataen kaakaomukin epähuomiossa Kalkaroksen päälle.
"Rauhoittukaa nyt hieman - kummatkin", Kalkaros sanoi nousten itsekin seisomaan ja pyyhki kaakaota yltään. Sinistra seisoi hänen selkänsä takana tuijottaen Tethystä verenhimoisesti.
"Ei tarkoittaa ei! En halua enää puhua saati seurustella kanssasi", hän sanoi vilkaisten Kalkarosta erittäin huojentuneena tämän läsnäolosta. Tethys huomasi eleen ja mulkaisi edessään seisovaa miestä.
"Kuka ihme hän oikein on? Mitä tekemistä sinulla on Sinistran kanssa, häh?"
"Se ei kuulu sinulle", Kalkaros sanoi kylmästi.
"No niin, rauhoitutaanpas nyt!" Kuhnusarvio sanoi levitellen käsiään tyynnyttelevästi. Isällinen äänensävy kuitenkin suututti liian monta tuliviskiä nauttinutta Tethystä entisestään.
"Ole hiljaa. Tämä asia ei mitenkään liity sinuun."
"Liittyy siinä määrin, että uhkailet kollegaani."
"Kiitos Horatius, mutta enköhän osaa itsekin hoitaa tämänlaatuiset tilanteet", Kalkaros sanoi katsoen Tethystä suoraan silmiin. Mies oli häntä kookkaampi ja vaikutti arvaamattomalta.
"Pilkkaatko minua?" tämä uhosi ja löi Kalkarosta suoraan nenään. Kuului rusahdus ja vetäessään nyrkkinsä pois Tethys huomasi sen olevan veressä. Sinistra seurasi tilannetta lamaantuneena ja Kuhnusarvio hivuttautui tuolillaan kauemmas. Kalkaros väisti uutta iskua ja heilautti taikasauvaansa niin, että Tethys lensi selkä edellä viereistä pöytää päin. Baarin pitäjä ja muut asiakkaat olivat kerääntyneet ilmaisen viihteen toivossa tappelijoiden ympärille mylvien kannustushuutoja ja lyöden vetoa voittajasta.
"Lopettakaa!" Sinistra kiljui, mutta miehet kiertelivät toisiaan - Kalkaros mittaillen vastustajaansa ja Tethys raivosta puhisten.
"Onko aiheellista hyökätä itselleen aivan tuntemattoman henkilön kimppuun vain, koska hän on väärässä seurassa?" Kalkaros kysyi väistäen taas lyöntiä ja pitäen toista kättään verta vuotavan nenänsä edessä. Häntä ei todellakaan kiinnostanut tapella, mutta puhe ei tuntunut vaikuttavan mitenkään. Kaiken lisäksi Tethys oli yllättävän nopea ja Kalkaroksella oli täysi työ pysytellä iskujen ulottumattomissa.
"Älä soita suutasi!" Tethys karjaisi vetäen taikasauvansa esiin.
"Sinuna en tekisi noin", Kalkaros sanoi. Tilanne alkoi todella käydä vaaralliseksi.
"Miksi ei? Tainnu..."
"Kangistumis tyystilus!"
Pidempi mies kaatui jäykistyneenä lattialle. Ihmiset ympärillä alkoivat kirkua ja tungeksivat tämän ympärillä. Syntyneen sekasorron turvin Kalkaros poistui Sianpäästä kenenkään huomaamatta.
"RAUHOITTUKAA!" Sinistra huusi metelin yli ja hämmästyi todella, kun väkijoukko vaikeni.
"Ei hän ole kuollut, kangistettu vain.", Sinistra sanoi ja lähti leijuttamaan Tethystä ulos suunnitelmanaan viedä tämä Kolmeen luudanvarteen, maksaa huone, häipyä vähin äänin ja pyytää matami Rosmertaa kumoamaan kirous aamulla.

A/N: Miten se näyttää noin lyhyeltä? Worksissa pituus on yli neljä sivua, melkein viisi... No joo. Kommentit olisivat kivoja:)

Poissa Liekon Lilja

  • Pieni kummajainen
  • Vuotislainen
Oukei... No VIHDOIN ja VIIMEIN tämä jatkuu. Jippii! Jännä juttu, että laitat jatkoa ainakin nykyään aina silloin, kun en sitä todellakaan osaa odottaa (tai en jaksa enää toivoa, että uusi luku tulisi pian)... :D

Mielenkiintoinen luku, kun vihjekin selvisi. Nyt kun sitä ajattelee, niin tottakai se tarkoitti rehtorin kansliaa ja kivihirviötä - kuinka en sitä silloin käsittänyt? No jaa, olen aika huono keksimään ratkuisuja tuollaisiin asioihin. Maltan tuskin odottaa, mikä se aarre on... Mitä jos se ei riitäkään lahjoitukseksi? Se olisi kamalaa, jos Albus lähtisi pois - mutta tietysti siitä kehkeytyisi uusi mielenkiintoinen juonnenkäänne. Säälin Minervaa jo pelkästä ajatuksesta, että Doroles pääsisi niskan päälle... Siitä taitaisi tulla aikamoinen kissatappelu. Ajatus siitä, että rehtorinkansilian alla on joku tunneli, on varsin kivasti keksitty, etenkin oviaukon sijainti... Tylypahkasta pitääkin paljastua uusia puolia, joita Dumppiskaan ei tiedä. ;D

Asiasta toiseen; kohtaus, jossa Dumbledore saa Minervan punastumaan, on aivan ihana. Voisin hyvin kuvitella Dumbledoren sanovan noin ja rinnastavan kaksi "rakkauden kohdetta" toisiinsa. Minerva raukka ei taida olla järin tyytyväinen itseensä, kun vielä tuossa iässä sillä lailla punastelee... Sinänsä on myös varsin hupaisaa ajatella nuo kaksi fiksua ja paljonkokenutta ikäihmistä puhelemassa tuohon sävyyn - ei siinä mitään, tietysti vanhatkin rakastavat, mutta toi on yksinkertaisesti useimmista nuorista niin hupsua luettevaa... :D Yleensä varsinkin ficeissä on aina joku nuori parivaljakko, joten tämä on kivaa vaihtelua :D

Öh... Minulla oli vielä jotain sanottavaa. Mitähän? Kävin tossa syömässä, niin kerkesin unohtaa :D Noh, ehkä voisin kerrankin yrittää vääntää jotain kommenttia Verson ja muiden touhuista, mikä on minulle hirmusen vaikeaa. Tiedä sitä syytä sitten... Että Verso sitten veti itsensä pieneen hiprakkaan... Hmm, taitaa olla melkoisessa sotkussa, kun arvon opettaja siihen asti lankesi... Mutta mikäli oli viikonloppu, niin tuskin se kovin vakavaa on. Olen ihan sekaisin tuon kolmiodraaman suhteen, en tiedä yhtään ketä kannattaisin tai mitä ajattelisin Kuhnusarvion touhuista... Ehkä kuitenkin säälin pikkasen Lipetittiä, hänellä sitä epäonnea sattuu enemmän olemaan kuin Kunhiksella, luulisin... Ainiin! Nyt täytyy kehua itseäni, arvasin melko pian kuka se huppuun kätkäytynyt mies oli. Taitaa olla aikamoinen pöllö, kun tuolla lailla riehaantui :D Kirjoitit sen kohdan oikein hyvin, sen mitä minä pystyn sanomaan omalla vähäisellä kokemuksellani.

Ja jotain rakentavaakin palautetta? Öh, en todellakaan keksi nyt oikein mitään. Muuta kuin, että tuo Kalkaroksen pohdintokipale oli tosiaan hieman liian pitkä. Olisit voinut saada ehkä siitä lukijaystävällisemmän, jos olisit aloittanut välillä uudelta riviltä ja painanut siihen sisennyksen...

Ja iik! Olet lukenut trailerini ja odottelet ensimmäistä osaa? *Eräs panikoi* Olen melkein ajatellut trailerin ottamista pois ja kirjoittaa uutta ficciä vain omaksi huvikseni lainkaan laittamatta sitä tänne. Minulla on nimittäin vähän paineita sen suhteen - Leimahtaneeseen oli niin helppoa ja mukavaa laittaa niitä herkullisia kuvailuja, suorastaan mässäilin niiden kanssa, mutta Tahtojen taiston alkuun ne eivät tunnu sopivan ja mahtuvan yhtä hyvin - synonyymienkin puute vaivaa... Kaiken tämän lisäksi pääni on mennyt miltei sekaisin, kun olen tutkinut 20-lukua ja sen aikaisia muoti-ihanteita, jotka paljastettuani tarinan pari pientä yksityiskohtaa ontuu... (ihan sellaisia pilkunviilausjuttuja, mutta silti). Ja muita kirjoitus projekteja on myös käynissä, niin saa nähdä, ilmestyykö Tahtojen taisto tänne tai ei... (Pelkään kuollakseni, että se jää paljon huonommaksi kuin edellinen...)     

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
Vs: Patakuningas (Opettajaparituksia, K13, romance, drama yms.) 22.luku 27.9
« Vastaus #38 : Marraskuu 15, 2008, 00:07:04 »
A/N: Juu. Lopultakin tämä jatko-osa. Tuntuu, ettei minulla ole ikinä aikaa kirjoittaa. En kuitenkaan missään nimessä aio keskeyttää tätä, vaikka lukujen ilmestymisvälit näyttävätkin venyvän auttamattoman pitkiksi. Ja järkytyin huomatessani, että näitähän tosiaan on jo 23, joten aloin lukea aiempia lukuja, mistä seurasi muuan tapahtuma tähän lukuun. En ollut muistanut koko juttua ollenkaan, kun se on varsinaisen juonen kannalta hieman epäolennainen... Kiitos kaikille ihanille, jotka kaikesta huolimatta vielä jaksavat kommentoida :)

Mutta mutta, tämä onkin sitten ekstrapitkä luku!

Ja kiitos vielä Teleija pitkästä ja mukavasta kommentista. Se ilahdutti minua suuresti - taas :D Laitahan pian jatkoa Tahtojen taistoon!

23.Luku: Aikojen takaa

"Minunhan ei tietenkään pitäisi kysyä tätä, mutta miten ihmeessä olet onnistunut murtamaan tämän?" matami Pomfrey tiedusteli tutkaillessaan sängynlaidalla edessään istuvan Kalkaroksen nenää.
"Et todellakaan halua tietää, ja kaiken lisäksi tarina on aivan liian pitkä, jotta jaksaisin kertoa sen sinulle", mies vastasi ja sävähti kivusta parantajan painellessa hänen nenänvarttaan.
"Voi Severus, koska joudut valitettavasti jäämään yöksi, sinulla on yllin kyllin aikaa kertoa."
"En jää tänne yöksi."
"Miksi et?"
"Koska eräs henkilö, jota en halua tavata, tulee todennäköisimmin etsimään minua täältä."
"Kuka henkilö?"
"Jos noin palavasti haluat tietää juttuun liittyneet epäolennaiset yksityiskohdat, jotka pian ovat koko henkilökunnan tiedossa ja sen vuoksi pakottavat minut telkeämään itseni huoneeseeni, niin kysy Horatiukselta", Kalkaros sanoi äänellä, joka teki itsepäisellekin utelijalle selväksi, että asia oli loppuunkäsitelty.
"Selvä. Korjaanko liemellä vai loitsulla?" matami Pomfrey kysyi. Vanha nainen oli aina kyennyt hahmottamaan, milloin olisi parasta vaieta, ja tuo ominaisuus takasi sen, että hän oli eräs harvoista Tylypahkan henkilökunnan jäsenistä, jotka tulivat oikeasti hyvin toimeen itsepäisen ja ylpeän kaksoisagentin kanssa.

Kivihirviö liukui takaisin paikalleen mutta ennen kuin portaikko vajosi täydelliseen pimeyteen syttyi kaksi vierekkäistä valoa ja lajitteluhattu yritti painautua matalammaksi Dumbledoren päässä, jotta ei olisi osunut kattoon. Taikasauvoista purkautuvat ohuet valokeilat lakaisivat jyrkkiä kierreportaita paljastaen satojen vuosien aikana kertyneen tomun ja hämähäkinseitit askelmien ja seinän yhtymäkohdissa. Äkisti kuului enää vain yhdet askeleet käytännöllisen matalakorkoisten kenkien omistajan seisahduttua ja näin vaiennettua kiviseinistä kaikuvan kopinan
"Albus - tämä on typerää."
Toisetkin askeleet vaikenivat.
"Mikä saa sinut tuumimaan itsellesi noin epätyypillisen pessimistisiä ajatuksia?"
 "Yritän vain olla realistinen - en lainkaan ymmärrä, miten olemme voineet olla näin aivottomia! Luulisi, että tähän ikään mennessä olisi oppinut harkitsemaan hieman paremmin... 'Suurin aarre on ymmärrys rajaton.' Mitä jos löydämmekin vain vanhoja kirjoja, kirjeitä, kasan arvoituksia? He tulevat ylihuomenna - ei, vaan huomenna, vuorokausi on vaihtunut jo."
"Sitten meidän on keksittävä nerokas suunnitelma, jolla pääsen takaisin Tylypahkan rehtoriksi. Ah, voin aistia paheksuvan katseesi, vaikka en sitä näekään. Vakavasti puhuen, tutkin erittäin tarkasti niitä vanhoja pergamentteja ja löysin muistakin selkeitä viitteitä siihen, että Rowena olisi piilottanut aarteen, joka ei kenties hänen mielestään vastannut suurinta aarretta, mutta auttaa meitä huomattavalla tavalla. Nyt meidän on syytä jatkaa matkaa, jotta saamme selville, oliko Salazar johdettavissa harhaan, vai ymmärsikö hän Rowenan ja Helgan aikeet oikein vakoillessaan heitä", Dumbledore sanoi ja tarjosi käsivartensa McGarmiwalle.
"Vakoiliko Salazar heitä?"
"Näin minä asian käsitin."
"Olisi pitänyt arvata. Et tarttuisi suunnitelmaan, ellei se olisi kaikin puolin varmistettu. Minä sen sijaan... Toimin typerästi, en ajatellut ollenkaan!"
"Älä suotta ruoski itseäsi. Minusta oli varsin viehättävää nähdä sinut vaihteeksi niin innostuneena jostain, että jätät asioiden harkitsemisen hieman vähemmälle - tiedämmehän kumpikin, että niin käy suurin piirtein kerran viidessäkymmenessä vuodessa."
"Mikä on aivan liian usein!"
"Minerva. Olin jo kauan ennen pergamenttien löytymistä varma siitä, että olet Rohkelikon sukua - et voi mitään menneisyydestä periytyneille ominaisuuksille. Täytyy kyllä sanoa, että nuorempana tulisieluisuutesi aiheutti huomattavasti enemmän hankaluuksia."
"Niin, mutta..." McGarmiwa aloitti inttääkseen vastaan, mutta Dumbledore keskeytti hänet.
"Ja kaiken lisäksi toimit vastaavalla tavalla niin harvoin, ettei Kilta suinkaan ole vaarassa menettää erästä parhaimmista strategeistaan."

SInistran lähdettyä kuljettamaan Tethystä pois Sianpää palasi ankean juopuneeseen ja uinuvaan tunnelmaansa sangen nopeasti. Ihmisten vetäydyttyä takaisin pöytiinsä hukuttamaan murheitaan laseihinsa ja huomion käännyttyä pois heistä Kuhnusarvio riemuitsi sattuneen välikohtauksen suomasta tilanteesta.
"Luulenpa, että meidän olisi aika lähteä, Pomona", hän sanoi sivellen viiksiään ja asettaen kätensä Verson käden päälle.
"Ihan miten vain."
Alkoholiin tottumaton nainen horjui noustuaan seisomaan ja nojasi lihavaan mieheen ollakseen kaatumatta. Kuhnusarvio auttoi viitan hänen ylleen ja myhäili itsekseen korjaillen kellonvitjojensa asentoa muhkean vartalon peittävän liivin nappien ollessa kovalla koetuksella.
"Kas niin, kaunokaiseni. Lähdetään."

Portaat loppuivat kuin seinään. Itse asiassa ne kirjaimellisesti loppuivat seinään.
"Mitäköhän nyt olisi tarkoitus tehdä?" Lajitteluhattu kysyi puhuen ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun he olivat alkaneet laskeutua portaita.
"Luultavasti tähän kätkeytyy jonkinlainen arvoitus", McGarmiwa sanoi ja asteli seinän luokse. Äkisti valo hänen taikasauvansa päässä sammui.
"Miksi sammutit sen?" Lajitteluhattu tiuskaisi painautuen aivan littanaksi Dumbledoren päähän.
"En minä tehnyt mitään - se sammui itsekseen", McGarmiwa sanoi kiinnostuneena ja yritti tuloksetta saada valon syttymään uudelleen.
"Albus. Tule tänne."
Dumbledore laskeutui alimmalle portaalle McGarmiwan viereen ja pimeys valtasi käytävän.
"AAAAAAAH!!!! AAAAAAH!!! Minäkuolenhaluanpois!" Lajitteluhattu kiljui paniikissa.
"Rauhoitu nyt, hyvänen aika sentään. Koko linna kuulee!"
"Täällä on pimeää. Minä haluan pois, pois, pois, pois ja äkkiä!!!"
Dumbledore otti tutisevan hatun päästään ja yritti pitää sen paikoillaan.
"Pelkäätkö sinä pimeää?" hän kysyi.
Lempeä ääni tuntui rauhoittavan olennon.
"Kysymys lienee täysin turha", McGarmiwa sanoi murhaavasti; hän oli ollut vähällä kirkaista itsekin aivan yhtäkkisen huudon alettua vieressään.
"No niin, rauhoitutaan nyt ja pohditaan tilannetta", Dumbledore totesi tyynnyttelevästi ja pyöritteli taikasauvaansa mietteliäästi.
"Ilmeisesti tässä on jokin hyvin vahva suojakirous, joka estää sauvojen käytön. Meidän olisi varmaan syytä kartoittaa, millaista taikuutta kirous sietää. En saa loihdittua sanattomastikaan. Hieman ikävämpää siinä mielessä, että emme näe mitään."
"Minä näen, mutta melko huonosti", McGarmiwa sanoi. Animaagius takasi hänelle tiettyjä etuja myös ihmismuodossa ollessaan.
"Näköjään lajitteluhattu ei kuitenkaan menetä puhekykyään. Mutta ilman sauvaakaan ei voi taikoa. Taidamme siis olla jästikeinojen varassa."
"Emme aivan. Voin muuntautua kissaksi, jos yritän tarpeeksi voimakkaasti. Mutta nyt tutkitaan tämä seinä."
"Luultavasti voin valaista sitä, jos nousen yhden askelman ylöspäin", Dumbledore sanoi ja astui takaisin ylemmälle portaalle, jolloin taikasauvan päästä purkautui jälleen valokeila. McGarmiwa syventyi tutkimaan seinää vähintäänkin yhtä huolellisesti kuin oppilaiden esseitä etsiessään niistä virheitä.
"Löytyykö mitään?"
Nainen pudisti päätään huolestuneena.
"Ei yhtään mitään."
"Tutkitaan sivuseinätkin. Pakko täällä on jossain olla jotain", lajitteluhattu ehdotti huojentuneena käytävään palanneesta valosta.

Lipetit hätkähti hereille havaiten makaavansa huoneensa kokolattiamatolla kylmä hiki kohonneena otsalleen ja olevansa täysin sotkeutunut vuodevaatteisiinsa. Hän vilkaisi kelloa. Vasta puoli neljä. Pahus, nyt ei saisi enää nukuttua koko yönä. Se meni aina niin - jos hän heräsi keskellä yötä, ei nukkuminen onnistunut sen jälkeen millään. Lipetit taisteli itsensä irti lakanasta ja istui nojatuoliin miettimään. Hän oli nähnyt todella inhottavaa unta, jossa Horatius oli aivan varoittamatta tullut hänen oppitunnilleen ja lähtenyt kammottavasti hohottaen ajamaan häntä ympäri linnan tiluksia. Lipetit purskahti nauruun - olipa ollut kamala uni. Nukkuessa se vain oli tuntunut siltä. Tulisivatkohan vahtivuorolaiset pian takaisin opettajainhuoneeseen, niin voisi saada juttuseuraa. Ei, vuoron vaihto oli tapahtunut jo tunti sitten. Sitä paitsi sen yön pareina olivat Argus ja Irma sekä Verinen paroni ja Puuskupuhin munkki eli ei ketään, joka olisi halunnut jutella hänen kanssaan. Huomenna voisi yrittää pyytää Pomonaa illalliselle. Lipetit synkistyi. Tuskin tämä kuitenkaan suostuisi, kun oli viime aikoina ollut todella outo. Eikä asiaa voinut selvittää, sillä Pomona tuntui välttelevän häntä. Ehkä pitäisi puhua Minervan kanssa...
 
Lipetit avasi oven ja laahusti kaakaomukin kanssa opettajainhuoneeseen säikäyttäen pahasti pari siivoamassa ollutta kotitonttua. Hän istahti sohvalle takkatulen ääreen ja vaipui ajatuksiinsa. Jostain syystä hänen mieleensä putkahti eräs tietty Kurpitsajuhla kauan sitten. Kurpitsajuhla, jonka mainitseminen sai Minervan ja Pomonan äkisti vaihtamaan puheenaihetta. Kurpitsajuhla, jonka jälkeisen yön sen aikaisen henkilökunnan viisi nuorinta jäsentä olivat viettäneet riistanvartijan mökissä kymmeniä kielletyn metsän puita ja kolme huispaussalkoa kaataneelta myrskyltä suojautuakseen.

Kurpitsajuhla oli ollut tavallista riehakkaampi ja henkilökunnan jatkotilaisuudessa alkoholia oli kulunut runsaasti. Lipetit oli lähtenyt kävelylle selvitelläkseen hieman päätään, mutta aivan äkisti myrsky alkoi yltyä ja ukkonen iski täydellä tehollaan. Hän ei uskaltanut lähteä aukean poikki takaisin linnalle salaman iskun pelossa, joten ainoa vaihtoehto oli suunnata riistanvartijan mökkiin, jonka hän tiesi olevan tyhjillään, sillä vanha herra Lohengrin oli jäänyt linnalle yöksi. Hän avasi saranoillaan nitisevän oven, jonka tuuli välittömästi paiskasi takaisin kiinni hänen astuttuaan sisään. Lipetit ripusti märän viittansa naulakkoon ja istahti sängylle, mutta pomppasi ylös kuullessaan ulkoa kaksi hengästynyttä ääntä, jotka huusivat toisilleen myrskyn metelin yli. Hän katsoi ulos ikkunasta, jonka pinnalta vesi virtasi solkenaan alaspäin tehden näkymästä epätarkan. Siitä huolimatta pystyi helposti erottamaan mustanutturaisen naisen ja miehen, jonka kastanjanruskeista hiuksista ei voinut erehtyä. He juoksivat kohti mökkiä ja seisahtuivat päästyään suojaan katoksen alle. Mitä ihmettä Minerva ja Albus tekivät kahdestaan ulkona tällaisella ilmalla? Lipetit liimasi nenänsä kylmään ikkunaruutuun ja pyyhki höyrystynyttä lasia hihallaan nähdäkseen tarkemmin. Ei, ei hän voinut katsoa niin väärin. Albuksen kädet lepäsivät Minervan vyötäröllä ja kumpikin heistä nauroi. Etenkin Minerva, joka kiinnitti sateesta kihartuneita hiussuortuvia takaisin nutturaansa. Lipetitin sydän jyskytti. Hän oli niin onnellinen, että Minerva oli tullut Tylypahkaan opettajaksi - hän oli elätellyt toiveita jostain muustakin kuin vain ystävyydestä seitsemännen luokan päättäjäistanssiaisista asti. Minerva oli pitkän ystävyyden ja ahdistelevan Jimmy Hatkinsin vuoksi suostunut hänen tanssiparikseen ja heillä oli ollut todella hauska ilta. Mutta nyt, mitä tapahtui? Albus suuteli Minervaa! Mitä? Kyllä, he suutelivat pitkään. Lipetitin kurkkua kuristi pettymyksestä. Olivatko he pari? Vastahakoisesti Lipetit myönsi itselleen, että he todella näyttivät sopivan toisilleen. Hän näki, kuinka Albus kuiskasi Minervan korvaan jotain ja nainen kohotti kulmiaan, hymyili arvoituksellisesti ja veti rehtorin perässään sisään mökkiin. Kumpikaan ei tuntunut huomaavan sängyllä turtuneesti istuvaa Lipetitiä, sillä niin antaumuksella he suutelivat toisiaan. Äkisti Minerva kuitenkin irtautui Albuksesta ja molemmat kääntyivät Lipetitiin päin vaivaantuneen näköisinä.
"Hei Filius", Minerva sanoi erittäin punastuneena, "emme tienneet, että täällä on joku."
"Olin kävelyllä ja myrsky yllätti minut, enkä uskaltanut ukkosen takia lähteä ylittämään pihaa, joten tulin tänne."
"Näyttää siltä, että joudumme jäämään tänne koko yöksi", Albus sanoi tuijottaen mietteliäästi ulos ikkunasta, "tuuli vain yltyy."

Hieman myöhemmin ulkoa kuului jälleen huutoa, mutta tällä kertaa hyvin vihaista sellaista.
"Et sinä minusta oikeasti välitä - tiedän kyllä, mitä haluat!"
"Älä viitsi, Pomona. Meillähän oli mukavaa Kurpitsajuhlassa, miksi sinä nyt yhtäkkiä alat kiukutella?"
"Koska yrität houkutella minua yöksi tuohon typerään mökkiin! Olen kunniallinen nainen ja me olemme seurustelleet vasta aivan liian vähän aikaa."
"Ja eronneet ainakin kolmesti..."
"Niin juuri! Että älä yhtään yritä, Horatius Kuhnusarvio! Minä olen kaksikymmentäyksi ja olen saanut hyvän kasvatuksen. Tiedän mikä on sopivaa, ja mikä ei!"
"Pomona kultaseni, haluatko mieluummin viettää yösi täällä myrskyssä? Yritä nyt olla järkevä. Me emme voi tällaisella ukkosella lähteä ylittämään pihaa päästäksemme takaisin linnalle. Sitä paitsi pihamaa tulvii jo - katso!"
"No hyvä on, mennään sitten mökkiin. Mutta jos yrität koskeakaan minuun..."
"Lupaan olla yrittämättä mitään."
Pomona paiskasi oven vihaisesti auki ja kiljaisi hämmästyksestä nähdessään itseensä ja Horatiukseen suuntautuneet kolmet uteliaat kasvot.
"Kas hei. Mitä tämä oikein tarkoittaa?" Horatius kysyi katsoen ympärilleen pettyneenä, "miksi te olette täällä?"
"Myrsky yllätti meidät kaikki..."


Yö sinänsä oli ollut aivan kiltti ja rauhallinen lukuun ottamatta muutamia seuraleikkejä, jotka aamuyön tunteina tuntuivat hauskalta idealta, mutta joista vaiettiin syvän häpeän sinetöimin huulin. Se, mikä muistosta teki niin kiusallisen, oli siitä seurannut skandaali, sillä siihen aikaan ei kerta kaikkiaan siveyden nimessä ollut sallittavaa, että kaksi nuorta naisopettajaa vietti kokonaisen yön pienessä mökissä kolmen nuoren miesopettajan kanssa. Ja vaikka Albus oli jo tuolloin ollut rehtori ja heitä kaikkia oltiin pidetty luotettavina ja kunnollisina, ei kukaan uskonut, ettei tuona yönä tapahtunut kerrassaan mitään sopimatonta, ellei laskettu väsyneiden nuorten keksimiä seurapelejä, ja se tieto ei lähtenyt koskaan mökin seinien ulkopuolelle. Vaikka eivät nekään olleet erityisen kunniattomia olleet, mutta tuntui vain paremmalta olla lisäämättä enää yhtään enempää vettä skandaalinhaluisen henkilökunnan myllyyn. Kesti yli puoli vuotta, ennen kuin asia oli unohdettu, mutta edelleen matami Pomfrey saattoi - huvittuneena tosin, sillä hän ei alun alkaenkaan ollut pitänyt tapahtumaan pahana - huomauttaa asiasta, mikäli tilanne sen salli.

Lipetit haukotteli ja vilkaisi opettajainhuoneen kelloa, jonka vaihtamista kukaan ei koskaan ollut tullut harkinneeksi, vaikka kaikki pitivät sitä rumana. Viittä yli neljä. Hän otti sohvatyynyn, hakkasi sen paremman muotoiseksi ja kävi pitkäkseen sohvalle. Jestas, miten hän joskus oli ollut pettynyt Minervan ja Albuksen suhteesta...

"Löysin koholla olevan kiven tästä seinästä", Dumbledore sanoi viisi askelmaa ylempää, "painan sitä."
"Rowena on todellakin halunnut varmistaa, ettei aarre joutuisi vääriin käsiin..."
"Tapahtuiko päätyseinässä mitään?"
"Ei. Tapahtuipas. Alas aukeni minimaalinen aukko. Voin yrittää mahtua siitä läpi kissamuodossa."
"Olethan varovainen - emme voi tietää, mitä toisella puolella on."
McGarmiwa muuntautui kissaksi kirouksen vaikutuksen vuoksi varsin vaivalloisesti ja luikerteli aukosta läpi. Toisella puolella oli pieni huone, jonka keskellä oli pöytä. McGarmiwa teki kierroksen hahmottaakseen tilan ennen kuin muuntautui takaisin ihmiseksi ja näkökyky huononi entiselleen.
"Mitä siellä on?" kuului lajitteluhatun kärsimätön ääni seinän toiselta puolelta.
"Rehtorin kansliaa pienempi huone, jonka keskellä on pöytä ja vastakkaisella reunalla on ovi."
"Onko kirous voimassa sielläkin? Löydätkö keinoa saada meidätkin sinne?" Dumbledore kysyi.
"En tiedä, odota hetki... Kirous on voimassa ja seinässä on samanlainen kohonnut kivi kuin silläkin puolella.", McGarmiwa sanoi. Aukko laajeni ja pian Dumbledore ryömi siitä läpi lajitteluhattu edelleen hyvin littanana päässään. Hän nousi ketterästi jaloilleen ja pyyhki pölyjä vaatteistaan.
"Minäkin alan jossain määrin tottua tähän pimeyteen, mutta luulen sinun joka tapauksessa näkevän paremmin. Mitenköhän olisimme päässeet tänne, jos et olisi animaagi?"
"Silloin meillä olisi todellakin ollut ongelma. Katsotaanko vähän tarkemmin tuota pöytää?"

Kivinen pöytä oli tismalleen keskellä huonetta. Sen kanteen oli kaiverrettu tekstinpätkä ja neliö, joka oli jaettu kahteenkymmeneenviiteen pienempään neliöön.
"Tiesitkö muuten, että Salazar keksi rakentaa Salaisuuksien kammion seurattuaan Rowenaa ja Helgaa. Luihuisen suvun kantaisä ei ollut kovin mielikuvituksellinen kopioidessaan idean lähes suoraan", Dumbledore sanoi. McGarmiwa ei voinut olla huomaamatta, että hänen silmänsä tuikkivat pimeydestä huolimatta.
"En tiennyt. En ole ehtinyt tutkia niitä pergamentteja yhtä tarkkaan kuin sinä."
"Täytyy kyllä sanoa, että olen todella pettynyt, jos Godrick Rohkelikko ei ole jättänyt jälkipolville salaperäistä, linnan alla sijaitsevaa kammiota, jonka voisimme etsiä."
"Jospa nyt kuitenkin ensin keskittyisimme tähän ongelmaan."
"Varteen otettava idea. Lukisitko arvoituksen ääneen, minä en näe sitä tehdä."
"Näyttää helpolta, mutta rivejä on paljon. Luulen, että Rowena luotti pitkälti siihen, että täällä ei näe kunnolla."

'Suurin aarre on ymmärrys rajaton
mutta mikäli mammonaa halajat
tämä tilaisuus siihen on.
Valitse meistä oikea
niin pääset kohti aarretta
mutta varo,
jos väärin päättelet
ovat seuraukset pitkät - ikuiset.
Tänne iäksi jäät kärsimään
et pois pääse sä lain
ja luitasi tuskin löydetään.

Ei ratkaisu löydy kulmista
tai reunojen keskimmäisistä.
Lävistäjät vievät turmioon
kuten laidat oikealta, vasemmalta
myös ylhäältä ja alhaalta.
Enää neljä nelikulmiota
jotka osoittavat ilmansuuntia.
Niistä valittava on oikea,
se, joka näyttää pohjoista.
Oikea neliö selvitä
apua saat kivipöydältä.'


"Kiitos. Rajasin mielessäni pois kaikki neliöt, jotka eivät ole mahdollisia. Oletko samaa mieltä, että 'ilmansuuntaneliöt' ovat keskimmäisen yläpuolinen ja alapuolinen sekä oikealla ja vasemmalla puolella olevat. Toisin sanottuna ne, jotka sivuavat sitä", Dumbledore sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"En ole ikinä ollut kovinkaan hyvä geometrisessa hahmottamisessa, mutta luulen sinun olevan oikeassa."
"Seuraava ongelma onkin sitten selvittää, mikä neliö osoittaa mihinkin suuntaan. Täytyy kyllä myöntää, että menin täysin sekaisin suunnista laskeutuessamme niitä kierreportaita ja ryömiessämme aukon läpi."
"Minunkaan tilanteeni ei ole paljon parempi. Voimme kuitenkin olla melko varmoja, ettei ylin neliö ole pohjoinen, alin etelä ja niin edespäin, kuten ne kartassa menisivät, koska Rowena ei koskaan olisi tehnyt asiaa niin yksinkertaiseksi."
"On turhaa sanoa olevansa 'melko varma', koska se tarkoittaa käytännössä samaa kuin ei olisi lainkaan varma. Ja lisäsit tuon epävarmuutta ilmaisevan välisanan, koska juuri tuon olettamuksen vuoksi Rowena on saattanut laittaa neliöt siten. Minä puolestani olen 'melko varma' siitä, että neliötaulukkoa on tulkittava siltä puolelta, jolla sinä seisot, koska kirjaimet ovat siten oikein päin."
"Totta. Mutta meidän on nyt yritettävä selvittää, miten 'saamme apua kivipöydältä', jonka täytyy tarkoittaa tätä."

He kumartuivat tunnustelemaan pöytää, mutta totesivat hetken päästä, ettei se tuntunut antavan kerrassaan minkäänlaista vihjettä.
"Rowena on taas huijannut meitä", McGarmiwa puuskahti turhautuneena.
"Et kai myönnä, että hän olisi ollut sinua älykkäämpi?"
"Hän on ollut kieroutunut ja salakavala... Miten tästä selviää, kun taikoakaan ei voi", nainen sanoi heilutellen taikasauvaansa siinä määrin ärtyneenä, että mikäli se olisi toiminut luultavasti koko kivipöytä olisi räjähtänyt.
"Olemmehan kuitenkin paremmassa asemassa kuin mitä olisimme olleet, jos et olisi animaagi. Näemme sentään vähäsen, vaikka tämä on ilmiselvästi tarkoitettu sokeana suoritettavaksi. Tunnen ilmavirran - huidotko sauvallasi? Tökkäät minua pian silmään."
"Tämä on vain niin raivostuttavaa. No niin. Yritä ajatella kuin olisit Rowena. Minkälaisen vihjeen olisit kätkenyt kivipöytään?"
"Luultavasti sellaisen, joka tekee jotain konkreettista", Dumbledore vastasi.
"Aivan. Mutta mitä olisit piilottanut siihen? Kompassin?"
"Esimerkiksi. Kerropa nyt puolestasi, miten kivipöytään kätketään kompassi, jonka saa esiin taikomatta?"
"Ainakaan sitä ei kyennyt löytämään tunnustelemalla", McGarmiwa totesi.
"Ja täällä ei näe, joten se tarkoittaa sitä, että meidän täytyy rakentaa tuo kompassi. Jos siis lähdemme siitä oletuksesta, että 'apu' on kompassi, mikä vaikuttaisi tällä hetkellä ainoalta järkevältä vaihtoehdolta, vai kuinka? Etkö keksi ratkaisua?"
"Niin niin, älä viitsi ivata. Miten me voimme rakentaa itse kompassin tuon pöydän avulla? Ei, odota! Nyt ymmärrän, mitä ajat takaa..."
McGarmiwa laski varoen taikasauvansa pöydän kannelle neliöiden päälle ja hetken kuluttua se alkoi pyöriä vinhaa vauhtia.
"Albus - olet..."
"...hyvä käyttämään mielikuvitustani. Mihin päin sauvan kärki osoittaa? Oletan, että meidän tulee painaa sitä neliötä."

Ovi huoneen päädyssä liukui kirskuen sivuun ja paljasti suuren, kahdeksankulmaisen kammion, jonka katossa roikkuvien kotkakuvioitujen kattokruunujen kynttilät syttyivät valaisten molemmat huoneet. Kammio oli ainakin kaksi kertaa kivipöytähuonetta korkeampi ja sitä reunustivat valtaisat, kattoon asti ulottuvat kirjahyllyt, jotka pursuilivat pölyisiä ja hämähäkinseittien peittämiä pergamenttikääröjä, kansioita ja kirjoja. Keskellä huonetta oli koroke, jolla lepäsi suuri pronssinen ja kauan koskemattomana olonsa vuoksi yltä päälät pronssihomeen kuorruttama arkku, jonka jokainen kulma oli kotkanpääksi muotoiltu. Lattiaa verhosi yönsininen kokolattiamatto ja ainoan kirjahyllyttömän seinän peitti valtaisa, kellastunut Tylypahkan kartta.

"Albus! Me teimme sen, me pääsimme loppuun!" McGarmiwa huudahti vihreät silmät hehkuen.
"En aivan sanoisi niinkään."
"Kuinka niin?"
"Nythän varsinainen urakka vasta alkaa - meidän täytyy suunnitella erotuskomitean vastaanotto..."

A/N: Kommentit piristäisivät minua suuresti :) Virheistä saa/pitää huomauttaa.

Poissa Liekon Lilja

  • Pieni kummajainen
  • Vuotislainen
Hei - jatkoa! Jee! :D Mukava piristys ankean harmaalle lauantailleni, joka oletettavimmin kuluu kokeisiin pänttäämällä… ikävä kyllä.

Sanon näin alkajaisiksi - tämä luku oli mielestäni aivan omaa luokkaansa, pidin aivan valtavasti monestakin syystä. Ensinäkin vihdoin se aarrekätkö löytyi. Nuo sanat pöydässä olivat mielestäni kivat – pidin etenkin kohdasta ”jos väärin päättelet, ovat seuraukset pitkät – ikuiset. … et pois pääse sä lain ja luistasi tuskin löydetään.” Tuossa kohdassa oli jotenkin ihanan – miten sen nyt sanoisi – kohtalokas ja fiksun julma sävy. ;) Sopii hyvin juuri tarinoihin, jossa on vähän sitä historian huminaa, jota tässä onkin Rowenan keksintöjen muodossa. Minua myös jotenkin kiehtoi tuo taikasauvasta kyhätty kompassinuoli – voin niin hyvin kuvitella sen pyörimään sillä pöydällä.

Ja sitten se toinen syy, miksi tämä luku oli aivan ihana. No tietysti viittaus noihin menneisiin nuoruuden aikoihin, siihen kursivoituun kohtaukseen. Kerrassaan mieltä piristävää lukemista! (täytyypä lukaista se tästä uudestaan, kun on kerrankin aikaa, niin ehkä osaan sitten kommentoida sitäkin jotenkin järkevästi.) Noniin. Ensinäkin ansaitsit minulta jo suuren plussan siitä, että viittasit tuossa pikaisesti siihen vanhaan aikaan, jolloin siveydestä oltiin paljon tarkempia. Minä olen nimittäin hyvinkin hullaantunut noihin vanhoihin päiviin – elän mielestäni väärällä vuosisadalla – ja rakastan lukea kaikkea, jossa viitataankin ”menneisiin päiviin”. Tästä tulikin mieleeni, että kun joskus kauan aikaa sitten luin ficcisi ”Kolmas kerta toden sanoo”, niin nyt vasta osaan sanoa, että miksi se ei tehnyt niin suurta vaikutusta kuin olisi voinut – se oli liian nykyaikainen, vaikka Albus ja Minerva olivat siinä hyvin nuoria (Dumppishan on syntynyt 1880-luvun alussa). :D
   Ja koska minusta on sukeutunut (onnekseni sekä epäonnekseni) ADMM-fani, kohtaus oli tietysti siinä mielessä aivan loistava. Huvittavaa, itse asiassa äärimmäisen hauskaa, on oikein kunnolla pohtia noita asetelmia tuossa kohtauksessa. Ihan nurinkuriset, kun vielä ajattelee tuota aikaa. Pomona kirkuu siveellisyydestä ja kunniallisuudesta Kuhnikselle vältellen kahden kesken oloa mökissä, kun taas Minerva oikein oma-aloitteisesti ja innolla vetää Albuksen perässään peremmälle. Kaikesta päätellen heillä ei ollut tarkoitus vain pelata kiltisti shakkia… Kieltämättä kävi sääliksi Lipetitiä, voi sitä raukkaa – ei varmasti ollut mukavaa olla todistamassa sitä kohtausta…
    Mutta kiitos tuosta aivan mainiosta kohtauksesta! Mutta sitten siitä myös jotain rakentavaa: Olisit voinut tuohonkin laittaa muutaman tai edes yhden kappalejaon (ei siis riviväliä, vaan sisennyksen) ihan lukijoiden vuoksi – minullakin on näkö sen verran huono ja hajataitteisuuttakin löytyy, että eksyin muutamaan otteeseen väärälle riville. :D
   
Virheistä – no tuota noin – sinulla on kyllä kielioppi mielestäni ihan tarpeeksi hyvin hallussa. Pilkkuja (jestas, kirjoitin tohon ensin pisteitä - pahoittelen ajatusvirhettä - onneksi tulin tsekkaamaan, olenko taas kirjoittanut jotain ihan päätöntä) unohtelee kyllä ihan jokainen, eikä niitä kirjoissakaan aina tarpeeksi esiinny, mutta se kuitenkin voisi tarjota lukijalla pienen hengähdys taon. Joten älä unohda niitä kuitenkaan liikaa etenkään pitkistä lauseista. Tämä on vain tällaista pilkunviilausta (jota taisit itse pyytääkin ;D). Sitten yhden näppäilyvirhe muistui mieleeni: päälät. Mutta mitäs noista pienistä :D Minullakaan ei ole betaa, joten tiedän varsin hyvin, kuinka helposti noita tulee. Teksti pitää lukea itse moneen otteeseen eikä sekään aina auta x)

Hmm… Kiitos hienosta luvusta, jota on tässä jo odoteltukin. On kyllä totta, että lukujen välit venyvät vaarallisen pitkäksi – minä en oikeasti enää muistanut mitä viime kerralla oli tapahtunut ja piti mennä lunttamaan. Mutta minkäs ajan nopealle juoksulle mahtaa, sille ei taida pärjätä oikein kukaan… Ja jatkoahan tietysti kinuan (ja lisää tuollaisia viittauksia menneisiin aikoihin!) sekä jos vain mitenkään mahdollista, lukujen hieman nopeampaa ilmestymistä. Puolisen toista kuukautta on aikamoisen pitkä aika… :)

- Liekon Lilja
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 19, 2010, 23:41:03 kirjoittanut Liekon Lilja »

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
Heh. Heipä hei. Eihän edellisen luvun laittamisesta tosiaan ole melkein kahta kuukautta? Ei voi. En usko sitä. En.

No, joka tapauksessa, tässä lopultakin uusi luku, jonka kirjoittamisessa meni luvattoman pitkään, mutta jumitin tuossa yhdessä keskustelussa enkä vieläkään ole siihen tyytyväinen.

Kiitos kommentoijille :D

Teleija: Kiitos ihanan pitkästä kommentista taas kerran. Yritän saada luvun 25 tänne nopeammin ja se luultavasti onnistuukin, koska sen luvun kirjoittamista olen todella odottanut. No joo, kiitos kommentista vielä, se piristi mieltäni :)

Anneli: Jee, uusi lukija! Hauska kuulla, että olen onnistunut koukuttamaan :D Kiitos kommentistasi.

Juu ja nyt itse luku. Olen muuten huomannut, että nämä pitenevät (en tiedä huomaatteko te, mutta ihan sama)

24.Luku: Suunnittelematon suunnitelman päätös

Talvisen aamun ensimmäiset auringonsäteet siivilöityivät kasvihuoneen lasisen katon läpi paistaen ikävästi suoraan nukkujan silmiin. Asialle ei oltu koskaan tehty mitään, koska monet kasveista tarvitsivat hoitoa heti aamun sarastaessa. Yleensä Versosta oli mukavaa herätä ennen koko muuta Tylypahkaa, tehdä kierros kasvihuoneilla, lähteä vielä unisen pihamaan läpi linnalle aamupalalle ja kenties törmätä matkalla Hagridiin. Sinä aamuna hän kuitenkin olisi mieluummin jäänyt nukkumaan ja haudannut särkevän päänsä tyynyjen alle, mutta aamuaurinko oli yhtä säälimätön kuin aina.

Verso kampesi itsensä istuma-asentoon ja katseli ympärilleen. Päätä jomotti aivan vietävästi, eikä olo muutenkaan kovin hyvä ollut. Helpotusta ei tuonut sekään seikka, että hän ei kyennyt muistamaan edellisen yön tapahtumista mitään. He olivat lähteneet Sinistran kanssa Tylyahoon - ja mitä sitten? Miten hän oli päätynyt takaisin kasvihuoneille? Sentään hänellä oli kaikki vaatteet yllä ja sauva oli näköjään tallella, mutta...
"Huomenta, kultaseni!" kuului pirteä ääni ja Verso käännähti ympäri.
"Horatius... Miksi olet täällä?" hän kysyi tarjotinta edessään kantavalta Kuhnusarviolta, joka hymyili aurinkoisesti ja istahti sängylle Verson viereen niin, että patja painui kuopalle. Verso jäi ikävästi kuopan reunalle siten, että hänen oli mahdotonta istua suorassa ja näin ollen hän kaatui Kuhnusarviota vasten.
"Ajattelin jäädä illalla katsomaan, että sinulla olisi kaikki hyvin. Näytät huonovointiselta - saisiko olla vettä?"
"Mitä eilen tapahtui? En muista mitään."
"Juo nyt ensin ja lähdetään sitten kävelylle. Pääsi lienee kipeä, joten ulkoilma auttaa parhaiten. Tai siis, tuskin haluat mennä Poppyn luo..."
Verso pudisti ponnekkaasti päätään ja otti tarjotun vesilasin.
"Miten päädyin tänne? Muistan vain, että lähdimme Sinistran kanssa Sianpäähän. Jestas, miten päätäni särkee..."
"Kerron sinulle ulkona. Juo nyt, niin lähdetään sitten."

Yön aikana oli pyryttänyt jälleen, joten hanki oli aivan koskematon eläinten ja Hagridin jälkiä lukuun ottamatta. He kävelivät hiljakseen Kielletyn metsän reunaa pitkin, sillä puiden toimiessa tehokkaana suodattimena siellä oli vähiten lunta.
"No niin, Horatius. Päästä minut piinastani ja kerro, mitä eilen oikein tapahtui. Hyvänen aika miten tunnen itseni typeräksi kuudesluokkalaiseksi niiden ensimmäisten kännijuhlien jälkeen... Tämän takia en juo ikinä mitään viiniä vahvempaa. Mitä edes join eilen?" Verso tuskaili väännellen käsiään ja katsoen Kuhnusarviota epätoivoisena suoraan silmiin.
"Tiedätkö mitä, Pomona?"
"Voi ei, mitä olen sählännyt eilen?"
"Ei ajattelin vain sanoa, että olet todella kaunis", Kuhnusarvio sanoi tutkaillen naisen reaktiota sangen tyytyväisenä.
"Älä viitsi", Verso tokaisi punan kohotessa hänen kalpeille kasvoilleen, "kerro mieluummin eilisestä."
"Hyvä on. Olit Sianpäässä Sinistran kanssa, kun kävelin sattumalta ohi. Olit juonut kenties hieman liikaa tuliviskiä. Tulin sisään, koska ajattelin, että jonkun on tultava valvomaan teidän kahden turvallisuutta - kyseinen pubihan on hieman hämäräperäinen. Jostain syystä Sinistra ei pitänyt läsnäolostani lainkaan, ja äkkiä seurueeseen ilmestyi myös Severus. Noh, nuoripari keskittyi aika lailla toisiinsa, kunnes nurkkapöydästä joku hullu mies - käsittääkseni Sinistran entinen miesystävä - hyppäsi esiin alkaen haastaa riitaa meidän kanssamme. He alkoivat kaksintaistella Severuksen kanssa ja tilanne näytti todella pahalta, mies kun uhkasi tappaa sekä Sinistran että kaupan päälle sinutkin. Severus tietenkin voitti kaksintaistelun minun avullani, mutta katosi jonnekin, kuten myös Sinistra. Pubissa vallitsi yleinen kaaos ja joukkotappelu, joten ajattelin viedä sinut turvaan. Kotimatkalla sitten sammuit, ja kannoin sinut kasvihuoneille, peittelin sänkyyn ja jäin valvomaan, että kaikki olisi hyvin. Oli muuten kamala lumimyrsky, miltei juutuin lumihankeen..."
Verso asteli eteenpäin sanaakaan sanomatta ja tuijotteli kengänkärkiään, joihin lumi paakkuuntui.
"Että ei mitään sen kummempaa", Kuhnusarvio lisäsi tyytyväisenä ja pysähtyi laskien kätensä naisen hartioille.
"Mutta haluaisin puhua kanssasi", hän sanoi ja käänsi Verson itseensä päin.
"Mitä?"
"Olen pahoillani", Kuhnusarvio huokaisi.
"Sinä olet mitä?" Verso kysyi hämmästyneenä ja kohotti katseensa maasta.
"Sanoin vain olevani pahoillani. Olen aiheuttanut sinulle näiden muutaman viikon aikana liikaa huolia - se Sianpääepisodikin oli kokonaan minun vikani. Et olisi mennyt sinne, ellen olisi puhunut sinulle typeryyksiä."
"Ei se ollut sinun vikasi. Olet kyllä toimillasi saanut hiukseni harmaantumaan ennätystahtia, mutta olet saanut minut harkitsemaan asioita uudelleen."
"Ei, ei! Älä nyt suotta. Minua vain harmitti, kun erosimme silloin kauan sitten riidoissa ja olin kenties hieman mustasukkainen Filiukselle. Olet upea nainen, hän on ansainnut sinut ennemmin kuin minä."
"Niin, mutta..."
"Ne ajat silloin olivat jotain, mikä säilyy muistoissani ikuisesti. Mutta se on mennyttä, ymmärrän sen nyt viimein", Kuhnusarvio sanoi kääntyen murheellisesti poispäin.
"Älä viitsi, olen pohtinut asioita ja..."
"Pomona, minulle riittää sinun ystävyytesi. Hyppisin tietenkin riemusta, jos voisit tarjota jotain muuta, mutta ehkä tämä nykyinen tilanne on kaikkien kannalta paras. Hei sitten, lähden tästä takaisin linnalle."
"Odota nyt!" Verso huudahti ja Kuhnusarvio kääntyi takaisin häneen päin vetiset silmät surumielisesti kaukaisuuteen tuijottaen.
"Kiitos, että hoidit tilanteen eilen. En tiedä, mihin olisin joutunut, ellet olisi tullut paikalle", Verso sanoi ja miehen täydeksi yllätykseksi halasi tätä.

Kuhnusarvio eteni hitaasti lumihangessa, mutta tällä kertaa fyysinen ponnistelu ei haitannut häntä. Mursuviikset tärisivät hyväntuulisuudesta - suunnitelma oli onnistunut paljon paremmin ja ennen kaikkea nopeammin kuin hän oli ajatellutkaan. Uskomatonta, miten tuollainen siirappinen löpinä tehosi joihinkin naisiin niin hyvin. Toisiin ei, sen hän oli nuoruudessaan oppinut kantapään kautta. Huh, Minervalta saamaansa löylytystä hän ei vieläkään kyennyt muistelemaan ilman, että korvia alkoi kuumottaa ja poskea kirvellä, kuin lyönti olisi vastikään siihen osunut. Pomona sen sijaan oli täysin ohjailtavissa. Iltaan mennessä Filius olisi varmasti jälleen yksinäinen mies. Harmi sinänsä, että juttu oli täytynyt tehdä hänen kustannuksellaan, mutta kun kerran oli leikkiin ryhtynyt, täytyi se kestää. Kuhnusarvio ei voinut olla sättimättä itseään tuollaisesta typerästä yhteen naiseen takertumisesta, mutta ikävä kyllä hän oli saanut havaita vuosien eron tehneen Pomonan vain entistä viehättävämmäksi ja kun hän oli tottunut aina saamaan haluamansa, niin miksipä sitä enää muuttamaan.

Sinistraa hermostutti pahemman kerran. Hän istui poikittain nojatuolissa huoneessaan ja heilutteli jalkojaan ilmassa osaamatta päättää, mitä kannattaisi tehdä ja missä järjestyksessä. Hän oli yöllä leijuttanut kangistetun Tethyksen Kolmeen Luudanvarteen ja matami Rosmerta oli ollut hyvin ystävällinen lupautuessaan vielä välittämään hänen terveisensä miehelle. Matami oli aina pohjimmiltaan halunnut näyttelijäksi, joten hän oli ollut vain innoissaan Sinistran kertoessa, miten miestä tuli puhutella ja mitä tehdä aamulla. Mutta se oli ainoa asia, joka oli sujunut kuten piti. Palattuaan Sianpäähän Sinistra huomasi kauhukseen Kalkaroksen kadonneen, eikä tätä löytynyt mistään. Hän kävi Sairaalasiivessä, mutta matami Pomfrey vain pudisteli päätään ja ilmeisesti Kalkaros ei ollut työhuoneessaankaan, sillä kukaan ei tullut avaamaan. Tai oikeastaan todennäköisempää oli, että mies oli ollut siellä, mutta ei halunnut tulla avaamaan ovea hänelle. Kun Sinistra lopulta luovutti ja istahti opettajainhuoneen sohvalle päätään käsien välissä kannatellen, hän muisti äkkiä, että myös Verso ja Kuhnusarvio olivat kadonneet jonnekin. Kauhistus valtasi Sinistran uudelleen hänen kuvitellessaan ystävänsä - kaiken lisäksi juopuneessa tilassa - lipevän juomamestarin liehiteltävänä jossain. Hänen olisi halunnut alkaa hakata päätään seinään ja mieliteon toteuttamisen estikin vain Lipetit, joka nukkui vastapäisellä sohvalla mutisten jotain käsittämätöntä unissaan. Lopulta Sinistra keksi, että McGarmiwa varmasti keksisi, mitä kannattaisi tehdä, mutta havaitsi pian, että tämänkin työhuone oli tyhjä.
   Epätoivoisena Sinistra oli romahtanut takaisin sohvalle herättäen vahingossa Lipetitin, joka oli myötätuntoisena kysynyt, mikä hänellä oli hätänä. Sinistra oli selittänyt koko tilanteen ajattelematta, ettei mies kenties ollutkaan perillä kaikista asianhaaroista ja saattoi näin ollen käsittää jotain väärin. Onneksi Lipetit ei kuitenkaan ollut nostanut meteliä, mitä nyt oli hieman hämmentynyt kaikesta häneltä salatusta ja kehottanut Sinistraa menemään nukkumaan ja katsomaan asioita uudelleen aamulla. Helpottuneena järkevästä ohjeesta Sinistra tosiaan oli mennyt nukkumaan ja heräsi vasta puolenpäivän aikoihin muistaen jälleen edellisyön ikävät tapahtumat. Eikä hän edelleenkään tiennyt, mitä tehdä. Jos jokin olisi pielessä, se olisi hänen syynsä. Sinistra nousi venytellen. Ainakaan itsensä syyttelemisestä ei ollut mitään hyötyä - se ei johtanut mihinkään. Sen sijaan lounaalle meneminen ja tilanteen selvittäminen sekä mahdollisesti Minervan etsiminen saattaisivat helpottaa asioita.

Lipetit asteli päättäväisenä kasvihuoneita kohti. Lasisten rakennusten lähestyessä hänen vauhtinsa kuitenkin hidastui hidastumistaan kunnes hän lopulta seisahtui ja jäi murheellisena katselemaan kauniista talvipäivästä nauttivia luistelijoita. Osa huiskutti hänelle, mutta mies ei vastannut. Lipetit seisoi paikoillaan kinoksessa kunnes jalat alkoivat tuntua todella kylmiltä. Hetken hän oli jo lähdössä takaisin linnalle, mutta kääntyi kuitenkin ja asteli sen kasvihuoneen ovelle, jossa arveli Verson todennäköisimmin olevan.

"Hei Filius", Verso sanoi iloisesti laskien kastelukannun kädestään ja tunkien letiltä irronneita kiharoita hatun alle pois näkökenttää rajaamasta, "mitä sinulle kuuluu?"
Nainen yritti kätkeä tilanteen omituista vaivaantuneisuutta oman hyvän tuulensa taakse. Olihan sentään kaunis päivä, Horatius oli kai viimeinkin tullut järkiinsä ja mikä parasta, hän ei ollut tehnyt suurempia typeryyksiä eilen Sianpäässä.
"Meidän pitää jutella", Lipetit vastasi tietämättä oikein miten päin olisi ollut.
Mitä hyötyä oli siitä, että hän tiesi olevansa Tylypahkan paras kaksintaistelija Albuksen jälkeen, kun ei edes osannut esittää asiaansa järkevästi? Hän ei halunnut kuulostaa jästien saippuasarjan henkilöltä - ei sillä, että hän mitenkään olisi kokemuksen kautta oppinut, miten he tapasivat puhua. Mitä hyötyä oli olla yksi Killan päätekijöistä, kun tunsi silti käsittämätöntä ulkopuolisuutta, mitä ihmissuhdeasioihin tuli? Mitä hyötyä oli siitäkään, että hänet tunnettiin sangen monien yleisesti käytössä olevien loitsujen kehittelijänä, kun hän oli niin tottumaton tällaiseen, ettei nytkään ollut saada sanaa suustaan?
"Istu toki alas", Verso sanoi kummeksuvasti ja osoitti tuolia istahtaen itse vastapäiselle paikalle.
"Minä, tuota... Tarkoitan siis, että... Että minä..." Lipetit takelteli.
"Sanoit, että meidän pitää jutella jostain."
"Niin että minusta meidän olisi syytä, tiedäthän... Ei tästä pahus soikoon tule mitään! Meidän olisi syytä lopettaa tämä pelleily. Ainakin hetkeksi ja katsoa, mitä tapahtuu", mies äsähti ja jäi seuraamaan Verson reaktioita.
"Tarkoitatko, että eroaisimme?"
Lipetit nyökkäsi.
"Miksi ihmeessä?" Verso kysyi hämmentyneenä. Ei hän tällaista ollut osannut odottaa.
"Ei tässä koko touhussa ole mitään järkeä!" Lipetit huudahti nousten seisomaan, "minä en kenties paljon näistä asioista tiedä, mutta sen verran kuitenkin, että jollei asioista voida puhua niin..."
"Mistä me nyt emme ole puhuneet? Tarkoitatko Horatiusta? Ei meidän välillämme ole mitään. Tai jos onkin, niin se on hänen kuvitelmaansa!" Verso sanoi yrittäen pitää äänensä rauhallisena.
"Ehkä ei, samantekevää se minulle on. Olisin vain tullut tietoiseksi koko draamasta mieluummin sinun kauttasi kuin jonkun muun! Mutta kun asiat nyt menivät näin, niin antaa niiden sitten mennä!"
"Minä en kertonut sinulle, koska... Äh, anna olla. Miksi ihmeessä välität koko jutusta noinkaan paljon? Se oli vain typerä vanha riita."
"Kuinka valmis itse olisit uskomaan, ettei esimerkiksi vaikka minun ja Sibyllan välillä olisi mitään, jos kuulisit selkkauksistamme jotain muuta kautta kuin minulta itseltäni? Tuollaisesta, tiedätkös, tulee todella luottavainen olo."
"Niin - se kuulostaa takuulla epäilyttävältä, mutta vakuutan, ettei se ole..."
"Minä en välitä onko se vai ei. Tarkoitan vain, ettei ole mitään järkeä jatkaa, jos sinäkin jätät minut ulkopuoliseksi", Lipetit sanoi käsi ovenkahvalla.
"Filius, älä nyt viitsi..."
"Sovitaanko, että pidetään tätä väliaikaisena ratkaisuna?"
"Ihan miten vain..."

Opettajainhuoneen tunnelma oli jollain tapaa erikoinen professori Vektorin saapuessa sinne, mutta hän ei osannut eritellä tuon erikoisuuden syitä sen tarkemmin. Kaikki vain tuntuivat odottavan jotain, mikä ei tietenkään ollut kovin outoa ottaen huomioon sen tosiseikan, että Dumbledoren virallinen erotusmääräys olisi saapuva seuraavana päivänä Dolores Pimennon, Lucius Malfoyn sekä mahdollisesti itse Cornelius Toffeen - sikäli kun taikaministeriä voitiin arvovaltaisena pitää - mukana. Penkit oli aseteltu, kuten aina ennen henkilökunnan viikkokokousta, mutta vaikka nurkan ruma kaappikello näyttikin kokouksen alkavan kymmenen minuutin kuluttua, oli paikalla Vektorin lisäksi vasta muutama henkilö. Kuhnusarvio löhösi epäryhdikkäästi nojatuolissa mursuviikset omituisen hyväntuulisesti hytkyen ja nyökkäsi lyhyesti Vektorille, joka vastasi hieman väkinäisesti - hän ei pitänyt liemimestarista lainkaan. Sinistra puolestaan istui Verson tavanomaisella paikalla muka kirjaa lukien ja kaiken lisäksi esityksessään huonosti onnistuen, sillä kuka tahansa, joka katsoi edes hieman tarkemmin, saattoi huomata, ettei nainen oikeasti lukenut vaan tarkkaili tiiviisti opettajien makuuhuoneisiin vievää ovea. Sibylla Punurmio värjötteli tiiviisti huntuihinsa kääriytyneenä nurkassa ja Vektor istahti paikalleen. Enää yhdeksän kiusallisen hiljaisuuden minuuttia kokouksen alkuun.

"Älä katso minua noin. En pidä tuosta ilmeestä", McGarmiwa sanoi Dumbledorelle, joka nojautui tuolillaan taaksepäin.
"Pohdin vain, mahdatteko kyetä olemaan samassa huoneessa Doloresin kanssa."
"Olen pohtinut sitä itse aivan tarpeeksi todetakseni, että olemme monta vuosikymmentä vanhempia ja luulen, että sen myötä myös hieman harkitsevaisempia."
Dumbledore yskähti huvittuneesti.
"Linnan alla taisi olla hieman vetoisaa, kun olet noin vilustunut. Taidanpa toimittaa sinut Poppyn hoiviin", McGarmiwa totesi tyynesti.
"Ei, älä suotta! Toivon kuitenkin, että hillitsette itsenne. Anteeksiantoa tuskin voi odottaa kummankaan puolelta, mutta ehkäpä jätätte riitelynne muutamaan pahansuopaan katseeseen tällä kertaa..."
"Se nainen ei ansaitse pahansuopia katseitakaan."
"Juuri tuota tarkoitin - yleensä et ole pitkävihainen", Dumbledore sanoi ja painoi sormenpäänsä yhteen katsoen ulospäin viileän rauhallista naista tutkivasti.
"En niin, mutta on joitain asioita, joita ei vain voi antaa anteeksi. Enkä odota häneltäkään mitään vastaavaa, vaikka pakko myöntää, että aluksi en edes ymmärtänyt, mitä tein väärin."
"Oletko puhunut asiasta Alastorin kanssa?"
"Jestas - en! Mitä oikein kuvittelet?" McGarmiwa puuskahti katsoen rehtoria huvittuneena lasiensa yli.
"Niin, ehkä on parempi, ettei hän tiedä, mihin on ollut osallisena. Unohdetaan nyt hetkeksi tämä - henkilökunnan kokous alkaa aivan pian."
"Voi ei!" McGarmiwa parahti äkisti.
"En tiennyt sinun karsastavan kokouksia noin paljon. Hassua, ettet aiemmin ole tullut maininneeksi..."
"Ei, ei, en tarkoittanut sitä. Minun piti aamulla heti käydä Pomonan luona. Olin luvannut!"
"Inhimillinen erehdys, jolle et juuri nyt voi mitään", Dumbledore sanoi nousten seisomaan, "meidän on nyt paras siirtyä opettajainhuoneeseen, sillä arvon kollegat tuskin jaksavat olla kovinkaan kärsivällisiä tällaisena aikana, vaikka todenperäiseksi todetun sanonnan mukaan hyvää kannattaa odottaa."

Vektorin helpotukseksi nuo kymmenen minuuttia eivät sentään muodostuneet aivan kokonaan piinallisen hiljaisuuden täyttämiksi, sillä pian Hagrid saapui hyväntuulisena ei-niin iloisen Verson seuratessa hänen vanavedessään. Kuhnusarvio kirosi mielessään ulkoa tulijat, sillä heidän mukanaan kulkeutui kylmää ilmaa muuten niin mukavan lämpimään huoneeseen. Hilaten tuoliaan lähemmäs takkaa hän yritti luoda katsekontaktin naiseen ja hämmästyi siinä epäonnistuessaan. Hagridin kohteliaasti ripustettua Versonkin viitan naulakkoon yrttitiedon professori asteli Sinistran taakse.
"Olet minun paikallani", hän totesi laimeasti.
Nuorempi nainen nosti katseensa kirjasta.
"Tiedän, olen juuri siirtymässä... Oletko muuten aivan kunnossa, tiedäthän, eilinen..." hän kysyi matalalla äänellä.
"Täysin kunnossa", Verso vastasi pinnistäen hymyn kasvoilleen.
"Minua et hämää, Pomona. Tulen teelle kokouksen jälkeen niin puhutaan."
"Ihan miten vain."
Kuhnusarvio seurasi kohtausta hieman kummeksuen - suunnitelman mukaisesti Verson ei olisi pitänyt toimia noin. Tosin hän oli kokemuksesta oppinut, että naiset osasivat olla arvaamattomia. Itse asiassa, kun tarkemmin alkoi miettiä, ei käytöksessä ollutkaan mitään ihmeteltävää. Päästyään tähän huojentavaan lopputulokseen liemimestari kuitenkin keskeytti pohdiskelunsa, sillä Lipetit tuli opettajainhuoneeseen. Mies näytti siltä, kuin olisi ollut ulkona koko aamun, mutta Kuhnusarvion oli mahdotonta päätellä tämän ilmeestä mitään. Lyhyen miehen perässä seurasi matami Huiski, jonka lyhyet hiukset huispauskentällä vallitseva puhuri oli sekoittanut täysin.
"On muuten todella miellyttävä ilma tuolla! Vaikka onkin vähän tuulista. Huh, ryhmyt olivat ärhäköitä tänä aamuna, kun tein palloille tavanomaista viikkotarkastusta. Kuvittelivat olevansa jotain pahuksen sieppejä - jouduin metsästämään niitä luudan kanssa, kun pääsivät vahingossa karkuun", nainen sanoi reippaasti ja ihmetteli nuivaa vastaanottoa.
"Tehän olette aivan kuin maanne myyneitä. Luulisi nyt kaikkien tietävän, ettei Albusta oikeasti eroteta", hän tokaisi vaiteliaille kollegoilleen ja marssi paikalleen, "no, ollaan sitten hiljaa."
Hetken päästä oven avasi ylimääräisestä kokouksesta hilpeä matami Pomfrey, joka kuitenkin hämmentyi pahasti, kun huoneessa ei vallinnutkaan tavanomainen puheensorina ja vilkaisi neuvottomana matami Huiskia, joka kohautti olkapäitään - ainoa, joka piti yllä varsin yksipuolista keskustelua, oli Hagrid, ja muut tyytyivät puolijätin ikäväksi vastailemaan väkinäisesti.

McGarmiwa ja Dumbledore saapuivat viimeisinä. Sinistraa huvitti suuresti mennyt varttitunti, joka kenties oli tuntunut eräältä hänen elämänsä pisimmistä. Enemmän häntä tosin huvitti aluillaan oleva kokous, sillä nuoren opettajattaren mieliajanvietettä oli tutkailla henkilökunnan jäsenten käyttäytymistä sen aikana. Sinistran suurin suosikki oli matami Prilli, joka loi tiuhaan salaperäisiä katseita vieressään istuvaan Voroon. Tuota oheistoimintaa oli varsin vaikea havaita, ellei sattunut istumaan ringissä kohtisuoraan paria vastapäätä ja Sinistran onneksi hänellä oli aitiopaikka.

"Mehän olemme jo tällä viikolla pitäneet varsinaisen viikkokokouksen, mutta ajattelin kutsua tiedät uudelleen koolle huomisen vuoksi. Lisäksi meidän tulisi pohtia pian järjestettävää ystävänpäiväjuhlaa, jota tosin valvoja- ja johtajaoppilaamme ovat innolla suunnitelleet", Dumbledore sanoi.
"Ja olisi aika järjestää ensimmäinen keskustelu ja sen myötä äänestys ensi vuoden uusista valvojaoppilaista sekä johtajaoppilasparista", McGarmiwa lisäsi selaten paperipinoa sylissään.
"Ehdotan, että aloitamme juhlalla, niin se on pois alta", Voro sanoi happamesti.
"No, siinä ei paljon asiaa olekaan. Kysyin suunnittelijoilta ja heidän mukaansa se on jonkinlainen pienimuotoinen iltatilaisuus perinteisen Tylyahon-vierailun mahdollisuuden lisäksi. Meidän ei tarvitse tehdä sen eteen mitään, ellemme välttämättä halua - paitsi tietenkin valvoa tilaisuus", Verso sanoi.
"Eihän Kelmien lähdettyä voi enää olla mitään valvottavaa", Kuhnusarvio totesi.
"Et selvästikään tunne vielä Weasleyn kaksosia", Voro murahti synkeästi.
Matami Prilli katsoi häntä kuin sankaria ja Sinistran oli hyvin vaikea pidätellä nauruaan.
"Tuleekohan siellä olemaan tanssimista", Vektor kysyi kiinnostuneena.
"Tietenkin, sehän on ystävänpäivän tapahtuma! Kuka haluaa lyödä vetoa pareista..."
"Eiköhän tämä asia ole loppuunkäsitelty. Siirrytään seuraavaan", McGarmiwa sanoi painokkaasti, "haluan, että jokainen tuvanjohtaja toimittaa minulle ensi viikon tiistaihin mennessä perustellut lausunnot mahdollisista uusista valvoja- ja johtajaoppilaista. Seuraavassa kokouksessa keskustelemme asiasta ja muut professorit kertovat mielipiteensä. Tämän jälkeen Albus tekee lopullisen päätöksen."
"Minerva, eivätköhän kaikki tiedä, miten valinta tapahtuu", Kuhnusarvio huomautti sydämellisesti.
"Ikävä kyllä on lakisääteinen asia, että minun on käytävä se joka vuosi läpi. Kai sinä tiedät, miten lajittelukin menee, mutta..."
"No niin. Siirrytään viimeiseen kohtaan, eli huomiseen", Dumbledore sanoi keskeyttäen kimmastuneen McGarmiwan, joka tyytyi ristimään kätensä ja katsomaan Kuhnusarviota pahasti lasiensa yli. Tämä näytti hivenen loukkaantuneelta, mutta väläytti lopulta ystävällisen hymyn sivellen viiksiään. Vararehtori tuntui aavistelevan hänen suunnitelmansa edenneen loppuun saakka ja etsi kai siksi tekosyytä suuttua hänelle. Vaikka ei nainen ollut koskaan pitänyt ammattitaitonsa kyseenalaistamisestakaan. Tai ehkä seuraavan päivän odottaminen vain kiristi hänen hermojaan, tiedä häntä - juuri McGarmiwaa Kuhnusarvio piti tyyppiesimerkkinä arvaamattomasta naisihmisestä.

"Erotetaanko sinut todella, Albus", matami Huiski kysyi epäluuloisena.
"En näe syytä, miksi minua ei erotettaisi. Tokihan aiemmin vastaavissa tilanteissa on käynyt kaikenlaista eriskummallista ja sen mahdollisuus on aina olemassa, mutta näillä näkymin huomisesta lähtien Tylypahkan rehtorina toimii Dolores Pimento."
"Mitä! Se nainen ei todellakaan ole pätevä tehtävään", Vektor ärähti.
"Ministeriön ja johtokunnan päätös. Emme voineet sille mitään", Dumbledore sanoi vakavana.
"Mutta koko kouluhan menee aivan sekaisin", Lipetit voihkaisi.
"Meidän virkamme ilmeisesti säilyvät silti", Kuhnusarvio kysyi tuoden julki monen kollegansa mieltä painaneen ongelman, mutta sai kiitokseksi vain paheksuvia katseita.
"Jos uusi rehtori katsoo niin parhaaksi. He aikovat suorittaa tarkastuksen - vain Minerva ja Severus ovat saaneet hyväksynnän suoralta kädeltä. En kuitenkaan usko teillä olevan syytä huoleen, sillä koko Tylypahkan henkilökuntaa pidetään muihin velhokouluihin verrattuna hyvin ammattitaitoisena ja arvostettuna."
Matami Pomfrey nousi äkisti seisomaan.
"Jos tässä kokouksessa ei ole enää muuta, niin lähtisin mieluusti takaisin hoitamaan sairaita. Se nimittäin on tärkeämpää kuin Albuksen palturipuheen kuunteleminen. Joka ikinen tässä huoneessa tietää, ettei sinua oikeasti eroteta! Tai ainakin kuvittelin, että henkilökunnalla on tarpeeksi älyä sen ymmärtämiseen. Huomiseen", hän sanoi äkäisesti ja poistui paikalta viitan liepeet vihaisesti hulmuten. McGarmiwan oli vaikea pidätellä hymyään.
"Erottamiskomitea saapuu huomenna kello 14.00, joten iltapäivän toinen oppitunti keskeytyy, sillä herra Malfoy on ilmoittanut haluavansa koko koulun saliin", Dumbledore sanoi.
"Onko jollakulla vielä kysymyksiä?" McGarmiwa tiedusteli saaden vastaukseksi kieltävää muminaa.
"Tulethan, Minerva. Meidän pitää vielä ennen huomista hoitaa eräs asia."

McGarmiwan ja Dumbledoren poistuttua henkilökunta lukuun ottamatta heihin ärtynyttä matami Pomfreyta jäi hieman vaivaantuneen hiljaisuuden keskelle.
"Poppy on oikeassa - ei meidän pidä edes epäillä erottamista", Lipetit sanoi lopulta.
"Niin. Huomenna on takuulla odotettavissa viihdyttävin show vähään aikaan", Vektor sanoi innostuneena, "he ovat suunnitelleet juontaan melkein kuukauden..."
"Mutta silti... Mitä jos, tiedättehän - tuntuvat olevan kovin varmoja asiasta", matami Prilli epäröi osoittaen pöydällä avonaisena lojuvaa Päivän Profeettaa. Aukeamalla oli valtava, irvokkaasti hymyilevä kasvokuva Pimennosta ja otsikko kirkui suurin kirjaimin: "Valta vaihtuu Tylypahkassa! Dumbledoren dynastia on viimein ohi."
"Älä viitsi, Irma! Lehti on mennyt viimeiset vuodet tasaista alamäkeä ja tuo juttu voisi aivan yhtä hyvin Riesun kirjoittama", Verso tuhahti.
"Paitsi että sekin on paremmin selvillä yleisistä faktoista..." Kalkaros lisäsi avaten suunsa ensimmäisen kerran opettajainhuoneeseen saapumisensa jälkeen.
"Huomenna rytisee ja paukkuu", Vektor sanoi käsiään yhteen hieroen kuin ei lainkaan malttaisi odottaa seuraavan päivän koittamista.

A/N: Jee jee. Tämä oli tylsä kirjoitettava, tämä luku, kun oli tällainen välitapaus. Ja luultavasti myös aika tylsä lukea. Kommentit olisivat kuitenkin kivoja. Juu, ja tiedän, ettei sanaa dynastia voi käyttää yhdestä henkilöstä puhuttaessa, mutta Päivän Profeetan toimittajat ovat tyhmiä ja halusivat muka-iskevän otsikon (ja kirjoittaja keksii typeriä tekosyitä) Niin, niitä kommentteja saa laittaa, tykkään niistä :D

Poissa Liekon Lilja

  • Pieni kummajainen
  • Vuotislainen
Vs: Patakuningas (Opettajaparituksia, K13, romance, drama yms.) 24.luku 5.1
« Vastaus #41 : Tammikuu 05, 2009, 21:44:19 »
Hmm... jälleen kerran minulta lensi silmät tietokoneruutuun, kun ne olivat näkevinään, että tähän on tullut vihdoin jatkoa. :D Olin juuri seilannut apaattisena pitkin nettiä ja tehnyt havainnon, että Minervasta ja Albuksesta on tosiaan valitettavan vähän fiktioita - etenkin suomenkielisiä... Uusi luku oli siis kiva piristys, vaikka ei tässä kahta lempihahmoani paljoa näkynytkään...

Näin aluksi sanon, että on pelkästään hyvä juttu, että lukusi ovat pidentyneet. Tämäkin oli mielestäni aivan sopivankokoinen, ei yhtään liian pitkä. Tapahtumiltaan tämä luku oli, joo, ehkä hieman tylsää luettavaa - olisit ehkä mahdollisesti voinut tiivistää sen niin, että olisit sekoittanut sen yhteen seuraavan luvun kanssa. Vaikka enhän minä tiedä, kuinka täynnä asiaa se seuraava on - ehkä siihen ei mahtuisikaan enää lisää tavaraa. Minua sitten haluttaisi tietää oikein toden teolla, mikä toi Minerva-Doroles-selkkaus on... muistakin selittää se jossain vaiheessa oikein perusteellisesti! ;D Sitä on tullut tässä jo niin kauan odoteltua. Sinulla on tuo ilmiömäinen taito salailla asioita monien lukujen ajan, että lukija melkein kiemurtelee tyydyttämättömästä tiedonhalustaan. Arvokas taito se on, koska sillä tavoin muun muassa koukutetaan lukijat :D

Vaikka tämä luku jäi vähän tylsänpuoleiseksi, löysin kuitenkin muutaman selvän suosikkikohdan:
Lainaus
Uskomatonta, miten tuollainen siirappinen löpinä tehosi joihinkin naisiin niin hyvin. Toisiin ei, sen hän oli nuoruudessaan oppinut kantapään kautta. Huh, Minervalta saamaansa löylytystä hän ei vieläkään kyennyt muistelemaan ilman, että korvia alkoi kuumottaa ja poskea kirvellä, kuin lyönti olisi vastikään siihen osunut.
Hah! Juuri noin! Minerva kyllä tietää, minkälaisen vastauksen Kuhnis kaltaisiin ansaitsee... :D
Lainaus
Tai ehkä seuraavan päivän odottaminen vain kiristi hänen hermojaan, tiedä häntä - juuri McGarmiwaa Kuhnusarvio piti tyyppiesimerkkinä arvaamattomasta naisihmisestä.
Hih! Voin uskoa sen.
Oli niitä kai joitain muitakin, mutta en nyt jaksa etsiä niitä.

"Äsähti"? Mielenkiintoinen pikku verbi, jota en muistakkaan ennen kuuleeni. Eikä Micr. Wordkään, kun tarkistin nopsasti avonaiselta ohjelmalta. On vain kiva juttu, kun tekstiin laittaa jotain omaa - tai onko tuo kenties minulle tuntematonta murretta? Ja sitten vielä tällainen pieni kieliopillinen korjaus (joka on hyvä tapa venyttää kommenttia, heh... xD) pikkuvirheestä (joka varmasti tuli mukaan vain epähuomiossa?): ihan luvun alussa "Asialle ei oltu koskaan tehty mitään" - senhän pitäisi mennä "Asialle ei ollut koskaan tehty mitään". Mutta tokkohan sinä sen tiedät? Noita pikkuvirheitä tulee auttamatta kaikille. :D Sitten joku pieni juttu oli, mutta ehkä lopetan tämän nipotuksen tähän.

Jaa, jään odottelemaan mielenkiinnolla seuraavaa lukua, jos olet sen kirjoittamista oikein odottanutkin. :D Ehkä siinä on myös vähän enemmän Albusta ja Minervaa? (Joo, minulla on ihan älytön tarve lukea näistä kahdesta, kun oma tuotokseni on vasta tänään siinä pisteessä, että Albus vihdoin putkahtaa esille) :D

- Liekon Lilja, uutta lukua odotellen
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 19, 2010, 23:41:30 kirjoittanut Liekon Lilja »

Poissa Severina

  • Pirunmarja
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Patakuningas (Opettajaparituksia, K13, romance, drama yms.) 24.luku 5.1
« Vastaus #42 : Tammikuu 09, 2009, 11:30:29 »
Oih, viimeinkin jatkoa, tätä onkin odotettu. Itseasiassa, luin tämän jo illalla, mutta olin liian väsynyt antamaan palautetta. =)
Tämä kappale piristi päivääni, etenkin Albuksen ja Minervan keskustelu, sekä Sinistran hermoilut. Suosikki kohtani olivat varmaankin nämä:

"Ei, älä suotta! Toivon kuitenkin, että hillitsette itsenne. Anteeksiantoa tuskin voi odottaa kummankaan puolelta, mutta ehkäpä jätätte riitelynne muutamaan pahansuopaan katseeseen tällä kertaa..."
"Se nainen ei ansaitse pahansuopia katseitakaan."

Lainaus
"Eihän Kelmien lähdettyä voi enää olla mitään valvottavaa", Kuhnusarvio totesi.
"Et selvästikään tunne vielä Weasleyn kaksosia", Voro murahti synkeästi.
Matami Prilli katsoi häntä kuin sankaria ja Sinistran oli hyvin vaikea pidätellä nauruaan.

Tässä kohtaa repesin niin totaalisesti että äiti ryntäsi huoneeseni ja käski minun olla hiljaa ettei pikkusisko herää xD.

Erittäin hyvä tämä ficcisi. Harvoin näen ficciä, jota jaksaisin ruveta oikein kunnolla lukemaan, ja vielä sitäkin harvemmin raahaudun kommentoimaan, mutta tämä on sellainen. Saakos udella että montakohan osaa tätä vielä on tulossa?

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
Vs: Patakuningas (Opettajaparituksia, K13, romance, drama yms.) 24.luku 5.1
« Vastaus #43 : Maaliskuu 28, 2009, 14:51:29 »
A/N: Hei taas aivan liian pitkästä aikaa... Kiitos niille, jotka edelleen jaksavat kommentoida, vaikka lukujen välit venyvätkin aivan liian pitkiksi

Teleija: Kiitos kommentistasi :D (ja laita jatkoa Tahtojen taistoon!) No nyt sain viimein kirjoitettua Minervan ja Doloreksen selkkauksen... Heh. Se venähti niin, että jouduin jakamaan 25.luvun kahtia...

Severina: Kiitos sinullekin kommentistasi! Olen otettu :) Osien määrästä en todellakaan tiedä, koska tämä ficci on todellakin levähtänyt käsiin - en enää hallitse sitä ollenkaan... Pahempi juttu loppuratkaisun kannalta(siitäkään ei ole mitään havaintoa vielä) Juonenkäänteitä tosin piisaa vielä pari suurempaa, mutta muusta en sitten osaakaan sanoa.

Juu. Tosiaan, tämän osan kirjoittaminen on ollut todella hauskaa (mutta se karkasi pois hallinnastani ja Minervan ja Doloreksen juttu paisui hieman liikaa... Innostuin selvittelemään sen... ja nyt tekisi mieleni kirjoittaa tuohon aikaan sijoittuva ficci. Voi pahus). Minervan ja Doloreksen kaunan selvittely veikin lähes koko luvunpuolikkaan. Toivottavasti se on edes mukavaa luettavaa. Koska olen tehnyt tätä todella suurina pätkinä ja aikoina, jolloin olisi tarkoitus esimerkiksi nukkua tai lukea kokeisiin(kuten nyt), en oikein tiedä laadusta. Muutamat keskustelut ovat omasta mielestäni aika kökköjä, mutta koettakaa kestää :D B-osa ilmestynee huhti-toukokuun aikana.


25.Luku, A-osa: Kiistan syy

Horatius Kuhnusarvio kietoi viittaansa tiukemmin ympärilleen yrittäen painautua seinän syvennyksen varjoon siinä sangen heikosti onnistuen. Eteisaulassa vallitsi unettava hiljaisuus ja pölyhiukkasten rauhallinen leijailu näkyi hyvin tammisten pääovien yläpuolella olevasta ikkunasta heijastuvassa heikon auringonvalon keilassa. Miehelle oli tuottanut suuria vaikeuksia saada itsensä ylös niin aikaisin - yleensä hän ennätti aamupalallekin ainoastaan siitä syystä, että arvosti kotitonttujen tekemää ruokaa enemmän kuin nukkumista, mutta jälkimmäistä hän kuitenkin arvosti enemmän kuin koleassa aulassa odottelua. Toimenpide vain oli osoittautunut välttämättömäksi, sillä hän paloi halusta kuulla, miten nerokkaan suunnitelman viimeinen vaihe oli omalla painollaan hoitunut pois alta ja edellisenä iltana Verso oli livennyt paikalta heti kokouksen loppumisen jälkeen eikä ollut ilmestynyt edes illalliselle. Ja todennäköisesti ainoa mahdollisuus koko päivän aikana puhua naisen kanssa kahden kesken tulisi olemaan hänen yllättämisensä pikapuoliin matkalla aamupalalle, koska erottamisjupakka veisi luultavimmin henkilökunnan osalta koko loppupäivän.

McGarmiwa seisoi työpöytänsä edessä kiinnittäen mietteliäästi hiusneuloja nutturaansa. Hän oli edellisenä iltana matkustanut Lontooseen ja vienyt Irvetaan asiakirjat, jotka virallistivat Dumbledoren lahjoittaneen aarteen koululle. Miehen erään Tylyahossa asuvan maahisystävän lähes viipymättä aarteen löytymisen jälkeen tekemä arvio oli todettu oikeaksi pankissa; lahjoitus oli miltei kaksinkertainen säännöstössä määriteltyyn minimiarvoon verrattuna. Tietenkään he eivät olleet muuttaneet esineitä rahaksi niiden historiallisen arvokkuuden vuoksi, mutta erotusmääräyksen kiertämiseksi oli välttämätöntä selvittää arvo myös kaljuunoina. Silläkin hetkellä arkku seisoi rehtorin kansliassa sisältö koskemattomana - lukuun ottamatta riipusta, jonka Dumbledore aivan välttämättä oli halunnut antaa McGarmiwalle, vaikka tämä kuinka oli inttänyt vastaan ja sanonut, ettei voi ottaa sitä ja ettei hän ikinä käyttänyt koruja.
"Mutta se kuuluu sinulle - se on Godric Rohkelikon esineistöä", Dumbledore oli sanonut, pakottanut hänet ottamaan ohueen kultaketjuun pujotetun rubiinisilmäisen miniatyyrileijonan eikä ollut enää suostunut kuuntelemaan vastaväitteitä. Harvinaista sinänsä, sillä yleensä rehtori antoi heistä ensimmäisenä periksi.

Verso vaelsi vähintään yhtä pahasti ajatuksiinsa kuin pihan lumihankeen vajonneena kohti linnaa. Sinistra oli onneksi heidän eilisen teehetkensä aikana pahimmasta järkytyksestään toivuttuaan auttanut häntä selvittämään tilannetta edes hieman, mutta jotenkin kaikki tuntui silti hyvin sekavalta. Ja siihen päälle vielä se typerä erottamissotku, joka tänään menisi päätökseensä - koko linna olisi taatusti aivan sekaisin. Eihän Albusta tietenkään erotettaisi, sen oli voinut päätellä jo Minervan käytöksestäkin. Verso avasi suojataioilla lukitun pääoven ja kopisteltuaan pahimmat lumet kengistään astui eteisaulaan. Hän ehti astua muutaman askeleen eteenpäin ennen kuin joutui kovakouraisesti raahatuksi pimeään ikkunasyvennykseen. Joku, kuka sitten ikinä olikin, piti Versosta tiukasti kiinni niin, ettei tämä kyennyt pakenemaan ja piti vielä kättäänkin hänen suullaan. Tästä päätellen toiminta oli siis melko ammattimaista. Nainen ei antanut hätääntyneisyyden vallata itseään - luultavasti hän ei ollut välittömässä kuolemanvaarassa, sillä jos hänet oltaisiin aiottu tappaa, se olisi tehty jo. Nyt ei ollut aikaa pohtia parasta strategiaa, oli vain yritettävä vapautua ja päästä käsiksi taikasauvaan. Verso tallasi  hyökkääjän varpaille. Tekniikka toimi miltei paremmin kuin Vauhkomieli oli mainostanut ja säikähdyksen, osaksi varmaan kivunkin takia hieman höllentynyt ote salli hänen vielä pukata kaikella voimallaan toista mahaan kyynärpäällään. Verso vetäisi taikasauvan taskustaan ja kääntyi hyökkääjään päin valmiina jatkamaan kamppailua, mutta hämmästyi suuresti nähdessään kaksinkerroin taipuneen Kuhnusarvion voihkivan ikkunasyvennyksessä.
"Pahus... Pomona! Mistä... olet tuollaisia... oppinut?" Mies sai vaivalloisesti sanottua.
"Alastor piti vähän aikaa sitten aseettoman puolustautumisen kurssin..."
"Oikein... mukavaa."
"Turha katsoa syyllistävästi! Mikä ihme sai sinut hyökkäämään tuolla lailla takaapäin? Kuvittelin jo kuolonsyöjien vallanneen Tylypahkan!" Verso puuskahti äkäisenä ja kyräili Kuhnusarviota, joka suoristautui vaivoin ja lysähti ikkunalaudalle istumaan.
"Ajattelin, että jos joku tulee, niin on varminta keskustella pimennossa. Ja se oli nopein tapa, olisit kuitenkin alkanut kysellä tyhmiä, jos olisin vain pyytänyt nätisti. Sitä paitsi oli juuri päästämässä irti, kun sait päähäsi harjoittaa Alastorin tekniikoita minuun. Olisi pitänyt arvata, että kiltalaisena keksit jotain tuon tapaista..."
"Mistä halusit jutella?" Verso kysyi istahtaen Kuhnusarvion viereen ikkunalaudalle.
"Jotain tärkeää sen ilmeisesti on oltava, kun se saa sinut hiippailemaan ennen seitsemää täällä säikyttelemässä viattomia naisopettajia..."
"Vakuutan, etten ole säikytellyt muita", Kuhnusarvio vastasi naurahtaen, "halusin vain puhua kanssasi."
"Ilman mitään erityistä syytä?"
"Tämä lienee päivän ainoa hetki - tänne muodostuu takuulla täysimittainen härdelli ennen pitkää."
"Niin", Verso sanoi painaen päänsä alas.
"Onko kaikki hyvin?"
"Mitä parhaiten."
"Älä valehtele. Kuulen äänestäsi, että jotain on vialla."
"Ei ole. Kaikki on hyvin, usko nyt", Verso intti, mutta varsin ponnettomasti.
"Pomona... Kertoisit nyt, minä voin ehkä auttaa sinua", Kuhnusarvio sanoi maanittelevasti ja laski kätensä naisen harteille.
"No hyvä on, olen huono tällaisessa. Filius tavallaan jätti minut eilen."
"Filius?" Kuhnusarvio henkäisi yllättyneesti, mutta sai nopeasti kerättyä itsensä ja korjasi: "Tai siis, että onpa ikävää, tarkoitin... Ei teistä olisi uskonut... Miksi hän, tuota...?"
"Niin. Hän ei pitänyt siitä, etten ollut kertonut hänelle sinun lepyttely-yrityksistäsi."
"Mitä? Voi ei, olenko minä aiheuttanut tämän... Puhun Filiukselle, hän varmasti..."
"Ei! Ei se sinun syysi ole, etten kertonut hänelle", Verso sanoi tyynesti.
"Oletko varma? Voi, olen niin pahoillani puolestanne", Kuhnusarvio huokaisi. Suunnitelma ei ollutkaan mennyt hänen odottamallaan tavalla, mutta ei tämäkään mikään huono vaihtoehto ollut. Ei ollenkaan, sillä nainen ei vaikuttanut erityisen järkyttyneeltä tai edes surulliselta. Ehkä hieman vain.
"Kuule Pomona, jos haluat juttuseuraa tai lohdutusta tai ihan mitä vain, niin käänny minun puoleeni."
Verso kohotti katseensa.
"Olet ystävällinen..."
"Sehän on vain velvollisuuteni", Kuhnusarvio totesi ja tarjoi käsivartensa Versolle, "mennäänkö aamiaiselle, se helpottaa oloasi takuulla."

Pimento seisoi vaatekomeronsa edessä ja yritti valita jotain tarpeeksi edustavaa. Tänään hän viimeinkin saisi suloisen koston sen McGarmiwan akan viimeisestä tempusta, joka oli kaikkien hänen nerokkaiden suunnitelmiensakin jälkeen jättänyt tämän tavallaan voitolle kiistassa... Pimento kiinnitti hiuksiinsa rusetin ja vilkaisi peiliin. Jos se itseään täynnä oleva naikkonen ei olisi aloittanut, kaikki voisi vieläkin olla hyvin.

Dolores seisoi kokovartalopeilin edessä ja arvioi ulkonäköään. Siedettävää. Kunhan vain hiukset pysyisivät jotenkin. Samassa Minerva pyyhälsi sisään ja vilkaisi häntä pikaisesti.
"Dolores, kehen yrität tehdä vaikutuksen", hän kysyi istahtaen sohvalle ja jääden seuraamaan huvittuneena ystävänsä taistelua hiusten kanssa.
"Äh, älä viitsi! Kerrankin kun opiskelijoille järjestetään tilaisuus viettää iltaa keskenään."
"Aivan kuin he eivät sitä jo muuten tekisi..."
"Ha! Lyön vetoa, että Gribbs seisoo ovella vahtien, ettei yksikään pari poistu juhlasta keskenään."
"Hän tuhlaa voimavarojaan asiaan, jolle ei voi mitään", Minerva totesi ja otti pöydältä paksun kirjan avaten sen kirjanmerkin kohdalta.
"Niin, no. Luulisi hänen ymmärtävän, ettei voi odottaa siveää käytöstä kaikilta", Dolores sanoi pyörähdellen peilin edessä.
"Kuten ei tuosta sangen anteliaasta kaula-aukosta päätellen sinultakaan."
"Sinun käsityksesi ovat vanhanaikaisia!"
"Vaatteiden osalta ehkä, mutta mitä tulee miesten ja naisten väliseen kanssakäymiseen - käsittämätöntä, että heti tullaan kyselemään kihlajaisista, jos keskustelee jonkun miespuolisen henkilön kanssa... En ole aikeissa avioitua, mutta ihmiset eivät tunnu sitä ymmärtävän", Minerva puuskahti tuijottaen vihaisesti sylissään makaavaa teosta.
"Purkauksestasi päätellen joku on jälleen tullut kyselemään sinusta ja Alastorista", Dolores sanoi kiinnittäen korvakoruja.
"Niin", Minerva vastasi synkeästi.
"Myönnä pois, vaikuttaa aivan siltä, kuin hän olisi sulhasesi - tai ainakin tuleva sellainen", Dolores sanoi häivä katkeruutta äänessään.
"Vaan kun ei ole."
"Mutta... Ehkä hän haluaisi olla...?" Dolores kysyi tunnustellen ja jäi jännittyneenä odottamaan vastausta. Minerva kuitenkin vain nauroi heleästi ja jatkoi kirjansa lukemista. Mitä tuokin nyt sitten oli tarkoittavinaan?
"Onhan hän varakkaasta suvusta. Ja vuosikurssia ylempänä, komeakin vielä... Oletko sinä rakastunut häneen?" Dolores jatkoi, mutta sai osakseen hyvin äkäisen katseen. Miksi Minerva ei voinut vastata suoraan? Mitä jos sittenkin... Silloin hänellä ei olisi mitään mahdollisuuksia. Toinen oli kuitenkin parempaa sukua ja - vaikka Dolores ei sitä ääneen suostunut myöntämäänkään - kauniimpi kuin hän. Alastor ei tulisi huomaamaan häntä niin kauan kuin Minerva oli lähistöllä. Hän yritti tehdä kaikkensa, mutta aina he vain roikkuivat toistensa seurassa. Dolores vilkaisi vielä viimeisen kerran peiliin ja paiskasi sitten vaatekomeron oven tarpeettoman lujaa kiinni.
"Oletko nyt aivan varma, ettet halua tulla mukaan?" Hän kysyi ystävältään hilliten äänensä.
"Olen. Valmistaudun mieluummin seuraavaan tasokokeeseen", Minerva vastasi lyhyesti nostamatta katsettaan kirjasta.
"Joka on vasta kahden viikon päästä. No, turha sinua kai on taivutella... Menen nyt", Dolores sanoi peittäen tyytyväisyytensä - kerrankin hän saisi tilaisuuden olla Alastorin seurassa ilman Minervaa.


Pimento heilautti laukkunsa vihaisesti olkapäälleen ja varmisti, että taikasauva oli mukana. Niin, ei siitä tilaisuudesta mitään hyötyä ollut ollut. Ylemmällä vuosikurssilla opiskellut Vauhkomieli ei ollut suunnilleen edes tiennyt hänen nimeään - saati sitten osoittanut minkäänlaista kiinnostusta. Hän oli vain kysellyt McGarmiwan perään koko illan.

"Eikö sinustakin ole tylsää, kun meitä ylempi vuosikurssi valmistui ja vei mukanaan kaikki varteenotettavat sulhasehdokkaat", Dolores sanoi tarkoittaen oikeastaan vain yhtä varteenotettavaa sulhasehdokasta, jota hän ei ollut nähnyt moneen kuukauteen. Minerva huokaisi äänekkäästi.
"Vieläkö jaksat, mehän valmistumme pian itsekin - ainakin toivottavasti", hän sanoi nostamatta katsettaan kirjasta, "ja silloinhan sinä taas pääset niin suuresti ihannoimiesi miesten keskuuteen. Olemme vasta toinen vuosikurssi, jolla on myös naisia auroriopiskelijoina, joten meidät palkataan varmasti ministeriöön."
"Vieläkö olet yhteyksissä Alastorin kanssa?" Dolores kysyi yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä.
"Miksi hän sinua niin paljon kiinnostaa?" Minerva vastasi katsoen ystäväänsä silmälasiensa ylitse kummeksuen.
"Äh, ei miksikään, kunhan uteliaisuuttani kysyin. Mitä sinä luet?"
"Kurssikirjaa, joka sinunkin tulisi hallita ensi perjantaihin mennessä. Alastor kertoi minulle, ettei koe ollut helppo."
Doloreksen ilme synkkeni asteen verran.
"Onko hän töissä ministeriössä?"
"On, mutta harkitsee kuulemma vakavasti oman auroritoimiston perustamista", Minerva vastasi jatkaen lukemista edelleen.
"Mitä haluaisit syödä?"
"Olen itse asiassa menossa syömään Alastorin kanssa. Hän tulee aivan pian", Minerva sanoi.
"Ja sinä vain luet kirjaa?" Dolores kysyi epäuskoisena.
"Mitä minun sitten pitäisi tehdä?"
"Unohda, aivan turhaan minä sinua yritän saada ymmärtämään mitään."


Pimento ilmiintyi ministeriölle hyvin äkäisenä. Tapahtumien muistelu teki hänet aina vihaiseksi, vaikkakin tänään hän lopulta voittaisi vuosikymmenten kiistan. Miten nainen kehtasi esittää laupiasta vararehtoria, joka piti oikeudenmukaisuutta ohjenuoranaan? Miten hän kehtasi sen jälkeen, kun oli vienyt kaiken Alastorin huomion ja pyytänyt tämän parikseen päättäjäisjuhlaan. McGarmiwa oli valehdellut, etteivät he seurustelleet Vauhkomielen kanssa, joskaan hän ei koskaan ollut uskonut sitä, sillä olihan hänellä silmät päässään! He olivat tanssineet jokaisen tanssin yhdessä ja kuka tahansa vähänkään ajatteluun kykenevä henkilö olisi voinut huomata parin hakkailun. Sitä paitsi Roger McKinnon oli kertonut hänelle nähneensä illan päätteeksi, kuinka he suutelivat.

Dolores lojui sängyllään ja oli haudannut itkuiset kasvonsa tyynyyn niin, että se oli aivan märkä. Hän ei ollut huomaavinaan, kun Minerva tuli hyväntuulisena kotiin. Lopulta toinen paikansi hänet ja istahti sängyn laidalle huolestuneena.
"Oletko aivan kunnossa, Dolores?"
"Minua vain harmittaa erota kaikista ja lähteä täältä pois", hän valehteli.
"Onhan se vähän ikävää, mutta on jatkettava eteenpäin. Sitä paitsi suurin osa tulee kuitenkin samalle osastolle - Gribbs sanoi aloittavansa työhaastattelut ensi viikon lopulla."
"Mitä? Pitääkö Gribbs haastattelut?" Dolores kysyi nostaen lopulta päänsä tyynystä. Hän oli saanut ajatuksen...
"Pitää, ja varmaankin suurin syy hylkäämiselle tulee olemaan epäsovinnainen käytös. Rakas rehtorimme ja ministeriön auroriosaston rekrytointivastaava on suorastaan vainoharhainen, mitä siveellisyyteen - tai enemmänkin sen puutteeseen tulee. Tosin kun miettii esimerkiksi meidän vuosikurssiamme, niin ehkäpä hänellä on aihettakin, vaikkakin on typerää, että hänen on heti rinnastettava naisen ja miehen välinen kanssakäyminen tietynlaiseen kanssakäymiseen, mutta täytyy sanoa, että Gribbskin on vain aikansa lapsi. Muutamalla ylilyönnillä maustettuna tietenkin..."
"Minerva! Säästä minut yhteiskuntakriittiseltä monologiltasi, ole niin hyvä! Olen aivan liian usein saanut kuulla mielipiteitäsi nykypäivän ongelmista - etenkin naisten ongelmista ja siitä ahdasmielisyydestä, joka saa sinut tuntemaan suurta taisteluhenkeä. Usko jo, et voi asioille yhtään mitään", Dolores sanoi saaden Minervan vaikenemaan hivenen loukkaantuneena.
“No, jos se jotenkin helpottaa oloasi, niin miten vain.”

“Ymmärrättehän, neiti Pimento, että olen kiireinen mies, enkä pidä siitä, että tulen keskeytetyksi.”
“Olen syvästi pahoillani, mutta katson velvollisuudekseni varoittaa teitä eräästä opiskelijasta, jonka mahdollisesti olette palkkaamassa löyhin perustein”, Dolores sanoi tärkeänä herra Gribbsille.
“En ymmärrä, kenestä puhutte. Haluaisitteko hieman selittää, mutta tehkää se sukkelasti, sillä en halua käyttää aikaa ajan tuhlaamiseen.”
“Katsokaahan, Minerva McGarmiwa on käyttäytynyt hyvin moraalittomasti viime aikoina, ja minusta tuntuu siltä, että häntä ei olisi hyvä päästää näin miesvaltaiselle alalle.”
“Onko tapauksessa jotain, mistä en ole perillä? Tiedän hänen liikkuvan sopimattoman tiuhaan Alastor Vauhkomielen seurassa, mutta kysyin tältä mainiolta nuorukaiselta itseltään, ja hän vakuutti, ettei kyseessä millään muotoa ole siveetön toiminta.”
“Poikaparka on kokonaan joutunut vietellyksi. Eihän tässä olisi minkäänlaista hämminkiä, ellei hän olisi jo neljäs tai viides laatuaan. Olen tuntenut neiti McGarmiwan jo pitkään, ja vakuutan teille, että hän ei ole niin viaton kuin antaa ymmärtää. Esimerkiksi viime yön hän vietti jossain aivan muualla kuin asunnossamme.”
“Niin, olen toki huomannut itsekin hänen merkillisen vapaamielisen käytöksensä, mutta kun sain vakuutuksen tältä nousevalta aurorikysyltämme, niin ajattelin... Ja sitä paitsi Minerva McGarmiwan tutkintotodistus oli ehdotonta parhaimmistoa, paikkaa hakeneista naisista korkeimmat arvosanat ja häntä parempia nuoria miehiäkin oli vain kaksi kappaletta. Olisin kovin mielelläni palkannut hänet, mutta tällainen epäilyttävä lausunto saa minut pohtimaan uudelleen...”


Pimento oli yhä edelleen hämmentynyt siitä, miten helposti hän olikaan saanut käännettyä Gribbsin pään. Mies todellakin oli ollut vainoharhainen. Hän oli siis onnistunut täydellisesti suunnitelmassaan, eikä McGarmiwaa palkattu, mutta valitettavasti jotain kautta - Pimento ei edelleenkään tiennyt miten tai mistä - tämä oli saanut tietää, että hänellä oli ollut näppinsä pelissä. Tuolloin jo opettajana toimiva ja siinä sivussa ammattiin virallisesti kouluttautuva McGarmiwa oli etsinyt hänet käsiinsä.

McGarmiwa asteli tyhjän opettajainhuoneen läpi mennäkseen aamiaiselle. Olisi hyvä löytää rehtori ennen sitä, jotta he voisivat vielä kerran varmistaa kaiken olevan kunnossa erottamiskomiteaa varten. Ja ehkä Dumbledore myös saisi rauhoitettua häntä hieman, sillä parin tunnin päässä häämöttävä Dolores Pimennon kohtaaminen sai naisen hermot todella kireälle. Pimento oli tuhonnut hänen mahdollisuutensa päästä haaveammattiinsa - joskin McGarmiwa oli jo kauan sitten todennut viihtyvänsä opettajana paremmin kuin erittäin hyvin, mutta teko oli silti niin inhottava ja epäoikeudenmukainen, että hän ei katsonut tarpeelliseksi yrittää hieroa sovintoa. Etenkin, kun se olisi ehdottomasti vaatinut Pimennon vilpitöntä anteeksipyyntöä, ja se puolestaan oli asia, jonka hän totesi olevan mahdollista vasta, kun Voro jakaisi oppilaille makeisia.

Siirryttyään Tylypahkaan opettamaan hän oli kuullut Kuhnusarviolta ystävänsä syyllistyneen tuohon rikokseen, mutta kieltäytyi aluksi uskomasta. Tarkemmin pohdittuaan hän kuitenkin tuli huomanneeksi, että Pimento oli vältellyt häntä jo pidemmän aikaa ja se vaikutti ainoalta järkevältä ratkaisulta. Alunperin hänen ei ollut tarkoitus kostaa, vaan selvittää, oliko asia todella niin kuin Kuhnusarvio oli väittänyt - kosto oli ollut puhdas vahinko, vaikkakin hyvin onnekas sellainen. Sitä McGarmiwa ei tosin myöntänyt ääneen.

Minerva soitti Doloreksen ovikelloa ja hämmentyi hieman, kun oven avasikin Barty Kyyry, eräs ministeriön lupaavimmista nuorista työntekijöistä.
"Kas, Minerva. Mikä saa sinut tulemaan tänne?" hän kysyi kohteliaasti ja päästi Minervan ohitseen eteiseen.
"Minulla on tärkeää asiaa Dolorekselle."
"Tule toki peremmälle - hän on keittiössä. Haluaisitko kahvia?"
"En kiitos, en aio viipyä pidempään kuin asian selvittäminen vaatii", Minerva sanoi ja pyyhälsi keittiöön mies kannoillaan.
"Minerva! Miksi ihmeessä sinä olet täällä?" Dolores huudahti nousten seisomaan varautuneena.
"Kuulin erään asian, enkä mitenkään voinut uskoa sen todenperäisyyteen. En vain voinut uskoa, että olisit voinut tehdä minulle jotain sellaista... Vastaa rehellisesti: puhuitko Gribbsin kanssa haastatteluni jälkeen? Valehtelitko sinä hänelle minusta?" Minerva kysyi kiihtyen ja katsoi ystäväänsä läpitunkevasti suoraan silmiin. Seurasi hiljaisuus, jonka aikana naiset vain tuijottivat toisiaan, eikä nurkassa seisova Barty Kyyry uskaltanut sanoa mitään.
"Sinä olit ansainnut sen", Dolores sihahti.
"Miten niin? En ymmärrä! Sinä tuhosit mahdollisuuteni aurorin ammattiin ja kehtaat sanoa, että olin ansainnut sen!"
"Voi, kyllä vain! Sinun tässä pitäisi miettiä kehtaamisiasi, sellaista vehtaamista Alastorin kanssa! Valehtelit minulle, että ette muka seurustelleet ja sitten noin vain suutelette päättäjäisissä. Esität vielä kovinkin oikeudenmukaista ja vaikka mitä ylevää siihen päälle! Se oli sinulle aivan oikein", Dolores kirkui.
"Miten Alastor tähän liittyy? Sinä olet lapsellinen omissa kuvitelmissasi! Sitä paitsi me emme suudelleet, se oli vahinko!"
"Niin varmasti! Luuletko, että uskon sinua?"
"Ainakaan minä en ole valehdellut ystävistäni valtion virkamiehille! Halpamainen temppu, en olisi uskonut sinun..."
"Kuka tässä on halpamainen! Sinä olet olevinasi uudistusmielinen, mutta oikeasti olet vain surkea huora!" Dolores sylkäisi rynnäten kohti Minervaa, joka oli puristanut kätensä nyrkkiin ja kihisi raivosta. Barty Kyyry syöksyi naisten väliin yrittäen epätoivoisesti pitää heidät erillä toisistaan.
"Rauhoittukaa nyt! Dolores, Minerva..."
"Huora!"
"Paviaani!"
"Paviaani?"
"Ole hiljaa Barty, sinulta ei kysytty mitään", Dolores tiuskaisi ja yritti irrottautua miehen tiukasta otteesta, mutta tämä piteli kaikin voimin kiinni ja yritti toisella kädellään pitää Minervaa kauempana.
"Älkää nyt herranjestas repikö toisiltanne silmiä! Käyttäytykää kuin aikuiset ihmiset!"
"Minerva tässä on lapsellinen!"
"Kuinka niin muka olen? Puhu vain omasta puolestasi, sinä ehdottoman rehellisyyden valan vannonut ministeriön työntekijä!"
"Älä aloita! Veit Alastorin minun nenäni edestä ja vielä valehtelit ettei teillä ole mitään!"
"Hänellä ei koskaan ollut minkäänlaisia aikomuksia sinun suhteesi! Eikä kyllä minunkaan, usko nyt jo! Et sitten voinut puhua asiasta kanssani - kuulin vasta nyt, että olit häneen rakastunut. Ei, sinä päätit olla halpamainen! Päätit luottaa omankädenoikeuteen ja menit selittämään Gribbsille jotain minun seksuaalimoraalistani! Miten hän uskoi sinua?"
"Hah! Hän uskoi sen helposti, kun tuntee sinut! Olen täysin tyytyväinen valintaani. Se oli sinulle aivan oikein, mokoma lutka!"
"Dolores, oletko oikeasti valehdellut Minervasta auroriosaston päällikölle ja evännyt siten häneltä mahdollisuuden uraan?" Barty Kyyry kysyi kauhistuneena hahmotettuaan viimein tilanteen.
"Se oli vain hieman liioteltua totuutta."
"Ai hieman liioteltua totuutta! Hän puhui vasten parempaa tietoa! Omaa etua tavoittaakseen, kostoksi!"
"Barty - tämä nainen on hullu, heitä hänet ulos!" Dolores huusi kimeästi.
"Mielelläni. Voisitko lähettää tavarani Vuotavaan Noidankattilaan, joudun ilmeisesti majailemaan siellä muutaman päivän, ennen kuin vuokralainen asunnostani lähtee ja pääsen sinne."
"Mitä? Mihin sinä olet menossa?"
"Mikäli todella olet syyllistynyt tuollaiseen tekoon, minun on valitettavasti purettava kihlauksemme. Ikävää, sillä pidän sinusta todella, mutta tällaisen asian paljastuminen saa pohtimaan, kuinka hyvin lopultakaan tunnen sinut... Ja sitä paitsi se voi osoittautua riskitekijäksi urankehityksenkin kannalta - enhän voi naida naista, joka on valmis koston vuoksi valehtelemaan virkahenkilölle! Ties mitä luurankoja sinulla on kaapissasi."
"Barty, emmekö voisi puhua asiasta? Alastor oli ensirakkauteni, ja..."
"Olemme puhuneet jo enemmän kuin tarpeeksi."

"Ah. Sinä siis sait Pimennon ja Barty Kyyryn kihlauksen purkautumaan. Ei ihme, että hän yhä edelleen on sinulle vihainen. Ensirakkauden hän olisi saattanut unohtaa noin kymmenessä vuodessa, mutta tuhosit vielä hänen toisenkin mahdollisuutensa..." Dumbledore totesi huvittuneena ja ojensi McGarmiwalle teekupin.
"Se oli puhdas vahinko! Enkä sitä paitsi tiennyt hänen olleen rakastunut Alastoriin."
"Pakko kyllä sanoa, että hänellä on melko vaihteleva miesmaku - voiko löytää kahta erilaisempaa ihmistä kuin Alastor Vauhkomieli ja Barty Kyyry?" Dumbledore sanoi pohdikelevaan sävyyn.
"Albus..."
"Se vain tuli mieleeni, älä suotta katso minua noin pahasti. Mikä muuten ylipäänsä sai hänet toteuttamaan suunnitelmansa ja puhumaan Gribbsille?"
"Hän oli paisutellut asioita päässään. Kieltämättä saatoimme vaikuttaa hieman parilta, mutta se oli todellakin pelkkää ystävyyttä. Minä en pitänyt ajan hengestä ja Alastor - hän ei ole ikinä välittänyt siitä, mitä muut ajattelevat. Päättäjäisissä tanssimme parina ja loppuillasta, kun olimme jo poistumassa, Alastor kompastui mekkoni helmaan ja oli vähällä kaatua. Se varmaan näytti takaapäin suudelmalta, josta Pimento puhui, kun riitelimme. Tuskin hän itse sitä oli nähnyt, mutta joku innokas parittaja varmaankin meni raportoimaan hänelle näkemästään."
"Ja nyt hän tietenkin toivoo jäävänsä voitolle teidän kiistassanne."
"Onneksi en ole enää aivan yhtä äkkipikainen kuin nuorena."
"Vakuutan, että Dolores Pimento ei ole ainoa, joka siitä hyötyy..."

A/N: Kommentit piristävät ja tietysti myös inspiroivat kovasti :D

Poissa Liekon Lilja

  • Pieni kummajainen
  • Vuotislainen
Jihuu!!! Kannattipas tulla kurkkaamaan Vuotikseen ja yllättyä erittäin iloisesti. Vaikkakin sain syödä sen takia valtavalla kiireellä, että pääsisin nopeasti keskittymään lukemiseen. :D

Tätä onkin tullut odoteltua suurella innolla jo pitkään. Enkä pettynyt. Täytyy myöntää, että en käsitä sitten ollenkaan Doroleksen ajatustenkulkua, joka ei voisi erota enempää omastani :D Kerrassaan täydellinen tomppeli, mikä tosin sopii kuvaan erittäin hyvin. Pimennolta nyt voikin odottaa tuollaisia pikkumaisuuksia ja ihmeellisyyksiä, jotka loksauttavat leuan komeasti auki. Että nainen kantaa ystävälleen elinikäistä kaunaa kahden sulhasehdokkaan menettämisestä on minun silmissäni jotain niin käsittämättömän pöhköä, että Pimento on pakostikin hyvin IC. Mahtaa naisella olla ruuvit hieman löysällä päässä? xD (Hmm, alan kuullostamaan jo Minervalta...)
Hahaa, muistan vielä hyvin ficcisi sen kohdan, missä Minervaa ei palkatakkaan ministeriöön - kiva tietää, mikä sen taustalla oli. Mutta sanonpa vain, että Pimennon kielen käyttö oli melko ala-arvoista, varsinkin, kun otetaan huomioon, ettei ajankohta ollut ihan tämä nykyinen aikamme...
Kursivoidut kohdat olivat minusta oikein hyvin onnistuneet, mutta niitä olisi parantanut entisestään kuvailu, joka paikoin tuntui hävinneen kokonaan. Olisi kannattanut kuvailla edes hahmoja, sillä minulla oli ainakin suuri työ ajatella Pimentoa nuoren näköisenä, kun häntä ei yhtään kuvailtu - silmissäni pyöri vain joku FK:n kirjankannen ja elokuvan version epämäärinen sekoitus. Mutta toisaalta noista tulikin sellainen olo, että ne olikin tarkoitettu vain pieniksi välähdyksiksi menneisyydestä, joka on jo vuosien jälkeen vähän sumentunut muistista. Niin oli se noinkin erittäin hyvä ja herkullista luettavaa (mutta minä kun vain olen auttamattomasti kuvailun ja kerronnan suuri ystävä^^).

Oli muuten varsin hauska yksityiskohta laittaa Verso mukiloimaan Kuhnis Vauhkomielen ohjeiden pohjalta. Oikein virkistää, kun ukot saavat välillä nenilleen (taas kuulostan epäilyttävästi TT:n Minervalta, *huoh...*) Voin hyvin kuvitella, että Vauhkomieli valmentaa taistelemaan myös tolla "ruumiillisella sektorilla", heh...

Ja niin, jos vain itse haluat, niin kirjoita ihmeessä ficci siitä ajasta. Minä ainakin lukisin! (Vaikkakin tulisin kovasti kaipaamaan Albusta mukaan - eihän Albus ja Minerva vielä tuollein olleet tavanneetkaan, vai olivatko?) Näissä pitkissä fiktioissa ja tarinoissa on yleensä juuri se varjopuoli, että niitä kirjoittaessa tulee päähän valtavasti vaikka mitä taustatietoa, jonka haluaa ehdottomasti myös päästä kirjoittamaan (kyllä vain, puhun kokemuksen syvimmällä mahdollisella rintaäänellä :D)...

Jään mielenkiinnolla odottelemaan, mitä tapahtuu, kun Pimento ja McGarmiwa kohtaavat ja kohtausta, kun Pimento saa jälleen nenilleen... :D Toivottavasti laitat jatkoa pian! Nyt en jaksa alkaa lainailemaan lempikohtia, kun niitä oli suhteellisen paljon...
// tai no, yhden voisin pikaisesti mainita: "Kuten ei tuosta sangen anteliaasta kaula-aukosta päätellen sinultakaan." Kerrassaan jotain sellaista, joka on kuin suoraan Minervan huulilta. :D

- Liekon Lilja (älä nyt pety: en ole uusi kommentoija, vaan vaihdoin vain nimimerkkini) 
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 19, 2010, 23:48:23 kirjoittanut Liekon Lilja »

Poissa Herkkuoone

  • onomatopoettinen
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Tupa: Luihuinen
[Tämä viesti on sisällöllisesti täysin tyhjä ja turha.]
« Viimeksi muokattu: Helmikuu 01, 2016, 22:33:06 kirjoittanut Herkkuoone »
"Vaikka sinulla onkin teelusikan tunneskaala, ei kaikilla ole." Hermione Granger

Poissa Katherine C

  • animaagi
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Katherine Casandra
Oi, löysin tämän vuosia sitten seuraamani fikin uudelleen pari päivää sitten ja luin koko tarinan läpi, nyt jäin tietysti odottamaan jatkoa, mutta sitä ei taida ihan heti olla tulossa ottaen huomioon, että edellinen osa on ilmestynyt vuosia sitten :D

Teksti muuttuu luku luvulta sujuvammaksi ja hahmot syvenevät. Erityisesti pidän Dumbledoren hahmosta, jossa olet onnistunut todella hyvin. Dumbledoren ja Minervan keskusteluissa on todella autenttisuuden tuntua! Ja mikä aivotyö täytyy olla Dumbledoren pitkien repliikkien takana. Suosikki kohtauksiani ovat ehdottomasti Sinistran ja Severuksen väliset kohtaukset, vaikka aarteen etsintä olikin superjännittävä ja koukutti lukemaan juonta eteen päin. Etenkin vihjeet oli todella hienosti rakennettuja ja todellakin sellaisia, joita Rowena olisi saattanut keksiä. Plussaa myös siitä miten sujuvasti tarinassa liikutaan Tylypahkan perustamisen ajassa, nykyajassa, sekä vielä Minervan nuoruudessa. Tämä on ehdottomia suosikki fikkejäni ja jos tähän jostain jatkoa löytyy olen todella kiinnostunut lukemaan.

Muutamalle ensimmäiselle luvulle suosittelisin betausta, jolloin pienet kirjoitusvirheet häipyisivät. Teksti on kauttaaltaan todella virheetöntä. Muutamassa kohdassa huomaa, että on osuttu varmaankin näppäimistössä viereiseen kirjaimeen tms. Ei se lukijaa häiritse, mutta jos haluaa viilata pilkkua niin sitten! :)
After all this time? - Always.

Tähtiin Kirjoitettu