Kirjoittaja Aihe: Patakuningas (Opettajaparituksia, K12, romance, drama yms.) 25.luku A-osa 28.3  (Luettu 5310 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
Nimi: Patakuningas
Author: Keltsi
Genre: Romance, Drama, Humour, Adventure?
Paritukset: Monia opettaja/opettaja-pareja (AD/MM, Kalkaros/Sinistra ja Verso/Lipetit), mahdollisia viittauksia oppilasparituksiin
Ikäraja: k-12
// Ikäraja muokattu & pyöristetty sääntömuutoksen mukaiseksi. :) -R
Warnings: Eipä kai mitään, outo huumori?
Summary: Sijoittuu Harryn ja kumppaneiden viidennen Tylypahkan-vuoden joulunjälkeiseen aikaan, mutta en juurikaan noudata Potterien tapahtumia ja tässä ficissä seurataan enimmäkseen opettajien elämää. Lucius Malfoy saa Voldemortilta tehtäväkseen hankkia Dumbledorelle potkut ja Horatius Kuhnusarvio saapuu Tylypahkaan opettamaan taikajuomia, joten opettajien elämä ei ole aivan yksinkertaista. Pohjautuu ficceihini Kolmas kerta toden sanoo ja Kaksin aina kauniimpi (kohtuullisen itsenäinen jatko-osa jälkimmäisenä mainitulle)
Disclaimer: Hahmot yms. kuuluvat J.K.Rowlingille, enkä minä saa tästä minkäänlaista korvausta.
A/N: Lukujen ilmestymistiheys saattaa olla hieman ailahtelevainen, mutta kesken en missään nimessä aio jättää.

Prologi.

Tylypahkan pihalla puhalsi jäätävä tuuli, ja tilukset olivat kauttaaltaan lumen peitossa. Opettajainhuoneen takassa rätisi iloinen tuli, jonka vahtimestari Argus Voro oli sinne hetki sitten lähes olemattomien taikomistaitojensa takia jästityyliin tulitikuilla sytyttänyt. Vaikka muualla linnassa saattoi vanhojen kiviseinien- ja lattian takia aika ajoin olla koleaa, oli opettajainhuoneessa aina lämmintä ja kodikasta.

Jouluun oli enää viikko, ja alkamaisillaan oli vuoden viimeinen henkilökunnan kokous. Minerva McGarmiwa istui tavanomaisella paikallaan puupenkillä järjestellen papereitaan toimiakseen totuttuun tapaan kokouksen sihteerinä. Hänen lisäkseen henkilökunnasta oli paikalla vasta muutama, sillä kaikilla oli omat joulukiireensä.

Ovi kolahti.
“Hei Pomona”, McGarmiwa sanoi edes nostamatta katsettaan papereista. Hän tunnisti ystävänsä kävelytyylistä kuulemalla.
“Hei itsellesi”, Verso vastasi ja nosti erittäin lumisen viittansa naulakkoon.
“Ulos jäätyy”, hän jatkoi ja istahti nutturapäisen naisen viereen yrittäen samalla lämmittää sormiaan hieromalla niitä.
“Miten aiot viettää joulun? Jäätkö seurakseni linnaan, vai oletko suunnitellut jotain muuta?” McGarmiwa kysyi.
Verson posket olivat punaiset kylmän jäljiltä, eikä niistä siis erottanut kuinka hän punastui hiukkasen.
“Lähdemme Filiuksen kanssa Etelä-Walesiin.”
McGarmiwan suupielet kääntyivät huvittuneeseen hymyyn, vielä yli kuukauden miehen kanssa seurustelun jälkeenkin aihe oli hieman arka Versolle.
“Sinä siis jäät tänne? Etkö menekään tapaamaan siskoasi?”
“En ihan saanut  viestistä selvää, mutta sen verran kuitenkin, että hän on menossa jouluksi Kanarialle. Uudeksivuodeksi kylläkin olen menossa Skotlantiin.”
“Teidän sukulinnaanne? Olenko ikinä kysynyt, että miksi ihmeessä et asu siellä?”
“Olen tykästynyt pikku asuntooni Viistokujalla… Hassua, että päätit kysyä juuri nyt, sillä ajattelin tosiaan muuttaa sinne ensi kesäksi.”
“Onko Albus jäämässä tänne?” Verso kysyi, mutta McGarmiwa ei ehtinyt vastata, sillä mainittu henkilö saapui paikalle ja aloitti kokouksen, joka eteni täysin normaaliin tapaansa. Opettajat kertoivat aineidensa kuulumiset, sitten henkilökunta vastuualueidensa. Lopulta tuli ilmoitusasioiden vuoro.
“Minulla on teille tärkeä ilmoitus. Erityisesti Minervalle, Filiukselle ja Severukselle. Olen onnistunut hankkimaan kouluumme uuden liemimestarin, joten teidän kolmen ei enää tarvitse opettaa yhdessä pimeyden voimilta suojautumista, vaan Severus voi ottaa sen kokonaan haltuunsa ja palkkaamani henkilö alkaa opettaa taikajuomia. Järjestely astuu voimaan koulun jälleen alkaessa loman jälkeen”, Dumbledore sanoi. Syntyi täydellinen hiljaisuus, jonka jättitiedon opettaja Anthon Mudolev lopulta rikkoi kysymällä arasti: “Mikä hänen nimensä on?”
Dumbledore näytti odottaneen kysymystä innolla.
“Suurimmalle osalle teistä hän on entuudestaan tuttu…”
Henkilökunnan jäsenet katsoivat toisiaan hämmentyneinä.
“…nimittäin Horatius Kuhnusarvio.”
“Horatius?”
“Hänkö?”
“Voi ei!”
“Hienoa…”
“Otaksun, että lopetamme kokouksen tähän, jotta Minerva-raukan ei tarvitse kirjata kommenttejanne pöytäkirjaan.” Dumbledore sanoi.

1.Luku: Monta tapaa juhlistaa vaihtuvaa vuotta.

Oli vuoden viimeinen päivä - tai oikeammin sanottuna ilta. Ulkona pyrytti niin sakeasti lunta, ettei eteensä voinut nähdä juuri viittä metriä pidemmälle. Tylypahkan ikkunoista paistoivat kutsuvat valot houkutellen yksinäisiä ja kylmettyneitä, mutta myös kovin vähäisiä, oikeastaan olemattomia, kulkijoita sisään lämpimään. Linna oli lähes tyhjillään; suurin osa oppilaista oli lähtenyt joulunviettoon perheidensä luokse.
“Kiitos paljon, kun autoit näiden papereiden kanssa, Minerva”, Dumbledore sanoi katsoen naista lasiensa ylitse.
“Mielelläni minä sen tein.” McGarmiwa vastasi väläyttäen (ei rehtorille niin kovin harvinaisen) hymyn.
“Jäisitkö vielä teelle?”
“Muuten kyllä ilomielin, mutta olen juuri lähdössä Skotlantiin sisartani tapaamaan. Ellet muista, se oli alkuperäinen syy, miksi tällä kertaa tulin kansliaasi.”
“Tiedäthän, vanhuus ei tule yksin.”
“Milloin Horatius saapuu?” McGarmiwa kysyi vetäen smaragdinvihreää matkaviittaa ylleen.
“Huomenna. Nyt sinulta jää hänen epäilemättä näyttävä sisääntulonsa näkemättä.”
“Tiedätkö, mikäli häntä yhtään tunnen, parempi niin.”
“Hyvin paljon mahdollista.”
“No, me näemme joka tapauksessa parin päivän päästä.”
“Entä se kuuluisa lähtösuudelma?”
“Olen sitä mieltä, että sait niitä jo aivan tarpeeksi… Minun täytyy nyt mennä”, McGarmiwa sanoi ja heitti hormipulveria takkaan, “McGarmiwan sukulinnaan!”

Hetken kuluttua McGarmiwa seisoi suuren takan edessä pyyhkien lähes olemattomia pölyjä viitastaan; ilmeisesti hormiverkossakin oli tehty joulusiivous. Hän katseli ympärilleen valtavassa ruokasalissa. Muutama kotitonttu oli pyyhkimässä puupöytiä, joita tosin oli vain kaksi verrattuna Tylypahkan neljään, joten salissa oli rutkasti tyhjää tilaa, jonka McGarmiwa kuitenkin tiesi täyttyvän hyvin helposti, kun suvun suuria juhlia vietettiin linnassa. Katosta riippui viisi taidokkaasti hiottua kattokruunua, joissa kaikissa oli McGarmiwoiden sukuvaakuna, miekkaa jaloissaan ja ruusua nokassaan kannatteleva pöllö levitetyin siivin. Tarkkaan katsova saattoi huomata vaakunoita muuallakin salissa ja McGarmiwa antoi katseensa kiertää ympäri kiviseiniä nähdäkseen, muistikohan hän kaikkien vaakunoiden piilopaikat. Kyllä hän muisti, mutta tuli katsellessaan tehneeksi havainnon, että salin koristelut olivat vielä tavallistakin runsaammat ja heidän sukunsa tartaanin lisäksi seinillä oli toisenkin suvun ruutukangasta ja reunoilla värikkäitä kukkaköynnöksiä. Hän ei ehtinyt vetää johtopäätöksiä epäilyttävistä havainnoistaan, sillä samassa kotitontut toivat saliin kaksi ylimääräistä pöytää ja alkoivat vinhalla vauhdilla kattaa niitä hienoiksi sekä koristella salia vielä lisää, niin että McGarmiwasta alkoi hiljalleen tuntua, että hän oli oman lapsuudenkotinsa sijasta joutunutkin keskelle joulukuusta.
“Afrodite”, hän kutsui pääkotitonttua, joka oli syntynyt kun hän ja hänen siskonsa olivat olleet leikki-ikäisiä ja kahden kateellisen isoveljen purnauksesta huolimatta he olivat saaneet antaa sille nimen.
“Emäntä on tullut takaisin!” Afrodite hihkaisi onnellisena ja alkoi hössöttää entistä enemmän.
“Rauhoitu”, McGarmiwa sanoi tontulle, joka oli kaikkea muuta kuin kaunis, mutta viisivuotiaat tytöt osaavat toisinaan olla melko rajoitteellisia mielikuvitukseltaan.
“Mitä tämä kaikki tarkoittaa?” hän kysyi levitellen käsiään, mutta ennen kuin Afrodite ehti avata suutaan, törmäsi joku McGarmiwaan kovalla vauhdilla ja kietoi kätensä tämän ympärille
“Kerrassaan ihana nähdä sinua, Minerva!” Huudahti McGarmiwan kanssa erittäin saman näköinen nainen, joka kyllä sillä hetkellä muistutti lähinnä kermakakkua valkoisessa röyhelöleningissään.
“Samoin, Agnes”, McGarmiwa sanoi silmäillen erittäin epäluuloisesti siskonsa pukua, “Et kai sinä…”
“Robert ja minä menemme tänään naimisiin!” Agnes julisti kovaäänisesti ja retuutti salin reunalta tylsän, virallisen näköisen, mutta muuten siistin miehen McGarmiwan eteen tavalla, joka sai tämän muistuttamaan näytteille tuotavaa esinettä. Esinettä, joka oli niin täydellisesti sulautunut salin kiviseinään, ettei McGarmiwa ollut ensin lainkaan huomannut häntä.
“Minerva, tässä on tuleva mieheni Robert McBored. Robert, tässä on isosiskoni Minerva, josta olenkin kertonut sinulle, olenhan, kultaseni?”
He kättelivät ja Minerva selvitteli kurkkuaan.
“Onneksi olkoon”, hän sai sanottua ja pusersi pakostakin väkinäiseltä näyttävän hymyn huulilleen, vaikka olisikin paljon mieluummin pyöritellyt silmiään epämcgarmiwamaisesti. Oli juuri niin Agnesin tapaista ottaa ja mennä naimisiin täysin spontaanisti. Tai no, oikeastaanhan hän ei tiennyt, kauanko pikkusisko oli seurustellut miehen kanssa, mutta silti… Vaikka siskokset olivat hyvin samannäköisiä, ja Agnes oli vain vuoden nuorempi, täytyy sanoa (vaikka se kliseistä onkin) että heillä oli täysin erilaiset luonteet joitakin suvulle ominaisia piirteitä lukuun ottamatta. Agnes ei juuri suunnitellut tekojaan tai pohtinut niiden seurauksia, vaan toimi lähes täysin tunteidensa mukaan, aivan päinvastoin kuin huomattavasti järkevämpi ja järjestelmällisempi Minerva. Mutta isältään molemmat naiset olivat perineet lähes järjettömän itsepäisyytensä ja kuuluisan skottilaisen temperamenttinsa, josta monet lähialueiden vastakkaisen sukupuolen edustajat olivat saaneet osansa siskosten nuoruusaikana. Itse asiassa seudulle oli syntynyt muutamia elämänviisauksiakin aiheeseen liittyen, “McGarmiwan tyttöjen kosiminen on samanlaista kuin säkkipillin soiton opettelu, nolaat vain itsesi ja lähellä olijoiden korvat kärsivät.” Silti hyvin monet nuoret miehet aikanaan yrittivät kosia heitä - tai opetella soittamaan säkkipilliä.

“Missä tapasittekaan?” Minerva kysyi katsellen kotitonttujen järjetöntä häärimistä,  “Agnes, rajoita hieman koristeluja, ole niin hyvä.”
“En rajoita! Nämä ovat minun hääni ja haluan tehdä niistä omannäköiseni. Mitä kysyitkään, aivan. Robert-kulta on taikaministeriön Skotlannin jaoston johtaja, ja sitten me vain yhtenä päivänä töissä törmäsimme…” Agnes vastasi hihittäen tyttömäisesti. Samassa McGarmiwa muisti nähneensä miehen kuvan joskus Päivän Profeetassa ja lukeneensa tästä, mutta ei voinut estää itseään hämmästelemästä, miten noin tylsältä ja värittömältä vaikuttava henkilö oli päätynyt hänen ruusunpunaisista päiväunista ja Siitä Oikeasta haaveilevan siskonsa puolisoksi. Pohdinta kuitenkin keskeytyi toisten vieraiden alkaessa vyöryä saliin.
“Meidät vihitään juuri ennen kuin kello lyö kaksitoista, eikö olekin ihanan romanttista?” Agnes sanoi, halasi siskoaan pikaisesti uudestaan ja siirtyi vastaanottamaan vieraita.

McGarmiwa katsoi kiinnostuneena sisään tulevia ihmisiä. Suuren osan hän tunsi, loput olivat ilmeisesti Robertin vieraita. Mies-parka mahtoi olla pahasti Agnesin tossun alla…
“Kas, vanhempi pikkusiskohan se siinä.” Joku sanoi ja McGarmiwa käännähti nopeasti. Hänen vanhin veljensä, kolme vuotta häntä vanhempi seisoi siinä hymyillen iloisesti.
“Hei Arthur! Mihin olet kadottanut Mattin?”
“Auts. Emme ole nähneet pitkiin aikoihin ja ensimmäinen kommenttisi kuuluu ’missä on Matt’ Olet aina ollut yhtä kohtelias.”
McGarmiwa nauroi. Hän piti kovasti veljistään(jotka, vaikka hän ei sitä koskaan ääneen myöntänytkään, muistuttivat huumorintajunsa puolesta hieman Weasleyn kaksosia) niin Mattista kuin Arthuristakin. McGarmiwoiden neljän lapsen välit olivat aina olleet erittäin läheiset, osittain varmaan siitäkin syystä, että heidän ikähaarukkansa oli ainoastaan neljä vuotta.
“Onko sinulla ideoita, miten voisin hankkia häälahjan mahdollisimman pian. Minun piti tulla parin päivän käynnille, ja sitten Agnes ilmoittaakin menevänsä naimisiin. Hän varmaan lähetti kutsukortin vanhimman pöllön mukana, luulen…”
“Oletko eri mieltä, vai onko Agnes aivan samanlainen kuin lapsenakin?” Arthur kysyi pilke silmäkulmassaan. McGarmiwa ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä raskas käsi laskeutui hänen olkapäälleen . Sormet olivat turpeat ja täynnä sormuksia. Hän kääntyi hitaasti ja näki miehen, jonka leveys korvasi melko lyhyen pituuden, ja jonka viikset olivat aivan samanlaiset kuin eräällä, joskin eriväriset.
“Horatius?”
“Hei Minerva, pitkästä aikaa. Olet vielä hurmaavampi kuin muistinkaan”, Kuhnusarvio sanoi ja yritti ilmeisesti hymyillä valloittavasti, mutta muhkeat mursunviikset pilasivat vaikutelman pahanpäiväisesti.
“Kiitos”, McGarmiwa sanoi ulkoilmaa vastaavalla viileydellä, joka ei suinkaan jäänyt puhekumppanilta huomaamatta.
“Sääli vain, että Albuksella ja sinulla oli juttua keskenänne…”
McGarmiwa katsoi miestä tuimasti ja havaittuaan veljensä kadonneen väkijoukkoon vaihtoi puheenaihetta: “Olet kuulemani mukaan tekemässä paluun Tylypahkan opettajakuntaan?”

Severus Kalkaros vietti uudenvuodenaattoa istumalla kotonaan Kehrääjänkujalla pölyisellä sohvalla ja lukien luonteelleen täysin sopimatonta kirjaa, jotain jästien rakkausromaania,  joka oikeastaan oli hänen mielestään varsin hyvä (mutta se lukeutui salaisuuksiin, jotka hän aikoi viedä mukanansa hautaan saakka) ja jotenkin aikaa piti kuluttaa. Kalkaros oli sulkeutunut ummehtuneeseen asuntoonsa välttääkseen joulun ja kaikki sen ympärillä olevat, typerät, hyödyttömät juhlat, joita hän inhosi sydämensä pohjasta. Yhtä kaikki, mieluummin hän istui himmeän jalkalamppunsa valossa lukemassa roskakirjaa kuin poukkoilisi ärtyneenä ihmisten seurassa ja saisi ilonpilaajan leiman otsaansa vielä voimakkaammin kuin se jo siinä oli.

Ofelia Sinistra tarpoi lumituiskussa kohti hänen ja hänen miesystävänsä yhteistä asuntoa kaupungin laitakadulla, slummialueen reunamilla. Hän ehtisi juuri parahiksi ottaa alkavan vuoden vastaan Tethystä suudellen. Vaivalloisesti hymy kohosi Sinistran kohmeisille kasvoille hänen ajatellessaan rakastaan ja tämän lämmintä vastaanottoa. He olivat nähneet viimeksi syksyllä ennen Sinistran Tylypahkaan lähtöä, ja hänen mielestään siitä oli aivan liian pitkä aika. Tosin Tethyksenkin työ oli aikaa vievää - mies oli kuuluisan tähtitornin johtava astrologi ja tämäkin joulu oli kulunut kaukoputken äärellä. Sinistra avasi oven hiljaa ja hiipi sisään. Tethys oli selin häneen heidän pienessä avokeittiössään ja paistoi jotain. Sinistra hiippaili hänen taakseen ja peitti käsillään hänen silmänsä, “Arvaa kuka?”
Mies ei sanonut mitään, vaan kääntyi joutuen Sinistran halauksen ja suudelman uhriksi. Tethys vastasi innottomasti ja irrottautui varovaisesti.
“Mitä nyt?” Sinistra kysyi hämmästyneenä.
“Käy istumaan niin selitän, Ofelia.”
Sinistra katsoi miestä epäluuloisesti - eihän tämä ikinä kutsunut häntä Ofeliaksi, sillä hän tiesi Sinistran inhoavan nimeä. Hitaasti, epäröiden hän istui tummansiniselle sohvalle ja kohdisti katseensa Tethykseen, joka sai vaivalloisesti sanotuksi: “Niin, tuota… Tuota noin. Minä haluaisin erota.”
Sinistra avasi suunsa tyrmistyneenä, mutta sulki sen jälleen, kun huoneeseen astui hyvin kaunis, vaaleahiuksinen nainen yllään hänen aamutakkinsa.
“Vai niin. Suokaa toki anteeksi, että häiritsin”, Sinistra sanoi jäisellä äänellä ja harppoi ovelle. Posket kuumottaen kiukusta ja kyyneleet estääkseen silmiään ankarasti räpyttäen hän sanoi niin ilkeästi kuin pystyi: ”Onnellista uutta vuotta teille” ja pamautti oven niin lujaa kiinni, että huoneiston ainoa taulu - tähtikartta - putosi seinältä ja meni rikki.

Sinistra harppoi eteensä näkemättä pitkin katujakuumien kyynelten valuessa virtanaan hänen kasvoillaan. Kiukku toista naista kohtaan muuttui suruksi ja askelten tahdissa hän toisteli mielessään: “Miksi?” Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua Sinistra vilkaisi ympärilleen silmät yhä sumeina. Hän ei enää tiennyt, missä oli, eikä jaksanut välittää, vaan lyyhistyi istumaan jonkun omakotitalon portaalle ja katsoi taivaalla räjähteleviä värikkäitä raketteja vihaisena. Miten joku saattoi olla noin iloinen, se oli epäreilua. Kuva Tethyksen nauravista kasvoista nousi Sinistran mieleen saaden hänet purskahtamaan uudelleen epätoivoiseen itkuun. Hän ei lainkaan välittänyt kylmästä, eikä vähäisten ohikulkijoiden omituisista katseista vaan vain istui siinä. Ehkä kaikki menisi ohi, jos hän vain istuisi.

Kalkaros totesi nukkumisyritykset toivottomiksi. Kello löi kaksitoista kertaa.
“Onnellista uutta vuotta, Severus.” hän ajatteli kyynisesti, sytytti jalkalampun (kyllä jotkut jästikeksinnöt olivat hyödyllisiä, etenkin jos sattui asumaan heidän rakentamassaan talossa) ja vilkaisi ulos ikkunasta. Joku surkean näköinen laitapuolen kulkija istui hänen portaillaan. Kuinka röyhkeää, kuka kehtasi tulla häiritsemään? Kalkaros avasi oven.
“Hei sinä. Häivy portailtani!”
Hahmo käänsi kasvonsa häntä kohti.
“Hei Severus. En tiennyt sinun asuvan täällä” Sinistra sanoi heikolla äänellä ja katsoi miestä yllättyneenä.

Kalkaros oli kahden vaiheilla. Pitäisikö vain mennä takaisin sisään ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut, jolloin Sinistra jäisi tuohon vollottamaan, ja nukkumisesta ei tulisi mitään, vai pitäisikö mennä takaisin sisään Sinistra mukanaan ja joutua kestämään vollotusta sisätiloissa, mutta paremmalla omallatunnolla. Pitikin ihmisellä olla huono tuuri! Juuri kun luulee olevansa kaikessa rauhassa lomalla, erossa työasioista, niin naispuolinen kollega ilmestyy ovelle itkemään. Tyypillistä, miksi juuri hänen ovelleen? Naapurin portaat olisivat takuulla soveltuneet tarkoitukseen aivan yhtä hyvin. Nainen kuitenkin hytisi kylmästä, ja näytti muutenkin niin surkealta, että Kalkaroksen oli pakko koota itsensä ja kutsua tämä sisään. Pian Sinistra istuikin nojatuolissa vuodattaen kyyneleitään ja pitäen laimeaa teetä sisältävää mukia käsiensä välissä aivan kuin etsien siitä turvaa. Kalkaros istui vaivaantuneena sohvalla Sinistraa vastapäätä ja toivoi hiljaa mielessään, ettei tämä vain saisi päähänsä kertoa huoliaan hänelle. Oli jo tarpeeksi paha, että hän istui siinä itkemässä. Kuin mikäkin vesiputous. Kalkaroksen toive ei kuitenkaan toteutunut, ja pian hän oli kuullut koko tarinan. Seurasi kiusallinen hiljaisuus, jonka aikana mies ehti miettiä monta hyvää syytä sille, miksi hän ei halunnut kuunnella toisten huolia. Nytkään hän ei ollenkaan tiennyt, mitä pitäisi sanoa.
“Hmm… Tuota, öh… Kauanko te seurustelitte?”
“Melkein kaksi vuotta.”
“Jaa, no, tuota. Sinulla ei siis nyt ole asuntoa?”
Sinistra pudisti päätään apaattisesti.
“Jos haluat, voit nukkua sohvalla tämän yön”, Kalkaros sanoi takellellen ja oli purra kielensä poikki tajuttuaan, mitä oli juuri tullut tehneeksi.
“Kiitos. Voisitko näyttää minulle, missä on vessa?”
Kalkaros huokaisi raskaasti ja näytti tietä.
 
A/N: Rakastan kommenttejanne;)
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 04, 2012, 11:13:38 kirjoittanut Renefer »

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Jipii, olette kommentoineet:D Kiitokset kaikille!

Suvituuli: Äläs nyt vähättele kommenttiasi, joka ei edes ollut erityisen sekava tai mitään:D Se piristi, kiitos kehuista. Juu, kuvailua ehkä pitäisi lisätä... Dialogit vaan on niin hauskoja kirjoittaa, että... Kommentoi ihmeessä vastakin, ei aina tarvitse kirjoittaa niin järkeviä. Pidän nimittäin kaikista kommenteista:D

hehacla: Kiitos, kun huomautit kirjoitusvirheistä, vaikka et olekaan äikänmaikka:P En nimittäin käytä betaa, koska siitä ei ole kommenteissa huomauteltu, enkä jaksa(laiska?)Hah, juu, pidin itsekin noista kohdista :D(outoa...) Kiitos taas kerran mukavasta kommentista, minunlaiseni henkilö, jolle on lähes ylivoimaista painaa vastausnappia, ei voi kuin ihmetellä.

Milgia: Et muuten arvaa, miten paljon piristää, jos oikeasti käyt katsomassa joka päivä, kuten sanoit:D Ai olen parempi kuin viimeksi? Heh, ehkä tässä jonkin verran kehittyy, kun kirjoittelee. Vähän offtopic, mutta kiitos nimiehdotuksista haasteelle, kävisikö joku Tyrmäävää tai vastaava? (kyllä, rakastan sanaleikkejä vähän liikaa...)

Pidän itse enemmän ensimmäisestä luvusta, mutta kertokaa te mielipiteenne.

2.Luku: Jälleennäkemisiä

Lucius Malfoyn huolella kiillotettujen nahkakenkien kannat kopisivat Taikaministeriön tyhjällä käytävällä hänen kävellessään mahdollisten vastaantulijoiden varalta juhlallisen hillitysti kohti Cornelius Toffeen työhuonetta. Heillä oli sovittu tapaaminen koskien paperinivaskaa, joka siististi lepäsi hintavassa salkussa herra Malfoyn kädessä. Tapaamisen ei kylläkään olisi tarvinnut olla sovittu, sillä Lucius Malfoylla oli niin suuri jalansija ministeriössä, että hän olisi halutessaan voinut mennä taikaministerin huoneeseen milloin vain - ja koputtamatta. Nyt hän kuitenkin koputti kuuluvasti ja tuttu omahyväinen hymy pyyhkäisi kalpeiden kasvojen yli; tällä kertaa hän tiesi saavansa tahtonsa läpi.

“Päivää Cornelius.”
“Päivää Lucius, olet aina yhtä täsmällinen”, taikaministeri sanoi hymyillen vaikutusvaltaiselle miehelle, joka istui ilman eri pyyntöä.
“Sinulla taisi olla tärkeitä papereita näytettävänä, ellen vallan väärin muista?”
“Nämä vaativat vain ministerin allekirjoituksen.”
“Mitä asiaa paperit koskevat?” Toffee kysyi hajamielisesti ja kaivoi sulkakynänsä esiin.
“Tylypahkan johtokunta on yksimielisesti päättänyt, että rehtori Dumbledoren on aika astua syrjään. Otaksun ministerin olevan päätöksen kannalla?”
“Niin, no. Tuota… Onhan se hyvä päätös… Kai. En minä nyt oikein tiedä tästä”, Toffee takelteli ja pyöritteli knalliaan käsiensä välissä erittäin hermostuneena.
“Onko Dumbledore siis lopultakin myöntänyt erehdyksensä Pimeyden Lordin paluun suhteen ja tullut ministeriön puolelle?”
“Ei, mutta…”
“Haluaako ministeri siinä tapauksessa hänen hallitsevan arvostettua ja poliittisestikin vaikuttavaa paikkaa? Pian hän on kouluttanut armeijan teitä vastaan…” Lucius Malfoy sanoi ovelasti, vaikka kommentti päälle päin kuulostikin varsin viattomalta. Toffee hätkähti. Miten mies saattoi tietää hänen salaiset pelkonsa noin hyvin? Lucius työnsi paperipinkkaa lähemmäs kulmiaan vaativasti kohottaen.
“No jos minä nyt sitten. Mutta silloin saan itselleni vaarallisia vihollisia, se Hagrid esimerkiksi… Ei varmaan ajattele yhtään ennen kuin toimii, ja McGarmiwa ajattelee vähän liikaakin”, Toffee sanoi ja häntä puistatti ajatus Hagridista riehumassa ministeriössä.
“Ja teidän tasoisenne mies pelkää typerää puolijättiä sekä ylikireää skottitätiä? Ei, ainoa todellinen uhka on Dumbledore ja näin te hoitelette hänet.”
“Olen aivan varma, että he onnistuvat keplottelemaan jotenkin, kuule Lucius, Dumbledoren ja McGarmiwan aivot toimimassa yhteisen päämäärän eteen on asia, jota et itsekään haluaisi vastaasi. He osaavat olla uskomattoman pirullisia! Onko laissa porsaanreikiä?”
“Itse keksin vain yhden, ja se on heidän tapauksessaan käyttökelvoton. Johtokunnan päätöksen voi kumota ainoastaan erotettavan henkilön huomattava lahjoitus koulun hyväksi. Ja painotan, että summan on todellakin oltava huomattava.”
“Oletko varmistanut, ettei heillä ole varaa siihen?”
“Olen tarkistanut kaikkien mahdollisesti osallisten tulot sekä omaisuuden arvon kaljuunoissa, he eivät saa tarvittavaa summaa kasaan millään. Erottamisen aikaraja on kuukausi, ja sen jälkeen Dumbledore pudotetaan jalustaltaan. Johtokunta valitsee uuden rehtorin ja takaan, että kunnioitamme ministerin mielipidettä valintaa tehdessämme.”
“Eivätkä he voi keksiä uusia sääntöjä hyväksyttämättä niitä ensin teillä?”
Lucius Malfoy pudisti voitonriemuisena päätään.
“Annahan niin katson niitä papereita.”

Yltä päältä luminen henkilö yritti avata Tylypahkan ovia siinä onnistumatta. Suojausloitsun purkamiseen tarvittava salasana oli vaihtunut, eikä henkilön auttanut kuin tarttua kolkuttimeen ja toivoa jonkun kuulevan, mutta turhaan. Hän vilkaisi paksuun lumihankeen jättämäänsä kävelyuraa ja totesi Tylyahoon palaamisen huonoksi ajatukseksi. Henkilö lähti vaivalloisesti kiertämään linnaa ja pysähtyi vasta seinustalla, jolla rehtorin kanslian ikkunat sijaitsivat. Kolmannella yrittämällä lumipallo osui maaliinsa ja ikkuna avattiin sisältäpäin. Valitettavasti se oli ensimmäinen kerta edellisöisen lumimyrskyn jälkeen, joten alhaalla seisoja sai niskaansa hyvin kylmää lunta.
“Hei Minerva. Saanko udella, miten huomattavan suuri ja säkenöivä älysi ei keksinyt parempaa keinoa sisään pääsemiseksi?”
“Olen juuri nyt hieman järkyttyneessä mielentilassa.”
“Ei ole mitään, mihin ei teekupponen hyvässä seurassa auttaisi, paitsi ehkä liiallisen teenjuonnin aiheuttama pahoinvointi, enkä jostain syystä usko järkyttyneisyytesi tälläkään kertaa johtuvan siitä. Odota hetki niin tulen avaamaan sinulle oven.”

Hetken kuluttua kaksikko istui Dumbledoren työhuoneessa.
“Ilmeestäsi päätellen aiot juuri kertoa, mikä sai sinut niin järkyttyneeksi, että luulin jo Weasleyn kaksosten palanneen ja alkaneen oitis pommittaa työhuonettani lumipalloilla”, Dumbledore sanoi, mutta kevyestä äänensävystään huolimatta hän katsoi itseään vastapäätä istuvaa naista huolestuneena.
“Noh, menin kotiin täysin pahaa-aavistamattomana ja sain kuulla siskoni menevän naimisiin. Kaiken lisäksi häitä vietettiin samana iltana…”
“Itse kukin olisi järkyttynyt moisesta, etenkin jos ei olisi saanut minkäänlaista varoitusta etukäteen. Mutta onko jutun taustalla vielä jotain?”
“Hän aikoo muuttaa miehensä luo, ja se minua tässä koko jupakassa eniten järkyttää…” McGarmiwa sanoi tuijottaen teekuppiinsa sen näköisenä, että olisi hukuttautunut siihen, jos vain olisi voinut.
“Ymmärräthän, jos linnamme on kymmenen kuukautta vuodesta tyhjillään, se on pakko myydä.”
“Ja sitä eivät vanhempanne olisi halunneet, etkä kuulemani perusteella sinäkään?”
“Niin…”
“Ellen minä ole poikkeustapaus, olet kerrassaan erinomainen ylipuhumaan ihmisiä, enkä siis ihmettelisi, vaikka Agnes-siskosi muuttaisi mielensä.”
“Tiedätkös, inspiroit minua ongelmanratkaisussa. Voisin varmaankin kysyä veljiltä, haluaisivatko he muuttaa linnaan. Ikävämpää on, jos he eivät voi, sillä pelkään pahoin sinun todella olevan poikkeustapaus, kuten itse asian ilmaisit. Mutta niin olet kyllä suostuttelun lisäksi monessa muussakin asiassa, enkä ole siitä lainkaan pahoillani…”
“Äskeiseen kommenttiisi viitaten, on loistavaa, että siskosi häät ajoivat sinut palaamaan aiemmin, nyt meillä on enemmän aikaa.”
“Välillä kanssasi on mahdotonta keskustella!” McGarmiwa huudahti punaisena kasvoiltaan.
“Ah. Sinäkin olet siis lopulta onnistunut huomaamaan sen valitettavan tosiseikan. Vaan aiheestammepa tulikin mieleeni, nyt pääset näkemään Horatiuksen tulon.”
“Minua alkaa epäilyttää… Miten Horatius ja aiheemme muka liittyvät yhteen?”
“Älä pelkää Minerva. hän on minulle vain työtoveri.”
“Välillä kanssasi todella ON mahdotonta keskustella…” McGarmiwa huokaisi.
“Ilmeisesti nyt kanssani on mahdotonta keskustella, joten ehdotankin, että siirrymme lounaalle Suureen Saliin.”

Sinistra heräsi venytellen, nousi istumaan ja vilkaisi ympärilleen. Hän ei tunnistanut paikkaa, eikä tiennyt, miten oli päätynyt nuhraantuneelle sohvalle. Samassa kirjahylly kääntyi sivuun ja sen takaa astui Severus Kalkaros.
“Heräsit viimein”, mies totesi kuivakasti.
“Kiitos tiedosta. Missä olen?”
“Minun kotonani. Löysin sinut itkemästä portailta eroasi…”
Edellisen illan tapahtumat palasivat Sinistran mieleen.
“Muistan kyllä itsekin”, hän sanoi koleasti päättäen enää olla itkemättä Kalkaroksen nähden.
“Käyn vain siistiytymässä ja lähden takaisin Tylypahkaan.”

Sinistra katsoi vessan lohkeilleeseen peiliin. Hän oli varsin kaunis, mutta jostain syystä miehet eivät ikinä olleet osoittaneet hänelle suosiotaan. Ehkä se johtui hänen terävistä kommenteistaan tai äkkipikaisesta luonteesta, mutta eipä sillä paljon väliä ollut ollut Tethyksen kanssa seurustellessa. Lyhyet ja yleensä hyvin siistit, tummanruskeat hiukset olivat pahasti takussa, eivätkä teräväkatseiset harmaat silmätkään esiintyneet edukseen vieläkin itkemisestä turvonneina ja aluset mustina. Oikeastaan hän muistutti hieman teiniä, joka epätoivoisesti yrittää erottua joukosta.

“Kiitos, että sain yöpyä luonasi. Näemme varmaankin, kun lukukausi alkaa?” Sinistra sanoi napittaessaan takkiaan. Hän ei koskaan ollut pitänyt viitoista ja kaavuista.
“Ajattelin kyllä itsekin lähteä jo nyt.”
Hetken kuluttua he tarpoivat lumihangessa Tylyahon tiellä päästäkseen linnaan. Sinistra yritti pitää yllä keskustelua, mutta Kalkaros vastaili harvasanaisesti.
“Onneksi sinä osaat ovenavausloitsun, muuten voisi olla hieman vaikeaa päästä sisälle.”
Kalkaros tyytyi hymähtämään jotain epäselvää vastaukseksi. Sinistra ei kuitenkaan ehtinyt kimpaantua, sillä hän havaitsi tumman hahmon heidän edellään Tylypahkan ovilla,
“Hei, kuka ihme tuo on?”
Nyt mies lopultakin valpastui, “Kuka?”
“Tuo huppupäinen linnan ovella”, Sinistra sanoi osoittaen pyylevää hahmoa lapasenkärjellä.
“Ota taikasauvasi esiin, tämä voi olla ansa”, Kalkaros sanoi ja harppoi hahmon luo,
“Kuka olet ja mitä teet täällä?”
“Olen Horatius Kuhnusarvio ja haluaisin päästä sisään.”
“Siitähän minä en ota selkoa. Osoita häntä sauvalla niin avaan oven”, Kalkaros sanoi osoittaen jälkimmäiset sanansa Sinistralle, joka, vähäisemmän kokemuksensa vastaavanlaisissa tilanteissa myöntäen, totteli mukisematta.
“On tämäkin nyt tapa ottaa uusi, vai pitäisikö sanoa vanha, kollega vastaan…” Kuhnusarvio jupisi astuessaan avoimista ovista sisään. Kalkaros ja Sinistra johdattivat hänet Suureen Saliin.

Sali oli lähes tyhjä, tupapöydissä istui kussakin vain muutama ihminen seurustellen hiljaisella äänellä keskenään. Opettajista paikalla olivat vain Dumbledore, McGarmiwa, Hagrid ja Sibylla Punurmio, joka oli vastahakoisesti tullut alas tornistaan. Kolmikon tulo käänsi kaikkien päät heihin päin.
“Päivää rehtori. Löysimme hänet oven edestä ja päätimme jättää kyselemisen teille. Hän väittää olevansa Horatius ja näyttääkin siltä, mutta emme kuitenkaan uskaltaneet olla aivan varmoja”, Kalkaros selitti.
“Kyllä minä olen Horatius ja he pilasivat tarkoin suunnitellun sisääntuloni”, Kuhnusarvio sanoi valittavalla äänellä Dumbledorelle.
“Päivää Horatius. Ikävää, ettemme päässeet näkemään sisääntuloasi, joka epäilemättä olisi ollut alkaneen vuoden tähänastisia huippukohtia, mutta Severuksen oli toimittava turvaohjeiden puitteissa..”
“Severus”, Kuhnusarvio mutisi ja käännähti huomattavaan leveyteensä nähden ällistyttävän nopeasti Kalkarokseen päin.
“Severus Kalkaros, kenties kaikkien aikojen lahjakkain liemenkeittäjäni… Enpä ollut tunnistaa!”
“Tunne lienee molemminpuoleinen”, Kalkaros vastasi jäyhästi. Häntä ärsytti syynättävänä oleminen, eikä Sinistran arvioiva katse Kuhnusarvion oman lisäksi todellakaan parantanut asiaa. Tai ehkä olisi, jos Kalkaros olisi tiennyt, mitä nainen ajatteli, mutta ikävä kyllä hän ei osannut lukea ajatuksia, eikä aika juuri riittänyt lukilitiksenkaan käyttöön. Mitä Sinistra sitten ajatteli? Hänen mielestään Kuhnusarvio oli väärässä. Kalkaroksen ulkonäkö oli muuttunut kouluajoista (Sinistra oli ollut vuosikurssia alempana Korpinkynnessä) jopa parempaan suuntaan, mutta kyllä hänet silti olisi pitänyt tunnistaa. Kalkaros pääsi onnekseen pois valokeilasta Kuhnusarvion kääntyessä vuorostaan naisen puoleen ja keskeyttäen tämän pohdiskelut koukkunenäisen kollegansa ulkonäöstä.
“Ja sinun täytyy olla Ofelia Sinistra. Älykäs, temperamenttinen tyttö, harmi vain, ettet koskaan oikein ymmärtänyt omaa parastasi…”
Sinistra muisti turhankin elävästi, kuinka oli yrittänyt vältellä Kuhnukerhoa keksimällä kaikenlaisia, välillä täysin järjettömiäkin tekosyitä. Erityisesti hänen mieleensä oli painunut kerta, jolloin hän väitti saaneensa jälki-istuntoa rikottuaan koeputkisarjan taikajuomien tunnilla ja tajusi aivan liian myöhään, että Kuhnusarvio opetti kyseistä ainetta, eikä olisi ikimaailmassa antanut hänelle minkäänlaista rangaistusta mistään…
“Sinusta olisi voinut tulla jotain suurta, mutta olet päätynyt vain opettajaksi tänne, hölmö tyttöseni! Mutta ulkonäköäsi ovat vuodet vain parantaneet…”
McGarmiwa kuitenkin keskeytti pohdiskelun sanomalla kohtalaisen terävästi: “Horatius hyvä, olen varma, että palat halusta päästä maistamaan jälleen Tylypahkan ruokia, mutta ennen sitä meidän pitää viedä tavarasi opettajainhuoneeseen. Voin tulla mukaan, ovessa on nimittäin salasana ja olen jo syönyt.”
Sinistra huokaisi helpotuksesta. Hän ei lainkaan pitänyt Kuhnusarvion tytöttelytyylistä. Onneksi Minerva oli pelastanut tilanteen, pitikin muistaa kiittää jossain vaiheessa…

A/N: Juu, kommentteja, niistä pidän:D Jos huomaatte virheitä niin huomauttakaa, koska en ajanpuutteen vuoksi ehdi nyt oikolukea tätä osaa...
« Viimeksi muokattu: Lokakuu 04, 2007, 16:46:26 kirjoittanut Keltsi »

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
Jee, jee, kommentteja:D

Milgia: Kiitos kommentistasi, piristyn aina, kun joku mukava ihminen jaksaa kommentoida! Yritän "jatkaa samaan malliin":)

Suvituuli: *Nolo*, miten menin sekoittamaan lukilitiksen ja okklumeuksen?!?!?! Kiitos huomautuksesta ja kommentistasi muutenkin! Mukava kuulla, että tyypit ovat mielestäsi luonteidensa mukaisia. Mikäköhän mahtaa olla "se jokin", joka saa sinut lukemaan ficciäni?:D Merkillistä:) Ja jos kommenttisi tosiaan ovat nousujohteisia, niin odotan seuraavaa:P

hehacla: Kiitos kommentistasi! En tiedä aavistuksestasi, mutta koko linnajuttu on oikeastaan aika merkityksetön, ja se selviää tässä luvussa... En tosin tiedä, pidätkö tavasta:D Hauskaa, että "harjoittelet rakentavan palautteen antamista" kommentoimalla juuri minun ficcejäni, harjoittele ihmeessä jatkossakin;)


A/N: Pidän itse jostain syystä luvun alkupätkästä

3.Luku: Juoruja, järkytys ja sukujuuria

Kaksi lyhyttä hahmoa tarpoi Tylyahon tietä jutellen keskenään.
“Walesissa ei ollut näin pahuksen paljon lunta…” Lipetit jupisi ja yritti kiskoa hankeen juuttunutta jalkaansa ylös kolosta. Kenkä täyttyi lumella ja jäi kinoksen uumeniin saaden pikkumiehen sadattelemaan kokoonsa nähden uskomattomalla antaumuksella.
“Tulejo kenkä!”
Verso nauroi ja vilkaisi kasvihuoneille päin huolestuneena, “Jos kokous ei alkaisi niin pian, menisin katsomaan pikkuisiani.”
“Valitettavasti meillä on vain kymmenen minuuttia ja tämä kaikki lumen paljous tekee…” Lipetit ei ehtinyt lopettaa lausettaan, sillä aivan kuin lumi olisi kuullut hänen valittelunsa ja halunnut osoittaa voimansa, putosi viereisestä puusta sitä suoraan hänen niskaansa reilu lapiollinen.
“…minut HULLUKSI!” hän lopetti ja pysähtyi miettimään tilanteeseen sopivinta kirousta, mutta Verso oli nopeampi:
“Hillitse kielesi, oppilaat voivat kuulla.”
“Hyvähän heidän on, kun ovat pidempiä!”
Lipetitin putsattua enimmät lumet he jatkoivat hitaasti etenevää matkaansa kohti edessään kohoavaa linnaa.

“Onkohan Horatius jo tullut?” Verso kysyi linnan ovilla, vaikka ei olettanutkaan saavansa vastausta.
“Pianhan saat siitä selvän”, Lipetit sanoi kohtalaisen yrmeästi, eikä äänensävy suinkaan johtunut hänen selkäänsä pitkin noruvasta jääkylmästä vedestä, jota myös sulaneeksi lumeksi voidaan kutsua.
“Älä viitsi, tiedät hyvin, että se juttu on ollut ohi yhtä kauan kuin peikonakileijojeni kukinta. Pahuksen Hagrid meni päästämään sen koiransa tarpeilleen kukkapenkkiin, kyllähän ne vähemmästäkin…”
“Aivan varmastiko on ohi?” Lipetit kysyi ja piti ovea auki Versolle.
“Kiitos. Ja varmasti on. Ajattele nyt, sen jälkeen mitä hän teki!”
“Älä kimpaannu, uskon kyllä! Mutta nyt vauhtia, olemme jo myöhässä…”

He astuivat opettajainhuoneeseen hengästyneinä. Pakollisten tervehdyksien vaihdon jälkeen vuoden ensimmäinen kokous pääsi käyntiin. Kun kaikki esityslistassa mainitut asiat oli käsitelty, Dumbledore sanoi: “Minulla on teille tärkeää ilmoitettavaa.”
Kuulijoiden hämmentyneistä ilmeistä välittämättä hän jatkoi: “Sain eilen johtokunnalta kirjeen, jossa vaaditaan eroani.”
“No, onhan näitä ennenkin sattunut, ja aina niistä on selvitty.”
“Ihailtava asenne, Argus, mutta tällä kertaa papereissa oli ministerin allekirjoitus, eikä mitään näytä olevan tehtävissä. On siis aikani todellakin astua syrjään.”
“MITÄ?” McGarmiwa huudahti ja hänen kallis sulkakynänsä katkesi. Lipetit haukkoi henkeään niin voimakkaasti, että putosi selälleen penkiltä. Kalkaros auttoi hänet takaisin istumaan, eikä kukaan järkytykseltään  kiinnittänyt heihin huomiota.
“E-eikö ole mahdollista luistaa?” Matami Pomfrey kysyi. Dumbledore pudisti päätään,
“Minulla on kuukausi aikaa järjestellä asiani, ja sen jälkeen johtokunta palkkaa uuden rehtorin. Mutta nyt, suonettehan anteeksi, minun on lopetettava kokous, sillä puolen tunnin kuluttua saan vieraita ministeriöstä. Ja Minerva, saavuthan kansliaani siihen mennessä?”
McGarmiwa nyökkäsi automaattisesti, vaikka hädin tuskin ymmärsi kehotuksen sisältöä. Hän tuijotti eteensä saamatta ajatuksiaan minkäänlaiseen järjestykseen opettajainhuoneen raskaan oven painautuessa Dumbledoren perässä kiinni.

Oven sulkeutumisen myötä huoneen valtasi syvä hiljaisuus, joka ei rikkoutunut edes McGarmiwan ravistellessa päätään ja kerätessä tavaransa. Henkilökunnan jäsenet katsoivat järkyttyneeseen tilaan vajonneina, kuinka hän juoksi Dumbledore perään.
“Enpä arvannut tulevani uppoavaan laivaan”, Kuhnusarvio tokaisi katkaisten lopultakin hiljaisuuden. Verso vilkaisi miestä kiukkuisena.
“Saanko sanoa jotain?” hän kysyi ja jatkoi vastausta odottamatta:
“Uskaltaisinpa väittää tuntevani Minervan meistä parhaiten.”
Toiset tyytyivät nyökyttelemään
“Tiedättekös, kun hänellä on tuo ilme, on pysäyttäminen mahdotonta… Minun mielestäni meillä ei ole mitään syytä huoleen, Minerva ja Albus keksivät varmasti jotain.”
“Mutta juurihan Albus sanoi, ettei mitään ole tehtävissä”. Kuhnusarvio sanoi.
“Kun Minerva on vauhdissa, hänelle mikään ei ole mahdotonta. Ja Albus on vielä parempi, jos mahdollista!”
“Olen samaa mieltä kuin Pomona”, Lipetit sanoi.
“Minä myös”, Kalkaros totesi nurkastaan.
“Ne kaksi taistelevat Tylypahkan puolesta viimeiseen hengenvetoonsa saakka ja siitäkin eteenpäin.”

McGarmiwa sai Dumbledoren kiinni vasta aivan rehtorin kanslian ovella.
“Mikset kertonut minulle aiemmin?!”
“Minerva kultaseni, rauhoitu… Muistutat hurjistunutta leijonaa. Sain kirjeen vasta tänään.”
“Olen aivan varma, että kuolonsyöjät ja Lucius Malfoy ovat tämän takana.”
“Epäilemättä, epäilemättä. Päätelmäsi ovat usein oikeita, joskaan eivät aivan yhtä usein kuin minun omani.”
McGarmiwa ei välittänyt, vaan kiilasi miehen ohi huoneeseen ja marssi suoraan kirjahyllylle.
“Ensin meidän pitää etsiä mahdolliset porsaanreiät”, hän sanoi ja pamautti lakikirjan pöydälle niin, että tomuhiukkaset vain leijailivat ilmassa.
“Voi Minerva, itsepäisyytesi on välillä suorastaan huvittavaa! Jossain vaiheessa jokaisen vain täytyy myöntää tappionsa ja…”
“Jollet nyt pidä suutasi kiinni, minä en vastaa seurauksista!”
“Tuo uhkaus esitettiin niin tosissaan, että katson parhaaksi totella. Sanon nyt kuitenkin ihan vain työtaakkaasi vähentääkseni, että ainoa mahdollisuus selvitä olisi tehdä koulun hyväksi suuri lahjoitus.”
“Ha! Tiesin, ettet ole vielä luopunut toivosta, vaikka niin sanoitkin. Alat käydä ennalta-arvattavaksi.”
“Taidat tuntea minut paremmin kuin on turvallistakaan… Mutta summan on oltava suuri, emme saa sitä kasaan”, Dumbledore sanoi surumielisellä äänellä, mutta hänen silmänsä tuikkivat.
“Onhan meillä kuukausi aikaa. Nyt taisit lopulta saada sen älyllisen haasteen, jota olet viime aikoina kovasti kaipaillut.”
Sinussakin on ollut aika lailla älyllistä haastetta, mutta myönnettäköön, tästä tulee kiinnostavaa.”
McGarmiwa ei ehtinyt vastata, sillä ikkunaan koputti suuri tornipöllö, ja kirjeen irrotettuaan hän havaitsi sen olevan osoitettu itselleen. Dumbledore katsoi, kuinka naisen vihreät silmät liikkuivat hänen lukiessaan riviltä riville. Luettuaan koko viestin McGarmiwa ojensi sen Dumbledorelle ja rypisti kulmiaan mietteliäänä.
“Saanhan lähteä?” hän kysyi rehtorin kohotettua katseensa pergamentista.
“Tottahan toki, mutta yritä palata pian, ettei meille tule kiire tämän, hmm… Ongelmamme kanssa. Pärjään kyllä ministeriön vieraiden kanssa.”

Opettajainhuone alkoi hiljalleen tyhjentyä. Pian jäljellä olivat vain Lipetit, Verso ja Kuhnusarvio, joka tutkaili kirjahyllyä ja näytti pahasti siltä, miltä hän kohtalaisen epätoivoisesti ja huonolla menestyksellä yritti olla näyttämättä - tahallaan viivyttelevältä.
“Menen nyt tarkistamaan kasvihuoneet. Öitä, Filius” Verso sanoi ja soi lyhyemmälle miehelle halauksen kauniilla hymyllä. Oven kolahdettua kiinni Kuhnusarvio nosti katseensa kirjasta, jota oli mukamas lukenut.
“Mitä tuo oli?” hän kysyi Lipetitiltä, joka keräili tavaroitaan lähteäkseen.
“Me seurustelemme. Sitä se oli.”
Kuhnusarvion kulmat ampaisivat hämmästyneinä ylöspäin, mutta muuten miehen ilme oli vaikeasti tulkittava,
“Ihanko totta… Kuule Filius, otetaan lasilliset, niin voit kertoa vähän siitä, mitä täällä nykyään oikein tapahtuu.”
“Ei oteta lasillisia, mutta toki voin vanhalle ystävälle kertoa kuulumiset. Istutaan juttelemaan”,  Lipetit sanoi ja noudatti omaa kehotustaan istuutumalla upottavimmalle sohvalle, “Miksi et ole antanut itsestäsi kuulua mitään?”
“Olen viettänyt hiljaisia eläkepäiviä. Missä vaiheessa Severus on tullut tänne opettajaksi?”
“On siitä melkein neljätoista vuotta. Hän tuli vähän sen jälkeen, kun tiedät-kai-kuka katosi.”
“Missä vaiheessa ystävystyitte? Ja miten ihmeessä seurustelet Pomonan kanssa, etkö pitänytkään Minervasta? Olen ymmällä”, Kuhnusarvio tivasi ja raapi sanojensa tueksi päälakeaan.
“Syksyllä tapahtui eräänlainen selkkaus, mutta en haluaisi puhua siitä juuri nyt…”
“Entä vieläkö Albuksella ja Minervalla on se sopimus?”
“He purkivat sen, etkö muka huomaa?”
“Keillä muilla on suhde?” Kuhnusarvio kysyi hyvin kiinnostuneena.
“Sinähän kuulostat melkein Rita Luodikolta!” Lipetit nauroi ja suurempi mies näytti hivenen loukkaantuneelta vertauksesta, mutta yhtä kaikki jatkoi uteluaan.
“Eikö tämä juoruileminen ole ennemminkin naisten homma, jos nyt ylipäänsä kenenkään? Mutta hyvä on, jos se sinua noin kovasti kiinnostaa… En ole aivan varma, mutta luulen, että Argus ja Irma tapailevat toisiaan.”
“Vihdoin ja viimein!”

McGarmiwa astui jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä ulos heidän linnansa ruokasalin takasta. Lähes välittömästi Agnes ilmestyi paikalle eräästä salakäytävästä, jonka he olivat lapsina löytäneet ja jolla he olivat kiusanneet veljiään.
“Hei Agnes, tulin heti viestisi saatuani. Ei kai vain ole tapahtunut mitään vakavaa?”
“Oi, ei suinkaan, senkin hupsu! Päätimme vain Robertin kanssa, että muutamme sittenkin tänne ja kunnostamme ullakon, joten tarvitsen siivousapua.”
McGarmiwa ei ollut juuri lainkaan hämmästynyt, sillä hän oli ehtinyt jo tottua nuoremman siskonsa äkisti vaihteleviin mielipiteisiin, mutta tämän ajattelemattomuus raivostutti häntä - niin paljon, että oli täpärällä, etteikö Agnes olisi saanut täyslaidallista haukkumasanoja huudettuina. McGarmiwa kuitenkin tiesi vanhastaan, ettei siskon kanssa riitely tuottanut haluttua tulosta, ja oli siis aivan turhaa, joten hän hillitsi itsensä ja tyytyi katsomaan toista erittäin murhaavasti ja kysymään piikikkäästi:
“Onko tämä nyt varmasti lopullinen päätös?”
“On tietenkin”, Agnes sanoi ylpeästi ja McGarmiwa hätkähti huomatessaan itseensä kohdistuvan täsmälleen samanlaisen katseen, jota hän käytti oppilaisiin, lukuun ottamatta eri mallisia silmälasinsankoja. Missä vaiheessa Agnes oli omaksunut erään Tylypahkan legendoista, ja vieläpä noinkin täydellisesti? McGarmiwa toivoi, ettei katsetta ollut hänen pikkusiskonsa tapauksessa sovellettu Robertiin, ja saadakseen aikaa toipua järkytyksestään hän sanoi:
“Ajattelitko taaskaan tekojesi mahdollisia seurauksia? Jos olisit muuttanut pois, olisimme todennäköisesti joutuneet myymään linnan!”
“Hups, enpä tullut ajatelleeksi. Mutta väliäkö sillä nyt enää on, emmehän me muuta pois”, Agnes sanoi McGarmiwan mielestä anteeksiantamattoman kepeästi ja tyrkkäsi tälle pölyhuiskan, “Tule!”
“Ei minulla ole aikaa tällaiseen!”
“Höpsistä! Tietenkin sinulla on aikaa. Äläkä yhtään yritä näyttää vihaiselta! Ajattele, miten hieno siitä tulee, Robert lupasi hankkia pylvässängyn ja minä aion sisusta oikein kunnolla!”
McGarmiwa huokaisi syvään ja tarttui pölyhuiskaansa. Sopivalle päälle sattuessaan pikkusisko todella osasi olla itsepäinen, eikä silloin auttanut kuin totella.

Ullakko oli täynnä rojua, sillä linnan rakentamisesta saakka sinne oli tungettu kaikki käyttökelvoton tai muuten vain tiellä oleva, eikä yksikään kotitonttu vahingossakaan eksynyt sinne päinkään. Loputkin McGarmiwan ärtymyksestä haihtuivat, ja sisarukset rupattelivat siivotessaan (Agnesin kanssa oli kohtalaisen turhaa yrittää viritellä älykästä keskustelua), mutta itse työ oli melko turhauttavaa - aina, kun McGarmiwa siirsi jotain jonnekin päin, tuli Agnes jonkin ajan kuluttua siirtämään sen takaisin tai huonommalle paikalle. Totta puhuen vanhempaa siskoa ei haitannut työn hitaus tai turhauttavuus, sillä ullakko tursuisi mielenkiintoisia tavaroita. Heitä ollut koskaan lapsina päästetty sinne, eikä sisaruksille myöhemmässä vaiheessa ollut koskaan tullut mieleen tehdä tutkimusmatkaa siihen osaan linnaa. Kaikkialle muualle he olivat saaneet tulla ja mennä vapaasti, mutta kielletty hedelmähän on tunnetusti se houkuttelevin, ja McGarmiwa pystyi helposti muistamaan reilusti toistakymmentä kertaa, jolloin he olivat yrittäneet pihistää avainta tai tiirikoida lukittua ovea auki.

McGarmiwa hätkähti hereille ajatuksistaan kuullessaan Agnesin valittavan äänen:
“Minerva, täällä on hiiriä! Etkö voisi muuntautua kissaksi ja syödä niitä?”
“Painotan sinulle, etteivät animaagit syö… Hei, mikä tuo on?”
Naiset kiskoivat romuläjästä suurella vaivalla valtavan kokoisen, rullalle käärityn kankaan.
“Rullataan se auki”, McGarmiwa sanoi ja ryhtyi oitis tuumasta toimeen. Kangas paljastui sukupuuksi, samantapaiseksi kuin Kalmanhanaukion seinällä oli Mustien suvusta.
“Tämä on äidin puolen sukupuu. Katso, tuolla olemme me.”
Agnes ei näyttänyt kiinnostuvan sukupuusta, mutta tutkaili sitä hajamielisesti välttääkseen saarnan kyseisen esineen mielenkiintoisuudesta ja arvokkuudesta.
“Onpa hassuja nimiä. Katso nyt tuolla alhaallakin, Godric Rohkelikko vai mikä tuo on!” hän sanoi huvittuneena.
“Mitä”! Missä?” McGarmiwa huudahti ja hetken oikeaa kohtaa etsittyään huomasi siskonsa sanat todeksi.
“Eikös hän ollut yksi Tylypahkan perustajista?”
“Oli, oli… Miksi äiti ei koskaan kertonut, että olemme hänelle sukua?!”
“Ehkä hän ei tiennyt itsekään.”
 “Missä tämä oli? Haluaisin katsoa, onko siellä muutakin.”
Hetken penkomisen, kolmen rikkinäisen kaukoputken ja hyvin epämääräisen näköisen metalliesineen jälkeen McGarmiwa löysi säkillisen vanhoja pergamentteja.
“Saanko ottaa nämä mukaani?”
“En minä siihen mitään estettä näe, en vain käsitä, mitä kummaa kukaan tekee homeisilla vanhoilla pergamenteilla… Jos löydän niitä lisää, lähetänkö ne sinulle Tylypahkaan?”
“Lähetät, totta kai. Mutta menisin nyt mielelläni nukkumaan, lähden huomenna aikaisin takaisin kouluun.”
“Tietenkin! Kiitos siivousavusta…”

A/N: Arvatkaas mitä. Kommentit olisivat ihania:)

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Kiitos kaikille, jotka ovat kommentoineet:)

Suvituuli: Kiitokset kommentista:D Jep, luulen, että Kalkaros tuli opettajaksi ennen Voldemortin katoamista, joten anteeksi virheeni(-_-olen toivoton) Ai niin, anteeksi myös, jos onnistuin häiritsemään läksyjen tekoasi;D Ja hurjistunut leijona oli ihan vain sattumaa, harmi kylläkin. En minä osaa mitään hienoja juttuja piilottaa teksteihini:(

Milgia: Kiitos kommentista:D Kuten jo sanoin, hurjistunut leijona oli ihan sattumanvarainen juttu. Jep jep, olet aivan oikeassa, pergamentit ovat hyvin tärkeitä juonen kannalta, mutta se juttu ei paljastu vielä seuraavassa luvussa... Pidin muuten itsekin tuosta lainaamastasi kohdasta:)

hehacla: Kiitos kommentistasi:D Minulla oli tuon kohdan kanssa vähän ongelmia, monen henkilön dialogit ovat aika vaikeita. Mutta hyvä että onnistuin mielestäsi:) Olen muuten samaa mieltä, että Albus voisi paremminkin olla Rohkelikkojen sukua, mutta mutta... No, olisi se ehkä toisinkin voinut olla, juoni:D

Teleija: Jipii, uusi kommentoija:D Kiitos paljon! Tämä on kolmas ficcini, jossa käsittelen opettajien elämää (AD/MM paritus on aina mukana:D), enkä ajatellut jättää viimeiseksi. Olen itsekin kyllästynyt niihin perus-parituksiin, vaikka en itse juurikaan lue ficcejä, mutta silti... Tässä on opettajien toilailuja, en tiedä miten paljon sillä on eroa oppilaisiin;) Kiitos vielä kerran!

4.Luku: Tapahtumia kasvihuoneilla

“Hänkö jätti sinut jonkun blondin takia? Olen aina ollut sitä mieltä, että miehet ovat petollisia.”
“Onneksi en sentään alkanut itkeä hänen nähtensä. Näytän Tethykselle pärjääväni ilman häntä varsin mainiosti!”
“Niin tietenkin. Lisää teetä, kultaseni?”
Sinistra pudisti päätään.
“Saanko kysyä, missä sitten vietit yösi? Poppy kertoi, että tulit samaan aikaan kuin Horatius, aamulla”, Verso kysyi erittäin kiinnostuneena.
“Noh, juoksin jonnekin ja istahdin erään omakotitalon portaalle itkemään… Ja sitten tapahtui jotain hyvin outoa, se oli Severuksen talo, ja hän tuli hätistelemään minua pois, mutta tajuttuaan, että se olin minä, hän kutsui sisälle ja majoitti yöksi!”
Verso hörppäsi teetään väärään kurkkuun ja poltti samalla kielensä, joten vasta köhimisen ja vesilasillisen jälkeen hän sai ilmaistua hämmästystään sanoin.
“Siis MITÄ! Severus antoi sinun yöpyä luonaan? En tiennyt, että hän osaa olla ystävällinen, tai no tietysti osaa, mutta että noin ystävällinen…” Verso sanoi ovela ilme kasvoillaan.
“Niin. Mutta minua todella kiinnostaisi tietää, mitä oikein ilmeilet siinä, sillä en usko tuon johtuneen minttuteestä henkitorvessa.”
“Mitä, en minä mitään ilmeile, katsoin vain ja…”
Samassa molemmat naiset hypähtivät säikähdyksestä. Kasvihuoneen ovi oli temmattu auki ja sisään virtasi kylmää ilmaa.
“Minerva! Hyvänen aika, sulje se ovi! Kasvit paleltuvat!”
McGarmiwa teki työtä käskettyä, sillä hänen tarkoituksenaan ei suinkaan ollut tehdä dramaattista sisääntuloa, vaan hyytävä tuuli oli paiskannut oven selkoselleen hänen varovasti raotettuaan sitä.

Kun Verso oli jälleen rauhoittunut “pikkuistensa” puolesta, istahti McGarmiwa ystäviään vastapäätä ja kertoi edellisen illan tapahtumista.
“Te kaksi ajatte minut hermoparantolaan tätä vauhtia! Ensin Sinistra järkyttää kertomalla yöpyneensä Severuksen luona…”
“Anteeksi mitä!?”
“…kuulit oikein Minerva, ja sitten sinä tulet ja kerrot olevasi sukua Godric Rohkelikolle ja esität asian samalla tavalla kuin jos puhuisit päivän säästä”, Verso sanoi.
“Ikävä kyllä en ole aivan Horatiuksen tyyppinen, joten katson parhaaksi esittää asiat niille sopivalla tavalla, enkä juuri arvosta liioittelua. Mutta mitä ihmettä höpisitte Severuksesta, se kuulosti joltain, mitä Horatius todella olisi voinut kertoa…” McGarmiwa sanoi kulmiaan kohottaen.
Sinistra selitti tapauksen uudelleen, mutta tällä kertaa kuulijakunta suhtautui huomattavasti rauhallisemmin.
“Nyt voit onnitella itseäsi, sillä Severus tekee vastaavanlaisia tempauksia ehkä kerran vuosisadassa.”
“Ihmettelin sitä kyllä itsekin ja kovasti ihmettelinkin. Mutta jospa katsoisimme hieman niitä pergamentteja, vai mitä sanot, Minerva?” 
“Totta kai, mutta ennen säkin avaamista esitän teille pyynnön.”
“Kerro.”
“Älkää levittäkö tätä juttua, sillä en halua mitään ihmeellistä show’ta, ymmärrättehän.”
Toiset nyökkäsivät kärsimättöminä. Säkin nyörit olivat tiukassa, ja niiden irrottamiseen tarvittiin voimallinen loitsu, mutta lopulta naiset saivat kaadettua pergamentit valkoiselle kahvipöydälle, joka ei todellakaan näyttänyt kuuluvan kasvihuoneeseen, mutta Verso piti tätä perintökalleuttaan itsepäisesti myrkkylonkeroisten ja mullan seassa, joten oli suoranainen ihme, että se edelleen oli valkea.

Pergamentit osoittautuivat Tylypahkan perustajien, Godric Rohkelikon, Helga Puuskupuhin, Salazar Luihuisen ja Rowena Korpinkynnen kirjoituksiksi. Jokaisessa niistä oli paljon vanhanaikaisilla, koukeroisilla kirjaimilla kirjoitettuja tekstejä, ja kronologiseen järjestykseen laittamalla niistä saattoi lukea tarinan Tylypahkan perustamisesta ystävien riitaantumiseen saakka, mutta näkökulmat tietysti vaihtelivat. Toiset pergamentit olivat kirjeitä, toiset päiväkirjoja tai karttoja. Jo kellastuneita ja hauraita papereita tutkiessaan naiset eivät suinkaan noudattaneet kirjaston lukusali-mallia, vaan huudahtelivat ja lukivat toisilleen pätkiä ääneen.
“Tässä neuvotaan seikkaperäisesti pääsy Salaisuuksien kammioon!”
“No sitä olisi tarvittu kolme vuotta sitten…”
“Lista ensimmäisistä oppilaista!”
“Hei, kuunnelkaa, heillä oli kolmiodraama: ‘Minusta tuntuu, että ennen niin tiivis joukkomme alkaa hajota, enkä pidä tästä lainkaan… Salazar oli minulle ennen kuin veli, mutta nykyään hän käyttäytyy oudosti ja on etäinen. Ja eilen näin, miten Rowena ja Godric suutelivat järven rannalla…’ En tiennytkään, että Helga ja Godric seurustelivat.”
“En minäkään, mutta eivät he saaneet perillisiä.”
“Tässä kerrotaan lajitteluhatusta!”
“Vuosisadan löytö, nämä pergamentit!”

Heidän tutkiessaan säkin sisältöä alkoi ulkona jo pimentyä, mutta havainto uhkaavasti lähestyvästä illallisesta saatiin vasta, kun aikaa sen alkuun oli enää pari minuuttia..
“Oho, kylläpä aika on kulunut nopeasti… Harmillista, mutta minusta tuntuu, että meidän on lähdettävä linnalle.”
“Äh, näitä jäi vielä monta tutkimatta”, Sinistra sanoi pettyneenä, mutta nousi Verson perässä ja venytteli istumisesta puutuneita jäseniään.
“Olisin näyttänyt nämä jo Albukselle, mutta hän on Killan toimissa ja palaa vasta huomenna”, McGarmiwa sanoi pakaten rullia takaisin säkkiin.
“Albuksesta puheen ollen, jokos te kaksi olette keksineet tavan kiertää erotusmääräys?” Verso kysyi. McGarmiwa kauhistui tajutessaan, ettei ollut ollenkaan muistanut ajatella koko asiaa edellisillan jälkeen, vaikka oli tavallaan luvannut. Albus tulisi olemaan pettynyt…
“No tuota… Emme ihan vielä.”
“Kyllä te jonkin hienon idean saatte, aivan varmasti”, Sinistra sanoi.
“Voi ei, minun pitää hakea viittani kasvihuone nelosesta! Menkää te kaksi vain edeltä, saan teidät aivan kohta kiinni”, Verso sanoi toisille havaittuaan, ettei hänen etsimänsä vaatekappale ollut siellä, missä sen olisi pitänyt olla.
“Hyvä on, me kävelemme hitaasti, mikäli sellainen Minervalta lainkaan onnistuu”, Sinistra sanoi virnuillen nutturapäiselle naiselle.

Tumma hahmo oven takana väistyi kiireesti nurkan taakse naisten tullessa ulos. Hänen ei alun perin ollut ollut tarkoitus salakuunnella, ainoastaan tulla selvittämään asioita, mutta juttujen mentyä mielenkiintoisiksi hän ei voinut vastustaa kiusausta. Hahmo katsoi kuinka Verso lukitsi lasiseinäisen rakennuksen oven ja suunnisti kohti kasvihuone nelosta. Sinistra ja McGarmiwa kävelivät kohti linnaa, eivätkä väittelyltään hekään huomanneet kun hahmo seurasi Versoa sisään kasvihuoneeseen ja sulki oven perässään.

Oven pamahdus säikäytti Verson, mutta hän arveli tuulen jälleen tehneen tepposiaan, eikä edes vaivautunut kääntymään tarkistaakseen asian oikean laidan. Hahmo jäi seisomaan oven ja naisen väliin ja pysytteli hiljaa, kunnes Verso viitan löydettyään kääntyi lähteäkseen ja huomasi huppupäisen henkilön. Taikakasvien hyökkäyksiin tottuneena hän ei alkanut kiljua, vaan vetäisi nopeasti taikasauvansa esiin ja osoitti sillä hahmoa, joka hätkähti moisesta vastaanotosta ja laski huppunsa.
“Mitä tämä nyt on, osoittelet minua taikasauvalla? Vaikka näin pimeinä aikoina on kai syytäkin, mutta minä tuli vain puhumaan.”
Verso osoitti hahmoa edelleen sauvallaan ja sanoi:
“Ellet nyt häivy niin minä suutun! Pitääkö kaikki vääntää rautalangasta, mitä? Minulla ei ole pienintäkään aikomusta keskustella kanssasi yhtään mistään, vaikka rukoilisit sitä polvillasi! Ymmärsitkö?”
“Luulen, että olet suuttunut minulle aivan turhasta, kultaseni, ja haluaisin selvittää asiat. Katsos kun…”
“ÄLÄ KUTSU MINUA KULTASEKSESI! Ja minä en halua selvittää asioita, mieluiten en edes haluaisi nähdä sinua enää, en sen jälkeen kun…”
“Olen varma, että olet käsittänyt väärin. Voisimmeko keskustella asiasta kuten aikuiset ihmiset?”
“Sanoin jo, etten halua keskustella kanssasi. Tämä asia on loppuunkäsitelty!”
“Älä nyt ole lapsellinen! Jos selvitämme asian, voimme palata siihen mihin jäimme…”
Verso astui aivan kiinni hahmoon, joka ei ollut tätä paljoakaan pitempi, ja sanoi murhaavimmalla äänellään:
“En halua palata siihen, mihin jäimme. Onko niin vaikeaa myöntää tappionsa?”
“Mutta hyvänen aika, Filius on niin…”
“Teitä kahta ei voi verrata toisiinne. Filius on niin paljon parempi.”
“Täytyy sanoa, että vuosien kuluessa vaatimustasosi on huomattavasti madaltunut”, hahmo sanoi ja alle sekunnin päästä lauseen lopettamisesta hän havaitsi saaneensa kuuluisan avokämmenlyönnin poskelleen.
“Katso, että suljet oven perässäsi. En vastaa seurauksista, mikäli kasvit paleltuvat”, Verso sanoi ja pamautti oven erässään niin lujaa kiinni, että ikkunaruudut helisivät.

Kasvot suuttumuksesta hehkuen hän harppoi kohti linnaa ja sai toiset kiinni vasta aivan ovien edessä.
“Kylläpä se viitan hakeminen kesti”, Sinistra totesi katsoen uteliaana Verson vihaista ilmettä.
“Eräs yli-innokas myrkkylonkeroinen yritti takertua minuun taas.”
“Tämä myrkkylonkeroinen lienee aivan erityinen yksilö, eikö vain?” McGarmiwa sanoi viattoman kuuloisena.
“Kyllä on. Uskomattoman raivostuttava, eikä ymmärrä, milloin olisi oman terveytensä kannalta hyvä aika lopettaa!” Verso puhisi, ja oli aivan lähellä, ettei hänen korvistaan olisi tullut savua. Sinistra ja McGarmiwa vaihtoivat tietäväisen katseen heidän ystävänsä avatessa ovea.

Myöhään illalla McGarmiwa makasi sängyssään yrittäen kuumeisesti keksiä edes jonkinlaista ideanpoikasta Dumbledorelle esitettäväksi, mutta hänen päänsä kumisi tyhjyyttään. Tältäköhän oppilaista mahtoi tuntua läksynkuulusteluissa? Yhtä kaikki, hän tiesi, ettei todellakaan saisi käyttökelpoisia ideoita maatessaan siinä, joten olisi aivan sama nousta ylös. Hän veti ylleen skottiruutuisen (heidän sukunsa kuviot) aamutakin. Ulkona satoi hiljakseen lunta, mutta muuten pimeydessä kaikki näytti epäselvältä. Hänen asetettuaan silmälasti nenälleen, maisema tarkentui. McGarmiwa oli työtovereihinsa verrattuna siitä onnekkaassa asemassa, että hänen huoneensa sijaitsi linnan kulmassa ja ikkunat antoivat siis sekä järvelle, että pihalle. Hän istahti rakkaan kirjoituspöytänsä kulmalle ja katseli, kuinka lumihiutaleet leijailivat kohti maata vailla kiirettä. Hän ei tiennyt, kauanko istui siinä, mutta lopulta noustessaan hänen katseensa osui pergamenttisäkkiin. Miksipä ei? Hän ei kuitenkaan keksisi mitään tai pystyisi nukahtamaan, ja oli muutenkin parempi tuntea paperit hyvin, jotta osaisi esitellä ne kunnolla Albukselle. Pergamentit pitivät hassua, rahisevaa ääntä valuessaan säkistä pöydälle. Hän laittoi syrjään päivällä lukemansa kirjoitukset ja tarttui sitten umpimähkään lähimpään pergamenttirullaan, avasi se ja alkoi lukea. Jo otsikko sai aikaan voitonriemuisen välähdyksen McGarmiwan silmissä, ja mitä pidemmälle hän luki, sitä leveämmäksi kävi hänen hymynsä - Sinistra oli oikeassa, nämä pergamentit olivat vuosisadan löytö.


A/N: Joo, se on vähän lyhyt. Miksi nämä näyttävät aina paljon pidemmiltä Wordissa? Huomauttakaa virheistä, ajanpuute turmelee taas oikolukumahdollisuuden:/

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Kiitos kaikille kommentoineille! Olen tainnut onnistua sekoittamaan tiedät tuolle Rowena/Godric/Helga-kuviolla, joten yritän hieman selvittää. Tarkoitin siis, että Helga seurusteli Godricin kanssa, joka siis petti tätä suutelemalla Rowenaa. Anteeksi epäselvä kohta.

Suvituuli: Jep, tuo skottiruutu kohta oli omasta mielestänikin huono, mutta en jaksanut vaihtaa siihen mitään parempaa (häpeän) Hahaa:) Tässä luvussa selviää, mitä pergamentissa luki. Mukavaa, että lainasit nuo kohdat kommenttiisi. Kiitos molemmista kommenteista:D

hehacla: Hauskaa, että pidät siitä, että Sinistra, Verso ja McGarmiwa ovat ystäviä keskenään:) Tässä luvussa 'myrkkylonkeroinen' pääsee taas vauhtiin ja selviää myös Minervan suunnitelma Albuksen auttamiseen... Kiitos kommentistasi:D

Milgia: Öö, en ainakaan mielestäni laittanut tumman hahmon nimeä, mutta se on kai aika helposti pääteltävissä, ainakin tämän luvun jälkeen:) Kiitos kommentista:D

Teleija: Kiitos kommentistasi, ilahduttavaa kuulla, että olen onnistunut järjestämään 'hyvää luettavaa' :D

Nyt itse lukuun, josta itselläni on sanottavana sen verran, että siitä tuli  (vaihteeksi näin) pitkä.

5.Luku: Pitkä yö

“Albus! Odota.”
Tylypahkan rehtori pysähtyi keskelle kanslian oviaukkoa kuultuaan huudon. Kivihirviötä raivostutti, mutta nähtyään huutajan se päätti pitää suunsa kiinni.
“Hei Minerva. Saavuin juuri, ja minua kiinnostaisi kovasti tietää, mikä saa sinut luokseni näin pian, ellei tietenkin valtava kaipuu.”
“Olit kokonaisen päivän poissa, joten mitä muuta oikein oletat?”
“En mitään, mutta näyttää siltä, että sinulla on jotain todella merkityksellistä sanottavaa.”
“Ikävä myöntää, mutta olet oikeassa. Mennäänkö sisälle?”

McGarmiwa selitti Dumbledorelle, mitä tapahtui heidän siivotessaan sukulinnan ullakkoa. Mies ei lopultakaan näyttänyt kovin yllättyneeltä, mutta he olivat tunteneet sen verran kauan, että McGarmiwa tiesi Dumbledoren yllättyneen näköiseksi saamiseen tarvittavan jotain enemmän kuin maailman järjestystä järisyttävää.
“Olen jo pidemmän aikaa aavistellut jotain tällaista, mutta huomaan silti olevani hämmästynyt. Ihmismieli on omituinen asia.”
“Miten niin olet aavistellut jotain?”
“Olen tutkinut Tylypahkan historiaa melko tarkasti, mutta ikävä kyllä, en ole päässyt kovinkaan pitkälle, sillä kaikki alkuperäiset kirjoitukset tuntuvat kadonneen jonnekin.”
“Mitä tekisit, jos ne löytyisivät yllättäen?”
“Todennäköisesti olisin niin iloinen, että suutelisin sitä loistavaa henkilöä, joka olisi onnistunut löytämään ne.”
“Pelkään pahoin, että joudut tekemään niin”, McGarmiwa sanoi ja otti esiin pergamenttisäkin.
“Olenko koskaan kertonut, miten uskomaton oletkaan?”
“Ehkä joskus muutaman kerran…”
“Et kuitenkaan tunnu olevan tietoinen siitä. Minerva, nämä pergamentit voivat auttaa lordi Voldemortin tuhoamisessa! Sopiiko, että katson näitä myöhemmin, sillä oletan, että olet itse tutkinut ne hyvinkin tarkkaan.”
McGarmiwa nyökkäsi.
“En millään muotoa haluaisi vaikuttaa vaativalta, mutta meillä alkaa olla hienoinen kiire rahankeruuoperaatiomme kanssa. Täytyy myöntää, että Killan tehtävät veivät kaiken mielenkiintoni, enkä ole ennättänyt pohtia asioita. Ja luulen, että vaikuttavat uutiset aristokraattisista sukujuurista ovat vieneet sinun mielenkiintosi, joten ehdotankin, että löisimme viisaat päämme yhteen muutenkin kuin suutelemalla ja yrittäisimme löytää ratkaisun”, Dumbledore sanoi.
“Kieltämättä mielenkiintoni on ollut toisaalla, mutta sattumalta onnistuin löytämään toimivan suunnitelman ongelman ratkaisemiseksi.”
“Kerro toki, olen pelkkänä korvana”, Dumbledore sanoi painaen sormenpäänsä yhteen.
McGarmiwa etsi pergamenttirullan, jota oli edellisenä iltana lukenut, ja antoi sen Dumbledorelle, joka luki ääneen:
“Välimme ovat liian rakoilleet, jotta enää kykenisimme johtamaan jo hyvin lyhyessä ajassa loistavan maineen saanutta Tylypahkan noitien ja velhojen koulua, joten jätämme sen tehtävän muutamille luotettavaksi toteamillemme henkilöille ja heidän kuoltuaan jälkipolville. Godric on jättänyt hattunsa muistoksi ja hyödyksi, Salazarista emme tiedä, sillä hän ei enää puhu kellekään meistä, mutta me, Helga ja minä, haluamme myös omalla tavallamme edesauttaa rakkaan koulumme menestystä ja säilymistä, joten, salaa miehiltä, piilotamme linnaan aarteen, jonka joku toivottavasti joskus löytää ja käyttää Tylypahkan hyväksi. Meille se on enää mahdotonta, mutta noitien ja velhojen koulutus on tärkeää, joten soisimme koulumme toimivan vielä vuosisatojen kuluttuakin. Olemme valinneet paikan huolella, varmistaen, ettei kukaan voi vahingossa sitä löytää ja ettei kukaan, joka voisi väärinkäyttää arvokkaan testamenttimme, pääse siihen käsiksi. Vihjeet ovat vaikeita, sillä olemme käyttäneet kaiken luovuutemme ja älykkyytemme niihin, mutta joskus tulevaisuudessa joku tarpeeksi viisas ja kärsivällinen henkilö voi seurata ohjeita ja pelastaa Tylypahkan. Ensimmäisen vihjeen löydät paikasta, jossa tuvat ja tuvattomat kohtaavat tasa-arvoisina. Tuvattomat eivät ole puolueettomia, puolueettomat eivät ole keskellä, mutta keskellä lienee puolueettomin tuvaton ja hänen allaan seuraava vihje.
Onnea Tylypahkalle ja Sinulle aarteen etsintään toivottavat: Rowena Korpinkynsi ja Helga Puuskupuh.” 

Seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana McGarmiwa ja Dumbledore vain katsoivat toisiaan.
“No, mitä luulet, olemmeko tarpeeksi ‘viisaita ja kärsivällisiä?’”
“Tule illalla kansliaani, ja katso ettei sinua seurata. Me aloitamme aarteenetsinnän”, Dumbledore sanoi silmät innostuksesta tuikkien.
“Selvä. Ai niin, tämä ei liity aiheeseen, mutta tässä olisi yöpartiointilista. Arvoin parit, kaksi vuoroa yössä, johtajaoppilaille kaksi vuoroa viikossa. Tänään ovat Horatius ja Pomona sekä Sinistra ja Severus.”
“Ja väität arponeesi parit?”
“Luuletko tosissasi, että laittaisin Pomonan ja Horatiuksen yhdessä partioimaan?”
“Puhuin Severuksesta ja Sinistrasta.”
“Se oli puhdasta arpaonnea.”
“Ilman taka-ajatuksia, tietenkin?”
“En tunne erityistä mielenkiintoa ihmisten parittamiseen, mutta luullakseni Pomonalla on jotain suunnitteilla.”
“Niin tietenkin. Toivon että sinä otat asiaksesi ilmoittaa hänelle partiovuorosta, sillä mikäli minä sen teen, jää Tylypahka luultavasti ilman rehtoria.”
“Selvä. Nähdään sitten illalla”, McGarmiwa sanoi ja tajusi odottavansa tulevia, epäilemättä mielenkiintoisia tapahtumia.

Opettajainhuone oli tyhjä lukuun ottamatta kolmea naista, jotka veivät tavallista enemmän tilaa. McGarmiwa ja Verso seisoivat keskellä huonetta vastakkain, molemmilla kädet puuskassa.
“MINERVA! Kuristanko sinut nyt vai heti? Et voi tosissasi laittaa minua partioimaan Horatiuksen kanssa!”
“Luuletko, että pystyin jotenkin vaikuttamaan asiaan?”
Verso tuijotti ystäväänsä hyvin vihaisena. Niin vihaisena, ettei McGarmiwa olisi lainkaan ihmetellyt, vaikka tämän suusta olisi sinkoillut lieskoja. Sinistra nojasi huolettomasti pöytään katsellen naisten tuijotuskilpailua.
“Pomona on oikeassa, tänä yönä irtoaa päitä”, hän sanoi huvittuneena, mutta vaikeni saatuaan murhaavan katseen sekä McGarmiwalta, että Versolta.
Samassa opettajainhuoneen ovi aukeni ja sisään astuneet pysähtyivät ovensuulle seuraamaan näkemisen arvoista tilannetta, joka heidän harmikseen päättyi Verson poistumiseen leuka pystyssä ja viitan liepeet hulmuten.
“Mistä mahtaa olla kysymys?” Kuhnusarvio tiedusteli McGarmiwalta, joka veti kasvoilleen viileimmän ilmeensä ja vastasi: “Ei mistään, joka välttämättä kiinnostaisi sinua. Severus, sinulla on tänään myöhäisempi partiovuoro Sinistran kanssa. Horatius, Pomonalla ja sinulla on ensimmäinen.”
Vastauksen töykeydestä huolimatta Kuhnusarvio näytti erittäin tyytyväiseltä. Kalkaros puolestaan katsahti epäilevästi pöytään nojaavaan Sinistraan, joka kohotti kulmiaan McGarmiwan lähtiessä Verson perään.
“Noh, Severus, pelaammeko shakkia, vai tulimmeko tänne aivan turhaan?” Kysyi kolmas huoneeseen tullut henkilö.
“Järjestä nappulat, niin pelataan. Vaikka ei sinulla ole mitään mahdollisuuksia.”
“Sehän nähdään”, Lipetit sanoi istahtaen pöydän ääreen.
“Minä pelaan voittajaa vastaan”, sanoi Sinistra yllättäen ja veti nojatuolin lähemmäs pöytää.

McGarmiwa sai Verson kiinni reilusti ennen kasvihuoneita, sillä lyhyempien jalkojensa ansiosta tämä ei kyennyt etenemään hangessa niin nopeasti.
“Eikö olisi sinullekin helpompaa, jos pystyisit edes oleskelemaan samassa huoneessa hänen kanssaan?”
“Sovinnon voisinkin ehkä tehdä, jos siis olisin juonut liikaa tuliviskiä, mutta se ei riitä hänelle.”
“No, ennemmin tai myöhemmin olisit joka tapauksessa joutunut partioon hänen kanssaan, joten eikö ole parempi, että se on ohi nopeasti? Seuraavaan kertaan on aikaa.”
“Filiuskaan ei pidä ajatuksesta, olen siitä varma.”
“Sehän on pelkkä partiointi! Mutta taidan kyllä varoittaa oppilaita, että käyttävät korvatulppia tai vaimennusloitsua ensi yönä…”
“Hyvä ajatus”, Verso virnisti, “ne voivat tulla tarpeeseen. Taidan itsekin kokeilla.”

Oppilaiden tupiinsa vetäytymisen jälkeen, kellon lyötyä kymmenen, hiljenivät Tylypahkan käytävät ja lepattavat soihdut valaisivat koleita kiviseiniä. Opettajainhuoneen takkatuli oli niin lämmin, tuolit mukavat ja keskusteluseura hauskaa, että Verso nousi vasta Kuhnusarvion huomautettua kolmannen kerran, että heidän vuoronsa oli määrä alkaa. McGarmiwa katsoi myötätuntoisesti ystävänsä perään ja vetäytyi omaan huoneeseensa odottamaan sopivaa hetkeä lähteä rehtorin kansliaan.

“Mistä aloitamme partioinnin, kellareista?” ehdotti Kuhnusarvio katkaistakseen tuskaisen hiljaisuuden, jota nainen tahallaan pitkitti.
“Kuinka vain.”
“Kuule Pomona…”
“En kuule”, Verso tiuskaisi niin vihaisesti, että taulut seinillä hätkähtivät. Kuhnusarvio huokaisi ja päätti odottaa sopivampaa hetkeä, vaikka itsepäisen yrttitiedon opettajan tuntien sellaista tuskin tulisi olemaan.

Kellon ollessa puoli kaksitoista McGarmiwa astui opettajainhuoneeseen kulkeakseen sen läpi käytävälle. Takkatuli oli hiipumaan päin, ja sohvilla istuivat enää Sinistra ja Kalkaros, jotka olivat molemmat niin vaipuneet omiin ajatuksiinsa, että tuskin huomasivat huoneen poikki astelevaa naista. Käytävä oli autio, ja McGarmiwa päätteli partioijien siirtyneen ylempiin kerroksiin. Dumbledoren kanslian ovi oli jätetty raolleen häntä varten.

“Kas iltaa, Minerva.”
“Alammeko pohtia ensimmäistä arvoitusta?”
“Toki. Meidän on oltava varovaisia, ettemme paljastu, joten ehdotankin, että etsimme aarretta aina näin öisin”, Dumbledore sanoi äänellä, joka huonommin hänet tuntevan korvissa olisi voinut kuulostaa välinpitämättömältä, mutta joka kavalsi McGarmiwalle miehen olevan erittäin innoissaan.
“Sopii, mutta emme saa joutua partioijien huomaamiksi. Tästä tulee pakollakin mieleen omat kouluajat, kun yritettiin hyppiä käytävillä nukkumaanmenoajan jälkeen ja luvatta, totta kai.”
“Kaikessa kielletyssä on oma viehätyksensä. Mutta, palatkaamme varsinaiseen asiaan, jotta onnistuisimme löytämään seuraavan vihjeen tämän yön aikana Arvoitus kuuluu näin: ‘Ensimmäisen vihjeen löydät paikasta, jossa tuvat ja tuvattomat kohtaavat tasa-arvoisina. Tuvattomat eivät ole puolueettomia, puolueettomat eivät ole keskellä, mutta keskellä lienee puolueettomin tuvaton ja hänen allaan seuraava vihje.’”
“Onko sinulla pienintäkään aavistusta, mitä se voisi tarkoittaa?” McGarmiwa kysyi.
“Ei vielä. Yritetään ensin selvittää, keitä ‘tuvattomat’ voisivat olla.”
“Noh, ainoat tuvattomat täällä ovat kotitontut ja opettajat, ja koska ‘tuvattomat eivät ole puolueettomia’, oletan että sillä tarkoitetaan opettajia.”
“Minerva, päättelykykysi on välillä jopa raivostuttavan järjestelmällinen. Missä siis oppilaat ja opettajat kohtaavat tasa-arvoisina?”
Hiljaisuus valtasi huoneen heidän pohtiessaan ratkaisua niin kiivaasti, että oli hyvin lähellä, ettei kello  ollut kanslian ainoa tikittävää ääntä pitävä kohde.
“Suorastaan masennun. Olemme vasta näin alussa, ja jo nyt Rowena Korpinkynsi osoittaa olleensa meitä älykkäämpi”, Dumbledore sanoi kuulostamatta ollenkaan masentuneelta, päinvastoin.
“No, minähän olen sukua Rohkelikolle, en Korpinkynnelle, mutta mikäli älynlahjasi vastaavat ollenkaan niistä puheissasi antamaasi kuvaa, pitäisi ratkaisun olla jo selvä”, McGarmiwa sanoi viattomasti hymyillen.
“Ah, minun tosiaan pitäisi ryhtyä vaatimattomammaksi, kun näin saan osakseni vinoilua. Pelkään vain, että luonteen muokkaaminen olisi jopa minunlaiselleni henkilölle vaikeaa”, Dumbledore vastasi ääni vakavana, “Ehkäpä jos puhumme jonkin aikaa muista aiheista, tulee vastaus jommankumman mieleen. Kuinka Pomona suhtautui partiointiin?”
“Ei kovin hyvin.”
“Eipä tietenkään. Mitä Horatius tekikään?”
“En ole aivan selvillä, mutta jotain vakavaa kai, jos Pomona ei pysty puhumaan hänelle huutamatta ja menee ruokapöydässä mahdollisimman kauas. Tai en usko, että hän enää itse tapahtumasta niin paljon välittää, mutta Horatius on kuulemma käyttäytynyt röyhkeästi ja…”
“Minerva. Ruokapöytä. Suuri Sali.”
Fawkes jäi katsomaan hölmistyneenä äkisti nousseen pariskunnan perään.

Kuhnusarvio ja Verso olivat edenneet partioinnissaan Tähtitorniin saakka. Häädettyään neljäsluokkalaisen Korpinkynsipariskunnan Verso nojasi hetkeksi ikkunalautaan ja antoi katseensa laskeutua tiluksille, jolloin Kuhnusarvio päätti hetkensä tulleen ja tukki vaivattomasti oviaukon astahtamalla sen eteen.
“Nyt Pomona. En päästä sinua täältä, ennen kuin olemme selvittäneet muutaman asian.”
“Siinä tapauksessa joudut seisomaan siinä koko loppuyön.”
“Ole jääräpäinen, mutta oletko vielä senkin jälkeen, jos uhkaan levittäväni muutamaa juorua partiointiretken tapahtumista? Filius varmaankin pitäisi kovasti, vai mitä luulet?” Kuhnusarvio sanoi silmät lähes häijysti kiiluen.
“Vai niin. Kiristät siis minua?” Verso sanoi ja kääntyi selin mieheen. Hetken kuluttua hän kuitenkin kääntyi takaisin päin ja kysyi: ”Mitä haluat selvittää?”
“En ole aivan tietoinen, mistä olet minulle vihainen? Miksi alun perin jätit minut?”
“Ja väität että et muka tiedä? Kuinka kehtaat!”
“Kerrotko vai levitänkö juoruja?”
“Onko sinun mielestäsi hyväksyttävää näyttäytyä toisen naisen kainalossa? En ole pitkävihainen, mutta sitten tulet tänne ja olet kuin mitään ei olisikaan, haukut Filiusta ja haluat jatkaa ‘siitä mihin me jäimme’, ja kysyt vielä, miksi olen sinulle vihainen!”
“Näyttäytyä toisen naisen kainalossa, mitä oikein tarkoitat?”
“Silloin ystävänpäivänä kun et pyytänyt minua Tylyahoon, menin sinne yksinäni ja mitä näinkään, kävelit käsikynkässä toisen naisen kanssa ja halailitte kuin parhaatkin rakastavaiset!”
Kuhnusarvio näytti erittäin kummalliselta, eikä Verso oikein osannut päätellä, mitä miehen kasvojen ilme kuvasti.
“Tiedätkö mitä, Pomona.”
“Eipä juuri kiinnosta. Joko olen selvittänyt tarpeeksi, voisitko päästää minut? Partiovuoro loppuu, enkä halua jäädä seuraasi yhtään pidemmäksi aikaa kuin on pakko.”
“Pomona. Se nainen, jonka seurassa minut näit… Olet ymmärtänyt aivan väärin!”
“Niin tietenkin, se oli vahinko, vai mitä?”
“Hän oli siskoni, jonka tapasin ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Olisin voinut selittää, mutta et ole ikinä suostunut kuuntelemaan.”
Verso otti tukea kaiteesta, jottei olisi kaatunut: "Hänkö oli siskosi?”
“Voit uskoa tai olla uskomatta, mutta totta se on. Jos epäilet, voit vaikka ottaa häneen yhteyttä.”
“Päästätkö minut ohi, haluaisin mennä nukkumaan…”
“Asia on siis nyt sovittu, eikä kommunikointi välillämme tapahdu enää vain huutamalla?”
“Älä aloita, en nyt halua puhua aiheesta enempää… Päästätkö ohi?”

Suuri Sali oli pilkkopimeä Dumbledoren raottaessa ovea varovasti. Taikasauvan päästä purkautuva ohut valokeila lakaisi kiiltävää lattiaa. Äärimmäisestä huolellisuudesta huolimatta oven sulkeutumisen aiheuttama ääni kuulosti niin kovalta, että se olisi voinut herättää koko linnan.
“No niin. ‘Puolueettomat eivät ole keskellä’ tarkoittaa varmaankin opettajien pöytää, koska sehän ei ole keskellä salia, vaan reunalla ja ‘keskellä lienee puolueettomin tuvaton’ tarkoittaa luullakseni rehtorin paikkaa, koska sehän on keskellä opettajien pöytää ja rehtorin pitäisi olla puolueettomin henkilö. Huomaatko aukkoja päätelmässäni, Minerva?”
“Oletko varma, että istumajärjestys on ollut samanlainen jo heidän aikoinaan?”
“Sanoinhan, että olen tutkinut hyvin tarkkaan Tylypahkan historiaa.”
“Nyt siis tiedämme kätköpaikan, enää on etsittävä vihje.”
He käänsivät rehtorin tuolin nurin, mutta tuloksetta. Ennen kuin kumpikaan ehti kommentoida, huomasi McGarmiwa lattiassa minimaalisen pienen luukun, joka aukeni helposti, mutta piti kauhistuttavan kovaa ääntä.

“Lue seuraava vihje!” McGarmiwa sanoi kärsimättömänä Dumbledorelle, joka piteli kämmenellään kellastunutta pergamentinpalasta. Hän kohotti paperin lukeakseen, mutta juuri silloin salin ovi aukeni.
“Te likaiset pikku fletkumadot, miksi ette ole tuvissanne?” sisään astunut Voro pauhasi, mutta tunnistettuaan McGarmiwan ja Dumbledoren hänen äänensä muuttui hyvin nopeasti.
“Kas iltaa rehtori, iltaa Minerva. Kuulin täältä ääniä ja ajattelin tulla tarkistamaan…”
“Iltaa Argus. Olimme vain pienellä iltakävelyllä ja olen kovin pahoillani, että aiheutimme lisää vaivaa”, Dumbledore sanoi ystävällisesti hymyillen. He poistuivat salista rupatellen Voron kanssa, mutta McGarmiwaa ärsytti kovasti, etteivät he olleet ehtineet lukea vihjettä.   

Opettajainhuoneen takkatuli oli kokonaan hiipunut, ja huoneen oli vallannut hämärä, jota valaisivat kynttilät seinillä. Niistä tippui steariinia lattialle. Sinistra tuijotti ulos ikkunasta huomioimatta lainkaan henkilöä vastapäisellä sohvalla. Ulkona satoi hiljalleen lunta ja kellon viisarit tikittivät unettavasti. Kalkaros heräsi. Hän ei tiennyt ollenkaan, missä vaiheessa oli edes nukahtanut. Hän nosti katseensa Sinistraan ja havaitsi nukkumisasentonsa aiheuttaneen epämiellyttävän niskasäryn. Kynttilöiden liekit lepattivat ja varjot tanssivat naisen kasvoilla.
“Tiesitkö, että vuoden vaihtuminen saattaa aiheuttaa tilapäisiä mielenhäiriöitä?” Kalkaros sanoi haukotellen ja onnistui säikäyttämään Sinistran.
“Pitihän se arvata, että et muuten olisi ikinä ollut niin ystävällinen”, hän vastasi kääntäen katseensa mustahiuksiseen mieheen, joka tuntui täydellisesti sulautuvan varjoihin sohvalla. Kalkaros oli tyytyväinen Sinistran vastaukseen, joka oli ollut sen suuntainen kuin hän ajattelikin, mutta varoi näyttämästä sitä. Kyllä tästä vielä kunnon väittely kehkeytyisi ennen partiovuoron alkamista.

A/N: Kommentit ovat tervetulleita:D
« Viimeksi muokattu: Lokakuu 21, 2007, 18:03:54 kirjoittanut Keltsi »

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Kiitos paljon kaikille ihanille lukijoilleni, jotka ovat jaksaneet kommentoida :D Pahoittelen tämän luvun lyhyyttä, mutta edellinen oli pidempi, ja minulla on ollut viisi koetta putkeen, niin...

Suvituuli: Kiitokset miellyttävän pitkästä kommentistasi (ei sillä, kyllä lyhyetkin ovat hyviä). Erittäin hauska kuulla, että onnistuin hämäämään vihjeellä, koska olen mielestäni aika huono keksimään tuollaisia ja vähän pelotti, oliko se yliselkeä tai jotain:) Punastun, 'Row-täti'... Tuo oli kyllä pahasti liioittelua! (ei se mitään:D)

Teleija: Kiitos kommentista, mukavaa että pidit luvusta (ja että olen saanut uuden vakkarilukijan...):D

hehacla:
Kiitos, sinä yksi niistä harvoista, jotka ficcejäni kommentoivat:) Hahaa, vai onnistuin yllättämään *juhlii* Versosta ja Kuhnusarviosta tulee vielä olemaan paljon tässä ficissä... Valitettavasti seuraava vihje ei paljastu vielä tässä luvussa:P Haluan kiusata teitä (oikea selitys: en keksinyt sitä vielä;)

Milgia: Kiitos kommentistasi:D Eikä kielenkäyttö haitannut, minua ainakaan. Kuten jo sanoin, seuraava vihje ei selviä tässä luvussa. Ah, 5.luku oli mielestäsi jännittävä vai? Hmm... en pyrkinyt siihen, mutta hyvä näin:) Ja kyllä se suudelma tietenkin tapahtui, en vain kirjoittanut sitä, joten ei siinä mielessä mennyt sinulta ohi.

Ja nyt itse luku, joka on vähän outo. Kuhnusarvio on pervo. Kalkaros on töykeä. Sinistra suuttuu aika helposti. Kommentit ovat kivoja:D
 

6. Luku: Ovi on mielenkiintoinen keksintö

Tuuli kuljetti lumihiutaleita pitkin järven liukasta jääpintaa. Muutamat uskaliaat olivat jo ehtineet käydä aamiaisella ja luistelivat hyytävän kylmästä ilmasta huolimatta ärsyttäen jättiläiskalmaria, joka ei voinut kuin katsoa jään läpi, vaikka se leikkisän luonteensa vuoksi olisi mielellään yhtynyt ilonpitoon. Tupakaulaliinat oli nostettu suun ja nenän eteen, mutta hengityksestä johtuneen kastumisen vuoksi niitä oli aika ajoin siirreltävä, sille eivät voineet mitään tuvanjohtajatkaan, jotka tietenkin myös käyttivät kyseisiä vaatekappaleita.
“Pomona, miksi pyydät minut kanssasi luistelemaan ja olet sitten hiljaa koko ajan. Jopa silloin kun kaadun”, Lipetit kysyi yrittäen ankarasti estää jalkojaan liukumasta eri suuntiin, mikä aiheutti suurta hupia paikalla oleville oppilaille.
“Anteeksi. Olen kai vähän ajatuksissani tänään”, Verso vastasi erittäin hajamielisesti.
“Eli jätät keskustelun minun monologikseni, vai? Ainakaan et kuollut partiointireissulla, kuten eilisiltana uumoilit, mutta johtuuko tämä vaiteliaisuus siitä, tapahtuiko jotain?”
“En kuollut, mutta viihdyttävä kokemus se ei todellakaan ollut. Eikä tapahtunut mitään.”
Lipetit näytti vähän tyytyväisemmältä ja nyökkäsi vakuudeksi, mutta keskittymiskykynsä herpaantuessa hän kaatui selälleen, “Fred Weasley! Jos vielä kerran naurat minulle, pistän neiti Johnssonin heti paikalla harjoittelemaan laiskanläksynä kamppiherjaa, ja luulen, että arvaat kehen?”
“Kyllä professori”, Fred virnisti ja nosti hattuaan Lipetitin kaatuessa sanojensa päätteeksi vielä uudelleen.

Sinistra heräsi ja venytteli nautinnollisesti. Edellisillan partiointi oli kestänyt myöhään, mutta se ei haitannut, sillä hänellä oli ollut hyvin hauskaa. Todella, hänellä oli ollut hauskaa partioimassa Severus Kalkaroksen kanssa. Omituinen ajatus, ja hän pystyi helposti kuvittelemaan Verson ilmeen tämän kuullessa, miten asianlaita oli. Mutta hauskuus oli johtunut yksinomaan väittelystä, joka oli kiivaana riehunut heidän välillään koko vuoron ajan. Se oli alkanut jo opettajainhuoneessa hänen haukkuessaan Kalkaroksen käytöstä epäsivistyneeksi, ja mies tietenkin kielsi väitteen, minkä jälkeen aiheet olivat vaihdelleet poliittisesta tilanteesta Dumbledoren aamutohveleihin ja oppilaiden opiskelumotivaatiosta siihen, nukkuivatko kirskuristajat talviunta. Sinistra huomasi toivovansa, että vastaavanlaisia partiovuoroja olisi useamminkin, ja pisti toiveensa sen piikkiin, että hän piti väittelemisestä hieman liikaa. Tethyskin oli aina huomauttanut siitä, mutta enää hän ei todellakaan aikonut pohtia mitään, mitä mies oli sanonut tai mistä huomautellut. Ei ainakaan ollessaan niin hyvällä tuulella kuin sillä hetkellä oli.

“Minerva, totta totisesti alan jo epäillä, että hakeudut seuraani enää vain aarrejahtimme vuoksi, eikä ajatus lainkaan imartele minua.”
“Ajattelet väärin. Mutta lue nyt se vihje, ole niin hyvä.”
“Olen sanonut aiemminkin, ettei kärsimättömyys sovi sinulle.”
“Ja se ei taatusti sovi sinulle, miltä kasvosi näyttävät, ellet nyt lue vihjettä!”
“Vaadin sinua ensin tulemaan aamiaiselle kanssani, ja sen jälkeen voin ehkä harkita.”
“Kiusaat minua aivan tahallasi, sinä julma sadisti! Ei kai tässä sitten muukaan auta…”
“Ei niin. Katsohan, osaan minäkin olla itsepäinen halutessani. Ja sen taidon olen oppinut sinulta.”

He lähtivät yhtä matkaa Suureen Saliin, joka näytti paljon vähemmän jännittävältä auringonvalossa ja ihmisiä täynnä kuin edellisenä yönä. Opettajien pöytä oli tyhjä lukuun ottamatta Kuhnusarviota, joka kaikessa rauhassa levitti marmeladia leivälleen leveää hymyään mursunviiksien takana piilotellen.
“Huomenta Minerva ja Albus! Teillä mahtoi eilisiltana mennä myöhään, kun vasta nyt suvaitsette saapua”, hän sanoi ja katsoi heitä arvioivasti.
“Meni, meni. Täytyy sanoa, että kaikenlainen vaihtelu piristää kummasti”, Dumbledore vastasi ja kaatoi itselleen kurpitsamehua. McGarmiwa havaitsi Kuhnusarvion tulkinneen sanat omalla tavallaan tämän kohotellessa tietävästi kulmiaan ja iskiessä silmää rehtorille, eikä hän voinut kuin ihailla pitkäpartaisen miehen tyyntä suhtautumista ja yrittää piilottaa pahasti punastuneet kasvonsa Päivän Profeetan taakse. 
Vasta keskustelun siirryttyä toisille urille uskalsi McGarmiwa laskea lehden käsistään.

“Horatius hyvä, vaikutat perin hyväntuuliselta tänä aamuna, eikä syynä sille taida olla partiointiretki, joka epäilemättä olisi voinut sujua paremminkin?” Dumbledore huomautti Kuhnusarvion kiiteltyä ennen niin surkeana ja valittamisen arvoisena pitänyttään postinjakelusysteemiä.
“Itse asiassa on. Partiointi sujui aivan loistavasti.”
McGarmiwa ei ollut varma, oliko kommentti sanottu tosissaan, mutta päätti kuunnella keskustelua hieman tarkemmin, sillä Verso todennäköisesti tulisi kertomaan siitä eri version.
“Tiedäthän, että Pomona on ollut minulle vihainen jo ties kuinka pitkään, mutta eilen sain viimein kerrottua, että kyse oli pelkästä väärinkäsityksestä”, Kuhnusarvio sanoi ja jatkoi sitten matalammalla äänellä: “Ja näin meidän kesken, saattaa olla, että hän jopa alkaa lämmetä minulle uudestaan…”
“Albus, oletko jo syönyt?” McGarmiwa kysyi teräksisellä äänellä ennen kuin Dumbledore ehti vastata.
“Tuota pikaa. Juon vain teeni loppuun, niin voimme lähteä.”
Hetkisen kuluttua Kuhnusarvio istui jälleen yksinään opettajien pöydässä.
“Hyvänen aika sentään, eihän kukaan nyt noin paljon vaihtelua tarvitse”, hän mutisi itsekseen ja katsoi lähes paheksuvasti koulun johtohahmojen perään.

Tylypahkan opettajainhuoneen ovi oli ajan saatossa vakiinnuttanut maineensa linnan vaarallisimpana ovena, joka oli aiheuttanut monia, jos ei huvittavia, niin ainakin kivuliaita tilanteita, kun varomattomat henkilökunnan jäsenet yrittivät avata sen kumpikin omalta puoleltaan ja sisältä päin yrittänyt sai ovenkarmista nenälleen. Väitettiin, että ovella oli oma tahto, ja että se oli hyvin pahankurinen, sillä näiden nenäepisodien lisäksi se usein kieltäytyi avautumasta tai sulkeutumasta, tai teki jotain muuta hyväkäytöksiselle ovelle täysin sopimatonta. Raivostuneena tähän, oli professori Pystykanto aloittanut perinteen, jonka mukaan jokainen, joka koki vääryyttä kyseisen esineen taholta, raapusti nimensä sen pintaan opettajainhuoneen puolelle. Jos joku olisi halunnut saada kerralla ja helposti tietoonsa kaikkien opettajien nimet Pystykannon ajoilta lähtien, jolloin professori Binnskin oli vielä ollut elossa, ei hänen tarvinnut kuin katsoa oven kaiverruksia. Listasta löytyi niin McGarmiwan kuin Versonkin nimet, mikä tietenkin aiheutti suurta hupia Sinistralle, joka oli kaikkien, jopa itsensäkin, hämmästykseksi välttynyt draamalta, ja kun parempaa puheenaihetta ei löytynyt, jaksoi hän aina vain muistuttaa ystäviään tästä tosiasiasta, joka tietenkin nosti hänet korkealle heidän yläpuolelleen.

Ikävä kyllä, sinä lauantaiaamuna Sinistra menetti mahdollisuutensa huomautella oven käyttöohjeista, mikä puolestaan oli kokonaan professori Kalkaroksen ansiota, ei suinkaan oven, joka oli mieltynyt teräväsilmäiseen tähtitieteen professoriin siinä määrin, ettei halunnut aiheuttaa tälle ongelmia. Sinistra oli tulossa ulos opettajainhuoneesta etsiytyäkseen kasvihuoneille, ja Kalkaros oli menossa sisään opettajainhuoneeseen, tietämättä itsekään miksi. Tarvittiin vain hiukkasen huonoa tuuria, että he sattuivat kulkureitille samaan aikaan, ja koska ovi aukeni sisään päin, se osui suoraan Sinistraa nenään. Ja koska Kalkaroksella oli tapana avata ovet melko voimallisesti, alkoi nenästä tietenkin vuotaa verta.
“Kas. Toisilla näkyy olevan hieman erikoinen tapa viettää vapaapäiväänsä, seisomalla keskellä opettajainhuonetta ja tuijottamalla sisäiäntulijoita murhaavasti.”
“Ellet sattunut huomaamaan, onnistuit juuri pamauttamaan tuon pahuksen oven päin näköäni”, Sinistra sanoi niin piikikkäästi, että kaktuskin olisi voinut olla ylpeä suorituksesta ja otti kätensä pois nenän edestä. Jos Kalkaroksen tapoihin olisi kuulunut pyytää anteeksi, hän todennäköisesti olisi niin tehnyt, mutta koska tuo kolmitavuinen sana sopi ivallisen liemimestarin suuhun hyvin huonosti, tyytyi hän tarttumaan Sinistraa käsipuolesta ja kiskomaan tämän perässään sairaalasiipeen.

Matami Pomfrey korjasi nenän tuossa tuokiossa, mutta vaati Sinistraa vielä jäämään pariksi tunniksi lepäämään - kyllä, arvoisan matamin mielestä oli hyvä olla samat käytännöt niin oppilaille kuin opettajillekin. Sinistra siis istahti mukavasti sairaalasiiven ainoaan nojatuoliin ja alkoi lukea tuolilta ottamaansa MeNoidat-lehden erikoisnumeroa. Hetken kuluttua hänestä kuitenkin alkoi epämiellyttävästi tuntua siltä kuin jokin tuijottaisi, joten hän laski lehden polvilleen ja havaitsi Kalkaroksen edelleen seisovan edessään kasvot arvoituksellisina.
“Mitä sinä nyt siihen jäit? Voit jo lähteä, osaan kyllä itsekin istua nojatuolissa.”
“En olisi siitä niinkään varma…”
“Jos haluat, voit tietenkin pitää minulle oppitunnin, tiedäthän, ‘Näin istut tuolissa’”, Sinistra sanoi ja yritti jälleen lukea lehteä, mutta Kalkaros seisoi paikoillaan itsepintaisesti.
“Halusin vain sanoa, ettei nenällesi sattunut tapaturma suinkaan ollut minun vikani.”
“Ai eikö muka? Sinähän sen oven työnsit päin minua!”
“Etkö tosiaan ole kuullut opettajainhuoneen oven kirouksesta? Sitä paitsi, itse seisoit tiellä.”
“Professori Kalkaroksen olisi ehkä parempi opetella hieman käytöstapoja ja tulla vasta sitten valittamaan. Kuka tahansa muu olisi pyytänyt vastaavassa tilanteessa anteeksi!” Sinistra sanoi kimmastuneena, ja vielä enemmän häntä alkoi ärsyttää, kun Kalkaros vain hymyili sarkastisesti.
“Lohikäärmeilläkin on paremmat tavat kuin sinulla!”
“Epäilemättä, mutta voisitteko siirtyä riitelemään jonnekin muualle? Herätätte meluamisellanne kaikki potilaani”, paikalle pyyhältänyt matami Pomfrey sanoi ja työntäen puoliväkisin heidät ulos ja paukautti oven perässään niin kovaa kiinni, että viimeistään siinä vaiheessa loputkin sairaalasiivessä olijat heräsivät. Kalkaros ja Sinistra katsoivat toisiaan lähes huvittuneina.
“Poppy osaa olla aika… mielenkiintoinen”, Sinistra sanoi.
“Mikäli tarkoitat mielenkiintoisella jääräpäistä ja kovaäänistä, niin olet vain hieman nuorempi versio hänestä”, Kalkaros vastasi ja väistyi askeleen taaksepäin pois ilmassa viuhahtavan roskalehden tieltä.
“Eipäs käydä väkivaltaisiksi. Kun meidät kerran heitettiin ulos, niin jos vain nenäsi kestää, haluaisitko yrittää purkaa minua kohtaan kertyneet aggressiosi shakkilaudalla? Vaikka epäilemättä puutteellisen harkintakykysi vuoksi tuletkin häviämään.”

A/N: Kommentit olisivat ihastuttavia:)

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Upeata, kommentteja!

Milgia: Kiitos kommentistasi:D Eihän se mikään varsinainen riita ollut, tai ainakaan Kalkaroksen puolelta. Sinistra vain suuttui, mutta hyvä, että se oli mielestäsi hyvin kirjoitettu:) Ai olisin voinut kuitenkin kirjoittaa sen suudelman? :D Ne on yleensä ottaen aika vaikeita, joten en viitsi joka käänteeseen tunkea:) Kiitos vielä, että jaksoit lähettää kommenttia.

hehacla:
Kiitos kommentista! Hyi hyi, ei tuntien aikana käydä Vuotiksessa:D Olen paraskin puhuja, sillä havaitsin kommenttisi, kun meillä oli tunti ATK-luokassa:P

Suvituuli: Kiitos kommentista sinullekin! 'Ovi on mielenkiintoinen keksintö', joo... Huomasin juuri, että kirjoitan aika paljon ovista - outoa. Kyllä, minäkin luokaltani 2-mielisyyttä oppineena tarkoitin kohdan luultavasti juuri kuten ajattelitkin:D Oli pakko laittaa, se jotenkin sopi Kuhniksen suuhun:P (hahmona muuten aika vaikea) Kiitos vielä kerran piristävästä kommentista.

Teleija:
Kiitos kommentista:) Hahaa, et tiedä, miten paljon tuo 'paniikkisi' piristi:D Mutta hienoa, vika ei siis ollut meidän koneessa, kun muillakaan ei Vuotis toiminut. Ihanaa, jos olen onnistunut piristämään koeviikkoasi.

Kiitokset vielä kaikille, hauska kuulla, että tätä luetaan ja pidetään:D

7.Luku: Toinen vihje

“Onneksi olkoon, sinä kärsivällinen etsijä. Löysit ensimmäisen vihjeen, mutta tästä eteenpäin yritämme saattaa älykkyytesi vielä suuremmalle koetukselle. Helga vieressäni väittää minun olevan julma tehdessäni näin, mutta haluan varmistaa, ettei kukaan asiaton henkilö löydä aarretta. Ja vielä, älä turhaan tuhlaa voimiasi yrittämällä loitsia aarretta luoksesi, sillä olemme tehneet siihen kaikki mahdolliset taikasuojaukset. Etsi siis vain jästien tapaan, niin palkintosi on oleva suuri. Ja nyt itse vihje:

Viisaimman nimen kaksi ensimmäistä
ovat ensimmäinen ja viimeinen

Kirjaimia on viisi.

OttaKaa ihmeessä etäisyyttä
ja löydä nurinkurinen merkitys.”

“Minerva, olet vähän liian ovela. En pitänyt tavastasi napata pergamentti! Tai siis pidin tavasta, mutta en siitä, että veit samalla vihjeen minulta…”
McGarmiwa hymyili Dumbledorelle erittäin aurinkoisesti, “Sodassa, rakkaudessa ja aarteenetsinnässä kaikki on sallittua. Ja minun käsittääkseni tämä liittyy niihin jokaiseen.”
“Olin täysin pahaa-aavistamaton kun suutelit minua ja hetken kuluttua sain huomata, että olit vienyt vihjeen… En ymmärrä, miksi yllätyn joka kerta yhtä paljon havaitessani, että naiset ovat kieroja.”
“Koska haluaisit epätoivoisesti uskoa olevasi meitä älykkäämpi. Älä yritä esittää loukkaantunutta ja katso tätä vihjettä…” McGarmiwa sanoi ja ojensi lappusen Dumbledorelle.
“Ilmeestäsi päätellen et ymmärtänyt siitä mitään, joten ehkä saan nyt tilaisuuden osoittaa olevani sinua älyllisesti korkeammalla.”
Luettuaan vihjeen hän kuitenkin lisäsi: “Tai sitten en, mikä tietysti on harmi niin itseni kuin etsintämmekin kannalta.”
“Yritetään pohtia rivi kerrallaan ’Viisaimman nimen kaksi ensimmäistä…’”
“Luulen, että se tarkoittaa Rowenan itsensä nimen kahta ensimmäistä kirjainta”
“Eli r ja o. Tai k ja o.”
“Niin, aivan. K ja o niin kuin Korpinkynsi.”
“Mitäs nyt, ’…ovat ensimmäinen ja viimeinen. Kirjaimia on viisi.’”
“Vastaus on siis viisikirjaiminen sana, joka alkaa k:lla tai r:llä ja päättyy o:hon.”
“Hyvä, mutta viimeistä kappaletta en ymmärrä ollenkaan. Miksi ’ottakaa’ viittaa siihen, kuin etsijöitä olisi useampi, mutta ’löydä’ taas siihen, että heitä olisi vain yksi?”
“Arvelen, että vastaus piilee juuri tuossa vaihdoksessa.”
“Lucius Malfoy toivoo, että rehtori ottaisi hänet vastaan”, kuului silloin kivihirviön ääni portaiden alapäästä, “Päästänkö hänet sisään?”
“Ah, olin aivan unohtanut… Suothan anteeksi Minerva, joudumme jatkamaan vihjeen pohtimista illalla.”
“Ei se mitään”, McGarmiwa sanoi ja nousi ylös. Portaissa hän kohtasi Malfoy vanhemman, josta piti jopa vähemmän kuin tämän koppavasta pojasta. Mies hymyili lipevästi heidän ohittaessaan toisensa, eikä tältä suinkaan jäänyt huomaamatta McGarmiwan erittäin väkinäinen vastaus hänen tervehdykseensä, mikä epäilemättä tarkoitti, että Dumbledore todella jouduttaisiin erottamaan. Nainen ei ollut koskaan osannut näytellä.

“Hyvää päivää, Albus.”
“Päivää, Lucius. Istu toki alas.”
“Tulin taikaministerin määräyksestä neuvottelemaan erottamisestasi.”
“Aivan. Milloin se astuikaan voimaan?” Dumbledore sanoi painaen sormenpäänsä yhteen Lucius Malfoyta ärsyttävällä tavalla, miksi vanha mies vaikutti niin tyyneltä, vaikka hänen rakkaan koulunsa tulevaisuus oli vaakalaudalla?
“Hmm. Vastaavanlaisia tilanteita on sattunut muutaman kerran aikaisemminkin, ja silloin erottamismääräys on syystä tai toisesta jouduttu kumoamaan…”
“Niin, ikävä kyllä. Minun kannaltani on valitettavaa, ettei tällä kertaa sellaista mahdollisuutta ole”, Dumbledore sanoi vakavalla äänellä, mutta juonittelun loistavasti hallitsevaa kuolonsyöjää ei aivan helposti vakuutettu. Valitettavasti rehtorin olemus hämäsi Lucius Malfoyta niin paljon, ettei hän keksinyt enää kovinkaan hienovaraisia vihjauksia mahdollisten juonten suuntaan, vaan joutui antamaan allekirjoitettavaksi paperit, joita tekosyynä käyttäen hän oli tullut Tylypahkaan. Niin pahasti kuin se Malfoyn ylpeyttä kolhikin, oli hänen myönnettävä tappionsa Dumbledorelle, ja koska tilanne  nöyryyttävyydessään sai ulkoisesti hyvin huolitellun ja viileän miehen kämmenet hikoamaan, halusi hän nopeasti pois. Lucius Malfoy ei pitänyt tilanteista, joissa hän joutui tuntemaan itsensä epävarmaksi, eikä hän etenkään pitänyt siitä, että joutui poistumaan kansliasta häntä koipien välissä, eikä Dumbledoren edes ollut tarvinnut tehdä sen eteen muuta kuin katsoa häntä arvovaltaisesti ja kommentoida näennäisen viattomasti. Pahinta kaikessa oli se, että rehtori oli takuulla arvannut hänen todellisen motiivinsa linnaan saapumiselle, ja saattoi nyt hykerrellä voitonriemuisena partaansa ja vielä kertoa asiasta sille pahuksen skotillekin. Herra Malfoy suorastaan kihisi kiukusta harppoessaan käytävällä, ja oli varmaa, että sinä iltana heidän kartanonsa kotitontut eivät tulisi pääsemään helpolla, eikä myöskään seuraavana päivänä Cornelius Toffee, joka oli kehdannut lähettää hänet nolaamaan itsensä.

Filius Lipetit ei ollut koskaan erityisesti pitänyt taikayrteistä, ja vielä vähemmän hän piti niistä nyt, kun Verso oli saanut loistavan tekosyyn lähteä hänen luotaan, koska kasvit muka vaativat kastelua. Lipetit oli varma, että jokin oli pahasti vialla, mutta hän ei tiennyt mikä. Nainen oli koko päivän ollut omituisen hiljainen, eikä ollut suostunut kertomaan, mikä häntä vaivasi. Edellisillan partiointi oli takuulla syynä, mutta Verson mukaan siellä ei ollut tapahtunut mitään. Suoraan kysyminen olisi tietysti paras tapa, mutta entä jos hän loukkaantuisi? Lipetit oli kysellyt ehkä vähän liikaakin Kuhnusarviosta. Mutta entäpä jos kysyisi Kuhnusarviolta? Uuteen suunnitelmaansa kohtalaisen tyytyväisenä Lipetit nousi opettajainhuoneen sohvalta ja lähti tyrmille päin, mutta törmäsi matkalla ärtyneen näköiseen McGarmiwaan.
“Hei Filius.”
“Hei itsellesi. Vaikutat pahantuuliselta.”
“Kieltämättä, ja se on täysin Lucius Malfoyn ansiota. Et kyllä itsekään näytä siltä, että haluaisit vapaaehtoisesti pitää oppitunnin meluavalle luokalle, onko jotain tapahtunut?”
“Tavallaan on ja tavallaan ei. Tarvitsisin näkökulmia asioihin.”
“Ja tuosta pitäisi saada selvää? Jos sinulla ei ole kiire, niin voisimme mennä kävelylle. Ilmeisesti asiasi liittyy jotenkin Pomonaan, sillä muuten olisit naisnäkökulmaa kaivatessasi kääntynyt hänen puoleensa, mutta ehkä minä kelpaan tässä tapauksessa, vai mitä luulet?”
“Jestas, Minerva, älä vietä niin paljon aikaasi Albuksen seurassa, lauseesi pitenevät päivä päivältä.”
“Seura tekee kaltaisekseen, tiedäthän.”
“Siinä tapauksessa en halua tietää, mihin suuntaan Pomona on muuttumassa, kun viettää aikaansa minun kanssani…”

“Kas niin, täällä ei ole seiniä, joilla olisi korvat. Kerro huolesi”, McGarmiwa sanoi nojaten selkäänsä puuta vasten.
“Sinähän sen partiointijärjestyksen teit, joten tiedätkin siis, että Pomona joutui Horatiuksen kanssa vuoroon viime yönä.”
“Aivan. Arpomalla ei välttämättä saa aikaan parasta mahdollista tulosta, mutta en viitsinyt kuitenkaan alkaa vaihtamaan järjestystä. Se olisi ollut aika epärehellistä”, McGarmiwa sanoi ja viimeisen sanan kohdalla hänen ilmeensä koveni, kuten aina, kun viitattiin johonkin, joka ei ollut oikeudenmukaista.
“No, joka tapauksessa. Luulen, että jotain tapahtui, sillä Pomona on ollut koko päivän ihan hiljainen ja kieltäytyy puhumasta partiovuorostaan.”
“Tällä kertaa sinulla kävi tosiaan tuuri, kun käännyit puoleeni. Kuulin nimittäin Horatiukselta, että he tavallaan sopivat riitansa.”
“Jaa… No hyvä, ettei mitään sen vakavampaa. Mutta nyt kun olemme näköjään kävelleet lähes Tylyahoon saakka, niin voimme saman tien mennä Kolmeen luudanvarteen, vai mitä luulet? Täällä on aika kylmä.”

Kasvihuoneen lasista seinää pitkin valui siihen tiivistyneitä vesipisaroita. Rakennuksessa vallitsi hiljaisuus, jonka rikkoi ainoastaan silloin tällöin jonkin kasvin liikahtelu ja lehtien hankautumisesta aiheutuva kahina. Verso istui kukkalaatikon reunalla ajatuksiinsa vajonneena, joten oli varsin ymmärrettävää, että hän säikähti, kun ovi kolahti mennessään kiinni.
“Hei, Pomona”, tulija sanoi tunnustelevasti, mutta jäi vaille vastausta. Hetken kuluttua Verso kuitenkin sanoi: “Miksi sinun piti tänne tulla?”
“Aijai, oletko vieläkin minulle vihainen?”
“En, mutta haluan ajatella rauhassa, eikä se onnistu, kun tulit siihen meuhkaamaan.”
“Mitä sinä haluat ajatella? Eihän ole mitään ajateltavaa. Nyt sinun ei tarvitse enää huutaa minulle, mutta muutenhan tilanne pysyy täysin samana kuin ennenkin, vai kuinka?” Kuhnusarvio sanoi ovelalla äänellä ja hypisteli muka hämmentyneenä kaulaliinaansa.
“Mitä, ei tietenkään muutu, hölmökö olet! Mutta väitätkö, ettet muka itse pohdi, mikä tilanne olisi, jos sitä väärinkäsitystä ei olisi tapahtunut?” Verso sanoi nopeasti.
“En, tietenkään en! Mutta turha sitä on ajatella, olen jo kauan sitten luopunut toivosta. Filius vei voiton”, Kuhnusarvio vastasi surumielisellä äänellä.
“Älä jaksa.”
“Niin, no. Kyllä hän on minua parempi ja olen onnellinen teidän puolestanne. Jos häiritsin ajatteluasi, niin taidankin tästä lähteä…”
“Kyllä sinä voit jäädä, jos haluat.”
“En. Filius saattaa tulla, enkä halua, että hän saa väärän käsityksen ja tulee mustasukkaiseksi. Olen ylpeä hänestä, ujo miesparka on ilmeisesti lopultakin saanut tehtyä asioille jotain.”
“Voitko lopettaa? Et onnistu hämäämään surkealla esitykselläsi edes fletkumatoa!”
“Mitä puhut? No, minä tästä lähdenkin”, Kuhnusarvio sanoi ja asteli ovelle.
“Ai niin, vielä. Järjestän ensi viikolla pienimuotoiset kutsut henkilökunnalle, tervetuloa vain Filiuksen kanssa, mikäli hän saa pyydettyä sinut sinne.”

Illalla McGarmiwa istui kynttilöillä valaistussa huoneessa Dumbledorea vastapäätä ja katseli torkkuvia muotokuvia kuin etsiäkseen ratkaisua sieltä.
“En ymmärrä tätä vieläkään, mikä on melko hämmästyttävää”, Dumbledore sanoi, mutta ei kuulostanut alkuunkaan tuskastuneelta.
“En minäkään. ‘OttaKaa ihmeessä etäisyyttä ja löydä nurinkurinen merkitys.’ Mitä kummaa se voi tarkoittaa?”
Dumbledore kohotti paperin pöydältä silmiensä tasolle. Miehen pään varjo näytti huvittavalta ohueksi kuluneen pergamentin läpi.
“Albus!” McGarmiwa huudahti äkkiä.
Dumbledore laski paperin takaisin pöydälle, “Saitko idean?”
“Seuraava vihje on katolla.”
“Mistä päätellen? Miten keksit vastauksen ihan yhtäkkiä?”
“Kun nostit paperin ylös, kirjoitukset näkyivät siitä läpi, mutta tietenkin väärin päin minulle. ‘Löydä nurinkurinen merkitys’”
“Niinpä tietenkin. Emme havainneet suurta kirjainta keskellä sanaa… ‘OttaKaa’- sana väärinpäin sisältää sanan ‘katto’, joka täsmää muihinkin vihjeisiin. Harmi vain, etten voi sanoa sinua neroksi tämän perusteella, sillä kyse oli lähinnä hyvästä tuurista.”
“Mikä menetys... Seuraava kysymys kuuluu: Miten pääsemme katolle?”

A/N: Anteeksi, jos on virheitä, en ehdi taaskaan oikolukea kun pitää juosta toisaalle. Huomauttakaa, jos (siis kun) löydätte. Ja kaikki varmaan tietävät, että minä pidän kommenteista:D
« Viimeksi muokattu: Lokakuu 31, 2007, 20:16:39 kirjoittanut Keltsi »

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Kiitos kaikille kommentoijille, arvostan kommentointiahkeruuttanne! On myös hauskaa, että lainailette noita lempikohtianne kommentteihin, koska on mielenkiintoista nähdä, mistä pidätte:D

Milgia: Kiitos, kiva että pidit luvusta:) Ovela vihje? Ehkä se sitten oli, mutta olen sitä mieltä, että sen keksimiseen meni aivan liian kauan aikaa (oon niin huono noissa..) Minervan ja Albuksen keskustelut ovat myös tosi hauskoja kirjoittaa, kun molemmat puhuvat niin omalla tavallaan ja kaikkea (etenkin Dumppis, on suurta hupia keksiä sopivia kommentteja hänelle...)

Suvituuli: Kiitos:) Se vihje oli vähän kummallinen ehkä, mutta mietin sitä liian pitkään (kuten jo sanoinkin), joten ei ehkä ihme ettet keksinyt. Juu, miettimisaikaa jää, kun ei niitä heti voi paljastaa, vaikka A ja M fiksuja ovatkin, se olisi epäaitoa... Seuraavassa vihjeessä ei ole keksimistä, mutta 9-luvussa tulee sen lisäksi toinen vihje:P Hyvä ettei löytynyt virheitä, ja ennen kaikkea mukavaa että pidät:D

Teleija: Kiitos ihanan pitkästä kommentista! Mukavaa, että pidät Minervan ja Albuksen keskusteluista, koska ne ovat ihania kirjoittaa:) Pidän myös Kalkaroksen ja Sinistran keskustelujen kirjoittamisesta. Hyvä kun huomautit, opekokoukset on vähän tylsiä, joten yritän kirjoittaa niistä vähemmän tai lisätä jotain mitä ehdotit. Jaa-a, kyllä aika lonkalta kirjoittelen, silloin kun ehdin (koulu ja harrastuksia 5 kertaa viikossa+originaalitekstini...) aika harvoin lisään jotain jonnekin tai poistan, mutta välillä. Toista vihjettä tosin mietin aika pitkään.

hehacla: Ei haittaa yhtään milloin kommentoit kun kuitenkin aina jaksat kommentoida, kiitos:) Pidin muuten itsekin tuosta kohdasta, jonka lainasit, koska Luciusta ja Dumbledorea on hauska kirjoittaa ja oli vielä hauskempaa laittaa herra viileys epämiellyttävään tilanteeseen... Ehkä Herm ei tiedä Malfoyden kotitontuista (taidankin vihjaista:P)

Tämä on tavallaan taas väliluku, joka on vielä aika lyhyt ja Sinistra-painotteinen.

8.Luku: Katto, oppitunti ja vastoin tapojaan toimiva Kalkaros

Kalkaros tuijotti hajamielisesti ulos työhuoneensa ikkunasta. Hajamielisyyden saattoi helposti päätellä siitä, ettei ex-liemimestarilla ollut tapana tuijottaa ulos ikkunasta, ei etenkään kun ulkona oli jokseenkin pimeää, eikä hän nähnyt mitään. Ja koska hajamielisyyskään ei kuulunut miehen tapoihin, oli tilanne hyvin erikoinen hänen itsensäkin mielestä. Hän ei vieläkään ollut tottunut uuteen työhuoneeseensa, joka oli kytköksissä opettajainhuoneeseen ja ajatteli jääräpäisesti, että tyrmissä oli ollut paljon mukavampaa - vaikka siellä ei ollutkaan ikkunoita. Mutta Kuhnusarvio oli ehdottomasti vaatinut päästä takaisin vanhaan huoneeseensa, joten Kalkaros oli lopulta antanut periksi ja  muuttanut paria kerrosta ylemmäs, sillä Kuhnusarvion koiranpentuilme oli todella irvokasta katseltavaa ja teko oli suoritettu ainoastaan hänen itsensä ja samalla myös Dumbledoren mielenterveyttä silmällä pitäen.

Sinistra istui opettajainhuoneen sohvalla lempinurkkauksessaan ja luki astrologiasta kertovaa, ammattilaisen näkökulmasta katsottuna harvinaisen puutteellista kirjaa odotellessaan tuntinsa alkamista. Hän inhosi lauantai-illan oppituntia varmasti yhtä paljon kuin neljäsluokkalaiset, jotka joutuivat muiden oppilaiden suureksi riemuksi raahautumaan Tähtitorniin kesken viikonlopun, mutta koska lukujärjestyksien kanssa oli muutenkin ollut ongelmia, oli McGarmiwa pahoitellen joutunut laittamaan tunnin sille illalle, eikä asialle siis voinut mitään. Oppilaat eivät kuitenkaan olleet niin pahoillaan, kuin olisivat olleet mikäli esimerkiksi professori Kalkaros olisi pitänyt heille tunnin, sillä Sinistra oli melko rennon opetustyylinsä vuoksi Tylypahkan pidetyin opettaja. Kurinpitopuoli oli kunnossa, mutta koska hän ei noudattanut yhtä tiukkaa linjaa kuin professori McGarmiwa, koska hän salli epäonnistumiset tunneillaan, toisin kuin mainittu pimeyden voimilta suojautumisen professori ja koska hän osasi opettaa asiat ihmisläheisemmin ja huomattavasti kiinnostavammin kuin esimerkiksi professori Binns tai professori Vektor, pitivät oppilaat tunneista oikeastaan hyvin paljon. Lisäksi heidän mielestään Sinistra oli huumorintajuinen, mutta osasi myös tarvittaessa tunkea luun kurkkuun vinoilijoille.

Sinistra oli niin uppoutunut etsimään kirjasta virheitä, että havaitsi jonkun istahtaneen häntä vastapäätä vasta kun tämä joku huomautti sarkastisesti tulleensa opettajainhuoneeseen saadakseen juttuseuraa, ei katsellakseen kuinka hän luki.
“No, jos haluat jutella niin juttele sitten. Onhan tässä huoneessa muitakin ihmisiä.”
“Muut eivät aiheuta mielelleni yhtä suurta tyydytystä, sillä he eivät ärsyynny läheskään niin helposti kuin sinä.”
“Tulit siis tänne varta vasten kiusataksesi minua?”
“Ehkäpä asian voisi niinkin ilmaista…”
Sinistra tuhahti ja jatkoi lukemista, mutta hetken päästä hän kohotti katseensa Kalkarokseen ja lisäsi: “Et näköjään aio hankkia itsellesi toista puhekumppania… No, jos tulit ärsyttämään minua, niin joudut ikävä kyllä pettymään, sillä minua ei lainkaan häiritse se, että katselet kun luen.”
“Ei se minuakaan häiritse, sillä olet melko hyvää katseltavaa verrattuna täällä vallitsevaan yleiseen tasoon”, Kalkaros sanoi tajuten vasta toisen erittäin kummallisesta ilmeestä puhuneensa ääneen.
“Katsohan vain, kyllä sinultakin näköjään löytyy tapoja”, Sinistra sanoi virnistäen ja laittaen kirjan syrjään, “Ehkäpä voisin tuosta hyvästä jopa tarjota sinulle kaipaamaasi juttuseuraa.”
Kalkaros olisi mieluiten paennut paikalta, sillä hän oli toiminut vastoin kaikkia hyvinä pitämiään elämänohjeita ja ajatellut ääneen, joten keskusteluun keskittymisen sijaan hän ruoski itseään ajatuksissaan. Mikä täydellinen idiootti hän olikaan, nyt nainen takuulla kuvittelisi kaikkea typerää, joka ei pitänyt paikkaansa. Ei. Ei se tarkoita mitään, jos ajattelee toisen olevan sievä. “Ja sitä paitsi”, Kalkaros ajatteli vilkaisten matami Prilliä ja Huiskia, “Tasoon verrattuna se ei välttämättä tee hänestä kaunista.”

“Luulen, että emme taida käyttää luutia katolle päästäksemme”, Dumbledore sanoi kuiskaten ja viittasi McGarmiwan seuraamaan itseään tyhjällä käytävällä.
“Mitä sitten?”
“Katsohan, voimme laskeutua Tähtitornista, pudotusta alemmalle katolle ei ole kuin nelisen metriä.”
“Neljä metriä! Oletko hullu?”
“Olen päättänyt jo monta vuotta sitten olla kommentoimatta viimeiseen kysymykseesi, joten älä pidä minua epäkohteliaana. Mutta olet oikeassa, ehkä matka on hieman pitkä.”
“Miksi emme käytä kattoikkunaa?” McGarmiwa kysyi ja oli törmätä Dumbledoreen, joka pysähtyi äkisti ja kääntyi.
“Aivan. Kerrohan, miksi en itse keksinyt tuota?”
“Luultavasti sen takia, että et pidä päivittäin oppitunteja luokassa, jossa kattoikkuna sijaitsee.”
“Enkä siis myöskään joudu käskemään oppilaita alas näköaloja tarkastelemasta?”
“Luuletko tosiaan, että oppilaat uskaltavat tiirailla näköaloja minun tunneillani?”
“Auktoriteettisi on kieltämättä linnan parhaita, ellei paras, joten en voi kuin ihmetellä, miksi en ole pahasti tossun alla.”
“ Ai et muka ole?”

Sinistra nojasi Tähtitornin kaiteeseen ja katseli kaukoputkien äärellä hääriviä oppilaita. Kaikki tähtitieteen professorit olivat ilmeisesti aina nojanneet samaan kohtaan, sillä se ei ollut läheskään yhtä pahasti tummunut kuin kaide muuten.
“Täyttäkää ne tähtikartat, jotka annoin teille viime tunnilla. Kuinka monelta puuttuu se, viitatkaa. Ei, herra Boyle, et saa uutta. Äläkä tuhlaa aikaa väittämällä, että pöllösi söi edellisen, en minä usko kuitenkaan.”
“Opettaja, pitääkö meidän laittaa myös kaikki Saturnuksen kuut tähän?”
“Pitää, tänä yönä ne näkyvät selkeästi. Kuka osaa luetella kaikkien Saturnuksen kuiden nimet? Neiti Kyle?”
“Titan, Iapetos, Enceladus, Dione, Mimas, Phoebe ja… En muista sitä yhtä”, vaaleahiuksinen tyttö sanoi harmissaan vajavaisesta osaamisestaan.
“Unohtaminen on inhimillistä”, Sinistra sanoi lisäten puoliääneen: ”Itse haluaisin unohtaa juuri sen pahuksen kuun…”
“Opettaja, nyt muistan! Se on Tethys.”
“Aivan oikein, neiti Kyle. Tethys on melkein pelkkää jäätä, ytimeensä saakka… Neiti Weasley, älä läpsi kavereitasi kaukoputken pussilla”, Sinistra sanoi ja nojautui uudelleen kaiteeseen. Hän katseli alas tiluksille vajoten omiin ajatuksiinsa. Kalkaros oli, jos ei nyt aivan, niin ainakin melkein kehunut hänen ulkonäköään. Omituista. Pidemmälle hän ei kuitenkaan mietteissään päässyt, sillä aivan yllättäen kattoikkuna neljä metriä hänen alapuolellaan aukeni ja - hämmästyttävintä kaikessa - McGarmiwa työnsi päänsä ulos. Näystä täysin säikähtäneenä Sinistra oli lähellä horjahtaa kaiteen yli.
“Ööh, Minerva?” hän sanoi hiljaisella äänellä ja vilkaisi taakseen. Oppilaat eivät olleet huomanneet mitään, vielä. Miksi Minerva heilui katonrajassa tähän aikaan?
“Sinistra! Mitä teet siellä, onko sinulla tunti meneillään?”
“On, kyllähän sinun se pitäisi tietää… Saanko kysyä, mitä ihmettä teet katolla puoli yhdeltä yöllä?
“Minä, tuota… Selitän myöhemmin, sopiiko?” McGarmiwa sanoi ja kumartui ikkunaan ilmeisesti sanomaan jollekulle jotain, mutta Sinistra ei pimeässä nähnyt kenelle.
“Sitten saat myös luvan selittää! En tule päästämään sinua helpolla”, hän sanoi vielä katoavan McGarmiwan perään. Nyt oli totisesti jotain outoa tekeillä.

McGarmiwa sulki perässään ikkunan ja laittoi sen hakaset huolellisesti kiinni. Hän laskeutui portaita alas luokan sivustalle mietteliään näköisen Dumbledoren viereen. Muodonmuutosten luokka oli eräs Tylypahkan korkeimmista ja suurimmista, ja kapeat portaat ikkunalle sijaitsivat opettajan pöydän takana, sijoitettuna hyvin huonosti, sillä professoriparka saattoi helposti kompastua alimpiin askelmiin. McGarmiwa ei kuitenkaan koskaan ollut tuottanut oppilailleen sitä iloa, vaikka Weasleyn kaksoset kuluttivatkin ensimmäisenä Tylypahkan vuonnaan kaiken kekseliäisyytensä ja suurimman osan muodonmuutosten oppitunneistaankin yrittäessään saada opettajansa perääntymään. Dumbledore astahti alas opettajan pöydän korokkeelta McGarmiwa perässään.
“Miten saatoimme unohtaa meneillään olevan oppitunnin?”
“No, sille ei voi enää mitään. Onneksi oppilaat eivät huomanneet vararehtorinsa kiipeilevän katolla, siinä vaiheessa maineeni olisi voinut olla mennyttä.”
“Nyt kattoretkemme lykkääntyy huomisillalle, mikä ei ole kovinkaan hyvä asia, sillä emmehän lainkaan tiedä, montako vihjettä Rowena ja Helga ovat laittaneet ennen varsinaista aarretta, ja aikataulumme on nutturasi lailla suorastaan tiukka. Mutta haluaisitko tulla vielä teelle, kun nyt kerran olemme valveilla?”
“Sopii, mutta mieleeni tuli eräs teoria koskien vihjettä.”
“Kerro toki.”
“Siinä sanotaan ‘ottakaa ihmeessä etäisyyttä’, tai jotain tuontyylistä, eikö niin?”
Dumbledore nyökkäsi.
“Tuskin se siinä aivan turhaan on. Luulen, että joudumme silti käyttämään luutia vihjeen löytämiseen.”

A/N: Kommentoi ja piristä päivääni:D

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Pahoittelen kovasti, että kesti näin kauan laittaa uusi osa, mutta olin viikonloppuna ensiapukurssilla ja sitten kipeänä niin... Kiitos kuitenkin kaikille kommentoineille, yritän laittaa 10. luvun nyt viikonloppuna, kun tämän kanssa kesti pitkään:) Olen myös erittäin pahoillani siitä, etten tähän ehdi tällä kertaa kommentoida kommenttejanne yksi kerrallaan, suurkiitokset kaikille joka tapauksessa:D Tämä luku on puolestaan aika AlbusMinerva-painotteinen, toivottavasti pidätte.

9.Luku: Mikä ettei?

Oli hyvin harvinaista, mutta ei kuitenkaan tavatonta, että Tylyahopäivä osui sunnuntaille. Riemuissaan mahdollisuudesta päästä velhokylään oppilaat tuskin olisivat välittäneet, vaikka päivä olisi ollut keskellä viikkoa, joten ajankohta ei verottanut linnasta lähtevien joukkoa. Lähtijöitä oli pikemminkin tavallista enemmän, mutta se johtui auringonpaisteesta ja raikkaasta pakkassäästä.

Yleensä Voro katsoi lähtijälistaa, mutta tällä kertaa hän oli kovan kuumeen kourissa matami Pomfreyn ja tämän harmiksi myös matami Prillin hoidettavana, joten lähtemislupien tarkastaminen oli jollain kummallisella tavalla päätynyt Kalkaroksen hoidettavaksi. Mies oli erittäin vihainen, ja sen huomasivat myös oppilaat, jotka yrittivät mahdollisimman huomiota herättämättöminä näyttää lupansa ja päästä ilman vihaisia mulkaisuja tai ivasanoja opettajansa ohi valitettavan moni siinä onnistumatta. Kalkaros ei ymmärtänyt ollenkaan, miten tehtävä oli päätynyt jyrkkien kieltojen ja perustelujen jälkeenkin hänelle, ja purevassa pakkasessa jäätyvät sormet olivat omiaan kasvattamaan hänen pahaa tuultaan. Kun lopulta koko jono oli päässyt lähtemään, kalisivat hänen hampaansa ja hän tärisi kauttaaltaan, eikä voinut olla kunnioittamatta Voroa, joka joutui tekemään saman urakan joka kerta, välillä jopa kaatosateessa.

Voro ei ollut ainoa, joka oli onnistunut vilustuttamaan itsensä; myös Lipetit makasi sairaalasiivessä erittäin harmistuneena siitä, ettei päässyt Tylyahoon. Korkeasta kuumeesta johtuen hän ei tullut ajatelleeksi seikkaa, joka olisi voinut tehdä ärtymyksen turhaksi - opettajat saivat käydä kylässä niin usein kuin halusivat.
“Hei sitten, Filius! Lähden Tylyahoon, minun pitää ostaa lannoitetta, se loppui eilen ja tänään pitäisi antaa kasveille annostus…”
“Mene ja jätä minut yksin riutumaan, julmuri.”
“Jäisin muuten, mutta minun on aivan pakko saada lannoitetta. Olen oikeasti pahoillani! Voin tuoda sinulle kermakaljan tai…”
“Se oli vitsi, mutta kermakalja kuulostaa hyvältä”, Lipetit sanoi
“Ei mitään kermakaljaa potilaille!” huudahti matami Pomfrey, joka oli sattunut kuulemaan keskustelunpätkän, “Voin kyllä tehdä sinulle vitamiinijuomaa, jos haluat.”
“Ei kiitos…”
Verso lähti sairaalasiivestä nauraen miehen järkyttyneelle ilmeelle.

Sinistra lähti huoneestaan yksin etsiäkseen Tylyahosta edes jonkun kollegoistaan, joten hän lähestulkoon riemastui huomatessaan Kalkaroksen kävelemässä vain parikymmentä metriä edellään jo tasaiseksi tallautuneessa hangessa. Kalkaroksen reaktio naisen saapumiseen ei puolestaan ollut läheskään yhtä positiivinen, sillä hän olisi kaikkein mieluiten talsinut suoraan Sianpään nurkkapöytään kiroilemaan toimintakyvyttömiä sormiaan ja pohtimaan oppilaiden raivostuttavuutta. Sitä paitsi hän oli edellisenä iltana nolannut itsensä enemmän kuin täydellisesti eikä todellakaan olisi halunnut enää kuulla asiasta ivallisia kommentteja, joita Sinistran tuntien takuulla oli odotettavissa.
“Taisit oikein kovasti pitää lähtölupien tarkastamisesta kun olet noin aurinkoisella tuulella?”
“Suorastaan rakastin sitä. Aion kysyä Argukselta, josko saisin homman vakituisesti itselleni.”
“Onko tänään ‘sarkasmiin vastataan sarkasmilla’ -päivä?”
“Puheistasi päätellen pikemminkin ‘kiusatkaa kaikki Severus Kalkarosta’ -päivä.”
“Mitä muuta voit odottaa, kun itse tulit opettajainhuoneeseen varta vasten minua ärsyttääksesi. Vaikka ärsyttäminenkin on näköjään kovasti muuttunut eilisen perusteella…”
“No niin, siinä se sitten tuli. Ihme että kesti näinkin kauan, mutta mitäs menit ajattelemaan ääneen, senkin tonttu. Miksi edes piti ajatella mitään niin typerää, turhaa?” Kalkaros pohti ymmärtämättä miksi hän tieten tahtoen hakeutui jatkuvasti väittelyyn vierellään kävelevän rasittavan olennon kanssa, vaikka paljon helpompaa kaikille olisi vain ollut pysytellä hiljaa. Ehkä hän vain piti liikaa väittelemisestä, mutta useimmiten keskustelu johti Sinistran suuttumiseen, nainen kun oli turhan äkkipikainen.
“Veikö Norriska kielesi, vai seuraako kohta sen tasoista verbaalista tykitystä, että sen valmisteleminen vie aikaa?” Sinistra kysyi.
“En tuhlaa verbaalisia lahojasi sinuun.”
“Ihmettelinkin illalla, olitko vastaavanlaisen mielenhäiriön vallassa kuin uudenvuoden aattona, mutta nyt alat kuulostaa jo paremmalta. Tai ei paremmalta, mutta enemmän itseltäsi.”
“Sepä kovin kiintoisaa. En tietääkseni pyytänyt luonneanalyysiä.”
“Mutta jos et tuhlaa verbaalisia lahjojasi, voisit niiden sijaan tuhlata hieman rahojasi ja tarjota minulle loukkauksiesi hyvitykseksi jotain kuumaa juotavaa…”
“Ilmeisesti en aivan hetkeen ole pääsemässä sinusta eroon, joten kai minun on pakko.”

“Kuulehan Minerva, toivon todella, että sinulla on oivallinen syy sille, miksi en tällä hetkellä ole istumassa Kolmessa Luudanvarressa nauttien kermakaljaa tai simaa.”
“On tietenkin”, McGarmiwa vastasi näyttämättä vähääkään siltä, että olisi paljastamassa syytä sille, että hän oli kieltänyt Dumbledorea lähtemästä mihinkään.
“Haluaisin myös kovasti tietää, miksi meidän välttämättä piti tavata täällä luutakomerossa? Luulin sinun kasvaneen näistä jo kauan sitten ohi…”
“En pyytänyt sinua tänne keskustellakseni luutakomeroiden moninaisista käyttötarkoituksista, joten viitsisitkö kuunnella hetkisen?”
“Jo vain. Mutta ennen sitä, luuletko tämän laatikon kestävän istumista?” Dumbledore kysyi ja istahti laatikolle, joka petti ja aikansa mahtavin velho makasi kolmannen kerroksen luutakomeron lattialla katsoen huvittuneen näköistä McGarmiwaa vinoon heilahtaneiden puolikuulasiensa läpi, “Ilmeisesti ei.”
“No niin, minulla on teoria kattovihjeestä. Meidän pitää vain hieman kysellä asioita Argukselta, jotta saan varmistuksen epäilyihini. Ja olemme täällä, koska meidän on valittava itsellemme tarkoitukseen parhaiten soveltuva luuta.”
“Tarkoitatko, että lentelemme katolla kirkkaassa päivänvalossa?”
“On hieman pakko, sillä pimeän aikaan emme näe mitään, mitä olisi tarkoitus nähdä. Suurin osa oppilaista on  Tylyahossa,  nuorimmat oppilaat  näin kylmällä sisätiloissa ja jos olemme varovaisia, niin ei meitä huomata.”
“Totta, totta. Etsikäämme siis Argus.”

Matami Pomfreyn pelottavuudesta huolimatta Dumbledore ja McGarmiwa uskaltautuivat sairaalasiipeen, ensiksi mainittu hieman pelokkaana, toinen epäluuloisena sisään pääsemisen suhteen.
“Albus! Eikö sinulla ole minkäänlaista kunnioitusta sairaita kohtaan?” Matami Pomfrey huudahti närkästyneenä, mutta huomattuaan myös McGarmiwan tulleen hän vaihtoi ilmettä nopeasti ja kutsui tämän vaihtamaan linnan kuulumiset pikaisesti takahuoneessa. Tylypahkaa ravistelleen flunssaepidemian takia arvon matami ei ollut ehtinyt poistua sairaalasiivestä kokonaiseen viikkoon, joten järjestelmällinen ja kattava selostus kaikista tapahtumista oli paikallaan. Eikä hän tietenkään asian vuoksi voinut vaivata potilaita, mikä tarkoitti sitä, että McGarmiwa sai osakseen kunnian toimia kävelevänä sanomalehtenä.
“Albus, jututa Argusta ja kysy, huomasiko hän viime keväänä linnan kattoa korjatessaan siellä erivärisiä tiiliä”, McGarmiwa kuiskasi Dumbledorelle kulkiessaan tämän ohi matami Pomfreyn perässä.
“Monenlaisia omituisia vaatimuksia olet minulle asettanut, mutta tämä kuuluu niistä kaikkein omituisimpiin…”

Varttitunnin kuluttua rehtori ja vararehtori poistuivat jättäen Lipetitin, Voron ja kaikkien oppilaiden huojennukseksi taakseen huomattavasti iloisemman - ja hieman vähemmän ankaran- matami Pomfreyn.
“No, mitä Argus sanoi linnan kattotiilistä?”
“Hämmästyttävää kyllä, hän todella kertoi siellä olleen eri sävyisiä.”
“Ei kai hän vain ole mennyt vaihtamaan niitä?”
“Ei, mutta ainoastaan, koska hän ei ehtinyt tilaamaan uusia.”
“Siinä tapauksessa meillä kävi hyvä tuuri! Nyt mennään valitsemaan luudat itsellemme.”
“Eikö yksi riitä vallan mainiosti?”

Kukkakaupan ovi sulkeutui helähtäen Verson perässä, sillä hieman höyrähtänyt omistaja oli virittänyt kellon soimaan myös joka kerta, kun joku astui ulos kaupasta. Se ei tietenkään imarrellut asiakkaita, mutta koska kauppa oli Tylyahon ainoa ja sen ansiosta myös paras, olisi ollut aivan samantekevää, vaikka kaikkien sisään menijöiden niskaan olisi kaadettu ämpärillinen kylmää vettä. Kukkakauppa sijaitsi aivan kylän laidalla, joten Kolmeen Luudanvarteen tai takaisin Tylypahkaan päästäkseen oli kuljettava Sianpään ohi. Verso vilkaisi baarin likaisista ikkunoista sisään, kuten joka kerta kukkakaupasta palatessaan, mutta harvinaista oli, että tällä kertaa hän ilahtui näkemästään; Sinistra istui sisällä - Kalkaroksen kanssa. He ilmeisesti kinastelivat jostakin, mutta tärkeintä oli, että he viettivät aikaa keskenään. Sitten tarvittaisiin enää muutama järjestetty partiointi tai jotain vastaavaa ja tietenkin uutteraa vihjailua, mutta suunnitelma näytti edistyvän hyvin. Katsellessaan Sianpäähän Verso ei tietenkään voinut katsoa samalla kertaa jalkoihinsa, joten tarvittiin vain hyvin paikkansa valinnut jäätynyt lätäkkö ja loppu lienee arvattavissa. Verso haroi epätoivoisesti ilmaa käsillään estääkseen kaatumisen, kun joku tarttui häneen takaapäin ja auttoi takaisin tasapainoon.
“Varovasti, Pomona! Liukkaalla ilmalla on katsottava, mihin jalkansa asettaa”, Kuhnusarvio sanoi pitämättä kiirettä päästää naisesta irti.
“Enpä aiemmin tullutkaan ajatelleeksi. Mutta kiitos kuitenkin, kun estit minua kaatumasta”, Verso sanoi ja astui askeleen kauemmas auttajastaan.
“Eipä kestä, eipä kestä. Filius ei välttämättä olisi aivan kyennyt… hetkinen, mihin olet hänet jättänyt?”
“Filius makaa kuumeisena sairaalasiivessä”, Verso vastasi hieman ärtyneen kuuloisena.
“Kas kun et jäänyt pitämään hänelle seuraa”, Kuhnusarvio sanoi.
“Muuten olisinkin, mutta minun oli pakko hankkia lisää lannoitetta.”
“Ja nyt aiot oikopäätä palata hänen sairasvuoteensa äärelle, vaikka täällä on näin ihana ilma?”
“En välttämättä…” Verso sanoi venyttäen sanojaan.
“No sittenhän voin tarjota sinulle jotain Kolmessa Luudanvarressa. Vain siis, jos se sopii”, Kuhnusarvio sanoi astuen samalla kauemmas mahdollisen raivokohtauksen varalta.
“En minä siihen mitään estettä näe.”

Linnan katolla puhalsi hyytävä tuuli, joka sieppasi McGarmiwan hatun mukaansa, eikä hän voinut kuin katsoa, miten se leijaili maahan. Lumikuorrutteiset kattotiilet olivat liukkaita, liukkaampia kuin he olivat odottaneet, joten olisi olut suorastaan hengenvaarallista liikkua pois Rohkelikkotornin kupeesta, johon he olivat onnistuneet laskeutumaan.
“Mitäs seuraavaksi? Haluaisitko lopultakin selventää teoriaasi, Minerva hyvä. Vaikka näköala onkin henkeäsalpaava, en siltikään haluaisi viettää täällä yhtään enempää aikaa kuin tehtävämme kannalta on pakollista”, Dumbledore sanoi kovalla äänellä, jotta McGarmiwa olisi kuullut sen tuulen suhinan yli.
“Seuraavaksi voit referoida minulle Tylypahkan katon historiaa.”
“Pyyntösi käyvät yhä kummallisemmiksi, ja alan tosissani jo epäillä älyäni, kun en kykene päättelemään tarkoitustasi…”
“Älä suotta, minun älyni vain selkeästi on korkeammalla tasolla.”
“Pikemminkin kutsuisin tuota naisen logiikaksi, mutta älkäämme väitelkö aiheesta sille mitä epäsopivimmassa paikassa. Mitä haluat kuulla? Tiedäthän toki, että referaattinikin ovat usein pidempiä kuin jonkun muun normaalipituiset esitykset.”
“Ensin voit kertoa, oliko heillä ongelmia katon rakentamisessa.”
“Ei käsittääkseni. Kaikki sujui hyvin, jopa Suuren Salin katon loitsiminen. Senlaatuiset taiat olivat erittäin harvinaisia siihen aikaan, joten oli suoranainen ihme, että he onnistuivat siinä…”
“Kiitos, kuulin jo kaiken tarvitsemani. Nyt voit kertoa minulle, missä kohdassa on Suuren Salin katto.”
“Olettaisin, että tuolla päin”, Dumbledore sanoi viitaten kädellään epämääräiseen suuntaan.
“Kiitos harvinaisen tarkoista koordinaateista… Voisit kylläkin poistaa lumet täältä katolta, mikäli osaat jonkun siihen tarkoitukseen soveltuvan loitsun.”
Hetken kuluttua he taiteilivat huomattavasti helppokulkuisemmalla katonharjalla suuntaan, jossa Suuri Sali oletettavasti sijaitsi.
“Nyt meidän on laskeuduttava alemmalle katolle, salihan ei suinkaan ole ylimmässä kerroksessa…”
“Liu’ummeko tästä, vai miten?”
“Liukuminen kuulostaa hurmaavalta, mutta ehdotan, että joka tapauksessa käyttäisimme luutaa.”

“Kas niin, nyt olen aivan varma, että olemme juuri Suuren Salin kohdalla”, Dumbledore sanoi heidän laskeuduttuaan Tylypahkan monikerroksisen - ja, mikäli katosta voidaan sitä ilmaisua käyttää, sokkeloisen - katon toiseksi alimmalle tasolle. Tuuli oli onneksi hieman laantunut, mutta alkoi jo hämärtää ja ensimmäiset oppilaat palailivat Tylyahosta. McGarmiwa katsoi murheellisena rakkaan hattunsa puolesta, kuinka Lee Jordan löysi sen ja ojensi suoraan Weasleyn kaksosille. Katolta oli pitkä matka sinne, missä kolmikko seisoi, mutta saattoi helposti päätellä, miten suuresti he ilahtuivat tajuttuaan, kenelle päähine kuului.
“Minerva, minäkin olen pahoillani hattusi puolesta, mutta voisitko kuitenkin selventää, mitä ajattelit meidän tekevän seuraavaksi.”
“Kuuntele. Vihje on katolla, ja siinä sanottiin: ‘ottakaa ihmeessä etäisyyttä’. Olemme nyt ‘ihme‘ -kohdassa, luulen, ja meidän on otettava etäisyyttä eli…”
“…katsottava kattoa hieman kauempaa?”
“Aivan. Luulen, että vihje on kirjoitettu erivärisillä kattotiilillä, joten sitä on mahdotonta tulkita seisomalla sen päällä.”
“Haa, lopultakin ymmärrän! Arvaan, että tulit ajatelleeksi tätä mahdollisuutta, koska tänne ylös olisi ehkä ollut hieman vaivalloista piilotella paperilappusia.”
“Niin, ja vihjeessä käskettiin ‘ottamaan etäisyyttä’, joten…”
He nousivat luudalle ja kohosivat varovaisesti ylöspäin koko ajan mahdollisten silminnäkijöiden varalta valmiina laskeutumaan piiloon takaisin katolle.
“Katso nyt, eriväriset tiilet muodostavat kaksi sanaa!”
“Saatko niistä selvää, vai teenkö lumenpoistoloitsun uudelleen?”
“Tee vielä, sanojen loppu jää peittoon. No niin. K…ei..ttiön pö…y..t..ä”, McGarmiwa luki vaivalloisesti
“Keittiön pöytä?”
“Niin siinä lukee, katso vaikka itse.”
“Katsoisinkin sangen mielelläni, mutta nutturasi tukkii näkymän.”
“Keittiössä on vaikka kuinka monta pöytää! Miten muka löydämme oikean?”
“Etsimällä, Minerva, etsimällä. Useimmat asiat löytyvät, kun niitä etsii.” 

A/N: Kommenttejanne kaipailen:D Jos/kun virheitä löytyy (ajanpuute estää oikolukemisen), huomauttakaa.
« Viimeksi muokattu: Marraskuu 15, 2007, 17:08:24 kirjoittanut Keltsi »

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Jess, sain tämän luvun jo nyt valmiiksi, mutta se on aika lyhyt:) Kiitos kaikille kommentoineille!

Teleija: Kiitos kommentistasi! Luin muuten sitä sun Dumbledore-juttua ja hyvältä vaikutti. Kommentoin sitä, kun ennätän lukea loppuun ja vähän tarkemmin:) Ja älä välitä, minäkin vannoin joskus itselleni, etten ala ikinä kirjoittaa ficcejä, mutta tässä sitä ollaan (tämä on kai kuudes ficcini)

Milgia: Kiitos kommentista! Ai viime luku oli tähän mennessä paras? :) Jännää. Piristävää kuulla, että olen saanut jonkun hihittelemään, kiitos lainauksista:D Pidin muuten itsekin noista kohdista. Ja vielä, yritä jatkaa YJ:tä pian!

hehacla: Kiitos kommentistasi! Ihanaa, Kalkaros oli mielestäsi IC *hyppii riemusta* Minervan hatusta muuten enemmän tässä luvussa:P Juu, Albus on aina valmiina laskemaan liukumäkeä katolla (tai missä vain) Verson oli pakko hakea se lannoite, se piti antaa samana päivänä:D Filius-parka...

Villa Viola: Jee, uusi kommentoija! Kiitos, että vaivauduit (myös Kaksin aina kaunihimpaa! tuplakiitos) Hyvä, että vihjeet ovat mielestäsi sopivia, niitä on aika vaikeaa keksiä. Juu, Kalkaroksen ja Sinistran varalle on luvassa kaikkea mielenkiintoista:D hehheh... Kiva, että pidät dialogeista, vaikka ne välillä ovatkin sekavia.

10.Luku: Hattu- ja kukkaongelmia

Useimpien Tylypahkan oppilaiden mielestä maanantaiaamut olivat kaikkein tuskallisimpia. Erityisesti kuudennen luokan SUPER-kurssilaiset olivat sitä mieltä, sillä heillä oli kunnia aloittaa viikon opiskelu professori McGarmiwan johdolla, eivätkä kyseisen professorin oppitunnit todellakaan olleet helpoimmasta päästä. Huonosti nukutun viikonlopun univajetta ei voinut lyhentää muodonmuutostunneilla saamatta vähintäänkin jälki-istuntoa ja moitesaarnaa, ja koulussa viettämiensä vuosien aikana huonoimmatkin oppilaat olivat oppineet ainakin yhden asian - kun vararehtori käskee, silloin ollaan hiljaa. Tylyahon sunnuntain jälkeisenä maanantaiaamuna kuudesluokkalaiset olivat kuitenkin hieman iloisemmalla mielellä kuin yleensä, etenkin kun Fred ja George Weasley kertoivat järjestävänsä hauskaa ohjelmaa tunnin aikana ja virnistelivät pirullisesti ja mutisivat jotain käsittämätöntä hatusta.

Täysin tietämättömänä juonittelusta selkänsä takana McGarmiwa valmistautui oppitunnille ja jäi hetkiseksi juttelemaan Sinistran kanssa saapuakseen tunnille tasan kahdeksalta, ei yhtään sen aikaisemmin tai myöhemmin.
“Olitko eilen Tylyahossa?”
“Olin…” Sinistra vastasi hymyillen kummallisesti.
“No, oliko teillä hauskaa Pomonan kanssa?”
“Ei.”
“Eikö?” McGarmiwa kysyi kohottaen kulmiaan todella hämmästyneenä.
“En ollut Pomonan kanssa, vaan Severuksen.”
McGarmiwa kohotti kulmiaan lisää sikäli kun ne enää suostuivat nousemaan ylöspäin, “Vai niin.”
“Minerva, ei sinun tarvitse esittää välinpitämätöntä. Tiedän ettet sitä todellakaan ole.”
“Valitettavasti minun pitää jatkaa välinpitämättömän esittämistä myöhemmin ja sitten voit kertoa tarkemmin, vaikka minua ei tietenkään kiinnosta, nyt täytyy lähteä tunnille”, McGarmiwa sanoi ja jätti nauravan Sinistran opettajainhuoneeseen lähtien itse pahaa-aavistamattomana kohti muodonmuutosten luokkaa.

“Huomenta professori. Hattunne ilmeisesti eilen karkasi, mutta onneksi me löysimme sen.”
“Arvatenkaan, herrat Weasley ja Weasley, kumpikaan teistä ei vaivautunut poimimaan sitä talteen ja toimittamaan minulle?”
“Kyllä vain, tässä se on. Kuivatimme sen teitä varten”, Fred sanoi ojentaen hattua.
“Ajattelimme rakkaan tuvanjohtajamme parasta. Tämä luokka on niin vetoisa, että suosittelisin professoria oitis laittamaan hatun päähänsä”, George jatkoi Fredin nyökytellessä viattoman näköisenä vieressä.
“Kiitos, mutta nyt aloitamme oppitunnin. Ottakaa läksyt esille, en aio armahtaa teitä, jos ette ole tehneet, vaikka palautittekin hattuni”, McGarmiwa sanoi asettaen päähineen hyvin epäluuloisena pöydän kulmalle. Kiertäessään keräämässä läksyaineita hän pysähtyi kaksosten pulpetin eteen ja katsoi heitä silmälasiensa yli, “Minun on tehtävä teille paljastus. Nimittäin tuo hattu on Mollyn, se vain jäi minulle Killan viime kokouksessa. Nyt kun sain sen takaisin, voin vihdoin palauttaa sen hänelle.”
“Ööh… Sehän on, tuota… Hienoa, professori”, Fred änkytti katsoen järkyttyneenä veljeään. McGarmiwa salasi hymynsä oppilailta ja käveli opettajainpöydän taakse. Hattu siis oli kuin olikin kirottu, aivan kuten hän vuosien kokemuksen opettamana oli arvellutkin.

Iltapäivällä oppituntien loputtua McGarmiwa ja Sinistra suuntasivat totuttuun tapaan kasvihuoneille. Nuorempi nainen kieltäytyi kertomasta edellisen päivän tapahtumista ennen kuin Versokin olisi kuulemassa, mutta sen sijaan hän oli halukas tietämään, mitä McGarmiwa oli puuhannut katolla. Se taas oli aihe, jota vanhempi nainen halusi välttää, joten keskustelu oli koko matkan melko yksitoikkoista. He astuivat sisään kasvihuoneeseen ja yllättyivät, kun Verso ei ollutkaan heitä vastassa ja huomauttamassa siitä, että ovi oli suljettava pian.
“Huhuu, Pomona?” Sinistra huhuili saamatta vastausta, “Missä hän on?”
“Mennään katsomaan numero kolmosesta”, McGarmiwa sanoi häivä huolestuneisuutta äänessään. Samassa kuitenkin ovi kävi ja Verso tuli sisään järkyttyneen näköisenä.
“Onko jotain tapahtunut?”
“On, minä sain kukkia.”
Tummahiuksiset naiset katsoivat ensin toisiaan ja sitten ystäväänsä, joka istui ryhdittömästi tuolilla ja tuijotti horisonttiin, joka ikävä kyllä oli lasisen seinän takana näkymättömissä.
“Tuota noin… Onko siinä jotain ihmeellistä, joka päivähän sinä saat kukkia”, Sinistra sanoi levitellen käsiään kasvipöheikön suuntaan.
“Niin, minäkään en nyt aivan ymmärrä”, McGarmiwa sanoi koettaen Verson otsaa, “Oletko varma, ettei sinulla ole kuumetta?”
“Oletteko ihan typeriä? En puhu taikakasveista, vaan ruusuista! Minulle lähetettiin ruusuja!”
McGarmiwa ja Sinistra katsoivat toisiaan hieman noloina, mutta alkoivat kuitenkin nauraa.
“Miksi sitten olet noin järkyttynyt, sehän oli todella romanttista Filiukselta”, Sinistra sanoi.
“Niin olisi ollutkin, mutta Filius ei lähettänyt näitä ruusuja!”
“Kuka sitten?”
“Minerva, väität olevasi fiksu ja kyselet yhtä typeriä kuin ensiluokkalaiset. Eikö se nyt ole aika selvää?”
“Ai myrkkylonkeroinen?” Sinistra kysyi valaistunut ilme kasvoillaan.
“Niin. Tai siis ei, en voi kutsua häntä siten. Ei myrkkylonkeroinen vaan Horatius. Horatius lähetti minulle ruusuja”, Verso sanoi nostaen kätensä kasvoilleen.
“Miksi teet siitä noin suuren numeron, lähetä ne vain takaisin”, McGarmiwa sanoi lähestulkoon kyllästyneesti.   
“Niin, ei se sen vaikeampaa ole. Samalla hän ehkä ymmärtää lopettaa yrittämisen”, Sinistra sanoi.
“Mutta kun… Äh, en tiedä enää, mitä ajattelen! Itsepä saan kärsiä seuraukset, jos rohkaisen häntä.”
“Rohkaiset?”
“Niin, siis… Hän tarjosi minulle lasillisen Tylyahossa ja…”
“Pomona, ryhdistäydy! Tuo on säälittävää. Nyt vain lähetät ne kukat takaisin ja kaikki on hyvin”, Sinistra sanoi nojaten pöytään, joka keikahti niin, että tavarat putosivat lattialle ja yksi kukkaruukku särkyi, “Anteeksi, minä siivoan!”
“Olette oikeassa, minun pitäisi lähettää ne takaisin, mutta… Pahus, miksi olen näin idiootti? En halua palauttaa niitä!”

Kalkaros istui jälleen opettajainhuoneen sohvalla, sillä hän piti siitä huomattavasti enemmän kuin työhuoneensa nojatuolista, joka oli kova ja epämukava. Huone oli muuten tyhjä, joten kukaan tai mikään käkikellon käkeä lukuun ottamatta ei häirinnyt häntä, ja kukkuvan linnunkin sai helposti tainnutettua. Mies oli täysin vajonnut filosofisiin ajatuksiinsa, jotka sivusivat tiettyä aihetta. Eniten häntä kuitenkin kiinnostivat omat ajatuksensa ja käytöksensä, joka oli välistä täysin käsittämätöntä. Miten hän oli päätynyt Sianpäähän sunnuntaina? Tai oikeastaan, miten hän oli päätynyt sinne siinä seurassa… Ja miksi hän oli mennyt tarjoamaan, vielä lähes ilman vastusteluja? Todella kummallista. Mitä hän oikein ajatteli. Hyvä on, Sinistra oli hänen mielestään kaunis, mutta ei mitään muuta. Tai no, mielenkiintoinen väittelykumppani ja… Ärsyttävä. Ärsyttävä, ärsyttävä, mutta oikeastaan aika hauska. Nainen ymmärsi sarkasmia, hyvin vielä. Ja oli sanavalmis. Ei! Tämän suuntaiset ajatukset eivät koskaan olleet johtaneet mihinkään järkevään. Sinistra oli kollega, vain kollega. Ei hän missään nimessä ajatellut mitään, ja vaikka olisikin ajatellut, tuskin hän olisi saanut vastakaikua. Turhaa siis. Hän ei ajatellut mitään.

Suuri Sali alkoi hiljalleen täyttyä illalliselle saapuvista oppilaista, jotka toivat mukanaan huikean nousun tunnelman lisäksi myös desibelitasoon. Dumbledore istui opettajien pöydässä tavanomaisella paikallaan ja jutteli kaikessa rauhassa sillä hetkellä hänen lisäkseen ainoan paikalla olevan henkilökunnan jäsenen, Kuhnusarvion, kanssa. Oli käynyt hyvä tuuri, että mies oli suostunut palaamaan eläkkeeltä takaisin opettajakuntaan, mutta näytti nyt viihtyvän suorastaan loistavasti.
“Miten on Albus, erotetaanko sinut?”
“Jaa-a. Hyvin paljon mahdollista, kuten myös se, ettei minua eroteta. Tiedäthän Horatius, paljon elämää nähneenä, että monet asiat ovat mahdollisia ja harvemmat mahdottomia”, Dumbledore sanoi hymyillen ja hänen silmänsä tuikkivat niin hyvin tunnetulla tavalla, joka kuitenkin sillä hetkellä ärsytti tiedonhaluista liemimestaria.
“Olet kyllä tuntemistani ihmisistä paras antamaan käsittämättömiä vastauksia”, hän sanoi happamalla äänellä ja vei haarukalla suuhunsa sitruunanviipaleen, “Kerro edes, miten sinulla ja Minervalla menee.”
“Kuten olen jo aiemmin sanonut, vaihtelu virkistää. Viime päivät ovat olleet oikein hauskoja.”
“Vai niin. Tulettehan torstaina minun pikku illallisilleni, kutsun muutamia oppilaita, henkilökunnan jäsenet ja eräitä tuttaviani. Olenhan minä siitä kertonut?”
“Olet, olet. Eikä moista tilaisuutta voi mitenkään jättää väliin. Kas, Minerva tulee.”
McGarmiwa istahti Dumbledoren viereen ja katsoi Kuhnusarviota pahasti.
“Pomonakin tulee varmaan pian, hän meni tervehtimään Filiusta”, hän sanoi painokkaasti katse porautuneen mursunviiksisen miehen vetisiin silmiin.
“Pomona taitaa pitää kukista oikein kovasti, kun hän eilen lähti ostamaan niille lannoitetta siitä huolimatta, että Filius on sairaana…”
“Pakkohan hänen on, muuten yrttitiedon opetus tässä koulussa voisi olla hieman heikoissa kantimissa.”
“Saanen keskeyttää tämän keskustelunne, josta tosin en ymmärrä muuta, kuin että siinä selkeästi on piilotettuja merkityksiä, jotka onnekseni ovat minulle hämärän peitossa”, Dumbledore sanoi toivoen estävänsä McGarmiwan ilmeestä päätellen pian raivokkaaksi yltyvän sanasodan.
“Mitä, piilotettuja merkityksiä? Älä nyt hulluja puhu, Albus”, Kuhnusarvio sanoi nauraen teennäisesti ja kääntyen keskustelemaan Kalkaroksen kanssa. McGarmiwa katsoi häntä hyvin terävästi, mutta ei enää sanonut mitään.
“Aterian päätyttyä voisimme lähteä keittiöön, vai mitä luulet?” Dumbledore kysyi.
“Mennään vain heti, minulla ei enää ole nälkä”, McGarmiwa sanoi nousten äkäisesti seisomaan, “No, tuletko vai etkö?” 

A/N: Juu, se on aika lyhyt. Kommentteja silti kaipailisin:D
« Viimeksi muokattu: Marraskuu 19, 2007, 20:23:25 kirjoittanut Keltsi »

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Jee, paljon kommentteja:D Teitte minut iloiseksi, suurkiitokset kaikille! Teksti saattaa muuten olla hieman outoa, sillä havaitsin, että minulla on meneillään väliaikainen "en pidä mistään kirjoittamastani"-kausi... Liika itsekritiikki tekee tekstistä ehkä liian yrittävää (toivottavasti joku tajuaa, mitä yritän selittää)

Teleija: Ihastuttavan imarteleva kommentti, oikein paljon kiitoksia:) Jaa mistä riittää huumoria? Köh, enpä oikein tiedä... Se vain tulee samalla kun kirjoitan (multa on turha odottaa angstia, en onnistu siinä kovinkaan hyvin) Pidän kovasti dialogien kirjoittamisesta, ehkä siinä samalla kehittyy. Kiva, että pidit hattuepisodista:D

Suvituuli:
Jup, ihana kommentin aloitus;D Ei se mitään, pääasia että kuitenkin kommentoit. Hahaa, norsuja... Repesin minäkin. Ja tuo sitruunanviipalejuttu oli ihan tahallinen, tuli hetkellinen pakkomielle laittaa se siihen... Kuhnis on hieman 2-mielinen, en tiedä sopiiko se hänelle, mutta minusta on hauskaa laittaa noita repliikkejä tekstin sekaan...

Villa Viola:
Jee! Olen onnistunut piristämään jonkun päivää:) Minullekin otsikoiden keksiminen on aika vaikeaa, etenkin jos niiden on oltava lyhyitä... Mutta kiva jos pidät:) Yritän kovasti aina laittaa sitä kuvailua, vaikka dialogeista niin paljon pidänkin. Yritän saada ne edes jotenkuten tasapainoon, vaihtelevalla menestyksellä. Menee kyllä ihan fiiliksen mukaan, kumpaa tekee mieli kirjoittaa...

Milgia: Kiitos kommentista:) Tässä luvussa on muuten hieman enemmän sitä "tuttua Keltsi-huumoria" (outoa pikemminkin, sanon minä) Mutta lyhyt luku taas... Kiva, jos tykkäsit hattujutusta, sitä oli myös ihan viihdyttävää kirjoittaa. Ja hienoa, jos YJ:hin tulee jatkoa. Odottelen:)

hehacla: Mukava kommentti:D Hauskaa, jos olen onnistunut tekemään Severuksen pohdiskelusta Severusmaisen, se oli suosikkikohtani lukua kirjoittaessa. Kalkaroksen ajatuksia on niin hauskaa kirjoittaa:) Pidin myös lainaamasi kohdan kirjoittamisesta, McGarmiwan ja Kuhnusarvion riidatkin ovat hauskoja... Mietin muuten tuota hattujuttua, F ja G eivät olleet tarpeeksi kieroja, oikeassa olet:P

Hyvin lyhyt tämäkin, älkää tappako. Microsoft Worksissa kaksi sivua... En tykkää kun Vuotiksessa nämä näyttävät niin paljon lyhyemmiltä:(

11.Luku: Vitsejä, joista ei tiedä, olivatko ne sittenkään vitsejä

Illallisen tapahtumat opettajien pöydässä olivat varsin mielenkiintoista katseltavaa oppilaille myös McGarmiwan lähdettyä vihastuneena Dumbledore turvallisen välimatkan päässä perässään. Kaksikon kadottua ovesta saapui Verso, joka käveli salin puoleenväliin, mutta vilkaistuaan opettajainpöytään kääntyi välittömästi ympäri ja poistui kiireellä. Vain vähän aikaa Verson lähtemisen jälkeen salin oven avasi vuorostaan Sinistra, joka käveli määrätietoisesti paikalleen ja aloitti keskustelun professori Vektorin kanssa. Pian Vektor kuitenkin lähti, ja Sinistra alkoi jutella Kalkaroksen kanssa, joka ei näyttänyt olevan suosionosoituksesta kovinkaan hyvillään. Oppilaat eivät harmikseen kuulleet nuorimpien professorien keskustelua, mutta ilmeetkin riittivät tuomaan heille hupia.
“Arpaonni ei näemmä suosi nukkujia, meillä on taas pian partiovuoro”, Sinistra sanoi virnistäen, mutta hänen ilmeensä valahti Kalkaroksen vastauksesta: “Voi ei!”
“Sinähän vaikutat innostuneelta…”
“Olisit sinäkin innostunut, jos joutuisit partioimaan henkilön kanssa, jota yrität nimenomaan vältellä, jotta et vain päätyisi kuvittelemaan asioita, jotka eivät koskaan voi toteutua ja ovat äärimmäisen typeriä ja juurtuneet päähäsi jostain käsittämättömästä syystä”, Kalkaros ajatteli. Ääneen hän sanoi:
“Tuskin kukaan voisi kovin innostunut olla joutuessaan sinun kanssasi vartiovuoroon.”
“Herrahan on itse kohteliaisuus tänään”, Sinistra sanoi kylmästi.
“Olen kohtelias niille, keille on tarpeen olla kohtelias.”
“Ja minä en selvästikään kuulu niihin?”
“Et oikeastaan.”
Miten mies kehtasi, miten hän kehtasi olla noin töykeä! Miksi hän välillä oli niin kohtelias, mutta seuraavassa hetkessä sanoi jotain todella loukkaavaa? Sinistra ummisti raivostuneena silmänsä ja avasi ne jälleen kohdaten Kalkaroksen ivallisen katseen.
“Miksi se sinua noin paljon häiritsee?” Kalkaros kysyi kiinnostuneena, mutta se oli liikaa kiukustuneelle naiselle, joka tulkitsi sanat uutena loukkauksena ja nousi niin äkisti seisomaan, että kaatoi tuolinsa. Hän onnistui juuri ja juuri hillitsemään itseään sen verran, että sai pidettyä äänensä normaalina sanoessaan:
“Severus Kalkaros, sinä luulet olevasi tyylikäs ja purevan älykäs typerine kommentteinesi, jotka osoittavat, että ymmärrät muiden ajatuksia vielä huonommin kuin omiasi!”
Kalkaroksen kasvojen ilme ei edes värähtänyt hänen katsoessaan koko pituuteensa suoristautunutta Sinistraa, joka vastasi tuijotukseen katse kipinöitä iskien. Salissa olijat - ja etenkin muut opettajien pöydässä istujat - seurasivat tilannetta kiinnostuneina, sillä mitään vastaavaa ei ollut vähään aikaan nähty. Sinistra ei välittänyt heistä, vaan tarttui vesikannuun ja kaatoi sen sisällön täysin harkitusti ja rauhallisesti Kalkaroksen päälle. Toimenpiteen tehtyään hän marssi vihaisin askelein ulos salista hämmästyneen väkijoukon katseiden saattelemana. Mies istui hetken vain eteensä tuijottaen, tietämättä edes, mitä oli tapahtunut. Nenänvartta pitkin valuva jääkylmä vesi kuitenkin havahdutti hänet varsin nopeasti takaisin todellisuuteen, ihmisten tuijotukseen, supinaan ja pelokkaisiin hihityksiin. Kalkaros kuivasi kasvonsa lautasliinaan ja nousi lähteäkseen. Ei kannattanut jäädä katseiden keskipisteeksi, ellei siitä erikoisesti pitänyt. Eikä hän pitänyt.

“Minerva, yrittäisit jo hieman tyyntyä, tai kotitonttuparat saavat kyytiä”, Dumbledore sanoi laskien kätensä rauhoittavasti McGarmiwan olkapäälle.
“Horatius yrittää saada Pomonan rakastumaan uudelleen itseensä! En voi katsoa sitä vierestä, Filius on vanhin ja eräs rakkaimmista ystävistäni…”
“Horatius toimii kieltämättä typerästi ja itsekkäästi, mutta olen sitä mieltä, ettei sinulla ole mitään syytä huoleen Filiuksen puolesta.”
“Ei muuten olisikaan, mutta Pomona ei tiedä enää itsekään, mitä ajattelee. Viitsisitkö kutittaa päärynää, jotta pääsemme sisään?”
“Tämä on aina ollut suosikkini kaikista Tylypahkan salaovista”, Dumbledore sanoi silmät tuikkien.
“En halua tietää miksi…”
“Katsohan, pidän oikein kovasti hedelmien kutittamisesta”, Dumbledore sanoi saaden McGarmiwan katsomaan itseään äärimmäisen järkyttyneenä.
“Välillä sanon omituisia asioita vain nähdäkseni, miten reagoit niihin.”
“Se oli siis vitsi”, McGarmiwa sanoi silminnähden huojentuneena.
“Tulkitset sanojani väärin, enhän minä niin sanonut…”

Sairaalasiivessä oli häiritsevän valkoista. Lakanat heijastivat valkoisuutta ja joka paikka oli niin puhtaaksi puunattu, että Lipetitiä ärsytti. Hän peitti kasvonsa tyynyllä, jonka päällinen oli ikävä kyllä valkoinen sekin. Päätä särki ja poskia kuumotti ja kuitenkin hänellä oli kylmä, miksi piti kiduttaa surkeassa tilassa olevaa? Tauti oli sitkeää lajia, jokainen potilas oli ensin ollut paranemaan päin, mutta juuri, kun matami Pomfrey olisi laskenut heidät pois huomastaan, nousi kuume uudelleen ja entistä korkeammaksi. Lipetit heittelehti sängyllään löytämättä mukavaa asentoa. Häntä ahdisti pitää silmiä kiinni, mutta häntä ahdisti myös pitää niitä auki, kun joka paikka loisti valkeana. Aamupäivän hän oli huvitellut seuraamalla Voron ilmeitä, kun matamit Pomfrey ja Prilli yrittivät kilvan hoitaa tätä, mutta nyt vahtimestari oli unten mailla, eikä hän todellakaan näyttänyt pikkumiehestä kauniilta nukkuessaan, joten näköalat oli haettava muualta. Mutta mistä, koko sairaalasiipi oli niin hohtavan valkoinen, ja hänen sänkynsä oli liian matala, jotta hän olisi nähnyt ulos ikkunasta. Sitä paitsi ulkonakin olisi ollut aivan liian valkoista. Lipetitin teki mieli heittää tyynynsä päin seinää, repiä se riekaleiksi ja riekaleet vielä pienemmiksi. Matami Pomfrey näytti aistivan ainoan hereillä olevan potilaansa turhautuneisuuden ja istahti tuoliin tämän sängyn vierelle.
“Kuule Filius. Saat lukea, jos lupaat lukea rauhallisesti”, hän sanoi ojentaen MeNoidat -lehden, jonka tunnetusti henkevään sisältöön Lipetit oitis syventyi tyytyväisenä saatuaan edes jonkin pakokeinon pois kaiken valkoisuuden ja puhtauden keskeltä. Kauan hän ei ehtinyt lukea, sillä Verso saapui sairaalasiipeen posket yhtä punaisina kuin yleensäkin, mutta tällä kertaa se ei johtunut purevasta pakkassäästä; nainen oli tullut suoraan suuresta salista. Lipetit kohotti katseensa lehdestä ja ilahtui näkemästään.
“Päätit siis tulla piristämään minua tänne tylsyyteen. Poppy sanoi, etten pääse ainakaan kolmeen päivään pois…”
“Voi ei! Sitten et pääse Horatiuksen järjestämille illallisille.”
“Suoraan sanottuna, en ole siitä kovinkaan pahoillani. Hänen tarjoamansa ruoat ovat liian prameilevia minun makuuni.”
“Mutta minä olen, hän kutsui meidät sinne.”
“Mitä se haittaa, mene sinä vain”, Lipetit sanoi vetäen peittoa lähemmäs korviaan.
“Mutta kun…”
“Ei se oikeasti haittaa, mene ihmeessä! Tulevathan Minerva ja Sinistrakin.”
“En voi mennä sinne!” Verso sanoi häivä pakokauhua äänessään, mutta Lipetit käsitti aivan väärin: “Mene nyt, en minä ole pahoillani. Horatius varmaankin haluaa sinut sinne, olet epäkohtelias, jos jätät menemättä”, hän sanoi.
“Niinpä niin, sehän siinä juuri onkin. Hän haluaa minut sinne, etkä sinä pääse paikalle…” Verso ajatteli huultaan purren.
“Niin että lupaahan mennä, Pomona? Minä vaadin, että menet!”
“Ei kai tässä sitten muukaan auta…”

Kalkaros oli vetäytynyt työhuoneensa ylhäiseen yksinäisyyteen ja tuijotti kynttilän liekkiä pohtien äskeisiä tapahtumia. Häntä ärsytti suunnattomasti Sinistran tempaus, mutta ei kastuneen kaavun ja julkisen nöyryytyksen takia, vaan sen takia, että se väkisin nosti hymyn hänen huulilleen. Mies pohti vakavasti mielenterveytensä tilaa, miksi hän virnisteli yksin pimeydessä sille, että naispuolinen kollega oli juuri kaatanut kannullisen jäävettä hänen niskaansa? Lisäksi tuo litra, tai oikeastaan ele, jolla se oli hänen päälleen valunut, sai hänen päivällä typerinä hautaamansa ajatukset jälleen nostamaan päätään. Kyllä, naisessa oli ehdottomasti tyyliä.

“Tuota, Albus…” McGarmiwa epäröi käsi keittiön ovenkahvalla.
“Kerro huolesi, Minnie.”
“En ole koskaan pitänyt tuosta nimestä, tiedät sen.”
“Niin tiedänkin, ja juuri sen takia käytinkin sitä. Mutta kerro, mikä sinua painaa.”
“En tiedä, muistatko tätä…”
“Kokeile.”
“No, ensimmäisen täällä viettämäni työpäivän jälkeen pyysit minua illalliselle huoneeseesi.”
“Tokihan minä sen muistan. Muistan myös ensimmäisen kohtaamisemme Viistokujalla…”
“Niin minäkin, ikävä kyllä. Mutta nyt en puhu siitä, vaan siitä illallisesta. Sanoit silloin, että olit tarjonnut kotitontuille palkkaa tultuasi rehtoriksi, mutta että ne olivat karkottaneet sinut keittiöstä ja pyytäneet kaulimet kädessä, ettet enää kävisi siellä. Haluaisin nyt tietää, ennen kuin menemme sisään, että oliko juttu totta? Nimittäin mikäli se oli, ne tuskin toivottavat sinua tervetulleeksi valtakuntaansa.”
“Siitä on niin kauan, etteivät ne enää muista. Älä huolehdi.”
“Juttu siis oli totta? Olen aina kuvitellut, että vitsailit…” McGarmiwa sanoi avaten keittiön oven. Lauma kotitonttuja ympäröi heidät välittömästi kysellen, olisiko jotain, mitä he haluaisivat. Saatuaan lopulta pikku olennot vakuuttuneiksi siitä, etteivät he todellakaan tarvinneet mitään, loivat he katseen ympäri Tylypahkan suurta keittiötä. Pöytiä oli ainakin kaksikymmentä.
“Rowena ei todellakaan ole tehnyt tätä meille helpoksi…”

A/N: Saa kommentoida:D

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Kahdestoista luku on lopultakin saapunut, tämän kirjoittaminen oli hieman vaivalloista. Kiitos kaikille kommentoineille, ilahdutitte minua suuresti :D (Etenkin kun suurimman osan mielestä olen onnistunut Kalkarosken kirjoittamisessa^^)

hehacla: Jep, ateria oli epäilemättä hyvin kiinnostava linnan asukkaille;) Kiva että tykkäsit Kalkaroksesta ja että Lipetit-kohta oli mielestäsi uskottava. Kiitos kommentista (jälleen, vakikommentoijani vuodesta peruna tai jotain:D)

Suvituuli: Joo, saa kommentoida:D Tosi mukavaa kuulla, että pidit vesikannu-kohdasta, se kaikkein hauskin kirjoittaa. Apuaa, en voi sille mitään, että näitä 2-mielisyyksiä lipsahtelee tänne... No joo. Kiitos kommentista.

Teleija: Niin, se 11.luku oli aika pieni, mutta tämä luku on pidempi:D (no jes mikä saavutus...) Kiva että pidät, kiitos kommentistasi! Odottelet nykyään aina jatkoa? Jee, ilahduttavaa kuulla:)

Milgia: En osaa sanoa mitään sun huumorintajusta, koska pidän omaani outona:D Mutta kiva että olen saanut jonkun nauramaan, tässä luvussa ei sitten Kalkarosta nähdäkään... Kiitos kommentista!

Ja nyt luku, joka sisältää ehkä vähän liikaa pohdiskelua (joo, jumituin kirjoittamaan niitä...)

12.Luku: Lähes pelkkää aivotoimintaa

Sanonta “veri kiehuu” tuntui Sinistrasta pitävän hänen kohdallaan täsmälleen paikkansa hänen ravatessaan ympäri työhuoneensa lattiaa. Saatuaan itsensä lopulta sen verran rauhalliseksi, ettei enää tuntenut palavaa tarvetta paiskoa esineitä seinille hän lysähti nojatuoliin välittämättä lainkaan siitä, että se oli jo pitkään ollut hajoamispisteessä. Severus Kalkaros oli pahimmanlaatuinen idiootti! Äärimmäisen törkeää. Hän ei muka kuulunut henkilöihin, joille oli tarpeen olla kohtelias… “Miksi se sinua noin paljon häiritsee?” oli mies kysynyt. Niin, sen Sinistra olisi mielellään halunnut itsekin tietää. Miksi hän suuttui niin paljon jostain, mille yleensä olisi lähinnä naureskellut? Milloin hän oli alkanut välittää siitä, mitä toiset sanoivat? Vai johtuiko suuttumus siitä, että loukkauksien sanoja oli se, kuka oli? Ja jos johtui, niin miksi ihmeessä? Turhauttavaa, äärimmäisen turhauttavaa - vastauksia oli helpompi hankkia jopa oppilailta, jotka eivät olleet lukeneet läksyjään. Miten hän kestäisi seuraavan illan partioinnin? Mutta ei toiselle osapuolellekaan helppoa tulisi. Yleensä ihminen on joko helposti suuttuva tai pitkävihainen. Tai ei kumpaakaan, mutta hyvin harvoin molempia, sillä noiden ominaisuuksien summa on melko ikävä. Sinistra suuttui helposti ja oli tietyissä tapauksissa pitkävihainen. Ja tämä ehdottomasti kuului niihin tiettyihin tapauksiin, joten Kalkaros tulisi huomaamaan, kuinka ikävä yhdistelmä pahimmillaan saattoikaan olla.

“Oletko varma, ettei katolla ollut mitään tarkentavaa vihjettä”, McGarmiwa sanoi neljännen pöydän tutkittuaan ja kiinnitti yleisestä käytännöstä selkeästi tietämättömän hiuskiehkuran takaisin nutturaan, josta se oli hävyttömästi kehdannut irrota.
“Sanoinhan jo, että näkyvyyteni oli heikonlainen”, Dumbledore vastasi kavuten ylös pöydän alta.
“Nyt siis kaiken hyvän lisäksi väität minua vielä lihavaksi”, McGarmiwa sanoi yrittäen kuulostaa tosissaan olevalta.
“Jos väittäisin sinua lihavaksi, voisit puolestasi väittää, että silmäni ovat tulossa vanhoiksi.”
“Eivätkö ne sitten ole?”
“Et ymmärtänyt pointtiani. Uskallan sanoa tuntevani sinut - ehkä itseäsi lukuun ottamatta - tämän linnan asukkaista parhaiten. Enkä nyt suinkaan tarkoita vain luonnetta, vaikka siitäkin olen toki tehnyt monta analyysiä.”
McGarmiwa kumartui mukamas tutkimaan viidettä pöytää peittääkseen hymynsä. Miten oli mahdollista, ettei miehen kommentteihin koskaan tottunut?
“Älä yhtään yritä, jos kerran alat vitsailla tuolla tavalla, on sinun opittava myöntämään tappiosi”, Dumbledore sanoi kuulostaen ilahtuneelta keskustelun saamasta käänteestä ja myös näyttäen siltä. McGarmiwa suoristautui niin nopeasti, että oli lyödä päänsä.
“Arvoisa rehtori. Mikäli sellainen mahdottomuus, kuin minun tappioni, voisi käydä toteen, myöntäisin sen teille oikopäätä. Mutta jokainen terveydestään huolehtiva ymmärtää sen tosiseikan, että Minerva McGarmiwa on aina oikeassa”, hän sanoi jäljitellen tyyliä, jota käytti oppitunneilla. Dumbledore nauroi, mutta vakavoitui pian sanoakseen:
“No, minähän en tunnetusti ole kummoinenkaan terveysintoilija, joten…”
“Joten voit sulkea suusi tai minun on keksittävä jokin vaihtoehtoinen tapa hiljentää sinut.”
“Jatkaisin puhumista ihan vain nähdäkseni, kuinka pitkälle luovuutesi riittää, ellei meillä olisi vielä yli tusinan verran pöytiä, jotka pitää tutkia mahdollisten vihjeiden varalta.”
“Ehkä sinulle tarjoutuu siihen tilaisuus, jos pääsemme täältä ennen aamunkoittoa…”

Kasvihuoneilla saattoi helposti juoda teetä hyvässä seurassa, mutta illallisen vietto yksin kukkaruukkujen keskellä oli melko ankeaa. Verso ei kuitenkaan välittänyt siitä, sillä toinen vaihtoehto olisi ollut mennä saliin syömään, ja sitä hän ei todellakaan halunnut. Ei, jos samassa tilassa ruokaili samaan aikaan sama henkilö, joka oli lähettänyt hänelle kukkia. Ja Kuhnusarvio arvosti Tylypahkan ruokia siinä määrin, ettei koskaan suostunut jättämään aterioita väliin. Verso silmäili vihaisena kauniiseen vaasiin laittamaansa ruusukimppua. Miten kliseinen mies oikein osasi olla, kaksitoista verenpunaista ruusua… Ja miksi hän ei ollut vain lähettänyt niitä takaisin? Ilmeisesti Kuhnusarvio ei aikonut luovuttaa aivan vähällä, kun oli saanut tietää, että heidän eronsa oli johtunut väärinkäsityksestä, mutta hänen omia mielipiteitään tapauksen selviäminen ei ollut muuttanut. Vai oliko? Verso pyöritteli mietteliäänä entisestäänkin kiharaa hiuskiehkuraa. Vuosia sitten päättynyt suhde oli ollut… No, hän oli pitänyt siitä silloin. Se oli ollut niin erilaista kuin Filiuksen kanssa. Pikkumies oli tavattoman epäromanttinen ja ujo. Sitä paitsi hänellä oli ollut yllättävän hauskaa Kuhnusarvion kanssa Tylyahossa… Verso tuhautti nenäänsä - tämä oli säälittävää. Mistä lähtien hän, käytännönläheinen ja jalat maassa pitävä, oli tullut romantiikannälkäiseksi? Mistä lähtien hän oli arvostanut enemmän kynttiläillallista ja tunnelmavalistusta kuin vaikka miellyttävää keskusteluhetkeä työpäivän lomassa? Ja mistä lähtien hän ei enää osannut järjestää ajatuksiaan ja ottaa niistä selvää? Hän, joka oli aina ollut järjestelmällinen. Miksi hän säilytti tuota typerää kukkakimppua, miksi hän ei tiennyt, halusiko heittää sen pois vai ei? Ja miten voi haluta kahta asiaa samaan aikaan? Varmaan kannattaisi keskustella Minervan kanssa… Tämähän aina mainosti pitävänsä ongelmanratkaisusta ja haasteista, ehkä tässä olisi tarpeeksi pohdittavaa. Kunpa hän vain tapaisi Minervan jossain vaiheessa, nykyään tämä oli niin paljon Albuksen kanssa, että heidän teehetkensä olivat jääneet huomattavasti vähemmälle. Verso huokaisi ja nousi ylös kerätäkseen astiansa pöydältä. Ei tästä nyt niin suurta ongelmaa kannattanut tehdä, kyllä asiat jollain tavalla järjestyisivät. Oli sitten kokonaan eri asia, miellyttikö se tapa hätä vai ei.

Kuhnusarvio istui erittäin mukavasti majesteetillisessa nojatuolissa rasiallinen kuivattua ananasta ulottuvillaan. Hän oli sisustanut huoneen kokonaan uudelleen ja oli varma, että Kalkaros olisi vähintäänkin pyörtynyt, jos olisi nähnyt, minkälainen hänen rakkaasta entisestä työhuoneestaan oli tullut. Paikka ei muistuttanut enää tyrmää, vaan pikemminkin renessanssiajalta nykypäivään tupsahtanutta kuninkaallisten makuuhuonetta rönsyilevine gobeliineineen ja kultakirjailuineen, joita näytti olevan joka paikassa. Kokonaisuuden kruunasi omistajalleenkin liian leveä pylvässänky. Kuhnusarvio hymyili itsekseen ja kohotti huulilleen hehkusimalla täytetyn lasin, joka sekin soveltui huoneen tunnelmaan paremmin kuin hyvin. Hän laski varovaisesti lasin takaisin pöydälle ja poimi pulleilla sormillaan pergamenttiliuskan ja sulkakynän, jonka kostutti musteeseen. Huolellisesti hän veti pergamentilla olevasta listasta yli ensimmäisen kohdan. Kierrettyään mustepullon korkin takaisin kiinni hän laittoi kaikki kirjoitustarvikkeet pöytälaatikkoon ja tarkasteli hajamielisesti sormuksiaan. Suunnitelma edistyi kiitettävää tahtia, sillä kohtalon sattumukset olivat avustaneet häntä. Mikäli hän olisi uskonut ennusmerkkeihin ja muuhun humpuukiin, joita esimerkiksi se äärettömän epätyylikkäästi pukeutuva suurisilmäinen nainen pohjoistornissa harrasti, olisi hän voinut sanoa aikomuksiensa onnistumista varmaksi. Mutta hän sanoi niin silti, vaikka ajattelikin tulevaisuuden ennustamisesta skeptisesti, sillä McGarmiwan suuttumus kertoi yhtä ja toista hänen pikku tempaustensa tehoista. Kuhnusarvio naurahti kuivasti - suhtautuminen Sibylla Punurmioon ja ennustamiseen oli ainoita asioita, joista hän oli mainitun vararehtorin kanssa samaa mieltä. Hän itse oli pahimmanlaatuinen opportunisti ja myönnettäköön, itsekäs, kun nainen puolestaan kunnioitti oikeudenmukaisuutta ja reiluutta hieman liiaksikin. Esimerkiksi se, miten hän ei lainkaan suosinut omaa tupaansa, huh! Joskus hän oli ollut näistä näkemyseroista pahoillaan, sillä McGarmiwa oli muuten kaikin puolin tavoittelemisen arvoinen nainen, mutta havaittuaan, ettei hänellä ollut mitään mahdollisuuksia itseään paljon komeamman, älykkäämmän ja kaikin puolin paremman Albus Dumbledoren rinnalla, oli hän luovuttanut suosiolla.

 Muutama vuosi Minervan saapumisen jälkeen oli Tylypahkaan tullut opettajaksi nuori ja erittäin kaunis professori Verso, joka oli opiskellut muualla. Kuhnusarvio oli harmikseen rakastunut häneen palavasti, mutta alkuun Verso ei ollut tuntunut huomaavan yhtään mitään. Koko senaikaisen henkilökunnan mielestä olikin ollut erittäin huvittavaa, kun he lopulta olivat hieman riehakkaiden kurpitsajuhlan jatkojen jälkeen päätyneet yhteen. McGarmiwa, Verso ja Lipetit punehtuivat vieläkin ajatellessaan kyseisiä juhlia, mutta Kuhnusarvio itse ja Dumbledore olivat jo ajat sitten kuitanneet kaikki tapahtumat sillä, että he kaikki olivat silloin olleet nuoria ja typeriä. Pihalla sijaitsevaan mökkiin Tylypahkan historian raivokkaimman syysmyrskyn takia jumittuneina vietetyn yön jälkeen he olivatkin seurustelleet monta vuotta. Heidän suhteensa oli ollut kuuluisa lukuisista eroamisistaan ja yhteen palaamisistaan, ja tuon ajan vuosikirjoissa oli siitä lähemmäs parikymmentä juttua, ja kaikki ihmettelivät, miten he eivät ollenkaan rauhoittuneet vanhetessaan. Lopulta oli sattunut tuo kammottava väärinkäsitys, joka oli johtanut lopulliseen välirikkoon ja siihen, että hän siirtyi melko nuorena eläkkeelle.

Ja nyt Dumbledoren pyynnöstä palattuaan Kuhnusarvio havaitsi yhä välittävänsä Versosta enemmän kuin olisi suonut. Väärinkäsityksen hän oli onneksi saanut lopultakin selvitettyä, mutta miten paljon Luihuisenylpeyttä loukkasikaan nähdä entisen rakastettunsa seurustelevan entisen parhaan ystävänsä kanssa. Se ei ollut sallittavaa! Hän oli laatinut suunnitelman, jonka avulla kenties saisi Verson takaisin itselleen, ja oli alkanut toteuttaa sitä lähettämällä kukkia. Hän muisti yhä naisen heikkoudet, ja asiat, joista hän erityisesti piti, joten ruusut eivät olleet jäämässä ainoaksi huomionosoitukseksi. Yleisesti Versoa pidettiin hyvin järkevänä ja käytännöllisenä henkilönä, mutta pitkän ja perusteellisen tuntemisen pohjalta Kuhnusarvio tiesi, että tällä oli myös puolia, joista hyvin harvat olivat perillä. Kun Lipetit vielä sopivasti oli sairastunut kuumetautiin, oli suunnitelman edistymisellä vain yksi haittatekijä. McGarmiwa. Tiukka nainen oli nimittäin yksi niistä harvoista, jotka hänen lisäkseen tunsivat Verson erittäin hyvin. Hän siis tiesi piirteet, joihin Kuhnusarvio yritti vedota, ja kaiken huipuksi hän takuulla halusi puolustaa vanhaa ystäväänsä Lipetitiä. Mutta jälleen kohtalo avitti, McGarmiwalla ja Dumbledorella oli täysi työ sen erottamismääräysjupakan kanssa. Sisäpiiriin kuuluminen oli aina ollut Kuhnusarviolle tärkeää, joten häntä ärsytti, kun hän ei tarkalleen tiennyt, mitä kaksikko juoni, mutta heidät tuntien hän ei sitä koskaan tulisikaan tietämään, joten oli aivan samantekevää jättää urkkiminen ja keskittyä sen sijaan suunnitelmansa toteuttamiseen.

“Olemme tutkineet kaikki yhdeksäntoista pöytää, eikä missään ole mitään vihjeeksi tulkittavaa. Rowena on jotenkin vetänyt meitä nenästä”, McGarmiwa sanoi kolmituntisen urakan lopulta päätyttyä.
“Luulen, ettemme taida jaksaa tutkia niitä kaikkia uudestaan, niin mielekästä kuin työ onkin.”
“Ja minulla ei suoraan sanottuna ole kovinkaan suurta motivaatiota lähteä taas hoippumaan katolle lisävihjeiden toivossa, viimeksikin meidät nähtiin. Tai siis minut.”
“Kas. Olet jättänyt kertomatta.”
“Onneksi se oli vain Sinistra, eikä hän ole ehtinyt kysellä mahdottomia. Onko sinulla ehdotuksia seuraavaksi siirroksemme?”
“On, mutta luullakseni ne eivät edistäisi aarteenetsintäämme.”
“En halua kuulla… Oletko muuten tullut ajatelleeksi sellaista mahdollisuutta, että aarre onkin pienempi kuin kuvittelemme, eikä riitä kattamaan summaa?”
“Kyllä, mutta en toistaiseksi ole kehitellyt varasuunnitelmaa, koska oletan, ettei vihjeitä enää ole ainakaan viittä enempää.”
“Ilmeisesti emme todellakaan ole tutkimassa pöytiä uudelleen, joten voisimme poistua häiritsemästä kotitonttujen yöunia.”
“Varteenotettava idea”, Dumbledore sanoi ja avasi oven McGarmiwalle. Uniset kotitontut toivottivat kaksikolle hyvää yötä erittäin huojentuneina siitä, että he lopultakin päättivät lähteä.
“Albus?” McGarmiwa äkkiä kysyi heidän päästyään käytävälle.
“Päätit siis lopultakin, että haluat kuunnella ehdotukseni seuraavasta siirrostamme?”
“Ei nyt ihan niinkään. Mietin vain… Mitä jos Rowena on käyttänyt hyväksi tulkinnanvaraisuutta kiusatakseen aarteenetsijöitä?”
“Hyvä huomio… Onko täällä muita paikkoja, joita voi kutsua keittiöiksi?”
“Ei minun tietääkseni. Voisimme pohtia tätä lisää huomenna, vai mitä luulet?”
“Oikeastaan emme, sillä olen lähdössä kahdeksi päiväksi Killan päämajaan.”
“Olin kokonaan unohtanut! Meille tulee kiire…”
“Niin tulee, niin tulee. Siksi toivonkin, että yrittäisit selvittää, onko täällä muita keittiöitä. Ja kaiken muun hyvän lisäksi pääset huomenna toimimaan henkilökunnan kokouksen puheenjohtajana.”
“Kuulostaa aivan ihastuttavalta…”

A/N: Areena on teidän aina seuraavan luvun ilmestymiseen saakka:D

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Jee, osasto aukesi jälleen :D Olen jo odotellutkin tämän osan kanssa, ja 14. luku on aluillaan, mutta valitettavasti saatte sen vasta ensi vuonna... Joudun nimittäin koko lomaksi mummolaan Ouluun, eikä siellä ole konetta :( Kiitos (poistetuista:P) kommenteistanne, arvostan niitä todella.

Joku ehti jo toivoa Kalkaros/Sinisrtaa, tässä luvussa on hieman enemmänkin... Seuraava vihje on muuten 14.luvussa:D

13.Luku: Riitaisa partiointi

Kukaan henkilökunnan jäsenistä ei erikoisesti pitänyt viikoittaisista kokouksista, mutta he olivat oppineet suhtautumaan niihin välttämättömänä pahana, ja sitä paitsi kokousten loputtua sai pullaa. Siispä opettajainhuoneessa siivosti istuvasta porukasta ei silläkään kertaa kuulunut nurinaa, mutta sitä vastoin kyräileviä silmäyksiä heitettiin tavallista enemmän. Jos katse olisi voinut tappaa, olisivat jo McGarmiwa, Verso, Kalkaros ja Kuhnusarvio olleet hengettömiä. Mutta koska huojentava tosiasia on, että vain basiliski voi murhata silmillään, eikä kukaan opettajakunnan jäsenistä toistaiseksi ollut tunnustautunut sellaiseksi, aiheutti tämä vihaisten silmäyksien myrsky ainoastaan hupia niille, ketkä eivät tienneet, mistä oli kyse. Kun lopulta matami Prilli saapui paikalle viimeisenä, lievä puna kohonneena ryppyisille kasvoilleen, McGarmiwa päätti aloittaa kokouksen.
“Albus on tämän päivän ja huomisen hoitamassa tärkeitä asioita Lontoossa, joten minä toimin rehtorina ja siten myös tämän kokouksen puheenjohtajana.”
“Toivottavasti kuolonsyöjät eivät päätä hyökätä tänne näiden kahden päivän aikana”, Kuhnusarvio mutisi hieman liian kovalla äänellä. McGarmiwan kasvot kiristyivät ja hän puristi huulensa tiukaksi viivaksi: “Kiitos suuresti luottamuksestasi, Horatius. Jos kuolonsyöjät päättävät hyökätä, takaan mielelläni, että sinulla - niin loistava kun kaksintaistelussa olet - on paikka eturivissä puolustautuessamme.”
Osa paikalla olijoista peitti naurahduksensa köhimiseen, osa puolestaan tyytyi hymyilemään vinosti.
“Pitäisiköhän Poppyn jakaa jotain vasta-ainejuomaa, kun näin moni tuntuu saaneen kovan yskän”, Kuhnusarvio sanoi jurosti.
“No niin, nyt kun rakkaan linnamme puolustusasiat ovat kunnossa, voimme siirtyä asiaan. Albus pyytää professoreita toimittamaan edistymisraportit kirjallisina, sillä hän ei ilmeisesti luota pöytäkirjaan. Voimme siis suoraan hypätä muihin asioihin”, McGarmiwa sanoi antaen katseensa kiertää huoneessa olijoissa, “Arvoin uuden partiointilistan, joka on nähtävissä kokouksen loputtua.”
Sinistran ilme valahti tyytymättömäksi hänen muistaessaan, mitä parin tunnin päästä oli odotettavissa. Ennen kuin muut ennättivät esittää asioitaan, kiirehti Kuhnusarvio sanomaan:
“Kaikkihan teistä ovat saaneet kutsun minun illallisilleni ylihuomenna? Täällä opettajainhuoneessa kello kuudesta eteenpäin, ohjelmassa myös tanssimista, mikäli joku haluaa.”
Verso peitti kasvonsa käsiinsä ja voihkaisi hiljaa sillä seurauksella, että itse tapahtuman järjestäjä siveli viiksiään loukkaantunein elein ja McGarmiwa hymyili tyytyväisenä suunnaten kuitenkin katseensa huolellisesti papereihinsa, “Onko kellään lisättävää kohtaan ‘muut asiat’?”
“Noh, haluaisin tiedustella, onko nyt kevätlukukaudella odotettavissa jonkinlaista rentoutumispäivää meille henkilökunnalle, se syksyinen oli nimittäin ainakin minun mielestäni loistoidea ja hyvin toteutettu”, professori Vektor kysyi.
“Varmasti. Albuksella on joitain ideoitakin, mutta ensin meidän on hoidettava eräs projekti loppuun.”
“Aiommeko järjestää oppilaille jotain hauskaa ystävänpäiväksi?” Verso kysyi. Toiset näyttivät hämmästyneiltä, osa jopa järkyttyneiltä.
“Mitä, ei se nyt noin huono idea ollut!”
“Ei niin, mutta Pomona hyvä, meillä ei ole ollut tapana järjestää mitään muuta kuin korkeintaan Tylyahon retki. Ja minusta siinä on aivan tarpeeksi, ellei liikaakin”, matami Prilli sanoi vilkaisten syrjäsilmällä Voroa, joka loi häneen hyväksyvän katseen.
“Miksi meidän pitäisi suunnitella jotain ja lisätä työtaakkaamme. Meillä ei ole koskaan ollut ystävänpäivätapahtumaa, joten eivät oppilaat edes osaisi odottaa mitään sen suuntaista. Ja vaikka odottaisivatkin, minua ei ainakaan innosta”, Kalkaros sanoi.
“Eihän sinua innosta, senkin itsekäs peikko”, Sinistra ajatteli, mutta piti suunsa kiinni.
“Niin, Severus puhuu asiaa. Meillä ei koskaan ole ollut ystävänpäivätapahtumaa, paitsi…”
Muutamat henkilökunnan jäsenistä yskähtelivät jälleen ja loput vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä keskenään, mutta kukaan ei uskaltanut pukea epämiellyttävää muistoa sanoiksi.
“…paitsi se Gilderoy Lockhartin järjestämä… tapahtuma”, McGarmiwa sanoi lopulta.
“Mutta luotan siihen, että Pomonalla on vähintään kolme kertaa parempi maku kuin hänellä. Minusta ideassa ei ole mitään vikaa, jos vain löytyy joku, joka jaksaa suunnitella”, hän jatkoi.
“Luulen, että valvoja- ja johtajaoppilaat ottaisivat mielellään sen tehtävän vastaan”, Verso sanoi ilahtuneena ystävänsä mielipiteestä.
“Kuulostaa hauskalta, mutta ei missään nimessä tanssiaisia! Hyvänen aika, yhdet vuodessa riittävät minulle vallan mainiosti!” matami Huiski puuskahti.
“Ei, ei tietenkään. Mutta muuten antakaamme heille vapaat kädet.”
“Pitäähän oppilaillakin jotain huvituksia olla ahkeran opiskelun lomassa”, Sinistra sanoi ja katsoi murhaavasti Kalkarosta, joka oli avaamaisillaan suunsa esittääkseen vastaväitteen. Vihaisen silmäparin kohdattuaan hän kuitenkin sulki suunsa, mutta ei voinut olla ajattelematta, miten typerältä moinen ‘kala kuivalla maalla’ -efekti mahtoi näyttää.
“Minun mielestäni koko tapahtumaa ei pitäisi järjestää. Se pilaa auran ja helmikuun puolessavälissä Saturnuksen asema Uranukseen nähden on erittäin epäedullinen kaikenlaista hauskanpitoa varten.”
McGarmiwa ja Kuhnusarvio tuhahtivat, jälkimmäisenä mainittu tosin vähäisemmän hienotunteisuutensa vuoksi huomattavasti kovaäänisemmin.
“Äänestetään, niin saamme kirjattua tämän pöytäkirjaan virallisena päätöksenä.”

Kokouksen loputtua Verso poistui paikalta mahdollisimman kiireesti, niin että häntä kohti suunnistanut Kuhnusarvio joutui naamioimaan tuolilta nousemisensa tarkoituksen pullanhakureissuksi, mikä ei miehen mittasuhteet huomioon ottaen vaikuttanut lainkaan epäaidolta. McGarmiwa katsoi huolestuneena Verson perään, ja tyrkättyään pikaisesti partiointilistan sitä nähtäväksi vaativalle Kalkarokselle hän otti viittansa naulakosta lähteäkseen itsekin huoneesta, mutta joutui matami Huiskin ja Prillin saartamaksi.
“Minerva, ethän sinä nyt vielä ole lähdössä mihinkään?”
“Oikeastaan olen ja kaiken lisäksi kiireellä.”
“Mutta minulla on tärkeää asiaa koskien sinun tupalaisiasi!”
“Minulla myös, Rohkelikon huippausjoukkueen harjoitusajoista.”
McGarmiwa huokaisi syvään ja manasi mielessään velvollisuutensa tuvanjohtajana.
“Hyvä on, mutta toivon, että esittäisitte asianne nopeasti.
“Tottahan toki, se ei ole paljon pyydetty! Oletko muuten tulossa sinne Horatiuksen illallisille?”

Verso paukautti kasvihuoneen oven kiinni perässään voimallisesti. Miksi Kuhnusarvion piti olla niin raivostuttavan jääräpäinen ja miksi hän ei oikein enää itsekään tiennyt, mitä ajatteli mistäkin. Säälittävää. Ruusukimppu pöydällä tuntui sekin ilkkuvan hänelle, ja syystä. Verso huitaisi suurella ja sitäkin vihaisemmalla kädenliikkeellä maljakkoa niin, että se putosi lattialle ja särkyi palasiksi. Hän seisahtui tuijottamaan sirpaleiden keskellä lojuvia kukkia, eikä lainkaan huomannut varovasti sisään tullutta McGarmiwaa ennen kuin tämä sanoi:
“Vaikutat kovin vihaiselta, mutta luulenpa, että teekupponen ja keskustelu saattaisivat auttaa.”
“Taidat taas kerran olla oikeassa.”

Sinistra tuijotti uppiniskaisesti opettajainhuoneen seinää, joka tosin ei tarjonnut kovinkaan hienoja visuaalisia kokemuksia, mutta hän ei halunnut kääntää katsettaan suuntaan, jossa tiesi Severus Kalkaroksen seisovan ja siirtelevän jalkojensa paikkoja ärtyneesti. Mies saisi luvan puhua ensin, sen verran omanarvontuntoa hänelläkin oli! Mitään ei tapahtunut, ja kellon viisarit tikittivät armotta eteenpäin osoittaen, että heidän olisi jo kymmenen minuuttia pitänyt olla partioimassa käytävillä. Kahden ylpeän ihmisen taistelu siitä, kumpi lopulta huomauttaisi, että heidän mahdollisesti pitäisi lähteä, oli hyvin tasaväkinen, sillä kummallakaan ei ollut pienintäkään aikomusta osoittaa alemmuuttaan avaamalla suunsa, joten minuuttiviisari sai aivan rauhassa siirtyä eteenpäin, kolmetoista, neljätoista, viisitoista yli…  Kalkaros puri huultaan ja antoi tummien silmiensä katseen porautua naisen niskaan. Jospa tämä nyt vain voisi huomauttaa, että heidän olisi lähdettävä, niin kaikki olisi hyvin. Mutta Sinistra istui mielenosoituksellisesti yhä vain selkä häneen päin ja viisarit liikkuivat tasaisen varmasti. Miksi ne eivät voineet pysähtyä? Lopulta miehen velvollisuudentunto voitti sisäisessä kamppailussa ylpeyden. Hän kostutti huuliaan ja rykäisi. Sinistra kääntyi lopultakin, riemastuneena voitostaan, mutta juuri kun Kalkaros avasi suunsa, asteli professori Vektor työhuoneestaan mennäkseen suihkuun. Hän pysähtyi kummastuneena, katsoi ensin Kalkaroksesta Sinistraan ja sitten kelloon.
“Eikö teidän pitäisi olla partioimassa?”
Sinistra nousi vihaisesti ylös - miksei Vektor olisi voinut tulla muutamaa sekuntia myöhemmin, niin taistelun voitto olisi ollut hänen? Kalkaros puolestaan tunsi suurta huojennusta, mutta pysyi kasvoiltaan yhtä tutkimattomana kuin aina. No, ainakaan hänen ei tarvinnut luovuttaa, mutta aivan liian lähellä se oli ollut.

He kulkivat kierroksensa hiljaisuuden vallitessa, mikä ei todellakaan haitannut Kalkarosta. Ilmeisesti nainen odotti hänen tekevän jonkinlaisen aloitteen, mutta turhaan odotti. Severus Kalkaros ei pyydellyt anteeksi! Jos Sinistraa kiinnosti selvittää asia, niin sai luvan tehdä sen itse, ilman apua. Hänen kannaltaan oli nimittäin parempi, että tilanne oli mikä oli, ainakaan hän ei voinut sanoa mitään typerää ja nolata itseään, kuten oli jo kerran tehnyt. Kalkaroksen helpotukseksi - ja harmiksi, vaikka hän ei sitä itselleen kunnolla myöntänytkään - Sinistra pysyi koko kierroksen vaiti. Vasta heidän palattuaan typötyhjään opettajainhuoneeseen hän nosti katseensa lattiasta ja sanoi:
“Mitä sinulla oikein on minua vastaan?”
Kalkaros  hämmästyi kysymystä, mutta onnistui jälleen kerran peittämään sen ivallisen hymyn alle.
“Kuinka niin?”
“Älä vastaa kysymykseen kysymyksellä vaan suoraan, mitä sinulla on minua vastaan!”
“En. Minulla ei ole mitään järjellistä syytä sille, miksi vastaisin. Esittäisit vain lisää typeriä kysymyksiä, enkä pääsisi nukkumaan”, Kalkaros sanoi ja astui Sinistran ohi kohti työhuoneensa ovea, mutta nainen tarttui hänen käsivarteensa ja astui oven eteen: “Et mene minnekään, ennen kuin olen saanut tyydyttävän vastauksen. Sinusta itsestäsi riippuu, meneekö siihen viisi minuuttia vai koko yö.”
Entä jos en halua antaa sinulle tyydyttävää vastausta, koska nolaisin itseni ja joutuisin koko henkilökunnan pilkan kohteeksi? Se olisikin mehevä juoru, Severus Kalkaros havaitsi olevansa typerä ja heikko ja pitävänsä ärsyttävästä kollegastaan enemmän kuin kenestäkään pitkään aikaan… Älä luule! 
“Noh, vastaa!”
“Oliko järkytys havaita, etteivät kaikki jumaloikaan sinua?” Kalkaros kysyi haastavasti ja yritti työntyä Sinistran ohi, mutta tämä ei väistynyt.
“Ei, se ei ollut järkytys, vaikka niin luuletkin, koska ilmeisesti kuvittelet minun olevan samanlainen itseään täynnä oleva idiootti kuin sinä olet! Mutta haluaisin tietää, mikä ihme sinut on tehnyt noin ärsyttäväksi. Sekö, että ystävällisesti päätit silloin päästää minut yöpymään luonasi ja koska pikku päähäsi ei mahdu käsite ‘ystävällisyys’, on sinun nyt korvattava se moninkertaisella töykeydellä? Aiemmin et huomioinut minua ollenkaan!”
“Voisitko puhua hiljempaa, koko henkilökunta herää pian!” Kalkaros sihahti voittaakseen aikaa, vaikka oli kehotus myös tosissaan esitetty - sehän olisikin ollut hupaisaa, jos heidän keskustelunsa olisi saanut yleisöä.
“Sinun ei tarvitse kuin vastata yhteen kysymykseen, niin häivyn. Jätän sinut sangen mielelläni rauhaan, kunhan saan vastauksen.”
“Vaan entä jos et saa?”
Sinistra katsoi Kalkarosta raivostuneena, eikä tämä voinut kuin ajatella - erittäin kliseisesti kylläkin, ja ajatuksensa oitis haudaten - että nainen oli erittäin hauskan näköinen vihaisena.
“Haluatko tietää mikä olet? Sinä olet pahimmanlaatuinen pelkuri!”
Kalkaros astui askeleen lähemmäs ja sanoi vaarallisen samettisella äänellä:
“Älä kutsu minua pelkuriksi.”
“Kutsunpas, koska se sinä olet, etkä mitään muuta!” Sinistra huudahti lähes riemastuneena havaittuaan toisen kasvavan ärtymyksen.
“Hyvä on, vastaan sinulle! Minulla ei ole mitään sinua vastaan, vaikka oletkin ärsyttävämpi kuin on sallittua. No niin, sait vastauksesi, päästä minut nyt ohi.”
“En päästä, tuo ei todellakaan ollut tyydyttävä vastaus! Jos sinulla ei ole mitään minua vastaan, miksi sitten olet niin epäkohtelias ja raivostuttava?”
“Onko älykkääksikin - sanoisin kyllä että aiheetta - mainittuun päähäsi pälkähtänyt, että se ei ole muiden asia, minkälainen minä olen!”
“Onpas, jos se liittyy heihin, ja tämä liittyy minuun. Olet yksi pelkuri, säälittävä pieni…”
“Hiljaa!”
“Pelkuri, pelkuri, se sinä olet, Severus Kalkaros!” Sinistra sanoi kiukkuisesti. Kalkaros astui vielä lähemmäs, niin että he olivat lähes kiinni toisissaan:
“Vaikene!” Hän sihahti niin käskevästi kuin osasi, mutta nainen vain jatkoi mitään välittämättä.
“Pelkuri, vaikka oletkin olevinasi Killan vakooja!”
“Sinulla ei ole mitään oikeutta nimitellä minua pelkuriksi!” Kalkaros sanoi ääni raivosta täristen. Nyt hän näytti niin uhkaavalta, että Sinistra perääntyi kaksi askelta ja törmäsi oveen. Mies kuroi välimatkan umpeen: “Ole nyt jo hiljaa!”
“En. Ei minulla ole mitään syytä, eihän sinullakaan ollut mitään syytä vastata. Sinua sanotaan aina rohkeaksi mieheksi, mutta en  ymmärrä, mistä maineesi on tullut! Rohkelikkotuvan ensiluokkalaisillakin on enemmän urheutta kuin sinulla!” Sinistra sanoi. Hän oli niin kiukkuinen, ettei enää ollenkaan miettinyt sanojaan, pääasia, että toinen ärsyyntyi niistä. Kalkaroskin näytti menettäneen kuuluisan itsehillintänsä ja yleensä kuin kivestä veistetyt kasvot viestivät suuttumuksesta, jollainen ei ollut lainkaan ominaista hänelle. Kenelläkään ei ollut oikutta kutsua häntä pelkuriksi, ei kenelläkään! Ei etenkään niillä, jotka eivät tienneet, mitä kaikkea hän oli joutunut kokemaan kaksoisagenttina.
“Pelkuri”, Sinistra sanoi tunnustellen katkaistakseen hetkeksi laskeutuneen hiljaisuuden. Kalkaros ummisti silmänsä miettien vaihtoehtoja toisen hiljentämiseen. Hän nosti äkisti kätensä saaden Sinistran hätkähtämään. Aikoiko mies lyödä häntä? Ei sentään, käsi tarttui häntä olkapäästä rautaisella otteella. Sinistra yritti rimpuilla irti, mutta havaitsi, että entisellä liemimestarilla oli yllättävän paljon voimaa. Ilmeisesti kaavut peittivät lihakset todella tehokkaasti
“Päästä irti, pelkuri!”
Kalkaros riuhtaisi naisen aivan kiinni itseensä: “Vaikene!”
“En! Laske minut irti, senkin…”
Sinistra ei kuitenkaan ehtinyt lopettaa, sillä kesken lauseen Kalkaros veti hänet raivokkaaseen suudelmaan, joka muodostui hieman pidemmäksi kuin hiljentämiseen olisi tarvittu, mutta vain hyvin vähän, sillä joka tapauksessa sen tarkoituksena oli ainoastaan vaientaa riidan toinen osapuoli. Ja hyvin suudelma tarkoituksessaan onnistui, Sinistra hämmästyi niin, ettei hetkeen liikkunut paikoiltaan ja sen hetken aikana Kalkaros veti hänet pois oven edestä ja katosi työhuoneeseensa. Kun Sinistra toipui ensijärkytyksestä, havaitsi hän oven hakkaamisen aivan turhaksi. Pelkurin arvonimen hetki sitten itseltään kiistäneellä kollegalla ei ollut pienintäkään aikomusta poistua huoneestaan selittääkseen mitään.

A/N: Joo tuo loppu on ehkä hieman outo... Mutta kommentteja saa (tarkoitan: pitää) laittaa;D

Poissa Suvituuli

  • Tsirp tsirp krääk titityy.
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • You're not mating with me, sunshine!
  • Pottermore: AccioDream**
  • Tupa: VOLDEMORT!!!
Täällä taassen. Kommentin laatua en takaa, kello on jo aika paljon. Jotain nyt on vain pakko värkätä.
En muista nähneeni virheitä, joten jatka samaa rataa.

Alku oli hyvä ;D Mitäs muuta syytä olisi mennä viikottaisiin kokouksiin, kuin että siellä saa pullaa?
Olet taas osannut kirjoittaa hyvin nuo opettajien lauseet. Alusta loppuun ^^ Toistaiseksi kukaan ei ole mennyt sanomaan mitään minusta perin outoa. (huom. SANOMAAN) Niin, tekeminen on eri asia. Täytyy myöntää, että kun luin Kalkaroksesta suutelemassa Sinistraa, silmät laajeni kyllä lautasen kokosiksi x) Yllättävää, mutta ei kuitenkaan mahotonta! Mielenkiinnolla odotan, mitä seuraavaksi tapahtuu... :) Ja mitähän muut professorit ovat mieltä, kun saavat tietää? (tokihan he saavat tietää, vai mitä? Pysyykö Tylypahkassa joku asia muka salaisuutena? :D)
Yksi asia minua alkoi häiritä. Jotenkin tuntuu, että tuo arpaonni on perin kummallinen... Olenko mä taas lukenut tätä ficciä puoliunessa, vai kuinka monta kertaa samat tyypit ovat jo partioineet?
Sitten en osaa päättää, onko se, kun Sinistra hokee koko ajan 'pelkuria' huono vai hyvä juttu. Huono siinä mielessä, ettei raukka keksi mitään muuta sanottavaa. Hyvä siinä mielessä taasen, että se osoittaa, ettei Sinistrakaan ole mikään nerokkaitten repliikkien ruhtinatar xD (näkee, että olen väsynyt... mistä mä ton ruhtinattaren vetäsin?)
Kummallista myös, että Kalkaros reagoi niin voimakkaasti sanaan 'pelkuri'. Kyllä se minuakin pitemmän päälle rupeis ärsyttämään, jos koko ajan samaa hoettaisiin, mutta silti...? Onko tässä jotain taustalla, vai ihan juonen kannalta sinä sen laitoit?

Alkuun on näköjään vasta kasaantunukkin noita hyviä kohtia :D (yritä välttää jatkossa, säästä jotain luvun keskivaiheillekkin! ;)

Ja siinähän se on. Syy, miksi viikottaisiin kokouksiin kannattaa mennä ;D

Minä vain nauran tälle kohdalle. Siitä välittyy niin yksinkertaisesti se tunnelma, miten iloisesti ja hyvin McGarmiwa, Verso, Kalkaros ja Kuhnusarvio voisivatkaan, jos joku opettajista päättäisi tulla kaapista ulos ja kertoa olevansa basiliski.

Anteeksi, en voi olla ajattelematta kaksmielisesti, mitä rakas matami Prillimme on tehnytkään, kun naamakin on punainen ^^" *wihiii*

Yksi hieno lause. Tällaista vihjailua, jota minäkin harrastan... Siksi se kai saa minut hymyilemään :)

Ja taas ;D Tätä vihjailua... Voi että. Jatka! :D

Jotenkin... Lunamainen lause xD Herranjestas, eihän sitten kannata mitään tapahtumia järjestää, jos se pilaa auran, eikä Saturnus ja Uranuskaan (... ur anus... ^^") ole sopivissa paikoissa! (hetkonen... toi oli kaksmielistä o.o" Ur anus ei ole sopivassa paikassa? Pitäsköhän mennä nukkumaan...)

Voi, mitä teekupponen ja keskustelu eivät parantaisikaan?

Mitä? Olen järkyttynyt! Eikö opettajainhuoneen seinä tarjoa hienoja visuaalisia kokemuksia? ;D
Aika lapsellista käyttäytymistä näiltä kahdelta muutes... x)

Vielä lopuksi tämä kohta, joka sai silmäni lautasen kokosiksi. Kalkaros ei ole eka tyyppi, joka mieleen tulee, kun sanotaan jonkun suudelleen tiensä auki :D (ai, nyt minä tiedän, miten se sai Dumppelisdoren vakuutettua, ettei ole enää Voldun puolella, ja toisin päin...)

Okei. Minä menen nukkumaan, öitä!

Ylipitkiä ja väsyneitä kommentteja kirjoittaen, Suvituuli

-Peetuli poisti liian pitkän lainauksen
« Viimeksi muokattu: Joulukuu 20, 2007, 23:40:23 kirjoittanut Peetuli »
Se hyppi ja pomppi, söi ja nauroi. Se istui ja itki. Se ilmassa leijui.
Outo heppu, kummajainen, vailla mieltä ja ruumista.
Itketään yhdessä, olemattomuudessa, ihan yksin.
Jos sinulle sopii, se minulle käy

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Ihan ensimmäiseksi TODELLA suuret pahoitteluni, että tämä väli on venynyt näin pitkäksi, mutta olin ensin mummolla ja sitten jouduimme pois remontin tieltä jne, ja oli tuossa välissä omituinen kirjoitushaluttomuuskohtauskin... Mutta olen todella pahoillani, että tämän kanssa kesti näin kauan.

Lueskelin tuossa mukavia kommenttejanne, ja todella hämmästyin, kun kehuitte edellisen luvun pulla-kohtaa... Outoa, se oli vain hetken mielijohteesta kirjoitettu lause:)

Suvituuli: Kiitos ihanan pitkästä kommentistasi (sekoileeko kone, jostain syystä lainaukset eivät näyt...) Jep jep, arpaonni on kummallinen (Verson pienoisella avustuksella, professorilla on huono tapa parittaa ihmisiä) Ja sen 'pelkuri'-jutun laitoin, koska PP:ssä (lopussa) Kalkaros suuttui siitä todella pahasti, kun Harry sanoi häntä pelkuriksi. Onhan se ymmärrettävää, mies toimii kaksoisagenttina henkensä uhalla ja sitten haukutaan, ei ole helppoa kellään:)

Milgia: Kiitos kommentistasi:) Pidän itsekin Kalkaros/Sinistra-parituksesta, se on tässä ficissä suosikkini heti rakkaan AD/MM:n jälkeen. Hauska kuulla, että sinäkin pidät, heistä on hauska kirjoittaa, kun molemmat ovat niin itsepäisiä. Luvun loppu tosiaan oli hieman outo, mutta niin käy aina, kun kirjoitan tarpeeksi myöhään (auts, seuraava luku on kirjoitettu lähes kokonaan kymmenen jälkeen illalla...)

Teleija:
Kiitos kommentistasi! Ai pidät 'piilohuumorista'? Hauskaa kuulla, en voi nimittäin sille mitään, että tekstiin tunkee tuollaisia kohtia, vaikka yrittäisin jättää ne pois... Olen kai kerran onnistunut kirjoittamaan edes hieman angstisempaa, mutta eipä siitä nyt enempää... Kuten jo ylhäällä sanoinkin, luvun loppu oli omasta mielestänikin hieman kummallinen ja huono, mutta en kuitenkaan enää aamulla jaksanut alkaa sitä muuttelemaan, joten menköön:)

Täällä oli kai jossain vaiheessa hehaclaltakin kommentti, mutta se näyttää omituisesti kadonneen. Tai sitten kuvittelen omiani, mutta jos oli, niin kiitos siitä:)

Tämä luku on extrapitkä, kun en osannut katkaista ja jouduin lopulta jättämään yhden kohtauksen seuraavaan lukuun, koska n.6 worksin sivua alkaa kai olla jo liian pitkä... Tässä luvussa on sitten se kauan kaivattu seuraava vihje ja kenties hieman liikaa Minervan ja Albuksen sanailua. Juu, ja tähän alkuun vielä kliseevaroitus . Olen erittäin pahoillani, mutta jokin minussa pakotti kirjoittamaan sen kohdan Kalkaroksen ja Sinistran välille... Älkää tappako, kiltit:) Ja nyt riittää tämä ylipitkä A/N, 14.Luku, olkaa hyvät.

14.Luku: Päivällinen ja paha klisee

“Tervetuloa, tervetuloa! Käykää pöytään, rakkaat kollegat!” Kuhnusarvio toitotti ja vaappui ympäri ruokasaliksi sisustettua opettajainhuonetta viittilöiden käsillään saadakseen vaivaantuneen oloiset henkilökunnan jäsenet istumaan.
“Iltaa, Minerva. Eikö Albus olekaan tulossa?”
“On, mutta vasta hieman myöhemmin. Heti palattuaan Lontoosta”, McGarmiwa vastasi ja vilkaisi pöydän istumajärjestystä - aivan, Kuhnusarvio oli sijoittanut itsensä Verson viereen. Muuten mies ei selvästikään ollut uhrannut paikkojen ajattelemiseen montaakaan hetkeä: Sinistra näytti äärimmäisen tylsistyneeltä professori Binnsin ja Voron välissä, eikä McGarmiwa voinut olla huomaamatta, miten hän jatkuvasti vilkuili pöydän toisessa päässä istuvaa Kalkarosta, joka puolestaan näytti kiinnostuneen lautasliinarenkaastaan kovasti.
“Voi surkeuksien surkeus, eikö Filius vieläkään ole päässyt pois sairaalasiivestä?” Kuhnusarvio kysyi teennäisen pahoittelevasti rojahdettuaan vaarallisen kuuloisesti natisevalle tuolilleen. Hän pyyhkäisi otsaansa vilkaisten samalla vahingoniloisesti McGarmiwaa, joka kuitenkin tyytyi kiristelemään hampaitaan mahdollisimman huomaamattomasti ja pitämään kasvoillaan tyynen ilmeen. Samassa ovi avautui ja letka kotitonttuja tepasteli huoneeseen kantaen valtavia tarjottimia.
“Kas, alkuruoka näyttää saapuvan.”
“Ja näytät panostaneen siihen aivan yhtä paljon kuin aina, Horatius hyvä”, Voro sanoi mairittelevasti ja väänsi kasvonsa hymyntapaiseen, jonka nähdessään Sinistra oli purskauttaa jäävedet suustaan pöytäliinalle, mutta onnistui juuri ja juuri hillitsemään itsensä. Kauankohan sitten vahtimestari oli unohtanut, miten hymyillään? Vielä huvittavamman tilanteesta teki nuoren naisen mielestä se, että matami Prilli nojasi leukansa kämmeniinsä ja huokaisi äärimmäisen rakastuneesti, aivan kuin Voro olisi sanonut jotain todella älykästä.
“No niin, aloittakaamme”, Kuhnusarvio sanoi ja pöydässä istujat tarttuivat aterimiinsa, mutta ennen kuin he ehtivät koskea ruokaan, kuului auki jääneeltä ovelta varovainen yskähdys, jonka oli aiheuttanut poistuvia kotitonttuja väistelevä ja tilanteen tajuttuaan punaiseksi lehahtanut Hermione Granger.
“Tuota… Anteeksi että häiritsen professoreiden illallista, en tiennyt…”
“Ei se mitään, tyttö hyvä, ei se mitään. Sinunlaisellesi lahjakkuudelle voimme toki uhrata muutaman hetken”, Kuhnusarvio sanoi leveästi hymyillen saaden Hermionen punastumaan vielä pahemmin. Kalkaros pyöritteli silmiään, mutta vain Verso huomasi sen ja loi mieheen paheksuvan katseen.
“Minulla olisi hieman asiaa professori McGarmiwalle”, Hermione sanoi ja pian hän jo selvittikin ongelmaansa tuvanjohtajalleen käytävällä opettajainhuoneen välittömässä läheisyydessä.
“Minulla kuuluisi olla se ammatinvalinnanohjaus huomenna toisella tunnilla, mutta voisiko sitä mitenkään siirtää, kun professori Vektor kertoi, että käymme VIP-kokeiden kannalta hyvin tärkeän asian läpi tunnilla, enkä haluaisi olla pois. Niin että kävisikö se?”
McGarmiwa katsoi tyttöä silmälasiensa yli jaksamatta edes olla hämmästynyt. Jollakin tapaa tämä oli samanlainen kuin hän oli itse ollut saman ikäisenä - paitsi ettei hän itse nyt aivan noin innostunut ollut opiskelusta ollut. Kenties Hermone otti paineita jättisyntyisyytensä takia, kannattaisi varmaan ottaa puheeksi silloin kahdenkeskisessä keskustelussa… Tuolla menolla tyttö riuduttaisi itsensä hengiltä.
“Öh, professori?”
McGarmiwa hätkähti ja sätti itseään ajatuksiinsa vajoamisesta, “Opiskelumotivaatiosi on ihailtava, neiti Granger. Toivoisin samanlaista muillekin Rohkelikoille. Ilmoitan uuden ajan seuraavalla muodonmuutostunnilla.”
McGarmiwa palasi paikalleen istumaan ja asetteli lautasliinan syliinsä, mutta Hermione seisoi edelleen ovella.
“Hmm, anteeksi. Professori Kuhnusarvio?”
“Niin?”
“Ettehän te pistä kotitonttuja kantamaan näitä ruokia keittiöstä saakka, kolme kerrosta alempaa?”
Kuhnusarvio vinkkasi Hermionelle silmää yrittäen näyttää ovelalta.
“En suinkaan, ne valmistavat ruuan tuossa käytävän varrella olevassa vanhassa liemiluokassa. Se poistettiin kokonsa takia käytöstä varmaan aikoja sitten, mutta toimii aivan oivallisesti väliaikaisena keittiönä. Tiedäthän, aikamoinen sopankeitto on tyrmissäkin aina minun tunneillani”, hän sanoi ja nauroi tutisten omalle vitsilleen. Hermione poistui huojentuneena paikalta, mutta McGarmiwa tuijotti fetasalaattiaan mietteliäänä. Liemien luokka - keittiö? Niin, kyllähän se kävi järkeen. Mikseivät he aiemmin olleet keksineet? Kunpa Albus vain tulisi pian, heidän pitäisi päästä tutkimaan pöydät…

Jonkin aikaa pääruoan tarjoilemisen jälkeen Dumbledore astui sisään hyvin väsyneen näköisenä.
“Iltaa, ystävät. Asioiden toimittamisessa meni hieman odotettua kauemmin, mutta niinhän se valitettavasti aina on.”
“Iltaa, Albus. Pääasia, että kunnioitat tätä vaatimatonta tapahtumaani läsnäolollasi edes jonkin aikaa”, Kuhnusarvio sanoi ja viittasi tyhjää paikkaa, “Istu toki alas.”
Dumbledore istahti tuolille McGarmiwan viereen ja hymyili uupuneesti naisen mietteliäälle ilmeelle.
“Et ole katsonut minua noin pitkään aikaan. Onko kaikki kunnossa?”
“Samaa voisin kysyä sinulta”, McGarmiwa vastasi vilkaisten Dumbledoren paketoitua kättä.
“Ah, tämä on vain pieni… Rasitusvamma”, hän sanoi ja kumartui lähemmäs McGarmiwaa: “Jouduimme taisteluun kuolonsyöjiä vastaan.”
“Ja loukkasit kätesi?”
“Kaaduin.”
“Tuliko menetyksiä?”
“Ei, kuolonsyöjät pakenivat, emmekä edes saaneet yhtään heistä kiinni.”
“Omituista, luulin tiedät-kai-kenen toimivan piilossa…”
“Niin hän tekeekin, onnistuimme vahingossa löytämään hänen piilopaikkansa - erään vanhan ladon maaseudulla - joten kuolonsyöjät vain puolustivat paikkaa.”
“Saanko kysyä, miten on mahdollista löytää tiedät-kai-kenen piilopaikka vahingossa?”
“Hyvä kysymys, Minervaiseni. Hyvä kysymys”, Dumbledore sanoi näyttäen jo piristyneemmältä.
“Olemme puhunet tuon nimen käyttämisestä ennenkin, vai kuinka?”
“Ehkä muutamaan otteeseen, mutta olemme myös puhuneet sen toisen nimen käyttämisestä, vai kuinka?”
“Hyvä on… Miten on mahdollista törmätä…Voldemortin piilopaikkaan ihan vain vahingossa?”
“Mundungus Fletcher kertoi paikassa olevan jotain omituista, ja lähetimme partion tutkimaan asiaa. Kuolonsyöjät hyökkäsivät heidän kimppuunsa, joten me päämajassa olleet kiltalaiset riensimme apuun. Luulen tosin piilon olleen vain väliaikainen, koska sitä ei ollut millään tapaa suojattu.”
“Mutta ette nähneet itse tiedät-kai-ketä?”
“Minerva!”
“Hyvä on, Voldemortia. Näittekö?”
“Emme, hän ei todennäköisesti edes ollut paikalla.”
“Voiko siitä epäinhimillisestä olennosta enää edes käyttää nimitystä ’hän’?”
“Sanoisinpa tätä hieman tulkinnanvaraiseksi kysymykseksi. Kuten varmasti hyvin tiedätkin, olen sitä mieltä, että lordi Voldemort ei enää muistuta ihmistä juuri lainkaan, joten siinä mielessä on turhaa sanoa ’hän’. Mutta, tiedäthän miten hupsuja me osaamme toisinaan olla esimerkiksi lemmikkiemme kanssa, kyllähän monet sanovat koirastaan tai kissastaan tai pöllöstään ’hän’, joten lienee jokaisen oma päätös sanoako ’hän’ vai ’se’. Mutta mitä ikinä päätätkin, toivon kuitenkin sinun järkevänä naisena lopettavan tuon tiedät-kai-kuka-jorinan.”
McGarmiwan suupielet kääntyivät hymyyn, vaikka samalla häntä hieman puistattikin - Albus Dumbledore oli ainoa, joka täysin tosissaan saattoi verrata Voldemortia lemmikkieläimeen.
“Jatkaakseni vielä äskeisestä, kohtalaisen filosofisesta keskustelunaiheestamme…”, Dumbledore sanoi oltuaan noin puoli minuuttia hiljaa ihastellen sitä huvituksen ja järkytyksen sekaista ilmettä, jonka hän oli onnistunut naisen kasvoille saamaan, “En kuitenkaan väittäisi Voldemortia eläimelliseksikään, vaan pikemminkin näin erittäin kliseisesti pahuuden ruumiillistumaksi, mikä puolestaan aiheuttaa uuden ongelman. Kerrohan sinäkin mielipiteesi, sanoako ’hän’ vai ’se’?”
“Uskallanpa väittää, että oikealla puolellani istuu koko Britannian ainoa henkilö, jolla olisi varaa sanoa Voidemortista ’se’, eikä hän sitä hienotunteisuutensa ja alitajuisesta, mutta ääneen myöntämättömästä kunnioituksesta vihollista kohtaan suostu tekemään.”
“Toisinaan imartelet minua hieman liikaa, ja epäilen, mahtaako se lainkaan tehdä hyvää tällä hetkellä vielä normaaleissa mitoissa pysyttelevälle itsekunnioitukselleni…”
“Se ei suinkaan ollut tarkoitettu imartelevaksi, mutta sinulla on ihmeellinen kyky tulkita kaikki asiat siten. Ja mitä itsekunnioitukseesi tulee, en todellakaan kutsuisi sitä ‘normaaleissa mitoissa pysytteleväksi’…” McGarmiwa sanoi ja kohtasi viattoman näköisenä sinisten silmien loukkaantuneeksi tekeytyneen katseen. Käsittämätöntä, miten jo muutamassa päivässä ehti ikävystyä ilman näitä heidän ikuisia ja ulkopuolisten korviin järjettömiltä kuulostavia keskustelujaan.
“Ja nyt voisinkin palauttaa sinut maanpinnalle kysymällä - ellei edellinen kommenttini sitä jo tehnyt, mitä suuresti epäilen - oletko ollenkaan ehtinyt miettiä tätä meidän pientä pöytäongelmaamme?”
“Ikävä kyllä Killan asiat ovat vieneet kaiken mielenkiintoni. Ja koska puheenvuorosi tässä keskustelussa ovat olleet tavallisen tasosi yläpuolella, oletan sinun mielenkiintosi näiden päivien aikana suuntautuneen niiden suunnittelemiseen.”
“Oi kiitos, välillä tosiaankin ihmettelen, miten aina vain jaksan kuunnella sinun huomautuksiasi… Joku toinen mies hämmästelisi hyviä argumenttejani ja kenties kehuisikin niitä”, McGarmiwa vuorostaan loukkaantunutta tavoittelevalla äänensävyllä.
“Joku toinen mies tuskin yltäisi minun älyni tasolle ja siten pitkästyttäisi sinut kuoliaaksi.”
“Joku toinen mies luultavasti ihastelisi itsensä lisäksi myös minua…”
“Kuka kehtaa väittää, etten minä ihastelisi - itseni lisäksi tietysti - sinua? Kaikkien näiden vuosien jälkeenkin osaat yhä vain yllättää minut. Enkä vieläkään ole kyllästynyt silmiisi. Nuttura pukee sinua edelleen. Ja vartalosi on aivan yhtä ihailtava kuin nuorempanakin…”
“Tässä vaiheessa minun luultavasti kuuluisi punastua, mikäli se olisi tapaistani. Mutta lasken tämän äkillisen omituisuutesi väsymyksen piikkiin, joten minulla tuskin edes olisi aihetta punastumiselle. Ja vakuutan sinulle, ettei mielenkiintoni ole suuntautunut äskeisen hölmön keskustelun suunnittelemiseen, vaan että minulla on teoria vihjeestä.”
“Minä puolestani vakuutan, että mikäli harrastaisit punastelemista, sinulla ehdottomasti olisi aihetta siihen, sillä harkitsen kommenttejani aivan yhtä paljon väsyneenä kuin kunnolliset yöunet nukkuneenakin. Unohtakaamme nyt kuitenkin tämä aihe, sillä teoriasi suorastaan vaatii päästä kuultavakseni, ainakin ilmeestäsi päätellen.”
McGarmiwa ei kuitenkaan ehtinyt kertoa ideaansa, sillä Kuhnusarvio kilisti korkeajalkaista lasiaan lusikalla. Jälkiruoka oli tarjoiltu ja korjattu pois heidän puoliväittelynsä aikana, ja tilaisuus oli ilmeisesti loppumaisillaan.
“Kiitos kaikille, kun saavuitte paikalle. Nyt, mikäli haluatte vetäytyä nukkumaan, olkaa hyvät. Mutta kollegani melko hyvin tuntien veikkaan teidän kuitenkin jäävän tänne viettämään laatuaikaa keskustellen, joten pöytään tarjoillaan vielä kahvia ja viinejä.”
Seurasi yleinen hälinä, kun kaikki nousivat ylös ja venyttelivät jäseniään. Kalkaros asteli sen suojissa ovelle, sillä häntä ei todellakaan huvittanut jäädä yhtään pidemmäksi aikaa kuin oli pakko. Sosiaalisuuden puuskan sattuessa hän olisi jopa saattanut harkita jäävänsä kuullakseen Lipetitin erikoiset mielipiteet tai väitelläkseen Sinistran kanssa. Mutta koska ensimmäinen makasi sairaalasiivessä ja toisen kanssa hän ei halunnut joutua enää mihinkään tekemisiin ja etenkin, koska hän sattui sosiaaliselle tuulelle - oman nimityksensä mukaan sai hetkellisen aivovaurion - harvemmin kuin kerran kahdessa kuukaudessa, katosi hän ovesta vetäytyäkseen omaan huoneeseensa. Sinistra katsoi miehen perään. Niinpä tietenkin, tämä yritti livistää heti kun mahdollista. Mutta miksi ihmeessä Kalkaros meni käytävälle eikä työhuoneeseensa? Hetken harkittuaan hän päätti mennä perässä, kenties tarjoutuisi tilaisuus mahdolliseen välienselvittelyyn. Eilisen jälkeen hän ei enää oikein itsekään tiennyt, mitä ajatteli miehestä.

“Kas niin, saat aivan pian kuulla teoriani. Tule”, McGarmiwa sanoi ja veti Dumbledoren perässään käytävälle vain hieman Sinistran ja Kalkaroksen poistumisen jälkeen.
“Minne sitten vietkin minua, toivon ettet ainakaan luutakomeroon.”
“Miksi ei?”
“Tiedäthän miten karsastan kliseitä? Ja luutakomeroa kliseisempää paikkaa ei olekaan, joten toivon sinun keksineen jotain hieman korkealentoisempaa.”
“Ehkäpä ensin hoidamme tämän vihjeen etsimisen, sen jälkeen voin tietysti yrittää keksiä jotain ‘korkealentoisempaa’”, McGarmiwa sanoi ja avasi vanhan luokan oven yleisavaimella. Viimeiset paikalla olevat kotitontut katsoivat heitä säikähtäneinä, sillä harvoin käytetty ovi natisi  avautuessaan pahemmin kuin Voro joutuessaan vapauttamaan oppilaat jälki-istunnosta.
“Jatkakaa vain toimiamme, älkää meistä välittäkö”, McGarmiwa sanoi.
“Olemme juuri poistumassa, joten jätämme tilan täysin vapaaseen käyttöönne…” Eräs kotitonttu sanoi ja muut nyökyttelivät. McGarmiwa oikaisi nutturaansa hämmästyneenä; oliko hän kuunnellut liikaa teini-ikäisten oppilaidensa puheita, vai olivatko kotitontutkin alkaneet puhua siten, että kommentit olivat monimielisesti tulkittavia?
“Hyvää yötä, arvoisat rehtori ja vararehtori.”
Ovi natisi vielä pahemmin sulkeutuessaan ja Dumbledore katsahti McGarmiwaan,
“Kertoisitko nyt sen teoriasi?”
“Eikö liemien luokka olekin rinnastettavissa keittiöön, ainakin jollain tapaa?”
“Sanon tämän jo melko monennen kerran, mutta Rowena on eräs kieroimmista tietämistäni henkilöistä! Kerro, miksi emme aiemmin pohtineet arvoitusta avoimemmin mielin?”
“Koska minä taidan olla hieman liian rationaalinen siihen, ja koska sinulla on ollut liikaa muuta ajateltavaa. Mutta nyt meidän on tutkittava kaikki taikaliemien opetustilojen pöydät, ja koska tämä luokka on joskus toimittanut sitä virkaa, voimme aloittaa täältä.”
“Tiesitkö muuten, että nämä mukaan luettuna Tylypahkassa on kaksikymmentä ’keittiön pöytää’, mikäli sitä ilmaisua käytetään Rowenan tapaan.”
“Mihin tarvitaan enää Tylypahkan historiikkiä, kun sinä olet olemassa… Onko olemassa mitään, mitä et tiedä linnaan liittyen?”
“Onhan toki, paljonkin. Kuten esimerkiksi se, mihin Tylypahkan naispuoliset perustajat ovat aarteensa piilottaneet.”
“Tyhmään kysymykseen ilmeisesti tyhmä vastaus…” 

“Mukavaa, kun jäitte näin runsaslukuisina tänne. Vain Minerva, Albus, Severus ja Sinistra näyttävät poistuneen, mutta sehän on tietysti arvattavissa minne”, Kuhnusarvio sanoi ja sai muutamat kollegoistaan nauramaan. Verso katsoi miestä kulmiensa alta ja kaatoi itselleen lisää kahvia. Pitäisi varmaan kohta lähteä, mutta toisaalta hän halusi jäädä. Jos ei muuten, niin ainakin voisi sitten kertoa Minervalle ja Sinistralle, mitä heistä oli juoruttu. Ja se oli huono tekosyy.
“Mihin olet menossa, Argus? Et kai suinkaan vielä nukkumaan?” Vektor kysyi ovea kohti hiippailevalta Vorolta.
“En, käyn vain lukitsemassa luokkien ovet ja palaan sitten.”
“Hyvä, ehdinkin jo säikähtää, että jätät Irman tänne ja lähdet nukkumaan”, Kuhnusarvio sanoi jouduttaen kommentillaan vahtimestarin lähtöä noin puolella.

Kalkaros tajusi vasta puolimatkassa tyrmiin, ettei hänen työhuoneensa enää sijainnutkaan siellä. Miten saattoi olla niin vaikeaa oppia, että hänen entinen - niin, entinen - huoneensa oli nykyään Kuhnusarvion käytössä? Nyt pitäisi palata takaisin ja kohdata henkilökunnan jäsenten omituiset katseet. Tyypillistä. Ja todella hienoa, miten joku saattoi olla niin typerä? No, ei auttanut muu kuin kääntyä ja lähteä takaisin. Kauhukseen Kalkaros näki ympärilleen vilkuilevan, mutta erittäin määrätietoiselta näyttävän Sinistran laskeutuvan portaita. Nainen oli selvästi lähtenyt hänen peräänsä ja suunnitteli äärimmäisen kiusallista keskustelua, johon hänellä itsellään ei ollut pienintäkään aikomusta osallistua. Tyhjä käytävä ei tarjonnut piilopaikkoja, ja pian Sinistra huomaisi hänet, ellei hän ehtisi jonnekin. Mutta minne? Omituinen tunne valtasi Kalkaroksen, ja hänellä meni hetkinen ymmärtää, mitä se oli. Pakokauhua? Ellei tilanne olisi todella ollut vaarallinen, olisi hän todennäköisesti jäänyt pohtimaan pidemmäksikin aikaa ja nauranut itselleen kyynisesti, mutta siihen ei ollut aikaa. Äkkiä nyt vain jonnekin, pois näkyviltä! Naisen askeleet kuuluivat voimakkaampina tuoden tuomiota yhä lähemmäs. Ainoa ylöspäin vievä tie vei tuon pirullisen olennon ohitse, eikä alaspäin kannattanut mennä, sillä sieltä hän ei ainakaan tulisi pääsemään pakoon. Avonainen luokan ovi! Kalkaros syöksyi huoneeseen täysin arvokkuudelleen sopimattomalla tavalla, nykäisi oven perässään kiinni ja lysähti lattialle istumaan. Se oli ollut lähellä, aivan liian lähellä… Ennen kuin hän ehti huokaista helpotuksesta, riuhtaistiin ovi uudelleen auki ja Sinistra seisoi oviaukossa hymyillen voitonriemuisena:
“En minä nyt aivan noin tyhmä ole.”
Kalkaros ei äskeisten kauhunhetkien jälkeen edelleen sydän pamppaillen ehtinyt hillitä kieltään, vaan sanoi: “En olisi siitä niinkään varma.”
Sinistra pamautti oven loukkaantuneesti kiinni ja astui sen eteen.
“Mutta minä olen varma siitä, ettet sinä poistu täältä, ennen kuin olet hieman selittänyt asioita. Ja turha yrittää enää eilistä strategiaa, sillä keinoin et tule pääsemään ohitseni.”
Kalkaros nousi seisomaan ja nojasi ylimielisesti pulpettiin.
“Voithan tietysti seisoa siinä koko yön, mutta en koe velvollisuudekseni selittää yhtään mitään.”
Sinistra veti syvään henkeä ja valmistautui piikikkääseen vastakommenttiin, mutta samassa käytävällä kaikuivat hieman ontuvat askeleet. Ja he kuulivat oven läpi vahtimestari Voron äänen tämän puhellessa kissalleen: “Eipä näy typeriä oppilaita, ei. Nyt vain lukitsemme nämä luokat ja palaamme takaisin opettajainhuoneeseen.”
Kalkaros ja Sinistra vilkaisivat toisiaan paikoilleen kauhusta jähmettyneinä. Viimeinen, mitä kumpikaan sillä hetkellä halusi, oli tulla yllätetyksi tyhjästä luokkahuoneesta siinä seurassa. Ja koska molempien hermot olivat äärimmäisen kireällä, ei kummankaan päähän pälkähtänyt ajatusta siitä, että he olisivat esimerkiksi voineet selittää olevansa partiovuorossa. He kuulivat, kuinka Voro lukitsi viereisen luokan ja lähti astelemaan kohti seuraavaa. Sitä, jossa he olivat. Kalkaros sai toimintakykynsä takaisin ensimmäisenä ja tarttui Sinistraa olkapäästä.
“Piiloon”, hän sihahti ja työnsi naisen edellään komeroon, jossa Lipetit säilytti tunneilla tarvittavia välineitä.
“Kas niin, Norriska. Ei mitään ylimääräistä tässäkään luokassa”, kuului Voron ääni tämän avatessa luokan oven ja tehdessä rutiinitarkastuksen oppilaiden varalta. Komero oli epämukavan ahdas ja Kalkaros tunsi Sinistran hengityksen niskassaan. Miten hän oli joutunut näin kummalliseen tilanteeseen, taas vaihteeksi… Luokan oven pamahtaessa jälleen kiinni Kalkaros astui ulos ja istahti hetkeksi pulpetin reunalle odottaakseen Voron siirtymistä seuraavaan kerrokseen. Sinistra seurasi Kalkarosta, sulki komeron oven perässään ja pyyhki pölyjä vaatteistaan - mies oli työntänyt hänet suoraan päin hyllyä, niin että kaikki tomut olivat pudonneet suoraan hänen niskaansa. Hurmaavaa.
“Sinulla on höyhen päässäsi”, Kalkaros sanoi välinpitämättömällä äänellä ja asteli luokan ovelle. Hän painoi kahvan alas, mutta mitään ei tapahtunut.
“Argus lukitsi sen”, Sinistra sanoi. Hän halusi pois aivan yhtä paljon kuin Kalkaroskin, sillä äskeisen kohtauksen jälkeen nukkumaanmeno tuntui huomattavasti välienselvittelyä paremmalta ajatukselta, etenkin kun otti huomioon vastapuolen innokkuuden.
“Minulla ei ole avaimia mukana”, Sinistra sanoi turhautuneena tutkittuaan kaikki mahdolliset taskut vaatteistaan, “Avaisitko oven?”
Kalkaros katsoi naista pitkään.
“Minullakaan ei ole avaimia.”
Sinistra rojahti lähimmälle tuolille väsyneesti.
“Hienoa, erittäin hienoa. Joudun siis viettämään yön loitsuluokassa sinun aina yhtä positiivisessa seurassasi.”
“Luuletko minun nauttivan tilanteesta yhtään sen enempää?”
“Suoraan sanottuna en. Kokeile, saisitko oven auki loitsulla.”
“Ei onnistu, lukoissa on esto. Olin itse asentamassa niitä.”

“Ihastuttavaa, meidän ei näköjään tarvitsekaan tutkia jokaista linnan kahtakymmentä ‘keittiön pöytää‘.”
“Löysit siis vihjeen?”
“Loistava päätelmä”, Dumbledore sanoi nousten ylös pöydän alta pahasti kellastunut pergamentinpalanen kädessään.
“Lue ääneen, on raivostuttavaa katsella sivusta. kun myhäilet itseksesi.”
“Hyvä on, älä näytä noin murhaavalta… ‘Hei, sinä innokas aarteenetsijä. Osasit siis tulkita vihjeen, jonka takia Helga syytti minua valehtelijaksi monta viikkoa. Aarre lähenee, tämä vihje on kenties edellistä helpompi, mikäli olet taitava yhdistelemään asioita…

Kaukoputki, vain viimeinen on tarpeellinen
Vihollisten hyökkäys on havaittavissa, ensimmäisenä täältä
Täällä ei ole ikkunoita, keskimmäistä silti katso
Pakko katsoa tiluksille, ennen muita
Portaikko vie perille, viides oikealta.’

Johan on sekava runonpätkä. Täytyy myöntää, etten näin ensi lukemalla ymmärtänyt enempää kuin sinusta aluksi.”
“Vertauksesi ovat melko huvittavia… Ehdotan, että pohdimme tätä huomenna, kun olemme hiukan virkeämpiä. Miten olisi nyt se luutakomeroa korkealentoisempi paikka, josta puhuit aiemmin?”
“Oletko siis keksinyt jotain?”
“En, mutta luulen, että sinä olet. Olet meistä kahdesta se, jolla on parempi mielikuvitus. Ja tuo oli suuri myönnytys!”
“No, ehdottaisin hyväksi todettua kansliaani.”
“Sekö ei ole kliseinen?”
“Ei, sanoisin pikemminkin klassinen, mutta aina yhtä toimiva.”

A/N: Ja arvatkaas mitä, pidän kommenteistanne kovasti. Ilahduttakaa siis minua:)

Poissa hehacla

  • alien
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Wicked...
  • Tupa: Korpinkynsi
Aivan ihanan pitkä luku! Kyllä vain, mulla oli täällä kommentti edellisestä luvusta, mutta se katosi mystisesti jonnekki bittiavaruuden tuuliin...
Mukava luku. En olis itse kyllä tullu ajatelleeks liemiluokkia. Mukava lisätieto sekin, että Helga oli vihjeen takia väittäny Rowenan valehtelevan. Ja nyt, kun puhutaan luokista, niin tää oli kyllä ihan paras kohta:


“Olemme juuri poistumassa, joten jätämme tilan täysin vapaaseen käyttöönne…” Eräs kotitonttu sanoi ja muut nyökyttelivät. McGarmiwa oikaisi nutturaansa hämmästyneenä; oliko hän kuunnellut liikaa teini-ikäisten oppilaidensa puheita, vai olivatko kotitontutkin alkaneet puhua siten, että kommentit olivat monimielisesti tulkittavia?


Odotan innolla tuon seuraavan vihjeen ratkeamista. Ja myös toisen arvoituksen, eli sen, mitä tapahtuukaan loitsuluokassa yön aikana... Aivan ja sitten vielä minun huumoriini osui jotenkin tuo Voldemort-lemmikit vertaus. Jäin jotenkin pakosta miettimään mimmonen Voldu olis pupuna... Ai niin, minua eivät kliseet ainakaan haittaa, ja ainahan ne voidaan tulkita klassikoiksi...

hehacla (kumartaa ja poistuu viitta hulmahdellen).
Nii kenen säärikarvat oli pisimmät?!!!

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Pitäisi lukea fyssankokeeseen, mutta päätin nyt tulla laittamaan uuden osan, kun on tämä jo pari päivää ollut valmiina (olen ilmeisesti tullut vakavasti riippuvaiseksi ihanista kommenteistanne.) Ja ihan siitä, miten onnistun ryhdistäydyn tuon edellä mainitun lempiaineeni kokeeseen lukemisen kanssa, riippuu se, saanko seuraavan osan laitettua nyt viikonloppuna vai vasta seuraavana... Tietenkin niillä kommenteillakin on vaikutusta, en kiistä:D

Milgia: Kiitos kommentistasi! Et pitänyt Kuhniksen 2-mielisistä kommenteista? :D No ei mikään ihme, mutta oli mulla taas hauskaa kirjoittaa niitä... Samoin kuin koko luvun kanssa:) Kalkaros on siis mielestäsi ainakin jossain määrin IC? Olet nimittäin täysin oikeassa siinä, että ihastuttavaa professoriamme on vaikea hahmo. Välillä ihan tosissaan tekisi mieleni jättää tyyppi kokonaan pois, kun joudun muuttelemaan ja muuttelemaan reploja paremmin sopiviksi...*suunnittelee Kalkarokselle pitkää komennusta Killan puolesta* No ei nyt sentään:D

Teleija: Hahaa, en ole ainoa, joka harrastaa 'hirviöjättikommentteja', etkä sinä ole ainoa, jolla ei ole mitään niiden kirjoittajia vastaan:D Minun vuoroni punastua tällä kertaa (käyn taas kommentoimassa ficciäsi kun vain ennätän, se vain vie niin paljon aikaa, etten nyt ehdi... Mutta yritän pian.) Ihastuttavan perusteltu ja pitkä ja muutenkin uskomaton kommentti:D Kiitos. Ja kuten sanoit, kuvailua voisi tosiaankin lisätä Minervan ja Albuksen sananvaihtojen väliin... Innostun vain aina vähän liikaa ja se unohtuu:( Pitää tsempata... En oikeastaan pidä D:tä kummankaan näyttelijänsä näköisenä, vaan niiden ja VK:n takakannen sekoituksena. Vaikeaa selittää näitä omituisia mielleyhtymiäni... Kommenttisi innoittamana teen pienen spoilauksen: toiveesi Minervasta ja Albuksesta 'taistelemassa vierekkäin' toteutunee jossain vaiheessa:D Kiitos vielä kommentistasi:D

hehacla: Haa, en siis kuvitellut omiani sen kommentin suhteen:D (hienoa, en ehkä aivan vielä ole sekoamassa...) Joku muuten jossain vaiheessa taisi ehdottaa liemiluokkia, mutta et siis ollut sinä... Pahusken siivous kun kaikki kommentit poistettiin:( *murjottaa* Niitä Rowenan ja Helgan vihjeiden yhteyteen liittämiä viestejä on muuten vaikeaa kirjoittaa, koska he elivät niin kauan sitten... Pohdin taas pääni puhki, mikä käy ja mikä ei. Jep, Voldemort pupuna tai kissana:D Näkee taas, että kirjoittelin tuota lukua yöllä. Tässä luvussa ei muuten ratkea vielä tuo vihje, mutta se 'toinen arvoitus'... Hyvä että tulkitset kliseet klassikoiksi (otat selvästi mallia Dumbledoresta:D) Kiitos kommentista!   

Voi ei, taas tästä A/N:stä tuli ylipitkä... Pahoittelen ja siirryn lukemaan äikänkirjasta referoinnin alkeita.

15.Luku: Paljon melua (lähes) tyhjästä.

Sinistra istui luokkahuoneen epämukavan kovalla tuolilla ja antoi päänsä nojata käsiinsä. Yö lukittuna Severus Kalkaroksen kanssa luokkahuoneeseen? No, ainakin Pomonalla ja Minervalla tulisi olemaan hauskaa heidän seuraavalla teehetkellään… Mihinköhän aikaan joku ystävällinen sielu tulisi avaamaan oven, ja järkyttymään pahasti nähdessään heidät. Sinistra nousi ylös ja käveli ovelle katsoakseen luokan lukujärjestystä.
“Huomenna täällä alkavat oppitunnit vasta kolmannelta tunnilta”, hän ilmoitti Kalkarokselle, joka tuijotti ajatuksiinsa vajonneena pulpetin kaiverruksia täynnä olevaa pintaa. ‘Minä ja Neville, 4-ever’ Eikö oppilailla todellakaan ollut järkevämpää tekemistä oppitunneilla? Pitäisi varmaan tutkia pimeyden voimilta suojautumisen luokan pöydät ja etsiä pahantekijät. Heille voisi antaa jälki-istuntoa…
“Kuulitko, mitä sanoin? Pääsemme täältä pois vasta kymmenen jälkeen.”
Kalkaros hätkähti hereille sadistisenakin pidettävistä jälki-istuntokuvitelmistaan.
“Sepä hienoa, minulla olisi kaksi ensimmäistä tuntia opetusta…”
Hiljaisuus laskeutui jälleen luokkaan. Sinistra nosti katseensa ja silmäili pulpetilla istuvaa miestä.
“Kuule, tämä yö voisi sujua hieman miellyttävämmin, jos vaikka keskustelisimme jostain.”
“Sopii, mikäli olet luopunut ajatuksistasi välienselvittelytuokion suhteen, sillä siihen en aio taipua.”
“Olet itseni lisäksi jääräpäisin henkilö, jonka tunnen, joten aivan turhaan taidan kuluttaa äänijänteitäni.”
“Hienoa, että lopultakin ymmärsit”, Kalkaros vastasi ivallisesti.
Sinistra empi hetken.
“Vain yksi kysymys: Jos sinun olisi pitänyt saada esimerkiksi Irma vaiennettua, olisitko tehnyt sen suutelemalla?”
“En. Se oli tilapäinen mielenhäiriö.”
“Vai niin. Ja sekin oli tilapäinen mielenhäiriö, että kehuit ulkonäköäni? Ja se, että tarjosit minulle lasillisen Sianpäässä?” Sinistra kysyi liian voipuneena saadakseen ääntään korotettua.
“Niin, ja puhe oli yhdestä kysymyksestä, eikö vain?”
Vähän aikaa vaiti oltuaan  hän lisäsi vielä hyvin ärtyneesti:
“Hyvä on, olen pahoillani siitä eilisestä. Voitko nyt jättää minut rauhaan!”
Tätä menoa nainen onkisi totuuden selville. Ja ikävä kyllä, tällä oli aikaa koko yö.
“Tämä keskustelu kulkee ympyrää etenemättä mihinkään järkevään suuntaan, joten vaihdetaan aihetta”, Sinistra sanoi ja istahti takaisin tuoliinsa, “Mutta täytyy sanoa, etteivät nuo sinun mielenhäiriösi nyt niin kamalia ole olleet.”
Kalkaros kätki hämmästyneisyytensä lähes aina yhtä viileän olemuksensa ja sopivasti kasvot peittävien, surullisenkuuluisien hiustensa taakse. Oliko nainen vain väsynyt ja selitti jotain, lainkaan ajattelematta? Toisin sanoen puhui puhumisen vuoksi. Tuskin sentään, hänhän aina kertoi, kuinka suurin osa tunneista oli illalla tai yöllä, joten väsymys siihen aikaan illasta ei ollut varteenotettava vaihtoehto. Yrittikö tämä vain äärimmäisen kierolla tavalla saada hänet paljastamaan motiivinsa omituiselle käytökselleen? Se vaikutti paljon todennäköisemmältä. Mutta oliko päätelmä jo jossain määrin vainoharhainen, eihän Sinistra ollut kuulunut Kiltaankaan kuin muutaman kuukauden ja hänen kokemuksensa kuulustelutilanteista olivat olemattomia. Kuulustelutilanne? Kenties hieman liioiteltua…  Eikä vain hieman. Kyllähän nainen älykäs oli, todellakin, mutta hän ei ollut kovinkaan hyvä laatimaan taistelustrategioita. Ja taas, hän itse oli näköjään ollut liikaa tekemisissä vakoilun, juonittelun ja epäluottamuksen parissa Vaikka kieltämättä tilanne muistutti taistelua, psykologista sellaista. Jos Kalkaros ei olisi istunut kollegansa terävän, mutta sillä hetkellä - hänen huomaamattaan - periksi antaneen katseen alla, olisi hän jopa saattanut huvittua omista ilmaisuistaan, mutta sillä hetkellä hän yritti sulkea mielestään kolmannen mahdollisen syyn tämän äskeiselle huomautukselle. Se ei ollut mahdollinen, ei millään muotoa…

Sinistra näpräsi hermostuneena hiuskiehkuraa. Miksi mies ei sanonut mitään? Oliko hän sittenkin erehtynyt kuvittelemaan - haaveilemaan oikeammin sanottuna - jotain hölmöä. Pahuksen Verso typerine vihjailuineen. Hän oli muuten takuuvarmasti onnistunut jotenkin järjestämään ne partiovuorotkin, eivät ne muuten olisi noin menneet! Ja pahuksen Tethys… Ja hän itse, suorastaan naurettavaa! Sinistra vilkaisi edelleen pulpetilla hyvin vaitonaisena istuvaa Kalkarosta. Kummallista. Olihan kouluaikojen huonoryhtisestä ja kiusatusta Ruikulista kuoriutunut jopa ihan siedettävän näköinen ja ainakin ulospäin raivostuttavan itsevarma professori, mutta ei tämä edelleenkään vastannut Sinistran kuvitelmaa miehestä, jonka kanssa voisi seurustella. Vai vastasiko? Miten hän muuten olisi onnistunut ujuttamaan sanat ’Severus Kalkaros’ ja ’seurustelu’ samaan lauseeseen, kun muutamaa kuukautta aiemmin olisi nauranut ajatukselle makeasti. Hyvä on. Oli siis myönnettävä, että henkilö vastapäisellä pulpetilla saattoi hyvinkin vastata miestä, jonka kanssa ei olisi mahdottomuus seurustella. Mutta miksi tämä ei vieläkään sanonut mitään?   
“No, vaihtakaamme siis aihetta ja unohtakaamme nämä sinun ei-niin-epämiellyttävät mielenhäiriösi”, Sinistra sanoi nähdäkseen Kalkaroksen reaktion, joka, kuten kaksoisagentilta ja kivikasvoiselta Luihuiselta saattoi odottaa, oli huomaamattomissa.

Tällä kertaa hän ei voinut kuulla omiaan. Nainen mainitsi toistamiseen hänen ‘mielenhäiriönsä’ sävyyn, joka ei todellakaan ilmaissut tämän ääretöntä inhoa tai kauhunpuistatuksia, mutta ainahan oli olemassa mahdollisuus, ettei hän itse ollut huoneessa ainoa henkilö, joka osasi piilottaa todelliset ajatuksensa.
“En olisi uskonut sinun luopuvan aiheesta näin helpolla”, Kalkaros sanoi vain yllyttääkseen Sinistraa jatkamaan, sillä tilanne alkoi olla jopa hänelle liian häiritsevä. Yritys oli melko säälittävä, ja kuka tahansa yli viisivuotias, jolla on joskus ollut sisaruksia tai ystäviä, olisi oitis huomannut, ettei sen tarkoituksena todellakaan ollut vaientaa toista osapuolta, vaan saada tämä edelleen puhumaan samasta aiheesta, eikä mies siis voinut olla moittimatta itseään tasottomasta kommentista. Ja koska repliikki oli uskomattoman lapsellinen ja täysin pelottavan pimeyden voimilta suojautumisen opettajan suuhun sopimaton, ei Sinistra voinut kuin virnistää ilkikurisesti.
“En minä niin helpolla luovukaan, älä luule. Hämäsin vain”, hän sanoi nousten tuoliltaan ja kävellen suoraan Kalkaroksen eteen, joka lopultakin kohotti katseensa puuhun kaiverretuista rakkaudentunnustuksista.
“Sepä kovin mielenkiintoista. Haluaisin oikein kovasti tietää, mitä ajattelit seuraavaksi sanoa, sillä aion edelleenkin pysytellä kannallani ja olla selittämättä mitään”, hän sanoi ja nousi itsekin seisomaan, koska ei pitänyt ihmisten katsomisesta ylöspäin, niin henkisesti kuin fyysisestikään.
“En aio sanoa enää yhtään mitään.”
Kalkaros kohotti kulmiaan onnistuen mystisellä tavalla mahduttamaan eleeseen uskomattoman paljon sarkasmia, “Yhä mielenkiintoisempaa.”
“Sen sijaan…” Sinistra sanoi astuen lähemmäs.
“Sen sijaan?”
 “…ajattelin tehdä näin”, hän lopetti lauseensa ja suuteli Kalkarosta, joka hämmästyi lähes yhtä paljon, kuin Sinistra eilisiltana hänen tehdessään samoin.
“Kieltämättä se oli mielenkiintoista”, mies sanoi heidän erkaannuttuaan huomattavasti edellistä rauhallisemmasta ja harkitummasta suudelmasta.
“Sattuuko sinulle useinkin ‘tilapäisiä mielenhäiriöitä’?”
“Tätä en kutsuisi enää ‘tilapäiseksi’.”
“Mutta mielenhäiriöksi joka tapauksessa?”
“Mahdollisesti.”

Opettajainhuone oli hiljalleen tyhjentynyt, ja Versokin oli lopulta saanut itseään niskasta kiinni noustakseen sohvalta ja lähteäkseen nukkumaan kasvihuoneille. Professori Vektor toivotti pikaisesti hyvää yötä ja kiitti herkullisesta illallisesta vetäytyessään viimeisenä huoneeseensa jättäen taikajuomien ja yrttitiedon professorit enää vain toistensa seuraan. Kuhnusarvio auttoi Verson viitan tämän ylle.
“Todella mukavaa, Pomona, että päätit sittenkin tulla.”
“Filius käytännöllisesti katsoen pakotti minut”, Verso vastasi ja painoi vihreän hattunsa päähänsä. Kuhnusarvio näytti pienen hetken pettyneeltä, mutta sanoi sitten: “Saitko muuten ne minun lähettämäni kukat?”
“Sain.”
“Muistinko oikein, että ruusut ovat lempikukkiasi?”
“Nykyään pidän enemmän päivänkakkaroista”, Verso vastasi ja laski kätensä ovenkahvalle,
“Kiitos illallisesta, menen nyt…”
Kuhnusarvio tarttui häntä olkapäästä.
“Odota, haluaisin kysyä muutaman kysymyksen.”
“Ja minä päästä nukkumaan.”
“Ei siinä kauan mene, sitten olet vapaa lähtemään. Vain pari kysymystä”, mies sanoi maanittelevalla äänellä.
“No kysy sitten.”
“Et lähettänyt kukkia takaisin, kuten odotin sinun tekevän. Miksi?”
Verso huokaisi turhautuneena: “Jos lähetät jollekulle kukkia, teetkö sen siksi, että hän lähettäisi ne takaisin?”
“En tietenkään, mutta sinun tapauksessasi en olisi ollut siitä kovinkaan yllättynyt”, Kuhnusarvio vastasi närkästyneellä äänellä ja siveli mursunviiksiään.
“Oletko nyt kovasti pahoillasi, kun päätin olla kohtelias ja pitää ne?”
“Auts. Kuulehan Pomona, tuollainen piikittely sopii huomattavasti paremmin Minervalle ja Severukselle, ei sinun hyväksi havaittuun tyyliisi.”
“Jokohan olet kysellyt tarpeeksi?” Verso sanoi heilauttaen kärsimättömästi hatun reunan alta puskeneet kiharat pois kasvoiltaan.
“En oikeastaan, haluaisin vielä tietää, miksi olet vältellyt minua siitä asti, kun lähetin ne ruusut?”
“Se on minun asiani.”
“On se oikeastaan minunkin asiani, koska välttelet minua.”
“Ja mistähän olet saanut päähäsi, että välttelisin sinua?”
“Sattumalta myönsit sen juuri äsken, Pomona kultaseni.”
Pahus, hän ei koskaan ollut ollut hyvä keskustelemaan, ei etenkään vastaavasta aiheesta.
“No niin, hyvää yötä. Menen nyt”, Verso sanoi ja kääntyi uudelleen oveen päin, mutta Kuhnusarvio astui askeleen lähemmäs laskien kätensä jälleen naisen olkapäälle, mutta Verso ravisti sen pois nopeasti.
“Kiitos illallisesta, minä…”
“Et vastannut”, Kuhnusarvio sanoi onnistuen yllättävän hyvin tavoittelemassaan murheellisessa äänensävyssä.
“Voisitko enää olla lähettelemättä kukkia?” Verso sanoi ja astui puolittain ulos.
“Ja jos se sinua lohduttaa, niin ei minulla enää ole niitä ruusuja”, hän sanoi ja päästi oven sulkeutumaan perässään jättäen taakseen ovelasti hymyilevän Kuhnusarvion vielä tietämättömänä siitä, että kasvihuoneen valkealla pöydällä odotti komea kimppu päiväkakkaroita.

“Kiitos teestä, Albus. En olisi ehtinyt aamiaiselle”, McGarmiwa sanoi laskien vaaleanpunapilkullisen mukin käsistään pöydälle.
“Näemme varmaankin lounaalla ja päivällisellä, mutta pyydän jo nyt, että tulisit oppituntien jälkeen takaisin, niin voimme pohtia vihjettä”, Dumbledore vastasi siristäen silmiään lumihangesta paisteeseensa lisää tehoa saavan auringonvalon vaikutuksesta sen tulviessa sisään kanslian ikkunoista.
“Tulen, mutta nyt joudun todellakin lähtemään tai olen myöhässä oppitunnilta toisen kerran koko urani aikana…”
“Ilmeisesti minä aiheutin myös edellisen kerran?”
“Kyllä, mitä suurimmassa määrin.”

Oppilailta ei jäänyt huomaamatta vararehtorin hyväntuulisuus tämän pyyhältäessä kohti vakioluokkaansa. Toisluokkalaiset Puuskupuhit ja Korpinkynnet odottivat oven edessä, eikä kukaan ollut haksahtanut istahtamaan käytävän varrelle, sillä he tiesivät sen entuudestaan aivan turhaksi: tiukka muodonmuutosten professori saapui paikalle aina ajoissa, eivätkä oppilaat itse ehtineet niin aikaisin, että olisi järkeä enää istua. Sen sijaan viereiseen luokkaan pääsyä odottavat seitsemäsluokkalaiset olivat tehneet olonsa mukavaksi, mikä sai McGarmiwan rypistämään kulmiaan hänen avatessaan luokkahuoneensa oven. Seinällä roikkuva kello näytti tasan kahdeksaa, eikä Kalkarosta näkynyt missään. Ei ollut tämän tapaista tulla myöhässä tunnille, ja oppilaat itsekin vaikuttivat hämmästyneiltä. Valitettavasti ei ollut aikaa jäädä seuraamaan tilannetta, vaan oppitunti piti aloittaa, joten McGarmiwa veti oven perässään kiinni ja asteli määrätietoisesti pöytänsä ääreen huoneen etuosaan.
“Hyvää huomenta, professori”, kolmasluokkalaiset toivottivat melko väsyneesti ja istuivat käskystä alas odottamaan nimenhuutoa, joka aina aloitti oppitunnin.
“Valitettavasti unohdin läksyesseenne työhuoneeseeni, joten joudun käymään hakemassa ne”, McGarmiwa sanoi merkattuaan Joan Waynesin paikalla olevaksi, “Odottakaa kiltisti paikoillanne ja lukekaa täksi kerraksi läksynä ollut kappale”, hän jatkoi ja poistui luokasta vailla epäilyksiä siitä, etteivät oppilaat olisi tehneet juuri ohjeiden mukaan. Ja aivan oikein, oven painautuessa kiinni oli jokainen kapinoiva varhaisteini jo aloittanut lukemisen.

Seitsemäsluokkalaiset istuivat edelleen käytävällä, vaikka kello näytti jo viittä yli.
“Anteeksi, mutta onkohan professori Kalkaros mahdollisesti sairastunut?”
“Ei hän ainakaan ole mitään ilmoittanut”, McGarmiwa vastasi pysähtyen oppilaiden kohdalle, “Käyn opettajainhuoneessa ja voin samalla katsoa, onko hän paikalla. Odottakaa te tässä, älkääkä lähtekö mihinkään.”

Kalkaros ei ollut työhuoneessaankaan, mikä sai McGarmiwan todella kummastuneeksi. Jonkinasteisesta oppilasvihastaan huolimatta mies oli todella tunnollinen, eikä olisi ikinä voinut jättää oppituntia noin vain väliin, mitään ilmoittamatta. Killan tehtävissä Kalkaros ei ollut, siitä olisi ilmoitettu, jotta hän olisi voinut järjestää sijaisen. McGarmiwa palasi esseet mukanaan ja havaitsi nyt jo todella hämmästyneiden, mutta kieltämättä ilahtuneen näköisten oppilaiden edelleen odottavan professoriaan. Mitä tämä nyt oikein oli, ei kai Kalkaros ollut voinut joutua hyökkäyksen kohteeksi?
“Hän ei ollut työhuoneessaan eikä opettajainhuoneessa. Odottakaa vielä hetki, käyn antamassa työohjeet luokalle ja palaan selvittämään asiaa.”

Hetken kuluttua McGarmiwa kiipesi portaita ylös rehtorin kansliaan jätettyään oppilaansa tekemään kirjallisia tehtäviä.
“Kas, tulit hieman aikaisemmin kuin olimme sopineet. Kieltämättä tämä ilahduttaa minua, mutta mihin mahdoit laittaa oppilaasi?” Dumbledore sanoi sormenpäät yhteen painettuina.
“Severus on kadonnut. Hän ei ole vieläkään saapunut pitämään oppituntiaan, eikä hän ollut huoneessaankaan.”
Rehtori kohotti kulmiaan ja asetteli silmälasejaan paremmin:
“Kadonnut?”
“Oppilaat sanoivat, ettei hän ollut aamiaisellakaan. Kukaan ei tunnu nähneen häntä eilisillan jälkeen.”
“Merkillistä, todella merkillistä.”
“Luuletko, että hänen kimppuunsa on hyökätty?” McGarmiwa kysyi hieman huolestuneena siitä, ettei vanhalla velholla ollutkaan heti valmiina yksiselitteistä ja loogista ratkaisua tilanteelle.
“Tiedät, että luulen hyvin harvoin yhtään mitään, vaan mieluummin epäilen jotain ja tässä tapauksessa en epäile hyökkäystä, vaikka tilanne varsin on omituinen, enkä ole aiemmin kohdannut vastaavaa. Ehdotan, että jätä asian minun hoitooni ja palaat pitämään tuntiasi.”
“Selvä. Mitä aiot tehdä?”
“Kysyn Argukselta ja partioineilta johtajaoppilailta, havaitsivatko he edellisenä iltana mitään tavallisuudesta poikkeavaa ja järjestän etsinnän, mikäli siihen on tarvetta. Painotan kuitenkin, että näimme omin silmin, kuinka Sinistra poistui vain minuuttia Severuksen jälkeen, joten etsin myös tämän nuorimman professorimme ja kysyn, tietääkö hän asiasta mitään. Ja ellen onnistu löytämään Sinistraa, on meillä syytä epäillä heidän kadonneen yhdessä.”
“Kuulostaa toimivalta.”
“Sanoisin ‘tietenkin se on‘ ellei kyseinen kommentti olisi suorastaan kammoksuttavan ennalta-arvattava.”
“No, nyt voit onnitella itseäsi siitä, että jätit ennalta-arvattavan repliikin sanomatta sanoaksesi sen toisella tavalla ja toteuttaa tämän ‘tietenkin toimivan suunnitelmasi’.”
“Ilmoitan sinulle heti, kun jotain saamme jotain ilmoittamisen arvoista selville.”

Kalkaros tuijotti ulos loitsuluokan ikkunasta vailla pienintäkään aavistusta kellonajasta. Lipetit oli, kyllästyneenä oppilaiden ainaiseen vilkuiluun ennen tunnin loppua, poistanut ajannäyttäjän luokkansa seinältä. Käytävältä kuului oppilaiden ääniä, mistä saattoi päätellä tuntien alkavan aivan pian, mutta muuta havaintoa hänellä ei ollut. Ei yö lopultakaan ollut niin epämiellyttäväksi muodostunut, kuin hän oli kuvitellut, ei ollenkaan, mutta joka tapauksessa ulospääsy olisi ollut hyväksi, etenkin kun häntä todennäköisesti odotettiin pitämään oppituntia seitsemäsluokkalaisille. Täytyi vain toivoa välillä turhankin tarkkasilmäisen McGarmiwan huomaavan tilanteen poikkeavuuden ja tekevän asialle jotain tai he saisivat lojua luokassa vielä pari tuntia, eikä Lipetitiä sijaiseksi joutunut henkilö varmastikaan selviäisi ilman traumoja löytäessään heidät lukkojen takaa. Sinistra nukkui heidän komerosta löytämiensä tyynyjen päällä, eikä Kalkaros voinut kuin ihmetellä tämän unenlahjoja - hän itse oli valvonut koko yön.
“Eiköhän sinun olisi jo aika herätä?”
Sinistra nousi istumaan ja vilkaisi ärtyneenä julmaa herättäjäänsä.
“Miksi, emme me kuitenkaan pääse täältä pois…” hän sanoi ja heitti Kalkarosta tyynyllä, joka kuitenkin meni reilusti ohi.
“Ellei ainoa tämän käytävän varrella tuntejaan pitävä olisi professori Binns, voisimme yrittää huutaa, mutta koska asiat nyt ovat kuten ne ovat, voimme aivan yhtä hyvin vain odottaa.”
“Luuletko tosiaan, että minä huutaisin apua päästäkseni ulos luokasta, johon olen tarkkaamattoman vahtimestarin takia joutunut lukkojen taakse?” Kalkaros kysyi.
“En luule, mutta olen edelleen sitä mieltä, että oli täysin turhaa herättää minut.”
“Onko mieleesi juolahtanut, että jos Minerva ei ole onnistunut järjestämään sijaista, perutaan kaikki Filiuksen tunnit tältä päivältä, ja pääsemme ulos vasta Arguksen tehdessä iltakierroksensa?”
Sinistra voihkaisi epätoivoisena, “Tästä lähtien pidän avaimia aina mukanani…”
Samassa he kuitenkin kuulivat samat laahaavat askeleet, joiden takia he nyt istuivat luokan vankeina.
“Avaan tämän oven, älä sitten laita sitä missään vaiheessa kiinni, kun sinulla ei ole luokkien avaimia.”
“Kiitos Argus, olet kultainen. En vain ymmärrä, miksi Minerva järjesti minut sijaiseksi, eikö kukaan muu muka ollut vapaana?”
“Ei ilmeisesti, mutta hyvin sinä siitä selviät.”
Sinistra vilkaisi Kalkarosta osaamatta päättää, pitäisikö hänen olla järkyttynyt vai huvittunut yleensä niin ärtyneen vahtimestarin puhellessa lähes leppeällä äänellä jollekulle, joka mitä luultavimmin oli matami Prilli. Voro kilistellessä avainnippuaan tuli molempien luokassa olijoiden mieleen lähes samaan aikaan se seikka, ettei edelleenkään olisi kovin miellyttävää tulla yllätetyksi, joten vaihdettuaan pikaisen katseen he keräsivät mahdollisimman nopeasti tyynyt lattialta ja piiloutuivat uudelleen komeroon toivoen, että heitä ei silläkään kertaa löydettäisi.
“Kas niin, minun pitää nyt mennä, Albuksella on kuulemma jotain erittäin tärkeää asiaa. Nähdään sitten illalla.”
“Odota, tulen samaa matkaa. Minun täytyy tulla tänne vasta tunnin päästä, ja käyn kysymässä Filiukselta, mitä minun pitää tehdä.”
“Selvä, mutta muista, että et laita ovea missään vaiheessa kiinni!”
“Muistan tietenkin, senkin höpsö.”

Kaksikon poistuttua Sinistra ja Kalkaros astuivat ulos komerosta.
“Nyt se ainakin on todistettu, että noilla kahdella on salasuhde”, Sinistra sanoi ja kääntyi virnistäen Kalkarokseen päin,
“Tämä oli varsin mielenkiintoinen tapa viettää yö, mutta taidat olla pahasti myöhässä tunniltasi…”
“Luultavasti meitä etsitään kadonneina.”
“Mene sinä vain ilahduttamaan oppilaitasi saapumalla sittenkin paikalle, minä voin käydä selittämässä asian Albukselle.”
Kalkaros käveli ovelle ja kohotti kulmiaan.
“Mitä sitten tapahtuu?”
“Luultavasti hän vain nauraa.”
“Tarkoitin tätä - molemminpuoleista mielenhäiriötä.”
“Katsotaan”, Sinistra sanoi ja sivuutti Kalkaroksen huomattavasti lähempää, kuin oviaukon leveyden kannalta olisi ollut tarpeen.
“Ai niin muuten”, hän sanoi pysähtyen parin askeleen päähän ja kääntyen ympäri, “luulen, että Tähtitornin portaiden viereiseen kaukoputkikomeroon on pesiytynyt mörkö tai jokin, viitsisitkö illalla tulla pimeyden voimilta suojautumisen professorin asemassa vilkaisemaan. Viimeinen oppitunti päättyy puoli yhdeltä.”
“En kai voi muutakaan.”
“Et niin, täytyyhän sinun hoitaa velvollisuutesi. Katsohan, tähtitieteen opettajana en ole tottunut kohtaamaan moisia pimeän olentoja.”

A/N: Tuskailin tuon lopun kanssa, enkä muutenkaan ole tähän lukuun niin tyytyväinen kuin edelliseen... Mutta kommenttinne olisivat kivoja [ja uudetkin kommentoijat tervetulleita, mikäli lukijoita on] Seuraavaan osaan asti areena on teidän:D

Poissa Milgia

  • Clandestine
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Miittiriippuvainen
Tää on miun suosikkilukuni :)
Luku oli aivan mahtava, en vain oikein keksi millään miksi Kalkaros ei hangoitellut suudelmaa vastaan? Ja oli erittäin hassua että Kalkaros myöhästyy tunnilta...
Sinistra ja Kalkaros ovat aikas mielenkiintoinen pari etten sanoisi, Albus ja Minniekään eivät vedä vertoja..
Tahdon lisää Sinistra/Kalkarosta..

Noh jos nyt asiaan.. tuolla oli monta hyvää kohtaa ja en ymmärrä miten suurin osa löytyi Sinistran ja Kalkaroksen keskusteluista?

Ja tuo Prillin ja voron suhde on aika omalaatuinen etten sanoisi..

No jos nyt sitä rakentavaakin laittaisi ^^  Kaikki opettajat pysyvät hyvin IC-hahmoina, ja kirjoitusasu pysyy aina luettavana vaikka kuinka kiireessä olisit tehnyt, ja se on jo aika hyvin...

Jatkoa toivoen
   -M
"Summer lovin' had me blast
Summer lovin' happened so fast
I met girl crazy for me
Met boy cute as can be."

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Kohta en enää kehtaa tulla tänne, kun lukujen väli taas venähti näin pitkäksi... Olen todella pahoillani, sillä mikään ei ole ikävämpää, kuin pitkä lukujen väli, sillä ajassa ehtii unohtaa edelliset tapahtumat jne. Älkää kuitenkaan kiltit tappako, tämän luvun kirjoittaminen oli erittäin tuskallista jostain syystä ja kokeita oli takuulla yli sallitun rajan. Yritän nyt tsempata, ja laittaa 17.luvun varmaankin ensi viikonloppuna, sillä sitä varten olen kaavaillut kaikkea hauskaa. Ja älkää tuskastuko, se aarre löytyy kyllä pian, ei teidän kauan tarvitse lukea minun auttamattoman ontuvia vihjeitäni:)

Teleija: Kiitos kommentistasi:) Kävin muuten lukemassa ficcisi uuden luvun, mutta isä vaatii päästä koneelle, joten en ehdi nyt juuri kuin laittaa tämän... Mutta pidin kovasti ja menen kommentoimaan heti kun pääsen. Joo, minun oli tarkoitus laittaa ne tekstit kursivoiduiksi, mutta unohdin... Tässä luvussa asiaan tulee parannus, ja muokkaan ne jossain vaiheessa. Kiitos huomautuksesta:)  Olen itsekin miettinyt oppituntien kuvailemista, ja kun sitä kerran toivotaan, niin eiköhän onnistu. Albuksen ja Minervan suhteen julkisuudesta: Häpeällinen paljastus, en ole ajatellut... Kyllä oppilaat varmaan ainakin aavistavat, heillähän on paha tapa parittaa koulun henkilökuntaa (en suinkaan puhu kokemuksen äänellä). Ja velhomaailma yleisesti? Sinähän kyselet kerrassaan vaikeita:D

Milgia: Kiitos kommentistasi:) (ja siitä, että olet kuunnellut selityksiäni tämän luvun kirjoittamisen vaikeuksista...) Oikeasti kiva kuulla, että pidät Kalkaros/Sinistrasta, tässä luvussa on tosin vain pikkupätkä... Heistä on kyllä erittäin hupaisaa kirjoittaa, heti parasta AD/MM-keskustelujen jälkeen. Joo, Voron ja Prillin suhde on ...upea. Mutta kun kirjoissakin oli pienoinen maininta, niin... Selittelen täällä taas omiani:)

Täällä kai taas oli jossain vaiheessa hehaclan kommentti (ellen vallan erehdy), joten jos oli, niin kiitokset.

Kiitos myös yksärillä kommentoineille uusille lukijoille Balamille ja Catherine C:lle :)

Ja nyt se itse luku, jossa on muuten viittaus Hagrid/Madame Maximeen :P


16.Luku: Paluu, päättelyä ja mörön karkotusta

Matami Pomfrey huokaisi järjestellessään flunssa-aallon aiheuttaman kiireen sekoittamaa lääkekaappia entistä siistimmäksi. Tylypahkan pelottavana parantajana toimiminen oli ehdottomasti hänen kutsumusammattinsa, mutta siltikään hän ei voinut estää itseään muutamia kertoja kuukaudessa harmittelemasta sitä, että sairaalasiipi oli kohtalaisen tehokkaasti eristynyt muusta linnasta. Kaikkein eniten häntä harmitti se, että koulun henkilökunnan sosiaalinen elämä oli hyvin vilkasta, ja joutuessaan välillä jättämään aterioita ja muita tapahtumia väliin, hän tunsi olonsa toisinaan hieman ulkopuoliseksi, kun ei ollut perillä uusimmista juoruista ja sattuneista tapauksista. Tästä syystä hän oli ainoa, joka täydestä sydämestään rakasti viikoittaisia kokouksia, vaikka salasikin sen huolellisesti muilta. He eivät kuitenkaan olisi ymmärtäneet…

Matami Pomfrey oli jo nuorena halunnut parantajaksi, ja kouluttauduttuaan hän oli heti päässyt Tylypahkaan töihin apulaiseksi. Muutaman vuoden kuluttua edellinen parantaja oli kuollut ja vastuu sairaalasiiven hoitamisesta oli jäänyt hänelle. Hän siis kuului henkilökunnan vanhaan polveen yhtä erottamattomasti kuin itse Dumbledore, Kuhnusarvio, Lipetit, Verso ja kauan hänen kanssaan linnan tiukimman naishenkilön tittelistä kisannut McGarmiwa.

Kaikesta huolimatta matami Pomfrey lopultakin oli hyvin perillä muun henkilökunnan suhdekiemuroista, vaikkei aina kaikkein uusimpia kuulumisia tiennytkään. Hänelle oli vuosien saatossa kehittynyt loistava kyky päätellä asioiden kulku, mikä saattoi myös johtua siitä, että hän oli erinomainen ihmistuntija ja saanut seurata muiden toimia sivusta. Sinä aamuna lääkehyllyä järjestellessään matami Pomfreylla ei kuitenkaan ollut aavistustakaan siitä, että muualla linnassa oli käynnissä jonkinasteiseksi nimitettävä kaaos Voron, Dumbledoren ja apuun pyydetyn Hagridin ravatessa ympäriinsä ja yrittäessä etsiä kadonneiksi luultuja Kalkarosta ja Sinistraa.

Filius Lipetit heräsi mielestään jo aivan liian monentena aamuna sairaalasiivestä, tietämättömänä hänkin muun koulun tapahtumista. Mutta toisin kuin matami Pomfrey, hän ei ollut siitä lainkaan pahoillaan, ja sille oli luonnollinen selitys; ensimmäistä kertaa moneen päivään Lipetitin nenäontelot eivät tuntuneet siltä, kuin ne olisi sullottu täyteen pumpulia eikä päätä kivistänyt ikävästi. Ja ensimmäistä kertaa moneen päivään hän ei palellut.
“Huomenta Filius! Oletkin jo herännyt”, matami Pomfrey toivotti pyyhältäessään sisään aamiaistarjottimen kanssa.
“Huomenta Poppy. Luulen olevani terve, joten voinkin kai tästä lähteä”, Lipetit sanoi ja nousi istumaan, mutta ennen kuin hän tuskin huomasikaan, olivat parantajan varmat kädet painaneet hänet takaisin sänkyyn.
“Eipäs hoppuilla! Tuo on ehkä kulutetuin fraasi tässä osassa linnaa, enkä todellakaan aio päästää sinua lähtemään puolikuntoisena. Nyt ensin syöt ja sitten voin katsoa, onko sinusta lähtijäksi”, matami Pomfrey sanoi nyökäyttäen lopuksi päätään määrätietoisesti. Hänen potilaansa eivät poistuneet, ennen kuin olivat täysin terveitä!

Perinpohjaisen kuulustelun ja tarkastuksen jälkeen Lipetit sai kuin saikin luvan lähteä ja todella hyväntuulisena hän laskeutui portaita mennäkseen opettajainhuoneeseen. Matami Pomfrey oli kieltänyt häntä vielä sinä päivänä palaamasta opettamaan, joten hänellä olisi monta ruhtinaallisen pitkää tuntia aikaa tehdä mitä huvitti. Ehkä ensimmäiseksi voisi mennä käymään kasvihuoneilla. Meneillään oleva tunti oli loppumaisillaan, ja hän ehtisi juuri sopivasti… Pikkumiehen pohdinta keskeytyi hänen tullessaan opettajainhuoneen kerrokseen ja havaitessaan pienimuotoisen, kollegoistaan koostuvan väkijoukon oven edessä.
“Mitä on tapahtunut?” hän kysyi ja asteli toisten luokse.
“Huomenta Filius! Olet näköjään lopulta päässyt pois Poppyn epäilemättä parantavasta mutta joka tapauksessa pidemmän päälle todella rasittavasta huomasta”, Dumbledore sanoi.
“Niin olen ja minua kiinnostaisi kovasti tietää, miksi te viisi seisotte tässä ja Argus näyttää siltä, kuin jälki-istunto olisi poistettu rankaisukeinojen luettelosta.”
“Jäimme Severuksen kanssa yöksi jumiin loitsuluokkaan ja he järjestivät etsinnät, kun luulivat meidän kadonneen”, Sinistra sanoi ja vilkaisi hieman pahoitellen Voroa, “mutta hassua, miten et huomannut meitä kun teit iltakierrostasi, oletko nyt varma että katsoit tosiaan luokkaan?”
“Se oli täysin inhimillinen erehdys”, matami Prilli sanoi ja taputti Voroa olkapäälle. Eleestä ei olisi voinut päätellä mitään, ellei ollut asioista perillä ja Sinistraa hymyilytti hänen muistaessaan kuulemansa keskustelunpätkän.
“Ilmeisesti minulta sellaiset ovat kiellettyjä”, vahtimestari puhisi ärtyneenä ja kyräili tummahiuksista tähtitieteilijää.
“Tämä oli vain kohtalaisen hupaisa sattumus, älkäämme alkako riidellä. Ja olen kovasti pahoillani sinulle aiheuttamastani ylimääräisestä työstä, Argus”, Dumbledore sanoi tyynnytellen.
“Minä myös”, Sinistra lisäsi nostaen kätensä antautumisen merkiksi, mutta Voro vain ärtyi lisää ja poistui paikalta itsekseen jupisten, sillä nainen ei saanut piilotettua huvittunutta hymyään. Matami Prilli oli aikeissa lähteä miehen perään, mutta päätti kuitenkin olla vähemmän epäilyttävä ja kääntyi Lipetitin puoleen: “Nyt kun olet taas jalkeilla, minun ei kai tarvitse toimia sijaisenasi tänään?”
“Valitettavasti sairaslomani jatkuu vielä tämän päivän…”
“Ikävämpi juttu, Irma”, Sinistra sanoi ja opettajan hommista kovin vähän pitävä kirjastonhoitaja mulkaisi häntä pahasti.
“No niin, kun tilanne lopultakin on selvitetty, voinemme palata askareidemme pariin. Tai tokihan voitte myös jäädä tähän käytävälle keskustelemaan, mutta minun on valitettavasti poistuttava, sillä Beauxbatonsin rehtori, arvoisa madame Maxime, saapuu aivan pian neuvottelemaan kanssani kansainvälisen velhojen ja noitien koulutusjärjestelmän opetussuunnitelmasta”, Dumbledore sanoi ja vilkaisi syrjäsilmällä keskustelun ajan käytävän seinään sivummalla nojannutta Hagridia.
“Hä? Olympe tulee tänne?”
“Aivan, ja mitä luultavimmin häntä kiinnostaa kovasti, miten thestralit Kielletyssä metsässä voivat, joten kehotankin sinua, Rubeus, valmistautumaan ottamaan hänet vastaan noin puolentoista tunnin kuluttua”, Dumbledore sanoi vaaleansiniset silmät iloisesti tuikkien.

Lumihanki oli Lipetitin muutaman sairaalasiivessä viettämän päivän aikana vain paksuuntunut entisestään, mutta hänen onnekseen kasvihuoneille johti oppilaiden tallaama polku. Tuntui hassulta olla taas ulkona. Viima tehosti pakkasen vaikutusta ja Lipetit yritti asetella siniruskeaa kaulahuiviaan peittämään paremmin suun ja nenän alueen, mutta se oli vaikeaa ottamatta lapasia pois kädestä, eikä hänellä ollut pienintäkään aikomusta altistaa sormiaan jäätymiselle edes niin vähäksi aikaa. Joten kaulahuivi sai jäädä huonosti. Vähän yli puolimatkassa häntä vastaan alkoi tulla linnalle palaavia oppilaita, joista osa tervehti iloisesti tuvanjohtajaansa. Muutkin kuin Korpinkynnet näyttivät ilahtuneilta, sillä loitsut oli ainoa aine, jossa sijaisista ei pidetty, sillä päinvastoin kuin muissa aineissa, he pitivät yleensä kovempaa kuria kuin itse Lipetit.

Lipetit sulki varovaisesti kasvihuoneen oven perässään astuessaan sisään. Verso ei lainkaan huomannut paikalle saapunutta, vaan jatkoi kaikessa rauhassa oppilaiden jälkien siivoamista ja hyräilemistä.
“Alruunat tuonne, nämä kukkaruukut hyllyyn. Pahus kun nuo kuudesluokkalaiset eivät ikinä siivoa kunnolla, pitäisiköhän huomauttaa siitä Filiukselle ja Severukselle”, nainen mutisi itsekseen ja nosti tottunein ottein syliinsä kerralla neljä suurta kukkaruukkua laittaakseen ne omalle paikalleen, mutta hyllyn puoleen kääntyessään hän havaitsi lopultakin Lipetitin ja järkyttyi siinä määrin, että ruukut putosivat maalattialle särkyen.
“Jestas, miten säikähdin”, Verso henkäisi ja oikoi hattuaan, “kauanko oikein olet seissyt siinä?”
“Oikein mukava tervehdys… Et ole pariin päivään käynyt katsomassa minua”, Lipetit sanoi syyttävästi ja osoitti ruukunpalasia taikasauvallaan, “Entistus.”
“Kiitos. Tiedäthän, Poppy ei pidä vierailijoista ja kaiken lisäksi olet nukkunut suurimman osan ajasta.”
“No, nyt olen lopultakin jalkeilla. Haluaisitko illalla lähteä lasilliselle Kolmeen Luudanvarteen?”
“Tuota… Minulla olisi korjattavana monta ainetta ja Sinistra tulee teelle ennen illan tuntejaan ja niin päin pois…”
“Harmi”, Lipetit sanoi ja asteli pientä ympyrää.
“Olen pahoillani, käykö joskus muulloin?” Verso sanoi pyyhkäisten hiuksia silmiltään niin, että hänen otsansa tuli entistä multaisemmaksi.
“Mitä kaikkea täällä on tapahtunut? Kuulin juuri Sinistran ja Severuksen pikku vastoinkäymisestä, mutta en oleta sen olevan ainoa laatuaan”, Lipetit sanoi istahtaen pöydän ääreen.
“Ai mistä? Minä en ole kuullut”, Verso kysyi kiinnostuneena ja järjesteli alimpien hyllyjen ruukkuja.
“En ole ihan perillä yksityiskohdista, luultavasti Minerva osaisi kertoa paremmin. Tai kenties Sinistra itse… He jäivät yöksi lukkojen taakse luokkaani.”
Verso suoristautui hymyillen ovelasti.
“Vai niin…”
“Luuletko, että siellä tapahtui jotain muutakin?”
“Enkä vain luule”, nainen sanoi ja istui Lipetitiä vastapäätä.
“Tämähän oli jotain ihan uutta minulle! Mutta kerrohan, millaista oli Horatiuksen päivällisillä?”
“Ei kovinkaan ihmeellistä”, Verso sanoi empien, “haluaisitko teetä tai jotain?”
“Kiitos. Onpa muuten komea kukkakimppu, missä välissä sinulla on aikaa tällaisia loihtia”, Lipetit kysyi katsoen pöydän keskellä seisovaa päivänkakkaravaasia.
“Noh, ei oikeastaan missään välissä…”

“Miten on mahdollista, ettei Argus muka huomannut heitä? Hänhän tekee iltakierroksensa aina erittäin huolellisesti, jotta saisi antaa mahdollisimman paljon jälki-istuntoja!” McGarmiwa huudahti ja katsoi pöydän toisella puolella istuvaa miestä silmälasiensa yli harvinainen häivähdys huvittuneisuutta katseessaan.
“Samaa olen ihmetellyt itsekin ja olen tullut lopputulokseen, että he tuskin halusivat tulla huomatuiksi.”
“Albus! Luulisi edes sinun olevan juoruilu-nimisen inhottavan tavan ulottumattomissa!”
“Olen toki sitä mieltä, että juoruileminen ei millään muotoa ole ihailtava asia tai edes sallittua liian pitkälle mennessään, mutta tässä ympäristössä on mahdotonta välttyä siltä, joten alistukaamme kohtaloon ja yrittäkäämme edes juoruilla hieman tyylikkäämmin kuin esimerkiksi Horatius Kuhnusarvio tai mainiot matamit Prilli sekä Huiski”, Dumbledore vastasi ja käänsi katseensa ikkunasta avautuvan hämärtyvän maiseman puoleen, jotta McGarmiwa ehtisi piilottaa hymynsä.
“Jospa nyt kuitenkin yrittäisimme ratkaista vihjeen…”
“Haluan ensin kuulla mielipiteesi tästä asiasta.”
“Mistä asiasta?”
“Severuksen ja Sinistran asiasta, tietenkin. Turha yrittääkään väittää, ettei sinulla olisi mielipidettä uudesta professoritason suhteesta.”
“Mistä ihmeen suhteesta? Jos kutsut tätä tyylikkäämmäksi juoruiluksi, kuin mitä osa professoreista harrastaa, niin sinulla on vääristyneet käsitykset asioista. Ja et selvästikään ole koskaan ollut viettämässä niin sanottua tyttöjen iltaa Kolmessa luudanvarressa.”
“Olet aivan oikeassa, en olekaan. Mutta se saattaa johtua hyvin pitkälti siitä, että minua mitä luultavimmin ei kelpuutettaisi ‘tyttöjen iltaan‘. En tosin ole vieläkään uskaltautunut kysymään mukaan pääsystä…”
“Älä nyt vain mene kysymään… Usko pois, et ole jäänyt mistään paitsi, itse olin kerran mukana ja siinä on yksi kerta liikaa. Illanvietto sopivasti päihtyneiden Poppyn, Irman ja Ronaldan seurassa ei  todellakaan ollut miellyttävimpiä kokemuksiani.” McGarmiwa sanoi ja katsoi Dumbledorea läpitunkevasti, “Äläkä yhtään naureskele siinä, onko moraalissani muka jotain huvittavaa?”
“Ei tietenkään, Minerva hyvä, ei ollenkaan. Mutta tästä tilanteesta pääset huomattavasti helpommalla, jos vain ilmaiset mielipiteesi”, Dumbledore sanoi täysin vakavalla äänellä.
“En ilmaise mielipidettäni asiasta, joka on suunnilleen yhtä varmaa kuin se, että Alastor Vauhkomieli toteuttaisi jokavuotisen uhkauksensa ja järjestäisi lopultakin sen ‘alituinen valppaus - ei taikasauvaa takataskuun’ -kurssinsa.”
“Itse asiassa hän ehdotti sen lisäämistä aurorikoulutuksen pakollisiin kursseihin, ja opiston edustajat pitivät ideaa hyvänä.”
“Hyvä on, minä luovutan!”
“Loistava päätös”, Dumbledore sanoi leveästi hymyillen.
“No niin, nyt kun olet saanut pakollisen ’kiusataan Minerva McGarmiwa henkihieveriin’-hetkesi vietettyä, voisimmeko tutkia vihjettä?”
“Mitä? Älä kiiruhda asioiden edelle! Unohdit erään tuiki tärkeän asian.”
“Miksi pakotat minut tähän? Noh, Severus ja Sinistra ovat takuulla kovin … impulsiivinen pari. Hyvänen aika, älä näytä noin analysoivalta! Saat minut tuntemaan itseni huonoksi ihmiseksi, täällä vain puhun asioista, jotka todellakaan eivät minulle - tai meille - kuulu!”
“No niin, nyt voimme syventyä vihjeeseen”, Dumbledore sanoi ja kumartui etsimään paperinpalasta pöytälaatikostaan, “Kas niin…
‘Kaukoputki, vain viimeinen on tarpeellinen
Vihollisten hyökkäys on havaittavissa, ensimmäisenä täältä
Täällä ei ole ikkunoita, keskimmäistä silti katso
Pakko katsoa tiluksille, ennen muita
Portaikko vie perille, viides oikealta.’”

“Ja tuo on edellistä helpompi?” McGarmiwa sanoi ärtyisästi kulmiaan kohottaen.
“Rowena kehottaa yhdistelemään asioita, mutta en oikein ymmärrä, mitä hän mahtaa tarkoittaa.”
“Jos yritämme selvittää rivi kerrallaan. ‘Vihollisten hyökkäys on havaittavissa, ensimmäisenä täältä’. Se luullakseni viittaa johonkin korkeaan paikkaan.”
“Hyppäsit ensimmäisen rivin yli. Miksi hän puhuu kaukoputkista?”
“Älä minulta kysy”, McGarmiwa vastasi päätään pudistaen, “huomasitko muuten erään kummallisen seikan, joka yhdistää kaikkia rivejä?”
Nyt oli Dumbledoren vuoro pudistaa päätään.
 “En huomannut. Kerro ihmeessä”, hän sanoi kumartuen eteenpäin ja nojaten kyynärpäillään pöytään sormenpäät toisiinsa yhdistettyinä.
“Jokaisella rivillä on pilkku hieman kummallisessa paikassa…”
Dumbledore silmäili koukeroisella käsialalla kirjoitettua runoa hyvin tarkasti.
“Tuo oli luultavasti tärkeä havainto. Oletan pilkun erottavan toisistaan kaksi osaa siten, että jokaisella rivillä on tavallaan kaksi vihjettä.”
“Joista jälkimäinen kuulostaa jokseenkin päättömältä, eikä useinkaan sovi ensimmäiseen.”
“Aivan. Mutta ensimmäiset lauseet ovat järkeviä ja selkeästi kuvaavat paikkaa, jossa seuraava vihje sijaitsee.”
“Paitsi kaukoputki…”

Sinistra nojasi Tähtitornin kaiteeseen ja odotti. Viimeiset oppilaat olivat juuri poistuneet ja mörönkarkotusoperaation oli määrä alkaa pian. Hän silmäili väsyneesti jo parin vuoden aikaista työhuonettaan, joka erosi muista Tylypahkan luokista varsin paljon. Tornissa ei ollut ikkunoita, vaan katto kiinnittyi torniin pylväillä ja seinät ylsivät vain puolimatkaan eli niiden välille muodostui tyhjä tila, joka soveltui taivaankappaleiden kaukoputkella - tai ilman - tutkailemiseen erittäin hyvin. Sinistra siis joutui siellä tunteja pitäessään jatkuvasti olemaan ulkoilmassa, joka tosin Dumbledoren kehittelemän nerokkaan loitsun ansiosta oli tornin puolella lämpimämpää kuin tiluksilla, jossa se Hagridin korkealle nostetuista kauluksista päätellen oli hyytävän kylmää. Nainen ei ehtinyt kauemmin arvioida työtilaansa, sillä hän kuuli askeleet portaikosta ja koukkunenäisen varjon piirtyessä seinään kääntyi nopeasti nojaamaan toisin päin ollakseen selin tulijaan. Pian hän kuuli yskähdyksen takaansa.
“Tulin katsomaan sitä… mörköä.”
Sinistra kääntyi Kalkarokseen päin.
“Onko sillä niin kova kiire? Tiedustelit aamulla mielenhäiriön seuraavista vaiheista, joista meidän kaiketi on keskusteltava.”
“Kas, onko se mörkö oikeastikin olemassa?” Kalkaros kysyi, mutta jätti kulmiensa kohottamisen ainoaksi ulkonaiseksi merkiksi hämmästyneisyydestä. Sinistra virnisti.
“On se. Mutta voit hoitaa sen myöhemmin, jos muistat.”
“Ja minkä luulet saavan minut unohtamaan syyn sille, miksi en tällä hetkellä ole nukkumassa?”
Sinistra käveli suoraan Kalkaroksen eteen ja katsoi tätä silmiin. Mies ei ollut kovinkaan paljon häntä pidempi, mutta kuitenkin sen verran, että joutui hieman kumartumaan Sinistran vetäessä hänet suudelmaan.
“Kenties unohtamisen mahdollisuus on olemassa…”

Rehtorin kansliassa leijaili hienoinen vihreän teen tuoksu. McGarmiwa laski vaaleanpunapilkullisen kupin käsistään ja vilkaisi ajatuksiinsa vaipuneen näköistä miestä pöydän ääressä.
“Pitäisiköhän meidän jatkaa vihjeen ratkaisemista?” Hän kysyi varovasti havahduttaen Dumbledoren.
“Pitäisi. Kuten sanoin, ei ole mitään teetä parempaa aivotoimintaa selkeyttämään.”
 “No niin. Jäimme siis siihen, että ensimmäiset lauseet kuvaavat paikkaa ja toiset lauseet on yhdistettävä johonkin.”
“Niin. Paikkaa siis kuvaavat ‘kaukoputki’, ‘Vihollisten hyökkäys on havaittavissa’, ‘Täällä ei ole ikkunoita’, ‘Pakko katsoa tiluksille’ ja ‘Portaikko vie perille’”
“Ja paikka on jossain korkealla, koska sinne vie portaikko, vihollisten hyökkäys on havaittavissa ja on pakko katsoa tiluksille… Mutta ei kai Rowena kahta vihjettä olisi katolle laittanut! Jos paikassa ei ole ikkunoita, niin missä se sitten voi olla muualla kuin katolla?”
“Lähes joka luokasta näkee tiluksille ja kaikkiin pääsee portaita pitkin, mutta onko linnassa mitään paikkaa, johon veisi täysin oma portaikko?
“Tyrmät - mutta niihin muut kuvaukset eivät sovi. Ja pöllölä, sairaalasiipi, Rohkelikkotorni ja…”
“Tähtitorni.”
“Kaukoputki!” McGarmiwa huudahti.
“Aivan, ja tähtitornissa ei ole ikkunoitakaan. Nyt meidän ei tarvitse enää kuin selvittää, miten ja mihin toiset lauseet on yhdistettävä.”
“Se voikin sitten olla vaikeampaa.”
“Ei välttämättä, mikäli Rowena toistaa itseään. Kuten olemme huomanneet, hän pitää  kirjainarvoituksista ja sanojen kanssa leikkimisestä.”
“Tarkoitatko, että nuo epämääräiset lauseet kertoisivat kirjaimista, jotka on poimittava jostain?”
“Hyvin paljon mahdollista, koska ne ilmoittavat kaikki lukua. 
‘Kaukoputki, vain viimeinen on tarpeellinen
Vihollisten hyökkäys on havaittavissa, ensimmäisenä täältä
Täällä ei ole ikkunoita, keskimmäistä silti katso
Pakko katsoa tiluksille, ennen muita
Portaikko vie perille, viides oikealta.’”

“Jos ne liittyvät edellisiin sanoihin, niin minä en ainakaan saa järkevää viestiä aikaiseksi. Ivlpr?”
“Selvästikään ne eivät tarkoita kirjaimia”, Dumbledore sanoi mietteliäästi.
“Mutta tiedämme kuitenkin vihjeen olevan Tähtitornissa, joten ehkä jompikumpi meistä saa neronleimauksen, jos menemme sinne.”
“Lähes ikävä myöntää, mutta ideasi ovat tänään parempia kuin minun.”

A/N: Siinäpä se, pitäisin kovasti kommenteista ja kommentoijista :)

Poissa Suvituuli

  • Tsirp tsirp krääk titityy.
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • You're not mating with me, sunshine!
  • Pottermore: AccioDream**
  • Tupa: VOLDEMORT!!!
Kirjoitan äkkiä tässä ja nyt lyhyen kommentin, koska luulen minulla olevan jotain järkevää sanottavaa, ja ettet luulisi minun unohtaneen koko tarinaa.
Minulla on vain aina kiire, ja kaamea viidentoista sivun esitelmä Unkarista vei suurimman osan ajastani (ja lopun Unkari-esitelmän tekemisen vältteleminen). Siksi olen siis täysin unohtanut/jättänyt tarinasi kommentoimisen näillä äärettömän järkevillä kommenteilla, jotka autuaasti poistetaan ylemmän tahon päätöksestä ennemmin tai myöhemmin.
Niin. Tämä on yhä upea tarina ja sitä rataa, ei jaksa samaa asiaa jauhaa - tiedät kyllä, miten ihana ja upea tämä on. Ja virheetönkin.
En malta odottaa, että Albus ja Minerva päätyvät Tähtitorniin. Neroa järjestää kaksi paria sinne ;)
Anteeksi. Pahoittelen ylilyhyttä kommenttiani, josta järkevyys ja rakentava kritiikki (kas kun ei kriketti -.-") on karannut kuuseen.

Elossa ollen, Suvituuli
Se hyppi ja pomppi, söi ja nauroi. Se istui ja itki. Se ilmassa leijui.
Outo heppu, kummajainen, vailla mieltä ja ruumista.
Itketään yhdessä, olemattomuudessa, ihan yksin.
Jos sinulle sopii, se minulle käy

Poissa hehacla

  • alien
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Wicked...
  • Tupa: Korpinkynsi
Jestas, jälleen kerran aivan loistava luku! Ajatus McGarmiwan ja Pomfreyn kilpailusta oli erittäin hauska. Voin hyvin kuvitella... Hienoa, että Filius pääsi pois Pomfreyn "epäilemättä parantavasta mutta joka tapauksessa pidemmän päälle todella rasittavasta huomasta" kuten Dumbledore asian ilmaisi. Minä ainakin toivon, että Lipetit pistää kunnolla kampoihin, kun Kuhnusarvio yrittää iskeä Versoa.
Kiva muuten saada mukaan hiukan Hagrid/Maximea ja kuten jo edellisessä luvussa havaittiin Prilli/Voroa, muunkin henkilökunnan suhdesotkuista kun on niin kovin hauska lukea. Vaikka tietysti ADMM on paras (luonollisesti, ainakin minusta).
Vaikka Sinistra/Kalkaros kohta olikin lyhyt, se oli todella hyvä, sillä siinä tuli jotenkin jo valmistelua tuohon vihjeeseen.

Tässä oli yksi ihan tämän luvun huippukohtia:


“Mistä ihmeen suhteesta? Jos kutsut tätä tyylikkäämmäksi juoruiluksi, kuin mitä osa professoreista harrastaa, niin sinulla on vääristyneet käsitykset asioista. Ja et selvästikään ole koskaan ollut viettämässä niin sanottua tyttöjen iltaa Kolmessa luudanvarressa.”
“Olet aivan oikeassa, en olekaan. Mutta se saattaa johtua hyvin pitkälti siitä, että minua mitä luultavimmin ei kelpuutettaisi ‘tyttöjen iltaan‘. En tosin ole vieläkään uskaltautunut kysymään mukaan pääsystä…”
“Älä nyt vain mene kysymään… Usko pois, et ole jäänyt mistään paitsi, itse olin kerran mukana ja siinä on yksi kerta liikaa. Illanvietto sopivasti päihtyneiden Poppyn, Irman ja Ronaldan seurassa ei  todellakaan ollut miellyttävimpiä kokemuksiani.” McGarmiwa sanoi ja katsoi Dumbledorea läpitunkevasti, “Äläkä yhtään naureskele siinä, onko moraalissani muka jotain huvittavaa?”
“Ei tietenkään, Minerva hyvä, ei ollenkaan. Mutta tästä tilanteesta pääset huomattavasti helpommalla, jos vain ilmaiset mielipiteesi”, Dumbledore sanoi täysin vakavalla äänellä.
“En ilmaise mielipidettäni asiasta, joka on suunnilleen yhtä varmaa kuin se, että Alastor Vauhkomieli toteuttaisi jokavuotisen uhkauksensa ja järjestäisi lopultakin sen ‘alituinen valppaus - ei taikasauvaa takataskuun’ -kurssinsa.”
“Itse asiassa hän ehdotti sen lisäämistä aurorikoulutuksen pakollisiin kursseihin, ja opiston edustajat pitivät ideaa hyvänä.”
“Hyvä on, minä luovutan!”
“Loistava päätös”, Dumbledore sanoi leveästi hymyillen.
“No niin, nyt kun olet saanut pakollisen ’kiusataan Minerva McGarmiwa henkihieveriin’-hetkesi vietettyä, voisimmeko tutkia vihjettä?”
“Mitä? Älä kiiruhda asioiden edelle! Unohdit erään tuiki tärkeän asian.”
“Miksi pakotat minut tähän? Noh, Severus ja Sinistra ovat takuulla kovin … impulsiivinen pari. Hyvänen aika, älä näytä noin analysoivalta! Saat minut tuntemaan itseni huonoksi ihmiseksi, täällä vain puhun asioista, jotka todellakaan eivät minulle - tai meille - kuulu!”
“No niin, nyt voimme syventyä vihjeeseen”, Dumbledore sanoi ja kumartui etsimään paperinpalasta pöytälaatikostaan, “Kas niin…


Huoh, liian pitkä lainaus tiedän, mutten voinut vastustaa...

Toivottavasti vihje selviää pian, itse en ainakaan saanut mitään tolkkua jäljelle jäävistä lauseista. Ministeriö ei ole muuten kiusannut Dumbledorea tai McGarmiwaa pitkään aikaan, luulisi että he haluaisivat muistutella tuosta  eroamisesta, varsinkin kun Dumbledore jo myönsi, ettei hänellä ole keinoa (paitsi tietysti eräs aarre, josta ministeriö ei onneksi tiedä) estää sitä. Varsinkin Malfoy ja ministeri ovat varmaan todella tyytyväisiä (Pimennosta puhumattakaan).

Jatkoa odotellen hehacla (kumartaa ja poistuu viitta hulmahdellen).
« Viimeksi muokattu: Helmikuu 03, 2008, 14:10:00 kirjoittanut hehacla »
Nii kenen säärikarvat oli pisimmät?!!!

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
A/N: Anteeksi kovasti, että tämän uuden osan laittamisessa meni taas niin kauan... Ja kaiken lisäksi tämä on vain tällainen aivan liian lyhyt väliluku, jota tuntui typerältä jatkaa, mutta joka on välttämätön juonen etenemisen (krhm, siis aarteenetsinnän) kannalta. Kiitos kaikille kommentoineille:)

Suvituuli: Kiitos kommentistasi ja "muistutuksesta elossa olemisestasi" :D Ei sitä ainakaan vielä ole poistettu. Kommentoi sitten kun ehdit, minusta on mukava kuulla, että tätä kuitenkin kaikesta huolimatta luetaan.

Teleija: Kiitos kommentista (ja sanon nyt vielä tässäkin, että toivottavasti jossain vaiheessa pystyt jatkamaan Uudelleen Leimahtanutta.) Enpä nyt tiedä, miten hauska luvusta tuli, mutta minulla oli äärettömän hauskaa kirjoittaessani sitä (ja sehän tässä kai pääasia on?:D) Mutta joo, kiitos paljon, että jaksat aina kommentoida (ja minä kyllä arvostan niitä hirviöjättejä, jos vain lukijaparat jaksavat niitä kirjoitella) :)

hehacla:
Kiitos sinullekin kommentoinnista:) Huomasit siis valmisteluni vihjeeseen:) Harrastan taas näitä typeriä kohtauksia, mutta minusta oli vain niin hauskaa järjestää kaksi paria Tähtitorniin... Olen outo. Hassua, että päätit mainita "ministeriön häirinnästä" juuri nyt, sillä seuraavassa luvussa heidän edustajansa tulee Tylypahkaan...

Ja anteeksi äärimmäisen kökkö luvun nimi:)

17.Luku: Uneton Tähtitornissa

Argus Voro asteli lyhty kädessään tyhjää käytävää pitkin ja lukitsi luokkien ovia tarkastaen ensin huolellisesti, ettei huoneissa taatusti ollut ketään. Oli ollut varsin kiusallista kuunnella valitusta siitä, miten hän oli jättänyt professorit lukkojen taakse. “Kyllä me uskomme, että katsoit sinne, älä nyt hermostu”, niin ne sanoivat, mutta selän takana aivan varmasti voivottelivat, että onpas se vanhuus iskenyt jo Argukseenkin, kyllähän hän pitkään hoiti tehtävänsä moitteettomasti. Niin ne ajattelivat, eikä kukaan uskonut, että hän oli katsonut luokkaan! Oppilaiden negatiivisella suhtautumisella ei ollut mitään väliä, sillä hänen mielestään Tylypahka olisi ollut parempi koulu ilman heitä, mutta ei ollut mukavaa joutua pitkien katseiden kohteeksi henkilökunnan parissa. Ihan kuin vahtimestarin homma ei muutenkin jo olisi ollut hankala ja työläs vajavaisilla taikomistaidoilla.

 Vorolla ei ollut elämässä ollut muuta kuin huonoa tuuria, aina syntymästä alkaen. Lähes puhdasveriseen sukuun kuuluvan perheen keskimmäisestä lapsesta oli tullut surkki, ja vanhemmat olivat olleet kauhuissaan. Kaksi siskoa olivat menneet kumpikin Tylypahkaan, mutta hän oli joutunut jästien kouluun ja katkeroitunut jo yksitoistavuotiaana pikkupoikana. Muutettuaan pois kotoa hän oli katkaissut yhteydet perheeseensä ja ollut useita vuosia työttömänä, kunnes jostain syystä joutui kuolonsyöjien hyökkäyksen kohteeksi ja paikalle sattunut Dumbledore oli pelastanut hänet Alastor Vauhkomielen kanssa. Kuolonsyöjien paettua he aikoivat pyyhkiä hänen muistinsa, mutta Voro oli huomauttanut sen turhaksi ja hänen elämäntarinansa kuultuaan Dumbledore oli palkannut hänet Tylypahkan vahtimestariksi.

Voro pamautti luokan oven vihaisesti kiinni ja Norriska perääntyi säikähtäneenä kauemmas. Niin, hänen elämässään oli sattunut vain kaksi onnenpotkua, joista rehtorin tapaaminen oli toinen. Toinen odotti kirjastossa hänen tarkastuskierroksensa päättymistä.
“Hyvää iltaa, Argus”, sanoi lempeä ääni hänen takanaan ja Voro kääntyi puhujaan päin havaiten, ettei tämä ollut yksin.
“Iltaa. Onko teillä partiovuoro nyt?”
“Voisihan sen tavallaan niinkin ilmaista”, Dumbledore sanoi hymyillen ystävällisesti. Vaikka mies ei koskaan sallinutkaan oppilaiden riiputtamista peukaloista, Voro arvosti häntä silti omalla hiljaisella tavallaan ja valitti lepsuista rangaistusmetodeista vain kohtalaisen harvoin. McGarmiwasta sen sijaan hän ei koskaan ollut pitänyt, sillä nainen jatkuvasti vastusti häntä joka asiassa.
“Niin miellyttävää kuin kanssasi olisikin jäädä keskustelemaan, meidän on jatkettava kierrostamme”, Dumbledore sanoi, ja Voro jäi katsomaan, kuinka kaksikko katosi ylempiin kerroksiin vievän portaikon pimeyteen.

Soihtujen valo lepatti ohikulkijoiden aiheuttaman ilmavirran vaikutuksesta. Tähtitornin portaikko oli kapea, joten Dumbledore ja McGarmiwa mahtuivat vain vaivoin kävelemään rinnakkain ja askeleiden kaiku voimistui kiviseinistä.
“On jokseenkin huvittavaa mennä Tylypahkan kuuluisimpaan rakastavaisten kohtaamispaikkaan tästä syystä”, Dumbledore sanoi vilkaisten vihjepergamenttia kädessään. McGarmiwa hymähti.
“Toivon hartaasti, että emme törmää kyseenalaisia toimia harjoittavaan teinipariin. Tai jopa useisiin”, hän sanoi.
“Arguksen mukaan ennätys on viisi paria kerralla, viime ystävänpäivänä. Oletan hänen liioittelevan. Luuletko, että meillä menee kauankin seuraavan vihjeen löytämiseen?”
“Kuinka niin?”
“Olisihan se harmillista näin kauniina kuutamoyönä jättää hyödyntämättä paikan todellista tarkoitusta.”
“Etköhän sinä voi jonkin aikaa tiirailla tähtitaivasta kaukoputken läpi”, McGarmiwa vastasi taputtaen Dumbledorea olalle, “Minun puolestani se käy oikein hyvin.”
“Kuinka tietämättömiä ensiluokkalaiset oppilaat ovatkaan nimittäessään sinua huumorintajuttomaksi…”
“Mitä oikein puhut? Minä olin tosissani”, McGarmiwa sanoi, mutta nähtyään Dumbledoren kasvoille kohonneen muka-järkyttyneen ilmeen hän ei voinut enää estää itseään hymyilemästä.
“Hyvä on, hyvä on. Kunhan nyt ensin pääsemme torniin ja etsimme sen vihjeen, niin katsotaan sitten…”

Sinistra selvitteli takkua lyhyistä hiuksistaan ja kuunteli kaiteeseen nojaavan Kalkaroksen puhetta katsoen miestä ripsiensä lomasta. Hän vilkaisi oven yläpuolella vaarallisen hatarasti riippuvaa kelloa.
“Pian tulee se aika, jolloin oppilaat ilmaantuvat tänne kuhertelemaan, joten ehdotan, että siirrymme jonnekin muualle.”
“Minusta olisi viehättävä ajatus käräyttää heidät itse teosta”, Kalkaros sanoi silmät häijysti kiiluen.
“Olet kauhea, etkä näköjään muuksi muutu… Mehän sovimme, että vielä ei ole hyvä aika julkistaa mitään ja jos haluamme - tai siis sinä haluat - käräyttää oppilaat itse teosta, he tekevät samalla sen meille ja juorut leviävät nopeammin kuin päätäit talvella!”
Kalkaros näytti empivältä.
“Olet oikeassa… Kummalaakaan meistä ei liene hyviä kokemuksia henkilökunnan tavasta suhtautua tietynlaisiin mielenhäiriöihin, ja oppilailta jutut leviävät helposti professoritasollekin.”
“Pidemmän päälle salailu tosin käy rasittavaksi.”
“Pidemmän päälle henkilökunta saa uusia huolenaiheita ja meidät jätetään rauhaan. Kumpi meistä on ollut täällä pidemmän aikaa?” Kalkaros sanoi katsoen naista pistävästi.
“Ja voisin sanoa, että tämä Albuksen erottamisjupakka sattui meidän kannaltamme parhaaseen mahdolliseen aikaan, sillä aivan pian ministeriö lähettää tänne komitean mukana uuden rehtorin, jolle virka olisi määrä luovuttaa. Albuksen sekä Minervan kohtuullisen hyvin tuntevana olen varma, että he tuskin tyytyvät mihinkään vaatimattomaan erottamisen kumoavan säännöksen esittelyyn, vaan kohtauksesta tulee näkemisen arvoinen - ja henkilökunnalle uusi ja meitä huomattavasti kiinnostavampi juoruilun aihe”, hän jatkoi
Sinistra nauroi heleästi.
“Sinä olet kauhea!” hän huudahti ja työnsi Kalkaroksen seinää päin nojautuen lähemmäs, mutta juuri huulien ollessa kohtaamaisillaan mies tönäisi hänet kauemmas.
“Mitä nyt?” Sinistra kysyi loukkaantuneena, mutta Kalkaros viittasi kädellään häntä vaikenemaan ja osoitti ovelle päin. Vain hetkistä myöhemmin Dumbledore astui sisään McGarmiwa tiiviisti kannoillaan.

“Iltaa, Albus”, Kalkaros sanoi pitäen äänensä tyynenä ja kasvonsa yhtä tulkitsemattomina kuin aina, mutta Sinistra huomasi poskiensa kuumottavan takuuvarmana merkkinä punastumisesta hänen ajatellessaan, miten epäilyttäviltä he mahtoivat näyttää.
“Hyvää iltaa. Kaunis yö, eikö vain?” Dumbledore sanoi astellen Kalkaroksen viereen ja nojautuen itsekin kaiteeseen.  “Piha näyttää kerrassaan viehättävältä kuunvalossa”, hän jatkoi äänellä, joka kuulosti siltä, kuin he olisivat keskustelleet aivan tavanomaisesti kohdatessaan, eikä suinkaan siltä kuin sen olisi pitänyt esimiehen sattuessa keskelle kahden alaisensa romanttisissa merkeissä sujunutta tapaamista, jonka nämä nyt huonolla menestyksellä yrittivät salata onnistuen näyttämään karamellipurkilta yllätetyiltä lapsilta. McGarmiwa puolestaan piti tilannetta kiusallisena ja yritti olla mahdollisimman huomaamaton, jotta rehtori ei olisi saanut päähänsä vetää häntäkin mukaan keskusteluun. Kohtaus oli kerta kaikkiaan sopimaton ja äärimmäisen huvittava, mutta hienotunteisuuden nimissä hän vain katsoi poispäin.
“Kiitos kun tulit karkottamaan sen mörön, Severus. Olen vähän epävarma niiden kanssa”, Sinistra sanoi ja kevyt puna hänen kasvoillaan syveni Dumbledoren hymyillessä silmät tuikkien.
“Kuten olin juuri sanomassa ennen Albuksen ja Minervan tuloa, mörköongelma on ratkaistu ja voinkin tästä lähteä”, Kalkaros sanoi kävellen ovelle, “Hyvää illanjatkoa.”
“Teillä on ilmeisesti jokin tärkeä syy ilmestyä tänne tähän aikaan, joten minäkin katson parhaaksi poistua”, Sinistra sanoi onnistuen jotenkuten pitämään äänensä vakaana. McGarmiwa tavoitti hänen katseensa juuri ennen oviaukosta poistumista ja Sinistra irvisti vanhemman naisen ‘sinulla on paljon selitettävää seuraavan kerran kasvihuoneilla‘ -ilmeelle.

Sinistran ja Kalkaroksen mentyä Dumbledore suoristautui ja vilkaisi McGarmiwaa.
“Nyt et ainakaan voi väittää, että heidän suhteensa olisi yhtä varma kuin Alastorin kurssin hyväksyminen auroriopistoon.”
“En niin, mutta turha enää tivata minkään laatuisia mielipiteitä”, McGarmiwa vastasi puristaen huulensa tiukasti yhteen.
“Toden totta alan ymmärtää oppilaitasi…”
“Missä suhteessa?”
“Varsin monessakin, Minerva hyvä. Onnekkaita olivat ne, jotka saivat käydä Tylypahkan, kun muodonmuutosten professorina toimi muuan nuori, vaatimaton ja kaikin puolin hyvä Albus Dumbledore.”
“Nyt siis kyseenalaistat pedagogiset kykynikin.”
“En suinkaan, olet ehdottomasti koulun parhaimmistoa, ellet paras. Mutta katsohan, sille tosiasialle ei voi mitään, että itse olin myös siinä joukossa. Ja koska en saa laittaa alaisiani arvojärjestykseen edes sinun kuultesi, jää ainoaksi vaihtoehdoksi itseni kehuminen”, Dumbledore sanoi esitelmöivällä äänensävyllä.
“No niin, jos olet kylliksesi puinut kollegoideni suhteita ja itsesi loistavuutta opettajana, niin voisimme hyvin mieluusti etsiä seuraavan vihjeen.”
“Hämmästyttävää, miten joku voi täysin systemaattisesti palauttaa keskustelun aina sen alkuperäiseen tarkoitukseen. Se olisi ihailtavaa, ellen itse olisi kohde, jolle huomauttelet aiheesta lipsumisesta.”
“Uskomatonta, miten joku voi täysin systemaattisesti kääntää keskustelun väärään aiheeseen. Lue vihje.”
“Sinusta tulisi takuulla hyvä armeijan päällikkö, tiedäthän?”
“Eikö professorin virka Tylypahkassa ole lähellä sitä”, McGarmiwa kysyi vienosti hymyillen.
“Kieltämättä. Mutta alat vaikuttaa lähes yhtä ärsyyntyneeltä kuin muutaman kerran Kivihirviön kanssa, joten katson parhaaksi lopultakin totella käskyäsi.
‘Kaukoputki, vain viimeinen on tarpeellinen
Vihollisten hyökkäys on havaittavissa, ensimmäisenä täältä
Täällä ei ole ikkunoita, keskimmäistä silti katso
Pakko katsoa tiluksille, ennen muita
Portaikko vie perille, viides oikealta.’

“Tässä siis piti yhdistellä asioita, eikä kirjaimista tullut järkevää sanaa… Miten voimme olla varmoja siitä, että jälkimmäiset lauseet viittaavat ensimmäisiin?”
“Emmehän voikaan, mutta en näe mitään muutakaan mahdollisuutta.”
“Se voisi tarkoittaa sanoja, mutta viimeisessä kohdassa niitä ei ole tarpeeksi…”
“Eikä kolmannessa ole ’keskimmäistä’ sanaa.”
Tähtitorniin laskeutui hiljaisuus kaksikon pohtiessa mahdollisia ratkaisumalleja, mutta tarkkakorvainen henkilö olisi lähestulkoon voinut kuulla aivorattaiden naksutuksen, ainakin McGarmiwan kohdalla. Dumbledoren aivorattaista puhuttaessa viitattiin usein puuttuviin tai löystyneisiin ruuveihin, joten ollakseen olemattomien syytösten arvoisia, olivat ne alkaneet toimia äänettömästi, sillä puuttuvia osia sisältävä koneisto harvemmin pitää - ainakaan oikeanlaista - ääntä. Noin kymmenen minuutin kiivaan ajatustyön tuloksena Dumbledoren kurttuun painuneet kulmakarvat palasivat normaaliin asentoonsa ja mies hymyili ilahtuneena keksimästään ratkaisusta.
“Tällä kertaa minä taisin olla nopeampi”, hän sanoi ja McGarmiwa säpsähti.
“No, kerro.”
“Monestihan lukemaan oppiessamme unohdamme tyystin tämän mitä parhaimman sanojen jakamisen keinon”, Dumbledore sanoi juoksuttaen hajamielisesti pitkiä sormiaan pylvästä koristavan patsaan yli.
“Älä kiusaa minua, en tule keksimään sitä, vaikka kuinka… Hetkinen, et kai sinä nyt tosissasi tarkoita, mitä luulen sinun tarkoittavan?!”
“Kyllä vain”, mies sanoi silmät tuikkien. McGarmiwa nappasi pergamentin Dumbledoren kädestä ja tutkaili sitä hyvin tarkkaan.
“No, osuinko oikeaan?” rehtori kysyi hilpeästi, mutta sai vastaukseksi vain vihreiden silmien äkäisen katseen.
“Älä nyt häiritse!
‘Kaukoputki, vain viimeinen on tarpeellinen
Vihollisten hyökkäys on havaittavissa, ensimmäisenä täältä
Täällä ei ole ikkunoita, keskimmäistä silti katso
Pakko katsoa tiluksille, ennen muita
Portaikko vie perille, viides oikealta.’
Kyllä, kyllä sinä olet oikeassa…”
“Kuten huomaat, vastaukseksi muodostuu ‘kivilepakko’.”
“Tavuja yhdistelemällä”, McGarmiwa sanoi ja asteli lähimmän pylvään luokse, “eihän täällä sitten olekaan kuin kahdeksan vaihtoehtoa, jokaista tukipylvästä kohden omansa. Haaveesi paikan todellisesta käyttötarkoituksesta taitavat jäädä pelkiksi haaveiksi…”

A/N: Kommentteja? :)

Poissa Suvituuli

  • Tsirp tsirp krääk titityy.
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • You're not mating with me, sunshine!
  • Pottermore: AccioDream**
  • Tupa: VOLDEMORT!!!
Okei, katotaas, mitä nyt tulee tästä viestistä... Olen väsynyt koulun liikuntapäivän vuoksi (panivat tarppomaan 10km matkan loskaan ja vesisateeseen!), mutta Unkari-työ on tehty valmiiksi jo tammikuun puolella. Eli, tästä tulee melko varmasti pitkä ja sekava viesti. Tai pelkästään sekava.
Olen tässä lukua lukiessani kirjoittanut muistiinpanoja siitä, että osaisin kommentoida nyt kaikkea, mitä halusinkin. Pitkien lukujesi takia unohdan, mitä minä alussa aioin sanoa -.-" Katotaan, toimiiko ideani surkeasti vai hyvin surkeasti x"D (ja itseluottamus täysillä, jeah? ;)
Eli. Alkoi hymyilyttämään heti alussa Voron ajatukset koulusta ilman oppilaita. Mitähän opet sitten tekisivätkään kaiket päivät? *keksi kaikkea kaksmielistä* Okei... Joko Vorolla on likaisia ajatuksia, tai sitten minä en keksi, mitä Voro tekisi kaikki päivät koulussa ILMAN oppilaita -hetkonen. Mä en kirjottanut tota. Se on liian kaksmielistä. Siis... x"P Tätä se väsy teettää.
Sitä minä muuten aloin miettimään, laitetaanko surkit tosiaan jästikouluun? Eihän sitä toki ole missään kerrottu (tietääkseni), mutta... Mitähän niille tosiaan tehdään? (...anteeksi, tämä on kaksmielinen viesti...) *innostuu surkeista ja velhoperheiden lapsista, sekä mottaa itseään kirjoitettuaan jälleen kaksmielisen lauseen* Nehän käyvät, ainakin puolveriset tietääkseni, ihan normikoulua, kunnes ovat ykstoistavuotiaita? Mitä, jos joku nero kuitenkin innostuu selittämään, että kyllä mun äiti taikoo, tai kysyy jästikamultaan, että eikö sun äitis taio tiskejä putsaamaan itte itteensä? Lähetetään mielentilatutkimukseen, eh?
Pidin tosta pikkutarinasta, miten Voro tuli Tylypahkaan. Se tuntui hyvinkin mahdolliselta! Selittäisi myös sen, ettei Voro ole erityisemmin sydämellinen ihminen. (onko se edes ihminen? x"D okei)
Okei tosiaan. Nyt olen jo melko varma, että Vorolla ON likainen mieli... Pääsin juuri muistiinpanoissani kohtaan, jossa Voro niin innolla totetaa elämäänsä sisältyvän kaksi onnenpotkua, joista toinen odottaa kirjastossa... ;"D Tai ehkä se mieli on likainen minulla. Näää xD Vorolla.
Aloin myös hymyilemään luettuani tämän kohdan:
Lainaus
mies ei koskaan sallinutkaan oppilaiden riiputtamista peukaloista, Voro arvosti häntä silti
Aivan kuin se, saako oppilaita riiputtaa peukaloista, ratkaisisi, paljonko Voro rehtoreista tykkää x"D
Sitten päädymmekin jo kohtaan, jossa Minerva & Albus hyppelevät kohti Tähtitornia. Minä olin kuolla innostuksesta, mitä kaikkea olit sinne kaavaillut. (hyvä on, myönnetään, MINULLA on melko kaksmieliset ja epäilyttävät ajatukset... ^^")
Ja etteikö sinulla sitten ole? *virn* Albus, siis ALBUS, koko homman rehtori ja niin pyhä henkilö, kaavailee MINERVAN kanssa Tähtitornin käyttötarkoitusta! Hmm.... *virn*
Yhä vaan pahenee. Minerva jopa suostuu, että voisivathan he hiukan tutustua lähemmin tämän tornin käyttötarkoitukseen! Pelkäsin jo ficin ylittävän ja roimasti K-13 rajan :"DD
Niin, aloin myös jo ajattelemaan, että Tylypahkan opet ovat oppilaita pahempia. So what, jos Tähtitornista löytyy pari oppilasta silloin tällöin, mutta opetkin siellä...? Tämä menee pelottavaksi x""D
Sitten Dumbledore heittäytyy itserakkaaksi ja kehuu opettajantaitojaan. Mihin tämä maailma on menossa? Ehkä kirjoissa on annettu melko yksipuolinen ja yliluonnollisen pyhä kuva Dumbbelisdoresta, joten tämä tuo kyllä taas inhimillisyyttä rehtoriimme.
Hymyilin jälleen äänettömän aivotyön kohdassa. Nyt taidankin tietää, miksei raksutusta kuulu minunkaan aivojeni työskennellessä... x'D
Ja sitten, halleluuja ja luojan kiitos! K-13 raja säilyi Albus & Minervan haaveiden jäädessä vain haaveiksi.

Noin, kaksmielinen tästä tuli ja aika pitkäkin. Huh. Toivottavasti tämä ei murhaa ketään, ja toivottavasti jaksoit lukea. Toivon, ettei tämä ole turha ja poistettava viesti ja sitä rataa. Kiitos.

Pahoitellen kaksmielisyyttä, Suvituuli
Se hyppi ja pomppi, söi ja nauroi. Se istui ja itki. Se ilmassa leijui.
Outo heppu, kummajainen, vailla mieltä ja ruumista.
Itketään yhdessä, olemattomuudessa, ihan yksin.
Jos sinulle sopii, se minulle käy

Poissa hehacla

  • alien
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Wicked...
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Patakuningas (Opettajaparituksia, K13, romance, drama yms.) 16. Luku 1.2
« Vastaus #23 : Maaliskuu 01, 2008, 22:04:55 »
Kauhea viikko!!! En ole ehtinyt edes käydä vuotiksessa (mikä on sinänsä huolestuttavaa, koska yleensä olen täällä aina kun voin), joten kommentoin vasta nyt.

Ja sitten asiaan:tässä luvussa oli ihanan paljon ADMM:ää, ja tuo "tähtitornin todellinen tarkoitus" kohta sai minut hirnumaan. Voro oli myös hyvin toden tuntuinen ja uskottava, koska tuo tarina sopisi täydellisesti, ainakin siihen, millaiseksi minä olen hänet mieltänyt. Katkeroitunut ihminen jolle on sattunut vain muutamia hyviä asioita. Mitenköhän Voro on voinut muuten löytää viisi paria kerralla tähtitornista, luulisi hänen olevan muutenkin kiireinen ystävänpäivänä...

Tässä muutama hyvä kohta: (hän joka ei pysty pysymään erossa lainauksista)


“Teillä on ilmeisesti jokin tärkeä syy ilmestyä tänne tähän aikaan, joten minäkin katson parhaaksi poistua”, Sinistra sanoi onnistuen jotenkuten pitämään äänensä vakaana. McGarmiwa tavoitti hänen katseensa juuri ennen oviaukosta poistumista ja Sinistra irvisti vanhemman naisen ‘sinulla on paljon selitettävää seuraavan kerran kasvihuoneilla‘ -ilmeelle.

“Hämmästyttävää, miten joku voi täysin systemaattisesti palauttaa keskustelun aina sen alkuperäiseen tarkoitukseen. Se olisi ihailtavaa, ellen itse olisi kohde, jolle huomauttelet aiheesta lipsumisesta.”
“Uskomatonta, miten joku voi täysin systemaattisesti kääntää keskustelun väärään aiheeseen. Lue vihje.”
“Sinusta tulisi takuulla hyvä armeijan päällikkö, tiedäthän?”
“Eikö professorin virka Tylypahkassa ole lähellä sitä”, McGarmiwa kysyi vienosti hymyillen.
“Kieltämättä. Mutta alat vaikuttaa lähes yhtä ärsyyntyneeltä kuin muutaman kerran Kivihirviön kanssa, joten katson parhaaksi lopultakin totella käskyäsi.


Odotan todella tuota keskustelua kasvihuoneilla, toivottavasti laitat sen tänne.

Toivottavasti he muuten löytävät seuraavan vihjeen!!! Ja hyvä, että olit saanut tuota ministeriötä mukaan, luulisi heidän olevan aivan innoissaan Dumbbiksen eroamisesta.

hehacla (kumartaa ja poistuu viitta hulmahdellen).
Nii kenen säärikarvat oli pisimmät?!!!

Poissa Keltsi

  • Kekri
  • Vuotislainen
Krhm. Hei vaan lukijoilleni, mikäli sellaisia enää lainkaan on jäljellä... Olen todella, todella, todella pahoillani siitä, miten kauan tämän luvun kanssa kesti, mutta koulu nielee uskomattoman paljon aikaa kirjoittamiselta. Joka tapauksessa pahoittelen kovasti. Kaiken järjen mukaan tämän luvun pitäisi laadultaan olla todella hyvä, koska olen työstänyt sitä niiiiiiin kauan, mutta en siitäkään menisi takuuseen.

Teleija: Kiitos kommentistasi, joka totuttuun tapaan taas oli ihanan rakentava ja kaikin puolin mahtava ja sai minut iloisemmalle tuulelle. En todellakaan ole lopettamassa tätä kesken, en missään nimessä (liian kivaa kirjoittaa:D), mutta ysiluokan kevät koulussa on aikamoista tappomeininkiä, joten koneellaoloaikani ovat lähinnä rajoittuneet viiteen minuuttiin tai hyvällä tuurilla kymmeneen. Ja olen lukenut ficcisi uuden luvun, aivan mahtava. Rakastin sitä:D En vain millään ehdi nyt kommentoida, katsotaan, jos viikonloppuna saisin kasaan hirviöjätin:) Kiitos vielä!

Suvituuli:
Repeilin tuolle kommentillesi varsin huolella:D Oi voi, olen ilmiselvästi viettänyt aivan liikaa aikaa pervojen kavereideni kanssa (vikahan ei tietenkään ole minun, ei). Kiitos kuitenkin erittäin hauskasta ja pitkästä ja kaksimielisyyksien välissä rakentavastakin kommentistasi:D

hehacla: Kiitos sinullekin mukavasta kommentistasi:D Jos pidit edellisen luvun ADMM-kohdista, niin tässäkin on heistä aika paljon(mutta ei mitään niin hauskaa kuitenkaan). Ja joo, voro on kiireinen ystävänpäivänä, mutta täytyyhän velvollisuudet silti hoitaa (kyllä matami Prilli muutaman minuutin jaksaa odottaa...) Kiitos vielä kommentista (ja siitä, että aina jaksat niitä lähetellä)

Katherine C: Kiitos kommentistasi! Mukavaa, että olen mielestäsi onnistunut pitämään Albuksen aitona (ja että pidät Minervan sarkastisesta tyylistä:D)

No niin, vihdoin ja viimein luku 18.

18.Luku: Ministeriön toinen vierailu

Ahkerasta, mutta ei-niin taidokkaasta liemenkeitosta aiheutuvat höyryt pyörteilivät eri värisinä ja mielenkiintoisen muotoisina pilvinä kohti tyrmän kattoa - tai lattiaa, kuten useille kolmasluokkalaisille huolimattoman ohjeiden lukemisen takia kävi - Horatius Kuhnusarvion istuessa tehtäväänsä kyllästyneellä ja sen vuoksi keikkuvalla ja painon alla narahtelevalla tuolillaan. Hän oli jo kauan sitten oppinut olemaan huomioimatta taikaliemien oppituntien aikana syntyviä hajuja, mutta valitettavasti oppilaat eivät olleet, ja he näyttivätkin hyvin pahoinvoivilta noidankattiloidensa ääressä. Kuhnusarvio kaivoi ruskean puulaatikon työpöytänsä epäjärjestyksen ja sotkuisten paperipinojen uumenista ja nosti sen varovaisesti etummaisille pulpeteille.
“Jos haluatte pyykkipoikia, niin täällä on. Älkää olko masentuneita, joka vuosi nämä hajut ovat olleet aivan yhtä kammottavia, kun olen pistänyt oppilaani valmistamaan mustauutetta.”
Kaikki noin kolmekymmentä oppilasta ryysivät kiireesti luokan etuosaan varmistaakseen, etteivät he vain olisi jääneet ilman pyykkipoikaa. Kuhnusarvio hymyili itsetietoisesti - hänellä oli suunnitelmia, eikä päivää olisi voinut pilata edes räjähtävä noidankattila.
“Professori, minun kattilani tulvii yli!” kuului hätääntynyt huuto keskimmäiseltä riviltä, ja oppilaat kavahtivat kauemmas lattialle valuvasta, sulaa betonia muistuttavasta tulikuumasta keitoksesta.
“Ottakaa ihan rauhallisesti, minä tulen katsomaan”, Kuhnusarvio huokaisi.
Niinpä niin, päivän pilaamiseen olisi vaadittu paljon, mutta hänen kaikkien aikojen huonoin ryhmänsä  tuntui tekevän kaikkensa siinä onnistuakseen.

“Varokaa professori!”
Lipetit ehti vaivoin väistää ilman halki vauhdilla liitävää koristepatsasta. Hän ei ymmärtänyt, miten se oli päätynyt luokkaan. Jouduttuaan muutama vuosi takaperin kolmen päivän sairaslomalle saatuaan aivotärähdyksen hänen päälleen leijuneen ruukkukukan takia, oli hän poistanut luokasta kaiken irtaimiston lukuun ottamatta pulpetteja ja tuoleja, jotka Voro oli pultannut lattiaan. Vahingosta viisastuneena hän säilytti tunneilla tarvittavia esineitä komerossa opettajakorokkeen takana.
“Kiitos varoituksesta, neiti Vane, mutta joudun ottamaan pois kymmenen tupapistettä ylimääräisten tavaroiden tunnille tuomisesta. Ja nyt, jatkakaa leijuttamisen harjoittelua, sillä teillä näyttää olevan vielä paljon töitä sen säädylliseen kuntoon saamiseksi”, hän sanoi, ja hetken kuluttua luokassa vallitsi samanlainen kaaos kuin minuuttia aikaisemmin. Lipetit oli jo kauan sitten lakannut yrittämästä pitää yllä kuria tai hiljaisuutta tunneillaan, sillä hän oli havainnut sen mahdottomaksi. Edes kolminkertainen äänenvoimakkuusloitsu ei ollut tehonnut, ja sen seurauksena ainoastaan professori Binns oli tullut viereisestä luokasta seinän läpi ja pyytänyt häntä olemaan hieman hiljempaa. Lipetit arveli auktoriteettiongelmiensa johtuvan hänen vähäisestä pituudestaan, ja koska asialle ei tilapäisen ja kivuliaan venytysloitsun lisäksi juuri muuta voinut tehdä, oli hän päättänyt antaa asian olla. Tilanne oli siis kaikille - paitsi korkeintaan epäjärjestystä sietämättömälle McGarmiwalle - ihanteellinen, sillä oppilaat oppivat asiat ja vuosittain ainakin kourallinen sai kiitettävän arvosanan loitsujen V.I.P- tai S.U.P.E.R- kokeista eikä kukaan valittanut.
“Varokaa professori!”
Tällä kertaa Lipetit ei ehtinyt pois lentävän tyynyn alta ja se tuuppasi hänet kivuliaasti alas tuolilta.
“A-anteeksi, ei ollut tarkoitus…”
“Ei se mitään, sellaista sattuu. Mutta suosittelisin neiti Vanea hieman harjoittelemaan sauvakäden koordinaatiota”, Lipetit sanoi kivuten takaisin tuolille ja päättäen vakaasti vaihtaa harjoittelutyynyt puolta pienempiin. Oli vaarallista vajota ajatuksiinsa kesken oppitunnin, mutta hän salli sen itselleen sinä päivänä vatsanpohjassa ikävästi jäytävän tunteen takia. Pomona oli ollut niin omituinen… Jotain kummallista oli tekeillä, eikä todellakaan ollut mukavaa olla se, jolta asiat salattiin.

McGarmiwa katseli hajamielisesti kuinka tulitikkurasiat muuttuivat hiiriksi ja takaisin. Oppilaat eivät aavistaneet tiukan professorinsa ajatusten harhailevan edellisenä iltana erään kivilepakon suusta löytyneessä kummallisessa vihjelapussa, sillä hänen terävien silmiensä katse vaikutti aivan yhtä läpitunkevalta kuin aina.

Erottamiseen oli enää viikko aikaa, eikä aarteenetsintä lainkaan vaikuttanut olevan loppumaisillaan. Sitä paitsi, vaikka vihjeiden ratkominen oli mielenkiintoista ja haastavaa ja seuraavien etsiminen salaperäisen jännittävää, oli keskellä yötä ympäri linnaa juoksenteleminen kuluttavaa. Mutta hän piti siitä silti, aivan kuin oli erityisen paljon pitänyt siitäkin, kun he Albuksen kanssa nuorina olivat yrittäneet  salata suhteensa ja viisaat päänsä yhteen lyötyään siinä hyvin onnistuneetkin - lopullinen paljastus oli ollut shokki koko henkilökunnalle. Aarrejahti toi elävästi hänen mieleensä ajat, jolloin jokaisen nurkan taakse oli pitänyt kurkistaa kahdesti ja käytävällä kaikuvat askeleet olivat aiheuttaneet kutkuttavan tunteen, joka vain kasvoi hänen tuntiessaan Albuksen hengityksen niskassaan ja kädet ympärillään heidän vetäydyttyään piiloon ovisyvennykseen tai haarniskan taakse. Siispä aarrejahdissa oli tiettyä hohdokkuutta, joka piristi arkea, mutta McGarmiwa ei pahimmanlaatuisena realistina voinut estää itseään ajattelemasta, mitä tapahtuisi, jos aarretta ei loppujen lopuksi olisikaan tai jos se olisi aivan liian pieni. Tai entä jos se olisikin kullan ja arvoesineiden sijaan vaikka valtava arkullinen Tylypahkan perustajien kirjoja? Dumbledore arvostaisi sitä, mutta ikivanhat niteet tuskin kelpaisivat “huomattavaksi lahjoitukseksi koulun hyväksi“. Pykälässä oli tarkoin määritelty riittävä rahallinen arvo, ja McGarmiwaa inhotti ajatus lahjonnasta - siitähän tässäkin tavallaan oli kyse, mutta se oli ollut ainoa keino, jonka he olivat keksineet. Hänen syyllisyydentuntoaan helpotti kuitenkin hieman se, että lahjoitus täytyi tehdä koululle, eikä se päätyisi Lucius Malfoyn kaltaisten ministeriön byrokraattien ahnaisiin käsiin. Kunhan se aarre nyt vain suvaitsisi löytyä…

Lucius Malfoy saapasteli kohti Dumbledoren työhuonetta kasvoillaan voittajan ylimielinen hymy ja pari askelta jäljessään alempiarvoinen ministeriön työntekijä, joka stereotyypin ja herra Malfoyn vaatimukset täyttävänä kulki nöyränä hieman kyyryssä, paperit tiukasti järjestyksessä ja muistiinpanovälineet valmiina pikakirjoitusta varten. Lucius Malfoyn mielestä ministeriössä oli tasan kahdenlaisia sihteereitä: edellä mainitun kaltaisia konttorirottia ja heidän lisäkseen enemmän tai vähemmän - useimmiten enemmän - kauniita ja muutenkin vaatimukset täyttäviä naisia, joiden kanssa oli kohtuullisen helppoa ja näin ollen yleistä ajautua pettämään vaimoaan. Henkilökohtaisesti hän piti enemmän tyypin yksi sihteereistä, sillä vaikka tyypistä kaksi enemmän huvia olikin, oli heissä sellainen ikävä piirre, että muutaman kerran ’ylitöihin’ jäätyään he kävivät röyhkeiksi kuvittelemansa arvoaseman nousun vuoksi ja alkoivat tuoda esiin omia mielipiteitään. Sitä ei voinut hyväksyä, ei vaikka sihteeri olisi ollut tavallistakin paremman näköinen.

Dumbledore seisoi ikkunan ääressä selin tulijoihin päin, ja Lucius Malfoy muisti turhan elävästi edellisen käyntinsä Tylypahkassa ja siihen liittyneen nöyryyttävän kohtauksen tuon vanhan miehen kanssa. Hän otti hallitun huolellisesti nahkahansikkaat pois käsistään ja ojensi ne sihteerille, joka tarkkaili esimiehensä jokaista liikettä voidakseen myöhemmin omassa käytöksessään kopioida suuresti ihailemaansa tyylikkyyttä. Dumbledore kääntyi heihin päin.
“Päivää. Uskon sinun tulleen erottamisasioissa ja lienen oikeassa?” hän sanoi istahtaen pöytänsä taakse, “Edellisestä käynnistäsi on hämmästyttävän pitkä aika.”
Lucius Malfoy kohotti kulmiaan ja hypisteli kävelykeppinsä hopeista palloa vailla muita ulkoisia merkkejä kasvavasta hermostuneisuudesta. Tällä kertaa olisi pidettävä itsensä paremmin koossa…
“Ministeriö on katsonut ylimääräiset vierailut turhiksi, mutta koska syrjäänastumisen päivämäärä on aivan käsillä, on arvon rehtorin täytettävä muutamia kaavakkeita”, hän sanoi ja viittasi sihteeriä ojentamaan Dumbledorelle nipun papereita. Mies kastoi pitkän sulkakynänsä kärjen musteeseen ja raapusti kaartuvalla käsialalla allekirjoituksensa lomakkeisiin.
“Oletan teillä olevan pätevä ehdokas uudeksi rehtoriksi?”
“Kyllä vain, toimikunnan löytämä naishenkilö on aivan omaa luokkaansa”, Lucius Malfoy sanoi ja antoi suupieliensä kaartua pirulliseen hymyyn, “Dolores Pimento tulee järjestämään koulun asiat uuteen uskoon.”
Sulkakynä pysähtyi kesken koukeroisen A-kirjaimen, mutta jatkoi pian reittiään tietoisena platinanvaalean miehen katseesta. Dolores Pimento? Nainen, joka oli mätä päästä varpaisiin. Toffee todellakin meni hieman liian pitkälle vainoharhaisuutensa kanssa… Kuinka kukaan taikaministeriksi valittu kykeni noin korkean tason typeryyteen? Epäluuloa asioissa, joista ei olisi pitänyt murehtia ja hyväuskoisuutta, sinisilmäisyyttä koko velhoyhteisöä uhkaavan vaaran edessä. Vanhan miehen silmissä olisi voinut nähdä kiivaana tanssivia liekkejä, ellei tämä olisi suunnannut katsettaan edessään oleviin papereihin. Kuinka kukaan  kehtasi edes yrittää tehdä mitään vastaavaa Tylypahkalle?
“Ovatko allekirjoitukset nyt kunnossa?”
“Kyllä. Saavumme viikon päästä Pimennon kanssa ja virallinen seremonia pidetään silloin, kello 14.00”, Lucius Malfoy sanoi nousten seisomaan lipevästi hymyillen.

Ennen kuin herra Malfoy ja hänen sihteerinsä ehtivät poistua, kuului portaista askeleita ja puhetta, joka selvästi oli tarkoitettu kansliaan asti kuuluvaksi: “Anteeksi, että tulin näin varoittamatta, mutta keksin teorian vihjeestä ja meillä alkaa olla enemmän kuin kiire.” Viimeisten sanojen kohdalla tulija astui jo sisään huoneen ovesta ja huomasi ylimääräiset kuulijat.
“Hyvää iltapäivää, Minerva”, Dumbledore sanoi yhtä tyynesti kuin aina, mutta Lucius Malfoy ehti huomata McGarmiwan kasvoilla vilahtavan kauhistuneen ilmeen, joka kuitenkin hyvin nopeasti vaihtui takaisin normaalin tuikeaksi.
“En tiennyt, että sinulla oli vieraita. Kivihirviö ei suvainnut ilmoittaa mitään. Päivää, Lucius”, hän sanoi koleasti.
“Miellyttävää tavata pitkästä aikaa, Minerva”, vaaleahiuksinen mies sanoi ja sulavan esiintymisensä sekä tietämättään sihteerinsä kunnioituksen viimeistelläkseen antoi McGarmiwalle pikaisen käsisuudelman, “Saavatko oppilaat nauttia korkeatasoisesta opetuksestasi vielä rehtorin vaihduttuakin?”
“Sehän tietenkin riippuu aivan siitä, haluaako Albuksen seuraaja niin.”
“Voi, olen varma, että Dolores Pimento antaa enemmän kuin mielellään sinun jatkaa työtäsi”, Lucius Malfoy sanoi ja katsoi kiinnostuneena vihreiden silmien vihaista välähdystä. Hän oli tarkoin perillä naisten välisestä kaunasta ja nautti tilanteesta täysin siemauksin huomatessaan McGarmiwan hartioiden jännittyvän ja huulten puristuvan ohueksi viivaksi. Mutta riemuvoiton juhlimista häiritsi kommentti jostain ‘vihjeestä’ ja kiireestä. Sitä ei selvästikään ollut tarkoitettu hänen kuultavakseen… Oliko noilla kahdella jotain tekeillä, sittenkin? Rehtorikin vain hymyili seesteisesti, ja Lucius Malfoyta alkoi huolestuttaa yhä enemmän. Jos erottamisprosessi ajautuisi karille, Pimeän Lordi ei takuulla tulisi hyppimään riemusta.
“Arvasin, että olisit valinnan kannalla. Ja olen varma, että johtokunnan mielestä olet pätevä edelleen  toimittamaan vararehtorin virkaa.”
“Kiitos luottamuksesta, Lucius”, McGarmiwa sanoi pinnistellen pitääkseen äänensä vakaana. Heillä oli aarre - tai ainakin pian luultavasti tulisi olemaan -  ja sen avulla he estäisivät sitä lehmäksi kutsuttavaa lepakon ja sammakon sekasikiötä pääsemästä käsiksi Tylypahkaan.
“No, me olimme tästä juuri lähdössä”, herra Malfoy sanoi vetäen hansikkaita käteensä. Ovella hän kääntyi vielä sanomaan Dumbledorelle: “Ai niin, Albus. Ministeriö ilmoittaa rehtorin vaihdoksesta tänään tiedotustilaisuudessa, joten tänne lienee odotettavissa median edustajia.”

Lucius Malfoyn kadottua sihteereineen McGarmiwa vilkaisi Dumbledorea kasvoillaan niin neuvoton ilme, kuin hänelle ylipäänsä oli mahdollista. Rehtorien kuvat seinillä seurasivat tilannetta kiinnostuneina yrittämättäkään enää esittää nukkuvansa.
“Toivottavasti hän ei ymmärtänyt, että puhuin erottamisen estävästä juonesta.”
“Luultavasti ymmärsi. Ja mitä todennäköisimmin hän seuraavaksi lähettää tänne vakoojan ‘median edustajana’, kuten juuri äsken itse kertoi.”
“Olisiko hän muka niin ennalta-arvattava?” McGarmiwa kysyi sormeillen nutturasta karannutta pikimustaa hiuskiehkuraa.
“Lucius on mitä oivallisin kuolonsyöjä ja strategi, mutta liiallisen paineen alaisena hän turvautuu amatöörimaisiin ratkaisuihin.”
“Mitä hänellä muka on pelissä, nolompaahan erottamisen peruuntuminen on Toffeelle, eikö vain?”
Dumbledore katsoi naista nojautuen tuolillaan taaksepäin.
“Rankka ja vielä muutaman tunnin ajan keskeneräinen työpäivä nähtävästi vangitsee ajatuksesi, kun esität noin yksipuolisia teorioita…”
“Voi kiitos, en tullut tuhlaamaan kallisarvoista lounastaukoani kuunnellakseni teorioita siitä, kuinka aivotoimintani on vajaata.”
“Tiedät toki, ettei äskeinen kommenttisi ollut analyyttinen tai muutenkaan kelvollinen, sillä unohdit erään hyvin tärkeän seikan, joka aina on otettava huomioon Lucius Malfoysta puhuttaessa. Seikan, jonka olen jo kerran maininnut tässä keskustelussa.”
McGarmiwa kohotti hitaasti katseensa.
“Hyvä on, sallin tämänkertaiset ivailusi!  Luciushan on kuolonsyöjä ja uhattuna on hänen oman henkensä lisäksi myös Dracon ja Narcissan henki…”
“Olen lähes varma, että Voldemortin suunnitelmana on haalia joukkoja piilosta käsin toimien ja syrjäyttää minut, jotta hän voisi sitten komeasti nostaa toimintansa julkiseksi valtaamalla Tylypahkan. Ja sinua he eivät aio erottaa, koska olisi vaarallista antaa minun toimia liittolaisteni kanssa lähdettyäni koulusta.”
“En ymmärrä, miksi tiedät-kai-kuka…”
“Voldemort. Sano Voldemort, Minerva, hyvänen aika sentään!”
“No, Voldemort. En ymmärrä, miksi hän ei vain järjestä jotakuta tappamaan sinua… Luulisi nyt, että vapaana juoksentelevana olet vieläkin vaarallisempi kuin rehtorin velvollisuuksinesi.”
“Se minua itseänikin on hieman askarruttanut, mutta nykyisten tietojemme valossa näyttää siltä, että kyseessä todellakin on pelkkä erottaminen.”
“Ja sen me estämme! Siinä vaiheessa kun Dolores Pimento tulee Tylypahkan rehtoriksi, minä…”
Dumbledore katsoi patoutuneesta kiukusta kihisevää McGarmiwaa huvittuneena.
“Sinä mitä?”
“Minä… Eroan! Kyllähän sinä tiedät, miksi inhoan häntä ja hän minua… En kyllä itsekään toiminut aivan moitteettomasti,  mutta se mitä hän teki, oli anteeksiantamatonta.”
“On surullista, miten nopeasti lämmin ystävyys voi muuttua vihaksi”, Dumbledore sanoi ja katsoi naisen nutturan ohi jonnekin kaukaisuuteen. Kansliaan laskeutui pitkä hiljaisuus McGarmiwankin vajotessa omiin, katkeriin ajatuksiinsa. Laitteet keikkuvajalkaisilla pöydillä hyrisivät hiljaa ja rehtorit kuorsasivat häivä kärsimättömyyttä esityksessään.
“Oikein koskettavaa, Albus, mutta luotan siihen, että kykenette löytämään aarteen ennen kuin on liian myöhäistä”, Phineas Nigelluksen muotokuva sanoi tuoden julki koko tekonukkuvan ja tuskastuneena hiljaisuutta kuuntelevan taulurivistön ajatukset. McGarmiwa hätkähti ja korjaili hieman kiusaantuneena silmälasiensa asentoa,
“Olet oikeassa, Phineas. Meillä ei juuri nyt ole aikaa tällaiseen…”

Tungos Suuren salin ovien edessä lähenteli kaaosta. Tylypahkan oppilaat ja opettajat halusivat mitä pikimmin nauttimaan lounasta, mutta Riesu oli inspiraation saatuaan teljennyt oven toisen puoliskon kiinni ja ihmisiä pääsi sisään puolet normaalia hitaammalla tahdilla. Ainoa, joka näytti räyhähengen itsensä lisäksi nauttivan tilanteesta, oli Kuhnusarvio, joka istui opettajainkorokkeella lautasliina huolella syliinsä aseteltuna. Hän tuli aina ajoissa aterioille varmistaakseen itselleen mieluisimman istumapaikan sekä parhaiden lihapalojen saamisen ja seurasi nyt huvittuneena väkijoukon kasvavaa ärtymystä. Pian kuitenkin Verso pääsi sisään ihmisvirran mukana ja avasi oven toisen puoliskon lähestulkoon jääden sisään ryöpsähtävän oppilasaallon jalkoihin. Saavutettuaan jälleen tasapainon hän asteli korokkeelle ja istahti Kuhnusarvion vetämään tuoliin tämän viereen.
“Onko ollut mukava päivä?”
“No ei nyt varsinaisesti. Kuudesluokkalaiset eivät oikein kuunnelleet ohjeita, ja kaksi joutui sairaalasiipeen myrkkylonkeroisen kuristettua heitä”, Verso vastasi kauhoen riisiä lautaselleen.
“Meidän pitäisi puhua eräästä asiasta”, Kuhnusarvio sanoi huolettomasti. Nyt ei saisi antaa suunnitelman luisua pieleen, piti olla tarkkana…
“Niin pitäisi! Miksi kasvihuoneelle on ilmaantunut parin päivän aikana kolme kukkalähetystä?”
“Minusta vain on hauskaa lähetellä sinulle kukkia. Mutta nyt en tarkoittanut sitä.”
“Mitä sitten? Puhu”, Verso tokaisi ja pyyhkäisi muutaman kiharan suortuvan otsaltaan.
“En minä nyt tässä…”, Kuhnusarvio sanoi ja vilkaisi pikaisesti Vektoria ja Sinistraa, jotka istuivat parin tuolin päässä jutellen keskenään, “…mutta haluaisitko lähteä illalla Tylyahoon kahville? Ole niin kiltti, asia on tärkeä!”
“Ei kai tässä sitten muukaan auta.”

Dumbledoren melko hyvin ikkunasta näkyvän talvisen taivaan väriä vastaavien silmien katse nauliutui Phineas Nigellukseen, joka vastasi seuraajalleen yhtä ylimielisenä kuin aina. Vanha mies näytti lopultakin palaavan kansliaan myös ajatustensa puolesta.
“Niin, Minerva. Sinullahan oli teoria?” hän kysyi ristien pitkäsormiset kätensä syliinsä.
“Vihjehän kuuluu näin: ‘Aarteenetsijä, lähestyt päämäärääsi. Seuraava vihje johtaa sinut perille, mutta ensin on löydettävä sen antaja. Helga keksi tämän nerokkaan idean, mutta hän suorastaan voi pahoin sen vuoksi. Salazarin, Godricin ja jopa meidän kahden välit ovat jo pidemmän aikaa viilentyneet yhä vain, eikä tämä varmasti auta asiaa, joten vihin seuraavan vihjeen antajan virkaansa vailla Helgan suostumusta. Tässä ainoa ohje, jonka tällä kertaa saat: Asia, joka vihjeen antajalta itseltään puuttuu, on siihen tiukassa yhteydessä.’
“Kuten jo eilen sanoin, ‘vihjeen antaja’ viittaa siihen, että tällä kertaa emme etsi pelkkää paperinpa…” Dumbledore aloitti, mutta joutui riemastuneen äänen keskeyttämäksi.
“EI OLE TOTTA!” kuului heidän yläpuoleltaan ja jokin epämääräinen, musta pomppi kirjahyllyn reunalle. “Ei ole totta, kaikkien näiden vuosien jälkeen te etsitte sitä!”
McGarmiwa vilkaisi Dumbledoreen ja sitten ylähyllylle, jolla lajitteluhattu nökötti nyt koko pituuteensa suoristautuneena.
“Nähtävästi teoriani olisi ollut oikeassa, mutta yli-innokkaan vihjeen antajan ansiosta minun ei tarvitse sitä kertoa tai perustella”, nainen sanoi häivä paheksuntaa äänessään.
Dumbledore nousi ylös ja nosti kärkeään innostuneesti heiluttelevan lajitteluhatun työpöydälleen.
“Kuulehan, arvoisa ystävä. Luulin sinun olevan kärsivällinen ja harkitseva, mutta paljastit itsesi uskomattoman nopeasti. Eikö olisi ollut paljon hykerryttävämpää katsella, kuinka ponnistelemme vihjeen kimpussa”, Dumbledore sanoi vakavana, mutta hänen silmänsä onnistuivat jälleen kavaltamaan piilevän huvittuneisuuden, tällä kertaa kulunutta esinettä kohtaan.
“Siinä tapauksessa olet pahasti erehtynyt, en todellakaan ole kärsivällinen… Ette edes kykene kuvittelemaan, miten ihastuttavaa on kesken laulun kolmannen säkeistön suunnittelemisen kuulla terveisiä suoraan nuoruuden ajoilta! En kerta kaikkiaan voinut hillitä itseäni. Olen pahoillani, Albus, mutta elämäni ei todellakaan ole erikoisen jännittävää. Ja anteeksi Minerva, että pilasin älysi tuotoksen tuomalla itseni näin julki, mutta en vain voinut sille mitään… Kun Rowena silloin kauan, kauan sitten opetti minulle sen runonpätkän, en arvannut, että joku joskus tulisi sitä minulta kyselemään”, lajitteluhattu sanoi, eikä McGarmiwakaan enää voinut estää itseään hymyilemästä pöydällä keikistelevälle päähineelle.
“Minäpä kerron teille tarinan siitä, miten minusta tuli vihjeen haltija”, hattu sanoi ja piti selvästi harjoitellun taidepaussin ennen kertomuksensa aloittamista.
 
A/N: Toivottavasti joku vielä vaivautuisi kommentoimaan, vaikka olen ollut erittäin ikävä lukijoita kohtaan venyttämällä lukujen välin näin pitkäksi... Lupaan laittaa 19. luvun nopeammin!
« Viimeksi muokattu: Maaliskuu 31, 2008, 20:37:30 kirjoittanut Keltsi »