Aihe: Miettien mennyttä (K-12, genadvrom, AU, H/Hr) Luku 28. 03.05.

[Ginger]

Title: Miettien mennyttä
Author: Ginger
Rating: K-12
// Ikäraja muokattu & pyöristetty sääntömuutoksen mukaiseksi. :) -R
Paring: HARRY/HERMIONE!!! (ja hyvin yksipuolista Ronin ihastusta Hermioneen…), Sirius/Susan/John, Artemis/Mariah/Remus, Peter/Cara/Severus, Molly/Arthur, Bill/Fleur, Neville/Ginny/Draco
Genre: Generaali adventuremainen romance
Summary: Kuinka Potter 6:n olisi pitänyt mennä…
Disclaimer: Rown. Paitsi pari OC:n tynkää…
A/N: Uudelleenjulkaisu näin DH:n alla... Ei enää sanaakaan… Kommentoida kyllä saa :P Quote eräästä lausumastani Finin puolelta, ”jos vielä MM:ää jatkaisin, se täytyisi tehdä kokonaan uudestaan”. Typerä päähänpisto, mutta minähän sitten teen. Minulla on liikaa vapaa-aikaa… Niin, ajattelin kuroa tälle kuitenkin tällä kertaa lopetuksen ;)


Luvut tähän mennessä
1. Kirjeitä, salaisuuksia ja McGarmiwan kesäkaapu
2. Uusi päämaja
3. Kirjeitä, kirjoja ja artikkeli
4. Mies joka elää
5. Suhteellista
6. Konsertti
7. Takaisin Tylypahkaan
8. Pöllö, käärme ja pimeyden voimilta suojautumisen opettajatar
9. Mörkö hermostossa, hyppy ajassa
10. Isä
11. Riitoja
12. Neiti Suulas
13. Tilannepäivityksiä
14. Kuolleen miehen ajatuksia
15. Anteeksipyyntöjä ja lupauksia
16. Sairaalareissu ja muita selkäsaunoja
17. Lapsenkasvatuksen kenttäkurssi ja pari muutakin erehdystä
18. Vanhaa suolaa ja karvainen italialainen eli Perimmäisten kysymysten äärellä eli Kun mitään ei tapahdu
19. Yhteentörmäyksiä, erottavaisuuksia ja munatottia
20. Mielenrauha ja -rauhattomuus
21. Kiellettyjä suudelmia
22. Jälleen kirjeitä ja kirjoja
23. Kuinka tuhota pimeyden velho ja muita mysteerejä
24. Harhakuvia eli missä on Weasley?
25. Keväthäät aristokraattilaisittain, osa 1
26. Keväthäät aristokraattilaisittain, osa 2
27. Keväthäät aristokraattilaisittain, osa 3. eli Mustan suden tarina
28. Keväthäät aristokraattilaisittain, osa 4. eli Kuinka välttää valssi eli Isompi, pahempi susi

***

Luku 1. Kirjeitä, salaisuuksia ja McGarmiwan kesäkaapu

Sadepisarat ropisevat vasten ikkunaa. Harry makaa sängyllään ja tuijottaa katossa olevaa reikää, jonka Dudley aikanaan ampui siihen puolivahingossa ilmakiväärillään. Sängyn vieressä olevalla kirjoituspöydällä on puolestaan kumottuja valokuvia. Siriusta esittänyttä kuvaa suojannut lasi on särkynyt, on ollut siitä lähtien, kun Harry peitti sen vihoissaan Loitsujen käsikirja 5:lla.
   Harryn ajatukset ja tunteet Siriusta kohtaan ovat sekaisin. Osa hänestä pyrkii unohtamaan miehen, toinen osa ajattelee tätä lakkaamatta. Ja lukuisten itsesyytöksien lomassa Harry pelkää. Hän pelkää menettävänsä lisää itselleen tärkeitä henkilöitä. Weasleyt, Lupinin, Hermionen. Harry tietää varsin hyvin, ettei kestäisi, jos menettäisi toisen parhaista ystävistään.
   Kun kello tulee kolme, Harry ummistaa viimein silmänsä. Hän on pyrkinyt nukkumaan vähemmän, ettei näkisi enää yhtä ainutta kummallista unta, harjoittelee säännöllisesti okklumennusta. Osa hänestä jopa toivoo, että jos hän saisi ajatuksensa kontrolliin, eikä enää sen vuoksi menettäisi ketään, voisi Siriuskin tulla vielä takaisin.
   "Toiveajattelua", Harry mumisee itsekseen.

Harry heräsi siihen, että Hedwig nokki hänen päälakeaan. Unisena poika yritti työntää pöllön pois, mutta tämä vain innostui naputtelemaan entistä kovemmin.
   "Okei, minä nousen", Harry viimein ärjäisi, kun pöllö löysi tiensä muutaman päivän vanhalle kuhmulle, joka oli saanut alkunsa ikävästä kolauksesta astiakaapin avoimeen oveen.
   Hedwig katsoi häntä moittivasti, mutta tarjosi kuitenkin koipeaan, jossa komeili ruskeaan paperiin kääritty paketti. Syntymäpäivät tulivat aina yllättäen ja Harrylla oli paha tapa unohtaa omansa. Muilla oli kuitenkin tapana muistaa ne, vaikkakaan Harry ei ollut edellisenä vuonna sitä kovinkaan paljoa arvostanut.
   Paketti oli Lupinilta. Harry hämmästyi suunnattomasti avatessaan vastahakoisesti kääreitä. Paperien kätköistä paljastui kultainen medaljonki, jonka kanteen oli kaiverrettu L. E.-P. Kun Harry varovasti aukaisi korun, paljastui sen sisältä vanhat valokuvat Harryn isästä ja äidistä.
   Mietteliäänä Harry tarttui medaljongin mukana tulleeseen vanhaan pergamenttiin ja lyhyeen, Lupinin kirjoittamaan kirjeeseen.

Hyvä Harry.
Aluksi toivotan sinulle koko Feeniksin killan nimissä hyvää syntymäpäivää.
Lähetän tässä sinulle äitisi vanhan riipuksen, jonka hän sai isältäsi päätöstansseissa vuosia sitten. Se oli kaikki nämä vuodet Siriuksen Irvetan holvissa, eikä Sirius oikein voinut etsintäkuulutettuna käydä tarkistamassa, mitä kaikkea lopulta säilytettiinkään siellä. Nyt kuitenkin voin antaa sen sinulle.
Ajattelin, että sinun kuuluu myös saada tämä vanha pergamentti, joka säästyi aikanaan kotitalosi tulipalosta. Äitisi on osoittanut sen sinulle, joten kukaan ei ole lukenut sitä, minä olin kokonaan unohtanut sen kunnes löysin sen siivotessani kotiani täyden kuun jäljiltä.
Olemme myös miettineet sinun tuloasi tänne uuteen päämajaan ja tullet siihen tulokseen, että mikäli haluat, haemme sinut mielellämme tänne lähipäivinä. Lähetä vastaus heti.
Kunnes taas tapaamme, R.J.Lupin
P.S. Vielä kerran oikein hyvää syntymäpäivää, Molly lähettää halauksia, kuin myös Ginny ja Hermione!

Harry taitteli hiljaisena Lupinin kirjeen ja pisti sen pöydälleen. Hän jäi tuijottamaan pergamenttia. Sen reuna oli hieman palanut ja vahasinetin kuvasta ei saanut enää selkoa. Jälleen vain osa Harrysta halusi palavasti lukea kirjeen toisen osan ollessa eri mieltä ja tahtoessa vain lukita se jonnekin ja olla ajattelematta koko asiaa. Hän oli pettynyt niin pahasti isäänsä nähtyään Kalkaroksen pahimman muiston, hän ei halunnut kokea samaa tunnetta äidistä. Lopulta halu lukea kuitenkin voitti ja Harry rikkoi vapisevin käsin sinetin.
   Äidin käsiala oli selvää ja kirje oli kirjoitettu ajatuksella. Se oli lähes runollinen.

Rakas Harry

Olen sinulle ehkä vain valokuva albumissa, kenties muisto syvimmissä unissasi. Minulle sinä olet toteutunut unelma ja on surullista kuvitella, että menetän sinut liian pian. Et tiedäkään kuinka tahtoisin olla luonasi kun nouset ensimmäistä kertaa luudallesi, aloitat koulun, muutat lintuja laseiksi ja toisin päin, olet sairaana tai itket ensirakkautesi perään (mikäli pojat niin tekevät). Kuten tiedät, se on mahdotonta.
Osa minusta toivoo, ettet ole liikaa isäsi kaltainen. Älä käsitä tätä väärin, rakastan Jamesia melkein yhtä paljon kuin sinua. Hänellä vain oli paha tapa hankkia itselleen vaikeuksia aina kouluaikoina, ehkä vielä nykyäänkin. Jos kuitenkin käy niin, että olet isäsi poika, olen ylpeä sinusta.
En ole oikea ihminen jakamaan ohjeita pitkän elämän varrelle. Sen voin kuitenkin täydestä sydämestäni sanoa, kuuntele sisintäsi ja seuraa sen ääntä, niin et eksy tielläsi, sillä en minäkään eksynyt, vaikka tieni jääkin odotettua lyhyemmäksi. En pelkää kuolemaa, vaan sitä, etten voi suojella sinua.
Toivon ettet ole katkera meille, koska emme ole enää luonasi. Voin myös vain toivoa, että sinusta pidetään yhtä hyvää huolta kuin minä ja isäsi olisimme sinusta pitäneet. Jos ikinä tarvitset apua, pyydä sitä ystäviltämme. Mainitsen muutaman, joiden käsiin luottaisin ja luotankin henkeni. Kaikista sukunimistä en voi takuuseen mennä, mitä luultavimmin he ovat jo naimisissa kun tämän kirjeen saat.
Sirius Musta, kummisetäsi, isäsi paras ystävä. Susan ”Susie” Wilkins (Musta?), kenties tuleva kummitätisi, minun rakkaimpia ystäviäni. Remus Lupin, isäsi ja minun vanhimpia ystäviä. Mariah Hodson (Lupin?), paras ystäväni, joka auttaa sinua kaikissa rahahuolissasi, sen hän minulle lupasi. Peter Piskuilan, hyväsydäminen ystävämme hänkin. Caralina Niclasson (Piskuilan?), rakas ystävä hänkin. Aurorit Ethan South, Sandra Muratti, Alastor Vauhkomieli, Laika ja Nik Anders, Pearl Way… Tietysti ovat myös Tylypahkan opettajat.
Pidä huoli itsestäsi, sinä olet vahva, sillä olet meidän poikamme. Muista pitää silmäsi auki, sillä se oikea sinulle voi olla se, josta vähiten sitä uskoisit. (Äidillinen neuvo tuo äskeinen) Olen ylpeä sinusta.

Rakkaudella äitisi Lily Evans-Potter

Harry vastusti haluaan puristaa pergamentti pieneksi mytyksi. Hyväsydäminen ystävä Peter Piskuilan. Ja missä äidit ystävättäret sitten piileksivät? Yksin hän oli jäänyt vanhempiensa kuoltua. Mutta äidin ajatukset, ne olivat samanlaisia kuin hänellä itsellään. Harry ei pelännyt omaa loppuaan, vaan itselleen läheisten kuolemaa.
   Harry laittoi kirjeen äidin ja isän valokuvan viereen, nosti pystyyn kuvat Hermionesta ja Ronista ja kirjoitti myöntävän vastauksen kirjeeseen, jonka hän lähetti Lupinille. Heti kun hän oli sulkenut ikkunan Hedwigin lähdettyä, alakerrasta kuului kamala rysähdys.
   Salamana Harry nousi seisomaan ja juoksi natisevat portaan alas astuen vain joka kolmannelle askelmalle. Petunia-täti seisoi keittiössä kättään pidellen. Lattialla hänen edessään oli kasa särkyneitä laseja ja, näkikö Harry oikein, ilmassa surisi pieni, musta hutsu. Hutsu lennähti nyt vihaisena päin Harrya, joka tarttui nopeasti lähimpään kärpäslätkään ja huitaisi maagisen otuksen seinää vasten niin lujaa kuin vain pystyi.
   Petunia-täti oli puolestaan aivan kalpea. Hutsun puremasta vuosi verta ja se kellersi enemmän kuin oli sallittua. Harry kirosi mielessään, että oli lähettänyt Hedwigin jo matkaan. Täti saattaisi menehtyä, jos tälle ei saataisi lääkettä ajoissa. Kun Harry mietti parasta tapaa saada Petunia-täti mahdollisimman nopeasti Pyhään Mungoon, lähti täti päättäväisesti kohti WC:n lääkekaappia.
   "Ne eivät auta", Harry huikkasi, mutta Petunia-täti vain tuhahti.
   Harry tuijotti ihmeissään pientä lääkelaatikkoa, jonka Petunia-täti veti esiin pytyn takaa. Vielä enemmän hän hämmästyi sen sisältöä, muutamaa purkkia pillereitä, kahta pulloa ja tuubia, joiden kyljissä luki jotain aivan uskomatonta.

Hutsun purema
Pureskele tabletti hyvin ja niele tunnin sisällä myrkytyksestä. Nautitaan ilman vettä

Möykkynokan myrkky
Ota mahdollisimman pian myrkytyksen saannista

Pilkukkaan Pahankouran aiheuttama ihottuma
Hiero suoraan ihottumaan ja vältä peseytymistä seuraavan 36 tunnin ajan

Vastalääke henkisiin kirouksiin

Herätejuoma
Epäonnistuneisiin nuku- ja rauhanliemiin

Salamanterin verta. Vain hätätapauksiin.

   "Mitä nuo ovat olevinaan?" Harry kysyi kun Petunia-täti nielaisi hutsun pureman vastalääkkeen.
   "Ei mitään", täti vastasi ja laittoi laatikon tärisevin käsin takaisin paikoilleen.
   "Mitä lähtien täällä on ollut lääkeitä velh... minun kaltaisilleni?"Harry intti seuraten Petunia-tätiä takaisin keittiöön.
   Petunia-täti oli hiljaa, mutta Harry ei luovuttanut. Jokin oli vialla ja holhokki salaili jotain.
   "Petunia-täti?" Harry sanoi painokkaasti. "Mistä ne lääkkeet ovat peräisin?"
   Täti alkoi siivota lasinsirpaleita lattialta.
   "Ne ovat olleet täällä sinua varten yksitoista vuotta", hän mutisi.
   "Ei, on kyse jostain muusta", Harry väitti tuimana. Milloin ne oppivat, että hän inhosi salailua? "Mistä tiesit, että se oli hutsu joka puri sinua?"
   Täti ei ehtinyt vastata, kun Dudley jo löntysti alakertaan vaatimaan aamiaiseksi munia, pekonia, pannukakkuja ja kurpitsan. Harry lähti ulos, mutta päätti, ettei päästäisi Petunia-tätiä helpolla. Kenties, ehkä hän oppisi tästä jotain uutta ja yllättävää.
   Kun Harry kääntyi kadunkulmasta, hän kohtasi vallan tavanomaisen näyn. Rouva Figg oli ulkoiluttamassa uutta kissaansa ja näytti höperömmältä kuin koskaan. Hänen päällään oli ruusuin kuvioitu aamutakki, jalassa skottiruutuiset tohvelit sekä ruskeat sukkahousut, harteilla hänellä liehui paksu huivi, jossa oli pienten kissojen kuvia.
   "Kyllä, aivan, poika on tulossa liikaa isäänsä", rouva Figg selitti vieressään kävelevälle mirrille, jonka silmien ympärillä oli neliön muotoiset kuviot.
   "Päivää rouva Figg, päivää professori", Harry tervehti.
   Rouva Figg säikähti niin pahasti, että hän hypähti ilmaan ja toinen tohveli lennähti Feltonien ruusupensaaseen. McGarmiwa sähähti ja vilkuili ympärilleen. Kun jästejä ei näkynyt nousi kissa pystyyn ja muuttui kesäisenvihreään kevyeen kaapuun pukeutuneeksi muodonmuutosten opettajaksi.
   "Varo puheitasi Potter, koskaan ei tiedä kuka puhuu tai katsoo", McGarmiwa sanoi kiukkuisesti, jolloin Harry punastui. "Tähän emme voi jäädä, parasta, että menemme jonnekin muualle. Kenties sinun luoksesi Arabella?"
   "Kyllä, kyllä", rouva Figg mutisi nyppien ruusun piikkejä irti tohvelistaan.

   Harry oli aina inhonnut ja inhosi edelleen rouva Figgin talon kaalin hajua. Tiuku ja Kulkunen ynnä muut kissat naukuivat hänen ympärillään. Itse Rouva Figg kipitti keittiöön ja McGarmiwa ohjasi Harry sohvalle.
   "No, kai sinulla on ollut kaikki hyvin?" McGarmiwa kysyi katsoen Harrya tiukasti lasiensa läpi.
   "Tilanteeseen nähden melko hyvin", Harry vastasi ja kohautti vaimeana olkapäitään. "Lupin… hän kertoi minulle uudesta päämajasta."
   McGarmiwa nyökkäsi ja otti samalla rouva Figgin tarjoaman kakun palan teekuppeineen vastaan.
   "No, me käytämme edelleen Sir…” professorin kasvoilla viivähti vaivautunut ja aavistuksen surumielinen katse tämän korjatessa sanojaan, ”vanhaa päämajaa, mutta uusi päämaja on tilavampi ja suoraan sanottuna paljon mukavampi", McGarmiwa päätti lauseensa ja siemaisi teetä.
   Kevyt piparmintun tuoksu levisi olohuoneeseen peittäen kaalin vahvaa hajua. McGarmiwa risti jalkansa ja laski kupin läheiselle pöydälle. Vanha opettajatar näytti hieman hämmentyneeltä kuin ei tietäisi miten jatkaa keskustelua ilman, että maalaisi synkän pilven velhopojan päälle.
   "Eräs varakkaimmista jäsenistämme tarjosi tilojaan Killan käytettäväksi”, hän lopulta jatkoi aiheesta. ”Paikka on yhtä turvallinen kuin edeltäjänsäkin."
   Harry oli hiljaa. Tavallaan hän olisi halunnut vielä kerran käydä Kalmanhaanaukiolla, saada asiat sillä saraa päätökseen. Juuri, kun Harry oli kysymäisillään professorilta, josko olisi mahdollista nähdä entinen tukikohta, lennähti ikkunasta sisään uljas lehtopöllö. Epäröimättä se laskeutui McGarmiwan syliin. Tämä otti kirjeen sen koivesta ja luki sen nopeasti.
   "Kas kas", McGarmiwa sanoi hiljaa. Kirje lemahti liekkeihin ja McGarmiwa muuttui niin äkkiä kissaksi, ettei edes kyseisen eläimen nimeä ehtinyt ääneen sanoa. Toisessa silmänräpäyksessä tämä olikin jo poissa.
   "Otatko kakkua Harry?" rouva Figg kysyi tarjoten lautasta, jossa oli norsun jalan kokoinen kakunpala.
   Harry pudisti päätään ja lähti kotiin lähes yhtä tietämättömänä kuin oli sieltä tullutkin.



***
Saan näistä uudelleenkirjoittamisista päänsäryn... Onneksi on buranaa! Seuraava luku-rypäs heti, kun olen saanut tekstin siihen kuosiin, että kehtaan liikkua ihmisten ilmoilla ilman paperipussia... (tämäkin oli ennen kolme erillistä lukua o.o)
//Hupsista... montakohan kertaa se Petter on livahtanut ohi silmien o.o

[Neverlandwitch]

 Ahdistelen nyt sinua näillä kommenteilla, niin finissä kuin vuotiksessa. Luin juuri tällä viikolla alkuperäisen.:D Vaatiko tuo alku tosiaan silloin kolmen luvun tilan? o.O En muista vaikka luin sen hetki sitten. Osa oli hyvä, ja odotan innoissani mitä tulee tapahtumaan, vaikka tiedänkin jo, haluaisin vain tietää miten tarina loppui. Et siis ole koskaan kirjoittanut tätä loppuun..? Ihmekkään kun jäi niin keskeneräinen olo xP Joo, jatkan omia kirjoituksiani tai väsään kaulaliinaa ja jätän ficcari raukan kärsimään kommenteistani:P

Ja ainiin, laita lisää osia mutta vältä buranan yliannostusta, haluan tosiaan tietää miten tarina loppuu:D

~Nevvie

//: Ai niin, mietin yhtä juttua. Oliko Harry jo olemassa kun Lily kirjoitti kirjeen? Siinä sanottiin Siriusta kummisedäksi ja Susania kenties tulevaksi kummitädiksi? Eli siis oliko Harry jo maailmassa vai viittasitko heidän kahden väliseen avioliittoon joka saattaisi joskus jopa tapahtuakin?

[Ginger]

Voi juma, kommentti :P Minä jo luulin, että saisin saman kohtelun kuten silloin, kun aloitin ficcaamisen liki kolme vuotta sitten :P
Tässä luvussa päivin tuota taudin kuvaa, koska se muuttui lopulta melko lailla tarinan mukana. Myös Sarah-14-wee meni kokonaan uusiksi.

Nevvie: No siis, kun alun perin tätä kirjoitin, minulla oli aikaa vain sellaiset 45 min kirjaston koneella, jolloin näpytin sen, minkä kerkesin (minä olen niitä, joiden pitää pysähtyä aina miettimään jotain ja kelailemaan lauseita uudelleen pään sisällä vaikka sitten kirjoittaisin suoraan paperista). Eli luvut olivat about sen mittaisia, mitä aloittelijoilla yleensä :) En kirjoittanut tätä loppuun, joskin ficcini En ole pikkusiskosi kertoo (Roniin ja Sarahiin keskittyen) näistä hahmoista aikuisina ja mitä tapahtui tulossa olevan Sodan jälkeen. Nyt minä kuitenkin syön sanani, jotka olivat syötyjä sanoja, eli minä kirjoitan tämän loppuun :) Ainakin siihen kohtaan, missä Harryn kuudes vuosi päättyy. Tulee kiire :P DH ilmestyy ihan justiinsa. Ja kyllä, Lily kirjoitti kirjeen hieman ennen kuolemaansa. Tuo kummitäteys oli viittaus siihen, miten Row kertoi, ettei Harryllä ollut kummitätiä, koska Sirius ei mennyt naimisiin. Ja muutaman luvun päässä selkeytyvät nuo Lilyn pohtimat avioliittokoukerot :)



Luku 2. Uusi päämaja

Sinä aamuna Petunia-täti päätti, että talossa piti pitää suursiivous, jotta kaikesta hyödyttömästä romusta päästäisiin eroon. Vernon-setä yritti päästä tapaamaan Margea, mutta päättäväisesti täti pisti hänet tarttumaan suureen pölyhuiskuun. Dudley lukkiutui omaan huoneeseensa ja Petunia näki parhaaksi, ettei poikaa pakoteta tekemään mitään, mitä tämä ei halua. Niinpä Harry joutui tyhjentämään autotallia aivan yksin.
   Kaikkien niiden pahvilaatikoiden seasta, jotka olivat täynnä Dudleyn vanhoja leluja, Harry löysi vanhan matka-arkun. Se oli pölyinen, alunperin se oli luultavasti ollut tummanpunainen, ja sen kahvan molemmin puolin oli kirjottu kirjain E. Mitä ilmeisimmin se tarkoitti sukunimeä Evans.
   "Kummallista", Harry mutisi. "Luulin, että isovanhempien kuolinpesä myytiin kun isoisä kuoli."
   Harryn isoisä Mark Evans oli kuollut viisi vuotta sen jälkeen kun hänen vaimonsa Rose Evans oli menehtynyt sydänkohtaukseen. Harry oli ollut vain neljä, joten hänellä oli vain hyvin etäisiä muistikuvia isoisästään. Isoisällä oli ollut samanlaiset punaiset hiukset kuin Harryn tädillä, mutta muuta hän ei muistanut tästä ilman valokuvia. Isoisä oli ollut hyvin etäinen, tyttären ja vaimon menettäminen oli ollut hänelle liian suuri kolaus.
   Messinkiset salvat avautuivat napsahtaen. Harry melkeinpä odotti, että hänen kasvoilleen olisivat lehahtaneet koiperhoset, mutta sen sijaan hän haukkoi henkeään yllättyneenä. Arkku oli täynnä koulutarvikkeita. Velhojen koulutarvikkeita.
   "Ihmeotukset ja mistä niitä löytää?" Harry mutisi ja tarttui punakantiseen kirjaan. Ensimmäiselle sivulle oli kirjoitettu tekstaten Evans, mutta etunimi oli muuttunut lukemiseen kelvottomaksi töhryksi kosteuden vaikutuksesta. "Äidin koulutarvikkeet. Mitä ne täällä tekevät?"
   Harry tarttui paksuun taikasauvaan, joka näytti olevan tummaa puuta, kenties ebeniä. Sen kahvaan oli kaiverrettu jotain, mistä hän ei saanut selvää.
   "Mitä sinä kuvittelet tekeväsi?" kuului Petunian terävä ääni.
   "Siivoan, niin kuin käskettiin", Harry puolustautui puristaen edelleen taikasauvaa kädessään.
   Petunia-tädin silmät kapenivat viiruiksi.
   "Pistä se sauva sinne mistä sen otitkin", täti tiuskaisi. "Heti!"
   "Mutta", Harry änkytti. "Jos nämä kuuluivat äidille... Eivätkö ne silloin kuulu minulle?"
   "Pistä se takaisin!" Petunia käski uudelleen ja hänen äänensä muuttui koko ajan kimeämmäksi. "Nyt heti!"
   Ikkunalasit räsähtivät rikki. Harry katsoi säikähtäneenä tätiä ja tämä katsoi järkyttyneenä häntä.
   "Se en ollut minä", Harry sanoi ja kohotti sauvaa tarkastellen ympäristöä. Yrittikö joku hyökätä heidän kimppuunsa? Mutta eihän se ollut mahdollista . . .
   "Petunia!" kuului Vernon-sedän huuto talosta. "Harry!"
   Harry ei ajatellut selvästi, vaan juoksi sisälle. Hän ei ottanut huomioon edes sitä, että kun hän säntäisi suinpäin olohuoneeseen varomatta yhtään sitä, mitä tuleman piti, se saattaisi olla viimeinen asia mitä hän tekisi.
   "Laske sauvasi", pehmeä, täysin vieras ääni kehotti. "Ei ole terveellistä osoitella sillä."
   Loistavaa, Harry ajatteli. Hän selviää ties kuinka monesta Voldemortin hyökkäyksestä ties missä ja nyt hän saa oman varomattomuutensa takia surmansa Dursleyiden olohuoneessa. Odottaen iskua, jota ei kuitenkaan tullut Harry nosti katseensa lattiasta ja katsoi noitaa, joka oli käskenyt häntä laskemaan sauvansa.
   Nainen oli yllättävän pitkä ja kunnioitusta herättävä, se Harryn oli pakko myöntää. Tämä näytti muutamaa vuotta Lupinia nuoremmalta, mutta myös noidan kasvoja varjostivat väsyneet juonteet. Silmät, ne olivat kaiketi siniset, tarkkailivat Harryä siinä missä poika naista. Pitkät vaaleat hiukset oli kierretty monisyiselle nutturalle, joka kiskoi otsaa taaksepäin ja tiukkasi suun seudun lähes luonnottoman kireäksi. Lämminhenkisessä tilanteessa naista olisi voinut sanoa jopa kauniiksi. Jos Harry joutuisi jonkun tappamaksi, niin kai sitten mieluiten hänen. Oli velhoja pahemminkin kuollut.
   "Hän on aivan Jamesin näköinen", noita sanoi jollekin, joka seisoi Harryn takana. "Mutta nuo ovat Lilyn silmät. Tuntisin ne missä vain."
"Minähän sanoin", tuttu ääni totesi. Harry kääntyi ja näki Lupinin hymyilevän hänelle. "Hyvää syntymäpäivää, Harry."
   Vernon-setä asteli epäluuloisena keittiöstä ja Harry ymmärsi miksi. Nyt hän huomasi jo Villisilmänkin, joka istui portaikossa sauva valmiiksi kohotettuna.
   "Remuksen mielestä kaipasit piristystä", Vauhkomieli murahti. "Joten järjestimme aikaa sinun hakemiseesi. Hyvä niin. Olet muuttunut varomattomaksi. Liian kauan omillasi ja tapatat itsesi."
   Petunia-täti nosti Harryn pudottaman sauvan lattialta. Hän värähti inhosta katsoessaan vaaleaa noitaa suoraan silmiin. Noita hymyili vinosti.
   "Petunia Evans. Sinua en olekaan tavannut pitkään aikaan", noita sanoi ja siirsi painoaan jalalta toiselle.
   Petunia-täti ei vastannut tervehdykseen, mutta Harry pystyi näkemään, että täti oli tavannut noidan ennenkin, eivätkä muistot olleet mitenkään lämpimät. Hetken hiljaisuuden jälkeen Lupin sai ahaa-elämyksen.
   "Harry, sinä et tietenkään edes muista Susania", Lupin keksi ja esitteli heidät toisilleen. "Susan Well, Harry Potter."
"Älä höpsi Remus, kyllä minä Harryn tunnen", noita, Susan, sanoi ja levitti kätensä. ”Ja se on Wilkins-Well, menee kyllä ilman Welliäkin.”
   Harry jähmettyi kun Susan halasi häntä. Paksu mantelin tuoksu tulvahti Harryn nenään. Nainen hohkasi lämpöä ja kun Harry katsoi tämän silmiin, valtava myötätunnon hyökyaalto vyöryi Harryn sydämeen. Jokin Susanissa oli tuttua. Hänen nimensä ainakin kuulosti etäisesti siltä, että Harry olisi kuullut sen joskus aiemmin.
   "Päivää neiti . . . Wilkins . . . Well", Harry epäröiden osaamatta päättää mitä sukunimeä käyttäisi. Lisäksi hän oli pyörtymispisteessä tämän parfyymin takia.
   "Rouva", Susan sanoi ja hänen äänensä muuttui vähemmän miellyttäväksi. "Rouva Susan Well, omaa sukua Wilkins. Farrell ja Serena Wilkinsin ainoa tytär, Sarah Wilkinsin äiti ja Emily Epätevän kummitäti ja sitä samaa rataa."
   "Sinä? Äitikö?" Petunia-täti kiekaisi yllättäen ivallisella äänellä.
   Susan käänsi nopeasti päätään. Hän katsoi rouva Dursleytä ja hymyili pahansuovasti.
   "Sitä samaa minä ajattelin sinusta, kun Lily kertoi Dudleystä", Susan totesi.
   Harry hätkähti. Hän oli ollut aivan toisessa todellisuudessa, sillä mantelin tuoksu oli tukkinut kaikki hänen aistinsa.
   "Sinä tunsit äitini?" hän ähkäisi.
   "Tottakai tunsin", Susan sanoi kuin asia olisi ollut itsestään selvyys. "Hän oli kuin sisko minulle."
   Vauhkomieli rykäisi.
   "Meidän pitäisi lähteä", hän sanoi vilkuillen taikasilmällään Vernon-setää.
   Harryn huoneesta kuului rämähdys ja pian esiin tuli Tonks leijuttaen täyteen ahdettua arkkua. Metamorfimaagin hiukset loistivat sähkönsinisinä ja korvasta näytti puuttuvan palanen.
   "Luulin, ettet koskaan ehdottaisi sitä!" Tonks huudahti ja huomasi samassa Harryn ihmettelevän katseen. ”Tasapaino petti, mutta onneksi ne saivat vain osan minusta.”
   ”En ole eläessäni nähnyt toista yhtä onnekasta auroria”, Vauhkomieli mutisi silmiään pyöritellen. ”Mutta nyt, aika on kortilla, viholliset liikekannalla ja...”
   "Millä me menemme?" Harry keskeytti. "Luudilla?"
   "Ei, ei, ei, ei", Susan sanoi ja hänen kasvoillaan kävi ailahdus vihreää. "Vihaan lentämistä. Me ilmiinnymme."
   "En minä osaa", Harry vastusti. "Enkä saa."
   "Harry, Harry, Harry, Harry", Susan päivitteli. "Sinä ilmiinnyt minun kanssasi. Eikä sinun tarvitse tehdä mitään."
   Harry katsoi epäillen Susania. Sitten hän vilkaisi Lupinia, joka nyökkäsi rohkaisevasti. Susan laski kätensä Harryn olkapäille ja sulki silmänsä keskittyäkseen, jolloin Harry astui askeleen kauemmas.
   "Odota, olin unohtaa jotain", hän sanoi ja juoksi huoneeseensa.
   Harry avasi lipastonsa ja puristi kätensä äidin kirjoittaman kirjeen ympärille. Hän myös otti tämän medaljongin ja pujotti sen kaulaansa. Taikasauvaakaan Tonks ei ollut muistanut pakata arkuun, sen Harry tunki takataskuunsa kuullen jo valmiiksi Vauhkomielen saarnan päänsä sisällä.
   Kesäloma oli valmis alkamaan ja Harry toivoi, ettei kellekään tapahtuisi sen aikana mitään pahaa. Hän kuitenkin tiesi, ettei hänen toiveensa mitä suurimmalla todennäköisyydellä tulisi toteutumaan nyt kun Voldemort oli päässyt veren makuun.

Harry sulki silmänsä kun Susan tarttui häntä jälleen hartioista. Hetken ajan hänestä tuntui, kuin lattiaa ei olisi ollut ollenkaan. Kylmä ilmavirta puhalsi hänen kasvoihinsa, painoi kasaan kuin pientä peltipurkkia puristimessa. Jalat laskeutuivat epäröiden jollekin epätasaiselle, joku puhui.
   "Muista tämä", vanha miesääni kuiskasi Harryn korvaan. Dumbledoren ääni. "Vaahtoaallokko 1650 Holyhead."
   "Mutta...", Harry yritti sanoa, mutta Susan peitti hänen suunsa kädellään.
   "Älä kysele."
   Maa tuntui taas katoavan Harryn jalkojen alta, kun hän jo tunsi tömähtävänsä lujaa lattiaa vasten. Jostain kaukaa kuului lokkien kirkunaa ja Harry avasi silmänsä. Lattia oli kiiltäväksi vahattua tammea, jossa oli kultaisia koristeisia.
   "Anteeksi!" Susan huudahti nostaen Harryn pystyyn. "Päästin irti liian aikaisin."
   Huone oli hyvin valoisa. Seinät oli tapetoitu rauhoittavan keltaiseksi. Tietyin välimatkoin oli ripustettu muotokuvia, joista jokainen ammotti tyhjyyttään. Kun Harry käänsi päätään, hän näki, että vastakkaisilla seinillä oli kaksi takkaa, toisen yllä koreili sana ”meno”, toisen ”tulo”. Paikalla oli paljon parempi ensivaikutelma kuin Kalmanhaanaukiolla.
   Kuului narahdus ja käytävän toisessa päässä oleva ovi aukesi. Pitkä mustahiuksinen noita, joka oli pukeutunut tummansiniseen jakkupukuun, käveli heitä kohti. Harry värähti, katse naisen silmälasien takana oli niin kylmä, että hetken hän jo luuli heidän palanneen ulos viimaan ja myrskyyn.
   "Hei Susan", noita sanoi kaivaen sauvansa esiin ja napauttaen sillä menotakan reunusta.
   "Hei Mariah. Missä palaa?"
   "Ei toivon mukaan missään. Minulla on vartin päästä tapaaminen Kamerunin ulkoministerin kanssa, jonka jälkeen pitää käydä keskustelemassa Argentiinan taikaministerin kanssa. Sitten kaiken kukkuraksi minun pitäisi tavata yksi Edinburgilainen kirjailija, joka tutkii Tylypahkan tapahtumia viime vuosikymmenien ajalta."
   "Ihanaa", Susan totesi tylsistyneellä äänellä ja tönäisi Harrya eteenpäin. "Mutta kai sinä ehdit Harrya tervehtiä?"
   Mariahin turkoosit silmät laajenivat kuin tämä vasta nyt olisi huomannut pojan ja hänen kasvoilleen levisi hymy, joka hetkeksi sulatti katseessa asuneen jään.
   "Harry. Mukava nähdä sinua kaikkien näiden vuosien jälkeen. Mitä kuuluu?" Mariah kysyi ja tarttui kaksin käsin Harryn oikeaan käteen.
   "Hyvää kai", Harry mutisi katsoen Mariahia, melkein pelästyen siitä, miten viileät naisen sormet olivat.
   "Sinä et tietenkään muista minua. Suo anteeksi, etten ehdi nyt virkistää muistiasu, minulla on hirveä kiire", Mariah pahoitteli ja antoi Harrylle poskisuudelman. "Keskustelen kanssasi syvällisemmin kun tulen takaisin."
   Sen sanottuaan Mariah katosi takkaan.
   "Maryllä on aina tolkuton kiire", Susan sanoi surullisesti. "Hän stressaa aivan liikaa."
   "Onko hän töissä taikaministeriössä?", Harry kysyi kun he lähtivät kävelemään kohti ovea, josta Mariah oli tullut. Susan naurahti.
   "Ei. Mariah on niitä uranaisia. Hänellä on liiketoimia maailmanlaajuisesti. Tämä päämajakin kuuluu hänelle."
   "Mitä hänen miehensä siitä sanoi, kun hän antoi tämän Killalle?" Harry kysyi.
   Susan naurahti taas ilottomasti. Harry katsoi Susania, jonka suupielet olivat vääntyneet alaspäin.
   ”Mary elää yksin. Kaiken sen jälkeen... en ihmettele...”
   ”Kuinka niin?”
   ”Ei... ei ole minun asiani kertoa”, Susan hymähti ja pakotti kasvoilleen huvittuneen hymyn. ”Enkä voisi kertoa vaikka haluaisinkin.”
   ”Miten niin?” Harry kysyi laskien kätensä ovenrivalle.
   ”Minuun asetettiin sellainen hauska vaimennusloitsu, kun palasin päysipäiväisesti mukaan killan toimintaan. Minulla on paha tapa hieman... lörpötellä. Joten aina kun olen lausumassa salaisuuksia, ilma vain... lakkaa kulkemasta kunnes tajuan vaieta.”
   Oven takaa paljastui suuri kirjasto, joka oli lähes yhtä kookas kuin Tylypahkassa. Harryn niskaa alkoi särkeä, kun hän yritti katsoa kuinka ylös hyllyt ulottuivat. Ylhäällä kirjat vaihtelivat jatkuvasti paikkaansa, ja niiden sivujen havinan ohessa pystyi erottamaan muotokuvien supinaa.
   Huoneen päädyssä, suuren laajakuva-TV:n edessä olevalla sohvalla istui Hermione vierellään vino pino kirjoja. Tämä oli niin keskittynyt Vaikeat ja parantumattomat taikataudit-kirjaan, ettei huomannut Harryn tulleen huoneeseen. Jotekin Harry halusi jättää Hermionen niin, tietämättömäksi hänen tulostaan. Niin hänelle ei pitäisi tapahtua mitään pahaa. Susan tuntui lukevan Harryn ajatuksia, hän kiskaisi Harrya hihasta ja nyökkäsi kohti toista ovea.
   Keittiö ja ruokasali olivat, jos mahdollista, kirjastoakin suurempia.
   "Täällä pidetään aina kaikkein suurimmat kokoukset", Susan selitti. "Parhaimmillaan meitä on ollut kuusikymmentäkahdeksan. Sellaista väen paljoutta ei saisi mahtumaan Kalmanhaanaukiolle."
   "Miten te olette onnistuneet saamaan kaikki ne ihmiset liittymään näin lyhyessä ajassa?" Harry kysyi ja vilkuili suurella pöydällä olevia papereita.
   "Siinä ovat vain tärkeimmät henkilöt, jotka ovat yhteydessä niihin, jotka eivät pääse kokouksiin", Susan vastasi huitaisten kädellään yhdentekevästi. "Voldemortilla on enemmän rohkeita vastustajia kuin voisi uskoa."
   Susanin ilme ei edes värähtänyt kun hän sanoi Voldemortin nimen.
   "En pelkää sanoa hänen nimeään", Susan sanoi yllättäen. "Olin eristyksissä, kun hän opetti ihmiset olemaan lausumatta sitä ääneen."
   "Mistä sinä tiesit...?" Harry kysyi siristäen silmiään. "Mitä minä ajattelin?"
   Susan hymyili ja huitaisi kädellään jälleen yhdentekevästi.
   "Minä luen ajatuksia, kaiken muun ohessa", hän totesi ykskantaan.
   "Ai sinä osaat lukilista", Harry arvasi automaattisesti.
   "En", Susan sanoi samalla ärtyneellä äänellä, jolla hän oli korjannut olevansa rouva, ei neiti. "Lukilis ei tosiaankaan ole sama asia kuin ajatusten luku. Pitäisihän sinun okklumennuksen opiskelijana se tietää."
   Harry ei päässyt väittämään vastaan, kun Lupin käveli sisään kaapu hulmuten. Vasta nyt Harry huomasi, että hänen entisen professorinsa otsassa oli pitkä, kaarimainen arpi, joka ei ollut siinä koulujen loppuessa.
   "Remus sai vaasista", Susan mutisi katsellen viattomasti kynsiään.
   "Anteeksi mitä sanoit?" Lupin kysyi. "Sitrujuotu."
   Suuri kannullinen sitruunalimonadia ja kolme lasia ilmestyi pöydälle.
   "Harry mietti mistä sinä sait tuon arven", Susan vastasi kun suoraan kysyttiin. "Ja minä totesin, että sinä sait vaasista. Mariahin heittoloitsu on aina ollut nopea."
   "Miksi hän heitti sinua vaasilla?" Harry kysyi ja kaatoi itselleen limonadia. Lupin näytti vaivautuneelta ja Susan aukoi äänettömänä suutaan kuin näkymätön koura olisi asettunut naisen kurkulle.
   "Ei miksikään", Lupin vastasi kun Susan yskäisi äänekkäästi. "Tapasitko sinä jo Mariahin, Harry?"
   "Ohi mennen", Harry vastasi. "Hänellä oli kiire."
   "RONALD WEASLEY!"
   Ron juoksi nopealla vauhdilla huoneeseen. Hänen naamansa loisti punaisempana kuin hänen hiuksensa ja hänen korvansa olisivat voineet olla kaksi punaista majakkaa myrskyssä ja ne olisivat silti näkyneet vallan loistavasti New Yorkista siihen paikkaan, missä he seisoivat.
   "Hei Harry", hän sanoi nopeasti. "Nähdään Harry."
   Heti kun Ron oli sulkenut oven perässään, avasi toisen vihainen ja puuskuttava Molly Weasley, joka näytti olevan aivan räjähdyspisteessä. Hän heilutti uhkaavasti toisessa kädessään taikasauvaa ja toisessa muusinuijaa.
   "RONALD WEASLEY! PYSÄHDY TÄLLÄ PUNAISELLA SEKUNNILLA! Ai, hei Harry-kulta. Mukava nähdä sinua", rouva Weasley puuskutti. "Anteeksi, minulla on poika kynittävänä. RONALD WEASLEY!"
   Lupin katsoi Mollya suu auki. Limonadilasi oli jäänyt viiden sentin päähän hänen huulistaan.
   "Ette usko tätä", Susan sanoi henkeään haukkoen. "Hän..."
   "Se ei ole sinun asiasi kertoa", Lupin muistutti, kun Susan vain availi suutaan.
   "Mutta... En olisi uskonut... Ron..."
   Harry kääntyi ympäri peittääkseen naurunsa, kun hän jo huomasi tuijottavansa suurin piirtein itsensä ikäistä tyttöä suoraan silmiin.
   Tyttö oli tismalleen saman näköinen kuin Susan, joskin selkeästi vielä lapsenkasvoinen. Samat vaaleat hiukset, sama hymy, samat ristissä olevat kädet. Vain hänen silmänsä olivat erilaiset, eivät siniset ja stereotypiset vaan harmaat ja etäiset, melkein kovat. Harry olisi sanonut niitä kauniiksi, ellei häntä olisi vaivannut tunne, että oli nähnyt ne jossakin aiemmin.
   "Hei Harry", tyttö sanoi hymyillen ja ojensi kätensä. "Minä olen Sarah. Sarah Vega Lily-Anne Wilkins. Äiti on varmaan kertonut jo kaiken minusta."
   "Öh... hei", Harry sanoi ja kätteli Sarahia. "Ei, hän vain mainitsi sinusta."
   Sarahilla oli sama vaikutus kuin äidillään. Hänen tuoksunsa oli tyrmäävä, vaikka hän ei haissut mantelilta. Hän tuoksui vanilialta.
   "Äiti, tiedätkö mitä Ronald teki?"
   "Kyllä, luin sen Mollyn mielestä", Susan vastasi katsoen tytärtään merkitsevästi.
   "Aika uskomatonta", Sarah totesi.
   Ovi kävi ja Hermione tuli pöllämystyneenä keittiöön. Hän puristi edelleen Vaikeat ja parantumattomat taikataudit-kirjaa kainalossaan.
   "Mitä Ron on oikein tehnyt?" hän kysyi Sarahilta eikä edes huomannut Harrya.
   "No, sinähän tiedät ne lukitut arkut ullakolla", Sarah aloitti, mutta Lupin keskeytti hänet höm höm-äännähdyksellä, joka oli ollut Pimennon tunnetuin tavaramerkki.
   "Uskoisin, että Ron kertoo Hermionelle ja Harrylle mitä hän on tehnyt, jos hän näkee sen tarpeelliseksi."
   "Harrylle?" Hermione toisti ja vasta nyt hän tajusi, että Harry oli samassa talossa kuin hänkin.
   Hermione kiljahti hyvin epä-Hermionemaisesti ja hyppäsi suoraan Harryn kaulaan.
   "Harry, anteeksi, olin omissa ajatuksissani, mukava nähdä sinua, miten sinulla on mennyt, voi, anteeksi kun en lähettänyt sinulle syntymäpäivälahjaa, kun Vauhkomieli ajatteli, ettei ollut edes täysin turvallista lähettää sinulle Lupinin lahjaa, minä yritin kyllä, mutta kun Hedwig ei sitten suostunutkaan kirjeen lisäksi ottamaan mitään, ja sitten Ron ei suostunut lainaamaan Posityyhtystä, eikä Mariahkaan voinut lainata Pearlia, kun sen piti viedä postia Uzbekistaniin..."
   "Minustakin on kiva nähdä sinua Hermione", Harry sanoi ja yritti irrottautua ystävästään. "Mutta päästäisitkö irti? Henkeni ei kulje."
   "Ai, anteeksi", Hermione vinkaisi.
   "RONALD WEASLEY, KUINKA SINÄ KEHTASIT?!" rouva Weasley kiljui kellarista käsin.
"Harry, me veimme matkaarkkusi huoneesesi", Lupin sanoi huudon läpi. (IKINÄ, KOKO ELÄMÄNI AIKANA EN OLE KOKENUT MOISTA KÄYTÖSTÄ) "Tytöt voivat näyttää, missä se on, eikö niin?"    Sarah liikautti päätään myöntymisen merkiksi.
   Talossa oli ainakin viisi kerrosta. Harryn huone oli neljännessä. Hän jakoi huoneen tavalliseen tapaan Ronin kanssa. Hänen sänkynsä oli kaksi kertaa isompi kuin Tylypahkassa, ikkunasta oli merinäköala, (ainakin Harry uskoi, että se oli meri) ja oli heillä vielä oma kylpyhuonekin. Joissain toisissa olosuhteissa se olisi ollut paratiisi.
   Sarah ja Hermione istuutuivat Ronin sängylle ja he katselivat Harrya, joka tuijotti ikkunasta ulos. Hiljaisuus oli hyvin kiusallinen. Mieluiten Harry olisi jäänyt yksin ajattelemaan, mutta osa hänestä tunsi palavaa tarvetta jutella Hermionen kanssa ihan mistä vain. Sarah päästi syvän huokaisun.
   "Okei Harry. Minä jätän teidät kahden", Sarah sanoi ja iski Hermionelle salaperäisesti silmää.
   "Lukeeko hänkin ajatuksia?" Harry kysyi kun Sarah oli mennyt.
   "Kyllä", Hermione vastasi ja hymyili surullisesti. "Sääli. Hän on niin mukava ihminen."
   "Mitä tarkoitat?" Harry kysyi ja katsoi Hermionea.
   "Susan ja Sarah ovat kuolemansairaita, Harry. Etkö Susan ehtinyt sanoa sitä?" Hermione sanoi ääni väristen. Harry pudisti päätään.
   "Luin siitä tänään lisää", Hermione sanoi ja avasi kainalossaan olevan paksun kirjan. Hän ojensi sen Harrylle luettavaksi.

Taudin nimi: Psyzard, Sydämen verhoutuma

Määritys: Sydämen peittää verhomainen kerrostuma, joka moninkertaistaa henkilön maagiset voimat. Liian suuri voimien purkaus kääntää verhoutuman, joka alkaa tuhota sydäntä.

Oireet: Kuumeisia houretiloja, unettomuutta, ruokahaluttomuutta, päänsärkyjä

Seuraamukset: Päänsäryn aikana vapautuu suunnattomasti energiaa, joka kohdistettuna toiseen elävään olentoon on tappavaa. Vain matelijat on huomattu immuuneiksi tälle tappavalle voimalle. Tappaminen vaatii niin voimakkaan energian purkauksen, että verhoutuma kääntyy. Kestää kuukaudesta muutamaan vuoteen ennen kuin sydän on tuhoutunut niin pahoin, että noita/velho kuolee.

Tarttuminen: Vain äidiltä sikiölle. Puolet tapauksista ovat kuitenkin sellaisia, että terveet äidit synnyttävät sairaan vauvan, jolla taataan taudin olemassaolo, sillä Psyzardiin sairastuneiden noitin lastensaanti on epätodennäköistä syystä että verhoutuma hylkii kaikkia keholle vieraita läkkeitä ja organismeja.

Parannuskeino: Ei ole olemassa, vaikkakin taudin hidastaminen on ottanut viime vuosikymmeninä harppauksia eteenpäin. Käytetyin keino on kullan kaltaisesta seoksesta valmistettu panta, joka kohdistaa päänsäryn aikana tapahtuvat energiapurkaukset henkilöön itseensä.

Harry ojensi kirjan takaisin Hermionelle.
   "Nyt tiedät", Hermione sanoi hiljaa.
   "Tiesin että näin käy", Harry rykäisi, jolloin Hermione nousi ja tuli istumaan pojan viereen. "Susan tunsi vanhempani. Tiedän, että olen tuntenut hänet vasta muutaman tunnin ajan, mutta tiedän, että hän on hyvä ihminen. Pian hän kuolee pois, aivan kuten Sir..."
   Hermione halasi Harrya.
   "Susan sanoo, ettei hän aio kuolla lähiaikoina, ja minä uskon häntä, hän on jo nyt ylivoimaisesti vanhin tautiin koskaan sairastuneista", Hermione sanoi. "Et saa ajatella että kaikki kuolevat, Harry. Sinulla meistä kaikista eniten pitää olla toivoa."
   "Miten?" Harry kysyi pihisevällä äänellä. "Kun joka hetki pelkään, että saan pöllön, jossa lukee Voldemortin räjäyttäneen kaikki ystäväni."
   "Harry, minä ja Ron emme räjähdä minnekään", Hermione sanoi ja hymyili lohdullisesti Harrylle.
   Ja samassa alakerrasta kuului kaamea rysähdys, joka vavisutti koko taloa...



***
Uudet lukijat, vanhat lukijat, kommenttia?

[Ginger]

Nevvie: Montakohan kertaa nuo kirjoitusvirheet pääsevät ohi minun silmieni :D Enää ei ole edes oikolukua apuna, kun OpenOfficeen en ole löytänyt suomalaista versiota. Niin kai sitten :)
Devia: Sen Potterin minä korjasin. Vihaan ajatusvirhe-typoja...
juuhku: Se paljastuu sitten myöhemmin ;) Glad U asked, eli jonkun tappaminen voimiensa avulla kääntää verhoutuman 99% ympäri -> veivin heitto alle kahdessa vuodessa. Toisaalta suuri ponnistus, kuten esim. romahtavan linnan katon kasassa pitäminen vastaa samanlaista voimanpurkausta -> veivin heitto alle kahdessa vuodessa. Ajan myötä tulee lisää infoa :) Minä sanoisin sitä ajatustenlukua sivuoireeksi.


Tästä luvusta korjasin nuo arvosanat vastaamaan PP:ssä esiintyneitä kirjaimia, joskin Hermyn kohdalla erehdyin vain PVS:stä ja Harryllä TH:sta :P


Luku 3. Kirjeitä, kirjoja ja artikkeli

Hermione ja Harry nousivat äkkiä ylös ja juoksivat useat portaat alas. Olohuoneessa odotti koominen näky. Ginny, Ron ja Molly Weasley seisoivat suuressa olohuoneessa naamat noen peitossa. Susan ja Sarah hytkyivät naurusta, Lupin pyöritteli päätään ja Tonks vain seisoi paikoillaan suu ällistyksestä raollaan.
   "Ronald ja Ginevra Weasley", Molly sanoi hitaasti ja rauhallisesti ääni hiljaa voimistuen. "Jos ette mene huoneisiinne tällä PUNAISELLA SEKUNNILLA, NIIN MINÄ KISKON TEIDÄT HIUKSISTANNE SINNE NIIN, ETTEI TEIDÄN PÄÄSTÄNNE KASVA SEN JÄLKEEN ENÄÄ MITÄÄN! JA JOS TE TULETTE ULOS HUONEESTANNE ENNEN KUIN MINÄ ANNAN LUVAN, NIIN LUPAAN ETTEI KUMPIKAAN NÄE ENÄÄ PÄIVÄNVALOA!"
   "Mitä täällä tapahtui?" Hermione kysyi epävarmasti, kun Ron ja Ginny kävelivät heidän ohitseen Molly perässään kuin verikoira.
   "Ginny räjäytti Weasleyiden nokikolaripommin, jotta Ron olisi voinut juosta äitiään karkuun", puhekykynsä takaisin saanut Tonks kertoi. "Hän vain laukaisi pommin hetkeä liian aikaisin, jolloin myös Ron sai pöllyt naamalleen."
   Harry ei voinut olla nauramatta. Hän oli pelästynyt turhaan. Ehkä tämä kesäloma ei olisikaan niin suuri katastrofi. He olivat turvassa ja ennen kaikkea yhdessä.
   "Mitä hevoskotkan nimessä täällä on tapahtunut?" kuului Mariahin huuto ovelta.
   "Ai, sinä tulit aikaisin", Susan hihkaisi kepeästi. "Pieni perheriita, ei mitään sen kamalampaa."
   "Ensiksi, tulin vain hakemaan asiakirjoja, jotka minun pitää näyttää Argentiinan taikaministerille", Mariah sanoi, ojensi kätensä ja siihen lennähti kansio. "Toiseksi, tänä iltana on Killan kokous, enkä halua, että paikka on kuin tulivuorenpurkauksen jäljiltä."
   "Mary, me saamme kyllä paikat kuntoon ajoissa", Lupin mutisi silmäillen tuhoja ja sitten Mariahia. "Usko minua, tämä on vain..."
   Kuin ei olisi kuullutkaan miehen sanoja Mariah asteli halki likaisen lattian riisuen samalla sinisen takkinsa ja heittäen sen ilmaan, jolloin asuste katosi vaimeasti poksahtaen. Silmälasien takainen katse kävi pikaisesti Susanissa.
   “Mary käski sanoa”, Susan tulkkasi kääntyen Remuksen puoleen. “Ettet saa kutsua häntä Maryksi, et saa puhua hänelle, etkä mielellään saisi olla edes samassa huoneessa hänen kanssaan.”
   “Siete un bambino!”
   Harrystä oli outoa kuulla Lupinin lausuvan vieraskielisiä sanoja. Mitä mies sitten olikaan ärähtänyt, se sai raivostuneen naisen huomaamaan hänet.
   “Io?” Mariah kivahti. “Lo avete lasciato! Non avete destra dire qualche cosa a me!”
   “Ve l'ho fatto per e lo conoscete!”
   “Non lo avete salvato. Mi rotto.“
   “Io... Perdonilo .“
   Remus kääntyi ja lähti kävelemään kohti terassin ovia, Mariah kieltäytyi katsomasta hänen peräänsä. Nainen puki jo päälleen tyhjästä ilmestynyttä kashmirkankaista heleänoranssia kaapua, joka sointui punaiseksi muuttuneen jakkuhameen väriin.
   “Susan, haluan, että tämä paikka kiiltää”, Mariah ilmoitti kuin mitään ei olisi tapahtunut.
   "Ihan miten vain", Susan sanoi vaimeasti ja heilautti kättään.
   Noki kohosi ilmaan ja alkoi leijailla kohti avautunutta ikkunaa. Juuri sillä hetkellä viaton lehtopöllö koki tarpeelliseksi lehahtaa sisään useampi pergamenttikuori nokassaan.
   "SUSAN!" Mariah lähes kiljui, kun mustaksi muuttunut pöllö laskeutui sohvan päälle.
   Seinään pöllähtäneet noet putoilivat hiljaa lattialle.
"Kyllä äiti, siivoan kunnolla", Susan vannoi ja Mariah paiskasi oven perässään kiinni niin lujaa, että useampi muotokuva tippui seinältä alas. "Mikä tiukkapipo."
   Hermione kumartui irroittamaan kirjeet pöllön jalasta ja pyyhki nokea pois hihallaan. Hänen silmänsä laajenivat jännityksestä.
   "Harry!" hän huusi ja heilutti kolmea kirjettä ilmassa. "Harry! Ne, ne ovat V.I.P.-tulokset!"
   Hermione ojensi Harrylle tämän kirjeen ja rupesi kiireen vilkkaa avaamaan omaansa. Harry rikkoi sinetin ja taitteli paperin auki.


VELHOMAAILMAN IHMEISIIN PEREHTYVÄ TUTKINTO

Potter, Harry James

Arvon herra Potter, Velhomaailman ihmeisiin perehtyvän tutkinnon lautakunta on perehtynyt kokeisiin, jotka suorititte viime keväänä. Arvosananne ovat oheisessa pergamentissa, josta löytyvät kopiot Tylypahkan noitien ja velhojen koulun kirjaston, Taikaministeriön sekä V.I.P.-lautakunnan arkistoista. Toivottavasti pystytte myös tulevaisuudessa ilahduttamaan meitä loistavilla tuloksilla.

Ystävällisin terveisin,
V.I.P.-lautakunnan puheenjohtaja
G. Maalisvalli


Harry silmäili kirjeen nopeasti läpi ja siirtyi sitten pienen nivaskan kimppuun, jossa olivat hänen arvosanansa. Heti ensimmäisen pergamentin kohdalla hänen vatsassaan nuljahti ikävästi.


Hirveä
Oppilas ei ole ymmärtänyt tehtäviä ja hänen pisteensä ovat alle 20% kokonaismäärästä.
Potter, Harry James on saanut Hirveän kyseisistä aineista:
Taikuuden historia : Pisteitä saavutettu 9%

Surkea
Oppilas tietää mistä on kyse, mutta hänen taitonsa jäävät alle keskitason. (Pisteitä 45-20% kokonaismäärästä) Mikäli kyseisenä vuonna useampi oppilas alittaa normaalin keskitason, allennetaan Surkean ja Kelvollisen rajaa
Potter, Harry James on saanut Surkean kyseisistä aineista :
Ennustaminen : Pisteitä saavutettu 20,5%


"Kai minun olisi pitänyt arvata", Harry mumisi samalla kun Hermione kiljui riemusta ja hyppi tasajalkaa.
"Harry, minä sain Upean melkein kaikista aineista!" hän huusi kasvot onnesta hehkuen. "Vain Pimeyden Voimilta Suojautuminen oli O, mutta muuten ihan loistava tulos, vai mitä?"
Harry nyökkäsi ja vaihtoi pergamenttia.


Kelvollinen
Oppilas osaa asian keskinkertaisesti. (Pisteitä 70-45% kokonaismäärästä) Kelvollinen on yleisin numero Surkean ja Odotukset ylittävän ohessa.
Potter, Harry James on saanut Kelvollisen kyseisistä aineista :
Tähtitiede : Pisteitä saavutettu 59%


"Hetkinen", Harry sanoi hitaasti. "Sainko minä taikajuomista yli kelvollisen?"


Odotukset ylittävä

Oppilas osaa asiat hienosti. (Pisteitä 95-70% kokonaismäärästä) Odotukset ylittävä on nimensä mukainen, vaikkakin jokaisella oppilaalla on yleensä vähintään yksi O.
Potter, Harry James on saanut Odotukset ylittävän kyseisitä aineista :
Loitsut : Pisteitä saavutettu 89%
Muodonmuutokset : Pisteitä saavutettu 77%
Taikajuomat : Pisteitä saavutettu 71%
Taikaolentojen hoito : Pisteitä saavutettu 94%
Yrttitieto : Pisteitä saavutettu 75%


Harry tuijotti positiivisen epäuskoisuuden vallassa Taikajuomia, josta oli juuri saanut itselleen O:n, vaikkakin Kelvollisen rajaa hipoen. Enää yksi pergamentti oli jäljellä.


Upea

Oppilas osaa asiat erinomaisesti. (Pisteitä 100-96% kokonaismäärästä) Upea on kaikkein vähiten saatu numero, jolloin sen saaja on poikkeuksellisen lahjakas.
Potter, Harry James on saanut Upean kyseisistä aineista :
Pimeyden voimilta suojautuminen : Pisteitä saavutettu 101%


Hermione tuijotti Harryn paperia tämän olan yli.
   "Satayksi prosenttia?" hän luki ääneen. "Miten se on mahdollista?"
   "Yhtä mahdollista kuin sinun satakaksikymmentä prosenttiasikin", Harry totesi.
   Hän oli saanut Upean V.I.P.in. Ja ehkä Kalkaros hyväksyisi hänet Taikajuomiin, joten hän aurori-haaveensa ei ehkä tyssäisikään siihen. Sitä paitsi, olihan hän poikkeuksellisen lahjakas pimeydenvoimilta suojautumisessa. Ei, Harry komensi itseään, hän ei saanut antaa sen nousta päähänsä.
   "Ronille pitäisi viedä hänen kirjeensä", Hermione ehdotti ja kohotti avaamatonta kirjettä.
   "Minä vien sen", Harry tokaisi välittömästi.
   "Hyvä on", Hermione sanoi ja antoi Harrylle nokisen kirjeen. "Minä menen kirjoittamaan äidille ja isälle. Uskomatonta, yhdeksän Upeaa..."
   Harry nauroi itsekseen kavutessaan portaita ylös. Juuri kun hän oli päässyt hänen ja Ronin huoneen ovelle, rouva Weasley hyppäsi esiin nurkan takaa kuin saalista vainiva leijona.
   "Valitan Harry, mutta et voi mennä sinne. Ronaldin pitää miettiä tekojaan omassa rauhassa."
   "Mutta hänen V.I.P.-tuloksensa tulivat", Harry kertoi ja näytti kirjettä.
   Rouva Weasley näytti puntaroivan asiaa hetken päänsä sisällä.
   "Hyvä on", hän sanoi. "Mene sitten."

   Ron istui sängyllä nokisena ja korvat punoittaen. Harryn kävi häntä sääliksi, sillä hän ei voinut keksiä mitä pahaa Ron olisi voinut tehdä ansaitakseen vankilatuomionsa äidiltään.
   "Ihan totta, Ron, mitä sinä olet tehnyt?" Harry kysyi sulkien oven perässään.
   "Pitkä juttu", Ron huokaisi kasvot lattiian päin kohdistettuna.
   "Meillä on aikaa", Harry totesi ja istui sängylleen.
   "No”, Ron nielaisi. “Sehän meni näin. Possu pitää pitää kiinni, sillä se hajottaa paikkoja aika pahasti. Professori Lupin sanoi, että sillä on uhmaikä. Kuitenkin, minun piti siivota Possun häkki, jolloin jouduin ottamaan sen ulos. Se näykkäisi minua pahasti", Ron näytti punertavaa jälkeä kämmenessään, "ja vahingossa päästin sen irti. Yritin saada sitä kiinni, kun se lensi Mariahin huoneeseen, minne me emme saisi mennä. Pakko minun oli se kuitenkin saada se aisoihin, ettei se tärvelisi Mariahin asiakirjoja. Kun minä juoksin kovalla vauhdilla sisään, matto liukui pois alatani ja törmäsin suoraan vaatekomeroon. Ne ovet tietysti aukesivat ja valtava vaatehyöky hautasi minut melkein elävältä. Äiti sitten sattui kävelemään ohi ja hän näki minut istuvan vaatekasassa Mariahin alushousut päässä. En tiedä miten, mutta jotenkin onnistuin harhauttamaan hänet ja juoksemaan karkuun. Sinä tiedät millainen äiti on suuttuessaan. Tajusin puristavani kädessäni pientä avainta jossain kuudennen kerroksen kohdalla. Olin ilmeisesti tarrannut siihen pakokauhun vallassa. Se avain muistutti minua lukituista arkuista ullakolla, joten ajattelin piiloutua ja samalla tutkia niitä. Äiti jotenkin vainusi, että minä olen siellä ja hän tuli paikalle juuri ennen kuin ehdin avata arkkun."
   Harry huokaisi. Ron oli luonnostaan utelias kuin hilleri, mutta ei hänellä ollut lupa ottaa sitä avainta ja arkussahan olisi voinut olla mitä tahansa kauheaa, joka olisi purrut Ronin pään irti. He oli vat hetken hiljaa, kunnes Harry muisti todellisen syyn tuloonsa.
   "Nämä tulivat", Harry sanoi ja antoi Ronille kirjeen.
   Kesti hetken kun Ron luki omat paperinsa läpi. Hän hymyili surullisena ja Harry pisti merkille, että Ronilla oli useampi pergamentti vähemmän kuin hänellä.
   "No?"
   "Reputin ennustuksen ja taikuuden historian", Ron sanoi ilottomalla äänellä. "Muut olivatkin sitten aika... kelvollisia."
   "K:ta?" Harry toisti.
   "Ei. O:ta", Ron korjasi ja hänen kasvoilleen levisi tyytyväinen, ylpeä hymy.
   "Seitsemän O:ta? Ron... Ron, sehän on loitavaa!" Harry huudahti lujempaa kuin mitä oli tarkoitus.
   "Jep", Ron myhäili esitellen paperiaan.
   Molly Weasley avasi oven nopeammin kuin nopeasti.
   "Mitä? Ron, saitko sinä useita Odotukset ylittäviä?" hän kysyi.
   Ron nyökkäsi ja hetkessä leppynyt rouva Weasley syöksyi suukottelemaan likaista, nuorinta poikaansa.
   "Kyllä minä tiesin että sinä olet kunnon poika. Valvojaoppilaskin. Ethän sinä tahallasi varmaankaan sääntöjä rikkonut?"
   "Sitähän minä olen yrittänyt selittää", Ron sanoi äitinsä käsien puristuksesta. "Kun minä yritin saada Possua kiinni..."
   "Niin, niin", rouva Weasley mumisi. "Sinun vaatteesi pitää vaihtaa. Tänne tulee tänään paljon väkeä."

Susan oli ihmeellisesti saanut koko olohuoneen puhdistettua. Missään ei näkynyt jälkeäkään tuhkasta, kun he istuivat siellä odottamassa päivällistä. Hermione kirjoitti Krumille nyt jo viiden jalan mittaista kirjettä, Susan luki Maccion-nimistä muotilehteä tuhahdellen vähän väliä jotain epämääräistä, Sarah piirsi jotakin valtavaan piirrustuslehtiöön ja Ron kuunteli musiikkia pienistä kristallipalloista, joita oli ollut kirjahyllyillä.
   Kun Harry kuunteli huoneessa soivia kappalaita, hänessä pyöri kovia ristiriitoja. Laulut olivat sitä samaa ärsyttävää poppia, mitä jästien radiot soittivat päivät pitkät, mutta toisaalta jokin laulajan äänessä miellytti häntä, hän ei osannut sanoa mikä.
   Harry alkoi tonkia kirjahyllyä löytääkseen jotain hyvää luettavaa. Hän joutui puhdistamaan lasinsa kolmeen kertaan, ennen kuin tajusi lukeneensa aivan oikein. Yksi kokonainen hylly oli omistettu täysin ihmissusille. Harry kahmaisi syliinsä muutaman. Auringon laskun jälkeen : Ihmissuden kirous, Ihmissuden ulvonta : Muita teorioita, Karvainen kuono, ihmisen sydän, Täydenkuun aikaan, Öiden pedot...
   "Luin nuo toissapäivänä", Hermione mumisi raapustuksen lomassa. "Aika kiinnostavia. Etenkin tuo Täydenkuun aikaan. En kylläkään ehtinyt vielä lukea sitä loppuun."
   Harry otti neuvosta mummon, siirsi muut kirjat syrjään ja alkoi lukea Täydenkuun aikaan-kirjaa. Kun hän avasi kirjan samenttisen kirjamerkin kohdalta, jostain välistä putosi vanha pergamentin paperi.
   "Onko tämä sinun?" Harry kysyi nostaen pergamentin lattialta.
   Hermione pudisti päätään. Pergamentissa oli hennolla käsialalla kirjoitettua tekstiä. Muste oli paikka paikoin levinnyt, joten sitä oli melko vaikea lukea.

25 g hopeanitraattia (hienoksi jauhettua)
2 pisaraa feeniksin kyyneliä
15 valkosipulin kynttä (yhdiste and-xe-hoh)
3 dl lohikäärmeen verta ANTIPODIEN OPAALISILMÄ!!!
1 pisara re'emin verta
5 tl vihkivettä (katolisten, pinnoitettu putkisto?)

SIVUVAIKUTUKSET?

   "Anteeksi, mutta tiedätkö mikä tämä on?" Harry kysyi Susanilta heiluttaen pergamenttia ilmassa.
   Susan tarttui pergamentiin ja silmäili sitä hetken. Hän pudisti päätään.
   "Minulla on aina ollut heikko taikajuoma-pää", Susan sanoi ja ojensi pergamentin takaisin Harrylle. "Sinun pitäisi kysyä Caralta, hän oli meidän vuosikurssin paras taikajuoman keittäjä."
   "Etkö sinä ollut Kalkaroksen kanssa samalla vuosikursilla?" Harry muisti.
   "Olin toki. Cara oli parempi kuin Kalkaros, paljon parempi", Susan kertoi nauraen. "Kalkaros vihasi Caraa melkein yhtä paljon kuin isääsi."
   "Oliko Cara niin paha?"
   "Ei, vaan niin hyvä", Susan sanoi kääntäen lehtensä Harrya päin. "Tämä on Cara."
   Noita olisi voinut olla kauniimpi Susania. Värillisestä kuvasta näki, että Caran lyhyet hiukset olivat värjäämättömät ja pähkinän ruskeat, samaa paria silmien kanssa. Kuitenkin, ehkä se oli vain Harryssä, mutta ensimmäinen mielikuva Carasta oli itsensä näännyttänyt missiksi haluava parhaat päivänsä ohittanut neito. Luisevat sormet, terävät poskipään, ulospäin suuntautuneet kaulan jänteet. Cara oli pukeutunut revittyihin farkuihin, jotka paljastivat naisen jalat kapeiksi kuin kukkakepit, keltainen toppi myötäili kylkiluita. Harry toivoi niin, että joku oli vienyt naisen kuvauksista suoraan seisovaan pöytään ja pakottanut tämän syömään oman elopainonsa verran kaikkea mahdollista.
   "Lue vain", Susan kehotti ja antoi lehden Harrylle.


TÄHTI KANNUSTAA IHMISIÄ KÄYMÄÄN AVOIMESTI TIEDÄT-KAI-KETÄ VASTAAN

Caralina Isabella Niclasson, tunnetaan paremmin C.L. Nickynä, on ensimmäisiä julkisuuden hahmojamme, joka on ottanut vahvasti kantaa hänen-jota-ei-pidä-nimetä vastustamiseen. Hänen suojattinsa Amy Morgan julkaisee uudella setillään Destiny-nimen kappaleen, jonka Nicky on sanoitaanut. Kappale kehottaa taistelemaan pimeyttä vastaan. Myös Nickyn toiselta monista suojateista, Colin Westiltä, ilmestyy ajankohtainen albumi : Poika, joka elää.
"Moni yhdistää sen Harry Potteriin, mutta albumin keskeinen sanoma on se, että jokainen on oman elämänsä sankari", West toteaa.
"Se mies vei monelta nuoruuden levittämällä pelkoa", C.L. Nicky toteaa vakavana. "En voisi antaa ikinä itselleni anteeksi, jos en pistäisi tikkua ristiin hänen tehdessä sen uudestaan uudelle sukupolvelle."
C.L. Nicky menetti vuosia sitten kihlattunsa Piskuilanin Tiedät-kai-kenen käskyläiselle ja läheisen ystäväpariskunnan, Potterit, itse Hänen-jota-ei-pidä-nimetä:lle.
C.L. Nicky aikoo pitää Anti-Voldy-konsertin elokuun viimeisenä päivänä. Liput ovat myynnissä lippupisteissä, Qaino Vahvahqolla, Säilässä ja Imupaperissa sekä Kolmessa luudanvarressa ja Vuotavassa noidankattilassa.


Harry käänsi sivua, mutta sillä keikistelikin jo joku uimapukumalli.
   "Sain ylipuhuttua lehden ottamaan tuon jutun, mutta koska se ei oikein ole Maccionin tyyliä, niin juttu jätettiin pieneksi", Susan sanoi ja yritti ottaa lehden takaisin. "Sitä paitsi, he pelkäävät Voldemortin kostavan, jos he tekisivät suuremman artikkelin."
   "Seurusteliko Cara Piskuilanin kanssa?" Harry kysyi epäuskoisena tuijottaen Caran kuvaa.
   "Cara ja Peter", Susan hymähti nolona, hän oli onnistunut paljastamaan asioita vaiennusloitsusta huolimatta. "Cara ja Peter seurustelivat kouluaikoina. Enkä minä ala arvostella häntä, kun otetaan huomioon, kenen kanssa minä tulin päätöstansseihin."
   "Kuka olisi pahempi kuin Piskuilan?" Harry mietti epäillen.
   "Ei koskaan pahempi, parempi", Susan painotti ja kiskaisi lehden viimein pois Harryn kädestä.
   Harry ymmärsi, ettei Susan halunnut puhua asiasta ja uppoutui kirjaan. Vähitellen talo alkoi täyttyä. Koko Weasleyn perhe oli paikalla Percyä lukuun ottamatta. Siellä olivat Lupin ja Tonks, Vauhkomieli, Kahlesalpa, Vance, Doze, Dingle, Dung sekä kourallinen sellaisia ihmisiä, joita Harry ei ollut eläissään nähnyt. Hänen vatsassaan muljahti puolin ja toisin, kun Kalkaros ja Hagrid kävelivät sisään. Harry vei kirjat paikoilleen ja käveli Hagridin luo. Hagrid näytti melko terveeltä, vaikkakin hänellä oli valtaisa laastari parran ja leuan rajassa.
   "Harry. Mitens voit?" Hagrid mörisi mäjäyttäen jättiläismäisen kouransa Harryn olkapäälle.
   "Niin hyvin kuin mahdollista", Harry hymähti.
   "Hän valehtelee, mutta minkäs teet", Susan sanoi Harryn takaa. "Hei Hagrid."
   "Susy. Et oo muuttunu yhtään siitä ku olit seittemäntoista ja kävit hoitamassa tyttöjen kanssa sitä pikkasta yksisarvista, jolla oli jalka menny poikki."
   "Toivotaan niin", Susan hymyili ja antoi kurottautui antamaan Hagridille suukon poskelle. Harry näki, miten Hagrid punastui korviaan myöten. "Miten Fédja oikein voi?"
   "Juoksee muitten kaltastensa kanssa kuin ei ois kipee ollukkaan", Hagrid vastasi. "Mut Milky kuolli pari vuotta sitten. Ei voitu tehdä mitään. Orave tappo sen. Rassukka."
   Harryn mieleen sinkoutui kuva kuolleesta yksisarvisesta Kielletyssä metsässä. Se oli ollut liian kaunis kuollakseen ja Orave oli tappanut sen, jotta Voldemort olisi saanut elää. Harry muisti vieläkin, miten hohtava veri oli valunut Oraven kaavulle.
   "Eikö Milky ollutkin..."
   "Joo, se oli Siriuksen lemppari. Kutsui sitä Mighty Vegaksi."
   "Aivan, nyt muistan", Susan sanoi, vaikka hänestä näki, ettei hän ollut asiaa koskaan unohtanut.
   "Siriuksen yksisarvinen?" Harry toisti.
   "Joo", Hagrid mutisi ja pyyhkäisi silmäkulmaansa, joka oli hetken ajan ollut tavallista kosteampi. "Milky oli ainoo 'hempee' olento, mikä Siriusta kiinnosti. Muutenhan se ja James viihtyi aina kaiken vähä kiinnostavamman kanssa, niinku hevoskotkien ja ihmissusien."
   "Mitä, puhuitteko minusta?" Lupin kysyi tullen mukaan keskusteluun.
   "Ainahan me", Susan sanoi kepeästi.
   "Professori Lupin, tiedätkö mikä tämä on?" Harry tiedusteli muistaen kirjan välistä pudonneen pergamentin.
   Lupin otti Harryn ojentaman pergamentin käteensä ja luki sen nopeasti läpi. Mies kurtisti kulmiaan ja raapi niskaansa.
   "Tämä voisi olla... Muttemme koskaan... En muista..." hän mumisi.
   "Mitä?" Harry kysyi heti.
   "Minä ja muutama... ystäväni teimme joskus kokeita. He keittivät taikajuoman ja minä lahjoitin verta", Lupin vastasi lopulta. "Me yritimme löytää parannuskeinon ihmissuteuteen. Tuloksetta. Mutta tämä. Emme koskaan yrittäneet lisätä feeniksin kyyneleitä, koska niitä ei saanut mistään."
   "Toimisiko tuo?"
   "En tiedä", Lupin huokaisi. "Edelliset koeputket, joissa oli vertani, räjähtivät, kun lisäsimme siihen kehittämäämme vasta-ainetta."
   "Sehän on..." Harry aloitti, muttei ehtinyt lopettaa, kun Dumbledore marssi sisään vanavedessään McGarmiwa ja Sianpään baarimestari.
   Dumbledoren kasvot olivat tutkimattomat. Hänen suunsa oli kiristynyt, mutta silmän ympärykset näyttivät aavistuksen verran turvonneilta.
   "Kaikki kokoushuoneeseen. Meillä on hyvin kiireellinen asia käsiteltävänä", Dumbledore ilmoitti jäykästi.'
   Yllättäen Harry tunsi Susanin kynsien pureutuvan hänen hartiaansa. Hän kuiskasi hiljaa, niin pienellä äänellä, että vain Harry kuuli sen :
   "Sirius on elossa."



***
Minä katoan kirjoitusleirille, joten jatkoa varmaan vasta ensiviikon loppupuolella...

[Ginger]

Nevvie: Miksei kukaan ole antanut siitä ficistä loppukommenttia... Ärinmurin...
Marize: Okei, nyt minun on pakko kertoa, että purskahdin nauruun nähdessäni tämän kommentin. Anteeksi. Uudelleen kirjoitus tarkoittaa siis sitä, että minä otan koneeltani aina osan, kaksi vanhaa, ALKUPERÄISTÄ MM:ää, luen sen läpi ja ikään kuin betaten karsin sieltä pois turhia sanan toistoja ja kirjoitan joitain kuvauksia hieman selkeämmiksi, että ihmiset ymmärtäisivät tällä kertaa, mitä yritän sanoa, esim vaikka surullisen kuuluista matka-arkkukohtaus, jossa E:tä tulkattiin Evansiksi. Sitten vielä hienosäätöä joidenkin henkiöiden kuvailussa, esim Sarahin minä päätin kuvailla kokonaan uudesaan, koska päätin, että minun pitää ihan alusta asti korostaa sitä, miten pikkuinen hän muille lopulta on. Eli hahmot ovat ihan samanlaisia kuin edelliselläkin kerralla ja tyylistä on vain karsittu toistot pois/selkeytetty ilmaisuja. Eli mitä ilmeisesmmin sinulla on hurjan romantisoitunut kuva minun alkuvuosistani :) Ja tässä on kuitenkin HBP välissä, mikä luonnollisesti kasvatti mielikuvia hahmoista hieman eri suuntaan, mitä he tässä ovat.



Luku 4. Mies joka elää

Harry istuutui tuolille. Hän ei saanut kunnolla henkeä ja hänen kasvonsa olivat lähes yhtä kalpeat kuin Susanilla.
Dumbledore otti viitan pois päältään. Vanha mies suki muutaman kerran partaansa ja rykäisi sitten äänekkäästi.
   "Tietooni on tullut muutama tunti sitten eräs perin järkyttävä asia", Dumbledore julisti ja antoi katseensa kiertää huoneessa. "Veljeni Aberforth osaa kertoa paremmin. Hän oli paikan päällä."
   Nukkavieru baarimikko Sianpäästä astui askeleen eteenpäin ja katsoi Dumbledorea, joka nyökkäsi.
   "Se oli tänään, neljän aikoihin, kun olin tavalliseen tapaan pyyhkimässä pöytiä. Normaalia rähjäisempi mies tuli baariin ja vaati saada ison lasillisen tuliviskiä. Hänen kasvonsa olivat niin veriset, etten ollut aluksi edes tuntea häntä. Kun hän kysyi päivämäärää ja minä vastasin, niin hän tahtoi pöllön sillä punaisella sekunnilla ilmoittaakseen veljelleni olevansa edelleen hengissä. Silloin minä tajusin kuka hän oli ja lähdin hakemaan kiireen vilkkaa pöllöä. Kun tulin takaisin, mies oli poissa ja paikalla missä hän oli istunut oli vain tyhjä lasi ja veriset sormenjäljet."
   "Kuka hän oli?", Lupin kysyi ristien kätensä.
   "Sirius Musta, pistäisin vaikka oman pääni siitä pantiksi", Aberforth sanoi ja löi nyrkillä pöytään.
   "Ei se ole mahdollista", Lupin kuiskasi epäilevänä. "Minä näin, kun hän katosi verhon taa."
   "Sitä porttia ei olla käytetty vuosiin", Kingsley totesi väliin. "Siriusta ei oltu määrä teloittaa, hän ei saanut asiaan kuuluvia loitsuja eikä tuomiota. Kuka tietää mitä portraali silloin tekee."
   "Ja koska ennakkotapauksia ei todellakaan ole", herra Weasley jatkoi. "Emme todellakaan voi olla varmoja Siriuksen kohtalosta."
   "Oletko nyt aivan varma, että se oli Sirius?" Susan vuorostaan kysyi.
   "Sinähän voit tarkistaa", McGarmiwa ehdotti. "Jos se on Sirius, sinä tiedät sen. Kunhan et räjäytä Aberforthin päätä kappaleiksi."
   Harry oli tuijottanut lattiaan koko ajan. Nyt hän katsoi Susania, joka näytti epäröivän. Lopulta tämä käveli Aberforthin luo ja asetti kätensä eäpröivän miehen ohimoille. Aberforth värähti kivusta, kun Susanin pitkät kynnet painuivat syvälle hänen ihoonsa.
   Kynttilöiden liekit alkoivat lepattaa hurjasti. Ovet narisivat itsekseen. Pöytäliina heilui kuin tuulen seurauksesta. Harry tunsi lujan puristuksen kädessään. Hän kääntyi ja näki, miten jännittynyt Hermione piteli toisella kädellään lujasti kiinni hänen omastaan ja toisella tarrasi kiinni Ronin hartiasta. Ginny hytisi tyynen Sarahin vieressä.
Susan hengähti terävästi ja irroitti otteensa Aberforthista.
   "Se oli hän", Susan sai lopulta sanottua. "Hän... ilmiintyi pois Aberforthin lähdettyä hakemaan pöllöä. Hän säikähti jotakin takanani, en tiedä mitä. Silti, hän... hän on elossa. Mutta hän ei tilannut tuliviskiä. Sinä annoit hänelle Hyrräpää-Giniä."
   "Ei, kyllä se oli tuliviskiä", Aberforth vastusti vältellen Albuksen kasvoilla vieraillutta huvittunutta ilmettä. "En ole myynyt Hyrräpää-Giniä sen jälkeen kun se kiellettiin kahdeksan vuotta sitten."
   "Minä tiedän mitä näin", Susan sanoi ja veti kevyellä ranneliikkeellä hiuksensa taakse.
   "Sillä ei nyt ole väliä, mitä hän joi", Dumbledore keskeytti. "Tärkeää on se, että mikäli Sirius todella on elossa, meidän pitää löytää hänet ennen muita. Huomenna tarkistamme kaikki mahdolliset piilopaikat Tylypahkan ja Tylyahon mailla. Susan, Remus, koska teille ei ole määrätty mitään tälle viikolle, voisitte käydä läpi mahdollisimman monta paikkaa Lontoosta, mihin Sirius olisi voinut mennä."
   "Käy minulle", Lupin myöntyi ja Susan nyökkäsi.
   "Hyvä. Rintamalta ei ole kuulunut mitään uutta, Severus voi..."
   Harrya alkoi väkisinkin haukotuttaa. Päivän aikana oli tapahtunut niin paljon, hän oli saanut niin paljon uutta informaatiota. Kuin elävä kuollut hän käveli muun nuorison mukana makuuhuoneeseensa ja heti painettuaan päänsä tyynyyn Harry nukahti ilman, että edes ehti tyhjentää mieltään Siriuksen aiheuttamista kysymyksistä. Sinä yönä Harry suorastaan kerjäsi outoja unia.

Susan istui Harryn sängyn laidalla lukien lehteä. Hänen päänsä päällä jökötti nokinen pöllö. Susan nauroi ja näytti Harrylle lehteä, jossa oli kuva Carasta potkimassa ja lyömässä Kalkarosta.
   "Se oli sinun syytäsi", Susan sanoi ilottomana.
   "Mikä? Mikä oli minun syytän?" Harri kysyi nousten istumaan.
   "Se kun Sirius kuoli. Cara yrittää purkaa sitä vihaa Kalkarokeseen, mitä ei saa vuodatettua Siriukseen. Oli Siriuksen vika, että Peter kuoli."
   "Sinun takiasi me emme koskaan löytäneet lääkettä", kuiskasi ovella seisova Mariah.
   Harry tunsi huoneen laajenevan ja vaikka kaikki ihmiset loittonivat, hän kuuli heidän syytöksensä syvällä päänsä sisällä.
   "Sirius, Harry, miten sinä saatoit?"
   "Miksi sinä annoit Cedricin kuolla, Harry? Mikset urhannut itseäsi hänen puolestaan?"
   "Lily ja James, poissa, ikuisesti, sinun takiasi Harry."
   "Milky, Harry, sä vaa katoit vieressä kun Orave imi sen kuiviin."
   "Syöpäläinen! Paise minun nenälläni, kuona taloni sisällä!"
   "Poika tulee liikaa isäänsä..."

Harry heräsi omaan huutoonsa. Viimeinen muistikuva mitä hänellä oli unestaan, oli se kun ihmissusi, oliko se ollut jopa Lupin, hyökkäsi hänen kimppuunsa ja kaikki ne ihmiset olivat vain katselleet vierestä. Ron hymähti unissaan ja Harry vilkaisi pöydällä olevaa kelloa. Puoli kuusi. Harryä ei enää väsyttänyt, joten hän päätti lähteä pienelle lenkille.
   Ulkona oli vielä hämärää. Sumu oli niin paksu, että sitä olisi voinut leikata vain lihaveitsellä. Jostain etäältä kuului sumutorven kohinaa. Harry hytisi kylmästä ja kietoi viittaa paremmin ympärilleen.
   "Valehtelevat", Mariah puhui hiljaa. "Aikainen lintu ei ikinä saa matoa."
   Harry kääntyi. Nainen näytti jotenkin erilaiselta. Hänellä ei ollut sinistä jakkupukua saatikka sitten mitään muutakaan hienoa. Hänellä oli päällään yksinkertainen, jo kellastunut valkoinen paita, jossa luki haalistunein kirjaimin ”If you think I'M A WITCH, you should meet my mother”, jaloissa löysät, mustat verkkahousut. Mariah vältti elävältä jäätymisen pitämällä harteillaan paksua, moneen kertaan paikattua tummanpunaisesta kaavusta tehtyä viittaa.
   "Nukutko sinä aina vähän?" Mariah kysyi ja lähti hiljalleen kävelemään polkua eteenpäin Harryn seuratessa.
   "Riippuu tilanteesta", Harry vastasi. "Nukutko sinä ollenkaan?"
   Mariah hymyili ja hänen turkoosien silmiensä ympärillä olevat uurteet syvenivät huomattavasti.
   "Ihminen oppii pärjäämään niukalla nukkumisella, kun tarpeeksi harjoittelee", Mariah totesi.
   Maa muuttui kivikkoiseksi. Harry ihmetteli sitä, miten Marian hyppeli sirosti kiveltä toiselle. Kummallisemmaksi asian teksi se, että Mariahilla ei ollut jalassaan lenkkitossuja, hänellä oli terävät, mustat korkokengät.
   "En tiennytkään, että nuo soveltuvat maastoon", Harry sanoi, Mariah naurahti.
   "Yritä kävellä Norjan vuoristopolulla kymmenen sentin koroilla. Se opettaa ja kehittää tasapainoa. Lily ei voinut sietää korkokenkiä, enkä totta puhuen minäkään. Kun ammatti on mitä on, ei kuitenkaan voi oikein käyttää tanssikenkiä tai sandaaleja tai tossuja."
   Harry otti muutaman juoksuaskeleen kiriäkseen Mariahin rinnalle. Jokin tämän kasvoissa oli niin tuttua ja lämmintä, ehkä se oli osittain sitä, ettei Mariah yrittänyt peitellä ikäänsä. Ei hän vanhalta näyttänyt, mutta uurteet silmien ympärillä ja otsassa kertoivat jo koetuista vuosista.
   "Kerro jotain äidistä", Harry pyysi huomaamattaan. "Jotain vain, ei mitään sievisteltyä totuutta, mutta... jotain."
   "Lily Evans", Mariah huokaisi dramaattisella äänellä katsoen haaveillen taivasta. "Lily rakasti kirjoittamista. Se oli hänen lempipuuhaansa. Hän ei kuitenkaan mielellään esitellyt tuotoksiaan muille. Lily inhosi huomiota. Toisin kuin Susan, kuten varmaan olet huomannut."
   "Vaikea olla huomaamatta", Harry hymähti.
   "Mutta jos jotain kiusattiin, Lily oli ensimmäinen, joka oli ojentamassa auttavaa kättä, ei väli kuinka moni paheksui häntä, hän oli paikalla."
   Harry muisti Kalkaroksen ja tämän kelmeät kalsarit. Kuraverinen. Kiittämätön.
   "Lily oli tunnollinen. Hän teki läksyt heti, hän ei ikinä jättänyt niitä huomiselle. Muistan sen läksyvuoren, minkä kimpussa hän aina välillä oli. Katsoin omaani ja ajettelin, että pakko tässä on omiakin ruvettava tekemään. Carakin... kai sinä jo tiedät kuka Cara on?"
   "Joo, kyllä", Harry sanoi havahtuen.
   Hän myös muisti myös toisen tytön, joka pakersi aina kirjojen parissa ja löysi silti aikaa auttaakseen häntä ja Ronia, eikä Harry voinut olla hymyilemättä.
   "Niin, Carakin lopulta otti neuvosta vaarin ja alkoi lukea, mutta Susan jätti kaiken viimeiseen hetkeen. Hän ihmettelee joskus vieläkin miten ylipäätänsä pääsi pois Tylypahkasta. Ja ne romaanit! Lily löysi niillekin ylimääräistä aikaa!"
   "Lisää kirjoja?" Harry varmisti.
   Mariah katsoi Harryyn. Hänen silmänsäkin nauroivat hänen muistellessaan mennyttä.
   "Hän luki niitä aina. Lily ei tajunnut miten Susan oli välillä niin kevytkenkäinen, joten hän yritti lukea sen tyyppistä kirjallisuutta ja jäi koukkuun. Vanhat ystävät, se oli Lilyn lempikirja. Se melkein irtosi kansistaan lukemisen seurauksena. Minä en tietenkään tajunnut siitä mitään. Se sinun ystäväsi, Hermione, hän saattaisi pitää siitä."
   "Miten niin?"
   "No, saatanhan minä vain kuvitella, mutta Hermione muistuttaa Lilya monella tavalla. Se appelsiinitee oli jo pelottavaa, mutta kuitenkin, hän saattaisi pitää siitä kirjasta. Vanhat ystävät, kirjoittanut Irma Melä."
   "Pistän korvan taakse", Harry lupasi, kun he pysähtyivät kallionkielekkeelle.
   Mariah kohotti päätään ja haisteli meri-ilmaa. Hänen kasvonsa muuttuivat siinä valossa nuoremmiksi ja hänen silmänsä kiilsivät kosteina.
   "Tiedätkö mitä, Harry? Olet äitisi poika."
   Sen sanottuaan Mariah hyppäsi vaahtopäiden sekaan.

   Sellaiset painajaiset ovat kaikkein pelottavimpia. Kun ei osaa sanoa, oliko hereillä vai unessa, on herättyäänkin vaikea tietää onko maailma silmien edessä todellinen. Harry makasi hikisenä omassa sängyssään. Hän vilkaisi kelloa. Kahdeksan. Harry hieroi niskaansa ja tunsi sormissaan äidin riipuksen ketjun. Hän oli unohtanut ottaa sen pois kaulastaan. Ron mumisi unissaan jotain kohtalosta ja kauneudesta Harryn lähtiessä suihkuun. Ronin käytös hämmensi Harryä, ikään kuin hän ei edes tuntisi parasta ystäväänsä.
   Talo oli hyvin hiljainen. Peseydyttyään Harry meni ruokailusaliin, jossa Mariah istui lukemassa Päivän profeettaa, New Yorkin taloussanomia, Timessia, Hong Kong-Newsia ja jotain Arabiankielistä sepustusta. Mariahin suihkun kastelemat hiukset valuivat hiljalleen vettä kellertävän paidan päälle. If you think I'M A WITCH...
   "Huomenta", Hermione sanoi istuen pöytään käsissään suuri kupillinen teetä, viineri ja rispaantunut kirja.
   "Mikä tuo on?" Harry kysyi ja istuutui Hermionea vastapäätä.
   "Kevyttä lukemista, löysin ullakolta ja Mariah sanoi, että saan pitää tämän", Hermione vastasi ja nosti kirjaa niin, että Harry pystyi lukemaan sen nimen kuluneesta kannesta. Irma Melän Vanhat ystävät.
   "Mitä, etkö sinä ole vielä töissä?" Susan kysyi heti tultuaan huoneeseen.
   Susan oli ilmeisesti aamuihminen. Hänen hiuksensa olivat ylhäällä suihkulähdemäisellä nutturalla, josta korkkiruuvimaiset kiharat purkautuivat joka suuntaan.
   "Mitä, taasko sinulla on nuo käkkärät päässäsi? Sinä tiedät, että hiuksen rakeenteen toistuva muokkaaminen vaurioitaa hiuspohjaa", Mariah tokaisi sukkelasti ja siemaisi kahviaan. "Minä hoidin jo aamupäivän hommat. Olin Thaimaassa neljästä seitsemään aamulla. Jotain ongelmia mustekalojen ruumiinosien kaupassa."
   "Etkö sinä ollut täällä?" Harry varmisti.
   Mariah pudisti päätään hämmästyneenä. Kaikki oli unta, nyt Harry oli varma siitä. Vain suurta yhteensattumaa. Susan katsoi pitkään Harryä.
   "Sarah!" hän huusi vihaisena, lähes mollymaisesti. "SARAH VEGA LILY-ANNE WILKINS!"
   "Mitä?" Sarah kysyi laiskasti ovan raosta.
   "Mitä minä olen sanonut muiden uniin puuttumisesta?"
   "Unien kontrolointi on aina hyvin vaarallista. Mikäli jokin ulkoinen tekijä keskeyttää uniin sekaantujan, saattaa kohde vaipua vaarallisen todelliseen unitilaan, jolloin hän ei enää erota unta todellisuudesta", Sarah toisti tylsistyneenä. "Harry näki painajaisia, kai sitä nyt saa auttaa ystävää hädässä? Sitä paitsi, minulla ei ollut mitään tekemistä."
   "Vastuuton...", Susan puuskahti nostaen kätensä ilmaan. "Tulee liikaa isäänsä."
   "Jos nyt saan huomauttaa", Mariah sanoi lehtensä takaa. "Niin oli sinullakin paha tapa puuttua toisten uniin."
   "Ja jos saan esittää puolustukseni", Susan huudahti ja painoi kämmenensä suuren pöydän kiiltelevälle pinnalle. "Jos en olisi tehnyt niin, sinä olisit saanut V.I.P.ien ja S.U.P.E.R.ien aikaan totaalisen hermoromahduksen."
   "Niin, kaikki energiani meni jo siihen, että voin pahoin. Sinusta olisi tullut aikamoinen saippuasarjojen kirjoittaja."
   "No hauku vain, mutta ilman minua sinä..." Vinkaisu, eikä Susanista äkkiä lähtenyt ääntäkään.
   "Että tuo loitsu on kätevä", Mariah hymyili ja vilkaisi rannekelloaan. ”Se siitä rauhallisesta aamusta, ehkä parasta siirtää Weston jo kymmeneksi niin saan hoidettua Dlatonin...”
   Poistuessaan keittiöstä Mariah ohitti Ronin, joka käveli pöllähtäneenä sisään. Hänen punainen tukkansa sojoitti joka suuntaan ja pisamien seasta pilkisti esiin muutama finni. Sarah otti hänestä muutaman askeleen kauemmas kuin eläimestä, joka kantoi jotain vaarallista tautia.
   "Ja minä kun luulin, että Remus on porukan ainut kummajainen", Sarah kuiskasi Susanin korvaan.

   Lupin ja Susan lähtivät keskipäivän aikaan etsimään Siriusta Lontoosta. Koska Harry, Ron, Hermione ja Sarah eivät keksineet mitään parempaakaan tekemistä, he vaativat päästä mukaan. (Ginny oli edelleenkin koti-arestissa) Susan otti tehtäväkseen saada heistä niin jästin näköisiä, etteivät heidän vanhempansakaan tienneet kumpia he olivat. Niinpä heidän piti pistäytyä Susanin työpaikalla.
   Ensinnäkin, se rakennus oli korkea kuin mikä. Sen ikkunat oli tummennettu, joten sisään ei nähnyt. Lasisiin oviin, jotka olivat yhtä massiiviset kuin Tylypahkassa konsanaan, oli kirjoitettu kultaisin kirjaimin: Maccion United Modeloffice. Bartholomew, Benjamin ja Bob MacCio. Pojalta pojalle, muotia veljeyden puolesta. Pääosakkaat: Bea MacCio-McKinnot, Lola MacCio-MacCio-MacCio-Ashton-Lotus, lady Mariah Hodson, sir Artemis Brady, Susan Wilkins-Well, Serena Wilkins-Lotus, Evelyn Epätevä, Cassandré Lepyh
   "Onko sinun äitisi malli?" Harry kysyi Sarahilta, kun he menivät sisään kiiltävistä ovista.
   "Tietysti", Sarah puuskahti kuin se olisi itsestään selvyys. "Tai no, oli aikanaan, nyt hän on melkeimpä pelkkä suunnittelija. Miten sinä luulet, että minä olen päässyt näin nuorena tuonne töihin?"
   "Sinä..."
   Muuta Harry ei ehtinyt sanoa, kun heitä jo vietiin. Kaikki tunsivat Susanin. Suurin osa ihmisistä hymyili ja tervehti, mutta jotkut käänsivät halveksivasti katseitaan.
   "Mamman kavereita", Sarah sanoi ykskantaan. "Serena Wilkins-Lotus. Äiti ja hän eivät ole puheväleissä. Mamma jätti äidin ja isoisän kun sai tietää äidin sairaudesta. Hän meni naimisiin Phil Lotuksen kanssa, jolla oli jo ennestään kaksi lasta, Lola ja Pheobe. Lola on ollut naimisissa kaikkien MacCioiden alle kahdeksankymppisten perillisten kanssa, ja hän on saanut avioeroista kaikki osakkeensa Maccionista. Bea onneksi omistaa vielä suurimman osan yhtiöstä."
   "Kuka on Bea?" Hermione kysyi.
   "Bea oli Bartholomewin vaimo, kunnes Bea otti eron, kun sai tietää, että Bart petti häntä erään mannekiinin kanssa vuosia sitten. Bea on Dumbledoren täti, vanha kuin aika itse..."
   "Onko rehtori Dumbledorella muitakin elossa olevia sukulaisia kuin Aberforth?" Ron puolestaan kysyi.
   "Tietysti. Kaikki Britannian puhdasveriset suvut ovat sukua jotain kautta. Bea esimerkiksi on minun”, Sarah veti syvään henkeä, ”isänisänisänisänäidinisänäidinsisko. Ron on minun äidinisänisänserkunpikkuserkunpikkuserkunpoika. Harry taas on isänisänisänisänpikkuserkunpojanpojanpoika."
   "Mistä sinä tiedät tuon kaiken?" Harry kysyi.
   "Sukututkimukset ovat kivaa puuhaa silloin kun ei ole mitään tekemistä."
   "Niin on", Hermione sanoi väliin. "Vanhat velhosuvut ovat kiehtovia. Satuin lukemaan Tylypahkan historiikin ohella muutamia sukuopuksia, ja sieltä selvisi että Rohkelikolle ovat sukua kaikki velhot ja noidat, joiden sukunimi on joko Lowbown tai Bumblebee. Korpinkynsiä olivat Westhammonit ja Eastriverit. Luihuisen me jo tiedämmekin. Puuskupuheja oli eniten, sillä Helga Puuskupuh sai seitsemän poikaa, jotka kaikki otsivat itselleen oman, erilaisen sukunimen. Abblewizer, Bonestriker, Fezley, Hallwall, Mac, Stonemountain ja Why."
   "Niin, mutta kaikki nuo ovat todella muuttuneet ajan mittaan", Sarah huokaisi. "Sitä paitsi, monet pimeyden velhot ovat onnistuneet kitkemään pois kuuluisia velhosukuja. Äiti kertoi, että Korpinkynnen veri virtaa seitsemässätoista, Puuskupuhin kahdessatoista, Rohkelikon kahdeksassa ja Luihuisen yhdessä ihmisessä."
   "En sanoisi Voldemorttia ihmiseksi", Harry sanoi hiljaa.
   "Riittää tuo vanhan vatkaaminen!" Susan huudahti kovalla äänellä ja pisti heidät riviin vaatteita pursuavien telineiden eteen. Susan vislasi ja paikalle harppoi pitkä, silmälasipäinen mies. "Mark, hommaatko Remukselle muutaman jästiasukokonaisuuden ja pari uutta viittaa sekä kaapua sillä välin kun minä pistän näitä keskenkasvuisia kuntoon? Merkitse minun piikkiini.”
   "Tottakai", Mark vastasi kimakalla nasaaliäänellä ja kiskoi Lupinin mukaansa.
   Susan katsoi pitkään Ronia, pöyhi tämän hiuksia ja tutki lapiomaisia käsiä. Hermione mökötti. Susan katosi hetkeksi vaatetankojen sekaan ja tuli sieltä sitten kantaen valkoista T-paitaa, terracodanruskeaa huppatakkia ja siniharmaita farkkuja.
   "Sovita näitä tuolla", Susan komensi pirteästi ja osoitti seinän vieressä olevia valkoisia koppeja, joita näki usein kaupoissa. "Sarah, etsi sinä Hermionelle jotain kivaa, minusta tuntuu, että Harry aiheuttaa minulle tarpeeksi pään vaivaa."
   Sarah kohautti laiskaan tapaansa olkapäitään ja kiskoi Hermionen mukaansa.
   "Ja muista, että hänen pitää näyttää jästiltä, joka tulee vastaan kadulla, ei glamourillalliselle menevältä mallilta!" Susan vielä huusi Sarahin perään. Sitten hän kääntyi Harryn puoleen. "Katsotaans... Harry, olet kyllä yhtä komea kuin isäsi, mutta kumpikaan teistä ei osannut hyödytää sitä täysin oikein."
   Harry tunsi, miten Susanin sormet kulkivat pitkin hänen päänahkaansa, kaulaansa, käsivarsiansa. Tämä jopa tökkäsi Harrya vatsaan pitkällä kynnellään. Susan huokaisi ja pöyhi kiharoitaan. Hän otti käsilaukustaan esiin taikasauvansa, pitkän ja vaalean, kuten hän itse. Susan näytti piirtävän jotain ilmaan, erilaisia värejä. Hän puri huultaan, kunnes hänen kasvoilleen nousi viimein voitonriemuinen ilme.
   Susan kiskoi Harryn sellaisen tangon luo, missä oli pelkkiä neulepaitoja.
   "Tämä, tämä ja tämä", Susan sanoi pinoten Harryn käsivarsille valkoisia puseroita, missä jokaisessa oli erivärinen kaulus. Kun he kävelivät toisen tangon luo, Susan nappasi ohimennen samanlaisen valkoisen T-paidan, mitä oli antanut Ronille. Susan kasasi Harryn vaatepinoon farkkuja luultavasti kaikissa sinisen eri sävyissä, kolmea eri mustaa, joista Harry ei löytänyt mitään eroja, ja yhdet, jotka olivat tismalleen saman väriset kuin hänen silmänsä.
   Harryn vaihdettua vaatteita liki sata kertaa Susan oli viimein tyytyväinen. Hän käänsi Harryn violettikauluksisen neuleen hihat kyynärpäihin asti ja taikoi ne pysymään sellaisina seuraavat 24 tuntia ja kulutti syvänsinisten farkkujen polvia niin, ettei kukaan olisi uskonut niiden olevan upouudet. Harry katsoi itseään peilistä. Susan oli sotkenut hänen hiuksiaan lisää, aivan kuten James oli tehnyt omilleen ajatuseulassa, eikä voinut olla ymmärtämättä mitä Cho oli hänessä jossain vaiheessa nähnyt. Ensimmäistä kertaa elämässään hänen oli pakko todeta itselleen olevansa hyvännäköinen.
   Ronin mielestä jästien huppari oli selvästi kopio velhon kaavusta ja siksi hän näytti viihtyvän siinä varsin hyvin. Susan kiskaisi päälleen peittävän, pitkähihaisen viininpunaisen paidan sekä tomusen värisen puoleen väliin säärtä asti olevan hameen. Hän mietti kuitenkin lähes ikuisuuden ottaako pähkinän- vain mantelinruskeat sandaalit.
   "Kokonaisuus ratkaisee", hän sanoi ja asetti aurinkolasit päänsä päälle.
   Susan irroitti kultaisen sormuksensa vasemmasta nimettömästä ja alkoi pyyhkiä sitä nenäliinalla. Nyt Harry huomasi, että Susanin kaulassa roikkui pitkässä hopeaketjussa toinen sormus, paljon kalliimman ja kauniimman näköinen, kultainen, jossa oli kiiltävä pisaran muotoinen smaragdi. Se oli ilmeisesti aina piilossa lukuisten vaatekerroksen alla ja nyt eksynyt vahingossa esiin.
   "Mikset sinä käytä tuota?" Harry kysyi.
   Susan hätkähti, pujotti kultaisen sormuksen sormeensa ja otti kaulassa roikkuvan helyn käteensä.
   "Tätäkö?" Susan kysyi. "John ei pitäisi siitä."
   "Miksei?" Ron puolestaan uteli. "Minun mielestäni tuo on paljon hienompi."
   "Mmm..." Susan mumisi katsellen smaragdia. "Sain tämän ensimmäiseltä Siltä Oikealta. En ole pystynyt heittämään sitä poiskaan. Johnin mielestä takerrun liikaa kaikkeen, mikä on minulle tärkeää. En anna niiden hengittää ja tukehdun muka samalla itse. Me olemme aina ollet liian erilaisia ymmärtääksemme toisiamme."
   "Miksi sitten edes menitte naimisiin?" Harry ihmetteli.
   "Syy oli oikeastaan aika mitätön. Sellainen pieni ja vaaleanpunainen. Minä kutsun sitä Sarahiksi", Susan sanoi ja hymyili vinosti.
   Harry olisi voinut motata itseään. Taas hän oli mennyt kysymään jotain sopimatonta. Myös Ron näytti olevat kiinnostunut mistä materiaalista sen huoneen matto oli valmistettu.
   "Mitä te täällä mökötätte?" Lupin kysyi.
   "Ei mitään, Remus", Susan huokaisi ja irvisti nähdessään mitä Lupinilla oli päällä. Ilmeisesti Susania ei miellyttänyt vaaleansinivalkoruudullinen flanellipaita ja ruskeat vakosamettihousut. "Loistavaa. Pyydän Markilta 'sitä makeeta setää, joka antaa lahjoja' ja hän tuo minulle naapurifarmin sikopaimenen."
   "Eikö sinulle kelpaa?" Lupin kysyi ja nauroi kädet taskuissa.
   "Antaa olla, ei tässä enää ehdi vaihtaa", Susan puuskahti nähdessään Sarahin ja Hermionen tulevan huoneeseen.
   Kun Harry ja Ron kääntyivät, he luulivat koko maailman seonneen lopullisesti. Ron vinkaisi, sillä hän oli juuri nipistänyt itseään varmistaakseen olevansa hereillä. Harry vain tuijotti.
   "Kaikki kunnossa?" Sarah kysyi tietäen miksi Harry ja Ron näyttivät siltä kuin jotain niin epätodennäköistä kuin lauma steppaavia norsuja olisi juuri rynninyt huoneeseen, olisi juuri tapahtunut.
   Hermione ei tajunnut. Harry muisti joulutanssiaiset, jonne Hermione oli ilmestynyt Krumin kanssa näyttäen kauniimmalta kuin ketkään Harryn tuntemat tytöt. Nyt Harryn valtasi sama tunne potensiin kymmenen.
   Hermionella oli päällään paksuolkaiminen valkoinen toppi, jossa oli hopeisia kiehkuroita ja kaaria. Tummansiniset lantiohousut roikkuivat sentin tai kaksi navan alla ja vyötärön ympärille oli huolettomasti sidottu housujen kanssa samaa sävyä oleva neuletakki. Ja Hermionella oli korvakorut. Pitkät, kultaiset, nauhamaiset korvakorut. Ja ripsiväriä. Ja huulikiiltoa. Ja sellainen sydämenpuolikas joita kaverit vaihoivat ikuisen ystävyyden merkiksi. Ja kynsilakkaa.
   Harry pudisti päätään, jotta lakkaisi tuijottamasta Hermionea ja jokaista pientä yksityiskohtaa, jotka Sarah oli häneen asetellut. Kultainen rannerengas. Harry yritti katsoa Ronia ja helpottui. Hän ei ollut ainoa joka oli tyrmistynyt Hermionen ulkonäöstä. Ron vain seisoi siinä suu auki ja tuijotti.
   "Ööö, Ron?" Hermione kysyi ja heilutti kättään Ronin silmien edessä. Harry tallasi Ronin varpaille ja tämä heräsi viimein.
   "Sinä näytät...", Harry sanoi miettien miten sanoisi tyrmäävä, upea, kaunis, söpö ja täysin erinäköinen yhdellä sanalla.
   "Jästiltä", Ron lopetti.
   "Niin kai", Hermione mutisi katsoen itseään. "En vain tajua miksen voinut näyttää jästiltä omissa vaatteissani."
   "Emme voisi sanoa itseämme muodin ammattilaisiksi, jos emme pistäisi parastamme", Sarah sanoi ja suoristi kashmir-villapaitaansa. "Vai mitä äiti?"
   "Sävy 214, Sarah, mitä oikein ajattelit?" Susan kysyi tarttuen Hermionen käteen. "Ymmärtäisin vielä 215:n, mutta 214? Minä olisin käyttänyt 216:tta."
   "216 korostaisi liikaa rusketusta, 214 sopii paremmin hänen hiuksiinsa", Sarah vastusti. Pojat jäivät auttamatta keskustelun ulkopuolelle.
   "Susan", Lupin lopulta sanoi. "Meidän pitäisi lähteä. Meidän hommahan lopulta oli löytää Sirius, ei tehdä meistä jästejä."
   Susan murahti, eikä irroittanut seuraavaan kahteenkymmeneen minuttiin katsettaan Hermionen kynsistä.

He jakaantuivat kahtia. Tytöt ja pojat. Lupin oli koko ajan valmiina kiskomaan taikasauvansa esiin takin taskusta, jos jossain näkyisi jotain vaarallista, mikä voisi hyökätä heidän kimppuunsa. Harry taas yritti hyväksyä sen tosiasian, että Sirius, Lupin, Piskuilan ja hänen isänsä olivat kierrelleet niitä epämääräisiä kujia kun he olivat olleet nuoria. He käväisivät nuhruisessa baarissa, jonka omistaja ei omien sanojensa mukaan ollut nähnyt sitä juippia vuosiin. He etsivät jokaisesta hotellista, majatalosta ja kapakasta, mitä tuli vastaan. Ei mitään.
   He tapasivat tytöt Vuotavassa noidankattilassa. Heillä oli ollut yhtä huono tuuri.
   "Ei jälkeäkään", Susan sanoi nojaten pöytään jalat ristissä.
   Baarimestari toi heille kermakaljat, mutta tyrkkäsi Lupinille ja Susanille lasit tuliviskiä. Susan katsoi pitkään lasia ja Sarah tuijotti räpäyttämättä äitiään. Lopulta Susan kohotti kättään ja lasi siirtyi kauemmas.
   "Parasta, että sinä juot tuon, Remus", Susan huokaisi päättäväisenä. "Olen ollut kuivilla jo kauan, enkä suo Siriukselle sitä iloa, että ratkean juuri kun hän löytyy."
   "Äiti on toipuva alkoholisti", Sarah sanoi ja hänen äänestään kuuli, että hän oli ylpeä äidin työnnettyä lasin kauemmas itsestään.
   "Ääh, alkoholisti on aika vahva sana", Susan mumisi ja naisen poskille oli kohonnut luonnoton häivähdys punaa.
   "Juuri oikea sana minun mielestäni."
   Susanin ei edes tarvinnut kääntyä tietääkseen kuka puhui.
   "Viisauden sanoja sellaiselta, jolla on syömishäiriö", Susan vastasi ystävällisesti.
   "Toteaa juoppo nahkasaappaissa."
   "Joita sinulla on kaikissa väreissä."
   "Akankuvatus."
   "Hutsu."
   "Haahka."
   Susan nousi koko pituuteensa, kääntyi ja pörrötti Caran ruskeita hiuksia. Cara hymyili leveästi ja hänen silmänsä tuikkivat. Kun he halasivat, oli ällistyttävää huomata mikä pituusero heillä oli. Harry oli kuvitellut Caran Susanin kokoiseksi, mutta todellisuus oli aivan muuta. Cara oli Susania reilusti yli päätä lyhyempi. Samanlainen kokoero oli Hagridilla ja Ruaahilla.
   "Cara, tässä ovat Ronald Weasley, Hermione Granger ja Harry Potter", Susan esitteli.
   Cara löi Susania käsivarteen ja hyökkäsi halaamaan Harryä.
   "Harry, kultapieni, mitä sinulle kuuluu?" Cara kysyi puristaen Harry keskiruumista, sirkuttaen aivan erilaisella äänellä kuin millä oli nimitellyt vanhaa ystävänsä. "Susan, hän on ihana. Paljon komeampi kuin James."
   "Tein parhaani", Susan totesi. "Mitä sinä täällä teet?"
   "Kävin tapaamassa yhtä wannabe-tähteä. Kukaan näistä nykynuorista ei tajua, että staraa ei tee yksin ääni tai ulkonäkö. Stara on kokonaisuus.”
   ”Muistaakseni sinä et ollut tuota mieltä sellaiset kaksikymmentä vuotta sitten.”
   ”Minä olin silloin lapsi. Entäs sinä, muuta kuin pistät Lilyn pojan näyttämään kansikuvateiniltä?"
   "Me etsimme Siriusta", Lupin sanoi siihen väliin.
   "Sirius on kuollut", Cara huudahti heti yrittäen kuulosta varmemmalta kuin mitä oli.
   "Ei enää", Sarah puolestaan sanoi.
   "Me menemme vielä vanhaan tukikohtaan tarkistamaan onko hän siellä", Susan kertoi. "Tule mukaan."
   Cara vilkaisi ranteessaan olevaa hopeakelloa.
   "Tottakai. Anti-Voldy-konsertin neuvonpitoon on vielä kolme tuntia."
   He käyttivät Vuotavan noidankattilan takana olevaa yleistakkaa. Lupin heitti kimaltelevaa hormipulveria likkeihin. Tavallisesta poiketen liekit muuttuivat punaisiksi.
   "Draco dormiens nunquam titilandus. Remus John Lupin, Susan Emilia Wilkins-Well, Sarah Vega Lily-Anne Wilkins, Caralina Isabella Niclasson, Harry James Potter, Ronald Bilius Weasley, Hermione Jane Granger. Kalmahaanaukio 12."
   Harrystä tuntui kuin valtava imuri olisi vetänyt häntä puoleensa. Hän ei pystynyt vastustamaan takan vetovoimaa ja ennen kuin hän sitä tajusikaan, hän makasi pölyisellä matolla.
   "Sirius?" Lupin huhuili. "Sirius, oletko täällä?"
   "Aah! Syöpöläiset, taloni pahat henget, vereni tyrehdyttäjät!"
   "Olen aina rakastanut Siriuksen äitiä", Susan huokaisi. "Antakaa minun hoitaa tämä."
   Susan käveli nopeasti ulos huoneesta ja jäi seisomaan taulun eteen hymyillen ivallisesti.
   "Aah! Sinä kyy! Ulos talostani, sinä matelija!" taulu rääkyi.
   "Eshter Musta, ei ole kohteliasta huutaa vanhalle tutulle", Susan ilmoitti ja näpäytti terävällä kynnellään taulun pintaa.
   "Sinä petollinen lintu manalan porttien tuolta puolen, häivy minun talostani!" taulu kiljui niin että ikkunat helisivät. "Sinun takiasi minä menetin viimeisen toivoni poikaani kohtaan."
   "En tajua miten Sirius kesti sinua!" Susan kiljui takaisin. "Päivä sinun kanssasi ja minä pyppäisin kaivoon. Peilikuvasi taisi tehdä niin vuosia sitten."
   Taulu hiljeni. Se oli niin tyrmistyneen näköinen, että Susan nauroi.
   "Säälittävä."
   Harry lähti kävelemään talossa. Hänellä oli vain muutamia muistoja siellä, mutta jokainen nivoutui tiukasti Siriuksen ympärille.
   "Mitä sinun äitisi muotokuva tekee täällä?"
   "Eikö kukaan kertonut sinulle? Tämä oli minun vanhempieni talo. Mutta minä olen viimeinen jäljellä oleva Musta, joten se on minun nyt. Tarjosin sitä Dumbledorelle päämajaksi - se on suurinpirtein ainut hyödyllinen asia, minkä olen voinut tehdä."
   "Teit muutakin hyödyllistä, Sirius", Harry huokaisi ja avasi sen huoneen oven, missä Hiinokkaa oli pidetty. Hän ei voinut olla huutamatta. Siinä repaleisten verhojen ja lakanoiden päällä, hiirten raatojen ympäröimänä, makasi Sirius.



***
Ja tässä oli kaksi vanhaa ”lukua”...

[Lana Laney]

Vaikka lähes kirjaimellisesti hypin ilmaan, kun näin tämän ficin täällä taas, niin en ole saannut puserettua itsestäni kommentia, alusta asti kyllä olen tämä lukenut. ^^ Kesti kyllä hetken aikaa tajuta, että tämä todella on täällä taas. Ensin tuttu nimi osui silmille, en ollut uskoa, että tämä olisi se Miettien mennyttä. Kun sitten näin vielä saman kirjoittajan... loistavaa! ^^ Sinäänsä on hyvä, että tätä ficiä pääsee seuraamaan alusta saakka, varsinkin jos olet tehnyt joitain pieniä muutoksia tai hienosäätöjä, lisäksi vanhan MM:n tapahtumat ovat saattaneet hieman unohtua - ainakin minulta, vaikka muistan vielä mihin kohtaan vanha MM jäi.

Laiskuuttani en nyt jaksa kommentoida jo tulleita lukuja, mutta pakko sanoa sen verran, että Petunian osoittautuminen noidaksi oli loistavasti kirjoitettu (vaikka se tuli esille hieman epäselvällä tavalla, sille eihän Harry saanut mitenkään lopullisesti tietää Petunian noituutta). Susania olisin ehkä hieman enemmän toivonut esille, hän on nyt tullut esille enemmän pinnallisena, mutta toisaalta, ei häneen olla syvällisemmin ymmärrettävästi päästykkään, pintaa on vain raapaistu. Susan on vain mielestäni niin hyvä ja voimakas hahmo, että kun hän on vielä Harrylle noin tuntematon kun hän nyt on, niin tuntuu, että Susanista ei saa niin paljon irti. Se kuitenkin korjaantuu varmasti loppua kohden.

Jos oikein luin, niin uudistit Sarahia - mielenkiintoista nähdä millainen hän sitten on tässä. Sitä vain kysyisin, että liittyykö En ole pikkusiskosi -fici tähän sillä tavalla, että se, mitä siinä tapahtui on tämän tulevaisuutta? Toivottavasti ei, sillä haluaisin - ainakin uskon haluavani - nähdä Ronin ja Sarahin yhdessä nuorempana, enkä sitten vasta hamassa tulevaisuudessa.

Tässä luvussa oleva Harryn uni oli hyvä, etenkin kun olit kirjoittanut sen niin todentuntuisesti, että jopa minä pelästyin, että kuinka he noin hyökkäävät Harryn kimppuun. Unessa tuli kuitenkin hyvin esiin Harryn ajatukset ja pelot ja se, kuinka hänellä on tapana syyllistää itseään kun jollekin hänen läheiselleen (tai ei edes välttämättä niin läheiselleen) käy jotain.

Oli myös ilahduttavaa nähdä Marystä uusi puoli, hieman vastapainoa sille tiukkikselle, jona hänet usein nähdään. Lisäksi tuossa tilanteessa oli jotenkin hyvin luontevaa, että Mary kertoi Harrylle heidän menneisyydestään... tosin vaikka kaikki sitten loppujen lopuksi olikin Sarahin tekosia. Uskoisin kuitenkin, että jos Mary rentoutuisi, hän ehkä olisi juuri sen kaltainen kun Harryn unessa. No, ehkä se nähdään myöhemmin.

Näin kokonaisuutena pidin tästä luvusta, vaikka edelleen odotan, että hahmoihin pääsisi kunnolla tutustumaan - ainakin Susaniin ja Sarahiin, jotka ovat toistaiseksi tullut esiin enemmän pintapuolisesti. Toisaalta, ei voi olettaa, että kun ficistä on tullut näin vähän lukuja, että hahmoihin olisi päässyt syvällisesti tutustumaan. On vain jotenkin jännää lukea esim. Susanista pintapuolisesti, kun tietää, että hänessä on kaikkea muutakin. Mutta, en saa itsestäni irti enää mitään järkevää, joten täytyy sanoa, että palailen sitten kun seuraava luku tulee. ^^

[Marize]

Ahaa.. No ensin tuosta siun anatmasta palautteestasi takaisin. Luulenpa, että sinun kirjoitustyyli on alku kankeuden jälkeen parempaa, siis kun minähän olen viimeiseksi lukenut niitä aivan uusia lukuja, ennen kun aloitin taas lukemaan tätä alusta kun tämän tänne uudelleen laitoit. Eli tarina olisi sujuvampi loppua myöten (kuten yleensäkin kirjoittaessa käy, että alku on hankalampi kun kaikki pitää saada toimimaan, ymmärräthän). Kiva että saít mukavat naurut. Ja sitten tähän uuteen lukuun...

Sinulla on aika paljon tämän kaltaisia virheitä:
"Mikä? Mikä oli minun syytän?" Harri kysyi nousten istumaan.
Joku kirjain puuttuu tai joitain 0on liikaa, tai sitten kirjaimet ovat aivan väärissä paikoissa. Ja sitten on turhaa sanan toistoa yhdessä lauseessa. Niitä oli tässäkin luvussa enemmän kuin muutama. Hassua, ettet oikolukiessa huomaa niinkin selviä virheitä kuin pyppäisin. (Se virhe löytyy loppupuolelta.)

Kiva luku. Muistin pari kohtaa joita tässä oli. Hassua oli myös, että muistin myös pari kohtaa erilaisina. Välillä harmittaa, että tekti tuntuu niin epätodelliselta. Tai siis missä kaikki tunteet? Olen kai tottunut lukemaan tai itse kirjoittamaan sellaisia ficcejä missä tunteet kuvataan tarkemmin. Nyt tuntuu, että Siriuksen yllättävä jälleen eläminen on Harrylle melko välinpitämätön asia. Siulla vaan on niin erilainen kirjoitustyyli.. Siitä se varmasti vain johtuu. Olen tuttunut erilaiseen.

Sivumennen sanoen, olisi ollut kiva tietää millaiset farkut Harry loppujen lopuksi sai jalkaansa. Toivottavasti ei niitä hänen silmiensä värisiä. :D Muutenkin se oli kiva kohtaus kun niitä vaatteita kokeiltiin. ^^

No.. Minun on jostain syystä kamalan vaikea kommentoida siitä, että Sirius onkin elossa, koska tiesin sen jo. Ja olen siitä joskus kommentoinutkin.. Silloin kauan sitten. Kiva.. juonenkäänne. Äh. Mitä väliä? Mahtava juoni, se sisältyy siihen, en voi kommentoida sitä tarkemmin. xP

Kuten tämän viestin yläpuolella, tuolla jossakin, olevassa viestissä mainitaan, minäkin kannattaisin Loves me, Loves me not (mikä lie) -ficin takaisin paluuta. Tosin mielummin luen nyt tätä ficciä niin, että jatkoa tulee nopeasti kuin että odottaisin tämän ficin jatkoa kuukausikaupalla, kuten myös LL -ficin. No jaa. . . .

Okei. Tämä tästä. Jatkoahan mitä aina toivoisin.. Kun aina kivasti pääsee vauhtiin kun luku jo loppuu.


-Mar

[Ginger]

Heh heh... Unirytmini on seonnut totaalisesti... Mutta siis, halusin muuttaa kokonaan sen minua rassanneen valokuvahomman ja muutkin tappelut, joten menneiden suhteiden paljastamiset menivät kokonaan uusiksi, kirjaimellisesti. Minulla oli ainakin hauskaa niitä kirjoittaessa. Caran jouduin sujuvuuden vuoksi jättämään ulos, mutta kirjoitan hänelle lisäkohtauksen seuraavaan lukuun ja selittelen hieman lisää tapahtunutta persoonallisuuden muutosta, minkä kaikki ovat varmasti *köhköh* huomanneet. Tappelun jälkeinen Harry&kumppanit -dialogi minua vähän mietitytti, koska siitä tuli pitkälti tarpeeton, mutta jätin sen sitten muutosten kera mukaan lukuun. Luvun lopussa ajattelin luottaa teidän likaiseen mielikuvitukseenne, enkä raottanut menneisyyden verhoa yhtään enempää X)

viltsutti: Mutta ne uudelleen kirjoitetut luvut, ainakin 17 ensimmäistä, katosivat Finin myötä, enkä kestäisi niiden julkaisua enää kolmatta kertaa!
Lana: Minäkin muistan mihin kohtaan tämä jäi ja saan päänsäryn jo pelkästä maininnasta... Susiesta, hmmm, tavallaan sitä naista ymmärtääkseen pitää juuri tuntea se koko draaman kaari. Ongelmana nyt ehkä se, että loppujen lopuksi tämä keskittyy Harryyn&kumppaneihin ja stoory on Harryn näkökulmasta, joten hirveää syväluotausta en rva Welliin voi tehdä vaikka haluaisinkin. Juuh, Sarahia uudistin ulkoisesti ja nyt olen yrittänyt kunnolla alleviivata sitä, että hän on 14 ja muut 16. Sivuhuomautuksena, tässä linkki imdb-sivuille kohtaan, jossa photo Pikkuisen ikäisestä ja näköisestä näyttelijästä, Danielle Chuchranista. No siis minä pyrin siihen, että LL, MM ja EOS kulkevat käsi kädessä. Minä voin vihjailla ja kirjoittaa päiväunia, mutta en mitään "oikeita pareja", sillä haluan noudattaa oman universeni canon-lakeja.
Marize: (Minä meinaan edelleen kirjottaa "Blue". Sinähän olit aikanaan Blue vai tarvinko minä lääkitystä jo dementiaankin?) Tiedetään, tiedetään, typot pitäisi saada pois. Minulla ei ole enää edes oikolukua :/ Noniin, tähän tuli vähän lisää Harryn tuntemuksia. Jännää kirjoittaa Harryn näkökulmasta pitkästä aikaa :P Njaa, LL viihdytti Wanhaa Vuotista kaksi vuotta, miksi sen enää pitäisi uutta kiusata?
Nevvie: Ei mitään, anXtasin vain, kun melkein kukaan ei ole antanut EOSin epilogista palautetta :D Huomasin kyllä kommenttisi ja kommaan sitä pikapuolin! Huom, ei vielä styylaa! Vasta myöhemmin *muahhahhaa* Lieköhän enää, koska tätä lukua ei meinaa tunnistaa omaksi itsekseen. Susie on jojo, mutta Sarah on jojompi. Ja tässä versumissa ne ovat Eshter ja Rigel! Aika ennen HBP:n ja Rown infoja... Mikä lie caprikausi minulla ollut, verkkarit niiden olla pitää :)
Jigsaw: Sen pyppään minä mielestäni korjasin, mutta OpenOffice tekee minulle jatkuvasti saakavalia temppuja! Miten sinä ymmärsit sen Sirius-jutun?



Luku 5. Suhteellista

Harry oli jähmettynyt paikoilleen kykenemättömänä liikkumaan. Portaikosta kaikuivat tömisevät askeleet, Lupin ja Susan juoksivat hänen ohitseen. Harry ei tiennyt miten reagoida ja tunteet velloivat hänen sisällään. Onnea siitä, että Sirius oli siinä eikä verhon takana; pelko syttyi, kun mies makasi lattialla liikkumattomana kuin kuollut; ärsyyntyneisyyttä, koska kummisetä oli työntänyt näemmä ilman syytä hänen elämänsä raiteiltaan. Mutta lopulta päällimmäisenä oli helpotus.
   "Sirius", Lupin kutsui hiljaa ja ravisteli Siriusta olkapäästä. "Sirius!"
   Sirius murahti ja availi silmiään. Hän raotti huuliaan ja huoneeseen tulvahti paksu tuliviskin lemu, jonka Harry haistoi kahta voimakkaampana, sillä uskalsi vasta nyt vetää pidättämäänsä henkeä.
   "Remus... Mikä päivä tänään on?" Sirius kysyi ääni rahisten.
   "Älä siitä välitä", Lupin rauhoitteli.
   Harryn huomion kiinnitti yllättäen epäröivä Susan. Nainen oli kohottanut kätensä puolitiehen painaakseen sen runnotun miehen poskelle ja hänen ilmeensä olivat yhtä monimuotoiset kuin miltä Harrystä tuntui.
   "Tervetuloa takaisin", Susan lopulta kuiskasi ja siirsi valmiudessa olleen kämmenensä Siriuksen käteen.
   Sirius nosti päätään ja hänen otsansa rypistyi kuin hän olisi muistellut etäistä kuvaa kiusaajasta, joka oli vaaninut miehen lapsuuden leikkikentillä.
   "Wilkins? Oletko se sinä? Näenkö minä harhoja? Pahus, ei olisi pitänyt tyhjentää sitä pulloa. Sinusta on tullut vanha."
   ”Et sinä itsekään näytä samalta kuin kaksikymmentä täyttäessäsi”, Susan vastasi ja hänen äänensä oli rikkoutua kesken lauseen.
   Lupin pyöritti silmiään ja katsoi vaivautunutta Susania pahoitellen, jonka jälkeen hän kiersi kätensä Siriuksen ympärille ja nosti tämän horjuvin jaloin ylös. Viimein Harryn päässä napsahti ja hän riensi auttamaan tarttuen kiinni Siriuksen toiseen käteen.
   "Hyvää syntymäpäivää, Harry", Sirius mutisi ennen kuin sammui.

Kuten arvata saattaa, Harry ei syönyt eikä nukkunut. Hän valvoi Siriuksen vuoteen äärellä ainakin viikon peläten, että jos hän kääntäisi katseensa hetkeksikään Sirius katoaisi taas. Joskus, kun hän nukahti istualleen ja heräsi hätkähtäen, istui Susan sängyn toisella puolella puhumassa nukkuvalle Siriukselle kaikesta turhanpäiväisestä, kuten säästä tai huispauksesta. No, ehkei huispaus ollut niin turhanpäiväistä, ainakaan Harryn mielestä.
   Sitten eräänä päivänä Molly pakotti Harryn suihkuun. Kenties se johtui Harryn pään yllä pörräävästä kärpäsyhdyskunnasta, ehkä, vain ehkä. Kun Harry palasi takaisin Siriuksen luo tuoksuen omenalta, tämä makasi valveilla sängyssä.
   "Hei Harry", Sirius tervehti ja virnisti. "Mitä kuuluu, poika?"
   "Sirius", Harry henkäsi ja levitti ensireaktionaan kätensä halatakseen kummisetäänsä niin tiukkaan kuin vain mahdollista. "Nyt minulle kuuluu hyvää. Miten sinä voit?"
   "Muistissa on aika pahoja aukkoja", Sirius totesi olkiaan kohauttaen. "Muistan vain, että Bella antoi minulle sellaisen tällin, että pyörryin ja heräsin jossain Tylypahkan mailla. Muuten olen kai kunnossa. Haluaisin päästä pois tästä sängystä."
   "Mutta sinä et nouse siitä vielä vähään aikaan", Lupin huomautti ovelta.
   "Äh, Remus, minä olen jo aivan kunnossa", Sirius ärjäisi ja huitaisi ilmaa kädellään korostaakseen asian vähäpätöisyyttä.
   "Ei, sinä et ole kunnossa", Lupin sanoi vastaan ja istuutui Harryn viereen sängylle. "Sirius, me luulimme, että sinä kuolit. Jos et ollut kuollut, mitä sinulle tapahtui? Sinä et ole kunnossa niin kauan kun emme tiedä mitä oikein tapahtui. Ymmärrätkö?"
   "Jäkäjäkä", Sirius mutisi turhautuneena. "Alat kuullostaa ihan Mollylta."
   "Hyvä, että edes toinen teistä."
   Susan oli ilmeisesti seurannut Remusta, mutta jäänyt oven pieleen odottamaan huomattuaan Siriuksen olevan hereillä. Nainen oli upottanut kätensä paksun villapaidan syövereihin, punaisen nilkkoja hipovan hameenhelman alta näkyi lattiaa naputtava jalkaterä.
   ”Wilkins, kaikkien näiden vuosien jälkeen!” Sirius huudahti ja nousi nyt tukevaan istuma-asentoon. ”Yhtä teräväkielinen kuin aina ennenkin, oletan?”
   ”Sirius”, Lupin mutisi hiljaa katsellen käsiään. ”Sinä et...” Lupin jätti lauseen kesken ja osoitti tokaisun Susanille. ”Hän ei muista kaikkea.”
   ”Tiedän”, Susan hymähti. ”Minä kävin hänen luonaan Azkabanissa ja valvojat selittivät asian.”
   ”Minkä asian?” Sirius tivasi yhtä hämmentyneenä kuin Harrykin.
   ”Azkaban imee kaikki onnelliset muistot pois”, Susan selitti ja painoi kätensä korkealle sängynpäädylle. ”Tarpeeksi onnellinen menneisyys jonkun kanssa ja koko henkilö pyyhkiytyy pois kuin häntä ei olisi ollutkaan.”
   ”Wilkins, puheessasi on yhtä paljon tolkkua kuin viidennellä, kun pidin esitelmää yksisarvisten häntäjouhista ja siitä, miten ne näyttävät kivoilta lisiltä hiuksissa!”
   Susanin siniset silmät kapenivat yllättäen esiin puskevasta raivosta. Nainen puri huultaan viedessään tärisevän kätensä paitansa kaula-aukolle, jolloin Harry näki naisen vetävän esiin hopeisessa ketjussa olevan sormuksen. Terävä napsahdus ja koru valahti Susanin kouraan.
   ”Olet rotta, Sirius!” Sormus lensi Siriuksen peiton verhoamaan syliin. ”Ja nimeni on Susan Well. Rouva Well.”
   Susan poistui yhtä nopsaan kuin oli huoneeseen ilmestynytkin. Jokainen mies huoneessa tuijotti nyt sormusta. Harryn pään sisällä löi tyhjää, kun Sirius otti pienen korun käteensä ja näytti miettivän jotain kuumeisesti. Poika kuuli sisällään Susanin sanat. Sain sen ensimmäiseltä Herra Oikealta. Siriuksen huulille eksyi hymy, jonka jälkeen miehen silmät revähtivät kauhusta auki.
   ”SUSIE!”
   Jos Sirius olisi ollut yhtään terveempi hän olisi kammennut itsensä silmänräpäyksessä ylös ja juossut naisen perään. Jalkojen iskeytymistä lattiaan seurasi huimausefekti ja mies oli kaatua kasvoilleen lattialle. Lupin tarrasi kiinni Siriukseen ja pakotti ystävänsä takaisin sänkyyn.
   ”Ei, minun pitää...”, Sirius puuskutti. ”...selittää... En muistanut... Merlin... Minä muistan... Minä lähdin... Hän jäi nukkumaan... Merlin, minä muistan kaiken...”
   ”Sepä hienoa, sitten saammekin joitain keskeneräisiä asioita läpikäytyä.”
   Mariahin asiallinen ääni sai kaikki varuilleen. Nainen ei hymyillyt, eikä ilme silmälasien takana näyttänyt lupaavalta. Tiukka punainen jakkupuku ja sievä nippu asiakirjoja olivat kuin viimeinen silaus jäykälle ilmestykselle.
   ”Hodson?” Siriuksen suusta pääsi. ”Mitä sinulle on oikein tapahtunut?” Siriuksen silmät kääntyivät salamana Mariahista Lupiniin. ”Sinä idiootti tietysti menetit hänet! Mitä minä en muista?”
   ”Harry, poistuisitko hetkeksi?” Mariah pyysi Siriuksen huomautuksista välittämättä. ”Kummisetäsi kuolinpesän jako tuottaa ongelmia nyt kun hän ei olekaan kuollut.”

   Harry, Hermione ja Ron istuivat sängyillä yrittäen erottaa joitain sanoja ilmiriidasta. Se oli vaikeaa, suurin osa metelistä oli pelkkää huutoa ja särkyvien esineiden ääniä.
   "Siriuksen piti levätä", Hermione huokaisi.
   "Miksi ihmeessä he tappelevat?" Harry ihmetteli. "Mitä minä heidän puheistaan ymmärsin, riidan alusta on vuosia..."
   "Minulla on teoria", Ron ajatteli ääneen. "Jotenkin minulla on ollut sellainen tunne viimeaikoina, että Lupin ja Sirius olivat enemmänkin kuin vain ystäviä. Sillä tavalla ystäviä. Ja Mariah ja Susan eivät voi sietää sellaisia miehiä, jotka eivät tunne minkäänlaista vetoa heihin, ja vielä kun heillä on yhteinen menneisyys. Siksi he..."
   "Ron", Harry sanoi hitaasti. "Oletko sinä lyönyt pääsi tai jotain? Tuohan on aivan..."
   "Ihan totta, se täsmää", Ron intti. "Sirius oli cool, mutta hän ei ikinä edes maininnut naisesta, josta olisi kiinnostunut. Lupin taas, hän kuuntelee sitä outoa oopperamusiikkia jostain musikaalista. Ja Kalkaros on kutsunut heitä aviopariksi useammin kuin kerran."
   "Ron, se on mahdotonta."
   "Mikä on mahdotonta?"
   Sarah oli tullut huoneeseen yhtä salamyhkäisesti kuin mitä hänen äidillään oli tapana. Hän pyöritteli tikkunekkua suussaan ja levitti ympärilleen vanilian tuoksua. Tytöllä oli luonnottoman paksu kerros tummaa meikkiä kasvoillaan, eikä näyttänyt yhtä sievältä kuin yleensä.
   "Ronin mielestä Sirius ja Lupin ovat ystäviä muillakin kuin vain platonisella tasolla", Hermione selitti.
   Sarah tuijotti hetken Ronia ja purskahti sitten nauruun.
   "Mitä?" Ron kysyi ärsyyntyneenä. "Se on ainoa looginen selitys sille, miksi he tappelevat. Vai onko sinulla jokin parempi selitys?"
   Sarah veti syvään henkeä.
   "Tottakai on. Minä tiedän miksi he tappelevat. Ja se on erittäin loogista ja erittäin heteromaista puuhaa."
   "Niin?" Harry totesi. "Miksi he tappelevat?"
   "Äidin kävelytyylistä päätellen kaikki tässä talossa tietävät jo, että hän ja... Sirius olivat joskus kihloissa. Mary-tädillä ja Remus-sedällä oli melkeimpä sama juttu. Ja sitten he vain katosivat, puff!”
    Sarah keikahti istumaan Ronin viereen ja risti jalkansa katsoen muita kuin kaikkien olisi pitänyt ymmärtää hänen sanansa. Hermione nyökkäilikin valaistunut ilme kasvoillaan, mutta Harry vaihtoi epätietoisen silmäyksen Ronin kanssa.
   "Heidän välinsä menivät rumasti poikki vuosia sitten”, Hermione yritti tulkata. ”Ja koska he eivät ole nähneet toisiaan, kaikki se epätieto ja kauna on saanut hautua vuosia, vaikka tavallaan sitä tapaa toisen kuin aikaa olisi kulunut vain muutama päivä.”
   ”Naisen viha ei koskaan laimene”, Sarah romantisoi.
   "Sen täytyy olla rankkaa", Hermione huokaisi. "Kun hän joutuu kohtaamaan entisen sulhasensa kaikkien näiden vuosien jälkeen. Etkö pelkää, että vanha suola alkaa janottaa äitiäsi?"
   "Hermy, sinä et tunne äitiäni. Hän on aina osannut käsitellä Siriusta."

Sarah oli vannonut muille, että aikuiset saisivat ongelmansa pois tieltä huudon kautta ja olikin oikeassa. Kun viikko oli kulunut, olivat kaikki lasinsirpaleet siivottu jo pois ja pöly oli laskeutunut, vaikkakaan Mariah ei kuitenkaan suostunut vielä olemaan Lupinin kanssa samassa huoneessa. Susan kuitenkin päätyi kerta toisensa jälkeen juttelemaan Siriuksen kanssa saadakseen hieman kiinni menetettyä aikaa. Kaikesta huolimatta Sarah ei tuntunut pitävän siitä, että hänen äitinsä oleili tuntikausia jonkun muun miehen kuin aviopuolisonsa kanssa.
   "Eihän isälläsi ollut sinun mielestäsi mitään aihetta huoleen", Hermione sanoi yhtenä päivänä, kun hän, Sarah, Ginny, Harry ja Ron tutkivat uusia koulukirjojaan puutarhassa.
   Hermione, Harry ja Ron olivat saaneet tietää pääsevänsä kaikille kurseille, mihin he olivat pyrkineet, mutta taikajuomista ei ollut kuulunut vielä mitään.
   "Ei olekaan", Sarah vastasi käännellen loitsukirjan sivuja. "Äidistä minä olen huolissani. Mitä jos tämä Sirius tulee hänelle jälleen läheiseksi ja sitten hän taas katoaa?"
   "Sirius ei tee sellaista", Harry sanoi ja läimäytti pimeyden voimilta suojautumisen kirjan kiinni. "Ainakaan tietoisesti."
   "Eikö sinun isäsi tule myös sinne konserttiin?" Ginny varmisti. Sarah nyökkäsi. "No sittenhän asiat palaavat taas omaan järjestykseensä."
   "Miten minusta tuntuu, että se vain lisää vettä myllyyn", Sarah hymähti ja kellahti selälleen nurmikolle.
   Heidän päälleen lankesi koukkunenäinen varjo, jonka omistaja oli pukeutunut mustaan Guns and roses paitaan sekä oransseihin bermudashortseihin. Severus Kalkaros.
   "Päivää Potter. Weasley. Granger."
   Kaikki nousivat salamana pystyyn. Oli inhottavaa olla Kalkaroksen tunneilla koulussa, mutta että tämä kunnioitti heitä läsnäolollaan lomallakin, ihanaa. Hermione vetäisi päälleen pitkähihaisen paidan, hän tunsi olonsa epämukavaksi käyttäessään opettajan seurassa pelkkää keltaista kesämekkoa.
   "Olen täällä killan asioilla, mutta minä ilmoitan nyt samalla, että hyväksyn neiti Grangerin hakemuksen päästä taikajuomien S.U.P.E.R.-kursseille. Keskusteltuani pitkään rehtorin kanssa tulin myös siihen tulokseen, että Potter pääsee viihdyttämään minua vielä kahden vuoden ajan. Ikävä kyllä luokkakoon takia minun pitää jättää herra Weasley kurssin ulkopuolelle. Ja Potter, turha luulla, että pääset enää yhtä helpolla kuin ennen."
   Kalkaros lähti sisälle taloon ja Ron näytti musertuneelta.
   "Nyt minusta ei voi tulla auroria", hän huokaisi pettyneenä.
   Harry tunsi piston omassatunnossaan. Hän oli saanut mahdollisuuden toteuttaa uratoivettaan, mutta Ron oli tylysti jätetty rannalle seisomaan.
   "Äläs nyt", Hermione lohdutti. "Varmasti sinä vielä keksit jonkun vielä paremman ammatin itsellesi."
   "Mikään ei ole parempi kuin aurori!" Ron huudahti.
   "Julma maailma", Sarah sanoi. "Totu siihen." Sarah tunsi Hermionen mulkaisun niskassaan. ”Ja aurorointi on yliarvostettua. Luulin sinun tähtäävän korkeammalle.”
   "Ei millään pahalla, mutta ystävällisyys ei taida olla vahvin puolesi", Ron puuskahti.
   "Olen realisti, minkäs sille voi", Sarah ilmoitti, nousi seisomaan ja venytteli. "Minulla on treenit, nähdään."
   Ron alkoi nyppiä ruohonkorsia maasta ja mumisi jotain nenäkkäistä pikkunaperoista.
   "Kuka tuo on?" hän samassa kysyi osoittaen sormellaan terassille.
   Terassilla seisoi epävarman oloinen velho. Hänellä oli aurinkolasin pään päällä ja harteilla tummansininen neuletakki. Vaalean vihreä t-paita ja valkoiset puuvilla housut tekivät hänestä juuri merkkivaatekaupassa käyneen näköisen. Tumman ruskeat hiukset olivat veikeästi pörröllä, mutta hänen iästään ei voinut erehtyä. Hän oli samaa ikäluokkaa Siriuksen ja Lupinin kanssa.
   Mies lähti varovasti kävelemään kohti heitä.
   "Anteeksi, mutta tiedättekö missä Susan on?" mies kysyi.
   "Kävelyllä entisen poikaystävän kanssa", Ron vastasi ja nakkasi ruohotupon viereiseen tulppaanipenkkiin.
   Miehen kasvot venähtivät.
   "Mukava kuulla", hän sanoi. "Ja milloinkahan hän suo ilmestyä tänne?"
   "Heillä saattaa kestää tunteja", Ron totesi. "Oletteko te hänen työpaikaltaan?"
   "En", mies hymähti ilottomasti. "Olen John Well. Hänen miehensä."

John istui kädet puuskassa suuressa punaisessa nojatuolissa likemmäs kahden tunnin ajan. Hän oli puristanut huulensa tiukasti yhteen. Harry ei löytänyt hänestä ja Sarahista yhtään yhdennäköisyyttä, ehkä tietysti siksi, että Sarah oli jo valmiiksi kopio äidistään. Tähän jäykkään ilmestykseen tytön äiti oli siis Siriuksen vaihtanut. Vaikkei Harryllä tarkkaa kuvaa 20-vuotiaasta Siriuksesta ollutkaan, antoi 15-vuotias ajatuseulan häirikkö pientä osviittaa nuoresta Musta-Wilkins-pariskunnasta.
   "Isä!"
   Sarah oli juuri tullut tanssiharjoituksistaan ja juoksi halaamaan Johnia. Ensimmäistä kertaa John hymyili ja levitti kätensä.
   "Leidi! Mitä isän tyttö?"
   "Loistavaa! Eihän sinun pitänyt tulla kun vasta huomenna", Sarah huokaisi isänsä käsien välistä.
   "Sain Eric-sedän hoitamaan homman loppuun ilman minua", John vastasi ja pörrötti Sarahin tukkaa, mistä tämä ei tuntunut pitävän. "Kuulin, että äitisi on saanut takaisin vanhoja ihailioitaan."
   "Mitä?" Sarah älähti ja vilkaisi Harrya ja Ronia. "Ai se juttu. Turha sinun on panikoida. Nostalgiaa, niin kuin Julio-enon kanssa."
   "Eikä muuta?" John tiedusteli epäillen.
   "Kyllä minä tietäisin", Sarah sanoi vaivautuneena ja pukkasi isäänsä olkapäähän. "Oletkin jo tavannut uudet kaverini."
   "Ohimennen", John totesi ja kääntyi. "Anteeksi tylyyteni. Raskas matka takana. Kuten jo sanoin, olen John Well, Susanin aviomies ja Sarahin isä."
   "Isä, tässä ovat Ronald Weasley, ihan Ron vain, Ginevra Weasley, ihan Ginny vain, Hermione Granger, ihan Hermy vain, ja Harry Potter, ihan Poika-joka-elää vain", Sarah esitteli.
   Hermione mulkaisi Sarahiin päin kuullessaan nimen Hermy, muttei sanonut mitään.
   "Se Potter", John toisti kätellessään heitä yksitellen.
   "Joo", Harry vahvisti nolona.
   He istuutuivat uudelleen alas, mutta tällä kertaa kiusallinen hiljaisuus ei langennut heidän päälleen.
   "Mitä te teette työksenne herra Well?" Ron kysyi.
   "Sano John vain. Minä olen Komeetta-luutien Britannian ja Ranskan toimiston markkinointivastaava. Joudun matkustelemaan aika paljon työn takia, mutta palkassa ei ole valittamista."
   "Miten tullaan markkinointivastaavaksi?"
   "No, käytyäni Varkartenkayfenin velhokoulua Sveitsissä seitsemän vuotta erikoistuen taikuuden historiaan, numerologiaan, loitsuihin, riimuihin ja jästitietoon, minä menin jästien merkonomikoulutukseen ja sieltä pieneen luutakauppaan töihin. Kohosin sieltä sitten vähitellen ylös päin."
   "Hitto. Minulla on vain loitsuja", Ron kirosi. "Täytyy vielä yrittää puhua Kalkarosta ympäri."
   "Mikä se Varkartteri on?" Ginny puolestaan kysyi.
   "Varkartenkayfen oli velhokoulu Sveitsissä, mutta se suljettiin muutama vuosi sen jälkeen kun olin päässyt sieltä. Olisin tietysti halunnut käydä Tylypahkaa kaverieni Artemiksen ja Ericin kanssa, mutta äiti halusi välttämättä pistää minut Sveitsiin."
   Terassin ovet avautuivat kitisten ja Susan tuli Siriuksen kanssa sisään.
   "Lily nosti sen Jamesin syliin ja käski vahtimaan sitä hetken", Susan pälpätti. "Ja kun hän tuli takaisin... John? Mitä sinä täällä teet? Sinun piti tulla vasta huomenna."
   "Mukava nähdä sinuakin", John vastasi ja tuijotti herkeämättä Siriusta. "Ja mukava nähdä, ettei sinulla ollut ikävä minua."
   "Mitä sinä höpötät?" Susan tuhahti epäröiden ja asteli Johnin luo halaamaan tätä. "Tyypillinen mies. Juuri tästä minä puhuin toissa päivänä. Sirius, tässä on mieheni John Well, John, tässä on vanha... ystäväni, Sirius Musta."
   "Se Sirius Musta?" John toisti ja tarttui Siriuksen käteen. "Joka murhasi kolmetoista ihmistä yhdellä kirouksella?"
   "Niin ne väittävät", Sirius sanoi viileästi ja puristi Johnin kättä niin lujaa, että Harry kuuli heidän niveltensä naksahtelevan. "Ja he valehtelivat."
   "Ihanko totta?"
   "Te kaksi, irti", Susan käski terävästi.
   "Mehän tässä vain ystävystymme", Sirius hymähti ja irroitti otteensa. "Vai mitä John?"
   John hymyili teennäisesti.
   "Tietysti. Meistä tulee loistava pieni porukka. Sinä, minä, se Lupin tyyppi, Eric ja Artemis. Mahtavaa."    
   Kaikki pystyivät lukemaan Susanin kasvoilta, että tämä oli hetki, jota nainen oli pelännyt kakkein eniten. Entinen ja nykyinen mies tapaavat, eivätkä pidä toisistaan pätkän vertaa. Sirius työnsi kasvoilleen Harrylle entuudestaan vieraan charmantin hymyn ja kääntyi katselemaan Johnia tarkemmin. Viikon aikana tutuksi tullut pähkäilevä ilme levisi Siriuksen piirteisiin.
   ”Hetkinen...”, hän mumisi. ”Minä olen nähnyt sinut jossain...” Sirius käännähti Susanin puoleen. ”Kävitkö sinä hänen kanssaan ulkona? Tarkoitan, ennen Harryn syntymää.”
   ”Kerran...” Susan vastasi epäröiden.
   ”Ja tiesimme jo silloin kuuluvamme yhteen”, John lisäsi välittömästi kietoen toisen kätensä omistavasti vaimonsa ympärille. ”Vaikkemme tavanneetkaan puoleentoista vuoteen.”
   ”Todellako?” Sirius kyseenalaisti ja hänen hymynsä levisi tyytyväiseksi virneeksi, joka nuorensi hänen kasvojaan vuosilla. ”Armando's:ko se paikka oli? Todella kodikas, muistan erityisesti ne miestenhuoneen kromatut pöydät...”
   ”Sirius, sinä tukit suusi tällä sekunnilla tai minä pidän henkilökohtaisesti huolen siitä, ettet...”
   ”Saa lapsia?” Sirius pääti Susanin varoituksen. ”Laula muualla kuin siperialaisessa eunukkikuorossa? Johnnie, tiesitkö, että vaimosi...”



***
Pitää karsia dialogeja ankarammin vex...

[Ginger]

Uskomatonta mutta totta, minä juutuin viikoksi kohtaan "Sirius murjotti".

Nevvie: Ääh, onko se muka niin olennaista mistä pullo on tullut kunhan se vaan on :P Njoo siis, se jäi "vahingossa" puuttumaan alkuperäisestä osasta, kun minusta on kuitenkin tärkeää selittää myös sitä, miksei Sirius koskaan etsinyt Susieta käsiinsä kun karkasi Azkabanista. Ei saanut korua takaisin ja siis Susanillahan on korun poiskiskomissyndrooma :P Luvut 1-17 saattavat löytyä alakerran koneelta, en mene takuuseen. Ja juu, Illinois oli nickini Fini2:ssa, mutta se on myös sen Yhdysvaltain osavaltion nimi, missä Ammie ja Thomas asuvat.
Marize: Mutta kun täällä on kahden pitkän ficin rajoitus ja minulta pitäisi tulla kohta moniosainen haasteficci.
Amethyst: Ai minä H/Herm-shipperi XD Mistä sellaisen mielikuvan olet saanut? :P Minkä sille voi, että Harry ja Hermione toimivat hahmoina vain silloin kun ovat kimpassa... Varoitan, minä olen joskus vähän hidas jatkamaan...



Luku 6. Konsertti

Päivien edetessä Sirius ja John pitivät toisistaan koko ajan vähemmän. Johnia kismitti tieto siitä, että murhaajaksi väitetyllä miehellä ja hänen vaimollaan oli yhteinen menneisyys. Toisaalta muutaman lyhyen sananvaihdon aikana oli käynyt ilmi, että Johnin setä oli ollut yksi niistä velhoista, jotka olivat passittaneet Siriuksen Azkabaniin ilman oikeudenkäyntiä, joten ei Siriuskaan vaivautunut rauhaneleitä osoittamaan.
   Johnin ystävistä Eric oli jopa ärsyttävämpi Johnia. Luottokiltalaisena hän ei voinut kavaltaa Siriusta, mutta puhui kuitenkin usein kovaan ääneen miten kauhean paljon rikollisia kulki nykyään vapaalla jalalla ja että Kilta tuntui luottavan mitä hämäräperäisimpiin tyyppeihin. Sirius olisi enemmän kuin mielellään räjäyttänyt tuon kaverusparivaljakon taivaan tuuliin, mutta jotenkin Lupin sai hänet aina rauhoittumaan, vaikka kantoikin mukanaan omia murheitaan. Mielipahan nimi oli Artemis.
   Artemis Athos Jonathan Thomas Wesly Baudegard Brady, “vanhempani halusivat nimetä minut Stergyvertus Loganiksi, mutta koska se jollain tavalla velhonimikkeitä rikkova, he eivät saaneet tahtoaan läpi ja päätyivät luettelemaan kaikki kuolleet sukulaisensa nimekseni”, oli kaikenkaikkiaan hyvin mukava mies. Hän ei naljaillut Siriukselle, hän ei ollut mitenkään olevinaan, vaikka hänen  olikin Sir Brady, hän auttoi Mollya kotitoissä, pohti yhdessä Ronin kanssa olisiko pojalla mitään muuta urahaavetta, hän jopa keskusteli asiallisesti Hermionen kanssa S.Y.L.K.Y.:stä, lausuen sen nimen aina oikein.
   “Miksi sinä et pidä siitä tyypistä?” Sirius kysyi kerran huolettomasti olkansa yli, kun hän ja Harry auttoivat Mollya kattamaan suurta ruokasalia Lupinin opetellessa ruoanlaittoa avoimen oviaukon toisella puolella.
   “Älä kysy miksi, minulla on vain sellainen tunne”, Lupin huusi vastaukseksi. “Kerron heti kun tiedän.”
   Oli kuitenkin ilmiselvää miksi Lupin ei pitänyt Artemiksesta. Kerran jos toisenkin Harry oli Lupinin läsnäolessa todistanut, miten Mariah ja Artemis olivat ilmestyneet takasta peräkanaa keskustellen osakkeista sekä aivan liian suurista rahasummista. Yllättynein Harry oli ollut siinä vaiheessa, kun normaalisti kireälle venynyt Mariah oli purskahtanut nauruun jonkin herra Bradyn kommentin seurauksena, jota oli seurannut kirkas punastuminen. Ja vaikka Lupin yrittikin aina vakuuttaa, ettei hänen Mariahin välillä ollut enää yhtikäs mitään, koko hänen olemuksensa puhui toista.
   "En tajua mitä erikoista hänessä on", Lupin eräänä iltana purki tuntojaan vetäen päälleen Susanin antaman uuden kaavun.
   "Ehkä se on se Sir siinä nimen edessä", Sirius vastasi nuuhkien monijuomalientä, jonka itse Cara oli kiireidensä keskellä hänelle keittänyt. "Onkohan tämä nyt varmasti turvallista?"
   "Kunhan vain muistat juoda tuota viidenkymmenen minuutin välein, niin kukaan konsertissa ei tajua kuka todella olet", Lupin huokaisi ajatellen edelleen omiaan.
   "En minä sitä", Sirius mutisi. "Miten minusta tuntuu, että Cara on 'epähuomiossa' lorauttanut tämän joukkoon arsenikkia tai jotain muuta myrkkyä?"
   "En usko", Harry sanoi väliin. "Minä ainakin ensin nolaisin sinut ja vasta sitten tappaisin."
"Poika alkaa ajatella kuten isänsä", Sirius virnisti ja otti pullosta huikan. "Tämä on aina yhtä pahaa."
   Harry, Lupin ja Ron kääntyivät, muodonmuutos ei ollut kaunista katsottavaa.
   "Sanoiko Cara keneksi hän muuttuu?" Harry kuiskasi.
   "Sanoi vain, että näemme sitten", Lupin kuiskasi takaisin.
   "MITÄ HITTOA!?!?"
   Harry kääntyi äkkiä. Jos hän ei olisi ollut niin äimänä, hän olisi purskahtanut nauruun. Siriuksen hiukset olivat vehnän väriset ja niissä oli korkkiruuvikiharat. Korvat höröttivät ja pisamat punoittivat. Hän oli hyvin sievä nuori nainen. Susan avasi oven ja heilutti mustaa kolttua kädessään.
   "Loistavaa, juuri oikean kokoinen", hän sanoi ja hymyili tyytyväisenä.
   "Sinä tiesit tästä?!" Sirius huusi. Se oli hyvin hassua, Siriuksen ääni naisella.
   "Tietysti", Susan totesi. "Joskin minä olin sitä mieltä, ettei Cara olisi vetänyt muutosta noin pitkälle. Minä ehdotin draqia."
   Sirius otti mustan hameen ja mulkoili Susania.
   "No, Sirius", Lupin sanoi pidätellen naurua. "Pidähän kiirettä."
   Harry talsi alakertaan. Hermione ja Ginny seisoivat siellä paksuihin kaapuihin kääriytyneinä. Ginny selaili paksua ohjelmavihkosta, jossa oli pitkä lista eri esiintyjistä (Kohtalottaret, D. Rozey, Colin West, Amy Morgan, Heather, Dean Audio, Selestina Taigor...).
   "Cara on nähnyt hirveästi vaivaa tämän konsertin eteen", Mariah sanoi ja vilkaisi kelloaan. "Toivottavasti kaikki menee putkeen."
   "Toivottavasti sinne tulee kuolonsyöjiä", Sirius murahti kimakalla naisen äänellä tullessaan portaita alas, horjuen mustissa korkokengissä. "Tarvitaan hyvin paljon minun päiväni pelastamiseen."
   "No, mennään jo", Mariah komensi.

Harry humahti suuresta takasta purppuran väriselle matolle. Hennot kädet keinottelivat tiensä hänen kainaloihinsa, Cara nosti hänet pystyyn ja pujotti Harryn kaulaan muoviläpyskän, jossa luki kultaisin kirjaimin V.I.P.-backstagepassi.
   "Seuratkaa Sallya", hän sanoi heille ja alkoi papattaa korvassaan kiinni olevaan mikkiin. "Minähän sanoin tuhat kertaa, ettei Spin saa tuoda käärmeitä pukuhuoneeseen!"
   Harry käveli varovasti siilitukkaisen Sallyn perässä. Hän vilkuili vähän väliä, että Hermione ja Ron edelleen seurasivat häntä.
   "Tehkää olonne mukavakasi", Sally kehotti nasaalilla nenä-äänellä.
   V.I.P.-huone muistutti mukavaa olohuonetta, josta yksi seinä oli kadonnout taivaantuuliin ja peitetty paksulla verholla, joka siirtyisi syrjään esityksen alkaessa. Vielä paikoillaan olevalla seinällä oli valtava TV, josta näki mitä lavalla tapahtui kuin olisi eturivissä seisonut. Kullan värisissä säkkituoleissa makoili nuoria noitia, joiden puheesta Harry ei ymmärtänyt sanaakaan.
   "Parasta varata parhaat paikat", Susan kuiskasi hänen korvaansa. "Tänne tulee vielä väkeä."
   Sirius murjotti nurkassa ja Harry tunsi velvollisuudekseen piristää kummitätiään. Hän oli ehtinyt vasta puoleen väliin huonetta, kun lyhyenläntä laulajatar oli porhaltamassa Siriuksen ohi, jolloin mies tai siis nainen tarttui tätä kädestä ja veti niin syrjään kuin vain mahdollista.
   “Onko tämä sinusta hauskaa?” Harry kuuli Siriuksen ulvahtavan.
   “Hyvinkin. Siiri rakas, päästä irti, minun pitää päästää muutama bändäri päiviltä...”
   “Sepä mukavaa Cara, mutta-”
   “Nimi on Nicky. Tai Niclasson, jos haluat välttämättä olla virallinen.”
   Tähti veti itsensä irti Siiri-Siriuksen otteesta ja mikkiin sähisten jatkoi matkaansa. Sirius itse jäi kivettyneenä paikoilleen ja Harry odotti hetken ennen kuin uskalsi lähestyä häntä uudelleen.
   “Hän ei ollut aina tuollainen”, Sirius mutisi, eikä Harry ollut edes varma puhuiko tämä hänelle vai ei-kenellekään. “Cara... Nicky oli herttainen, pyöreäkasvoinen tyttö. Optimisti.”
   “Ja kummisi ei voinut sietää häntä.”
   Salakavalat naisensormet laskeutuivat Harryn hartialle, kun Susan liittyi heidän seuraansa laahaavassa, juhlavassa kaavussa, joka peitti jokaisen kohdan, mihin peri-hetero mies keksi katseensa kääntää. Tukahduttava hajuvesipilvi oli kadonnut ja jättänyt tilan luonnolliselle äidilliselle tuoksulle.
   “En minä Caraa inhonnut, jos sitä vihjaat”, Sirius puolustautui. “Hänessä ei vain... ollut särmää.”
   “Niin, ja Mary oli valju älykkö ja Lily sääntöjä noudattava tylsimys”, Susan täydensi. “Joskin sinä olit itsekeskeinen riitapukari, Peter saamaton vätys, Remus murheissaan rypevä erakko ja James tekopyhä-” Susanin ääni lakkasi kuin itsessään naisen muistaessa Harryn läsnäolon. “Tarkoitan siis että James oli tuota hurmaava mies, joskin hänellä oli omat vastoinkäymisensä tai siis taistelunsa, eikun...” Susan inahti pienesti ja polkaisi jalallaan lattiaa. “Älä minua kuuntele Harry-kulta, minä en muista enää mistään mitään.”
   Harry hymyili vaivaantuneesti eikä osannut paljoa kommentoida naisen sanoja. Hän muisti edelleen turhankin hyvin, mitä oli nähnyt Kalkaroksen muistoissa, oman isänsä kiusaamassa mustahiuksista luihuismiestä nauttien jokaisesta hetkestä, mitä sai olla niskan päällä.
   “Sitä Susie yrittää sanoa on se, että me kaikki muutuimme”, Sirius selitti, jolloin hänen taian muovaama äänensä sortui ja palautui miehiseksi. “Missä se sauva... kimistys... Ainakin lopulta.”
   “James ja auroriakatemia, Lily ja vauva, Siiri ja van-vanukas”, Susan ähkäisi, kun muutama vierasmaalainen artisti asteli heidän ohitseen. “Mary ja vanhempien omaisuus, Peter ja pelko, Cara ja lääkitys, Remus ja yksinäisyys, minä ja...”
   “Joten älä oletakaan, että sinä ja ystäväsi pysyisitte yhtään enempää sellaisina mitä olette nyt.”

   Harry naputteli sormillaan tulipunaisen sohvan käsinojaa. Hermione siemaili sitruunalimonaadia. TV räpsähti päälle ja kadonnutta seinää peittänyt verho lipui pois edestä. Koko valtava katsomo oli täynnä. Ihmiset huusivat innoissaan ja Harry mietti mistä he kaikki olivat ilmestyneet, mistä he olivat löytäneet rohkeutta saapua tapahtumaan, joka niin avonaisesti vastusti Voldemortia. Cara, jonka lyhyet hiukset oli taiottu sojottamaan pystyssä, käveli aivan lavan päähän näyttäen pidemmältä kuin mitä oli.
   "Hyvät noidat ja velhot", hän huusi pidellen taikasauvaa kurkullaan. "Me kaikki olemme täällä tänään enemmän tai vähemmän samasta syystä. Me olemme täällä tänään sanomassa ei pelolle. Me olemme täällä tänään sanomassa ei Voldemortille."
   Ihmiset mumisivat ja vilkuilivat ympärilleen Caran sanoessa Voldemortin nimen, ehkä he eivät olleetkaan niin rohkeita mitä päälle päin olisi saattanut luulla.
   "Minä lupaan teille, että tämän illan jälkeen te ette pelkää sanoa ääneen Voldemortin nimeä. Siksi te olette täällä. Siksi minä olen täällä. Siksi Versa on täällä."
   Lavalle purkautui savua ja Cara katosi. Hänen tilalleen ilmestyi nahkatakkiin pukeutunut, lävistysten ja tatuointien peitossa oleva mies, joka alkoi laulaa rumpujen kovassa paukkeessa. Eräs ovista aukesi ja Cara tuli V.I.P.-huoneeseen sotkien tukkaansa.
   "Vaativa yleisö", Susan hymähti.
   "Odotas vain kun lavalle tulee jästejä", Cara vastasi. "Heidän suvussaan on velhoja ja noitia, joten pakkohan minun oli kelpuuttaa heitäkin esiintyjiksi. Bryankin on vanha tuttu. Ashley, mitä minä sanoin niistä Spinin käärmeistä! Gloves pelkää niitä!!!"
   Cara käveli ulos huoneesta räyhäten mikkiin ja TV:stä näkyi, että lavalle nousi punatukkainen tyttö.
   “Miksi hän ryhtyi tähän?” Sirius kysyi itseään lähimmältä olevalta Mariahilta. “Hän käyttäytyy kuin hirokaria yrittävä irlantilainen.”
   “Harakiriä”, Mariah korjasi ilmeettömästi. “Tiedän.”
   Kaikenkaikkiaan show oli hyvä uhkaavasta ilmapiiristä huolimatta. Harry piti erityisesti Windriderssin punkbiisistä Ei tulevaisuutta. Muut V.I.P.-huoneen ihmiset olivat aivan onnensa kukkuloilla, kun huoneeseen ilmestyi jo esiintyneitä artisteja ja bändien jäseniä. Sirius mökötti nurkassa eikä tuntunut pitävän Joel Harwardin iskuyrityksistä Käytkö usein täällä ja Sinä näytät ihan Selestina Taigorilta.
   Velhot ja noidat tuntuivat olevan ihmeissään kun lavalle hyppäsi Bryan Adams. Harry oli aina välillä kuullut hänen kappaleitaan soitettavan Dudlyn lempiradioasemalta, The Radioasemalta, ja Hermionekin oli ilmeisesti kuullut Bryanin kappaleita aijemmin, hän nojaili huokaillen Harryn ja Ronin olkapäihin.
   "I'd die for you", hän hymisi musiikin tahdissa eikä Harry voinut ajatella muuta kuin äitiään. No, saatanhan minä vain kuvitella, mutta Hermione muistuttaa Lilya monella tavalla, oli Mariah sanonut.
   "Ei muistuta", Harry ajatteli. "Hermione ei kuole. Minä en anna hänen kuolla, kuten äiti."
   "Voldemort", Cara sanoi terävästi ja Harry havahtui. "Nimen pelko kasvattaa vain pelkoa olennossa itsessään. Voldemort."
   "Voldemort", kuului epämääräisiä huutoja yleisön seasta.
   "Mitä muuta Voldemort on kuin murhaaja ja pelkuri? Hän ei ole ihminen, niin kuin me. Hän on saasta, saasta, jota pitäisi kaikkea muuta kuin pelätä. Voldemort."
   "Voldemort!" kuului yleisön seasta yhä voimakkaammin.
   "Hän ei voita tätä erää. Hän ei voita tätä taistelua, ei tätä sotaa. Ei koskaan!"
   "Voldemort!"
   "Me emme pelkää häntä!"
   "Me emme pelkää Voldemorttia!"
   "Tämä on kaikille enemmän tai vähemmän rohkeille. Tämä on omistettu Liljan kukalle, ystäville, vaikeille päätöksille ja tulevaisuudelle, oli se kivikkoinen tai ei."
   Cara peittyi savulla ja kun hän tuli taas esiin, hänen hiuksensa olivat pitemmät ja suorat, hame oli ohut, valkoinen ja se hulmusi tuulettimen suristessa kuin jästien Euroviisu-edustajilla.
   "You, me and him, what a funny sight
   We walked and laughed and though that everything would stay the same...
   ...You, me and him, us
   And it was easily broken."
   Kaikki olivat hiljaa.
   Hiljaisuuden rikkoi kirkaisu. Kirkaisua seurasi hysteria ja Harry ymmärsi miksi. Taivaalla leijui Pimeänpiirto.
   "Arvasin näin käyvän", Sirius sanoi ja kaivoi taikasauvansa esiin. "Voldemort ei anna ihmisten solvata itseään noin vain."
   “Se oli tarkoituskin”, Susan henkäisi hiljaa tuijottaen Mariahia.
   He säntäsivät hirveään hulinaan. Kaikki yrittivät päästä takoille, kauas lavasta. Susan, Mariah, Lupin, John ja takaisin omaksi itsekseen muuttuva Sirius juoksivat virtaa vasten Harry ja muut kintereillään.
   "John, vie heidät turvaan", Susan komensi. "Nyt."
   "Mutta..."
   "Tottele."
   John tarttui Ginnyä ja Hermionea kädestä. Hän etsi katseellaan Sarahia, joka oli ollut taustatanssijana erään lapsibändin esityksessä. Ron otti kiinni Harrystä, hyvä niin, näissä tilanteissa sankarin leikkiminen meinasi viedä Harrystä voiton.
   "Viistokujalle", John huusi hypätessään vapaaseen tulisijaan.
   Tukirakenteet narisivat uhkaavasti. Kun tuli Harryn vuoro mennä liekkeihin, kattosta irtosi paalu ja tukki tien sille ja muille tulisijoille.
   "Hitto", Ron kirosi, mutta Harry oli jo tulkinnut sen sen merkiksi, että hänen piti taistella.
   "Mennään", hän mutisi.

   Lava oli tulessa. Alaikäisiä kun olivat Harry ja Ron eivät voineet auttaa mitenkään, he olivat pikemminkin tiellä. Harry näki Bellatrixin, joka tuijotti epäuskoisena Siriusta. Hän näki uusia kuolonsyöjiä, joista pitkätukkainen nainen puristi Caraa niskalenkkiotteessa. Harry ei voinut olla ajattelemata, että Cara pyristeli vain näennäisesti.
   "Päästä hänet irti, niin en satuta sinua paljoa", Susan sanoi ja hänen vaaleat hiuksensa lepattivat valtoimenaan.    Vieras nainen tuhahti.
   "Et taida tuntea minua. Nimeni on Gabina Alcott ja olen hyvin kykenevä tekemään sinusta hakkelusta. Joten varoitan sinua, häivy niin MINÄ en satuta SINUA paljoa."
   "Kerjäsit tätä!" Susan huudahti ja heilautti kättään.
   Kuolonsyöjät Gabinan molemmilta puolilta lennähtivät ilmaan, mutta Gabina seisoi hievahtamatta paikoillaan. Nyt Gabina nosti vapaata kättään ja heilautti sitä. Susanin vieressä seisonut Mariah lennähti suoraan päin metallista tukipilaria pelottavan rusahduksen saattelemana.
   "Mielenkiintoista", Gabina sanoi. "Älä sano. Sydämen verhoutuma."
   "Siinä meni sekin ainutlaatuisuuden tunne", Susan vastasi.
   "Minun pitää mennä, mestarini odottaa", Gabina sähähti.
   Cara katsoi viimeisen kerran Harryyn päin ja hetken pika näki naisen kasvoilla leikkivän itsetyytyväisen ilmeen. Samassa he, siis Cara ja Gabina, katosivat sivaltavan äänen halkoessa ilmaa.
   "Ja sinä", eräs kuolonsyöjä karjaisi osoittaen Susania sauvallaan. "Kukaan ei loukkaa siskoani minun nähden. Avada kedavra!"
   Ja Harry muisti. Hän viimein muisti Voldemortin kasvot kun tämä oli tähdännyt häntä sauvalla viisitoista vuotta sitten. Polttava kipu arvessa taivutti Harryn kaksinkerroin, hänen päänsä oli haljeta, sillä se täyttyi mielipuolisella naurulla. Harry pakottautui avaamaan silmänsä, vain nähdäkseen miten hänen kummisetänsä kuoli jälleen hänen silmiensä edessä. Sirius oli hypännyt vihreänä leiskuvan kirouksen eteen ja pelastanut siten Susanin hengen.
   Kauhusta turtana Harry pakottautui konttaamaan Siriuksen luo.
   "Sirius, sinä idiootti", Susan itki.
   Harry horjahti ja hänen toinen kätensä iski Siriusta kasvoihin. Sirius värähti ja yskäisi. Hänen suustaan lehahti vihertävä pölypilvi ja huulen pieli peittyi vereen.
   "Oletpa sinä kohtelias", Sirius yski ja kohottautui käsiensä varaan. "Minä pelastin juuri henkesi."
   "Sirius", Susan sanoi hiljaa sekä iloisena että hämmästyneenä. "Sinä... elät."
   "Kehno kirous, ei tuntunut missään", Sirius irvisti pidelleen kättään kyljellään.
   "Susan, aurorit ovat motissa länsiareenalla!" Lupin huusi kauempaa Mariahin vierestä, jossa hän ja Artemis yrittivät saada naisen virkoamaan. “Vie heidät pois täältä, me hoidamme Maryn!”
   Susan nyökkäsi suurieleisesti, tarttui Siriusta kädestä ja kietoi toisen kätensä Harryn ja Ronin ympärille.
   "Ajatelkaa tukikohdan osoitetta."
   Harry sulki silmänsä, valahti suuren, näkymättömän imurin putkeen ja kun hän jälleen näki, hän istui pehmeällä nahkasohvalla. Sirius ilmestyi hänen eteensä pidellen edelleen kylkeään. Minuutin sisällä huone oli täynnä väkeä. Myös Dumbledore tuli, ja hän talutti pöllähtänyttä Sarahia, jolla oli side otsalla.
   "Sarah!" Susan kiljaisi, juoksi tyttärensä luo ja polvistui liki vauhdissa tämän eteen. "Mitä tapahtui?"
   "He tulivat takaa päin", Sarah parahti kuin hyökkäys olisi ollut hänen syytään ja vajosi Susanin käsivarsille. "Minä yritin estää heitä, mutta se nainen ei ollut moksiskaan."
   "Hyss", Susan rauhoitteli ja kääntyi sitten Dumbledoren puoleen. "Ne veivät Caran."
   "Tiedän", Dumbledore ilmoitti vaimeasti. "Severus kutsuttiin kuolonsyöjien kokoukseen."
   "En ymmärrä miksi annoit hänen tehdä tämän", Susan puuskahti. "Lily ei olisi hyväksynyt tätä!” Hetken mietittyään Susan jatkoi: “Kuolonsyöjien mukana oli nainen, joka oli kuten minä. Hänen nimensä oli Gabina Alcott. Oletko koskaan kuullut hänestä?"
   "Ei hän ole ainakaan Tylypahkaan käynyt", Dumbledore vastasi ja vilkaisi mietteissään kelloaan.
   Harry ja Ron lähtivät keittiöön hakemaan teetä. Ron oli hiljainen ja hänen korvansa punoittivat.
   "Kuule Harry", hän äkkiä mumisi otten esiin suuren sinisen kannun. "Minun on pitänyt jutella sinun kanssasi yhdestä asiasta. Tiedän, ettei tämä ole paras ajoitus, mutta se on vaivannut minua viime päivät."
   "Mitä?" Harry kysyi terävämpänä kuin mitä hänen oli ollut tarkoitus.
   "Se koskee Hermionea", Ron sanoi hiljaa.
   "Mitä Hermionesta?"
   "No kun..."
   "On sinulla otsaa Musta!"
   Harry ja Ron menivät salamannopeasti vilkaisemaan ruokailusalin ovesta mitä oli tekeillä. He pysyttelivät piilossa katsellen Siriuksen ja Johnin 'sananvaihtoa.'
   Sirius katsoi Johnia pitkin nenänvarttaan. Hän ei tiennyt itkeäkö vaiko nauraa. Eniten mies oli vain raivoissaan. Hänen sauvansa oli toisessa huoneessa, joten puristi kätensä huomaamattaan, joskin vaistomaisesti nyrkkeihin. Johnin otsalla sykki selkeästi stressin herättämä verisuoni.
   "Pysy kaukana minun vaimostani, kuulitko? Murhaaja!" John ärjäisi kohottaen sauvaansa.
   "Susie osaa kyllä pitää huolta itsestään", Sirius sanoi kuivasti. "Sinun kaltaisesi nyhverö miehenä, pakkohan hänen on."
   "Tuki suusi Musta", John kähisi tiukentaen otettaan sauvastaan. "Tapanani ei ole kirota sauvatonta velhoa."
   "Kumma. Luulin, että et muuta osaakkaan kuin hyökätä takaapäin varomattomien kimppuun."
   "Tulisivallu!" John karjaisi.
   Sirius väisti ja tuoliin hänen vieressän ilmestyi palava viilto. Koiran lailla Sirius hyökkäsi Johnin kimppuun. Hän huitaisi nyrkillään ja tunsi veren roiskahtavan Johnin nenästä. Samassa hänen keuhkonsa tyhjenivät lujan iskun tärähtäessä hänen palleaansa. John yllätti miehen toistamiseen heittämällä Siriuksen voimallisesti vasten pöytää, johon tämä vastasi huitaisemalla Johnia leukaan.
   "Lopettakaa te kaksi!"
   Johnin ote irtosi Siriuksen kurkulta ja molemmat nousivat ilmaan, vastakkaisia seiniä vasten. Kuin lapset löysissä seimissä he rimpuilivat, kunnes lopulta hiljenivät ja jäivät tuijottamaan riitansa aihetta.
   "Olette pahempia kuin kaksi viisi vuotiasta kakaraa!" Susan kiljaisi hiukset valtoimenaan, molemmat kädet ylhäällä. "Cara saattaa olla kuollut ja te tappelette. Ajattelitteko te yhtään?" John lensi nyt toiseen seinään ja Sirius paiskautui lattiaan. “Minä en halua kuulla kummankaan edes inahtavan, ennen kuin tilanne on rauhoittunut. Tuliko selväksi?!”
   Harry ja Ron peruuttivat hitaasti oven luota. Susan raivosi, eivätkä he halunneet joutua mukaan.
   "Sinun piti puhua Hermionesta", Harry sanoi yrittäen sulkea Susanin huudon päänsä ulkopuolelle.
   "Puhutaan sitten koulussa", Ron vaikeni nähdessään nilkuttavan Ginnyn. "Ihan totta, minä vain ylireagoin."



***
Uuu, selvisin ilman vampyyreita...

[Ginger]

Minä en kyllä voi käsittää miksi LL:ää oli niin paljon helpompi kirjoittaa puhtaaksi :/ Tämän kanssahan menee ikä ja terveys. Toisaalta on oma vikani, etten aina suostu tyytymään entiseen lähestymistapaani.
Täällä päässä hiljenee DH:n lukemisen ajaksi, kommenttejahan silloin ei pysty Vuotiksessa muutenkaan kirjoittamaan kuin vasta 24 päivä. Ja vaikka olen tässä yrittänyt vähän korjailla canonia mm. VIP-tulosten ohella, niin DH ei tähän tekstiin tule vaikuttamaan. Huomatkaa allekirjoituksesta mielipiteeni spoilaamisesta :D

Bulla: *pirullista naurua* Pakko se nimihirviö oli puolittaa. Ja sitä paitsi, Miettien mennyttä käsittelee Harryn kuudennetta vuotta, Toivomatta tulevaisuutta seitsemännettä ja Näkemättä nykyisyyttä aikaa Sodan jälkeen, tunnetaan myös nimellä En ole pikkusiskosi.
Marize: Kärsimätön, en voi sille mitään :P On ihan periaatekysymys, etten tulkaa enää noita italiankielisiä lauseita. Mielestäni se auttaa samaistumaan. Yritän aina silmäillä niitä virheitä pois, mutta tekevälle sattuu :/
Lellu: Mietinkin, teinkö itseni liian epäselväksi tuossa kohden :D Tavallaan haluaa kertoa, toisaalta ei voi asaa suoraankaan ilmaista :P Kaksimielisyys on jees :D

***

Luku 7. Takaisin Tylypahkaan

Kukaan heistä ei nukkunut kunnolla sinä yönä. Carasta tai Kalkaroksesta ei ollut kuulunut sanaakaan. Susan oli saanut huonoja vaikutteita Mariahilta, sillä kun hän ei pystynyt enää huutamaan, hän oli ryhtynyt viskomaan Siriusta ja Johnia vaaseilla. Oli vain helpotus päästä siitä sekamelskasta Tylypahkaan.
   Kouluun päästäkseen he menivät ensin tulisijan kautta Viistokujalle ja sieltä Mariahin Rolls Roysella King's crossille. Kukaan ei sanonut sanaakaan, ei edes Sarah, joka oli ensikertaa menossa Tylypahkaan. Hieman ennen kuin he nousivat junaan Molly Weasley suukotti heidät kaikki tavalliseen tapaan läpi, tällä kertaa hieman tunteellisemmin kuin tavallisesti. Punapäinen äiti parkui niin kovaa, että kaikki vanhemmat asemalaiturilla kääntyivät katsomaan häntä, jopa Narcissa Malfoy, Draco Malfoyn äiti.
   Harry hämmästyi hieman. Narcissa ei katsonut Mollya ylimielisesti, vaan ennemminkin osaaottavasti. Hänen kasvonsa olivat väsyneet ja itkeneet, ihmekkös tuo kun aviomies oli Azkabanissa. Kalvennut nainen ojensi vasemman kätensä ja tarttui Dracoa olkapäästä sanoakseen tälle jotain, mutta poika riistäytyi äitinsä otteesta. Hetken ajan Harry pystyi erottamaan Narcissan kädessä olevan vihkisormuksen, kammotavan hopearenkaan, jossa oli peukalonpään kokoinen, käärmeen läpiluikertelema pääkallo.
   "Menkää jo", Lupin kehotti vartioiden selustaansa koko ajan.
   Juna nytkähti liikkeelle juuri sillä hetkellä kun Sarah istuutui penkille Harrya vastapäätä, Ginnyn viereen. Ron ja Hermione olivat mennet valvojaoppilaiden vaunuun.
   "Sarah, sinä et ole missään vaiheessa selittänyt, miksi sinä tulen nyt Tylypahkaan", Harry sanoi kun he olivat istuneet vartin hiljaa. "Eikö olisi ollut helpompaa käydä kotikoulua loppuun asti?"
   "Äiti halusi niin", Sarah vastasi tuijotten ulos ikkunasta. "Hänen mielestään en ole turvassa koulun ulkopuolella."
   "Se on... ymmärrettävää", Harry mumisi.
   Osaston ovet liukuivat auki. Malfoy virnuili omahyväisesti Harrylle Grabbe selkänsä takana. Goylesta ei näkynyt jälkeäkään.
   "Kuulitko jo uutiset, Potter?" hän kysyi.
   "Mitkä uutiset?"
   Malfoy heitti Harryn syliin vastapainetun Päivän Profeetan erikoisnumeron.

OSA TUOMITUISTA KUOLONSYÖJISTÄ PAENNUT AZKABANISTA
-
MITÄ TEKEE TOFFEE?
Tänään tasan kello 10.30. Azkabanin vankilaan murtautui joukko kuolonsyöjiä, jotka vapauttivat puolet vangeista ennen kuin ministeriö ehti paikalle.
Ihmisiä kehotetaan pysymään varuillaan. Havannoista, jotka johtavat pidätykseen, maksetaan palkkio.
Ministeri Toffee on vakuuttanut, että tilanne pidetään hallinnassa. Aurorit ovat tällä hetkellä ylityöllistettyjä, mutta ministeri vannoo, ettei syytä suureen massahysteriaan ole.
Eilen kuolonsyöjien kaappaamaksi joutuneen Caralina Niclassonin, tunnetaan paremmin C.L.Nickynä, ruumista ei ole vielä löytynyt, joten hänen toivotaan olevan vielä elossa...

   Harry viskaisi lehden takaisin Malfoylle.
   "Usko minua Potter, nyt kun isä kulkee taas vapaalla jalalla, sinulle koittaa tukalat olot", Malfoy sanoi hampaittensa välistä. "Hän on hyvin turhautunut sinuun."
   "Sai mitä ansaitsi", Harry sylkäisi nousten seisomaan.
   "Rohkeaa Potter. Tai tyhmää. En usko, että pärjäät niin hyvin ilman sauvaasi kuin Grabbe."
   "Otan sen riskin", Harry totesi varmempana kuin mitä todella oli.
   "Harry, anna olla", Ginny huokaisi. "Sinä et halua vajota hänen tasolleen. Vaikka se kyllä on sen verran alhainen, että siitä tulisi uusi ennätys."
   "Kelvoton Weasley!" Malfoy huudahti sännäten kohti Ginnyä.
   Nopeasti, ennen kuin Harry ehti liikahtaakkaan, Sarah nosti oikean kätensä ja Malfoy pysähtyi kuin seinään.
   "Ei ole kohteliasta yrittää hyökätä tytön kimppuun tuolla tavoin", Sarah torui tyynesti, nousi seisomaan ja paiskasi Malfoyn käytävään yhdellä kevyellä ranneliikkeellä.
   "Mitä...?" Ron äyskäisi mun Malfoy vajosi hänen jalkojensa juureen.
   "Minusta Draco taitaa juuri vannottaa sinulle kuolematonta rakkauttaan", Sarah ilmoitti tiukasti silmät laajentuen. "Etkö vain, Draco?"
   "Niin, niin, rakastan sinua Ronald, olet kuuni ja tähteni taivaalla, aurinko nousee vuoksesi Ronald, Ronald, minä pyydän, älä lähde luotani", Malfoy uikutti kuin suurissa tuskissa.
   Grabbe työntyi hätäisesti Dracon luo ja auttoi tätä nousemaan pystyyn. Ron pamautti oven äkkiä kiinni. Hermione istuutui epäröiden Harryn viereen. Harry ei tiennyt mitä ajatella, mutta Ronilla ilmiselvästi oli hauskaa.
   "Tuo oli tarpeetonta", Hermione lopulta sanoi Ronin purskahdettua räkättävään nauruun.
   "Se oli mahtavaa, miten sinä teit sen?" Ron kysyi vedet silmissä.
   "Tyyppi oli limanuljaska, kerjäsi sitä", Sarah vastasi hymyillen pienesti. ”Äiti ei tykkäisi jos kuulisi, mikä on sinänsä tekopyhää, hän oli omana aikanaan ahkera kurittamaan luihuisia.”
   "Niin hauskaa kuin se olikin", Harry huokaisi. "Niin elämäsi olisi ollut paljon helpompaa, jos olisit antanut minun rökittää Malfoyn. Hän ei unohda mitä teit."
   "Mutta", Ginny sanoi hiljaa. "Jos sinä voit tehdä tuollaista, ja sinähän olet minuakin nuorempi, niin mihin se noita, joka oli siellä konsertissa, mihin hän sitten pystyy? Eikö hän voi ohittaa Kalkaroksen okklumennukset tuosta vain? Hänhän voi..."
   "Kalkaroksen mielessä on muitakin lukkoja kuin hänen omansa", Sarah painotti tavalliseksi palautuneella, laiskalla äänellään. "Otettiin huomioon, että joku äidin kaltainen sattuisi joskus liittymään Voldemortin puolelle. Nykyään vain äiti, ja minä hänen tyttärenään, voimme lukea hänen ajatuksiaan."
   Harry huokaisi helpotuksesta. Hän ei ollut edes ajatellut koko asiaa.
   Oli jo hämärää kun he saapuivat Tylypahkan maille. Sarah erosi heistä ja meni ensiluokkalaisten kanssa Hagridin luo. Malfoy karttoi heitä, mutta Harry pystyi tuntemaan tämän vihan kilometrienkin päästä.
Luna haahuili heidän luokseen yhtä unelmoivana kuin tavallista. Hän ojensi juhlallisena Ronille laihan kätensä.
   "Ronald, Harry. Mukava nähdä teitä. Ginny, ihastuttavaa nähdä sinuakin. Hermione."
   Hermione hymyili vaivautuneena, Ron kumartui aivan Harryn korvan juureen.
   "Kruunattiinko hänet kesän aikana Ruotsin tsaarittareksi tai jotain?"
   "Ole ystävällinen hänelle", Harry pyysi ja kurottautui samalla avaamaan erään vaunun oven.
   Luna tietysti oletti, että se oli kunnianosoitus häntä kohtaan, ja nousi vaunuihin.
   "Miten minä aavistelen tästä tulevan pisin vaunumatka ikinä", Ron mutisi.
   Kävi ilmi, ettei Ronin veikkaus ollut mennyt kovinkaan paljoa metsään, sillä Luna oli kesälomansa aikana saanut tietää olevansa melkein sukua Norjan kuningasperheelle. Hän oli kuninkaan serkunserkun isoisän veljen tyttären aviopuolison pikkuserkun hamsterin eläinlääkärin kaima. Tai jotain sinne päin. Hän ei ollut hetkeäkään hiljaa, mikä oli melko epätavallista Lunalta, vaan selitti miten tämä järisyttävä tieto hänen sukujuuristaan oli muuttanut hänen elämäänsä. Kuninkaallisilla kun oli suuri etuoikeus päästä katsomaan kolmioikoisia kaktuailoja.
   Oli suuri helpotus kävellä suurista linnan ovista sisään. Harry hymyili tyytyväisenä ja kietoi kätensä lähimmän ihmisen, Hermionen harteille.
   ”Tervetuloa kotiin”, Hermione toivotti pojalle.

Heillä alkoi olla jo lahjomaton nälkä. Tupien pöydissä puhuttiin enemmän tai vähemmän karanneista kuolonsyöjistä ja katastrofaalisesta Anti-Voldy-konsertista. Neville, jonka mummi oli antanut hänelle syntymäpäivälahjaksi liput konserttiin, oli ollut viimeisiä paikalta paenneita, joten monet Rohkelikot parveilivat hänen ympärillään. Kalkarosta ei näkynyt opettajien pöydässä. Harryä alkoi epäilyttää olivatko lukot Kalkaroksen päässä todella kestäviä.
   Salin ovet aukenivat vikisten ja McGarmiwa tuli sisään kantaen toisessa kädessä lajitteluhattua, ottaen toisella kädellä tukea kävelykepistä. Hänen kuntonsa oli huonontunut siitä kun Harry oli nähnyt hänet viimeksi. Harry kurottautui ja näki miten Sarah käveli leuka pystyssä jonon viimeisenä sisään, mutta jäi ovenpieleen seisomaan. Kaikki hiljenivät salamana, kun hattu laskettiin jakkaralle ja se puhkesi laulamaan.

Sekosin laskuissa vuosia sitten
Kun pohdin ikää paikan tän
Tuntuu kuin vasta eilen
Aloin laittelijan elämän
Rohkelikkoja sadoittain
Urheita kuin leijjonat
Luihuisten kasvavan näin
Heistä kuuluisia monet tusinat
Viisaat terävät Korpinkynnet
Jalon opin taitajat
Sekä Puuskupuhit iloiset
Elon tietä taivaltavat
Yksin heistä ei kukaan pärjää
Kas se on tuvan tarkoitus
Se teitä kaikkia yhdistää
Välille syntyy luottamus
Ei näkemys toisen
Sais teitä eroittaa
Käsi kätehen
toista puolustaa
Teitä tänä vuonnakin
Tahdon muistuttaa
Pimeyden keskelläkin
Toisen toista rakastaa
Luihuinen, Puuskupuh,
Rohkelikko, Korpinkynsi
Itses kyllä heistä löydät (huh)
Ja samalla näet oman tiesi

   "Aina tuo hattu jaksaa yllättää", Harry mutisi McGarmiwan kaivaessa oppilaslistaa esiin.
   "Abbey, Abigail."
   "Puuskupuh."
   Puuskupuhit taputtivat innoissaan.
   "Ashcrow, Shawn."
   "Ne todella pienenevät vuosi vuodelta", Ron sanoi Luihuisten vislatessa tupaansa tulevalle Heather Carnamonille.
   "Chang, Chanya."
   Harry vilkaisi pientä tyttöä, joka istuutui jakkaralle. Hän oli aivan Chon näköinen.
   "Korpinkynsi."
   Chanya juoksi suoraan Chon syliin. Isosisko pörrötti tämän hiuksia, hymyili ja käänsi päätään niin, että hän ja Harry huomasivat katsovansa toisiaan suoraan silmiin. Harry ei tuntenut mitään. Ei perhosia vatsassa, ei kevytmielisyyttä, ei mitään. Hän ei punastunut, vaan kääntyi ja odotti, että Sarahin vuoro tulisi pian.
   Lopulta vain Sarah seisoi yksinään seinustalla. Dumbledore nousi seisomaan, kohotti käsiään ja he hiljenivät. Vanha mies alkoi puhua.
   "Jälleen on alkamassa uusi vuosi täällä Tylypahkassa. Vaikka ulkomaailmassa myrskyää, minä lupaan teillä, täällä olette turvassa, mutta muutoksia tullaan tekemään muun muassa Tylyahon vierailujen kohdalla. Kuten voimme myös jälleen huomata, olemme saaneet uuden pimeyden voimilta suojautumisen opettajan. Oppilaat, tässä on Sandra Muratti."
   Sään pieksemä syvänruskeaan kaapuun sonnustautunut nainen nousi paikaltaan. Sandralla oli tulipunaiset hiukset ja niiden kanssa sävy sävyyn käyvät pitkät terävät korppikotkan kynnet. Hänen katseensa oli veistä terävämpi ja Harrystä tuntui kuin Sandra olisi yrittänyt lukea koko salin ajatuksia yhtäaikaa. Uusi opettajatar oli pelottava.
   "Vampyyri", Ron kuiskasi. "Hän on varmasti vampyyri. Jos meitä pystyi opettamaan ihmissusi, niin miksi ei vampyyrikin?"
   ”Älä ole hölmö, Ronald”, Hermione mutisi. ”Katsokaa, nyt McGarmiwa vie Sarahin sinne sivukammariin!”
   Muodonmuutosten opettajatar piti tyttöä luonaan hyvän tovin, mutta viimein Sarah ilmestyi takaisin saliin hymyillen voitonriemuisesti. Häntä seuraavan McGarmiwan ilmeestä ei kuitenkaan pystynyt päättelemään, mitä nainen ajatteli uuden tulokkaan sijoittamisesta. Kuten arvata saattoi, Sarah löysi paikkansa Rohkelikon pöydästä.
   ”Mikä sinulla kesti?” Hermione kysyi hymyillen.
   ”Hattu piti luentoa siitä, miten ei osannut päättää pistääkö minut korpinkynteen, luihuiseen vai rohkelikkoon”, Sarah selitti tuskastuneena. ”Kuulema en ollut tarpeeksi kiltti puuskupuhiksi. Lopulta se päätti ylevän uhonsa siihen, että pistää minut rohkelikkoon, kuten äidin ja isän.”
   ”Mutta minä luulin... eikö...?” Hermione vaikeni ja hänen suunsa liikkui siihen tahtiin kuin tyttö olisi laskenut jotain. ”Ei voi... eihän...”
   Harry ei ehtinyt kiinnittää ystävänsä pohdintaan sen enempää huomiota. Hänen eteensä oli juuri ilmestynyt täysi kulho munuaispiirakkaa. Lapatessaan sitä lautaselleen hän kuitenkin näki Kalkaroksen pujahtavan sivuovesta sisään. Harry pukkasi Sarahia käsivarteen, jotta tämä selvittäisi mitä oli meneillään yliluonnollisten kykyjensä avulla. Sarah ymmärsi vihjeen ja keskitti katseensa Kalkarokseen.
   "No?" Hermione kysyi, kun Sarah läimäytti kätensä suunsa eteen. "Miten Cara voi? Onko hän elossa?"
   "Tämä on mahdotonta", Sarah sanoi ja tärisi myötätunnosta. "En voi uskoa... Se ei voi olla totta..."
   "Mikä ei ole totta?" Harry lähes huusi. "Onko hän kuollut vai ei?"
   "Paljon pahempaa", Sarah venytti lausettaan järkyttyneenä ja alkoi tuijottaa uudelleen Kalkarosta toivoen erehtyneensä, turhaan.
   "Voi hyvä elämä, kerro!" Ronkin jo parkaisi.
   "Cara pakkonaitettiin kuolonsyöjälle", Sarah kuiskasi.
   "Siis mitäh?" Harry ähkäisi ihmeissään, hän oli odottanut jotain vereen, kahleisiin ja äärimmäiseen hulluuteen liittyvää. "Voiko niinkin tehdä? Kenelle? Miksi?"
   "Ilmeisesti tämä ei ollut ensimmäinen kerta", Sarah mumisi silmät sirillään. "Narcissa Musta... Meredith O'Cross... Alison Nott... Vuosia sitten."
   "Narcissa... Malfoyn äiti", Hermione ynnäsi.
   "Kalkaroksen mieli on niin... sekaisin", Sarah sanoi ja lopetti tämän tuijottamisen. "En saa siitä selkoa ilman äidin apua. Joku on ilmiselvästi yrittänyt murtaa lukot, onnistumatta."
   He katselivat, miten Kalkaros kumartui puhumaan Dumbledorelle. Tämä nyökkäili ja näytti sitten hämmästyneeltä, joskaan ei yllättyneeltä. Rehtorin käsi painui Kalkaroksen olalle ja vanha mies näytti todellakin onnittelevan nuorempaa. Kalkaros ei vaikuttanut ilahtuneelta.
   Kun he viimein saivat syötyä ja Dumbledore oli pitänyt tavallisen saarnansa torahammasbumerangeista ja kielletystä metsässä, he lähtivät kohti Rohkelikkotornia. Kummitukset huljuivat läpi seinien, Lihava leidi tervehti (”Uusi salasana on lehtokurppa.”).
   Harry rojahti sängylleen ja katsoi Ronia, joka mittaili lattiaa jalallaan. Neville, Dean ja Seamus olivat jääneet oleskeluhuoneeseen rupattelemaan Colinin ja Ginnyn kanssa.
   "Mistä sinä halusit puhua eilen siellä keittiössä?" Harry kysyi.
   Ron säpsähti ja tarttui äkkinäisesti arkkuunsa vetäen sieltä esiin sukat, joita alkoi laskostaa. Hän oli luullut Harryn unohtaneen koko asian, niin olisi ollut parempi.
   "Se koski Hermionea, eikö niin?"
   "Joo... Kun minä tuota... Tämä saattaa kuullostaa... oudolta... mutta...”
   "Onko tämä taas niitä sinun uusia teorioitasi?" Harryn oli pakko kysyä. "Kuten teoriasi Siriuksesta ja Lupinista."
   "Ei mitään sellaista", Ron sanoi nauraen hermostuneesti. "Saanko ensin kysyä yhtä asiaa?"
   "No mitä?"
   "Onko sinulla... mitään tunteita Hermionea kohtaan?"
   "Anteeksi kuinka?" Harry kysyi, tämä alkoi mennä jo pahasti yli. "Hermione on minun ys-tä-vä-ni. Hän on minulle rakas, ystävänä. Ihan totta Ron, alat muistuttaa Krumia. Mistä sinä sait tuollaista päähäsi?"
   "Minä... tuota", Ron änkytti ja kääntyi selin Harryyn kasvojensa punoittaessa pahemmin kuin jouluvalot. "Minä taidan olla rakastunut häneen." Hiljaisuus. Sitten... "Tiedän, ettei siinä ole järkeä. En tajua missä vaiheessa menin rakastumaan häneen."
   Harry ei osannuy sanoa mitään. Hän oli shokissa. Miten oli mahdollista, että hänen paras ystävänsä oli rakastunut hänen toiseen parhaaseen ystäväänsä. Entä rakastiko Hermione Ronia? Harry tiesi, ettei hänen olisi pitänyt yllättyä Ronin tuntemuksista, mutta Hermione...? Vaitonaisena Harry nielaisi.
   "Mistä asti sinä olet...?" Harry kysyi epäröiden. "Ollut rakastunut Hermioneen? Meidän Hermioneen? Meidän S.Y.L.K.Y. fanaatikko Hermioneen, joka neuloo myssyjä kotitontuille, jolta me kopioidaan läksyt, joka ei voi olla tietämättä jotain asiaa”, Harry oli säikähtää kohoavaa ääntään ja turhautumisen tunnetta, joka kasvoi joka sanalla, ”joka oli joulutanssiaisissa maailman kuulun huispaajan kanssa, joka me pelastettiin yhdessä vuorenpeikolta?! Meidän Hermioneen?!"
   "En minä tiedä!" Ron ulvahti ja kääntyi viimein kasvokkain Harryn kanssa. "Ehkä se oli jo silloin tansseissa, en osaa sanoa. Muistan vain, että minua ärsytti kun hän oli siellä Krumin kanssa. Ja nyt hän alkaa muuttua joksikin... flirttailevaksi tytöksi, joka iskee Korpinkynsiä ja se ajaa minut hulluksi!"
   "Hermione on kyllä muuttunut siitä kun hän oli yksitoista, mutta", Harry aloitti mutta Ron keskeytti hänet huutamalla yhä vai sekopäisemmällä äänellä:
   "Harry, hän käyttää rintaliivejä!"
   "Niin kuin suurin osa kuusitoista vuotiaista tytöstä", Harry tokaisi, yritti olla ajattelematta asiaa sen tarkemmin ja huokaisi syvään.
   "Sinä et ollut kuulemassa heinäkuun puolivälissä, kun Hermione ja Ginny ja Sarah istuivat siinä hiivatin marttakerhossa ja pälpättivät tyttöjen juttuja ihan kuin minua ei ollut olemassakaan! Usko minua, Hermione on aina ollut tyttö, mutta nyt hän tulee myös käyttäytymään kuin sellainen!"
   "Mitä te täällä huudatte?" Neville kysyi avaten oven pidelleen toisessa kädessään Trevoria.
   "Ron vain sekoilee", Harry vastasi.
   "Vau, oletteko nähneet Grangeria kesän aikana!" Seamus huudahti tullen sisään makuusaliin. "Hän alkaa olla aika vetävän näköinen. Ja se uusikin tyttö näyttää hyvältä."
   ”Hän menisi kiltistä enkelistä, jos ei hymyilisi niin syntisesti”, Dean heitti.
   Ron iski vaistonomaisesti rystysensä vieressään olevaan Deanin sängynpäätyyn ja marssi ulos tönäisten ohimennen Seamusta.
   "Mikä häntä nyppii?" Dean kysyi.
   Harry heilautti kättään ja alkoi vaihtaa pyjamaa päälleen. Ronin sanoissa oli edelleen paljon sulattelemista, eikä hän ollut varma mitä mieltä halusi olla asiasta. Ovi kävi ja Harry luuli Ronin unohtaneen taikasauvansa, jota poika palasi nyt hakemaan.
   "Vau! Täällä on ainakin paljon paremmat näkymät kuin meidän makkarissa!"
   Sarah ryntäsi huoneeseen ja hyppäsi Ronin sängylle. Harry kiskaisi äkkiä paidan päälleen ja hän tiesi punastuvansa lähes yhtä hyvin kuin Ron tavallisesti.
   "Anteeksi", Hermione sanoi kurkaten oviaukosta. "Sarah haluaa nähdä suurin piirtein koko linnan ennen kun käy maata."
   "Koputtaminen olisi ystävällistä", mumisi Neville, joka oli juuri ollut ottamassa housujaan pois.
   ”Älähän nyt, Neville, tämä neiti haluaa tutustua paikkoihin”, Seamus torui. ”Hei, meitä ei olekaan vielä esitelty.” Poika ojensi Sarahille kätensä. ”Seamus Finnigan.”
   ”Sarah Wilkins”, Sarah hymyili ja kätteli Seamusta. ”Olet Irlannista?”
   ”Kyllä.”
   ”Minäkin, äidin puolelta. Et sinä satu olemaan niitä Finniganeja, jotka...”
   "Oliko Ronilla kaikki kunnossa?" Hermione kysyi flirttailun välistä. "Hän tuli meitä vastaan aika äkäisen näköisenä."
   "Ei hänellä ole hätää", Harry vakuutti.
   "No hyvä. Sarah, ala nyt jo tulla, on myöhä.”
   "Minä haluan nähdä vielä kirjaston", Sarah marisi kuin pikkulapsi.
   Hermione pyöritti silmiään, sanoi hyvät yöt Harrylle ja lähti Sarah perässään. Seamus vihelsi pitkään.
   Kun Ron tuli takaisin, kaikki muut nukkuivat sikeästi Harryä lukuun ottamatta.
   "Ron?" Harry kuiskasi tuijottaen kattoon.
   "Mitä?"
   "Sori. Ei ollut tarkoitus olla niin hyökkäävä. Mutta tajuat kai... Hermione on ollut ystäväni... meidän ystävämme jo vuosia. Nyt sinä pudotat tuollaisen pommin."
   "Minun oli pakko saada se sanottua edes jollekkin", Ron sanoi pujottautuen lakanoiden väliin. "Ja nyt kun olen sanonut sen, pystyn ajattelemaan sitä laajemmin ja osa minusta uskookin, että tämä on vain hetken mielijohdetta."
   "Entäs se toinen osa?"
   "Se ei läpäise tämän ficcin sensuuria", Ron mutisi nukahtaen.



***
Ron on ihana :D

[Ginger]

Hupsista. Tämän puhtaaksikirjoituksen väliin on mahtunut kahdeksan eri ficciä tai sellaisen osaa. Myös tapahtumat ja luvun katkaiseminen oikeasta kohtaa tuotti minulle ihan liikaa vaikeuksia. Pahoittelen, toivon tekstin muuttuvan juonnelliselta tasoltaan paremmaksi, niin saan sen suorittua nopeammin läpi :) Hmph, ovatko aurorit käyneet täällä siivoamassa vai olenko todella saanut vain yhden kommentin O.O *anXt*

Nevvie: Luna _on_ hurmaava ja siksi myös FanFic100-hahmoni :) Mutta siis joo, minulle tuli suoriessa sellainen fiilis, että olin korostanut Sarahin lajittelua ihan liikaa ja siksi halusin tehdä siitä vaivihkaisemman mitä se alun perin oli. Ja totta, tahdoin myös nyt tehdä selkeämmäksi joidenkin ihmisten reaktioita ja fiiliksiä, jotteivat ne tulevaisuudessa tulisi yhtä puskista mitä aiemmin :) Jooh, Harry oli paidatta ja Neville (<3<3<3) melkein housutta. LL:n puhtaaksikirjoittamisesta, minua kaivelee nyt se, että minulta hävisivät puhtaaksikirjoitetut 5-6 luvut. Eihän se paljoa ole, mutta kuitenkin. Minun täytyy vielä yrittää metsästää niitä. Kiitos kommentistasi :)

***

Luku 8. Pöllö, käärme ja pimeyden voimilta suojautumisen opettajatar

Aamiaisella kumpikaan heistä ei pystynyt katsomaan Hermionea. Tämä oli keskittynyt lukemaan päivän profeettaa, jossa oli laajempi selonteko karanneista kuolonsyöjistä. Ron oli ehdottomasti vaatimalla vaatinut, että Harryn pitäisi istua hänen ja Hermionen välissä, joten Harryllä oli hyvät näkymät lehteen.

AURORIT YLITYÖLLISTETTYJÄ
-
TYLYPAHKA JA TYLYAHO ERITYISEN VARJELUN ALAISEKSI
Eilen Azkabanista paenneet kuolonsyöjät työllistävät auroreita. Taikaministeriöön on sadellut lukuisia vihjeitä, mutta yksikään niistä ei ole johtanut vielä pidätyksiin. Dolohov-niminen kuolonsyöjä (kuvassa vasemmalla) on nähty Vanukkalassa, joka sijaitsee lähellä Tylyahon kylää. Tylyahon ja Tylypahkan turvatoimia on pyritty lisäämään siirtämällä muutamia auroreita työskentelemään lähistölle. Pimeyden voimilta suojautumista Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa opettaa itsekin aurori, Sandra Muratti, joka tunnetaan mm. tunnettujen kuolonsyöjien Mewhawkin ja Wallacen surmaamisesta.

Ja loppu olikin sitä samaa vanhaa.
"Vai on Muratti aurori", Harry mutisi ja haukkasi paahtoleipää. "Toivottavasti he ovat varmistaneet, ettei Vauhkomielen tapaus toistu.”
"En usko, että Dumbledore tekee samaa virhettä toistamiseen", Hermione sanoi napakasti ja käänsi sivua.
   McGarmiwa oli hautautunut tuoliinsa opettajien pöydässä ja tältä tuotti suurta tuskaa nousta ylös jakamaan lukujärjestyksiä. Harry otti omansa vastaan ja tutki sitä hetken aikaa. Hän vertasi sitä sitten Ronin ja Hermionen omiin, jotka olivat samanlaisia poikkeuksensa tietenkin, että siinä missä Harryllä oli liemiä, Ronilla oli yrttitietoa, jota Ron kutsui suunnitema B:ksi. Hermionella taas oli liemien, loitsujen, muodonmuutosten, pimeyden voimilta suojautumisen ja taikaeläintenhoidon ohella lukujärjestyksessään numerologiaa ja muinaisia riimuja.
   "Pidän vaihtoehtoni avoinna", Hermione hymähti huomattuaan Harryn katseen. "Oletko ajatellut, että jos saat yhdestäkään aineestasi huonomman kuin O:n niin et pääse auroriksi?"
   "Ainakin hänellä on mahdollisuus", Ron nurisi väliin.
   "Anteeksi, en tarkoittanut..." Hermione yritti korjata, mutta Ron oli jo noussut suutuspäissään pöydästä. "Mikä häntä oikein vaivaa? Hän on ollut kummallinen koko kesän ajan."
   "Tiedäthän sinä Ronin", Harry sanoi ja katsoi sen päivän aineita. Kaksi tuntia muodonmuutosta, kaksi tuntia liemiä, kaksi tuntia pimeyden voimilta suojautumista.
   "Jotenkin tuntuu, etten. Hän ei ole sama Ron kuin ennen."
   "Hassua. Hän sanoi eilen jotain samansuuntaista sinusta", Harry totesi katsoen edelleen lukujärjestystään.
   "Miten niin?"
   "Sanotaan tämän olevan niitä poikien juttuja, joista tytöt eivät ymmärrä pätkääkään. Lähdetäänkö tunnille?"


   McGarmiwa ilmestyi luokkahuoneeseen entistä vaivaisempana. Ron tuijotti ulos ikkunasta, mutta Sarah oli ylitsevuotavaisen innokas. Hermione siirsi syrjään Irma Melän 'Vanhat ystävät' ja otti esiin Muodonmuutokset edistyneille.
   "Tervetuloa oppilaat", McGarmiwa sanoi lempeästi, mikä oli hyvin epätavallista häneltä. "Tervetuloa aloittamaan näitä kahta S.U.P.E.R.-vuottanne täällä muodonmuotoksissa. Minun on kuitenkin nyt painotettava, että tästä lähin teidän on todella panostettava opiskeluunne, mikäli haluatte uratoiveidenne toteutuvan. Tällä opeteltavat asiat eivät ole enää siitä helpoimmasta päästä, mutta voin vakuuttaa teille, ne harvat, jotka panostavat tähän aineeseen 120 prosenttisesti saattaavat vielä jonain päivänä kirjautua animaagien listoille. Nyt minun on kysyttävä, ketkä teistä käyvät loitsujen S.U.P.E.R.-kursseilla?"
   Kaikkien oppilaiden kädet nousivat ilmaan.
   "Kuten aavistelinkin. Muodonmuutokset ja loitsut ovat kaksi valituinta S.U.P.E.R-kurssia. Siksi kuudentena ja seitsemäntenä vuonna ne lähenevät ja ne teistä, jotka ihmettelivät perjantaina päällekkäin olevia loitsuja ja muodonmuutoksia, saatte nyt vastauksen. Perjantain tunnit järjestetään suuressa salissa, jossa käymme molempien aineiden yhdisteltyä teoriaa. Neiti Wilkins on luonnollisesti vapautettu niiltä tunneilta."
   Sarah säpsähti kuullessaan nimensä. Alun innon jälkeen hän oli vaipunut unen kaltaiseen tilaan.
   Loput tunnista he viettivät kirjoittaen kurssin tavotteita pergamentille. Seuraavalle tunnille McGarmiwa toi aivan Hedwigin näköisen pöllön.
   "Kuka teistä osaa kertoa mikä tämä on? Herra Weasley?"
   "Pöllö se minun mielestäni on, professori", Ron vastasi enempää miettimättä.
   "Ei, se ei ole pöllö", McGarmiwa sanoi ja antoi katseensa kiertää luokassa. "Tietääkö kukaan? Neiti Granger?"
   Hermione pudisti päätään ja kohotti toista kulmaansa. Sarah tuhahti ja viittasi. McGarmiwa nyökkäsi hänelle.
   "Tuo on pyrolintu. Se on todellisuudessa kasa liekkejä, joka on muutettu eläväksi hahmoksi taian avulla. Kun tuli palaa loppuun, mikä tapahtuu viikosta kuukauteen, pyro-olento kuolee. Sillä ei ole tunteita eikä aisteja, joten sitä on turha jäädä suremaan."
   "Erinomaista. Kymmenen pistettä Rohkelikolle."
   Kun McGarmiwa pisti pöllön kiertoon, Hermione kumartui Sarahin puoleen.
   "Minä olen lukenut kaiken pyro-otuksista, enkä tunnistanut tuota. Mistä sinä tiesit tuon olevan sellainen?"
   "Sillä aikaa kun te kirjoititte niitä tavoitteita, minä näin kun professori kävi takan luona ja loitsi pyrowlium-loitsun."
   Hermione mumisi jotain suuntaan 'niinpä tietysti' ja alkoi tutkia kohdalleen saapunutta pöllöä.


Kalkaros ei ollut iloinen nähdessään Harryn luokassaan. Hän oli ilmeisesti toivonut Harryn muuttavan viimehetkellä mieltään ja pinkovan muille kursseille häntä koipien välissä.
Sarah naulitsi katseensa Kalkarokseen sillä sekunnilla kun tämä tuli luokkaan.
   "Hyvät oppilaat", Kalkaros sanoi matalalla äänellä. "Olette täällä paljon monilukuisempina kuin osasin odottaa. Koska Upeiden arvosanojen määrä oli tänä vuonna romahtanut, jouduin kelpuuttamaan mukaan myös muutaman... O:n. Tänä vuonna minä en hyväksy ainuttakaan virhettä. Yksi erhe ja lennätte täältä ulos nopeammin kuin ehditte sanoa mutta professori. Tuliko selväksi?"
   "Kyllä professori", luokka vastasi.
   "Hyvä. Tänään opettelemme erään hyvin monimutkaisen ja helposti pilalle menevän taikajuoman. Se tunnetaan Kalmokatkoksena. Kuka osaa kertoa minulle Kalmokatkoksesta?"
   Nyt Hermione viittasi, kuten myös Sarah ja eräs Korpinkynsi, Ernie.
   "Macmillan", Kalkaros komensi.
   "Kalmokatkos ainoa tunnettu taikajouma, jolla voidaan paluttaa kuolleet henkiin", Ernie vastasi hermostuneena. "Se kuitenkin toimii vain kymmenen minuutin sisällä kuolemasta ja palauttaa ihmisen siihen tilaan, missä hän oli kymmenen minuuttia ennen kuolemaansa. Se ei auta tautiin kuolleita, sillä he kuolevat uudestaan kymmenen minuutin sisällä, eikä Avada kedavran tai jostain muusta todella voimakkaasta kirouksesta saaneita."
   "Niin, ja...?" Kalkaros kysyi ivallisena. Hermione ja Sarah viittasivat uudelleen.
   "Granger."
   "Kalmakatkoksen valmistus oli kiellettyä viime vuosiin saakka, kunnes ihmisiä alkoi kuolla kidutuskirouksiin ja myrkytyksiin. Se kuuluu jokaisen aurorin vakiovarusteisiin ja jokaisen aurorin pitää osata valmistaa sitä. Osa sen valmistusaineista on tuontikeillosta, joten sitä pystytään valmistamaan vain taikaministeriön luvalla."
   "Kyllä", Kalkaros sanoi. Sarah viittasi edelleen, kasvoillan kireä ilme. "Onko neiti Wilkinsillä jotain lisättävää?"
   "Minua vain kiinnostaisi tietää”, Sarah aloitti hymyillen viattomasti etuhampaat alahuulen päällä, ”miksi jotkut luihuisoppilaat saavat olla näillä tunneilla”, Sarah vilkaisi Crabbea ja Goylea syrjäsilmällä, ”vaikka he hädintuskin läpäisivät juomia, kun taas jotkut rohkelikko-oppilaat, jotka olivat O:n ja K:n rajalla, joutuivat jäämään ulkopuolelle?"
   Kalkaros sulki pöydällään olleen avoimen kirjan niin lujaa, että hänen kaavulleen lensi aimo annos pölyä.
   "Se neitiseni, ei kuulu teille", mies vastasi.
   "Tylypahkan säännöstön opettajanjaoston kuudennentoista kohdan, viidennenkymmenennen jakeen kolmas ja neljä pykälä painottaa, että jokaista oppilasta on kohdeltava tasavertaisesti ja laiskuuttaan huonompi, johon opettaja on mieltynyt, ei saa ohittaa ahkeraa ja paremmin menestynyttä kurssiluetteloissa", Sarah huomautti ristien sormensa.
   "Minä tiedän säännöt, neitiseni", Kalkaros sanoi ja kumartui parin sentin päähän Sarahista. "Ja sinä olet muutaman sanan päässä lentämiseltä ulos tältä kurssilla."
   "Opettajan on myös kohdattava oma inhimillisyytensä, eikä oppilaan laaja tietoisuus saa olla syynä tämän syrjimiselle", Sarah jatkoi hymyillen ystävällisesti. "Vaikka opettaja onkin inhimillinen, hän ei saa antaa omien tunteidensa tai muistojensa häiritä objektiivisuuttaan. Kohta 16, jakeet 53 ja 54, pykälät 7, 8 ja 9."
   Harry olisi voinut vaikka vannoa, että Kalkaroksen korvista purkautui savua. Loput tunnista he keittivät kuolokatkosta ja jättivät sen sitten hautumaan lähtiessään suureen saliin syömään.
   Sarah ei koskenutkaan porsaankyljykseen, joka lojui hänen edessään. Ron ahmi ruokaansa minkä kerkesi selittäen samalla, miten Neville oli yrttitiedossa onnensa kukkuloilla.
   "Anteeksi, neiti Wilkins."
   Sarah kääntyi ja kohtasi Dumbledoren vakavan katseen.
   "Voisitteko seurata minua, meidän on keskusteltava teidän opiskelumetodeistanne."
   "Mitä tuo oli olevinaan?" Ron kysyi kun Sarah oli mennyt.
   "Hänen ei olisi pitänyt ärsyttää Kalkarosta", Harry sanoi ja seivästi uuniperunan.


Pimeyden voimilta suojautumisen luokassa oli hämärää. Seinät oli riisuttu kaikesta turhasta, pulpetit vedetty tavallista kauemmas toisistaan. Vieraantunut ympäristö ja valottomuus sai Harryn hapuilemaan tiensä pulpettinsa luo. Ron ja Hermione etsiytyivät varoen paikoilleen, Sarah ei ollut vielä tullut Dumbledoren huoneesta.
   "Hän myöhästyy, jos ei ilmesty pian", Hermione sanoi istuen Harryn viereen. "Valois."
   Hermionen sauvan kärki alkoi hohtaa ja hän veti rispaatuneen kirjan, Vanhat ystävät, pulpetilleen.
   "Etkö sinä ole vielä lukenut sitä?" Harry kysyi.
   "Joo, olen", Hermione mumisi sivujen yli. "Viisi kertaa. Tämä on loistava. Äidilläsi oli hyvä maku."
   "Kadun vielä, että kysyn tätä, mutta mistä se kertoo?"
   "Sehän se idea on", Hermione hihkaisi nostaen päätään. "En saa siitä selkoa. Joka lukukerralla siitä avautuu uusia näkökulmia."
   Luokka hiljeni äkillisesti. Professori Muratti oli avannut oven ja tullut sisälle. Hänen punaiset hiuksensa sojottivat valtoimenaan ympäriinsä ja oikean käden kynnet naputtivat odottavaisina lohikäärmeen nahan verhoamaa pohjetta.
   "Pelko", Muratti aloitti kävellessään kohti opettajan pöytää. "Pelko on pahin vihollisenne, mitä tulette kohtaamaan minun tunneillani. En nyt puhu mistäin pilipalipeloista, kuten hämähäkeistä tai muumioista, jotka karmivat selkäpiitänne. Puhun oikeasta pelosta, jota ette halua pahimmalle vihollisellennekaan. Peloista, jotka yksinään riittävät musertamaan teidät. Peloista, jotka ovat syvimmällä sisimmissänne. Aijon auttaa teitä taistelemaan niitä vastaan, voittamaan ne, musertamaan ne. Granger, mitä pelkäät eniten maailmassa?"
   Hermione näytti lamaantuvan, hän ei osannut vastata, hän ei tiennyt mitä sanoa.
   "Et kehtaa sanoa, että juuri tuota", Muratti sanoi heti. "Säälittävää. Boot."
   "En tiedä, mitä haluatte minun vastaavan", Terry vastasi puoliksi vinkaisten. "Mörköni muuttuu ihmissudeksi, jos..."
   "En tarkoita sitä", Muratti älähti ja hänen silmiinsä nousi sama halveksuva katse kuin Kalkaroksella.
   Muratti kävi koko luokan läpi katsoen jokaista oppilasta pitkin nenänvarttaan kuin olisi olettanut, että luonnollisesti he osaisivat vastata kaikkiin maailman kysymyksiin silmää räpäyttämättä. 'Naurettavaa Crabbe, muka itse pelkoa' tai 'vai että ihan minua, Zabini?'
   " Ja viimeisenä Potter."
   "En alistu hänen talottavakseen", Harry ajatteli ja yritti keksiä mitä hän pelkäsi. Aluksi hänen mieleensä tuli kuva ankeuttajasta, mutta sitten se kuva katosi liehuvan verhon taakse. "Se, että ihmiset kärsivät enkä minä voi auttaa heitä."
   Muratti pihisi kuin vanha teekannu. Hän käveli Harryn luo ja tarttui tätä leuasta pitkillä petolinnun kynsillään. Naisen silmät leiskuivat pahantahtoisuutta.
   "Niin. Se oikein paistaa sinusta. Ja se tekee sinusta heikon."
   "Harry ei ole heikko", Hermione kivahti heti väliin.
   "Hmph. Tyttöystäväsikö? Anna kun arvaan, olet pelastanut hänen henkensä useammin kuin kerran. Säälittävää."
   "Minusta toisen pelastaminen ei ole säälittävää", Harry pani vastaan.
   "Niinkö?" Muratti kysyi, kääntyi ja osoitti Ronia sauvallaan. "Komennu. Hyökkää Potterin kimppuun."
   Harry näki miten Ron yritti pistää loitsulle kampoihin, mutta hänen punapäinen ystävänsä onnistui vain kaatamaan kumoon pulpetteja sännätessään kohti Harryä taikasauva koholla. Ehtien ottaa vain yhden perääntyvän askeleen Harry sai kokea, mitä tuntui jäädä Ronin jalkoihin.
   Oppilaat jakaantuivat kahteen ryhmään tappelevien poikien ympärille, niihin, joiden mielestä Muratti oli seonnut, ja niihin, jotka toivoivat Ronin antavan Harrylle vähintään yhden mustan silmän.
   "Ei näin saa tehdä", piipitti nurkassa seisova Sally-Anne Perks.
   "Anna mennä Weasley", Pansy Parkinson kiljui.
   "Katsos Potter, ystävyys ja halu auttaa toista ovat kuolemaksi", Muratti virnisti ja veti kätensä puuskaan terävien kynsien upotessa nautinnollisesti kaavun poimuihin. "Jos Hän-joka-jääköön-nimeämättä kiroaa ystäväsi, teet tälle vain palveluksen pelastamalla oman nahkasi. Ymmärsitkö?"
   Harry kiskoi väkisin kurkkuaan puristaneen Ronin käden muualle.
   "Aina löytyy parempi vaihtoehto", hän kähisi.
   "Usko minua Potter, jonain päivänä sinä joudut vielä sellaisen valinnan eteen, että menetät kaiken itsellesi tärkeän vain koska et pysty valitsemaan."
   "Anteeksi, että myöhästyin, minä..."
   Sarah oli juuri marssinut sisään koululaukku keikkuen toisella olalla, hiukset avoimena heiluen. Hän oli katsonut ensin Murattia, sitten Harrya ja Ronia, ja sitten uudestaan Murattia. Sarah pudotti laukkunsa lattialle ja nosti salamana kätensä pystyyn aivan kuten äitinsä oli tehnyt kesken Siriuksen ja Johnin suuren tappelun. Pojat eivät lennähtäneet vastakkaisille seinille, mutta ainakin Ron kierrähti hyvän matkan päähän Harrystä ja jäi sätkimään saahan kuin kilvelleen laskeutunut kilpikonna.
   "Päästä heidät irti", Muratti käski. "Tunti on vielä kesken."
   "En tiennytkään pimeyden voimilta suojautumisen olevan pelkkää oppilaiden sairaalasiipeen lähettämistä opettajan toimesta", Sarah vastasi Harryn noustessa seisomaan.
   "Wilkinskö se oli?" Muratti sanoi ja kaivoi pergamentin esiin. "Tiedän äitisi, oli minua kolme luokkaa nuorempi. Weasley, voit lopettaa."
   "Anteeksi Harry, minä yritin tapella vastaan", Ron uikutti oikoen paikattuja vaatteitaan.
   ”Yhdentekevää Weasley.” Muratti viittoi Harryä ja Ronia palaamaan paikoilleen ja kääntyi sitten Sarahin puoleen. ”Sarah Wilkins. Sinä varmaan osaatkin kertoa minulle pahimman pelkosi.” Vaaleat kulmakarvat olivat karata Sarahin hiusrajaan asti tytön hämmästyessä perin pohjin. ”Anna minun toki arvata. Kaksihaaraiset?” Jotkut tyrmistyksestä toipuneet oppilaat nauroivat. "Viethän tämän rehtori Dumbledorelle", Muratti käski ja ojensi Sarahille suljetun käärön. ”En hyväksy tunneillani opetukseeni puuttumista.
   "Äiti tappaa minut kun saa kuulla!" Sarah ulvahti astellessaan ulos ovesta.
   "Haluan, että kirjaatte seuraavat asiat ylös", Muratti ilmoitti ja näpäytti sauvallaan taulua kuin tunnilla ei olisi mitään kohtausta tapahtunutkaan.
   Kuului huokauksia ja laukkujen availua oppilaiden ottaessa esiin pergamenttejä ja sulkakyniä. Taululle ilmestyi kiehkuraisin kaunokirjaimin sanat: Pelko, suru, lojaalius, ystävyys.
   "Nämä neljä asiaa ovat kohtalokkaita. Niiden takia te ette ajattele selvästi", Muratti sanoi tiukasti. "Teidän pitää tehdä näistä asioista toissijaisia. Kaikista pahimman minä olen tästä listasta jättänyt pois. Osaako kukaan kertoa mikä puuttuu?"
   Kukaan ei uskaltanut vastata Muratin kysymykseen, kaikki tiesivät jo etukäteen vastauksensa olevan vääriä, olivat ne mitä tahansa.
   "Rakkaus, hyvät lapset, rakkaus. Ystävänpäivät, vaaleanpunaiset sydämet, orvokit, ruusut ja suklaa. Epämääräinen kasa hölynpölyä. Ihmiset elävät ja kuolevat rakkauden tähden tietämättä edes mitä se loppujen lopuksi oikein on. Jos te haluatte suorittaa tämän S.U.P.E.R.-kurssin, teidän pitää osata sulkea kaikki nämä viisi asiaa ulos. Pelko, suru, lojaalius, ystävyys ja rakkaus."


Harry romahti Rohkelikon oleskeluhuoneen sohvalle. Ron vaipui syvälle nojatuoliin ja Hermione tyrkkäsi Harryn jalkoja sivuun mahtuakseen sohvan toiseen päätyyn istumaan.
   "Se Muratti on hullu!" Harry huudahti heilauttaen kättään dramaattisesti ilmassa ennen kuin painoi sen takaisin ohimolleen.
   "Minulle tuli ihan Vauhkomieli-Pimento-sekoitus mieleen", Ron jatkoi ja ojenteli raajojaan.
   "Mitä Dumbledore oikein ajatteli palkatessaan hänet?" Harry ajatteli ääneen.
   "Hänellä on aina syynsä", Hermione sanoi yksitoikkoisesti, kiskoi laukustaan esiin muinaisten riimujen kirjan ja alkoi lukea. Pian hän mumisi ääneen jotain kirjasta.
   "Anteeksi kuinka?" Ron mutisi hieroen ohimoitaan.
   "Kashka faama e taata. Ennen kuolemaa on elämä", Hermione vastasi laskien kirjaansa. "Meidän piti ennakkoon tutkia ranskalaisen keskiajalla rakennetun linnan seinistä löytyneitä riimuja ja yrittää kääntää niitä. Mitä minä tästä ymmärrän, niin tässä puhutaan jotain kuoleman ja syntymän rajoista, toisesta elämänkaaresta ja rinnakkaistodellisuuksista. Erittäin kiehtovaa. ”
   "Ihan miten vaan", Ron puuskahti. "Jos sinun käsityksesi kiehtovasta on tutkia harakanvarpaita, jotka ovat yltä päältä homeessa, niin siitä vain. Minä puolestani en edes halua ajatella-"
   "Ihan totta Ron, onko sinun aina pakko olla niin vastakarvaan minun suhteeni?” Hermione kivahti keskeyttäen Ronille niin luonteenomaisen koulusta valittamisen. ”Voisit edes kerran edes esittää olevasi kiinnostunut. Vai mitä Harry?"
   Ja Harry oli niin kovasti toivonut, että hänet jätettäisiin keskustelun ulkopuolelle.
   "Minä... tuota..."
   "Niin tietysti, sinä olet aina Ronin puolella!" Hermione huudahti ja pamautti muinaisten riimujen kirjan kiinni. "Uskomatonta, että minä puolustelin sinua Sarahille. Joo, kyllä Harry minua kuuntelee. Ei meidän kahden välillä ole mitään sukupuolten välistä kuilua. Kiitti vaan Harry. Sinä tosiaankin olet vain yksi mies muiden joukossa."
   Ron ja Harry jäivät pöllämystyneinä istumaan takan ääreen.
   "Minähän sanoin, että hän alkaa käyttäytyä kuin tyttö", Ron mumisi hiljaa. ”Toivottavasti hän vielä tokenee...”


Seuraava päivä ei valjennut sen parempana. Hermione oli syönyt jo Harryn ja Ronin saapuessa Suureen saliin ja matkalla numerologian tunneille. Sarah puolestaan oli kahta iloisemmalla tuulella, kunnes pöllöjen mukana Sarahin eteen laskeutui kirkkaan punainen räyhääjä.
   "Hitto", Sarah sihahti lähes koomisen kärttyisellä äänensävyllä ja keskitti katseensa kirjeeseen, jonka reunoista oli alkanut purkautua savua. Hän kohotti kättään ja räyhääjä alkoi saarnata normaalilla puheäänellä.
   "Sarah Vega Lily-Anne Wilkins. Kun minä hankin sinulle sen paikan sieltä koulusta, tarkoituksena ei ollut, että rupeat heti väittämään kaikkia opettajia vastaan ja hankkimaan itsellesi jälki-istuntoa. Ymmärsitkö? Minä en halua kuulla siitä, että opettajat ovat epäreiluja. Minä en halua kuulla siitä, että opettajat ovat mielipuolia. Ja minä en tosiaankaan halua kuulla, että sinä saat potkut, koska et osaa pitää suutasi kiinni siitä, että jok' ikiseltä opettajalta puuttuu tyystin tyylitaju, sillä se nyt on yleisesti tunnettu tosi asia. Minä kävin sitä koulua seitsemän vuotta, joten sinun on turha tulla valittamaan miten kurjaa siellä on, koska itsehän sinä halusit sinne mennä.
P.S. Muistathan talviöinä sitten käyttää tuplavuoritettua pyjamaa, tyttöjen makuuhuoneessa, ainakin minun entisessäni, vetää aina talvisin."
   "Opetatko minulle miten nuo räyhääjät vaiennetaan?" Ron kysyi kumoten kurkkuunsa ison kupin appelsiinimehua.
   Sarah katsoi hetken Ronia suu puolittain auki, mutta tuhahti sitten ja kääntyi nopeasti pöydälle valahtaneen kirjeen puoleen sormeillen sen vielä savuavia reunoja.
   "Etkö sinä sanonut, että äitisi välttämättä halusi sinun menevän Tylypahkaan", Harry keksi äkkiä. "Kirjeessä äitisi väitti sen olleen sinun ideasi."
   "No, tuota, se nyt riippuu mistä perspektiivistä asiaa tarkastelee", Sarah sanoi ja punastui hyvin epä-Sarahmaisesti.
   Ihastunut huudahdus sai Harryn kuitenkin siirtämään mielenkiintonsa Sarahista Ronin yleensä niin vaitonaiseen pikkusiskoon. Heidän vieressään istuneelle Ginnylle olivat postipöllöt tuoneet pienen tummanpunaiseen kääreeseen pakatun laatikon ja soman vaaleanpunaisen pergamenttikäärön.
   "Salainen ihailijako?" Sarah kysyi ja nojautui heti lähemmäs Ginnyä.
   Ginny punastui ja avasi paketin vapisevin sormina. Avattavan kannen alta paljastui kultainen pinni, jonka reunassa komeili hopeinen, smaragdisilmäinen käärme.
   "Tuo on varmasti maksanut puoli Tylyahoa", Ron ähkäisi tarttuen pinniin ja tutkien sitä tarkemmin. "Mutta kuka...?"
   "Se varmaan lukee pergamentissa", Harry arveli.
   "En usko, sillä kaksi eri pöllöä toivat nämä", Ginny selitti posket rusottaen ja avasi varovasti käärön.
   "En ole koskaan uskaltanut sanoa tätä kasvotusten, mutta minusta sinä olet hurjan kaunis ja älykäs", Sarah luki Ginnyn olan yli. "Olet aina ollut mukava minulle ja minä tykkään sinusta hirveästi. Ei allekirjoitusta. Aika tökerö rakkauden tunnustus, jos minulta kysytään."
   "Tämä käsiala on tutun oloista", Harry sanoi katsoen pergamenttia lähemmin. "Joten saatan tuntea tämän lähettäjän. En kuitenkaan mene takuuseen keneltä tämä on."
   "Hmm", Ginny mumisi ja otti pinnin käteensä.
   Tyttö siveli hitaasti peukalollaan käärmeen pintaa. Hopeiset suomut näyttivät niin todellisilta, aivan kuin käärme olisi elänyt ja hengittänyt niiden kautta. Ja smaragdisilmät, ne tuntuivat suorstaan tuijottavan, jos asiaa mietti hetkenkään liian kauan. Kynsi eksyi leikkimään matelijan takana olevalle hakaneulalle.
   "Auts!", Ginny parahti ja pudotti pinnin pöydälle. "Tuo käärme puri minua."
   "Älä höpsi", Ron sanoi ja poimi pinnin uudelleen käteensä. "Satutit vain sormesi tuohon neulaan."
   "Kai... sitten... niin...", Ginny sanoi hitaasti ja asetti toisen kätensä otsalleen. "Anteeksi. Minä en voi oikein hyvin. Minun... pitää... päästä vessaan."
   "Minä tulen mukaan", Sarah lupautui ja tarttui Ginnyä käsivarresta. "Varovasti Ginny." Ron kohottautui huolestuneena paikoiltaan. ”Me pärjäämme kyllä Ronnie, jää sinä tänne.”
   Harry katseli miten Sarah talutti huojuvan Ginnyn oville ja tunsi isoveljellisen huolen vaivaavan häntä siinä missä se varmasti kiusasi myös Ronia.
   ”Toivottavasti hän on kunnossa.” 
   Harry ei tiennyt toiveensa valuvan täysin hukkaan.



***
Tsiisus tämä aiheutti minulle hammassäryn...

[Ginger]

Jooh, tämä sai mennä melkein kokonaan uusiksi.

Milgia: Tack :)

***

Luku 9. Mörkö hermostossa, hyppy ajassa

Päivällä oli jälleen pimeyden voimilta suojautumista. Koko aine oli alkanut edellisen vuoden, Pimennon, jälkeen tuntua Harrystä melkeimpä kuvottavalta, vaikka se olikin lukeutunut hänen suosikkeihinsa. Muratti ei auttanut asiaa, vaikkei Doloresin linjaa seurannutkaan.
   Sarah tuli luokkaan keskustellen samalla Hermionen kanssa. Hetimmiten Harry huomasi Hermionen leukaan päin suuntautuneet suupielet, ahdistuneet silmät. Jokin oli pielessä.
   "Miten Ginny voi?" Ron kysyi avaten kirjansa, kun tytöt istuutuivat paikoilleen.
   "Vein hänet sairaalasiipeen", Sarah vastasi painellen kultaista otsapantaansa. "Matami Pomfrey sanoi, ettei mitään hätää ole, mutta minä kuitenkin epäilen. Kun Ginny kävi lepäämään, hän alkoi unissaan hourailla Malfoyn nimeä."
   "Luuletko, että Malfoylla on jotain tekemistä sen käärmeen kanssa?" Harry ehdotti.
   "Se ainakin olisi loogisin vaihtoehto", Sarah sanoi kohauttaen olkapäitään.
   "Istukaa."
   Muratti käveli luokkaan silmät pahantahtoisuutta uhkuen. Pitkäkyntisessä kädessään hän kantoi suurta nahkaista laukkua, joka sätki vimmatusti ilman, että pääsi pakoon.
   "Käsittelemme tänään pelon syitä. Sen vuoksi toinkin mukanani serbialaisen mörön. Kuka teistä pikkuenkeleistä osaa sanoa, miten se eroaa tavallisesta möröstä?”
   Terveyttään uhmaten Ernie, Hermione ja Draco viittasivat. Muratti hiveli laukun kultaista salpaa tutkien käsi pystyssä istuvia oppilaita, hymy piikitteli hänen myrkyn vihreiksi maalatuilla huulillaan. Vasta nyt Harry tajusi opettajattaren silmien olevan kullanruskeat kuten saalistavalla haukalla. Tietenkin.
   ”Herra Malfoy, kerro luokalle mitä uskot tietäväsi.”
   Jonkun toisen opettajan tunnilla Draco olisi saattanut jopa nojautua taaksepäin ja antanut äänensä muodostaa mielikuvan, että hän kärsi tylsistymisestä. Nyt poika oli jokaista platinan vaaleaa hiustuppoa myöten suoristautunut täydelliseen ryhtiin.
   ”Serbialaiset möröt eivät muuta muotoaan vaan ne tunkeutuvat velhon sisään ja saavat tämän näkemään mielipuolisia näkyjä”, Draco selitti Murattia tuijottaen.
   ”Entä vastakiroukset, herra Malfoy?”
   ”Tuota...”
   ”Kuten oletan teidän tästä lähin tietävän”, Muratti keskeytti sanojen hapuilun välittömästi. ”Serbialaisiin mörköihin tehoaa perinteinen naurrettavus-loitsu, mutta vain silloin, kun ne ovat omassa fyysisessä olomuodossaan. Mikäli mörkö on liuennut henkilön sisään, se täytyy kaivaa ulos.”
   Harry ei ehtinyt esää mielikuvaa korvaan tunkeutuvasta lusikasta syntymästä ajatuksiinsa. Muratti ei voinut tarkoittaa uloskaivamista konkreettisesti, eihän? Epäröivä ilme Harryn kasvoilla kiinnitti opettajan huomion ja Muratti asteli lähemmäs häntä käsi valmiina avaamaan laukun.
   ”Voimmekin varmaan demonstroida asiaa vapaaehtoisen kanssa”, Muratti hymyili tuijottaen suoraan Harryyn. "Neiti Granger on hyvä ja astuu eteen."
   Harryltä kesti hetken tajuta kenet Muratti oli valinnut ja näki, miten Hermione nousi seisomaan, tytön toinen käsi puristui pulpetin reunan ympärille. Miksi Hermione, Harryähän nainen halusi kiduttaa? Pieni ääni kimitti Harryn mielessä ”juuri siksi”. Muratti avasi salvan ja hetken ajan he ehtivät nähdä jotain pyöreää ja karvaista, kun se jokin olikin syöksynyt Hermionen päälle ja kadonnut.
   Koko luokka jähmettyi. Harry huomasi olevansa puolikohottautuneessa asennossa matkalla Hermionen luo, Ronin pulpetti oli työntynyt pojan itsensä toimesta metrin eteenpäin. Ilme Hermionen kasvoilla oli sydäntäsärkevä – ruskeat silmät olivat laajenneet kauhusta, pää nytkähteli vainoharhaisesti puolelta toisella. Huulet tärisivät ja muuttuivat siniseen päin.
   ”Ja nyt vilkaiskaamme, mitä neiti Grangerin päässä tapahtuu”, Muratti ilmoitti pirteästi osoittaen Hermionea taikasauvallaan. ”Mielmirrous!”
   Luokan seinät syttyivät palamaan ritisten. Liekkimeren keskeltä kuului sihinää, kähinää, uhoamista ja sieltä luikerteli esiin basiliskeja, hevoskotkia ja kuolonsyöjiä. Ne kaikki lähestyivtät Hermionea, joka epätoivoisesti yritti loitsia niitä loitommas.
   "Tämä ei ole todellista, tämä ei ole todellista", Hermione sanoi tukahdetulla äänellä.
   "Pysy kauempana!"
   Liekkien keskeltä ilmestyivät nyt Harry, Ron, Krum, Hagrid, Tonks, kaksoset, Lupin... He ympäröivät Hermionen ja yrittivät suojella tätä. Krum otti viittansa poimuista esiin Tulisalaman ja lensi basiliskin kimppuun. Ron kilisytteli kummallisen näköisiä amuletteja. Harryllä oli sauvansa ja niin edes päin. Kuolonsyöjän suunnasta levisi sokaiseva valo.
   Muu luokka joutui kääntämään katseensa hetkeksi. Kun he pystyivät katsomaan, suojelevat makasivat tajuttomina maassa, Hermione oli ahdistettu nurkkaan.
   "Riittää. Kuten näette, täydellinen kaaos, tunne voimattomuudesta. Kun mörkö tulvii hermostoonne, olette täysin turvattomia omassa mielessänne. Ulostulio! Naurrettavus!", Muratti komensi ja mörön hallusinaatiot katosivat.
   Harry nousi äkkiä paikaltaan ja juoksi Hermionen luo Ronin kanssa Muratin seuratessa huvittuneena vierestä. Sarah oli jo yrittämässä rauhoitella Hermionea, mutta tuloksetta.
   "Olen yksin, yksin, kukaan ei auta minua. Yksin, yksin."
   "Katso mitä teit!" Harry huusi Muratille. "Hän on aivan poissa tolaltaan."
   "Älä koske, irti, jätä minut rauhaan!" Hermione kirkui.
   "Mörköhän on vielä hänen päänsä sisällä!" Ron huusi.
   Muratin ilme venähti, oppilaat keräntyivät pelokkaina, osa riemuissaan lähemmäs.
   "Lopeta teeskentely, typerä tyttö!" Muratti komensi.
   "Harry, kiltti, älä anna niiden viedä minua!" Hermione itki. "Ron, auta! Victor!"
   ”Ulostulio!” Muratti toisti aiemman loitsunsa.
   Hermionen korvan seutuvilla näkyi häivähdys jostain karvaisesta, mutta se katosi yhtä pian kuin oli siellä näkynytkin.
   ”Kirottua, mörkö on immuuni loitsulleni”, Muratti tokaisi niin äimistyneenä, että joku nauroi. ”Noh, toivottavasti Granger käsittää, että nyt hänen mitää mielenlujuudellaan kukistaa mörkö.”
   ”Etkä voinut kertoa sitä yhtään aikaisemmin?” Ron ulvahti pidellen kiinni Hermionen kädestä. ”Herms, kuuntele, sinä olet vahvempi kuin se mörkö, yritä...”
   ”Merlin”, Sarah puuskahti silmiään pyöritellen ja kiskaisi otsapannan dramaattisesti päästään.
   Hentoinen tyttö painoi sormensa Hermionen ohimolle. Kuin sähköiskun saaneena molemmat alkoivat vapista paikoillaan. Hitaasti mörkö työntyi ulos Hermionen korvasta ja valui suoraan Sarahin kämmenille. Kymmenkunta taikasauvaa oli jo osoittamassa sitä valmiina nauramaan mörön kuoliaaksi, kun se syöksähtikin vaaleiden kiharoiden sekaan lennättäen Sarahin selälleen lattialle.
   ”Tämän minä haluan nähtä”, Muratti kehräsi Hermionen haukkoessa henkeään Harryn käsivarsilla Ronin yrittäessä auttaa nyt Sarahia. ”Seuraavaksi oppilaat, näette mitä tapahtuu, kun henkilö on tietoinen hänet vallanneesta möröstä ja tavoista torjua se. Mielmirrous!”
   Jäytävä kitinä syöksyi kuulijoiden korviin kuin parvi lepakoita olisi huutanut huoneen jokaisessa nurkassa. Paniikki oli iskeä, kun ikkunoista ja ovenkarmeista purkautui luokkaan savua. Kaikki mitä he näkivät vaikutti epätodelliselta kuin olisi huumepöllyssä vain seuraillut kätensä liikettä.
   Keskellä huonetta näyttivät jotkut kaksinkamppailevan, mutta kukaan ei saanut selvää heidän kasvoistaan. Vihreä välähdys ja taistelijat katosivat. Äkkiä, kuin huone olisi ollut täynnä peilejä, alkoivat lukuisat kuvajaiset syöksähdellä oppilaiden ympärillä. Susan Bones kaatuu kaupungin talon portaissa ja jää liikkumattomana makaamaan tielle. Ernie MacMillanin rintaan iskeytyy sinisenä väpättävä kirous. Draco Malfoyn kasvot peittyvät lohikäärmerokon paiseisiin. Vastasyntynyt lapsi itkee Sally-Anne Perksin huudon päälle. Punakaapuinen mies painaa veitsen Ronin kurkulle ja vetäisee. Padma Patil korahtaa ja hänen päänsä notkahtaa sivulle. Naamioitunut mies ampuu Dean Thomasia rintaan. Hermione-
   ”Naurrettavus!”
   Mörkö vinkaisi ja lensi takaisin Muratin laukkuun. Osa oppilaista alkoi ryömiä esiin pulpettien alta, minne he olivat hätäpäissään piiloutuneet. Ron auttoi Sarahin istuma-asentoon tytön pidellen tiukasti päätään kuin se olisi hajonnut lukuisiin palasiin ilman kosketusta. Hermione seisoi jo omilla jaloillaan, mutta haki toisella kädellään tukea seinästä, toisella Harrystä.
   ”Se oli pelottavaa”, Seamus kommentoi vilkuillen Deania, jonka oli juuri nähnyt ammuttavan.
   ”Se oli yllätyksellistä”, Muratti sanoi tavallista kimeämmällä äänellä, jolloin hän kuulosti melkeimpä kiekaisevalta linnulta. ”Haluan ehdottomasti, että te tutkitte tapahtunutta ilmiötä ja kirjoitatte siitä minulle puolentoista jalan pituiset esseet.”
   Itsetyytyväinen Muratti asteli työpöytänsä luo, huomasi sen kaatuneen ja nosti jaloilleen yhdellä sauvan heilautuksella. Hän tarkkaili hetken seisomaan, kyyryyn, piiloon jääneiden oppilaiden seisahtuneita vartaloita ja kopautti sitten uudelleen sauvaansa luokkaa osoittaen. Pulpetit syöksähtivät säntillisiin riveihin yhdessä tuolien kanssa.
   ”Istukaa ja avatkaa kirjanne kohdasta 142, parapsykoottinen taikuus”, Muratti myhäili sivellen opuksensa kantta, mutta jatkoi kun mitään ei tapahtunut: ”Nyt.”



   Kuukaudet asettuivat viimein järkevään sykliin ja aika alkoi kulua nopsaan jopa Muratin sekopäisillä tunneilla. Oli kestänyt muutaman viikon, että möröstä saanut Hermione uskalsi ylipäätänsä luokkaan astella. Hermione tärisi alinomaa, säikkyen jokaista ylimääräistä rasahdusta. Joskus hän ei suostunut menemään edes vessaan yksin, joko Sarahin tai Ginnyn piti seisoa kopin vieressä ja rauhoitella Hermionea, joka pelkäsi tavallista enemmän jäävän aivan äkkiseltään yksin.
   Ginnystä ei ollut paljoakaan apua ystävälleen. Ei niin, etteikö hän olisi välittänyt, hän vain oli niin keskittynyt omaan tunne-elämäänsä.  Ginnystä oli tullut hajamielinen ja hän kulki joka paikkaan vaaleanpunainen päiväkirja mukanaan näyttäen leijailevan omassa maailmassa kuin Luna pahinpina päivinään. Hänen peukalonsa, johon hän oli vahingossa itseään pinnillä pistänyt, oli osittain arpeutunut vihertävän violetiksi, eikä Pomfrey osannut auttaa sen suhteen lainkaan.
   Dumbledore, joka luonnollisesti tiesi aina kaikkialla ja kaiken aikaa mitä hänen koulussaan tapahtui, oli raivostunut Muratille pahan kerran, ei niinkään siitä syystä, että tämä oli esitellyt kuudesluokkalaisille mörköjen konkreettisuutta, vaan koska tämä oli vienyt ensiluokkalaiset retkelle Kiellettyyn metsään. Omista tietämättömistä syistään Dumbledore ei ollut kuitenkaan antanut Muratille potkuja, mutta oli kuitenkin pistänyt tämän kolmen kuukauden koeajalle, jolloin Muratin tunneilta ei yksikään oppilas saanut joutua sairaalasiipikuntoon.
   Taikajuomissa oli tapahtunut sinällään erikoinen muutos, ettei Harry ollut mokannut missään, ainakaan kovinkaan pahoin. Malfoylle oli tullut tavaksi valmistaa juomaansa Sarahin lähellä aina, kun valmistettiin jotakin syövyttävää syövyttävistä aineista. Sarah ei välittänyt siitä, että Malfoy oli kolmasti pilannut hänen nuoruuden lähde-juomansa, mutta auta armias kun Malfoy läikytti puolivahingossa lohikäärmeenverta Sarahin kaavulle... Ron ei ollut ikinä saanut niin montaa rakkauskirjettä aamiaispöytään yhdellä kertaa.
   Loitsujen ja muodonmuutosten yhteistunnit osoittautuivat erittäin mielenkiintoisiksi. Hermione olisi ollut onnesta soikeana, mikäli olisi ollut täysin terveessä mielentilassa. Niillä tunneilla harjoiteltiin yksinkertaisinta taikuutta ilman sanoja tai sauvaa. Harrykin tunsi itsensä jo hieman kehittyneemmäksi - hän oli oppinut sytyttämään kynttilöitä ilman sauvaa tai tulitikkuja.
   Taikaolentojen hoidon tunnit olivat muuttuneet radikaalisti. Heti ensimmäisellä tunnilla Hagrid oli pyytänyt oppilaita 'pariutumaan' ja sitten valitsemaan itselleen kiinnostavan taikaolennon, jota he hoitaisivat jouluun asti raportoiden Hagridille sen kunnosta. Parvati ja Lavender eivät olleet ilahtuneet, kun Sarah ja Hermione ehtivät varata jalkansa loukanneen yksisarvisen ennen heitä. Harry ja Ron saivat itselleen Rasputinin, siniharmaasulkaisen hevoskotkan, joka kuulema oli Hiinokan pikkuserkku. Ainoa asia, minkä Harry ja Ron huomasivat Hiinokalla ja Rasputinilla olevan yhteistä, oli mieltymys hillereihin.
   Huispauskausi oli päässyt taas käyntiin ja vastaan yleisiä luuloja Harryn pelikielto oli edelleenkin voimassa. Hyvin ystävällinen mies kun oli, Dumbledore ei suostunut kertomaan miksi. Aliciasta oli tullut pomo, sillä Angelina ja Katie olivat lähteneet Tylypahkasta. Heidät korvasivat kolmasluokkalainen Seth Pickle ja toisluokkalainen Nellen Thatcher. Ginny jatkoi etsijänä ja Ron pitäjänä, Kirke sekä Slope olivat edelleen lyöjiä, mikä ei Ronia miellyttänyt, sillä hänestä Jack Slope oli ääliö, joka yritti iskeä Ginnyä.
   He olivat kokonaisuutena ihan keskinkertainen joukkue, mutta koska Ginny ei ollut kunnossa, haaveili vain vaaleanpunaisia ajatuksia keskitymättä sieppiin, ja koska Seth ja Nellen olivat keltanokkia, ja koska Kirke ja Slope olivat yksinkertaisesti huonoja, he hävisivät Luihuisia vastaan käydyn matsin, joskin vain 30-160, joka oli yksin Ronin kasvaneen itseluottamuksen ja taitojen ansiota.



   Talvi alkoi tehdä tulojaan. Kun Tylypahkan tupien viimeisetkin valot olivat sammuneet, maa oli ollut paljas ja musta. Lohduttomampaa näkyä sai hakea.
   Harry iski pärisevän herätyskellon sammuksiin. Seamus ärähti sängystään ja Ron alkoi valittaa. He olivat tottuneet nukkumaan keskiviikkoisin pitkään Muratin keksittyä, että he voisivat suorittaa unihirviöiden metsästyksen etäkurssina. Tänään McGarmiwa pitäisi kuitenkin heti aamusta koko kuudetta ja seitsemättä luokkaa koskevan kokouksen.
   Vetäessään farkkuja jalkaansa Harry sattui vilkaisemaan ulos ikkunasta. Pihalla pyrytti lunta. Jo maassa oleva kinos oli ainakin puolen metrin korkuinen. Kaukana Hagridin mökin luona Rasputin peuhasi innoissaan hangessa siepaten kokoonsa nähden piskuisia hiutaleita suuhunsa niin paljon kuin kolmen metrin kettingin rajoittamalla alueella pystyi. Harry ei voinut olla hymyilemättä.
   Harry istuutui omalle paikalleen muodonmuutosten luokassa. Ron romahti hänen viereensä tukka pöllähtäneenä ja kasvot punoittaen, kuten aina huonojen yöunien jälkeen. Harry oli jo kysymässä oliko Ron nähnyt outoja painajaisia, kun punapää puhuikin.
   "McGarmiwan on parasta ilmoittaa, että tämän lukukauden loput tunnit on peruttu", Ron murahti.
   Sarah asteli Hermionen käsipuolessa sisään juuri ennen kun McGarmiwa tuli luokkaan ja sulki oven.
   "Käymme tämän nopeasti läpi, minulla on nuorempien tunteja pidettävinä.” McGarmiwan ilme ei lupaillut hyvää, otsa olisi varmasti ollut huolesta kurtistunut, jos tavallista tiukempi nuttura ei olisi sitä suoristanut. ”Koko Britanniaan on nyt julistettu velhojen ja noitien keskuuteen äärimmäinen varotila, josta voitte lukea lisää Päivän profeetan lisätiedotteesta, joka jaetaan puolelta päivin jokaiseen taikajäsenen sisältävään perheeseen. Teidän huoltajanne kutsutaan kahden viikon kuluttua Tylypahkaan pikakoulutuskurssille, jolla kerrataan suojautumisloitsut ja toimintaohjeet hysterian varalle. Viides-, neljäs- ja kolmasluokkalaisten huoltajat seuraavat heidän lähtöään ja tois- sekä ensiluokkalaisten huoltajat saapuvat viimeisinä ennen joulua."
   "Entä ne, joilla ei ole lapsia Tylypahkassa? Missä heidät kurssitetaan?" Neville kysyi epävarmasti.
   "Taikaministeriö huolehtii heistä", McGarmiwa sanoi nopeasti. "Luotan siihen, että Rohkelikot osaavat suhtautua tähän rationaalisesti. Menkäähän jo, minun pitää saada tunti pidetyksi. Menkää."
   "Hänpä halusi päästä meistä äkkiä eroon", Harry ynähti nousten ylös. "No, tuo ei erityisemmin minua koskettanut, Petunia-täti jää aivan suosiolla kotiin. Ja miten jästisukulaiset edes tietävät mihin tulla, eiväthän he,,,"
   "Eiköhän Dumbledore onnistu senkin loitsimalla järjestämään", Hermione järkeili ääni täristen. "Mi-minua vain mietityttää mikä se varotila on. Niitä ei ole ollut si-sitten vuoden 1944."
   "Päivemmällä se sitten nähdään", Sarah sanoi. "Loistavaa, äitikin pääsee tänne häiriköimään. Hän varmasti kääntää kaiken ylösalaisin."
   "E-eikö tuo nyt ole vähän kohtuutonta?" Hermione kysyi.
   "Äidin suhteen? Ei. Mennään ulos, tänne paistuu. Mutta oikeasti, missä he kaikki sitten nukkuvat?"

   Lunta tuli edelleen. Hermione pysytteli lähellä ovia, hän ei missään nimessä halunnut peuhata hangessa, joiden suojiin olisi voinut piiloutua kymmeniä kuolonsyöjiä. Sarah taas, hän oli ammattilainen. Hän osui Roniin lumipallolla kolmenkymmenen metrin päästä. Pipo silmillä. Kun Sarah lopulta kyllästyi viskomaan Harrya ja Ronia lumipalloilla, hän vain kaatui maahan ja alkoi tehdä lumienkeleitä.
   "Hermione tarvitsee shokkihoitoa", hän sanoi kyllästyneellä äänellään heilutellessaan raajojaan.
   Ron, joka oli juuri valmistautunut kumoamaan Sarahin kasvoille sylillisen lunta, pysähtyi.
   "Mitä tarkoitat?"
   Harry ja Ron kumartuivat Sarahin puoleen, kun hän kuiskasi heille jotakin. Hermione, joka ei uskaltanut lähteä seinämän suojista, yritti kurottautua kuuntelemaan mitä he puhuivat.
   "Hän suuttuu", Ron puolustautui.
   "Jokin sanoo minulle, ettei", Sarah vastasi.
   "Kumman pään sinä otat?" Harry kysyi Ronilta.
   "Jalat."
   "Mi-mitä te aiotte?" Hermione kysyi kun Ron ja Harry kävelivät kylmänrauhallisesti hänen luokseen hymyillen aivan liian tyynesti.
   "Tämä on sinun omaksi parhaaksesi", Harry sanoi ja nappasi Hermionea kainaloista Ronin tarttuessa häntä jaloista.
   Hermione alkoi kiljua, kun Harry ja Ron alkoivat kantaa häntä suurta lumikasaa kohti.
   "Ei, ette te voi! Harry kiltti! Ron!" Hermione huusi.
   Tällaiset tilanteet ovat hyvin tapaturma-alttiita. Hermione rimpuili minkä kykeni ja kun Harry ja Ron olivat heittämässä häntä, Hermione potkaisi niin lujaa, että Ronin ote lipesi ja Hermionen jalka iskeytyi hänen leukaansa. Harry, joka piteli edelleen kiinni Hermionesta, sinkoutui tytön mukana hankeen suoraan. Sarah puikkelehti kinosten lomasta Ronin luo.
"Auts. Leukasi näyttää pahalta", Sarah irvisti värähtäen hieman taakse päin. ”Eikun hetkinen, tuoltahan se aina näyttää.”  Väistäen Ronin heittämän lumikimpaleen Sarah kääntyi Hermioneen ja Harryyn päin. "Entäs te kaksi?"
   Harry ja Hermione nauroivat. Hermione makasi Harry päällä, hänen hiuksensa valuivat pipon alta Harryn kasvoille. Harry yritti kohottautua käsiensä varaan noustakseen pystyyn, mutta onnistui vain kaatumaan uudelleen ja tönäisemään Hermionen kättä niin, että tämä romahti uudelleen Harryn päälle.
   "Näetkö nyt Ron? Ei suuttunut", Sarah sanoi iloisesti. "Ja mikä parempaa, tässä tuli taas todistettua se, ettei lumihankeen ollut piiloutunut ainuttakaan kuolonsyöjää."
   Hermionen nauru katkesi kuin seinään.
   "Oletko nyt aivan varma?" hän kysyi ja nousi hitaasti pois Harryn päältä.
   "Kyllä Hermione, olen varma noiden lumihankien olevan täysin kuolonsyöjättömiä", Sarah sanoi. "Paljonko kello on?"
   "Puoli yksitoista, miten niin?" Ron kysyi hieroen kipeää leukaansa.
   "Ne tiedotteet ovat tulossa."
   Taivaan peitti lukuisten pöllöjen lauma. Erityisen lihava tornipöllö laskeutui Harryn olkapäälle ja ojensi jalassaan olevaa pergamenttikääröä. Sarah irrotti oman viestinsä suuren huuhkajan koivesta, pöllöt nousivat suurella vaivalla takaisin ilmaan.
   "Mitä siinä sanotaan?" Ron kysyi yrittäen lukea paperia Sarahin pään yli, hän ei ollut edes vaivautunut vastaanottamaan omaansa.

Taikaministeriön tiedote yleisen hätätilan julistuksesta

Viime yönä tasan kello 00.00 yleisten taikavirastojen ja -kauppojen seiniin ilmestyi viesti, joka on järkyttänyt tiettävästi monen taikaperheen elämää. Pimeyden Lordi on ilmoittanut, että nyt kun kaikki hänen kuolonsyöjänsä ovat vapautuneet Azkabanista, mikä tapahtui samaan aikaan viestien ilmestyessä, hän pyrkii kitkemään pois jokaisen, kenessä on taikaa osaamattomien, tunnetaan yleisesti jästeinä, verta.
   Tämän viestin jälkeen ministeriölle on tullut tietoja kuudesta kuolleesta puoliverisestä velhosta ja kahdeksasta noidasta. Tästä huolimatta taikaministeriö vakuuttaa teille, ettei syytä minkään asteiseen hysteriaan ole ja tilanne pystytään pitämään hallinnassa Teidän yhteistyönne avulla. Vakuutamme, että koulut ja sairaalat ovat turvallisia, sillä niiden vartiointiin panostetaan ylimääräisten aurorien voimin.
   Koska viimeinen yleinen hätätila järjestettiin viimeksi vuoden 1944 joulukuussa Grindelvaldin tappouhkausten johdosta, on pidetty tarpeellisena järjestää itsepuolustuksen kertauskursseja, joista Teille tiedotetaan erikseen.
Tämä tiedote on tarkoitettu jaettavaksi jokaiseen surkin, velhon tai jästin sisältävään talouteen.

Kiittäen yhteistyöstänne, taikaministeri C. Toffee

   "Tarkoittaako tämä myös si-sitä, että minunkin vanhempani saavat kutsun johonkin kertaukseen?" Hermione mietti. "Vaikka he ovat jästejä."
   "Kai", Harry sanoi. "Mutta ainakaan minun sukulaisiani on turha odottaa saapuvaksi."



***
Ya know what that means...

[Ginger]

Määhän innostuin hoitelemaan tätä yömyöhään o.O Väsyneen korjailun varoitus!

akinnah: Anna anteeksi, sekin on eräs ficcini ;) Mutta siis, ihanaa, että edelleen kiinnostaa :)
Omppuli: Ei, häntä ei olla tässä ficissä vapautettu. About mitään PP:n infoa ei olla otettu huomioon muutamaa VIP-arvosanaa lukuunottamatta. Nääh, Siriuksestahan minä saan suurimmat nautintoni :P Kiva kirjoittajan boytoy ^^

***

Luku 10. Isä

Koko koulu pysytteli varpaillaan, ihmiset pelkäsivät. Siltikin professorit pyrkivät pitämään tunnit ajallaan, olemaan kuin kaikki olisi kuten ennenkin. Oppilaiden oli rauhoittavaa nähdä miten tyyniä suurin osa opettajista oli. Heistäkin pystyi kuitenkin aistimaan varautuneisuuden, joka syntyi alituisesta olan yli vilkuilusta.
   Tupien ilmoitustaululle oli ilmestynyt suuria julisteita, jotka kuuluttivat uusimmat tiedot varotilasta. Siellä myös vilkkuivat punaiset päivämäärät huoltajien saapumiselle, sekä väkivaltaan vivahtavia varoituksia niille, jotka noituisivat oppilaiden jästisukulaisia.
   Kaikki kuudes ja seitsemäs luokkalaiset kerääntyivät sinä päivänä pääoville odottamaan. Muu koulu kävi aiemmin syömässä ja painui omiin oloihinsa, eli tuijottamaan ulos pääovia lähimpänä olevista ikkunoista. Mitään tällaista ei ollut tapahtunut heidän Tylypahka-aikanaan, mikäli siis unohdettiin Beauxbatonsin ja Durmstrangin oppilaiden vierailut, joiden päättymisestä oli ehtinyt kulua jo puolitoita vuotta.
   Vaunuja alkoi näkyä horisontissa. Hermione alkoi hyppiä innostuneena, eikä hän ollut ainut. Patilin sisarukset ja Lavender, jopa Neville, malttoivat hädin tuskin pysytellä paikoillaan. Kun kaikki vaunut olivat viimein pysähtyneet ja oppilaat olivat juosseet vanhempiensa ja sisarustensa luo, vain Dean ja Harry seisoivat ovien luona.
   "Missä he ovat?" Dean tuskaili. "Äiti kirjoitti heidän tulevan. Katso Harry, Seamuksen äiti ei meinaa päästää kaveria otteestaan. Missä sinut porukat ovat?"
   "He eivät voi sietää taikuutta", Harry naurahti tunkien kätensä taskuihinsa. "Eivät he tule."
   Kuului epämääräistä kitinää ja vielä yksi vaunu kurvasi esiin. Se näytti muita vanhemmalta, ilmeisesti sitä ei oltu käytetty vuosiin, ja se huojui uhkaavasti.
   "Sieltä vanhempasi tulevat, Dean", Harry sanoi.
   Tavallaan Harry oli oikeassa. Vaunuista nousivat herra ja rouva Thomas, mutta myös, Harryn suureksi ällistykseksi, Petunia-täti ja Vernon-setä, eikä sekään vielä riittänyt, ahtoi sieltä itsensä ulos Dudleykin. Dursleyt pälyilivät ympärilleen varuillaan, Vernon-sedän kasvot olivat vääntyneet tavallista kulmikkaammiksi.
   "Mitä te täällä teette?" Harry pamautti ensimmäiseksi.
   "Sinun takiasi tätisi ja minä joudumme pelkäämään Dudleyn puolesta", Vernon-setä ulvahti ja näytti siltä kuin olisi halunnut iskeä Harryä takaraivoon. "Se typerä lappunen sanoi Dudleyn olevan täällä turvassa, mutta epäilen."
   "Usko minua, me pidämme tästä järjestelystä vielä vähemmän kuin sinä", Petunia-täti jatkoi, mutta hänen äänestään puuttui se varmuus mitä Vernonilla oli ollut.
   "Jahas, Potter, en tiennytkään sinun olevan sukua sian kaltaisille sorkkaeläimille."
   Se oli oiva tilaisuus verrata Malfoyta ja Dudleyta oikein vieretysten. Dudley oli ainakin kaksi kertaa suurempi kuin Malfoy, mutta pyöreäkasvoinen poika kuitenkin selvästi kammosi hintelää Malfoyta ja tämän kaavun poimusta esiin pilkistävää taikasauvaa.
   "Petunia? Petunia Evans?"
   Puhuja oli Malfoyn äiti. Narcissa Malfoy tarttui poikaansa hartiasta tuijottaen samalla epäuskoisesti Petunia-tätiä. Vaaleat aristokraattiset piirteet eivät päässeet yllättyneinä oikeuksiinsa.
   "Petunia, oletko se todella sinä? En ole nähnyt sinua sitten neljännen vuoden. Mihin sinä oikein katosit?"
   "Narcissa Musta?" Petunia puolestaan sanoi, ihmeissään hänkin.
   "Malfoy, Narcissa Malfoy. Tämä on poikani Draco."
   "No, olen minäkin nykyään Dursley.” Petunia käännähti perheeseensä päin ja hetken Harrystä tuntui kuin tädin hartiat olisivat notkahtaneet häpeissään eteenpäin. “Tässä on mieheni... jästimieheni Vernon ja poikani Dudley."
   "Oletpa... oletpa sinä säilyneen näköinen", Narcissa kehui katsoen vuoroin Petunian ja kalpeaksi valahtaneen Vernonin kasvoja. "Mutta kerro, minne sinä katosit?"
   "Eikö Lily möläyttänytkään sitä teille? Minä olen Röyhkä."
   "Mikä on Röyhkä?" Harry ja Dudley kysyivät yhtäaikaa.
   "Kuinka tyhmä sinä oikein olet, Potter?" Malfoy kysyi ivallisesti pyöritellen harmaita silmiään. “Röyhkä on surkin ja velhon välimaaston taikoja. Osaa joteain, muttei läheskään kaikkea.”
   Petunia-täti ja Narcissa lähtivät käsi kädessä keskenään jonnekin Harryn, Dudleyn ja Vernon-sedän jäädessä siihen ihmettelemään sitä mitä juuri oli tapahtunut.
   "Minun vaimoni on yksi niistä!" Vernon-setä parkaisi. "Kaikkina näinä vuosina minä... minä..."
   "En voi uskoa, ettei hän ole koskaan sanonut mitään", Harry puuskahti.
   "Mitä ei kertonut?" Hermione kysyi tullen vanhempiensa kanssa Harryn luo.
   "Minun tätini on... tai oli noita", Harry sanoi kangerrellen.
   Hermione ei näyttänyt kovinkaan hämmästyneeltä, hän hymähti kohottaen toista olkapäätään.
   "Harry, mikset sinä esittele minua tälle kaunokaiselle?" Dudley huudahti suoristaen selkänsä ja hymyillen charmikkaasti Hermionelle.
   "Dud, tässä on Hermione, Hermione, tässä on serkkuni Dudley."
   Järkyttynyt Vernon-setä ja Hermionen vanhemmat lähtivät massan mukana suureen saliin syömään, mutta Dudley ei saanut silmiään irti tytöstä. Harry mietti tajusiko Dudley edes, että nyt melkeimpä kaikki heidän ympärillään olivat noitia, että pojan tämän hetken kiinostuksenkohde oli sellainen.
   "Dudley", Hermione toisti ja ojensi kätensä. "Harry on kertonut sinusta."
   "Kertoiko hän minun olevan kaksinkertainen kaakon koulujen raskaansarjan nyrkkeilyn mestari?"
   "Kaksinkertainen?" Hermione tokaisi ja katsoi tutkivasti Dudleytä. "Joo, kyllä minä uskon sinun olevan kaksinkertainen niihin muihin verrattuna."
   Harry yskäisi peittääkseen naurahduksensa. Hermione tarttui Harryn käteen ja nyökkäsi kohti ovia.
   "Lähdetäänkö? Ron ja Sarah menivät jo."
   "Hetkinen, hetkinen, hetkinen!" Dudley huudahti. "Seurusteletteko te kaksi?"
   "Me emm...", Harry aloitti kyllästyneellä äänellä, mutta vaikeni Hermionen tallatessa hänen varpailleen.
   "No nyt kun otit puheeksi, niin kyllä", Hermione sanoi nopeasti. "Tule, kulta."
   Hermione kiskoi Harryn mukaansa ja Dudley jäi hetkeksi seisomaan paikoilleen hankeen epäuskoinen ilme kasvoillaan kuin joku olisi juuri muuttanut hänet tällä kertaa kokonaan porsaaksi ja takaisin samassa silmänräpäytyksessä.
   "Okei, mistä lähtien me olemme seurustelleet?" Harry kysyi.
   "Keksitkö itse parempaa?" Hermione sihahti. "Minä en halua, että sinun serkkusi yrittää iskeä minua seuraavan kahden viikon ajan. Minulla on parempaakin ajateltavaa."
   "No, sinulla on kyllä hyvä pointti", Harry myönsi. "Hei, sinähän et enää änkytä yhtään!"
   Hermione seisahtui ajatellakseen.
   "Olet oikeassa", hän oivalsi riemastuneena. "Minua ei enää pelota!"
   "Johtuu kai vanhempiesi läsnäolosta", Harry arveli.
   "Tyhmä", Hermione sanoi ja hymyili. "Minähän seurustelen nyt Voldemortin päihittäneen, basiliskin tappaneen, hevoskotkan kesyttäneen sankarin kanssa. Miksi minua pelottaisi?"
   Harry ei voinut olla nauramatta. Jokin sanoi hänelle, että tästä tulisi hyvin kiinnostava kaksiviikkoinen. Ainut ongelma tuntui olevan se, että muka-seurustelua Hermionen kanssa saattaisi olla hyvinkin vaikea selittää Ronille.
   Rouva Weasley vilkutti Harrylle Rohkelikkopöydän puolivälistä. Hermione meni edeltä muiden luo, Harry taas katseli hetken ympärilleen. Nevillen mummi korppikotkan hatussaan, Seamuksen äiti pitelemässä kalvakkaa miestä kädestä kiinni, Susan pieni valkoinen spanieli sylissään...
   "Harry! Sinä et olekaan tavannut pentuani Siriusta", Susan tervehti ja nosti koiran kiinni Harryn naamaan.
   Niistä koiran silmistä ei voinut erehtyä. Harryn kummisetä istui Susanin sylissä valmiina puremaan nenän irti jokaiselta, joka kehtaisi sanoa häntä suloiseksi narttukoiraksi.
   "Miten?" Harry sai lopulta sanotuksi.
   "Ihmeellistä mihin Cara pystyy kun hänellä on pelkkää luppoaikaa juomamestarin asunnossa", Susan tokaisi.
   "Onko hän aivan kunnossa? Cara siis?"
   "Niin hyvässä kuin vain siinä tilanteessa voi", Susan sanoi taputtaen Siriusta päälaelle "Jos totta puhutaan, minä en olisi kovinkaan kunnossa, jos minun pitäisi elää yhdessä Severuksen kanssa."
   "Anteeksi mitä?"
   "Ai eikö Sarah kertonut?" Susan kysyi ihmeissään. "Cara ja Severus menivät syksyllä naimisiin. Tavallaan. Ei mitään romanttista nopeaa toimintaa tai niin edespäin, vaan..."
   "Ihan Caran takia, etteivät kuolonsyöjät tappaisi häntä", Harry lopetti. "Sen Sarah sai selville, muttei sitä, että se oli Kalkaros, jonka Cara nai."
   "Aivan. Onko tuo Petunia?"
   "On. Miksi sinä et..."
   Mutta Susan oli jo mennyt. Puskien ihmisten välistä Harry pääsi siihen kohtaa pöydästä, missä Sarah, Weasleyt, Grangerit sekä hermoraunio Vernon-setä olivat.
   "Näitkö Siriuksen?" Hermione kysyi nauraen. Harry nyökkäsi alistuneen näköisenä.
   "Hän ei näyttänyt kovinkaan iloiselta", Ron jatkoi. "Hän murisi minulle."
   "Kirppuja kai", Harry ehdotti. "Ron, minulla on kahdenkeskeistä asiaa."
   Harry tiesi, että mikäli Dudley alkaisi sepustella omiaan hänestä ja Hermionesta, Ron saattaisi tehdä melkein mitä vain. Kuuliaisena Ron seurasi Harryä kauemmas muista.
   "Kaikki kunnossa?" Ron kysyi.
   "Ei nyt ihan niinkään", Harry sanoi varmistaen samalla, ettei kukaan merkittävä yrittänyt kuunnella. "Dud, serkkuni, on kiinnostunut Hermionesta."
   "Ei voi tyyppiä huonosta mausta syyttää", Ron vastasi ja vilkaisi Hermionea.
   "Niin, niin, mutta kuitenkin. Hermione ei tuntenut oloaan kovinkaan imarrelluksi, joten hän... tai siis me... Hermione sanoi Dudleylle, että me seurustellaan."
   Ronin suu kapeni olemattomaksi viivaksi.
   "Ja mitä mieltä sinä olet siitä?" hän kysyi mahdollisimman rauhallisesti.
   "Ron, ei minun ja Hermionen välillä ole mitään meneillään. Tämä on vain tilapäinen järjestely. Minä tunnen Dudleyn, jos hän tietäisi Hermionen olevan vapaata riistaa... No, hän on tottunut siihen, että saa mitä haluaa."
   "Minä luulin, että serkkusi kammoaa meidän kaltaisiamme", Ron sanoi epäluuloisesti.
   "Niin Dud kammoaakin, mutta ilmeisesti hänen halunsa voittavat hänen pelkonsa", Harry sanoi lähes kärttyisästi. "Kuule, voit suhtautua tähän miten haluat. Ajattelin vain sinun haluavan kuulla sen minulta, ettet ala mesoamaan."
   "Sori", Ron mutisi. "Eli teillä ei ole mitään meneillään?"
   "EI!"
   Ihmiset kääntyivät katsomaan heitä, joten Ron ja Harry näkivät parhaaksi painua takaisin paikoilleen. Dudley oli toipunut tiedosta, että Harryllä oli tyttöystävä ja yrittikin nyt iskeä kovaa vauhtia Sarahia, joka käänsi kyllästyneenä hänelle selkänsä.
   "Kulta, tule istumaan minun viereeni!" Hermione huudahti Harrylle.
   Harry teki työtä käskettyä ja kaikki, eli Weasleyt, Hermionen vanhemmat, Sarah sekä Vernon-setä, katsoivat heitä enemmän tai vähemmän hämmästyneenä. Sarah kohotti toista kulmaansa ja nyökkäsi sitten hymyillen leveästi. Kun Dudley kääntyi hetkeksi muualle, Sarah muodosti äänettömänä sanat: Olet nero. Vaivihkaa Sarah hivuttautui kauemmas Dudleystä ja lähemmäs Ronia. Puolihuolimattomasti Sarah tallasi Ronin jalan päälle, jotta tämä kääntyisi katsomaan häntä.
   "Auts, mitä sinä?..." Ron parkaisi, mutta Sarah vaimensi hänet katseellaan.
   Ensiksi Sarah katsoi pyytävästi Ronia viittoen muutamalla sormellaan kohti ruokiin keskittynyttä Dudleytä, itseään ja Ronia, mutta kun tämä alkoi pudistella päätään, Sarahin silmät kapenivat tottelet-tai-itket-ja-tottelet-ilmeeseen. Vastahakoisesti Ron kiersi toisen kätensä Sarahin harteille juuri kun Dudley kääntyi esittämään seuraavaa loisteliasta iskurepliikkiään.
   "Ihan totta", hän ähkäisi. "Ovatko kaikki tämän koulun vetävät mimmit varattuja?"
   "Eivät, kannattaa kokeilla noita, joilla on vihreät vaakunat kaavuissa", Sarah ohjasi.
   "Tätisi on töykeä", Susan tuhahti istuen Harryn viereen. "Minä yritin keskustella hyvin asiallisesti vanhoista koulumuistoistamme, kun hän hiiltyi totaalisesti ja oli usuttaa Narcissan kimppuuni."
   Vernon-setä parkaisi surkeana.
   "Miksi? Miksi näin kävi? Miksi minun vaimoni on friikki?"
   "Minä en sinuna kutsuisi noitia ja velhoja friikeiksi silloin kun olet heidän ympäröimänään", Harry varoitti ympärilleen vilkuillen. "Ja Susan, miksi et kertonut minulle, että Petunia-täti on Röyhkä?"
   "Rehellisesti sanottuna minä luulin sinun tietävän", Susan sanoi ja alkoi rapsuttaa Siriusta korvan takaa. "Mitä minä muistan, niin Petunia oli koulussa aina niin leuhka, koska hän oli hyvä kaikessa. Suuri Petunia Evans. Voi luoja. Hän ei voinut sietää sitä, että vaikka hän oli vuosikurssinsa parhaita, niin silti Lily, joka oli heistä se nuorempi, oli parempi kuin hän. Vähintä mitä voisi olettaa on se, että hän ylpeilee kaikesta mahdollisesta unohtaen kuitenkin mainita hänen olevan kykenemätön muuttaamaan rottia keltaisiksi. Ja sitä paitsi, silloin kun hain sinut, niin Petunialla oli sauvansa kädessä. Ebeniä, kymmenen tuumaa, lohikäärmeen sydänjuurta."
   "Se arkku autotallissa", Harry muisti. "Oliko se Petunia-tädin?"
   "Mitä ilmeisemmin, Lilyn tavarat paloivat silloin viisitoista vuotta sitten. Vain jotkut esineet saatiin pelastettua. Vai mitä Simmuli?" Sirius murisi. "Eikö hän olekin ihana. Olen aina halunnut koiran. En ole ikinä ollut kissaihminen. Ja Ron, jos kätesi laskeutuu milliäkään alemmas, minä räjäytän sen henkilökohtaisesti irti."
   Ron oli laskenut kätensä Sarahin vyötärölle väsyttyään pitämään sitä tämän harteilla. Nyt hän veti sen punastuen pois, vilkuillen Hermionen reaktiota ja pitäen mielessään Susanin räjäytysuhkauksen.
   "Äiti, minä olen jo iso tyttö", Sarah puolustautui.
   "Sinä olet neljätoista", Susan sanoi lyhyesti ja hänen suunsa vetäytyi kapeaksi viivaksi.
   "Tulen sinuun, minkä minä sille voin", Sarah jatkoi terävästi.
   "Minä en väitä olleeni itse täydellisyys, mutta kyllä minullakin oli rajani", Susan puolustautui äitimäiseen sävyyn.
   "Okei, sanotaan sitten, että minä olen isän tyttö", Sarah sihahti silmät kaventuen.
   "Nuori neiti, minä en käy uudelleen tätä keskustelua sinun kanssasi", Susan huudahti kohottaen vasenta etusormeaan, saaden läheisiltä vanhemmilta sekä paheksuvia että ymmärtäväisiä katseita.
   "Ja mitäköhän niistä keskusteluista? Poikaystävät, John, seksi. Ihan totta, minä tiedän millaista sinun elämäsi oli ennen kuin minä astuin kuvaan. Sinun ja isän tuntien on ihme etten minä ole yhtä vanha tai vanhempi kuin Harry."
   "Sarah Vega Lily-Anne, älä käytä tuota sävyä kanssani", Susan käski terävästi.
   Harry ei ollut ainut, joka tunsi olonsa keskustelusta pudonneelta ulkopuoliselta. Ronilla oli yhtä hölmistynyt ilme kasvoillaan kuin Dudleyllä, joka äimisteli tapaa, jolla Susan puhui Sarahille. Hermione oli äkkiä alkanut täristä paikoillaan huultaan purren kuin olisi halunnut huutaa jotain väliin, muttei pitänyt sitä sopivana. Siriuskin oli lakannut murisemasta ja tuijotti lasittuneesti vuoroin Susania ja Sarahia.
   "Minä käytän mitä sävyä haluan kun puhutaan sinusta ja isästä", Sarah jatkoi. "Mitä Hermione? Lopeta tuo pihinä ja sano asiasi!"
   "Sarah!", Hermione lähes huusi ja madalsi äänensä kuiskaavaksi: “Sirius.”
   Sarah näytti siltä kuin olisi ryhtymässä väittämään vastaan Hermionellekin, kun hän äkkiä kalpenikin saman väriseksi kuin heidän yläpuolellaan leijaileva Nick.
   "Mitä Siriuksesta?" Susan kysyi harmistuneena siitä, että hänen ja Sarahin tappelu oli keskeytetty.
   Nainen näytti kelailevan keskustelua päänsä sisällä, vilkaisi vierellään olevaa koiraa ja valahti hänkin harmaaksi. Harry ei voinut olla miettimättä mitä niin merkittävää perinteisessä murrosikäisen ja vanhemman riidassa oli ollut, että se sai osapuolet vaikenemaan niin tyystin. Ei hänen korviinsa ollut ainakaan sattunut mitään poikkeavaa.

Dumbledoren pidettyä vakavan puheen Voldemortista ja kun päivällinen oli saatu syötyä, kaikki lähtivät viemään huoltajiaan tupiinsa. Petunia-täti lupasi huolehtia Dudleystä, joka jäi vielä Suureen Saliin hyödyntämään syö-niin-paljon-kuin-jaksat-kehotetta. Harry oli Ronin ja Hermionen kanssa jäämässä oleskeluhuoneeseen, kun tyttöjen makuusaliin vievät portaat heittivätkin narttu-Siriusta kantavan Susanin takaisin lattialle.
   “Äsh....” Susan kirosi ja laski koiran lattialle. “Voisitteko te näyttää missä makuusalinne on, Siriuksen pitää näemmä nukkua siellä ja...”
   Harry ja Ron nousivat sijoiltaan ja harppoivat portaikkoon. He kuulivat perässään koiran kynsien raapivan lattiaa, lopulta myös kauhtuneiden nahkasaappaiden kopahtelun ja perässä seuraavien Sarahin ja Hermionen askeleet. Heti kun he olivat päässeet poikien makuusaliin, koira-Sirius säntäsi tarkastamaan kylpyhuonetta.
   “Te nukutte samassa makuusalissa kuin pojat silloin”, Susan mumisi katsellen hajamielisenä sänkyjen pylväikköjä, sisään tuotujen kenttävuoteiden rankoja. “Vaikka minun laskupääni sanoo, ettei teidän pit-”
   “SOOZ!”
   Ihmiseksi takaisin muuttunut Sirius oli todennut makuusalin tyhjäksi ja turvalliseksi. Hän marssi kylpyhuoneesta hiukset tavallista sotkuisempina ja silmät astetta tummempina kuin yleensä, ilme miehen kasvoilla kuvasti niin taitavasti raivoa, epäuskoa, tuskaa, että Harry melkein huomasi toivovansa omistavansa samanlaisen kameran kuin Colinilla.
   “Älä käytä minusta sitä nimeä”, Susan huomautti epäröivällä äänellä. "Hyvää ruokaa muuten", hän jatkoi tuijottaen ulos ikkunasta. "Sääli, kun ei tullut puhetta mistään kiinnostavasta, mutta ethän sinä voi Sirius tietää, kun eläinmuodossa sinä et ymmärrä puhetta, ethän?"
   Sirius näytti synkkenevän entisestään ja hän katsoi Susania kuin ei olisi nähnyt tätä koskaan aiemmin, kuin tämä olisi ainut katsottava asia maailmassa.
   "Susie. Mitä hittoa se sinun ja Sarahin sanailu oli takoittavinaan?"
   "Äidin ja tyttären jokapäiväistä kinaa", Susan sanoi ja hymyili viattomasti. “Kerrankin me-”
   "Mitä sinä et ole kertonut minulle?"
   Harry nielaisi. Hänelle tuli vahva tunne siitä, ettei heidän missään nimessä pitäisi olla paikalla, muttei uskaltanut siltikään liikkua niitä sijoiltaan kuin peläten saavansa Siriuksen helvetinlieskaisen tuijotuksen omaan niskaansa.
   "Miten niin en ole kertonut? Ei meillä ole salaisuuksia", Susan naurahti ja otti muutaman askeleen kauemmas Siriuksesta.
   "Susan Emilia Wilkins..."
   "Well", Susan korjasi perääntyen edelleen. "Muista se. Minä olen nyt rouva Well."
   "Ole vaikka Lestrange, se ei minua liikuta. Nyt sinä selität."
   "Minä en tajua mitä minun pitäisi selittää", Susan puolustautui ja painautui seinää vasten Siriuksen tullessa lähemmäs. Sirius ei ollut koskaan näyttänyt pidemmältä.
   "Milloin Sarah syntyi?"
   Siniset silmät laajenivat kauhusta, pelko ei pukenut Susania lainkaan. Mikä naista niin hirvitti, Harry mietti, eihän Sirius kuitenkaan voisi satuttaa tätä missään tilanteessa.
   "Mitä sinä sillä tiedolla teet?"
   "Vastaa Susie!"
   Sirius nojasi nyt oikealla kädellään seinään ja esti samalla Susania säntäämästä sitä kautta ulos.
   "Neljätoista vuotta sitten, heinäkuun lopulla. Hän on lähes tasan kaksi vuotta Harrya nuorempi. Mutta Sarah oli keskonen..." Susan selitti.
   Hän oli kadottanut kaiken itsevarmuutensa, vapisi korkeakorkoisissa saappaissaan.
   "Keskosena? Susie, minä tunnen sinut, tiedän milloin valehtelet. Yhdeksän kuukautta pois heinäkuusta, hmm, näin sensuroidusti sanottuna Sarah on tehty loka-marraskuun vaihteessa. Olisiko Kurpitsajuhlan aikaan, Lilyn ja Jamesin kuolemaa edeltäneenä iltana, vai mitä Susie?"
   “En tiedä mistä sinä puhut, Sirius, sinun muistisi on reikäinen juusto Azkabanin jäljiltä.”
   “Empä usko”, Sirius hymyili kylmästi ja veti kaapunsa povitaskusta esiin sormuksen, smaragdikoristeisen sellaisen. “Muistuuko mitään mieleen? Olin juuri tullut Unkarista, emme olleet nähneet viikkoihin. Viikkohin, ja niihin aikoihin päiväkin erossa tuntui aina liian pitkältä. Muistatko, Sooz?”
   "Minä vihaan sitä nimeä", Susan äyskähti ja hänen poskensa helottivat punertavina. "Josta tulikin mieleeni, muistatko..."
   "Susan, minä en halua leikkiä nyt kanssasi. Tehdään tämä äärimmäisen helpoksi. Olenko minä Sarahin isä?"
   Harryn teki mieli huutaa “hetkinen”. Mistä Sirius sen ajatuksen oli keksinyt?
   "Mitä sinä oikein tarkoitat isänä olemisella?" Susan sanoi yllättävän voimakkaasti. "Paikalla olemista? Sitä olitko näkemässä, kun hän oppi kävelemään? Tai kenties lahjojen ostamista tai kakun tekemistä hänen syntymäpäiväänsä varten? Vaiko sitä, olitko pitämässä minua kädestä, kun minä synnytin hänet, joka muuten ihan näin sivumennen sattui paljon enemmän kuin mitä Lily antoi ymmärtää? Ei, sinä et ole hänen isänsä."
   "Biologisesti", Sirius murahti välittämättä siitä, että Susanin sanat olivat satuttaneet häntä paljon enemmän kuin mitä hän antoi näyttää. Susan käänsi päätään pois päin, mutta Sirius käänsi vapaalla kädellään tämän katseen takaisin itseensä. Nainen näytti menettäneen viimeisetkin voimansa yrityksessään satuttaa miestä. Kaikki pidättivät hengitystään.
   "Kyllä."
   Sirius kääntyi katsomaan Sarahia, joka seisoi vakavana kädet puuskassa keskellä makuusalia. Sillä hetkellä Harry tajusi, miten paljon yhteisiä piirteitä Sarahilla ja Siriuksella todella oli. Molemmat olivat vahvoja, älykkäitä, heillä oli sama tapa seistä ja kävellä, joka johtui yksinomaan samanlaisista honteloista jaloista. Ja silmät. Sarahilla oli isänsä silmät, aivan samalla tavalla kuin Harryllä oli äitinsä. Harry ei vain ollut osannut yhdistää Sarahia ja Siriusta toisiinsa ja jälkikäteen ajateltuna se itsessään tuntui jo suoranaiselta idiotismilta.
   Käytävästä kuului ääniä. Seamus ja Dean perheineen olivat tulossa. Sirius vilkaisi vielä kerran Susaniin ja muuttui sitten takaisin valkoiseksi spanieliksi.
   "Minä päästän Siriuksen juoksentelemaan ja menen itse tyttöjen makuusaliin", Susan sanoi hiljaa Sarahille, joka ei halunnut edes katsoa äitiinsä päin. "Sinulla on kai hieman selitettävää ystävillesi."



***
To be continued... Siriuksen kanssa on ihanaa vähän mässäillä Susanin kustannuksella ^^

[Zenzibar]

Ihan enismmäiseksi haluan ilmoittaa, että olen kipeä nuha, yskän ja kenties myös kuumeen muodossa, joten komennttini on sen mukainen, mutta onpahan ainakin aikaa sitä väsätä. No niin, arvaat varmaan, että taas on yksi Gingerin ylistyskommentti tulossa täälät minun suunnaltani, mutta ennen sitä haluan ilmaista ihmettelyni, kun en ole aikaisemmin sattunut huomaamaan tätä MM:ää täällä... Muistakseni luin joskus sitä vanhaa varasiota, kauan kauan sitten, mutta se sitten jäi jonkun takia, enkä lukenut edes kaikkia silloin ilmestyneitä osia. Hyvä, että löysin tämän, koska muuten olisi mennyt mainio ficci sivusuun. Viimeksi taisin lukea Susanista ja kumppaneista Loves me, Loves me notia lukiessani, joten on ihanaa lukea heistä taas :)

Sitten itse tähän ficciin. Paras kohta tähänmennessä on tietysti ollut se, kun Sirius tuli takaisin elävien kirjoihin, mistä kiitän sinua koko sydämestäni. Olet luonut kyllä sellaisen tarinan, että vähemmästäkin jää koukkuun. Kaikki hahmot ovat uskottavia ja kaikki Rown omat hahmot ovat kuin Jo'n itsensä kirjoittamia, niin hyvin ne ovat onnistuneet.
En osaa sanoin kuvailla, kuinka kiva tätä ficciä on lukea, sillä vaikka tämä ei kelmificci olekaan, se tuntuu siltä ja silti sinä on myös Harry ja kumppanukset mukana. Tietystikään ei pidä unohtaa Susania, Sarahia, Mariahia, Caraa, tai muitakaan itse keksimiäsi hahmoja. Hyvä veto muuten tehdä Petuniastakin Velho :D Parempi niin, aivan mahtavaa kerrassaan. Tuntuu vielä hieman oudolta, kun kaikenmaailman Narcissat tuntee Petunian, mutta sitä on mukava lukea. Ties vaikka teet Petuniasta kohta Voldun käskyläisen itsekin, siinäpä vasta olisikin mielenkiintoista luettavaa xD

Srius oli alkuhämmästyksestä toinnuttuaan täysin oma itsensä. Voin hyvin kuvitella hänet  pienenä valkoisena spanielina, mikä saa naurun kyyneleet kihahtamaan silmiini. Mistäs ihmeestä sinä senkin taas keksit?? :D
Arvasin heti, että Sirius on Sarahin oikea isä, tosin en tiedä johtuiko se pelkästään siitä, että arvasin, vai siitä, että muistin sen viime lukukerrasta...? Se jäänee arvoitukseksi.
Sirius/Susan paritus kuuluu ehdottomasti lempipareihini. Oikeastaan se jakaa Sirius/OC top10 listani kanssa ensimmäisen sijan Sharran Srius/Ariannan kanssa, mikä on myös erittäin loistava.
Sirius/Susanissa vain on sitä jotakin. He ovat kuin luodut toisilleen, molemmat itsepäisiä ja intohimoisia ja kauhukakaroita sun muuta. Muistan kuinka sain nauraa heille lukiessani Loves me, Loves me notia :D Mukava taas lukea sinun kirjoittamastasi Sirrestä. Toivottavasti hän ja Susan palaavat yhteen. <3

Minusta tuntuu, että pääni pimahtaa kohta ja minun tekee mieli kuumaa teetä. Sitä ennen ehdin vielä kertoa hieman mielipiteitäni Dudleystä ja Remus/Mariahista.

Dudley. Voi, että minua nauratti, kun ajattelin häntä syömässä suuressa salissa. Hänestä ja Grabbesta Goylesta tulisi varmasti hyviä ystäviä x) Dudley on jotekin erilainen, aikuisempi, tässä sinun ficissäsi, kuin kirjoissa. Hän on niitä harvoja ei-niin-Row-maisia hahmoja. pidän uudesta D:stä enemmän, hän on jotenkin sympaattisempi (Dudley sympaattinen? nyt minä todella olen sairas). Dudleyn ilme oli mielessäni näkemisen arvoinen, kun Petunia paljasti olevansa Röhkö. :P Siinä tuli taas lisää ilonaiheita tähän sairaalloiseen päivääni.

Sitten vielä siitä Remus/Mariahista. Mitähän niin vakavaa heille on tapahtunut, että Mariah heitti Remusta oikein vaasilla? Remus parha, mahtui sattua. Kysymys vain kuuluu sattuiko heitto enemmän henkisesti kuin fyysisesti? minä olen joko missannut jotain tärkeää -hyvin mahdollista tässä tilassa- tai sitten en todellakaan ole täysin perillä siitä, miksi  Susanin ja Mariahin tunteet ovat niin viilenneet Remusta ja Siriusta kohtaan? Toivottavasti se selviää minulle aikanaan, koska LL:stä muistan, että R/M oli myöskin ihana pari, ja olisi varmasti vastakin. Tosin pidän ehkä Rem/Tonksista enemmän *hymy*

No, saapa nähdä mihin suuntaan tämä kehittyy. Sitä odotellessa, minä menen juomaan ison ja kuuman kupillisen teetä :D

-Zenz

[Ginger]

Hyvä ilta puhtaaksikirjoittamiselle. Mii lav Dudley.

akinnah: Kieltämättä itsekin pidän tuosta Siriuksen ja Susanin sanailusta paljon, sitä on aina ollut ilo kirjoittaa ^^ Kiitos kommentistasi!
Milgia: Keskiverto, mutta kokenut :) Tack!
Zenz: Mi comentarista querido! Veikkaan, että se spanieli on lähtöisin Idefix meets Kaunotar ja kulkuri visiosta *nyöknyök* Dudderssista, en tiedä, ainakin alkuperäisessä versiossa suhtauduin häneen passiivisesti enkä nyt sitten tiedä mitä minun pitäisi hänenkin kohdallaan tehdä = mitä korostaa. Marysta ja Remista, en nyt tiedä vakavaa, mutta minä vain tajusin heistä erään asian, kun pohdin jo kirjoitettua eroa jälkikäteen. Luultavasti tungen sen mukaan The Extra Large Christmas Speciaaliin, jotta immeiset sitten ymmärtäisivät, että Maryllä on _täysi_ oikeus olla vihainen. Susan taas, hyvänen aika, Sirius pani hänet paksuksi ja joutui viikon sisällä Azkabaniin! Minä ainakin kilahtaisin :D Kiitos mukana notkumisestasi ^^



Luku 11. Riitoja

Seamus ja Dean vain pistäytyivät makuusalissa heittämässä vanhempiensa laukkuja sänkyjen vierustoille ja lähtivät sitten takaisin alas. Hampaita kielellään lipova Sarah istui hiljaa Hermionen viereen Nevillen sängylle. Tyttö näytti kutistuvan silmissä, hartiat painuivat lähemmäs toisiaan, jalkaterät katosivat takamuksen alle.
   ”Äiti tuli raskaaksi hänelle ja hän... joutui vankilaan ennen kuin sai kuulla koko asista”, Sarah rykäisi, vaikkei kukaan ollut mitään kysynytkään. ”John luuli olevansa isä ja nai äitini. Vain tädit Mary ja Cara tiesivät. Asian ei koskaan pitänyt tulla ilmi. Sain sen itse selville kun olin viisi. Äiti ajatteli sitä kaiken aikaa ja minä olin vasta oppinut lukemaan ajatuksia ja...”
   Eksynyt ilme Sarahin kasvoilla tuntui vääristyvän ja äkkiä tyttö näytti olevan itkun partaalla. Käskemättä Ron nousi vuoteeltaan, käveli tyttöjen luo ja otti Sarahin rintaansa vasten, käsivarsiensa suojaan kuin pikkulapsen.
   "No, nyt sinun ei enää tarvitse pelätä sitä, että Sirius saa kuulla", Hermione yritti lohduttaa epäröivä ilme kasvoillaan.
   "Tiesitkö sinä?" Ron kysyi Hermionelta Sarahin vaalean hiuspehkon yli.
   "Tietysti. Enhän minä tyhmä ole", Hermione vastasi. "Idioottikin olisi osannut yhdistää johtolangat toisiinsa."
   Ron vaihtoi Harryn kanssa tiedustelevan katseen – Harry pudisti pienesti päätään, jolloin Ron näytti henkäisevän äänettömänä helpotuksesta. Sarah naurahti tukahdutetusti.
   "Jotenkin minä ymmärrän, ettei Ronald tiennyt, mutta sinä Harry?" Sarah sanoi nostaen päänsä Ronin rinnalta
   "No ei se nyt niin ilmiselvä asia ollut", Harry puolustautui.
   Sarah ähkäisi nyt vihaisesti, nappasi Nevillen tyynyn ja heitti sillä Harryä Ronin säpsähtäessä kauemmas.
   "Oletko sinä tyhmä? Etkö sinä muista mitä sanoin lajitteluhatusta?"
   Harry kohotti olkapäitään ja Ron heilautti nostuneena päänsä takakenoon.
   "Saanko minä?" Hermione ehdotti. "Se sanoi pistävänsä Sarahin rohkelikkoon missä sekä hänen äitinsä että isänsä olivat olleet."
   "Ja pointtisi on...?" Ron vuorostaan tuhahti.
   "Ron, sinä keskustelit kesällä Johnin kanssa siitä miten tämä oli käynyt koulunsa Sveitsissä. Ja Sarahin isä on rohkelikko."
   "Oliko muuta ilmiselvää? Ihan hyvinhän rouva Well olisi voinut maata..."
   Sarahin kurkusta purkautui samankaltaista murinaa kuin Siriuksen animaagimuodosta.
   "Esimerkiksi Sarahin syntymäpäivä ja ikä!” Hermione kiekaisi juuri ennen kuin Sarah oli aikeissa ruveta huutamaan. ”Sarahin ja Siriuksen silmät. "
   "Jos asiaa ei ajattele..." Harry korotti ääntään.
   "No ilmiselvästi sinä et ajattele yhtään!" Hermione kiljaisi ja hyppäsi pystyyn.
   "Mitä sinä oikein meuhkaat?" Harry vastasi huutoon. "Mitä minä taas tein?"
   "Sinä... Argh!" Hermione kivahti ja poistui makuusalista ovet paukkuen.
   "Ihan totta!" Harry huusi. "Mitä minä tein?"
   "Pojat. Ja minä pidin teitä edes jollain tasolla fiksuna, nyt minulla on tyttö lepytettävänä", Sarah huokaisi ja lähti Hermionen perään.
   "Mitä tuo oli tarkoittavinaan?" Ron parkaisi. ”Ja eikö Sarah vasta äsken melkein itkenyt, miten hän-?”
   "Ongelmia paratiisissa?" Dudley asteli varmoin askelein sisään vaaleanpunainen päiväkirja kainalossaan. ”Harry, Harry, Harry, oikeasti, ensimmäistä kertaa elämässäsi sinulla on tyttöystävä etkä sinä muuta tee kuin saa hänet suuttumaan.”
   ”Minä en-”
   "Mistä sinä sait tuon?" Ron puhui kärkkäästi Harryn päälle tuijoittaen Dudleyn hellimää kirjasta. ”Sehän on Gin-”
   "Lojui käytävällä", Dudley sanoi yksiselitteisesti ja heilutti kirjaa ilmassa. "Joku on pahasti pihkassa siihen Malfoy-tyyppiin."
   "Mitä?" Harryn suusta pääsi Dudleyn mittaillessa samalla Deanin sängyn pylväiden pituutta uskaltautuen sitten laskemaan takapuolensa pehmeälle patjalle.
   "Lukee tässä", Dudley virnisti vetäen kirjan yhdessä käsiensä kanssa päänsä taa. "Mutta eihän sinua taida kiinnostaa, kun sinä olet sen hemaisevan Helenan kanssa yhdessä."
   "Hermionen", Harry korjasi. "Dud, anna se-"
   "Tulejo päiväkirja", Ron jo komensi taikasauva koholla.
   "Te ette saa taikoa meitä", Dudley alkoi vikistä perääntyen vasten sängyn päätylautaa. ”Siinä kirjeessä luvattiin, että-”
   "Rakas päiväkirja, kirjoittanut Ginevra Weasley", Ron luki ääneen Dudleystä välittämättä. "En voi olla ajattelematta häntä. Hänen kasvonsa piirtyvät uniini kun nukun, ne ovat siinä kun herään, leijailevat luonani valveilla. Mitä antaisinkaan, jos hän haaveilisi minusta samalla tavalla.” Ron päästi yökkäilevän äänen kohottaessaan katseensa hetkeksi muualle käsinkirjoitetuista riveistä. ”Kaikki hänen kirjeensä puhuvat hänen puolestaan. Ne ovat niin kauniita, herkempiä mitä hän antaa ulkokuorensa läpi näkyä. Tässä on minun suosikkini:

Rakkaus on kukkanen

Minä rakastan sinua kuin kukkaa
kaukaa, koska en halua satuttaa sinua.
Jos tulisin luoksesi ja poimisin sinut,
kuolisit pois.

Minä rakastan sinua kuin pilveä,
olet unelma, jonka luona en voi olla.
Ja kun viimein saavut luokseni,
olet pelkkää vettä.

Minä rakastan sinua kuin tarinaa
kerran kuultuani sinusta luulen tuntevani sinut hyvin,
Kunnes tulee joku,
joka tuntee sinut paremmin.

Voi, hän on niin taiteellinen sielu. Aah... Vaivun nirvanan syvimpään olemukseen jo kuullessani hänen nimensä: Draco Malfoy.
Tietenkään tilanteeni ei ole samanlainen kuin Hermionella..."
   Pahoinvoivana Ron pläräsi sivuja eteenpäin. Sydämiä, koristeltuja Draco Malfoyita, Ginny + Draco = Totta -merkkejä... Harry mietti pitäisikö Ronille tuoda saavi tai jotain, sillä toisella luokalla Roniin takaisin kimmonnut etanaherja näytti palanneen esittämään jälkioireilua.
   "Miksei hän ole kertonut minulle?" Ron kysyi istuutuen sängylleen tyhjä katse silmissään.
   "Jos tämä saa jo minut raivostumaan, mieti mitä Ginny kuvittelee sinun tekevän", Harry sanoi kalpeana. "Malfoy... Minä luulin..."
   "Jos Hermione ja Sarah tarkoittivat juuri tätä", Ron äkkäsi kasvot äkkiä kirkastuen. "He tietävät, mutta ovat luvanneet Ginnylle olla kertomatta. Hermione kiehuu, koska me emme ole huomanneet, että Ginny on mennyt ja ihastunut Malfoyhin."
   "Oli tämäkin loistava aikaa suututtaa Hermione", Harry sanoi turhautuneena ja kohottautui suoraksi. "Tule, meidän pitää löytää heidät."
   "Ja Malfoy", Ron murisi. "Hän ei ole pelkkä sivusta katsoja. Tunnen sen."
   "Jos ei haittaa, minä jään ihan tänne ruokalevolle", Dudley ilmoitti Harryn ja Ronin painellessa ulos huoneesta.

   "Näetkö heitä?" Harry kysyi Ronilta.
   Koko oleskeluhuone oli täynnä väkeä. Parfyymien katkua, kimakkaa puheensorinaa, matalaa naurua. Sirius kipitti töpöhäntä nuokkuen heidän jalkojensa juureen. Kuka tahansa muu olisi luullut koiraparan väin kärsivät ympärillä leijuvasta saasteesta. Harry nosti varovasti kummisetänsä syliinsä.
   "Murrr."
   "Oletko kunnossa?"
   "Murrr."
   "Kai se on aika karua... Sinulla on ollut kaikki nämä vuodet tytär, jonka olemassaolosta et ole tiennyt."
   "Murrr."
   "Ei, en minä usko, että hän vihaa sinua."
   "Murrr."
   "Ei, ei Susankaan sinua vihaa."
   "Murrr."
   "Ehkä niin. Oletko nähnyt Hermionea?"
   "Murrr."
   "Kiitos Sirius."
   Harry laski Siriuksen takaisin maan kamaralle, jolloin tämä kipitti tutkimaan lähintä nurkkaa ja siinä olevaa nyrkin mentävää reikää. Harry puolestaan lähti tunkeutumaan ihmismassan läpi.
   "Sanoiko Nuuhku missä Hermione ja Sarah ovat?" Ron kysyi vilkuilleen ympärilleen, keski-ikäinen permanentattu noita vilkutti hänelle.
   "Ron, Nuuhku on koira. Hän ei puhu", Harry vastasi selkä jo Roniin päin.

   Myös kirjastossa oli paljon ihmisiä aivan kuin kakki noidat ja velhot olisivat sitäkin paikkaa muka lämmöllä ajatelleet. Vernon-setä parkui nurkassa rouva Weasleyn yrittäessä epätoivoisesti lepytellä häntä.
   "Katso sinä historia- ja yleistietopuolelta", Harry ehdotti Ronille. "Minä käyn numerologia- ja riimupuolella."
   Harry ehti tutkia kolme hyllyväliä, kun hän törmäsi suoraan herra Grangeriin, joka oli ollut Hermionen ja tämän äidin kanssa tutkimassa Jästien yksinkertaiset riimut - Mitä hieroglyfeistä on jäänyt ratkaisematta -nimistä kirjaa.
   "Hermione, meidän pitää puhua."
   "Harry, minä haluaisin olla vanhempieni kanssa, jos sopii", Hermione sihahti.
   "Herms, Hermy, Mione kiltti", Harry rukoili niin hiljaisella äänellä kuin vain mahdollista.
   "Mene vain, Nassukka", Hermionen äiti sanoi. "Minä ja isäsi kiertelemme vähän aikaa ominemme."
   Hermione karahti poskiltaan punaiseksi. Herra Granger mulkaisi Harryyn haastavasti, mutta joutui perääntymään rouvansa tarratessa häntä käsivarresta ja kiskoessa väkipakolla seuraavan hyllyvälin taa.
   "Nassukka?" Harry toisti kun Hermionen vanhemmat olivat menneet.
   "No kun on ainoa lapsi... Mitä asiaa sinulla oli? Minä nimittäin olen vielä vihainen."
   Aivan kuin Hermionen vanhemmat olisivat edelleen olleet läsnä Harry tunsi tarvetta vetää Hermionea vielä kauemmas löytöpisteestä ja kumartui kuiskaamaan asiansa tämän korvaan.
   "Minä tajusin miksi sinä suutuit. Anteeksi, kun kesti tajuta. No, olihan se aika ilmiselvää."
   "Mitä?" Hermione sanoi hämmillään, madaltaen sitten ääntään. ”Oliko?”
   "Sinä olisit voinut kertoa."
   Hermionen silmät revähtivät apposen auki.
   "Harry, ei sellaista voi vain sanoa..."
   "Me olemme olleet ystäviä vuosia, tottakai voi sanoa!"
   "Älä huuda”, Hermione sihahti ja veti edellen hieroglyfikirjaa pidellen Harryn levittämät käsivarret alas kuin poika olisi muuten lähtenyt lehtoon päin hyllyjä. ”Ja juuri siksi sitä nyt ei noin vain sanota."
   "Minä olisin halunnut kuulla siitä sinulta. Noin oudoista ilmiöistä ei pitäisi..."
   "Anteeksi, oudoista? Minusta siinä ei ole mitään outoa... tai... no..."
   "Ei mitään? Hermione, se on jo luonnotonta!"
   "Hyst. Eikä ole."
   "No, selitätkö edes missä välissä se tapahtui?"
   "En minä nyt tarkkaa päivämäärää muista. Kesällä... Viime lukuvuonna... Kaksi vuotta sitten..."
   "Kaksi vuotta sitten?! Sinä olet pitänyt suusi kiinni kaksi vuotta?"
   "Ei kun minä olen ajatellut sitä aina välillä."
   "Aina välillä?"
   "No, rakkaus on aika konstikas asia."
   "Onko Ginny todella rakastunut Malfoyhin? Siis ihan rakastunut rakastunut?"
   Hermione oli sanomassa seuraavan suunnitelemansa lauseen, joka takertuikin hänen kurkkuunsa. Harry katsoi häntä odottavasti, kämmenet nyt vyötäisille puristettuina.
   "Ginny? Malfoy? Miten he tähän liittyvät?"
   "Ginny on rakastunut Malfoyhin, siitähän me ollaan keskusteltu viimeiset pari minuuttia."
   "Olemme vai? Niin, siis, Ginny mitä?"
   Hermione laittoi hieroglyfikirjan viimein paikoilleen, asetti kätensä lanteilleen poikaa matkien ja tuijotti Harryä kuin haukka.
   "Ginny kirjoitti päiväkirjaansa olevansa rakastunut Malfoyhin. Ja minä oletin, että sinä tiesit, etkä kertonut minulle ja Ronille. Ja jos sinä et tiennyt, mistä me keskustelimme äsken?"
   "Unohda se. Luitteko te Ginnyn päiväkirjaa?"
   "Dud löysi sen käytävältä ja Ron luki ääneen.” Tietäen vallan hyvin miten väärältä se kuulosti jälkikäteen selitettynä Harry hieraisi ohimoaan. ”Ja mistä me puhuimme? Mitä sinä olet jättänyt kertomatta minulle?"
   "Kuunteletko ikinä kummisetääsi, tuo on kohtalokas lause", Hermione sanoi terävästi ja kiersi Harryn poistuakseen paikalta.
   "Harry!" kuului Ronin huuto. "Tule äkkiä tänne!"
   "Herm's, mikä sinua vaivaa?" Harry kysyi välittämättä Ronista, jonka suunnasta oli alkanut kuulua mylvintää. "Olet ollut outo koko lukukauden."
   "Harry, minä..." Hermione aloitti epäroiden, mutta hänet keskeytti matami Prillin hysteerinen rääkyminen.
   "Aaahhh! Ulos minun kirjastostani!!! Ulos! Ulos! Ulos!"
   "Irma, rauhoitu!"
   "Narcissa, päästä irti, hän tukehtuu!"
   "Aaahhh!!! Aaahhh!!! Verta minun kirjoillani!!! Ulos!!!"
   "Meidän pitää kai mennä", Hermione sanoi hiljaa.
   "Aaahhh! Kalliit Kuolleenmeren kääröni!!! Ulos!!!"
   "Narcissa, irrota, Lola sinertää!"
   "ULOS!!!"
   "Niin kai olen ollut", Hermione myönsi.
   ”Puhu minulle!” Harry rukoili hänen kätensä tarttuessa Hermione hartiasta.
   ”KAIKKI ULOS!”

   Käytävällä, Harry ja Hermione olivat poistuneet vapaaehtoisesti Prillin uhkailtua kiskoa heidät ulos ensimmäisestä käteensä saamastaan ulokkeesta, he törmäsivät Roniin. Prilli oli toella heittänyt kaikki muutkin ulos, syystäkin. Kolme kaatunutta kirjahyllyä ja veren tahrima lattia saisivat kenet tahansa kirjastonhoitajan sekoamaan.
   "Mitä tuolla oikein tapahtui?" Harry kysyi tilannetta lähempänä olleelta Ronilta.
   "Sinun olisi pitänyt nähdä. Malfoyn äiti ja eräs toinen nainen, Lotus-Makio-jotain, alkoivat tapella. Heillä oli jotain vanhaa kitkaa välillään. Lotus kuitenkin vihjaisi joitain Lucius Malfoysta ja Malfoyn äiti räjähti. Hän tönäisi Lotuksen päin kirjahyllyä, jonka jälkeen hän alkoi raapia ja kuristaa tätä. Kun Lotus viimein tajusi puolustautua, hän mäjäytti Malfoyn äitiä suoraan suulle ja tältä taisi irrota hammas. Siitä se veri on peräisin. Sinun tätisi yritti erottaa heitä toisistaan McGarmiwan rauhoitellessa tuloksetta matami Prilliä. Entä te? Hermione, miksi sinä et kertonut meille Ginnyn ihastuksesta?"
   "Minä en tiennyt", Hermione vastasi halaten itseään. "Tai tiesin, että Ginny on ihastunut, mutten edes kehdannut epäillä kohteen olevan Malfoy."
   "Olisitko kertonut, jos olisit tiennyt?"
   "Koska sinä suhtaudut näihin asioihin typerällä isoveljen vaistoillasi, olisin harkinnut kahdesti vaikka toinen osapuoli onkin Malfoy", Hermione vastasi. "Mutta joo, kyllä minä olisin kertonut."
   "Anteeksi, Hermione?"
   He pysähtyivät ja Hermione kääntyi.
   "Ai, Josh. Hei", Hermione tervehti vaaleahiuksista poikaa, jota Harry ja Ron eivät tunteneet.
   "Hei, en ollut varma oletko se sinä, mutta kuitenkin... Haluaisin kysyä, lähtisitkö ulos kanssani?"
   Sillä hetkellä ilma, kellot ja Riesun herjojen heittely seisahtuivat. Treffeille kysytty Hermione näytti ällistyneeltä, Ron järkyttyneeltä ja Harry siltä, ettei ikimaailmassa ollut odottanut joutuvansa todistamaan sitä hetkeä. Josh taisikin olla vaivautunut kaikkien edestä.
   "Tuota... ööö... Josh, minä tuota..." Hermione änkytti heiluttaen toista kättään ilmassa kuin olisi yrittänyt viilentää oloaan, muttei käsittänyt, että liikkeen olisi kuulunut olla paljon nopeampaa.
   "Hei, ei se mitään", Josh sanoi heti, Hermione vilkaisi hämillään Ronia ja Harryä.
   "Okei, voisihan se olla hauskaa", Hermione sanoi äkkiä kasvot kirkastuen. "Kyllä minä voin lähtä kanssasi ulos."
   "Hienoa. Tylyahossa, kahden viikon päästä?"
   "Selvä."
   Josh virnisti, kääntyi ja lähti.
   "Kuka hän oli?" Ron kysyi melkein huutaen.
   "Josh Callen, hän on seitsemännellä luokalla Korpinkynnessä", Hermione kertoi muina naisina. "Miten niin? Onko sinulla jotain häntäkin vastaan?"
   "Hermione, hän on sinua vuoden vanhempi."
   "Viisi kuukautta."
   "Hän saattaa olla ties millainen pedofiili.
   "Ron, hän on valvojaoppilas. Ja minä olen täysi-ikäinen. Täytin seitsemäntoista syksyllä ja arvostin todella sitä, miten Sarah ja Ginny olivat vanhempieni lisäksi ainoat, jotka muistivat sen."
   Hermione kääntyi nopeasti kannoillaan ja lähti kävelemään tupaa kohti. Äänettömiä ärräpäitä ladellen Ron heilutti toista kättään tytön perään Harryn ilmeisesti edelleen miettiessä mitä juuri oli tapahtunut.
   "Voi fletkumatojen peräpää!" Ron huudahti. "Miten minä pystyin unohtamaan hänen syntymäpäivänsä? Miten Ginny antoi minun unohtaa hänen syntymäpäivänsä? Miksei Hermione voinut silloin mainita syntymäpäivistään muutamaa päivää myöhemmin, niin minä olisin voinut teeskennellä muistaneeni sen koko ajan, mutta lahja ei vain ollut vielä tullut?"
   "Ron, Hermione oli silloin vielä sen mörön sekoittama, hän luultavasti tietää Sarahin ja Ginnyn muistaneen hänen syntymäpäivänsä pelkkien korttien perusteella, joten hekään eivät välttämättä sitä muistaneet", Harry järkeili.    "Pitää kai vain ostaa Hermionelle todella iso joululahja."
   "Olet oikeassa", Ron myönsi. "Ihan totta, olemmeko me aina näin unohtavaisia, vai yrittääkö Ginger todistaa kaikkien miesten olevan sikoja?"
   "Luultavasti olemme vain unohtavaisia", Harry huokaisi.
   Pojat lähtivät kävelemään kohti rohkelikkotornia. Ron näytti repeilevän liitoksistaan Harryn kohottaessa tälle kulmaansa.
   ”Mitä me teemme sen Joshin suhteen?” Ron parkaisi viimein
   ”Kuinka niin?”
   ”Miten niin, kuinka niin!” Ron melkein karjui. ”Hän vikittelee minun Hermioneani, meidän Hermyämme, ja kuka tietää millainen perverssi se tyyppi on!”
   Harry oli aikeissa väittää Ronille vastaan. Kaikista rationaalisista päässään kaikuvista huomautuksista huolimatta Harry huomasi ajattelevansa ja pelkäävänsä samoja asioita kuin Ron, eikä voinut käsittää miksi. Ei ainakaan vielä.



***
Juh...

[Ginger]

Heissan taas kaikki. Minun marraskuuni kului pitkälti NaNoWriMon parissa (50004 sanaa ^^) ja nyt ovat tentit painaneet päälle (reput tuli kasvitentistä, jotenkin päälle 200 kasvin tuntemaan oppiminen ei meikäläiseltä luonnistu o.o). Mutta _nyt_ alkoi loma ja minulla on taas aikaa tehdä vaikka mitä :) Nyt kirjoitin nopeasti puhtaaksi (lyhyen) luvun 12, yritän saada tässä ennen joulua/jouluksi ainakin yhden :)

Zenz: Tunnettu H/Hr-parittaja? Minäkö? *vilkaisee I-loath-H/G-but-luuv-H/Hr -paitaansa* Mie tykkään siun spekulaatioista, antaa tulla vaan :D
Milgia: :)
Kirikaze: Pyydä niin sinulle annetaan ;) (toi lause oli Kananlennossa ja ne sano, että se lause on Bibliasta :D)
Marize: Nyt niitä virheitä saattoi tulla taas lisää, typotin kuumeessa ja väsyneenä :P (sillon tulee kaikki parhaat jutut!) Hermionen syntymäpäivät ovat Harryn synttäreiden jälkeen syyskuussa. Englannissahan on se käytäntö, että kouluun menevät kaikki ne, jotka ovat _ennen_ syyskuun ensimmäistä päivää täyttäneet yksitoista. Jos täytät yksitoista syyskuun toisena päivänä, joudut odottamaan kouluunpääsyä vielä vuoden vaikka juuri täyttäisi sen mitä muutkin. (tietysti varmaan on niitäkin, jotka anovat erikseen oikeutta päästä "aiemmin" kouluun. Itsekään en tiedä siitä treffijutusta, mutta kun se oli jo siinä alkuperäisessä niin en minä sitä muuttamaankaan lähtenyt :D

Mutta joo.

Luku 12. Neiti Suulas

Harry oli jo ehtinyt unohtaa miten äänekkäästi Dudley kuorsasi. Tämän koriseva sinfoniaorkesterin matkimisyritys vavisutti rohkelikon makuusalin seiniä. Sirius vinkui Harryn jalkopäässä, koirathan kuulevat kaiken moninkertaisesti voimakkaampana ihmisiin verrattuna. Vernon-setä nyyhkytti omassa vierassängyssään Hermionen, Deanin ja Seamuksen isien pidellessä tyynyjä korviensa päällä. Parvatin ja Lavenderin isät hymyilivät unissaan, he olivat langettaneet itselleen kuuroutusloitsun.
   Ron mumisi taas unissaan typerä virne kasvoillaan, Harry ei edes uskaltanut ajatella mistä tämä näki unta. Vähitellen Harryn korvista alkoi kadota kuulo, hän oli saamassa takaisin vanhaa immuunijärjestelmäänsä Dudleyn kuorsausta vastaan. Hänen silmäluomensa olivat jo raskaat, liian raskaat, ja viimein ne umpeutuivat kokonaan.
   "Ai hei Harry.”
   Sarahin piirteet olivat usvaiset, hiukset leijuivat hatarina ilmassa.
   "Hei", Harry vastasi. "Onko tämä unta?"
   "Sinulle on, minulle ei", Sarah totesi.
   ”Missä me olemme?”
   "En minä tarkalleen ottaen tiedä, itse kutsun tätä unimaailman rajaksi. Täältä käsin pystyn näkemään toisten unia ja muokkaamaan niitä miten haluan."
   Epäilevänä Harry katsoi ympärilleen. Hän ei ollut koskaan käynyt lentokoneessa, mutta joskus hän oli kuvitellut miltä ympärillä näyttäisi, jos luudalla lentäisi niin korkealle kuin vain pääsisi. Olisi pilvenriekaleita, usvaa ja punaiseksi värjäytynyt taivaanranta. Sarahin unimaailmaksi kutsuma paikka muistutti paljonkin hänen mielikuvaansa sillä erotuksella, että kaikki oli mustavalkoista.
   "Mitä minä teen täällä?" Harry kysyi.
   "Satuit nukahtamaan juuri kun minä tulin tänne, eli tavallaan olet jäniksenä minun kyydissäni", Sarah naurahti. "Jahas, mitä katsoisin tänään? Weasleyllä on taas meneillään se sovinistinen vaimo raataa, minä istun ja lipitän kermakaljaa-uni, serkullasi Dudderssilla on joku ihmeen fetissi kumisaappaisiin, Dumblis kärsii painajaisista, Kalkaroksella on fantasioita Siriuksen muuraamisesta tiiliseinän sisälle, Ginny... taas se outo Malfoy-uni, josta minä en saa tolkkua..."
   "Näkeekö Ginny uniakin Malfoysta?"
   "Kyllä, mutta ei sellaisia kuin voisi luulla. Seuraa minua."
   Sarah lähti kävelemään eteenpäin untuvaisessa massassa. Epäröityään ensin Harry lähti seuraamaan tyttöä ja kauhukseen huomasi, miten hänen ympärilleen ilmaan alkoi pulpahdella sikiöasentoon käpertyneitä ihmisiä. Jokaista nukkuvaa näytti ympäröivän näkymätön seinä, sellainen epäselvä vääristymä, mitä maanteistä nousi helteisenä päivänä. Päättäväisenä Sarah oli suunnanut askeleensa kohti erästä niistä. Juuri ennen kuin Sarah törmäsi siihen, ilmaan näytti sulavan suuri aukko, josta näki synkkään kammioon.
   "Tule."
   Vasta läpäistyään värisevän ilman, hän erotti pieneksi käpertyneen ihmisen Ginnyksi.
   "Jätä minut rauhaan!"
   Ensimmäinen näkymä oli saada Harryn säntäämään tuntemattomaan leikkimään sankaria. Ginny oli kalpea, hänet oli kahlittu kiinni tyrmän seinämään. Oudon pitkäksi venynyt Draco käveli hitaasti huoneen nurkasta toiseen.
   "Etkö me voi auttaa häntä?” Harry kysyi katsellen rimpuilevaa Ginnyä.
   "Olen yrittänyt. Joitain painajaisia ei vain pysty muuttamaan, en minä ainakaan."
   "Olet minun Weasley, minun, ymmärrätkö? Sinun on turha vastustaa minua."
   Nyt Malfoy käveli kahlitun Ginnyn luo ja silitti tämän poskea. Ginny yritti perääntyä. Kun hän ei onnistunut irroittamaan Malfoyn otetta, hän sylkäisi tämän kasvoille.
   "Ron hakkaa sinut tästä hyvästä! Sinä et selviä tästä, et selviä!"
   "Voi Ginevra rakas, olen jo selvinnyt. Olet minun, eikä kukaan edes tajua auttaa sinua."
   "Ei, Hermione auttaa minua. Ja Sarah. Ron tietää, etten ole kunnossa. Ja Harry."
   Malfoy alkoi nauraa ja sihistä. Hän kasvoi ja muuttui käärmeeksi, joka alkoi kuristaa Ginnyä.
   "Etkö todella voi auttaa häntä? Mikä painajainen tämä on olevinaan?"
   "Minä en tiedä."
   ”Jos sinä et tee jotain niin minä-”
   Harry tunsi äkkiä nykäisyn selässään kuin käänteinen porttiavain olisi saanut hänestä otteen. He poistuivat Ginnyn unesta voimallisesti kiskottuina, kierähtivät usvaiseen pilvipeitteeseen makaamaan. Sarah hieroi ohimoitaan.
   "Kaikki on niin outoa täällä koulussa”, Sarah puuskahti nousten seisomaan. ”Kukaan ei... käsittele asioita."
   ”Miten niin?” Harry mutisi puoliksi ajatuksissaan katselleen edelleen myttyyn käpertyä Ginnyä, joka vääntelehti nyt kuin tuskissaan.
   ”No ihan ensiksi Ron saisi tunnustaa kuolematonta rakkautaan Hermionelle, sitten-”
   "Sinä tiedät..."
   "Tietysti minä tiedän, että Ron on ihastunut Hermioneen. Kuka tahansa ulkopuolinen näkee sen", Sarah huokaisi. "Et tiedäkään, mitä kaikkea huomaa, kun ei itse kuulu sisäpiiriin."
   "Oletko sinä kertonut Hermionelle?"
   "En tietenkään. Minä en ole tyhmä. Tämä vuosi on ollut kova Hermionelle, hän ei todellakaan kaipaa tietoa siitä, että Weasley kuolaa hänen peräänsä, tai siis, varmasti se on kohtelijaisuus ja kaikkea, mutta Ron on Hermylle enemmänkin se ärsyttävä veli ja Hermione pitää enemmän sankarityypistä tai siis... Mutta siis kerran minä melkein möläytin sen kun oli tohkeissani siitä Malfoyn tärvelemästä huivista. Minulle joskus käy niin. Siis en voi olla hiljaa muiden asioista, jos innostun selittämään. Tai, no, pian minun ei enää tarvitse sanoa mitään, Weasley on niin näkyvä, että Hermione tajuaa sen itse."
   "Hermione pitää mistä?”
   "Oho, sinun on kohta aika herätä. Nähdään aamiaisella."
   "Mitä sinä..."
   Pilviverho haihtui äkkiä Harryn edestä ja poika heräsi henkeään haukkoen vuoteensa verhojen keskellä. Sirius oli kadonnut hänen jalkopäästään, mutta muuten kaikki olivat omilla paikoillaan, liikkumatta ja hiljaa, Dudleyn tapauksessa vähemmän hiljaa. Hitaasti Harry nousi istumaan ja venytti kaulaansa taaksepäin.
   "Outo uni", hän mutisi hieroen kasvojaan.
   Vilkaisu yöpöydälle. Kello näytti hieman yli kuutta, muut nukkuivat vielä. Harry painoi päänsä takaisin tyynyyn, sulki silmänsä ja yritti nukkua. Ajatus siitä, että hän muuttuisi pilvimaailmassa leijailevaksi kasaan painuneeksi möykyksi piti hänet kuitenkin hereillä, kunnes lopulta Harry luovutti, pukeutui nopeasti ja avasi vaivihkaa oven lähteäkseen oleskeluhuoneeseen tekemään ylipäätänsä jotain.
   Harry oli juuri astumassa viimeisiä portaita alas, kun hän kuuli enemmän tai vähemmän vihaisen kuuloista keskustelua kaarevan pilarin takaa. Harry tiesi, ettei saisi salakuunnella, mutta tunnistaessaan Siriuksen äänen inttävän vastaan hän vain tunsi jalkojensa jämähtävän paikoilleen ja korvansa höristyvän.
   "Miten minun olisi pitänyt suhtautua?"
   "Olisi ollut mukavaa, jos olisit viitsinyt edes vaivautua katsomaan asiaa minun kannaltani."
   "Sinä olit Azkabanissa, millä muulla kantilla asiaa voisi edes katsoa?"
   "Ajattelitko sinä edes missään vaiheessa kertoa minulle?"
   "Ehkä joskus, mutta en nyt. Sirius, Sarah ei kaipaa toista isähahmoa elämäänsä. Hänellä on jo John."
   "Tietääkö rakas aviomiehesi pikku järjestelystäsi?"
   "Hyvä luoja, ei. Etkä sinä kerro. Minä lupasin itselleni, että Sarah kasvaa perheessä. Ties mitä John tekisi jos tietäisi."
   "Ai kumpikaan meistä ei ansaitse tietää totuutta? Sooz, miten sinä ajattelit pyristellä tästä kuiville?"
   "ÄLÄ. KÄYTÄ. MINUSTA. SITÄ. NIMEÄ. Ja minä olen pyristellyt viimeiset viisitoista vuotta, siitä päivästä lähtien, kun sinä jätit minut yksin."
   "Minä en jättänyt sinua."
   "Hah. Yritä sanoa tuo pokerinaamalla. Sinä pyysit minua vaimoksesi ja minä suostuin. Seuraavana päivänä luen lehdestä sinun räjäyttäneen Peterin taivaan tuuliin ja-"
   "Minä en olisi räjäyttänyt häntä, hän..."
   "Älä valehtele. Kuka tahansa meistä olisi tappanut hänet. Sinä, minä, Mary, Remus. Ehkä jopa Cara."
   "Mitä ihmettä sinä haluat minun sanovan? Minä olen pahoillani, minä tein väärän ratkaisun, minä-”
   ”Sinä tekisit sen kaiken uudelleen, vaikka voisit kääntää aikaa.”
   ”Hän tapatti parhaan ystäväni!”
   ”Mutta sinä jätit yksin raskaana olevan elämäsi rakkauden, vai miten sinä senkin asian silloin kerran ilmaisit! Jätit, etkä edes piru vie yrittänyt etsiä minua käsiisi, kun karkasit!”
   "Susie, sinä et voi ymmärtää millaista siellä on! Mitä asioita minä muistin! Kaikki ne vuodet Mustien talossa, luudan varsilta putoamiset, taistelut, joissa sai pelätä kuolevansa. Sinusta minulla oli kahdenlaisia muistoja. Toiset olivat sellaisia, missä sinä olet rasittava haahka, jonka kanssa minä tappelin, jota minä en voinut sietää. Toiset taas, ankeuttajat imivät ne pois minusta. Vasta, kun minä näin kasvosi viime kesänä, olen alkanut muistaa asioita. Hyviä asioita, sinusta."
   ”Minä en halua kuulla-”
   ”1980. Lokakuun kymmenes. Sinulla oli kamalat keltaiset, muoviset korvakorut ja täpläinen pitkä paita. Valkoinen nahkatakki. Ulkona satoi ja minä yritin juosta sinua kiinni. En vieläkään tajua miksemme me ilmiintyneet.”
   ”Minä vain... halusin juosta pois.”
   Nyt Harry viimein uskaltautui liikkumaan, hän laskeutui kahden portaan verran alaspäin. Pyöreän nurkan takaa hän erotti itseensä selin olevan Susanin, sekä takkatuleen tuijottavan lommoposkisen Siriuksen. Sirius oli vetänyt kätensä sotkuisiin vankilahiuksiinsa, Susanin kämmenet olivat asettuneet vyötäisille.
   "Miksi kaikki meni sekaisin? Miksi sinun piti käydä katsomassa onko Peter kunnossa? Jos sinä et olisi lähtenyt, kaikki olisi toisin. Mariah olisi edelleen yhdessä Remuksen kanssa, heillä olisi lauma adoptoituja lapsia, ihmissuteuteenkin olisi varmasti löytynyt lääke ja-"
   "No hienoa, syytä minua vielä siitäkin."
   "Sinä et kuuntele. Sarahista olisi tullut erilainen. Olet nähnyt miten fiksu hän on, hän tulee sinuun ja en tiedä pitäiskö minun olla onnellinen vai raivoissani. Ja minulla voisi olla toinenkin tytär, hänen nimensä olisi Steffy, Steffy Vega Mariah, ja poika, Dashiel, olen aina halunnut myös pojan. Ja sinä lähdin tarkistamaan jotain Peter Piskuilania ja pi-pilasit kaiken."
   "Hei, rauhoituhan nyt. Kaikki on hyvin. Sinulla on mahtava tytär. Ja olisihan Johnillakin ollut geenejä tehdä sinulle poika. Miksi hän muuten luulisi olevansa Sarahin isä?"
   "Sinä et ym-ymmärrä. Minun ei olisi kuulunut saada lapsia, minä silloin joskus kerroinkin sinulle. Ja kun tulin raskaaksi, minä melkein tapoin Yrmön ja pistin hänet sitten selittämään. Hän kertoi, että minulla oli onnea, kun olin löytänyt Johnin. Sydämen verhoutuman saaneet harvemmin lisääntyvät, osasyynä on se, et-että mahdollisuus löytää mies, jonka geenit sopivat osaksi lasta, jolla jo on vahvasti maagiset osat äidin puolelta, ovat melko kehnot. Hän oli kai puhunut siitä jo silloin ensimmäisellä kerralla, mutta minä olin ym-ymmärtänyt sen niin, etten... Mutta kuitenkin, ne luvut olivat pienet."
   "Liioitteli kuitenkin."
   "Mahdollisuudet, että minä tulen raskaaksi, ovat yksi kahteenkymmeneenviiteen..."
   "No niin, yhden suhde kahteenkymmeneenviiteen ei vielä ole niin paha."
   "Miljoonaan, Sirius, miljoonaan. Yhden suhde kahteenkymmeneenviiteenmiljoonaan."
   "Se on vähän", Harry mutisi itsekseen.
   "Kuka siellä?"
   Harry nielaisi ja astui esiin. Hölmistyksekseen hän sai kuitenkin huomata, että Susan tuijotti tyttöjen makuusaliin päin. Samaan aikaan Harryn toiselta puoleta tulivat esiin Hermione ja Sarah.
   "Äiti..." Sarah mumisi hiljaa. "Sinä et ikinä sanonut... Et ikinä ajatellut minun läsnäollessani... Että halusit pojan. Sinä et ikinä sanonut, että ..."
   "Voi kulta pieni", Susan sanoi ja otti Sarahin syliinsä.
   Vaivautuneena Harry laski katseensa, kohtasi vaivihkaa Hermionen silmät ja tunsi itsensä, kuten tyttökin, tyäsin ulkopuoliseksi. Ei heidän olisi pitänyt siinä seistä.
   "Ja et sinä olisi saanut minun takiani jäädä yhteen John-isän kanssa, et olisi. Ei sillä olisi minulle väliä ollut. Erotkaa nyt, sinä voit saada Sirius-isän vai mitä isä?"
   Sirius hätkähti, ehkä eniten jo pelkästään sitä, että Sarah ylipäätänsä puhui hänelle. Hän ei ollut tottunut siihen, että neljätoistavuotiaat teinitytöt noin suorasukaisesti tulivat hänelle mielipiteitään ilmaisemaan.
   "Minä en... Me emme", Sirius hapuili karheasti sanoja.
   "Ole nyt kerrankin minun puolellani", Sarah jo tiuskaisi, epäröivän sijasta hän alkoi näyttää raivostuneelta. "Isä rakas, fakta on se, että minä olen ainut lapsi, joten minä olen aina oikeassa. Kyllä, John-isä on tehnyt paljon meidän hyväksi, mutta ei hän äitiä onnelliseksi tehnyt tai toisin päin, vieraissa John-isä on käynyt viimeiset kolmetoista vuotta ja-”
   "Sarah, nyt riittää!" Susan korotti ääntään asettaen kätensä jälleen takaisin vyötäisille.
   "Riittää? Minä puhun suuni puhtaaksi nyt. John käy vieraissa, kun sinä selvästi kärsit oman selibattilupauksesi kourissa. Minä en halua, että teet sen minun takiani."
   "Siis anteeksi mitä? Selibaattilupaus?" Sirius toisti epäuskoisena.
   "Kai sinä nyt sen verran häntä tajuat. Ei äiti halua Johnia sänkyynsä. Sinut hän haluaa. Ja jos hän ei olisi niin vannoutunut noudattamaan päätöstään olla muuttumatta äidikseen ja olla pettämättä miestään, hän olisi iskenyt sinut heti sinun herättyä siitä typerästä koomasta."
   Sirius kääntyi katsomaan Susania, joka yritti epätoivoisesti näyttää siltä, että hän oli hyvinkin kiinnostunut Tylypahkan kattojen rakenteesta. Neljääkymmentä lähestyvän naisen poskipäät olivat punehtuneet.
   "Vitsit äiti, tämä puhuminen tosiaan auttaa. Mutta sitä minä en tajua, isä, miksi sinä et tajunnut äidin haluja heti alkuunsa jos sinä kerran tunnet hänet hyvin. Sehän ihan paistaa hänestä. Etenkin hänen silmistään. Silmistä sen aina näkee. Hänellä on samanlainen katse kuin sinulla kun sinä katsot häntä, isä. Tai samanlainen katse, kun Remus katsoo Mariahia. Tai kun Mariah katsoo Artemista silloin kun hän luulee, ettei kukaan huomaa."
   "Ja nyt hän ei osaa olla hiljaa", Hermione kuiskasi Harrylle. "Tulee äitiinsä."
   "Käyttäisitte aivojanne. Tekin kaksi. Hermione, oletko sinä ikinä edes vaivautunut ajattelemaan mitä Ron..."
   "Sarah", Harry varoitti.
   "Ron mitä?" Hermione kysyi heti.
   "Ron on niin lätkässä sinuun, että oksettaa. Seamuskin on pihkassa sinuun. Josh ei ole mitään verrattuna niihin kahteen. Ja Harry, he-rä-tys."
   "Mitä?"
   "Sarah", Hermione puolestaan varoitti.
   "Parvati sanoi sinulle: Voi, Harry, mitä luulet, voisitko auttaa minua? Minun pitäisi päästä tulle korkealle oksalle hakemaan Tipi. Voisitko nostaa minut tai jotain? Huonoin iskuyritys, minkä olen eläessäni kuullut. Tai se Marjorie viidenneltä. Sinulla on tosi upea per...soonallisuus Harry."
   "Paha", Sirius myönsi.
   "Minä olen käyttänyt sinä", Susan sanoi mietiskellen. ”Ja tuo lintujuttukin kuulostaa etäisesti tutulta.”
   "Mutta ei”, Sarah jatkoi silmät melkein lasittuneina kuin ei olisi muiden puheita kuullutkaan. ”Sinä vellot yksinäisyydessä. Yrittäsit edes tajuta millä silmällä jotkut sinua tuijottavat. Cho haluaa sankarin takaisin itselleen kuola suupielestä valuen. Ja mitä Hermionen pitäisi vielä sanoa, että sinä tajuaisit? Meille vai teille, vai onko sekin sinulle liian monimutkaista? "
   Ennen kuin Harry ehti kääntyä katsomaan Hermionea, tämä oli sännännyt tyttöjen makuusaliin. Huoneesta katosi lattia ja jossain korkealla näkymätön imuri vei ilman hänen ympäriltään. Jokin painava rusensi hänet yhteen pieneen kasaan, eivätkä hänen aivonsa suostuneet lopulta toimittamaan ruumiille kuin yhden, yksiselitteisen komennon.
   "Hermione!" Harry huudahti ja yritti juosta tämän perään, mutta tyttöjen makuusaleihin vievät portaat vain heittivät hänet takaisin oleskelutilaan.
   "Merlin. Puhuinkohan minä liikaa?", Sarah kysyi purren rystysiään.
   "Minusta sinulle pitää langettaa sama vaiennusloitsu kuin minulle", Susan sanoi tarttuen Sarahia olkapäästä. "Puhut pahemmin ohi suusi kuin minä."
   "Sarah, sano, että sinä vain innostuit ja aloit keksiä asioita omasta päästäsi", Harry rukoili vilkaisten taas portaikkoa.
   "Olen pahoillani. Mutta eikö se ollut ilmiselvää? Ainahan se on ollut. Miksi sinä luulet, että Hermione on aina auttanut sinua tyttöaisoissa? Siksi, että sinä jonain päivänä tajuaisit, miten mahtava tyyppi hän itse on. Miksi sinä luulit, että hän puhui Krumille paljon sinusta, vain sinusta, ei ikinä Ronista? Sillä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että sinä oli kuuluisa. Miksi luulet, että ihmiset aina erehtyvät luulemaan teitä pariskunnaksi? Se miten Hermione katselee sinua, joku Romeo ja Julia on ihan lässynlässyä verrattuna siihen. Ja ihan totta, joskus melkein voi luulla, että sinä katsot häntä aivan samalla tavalla. Miksi hitossa luulet Chon olleen mustasukkainen? Tytöt tietävät nämä asiat!"
   Harrystä tuntui kuin veri olisi ensin valunut aivan varpaisiin asti ja sitten sekunnin murto-osassa noussut hänen aivoihinsa. Hermione piti hänestä. Eihän se voinut olla mahdollista. Hermione oli hänen ystävänsä, hänen ystävänsä! Hermione piti hänestä. Ron piti Hermionesta. Ja Ron murhaisi hänet silkasta mustasukkaisuudesta, tai pahempaa, lopettaisi siihen paikkaan heidän koko kouluaikaisen ystävyytensä.
   "Ron..." Harry sanoi tukahtuneella äänellä.
   ”Ron”, Sarah tuhahti.
"Ron. Minä aavistelinkin tällaista kolmiodraamaa", Susan äkkiä ähkäisi. "Ron tykkää Hermionesta, Hermione sinusta, sinä Ronista."
   "En minä sitä!" Harry huudahti raivoissaan. "Ei tässä näin pitänyt käydä! Ronin piti kertoa Hermionelle, että hän oli rakastunut tähän ja kaiken piti päättyä hyvin. Sen sijaan Sarah möläyttää sen ja kertoo samalla, että Hermyllä on tunteita minua, MINUA kohtaan. Tämä ei voi olla mahdollista!"
   "Huonomminkin voisi olla", Sirius sanoi. "Ainakin nyt sinä tiedät. Usko minua, niin on parempi. Ainakin tiedät mihin olet syyllistynyt, etkä elä asiasta tiedottomana seuraavat viisitoista vuotta."
   "Tuo ei - Joku taitaa tulla, Sirius", Harry äkkiä kuuli.
   Sirius muuttui spanieliksi ja hyppäsi Susanin syliin juuri, kun myrtyneesti ilveilevä Ron saapui oleskeluhuoneeseen.



***
Jatkuu...

[Ginger]

When the stars align
And the east meets the west
When the new moon rises
And we're put to the test
When we come to the crossroads and you know we'll find a way
Yeah, a new day will begin
D.F. - Twilight
Joo, asiaan. Innostuin tässä kirjoittamaan uuden luvun puhtaaksi ennen maate menoa.
Larzku: Yritän silmäillä niitä virheitä pois, betaa en ole 3½ -vuotisen ficcariurani aikana käyttänyt kuin yhden luvun ajan, jonka jälkeen totesin, että homma ei toimi minun kohdallani. Pahoittelen. Lupaan miettiä asiaa uudelleen kun jokaisesta kappaleesta löytyy jokin kirjoitusvirhe/typo.
Minna: Lähetän terveiset teini-minälleni, se kaiken työn teki silloin vuosina 2004-05. Worksia minulla ei ole *anXt*, ainoastaan OpenOffice 2.2 joka toimii vain enkun kanssa :(
maikkimaa: Millä tavalla sujuvampaa? (haen nyt siis sitä rakentavaa kritiikkiä :D) Tarkoitatko siis vain sitä, että sanoja ei olisi kirjoitettu: "tarkoitako tätä, kultasni.", vai mättääkö lausejärjestyksessä jokin? Sen tiedän, että kirjoitan joskus turhan rönsyileviäkin lauseita (mutta kun se on kivaa). Olen itse oma betani, koska tämähän nyt on uudelleenkirjoitettu versio pari vuotta sitten ilmestyneestä ficitäni.

Mutta siis, toivottavasti nyt vähemmillä typotuksilla...

Luku 13. Tilannepäivityksiä

   "Ron... mitä sinä kuulit?" Harry sylki nopeasti suustaan.
   "Mitä minun olisi pitänyt kuulla?" Ron kysyi hölmistyneenä.
   "Minä hmph..." Sarah mumisi äitinsä käsi suullaan.
   “Älä välitä Sarahista, Ronald-kulta, hänellä on aamusta puheripuli.”
   "Ihan miten vaan. Lähdetäänkö aamiaiselle, jos serkkusi ehtii ensin, meille ei jää mitään."
   Harry hymyili hermostuneesti Sarahille, Susanille sekä spanieli-Siriukselle ja seurasi sitten Ronia ulos muotokuva-aukosta. Kello ei edelleenkään ollut paljoa, mutta kärttyisät aamuvirkut vanhemmat olivat jo jalkeilla ja tungeksivat päästäkseen alas syömään. Harry ei välittänyt, syökööt kaiken hänen nenänsä edestä, maailmassa oli nyt suurempiakin murheita. Hermione ei voinut pitää hänestä.
   "Missäköhän Hermy on?" Ron samassa ihmetteli heidän istuessa tilavaan kohtaan rohkelikon pöydässä.
   "En tiedä", Harry mutisi ja tarttui ensimmäiseen käteensä saamaan antimeen - teevesipannuun.
   Hermione piti hänestä ja mitä Sarah antoi olettaa, niin Hermione piti hänestä paljonkin. Nyt kaksi Harryn sisäistä olemusta riitelivät keskenään: Kertoako vaiko eikö kertoa Ronille? Hänellä ei ollut harmainta aavistustakaan miten Ron reagoisi. Tai mitä tapahtuisi kun Ron saisi tietää, että Hermione tietää. Hitot, tiesikö kukaan enää mitään?
   "Hei, älä nyt sitä kuppia hakkaa", Ron sanoi ja kääntyi puhumaan salissa jo olleelle äidilleen. "Sanottiinko teille mitä teidän pitää tehdä?"
   "Vain jotain yksinkertaisia asioita", Molly huokaisi. "Älä sinä Ronnie-Ponnie huolehdi siitä..."
   "Äiti on kummallinen", Ron mutisi Harrylle.
   Harry hymähti ja hätkähti. Hermione oli tullut saliin. Hieman varoen, katsomatta Harryä silmiin hän istui Ronia vastapäätä ja näytti siltä, kuin olisi pelännyt kuollakseen koko maailman räjähtävän.
   "Huomenta. Nousit sinäkin taas myöhään", Ron tervehti.
   "Miten niin? Kiinnitätkö sinä huomiota minun unirytmiini?" Hermione kysyi kärkkäästi.
   "Huomautin vain", Ron sanoi ihmeissään.
   Nyt Hermione tuijotti häikäilemättömästi Ronia kuin etsien joitain ilmiselviä merkkejä siitä, että tämä oli rakastunut häneen. Harry puolestaan katseli Hermionea silmä kovana kuin odottaen, että tämä tekisi jotain rakastuneelle olennaista. Ron ei tajunnut mistään mitään ja alkoi toljottaa Harryä.
   Kalkaros käveli pöydän luo.
   "Minä oletan, että Potter ja Granger ovat valmistautuneet tälle tunnille", hän sanoi itselleen ominaisella kalsealla sävyllä. "Eihän olisi mukavaa, jos te lentäisitte ulos kurssiltani huonosti menneen pistokokeen takia."
   "Tuo oli outoa", Ron tokaisi ja haukkasi sitten paahtoleipää.
   "Ei yhtä outoa kuin tämä", Hermione sanoi ottaen kätensä alta kirjeen, jonka Kalkaros oli ujuttanut sinne.
   Kirjeen päällä luki hataralla käsialalla “Niille, jotka minusta ovat huolissaan tai joilla nyt ei yksiselitteisesti ole parempaa tekemistä kuin lueskella horinoitani eli Susielle ja Marylle”.
   "Susie ja Mary? Keitä he ovat?" kysyi heidän viereensä istuutunut Neville.
   "Mitä minusta?" Susan tiedusteli asettuen Nevilleä vastapäätä.
   "Kalkaros toi tämän kirjeen, se on osoitettu Susielle ja Marylle", Harry sanoi.
   "Minulle ja Mariahille. Voit antaa sen minulle."
   Susan otti kirjeen ja avasi sen. Kirjeellä oli pituutta useita pergamentteja, mutta Susan luki ne niin nopeasti läpi, että ehti hädintuskin vaihtaa paperia aina välissä.
   "Se on Caralta", Susan lopulta sanoi hymyillen helpottuneesti. "Haluaako joku lukea?"
   Hermione kohotti olkiaan ja otti pergamentit vastaan. Harry ja Ron kumartuivat lukemaan suhtaistua tekstiä – nainen oli kuitenkin naimisissa Kalkaroksen kanssa! Käsiala oli yhtäaikaa korkeaa ja leveää kuin kirjoittaja, Cara, olisi yrittänyt yhdellä lauseella täyttää aina kokonaisen paperin.

Rakkaat Susie ja Mary (ja muut)

Ensinnäkin voisin valehdella teille ja väittää olevani kunnossa. Kai minä tavallaan olenkin, fyysisesti, siis jollain tavalla. Ruikuli ei ole näännyttänyt minua nälkään, täällä on ihan hyvät einestit. Pakko kai juomamestarin on osattava kokata. (?)
Talo on ihan ok, tilava, jos ei mitään muuta. Keittiö on sen Susien entisen asunnon olohuoneen kokoinen! Täällä on kaksi kylpyhuonetta (en ole niin uhkarohkea, että käyttäisin samaa WC:tä kuin Severus), joista toisessa on mosaiikkilaatoitukset, toisessa laminaatit. Arvatkaa kumpi on minun. Jos jokin minulta sujuu, niin sitten tämä valtaa pitävän kotirouvan rooli. Inhottava sana, kotirouva. Siitä saisi hyvän laulun. Et uskokkaan miten paljon hyviä kappaleita olen täällä keksinyt. Tällä kun on piano. (?!)
No, jatkamme kierrosta talossa. Olohuoneen ikkunat on muurattu umpeen, joten näkymä on ihanan tiilinen. Sohvat olivat karmivat, kun tulin tänne, mutta nyt olen käyttänyt oman käden oikeutta ja sisustanut koko paikan uusiksi. Mieheni valitti minun pilanneen hänen poikamiesluukkunsa. Minä yritin kylmänrauhallisesti selittää hänelle, ettei se enää ollut poikamiesluukku, hän on ukkomies, jonka pitää pitää vaimonsa tyytyväisenä. Ja mitä minä muka ylipäätänsä tein? Lisäsin pinkkiä sinne ja lilaa tänne. Kaikki oli jotenkin niin veristä ja synkkää. Voldemortin tuntien itse Hän oli vastuussa ensimmäisestä sisustuksesta.
Makuuhuoneita on kaksi, vierashuone ja The Grande Bedroom, niin kuin huoneen ovessa lukee (oikeasti, kuka muka sijoittaa tuollaisia kylttejä omaan taloonsa). Menin ihan suosiolla vierashuoneeseen. Ajatuskin nukkumisesta Severuksen sängyssä... Minä värisen, enkä sillä hyvällä tavalla. En edes halua tietää mitä eritteitä niistä lakanoista löytyy. Vierashuonekin minun piti kuurata kolmeen otteeseen, että se mieletön eritteiden haju katoaisi. Pitävätköhän kuolonsyöjät ylitiöhumalaisia juhlia? Sillä siltä minusta siellä ainakin lemusi.
Sitten on vielä kellari, joka on täynnä säilöttyjä eläinten päitä. Yksi niistä rotanpäistä mulkoilee minua, kuvottavaa. Pakko sinne kellariin on kuitenkin mennä, tarvitsen sienipatéetani varten tryffeleitä, jotka sijaitsevat vaarallisen lähellä kuutamollan jätöksiä. Ja näkisitte sen hirvenaivojen määrän. Mitä luulette, yrittääköhän Ruikuli löytää itselleen sopivaa elinten luovuttajaa?
No ei, tuo oli julmaa. Severuksen ei olisi tarvinnut pelastaa minua, Thor ja Odin soikoon minä en edes odottanut sitä häneltä. Kyllähän minä olisin ollut hyvän asian vuoksi valmis kuolemaan. Mutta Severus? Odotin sitä Peteriltä, minä näin sen Rotan, näin kaikkien näiden vuosien jälkeen ja hän tuijotti suoraan lävitseni kuin olisin ollut kummitus mielenkiintoisilla sisuskaluilla.
En halua enää edes ajatella koko asiaa, koko miestä. Pystyn paljon parempaankin. Tämä muuten käy siitä teidän saarnamasta vieroituksestannekin! Siis tämä vankilassa elo. Minä en saa mistään, mistään Pillereitä, koko ajan on nälkä ja pääni hajoaa. Ja vaatekokoni on suurentunut yhdellä! En ole ollut näin pulskassa kunnossa (Susan, ole hiljaa siinä alipainoisuudesta) sitten joulun 1993 kun luulin olevani raskaana.
Tiesittekö muuten, että River on palaamassa maahan? Kalkaroksella on nyt kestotilaus Babe Sugarista, Maccionista, DeLovelystä, Pop'systa, Rosesta, Bellasta, Voguesta, Elle Magazinesta, Virginistä ja Annasta (unohdin nyt taas varmasti jonkun, mutta kuitenkin). Ja Babe Sugarissa oli kolmen, KOLMEN (!!!) aukeaman juttu Riveristä, joka on mennyt naimisiin Gaston Jonesin kanssa!!! Käy ihan sääliksi Gastonin lapsia. Hyvä on, se liitto alkoi usea vuosi sitten ja minä olen ollut hieman, hem, ulalla työkiireiden vuoksi, mutta kuitenkin. Kai te muistatte, ainakin sinä Susie, miten River piiritti Siriusta koulussa? Säälittävää. Ja koska River on ollut poissa maasta kohta kuusitoista vuotta, hänellä ei ollut aavistustakaan kaikesta mitä täällä on tapahtunut. Luulisin.
DeLovely puolestaan kertoi minulle, että muuan Sir Artemis Brady olisi kosaissut muuan Lady Hodsonia. Mitä mitä mitä?!?!?! Pitääkö minun kuulla siitä joltain käimäiseltä lehdeltä? Mary! Aviomieheni kyllä sanoi sen artikkelin olevan täyttä kukkua, mutta mistä sitä ikinä tietää. Vai mitä Mary? Heti kun minä pääsen ulos tästä wannabe-vankilasta te kerrotte minulle kaiken juurta jaksaen. Miten onkaan ihmeellistä, en ole halunnut näin palavasti tavata teitä sitten Lilyn kuoleman.
Taisi mennä taas sentimentaaliseksi sepustamiseksi, jouduin ripustamaan yhden kirjeistä kuivumaan, kun itkin sen ihan märäksi. Mutta minä kestän, olen luja. Olkaa tekin, ja Mary, älä tee mitään hätiköityjä liikkeitä Ardien suhteen. Mene naimisiin hänen kanssaan, se on minun neuvoni. Susie, leiki kiltisti. Sanokaa rakkaita terveisiä Harrylle (luetuttakaa tämä kirje vaikka samantien hänellä). Ja käskekää Severuksen kärrätä minulle rekkalastillinen suklaata, minä en tosiaankaan aio takertua siihen toiseen vaihtoehtoon.

Halauksia ja suukkoja, teidän, Caralina Isabella Niclasson-Kalkaros (en ikinä totu tuohon uuteen sukunimeen...)

   "Hyvä tietää, että hän on kunnossa", Hermione sanoi hiljaa. Hän vilkaisi kelloonsa. "Oho. Tunti alkaa kohta."
   Hermione nousi nopeasti ylös pöydästä ja lähti ripein askelin kävelemään kohti taikajuomatyrmää.
   "Sinullahan oli myös liemiä", Ron huomautti Harrylle.
   "Aivan, aivan", Harry mutisi ja sieppasi kirjansa.
   Hän tavoitti Hermionen kerrosta ennen luokkaa.
   "Hermy, hei, odota."
   "Mitä? Onko sinulla jotain tärkeää asiaa?"
   "Meidän pitää puhua."
   Hermione pysähtyi ja katsoi Harryä, joka ei tunnistanut enää ystäväänsä. Harry näki edessään tytön, joka oli kyllästynyt selityksiin, joka oli väsynyt odottamaan, joka sai Harryn tuntemaan itsensä syylliseksi.
   "No, puhu."
   "Ihan totta Hermy..."
   "Älä sano minua Hermyksi."
   "No hyvä on, Granger. Voisitko selittää? Ensin Sarah sanoo, että sinä olet ihastunut minuun ja sinä säntäät pois. Nyt käyttäydyt kuin minä olisin maailman suurin idiootti."
   "Tuliko mieleesi, että ehkä oletkin. Minä... Miksi minä edes yritän selittää?"
   "Siksi, että minä en ymmärrä."
   "Sillä sekunnilla kun Sarah möläytti, että minulla oli jotain kiinnostuksia sinua kohtaan, minä tajusin miten hölmö olin ollut. Luulin, että sinä tunnet minut. Luulin, että sinä välitit. Mutta tosiasiassa olit niin sokea, ettet tajunnut miten paljon pidin sinusta. Miten voisin olla sellaisen kanssa, joka ei ota huomioon minun tunteitani? Miten voisin edes olla sellaisen ihmisen ystävä?"
   "Eikö tuo ole jo liian radikaalia?"
   "Ei. Radikaalia olisi, että minä esittäisin ystävääsi ja lähtisin jahtaamaan Ronia, mikä olisikin yllättävän helppoa, jonka jälkeen kertoisin hänelle, että se olikin vain suunitelmani saada sinut. Mutta arvaa mitä. Minua ei enää kiinnosta."
   Hermione kääntyi ja lähti laskeutumaan portaita.
   "Hermione!" Harry huusi hänen peräänsä.
   "Mitä vielä?"
   "Älä... Ethän kerro Ronille?"
   "Hän huomaa sen aikanaan. Ja katso nyt Harry kenet asetat minun edelleni. Ronin. Voisitkin saman tien alkaa seurustella hänen kanssaan."
   Harry jäi seisomaan yksin käytävään. Raivoissaan hän löi toisella kädellään seinää. Se sattui enemmän kuin mitä hän oli ennakoinut. Harry piteli kättään, josta nyt vuosi verta ja josta säteili kipua koko hänen vartaloonsa. Yllättäen Harry tajusi nauravansa. Vanginnoniloisena. Ja nyt kipu tuntui jo arvessa asti. Ei. Nyt arpea todella särki. Näin ei ollut käynyt pitkään aikaan.
   ´´Kaikki menee suunnitelmien mukaan.´´
   ´´He eivät tajuakkaan mikä heihin iski.´´
   Julmaa naurua. Harry alkoi voida pahoin.
   ´´Me tapamme heidät yksi kerrallaan. Poika musertuu palasiksi.´´
   ´´Hän tulee olemaan helppo maali. Kuka on ensimmäinen?´´
   ´´Isketään suoraan sydämeen. Tapetaan tyttö."
   ´´Kyllä, tyttö.´´
   "Harry? Oletko kunnossa?"
   Sarah ravisteli Harryä olkapäästä.
   "On tämäkin paikka ottaa nokoset", Sarah naurahti.
   "Mit...? Ei... Missä Hermione on?!"
   "Rauhoitu. Mitä todennäköisimmin hän ei halua tavata sinua."
   "Ei, sinä et tajua", Harry panikoi. "He aikovat tappaa hänet."
   "Ketkä he?" Sarah kysyi epäilevänä.
   "Kuolonsyöjät. Minä kuulin heidät. He sanoivat 'tapetaan tyttö.'"
   "Tapetaan tyttö. Lupaavaa. Eihän maailmassa ole kuin parisen miljardia tyttöä. Harry, älä panikoi."
   "He yrittävät tappaa Hermionen. Minä en anna sen tapahtua."
   "Kuuntele nyt, prinssi Rohkea. He eivät tapa Hermionea. Minä TIEDÄN."
   "Anna anteeksi, mutta en luota naisen vaistoihisi."
   "Tällä ei ole mitään tekemistä naisen vaistojeni kanssa. Kuolonsyöjät eivät jahtaa häntä. Ennen kuin kesä on ohi, moni muu on menettänyt henkensä kuolonsyöjän kädestä. Ja eräs heistä on meille hyvin rakas."
   "Sinä keksit tuon kaiken omasta päästäsi."
   "Niinkö luulet? Tämä minun ihana sairauteni pakottaa minut näkemään asioita ennalta, paitsi että minun ennustukseni ovat paljon pahempia tuin tavalliset povaukset. Sillä tulevaisuudella ei ole vaihtoehtoa, vaikka siitä tietäisi etukäteen."
   "Miten niin muka?"
   Sarah otti askeleen lähemmäs Harryä ja tuijotti suoraan pojan kasvoihin silmälasien taakse. Hetken ajan Sarahin silmät näyttivät montakymmentä vuotta vanhemmilta, liikaa nähneiltä, kuten Siriuksellakin.
   "Minun äitini ennusti sinun äitisi kuoleman ja vaikka minun äitini yritti parhaansa, teki kaikkensa, jotta sinun äitisi säilyisi hengissä... Se on estämätöntä. Hyvässä ja pahassa."
   "No kiva tietää. Kerro vielä toki miten tämä kaikki päättyy! Kumpi kuolee, minä vai Voldemort?"
   "Minä näen vain väistämättömän. Sinun tulevaisuutesi on valintojen summa, toisin kuin äitisi. Hänen kohtalonsa oli kuolla nuorena ja olen siitä pahoillani. Sinun kohtalostasi en tiedä lainkaan. Olen nähnyt paljon asioita, eikä kaikesta ole hyvä tietää etukäteen."
   "Jaha. Olet sinäkin filosofi. Mitä sinä tällä hetkellä näet?"
   "Sen, että meidät potkaistaan ulos liemikurssilta, jos emme juokse tunnille."

äJos Harry oli jollain tuulella, niin nyt hän oli puhtaasti raivoissaan. Jo pelkkä Sarahin läsnäolo sanoi hänen vihaiseksi. Kuinka tämä pystyi sanomaan niin kylmästi: Sinun äiti kohtalona oli kuolla nuorena. Mitä Sarah tiesi hänen äidistään? Ei mitään! Hänen äitinsä oli uhrautunut, jotta hän, Harry, saisi elää. Äiti oli hyvä ihminen. Äiti halunnut pahaa kellekään. Äidillä oli koko elämä edessä.
   "Kymmenen minuuttia", Kalkaros pihahti.
   Harry katsoi koepaperiaan. Hän oli vain raapustanut jotain, miten hän voisi keskittyä? Menetän sinut liian pian, niin äiti kirjoitti kirjeessään vielä vauvaikäiselle pojalleen.
   Kuvaile viittä eri tapaa käyttää noukuvartista liljaa.
   “Lilja, Lily. Hitto äiti, miksi minun pitää ajatella sinua nyt? Tämä koe on tärkeä. Hermione oli saanut omansa valmiiksi aikaa sitten. Hermione ei katsonut Harryyn päinkään, vaan imeskeli sulkakynäänsä. Sokerihuurrutettua. Hetkinen”, Harry ajatteli. “Hermione syö karkkia tunnilla. Onko mikään enää normaalia?”
   "Viisi minuuttia."
   ````Kalmajuoma, vesikauhu-uute, kitkerän kateuden juoma, yönektari, painajaisjuoma. Kirjoita. Et sinä tätä koetta muuten läpäise.´´´´
Harry mietti olisiko oikein, jos hän kuuntelisi Sarahin ääntä päänsä sisällä. Vastaus olisi kyllä oikea. Sarah osasi kaiken yhtä hyvin kuin Hermione. Susan oili sanonut sen periytyvän Siriukselta. Harry raapusti paperiin oikeat vastaukset.
   "Kynät alas. Poistukaa."
   Hermione tönäisi Harryä tahallaan mennessään portaisiin. Harry oli aikeissa huutaa jotain hänen peräänsä, mutta samassa Sarah tarttui häntä kädestä.
   "Tule, sinun pitää nähdä tämä."
   Määrätietoisesti Sarah kiskoi Harryä siihen osaan linnaa, missä Harry ei ollut ikinä käynyt. Siellä oli enemmän hämähäkin seittejä kuin muualla. Siellä oli hiljaista, kuoleman hiljaista, ja jotenkin rauhallisempaa. Kuin aika olisi pysähtynyt.
   "Pyysin jo anteeksi ja pyydän uudestaan", Sarah kuiskasi. "Minun ei ollut tarkoitus sanoa pahasti."
   Synkkä käytävä päättyi suurille, tammisille oville. Sarah avasi ne varovasti ja viittasi sitten Harryn seuraamaan itseään. Mikään ei voinut valmistaa Harryä siihen mitä hän näki. Aukio, valtava aukio täynnä hautoja. Jokaisella haudalla lepatti kynttilä, joko punainen, vihreä, sininen tai keltainen. Jossain saattoi lepattaa myös valkoinen tuikku. Lattia oli ruohon ja sammaleen peitossa. Lumotussa katossa tuikki ikuinen yötaivas.
   "Tule nyt", Sarah kehotti.
   Sarah käveli pitkin polkua alueelle, jossa haudoilla oli punaisia kynttilöitä. Hän etsi katsellaan yhtä tiettyä hautaa, sitä, jonka juureen oli istutettu liljoja.
   "Täällä."
   Sarah polvistui harmaantuneen graniittikiven juureen ja pyyhki kädellään pois nimien päälle kerääntyneitä seittejä. Kiveen oli painettu kaksi kultaista feeniksin sulkaa sekä, Harryn suureksi hämmennykseksi, kolme nimeä.
James Alan Potter
Poika, aviomies, isä

Lily Anne Potter o.s. Evans
Tytär, sisar, vaimo, äiti

Annie Jessica Potter
Syntymättä jäänyt tytär ja sisar

   Harryn oli pakko nojata läheiseen muistokiveen.
   "Annie? Onko hän... Oliko hän...?"
   "Sinun pikkusiskosi", Sarah sanoi. "Ymmärrätkö nyt? Sinun syntymäsi oli paljon rankempi äidillesi kuin synnytykset yleensä. Henkisesti äitisi oli edelleen vahva, mutta fyysisesti... Hän ei olisi kestänyt enää toista lasta. Jos Voldemort ei olisi murhannut äitiäsi, Annie olisi. Edes taikamaailmassa ei voida ennalta ehkäistä kaikkea."
   "Miksei... Miksei kukaan ikinä kertonut minulle Anniesta?"
   "Ei ollut mitään kerrottavaa", Sarah hymähti. "Annie oli vasta pieni möykky, jos näin tylysti sanotaan. Muutaman kuukauden vanha sikiö. Eivätkä Anniesta tienneet muut kuin minun vanhempani, Mariah, Remus ja Cara."
   "Entä Matohäntä?"
   "Sehän siinä juuri olikin. Ennen kuolemaansa äitisi ja isäsi veivät sinut kurpitsajuhlaan. Siellä he tapasivat nuo viisi. Peter ei ilmestynyt juhliin. Vanhempasi eivät kuitenkaan malttaneet odottaa uutisten kertomista. Kun he pääsivät takaisin kotiin, Voldemort tuli ja... Niin. Sirius oli ollut huolissaan Peteristä, joka ei ollut tullut juhliin edes syömään, joten hän lähti etsimään tätä ja lopun me jo tiedämmekin. Vanhempiesi kuoleman jälkeen kaikki muuttui kaoottiseksi, Remus melkein puri Mariahia täydenkuun aikana, Cara sai syömishäiriön, tuli riippuvaiseksi ja kutistui lähes olemattomiin, äiti tajusi olevansa raskaana, Sirius... isä joutui vankilaan ja Peter oli mukamurhattu."
   "Miten sinä tiedät niin paljon kaikesta?"
   "Äiti kelailee tätä kaikkea mielessään uudestaan ja uudestaan, mitä hän teki väärin. Niinä päivinä kun ei voi kontroloida voimiani, olen puolivahingossa lukenut äidin ajatukset. Harry, minä en yritä järkyttää sinua, en minä tarkoituksella halua suututtaa sinua. Minä haluan, että sinä ymmärtäisit. Sinulle on annettu taakka kannettavaksi ja hitonmoinen taakka se onkin, en minä vain pystyisi. Vähintä, mitä minä voin tehdä, on auttaa sinua, edes jollakin tavalla. Minä en ala väittää ymmärtäväni miltä sinusta tuntuu. Kukaan ei voi täysin ymmärtää sinua, mutta jos haluat, minä voin yrittää."
   Sarahin käsi laskeutui Harryn käden päälle. Jostain kummallisesta syystä Harryn mieleen sinkoutui kuva hänestä, Chosta ja mistelinoksasta.
   "Älä panikoi, en minä suutele häntä", Sarah naurahti. “Hän ei ole minun tyyppiäni.”
   "Ketä häntä?" Harry kysyi ihmeissään.
   "Tule esiin isä", Sarah huokaisi.
   Valkoinen spanieli köpötti esiin suuren hautakiven takaa ja muuttui Harryn armaaksi kummisedäksi.
   "Käskikö äiti sinun leikkiä esiliinaa?"
   "Itse asiassa ei. Ajattelin vain käydä tapaamassa tuttuja", Sirius vastasi. "Anteeksi James, minun on ollut tarkoitus käydä aiemmin, mutta tuli vähän hankaluuksia virkavallan kanssa. Hei Evans, miten menee?"
   "Mennäänkö kiertelemään vai haluatko sinä olla vielä tässä?" Sarah kysyi.
   "Mennään vain", Harry sanoi ja jätti Siriuksen harrastamaan monologia kivipaaden kanssa.
   Hieman kauempana, kohdassa, missä siniset ja punaiset kynttilät kohtasivat, oli kolme marmorista hautaa. Ne olivat vanhoja, mutta joku oli pitänyt niistä hyvää huolta. Niiden luo oli vastikään tuotu tuoreita kukkia.
Florence Kassiopeia Dumbledore o.s. Westhammon
s. 17.09. 1843
k. 01.11. 1884
Tytär, sisar, vaimo, äiti

Carola Kassiopeia O'Smith o.s. Dumbledore
s. 22.03. 1878
k. 01.11. 1904
Tytär, vaimo, äiti

Helene Kassiopeia O'Smith
s. 13.01. 1897
k. 01.11. 1924
Rakas tytär, kihlattu, äiti

"Dumbledore? Niin kuin professori Dumbledore?" Harry ihmetteli.
   "Niin. Florence oli Dumbledoren vaimo, Carola oli heidän tyttärensä ja Helene heidän lapsenlapsensa. Kaikki kolme kuolivat Grindelwaldin kiroukseen. Katso kuolinpäiviä. Kaikki ensimmäinen marraskuuta, tasan kahdenkymmenen vuoden välein."
   "Miksi Grindelwald vaivautui? Tarkoitan..."
   "En tiedä tarkalleen, mutta olen kuullut, että Grindelwald oli kiinnostunut Florencesta ja kun tämä valitsi Albuksen hänen sijastaan... Mustasukkaisuus ajaa hulluihin tekoihin. Dumbledore joutui kärsimään, mutta se teki hänestä vahvan. Sen ansiosta hän pystyi kukistamaan Grindelwaldin."
   "Eli, minä olen nyt melko samassa tilanteessa kuin professori Dumbledore vuosia sitten."
   "Kaipa niinkin voi sanoa."
   Ovet kolahtivat ja Kalkaros käveli määrätietoisesti kohti Siriusta viitta hulmuten. Joko hän ei huomannut Harryä tai Sarahia, jotka sattuivat seisomaan juuri oikeassa kulmassa korkean muistomerkin takana, tai sitten hän ei yksinkertaisesti välittänyt vaan jatkoi itsepintaista hymyilyään.
   "Hyviä ja huonoja uutisia Musta", kaikui Kalkaroksen ääni aavemaisesti haudoilla. "Hyvät uutiset, olemme viimein selvittäneet mikä sinua vaivaa, mikset voi nukkua kuin animaagimuodossa, miksi sinä selvisit siitä Avada kedavrasta, miksi sinä palasit, vaikka putosit verhon taa."
   "Ja ne huonot uutiset?"
   "Halusin kertoa ne sinulle itse."
   Sarah työnsi Harryä hieman kauemmaksi päästäkseen itse lähemmäs.
   "No?"
   "Musta. Sinä olet kuollut."
   "Kuollut? Kuule Ruikuli, yritä ensi kerralla kovemmin keksiä jotain uskottavampaa."
   "Voi, totuus on tarua mehukkaampi. Sydämesi lyö, vielä. Aivojesi toiminta... no, olen aina kyseenalaistanut sen... Kuitenkin, mitä tutkimukset antavat ymmärtää, ruumiisi murenee yltäsi. Haihtuu. Lopulta olet yhtä konkreettinen kuin verisen paronin haamu. Joten sinun kannattaa ottaa kaikki maalliset ilot irti vielä kun voit. Lääkkeen löytyminen sinun ongelmaasi on yhtä todennäköistä kuin se, että poikaystäväsi Lupin paranee."
   “Ou...”



***
Jatkuu...

[nostalgie]

Olen lueskellut tätä uudestaan julkaistua MM:ää jo tovin, mutta en tiedä, miksen ole kommentoinut. Ehkä se on johtunut siitä, että alkaessani lukemaan, lukuja oli ilmestynyt jo niin paljon, tai siitä, että olin laiska tai tai... Syitähän löytyy.

Silloin "kauan sitten", luin tosiaan tämän hittisi Loves me, loves me not, ja täytyy sanoa, että pidin siitä paljon. Silloin elämä oli vielä helppoa, oli vanha Vuotis ja Kelmi-ficit olivat vielä vasta nousukaudessa. Täytyy sanoa, että se oli eräänlainen läpimurto Kelmien keskuudessa, ja jopa aikaa ennen Sharran Pakkaskukkia. (Ellen väärin muista?) Muitakin ficejäsi ja one-shotteja on tullut luettua, mutta tähän olen itse asiassa panostautunut heti LMLMN:n jälkeen eniten. Toivoen tulevaisuutta, ei mitään hajua edes, mistä se kertoo... kyllä, luin joskus sinun selityksesi näistä kaikista, mutta jostain syystä se ei ole jäänyt korvan taakse.

Sinulle on jostain syystä vaikeampi kommentoida, (hahaa, tämä on ensimmäinen kerta elämässäni) koska olet ns. "kuuluisa kirjoittaja" täällä, muutaman muun lisäksi. Minulle tuli varsinkin kun uudestaan Vuotikseen vastikään kirjauduin, että miten saan tarpeeksi hyvän, kriittisen ja rakentavan palautteen kirjoitetuksi henkilölle, joka on kirjoittanut jo kauan ja on vieläpä helkkarin hyvä siinä. Plus vielä se kaikki huomio ja "kuuluisuus", varsinkin Vuotiksessa. En tiedä, oletko itse siitä tietoinen, mutta minä, joka olen jo muutaman vuoden Vuotiksen ficejä lukenut, olen todellakin! :D Mutta nyt, anteeksi tämä typerä horina sinusta ja aiemmista ficeistäsi, yritän nyt keskittyä tähän "uudelleen syntyneeseen" MM:ään.

Tässä ficissä sinulla on joku ihmeellinen keino saada lukija täysin koukkuun. Ehkä se, että on hienoa saada lukea tätä uudestaan, korjailtuna ja ehkä hiukan kieleltään sujuvampana (yritän kovasti muistella aiempaa MM:ää), saa mielen innostumaan, todellakin. Kirjoitusvirheitä, joitakin ylipitkiä ja hiukan liikaa kukkivia lauseitakin on löytynyt, mutta en viitsisi edes antaa esimerkkiä, koska näitä lukuja kuitenkin on kertynyt tähänkin topiciin jo melko paljon. Lukemista ne eivät niinkään haittaa, koska juoni, rempseä ja rohkea kirjoitustyylisi, upeat juonenkäänteesi, hauskat ja viekkaat dialogisi sekä tapahtumienkulku puskevat niiden päälle kirkkaammin kuin mikään virhe. Eniten pidänkin tässä hahmojen kuvailuista ja siitä, miten heidän luonteenpiirteensä tulevat aina vain paremmin esille, kun tarina rullaa eteenpäin. Täytyy sanoa, että harva täältä osaa kirjoittaa noin humoristisia ja mukaansatempaivia dialogeja, nostan hattua x1000.

Tämä kaikki, kuinka eriin muottiin ja uuteen asemaan olet Harryn kumppaneineen asettanut, yhä elävän Siriuksen mahduttanut mukaan jne. (tai ainakin ennen lukua 13), saavat tästä erikoisen ficin ja sellaisen, josta ei ikinä tiedä, mitä tapahtuu. Petunia noitana, jästivanhempia Tylypahkassa (kirjojen teorioiden vastaista), Kalkaros naimisissa jonkun kanssa (minun järkeni vastaista) ja nämä kaksi blondia ilopilleriä, Susan ja Sarah sairauksineen, tekevät tästä hmm... niin idearikkaan, ettenkö kehnommin sanoisi. Eniten ihmetyksiä minulla on herättänyt Dursleyn perhe - Petunia, niinkin huoleton, "naistenmies" velhomaailmaa pelkäämätön Dudley ja ITKEVÄ, herranisä - ITKEVÄ Vernon. En tiedä, miten sanoisin - olet ainakin pistänyt sen velhomaailman, johon Pottereita lukiessa on tottunut, totaalisen sekaisin. On omalla tavallaan hauskaa lukea, kuinka nuo ennen teininä esiintyneet Tylypahkaa järisyttävät Mariah, Cara, Susan kumppaineen, ovat nyt ihkaoikeita aikuisia, mutta joissakin luvuissa toden totta käyttäytyvät kuin teinit konsanaan. Yllätyksiä ei myöskään puutu, ei lapsetonta Siriusta eikä sisaretonta Harrya. Severuskin on kuin toinen ihminen, ja täytyy sanoa, että viime luvun perusteella alan jopa pitämään hänestä. Voit myös uskoa, että naurua todellakin riitti, kun tästä iki-ihanasta spanieli-Siriuksesta luin.

Nyt odotankin lisää suhtautumista Siriuksen "kuolleisuuteen", Caran paluuta, Harry/Hermione-fluffia ja uusia mukavia juonikuvioita, joita tiedän ilmaantuvan. Ajattelin nyt ottaa tavaksi heittää aika-ajoin tähän pientä kommenttia, yksityiskohtaista sellaista luvuista ja ehkä kriittistä, kenties mahdollisesti maybe ehkä jne. rakentaavakin palautetta. Saapa nähdä, miten tehtävässäni onnistun...

Eli, kiitos sinulle siitä, että toit tämän "bedatun" version, tai jotain sinne päin, Vuotikseen taas, entistä ehompana. Toivottavasti seuraavasta kommentistani jotain järkevääkin saisi irti, ettei ihan ihkutteluksi menisi! :)
 

[Dust to Dust]

Oiii, onpa ihana lukea tätä pitkästä aikaa. Minähän olin/olen suuri fanisi. Kirjoitat parhaita ficcejä täällä (tämä, Loves me... ja Sharran Pakkaskukkia ja Memory ovat ehdottomat hitit täällä, ainakin mitä minuun tulee :D).
Rakastin erittäin syvästi Loves me... se on minulla jossakin tallessa koneella ja tykkään lukea sitä joskus. Tykkään niin kovasti tuosta Sirius ja Susan parituksesta. Enpä nyt muista että silloin kun joskus kauan sitten tämän julkaisit viimeksi.. (ONKO SIITÄ MUKA KAKSI VUOTTA!? Kamalaa kuinka nopeasti vuodet vierii, tuntuu että se oli juuri eilen kun odotin kuumeisesti jatkoa tähän tai Loves me.. :D) niin julkaisitko enemmän kuin nämä 13 osaa?

Sirius... aaw. Minä sitten rakastan häntä ja sinä kirjoitat hänet niin uskottavasti ja ihanasti, että rakastan häntä aina vain enemmän :D Sirius parka on joutunut kokemaan kovia ficcisi aikana, en muista mutta toivon mukaan jotain söpöjä Susie ja Sirre kohtia on tulossa :D Muistini nimittäin pätkii pahemman kerran...
Sarah on kanssa ihan kiinnostava hahmo. Tuo kohta kun Sirius sai tietää Sarahin olevan hänen tyttärensä oli erittäin koskettava. Ja kun Sarah puhui vähän suutaan puhtaaksi kaikkineen Susien selibaattilupauksineen, oli erittäin huvittavaa lukemista. Minä jopa ihan tykkään tästä Harry ja Hermione parituksesta. Ei mikään huono idea. Tuo Ginnyn ihastus Malfoytä kohtaan on hieman outoa tai jotain. Tiedän kyllä että aiheesta on tehty monia ficcejä, mutta minä en henkilökohtaisesti ymmärrä kyseistä paritusta.

Tämä on kyllä täydellinen jatko Loves me... Aivan ihana. Se että Sirius onkin elossa on ficin paras osa. heh. Noh, laitas uusi osa tulemaan koska minä en muista siitä mitään ainakaan, joten se on minulle kuin uutta tekstiä :D (Saisit kirjoittaa joskus Siriuksesta ja Susanista jonkin laisen tarinan poikasen, mikä voisi olla ennen kuin Lily ja James kuolivat) Nyt minun tekee mieli mennä lukemaan Loves me... :D 

[Ginger]

Heh heh... hupsista. Tämän kirjoittaminen vähän venähti...

moon: Aika urheiluteko, mie en pystyisi :D

nostalgie: Heh, et muista väärin, se oli ennen Pakkaskukkia, mutta Kukat sittemmin imaisivat sen perässään sellaiseen nousujohteiseen kiitoon :P Joo siis, tämän ficin alkuperäinen nimi oli Miettien mennyttä, toivomatta tulevaisuutta; mutta sitten pätkäisin tuon loppuosan pois, koska se ei vain toiminut. Tuosta "kuuluisuudesta" en oikeastaan tiedä, kunhan vain kirjoittelen :D Eh, tuo sinun koko kommenttisi oli niin pään pyörälle pistävä, etten voi todeta muuta kuin että kaikissa meissä on se sisäinen teini, joka välillä pääsee valloilleen! Kiitos rohkaisevista sanoistasi! *hali*

Galoon: Jatkoa kyllä tulee, mutta vähän yskien. Se, joka miun ficcejä on hieman läpi lueskellut, on varmaan jo huomannut sellaisen selkeän kaavan, että mie venyyyytän kaikken parittamisen kanssa :D Tarvitsen aina hurjasti alkulämmittelyjä ja selityksiä ja mutkia ja kiemuroita matkan varrelle! Mutta ei sitä paritusta tarvi enää montaa lukua odottaa, kyllä se sieltä tulee ;)

DtD: Hei, mie muistan siut männä vuosilta! Mihin sie oikein katosit :D No miehän en laskenut lukuja, koska ne oli niin sekapituisia. Tarinaa riitti silloisessa mitassa hieman joululoman jälkeiseen aikaan asti. Mutta siis ihanaa, että olet tehnyt comebackin ja vielä muistatkin meikäläisen ;)



Luku 14. Kuolleen miehen ajatuksia

   ”Ou...”
   Sarah liikahti niin arvaamatta, ettei Harry ehtinyt häntä pysäyttää. Vaaleat hiukset vain hulmusivat tytön astellessa tomerasti hautojen välistä kohti Siriusta ja juomamestaria. Harry itse odotti edelleen sanojen iskeytyvän tajuntaansa – eihän se voinut olla mahdollista. Kalkaroksen oli pakko valehdella ja Sarah näytti yhtyvän Harryn ajatukseen.
   ”Minä en usko sinua, sinä vain mietit koko ajan kostoa, minä en usko sinua”, Sarah puhisi.
   Harry livahti lähemmäs, melkein nauroi nähdessään, miten Sarah pysähtyi Kalkaroksen eteen, asetti kädensä sivuilleen ja ojensi kaulansa suoraksi. Miehet seisoivat penkereellä, Sarah kuopassa, ja heidän rinnallaan tyttö olisi voinut olla vaikka kääpiö. Kalkaros tuhahti, mutta tuijotti silti takaisin, kun Sarah herkeämättä häneen katsoi. Miehen mustat hiukset heilahtivat hänen kallistaessaan päätään.
   ”Tämäpä erikoista”, hän sanoi liukkaalla, kehräävällä äänellään ja katsoi sitten Siriukseen, jonka hämmentynyt katse oli sekin vaihtunut haastavaan tuijotukseen. ”Kerrohan, Musta... Onko sinulla useampiakin lehtolapsia...” Kalkaros siirsi katseensa takaisin Sarahiin. ”Vai vain tämä yksi?”
   Kului hetki, kun Harry odotti Siriuksen kieltävän kaiken tai että kummisetä olisi hyökännyt Kalkaroksen kimppuun. Mutta mitä mies teki, kohautti viileästi olkiaan ja painoi suuret, ajan kuluttamat kätensä Sarahin hartioille.
   ”Älä haaskaa ajattelukapasiteettiasi tuollaiseen, Severus”, Sirius hymähti jäykästi. ”Vaan mene etsimään minulle lääke kemistinsetistäsi.”
   ”Minä olen kiireinen mies, Musta”, Kalkaros vain totesi ja käänsi heille selkänsä. ”Kysyn, mitä vaimoni voi tehdä asian eteen.”
   ”Se siitä sitten”, Sirius tuhahti ja kyykistyi jälleen Jamesin haudan viereen. ”Tavataan taas, ystävä. Evans.”
   ”Sinä ET voi olla tuollainen!” Sarah kiljaisi kovaan ääneen Siriuksen rauhallisuudelle. ”Harry, sano hänelle!”
   ”Sirius...”, Harry aloitti epävarmasti, tietämättä mitä sanoa.
   Yhtälailla mitä Sarahia, ahdisti Harryä kummisetänsä tyyneys, asian hyväksyminen alle seitsemässä sekunnissa. Se tuntui melkein itsekkäältä, kerran jo kuoltuaan Sirius saattoi olla varma, ettei asiassa ollut mitään kammottavaa, mutta se mitä he muut, Siriuksen läheiset, joutuisivat käymään läpi, taas, se olisi vain pahempaa mitä viimeksi. Ja Sirius Merlin soikoon vain kohautti olkiaan!
   ”Anna olla, poika”, Sirius sanoi hiljaa ja työnsi kätensä taskuihinsa. ”Anna olla. Turha itkeä mitään, mitä ei ole vielä tapahtunut.”
   Koira-Sirius seurasi heitä koko matkan rohkelikkotorniin asti. Sen häntä ei vipattanut ja korvat olivat luimussa kuin se olisi juuri saanut sanomalehdestä. Mitä Siriukselle tapahtuisi? Heräisikö Harry jonain aamuna ja näkisi miehen vain heittäneen henkensä, makaavan elottomana nojatuolissa tai koirana lattialla jalat kohti taivasta? Ehtisikö hän sanoa hyvästejä lainkaan vai olisiko Sirius pitkäänkin paikalla, pitämässä häntä olkapäästä kiinni, supattamassa korvaan neuvoja kuinka hurmata-
   Harryn nenästä pääsi niiskaisu ja Sirius murahti varoittavasti. Turha itkeä mitään, mitä ei ole vielä tapahtunut. Siriukselle maailma saattoi ehkä olla niinkin mustavalkoinen, tunteet käännettiin päälle ja pois päältä takaraivossa olevasta kytkimestä ja... Harry pudisti päätään. Ei, hän ei todellakaan kuluttaisi sitä vähää yhteistä aikaa vihaamalla Siriusta. Sen voisi tehdä sitten... Myöhemmin.


   ”Sinä mitä?” Poikien makuusalin ikkunat helisivät, kun rouva Well sai kuulla Siriuksen kohtalosta. ”SINÄ MITÄ?!”
   Ron oli maastoutunut sänkynsä alle piiloon ja Hermione oli vetänyt kirjan kasvojensa eteen. Sarah seurasi hämmentyneenä äitinsä reaktiota kuin olisi odottanut jotain aivan muuta, kuten vaikka tuskaisia suudelmia ja kyyneleitä ja intohimoista epätoivoa. Harry vain tuijotti lasittuinein silmin eteensä.
   ”Sellaisen tuomion minä sain.”
   Kuten oli koiramuodossa näyttänyt lyödyltä roikotti Sirius edelleen päätään, jolloin hänen tummat hiuksensa valuivat silmille sotkuisina, kuoleman repiminä. Hänen kämmenensä olivat painautuneet vyötäisien taakse, alaselän ympärille. Ryhti oli romahtanut ja hänen silmänsä olivat samalla tasolla kuin mitä Susanin omat.
   ”Vai niin... Vai niin...”
   ”Susie...”
   Sirius ojensi kätensä painaakseen sen Susanin olkapäälle, jolloin hento, mutta sitäkin päättäväisempi nyrkki iskeytyi päin Siriusta, ei kasvoille, kuten olisi voinut olettaa, vaan suoraan kylkiluiden risteämiskohtaan. Mies yllättyi niin, että horjahti henkeään haukkoen taaksepäin – huoltajien jäljiltä makuusali oli täynnä kenttävuoteita ja patjoja, jollaiselle Sirius kaatui.
   ”Kuulehan, herraseni, sinä...”, Susan puhisi, mutta keskeytti sitten alkaneen saarnansa kuin olisi vasta muistanut jotain. ”Tämä ei toimi.” Susan vilkaisi jalkoihinsa, joissa tasapohjaiset ruskeat kengät mittailivat lattiaa. ”Hitot, minä tarvitsen saappaani.”
   Kahdella vihaisella potkaisulla Susan heitti kengät jaloistaan ja kohotti kätensä ilmaan kuin ottaakseen vastaan näkymättömän drinkin. Käytävässä kirosi joku raskaasti ja ovi raottui, kun sanattomasti tulejo-loitsitut kengät livahtivat sisään. Sanoin ei pystynyt kuvaamaan sitä tyytyväisyyden määrää, joka Susanin kasvoille kohosi hänen vetäessään korkeakorkoiset valkoiset nahkasaappaat jalkoihinsa.
   ”No niin, Sirius.” Miehen oli onnistunut kohottautua, jolloin Susan ojensi jalkansa ja painoi kengänpohjansa Siriuksen rinnalle, kohtaan, mihin oli vasta lyönyt, ja työnsi miehen takaisin makuuasentoon. ”Ja kuuntelehan nyt hyvin tarkkaan, koska minä en aio toistaa tätä. Sinä et kuole. Piste. Sillä jos sinä kuolet... Jos sinä kuolet, niin minä palautan sinut henkilökohtaisesti takaisin henkiin, tapan sinut omin käsin, palautan taas henkiin ja muutan Kalkaroksen sylikoiraksi koko loppuelämäksesi. Ymmärretty?”
   Susan laski jalkansa sängyn pieleltä ja painoi sen mieltään ilmaistakseen voimallisesti vasten lattiaa. Sarah vinkaisi.
   ”Tulehan, Sarah, meillä on tapaaminen rehtorin kansliassa, jätetään isukki miettimään tulevaisuuttaan.”
   ”Mutta- mit- Rehtorin kansliassa?!”
   ”Professori Kalkaros haluaa neuvotella kanssamme hänen... avaramielisyydestään.”
   Jupisten Sarah pujottautui pois Ronin sängyltä ja poistui makuusalista äitinsä osoittamaan suuntaan. Hermione puolestaan otti kiinni punapäisen pojan kädestä ja nyökkäsi koruttomasti ovelle päin. Ron oli aikeissa päästää ilmoille tekosyiden tulvan poistumiselleen, mutta Hermionen päättäväinen ilme oli omiaan vaientamaan hänet. Oven kiinni läimäyttäminen sai Harryn kohottamaan katseensa.
   ”Hän on... ainutlaatuinen.”
   ”Muttei tarpeeksi.”
   ”Mitä tuo oli tarkoittavinaan?”
   Iki-iäkkäät jouset natisivat patjan sisällä, kun Sirius kohottautui istumaan. Hänen ilmeensä oli kysyvä, ehkä hieman haastava, vaikkakin Harry oli melkein toivonut näkevänsä isällisen ”minä olen jo vanha, kehtaatkin arvostella minua” -katseen.
   ”Sinä luovutat”, Harry sylkäisi suustaan ja nousi seisomaan niin äkillisesti, että hänen päässään humisi.
   "En Harry, minä en luovuta", Sirius sanoi. "Minä hyväksyn tosiasiat. Niillä on suuri ero."
   "Ai. Minä en vain näe sitä. Sirius... Kun sinä palasit... Kaikki tuntui järjestyvän. Jotenkin mahdottomasta tuli mahdollista. Ja tämä kuolemajuttu tekee siitä tunteesta pelkkää unta. Ymmärrätkö sinä? No, et kai, kaikki on sinulle näköjään merkityksetöntä."
   "Harry, kyllä minä tiedän mitä sinä tarkoitat." Sirius äänensävy oli väsynyt, mutta silti mies nousi seisomaan kohdatakseen Harryn vertaisenaan. "James oli paras ystäväni ja minä menetin hänet. Jouduttuani Azkabaniin näin usein unta siitä, miten hän olikin elossa ja kaikki oli kunnossa. Sitten pakenin ja tutustuin sinuun. Sain tavallaan parhaan ystäväni takaisin. Sinä kuitenkin kasvat ja muutut ja minä menetän parhaan kaverini uudestaan. Se ei kuitenkaan masenna minua. Miksikö? Koska minä saan jotain parempaa vastineeksi. Tämä kuulostaa kornilta, mutta on totta että sinä olet melkein kuin oma poika minulle."
   "Niin, olet melkein kuin isä minulle, mutta sinä olet isä Sarahille. Sinulla on tytär, Sirius! Eikö siinä pitäisi olla tarpeeksi syytä olla hyväksymättä tosiasioita ja hannata vastaan?"
   "Minä en voi vaikuttaa siihen, mitä minun ruumiilleni käy", Sirius huokaisi ja veti sormensa hiustukkojensa lävitse kuin olisi kuunnellut Harryn puhetta vain puolittain. "Minä voin tehdä muuta kuin luottaa siihen, että Cara on sen S.U.P.E.R.-liemikurssin Upean arvoinen."
   "No luota sitten, äläkä anna Kalkaroksen uskotella, että sinä kuolet!"
   "No, Severus on ollut aina hyvä uskottelemaan asioita. Älä panikoi Harry, minä en vaivu syvään melankoliaan. Minun pitää vain saada ajatella asioita."
   "Mutta Sir- Mikä tuo on?" Harry kysyi katsoen tarkemmin.
   Sirius hieroi nyt oikeaa käsivarttaan ja hänen hihansa oli noussut ylöspäin. Sen alta näkyi ihoon painettu haalistunut teksti, Rohkelikko 1971-1978. Vaikka mies oli täynnä Azkabanin tatuointeja, tämä oli jotain uutta, tai ainakaan Harry ei ollut sitä aiemmin nähnyt. Ei niin, että hän olisi erityisen tarkkaan katsellut.
   "Ai tämä?" Sirius naurahti. "Ensimmäinen tatuointini. Otin sen joskus seitsemännen luokan syksynä, McGarmiwa sai hepulin ja olisi varmasti erottanut minut, jos tatuointien otto olisi ollut vähääkään kiellettyä."
   Sirius nosti hihaansa vielä hieman ylöspäin, jotta Harry näki kuvan leijonasta ja käärmeestä. Käärme kuristi leijonaa, joka oli upottanut hampaansa käärmeeseen. Liekit paloivat niiden ympärillä nousten nimestä Rohkelikko. Harry irvisti – jos hän joskus ottaisi itselleen tatuoinnin, se ei todellakaan olisi mitään noin keskenkasvuista.
   "Tämä on eräänlainen ikuisuussymboli Tylypahkassa, Luihuinen ja Rohkelikko. Ne kaksi tulevat taistelemaan aina ja ikuisesti. Siksi minä kai tämän hankinkin. Luulin, että se aika kestäisi ikuisesti. Ja sitä paitsi, tytöt tykkäsivät tästä."
   "Hänkin?" Harry hymähti kohottaen toista kulmaansa, odottaen oikeaa lausetta, jolla jatkaa kuolemaa kohti kävelevän miehen ojentamista.
   "Kuka hän?"
   "No tyttäresi äiti."
   "Ai Susie vai?” Sirius vilkaisi tatuointia. ”Ei... Hän inhosi minua, itse asiassa kaikkea minussa. Enkä minä voinut sietää häntä. Joku hänessä iski pahasti hermooni. Jos joku olisi sanonut hänelle joskus kuudennella, että hän synnyttää minun lapseni, hän olisi luultavasti joko nauranut tai hakannut ilmat pihalle siitä, joka edes kehtasi ajatella jotain sellaista."
   "Ja silti te... Päädyitte yhteen? Tässä on yhtä vähän tolkkua kuin äidin ja isän jutussa."
   "Meidän, minun ja Susien juttu on aina ollut mutkikas. Sellainen viha-rakkaus-suhde. Sitten taas Lilyllä ja Jamesilla oli omat sotkunsa. Hirveästi väärinkäsityksiä."
   "Ja te kaikki vain... päädyitte yhteen?"
   "Niin kai siinä kävi. Caralina ja Matohäntä olivat tapailleet puoli ikuisuutta, James hurmasi Lilyn, Remus 'opetti' Mariahille italiaa ja minä ja Susan jouduimme viettämään aikaa keskenämme. Kai siinä sitten muodostui, entisen opettajani sanoin, liikaa seksuaalisia jännitteitä ja me vain... No, en voi sanoa pariuduimme, mutta kuitenkin..."
   Harry antoi ajatustensa liukua harhapoluille, mietti hetken ajan komeaa teini-Siriusta ja hämmästyttävästi Sarahin näköistä teini-Susania, jotka murjottivat eri nurkissa kammottavissa 70-luvun lopun vaatteissa.
   ”Hän oli silloin erilainen. Minä olin erilainen.”
   ”Haluatko sinä hänet takaisin?”
   ”Siitä hetkestä lähtien, kun hän heitti sormuksen kasvoilleni.”
   ”Sitten, kummisetä hyvä, sinun ei kannata kuolla.”
   Sirius murahti kurkkunsa perukoilla, hymyili sitten ja sieppasi Harryn kainaloonsa. Kuolema oli surkastuttanut Siriusta kuten väärän lämpöinen vesi kutistaa pyykin, ja Harryn teki mieli puristaa miestä tiukemmin käsiensä välissä kuin tämä siten vahvistuisi taas tai ainakin lakkaisi pienenemästä. Toive ei toteutunut, sillä portaikosta kuului ääniä ja Sirius hulmahti Harryn sormien lomitse, valui piskuisena koirana lattialle. Neville astui sisään makuusaliin.
   ”Moi Harry, mitä sinä vielä täällä teet?” Neville huikkasi ja kumartui tutkimaan sänkynsä alustaa. ”Meillä alkaa loitsutunnit ihan kohta.”
   ”Joo... Joo, minä etsin vain kirjaani. Kas, tässähän se.” Harry poimi avonaisesta matka-arkustaan pilkistävän oppikirjan. ”Hukkasitko jotain?”
   ”En ole varma, en ole nähnyt Trevoria... Ehkä se on...” Neville jäi tuijottamaan Siriusta. ”Ei kai tuo...”
   ”Siiri on kasvissyöjä”, Harry tokaisi nopeasti ja kahmaisi koiran syliinsä.  ”Trevor on kai luikkinut tyttöjen makuusaliin, olin ainakin kuulevinani kirkunaa aamulla.”
   Neville kohautti olkiaan ja käveli ovelle.
   ”Tuletko sinä?”
   ”Ihan kohta, mene sinä edeltä.”
   Nevillen mentyä Sirius muuttui takaisin ihmiseksi. Hän venytteli rajojaan kuin hetken muodonmuutos olisi vastannut vuorokauden unta epäergonomisessa asennossa.
   "Täällä on ahdistavaa. Lähdetäänkö patikoimaan?"
   "Muuten kyllä, mutta minulla on vielä loitsuja", Harry totesi lannistuneena.
   "Kuka pakottaa menemään? Minä en painosta lintsaamaan, mutta minä ja isäsi jäimme aina joskus pois tylsiltä kertaustunneilta, kun keksimme parempaa tekemistä. Mennään nyt Harry. En ole pitkään aikaan ole saanut kävellä omana itsenäni vapaana luonnossa."
   Ehkä se oli takaraivossa vaaniva tunne siitä, että pian hänellä ei välttämättä olisi koko kummisetää, joten Harry nyökkäsi ja lähti seuraamaan spanielia kohti linnan pihaa. Aulassa sijaitseva halli oli täynnä salamavaloja ja ensi- sekä toisluokkalaisia metsästämässä nimikirjoituksia. Harry siristeli silmiään ja kurotti kaulaansa nähdäkseen, mitä valokuvaajat niin innolla metsästivät kameroillaan.
   Leveäharteinen mies tyköistuvassa kaavussa vilkutti pienille noidille, jotka hihkuivat ilosta. Hänen kainalossaan oli kaksi pientä tyttöä, joilla oli päällään arkiset kaavut, ei koulupukuja, miehen harteilla kättään piti Harrylle entuudestaan vieras seitsemäsluokkalainen korpinkynsipoika. Miehen vieressä säteili hopeaiseen kaapuun verhoutunut kaunis nainen, jonka platinaiset hiukset hehkuivat salamavaloissa.
   ”Gaston ja River Jones. Omaa sukua Mapel.” Harry hätkähti ja kääntyi katsomaan takanaan seissyttä naista, jonka tummanruskeat hiukset oli leikattu polkkatukkamaisen kampauksen muotoon. ”Anteeksi, näytit niin kysyvältä. Sinä olet Jamesin poika. Minä olen Dina Perks, Sally-Annen äiti.”
   ”Dina!” Harryn oli onnistunut vain hipaista naisen kättä, kun koko salin täytti feminiinen huudahdus. ”Rakas ystävä!”
   Oli kuin olisi tavannut uudelleen Gilderoy Lochartin ensimmäistä kertaa. Keskipisteenä ollut nainen hopeisessa kaavussa juoksi väkijoukon halki ja käden levitettyinä halasi naista, joka oli esitellyt itsensä juuri Sally-Anne Perksin äidiksi. River Mapel-Jonesiksi väitetty nainen hehkui jälleennäkemisen riemua ja suukotteli hämmentynyttä rouva Perksiä poskille neljästi.
   ”Voi, onko se todella, voi ihmettä, Harry Potter!”
   Ja Harry tunsi päättäväiset kädet ympärillään, platinaiset hiukset kasvoillaan. Rouva Jonesin silmät tuikkivat vihreinä ja iloisina, hänen pieni suunsa oli muikistettu valmiiksi, nenä nyrpistyi kuin harjoitellusti. Jokin makea tuoksu luikerteli Harryn haistettavaksi, mutta hänen ei onnistunut saada siitä otetta, kun nainen jo otti askeleen kauemmas. Jokin hänen piirteissään jähmettyi hänen katsoessaan nyt Harryn olan yli.
   ”Katsos vain, mitä se tuuli puhalsikaan sisälle?”
   Kaikki toimittajat tuntuivat yhtäkkiä kadonneen ja ilma seisahtui, muuttui suorastaan jäätäväksi. Harry kääntyi katsomaan äänen suuntaan, ja näki vahvanpunaiseen kaapuun vaihtaneen Susanin kävelevän heitä kohti.
   ”Susan Wilkins.” Noidan ääni oli kuin kylmää terästä, kaikki jälleennäkemisen riemu oli kadonnut siitä.
   ”River Mapel.”
   Harry ei jäänyt katselemaan, kun Susan alkoi keskustella menneisyytensä nykyisyydestä tulevaisuuteen palanneen tuttavansa kanssa. Hän kulki aina kielletyn metsän laitaan, jonka jälkeen katseli ympärilleen ja nyökkäsi maassa telmivällä Siriukselle. Tarkastettuaan ympäristön vielä itsekin Sirius suoristautui jälleen ihmismuotoonsa.
   "Jälleen uusi kissatappelu luvassa", Sirius sanoi ja alkoi tarpoa pitkin metsän reunamaa.
   "Miten niin? Rouva Jones vaikutti ihan lempeältä tyypiltä", Harry huomautti.
   Sirius purskahti nauruun, jonka kuuleminen tuntui Harrystä karmivalta ja helpottavalta yhtäaikaisesti. Miehellä riitti vielä voimia riemuun, mutta kuinka kauan?
   ”River ja Susan ovat toisilleen yhtä lempeitä kuin piikkisika ja siili pesutuskoneessa.”
   ”Pesukoneessa. Miten niin?”
   ”He inhosivat toisiaan koulussa, olivat ne kaksi tavoitelluinta tyttöä, luihuinen ja rohkelikko. Se perinteinen tarina.” Siriuksen virne kasvoi hänen katsellessaan taivaaseen kurkottavia puita. ”River halusi jotain, minkä Susan vei hänen nenänsä edestä. Minut.” Sirius pyyhki hymyn kasvoiltaan. ”Joten River vei Susanilta jotain vielä tärkeämpää kuin teinirakkauden. River vei Susanilta tulevaisuuden.”
   Harry oli aikeissa kysyä, mitä Sirius tarkoitti väittämällään, kun jostain syvältä metsästä kaikui räsähdys ja voihkaisu. Harry kääntyi katsomaan Siriusta, joka oli refleksinomaisesti muuttunut koiraksi. Tuuli yltyi ja Harry huomasi puristavansa taikasauvaansa. Oliko joku nähnyt Siriuksen? Koira-Sirius ainakin halusi tarkastaa asian, se oli lähtenyt pujottelemaan korkeiden juurakoiden yli kohti metsää. Harry kuuli päänsä sisällä Hermionen saarnan luvattomuudesta, ja lähti sitten koiran perään.
   Hetken jolkoteltuaan Sirius pysähtyi ja näytti nuuhkivan ilmaa. Se lähestyi hitaasti suurta puuta, Harry yritti olla hengittämättä ja samassa säpsähti uutta voihkaisua. Hän kohotti taikasauvaa, otti ratkaisevat askeleet ja katsoi kuka puun takana piilotteli.
   "Ha... Harry", Ginny kuiskasi tukahdutetulla äänellä. "Si... sinun pitää aut... aut...taa mi...nu...a..."
   Ginny oli aivan sininen ja hänen kasvonsa olivat riutuneet. Silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa. Ginnyn hengitys oli niin rahisevaa ja vaivalloista, että Harry oli varma hänellä olevan useampi kylkiluu palasina. Sirius muuttui äkkiä takaisin ihmiseksi ja kietoi viittansa Ginnyn ympärille.
   "Ginny. Mitä on tapahtunut?" Harry kysyi painaen kätensä vasten Ginnyn kylmää poskea.
   "Hän... hän... satutti... minua..."
   "Kuka hän?"
   "Hän... Hän huumasi... nöyryytti... alisti..."
   "Kuka Ginny? Kuka?"
   "Ma.. ma... ma..."
   "Malfoy", Harry täydensi. Ginny ei nyökännyt, hän sortui tajuttomana Harryn syliin.
   "Tule, meidän on saatava hänet koululle", Sirius sanoi päättäväisesti, auttaen Harryä nostamaan Ginnyn ylös.
   "Minä tapan sen rotan", Harry suhahti vihaisena ja raivo alkoi kiehua hänen suonissaan.
   Ginny oli kuin sisko hänelle ja Malfoy oli satuttanut tätä. Harry puri hampaitaan yhteen, Sirius otti Ginnyn ranteen käteensä laskien sydämenlyöntejä, jolloin hän huomasi tytön sormessa olevat haavat. Pinnin aiheuttaman viillot olivat entistä tulehtuneemmat, niistä valui lilaa märkää, joka jähmettyi kylmässä sormen ympärille.
   "Riutulumos", Sirius urahti vakavana. "Tehokas, ei vastalääkettä. Vain aika ja tahdonvoima voivat purkaa liemen vaikutukset."
   "Tunnetko sinä sen kirouksen?" Harry ihmetteli, nostaen Ginnyn nyt kokonaan syliinsä, koska taluttaminen oli lähes mahdotonta juurten ja lumen takertuessa tytön jalkoihin.
   "Tietysti. Minun aikanani liemien S.U.P.E.R.-kurssilla oli kuukauden mittainen pätkä, jolloin tutustuttiin yksinomaan lemmenjuomiin. En voi sanoa kiinnittäneeni asiaan paljoa huomiota, lintsasin puolet tunneista, mutta pikkuveljeni osoitti suurta innostusta juuri kyseiseen aiheeseen. Hänen paras aineensa oli taikajuomat. Keitti litkuja yhdessä Ruikulin ja Rabastanin kanssa. Heistä oli hauskaa testata niitä muihin oppilaisiin."
   "Hauskaa", Harry irvisti, työntäen pari suurta oksaa sivuun. "Sirius?" Koira Harryn jalkojen juuressa haukahti. "Vahdi selustaani, okei? Takaapäin hyökkäävä Malfoy ei olisi hauska yllätys."



***
Jatkuu...

[Ginger]

Luku 15. Anteeksipyyntöjä ja lupauksia



Eteishalli oli tyhjä Harryn marssiessa sen läpi Ginny edelleen käsivarsillaan. Kenties hän vain kuvitteli, mutta suurella matolla näytti olevan täplittäin jotain punaista ja tahmeaa. Hän pudisti päätään ja keskittyi olennaiseen, Sirius haukahti. Oli tuskaa kiivetä portaat ylös sairaalasiipeen, matkan varrella moni haukkoi henkeään järkytyksestä nähdessään elottomana retkottavan punapään, vanhimmat kuiskivat jotain salaisuuksien kammion jälleenavaamisesta. Kukaan ei tarjonnut apua.
   "Matami Pomfrey?" Harry huusi heti ovelle päästyään.
   "No mitä nyt taas?" matami tervehti kohteliaasti, huomaten sitten Ginnyn. "Äkkiä, laske hänet tuohon sängylle. Mitä tapahtui?"
   "Löysin hänet tässä kunnossa metsän laidasta. Luulen, että hän on riutulumouksen vallassa."
   "Riutulumoksen", matami korjasi ja tarttui Ginnyn käteen. "Kyllä, se se on. Muistan, kun hän kävi täällä viimeksi. Epäilin sitä, mutta kun tyttö kieltäytyi kokeista, minä annoin hänelle vastalääkettä taikaolentojen puremiin."
   "Kai hän paranee?"
   "Tietysti, poikakulta. Toivon vain, ettei hän saa kauhkokuumetta. Hänen äitinsähän on täällä? Hae hänet."
   Harry käveli ripeästi käytävään, riisuen lumesta kastuneen viittansa. Jos Malfoy olisi nyt kehdannut näyttää naamaansa, hänellä ei pian olisi naamaa näytettäväksi. Voi kun Malfoy kehtaisi näyttää naamaansa.
   Vanhemmat olivat kerääntyneet kolmannen kerroksen luokkiin, oven raosta välkkyi lukuisia valoja. Harry kurkisti varovasti ovista sisälle. Kaksintaisteluharjoituksia, mutta Mollya ei näkynyt. Seuraava ovi, komennuskirouksen poistyönnön koulutusta. Pyöreäkasvoinen punapää istui luokan oikealla laidalla kaksi riviä takaseinästä. Harry nielaisi, nyt ei ollut varaa olla hienovarainen.
   "Harry-kulta, mitä sinä täällä?" rouva Weasley kysyi, kun Harryn onnistui puikkelehtia tiensä hänen luokseen.
   ”Rouva Weasley, kyse on Ginnystä, matami Pomfrey toivoo, että tulisitte sairaalasiipeen.”
   "Ginny? Mitä on tapahtunut?" Molly huudahti kauhuissaan ja nousi ylös niin nopeasti, että tuoli hänen allaan kaatui. ”Anteeksi, Minerva.”
   Kun Harry katseli rouva Weasleyä, joka itki Ginnyn sängyn vieressä, hän tunsi olonsa syylliseksi. Hänen olisi pitänyt nähdä tämän tapahtuvan. Hänen olisi pitänyt pystyä päättelemään tämä. Vaikka hän oli tiennyt Ginnyn luonnottomasta ihastuksesta, hän ei ollut tehnyt mitään. Nyt asia tuntui vielä järjenvastaisemmalta. Ginnykö olisi oikeasti pitänyt Malfoysta?
   Nyt Harry muisti myös Ginnyn painajaisen, jonka Sarah oli näyttänyt hänelle. Se ei ollut ollut tavallinen rakastuneen uni. Oliko se ollut Ginnyn syvin alitajunta, missä Ginny oli epätoivoisesti yrittänyt taistella kirousta vastaan?
   "Ron hakkaa sinut tästä hyvästä! Sinä et selviä tästä, et selviä!"
   "Voi Ginevra rakas, olen jo selvinnyt. Olet minun, eikä kukaan edes tajua auttaa sinua."
   "Ei, Hermione auttaa minua. Ja Sarah. Ron tietää, etten ole kunnossa. Ja Harry."
   Harry halusi lyödä itseään jollakin.
   "Miten minä olin niin hölmö?" Harry hiljaa mumisi ja otti kiinni Ginnyn sairasvuoteen alkopäästä. "Anna anteeksi sisko, anna anteeksi."
   Malfoyn ja Harryn tiet eivät sinä päivänä menneet ristiin. Hyvä kai niin.
   "Kuinka hän voi tehdä niin Ginnylle?" Ron tivasi, kun he olivat vaihtamassa pyjamia päälleen. Harry oli joutunut raahaamaan Ronin pois sairaalasiivestä, rouva Weasleyn pyynnöstä.
   "Kuka teki mitä Ginnylle?" Neville kysyi nousten istumaan peittonsa alta.
   "Malfoy juotti hänelle jotain kirottua kidutus-lemmenjuomaa!" Ron huusi, välittämättä kenelle oli sanansa osoittanut. "Nyt Ginny makaa sairaalassa ja kuka tietää paraneeko hän enää koskaan!"
   "Mitä?!" Neville vinkaisi tavalla, joka toi Harryn mielen pelottavalla tavalla Matohännän. "Voiko sairaalasiipeen vielä mennä? Minä menen."
   Harry joutui kurottautumaan tarratakseen Nevilleä kiinni olkapäästä. Tavallisesti niin lauhkea Neville kiskaisi itsensä irti sellaisella voimalla, että Harry melkein säikähti. Vaalean pojan hengitys kaikui huoneessa raskaana ja vaaleat hiukset valuivat hailakanharmaiden silmien ympärille.
   "Vou, Neville, rauhoitu", Harry sanoi, toinen käsi kohotettuna. "Turha sinun on mennä, Pomfrey vain potkii sinut pellolle. Jos ei hän niin Ronin äiti. Ginny tarvitsee nyt lepoa parantuakseen. Sir... Eräs tuttuni tuntee kirouksen, mikä Ginnyllä on ja se menee ohi ajan kanssa. Käy tapaamassa häntä huomenna."
   Seamus käänsi kylkeään omassa sängyssään, mutta Neville seisoi paikallaan liikkumattomana.
   "Mennään vaikka yhtä matkaa", Ron lisäsi, katsoen nyt Nevilleä kulmakarvojensa lomasta. "Minä tiedän miksi minä sain hepulin siitä mitä Ginnylle tapahtui. Ja minä ymmärrän, miksi Harry reagoi niin vahvasti. Mutta sinä Neville, miksi sinä olet niin huolissasi Ginnystä?"
   Neville lehahti punaiseksi ja huomasi äkkiä olevansa äärimmäisen kiinnostunut leikkaamattomista varpaankynsistään. Kaikki viittaukset Matohäntään katosivat hänen kasvoiltaan ja Harry oli nyt tunnistavinaan pian lamppuun tarttuvan Dobbyn Nevillen piirteistä.
   "Ginny on minun ystäväni", Neville mutisi mittaillen lattiaa.
   Ron ei näyttänyt uskovan poikaa. Hän otti askeleen lähemmäs tätä, mutta näki sitten Harryn pudistavan hitaasti päätään. Neville yritti nyt näyttää välinpitämättömältä, mutta hänen suunsa oli jähmettynyt haastavaan irvistykseen.
   "Miten vaan", Ron hymähti ja hyppäsi sitten sängylleen.
   Harry huokaisi lähes yhtä syvään kuin Neville, joka palasi takaisin peittojensa alle. Viltit kietoutuivat Nevillen ympärille kuin lumivaippa Andeilla. Hän ei liikkunut lähes ollenkaan ja Harry mietti jo ehtikö Neville nukahtaa.
   "Oliko se varmasti Malfoy?" Neville kuitenkin kysyi, ilmeisesti miettien kannattaisiko hänen enää pitäytyä aiheessa.
   "Takuuvarmasti", Harry murahti, käsi puristaen yhtä sängyn pylväistä. "Kun saan sen nilkin käsiini..."
   "Heti minun jälkeeni", Ron korjasi.
   "Me suolistamme hänet."
   Neville nyökkäsi.
   "Saanko minä avustaa?" hän ehdotti. "Tarkoitan, minulla on muitakin selvittämiä asioita hänen kanssaan. Tämä olisi hyvä tilaisuus päästä tasoihin."
   Ron vilkaisi taas Harryyn ja kohautti sitten olkapäitään. Harry ei voinut olla ajattelematta miten Ron tulkitsi Nevilleä sillä hetkellä. Ei Neville harrastanut kostotoimenpiteitä, ei ilmeisesti ainakaan ilman erittäin hyvää syytä. Mistä lähtien Ginny oli ollut Nevillelle erittäin hyvä syy?
   "Kai", Ron hymähti. "Kolme kolmea vastaan. Crabbe, Goyle, Malfoy vastaan Longbottom, Potter, Weasley. Siinä on hauska sointi."
   "Varsinaiset kolme muskottisoturia", irvaili ovelle ilmestynyt Dudley.
   "Muskettisoturia, Dud", Harry huomautti väsyneenä ja tarttui laseihinsa. "Missäs sinä olet haahuillut? Et kai vain eksynyt?"
   "Se vielä puuttuisi", Dudleyn takana seissyt Vernon parkaisi. Mies parka, varsinainen hermoraunio. "Minä ja Dudley lähdemme huomenna. Pari muutakin tulee samalla junalla. Tätisi kuitenkin jää ystäviensä luo."
   "Mukava kuulla", Harry totesi ja laski lasinsa yöpöydälle. "Öitä Nev, älä sitten lähde puuhailemaan mitään ominpäin."
   Hyväksi onnekseen Harry ehti nukahtaa ennen Dudleyn korisevan sinfonian alkua. Hän nukkuikin yllättävän hyvin, nähden unta siitä, miten Malfoy oli joutunut hevoskotkan kokoisten hillereiden piirittämäksi.



   ”Herää Harry."Joku ravisteli Harryä olkapäästä. "Nouse ylös."
   "Mitä?" Harry mumisi unisena, hapuillen silmälasejaan.
   "Minä... tarvitsen apuasi."
   "Sinä tarvitset minun apuani?" Harry toisti nähdessään Dudleyn istuvan sänkynsä laidalla.
   Ulkona oli vielä hämärää, kello oli vasta puoli kuusi, eikä Harry voinut käsittää millä ilveellä Dudley oli saanut hilattua nyrkkeilijäntakalistonsa ylös sängystä sellaiseen aikaan.
   "Kyse on äidistä", Dudley sanoi hiljaa, tuijottaen lattiaa.
   "Mitä Petunia-tädistä?" Harry kysyi nousten istuma-asentoon.
   "Sitä vain, että kun me lähdemme, niin... katsothan äidin perään. Vaikka hän onkin sellainen kuin sinä, hän on silti minun äitini. Ja jos hänelle sattuu jotain..."
   Dudley painoi kasvonsa käsiinsä, eikä Harry voinut olla jäykistymättä ällistyksestä. Poika, joka oli käyttänyt häntä vuosia nyrkkeilysäkkinään, joka oli henkilökohtaisesti pitänyt huolta, että Harry lapsuus oli yhtä helvettiä, oli yhtälailla haavoittuvainen pikkulapsi mitä kaikki muutkin. Harry laski kätensä Dudleyn vavahtelevalle olalle.
   "Tottakai Dud, tottakai", Harry lupasi.
   "No hyvä. Jos hänelle käy jotain, sinä vastaat seurauksista."
   Harry yritti hymyillä, mutta onnistui kiskomaan kasvoilleen vain kivuliaan vierneen. Aamun hiljaisuudessa Dudley paineli takaisin omalle vuoteelleen. Harry yritti nukahtaa uudelleen, mutta serkun kurlaava ynähtely piti hänet valveilla. Hän hyppäsi pois sängystään ja vaihtoi yövaatteensa farkku-harmaa-T-paita-yhdistelmään.
   Harry katsahti Roniin, joka ei ilmeisesti tänä yönä unelmoinut Hermionesta. Punapään suu oli pelkkä kapea viiva, ilme oli kireä, kädet puristivat peiton kulmaa. Neville puolestaan tuntui itkevän unissaan. Hänen tyynynsä näytti kostealta ja vähän väliä hän hytkyi ankarasti.
   "Parasta jättää heidät nukkumaan", Harry ajatteli ja avasi portaikkoon vievän oven.
   Oleskeluhuoneessa Harryä odotti pieni yllätys. Takan edessä olevalle sohvalle olivat simahtaneen sekä Hermione, Sarah että Sirius-koira, joka nukkui tyytyväisenä tyttärensä sylissä. Hermionen iho oli kananlihalla, hän tärisi kylmästä. Harry poimi erään tuolin selkämykseltä viltin ja laski sen ystävänsä päälle.
"Vai pitäisikö sanoa entisen ystävän?" Harry ajatteli katsellen Hermionen kasvoja.
   Harry ei tiennyt, osaisiko hän ylipäätänsä elää ilman Hermionea ystävänään, sehän olisi kuin viimeiset viisi vuotta olisivat vain kadonneet tuhkana tuuleen.
   "Hän edelleen rakastaa teitä molempia ihan ystävätasolla."
   Harry hätkähti ja katsoi tyttöjen makuusaleihin johtaville portaille. Susan nojaili seinämään näyttäen väsyneemmältä kuin normaalisti. Ryppyisemmältä kuin normaalisti. Ja kun hän lähti kävelemään sohvaa kohti, hän ontui. Joka kerta painon laskeutuessa vasemmalle jalalle Susan notkahti ja palautti painon oikealle jalalle.
   "Milloin...?" Harry ehti kysyä, kun Susan jo vastasi.
   "Vuosia sitten, seitsemännellä luokalla. Luisteluonnettomuus."
   "Mutta ethän sinä aiemmin..."
   "Sain eilen aika mojovan tällin polveeni. Se palautti reistailun ennalleen. Kyllä se muutamassa päivässä menee ohi. Niin se on aina mennyt. Ei se haittaa työtäni tai mitään, esti vain minua rupeamasta taitoluistelijaksi tai telinevoimisteliaksi."
   "Etkö sinä aina halunnutkaan malliksi?"
   "En tietenkään. Se oli sellainen hölmö toiveammatti. Minä tein hitosti töitä sen eteen, että minusta tulisi huipputason urheilija. Siis muutenkin kuin luistelussa ja telinevomistelussa. Minä juoksin lyhyttä ja pitkää matkaa, harrastin potkunyrkkeilyä, tanssin balettia, klassisia tansseja ja vapaata tyyliä... Sellaista touhua. Samaan aikaan äitisi luki kirjoja, Cara lauloi ja Mariah opetteli jotain mandariinikiinaa. Tai siis tietysti Lil's ja Mary olivat jokseenkin kiinnostuneita myös vapaasta tanssista, mutta eivät samalla tavalla kuin minä..."
   "Ja kaikki jäi, kun sinä kaaduit jäällä, vai?" Harry ihmetteli ottaen tyynyn syliinsä saadakseen jotain pideltävää käsilleen. Susan hymyili surullisesti.
   "No en minä suoranaisesti kaatunut.” Susan piti puheessaan tauon ja hänen kasvoiltaan näki, että seuraavaksi suusta pääsisi ulos muunneltu totuus. ”Toinen luistelija menetti tasapainonsa ja survaisi terän jalkaani.”
   "Eikö matami Pomfrey voinut tehdä sille mitään?" Harry ihmetteli muistellen samalla, mitä Sirius oli puhunut Susanin ja Riverin erimielisyyksistä. "Tai Mungon lääkärit yleensä?"
   "Olisihan hän voinut, mutta kun Pomfrey oli silloin poissa koulusta. Koulun kakkosterveydenhoitaja, Ambrosia, ei ollut yhtä taitava kuin hän, polvilumpioni tulehtui tai jotain sinne päin ja myöhemmin asiaa ei saatu enää korjattua."
   Sarah käänsi kylkeään ja Sirius oli pudota sohvalta. Susan koppasi tämän äkkiä syliinsä.
   "Miksi sinä...?"
   "Puhun niin paljon? Hölötän omista asioistani? Lörpöttelen?"
   "Aioin kylläkin sanoa, miksi sinä olet niin avoin?" Harry korjasi.
   "Harry-kulta, se on osa luonnettani. Sitä paitsi, kun puhun sinulle, tuntuu melkein kuin puhuisin Lilylle. Sinulla on äitisi silmät."
   "Kuulen tuosta usein", Harry naurahti.
   "Hyvä."
   Susan kumartui ja moiskautti suukon Harryn otsalle, jonka jälkeen hän lähti omille teilleen. Harry tunsi nuljahduksen vatsassaan. Häntä pyörrytti. Kohta, johon Susan oli painanut huulensa, oli kuin tulessa. Harryn päätä alkoi särkeä pahemmin kuin ennen.
   "Sinulla on äitisi silmät."
   Tämä repliikki alkoi toistua Harryn päässä eri ihmisten sanomana. Harry tunsi vajoavansa polvilleen, hänen silmänsä näkivät pelkkää mustaa. Pimeässä, unimaailmassa, missä lie, häntä vastaan lensi feenikslintu.
   "Mitä täällä tapahtuu?" Harry kysyi linnulta. Hänen käsivarrelleen istahtanut feeniks painoi päänsä siihen kohtaan, mihin basiliski oli aikanaan häntä purrut. Harryä kylmäsi, hän ei ymmärtänyt. Nyt feeniks nokkaisi puremakohtaa. "Mitä sinä yrität sanoa?"
   Jostain kuului askeleita. Joku juoksi. Feeniks nokkaisi taas Harryä. Askeleet muuttuivat tömiseviksi, eläimen astumiksi. Ulvontaa.
   "Ihmissusi. Mitä sinä yrität kertoa minulle?" Harry kysyi jälleen. Feeniks lähes raateli basiliskin puremaa. "Mitä?"
   Feeniks hypähti hänen olkapäälleen. Sen koivet tuntuivat ihmiskäsiltä. Ne pitivät tiukasti kiinni, ravistelivat häntä. Feeniks kutsui häntä nimeltä.
   "Harry, Harry-kiltti! Herää. Harry." Kova vihlonta velloi sekä hänen arvessaan että paikassa, johon feeniks oli nokkansa upottanut. "Harry? Kehtaatkin säikytellä minua tuolla tavalla."
   Välittämättä Hermionesta Harry vilkaisi äkkiä kyynärvarteensa. Jollei hän olisi ollut täysin varma siitä, että feeniksin kyyneleet olivat aikanaan poistaneet koko haavan, hän olisi luullut arven olleen siinä aina.
   "Harry?" Hermione sanoi taas, miettien kuuliko Harry edes hänen puhettaan. Sitten hänkin huomasi arven. "Mistä lähtien sinulla on tuo ollut?"
   "Tästä päivästä lähtien", Harry vastasi nostamatta katsettaan punoittavasta ihosta. "Minä näin outoa unta, paitsi että olin hereillä. Aivan kuin Voldemort-näyissäni. Paitsi ettei hän ollut siinä. Siinä oli ihmissusi. Ja feeniks. Se yritti kertoa minulle jotakin."
   "Sinun pitää kertoa Dumbledorelle. Ja näyttää tuota matami Pomfreylle", Hermione komensi.
   Harry tiesi, että hänen kannattaisi kuunnella Hermionea. Monta kertaa hän oli jättänyt sen tekemättä ja sitten katunut katkerasti. Hermione tuijotti Harryä tutkivasti, käsi edelleen tämän olkapäällä.
   "Niin kai", Harry lopulta sanoi.
   "Kunhan et nyt taas päätyisi tekemään mitään hölmöä", Hermione hymähti lähes nauraen.
   "Milloin minä sellaista olisin tehnyt?" Harry puolustautui suoristaen selkänsä.
   Hermione räytteli silmiään muutaman kerran. Harry tajusi miten lähekkäin he olivat. Eikä hän ollut aiemmin huomannutkaan, miten tummat Hermionen ruskeat silmät todella olivat.
   "Sinunhan piti vihata minua", Harry kuiskasi.
   "Minä vihaan sinua sitten myöhemmin", Hermione vastasi vielä hiljaisemmalla äänellä kuin Harry.
   Kuin valtava magneetti Hermione veti Harryä puoleensa. Harry tunsi, miten hänen kaksi aivonpuoliskoaan tappelivat vastaan. Anna mennä, anna mennä, toisteli toinen, kun toinen käski ajattelemaan rationaalisesti. Hermionen käsi nousi olkapäältä Harryn kaulalle, Harry kumartui ja juuri kun heidän etäisyytensä oli sentin paikkeilla, Sarah huomautti silmät ummessa: "Ron tulee."
   Harry ja Hermione hätkähtivät tosimaailmaan ja loittonivat toisistaan Ronin hyppien vihellellen portaita alas. Sarah nousi istuma-asentoon venytellen ja iski sitten Hermionelle silmää. Ronia seurasi Neville, joka oli pukenut kaapunsa alle tyylikkään norjalaisen villapaidan.
   "Huomenta kaverit", Ron tervehti laskeutuen Sarahin viereen. "Valmiina rökittämään Malfoysta ilmat pihalle?"
   "Mitä?" Hermione älähti.
   "Me uskomme, että Malfoy on vastuussa Ginnyn tilasta", Harry sanoi Hermionelle. Nevillen kädet puristuivat nyrkkiin ja hänen peukalonsa nivel päästi inhottavan naksahduksen.
   "Varma kanssa?" Sarah kysyi Ronilta, joka nyökkäsi. "Selvä sitten. Saanko minä antaa ensimmäisen tällin?"
   "Tämä on minun, Harryn ja Nevin juttu", Ron vastusti. "Sitä paitsi, sinä olet kuitenkin vasta pikkutyttö..."
   "Anteeksi kuinka? Minä en ole pikkutyttö. Minä olen hittovie enemmän aikuinen kuin sinä ikinä."
   "Tosi aikuismaista käytöstä. Olisit vain jaloissa."
   "Jos et ole sattunut huomaamaan, minun etusormeni saa enemmän aikaan kuin sinun koko loitsuarsenaalisi."
   "Oletko huomannut miten omahyväinen osaat olla?"
   "Ai minä olen? Katsoisit siitä peilistä muutakin kuin hiuspehkoasi, niin ymmärtäisit vähän jotain itsestäsi!"
   "Onko se vain minussa", Harry kuiskasi Hermionelle Ronin ja Sarahin huutaessa keskenään. "Vai muistuttavatko he jollain tavalla Siriusta ja Susania?"
   "En sanoisi", Hermione kuiskasi takaisin. "Koska Ron tykkää minusta ja Sarah... No, Sarah on Sarah."
   "Mitä sinä tuolla tarkoitat?" Harry ajatteli ääneen.
   "En mitään, ei se ole tärkeää", Hermione suhahti turhautuneena.
   "Jos se ei ole tärkeää, niin kai sinä voit sitten kertoa keneen-", Harry huomautti.
   "Miksi se sinua kiinnostaa?"
   "Koko Ginny-episodi johtuu siitä, ettemme me kiinnittäneet huomiota hänen rakkauselämäänsä."
   "No, ei ole olemassakaan mitään Sarah-episodia, joten anna olla."
   "Taasko sinä alat kiukutella?"
   "Minä en kiukuttele!"
   Kukaan heistä ei pistänyt merkille Nevilleä, joka hivuttautui pikkuhiljaa muotokuva-aukosta ulos taikasauva ja vaaleanpunainen kirje mukanaan. Hän lähes juoksi kohti sairaalasiipeä, jossa rouva Weasley nukkui tyttärensä vuoteen vierellä. Neville nielaisi ja asetti kirjeen Ginnyn käsien lomaan. Mietittyään hetken Neville ojensi oman kätensä ja silitti varovasti Ginnyn kasvoja.
   "Malfoy saa maksaa", Neville mutisi puristaen tiukasti taikasauvaansa. "Lupaan sen Ginevra. Lupaan sen."



***
Jatkuu...

[Ginger]

Keuhkoputkentulehdus, eikä parempaakaan tekemistä ;)

Luku 16. Sairaalareissu ja muita selkäsaunoja



Vastoin yleisiä olettamuksia oli Ron ensimmäinen, joka huomasi Nevillen kaikonneen paikalta. Sattumalta hän oli vain kääntänyt päätään kyllästyttyään Sarahin huutoon, jolloin oli tajunnut, että oleskeluhuoneen keskellä kummallisen tyhjässä tilassa oli vastikään seisonutkin joku.
   "Minne Nev hävisi?" Ron kysyi ja kohotti kysyvän etusormensa.
   "Miten niin?", Harry ihmetteli kääntyen, etsien Nevilleä katseellaan. ”Hän oli äsken vielä tuossa”
   "Voi hitto", Sarah kuiskasi. "Hän lähti yksin Malfoyta tapaamaan."
   "Niinpä tietysti", Ron murahti suunnaten tiensä muotokuva-aukolle. "Tule Harry."
   "Hei, entäs me?" Sarah kivahti.
   "Tämä ei ole mikään pikkulikkojen juttu."
   Sarah päästi vihaisen kimakan tiuskaisun.
   "Minä alan vihata Ronaldia hetki hetkeltä enemmän", Sarah ilmoitti muotokuva-aukon kolahtaessa. "Paljon parempi. Ja nyt... jahtaamaan Malfoyta."



Neville seisoskeli niillä tienoin käytävää, mistä Luihuiset yleensä ilmestyivät matkallaan tuvasta Suureen saliin. Uskomatonta kyllä häntä ei hermostuttanut. Taisi olla ensimmäinen kerta koko nuorukaisen elämän aikana. Hän hermoili läksyistä ja kokeista, häntä hermostutti viitata jopa kasvitiedon tunneilla. Hän hermostui, jos joutui puhumaan asioista, mistä mielummin vaikeni, hän hermoili joka kerta, kun mummi vei hänet katsomaan isää ja äitiä. Ja hän tottavie oli hermoillut joka ikisen kirjeen kohdalla, mitä oli Ginnylle kirjoittanut.
   Jos käytettoon niinkin vähäpätöistä sanaa kuin ”tykätä”, niin sitä Neville oli tehnyt Ginnyn suhteen melko kauan. Ujo pieni Weasley oli aina ollut ollut hänen mielestään suloinen, mutta joulutansseissa neljäntenä vuonna, kun tämä oli lähtenyt hänen mukaansa, silloin Neville oli huomannut kaatuvansa suoraan ojasta allikkoon. Ja kun hän oli viime lukuvuonna yrittänyt yksin puolustaa tyttöä luihuisten käydessä Pimennon luvalla heidän kimppuunsa...
   Neville punastui ajatuksiaan ja alkoi mittailla jalallaan lattiaa. Ginevra Weasley...
   "Täällähän sinä olet Longbottom! Hermy, täällä! Löysin Nevillen!"
   Sarah hymyili voitonriemuisena naputellen samalla maata lohikäärmeennahkaisella koulukengällään. Nevilleä nolotti katsoa häntä, Sarah sai pelkällä läsnäolollaan hänet tuntemaan, että hän olisi tehnyt jotain pahaa. Pahimmat olivat Sarahin harmaat silmät, jotka tuntuivat lukevan ja tulkitsevan jokaisen mieleen lipsahtaneen ajatuksen. Niissä silmissä oli jotain pahaa, jotain hyvää. Kuka tietää.
   "Neville! Hyvänen aika! Se, mitä Draco teki, oli väärin, mutta että yrität käydä yksin koko luihuisjengiä vastaan...", Hermione torui.
   "Kuka käy yksin koko luihuisjengiä vastaan?"
   Malfoy, Crabbe, Goyle, Pansy, joku seitsemäsluokkalainen ja kolme viidesluokkalaista olivat ilmestyneet kuin tyhjästä. Malfoy hieroi käsiään yhteen virnuillen omahyväisesti.
   ”Taikapata, Taikapata, mitä lienet antanut? Kömpelyksen, kuraverisen, pikkulapsen...”
   Seitsemäsluokkalainen luihuinen liikahti paikoillaan ja tuijotti ahnaasti Sarahia, jota alkoi selvästi yököttää. Poika oli heitä kaikkia päätä pitempi, leuat näyttivät siltä kuin ne olisi valettu timanttiin ja julkeat silmät piiloutuivat matalan otsan alle.
   "Onnittelen ajoituksesta Granger", Malfoy lisäsi. "Juuri sopiva aamu jättää Potter ja Weasley kotiin kutomaan sukkia kotitontuille."
   Hermione hymyili kyllästyneenä Malfoylle miettien samalla mistä tämä oli saanut kuulla S.Y.L.K.Y.stä.
   "Se oli törkeää mitä teit Ginnylle", Neville ilmoitti ääni vakaana.
   "Niinkö Longbottom? Minusta hän nautti siitä. Aivan... joka... hetkestä..." Malfoy ärsytti vetäen sauvansa hitaasti esiin. "Ja muuten... Hänet on luvattu minulle. Vaikka onkin saatainen Weasley, puhdasverinen on aina puhdasverinen."
   Neville vetäisi oman sauvansa esiin.
   "Karkotaseet!" Malfoy huudahti.
   "Estotus!" Neville vastasi loitsuun. "Karkotaseet!"
   Sauva oli karata Malfoyn kädestä, mutta se ei aivan riittänyt. Neville puristi omaansa kalpeana ja hänen selkänsä taipui aavistuksen verran kaarelle.
   "Tainnutu!" Malfoy melkein rääkyi.
   "Varjelum! Kangistumis tyystilys!"
   "Mitä täällä tapahtuu!?"
   McGarmiwa, Kalkaros ja Muratti katsoivat lattialla makaavia oppilaita. Crabbe oli taipunut kaksinkerroin, sillä Pansyn langettamassa kaatoherjassa oli ollut yllättävää takapotkua ja varomaton Vincent oli saanut tällin arkaan paikkaan. Hermione hieroi haavaa, jonka Goylen oli onnistunut aiheuttaa jonkinlaisella alkeellisella tulisivallu-loitsulla. Verta valui hiljalleen mustalle koulupuvulle. Sarah piteli venytettyä luihuispoikaa seinää vasten näkymättömän jättiläiskouran avulla.
   "Neiti Wilkinsistä en yllättynyt", Muratti sanoi lähes ylpeänä. "Mutta että Granger ja Longbottom? Edistystä, edistystä. Minähän sanoin, pelko on pahin vihollisenne ja sen te olette todenteolla voittaneet!"
    "Kaksikymmentä pistettä pois Rohkelikolta", Kalkaros sihahti arvostamatta laisinkaan oppilaiden kaksinkamppailullisia lahjoja.
   "Ja saman verran pois Luihuiselta", Muratti lisäsi. "Tasapuolisuuden vuoksi."
   "Olisin odottanut teiltä fiksumpaa käytöstä. Kolme teistä on valvojaoppilaita!" McGarmiwa kivahti. "Ja neiti Wilkins. Minä keskustelen äitisi kanssa tästä...."
   "Mistä niin?"
   Susan ja hänen jaloissaan kiehnäävä Sirius olivat juuri tulleet portaat alas, luihuispoika (hänen nimensä oli Lawrence) valahti henkeään haukkoen lattialle.
   "Sinun tyttäresi teki tämän", Kalkaros ärähti osoittaen sinertävää Lawrencea.
   "Voi ei! Kamalaa!" Susan kiljahti sännäten Hermionen luo. "Äkkiä, tämä haava pitää sitoa, siitä tulee muuten arpi. Ja paitakin menee täysin piloille."
   "Kuulitko mitä minä sanoin?" Kalkaros kysyi mahdollisimman kohteliaasti.
   "Kyllä, mitä siitä sitten?" Susan tokaisi. "Ihan kuin rohkelikot ja luihuiset eivät ennen olisi paiskoneet toisiaan seinille. Vai mitä Ruikuli?"
   ”Se, että olemme itse tehneet virheitä, ei tarkoita, että meidän pitäisi kannustaa jälkipolvia toistamaan ne.”
   ”Kas, Severus, olet löytänyt sisäisen kasvattajasi. Ei kai sinulle ole tulossa perheenlisäystä?”
   Severus hymyili happamesti ja Susan alkoi naputtaa toista korkokenkäänsä samaan tapaan kuin Sarah Nevillen löydyttyä. McGarmiwa silmäili tilannetta turhautuneena.
"Kuitenkin, neiti Granger pitää saada paikattavaksi ja nuo poikaparat kaipaavat varmasti vuodelepoa. Ihmettelen vain mihin te olette jättäneet Potterin ja Weasleyn", vanha professorinna huokaisi väsyneenä nojaten kävelykeppiinsä.
   Sarahin ilme muuttui murhaavaksi.
   "Kaikella kunnioituksella, professori, tässä maailmassa pärjää varsin hyvin ilman poikia tai miehiä. Ei niistä ole kuin vaivaa."



   "Minne Merlinin nimessä se Neville on mennyt?"
   Ron lysähti väsyneenä rohkelikkojen pöytään. He olivat onnistuneet etsimään kaikkialta lukuunottamatta juuri sitä paikkaa, missä pienoinen tappelu oli tapahtunut. Harry nykäisi lasit nenältään ja hieroi silmäkulmiaan.
   "Teki katoamistempun", Harry huokaisi painaen päänsä kiinni pöytään.
   "Harry... Saanko kysyä yhtä juttua?
   "Mitä nyt taas?" Harry älähti kuulostaen ärsyyntyneemältä kuin oli tarkoitus. "Anteeksi. Mitä?"
   "No tuota... Tänä aamuna, kun minä ja Nev tultiin oleskeluhuoneeseen, sinä ja Hermione istuitte siinä lattialla ja katsoitte ensin toisianne tosi kummasti ja sitten minua vielä oudommin. Et kai sinä... kertonut hänelle? Minusta? Vai onko sinulla jotain, mitä haluaisit kertoa minulle Harry?"
   Harry nielaisi. Ei hän voinut kertoa Ronille, että sori vain, mutta Hermione tietää sinun pikku ihastuksestasi ja hän tuntee samoin, vaikkakin minua kohtaan ja me muuten melkein suutelimme tänä aamuna. Ei todellakaan. Mutta mitä hänen sitten pitäisi sanoa? Valehtelusta alkoi muodostua enemmän tapa kuin poikkeus.
   "Ron, hei, tästä on puhuttu. Me olemme YSTÄVIÄ, kaikki kolme. Minulla ja Hermyllä oli pieni riita ja hän ilmoitti, ettei halua olla enää YSTÄVÄNI. Tänä aamuna minä sain yhden kohtauksen ja hän säikähti ja me molemmat olimme aika noloja, koska eihän meidän YSTÄVYYTTÄ nyt niin vain lopetettu. Ja siinä vaiheessa sinä tulit. Minä en kertonut hänelle mitään, mikään ei ole muuttunut."
   "Sinä sait kohtauksen?" Ron toisti, hänen äänestään kuuli, että hän oli niellyt Harryn selityksen vaikkakin epäillen. "Millaisen? Onko Tiedät-kai-kuka..."
   "Ei mitään sellaista. Se oli sellainen näky, jossa oli ihmissusi ja feeniks", Harry selitti. "Ja katso, tämä ilmestyi heti sen jälkeen..."
   Harry näytti käsivarressaan olevaa arpea. Ron katsoi sitä tutkien.
   "Etkö sinä silloin joskus kertonut, että basiliski puri sinua juuri tuohon kohtaan?"
   "Sehän tässä juuri onkin. Se feeniks yritti sanoa minulle jotain, mutta minä en ymmärtänyt mitä."
   Valokuvaajia säntäili saliin ja ne kaksi edellispäivän noitaa tulivat sisään fanilaumat kannoillaan. Äkkiä Harry tajusi, että he kävelivät häntä kohti ja yritti keskittyä paahtoleipään, jonka oli juuri siepannut lautaselleen. Pian hän kuuli krö-höm äännähdyksen takanaan.
   Harry kääntyi vain joutuakseen erään naisen kuristusmaiseen halaukseen. Toimittajat onnistuivat ikustamaan Harryn kauhun ja yllätyksen hetken. Ei kai taas.
   "Hei Harry", hän lirkutti ja räpytteli pitkiä, melkein koomisella tavalla tuuheita silmäripsiään. "River Mapel, ystävien kesken Vera. Olin isäsi kanssa samaan aikaan koulussa, samalla vuosikurssilla kaiken lisäksi."
   Jokin hymyntapainen kävi Harryn kasvoilla, hän näki Sally-Annen äidin piilottelevan Riverin selän takana.
   "Isäsi entinen tyttöystävä", River sanassa ilmoitti ja veti naisen esiin.
   "No en nyt sanoisi ihan niinkään", Dina korjasi näyttäen nololta.
   "Äläs nyt Dee. Jos Hodson ei olisi vienyt sinulta Jamesia..."
   "Kuka?!" Harry karjaisi nousten seisomaan, jolloin loputkin ihmiset kääntyivät tuijottamaan heitä.
   ”Vera, Potter tapaili Lilyä, ei Mariahia”, Dina kuiskasi punastuen.
   "Evans on sinun äitisi?" River toisti ällistyneenä. "Minä luulin, että Hodson..." Kynttilänliekki näytti syttyvän naisen päässä. ”Niin, aivan!”
   "Moi Harry, moi Ron", Neville tervehti muina miehinä istuen toiselle puolelle pöytää.
   "Nev, minne sinä katosit?" Ron tivasi kääntyen ystävänsä puoleen.
   "Tuonne vain", Neville hymähti tyytyväisenä. "Kävin tappelemassa Malfoyn kanssa ja olisin voittanut, mikäli Kalkaros ei olisi ilmestynyt McGarmiwan ja Muratin kanssa."
   "Ja pääsit vielä tänne kertomaan asiasta?" Harry toisti istuen alas. ”Ihme, ettet-”
   "Hetkinen! Meillä oli juttu kesken", River muistutti loukkantuneena.
   "Ei enää", Harry tokaisi yksiselitteisesti. "Mitä sinä teit hänelle?"
   "Ihan vain tavallisia kaksintaisteluloitsuja. Sarah oli mieletön, hän nosti sen kellotornin, Lawrence seitsemmänneltä vuosikurssilta, seinää vasten, mieletöntä! Hän ei tosiaankaan ole mikään pikkutyttö, Ron. Hermione sai aika pahan tällin olkapäähänsä, siitä vuosi ikävästi verta, hän on nyt sairaalasiivessä..."
   Harry ja Ron ponkaisivat yhtäaikaa ylös pöydästä.
   "Olisit heti sanonut!" Ron ärjäisi.



Matami Pomfrey tutki mietteliäänä Hermionen haavaa. Hermione yritti olla liikkumatta, vaikka jokainen hipaisu Pomfreyn sauvasta kirvelsi pahemmin kuin iholle sivelty suolahappo.
   "Ettekö voisi vain puhdistaa sitä ja taikoa sitten umpeen?" Ginny kysyi heikosti katsellen puuhastelua omasta sairaalavuoteestaan.
   "Se ei ole niin yksinkertaista", Pomfrey sanoi huolestuneena. "Tämä loitsu on mennyt aika pahasti vikaan, vaikkakin tekijää ilahduttaisikin tieto siitä, että jälki on paljon pahempi kuin onnistuneessa versiossa. Purehan nyt hammasta, tyttökulta."
   Hermione sulki silmänsä, kun Pomfrey veti haavasta esiin lasinsirpaletta muistuttavan palasen. Kivu oli niin kova, että Hermionen oli pakko kirkaista.
   "Ei hätää", Pomfrey rauhoitteli. "Nyt se on ohi. Arpeerorum." Iho levisi haavan päälle muodostaen arven. "Kestää hetken, ennen kuin voin poistaa tuon."
   "Onko sitä pakko poistaa?"
   "Ei tietenkään. Harva vain haluaa säilyttää arpea muistona."
   "Minä haluan pitää sen", Hermine päätti. "Se on tavallaan aika kaunis. Kuin kuunsirppi."
   "Sinun valintasihan se on", Pomfrey myönsi ja alkoi putsata veristä ihoa. "Jos tulet katumapäälle, sen saa helposti häivytettyä vielä viikon päästä, mutta siitä eteenpäin..."
   "Ei, näin on hyvä... Kiitos matami."
   "Ole hyvä neiti Granger. Ja mitäs herra Goyle kuvittelee tekevänsä?!"
   Terveydenhoitaja säntäsi paimentamaan Goylea Hermionen vilkaistessa itseään peilistä. Hän hipaisi uutta arpeaan hymyillen.
   "Pojat tulevat vitsailemaan tästä."
    ä.Hermione oli juuri pukemassa päälleen neuletakkia, kun Harry ja Ron rynnivät sairaalasiipeen täydellä vauhdilla.
   "Teitäkin näkee", Hermione tervehti.
   "Hermy, onko kaikki okei?" Ron kysyi heti.
   "Mitä ne luihuiset tekivät sinulle?" Harry jatkoi kuulustelua.
   "Minä olen okei. Nyt kun olette täällä, moikatkaa ennemmin Ginnyä kuin huolehditte minusta", Hermione totesi.
   Sarah istui rennosti Ginnyn sängyn reunalla. Hän tuijotti Ronia halveksuvasti ja kallisti päätään. Ron nosti kättään ja hieroi niskaansa.
   ”Mikä sinua risoo, Pikkuinen?”
   ”Etkö sinä edes kysy olenko minä kunnossa?”
   ”Näenhän minä sen.”
   ”Miehet...”
   Ovi kävi ja Susan linkutti sisään.
   "No mutta hei Poppy!" Susan tervehti iloisesti. "Et ikinä arvaa mitä asiaa minulla on sinulle!"
   "Taasko sinä olet telonut polvesi?" Pomfrey parahti sauva heiluen. "Luulisi, että sinä kahdessakymmenessä vuodessa oppisit olemaan rasittamatta jalkaasi!"
   Susan hypähti sängylle kuin vanha tekijä, mitä ilmeisimmin nuoruusvuosien tuttu kaura maistui edelleen suupielissä, ja Pomfrey kumartui tutkimaan polvea. Harryn ei ollut tarkoitus katsoa paljastettua ihoa, mutta sinipunertava läikkä kiinnitti hänen huomionsa. Jos jonkun polvi kykeni näyttämään turvonneelta ja kypsyyteensä haljenneelta omenalta, Susanin polvi oli sellainen.
   "Jep jep. Sama vika mikä aina. Jäähdiym. Rustorium. No niin. Eikä sitten mitään urheilusuorituksia..."
   "Ja jätetään juokseminen kuukaudeksi. Muistetaan Poppy, muistetaan."
   "Parasta olisi", Pomfrey jurnutti kiskaisten verhon heidän ja luihuisjoukon väliin. "Entäpä muuten? Huimausta? Kuumetta? Houreita? Aamupahoinvointia? Hengenahdistuksia?"
   "Ei ole ollut yli neljääntoista vuoteen", Susan riemuitsi.
   "Entäs sinulla?"
   Sarah käännähti katsomaan yllättyneenä Pomfreytä.
   "Aina välillä", Sarah lopulta sanoi. "Ei niinkään aamupahoinvointia tai kuumetta, pikemminkin vain heikottaa ja on vaikea saada happea."
   "Tyttö on tulossa pahimpaan ikään", Pomfrey pahoitteli.
   "Hän kestää sen.”
   "Parasta olisi. Hän tulee isäänsä, oletan?” Rauhoittavaa rohdosjuomaa nauttinut Susan yskäisi voimakkaasti ja oli sitten siloittelevinaan hiuksiaan. ”Kuvittelen, etten huomannut tuota reaktiota. Ja etten kaksisenkymmentä vuotta sitten hoitanut muuan nuorenherran sarveiskalvoja erään ärhäkkään kirouksen jäljiltä.” Pomfrey hymyili tietäväisesti, sekoitti sitten uuden juoman, jonka ojensi Susanille. ”Muistan miten sinä ravasit täällä lähes päivittäin olessasi 15-16 -vuotias. Milloin pyörryit, milloin sait lemmenjuomaherjasta. Vaikkakin se taisi olla helvetillisempää ystävillesi kuin sinulle."
   "He suhtautuivat siihen varsin hyvin", Susan huomautti ristien jalkansa.
   "Neiti Evans, rauha hänen sielulleen, vertasi sinua koliikkilapseen. Ei mikään ihme. Mutta alkakaahan jo laputtaa, jokainen. Neiti Weasley tarvitsee lepoa, kuten myös muut oppilaat täällä. Ja Wilkins muistaa olla rasittamatta sitä polvea. Minä en sitä ala enää montaa kertaa korjaamaan."



***
Jatkuu...

[Ginger]

Luku 17. Lapsenkasvatuksen kenttäkurssi ja pari muutakin erehdystä



Kuten jo aiemmassa jaksossa vihjattiin, kehittyi Ronin lempiharrastukseksi naljailu Hermionen kuunsirpistä. Harry oli puolestaan sitä mielestä, että oli hieman erikoista Hermionen pitää arpensa, Harry kun olisi itse niin mielellään luopunut omastaan. Heillä oli kuitenkin tärkeämpääkin ajateltavaa, sillä Muratti sai jatkuvasti uutta puhtia heidän opettamiseensa ja kieltämättä tuntui olevan vain ajan kysymys milloin tämä keksisi alkaa harjoituttaa heillä tappokirouksia.
   "Mitenköhän kauan kestää, ennen kuin se hullu saa menolipun käsiinsä?" Ron ajatteli istuttuaan synkeänä paikailleen.
   "Hän on kestänyt tähänkin asti ja joululomaan on alle kaksi viikkoa, kevätlukukaudelle se menee", Sarah huomautti piirrellen hajamielisenä luonnoslehtiöönsä. "Josta muistuukin mieleeni, Hermione, sinulla on treffit ensi viikonloppuna."
   "Onko?" Hermione hätkähti nostaessaan katseensa oppikirjasta, josta oli lukenut viimehetken kertauksia.
   "Juu, Joshin kanssa, muistatko, Josh Callen, korpinkynsi, seitsemännellä, kiva per..soonallisuus", Sarah korjasi nähdessään Ronin ja Harryn katseen. "Kysyi sinua ulos aikoja sitten."
   "Aivan, Josh", Hermione nyökkäili. "Kyllä minä muistin."
   Ovi avautui nopeasti ja Muratti käveli sisään silmät pälyillen luokkaa. Hän kantoi kainalossaan useita paksuja kirjoja, selvästikin kirjaston kielletyltä osastolta.
   "Hyvää päivää oppilaat."
   "Hyvää päivää professori Muratti."
   "Jatkamme tänään siitä mihin jäimme viimeksi. Toivottavasti olette opiskelleet, mitä ette kuitenkaan ole tehneet. Avatkaa kirjat sivulta 43, kappale 5. KUINKA EROTTAA UNELMA PAINAJAISESTA."
   Oppilaat availivat kirjojaan ja Sarah heilautti kyllästyneenä sormeaan. Hänen leukansa loksahti alaotsikon johdosta. VAALEAT JA VAARALLISET, KAUNIIT JA KUOLETTAVAT. Harry tyrskähti katsoessaan sivua. Mihin Pimeyden voimilta suojautumisen tunnit olivat oikein menossa?
   Muratti avasi erään kirjoistaan, Harry kallisti päätään nähdäkseen teoksen nimen. Tylypahkan Valvojaoppilaat sekä Johtajapojat ja -tytöt. Muratti mumisi jonkun loitsun ja hänen sauvastaan purkautui savua. Itsesuojeluvaiston ohjaamina oppilaat peruuttivat taaksepäin, vaikka ja kun savu muovautui ihmishahmoiksi.
   "No niin. Sitten itse asiaan. Tässä näette entisiä tylypahkalaisia. Osa hyviä, osa pahoja. Miten tunnistatte heistä ne, johon voitte luottaa? Potter, kehen heistä sinä et luottaisi?"
   Harry antoi katseensa kiertää usvaisissa ihmisissä ja puristi tiukasti taikasauvaansa tuijottaessaan komeaa, tummahiuksista, kapeakasvoista nuorta miestä, jonka hän oli nähnyt koulun syvimmissä syövereissä, salaisuuksien kammiossa...
   "Häneen minä en luottaisi."
   "Miksi näin, Potter?" Muratti kysyi ja naputti pedonkynsillään pöytää.
   "Koska hän on lordi Voldemort nuorena."
   Jotkut vingahtivat kuulessaan Voldemortin nimen ja olivat tippua tuoleiltaan. Muratti hymyi tyytyväisenä.
   "Olet perehtynyt asiaan, Potter. Mutta kerro, miksi et voisi luottaa pahimpaan viholliseesi, jos et välttämättä voi luottaa parhaimpiin ystäviisikään?"
   "He ovat ystäviäni, tietysti minä luotan heihin!" Harry ärähti. Murahti nauroi kimakasti.
   "Luulisi, että sinulla kaikista oppilaista olisi kokemuksen ääni sanomassa toista. Mikäli muistan oikein", Muratti pläräsi erästä toista kirjaa, "sinun isäsi luottamuksen petti, ja täten aiheutti hänen kuolemansa, hänen paras ystävänsä. Jonka jälkeen tämä ystävä lähti vielä toteuttamaan toista missiota ja tappoi toisenkin ystä..."
   "SIRIUS EI TEHNYT SITÄ!" Harry karjaisi ojentaen sauvakätensä, eikä hän ollut ainut. Myös Sarah oli noussut tuoliltaan ja tuijotti nyt raivoissaan Murattia.
   "Istukaahan alas. Neiti Wilkins, yrittäkää säilyttää malttinne." Sarah laskeutui takaisin tuolilleen tuijottaen edelleen Murattia. "Muistakaa luokka, edes parhaaseen ystävään ei voi luottaa. Seuraavaksi..."



   "Se haahka käy minun hermoilleni entistä enemmän!" Harry huudahti hypäten sängylleen.
   "Ja mikä kasa läksyjä! Jokaiselle oma esitelmän aihe, S.U.P.E.R.-kokeiden tasovaatimukset!" Ron parkaisi. ”Oikeasti, missä hänestä tehtiin opettaja, Azkabanissa?”
   "Ilmeisesti", Sarah tuhahti ja istui keskelle lattiaa levittäen sille oppikirjansa, pergamenttinsa ja sulkakynänsä. "Hermione, mitä sinä tiedät tulikirouksista?"
   "En kovinkaan paljoa", Hermione mutisi kirjansa takaa. "Kaikki aiheet olivat niin erilaisia, että ne vaativat perehtymistä. Onneksi minä sain muinaiset kiroukset."
   "No loistavaa", Sarah hymähti. "Äiti ikinä antanut lupaa opettaa minulle laajaa kirousarsenaalia. Entä te? Mistä te kirjoitatte?"
   "Taikaolentojen kiroaminen", Ron murahti.
   "Täydenkuun sivuvaikutukset kirouksiin ja niiden vastaloitsuihin", Harry puuskahti.
   "Ihanaa."
   "Täällähän sinä olet!" Susan tuli makuusaliin spanieli kannoillaan. "Sinua saa etsiä kissojen ja koirien avulla, tuloksetta."
   "Olen ollut tunneilla. Äiti, mitä sinä tiedät tulikirouksista?" Sarah kysyi automaattisesti.
   "Sinä ET opettele niitä", Susan sanoi jyrkästi katsoen sitten Siriukseen. "Etkä sinä opeta niitä hänelle."
   "Mutta Muratti käski kirjoittaa aineen niistä!" Sarah kivahti turhautuneena. "Eikä minua huvita tonkia puolta kirjastoa vain löytääkseni sivumaininnan niistä."
   "Ja sinähän teet saman työn oppimisesi eteen kuin muutkin!”
   "Niitä on kolmea eri luokkaa", aloitti ihmiseksi muuttunut Sirius.
   "Kuuntelitko sinä lainkaan?!” Susan parkaisi Siriukselle. ”Sinä et-”
   "Magmarium", Sirius jatkoi tyttärensä äidistä huolimatta. ”Aggressiivinen sytyjo, tulisivallu-”
   ”SIRIUS!”
   "-liekehdiym ja roihuruntelum."
   "Selvä", Sarah sanoi imien jokaisen sanan kuin sieni.
   Tyttö oli nojautunut käsiään vasten ja vaaleat kiharat valuivat harteiden yli. Hänen harmaat silmänsä olivat jähmettyneet yhteen ainoaan kiintopisteeseen ja ainoa tapahtuva elonmerkki oli niskan päähän aiheuttama nyökyttely.
   "Tulisivallu teki yleensä aika syvän, palavan haavan", Sirius mietti.
   "Sitä Pansy yritti minuun!" Hermione huudahti. "Anteeksi. Ja...?"
   "Liekehdiym poltti kaikki vaatteet ja karvoituksen."
   ”Tämä ei ole hyvää kasvattamista!”
   "Ja viimeisenä oma henkilökohtainen suosikkini", Sirius jatkoi istuutuen Nevillen tyhjälle sängylle. "Roihuruntelum. Äärimmäisen rumaa jälkeä. Polttaa raajat, osittain myös vaatteet, joitain luita saattaa katkeilla ja mennä pois paikoiltaan."
   "Ja te käytitte niitä koulussa?" Harry toisti.
   "Yleensä tulisivallusta", Sirius myönsi. "Mutta liekehdiymiä vain kerran, Kalkarokseen nimittäin, kuudennella, hän ansaitsi sen!” mies lisäsi Harryn tuomitsevan katseen alla, ”ja vuotta myöhemmin kokeilin roihuruntelumia rakkaaseen pikkuveljeeni. Välimme olivat sen jälkeen melko... lämpimät."
   "Ja käyttikö isä kahta jälkimmäistä kirousta?" Harry kysyi Siriukselta.
   "Kuten minäkin, koulussa hän käytti tulisivallusta, oikeassa elämässä kuolonsyöjiä vastaan hän sitten langetteli roihua ja liekkiä pakkotilanteissa."
   Harry huokaisi helpotuksesta. Isä ei ollut ollut täysi paholainen koulussa. Sentään. Vaikkakin Sirius saattoi myös valehdella. Todennäköisesti valehtelikin.
   "Valmis..." Sarah mutisi ja otti pergamentin käteensä. Hän luki mitä oli juuri kirjoituttanut sulkakynällä salamannopeasti paperille. "Lukisitko tämän läpi?"
   Sirius otti hämmästyneenä aineen vastaan ja katsoi sitten sitä. Hänen silmänsä eivät edes liikkuneet. Yksi ainut kiintopiste.
   "Mmm, ihan hyvä, vaihtaisin vain tuosta tuon loitsu-sanan kiroukseksi, koska tämä aine käsittelee niitä. Tyyliseikka."
   Sarah heilautti kättään paperin päällä korjaten huomautuksen saaneen sanan. Susan tuhahti paheksuvasti.
   "Miten sinä olet niin nopea?" Ron valitti.
   "No, se on tätä lapsenomaista ripeyttä", Sarah irvisti.
   "Jahas. Anteeksi, että sanoin sinua pikkutytöksi. Kelpaako?"
   "Helppohan sinun on nyt pyydellä anteeksi, kun minä hoitelin yksin koko luihuisjoukoa ja missäs sinä olit? Syömässä aamupuuroa ja juomassa lämmintä maitoa äidin kainalossa?"
   "Antaa olla. Minä yritän olla ystävällinen sinulle ja mitä saan vastineeksi? Naljailua."
   "Naljailua? Minä lopetan naljailuni sitten, kun sinä lopetat iänikuisen kitinäsi."
   "Miten minusta tuntuu, että taisi olla vain hyvä asia, ettei meillä ollut mahdollisuutta hankkia enempää lapsia", Sirius kuiskasi Susanille. "Ajattele, jo kaksi tuollaista... mini-sinua..."
   "Ai mini-minua? Pistä silmät ja korvat päähäsi. Sinulta hän peri riidanhaluisuutensa."
   "Minähän olin lauhkea kuin puhpallura!"
   "Hevoskotka pikemminkin. Pinnasi katkeili kokoajan."
   "Koska sinä veit minulta hermot."
   "Mitäs tungit nokkasi minun asioihini."
   "Jos en olisi tunkenut, sinä et nyt valittaisi siinä."
   "Senkin tekopyhä paviaani! Minä olen pelastanut sinun niskasi useammin kuin sinä minun!"
   "Miksen minä muista ainuttakaan kertaa?"
   "Mietitäänpä... Vuonna 1978, lokakuu. Sinä, minä, Mary, Lil's ja James, kuolonsyöjiä joka puolella. Lestrange yritti sinuun avada kedavraa. Minä kiskoin sinut lattialle juuri ajoissa. Entäs sitten silloin, kun..."
   "Okei, okei, tajusin", Sirius sihahti. Kaikki muut olivat hiljenneet ja tuijottivat heitä kahta. "Mistä te muut kirjoitatte?"



   ''Minulla on hyviä uutisia herrani.''
   ''Parasta olla, Gabina-rakas.''
   ''Löysin hänet.''
   ''Todellako? Onko hän sitä mitä oletimme?''
   ''Ja enemmän.''
   ''Loistavaa, loistavaa. Kaikki sujuu kuin rasvattu. Pian minun ei tarvitse huolehtia Potterin pojasta, Albus Dumbledoresta tai kenestäkään, joka on minut pettänyt.''
   ''Entä Kalkaroksen vaimo?''
   ''Hänestä on meille vielä hyötyä. Hänhän on... puhdasverinen. Mikäli Luciuksen poika on yhtä taitava, mitä isänsä hänelle antaa arvoa, puhdasveristen kuolonsyöjien sukupolvi on turvattu moniksi sukupolviksi. Ja Gabina...''
   ''Niin herrani?''
   ''Lähde.''



"...et kiroa opettajia, nukut sukat jalassa, teet läksyt, pyrit olemaan kohtelias kanssaopiskelijoille..."
   "Äiti, minä pärjäsin loistavasti edeltävät kuukaudet, minä tulen pärjäämään vielä viikon."
   Vanhemmat jättivät viimeisiä hyvästejä lapsilleen. Kukaan ei sanonut sitä ääneen, mutta monen mielessä liikkui myös ajatus, että tämä saattaisi pahimmassa tapauksessa olla viimeinen kerta, kun he ylipäätänsä näkivät toisensa vaikka joululomaan olikin vain viikko. Uusista kuolemista sai lukea lehdistä päivittäin. Petunia-tätikin oli kestänyt eroa vain päivän.
   "Sarah, kuuntele. Syö kunnolla, muista kuntoilla..."
   "Rouva Well, me lähdemme", joku huusi junasta.
   Susan suukotti tytärtään nopeasti otsalle ja nousi vaunuunsa. Hermione halasi viimeisen kerran vanhempiaan ja astui sitten pois heidän luotaan.
   "Siinä he sitten menevät", Harry mumisi. Hän ei sanonut sitä ääneen, mutta kai se oli arvattavissa, että hänkin olisi halunnut olla saattamassa jotakuta kotimatkalle.
   "Turvallista matkaa", Ron hymähti. "Rauha palaa viimein Tylypahkaan."
   "Ja he lähtevät tosimaailmaan teuraalle kuin lampaat", Sarah irvisti kietoen kaulaliinaansa tiukemmalle.
   "Sinä olet niin optimistinen", Ron huomautti Sarahille.
   "Minä olen realistinen", Sarah siihen. "Ja pyrin olemaan olematta naiivi."
   "Minkä suhteen sinä koet olevasi naiivi?" Ron naurahti.
   "Noh, minähän olen vain neljätoista, joten olen luultavasti naiivi aika monessakin asiassa."
   "Onko hänen pakko olla tuollainen?" Ron sanoi Hermionelle ja Harrylle Sarahin mennessä juttelemaan Parvatin ja Lavenderin kanssa.
   "Sinä vain onnistut kiskomaan hänestä huonot puolet esiin, Ronald-kultaseni", Hermione huomautti ja lähti kiskomaan Sarahia pois huonosta seurasta.
   Ron virnisti Harrylle hölmösti ja huokaisi tavalla, joka ei voinut merkitä mitään hyvää.
   "Kuulitko? Hän sanoi minua kullakseen."
   "Hän olikin äärimmäisen tosissaan."
   "Älä masenna minua", Ron murahti potkaisten lunta Harryn lahkeeseen. "Enkö minä ole sinusta tarpeeksi hyvä hänelle tai jotain?"
   "En minä sitä sanonut", Harry puolusteli. "Sinun ei vain kannattaisi alkaa rakentaa taloa oljista."
   "Mitä tuokin sitten oli tarkoittavinaan?"
   "Mitä kuvittelet sen tarkoittavan?"
   "No, mi..."
   Iso, mojova lumipallo tärähti suoraan Ronin takaraivoon. Ron käännähti ja näki miten Sarah, Ginny ja Hermione kikattivat lapsellisesti.
   "Minä opetan tuon pikkunaudan kunnioittamaan itseään vanhempia", Ron vannoi uhkaavasti ja kahmaisi lähimmästä kinoksesta kourallisen lunta.
   "Ei. Ei! EI EI EI!" Sarah kiljui sännätessään Ronia karkuun. "Tämä kaulaliina on kašmiria! Sinä et pilaa sitä! Sinä et..."
   Ron työnsi Sarahin selälleen hankeen ja raivoissaan Sarah potkaisi Ronia sääreen sillä seurauksella, että Ron romahti hänen päälleen. Yhdessä lumenpöllähdyksessä paljon pienempi, hintelämpi, voimattomampi tyttö otti yliotteen rotevasta Ronista, kierähti tämän päälle ja vangitsi naurusta hytkyvät kyljet talvisaappaiden alle.
   "He ovat ni-ii-in suloisia", Ginny nauroi. "Mistä vetoa, että he alkavat jonain kauniina päivänä seurustelemaan?"
   "He tappaisivat toisensa", Harry kommentoi.
   "Tai vähintään ajaisivat toisensa hulluiksi", Hermione lisäsi.
   "Täydellisen pari", Ginny virnisti laskien yhteen yksi plus yksi on kaksi.
   "Potter."
   Harry vilkaisi olkansa yli ja näki Muratin, joka vilkuili heitä silmät kapeina viiruina. Hänen tulipunaiset hiuksensa heiluivat kammottavasti tuulessa ja kaavun helmat olivat viimasta koholla. Opettajattaren kainalossa oli ruskeaan paperiin kääritty paketti.
   "Ajattelin, että sinua kiinnostaisi. Emmehän me halua, että toistamme menneisyyden virheitä", Muratti sanoi sihisten ja ojensi paketin Harrylle. Harry nielaisi kuuluvasti ja tarttui salaperäiseen lahjaan tärisevin käsin.
   "Tuo nainen on pelottava", Ginny kuiskasi Muratin astuttua pois kuuloetäisyydeltä.
   "Mikä se on?" Hermione kysyi heti.
   Harry ravisti pakettia korvansa juuressa ja kiskaisi sitten kääreitä varovasti syrjään.
   "Kirja", Harry mumisi. "Puoli vuosisataa Tylypahkassa."
   "Tuo on aivan uusi", Hermione henkäisi kiskaisten kirjan Harryn kädestä ja pläräten ensimmäiselle sivulle. "Suoraan painosta! Mistä Muratti on tämän saanut? Ja miksi hän antoi tämän sinulle?"
   "Ota siitä lepakosta selvää", Harry tuhahti ja luki ääneen kansitekstin. "Puoli vuosisataa Tylypahkassa on rinnastettavissa Tylypahkan historiikkiin. 1930-1980 -lukujen Tylypahka tarkoin kuvauksin, haastatteluja opettajilta, entisiltä oppilailta ja heidän vanhemmiltaan. Miten pimeydenvelhojen vuosisata on vaikuttanut opetukseen? Mikä on mystisen lajitteluhatun osuus kohtalossa? Näkyykö oppilaissa muinaisten perustajajäsenten piirteitä? J. K. K. Rockin tarkka tutkimustyö on päätähuimaavaa ja 'Puoli vuosisataa Tylypahkassa' on merkittävä virstanpylväs Tylypahkan historian arkistoinnissa."
   "Saanko minä lainata tuota Harry, saanhan saanhan saanhan!" Hermione anoi.
   "Anna mennä vain", Harry urahti työntäen kirjan Hermionen käteen. "Mihin minä sitä tarvitsisin?"



Viimeinen viikko sujui miten sujui. Hermionen treffit eivät ilmeisesti sujuneet parhaalla mahdollisella tavalla, sillä joka ilta hän lukkiutui makuusaliinsa haluttomana tavata ketään ja lukemaan Muratin Harrylle antamaa kirjaa.
   "Tunneilla hän samanlainen kuin aina ennenkin", Ernie MacMillan huomautti ylikuultuaan keskustelun, mitä Harry, Ron ja Neville olivat käyneet kirjastossa.
   "Hän taitaa kärsiä identiteettikriisistä", Neville analysoi. Kaikki katsoivat hämmästyneinä Nevilleä miettien miten tämä osasi niin pitkän ja vaikean jästisanan. "Mitä? Mummi on sanonut minun potevan samaa ongelmaa."
   "No hän voisi silti päättää neiti Kaikkitietävän, neiti Flirtin ja neiti Kylmänkiskoisen roolien väliltä", Ron puuskahti. "Silloin häntä osaisi etäisellä tavalla ymmärtää."
   "Tyttöjä ei voi ikinä ymmärtää", Harry muistutti.
   "Totta, totta", Ron nyökkäili.
   "Niin kiinnostava kuin tämä aihe onkin, minulla on vielä yrttitietoa", Ernie huokaisi vilkaisten kelloonsa.
   "Mutta eihän tänään enää ole tunteja", Harry muisteli peläten unohtaneensa mennä liemiin. "Kello on puoli seitsemän."
   "Verso esittelee meille tänään hämäräkasveja ja saamme joulun jälkeen jonkun aamutunnin vapaaksi", Neville selitti ja nosti laukkunsa olalleen. "Tuletko Ron?"
   "Nähdään Harry."
   Harrykin nousi ylös, häntä ei huvittanut jäädä yksin kirjastoon. Oli kai parasta hakea muutama kirja makuusalista ja tehdä läksyjä... Ei mikään houkutteleva ajatus, mutta paremman idean puuteessa se toimi. Hän harppoi portaita alas, portaita ylös, kääntyi nurkkien taakse. Jokainen ikkuna, jonka ohi hän käveli, näytti saman maiseman. Lumipyryä, kinoksia ja jäätä. Joulu olisi todella tulossa.
   "Härski joulusilli", Harry sanoi Lihavalle leidille, joka hihitti tyttömäisesti ja avasi sitten ovensa rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen.
   Sali oli tavallista täydempi. Kaksi poikaa pelasi juuri räjähtävää näpäytystä poikien makuusaleihin vievissä portaissa. Toinen pojista nauroi vahingoniloisesti, kun vastustaja menetti pisteen, toinen heitti kuudenluokkalaisen silmissä säälittävän syyläherjan naurajan nenänpäähän.
   "Lapset", Harry mumisi kaivaen taikasauvansa esiin. Hän alkoi naputella sitä seinää vasten kävellessään portaita ylös, piti itselleen seuraa ajattelemalla ääneen. "Aivan kuin Dudders kun pelasimme musikaalisia patsaita. Ehkä hän on alkanut oppia häviämään siellä Jalostamossa..."
   Äkkiä, heti sen jälkeen, kun Harry oli sanonut nimen Jalostamo, Harryn taikasauvasta purkautui tulipunaisia kipinöitä ja seinä päästi ensin romahtavan, sitten kitisevän äänen. Harry tuijotti lamaantuneena, miten hänen oman makuusalinsa ovea vastapäätä muodostui salakäytävä, jota ei tosiaankaan ollut näkynyt Kelmien kartassa. Varovasti, kuin peläten aukon sulkeutuvan heti hänen jalkansa kosketettua salakäytävän lattiaa, Harry astui sisään onkaloon.
   "Valois", hän mumisi.
   Kirkas valo hänen sauvansa kärjestä riisui tyhjän käytävän. Kiviseinämät näyttivät kylmän kosteilta ja valkoisen valon hehkussa pystyi erottamaan kirjaimia seinistä. Harry kumartui lähemmäs tutkimaan tekstiä.

Rakkaat Rowena ja Helga eivät olisi luultavasti ikinä hyväksyneet tätä, jos olisivat tienneet. Heillä on pakonomainen tarve suojella tyttöin neitseyttä. Minä myöskään en teitä rohkaise, mutta olisi vastoin Tylypahkan tasa-arvoisia aatteita, jos poikain eivät saisi samaa oikeutta vierailla tyttöin makuusaleissa kuin mitä tytöillä on. Te viisaat Jalon makuusalin pojat, miehet, saatte kunnian vierailla tyttöin Jalon makuusalissa. Käyttäytykää hyvin.
Arvoisa Goldric Rohkelikko

Harry virnisti tupansa perustajan tekstille. Tytöt olivat aina saaneet käydä poikien makuusaleissa, mutta jos joku poika yritti päästä tyttöjen makuusaleihin, haistatteli portaat tälle pitkät. Hiljaa, epäröiden Harry käveli käytävää eteenpäin. Aukko hänen takanaan meni hiljalleen umpeen, mutta hän ei panikoinut. Vielä. Jos johonkin pääsi sisään, pääsi sieltä myös ulos.
   Jokin naksahti ja Harry nosti jalkaansa. Hän oli astunut liidun päälle. Harry otti liidun käteensä ja vilkaisi seinää. Totta tosiaan, seinässä oli lisää merkintöjä.
Boris Faalinpoika 1189
Boris, Anna, Ikuinen lempi

Gabriel Krythalian, Lothar Drake, Vincentin Rowfall 1272
Matkalla maineeseen ja kunniaan!

Darien Thompson 1436
Darien ja Elisa ikuisesti

West Hasselborn 1768
Rakkaalle Selenelleni, pian olen luonasi!

Rolf, Rick ja Rask Wellington 1839

Harryn sydän hyppäsi äkkiä kurkkuun asti. Hän hieraisi lasejaan ja vei sauvan lähemmäs seinämää. Totta se oli, ellei hänen silmissään sitten ollut jotain vikaa.

Ian Potter 1914 (Sekä Micael Prewitt ja Henric Stone)
Huhu kertoo, etteivät kouluaikaiset suhteet kestä. Itseni ja Helenen puolesta toivon, ettei näin ole.

Steward Potter 1936 (Rikoksessa mukana myös Clay Weasley, Logan Marks ja Brian Hersh)
Isä, sinusta en olisi ikinä uskonut! Minun onnekseni kyseinen huhu ei pitänyt paikkansa. Enkä malta odottaa, että saan esitellä Merenan sinulle!

Alan Potter 1957 (Ihan omillaan)
Tämä on pelottavaa. Pitää jättää mainitsematta tästä Jessicalle, hän luulee vielä tätä automaattiseksi kosinnaksi. Ukki, isä, miksei kukaan ikinä kertonut tästä minulle vaan jouduin ratkaisemaan homman aivan itse?

James Potter 1978 (+ arvon herrat Sirius Musta, Remus Lupin ja Peter Piskuilan)
Kai sinä isä äidille tästä jossain vaiheessa kerroit? Lily tulee ainakin riemastumaan... Olen aina uskonut kohtaloon!
SARVIHAARA, OLET SÄÄLITTÄVÄ
Kiitos analyysistä Sirius.
KAIKILLE TIEDOKSI, JAMES ON NIIN TOSSUN ALLA, ETTÄ....
Koska James ja Sirius päättivät harrastaa nyrkkitappelua, me lopetamme tähän. T: Remus Lupin
sirius tykkää susanista
NAAMA UMPEEN MATOHÄNTÄ

Harry pyöritteli liitua sormiensa välissä. Neljä Potterin sukupolvea ennen häntä oli käynyt tässä käytävässä. Ian, Steward, Alan ja James. Ja nyt...

Harry Potter 1996
Minulla ei ole aavistustakaan, miten äiti reagoi löytöösi. Toivottavasti olet nyt ylpeä minusta.

Harry mietti vielä hetkisen ja lisäsi: P.S. Minä ja Hermione olemme VAIN ystäviä.
   Laskettuaan liidun maahan Harry jatkoi matkaansa. Kesti hetken ennen kuin seinä tuli häntä vastaan.
   "Jalostamo", Harry mumisi ja seinä aukesi.
   Varoen astumasta portaille Harry valmistautui avaamaan oven, jossa komeili numero kuusi ja taulu, johon oli kirjoitettu kaunolla:
   Brown, Lavender
   Granger, Hermione
   Patil, Parvati
   Wilkins, Sarah
   Myös kyseisten henkilöiden kuvia oli liimattu taulun reunoille. Hermionet 11 ja 16 vee tuijottivat Harryä epäuskoisena suut auki, jolloin pystyi selvästi erottamaan, mikä ero heidän purukalustoissaan oli. Parvatin katse oli toruva, kun Harry laski kätensä ovenkahvalle ja työnsi.
   Harry odotti vaaleanpunaista hyökyaaltoa, pitsiä ja ruusuja. Pehmoleluvuoria, julisteita ja parfyymitsunamia. Tai edes jotain noloa. Sarah oli puhunut totta valittaessaan, että poikien makuusali oli suurempi. Tai ei välttämättä suurempi, mutta tilavamman näköinen. Tyttöjen huone oli suorakulmion muotoinen, jokaisessa nurkassa oli yksi sänky. Seinät oli maalattu syväntummanpunaisella, lattia tummanruskeaa parkettia. Lisäksi huoneessa oli vielä kaksi muuta ovea, joista ainakin toinen vei mitä suurimmalla todennäköisyydellä kylpyhuoneeseen; ja järvinäkymällä varustettu ikkuna.
   Makuusalissa ei ollut ketään, joten Harry ajatteli poistua vähin äänin. Juuri, kun hän oli tarttunut jälleen oven kahvaan, joku kirkaisi melko lahjakkaasti.
   "Harry! Harry? Harry?!?!" Hermione oli juuri ilmeisesti käynyt suihkussa, hänen hiuksensa valuttivat vettä ja hän oli pukeutunut kylpytakkiin. "Mitä sinä täällä teet? Miten sinä ylipäätänsä tänne pääsit?"
   "No, tuota", Harry aloitti, mutta Hermione keskeytti hänet heti alkuunsa.
   "Odota siinä, minä käyn pukemassa ensin päälleni."
   Ja Hermione hävisi sisään toisesta ovesta. Harry puuskahti syvään ja istuutui sängylle, jonka oletti kuuluvan Hermionelle (yöpöydällä olivat kuvat herra ja rouva Grangerista, sekä heistä kolmesta). Aikaa tuntui kuluneen useamman tunnin verran, kunnes Hermione palasi oven takaa täysissä pukeissa hiukset kuivatettuina.
   "No, anna kuulua", Hermione kehotti ja istuutui alas Harryn viereen.
   "No katsos kun minä löysin yhden salakäytävän..."

   "...Ja olin juuri lähdössä, kun sinä aloit kiljua."
   Hermione katsoi Harryä toruvasti ja pudisti sitten päätään.
   "Niinpä tietysti", Hermione huokaisi. "Enää en saa olla rauhassa edes täällä."
   "Hermy... Mione... onko kaikki kunnossa?"
   "Ei Harry, ei ole."
   Harry tarjosi Hermionelle olkapäätään ja tämä nojautui siihen vaitonaisena. Hermionen hiukset tuoksuivat omenalle ja mangomelonille ja hedelmäsalaatille.
   "Haluatko puhua siitä? Liittyykö se jotenkin treffeisi?"
   "Kyllä ja ei. Josh... sanoi jotain, mikä sai minut ajattelemaan..."
   "Mitä?"
   "Ei sillä niin väliä. Mutta kuitenkin, minä taisin vihdoin ja viimein tajuta miten paljon olen... muuttunut tämän vuoden aikana. Enkä minä tiedä onko se hyvä vai huono juttu."
   Harry hymähti ja kietoi kätensä Hermionen ympärille. Ei hän itsekään ollut aivan varma tunnistiko hän sylissään lepäävää tyttöä.
   "Hermione, minä vuonna tapahtui kolmas suuri nuijasota?"
   "1677 jos puhutaan jättiläisistä, 1320 jos maahisista, 1893 jos jästeistä. Mutta nuijasota voi myös olla viittaus kirjalliseen sotaan, sanasta nurjim, kirjoitettu, joka taas viittaisi vuosien 1798-1812 välillä tapahtuneisiin kirjan tekijän oikeuskiistoihin, jolloin ensimmäinen sota oli Farcannamiksen ja Galligovin välinen, taistelu siitä, kumpi lopulta kirjoitti Seitsemän askelta jästiksi, toinen sota taas..."
   Harry painoi etusormensa Hermionen huulille ja nauroi.
   "Vaikka sinä olet muuttunut, jotkut asiat eivät lähde kitkemälläkään."
   "Toivotaan niin", Hermione hymähti ja kietoi kätensä Harryn kaulaan. "Ja tässä vaiheessa joku kävelee huoneeseen ja ymmärtää tilanteen väärin meidän yrittäessä selittää mitä sinä teit tyttöjen makuusalissa minun sängyssäni keskellä iltaa, kun kaikki muut ovat jossain huitelemassa."
   "Kuinka monta kertaa niin voi käydä samassa ficissä?" Harry mumisi.
   "Toivon mukaan... vain... kerran", Hermione vastasi ojentautuen kohti Harryn kasvoja.
   "Miten ihmeessä minä selviän joululomasta, jos nyt teen tämän?" Harry ajatteli. "Hitot siitä..."
   Sarah hymyili vinosti ovelta kädet puuskassa. Muka vain ystäviä. Hän pääti odottaa pari sekunttia, ennen kuin keskeyttäisi Harryn ja Hermionen pimentomaisella hömhömillä. Joululomasta tulisi niin hauska.



***
Jatkuu...

[Ginger]

The Extra Large Christmas Special jaettu kahteen osaan

Luku 18. Vanhaa suolaa ja karvainen italialainen eli Perimmäisten kysymysten äärellä eli Kun mitään ei tapahdu



"No, seurusteletteko te nyt?"
   Ärtyneenä Harry kiskoi matka-arkun perässään löytämäänsä tyhjään vaunuosastoon. Sarah katsoi häntä hymyillen vinosti, tavalla, jonka Harry nyttemmin yhdisti heti Siriukseen.
   "Me olemme vain ystäviä", Harry murisi laskeutuen penkille.
   "Joo, ystäviä, siltä se näyttikin. Minäkin harrastan syljen vaihtoa kaikkien ystävieni kanssa."
   "Sarah, älä viitsi. Jos Ron kuulee..."
   "Niin hän palaa takaisin maan pinnalle", Sarah päätti Harryn lauseen. "Mikä ihmeen suojeleva isovelivaihe sinulla on meneillään? Jos saan muistuttaa, Ronilla on niitä viisi."
   "Ron oli minun ensimmäinen todellinen ystäväni. Ja Hermione oli toinen. Se tässä on meneillään."
   "Ai että Ron saa rakastua ystäväänsä, mutta sinä et?"
   "No jotain sinne päin", Harry urahti levittäen pergamentin eteensä pöydälle. Vähintä mitä hän voisi nyt tehdä oli Kalkaroksen antamat läksyt.
   "Onko täällä tilaa?"
   Ginny ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan tuli sisään Neville perässään.  Pyöreäkasvoinen poika näytti olevan jopa hieman hämillään siitä, että tervehdyttyään punapäinen tyttö oli alkanut viihtyä enemmän hänen seurassaan kuin mitä ennen.
   "Nev tulee viettämään joulua meidän kanssamme", Ginny ilmoitti hypäten Sarahin viereen istumaan.
   "Mummi haluaa", Neville mumisi punastuen. "Hänen mielestään se on paras vaihtoehto turvallisuuttani ajatellen."
   "Jos hän ajattelee sinun turvallisuuttasi, eikö sinun olisi silloin kannattanut jäädä Tylypahkaan?" Sarah huomautti ristien kätensä rinnalleen.
   "Olisin kuitenkin niitä ainoita, jotka sinne jäävät, joten en voisi kehittää sosiaalisia suhteitani. Mummin sanoin."
   He puhuivat kaikesta turhanpäiväisestä saadakseen ajan kulumaan. Lopulta Harry kuitenkin jättäytyi keskustelusta vaivihkaa ulos ja tuijotti vain ulos ikkunasta. Oli sumuista, joten maisema muistutti yhtä valkoista seinämää. Riippui ihmisestä laskiko sen rauhoittavaksi vai ahdistavaksi. Harrystä näkymä oli unettava, sellainen, joka tuuditti valheelliseen rauhan tunteeseen, joka...
   "Entä sinä Harry?"
   Palaten omasta ajatusmaailmastaan todellisuuteen Harry katsahti Nevilleen, joka tuijotti häntä odottavasti.
   "Anteeksi, mitä sanoit?"
   "Otatko sinä mitään kärrystä?" Neville toisti.
   Nyt vasta Harry huomasi ystävällisesti hymyilevän noidan, joka seisoi oven suussa kärryjensä vieressä. Ginny laski jo pieniä kämmenellään olevia pronssisulmuja.
   "Ei minun tee mieli", Harry hymähti.
   Noita jatkoi matkaansa samalla, kun Hermione ja Ron tulivat ovesta sisään.
   "Nuo valvojaoppilas-tapaamiset ovat yhtä kukkua", Ron tuhahti levittäytyen tyhjälle paikalle Harryn viereen.
   "Kuuntelisit välillä, niin sinulla ei olisi niin tylsää", Hermione huomautti ahtautuen Harryn ja Ronin väliin.
   Sarah virnisti merkitsevästi Hermionelle ja venytteli tyytyväisenä jalkojaan.
   "Mikä nyt on niin hauskaa?" Ron lopulta murahti.
   "Kuten isänikin, rakastan olla oikeassa", Sarah vastasi ja väläytti Ronille harjoittelemansa vinon hymyn, jolle kukaan ei osannut sanoa ei, kaikista vähiten Sarahin äiti.



   Levollisuus oli käsinkosketeltavissa, kun he astelivat sisään Holyheadin kartanoon. (Nuoret olivat vaihtaneet King's Crossilla junaa Vauhkomielen ja Lupinin liityttyä seuraan) Pusikosta esiin hyppäävät kuolonsyöjät eivät tuntuneet enää niin konkreettiselta uhalta, sillä Vauhkomielikin työnsi taikasauvansa povitaskuunsa. Heti aulassa karu totuus iski kuitenkin päin kasvoja. Kartano ei tosiaankaan ollut levollinen. Vieraita noitia ja velhoja suhahteli sisään ja ulos takoista.
   "Meillä on tänään kokous ja väkeä tulee vähän jokaisesta tuutista", Lupin selitti väistäen samalla lyhyttä, karvaista velhoa, joka porhalsi täydellä vauhdilla sisään takasta.
   "Scusi, scusi, scusi", velho mumisi puhdistaen samalla nokea kaavustaan. "Mi dispiace tanto."
   "Mic?" Lupin huudahti yllättyneenä. "Micaelo?"
   Velho nosti hämmästyneenä katseensa ja hänen kasvoilleen syttyi häikäisevän kirkas hymy. Pieni violetti velhonhattu valahti samassa hänen nenälleen ja lintuhämähäkin koipia, Ron kavahti vaistonvaraisesti taaksepäin, muistuttavilla sormillaan mies nappasi lakin painaen sen välittömästi rintaansa vasten.
   "Rémus! Magnifico!" velho riemuitsi kimakalla äänellä. "Come va?"
   "Bene, grazie. A tu?"
   Pieni italialainen, tai ainakin se kuulosti iltalialta mutta saattoi olla espanjaakin, alkoi puhua sellaisella nopeudella, että heikkopäistä hirvitti. Vauhkomieli ohjasi nuoria eteenpäin, sillä he muodostivat melko lahjakkaan tukoksen käytävään.
   "Kuka tuo oli?" Ginny kysyi entiseltä aurorilta.
   Vauhkomieli vilkaisi Ginnyä tavalla, jolla mulkoillaan 5-vuotista, joka kysyy jatkuvasti kysymyksiä, jotka ovat luokkaa "miksi aurinko on keltainen?."
   "Micaelo de Lupinio. Meidän Italian kontaktimme, joka ilmoittaa heti, mikäli tiedät-kai-kuka osoittaa kiinnostusta vanhojen mafia-suhteidensa elvyttämiseen. Remuksen pikkuserkku."
   "En tiennytkään, että Voldemortilaa on yhteyksiä mafiaan", Harry naurahti kuin asia olisi ollut suurempikin vitsi.
   "Tiedät-kai-kuka arvostaa mafian perinteitä", Vauhkomieli selvensi. "Ja mafian johto, josta suurin osa on velhoja, kokee hänet-jota-ei-pidä-nimetä tärkeäksi liittolaiseksi."
   "Seisovat ennemmin paholaisen rinnalla kuin hänen tiellään", Sarah sanoi filosofisesti.
   "Aivan", Vauhkomieli murahti ja työnsi jälleen yhden oven auki.
   Myös olohuone oli täynnä väkeä. Punapäistä, päätöntä, puolisilmäistä väkeä säntäili pitkin poikin heidän tiellään.
   "Anteeksi, missä Molly on? Anteeksi..."
   Tonks yritti löytää Mollya lukuisten ihmisten joukosta. Hänen seurassaan oli mustiin pukeutunut nainen, joka kantoi pientä lasta, sekä kaksi nuorta poikaa, jotka Harry tunnisti välittömästi.
   "Ron... Nuohan ovat Colin ja Dennis Creevy."
   Sanaakaan sanomatta Harry ja Ron lähtivät kävelemään kohti Creevyn veljeksiä ja Tonksia, joka selitti Mollylle jotain hyvin kiihtyneenä.
   "...kuolonsyöjät tappoivat Clay Creevyn ja ovat uhkailleet hänen perhettään. Dumbledore luottaa rouva Creevyyn ja hänestä koko perhe pitää sijoittaa tänne päämajaan. Mariahille se sopi, joten voisitko auttaa sijoittamaan heidät johonkin päin taloa?"
   Colin hymyili ilottomasti Harrylle, kun he saavuttivat surevan perheen. Harry toivoi, että olisi vain voinut sulkea silmänsä ja siten korjata kaiken.
   "Ne tappoivat isän", Colin kuiskasi ääni särkyneenä.
   "Olen... olen pahoillani Colin", Harry sai sanotuksi. Luoja, miten laimealta tuo lause kuulostikaan!
   Nainen, Colinin äiti, nyyhkäisi rajusti. Veltosti sidottu nuttura heilahti vapauttaen muutaman kaarnanruskean hiuskiehkuran.
   "En kestä tätä", rouva Creevy parkaisi. "Ensin minulta vietiin Chris ja nyt Clay. Minulla on vain lapseni, älkää antako niiden viedä heitäkin minulta."
   "Rauhoittukaahan nyt", Molly hyssytteli ottaen tyttölapsen, ilmeisesti Colinin ja Dennisin pikkusiskon, syliinsä toinen käsi edelleen rouva Creevyn hartialla. "Kukaan ei voi tehdä teille pahaa niin kauan kuin olette täällä päämajassa."
   Lupin, joka oli ohjannut Micaelon Mariahin toimistoon, tuli heidän luokseen.
   "Mitä täällä on tapahtunut?"
   "Kuolonsyöjät ovat murhanneet jästin, Clay Creevyn, ja nyt hänen perheensä tuotiin tänne turvaan", Tonks selitti nopeasti.
   "Surkin", rouva Creevy korjasi. "Clay oli surkki. Hän ei välittänyt taikuudesta, mutta kun Chris kuoli kaksitoista vuotta sitten, hän lupasi pitää huolta minusta ja pojista... Me yritimme pysyä erossa taikamaailmasta, kasvattaa pojista jästejä..."
   Puhjeten tähän asti vuolaimpaan itkuun rouva Creevy haki tukea Lupinin olkapäästä. Lupin tutki hetken rouva Creevyn kasvoja.
   "Hetkinen... Abbie? Abbygail Collatreal? Puuskupuhista."
   Rouva Creevy nosti päätään ja katsoi Lupinia silmiin.
   "Remus? Pitkästä aikaa", rouva Creevy nyyhkäisi ja jatkoi itkemistään.
   "Joten te olette Christopher Creevyn lapsia", Lupin jatkoi kääntäen katseensa Coliniin ja Dennisiin sekä heidän siskoonsa.
   "Minä ja Dennis olemme", Colin totesi surkeana. "Mutta hän kuoli, kun olimme ihan pieniä. Clay on meille meidän isämme, vaikka ei samalla tavalla kuin mitä hän on Allysonille."
   "Tulkaa, minä voin viedä teidät huoneisiinne. Se on vähintä.... Tulkaa."



   Myöhemmin päivällä professori Lupin rauhoitteli hermojaan muutamalla erällä shakkia. Haluamatta myöntää asiaa Harrysta tuntui, että Lupinkin oli murenemassa käsiin. Mies ei ollut vielä edes keski-ikäinen keskivertoon velhoikään verrattuna, ja silti hänen kasvonsa olivat ajan syömät, arvilla ja silmät kuopissaan.
   Ron siirsi kuningatartaan ja söi professori Lupinin lähetin. Lupin katseli lautaa kauan ja naurahti sitten.
   "Olet taitava Ron. Torni H2:een. Matti. Melkein voitit minut."
   "Otetaanko vielä erä?" Ron kysyi siirrellen nappuloita takaisin lähtöruutuihin.
   "Ron, luovuta jo. Sinä et voita häntä", Harry ilmoitti nojaten Ronin tuolin selkämykseen.
   "Aah, luottaisit ystävääsi Harry. Hän on taitava."
   Lupin hymyili vielä hetken aikaa ja alkoi sitten asetella omia nutikoitaan hajamielisesti takaisin laudalle.
   "Mistä sinä tunnet rouva Creevyn?" Harry kysyi yllättäen.
   Hetken hiljaisuuden jälkeen, minkä aikana Lupin mietti miten asettaa vastauksensa, hän puhui.
   "Hän oli samalla vuosikurssilla kanssani. Silloin hän ei tietenkään ollut Abbygail Creevy, vaan Abbygail Collatreal. Hän seurusteli Christopher Creevyn kanssa, he kihlautuivat ja menivät näköjään naimisiinkin. Näin heidät viimeksi vanhempiesi häissä."
   "Oliko Christopher isäni hyväkin ystävä?"
   "Ei", Lupin naurahti. "James ei ikinä tullut toimeen Chrisin kanssa. Pääosin siksi, että Lily tuli niin hyvin toimeen Chrisin kanssa. Ja osittain siksi, että sen ainoan kerran, kun James ei pyydystänyt sieppiä huispaus-ottelussa, niin Chris nappasi sen. James halusi kuitenkin kutsua Chrisin häihinsä todistaakseen, että hän oli valmis hautaamaan sotakirveensä."
   Harry nyökkäili ja päätti, ettei halunnut kuulla enää yhtään lisään. Ovet kävivät ja Mariah tuli sisään karvainen Micaelo perässään.
   "Mariah, aspettare!" Micaelo huusi innoissaan.
   "Mariah on saanut ihailijan", Ron nauroi.
   "Micaelo ei tarkoita pahaa, hän vain innostuu nähdessään kauniita naisia", Lupin huokaisi siirtäen ratsuaan.
   "Mariah, hai qualcosa de fare stasera? Ti posso offrire qualcosa da bere?"
   "Remus, hyvä luoja, käske hänen jättää minut rauhaan", Mariah pihahti rynnäten Remuksen viereen.
   "Mikset sano itse?"
   "Tyyppi ei ymmärrä muuta kieltä kuin italiaa."
   "Italiaksi sitten."
   "Minä en ole puhunut italiaa epävirallisesti yli viiteentoista vuoteen", Mariah parahti. "Sinun on pakko auttaa."
   "Ah, Mariah, i tuoi occhi sono bellissimi! Vorrei andare a letto con te!" Micaelo huudahti ja kietoi kätensä Mariahin vyötärölle.
   "Non toccarmi!" Mariah kiljaisi vaistomaisesti.
   "No?"
   "Se non se ne va subito, strillo!" Mariah jatkoi vihaisena sellaisella nopeudella, että maallikolla olisi mennyt kieli solmuun. "Sono già fidanzato."
   "Che peccato. Chi?"
   "Micaelo, fermarsi."
   "Rémus!"
   "Fermarsi."
   "Viimeinkin. Te italialaiset olette päästänne sekaisin", Mariah sanoi Lupinille, kun Micaelo poistui pettyneenä takavasemmalle.
   "Jos saan huomauttaa, minä olen vain neljäsosaitalialainen", Lupin korjasi hymyillen kuivasti. "Mitä vikaa Micaelossa oli? Hänhän oli niin suorapuheinen. Luulin sinun pitävän sellaisesta."
   "Mariah teetkö tänä iltana mitään? Saanko tarjota drinkin? Sinulla on niin kauniit silmät. Voi Mariah, haluaisin sänkyyn kanssasi. Joo, erittäin tehokasta. Kiitos avusta", Mariah tiuskaisi.
   "Sinä pärjäsit loistavasti itsekin."
   "On ollut pakko pärjätä."
   "No loistavaa, onko sinulla taas tänään syytetään-Remusta-kaikista-maailmankaikkeuden-ongelmista -päivä? Jos on, niin ottaisitko etäisyyttä ja menisit vaikka sen täydellisen miesystäväsi luo kiehnäämään?!"
   "Hyvin mielelläni!"
   Mariah ei katsonut taakseen sännätessään ulos huoneesta hameen helma hulmuten.
   "Anteeksi Ron, mutta minua ei huvita enää pelata", Lupin mumisi poistuen täysin vastakaiseen suuntaan, mihin Mariah oli mennyt.



Tietenkään päivän ihmissuhdesekaannukset eivät päättyneet siihen. Harry oli lähtenyt kävelylle tuulettamaan ajatuksiaan. Joululoman oli ollut tarkoitus olla rauhoittumisen ja rentoutumisen aikaa, mutta koko kartano oli niin täynnä itkua ja naurua, ettei itsetutkiskelulle paljoa löytynyt sijaa.
   "Kuutamokävelylläkö sitä ollaan?" Sirius oli työntänyt kätensä taskuihinsa ja hän seisoskeli lähellä jyrkkää kallionreunamaa katsellen tähtiä. "Kauniita, eivätkö olekin?"
   "Ovathan ne", Harry hymähti kietoen kätensä puuskaan.
   "Mikä on sinun suosikkisi?" Sirius kysyi irrottamatta katsettaan taivaasta.
   "Ei minulla ole. Ne ovat kaikki yhtä hienoja."
   "Hmmm... Niin kai", Sirius virnisti ja ojensi kätensä osoittaakseen erästä taivaan kirkkainta tähteä. "Tuo on Vega. Se on minun suosikkini."
   Harry ei osannut tulkita ilmettä Siriuksen kasvoilla. Oli kuin mies olisi pursunnut ylitsepääsemätöntä ylpeyttä, kuin hän olisi juuri ymmärtänyt rakastuneensa, ja siltikin päällimmäisenä tuntui olevan käsittämätön pelko kaiken menettämisestä. Mutta kuten sanottua, Harry ei osannut tulkita Siriuksen ilmettä.
   "Eikö Vega olekin Sarahin toinen nimi?" Harry ajatteli ääneen.
   "Onhan se. Halusin aina nimetä tyttäreni Vegaksi. Susie kunnioitti toivettani, ainakin osittain. Mutta, me puhumme nyt sinun ongelmistasi. Mikä mättää, Harry?"
   Harry potkaisi jäistä lumikumpua kenkänsä kärjellä.
   "Hermione."
   "Eikö hän vieläkään osaa päättää pitääkö hän sinusta vai ei?"
   Hermostuksissaan Harry laski painonsa omaksi yksikökseen vierähtäneen lumipalan päälle, ja se musertui pieniksi palasiksi.
   "Ongelma on pikemminkin se, että minä en osaa päättää mitä minä tunne häntä kohtaan."
   "Selvä, selvä..." Sirius mumisi miettien jotain syvällistä. "Selvä. Annas kun vanha kertoo sinulle niksit tunteiden selvittelystä. Ensinnäkin... kerro minulle ensimmäinen ulkoinen seikka, mikä sinulle tulee mieleen Chosta."
   "Chosta?" Harry toisti. "Miten Cho tähän liittyy?"
   "Ymmärrät kohta", Sirius vakuutteli. "No?"
   "No... Cho on lyhyt ja..."
   "Riittää", Sirius keskeytti. "Ensimmäinen mielikuva on ainut asia, minkä haluan kuulla. Ginny."
   "Punainen tukka."
   "McGarmiwa."
   "McGar...? Tiukka nuttura."
   "Vega."
   "Kuka?"
   "Ve- Sarah."
   "Sinun hymysi."
   "Kiinnostavaa. Petunia-tätisi."
   Harry mulkaisi Siriusta ja mietti miten ihmeessä kummisetä saattoi ajatella, että tämä pieni leikki auttaisi häntä. Sirius virnisti.
   "Luonnottoman pitkä kaula."
   "Hermione."
   "Ruskeat silmät."
   "Molly."
   "Lämpimät kasvot."
   "Selvä. Nyt, kuvittele, että istut jollakin pehmeällä sohvalla. Takassa palaa tuli. Sinun on mukava ja lämmin olla. Sylissäsi makaa tyttö. Tyttö suutelee sinua. Miltä sinusta tuntuu?"
   "Miten minua auttaa kuvailu siitä, miltä Hermionen suutelu tuntuu?" Harry parahti.
   Sirius hymyili vahingoniloisena.
   "Mitä?"
   "Siinä sinulle vastaus. Sinä olet kiinnostunut Hermionesta, joten puskii."
   "Miten niin olen kiinnostunut? Voisitko selittää hieman tarkemmin?"
   "Minä puhuin tytön suutelemisesta. Sinä yhdistit sen automaattisesti Hermioneen. Joten juttu on minusta melko ilmiselvä."
   "Miten tuo kuvailujuttu sitten liittyi koko asiaan?"
   "Sen piti vain saada sinut ajattelemaan tyttöjä. Joten antaa mennä. Ja jos Ron huolettaa, hän kyllä ymmärtää. Te olette parhaat ystävykset."
   "Olisiko isä ymmärtänyt, jos sinä olisit alkanut seurustella äidin kanssa?"
   Sirius vilkaisi tähtitaivasta ja puhalsi ilmat keuhkoistaan valkoiseksi höyryvanaksi ilmaan.
   "Ei hitossa. Olisin joutunut ruumishuoneelle useampana kappaleena."



Seuraavana päivänä hektinen säntäily jatkui. Mariah vilkuili vähän väliä kelloaan, hän oli suunnitellut jotain suurta koko nuorisojoukkiolle.
   "Vauhtia nyt", hän hoputti.
   "Mihin meillä nyt on noin kova kiire?" Susan kysyi kohentaen hiuksissaan olevaa mistelinoksaa.
   "Näette sitten", Mariah vastasi. "Sanotaan, että tämä on minun joululahjani lapsille."
   "Hei, emme me ole mitään lapsia", Sarah sanoi loukkaantuneena.
   "Niinhän ne kaikki sanovat", Mariah mutisi ja vilkaisi taas kelloaan. "Molly, pyydän, voisitko kiirehtiä?"
   "Tullaan tullaan", Molly vastasi.
   Molly tukeutui horjuen miehensä käteen laskeutuessaan alas portaita. Hänen kasvonsa olivat aurinkoiset ja punakat, hiukset oli laitettu sievälle nutturalle. Jos Harry ei olisi tiennyt sanan vihjaavaa merkitystä, hän olisi sanonut Mollyn suorastaan hehkuvan.
   "Loistavaa, kaikki paikalla. Hetkinen... Sirius!" Mariah huudahti.
   Punaiseen mekkoon ja vihreisiin korkokenkiin sonnustautunut Sirius hoippui portaat alas.
   "Edes kerran... Edes kerran Cara voisi antaa minun olla mies kun juon monijuomalientä", Sirius kimitti.    "Tämän yllätyksen on parasta olla hyvä."
   Toisin kuin voisi luulla, he eivät käyttäneet hormipulveria.
   "Me menemme minun limusiinillani", Mariah sanoi.
   "Mikä on limusiini?" Ginny kysyi automaattisesti.
   Eikä se ollut mikä tahansa limusiini. Sen sisään olisi mahtunut puolet taikaministeriöstä ja Mungon päivystysvirkailija. Lisäksi siellä oli laajakuvatelevisio, Nintendo, jääkaappi, poreallas, kassakaappi, meikkipöytä, tietokone, viisi pöllöä, kolme kirjekyyhkyä, kirjahylly täynnä kirjoja, lentävä matto, kolme luutaa (Puhtolakaisu, Nimbus ja Tulisalama), laskuvarjo, lainelauta, Da Vincin maalaus, diskovalot, laskettelusukset, keinuhevonen, stereot, elokuvaprojektori... Ja kaikki sijoitettuna niin, että jokaisella siitä puolesta taikaministeriöstä ja Mungon kassavirkailijalla olisi edelleen ollut runsaasti jalkatilaa ja metrin väli vieressä istuvaan.
   "Vou", Hermione sanoi ja istui pehmeälle, mutta silti tukevalle viininpunaiselle istuimelle.
   "Tiedän", Mariah hymähti. "Sain tämän auton Franilta, Frank Williamsilta. Televisio konsoleineen ja peleineen sekä tietokone tulivat Billiltä, Gatesiltä siis, Susien mielestä meikkipöytä olisi oiva lisä tähän..."
   "Se on", Susan vahvisti. “Entä jos jossain palaverissa venähtää ja sinun pitää päästä suoraan treffeille Ar-”
   "Niin niin, matto on täällä siksi, että tapasin vasta Garin Baban, Iranin taikaministerin, joka ei suostu jästiautoihin ilman, että siellä on lentävä matto, Vincille en ole keksinyt vielä mitään muuta paikkaa, ja muut ovat, no, krääsää."
   Auto nytkähti liikkeelle.
   "Voisitko nyt kertoa minne me olemme menossa?" Molly kysyi.
   "Minne nyt aatonaattona muualle menisi", Mariah sanoi ja vilkaisi kelloaan. Auto pysähtyi.
   "Unohtiko joku jotain?" Hermione kysyi.
   "Kuin katsomaan huispausta", Mariah lopetti ja avasi oven. Lumisella kukkulalla kohosi huispauskenttä. "Niin, yksi tämän auton erikoisuus on se, että tässä on poimuojo. Se liikkuu paikasta toiseen samalla tavalla kuin ihmiset ilmiintyvät." Mariah vilkaisi hermostuneena Arthuriin. “Siis kyllä minulla on tähän lupa!”
   Kentän reunoja koristivat tummanvihreät liput, joissa kimalteli kultainen pedonkynsi, sekä räikeän oranssit liput, joissa komeilivat kanuunan kuulat.
   "Eikä! Ei voi olla totta! Olen halunnut päästä tähän matsiin jo monta vuotta!" Ron huudahti. "Kanuunat ovat suosikkejani, mutta Harpyijat ovat upeimman näköinen joukkue liigassa. Harry, sinun pitää nähdä Rebecca Austin. Ja Andrea Horton. Ja ehdottomasti Steffy ja Daphne Clock, kaksoset. Ja Enid Trent. Ja Kiricna Oagadogoboukaka. Ja sinun on pakko nähdä heidän kapteeninsa, Gabriella Hodson, hän on äänestetty jo viidesti liigan parhaimman näköiseksi etsijäksi."
   "Hodson? Onko hän sukua sinulle?" Hermione kysyi Mariahilta.
   "Kyllä, olen hänen pikkuserkkunsa, mutta isoäidin kautta, eri Hodsoneita äidin mukaan", Mariah vastasi. "Aika sattumaa, olen aina ollut Henkipään Harpyijoiden suuri fani. Osittain siksi minä myös ostin sen kartanon täältä Holyheadista."
   "On aika kunnioitettavaa, että se joukkue on hyväksynyt pelaajikseen vain naisia", Hermione sanoi.
   "Jonka takia se on aina ollut liigan kärkijoukkueita", Sarah jatkoi.
   "Äsh, Harpyijoilla ei ole mitään mahdollisuuksia Kanuunoita vastaan", Ron tuhahti.
   "Sehän nähdään", Sarah naurahti.
   He kiipesivät tuulen ja kevyen lumipyryn hidastamina korkealle torniin. Harry istuutui aitiopaikalle Hermionen ja Ronin väliin. Mariah vilkuili edelleen kelloaan.
   "Missä Remus on?" Sirius kimitti.
   "Hänen ja Ardien piti tulla tänne suoraan", Mariah vastasi. "Gabi, hei!"
   Hämmästyttävän paljon Mariahin näköinen tummanvihreään kaapuun pukeutunut nainen oli myös ilmestynyt katsomoon. Hän halasi Mariahia ja hymyili leveästi.
   "Ihana nähdä sinua", Gabi tervehti. "Ja vielä ihanampi peli tulossa. Kai sinä kannatat edelleen meitä?"
   "Totta kai, minä omistan neljänneksen teistä", Mariah tuhahti hymyillen. "Gabi, tässä ovat Molly ja Arthur Weasley, he ovat ystäviäni. Ja tässä on Susan Well, hänet sinä tunnetkin, ja tässä on Susanin ystävätär, Siiri Musti. Susanin tytär Sarah, sitten Ginevra ja Ronald Weasley, Mollyn ja Arthurin lapsia, ja tuossa ovat Harry Potter ja Hermione Granger."
   "Se Potter?" Gabi kysyi. Harry nyökkäsi ja kätteli Gabia. "Ja Hermioneko sinä olit? No, neiti Granger, oletkin pyydystänyt aika poikaystävän. Potter on iso nimi."
   "Me emme..." Harry aloitti.
   "Seurustele", Hermione lopetti. "Me olemme vain... koulukavereita, minä, Harry ja Ron. Niinhän, pojat?"
   "Jahas... Ensimmäinen kerta, kun minä olin väärässä. Mutta minun pitää nyt mennä. Nähdään, serkku. Uh, anteeksi."
   Gabi väisti Artemista ja Lupinia, jotka olivat juuri saapuneet. Artemis suuteli pikaisesti Mariahia ja istuutui sitten tämän viereen.
   "Upea päivä", Artemis totesi haroen maapähkinän värisiä hiuksiaan.
   "Upea tosiaan", Mariah myönsi.
   Harry ei edes huomannut, miten Hermionen käsi ujuttautui hänen kätensä lomaan. Hän katseli ajatuksissaan kentän laidalla kierteleviä mainostauluja (Max Puhdixin uusin hittituote : Varpaankynsiharja. Sano hyvästit puhpallerorokolle!), kun tunsi miten lämpimät sormet risteytyivät hänen omiensa kanssa. Nopeasti Harry katsahti Hermionea, sitten Ronia, joka tuijotti kiihkeästi jokamaun rakeita kaupittelevaa noitaa, ja sitten taas Hermionea. Harry puristi pikaisesti Hermionen kättä ja veti sen sitten irti.
   "Kas kas. Vanhoja tuttuja."
   Salamana Mariah, Susan, Lupin ja Sirius olivat nousseet pystyyn sauvat esille kiskottuna. Ne osoittivat arpikasvoista, komeaa miestä, jolla oli aavistuksen verran kiharat vaaleat hiukset ja hyiset vihreät silmät. Hän hymyili ylimielisesti kädet kiedottuina kolmen lapsen ympärille.
   "Hodson. Wilkins. Lupin. Arvon neiti, jota en tunne. Miten lämmin vastaanotto."
   "Mitä SINÄ täällä teet?" Mariah sylkäisi.
   "Olen katsomassa, kun vaimoni pelaa", velho vastasi ja virnisti niin leveästi, että kaikki valkoisena hohtavat hampaat varmasti näkyivät. "Entä mitä sinulle kuuluu, Wilkins? Näytät yhtä... uhkealta kuin aina ennenkin."
   "Painu helvettiin, Trent, ja pysy siellä", Susan sähisi.
   "Wilkins, Wilkins, Wilkins..." mies päivitteli. "Siitä on vuosia, kun näimme viimeksi. Kai saan esitellä lapseni? Tässä on esikoiseni Noah sekä kaksoset Elijah ja Elizah." Elizah, joka siis oli tyttö, näytti heille kieltään ja kikatti pahansuovasti. "Ja tämä on varmasti sinun tyttäresi. Sarako se oli?"
   "Sarah Vega Lily-Anne Wilkins", Sarah korjasi nousten seisomaan. "Ja sinä olet Noel Benjamin Trent. Aurori ja kuolonsyöjä. Luihuinen, vuosimallia 1970-1978. Säälittävä surkimus, jolla ei ollut muita avuja kuin ulkokuori ja katteettomat uhkaukset."
   Lähes koomisesti Sarah kääntyi äitiään kohti ja näytti kysyvän mitä mieltä tämä oli hänen parjaamisistaan.
   "Millainen äiti, sellainen tytär", Noel sanoi rauhallisesti. "Nauttikaa pelistä."
   "Jonain päivänä minä vielä räjäytän hänen päänsä irti", Susan vannoi. "Jonain päivänä..."
   "Et jos minä ehdin ensin", Sirius kimitti.
   "Kuka tuo oli?" Ron kysyi ensimmäisenä.
   "Noel Trent, vanha koulukaveri hänkin", Lupin kertoi synkkänä. "Kuolonsyöjä, joka on ostanut itsensä vapaaksi äitinsä kukkarolla turhankin monta kertaa."
   Noel jähmettyi, taputti lapsiaan selkään ja lähetti nämä paikoilleen. Hän ojensi makeismyyjälle muutaman sirpin ottaen itselleen pienen säkillisen erilaisia karamelleja ja kääntyi sitten puolittain Susaniin päin.
   "Ja muuten Wilkins. Sinun olisi kannattanut harkita tarkemmin, mille puolelle asetuit. Regulus, rauha hänen sielulleen, piti sinua suuresti arvossa. Sanoi, että olit äärimmäisen houkutteleva. Etenkin kangistettuna."
   "Rooverrum!"
   Syvänpunaisen välähdyksen jäljiltä Sirius huohotti hyvin epäfeminiinisesti ja Noel piteli kylkiään tuskallinen ilme kasvoillaan.
   "Nyt, häivy, tai teen selvää muistakin kuin vain kylkiluistasi", Sirius varoitti.
   Noel osoitti itseään sauvallaan ja mumisi jonkin loitsun.
   “Onko se noin helppoa?” vaalea mies sihahti hampaidensa välistä. “Kerran pahis, aina pahis? Regulus ei edes ehtinyt tehdä mitään, minä vaihdoin maailmankatselmusta vuosia sitten. Milloinkohan te laskeudutte kuolevaisten pariin ja suotte antaa meille anteeksi?”   
   “Tärkeilevä idiootti”, Sirius sylkäisi naisellisesti. “Susie...”
   Nyt kaikki kääntyivät katsomaan Susania, joka oli kalvennut vitivalkoiseksi. Hänen sormensa puristivat tunnottomina käsi-nojia ja silmissään hänellä oli tyhjä, pelokas ilme.
   "Ei tätä, mitä hyvänsä, muttei tätä", Susan toisteli hiljaa. "Tämä ei tapahdu minulle, minä en ole täällä, se en ole minä, se ei ole hän..."
   Sirius kiersi luisevat naisenkätensä Susanin hartioiden ympärille. Petomaiset verenpunaiset kynnet painuivat vasten tämän paksua viittaa.
   "Kaikki on kunnossa, Susie. Kaikki on hyvin. Mitään ei tapahtunut. Minä pysäytin hänet ennen kuin hän ehti tehdä mitään. Hän on kuollut, hän ei tee sinulle mitään pahaa."
   Sarah katseli äitiään hämmentyneenä. Keksimättä mitään muutakaan hän alkoi irrottaa otsapantaansa lukeakseen Susanin ajatukset.
   "Vega... Älä", Sirius pyysi. "On parempi... ettet tiedä..." Hetken mietittyään Sarah päätti totella Siriusta. "Minä vien Susien kotiin", Sirius sanoi nousten seisomaan.
   "Minä autan sinua", Remus mumisi.
   Muut jäivät paikoilleen seuraamaan peliä, joka päättyi 270-110 Harpyjoiden voittoon. Kukaan ei kuitenkaan nauttimaan tiukasta matsista, sillä yksi jos toinenkin ajatteli lakkaamatta mikä ihme pystyi olemaan niin järisyttävä muisto, että se ajoi Susanin kaltaisen kovapäisen naisen täysin pois raiteiltaan. Ja kieltämättä Harry ei voinut olla sulkematta sisältään pois Noelinkaan sanoja. Olivatko he lopulta yhtään sen parempia?



***
Jatkuu...

[Ginger]

The Extra Large Christmas Specialin jälkimmäinen osa

Luku 19. Yhteentörmäyksiä, erottavaisuuksia ja munatottia



Jouluaatto kului melko riehakkaisissa ja yllätyksellisissä merkeissä. Sarah leijutti lunta suuriksi kasoiksi muodostaakseen siitä kunnolliset seinämät. Harry auttoi parhaansa mukaan kierittämällä jättiläismäisiä lumipalloja kohti lumilinnan alkutekijöitä. Kun Harry oli ollut pieni, 4-5 -vuotias, hän oli tehnyt lumiukkoja vain löytääkseen ne seuraavana aamuna palasina Dudleyn jäljiltä.
   "Mittä iti on? Tahtoo itin..."
   Harryn huomio kiinnittyi talon seinustalla norkoileviin Colin ja Dennis Creevyyn, jotka paimensivat juuri pikkusiskoaan. Mahtoi tuntua pahalta, ettei kyennyt, osannut selittää pienelle tytölle, ettei isä tule enää koskaan takaisin. Clay Creevy... Harry ei tuntenut miestä, mutta jos hän oli saanut aikaiseksi Allysonin, ei hän voinut olla kovinkaan paha.
   "Miten äitisi voi?" kysyi lunta seinille lapioiva Ron Sarahilta.
   "Ihan hyvin jo, hän ei halua puhua siitä katsomossa tapahtuneesta", Sarah huokaisi. "En tajua. Yleensä hän aina kertoo minulle kaiken."
   "Ehkä asia on niin, kuten Sirius sanoi. On parempi, ettet tiedä", Harry huomautti.
   "Minua ÄRSYTTÄÄ, jos en tiedä kaikkea", Sarah tiuskaisi kuin pikkutyttö, joka ei saakkaan tikkunekkua sitä pyydettyään. "Olen heidän ainoa lapsensa! Minä vaadin saada tietää!"
   Pyöreä lumipallo lensi ilman halki ja tärähti vasten Sarahin takaraivoa. Sarah parkaisi ja pärski kuin hyökkäys olisikin osunut hänen kasvoihinsa ja suu täyttynyt lumella.
   "He eivät halua kertoa sinulle, kestä se kuin mies!" huudahti taka-alalla seissyt Hermione.
   "Sinä haluat, että minä alan ruikuttaa ja mesota?" Sarah älähti takaisin pyöritellen lunta käsissään.
   Alkoi lumisota, jossa palloja lenteli puolin ja toisin. Se ei tosiaankaan säilynyt neljän hengen välisenä, sillä pian mukaan tulivat Ginny ja Neville, Tonks, Weasleyn kaksoset, jopa Creevyn veljekset pystyivät hetkeksi unohtamaan murheensa Mollyn vahtiessa Allysonia.
   "Okei Harry, mene sinä vasemmalta, minä kierrän oikealta. Yritetään saartaa Fred ja George", Ron neuvoi.
   "Selvä", Harry huikkasi kuin vastavalmistunut auroriakademian kommando.
   Nauraen päänsä sisällä Harry konttasi lumilinnan alkurakenteiden takaa kohti kaksosia, jotka olivat kehittäneet eräänlaisen katapultin, joka sinkosi lumipalloja suunnattomalla voimalla. Kesken kaiken lumiryöppy vyöryi hänen niskaansa ja hän kuuli, miten Hermione kikatti voitonriemuisena. Hetkeäkään epäröimättä Harry tarttui Hermionen jalkoihin ja kiskaisi tämän kumoon suoraan hankeen.
   "Tuo ei olut kovin ystävällistä", Harry ilmoitti ryömien Hermionen viereen.
   "Paraskin puhuja", Hermione nauroi.
   He tuijottivat toisiaan hetken ajan, kunnes Hermione nappasi yllättäen kiinni Harryn kaulaliinasta ja veti tämän suudelmaan. Siriuksen sanat mielessään Harry vähät välitti muusta ympäristöstä sillä sekunnilla, mutta muutti sitten mieltään, kun tarkkaan tähdätty lumipallo lennähti suoraan siihen kohtaan, missä hänen ja Hermionen huulet kohtasivat.
   "Hermione, veljeilet vihollisen kanssa, häpeä", Sarah torui ja kiljaisi joutuessaan Weasleyiden pommituksen kohteeksi.
   "No niin kaikki, kahvia, kaakaota, teetä ja korvapuusteja!" Molly kuulutti ovilta.
   "Tasapeli?" Harry ehdotti Hermionelle.
   "Tasapeli."



Harry ja Ron olivat juuri menossa omaan huoneeseensa vaihtamaan ylleen kuivat vaatteet, kun he kuulivat salamyhkäistä supattelua Mariahin työhuoneessa. Uteliaisuusviettinsä johdattamina he hiipivät raollaan olevan oven luo salakuuntelemaan. Eikö heillä ollut Killan epävirallisina jäseninä täysi oikeus tietää missä mentiin?
   "Hän on käyttäytynyt oudosti."
   "Täysikuu on pian, Kuutamo voi luonnollisesti huonosti."
   "On siinä jotain muutakin. Minusta jokin on vialla, aina välillä hän on kaikkea muuta kuin oma itsensä. Minä luulen, että... Onko hän ikinä... puhunut sinulle Rohanista?"
   Pojilla oli vaikeuksia mahtua katsomaan raosta yhtäaikaa. Juuri ja juuri pystyi erottamaan Mariahin huolestuneet kasvot ja Siriuksen hämmentyneen profiilin.
   "Hän on kertonut kaiken, mitä siinä on ollut kerrottavaa, eli ei paljon. Ja tietysti Ripley on jotain möläyttänyt, hänhän oli vanhempi kuin Remus silloin, kun Rohan katosi, joten hän muistaa enemmän."
   "Entä jos...” Mariah käveli puolikuun muotoisen matkan pienessä huoneessa, tummanpurppuraisen kaavun helmat kahisivat laahautuessaan pitkin lattiaa. “Entä jos Rohan on elossa ja hän on liittynyt Voldemortin puolelle? Jos jotain on tapahtunut Remukselle ja Rohan on ottanut hänen paikkansa?"
   "Mariah, se on mahdotonta. Vaikka Rohan ja Remus ovat identtisiä, niin kyllä me eron huomaisimme."
   "Mutta siltikin. Rem on aina sanonut, että Rohan vain katosi, katosi samaan aikaan, kun Remiä purtiin. Kukaan ei tiedä mitä hänelle tapahtui. Sirius, se on mahdollisuus, jota emme voi sulkea pois. Meidän pitäisi puhua Albukselle ja..."
   "Hengitä Mariah. Minä puhun Kuutamon kanssa ja esitän pari valittua kysymystä. Jos ja kun paljastuu, että Remus on vain huonovointinen kuun takia, me hautaamme tämän puheenaiheen. Onko selvä?"
   "Mutta eikö sinusta Killan...?"
   "Onko selvä?"
   "Olkoot. Mutta Killan pitäisi tietää Rohanista."
   "Ehdota Remukselle, että hän kertoisi. Pääsisitte kerrankin puhumaan keskenänne asiallisesti."
   "Minä voin yrittää. Ehkä...”
   Hitaasti Harry ja Ron peruuttivat pois oven luota.
   "Identtinen kaksoisveli?" Ron ähkäisi, kun he olivat päässeet omaan huoneeseensa. "Lupinilla identtinen kaksoisveli?"
   "Kuulostaa minustakin oudolta", Harry myönsi raapien pehkoaan. "Juku. Onko se vain minussa vai tuntuuko meidän elämämme joskus melkoiselta saippuaoopperalta?"
   "Mitä saippuaooppera on?"
   "Sellainen jästien tv-ohjelman tyylilaji, jota tytöt seuraavat", Harry selitti kohauttaen olkiaan. "En minä ole sitä ikinä tajunnut. Days of our lives on pikemminkin Dudleyn ja Petunia-tädin yhteinen harrastus."



Kaappikello löi kuuden merkiksi. Talon väki oli jo onnistunut ahtamaan itsensä täyteen kinkkua ja kalkkunaa, kun yllättävä vieras saapui sisään ovista. Kalkaros talutti tummaan kaapuun verhoutunutta noitaa, jota kaikki olohuoneessa istuvat kääntyivät katsomaan. Kun noita laski huppunsa, paljastuivat kalpeat, mutta muuten hyvin voivat kasvot.
   "CARA!"
   Susan oli ensimmäinen ihminen tolpillaan, joka säntäsi halaamaan Caraa. Cara horjahti joutuessaan itseään paljon pitemmän ihmisen syleilyyn, mutta onnistui säilyttämään tasapainonsa.
   "Hei Susie", Cara kuiskasi.
   "Voi luoja, voi luoja, voi luoja! Mitä sinä täällä teet?" Susan riemuitsi.
   "Sain Pimeyden Lordilta luvan käyttää häntä kävelyllä, mutta emme voi viipyä kauaa. Jos kuolonsyöjät tajuavat, että vein hänet ihan käymään jossain, me paljastumme", Kalkaros selitti.
   "Voi sinua", Mariah päivitteli rutistaen heiveröistä Caraa. "Miten sinä voit?"
   "Ihan hyvin, kiitos Severuksen", Cara vastasi ja siirsi ruskeita hiuksia pois kasvoiltaan vasemmalla kädellään.
   Kammottava kuolonsyöjän kihlasormus, pääkallo, jonka läpi luikerteli käärme, kiilsi Caran keskisormessa. Hänen nimettömässään oli tavallinen kultainen sormus, samanlainen mitä Susanillakin.
   "Kuule, emme oikeasti voi viipyä täällä kauaa, mutta silti, voisitko mitenkään tehdä minulle pienen palveluksen?"
   Cara kohottautui varpailleen Susanin kumartuessa hänen puoleensa. Cara kuiskasi jotain Susanin korvaan ja tämän kasvoille nousi inhoava ilme.
   "Pyydän? Minun vuokseni."
   Susan nielaisi kuuluvasti.
   "Hyvä on. Sinun vuoksesi. Tule, Severus."
   He olivat juuri poistumaisillaan keittiön puolelle, kun Susan pysähtyi oville ja kääntyi ympäri.
   "Itseasiassa, voisimme kai lyödä kaksi hutsua yhdellä suihkaisulla. Sirius, tule tänne."
   Epäröityään hetkisen myös Sirius seurasi Susania keittiöön. Cara istuutui Siriukselta vapautuneeseen tuoliin.
   "No, miltä tuntuu olla rouva Kalkaros?" Mariahin oli pakko kysyä.
   Cara irvisti. Harry kumartui hieman lähemmäs ja tarkasteli entisen laulajattaren piirteitä. Kyllä, ensivaikutus kalpeudesta piti edelleen paikkansa, mutta takkatulen lämpimässä kajossa Harry huomasi myös, että nyt naisella todella oli posket – ranteet eivät enää näyttäneet siltä, että katkeaisivat pienestäkin rasituksesta; vyötäröstä saattaisi ehkä jopa saada otteen.
   "Minä pidin oman sukunimeni."
   "Caralina Kalkaros-Niclasson. Se sointuu", Molly totesi iloisesti.
   "Caralina Niclasson Kalkaros", Cara korjasi jälleen. “Ilman väliviivaa.”
   Kun rouvat olivat puhuneet noin kaksikymmentä minuuttia puutaheinää sisustuksesta he kuulivat ovien avautuvan. Hiusten peitossa oleva Susan hieroi käsiään tyytyväisenä yhteen.
   "Saanko esitellä", Susan kuulutti. "Rankan saksimisen jälkeen, Severus Kalkaros ja Sirius Musta."
   Kalkaros ja Sirius tulivat ovista olohuoneeseen. Susan oli pesettänyt ja leikannut molempien hiukset. Siriuksen hiukset, jotka olivat olleet Azkabanin jäljiltä ikitakussa, olivat nyt varmasti takuttomat. Ne valuivat hänen silmilleen identtisesti samalla tavalla kuin joskus kaukaisella 70-luvulla. Kampaus varasti vuosia hänen kasvoiltaan tehden hänestä monta vuotta nuoremman näköisen.
   Ei Kalkaroskaan ollut paha. Ties mitä luvattomia taikoja suoritettuaan Susan oli saanut Kalkaroksen hiukset puhtaiksi, jonka jälkeen hän oli uskaltanut koskeakin niihin. Pitkä liuhuletti oli muuttunut lyhyeksi, hiukset näyttivät siinä valaistuksessa tummanruskeilta mustan sijasta ja ne olivat poikamaisesti pörrössä.
   "Susie, sinä olet ihmeiden tekijä", Cara kuiskasi.
   "Tämä tuntuu olevan hetki, jolloin tehdään ilmoituksia", Molly äkkiä rykäisi ja nousi seisomaan Arthur rinnallaan. "Vaikka kaikki poikamme eivät olekaan täällä," Percy luonnollisesti puuttui, "haluaisimme kertoa uutisen muille lapsillemme ja teille muille."
   Bill ja Charlie olivat päättäneet tulla jouluksi kotiin, he nojailivat seinään ja molemmilla oli kasvoillaan ilme, joka kertoi, että he tiesivät jo mistä oli kysymys, eikä asia liiemmin miellyttänyt heitä. Kaksoset, Ron ja Ginny sen sijaan tuijottivat vanhempiaan lievän innostuksen vallassa.
   "Onko isä saanut ylennyksen?" Ginny kysyi.
   "Vai palkankorotuksen?" Ron ehdotti.
   "Ei, jotain vielä parempaa", Molly hymyili.
   "Sekä ylennyksen että palkankorotuksen?" kaksoset kiljaisivat yhtäaikaa.
   "En", Arthur sanoi kärsimättömästi. "Lapset, te saatte muutaman kuukauden päästä uuden pikkuveljen tai -siskon!"
   "Arvasin", Bill mutisi Charlielle, mutta hymyili sitten.
   "Onhan tuo uutinen kuultu jo aika usein", Charlie jatkoi.
   "Minä olen kuullut kerran enemmän mitä sinä", Bill lisäsi.
   Kesti hetken, ennen kuin viesti upposi kuulijoihin. Sitten alkoi taputus ja onnitteluiden vyöry. Lopulta se saatiin keskeytymään, kun Artemis hyppäsi tuolin päälle.
   "Tämä todella on hetki, jolloin tehdään ilmoituksia", Artemis myönsi. "Onnea Molly ja Arthur. Myös minulla ja Mariahilla on jotain kerrottavaa. Muutama hetki sitten viehättävä neiti Hodson teki minusta maailman onnellisimman miehen lupautumalla menemään naimisiin minun kanssani."
   Ja jälleen kaikki taputtivat sekä onnittelivat. Riemukkaassa joukossa oli kuitenkin kolme masentunutta naamaa. Caran piti lähteä juuri, kun hänen paras ystävänsä oli kihlautunut; Lupin näytti siltä, että joku olisi iskenyt veitsen suoraan hänen rintaansa ja Sarah... kukaan ei tiennyt miksi, mutta tämä nyyhkytti hiljaa katsellen Mollya ja Arthuria.



"Voi SIRIUS! Mistä sinä tämän löysit? Minä luulin kadottaneeni tämän vuosia sitten!"
   Lahjakas joulu oli saanut juuri kirjaimellisen merkityksen. Harry ihaili juuri uutta kultaista rannekelloa, kun Susan otti pienestä rasiasta esiin esiin Siriuksen antaman kultaisen ketjun, johon oli pujotettu yksi vaivainen helmi. Nainen katsoi lahjaa haltioissaan kuin se olisi ollut maailman suurin timantti ja asetti sen sitten hellävaroen kaulalleen.
   "Satuin siinä nuuskimaan omalla ajallani Tylypahkan käytäviä silloin pari viikkoa sitten ja tuo oli työntynyt yhteen halkeamaan", Sirius vastasi. "Korjasin ketjun ja voila."
   "Mitenköhän se sinne on joutunut?" Susan mietti hipelöiden helmeä.
   "Mitenköhän?" Sirius hymähti. "Mikäli muistan oikein, sinä kiskoit tuon kaulastasi ja paiskasit nurkkaan."
   "Miksi ihmeessä sinä noin kauniin korun rikoit?" Mollykin jo hämmästeli.
   "En minä muista."
   "Ai et vai?" Sirius naurahti. "Olit raivostunut minulle jostain jutusta aivan syyttä, kuten tavallista."
   "Ai nyt muistankin", Susan henkäisi. "Sinä käyttäydyit kuin keskenkasvuinen lapsi."
   "Minä vai?" Sirius puolustautui Susanin purskahtaessa nauruun. “Minä en ollut se, joka-”
   Joku yskäisi.
   "Susan-kulta, voisimmeko jutella?" John pyysi viileästi.
   "Tietysti", Susan sanoi nauraen edelleen. Hän katsoi Johnia odottavasti.
   "Toisessa huoneessa", John lisäsi.
   Sirius antoi katseensa seurata huoneesta poistuvia Susania ja Johnia.
   "Olivatko teidän joulunne aina tällaisia?"
   Siriuksen huomio palasi Harryyn, joka puolestaan vilkuili pakonomaisesti uutta kelloaan.
   "Miten sen nyt ottaa", Sirius hymähti. "Vai mitä Kuutamo?"
   Lupin yritti hymyillä ja kelloonsa pälyilyn välillä Harry huomasi, miten professori suuntasi yhden jos toisenkin pitkän katseen entiseen tyttöystäväänsä.
   "Niin, ainoat perinteet, mitä meillä oli, oli 'ensin syödään, sitten jaetaan lahjat.' Onneksi pääsimme eroon niistä misteleistä heti ensimmäisen joulun jälkeen. Muistatko Sirius?"
   Sirius muuttui äkkiä pahoinvoivan näköiseksi ja hän käänsi päätään muualle.
   "Asia, josta Ripley on ollut minulle kateellinen kaikki nämä vuodet."
   Harry kohotti tiedostamatta olkiaan, hän arveli, ettei hänen tarvinnut tajuta sanaakaan, mitä Lupin ja Sirius selittivät. Harry katsoi taas kelloaan. Kun hän vilkaisi kuusen suuntaan, jossa Ginny, Sarah ja Hermione juuri vertailivat Weasley-jumppereitaan, ei hän voinut olla hymyilemättä. Juuri silloin Hermione nosti päätään ja he huomasivat tuijottavansa toisiaan.  Lyhyeltä ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Hermione muodosti äänettömästi sanat "hyvää joulua" ja virnisti hurmaavasti. "Sitä samaa sinulle" oli Harryn vastaus, vaikkakaan Hermione ei siitä mitään selvää saanut. 
   Äkkiä Harryn suuta alkoi uhkaavasti kuivata ja hän nousi seisomaan jalona aikomuksenaan käydä hakemassa hieman munatottia. Keittiössä oli hämärää, vain joulukynttilät valaisivat lasisia kulhoja, jotka laineilivat punaisista ja valkoisista antimista. Hopeinen kauha kilahti osuessaan tottimaljan reunaan, Harryn kädet tärisivät hänen yrittäessään sihdata juomaa lasiin.
   “Anna minä.” Hermione otti kauhan itselleen ja täytti sekä Harryn että oman maljansa. “Hyvää joulua, Harry.”
   Sen sijaan, että olisi tyhjentänyt lasinsa tai edes varmistanut missä Ron oli sillä hetkellä, Harry laski juomansa syrjään, veti maljan pois Hermionen huulilta ja upotti sormensa tämän pitkiin ruskeisiin kiharoihin. Hän ei halunnut ajatella sillä nimenomaisella hetkellä mitään, vain kietoa toisen kätensä Hermionen vyötäisille, taivuttaa tätä taaksepäin ja –
   Tytön huulet olivat suklaan tahmaamat, vaikkei sitä päälle päin nähnytkään. Suussa maistui kardemumma ja neilikka, Harry muisti juoneensa viimeksi kermakaljaa. Hermionen kädet eksyivät hänen niskaansa, sormet erottelivat hiustukkoja toisistaan. He olivat kahden siinä huoneessa, kahden koko maailmassa ja hetkeksi aika pysähtyi. Sitten jossain särkyi maljakko.
   He hätkähtivät kauemmas toisistaan ja odottivat näkevänsä vihaisen punapään ovensuussa. Keittiö oli kuitenkin edelleen tyhjä ja keskustelun äänet kantautuivat ruokailusalista. Hermione yritti aluksi vastustella, mutta lopulta Harryn onnistui suostutella tämän seuraamaan itseään suljetulle ovelle, jonka avaimenreijästä paistoi selkeä kajo.
   “-voinut varoittaa!”
   “Tietääkseni kihlautumiseni ei kuulu sinulle, Remus.”
   “Mary-”
   “Rem, älä. Pyydän. Minä olen valmis antamaan sinulle anteeksi, älä puolestasi pahenna tilannetta.”
   “Rakastatko sinä häntä?”
   “Rak... Rem, minä olen naimassa hänet, tietysti minä rakastan häntä.”
   “Ja hän rakastaa sinua.”
   “Uskon niin.”
   “Se ei ollut kysymys. Mary... Jos minä en olisi lähtenyt...?”
   “Ei kyse ole pelkästään siitä, Rem.”
   “Miten niin?”
   “Sinä särjit minun sydämeni, kun lähdit. Mutta nyt olen alkanut ymmärtää... Että ehkä niin oli parasta.”
   “Mitä sinä-”
   “Sitä minä olen yrittänyt sinulle kertoa. Rem, sinä kohtelit minua todella kurjasti ja-”
   “Minä en ikinä satut-”
   “Et fyysisesti, mutta henkisesti kyllä. En tiedä tajusitko sinä sitä edes itse, minäkään en huomannut kuin vasta jälkikäteen. Kaikki... kaikki kosketti aina sinua. Aina kyse oli sinun tarpeistasi. Entäs minä? Aina, jos minulla oli ollut rankka päivä, sinä sanoit: 'kyllä se siitä, tietäisit vain millaista on muuttua ihmissudeksi'. Et aina, mutta usein, etenkin viimeisenä vuotena ennen Lilyn ja Jamesin kuolemaa. Ja kun vanhempani kuolivat, sinä... sinä... loittonit, työnsit minut joidenkin ammattiohjaajien oppiin ja-”
   “Minä ajattelin sinun parastasi!”
   “Minun parhaani olisi ollut sinun kanssasi! Minun maailmani levisi kuin korttitalo! Ja sinun lähtemisesi, voi, se oli vuoren huippu! Lily ja James kuolivat! Minä tarvitsin ystävää ja sinä lähdit täysin itsekkäistä syistä! Sinä, sinä, sinä, sinä! Itseasiassa, nyt minä en edes ylläty, kun valitat siitä, etten kysynyt sinulta lupaa kihlautua.”
   “En minä sitä tarkoittanut.”
   “Sitä sinä juuri tarkoitit.”
   “Mary... Mariah... Anna... Anna minulle anteeksi. Minä en...”
   Hermione loittoni ovesta ja otti kiinni Harryn kädestä.
   “Lupaa minulle, ettei meistä tule tuollaisia.”
   “Minä lupaan.”
   He olivat juuri ehtineet takaisin olohuoneeseen, kun toisella puolen salia olevat ovet iskeytyivät niin lujaa seiniä vasten, että tapetit repeytyivät. Susan asteli ripeästi kohti terassin lasiovia ja olisi rikkonut se, ellei Molly olisi kiskaissut esiin sauvaansa ja mumissut "titaneum"-loitsua, joka sai lasin kestämään ties millaisia iskuja.
   "Äiti...?" Sarah ähkäisi ja nousi seisomaan.
   John käveli ovista hämmentyneen näköisenä. Sarah kiskaisi refleksinomaisesti kultaisen pannan päästään ja suuntasi katseensa Johniin. Hänen harmaat silmänsä kaventuivat, kädet nousivat salamana ja John iskeytyi päin seinää.
   "Senkin paskiainen!" Sarah kiljaisi oudon kimakasti, heilautti käsiään ja John lennähti vasten toista seinää.
   Ensimmäinen, joka reagoi, oli Sirius. Hän säntäsi Sarahin luo, peitti tämän silmät kädellään ja pakotti Sarahin kädet selän taakse.
   "Vega. Mitä hän teki?" Sirius kysyi rauhoittavasti.
   "Päästä irti!" Sarah kivahti ja yritti rimpuilla pois Siriuksen otteesta.
   "Vega", Sirius toisti, käänsi Sarahin itseensä päin ja otti kätensä pois tämän silmiltä pidelläkseen kiinni tämän molemmista ranteista.
   "Minä tapan hänet, minä..." Sarah pihisi itkun partaalla.
   "Vega, kerro mitä hän teki. Ehkä minä tapan hänet puolestasi."
   "Hän... hän löi äitiä!" Sarah huusi ja purskahti itkuun.
   Sirius meni shokkiin. Hän olisi voinut murhata Johnin siihen paikkaan, mutta 56 kiloa neljätoista vuotiasta tytärtä kietoutuneena keskiruumiin ympärille osasi olla melkoinen este. Tavoitellen etäistä isällisyyttä Sirius halasi Sarahia varovasti mulkoillen samalla Johnia, jota Eric ja Artemis yrittivät herätellä. Tämän olisi parasta olla palaamatta tajuihinsa seuraavien viikkojen aikana.
   Tilanne oli ehtinyt rauhoittua vain hetken, kun Harry näki miten Ron otti Hermionea kädestä ja talutti tämän kauemmas, joulukuusen luo.
   "Herms... Haluaisin jutella kanssasi."
   Voi ei.
   "Hermione. Minun pitää kertoa sinulle jotakin."
   Aataminomena hyppäsi vasten Harryn leukaa. Aikoiko Ron todellakin tunnustaa Hermionelle rakkautensa tällaisessa tilanteessa? Ron ei ollut maininnut asiasta mitään etukäteen ja nyt tämä seisoi joulukuusen edessä pidellen hellästi kiinni Hermionen kädestä. Harryn oli pakko katsoa muualle. Hän näki heijastuksensa kellonsa lasipinnasta ja nielaisi. Miten saattoikaan tuntua niin pahalta nähdä Ron ja Hermione yhdessä?
   "Olenko minä mustasukkainen?" Harry kysyi peilikuvaltaan.
   "Hermione... minä... minä taidan olla rakastunut sinuun."
   Harry pakottautui katsomaan ystäviään. Hermione oli selvästi hämmentynyt, vaikka tämä ei ollut mitään uutta tietoa hänelle. Hiljaa Harry rukoili mielessään, ettei Hermione vilkaisisi häneen päin.
   "Ron, kuule, minä rakastan sinua..." Lattia tuntui yllättäen nielaisevan Harryn valtavaan mustaan aukkoon, ikuiseen pimeyteen. Hän todella oli mustasukkainen. Hän todella oli kiinnostunut Hermionesta, aivan kuin hetki sitten koettu suudelma ei olisi sitä jo paljastanut. "Mutta... Samalla tavalla kuin veljeä. Ymmärrätkö? Sinä ja Harry olette tärkeimmät ei-sukua olevat ihmiset minulle, minä en halua menettää teitä. En minkään tällaisen takia."
   "Et sinä meitä menetä", Ron vakuutti. "Kuule, Hermione, oikeasti, minä olen rakastunut sinuun, emmekö me voisi kokeilla, jos tästä tulisi..."
   "Ron, ei. Olen pahoillani."
   Hermione lähti omaan huoneeseensa Ronin yrittäessä koota itseään.
   "Hän teilasi minut, noin vain", Ron kuiskasi istuutuessaan takaisin Harryn viereen. "Voitko uskoa? Mitä luulet? Onkohan hänellä joku?"
   "On, minä", Harry ajatteli, mutta sanoi ääneen: "En tiedä."
   Kylmä viima puhalsi sisään ovista, kun Mariah (missä välissä hän oli ulos ehtinyt?) talutti sisään Susanin. Tämän vasen poski oli turvonnut jonkin verran ja se sinersi. Samaan aikaan Artemis ja Eric olivat onnistuneet herättämään Johnin, joka nousi huojuen seisomaan.
   "Teit aivan oikein", Harry kuuli Ericin mutisevan. "Tuo luuska piti saada ruotuun."
   Sirius, joka oli seissyt lähellä Harryä, kuuli myös Ericin sanat ja oli juuri aikeissa antaa oman nyrkkinsä puhua, kun Susan nosti kätensä komentaen miehen pysymään erossa asiasta.
   "Tarkoitin, mitä sanoin", John urahti, vaikkakin hieman anteeksipyytävästi. "Olet minun vaimoni. Ja Leidi... Häntä pitää rankaista. Olen aina sanonut, että tyttäreni pitää kunnioittaa vanhempiaan ja..."
   "Hän ei ole tyttäresi", Susan sanoi ääni särkyneenä. "Enkä minä ole sinun vaimosi. Mary... pystyisitkö järjestämään avioeron vielä tämän vuoden puolella?"
   Mariah nyökkäsi ja halasi toisella kädellään Susania.
   "Ardie... Sinä varmaankin pidät huolen Johnin oikeuksista", Mariah sanoi Artemikselle ja lähti taluttamaan Susania kohti portaita. Tämä ei ollut Susan Wilkins-Wellin paras joulu.



Oi uuden vuoden aatto. Remus ja Vauhkomieli valmistelivat raketteja laukaisukuntoon. Fred ja George asettivat omat paukkunsa riviin hieman kauemmas. Susan istui puutarhatuolissa ja pyöritteli vaitonaisesti sormustaan. Kohta se olisi ohi, kohta hän olisi... eronnut. Sana tuntui ilkkuvan hänelle. Tätäkö hän todella halusi? Erota Johnista ja olla Siriuksen kanssa?
   Sarah katseli kauempaa äitiään. Tuntui oudolta nähdä vahva, viisas ja päättäväinen nainen niin avuttomana, etenkin kun nainen oli hänen äitinsä. Harry käveli narskuvan hangen poikki ja asetti kätensä Sarahin talvikaavun verhoamalle hartialle.
   "Mitä mietit?"
   Sarah kääntyi katsomaan Harryä ja hymyili väkinäisesti.
   "Vähän kaikkea", hän mutisi ja hieroi kohmeisia käsiään yhteen. "Hetken kuluttua minä olen rikkirevityn perheen välikappale."
   "Etkö sinä sitä halunnut?" kysyi ulos tullut Hermione.
   "Niin kai.” Sarah hymyili surullisesti kengilleen ja mittaili kinoksia katseellaan. “No, Hermy, aiotko sinä tehdä uudenvuoden taikaa?"
   "Mitä?" Hermione pyysi toistamaan.
   "Uudenvuoden taikaa", Sarah tokaisi. "Kun kello lyö kaksitoista, niin se, jonka käsivarsilla olet sillä hetkellä, on hän, jonka kanssa vietät koko seuraavan vuoden."
   "Hölmöä taikauskoa, mutta voihan sitä kokeilla." John Well asteli terassille. "Oletko nähnyt äitiäsi, Leidi?"
   Sarah tuijotti Johnia suu viivana. Mies näytti neuvottomalta kuin ei olisi yhtään osannut arvata, että vielä joskus päätyisi sen kaltaiseen tilanteeseen. Hiljaisena John pudisti päätään puuskahtaen sitten syvään ja katseli sitten paikalle kerääntynyttä väkeä. Hän äkkäsi Susanin ja lähti nujerrettuna tämän luo.
   "Susan, voimmeko me puhua? Emmekö me voisi selvittää tätä keskustelemalla sivistyneesti? Avioero, koska minä vahingossa..."
   "Minulla ei ole mitään sanottavaa sinulle", Susan pihahti.
   "No niin kaikki, on aika laskea vuoden viimeiset sekunnit!" Mariah kuulutti katsoen kelloaan. "Ja lähtee... kymmenen, yhdeksän..."
   "Minulle riitti", Susan sihahti hampaittensa välistä ja suuntasi sisälle.
   “Susan, odota!”
   Sarah tuijotti, miten hänen äitinsä yritti olla itkemättä. John jähmettyi niille sijoilleen, Sirius oli lähtemässä hänen peräänsä, ystävänä.
   "Kuusi..."
   Sarah siirsi katseensa Susanin kengässä olevaan korkoon. Kieltämättä häntä sattui sydämeen tuleva tekonsa, mutta yhdet kengät saattoi aina uhrata rakkauden eteen. Sarah iski päättäväisesti silmää, jolloin korko napsahti poikki. Susan huudahti hiljaa ja horjahti. Sirius syöksähti nopeasti eteenpäin ja otti Susanin kiinni.
   "Neljä..."
   Susan kääntyi ja katsoi hämmästyneenä Siriusta.
   "Kolme, kaksi..."
   Sirius hymyili pienesti, joka jälkeen hymy muuttui vinoksi, sellaiseksi, jonka Susan olisi tuntenut missä vain.
   "Yksi, nolla! Hyvää uuta vuotta."
   Sormus Susanin nimettömässä muuttui hauraaksi ja se tipahti helähtäen maahan. Kuten jokaisessa noidutussa sormuksessa alkoivat tässäkin hohtaa sisään kaiverretut vihmikispäivämäärät, jotka pyyhkiytyivät pois. Nainen oli jälleen Susan Wilkins, vaikkakin eronnut sellainen. Ei niin, että Susan olisi huomannut eroa, hän oli liian keskittynyt tuijottamaan Siriusta. Sirius kietoi kätensä tiukasti Susanin ympärille ja päätti, ettei laskisi enää ikinä irti. Hän oli jo hukannut viisitoista vuotta, eikä se kirottu John Well ollut enää hänen tiellään.
   Sarah huokaisi tyttömäisen onnellisesti ja otti vaistomaisesti askeleen taaksepäin tuntien törmäävänsä johonkin. Hän vilkaisi olkansa yli ja hymyili hämmentyneenä Ronille. Ron painoi isovelimäisesti kätensä Sarahin hartioille ja katseli mustasukkaisena miten Harry ja Hermione seisoivat heidän vieressään sylikkäin. Tarkoituksella tai vahingossa, se oli sivuseikka.



***
Jatkuu...
Vaikka nämä ovatkin vain läpiluettuja/siltä täältä supistettuja tai lihotettuja, niin kommentit olisi silti kivoja.