Voi juma, kommentti :P Minä jo luulin, että saisin saman kohtelun kuten silloin, kun aloitin ficcaamisen liki kolme vuotta sitten :P
Tässä luvussa päivin tuota taudin kuvaa, koska se muuttui lopulta melko lailla tarinan mukana. Myös Sarah-14-wee meni kokonaan uusiksi.
Nevvie: No siis, kun alun perin tätä kirjoitin, minulla oli aikaa vain sellaiset 45 min kirjaston koneella, jolloin näpytin sen, minkä kerkesin (minä olen niitä, joiden pitää pysähtyä aina miettimään jotain ja kelailemaan lauseita uudelleen pään sisällä vaikka sitten kirjoittaisin suoraan paperista). Eli luvut olivat about sen mittaisia, mitä aloittelijoilla yleensä :) En kirjoittanut tätä loppuun, joskin ficcini
En ole pikkusiskosi kertoo (Roniin ja Sarahiin keskittyen) näistä hahmoista aikuisina ja mitä tapahtui tulossa olevan Sodan jälkeen. Nyt minä kuitenkin syön sanani, jotka olivat syötyjä sanoja, eli minä kirjoitan tämän loppuun :) Ainakin siihen kohtaan, missä Harryn kuudes vuosi päättyy. Tulee kiire :P DH ilmestyy ihan justiinsa. Ja kyllä, Lily kirjoitti kirjeen hieman ennen kuolemaansa. Tuo kummitäteys oli viittaus siihen, miten Row kertoi, ettei Harryllä ollut kummitätiä, koska Sirius ei mennyt naimisiin. Ja muutaman luvun päässä selkeytyvät nuo Lilyn pohtimat avioliittokoukerot :)
Luku 2. Uusi päämaja
Sinä aamuna Petunia-täti päätti, että talossa piti pitää suursiivous, jotta kaikesta hyödyttömästä romusta päästäisiin eroon. Vernon-setä yritti päästä tapaamaan Margea, mutta päättäväisesti täti pisti hänet tarttumaan suureen pölyhuiskuun. Dudley lukkiutui omaan huoneeseensa ja Petunia näki parhaaksi, ettei poikaa pakoteta tekemään mitään, mitä tämä ei halua. Niinpä Harry joutui tyhjentämään autotallia aivan yksin.
Kaikkien niiden pahvilaatikoiden seasta, jotka olivat täynnä Dudleyn vanhoja leluja, Harry löysi vanhan matka-arkun. Se oli pölyinen, alunperin se oli luultavasti ollut tummanpunainen, ja sen kahvan molemmin puolin oli kirjottu kirjain E. Mitä ilmeisimmin se tarkoitti sukunimeä Evans.
"Kummallista", Harry mutisi. "Luulin, että isovanhempien kuolinpesä myytiin kun isoisä kuoli."
Harryn isoisä Mark Evans oli kuollut viisi vuotta sen jälkeen kun hänen vaimonsa Rose Evans oli menehtynyt sydänkohtaukseen. Harry oli ollut vain neljä, joten hänellä oli vain hyvin etäisiä muistikuvia isoisästään. Isoisällä oli ollut samanlaiset punaiset hiukset kuin Harryn tädillä, mutta muuta hän ei muistanut tästä ilman valokuvia. Isoisä oli ollut hyvin etäinen, tyttären ja vaimon menettäminen oli ollut hänelle liian suuri kolaus.
Messinkiset salvat avautuivat napsahtaen. Harry melkeinpä odotti, että hänen kasvoilleen olisivat lehahtaneet koiperhoset, mutta sen sijaan hän haukkoi henkeään yllättyneenä. Arkku oli täynnä koulutarvikkeita. Velhojen koulutarvikkeita.
"Ihmeotukset ja mistä niitä löytää?" Harry mutisi ja tarttui punakantiseen kirjaan. Ensimmäiselle sivulle oli kirjoitettu tekstaten Evans, mutta etunimi oli muuttunut lukemiseen kelvottomaksi töhryksi kosteuden vaikutuksesta. "Äidin koulutarvikkeet. Mitä ne täällä tekevät?"
Harry tarttui paksuun taikasauvaan, joka näytti olevan tummaa puuta, kenties ebeniä. Sen kahvaan oli kaiverrettu jotain, mistä hän ei saanut selvää.
"Mitä sinä kuvittelet tekeväsi?" kuului Petunian terävä ääni.
"Siivoan, niin kuin käskettiin", Harry puolustautui puristaen edelleen taikasauvaa kädessään.
Petunia-tädin silmät kapenivat viiruiksi.
"Pistä se sauva sinne mistä sen otitkin", täti tiuskaisi. "Heti!"
"Mutta", Harry änkytti. "Jos nämä kuuluivat äidille... Eivätkö ne silloin kuulu minulle?"
"Pistä se takaisin!" Petunia käski uudelleen ja hänen äänensä muuttui koko ajan kimeämmäksi. "Nyt heti!"
Ikkunalasit räsähtivät rikki. Harry katsoi säikähtäneenä tätiä ja tämä katsoi järkyttyneenä häntä.
"Se en ollut minä", Harry sanoi ja kohotti sauvaa tarkastellen ympäristöä. Yrittikö joku hyökätä heidän kimppuunsa? Mutta eihän se ollut mahdollista . . .
"Petunia!" kuului Vernon-sedän huuto talosta. "Harry!"
Harry ei ajatellut selvästi, vaan juoksi sisälle. Hän ei ottanut huomioon edes sitä, että kun hän säntäisi suinpäin olohuoneeseen varomatta yhtään sitä, mitä tuleman piti, se saattaisi olla viimeinen asia mitä hän tekisi.
"Laske sauvasi", pehmeä, täysin vieras ääni kehotti. "Ei ole terveellistä osoitella sillä."
Loistavaa, Harry ajatteli. Hän selviää ties kuinka monesta Voldemortin hyökkäyksestä ties missä ja nyt hän saa oman varomattomuutensa takia surmansa Dursleyiden olohuoneessa. Odottaen iskua, jota ei kuitenkaan tullut Harry nosti katseensa lattiasta ja katsoi noitaa, joka oli käskenyt häntä laskemaan sauvansa.
Nainen oli yllättävän pitkä ja kunnioitusta herättävä, se Harryn oli pakko myöntää. Tämä näytti muutamaa vuotta Lupinia nuoremmalta, mutta myös noidan kasvoja varjostivat väsyneet juonteet. Silmät, ne olivat kaiketi siniset, tarkkailivat Harryä siinä missä poika naista. Pitkät vaaleat hiukset oli kierretty monisyiselle nutturalle, joka kiskoi otsaa taaksepäin ja tiukkasi suun seudun lähes luonnottoman kireäksi. Lämminhenkisessä tilanteessa naista olisi voinut sanoa jopa kauniiksi. Jos Harry joutuisi jonkun tappamaksi, niin kai sitten mieluiten hänen. Oli velhoja pahemminkin kuollut.
"Hän on aivan Jamesin näköinen", noita sanoi jollekin, joka seisoi Harryn takana. "Mutta nuo ovat Lilyn silmät. Tuntisin ne missä vain."
"Minähän sanoin", tuttu ääni totesi. Harry kääntyi ja näki Lupinin hymyilevän hänelle. "Hyvää syntymäpäivää, Harry."
Vernon-setä asteli epäluuloisena keittiöstä ja Harry ymmärsi miksi. Nyt hän huomasi jo Villisilmänkin, joka istui portaikossa sauva valmiiksi kohotettuna.
"Remuksen mielestä kaipasit piristystä", Vauhkomieli murahti. "Joten järjestimme aikaa sinun hakemiseesi. Hyvä niin. Olet muuttunut varomattomaksi. Liian kauan omillasi ja tapatat itsesi."
Petunia-täti nosti Harryn pudottaman sauvan lattialta. Hän värähti inhosta katsoessaan vaaleaa noitaa suoraan silmiin. Noita hymyili vinosti.
"Petunia Evans. Sinua en olekaan tavannut pitkään aikaan", noita sanoi ja siirsi painoaan jalalta toiselle.
Petunia-täti ei vastannut tervehdykseen, mutta Harry pystyi näkemään, että täti oli tavannut noidan ennenkin, eivätkä muistot olleet mitenkään lämpimät. Hetken hiljaisuuden jälkeen Lupin sai ahaa-elämyksen.
"Harry, sinä et tietenkään edes muista Susania", Lupin keksi ja esitteli heidät toisilleen. "Susan Well, Harry Potter."
"Älä höpsi Remus, kyllä minä Harryn tunnen", noita, Susan, sanoi ja levitti kätensä. ”Ja se on
Wilkins-Well, menee kyllä ilman Welliäkin.”
Harry jähmettyi kun Susan halasi häntä. Paksu mantelin tuoksu tulvahti Harryn nenään. Nainen hohkasi lämpöä ja kun Harry katsoi tämän silmiin, valtava myötätunnon hyökyaalto vyöryi Harryn sydämeen. Jokin Susanissa oli tuttua. Hänen nimensä ainakin kuulosti etäisesti siltä, että Harry olisi kuullut sen joskus aiemmin.
"Päivää neiti . . . Wilkins . . . Well", Harry epäröiden osaamatta päättää mitä sukunimeä käyttäisi. Lisäksi hän oli pyörtymispisteessä tämän parfyymin takia.
"Rouva", Susan sanoi ja hänen äänensä muuttui vähemmän miellyttäväksi. "Rouva Susan Well, omaa sukua Wilkins. Farrell ja Serena Wilkinsin ainoa tytär, Sarah Wilkinsin äiti ja Emily Epätevän kummitäti ja sitä samaa rataa."
"Sinä? Äitikö?" Petunia-täti kiekaisi yllättäen ivallisella äänellä.
Susan käänsi nopeasti päätään. Hän katsoi rouva Dursleytä ja hymyili pahansuovasti.
"Sitä samaa minä ajattelin sinusta, kun Lily kertoi Dudleystä", Susan totesi.
Harry hätkähti. Hän oli ollut aivan toisessa todellisuudessa, sillä mantelin tuoksu oli tukkinut kaikki hänen aistinsa.
"Sinä tunsit äitini?" hän ähkäisi.
"Tottakai tunsin", Susan sanoi kuin asia olisi ollut itsestään selvyys. "Hän oli kuin sisko minulle."
Vauhkomieli rykäisi.
"Meidän pitäisi lähteä", hän sanoi vilkuillen taikasilmällään Vernon-setää.
Harryn huoneesta kuului rämähdys ja pian esiin tuli Tonks leijuttaen täyteen ahdettua arkkua. Metamorfimaagin hiukset loistivat sähkönsinisinä ja korvasta näytti puuttuvan palanen.
"Luulin, ettet koskaan ehdottaisi sitä!" Tonks huudahti ja huomasi samassa Harryn ihmettelevän katseen. ”Tasapaino petti, mutta onneksi ne saivat vain osan minusta.”
”En ole eläessäni nähnyt toista yhtä onnekasta auroria”, Vauhkomieli mutisi silmiään pyöritellen. ”Mutta nyt, aika on kortilla, viholliset liikekannalla ja...”
"Millä me menemme?" Harry keskeytti. "Luudilla?"
"Ei, ei, ei, ei", Susan sanoi ja hänen kasvoillaan kävi ailahdus vihreää. "Vihaan lentämistä. Me ilmiinnymme."
"En minä osaa", Harry vastusti. "Enkä saa."
"Harry, Harry, Harry, Harry", Susan päivitteli. "Sinä ilmiinnyt minun kanssasi. Eikä sinun tarvitse tehdä mitään."
Harry katsoi epäillen Susania. Sitten hän vilkaisi Lupinia, joka nyökkäsi rohkaisevasti. Susan laski kätensä Harryn olkapäille ja sulki silmänsä keskittyäkseen, jolloin Harry astui askeleen kauemmas.
"Odota, olin unohtaa jotain", hän sanoi ja juoksi huoneeseensa.
Harry avasi lipastonsa ja puristi kätensä äidin kirjoittaman kirjeen ympärille. Hän myös otti tämän medaljongin ja pujotti sen kaulaansa. Taikasauvaakaan Tonks ei ollut muistanut pakata arkuun, sen Harry tunki takataskuunsa kuullen jo valmiiksi Vauhkomielen saarnan päänsä sisällä.
Kesäloma oli valmis alkamaan ja Harry toivoi, ettei kellekään tapahtuisi sen aikana mitään pahaa. Hän kuitenkin tiesi, ettei hänen toiveensa mitä suurimmalla todennäköisyydellä tulisi toteutumaan nyt kun Voldemort oli päässyt veren makuun.
Harry sulki silmänsä kun Susan tarttui häntä jälleen hartioista. Hetken ajan hänestä tuntui, kuin lattiaa ei olisi ollut ollenkaan. Kylmä ilmavirta puhalsi hänen kasvoihinsa, painoi kasaan kuin pientä peltipurkkia puristimessa. Jalat laskeutuivat epäröiden jollekin epätasaiselle, joku puhui.
"Muista tämä", vanha miesääni kuiskasi Harryn korvaan. Dumbledoren ääni. "Vaahtoaallokko 1650 Holyhead."
"Mutta...", Harry yritti sanoa, mutta Susan peitti hänen suunsa kädellään.
"Älä kysele."
Maa tuntui taas katoavan Harryn jalkojen alta, kun hän jo tunsi tömähtävänsä lujaa lattiaa vasten. Jostain kaukaa kuului lokkien kirkunaa ja Harry avasi silmänsä. Lattia oli kiiltäväksi vahattua tammea, jossa oli kultaisia koristeisia.
"Anteeksi!" Susan huudahti nostaen Harryn pystyyn. "Päästin irti liian aikaisin."
Huone oli hyvin valoisa. Seinät oli tapetoitu rauhoittavan keltaiseksi. Tietyin välimatkoin oli ripustettu muotokuvia, joista jokainen ammotti tyhjyyttään. Kun Harry käänsi päätään, hän näki, että vastakkaisilla seinillä oli kaksi takkaa, toisen yllä koreili sana ”meno”, toisen ”tulo”. Paikalla oli paljon parempi ensivaikutelma kuin Kalmanhaanaukiolla.
Kuului narahdus ja käytävän toisessa päässä oleva ovi aukesi. Pitkä mustahiuksinen noita, joka oli pukeutunut tummansiniseen jakkupukuun, käveli heitä kohti. Harry värähti, katse naisen silmälasien takana oli niin kylmä, että hetken hän jo luuli heidän palanneen ulos viimaan ja myrskyyn.
"Hei Susan", noita sanoi kaivaen sauvansa esiin ja napauttaen sillä menotakan reunusta.
"Hei Mariah. Missä palaa?"
"Ei toivon mukaan missään. Minulla on vartin päästä tapaaminen Kamerunin ulkoministerin kanssa, jonka jälkeen pitää käydä keskustelemassa Argentiinan taikaministerin kanssa. Sitten kaiken kukkuraksi minun pitäisi tavata yksi Edinburgilainen kirjailija, joka tutkii Tylypahkan tapahtumia viime vuosikymmenien ajalta."
"Ihanaa", Susan totesi tylsistyneellä äänellä ja tönäisi Harrya eteenpäin. "Mutta kai sinä ehdit Harrya tervehtiä?"
Mariahin turkoosit silmät laajenivat kuin tämä vasta nyt olisi huomannut pojan ja hänen kasvoilleen levisi hymy, joka hetkeksi sulatti katseessa asuneen jään.
"Harry. Mukava nähdä sinua kaikkien näiden vuosien jälkeen. Mitä kuuluu?" Mariah kysyi ja tarttui kaksin käsin Harryn oikeaan käteen.
"Hyvää kai", Harry mutisi katsoen Mariahia, melkein pelästyen siitä, miten viileät naisen sormet olivat.
"Sinä et tietenkään muista minua. Suo anteeksi, etten ehdi nyt virkistää muistiasu, minulla on hirveä kiire", Mariah pahoitteli ja antoi Harrylle poskisuudelman. "Keskustelen kanssasi syvällisemmin kun tulen takaisin."
Sen sanottuaan Mariah katosi takkaan.
"Maryllä on aina tolkuton kiire", Susan sanoi surullisesti. "Hän stressaa aivan liikaa."
"Onko hän töissä taikaministeriössä?", Harry kysyi kun he lähtivät kävelemään kohti ovea, josta Mariah oli tullut. Susan naurahti.
"Ei. Mariah on niitä uranaisia. Hänellä on liiketoimia maailmanlaajuisesti. Tämä päämajakin kuuluu hänelle."
"Mitä hänen miehensä siitä sanoi, kun hän antoi tämän Killalle?" Harry kysyi.
Susan naurahti taas ilottomasti. Harry katsoi Susania, jonka suupielet olivat vääntyneet alaspäin.
”Mary elää yksin. Kaiken sen jälkeen... en ihmettele...”
”Kuinka niin?”
”Ei... ei ole minun asiani kertoa”, Susan hymähti ja pakotti kasvoilleen huvittuneen hymyn. ”Enkä voisi kertoa vaikka haluaisinkin.”
”Miten niin?” Harry kysyi laskien kätensä ovenrivalle.
”Minuun asetettiin sellainen hauska vaimennusloitsu, kun palasin päysipäiväisesti mukaan killan toimintaan. Minulla on paha tapa hieman... lörpötellä. Joten aina kun olen lausumassa salaisuuksia, ilma vain... lakkaa kulkemasta kunnes tajuan vaieta.”
Oven takaa paljastui suuri kirjasto, joka oli lähes yhtä kookas kuin Tylypahkassa. Harryn niskaa alkoi särkeä, kun hän yritti katsoa kuinka ylös hyllyt ulottuivat. Ylhäällä kirjat vaihtelivat jatkuvasti paikkaansa, ja niiden sivujen havinan ohessa pystyi erottamaan muotokuvien supinaa.
Huoneen päädyssä, suuren laajakuva-TV:n edessä olevalla sohvalla istui Hermione vierellään vino pino kirjoja. Tämä oli niin keskittynyt Vaikeat ja parantumattomat taikataudit-kirjaan, ettei huomannut Harryn tulleen huoneeseen. Jotekin Harry halusi jättää Hermionen niin, tietämättömäksi hänen tulostaan. Niin hänelle ei pitäisi tapahtua mitään pahaa. Susan tuntui lukevan Harryn ajatuksia, hän kiskaisi Harrya hihasta ja nyökkäsi kohti toista ovea.
Keittiö ja ruokasali olivat, jos mahdollista, kirjastoakin suurempia.
"Täällä pidetään aina kaikkein suurimmat kokoukset", Susan selitti. "Parhaimmillaan meitä on ollut kuusikymmentäkahdeksan. Sellaista väen paljoutta ei saisi mahtumaan Kalmanhaanaukiolle."
"Miten te olette onnistuneet saamaan kaikki ne ihmiset liittymään näin lyhyessä ajassa?" Harry kysyi ja vilkuili suurella pöydällä olevia papereita.
"Siinä ovat vain tärkeimmät henkilöt, jotka ovat yhteydessä niihin, jotka eivät pääse kokouksiin", Susan vastasi huitaisten kädellään yhdentekevästi. "Voldemortilla on enemmän rohkeita vastustajia kuin voisi uskoa."
Susanin ilme ei edes värähtänyt kun hän sanoi Voldemortin nimen.
"En pelkää sanoa hänen nimeään", Susan sanoi yllättäen. "Olin eristyksissä, kun hän opetti ihmiset olemaan lausumatta sitä ääneen."
"Mistä sinä tiesit...?" Harry kysyi siristäen silmiään. "Mitä minä ajattelin?"
Susan hymyili ja huitaisi kädellään jälleen yhdentekevästi.
"Minä luen ajatuksia, kaiken muun ohessa", hän totesi ykskantaan.
"Ai sinä osaat lukilista", Harry arvasi automaattisesti.
"En", Susan sanoi samalla ärtyneellä äänellä, jolla hän oli korjannut olevansa rouva, ei neiti. "Lukilis ei tosiaankaan ole sama asia kuin ajatusten luku. Pitäisihän sinun okklumennuksen opiskelijana se tietää."
Harry ei päässyt väittämään vastaan, kun Lupin käveli sisään kaapu hulmuten. Vasta nyt Harry huomasi, että hänen entisen professorinsa otsassa oli pitkä, kaarimainen arpi, joka ei ollut siinä koulujen loppuessa.
"Remus sai vaasista", Susan mutisi katsellen viattomasti kynsiään.
"Anteeksi mitä sanoit?" Lupin kysyi. "Sitrujuotu."
Suuri kannullinen sitruunalimonadia ja kolme lasia ilmestyi pöydälle.
"Harry mietti mistä sinä sait tuon arven", Susan vastasi kun suoraan kysyttiin. "Ja minä totesin, että sinä sait vaasista. Mariahin heittoloitsu on aina ollut nopea."
"Miksi hän heitti sinua vaasilla?" Harry kysyi ja kaatoi itselleen limonadia. Lupin näytti vaivautuneelta ja Susan aukoi äänettömänä suutaan kuin näkymätön koura olisi asettunut naisen kurkulle.
"Ei miksikään", Lupin vastasi kun Susan yskäisi äänekkäästi. "Tapasitko sinä jo Mariahin, Harry?"
"Ohi mennen", Harry vastasi. "Hänellä oli kiire."
"RONALD WEASLEY!"
Ron juoksi nopealla vauhdilla huoneeseen. Hänen naamansa loisti punaisempana kuin hänen hiuksensa ja hänen korvansa olisivat voineet olla kaksi punaista majakkaa myrskyssä ja ne olisivat silti näkyneet vallan loistavasti New Yorkista siihen paikkaan, missä he seisoivat.
"Hei Harry", hän sanoi nopeasti. "Nähdään Harry."
Heti kun Ron oli sulkenut oven perässään, avasi toisen vihainen ja puuskuttava Molly Weasley, joka näytti olevan aivan räjähdyspisteessä. Hän heilutti uhkaavasti toisessa kädessään taikasauvaa ja toisessa muusinuijaa.
"RONALD WEASLEY! PYSÄHDY TÄLLÄ PUNAISELLA SEKUNNILLA! Ai, hei Harry-kulta. Mukava nähdä sinua", rouva Weasley puuskutti. "Anteeksi, minulla on poika kynittävänä. RONALD WEASLEY!"
Lupin katsoi Mollya suu auki. Limonadilasi oli jäänyt viiden sentin päähän hänen huulistaan.
"Ette usko tätä", Susan sanoi henkeään haukkoen. "Hän..."
"Se ei ole sinun asiasi kertoa", Lupin muistutti, kun Susan vain availi suutaan.
"Mutta... En olisi uskonut... Ron..."
Harry kääntyi ympäri peittääkseen naurunsa, kun hän jo huomasi tuijottavansa suurin piirtein itsensä ikäistä tyttöä suoraan silmiin.
Tyttö oli tismalleen saman näköinen kuin Susan, joskin selkeästi vielä lapsenkasvoinen. Samat vaaleat hiukset, sama hymy, samat ristissä olevat kädet. Vain hänen silmänsä olivat erilaiset, eivät siniset ja stereotypiset vaan harmaat ja etäiset, melkein kovat. Harry olisi sanonut niitä kauniiksi, ellei häntä olisi vaivannut tunne, että oli nähnyt ne jossakin aiemmin.
"Hei Harry", tyttö sanoi hymyillen ja ojensi kätensä. "Minä olen Sarah. Sarah Vega Lily-Anne Wilkins. Äiti on varmaan kertonut jo kaiken minusta."
"Öh... hei", Harry sanoi ja kätteli Sarahia. "Ei, hän vain mainitsi sinusta."
Sarahilla oli sama vaikutus kuin äidillään. Hänen tuoksunsa oli tyrmäävä, vaikka hän ei haissut mantelilta. Hän tuoksui vanilialta.
"Äiti, tiedätkö mitä Ronald teki?"
"Kyllä, luin sen Mollyn mielestä", Susan vastasi katsoen tytärtään merkitsevästi.
"Aika uskomatonta", Sarah totesi.
Ovi kävi ja Hermione tuli pöllämystyneenä keittiöön. Hän puristi edelleen Vaikeat ja parantumattomat taikataudit-kirjaa kainalossaan.
"Mitä Ron on oikein tehnyt?" hän kysyi Sarahilta eikä edes huomannut Harrya.
"No, sinähän tiedät ne lukitut arkut ullakolla", Sarah aloitti, mutta Lupin keskeytti hänet höm höm-äännähdyksellä, joka oli ollut Pimennon tunnetuin tavaramerkki.
"Uskoisin, että Ron kertoo Hermionelle ja Harrylle mitä hän on tehnyt, jos hän näkee sen tarpeelliseksi."
"Harrylle?" Hermione toisti ja vasta nyt hän tajusi, että Harry oli samassa talossa kuin hänkin.
Hermione kiljahti hyvin epä-Hermionemaisesti ja hyppäsi suoraan Harryn kaulaan.
"Harry, anteeksi, olin omissa ajatuksissani, mukava nähdä sinua, miten sinulla on mennyt, voi, anteeksi kun en lähettänyt sinulle syntymäpäivälahjaa, kun Vauhkomieli ajatteli, ettei ollut edes täysin turvallista lähettää sinulle Lupinin lahjaa, minä yritin kyllä, mutta kun Hedwig ei sitten suostunutkaan kirjeen lisäksi ottamaan mitään, ja sitten Ron ei suostunut lainaamaan Posityyhtystä, eikä Mariahkaan voinut lainata Pearlia, kun sen piti viedä postia Uzbekistaniin..."
"Minustakin on kiva nähdä sinua Hermione", Harry sanoi ja yritti irrottautua ystävästään. "Mutta päästäisitkö irti? Henkeni ei kulje."
"Ai, anteeksi", Hermione vinkaisi.
"RONALD WEASLEY, KUINKA SINÄ KEHTASIT?!" rouva Weasley kiljui kellarista käsin.
"Harry, me veimme matkaarkkusi huoneesesi", Lupin sanoi huudon läpi. (IKINÄ, KOKO ELÄMÄNI AIKANA EN OLE KOKENUT MOISTA KÄYTÖSTÄ) "Tytöt voivat näyttää, missä se on, eikö niin?" Sarah liikautti päätään myöntymisen merkiksi.
Talossa oli ainakin viisi kerrosta. Harryn huone oli neljännessä. Hän jakoi huoneen tavalliseen tapaan Ronin kanssa. Hänen sänkynsä oli kaksi kertaa isompi kuin Tylypahkassa, ikkunasta oli merinäköala, (ainakin Harry uskoi, että se oli meri) ja oli heillä vielä oma kylpyhuonekin. Joissain toisissa olosuhteissa se olisi ollut paratiisi.
Sarah ja Hermione istuutuivat Ronin sängylle ja he katselivat Harrya, joka tuijotti ikkunasta ulos. Hiljaisuus oli hyvin kiusallinen. Mieluiten Harry olisi jäänyt yksin ajattelemaan, mutta osa hänestä tunsi palavaa tarvetta jutella Hermionen kanssa ihan mistä vain. Sarah päästi syvän huokaisun.
"Okei Harry. Minä jätän teidät kahden", Sarah sanoi ja iski Hermionelle salaperäisesti silmää.
"Lukeeko hänkin ajatuksia?" Harry kysyi kun Sarah oli mennyt.
"Kyllä", Hermione vastasi ja hymyili surullisesti. "Sääli. Hän on niin mukava ihminen."
"Mitä tarkoitat?" Harry kysyi ja katsoi Hermionea.
"Susan ja Sarah ovat kuolemansairaita, Harry. Etkö Susan ehtinyt sanoa sitä?" Hermione sanoi ääni väristen. Harry pudisti päätään.
"Luin siitä tänään lisää", Hermione sanoi ja avasi kainalossaan olevan paksun kirjan. Hän ojensi sen Harrylle luettavaksi.
Taudin nimi: Psyzard, Sydämen verhoutuma
Määritys: Sydämen peittää verhomainen kerrostuma, joka moninkertaistaa henkilön maagiset voimat. Liian suuri voimien purkaus kääntää verhoutuman, joka alkaa tuhota sydäntä.
Oireet: Kuumeisia houretiloja, unettomuutta, ruokahaluttomuutta, päänsärkyjä
Seuraamukset: Päänsäryn aikana vapautuu suunnattomasti energiaa, joka kohdistettuna toiseen elävään olentoon on tappavaa. Vain matelijat on huomattu immuuneiksi tälle tappavalle voimalle. Tappaminen vaatii niin voimakkaan energian purkauksen, että verhoutuma kääntyy. Kestää kuukaudesta muutamaan vuoteen ennen kuin sydän on tuhoutunut niin pahoin, että noita/velho kuolee.
Tarttuminen: Vain äidiltä sikiölle. Puolet tapauksista ovat kuitenkin sellaisia, että terveet äidit synnyttävät sairaan vauvan, jolla taataan taudin olemassaolo, sillä Psyzardiin sairastuneiden noitin lastensaanti on epätodennäköistä syystä että verhoutuma hylkii kaikkia keholle vieraita läkkeitä ja organismeja.
Parannuskeino: Ei ole olemassa, vaikkakin taudin hidastaminen on ottanut viime vuosikymmeninä harppauksia eteenpäin. Käytetyin keino on kullan kaltaisesta seoksesta valmistettu panta, joka kohdistaa päänsäryn aikana tapahtuvat energiapurkaukset henkilöön itseensä. Harry ojensi kirjan takaisin Hermionelle.
"Nyt tiedät", Hermione sanoi hiljaa.
"Tiesin että näin käy", Harry rykäisi, jolloin Hermione nousi ja tuli istumaan pojan viereen. "Susan tunsi vanhempani. Tiedän, että olen tuntenut hänet vasta muutaman tunnin ajan, mutta tiedän, että hän on hyvä ihminen. Pian hän kuolee pois, aivan kuten Sir..."
Hermione halasi Harrya.
"Susan sanoo, ettei hän aio kuolla lähiaikoina, ja minä uskon häntä, hän on jo nyt ylivoimaisesti vanhin tautiin koskaan sairastuneista", Hermione sanoi. "Et saa ajatella että kaikki kuolevat, Harry. Sinulla meistä kaikista eniten pitää olla toivoa."
"Miten?" Harry kysyi pihisevällä äänellä. "Kun joka hetki pelkään, että saan pöllön, jossa lukee Voldemortin räjäyttäneen kaikki ystäväni."
"Harry, minä ja Ron emme räjähdä minnekään", Hermione sanoi ja hymyili lohdullisesti Harrylle.
Ja samassa alakerrasta kuului kaamea rysähdys, joka vavisutti koko taloa...
***
Uudet lukijat, vanhat lukijat, kommenttia?