Kirjoittaja Aihe: Never forget (S, Sirius, angst/drama)  (Luettu 3535 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Leamire

  • Vampyyri
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • The sharpest lives are the deadliest to lead
Never forget (S, Sirius, angst/drama)
« : Huhtikuu 09, 2007, 09:43:19 »
Nimi: Never forget
Rating: S
Hahmot: Sirius, vähän Kelmejä ja Hagrid
Genre: Angst, draama
Summary: Mitä Siriuksen päässä pyörii hänen parhaiden ystäviensä kuoleman jälkeen? Mitä tuovat tullessaan ensimmäiset vuorokaudet Azkabanissa, jossa ei ole muuta kuin varjoja ja murhetta?

Disclaimer:
En omista näitä hahmoja enkä saa tästä minkäänlaista palkkiota.

A/N: Tämä on pitkä songficci Didon upeasta kappaleesta Here with me, jolla on tälle ficille monia merkityksiä. Siriuksen muistot ovat todellakin niitä, Siriuksen, vaikka näkökulma niissä vaihteleekin. Tein tämän tarkoituksella, koska mielestäni vaihtelu virkistää. Toivottavasti tykkäätte, tämä on ensimmäinen koskaan valmiiksi saamani ficci. Toivon myös suoranaista palautevyöryä. :)


Never forget


I didn’t hear you leave,
I wonder how am I still here.


Sirius Musta makasi kovalla lavetilla sellinsä pimeydessä. Hänet oli tuotu sinä iltana Azkabanin velhovankilaan – kuinka monta tuntia sitten, sitä hän ei tiennyt. Selli oli pimeä ja kylmä, lattiat ja seinät harmaata kiveä. Kaukana korkeudessa katon rajassa Sirius oli erottavinaan kaltereilla suojatun pienen ikkunan, mutta hän ei ollut varma näkemästään. Saattoi olla hyvinkin todennäköistä, että hänen silmänsä näkivät näkyjä. Ei olisi varmastikaan ensimmäinen kerta, vaikkei Sirius saanutkaan sillä hetkellä päähänsä tätä epätoivoisempaa tai pimeämpää hetkeä, jolloin hänen aivonsa olisivat yrittäneet saada häntä näkemään valoa siellä missä sitä ei yksinkertaisesti enää ollut.

I don’t want to move a thing,
It might change my memory.


Selli oli pieni; siellä ei ollut muuta kuin kettinkien varassa riippuva kova lavetti ja jonkinlainen vessanpytty. Lattialla taisi olla tilaa muutaman neliömetrin verran. Ainoa pimeyteen tihkuva valo tuli kalterien välistä käytävältä, jolla liikuskelivat aika ajoin Azkabanin kauheat vartijat, jotka imivät sen hippusenkin elämänhalua, joka Siriuksella oli vielä jäljellä. Sirius olisi mielummin nääntynyt sellinsä nurkassa nälkään kuin ottanut ankeuttajan sellinsä ovelle, kun nämä toivat hänelle ruokaa, mutta hän ei mahtanut niille mitään – eikä hän oikeastaan sillä hetkellä tahtonutkaan. Hänellä ei ollut enää pienintäkään syytä elää: hänen paras ystävänsä oli poissa vaimoineen, hänen kummipoikansa oli turvassa, eikä siis tarvinnut häntä, ja Remus piti häntä muiden lailla petturina ja murhaajana. Ja Peter... Peter oli kadonnut hänen ulottuviltaan. Ehkä iäksi. Se saastainen petturi oli onnistunut tavoitteessaan paremmin kuin oli edes toivonut – oli saanut myös hänet pois kimpustaan. Murhattuaan Jamesin ja Lilyn...

Sirius vajosi yhä syvemmälle murheen alhoon työntäen tiedon ystäviensä kuolemasta pois tajunnastaan. Hän tunsi kuumien kyynelvirtojen valuvan kasvojaan pitkin, vaikka hänen silmänsä olivat tiukasti kiinni. Muistojen virta oli katkeamaton, se tarjosi Siriukselle jotain, mihin tarttua torjuakseen sen illan kauheat tapahtumat ja muistot. Unohtaakseen epätoivon, josta ei ollut nousemista. Oli vain hän, Azkaban, muistot ja raastava tuska, jonka syytä hän ei enää muistanut.

Oh I am what I am,
I’ll do what I want,
But I can’t hide.


Sirius astui Tylypahkan pikajunaan. Käytävällä oli hirveä tungos ja kaikki vaunuosastot näyttivät olevan täynnä. Osastossa 13:sta ei kuitenkaan näyttänyt olevan kuin mustahiuksinen poika, joka nojaili penkin nurkkaa vasten selaillen loitsukirjaa tylsistyneen oloisena. Samaa painosta, jonka Sirius oli juuri edellisellä viikolla käynyt muiden kirjojen muassa ostamassa Viistokujalta. Hän veti osaston oven auki ja astui sisään.
“Anteeksi, saako tänne tulla? Muualla on aika täyttä.”
Poika nosti katseensa kirjasta ja hymyili hänelle. Hän laski kirjansa syrjään ja kohottautui parempaan asentoon.
”Tänne vain, kyllä täällä meille kahdelle tilaa riittää”, poika sanoi virnistäen ja heilautti kättään vastakkaista penkkiä kohti.
”Kiitti”, Sirius huokaisi ja hymyili hänkin. Hän heittäytyi rennosti penkilleen ja katseli kuinka poika tunki helpottuneen oloisena loitsukirjansa repunnäköiseen kassiin, joka pojalla oli mukanaan. Hän näytti ilahtuvan häiriöstä.

Poika oli aika pitkä ja jotenkin hontelon oloinen. Hänellä oli kapeat kasvot ja pitkähkö nenä, sekä pähkinänruskeat silmät, jotka säkenöivät hänen hymyillessään silmälasien takaa. Hiukset pojalla olivat mustat ja sekaiset, ne sojottivat pystyssä varsinkin takaa. Hänellä oli yllään tummansininen paita ja farkut, jotka olivat hieman kuluneet polvista. Jaloissaan pojalla oli vanhannäköiset tennarit.
”Oletko ekaluokkalainen?” poika kysyi uteliaana.
”Joo”, Sirius vastasi ja tunsi kuinka juna nytkähti liikkeelle. Asema jäi hitaasti taakse ja maisema vaihtui metsiin ja peltoihin.
”Minä myös”, poika tokaisi ja otti kassistaan pari suklaasammakkorasiaa. ”Otatko? Isä laittoi pari mukaan varmuuden vuoksi.”
”Kiitos”, Sirius sanoi ilahtuneena ja otti pojan tarjoaman rasian vastaan. ”Minä olen muuten Sirius. Musta.”
”Minä olen James. Potter”, poika vastasi kujeellisesti matkien Siriuksen esittäytymistapaa, ja he molemmat alkoivat nauraa. Kumpikin tiesi heti, että he tulisivat toimeen keskenään mainiosti. Myöhemmin matkan aikana heidän seuraansa olivat liittyneet myös Remus Lupin ja Peter Piskuilan, jotka olivat joutuneet lähtemään junan etuosasta eksyttyään valvojaoppilaiden osastolle. Sirius piti heistäkin ensi näkemältä, vaikkakin James oli tehnyt häneen suurimman vaikutuksen. Ensi kertaa elämässään hän tunsi kuuluvansa jonnekin. Juuri sinne, osastolle 13, joka kaikkina seuraavina vuosina tunnettiin Kelmien osastona.

I won’t go,
I won’t sleep,
I can’t breathe,
Until you’re resting here with me.


Tunnit kuluivat piinallisen hitaasti, Sirius epäili jopa että joku korkeampi voima oli käynyt pysäyttämässä ajan ilmoittamatta siitä kellekään. Vain antaakseen hänen velloa surunsa aiheuttamassa tuskassa ja muistoissa vielä hetken kauemmin. Hän käpertyi pieneksi mytyksi lavetille ja yritti sulkea korvistaan muiden vankien vaikerrukset, jotka kantautuivat hänen selliinsä käytäviltä. Joku hänen lähellään korisi heikolla äänellä uhkauksia ja vannoi kostoa, joku rukoili ääneen jossakin hänen vasemmalla puolellaan. Häiritsevin ääni oli kuitenkin hiljaisuus, joka laskeutui Azkabaniin vähän väliä; ankeuttajat eivät ilmeisesti pitäneet äänistä, joita eivät kuitenkaan kuulleet, sillä ne liihottivat pitkin käytävää koristen pelottavasti imiessään vankien vähäisenkin toivontunteen, joka joillakin vielä oli. Sirius vavahti aina, kun hän kuuli kalterien vetäytyvän sivuun pääovelta ja ankeuttajien kaavun havinan näiden tullessa tarkastuskierrokselle tai tuomaan ruokaa.
Hän muisti aiemman elämänsä varrelta vain yhden kerran, jolloin hän oli ollut yhtä kauhuissaan kuin kuullessaan ankeuttajan kylmänä rahisevan hengityksen pimeydestä...

”Sirius, tämä on typerää”, James sanoi epäröiden, mutta virnistys valaisi hänen kasvonsa. Sirius virnisti hänelle vastaan ja puristi kädessään olevaa taikasauvaa, joka oli kohdistettu hänen edessään huitovaan tällipajuun, joka kurkotteli yltääkseen heihin.
”Etkö sitten halua tietää, minne Remus katoaa kerran kuussa? Olen ihan varma, että näin Pomfreyn katoavan hänen kanssaan tänne viikko sitten.” Sirius kumartui nopeasti, kun tällipajun oksa huitaisi hänen ylitseen. Seuraava oksa tuli jo häntä kohti, ja hän yritti pysäyttää sen loitsun avulla. Loitsu kuitenkin kimposi pois puuta vahingoittamatta, ja Sirius joutui heittäytymään piikikkään oksan tieltä.
”Eikö meidän mielummin pitäisi kysyä Remukselta suoraan – ”, James huokaisi ja vetäytyi nopeasti kauemmas, kun Sirius kömpi häntä kohti turvaan tällipajun läimiviltä oksilta.
Sirius hyppäsi pystyyn joustavalla liikkeellä. Poikamainen virnistys levisi jälleen hänen kasvoilleen, ja hän katsoi Jamesia huvittuneesti toinen kulma koholla.
”Mitä hauskaa siinä olisi?”
Jamesin kasvoille levisi yhtäläinen virnistys, ja hänen huuliltaan karkasi naurahdus, ennen kuin hän syöksyi keskelle huitovia oksia. Sirius seurasi perässä.

Tällipaju edusti yhtäkkiä pojille vihollisen sijaan peliä. Peliä, joka oli yksinkertaista ja vaarallista, mutta kaikessa itsetuhoisuudessaan hauskaa. Pojat syöksähtelivät ketterästi viuhtovien oksien alta yrittäen tavoittaa puun juurella olevan kyhmyn, jota Sirius oli nähnyt matami Pomfrey painaneen saattaessaan Remuksen viikko sitten tällipajun uumeniin. Tehtävä ei kuitenkaan ollut helppo, sillä tällipajun oksat olivat hengenvaaralliset vartijat kyhmylle ja sen salaisuudelle.
”Sirius, vasemmalla!” Jamesin huuto kaikui autiolla pihamaalla, ja Sirius heittäytyi maahan makaaman vaivautumatta vahvistamaan Jamesin varoituksen syytä. Sen sijan hän kiskaisi Jamesin matalammaksi tämän kaavunhelmasta ja kierähti sivuun, kun jättimäinen oksa iskeytyi maahan juuri siihen, missä hän oli pari sekuntia sitten maannut. Hän etsi katseellaan Jamesia, joka oli pyrähtänyt toiselle puolelle tällipajua ja parhaillaan huitoi taikasauvallaan joka suuntaan yrittäessään saada oksat jähmettymään taikuuden avulla. Suuri virhe.
”JAMES! TAKANASI – !”
James kuuli Siriuksen karjahduksen, mutta oli liian myöhäistä tehdä mitään: oksa osui häneen juuri kun hän ehti käännähtää ja paiskasi hänet muutaman jalan korkeudelle ilmaan.
”JAMES!” Sirius kömpi nopeasti ylös ja lähti juoksemaan kohti maassa rähmällään makaavaa Jamesia, joka ei ollut liikkunut milliäkään sen jälkeen, kun oksa oli tömähtänyt hänen rintaansa vasten. Tällipajulla ei kuitenkaan ollut aikomustakaan päästää heitä niin vähällä.

Pieni, ruoskamainen oksa tuntui ilmestyvän kuin tyhjästä; yhtäkkiä Sirius tunsi, kuinka jokin sivalsi häntä kipeästi selkään ja kylkeen, ja hän kaatui maahan. Kipu sai kyyneleet kohoamaan hänen silmiinsä ja hänen selkäänsä kirveli kuin haavaan olisi kaadettu suolaa. Hän puri kuitenkin hammasta ja huudahtaen tuskasta nousi puolipystyyn asentoon, jossa hän oli suojassa useimmilta oksilta. Hän hapuili tiensä huitovien oksien lomitse ja lysähti liikkumattoman ystävänsä viereen. Oksat eivät yltäneet heihin, vaan ne vetäytyivät teeskenneltyyn rauhallisuuteen – kuin ne eivät olisi koskaan liikkuneetkaan.
”James? Kamu, kuuletko minua?” Sirius kähisi ja pelko syövytti häntä sisältä kuin petollinen myrkky. James oli kalpea kuin linnaan aaveet, eikä hän näyttänyt liikkuvan. Sirius painoi vaivalloisesti päänsä hänen rintaansa vasten ja kuunteli tarkasti mutisten samalla: ”James, ole kiltti ja ole kunnossa... Hengitä, kamu. Hengitä...”
Sirius ei kuitenkaan kuullut mitään. Pulssiakaan hän ei tuntenut – hänen paras ystävänsä oli kuin kylmä, kuollut kala.
”James? James, HERÄÄ! Tämä ei ole hauskaa!” Hän ravisteli ystävänsä ruumista pakokauhun vallassa ja heilautti nyrkkinsä suurella voimalla tämän rintaa vasten saadakseen sydämen heräämään. ”TÄMÄ EI OLE HAUSKAA!”

Hänen helpotuksensa oli suuri, kun James vetäisi yhtäkkiä rajusti henkeä ja alkoi yskiä. Sirius alkoi nauraa helpottuneena ja lysähti hetkeksi ystävänsä päälle. Sitten hän suoristautui ja alkoi raivoissaan läpsiä tätä.
”Älä – enää – koskaan – tee – noin!”
Hänen yllätyksekseen James alkoi heikosti nauraa. Tämä ei saanut naurultaan puhuttua hetkeen mitään, ennen kuin hän käheällä äänellä haukkoi henkeä huvittuneen näköisenä:
”Mitä hauskaa tässä muuten olisi?”


Huomaamattaan Sirius alkoi nauraa mielipuolisesti sellissään. Hänen oli vain pakko nauraa, vaikkei siinä ollut järjen hitustakaan. Hänen naurunsa kaikui sellissä, ja hän kuuli, kuinka joku vangeista kauempana alkoi huutaa: ”Turpa kiinni! Minä en kuule mitään! En kuule mitään, kuuletko! En yhtään mitään!” Se vain sai hänet nauramaan entistä enemmän.
Hän lopetti nauramisen vasta, kun hän ei yksinkertaisesti enää jaksanut. Hän oli uupunut ja turhautunut – ja vaipumassa tietoisuutensa rajoille. Ajelehdittuaan aikansa tiedostamatonta alitajuntaista päämääräänsä kohti hän alkoi jopa puhua ääneen, jonkun kanssa. Jonkun, jonka henkilöllisyyden hän tiesi, vaikkei sitä tiedostanutkaan.
”Tiedätkö, ei se ole niin paha, miltä se näyttää”, Sirius naureskeli pimeydessä kohotessaan istumaan ja kohotti paitansa helmaa hymyilevälle hahmolle, jonka vain hän saattoi nähdä. Helman alta paljastui pitkä, vino arpi, joka ylti koko hänen selkänsä ylitse hänen oikeaan kylkeensä. ”Pikkuinen naarmu vain.”
Hahmo astui lähemmäs kuin tutkiakseen hänen haavaansa ja istahti sitten hänen viereensä lavetille katsoen häntä hymyillen.
”Jep, pelkkä naarmu se vain on. Ja silti uikutit kuin pahainen rakki, kun Pomfrey kursi sinut kokoon.” Hahmo sanoi tämän kepeään sävyyn, ja hänen hymynsä muuttui suoranaiseksi virnistykseksi, kun Sirius alkoi taas nauraa. Hän ei edes muistanut, milloin hän viimeksi oli nauranut niin.

I won’t leave,
I can’t hide,
I cannot be,
Until you’re resting here with me.

”Sirius, voisitko tulla käymään täällä?” James rykäisi hermostuneen oloisena ja viittasi Siriusta seuraamaan häntä olohuoneeseen. James näytti siltä, kuin hänelle olisi juotettu hermokäämijuomaa, mikä sai Siriuksenkin hermostumaan. Hänkin rykäisi, ja valmistautuen pahimpaan hän seurasi parasta ystäväänsä epäilysten täyttäessä hänen päänsä.
”Hei kuule, jos tässä on kyse siitä hellasta, niin minä kyllä korvaan sen – ”
”Ei kyse ole hellasta, Sirius, vaikka uusi maksoikin omaisuuden”, Lily sanoi pieni hymynkare huulillaan. Sirius huokaisi – jos Lily pystyi ottamaan tilanteen rennosti, ei tilanne voinut olla kovin  paha.
”No, mistä nyt sitten kiikastaa?” hän kysyi heittäytyessään nahkaiseen nojatuoliin, joka oli hänen mielestään mauttomuuden huippu. Tosin se olikin häälahja Lilyn jästivanhemmilta...
James vilkaisi Lilyyn epäröiden, ja Lily nyökäytti hiukan päätään. Tällainen salamyhkäinen toiminta sai Siriuksen taas varuilleen: jotakin oli selvästi tekeillä. Jotain, joka koski häntä.
”Me vain mietimme, että haluaisitko... mahdollisesti... olla bestman häissämme?”
Sirius pärskähti epäuskoisesti ja pomppasi ylös tuoliltaan saamatta sanaa suustaan. Hän aukoi suutaan, mutta sieltä ei tullut muuta ääntä kuin pari vaivaista korahdusta.
”Sirius?” James kysyi huolestuneena. Sirius ei vastannut, hän vain vaihtoi katseen Lilyn kanssa, ja he molemmat alkoivat nauraa raikuvasti. James katsoi heitä ihmetellen, ennen kuin yhtyi syytä tietämättä heidän huvittuneisuuteensa. Sirius lopetti nauramisen ensimmäisenä.
”Vau... minä bestmanina... Mutta! Minulla on kuitenkin vaatimus: minun ei tarvitse maksaa ruoasta – ”
”Ei muidenkaan tarvitse”, James huomautti virnistellen.
” – saan etuoikeuden käyttää silinteriä – ”
”Ja sinä et muuten käytä – !” Lily huudahti, mutta Sirius ei kuunnellut häntä.
” – ja sormusta säilyttää h-hetkeen asti joku muu kuin minä. En aio olla se raukkaparka, joka hukkaa vihkisormukset.” Siriuksen virnistys valaisi hänen kasvonsa, eikä hänen kujeilevalle ilmeelleen voinut olla nauramatta.
”Selvä. Saat ruokasi ja silinterisi”, Lily naurahti pahaenteisesti hymyillen. Hän otti sohvapöydältä kuvan juhlakaapuliikkeen mallista, jolla oli yllään tumma puku, joka oli kuitenkin kaukana perinteisestä. ”Mutta joudut pukeutumaan tähän.”
Sirius katsoi kuvaa tuhahtaen halveksivasti luullen mokomaa vitsiksi. Mutta nähdessään Lilyn, huvittuneen uhkaavan, ja Jamesin, pahoittelevan, katseet hän ymmärsi, ettei puku ollut pilaa.
”Ja en muuten hitossa – !”

I don’t want to call my friends,
They might wake me from this dream.
And I can’t leave this bed,
Risk forgetting all that’s been.


Sirius naurahti hahmon ilmeelle. Se oli pahoitteleva, ja hahmo kohautti olkiaan vähättelevästi.
”Älä yritäkään väittää, ettet tiennyt siitä puvusta mitään! Sinä jos kuka tiesit vaimosi kierosta huumorintajusta...” Sirius naurahti uudestaan, tällä kertaa paniikinomaisemmin. Jokin yritti tunkea hänen tajuntaansa, mutta hän ei oikein saanut siitä otetta; se oli kuin käsissä lipsuva saippuanpalanen. Hänellä oli kuitenkin tunne, että se liittyi jotenkin hahmon henkilöllisyyteen, mutta siitä hän ei välittänyt. ”Tosin täytyy kyllä myöntää, että näytin hyvältä siinä puvussa...”
”Silinterinkin kanssa”, hahmo naurahti hänen viereltään.
”Varsinkin silinterin kanssa”, Sirius sanoi ja osoitti päätään, jonka päällä keikkui hänen mielestään musta ja erittäin naurettava silinteri. ”Sillä minä, toisin kuin sinä, olen luotu vaatteisiin!”
”Ihanko totta? Ja kuitenkin vietät niissä niin vähän aikaa?” Hahmon äänessä kuulsi nauru, jota hän yritti selvästi pidätellä. Sirius mottasi hahmoa olkapäähän ja kellahti voimattomana takaisin selälleen lavetille.

Oh I am what I am,
I’ll do what I want,
But I can’t hide.

Musiikki alkoi soida, kallioon lyövät aallot heittivät tyrskyjään lähimpien häävieraiden päälle. Sirius seisoi typerässä puvussaan ja naurettavassa silinterissään kalliolla parhaan ystävänsä vierellä, joka vapisi jo nyt hienoisesti. Dumbledore, joka istui aivan heidän edessään, katsoi Jamesia rauhoittavasti ja hymyillen lämpimästi.
”Rentoudu vähän, kamu. Eihän tämä ole vielä edes alkanut”, Sirius virnisti ja sai osakseen harvinaisen vihaisen mulkaisun hermostuneelta sulhaselta, joka puristi vapisevia käsiään nyrkkiin pakonomaisesti.
”Kai sinulla on sormukset, Sirius? Sano, että sinulla on sormukset, tai menetän hermoni lopullisesti...” James kysyi suupielestään anova ilme kasvoillaan.
”Totta kai! Mitä sinä minusta oikein kuvittelet, Sarvihaara? Että hukkaisin parhaan ystäväni vihkisormukset? Älähän nyt, en minä nyt sentään niin huolimaton ole”, Sirius naurahti väkinäisesti ja kietoi nopeasti sormensa vasemmassa taskussaan, hänen suunnattomaksi helpotuksekseen, sormusrasian ympärille.
James huokaisi kärsimättömänä, yrittäen kai rauhoittaa itseään. Dumbledore hymyili hänelle iloisesti ja nyökkäsi hänelle.
”Hyvin se menee, poikaseni. Ajattele, että olet taas koulussa istumassa edessäni selittämässä tekosiasi. Missä se itsevarma ja neuvokas nuorimies nyt on?” Dumbledoren äänessä kuulsi nauru, ja hän iski Siriukselle Jamesin selän takana silmää. Sirius virnisti hänelle vastaan ja asetti kätensä Jamesin vapisevalle olkapäälle, kun musiikki muuttui häämarssiksi, joka kehotti kaikkia nousemaan seisomaan.
”Hyvin se menee, usko Dumbledorea”, Sirius sanoi kovaan ääneen Jamesille, ”Ei tämä sitä paitsi voi olla pahempi kuin se McGarmiwan tuplajälki-istunto.”
”Sirius... Kai sinä tajuat, että professori McGarmiwa istuu tuossa puolentoista metrin päässä?” James kuiskasi ja viittasi Dumbledoren vieressä istuvaan McGarmiwaan, joka hymyili parivaljakolle herttaisesti ja vilkutti Siriukselle, joka hymyili hurmaavasti vastaan.
”Miksi minusta tuntuu, että tästä puhutaan vielä...” Sirius kuiskasi suupielestään Jamesille, jolta pääsi pieni naurahdus, joka kuitenkin kuoli nopeasti – Lily oli ilmestynyt kalliolle isänsä käsipuolessa.

Lily oli Siriuksenkin mielestä henkeäsalpaavan kaunis. Hänellä oli yllään kermanvalkoiseen vivahtava puku, joka oli kaikessa yksinkertaisuudessaan täydellinen. Lilyn punaiset ja kiharat hiukset olivat kuin punainen virta, joka ryöppysi hänen paljaaseen selkäänsä. Hänellä oli kaulassaan yksinkertaiset perintöhelmet, jotka hän oli saanut lahjaksi äidiltään, joka istui kyyneleet silmissä tyttärensä ja tämän poikaystävän kanssa ”jästien” puolella. Hänen ilmeensä oli tyyni ja levollinen, tosin pieni leikkisä hymy karehti hänen huulillaan.
”Vau... Kamu, tällä hetkellä minä oikeasti kadehdin sinua”, Sirius huokaisi ja katsahti Jamesiin, joka seisoi ihan hiljaa paikoillaan. Pieni mustasukkaisuuden tunne nipisti häntä, sillä Jamesin ilme oli muuttunut aivan samanlaiseksi kuin morsiamensa, ja hän näytti yhtäkkiä vastuulliselta, onnelliselta ja... aikuiselta. Kuitenkin joltakin, josta Siriuksella ei ollut aavistustakaan. Ensi kertaa elämässään hän tunsi jääneensä sisäpiirin ulkopuolelle, ja se harmitti häntä. Surullisuuden aalto pyyhkäisi hänen ylitseen, sillä hän tunsi itsensä yhtäkkiä todella yksinäiseksi: James olisi pian muuttunut iäksi.
Lily asteli liikuttuneen sulhasensa rinnalle, ja he katsoivat toisiaan kuin koko muun maailman unohtaneena. James ei enää vapissut, hän otti morsiamensa käden omaansa käteltyään kyynelehtivää appiukkoaan ja suuteli sitä hymyillen. Lilyn kasvot sädehtivät ja hän puristi Jamesin kättä. He näyttivät todella onnellisilta.
Sirius alkoi myöskin hymyillä omat negatiiviset tunteensa unohtaen. Hän ei ollut koskaan nähnyt kahta ystäväänsä noin onnellisena.

I won’t go,
I won’t sleep,
I can’t breathe,
Until you’re resting here with me.


”Tiedätkö... Se päivä oli elämäni onnellisin”, Sirius sanoi hahmolle pimeydessä.
”Ai jaa? Minä kun luulin, että se oli kun sait tietää miten päästä Tylypahkan keittiöön”, hahmo naurahti. Siriuskin alkoi nauraa, ääni kaikui sellin seinissä. Joku käytävän varrella parkaisi tuskallisesti, ja Siriuksen nauru katkesi kuin seinään.
”Tämä ei ole hyvä paikka, vai mitä?” hahmo sanoi hiljaa, ja ensimmäistä kertaa sen ääni oli vakava. Siriusta kylmäsi ja hän käpertyi jälleen pieneksi palloksi lavetin toiseen päähän.
”Ei... eipä kai”, hän mutisi. Taas jokin yritti päästä hänen tajuntaansa, mutta hän sulki sen pois mielestään. ”Voisimmeko vaihtaa puheenaihetta? Täällä on muutenkin synkkää...”
”Okei, mutta vain tämän kerran. Muistuuko mieleen jotain toista ’onnellisuuden huipentumaa’?” Hahmo heilutteli hermostuneesti jalkojaan lavetin ulkopuolella, eikä hän kepeästä äänensävystään huolimatta vaikuttanut huvittuneelta. Se sai Siriuksen hermostumaan. Hän kuitenkin yritti työntää hermostuneisuuden taka-alalle ja saada ääneensä kevyen sävyn.
”Itse asiassa...”

I won’t leave,
I can’t hide,
I cannot be,
Until you’re resting here with me.

James istui Siriuksen vieressä Vuotavassa noidankattilassa ja kohotti huulilleen kolpakon, joka oli puolillaan täynnä vaahtoavaa kermakaljaa. Sirius ei tiennyt, miksi he istuivat siinä hiljaa, jonnekin kaukaisuuteen tuijottaen. Hän tiesi vain, että James oli soittanut hänelle tunti sitten ja pyytänyt mukaansa Vuotavaan noidankattilaan, puhuakseen jostain tärkeästä asiasta. Kyse oli kuulemma elämästä ja kuolemasta.
”James... Mikä on vialla?” Sirius kysyi lopulta. Hän tarkkaili ystäväänsä aidosti huolestuneena, varsinkin, kun hän ei pystynyt päättelemään mitään tämän tyhjästä ilmeestä.
James pysyi vaiti vielä hetken. Hän nosti kolpakon uudelleen huulilleen ja joi sen kerralla tyhjäksi. Vain vaahto jäi pohjalle. Viimein hän kuitenkin kääntyi Siriuksen puoleen, näyttäen siltä kuin olisi puhkeamaisillaan kyyneliin.
”Lily – ”, hän aloitti huokaisten hitaasti, mutta Sirius keskeytti hänet. Hän hyppäsi seisaalleen ja näytti raivokkaalta, ja hänen äänensä oli käheä ja uhkaava.
”Onko hän kunnossa? Vannon, että jos joku on katkaissut hiuskarvankin hänen päästään, niin minä kyllä...”
” – on raskaana.”
Hiljaisuus lankesi heidän välilleen, Sirius vajosi takaisin tuolilleen. James tarkkaili hänen ilmeitään, jotka vaihtelivat rajusti niiden kahden hiljaisen minuutin aikana, jolloin Sirius keskittyi tyhjentämään omaa kolpakkoaan, joka siihen mennessä oli ollut koskematon. Saatuaan kolpakkonsa tyhjäksi hän kääntyi kummallinen ilme kasvoillaan Jamesin puoleen.
”Tahallisesti, vai...?”
”Mitä luulet, Sirius?” James kähähti vimmastuneena. ”Luuletko tosiaan, että suunnittelimme lasten hankkimista, kun Voldemortin valta on suurimmillaan? Kun ihmisiä murhataan ja kidutetaan ministeriön silmien alla joka päivä? Ei, me emme todellakaan suunnitelleet tätä!”
”Hyvä on”, Sirius sanoi puolustelevasti, ”kunhan vain varmistin.”
He vajosivat taas hiljaisuuteen. Kumpikin oli haluton rikkomaan sen, mutta Sirius ei lopulta mahtanut itselleen mitään.
”Vau... Te tosiaan saatte vauvan... Potter Junior...” Hän vaikeni ja katsoi Jamesia vakavana, tutkivasti. ”Mitä Potter Senior tästä ajattelee?”
”Potter Senior ei tiedä, mitä ajattelee. Mitä minun pitäisi ajatella...” James viittasi baarimikkoa, Tomia, tuomaan lisää juotavaa. Hän tarttui kolpakkoonsa innokkaasti saatuaan sen takaisin ja joi siitä heti puolet siltä istumalta. Sirius tarkkaili häntä yhä tutkimattomin ilmein.
”Entä Lily?”
”En tiedä... Uskoisin kuitenkin, että... että hän haluaisi ehkä pitää sen. Jos minä haluan...” James takelteli vaitonaisesti ja otti uuden hörpyn.
”Haluaisitko?” Kysymys esitettiin yllättävän vakavaan sävyyn, James oli ollut aivan varma, että Sirius löisi asian leikiksi. Näköjään Siriuksella oli sittenkin vakavampikin puoli – jonka hän tuntui löytävän aika ajoin.
James huokaisi ja mietti ankarasti. Monet ajatukset myllersivät hänen mieltään, eikä hän saanut niistä selviä. Kuitenkin hän tunsi sydämessään jotain, jonka hän tulkitsi ilman ajattelua...
”Haluaisin. Taitaisin todella haluta...”
Jamesin ihmeeksi Siriuksen kasvoille levisi lämpimin ja isoin hymy, jonka hän oli koskaan tämän kasvoilla nähnyt, ja tämä hihkaisi riemuissaan keräten kaikkien huoneessa olijoiden huomion itseensä.
”Sitten meidän täytyy vain saada Lily tuntemaan samoin!” hän sanoi riemastuneena.
”Oikeasti? Olin... olin ihan varma, ettet haluaisi Kelmeihin lisävarustusta”, James sanoi vakavana, ottaen uuden hörpyn tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen.
Sirius laski oman kolpakkonsa pöydälle ja tarttui Jamesin leukaan kääntäen sen niin, että hän saattoi katsoa tätä suoraan silmiin.
”James, katso minua. Näytänkö minä murheen murtamalta – niin kuin sinä? Näytänkö siltä, että rupeaisin kiukuttelemaan heti ensimmäisen vaipan nähtyäni?”
”Kyllä sinä rupeaisit. Juoksisit paikalta nopeammin kuin McGarmiwa kimppuumme tyhjennettyämme Rohkelikkojen pistetilin”, James sanoi, lopultakin virnistäen.
Sirius päästi irti Jamesin leuasta ja taputti tätä nauraen olalle.
”Niin... ehkä olet oikeassa. Mutta se ei silti tarkoita, ettenkö voisi hyväksyä pikkuista joukkoon. Minä olisin se hauska Sirius-setä, jolta kakara oppisi kaikki huonot tavat, ja jota se ihailisi ja palvoisi hullun lailla. Eikö se olisi mukavaa? Ajattele nyt: voisimme opettaa sille vaikka mitä, me kaikki yhdessä! Remus opettaisi sen hyville tavoille, Peter voisi näyttää sille hyvää esimerkkiä mielessä ’älä tee näin’, me opettaisimme sille kaiken kelmeydestä ja Lily yrittäisi epätoivoisesti pitää yllä jonkinlaista kuria.” Sirius katsoi syvälle ystävänsä silmiin, ja James huomasi Siriuksen silmien kimmeltävän takkatulen valossa. Hänkin tunsi silmiensä kostuvan ja hän räpäytti niitä muutaman kerran pitääkseen ne kuivina. Siriuksen suupielet nousivat taas, ja hän sanoi sitten hiljaa: ”Eikö se sitä paitsi ole meidän käsitys perheestä?”

I won’t go,
I won’t sleep,
I can’t breathe,
Until you’re resting here with me.


Sirius makasi lavetilla huomaamatta kyyneleitään. Hän vain ajatteli olevansa yhä muistossa, jossa kyyneleet olivat virranneet puolin ja toisin. Hahmo oli viimein rauhoittunut ja se tarkkaili häntä vaimeasti hymyillen.
”Montakohan kolpakollista sitä kermakaljaa sinä iltana kului...?” Hahmon ääni oli taas huvittunut, ja Sirius tunsi olonsa hieman paremmaksi.
”Luultavasti paljon. Tom taisi saada sinä iltana normaalin kuukausitulonsa”, hän naurahti ja pyrki taas pystyasentoon. Hahmokin nauroi kepeästi ja nousi pystyyn, päätyen nojailemaan vastakkaiseen seinään. Hänen ilmeensä muuttui, Siriuksen kauhuksi sääliväksi ja surulliseksi.
”Et voi pakoilla enää kauaa, Sirius”, hahmo kuiskasi pohjattoman surullisella äänellä.
Sirius jähmettyi, jokin yritti taas tulla hänen tietoisuuteensa. Hän sulki silmänsä ja työnsi sen kuitenkin pois – hän ei kaivannut enää mitään muuta.
”Enhän minä pakoilekaan – minähän olen jo vankilassa, vai mitä?” Sirius sanoi pakottaen väkinäisen hymyn huulilleen ja aukaisten silmänsä. Hän jatkoi odottamatta hahmon vastausta.
”Muistuu minulle muuten mieleen muutakin. Eikä siitä ole edes kauan...”

I won’t leave,
I can’t hide,
I cannot be,
Until you’re resting here with me…

”Sirius! Jos et hae Jamesia tänne tällä sekunnilla, niin minä – !” Lily huusi tuskissaan, raivoissaan, tarttuen Siriuksen paidan rinnukseen, kun hoitajat veivät häntä synnytyssaliin.
”Lily, James on jo matkalla! Laskisitko... irti”, Sirius henkäisi juostessaan kiiruhtavien hoitajien rinnalla. ”James perhana, sinun on paras tulla tänne nopeasti”, hän mutisi hiljaa ja kääntyi sitten hymyilemään rauhoittavasti Lilylle, jonka kasvot olivat punakat ja hieman hikiset. Hän tarttui tätä kädestä ja puristi sitä voimakkaasti – ei tosin niin voimakkaasti kuin Lily, joka oli rusentaa hänen sormensa. ”Hyvin se menee, Lily. Potra poika-Potter sieltä tulee.”
”Tyttö! Sieltähän tulee tyttö!” Lily parkaisi. ”Tulee, vaikka joutuisin työntämään sen takai – ”
”Liikaa tietoa, Lily!” Sirius huudahti ja viittasi hoitajia kiiruhtamaan. ”Eikö tämä kärry kulje nopeampaa?”

Jamesin saapuessa kymmenen minuuttia myöhemmin Sirius luovutti paikkansa hänelle ja lähti kättään puhallellen odotushuoneeseen, jossa suurin osa jäljellä olevista Killan jäsenistä Remus, Dumbledore ja Peter mukaan lukien häntä odottivat.
”No?” Remus kysyi hymyillen. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä, kun hän heittäytyi syvään huokaisten yhteen synnytyssairaalan monista sohvista.
”Huutaa kuin syötävä, runnoo kädet tunnottomiksi”, Sirius ähkäisi ja heilutteli paljonpuhuvasti kipeytynyttä kättään. Suurin osa porukasta nauroi, muun muassa Dumbledore, jolla oli sylissään paketti, jonka kääre oli puoliksi vaaleanpunainen, puoliksi vaaleansininen.
”Enhän tiennyt, kumpi sieltä tulee”, hän selitti Siriuksen kulmienkohotukselle.

Synnytys oli aika lyhyt – hoitajien mielestä. Odottajien mielestä aika oli madellut ja suurin osa oli nukahtanut sohville hoitajien tullessa. Vain Sirius, Remus ja Dumbledore olivat jaksaneet valvoa koko yön.
”Voitte nyt mennä isän kanssa katsomaan pienokaista”, blondi hoitaja kuiskasi. He kolme nousivat ripeästi ja lähtivät hänen perässään kohti osastoa, jolla vastasyntyneitä pidettiin.
James seisoi käytävällä lasiin nojaten, tuijottaen lasin toisella puolella olevaa vauvaa, jolla oli jo syntyessään tummaa tukkaa otsallaan.
Sirius näki heti, että hänen ystävänsä oli herkässä mielentilassa – tämä kun seisoi aivan hievahtamatta, hymyillen typerästi ja tämän silmät kimmelsivät uhkaavasti.
”Onneksi olkoon, James”, Dumbledore sanoi ja heilutti sormiaan vauvalle, joka tuijotti heitä ihmeissään. ”Poika on todella kaunis.”
”Suorastaan söpö”, Remus naurahti ja halasi Jamesia, jonka poskilla kimalsivat äänettömät onnenkyyneleet. James nyökkäsi ja naurahtaen viittasi Remusta kiinnittämään huomiota lapseen, jonka hoitaja toi lähemmäs.
”Hyvä suoritus, kamu”, Sirius sanoi nauru äänessään astuen Jamesin vierelle lasin ääreen. ”Se näyttää jo nyt aidolta Potterilta.”
”Kiitos”, James henkäisi ja vilkutti pienokaiselle.
”Mites Lily jakselee?” Remus kysyi pitäen yhä kättään Jamesin olalla.
”Hyvin. Hän on väsynyt, mutta tyytyväinen”, James naurahti.
”Ai jaa? Entäs se uhkailu tytön puolesta?” Sirius kysyi muistellen Lilyn raivoista ilmettä.
”Se unohtui kuulemma saman tien, kun hän näki pojan kasvot”, James sanoi hyväntuulisesti.
Sirius voihkaisi tuskasta, jonka jälkeen hän alkoi nauraa. Nauraa sydämensä kyllyydestä.

Oh I am what I am,
I’ll do what I want,
But I can’t hide.


”Riittääkö jo?” hahmo kysyi. Hän ei näyttänyt enää huvittuneelta, säälivältä tai surulliseltakaan. Melkein ärtyneeltä. Ääni oli muuttunut viileämmäksi, sen lämpö ja nauru oli poissa.
”Minä... minä en halua”, Sirius kuiskasi. Hän tunsi olonsa heikoksi, kuin pieneksi lapseksi, joka yritti saada painajaiset katoamaan tahdonvoimallaan. Hän alkoi vapista; kylmyys hohkasi sekä hänen sisältään, että hänen ulkopuoleltaan. Hän saattoi jo kuulla, kuinka kalterit vetäytyivät milli kerrallaan pääovelta sivuun. Lisäksi hänen tietoisuuteensa pyrkivä ’jokin’ oli lähellä; Sirius alkoi olla jo todella lähellä epätoivonsa syyn muistamista. Ja hän halusi sulkea sen mielestään, keinolla millä hyvänsä.
”Luovuta, Sirius. Luovuta jo!” hahmo huudahti ja oli yhtäkkiä nojaamassa kaltereihin vartioiden ankeuttajien tuloa. ”Luovuta, Sirius, ennen kuin ne tulevat ja saavat sinut romahtamaan pahemmin kuin voit kuvitellakaan! Ne saavat moninkertaistettua tuskasi sellaisiin mittoihin, ettet enää selviä siitä!”
”EI”, Sirius huusi painaen silmänsä lujasti kiinni ja kätensä korvilleen, ”Ei! Minä muistan vielä – !”

I won’t go,
I won’t sleep,
I can’t breathe,
Until you’re resting here with me.

”Minä käyn kyllä illalla tarkistamassa, että Peter on kunnossa”, Sirius sanoi naureskellen Harry-vauvan ilmeilylle, kun James piti tätä sylissään ja heilutteli tälle lelua.
”Hyvä, en haluaisi, että hän jää turvattomaksi”, Lily sanoi ja painoi hellän suukon Siriuksen poskelle. ”Muista kuitenkin olla varovainen.”
”Ainahan minä, Lily”, Sirius naurahti ja suukotti Lilyn otsaa halatessaan tätä yhden käden otteella. Lilyn olan yli hän ilveili Lilyn tunteikkuutta Jamesille, joka alkoi nauraa lämpimästi. Päästessään irti Lily muksautti Siriusta olkapäähän.
”Minä tiedän kyllä varsin hyvin, mitä sinä teit.”
”Niinpä.” Sirius nauroi haukkuvaa nauruaan ja tarttui ovenkahvaan. ”Nähdään, pikkuinen”, hän huikkasi ja vilkutti jokeltelevalle Harrylle. ”Nähdään, Sarvihaara”, hän huikkasi virnistellen Jamesille, joka alkoi taas nauraa ja huitaisi lelua pitelevällä kädellään Siriusta päin.
”Ala painua, Anturajalka”, hän nauroi ja heilutti Harryn kättä Siriukselle, joka astui ulos ovesta aamupäivän kirpeään ilmaan.

I won’t leave,
I can’t hide,
I cannot be,
Until you’re resting here with me…


”Ankeuttajat tulevat, Anturajalka! Sinun on päästettävä minut irti!” Hahmo oli yhtäkkiä Siriuksen edessä, kumartui hänen puoleensa ja ravisteli häntä. Ja nyt tällä oli viimein tunnistettavat kasvot.
Sirius tuijotti järkyttyneenä Jamesin kyyneltyneitä, mutta ankaria kasvoja, jotka huusivat hänelle sanoja, joita hän ei halunnut kuulla. Päästää irti hänestä? Ei koskaan! Sirius kieltäytyi edes ajattelemasta moista, niinpä hän tarttui viimeinkin muistoon, joka oli jo tuntikausia pyrkinyt hänen tietoisuuteensa. Ja hän katui sitä ensi hetkestä alkaen.

I won’t go,
I won’t sleep,
I can’t breathe,
Until you’re resting here with me.

Sirius seisoi Peterin piilopaikan ovella. Hän koputti vaimeasti kolmetoista kertaa oveen ja kuiskasi oven alta: ”Matohäntä, se olen minä, Anturajalka. Avaa ovi.”
Ovea ei kuitenkaan avattu, askeleitakaan ei kuulunut. Sirius yritti uudestaan, hieman äänekkäämmin.
”Peter? Matohäntä, oletko siellä?”
Kun vastausta ei vieläkään kuulunut, Sirius murtautui veitsellään sisään, peläten pahinta. Hän astui hitaasti ja äänettömästi sisään puristaen rystyset valkoisina taikasauvaansa, sulkien oven vaimeasti perässään.
”Peter?” Hänen äänensä värisi hieman hänen edetessään hitaasti piilopaikan poikki. Hänen otsansa painui huolestuneisuudesta rypyille, sillä asunnossa ei näkynyt merkkiäkään kamppailusta – ja silti se oli selvästikin autio. Raaka kauhu iski Siriukseen, kun hän juoksi huoneesta toiseen tavoittamatta ketään ja näkien kaikki tavarat oikeilla paikoillaan, kaikki huonekalut siististi aseteltuina. Näytti siltä, ettei siellä ollut ketään ollut pitkään aikaan. Sirius nielaisi kuuluvasti ja juoksi ulos ovesta jättäen sen repsottamaan auki jäljessään.
Sirius toivoi, että hänen lentävässä moottoripyörässään olisi ollut enemmän tehoja. Vaikka hän kiisikin halki yhtäkkiä kylmäksi ja pimeäksi käyneen yön, tuntui matkanteko tuskaisen hitaalta. Ja silti kaamea näky kohtasi hänet aivan liian pian.

”Ei... EI!”
Godricin notkosta näkyi kauaksi ilmaan nouseva ohut savupylväs, jonka alkuperää Siriuksen ei tarvinnut arvata. Sydän takoi hänen rinnassaan, kyyneleet sumensivat hänen näkönsä. Hän laskeutui töyssähtäen lähelle ystäviensä talon raunioita, joista nousi paikoittain savu hiiltyneiden jäännösten seasta. Talon, josta hän oli sinä aamupäivänä poistunut varmana siitä, että hän palaisi sinne vielä monta tuhatta kertaa...
Juuri kun Siriuksen mieleen alkoi lipua pieni toivonkipinä Pottereiden pelastumisesta, hänen silmänsä osuivat raunioiden sekaan kohtiin, jotka olivat vielä päivällä toimittaneet olohuoneen ja makuuhuoneen virkaa. Niissä kohdissa makasi kaksi valkeaa ruumista, jotka Sirius olisi tunnistanut vaikkei olisikaan nähnyt heidän jähmettyneitä kasvojaan. Hän sulki tuskissaan silmänsä kyyneleiden huuhtoessa alas hänen kasvojaan ja hän tunsi, kuinka väri pakeni hänen kasvoiltaan. Hän avasi vaivalloisesti silmänsä kuullessaan itkua ja hän näki jättimäisen hahmon nousevan Lilyn ruumiin ääreltä itkevä nyytti sylissään.
Salamana hän otti taikasauvansa esille, osoittaen sillä järkälettä, jonka kasvoja hän ei erottanut varjoista. Kyyneleitään niellen hän huusi: ”Kuka siellä?”
Hahmo kääntyi, ja Sirius tunnisti tämän heti järkyttyneeksi Hagridiksi, joka piti itkevää Harrya sylissään. Sirius laski heti sauvansa ja tunsi, kuinka hän alkoi vapista. Hän ei tajunnut ihmetellä, miten hänen kummipoikansa oli vielä elossa, hän vain yritti pitää itsensä kasassa.
”Hagrid... Anna... anna Harry minulle. Minä... minä olen hänen kummisetänsä... minä pidän hänestä huolta...” Siriuksen ääni oli käheä, vain korahdus. Silti Hagrid, joka oli kompuroinut pois raunioista ja seisoi nyt hänen edessään murheellisena, kuuli hänet ja asetti toisen kätensä hänen vapisevalle olkapäälleen.
”En mä voi, Sirius. Dumbledore käski... viedä pikkuisen sen tädille ja sedälle”, Hagrid takelteli niiskaisten. ”Mä kyllä tiedän, että... James ja Lily... olis halunnu... antaa pojan sulle... Ne puhu siitä monta kertaa...”
”Miksei sitten Dumbledore anna häntä minulle?” Sirius kysyi kiukun noustessa hänen sisällään. Hän katseli pientä avutonta nyyttiä yrittäen hymyillä tälle, mutta se oli yksinkertaisesti mahdotonta.
”Dumbledore sano... että Harry on paremmassa turvassa... Lilyn sukulaisilla... En tiedä, miks... mutta niin se sano...” Hagridin suuret kyyneleet tippuivat hänen partaansa ja Harryn otsalle, johon oli ilmestynyt punertava, salamanmuotoinen arpi, jonka Sirius vasta nyt huomasi.
”Hyvä on... niin on sitten varmaan paras. Mutta saisinko hyvästellä hänet kuitenkin, ennen kuin viet hänet?” Sirius vapisi vieläkin, vaikka hän yritti kovasti saada sitä loppumaan. Hagrid ojensi nyytin varoen Siriuksen käsivarsille, jotka automaattisesti kaareutuivat suojelevasti pienokaisen ympärille.
”Hei, Harry”, Sirius sanoi ääni sortuillen, ”Hagrid vie sinut nyt tätisi ja setäsi luo, jossa sinä olet turvassa. Älä huoli, kaikki kyllä järjestyy... varmasti... lopulta... Kasvathan isoksi ja hyväksi ihmiseksi, jookos? Sellaiseksi, joksi vanhempasi olisivat sinut kasvattaneet, jos... Muista aika ajoin sitten minuakin, ja Remus-setääsi, jookos? Mekin katsos... välitämme sinusta... niin kuin vanhempasikin... ja...” Siriuksen ääni sortui nyt lopullisesti, ja hän tyytyi vain painamaan suukon kummipoikansa poskelle. Pienokainen tuntui rauhoittuvan hieman ja jopa tunnistavan hänen äänensä, sillä se kietoi pienen kätensä Siriuksen etusormen ympärille ja puristi sitä. Siriukselta pääsi nyyhkäisy ja hän ojensi lapsen takaisin Hagridille, joka vältteli selvästi katselemasta raunioissa makaavia ruumiita.

”Tässä... pitäkää hänestä hyvää huolta”, Sirius sanoi pyyhkien nopeasti silmänsä. ”Ja ota minun pyöräni, en tarvitse sitä enää.”
”Mutta, Sirius. Sehän on sun lempipyöräs”, Hagrid vastusteli niiskaisten.
”Minä en tarvitse sitä enää, Hagrid. Ota se. Pääset sillä kuitenkin nopeammin perille.”
Hagrid aukaisi suunsa vastustaakseen, mutta Siriuksen katse vaiensi hänet. Niinpä hän vain nyökkäsi ja kiipesi pyörän selkään lastattuaan Harryn turvallisesti kyytiin. He eivät enää sanoneet mitään, Sirius käänsi selkänsä Hagridille ja alkoi hitaasti lähestyä raunioita. Hänen parhaan ystävänsä ruumista. Hän kuuli, kuinka moottori jyrähti käyntiin ja kuinka sen ääni hitaasti vaimeni Hagridin kadotessa taivaalle.
Hän vapisi pahemmin kuin aikaisemmin, hänen päänsä oli tyhjä. Niin oli ehkä parempi. Vanhoja tapojaan noudattaen hän käveli eteisen läpi ja olohuoneen poikki suoraan makuuhuoneeseen, jossa Lily Potter makasi punainen tukka viuhkana ympärillään. Sirius koitti olla katsomatta hänen kasvojaan, kun hän nosti naisen syliinsä ja kantoi tämän horjuen Jamesin ruumiin viereen, johon hän Lilyn laski. Sitten hän polvistui heidän väliinsä ja salli viimeinkin itsensä katsoa heidän kasvojaan.

Jamesin kasvot olivat yllättävän tyynet, niille oli jähmettynyt tietynlainen päättäväisyys, joka kirvoitti Siriukselta tyytyväisen ylpeyden: James ei ollut antautunut hyvällä. Hän tarttui ystävänsä jääkylmään käteen ja puristi sitä pakonomaisesti – kuin toivoen, että se yhtäkkiä puristaisikin takaisin.
”Ei tässä näin pitänyt käydä... James, ei sinun pitänyt jättää minua yksin! Muistatko, veli, miten meidän piti yhdessä kuolla taistelussa? Et sitten pyytänyt minua tulemaan apuun, kun huomasit Voldemortin olevan tulossa? Et vaivautunut kaivamaan taskuasi sen verran, että olisit henkäissyt nimeni peiliin ja pyytänyt apua? Miksi... Sinun ei olisi tarvinnut kuolla!” Hän puristi nyt kättä kaksin käsin, kyyneleiden tippuessa ruumiin päälle.
Sirius päästi lopulta Jamesin käden irti ja kääntyi sitten tämän vaimon puoleen. Tuska raastoi häntä, kun hän näki tämän pelästyneet ja tuskaiset kasvot, jotka olivat jähmettyneet kuin jonkinlaiseen rukoukseen. Hän pyyhkäisi hiussuortuvan tämän kasvoilta ja nosti tätä niin, että tämä oli puoliksi hänen sylissään.
”Ja sinäkin, Lily... Sinäkin sitten jätit minut... Ja minä kun luotin siihen, että olisit aina minua ja Sarvihaaraa kaitsemassa, mutta olin ilmeisesti väärässä... Niin kamalan väärässä...” Hän painoi päänsä Lilyn olkaa vasten itkien hillittömästi, pystymättä enää hallitsemaan tuskaansa, joka oli pakahduttaa hänen sydämensä.
”Miksen saanut kuolla heidän kanssaan”, hän mutisi Lilyn olkaan, ennen kuin painoi vapisevan suukon tämän otsalle ja laski tämän takaisin maahan. ”Miksen saanut kuolla heidän kanssaan...”

Sirius tunsi yhtäkkiä uuden tunteen sisällään: palavan raivon, joka hyökyi hänen sisällään hänen katsoessaan ystäviensä elottomia ruumiita. Hän tiesi, kuka tästä oli vastuussa, ja se tieto sivuutti kaiken tuskan, jota hän tunsi, kaiken surun.
Hän hyppäsi pystyyn ja puristi jälleen taikasauvaansa. Tällä kertaa hän ei vapissut tuskasta, kyynelvirrat tyrehtyivät ja posket kuivuivat. Hän vilkaisi vielä kerran ystäviään, ennen kuin hän vaimeasti poksahtaen kaikkoontui paikalta, aikoen etsiä käsiinsä sen, joka tästä hävityksestä oli vastuussa. Hän ei koskaan aikonut palata tuolle paikalle, eikä enää palaisikaan. Hänen mielessään oli ainoastaan kosto, jonka hän aikoi toteuttaa hinnalla millä hyvänsä. Petturi ei karkaisi häneltä, vaan saisi maistaa omaa lääkettään...

I won’t leave,
I can’t hide,
I cannot be,
Until you’re resting here with me…


Ankeuttajat olivat jo lähellä, Sirius pystyi jo aistimaan niiden lamauttavan vaikutuksen. Ja silti se ei ollut mitään sen rinnalla, mitä hän nyt tunsi. Hän ulvoi kuin koira, hakkasi lavettia ja seiniä nyrkeillään ja tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Jamesin ja Lilyn kuolleet kasvot kummittelivat hänen mielessään, ja hän viimein tajusi koko karun totuuden, jota hän ei aiemmin kaikesta huolimatta ollut kuitenkaan käsittänyt: hän oli nyt yksin. Yksin surunsa kanssa.
Kesken katkeran kohtauksensa hän tunsi yhtäkkiä tuulahduksen viileää ilmaa kasvoillaan. Hän kääntyi ja näki edessään Jamesin, joka oli hänkin kyynelissä.
”Hyvästi, Anturajalka”, tämä sanoi karhealla äänellä. ”Hyvästi, veljeni.”
Sitten tämä oli poissa. Selli tuntui pimeältä, kostealta ja kylmältä – ja vanki nimeltä Sirius Orion Musta vajosi polvilleen lattialle huutaen tuskasta, joka tuntui olevan suurempi kuin mikään muu.


A/N: Täytyy myöntää, että veti minutkin hiljaiseksi. Toivottavasti piditte - monista virheistä huolimatta.
« Viimeksi muokattu: Kesäkuu 15, 2008, 11:50:05 kirjoittanut Leamire »

Grape

  • Ankeuttaja
Vs: Never forget (S, Sirius, angst/drama)
« Vastaus #1 : Huhtikuu 13, 2007, 18:14:08 »
Mitä minä tähän sanoisin? Mitä minä oikeasti voin sanoa tästä? Todellakin veti hiljaiseksi... Itken tässä parhaillani kirjan hahmon surujen takia. Ja lähestulkoon itkin kyllä koko ficinkin ajan. Ehkä pitäisi silti yrittää sanoa jotain järkevää noin taitavalle kirjoittajalle. Mutta heti alkuun huomautan, että a) tästä ei tule järkevää, koska olen koko ajan hirveän liikuttuneessa mielentilassa, b) en osaa juurikaan kommentoida näin mielettömän hyviä ficcejä ja c) en osaa myöskään sanoa tästä mitään rakentavaa (=kriittistä).
Oikeastaan voisin sanoa tätä täydelliseksi. Kappale sopi, vaikka olisi tämä toiminut ilmankin, kuvaus toimi hyvin, sait luotua erittäin "elävän", tai ehkäpä pikemminkin kuolleen tunnelman Azkabanista. Ja sen synkkyyden vastapainona onnelliset, takkatulenlämpöiset muistot olivat vain niin kauheita... Kauniita ja kauheita. Kohta minä alan taas kyynelehtiä...
Ja se Jamesin varjokuva, ehkä vain Siriuksen mielikuvituksen tuote, se oli jollain tavalla niin äärimmäisen surullinen - ja kuvasi surua äärimmäisen hyvin. Puhuminen varjokuvalle, jonka haluaisi kuvitella olevan totta. Surullista, surullista, surullista.
Jotenkin parasta tässä oli muistokohtausten hauskuuden ja lämpöisyyden ja toisaalta nykyhetken synkkyyden kontrasti. Se oli se jokin tässä ficissä, se, mikä saa lukijan itkemään... Voit ehkä arvata, että pidin ihan mielettömästi. Kiitos itkettävänihanasta ficistä.

Syde

  • Ankeuttaja
Vs: Never forget (S, Sirius, angst/drama)
« Vastaus #2 : Toukokuu 21, 2007, 18:12:04 »
Todella koskettava, vaikuttava ja todentuntuinen ficci, joka pistää kovakalloisimmatki ihmiset itkemään. Mutta tämähän on songfic. Huomasin kuinka pelkkä musiikki vaikuttaa tekstiin ja tunteisiin, kuin ilman musiikkia.
Hienosti kirjoitettu! Aika hyvin myös se Siriuksen juttelukaveri alussa, joka paljastui sitten Jamesiksi lopussa - itse en ainakaan tajunnut kuka se oli aluksi.
Kiitos tästä ficistä!

Ps. lisää näitä! :)

Poissa Leamire

  • Vampyyri
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • The sharpest lives are the deadliest to lead
Vs: Never forget (S, Sirius, angst/drama)
« Vastaus #3 : Kesäkuu 30, 2007, 10:53:41 »
No niin, päätin nyt vihdoinkin kommentoida teidän kommenttejanne. Joku ehkä huomasi, että poistin aikaisemman kommenttini kun ajattelin sittenkin antaa vähän useamman kertoa mielipiteensä. Ja nyt itse asiaan.

Grape, kiitos. Jo pelkästään siksi, että olit ensimmäinen joka uskaltautui antamaan palautetta. :) Olin erittäin otettu sanoistasi, ja huomiosi olivat tarkkanäköisiä: tämän tarinan ideana oli nimenomaan tuo muistojen ja todellisuuden kontrasti - ihanaa, että huomasit. Jamesin näkeminen oli oikeastaan hetken mielijohteesta syntynyt lisäys; tajusin, ettei ficissä ole vielä "sitä jotain", joka saa lukijan itkemään, joten kehitin taustalle haamukuvan joka tukee sitä kontrastia - ja josta ei voi oikein sanoa, onko hän siellä vai ei. Se siinä oikeastaan onkin surullisinta. Sirius ei voi koskaan vankilan ulkopuolellakaan sanoa oliko James siellä oikeasti vai ei. Minä haluaisin uskoa että oli, mutta se epävarmuus onkin se, joka nimenomaan minut saa itkemään - jos en herkkänahkaisuudessani ole jo aiemmin itkenyt silmiäni kuiviksi. :) Kiitos vielä kerran.

Kira, kiitos myös sinulle. Olin jo kauan halunnut kertoa Siriuksen oleskelusta Azkabanissa ja nyt sain vihdoinkin sen toteutettua - hyvä että pidit.

Syde, ole hyvä. :) Tämä kyseinen Didon biisi on yksinkertaisesti mahtava ja sopii loistavasti melkein kaikkiin angstia sisältäviin ficceihin (olen käyttänyt sitä aika monessa taustamusiikkina, vaikken siitä ficissä maininnutkaan) ja se on ehdottomasti yksi suosikeistani - kaikesta surullisuudestaan huolimatta. Kiitos kommentistasi, olen erittäin kiitollinen.

Odey, kiitos. Tuo muisto, johon viittasit, on varmasti myös minun suosikkini - sen onnistuin jollakin ihmeen kaupalla tekemään juuri sellaiseksi kuin pitikin. Pidän itse myös tuosta toisesta muistosta, jossa James ja Sirius yrittävät päästä katsomaan Remuksen piilopaikkaa. (Pitikö kukaan muu siitä?) Onnistuin mielestäni varsinkin sen aloituksessa.
Lainaus
”Sirius, tämä on typerää”, James sanoi epäröiden, mutta virnistys valaisi hänen kasvonsa.
Tuo kuvaa minusta Jamesia hyvin: hän on parivaljakosta kuitenkin se vähemmän huimapäisempi puolisko. :)
Ja kiitos myös kehuistasi, tuntuu epätodelliselta saada niitä näin paljon.

juuhku, kiitos - jatkan kirjoittelua niin kauan kuin henki pihisee ja ideoita riittää. Ilahduin erittäin paljon kommentistasi.

Nathaniel, taidat kyllä liioitella - ei tämä ficci nyt sentään niin hyvä ollut, ettetkö siihen yltäisi. :) Mutta kiitos kuitenkin kehuistasi, minä itsekin rakastan tuota loppua.


Kiitos vielä kerran kaikille tähänastisille kommentoijille. Tämä on tosiaan ensimmäinen koskaan valmiiksi saamani ficci, joten kehunne tuntuvat suorastaan ylitsevuotavilta - en todellakaan odottanut näin hienoa vastaanottoa. Kiitos teille, teitte minusta erittäin onnellisen kun jaksoitte kommentoida näinkin pitkää one shottia.

Ps. Toivoisin vielä muiltakin palautetta, sillä niistähän me ficcarit elämme. :)

« Viimeksi muokattu: Heinäkuu 03, 2007, 10:08:17 kirjoittanut Leamire Blatina »

Poissa nominal

  • Kuriositeetti
  • Vuotislainen
  • Pottermore: FireboltLumos114
Vs: Never forget (S, Sirius, angst/drama)
« Vastaus #4 : Heinäkuu 12, 2007, 00:25:22 »
Huh mitä kommentteja olet saanut! Selailin niitä vähän ennen kuin päätin lukaista tämän. Ja kyllä kannatti, se pitää sanoa. Mutta et sinä minua kyllä valitettavasti saanut itkemään kuin juuri ja juuri, ja sekin vasta silloin, kun Sirius meni taloon ja näki Lilyn ja Jamesin ruumiit. Ja minun on kyllä pakko myöntää, että odotin lopulta enemmän.

Kappale sopi hyvin tähän ficciin, mutta lyriikat toistivat itseään turhan paljon, ja siksi niitä oli vähän tyhmä lukea tuossa väleissä. Olen sitä mieltä, että tämä olisi toiminut paremmin ilman niitä, tai sitten siten, että niitä olisi pätkitty ja turha toisto jätetty pois. Toisaalta taas niiden idea sopi tämän ficin ideaan erinomaisesti.

Pidin tämän ficin ideasta ja siitä tietystä tunnelmasta, siitä, ettei minulla oikeastaan ollut mitään havaintoa siitä, mitä tapahtuu ja missä. Sanoit, että lisäsit Jamesin Siriuksen kaveriksi tuonne selliin ihan hetken mielijohteesta syntynyt lisäys, enkä voi sanoa muuta kuin että se mielijohde oli kyllä ficin kannalta paras. Oli aivan mahtavaa, kuinka Sirius halusi olla myöntämättä, mitä on tapahtunut ja pitää kiinni siitä, mitä hänellä oli: muistoista. Pidin suunnattomasti kohdista, joissa hän sanoi "minä muistan vielä" tai jotain vastaavaa. Ja pidin siitä, kuinka James vain oli vierellä, eikä Sirius edes halunnut tietää, kuka siinä oli. Kaiken kaikkiaan he olivat niin hyviä ystäviä, veljiä, ettei hänen tarvinnut tietää. Tästä välittyi ihanasti se, kuinka he todellakin olivat ystäviä. Usein ficeissä vain puhutaan siitä, kuinka James tykkää Lilystä, mutta hemmetti, se mies tykkäsi Siriuksesta! Ystävänä. Kuten tässä niin hienosti kerroit.

Kaikista vähiten tykkäsin siitä muistosta, joka oli Tylypahkan junamatkalta. Olen lukenut muutaman version siitä, ja olen pohtinut, millainen omani on. Yksikään lukemani versio ei ole vastannut läheskään mielikuvaani, eikä tämä tehnyt poikkeusta. En pidä siitä, että tyypit vain istuvat samaan vaunuosastoon ja heistä tulee ystävät. Okei, Harrylle ja Ronille kävi niin, enkä minä siitä valita, mutta en voi kuvitella, että Potter ja Musta ryhtyvät noin vain ystäviksi. Olin totta puhuen jo melkein lämmennyt tälle sinun versiollesi hienon dialogin ansiosta, mutta sitten kuvaan hyppäsivät Remus ja Peter ja minua alkoi ärsyttää. Joo, siis en pitänyt siitä muistosta, koska se ei vastannut lainkaan omia mielikuviani ja koska se oli jollain tavalla liian... epätodennäköinen.

Sanoin aiemmin, että olin odottanut lopulta enemmän. Sitä pitää kuitenkin vähän tarkentaa, koska en itsekään ole aivan varma, mitä pidin siitä.

Loppua kohti tämän ficin tunnelma tiivistyi hienosti. Siriuksesta tuli hätääntynyt, James vierellä muuttui painostavaksi ja käski lopettaa. Kaikenkaikkiaan Siriuksen "hulluus" oli uskomattoman hyvin kuvattu ja kaikki nämä harhat, joita hän näki, olivat äärimmäisen uskottavia. Pidin niistä todella, todella paljon.

Lopussa, juuri ennen tuota viimeistä muistoa, oli ihana tunnelma. Se oli niin hieno, että olisin toivonut sen jatkuvan loppuun saakka. En ole aivan varma, mitä siitä jäi puuttumaan. Ehkä kuitenkin se, kuinka yksinkertaisesti olit lopulta kuvannut vaikeat hyvästit, oli minua häiritsemään jäänyt seikka. Ei, en voi sanoa, että ne oli kuvattu yksinkertaisesti... äh, en oikeasti tiedä. Joku siinä minua häiritsi. Kenties olisin toivonut siitä pitempää tai jotain... Joka tapauksessa tämä tuntui loppuvan vähän töksähtäen. Niin kuin nyt tämä sekava ja erittäin kummallinen kommentti, jossa en onnistunut lainkaan sanomaan, mitä halusin.
Peitetty liekki on tulisin ~ Entä jos Voldemort olisikin valinnut toisin? ~ Taikalaiva Titanic

Poissa Leamire

  • Vampyyri
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • The sharpest lives are the deadliest to lead
Vs: Never forget (S, Sirius, angst/drama)
« Vastaus #5 : Heinäkuu 14, 2007, 13:16:19 »
Kiitos, nominal. Et voi uskoakaan, kuinka ihanaa on saada kritiikkiä jossa esitetään juuri ne itseäkin ärsyttäneet puutteet! :) Voisin keskustella tästä ficistä vaikka kuinka monta tuntia, ja on ihanaa, että minulle sitä keskustelun juurta annetaan. Kiitos siitä, kommentoin huomioitasi nyt oikein urakalla.
(Niin, ja kuten sanoinkin aiemmin: olin itsekin ällistynyt noista kommenteista!:)

Lyriikoiden toisto. Voi voi, kuinka kauan niiden parissa vatvoinkaan! Kyseisen CD:n lerpakkeessa on biisien sanat, lyhyessä muodossa ilman toistoja, joten sieltä ne silloin alussa kopioin aloittaessani kirjoittamaan. Mutta sitten lopulta päädyin tähän "laulettavaan" versioon, kun huomasin pari asiaa: Ensinnäkin, minua ärsytti suunnattomasti, kun toistoa ei oltu sinne sanoihin merkitty. Toiseksi, en olisi saanut ficciin kaikkia tarvitsemiani kohtia jos lyriikat olisi jätetty niin lyhyiksi kuin ne siinä lärpäkkeessä olivat. Tämä viimeinen pakotti minut sitten lopulta tuohon (myönnän, myös minua ärsyttävään) ratkaisuun, jossa tuossa loppuosiossa noita samoja sanoja toistetaan yhä uudelleen ja uudelleen. Jos olisin jättänyt ne pois, olisin joutunut jättämään pois niitä kohtauksia, tai tästä song-ficistä olisi tullut normaali ficci, jonka alussa on niitä lyriikoita. Pitkä selitys yksinkertaiselle pulmalle. :) Toivottavasti se toisto ei kuitenkaan niin hirveästi lukunautintoa (uskallanko kutsua lukunautinnoksi??) haitannut. :)

Jamesin lisääminen. Kyllä, ficin "se" oli tosiaan hetken mielijohde - minkä myöntäminen on tietysti häpeällistä, mutta haluan olla rehellinen. Kuten jo aiemmin sanoinkin, niin ficci kaipasi "vielä" (lainausmerkeissä, koska tein tämän oivalluksen jälkeen melkein koko homman uudestaan) jotakin kotrastin lisäksi, jotain joka olisi juuri se juttu, joka heittää kotrastin dramaattisuuden takia lukijan sinne kyynelten puolelle. Omaksi selkääntaputuksekseni täytyy mainita, että James oli alun alkaenkin juuri tuollainen tukeva (älkää repeilkö, nauran jo itsekin :) hahmo, enkä tehnyt hänen roolistaan koskaan sellaista liian näkyvää. Tuo Siriuksen tietämättömyys hahmon henkilöllisyydestä oli juuri tuosta syystä, minkä mainitsit: hänen ei tosiaan tarvinnut tietää. Myöskään siksi, että mitä väliä juttukaverin henkilöllisyydellä on, kun hän siellä synkkyydessä kuitenkin oli ja pysyi. Olin erittäin, erittäin onnellinen, että hoksasit tämän pienen yksityiskohdan, jota mielestäni varjelin aika hyvin koko ficin ajan. Ja mitä tulee siihen, miten hyvin kuvailin Jamesin ja Siriuksen ystävyyttä... kiitos sanoistani, minä todella arvostan niitä. Jamesin ja Siriuksen ystävyys on ollut minulle aina vaalimisen arvoinen, enkä ikinä haluaisi kirjoittaa ficciä, jossa sen onnistuisin liiallisuuksilla tärvelemään. Kiitos.

Totuuden kieltäminen. Psykologisesti ajatellen totuuden kieltäminen on yksi mielen yleisimmistä puolustuskeinoista shokki-tilanteissa, joten sen käyttäminen ei oikeastaan ollut suurenkaan oivalluksen takana. Ajattelin, että Jamesin ja Siriuksen suhde oli kuitenkin jotain niin erityistä, ettei Sirius haluaisi muistaa sen loppuneen - vaikka se tarkoittaisikin sitä, että hän itse menettäisi järkensä siinä hötäkässä. Jamesin olen aina ajatellut olleen Siriukselle perheen korvike, joten ei mielestäni ollut myöskään vaivalloista kuvitella Siriuksen tarttuvan juuri James-keskeisiin muistoihin.

Kaikista vähiten tykkäsin siitä muistosta, joka oli Tylypahkan junamatkalta. Olen lukenut muutaman version siitä, ja olen pohtinut, millainen omani on. Yksikään lukemani versio ei ole vastannut läheskään mielikuvaani, eikä tämä tehnyt poikkeusta. En pidä siitä, että tyypit vain istuvat samaan vaunuosastoon ja heistä tulee ystävät. Okei, Harrylle ja Ronille kävi niin, enkä minä siitä valita, mutta en voi kuvitella, että Potter ja Musta ryhtyvät noin vain ystäviksi. Olin totta puhuen jo melkein lämmennyt tälle sinun versiollesi hienon dialogin ansiosta, mutta sitten kuvaan hyppäsivät Remus ja Peter ja minua alkoi ärsyttää. Joo, siis en pitänyt siitä muistosta, koska se ei vastannut lainkaan omia mielikuviani ja koska se oli jollain tavalla liian... epätodennäköinen.

Ja tässä olen samaa mieltä kanssasi aivan 100-prosenttisesti! Ihan hävettää, kun tein siitä tuollaisen, kun itsekin inhosin sitä. Alku sujui mielestäni ihan mukiinmenevästi juuri dialogin ansiosta (okei, Jamesista sain annettua jotenkin typerän kuvan, mutta muuten dialogi oli mielestäni ihan hyvä) mutta tuosta lopusta tuli niin ällöttävä, että ihan itkettää. Tekisin sen uudestaan, mutta tuon laitoksen uudelleenpostaaminen on erittäin hankalaa - puhumattakaan siitä, että sadat ovat lukeneet jo tuon huonon version. Ainoa puolustukseni tässä asiassa on se, että minulla oli mielessä tärkeämpiäkin kohtauksia, joihin pursui ideoita koko ajan tuota kirjoittaessani. Itseäni kehumatta voin rehellisesti sanoa, että tuosta kohdasta saisin vielä tähtitieteellisestikin vielä paljon, paljon paremman. Argh, nyt sormia syyhyttää painaa tuota "muokkaa"-nappulaa...

Lainaus
Loppua kohti tämän ficin tunnelma tiivistyi hienosti. Siriuksesta tuli hätääntynyt, James vierellä muuttui painostavaksi ja käski lopettaa. Kaikenkaikkiaan Siriuksen "hulluus" oli uskomattoman hyvin kuvattu ja kaikki nämä harhat, joita hän näki, olivat äärimmäisen uskottavia. Pidin niistä todella, todella paljon.
Lopussa, juuri ennen tuota viimeistä muistoa, oli ihana tunnelma. Se oli niin hieno, että olisin toivonut sen jatkuvan loppuun saakka. En ole aivan varma, mitä siitä jäi puuttumaan. Ehkä kuitenkin se, kuinka yksinkertaisesti olit lopulta kuvannut vaikeat hyvästit, oli minua häiritsemään jäänyt seikka. Ei, en voi sanoa, että ne oli kuvattu yksinkertaisesti... äh, en oikeasti tiedä. Joku siinä minua häiritsi. Kenties olisin toivonut siitä pitempää tai jotain... Joka tapauksessa tämä tuntui loppuvan vähän töksähtäen. Niin kuin nyt tämä sekava ja erittäin kummallinen kommentti, jossa en onnistunut lainkaan sanomaan, mitä halusin.

Loppu(-osa). Älkää oikeasti luulko minua omahyväiseksi rehentelijäksi, kun kehun itseäni näin paljon, mutta nuo loppuosan "väliosat" muistojen väleissä ovat täynnä ihania pikkujuttuja, joita lukiessani meinaan oikeastikin kiljua riemusta ja venäyttää käsivarteni yrittäessäni taputtaa itseäni selkään.

Lainaus
”Riittääkö jo?” hahmo kysyi. Hän ei näyttänyt enää huvittuneelta, säälivältä tai surulliseltakaan. Melkein ärtyneeltä. Ääni oli muuttunut viileämmäksi, sen lämpö ja nauru oli poissa.


Tässä oli "sitä jotain". Niin yksinkertainen kuin tuo kuvaus onkaan, niin se saa minut joka kertaa tuntemaan itseni erittäin tyytyväiseksi itseeni. Tuo Jamesin yksinkertaista yksinkertaisempi kysymys viileällä, hiljaisella (unohdin laittaa sen tuohon, mutta mielessäni hän aina sanoi tämän hyvin hiljaa) äänellä tuo hänen hahmoonsa sekä hänen ja Siriuksen väleihin aivan uskomatonta syvyyttä - ja tietynlaista latausta. En osaa selittää miten, mutta niin minä tuon kohdan tulkitsen.

Lainaus
”Luovuta, Sirius. Luovuta jo!” hahmo huudahti ja oli yhtäkkiä nojaamassa kaltereihin vartioiden ankeuttajien tuloa. ”Luovuta, Sirius, ennen kuin ne tulevat ja saavat sinut romahtamaan pahemmin kuin voit kuvitellakaan! Ne saavat moninkertaistettua tuskasi sellaisiin mittoihin, ettet enää selviä siitä!”

Tämä taas kuvaa mielestäni ihanasti sitä, miten James Siriuksesta välittää - ja miten Sirius sen myös itsekin tiedosti. Jos oletetaan, että James oli vain Siriuksen mielikuvituksen tuote, niin tämä kohta tuo ficciin taas yhden ripauksen kaihoa ja surua juuri tuon Siriuksen tiedostamisen ansiosta: jopa hulluuden partaalla hän oli varma siitä, että hänen ja Jamesin suhde oli jotain aivan ainutlaatuista. Mutta se tukee sitä arvoitusta (onko James oikeasti tuolla vai ei) kyllä muutenkin ihmeellisellä tavalla, sillä tuo Jamesin hahmohan on tietoinen Siriuksen tunteista ja seurauksista, joita ankeuttajien läsnäolo sillä hetkellä Siriukselle toisi. Mutta tässäkin kohdassa (tietenkin) on jotain, jota inhoan: Jamesin keikkuminen noissa kaltereissa. Minulla ei ole aavistustakaan, miksi minä hänet sinne kirjoitin, kun aina kuitenkin miellän hänet seisomassa Siriuksen edessä hätääntyneenä. Mitähän mahdoin silloinkin pössytellä...

Ja tuo viimeisen muiston jälkeinen osio, jossa James jättää hyvästinsä... Tässä loppuosassa on oikeastaan kahdet hyvästit: Sirius jättää omansa ystäviensä ruumiille ja James jättää omansa Siriukselle. Tuo ensimmäinen oli pitkä ja monimutkainen, joten sen vastapainoksi halusin Jamesin jättävän Siriuksen mahdollisimman yksinkertaisesti - heidän ystävyytensä kyllä tukee sitä, ettei tarvitse sanoa paljon mitään. Mutta nyt kun luin tämän kommenttisi seurauksena sen varmaan sadatta kertaa, huomasin sinun olevan oikeassa: siinä on nyt jotain, joka mättää... enkä minäkään osaa sanoa mitä. Tuo yksinkertaisuus on hyvä, siitä en luopuisi mistään hinnasta, mutta siinä on kuitenkin jotain joka uupuu... Ehkä se on tuo äkkinäisyys joka vaivaa. Jamesin saapuminen tuonne selliin on hyvä, mutta minun olisi luultavasti pitänyt hidastaa hieman ja kuvailla...

(Niin, ja inhoan muuten tuota jäähyväispuhetta, jonka Sirius ystävilleen piti - se on jotenkin niin imelä, että... tai ei välttämättä ihan imelä, mutta se ei kuitenkaan onnistunut niin kuin piti.)

No niin, taas tuo hemmetin "muokkaa"-nappula irvistelee tuolla pilkaten... Sinun ei olisi oikeastaan pitänyt sanoa tuota loppuosan tökeröyttä, sillä minä olen sellainen ihminen, jota tällaiset jutut jäävät kiusaamaan päiväkausiksi. ;) Varmaan istun tässä harmittelemassa tuota loppua seuraavat puoli vuotta ja estän itseäni painamasta sitä nappulaa. :)

No, jääköön nekin niihin asioihin tässä ficissä, jotka tiedän osaavani kirjoittaa paremminkin. Menen tästä nyt odottelemaan lisää kommentteja ja kärvistelemään korjausehdotusten kanssa, joita pääni yhtäkkiä tulvii...

//muoks. Voisiko joku olla kiltti ja kommentoida tätä seuraavaa kohtaa? Minä todella kaipaisin teidän mielipiteitänne siitä. Oman mielipiteeni löydätte edellisestä viestistäni.

Lainaus
”Sirius, tämä on typerää”, James sanoi epäröiden, mutta virnistys valaisi hänen kasvonsa.

Voin sanoa jo ennen kuin ryntäätte lukemaan edellisen viestini, että tämä on taas niitä pikkukohtia, jotka saavat minut todella tyytyväiseksi itseeni. :)
« Viimeksi muokattu: Heinäkuu 14, 2007, 13:49:32 kirjoittanut Leamire Blatina »

Poissa Rhiannon

  • Kiltalainen
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Never forget (S, Sirius, angst/drama)
« Vastaus #6 : Heinäkuu 17, 2007, 08:48:56 »
Ihana ficci. Menin aivan sanattomaksi. Kauniisti kirjoitettu, ja herätti paljon ajatuksia. Lisäksi tässä oli yksityiskohtia, jotka saivat minut ajattelemaan asioita aivan uudelta kantilta. Azkabaniin sijoittuvia ficcejä on varmasti vaikea kirjoittaa - miten kuvailla vankilan karmaisevaa tunnelmaa, hukkumista epätoivon syövereihin? Mielestäni onnistuit siinä hyvin. Vankila kuulostaa hirvittävältä. Sait siihen myös jonkinlaista epätodellista todellisuutta kuvailemalla vankilan ulkonäköä ja esim. että sellissä on vessanpytty. Jotenkin vessanpytty ja Azkaban eivät kuulu yhteen, ja kuitenkin se vain vahvisti sitä hirveätä tunnelmaa. Vaikea selittää...mutta hienosti siis kuvailit!

Minua kuitenkin mietitytti eräs asia. Kirjoitit, että Siriuksella ei ollut mitään syytä elää, koska hänen paras ystävänsä on kuollut, toinen on petturi ja kolmas uskoo hänen olevan syyllinen murhiin. Eikö kuitenkin Azkabanissa ihmiset kuole juuri sen takia, että kadottavat elämänhalunsa? Siriuksella oli kuitenkin yksi syy elää - kosto. Hänhän pysyi kutakuinkin järjissään sen takia, että tiesi olevansa syytön, ja hautoi kostoa mielessään. Toisaalta ymmärrän tämänkin, aivan loogista, ettei Sirius halunnut jatkaa elämäänsä. Lopussahan kirjoitit - kauniisti :) - että hän toivoi kuolevansa Jamesin ja Lilyn mukana.

Lyriikat sopivat mielestäni paikoittain oikein hyvin, mutta minuakin jäi hiukan häiritsemään tuo toisto. Toisella lukemalla se tuntui jo paremmalta ja toistot tuovat ficciin eräänlaista jännitettä. Siriushan haluaisi jäädä muistojensa pariin, ja samalla nuo lyriikat toistavat itseään, se toimii oikeastaan todella hyvin. Aloitat myös muistelemisen kauniilla lauseella:
Lainaus
Oli vain hän, Azkaban, muistot ja raastava tuska, jonka syytä hän ei enää muistanut.

Muistot olivat hienosti kirjoitettua. Yhdyn kyllä nominalin mielipiteeseen, että ensimmäinen muisto ei oikein vakuuttanut. Alussa se toimi oikein hyvin, mutta toivoisin, että Peter ja Remus eivät olisi liittyneet seuraan...toisaalta diggasin tuota "kelmien osastoa" :). Lisäksi ihmettelen, että eikö James ollenkaan reagoinut siihen, että Sirius on Blackeja? Toisia muistoja lukiessa alkoi hymyillyttää, ja itkettää. Nostat esille Jamesin ja Siriuksen välisen ystävyyden, joka todella on vertaansa vailla. Minuunkin tämä ystävyys on tehnyt suuren vaikutuksen ja teet sille kyllä kunniaa tässä ficissä.

Kiinnostava juttu, että James ilmestyy sinne Siriuksen selliin. Arvasin kyllä, että se oli James, mutta en heti ymmärtänyt hänen tarkoitustaan. Tämä olikin ficin kiinnostavin juttu; muistot, jotka oikeastaan vain tekevät Siriukselle pahaa. Mitä enemmän hän niissä velloo, sitä pahemmin ankeuttajat vaikuttavat häneen. Sirius on väärässä kun sanoo:
Lainaus
"Enhän minä pakoilekaan – minähän olen jo vankilassa, vai mitä?” Sirius sanoi pakottaen väkinäisen hymyn huulilleen ja aukaisten silmänsä.
Jameshan yrittää pelastaa Siriuksen tuskalta...Se oli myös kauniisti ajateltu, ja hienosti kirjoitettu. Viimeinen muisto on riipaiseva. Todella. En tajua, miten Sirius selvisi tuosta koettelemuksesta. Hänenhän pitää elää tuo muisto uudelleen ja uudelleen.

Ja vaikka loppu tuntuikin lyhyeltä, se sopi mielestäni hyvin tähän ficciin. Mitä muuta siinä enää voi sanoa?

Kiitos hienosta ficistä!
Sirius Black; in a sack; I would like to pack; and thus take him back.

Poissa Leamire

  • Vampyyri
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • The sharpest lives are the deadliest to lead
Vs: Never forget (S, Sirius, angst/drama)
« Vastaus #7 : Heinäkuu 17, 2007, 09:30:28 »
Aaa, ihanaa, lisää kommentteja!
Kiitos, Rhiannon, sekä kehuista että kritiikistä. Olen otettu. Ja jaksoit vielä tehdä noin pitkän kommentin! Suurkiitos.
Olit sinäkin huomannut noita tämän ficin pointteja ja kommentoinut niitä - se on mukavaa, kun niitä kirjoittaessa aina kuitenkin miettii, että mennäänkö nyt sittenkin metsään. Se on vähän kuin elokuvan tekoa, tarkemmin sanottuna editointia: kirjoittajan pitää aina miettiä, että jättääkö jonkun jutun ficciin, vai onko ficci jo antanut lukijalle sen tarvittavan "2+2". Ihanaa, että pidit.

Yhteen asiaan minun on kuitenkin pakko tarttua, koska sille on olemassa oikeastikin selitys.

Minua kuitenkin mietitytti eräs asia. Kirjoitit, että Siriuksella ei ollut mitään syytä elää, koska hänen paras ystävänsä on kuollut, toinen on petturi ja kolmas uskoo hänen olevan syyllinen murhiin. Eikö kuitenkin Azkabanissa ihmiset kuole juuri sen takia, että kadottavat elämänhalunsa? Siriuksella oli kuitenkin yksi syy elää - kosto. Hänhän pysyi kutakuinkin järjissään sen takia, että tiesi olevansa syytön, ja hautoi kostoa mielessään. Toisaalta ymmärrän tämänkin, aivan loogista, ettei Sirius halunnut jatkaa elämäänsä.

Tämän kohdan selitys on ajankohdassa: Siriushan on vasta (ainakin minun ajatuksissani) ensimmäistä vuorokauttaan Azkabanissa, joten hänen surunsa ja tuskansa on vielä "tuore". Lisäksi ankeuttajien vaikutuskin on vasta uusi kokemus noin vahvana, kun ne ovat koko ajan läsnä, joten ajattelin että se saattaa olla (varsinkin Siriuksen tuskan takia) erittäin lamauttavaa. Syyttömyyden tunteen ajattelin tulevan mukaan kuvioihin (Ajattelin jopa ottaa tämän mukaan ficciin, mutta kuka jaksaa lukea yli kymmenen sivuista one-shottia? :) vasta parin vuorokauden kuluttua, kun hän pääsi tuon pahimman surutyönsä yli - jonka James hyvästeillään laittoi alulle.

Jälleen kerran pitkä selitys yksinkertaisille asioille. :)

Lisäkommentteja janoten,
Leamire
« Viimeksi muokattu: Heinäkuu 17, 2007, 09:35:26 kirjoittanut Leamire Blatina »

Poissa Gwyneth

  • propagandisti
  • Vuotislainen
  • nukkuu
Vs: Never forget (S, Sirius, angst/drama)
« Vastaus #8 : Elokuu 03, 2007, 19:45:23 »
Olen lukenut tämän fikin useampaan kertaa, mutta minun on kamalan vaikea saada sanottua tästä oikein mitään järkevää ja niin moni on jo kommentoinut tätä niin perusteellisesti, ettei minulla oikein ole mitään uutta lisättävää.  Joka tapauksessa, tykkäsin fikistä kovasti ja yritän nyt saada edes jotain sanottua ^^  Olen lukenut aikoinaan aika paljon tämän tapaisia kelmifikkejä, mutta tämä erosi muista lukemistani oikeastaan siinä, että tämä keskittyi niin tiiviisti Siriuksen ja Jamesin suhteeseen ja koulun jälkeisiin aikoihin - toimiva ja hieno ratkaisu, tuossa vaiheessa varmasti nimenomaan James olikin Siriuksen mielessä kaikki tapahtumat huomioon ottaen.  Itse asiassa mielestäni tämä olisi melkein toiminut paremminkin, jos olisit rajannut tämän vielä tiukemmin Jamesin ympärille, mutta voi olla että kyse on vain siitä, että olen lukenut niin moneen kertaan Siriuksen Azkabanissa muistelemia kelmijuttuja. 

Tykkäsin kauheasti fikin rakenteesta - siis kursivoiduista muistoista ja Siriuksen ja Jamesin dialogista siinä välissä.  Todella toimivaa ja minulle ihan uusi ratkaisu.  Tunnelma oli voimakas alusta asti.  Lyhyt raivonpurkaus Peteriin liittyen tuossa alussa oli hieno kohta, mutta loppua kohden tunnelma voimistui ja muuttui epätoivoisemmaksi ja intensiivisemmäksi vaikka muistot olivatkin onnellisia ja dialogi tavallaan kepeää.  Äh, yritän sanoa, että kokonaisuus oli todella toimiva ja tykkäsin etenkin siitä, miten synkkyys ja epätoivo hiipivät jännästi tekstiin.  Loppu, missä Sirius päästi Jamesista irti, oli todella upea.

Ei, minä en nyt todellakaan osaa sanoa oikein mitään järkevää.  Tykkäsin fikistä kovasti ja vaikka olen lukenut aikoinaan paljon tämän kaltaisia fikkejä, onnistui tämä silti nostattamaan kyyneleet silmiin ja loppua kohden piti nieleskellä kovasti.  Kiitos tästä, tämä oli oikeasti todella upeaa luettavaa.
"Valistus on vallan ydin!" ~ Nuva Oy
Fikkejäni mm.: Kyllä vaistomme tuntee sen ja Kuinka kuolonsyöjiä tehdään

Ulfur

  • Ankeuttaja
Vs: Never forget (S, Sirius, angst/drama)
« Vastaus #9 : Elokuu 04, 2007, 13:55:43 »
Surullisen kaunis, kyyneleet valuvat silmistä.
Täytyy sanoa nyt ensiksi, että en osaa sanoa tästä mitään rakentavaa, ja muut ovat oikeastaan sanoneet jo kaiken mitä minäkin haluaisin sanoa.
Tämä oli todella surullinen, mutta myös hyvin kaunis samaan aikaan, surullisenkaunis. <3
Kuvailit Azkabanin sellin hyvin ja todellisen tuntuisesti. Käytit nättejä lauseita ja sait Siriuksen muistot ihaniksi.
Lainaus
Hänen helpotuksensa oli suuri, kun James vetäisi yhtäkkiä rajusti henkeä ja alkoi yskiä. Sirius alkoi nauraa helpottuneena ja lysähti hetkeksi ystävänsä päälle. Sitten hän suoristautui ja alkoi raivoissaan läpsiä tätä.
”Älä – enää – koskaan – tee – noin!”
Hänen yllätyksekseen James alkoi heikosti nauraa. Tämä ei saanut naurultaan puhuttua hetkeen mitään, ennen kuin hän käheällä äänellä haukkoi henkeä huvittuneen näköisenä:
”Mitä hauskaa tässä muuten olisi?”
Tuo kohta kuvaa hyvin Jamesin ja Siriuksen ystävyyttä, Sirius on hädissään kun kaveri ei liiku, mutta rupeaa kuitenkin raivoamaan hänelle, kun hän taas hengittää. Kuvaa hyvin rakkautta heidän välillä (ja kaikki taas ymmärtävät mitä tarkoitan).
Lainaus
Pieni mustasukkaisuuden tunne nipisti häntä, sillä Jamesin ilme oli muuttunut aivan samanlaiseksi kuin morsiamensa, ja hän näytti yhtäkkiä vastuulliselta, onnelliselta ja... aikuiselta. Kuitenkin joltakin, josta Siriuksella ei ollut aavistustakaan. Ensi kertaa elämässään hän tunsi jääneensä sisäpiirin ulkopuolelle, ja se harmitti häntä. Surullisuuden aalto pyyhkäisi hänen ylitseen, sillä hän tunsi itsensä yhtäkkiä todella yksinäiseksi: James olisi pian muuttunut iäksi.
Tämäkin oli nätti kohta. Sirius olisi ehkä halunnut olla ikuisesti poika, nuori ja ajattelematon, kelmi. Halusi aina olla sisäpiirissä mukana.
Kiitos ihanasta ficistä <3
Ulfur lopettaa kommentin tähän, koska ei osaa sanoa mitään järkevää, kiitos <3


Poissa Leamire

  • Vampyyri
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • The sharpest lives are the deadliest to lead
Vs: Never forget (S, Sirius, angst/drama)
« Vastaus #10 : Elokuu 05, 2007, 21:26:08 »
Upeaa, lisää kommentteja! Ette uskokaan kuinka mahtavaa niiden saaminen on... Mutta, asiaan.

Gwyneth, tuhannet kiitokset. Kun aloitin kirjoittamaan tätä ficciä, oli mielessäni kirjoittaa tämä pohjautuen Siriuksen ja Jamesin Tylypahka-vuosiin sijoittuviin muistoihin, mutta sitten (luojan kiitos) tuon ensimmäisen muiston kirjoitettuani alkoi mieleeni tulla aikuisvuosiin sijoittuvia muistoja. Huomasin näiden muistojen välillä olevan juuri sen eron, jonka huomasit ja joka on tämän ja muiden Azkabaniin sijoittuvien ficcien välillä: koulunjälkeisissä muistoissa keskitytään juuri tähän Siriuksen ja Jamesin ystävyyteen, kun taas kouluaikaisissa muistoissa mukaan tulee aina Remus ja Peter ym, vaikka muistoissa ei heitä mainittaisikaan. Koulussa he kaksi ovat osa kelmejä, kun taas koulun ulkopuolella he ovat veljekset.
   Täytyy sanoa, että olin yllättynyt siitä, että ficin rakenne oli sinulle uusi kokemus - minulle tämä tuli itsestäänselvyytenä. Mutta olen erittäin ilahtunut, että pidit.
   Vielä kerran, kiitos. Oli erittäin mukavaa, että luit, pidit ja kommentoit - palaute on minulle elintärkeää.

Ulfur, kiitoksia. Olin erittäin ilahtunut, kun mainitsit kohdan, josta itse pidän erittäin kovasti: Siriuksen hädän, kun James ei hengittänytkään ja sitten tämän suuttumuksen, kun James oli säikäyttänyt hänet niin. Se tosiaan omastakin mielestäni kuvaa todella hyvin sitä kuinka Sirius Jamesia rakastaa. Mutta mahtoiko kukaan huomata Jamesin sarkasmia tässä kohdassa:

Lainaus
Tämä ei saanut naurultaan puhuttua hetkeen mitään, ennen kuin hän käheällä äänellä haukkoi henkeä huvittuneen näköisenä:
”Mitä hauskaa tässä muuten olisi?”

Tämä kohta nimittäin liittyy muiston alussa olevaan kohtaan, joka on tässä alla. James heitti tuon sarkastisen kommentin piruiluksi Siriukselle, joka tässä alla olevassa kohdassa haastaa Jamesin ja siten saa tämän mukaansa rohkeaan ja erittäin typerään yritykseen päästä kyhmylle.

Lainaus
Sirius hyppäsi pystyyn joustavalla liikkeellä. Poikamainen virnistys levisi jälleen hänen kasvoilleen, ja hän katsoi Jamesia huvittuneesti toinen kulma koholla.
”Mitä hauskaa siinä olisi?”

Olin erittäin yllättynyt, kun kukaan ei ollut ennen sinua edes sivunnut tätä kohtaa ja Siriuksen haastetta Jamesille. :)
   Ja vielä häämuistosta sen verran, että sen pointti oli juuri tuo: osoittaa se, että Sirius halusi olla ikuisesti kelmi ja että hän oli Lilylle kateellinen, kun tämä sai Jamesilta huomiota enemmän kuin hän. Uskon, että Jamesin aloilleenasettuminen ja aikuistuminen oli Siriukselle erittäin kova paikka - tein siitä tähän ficciin ensin jopa oman muistonsa, jossa Sirius ja James riitelevät asiasta, mutta päädyin lopulta antamaan teille lukijoille tämän häämuiston muodossa tuon "2+2", enkä "2+2=4". Oli todella tuskallista poistaa se kohtaus, sillä se oli yksi suosikeistani, mutta muiston alkuosa oli liian kelmi-painoitteinen. Nyt ajattelen, että olisi ehkä sittenkin pitänyt jättää se kohtaus ja muokata sitä vähän, sillä sen lopetus olisi kyllä ollut aivan upea. (Enkä toivoakseni nyt liioittele.)
   Kiitos vielä kerran.

Yönsilmä, kiitoksia, vaikka huomautuksesi ficin täydellisyydestä on kyllä kaukana totuudesta - muokkaus -nappula irvistelee minulle tuolla kulmassa yhä pilkaten. :)

Kiitoksia teille kaikille, ihanaa että löytyy vielä ihmisiä, jotka jaksavat kommentoida, vaikka uutta sanottavaa ei olisikaan.

Lisäkommentteja edelleen toivoen,
Leamire
« Viimeksi muokattu: Elokuu 05, 2007, 21:30:34 kirjoittanut Leamire Blatina »

Poissa Rhiannon

  • Kiltalainen
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Never forget (S, Sirius, angst/drama)
« Vastaus #11 : Elokuu 06, 2007, 13:49:16 »
Minä täällä taas :). Pyysit kommentteja liittyen tähän:
Lainaus
Sirius, tämä on typerää”, James sanoi epäröiden, mutta virnistys valaisi hänen kasvonsa.

Kun luin tämän ensimmäistä kertaa, luulin että olin lukenut väärin - ei oikein heti klikannut :). Tuo epäröinti ja sitten tuo virnistys, menin aivan sekaisin...Mutta sitten palaset loksahtivat paikoilleen - tuohan on Jamesia parhaimmillaan. James todellakin oli se vähän vähemmän huimapäinen (tosin ei paljon) noista kahdesta. Muistuttaa minua esim. siitä, että James pelasti Kalkaroksen, silloin kun Sirius vihjasi Remuksesta. Eli tosi hyvä oivallus sinulta! Jamesilla on varmasti vähän ristiriitaiset fiilikset, koska hänhän OLI kelmi ja vieläpä kunnon sellainen, mutta myös vastuuntuntoinen, paljon vastuuntuntoisempi kuin Sirius.

En muuten huomannut tuota "mitä hauskaa tässä muuten olisi?"-juttua *nolo*. Myöskin hyvä oivallus. Mielelläni olisin kyllä lukenut sen Siriuksen ja Jamesin välisen riidan :). Ai niin, ja tuli myös mieleen eräs toinen asia: siis onko niin, että Siriuksen toinen nimi on Orion?

Sirius Black; in a sack; I would like to pack; and thus take him back.

Tanja

  • Ankeuttaja
Vs: Never forget (S, Sirius, angst/drama)
« Vastaus #12 : Helmikuu 26, 2008, 19:24:19 »
Luin tämän joskus muutama päivä sitten, mutten silloin osannut kommentoida mitenkään. Nyt lueskelin[/lueskelen] tätä uudelleen, jotta pääsisin fiilikseen uudestaan mukaan, ja toivon että saan jonkinlaisen kommentin aikaan. (:

Mutta siis, kerrassaan mahtava oneshot.

Nuo lyriikat tosiaan sopivat tekstiin. Ainoa häiritsevä asia niissä oli, että hieman oli toistoa, mutta kyllä me sen kestämme, sillä noissa lyriikoissa todellakin huomasi tätä tarinaa, jotkut pienet kohdat, kuten "I don’t want to call my friends, They might wake me from this dream." Ihastuttavaa. [Enkä tätäkään asiaa olisi epäselvemmin voinut selittää.]

Loistavaa kuvailua, jota minä rakastan yli kaiken, löytyi kiitettävästi. Ja siellä täällä oli joku hieno pieni lause, joka teki tästä jollain tavalla ainutlaatuisen tekstin. Ei sellaista massaa, jota olen tottunut näkemään [ja jota kirjoitan kyllä itsekin, krhm].

Ensimmäinen "muistelu". Joku sanoikin muistaakseni tuolla, että tuo Kelmien tutustuminen oli jollain tavalla.. epäuskottava. En tiedä onko tuo oikea sana kuvaamaan sitä mitä tarkoitan, mutta kuitenkin. En kyllä epäile, etteikö Sirius olisi saattanut noin törmätä Jamesiin, mutta jotenkin tuntui kummalliselta, että myös Remus ja Peter pelmahtivat tuonne samaan osastoon. Tosin hihitin kyllä tuolle, että Peter ja Remus olivat eksyneet valvojaoppiloiden osastoon ensin. :'D En voinut mitään.
Anyway, vaikka en ollut itse kuvitellutkaan Kelmien tutustuvan tuolla tavalla, olit silti saanut kirjoitettua sen.. uskottavasti. Tai sillä tavalla, että se kuitenkin olisi voinut noinkin käydä. :'D [Argh, selkeää..] Niin, siis, yritän sanoa, että tietystä epäuskottavuudestaan huolimatta olit saanut kirjoitettua tuon kohtauksen hyvin. Niin. Tuota kai tarkoitin. :'D


Lainaus
”Sirius, tämä on typerää”, James sanoi epäröiden, mutta virnistys valaisi hänen kasvonsa.
Joo, tuo kuulostaa niin siltä Jamesilta jonka minä olen kuvitellut. Rhiannon:a toistaen; minustakin James on ollut se aavistuksen vähemmän huimapäinen noista kahdesta, enemmän vastuuntuntoa kuin Siriuksella. Eli kiitos tuosta, hyvin tosiaan keksitty. (=

Niin, ja tuo hahmo oli jotenkin koskettava. Arvelin jossain vaiheessa sen olevan "James", ja yhyy. Se kun Sirius ja "James" puhelivat vähän jotain, ja sitten kun Sirius lopulta jäi yksin. Surullista.

Ensimmäiset kyyneleet karkasivat, kun Sirius tajusi Peterin petoksen, ja näki Lilyn ja Jamesin. Siriuksen tunteiden kuvailu onnistui minusta erinomaisesti, se kun hän katseli ystäviensä jähmettyneitä kasvoja, se kun hän tunsi raivon kasvavan sisällään.

Tiedätkö, yksi parhaista oneshoteista, joita olen lukenut.

Tanja kiittää ja kumartaa [sekä pyytää anteeksi epärakentavuuttaan ja mahdollista muiden toistoa].

Poissa Leamire

  • Vampyyri
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • The sharpest lives are the deadliest to lead
Vs: Never forget (S, Sirius, angst/drama)
« Vastaus #13 : Helmikuu 26, 2008, 19:45:50 »
Voi kiitos, kiitos, Tanja, kommenteista! Ihanaa, että joku vielä jaksaa kommentoida näinkin vanhaa ficciä! ;)

Kyllä, huomasin aikoinaan itsekin, että kappale sopi paitsi musiikkinsa niin myös sanojensa puolesta ficciin ja sen ideaan. Ilahduttavaa, että panit sanat merkille myös muun kuin toiston puolesta. ;D

Niin, tuo ensimmäinen muistelu on tosiaan kökkö. Mutta sitä olen vähän korjannut ficin englannin kielisessä versiossa, jonka laitan sitten tässä joskus LiveJournaliini, kunhan saan sen valmiiksi. Ilmoittelen siitä varmaan sitten, että halukkaat voivat sen käydä lukemassa ja toivottavasti palautetta antamassa. ;D
Aikaavievää puuhaa, tuo englannistaminen...

Mutta siis kiitos, että jaksoit lukea ja kommentoida - olen erittäin kiitollinen. ^^

Ja Rhiannon: Kyllä, käsittääkseni Siriuksen toinen nimi on tosiaan Orion. ;D

Onko vielä muita, jotka ovat kenties ficcini lukeneet? Olen aina kiitollinen kommenteista - olivatpa ne sitten edellisten toistoa tai eivät.

Poissa Lorainne

  • glottaaliklusiili
  • Hämykeiju
  • Sukupuoli: Noita
  • Pottermore: MoonMist
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Never forget (S, Sirius, angst/drama)
« Vastaus #14 : Helmikuu 26, 2008, 20:32:40 »
Luin ficcisi eilen, mutta en silloin ehtinyt kommentoida. Eipä tästä enää hirveästi voi sanoa, kun kaikki on jo sanottu! Siispä, toistan edellisiä kommentoijia.

Tämä taisi olla ensimmäinen ficci, jonka Vuotiksesta luin. Itku kurkussa ja kyynel silmäkulmassa kimmeltäen luin ihan koukkuuntuneena koko tarinan. Olen jotain tätä ennen aloittanut lukemaan, mutta en ole jaksanut loppuun asti. Sinun tarinasi kuitenkin nappasi mukaansa heti kun olin lukenut ensimmäisen lauseen. Rakastan tuota laulua, ja se oli yksi syy, jonka takia halusin lukea ficcisi. Laulu sopi tähän tarinaan kuin arpi Harryn otsaan. :)

Olen monesti miettinyt, millaista kelmien elämä oli, ja tämä antoi lisää pohdittavaa. Tuli mieleen, että noin minäkin olen sen kuvitellut! Tässä oli paljon asioita, joista ei ole kerrottu mitään, ja joista monet varmasti haluaisivat tietää lisää. Osasit kuitenkin kertoa kaiken niin uskottavasti, että nämä kohdat olisivat ihan hyvin voineet olla suoraan kirjasta! :)

Kuten sanoit itsekin, tuo ensimmäinen muistelu oli vähän erilainen (en sano huonompi, kun sekin oli hyvä) kuin muut muistelut. Muutenkin tarina alkoi ehkä vähän vaisusti, mutta kasvoi onneksi loppua kohden ja todella koukutti.

”Ei... EI!”
Godricin notkosta näkyi kauaksi ilmaan nouseva ohut savupylväs, jonka alkuperää Siriuksen ei tarvinnut arvata. Sydän takoi hänen rinnassaan, kyyneleet sumensivat hänen näkönsä. Hän laskeutui töyssähtäen lähelle ystäviensä talon raunioita, joista nousi paikoittain savu hiiltyneiden jäännösten seasta. Talon, josta hän oli sinä aamupäivänä poistunut varmana siitä, että hän palaisi sinne vielä monta tuhatta kertaa...
Tässä kohtaa läimäisin käden suulleni ja haukoin henkeä. Sen jälkeen alkoi itkettää... Osaat todella välittää tarinan henkilöiden tunteet lukijalle.

Ei voi kyllä muuta sanoa, kuin että VAU, sie osaat kirjoittaa!!! :)
Using the "are we", are we?

Poissa Leamire

  • Vampyyri
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • The sharpest lives are the deadliest to lead
Vs: Never forget (S, Sirius, angst/drama)
« Vastaus #15 : Maaliskuu 11, 2008, 07:45:09 »
Kiitoksia, Jippu, kenkä ja kwanfan! Ihanaa, että joku vielä jaksaa kommentoida, vaikka kaikki vaikuttaisikin olevan jo sanottu! Kiitos kauniista sanoistanne, kehuistanne ja rakentavasta palautteestanne - sekä kannustuksesta. Ette uskokaan, kuinka paljon iloa minulle toitte pelkästään mielipiteenne kertomalla. Olen erittäin kiitollinen.

Leamire

Poissa Flyrashaz

  • sub rosa
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • Northern Light
    • Livejournal
  • Tupa: Korpinkynsi
Vs: Never forget (S, Sirius, angst/drama)
« Vastaus #16 : Maaliskuu 11, 2008, 17:29:38 »
Ihana ficci.Tuli outo olo, jolle ei ole keksitty nimeä... En ihan alkanut itkemään, mutta koskettava oli.
Niin, kaikki on jo sanottu, että hyvähän tässä sanoa vielä jotain uutta...

Pikakommentit, niin päästään takaisin asiaan:
Hahmot olivat onnistuneita. Sellaisia kuin he ovat muutenkin.
Kirjoitusvirheitä en löytänyt. Hyvä, että olit kursivoinut nuo muistot.
Kirjoitustyyli oli kiva, ja tarinaan koukuttui. Kuvailit kaiken hyvin; eritoten Azkabanin. Varmaankin yksi hankalimmista paikoista mitä voisi kuvata. Juuri tuo tyhjenemisen tunne, elämänhalun menetys... En olisi itse onnistunut noin hyvin. Aploders.
Lisäksi oli kiva, ettei koko aikaa itketty; oli onnellisia muistoja aj Sirius nauroi Azkabanissa.

Äläkä missään nimessä mene muokkaamaan!

Tuo Jamesin tunkeminen tuonne Azkabaniin oli loistava idea. En tajunnut eka kuka se oplisi; sitä joutui miettimään.
James tuki Siriusta Azkabanissa. Selvästikin hän halusi, ettei Sirius romahda täydellisesti; hän ikäänkuin haluais sada Siriuksen valmistautumaan siihen.

Siiä korostui heidän vankka ystävyytensä. Samaten siinä, kun James esittää haavoittunutta ja Sirius huutaa hänelle.

Ensimmäinen muisto oli jotenkin epätodennäköinen. Siitä muistosta pidin vähiten; se vain tuntui jotenkin oudolta. Ei se oikein sopinut tähän. Harry ja Ron tutustuivat samalla tavalla, siitä en valita, mutta James ja Siriuskin...ehkä ennemminkin jossain pahanteossa toinen yllättää toisen jne.
Eikä tuo Remuksen ja Peterinkään paikalle tupsahtaminenkaan sopinut kuvaan.
Tapaaminen ei ollut sellainen mitä olen kuvitellut, mutta jaa, se oli vain pieni osa ficistä.

Siriuksen muistamisen halu herätti minussa jotain. Sirius ei halunnut unohtaa, hän halusi pitää muistoistaan kiinni; hänen mukaansa hänellä ei ollut muutakan.

Nuo lyriikat ärsyttivät; ehkä ficci olisi ollut parempi ilman niitä. Ne toistivat samaa(kuten tässä monet ovat maininneet),
joka häiritsi. Mutta ehket olisi saanut ficistä yhtä hyvää ilman tuon kappaleen sanoja.

Ficci loppui hienosti. Ei liian nopeutetusti, mutta niin, että se jäi mieleen. James tuki Siriusta loppuun asti.

Mielestäni paras muisto oli sen, kun Sirius menee tarkistamaan, että Matohännällä on kaikki kunnossa. Se vain oli jotenkin tunteellinen, siinä oli jotain mitä kaipasin ja mitä lukiessani rakastan.

Jamesin viimeiset sanat Sirukselle olivat koskettavat ja ihanat. Niistä pidin. Ne sopivat viimeisiksi sanoiksi kuin herne nenään. Eli ne sopivat hyvin, vaikka herneen paikka ei olekaan nenässä.

Kuvailu, hyvän ficin ja tarinan ydin, oli tärkeä osa tätä ficicä. Sai selvän kuvan onnituneella kuvailulla.


Lainaus
Sirius, tämä on typerää”, James sanoi epäröiden, mutta virnistys valaisi hänen kasvonsa.


Pyysit kommentteja tuosta. No, mielestäni se oli oikeanlainen virke. Ei ollut lian vakavaa, vaan siinä oli jamesmainen välkähdys, se virnistys. Se oli se James, jonka olen mielikuvitukseni luotaamattomissa syvyyksissä kuvitellut.Villi, mutta siltikin rauhallinen.
Jameshan on aina ollut vähän Siriusta rauhallisempi.

Ystavyydestä taas; se kuvastui hiensoti tällipajukohtauksesa. James löi vakavan asian leikiksi; Sirius ensiksi hätääntyo, ja sitten raivosi. Ihan selvää noiddne kahden välistä vahvaa ystävyyttä.

Myös tuo kohta, jossa Sirius tunsi jäävänsä ulkopuoliseksi, oli todellinen: mitä kuka tahansa tuntisi. Ehkä Sirius oli kuvitellut, että kumpikaan heustö ei koskaan löytäisi oikeaa rakkauta, että he olisivat aina olleet poikia.

Pysähdyin mysö tuossa kohdassa, jossa Siriuksen mielestä hänellä ei ole syytä elää. Alkoi mietityttää sama kuin Rhiannonia. Olihan hänellä syy elää; kosto. Lisäksi hänestä olisi voinut tulla eräänlainen isän korvike Harrylle, heti kun karkaisia Azkabanista tai hänet vapautettaisiin. Mutta tuossa tilanteessa ei tietenkään voi kaiken muun lisäksi tuntea vielä kostonaluakin. Totta kai tuon ymmärtää, paras kaveri kuollt ja heti pistetään Azkabaniin, vaikka mitään ei ole tehnyt.

Mitäpäs tässä enää. Tärkeimmät sanottu.

Mutta vielä yksi asia;

KIITOS!

- Flyra
« Viimeksi muokattu: Toukokuu 06, 2008, 08:20:37 kirjoittanut Flyrashaz »
"Oh, the bad guy of the game, me, you're not serious, I'm... umm... fortuneteller!"

Poissa Leamire

  • Vampyyri
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • The sharpest lives are the deadliest to lead
Vs: Never forget (S, Sirius, angst/drama)
« Vastaus #17 : Maaliskuu 12, 2008, 14:33:32 »
Flyrashaz, kiitokset kommentistasi. Ei, en muokkaa sitä - täällä. Sen sijaan ficin tuleva englanninkielinen versio (käännän itse) tulee sisältämään jonkun verran muutoksia, sillä muutosideoita minulla piisaa. En kuitenkaan muuta mitään radikaalisti. Hienosäädän, pikemminkin.
Kiitos erittäin paljon kehuistasi, sekä rakentavasta kritiikistäsi. Olen siitä erittäin kiitollinen.
(Ps. James ei esittänyt haavoittunutta - häneltä oikeasti meni taju hetkeksi, eikä hän hengittänyt.)

hpandanimerox, kiitoksia! Ja kyllä, käsittääkseni Sirius sai toisen nimensä isänsä mukaan.

Poissa Pau

  • Hirnyrkki
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Never forget (S, Sirius, angst/drama)
« Vastaus #18 : Maaliskuu 14, 2008, 18:50:58 »
Ohhoh, mitähän tähän osaisi sanoa? Tämä veti kyllä ihan sanattomaksi ja kuivailen täällä kyyneleitäni, sillä tuo teksti sai minut oikeasti itkemään. Olen aina pitänyt Siriuksesta hahmona ja sen takia tämä varmaan koskettikin niin kovasti – teki oikeasti melkein pahaa lukea tätä, kun aihe on kuitenkin niin kamala ja Siriusta käy kyllä niin sääliksi. En meinaa millään hyväksyä mielessäni sitä, että Siriusta syytettiin Jamesin ja Lilyn pettämisestä, sillä se on niin helvetin väärin. En ole tainut kertaakaan lukea ficciä, jossa olisi kerrottu Siriuksen Azkaban ajasta, ja myös sen takia tämä varmaan herätti minussa aika vahvoja reaktioita.

Kun otit ensimmäistä kertaa tuon ”hahmon” esiin tekstissä, mielessäni käväisi ajatus, että nyt tämä meni liian epätodelliseksi. Kuitenkin mielipiteeni muuttui lähes välittömästi ja nyt koko tekstin luettuani pidän tuota todella hyvänä ratkaisuna – se antoi mahdollisuuden tuolle lopun ”Hyvästi veli” vuorosanalle, joka oli mielestäni ehkä koko ficin koskettavin kohta. Hahmon kanssa jutteleminen ja Siriuksen uskominen sen olemassaoloon kuvasti mielestäni myös sitä, kuinka Azkaban oikeasti saa ihmisen mielen sekaisin, eikä se todellakaan ole hyväksi. Siriuksen naurukohtaus oli mielestäni mahtava idea ja kuvasti tätä samaa asiaa todella hyvin: itse en ainakaan ajatellut Siriuksella olevan hauskaa tyrmässään, vaan lähinnä ajattelin koko paikan aiheuttavan niin sekavan mielentilan, ettei itseään oikein pysty hallitsemaan. Naurusta pystyi myös saamaan mielipuolisen kuvan, joka todennäköisesti ei olisi yhtään epätodenäköistä ankeuttajien läsnäollessa.

Muistot olivat ihania ja todella koskettavia, sillä niissä jokaisessa mukana olivat James ja/tai Lily, joiden lukija tietenkin tiesi jo tuossa vaiheessa kuolleen. Pidin myös muistojen onnellisesta tunnelmasta, ja etenkin se Tällipaju-muisto oli ihana. Siitä huomasi hyvin Jamesin ja Siriuksen vankan ystävyyssuhteen, ja jotenkin koko muiston dialogiosuudet olivat todella kelmimäisiä – etenkin Jamesin viimeinen ”repliikki” oli aivan loistava, sillä se oli periaatteessa toisto sille, mitä Sirius sanoi aiemmin (anteeksi, olen surkea selittämään, mutta ehkä tajusit :D).

Kirjoituksellisesti tämä oli mielestäni oikein hyvä: kuvailua oli mukana ihan sopivasti (tosin sitä olisi ehkä joissain tapauksissa voinut olla enemmänkin) ja kirjoitusasu oli selkeä. Ihan aluksi lyhyet virkkeet meinasivat tökkiä korvaani, mutta totuin tyyliin pian ja loppua kohden virkket pitenivätkin hieman. Tapahtumat etenivät selkeästi ja dialogit olivat mielestäni todella sujuvia. Kaikinpuolin aivan ihanan tunnelmallinen ficci, joka ehdottomasti aiheutti tunnereaktioita!
Kusipäistä suloisin.
yhyy -> Pau

Poissa Leamire

  • Vampyyri
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • The sharpest lives are the deadliest to lead
Vs: Never forget (S, Sirius, angst/drama)
« Vastaus #19 : Maaliskuu 14, 2008, 19:23:46 »
Voi kiitos, yhyy! Anteeksi, että vastaan nyt lyhyesti, mutta koneeni sammahti hetkeksi - ja pyyhkäisi kirjoittamani tekstin tästä vastaus-kentästä bittiavaruuden syövereihin. Niinpä lyhyestä virsi kaunis.

   Minäkin rakastan Siriusta, ja varsinkin hänen ystävyyttään Jamesin kanssa. Se on jotenkin ihanan aito ja ikuinen - jopa kuoleman jälkeen. Heidän ystävyyttään halusin tällä korostaa, sekä Siriuksen tunteita tuon ystävän menetyksen jälkeen, mikä oli varmasti musertavaa hänelle. Voit uskoa, että tuli muutama kyynel pirautettua tätä kirjoittaessa itsekin.
   Olen erittäin iloinen eräästä mainitsemastasi asiasta: Sinä hoksasit sen! Sinä hoksasit tuon Siriuksen ja Jamesin välisen sananvaihdon tuossa tällipaju -muistossa! Olen sekä ylpeä sinusta että itsestäni: ihanaa, että joku tajusi sen! Sehän oli oikeastaan koko muiston pointti; osoittaa, millaisia pojat todella olivat. Kiitos, että hoksasit sen!
   Oma suosikkini noista muistoista on kyllä ehdottomasti tuo pubi-kohtaus: se on Siriusta ja Jamesia koskettavimmillaan. Ja tämä sananvaihto saa minut aina hymyilemään kyyneleet silmissä, joskus naurun, joskus surun:
Lainaus
"Mitä Potter Senior ajattelee tästä?"
"Potter Senior ei tiedä, mitä ajattelee. Mitä minun pitäisi ajatella..."

   Töksähtelevistä lauseista vielä: tosiaan tyylikeino mahtivirkkeiden välttämiseksi, jotka ovat minulle erittäin ominaisia. Plus tekstiin saa niillä aika helposti ihanaa ironian sävyä, joten... ;D

Kiitos vielä, että jaksoit lukea, pidit ja kommentoit. Olen erittäin, erittäin kiitollinen.

Leamire,
joka voisi ottaa vastaan vielä muidenkin mielipiteitä...

Poissa Cailín

  • Vuotislainen
Vs: Never forget (S, Sirius, angst/drama)
« Vastaus #20 : Toukokuu 15, 2008, 17:59:31 »
Aivan ihana ja ihanan surullinen fikki! Kaksi kertaa luin ja molemmilla kertaa itkin. Olet kuvannut todella hyvin azkabanin aiheuttaman "hulluuden". Lainausmerkeissä siksi, että mielestäni Sirius ei tässä kuitenkaan tule hulluksi, on vain äärimmäisen surullinen.
Ihanasti kuvasit myös Jamesin ja Siriuksen ystävyyden. Varsinkin siinä, kun James tuli Siriuksen luo vankilaan. Huolimatta siis siitä, ettei se välttämättä oikeasti tullut, vaan se oli vain Siriuksen mielessä. Tässä tapauksessahan Sirius oletti, että jos James olisi voinut tulla, hän olisi tullut, mistä pääsemmekin samaan lopputulokseen kuin jos James olisi oikeasti tullut. (Tiedän, lausehirviö jota ei parhainkaan suomenkielentuntija ymmärtäisi.) Tarkoitin siis, että James tuli hetkeksi muistelemaan Siriuksen kanssa, kuitenkin koko ajan yritti lempeästi saada Siriusta päästämään itsestään irti. Ja kun lempeät keinot ei riittäneet, James oli valmis huutamaan ystävälleen ihan vain helpottaakseen tämän tulevaa tuskaa. Se jos mikä on mielestäni todellista ystävyyttä.

Itse arvasin heti, kun "hahmo" tuli, että se olisi James. Todella hyvä keksintö, juuri se teki tästä ficistä niin hyvän ja sinusta niin hyvän kirjoittajan. Juuri se sai aikaan niin riipaisevan koskettavan tunnelman, että jos olisin ollut yksin kotona kun luin ficin, olisin voinut huutaa ääneen. (Ai minäkö reagoin vahvasti lukemaani?)

Mainitsit jossain kohti, että meinasit kirjoittaa fikkiä niin pitkälle, että Sirius tajuaisi olevansa syytön, ja saisi sen verran elämänhalua että kestää. Haluaisitko kirjoittaa uuden ficin, jatko-osan tälle, jossa näin tapahtuu? Näin surullisen ficin jälkeen, olisi mukavaa lukea jotain hieman vähemmän surullista. Jos siis tuosta saa aikaan enemmän kuin yhden lauseen.

Ja sitten se laulun sanojen toisto. Muutama on jo maininnutkin, että juuri se toisto saa tilanteen tuntumaan niin epätoivoiselta. Olen samaa mieltä, laulun sanojen toistaminen oli vain hyvä juttu. Nyt saatoin sitä paitsi tehdä niin, että luin pätkän ficciä, ja kuuntelin siihen liittyvän pätkän kappaleesta, sitten taas luin ficciä... Jos kaikkia sanoja ei olisi ollut, niin tuo olisi ollut hieman hankalampaa kun ei tiedä missä kohti on menossa. Mutta siis, sanojen toistosta tuli tunnelma, että Sirius ei halua päästää irti, vaan mieluummin katselee vanhoja muistoja ja toistaa itseään ja elämäänsä, ihan vain ettei tarvitse kohdata totuutta. Tämä kai oli kirjoittajan tarkoituskin?

No, kiitos ficistä, tämä kuuluu surullisuudessaan ehdottomasti kauneimpiin ficceihin mitä olen lukenut.
« Viimeksi muokattu: Toukokuu 20, 2008, 18:00:27 kirjoittanut lamppu »

Poissa Leamire

  • Vampyyri
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • The sharpest lives are the deadliest to lead
Vs: Never forget (S, Sirius, angst/drama)
« Vastaus #21 : Huhtikuu 07, 2009, 22:48:24 »
Olen häkeltynyt, että löytyy vieläkin ihmisiä, jotka jaksavat tämän jostakin kaivaa ja lukea! Ja otettu, erittäin otettu.

Cailín: Voi kiitos! Ihanaa, että pidit! En kyllä tiedä tuosta jatko-osasta, jotenkin tästä tuli niin vahvasti oma kokonaisuutensa, että tuo loppu tuntuisi niin... turhalta. Varsinkin, kun se on niin pieni hetki, että ei siitä saisi aikaan kuin ehkä raapaleen. Tai okei, voisin tietenkin laajentaa tarinaa pidemmällekin, mutta en jotenkin koe sille tarvetta. Ehkä kuitenkin joskus: pistetään korvan taakse. ;D

Ja valitettavasti en voi tunnustautua moiseksi neroksi: sanojen toiston tarkoitus oli vain se, että olisi ollut mielestäni tyhmää, jos tarinan lyriikkaosiot olisivat loppuneet, vaikka kappale ei. :'D No, mutta on se hyvä, että lukijat ovat kirjoittajaa fiksumpia ja löytävät lisämerkityksiä - sillä nyt kun mainitset, niin kyllähän tuo toisto niitä Siriuksen ripustautumistunnelmiakin korostaa. Kiitos! :D

Ja kiitos siitä, että jaksoit lukea ja kommentoida. Kiitos.

Rouskuttaja: Olen kiitollinen siitä, että jaksoit lukea. Itsellänikin on ennakkoluuloja, varsinkin songficcien suhteen. Ja kiitos kehuistasi, olen niistä erittäin otettu ja kiitollinen. Ihanaa, että onnistuin koskettamaan - tavoitteeni olikin välittää lukijoille sama tunne kuin mitä itselläni on, kun tuota Siriuksen vankila-ajan alkua ajattelen. Kiitoksia siitä, että luit ja kommentoit, olipa se sitten kuinka lyhyesti tahansa - olen kiitollinen aina, kun lukija kertoo mielipiteensä, olipa se sitten millainen tahansa.

Gretel

  • Ankeuttaja
Vs: Never forget (S, Sirius, angst/drama)
« Vastaus #22 : Huhtikuu 18, 2009, 23:24:49 »
Voi luoja minä itken. Ihan oikeasti itken.
Varmaan kamalinta mitä olen koskaan lukenut.
Sinä toit heidät niin lähelle, Siriuksen, Jamesin, Lilyn, Harryn. Kaikki. Ihan kuin olisin itse ollut siellä ja elänyt ja ollut onnellinen heidän kanssaan. Muistoihin uppoutuminen toimi upeasti, jokainen oli erilainen ja selkeä ja toi esille jotakin uutta. Tavallaan ne myös osuivat yhteen niiden faktojen kanssa, mitä kirjat ovat näistä ihmisistä kertoneet, ja se oli hienoa.

James Siriuksen luona siellä sellissä.
Vavisutti kyllä luissa ja ytimissä, sen verran sanon. Aloin parkua jo ensimmäisillä riveillä, silloinkin, kun Sirius nauroi. Se oli niin tuskallista, kaikki se kipu ja menetys kuulsi tänne asti. Miten osasitkaan kuvailla, en osaa edes ymmärtää.
Ankeuttajat ja muut vangit toivat aitouden tunnetta, ja korostivat yksinäisyyttä. Kaipuu takaisin menneeseen oli läsnä koko ajan.

Siriuksen ja Jamesin ystävyys oli vahva ja järkkymätön, se kantoi läpi koko tarinan ja siivitti jokaista muistoa.
Kuvasit sodan epätoivon juuri oikeaan kohtaan, suuri onni, mutta suurempi pelko. Miten selviä eteenpäin niin, että muutkin selviäisivät?
Miten jaksaa vielä hetki, ja uskoa, että huominen on parempi?

Pidin sivuhenkilönä mainitusta Dumbledoresta ja pienistä huumorinpilkahduksista liittyen häihin ja synnytykseen, ne saivat hymyilemään, vaikka muuten tarina olikin kovin raskas ja surullinen.

Sirius oli aito ja oma itsensä, Azkaban ja tuska sen muurien sisäpuolella olivat käsinkosketeltavan lähellä, sinä todella tulkitset surua loistavasti. Lopetus oli sydäntäsärkevä suoraan sanoen, tai ehkä olen vain poikkeuksellisen herkässä mielentilassa.

Kappaleen sanat sopivat mielestäni hyvin, ja nyt tuli pakonomainen tarve kuunnella tuo kappale.

Olen sanaton. Jälkiä jättävä lukukokemus.

Kiitos todella!

Poissa Leamire

  • Vampyyri
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • The sharpest lives are the deadliest to lead
Vs: Never forget (S, Sirius, angst/drama)
« Vastaus #23 : Huhtikuu 19, 2009, 23:20:42 »
Gamppi: Kiitos, on ihanaa tietää, että tätä vielä joku jaksaa lukea ja kommentoidakin ja että ficcini onnistui liikuttamaan. Kiitoksia.

Droanitar: Mitä kommenttiisi voisi ikinä kukaan vastata? Kiitos, lämmin kiitos sanoistasi, jotka itsessään muodostivat jo pienen taideteoksen. ;)
On hienoa, jos onnistuin välittämään ficilläni Siriuksen tarinan, tai ehkäpä pikemminkin Jamesin ja Siriuksen ystävyyden tarinan, ja vieläpä moisten kiitosten veroisesti. Kiitos, että luit ja kommentoit, olen siitä hyvin kiitollinen.

Poissa Leila

  • Peruna
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
  • "Itserakkaus on paras rakkaus"
Vs: Never forget (S, Sirius, angst/drama)
« Vastaus #24 : Lokakuu 21, 2009, 20:01:46 »
Olen vasta nyt lähiaikoina innostunut lukemaan näitä vuotiksen ficcejä, ja siksi en ole tätäkään ennen huomannut. IHANA ficci, oikeasti. Itkin lähes koko ajan, kaikista liikuttavin kohta jotenkin oli, kun sirius sanoi tämän:
Lainaus
”Eikö se sitä paitsi ole meidän käsitys perheestä?”

Siinä kohtaa valui kyyneleet jo ihan valtoimenaan..:D

jotenkin rakastan siriusta (ja Jamesia) ja hänen lojaaliuttaan ystäviään kohtaan, varsinkin Jamesia. Pystyn rakastamaan siriusta, kun hän suree Jamesia. Ja nuo muistot olivat tosi ihania. ja oo ihkutusta. Lopetetaaas nyt kommentointi, kun ei mitään fiksua saa aikaan..:)

Loistava pätkä joka tapauksessa..:)<3


Tahdonvoimaa!