Nimi: Never forget
Rating: S
Hahmot: Sirius, vähän Kelmejä ja Hagrid
Genre: Angst, draama
Summary: Mitä Siriuksen päässä pyörii hänen parhaiden ystäviensä kuoleman jälkeen? Mitä tuovat tullessaan ensimmäiset vuorokaudet Azkabanissa, jossa ei ole muuta kuin varjoja ja murhetta?
Disclaimer: En omista näitä hahmoja enkä saa tästä minkäänlaista palkkiota.
A/N: Tämä on pitkä songficci Didon upeasta kappaleesta Here with me, jolla on tälle ficille monia merkityksiä. Siriuksen muistot ovat todellakin niitä, Siriuksen, vaikka näkökulma niissä vaihteleekin. Tein tämän tarkoituksella, koska mielestäni vaihtelu virkistää. Toivottavasti tykkäätte, tämä on ensimmäinen koskaan valmiiksi saamani ficci. Toivon myös suoranaista palautevyöryä. :)
Never forget
I didn’t hear you leave,
I wonder how am I still here.
Sirius Musta makasi kovalla lavetilla sellinsä pimeydessä. Hänet oli tuotu sinä iltana Azkabanin velhovankilaan – kuinka monta tuntia sitten, sitä hän ei tiennyt. Selli oli pimeä ja kylmä, lattiat ja seinät harmaata kiveä. Kaukana korkeudessa katon rajassa Sirius oli erottavinaan kaltereilla suojatun pienen ikkunan, mutta hän ei ollut varma näkemästään. Saattoi olla hyvinkin todennäköistä, että hänen silmänsä näkivät näkyjä. Ei olisi varmastikaan ensimmäinen kerta, vaikkei Sirius saanutkaan sillä hetkellä päähänsä tätä epätoivoisempaa tai pimeämpää hetkeä, jolloin hänen aivonsa olisivat yrittäneet saada häntä näkemään valoa siellä missä sitä ei yksinkertaisesti enää ollut.
I don’t want to move a thing,
It might change my memory.
Selli oli pieni; siellä ei ollut muuta kuin kettinkien varassa riippuva kova lavetti ja jonkinlainen vessanpytty. Lattialla taisi olla tilaa muutaman neliömetrin verran. Ainoa pimeyteen tihkuva valo tuli kalterien välistä käytävältä, jolla liikuskelivat aika ajoin Azkabanin kauheat vartijat, jotka imivät sen hippusenkin elämänhalua, joka Siriuksella oli vielä jäljellä. Sirius olisi mielummin nääntynyt sellinsä nurkassa nälkään kuin ottanut ankeuttajan sellinsä ovelle, kun nämä toivat hänelle ruokaa, mutta hän ei mahtanut niille mitään – eikä hän oikeastaan sillä hetkellä tahtonutkaan. Hänellä ei ollut enää pienintäkään syytä elää: hänen paras ystävänsä oli poissa vaimoineen, hänen kummipoikansa oli turvassa, eikä siis tarvinnut häntä, ja Remus piti häntä muiden lailla petturina ja murhaajana. Ja Peter... Peter oli kadonnut hänen ulottuviltaan. Ehkä iäksi. Se saastainen petturi oli onnistunut tavoitteessaan paremmin kuin oli edes toivonut – oli saanut myös hänet pois kimpustaan. Murhattuaan Jamesin ja Lilyn...
Sirius vajosi yhä syvemmälle murheen alhoon työntäen tiedon ystäviensä kuolemasta pois tajunnastaan. Hän tunsi kuumien kyynelvirtojen valuvan kasvojaan pitkin, vaikka hänen silmänsä olivat tiukasti kiinni. Muistojen virta oli katkeamaton, se tarjosi Siriukselle jotain, mihin tarttua torjuakseen sen illan kauheat tapahtumat ja muistot. Unohtaakseen epätoivon, josta ei ollut nousemista. Oli vain hän, Azkaban, muistot ja raastava tuska, jonka syytä hän ei enää muistanut.
Oh I am what I am,
I’ll do what I want,
But I can’t hide.
Sirius astui Tylypahkan pikajunaan. Käytävällä oli hirveä tungos ja kaikki vaunuosastot näyttivät olevan täynnä. Osastossa 13:sta ei kuitenkaan näyttänyt olevan kuin mustahiuksinen poika, joka nojaili penkin nurkkaa vasten selaillen loitsukirjaa tylsistyneen oloisena. Samaa painosta, jonka Sirius oli juuri edellisellä viikolla käynyt muiden kirjojen muassa ostamassa Viistokujalta. Hän veti osaston oven auki ja astui sisään.
“Anteeksi, saako tänne tulla? Muualla on aika täyttä.”
Poika nosti katseensa kirjasta ja hymyili hänelle. Hän laski kirjansa syrjään ja kohottautui parempaan asentoon.
”Tänne vain, kyllä täällä meille kahdelle tilaa riittää”, poika sanoi virnistäen ja heilautti kättään vastakkaista penkkiä kohti.
”Kiitti”, Sirius huokaisi ja hymyili hänkin. Hän heittäytyi rennosti penkilleen ja katseli kuinka poika tunki helpottuneen oloisena loitsukirjansa repunnäköiseen kassiin, joka pojalla oli mukanaan. Hän näytti ilahtuvan häiriöstä.
Poika oli aika pitkä ja jotenkin hontelon oloinen. Hänellä oli kapeat kasvot ja pitkähkö nenä, sekä pähkinänruskeat silmät, jotka säkenöivät hänen hymyillessään silmälasien takaa. Hiukset pojalla olivat mustat ja sekaiset, ne sojottivat pystyssä varsinkin takaa. Hänellä oli yllään tummansininen paita ja farkut, jotka olivat hieman kuluneet polvista. Jaloissaan pojalla oli vanhannäköiset tennarit.
”Oletko ekaluokkalainen?” poika kysyi uteliaana.
”Joo”, Sirius vastasi ja tunsi kuinka juna nytkähti liikkeelle. Asema jäi hitaasti taakse ja maisema vaihtui metsiin ja peltoihin.
”Minä myös”, poika tokaisi ja otti kassistaan pari suklaasammakkorasiaa. ”Otatko? Isä laittoi pari mukaan varmuuden vuoksi.”
”Kiitos”, Sirius sanoi ilahtuneena ja otti pojan tarjoaman rasian vastaan. ”Minä olen muuten Sirius. Musta.”
”Minä olen James. Potter”, poika vastasi kujeellisesti matkien Siriuksen esittäytymistapaa, ja he molemmat alkoivat nauraa. Kumpikin tiesi heti, että he tulisivat toimeen keskenään mainiosti. Myöhemmin matkan aikana heidän seuraansa olivat liittyneet myös Remus Lupin ja Peter Piskuilan, jotka olivat joutuneet lähtemään junan etuosasta eksyttyään valvojaoppilaiden osastolle. Sirius piti heistäkin ensi näkemältä, vaikkakin James oli tehnyt häneen suurimman vaikutuksen. Ensi kertaa elämässään hän tunsi kuuluvansa jonnekin. Juuri sinne, osastolle 13, joka kaikkina seuraavina vuosina tunnettiin Kelmien osastona.
I won’t go,
I won’t sleep,
I can’t breathe,
Until you’re resting here with me.
Tunnit kuluivat piinallisen hitaasti, Sirius epäili jopa että joku korkeampi voima oli käynyt pysäyttämässä ajan ilmoittamatta siitä kellekään. Vain antaakseen hänen velloa surunsa aiheuttamassa tuskassa ja muistoissa vielä hetken kauemmin. Hän käpertyi pieneksi mytyksi lavetille ja yritti sulkea korvistaan muiden vankien vaikerrukset, jotka kantautuivat hänen selliinsä käytäviltä. Joku hänen lähellään korisi heikolla äänellä uhkauksia ja vannoi kostoa, joku rukoili ääneen jossakin hänen vasemmalla puolellaan. Häiritsevin ääni oli kuitenkin hiljaisuus, joka laskeutui Azkabaniin vähän väliä; ankeuttajat eivät ilmeisesti pitäneet äänistä, joita eivät kuitenkaan kuulleet, sillä ne liihottivat pitkin käytävää koristen pelottavasti imiessään vankien vähäisenkin toivontunteen, joka joillakin vielä oli. Sirius vavahti aina, kun hän kuuli kalterien vetäytyvän sivuun pääovelta ja ankeuttajien kaavun havinan näiden tullessa tarkastuskierrokselle tai tuomaan ruokaa.
Hän muisti aiemman elämänsä varrelta vain yhden kerran, jolloin hän oli ollut yhtä kauhuissaan kuin kuullessaan ankeuttajan kylmänä rahisevan hengityksen pimeydestä...
”Sirius, tämä on typerää”, James sanoi epäröiden, mutta virnistys valaisi hänen kasvonsa. Sirius virnisti hänelle vastaan ja puristi kädessään olevaa taikasauvaa, joka oli kohdistettu hänen edessään huitovaan tällipajuun, joka kurkotteli yltääkseen heihin.
”Etkö sitten halua tietää, minne Remus katoaa kerran kuussa? Olen ihan varma, että näin Pomfreyn katoavan hänen kanssaan tänne viikko sitten.” Sirius kumartui nopeasti, kun tällipajun oksa huitaisi hänen ylitseen. Seuraava oksa tuli jo häntä kohti, ja hän yritti pysäyttää sen loitsun avulla. Loitsu kuitenkin kimposi pois puuta vahingoittamatta, ja Sirius joutui heittäytymään piikikkään oksan tieltä.
”Eikö meidän mielummin pitäisi kysyä Remukselta suoraan – ”, James huokaisi ja vetäytyi nopeasti kauemmas, kun Sirius kömpi häntä kohti turvaan tällipajun läimiviltä oksilta.
Sirius hyppäsi pystyyn joustavalla liikkeellä. Poikamainen virnistys levisi jälleen hänen kasvoilleen, ja hän katsoi Jamesia huvittuneesti toinen kulma koholla.
”Mitä hauskaa siinä olisi?”
Jamesin kasvoille levisi yhtäläinen virnistys, ja hänen huuliltaan karkasi naurahdus, ennen kuin hän syöksyi keskelle huitovia oksia. Sirius seurasi perässä.
Tällipaju edusti yhtäkkiä pojille vihollisen sijaan peliä. Peliä, joka oli yksinkertaista ja vaarallista, mutta kaikessa itsetuhoisuudessaan hauskaa. Pojat syöksähtelivät ketterästi viuhtovien oksien alta yrittäen tavoittaa puun juurella olevan kyhmyn, jota Sirius oli nähnyt matami Pomfrey painaneen saattaessaan Remuksen viikko sitten tällipajun uumeniin. Tehtävä ei kuitenkaan ollut helppo, sillä tällipajun oksat olivat hengenvaaralliset vartijat kyhmylle ja sen salaisuudelle.
”Sirius, vasemmalla!” Jamesin huuto kaikui autiolla pihamaalla, ja Sirius heittäytyi maahan makaaman vaivautumatta vahvistamaan Jamesin varoituksen syytä. Sen sijan hän kiskaisi Jamesin matalammaksi tämän kaavunhelmasta ja kierähti sivuun, kun jättimäinen oksa iskeytyi maahan juuri siihen, missä hän oli pari sekuntia sitten maannut. Hän etsi katseellaan Jamesia, joka oli pyrähtänyt toiselle puolelle tällipajua ja parhaillaan huitoi taikasauvallaan joka suuntaan yrittäessään saada oksat jähmettymään taikuuden avulla. Suuri virhe.
”JAMES! TAKANASI – !”
James kuuli Siriuksen karjahduksen, mutta oli liian myöhäistä tehdä mitään: oksa osui häneen juuri kun hän ehti käännähtää ja paiskasi hänet muutaman jalan korkeudelle ilmaan.
”JAMES!” Sirius kömpi nopeasti ylös ja lähti juoksemaan kohti maassa rähmällään makaavaa Jamesia, joka ei ollut liikkunut milliäkään sen jälkeen, kun oksa oli tömähtänyt hänen rintaansa vasten. Tällipajulla ei kuitenkaan ollut aikomustakaan päästää heitä niin vähällä.
Pieni, ruoskamainen oksa tuntui ilmestyvän kuin tyhjästä; yhtäkkiä Sirius tunsi, kuinka jokin sivalsi häntä kipeästi selkään ja kylkeen, ja hän kaatui maahan. Kipu sai kyyneleet kohoamaan hänen silmiinsä ja hänen selkäänsä kirveli kuin haavaan olisi kaadettu suolaa. Hän puri kuitenkin hammasta ja huudahtaen tuskasta nousi puolipystyyn asentoon, jossa hän oli suojassa useimmilta oksilta. Hän hapuili tiensä huitovien oksien lomitse ja lysähti liikkumattoman ystävänsä viereen. Oksat eivät yltäneet heihin, vaan ne vetäytyivät teeskenneltyyn rauhallisuuteen – kuin ne eivät olisi koskaan liikkuneetkaan.
”James? Kamu, kuuletko minua?” Sirius kähisi ja pelko syövytti häntä sisältä kuin petollinen myrkky. James oli kalpea kuin linnaan aaveet, eikä hän näyttänyt liikkuvan. Sirius painoi vaivalloisesti päänsä hänen rintaansa vasten ja kuunteli tarkasti mutisten samalla: ”James, ole kiltti ja ole kunnossa... Hengitä, kamu. Hengitä...”
Sirius ei kuitenkaan kuullut mitään. Pulssiakaan hän ei tuntenut – hänen paras ystävänsä oli kuin kylmä, kuollut kala.
”James? James, HERÄÄ! Tämä ei ole hauskaa!” Hän ravisteli ystävänsä ruumista pakokauhun vallassa ja heilautti nyrkkinsä suurella voimalla tämän rintaa vasten saadakseen sydämen heräämään. ”TÄMÄ EI OLE HAUSKAA!”
Hänen helpotuksensa oli suuri, kun James vetäisi yhtäkkiä rajusti henkeä ja alkoi yskiä. Sirius alkoi nauraa helpottuneena ja lysähti hetkeksi ystävänsä päälle. Sitten hän suoristautui ja alkoi raivoissaan läpsiä tätä.
”Älä – enää – koskaan – tee – noin!”
Hänen yllätyksekseen James alkoi heikosti nauraa. Tämä ei saanut naurultaan puhuttua hetkeen mitään, ennen kuin hän käheällä äänellä haukkoi henkeä huvittuneen näköisenä:
”Mitä hauskaa tässä muuten olisi?”
Huomaamattaan Sirius alkoi nauraa mielipuolisesti sellissään. Hänen oli vain pakko nauraa, vaikkei siinä ollut järjen hitustakaan. Hänen naurunsa kaikui sellissä, ja hän kuuli, kuinka joku vangeista kauempana alkoi huutaa: ”Turpa kiinni! Minä en kuule mitään! En kuule mitään, kuuletko! En yhtään mitään!” Se vain sai hänet nauramaan entistä enemmän.
Hän lopetti nauramisen vasta, kun hän ei yksinkertaisesti enää jaksanut. Hän oli uupunut ja turhautunut – ja vaipumassa tietoisuutensa rajoille. Ajelehdittuaan aikansa tiedostamatonta alitajuntaista päämääräänsä kohti hän alkoi jopa puhua ääneen, jonkun kanssa. Jonkun, jonka henkilöllisyyden hän tiesi, vaikkei sitä tiedostanutkaan.
”Tiedätkö, ei se ole niin paha, miltä se näyttää”, Sirius naureskeli pimeydessä kohotessaan istumaan ja kohotti paitansa helmaa hymyilevälle hahmolle, jonka vain hän saattoi nähdä. Helman alta paljastui pitkä, vino arpi, joka ylti koko hänen selkänsä ylitse hänen oikeaan kylkeensä. ”Pikkuinen naarmu vain.”
Hahmo astui lähemmäs kuin tutkiakseen hänen haavaansa ja istahti sitten hänen viereensä lavetille katsoen häntä hymyillen.
”Jep, pelkkä naarmu se vain on. Ja silti uikutit kuin pahainen rakki, kun Pomfrey kursi sinut kokoon.” Hahmo sanoi tämän kepeään sävyyn, ja hänen hymynsä muuttui suoranaiseksi virnistykseksi, kun Sirius alkoi taas nauraa. Hän ei edes muistanut, milloin hän viimeksi oli nauranut niin.
I won’t leave,
I can’t hide,
I cannot be,
Until you’re resting here with me.
”Sirius, voisitko tulla käymään täällä?” James rykäisi hermostuneen oloisena ja viittasi Siriusta seuraamaan häntä olohuoneeseen. James näytti siltä, kuin hänelle olisi juotettu hermokäämijuomaa, mikä sai Siriuksenkin hermostumaan. Hänkin rykäisi, ja valmistautuen pahimpaan hän seurasi parasta ystäväänsä epäilysten täyttäessä hänen päänsä.
”Hei kuule, jos tässä on kyse siitä hellasta, niin minä kyllä korvaan sen – ”
”Ei kyse ole hellasta, Sirius, vaikka uusi maksoikin omaisuuden”, Lily sanoi pieni hymynkare huulillaan. Sirius huokaisi – jos Lily pystyi ottamaan tilanteen rennosti, ei tilanne voinut olla kovin paha.
”No, mistä nyt sitten kiikastaa?” hän kysyi heittäytyessään nahkaiseen nojatuoliin, joka oli hänen mielestään mauttomuuden huippu. Tosin se olikin häälahja Lilyn jästivanhemmilta...
James vilkaisi Lilyyn epäröiden, ja Lily nyökäytti hiukan päätään. Tällainen salamyhkäinen toiminta sai Siriuksen taas varuilleen: jotakin oli selvästi tekeillä. Jotain, joka koski häntä.
”Me vain mietimme, että haluaisitko... mahdollisesti... olla bestman häissämme?”
Sirius pärskähti epäuskoisesti ja pomppasi ylös tuoliltaan saamatta sanaa suustaan. Hän aukoi suutaan, mutta sieltä ei tullut muuta ääntä kuin pari vaivaista korahdusta.
”Sirius?” James kysyi huolestuneena. Sirius ei vastannut, hän vain vaihtoi katseen Lilyn kanssa, ja he molemmat alkoivat nauraa raikuvasti. James katsoi heitä ihmetellen, ennen kuin yhtyi syytä tietämättä heidän huvittuneisuuteensa. Sirius lopetti nauramisen ensimmäisenä.
”Vau... minä bestmanina... Mutta! Minulla on kuitenkin vaatimus: minun ei tarvitse maksaa ruoasta – ”
”Ei muidenkaan tarvitse”, James huomautti virnistellen.
” – saan etuoikeuden käyttää silinteriä – ”
”Ja sinä et muuten käytä – !” Lily huudahti, mutta Sirius ei kuunnellut häntä.
” – ja sormusta säilyttää h-hetkeen asti joku muu kuin minä. En aio olla se raukkaparka, joka hukkaa vihkisormukset.” Siriuksen virnistys valaisi hänen kasvonsa, eikä hänen kujeilevalle ilmeelleen voinut olla nauramatta.
”Selvä. Saat ruokasi ja silinterisi”, Lily naurahti pahaenteisesti hymyillen. Hän otti sohvapöydältä kuvan juhlakaapuliikkeen mallista, jolla oli yllään tumma puku, joka oli kuitenkin kaukana perinteisestä. ”Mutta joudut pukeutumaan tähän.”
Sirius katsoi kuvaa tuhahtaen halveksivasti luullen mokomaa vitsiksi. Mutta nähdessään Lilyn, huvittuneen uhkaavan, ja Jamesin, pahoittelevan, katseet hän ymmärsi, ettei puku ollut pilaa.
”Ja en muuten hitossa – !”
I don’t want to call my friends,
They might wake me from this dream.
And I can’t leave this bed,
Risk forgetting all that’s been.
Sirius naurahti hahmon ilmeelle. Se oli pahoitteleva, ja hahmo kohautti olkiaan vähättelevästi.
”Älä yritäkään väittää, ettet tiennyt siitä puvusta mitään! Sinä jos kuka tiesit vaimosi kierosta huumorintajusta...” Sirius naurahti uudestaan, tällä kertaa paniikinomaisemmin. Jokin yritti tunkea hänen tajuntaansa, mutta hän ei oikein saanut siitä otetta; se oli kuin käsissä lipsuva saippuanpalanen. Hänellä oli kuitenkin tunne, että se liittyi jotenkin hahmon henkilöllisyyteen, mutta siitä hän ei välittänyt. ”Tosin täytyy kyllä myöntää, että näytin hyvältä siinä puvussa...”
”Silinterinkin kanssa”, hahmo naurahti hänen viereltään.
”Varsinkin silinterin kanssa”, Sirius sanoi ja osoitti päätään, jonka päällä keikkui hänen mielestään musta ja erittäin naurettava silinteri. ”Sillä minä, toisin kuin sinä, olen luotu vaatteisiin!”
”Ihanko totta? Ja kuitenkin vietät niissä niin vähän aikaa?” Hahmon äänessä kuulsi nauru, jota hän yritti selvästi pidätellä. Sirius mottasi hahmoa olkapäähän ja kellahti voimattomana takaisin selälleen lavetille.
Oh I am what I am,
I’ll do what I want,
But I can’t hide.
Musiikki alkoi soida, kallioon lyövät aallot heittivät tyrskyjään lähimpien häävieraiden päälle. Sirius seisoi typerässä puvussaan ja naurettavassa silinterissään kalliolla parhaan ystävänsä vierellä, joka vapisi jo nyt hienoisesti. Dumbledore, joka istui aivan heidän edessään, katsoi Jamesia rauhoittavasti ja hymyillen lämpimästi.
”Rentoudu vähän, kamu. Eihän tämä ole vielä edes alkanut”, Sirius virnisti ja sai osakseen harvinaisen vihaisen mulkaisun hermostuneelta sulhaselta, joka puristi vapisevia käsiään nyrkkiin pakonomaisesti.
”Kai sinulla on sormukset, Sirius? Sano, että sinulla on sormukset, tai menetän hermoni lopullisesti...” James kysyi suupielestään anova ilme kasvoillaan.
”Totta kai! Mitä sinä minusta oikein kuvittelet, Sarvihaara? Että hukkaisin parhaan ystäväni vihkisormukset? Älähän nyt, en minä nyt sentään niin huolimaton ole”, Sirius naurahti väkinäisesti ja kietoi nopeasti sormensa vasemmassa taskussaan, hänen suunnattomaksi helpotuksekseen, sormusrasian ympärille.
James huokaisi kärsimättömänä, yrittäen kai rauhoittaa itseään. Dumbledore hymyili hänelle iloisesti ja nyökkäsi hänelle.
”Hyvin se menee, poikaseni. Ajattele, että olet taas koulussa istumassa edessäni selittämässä tekosiasi. Missä se itsevarma ja neuvokas nuorimies nyt on?” Dumbledoren äänessä kuulsi nauru, ja hän iski Siriukselle Jamesin selän takana silmää. Sirius virnisti hänelle vastaan ja asetti kätensä Jamesin vapisevalle olkapäälle, kun musiikki muuttui häämarssiksi, joka kehotti kaikkia nousemaan seisomaan.
”Hyvin se menee, usko Dumbledorea”, Sirius sanoi kovaan ääneen Jamesille, ”Ei tämä sitä paitsi voi olla pahempi kuin se McGarmiwan tuplajälki-istunto.”
”Sirius... Kai sinä tajuat, että professori McGarmiwa istuu tuossa puolentoista metrin päässä?” James kuiskasi ja viittasi Dumbledoren vieressä istuvaan McGarmiwaan, joka hymyili parivaljakolle herttaisesti ja vilkutti Siriukselle, joka hymyili hurmaavasti vastaan.
”Miksi minusta tuntuu, että tästä puhutaan vielä...” Sirius kuiskasi suupielestään Jamesille, jolta pääsi pieni naurahdus, joka kuitenkin kuoli nopeasti – Lily oli ilmestynyt kalliolle isänsä käsipuolessa.
Lily oli Siriuksenkin mielestä henkeäsalpaavan kaunis. Hänellä oli yllään kermanvalkoiseen vivahtava puku, joka oli kaikessa yksinkertaisuudessaan täydellinen. Lilyn punaiset ja kiharat hiukset olivat kuin punainen virta, joka ryöppysi hänen paljaaseen selkäänsä. Hänellä oli kaulassaan yksinkertaiset perintöhelmet, jotka hän oli saanut lahjaksi äidiltään, joka istui kyyneleet silmissä tyttärensä ja tämän poikaystävän kanssa ”jästien” puolella. Hänen ilmeensä oli tyyni ja levollinen, tosin pieni leikkisä hymy karehti hänen huulillaan.
”Vau... Kamu, tällä hetkellä minä oikeasti kadehdin sinua”, Sirius huokaisi ja katsahti Jamesiin, joka seisoi ihan hiljaa paikoillaan. Pieni mustasukkaisuuden tunne nipisti häntä, sillä Jamesin ilme oli muuttunut aivan samanlaiseksi kuin morsiamensa, ja hän näytti yhtäkkiä vastuulliselta, onnelliselta ja... aikuiselta. Kuitenkin joltakin, josta Siriuksella ei ollut aavistustakaan. Ensi kertaa elämässään hän tunsi jääneensä sisäpiirin ulkopuolelle, ja se harmitti häntä. Surullisuuden aalto pyyhkäisi hänen ylitseen, sillä hän tunsi itsensä yhtäkkiä todella yksinäiseksi: James olisi pian muuttunut iäksi.
Lily asteli liikuttuneen sulhasensa rinnalle, ja he katsoivat toisiaan kuin koko muun maailman unohtaneena. James ei enää vapissut, hän otti morsiamensa käden omaansa käteltyään kyynelehtivää appiukkoaan ja suuteli sitä hymyillen. Lilyn kasvot sädehtivät ja hän puristi Jamesin kättä. He näyttivät todella onnellisilta.
Sirius alkoi myöskin hymyillä omat negatiiviset tunteensa unohtaen. Hän ei ollut koskaan nähnyt kahta ystäväänsä noin onnellisena.
I won’t go,
I won’t sleep,
I can’t breathe,
Until you’re resting here with me.
”Tiedätkö... Se päivä oli elämäni onnellisin”, Sirius sanoi hahmolle pimeydessä.
”Ai jaa? Minä kun luulin, että se oli kun sait tietää miten päästä Tylypahkan keittiöön”, hahmo naurahti. Siriuskin alkoi nauraa, ääni kaikui sellin seinissä. Joku käytävän varrella parkaisi tuskallisesti, ja Siriuksen nauru katkesi kuin seinään.
”Tämä ei ole hyvä paikka, vai mitä?” hahmo sanoi hiljaa, ja ensimmäistä kertaa sen ääni oli vakava. Siriusta kylmäsi ja hän käpertyi jälleen pieneksi palloksi lavetin toiseen päähän.
”Ei... eipä kai”, hän mutisi. Taas jokin yritti päästä hänen tajuntaansa, mutta hän sulki sen pois mielestään. ”Voisimmeko vaihtaa puheenaihetta? Täällä on muutenkin synkkää...”
”Okei, mutta vain tämän kerran. Muistuuko mieleen jotain toista ’onnellisuuden huipentumaa’?” Hahmo heilutteli hermostuneesti jalkojaan lavetin ulkopuolella, eikä hän kepeästä äänensävystään huolimatta vaikuttanut huvittuneelta. Se sai Siriuksen hermostumaan. Hän kuitenkin yritti työntää hermostuneisuuden taka-alalle ja saada ääneensä kevyen sävyn.
”Itse asiassa...”
I won’t leave,
I can’t hide,
I cannot be,
Until you’re resting here with me.
James istui Siriuksen vieressä Vuotavassa noidankattilassa ja kohotti huulilleen kolpakon, joka oli puolillaan täynnä vaahtoavaa kermakaljaa. Sirius ei tiennyt, miksi he istuivat siinä hiljaa, jonnekin kaukaisuuteen tuijottaen. Hän tiesi vain, että James oli soittanut hänelle tunti sitten ja pyytänyt mukaansa Vuotavaan noidankattilaan, puhuakseen jostain tärkeästä asiasta. Kyse oli kuulemma elämästä ja kuolemasta.
”James... Mikä on vialla?” Sirius kysyi lopulta. Hän tarkkaili ystäväänsä aidosti huolestuneena, varsinkin, kun hän ei pystynyt päättelemään mitään tämän tyhjästä ilmeestä.
James pysyi vaiti vielä hetken. Hän nosti kolpakon uudelleen huulilleen ja joi sen kerralla tyhjäksi. Vain vaahto jäi pohjalle. Viimein hän kuitenkin kääntyi Siriuksen puoleen, näyttäen siltä kuin olisi puhkeamaisillaan kyyneliin.
”Lily – ”, hän aloitti huokaisten hitaasti, mutta Sirius keskeytti hänet. Hän hyppäsi seisaalleen ja näytti raivokkaalta, ja hänen äänensä oli käheä ja uhkaava.
”Onko hän kunnossa? Vannon, että jos joku on katkaissut hiuskarvankin hänen päästään, niin minä kyllä...”
” – on raskaana.”
Hiljaisuus lankesi heidän välilleen, Sirius vajosi takaisin tuolilleen. James tarkkaili hänen ilmeitään, jotka vaihtelivat rajusti niiden kahden hiljaisen minuutin aikana, jolloin Sirius keskittyi tyhjentämään omaa kolpakkoaan, joka siihen mennessä oli ollut koskematon. Saatuaan kolpakkonsa tyhjäksi hän kääntyi kummallinen ilme kasvoillaan Jamesin puoleen.
”Tahallisesti, vai...?”
”Mitä luulet, Sirius?” James kähähti vimmastuneena. ”Luuletko tosiaan, että suunnittelimme lasten hankkimista, kun Voldemortin valta on suurimmillaan? Kun ihmisiä murhataan ja kidutetaan ministeriön silmien alla joka päivä? Ei, me emme todellakaan suunnitelleet tätä!”
”Hyvä on”, Sirius sanoi puolustelevasti, ”kunhan vain varmistin.”
He vajosivat taas hiljaisuuteen. Kumpikin oli haluton rikkomaan sen, mutta Sirius ei lopulta mahtanut itselleen mitään.
”Vau... Te tosiaan saatte vauvan... Potter Junior...” Hän vaikeni ja katsoi Jamesia vakavana, tutkivasti. ”Mitä Potter Senior tästä ajattelee?”
”Potter Senior ei tiedä, mitä ajattelee. Mitä minun pitäisi ajatella...” James viittasi baarimikkoa, Tomia, tuomaan lisää juotavaa. Hän tarttui kolpakkoonsa innokkaasti saatuaan sen takaisin ja joi siitä heti puolet siltä istumalta. Sirius tarkkaili häntä yhä tutkimattomin ilmein.
”Entä Lily?”
”En tiedä... Uskoisin kuitenkin, että... että hän haluaisi ehkä pitää sen. Jos minä haluan...” James takelteli vaitonaisesti ja otti uuden hörpyn.
”Haluaisitko?” Kysymys esitettiin yllättävän vakavaan sävyyn, James oli ollut aivan varma, että Sirius löisi asian leikiksi. Näköjään Siriuksella oli sittenkin vakavampikin puoli – jonka hän tuntui löytävän aika ajoin.
James huokaisi ja mietti ankarasti. Monet ajatukset myllersivät hänen mieltään, eikä hän saanut niistä selviä. Kuitenkin hän tunsi sydämessään jotain, jonka hän tulkitsi ilman ajattelua...
”Haluaisin. Taitaisin todella haluta...”
Jamesin ihmeeksi Siriuksen kasvoille levisi lämpimin ja isoin hymy, jonka hän oli koskaan tämän kasvoilla nähnyt, ja tämä hihkaisi riemuissaan keräten kaikkien huoneessa olijoiden huomion itseensä.
”Sitten meidän täytyy vain saada Lily tuntemaan samoin!” hän sanoi riemastuneena.
”Oikeasti? Olin... olin ihan varma, ettet haluaisi Kelmeihin lisävarustusta”, James sanoi vakavana, ottaen uuden hörpyn tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen.
Sirius laski oman kolpakkonsa pöydälle ja tarttui Jamesin leukaan kääntäen sen niin, että hän saattoi katsoa tätä suoraan silmiin.
”James, katso minua. Näytänkö minä murheen murtamalta – niin kuin sinä? Näytänkö siltä, että rupeaisin kiukuttelemaan heti ensimmäisen vaipan nähtyäni?”
”Kyllä sinä rupeaisit. Juoksisit paikalta nopeammin kuin McGarmiwa kimppuumme tyhjennettyämme Rohkelikkojen pistetilin”, James sanoi, lopultakin virnistäen.
Sirius päästi irti Jamesin leuasta ja taputti tätä nauraen olalle.
”Niin... ehkä olet oikeassa. Mutta se ei silti tarkoita, ettenkö voisi hyväksyä pikkuista joukkoon. Minä olisin se hauska Sirius-setä, jolta kakara oppisi kaikki huonot tavat, ja jota se ihailisi ja palvoisi hullun lailla. Eikö se olisi mukavaa? Ajattele nyt: voisimme opettaa sille vaikka mitä, me kaikki yhdessä! Remus opettaisi sen hyville tavoille, Peter voisi näyttää sille hyvää esimerkkiä mielessä ’älä tee näin’, me opettaisimme sille kaiken kelmeydestä ja Lily yrittäisi epätoivoisesti pitää yllä jonkinlaista kuria.” Sirius katsoi syvälle ystävänsä silmiin, ja James huomasi Siriuksen silmien kimmeltävän takkatulen valossa. Hänkin tunsi silmiensä kostuvan ja hän räpäytti niitä muutaman kerran pitääkseen ne kuivina. Siriuksen suupielet nousivat taas, ja hän sanoi sitten hiljaa: ”Eikö se sitä paitsi ole meidän käsitys perheestä?”
I won’t go,
I won’t sleep,
I can’t breathe,
Until you’re resting here with me.
Sirius makasi lavetilla huomaamatta kyyneleitään. Hän vain ajatteli olevansa yhä muistossa, jossa kyyneleet olivat virranneet puolin ja toisin. Hahmo oli viimein rauhoittunut ja se tarkkaili häntä vaimeasti hymyillen.
”Montakohan kolpakollista sitä kermakaljaa sinä iltana kului...?” Hahmon ääni oli taas huvittunut, ja Sirius tunsi olonsa hieman paremmaksi.
”Luultavasti paljon. Tom taisi saada sinä iltana normaalin kuukausitulonsa”, hän naurahti ja pyrki taas pystyasentoon. Hahmokin nauroi kepeästi ja nousi pystyyn, päätyen nojailemaan vastakkaiseen seinään. Hänen ilmeensä muuttui, Siriuksen kauhuksi sääliväksi ja surulliseksi.
”Et voi pakoilla enää kauaa, Sirius”, hahmo kuiskasi pohjattoman surullisella äänellä.
Sirius jähmettyi, jokin yritti taas tulla hänen tietoisuuteensa. Hän sulki silmänsä ja työnsi sen kuitenkin pois – hän ei kaivannut enää mitään muuta.
”Enhän minä pakoilekaan – minähän olen jo vankilassa, vai mitä?” Sirius sanoi pakottaen väkinäisen hymyn huulilleen ja aukaisten silmänsä. Hän jatkoi odottamatta hahmon vastausta.
”Muistuu minulle muuten mieleen muutakin. Eikä siitä ole edes kauan...”
I won’t leave,
I can’t hide,
I cannot be,
Until you’re resting here with me…
”Sirius! Jos et hae Jamesia tänne tällä sekunnilla, niin minä – !” Lily huusi tuskissaan, raivoissaan, tarttuen Siriuksen paidan rinnukseen, kun hoitajat veivät häntä synnytyssaliin.
”Lily, James on jo matkalla! Laskisitko... irti”, Sirius henkäisi juostessaan kiiruhtavien hoitajien rinnalla. ”James perhana, sinun on paras tulla tänne nopeasti”, hän mutisi hiljaa ja kääntyi sitten hymyilemään rauhoittavasti Lilylle, jonka kasvot olivat punakat ja hieman hikiset. Hän tarttui tätä kädestä ja puristi sitä voimakkaasti – ei tosin niin voimakkaasti kuin Lily, joka oli rusentaa hänen sormensa. ”Hyvin se menee, Lily. Potra poika-Potter sieltä tulee.”
”Tyttö! Sieltähän tulee tyttö!” Lily parkaisi. ”Tulee, vaikka joutuisin työntämään sen takai – ”
”Liikaa tietoa, Lily!” Sirius huudahti ja viittasi hoitajia kiiruhtamaan. ”Eikö tämä kärry kulje nopeampaa?”
Jamesin saapuessa kymmenen minuuttia myöhemmin Sirius luovutti paikkansa hänelle ja lähti kättään puhallellen odotushuoneeseen, jossa suurin osa jäljellä olevista Killan jäsenistä Remus, Dumbledore ja Peter mukaan lukien häntä odottivat.
”No?” Remus kysyi hymyillen. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä, kun hän heittäytyi syvään huokaisten yhteen synnytyssairaalan monista sohvista.
”Huutaa kuin syötävä, runnoo kädet tunnottomiksi”, Sirius ähkäisi ja heilutteli paljonpuhuvasti kipeytynyttä kättään. Suurin osa porukasta nauroi, muun muassa Dumbledore, jolla oli sylissään paketti, jonka kääre oli puoliksi vaaleanpunainen, puoliksi vaaleansininen.
”Enhän tiennyt, kumpi sieltä tulee”, hän selitti Siriuksen kulmienkohotukselle.
Synnytys oli aika lyhyt – hoitajien mielestä. Odottajien mielestä aika oli madellut ja suurin osa oli nukahtanut sohville hoitajien tullessa. Vain Sirius, Remus ja Dumbledore olivat jaksaneet valvoa koko yön.
”Voitte nyt mennä isän kanssa katsomaan pienokaista”, blondi hoitaja kuiskasi. He kolme nousivat ripeästi ja lähtivät hänen perässään kohti osastoa, jolla vastasyntyneitä pidettiin.
James seisoi käytävällä lasiin nojaten, tuijottaen lasin toisella puolella olevaa vauvaa, jolla oli jo syntyessään tummaa tukkaa otsallaan.
Sirius näki heti, että hänen ystävänsä oli herkässä mielentilassa – tämä kun seisoi aivan hievahtamatta, hymyillen typerästi ja tämän silmät kimmelsivät uhkaavasti.
”Onneksi olkoon, James”, Dumbledore sanoi ja heilutti sormiaan vauvalle, joka tuijotti heitä ihmeissään. ”Poika on todella kaunis.”
”Suorastaan söpö”, Remus naurahti ja halasi Jamesia, jonka poskilla kimalsivat äänettömät onnenkyyneleet. James nyökkäsi ja naurahtaen viittasi Remusta kiinnittämään huomiota lapseen, jonka hoitaja toi lähemmäs.
”Hyvä suoritus, kamu”, Sirius sanoi nauru äänessään astuen Jamesin vierelle lasin ääreen. ”Se näyttää jo nyt aidolta Potterilta.”
”Kiitos”, James henkäisi ja vilkutti pienokaiselle.
”Mites Lily jakselee?” Remus kysyi pitäen yhä kättään Jamesin olalla.
”Hyvin. Hän on väsynyt, mutta tyytyväinen”, James naurahti.
”Ai jaa? Entäs se uhkailu tytön puolesta?” Sirius kysyi muistellen Lilyn raivoista ilmettä.
”Se unohtui kuulemma saman tien, kun hän näki pojan kasvot”, James sanoi hyväntuulisesti.
Sirius voihkaisi tuskasta, jonka jälkeen hän alkoi nauraa. Nauraa sydämensä kyllyydestä.
Oh I am what I am,
I’ll do what I want,
But I can’t hide.
”Riittääkö jo?” hahmo kysyi. Hän ei näyttänyt enää huvittuneelta, säälivältä tai surulliseltakaan. Melkein ärtyneeltä. Ääni oli muuttunut viileämmäksi, sen lämpö ja nauru oli poissa.
”Minä... minä en halua”, Sirius kuiskasi. Hän tunsi olonsa heikoksi, kuin pieneksi lapseksi, joka yritti saada painajaiset katoamaan tahdonvoimallaan. Hän alkoi vapista; kylmyys hohkasi sekä hänen sisältään, että hänen ulkopuoleltaan. Hän saattoi jo kuulla, kuinka kalterit vetäytyivät milli kerrallaan pääovelta sivuun. Lisäksi hänen tietoisuuteensa pyrkivä ’jokin’ oli lähellä; Sirius alkoi olla jo todella lähellä epätoivonsa syyn muistamista. Ja hän halusi sulkea sen mielestään, keinolla millä hyvänsä.
”Luovuta, Sirius. Luovuta jo!” hahmo huudahti ja oli yhtäkkiä nojaamassa kaltereihin vartioiden ankeuttajien tuloa. ”Luovuta, Sirius, ennen kuin ne tulevat ja saavat sinut romahtamaan pahemmin kuin voit kuvitellakaan! Ne saavat moninkertaistettua tuskasi sellaisiin mittoihin, ettet enää selviä siitä!”
”EI”, Sirius huusi painaen silmänsä lujasti kiinni ja kätensä korvilleen, ”Ei! Minä muistan vielä – !”
I won’t go,
I won’t sleep,
I can’t breathe,
Until you’re resting here with me.
”Minä käyn kyllä illalla tarkistamassa, että Peter on kunnossa”, Sirius sanoi naureskellen Harry-vauvan ilmeilylle, kun James piti tätä sylissään ja heilutteli tälle lelua.
”Hyvä, en haluaisi, että hän jää turvattomaksi”, Lily sanoi ja painoi hellän suukon Siriuksen poskelle. ”Muista kuitenkin olla varovainen.”
”Ainahan minä, Lily”, Sirius naurahti ja suukotti Lilyn otsaa halatessaan tätä yhden käden otteella. Lilyn olan yli hän ilveili Lilyn tunteikkuutta Jamesille, joka alkoi nauraa lämpimästi. Päästessään irti Lily muksautti Siriusta olkapäähän.
”Minä tiedän kyllä varsin hyvin, mitä sinä teit.”
”Niinpä.” Sirius nauroi haukkuvaa nauruaan ja tarttui ovenkahvaan. ”Nähdään, pikkuinen”, hän huikkasi ja vilkutti jokeltelevalle Harrylle. ”Nähdään, Sarvihaara”, hän huikkasi virnistellen Jamesille, joka alkoi taas nauraa ja huitaisi lelua pitelevällä kädellään Siriusta päin.
”Ala painua, Anturajalka”, hän nauroi ja heilutti Harryn kättä Siriukselle, joka astui ulos ovesta aamupäivän kirpeään ilmaan.
I won’t leave,
I can’t hide,
I cannot be,
Until you’re resting here with me…
”Ankeuttajat tulevat, Anturajalka! Sinun on päästettävä minut irti!” Hahmo oli yhtäkkiä Siriuksen edessä, kumartui hänen puoleensa ja ravisteli häntä. Ja nyt tällä oli viimein tunnistettavat kasvot.
Sirius tuijotti järkyttyneenä Jamesin kyyneltyneitä, mutta ankaria kasvoja, jotka huusivat hänelle sanoja, joita hän ei halunnut kuulla. Päästää irti hänestä? Ei koskaan! Sirius kieltäytyi edes ajattelemasta moista, niinpä hän tarttui viimeinkin muistoon, joka oli jo tuntikausia pyrkinyt hänen tietoisuuteensa. Ja hän katui sitä ensi hetkestä alkaen.
I won’t go,
I won’t sleep,
I can’t breathe,
Until you’re resting here with me.
Sirius seisoi Peterin piilopaikan ovella. Hän koputti vaimeasti kolmetoista kertaa oveen ja kuiskasi oven alta: ”Matohäntä, se olen minä, Anturajalka. Avaa ovi.”
Ovea ei kuitenkaan avattu, askeleitakaan ei kuulunut. Sirius yritti uudestaan, hieman äänekkäämmin.
”Peter? Matohäntä, oletko siellä?”
Kun vastausta ei vieläkään kuulunut, Sirius murtautui veitsellään sisään, peläten pahinta. Hän astui hitaasti ja äänettömästi sisään puristaen rystyset valkoisina taikasauvaansa, sulkien oven vaimeasti perässään.
”Peter?” Hänen äänensä värisi hieman hänen edetessään hitaasti piilopaikan poikki. Hänen otsansa painui huolestuneisuudesta rypyille, sillä asunnossa ei näkynyt merkkiäkään kamppailusta – ja silti se oli selvästikin autio. Raaka kauhu iski Siriukseen, kun hän juoksi huoneesta toiseen tavoittamatta ketään ja näkien kaikki tavarat oikeilla paikoillaan, kaikki huonekalut siististi aseteltuina. Näytti siltä, ettei siellä ollut ketään ollut pitkään aikaan. Sirius nielaisi kuuluvasti ja juoksi ulos ovesta jättäen sen repsottamaan auki jäljessään.
Sirius toivoi, että hänen lentävässä moottoripyörässään olisi ollut enemmän tehoja. Vaikka hän kiisikin halki yhtäkkiä kylmäksi ja pimeäksi käyneen yön, tuntui matkanteko tuskaisen hitaalta. Ja silti kaamea näky kohtasi hänet aivan liian pian.
”Ei... EI!”
Godricin notkosta näkyi kauaksi ilmaan nouseva ohut savupylväs, jonka alkuperää Siriuksen ei tarvinnut arvata. Sydän takoi hänen rinnassaan, kyyneleet sumensivat hänen näkönsä. Hän laskeutui töyssähtäen lähelle ystäviensä talon raunioita, joista nousi paikoittain savu hiiltyneiden jäännösten seasta. Talon, josta hän oli sinä aamupäivänä poistunut varmana siitä, että hän palaisi sinne vielä monta tuhatta kertaa...
Juuri kun Siriuksen mieleen alkoi lipua pieni toivonkipinä Pottereiden pelastumisesta, hänen silmänsä osuivat raunioiden sekaan kohtiin, jotka olivat vielä päivällä toimittaneet olohuoneen ja makuuhuoneen virkaa. Niissä kohdissa makasi kaksi valkeaa ruumista, jotka Sirius olisi tunnistanut vaikkei olisikaan nähnyt heidän jähmettyneitä kasvojaan. Hän sulki tuskissaan silmänsä kyyneleiden huuhtoessa alas hänen kasvojaan ja hän tunsi, kuinka väri pakeni hänen kasvoiltaan. Hän avasi vaivalloisesti silmänsä kuullessaan itkua ja hän näki jättimäisen hahmon nousevan Lilyn ruumiin ääreltä itkevä nyytti sylissään.
Salamana hän otti taikasauvansa esille, osoittaen sillä järkälettä, jonka kasvoja hän ei erottanut varjoista. Kyyneleitään niellen hän huusi: ”Kuka siellä?”
Hahmo kääntyi, ja Sirius tunnisti tämän heti järkyttyneeksi Hagridiksi, joka piti itkevää Harrya sylissään. Sirius laski heti sauvansa ja tunsi, kuinka hän alkoi vapista. Hän ei tajunnut ihmetellä, miten hänen kummipoikansa oli vielä elossa, hän vain yritti pitää itsensä kasassa.
”Hagrid... Anna... anna Harry minulle. Minä... minä olen hänen kummisetänsä... minä pidän hänestä huolta...” Siriuksen ääni oli käheä, vain korahdus. Silti Hagrid, joka oli kompuroinut pois raunioista ja seisoi nyt hänen edessään murheellisena, kuuli hänet ja asetti toisen kätensä hänen vapisevalle olkapäälleen.
”En mä voi, Sirius. Dumbledore käski... viedä pikkuisen sen tädille ja sedälle”, Hagrid takelteli niiskaisten. ”Mä kyllä tiedän, että... James ja Lily... olis halunnu... antaa pojan sulle... Ne puhu siitä monta kertaa...”
”Miksei sitten Dumbledore anna häntä minulle?” Sirius kysyi kiukun noustessa hänen sisällään. Hän katseli pientä avutonta nyyttiä yrittäen hymyillä tälle, mutta se oli yksinkertaisesti mahdotonta.
”Dumbledore sano... että Harry on paremmassa turvassa... Lilyn sukulaisilla... En tiedä, miks... mutta niin se sano...” Hagridin suuret kyyneleet tippuivat hänen partaansa ja Harryn otsalle, johon oli ilmestynyt punertava, salamanmuotoinen arpi, jonka Sirius vasta nyt huomasi.
”Hyvä on... niin on sitten varmaan paras. Mutta saisinko hyvästellä hänet kuitenkin, ennen kuin viet hänet?” Sirius vapisi vieläkin, vaikka hän yritti kovasti saada sitä loppumaan. Hagrid ojensi nyytin varoen Siriuksen käsivarsille, jotka automaattisesti kaareutuivat suojelevasti pienokaisen ympärille.
”Hei, Harry”, Sirius sanoi ääni sortuillen, ”Hagrid vie sinut nyt tätisi ja setäsi luo, jossa sinä olet turvassa. Älä huoli, kaikki kyllä järjestyy... varmasti... lopulta... Kasvathan isoksi ja hyväksi ihmiseksi, jookos? Sellaiseksi, joksi vanhempasi olisivat sinut kasvattaneet, jos... Muista aika ajoin sitten minuakin, ja Remus-setääsi, jookos? Mekin katsos... välitämme sinusta... niin kuin vanhempasikin... ja...” Siriuksen ääni sortui nyt lopullisesti, ja hän tyytyi vain painamaan suukon kummipoikansa poskelle. Pienokainen tuntui rauhoittuvan hieman ja jopa tunnistavan hänen äänensä, sillä se kietoi pienen kätensä Siriuksen etusormen ympärille ja puristi sitä. Siriukselta pääsi nyyhkäisy ja hän ojensi lapsen takaisin Hagridille, joka vältteli selvästi katselemasta raunioissa makaavia ruumiita.
”Tässä... pitäkää hänestä hyvää huolta”, Sirius sanoi pyyhkien nopeasti silmänsä. ”Ja ota minun pyöräni, en tarvitse sitä enää.”
”Mutta, Sirius. Sehän on sun lempipyöräs”, Hagrid vastusteli niiskaisten.
”Minä en tarvitse sitä enää, Hagrid. Ota se. Pääset sillä kuitenkin nopeammin perille.”
Hagrid aukaisi suunsa vastustaakseen, mutta Siriuksen katse vaiensi hänet. Niinpä hän vain nyökkäsi ja kiipesi pyörän selkään lastattuaan Harryn turvallisesti kyytiin. He eivät enää sanoneet mitään, Sirius käänsi selkänsä Hagridille ja alkoi hitaasti lähestyä raunioita. Hänen parhaan ystävänsä ruumista. Hän kuuli, kuinka moottori jyrähti käyntiin ja kuinka sen ääni hitaasti vaimeni Hagridin kadotessa taivaalle.
Hän vapisi pahemmin kuin aikaisemmin, hänen päänsä oli tyhjä. Niin oli ehkä parempi. Vanhoja tapojaan noudattaen hän käveli eteisen läpi ja olohuoneen poikki suoraan makuuhuoneeseen, jossa Lily Potter makasi punainen tukka viuhkana ympärillään. Sirius koitti olla katsomatta hänen kasvojaan, kun hän nosti naisen syliinsä ja kantoi tämän horjuen Jamesin ruumiin viereen, johon hän Lilyn laski. Sitten hän polvistui heidän väliinsä ja salli viimeinkin itsensä katsoa heidän kasvojaan.
Jamesin kasvot olivat yllättävän tyynet, niille oli jähmettynyt tietynlainen päättäväisyys, joka kirvoitti Siriukselta tyytyväisen ylpeyden: James ei ollut antautunut hyvällä. Hän tarttui ystävänsä jääkylmään käteen ja puristi sitä pakonomaisesti – kuin toivoen, että se yhtäkkiä puristaisikin takaisin.
”Ei tässä näin pitänyt käydä... James, ei sinun pitänyt jättää minua yksin! Muistatko, veli, miten meidän piti yhdessä kuolla taistelussa? Et sitten pyytänyt minua tulemaan apuun, kun huomasit Voldemortin olevan tulossa? Et vaivautunut kaivamaan taskuasi sen verran, että olisit henkäissyt nimeni peiliin ja pyytänyt apua? Miksi... Sinun ei olisi tarvinnut kuolla!” Hän puristi nyt kättä kaksin käsin, kyyneleiden tippuessa ruumiin päälle.
Sirius päästi lopulta Jamesin käden irti ja kääntyi sitten tämän vaimon puoleen. Tuska raastoi häntä, kun hän näki tämän pelästyneet ja tuskaiset kasvot, jotka olivat jähmettyneet kuin jonkinlaiseen rukoukseen. Hän pyyhkäisi hiussuortuvan tämän kasvoilta ja nosti tätä niin, että tämä oli puoliksi hänen sylissään.
”Ja sinäkin, Lily... Sinäkin sitten jätit minut... Ja minä kun luotin siihen, että olisit aina minua ja Sarvihaaraa kaitsemassa, mutta olin ilmeisesti väärässä... Niin kamalan väärässä...” Hän painoi päänsä Lilyn olkaa vasten itkien hillittömästi, pystymättä enää hallitsemaan tuskaansa, joka oli pakahduttaa hänen sydämensä.
”Miksen saanut kuolla heidän kanssaan”, hän mutisi Lilyn olkaan, ennen kuin painoi vapisevan suukon tämän otsalle ja laski tämän takaisin maahan. ”Miksen saanut kuolla heidän kanssaan...”
Sirius tunsi yhtäkkiä uuden tunteen sisällään: palavan raivon, joka hyökyi hänen sisällään hänen katsoessaan ystäviensä elottomia ruumiita. Hän tiesi, kuka tästä oli vastuussa, ja se tieto sivuutti kaiken tuskan, jota hän tunsi, kaiken surun.
Hän hyppäsi pystyyn ja puristi jälleen taikasauvaansa. Tällä kertaa hän ei vapissut tuskasta, kyynelvirrat tyrehtyivät ja posket kuivuivat. Hän vilkaisi vielä kerran ystäviään, ennen kuin hän vaimeasti poksahtaen kaikkoontui paikalta, aikoen etsiä käsiinsä sen, joka tästä hävityksestä oli vastuussa. Hän ei koskaan aikonut palata tuolle paikalle, eikä enää palaisikaan. Hänen mielessään oli ainoastaan kosto, jonka hän aikoi toteuttaa hinnalla millä hyvänsä. Petturi ei karkaisi häneltä, vaan saisi maistaa omaa lääkettään...
I won’t leave,
I can’t hide,
I cannot be,
Until you’re resting here with me…
Ankeuttajat olivat jo lähellä, Sirius pystyi jo aistimaan niiden lamauttavan vaikutuksen. Ja silti se ei ollut mitään sen rinnalla, mitä hän nyt tunsi. Hän ulvoi kuin koira, hakkasi lavettia ja seiniä nyrkeillään ja tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen. Jamesin ja Lilyn kuolleet kasvot kummittelivat hänen mielessään, ja hän viimein tajusi koko karun totuuden, jota hän ei aiemmin kaikesta huolimatta ollut kuitenkaan käsittänyt: hän oli nyt yksin. Yksin surunsa kanssa.
Kesken katkeran kohtauksensa hän tunsi yhtäkkiä tuulahduksen viileää ilmaa kasvoillaan. Hän kääntyi ja näki edessään Jamesin, joka oli hänkin kyynelissä.
”Hyvästi, Anturajalka”, tämä sanoi karhealla äänellä. ”Hyvästi, veljeni.”
Sitten tämä oli poissa. Selli tuntui pimeältä, kostealta ja kylmältä – ja vanki nimeltä Sirius Orion Musta vajosi polvilleen lattialle huutaen tuskasta, joka tuntui olevan suurempi kuin mikään muu.
A/N: Täytyy myöntää, että veti minutkin hiljaiseksi. Toivottavasti piditte - monista virheistä huolimatta.
