Kirjoittaja Aihe: Memory (Kelmit, K-12, het) VALMIS 29.11.08  (Luettu 160141 kertaa)

0 vuotislaista ja 1 Ankeuttaja kyttää tätä aihetta.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #75 : Maaliskuu 03, 2007, 11:07:30 »
66.osa - Banaaniallergia?
12.12.1979

  “No niin, tämä ratkaisi asian. Sinä olet allerginen banaaneille!”
Lily jätti Jamesin sanat omana arvonsa, kumartui jälleen WC-pöntön ylle ja oksensi ulos vatsansa pohjustan. Hän pyyhkäisi hiestä märät hiukset niskaansa ja yritti keskittyä hengittämään syvään. Kylpyhuoneen lattia tuntui kovalta vasten paljaita nilkkoja. Hänen vatsaansa korvensi ja poltteli kuin menninkäislauma olisi mellastanut sen pohjalla.
  “Eihän tässä talossa edes ole banaaneja!” Lily voihkaisi pyyhkiessään suupieliään. Tässä hän oli, yöpuvussaan ja pahoinvoivana kylpyhuoneen lattialla, aviomiehen läsnä ollessa. Hän oli todella saapunut nöyryytyksen alhaisimmalle tasolle.
Jamesin katsetta väritti syvä huoli. “Haluatko, että noudan sinulle?”
  “Merlin, en!”
  “Hyvä on... hyvä on... vienkö sinut Mungoon?”
  “James!” Lily rukoili, kun hänen vatsanpohjansa kääntyi jälleen rajusti ympäri. “Tämä on vain vatsaflunssa!”
Ei se siltä tosin tuntunut. Lily ei muistanut, milloin olisi viimeksi tuntenut olonsa yhtä kaameaksi - lukuunottamatta ehkä sitä kertaa kolmannella luokalla, jolloin James ja Remus olivat saaneet päähänsä juottaa hänelle pilallemennyttä taikajuomaa. Jonkinlainen ruokamyrkytys oli todennäköisesti nytkin kyseessä; pelkkä ajatus syömisestä sai Lilyn antamaan jälleen ylen. Jamesin levoton jalannaputus lattiakaakeleita vasten sai hänet hermostumaan.
  “James, kiltti, menisit vain töihin!”
  “En minä voi jättää sinua tänne kun olet sairas”, hänen välittävä miehensä vastasi välittömästi.
  “Olen ollut sairas ennenkin!”
  “Joten? Sairastaminen yksin on ikävää!”
  “Ja oksentaminen aviomiehen läsnä ollessa on nöyryyttävää!” Lily sihahti hampaidensa raosta.
James näytti lannistuneelta, mutta jätti viimein kylpyhuoneen vaadittuaan häneltä ensin lupauksen, että hän ottaisi yhteyttä heti, mikäli hänen vointinsa pahenisi. Sitä lupausta ei ollut vaikeaa antaa; Lily ei ymmärtänyt, miten hänen olonsa voisi mahdollisesti muuttua tippaakaan pahemmaksi. Hän kuitenkin kätki ajatuksensa huolellisesti ja otti liioitellun kiitollisena vastaan Jamesin ojentaman taikajuoman.
  “Haluaisitko, että autan sinut makuuhuoneeseen?” James kysyi vielä.
Lily pudisti päätään suljetuin silmin. Haluaminen vaikutti liian raskaalta teolta.
  “Mutta en minä halua sinua tännekään jättää.”
  “James, minulla on mahatauti”, Lily sanoi. “Tulen tarvitsemaan kylpyhuonetta. Paljon. Ole nyt järkevä!”
James riiputti päätään. “En taida mitenkään voittaa tässä asiassa, vai mitä?”
  “Et. Pukemaan, nyt, mars!”
Pörröpäinen Kelmi mutisi muutaman sanan alistuneena ja yritti suudella Lilyn poskea vain tullakseen työnnetyksi tylysti syrjään. Hän kääntyi vastentahtoisesti jättäen vaimonsa yksin kylpyhuoneeseen. Heti nähtyään oven sulkeutuvan Lily hengähti syvään ja oksensi jälleen.

***

Sinä päivänä Jamesin oli tavallista vaikeampi keskittyä Auroriakatemian töihin. Huoli Lilystä painoi hänen mieltään kuin pahanmakuinen mörkö, ja toisten kiroukset lensivät mustina nuolina hänen ohitseen. Ei ollut mikään ihme, että Frank oli räjähtämisen partaalla vapauttaessaan heidät ruokatunnille. Nuori Longbottom oli tottunut parempiin esityksiin hänen taholtaan.
  “Ellen olisi itsekin naimisissa, sinulle kävisi huonosti, James”, Frank varoitti.
  “Eli sinä säästät hänen nahkansa, koska hänellä on vaimo? Kuulostaa epäreilulta, Longbottom”, marisi Sirius. “Minut sinä olisit määrännyt tekemään sata punnerrusta yhteen menoon.”
  “Olisit otettu, Anturajalka. Frank huolehtii sinun vatsalihastesi kunnosta.”
  “Hän suosii ukkomiehiä.”
  “Ehkä sinunkin sitten pitäisi mennä naimisiin“, Frank ehdotti kerkeästi.
Sirius nosti ylimielisesti leukaansa. “Ehkä sitten, kun helvetti jäätyy.”
  “Mitä luulet, Frank?” James tiedusteli ottaen raivostuttavan keskustelusävyn ääneensä. “Kauanko siinä kestää? Kaksi viikkoa?”
  “Äsh. Olkaa hiljaa, senkin pörröpäät.”
James ja Frank vilkaisivat toistensa hiuksia. Heidän sotkuiset, huolettomat kampauksensa olivat melkein identtiset sillä erotuksella, että toisen miehen hiukset olivat korpinmustat, toisen hiekanruskeat. Frank väänsi suupielensä alaspäin.
  “Ikävä kyllä minä en ole pörröpää kovin pitkään.”
  “Miten niin?”
  “Kuolonsyöjäleirin säännöt”, auroriopiskelija vastasi huolettomasti. “Kahta milliä pidemmästä tukasta seuraa rangaistus. Mutapaini akatemian virallisen limalemmikin kanssa. Uskokaa pois, siitä on riemu kaukana.”
James katsoi toveriaan pöydän ylitse selitystä vaatien. Sikäli kuin hän muisti, kukaan ei ollut koskaan maininnut sanaakaan kuolonsyöjäleiristä. Frankin kuvauksen perusteella hän tosin arveli olevansa jossakin mielessä onnekas.
  “Olinkin aikeissa puhua teille kuolonsyöjäleiristä iltapäivällä. Otan sinne tänä vuonna neljä miestä mukaan, ja ajattelin kutsua teidät. Sekä Langloise-Riouxin ja Biggsin.”
Sirius irvisti. “Jos Biggs on mukana, kyseessä ei voi olla hauskanpito.”
  “En minä ole niin teille väittänytkään”, virnisti Frank. “Kuolonsyöjäleiri… no, sitä lähemmäs helvettiä ei kunnon aurori pääse. Viikko aurorien koulutuskeskuksessa rannikolla, ohjelmassa kuntoharjoituksia, metsässä rämpimistä ja simputusta. Kun pääsette vapauteen, ette enää tunnista itseänne.”
  “Ja sinä siis ystävällisesti kutsut meidät mukaan?” James ynähti.
  “No, te voitte lähteä kuolonsyöjäleirille... tai itkeä ja lähteä. Tosin luulisi, että teidänkaltaisenne innokkaat opiskelijat pystyisivät irtautumaan viikoksi leirille ilman kyyneleitä.”
James onnistui vain vaivoin kätkemään vastahakoisuutensa. Viikko metsän keskellä mielipuolisten työnarkomaanien seurassa ei todellakaan vastannut hänen käsitystään laatuajasta. Ei varsinkaan nyt, kun kotona odotti huonovointinen ja äkäinen Lily, joka tarvitsi hänen apuaan silloinkin, kun ei sitä suostunut myöntämään. Ja kahden millin mittainen sänki päälaella...
  “Milloin tämä parturien unelmaleiri oikein sitten pidetään?”
  “Tammikuun ensimmäisellä viikolla, heti uudenvuoden jälkeen. Saatte tietenkin vapautuksen normaaleista Auroriakatemian velvollisuuksista, sekä majoituksen ja ruokailun.”
  “Anna kun arvaan?” nälväisi Sirius. “Saamme purkkihernekeittoa ja tyynyliinan ilman tyynyä?”
  “Sillä leirillä teistä tehdään miehiä. Sinuna suhtautuisin hieman kunnioittavammin”, Frank ohjeisti noustessaan ylös pöydästä. Kelmikaksikko seurasi vaiteliaana, kuinka heidän ohjaajansa tasapainotteli tarjottimensa telineeseen ja poistui ruokalasta kädet syvällä taskuissa. Frankin kasvoilla karehti pirullinen virne.
  “Miten minusta tuntuu, että hän nautti tuosta äskeisestä?” Sirius pohti ääneen.
Hän sai vastauksekseen hymähdyksen. “Jaa-a, Anturajalka. Taitaa olla paras, ettet mieti asiaa liikaa, vaan varaat tammikuun ensimmäisen viikon kalenteristasi, ja valmistaudut leikkaamaan tukkasi.”

***

Auroriakatemiasta vapauduttuaan Sirius tilasi itselleen äärimmäisen vastentahtoisesti ajan tukanleikkuuseen. Kuolonsyöjäleirin oli tosiaan parasta olla karmaisevan maineensa veroinen, hän uhkaili pukiessaan talvitakkia ylleen. Hiukset olivat ratkaiseva osa hänen mainettaan, eikä hän luopuisi niistä noin vain huvikseen.
Hän päästi Jamesin palaamaan kotiinsa Lilyä hoivaamaan ja matkusti itse Poimittaislinjalla Lontoon syrjäkylille, missä hänen tyttöystävänsä pelasi parhaillaan maajoukkuepaikasta. Lumisade kietoi hoippuvan bussin syleilyynsä peittäen kokonaan näkyvyyden ulkomaailmaan, eikä Sirius sitä jäänyt kaipaamaankaan. Kotikaupungin kadut olivat jo liian tuttuja ennestäänkin. Hän hautasi itsensä lämpöiselle istuimelleen ja keskittyi pitämään peukkuja Ariannalle. Tyttö oli pelännyt huispausmaajoukkueen koelentoja käytännöllisesti katsoen ikuisuuksia.
Sirius antoi mielensä harhailla turhanpäiväisissä asioissa. Joulu lähestyi kuin uhkaava höyryjyrä, ja suurin osa joululahjoista odotteli yhä ostamistaan. Aikuiselämä yritti väkisin vääntää häntä mielikuvituksettomuuden muottiin; tänä vuonna lahjaideoiden keksiminen oli osoittautunut tavallista vaikeammaksi. Mitä saattoi hankkia ihmisille, joilla oli jo kaikkea?
Poimittaislinja pysähtyi nytkähtäen, ja Sirius kipusi alas bussista keskelle lumipyryä. Hän upotti nenänpäänsä kaulaliinan kätköihin, pujotti lapasten peittämät kädet taskuihin ja lähti marssimaan päättäväisesti kohti vanhaa, hylättyä teollisuushallia, joka oli jo pitkään toiminut erilaisten velhomaailman urheiluseurojen salaisena kokoontumistilana. Hallin ikkunat olivat himmeät ja harmaat; ikkunaluukkujen alta paistava valo kieli koelentojen yhä jatkuvan. Arianna oli silti ehtinyt lopettamaan oman osuutensa, sillä tyttö seisoi portilla Thomas Knightsdalen kanssa luudanvarsi vastuuttomasti olkapäällään. Siriuksen sydän hypähti. Hän odotteli edelleen sitä hetkeä, jolloin Ariannasta tulisi itsestäänselvyys, eikä tytön näkeminen tuntuisi miltään; vielä aika ei ollut kuitenkaan koittanut. Hän hidasti tahtia ja yritti arvioida etäältä, millä mielellä Arianna oli. Tytöllä oli suu naurussa ja hän laski vilkkaasti leikkiä Knightsdalen kanssa - oliko hän saanut paikan huispausjoukkueessa? Jos Siriuksella olisi ollut tapana rukoilla, hän olisi saattanut tehdä niin.
Hän kuroi välimatkan viimeiset askeleet umpeen, otti Ariannan vaaleansinisten lapasten verhoamat kämmenet omiinsa ja puristi niitä ilahtuneen hymyn tanssiessa hänen huulillaan. “Olet aikaisessa.”
  “Ja sinä olet myöhässä. Unohduitko vertailemaan ruumiillisia osiasi akatemian suihkuun?”
Sirius hymähti; Arianna oli selvästikin hyvällä tuulella. “Ei minun tarvitse vertailla mitään. Tiedän olevani joka suhteessa paras.”
  “Älä viitsi. Osaat vain soittaa suutasi.”
  “Ja suudella sinulta pään pyörälle, mutta koska pomosi on paikalla, jätän sen nyt todistamatta. Miten koelennot sujuivat?”
Ariannan pään ylle kerääntyi synkkä pilvi. “Pääsin varalle.”
  “Hei, sehän meni hienosti”, Sirius sanoi varoen. “Kun ottaa huomion valtakunnallisen tason - “
  “En minä varsinaisesti pettynyt ole, jos sinä sitä kuvittelit! Kyllä minä tiedän, että juorut puhuvat minua vastaan!”
  “Eivät juorut, vaan terveydentilasi”, Thomas Knightsdale korjasi kohteliaasti hymyillen. “Vähän lisää painoa ja vähän lisää lihasta, ja - “
  “Olen ruma kuin vanha akka!”
  “Arianna.” Knightsdalen ääni tiukkeni. “Minusta on naurettavaa, ettet syö, vaikka voisit.”
Arianna vaikeni kiireen vilkkaa, eikä Sirius voinut tuntea kateuden ailahdusta sisällään. Hän ei ollut koskaan onnistunut sulkemaan tyttöystävänsä suuta yhtä tehokkaasti, ellei epäverbaalisia keinoja otettu lukuun. Vaikka Tomilla kai olikin erityisasema, mitä suostutteluun tuli. Thomas omisti tehokkaan narun, josta vetää: syövästä kärsivän tyttöystävän, jonka makuaisti oli tätä nykyä erittäin heikko.
  “Ihan totta, Ria, varasija on hieno juttu“, Sirius kehaisi. “Kyllä sinä jo ensi kerralla pääset maajoukkueeseen.”
  “Tiedän”, Arianna sanoi yrittäen kuulostaa iloiselta. Hänen äänestään jäi kuitenkin puuttumaan Se Jokin, joka tavallisesti maalasi hänen persoonallisuutensa väistämättä hänen kasvoilleen. Hän nyökäytti päätään pomonsa suuntaan. “Tom pääsi joukkueeseen.”
  “Mutta sitä ei tiedä vielä, otanko kutsua vastaan”, punapää tarkensi kiireen vilkkaa. “Selenan terveydentila - “
Sirius nyökkäsi antaen katseensa harhailla takaisin Ariannaan. Niin pahoillaan kuin hän Knightsdalen puolesta olikin, oli hänen vaikeaa kiinnittää kovin pitkäksi aikaa huomiotaan tämän tuntemattomiin ongelmiin, kun omatkin vaikeudet seisoivat hänen kainalossaan. Hän tiesi, että joutuisi seuraavien päivien aikana ottamaan Ariannan erikoistarkkailuun siltä varalta, että tyttö päättäisi masentua tai rankaista itseään uudella syömättömyyskuurilla.
  “No, minä taidan tästä lähteäkin”, Tom sanoi tiukentaen otettaan luudanvarrestaan. “Lupasin mennä käymään sairaalassa. Teidänkin kannattaisi palata kotiin. Joulu on lähellä.”
  “Joulu tulee, oletko valmis?” Sirius veisteli sarkastinen hymy huulillaan. Nuori huispauskapteeni nytkäytti kulmiaan vastaukseksi ja asteli tiehensä kadoten keskelle lumituiskua kuin kalvakka aave; todellisuudessa hän oli vain ilmiintynyt myrskyn turvin tiehensä.
  “Hän on kamalan urhea“, Arianna kuiskasi heidän jäätyään kahden. “Katsella nyt sillä tavalla sivusta tyttöystävänsä kuolemaa…”
  “Kyllä minäkin siihen pystyisin.”
  “Minä en. Juoksisin pakoon.”
Sirius kääntyi ympäri, taivutti Ariannan leukaa taaksepäin ja asetti lapasten lämmittämät kämmenensä tytön kaulan molemmille sivuille. Heidän höyryävä hengityksensä törmäsi ilmassa ja kietoutui yhteen kuin pehmeä, utuinen käärme ennen haipumistaan tyhjyyteen. Ariannan harhailevan katseen vangitseminen osoittautui haastavaksi tehtäväksi.
  “Sinä katsot minun kuolemaani joka päivä”, Sirius sanoi matalalla äänellä. “Minun ja muiden meikäläisten. Ei kukaan meistä selviä tästä hengissä.”
Arianna pudisti päätään lasittunut katse tummansinisissä silmissään. “Älä sano noin, Sirius… yritetään olla edes vähän positiivisia tämän sodan suhteen, OK?”
  “En minä nyt sodasta puhunut. Elämä on kuolemaan päättyvä tauti, Bell. Me voimme selvitä sodasta hengissä, ja siltikin vain ostamme aikaa. Eikö tunnukin vähän naurettavalta pelätä sellaista, mikä tapahtuu joka tapauksessa? Tai pettyä turhista, sen puoleen. Mahdollisuuksia on rajattomasti. Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Jopa kuollessa.”
Hän päätti puheenvuoronsa vinoon hymyyn, jota saattoi parhaallakin tahdolla kutsua vähintään vangitsevaksi. Ariannaan se ei silti pureutunut; tytön katse harhaili läheisten rakennusten katoilla ja paljaiksi riivityissä, talven huurruttamissa lehtipuissa. Sirius jatkoi tytön tarkkailemista vain nähdäkseen veripisaran pirskahtavan tämän alahuulesta, kun terävät etuhampaat tekivät kontaktia sen kanssa. Hän raotti Ariannan huulia peukalollaan.
  “Pure mieluummin sitä.”
  “Mitä?”
  “Minun ei olisi pitänyt sanoa sitä. Kuoleman ajatteleminen tekee sinut surulliseksi. Pure mieluummin minun peukaloani kuin huultasi; se ei tee kipeää.”
Ariannan kasvot sulivat hymyyn. “En minä voi sille mitään, etten halua puhua kuolemasta.”
  “On helppoa väittää olevansa sinut sen kanssa”, myönsi Sirius. “Mutta harvat todella ovat.”
  “Mistä sen tietää?”
  “Jos olisit hyväksynyt kuolemasi, et tuhlaisi nyt aikaa minun kanssani. Olisit etsimässä sellaista ihmistä, jota oikein todella, todella rakastat, ettet vain erehtyisi tuhlaamaan puolta sekuntia väärän miehen seurassa.”
  “Mutta enhän minä tuhlaa”, totesi Arianna.
Sirius etsi vahvistusta tytön silmistä, ja tajusi tämän seisovan sanojensa takana. Hän liikahti vaivaantuneena. Hänestä tuntui kuin hän olisi astellut vieraalla maalla, oikein vihollisalueella. Arianna oli jo sekoittanut hänen maailmankuvansa muuttamalla hänen asuntoonsa. Rakkaudentunnustuksia hän viimeksi kaipasi.
  “Et tietenkään tuhlaa”, Sirius vastasi kepeästi. “Kukaan ei ole parempi luutakomerossa kuin minä.”
Arianna pukkasi häntä kyynärpäällä kylkeen, ja syvällinen keskustelu haudattiin sinä silmänräpäyksenä syvälle katuasfalttiin. Sirius nauroi, suuteli tytön poskea ja kietaisi käsivartensa tämän ympärille taluttaen tämän pois parkkipaikalta. Päämäärällä ei ollut väliä. Hänen mielensä etsi joka tapauksessa vastausta kysymykseen siitä, mihin he kaksi oikein olivatkaan menossa.

***

Joulu raivasi tietään lähemmäs tassuissaan kettujen helminauhamaiset jalanjäljet. James hankki viimeisetkin joululahjat, manipuloi äitinsä valmistamaan jouluruoat ja lähetti pöllöpostissa Lilyn mielestä aivan liian vähän joulukortteja - esimerkiksi Amos ja Marcia Diggorya ei tänä vuonna muistettu laisinkaan, ja Alessandrokin olisi jäänyt listan ulkopuolelle, ellei Lily olisi ollut oma raivostuttavan tarkkasilmäinen itsensä. James kuitenkin antoi vaimolleen tämän itsepäisyyden anteeksi, olihan Lily sentään edelleen sairas. Tyttö oksensi jo kuudetta aamua peräjälkeen, ja oli yhä vaikeampaa olla kantamatta huolta tämän puolesta. Lily puolestaan oli osoittanut ärtyvänsä aamu aamulta pahemmin hänen huolenpitoyritystensä johdosta. Mungon ja parantajat tyttö oli torjunut suoralta kädeltä, samoin allergiatestit.
  “Usko jo, minä en ole allerginen millekään hemmetin banaaneille!” Lily kiljui kuudennen sairauspäivänsä aamuna kyhjöttäessään jälleen kerran kylpyhuoneen lattialla. Siitä oli tullut siinä määrin hänen toinen kotinsa, että James oli alkanut suunnitella rakentavansa toisen WC:n omia tarpeitaan varten.
  “Mutta Lily, minun isäni on allerginen banaanille!”
  “Joten? Allergiat eivät tietääkseni tartu appiukolta miniälle! Nyt häivy siitä töllistelemästä!”
James puri hammasta ja jätti Lilyn omaan rauhaansa kylpyhuoneen kaakeleille. Keitettyään kupin kahvia hän istui keittiön ikkunalaudalle ja huokaisi syvään. Ulkona sää oli mitä kaunein: lumisade oli viimein hellittänyt ja aurinko paistoi täydeltä taivaalta saaden valkeat oksat ja katonharjat kimmeltämään timanttikaivoksen lailla. Olisi ollut ihanaa viedä Lily laskemaan mäkeä Godricin Notkoon, mutta nykyisellään siitä ei tullut mitään. James vietti kaikki päivät ahdistuneena kotona kuunnellen tarinoita siitä, miten traagisesti Remuksen, Tinkan, Peterin ja Hope Gardnerin kelkkailureissu oli päättynyt. Ikään kuin lehmäaitaan törmännyt Tinka olisi ollut huolista suurin!
Kylpyhuoneesta kuului jälleen ylenantamisen ääntä, ja kahvi muuttui tuhkaksi Jamesin suussa. Kuinka kauan yksi ihminen saattoi oksentaa? Mitä ilmeisimmin kauan, niin omituista kuin se olikin; Lily ei ollut saanut vatsaansa juuri mitään lukuunottamatta iltaisin syötyä puurolautasellista, joka sekin oli vajaa ja mauton. Tyttöparka. James häpesi itseään halutessaan peittää korvansa. Hän pelkäsi niin kovasti, että kyseessä ei ollutkaan vain pelkkä tavallista rajumpi mahatauti, vaan jokin oikea, vaarallinen, tappava sairaus. Niin kuin nyt suolisolmu, josta jästit puhuivat - hevosetkin kuolivat siihen.
Kaikki olisi ollut paljon helpompaa, jos Lily vain olisi suostunut Mungoon tutkittavaksi. Välillä Jamesista tuntui, että hänen tavallisesti niin rohkea vaimonsa aavisti kuolevansa ja pitkitti kärsimystään parantajia välttelemällä. Oli se totta tai ei, ainakaan suunnitelma ei toiminut. Lily sai aikaan ainoastaan pahantuulisen ja unisen aviomiehen, sekä joka-aamuisen pahoinvointikohtauksen.
Nyt sai kerta kaikkiaan riittää, James päätti tyhjentäessään kahvikuppinsa pystyynkuolleen Cedric-kaktuksensa juurelle. Hän ei kuluttaisi enää ainuttakaan päivää Auroriakatemiassa Lilyn voinnin puolesta hermoillen. Hän lennätti kupin tiskialtaaseen, nykäisi sukat jalkaansa ja marssi kylpyhuoneeseen kohtalokkaana kuin tuomion lähettiläs. Lily ei edes kohottanut päätään vessanpöntön yltä.
  “Minä haen äidin tänne sinun seuraksesi.”
Lily mumisi jotakin selvästi vastalauseelta kalskahtavaa.
  “Sinun täytyy ajatella tässä minunkin mielenrauhaani. Et suostu Mungoon, joten äiti saa tulla sinun seuraksesi. Hän osaa kyllä huolehtia sinusta.”
  “Sitä minä tässä vähän pelkäänkin…”
  “Lily, sinun täytyy nyt vain valita kahdesta pahasta se pienempi. Muuhun minä en suostu.”
  “Entä jos tämä ei ole sinun asiasi?”
  “Sinä olet ollut minun asiani siitä lähtien kun minä olin kolmetoista!” James jyrähti armottomasti.
Lily vinkaisi ja vaikeni kuin loukkuun joutunut hiiri. Tuntien hienoista huonoa omaatuntoa tytön säikyttämisen vuoksi James madalsi äänensä takaisin normaalitasolle ja muistutti, että saisi vielä kirouksesta niskaansa, mikäli vielä kiinnittäisi Auroriakatemiassa huomionsa vääriin asioihin.
  “Mutta kyllä minä tästä paranen!” intti Lily. “Ihmisillä oli mahatauteja jo keskiajalla!”
  “Niin, ja kolmannes heistä kuoli silloin.”
  “James, se johtui rotista”, Lily sanoi heijastaen vihreiden silmiensä kärsimättömän katseen häneen.
James kimpaantui. “Uskallakin syyttää Peteriä  -”
  “Tietenkään minä en syytä Peteriä! Minä syytän itseäni!”
  “Itseäsi?”
  “Niin! Minun olisi pitänyt karata Meksikoon heti kun tajusin olevani sairaana! Silloin sinun ei tarvitsisi käyttäytyä kuin vainoharhainen aviovaimo!”
  “No anteeksi, että satun välittämään sinun hyvinvoinnistasi”, James tokaisi pahastuneena. Pahoinvoinnista kärsivät naiset olivat totisesti mahdottomia - miksi kukaan ei ollut varoittanut heistä aiemmin? Jonkun olisi toden totta pitänyt vaihtaa taikuuden historian luennot tyttöpsykologiaksi.
Lily tuijotti häntä peräänantamattomana. “Tässä ei ole kyse minun hyvinvoinnistani, vaan siitä, että sinä ylihuolehdit.”
  “Mutta kotirauhan vuoksi sinun täytyy antaa minun ylihuolehtia. Noudan äidin tänne heti paikalla. Ei vastaväitteitä. Piste.”
  “Tyranni”, Lily jupisi käpristyessään kaksin kerroin kivun vihloessa hänen vatsaansa.

***

James Potter oli kenties paras aviomiesehdokas, jonka tyttö saattoi käsiinsä saada, mutta toisinaan Lily todella vihasi häntä. Tai ei varsinaisesti vihannut; se oli aivan liian vahva sana arkikäyttöön. Pikemminkin Lily olisi halunnut tunkea sukan miehen kurkkuun. Oli väärin, että Jamesin kaltainen päämäärätietoinen, johtamiseen taipuvainen mies käytti arvovaltaansa häneen. Muka apua - Lily tuhahti. Hän oli selvinnyt viikon mittaisesta pahoinvoinnista ilman apua, ja selviäisi siitä kyllä vastakin ilman Mungoa, rouva Potteria tai Neitsyt Mariaa. Tuntui suorastaan naurettavalta, että James hermoili sillä lailla hänen vuokseen. Ja että James vieläpä nouti äitinsä avuksi... sellainen teko palautti miehen henkisesti takaisin mammanpoikien tasolle.
  “Turha sinun on näyttää nyrpeää naamaa”, rouva Potter sanoi reippaasti pöyhiessään tyynyjä Lilyn pään alla. Heti saavuttuaan hän oli vetänyt miniänsä ylös kylpyhuoneen lattialta ja taluttanut tämän makuuhuoneeseen väittäen, ettei korkeasta kuumeesta kärsivä lohikäärmekään olisi tuntenut oloaan paremmaksi suihkutilan kolealla lattialla. Nyt Lily makasi sängyssään lukuisten huopien, tyynyjen ja lääkkeiden orjana. Hänen yöpöydällään puhalsi taikatuuletin, ja sängyn vierellä odotti roskakori. Puolessa minuutissa rouva Potter oli muuttanut makuuhuoneen oikeaksi sairastavan paratiisiksi - hän oli huolehtinut jopa suklaasta, jota Lily ei tosin halunnut nähdäkään.
  “Etkö tosiaan halua mitään, Lily? Kahvia? Kalaa? Sisälmyspiirasta?”
Lilyä alkoi yököttää jo ensimmäisen vaihtoehdon kohdalla.
  “No niin, älähän nyt viitsi teeskennellä marttyyria. Tiedän, ettei minun läsnäoloni miellytä sinua enempää kuin tiikeri sängyssä, mutta saat nyt vain kestää tilanteen kuin kunnon nainen ainakin. Niin minäkin tein sinun aikanasi.”
  “Ei millään pahalla, Sascha, mutta minä en tarvitse huolenpitoa!”
  “Sano tuo sitten, kun mielesi tekee minttukirveliä, enkä minä ole täällä ojentamassa sitä sinulle.”
  “Minulla on jalat!”
  “Ne eivät kannattele sinua tällä hetkellä.”
  “Osaan taikoa!”
  “Taikasauvasi on takavarikoitu.”
  “En kestä tällaista!”
  “Toin mukanani muutamia mielenterveysoppaita”, kuului Jamesin äidin rempseä vastaus. Naisen ilme pehmeni hänen jatkaessaan puhettaan. “Sinun täytyy sallia tämä minulle. Appesi on kolmannen kerran kuumeessa tämän kuun sisällä, ja alkaa suoraan sanottuna käydä hermoilleni. Häneen verrattuna sinä olet ystävällinen, usko pois! No niin, otatko mieluummin kasvis- vai lihalientä?”
  “Mikä Josephilla on?” Lily kuiskasi vajoten alistuneesti tyynyjensä varaan. Jamesin äidin vastustaminen tuntui tällaisina hetkinä samalta kuin lohikäärmeen selättäminen baletilla. Ei ollut vaikeaa nähdä, mistä James oli perinyt määrätietoisuutensa.
Rouva Potter pudisti päätään. “Hän ei suostu menemään Mungoon. Vaikea kuumetauti, todennäköisesti. Kenties influenssa. Sellainen ei vain tee hyvää aurorille.”
  “Ei kai ole mitään vaaraa?” Lily ei tiennyt, mitä tekisi, jos Jamesin isälle tapahtuisi jotakin.
Naurua. “Luulin sinun huomanneen jo, ettei Potterin miehiä pysäytä mikään. Miten sen liemen laita olikaan?”
  “Kasvislientä”, huokaisi Lily.

Iltapäivä sujui joutuisasti. Jamesin äiti istui haukkana miniänsä sängyn vierellä tarkkaillen vuoroin tätä, vuoroin ristisanatehtäviään. Lilyn kipakoista vastauksista välittämättä hän jaksoi tiedustella poikansa vaimon terveydentilaa aina vain uudelleen esittäen omia epäilyksiään siitä, mikä tyttöä mahtoi vaivata. Ääneen Lily ei olisi sitä myöntänyt, mutta omalla tavallaan hän jopa nautti seurasta. Hän ei ollut saanut tämänkaltaista huolenpitoa sitten äitinsä kuoleman, ja se tuntui totisesti hyvältä. Sitä paitsi ristikuulustelunsa välissä rouva Potter osasi jakaa myös viihdyttäviä sairaskertomuksia Jamesin lapsuuden ajoilta. Lilyä nauratti erityisesti tarina, jossa James luuli sairastuneensa sekopäisen lohikäärmeen tautiin.
  “Hän ei ole oppinut niistä ajoista mitään!” Lily puuskahti naurunsa lomasta. “Ihan yhtä paha hän on vieläkin - kuvittelee, että minä kuolen kiusallani heti, kun hän kääntää selkänsä - “
  “Hän on vain huolissaan. Joskin turhaan, sanoisin minä”, arvosteli rouva Potter. “Sinä näytät voivan jo paljon paremmin. Poskillasi on väriä, ja jos saan huomauttaa, tuo ämpäri on pysynyt tyhjänä viimeiset puolitoista tuntia.”
  “Ei se mitään vielä tarkoita”, valitti Lily. “Niin se menee aina. Olen illat ihan hyvässä kunnossa, mutta kunhan vain herään - “
Jamesin äiti valpastui kuin vainun saanut vihikoira. Ristisanalehti lensi syrjään, hihat käärittiin ylös ja seuraavassa hetkessä hänen sormenpäänsä kaivautuivat Lilyn olkapäiden kuoppiin tukien häntä istuvaan asentoon.
  “Mitä sinä sanoitkaan?”
Lily toisti epäröiden oireensa. Hänen yllätyksekseen rouva Potterin ilme ei ollut tippaakaan säikähtänyt, vaan päinvastoin iloinen - kuin päivä olisi viimein paistanut talon varjoisimpaan nurkkaan. Tummatukkainen nainen ponkaisi vaivattomasti ylös sängyn reunalta ja siirtyi keittiöön.
  “Minä tulen ihan kohta takaisin, Lily!” hän sirkutti epäluonteenomaisella tavalla.
  “Mistä on kyse?”
  “Odota vain!”
Lily puristi kätensä nyrkkiin. Hän inhosi odottamista, varsinkin mitä sairastamiseen tuli. Kun hän vain kuvittelikin kaikkia niitä asioita, jotka menetti lojumalla sairaana kotona… Hänen täytyi olla hullu suostuessaan tällaiseen. Keittiöstä kuuluva kaapinovien kolina ei luvannut hyvää. Pistävä taikaliemen tuoksu täytti asunnon.
Kesti ehkä viitisentoista minuuttia, kun rouva Potter viimein palasi höyryävä pikari kädessään.
  “Juo tämä.” Hän lykkäsi pikarin Lilyn käsiin.
Mitä kammottavin lemu tunkeutui Lilyn nenään, ja hän työnsi maljan niin kauan itsestään kuin suinkin. Mitä ihmettä maljassa oikein oli?
  “Juo nyt se vain.”
Rouva Potterin täytyi olla seonnut, Lily mietti kohottaessaan pikarin huulilleen. Hänhän oksentaisi sinä silmänräpäyksenä, kun erehtyisi kohottamaan tuon kammottavan pikarin huulilleen. Jamesin äidin tahtoa ei kuitenkaan käynyt vastusteleminen, ja viimein Lily maistoi lasistaan. Juoma maistui yhtä aikaa karvaalta ja siirappisen makealta korventaen hänen sisuskalujaan. Silti se pysyi tiukasti hänen kärsineen vatsansa perukoilla.
Rouva Potter taputti käsiään.
  “Mitä pahusta tuo liemi oikein oli?”
  “Mustekalan sydäntä, koppakuoriaisen silmiä, suklaakastiketta, herätyskellon rakennusosia ja… hmm, multaa.”
  “Multaa?”
  “Niin, sekä erästä tiettyä lientä nimeltä nielomus mahdotus. Se pitää sanalla sanoen huolen siitä, ettei kukaan muu paitsi raskaana oleva nainen pysty pitämään tuota litkua viittä sekuntia kauemmin vatsassaan”, rouva Potter sanoi leveästi hymyillen.
Vastalauseet kuolivat kauhusta Lilyn huulille. Ensin hän oli täysin varma siitä, että oli kuullut väärin. Varmasti rouva Potter oli sanonut jotakin rasvasta, eikö ollutkin? Tai ainakaan hän ei ollut sanonut - no, SITÄ sanaa. Eihän?
Sascha nauroi hänen järkytykselleen. “Eikö ajatus kertaakaan käynyt mielessäsi?”
  “Voi anteeksi”, Lily pisteli sarkastisesti. “Taisin olla liian kiireinen oksentamaan ajatellakseni sellaista.”
  “No, no, Lily, tuollaiselle ei ole nyt tarvetta!”
  “Minä en usko sitä!” Lily nousi kiivaasti ylös ja työnsi pikarin syrjään. “Ei tuollaiseen voi luottaa! Vatsani on niin tyhjä, että se pitäisi sisällään mitä tahansa!”
  “Voi sinua, Lily!” huokaisi rouva Potter. “Näköjään minun täytyy vain todistaa sinulle.”

***

James, Sirius ja Hermel lähtivät sinä päivänä yhtä jalkaa Auroriakatemiasta. Hermel oli saanut juuri kuulla kuolonsyöjäleiristä ja puhua pulputti innoissaan vanhahtavalla nuotillaan. Mammanpojan puheenparressa koulutusleiri muuttui kurjasta mahtipontiseksi ja ihmeelliseksi kokemukseksi, jonka jälkeen jokainen heistä oli kuin uusi mies. Siriuksen ja Jamesin oli vaikeaa tavoittaa yhtä valoisia ajatuksia. Hiustenleikkuu painoi heidän mieltään edelleen.
  “Toivon vain, että pääsemme samaan huoneeseen nukkumaan”, kaavaili Hermel. “Teidän kahden kanssa on niin helppo puhua.”
  “Taidat olla höyrähtänyt pahemman kerran. Vai nukkuisit sinä Blackin kanssa samassa huoneessa?”
  “Herra Black, juorulehdet ovat riisuneet sinulta arvovaltasi jo kauan sitten. Et sinä minua tappaisi.”
  “Jatka niiden lehtien lukemista ja saatan tappaakin”, mutisi Sirius.
James nauroi ja kiitti luojaansa siitä, ettei Lily ollut koskaan saanut päähänsä hankkia itselleen julkisuutta.
  “Yhteistoimintaa kasvattavat leirit ovat tärkeä osa nykykulttuuriamme. Tästä yhdestä viikosta saattaa tulla koko meidän tulevaisuutemme perusta!” paasasi Hermel.
  “Ehkä sitten, jos suunnittelit iskeväsi Juden. Tosin hän on kai varattu”, James pahoitteli.
  “Te kaksi ette nyt kuuntele minua laisinkaan!”
  “Ihanko totta? Ehkä teen uudenvuodenlupauksen aiheesta, Biggs”, Sirius ehdotti tarttuessaan Jamesia käsivarresta, ja nykäistessään pojan oikopolkuna toimivalle sivukujalle. Hermel jäi odottamaan orpona bussia, joka veisi hänet takaisin hänen jästikotiinsa.
  “Taidan tosiaan tehdä Hermeliin liittyvän uudenvuodenlupauksen”, purnasi Sirius. “Lupaan itselleni, etten enää koskaan erehdy puhumaan hänen kanssaan.”
  “Otat hänet liian vakavasti. Hän on vain saanut hyvän kasvatuksen.”
  “No, minä en kestä hyvinkasvatettuja ihmisiä. Enkä kyllä muitakaan ihmisiä, sen puoleen. Taidan muuttaa ihmissuhdepaitsioon!”
James virnisti ja jätti veljensä puheet omaan arvoonsa. Sirius taisi katua katkerasti sitä, että antoi tyttöystävän muuttaa asuntoonsa; ainakin ajoittaiset pahantuulenpuuskat tuntuivat kallistuvan kerta kerralta enemmän siihen suuntaan.
  “Mitä hän on tänään tehnyt?”
  “Hän halusi tiskata! Kuvittele, viideltä aamulla! Minä olisin keksinyt parempaakin tekemistä, mutta ei - hänen oli aivan pakko saada hautautua saippuavaahtoon! Merlin, hänen mielitekonsa ovat välillä niin kummallisia, että hänen on pakko olla raskaana!”
  “Koputa puuta.” Pelkkä ajatuskin sai Jamesin värähtämään. Sirius isänä olisi yhtä paha yhtälö kuin hän itsekin, ellei pahempikin. Hän saattoi olla jo täyttänyt kaksikymmentä, mutta henkiseltä iältään he molemmat olivat yhä esikouluikäisten tasolla.
Sirius virnisti. “Niin, no, siitä ei ole oikeastaan vaaraa. Ei Arianna sellaista lasta pitäisi. Hän on urheiljja.”
James ei sanonut mitään. Huhujen perusteella hän tiesi, että odottaessaan lasta naiset käyttäytyivät harvoin kuten heidän odotettiin tekevän; useimmat heistä kuuluivat heittäytyneen melkoisen mahdottomiksi tapauksiksi. 
  “Kelmi ja lapset. Siinäpä vasta hauska yhtälö.”
  “Mahdoton, ellen sanoisi”, lohkaisi Sirius. Pojan mietteliäs ilme kuitenkin paljasti, ettei hän seisonut kovinkaan sataprosenttisesti sanojensa takana.
James nyökkäsi vilkuillessaan Viistokujan näyteikkunoita. Sokerihuurretut piparkakut iskivät hänelle vahingoniloisesti silmää leipomon ikkunasta. Nälkä kouraisi hänen vatsanpohjassaan, ja ajatus kotiinpaluusta tuntui jälleen astetta mielekkäämmältä ajatukselta. Vaikka siellä odottikin pahoinvoiva ja äkäinen Lily.
  “Naiset tuntuvat yleensäkin olevan aika mahdottomia yhtälöitä”, James virkkoi verkkaisesti.
  “Sanot sinä!”
  “Ehkä meidän pitäisi pitää tänään sellainen poikien ilta. Paljon alkoholia ja paljon kirosanoja, Kolmessa Luudanvarressa. Mitä sanot?”
Sirius virnisti helpottuneena ja ojensi hänelle kätensä. “Kiinni veti. Noudan sinut puoli kahdeksalta.”
  “Ohhoh! Ettet vain yrittäisi iskeä veljeäsi?”
  “Merlin, Sarvihaara! Insesti meni muodista jo kauan sitten!”

***

Kotiin päästyään James tarkasti ensimmäiseksi kylpyhuoneen. Hän yllättyi huomatessaan sen olevan tyhjä. Oliko Lily todellakin päässyt jo jaloilleen? Astetta valoisammin mielin James riensi keittiöön siltä varalta, että hänen parempi puoliskonsa olisi erehtynyt sinne syömään banaaneja. Sanoi Lily mitä tahansa, aurori kyllä tunnisti banaaniallergian kun sellaisen näki.
Keittiökin oli tyhjä, ja vaihtoehdot alkoivat loppua kesken. Suunnistaessaan kohti makuuhuonetta James kuitenkin kuuli sieltä melko kiivassanaista puhetta. Hän pysähtyi kuuntelemaan itsekseen hymyillen; nähtävästi äiti piti Lilyn kurissa ja nuhteessa. Hän melkein tunsi sääliä tyttöparkaa kohtaan - omat sairauskokemukset lapsuudesta olivat yhä tiukasti hänen mielessään, ja suurin osa niistä koostui turhautumuksesta ylihuolehtivaa äitiä kohtaan. James kuitenkin kieltäytyi tuntemasta syyllisyyttä. Miehen oli tehtävä mitä miehen oli tehtävä.
  “Lily-kulta, etköhän ole jo juonut tarpeeksi?” Saschan epäilevä ääni kuului kysyvän.
James pärskähti epäuskoisena. Oliko Lily hermostunut sairauteensa ja ratkennut juomaan?
  “Yksi pikari vielä, Sascha. Yksi vain!”
  “Käyt tuhoontuomittua taistelua. Neljätoista maljallista ei voi millään olla väärässä!”
  “Minä sanoin jo! Mahani oli täysin tyhjä! Söisin silloin vaikka pieniä kiviä!”
  “No, multa ja herätyskellon palaset korjaavat saman asian, kultapieni. Olen pahoillani, mutta minusta sinun vain kannattaisi luovuttaa tässä vaiheessa.”
James ei kuullut Lilyn vastausta, mutta pikarimaljojen kolina kieli, ettei tyttö kuunnellut järkipuhetta. Häntä alkoi huolestuttaa. Hänen äitinsä kutsui jotakuta nimellä ‘kultapieni’ ainoastaan silloin, kun kyseinen henkilö oli kaulaansa myöten vaikeuksissa. Entä jos hänen pahimmat pelkonsa olivatkin käyneet todeksi, ja Lilyllä oli todettu jokin kuolettava sairaus? Hänen elämänsä päättyisi siinä vaiheessa. Tuskanhiki kirposi miehen otsalle, kun hän painoi korvansa vasten ovea.
  “No niin, viidestoista pikari!” rouva Potterin äänessä kalskahti voitonriemu. “Joko uskot? Viidestoista kerta toden sanoo!”
  “Mutta se ei voi olla totta! Miksi minä en oksenna?”
Lily oli lakannut oksentamasta - hän oli siis parantunut! Riemu ja helpotus sykähtivät Jamesin sydämessä, ja hän painoi ovenkahvan alas harppoen peremmälle huoneeseen. Muodostumistaan odotellut leveä virne kuitenkin kuoli saman tien hänen huulilleen, kun hän imi makuuhuoneessa odottavan näyn tajuntaansa.
Lily istui sängyllä pyjamassaan ja tumma tukka rasvaisena silmillä. Hän ei ollut sen kauniimpi kuin muinakaan päivinä sillä viikolla, vaan pikemminkin kammottavampi. Tuike oli tosin palautunut hänen vihreisiin silmiinsä, mutta se oli pakokauhun, ei suinkaan riemun välkettä. Hän puristi hopeista lääkemaljaa nyrkissään rystyset valkoisina. Malja oli viimeistä pisaraa myöten tyhjä. Neljätoista samanmoista seisoi yöpöydällä kuin juojaansa ivaten.
Jamesin äiti sen sijaan näytti hyväntuuliselta. Nainen nojaili seinään nilkka huolettomasti toisen takana ristissä kuin tuomion lähettiläs, joskin hymyilevä sellainen. Hän roikotti toisessa kädessään vaaleanpuna-vaaleansinistä pussia, jossa luki suurin kirjaimin: “SEKOITA ITSE OMA TUOMIOSI - RASKAUSPULVERI KERTOO, OLETKO RASKAANA VAI ET.”
James äännähti ja pyörähti ympäri paukauttaen oven tiukasti kiinni perässään. Hän jäi nojaamaan siihen huohottaen. Hän oli nähnyt harhoja - selvästikin pelkkiä harhoja. Se typerä pussi hänen äitinsä kädessä oli ollut maustetta, tai lääkettä, tai - tai mitä tahansa muuta. Mutta ei sitä. Ei missään nimessä sitä. Sellaista ei tapahtunut joulun alla, eihän?
  “Hyvä on, se oli harhaa… se keskustelu Anturajalan kanssa teki sinut vainoharhaiseksi… nyt sinun täytyy vain todistaa se itsellesi.” James veti syvään henkeä ja kääntyi ympäri asettaen jälleen kätensä ovenrivalle.
Tällä kertaa hän raotti ovea varoen, kuin peläten huoneen räjähtävän hänen päälleen hetkenä minä hyvänsä. Ensi alkuun hänen silmänsä tavoittivat pelkkää hämärää, ja korvia repi eittämättä Lilylle kuuluva nyyhkytys. Miksi Lily itki? Jamesilla oli kammottava tunne siitä, että asialla oli jotakin tekemistä hänen kanssaan. Astuessaan peremmälle huoneeseen hän näki äitinsä siirtyneen sängylle Lilyn viereen ja keinuttelevan itkevää tyttöä syleilyssään puolelta toiselle kuin pientä lasta. Kumpikaan heistä ei ollut huomannut Jamesin saapumista, ja niinpä James sai ainutlaatuisen tilaisuuden kuulla palasen heidän keskustelustaan.
  “Näitkö sinä hänen ilmettään, Sascha? Ja hän vain käveli ulos! Entä jos hän vihaa minua nyt?”
  “Ei hän voi vihata sinua. Hänen vikansa se kuitenkin oli. Usko pois, kaikki on aina miesten vika”, rouva Potter lohdutti omalla teräväsanaisella tavallaan. “He tässä haluavat levittää geenejään ja lisääntyä. Sinä vain satuit paikalle väärään aikaan, siinä kaikki.”
Toisenlaisissa olosuhteissa Jamesia olisi varmasti naurattanut. Juuri nyt äidin sanat kuitenkin tuntuivat viimeiseltä naulalta epäilysten arkkuun. Hän antoi katseensa lipua sängyllä istuvasta kaksikosta lattialle, missä lojui Pussi. Vaaleanpunainen pussi, jonka äiti oli siihen hylännyt. James siristi silmiään nähdäkseen tekstin paremmin. Se ei muuttunut tippaakaan. Eipä tietenkään. He olivat kohdanneet tuomionsa, hän ja Lily. Miten kunniallisille ihmisille saattoi käydä tällä tavalla?
James hieraisi vielä kerran silmiään, ja teki ainoan asian, jonka siinä tilanteessa saattoi tehdä. Hän pyörtyi lattialle kovan kolahduksen saattelemana.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #76 : Maaliskuu 03, 2007, 11:08:38 »
67.osa - Sirius-terapiaa
19.12.1979

  “Aiommeko me puhua tästä, James?”
Pörrötukkainen Kelmi ryysti vesilasillisensa tyhjäksi ja kääntyi täyttämään sen sanaakaan sanomatta. Tuskanhiki virtasi pitkin hänen otsaansa, mutta oli mahdotonta sanoa, johtuiko se tajunnanmenetyksestä vai huonoista uutisista. Lily rukoili ensimmäistä; silti pieni osa hänestä muistutti, että vaihtoehdoista jälkimmäinen oli se todennäköisempi. Jamesin ruskeista silmistä paistoi paljas pakokauhu.
Lily seurasi vakavana vierestä, kuinka hänen miehensä - hänen lapsensa isä - kumosi viidennen lasillisensa sinä iltana ja istui sitten pöydän ääreen raskaan “tuff”-äänen kera. James hieroi otsaansa ilmeisen pahoinvoivana.
  “Meillä ei ole vihanneksia.”
Toteamus oli niin yllättävä, ettei Lily voinut kuin tuijottaa suu auki.
  “Tuota… James, oletko sinä nyt täysin käsittänyt, mistä tässä on kyse? Koska minä tavallaan vähän niin kuin saan lapsen... siis jos me pidämme sen.”
  “Meillä ei ole vihanneksia”, James toisti ontolla äänellä.
  “Meillä on jo ongelmia, mihin tässä muka vielä vihanneksiakin tarvitaan?”
  “Ei lasta voi kasvattaa talossa, jossa ei ole vihanneksia. Siitähän tulisi pihvinarkomaani!”
Lily vajosi lannistuneena tuolille. Keskustelu ei mennyt laisinkaan niin kuin olisi pitänyt. Ei hän vihanneksista välittänyt, tai pihvinarkomaaneistakaan; hän halusi ainoastaan kuulla Jamesin mielipiteen tapauksesta. Ei sillä, että sillä tosin olisi ollut kovin paljon merkitystä. Yhden ihmisen järkytys riitti jo mainiosti.
Lily kirosi voimattomasti ajatellessaan viittätoista pikaria, jotka seisoivat edelleen hänen yöpöydällään. Rouva Potter oli oikeassa - viisitoista pikaria ei voisi millään olla väärässä. Mutta miten se oli mahdollista? Sikäli kuin Lily tiesi, he olivat aina olleet varovaisia. Enemmän kuin sitä. He molemmat tiesivät, etteivät olleet valmiita vanhemmiksi... eiväthän?
Vauva. Lapsi. Ihmisenpoikanen. Ihmisolento. Ajatus sai Lilyn pään sekaisin. Tuntui kummalliselta ajatella, että silläkin hetkellä, hänen yrittäessään löytää oikeita sanoja hänen sisällään eli ja kasvoi ja liikkui joku. Elävä olento, joka pyrki vapauteen. Hän kiersi kätensä suojelevasti vatsansa ympärille tietämättä kunnolla itsekään, kumpaa suojeli: itseään vai ruumiinsa vallannutta pienoismallia.
  “Onko kaikki hyvin?” kysyi James. “Näytät… kummalliselta.”
  “Minä olen raskaana, luulen, että minulla on oikeus näyttää kummalliselta!” Lily tuiskahti.
James huokaisi haroen lähes pakonomaisesti hiuksiaan. “Sinä et taida haluta tätä, vai mitä?”
  “En! Kyllä! En minä tiedä! Mistä minä voisin tietää? En minä osannut odottaa mitään tällaista!”
Lily haukkoi henkeään kiivaan puheenvuoronsa jäljiltä. Silloin tapahtui se, mitä hän oli kaikkein eniten pelännyt: hän purskahti hysteeriseen itkuun. Hän lysähti kasaan tuolillaan kuin naruistaan vapautettu marionetti, ja kaikki padot murtuivat: silmistä virtasivat vuolaat kyyneleet, nenästä valui räkää, eivätkä vapisevat kädet pystyneet pitelemään kiinni tuolin reunoista. Lily ei itsekään tiennyt,  mitä valitti nyyhkeensä keskeltä. Kukaties hän sanoi olevansa liian nuori äidiksi, kenties se oli jotakin päinvastaista. Koskaan aiemmin hän ei ollut tuntenut oloaan niin ristiriitaiseksi.
Tuolinjalat narisivat vasten lattiaa, ja hetken kuluttua Jamesin vapisevat käsivarret kietoutuivat tiukasti Lilyn ympärille. Tyttö yritti sysätä häntä pois, mutta päätyikin vain heittäytymään päätä pahkaa hänen käsivarsilleen. Maailmasta tuli sumua, ja Lily eksyi syvälle sen uumeniin. Hän tunsi Jamesin kämmenien silittävän tukkaansa.
  “Kyllä tästä selvitään“, poika mutisi ääni väristen. “Jotenkin. Me selviämme aina.”
  “Emme me osaa kasvattaa lasta! Minä olen yhdeksäntoista!”
  “Ja minä kaksikymmentä. Mutta olen Kelmi, se vähentää iästäni automaattisesti kolmekymmentä vuotta“, laskeskeli James.
Lily mulkaisi nuorukaista. “Sinä et suhtaudu tähän vakavasti!”
  “En ymmärrä, miten tähän voisi suhtautua kevyesti!”
  “No, rehellinen sinä et ainakaan ole“, nyyhkäisi Lily. “Kyllä minä sen tiedän! Olet sanonut miljoona kertaa, ettet ole valmis lapsia varten! Miten sinä nyt muka olet päättänyt, että se onkin hyvä asia?”
  “En minä ole päättänyt mitään sellaista”, James sanoi. “Olen kauhusta jäykkänä! Minä vain yritän nähdä ne valoisat puolet!”
  “Onko niitä?”
James huokaisi. “Lily, ei meidän tarvitse tehdä tätä, jos et halua. Se on sinun päätöksesi, minä lupaan sen. Sana vain, ja me... hankkiudumme siitä eroon. Enkä enää koskaan mainitse asiaa sinun lähettyvilläsi.”
Lily yritti hymyillä, mutta siitä ei tullut mitään. Asiat eivät olleet lainkaan niin yksinkertaisia kuin James antoi ymmärtää. Päinvastoin, tilanne oli monimutkaisempi kuin mikään, jonka kanssa Lily oli ollut tekemisissä; hän ei vain tiennyt, mitä tekisi. James oli oikeassa... he voisivat hankkiutua lapsesta eroon. Mutta mitä sitten? Miten kumpikaan heistä voisi elää tietäen, että oli erehtynyt tuhoamaan heidän yhteisen lapsensa elämän, ennen kuin se oli päässyt edes alkamaan. Heidän lapsensa. Kaikesta huolimatta ajatus lämmitti jollakin omituisella tavalla Lilyn mieltä. Kukapa romantikoksi tunnustautuva tyttö ei olisi aikoinaan haaveillut miehestä, lapsista ja omasta kodista? Siitä oli tosin jo aikaa, mutta Lily muisti edelleen, millaista se oli ollut. Hän olisi edelleen osannut hoivata nukkeja, mikäli olisi halunnut. Mutta oikea lapsi… Kumpi se oli, lahja vai kahle? Koko ajatus tuntui vielä niin epätodelliselta, niin mahdottomalta, ettei Lily olisi kuolemakseenkaan osannut vastata kysymykseen.
  “Miten tämä on mahdollista?” hän kysyi hiljaa käsiään tuijottaen. “Ei näin pitänyt käydä.”
James nielaisi. “Me kai emme olleet tarpeeksi huolellisia.”
  “Minun ensimmäinen lapseni… vahinko... Petunia pilkkaisi minua kuollakseen!”
  “Hei!” poika veti hänet entistäkin tiukempaan syleilyyn. “Unohda Petunia, hän ei ole täällä. Ajattele vain sitä, mitä sinä haluat.”
Lily pyyhkäisi kyyneleen pois silmänurkastaan. “Entä se, mitä sinä haluat?”
Huoneessa oli pitkään hiljaista. Sitten James huokaisi syvään, pudisti päätään ja väänsi hymyn huulilleen.
  “Puhutaan siitä myöhemmin.”
  “Mikä on myöhemmin?”
  “Hmm… mitä jos kumpikin miettisi asiaa muutaman päivän, kaikessa rauhassa? Ja puhutaan kaikesta sitten?”
  “En keksi, mitä muutakaan me tässä voisimme tehdä”, huokaisi Lily.

***

Lupauksensa mukaisesti James pohti asiaa erittäin vakavasti seuraavien päivien aikana. Lilylle hän ei koskaan sanonut mietteistään sanaakaan, mutta ajatukset säntäilivät hänen päänsä sisällä mielipuolisesti edestakaisin kaiken aikaa. Sillä ei ollut väliä, missä hän oli - kotona, ystäviensä luona, Auroriakatemiassa, tapaamassa Dumbledorea - hän ajatteli lasta yhtä kaikki koko ajan. Ja hän ajatteli sitä kauhuissaan. Loppujen lopuksi sen täytyi olla melko inhimillinen tunne, kun oli juuri täyttänyt kaksikymmentä ja sai kuulla tulevansa isäksi, James mietti. Tai mistäpä hän olisi tiennyt. Ei kukaan hänen ystävistään ollut tulossa isäksi.
  “Kukaan heistä ei arvatenkaan ole tarpeeksi typerä siihen”, hän mutisi ääneen.
Muutaman metrin päässä seisova Sirius pyöritti silmiään ja pudisti sitten päätään. Heidän ympärillään Auroriakatemian toisen vuosikurssin oppilaat liikuskelivat edestakaisin huoneessa kaksintaisteluun uppoutuneina. Ainoastaan he kaksi seisoivat paikoillaan. Kiitos siitä kuului pitkälti Jamesille, joka oli vajonnut syvälle tuskallisiin mietteisiinsä kesken tanssikirouksen.
  “Sarvihaara, mitä jos sinä vain kakaisisit jo ulos sen, mitä mietit”, Sirius ehdotti kyllästyneenä. “Tuo sinun yksinpuhelusi alkaa käydä hermoille.”
James ei lotkauttanut korvaansakaan ystävänsä puheille. Hän ei aikonut sanoa sanaakaan ongelmastaan kenellekään, ennen kuin se olisi selvitetty ja kunnossa. Jos niin nyt ikinä tapahtuisi. Sikäli kuin hän näki, he olivat nyt ajautuneet umpikujaan, tulleet ahdistetuksi seinää vasten. Hän oli kyllä väittänyt Lilylle heidän selviävän kaikesta, mutta selviäisitkö he todella?
Jos James vain oli täysin rehellinen itselleen, hänen oli myönnettävä, että kauhuntunteen keskelle oli pilkahtanut pieni, äärimmäisen salattu riemun läiskä. Se kupli hänen rinnassaan tuskin havaittavana, eikä hän enempää halunnutkaan. Lily-rukka oli ollut viime aikoina niin ahdistunut, että tieto Jamesin pelkojen lieventymisestä vain pahentaisi hänen oloaan entisestään. Silti totta se oli: omalla omituisella tavallaan James alkoi vähitellen jopa iloita uutisesta. Tietenkin lapsi oli pelottava ja uusi ja omituinen asia, eikä sopinut vähääkään Kelmille, mutta siitä huolimatta... se oli puoliksi Lilyn lapsi. Sillä oli puolet Lilyn geeneistä. Miten mikään sellainen voisi olla paha tai vääränlainen asia? James yllätti itsensä usein hymyilemästä yrittäessään kuvitella pienoisversiota Lilystä kirkkaanvihreät silmät ammollaan ja lilymäinen hymy huulillaan.
Sirius huokaisi kärsimättömänä. “Sarvihaara, sinä teet sitä taas…”
  “Mitä niin?”
  “Hymyilet tuolla lailla hölmösti. Kuule - “ Sirius harppoi lähemmäs ja lausahti tuskin kuuluvalla äänellä, aimo annos paheksuntaa harmaissa silmissään: “Et kai sinä vain ole rakastunut?”
  “Mikä kysymys tuokin nyt on, totta kai minä - “
  “Ei, ei Lilyyn. Vaan johonkin muuhun kuin Lilyyn. Koska sinulla on vähään niin kuin vastarakastuneen ilme, ja jos sinä typerys aiot pettää Lilyä kaiken sen vaivan jälkeen, mitä me näimme saadaksemme teidät kaksi yhteen... no, siinä vaiheessa minä saatan murtaa sinulta muutaman luun. Ja ne olisivat sitten sellaisia, joita tarvitaan lisääntymisessä.”
  “Älä mainitse sitä sanaa!”
  “Mitä?” hölmistyi Sirius. “Ai lisääntyminen? Sarvihaara, se on täysin normaali - “ 
  “Olkoon vaikka kuinka normaali, minä en halua puhua siitä! Ja ennen kuin ehdit epäilemään enempää, vastaus on ei: minä en ole rakastunut keneenkään muuhun kuin Lilyyn. Minä mieluummin kuolisin kuin rakastuisin johonkuhun muuhunkin kuin Lilyyn!” Varsinkin tässä tilanteessa, hän lisäsi mielessään. Tässä vaiheessa Lilyn pettäminen olisi pahinta, mitä hän voisi tehdä.
Helpotus säteili joulukuisena aurinkona Siriuksen kasvoilta. “No hyvä. Sinä vain - no, sinä olet ollut vähän outo viime aikoina - “
  “Minä tiedän, Anturajalka”, James sanoi huokaisten. “Minä tiedän, ja minulla on siihen syyni.”
  “Haluatko puhua siitä?”
  “Tuota… ehkä myöhemmin.”
Sirius nyökkäsi ymmärtäväisesti, mutta pettymys häivähti hänen silmissään, kun hän palasi takaisin omalle paikalleen ja kohotti taikasauvansa. James tiesi kyllä, miltä hänen ystävästään tuntui. He olivat jakaneet kaiken keskenään siitä lähtien kun olivat tutustuneet toisiinsa, ja nyt hän kieltäytyi paljastamasta veljelleen kaikkein suurinta, kipeintä ja hankalinta salaisuuttaan. Kaikkein rakkainta salaisuuttaan, jos tarkkoja oltiin -
James ravisti päätään. Tässä sitä mentiin taas. Hän oli jälleen kerran menossa ajatuksineen väärille urille. Jopa auroriohjaajat olivat huomanneet sen. Yliaurori Manico Visardo kyräili häntä susimaisesti huoneen toiselta puolelta, ja hän kiiruhti kohottamaan taikasauvansa yrittäen muistaa, mitä ihmeen kirousta hänen oli tarkoitus käyttää.
  “Tanssikirous”, Sirius muotoili äänettömästi huulillaan huoneen toiselta puolelta.
James kohotti suupieliään kiitollisena ja lausui kirouksen. Kuten hän oli arvannutkin, Siriuksella ei ollut mitään ongelmaa sen torjumisessa.

***

  “Mitä sinä tekisit, jos kuulisit äkkiä uutisia, joita et tahdo kuulla?”
Sirius hieraisi leukaperiään ja vilkaisi ystäväänsä nopeasti. He olivat kävelleet äänettöminä puolentoista kilometrin verran, ennen kuin sankan lumisateen osittain kätkemä James viimein sai suunsa auki. Hänen äänensä vapisi, kun hän muotoili kysymyksen ilmoille. Nähtävästi hänen päätöksensä olla kertomatta lapsesta kenellekään ajaisi pahemman kerran karikkoon. Mitä silläkään muka oli väliä?
  “Jaa-a, Sarvihaara, se tietenkin riippuisi kokonaan uutisesta“, Sirius punnitsi hitaasti. “Mutta jos paino on sanalla ikävä uutinen, luulen, etten suhtautuisi siihen kovin hyvin… Mutta mehän puhumme tässä nyt sinun uutisistasi, vai mitä?”
James nyökkäsi kiusaantuneena. “En oikein tiedä, miten minun pitäisi sanoa tämä - “
  “Sinä valehtelit äsken“, Sirius arvasi, ja pojan myrskynväriset silmät kapenivat viiruiksi. “Olet sittenkin rakastunut.”
  “Hitto sinun kanssasi, Anturajalka Phoenix Black, minä mieluummin tappaisin itseni kuin rakastuisin johonkuhun, joka ei ole Lily Potter!” karjaisi James.
Sirius hätkähti. “Tässä taitaakin olla kyseessä iso asia.”
  “Arviolta sentin tai kahden kokoinen, ja se asuu tällä hetkellä Lilyn vatsassa”, James möläytti ennen kuin ehti hermoilemaan enempää. Hän seurasi suurella mielenkiinnolla erilaisten ilmeiden kirjoa parhaan ystävänsä kasvoilla. Toisenlaisissa olosuhteissa häntä olisi varmasti huvittanut suuresti se tapa, jolla Sirius loksautti leukansa auki ja kursi ne sitten taas kokoon tajutessaan, miten typerältä näytti. Pojan silmät tuijottivat tyhjyyteen kuin hän olisi äkkiä leijunut kokonaan toiseen maailmaan - haavemaailmaan, sellaiseen, missä ei kerrottu huonoja ja järkyttäviä uutisia ystäville.
Äkkiä Jamesille oli suorastaan elintärkeää saada tietää, mitä Sirius ajattelisi asiasta. Hän pelkäsi suuttuvansa, jos veli vihjaisi sanallakaan, että kyseessä saattaisi olla huono uutinen. Olihan hän itsekin ajatellut aluksi niin, mutta nyt... nyt hän ei ollut enää laisinkaan niin varma, ja pieninkin mahdollinen moite hänen ja Lilyn lasta kohtaan tuntui kuolemanvakavalta teolta. Hän tarkkaili kiinteästi järkyttynyttä ilmettä Siriuksen kasvoilla.
  “Et sitten onnistunut pitämään housuja jalassasi, Sarvihaara”, poika puuskahti viimein äänellä, josta tyrmistys oli karkottanut kaikki sävyt.
James pärskähti. “Siinä noidankattila soimaa toista…”
  “Mitä? Sikäli kuin minä tiedän, minä en ole tässä tulossa isäksi!”
  “Silti. Kumpikohan meistä menetti ensimmäisenä poikuutensa?”
  “Oikea sanamuoto olisi kukakohan”, Sirius korjasi närkästyneenä. “Koska ellen muista väärin, Kuutamo päihitti meidät molemmat. Niin ajoituksessa kuin määrässä.”
  “Minä luulin, että te olitte tasoissa.”
  “Melkein. Sitten Kuutamon oli pakko löytää numero neljä. Narcissa.”
  “MITÄ?”
  “Sitä minäkin sanoin!” Sirius murahti. “Olisin saarnannut hänelle, mutta toisaalta minä paljastin hänen salaisuutensa Ruikulille, joten olemme tavallaan tasoissa.”
James nyökkäsi. “Kuule, olemme vähän niin kuin eksyneet aiheesta.”
  “Eikä tämä puheenaihe ole mikään maailman sopivin tulevalle isälle”, arvasi Sirius.
James kiristeli hampaitaan sanan kuullessaan. Hän ei ymmärtänyt, miten hänestä muka voisi tulla milloinkaan isää. Pahus, hän oli ihminen, jolla oli tapana piilottaa hammastahnaa ystäviensä voileipäkeksien väliin! Hän oli ihminen, joka oli kironnut aikoinaan puolet ikätovereistaan, juonut enemmän kermakaljaa kuin monet koko nuoruutensa aikana ja päästellyt suustaan niin paljon räävittömyyksiä, että Argus Voro olisi jo yksistään sen vuoksi voinut ripustaa hänet peukaloruuveista kattoon roikkumaan. Miten sellainen ihminen voisi kasvattaa lapsen? Siitähän tulisi painajainen!
  “Aika mielenkiintoinen uutinen, Sarvihaara”, Sirius sanoi varoen. “Tuota… jätitkö sinä tahallasi kertomatta minulle etukäteen?”
James punehtui.
  “Niin arvelinkin. Kyseessä oli siis pelkkä vahinko?”
  “Yllätys, Anturajalka. Yllätys, eikä vahinko.”
Hänen suureksi järkytyksekseen Sirius remahti nauruun. “Mitähän pikku Potter sanoisi kuullessaan olevansa vahinko?”
  “Hän ei saa koskaan tietää“, James sanoi salamannopeasti.
Sirius kurtisti kulmiaan. “Te siis... aiotteko te… ottaa sen pois?”
James pudisti päätään alakuloisena. “En tiedä. En tiedä yhtään. Ensimmäinen ajatukseni oli, että koko juttu olisi parempi niin... ettei se lapsiparka kärsisi turhia surkean isän käsissä... mutta kun sitä nyt oikein ajattelee, Anturajalka, se on minun lapseni. Minun ja Lilyn. Ja olkoon vaikka kuinka yllätys, tai - tai - tai vahinko, niin tavallaan olen aika utelias sen suhteen, millainen se olisi... kummalta se näyttäisi… millainen siitä tulisi isona… Anturajalka, osittain minun tekee mieli katsoa ja kokeilla - “
  “Ugh, pysy kaukana minusta!” Sirius älähti ja siirtyi parin metrin päähän. “En halua tartuntaa aikuisbasilleista!”
  “Minua ei naurata vähääkään, Anturajalka!”
  “Anteeksi… anna anteeksi, Sarvihaara… jatka vain…”
  “Et sinä tätä halua kuulla!”
Sirius kietoi nöyränä käsivartensa ystävänsä hartioiden ympärille. “Totta kai minä haluan, anteeksi… jatka nyt vain loppuun… lupaan olla ihan kiltisti.”
James vilkaisi häntä epäluuloisesti, mutta viimein halu puhua voitti, ja hän ryhtyi jälleen punnitsemaan sanojaan. Jollakin tapaa puhuminen jopa helpotti, tai ainakin se auttoi häntä selkeyttämään niitä ajatuksia, jotka vielä hänen päänsä sisällä kävivät niin raivoisaa sotaa toisiaan vastaan.
  “No siis, mieti nyt hetki, Anturajalka! Jos saisit kuulla, että jossakin on olento, jossa on puolet sinusta, etkö muka olisi tippaakaan utelias sen suhteen?”
  “Tuota… en.” Sirius värähti. “Kokonaisessakin minussa on tarpeeksi kestämistä. Kuvittele nyt pienoisversiota…”
 “Se olisi kaupungin pahin perverssi pienestä pitäen.”
Hän vastaanotti lausahduksestaan palkkioksi terävän kyynärpääniskun kylkeensä. “En minä nyt noin paha ole!”
  “Et… et enää“, James myönsi säyseästi. “Kai me kaikki vähän kasvamme. Kai tässä on pakko.”
  “Sinä jos kuka olet kasvanut. Aiempi sinä olisi hukuttautunut viemäriin heti lapsesta kuultuaan.”
  “Mitä luulet, voisinko minä vieläkin tehdä niin?”
  “ET!” Sirius karjaisi. Kadunsyrjässä seisovat mummot kääntyivät katsomaan häntä laajennein silmin. “Et missään tapauksessa, Sarvihaara! Minä yksinkertaisesti kiroan sinut, jos aiot tehdä sellaisen tempun minun pikkusiskolleni!”
  “Sano nyt vielä, että koko jupakka on minun vikani…”
  “Miksi minä niin sanoisin?”
  “Jaa-a. Äiti teki niin…”
Tilanteesta huolimatta Sirius nauroi. “Kuulostaa Saschalta. Ihan vakavissaan, Sarvihaara, mitä sinä aiot tehdä tämän asian suhteen?”
Jameskin hymyili jurosti. “Voisi kai sanoa, ettei se ole minun päätökseni. Vaan pikemminkin Lilyn. Tietenkin minä toivon, että hän päättäisi pitää sen... tai sitten en… vaikka enemmän kuitenkin taidan toivoa, olen niin hemmetin utelias... mutta en minä vielä tiedä. Me kai puhumme siitä tänään. Tai huomenna. Tai joskus. Anturajalka, kyllä minä tiedän, mitä sinä ajattelet… että minä olen seonnut... että lapsi ei sovi Kelmien joukkoon…” 
  “Tiedän, että sanoin niin joskus. Aika vähän aikaa sitten, oikeastaan”, Sirius livautti katuvaisena. “Mutta älä ota sitä turhan vakavasti, Sarvihaara. Ajattele sitä siltä kannalta, että siitä lapsesta tulisi Tylypahkan ehdottomasti kuuluisin oppilas. Kuvittele nyt - saada tilaisuus kasvaa Kelmien vaikutuspiirissä…”
Siriuksen kasvoille kohosi niin haaveellinen ilme, ettei James voinut olla nauramatta.
  “Sinä arvatenkin olisit halunnut kasvaa meidän vaikutuspiirissämme!”
  “Mutta niinhän minä kasvoinkin”, Sirius sanoi vakavana kohdaten kerrankin hänen katseensa silmästä silmään. “Ja katso nyt, miten hyvä minustakin tuli.”
He tuijottivat toisinaan vaitonaisina. James mutisi tuskin kuuluvan kiitoksen, puristi veljensä olkapäätä ja lähti harppomaan Talvahallankujan risteystä kohti. Ylittäessään katua hän kuuli Siriuksen ilkikurisuutta pursuilevan äänen huikkaavan peräänsä:
  “Jos te päätätte pitää sen, minä olen sitten itseoikeutettu kummisetä, vai mitä?”
 “Heti kun saat selville, mitä itseoikeutettu tarkoittaa”, James vastasi virnistäen.
Sydän rinnassa kevyesti läpättäen hän käveli kotiin.

***

Lily näki helpotuksen valon loistavan Jamesin kasvoilta sinä silmänräpäyksenä, kun tämä ilmestyi keittiöön ja heittäytyi autuaana jääkaapin uumeniin. Poissa olivat viime päivinä miehen hahmoa kehystäneet ahdistuneisuus ja kireys, poissa olivat rypyt silmäkulmista; James näytti syntyneen uudelleen, tai ainakin nuorentuneen vuosia. Toteamus sai Lilyn oman sydämen käpristymään entistäkin syvemmälle itseensä. Jamesin ilme saattoi enteillä ainoastaan yhtä asiaa: hän oli tehnyt päätöksen. Hän oli tehnyt päätöksen ja odotti nyt ainoastaan Lilyltä samaa.
Ainoastaan. Tyttö naurahti ja upotti kätensä tiskiveteen ihmetellen, miten niin pieni pyyntö saattoikin tuntua niin suunnattomalta. Hän oli ajatellut asiaa varmasti vähintään yhtä paljon ellei enemmänkin kuin James, ja silti hän oli edelleen avuton ja eksyksissä. Hän oli liian kauhistunut ollakseen iloinen, liian epävarma tunteakseen luottamusta tulevaan ja ehdottomasti liian nuori selviytyäkseen mistään, mitä hänelle viskattaisiin. Pahinta oli, ettei Lilyllä ollut aavistustakaan siitä, halusiko hän selviytyä vai ei. Hän oli yhdeksäntoista. Eikö lapsi olisi elämän heittämistä hukkaan?
  “No”, Lily aloitti värisevällä äänellä nähdessään Jamesin istuvan pöydän ääreen. Oli parempi saada asiasta heti selvyys, hän ajatteli hermostuneena. “Mitä sinä päätit?”
James kohotti yllättyneenä katseensa. “Näkyykö se niin helposti?”
  “Näytät siltä kuin olisit viimein keksinyt, miten Kalkaros tapetaan.”
  “Tuo on huono vertauskuva, kun puhutaan meidän lapsestamme.”
  “Miten vain, sano nyt jo!” rukoili Lily. “Kerro! Mitä sinä päätit?”
James pörrötti hiuksiaan ajatuksissaan. Hänestä näki, että hänen oli vaikeaa katsoa vaimoaan silmiään; hänen ruskeiden silmiensä katse tanssi pitkin seiniä ja lukkiutui useamman kerran erinäisiin esineisiin. Kaikkialle paitsi Lilyyn.
  “Aion nyt puhua suoraan”, James tokaisi viimein. “Et välttämättä pidä tästä, eikä sinun tarvitsekaan pitää. Minä lupasin sinulle, että sinun mielipiteesi tässä asiassa ratkaisee, ja pidän siitä kiinni. Mutta jos sinä haluat tietää... no, minä haluaisin pitää sen. Minä haluaisin pitää lapsen”, hän painotti tunnustellen sanan makua kielensä päällä. “Tiedän, että olemme ihan liian nuoria, ja että tämä aika on varmaan maailman paskamaisin, mitä lapsen kasvattamiseen tulee, enkä minä osaa lopettaa kiroilemista, vaikka minun pitäisi olla isä ja kaikkea, mutta... Lily, se on meidän lapsemme! Siis sinun ja minun! Sillä on varmaan sinun silmäsi ja sinun hiuksesi ja ehkä se hymyileekin kuin sinä, ja minun mielestäni olisi iso vääryys, jos emme koskaan saisi tietää, pitääkö se paikkaansa vai ei. Ehkä lapsen kanssa voisi olla hauskaakin. Vaikka en minä nyt tarkoita, että en suhtautuisi tähän vakavasti. Minä vain - no sitä - no kuvittele nyt meitä lapsen kanssa! En minä nyt sano, että siitä ei tulisi katastrofia, koska mitä todennäköisimmin siitä tulee, useammankin kerran… mutta hitto, Lily, me olemme selvinneet kahdesti Voldemortin kynsistä! Kahdesti! Mitä vaippojen vaihtaminen ja syöttötuolit muka on siihen verrattuna? Ei mitään!”
James vaikeni ja painoi katseensa lattiaan kuin pitkää puheenvuoroaan häveten. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä; Lily oli ehtinyt nähdä tunteiden sekamelskan loistavan hänen tummien silmiensä pohjalta. Pojan silmien ilme enemmän kuin tämän sanat saivat Lilyn keskeyttämään vakavana tiskaamisensa. James oli tosissaan. Hän todella, todella, todella tarkoitti sanojaan, niin mahdotonta kuin se kaiken järjen mukaan olikin. James Potterin käyttöoppaassa ei ollut koskaan mainittu sanallakaan lapsista. Päinvastoin, ne olivat olleet melkeinpä tabu niin pitkälle kuin Lily tiesi.
  “Mitä tapahtui sille, että lapset tuhoavat nuoruuden?” tyttö kysyi varoen.
  “Niin, no... onhan se totta, että jos meillä on lapsi, emme voi varsinaisesti käydä baarissa viikonloppuisin... mutta minä yritän ajatella sitä sillä tavalla, että saamme jotakin muuta tilalle. Tai ehkä minä vain olen tyhmä. Hemmetti, olen varmasti tyhmä! Sano vain, niin myönnän sen! Mutta Lily, voi pahus, me olemme osa Kelmejä! Meillä on tämä uskomaton, mahtava ystäväpiiri, joka kyllä auttaa meitä, kun tarvitsemme apua! Voimme tehdä Siriuksesta kummisedän, ja Ariannasta kummitädin ja kaikki päättyy kyllä hyvin!”
  “En tajua, miten voit sanoa noin, James. Luulisi sinun jo oppineen, ettei mikään oikein enää pääty hyvin tätä nykyä.”
  “Et kai sinä tosissasi kuvittele, että Voldemortia kiinnostaa jonkun lapsen olemassaolo? Että hän tekisi kaikkensa murhatakseen meidän lapsemme?”
  “Hän voisi murhata meidät“, huomautti Lily. “Ja mitä sille lapselle sitten tapahtuisi?”
  “Se menisi tietenkin Siriukselle.”
  “Siinä vasta kohtalo…”
  “Lily, etkö sinä ymmärrä?” Jamesin ääntä raidoittivat palavat sävyt. “On turha pelätä sellaista, mitä ei tapahdu! Jos me päätämme olla... olla ottamatta tätä lasta vain sen vuoksi, että Voldemort ei pitäisi siitä... se olisi hänelle kuin sadan pisteen voitto huispausottelussa! Emme me voi antaa pelolle valtaa.”
  “En minä siitä puhukaan”, Lily sanoi hiljaa.
  “Tiedän. Kyllä minä tiedän, Lily. Sitä minä yritänkin tässä sanoa. Jos et halua tätä lasta, sano se vain ja minä hyväksyn sen. Mutta ainakin sano se oikeasta syystä. Muuten sinä vain valehtelet itsellesi.”
  “On sekin parempi kuin antaa sinun valehdella minulle”, kuului hiljaa kuiskattu vastaus. “Sinä sanoit, että minä saan päättää. Silti yrität taivuttaa minua puolellesi kuin - kuin - kuin mikäkin - “
Hän ei löytänyt oikeita sanoja, ja niinpä hän vaikeni. Kyyneleet kimmelsivät hänen vihreissä silmissään, kun hän taikoi tiskiharjan huolehtimaan itse asioista, kuivasi kätensä ja käveli ulos keittiöstä. James katsoi toivottomana hänen jäykän, loittonevan selkänsä jälkeen.
  “Sinä et siis halua lasta, vai mitä?” poika kutsui.
Lily ei vastannut.

***

Sinä yönä Lily ymmärsi ensimmäistä kertaa elämässään, mitä Sirius tarkoitti sanoessaan nukkuvansa koiranunta. Hän vuoroin valvoi, vuoroin torkahteli, eikä nukkumistakaan voinut kutsua mitenkään miellyttäväksi kokemukseksi; unissa verenhimoiset vauvat ojentelivat käsiään hänen kaulaansa kohti täydessä kuristusvalmiudessa. Aina sellaisten unien jälkeen Lily ponkaisi istumaan hiki pitkin otsaa ja selkää virraten. Hän tunnusteli vatsaansa hermostuneena kuin varmistaakseen, että kutsumaton vieras oli yhä paikallaan, eikä missään tapauksessa karkuteillä valmiina surmaamaan hänet. Makuuhuoneen hiljaisuus tuntui painostavalta. Lily tiesi vierellään makaavan Jamesin olevan valveilla siinä missä hänkin. Mies kylläkin oli sulkenut silmänsä, mutta mitäpä se loppujen lopuksi olisi merkinnyt? Lily näki kyllä, milloin James oli unessa ja milloin hän vain teeskenteli. Nähtävästi James ei vain ollut valmis puhumaan hänelle.
Hän vaipui jälleen tyynyjensä varaan ja yritti rentoutua. Jamesin sanat kulkivat pingispallon lailla hänen mielessään laidalta toiselle. Sanoi poika mitä tahansa, hän todella pelkäsi Voldemortia ja sitä, että tuo hirviö vahingoittaisi jotakin sellaista, jota hän itse oli oppinut rakastamaan. Vielä enemmän Lily kuitenkin pelkäsi omaa kohtaloaan, ja lapsensa kohtaloa. Entä jos hän ei koskaan oppisikaan rakastamaan sitä? Entä jos  tuntisi kaiken aikaa menettäneensä nuoruutensa ja katkeroituisi lastaan kohtaan? Silloin hän ei pilaisi yksin omaansa, vaan myös jonkin täysin viattoman olennon elämän. Sitä hän ei puolestaan kestäisi.
  “James - “ Lily aloitti kääntyen kyljelleen.
Makuuhuoneen ovi lennähti auki, ja kirkas valo tulvehti huoneeseen. Lily kirkaisi, nykäisi peiton ylleen ja kavahti istumaan. Jamesin taikasauva oli esillä alta aikayksikön.
  “Rauha, kaverit!” tuttu ääni sanoi silloin. “Anturajalka tässä! En ole tullut syömään teitä.”
  “Todista se”, James vaati.
  “Sarvihaara - “
  “Nyt on aamuyö! Normaali Sirius Black ei ole hereillä aamuyöstä!”
  “No, minä en saanut unta!” napautti Sirius. Hän sytytti huoneeseen valot, ja hetken kuluttua Lilyn silmät toipuivat kokemuksesta sen verran, että hän erotti ovensuusta Siriuksen tutut, nauravaiset kasvot. Hän hymyili rentoutuneena. Kuolonsyöjä tai ei, kukaan toinen ihminen ei olisi pystynyt matkimaan tuota nimenomaista pahankurista välkettä, joka nytkin pilkahteli Siriuksen sielun peilin pohjalla kuin vakallinen kauniisti väritettyjä kristalleja.
  “Ei mitään hätää, James. Hän se on.”
Lily pudottautui alas sängyltä, veti aamutakin ylleen ja suunnisti Siriuksen perässä ulos huoneesta. Hän oli yllättynyt siitä, ettei James yrittänyt seurata. Oliko hän ollut pojalle liian kova aiemmin?

Sirius johdatti hänet keittiöön, ja viittasi häntä istumaan alas. Lily totteli ristien käsivarret rinnalleen. Kohteliaisuudesta, tai kenties silkasta hämmennyksestä hän pakottautui kysymään, haluaisiko Kelmi kenties kahvia.
  “Että valvoisin varmasti loputkin yöstä? Ei kiitos”, torjui Sirius. “Haluan vain puhua.”
  “Anna mennä.”
Poika veti syvään henkeä. “En tiedä, tiedätkö sinä että minä tiedän. James kertoi minulle. Ei hän sitä ilkeyttään tehnyt… hän vain tarvitsi jonkun, jolle puhua. Ja koska en ole kuullut sen jälkeen asiasta mitään, veikkaan, että te ette ole vielä päättäneet, mitä teette.”
  “Oikein meni”, Lily sanoi yrittäen pitää äänensä puhtaana kaikista painoista.
  “Niin arvelinkin. No, todennäköisesti Sarvihaara on jo pitänyt sinulle jonkun tosi hienon puheen siitä, miten hän haluaa tämän lapsen, ja se on jo paljon se, koska hän on kauhusta kankeana. Mutta minusta vähän tuntuu, ettei James ole juuri nyt paras ihminen puhumaan tästä asiasta. Hän on... miten sen nyt sanoisin... puolueellinen? Ehkä vähän. Mutta minä en aio yrittää ylipuhua sinua. Aion vain puhua, vaikka sinä varmaan ajatteletkin, että olen siihen ihan väärä ihminen…”
  “En minä ajattele mitään sellaista.”
  “No hyvä. Sitten mennään.” Sirius veti syvään henkeä. “Oletko sinä jo päättänyt? Mitä sinä aiot tehdä?”
  “En tiedä vielä“, Lily sanoi rehellisesti. “Minä… osa minusta haluaa pitää sen. Osa minusta haluaa tietää, millainen siitä tulee ja niin edespäin, tai yksinkertaisesti vain haluaa sen. Mutta minua pelottaa.”
  “Mitä sinä pelkäät?”
  “Kaikkea. Eniten kai sitä, että jossakin vaiheessa huomaan olleeni liian nuori ja että lapsi on vienyt minulta kaikki mahdollisuudet hauskanpitoon. Että en opi rakastamaan sitä. Että alan vihata sitä.”
  “Sinä varmaan kutsut minua nyt typeräksi, mutta minun mielestäni tuo on vähän turha pelko. En halua loukata Matohäntää tai Sarvihaaraa tai Kuutamoa, kun sanon näin, mutta sinä olet suurisydämisin ihminen, jonka tunnen. Totta kai sinä opit rakastamaan sitä.” Sirius hymyili vinosti. “Loppujen lopuksihan siinä on puolet Jamesia…”
Lily punastui.
  “Mitä tulee hauskanpitokysymykseen… onhan se totta, että diskovierailut vähenevät huomattavasti, mutta milloin me muutenkaan olemme olleet diskossa? Tai Kolmessa Luudanvarressa juomassa, koko porukalla siis? Yritän vain sanoa, että ei meitä häiritse, vaikka teillä olisikin lapsi kuvioissa mukana. Päinvastoin, minusta se voisi olla hauskaa - “ pojan hymy näytti valaisevan koko huoneen. “Kun vain kuvitteleekin, mitä kaikkia säädyttömyyksiä se lapsi oppisi -”
  “SIRIUS!” Lily haukkoi henkeään.
  “Hei, tottahan se on! Kelmien seurasta ei selviä ilman kieroutunutta mieltä! Ja kuvittele nyt, mitä kaikkea me voisimme sille lapselle opettaa. Aina kun sinä tarvitsisit vapaata, voisit jättää sen meille ja me pitäisimme siitä huolta. Minä voisin olla se hauska, tyylikäs, huumorintajuinen kummisetä, joka ostaa kyseenalaisia leluja ja hienoja vaatteita, ja joka opettaa, miten naisia kohdellaan - “
  “Sirius!”
Poika paahtoi eteenpäin keskeytyksestä välittämättä. “ - ja tietenkin sillä olisi Remus-eno ja Peter-eno, jotka opettaisivat sille kaiken, mitä minä en voi opettaa. Se oppisi pelaamaan huispausta alta aikayksikön ja iskisi ensimmäinen naisensa ennen kolmea ikävuotta - “
  “Si-ri-us!”
  “Tajuatko, että tuo on kolmas kerta, kun sanot nimeni peräkkäin? Yritän vain sanoa, ettei sinun kannata kuluttaa sitä liikaa, Arianna tekee niin joka tapauksessa. Ja hei, ai niin, muistinko jo mainita, että me suorastaan tarvitsemme sinun lastasi?”
  “Miten niin?” Lily kysyi heikosti. Hänen mielessään vaani aavistus siitä, ettei hän välttämättä edes halunnut tietää.
Sirius väläytti hänelle jälleen kuuluisaa hymyään. “No, kuvittele nyt, jos joku on vaikkapa niin typerä tai epätoivoinen, että erehtyy naimaan Ruikulin, ja saa aikaan lapsen? Emmehän me haluaisi, että limanuljaska numero kaksi valtaa Tylypahkan ilman vastustajaa? Sinun lapsesi voisi olla viides Kelmi, pikkusisko!”
  “Alkoholisti syntyjään…”
Sirius huokaisi. “Kuule, minä sanoin, etten yrittäisi ylipuhua sinua mihinkään, mitä sinä et halua. Minä vain herättelen ajatuksia siitä, mitä kaikkea voisi olla. Vai etkö sinä muka ole ikinä kuvitellut sunnuntaikävelyjä leikkipuistossa?”
Lily ei voinut estää itseään hymyilemästä. Totta kai hän oli. “Voisin opettaa sen puhumaan…”
  “Kuin papukaijan!” innostui Sirius.
  “No ei nyt ihan niin.”
  “Anteeksi. Mutta huomaatko, ei se olisi ihan niin kamala ajatus? Sanalla sanoen minun mielestäni sinä ja Sarvihaara olisitte parhaat vanhemmat, jotka olen nähnyt!”
Pelko alkoi taas jäytää Lilyn mieltä. “Mutta entä jos me emme olekaan?”
  “Vieläkö sinä pelkäät?”
Lily nielaisi ja riiputti päätään. Hänen päällimmäinen ajatuksensa oli jotakin niin häpeällistä, että sitä oli vaikeaa saada ilmoille. Itku raivasi jälleen tietä hänen kurkkuunsa, ja purkautui nyyhkeenä ilmoille. Sirius nousi ylös tuoliltaan ja halasi häntä kömpelösti.
  “Kerro vain, pikkusisko.”
  “En vain ikinä kuvitellut, että ensimmäinen lapseni olisi... vahinko.”
  “Hei”, Sirius sanoi sipaisten hänen poskeaan. “Se saattaa näyttää vahingolta, mutta entä jos se ei ole? Entä jos sen oli tarkoitus tapahtua?”
Hän naurahti vetisesti. “Ai nyt sinä sitten uskot kohtaloon?”
  “Mieti itse. Eikö sinusta ole missään vaiheessa tuntunut, että näin pitikin käydä? Että se oli vain ajan kysymys?”
Ensi alkuun Lily vain pudisti päätään. Ei hän ollut kuvitellut tällaista, tai jos olikin, niin hän oli tehnyt sen puhtaasti kauhun vallassa, kielteisesti. Tällaista ei kuulunut tapahtua. Ei hänelle ja Jamesille. Vai kuuluiko sittenkin? Pinnistellessään muistiaan Lily pystyi kutsumaan takaisin mieleensä erään noin puolentoista vuoden takaisen unen, jonka oli nähnyt ollessaan kotona valmistautumassa siskonsa häihin. Siinä unessa hänellä ja Jamesilla oli ollut lapsi… poika, sotkutukkainen, vihreäsilmäinen  poika… mikä hänen nimensä olikaan ollut? Lily teki kaikkensa muistaakseen, mutta ei saanut sitä mieleensä. Sen hän sen sijaan muisti, että poika oli ollut kaunis, kaikki hänessä oli ollut kaunista aivan kuten kaikki Jamesissakin oli kaunista. Hiukset, laiha vartalo, silmälasit... Hyvä on, se oli ollut vain uni.
  “Vai oliko sittenkään?”
Sirius ei kysynyt mitä hänen mielessään liikkui, ei vihjannut sanallakaan haluavansa tietää. Hän saattoi lukea muutoksen vaivatta Lilyn kasvoilta. Äkkiä kaikki oli selvää. Se uni, Lily ajatteli epätietoisena, ei se ollut ollut vain sattumaa. Se oli ollut todellinen, tai ainakin se oli yrittänyt sanoa jotakin. Eikä sillä ollut väliä, että tuossa unessa hän ja James olivat kuolleet poikansa lapsuudessa. Se teki kipeää, mutta todellista merkitystä sillä ei ollut. Piirtäessään uudelleen sielunsa silmin poikansa kuvan silmiensä eteen Lily tajusi, että kuolisi vaikka kymmenen kertaa peräkkäin, jos vain onnistuisi saamaan aikaan jotakin niin loistavaa ja ihmeellistä kuin tuo hontelo, vähän yli kymmenkesäinen poika.
Hän kapsahti Siriuksen kaulaan hillittömästi itkien, mutta tällä kertaa itku ei johtunut surusta tai pelosta, vaan yksinkertaisesti helpotuksesta.
  “Kiitos, Sirius! Pelastit tilanteen!”
  “Hei, sitähän minä olen hokenut sinulle miljoona kertaa”, Sirius naurahti taputtaen häntä lempeästi olkapäälle. “Sirius Black on aina paikalla pelastamassa päivän.”
Lily hymyili kyyneltensä läpi. “Jos vain voin ikinä kiittää - olisin voinut tehdä kaamean virheen - “
  “No, minä odotan edelleen olevani tämän kuuluisan Potterin kummisetä.”
  “Sinusta tulee maailman paras kummisetä!”
  “Ja sinusta ja Jamesista tulee maailman parhaat vanhemmat.”
  “Mikä saa sinut luulemaan niin?”
Sirius hymyili lämpimästi. “Älä ikinä kerro kenellekään, että olen sanonut sinulle jotakin näin syvällistä, mutta kuulin kerran erään ihmisen sanovan, että paras lahja, jonka isä voi lapselleen antaa on rakastaa hänen äitiään. Se toimii myös toisinpäin, vai mitä? Eli sinulla ja Sarvihaaralla on siihen kaikki edellytykset.”
  “Olet älykkäämpi kuin annat ymmärtää, Sirius Black.”
  “Yritän vain pitää kiinni maineestani. No niin, eikö sinun nyt pitäisi mennä kertomaan ilosanomasi Sarvihaaralle, ettei hänen tarvitse valvoa koko yötä?”
  “Ehdottomasti! Kiitos!” Lily suuteli Siriusta molemmille poskille, puristi pojan kämmeniä ja lähti keittiöstä. Adrenaliini virtasi villinä hänen suonissaan ja teki hänen olonsa vallattomaksi, paikallaan pysyminen tuntui vaikealta. Hän tiesi olevansa edelleen pulassa… mutta nyt hän ainakin oli pulassa vapaaehtoisesti. Ero tuntui suunnattomalta.
Hän hiipi takaisin makuuhuoneeseen ja kiipesi lakanoiden väliin ravistelemaan Jamesia hereille. Se otti aikansa, sillä vaikka James ainoastaan teeskenteli nukkuvaa, ei hän suinkaan aikonut antaa periksi noin vain. Hänen katseensa oli aidon utuinen, kun hän viimein suostui avaamaan silmänsä.
  “Sinä olet itkenyt. Mitä Anturajalka - “
  “Älä kiroa häntä, James”, Lily sanoi hymyillen. “Me vain puhuimme. Minä... vieläkö sinä olet samaa mieltä, mitä lapseen tulee?”
James hieraisi silmiään. “Viimeksi kun tarkastin, naiset olivat niitä, jotka vaihtavat mielipidettään puolen tunnin välein”, hän ähkäisi.
  “Hyvä. Minäkin olen nyt samaa mieltä.”
  “Mitä?” pienimmätkin väsymyksen rippeet katosivat Jamesin kasvoilta. Hän ponkaisi istumaan niin rajusti, että oli lyödä päänsä yölamppunsa kulmaan. “Et voi olla tosissasi!”
  “Taidan olla vähän sekaisin”, myönsi Lily. “Mutta Sirius puhui minulle järkeä. Ei pelkän pelon vuoksi saa unohtaa yrittämistä.”
  “Aviomiehesi parasta ystävää sinä kyllä uskot, mutta kun miehesi yrittää puhua sinulle - “
  “Älä viitsi heittäytyä mustasukkaiseksi. Kaikkihan sen tietävät, että Siriuksella on uskomattomat suostuttelukyvyt.”
  “Haluanko minä tietää, miten hän sen teki?”
  “James!” kiljaisi Lily. “Haluatko sinä todella aloittaa meidän lapsemme elämän vihjailemalla, että hänen äitinsä on kenties mammuttipettäjä?”
  “Meidän lapsemme”, toisti James. Typerä, hölmistynyt ja ehkä hieman pelästynytkin virnistys valaisi hänen kasvonsa. “Lily, minusta tuntuu, että meidän täytyy vähän totutella tuohon ajatukseen.”
  “Enemmän kuin vähän. Ja meidän pitää tehdä niin paljon.”
  “Meidän täytyy ostaa vihanneksia.”
  “Meidän täytyy ostaa televisio.”
James katsoi häntä oudosti. “Anteeksi kuinka?”
  “Minä kieltäydyn kasvattamasta lastani ympäristössä, jossa ei ole televisiota!” Lily sanoi kiivaasti.
James virnisti. “Tästä neuvotellaan tulevaisuudessa paljon.”
  “Eipäs neuvotella. Minä olen raskaana, joten minä saan paljon inhottavia oikkuja, ja sinun on pakko totella joka ikistä.”
  “Mihin minä oikein olen pääni pistänyt…?”
  “Ongelmiin”, Lily sanoi vakavana.
James hymyili ja heittäytyi takaisin selälleen sängylle vetäen Lilyn kainaloonsa. Hän antoi sormiensa kulkeutua rauhoittavina läpi tytön punaisten hiusten, ja tunnusteli huoneen hiljaista yötä. Pitkään he vain tuijottivat kattoon sanaakaan sanomatta. Sitten James avasi suunsa.
  “Yhdeksän kuukautta armon aikaa, Lily. Meidän on tosiaan paras alkaa totutella.”
Lily nyökkäsi hermostuneisuuden pala kurkussa painaen.

Sirius hymyili kuullessaan äänien makuuhuoneesta vaimenevan. Näköjään kaikki selviäisi, kuten aina. Hän kiipesi Potterien keittiön ikkunalaudalle istumaan ja katseli ulos. Kaukana alhaalla Talvahallankuja uinui rauhallisena ja hiljaisena. Jokin siinä näytti muuttuneen, tai ehkä ilmapiiri yksin oli muuttunut. James Potter kasvaisi isoksi. Sitä ei ollut sanottu ääneen, mutta Sirius tiesi sen siitä huolimatta. Jamesista tulisi isä, ja vastuullinen, ja vanha. Tämä oli päivä, jolloin hänet nykäistiin astetta kauemmaksi parhaasta ystävästään. He olivat kokeneet kaiken yhdessä - ensimmäisen koulupäivän, ensimmäiset kokeet, ensimmäiset ihastukset. Ensimmäiset kuoleman iskut. Tässä oli kuitenkin kurimus, johon Sirius ei voisi milloinkaan veljeään seurata. Hän oli odottanut katkeruutta, mutta sen sijaan hän tunsikin vain surua. Surua, ja jonkinlaista hailakansävyistä iloa. Kaikki muuttuisi, mutta he pysyisivät yhdessä.
Sirius nojasi päätään ikkunaan ja vuodatti silmäkulmastaan yhden ainoan krokotiilille tarkoitetun kyyneleen.

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #77 : Maaliskuu 03, 2007, 11:10:17 »
68.osa - Junioreita
24.12.1979

Lily vietti jouluaaton ensimmäiset tunnit miellyttävästi kylpyhuoneen lattialla pahoinvoinnista kärsien. Jamesin epähuomiossa keittämän kahvin haju oli saanut hänen vatsanpohjansa kääntymään ympäri, eikä hän tiennyt, miten päin olisi ollut. Hänen oli vain kiitettävä onneaan siitä, ettei ollut sattunut syömään mitään edellisenä iltana.
Kun hän viimein ryömi takaisin kotinsa asuttuihin osiin, päivä oli jo lähes puolessa, ja James raahasi Peterin avustuksella jättimäistä joulukuusta olohuoneeseen. Lilyn lievästi vihertävät kasvot nähdessään Peter teki kuivan kommentin vatsataudista, jolloin tyttö valehteli nopeasti syöneensä pilaantunutta ruokaa.
  “Sarvihaaran ruoanlaittotaidoilla se ei olisi mikään ihme”, Peter naurahti menettäen mielenkiintonsa koko asiaa kohtaan.
Lily huoahti helpotuksesta vaihtaessaan vaivihkaisia katseita Jamesin kanssa. He olivat sopineet keskenään kertovansa yllätyksestään ystävilleen vasta sitten, kun kaikki Kelmeistä olisivat paikalla. Salaisuuden säilyttäminen oli kuitenkin osoittanut odotettua tukalammaksi teoksi nyt, kun Lily kulutti niin monta aamua pahoinvoinnin vallassa ja James käyttäytyi poissaolevasti kuin kymmenen kertaa peräjälkeen puhelinpylvääseen törmännyt seepra.
Puhisten kolmikko pystytti kuusen huoneen nurkkaan, ja Lily ponnahti oikopäätä korkealle jakkaralle ripustamaan tähteä joulupuun latvaan. Tänä vuonna hän ei suostuisi katselemaan McGarmiwan pienoisversiota kuusensa huipulla. Hoippuen huteralla jakkarallaan hän ojensi kättään kohti tähteä pitelevää Jamesia - vain nähdäkseen, että mies mulkoili häntä kädet ristissä rinnan päällä.
  “James, anna tähti“, Lily sanoi kärsimättömästi.
  “Tiedät, etten pidä siitä, että kiipeilet tuolla tavalla“, James vastasi syyttävä sävy äänessään. “Tuon olisi voinut hoitaa ihan hyvin taikuudella. Me olemme velhoja, jos muistat?”
  “No, minä olen tottunut tekemään tietyt asiat kuten jästisyntyiset.”
   “Sitten olisit voinut pyytää minua kiipeämään. Tai Matohäntää. Hän kiipeilee koko ajan Hienoissa Huispausvarusteissa.”
Lily käänsi katseensa kattoon livauttaen suupielestään muutaman turhautuneen kirosanan.
  “Tuota - Sarvihaara - “ Peterin äänessä oli ihmettelevä sävy. “Hän ei varsinaisesti ole murtanut nilkkaansa, joten miksi sinä panikoit tuolla lailla?”
  “Niin, James. Sen minäkin haluaisin tietää.”
James puri huultaan nähdessään vaimonsa smaragdinvihreän, haastavan katseen. Peterin ollessa paikalla hän ei voisi kertoa todellista syytä levottomuutensa. Siihen Lily varmasti tähtäsikin, sillä tyttö hypähti vaarallisesti jakkaran reunalle istumaan ja jäi heiluttelemaan jalkojaan teeskennellyn huolettomana. James käänsi kiusaantuneena katseensa pois.
  “En vain halua, että putoat sieltä.”
  “Saatan olla syönyt pilaantunutta ruokaa, mutta se ei tee minusta liikuntakyvytöntä!”
James hymyili väkisinkin Lilyn kiertoilmaukselle. “Tiedän, mutta - “
  “Sinuna en käyttäisi yhtään muttaa tässä tilanteessa”, neuvoi Peter. “Hän näyttää siltä, että tietää mistä puhuu.”
  “No, niin tiedän minäkin!”
  “James”, Lily sanoi tiukasti. “Tästä ei puhuta enempää. Minä laitan tähden, sinä ripustat kynttilät. Ja pienenä vihjeenä, että tulen täältä alas sitä sukkelammin, mitä lyhyemmässä ajassa sinä annat minulle sen kirotun tähden.”
Mies murjotti hetken omissa oloissaan, mutta tajusi viimein tappionsa ja liikahti lähemmäs sysäten hopeanhohtoisen joulutähden Lilyn käsiin. Lily nappasi sen otteeseensa terävästi kuin harakka, hymyili tyytyväisenä ja kipusi takaisin jakkaralle kurkottelemaan latvan suuntaan. James joutui käyttämään kaiken tahdonvoimansa, ettei olisi peittänyt silmiään katseellaan silkasta hermostuksesta.
  “No niin, tehty. Ja yhä olen ehjänä”, Lily tokaisi paljonpuhuvasti laskeutuessaan jakkaralta. Välittämättä Jamesin pahantuulisesta mulkaisusta hän marssi joulukoristelaatikolle ja ryhtyi kaivamaan kynttilöitä esiin. “Teettekö te pojat tämän, vai teenkö minä?”
James nappasi kynttilät hänen käsistään. “Tule auttamaan, Matohäntä!”
  “Siinähän minä olen hyvä”, huoahti Peter. Ei sillä, että hänellä olisi varsinaisesti muutakaan tekemistä ollut. Toisin kuin ystävänsä, hän asui yksin, eikä kukaan halunnut olla jouluna yksin. Hän oli tosin käynyt aamulla vierailulla äitinsä luona, mutta sekin oli osoittautunut pidemmän päälle liian raskaaksi. Isän kuolemasta tulisi täyteen vuosi, ja äiti oli lohduton.
Isän ajatteleminen teki kipeää. Hän ei kuitenkaan ollut ainoa, jonka kuolemaa surtaisiin jouluna. Joulupäivänä olisi kulunut vuosi myös siitä, kun Peter oli antanut palkkamurhaaja Jay Conwaylle luvan tappaa Red. Totta kyllä, hänellä oli ollut siihen syynsä - sellaiset, joita hänen ystävänsä eivät olisi koskaan ymmärtäneet - mutta hän häpesi silti. Mikään hänen tekemistään likaisista tempuista ei tuntunut yhtä pahalta kuin Redin kuoleman aiheuttaminen.
Peter sulki yhden kynttilöistä nyrkkiinsä ja puristi sitä niin lujaa, että se murtui.
  “Matohäntä!” nauroi James. “Hillitse vähän niitä voimiasi!”
  “Onko kaikki hyvin?” Lilyn äänestä paistoi huoli.
Hän nyökkäsi ja korjasi kynttilän nopealla loitsulla. “Olen tainnut kasvattaa vähän liikaa voimia siellä huispausliikkeessä”, hän yritti vitsailla. Toiset yhtyivät hänen hymyynsä kovin kankeasti.
  “Joten…” Peter selvitti kurkkuaan puheenaiheenvaihdosta suunnitellen. “Näin Cinnamonin tänään.”
Hänen onnekseen toiset tarttuivat syöttiin.
  “Mitä hänelle kuului?”
  “Äkäinen kuin McGarmiwa. Liikaa pikkujoulujen jälkeisiä raskaustestejä arvatenkin. Cinnamon sanoi tekevänsä murhan, jos joutuu hoitamaan vielä yhtäkin Neitsyt Mariaa.”
  “Niin Cinin tapaista!”
  “Enpä tiedä, hän on ollut huonolla tuulella muutenkin…”
  “Johtuu varmaan siitä, ettei Visardo tullut jouluksi”, muistutti Peter. “Eikös hänen ollut tarkoitus tulla?”
James hymyili vinosti. “Kyllä, mutta mitäpä sellainen hänelle merkitsisi?”
Lily käänsi kaksikolle selkänsä sanaakaan sanomatta. Toiset saattoivat suhtautua Alessandron poissaoloon vitsaillen ja pilkaten, mutta hän ei voinut olla olematta huolissaan. Hän tiesi siinä missä muutkin, että Alessandro oli suurimmaksi osaksi mätä ja kaiken lisäksi kykenemätön pitämään lupauksiaan, mutta toisinaan mies todella tarkoitti mitä sanoi, ja silloin hänen sanansa oli kullanarvoinen. Oliko Lily arvioinut miehen suhteen Cinnamoniin kokonaan väärin, vai oliko Alessandro kohdannut vaikeuksia Italiassa?
Hän veti syvään henkeä ja ryhtyi ripustamaan sinihopeisina kimmeltäviä joulupalloja kuuseen. Oli Alessandro vaikeuksissa tai ei, mies ei ottaisi vastaan hänen apuaan.

***

Remus ja Tinka tulkitsivat otsa rypyssä Frank Longbottomin ylinopeudella loikkivia gaselleja muistuttavia kirjaimia. Longbottomit olivat lähettäneet heille joulukortin ohella jonkinlaisen kutsun - ikävä vain, ettei kirjeestä muuta selvää saanutkaan. Tarvittiin Tinkan lääkkeenvalmistajan terävää näköä, kunnes kutsusta selvisi, että kyseessä oli jonkinlainen juhlatilaisuus sinä iltana ravintola Sokerikärpäsessä.
  “Tai ehkä se nimi on joku muu“, Tinka lopetti otsaansa rypistäen. “Aika ääliömäinen nimi ravintolalle, vai mitä?”
  “No, sittenhän sen selviää. Kunhan vielä näkisin, mitä tässä oikein juhlitaan - “
  “Kuka juhlii?”
Sekä Remus että Tinka jäykistyivät kuullessaan Ariannan äänen käytävästä. Vaistomaisesti ihmissusi kääntyi katsomaan kelloa. Se oli puoli yksi iltapäivällä - ei ollut mikään ihme, että Arianna oli viimein saanut ravisteltua itsensä hereille. He olivat unohtaneet kokonaan olla tarkkaavaisuutensa.
Remus huokaisi ja kääntyi toivottamaan hyvät huomenet niin Ariannalle kuin tämän näkyvästi haukottelevalle poikaystävälle. Tytön suupielet nousivat muutaman tuuman verran ylöspäin muuttuen sitten kohmeiseksi irvistykseksi, kun hänen ja Tinkan katseet kohtasivat. Sirius ja Remus vaihtoivat paljonpuhuvia katseita keskenään. Juuri tästä syystä he olivat tehneet parhaansa pitääkseen tyttöystävänsä eri aikaan aamiaisella. Tinkan ja Ariannan välinen kylmä sota oli luisunut halveksuviksi katseiksi ja naseviksi välihuomautuksiksi, jotka tekivät olot aamiaispöydässä aika ajoin vaivaannuttaviksi. Niin paljon kuin Remus tyttöystävästään välittikin, hän huomasi toisinaan toivovansa, että tämä olisi osannut olla edes vähän suvaitsevaisempi.
Arianna asetti kätensä mustien verkkahousujensa lanteelle. “Kuka juhlii, ja mitä?”
  “Ei kuulu sinulle”, tiuskaisi Tinka.
Tyttö nappasi kirjekuoren kilpasiskonsa kädestä. “Tässä lukee Lupin, Bell ja Black. Sinä jos kuka taidat olla se neljäs pyörä tässä.”
  “Arianna - “ Siriuksen ääneen ilmestyi anova sävy hänen tarttuessaan tytön käteen.
  “Mitä?” Ariannan siniset silmät rävähtivät ammolleen. “Minähän vain selvitin hänelle muutamia tosiasioita. No niin, mitä jos nyt tutkittaisiin tämä kirje?”
Tinkan likaisista katseista välittämättä hän veti itselleen tuolin pöydän päässä ja istui alas ryhtyen taittelemaan kirjettä auki. Sirius jäi nojailemaan tuolinselkämykseen kumartuen lukemaan hänen selkänsä ylitse. Remus ei uskaltanut liikkua tai sanoa mitään; hän tiesi, että pienikin väärä liike voisi aiheuttaa keittiössä suoranaisen räjähdyksen. Milloin Tinkan ja Ariannan välit oikein olivat ehtineet tulehtua niin pahasti?
  “Teidän näössänne on selvästi vikaa“, Arianna sanoi hetken kuluttua itsevarmasti. “Ravintola Sokerikärpänen, tänä iltana kello seitsemän. Frank ja Alice tarjoavat koko porukalle jouluillallisen juhliakseen Alicen… Alicen raskautta. Kammottavaa! “
Hän heitti kirjeen lattialle kuin se olisi polttanut hänen näppejään. Sirius nauroi ottaessaan paperinpalan vuorostaan omiin hyppysiinsä.
  “Tämähän on loistavaa!”
  “Miten niin loistavaa?” tivasi Arianna. “Alice on yhdeksäntoista! Hän heittää elämänsä hukkaan.”
Remus hymähti. “Hän itse ei välttämättä ajattele niin.”
  “Mutta hänen on tarkoitus olla Auroriakatemiassa! Pahus, mitä ihmisten unelmille oikein tapahtuu tätä nykyä?”
  “Kaikki eivät tavoittele pelkkää maallista onnea“, Tinka sanoi koleasti.
Arianna avasi suunsa pistävä vastaus valmiina, mutta Sirius painoi kämmenensä hänen kasvoilleen, ennen kuin sanat ehtivät ilmoille.
  “Ei nyt, Ria. Nyt on joulu”, mies mutisi tytön korvaan.
Arianna pyristeli ponnettomasti irti poikaystävänsä otteesta.
  “Tuliko postissa mitään muuta?” Sirius jatkoi muina miehinä, ikään kuin ei olisi juuri käyttänyt osaa energiastaan pitääkseen teräväkielisen huispaajatytön hiljaisena. Remus pohti, mahtaisiko samanlainen keino tepsiä Tinkaankin. Tuskin sentään - Tinka pikemminkin potkaisisi häntä kuin keskittyisi ainoastaan mulkoilemaan pahasti.
Mielikuvilleen hymyillen Remus sipaisi palmikolta karanneen hiussuortuvan Tinkan korvan taakse ja kurottautui sitten poimimaan kirjekuoren pöydänkulmalta.
Sirius käänteli kuorta käsissään. “Keneltä tämä on?”
  “Mitä jos avaisit?”
Revittyään kirjekuoren armottomasti auki Sirius tajusi pitelevänsä käsissä jonkinlaista joulukorttia. Sen täytyi olla rumin kortti, jonka hän oli ikinä nähnyt. Iloisesti hymyilevien kasvojen sijasta kuvassa oli kaksi toistensa kurkkuihin takertunutta hämähäkkiä, joilla oli epämääräiset hiippahatut takaraivoillaan. Kuva oli suttuinen, kuin kymmenenvuotiaan lapsen piirros.
Kortin välistä putosi jotakin valkoista, kun Sirius taittoi sen auki. Hän ei välittänyt, vana keskittyi korttiin ja hätkähti nähdessään tutut, vahvoilla käärmemäisillä vedoilla piirretyt kirjaimet. Hän olisi tunnistanut käsialan missä tahansa - se kuului Regulukselle. Kortissa ei ollut paljon tekstiä, mutta yhtä kaikki sen lukeminen tuotti hänelle ongelmia.

Sirius,

Äiti antoi isän vanhan työhuoneen minun käyttööni. Siirsin pois seinältä valokuvat ja kannoin uusia kirjoja hyllyyn. Sitten istuin alas siihen seläntappajatuolille ja tajusin, ettei meitä ole perheessä kovin monta jäljellä. Ota yhteyttä kun haluat nähdä. Joulua.

 - R


  “Olet kalpea, Anturajalka. Keneltä se oikein on?”
Sirius antoi kortin vaipua kädestään Remuksen katsetta vältellen. “Ei keneltäkään.”
  “Älä viitsi.” Mies tiesi Ariannan kuulleen hänen äänestään paistavan käheyden. “Kerro nyt ainakin minulle!”
Tutun virneen loihtiminen kasvoille tuntui sillä nimenomaisella hetkellä tavanomaista vaikeammalta. Yhtä kaikki Sirius onnistui ja kääntyi iskemään silmää tuolilla istuvalle tytölle. “Millä minä sitten sinua kiristäisin?”
  “Tekemään mitä?” Ariannan silmät siristyivät.
  “Älä sano! Seksi keittiössä on kiellettyä jouluna!” Remus livautti nopeasti.
Sirius kohotti kulmiaan.
  “Puheenaiheena, siis!” tarkensi Remus.
  “Ai, että muuten se on sallittua?”
  “Ei!”
  “Onkisit järkesi housuistasi edes kerran!” Tinka kivahti kuin loppuunväsynyt lapsenvahti, joka ei halunnut nähdä enää ainuttakaan mutapaakkua vahdittavansa takinliepeissä.
Sirius levitteli käsiään hilpeästi ja sujautti sitten kirjeen taskuunsa. Hän ei voinut muuta kuin onnitella itseään taidokkaasta suorituksesta. Jalkovälillään ajattelevan ihmisen osan esittäminen ei ollut tällä hetkellä mitenkään helppoa, mutta se oli auttanut häntä kääntämään muiden huomion eroon Reguluksen kortista. Hän veti itselleen tuolin Ariannan vierestä ja istuutui muina miehinä.
  “Onko teillä kahdella jotakin romanttisia suunnitelmia joulun varalle?”
Tinka ja Remus katsahtivat toisiinsa päätään pudistaen.
  “Tinka lähtee illalla kotiin Itävaltaan”, Remus selitti sitten aidosti pahoillaan. Joulun tullen hänen ja hänen tyttöystävänsä välillä vallitseva kireys oli hellittänyt, ja hän oli todella odottanut saavansa viettää joulupäivät tytön kanssa. Tinkan vanhemmat olivat kuitenkin pilanneet kaiken kirjoittamalla ja kutsumalla tyttärensä takaisin Itävaltaan.
Remus näki hymyn nykivän Ariannan suupieliä. Ainakin joulusta tulisi rauhallinen.
  “Entä sinä, Kuutamo? Aiotko mennä tapaamaan vanhempiasi, vai pelkäävätkö he, että sinua alkaa sudettaa?”
  “Käyn joulupäivällisellä huomenna.” Remus ei oikeastaan halunnut puhua asiasta sen enempää. Sirius ei kuitenkaan hellittänyt, vaan paahtoi eteenpäin.
  “Siitä tulee varmasti yksi hemmetin hauska päivällinen. Vanhemmat tarjoilemassa lapselleen verisiä pihvejä terveytensä turvaamiseksi. No, aina te voitte leikkiä ranskalaisia ja juoda - “
  “Anturajalka, onko kaikki hyvin?”
  “On, miten niin?”
  “Et kuulosta itseltäsi.”
Kelmi kohautti olkapäitään. “Taitaa olla flunssa tulossa.”
  “Ei hän sitä tarkoittanut”, Arianna sanoi hiljaa. “Et puhu niin kuin sinulla on tapana.”
Sirius nielaisi ja kääntyi pois. Toiset olivat oikeassa. Hän ei kuitenkaan voinut kertoa heille, mitä todella ajatteli. Ei sitä, että yritti vain saada toiset puhumaan hankalista perhesuhteistaan tietääkseen, mitä tekisi omiensa kanssa. Regulus oli pyytänyt häntä tapaamiseen, Regulus halusi puhua hänen kanssaan... ja hän tiesi, että oli aika sanoa ei. Veli ei ollut koskaan ennenkään tuottanut mitään muuta kuin harmia.
  “Hei, mikä tuolla lattialla on?” Tinka kumartui yllättäen ja poimi pöydän alta arviolta nenäliinankokoisen, valkoisen kankaan. Sen reunaan oli kiinnitetty kyynärvarrenmittainen, puinen keppi.
Kesti hetken, ennen kuin Sirius tajusi, mikä esine oli ja mistä se oli tullut. Hän nauroi jurosti.
  “Se on rauhanlippu.”

***

Tasan kello seitsemän Kelmit kokoontuivat yksi toisensa jälkeen ravintola Sokerikärpäsen eteen. Lily ei muistanut olleensa kertaakaan aiemmin yhtä innoissaan Alicen näkemisestä. Hän oli aina pitänyt ujonpuoleisesta ja herttaisesta Alicesta, ja nyt kun tyttö oli vielä raskaana… he voisivat hermoilla yhdessä. Lilystä tuntui kuin hänen taakkansa olisi keventynyt puolella yhdellä kertaa. Hänen oli vaikea pysytellä nahoissaan heidän odotellessaan Alicen ja Frankin saapumista.
  “Kerrotaanko mekin uutiset heille tänään?” James kuiskasi hänen korvaansa.
Lily mietti vain hetken, ennen kuin pudisti päätään. “Ei pilata heidän iloaan.”
  “Ikään kuin Frank haluaisi olla valokeilassa…”
  “No, hän näki vaivaa kirjoittaakseen meille kutsun.”
  “Niin, kutsun, josta kukaan ei saa selvää.”
James nauroi kietaisten käsivartensa hänen ympärilleen. “Se on vain meidän miesten tapa. Meillä on niin paljon muuta mielessämme, ettei kirjoittaminen aina jaksa kiinnostaa.”
  “Frankilla on selvästi ollut muuta mielessä, jos hän kerran on onnistunut hankkimaan Alicen raskaaksi“, Arianna sanoi vinosti hymyillen.
  “Sinuna en nauraisi turhan paljon. Voisi tapahtua sinullekin“, varoitti James.
  “Sirius saattaa olla lapsenmielinen, mutta niin lapsellinen hän ei ole. Sitä paitsi hän ei kestä lapsia.”
  “Kestän minä”, Sirius protestoi lämmittäen Ariannan pieniä käsiä omiensa välissä. “En vain osaa puhua niille. Viimeksi kun yritin, minua syytettiin - “
  “ - ahdistelusta, tiedetään. Se on vähän liiankin hyvin muistissa.”
  “Mikset ole kertonut minulle?” sihahti Lily. “Jos hänen on tarkoitus olla - “
  “Shh!”
Punapää vaikeni nolona. Toiset keskittivät jakamattoman huomionsa häneen pohtien, mistä oikein mahtoi olla kyse. Lily punastui vain harvoin sillä tavalla - vaivaantuneena, kuin olisi ollut möläyttämäisillään salaisuuden, josta ei ollut lupaa puhua.
Peter kohotti kulmiaan. “Ei kai täällä vain ole salaisuuksia jouluna?”
  “Jouluna on aina salaisuuksia”, James vastasi omahyväisesti.
Onneksi Frank ja Alice ilmestyivät juuri silloin kadun päähän, ja Lily miehineen jäi unohduksiin. Peterin käsipuolessa seisoskeleva Cinnamon vinkaisi ja säntäsi poikki liukkaan maan sulkemaan Alicen syleilyynsä. Hänen onnittelunsa raikuivat kadun päästä päähän. Vapautettuaan Alicen hän onnitteli vielä Frankiakin ja jäi sitten paikoilleen vilkuilemaan ympärilleen kuin olisi etsinyt jotakuta. Myötätunto lävisti valtavalla voimalla Lilyn sydämen. Hän tiesi Cinnamonin etsivän Alessandroa, niin turhaa kuin se olikin. Näytti siltä, että Alessandro aikoi pettää Englantiin paluuta koskevan lupauksensa.
Lily karisti hankalan italialaisen mielestään ja seurasi toisia onnittelemaan Longbottomeita. Pian hän oli ennättänyt unohtaa kaikki murheensa. Oli vaikeaa miettiä työkavereita tai työasioita, kun hänen edessään seisoi kaksi ihmistä, jotka olivat aikeissa kokea saman kuin hän ja James. Hänestä tuntui kuin hän olisi löytänyt sukuloissielun.
  “Olen tosi onnellinen puolestasi, Alice”, Lily supatti Alicen korvaan.
Alice lehahti kaulaansa myöten punaiseksi. “Usko tai älä, mutta niin olen minäkin. Tämä on parasta, mitä meille olisi voinut tapahtua.”
  “Tietenkin tämä on huono aika lastenkasvatukseen, mutta meidän mielestämme olisi väärin antaa tiedät-kai-kenen kaltaisen tyrannin pilata kaikki”, jatkoi Frank. Hän vaikutti rentoutuneemmalta kuin kertaakaan Auroriakatemiassa, totesi James. Hän piti käsiään huolettomasti taskussa ja antoi silmiensä säteillä kuin maailmassa ei olisi huolia ollutkaan. Silti taikasauva pilkotti näkyvästi hänen taskustaan varoituksena kaikille ohikulkijoille.
Pakollisen onnittelutulvan hälvennettyä he siirtyivät sisälle ravintolaan ja valtasivat tunnelmallisen, punaisella liinalla verhotun pöydän kaikkein hämärimmästä nurkasta. Frank viittasi tarjoilijaa ottamaan vastaan heidän tilauksensa.
Arianna kiemurteli. Hän tiesi, että oli epäkohteliasta kieltäytyä tarjotusta ruoasta, mutta omatunto neuvoi häntä jättämään aterian väliin. Godricin Notkon jouluillallisella hän joutuisi kuitenkin syötetyksi kuin täytetty kalkkuna.
  “Mitä sinä haluaisit, Arianna?” Frank katsoi häntä odottavasti.
  “minä - “
  “Hän ottaa sama kuin minäkin“, Sirius sanoi salamannopeasti.
Tarjoilija nyökkäsi, kirjoitti tilauksen muistiin ja siirtyi Cinnamonin kimppuun.
  “Sinulla ei ollut oikeutta tehdä tuota“, Arianna sihahti matalasti poikaystävänsä korvaan.
Sirius nauroi ja pörrötti hänen hiuksiaan. “Älä nyt, Arianna! Me molemmat tiedämme, että minulla on oikeus tehdä mitä vain.”
Mies oli yllättynyt tajutessaan, että vastustelemisen sijasta Arianna hymyili. Kukaties tytöllä oli vielä muistissaan heidän vuoden takaiset keskustelunsa ruoasta, sekä se, mihin se kaikki oli lopulta johtanut. Heidän kätensä puristuivat yhteen pöydän alla.
Sekä Cinnamon että Peter tuijottivat kaihoisasti ulos ikkunasta keskustelua vain puolella korvalla kuunnellen. Ulkona oli taas alkanut sataa lunta; tällä menolla koko Lontoo hautautuisi sateeseen. Ikkunan takana kilkattivat katulaulajien huilut ja tiu’ut, mutta kumpikaan kaksikosta ei löytänyt joulutunnelmaa itselleen. Peter murehti isäänsä, Cinnamon ihastuksensa kohdetta.
  “Tietenkään emme ole vielä päättäneet lapselle nimeä tai mitään”, Alice säteili puheliaampana kuin koskaan aiemmin. Lily ja James nyökkäilivät vakavina alkupaloihinsa.
  “Alice tosin ehdotti jo Abrahamia. Minä sanoin ei“, Frank lisäsi paljonpuhuvasti.
  “Mutta se on hyvä nimi!”
  “Se ei sovi lapselle.”
Lily ymmärsi hyvin Frankin tarkoituksen. Nimi Abraham olisi kuin monta kertaa liian suuri vaate pienen lapsen yllä. Hän lupasi itselleen, ettei erehtyisi keksimään omalle lapselleen mitään mahtipontista kutsumanimeä, vaan tyytyisi johonkin yksinkertaiseen ja soljuvaan.
  “Te voisitte aina nimetä sen Siriukseksi.”
  “Voisitko olla enää yhtään itsekkäämpi, Anturajalka?” Remus virnisti.
  “Tietenkään hän ei voisi”, lausahti Tinka. “Hän luottaa nimen tuomaan karmaan. Hyviin vatsalihaksiin ja niin poispäin.”
  “Älä puhu minun poikaystäväni vatsalihaksista!”
Lily huokaisi helpottuneena siitä, että Arianna ja Tinka istuivat eri puolilla pöytää. Hän ei tosin ollut täysin varma siitä, riittäisikö halkaisijaltaan kahden metrin kokoinen pöytä erottamaan tappelupukareita toisistaan, mikäli tilanne kääntyisi veriseksi. Tinkan ja Ariannan erimielisyydet jättivät varjoonsa jopa sen kärhämän, johon jälkimmäinen oli onnistunut ajautumaan Cinnamonin kanssa. Tämän pöytäseuran keskuudessa oli totisesti vaikea löytää joulumieltä.
Kaikeksi onneksi pääruoat saapuivat juuri silloin, ja kaikki keskittyivät syömiseen. Lily tuijotti marinoitua kanaansa lamaantuneena. Äkkiä hänellä ei ollut enää lainkaan nälkä, vaikka hetkeä aiemmin hänen vatsansa oli suorastaan huutanut ruokaa. Keltaisessa kastikkeessaan lilluva kana näytti vastenmieliseltä, ja haisi vielä pahemmalta. Sen lemu tunkeutui syvälle Lilyn sieraimiin tukehduttaen häntä. Hän taisteli pahoinvoinnin tunnetta vastaan yrittäen keskittyä hengittämiseen ja ympärillä lepattavien kynttilöiden hehkuun. Toisten keskustelu oli kadonnut jo aikaa sitten sumuun. Lily kuuli vain hämärästi, kuinka Frank antoi Jamesille ja Siriukselle neuvoja jonkin Auroriakatemian tilaisuuden suhteen. Keskittyessään oikein toden teolla kuuntelemaan Lily sai selville, että kyseinen tilaisuus liittyi jollakin tavalla Redin kuolinpäivään.
  “Lils, onko kaikki hyvin?” Cinnamon kysyi yllättäen. “Näytät kalpealta.”
  “Minä… ei ole nälkä.”
Jamesin silmät laajenivat. “Älä vain sano, että -”
  “Taidan käydä naistenhuoneessa”, Lily vahvisti pakotetun rauhallisesti. Hän asetteli lautasliinansa siististi pöydälle ja nousi ylös yrittäen hallita viimeiseen asti elimistössään leviävää pahoinvoinnin tunnetta. Tapojen mukaisesti myös pöydän miehen kompuroivat jaloilleen ja odottivat kohteliaasti, että Lily oli ehtinyt tiehensä, ennen kuin istuivat jälleen alas.  Heti päästyään turvallisesti kulman taakse Lily laukkasi puolijuoksua vessaan ja läimäytti oven kiinni perässään kiroten vauvaa, joka ei ymmärtänyt, että sen oli tarkoitus aiheuttaa pahoinvointia vain aamuisin.

  “Luuletteko, että Lilyllä on kaikki hyvin?” Arianna huolehti pureskellessaan hernettään.
James nytkäytti suupieliään yrittäen näyttää siltä, ettei vaimon katoaminen haitannut häntä yhtään. Toisin kuin muut pöydässä - Siriusta lukuunottamatta - hän tiesi, mitä oli meneillään, mutta se oli laiha lohtu. Tuntui väärältä istua nauttimassa herkullisesta ruoasta samalla kun perheen toinen osapuoli oksensi vessassa. James olisi mennyt hänen peräänsä, mutta tiesi paremmin kuin hyvin, ettei siitä olisi tullut mitään. Miehet eivät olleet varsinaisesti suosittuja vieraita naistenhuoneessa.
  “Nyt kun otit sen puheeksi, niin hän tosiaan on ollut vähän outo viime aikoina“, Remus sanoi otsa rypistyen.
Sirius pakottautui nauramaan. “Kuka tahansa, joka sattuu asumaan Sarvihaaran kanssa muuttuu oudoksi jossakin vaiheessa!”
  “Enpä tiedä…” Alice pohti ääneen. Tytön tavallisesti niin lempeissä silmissä käväisi teräksinen, kysyvä katse, kun hän vilkaisi Jamesia. Mies pakottautui pitämään kasvonsa peruslukemilla.
  “Lily on vain syönyt pilaantunutta ruokaa. Kyllä hän kohta tulee takaisin, älkää huolehtiko.”
  “Ja vielä aamulla sinä huolehdit hänen luidensa katkeamisesta“, nauroi Peter.
James hymyili. “Ravintolan naistenhuoneessa tuskin on jakkaroita.”
  “Oli miten oli, minä menen hänen peräänsä”, Alice sanoi päättäväisesti. Hän nousi jaloilleen niin nopeasti, että pojat hädin tuskin ehtivät ponnahtamaan kohteliaasti pystyyn. James kiristeli hampaitaan katsellessaan tytön menoa. Alicen mukana kiisivät pienimmätkin haaveet nuorimman Potterin salaamisesta. Lily-parka.
Miehet olivat juuri ehtineet istua alas, kun Arianna tempaisi itsensä jaloilleen pakottaen heidätkin horjumaan jälleen ylös.
  “Minäkin menen Lilyn perään!”
  “Ria - “ James ynähti, mutta oli jo myöhäistä; Arianna oli pyrähtänyt tiehensä kuin huippu-urheilija kilparadalla.
  “Vihaan tuollaista ylinopeutta”, Peter sätti istuessaan taas alas. “Jonkun pitäisi käskeä heitä jarruttamaan.”
  “No, ainahan meillä on seurassamme vielä kaksi tyttöä”, Frank sanoi diplomaattisesti.
Cinnamoniin ja Tinkaan kohdistui lauma varoittavia katseita. “Te kaksi ette säntää siitä minnekään, tai saatte kustantaa jalkalihasleikkauksemme!”

Lily veti syvään henkeä ja yritti rauhoittua. Äkkiä hän muisti taas selvääkin selvemmin, miksi oikein piti lapsia hankalina tapauksina. Hänen lapsensa ei ollut vielä edes syntynyt, ja jo nyt se aiheutti hankaluuksia käyttäytymällä vastoin hänen tahtoaan. Vaikka mitä saattoi odottaa olennosta, jonka geenien pääasiallinen lähde oli puoliksi James Potter?
Kaikesta huolimatta Lilyä ärsytti. Hän oli lähtenyt juhlimaan Frankia ja Alicea, ja tässä hän silti oli: oman pienen kylpyhuoneshow’nsa päätähtenä jälleen kerran. Tällainen ei voinut olla oikeudenmukaista - sellaista ei yksinkertaisesti tapahtunut. Paitsi ehkä hänen todellisuudessaan.
Naistenhuoneen ovi avautui, ja Alice marssi sisään posket innosta punoittaen.
  “Ethän sinä oikeasti ole syönyt pilaantunutta ruokaa?” tyttö tivasi.
  “Mikä lasketaan pilaantuneeksi?” Lily yritti heikosti.
Alice istui hymyillen alas likaiselle lattialle. “Kyllä sinä minulle voit kertoa.”
  “Entä jos mitään kerrottavaa ei ole?”
  “Lily, minä tunnistan kyllä raskaana olevan naisen, kun näen sellaisen.”
  “Ihanko totta?”
  “No… en”, Alice myönsi ujosti. “Mutta sen sanominen kuulosti hienolta. Sillä lailla sisäpiiriläiseltä.”
  “Pitäisikö meidän sitten perustaa kerho?” Lily tiedusteli kuivasti viitsimättä enää valehdella. “Anonyymit Hormonien Orjat?”
  “Se on siis totta!” kiljaisi Alice. “Sinä saat lapsen!”
  “Vähän hiljempaa - “
Oli jo liian myöhäistä. Tähän saakka hiljaisena oviaukossa seisoskellut Arianna onnistui kolauttamaan käsipyyhetelineen alas tehden niin läsnäolonsa tiettäväksi toisillekin. Tytön kasvoja peilasi järkytys, ja sinisistä silmistä paistoi epäusko - ikään kuin Lily olisi pettänyt hänet jotenkin.
Lily avasi suunsa puhuakseen, mutta Arianna oli jo pyörähtänyt ympäri ja palannut saliin.
  “Voi huispaaja sentään“, punapää ähkäisi. “Nyt hän tietysti huutaa koko ravintolalle.”
  “Ei kai hän niin tekisi?”
Lily hymyili puolinaista hymyään. “Muistat varmaan, millainen hän oli Tylypahkassa? No, kerro se kahdella.”

Arianna pyyhälsi takaisin pöytään vauhdilla, joka olisi saanut pikajuoksijat kalpenemaan kateudesta. Uutiset polttelivat hänen mielensä perukoilla kuin molemmista päistään palava kynttilä. Lily oli siis raskaana. Lily ja James saisivat lapsen. Ihan kuin Frank ja Alice. Miten sellainen oli mahdollista? Millä oikeudella sellaista oikein tapahtui? Hän ei käsittänyt.
Hän horjahteli paikalleen ja irvisti pojille, jotka nousivat jälleen moitteettomasti jaloilleen.
  “Maahan, pojat. En jaksa hoidella teitä juuri nyt.”
  “Hoidella?”
  “Älä aloita, Sirius”, voihkaisi Cinnamon. “Etkö näe, että hän on järkyttynyt?”
  “Ehkä hän tapasi kadonneen järkensä käytävässä?” Tinka ehdotti suloisesti.
  “Tai entisen poikaystävänsä”, jatkoi Peter.
  “No se vasta olisikin hauskaa!” Siriuksen silmiin kohosi niin pahanilkinen tuike, että Arianna katsoi parhaaksi katkaista pojan kuvitelmat siihen aikaan napakalla päänpudistuksella. Häntä pyörrytti, kun hän istui jälleen lautasensa taakse. Mitä todennäköisimmin hän oli kasvoiltaan kalpea kuin lakana, sillä Sirius voiteli hänelle salamannopeasti leivän ja iski sen hänen pöydällä lepäävään käteensä.
  “Syö.”
  “Sirius - “
  “Suu auki. Noin, hyvä. Sitten - puraise.”
Arianna teki työtä käskettyä. Ruoka ei kuitenkaan helpottanut hänen oloaan vähääkään - pikemminkin se sai hänet voimaan pahoin. Hän ei ymmärtänyt, missä vaiheessa Lily oli muuttunut niin paljon. Milloin itsenäinen, hyvästä urasta haaveileva Lily Erica Potter oli päättänyt hankkia itselleen lapsen ja viettää loppuelämänsä sen kaitsemisen parissa? Alicelta sellaisen saattoi vielä jotenkin ymmärtää - Alice oli äitityyppiä henkeen ja vereen, mutta Lily -
Hän veti syvään henkeä. Hänen oli myönnettävä, että Lilykin oli äitityyppiä. Ei ehkä kaikkein perinteisimmällä tavalla, mutta silti; Lily oli välittävä ja huolehtiva ja järkevä. Ja hän sai rasavilleistä pahimmatkin pysymään ruodussa. Lilystä tulisi hyvä äiti.
Arianna hautasi kasvonsa käsiinsä. “En voi uskoa tätä!”
  “Uskoa mitä?” James kysyi hermostuneena.
Juuri silloin Lily hölkkäsi esiin kulman takaa innostunut Alice kannoillaan. “James, anteeksi! En aikonut kertoa ilman sinua, mutta Alice arvasi - ja Arianna salakuunteli - “
  “Niin, koska sinä pidit minua pimennossa”, vastasi Arianna. “Minusta ei ole mukavaa olla pimennossa.”
  “Mitä tapahtui sille, että ystävät saavat tehdä mitä haluavat?”
Huispaaja huokaisi liioitellusti. “Lily-kulta, se oli silloin, kun me olimme nuoria ja huolettomia ja kauniita.”
Tilanteesta huolimatta Lily hymyili. “Mitä me nyt sitten olemme?”
  “Syötävän upeita.”
  “Voisiko joku kertoa, mitä täällä on meneillään?” Frank aneli. Arianna tunsi automaattisesti myötätuntoa miestä kohtaan. Frank ei ollut todennäköisesti viettänyt tarpeeksi aikaa heidän seurassaan ymmärtääkseen heidän pingispallon lailla laidasta laitaan loikkivaa dialogiaan.
  “Lily saa lapsen, sitä tässä on meneillään”, hän ilmoitti jäykästi.
Pöytään laskeutui hyytävä hiljaisuus. Huvittuneena Lily seurasi sivusta, kuinka moni mahtaisi pyörtyä. Peterin kasvot olivat alkaneet vihertää, ja Tinka tuijotti Jamesia suurin silmin kuin olisi vasta silloin käsittänyt tämän olevan itse asiassa elävä, lisääntymiskykyinen olento. James tuijotti käsiään.
Cinnamon oli ensimmäinen, joka sai suunsa auki. “Tuota - Arianna?”
  “No?”
  “Eikö ollut vähän tahditonta ilmoittaa asiasta tuolla lailla? Kävikö mielessäsi, että Lily olisi ehkä itse halunnut kertoa Jamesille?”
James purskahti nauruun. “Totta kai hän on kertonut minulle jo!”
  “Ja sinä pysyit hiljaa koko jutusta?” Peter näytti epäilevältä. “Olet totisesti aikuistunut.”
  “Tai järkyttynyt”, täydensi Frank. Mies ojensi kätensä kaapunsa hihasta ja läimäytti Jamesia olkapäähän. “Tervetuloa kerhoon, Potter!”
  “Minä tapan teidät, jos ryhdytte keskustelemaan vaippamerkeistä Auroriakatemiassa”, Sirius uhkasi.
Yksi toisensa jälleen pöytäseura toipui järkytyksestään ja siirtyi onnittelemaan kaksikkoa. Kaikesta huolimatta Lily tajusi, ettei hänellä ollut kenties koskaan aiemmin ollut yhtään hauskaa. Hänen ystäviensä ilmeet olivat totisesti näkemisen arvoisia. Peter uskalsi hädin tuskin koskettaa häntä, ja Arianna puolestaan oli edelleen kalpea kuin lakana. Lily arveli, että poikamaisella huispaajalla kestäisi rutkasti aikaa totutella ajatukseen.
Peter irrottautui Jamesin halauksesta ja palasi takaisin paikalleen Siriuksen viereen. Koko joukosta juuri Sirius oli ainoa, joka ei ollut reagoinut mitenkään, ei onnitellut tai kauhistunut. Nytkin tuo Kelmi ainoastaan keikkui tuolinsa takajaloilla huulillaan suorastaan raivostuttavan huoleton hymy.
  “Sinä tiesit jo etukäteen, etkö tiennytkin?”
Sirius haroi hiuksiaan. “Kuule, Matohäntä, ei siinä ollut mitään henkilökohtaista. He vain olivat tosi järkyttyneitä silloin, ja heidän täytyi kertoa jollekulle. Minä vain satuin olemaan paikalla juuri silloin. He olisivat tehneet saman sinullekin, jos olisit ollut paikalla.”
Peter nyökkäsi. Hän tiesi kyllä, ettei kannattanut pahastua - tottahan se oli, että James oli aina luottanut Siriukseen enemmän kuin muihin. Silti tapaus kirpaisi. Se kirpaisi syvältä.

***

Arianna pujotti käsivartensa Siriuksen kainaloon ja hengitti syvään jouluyön kirpeää pakkasilmaa. Se tuntui hyytävän sieraimet ja nipisteli suloisesti poskia; hengitys huurrutti hiukset sivuilta valkoisiksi. Hän kietoi lapasensa Siriuksen omaan yrittäen sulattaa illan tapahtumia. Lily oli raskaana. Hänen paras, pitkäaikaisin ja monella tapaa luotettavin ystävänsä saisi lapsen sellaisen miehen kanssa, jota ei ollut aiemmin voinut sulattaa. Tämän jälkeen kaikki muuttuisi. Potterien asunto täyttyisi lastenleluista ja posliinikoristeista. He ryhtyisivät kuljettamaan mukanaan tuttipulloa ja lastenvahtien puhelinnumeroita, vaikka eivät koskaan uskaltaisi jättää lastaan jonkun toisen hoiviin.
  “Ei se ehkä niin paha asia ole“, Sirius yritti lohduttaa vilkaisten häntä otsatukkansa alta.
Hän ei vastannut. Heidän askeleensa muodostivat pehmeästi narisevan vanan lumeen.
  “Voit opettaa sen huispaamaan.”
  “Ihan kuin minä osaisin. Ei lapsille voi puhua. Ne ovat pelottavia.”
  “Ja nyt Sarvihaara ja Lily antautuvat sellaisen hirviön armoille”, Sirius täydensi virnistäen.
  “En tajua, miten voit suhtautua tähän niin... niin… en minä tiedä!”
Mies vakavoitui. “Minä tiesin aiemmin kuin sinä. Olin ensin järkyttynyt, mutta aika nopeasti - no, kai minä vain siihen tulokseen, että tämä voi olla hienokin juttu.”
  “Sinä taidat sittenkin olla aikuisempi kuin minä.” Arianna sanoi sen leikillään, vaikka tiesikin sen olevan totta. Syksyn aikana Sirius oli kasvanut enemmän kuin olisi koskaan voinut kuvitella mahdolliseksi. Hän itse tunsi juuttuneensa paikoilleen.
Sirius pyrskähti. “Sehän on fakta, että urheilijoiden sielunelämä kehittyy hitaammin.”
  “Silti. Kohta sinä et enää ymmärrä minua. Kohta sinusta tulee suuri, vastuullinen kummisetä, ja - “ tyttö purskahti nauruun kesken lauseen. Älykäs tai ei, Sirius Mustasta ei tulisi koskaan vastuullista kummisetää sen enempää kuin mitään muutakaan kunniallista. Sirius näytti arvaavan hänen ajatuksensa, ja yhtyi hänen nauruunsa.
Heidän vakavoiduttuaan poika vangitsi hänen kasvonsa valkeiden lapastensa väliin ja katsoi häntä huikaisevan harmailla silmillään.
  “Minusta ei ikinä tule niin aikuista, etten ymmärtäisi sinua.”
  “Lupaatko?”
  “Lupaan pitää vitsini lantion alapuolella jatkossakin”, Sirius vannoi totisena.
  “Hyvä poika.” Arianna pörrötti miehen hiuksia. Sitten hän nousi varpailleen ja lukitsi käsivartensa Siriuksen niskan taakse vetäen pojan mukanaan suudelmaan, joka sai kadun päähän ilmestyneen joulupukin hipsimään nopeasti toiseen suuntaan.
  “Hyvää Joulua!”

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het)
« Vastaus #78 : Maaliskuu 03, 2007, 11:22:41 »
Snow Patrol - Eyes Open, ja ihmeitä tapahtuu. Vakavissaan, en tiedä kumpaa pitäisin suurempana ihmeenä: 1) sitä, että kirjoitin tähän ficciin jatkoa, vai 2) että sain postitettua kaikki vanhat osat nettiin. Pieni neuvo niille, jotka kirjoittavat pitkää ficciä: pitäkää huoli siitä, ettei sitä tarvitse postittaa uudelleen nettiin. Se sattuu. Paljon. Tarvitsin hierojan.
Anyway, kaikki kipeät 68 osaa ovat nyt netissä ja puuttuu se ainoa uusi - numero 69. En tiedä, kuinka moni tätä ylipäätänsä lukee vielä kahden kuukauden tauon jälkeen ja tiedän vielä vähemmän, miksi väsäsin jatkoa. Ehkä se liittyy jotenkin postilaatikkoon kolahtaneisiin vihjeisiin tai siihen ikävään tosiasiaan, että seitsemäs Potter ilmestyy jo heinäkuun puolella. Haaveilin joskus saavani tämän ficin valmiiksi ennen sitä, mutta täytyy sanoa, että tiukille menee ja epätodennäköistä on, että toteutuu. Well, one can only hope. Pohjimmainen syy siihen, että jatkoin tätä ficciä on se, että ikävöin a) Rediä ja b) Alessandroa, ja että kehittelin Johnny Rockhartin, jonka halusin esitellä yleisölle. Tietenkin näin pitkän tauon jälkeen osasta tuli ihan erilainen kuin kuvittelin. Johnny ei saanut paljon yhtään tilaa, kuten ei myöskään Reddie. Niskansa kipeyttänyt kirjoittaja kinuaa kuitenkin sääliä; tämä osa oli tarkoitettu ennen kaikkea siihen, että kirjoittaja totuttelee taas Memoryn kevytmieliseen maailmaan. Olen viime aikoina puuhannut paria ficciä, joissa on vähän vähemmän ja vähän pidemmälle kehitettyjä hahmoja, ja ero kyllä tuntuu aika raskaalta kun palaa väsäämään Memorya. Aloitin tämän kai niin kauan sitten, etten silloin vielä tajunnut kiinnittää ihan kaikkeen huomiota, mihin olisi pitänyt. Nyt vain niitetään mitä ollaan kylvetty ja kirjoitetaan hahmoilla, jotka ollaan luotu. Kevytmielisinä tai ei.
Itselleni jäi tämän päivän osasta vähän sellainen televisioepisodimainen olo. Se kertoo yhdestä asiasta, eikä vie kovin paljon asioita eteenpäin; paitsi yhdestä näkökulmasta, eli kirjoittajan näkökulmasta katsottuna. Tämä kirjoittaja väittää kuitenkin, että huolimatta osan 69. yksipuolisuudesta nähdään osassa 70. jo paljon enemmän hahmoja; mm. Remus, Tinka ja Cinnamon.
 - Sharra

69.osa - Syksyllä -75
2.1.1980

Sirius kaivoi kynnet kiinni istuimeensa ja muistutti seitsemännen kerran peräjälkeen itseään siitä, että  oli aurori. Urhea, lannistumaton aurori, joka ei koskaan perääntynyt vaarojen edessä. Niin se oli. Niin sen täytyi olla. Miksi hänestä sitten tuntui siltä, että hänen rohkeutensa oli valumassa kovaa vauhtia lattialle hänen hiussuortuviensa mukana?
  “Tämä oli huono idea, Sarvihaara”, hän mumisi puoliääneen viereisessä penkissä istuvalle ystävälleen.
  “Ehdottoman huono, Anturajalka. Onneksi se ei ollut meidän ajatuksemme, vai mitä?”
  “Ei se paljon lohduta…”
Siriuksen selän takana lumottuja saksia ohjaileva parturi Kynin laski hämmentyneenä taikasauvansa. “Haluaisitteko, että lopetan?”
  “Ei, ei”, Sirius vastasi hammasta purren. “Tämä on välttämättömyys…”
Sakset alkoivat jälleen liikkua hänen niskassaan. Hän ummisti tiukasti silmänsä haluamatta katsella, kuinka hänen ylpeytensä aihe - rennon ylikasvanut,  tumma tukka - lyheni olemattomaksi, siilin piikkejä muistuttavaksi sängeksi. Se kävi toden totta luonnolle. Ellei Kuolonsyöjäleiri olisi ehdottomasti vaatinut tätä, ei Sirius olisi pystynyt lainkaan istumaan aloillaan ja odottamaan, että parturi saisi tehtyä tihutyönsä.
  “Kerropa taas, Sarvihaara, miksi me oikein osallistumme tälle leirille”, Sirius kehotti keskustelusävyyn.
  “Koska Frank käski.”
  “Entä miksi, Merlinin tähden, me teemme, mitä Frank Longbottom käskee?"
Sirius avasi silmänsä juuri ajoissa nähdäkseen Jamesin virnistävän onnettomasti. “Hän on meidän pomomme, Anturajalka. Niele se, tai tuhoudu.”
  “Tällä hetkellä kuolema alkaa kieltämättä houkutella…”
  “Herra Black, oletteko nyt täysin varma, että haluatte minun tekevän tämän?” parturi Kynsin painosti hermostuneena. Sirius saattoi lähes lukea hänen ajatuksensa. Puhdasveriset olivat tunnettuja äkkipikaisuudestaan; jos parturi nyt tekisi virheen, hän voisi hyvin käydä tämän kimppuun. Hän nauroi ajatukselle. Jos joku saisi kärsiä tästä, se oli Frank.
  “Anna mennä nyt vain!”
Parturi huokaisi syvään ja jatkoi jyrsimistä milli milliltä kuin odottaen, että Sirius tulisi toisiin aatoksiin ja ponnahtaisi ylös tuolistaan. Siinäpä odotti, aurori ajatteli synkästi. Hän ei nousisi tästä, ennen kuin jok’ikinen hänen kallisarvoisista hiussuortuvistaan olisi päätynyt lattialle rikkakihvelin ateriaksi ja hän olisi valmis aurorien Kuolonsyöjäleirille. Hän hymähti - ikään kuin viikon mittainen simputus olisi ollut suurikin ilo.
Saksien tasainen nipsutus ja parturien vaimea puheensorina vaivuttivat molemmat aurorit vähitellen unenomaisen passiiviseen tilaan. Niin paljon kuin Sirius hiustensa menettämistä vihasikin, oli hänen myönnettävä, että hiustenleikkuun prosessissa oli jotakin rauhanomaista, tasoittavaa. Aamu oli vielä niin varhainen, että tuoliin olisi ollut enemmän kuin helppoa nukahtaa. James näytti tehneen niin jo, tai ainakin hän oli kovin hiljainen penkissään. Hänen hengityksensä kulki tasaisempana kuin parhaimman huispaajan luudanvarsi kimmeltävän meren yllä.
Jamesin poissaolevuuden rohkaisemana Sirius upotti kätensä housuntaskuunsa ja veti esille pieneksi taitellun joulukortin. Hän oli lukenut sen sisällön niin monta kertaa, että osasi sen ulkoa sanasta sanaan, muttei silti osannut lakata sormeilemasta sitä. Kenties se johtui vielä hänen omasta, kurjasta päättämättömyydestään. Hän ei tiennyt, oliko valmis tapaamaan Regulusta vai ei. Veljen kirjoittama viesti oli kuulostanut puhtaan vilpittömältä, mutta toisaalta kaikki kuolonsyöjät olivat tunnetusti illuusion mestareita. Sirius ei tahtonut pettyä enää Regulukseen. Ja jos hän tapaisi Reguluksen, ja aurorit sotkisivat hänen nimensä kuolonsyöjiin... Hän voisi menettää maineensa. Sitäkö hän halusi?
  “Mikä tuo on?”
Sirius säpsähti. James oli siis sittenkin avannut silmänsä.
  “Joulukortti.”
  “Anturajalka, joulu meni jo. Samoin uusivuosi. Nyt on tammikuu.”
  “Tiedän.”
Jamesin silmät siristyivät. “Taidat salata minulta jotakin.”
  “Toivon mukaan en! Se olisi jo epämukavaa.”
  “Anturajalka…”
  “Valmista tuli”, parantaja Kynsin ilmoitti pyyhkien hikeä otsaltaan.
Sirius repi helpottuneena katseensa irti Jamesin moittivista kasvoista ja pyörähti ovaalinmuotoisen peilin suuntaan. Heti niin tehtyään hän alkoi toivoa, ettei olisi erehtynyt tekemään sellaista virhettä. Hän ei tuntenut enää itseään; edes hänen oma äitinsä ei olisi tunnistanut häntä, jos uudesta kampauksesta oli jotakin positiivista löydettävä. Muuten se oli kertakaikkisen kammottava. Otsatukan kadottua harmaat silmät tuijottivat suorastaan aavemaisesti kapeiden kasvojen uumenista, ja päälakea peittävä sänki puolestaan oli niin lyhyt, ettei se itse asiassa peittänyt mitään. Hän näytti aivan vankikarkurilta. Arvet vain puuttuivat - muuten hän olisi voinut mennä oitis painattamaan itsestään etsintäkuulutuksia Päivän Profeettaan.
Jaettu suru on parempi suru, Sirius päätti ja kääntyi katsomaan Jamesia. Entinen harakanpesä näytti - jos mahdollista - vielä kummallisemmalta kuin hän itse. Hiusten puute sai Jamesin näyttämään paitsi kaljulta, myös sairaalta ja kärsineeltä. Sirius virnisti. Juuri tuolta James varmasti näyttäisi lapsensa syntymän jälkeen.
  “Kumpi meistä pitelee Frankia?”
  “Minä haluan käyttää avada kedavraa”, James ilmoitti omistushaluisesti ja silitti epäluuloisena tukansänkeään uravalintaansa katkerasti katuen.

***

Kun Sirius palasi synkeänä ja likikaljuna takaisin asuntoonsa Viistokujalle, odotti pakattu laukku häntä jo eteisessä. Hänen ei ollut ollut erityisen vaikea päättää, mitä ottaa mukaan Kuolonsyöjäleirille; Frank oli ilmoittanut, ettei leirillä sallittu lukemista, musiikkia, kirjoitusvälineitä tai omia eväitä. Puhtaan vaatekerran säännöt sentään sallivat, samoin partaterän. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla, mihin se oli tarkoitettu - parran ajamiseen, vaiko ranteiden viiltämiseen. Kuolonsyöjäleirin sääntökirjan nähtyään Sirius epäili vahvasti jälkimmäistä.
  “En tajua, miksi sen pitää olla viikon leiri”, hän nurisi vetäessään takkia ylleen. “Viikko helvetissä - “
  “Minä puolestani olen iloinen siitä, että olet viikon poissa”, saattamaan tullut Arianna arvosteli kädet syvällä aamutakin hihoissa. Hänen suunsa näytti vääntyneen pysyvään haukotukseen. “Ei tuota sinun tukkaasi kukaan kestä.”
  “Voi kiitos, rakas.” Sirius irvisti sarkastisesti. “En minäkään tätä tukkaa rakasta.”
  “Lyön vaikka vetoa, että teidän ohjaajanne on outo, feministinen miesvihaaja. Hän vain haluaa viedä teiltä miehuuden.”
  “Älä viitsi”, tuhahti Sirius. “Naiset eivät Kuolonsyöjäleirejä ohjaa.”
  “Sovinisti.”
  “Feministinen miestenvihaaja.”
  “Hei!” Arianna asetti kädet lanteilleen. “Minä en ole yrittänyt viedä sinulta miehuutta!”
  “Miksiköhän?” Sirius virnisti.
Arianna näytti siltä, että alkoi todella toivoa hänen katoavan viikoksi.
  “Missä Kuutamo on?”  Sirius vaihtoi nopeasti puheenaihetta. “Epäkohteliasta, ettei hän ole saattamassa.”
  “Hän lähti Kansainväliselle Porttiavainasemalle noutamaan Tinkaa. Toivottavasti hän tajuaa vaihtaa Tinkan tullissa vaikka puudeliin…”
  “Ettei jollakin vain olisi jotakin neiti Schmittia vastaan?”
  “Sinun on helppo sanoa! Sinä pääset viikoksi turvaan machojen taivaaseen!”
Taivaaseen - tuskin! Sirius ravisti huvittuneena päätään ja noukki reppunsa lattialta heittäen sen olkapäilleen. Paluumatkalla hän tuskin pystyisi tekemään niin; sikäli kuin Frankin kertomat tarinat pitivät paikkaansa, Kuolonsyöjäleirin jälkeen kuusikymmentä prosenttia osanottajista oli täysin rampautuneita. Sitä oli kuitenkin turha itkeä nyt.
  “Kuule, täytyy lähteä nyt, tai myöhästyn machojen taivaasta. Kyllä kai sinä pärjäät täällä viikon?”
  “Tietenkin!” närkästyi Arianna. “Mitä sinä minusta oikein kuvittelet?”
  “Sinusta - en mitään. Kuolonsyöjistä - paljon. Pyydän vain, että pitäisit matalaa profiilia. Rannikolta on pitkä matka pelastamaan sinua Regulukselta.”
Arianna kurtisti kulmiaan. “Mutta Regulushan lähetti sinulle rauhanlipunkin. Ei hän kovin vihamielinen voi olla.”
  “Hän oli esimerkki“, Sirius töksäytti haluamatta muistella valkoista kankaanpalasta, jonka hänen veljensä oli antanut hänelle joululahjaksi. Joku toinen olisi saattanut pitää niin outoa lahjaa mitättömänä, mutta Sirius ei erehtynyt kuvittelemaan mitään sellaista. Se lahja merkitsi kaikkea, ja ennen kaikkea sitä, että Regulus halusi tavata ja sopia asiat. Mutta miten hän voisi? Aurorinura oli hänelle tätä nykyä tärkeämpää kuin mikään. Kuolonsyöjänä tunnetun miehen kanssa veljeily voisi saada hänet vaikeuksiin, tai ääritilanteessa hankkia hänelle potkut. Hän hieraisi silmiään. Miksi muilla auroreilla ei ollut koskaan tällaisia ongelmia?
Karistaen Reguluksen aivan liian tutut kasvot mielestään Sirius kumartui halaamaan Ariannaa.
  “Pärjäile, Bell.”
  “Sitä samaa, Black“, Arianna sanoi oudon hengästyneesti. Kesti hetken, ennen kuin Sirius tajusi, ettei tyttö kenties saanut kunnolla happea; hän oli nostanut tämän käsivarsiensa varaan ja syleili tätä otteella, jota ei olisi kestänyt kukaan muu kuin joku Auroriakatemian viimeiseen saakka treenatuista järkäleistä.
Hän virnisti nolosti ja palautti tyttöystävänsä takaisin lattianrajaan. “Nähdään viikon kuluttua.”
  “Ei ennen kuin olet kasvattanut takaisin tuon tukkasi!”
Sirius heilautti kättään ja suunnisti ulos ovesta.

***

Jude Langloise-Rioux seisoi jo bussipysäkillä odottamassa, kun James ja Sirius ehtivät paikalle. Frankia ja Biggsia ei sen sijaan näkynyt missään. Hermelin tekemisistä Siriuksella ei ollut aavistustakaan, mutta hän saattoi hyvin kuvitella, mikä Frankia viivytti. Alice Longbottom osasi halutessaan olla takertuvainen tapaus. Hän ja James sentään olivat päässeet lähtemään estelemättä.
  “Miten menee, Jude?” Sirius läimäytti ranskalaista toverillisesti olkapäälle. Jude, joka ei ollut vielä tottunut englantilaisten väkivaltaisiin tervehdyksiin, säpsähti ja astahti taaemmas.
  “’yvin. Entä sinulla?”
  “Kerrassaan loistavasti. Tiesitkö, ettei kalju pue sinua?” Sirius kysyi keskustelusävyyn.
  “Ei sillä, että sopisi meistä kenellekään”, James lisäsi huvittuneena. “Meidän pitäisi perustaa kerho - Kolmen Kaljun Klubi. Voisimme tarjota suojelusta vankikarkureilta.”
Jude näytti siltä, ettei ollut aivan täysillä mukana keskustelussa. Sirius hymähti ja päätti vaihtaa puheenaiheeseen, joka ei edellyttänyt brittien huumorin ymmärtämistä.
  “Mitä Lucylle ja Sundaylle kuuluu?”
Nuoren ranskalaisen kasvot syttyivät hymyyn. “Oikein ‘yvää. Kuolonsyöjät ovat jättäneet ‘eidät rauhaan, kiitos teidän.”
  “Tai Alessandron”, James oikaisi happamasti. Jude ei tuntenut luihua italialaista, joten tämä ei kysynyt enempää. James ei sen sijaan voinut olla miettimättä, mitä oli tapahtunut Alessandron ottamalle korppikaulaketjulle. Mies oli kieltäytynyt luovuttamasta sitä hänelle ja Lilylle, mutta jaksaisiko tämä vartioida korua? Entä oliko hän vienyt sen mukanaan Italiaan? Jos oli, se oli paremmassa kuin hyvässä tallessa. Voldemortin kuolonsyöjät eivät tuntuneet vierailevan Sienassa kovinkaan usein.
James rypisti otsaansa ajatellessaan Alessandroa. Vakooja oli luvannut tulla takaisin jouluun mennessä. Tammikuun pakkaset piirsivät jo huurrekuvioita ikkunoihin, eikä Alessandroa ollut vieläkään näkynyt. Hän itse ei ollut asiasta varsinaisesti pahoillaan - mitä kauemmin Alessandro pysyi poissa, sitä paremmin heillä kaikilla meni - mutta toisia asia näytti vaivaavan, Cinnamonia ja Lilyä nyt ainakin. Lily ei yleensä puhunut paljon työasioistaan, mutta hän oli paljastanut vastentahtoisesti, että Alessandron viipyminen aiheutti hänelle vaikeuksia. Se Mikaja Thornton-niminen lehmä oli kuulemma alkanut käyttäytyä Vakoiluverkostossa kuin taikaministeri omalla alueellaan.
  “Hei, tuolta tulee Biggs!”
Kolmikko kääntyi katsomaan kadun päässä horjuvaa, punoittavakasvoista miestä, joka oli lyyhistyä selässään olevan rinkan painon alle. Reppu - metsänvihreä ja kaksi kertaa normaalin rinkan kokoinen - oli niin leveä, että Hermel Biggs suorastaan hukkui sen uumeniin.
  “Joku on nähtävästi ymmärtänyt käsitteen reppu hieman väärin“, Sirius tuumi vahingoniloisesti.
  “Pitäisikö meidän auttaa ‘äntä?” Jude näytti syvästi piinatulta.
  “Mitä turhia. Itsepähän pakkasi liikaa tavaraa. Sitä paitsi häneltä karsitaan kuitenkin yli puolet pois heti leirillä.”
  “Ehkä häntä rangaistaan mutapainilla”, haaveili Sirius.
He vaikenivat, kun läähättävä Hermel ennätti heidän luokseen.
  “Mih-ten te selh-visitte noin vähillä tah-varoilla?” mies puuskutti pudottaen rinkkansa asfaltille kovan kolauksen saattelemana.
  “Me luimme ohjekirjan”, virnisti Sirius.
  “Minkä ohjekirjan?”
Sirius ja James  vilkaisivat toisiaan paljonpuhuvasti. Vaikka Hermel olikin parantanut hieman otettaan Auroriakatemiassa, olisi suoranainen ihme, jos hän sattuisi selviämään läpi Kuolonsyöjäleirin hengissä.
  “Kuule, Hermel, ehkä sinun - “
Kova paukahdus repi ilmaa saaden nelikon hypähtämään paikallaan. Tyhjyyden keskeltä oli ilmestynyt likaisen kananpojankeltainen pikkubussi, joka jyrisi hurjalla vauhdilla kohti bussipysäkkiä. Jarrut kirskuen se seisahtui viime tipassa parkkiruutuun. Rikkinäisestä ikkunasta pisti esiin Frank Longbottomin kynitty pää.
  “Ensimmäinen ja viimeinen kuljetus Kuolonsyöjäleirille, kiivetkää kyytiin!”
  “Onko meillä vaihtoehtoja?” Sirius tiedusteli aidosti kiinnostuneena.
Frank ainoastaan mulkaisi häntä ennen kuin nykäisi päänsä sisälle autoon. Sirius kohautti olkapäitään, nosti reppunsa maasta ja tallusti vastahakoisesti sisälle pikkubussiin. Toiset seurasivat perässä niin hitaasti kuin suinkin mahdollista - etenkin Hermel, jolle bussin portaat tuottivat suuria vaikeuksia.
  “Biggs, tuo reppu jää sitten leirin porttien ulkopuolelle”, Frank varoitti sulkiessaan bussin ovet.
  “Ei kai?” Hermelin punoittavat posket menettivät värinsä sekunnin murto-osassa.
  “Jos olisit vaivautunut lukemaan säännöt, tietäisit kyllä syyn. No niin, kaikki paikoillenne, ja pitäkää sitten kiinni penkeistänne. Lainasin tämän auton Poimittaislinja-yhtiöltä, päätelkää loput.”
  “Missä sinä olet oppinut ajamaan tätä? Tai siis, kai sinä osaat ajaa?”
Frank nauroi. “Älä hermoile, Sirius. Kerron kyllä, kun sinun on aika tehdä testamenttisi.”
  “Lupaavaa…”
Auto käynnistyi ukkosen lailla jyrähtäen. Sirius takertui kiinni penkkiinsä bussin nytkähtäessä liikkeelle niin äkisti, että rinkkansa kanssa kamppaillut Hermel lennähti sen päälle lattialle. Myös James oli ollut vähällä pudota penkistään ja roikkui epäarvokkaasti yhden jalan varassa paikallaan. Jude auttoi hänet kohteliaasti ylös.
  “Kiitos, monsieur”, James virnisti kohottaen kätensä päänsä päälle pörröttääkseen tukkaansa. Hänen sormensa haroivat koomisesti pelkkää tyhjyyttä. “Hemmetin aavehiukset!”

Pian bussi jätti Lontoon kauas taakseen rymistellen lävitse Englannin maaseutujen. Lumeen hautautuneet, kumpuilevat pellot vilahtivat ohi silmien valkeuttaan hohdellen. Sirius katseli tiiviisti ulos ikkunasta rukoillen, ettei pahoinvointi ottaisi häntä valtaansa. Sanoi Frank mitä tahansa, hänestä vaikutti siltä, ettei mies ollut oikeastaan koskaan opetellut ajamaan. Bussi kaarteli ja kiemurteli kuin tiellä olevia nastoja väistellen, ja välillä se hypähti ilmaan jonkin tuntemattoman voiman vaikutuksesta. Siriuksen vieressä istuva James oli jo kauan sitten lakannut teeskentelemästä arvokasta ja valitti pää polviin painettuna. Bussin pieni WC-koppi puolestaan oli Hermelin vallassa. 
  “Joko me kohta ollaan perillä?” James valitti kymmenennen kerran matkan aikana.
  “Ellen tietäisi paremmin, sanoisin sinun olevan pikkulapsi”, Frank naureskeli ja käänsi autoa niin rajusti, että Sirius lennähti suin päin vasten ikkunaa.
  “Au!”
  “Te valitatte pahemmin kuin Alice, ja hän sentään - “
  “Yritti kieltää sinua lähtemästä?” arvasi James.
  “Ei sentään”, Frank vastasi pyöräyttäen jälleen vapaamielisesti ohjauspyörää. Mies vakavoitui ja lisäsi, “mutta kyllä hän kielsi minua pahoinpitelemästä itseäni. Hän sanoi, että hänen lapsellaan ei saa olla epämuodostunutta isää.”
  “Merlinille kiitos,  että hän ja Lily voivat vauhkota toisilleen. Sillä tavalla mekin ehkä jäämme eloon.”
  “En luottaisi siihen liikaa…”
Frank painoi kaasua ja James hautasi voihkaisten päänsä takaisin polviensa väliin. Oli parempi avata silmät vasta heidän päästyään perille.

Puoli kahden aikaan iltapäivällä surmankyyti hidasti viimein tahtiaan. He kääntyivät epämääräiselle, mutta lumikumpuihin ja metsäpolkuihin verrattuna siunatun tasaiselle hiekkatielle, joka kyltin mukaan johti ei-minnekään. Kyltti kuitenkin valehteli, sillä muutaman minuutin ajomatkan jälkeen tien päässä alkoi pilkottaa valoa. Sirius ei osannut päättää, oliko se hyvä asia vai ei. Siksi ehkä olikin hyvä, ettei kukaan kysynyt hänen mielipidettään.
Frank ohjasi auton aidatun parakkialueen pihalle ja pysäytti sen ilmiselvästi Ranskasta tulleiden hevosvaunujen vierelle.
  “Alas kyydistä, alokkaat!”
  “En ole varma, pystynkö enää kävelemään”, James nurisi pikemminkin valuessaan kuin laskeutuessaan portaita alas. Hänen jalkansa tuntuivat makaronilta.
Frank puhahti. “On siinä meillä aurori!”
Jude tuki vapisevan Hermelin alas bussista, ja Sirius seurasi vakaammin, joskaan ei yhtään vähemmän pahoinvoivana perässä. Päästyään turvallisesti kovalle maankamaralle hän vannoi, ettei enää koskaan antaisi Frank Longbottomin ajaa autoa.
  “Eikö sinulla ole huono olo, Jude?”
Ranskalainen hymyili valoisasti. “Ei ollenkaan. ‘än ajaa miljoona kertaa ‘yvemmin kuin Lucy.”
  “No niin, kassit mukaan ja liikettä niveliin. Sinä myös, Biggs! Seuratkaa perässä!”
Sirius irvisti Frankin kenraalin äänensävylle, mutta totteli. He talsivat lumisen, poljetun pihamaan poikki parakkirakennusten taakse. Rakennukset olivat puisia, kirkkaanpunaisia ja niin pieniä, ettei niihin voinut millään mahtua kovin monta ihmistä nukkumaan. Toivoa sopi; yksikin yö Hermelin seurassa oli pahimmanlaatuinen rangaistus, seitsemästä nyt puhumattakaan. Jo nyt parakkien mustanpuhuvat ikkunat näyttivät vangitsevan Siriuksen otteeseensa. Mitä hän oikein täällä teki?
Parakkirakennusten keskellä odotti korkeiden lehmusten kehystämä aukio, joka alkoi hitaasti täyttyä ihmisistä. Vilkas puheensorina vaihteli aina englannista ranskaan ja saksaan; olipa Sirius tunnistavinaan joukosta jopa norjaakin. Hän ihmetteli, miten yksikään opettaja pystyisi selittämään mitään näin vaihtelevalle laumalle.
  “Heillä on tulkit mukana”, Frank suhahti pysäyttäessään heidät joukon laidoille. Hän kaivoi taskuaan ja otti esille kourallisen rintamerkkejä, joissa luki Lontoon Virallinen Auroriakatemia, 1. vuosikurssi.
  “Onko täällä muita meikäläisiä?”
  “Brightonista on pieni joukko-osasto, mutta heihin ei kannata kiinnittää huomiota. He ovat pelkkä meidän akatemiamme alajaosto, eivätkä suoraan sanottuna ole turhan pitkälle koulutettuja. Visardo pitää mielellään kaiken koulutuksen keskitettynä Lontooseen. Helpompi valvoa tasoa, tai jotakin.”
Mitä tasoa, teki Siriuksen mieli kysyä hänen nähdessään Hermelin vilkuilevan vauhkosti ympärilleen. Oli kuitenkin parempi pitää suu kiinni - hän oli joka tapauksessa aiheettoman pahalla tuulella, eikä sitä kannattanut purkaa muihin. Ainoa, joka olisi ymmärtänyt hänen suuttumuksensa syyn, oli Regulus. Hänen teki mieli takoa päätään edessä seisovan ranskalaisen takaraivoon. Mitä, mitä ihmettä hänen oli tarkoitus tehdä?
Sirius ei saanut vastauksia kysymyksiinsä, ennen kuin aukea äkkiä hiljeni taianomaisesti. Vetelehtivien aurorien lauma suoristautui sotilaallisiksi riveiksi. Ryhdit paranivat, taikasauvat katosivat taskuun ja suut napsahtivat umpeen kuin muurautuakseen pysyvästi kiinni. Sirius kurkotteli kaulaansa nähdäkseen paremmin. Mitä oikein tapahtui?
Kuului saappaiden kuminaa, ja joukkion keskelle rakennetulle lavalle nousi mies. Hän oli oikea kurinalaisuuden, ketteryyden ja hyvän tasapainon perikuva astellessaan täsmällisesti juuri lavan keskipisteeseen, vaikka hänen silmänsä oli sidottu mustalla liinalla. Hänen kenkiensä varoittava kopina sai väkijoukon hiljenemään entisestään, kunnes pelkkä hengittäminenkin alkoi tuntua rikokselta.
  “Hyvät auroriopiskelijat, Johnny Rockhart”, miehen jäljessä lavalla kiivennyt kuuluttaja tiedotti.
Aplodit seurasivat esittelyä - ilmeisesti kyseessä oli jokin paikallinen kuuluisuus, Sirius päätteli iskiessään epäluuloisesti kämmentä toista vasten. Rockhart ei näyttänyt kovin vaikuttavalta tekijältä. Hän oli melkoisen lyhyt, ja laihakin sen puoleen; olisi ihme, jos hän pystyisi päihittämään nyrkkitappelussa yhtäkään paikallaolijoista. Roikkuvat vaatteet korostivat entisestään hintelää olemusta, eikä vaalea pystytukka tuonut milliäkään kaivattua pituutta lisää. Miehen hiukset olivat reippaasti pidemmät kuin kenelläkään paikallaolijalla. Miten sellainen saattoi olla reilua?
  “Ehkä hän oli nainen entisessä elämässään”, James ehdotti naurua äänessään.
  “Kunnioitusta, Potter!” sihahti Frank.
  “Miksi? Onko hän paikallinen ihmemies?”
   “Kuka siellä puhuu?” Rockhart huusi lavalta. Hänen äänensä oli kuuluva ja kevyt; vähemmän rosoinen kuin useimpien miesten.
  “Tämä mies tässä“, Frank tiedotti hilpeästi tuupaten Jamesin väkijoukon eturiviin. “Ei taida oikein uskoa kouluttajan kykyihin.”
  “Lavalle”, Rockhart napautti ykskantaan.
James vilkuili ympärilleen kuin pakokauhun valtaan joutunut jänis.
  “Liikettä niveliin!”
  “Anna mennä, Sarvihaara!”
James mulkaisi Siriusta ja suunnisti lavalle. Seisahtuessaan Johnny Rockhartin vierelle hän kumartui miehen ylle niin, että tämä näytti lyhenevän entisestään. Silti matkan päästä katsottuna näytti ikävästi siltä, että Rockhartilla jos kenellä oli kaikki langat käsissään.
  “Puomille”, mies komensi tiukasti.
Puhtaasta tyhjyydestä ilmestyi silmämääräisesti arvioituna noin viiden metrin mittainen puomi, joka ei voinut olla kengänpohjaa leveämpi.
James kurtisti kulmiaan ja sanoi jotakin hiljaa. Rockhart pudisti päätään itsepäisesti viittoen. Sirius virnisti. Tästä hän vielä nauttisi.
Ähkäisten James heilautti itsensä kapealle puomille. Hän tasapainoili hetken kyyryssä, kunnes ponnisteli pystyasentoon. Puomi vapisi ja heilahteli siinä missä hänen jalkansakin. Sirius melkein sääli veljeään. Heillä oli ollut monia vastaavanlaisia harjoituksia Auroriakatemiassa, mutta aina leveämmällä - ja matalammalla - puomilla, eikä James ollut koskaan loistanut moisissa koitoksissa. Nytkin hän huojui ja horjahteli kuin balettitanssija huonona päivänä. Väkijoukosta kuului naurua. Rockhart ei antanut edes suupielensä nytkähtää, mutta silti oli vaikeaa arvioida, mitä hän todella ajatteli. Sirius oli tottunut tulkitsemaan ihmisten mietteet heidän silmiensä kautta, ja aurorikouluttajan silmät oli peitetty. Mahtoiko hän olla sokea, vai nauttiko hän muuten vain näkemättömyydestä?
James saavutti viimein puomin pään ja hypähti helpottuneena alas.
  “Kehno suoritus”, arvosteli Rockhart. “Jos olisin kuolonsyöjä, olisin ehtinyt tappaa sinut noin kaksikymmentäyksi kertaa. Mikä sinun nimesi on?”
  “Potter. James.”
  “Potter, James. Hyvä on. Pidä jatkossa suusi kiinni, kunnes osaat kävellä puomin näin.”
Viittoen Jamesia astumaan syrjään kouluttaja hypähti puomille ja tanssi sen päästä päähän varpaillaan kuin tehtäväänsä koulutettu huipputason voimistelija. Sidotut silmät eivät vaivanneet häntä vähääkään. Auroriopiskelijoiden enemmistö muuttui vihreiksi kateudesta.
  “Voinko mennä?” James tiedusteli pidätetyn kohteliaasti, kun Rockhart siirtyi tekemään ketterästi kärrynpyöriä puomilla.
  “Vapaasti, kunhan tukit tuon suusi.”
James kompasteli itsekseen mutisten takaisin toveriensa luokse. “Tuo mies on sekopää!”
  “Tai entinen voimistelija. Minun serkkuni harrastaa voimistelua”, Hermel lisäsi kenenkään pyytämättä. “Hän on aika hyvä.”
  “Sepä kiva”, Sirius sanoi happamasti.
  “Olkaa hiljaa, ellette halua takaisin lavalle!” Frank suhahti.
Rockhart lakkasi temppuilemasta ja toivotti kaikki tervetulleeksi äänellä, joka kieli, ettei hän tarkoittanut sitä vähääkään. “Jos selviätte tästä leiristä kunnialla, voitte kutsua itseänne auroreiksi”, mies kuulutti itsevarmasti. “En kuitenkaan nuolaisisi ennen kuin tipahtaa. Vuosittain tämän leirin keskeyttää noin seitsemänkymmentä prosenttia kävijöistä. Aivan - seitsemänkymmentä prosenttia teistä! Täällä ei suvaita turhanpäiväistä löysäilyä tai niskurointia. Jos et pysy tahdissa, sinulle käy huonosti. Jos et tee niin kuin käsken, toivot olevasi kuollut. Ei vastaväitteitä!”
  “Huh. Joko pelottaa?” kuiskasi James.
  “HILJAA RIVISSÄ! Päivänne alkavat tasan kello viisi nolla nolla, jolloin tulette aamiaiselle. Kello viisi kolmekymmentä voitte pestä hampaanne. Tasan kello viisi neljäkymmentäviisi jokainen on edessäni tällä aukiolla, ellei tahdo mutapainia limalemmikin kanssa! Aamutunnit kestävät puoli kahteentoista, jolloin teillä on puoli tuntia aikaa lounaaseen. Iltapäivätunnit kestävät päivälliseen saakka, ja päivällisen jälkeen seuraa illan kuntolenkki. Vapaa-aika alkaa yhdeksältä ja valot sammutetaan yhdeltätoista. Oletteko ymmärtäneet?”
Myöntävä, säikähtänyt mumina täytti aukion.
  “Hyvä. Seuraavaksi suunnistatte parakkeihin. Jokainen auroriosasto tulee vuorotellen hakemaan täältä parakkinsa ja huoneensa numerot, sekä liinan. Sidotte liinan silmillenne ja etsitte huoneenne sokkona. Löydettyänne sen jätätte tavaranne ja palaatte takaisin aukiolle. Teillä on viisitoista minuuttia aikaa. Jokainen, joka ei selviä tehtävästä saa luvan jättää tavaransa käytävälle. Liikettä!”
  “Tämä on järjetöntä”, Hermel voihkaisi lähtiessään maleksimaan Frankin jäljessä kohti lavaa, missä Rockhart paistatteli jäätävässä, vääpelimäisessä kunniassaan.
Sirius oli kerrankin hänen kanssaan samaa mieltä.

***

Illalla jokainen Lontoon Virallisen Auroriakatemian jäsenistä oli valmis kaatumaan kuolleena maahan. Päivä - vaikkakin vain puolikas sellainen - oli ollut raskaampi kuin Sirius oli pahimmissa painajaisissaankaan uskaltanut kuvitella. Parakkien metsästämisen jälkeen heitä oli odottanut vielä jäätävä avantouintikokemus, sekä herneiden keräämistä hiekanjyvien joukosta. Jude oli yrittänyt olla optimisti ja huomautti, että asiat olisivat voineet olla pahemminkin; he olisivat voineet joutua poimimaan hiekanjyviä hernesäkistä. Positiivisia ajatuksia ei kuitenkaan enää kaivattu, kun kaikkien lihaksia nipisteli kuolettava väsymys, eivätkä nivelet taipuneet enää tarpeeksi, jotta he olisivat pystyneet riisumaan kenkiä jaloistaan. Pahantuulisina ja loppuunväsyneinä he raahautuivat vetoiseen huoneeseensa ja lysähtivät sängyilleen tuskallisen tietoisina siitä, että huomenna heitä odotti vain kaksi kertaa pahempi kidutus.
  “Luulen olevani kuollut”, Sirius ynähti kovalta laveriltaan.
  “Tiedän tunteen”, vahvisti James. “Jos vielä joskus nousen tästä - äsh, en jaksa ajatella niin pitkälle. Tapetaanko Johnny?”
  “En tajua, miten yksikään mies voi olla niin sadistinen!”
  “Minä en tajua, miten hän pystyy niin ihmeellisiin temppuihin silmät sidottuna”, Hermel pohti. “Mitä luulette, miksi hänellä on se huivi silmillä?”
  “Ehkä ‘än on sokea”, Jude ehdotti. Mies näytti olevan aikeissa sanoa enemmänkin, mutta pudisti sitten päätään ja laahusti ulos huoneesta, arvatenkin matkalla tapaamaan ranskalaisia kohtalotovereitaan. Hän olisi varmasti iloinen päästessään viimein käyttämään omaa äidinkieltään, jos nyt pystyi väsymykseltään tuntemaan mitään ilon kaltaisia asioita.
Huoneeseen jääneestä kolmikosta Sirius nosti ensimmäisenä päätään. Ei sillä, että huoneessa olisi ollut paljon katsomista; se oli niin pieni ja ankea, että jopa Azkabanin sellien täytyi olla mukavampia. Huoneeseen mahtui juuri ja juuri ne neljä sänkyä, jotka nyt olivat heidän käytössään. Frank oli joutunut toiseen parakkiin kahden puolalaisen ja yhden saksalaisen seuraan. Hänellä taisi olla tiedossaan hiljainen ilta.
Sirius hiihti viimeisillä voimillaan kylpyhuoneeseen ja läimäytti sen oven kiinni perässään. Pesualtaan yläpuolella riippuva peili paljasti hänen väsymyksensä kaikessa kauheudessaan aina tuhkanharmaita kasvoja ja vedenpuutteesta halkeilevia huulia myöten. No, ainakaan hänellä ei ollut enää hiuksia - muuten nekin olisivat varmasti olleet pahimmanlaatuinen tuulenpesä. Kuten Reguluksella. Sirius nipisti huulensa tiukasti yhteen. Väsyneenäkään hän ei osannut lakata ajattelemasta.
Hän lysähti vessanpöntölle ryhtyen hapuilemaan hammasharjaansa. Hammastahnatuubin puristaminen tuntui maailman raskaimmalta toimenpiteeltä. Sirius sulki silmänsä ja nosti särkevät jalkansa WC-pöydän laatikoiden kahvoille. Vähitellen hänen jalkansa alkoivat lipsua, ja laatikot seurasivat naristen mukana. Ilmeisesti niitä ei ollut öljytty kuukausiin.
Kumartuessaan sylkäisemään hammastahnaa lavuaariin Sirius ei voinut olla huomaamatta, että keskimmäisestä laatikosta pilkotti jotakin. Kasa pergamenttia - kulunutta ja rypistynyttä, kuin vuosien takaa kulkeutunutta. Paperit oli täytetty tummanpunaisella, seittimäisellä kirjoituksella, joka toi väsymyksen sumun lävitsekin Siriuksen mieleen muistoja.
Hän harjasi nopeasti hampaansa loppuun ja nappasi pergamenttipinkan laatikosta. Suljettu tila oli säästänyt sen pahemmalta pölyhyökkäykseltä, ja kirjoitus oli vielä suhteellisen selvää. Paperit kahisivat kutsuvasti Siriuksen käsissä. Hän istui takaisin WC-pöntön kannelle ja ryhtyi lukemaan tietämättä kunnolla itsekään, mistä kirjoitus häntä oikein muistutti.

Syyskuu 13, -75
Ensimmäinen päivä

Toinen Katastrofileiri. Toinen hiustenleikkaus, toinen annos hollantilaisia, toinen kidutus.  Taisin viime vuonna vannoa, etten tule enää uudelleen, mutta olen nähtävästi sittenkin työnarkomaani. Tai ehkä vain haluan kiduttaa itseäni. En ihmettelisi sitäkään.
Tämä ensimmäinen päivä on onneksi suhteellisen helppo. Muutama nöyryytys, parisataa punnerrusta ja joitakin nenäverenvuotoja; viime vuoteen verrattuna tämä sujuu jo hyvin. Huonekaveritkin ovat kaikki hollantilaisia, joten puhumisen ongelma on ratkaistu: ei puhuta.
On painava olo. Melkein syyllinen. Jazz kävi äsken; yritin kieltää. “Pilaat maineeni”, minä sanoin. Hän kutsui minua nauraen pelkuriksi ja suuteli niin, että happi oli loppua. Naiset.
Olenko oikeasti pelkuri? En halua kuolonsyöjätyttöystävääni julkiselle paikalle, missä voin jäädä kiinni. Siitä tulisi liikaa ongelmia. Olen joka tapauksessa ollut pääepäilty siitä lähtien, kun pelastin Jazzin Azkabanilta kesältä, mutta sitähän Jazz ei tietenkään halua käsittää. Hän ymmärtää tasan sen verran mitä haluaa - ja mitä tulee kuolonsyöjien ja aurorien asioihin, se ei ole kovin paljon. “Ei meidän asiamme heitä kiinnosta”, hän väittää ja on väärässä. Kuolonsyöjän kanssa seurusteleva aurori kiinnostaa montakin. Voisin tietenkin yrittää selittää Visardolle, että Jazz on syytön, mutta en usko sen varsinaisesti menevän läpi. Olen mieluummin pelkuri ja tapaan Jazzia salaa. Tai miksen täällä Katastrofileirilläkin; ainakin teen hollantilaiset kateellisiksi. En tosin tainnut onnistua selittämään heille koko seurustelukuviota koko hyvin. Päädyin käyttämään “minä Tarzan, sinä Jane”-viittomaa, eikä se tainnut olla kovin viisasta. He ovat vältelleet minua siitä lähtien.
Kello on yksitoista ja meidän pitää sammuttaa valot; viiden minuutin päästä meitä uhataan jo mutapainilla. Yksi ruotsalaisista joutui painimaan viime vuonna. Jazz sanoi, että olisi halunnut nähdä sen; minä sanoin, että jos hän toistaa sanansa, lähetän hänet siistissä paketissa Ruotsiin.
  “Älä viitsi, Red”, hän kohotti kulmiaan raivostuttavasti, kuten aina. Se noita. Pahimmanlaatuinen Kirke; ja minä kai vain seison tässä ja odotan, että minut muutetaan siaksi. Vaikka tuskin Jazz sitä tekee - Visardo pikemminkin, kun saa selville, että veljeilen vastapuolen kanssa. Onneksi hollantilaiset ei voi kieliä.


Sirius ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa. Se tuntui kohtalon ivalta, ja vieläpä mitä julmimmalta sellaiselta - että hän päätyi pitelemään käsissään kuolleen esikuvansa päiväkirjaa! Sellaista piti tapahtua vain tarinoissa, ei tosielämässä. Tässä hän silti oli, Redin päiväkirja käsissään. Red oli ollut tällä samalla leirillä ja nukkunut tässä samassa huoneessa vain viisi vuotta sitten. Mikä mielenkiintoista, hän oli painiskellut samanlaisen ongelman kanssa kuin Sirius nyt, vain hiukan erilaisessa muodossa. Regulus ei ehkä ollut Siriuksen tyttöystävä, tai Jazz Redin veli, mutta kuolonsyöjiä he olivat molemmat. Äkkiä Siriusta paleli. Tuntui omituiselta löytää ymmärtäjä sellaisesta ihmisestä, joka oli kuollut yli vuosi sitten.
Hän palasi kirja kädessä takaisin makuutilan puolelle.
  “Jätitkö sinäkin säännöt lukematta?” James kysyi puoliunisesti. “Tänne ei saa tuoda lukemista - “
Sirius jätti ystävänsä sanat omaan arvoonsa ja kaivautui peiton alle.
  “Mitä sinä edes luet?”
  “Historiaa, Sarvihaara.”
James haukotteli näkyvästi ja sammutti valot. Sirius virnisti; sana historia sai Kelmin kuin Kelmin haaveilemaan päiväunista. Hän itse piti vielä valot päällä ja käänsi seuraavan päiväkirjamerkinnän näkyviin sekavin ajatuksin.

Syyskuun 14, -75
Toinen päivä

Potter veti minut sivuun, kun toiset lähtivät jäljitysharjoituksiin. Hyvä mies, mutta aivan liian kiinnostunut minun asioistani. Jos hän olisi puoleksikaan yhtä kiinnostunut vaimostaan kuin minun rakkauselämästäni, hänen vaimonsa olisi Englannin onnellisin ihminen, on pimeyden velhoista sitten ongelmia tai ei.
  “Kuulin huhun, että sinulla oli seuraa eilen“, Potter aloitti. Täytyy vaientaa hollantilaiset varmuuden vuoksi; joku heistä on nähtävästi sittenkin oppinut englantia. Tai ei kai siinä kovin monta sanaa tarvitse - ‘porkkanapää verkkosukkahousuissa’ yhdistettynä nimeen Red saattaa olla jo paljastava yhtälö. Vaikka kai minä voisin väittää, että me miehet vaihdamme hitaasti naistyyppiä.
Kielsin joka tapauksessa kaiken seuran, ja katsoin parhaaksi lisätä loppuun, että jos Potter itse sattuu näkemään Jazzia, haluan päästä sanomaan muutaman valitun sanan. Annoin ymmärtää, että se kesäinen sattumus Trikiassa loukkasi minua pahastikin. Potter lähti tiehensä, ja parempi niin. En kaipaa yhtään enempää utelijoita.

Sääli, ettei ole mitään keinoa käskeä Jazzia pysymään kaukana. Hän tulee katastrofinvarmasti taas illalla; ilmestyy jostakin ja nauraa minun vainoharhaisuudelleni päin naamaa. “Red, ei minua kukaan saa kiinni”, hän väittää ja kiepauttaa meidät puunrungon taakse. “Jos joku kysyy missä olit, voit aina väittää iskeneesi Rockhartia.”
Minä irvistän hänelle ja komennan häntä lähtemään. “Minua ei voi käskeä”, hän vastaa ja demonstroi vielä, miksi.
Onkohan jossakin osoite, minne hankalat tyttöystävät voi lähettää?


***

Sirius oli lukenut päiväkirjamerkintöjä aina pikkutunneille saakka ja oli aamulla aivan liian väsynyt osallistuakseen aamiaispöydässä pingispallon lailla ponnahtelevaan unisen äkäiseen keskusteluun. Auroriopiskelijat äyskähtelivät vuoroin toisilleen, vuoroin puurolautasilleen, ja aika ajoin joku heistä harkitsi heittävänsä suolapurkin seinään. Ainoastaan Johnny Rockhartin valvova läsnäolo piti heidät aloillaan. Miehen silmät olivat yhä sidotut, mutta silti Siriuksesta tuntui kuin tämän haukankatse olisi vartioinut juuri häntä.
Hän haukotteli. Redin päiväkirjan lukeminen oli ollut kuluttava kokemus, monessakin mielessä. Viimeisen vuoden aikana Sirius oli ehtinyt tuudittautua siihen uskoon, ettei enää koskaan kuulisi mitään entisestä professoristaan. Nyt hänestä tuntui jo siltä, että moiset ajatukset olivat yksinomaan naurettavia. Redin kaltaisista miehistä ei päässyt milloinkaan eroon. Jo heidän pelkkä muistonsa riitti vainoamaan päivien loppuun saakka.
Red oli kirjoittanut laveasti ajatuksiaan Jazzista ja oletetun kuolonsyöjän kanssa seurustelemiseen liittyvistä ongelmista. Tekstin loppupuolella hän alkoi jo kyllästyä salailuun ja painostukseen ja harkitsi lopettavansa kaiken. Tunnettu historia todisti, ettei hän ollut tehnyt niin, mutta silti Sirius huomasi jännittävänsä kuin pahainen tirkistelijä. Arianna olisi nauranut. Sillä ei ollut kuitenkaan väliä. Hän odotti jo malttamattomana, että pääsisi jälleen illalla uppoutumaan entisen opettajansa ajatuksiin.
  “Kammottavan vähän naisia täällä”, James pohti.
Sirius käänsi mietteensä takaisin nykyisyyteen ja vilkaisi ympärilleen. Veli oli oikeassa - ruokalassa istuvat naiset saattoi laskea vaivatta yhden käden sormilla.
  “Sovinismia”, huomautti Hermel.
  “Eipäs, vaan inhimillistä”, Sirius vastusti. “Eivät naiset kestä tällaista rääkkiä. Se on kiinni jo fysiikasta.”
  “Kuunnelkaa kaikki herra Blackia, naisten fysiikan asiantuntijaa”, James pelleili.
  “Sarvihaara…”
  “Mitä? Tottahan se on.”
  “En minä sitä. Sitä vain, että Johnny näyttää aika vihaiselta, sikäli kuin suun asennon perusteella voi jotakin päätellä. Hän ei taida tykätä huumoristasi.”
  “Tai ehkä hän pitää sinua sovinistina.”
  “Hän on simputtaja, hän on sovinisti.”
Rockhart lähti astelemaan heidän pöytäänsä kohti. Aistien vaaran Sirius sulki suunsa, hylkäsi keskeneräisen puurolautasen ja lennähti astioidenpalautuspisteeseen kuin virtaviivaiseksi kiillotettu salama ainakin. Hän oli ulkona ruokalasta ennen kuin Rockhart oli ehtinyt määränpäähänsä saakka. Mitä pöytään jääneelle kolmikolle tapahtui, sitä Sirius ei pystynyt syyllisyydeltään edes ajattelemaan.

***

Neljäntenä leiriaamuna Rockhart määräsi koulutettavansa taistelemaan kirottuja lumiukkoja vastaan. Lumi pöllysi ja täytti hengitystiet aina sieraimia myöten, kun yllättyneet auroriopiskelijat yrittivät löytää keinoja verenhimoisten lumiukkojen päihittämiseen. Viimein norjalainen Sigrid keksi sulattaa lumiukot keinotekoisella tulella, ja kamppailu muuttui loskantäyteiseksi riehumiseksi. Rockhart katkaisi kuitenkin ilonpidon lyhyeen tasapainoharjoitusten vuoksi. Silmät sidottuna toiminen tuntui olevan hänelle suoranainen pakkomielle. Ehkä oma, oletettu näön menetys oli tehnyt hänestä katkeran. Katkeruudelta se ainakin Siriuksen silmissä vaikutti - kukaan normaali ihminen ei olisi pystynyt simputtamaan sillä tavalla ilman suuria omantunnontuskia.
Iltapäivällä he kuurasivat ruokalan lattiaa hammasharjalla, ja illansuussa rauhoituttiin kylmällä susilla. Aina yhtä käytännöllinen Hermel hämmästeli sitä, että kitsaat leirinjärjestäjät olivat raaskineet hankkia heille sushin kaltaista kallista herkkua, mutta Siriuksen mielestä kyseessä ei ollut mikään ihme. Niin harvat suostuivat syömään sushia, että sen hankkiminen oli ehdottomasti kannattavaa taloudellisessa mielessä. Hän itse vetäytyi nälkäisenä oman huoneen rauhaan ja hautasi kasvonsa tyynyyn itsekseen äristen.
  “Oletko OK, Anturajalka?” James ilmestyi salavihkaisesti huoneen ovelle.
  “Joo. Elämäni kunnossa.”
  “Sarkasmisi muuttuu päivä päivältä tylpemmäksi, kaveri. Kuule, olet ollut vähän hiljainen viime aikoina - “
  “Väsyttää niin paljon, ettei jaksa puhua“, Sirius livautti.
  “Minäkin melkein uskon tuon. Mitä sinä oikein mietit?”
Sirius punnitsi vastaustaan pitkään ja vakavasti. “Paahtoleipää. Ihmisten ruokaa yleensä. On nälkä.”
  “Älä viitsi!” James paiskasi häntä tyynyllä. “Olin tosissani!”
  “En minä mitään mieti.”
  “Sano mitä haluat, mutta minä en usko. Olet aina hiljaa, tai nenä kiinni kirjassa. Mitä sinä edes luet? Näytä sitä opusta!”
James ponkaisi peremmälle huoneeseen. Sirius heittäytyi kiireesti Redin päiväkirjaa suojaavan tyynyn päälle.
  “Anna sen olla!”
  “Mikä sinua vaivaa?”
Hölmökin olisi huomannut Jamesin loukkaantuneen. Millä oikeudella? Sirius oli ainoastaan puolustanut Redin yksityisyyttä. Hän tiesi, että haudan takaakin mies olisi osannut arvostaa elettä.
  “Ei minua mikään vaivaa”, Sirius valehteli, eikä voinut olla lisäämättä, “sinä et vain ymmärrä.”
  “Ymmärrä mitä? Äh, anna olla! Minä häivyn! Etsin seuraa, joka käyttäytyy vähemmin mielipuolisesti.”
James poistui ovet paukkuen. Vähästäpä hänkin suuttui, Sirius ajatteli ja asettui pitkälleen sängylle kaivaen Redin päiväkirjan selkänsä alta. Jamesilla ei ollut mitään oikeutta arvostella häntä. Kelmi saattoi olla käytännöllisesti katsoen hänen veljensä, mutta se ei tarkoittanut, että tämä olisi käsittänyt, millaista oli olla kiinni jossakussa, jota olisi kaikkein mieluiten vain vihannut. Mutta Red ymmärsi.
Sirius piristyi kääntäessään esille uuden päiväkirjanlehden. Hän oli päässyt Redin viimeiseen leiripäivään, jo lähelle loppua.

Inhottavaa myöntää, mutta jopa minä kaikessa nerokkuudessani tarvitsen joskus neuvoja, Redin sarkastinen kertojanääni kirjoitti päiväkirjan viimeisillä sivuilla. Suostuin puhumaan tänään Kiralle, sille ainoalle hollantilaiselle, joka on oppinut kommunikoimaan vieraalla kielellä edes vähäsen. Hän edustaa kauniimpaa sukupuolta, joten tietenkin hänen puukenkäinen sydämensä suli lätäköksi lattialle, kun hän kuuli minun rakastuneen tyttöön, jonka kanssa en voi olla. Sana kuolonsyöjä merkitsee hollantilaisille yhtä vähän kuin tanssiva paahtomaissi minulle, joten luonnollisesti Kira näki koko kuvion romanttisena hömpötyksenä. Silmät kyynelissä hän käski minua paistelemaan rakastamani henkilön puolesta loppuun saakka. Luulen, että hän tarkoitti taistelua.
Kira on osallistunut aurorikoulutuksen ohella jonkinlaiseen psykologiseen huuhaa-seminaariin ja kertoi minulle ylpeänä jostakin turhanpäivästä tutkimuksesta, jota kutsutaan moraalien tasoksi. Hän sanoi minun juuttuneen sovinnaisen moraalin tasolle, ja vaikka en vielä silloin tiennyt tarkalleen, mitä se tarkoittaa, se kuulosti hemmetin alentavalta.
  “Sovinnainen moraali on sitä, että tekee oikein vain siksi, että sen sanotaan olevan oikein, vaikka ei itse uskoisi siihen tippaakaan. Se johtaa henkiseen harakiriin”, hän selitti. Tietenkään hän ei sanonut sitä aivan tuolla tavalla - hän selitti sen hollanniksi, ja kääntäjänä toimi yli-innokas japanilainen. Sitten Kira väitti teki tekevänsä aina juuri niin kuin katsoo oikeaksi; siitä kai johtuukin, että hänelle huudetaan täällä koulutuksessa koko ajan. Periaate on kuitenkin aika hieno. Saatan noudattaa sitä jatkossa. Mitä muuta tässä muka voisi tehdä? Kun on tällainen kuin minä - toivottomasti viisaampansa verkossa. Taidan vihata Jazz Thomasia. Jay oli oikeassa sanoessaan, että olin idiootti kun annoin hänelle pikkusormeni, mutta Jay nyt on murhaaja, joten ehkä häntä ei kannata kuunnella. Ja mitä pikkusormesta; nimetöntä hän ei saa. Ei, vaikka minun pitäisi kuolla sitä puolustaen.


Kirjoitus jatkui, mutta sen sävy muuttui pohdiskelevasta turhanpäiväiseksi jaaritteluksi, joka tuntui niin yksityiseltä, ettei Sirius voinut lukea pidemmälle. Hän laski tekstin kädestään silmiään hieroen. Red Stron oli siis antanut pahalle periksi ja kutsunut tämän takaisin sänkyynsä. Ennalta-arvattavaa, mutta niinhän kaikki rakkaustarinat olivat. Red oli joka tapauksessa ollut parempi aurori kuin kirjailija, joten hän sai tekstinsä tason anteeksi, ja enemmänkin. Sirius oli hänelle kiitoksen velkaa. Ajatus olisi tehnyt hänen olonsa vaikeaksi - oliko muka mitään pahempaa kuin olla kiitollisuudenvelassa kuolleelle - mutta onneksi todellinen neuvoja oli ollut hollantilainen nimeltä Kira. Se, joka oli kertonut sovinnaisen moraalin tasosta. Moiset puheet kuulostivat jästien höpinältä, mutta Sirius oli valmis antamaan senkin anteeksi. Jästien puheita tai ei, ne olivat totta. Hän saattoi kehitellä puoli miljoonaa ylevää syytä sille, miksi Reguluksen tapaaminen ei ollut vähääkään suositeltavaa tai viisasta, mutta todellisia syitä oli vain yksi: hän pelkäsi pettyvänsä jälleen veljensä. Sen myöntäminen helpotti oloa. Eikö hän ollut muka jo kuusivuotiaana tokaissut, että pelko oli huono tekosyy asioiden tekemättä jättämiselle? Ja Regulus oli nauranut ymmärtämättä puoliakaan hänen sanoistaan. Nyt veli kyllä ymmärtäisi, jos Sirius vain kertoisi. Pystyisikö hän siihen? Tuskin. Mutta tapaaminen olisi hyvä alku.

***

Viimeinen koulutusaamu koitti. Sirius, James, Jude ja Hermel raahautuivat silmät ristissä jälleen yhdelle kylmää puuroa sisältävälle aamiaiselle. Ilokseen Sirius pani merkille, etteivät hänen liikkeensä tuntuneet enää yhtä kankeilta. Viikon mittainen tehokuuri oli tosiaan tehnyt hyvää hänen kunnolleen. Hiuksetkin olivat alkaneet kasvaa velhonnopeudella; ripaus hiustenkasvatuspulveria varmistaisi sen, että Lontooseen palatessa ne olisivat jälleen normaalimallissaan.
Lähteminen tuntui haikealta, ei suinkaan itse leirin, vaan parakin vuoksi. Sirius oli ajatellut asiaa ja tullut siihen tulokseen, että olisi väärin viedä Redin päiväkirja Lontooseen. Aurori itse oli jättänyt sen tänne parakkiin, eikä Sirius halunnut ehdon tahdoin asettua häntä vastaan. Red löytäisi vuorenvarmasti keinon palata vainoamaan häntä haudan takaa, mikäli hän edes yrittäisi ottaa päiväkirjaa mukaansa. Siitä huolimatta oli sääli erota siitä.
  “No, tuletteko takaisin ensi vuonna?” Lontoon Auroriakatemian pöytään lysähtänyt Frank kysyi tekopirteästi. Huhut kertoivat, että hän oli juhlinut puolalaisten kanssa rankasti edellisenä yötä, mutta kukaan ei uskaltanut pyytää tarinoille vahvistusta. Jos Alice Longbottom saisi jotakin vihiä asiasta, oli parempi teeskennellä, ettei ollut mitään kuullutkaan.
  “Tämä on ollut helvetillistä”, Sirius sanoi suoraan. “Tapella nyt lumiukkoja vastaan! Mutta ollaanhan tässä opittu paljon.”
  “Minäkin pysyn jo puomilla”, James säesti. “Silmät sidottuna tai ilman.”
Jude nyökytteli myöntyvästi ja nieleskeli vimmaisesti puuroaan. Vastoin aiempia odotuksia hänkin oli nauttinut leiristä, kenties ennen kaikkea ranskalaisten vuoksi. Ruoka-aikoja lukuunottamatta hän oli viettänyt hyvin vähän aikaa huonetovereidensa kanssa ja katosi maanmiestensä joukkoon aina kun silmä vältti. Se oli kuitenkin tehnyt hänelle hyvää. Omalla äidinkielellään puhuessaan mies oli vähemmän ujo ja kömpelö ja äityi toisinaan jopa vilkkaaksi.
  “Minä en taida enää tuntea itseäni”, Hermel mutisi kasvot kalpeina. “Lumiukot ja kiinalaiset loitsut vielä menettelivät, mutta se metsästäminen - “
Sirius virnisti väkisinkin. Edellisenä iltana heitä oli komennettu hankkimaan itse oma ruokansa metsästä. Hän itse oli koiranvaistojensa avulla päässyt helpolla, mutta Hermelin oli nähty itkevän vielä iltahämärissäkin kuolleen kaniinin kohtaloa. Hän ei kuitenkaan enää halveksinut miestä kuten aiemmin, vaan päinvastoin kunnioitti tämän hellämielisyyttä - joskin vain hetkellisesti. Johnny Rockhartiin verrattuna Hermel Biggs oli siunatun inhimillinen olento.
Hän etsi katseellaan Johnnya. Solakka nuori mies keikkui tuolillaan kaikkea muuta kuin sotilaallisesti, huulet vetäytyneinä eroon toisistaan niin, että epätasainen hammasrivi pääsi kerrankin näkyville. Hänellä näytti olevan hauskaa. Siriuksen mieliala laski. Koko leirin ajan hän oli yrittänyt päihittää töykeän ohjaajansa edes jossakin asiassa, mutta turhaan. Aiheestakin saattoi sanoa, että hänellä oli jäänyt jotakin hampaankoloon miestä vastaan.
Sirius työnsi tarjottimensa nopealla liikkeellä syrjään.
  “Mitä nyt, Anturajalka? Hei, minne sinä menet?”
  “Minulla on aavistus…” Sirius kuuli Frankin mutisevan. Taakseen katsomatta hän marssi suoraan Johnny Rockhartin pöytään ja kumarsi miehelle.
  “Saanko pyytää huomiotanne, pomo?”
  “Antaa mennä, Black.” Siriusta oli koko leirin ajan häirinnyt sen, miten Rockhart pystyi muistamaan jokaisen leiriläisen nimet ja vieläpä tunnistamaan heidät pelkän äänen perusteella. Se vaati jo todellista harjaantumista ja kärsivällisyyttä.
  “Olemme kilpailleet jokaisessa lajissa, paitsi siinä olennaisimmassa. Haastan teidät kaksintaisteluun.”
Johnny ponnahti jaloilleen kuin olisi kaiken aikaa vain odottanut kutsua. Mies oli vetänyt taikasauvansa esille niin nopeasti, että Siriukselle tuli kiire kaivaa omansa. He kumarsivat, kääntyivät ja palasivat vaaditun askelmäärän taaksepäin - Sirius oikealle, Johnny vasemmalle.
Koko ruokala oli kääntynyt seuraamaan ottelua. Tässä on nyt maine pelissä, Black, Sirius muistutti itseään ja yritti pysytellä rauhallisena. Oli hän sentään yksi vuosikurssinsa parhaista, mitä kaksintaisteluun tuli, ja pystyi hyvänä päivänä päihittämään jopa Camelotta Tonksin, vaikka tietenkin nainen olikin vain pahainen teoriaopettaja.
  “Valmiina? Yksi - kaksi - “
  “TAINNUTU!”
Sirius oli toivonut näkevänsä Rockhartin lentävän selälleen lattialle punaisen valon välähdyksen seurauksena, mutta mies teki nopean ranneliikkeen ja kirous kimposi takaisin langettajaansa. Sirius ennätti väistää vain täpärästi.
  “Älä anna sille periksi, Anturajalka!” tuttu vislaus kantautui yli ruokalan. Huutoon yhtyi monia tuntemattomia ja vieraskielisiäkin ääniä. Johnny oli lahjakas, mutta ei kovin pidetty opettaja. Kenties juuri sen vuoksi kaikki tuntuivat ryhmittyneen häntä vastaan.
Johnnyn kulmat kohosivat silmäsiteen alla kuin osoittaen, ettei yleisön suosiolla ollut tositilanteessa mitään merkitystä - siksihän sankaritkin aina kuolivat. Tämä taistelu ei kuitenkaan päättyisi kenenkään kuolemaan, eikä Sirius aikonut hyväksyä edes tappiota. Hampaat irvessä hän kohotti jälleen taikasauvansa - ja rojahti päin pöytää.
  “Miten sinä tuon teit?” hän ähkäisi.
Johnny kiepautti lyhyen hiussuortuvan sormiinsa elellä, joka toi väistämättömästi mieleen Ariannan.  “Taikuutta, Black.”
  “Kyllä minä sinulle taikuudet näytän - “ Tällä kertaa Sirius kokeili äänetöntä loitsua ja se toimi jo paremmin; jopa Johnny Taivaanlahja joutui heittäytymään syrjään. Tyytyväisenä hän kohotti jälleen sauvansa. Violetti valosuihku lensi uhkaavasti häntä kohti.
Taistelu jatkui nöyryyttävänä, mutta ei täysin epätasaväkisenä. Toisinaan Sirius onnistui yllättämään ohjaajansa professori Stronin PVS-tunneilla opituin liikkein ja pääsi lähelle aseistariisuntaa. Loppupeleissä Johnny kuitenkin kiepautti hänet selälleen lattialle, riisti häneltä sauvan ja kohotti sen ylös voitonmerkiksi. Koko ruokala puhkesi aplodeihin, joista paistoi vastentahtoinen ihailu.
  “Hienoa työtä”, Johnny kehaisi hengästyneesti tullessaan auttamaan Siriusta jaloilleen. Suureksi ilokseen Sirius sai huomata, ettei ollut suinkaan ainoa, jonka kasvoja pitkin virtasi hiki. Ja kehut Johnny Rockhartilta - ne olivat todellinen lottovoitto.
  “Kiitos, pomo. Et itsekään ollut hassumpi.”
  “Tietenkin jalkatyössäsi on vielä melkoisesti vikoja, ja olet aivan liian kiinnostunut pelaamaan reilua peliä“, Johnny jatkoi saman tien. “Väistelet huijaamista niin paljon, että nainenkin päihittäisi sinut.”
Sirius tuhahti. “Ei ikinä!”
Outo hymy väänsi aurorikouluttajan suupielet ylöspäin. “Ikävä puhkaista kuplasi, Black, mutta olet jo hävinnyt.”
Siinä kaikkien edessä Johnny riisui löysän collegensa. Hänellä oli sen alla pelkkä t-paita - likaisen harmaa ja niin tiukka, että se toi väkisinkin esille eittämättä naiselle kuuluvan vartalon kaikkine asiaankuuluvine kaarineen. Sirius tunsi suunsa loksahtavan auki.
  “Johanna Rockhart, hauska tavata”, Johnny ojensi hänelle kätensä leveästi hymyillen.
  “Minä - hitto!”
Päätään pudistellen Sirius kääntyi kannoillaan ja palasi omaan pöytäänsä. Hän tunsi olonsa petetyksi, vaikkei tiennytkään tarkalleen miksi.
  “Mukava yllätys, vai mitä, Sirius?” Frank naureskeli, kun Sirius lysähti takaisin paikalleen.
Sirius mulkaisi häntä. “Sinä tiesit, etkö tiennytkin?”
  “Selvitin itse asian viime vuonna, kantapään kautta. Nainen tai ei, hän on hyvä.”
  “Hän on”, Sirius myönsi, mutta vannoi kuitenkin mielessään, ettei palaisi enää seuraavana vuonna Kuolonsyöjäleirille Johnny Rockhartin mitäännäkemättömin silmien eteen. Saman tien hänen mieleensä kohosi kysymys: miten Johnny oikein saattoi tietää äänettömän loitsun tulosta, jos ei kerran pystynyt näkemään sitä? No, oli miten oli, hän ei nöyryyttäisi itseään kysymällä.

Puolenpäivän jälkeen Lontoon Virallisen Auroriakatemian osanottajat pakkasivat tavaransa, nousivat jo ennakkoon vatsojaan pidellen bussiinsa ja ajoivat pois rannikolta, kohti sisämaata. Sirius nojasi kylmään ikkunaan, keskittyi hengittämään hitaasti nenän kautta sisään ja ulos ja pohti, miten kotona mahtoi sujua. Hän ei ollut kuullut ystävistään mitään kokonaiseen viikkoon. Vaikka tottahan he olivat pärjänneet; he pärjäsivät aina.
Sirius huokaisi väsyneesti ja sulki silmänsä. Hän olisi voinut nukkua koko viikon. Silti Kuolonsyöjäleiri oli ollut maineensa veroinen kasvattaja, eikä vain fyysisessä mielessä. Redin kuva kohosi Siriuksen silmien eteen ja hän nyökkäsi, kuin kysymykseen vastaten. Kotona hän kirjoittaisi Regulukselle.

A/N2: Etenkin Redin osuudesta tuli täysin toisenlainen, kuin kaksi kuukauttta sitten kuvittelin. No, ajoi se kuitenkin tarkoituksensa. Jos joku vielä pitkän tauon jälkeen luki tänne asti, mun mielestä olisi tosi mukavaa saada palautetta - kaikenlaista sellaista.

Neilikka

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 3.3.07
« Vastaus #79 : Maaliskuu 03, 2007, 20:44:05 »
Menin ihan sanattomaksi kun huomasin, että osia oli alkanut ilmestyä tänne, ja viimeistään tänä aamuna päivitin sivua uusimman luvun toivossa parin minuutin välein. Olin ihan suunnattoman helpottunut kun jatkoit, en olisi tiennyt mitä tästä ajanjaksosta kertovaa kelmificciä olisin seuraavaksi lähtenyt lukemaan. Oli ihanaa lukea taas pitkästä aikaa lukea tätä, ja voit olla varma, että minä olen täällä ruudun toisella puolella jatkossakin! Olet saanut kirjoitettua kunnioitettavan määrän loistavaatekstiä, loppujen lopuksi aika lyhyessä ajassa. Kiitos ihan näin alkajaisiksi siitä! Mutta mutta, mitäpä minä tässä jaarittelemaan, mennään itse kommentoinnin pariin.

Osa oli (taas) taattua Sharra-laatua (ja tällä tarkoitan monipuolista, elävää tekstiä), vaikkakin rivien välistä olikin luettavissa pitkä tauko. En tiedä oletko kirjoittanut tätä pikkuhiljaa, vai pitänyt pitkän tauon ja kirjoittanut sitten parissa päivässä koko luvun, mutta mä ainakin huomasin, että tämä oli hivenen erilaista kuin edelliset luvut. Voi tietysti olla, että se johtuu siitä, että en ole niin pitkään aikaan lukenut Memorya, mutta tämä tuntuu jotenkin kummallisen vakavalta. Voin löytää tekstistä roppakaupalla kaksimielisiä vitsejä, sarkastisia huomautuksia sun muita, mutta luvun yleisilme oli jotenkin apea. //loppumuokkaus: näin jälkikäteen ajateltuna syynä saattaakin ehkä olla se, kun Sirius oli niin pidättäytynyt, ja Siriuksen näkökulmastahan koko luku oikeastaan olikin.

Mun on pakko olla (osittain) eri mieltä Samian kanssa Siriuksesta. Sirius oli luvun alussa, ja vähän pidemmällekkin, oma, sarkastinen ja suorastaan raivostuttavan hyväntuulinen (kynityistä hiuksista huolimatta). Osan loppua kohden, kun hän löysi Redin päiväkirjan, hänestä tuli osittain vähän sulkeutunut ja se kai näkyi parhaiten Jamesille tiuskimisella. Jamesin ja Siriuksen riita jäi mulle vähän avoimeksi, saamme kai kuulla siitä lisää sitten seuravassa luvussa? Siriuksen ja Johnnyn (tai itseasiassa Johannan. Tämä oli lukua piristävä paljastus, pystyin helposti kuvittelemaan Siriuksen ilmeen, ja se oli kyllä näkemisen arvoinen! Jotenkin ironista muuten, kun Sirius oli satavarma, että naiset eivät voi ohjata kuolonsyöjäleiriä. Olisi pitänyt odottaa jotakin tälläistä:)) kaksintaistelu oli mielestäni loistava päätös luvulle, odotinkin Siriukselta itse asiassa koko luvun ajan jotain tämän tapaista. James oli muuten aika parka kun se määrättiin puomille:D Aluksi mä kuvittelin, että se joutuu johonkin ihan hirveeseen nöyryytykseen, mutta toi oli ehdottomasti parempi vaihtoehto. Luvun parhaimpia kohtia!

Luvussa oli pari hyvää/huonoa tulevaisuuteen viittaavaa kohtaa,(tuo yllä mainitsemani naisohjaaja juttu nyt oli aika lähitulevaisuuteen, mutta.), kuten Siriuksen ajatukset siitä, miten hän olisi parilla arvella höystettynä valmis Azkabaniin, ja kuinka Azkabanin selli olisi ollut yhtä tympeä kuin heidän huoneensa leirillä. Sinänsä surullisia, sinänsä hauskoja, ne toimivat kuitenkin oivallisesti!

Tiedän, luvun tarkoitus oli olla kuolonsyöjäleirillä ja perehtyä Redin päiväkirjamerkintöihin, mutta mä olisin silti kaivannut sekaan hieman enemmän muuta toimintaa. Olisi ollut mielenkiintoista lukea, miten Lily ja kumppanit käyttäytyvät miesten loistaessa poissaolollaan, tai miten Remuksen ja Tinkan suhde edistyy. Varsinkin Alessandrosta ja Cinnamonista olisin tahtonut kuulla, mutta kuten jo sanoitkin, heitä on sitten ilmeisesti enemmän seuraavassa luvussa?:) Hmm, missä Lily muuten oli kun jätettiin hyvästejä? Vai oliko tossa Arianna-Sirius kohtauksessa vain he kaksi ja James oli omassa asunnossaan hyvästelemässä Lilyä?

Luvussa tuli ehkä hitusen toistofiilis, koska lähes aina, kun oli dialogia, oltiin syömässä. Tai välillä tuntui että se osa luvusta, joka vietettiin leirillä, rakennettiin syömisen eikä itse tekemisen ympärille. Olisi ollut mukava kuulla enemmän leirin toimista, ja vaikka dialogia jonkun harjotuksen keskeltä (mahtaa tulla ärtyneitä keskusteluja jos yritetään etsiä hernettä hiekkasäkistä:D). Joo ja hei, aika paljon oli keskustelua sovinismista ja feminismistä, se vähän häiritsi.

Redin lisäys mukaan juoneen toi siihen omalla tavallaan lisä syvyyttä. (Mukava kytkös menneisyyteen!) Jotain tälläistä mä olinkin jo itseasiassa odotellut, kun sanoit kaivanneesi Rediä (monien muiden lukijoiden mukana!:D Mä henkilökohtaisesti en ole ikinä ollu niin suuri Red ja Jazz fani, vaikka loistavia hahmoja ovatkin!). Kuten Sirius ajattelikin, Red on aina ollut hänen esikuvansa, ja se oli kyllä munkin ajatukseni kun pakkaskukkia eteni vähän pidemmälle. Pelottavan samanlaisia aina aika-ajoin. Mä en vain odottanut sitä esikuvamaisuutta ihan tällä tavalla, tai olin sen aina ollut kuvitellut sen olevan enemmän fyysistä. Niitä kirjeitä oli mukava lukea, ihan kuin vanhojen aikojen muistoiksi. (Aluksi mä muuten ajattelin että otsikossa oli virhe kun siinä oli Syksyllä -75. Ajattelin sitten kuitenkin, että ehkä sä et hyppää puolta vuotta eteenpäin, vaikka vuosiluvussa olisikin virhe;>)

Puolenpäivän jälkeen Lontoon Virallisen Auroriakatemian osanottajat pakkasivat tavaransa, nousivat jo ennakkoon vatsojaan pidellen bussiinsa ja ajoivat pois rannikolta, kohti sisämaata. Sirius nojasi kylmään ikkunaan, keskittyi hengittämään hitaasti nenän kautta sisään ja ulos ja pohti, miten kotona mahtoi sujua. Hän ei ollut kuullut ystävistään mitään kokonaiseen viikkoon. Vaikka tottahan he olivat pärjänneet; he pärjäsivät aina.
Sirius huokaisi väsyneesti ja sulki silmänsä. Hän olisi voinut nukkua koko viikon. Silti Kuolonsyöjäleiri oli ollut maineensa veroinen kasvattaja, eikä vain fyysisessä mielessä. Redin kuva kohosi Siriuksen silmien eteen ja hän nyökkäsi, kuin kysymykseen vastaten. Kotona hän kirjoittaisi Regulukselle.

Tämä pikku pätkä osan lopussa oli mielestäni yksi parhaista, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Olen itse ollut urheiluleireillä, ja niiden jälkeen ihan oikeasti tuntuu kuin voisi nukkua viikon putkeen. Ihanaa päättäväisyyttä kahdessa viimeisessä lauseessa. Se kruunasi koko luvun! Tuo ilmaisu "nousivat jo ennakkoon vatsojaan pidellen bussiinsa" oli piilohumoristinen kohta, ja siksi minä siitä pidänkin.

Laitahan jatkoa tulemaan mahdollisiman pian!

Jk. Soitan muuten pianotunneillani tällä hetkellä Memorya;)
« Viimeksi muokattu: Maaliskuu 05, 2007, 20:14:27 kirjoittanut Neilikka »

Poissa Nobody

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Velho
  • Yksinäinen susi
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 3.3.07
« Vastaus #80 : Maaliskuu 03, 2007, 21:08:14 »
Olen samaa mieltä tuossa yllä kirjoittaneen Samian kanssa, Pakkaskukkien/Memin hahmot eivät ole mielestäni kevytmielisiä vaan olet onnistunut luomaan todella mielenkiintoisia persoonia. Mielestäni jokainen hahmo on omalla laillaan mielenkiintoinen ja he tuntuvat todella sanoisinko todellisilta, tämä on yksi syy miksi minä pidän tästä niin paljon muihin ficceihin verrattuna!

Itse luku ei ollut mikään huippuhyvä, ehkä näin paremman sanan puuttuessa se sinun väite televisioepisodimaisesta olosta tämän osan jälkeen piti minunkin kohdallani paikkansa. Ihan luettavaa tavaraa kuitenkin ja näin pitkän tauon jälkeen tämäkin oli ihan hyvää luettavaa. Tuntuu vain että sinä etenet jotenkin liian nopeasti, et kerro enään asioista tarkemmin vaan käyt läpi vain tärkeät tapahtumat. Olisin mieluusti lukenut leirin tapahtumista vähän enemmän. Aikaisemmin ennen tätä "taukoasi" oli huomattavissa jo samaa, eli mentiin vain tapahtumasta tapahtumaan. Pakkaskukkien aikanahan yksi luku yleensä oli lähestulkoon vain se yksi päivä, jolloin sen päivän tapahtumat käsiteltiin paljon tarkemmin, sisältäen näin paljon enemmän hauskoja keskusteluja ja tapahtumia. Nämä tapahtumathan olivat juonen kulun kannalta tarpeettomia ja ymmärrän että tästä tulisi todella pitkä ficci jos kirjoittaisit tätäkin samalla tavalla, koska käsitelläänhän tässä paljon pidempää aikajaksoa kuin pakkaskukissa. Silti tästä puuttuu se jokin hauskuus mikä oli kirjoituksissasi aikaisemmin, toivottavasti tajusit mitä tarkoitan? Kyllähän tästäkin luvusta hauskoja oivalluksia kuitenkin löytyi ja tuota sinun huumoriasi on ihan tosissaan ollut tässä tauon aikana ikävä. Red...voi että kun tätä hahmoa tulee aina ikävä, mielestäni tapoit tuon mahtavan hahmon liian aikaisin, koska hän oli todella mielenkiintoinen hahmo lukea. Johnny Rockhart on taas sellainen henkilö josta haluaa välttämättä tietää lisää, varsinkin kun hän lopuksi paljastui kauniimman sukupuolen edustajaksi ja toivottavasti saamme vielä joskus tietää hänestä lisää! Mutta oli mahtavaa lukea tätä taas pitkästä aikaa ja en taida mitään muuta järkevää saada enään sanottuakaan.

Nobody 
Oispa minun hän, saisin ystävän...

Poissa Annique

  • Skeptikko
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • Annique
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 3.3.07
« Vastaus #81 : Maaliskuu 03, 2007, 21:14:26 »
Hienoa Sharra, hienoa työtä. Olen iloinen, että jaksoit julkaista kaikki luvut. Ja uskon sen olleen raskas työ, kuten mainitsitkin. Kyllä tällä tuntuu olevan vieläkin lukijoita. Minä ainakin. Itse olen odottanut suurella innolla tätä uutta lukua. Piti kyllä lukea muutama edellinen luku, että pääsi kärryille. Hahmot olivat kyllä vielä ihan hyvin muistissa ja elävinä.

Sitten itse lukuun. En oikeastaan osaa tällä hetkellä ainakaan keksiä mitään kovin rakentavaa, mutta yritetään. Kokonaisuus hyvä, mutta harmittamaan jäi se, että tuo Kuolonsyöjäleiri jäi vain tämän luvun pituiseksi. Olisi ollut ehkä mielenkiintoista luettavaa, jos olisi ollut enemmän toiminnasta ja poikien kärsimyksistä. Toisaalta en sitten tiedä, että olisinko jaksanut lukea leiristä niin paljon.
Tämäkin oli hyvä. Tekstistä kuitenkin paljastui, että taukoa oli ollut, mutta annetaan se anteeksi. Eikä se tehnyt tekstistä mitenkään huonoa. Päinvastoin.

Kiitoksia ja isot aplodit, että olet jaksanut kirjoittaa näin paljon todella hienoa tekstiä. Tätä on aina ilo lukea. Ja toivon, että edes jotain järkevää sait irti tästä kommentistani.

Jatkoa odottaen,
Annique
Vielen Dank für die Aufmerksamkeit

Dian

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 3.3.07
« Vastaus #82 : Maaliskuu 06, 2007, 18:50:12 »
Luoja että olin purskahtaa itkuun silkasta ilosta kun huomasin tämän, ajattelin jo että syön saippuan ja halkean etten rupea kiljumaan hulluna riemusta (: pelastit iltani silkalta v***tukselta sen johdosta että päivä oli mennyt pilalle kun tulin kotiin. Ja sitten kun joskus myöhään illalla huomasin tämän, olin hypätä kattoon ja herättää kaikki. *virn* Eikä ihanempaa lukuakaan olisi voinut olla, Sirius, James, Red. Ah että oli ihana. Ja kuuntelin siinä samalla Piano Mania by Ari Koivunen, mikä aistinautinto.

Niin, tämä luku oli vallan hyvä. Kuten Heirii tuossa mainitsikin, hyvä että kuolonsyöjäleiri (vai oliko se sittenkin isolla.. noo! Ei kaikkea voi muistaa) oli ohi yhdessä luvussa. Se oli tosi toimiva paketti sellaisenaan, ja jos sitä olisi alkanut venyttää niin siitä olisi hyvin pitkälti mennyt maku. Ei sillä että pitkistä ficeistä tulisi tylsiä väkisinkään, eikä varsinaisesti pitkistä tapahtumistakaan, mutta tällainen sivutapahtuma olisi mennyt tympeäksi venyttämällä.
Hiustenleikkuu. Ja missä yhteydessä. Hyvä että hiukset sentään kasvavat takaisin, sillä voin kuvitella Siriuksen ja Jamesin ilman tukkaa. Yrf. Ja Redkin siihen vielä lisäksi. Tukka pois viisi vuotta sitten.. hui.
Redistä muutenkin, ihanaa että siitä saatiin taas kuulla. Ehdin sinänsä jo elätellä toivoa että se oikeasti olisikin jossain hengissä vielä, mutta kaikkea ei voi saada. Eikä sitä ole unohdettu, vaikka Manan majoilla olisikin. Kuten Siriuksen kautta totesit, ei Reddiestä niin vähällä päästä. Päiväkirjamerkinnät olivat ihania, ja olisihan se pitänyt tietää Redistä, että sääntöjä mennään taivuttamaan kirjoitusvälineillä tai muuten. Porkkanapää verkkosukkahousuissa.. luoja, kaikkea sinä keksitkin. Tuolle nauroin kauan.
Kaikki muutkin hahmosi ovat aivan ihania, on silkkaa vääryyttä sanoa niitä paperisiksi ja yksitoikkoisiksi vai mitenköhän sen muotoilit. Pahpah.
Yksi uusi mielenkiintoinen tuttavuus, tämä Johanna "Johnny" Rockhart, lisää. Outoa minun mielestäni on juuri tuo Siriuksen miettimä juttu, miten Johnny tiesi äänettömän loitsun olevan tulossa jos ei nähnyt välähdystä joka siitä mahdollisesti tulee? Veikkaisin sellaista Vauhkomieli-silmää, mutta ehkä se on vähän kaukaa haettua ^^. Ja kummaa että nainen kuulostaa niin vakuuttavasti mieheltä ettei kukaan huomaa ennen kuin ottaa paidan pois. Tai no, onhan niitä tosi matalaäänisiäkin naisia. Alttoja. Mutta kai sitä huomaa että on nainen.. tai sitten siellä vain oletetaan että se on mies, en tiedä. Silmät näkee mitä silmät haluaa nähdä.

Nooo, kuitenkin, kommentoin taas seuraavaa. Kunhan huomaan sen, kunhan totun ajattelemaan että tämä oikeasti ON täällä. Ah. Kiitos sinulle, Sharraseni. Kiitos.

Poissa viltsuti

  • Siriuksen salarakas
  • Vuotislainen
  • Hih hih hii...
  • Tupa: Tuvaton
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 3.3.07
« Vastaus #83 : Maaliskuu 08, 2007, 16:01:16 »
Heijh! Pakko kommentoida. Pakkopakkopakko.

Noniin. Ihanaa, että memory on täällä taas ja vieläpä uuden luvun kera (ja luku oli 69, joka on paras numero maailmassa). Sirius on oma itsensä (eli paras) ja James kanssa. Ja Frank oli kanssa hauska tässä osassa. Johnny oli mielenkiintoinen henkilö ja minusta olisi kiva tietää siitä sen silmäsiteestä... Miks ihmeessä se pitää sitä? Jos toi oli tyhmä kysymys, niin multa vaan meni jotain ohi. No luempa vielä muutaman kerran uuden osan;D  Lisää Ariannaa! Se vaan on paras, tai siis sun keksimistä hahmoista se on paras. Johnny ja Alessandro sopis LOISTAVASTI yhteen. Molemmat yhtä hämäriä tapauksia! Ja Red. Red oli paras tässä. Ja muutenkin se on paras. Siis Ariannan ja Siriuksen (lista parhaista henkilöistä venyy...) rinnalla. Se nyt vaan on (tai oli) paras. Ja mun puolesta Redin ja Jazzin historiasta saisit kertoo vaikka kuinka paljon, ne on ihania. Ja muuten: olis (mun mielestä ainakin) kiva, jos Sirius ja Regulus sopis. Siis kunnolla. Ja Reguluksesta tulis hyvä. Tai siis silleen hyvä, kun sehän on kuitenkin Voldemortin puolella, mutta siis että se vois olla edes jonkillainen "kaveri" Siriuksen (ja miksei muittenkin Kelmien) kanssa.

No mutta. Oli huono, lyhyt, plaah, mitäänsanomaton kommentti, mutta mä nyt en pidempääkään/parempaakaan oikein osaa väsätä, niin että toivottavasti kelpaa. Ja sitä JATKOA! Mielummin heti;D Ja sähän olet nero kirjoittamaan fikkejä, ja Memory on paras fikki maailmassa (ainakin vuotiksessa) ja niin edespäin. KIITOS. Siitä että kirjoitat Memoryä ja siitä että laitoit sen takasin tänne. Ja siitä että Sirius on tässä ihan paras;D

~Vil
Sirius<33.
Pimeys on kaunista, kun katsoo kauemmas...
Urheiluhullu.

Lórien

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 3.3.07
« Vastaus #84 : Maaliskuu 09, 2007, 18:43:24 »
Oikein upeaa tekstiä taas kerran !
Olen kamalan kauan odottanut että tähän saapuisi jatkoa ja vihdoin sitä tuli ja tottakai minä sen huomasin vasta tänään :/. Kuitenkin pääasia että jatkoa on tullut.

Harmi kun tuossa viimeisessä kappaleessa ei oikein Lilystä tai muistakaan mitään puhuttu. Toki sen ymmärtää kun pojat olivat siellä leirillä ja siitä pitkin sanomani että todella hupaisasti olit kirjoittanut Kelmien kohelluksista. Arvostan suuresti sinua siinä että saat hauskuutta tekstiisi mukaan vaikka olot olisivat tarinassa kuinka kamalat.
Odotan innolla Harryn syntymää ja sitä kohellusta joka siitäkin syntyy. James on niin vaikea kuvitella isänä. Kuitenkin niin nuori vielä :).

Mutta jatkoa pian!

Poissa Snowrose

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 3.3.07
« Vastaus #85 : Maaliskuu 10, 2007, 21:55:54 »
Ihanaa! Jatkoa on tullut. Olenkin odotellut jo malttamattomana jatkoa Memoryyn. Uusi jatko tuntui jotenkin paljon syvälisemmältä kuin vanhat luvut. Mutta mielestäni se on kuitenkin hyvä asia. Sirius oli oma itsensä ja odotinkin jotain tuon lopun kaksintaistelun tapaista lopussa. Tuntui jotenkin omituiselta lukea pitkästä aikaa Redistä, mutta oli mielenkiintoista lukea Redin mietteitä Jazzista.

Kuitenkin olisin kaivannut lukuun Lilyn ja kumppaneiden elämää ilma Siriusta ja Jamesiä. Jotenkin tämä luku tuntui lyhyemmältä kuin aikaisemmat, varmaankin siksi kun luku on kirjoitettu kokonaan Siriuksen näkökulmasta. Oli kuitenkin kiva keskittyä kerrankin kunnolla vain yhteen hahmoon. Ja erityisen kivaa kun se hahmo oli juuri Sirius :) Jamesin ja Siriuksen riita jäi vähän vaivaamaan, varsinkin Siriuksen reaktio Jamesin suuttumukseen.

Minulle tuli muuten tuosta kuolonsyöjäleiristä mieleen armeija, paitsi että armeija on paljon pidempi, mutta kuitenkin. Samanlaista simputusta ja muuta. Olisi kiva tietää miksi Johnnyn silmät olivat sidottu. Kiva yllätys oli myös se, että Johnny olikin nainen. Siriuksen ilme olisi varmasti ollut näkemisen arvoinen.
Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle.
-Tommy Tabermann

Everline

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 3.3.07
« Vastaus #86 : Maaliskuu 10, 2007, 22:06:26 »
Hyvä että sie jaksat kirjoittaa tätä vielä! Näin pitkään ku on tätä lukenu, niin olis kyllä aivan kauheaa jos kesken loppuis :>

En ymmärrä miten pystyt pitämään tämän ficin näin monipuolisena.. Esimerkiksi ne Cinnamonin kirjeet ovat loistavaa vaihtelua. Ja muutenkin kaikki tuommonen poikkeva kirjoittaminen.
Redin päiväkirja on jotenkin vaikea, tai siihen on vaikea päästä sisälle kun Red on kuollut ja jotenkin hankala palata yhtäkkiä hänen ajatuksiinsa. Toisaalta taas se elävöittää tarinaa osaltaan, ja Redistähän nyt on aina kiva kuulla. Päiväkirja ihmetytti minua muutenkin jonkinverran, ensinnäkin se sijainti. Miten Red olisi jättänyt sen sinne lojumaan kun joku voisi löytää sen, sehän sisälsi kuitenkin aika salaisia tietoja. Siinä päiväkirjassa puhuttiin jotenki niin suoraan, kun taas ulospäin Red osasi peittää kaiken ja piti paljon asioita omassa tiedossaan, että tuntui  vaikealta kuvitella Red kirjoittamaan noin avoimesti. Niin ja vielä se ettei Sirius voinu Jamesille kertoa siitä päiväkirjasta on omituista.


Aluksi pidin Tinkasta tosi paljon, mutta nyt se on alkanut ärsyttää. Olisin vain onnellinen jos Remus eroaisi siitä tai siis hänestä.. En tiedä koska näin on päässyt käymään, sinä vain jotenkin osaat muotoilla hahmojesi persoonallisuutta niin erisuuntiin.
Okei, tarkoitus ei kyllä ole kritisoida kaikkea kirjoittamaasi. Vaikka siltä tuo kieltämättä kuulostaa.

Lilyn ja Jamesin reaktiot on kuvattu todella hyvin.. Jamesin ehkä vielä tarkemmin, ja Lilyn tunteet tuntuvat niin aidoilta, että ehkä sitä oikeastikkin jotain tuon suuntaista ajattelisi.

Siriukseen vielä, hahmo tuntuu kyllä oikeasti kasvaneen paljon. Sirius alkaa jotenkin muistuttaa sitä Rowlingin kirjoista tuttua "aikuista" Siriusta. Vaikka silti tuntuu ettei sana "aikuinen" ja Sirius sovi samaan lauseeseen :>

Tuntuu hirveältä ajatella että kohta sinun täytyy tappaa suunnilleen puolet hahmoista.. No ei ehkä ihan niin suurta osaa mutta silti. Vaikka olihan se kyllä tiedossa jo pakkaskukista asti. Kai se on vain pakko koittaa nyt ryhdistäytyä loppua kohden, vaikka onhan tätä ficciä vielä paljon jäljellä ei sillä.

Jatkoa odotan!!





Bulla

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 3.3.07
« Vastaus #87 : Maaliskuu 10, 2007, 22:44:12 »
Pakko sanoa, kaipaan Rediä. Varsinkin nyt alkoi tulla pakottava halua lukea Pakkaskukat kokonaan uudestaan, ja siinä kestää koko yö! (Tämä saattaa kuulostaa hyvinkin narsistiselta, mutta luin FK:n neljässä tunnissa, mutta silti yksi pahainen ficci vie enemmän aikaa... Damn)

Pidin tästä leiri jaksosta. Jonkun takia tuntui, että etenit järkyttävällä vauhdilla, ja olisin toivonut vähän.. enemmän? Tietysti ymmärrän, että jos haluaa ohittaa koko jutun yhdessä osassa, se ei voi olla kauhean tarkka. Mutta kun sitä ei pitäisi ohittaa! Siitä pitäisi tehdä monta osaa! (ja nyt sitten tietysti tajuan, että sitä oli enemmänkin kuin yksi jakso, ja teen itsestäni täysin narrin..)

Yksi juttu jäi kuitenkin vaivaamaan; Redin päiväkirja. Anteeksi nyt vain, mutta se ei kuulostanut Rediltä. Ei minun mielestäni. Se oli liian... jäykkää?

However, olin tosi tyytyväinen, kun huomasin, että tämä oli takaisin Vuotiksessa! :) Kiitos, Sharra, että piristit iltaani!

-Bulla

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 3.3.07
« Vastaus #88 : Maaliskuu 17, 2007, 18:44:49 »
Kiitos kommenteista, ihanat!

Sarjassamme kahdessa osassa kirjoitettuja lukuja - kirjoitin tämän luvun ensimmäisen puolikkaan joskus pari viikkoa sitten, ja lopettelin jälkimmäisen puolen tänään vinyylien innoittamana. Vakavissaan, kannattaa kuunnella LP-soittimella; siinä on oikeasti vanhaa tunnelmaa. Ja John Lennon älppärinä on jo melkoisen mahtava kokemus... Mutta asiaan. Eli tässä on tämän päivän osa, tähtinä Rem ja Sirius. Olen itse sinänsä ihan tyytyväinen tähän osaan. Kevytmielinen sanailu ei enää Kelmeiltä tunnu sujuvan, mutta Tinka oli oma itsensä.

Bulla, et ole ainoa, joka sitä Rediä ikävöi. Kiitos!

Everline, kiitos! Voi tosiaan olla, että tuo Redin päiväkirja kuulosti omituiselta; siinä kai näkyi se puoli Redistä, joka on olemassa tasan mun pääni sisällä, muttei ikinä paperilla. Sen päällimmäinen tarkoitus oli kuitenkin puhua Siriukselle järkeä ja siksi se ajoi mun mielestäni asiansa. And no worries, mun mielestäni on puhdas kohteliaisuus, että Tinka on alkanut ärsyttää sua, koska olen tarkoituksella vetänyt Tinkaa ärsyttävään suuntaan - seuraavaa osaa lukiessasi huomaat varmaan sen aika selvästi. Sehän kertoo vain, että olen saanut ilmaistua hahmoa oikealla tavalla.

Snowrose, luulen että se syvällisyysero johtuu erosta kirjoittajan mielentilassa... olen itsekin ruvennut pohtimaan syvällisempiä, joten siksi se (ikävä kyllä) voi heijastua tekstiinkin. Plus toinen ficcini, Count the Seconds, liikkuu kokonaan toisella linjalla ja sillä on vaikutuksensa tännekin puolelle. Kiitos!

viltsuti, kiitos!

Dian, älä syö saippuaa, se on pahaa. Olen kokeillut. Kiitos!

Unwanted, kiitos! Ei tuo osien postittaminen oikeastaan kai niin iso urakka ollut - se vain tuntui siltä, koska sain siitä pahuksenmoisen päänsäryn ja niskakivun. Mutta joka "ammatilla" on varjopuolensa. Olet muuten ihan oikeassa siinä, että Arianna on kliseinen MS. Olen kai paheellinen, mutta tässä vaiheessa mitätöntä kirjailijanuraani haluan olla huoleton ja kirjoittaa edes yhden kevytmielisen MS:n. Se pitää tarinankin kevyempänä.

Heirii, ihana jos jaksat vielä seurata tätä, kiitos siitä. Ja kiitos kun huomautit tuosta keskenjäävästä osasta. Kuten sanottu, postitin tämän erittäin lyhyessä ajassa ja olin väsynyt ja päänsärkyinen, joten outoja kohtia voi löytyä. Korjailen kunhan muistan!

annnaa, kiitos!

Mysteeri, kiitos sullekin :) Kyllä sitä postia ja kyselyitä tosiaan postilaatikkoon tuli, mutta hyvä niin; sainpahan otettua itseäni niskasta kiinni ja jatkettua, kun arvelin että lukijoita ehkä vielä löytyy. Tosiaan, Redin ruumista ei ole vielä löytynyt mistään. (Niin Redin tapaista hävittää ruumiinsakin...)

gilyan, kiitos!

Meenai, kiitos!

hehacla, kiitos :) pakkaskukkia löytyy tätä nykyä osoitteesta http://kayleigh.vuodatus.net, ja laittaisin kyllä Kesän Ei-Missäänkin takaisin, mutta täällä Vuotiksessa on sääntö, jonka mukaan saa olla kaksi keskeneräistä ficciä... mulla on jo ne kaksi täynnä, eli palaan asiaan joskus kun saan keskeneräisiä pois alta :D

Zenzibar, kiitos palautteesta!

Zergiina, kiitti, yritän jaksaa tehdä tämän loppuun. Kysymys kuuluukin, kuinka moni vielä lukee tätä, vaikka seitsemäs Potter ilmestyisi ja tekisi tästä täysin AU:n...

Lady Juliette, eihän mikään ficci ole täydellinen, mutta ihana tietää, että pidät tästä! Kiitos paljon!

Sister of Charity, en minäkään Siriusta ja Jamesia kaljuksi halua kuvitella. Onneksi velhot voivat kasvattaa hiukset nopeasti takaisin. Kiitos!

Annique, kiitos! Harkitsin kirjoittavani kyllä kuolonsyöjäleiristä enemmänkin, mutta pelkäsin, etteivät ihmiset todellakaan jaksaisi lukea siitä, miten joukko kaljuja miehiä rämpii metsässä ja kiukuttelee... :D

Blackberry, kiitos.

Nobody, kiitos :) voihan se olla, että kirjoittajasta hahmot vain tuntuvat kevytmielisiltä, kun itse pystyy näkemään suoraan niiden pään sisälle kaikkiin pahoihin ja surkeisiin ajatuksiin, vaikka niitä ei ikinä näytäkään paperilla. Tulee sellainen tunne, että pitäisi saada kirjoitettua kaikki mitä itse näkee. Kirjoittaisin muuten mielelläni paljon sellaista turhanpäiväistä "hömppää", mutta olen jotenkin viime aikoina itse tottunut tiiviimpään tekstiin ja tuntuu, etten enää OSAA kirjoittaa uskottavaa, hauskaa huumori-dialogia. Harmittaa se muakin, ja usko pois, että kirjoittaisin sellaista jos vain osaisin...

Loreal, kiitos! Yritän kirjoittaa sitä Arianna/Siriustakin... olen vain huono kirjoittamaan romanttista hömppää :D

Neilikka, kiitos pitkästä kommentista. On valitettavan totta, että tekstini on varmaan vakavoitunut; olen itsekin vakavoitunut, joten totta kai sellainen heijastuu kirjoituksiinkin. On vaikea kirjoittaa kevytmielisesti, jos kirjoittajalla on jalassaan raskaat painot. Kyllä vain, seuraavassa luvussa kerrotaan jotakin Alessandrosta ja Cinnamonista :) oikeasti, kiitos paljon!

Samia, AE, kiitos paljon :)

No niin, olen toivon mukaan vastannut kaikkeen mihin oli tarkoitus. Siinä tapauksessa jätän hyvästit tämän osan osalta ja menen suunnittelemaan seuraavaa. Vakavissaan, jos sillä olisi TV-sarjojen alun voiceover, se kertoisi siitä, miten ihmiset tekevät vääriä valintoja halutessaan tehdä oikein.

 - Sharra

70.osa - Valkoiset liput
24.1.1980

Remus ravasi portaat ylös kuin nelijalkaista apilaa jahtaava jänis ja pysähtyi tutun kerrostalo-oven ulkopuolelle vetämään henkeä. Hän puuskutti raskaasti. Hänen entinen ylpeydenaiheensa - hyvä kunto - oli murenemassa kovaa vauhtia sirpaleiksi.
Saatuaan pahimman punoituksen pois kasvoiltaan Remus kaivoi sämpyläpussin viittansa uumenista ja koputti oveen. BELL, BELLINI JA SCHMITT, siinä luki, vaikka Arianna ei ollut edes yöpynyt asunnossa aikoihin. 
Cinnamon tuli avaamaan oven. Tyttö kurkisti ovenraosta käytävään kalpeana ja uteliaana, selvästi jotakuta odottaen. Hänen ilmeensä venähti, kun hän tunnisti Remuksen ja avasi ovea enemmän raolleen.
  “Ai. Huomenta. Tule sisään.”
  “Kiitos. Toin teille ruokaa.” Remus kohotti sämpyläpussia, mutta Cinnamon kiirehti jo juoksujalkaa oman huoneensa suuntaan kuin ei olisi hänen sanojaan kuullutkaan. Hölmistyneenä ja apeana Remus jätti viittansa eteiseen. Ellei hän olisi tiennyt paremmin, olisi hän vannonut ettei tuntenut enää Cinnamonia.
  “Tinka?”
  “Keittiössä!”
Oli talossa sentään joku seuraa kaipaava olento! Remus suunnisti suorinta tietää keittiöön ja viskasi sämpyläpussin pöydälle. Hän tiesi, ettei Tinka ainakin osaisi olla kiitollinen valmiiksi leivotusta ruoasta. Tyttö ei voinut sietää minkäänasteista ruoanlaittoa.
  “Mikä Cinnamonia vaivaa?” Remus tiedusteli suudellessaan Tinkaa kiltisti poskelle.
  “Hmm, älä välitä hänestä. Hän käyttäytyy tuolla tavalla aina kun ovella on joku. Odottaa varmaan sitä italialaistaan.”
  “Ai, niin tietenkin.” Remus tunsi itsensä typerykseksi, kun ei ollut itse sitä tajunnut. Tietenkin Cinnamon odotti Alessandroa. Mutta että tyttö teki sen tuolla tavalla - surkeana ja kalvakkana... sitä oli vaikea sulattaa.
Haluamatta vaivata mietteitään entisellä tyttöystävällään yhtään pidempään susimies otti sämpylät pussista, viipaloi ne lautaselle ja komensi Tinkan syömään.
  “Etkö sinä syö?” Tinka ihmetteli, kun Remus itse jäi nojaamaan ikkunalautaan.
Hän pudisti päätään vääristyneesti hymyillen. “Ei ole nälkä. Täysikuu… ensi viikolla.”
  “Ei kai se vielä näin aikaisin vaikuta?”
  “Joskus… Kun muodonmuutos on oikein vaikea.”
  “No, pidä vain lippu korkealla. Keskustelin parin lääkkeenvalmistajan kanssa joululomalla Saksassa ja he ovat sitä mieltä, että minun pikku kokeiluni on jo lähellä onnistumista… he tosin ehdottivat, että lisäisimme ensimmäisessä sekoitusvaiheessa hyppysellisen hiirenvirnaa.”
  “Miksi sitä?”
  “Tutkimattomat ovat lääkkeenvalmistajan tiet“, Tinka tokaisi.
Remus hymyili.
  “No, tehdään sitten niin. Tänä iltana?”
  “Ei minulla muutakaan menoa ole.”
  “Tinkalla on vapaapäivä”, Cinnamon syytti laahustaessaan keittiöön. Tyttö lysähti pöydän ääreen edelleen yöpuvussaan ja tarttui sämpylään jokseenkin haluttomasti. Ilmeisesti vastaleivotun leivän tuoksu oli houkutellut hänet esiin kolostaan.
  “Onko sellaisiakin?” Remus vitsaili, katkerampana kuin oli tarkoittanut. Hän oli saanut potkut Curetumista jo puoli vuotta sitten, mutta jotkut haavat tuntuivat parantuvan hitaasti - tarpeettoman hitaasti.
  “Sitä minäkin mietin. Onko posti jo tullut?”
Tinka nyökäytti kohti ikkunalaudalla odottavaa kirjenivaskaa. Cinnamon ei liikahtanutkaan.
  “Tuliko minulle mitään?”
  “Ei uutisia Italian orhista, jos sitä kuvittelet”, töksäytti Tinka. Cinnamonin hailakansiniset silmät kostuivat, ja Remus hautasi pään käsiinsä toivoen, että olisi tullut valinneeksi edes hiukan hienotunteisemman tyttöystävän. Pahimmillaan Tinka osasi olla kuin suolarakeita avonaiseen haavaan, ja sitä Alessandro Visardo Cinnamonille ehdottomasti oli.
  “Hän on jo kuukauden myöhässä…” Cinnamon siveli levottomasti pöytäliinaa peukalonsa päällä. Tyttö niiskaisi ja naurahti hiljaa. “Se siitä täsmällisyydestä.”
  “Oletko koskaan harkinnut, ettei hän ehkä aiokaan tulla takaisin?”
  “Tinka!” älähti Remus.   
  “No, minusta se on vain loogista. Ehkä hän viihtyi niin hyvin, että päätti jäädä pidemmäksi aikaa. Tai lopullisesti. On sitä ennenkin tapahtunut.”
  “Mutta ei tapahdu nyt“, Remus sanoi, vaikka rukoilikin samalla hiljaa mielessään, että juuri niin kävisi. Tietenkin se olisi julmaa Cinnamonia kohtaan, mutta tyttö pääsisi kyllä asian ylitse ajan kanssa. Ainakin olisi parempi, että Cinnamon saisi tietää odottavansa turhaan.
  “Entä jos niin käykin?” Cinnamon kysyi ontolla äänellä. “Mitä minä sitten teen?”
Remus kurkotti nappaamaan pöydän ylitse hänen vasemman kätensä omaansa. “Sitten sinä jatkat elämääsi. Hän ei ole Lontoon ainoa mies, tiedäthän.”
Cinnamon niisti nenänsä. “Tiedän kyllä. Ja tiedän, että on tyhmää sanoa, etten halua muita, koska muita hänenlaisiaan ei ole... tottahan se on, mutta lähinnä siksi, että hän on maailmankaikkeuden kammottavin mies. Mutta - “ hän väänteli käsiään avuttomana.
  “Minkäpä sitä omalle itselleen voisi”, Remus lopetti. Koko tilanne alkoi tuntua hänestä enemmän kuin hiukkasen epämiellyttävältä. Ei hän todella halunnut lohduttaa Cinnamonia ja vakuuttaa, että Alessandro tulisi takaisin. Hän halusi ravistella tyttöä olkapäistä ja huutaa, että tämä oli sokea ja typerä roikkuessaan jossakin sellaisessa, josta ei milloinkaan todella saanut kiinni. Remus Lupin ei kuitenkaan ollut mies, joka huusi sellaisia asioita. Niinpä hän piti suunsa kiinni ja keskittyi silittelemään Cinnamonin kämmenselkää rauhoittavasti.
  “Omalle itselleen voi aina jotakin”, Tinka sanoi uhmakkaasti. “Itsekuria siinä vain - ”
  “Miten aiot juhlia vapaapäivääsi, Tinka?” Remus kysyi tarpeettoman kovalla äänellä.
Tinka loi häneen harmistuneen katseen, eikä pitänyt turhaa kiirettä vastaamisen kanssa. “En tiedä. Ajattelin, että koska sinulla ei kuitenkaan ole töitä, voisimme tehdä jotakin yhdessä.”
  “Kyllä se käy.”
  “Eipäs käy”, protestoi Cinnamon.
Sekä Remus että Tinka kääntyivät katsomaan tyttöä - toinen yllättyneenä, toinen kiukustuneena. Tinka aukaisi suunsa.
  “Etkö sinä muista, Remus?” Cinnamon kysyi merkitsevästi. “Kello kahdelta?”
Mitä ihmettä, Remus aloitti mielessään. Sitten hän läimäytti otsaansa. Feeniksin Killan kokous, niin tietenkin! Miten hän oli voinut unohtaa?
  “Cin on oikeassa, Tinka. Anteeksi. Minulla on iltapäivällä menoa. Mutta aamupäivän olen kokonaan käytettävissäsi.”
  “Minne sinä olet menossa?”
Remus ja Cinnamon vilkaisivat toisiaan, kumpikin luvattomasti hätkähtäen. Epätoivoiset, toinen toistaan kehnommat valheet vilistivät pieninä tikku-ukkoina pitkin Remuksen mielen käytäviä edestakaisin, toisiinsa törmäillen ja tajuntansa menettäen. Hiljaisuus venyi. Tinkan ruskeiden silmien ilme kävi hetki hetkeltä epäluuloisemmaksi.
  “Hänen täytyy mennä tapaamaan sairasta isoäitiään”, Cinnamon turvautui lopulta valheeseen, jonka Remus oli kertonut lukemattomia kertoja ystävilleen Tylypahkassa.
Tinkan ilme muuttui oudoksi. “Vai niin. Sepä ikävää. Hänen täytyy olla vaikeasti sairas.”
  “Hän on”, myönteli Remus.
  “Hyvin sairas”, Cinnamon lisäsi ja otti kasvoilleen apean ilmeen päätellen, ettei pieni lisädramatiikka voinut ainakaan heikentää heidän tarinaansa. Kuiskaten hän lisäsi: “Voi olla, ettei Magda-mummo selviä siitä.”
  “No se olisikin jo ihme!” Tinka huusi nousten seisomaan niin äkisti, että ruokapöytä sämpylöineen päivineen oli kellahtaa lattialle. Tytön kasvot punoittivat. “Ottaen huomioon, että kyseinen mummo on HAUDATTU JO KAHDESTI tänä syksynä!”
Remus tunsi kaiken värin pakenevan kasvoiltaan.
  “Tyhmänäkö sinä minua pidät?” Tinka sihahti tarttuen hänen paidankaulukseensa. Läheltä katsottuna tyttö näytti niin vaaralliselta, että hetken verran Remus jo tämän repivän hänet saman tien kappaleiksi. “Luuletko, etten ikinä kiinnittänyt mitään huomiota sinun valheisiisi? Sinä et näköjään ainakaan kiinnittänyt! Olet kadonnut omille teillesi koko syksyn - milloin käymään kotona, milloin korjaamaan kelloa, milloin hautaamaan mummoa! Minä en kuitenkaan ole mikään idiootti! Tiedän kyllä, että sinä ja kaverisi olette epämääräistä porukkaa, mutta edes te ette ole niin epämääräisiä, että kaivaisitte mummon haudasta voidaksenne haudata hänet uudestaan!”
  “Mistäs sitä tietää“, Cinnamon yritti vaimeasti. “Nykyajan murhatutkimukset - “
  “Hän kuoli viime kerralla jännetuppitulehdukseen, ettäs tiedät!” tiuskaisi Tinka. “Ja sitä edellisellä kerralla se oli lohikäärmerokko, niin että älä yritä mitään tuollaista!”
  “Parempi kun lopetat, Cin”, Remus sanoi hiljaa.
Cinnamon vajosi syvemmälle tuoliinsa.
  “No niin, Remus Lupin!” Tinka kiinnitti jälleen kaiken huomionsa poikaystäväänsä ravistaen tätä kauluksista niin rajusti, että koko tuoli hytkyi. “Valehtelu riittää jo! En aio enää olla mikään sinun narrisi! Minne sinä ja ystäväsi oikein aina katoatte?”
Remus tuijotti tyttöä avuttomana. Valehtelun aika oli ohi, se oli totta, mutta voisiko hän kertoa totuuttakaan? Hän oli antanut kunniasanansa, ettei koskaan kertoisi Feeniksin Killasta kenellekään ulkopuoliselle. Dumbledore tiesi kyllä jo Tinkan olemassaolosta; jos hän olisi tahtonut tytön kiltaan, hän olisi itse tullut pyytämään. Remus luotti vanhaan rehtoriin ja kunnioitti tätä, eikä missään tapauksessa asettuisi tämän tahtoa vastaan.
Hän pudisti päätään. “Tinka, minä en voi - “
  "“Denn du hast den Scheisse gebaut!”
Remus ei uskaltautunut selvittämään, mitä Tinka tarkoitti. “Olen luvannut, etten kerro.”
  “Joten? On niitä lupauksia rikottu ennenkin!”
  “Ei tällaista. Ei tätä. Ja minä vannoin.”
Tinka astui askeleen taaemmas. Tytön sieraimet värisivät. “Sinä et siis luota minuun.”
  “Tinka, ei se - “
  “Juuri siitä tässä on kyse! Sinä et ikinä luota minuun! Cinnamon kyllä tietää - KAIKKI tietävät, paitsi minä! Miksi hitossa juuri minuun on niin vaikea luottaa?”
  “Rauhoitu! Sinä et ole enää järkevä!”
  “Järkevä? Minä olen järkevämpi kuin kumpikaan teistä! Ja koska olen niin järkevä ja looginen, annan sinulle vaihtoehdon. Sinä joko kerrot minulle totuuden - koko totuuden, tässä ja nyt - tai minä lähden. Piste.”
Remus huokaisi raskaasti. “Tinka, kuuntelisit nyt. Olen pahoillani, mutta minä en ihan totta voi kertoa.”
  “Kuten haluat.” Tinkan pää nytkähti taaemmas. “Nähdään, Remus.”
  “Hei, odota nyt - “
Tinka paiskasi keskeneräisen sämpylän lautaselle, nappasi taikasauvansa pöydältä ja pyyhälsi keittiöstä ulos. Muutaman sekunnin kuluttua ulko-oven kuuluva läimähdys helisytti koko asunnon ikkunoita.
  “Tuota, Rem - “ Cinnamon karaisi kurkkuaan. “Anteeksi, jos kuulostan tunkeilevalta, mutta jättikö hän sinut juuri?”
Remus istui lamaantuneena paikoilleen kuin tammikuun purevan pakkasen jähmettämänä. Hitaasti hän pudisti päätään. “En tiedä. En tosissani tiedä.”

***

Sirius astui vitkutellen sisälle Sianpään savuiseen pubiin ja pysähtyi ovensuuhun naulakon vierelle. Hän piti viitan visusti yllään ja antoi katseensa kiertää pubia. Tuttuja kasvoja ei onneksi näkynyt; reitti oli selvä.
Aurori nykäisi hupun syvemmälle kasvojensa suojaksi ja marssi tiskille. Omiin ajatuksiinsa uppoutunut baarimikko ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota ottaakseen vastaan tilauksen, mutta kahvikuppia ojentaessaan mies ei voinut olla nytkäyttämättä suupieliään. Sirius ei välittänyt - kaikkihan sen tiesivät, että kahvi oli Sianpään vähiten tilattu juoma.
  “Onko Regulus Blackia näkynyt?” hän uteli vaimealla äänellä maksaessaan kahvistaan.
Baarimikko kurtisti kulmiaan, ja äkkiä Sirius tuli kiusallisen tietoiseksi Auroriakatemian vaakunasta, joka koreili hänen viittansa rintamuksessa. Olisi pitänyt valita vähemmän silmiinpistävä vaatekappale, hän harmitteli.
  “En minä aurorina kysy. Vaan veljenä.”
Baarimikon utuiset silmät porautuivat hänen kasvoihinsa. Viimein mies näytti tulevan siihen tulokseen, että Sirius joko puhui totta tai oli yksin liikkuessaan vaaraton, sillä tämä nyökkäsi lyhyesti ja osoitti Sianpään hämärintä nurkkaa kohti. Sirius kääntyi kiittämättä.
Hänen kämmenensä hikosivat, kun hän kantoi kahvikuppinsa nurkkapöytää kohti. Siitä oli kauan, kun hän oli puhunut Regulukselle - liian kauan. Silti kohtaamisesta oli vaikea kiskoa irti minkäänlaista jälleennäkemisen riemua. Sirius tiesi, etteivät tapaamiset Reguluksen kanssa päättyneet koskaan onnellisesti.
Hän laski mukinsa pöydälle ja työnsi hupun päästään. Pubia kiertävä paksu savu tunkeutui oitis hänen silmiinsä saaden ne vuotamaan tavalla, joka teki näkemisen lähes mahdottomaksi. Räpytellessään vielä vettä pois näkökykynsä tieltä Sirius kuuli veljensä tutun äänen jostakin alaviistosta.
  “Istu, ennen kuin kaadut, veli.”
Hän totteli tunnustellen tiensä tuolin luokse. “En taida pitää savusta.”
  “Olet viettänyt aikaasi liian säädyllisissä paikoissa”, tuhahti Regulus.
Sirius keskittyi hankaamaan savua pois silmistään. Vähitellen hän tunsi saavuttavansa jälleen jonkinlaisen näkemisen tason ja uskaltautui avaamaan silmänsä. Hän hätkähti nähdessään veljensä istuvan pöydän toisella puolella. Tietenkin hän oli tiennyt Reguluksen olevan siinä, mutta oli kokonaan eri asia todella havaita asia omin silmin. Ja miltä Regulus näytti -
Kaksikon edellisellä kohtaamisella Sirius muisti ajatelleensa, ettei hänen pikkuveljensä voisi näyttää enää pahemmalta. Nyt hän huomasi olleensa väärässä. Jos hän itse olikin kuluttanut viime kuukaudet liian säädyllisissä olosuhteissa, ei Reguluksesta voinut missään tapauksessa sanoa samaa. Pikemminkin kuolonsyöjä näytti siltä kuin olisi viettänyt aikaansa metsässä tai vuorilla vailla peseytymisen mahdollisuutta. Hänen kasvonsa olivat kaventuneet entisestään. Harmaat silmät olivat menettäneet luonteenomaisen ivansa ja tuijottivat nyt syvistä kuopistaan totisina ja vanhoina. Katseen voima sai Siriuksen painumaan kokoon. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tunsi olevansa heistä kahdesta se nuorempi.
  “Missä sinä olet ollut viime kuukaudet, Regulus?” hän puuskahti odottamatta vakavissaan vastausta. Ihme kyllä, juuri sen veli hänelle antoi.
  “Luolassa”, Regulus sanoi täysin vakavana.
  “Ihanko totta?”
Reguluksen tuomitseva katse sai Siriuksen vaikenemaan. Tietenkin se oli totta. Kokonaan eri asia oli, mitä Regulus oli luolassa tehnyt - tai miksi hän oli sinne päätynyt. Mistään lasten leikeistä ei missään tapauksessa ollut kyse, totesi Sirius. Hän oli vainuavinaan kuolonsyöjät veljensä synkeässä katseessa.
  “Miksi sinä halusit tavata?”
  “Isä on kuollut. Äiti on seonnut.” Regulus kohautti olkapäitään. “Hän seisoo kaiken päivää isän muotokuvan edessä ja huutaa. Siellä talossa on aika yksinäistä nykyään.”
Siriusta huvitti ajatus, että Regulus voisi tuntea yksinäisyyttä; se ei ollut Blackin suvun jäsenille sopivaa käytöstä. Ajatellessaan asiaa tarkemmin hän kuitenkin tajusi, että oli itsekin taipuvainen tuntemaan olonsa orvoksi, mikäli vain joutui olemaan tarpeeksi kauas erossa Kelmien perheestä. Sitä vain sattui niin harvoin, ettei hän ollut tutustunut tunteeseen kovin läheisesti.
  “Sinä siis haluat nähdä vain huvin vuoksi? Ilman mitään taka-ajatuksia?”
Regulus nyökkäsi ja katsahti ympärilleen kuin odottaen jonkun salakuuntelevan
  “Mistä minä tiedän, ettet valehtele? Ettet aio taas kidnapata tai tapattaa jotakuta ystävistäni.”
  “Sirius hyvä, en harrasta enää sellaista pikkurötöstelyä”, Regulus sanoi alentuvaan sävyyn.
  “Ei kai veli vain ole päässyt oikein isojen poikien sarjaan? Mitä te nykyään harrastatte? Kiroatteko te kenties nukkuvia ihmisiä?”
Regulus loi häneen katseen, joka antoi ymmärtää hänen olevan paitsi lapsellinen, myös tavattoman typerä. Sirius vaikeni hämillään. Koskaan ennen hän ei ollut tuntenut olevansa sillä tavoin veljensä alapuolella, eikä hän toden totta pitänyt tunteesta vähääkään.
  “Jos sinä uskoisit minun valehtelevan sinulle, et olisi tullut ollenkaan”, Regulus sanoi lopulta kuin armahtaakseen hänet hiljaisuudesta.
  “Mistä sen tietää? Ehkä olen vain hyväuskoinen hölmö.”
  “Se on totta, mutta ei sillä mitään todellista merkitystä ole. Me olemme veljiä, Sirius.”
Sirius piti kasvonsa ammattimaisen ilmeettöminä. Joskus vuosia aiemmin hän olisi antanut mitä tahansa kuullakseen nuo nimenomaiset sanat Reguluksen huulilta. Sen jälkeen oli kuitenkin tapahtunut niin paljon, ettei hän ollut enää täysin varma sanojen painoarvosta.
  “Mitä sinulle kuuluu?” hän kysyi sivuuttaen jurosti vakavammat asiat ainakin toistaiseksi.
  “En ole ollut… ihmisten ilmoilla aikoihin. Tämä on outoa.” Regulus veti syvään henkeä. “Hyvin outoa…”
Siksi veli siis vilkuili kaiken aikaa niin vainoharhaisesti ympärilleen, Sirius tajusi.
  “Tapahtuiko luolassa sitten mitään kertomisen arvoista?”
  “Paljonkin”, Regulus sanoi hymyillen vinosti kuin verisukulainen ainakin. “Mutta en aio antaa sinun painattaa Päivän Profeetan juorupalstalle uutisia minun ja oravan oletetusta suhteesta. Onko sinun elämässäsi tapahtunut mitään mullistavaa?”
Lilyn ja Jamesin lapsi, Sirius ajatteli oitis. Sitä ei kuitenkaan voinut paljastaa kuolonsyöjälle.
  “Ei yhtikäs mitään“, hän valehteli kirkkain silmin.
Regulus tyrskähti vaikuttaen äkkiä jälleen vuosia nuoremmalta. “Huijari.” 
  “En yhtä hyvä kuin sinä, veliseni.”
  “Toivon, että et”, kuolonsyöjä vastasi aidosti.
  “Ja siitä puheenollen”, Sirius jatkoi antaen viileän naamion liukua jälleen kasvoilleen. “Minun pitäisi kai varoittaa sinua siitä, että tämä on viimeinen mahdollisuus. Jos huijaat minua vielä kerran, saat unohtaa koko jutun.”
  “Älä huoli, Sirius. En tullut huijaamaan sinua.”
Jostakin kummallisesta syystä - Siriuksella ei ollut aavistustakaan, mistä - hän uskoi veljeään.

***

Sirius istui Sianpäässä Reguluksen seurana pitkälle iltapäivään. Kun hän viimein tyhjensi viimeisen kahvimukillisensa ja lähti, oli ilta jo hämärtymässä ja Feeniksin Killan kokous auttamattomasti ohitse. Siriusta harmitti, mutta katumaan hänestä ei ollut. Reguluksen kanssa puhuminen - oikein todella puhuminen - tuntui avanneen jonkin solmun syvällä hänen sisällään.
Hyvästeltyään Reguluksen Sirius tajusi, että oli turha mennä enää Fox’s Deniin, joten hän palasi suoraan kotiin Viistokujalle. Saman suunnan olivat ottaneet myös hänen ystävänsä; kun hän astui ovesta sisään, kuuli hän jo tutun puheensorinan kantautuvan olohuoneesta. Ylimmäisenä helisi Ariannan tiukumainen ääni, johon Peterin rauhallisempi puheenparsi toisinaan yhtyi. Lilyä ja Jamesia ei näkynyt missään, ja myös Tinka loisti siunatulla poissaolollaan. Remus ja Cinnamon sentään istuivat sohvalla vierekkäin, kumpikin hiljaa murjottaen. Mahtoiko heillä olla yhteisiä murheita?
Sirius sujahti kahdenistuttavalle sohvalle levittäytyneen Ariannan viereen ja nosti tytön jalat syliinsä.
  “Missä sinä oikein olet ollut?” tyttö tivasi keskeyttäen oitis Peterin kanssa käymänsä väittelyn. “Et tullut kokoukseen!”
Sirius otti kasvoilleen pöllämystyneen ilmeen ja läimäytti otsaansa. “Oliko se tänään? Hitto!”
  “No, tätä päivää en olisi uskonut näkeväni“, Peter nauroi. “Sirius Black unohtaa Killan kokouksen!”
  “Älä naura, Matohäntä! Siinä ei ole mitään hauskaa!”
Peter kohautti olkapäitään, muttei lakannut hymyilemästä. Sirius mulkoili häntä vihaisesti - jos ei muuten, niin aivan näön vuoksi. Valehteleminen ystäville ei sujunut koskaan vailla huonon omantunnon pistosta, mutta siitä selvisi, kuten kaikesta muustakin.
  “Mitä sinä sitten olit tekemässä?” Arianna kysyi torjuvasti kuin olisi odottanut kuulevansa Siriuksen viettäneen iltapäivänsä strip tease-baarissa.
Sirius laski kätensä tytön polville. “Olin Auroriakatemiassa. Hermel Biggs oli juuttunut taikaverkkoon. Pakkohan minun oli auttaa.”
  “Kuolonsyöjäleiri totisesti muuttaa ihmistä. Vielä viime kuussa olisit solminut Biggsin verkkoon kahta pahemmin ja lähtenyt sitten nauraen tiehesi”, Arianna syytti.
  “Velhon on tehtävä mitä velhon on tehtävä. Menetinkö mitään mielenkiintoista kokouksessa?”
  “Et kovin. Se oli taas sitä samaa - Voldemort aikoo tappaa meidät kaikki, joukossamme on iso, paha ja karvainen vakooja ja meidän on paras olla julmetun varuillamme”, Arianna luetteli kuivasti hymyillen. Peter sävähti näkyvästi sohvalla.
  “Ai niin, ja McGarmiwa on sairaalassa.”
  “Mitä?” Sirius tunsi suunsa loksahtavan auki.
  “Joo. Kuolonsyöjät hyökkäsivät Kolmeen Luudanvarteen viime yönä. Siitä kirjoitetaan kai huomisessa Päivän Profeetassa, tai jotain”, Arianna sanoi epämääräisesti.
  “Dumbledore sanoi, että emme saa mennä katsomaan häntä“, Peter tarkensi selvästi huojentuneena.
Sirius tuhahti - kukapa sitä muutenkaan olisi ehdottanut?
  “Missä Sarvihaara ja Lily ovat?”
  “He lähtivät vähän ennen kokouksen loppua. Etsivät asuntoa.”
 “Miksi ihmeessä?”
  “Miksiköhän?” Peter hymähti merkitsevästi. “He saattavat haluta isomman asunnon, elleivät sitten halua kasvattaa pikku-Potteria kylpyammeessa.”
  “Siriusta”, Sirius korjasi automaattisesti.
Arianna heitti häntä tyynyllä. “Narsisti.”
  “Enpäs. Se on täysin looginen vaihtoehto.”
  “Entä jos se on tyttö?” Peter rypisti otsaansa.
Sirius kohautti olkapäitään huolettomasti. Hän oli pohtinut kaiken jo valmiiksi. “On niitä muitakin tähdennimiä. Vaikka nyt Virgo.”
  “Virgo?”
  “Matohäntä, minä vannon, että jos olisit kuunnellut edes kerran tähtitiedossa - “ Sirius manasi.
  “Anna olla, Sirius”, Remus pyysi kyllästyneellä äänellä. “Anna vain olla.”
Sirius vilkaisi ystäväänsä harkiten jo alitajuisesti tämän vastustamista. Remuksen väsynyt ilme kuitenkin muutti hänen mielensä. Kuutamo näytti siltä kuin olisi nukkunut viimeksi kesäkuussa. Oliko täysikuu jo niin lähellä? Siriusta hävetti, kun hän tajusi, ettei enää pystynyt muistamaan tuota nimenomaista kalenterin osaa, joka vielä Tylypahkassa oli uurtunut hänen mieleensä hopeareunaisin kirjaimin.
  “Virgo on neitsyen tähtikuvio, jos välttämättä haluatte tietää”, hän ilmoitti ylemmyydentuntoisesti. “Se sijaitsee - “
  “Älä viitsi, Sirius!” Arianna pärskähti oikopäätä. “Kun lapsella on sinut kummisetänä, se ei ikinä pystyisi elämään nimensä mukaisesti!”
  “En minä sille varsinaisesti seksuaalivalistusta aio antaa, jos sinä sitä kuvittelit.”
  “Kiltit, hillitkää vähän“, aneli Peter. “Ehditte mainiosti keskustella pikku-Potterin seksielämästä, vaikka odottaisittekin ensin, että se ehtii syntyä.”
  “Hän on täysin oikeassa”, Cinnamon säesti. “Hillitkää vähän.”
Sirius yllättyi Cinnamonin äänen kuullessaan. Kuolonsyöjäleiriltä palattuaan hän oli saanut huomata parantajatytön muuttuneen niin hiljaiseksi, että tämän puhe oli nykyään yhtä palvomisen arvoinen tapahtuma kuin Wizengamotin neitsyen hyökkäys velholiittojen kokoukseen lokakuussa 1800. Cinnamonin ääni oli niin hiljainen ja poissaoleva, että se muistutti kammottavasti Siriusta toissatalvesta, jolloin tyttö oli ollut lipsua kokonaan heidän otteestaan.
  “Entä missä Tinka on?” Sirius änkytti viimein, kun Cinnamonin tyyni hiljaisuus alkoi käydä hänen hermoilleen.
Toisten ilmeet synkkenivät.
  “Onko minulta jäänyt jotakin välistä?”
  “Kysytkin vielä”, Remus huokaisi ja nousi ylös sohvalta. “Kysytkin…”
Sirius katseli katuvana, kuinka ihmissusi pakeni toiseen huoneeseen. Ei olisi pitänyt kysyä, hän ajatteli harmistuneena. Oli kuitenkin turha itkeä, kun kermakalja oli maassa. Hän käänsi katseensa toisiin selitystä vaatien.
  “Remus ja Tinka tappelivat”, Cinnamon sanoi vastentahtoisesti. “Tinka ilmeisesti jätti Remuksen.”
  “Ei kai? Miksi?”
  “Remus ei suostunut kertomaan hänelle Killasta.”
  “Se vuohi!”
Oli siinäkin toteamus, Sirius pohti katkeran huvittuneena, mutta parempaankaan hän ei pystynyt. Sitä paitsi Tinka todella oli vuohi, tai vähintäänkin pahimmanlaatuinen lehmä. Ainahan Sirius oli tiennyt, ettei tytöstä seuraisi mitään hyvää. Synkkänä hän mietti, mitä olisi mahtanut tapahtua, ellei hän olisi lähtenyt Romaniaan edellisenä talvena. Olisiko hän silloin saanut ylipuhuttua Remuksen jättämään Tinkan rauhaan? Tuskin, mutta ainakin sitä olisi voinut yrittää. Tinka oli kaiken aikaa ollut vääränlainen tyttö Remukselle, ja kaikille muillekin. Häntä ei yksinkertaisesti voinut sietää.
  “No, Kuutamo pärjää paremmin ilman häntä”, Sirius sanoi harkitun karusti. “Meri on täynnä kalaa.”
  “Tai merihirviöitä”, Arianna varoitti. “Johan tässä on opittu, että Remus rakastuu aina vääriin tyttöihin.”
Kolme silmäparia kääntyi katsomaan Cinnamonia, joka vastasi katseeseen ontosti kuin ei olisi sitä kunnolla käsittänytkään. Hänen olisi vähintäänkin kuulunut kiemurrella tuolissaan. Cinnamon Bellini vain eli tätä nykyä kokonaan toisessa todellisuudessa - sellaisessa, jossa Alessandro Visardo oli yhä tulossa takaisin. Sirius puristi kätensä nyrkkiin. Se mies jos kuka oli Välimerenhirviö.

Ovi kolahti, ja vaimean supinan ja vaatteiden kahinan muodostuma äänien riitasointuinen sekamelska paljasti Lilyn ja Jamesin saapuneen. Sirius oli jo täysin valmis tervehtimään heitä jollakin sarkastisen ivallisella huomautuksella, kun he astuivat olohuoneeseen kannoillaan joku, jota kukaan ei ollut osannut enää odottaa.
Tinka.
Sirius tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn. “Kuohitaan tuo vuohi!”
Tinkan ruskeissa silmissä välkähti kyllästynyt ilme. “Jos olisit vaivautunut kuuntelemaan edes joskus taikaeläintenhoidon tunnilla, olisit saattanut oppia, miksi ehdottamasi toiminta on paitsi tahditonta, myös täysi mahdottomuus.”
Ällistyneisyydensekainen suuttumus leimahti Siriuksen sisimmässä. Sekunnin murto-osan kuluttua hän jo mietti, miksi oli edes vaivautunut hämmästymään. Kaikkihan sen tiesivät, ettei Tinka Schmitt osannut olla aidosti pahoillaan mistään. Itävaltalainen ei yksinkertaisesti osannut myöntää olleensa väärässä.
Sirius työnsi Ariannan jalat pois sylistään ja nousi seisomaan. Hän tiesi näyttävänsä uhkaavalta.
  “Älä edes kuvittele, että voit marssia tänne noin vain ylimielisenä kananpoikana ja viipaloida Kuutamon sydämen käytännöllisesti wienerschnitzeliksi lattialle, neiti Schmitt. Se ei toimi sillä tavalla - ja minä kiroan sinut, jos edes yrität.”
Tinka kiskaisi taikasauvansa takkinsa liepeestä. “Anna tulla!”
  “Sirius - “ Peter aloitti. “Oletko nyt - “
Sirius tarttui sauvaansa ja osoitti sillä täysin harkitusti kohti Tinkaa. Vastaus Peterin kysymättä jääneeseen kysymykseen oli ehdottomasti ei - hän ei ollut lainkaan varma siitä, mitä oli tekemässä. Ei hän kyllä sen puoleen juuri välittänytkään. Tinka oli ollut alusta asti pelkkä vuohenjuustonhajuinen piikki hänen lihassaan, ja nyt tyttö oli loukannut hänen ystäväänsä viimeisen kerran. Hän antaisi tämän kärsiä.
  “Paisuos - “
  “Tarantal - “
  “Anturajalka, Tinka, mitä IHMETTÄ te kuvittelette tekevänne?”
Sirius laski salamannopeasti taikasauvansa. Hän manasi mielessään Remusta, joka oli valinnut juuri sen vihoviimeisen hetken piilopaikkansa jättämiseen. Kohottaessaan katseensa hän näki yhtäläisen pettymyksen Tinkan kasvoilla, kun tyttö tunki sauvaansa takaisin taskuun. Siriuksen harmi kasvoi entisestään; hän ei halunnut olla mistään samaa mieltä Tinkan kanssa.
  “Minä aioin kirota hänet“, Sirius sanoi suoraan.
  “Anturajalka - “ voihkaisi Remus.
  “Mitä? Et voi väittää, ettei hän ansaitsisi sitä!”
Remus näytti pohtivan asiaa. Ei kai hän vain asettuisi Tinkan puolelle? Sirius vannoi, että jos hänen ystävänsä tekisi niin halpamaisen tempun, hän kävelisi ulos ovesta, eikä tulisi enää koskaan takaisin. Dumbledoren nimessä, hän toden totta tekisi sen.
  “Sinä olet aurori“, Remus sanoi lopulta heikosti. “Ulkomaalaisen kiroaminen omassa olohuoneessasi ei ole kovin hyvää mainetta sinulle.”
Voitonriemu leimahti Siriuksen rinnassa, ja hän pystyi vain vaivoin vastustamaan halua huutaa ääneen siitäs sait, Tinka Schmitt! Hän oli kuitenkin jo päihittänyt vihollisensa ja sillä koreilu olisi antanut hänestä lapsellisen kuvan.
Sirius istui takaisin Ariannan viereen kädet ristissä rinnalla.
  “Olen ylpeä sinusta“, tyttö kuiskasi ja nojautui suutelemaan häntä poskelle. Hän virnisti.
Remus ja Tinka seisoivat keskellä olohuonetta jäykkinä kuin romaanin kehnossa loppukohtauksessa. He kyräilivät toisiaan; ristiriitaiset halut näyttivät taistelevan Remuksen haaleassa katseessa. Sirius rukoili, että edes kerran elämässään Remus antaisi itsekkyytensä vallan ja lähettäisi Tinkan niin pitkälle kuin ilmiintymällä suinkin pääsi. Hän nauttisi nähdessään Tinkan luikkivan tiehensä.
  “No?” Tinkan ääni oli pingottunut ja pahantuulinen. “Aiotko sinä puhua minun kanssani?”
Sirius oli lähestulkoon varma, että Remus aikoi valmistautua sanomaan ei. “Minä - “
Lettipään silmät kapenivat. “Anna tulla.”
  “Olkoon”, Remus huokaisi. “Mennään toiseen huoneeseen.”
  “Ei!” älähti Sirius.
Oli Tinkan vuoro näyttää voitonriemuiselta. “Vauhkoat turhaan, nättipoika.”
Sirius pyrki jälleen ylös sohvalta, mutta Arianna painoi hänet takaisin alas. Remus näytti siltä, ettei tiennyt, moittisiko Tinkaa vai ei. Turhautuneena hän luovutti viimein, tarttui Tinkan käsivarteen ja veti tytön mukanaan toiseen huoneeseen. Heidän lähtönsä jälkeen olohuoneeseen laskeutui merkitsevä, pahaenteinen hiljaisuus.
Sirius rykäisi. “Vannon, joskus minä vielä  - “

***

 Remus veti makuuhuoneen oven tiukasti kiinni perässään ja heittäytyi sängylle istumaan suomatta ainuttakaan silmäystä hänen jäljessään vaeltavalle Tinkalle. Hän ei tiennyt, mitä ajatella tai sanoa. Tietyssä mielessä Sirius oli ollut oikeassa. Tinka ansaitsi tulla kirotuksi. Vasta aamulla tyttö oli antanut ymmärtää jättävänsä hänet, ja siinä tämä taas oli valppaana ja teräväkielisenä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ehkä jättämisuhkaukset olivat Tinkalle arkipäivää.
Remus sormeili sijaamattoman sänkynsä lakanoita vailla aikomustakaan avata keskustelua. Hänen näkökulmastaan katsottuna oli olemassa ainoastaan yksi avausrepliikki: “Jätätkö sinä minut nyt?”, eikä sitä voinut parhaimmillaankaan kutsua kovin kauniiksi sanottavaksi. Hän ei halunnut tulla jätetyksi. Ei nyt, ei taas - sitä ei voinut tapahtua hänelle enää. Joku toinen olisi saattanut väittää pelkoa säälittäväksi, mutta Remus uskotteli itselleen, ettei se ollut totta. Eihän hän mikään takertuja ollut. Hän vain välitti Tinkasta.
Vain välitti. Lauseyhteydestään irrotettuina sanat saivat kokonaan toisen - ja kitkerämmän - merkityksen.
  “Missä sinä olit tänään, Remus?” Tinka vaati.
Remus puristi peitonkulman nyrkkiinsä.
  “Sanoin jo. En voi kertoa.”
  “Vaikka minä haluaisin erota?”
  “Älä viitsi näyttää noin yllättyneeltä.”
  “Se on loukkaavaa, tyttöä kohtaan.”
  “No niin on sekin, että sinä alennut kiristykseen”, ärjäisi Remus. “Mutta minulla on kunniani, Merlin! Minä lupasin!”
  “Lupauksesi on siis sinulle tärkeämpi kuin tyttöystäväsi”, Tinka sanoi.
  “Jotkut lupaukset ovat”, Remus myönsi. Hän etsi kuumeisesti oikeita sanoja. Jos hän vain pystyisi selittämään Tinkalle, miksi salaisuus oli niin tärkeä, tyttö saattaisi ymmärtää - ehkä.
Tinka naputti lattiamattoa hyinen kärsivällisyys kasvoilta paistaen.
  “Sinä et ehkä vain ymmärrä tätä niin kuin pitäisi“, Remus yritti sovinnollisesti. “Ei se kai sinun vikasi ole. Olet ulkomaalainen. Tämä ei ole sinun sotasi.”
Sana sota sai Tinkan terhakoitumaan kuin metsästyskoiran ainakin, ja Remus tajusi oitis sanoneensa liikaa. Hän yritti löytää jonkin keinon, jolla voisi vetää sanansa sulavasti takaisin.
  “Sinä olet siis sotkeutunut sotaan!” Tinka sihahti äänellä, josta ei voinut juuri päätellä, oliko se paheksuva vai ei. Mikäli kyseessä olisi ollut normaali tyttö, Remus olisi tulkinnut äänensävyn kiukunsekaiseksi pakokauhuksi. Tinka ei kuitenkaan ollut koskaan ollut täysin normaali, eikä Remus sitä paitsi tiennyt, mitä tämä oikein sodasta ajatteli. Tietenkin tyttö vihasi Voldemortia, kuten kaikki muutkin - ainoastaan kuolonsyöjät ja puhdasveriset olivat toista mieltä. Tinka ei ollut kuitenkaan eleelläänkään osoittanut tahtovansa osallistua sodankäyntiin. Kun lehdissä kirjoitettiin murhista, hän paheksui kirjoituksia ja työnsi ne sivuun muutaman teräväsanaisen ilmaisun kera. Kun aurorit järjestivät tiedotustilaisuuksiaan kaduilla, Tinka jätti mielenosoituksellisesti ilmestymättä paikalle. Hän puolusti itseään kun vaadittiin, ja teki kansalaisvelvollisuutensa, jos ei muuta voinut. Todellista halua taistelemiseen hänellä ei kuitenkaan ollut.
Remus tuijotti käsiään. “On melkein mahdottomuus elää täällä ja olla sekaantumatta mihinkään.”
  “Sinä kai ajattelet olevasi jotenkin jalo?” Tinka arveli happamasti.
  “Kuule, vaikka sinä et pitäisi sodasta, sinun ei tarvitse tulla sanomaan sitä minulle! Onko mielessäsi ikinä käynyt, että osaan kenties tehdä omatkin päätökseni?”
  “Ethän sinä mitään muuta osaa tehdäkään!”
  “Anteeksi kuinka?”
  “Et ikinä ota minua huomioon!”
Remus kohotti katseensa oletettuun tyttöystäväänsä, ja lyhyen hetken ajan hän näki tämän kokonaan uusin silmin. Tinka ei ollut vähääkään aikuinen, saati sitten hillitty tai hallittu. Harkitsevan lääkkeenvalmistajan paikalla seisoi lettinsä päätä imeskelevä tyttö, jonka huulet olivat puristuneet mutruun, koska tämä ei saanut mitä halusi. Tytön silmät olivat myrtyneet ja syyttävät, ja toinen käsi oli painunut lantiolle tavalla, joka suorastaan huusi kunnioitusta ja hallintaoikeutta. Lapsi.
  “Minusta vähän tuntuu, että sinulla on vähän liian suuri halu hallita kaikkea”, Remus huomautti hellävaroin. “Et voi kontrolloida kaikkea, tiedäthän.”
  “Ja kenenköhän syytä se on?”
Hän ei vastannut.
Tinka päästi lettinsä putoamaan suustaan. Ele oli melkein väsynyt, Remus pani merkille, muttei uskaltautunut toivomaan sen enempää. Toivossa tuntui olevan hieman liian usein se pieni vika, että se osoittautui kerran toisensa jälkeen turhaksi.
Minuutit kääntyivät syleilemään toisiaan. Remus ei voinut olla miettimättä, aikoiko Tinka enää sanoa mitään. Tuskin he paikoillaankaan voisivat iankaikkisesti seisoa - tai ehkä voisivatkin, mistäpä itävaltalaisista koskaan tiesi. Hän hengitti syvään ja tahdottomasti.
  “Remus…”
  “Niin?”
  “Saat pitää salaisuutesi. Tämän kerran.”
Mies ei uskaltanut toivoa kuulleensa oikein.
  “En halua tapella sinun kanssasi”, Tinka jatkoi kuin se olisi selittänyt kaiken.
  “En minäkään sinun”, Remus vastasi helpottuneena siitä, että kaikki päättyisi kuin päättyisikin hyvin. Että hän ei jäisi yksin.
  “Haluan vain tietää, että sinä luotat minuun.”
  “Enhän minä olisi tässä, jos en luottaisi.”
  “Ehkä…” Tinkan katse liukui makuuhuoneen yöpöydällä lojuvaan kalenteriin. Helmikuun toinen päivä oli ympyröity paksulla, punaisella kynällä. Täysikuu. Raskaat kivenmurikat putosivat kolisten Remuksen vatsanpohjalle.
  “Menetkö taas Wolverhamptoniin täydenkuun aikaan?”
  “Ainahan minä menen sinne”, Remus sanoi automaattisesti. Hän ei ehkä pitänyt liiemmin siitä tosiasiasta, että oli pakotettu tulemaan suljetuksi vanhempiensa kellarissa olevaan häkkiin kuukausi toisensa jälkeen, mutta se oli paras mahdollisuus selviytymiseen, joka hänellä oli. Ellei hän olisi lukkojen takana Azkabanin vankeja tehokkaammin, hän löytäisi varmasti jonkin keinon murtautua ulos ja repiä paikalle osuneet sivulliset kappaleiksi hampaillaan. Sellaisen syyllisyyden kanssa hän ei voisi elää.
Tinka nyökkäsi. “Mietin vain…”
  “Mitä?” hän kysyi, ja suojavarustukset kohosivat jälleen muuriksi hänen ympärilleen. Miksi Tinkan seurassa oli tätä nykyä niin vaikea rentoutua?
  “Että haluaisin tulla mu - “
Hän oli jaloillaan ennen kuin tyttö ehti lopettamaan lausettaan. “Ei. Ei, ei, EI!”
  “Remus”, huokaisi Tinka. “Älä nyt ole lapsellinen.”
  “Onko lapsellista haluta pitää sinut hengissä?”
  “Minä en ole pyytänyt sinun suojeluasi!”
  “No, minäkään en ole pyytänyt sinua kuolemaan kynnysmatolleni!”
Tinka ravisti palmikoitaan tyytymättömänä. “Et sinä minua pystyisi vahingoittamaan.”
  “Tinka, minä olen IHMISSUSI! Voisin syödä sinut alkupalaksi, enkä edes katuisi sitä!”
Tyttö avasi suunsa väittääkseen vastaan. Remus pudisti päätään ja painoi kädet korvilleen. Hän olisi halunnut lyödä Tinkaa - ei siksi, että tyttö oli niin itsepäinen, vaan siksi, että tämä pakotti häntä vetämään pahimmat häpeän ja itsesyytöksen kohteensa varjoista keskelle katon kirkkaiden lamppujen raadollista valokeilaa.
  “Minä en aio keskustella tästä enää.”
  “Minä aion.”
Remus pyörähti ympäri. “Sanakin vielä, ja heitän sinut ulos!”
Tinkan ruskeat silmät laajenivat kahdeksi suureksi manteliksi. “Mikä sinua vaivaa?”
  “En pidä tästä puheenaiheesta.”
Tinkan ilme pehmeni niin odottamatta, ettei Remus ollut uskoa silmiään nähdessään myötätunnon häivähtävän tytön katseessa.
  “Olen pahoillani. Se oli asiatonta. Ymmärrän kyllä näkökantasi.”
Tyttö nojautui eteenpäin ja painoi äskettäin niin vihaisia sanoja suoltaneet huulensa sovinnollisesti Remuksen poskelle. Mies ei väistynyt, joskaan ei myöskään liikahtanut. Hän oli liian syvällä omien ajatustensa kurimuksessa, vaikka ei pystynytkään täysin saamaan oikeasta ajatuksenpäästä kiinni. Jokin yksinkertaisesti häiritsi häntä ja pahasti.
Oivallus iski Remuksen mieleen vasta kun Tinka oli jo purjehtinut ulos ovesta, ja sitten hän käsitti, miksi tunsi olonsa niin epämukavaksi.
Hän ei ollut koskaan nähnyt Tinkan luovuttavan ilman hyvää syytä.

***

  “Enää ei kuulu puhetta“, makuuhuoneesta kantautuvaa keskustelua tarkkaavaisesti seuraava Peter totesi kysyvästi. “Mitä luulette, joko he lopettivat?”
  “Siltä kuulostaa”, Cinnamon huoahti väsyneesti ja vajosi syvemmälle nojatuolinsa uumeniin. Pienen hetken ajan hän harkitsi hukuttautuvansa pysyvästi pehmeiden, kangaspäällysteisten tyynyjen kätköihin. Ehkä kukaan ei edes huomaisi hänen katoamistaan. Ehkä vuosien päästä hänen ystävänsä löytäisivät tyynyjen välistä vaalean hiustupsun, joka paljastaisi hänen julman kohtalonsa. Kenties he lähettäisivät sanan Alessandrolle Italiaan. Kenties Alessandro olisi pahoillaan.
Ja kenties sinusta on tullut mielipuoli, Cinnamon moitti itseään. Miehen perään itkeminen ei ollut koskaan hyödyttänyt ketään. Ei hän tosin pystynyt sen puoleen lopettamaankaan; tuntui melkein siltä kuin jokin pohjimmaisen surkeuden hahmon ottanut henki olisi vallannut hänen kehonsa ja riivannut sen. Riivatulta hänen täytyi näyttääkin. Vasta tänä aamunahan Tinka oli ystävällisesti huomauttanut, että hän voisi silloin tällöin kammata hiuksensakin.
Mutta kyllähän minä hiukseni harjaan, hän puolusteli poninhäntäänsä tunnustellen. Mitä siitä, jos hän ei jaksanut palmikoida tukkaansa joka aamu, kuten Itävallan Ihmenainen? Ainakin hän yritti. Hän pystyi yhä pujottamaan hiuslenkin päähänsä, ja hän pystyi pysyttelemään elossa. Tinka ei ehkä sitä nähnyt, mutta tässä tilassa silmien avaamista saattoi pitää jo melkoisena ylpeydenaiheena.
  “Kyllä he lopettivat”, Peter päätti, kun ulko-ovi kolahti jossakin - arvatenkin Tinkan jäljessä. “Pitäisikö meidän mennä lohduttamaan Remusta?”
  “Mitä turhaan. Kyllä me kuulemme, jos hän hukuttautuu kylpyammeeseen.”
Kukaan ei nauranut vitsille, eikä Cinnamon sitä ollut vakavissaan odottanutkaan.
  “Lily, löysittekö te asuntoa?” hän vaihtoi räikeästi puheenaihetta.
  “Emme vielä.” Ikkunalautaan nojaileva punapää irvisti kuin olisi kärsinyt ruumiillisista tuskista. “Lontoo on täynnä lääviä. Lapsihan tukehtuisi torakoihin siellä.”
Oli mahdotonta olla huomaamatta, että sana lapsi solahti jo huomattavasti aiempaa helpommin Lilyn huulten välistä. Asiaan tottuminen saattaisi ottaa aikansa, mutta ainakaan siitä puhuminen ei enää aiheuttanut tytölle tukehtumisen kaltaista hengenvaarallista reaktiota. 
  “Sirius haluaa teidän nimeävän sen Siriukseksi”, Peter syytti.
James virnisti. “Onneksi lapsen nimeäminen ei kuulu kummisedän tehtäviin.”
  “Ihan totta”, Lilykin sanoi. “Miten me sitten tietäisimme, kumpaa Siriusta puhuttelemme?”
  “Tuskin siitä kovin suurta ongelmaa koituisi”, Arianna virkkoi kuivasti. “Teidän täytyy joka tapauksessa huutaa kummallekin.”
  “Siinä puhuvat nyt happamat pihlajanmarjat”, Sirius julisti.
  “Miten niin?”
  “Sinua vain harmittaa, koska sinä et ole sen kummisetä.”
Arianna haukotteli. “Sirius-kulta, jos haluaisin olla mies, olisin huolehtinut asiasta jo kauan sitten.”
  “Mies tai ei, ajattelimme joka tapauksessa pyytää sinua kummitädiksi”, Lily paljasti.
  “Ihanko totta?”
  “Miksi ei? Eihän se pelkällä kummisedällä selviä.”
Arianna säteili, ja Siriuskin näytti tyytyväiseltä tekopahastuneen naamionsa takana. Cinnamon käänsi katseensa toiseen suuntaan. Hän ei tiennyt, miksi vaivautui olemaan pettynyt. Tietenkin hän oli tiennyt kaiken aikaa, että Arianna oli se kaikkein loogisin vaihtoehto kummitädiksi. Ariannahan oli Siriuksen tyttöystävä, ja sitä paitsi yksi Englannin nousevia huispaustähtiä. Potterin suvun uusin jäsen saisi osakseen melkoista myötämielisyyttä jo pelkkien kummiensa vuoksi. Jamesin ja Lilyn valinta oli puhtaasti looginen. Silti Cinnamonin valtasi epämiellyttävä epäilys siitä, että Potterit kenties pitivät Ariannasta enemmän kuin hänestä.
Hän ryhtyi tekemään lähtöä.
  “Cinnamon”, Lily sanoi juuri silloin. Tytön äänessä oli outo sävy.
  “No?”
  “Onko Alessandrolla harmaata pusakkaa?”
Vasta silloin Cinnamon tajusi Lilyn katselevan tiiviisti ulos ikkunasta. “Ei kai, miten niin?”
Lily empi. “Tuo mies tuolla kadulla... se näyttää aivan häneltä. Mutta en ole varma. Saatan olla väärässä, ja todennäköisesti olenkin.”
Tytön varoitteluista ei ollut mitään hyötyä. Nanosekunnin murto-osassa Cinnamon oli ponkaissut nojatuolista ikkunaan ja kurkotteli ulos. Heidän alapuolellaan, lumisella Viistokujalla tarpoi huomattavan pitkä mies, jonka tummat hiukset valuivat varjojen valtaamana vesiputouksena niskaan. Poninhäntä oli poissa, eikä takkikaan ollut tavanomaisen musta, mutta Cinnamon ei suostunut hämättäväksi. Hän oli katsellut Alessandro Visardoa niin kauan ja niin tarkasti, että olisi tunnistanut miehen mistä tahansa. Vallaton, vaarallinen riemun tunne hypähti kumipallona hänen rinnassaan.
  “Se on hän!”
Toiset eivät ehtineet sanomaan mitään, ennen kuin Cinnamon oli jo nykäissyt villatakkinsa nojatuolin kaiteelta ja viiletti porraskäytävään. Rappusissa oli pimeää, eikä pukeutumisesta ollut tulla kovassa vauhdissa mitään. Ulko-oven saavuttaessaan Cinnamon saattoi kuitenkin olla lähestulkoon varma siitä, että oli napittanut villatakkinsa oikein. Hän säntäsi ulos lumihankeen pakkasen ja viiman tavoittamattomiin ajautuneena.
Alessandron askeleet olivat pitkät; mies oli ehtinyt jo kauas hänen edelleen. Cinnamon veti syvään henkeä ja pyrähti tämän jälkeen. Ajatukset vilistivät hänen päässään lunta lennättäviä jalkojakin nopeammin. Mitä hän sanoisi Alessandrolle? Mitä mies sanoisi hänelle? Oliko miehellä jokin selitys viipymiseensä? Ei sillä, että hän olisi selityksistä välittänyt - kaikki oli hyvin nyt, kun Alessandro oli täällä. Huomenna hän ei enää masentuisi. Huomenna hän nousisi sängystään hymyillen ja taiteilisi hiuksiinsa niin kauniin ranskanletin, että Tinkakin kalpenisi kateudesta.
Onnesta nauraen Cinnamon saavutti Alessandron ja tarttui miehen käsivarteen. Se tuntui tutulta ja lohduttavalta hänen otteessaan.
  “Et kai sinä aikonut noin vain kävellä ohitse?”
Alessandro käännähti ympäri, ja Cinnamon haukkoi henkeään. Siinä missä tummanruskeat silmät olivat aiemmin hyväilleet häntä kiusoittelevalla katseellaan sai hän nyt vastaansa ainoastaan hiilenmustan, vitivalkoisista kasvoista paistavan torjuvan onttouden. Kontrasti oli niin aavemainen, että hän astahti vaistomaisesti taaksepäin. Siinä samassa hän jo tunsi miehen käden lipsahtavan otteestaan.
Alessandro ei hymyillyt tai sanonut mitään; itse asiassa mies ei näyttänyt lainkaan rekisteröivän hänen läsnäoloaan. Ilmeettömänä ja jäykkänä tämä nykäisi takkinsa kauluksen kunnolla kiinni, käänsi hänelle selkänsä ja katosi Iskunkiertokujalle.

***

A/N2: Kommentteja, would you?
« Viimeksi muokattu: Maaliskuu 25, 2007, 20:36:04 kirjoittanut Sharra »

Poissa Snowrose

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 17.3.07
« Vastaus #89 : Maaliskuu 17, 2007, 23:01:12 »
Jee! Jatkoa taas. Ihan kiva luku oli ttas, mutta olet kyllä vähentänyt dialogien kirjoittamista hirveästi. Sitä samaa vanhaa soljuvaa kelmi -huumorilla varustettua dialogia ei ole nyt näissä uudemmissa jatkoissa ollut :( Olisi ollut kiva lukea mitä Sirius ja Regulus juttelivat Sianpäässä. Muutenkin Reguluksen kuulumisia olisi kiva tietää enemmän. Samoin Ariannaa ja Siriusta saisi näkyä enemmän.

Hetken jo ehdin luulla, eetä Tinka ja Remus eroavat. Mutta niin ei sitten käynytkään. Minäkään en pidä Tinkasta yhtään. enkä kyllä pidä Cinnamonistakaan enää läheskään niin paljon kuin ennen. Sehän ei nykyään muuta teekkään, kun itkee Alessandron perään. Ja Alessandron oudolle käytökselle olisi mukava saada selitys, alessandro on muutenkin niin mielenkiintoinen hahmo, että mielelläni lukisin enemmänkin hänestä.
Tulla lujaksi, pysyä pehmeänä. Siinä on haavetta kylliksi yhdelle elämälle.
-Tommy Tabermann

Mustesydän

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 17.3.07
« Vastaus #90 : Maaliskuu 19, 2007, 14:02:37 »
Ihanaa, tämä on tullut takaisin! Arvaappas, olinko iloisesti yllättynyt, kun olit pistänyt tämän takaisin.
Mutta, sitten tähän lukuun.
Tinka on taas ärsyttävä, niin kuin aina. Ehdin jo ajatella, että nyt he eroavat, mutta ei.
Toisaalta, Remusta käy niin sääliksi, hänellä käy aina huono tuuri. Mutta toisaalta, toivoisin, että hän löytäisi jonkun paremman tyttöystävän kuin Tinka. Ja tuntuu, ettei hän edes todella pidä Tinkasta. Mutta ehkä se on vain toiveajattelua.
Mielenkiinnolla odotan lisää siitä, miksi Tinka luovutti niin helposti.

Regulus on todella onnistunut myös tässä. Onkos hän tässä nyt siis hyvä vai paha? Siihen haluaisin vähän selvitystä. Mutta nuo kohdat, missä Sirius ja Regulus tapaavat olet hyvin kirjoittanut. Niitä lukee aina mielellään.

Ja sitten tuo Alessandro. Kiva, että hän tuli takaisin. Hän on kyllä mielenkiintoinen henkilö. Todellakin. Mutta mitäs hänelle on nyt tapahtunut? Hänestä olisi kiva lukea lisää. Aika kummalliseksi on muuttunut. Mutta kyllä minä edelleen Alessandrosta tykkään. Oikein hieno henkilö. Mutta mitäs Cinnamonille nyt tapahtuu? Voi Cinnamon parkaa. Hän kun on niin odottanut Alessandron paluuta ja nyt hän onkin tuommoinen. Cinnamonistakin minä tykkään, vaikka hän onkin muuttunut aika paljon siitä mitä oli Pakkaskukkien alussa. Se on harmi, mutta tykkään hänestä silti edelleen. Toivottavasti Alessandro muuttuisi takaisin siksi tavalliseksi tyypiksi, mitä hän oli ennen kuin lähti, ja josta minä pidin. (:

Toivottavasti saat pian laitettua jatkoa tänne, ja toivottavasti siinä kerrotaan Alessandrosta enemmän, koska hänestä kerrottiin niin vähän tuossa aikaisemmassa luvussa ja hänestä haluaisin todellakin kuulla lisää. Ja siitä Tinkastakin voisi tulla lisää. (:

-Mustesydän

Poissa toyhto

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • LJ
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 17.3.07
« Vastaus #91 : Maaliskuu 19, 2007, 18:21:10 »
Nyt tulee oikeasti lyhyt kommentti (yritän opetella kommentoimaan vähän tiiviimmin), sillä minun ei oikeastaan pitänyt kommentoida ollenkaan vaan mennä soittamaan rumpuja tai pianoa tai lukemaan ruotsia. Aika surullista. Mutta sain äkkiä kummallisen päähänpiston kommentoida tätä, kun kerran nyt luin tuon uusimman osan, ja ainahan oudot päähänpistot pitää toteuttaa ^^'

Suoraan sanottuna tykkäsin tästä osasta paljon enemmän kuin edellisestä uudesta osasta - ehkä sen takia, että vaikka edellinen oli hauska kuolonsyöjäleireineen, hiustenleikkuineen (traagista) ja yllättävine juonteenkäänteineen, siinä ei juuri kerrottu muista kuin Siriuksesta ja olen liian tottunut lukemaan Count the Secondsin ivallisesta Siriuksesta. Tässä uusimmassa osassa tuli taas vähän enemmän muitakin hahmoja kuvioihin mukaan ja etenkin Cinnamon oli kiva tavata taas pitkästä aikaa.

Tässä osassa oli taas mukavasti vaihtelua kertojien välillä, ja niin kuin aina, onnistuit vaihtamaan kertojaa hyvin sujuvasti ilman, että lukija meni missään vaiheessa tippaakaan sekaisin. Teksti oli minusta sujuvan kepeähköä. En usko että tyylisi on keventynyt sitten viime lukeman; ehkä tuo Count the Seconds vain vaikuttaa siihen, ettei tämä Memory tunnu enää tyylillisestikään yhtä vakavalta kuin aiemmin. Siinähän ei tietenkään ole mitään negatiivista. Tätä on mukava lukea, kun kirjoitat niin hyvin ja kieli on mukavaa ja hahmot tuttuja ja tapahtumat kiinnostavia ja ne kulkevat niin sopivassa tahdissa eteenpäin. En vieläkään ymmärrä, miten sinä keksit kaikki hienot juonikuviot. Joissain kohdissa sanajärjestys hieman hämäsi - sivulauseen jälkeen päälauseen sanajärjestys olikin käänteinen tyyliin "koska minä en saa Regulusta, haluan minä Arkarianin". Sinun kirjoitustyylisi on tässä muuten sellainen (positiivisen) yksinkertainen, että nuo pari tuollaista käänteistä sanajärjestystä pistivät silmään, vaikka eiväthän ne virheitä ole, minä vain viilailen täällä pilkkua :)

Taisit mainita joskus siitä, etteivät Kelmit enää osaa sanailla yhtä pirteän kaksimielisesti kuin aiemminkin. Minäkin olin tätä lukiessani havaisevinani jotain sellaista, tosin se saattoi tietysti johtua siitäkin, että olit maininnut asiasta ^^ Mutta täytyy sanoa, että minusta on vain hyvä, että hahmojen jutut muuttuvat pikkuhiljaa hieman aikuisemmiksi. Hahmojen kasvu näkyy tässä muutenkin minun mielestäni aika hienosti - he pysyvät toisaalta omina itsenään, mutta muuttuvat myös pikkuhiljaa. Sirius esimerkiksi oli alussa aikamoisen (ihanan) kevytkenkäinen, mutta pikkuhiljaan häneen on tullut myös jonkin verran aikuisempia piirteitä, eikä hän silti ole tuntunut menettävän itseään siinä samassa.

Kaikkein upeinta tuo kasvaminen on minun mielestäni tietysti ollut Cinnamonin kohdalla. Rakastan Cinin hahmoa nimenomaan sen takia, että muut hahmot (kuten Kelmit oikeastaan kaikissa muissakin ficeissä) tuntuvat pysyvän melkein epätodellisen hyvin pystyssä, vaikka heidän ympärillään soditaan ja vaikka mitä. Cinnamon on ainoa hahmo, joka on todella romahtanut. Tietysti olisi aivan mahdotonta, jos kaikki hahmot romahtelisivat, enkä minä sitä toivokaan - ja sitä paitsi tuollaisessa elämäntilanteessa luultavasti paras keino selvitä onkin vain pysyä pystyssä ja katsoa eteenpäin. Mutta se, ettei yksi hahmo selviäkään henkisesti niin helpolla kuin toiset näyttävät selviävän, luo hienosti syvyyttä. Minusta Cin on ihana, aito ja uskottava synkkyytensä, mököttämisensä ja sirpaleisuutensa kanssa. Välillä hänen hahmonsa vaikuttaa kauhean nuorelta, melkein kiukuttelevalta lapselta, ja välillä hän vaikuttaa olevan vanhempi kuin kukaan muu, vanha ja viisas ja katkeroitunut ja tajunnut, kuinka surkeasti kaikki on. Upean monimutkainen hahmo.

Ja nam, tässä viimeisimmässä osassa oli Regulusta. Minä kai melkein odotin näkeväni sellaista ulospäin siistiä ja selviytyvää Regulusta niin kuin Count the Secondsin Regulus tuntuu olevan, mutta tämän osan Regulus olikin paljon rosoisempi ja hänestä sai heti sellaisen kuvan, että hän on tuon toisen ficin Regulusta paljon alempana elämässään jo. Hänen ja Siriuksen tapaaminen oli kaunis - pidän kauheasti siitä ajatuksesta, että he keskustelivat oikeasti ennen Reguluksen kuolemaa. Toisaalta tapaamisessa ei ollut myöskään mitään fluffista vaan se kuulosti lähinnä realistiselta. Pidin. Luolasta puhuminen sai kyllä minut varpailleni; veikkaan että aivan lähiaikoina Sirius saa tietää, että Regulus on kuollut. Hienointa tietysti olisi, jos Regulus osuisi tähän tarinaan vielä ennen kuolemaansa *naur* Ai, miten niin minä olen Regulus-keskeinen?

Jaaha, taidan lopettaa tällä kertaa tähän. Pidin ja odotan innolla jatkoa (tosin vielä innomalla odotan Count the Seconsin jatkoa kun siinä on enemmän Regulusta ja angstia, mutta sen sinä jo tiesit).
Half the work that is done in the world is to make things appear what they are not.
- E.R. Beadle

Lórien

  • Ankeuttaja
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 17.3.07
« Vastaus #92 : Maaliskuu 19, 2007, 20:08:24 »
Hienoa jatkoa ;)!

Siriuksen ja Reguluksen tapaaminen oli jotenkin hellyyttävä. Vaikka Sirius ei sitä ääneen sanokaan, hän silti todella välittää veljestään. Mutta Regulus taas, hän on todella epäilyttävä ja kykenevä pettämään veljensä uudestaan vaikka mitä sanoisikin. Joten innolla odotan mitä tuleman pitää...

Ja Tinka. Ihan oikeasti. Sen akan kanssa minulla menee hermot sen sanon suoraan! Upeasti hänet kyllä olet kirjoittanut, niinkuin kaikki muutkin hahmot, mutta Tinkan luonne on maata järisyttävä ja ärsyttävä. Ja Remus raukka tähän on niin kiintynyt ettei tahdo siitä akasta irti päästää. Vaikka symmpis pisteitä menee Remukselle siitäkin hyvästä, että hänet on jo kerran jätetty...
Josta päästäänkin Cinnamoniin, joka kuvastaa ihan minun elämäntilannettani nyt :D. Pystyn samaistumaan häneen todella hyvin ja ymmärrän sen kamalan kaipuun ja tuskan mitä hän tuntee. Ja sitten kun ei tiedä toisesta mitään, tämä ei ilmoita itsestään mitään. Se on todella turhauttavaa... Siksi pidin Cinnamonista tässä osassa kovasti :).

Mutta oli kiva osa kokonaisuudessaan, Lily ja Jameskin siellä vähän pilkistelivät, heistä toivon kuulevani lisää!

Jatkoa siis pian ;)

Poissa Meenai

  • Helmisimpukka
  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 17.3.07
« Vastaus #93 : Maaliskuu 23, 2007, 19:02:50 »
Taas kerran aivan loistava osa, kuten kaikki muutkin osat.

Pidin tästä luvusta kuitenkin enemmän kun edellisestä, koska tämä oli monella tapaa monipuolisempi. Kaikista hahmoista oli enemmän ja enemmän tapahtumiakin oli mukana. Lilystä ja Jamesista olisi mieluusti voinut olla enemmänkin kuin pari lausetta, mutta oli se hyvä näinkin. Siriuksen ja Reguluksen kohtaaminen oli jollain tapaa hellyyttävää, mutta jotenkin kumasti myös tyly? Tinkan ja Remuksen keskustelu oli kanssa oikein mukava, mutta päättyi ainakin minun mielestä oudosti.

Jatkoa odotellen,
 Meenai

Poissa Amethyst

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 17.3.07
« Vastaus #94 : Maaliskuu 25, 2007, 12:19:21 »
Pakkaskukkia luin vanhassa Vuotiksessa ja sain tämän luettua nyt pari päivää sitten. Täytyypä vain sanoa, että Pakkaskukkia ja Memory ovat parhaat ficit ikinä. Minä olen jäänyt koukkuun aivan totaalisesti. Sinun kirjoittamistyylisi, tämä tarina, aivan mahtavaa! Tässä on juuri sopivasti ihmissuhdesotkuja, sekä Voldemortin vastaista sotimista.
Kun Remus ja Cinnamon erosivat, olin aivan kauhuissani. Nyt siihen on jo tottunut, mutta jollain tapaa toivoisin vieläkin, että he palaavat yhteen. Sitten taas, kun Sirius ja Arianna erosivat, se oli tuhat kertaa hirveämpää. Olisin varmaan ruvennut itkemään, jos he eivät olisi palanneet yhteen. :P James ja Lily ovat myös ihana pari. Sorry, palaan nyt Pakkaskukkiin, mutta se tapa, jolla he menivät yhteen ja kaikki on niin suloista. Ja sitten tuo, kun Lily sai tietää olevansa raskaana. Heh.
Ja muuten, Siriuksen ja Reguluksen suhde tässä ficissä on minusta aivan mielettömän ihana. Veljekset ja silti pahimmat viholliset.
Sitten omat hahmosi: Red ja Jazz, minä kaipaan noita hahmoja aivan älyttömästi! Ensin kuoli Jazz ja sitten Red. Miksi, voi miksi?
Ööh, Ariannasta ja Cinnamonista en osaa sanoa muuta kuin, että tuntuu, että nuo hahmot eivät olisi sinun omakeksimiäsi. Jollain tapaa he alkavat tuntua minusta siltä, että Rowlingin mielessäkin kelmien nuoruudenystäviä ovat Arianna ja Cinnamon. Sitä on vaikeaa selittää. Minulle alkaa tämä fic tuntua todellisuudelta potterversumissa.
Hmm, sitten Alessandro, minä pidan hänestäkin kovasti. Kovan kuoren alla taitaa sittenkin olla tunteita. Mutta silti tuo hahmo on kovin hankalan tuntuinen. Pidän.
Tinka, hmm, ärsyttävä hahmo, etten sanoisi. Ei hän sinäänsä minua haittaa, mutta ei minua sekään haittaisi, jos hän lähtisi pois.
En jaksa jokaista omaa hahmoasi ruveta läpi nyt kertaamaan, mutta tämä on vielä pakko sanoa. Admire-Ginger. Hän ärsytti minua aivan suunnattomasti, kun hän oli vielä mukana. Mutta nyt, kun on paljastunut, että Admire olikin vain peitehahmo, jäin kaipaamaan häntä.

Jos nyt jotain näistä viimeisistäkin luvuista. Kuten monet muutkin ovat sanoneet, on kamalaa kuvitella James ja Sirius ihan lyhythiuksisina. Kamalaa... Tuo kuolonsyöjäleiri oli minusta hyvä. Voi, kun James sai nöyryytyksen tuossa ihan alussa. Se oli todella hyvä kohta. ;) Ja lopussa, kun Sirius hävisi Johnnylle, joka paljastuikin naiseksi. Ja muuten, Redin kirjoitukset olivat ihania.
Sitten tämä ihan viimeinen. Siriuksen ja Reguluksen keskustelusta pidin. Kuten jo sanoin, noiden suhde on tosiaankin hyvä. Tavallaan olen iloinen, että Remus ja Tinka eivät kuitenkaan eronneet, mutta silti Tinka on jotenkin minusta omituinen tyttöystävä Remukselle. Sitten tuo loppu, minua jäi mietityttämään kamalasti tuo Alessandron käyttäytyminen. Mitäköhän ihmettä hänelle on tapahtunut. Toivottavasti se saadaan tietää seuraavassa luvussa. Alessandro oli selvästi tavallistakin kylmempi.

Aargh, olen oikeasti ihan surkea kommentoimaan, saatikka sitten antamaan rakentavaa kritiikkiä näin pitkästä pätkästä tekstiä, pahoittelen. Ja tämä kommentti on muutenkin kamalan lyhyt. Sitten totta kai toivon jatkoa mahd. pian.
« Viimeksi muokattu: Maaliskuu 26, 2007, 16:23:38 kirjoittanut Amethyst »

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 17.3.07
« Vastaus #95 : Maaliskuu 29, 2007, 20:33:33 »
No niin, kaikki meistä sortuvat joskus, ja niin kävi minullekin (eikä ollut muuten ensimmäinen kerta). Tästä osasta piti tulla Upea, Toiminnantäyteinen, Paljastava ynnä muuta vastaavaa, mutta jollakin ihmeellisellä keinolla siitä tuli väliosa. Paljon fiilistelyä ja vähän asiaa; ei se taida juuri mitään pohjustaakaan. Ja Remus ja Cinnamon eivät toimi ollenkaan niin kuin haluaisin. Ja Jamesin ja Siriuksen dialogi ei toimi ollenkaan niin kuin haluaisin. Jossakin vaiheessa Sirius, se piru, on mennyt kasvamaan aikuiseksi. Enkä ehtinyt vieläkään kirjoittaa tiettyjen Potterien vauvahömppää. Sääli, sillä omituisista mielihaluista kärsivä Lily ON hauska näky. Ainakin omassa mielessäni.

Kiitos taas kaikille kommentoineille! Tiedän, että tästä voi olla tätä nykyä vaikea sanoa mitään, koska kirjoittajana huumorini on kärsinyt mielettömästi ja etsin sitä edelleen kauppakassin pohjalta, enkä mitenkään ehdi kirjoittaa kaikista hahmoista, joista haluaisitte kuulla. Yritän olla tasapuolinen ja vaihdella Hetken Tähteä; se tekee tekstistä ajoittain poukkoilevaa ja kai rasittavaakin. Toisaalta sillä tavalla voi Suunnitella. Vuoden -80 huhtikuusta on tulossa erittäin actionpitoinen ja toivon mukaan dramaattinenkin. It's up to you, kuten myöskin tämän osan arvosteleminen. Itse en edes yritä kommentoida sitä, koska asiakas on aina oikeassa.

Amethyst, kiitos ihanasta kommentistasi! Kyllä Pakkaskukkiakin saa vapaasti vielä kommentoida; siitä on itse asiassa mukava kuulla palautetta, kun se ei kerran ole enää täällä Vuotiksessa eikä sitä liiemmin kommentoida. Olen kai hemmoteltu, mutta tykkään tosi paljon kommenteista. Minäkin toivon välillä, että Remus ja Cinnamon löytäisivät vielä toisensa, ja tämän uusimman osan kirjoitettuani huomasin, että jossakin mielessä Remus ja Cinnamon toivovat sitä vielä itsekin. Niillä kahdella hahmolla on tosiaan Oma Tahto - kirjoittajan tahdosta viis. Redin ja Jazzin kuolettamiseen en voi sanoa kovin paljon; olen itsekin usein kironnut itseäni siksi, että menin listimään kyseiset persoonallisuudet. Ne toivat mielettömästi väriä tekstiin. Voin kai sanoa vain, että silläkin oli syynsä. Jazzin kuolema seitsemännen kouluvuoden lopulla tavallaan herätti Kelmit tajuamaan, ettei maailma koulun ulkopuolella ole tosiaankaan hyvä, ja että on aika mahdotonta pysyä siellä ikuisena lapsena. Se vakavoitti ja antoi päämääriä. Redin kuolema taas oli kokonaan Peterin ansiota ja syy siihen, miksi Peteristä tuli kuolonsyöjä. Sitä paitsi Redin kuolema lisää tavallaan vimmaa Siriukseen, ja se on hieno asia Siriuksen persoonassa. Kiitos vielä!

Odey, kiitos! On hienoa, että jaksoit lukea näinkin pitkän ficin tänne asti. Nyt voit onnitella (tai ihmetellä) itseäsi ja sanoa ylpeänä tai vähemmän ylpeänä, että olet lukenut arviolta 1000 sivua fan fictionia - plus tietenkin muut ficit, mitkä olet lukenut.

Meenai, kiitos sinullekin! Olisi tosiaan ihanaa kirjoittaa kaikista hahmoista joka osassa, mutta ikävä kyllä sivut loppuvat kesken. Tai kirjoittajan niskalihakset, tai jotakin. Vielä tässä osassa ei ikävä kyllä kuulla vielä Lilystä ja Jamesista kovin paljon, mutta seuraavassa osassa sitten on jo reilusti enemmän, toivottavasti se kelpaa!

Lórien, tackar. Olen oikeasti ylpeä siitä, että kaikki pitivät Tinkaa niin kammottavana riivinrautana; sellaiseksi se on tarkoitettukin. Itse pidin Tinkasta aluksi; se muistutti kai epäluuloisuudessaan jossakin mielessä minua itseäni. Nykyään Tinka on siirtynyt omallekin inholistalleni. Oikein hämmästelin ylirealistista suhtautumistani omiin hahmoihini, kun tässä päivänä yhtenä tutulleni selitin innoissani, että "vihdoin Tinka saa ansionsa mukaan, se kamala lehmä!" ja mummot mulkoilivat minua epäluuloisesti, koska luulivat kai, että puhun jostakusta, joka elää muuallakin kuin omassa päässäni. Vinksahtanut ficcari. Vinksahtanut ja jaaritteleva. Anteeksi. Läpätän. Siirryn asialinjalle ja sanon tähän loppuun vielä, että osa numero 72. on starring Lily&James Potter.

toyhto, on se vaan ihmeellistä, miten sinun lyhyt kommenttisi on useimpien pitkä kommentti... no ei, kiitos, K! Piristit :) Minullekin tämä Memoryn Sirius on ollut ihan älytön kulttuurishokki, kun olen tottunut kirjoittamaan sitä toisia pilkkaavaa Siriusta, joka ei missään tapauksessa välitä siitä naisesta josta välittää. Ei, et olisi maininnut koko Count the Secondsia :D nyt minulle iski hillitön hinku kirjoittaa Siriuksen ja Emilyn kiemuroita. No, se on kai sitten seuraava operaatio. Vakavissaan, usean ficin tekeminen pitäisi kieltää... No joo, luvataan tähän nyt, että kyllä Regulusta tässäkin nähdään ennen kuin Hän Kuolee. Ja Count the Secondsin puolella tietenkin vielä enemmän. Siellä on menossa hevoskärryajelut ja kihlasormus, mutta nyt tämä on tietenkin ihan offtopicia. Cinnamonista. Mulla on siitä vähän samanlainen olo kuin sulla; että se tuntuu tavallaan oikealta ihmiseltä. Sitä on erilaista kirjoittaa kun vaikka Ariannaa. Kun kirjoitan Ariannasta, sanelen sille, mitä se tekee. Kun kirjoitan Cinnamonista, jään tuijottamaan sitä vähän pää kallellaan ja kysyn teekupin ääressä: "Mitä haluaisit tehdä tänään?", ja se kertoo mulle. Ja mua ärsyttää. Ja puhun taas turhia. Mulla on ihan älytön puheripuli tänä iltana :D Kiitos tosi paljon!

Mustesydän, minullekin on vasta viime aikoina tullut sellainen olo, että Remus on ehkä Tinkan kanssa lähinnä siksi, että sillä olisi joku. Ettei se halua taas erota. Mutta tämä on tietenkin vain mun näkemys asiasta ja voi olla, että Remus on täysin eri mieltä, kuten aina. Regulus on tässä ficissä pahis - kuolonsyöjä; tai ainakin sen pitäisi olla - mutta näin kirjoittajan näkökulmasta katsottuna vaikuttaa siltä, ettei Regulus ehkä olekaan ihan niin pahis kuin haluaisi. Jälleen kerran vain ficcarin vaistoa. Alessandrosta kuullaan vielä - ei tässä osassa kovin paljon, mutta seuraavassa jo enemmän. Alessandroparka. Typerä mies. Kiitos kommentista!

x-dee, korjasin (toivon mukaan) tuon vuosiluvun kohdalleen. Ihan hävetti, kun jäin tuijottamaan sitä. Mutta niinhän se menee, että olen kirjoittanut nuo numerot liian monta kertaa. Nykyään kirjoitan aina sanakokeisiin ja lehtijuttuihin ja muihin vastaaviin päiväykseksi 1979, ja sitten häpeän silmät päästäni, kun opettajat virnistellen alleviivaavat päivämäärää kysymysmerkin kera. Kyllä, Regulus tosiaan kuolee pian. Reguluksen kuolinvuosi on epäselvä; jotkut väittävät, että se on -79, jotkut väittävät, että se on -80. Ei ole varmaan vaikea huomata, että minä elän jälkimmäisen mukaan. Kiitos!

Snowrose, kiitos. Surullinen fakta taitaa olla, että olen täysin hukannut taitoni kirjoittaa vanhaa kunnon turhanpäiväistä kaksimielistä huumoria. Harmittaa muuten mielettömästi itseänikin. Johtuu kai siitä, että olen tehnyt paljon muita, vähemmän kaksimielisiä tarinoita. Tai ehkä siitä, että arastelen kaksimielisyyksien kirjoittamista. Niissä on tavallaan kaksi vaihtoehtoa: ne joko toimivat tosi hyvin, tai ne toimivat tosi huonosti. Olen viime aikoina lukenut vähän liikaa huonoilla, väkisinväännetyillä kaksimielisyyksillä varustettuja ficcejä, ja tietenkin se on saanut minutkin vainoharhaiseksi oman vitsailutaitoni suhteen. Tietenkin voi myös olla, että olen jotakin kaukaista sukua Aki Kaurismäelle ja alan kuvitella, että Vähemmän on Enemmän.

Pferd, hyvä vain, jos Tinka oli ärsyttävä. Olen tehnyt kaikkeni tehdäkseni siitä naikkosesta rivinraudan näin helmikuun kunniaksi :D Kiitos!

No niin, minulla on vähän sellainen olo, että olen lärpättänyt paljon sellaisiakin asioita, joita ei olisi pitänyt lärpättää, joten väistyn sivuun ja jätän areenan teille. Feel free.
 - Sharra

71.osa -
1.2.1980

Sade valui päättymättömänä virtana alas Apoteekin katolle ja vesikourua pitkin kovalle, kivetylle kadulle. Cinnamon käänsi katseensa harmaalle taivaalle, eikä voinut olla irvistämättä, kun vesipisarat liimasivat hänen silmäripsensä yhteen. Veden vuolas virta nuoli vaatteet kiinni ihoon ja sai varpaat kipristelemään tahmeiden sukkien sisällä. Sormenpäistä ranteisiin uhkaavana leviävä tunnottomuus antoi ymmärtää hänen seisoneen paikoillaan jo hyvän aikaa. Minuutteja hän ei laskenut, ainoastaan askelia Apoteekin sisäänkäynnille ja takaisin. Askelia, jotka olivat kadonneet ovesta sisään. Askelia, jotka eivät palanneet takaisin. Alessandro Visardon askelia.
  Cinnamon ravisti päätään niin, että vesipisaroiden kimara levisi harmaana sateenkaarena suuntaan jos toiseenkin. Alessandron oli täytynyt huomata hänen vaeltavan jäljessään - ei mies muuten niin pitkään Apoteekissa olisi viipynyt. Cinnamon saattoi hyvin kuvitella miehen lymyilemään Apoteekin myyntitiskin takana odottamassa, että hän palaisi kotiin ja pakotie olisi selvä.
  Pettymys seivästi tiensä syvälle tytön sydämeen. Alessandro oli pakoillut häntä kokonaisen viikon. Hän oli tehnyt kaikkensa; hän oli kirjoittanut miehelle, käynyt tämän työpaikalla, kiertänyt jokaisen tämän tavanomaisista istumapaikoista, ja silti jollakin ihmeellisellä tavalla Alessandro onnistui aina livahtamaan hänen verkoistaan. Jokaisen onnistuneen paon jälkeen Cinnamonista tuntui kuin joku olisi iskenyt häneltä ilmat pihalle. Pahinta oli, että tällä kertaa hän oli jopa erehtynyt toivomaan jotakin. Luottamaan Alessandroon, vaikka hän tiesi paremmin kuin hyvin, ettei siitä seurannut koskaan mitään katastrofia parempaa.
  Cinnamon naulitsi katseensa takaisin Apoteekin suljettuun lasioveen siinä toivossa, että onnistuisi tuijottamalla pakottamaan Alessandron takaisin kadulle ja puhumaan hänelle. Toivo oli pieni ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä turha, mutta hänen täytyi takertua siihen. Ei hänellä enää muutakaan ollut.
  “Hei, yritätkö tehdä kastumisen maailmanennätyksen siellä?”
Hän kääntyi ympäri jollakin tapaa nolostuneena. Tuntui typerältä jäädä kiinni jonkun miehen vakoilemisesta, vaikka kyseinen mies olisikin ollut pahainen vakooja itsekin. Siristäessään silmiään Cinnamon tunnisti sateesta Remus Lupinin rähjäisen hahmon. Mies hölkötteli häntä kohti vesilätäköitä väistellen.
  “Hei”, hän mutisi.
Remus ei huomannut alkuunkaan hänen hämmennystään. “Ovatko ne sulkeneet Apoteekin sateen ajaksi, vai miksi sinä siinä seisot?”
  “Et halua tietää…”
  “Ahaa.”
Siniharmaat silmät synkkenivät, mutta toverillinen hymy pysyi tiukasti paikallaan. Mies ojensi kätensä ja pyyhkäisi litimärät otsahiukset sivuun silmiltään.
  “Mitä sinä täällä Merlinin raivon keskellä teet?” Cinnamon tivasi.
  “Etsin sinisienen juurta.” Remus hymyili nolona.
Cinnamon katsoi kysyvästi entistä poikaystäväänsä.
Remus kohautti olkapäitään. “Vastalääke ihmissusille. Tinka sanoo, että se sieni pitää poimia sateessa.”
Tyttö kätki huvittuneen hymynsä. Hullujahan he olivat molemmat.
  “Oletko jo seisonut siinä tarpeeksi kauan, vai haluatko vielä odottaa Alessandroa?”
Cinnamon oli kiitollinen Remuksen asiallisesta äänensävystä. Mies kuulosti siltä, ettei pitänyt häntä epätoivoisena tai hölmönä. Pitkälti sen vuoksi hän onnistuikin nyökkäämään luotuaan ensin vielä viimeisen kaihoisan katseen Apoteekin lasiovista sisään. Arvatenkin Alessandro tarkkaili häntä jostakin piilostaan hyllyn takaa. Jos hän lähtisi Remuksen matkaan, vakooja saattaisi tulla mustasukkaiseksi ja ryömiä esiin kolostaan.
Ja Sirius menee vielä naimisiin, Cinnamon torjui kylmästi ja ojensi Remukselle kätensä. Ei miehen käsi varsinaisesti hänen kaipaamansa kämmen ollut, mutta silläkin oli oma lohtunsa. Puristaessaan Remuksen karheita sormia omiaan vasten Cinnamon tunsi itsensä vähemmän hukkaanheitetyksi. Vähemmän rukkaseksi. Se riitti juuri nyt.

Kuin yhteisestä sopimuksesta he ajautuivat Vuotavaan Noidankattilaan istumaan. Remus vaelsi tiskille noutamaan kahvit jättäen pöydän valitsemisen Cinnamonin tehtäväksi. Juuri asiaa pohtimatta tyttö laahusti nurkkaan, mistä näki kyllä muualle pubiin, muttei kadulle. Jos Alessandro nyt harppoisi pubin ohitse vahingoniloinen ilme kasvoillaan, hän ei tahtoisi nähdä sitä.
Hän kuivasi vaatteensa nopealla loitsulla. Se teki olosta vähemmän nihkeän, mutta ei saanut hampaiden mielipuolista kalinaa lakkaamaan.
  “Kuolonsyöjät voisivat tappaa sinut pimeässä tuon kalinan perusteella”, Remus huomautti hilpeästi istuessaan häntä vastapäätä kaksi höyryävää kahvimukia käsissään. Cinnamon lunasti omansa kiitollisena.
  “Taisin vain kuvitella, että sade lakkaa pian“, hän tunnusti aseistariisuvasti hymyillen.
  “Ymmärrettävää. Vesisade helmikuussa on jo luonnotonta.”
  “Luonnottomampaa kuin muut Voldemortin keksinnöt?”
Remus hymyili huvittuneena. “Tuskin tämä vesisade mikään poliittinen salaliitto on.”
  “Siteeratakseni Alastor Vauhkomieltä: Koskaan ei voi tietää."
  "Siteeratakseni Sirius Blackia: Kahvia tai henki."
  "Aikamme suuret filosofit”, Cinnamon virkkoi katsellessaan, kuinka hänen ystävänsä kasvot katosivat jättimäisen kahvimukin taakse.
  “Juo ihmeessä”, Remus kehotti tultuaan jälleen takaisin näkyville. “Se lämmittää.”
  “Pitäisitkö minua säälittävänä, jos tunnustaisin, että kaipasin oikeastaan jotakin muuta lämmikkeekseni tänä iltana?”
  “En.”
Remus katsoi häntä vakavana pöydän ylitse. Ihmissuden katse oli liian tarkka ja ymmärtäväinen; Cinnamonin oli siirryttävä tarkkailemaan seinien ränsistyneitä, tuliviskiin tahriutuneita puupaneeleja. Ei hän vakavissaan uskonut Remuksen ymmärtävän itseään, mutta mahdollisuus oli silti olemassa. Sen varjot heijastuivat seinille kammottavina ja kiehtovina. Olisi ollut liiankin helppoa sulautua niihin kiinni.
  “Onko Alessandron kanssa tapahtunut mitään edistystä?”
  “Ei”, huokaisi Cinnamon. “Hän ei ole sanonut minulle vielä sanaakaan. Hän vain teeskentelee, ettei minua ole olemassa.”
  “Hmm. Ja viikonko hän on ollut Lontoossa?”
  “Sikäli kuin minä tiedän.”
Remus pani merkille tytön äänen kireän sävyn. “Entä Lily?”
  “Mitä hänestä?”
  “Onko hän... saanut mitään yhteyttä Visardoon?”
  “Ei niin minkäänlaista.” Cinnamon ei voinut estää helpotusta kalskahtamasta äänestään. Tuntui vain reilulta, että kun Alessandro ei kerran halunnut tiedostaa hänen olemassaoloaan, ei mies myöskään tuhlaillut turhaa huomiota hänen ystävälleen. “Lily on kyllä yrittänyt puhua hänelle, mutta Alessandro kuulemma vain katsoo ohi. Niin kuin vajaaälyinen. Zombi.”
Remus maisteli hänen sanojaan mietteliäänä.
  “Ehkä joku kiintyi hänen sieluunsa Italiassa ja söi sen parempiin suihin.”
Cinnamon tuhahti. “Ihan kuin kukaan haluaisi niin kammottavaa sielua itselleen!”
  “Sinä olet meistä se, joka lainasi puheissaan Vauhkomieltä”, Remus muistutti käsiään levitellen.
Tyttö pyöritti silmiään. “Unohda. Mitä Tinkalle kuuluu?”
  “Tinka on... hyvällä tuulella.”
Jonkun toisen lausumana sanat olisivat saattaneet kuulostaa positiivisilta, mutta Cinnamon luki niistä oitis ennakkoaavistusten ja kielteisten tunteiden kirjon. Pöydän toisella puolella odottaville sudenkasvoille levinnyt irve korosti tunnetta entisestään. Remus nappasi kahvilusikan käteensä ja alkoi pyöritellä sitä levottomasti puolelta toiselle.
  “En pysy hänen perässään. Vielä viikko sitten hän uhkasi jättää minut, ja tänä aamuna hän toi minulle berliininmunkkeja!”
  “Nytkö hän epäilee sinua homoksi?”
Kesti hetken, ennen kuin Remus käsitti Cinnamonin maalailevan silmiensä eteen kaapuun pukeutuneiden, hymisevien saksalaisten munkkien joukkiota.
  “Berliininmunkit ovat ruokaa, Cin. Jästiruokaa.”
  “Selvä. Hän siis toi sinulle ruokaa. Mitä sitten?”
  "Mitä sitten? Hän ei ole sitä tyyppiä, joka tekee toisille palveluksia, Cin. Usko pois, minä tiedän. Hän… suunnittelee jotakin.”
Tarkemmin ajateltuaan Cinnamon tajusi Remuksen olevan oikeassa.
  “Miten uskallat nukkua yöllä? Minä ainakin pelkäisin hänen tulevan tukehduttamaan minut tyylillä.”
  “Olen laittanut loitsuja oveeni“, Remus tunnusti säyseästi. “Kolmetoista.”
  “Vau”, vihelsi Cinnamon. “Eikä hän ole kuin sinun tyttöystäväsi.”
  “Älä vain sano, että olen hullu!”
Mutta sinähän olet, Cinnamonin mieli kuiskutti. Ei kukaan täysissä järjissään oleva olisi suostunut seurustelemaan sellaisen naisen kanssa, jota ei uskaltanut päästää makuuhuoneeseensa öisin. Anova ilme Remuksen harmaansinisissä silmissä kieli miehen tietävän totuuden itsekin. Oli kuitenkin kokonaan eri asia tiedostaa asioiden todellinen laita kuin kuulla se ääneen.
  “Kyllä Tinka siitä normalisoituu, Rem.”
  “Niin. Kunhan on saanut haluamansa.”
Tyttö virnisti. “Ja minä kun luulin olevani tämän joukon virallinen pessimisti.”
  “Ehkä me vain olemme samankaltaisia. Tuskin se mikään rikos on.” 
Cinnamon nyökkäsi kohottaen katseensa takaisin Remuksen lämpimästi hymyileviin silmiin. Mies oli muuttunut. Kasvanut, väsynyt - millä nimellä sitä sitten halusikin kutsua. Hieman haikeana tyttö huomasi pohtivansa, joko Remus tässä elämänvaiheessa mahtaisi ymmärtää häntä. Elleivät he olisi tehneet niin vääriä valintoja, heille olisi kenties tarjoutunut siihen jopa mahdollisuus.

Vuotavan Noidankattilan ovi kävi. Kaksi pitkänhuiskeaa, tummatukkaista nuorta miestä saapasteli pubiin kengänkärjet ivanaurun tavoin vettä tirskuen. He kävelivät tuttavallisen välimatkan päässä toisistaan, ja Cinnamon yllättyi tajutessaan tunnistavansa molemmat miehistä. Rennon itsevarmasta olemuksesta oli vaikea erehtyä, joskin toinen miehistä vietti selvästi huolettomampaa elämää kuin toinen. Regulus ja Sirius Black siinä suunnistivat naureskellen baaritiskille.
  “Näetkö saman kuin minäkin?” Cinnamon tunsi kulmakarvojensa kohoavan niin ylös, että yhtä hyvin ne olisivat voineet irrota hänen kasvoistaan ja leijailla katonrajaan savun keskelle.
  “Tarkoitatko kahta puolialastonta kalmolaskosta tanssimassa can-cania?”
Cinnamon tuijotti Remusta suu auki.
  “Vitsi”, mies kuittasi kuivasti kuin ei olisi odottanutkaan hänen nauravan. “Mitä mieltä olet?”
  “Pidän enemmän vitseistä jotka ymmärrän, kiitos vain.”
  “Ei, heistä!"
Tyttö tarkkaili hetken ajan baaritiskillä seisovaa kaksikkoa. Molemmat miehet olivat selin, joten heidän ilmeitään oli mahdoton tulkita. Sirius kuitenkin nojaili toiseen jalkaansa rennosti tavalla, joka paljasti hänen olevan suorastaan pelottavan sinut tilanteen ja seuralaisensa kanssa.
 Kaksikko poimi juomansa tiskiltä ja suunnisti kohti Vuotavan Noidankattilan yksityisiä kabinetteja hiljaa puhellen. Cinnamon vainosi heitä tuijotuksellaan, kunnes viimeinenkin vilahdus Reguluksen mustasta, moneen kertaan paikatusta viitasta oli kadonnut kulman taakse. Sirius ei ollut huomannut heitä - tai ei ollut halunnut huomata.
  “Ajatteletko sinä nyt samaa kuin minä?” Remus tiedusteli kireään sävyyn.
  “Jos sanot, että minun on tarkoitus ajatella puolialastomia kalmolaskoksia, minä ihan totta tapan sinut.”
  “Mennään heidän peräänsä, anjovis!”
Cinnamon ponkaisi tottelevaisesti ylös tuoliltaan ja seurasi Remusta hämärän pubin lävitse yksityiskabinettien suuntaan. Baaritiskin takana juomalaseja kuivaava Tom loi epäluuloisen katseen heidän suuntaansa. Remus väläytti miehelle vastaukseksi merkitsevän hymyn ja otti Cinnamonin käden omaansa. Tom nyökkäsi silmää iskien; kaikki oli kunnossa.
Cinnamon irrotti otteensa Remuksen kädestä niin nopeasti kuin suinkin saattoi. “Oliko pakko? Nyt hän kuvittelee, että hiivimme tänne tekemään jotakin epäilyttävää!”
  “Ainakaan hän ei kutsu paikalla auroreita.”
  “Sirius on aurori!"
  “Sinun onneksesi hän näyttää unohtaneen sen”, Remus sanoi paksulla äänellä.
Cinnamon vilkaisi miestä. “Suututtaako se sinua?”
  “Hän ei ole kertonut meille mitään.”
  “Ehkä he vain törmäsivät sattumalta kadulla.”
Remus pysähtyi hämyisen kabinetin ulkopuolelle ja tiiraili sen likaisesta lasi-ikkunasta sisään. Hän pudisti päätään. “Katso nyt heitä.”
Tyttö nousi varpailleen painaen kasvonsa niin lähelle ikkunaa kuin suinkin uskalsi. Vähitellen hänen silmänsä oppivat tavoittamaan suttuisten varjojen keskeltä ihmishahmoja. Sirius ja Regulus istuivat huoneen keskellä puupöydän ääressä, kumpainenkin tuolinjaloillaan keikkuen. He eivät nauraneet enää, vaan puhuivat vaimeasti keskenään. Veljesten olemus oli niin viimeistä piirtoa myöten vapautunut, etteivät he olleet mitenkään voineet nähdä toisiaan sattumalta. Heidän oli täytynyt tavata  monta kertaa aiemminkin pystyäkseen suhtautua toisiinsa noin tuttavallisen varauksettomasti.
  “Ymmärrän mitä tarkoitat.” Cinnamon perääntyi ikkunan luota puuparrun taakse siltä varalta, että jompikumpi veljeksistä sattuisi kohottamaan katseensa kabinetin lasi-ikkunaan.
  “Ei minua heidän tapaamisensa huoleta. Ei vähääkään”, Remus tunnusti käheästi. “Vaan tuo näky.”
  “Mitä luulet, mistä he puhuvat?”
Entinen parantaja hymähti. “Tuskin ainakaan politiikasta.”
  “Regulus on aika rähjäisen näköinen”, Cinnamon totesi uskaltautuessaan jälleen kurkistamaan lasin lävitse.
  “Ehkä se johtuu vain siitä, että vertaat häntä Ihmeelliseen Siriukseen.”
  “Älä viitsi. En minä mitään vertaa.”
Remuksen kasvot puhkesivat epäluonteenomaisen leveään hymyyn. “Te naiset vertaatte aina meitä toisiin miehiin.”
  “Ainoastaan ex-poikaystäviä ja harvinaisen komeita yksilöitä.”
  “Mutta Regulushan on komea.”
  “Oli. Mennyt aikamuoto”, Cinnamon oikaisi poratessaan katseellaan reikiä Blackin pojista nuoremman jo ennestään madonsyömään viittaan. “Nyt hän näyttää vähän liikaa pelossa pyörineeltä minun makuuni.”
  “Toivottavasti ei kirjaimellisesti. Siriuksella on tyttöystävä.”
  “Sinä et ota tätä vakavasti!” syytti Cinnamon.
  “Voi, päinvastoin”, Remus nauroi karkeasti. “Olen niin vakava, että tarvitsen jotakin huumoria.”
  “Miehet!”
  “Hssh!”
Kabinettiin syttyi kirkas valo ja Regulus nousi ylös tuoliltaan. Remus ehti juuri ja juuri nykäistä Cinnamonin takaisin parrun kätköihin, kun Reguluksen ahavoituneet kasvot jo liimautuivat ikkunaan tuikeina ja epäluuloisina. Cinnamon oli osunut oikeaan, Remus tajusi katsellessaan entistä luihuista salavihkaa kasvoihin. Regulus näytti ikäisekseen vanhalta, aivan liian vanhalta - kuin itse elämä ja kuolema olisivat iskeneet kyntensä hänen luiseviin olkapäihinsä. Mitä hänelle oli mahtanut sattua? Tiesikö Sirius?
  “Ei mitään”, Regulus kuului sanovan kovalla äänellä lasin toisella puolella. Mies kurtisti kulmiaan ja nykäisi raskaat, tummat verhot ikkunan eteen. Askeleet loittonivat jälleen.
Cinnamon uskalsi taas hengittää. “Lähdetäänkö? Ei me nyt mitään nähdä…”
  “Lähdetään vain”, Remus myönsi synkkänä ja painoi mieleensä, että asettaisi Siriuksen kunnon ristikuulustelun kohteeksi myöhemmin.

***

Ystäviensä suunnitelmista autuaan tietämätön Sirius loikki portaista viimeiset ylös liikaa viritetyn vieterin mahtipontisin askelin. Portaiden yläpäässä hän pysähtyi kaivelemaan avainta taskustaan kuritonta laulunpätkää vihellellen. Kuka olisi uskonut, että tapaaminen petturiveljen kanssa voisi saada niin ylitsevuotavan hyvälle tuulelle!
Reguluksen kanssa vaihdettuja huvittavia sanoja muistellen Sirius survoi avaimen lukkoon ja pujahti sisälle oman asuntonsa rauhaan. Heti eteisessä hän jäykistyi. Hän ei ollut yksin.
James, Remus, Peter ja Arianna seisoivat mustissa vaatteissaan keskellä eteisen mattoa. Sekä James että Arianna olivat ristineet käsivartensa puuskaan rinnalleen, kun taas Peter ja Remus olivat ilmielävä hämmennyksen ja pahastuneisuuden sekoitus kummallisine ilmeineen. Kaikki neljä seisoivat suoraselkäisinä ja tuomitsevina kuin ainakin Velhotuomioistuimen lähettiläät.
Sirius kohotti kulmiaan yrittäen epätoivoisesti sivuuttaa pahat aavistukset, jotka ujuttivat sairaankeltaisia lonkeroitaan hänen sydämeensä. “Mistä hyvästä minä olen tervetulokomitean ansainnut?”
Kukaan ei vastannut. Olkapäitään kohauttaen Sirius riisui takkinsa ja liikahti ottaakseen askeleen naulakkoa kohden. Hänen ystävänsä vetäytyivät syrjään - James ja Remus toiselle puolelle, Peter ja Arianna toiselle - kuin muodostaen kunniakujan eteisen raidalliselle räsymatolle.
  “Kappas vain”, Sirius totesi ilahtuneena. “Minä olen Mooses!”
  “Mitä?” James avasi viimein sanaisen arkkunsa.
  “Musta meri väistyi syrjään tieltäni.”
Toiset tuijottivat häntä tylsästi.
Sirius tuhahti ärtyneenä. “No johan on! Sen oli tarkoitus olla vitsi!”
  “Ehkä me emme ole vitsailutuulella”, Arianna sanoi hiljaa. Vasta silloin Sirius pani merkille, että hänen tyttöystävänsä näytti synkältä - synkältä ja väsyneeltä ja surulliselta. Huoli jysähti hänen sydämeensä kuin raskas alasin.
  “Kuka on kuollut?”
  “Ei kukaan”, Remus kielsi salamannopeasti.
  “Vielä”, täydensi James.
Peter näytti vaivautuneelta. “Sarvihaara, ei hän ole varsinaisesti mitään rikosta tehnyt - “
  “ - jälleen kerran, vielä. Kun ottaa huomioon sen seuran, missä hän niin mielellään liikkuu - “
  “Voi Merlin”, Sirius puuskahti läimäyttäen kämmenellä otsaansa. “Tässä on kyse Reguluksesta, vai mitä?”
  “Nyt hän sentään pystyy myöntämään asian”, James mumisi loukkaantuneena ja marssi olohuoneeseen.
Sirius tuijotti veljensä perään otsa rypyssä. “Taidan olla vaikeuksissa?”
  “Jamesin mielestä teit väärin, kun salasit häneltä asioita”, Remus sanoi hiljaa.
  “Entä mitä mieltä sinä olet, Kuutamo?”
  “En ilahtunut”, susimies vastasi lyhyesti.
  “Mutta annatko sinä minulle anteeksi?”
Remus empi, ja Siriuksen teki mieli vajota maan alle. Hän ei ollut tottunut anelemaan anteeksiantoa ystäviltään, eikä hän rehellisyyden nimissä voinut olla varma, kuuluiko hänen edes tehdä niin. Ei hän ollut tehnyt mitään väärää.
Et taida nyt puhua täysin totta, pieni ääni hänen mielessään vihjasi. Miksi muuten olisit jättänyt kertomatta Reguluksesta, ellet olisi tuntenut tekeväsi väärin?
Hiljaa, omatunto,
Sirius komensi äkäisesti.
Ääni vaikeni omaan kuolonkorinaansa.
  “No, Kuutamo?”
Remus veti syvään henkeä. “Ei tässä ole mitään anteeksiannettavaa. Toivon vain, että olisit kertonut meille.”
  “Usko pois, niin minäkin. Niin minäkin…” Sirius mutisi apeasti tuijottaessaan suuntaan, jonne James oli vain hetkeä aiemmin kadonnut.

James oli niin keskittynyt murjottamaan, ettei vaivautunut edes kohottamaan katsettaan, kun lattiaa laahaavien kenkien joukkio valtasi olohuoneen kynnyksen. Näkemättä juurikaan vaivaa hän pystyi erottamaan kenkien joukosta Ariannan keltavihreäraidalliset urheilutossut, Peterin kenkien rauhoittavan sinen, sekä viimeisenä ja kaikkein merkityksellisimpänä Siriuksen Auroriakatemian harjoituskenkien mustat, ompeleistaan revenneet kärjet.
  “Musta lammas”, James syytti pyyhkien olohuoneen maton pölypalloja katseellaan.
  “Pyöveli”, Sirius vastasi samaan sävyyn.
James pakottautui nostamaan katseensa. Hänen parhaan ystävänsä silmät olivat yhtä aikaa sekä pahoittelevat että uhmakkaat.
  “Kauanko siinä kestää, että opit myöntämään virheesi?”
  “Virhe on suhteellinen käsite“, Sirius sanoi käheästi. 
  “Anturajalka, miksi?"
Sirius tuijotti tiiviisti lattiaa. “Regulus on veljeni.”
  “Hän ei ole ainoa“, James sanoi happamasti.
  “Kuule, mitä sinä odotat minun sanovan? Että en halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä?”
Hetken verran Siriuksesta näytti siltä, että James oli aikeissa nyökätä. Viime tipassa mies kuitenkin käänsi päänsä sivuun. Hänen ruskeissa silmissään karehti niin vertavuotava pettymys, että Sirius olisi vihannut itseään, ellei olisi samalla halunnut niin kipeästi uskoa olevansa oikeassa.
  “Ehkä sinun pitäisi antaa hänen olla, James.”
Sirius yllättyi kuullessaan Ariannan puhuvan. Siihen saakka hän oli uskonut huispaajatytön olevan vähintään yhtä loukkaantunut kuin muutkin.
  “Ihan kuin sinäkin et haluaisi lyödä häntä”, tuhahti James.
  “Olisin lyönyt jo, jos tahtoisin”, Arianna sanoi yksinkertaisesti.
Sirius hymyili kiitollisena. Tyttö kuitenkin kurtisti kulmiaan.
  “Älä luulekaan, että puolustan sinua, koska pitäisin koko jutusta. Annan sinulle anteeksi vain, että minun ei tarvitse kertoa sinulle kaikkea.”
  “Mitä sinä aiot jättää kertomatta?”
   “Älä yritä”, Arianna kielsi ilkikurisesti hymyillen. Silmiin saakka nauru ei kuitenkaan yltänyt, eikä Sirius voinut olla aavistamatta, että kepeistä sanoistaan huolimatta tyttö oli sittenkin pahastunut - ainakin vähän.
James ravisti pörröistä päätään. “Kaikki tietävät, että Ria on kevytmielinen ja hänellä on kevytmieliset mielipiteet. Hän ei tiedä, mistä puhuu.”
  “Ei kukaan meistä halua Siriuksen tapaavan Regulusta, Sarvihaara”, Peter huomautti omituinen ilme kasvoillaan. Ellei Sirius olisi tiennyt paremmin, hän olisi väittänyt pojan näyttävän itse asiassa… pelokkaalta. “Ei ystäviä voi kuitenkaan hallita.”
  “En minä mitään sellaista yritäkään!”
  “James”, Remus sanoi järkevällä entisen valvojaoppilaan äänellään. “Mitään vahinkoa ei ole tapahtunut. Me tiedämme nyt, mitä Anturajalka tekee.”
  “Emmekä tiedä”, James tokaisi uppiniskaisesti. “Tiedämme vain, kenen kanssa hän sitä tekee.”
  “Perheensisäisistä parisuhteista pitävät ainoastaan vinksahtaneet ja liian nuoret kirjailijat”, letkautti Sirius.
   “Miksi sinulla pitää olla niin likainen mielikuvitus? Minä ajattelin pikemminkin salaliittoa Taikaministeriötä vastaan.”
  “Minulla ei ole mitään aikomuksia syrjäyttää Bagnoldia”, Sirius tiuskaisi. “Ei minusta kuitenkaan tulisi taikaministeriä. Olen liian hyvännäköinen, että kukaan uskoisi minun omistavan aivoja!”
  “Huomaatteko, kaverit?” James tiedusteli kuivasti. “Ei teidän tarvitse puolustaa häntä. Hän hoitaa sen itse paremmin kuin mikään puolustusasianajaja.”
  “Ja sinä olet maailman tehokkain syyttäjä”, Sirius huomautti.
  “Sinä vain joudut ongelmiin Reguluksen kanssa! Oletko sinä masokisti?”
  “Elän parisuhteessa, eli olen.”
Arianna käänsi katseensa kattoon.
  “Minä tiedän, mitä teen, Sarvihaara”, Sirius jatkoi nopeasti, kun näytti siltä, ettei James heti keksinytkään sopivaa vastalausetta. Jos hän vain onnistuisi vakuuttamaan Kelmin omasta viattomuudestaan - sikäli kuin se oli ikinä Sirius Blackin tapauksessa mahdollista - hän saattaisi selvitä tilanteesta hengissä ja kunnialla.
  “Sinä et ikinä tiedä, mitä olet tekemässä“, James sanoi armottomasti.
Kaksikko pälyili toisiaan etsien tietä musertaa toisen suojamuurit pelkällä katseella. Latautunut tunnelma huoneessa oli niin vahva, että Sirius tunsi käsivarsiensa karvojen nousevan pystyyn kuin koiralla. Hammasta purren hän pakottautui pitämään katseensa Jamesin tummissa silmissä.
Äkkiä Peter alkoi nauraa, ja riitapukareita yhdistävät näkymättömät, kireälle pingotetut säikeet katkesivat kuin palveluksestaan vapautettujen marionettien langat.
  “He ovat kuin isä ja poika!”
  “Sarvihaara harjoittelee jo etukäteen”, Remuskin virnisti.
Irvistävä puutarhatonttukin olisi näyttänyt sillä hetkellä Jamesia huvittuneemmalta. “Pakko tässä on harjoitella, tai Anturajalka kasvattaa poikani pilalle.”
  “Olen siis edelleen hänen kummisetänsä?” Siriukselta pääsi. Hän kuulosti huojentuneemmalta kuin olisi tahtonutkaan.
James harkitsi asiaa. “Niin kauan kuin pidät hänet kaukana Reguluksesta - “
  “Ei ongelmaa.”
James näytti siltä, että aavisti riidan olevan kuolemaisillaan kesken kaiken ja yritti löytää edes jonkin keinon pitkittää sitä. Loksutettuaan turhaan leukaluitaan minuutin jos toisenkin hän kuitenkin myönsi viimein tappionsa tyytyen mutisemaan kiihtyneesti itsekseen. Sirius ei voinut olla hymyilemättä. Jollakin omituisella, kieroutuneella, pohjattoman kelmimäisellä tavalla hän aavisti voittaneensa väittelyn ja ansainneensa tulevaisuudessakin oikeuden tavata Regulus Blackia. James ei siitä pitäisi, mutta hän ei myöskään sanoisi siitä tämän jälkeen sanaakaan.
  “No, jos asia kerran on tässä, minä lähden tuulettamaan tukkaani. Siinä haisee savu”, Sirius irvisti.
  “Minä tulen mukaan“, Arianna sanoi oikopäätä.
  “Et kai sinä aio ryhtyä vahtimaan minua?”
  “Pitäisikö minun?”
Sirius pudisti päätään ja ojensi kättään. Yhdessä he karkasivat eteiseen, kiskoivat takit ylleen ja hiipivät ulos hiljalleen räntäsateeksi muuttuvaan kosteuteen.
  “Joten, mitä mieltä sinä oikeasti olet Reguluksesta?” Sirius uteli heidän kävellessään kaikessa rauhassa kohti viherpeukalo Tilden Tootsin puistoa. Purevan viiman hellitettyä otteensa iltapäivästä oli muotoutunut leuto ja miellyttävä. Sohjo narisi kotoisasti jalkojen alla.
Arianna katseli kaukaisuuteen niin, että tummansinisten silmien ilmeitä oli vaikea tulkita. “En minä siitä pidä. En pidä siitä vähääkään. Jos totta puhutaan, niin minun mielestäni James on oikeassa. Joudut vielä vaikeuksiin Reguluksen takia.”
Sirius ei sanonut mitään.
  “Tarkoitan vain, entä jos vaikkapa Vauhkomieli saa tietää? Entä jos joku alkaa väittää sinun olevan menossa kuolonsyöjien puolelle? He voisivat antaa potkut vähemmästäkin. Tahriutumaton maine ja - no, se ei ole sama asia kuin huispauksessa. Mitä enemmän huispaajalla on skandaaleja, sitä paremmin hänellä menee. Mutta aurorin tapauksessa…”
  “Yksikin skandaali voi naulata arkun umpeen”, Sirius nyökkäsi. Hän tiesi kyllä. Auroriakatemiassa puhuttiin vieläkin Alana Randallista, joka oli saanut potkut jäätyään kiinni suhteesta esimieheensä. Vauhkomieli muisti kertoa oppilailleen tuota tarinaa niin usein, ettei Sirius voinut olla epäilemättä, oliko aurorilla siihen jonkinlaisia tunnesiteitä. Oliko hän kenties itse ollut tarinassa mainittu esimies? Sitä oli vaikea uskoa. Toisaalta jotkut sukkelat kielet väittivät, että ennen vinksahtamistaan Alaston Vauhkomieli olisi ollut hyvinkin kuvauksellinen mies.
  “Sinulla on jo nyt maineesi”, Arianna sanoi hiljaa. Sirius tunsi tytön levottomuuden lämpimänä puristuksena lapasessaan.
Hän pysäytti tytön puistoa ympäröivän porttikongin luokse ja tavoitteli tämän katsetta.
  “En voi sille mitään, Ria. Minulla vain on tämä kumma tunne... kun katson häneen... hän näyttää siltä, ettei elä enää kovin pitkään”, Sirius sanoi rehellisesti. “Ehkä hän on suunnittelut jotakin, tai ehkä hän on vain itsetuhoinen, en tiedä. Mutta jos hän kuolee pian - “
Mies katsoi tyttöystäväänsä avuttomana.
  “Emmekö me kaikki yritä elää niin, ettemme jäisi katumaan mitään?”
Arianna nappasi hänen räntäsateen sivelemät kasvonsa punaisten lapasten peittämiin käsiinsä ja suuteli häntä koko omapäisen sydämensä vimmalla.
  “Älä kadu, Sirius Black. Mutta älä tee mitään, mikä lähettäisi sinut Azkabaniin. Lupaa.”
  “Ystävieni hengen kautta“, Sirius vannoi käsi sydämellä.
Kun Arianna myöhemmin muisteli noita sanoja, hän pystyi kutsumaan mieleensä vain tuon yhden eleen - sydämelle painetun kämmenen - eikä hän voinut olla miettimättä, oliko Sirius sydämetön, vai oliko mies vain kertonut hänelle valheita.

***

Tuuli puhalsi valkoisia höyheniään itkevät pilvet syrjään pyyhkien esille toivorikkaat, poissaolevina kimmeltävät tähdet. Tuo samainen tuulenpuuska vaelsi ylitse Lontoon kaupungin kaapaten mukaansa pölyn, puuterilumen ja puuhun unohtuneiden käppyräisten lehtien sylillisen. Lehdet kieppuivat ilmassa epätoivoisesti kuin ihmiset kohtaloaan etsien jossakin kaukana alapuolella. Yksi lehdistä - pieni, sairaalloinen ja kovaa vauhtia mureneva - pudottautui ilmavirrasta Viistokujan yllä ja leijaili Remus Lupinin ikkunaan.
Remus nosti katseensa sängyllä avonaisena lojuvasta repustaan, mutta ei huomannut lehteä tai nähnyt sen viimeistä surmanlentoa. Silti jokin tuntui muuttuneen. Remus kurtisti kulmiaan. Hän oli lukenut läksynsä hyvin ja tiesi, että pieni muutos tiesi aina suurempaa mullistusta. Kaiken lisäksi jokin kieli, että tuo muutos oli suunnattu juuri hänelle.
Omalle vainoharhaisuudelleen hymähdellen Remus pakkasi tavaransa loppuun, heilautti repun selkäänsä ja valmistautui lähtemään kotiin Wolverhamptoniin, missä hänen vanhempansa jo odottivat häntä jälleen yhden kivuliaan muodonmuutoksen ohella. Tinka seurasi hänen toimiaan huoneen ovelta sanaakaan sanomatta ja näennäisen huomaamattomana, mutta silti itsekseen hymyillen.

Samaan aikaan Talvahallankujalla James ja Lily Potter makasivat vieretysten lattialla keskustellen päämäärättömästi tulevaisuudesta, joka heitä odotti. Puhuessaan James katseli kaiken aikaa vaimoaan, mutta Lilyn ajatukset kulkivat kaukana Lutonin Vakoiluverkostossa, Alessandro Visardon luona. Joko vakooja huomenna kertoisi hänelle kammottavan salaisuutensa?

 Peter istui myllätyn sänkynsä laidalla ja pureskeli levottomasti rystysiään. Sirius oli saanut Reguluksen anteeksi, mutta vain täpärästi. Hän ei saisi koskaan anteeksiantoa. Tiedon kanssa saattoi elää, mutta hengittää se ei antanut.

Kaukana Velhojen Vakoiluverkoston hämärissä nurkissa Alessandro kuulosteli kattoon hakkaavien oksien onttoa, ulvovaa ääntä. Itsekseen naurahtaen hän lakkasi imemästä sulkakynäänsä ja lisäsi kirjepergamentille vielä muutaman katkeruudelta maistuvan rivin, joissa hän pyysi turhaan kerran toisensa jälkeen äidiltään anteeksi.

***

A/N2: Yritin (huonolla menestyksellä) vähentää dialogien johdannaisia, eli kirjoituskurssini mukaan luottaa enemmän lukijoiden päättelykykyyn. Ja tietenkin yritin vähän parantaa tunnelmankuvausta tuossa lopussa.

Pitää kai vielä vihjata, että olisin aivan onnessani, jos saisin palautetta.
« Viimeksi muokattu: Maaliskuu 29, 2007, 20:48:20 kirjoittanut Sharra »

Poissa toyhto

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • LJ
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 29.3.07
« Vastaus #96 : Maaliskuu 30, 2007, 18:27:22 »
Ei tämä minusta ainakaan ollut erityisen väliosamainen, vaikkei tässä mitään suuria paljastuksia ollutkaan... Olen nyt vaan erittäin tyytyväinen, kun olit kirjoittanut niin ihanan paljon Remuksesta ja Cinnamonista ja vieläpä sellaiseen sävyyn, josta minä todellakin pidän (palataan siihen hieman myöhemmin), ja Reguluskin esiintyi tässä osassa. Minä en muutenkaan ole koskaan kauheasti ymmärtänyt koko väliosa-ajattelua. Tässäkin juoni kulki sopivan verkkaiseen tahtiin eteenpäin ja vaikka dramatiikkaa ei juuri ollutkaan, henkilöhahmot menivät ehdottomasti eteenpäin. Minusta on ihan hyvä, että on myös hieman hiljaisempia osia tapahtumien puolesta; muuten hahmojen kehitys ja monet muut hieman huomaamattomammat asiat saattaisivat jäädä sivuun.

Aloitan tuosta mikä minua viehätti tässä osassa eniten, eli Remuksesta ja Cinnamonista ^^ Olen sanonut miljoona kertaa, että rakastan Cinnamonin hahmoa, ja sanon sen taas. Myös Remus on kyllä minusta ihana, ja oikeastaan samasta syystä. Molemmat ovat mielestäni tämän ficin parhaita hahmoja. Cinnamon on yksinkertaisesti niin risa, inhimillinen, hajonnut... Hänestä lukeminen ei varsinaisesti ole erityisen hauskaa tai viihdyttävää, ja ehkä juuri sen takia hän on niin aito hahmo. Hänessä on luonnetta, eikä se luonne tule esiin suorasukaisuuteena. Väitinkin jo tänään päivällä, että minun mielestäni varsinkin naishahmoista tulee kauhean helposti sellaisia puheliaita ja suorasukaisia, ja sellaisista hahmoista lukeminen alkaa olla hieman kyllästyttävää paitsi oikein loistavien hahmojen ollessa kyseessä; rakastan sitä miten Cinnamon on oma itsensä, hänellä on persoona, eikä hänessä silti ole lainkaan marymaisia piirteitä. Minun pitäisi varmaan pystyä näkemään hänessä jotain negatiivistakin, mutta minusta hänen kaikki piirteensä ovat vain juuri loistavia, kaikki selviytymättömyys ja kykenemättömyys tarttua kiinni elämästä; kaikkien heikkouksiensa summana hän on järjettömän monipuolinen ja inhimillinen hahmo.

Remuksen hahmo on myös minusta tässä upea. Pidän kyllä toki Remuksesta muutenkin, ja olen lukenut sen verran vähän kelmificcejä, etten voi hänen hahmoaan tässä oikein verrata muihin ficceihin, mutta olet joka tapauksessa mielestäni kirjoittanut hänet hienosti. Jos Cinnamonin kasvaminen (tai sortuminen) on kuvattu tässä todella hienosti, niin on kyllä Remuksenkin. Pakkaskukkien alusta tuohon vuoden 1980 alkuun on nopean laskutoimituksen mukaan kulunut kai vähintään yli kaksi vuotta, ja kyllä hahmojen kasvun pitääkin näkyä. Sekä Remus että Cinnamon ovat kasvaneet pikkuhiljaa ja luonnollisesti, huomaamatta, muuttuneet tapahtumien saatossa. Remuksessa on muutenkin paljon samaa kuin Cinnamonissa; molemmat tuntuvat olevan aitoja hahmoja, joita ei voi laittaa yhteen muottiin eikä määritellä. Heissä on paljon inhimillistä heikkoutta, he eivät ole nukkeja, ja silti he toimivat loistavasti paperilla ja ovat mielenkiintoisia.

Täytyy sanoa, että tämä osa herätti taas pienen sisälläni asuvan Remus/Cinnamon-shipperin. Ensinnäkin mainitsen tämänhetkisestä tilanteesta, että Cin saa kaikki sympatiani puolelleen Alessandrossa roikkumisen takia. Sekin on tavallaan jotain kovin inhimillistä; toivoton ihastuminen tekee Cinistä heikon ja sitä kautta aidon. Lisäksi tilanne on herkullisen ristiriitainen. Alessandro on hahmona tavattoman mielenkiintoinen erityisesti arvoituksellisuutensa takia, ja Cin taas on niin toivottoman rakastunut, että heidän välinen juttunsa ei kerta kaikkiaan voi olla muuta kuin kiehtova. Cin tuntuu tajuavan tilanteen jollain tasolla itsekin, mutta kieltävän tajuamisen itseltään tai sitten yksinkertaisesti päättäneen, että sattuu nyt vain olemaan rakastunut Alessandroon, sillä selvä, sitä ei muuteta. Pientä romantikkohenkeä aistittavissa ^^

Mutta tässä osassa Remuksen ja Cinnamonin välillä kyllä tosiaan synkkasi. Minusta oli kauhean ihanaa, että juuri Remus löysi Cinin sateesta (yllätyksetön ratkaisu kyllä, mutta juuri oikea) ja vei juttelemaan. Remus tuntuu olleen Cinille koko tarinan ajan jonkinlainen pelastava enkeli, mutta toisaalta tässä vaiheessa tarinaa myös Remuksen hahmo on kasvanut sen verran aikuisempaan suuntaan, että uskon Remuksen voivan irtautua tuosta enkelin roolista tarvittaessa. Cinin ja Remuksen dialogissa oli minun mielestäni lämpöä, menneiden aikojen puoliksi kaipaavaa ja puoliksi helpottunutta muistelua, ja kaikkea sellaista, mistä minä mielelläni löytäisin ainekset uuteen romanssiin ^^ Varsinaista suurta romantiikan paloa Remuksen ja Cinin välillä ei kyllä ole tainnut olla pitkään, lähinnä jonkinlaista yhteenkuuluvuutta, mutta silti minä vain näen heidät toisilleen kuuluvina. Ehkä heidän suhteessaan kiehtoo juuri se, kuinka se on katkennut monta kertaa ja silti he tuntuvat olevan vain jollain tiedostamattomalla (ja melkeinpä positiivisella) tasolla kiinni toisissaan.

Lisää hahmoanalyysia. Sanoin Remuksen ja Cinnamonin kasvaneen; ainakin Peter, James ja Sirius vaikuttavat kyllä vanhentuneen myös. Lilystä ja Ariannasta en kehittymistä niin helposti huomaa, mutta se voi johtua tasan siitä, että he eivät ole kuitenkaan olleet niin kauhean paljon esillä varsinkaan nykyään. Peterin rooli tässä tarinassa on mielestäni jatkuvasti kiehtova ainaisine piilotteluineen ja salailuineen. Välillä hämmennyn siitä, miten luontevasti Peter on toisten mukana menossa, mutta aina silloin tällöin jokin pieni sanavalinta osoittaa, että tilanne on hänelle tukala. Peterin näkökulmasta kirjoitetut osat ovat tietysti sitten asia erikseen. Minusta sinun Peter-tulkintasi on varsin uskottava, se eteni sopivan hiljaiseen tahtiin mutta tuntui kuitenkin vyöryvän loppumatonta alamäkeä. Peter on nykyään hahmonakin melko monipuolinen, ja minusta on vaikuttavaa, kuinka hän tuntuu uppoavan väistämättä yhä syvemmälle ja syvemmälle.

Joku sanoi ylemmissä kommenteissa, ettei tässä Memoryssa ainakaan enää ole sellaista iloisenhuoletonta huumoria dialogissa kuin Pakkaskukissa oli. Olen samaa mieltä, mutta minusta se on lähinnä positiivinen asia. Muistan miten hirmuisesti ihastuin Pakkaskukkien dialogiin, kun luin sitä joskus puolitoista vuotta sitten (pitäisin dialogista varmasti vieläkin), mutta minusta on vain luonnollista, että tarinan ja tapahtumien synkentyessä myös dialogi vakavoituu. Jos tässä olisi samanlaista dialogia, minä ihmettelisin, minkä takia sinä et ota sota-ajan traagisuutta vakavasti ^^ Toisaalta vaikka tässä ei enää juuri olekaan hersyvänhauskoja kaksimielisiä heittoja, tässä on kuitenkin mukavaa ja hymyilyttävää, tähän loistavasti sopivaa hienotunteista huumoria. Lainaan yhden kohdan:

Lainaus
Remus hymyili huvittuneena. “Tuskin tämä vesisade mikään poliittinen salaliitto on.”
  “Siteeratakseni Alastor Vauhkomieltä: Koskaan ei voi tietää."
  "Siteeratakseni Sirius Blackia: Kahvia tai henki."

Hymyilytti lukea tuota. Ihanan nasevaa dialogia, ja huumori sopi kauhean hyvin sanojiensa suuhun - Remukselle ja Cinnamonille tuollainen puolipiikikäs, mutta melko vähäeleinen heittely tuntuu paljon luontevammalta kuin vaikkapa teinien harrastama kaksimielinen vitsailu. Kun hahmot eivät ole enää teinejä, huumorillakin on lupa muuttua ja myös vähentyä. Toisekseen tuossa dialoginkohdassa oli aivan ihanaa yllätyksellisyyttä. "Koskaan ei voi tietää kuulosti vielä täysin loogiselta, mutta "Kahvia tai henki" oli yllätyksellinen, ja vaikka minä en vieläkään aivan tajua, mitä se tuossa välissä teki vai tekikö varsinaisesti mitään muuta kuin oli siinä niin luontevasti omalla paikallaan, tuo viimeinen lausahdus sai minut hymyilemään.

Lainaus
  “Entä mitä mieltä sinä olet, Kuutamo?”
  “En ilahtunut”, susimies vastasi lyhyesti.

Jaahas, kritiikkiä. Sinulla on tapana käyttää henkilöiden nimien tai hän-sanan sijasta sellaisia ilmaisuja kuin "hänen poikaystävänsä" tai "parantajaopiskelija" tai "ihmissusi". Veikkaan, että tämä on mielipidekysymys, mutta aion silti sanoa, että minun silmääni ne jonkun verran pistävät. Joskus tuollaiset lausahdukset tietysti virkistävät tekstiä ja monipuolistavat sitä, mutta mielestäni niitä on hivenen liikaa. Esimerkiksi tuossa lainaamassani kohdassa susimies pisti hieman ikävästi silmään sen takia, että se tuntui lähes parodiselta ilmaisulta. Kohtalaisen vakavassa tekstissä ja vieläpä melko vakavan keskustelun keskellä ilmaisu ei vain oikein tuntunut sopivan.

Lainaus
Hiljaa, omatunto, Sirius komensi äkäisesti.
Ääni vaikeni omaan kuolonkorinaansa.

Ah, päänsisäistä dialogia! Lisäksi Ääni vaikeni omaan kuolonkorinaansa oli hienosti sanottu. Olen kehunut sinun tekstisi monipuolisuutta ennenkin, mutta taidan tehdä sen nyt taas. Sinun tarinoitasi on ehkä sen takia niin kiva lukea, että teksti on todella laadukasta, ja siinä on persoonallinen jälki, mutta se ei ole niin omaperäistä, että omaperäisyys haittaisi sujuvuutta tai luettavuutta. Sinulla on aina silloin tällöin teksteissäsi aivan upeita kielikuvia, sellaisia, jotka tekevät yhdellä tai kahdella sanalla koko asian tai ilmiön hetkessä todella konkreettisesti. Tuo lainaamani kohta nyt ei ollut kielikuva, mutta hienon ytimekkäästi sanottu, ja toisaalta lauseessa on myös dramatiikkaa.

Taidanpa lopettaa tällä kertaa tähän. Sanoin kai tässä kommentissa lähinnä, että 1) Remus ja Cin ovat ihania ja heidän välinen suhteensa tuntuu olevan kauhean syvä ja sait minut taas innostumaan heidän ajattelemisestaan parina ja 2) minusta on vain hyvä, että teksti ja hahmot kasvavat ja muuttuvat ja niin tekee huumorikin. Jään odottelemaan jatkoa (tosin toivon, että kirjoitat sitä ensin Count the Secondsiin, koska ajatus Reguluksesta hevosajelulla on tavattoman mielenkiintoinen!)
Half the work that is done in the world is to make things appear what they are not.
- E.R. Beadle

Poissa Sharra

  • That girl.
  • Vuotislainen
    • Redin ja Jazzin uudet seikkailut
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 29.3.07
« Vastaus #97 : Maaliskuu 30, 2007, 21:30:59 »
Olin (kerrankin) nopea jatkon kanssa; ehkä siksi, että mielessäni pyöri koko päivän tämä kieroutunut, ainoastaan pakkomielteisille ficcareille kuuluva halu päästä kirjoittamaan asioista, joilla ei ole mitään merkitystä. Osasta tuli muuten hämmentävän lyhyt - vain about 5 sivua - mutta en viitsinyt venyttää sitä; sanoin täsmälleen kaiken, minkä halusinkin. Minusta tulee tällä menolla oikeasti Kaurismäki.

Kiitos kommenteista kaikille aikaansa uhranneille!

toyhto, olen sulle vilpittömän kateellinen. Jo sun kommentit ovat kuin yksittäisiä oneshotteja ja sitä paitsi niin kauniisti kuvailtuja, että ne vieläpä saisivat sellaisena täydet pisteet (olettaen, että niissä olisi juoni, tietenkin). Kiitoksia taas mielettömästi kommentista. En vakavissaan huomannutkaan, että olin kehittänyt noin ikävän tavan korvata "hän"-pronominia kaiken maailman sälällä; täytyy yrittää kiinnittää siihen huomiota jatkossa. Hyvä, että edes joku ymmärtää kaksimielisyyden puutteesta kärsivää ficcaria :) ja kyllä vakavissaan, Count the Secondsiin tulee jatkoa. Jatkoin tänään sitäkin ja Regulus on ihanan herrasmiesmäinen vaunuajelulla. Minäkin haluan kohta oman Reguluksen. Mutta kiitos taas. Sun pitäisi perustaa sellainen kommenttipalvelu - tyyliin viisi euroa per perusteellinen kommentti, you are excellent.

Odey, kiitos :)

Rosalinda, kiitos! Toivottavasti löydät täältä Vuotiksesta paljon lukemisen arvoisia ficcejä tulevaisuudessa :). Olet oikeassa siinä, että Arianna on barbiepaperinukke, mutta (häpeällistä kyllä) se ei sureta tätä kirjoittajaa yhtään. Arianna on kevytmielinen ja ottaa elämän huolettomasti, mutta sellaisiakin ihmisiä on, ja mielestäni ne toimivat hyvin kontrastina esimerkiksi Maailman Angstisinta Cinnamonia vastaan. Vaikka voihan se olla, että Ariannankin on pakko kasvaa tulevaisuudessa. Ehkä noin kymmenen luvun sisällä.

Rex, kiva kun tulit kommentoimaan nyt :) uusi nimesi on muuten kiva. Olen aina pitänyt R-kirjaimesta yhdistettynä yksitavuisiin nimiin. Ja X on plussaa. Ja eksyn asiasta. Yritän vakavissaan lisätä tähän kaksimielisyyttä, tai edes huumoria. Jos joku tekee Vuotikseen kurssin "Näin olet sujuvasti kaksimielinen", ilmoita ihmeessä, niin otan osaa. Kiitos!

Snowrose, kiitos! Katsotaan osuitko oikeaan Alessandron suhteen... I hope not :D

 - Sharra

72.osa - Englanninhopea, Italiantuhka
1.2.1979

Remus laahasi raskaita jalkojaan ylitse vuosikymmeniä sitten valetun pihakivetyksen, kunnes saavutti viimein vanhan, kaksikerroksisen omakotitalon kermanväriset, puiset portaat. Kiitollisena hän heitti reppunsa ränsistyneelle kuistille, pyyhki kivistävät jalkansa siilinpään muotoiseen mattoon ja tarttui ovenkolkuttimeen. Hän oli niin väsynyt, että pikemminkin nojasi kolkuttimeen kuin iski sitä vasten ovea, mutta sillä ei ollut merkitystä. Hänen vanhempansa tiesivät, miten täysikuulla oli tapana viedä ihmissusilta voimat. He kuulostelisivat kyllä jo hänen saapumistaan.
Hän pyyhki väsyneesti otsaansa. Siitä oli jo kauan, kun yksikään muodonmuutos oli käynyt tällä tavoin hänen voimilleen. Tällainen väsymys enteili paitsi tavallista kivuliaampaa muodonmuutosta, myös vahvempia ihmissuden vaistoja. Remus saattoi vain rukoilla, että hänen vanhempansa olivat muistaneet vahvistaa kellarissa odottavan häkin kalterit. Yöstä tulisi helvetillinen.
Hän kiersi voimattomat sormensa ovenkolkuttimen ympärille ja nojasi sen varassa taaksepäin, ennen kuin antoi vartalonsa hervahtaa vasten ovea. Tömähdys sai valot syttymään talon sisälle. Remus huokaisi helpotuksesta. Hän oli turvassa.
Keskimittainen, laiha, niin polvista kuin kasvoiltakin kulutettu mies ilmestyi oviaukkoon. Hänen vaaleansiniset silmänsä mittelivät tutisevaa, hikoilevaa Remusta yhtä aikaa huolestuneina ja tuskaisina. Suupielen juonteista paistoi vuosien mittainen itsesyytös.
  “Hei, Remus. Tule sisään.”
  “Kiitos, Mars”, Remus sanoi käheästi, ja oli horjahtaa vasten kynnystä. Herra Lupin ehti napata hänet viime tipassa käsiensä lujaan otteeseen. Yhdessä he kompuroivat sisälle eteiseen, missä vaaleanruskeat hiukset omistava velvollisuudentuntoisesti ja jäykästikin hymyilevä nainen odotti heitä. Nainen puristi yhteenliitettyjä käsiään tiukasti vasten hennon aniliininpunaisen noidankaavun etumusta.
  “Remus. Oletko kunnossa?”
Remus jaksoi vain vaivoin nyökätä. Hän tunsi ytimissään täysikuun lähestyvän uhkaavana kuin taivaanrantaan saakka kurkottava hyökyaalto. Siellä se vaani, oven ulkopuolella, valmiina murtamaan oven salvat ja vyörymään hänen ylleen. Hän ummisti silmänsä.
  “Hän on huonossa kunnossa”, rouva Lupin sanoi levottomana.
  “Taitaa olla rankka yö tiedossa, Rhea.” Herra Lupinin ääni kalskahti karskina, mutta ei pystynyt peittämään sanoista paistavaa itseinhoa.
Remus kiristeli hampaitaan rukoillen, että olisi voinut mennä muodonmuutoksensa ajaksi minne tahansa muualle. Nämä ihmiset tässä - hänen äitinsä ja isänsä - saattoivat olla hänelle sukua, mutta perhettä he eivät olleet. He pelkäsivät häntä, ja hän pelkäsi heidän pelkoaan. Kaikkein pahinta oli sulkeutua teräksestä ja hopeasta valmistettuun häkkiin tietäen, että vain vajaan tunnin kuluttua molemmat hänen vanhemmistaan kuulisivat hänen tuskanhuutojensa vaihtuvan suden nälkäiseksi ulvonnaksi. He eivät pystyisi mitenkään sulkemaan ääntä tajunnastaan. Tuskin he edes halusivat; he katsoivat ansainneensa sen kaiken.
  “Voinko mennä alas nyt?”
  “Totta kai, minä autan sinua“, Mars sanoi reippaasti ja ujutti käsivartensa hänen kainaloidensa alle.
Remus keräsi kaikki voimansa ja pakottautui liikuttamaan jalkojaan. Jos hän oikein pinnistäisi voimiaan, hän pääsisi kunnialla lattialuukun alle raudanhajuiseen turvapaikkaansa.
  “Onnea matkaan, Remus“, Rhea sanoi ruskeat silmät kyynelissä, kun Mars auttoi poikaansa laskeutumaan kellariin johtavia jyrkkiä portaita. “Nähdään aamulla.”
Remus nyökkäsi väsyneesti, vaikkei ollutkaan täysin varma siitä, että hänessä enää aamulla olisi mitään nähtävää. Hän puoliksi putosi viimeiset porrasaskelmat alas pehmeälle, hyytävän kylmälle hiekkalattialle ja löntysti isänsä jäljessä häkkinsä luokse. Häkki, kolme kertaa neljä metriä suuntaansa, haisi vereltä ja meren rannasta tuodulta hiekalta. Sen kalterit luisuivat tuttuakin tutummalla tavalla Remuksen sormien lävitse.
  “No niin, siitä sinne vain“, herra Lupin sanoi reippaasti raottaen häkin ovea. “Tulemme hakemaan sinut sitten aamulla.”
Remus sujahti sisälle vankilaansa ja istui lattialle riisuakseen päällysvaatteensa ja kenkänsä. Kokemuksesta hän oli oppinut, etteivät vaatteet kuitenkaan kestäisi seuraavaan aamuun. Hän noukki pehmeänruskean paitansa hiekasta ja ojensi sen isälleen. Koskettaessaan toistensa käsiä kaltereiden lävitse he antoivat epähuomiossa katseidensa kohdata. Herra Lupinin silmistä paistoi likaisenharmaa katumus.
  “Meidän olisi pitänyt muuttaa pois heti, kun Harmaaselkä ilmestyi taloomme”, mies sanoi synkästi.
  “Tehty mikä tehty“, Remus mutisi kohottaen katseensa hiljalleen taivaalle kohoavaan pyöreään, tappavaan kuuhun. “Ei sitä enää kannata surra.”

***

Lily pudotti kirjan pöydälle ja pärskähti, kun sen päälle kertynyt pölypilvi pöllähti hänen kasvoilleen. Velhojen Vakoiluverkoston kirjasto peittyi valkoisen, pahanhajuisen tomun uumeniin. Lily yski etsien epätoivoisesti ikkunaa, jonka avata.
Vähitellen pöly hälveni ja entinen johtajatyttö istui pöydän ääreen selaamaan kirjan sivuja. Kuten niin usein ennenkin, hän etsi hakemistosta sanaa hirnyrkki.
  “Hilloamiskirous, Hilton-vaikutus, hirnyrkki, Hirsch… takapakkia!”
Lily kuljetti sormeaan kirjan patinoituneella pinnalla. Hirnyrkki (lat. horcrux) s. 3341. Hän huokaisi helpotuksesta. Useimmat Vakoiluverkoston kirjoista jättivät Hirnytkit joko kokonaan huomiotta tai mainitsivat ne yhdessä kärpäsenpuolikkaan kokoisessa sivulauseessa. Tähän mennessä Lily ei ollut onnistunut löytämään ainuttakaan kirjaa, joka olisi osannut selittää hänelle hirnyrkin merkityksen selkeästi ja täsmällisesti. Ehkä häntä tällä kertaa onnistaisi.
Kääntäessään esille oikean sivun nainen koki laavakivenkarvaan pettymyksen. Termi hirnyrkki oli selitetty lyhyesti neljän rivin mittaisessa tilassa, eikä siinä oikeastaan sanottu mitään sen tarkempaa kuin että asia oli liian hirviömäinen kerrottavaksi. Turhautuneena Lily läimäytti kirjan kiinni. Miksi kirjoittajien piti tuhlata sivutilaa moiseen hyödyttömyyteen?
  “Selaat vääriä kirjoja, Lily”, Alessandron syvä, tummalla maalattu ääni mainitsi näkymättömyyden keskeltä.
Lily kääntyi ympäri liioitellun hitaasti. “Missä sinä olet?”
  “Hyllyjen luona.”
  “Hyvä havainto, Alessandro. Ellet ole huomannut, täällä on paljon hyllyjä. Tämä on kirjasto.”
  “Ohhoh”, Alessandro hämmästeli astuen esiin Englannin maantietoa käsittelevän kirjahyllyn takaa. “Alat kuulostaa ystäviltäsi. Sinusta on tullut sarkastinen.”
Lily jätti miehen sanat huomiotta. “Mistä kirjasta minun sitten pitäisi etsiä?”
  “Tekisit viisaammin, jos jättäisit etsimättä. Sinun tuskin kannattaa kuolla näin nuorena”, Alessandro sanoi tylsästi kuin keskustelulla ei olisi ollut hänelle mitään merkitystä. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta viikkoon, kun hän itse asiassa sanoi jotakin, joten Lily ei aikonut ryhtyä valittamaan pikkuasioista. Hetken epäröityään hän pujotti jalkansa pöydän alle ja työnsi tuolin Alessandron eteen.
  “Istu siinä hetki.”
Mies istui alas jäykkänä ja eleettömänä kuin elävä kuollut. Kylmät väreet tanssivat Lilyn selkärankaa pitkin ballerinan siroin askelin.
  “Kuulin huhun, että sinä ja Potter saatte lapsen“, Alessandro tokaisi nykäisten kirjan Lilyn nenän edestä. Hän selasi sen sivuja, mutta Lily arveli, ettei hän todella nähnyt sanoja, saati sitten kokonaisia lauseita.
  “Näytänkö minä siltä?” Lily tiedusteli vaivautumatta kuulostamaan turhan huolestuneelta. Hän tiesi, ettei voisi pysyä hoikkana ikuisesti, mutta ainakin toistaiseksi hänen vyötärönsä oli hyvin lähellä entistä kapeaa olotilaansa.
Alessandro sivuutti kysymyksen. “Siitä lapsesta tulee sitten perverssi. Tyttöjen kaula-aukkojen tähystämisen kiistaton kuningas.”
  “Miksi kaikki ovat niin varmoja siitä, että se on poika?” nurisi Lily. Paljon mieluummin hän olisi tosin valittanut siitä, että kaikki olivat niin varmoja hänen lapsensa taipumuksista vastakkaisen sukupuolen ahdisteluun. Vaikka James Potter ja Sirius Black toimittaisivatkin isän ja kummisedän virkoja, oli lapsella sentään äitikin, ja vieläpä äiti, joka oli valmistautunut kitkemään jokaisen seksuaaliseen häirintään viittaavan piirteen jälkikasvustaan.
  “Parempi poika kuin tyttö. Elää pidempään“, Alessandro sanoi omituisesti ja synkkeni jälleen. Lily saattoi suorastaan nähdä myrskypilvien kerääntyvän miehen pään ylle, kunnes rankkasade jo nuoli vakoojan katsetta itkuisine pisaroineen.
  “Mitä tarkoitat?”
Alessandro ei vastannut, vaan nousi ylös ja jätti huoneen. Lily tuijotti hetken hänen jälkeensä miettien, jättäisikö hänet rauhaan. Tuskin Alessandro osoittautuisi sen puheliaammaksi kuin kuluneen viikon aikana muutenkaan.
Lily huokaisi ja ponnahti ylös tuolistaan. Äidillisellä luonteella oli tosiaan haittansa, hän manasi sännätessään Alessandron perään Vakoiluverkoston alati muuttuville käytäville.

  “Alessandro! Alessandro Visardo!”
Nuori italialainen kääntyi ympäri ontoksi kaiverretun puunrungon katse silmissään. Hän nytkäytti hieman ärtyneesti suupieliään nähdessään Lilyn laukkaavan itseään kohti puuskuttaen ja käsiään huitoen. Lilyn suureksi yllätykseksi hän ei edes yrittänyt kadota Vakoiluverkoston sokkeloihin, vaan seisoi kiltisti paikallaan odottamassa, että nainen saavutti hänet. Seisahtuessaan punaposkisena Alessandron eteen Lily ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta, ettei mies ollut odottanut häntä hyvää hyvyyttään. Tämä vain ei ollut tarpeeksi kiinnostunut lähteäkseen pakoon.
  “Mikä sinulle on tullut, Alessandro?” Lily tiukkasi tarttuen vakoojan mustan paidanhihan peittämään käsivarteen. “En tunne sinua enää.”
Mies tuijotti lattiaan yrittäen välttyä vastaamasta.
  “Olet ollut hiljaa kokonaisen viikon, mutta tästä sinä et noin vain selviä“, uhkasi Lily.
  “Mitä sinä aiot tehdä?” Alessandro kysyi ikävystyneenä. “Pukea minut potkupukuun?”
  “Minä seuraan sinua kaikkialle. En päästä sinua silmistäni.”
Alessandron ilme muuttui tylsistyneestä säikähtäneeksi. Ensi alkuun Lily mietti, olisiko hänen kuulunut loukkaantua. Jossakin mielessä hän kuitenkin tunsi ymmärtävänsä Alessandroa. Tuskin hän itsekään olisi ollut maailman onnellisin ihminen, mikäli Alessandro olisi alkanut kulkea hänen kannoillaan kuin epätoivoinen kulkukoira.
  “Luuletko, etten pysty eksyttämään sinua, jos haluan?”
  “Sinä et ole tämän talon ainoa vakooja”, Lily sanoi hiljaa. “Sitä paitsi minusta on tullut melkein hyvä.”
  “Et sinä minua seuraisi. Sinulla on perhe. Potter”, sylkäisi Alessandro.
  “Mikset sitten kokeile?”
Mies meni hiljaiseksi. “Lily…”
  “Saat toisenkin vaihtoehdon”, Lily lupasi jalomielisesti. “Voit kertoa minulle tai Cinnamonille.”
Alessandron nauru kalskahti katkerana käytävässä. “Ja sinä kutsut noita vaihtoehdoiksi?”
  “Olen nainen.”
Alessandro pudisti päätään niin, että vapaana roikkuva tumma tukka heilahti silmille. “Julma sinä olet.”
  “Onko julmaa haluta auttaa sinua?”
  “Minä en kaipaa kenenkään apua!”
  “Sano tuo sitten, kun seuraavan kerron seisot zombina sateessa!”
  “Kuule, tiedän, että sinun on pakko pistää nenäsi toisten asioihin, mutta kukaan ei ole käskenyt sinua leikkimään minun äitiäni!”
Lily tuijotti miestä silmät salamoiden. “Minä yritän vain olla sinun ystäväsi!”
  “No, sinuna lopettaisin. En tarvitse ystäviä“, Alessandro ilmoitti. Tyytymättömyys hiipi hiljalleen hänen kasvoilleen saaden hänet näyttämään ikäistään nuoremmalta ja jotenkin murjottavalta. Lilyn sisimmässä heräsi ajatus, jota hän muisti ajatelleensa jo aiemminkin - ajatus siitä, että tunne-elämältään Alessandro oli loppujen lopuksi huomattavasti alle ikäistensä tason. Se oli kummallista; Lily ei vieläkään kunnolla käsittänyt, miten joku saattoi omistaa yhtä aikaa niin vanhan sielun ja niin nuoren sydämen.
Hän ojensi kättään Alessandroa kohti tuskallisen tietoisena siitä, että liikkui vaarallisilla vesillä. Myötätunnonosoitus voisi saada Alessandron karkaamaan lopullisesti hänen otteestaan, mutta myös astumaan muurin ylitse hänen luokseen, ja sen vuoksi hänen täytyi yrittää.
  “Kaikki tarvitsevat ystäviä.”
Alessandro käänsi katseensa pois. Lily yllättyi nähdessään vakoojan räpyttävän kiivaasti ripsiään kuin pitääkseen silmänurkistaan loitolla jotakin, mitä ei voinut hallita.
  “Hän meni pois.”
  “Mitä?”
  “Ema”, Alessandro sanoi vielä aiempaakin hiljempaa; sanat olivat pelkkiä varjoja käytävän hämärässä valossa. “Hän meni tuhkaksi. Minä annoin hänen mennä.”
  “Alessandro…” Lily nieleksi pahaa aavistusta pois kurkustaan.
Alessandron ilme muuttui kammottavan tylyksi. “Minä annoin hänelle myrkkyä.”

***

Susi haistoi veren. Metallinen, aavistuksen verran kitkerä tuoksu täytti jokaisen sen ahnaista aisteistaan sekoittaen mielen ja saaden kellarin lattialla kärvistelevän suden ruumiin taipumaan kaarelle ulvomaan täysikuuta. Se haistoi kaiken veressä, ja kun se oikein yritti, se saattoi maistaakin sen. Suden mieli ei antanut lupaa ajatella mitään muuta.
Nälkäänsä ulvoen susi heittäytyi vasten häkin metallikaltereita ja yritti murtaa ne omalla painollaan. Kalterit eivät värähtäneetkään. Susi ravisti turhautuneena turkkiaan toistaen itsetuhoisen eleensä. Kun siitä ei ollut mitään hyötyä, se heittäytyi selälleen hiekkaiselle lattialle ja raapi kaikin voimin omaa turkkiaan. Nälkä sai sen repimään tuppoja omaa karvaansa irti. Se ulvoi taas - epätoivoisesti, kovaan ääneen. Ehkä susitoverit jossakin kuulisivat sen äänen ja tulisivat vapauttamaan sen vankilastaan.

Veren tuoksu voimistui; ikuisuuden murto-osassa se muuttui suorastaan sietämättömän vahvaksi. Susi hypähti ketterästi jaloilleen kuullessaan askelten lähestyvän. Kellariin syttyi valo! Ihmissuden mieli tiesi sen voivan tarkoittaa ainoastaan yhtä asiaa: joku oli tulossa.
Kärsimättömänä se alkoi kiertää ympyrää häkissä. Askeleet lähestyivät, tuoreen veren tuoksu muuttui hetki hetkeltä voimakkaammaksi. Susi katseli valon suuntaan kieli pitkällä yrittäen nähdä, millainen saalis oli tulossa. Maistuisiko liha suloiselta? Kyllä, ehdottomasti.

Tulija oli pitkä noidankaapuun pukeutunut nainen, jonka tummat hiukset roikkuivat kahdella palmikolla pään molemmin puolin. Naisella oli kädessään taikasauva, ja ruskeissa silmissä leiskui päättäväinen tuli. Nyt oli aika. Viimeinkin Tinka Schmitt näyttäisi Remus Lupinille olevansa luottamuksen arvoinen. Hän pystyisi hallitsemaan tilanteen paremmin kuin kukaan Kelmeistä milloinkaan.

Tinka pujahti ihmissuden häkin luokse ja tarkasteli sitä lääkkeenvalmistajan kliinisin katsein. Susi vastasi hänen katseeseensa keltaiset silmät nälkäisinä valossa kiiluen. Tinkasta ei silti ollut pelkäämään. Ihmissusi oli samanlainen peto kuin hänen vampyyriserkkunsa Gavrielo, eikä serkku ollut koskaan tehnyt hänelle mitään.
  “Et sinäkään minua vahingoittaisi”, Tinka sanoi tuijottaen sutta tiukasti silmästä silmään.
Susi vastasi katseeseen värähtämättä kuin joku olisi loitsinut sen paikoilleen.
Tinka hymähti ja ojensi kätensä kohti häkin kookasta lukkoa. Avain oli poissa, mutta vanhanaikainen lukko oli suorastaan naurettavan helppo avattava. Kolahtaen salpa liukui pois paikoiltaan. Susi valpastui ja avasi kitansa paljastaen terävät, nälkäiset hampaat ja vettä valuvan kielen.
  “Et sinä minua syö“, Tinka sanoi lujasti ja astui ihmissuden häkkiin. “Sinä tunnet minut. Olen sinun tyttöystäväsi.”
Susi murisi matalasti.
  “Ole hiljaa, kuuletko?”
Peto liikahti lähemmäs, eikä Tinka voinut tehdä muuta kuin astahtaa taaemmas. Vakaasta uskostaan huolimatta hän ei halunnut olla liian lähellä täysikasvuista ihmissutta. Hän nojasi häkin kaltereihin katsellen olentoa tiiviisti, kuin olisi voinut taltuttaa sen pelkän katseen voimalla. Susi oli tuijottamisessa oikea mestari. Kellanhohtoista katsettaan kääntämättä se jännittyi paikoilleen ja kyyristyi aavistuksen alemmas.
  “Älä luulekaan”, Tinka kivahti.
Saalistaja loikkasi. Ilma vain hulmahti, ja Tinkan selkä kolahti kovia kaltereita vasten. Hän tunsi kaiken ilman pakenevan keuhkoistaan. Silmiin tulvehtiva vesi peitti näkyvyyden. Raskas paino laskeutui hänen päälleen samalla kun villieläimen pahanhajuinen hengitys leyhähti hänen kasvoilleen. Hän irvisti ja sysi sutta pois ymmärtäen yrityksen typeryyden vasta pedon hampaiden napsahtaessa vaarallisen lähellä hänen käsivarsiaan.
  “Remus, lopeta!”
Susi nykäisi päänsä taaksepäin kuin katsoakseen uhriaan vielä viimeisen kerran ennen hyökkäystä. Sitten se survaisi hampaansa hänen olkaansa. Tinka huusi ääneen veitsenterävien aseiden raapaistessa hänen ihoaan. Hän ehti juuri ja juuri heittäytyä pois alta välttääkseen vakavammat vammat. Susi seurasi epäinhimillisellä nopeudella perässä.
Pakokauhu valtasi Tinkan. Hän oli tehnyt virheen - kohtalokkaan virheen - ja nyt hän sai maksaa teoistaan. Saalistajan tehdessä seuraavan hyökkäyksensä hän taklasi sen maahan ja ponnisteli pystyyn edes huomaamatta sitä, että pistelevä hiekka tunkeutui kaavun selkämyksen alle ja raapi ihoa. Hän syöksähti kohti häkin ovea. Susi tukki tien.
Maailmojajärisyttävän kuolemanpelon vallassa Tinka tarttui taikasauvaansa ja rukoili tervettä järkeään pelastamaan itsensä. Hän oli aina ollut hyvä loitsujen muistamisessa, mutta juuri nyt hänen mielensä oli tyhjä kuin olemattomiin kaiverrettu luolansuu. Kuulisiko joku, jos hän huutaisi?
  “Pysy kaukana, hirviö!” Tinka kiljui tappajan ottaessa yhden samettisen yön siivin kahahtavan askeleen häntä kohti. Hän etsi epätoivoisesti jotakin kättä pidempää - mitä tahansa, mikä voisi pelastaa hänet. Mitään ei ollut. Ainoastaan liian kirkas kattovalaisin, joka keikkui kellaritiilistä hänen ahdinkoaan ivaten.
Tinka pinkaisi toiselle puolelle äkkiä yrittäen rauhoittua. Kauhun itku kuristi kurkkua ja kyyneleet uhkasivat turruttaa näkyvyyden kristallinkirkkaaksi sumuksi. Hän ei halunnut kuolla tällä tavalla - poikaystävänsä kellarissa ja poikaystävänsä hampaista.
  “En minä edes rakasta sinua!” hän sätti petoa.
Silmät paholaisen viiruina Remus hyökkäsi hänen kimppuunsa. Henkensä kaupalla Tinka kohotti taikasauvaansa ja osoitti kattolamppua.
  “Tulejo valaisin!”
Hän nappasi lampun ilmasta muuttaen sen ensimmäiseksi esineeksi, joka hänen pakokauhuiseen mieleensä kohosi - jästirevolveriksi. Kun susi seuraavan kerran hyökkäsi häntä kohti, hän tähtäsi ja ampui. Uudelleen. Uudelleen. Peto karjui, kun luodit upposivat sen takkuisen karvan peittämään rintaan. Tinka katseli epäuskon ja pelon punaisen usvan lävitse, kuinka ihmissusi horjui hetken tassuillaan ja lysähti vatsalleen hiekkamatolle.
Vanhan legendan mukaan ainoastaan hopealuoti saattoi surmata ihmissuden. Remus Lupiniin oli osunut neljä.

***

Uusi aamu valkeni pakkasenkirkkaana ja onnellisen tietämättömänä edellisen yön verenpunaisista tapahtumista. Lily nousi ylös sängystä, pujotti aamutossut jalkoihinsa ja hiihti keittiöön pohtien, mitä söisi aamiaiseksi. Hänen teki mieli fetajuustoa. Juuri nyt sitä ei ollut jääkaapissa, mutta James kyllä noutaisi sitä, jos hän pyytäisi - tai pikemminkin loitsisi sitä jollakin ihmeellisellä tavalla. Lily ei ollut vielä osannut päättää, oliko velho aviopuolisona hyväksi raskaana olevalle naiselle vai ei. Toisaalta oli lohduttavaa tietää, että lähettyvillä oli joku, joka pystyi täyttämään hänen jokaisen oikkunsa yhdellä kädenheilautuksella, toisaalta sellainen pilasi kokonaan hemmotelluksi tulemisen ilon. Joutuessaan hävettävien, aiheettomien itkunpuuskien valtaan julkisella paikalla Lily olisi halunnut ajatella omistavansa sentään miehen, joka oli valmis tarpomaan läpi tuulen ja tuiskun vain noutaakseen hänelle yhden tuoreen mangon toisesta kaupunginosasta.
Lily puri huultaan. Alessandro oli kertonut tappaneensa oman pikkusiskonsa - jos “tappaa” nyt oli oikea termi - ja hän vain ajatteli ruokaa. Ei hän tosin tiennyt, mitä muutakaan olisi voinut tehdä. Alessandro oli tehnyt päivänselväksi, ettei kaivannut minkäänlaista sääliä tai apua, ja Cinnamonille Lily ei puolestaan osannut puhua. Miten hän voisi kertoa ystävälleen, että mies, johon tämä oli niin tosissaan ihastunut oli murhaaja? Eikä edes mikä tahansa murhaaja, vaan siskonmurhaaja. Se murtaisi Cinnamonin sydämen.
Lily istui huljuttelemaan jalkojaan tiskipöydälle. Alessandron tekoa oli vaikea hyväksyä, vaikka hän tiesikin miehen tarkoittaneen pohjimmiltaan vain hyvää. Hänellä ei ollut oikeutta tuomita Alessandroa. Hän ei ollut koskaan istunut siskonsa sängyn reunalla tietäen, ettei tämä enää koskaan heräisi eloon.

Jamesin paljaat, lattiaa vasten läpsyvät varpaat havahduttivat Lilyn ajatuksistaan. Hän kohotti katseensa ja hymyili miehelleen tämän ilmestyessä keittiöön märkiä hiuksiaan hangaten.
  “Huomenta.”
  “Huomenta, Potter. Ja Potter”, James tervehti virnistäen. Hän asetti pyyhkeen syrjään napaten Lilyn syliinsä tiskipöydältä. “Mitä omituista haluat syödä tänä aamuna?”
  “Fetajuustoa. Ei, kun nuudeleita.”
  “Ei nuudeleita”, James kielsi ehdottomasti.
  “Et voi olla tosissasi! Aiotko todella kieltää jotakin raskaana olevalta naiselta?” Lilyn kirkkaanvihreät silmät kostuivat järkytyksen ja pettymyksen kyynelistä.
James joutui kääntämään katseensa toisaalle, jottei olisi sulanut katseen edessä. “Olen pahoillani, mutta nuudelit ovat poissa laskuista.”
  “Mutta miksi?” Lilyn alahuuli väpätti.
  “Oletko koskaan kuullut tarinaa Ranskan taikaministeristä?” Vastausta odottamatta James jatkoi. “Hänen taloudenhoitajansa keitti eräänä iltana nuudeleita ja unohti tähteet hellalle. Yöllä nuudelit ryömivät ulos kattilastaan, luikertelivat yläkertaan taikaministerin huoneeseen ja kuristivat hänet. Aamulla vuoteesta löydettiin pelkkä nuudelinpätkien peitossa oleva ruumis.”
  “Mistä lähtien sinä olet uskonut lastensatuja?”
  “Se ei ole satua, Lily! Nuudelit on kasvatettu pirullisiksi!”
Lily tuhahti ja liukui alas Jamesin sylistä. “Sinua vain laiskottaa.”
  “Ei laiskota”, James parahti kurkottaen epätoivoisena hänen puoleensa. “Minä hankin sinulle mitä tahansa muuta! Lupaan! Mutta ei nuudeleita.”
  “Hmm… Sitten minä haluan Nizzan salaattia, tryffelisuklaata ja... ai niin, tonnikalaa.”
  “Oletko nyt tosissasi?”
  “Kysy tuo uudelleen, ja alan itkemään!”
Säikähtäneenä James kouraisi taikasauvan otteeseensa. Hän alkoi vähitellen ymmärtää, miksi kaikki miehet pelkäsivät odottavia naisia. Hän saattoi vain rukoilla, että Lilyn mielihalut vähenisivät seuraavien viiden kuukauden aikana, tai muuten hänen täytyisi muuttaa munkkiluostariin - ellei sitten sen täydelliseen vastakohtaan, eli Siriuksen asuntoon.
Haudaten kauhukuvat mielestään James loitsi kaikki vaaditut ruokalajit pöydälle. Hetken mielijohteesta hän lisäsi kuvioon vielä paperisen lastenkutsuhatun, jonka hän asetteli huolellisesti Lilyn punaisille hiuksille.
  “Meidän pihassa oli ennen vaahtera, jonka lehdet olivat syksyllä sinun hiustesi väriset“, James kertoi työntäessään muutaman hiussuortuvan Lilyn korvan taakse.
Lilyn suupielet nykivät. “Mitä sille tapahtui?”
  “Se kaadettiin.” James huokaisi raskaasti. “Itkin niin pahasti, että isän täytyi hakea ämpäri.”
  “Voi, miten surullista!”
James voihkaisi nähdessään Lilyn silmien muuttuvan utuisiksi kyynelistä. “Älä itke enää!”
  “Odota itse lasta ja yritä olla itkemättä!” Lily tiuskaisi kiukkuisena.
  “Lily, anteeksi - “
  “Lopeta puhuminen ja tee jotakin!”
Alistuneena James nipisti suunsa suppuun ja veti Lilyn syliinsä. Tällä menolla hänestä todella kasvaisi mies ennätysvauhtia, hän tuumi silittäessään lohduttavasti naisen selkää. Kuolonsyöjätkään eivät olleet tähän verrattuna mitään. Miksi Vauhkomieli sitten paheksui niin kovasti aurorien perheenperustamista?
Kova poksahdus kiiri lävitse huoneen saaden Lilyn ja Jamesin hätkähtämään eroon toisistaan.
  “Ai, anteeksi”, pöydänkulmalle poksahtanut Peter änkytti nolostuneena. “Ei ollut tarkoitus häiritä.”
Sekä James että Lily väänsivät hilpeän hymyn huulilleen. “Et sinä mitään keskeyttänyt. Miten sinä olet tähän aikaan aamusta valveilla?”
  “No, sitä minä vain, että - olen tulossa sairaalasta. Remus ja Tinka ovat siellä. Remus on saanut hopealuodista ja Tinka on hysteerinen. Viimeksi kun näin hänet, hän karkasi katolle - aikoo kai hypätä. Näillä näkymin näyttää, että kumpikin on kuollut ennen puoltapäivää.”

***

A/N2: Ohhoh, se olikin vielä lyhyempi ja ytimekkäämpi kuin miltä kirjoittaessa tuntui. No, ainakin asia tuli hyvin esille. Saisiko lyhyt ja ytimekäs palautetta?

Poissa toyhto

  • Vuotislainen
  • Sukupuoli: Noita
    • LJ
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 30.3.07
« Vastaus #98 : Maaliskuu 30, 2007, 22:53:01 »
Äh, nyt saat vähän lyhyemmän kommentin, joka luultavasti tulee olemaan lähinnä hehkutusta ^^ Ei pitäisi kirjoittaa samaan tarinaan kahta kommenttia samana päivänä, eikä myöskään pitäisi kirjoittaa kommentteja puoli yhdeltätoista illalla, mutta nyt ei voi mitään. Tämä luku oli loistava. Tässä ei ollut yhtään sitä sellaista hauskaa, kepeää dialogia - tai okei, oli tuossa Lilyn ja Jamesin kohtauksessa, mutta se ei jäänyt päällimmäisenä mieleen. Mutta pääasiallisesti tämä tuntui olevan tunnelmaltaan melko lailla synkkä, ja ehkä minä tykästyinkin juuri siihen synkkyyteen. Tässä oli jotain hyvin memorymaista, hahmot olivat omia itsejään, ja olen iloinen, ettet tehnyt tästä iloisempaa kuin tämän olisi pitänyt olla - surulliset tapahtumat pääsivät hyvin oikeuksiinsa vähän synkemmän kerronnan kautta.

Tämä viimeisin osa on tosiaan hieman tavanomaisia lyhyempi, mutta minua se ei haitannut lainkaan. Asiat tuntuvat kulkevan sopivaa tahtia eteenpäin - koko ajan tapahtuu, mutta sopivan rauhallisella tahdilla, että lukijalla on tilaa ottaa kiinni tapahtumista. Tällaisia osia vain lisää, nam. Remuksen täydenkuunyö oli sellainen tapahtuma, jota en ollut osannut odottaa lainkaan, ja varsinkin Tinkan sotkeutuminen siihen yllätti minut täysin. Alessandron käyttäytymisen syytä nyt oli jo odotettukin, ja minusta se tuli esiin hienosti - pidit meitä lukijoita aika pitkään jännityksessä Alessandron kummallisen käyttäytymisen avulla, eikä Lilykään saanut ongittua asiaa heti selville. Alessandron hahmo tuli taas kivasti esille näissä tapahtumissa. Hänestä on aina mukava lukea. Minulla on ilmeisesti jokin riippuvuus heikkoihin ja inhimillisiin hahmoihin, mutta Alessandron "hajoaminen" Eman kuoleman (tai murhan, tai armomurhan) seurauksena sai minut kiinnostumaan hahmosta heti kummasti. Sinä osaat kirjoittaa hahmot hajoavaan uskottavasti, se tekee heistä aitoja.

Ihastuin tässä osassa erityisesti kuvailuun. Tästä näyttää muodostuvan melko lyhyt kommentti, mutta laitanpa heti tähän pari lainausta.

Lainaus
Keskimittainen, laiha, niin polvista kuin kasvoiltakin kulutettu mies ilmestyi oviaukkoon.

Minä en tajua, mistä tuo sinun hieno kuvailutapasi tulee, mutta jostain se epäilemättä tulee ja on aina yhtä valloittavaa. Keskimittainen ja laiha olisivat toki antaneet jo nekin jonkinmoisen kuvan Remuksen isästä, mutta ovat kuitenkin niin tavanomaisia adjektiiveja, että ne yksinään olisivat ehkä vilahtaneet lukijan tajunnan ohi kokonaan. Kasvoilta kulutettu kiinnitti minun huomioni, se oli periaatteessa kauhean yksinkertaisesti sanottu, mutta kuulosti aivan uudelta ja raikkaalta, en muista ikinä kuulleeni vastaavaa ilmaisua, ja silti se tuntui kauhean luontevalta ja oikealta. Pidän kauheasti siitä tavasta, millä sinun kuvailusi tekee hahmoista ja tilanteista ja verbeistä ja melkein kaikesta niin konkreettisia.

Lainaus
Koskettaessaan toistensa käsiä kaltereiden lävitse he antoivat epähuomiossa katseidensa kohdata. Herra Lupinin silmistä paistoi likaisenharmaa katumus.

Tämänpäiväinen luku tuntui kaiken kaikkiaan olevan täynnä kauhean hienoa ja oivaltavaa kieltä, ja tuo lainaamani kohta pisti silmään muutamankin asian takia. Ensinnäkin katseet, jotka kohtasivat epähuomiossa, tekivät tilannetta heti selvemmäksi ja antoivat lukijalle tilaa tehdä päätelmiä Remuksen ja hänen isänsä suhteesta. Likaisenharmaa oli tavattoman kuvaava adjektiivi ja teki silmistä paistavan katumuksen paljon uskottavammaksi. Tällaiset persoonalliset ilmaisut tekevät tekstiä kauhean eläväksi ja pitävät mielenkiinnon yllä.

Täytyy myös sanoa, että kerroit hienosti Remuksen täysikuusta. Minä olen lukenut hyvin vähän Remuksen kannalta kirjoitettua kuvausta täydestä kuusta, mutta tässä oli ehdottomasti jotain sellaista, jonka olisin voinut hetkessä hyväksyä canoniksi. Alusta asti tunnelma oli synkkä, toivoton, tavallaan lannistunut, se maistui metallilta ja raudalta ja vereltä. Ja tunnelma myös piti hyvin, se oli uskottava.

No niin, taisi tulla harvinaisen lyhyt kommentti ja vielä alusta loppuun hehkutusta, mutta tähän aikaan illasta minusta ei ole enempään, eikä tästä tullut myöskään mieleen mitään, mistä olisi voinut viilata pilkkua ^^ Ihana osa, ihanan synkkä ja aivan ihanaa kuvailua. Kyllä sinä vaan osaat :)
Half the work that is done in the world is to make things appear what they are not.
- E.R. Beadle

Poissa Tuulikeiju

  • Vuotislainen
Vs: Memory (Kelmit, K-13, het) JATKOA 30.3.07
« Vastaus #99 : Maaliskuu 31, 2007, 12:02:54 »
Oi, olen tosi iloinen, kun aloit taas kirjoittamaan Memorya. :) Mutta pieni taukohan on saattanut tehdä vain hyvää ja toivonkin, ettet väsytä itseäsi liikaa. Jatkoa on silti aina kiva saada, ei sillä!

Rakentavaa palautetta on sinun kirjoituksistasi aina jotenkin vaikea keksiä. Sinulla on oma, erikoinen tyylisi, mutta jotenkin se on mielestäni kuitenkin aika tavallinen. Tai ei tavallinen, mutta täysin oppikirjanmukainen. Siis kuvailu on täysin sinun alaasi; sinulla on loistava kyky saada näkemään omin silmin kaikki tapahtumat. Ja juoni on uskomaton, mutta silti... en tiedä, mikä siinä on, mutta kuitenkin. Se saattaa tosin olla, että asetan riman aika korkealle sinun tapauksessasi, kun sinulla nyt kuitenkin on tuo kirjoituksen jalo taito todellakin hallussasi! Silti jotakin jää mielestäni puuttumaan. Tämä on kuitenkin vain minun mielipiteeni, joten älä ota liikoja itseesi.

Alessandro on yksi lempihahmoistani... voi mies parkaa. Oli varmasti vaikeaa tappaa oma siskonsa, vaikka taustalla olisi kuinka hyvä teko tahansa, mutta eikö mies nyt voisi hiukan ryhdistäytyä. Vaikken Cinnamosta enää niin paljon pidäkään, mutta eiköhän tämä tarpeeksi kauan ole yrittänyt. Luulen kuitenkin, että Alessandro jää omaan yksinäisyytensä Cinnamonin suhteen ainakin jos muistellaan Peterin vierailua tulevaisuudessa ja sen päivän Cinnamonia. Oli muuten hyvä luku se ajankääntäjä-juttu. :)

Että Tinka osaakin olla raivostuttava! Tämän oma kohtalo ei haittaa yhtään, mutta Remus varmaan murtuu, jos saa tietää, että oli purra tyttöystävältään pään irti. Toisaalta toivoisin, että Remus suuttuisi! Näkisi vihdoinkin, että Tinkasta ei ole muuta kuin harmia. Eikä tainnut olla vain heitto tuo, kun Tinka sanoi, etten edes rakasta sinua. Miten hän muuten muka olisi pystynyt ampumaan Remusta, vaikka oma henki kuinka olisi kyseessä. Vannon sellaisen rakkauden nimiin, jossa ollaan valmiita uhraamaan itsensä, joten epäilen, että Tinkan ja Remuksen tapauksessa kyse on vain lääkkeen keksimisestä.

Lainaus
  “No, sitä minä vain, että - olen tulossa sairaalasta. Remus ja Tinka ovat siellä. Remus on saanut hopealuodista ja Tinka on hysteerinen. Viimeksi kun näin hänet, hän karkasi katolle - aikoo kai hypätä. Näillä näkymin näyttää, että kumpikin on kuollut ennen puoltapäivää.”
Tuo kohta on ihan hyvin kirjoitettu, eikä siinä sinänsä ole mitään vikaa (minua itseasiassa nauratti Tinkan katolle karkaaminen jostain ihmeellisestä syystä), mutta Peter kuulostaa jotenkin aika huolettomalta sanoessaan, että kumpikin on luultavasti kuollut ennen puolta päivää. Tai siis Peteriltähän tuo lause kuulostaa, enkä osaa sanoa, miten muuten sen olisi voinut sanoa, mutta... niin. Olen kai väsynyt liiasta valvomisesta, mutta minä nauroin. Saattaa tosin johtua siitäkin, kun Remus ei tavallaan voi kuolla vielä. :)

Kävi muuten Remuksen perhettä sääliksi. Vanhemmat pelkäävät poikaansa, eikä asiaa auta yhtään se, että he syyttävät tämän kohtalosta vielä itseään. Jotenkin tuli sellainen tunne, että he pikemminkin ottivat Remuksen luokseen syyllisyyden tunnosta kuin rakkaudesta. Ja Remushan sanookin, ettei kyseessä oikeastaan edes ole perhe - se tuli viimeistään selväksi, kun Remus puhutteli isäänsä nimellä ja tapa, jolla tämä perheestään ajattelee. Ei vihaa, eikä rakasta. Tai varmaan rakastaa, mutta ei ehkä niin vahvasti kuin olisi voinut jossain muussa tapauksessa. Mutta hyvin kirjoitettu koko kohtaaminen joka tapauksessa.

Pitää vielä sanoa, että Siriuksen filosofia sai nauramaan. "Kahvi tai henki." Hihhih. :)

*kiitos ja kumarrus hienosta luvusta*
It's easier not to do things than left them undone.